[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foYjt5dS77_quHb-798WDEfVEgSkAdv6CyC68C_CO10g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2470,"Klaus Hinrich Baas","Frenssen, Gustav",1863,1945,"2470-frenssen-gustav-klaus-hinrich-baas","2470__Frenssen_Gustav__Klaus_Hinrich_Baas","Romaani","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1909,1910,121772,751043,false,64918,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Novels","\"Klaus Hinrich Baas: Romaani\" by Gustav Frenssen is a novel written in the early 20th century. The narrative centers around the life of Jan Baas, a young boy from a humble background residing in a village that has deep historical roots in Holstein. The story captures the complexities of his upbringing and the relationships he navigates as he matures, engaging with themes of family, class struggle, and personal ambition.  The opening of the novel introduces the reader to the rural setting of Heisterberg and the Baas family, whose lineage is steeped in both tradition and derision. We meet Jan as he grapples with his identity and the expectations placed upon him by his family and society. The narrative evokes scenes of his childhood, marked by both whimsy and hardship, as he contends with school life and his interactions with peers, particularly a sharp-tongued girl who seems determined to put him in his place. The dynamics within his family, particularly between him and his strong-willed mother, establish a foundation for his character development as he seeks to carve out a future for himself amidst the challenges of his upbringing. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Lehtonen, Joel",220,"Saksalainen kehitysromaani seuraa Klaus Hinrich Baasin elämänvaiheita holsteinilaisesta pikkukylästä Hampurin kauppamaailman huipulle. Teos kuvaa vähävaraisen pojan kasvua, sinnikkyyttä ja sosiaalista nousua menestyväksi liikemieheksi 1800-luvun lopun Saksassa.","Gustav Frenssenin 'Klaus Hinrich Baas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2470. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KLAUS HINRICH BAAS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGUSTAV FRENSSEN\n\n\nSuomentanut\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nHeisterberg, korkealla rinteellä nummen laidassa, oli jo\nmuinais-holsteinilaisten asuinpaikkoja. Kun auringonpaisteisina\nlokakuun päivinä kylän länsipuolisilla kaltevilla vainioilla korjataan\nkuivia, rapisevia papunippuja työvankkureihin, on ilma niin kuulas,\nettä kuorman päällä seisova poika, jonka polvet ajaessa tutisevat, voi\njoskus kehaista näkevänsä tuolta kaukaa Hampurin tornit ja Elben sillat\nsekä toiselta puolelta Cuxhavenin[1] punaiset talot, jotka ikäänkuin\nkahlaavat nilkkaa myöten vedessä.\n\nAivan kylän vieressä, sen länsipuolella, on vähäinen karu ja aukea\nharju. Sieltä on valtava näköala. Hautausmaaksi se olisi hyvä paikka.\nSiellä voisivat vainajat, sekä ammoin sitten että äsken kuolleet,\nistuskella kivillä ja hiekkapenkereillä, illasta aamuun, ja ajan rattoa\nolisi tarpeeksi: ääretön taivaslaki, jolla tähdet loimuavat, kaartuen\naina meren syvyyksistä tänne rinteelle ja tuonne syrjemmälle metsään\nsaakka, hiljaiset usvayöt tahi karjuvat myrskyt ja majoista tuikkivat\ntulet. Vielä parempi patterin paikka. Sillä vaikka harju on kaita, on\nse pitkä suikale: kuusikymmentä tykkiä voisi siinä seista rinnan,\nammottavat kidat vinosti Elbeä kohti uhaten. Taikka historioitsijan\ntähystysmäki: mitä kaikkea onkaan näet tuolla ympäristössä alangolla jo\ntapahtunut ja mitä tehdäänkään siellä vielä vasta? Tuo maisema on koko\nseudun portti.\n\nMutta eipä olekaan aukeamalla tai sen reunamilla nyt muuta kuin\nyksinäinen, olkikattoinen pirtti-pahainen, -- harmaat seinät ovat\nmatalat, akkunat pienet, katolla vähäinen ullakkokoppi, joka luukustaan\npäästää valoa ylisille.\n\nTuossa talossa, jonka kattoa ja seiniä, vuoronperään kumpaakin, on\nkorjattu joka kolmaskymmenes vuosi, joten hökötys ei ole päässyt\nlyhistymään tai kaatumaan eikä myös sen kummemmaksi vanhenemaan, siellä\novat olleet isäntinä ammoiset ajat, kai jo vuosisatoja, Baasit. Nimi\nmerkitsee herraa, mestaria, isäntää. Mutta Elben suun seutulaisethan\nsutkauttelevat mielellään pilaa, kun hyvin sattuu. Ja siksipä ei\ntiedäkään mennä varmuudella päättämään, oliko ensimäinen, tuhannen\nvuotta sitten elänyt Baas kelpo mies ja herra, -- ehkäpä jonkin\nanglo-saksilaisen meripurren päällikkö; sana on vielä merenkulkijain\nkielessä käytännössä, -- vai päinvastoinko narri![2] Kyllähän Baasien\npystypäissä useimmiten on jonkinlainen pyrkivä leima, heidän vapaissa,\nreiluissa liikkeissään vivahdus vankkaa meripurtta, kuohukeulaa.\nJotakin: Kas täss' olen vaan! Mutta luonne ei vastaa oikein tätä\nulkonäköä. He tekevät tiellään kaikellaisia syrjähyppyjä, jotka\njohtuvat ylevästä aistillisesta hehkusta ja hyväntahtoisesta\nhassuudesta ja jotka näyttävät todistavan sitä, että veressä piilee\nvanha rotu ja tukahdutettu vanha tuli. Mutta heillä ei ole kestävyyttä,\nsitkeää kiinnipureumista eikä hiljaista hammasten kiristystä. Muutamat\nsuvun vesat ovat joutuneet suorastaan rappiollekin; ruumiillisesti he\ntosin vielä ovat siedettävän ryhdikkäitä, mutta tulta heissä vaan ei\nole ja nenän nipukka on terävä. Kun heitä näkee, muistaa kohta\nmaksamatonta suutarinlaskuaan. Heillä onkin erikoinen taipumus\njuuri suutarin ammattiin tai vähäpätöisiin valtion virkoihin.\nKyllähän heillekin vielä sattuu kaikellaisia päähänpälähdyksiä ja\nsyrjäloikkauksia; mutta ne johtuvat ahnaasta, kateellisesta luonteesta\nja laskevasta, pienipiirteisestä hengestä.\n\nNiinpä pysyi kauan epätietoisena, annettiinko muinoin, tuhannen vuotta\nsitten tuo sukunimi tosissaan vai pilkalla, merkitsikö se suurmiestä\nvai suurentelijaa. -- Kunnes kerran eräs Baaseista otti vaimon, joka\nkovuudellaan ja vihaisuudellaan löi kuin pii suvusta ilmi vanhan\nkätkeyneen, jalon liekin! Silloinpa pani melkein uskomaan, että tuo\nesi-isä aikoinaan oli kuin olikin ollut suurmies! Ja taas näytti\npätevyytensä se vanha totuus, että ken tahtoo saada heikonneen sukunsa\nkelpo reilaan, sen on otettava voimakas, kunnokas vaimo.\n\nMonta vuotta sitten kävellä kepsutteli eräänä tuulisena syyspäivänä\nBaas-suvun nuori vesa, hilpeä pojan hippana, kotoansa olkikattoisesta\ntalosta, korkean harjun aukeamalta alas kouluun, -- oltuaan koko\nkesäloman eräällä tilallisella renkipoikana. Hän oli kyllä sangen hyvä\nmiehen alku ja Baasien kuosiin riuska ja pystypää; mutta kuitenkin\ntuntui hänestä olo tällä hetkellä ilkeältä. Sillä hän oli kesälomalla\npeltotöissä ja papunippujen kimpussa unohtanut koko lailla\nkouluviisautta ja koulumestari oli tiukka mies. Mutta vielä enemmän\nkuin opettajaa hän kammoksui sielustaan muuatta tyttöä, jonka opettaja\noli valinnut apupaimenekseen ajamaan ja pökyyttämään kesällä\nhäntäpäähän jääneitä oppilaita takaisin yhteiskatraasen. Tyttö ei\nollut tosin häntä paljoa vanhempi eikä isompi yhtään, mutta hyvin\nselvä-älyinen. Hänen kotinsa oli kaukana yksinäisellä lakealla\nnummella: kurja töllirähjä. Vanhemmat olivat yrmeitä, ja hän itsekin\ntotinen ja umpimielisen vakava. Se tyttö oli kiusannut poikaa jo viime\nvuonna, erikoisesti juuri häntä. Ja poikaa kauhistutti, että nyt se\nrääkki alkaa taas.\n\nOli virsi veisattu ja rukous luettu, -- silloin se jo tulikin hänen\nselkänsä taakse ja alkoi nuuskia ja kurkkailla hänen kirjoitustaan.\nEikä hän ollut ehtinyt piirtää riviäkään lyhyillä sormillaan, jotka\nluonnollisesti olivat vielä ohjaksien ja taikon pitelystä aivan\nkankeat, kun se jo lyödä läjäytti häntä näpille ohuella viivottimella,\njota se liuvari piti piilossa kupeellaan.\n\nBaas oli vasta pieni pojan nalli, noin yksitoista-vuotias, eikä hän\nuskaltanut mennä kaipaamaan opettajalle pahoinpitelystä. Sillä isäntä\ntietysti piti sen puolta, jonka kerran oli valinnut paimenkoirakseen.\nJa niinpä poika palasi kallotellen kotikartanolle ja kaipasi äidilleen.\nTämä julmistui kauheasti, kun hänen pikku poju-kullalleen sellaista\nuskallettiin. Mutta hänkin pelkäsi opettajaa; ja siksipä hän vaani\ntyttöä. Ja kun tyttö seuraavana päivänä kulki heidän kautta\nyksinäiselle nummelle, niin äiti huusi: \"Teetkös vasta pahaa meidän\npienelle pojalle, senkin rääkkääjä!\" Tyttö vilkaisi viisailla,\ntarkoilla silmillään vihaiseen muoriin ja poikaan, joka piti kiinni\nhänen helmoistaan, teki karttavan kaaren ja huippasi ohitse. Hän oli\naika kaunis heilakka, vankkarakenteinen ja komea astunnalta.\n\nHän tyrkki ja mukitti pientä poikaa sitten kaiken talvea minkä ennätti\nja osoitti joka tavalla hänelle, ettei hän Baaseja siedä. Ja\nseuraavanakin lukuvuonna, jolloin poika, kuin tavallista, varttui\nruumiiltaan tyttöä lujemmaksi, tyttö kuitenkin halusi häntä äkäisenä\nlähennellä, vainosi häntä silmän leimauksilla ja teki pilkkaa ja\njankutteli etenkin sitä kummaa, että Baas oli silloin pidellyt kiinni\näitinsä helmoista.\n\nSitten poika joutui palvelukseen milloin mihinkin taloon ja varttui\nmieheksi eikä nähnyt tyttöä moniin vuosiin.\n\nKahdenkymmenen vanhana, tuskin jouduttuansa sotaväkeen, hänen täytyi\nlähteä Tanskaan sotaan.[3] Sattuipa siellä sitten rivin kolmantena\nmiehenä olemaan nuori papinkokelas, älykäs mies, mutta kätten töissä\nniin epäkäytännöllinen, ettei osannut pitää kivääriään, sinelliään ja\nsaappaitaan kunnossa, ja siitä hän oli aina koko kiusassa. Kun hän\neräänäkin päivänä, parailleen jotakin varustusta piiritettäessä, taas\nsai haukkuja likaisen pyssynsä tähden, ja oli hyvin nolo ja pudisteli\npäätänsä saamattomuudelleen, tuskissaan ja neuvottomana, niin sukkela,\npystyvä ja auttavainen Jan Baas tempaisi hänen tuliluikkunsa ja\npuhdisti sen. Papinkokelas oli köyhä poloinen, katseli huolissaan\nhommaa ja sanoi: \"Ei ole minulla sinulle maksaa.\" Mutta Jan Baas vaan\nlohdutteli jalomielisesti: \"No, kunhan tulet sitten papiksi, niin\nristit pojan minulle ilmaiseksi.\" Kokelas lupasi ja ala-upseerit\nnauroivat. Jan Baas tuli takaisin sodasta ja kertoi sitten usein\nmielellään tätä juttua, istuessaan toisten joutilasten veikkoin kanssa\nravintolassa olutsarkan ääressä: ja kerrottuaan hän katseli niin\npulskana ja riuskana toisia kuin kelpo Baas ainakin ja kehaisi: \"Siinä\nkohdin minä ainakin olen teitä parempi: minulla on toki ristiäiset\nmaksettu!\"\n\nVuosi rauhanteon jälkeen kuoli hänen isänsä ja jätti kahdelle pojalle\nperinnöksi kolme kammetta: ikälopun, ränstyneen, olkikattoisen pirtin\nhietaharjulla, -- pirtin seinät täytyisi taas uusia, senkin viidennen\nkymmenennen kerran, -- noin sata lammasta, joita ukko-vainaa oli\nkuleksinut paimentamassa marskimaan[4] laitumilla, ja kivulloisen\näidin. Jan Baasin veli oli kateellinen mies ja alkoi uikutella, että\nhän on niin huono ruumiiltaan ja että eikö liene sisusvikaakin; ja\nraskasluontoinenkin hän oli, jotta oli jo kolme kertaa seisoskellut\npihakaivon suulla ja aikonut hypätä kaivoon, mutta kolminkertainen\n\"Armahda, herra Jeesus Kristus\" oli toki vielä pelastanut hänen kurjan\nsielunsa. Ja mitä kaikkea hän nyt kujertikaan: tarkoitus oli se, että\nveljen olisi annettava hänelle koko lammaskarja ja sallittava hänen\nvaeltaa sen jälestä kylästä kylään pohjoiseen aina Syltin[5] salmelle,\nhänen, yksinäisen, poloisen paimenen, kodittoman vaeltajan, ja\npidettävä itse osanaan kotitölli ynnä äidin rakkaus, joita saamaan veli\nei katsonut itseään ansiolliseksi, niin kalliit kuin ne kumpikin\nhänestä olivatkin. Jan Baas tähysti pitkin kaunista, reilun rehellistä\nnenäänsä; sillä hän ei ilennyt katsoa lurjusta kasvoihin, ja myöntyi\nehdotukseen. Silloin lähti veli lammaskatraineen matkaansa, möi\nlampaat, nai nummen puolella kuivan, vanhanlaisen talontyttö-kääperön,\njolla oli rahaa, -- eikä sittemmin näyttänyt naamaansa.\n\nJan Baas jäi harjun rinteelle kotiin, kävi tilallisten luona\nmaantöissä, korjaili iltaisin talon seiniä, pisti viikkopalkkansa\nkivulloisen äidin kouraan ja sieppasi pyhäilloin, kun onni potkaisi,\ntytön käsikynkkäänsä. Jos laskettiin pilaa joko noista tulevista\nmaksuttomista ristiäisistä tai veliparin pesänjaosta, niin hän katsoi\niloisesti virnakoiden pilkkaajain piiriin ja nauroi niin mehevästi sekä\nitselleen että toisten pilalle, jotta ihmiset sanoivat: mehevintä koko\nHeisterbergin kylässä on Jan Baasin nauru.\n\nKun hän oli noin puolivälissä kolmatta kymmentä, kuoli hänen äitinsä,\nja Jan Baas arveli, että pitäisi tässä jo ottaa eukko. Mutta hän ei\ntiennyt, kenen ottaa; sillä kaikki, joita hän oli pitänyt kainalossaan,\nmiellyttivät häntä kyllä: vaan vaimoksi heistä ei ollut ainoastakaan.\nHän ajatteli näet: pitäisi tässä nyt vielä tulla jotain aivan\nerikoista. Ratkaisematonta pulmaa, suurta, hiljaista arvonantoa,\nalinomaista ihmettelyä!\n\nMutta näin hakuteillä harhatessaan hän eräissä tansseissa tapasi sitten\ntytön, joka ennen muinoin oli navahuttanut häntä viivottimella\nkynsille. Neito oli nyt lähemmäs kolmenkymmenen ikäinen, kypsynyt,\nuhkea kaunotar, kohtuullisen solakka, silmät entiset terävät. Hän oli\nompelijatar ja oli jäänyt naimattomaksi sentähden, että oli äkäinen\nkuin ampiainen: etenkin silloin kun nuoret miehet häntä tohtivat\nlähennellä. Nyt Jan Baas tanssitti häntä koko yön; mutta kelvon\nsanaakaan he eivät vaihtaneet: sillä kun poika aikoi avata suunsa, niin\ntiuskahti tyttö, ettei hän puhele tanssiessaan. Ja kun Jan Baas yritti\nloma-ajalla uudestaan, niin tyttö sanoi, että täällä on kelvottoman\ntomuista: hän ei viitsi pölyä nieleskellä. Viimein kotimatkalla pojan\ntoki täytyi virkkaa pari sanaa. Mutta silloin julmistutti hän neidon\nkauheasti. Ikäänkuin olisi tulipunaiset pihdit pistänyt vesipyttyyn,\nniin tyttö räiskähti: jätti Jan Baasin seista töllöttämään ja meni\nmatkaansa. Niin kävi kolme neljä kertaa.\n\nMutta sitten tapasi Jan Baas hänet taas ja sanoi että täytyi tässä nyt\nviimein puhua niistä häistä. Tyttö kääntyi selin, ikäänkuin toinen\nolisi häntä kauheasti loukannut, ja vastata tokaisi tylysti:\n\"Yhdentekevä minusta; ehkä parasta ettei ollenkaan.\"\n\nJan Baas kysyi varovasti: \"Milloin siis, -- minä päivänä?\"\n\nTyttö ei vastannut vähään aikaan sanaakaan ja häntä kiukutti se, että\nJan Baas viheltää huilotteli itsekseen. Mutta mitäpä hän muutakaan\nolisi tehnyt; hänen puheistaan toinen aina ihan raivostui. Sitten\nvastasi tyttö: \"Sinun tupa-rähjäsi menee kohta nurin.\"\n\nJan Baas pudisti päätänsä ja mutisi varovasti, että olipa hän jo\nkorjannut joka seinän, -- ja jatkoi huilotustaan enempää\nselittelemättä.\n\nSilloin tyttö vihan vimmassa kimmahutti: \"Ilmoissa ikänä en mene\nmillekään Baasille. Baasit ovat pillipiipareja ja huilottelijoita.\" Ja\nhän laputti matkaansa.\n\nJan Baas oli tämän keskustelun tuloksiin vallan tyytyväinen ja meni\npyytämään pastorilta vihkimistä ja asettui seuraavana pyhänä\ntavalliselle paikalleen urkulehterin alle ja katsoa seivästi koko ajan\nsuoraan eteensä, ettei vain morsiameen vilkaisemalla karkoittaisi häntä\npois kirkosta. Kun jumalanpalvelus loppui, Jan Baas asteli penkiltään\nalttarin eteen, katsomatta ympärilleen. Jonkun aikaa hän sai seista\nsiinä yksinään, mutta sitten morsian tuli kuin tulikin jälestä ja\nasettui hänen rinnalleen, kumminkin hyvän välimatkan päähän; sekä\nhokaisi papin päätettyä puheensa kyllästyneenä \"otan\", ikäänkuin\nlykäten loitommalle vasikkaa, joka tunkeusi turpineen hänen kättään\nnuuskimaan. Vihkimisestä päästyä he astelivat kaitaa polkua pitkin\nmiehen kotiin -- oli sateinen syyspäivä -- Jan Baas edeltä, vaimo\nperästä. Mutta kun tultiin lähelle, niin keikahti vaimo erään\nnaapuritalon polulle ja murahti: \"Tuolta piika karkasi; minä lupasin\nauttaa lypsyllä.\" Silloin meni Jan Baas pieneen puutarhaan, joka oli\nhänen talonsa edessä, ja alkoi siellä kaivella lapiolla. Ja hän pöyhi\nja vihelteli ja lauleskeli itsekseen, noin ihmettelyn ja kunnioituksen\nja surun vaiheella -- aivan kuin oli jo aavistanutkin.\n\nVaikkei heillä ollut leivän pulaa -- vaimon sakset ja neula auttoivat\npaljon -- ja vaikka heille syntyi kaksi tervettä lasta ja Jan Baas oli\naina hyvä ja raitis ja uuttera, niin vaimo oli kuitenkin enimmäkseen\ntuitukko. Hänen kylmää luontoaan kiusasi se, että Jan Baas oli hyvä ja\nettä hän saattoi olla iloinen; ja hänen ylpeyttään ärsytti vielä, että\nhänen voimakas naisellisuutensa aina ja yhä vain janosi miehen\nrakkautta. Yksin Janin kaunis, hilpeä ulkomuotokin, joka oli kuitenkin\nvaimon salainen autuus, yllytti häntä kiukuttelemaan. Niinpä\nlennätettiin monasti tuimia sanoja matalan olkikaton alla; se rapisi\nmonasti rakeista ja jytisi myrskystä.\n\nVarsinkin kävi olo hullunmoiseksi kun kolmas lapsi oli syntynyt ja\nkastettu.\n\nKoska synnyttäjän tila näytti vaaralliselta ja syksyiset tiet kuohuivat\nlikaa, kepsahti riuska ja reipas Jan Baas satuloimattoman hevosen\nselkään, jonka oli lainannut työnantajaltaan, naapurin isännältä, ja\nlasketteli minkä ratsu kavioista pääsi läpi raivoisan myrsky-yön\nkaupunkiin ja astui kätilön asuntoon. Mutta siellä sanottiin, että\nhänet oli haettu eräälle toiselle kadulle toimeensa. Jan Baas kompuroi\nnyt pikkukaupungin öisiä, pimeitä kujia hevostaan jälestä kiskoen ja\najatteli, että neljä vuotta sitten hän vielä oli ollut huoleton ja\niloinen poikamies tätä samaa katua viheltäen keikkuessaan, ja nyt hän\noli kahden lapsen isä, ja tuskassa vaimonsa ja kolmannen lapsen hengen\ntähden! Sellaisessa surussa hän meni päin mäntyyn ja jyristi ensin\nkolmen vanhan mamsellin ovea, jotka valvoivat vielä kipeää\nkanarianlintustaan vaalien: \"Onko kätilö täällä?\" Nuokos suuttuivat\nmoisesta mahdollisuudesta ja paiskasivat oven kiinni hänen nenänsä\nedessä. Hän laputti toiseen taloon, josta myös näkyi valoa, ja koputti\noveen. Mutta siellä oli jo edistytty pitemmälle kuin hän ja hänen vaimo\nparkansa: juotiin jo varpaisia ja riemuitseva seura pakotti yökulkurin\nja hätäsanoman tuojan kulauttamaan ovenpielessä kupin norria\nkurkkuunsa. Mutta sitten kävi nuoren kummitädin sääliksi ja hän lykkäsi\npellolle erään vieraista, joka nyt lähti opastamaan Jan Baasia jonkin\nsuutarin taloon.\n\nJan Baas köytti hevosensa latvaleikkoon lehmukseen, joka seisoi kuin\npaalu akkunan alla, ja meni eteiseen ja sieltä tuikkivaa tulta kohti\nsuutarin verstaasen, sekä näki kätilön, pienen, hintelön ikäpuolen\nnaisihmisen, seisovan sängyn vieressä -- ja vuoteessa suutarin emännän.\nMutta mestari käytti viisaasti hyväkseen pakollista yövalvontaa: hän\nteki työtä. Hän istui pöntöllään selin tupaan, kasvot akkunaan päin,\nkalju, paksu päälaki kiiltävänä paistaen, ja hakkasi tilkkiä niin\nvimmatusti! Suutari kai oli huonokuuloinen ja siksi kaikille joutaville\nloruille vastahakoinen, eikä kääntänyt päätänsäkään, ei ollut vieraasta\ntietävinäänkään. Oppipojat, joiden makuusija oli juuri tuo leveä sänky,\nmissä nyt emäntä voihkaili, istua nököttivät paikkansa menettäneinä\nrapatun ja siniseksi tuhritun seinän vierustalla rahilla ja onkivat\nsärkiä unenpöpperöissään. Sivuskamarista kuului nukkuvien lasten\nhengitystä. Jan Baas istahti tuvan ainoalle tuolille ovenpieleen ja\nkulutteli aikaansa raaputtelemalla linkkuveitsellään savea pois\npitkävartisista saappaistansa; näin kootun saven hän sitten likisteli\nsiististi kakkaroiksi ja asetti ne viereensä permannolle. Kaksi tuntia\nhän odotti, kunnes lapsi syntyi ja sekä lapsi että äiti olivat saaneet\ntarpeellisen hoidon.\n\nMutta kun hän kätilöeukon kanssa meni ulos pimeälle kadulle, niin\neukkopas ihmettelemään, ettei nähnytkään lehmuksen juurella rattaita,\nvaan ison, vanhan, romuluisen ruskean konkarin. Kuitenkin hän nosti\nriuskasti päällyshameensa helmat korville ja alkoi huipata lyhyillä\nalushameisillaan reippaasti hakijan rinnalla. Jan Baasilla oli toisessa\nkainalossa laukku, toisella hän talutti hevosta. Myrskysi yhä ja sataa\ntihutti ja oli pilkkoisen pimeä ja tie likaa kuohuva. Kun joskus kuu\npilkahti pimeän pilven reiästä esiin, silmäsi Jan Baas oudoksuen\nvierustoveriaan, joka siinä talsi ohuilla koivillaan, ravassa polvia\nmyöten. Ja hän ajatteli: Kaksi tuntia tällä tavalla menee! Ei auta,\nhevosen selkään meidän vaan täytyy, ja yhtenä. Hän oli aika hulivili ja\niloinen mies, joka riemuitsi kaikesta kauniista, hohti se sitten\ntaivaslaelta tai pavun kukasta taikka naisen silmistä. Ja kävipä\nhänelle nyt tämä kalkki todellakin karvaaksi. -- Se on ruma kuin\nryökäle, hän ajatteli, ja peloissaan se painautuu minun kainalooni.\nMutta kärsiihän sitä vaimonsa ja lapsensa puolesta vaikka mitä!\n\nHän alkoi siis houkutella eukkoa nousemaan hevosen selkään: vaikkei nyt\nkiiruummin jouduttaisikaan, niin pääsisi matami edes rapakkoa\nalustamasta; ja jos hän ottaisi laukkunsa, niin Jan Baas voisi\nravakammin taluttaa hevosta. Mutta eukkopa ei sanonut eläessään\nistuneensa hevosen selässä: ja nyt hänellä oli erään sattuman tähden\nsuorastaan mahdoton vastenmielisyys hevosia kohtaan. Mutta Jan Baas\ntalutti pitkäkoipisen ruunikon kuitenkin aidan viereen ja maanitteli\neukkoa; sai hänet onnellisesti nostetuksi selkään ja antoi hänelle\nlaukunkin. Heti kepsahti hän sitten itse hänen taakseen. Ja nyt -- hui!\nhelmat hulmusi, hoikat kädet hosuivat, laukku remputti, eukko kirkui\nkamalasti ja rapa räiskyi. Niin joutui kätilö runsaassa puolessa\ntunnissa perille ja auttoi lapsen maailmaan.\n\nAamuhämärissä läksi eukko riuskana ja tuikeana, helmat korkealle\nkäärittyinä, takaisin kaupunkiin. Hän tiukkasi Jan Baasilta lupauksen,\nettei siitä ratsuretkestä saisi kellekään puhua. Mutta Jan Baas puhui\nkuin puhuikin. Ei tosin vaimolleen. Mutta vaimo sai sen sitten kuulla\nmuilta, ja hänkös nyt motkottamaan halveksivasti: \"Siitä sen nyt taas\nnäkee, miten vähän on Baaseissa ihmistä! Ei edes oman lapsen syntymä\nole niistä totinen asia. Niin --, ne ovat sellaisia lörpäkköjä ja\nhahattajia, ettei sisu anna edes omain lasten säilyä juoruilta ja\npilkalta!\"\n\nJa tottapa se osaltaan olikin. Sillä kun Klaus Hinrich Baas\nkuusikolmatta vuotta sen jälkeen tanssi Bürgin markkinoilla nuoren\nrouvansa kanssa huvipaikassa, jossa kovan tungoksen vuoksi täytyi töniä\ntoisia ja jossa tanssitaan aina kyynäspäät pystyssä, ja silloin törmäsi\nerästä tanssivaa neitoa vastaan, niin rouva nyrpisti halveksivasti\nnokkaansa ja katsahti häneen vihaisesti eteenpäin yhä tuupittaessa ja\nsanoi: \"Ihmekös jos sinä joka paikkaan törmäät! Sinuahan ei tullutkaan\nkätilö auttamaan, vaan paholais-akka mustalla oriilla!\"\n\nKun vanhemmat kuukauden päästä suunnittelivat ristiäisiä, niin taas\nilmausi vaikeuksia.\n\nEnsiksikään he eivät olleet saada kummeja. Pyydettiin kahta serkkua,\nmutta he kieltäysivät; he olivat itaraa väkeä: piti säästää\npyhävaatteita, ja sitä paitsi he pelkäsivät kaikellaista uutta\nrasitusta serkkulaisten puolelta, joiden perhe niin nopeasti lisääntyi.\nSilloin pyysi Antje Baas vanhaa isäänsä. Hän oli tosin luonnostaan\nhiukan sietämätön ihminen, siitäkin syystä, että oli ikänsä asunut\nnummen perukassa, mutta eipä nyt muu eteen tullut. Lisäksi pyydettiin\nläkkiseppä Libbertiä, joka oli luonnostaan niin häveliäs, että käänsi\nkasvonsa syrjään ja katseli muualle aina kun hänelle puhuttiin. Rovasti\noli lähtenyt matkalle; mutta lukkari sanoi, että sunnuntaina tulee uusi\npappi sijaiseksi, sehän se tempun tekaisee.\n\nJa niinpä he sitten pimeän hämäränä marraskuun päivänä kekottivat\npienessä, tummassa pirtissä odotellen pappia, -- Antje Baas mustissaan,\nJan Baas kuin isäntä ainakin paitahihaisillaan, kummit mustissa,\nlyhyissä jakuissa, lapset siisteissä pyhämekoissa.\n\nJa pappi tuli kuin tuli. Ja Jan Baas tunsi jo ensi silmäyksellä hänet\nsamaksi papinkokelaaksi, jonka pyssyn hän siellä sotaretkellä oli\npuhdistanut. Jan Baasin suu meni heti tuppeen! Hän vetäysi tuolineen\nnurkkaan, niin ettei hänen kasvojaan nyt pimeällä ilmalla näkisi, ja\nhaasteli vääristetyllä äänellä. Emäntänsä uhkaavista silmän\nleimauksista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Antje Baas koetti\nsaada isäänsä pakinoimaan; mutta isä oli julmalla tuulella, sillä tytär\noli turhanpäiten juuri tupannut hänen eteensä sen pienen, kukallisen\nkahvikupin, jota ukko ei kärsinyt, senhän tytär tiesi. Läkkiseppä\nLibbertillekin sattui juuri kaikkein häveliäin hetkensä ja hän piti\nkoko ajan, minkä pappi oli vieraana, kasvojaan poispäin käännettyinä,\ntähysti akkunasta pihalle, jossa kana nokitti punajuurikasta.\n\nAntje Baas vaihtoi hämillänsä milloin minkin pikku lapsista syliinsä,\nvuoroin paksun Petterin, vuoroin pikku Loten, ja hieroskeli tapansa\nmukaan peukalonsa ja tuomentottinsa välissä heidän nenänykeröjensä\nselkää, paineli alaspäin muka, vieroittaakseen niistä koppavan,\nhuikentelevaisen Baasien nenän luontoa, joka oli hänelle kerrassa\nkauhistus, -- ja jutteli pastorin kanssa. Pastori joi kupin kahvia ja\ntupakoi ja joi toisen kupin, ja pakinoi Antje Baasin ja lasten kanssa,\njotka eivät enää olleet kaikkein pahimmillaan, vaan jo hiukan\nhaastelivat.\n\nKun hän sitten teki lähtöä, ei Jan Baasin auttanut muu kuin tule pois\npiilosta vaan! Hän kaarsi sisäseinän viertä pitkin aina eteiskopukkaan\nja kysyi siellä tekoäänellään: mitäs se maksaa? Pastori vastasi\nhämmästyneenä: \"Mutta, -- siitähän on jo sovittu, tämä kaste tulee\nilmaiseksi.\" Jan Baas ehti vain pari kertaa siunailla: \"Älkäähän nyt\nottako pahaksi, älkää nyt ottako pahaksi, herra pastori\", -- pappi\nmeni.\n\nMutta kun Jan Baas tuli takaisin pirttiin, seisoi hänen vaimonsa oven\nsuussa ja tiuski heille kolmelle, että he olivat järettömiä joka kallo,\nja räiski kuin räty, -- niin että läkkiseppä Libbertin häveliäät\nkatseet nyt vilistivät kuin kärpät pitkin pirtin seiniä, ylös ja alas,\nja turhaan ne hakivat monta päivää sen jälkeenkin tukikohtaa; ja\nappiukko tuli pelkästä kiukusta tytärtään kohtaan ja häntä yhä\närsyttääkseen melkeinpä hyvälle tuulelle; ja Jan Baas kohotti vaan\nkättänsä ja huitaisi äkäisesti ikäänkuin toivoen tuon papin ja tämän\npahan päivän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.\n\nJa kun kummit menivät matkaansa, silmäili Antje Baas miestänsä\nhalveksivasti ja sanoi: \"Muistatkos, miten sinä sillä kokastelit!\nSenkin seitsemänkymmentä kertaa kerroit, kuinka sinä muka silloin\npapille vastasit, ja nyt: kas se on mies, papukaija! Sanasankari!\nSellainen Baas! Päältä uhkea; mutta sisältä!? Ja sinä olet pahin\nkielipalku kaikista.\"\n\nJan Baas nauroi sekä hauskusissaan että nolona ja meni ulos, lehmää\nruokkimaan.\n\nMiehen lähdettyä Antje Baas otti kätkyestä pikku poikansa, joka siinä\näsken oli ristitty Klaus Hinrich Baasiksi, käänsi sen kasvoja valoa\nkohti ja näki, että olihan se sievä lapsi, mutta että sillekin uhkasi\nkasvaa tuo sama epäilyttävä, pulska, kokasteleva Baasien nenä. Ja heti\nhän nyt alkoi hivellä sitä etusormellaan ja peukalollaan, ja istui\nsiinä mietteissään, ankarin, jäykin kasvoin; ja päätti pitää tätä lasta\nerikoisen tiukasti silmällä, jotta hänestäkin tulisi edes joltinenkin\nihminen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAntje Baas oli tuonut vanhempainsa kodista syrjäiseltä, aukealta\nnummelta mukaansa kätkyen, jota suku oli käyttänyt jo yli sata vuotta.\nSen jalat olivat aikain vieriessä kuluneet kaksikulmaisiksi niin että\nse joka heilahduksella kolahti ja kimposi koholle. Naapurin vanha\nemäntä, Griesbachin mummo, neuvoi häntä laitattamaan lullaan uudet\njalat, sillä hänen mielestään Antje Baasin suvussa huomattava melkoinen\näkäpäisyys varmaankin johtui juuri tuollaisesta alituisesta ylös ja\nalas rynkyttämisestä. Hän väitti, ettei ukko Baasin, Antjen isän\nkanssa, voinut elää ihmisiksi; \"ja helppo ei ole aina tulla sinunkaan\nkanssasi toimeen\", hän sanoi. Antje Baas oli kahden vaiheella,\nkorjauttaako kätkytjalat vai ei. Mutta silloin sattui heille tulemaan\nWulffin vanha emäntä, jolla oli sinappia kaupan ja jota pidettiin\nälynaisena, ja tämä sanoi: \"Anna sinä sen kätkyen vaan olla rauhassa,\nAntje; mene ja tiedä, vaikka se vielä karistelisi lapsesta taudit ja\nkelvottomat tavat! Muista sinä vaan, että miehesi on Baaseja!\" Ja kun\nuudet kätkytjalat maksoivat rahaa ja Antje oli ehdottomasti vakuutettu\nBaasien kelvottomuudesta, niin sai kätkyt jäädä honkon-lonkottajaksi\nkuin ennenkin. Ja lapsikin tottui siihen.\n\nJa pian poika jo käydä venkkuroi pienestä, ruskean tummasta pirtistä\neteisen poikki keittiöön; kunnes hän alkoi lopultakin huomata, että\näiti oli yhtä tuittu vihassaan kuin nopsa käden käänteessänsä. Silloin\nse kepsutteli mieluummin eteisestä pihalle ja pienelle säleportille,\njota se ei saanut auki, ja odotti siinä Petteriä ja Lottea koulusta. Ja\nkun nämä sitten tulivat, niin he kyykähtivät portin pieleen\nseljapensaan taakse ja Lotte supatti: \"Mikähän tuolla maassa rapisee?\nOnkohan se koiran pentu vai... olisikohan rotta?\" Ja yhtäkkiä hän löysi\nodottajan, avasi portin, polvistui hänen viereensä ja sanoi: \"Ka, pieni\nmiehen köllikkähän se onkin!\" Ja sitten hän talutti veikkonsa pikku\npirttiin.\n\nSiellä he ryhtyivät kohta lukemaan läksyjään. Klaus Hinrich istui\nheidän välissään ja katsoi päältä. Ja Lotte kysyi häneltä: \"Hyvä herra\noliko se oikein?\" Ja kun pikku veikko silloin nyökkäsi päätänsä,\npudisti Lotte häntä kädestä ja kiitti häntä kiltistä avusta. Veli\nPetter istui toisella puolla pöytää ja kirjoitteli ja luki ja piti\nlukiessaan kämmeniä korvillansa ja sanoi ettei hänen päähänsä pysty\nmikään ja änisi: \"Ai kuin se on vaikeata! Voi minua vaivaista matoa!\"\nJa monasti hän pillahti itkuun ja tuhersi sormillaan, jotka olivat\nrihvelin porossa, silmäinsä ympärykset ja posket ihan nokisiksi ja\nkollotteli: \"Minulla on niin kova pää, voi kuin minulla on kova pää!\"\nSilloin supatti Lotte: \"Se on sen honkon-lonkottajan syy!\" Ja sitten\nhän neuvoi ja opetti Petteriä, Vaikka olikin pienempi ja nuorempi kuin\nhän.\n\nJoskus heidän paraillaan lukiessa ja kirjoittaessa ja Petterin\npyyhkiessä silmiään tuli isä kotiin työstä: hän oli kuin jättiläinen,\nparta kellervä, silmät kirkkaat ja siniset. Hän pisti lapionsa nurkkaan\nja kopisteli mullat suurista saappaistaan oven suussa ja nykäisi pikku\npojun heti kainaloista polvellensa. Ja nytkös sitä hyssättiin ja\nhypiteltiin! Ja poju tarrasi partaan eikä hellittänyt sormiaan. Ja isä\nväänsi naamansa väärään ja rukoili että päästä, päästä! Ja viimein\npoika päästi ja avasi kätensä ja katseli ylpeästi partakarvoja, jotka\noli voittosaaliina irti riuhtaissut! Muta silloinkos tuli äiti tupaan,\nkädessä suuri musta rautapannu, jossa paistetut pavut jo rätisivät, ja\nhän kovisti isää: \"No ei sinulle vaan älyä tule!\" Ja äiti tempaisi\npojan isän polvelta ja lennätti hänet honkon-lonkottajan luo, jossa jo\npotkahteli vielä pienempi veikko, ja tokaisi: \"Tuutimaan!\"\n\nJa sitten tuli ankara talvi. Hän kävi jo koulua; mutta pääsi koulusta\naikaisemmin kuin suuret sisarukset ja pinkaisi minkä ketarat kesti\nlämpöiseen pirttiin. Ja hän juoksi ikkunasta toiseen ja sai yhtä päätä\njäähän hengittämällä kuuraan pienen pyöreän aukon ja pilkisti siitä\nulos kylän raitille. Ja kaivoi tähystysreiän toiseenkin akkunaan ja\nnäki siitä marskimaalle ja aina sen toiselle puolelle Elben rannoille.\nJa hän näki tuiskun huitelevan pitkin kylän raittia ja rakentavan\nkinosvuoria aitavierille ja seiniä vasten. Ja kun herkesi tuiskuamasta\nja ilma selkeni, juoksi poika toisen akkunan luo ja luki savupatsaita,\njotka kohosivat marskimaan tupain tötöistä, sekä laivan mastoja, jotka\nnäkyivät Elbeltä rantavallituksen[6] yli. Ja sitten alkoi taas sataa\nlunta. Pian oli joka paikka valkeaa: tiet ja aukeat rinteet, olkikatot\nja koulun punaiset kattotiilet ja kirkko. Ainoastaan korkeat poppelit\nkirkon puistikossa pysyivät mustina, sillä tuuli niitä häilytteli. Yhä\nvain uutta hän näki, ja aina kun hän keksi uutta, hän kääntyi pieneen\ntummaiseen pirttiin päin ja luetteli ihmeitään isälle, joka istui\npankkopenkillä sanomia tai kirjaa tutkien ja kiikutteli jalallaan\nhonkon-lonkottajaa. Mutta paraillaan, kun oli niin mukavaa ja hauskaa\nlämpöisessä tummassa pirtissä, tuli äiti sisään ja alkoi motkottaa ja\ntorua isää. Hän sanoi joko: \"Vai siinä sinä taas laiskana könötät\" tai:\n\"Miten kauan sinä oikeastaan sitä lehteä nuuskit\" taikka: \"Älä siinä\nnyt aina laulaa vinguttele; pojalle vielä kaikkea opetat!\" Sillä\ntavalla se aina tuli sanomaan ja meni hetkeksi pois ja tuli taas. Ensin\nisä vain hymyili tällaisille törmäyksille ja tokaisi leikkisanan. Mutta\nviimein hän virkkoi totisena ja rauhallisesti: \"Jos sinä nyt vielä\nkerran pistät jalkasi tänne, niin saat köniisi. Huomannet kai jo\nitsekin, että niin tässä käy.\" Silloin äiti lensi valkeaksi ja meni\nulos eikä enää tullut takaisin; ja taas oli rauha maassa. Pikku mies ei\nymmärtänyt vielä tällaisia kummia ajatella; mutta hän oli hiljaa kuin\nhiiri.\n\nJa sitten tuli kevät. Ja kerran oli korea auringonpaisteinen päivä. Isä\nasteli pellolta, ja kun poju juoksi häntä vastaan, nosti hänet\nkorkealle ilmaan ja pisti hänen kasvonsa kirsikankukka-sikermiin,\njoista nuoret puut hohtivat. Ja kun hän pelkäsi mettisiä, jotka\nvilisivät ja hurisivat kukkain ympärillä, nosti isä häntä yhä ylemmäksi\nja painoi hänen kasvonsa aivan lähelle suurta, paksua ampiaista; ja\nsiitäkös nyt kirkuna ja nauru! Mutta silloin tuli äiti ulos ja torui\nkovasti. Sitten he istahtivat kahteenpekkaan kaikessa rauhassa penkille\npirtin oven pieleen ja katselivat kauas alangon yli joelle ja näkivät\nlaivojen liukuvan verkalleen Elbellä ja alkoivat hiljaa hyräillä,\nlauleskella. Silloin tuli äiti taas ja torui: kun he rallattelevat\nkeskellä kyläntietä, mitäs ihmiset sanovatkaan? \"En siedä tuota\nkuunnella!\" hän sanoi ja vetäisi kiinni oven, joka siihen saakka oli\nollut auki. Isä nousi ja avasi oven, ja alkoi lauleskella taas. Heti he\nkuulivat äidin tulevan keittiöstä eteiseen; hän sulki oven. Isä nousi\nylös, avasi oven ja alkoi taas lauleskella. Ja kun äiti kohta jälleen\ntuli keittiöstä ja aikoi ovelle, hypähti isä ylös, koppasi äidin\nkynnyksellä syliinsä ja likisti ja suuteli häntä kovasti. Äiti aivan\nherposi ja pysyttelihe hiljaa ja virkkoi suloisen pehmoisesti, kovin\nhämmästyneenä, jollaista ääntä Klaus ei ikinä ollut kuullut hänen\nsuustaan: \"Kuin olet sukkela, Jan!\" Mutta sitten hän yhtäkkiä\nriuhtaisihe irti ja tiuskaisi taas äkäisesti: \"Päästä irti! Ihmiset\nnäkevät!\" Isä päästikin ja nauroi. Klaus Hinrich ihmetteli äitiään,\npudisteli miesmäisesti päätänsä ja sanoi otsa rypyssä: \"Aina sillä vaan\non ne metelin puuskat, isä!\"\n\nSitten tuli syksy, ja eräänä päivänä viuhui raikas, puhdas länsituuli.\nAivan kuin olisi kaikki katot aikonut repiä ja kaivot kaataa! Klaus\nseisoi erään kumppanin kanssa kädet pöksyn taskussa naapurin\nkynnyksellä ja katsoi avoimesta ovesta nikkarimestarin puuhaa. Kun\nheistä ukko näytti olevan sopuisalla päällä, niin he uskalsivat\nlähemmäksi ja tassuttelivat pian keskellä verstasta. Silloin kutsui\nmestari heitä tulemaan luokseen: \"eiks pojat tahdo nähdä sellaista,\njota ei kukaan ole milloinkaan missään nähnyt?\" He tulivat, hiukan\narasti, silmät sarkanappeina; sillä se mestari oli milloin\nminkinlainen: joskus oikea hirmu, joskus aika veitikka. Ja mestari otti\nlankun, jonka hänen sahansa juuri oli halaissut, näytti heille noita\nkahta sahattua laudan pintaa ja sanoi: \"tuota mokomaa ei ole kukaan\nmilloinkaan nähnyt!\" Pojat nyykäyttivät totisina päätään, ja menivät\nsitten nurkkaan, jossa oli iso höylälastukasa, ja valitsivat sieltä\njoitakuita suuria, paksuja, pyörän muotoisiksi käpertyneitä lastuja ja\npujahtivat saaliineen ulos.\n\nTuuli oli kova ja puski pitkin tietä kuin vesi padon lussista. He\nheittivät pyörän tielle ja... hei, heti tempaisi sen tuuli... ja nyt\nperästä! Kylläpä se huiteli! Mutta kyllä hekin jälestä! Opettaja oli\nsanonut koulussa, että hyvä Jumala juoksee kovemmin kuin paraskin\nhevonen. No, antaa juosta vaan!! Kylläpä hekin perästä huitelevat!\nTuonne etäälle aukealle pellolle!\n\nKa, tuolla oli naapurin renkipoika kyntämässä. He rohkaisivat luontonsa\nja kapusivat kuivan ojan poikki ja tallustelivat kyntäjän jälestä\nperäkanaa vaossa. Ja renki kertoi, että tuo lakkiruuna tuossa,\nvasenpuoleinen, oli eilen pudota kumahtanut ojaan; ja että pian hän\nlähtee viemään hevosia Hampurin markkinoille; ja että hänen sisarensa,\njoka oli Hampurissa piikana, menee yksiin merimiehen kanssa, joka on jo\nkahteen kertaan kiertänyt maailman ympäri. Pojat astua mätkivät vaossa\njälestä ja kuuntelivat vakavina; ja kun he kallistuivat sivuitse\nkatsomaan, niin he näkivät miten harmaa, sänkinen maan kamara halkesi\nja kohosi kiiltävän raudan päällä ja kääntyi mustan muikeana\nkellalleen; ja katsoivat taakseen ja näkivät lokkiparven lentävän\ntuoretta vakoa pitkin: lumihohtoisina niiden siivet väikkyivät sinistä\ntaivasta vasten.\n\nSitten he saivat tästä jo tarpeeksensa ja lähtivät omia teitään\ntaivaltamaan, uusia seikkailuja hakemaan. Kaikesta näkemästään he\nkeskenään tarinoivat hyvin vakaasti ja ymmärtävästi: varsasta, joka\ntuolla imi tammaa, vehnästä, joka työnsi liiaksi ohdaketta, keltaisista\nkeisarinkruunun kukista painanteissa. Ja kukahan tuo peltomies oli,\njoka tuolla etäällä käveli, ja kenenkähän olivat nuo rattaat\ntuulimyllyn takapuolia? Niin he kiersivät vähitellen milloin\nruohikko-polkuja pitkin, milloin suoraan peltojen poikki takaisin\nkylään päin, punottaen juoksusta, katselemis- ja puheinnosta. Silloin\nhe näkivät erään talon padolla seisovan ison lapsiparven. Mitähän ne\nsiellä? Sinne oli pinkaistava! Toveri arveli, että nyt olisi kai jo\nmentävä kotiin; mutta Klaus Hinrich ei ollut kuullakseen. Kun he\ntulivat luo, niin he näkivät, että patolammikko oli pumputtu tyhjäksi.\nJa mudasta, joka paksunaan peitti lammikon pohjan, pisti sieltä täältä\nnäkyviin kalan selkä. Klaus Hinrich puikkelehti aivan reunalle, silmät\npyöreinä. Minkälaisethan nuo kalat on? Ja tuolla, tuolla! Ja kuka\ntietää, vaikka sieltä mudasta mitä vielä nousisi! Sitten menivät miehet\nlammikkoon, ottivat kalat kiinni ja nakkelivat olan yli rannalle;\nkuinka ne potkelehtivat kullan ja hopean kirjavina vihreällä\nnurmikolla! Ja nyt ne koottiin sankoon. Hän pinkaisi jonkun askeleen,\nja pysähtyi, ja pinkaisi taas ja katsoi silmä kovana lammikon mustaan\nmutaan, -- ja hänen poskensa hohtivat, silmät säteilivät. Aikaihmiset\nsanoivat: \"Kuule poika, Klaus Hinrich, menetkös kotiisi, isäsi on vielä\npellolla, ja etkös muista millainen äitisi on!\" Mutta poika, -- ei\nkuullakseenkaan! Ja kun hän viimein illan hämärissä tepasteli ylämäkeä\nharjun aukeamalle, päivettyneenä ja ahavan puremana ja leikkiin\nunohtuneena, ja kun nyt sielu rauhallisen kirkkaana kuvasteli kaikkia\npäivän näkyjä ja poika onnellisena niitä muisteli, -- niin yhtäkkiä hän\nhuomasikin olevansa kotinurkilla, säpsähti, heräsi, lensi valkeaksi\npelosta. Ja nyt marssi jo äiti vastaan, tavallisesti hiilipihdit\nkourassa, ja hihkui: \"Eikös sinusta Baasit erkane! Kelvottomin kaikista\nheistä!\" Ja kelpo lailla mukittaen Antje Baas ajoi pojan sisään...\nMutta sittenkin se kauppa veteli! Mitä kaikkea hän olikaan saanut\nnähdä!\n\nPian kävi hänelle ja hänen ikätovereilleen kotikylän maat liian\nahtaiksi. He vaelsivat yli peltojen ja nummien aina metsään saakka, ja\nsiellä oli kaikki ihko uutta ja satumaista: kinstivarvikot[7] ja puro,\njoka huuhtoi koivuviidakon juuria, korea lintu, jota he eivät olleet\nkoskaan ennen nähneet, turpeennostajain kojut ja hiekkapenkereellä\nkiemurteleva käärme. Ja kun he kiersivät yhä metsän reunaa, kas: tuolla\noli kylä! Kylä, jota he eivät olleet ikinä nähneet, eivät toki kuulleet\nsen nimeäkään! Ja nyt seistiin penkereellä ja tähysteltiin ja\nväiteltiin innokkaasti, mikä noista taloista oli koulu, ja aprikoitiin,\nolikohan tuolla paljon isoja poikia ja menisiköhän vielä lähemmäksi? Ja\nsilloin porhalsivatkin juuri pojat ja koirat kylästä heitä kohti. Nyt\nhaukkua nauskutettiin mehevästi matkan päästä kahden puolen. Mutta\nsitten partiolaiset näkivät kuitenkin viisaimmaksi suoriutua\nperäytymisretkelle, yhä lähetellen taakseen kiviä ja nasevia sanoja. --\nPää vilisten yllätysten ja vihollisten hyökkäysten ja surkean vankeuden\nja perunakuoppain ja lunnasmaksujen mielikuvia Klaus vihdoin pääsi,\njoka hermo jännityksessä, sadan surman suun ohitse kotoisille\nkylänmäille ja asettui lepoleiriin viimeiselle penkereelle, oivat\nseikkailut osanaan. Sellaisia tuskin tiesi Kolumbus kotiin palatessaan!\n\nJa kun sitä syksyä taas seurasi talvi, niin se toi tullessaan\nmoniviikkoiset raikkaat pakkaset. Silloin he jo aamun pimeässä pistivät\nluistimet jalkaansa ja potkivat pitkin kylän raittia, vaikka huonostipa\nsiellä luisti, kouluun, ja naarmuttelivat permannon kauheasti. Ja\nhurauttivat sitten kohta koulun pihalta alas lätäkköiselle tasangolle.\nSiellä he kiitivät yli aavan rämeikön, jonka tuisku oli kirjavoinut,\nkylmän, esteettömästi kohisevan itätuulen lennättäminä, milloin\nselvällä, milloin lumisella jäällä, ohi talojen ja kyläin, kunnes\nkorkea patovalli, joka oli tuolla kaukana, kaukana, isoni ja läheni ja\nhe vihdoin pääsivät sen juurelle. Silloin he kömpivät lammikolta\nrannalle, kapusivat vaivaloisesti vallin harjalle ja laskeusivat\ntoiselle puolle, jossa laivat seisoivat pienessä poukamassa padon\nsuojassa talviteloillaan. Ja pitkän aikaa he kiertelivät, tutkivat\nniitä, ja näkivät kauas ulottuvan röykkiöisen jäätikön ja kauimpana sen\ntakana leveän virran, jolla jäät hitaasti soluivat merta kohti. Sitten\nhe läksivät kotimatkalle. Tuo kylmä, kirpeä vastatuulikos puski!\nPoskipäät ja kädet puri se polttaviksi! Ihan silmissä kipenöitsi! Miten\njalat kangistuivat ja raukenivat! Kuinka tähdet syttyivät ja säkenöivät\ntummansinisellä taivaslaella! Saipa varoa, ettei lentänyt nenällensä.\nSe ei tosin haitannut, jos nahkaan tuli naarmu: se parani lääkkeittä ja\nlääkärittä. Mutta jos repesi reikä housuihin: se maksoi selkäsaunan!\nKuinka jääkansi ritisi ja ratisi! Kuule, mikä helähdys ja vongahdus\nhalkaisi yön pimeää! Kuinka jään alla kumisi ja kolisi! Herra ties mitä\nsiellä on. Ovatko nuo meidän kylän tulia? Ovat, ihan varmaan. Jumalan\nkiitos, että päästiin kotiin! Olipa se hauskaa! Tuossa paistaa tuli jo\npirtin akkunasta. Herra Jumala, mitähän nyt tulee! En ikinä vasta viivy\nnäin kauan! Klaus hiipi pilkistämään keittiön akkunasta sisään. Siellä\npesi Lotte yksinään astioita. \"Joudutko sisään, senkin nalli! Naapurin\nemäntä on meillä, ompeluttaa äidillä uudet vaatteet. Minä sanoin, että\nsinä jo makaat. Mutta älyäkin laittautua sisään!\"\n\nJa sitten tuli taas kevät ja kesä, -- pelkkää auringonpaistetta ja\nrauhan kirkkautta vain, niinkuin hänestä sittemmin tuntui. Ja hän\nseisoi pitkänä ja itsetietoisena keskellä toveriparveaan ja sai aina\npäällikkö-tahtonsa täyttymään, vaikka olikin nuorimpia. Päivät menivät\nkoulussa tai ulkotöissä; mutta illat, mitä huimaa, innokasta leikkiä!\nKuinka hän laskeusi alas kylän raittia ja näki leikkitoverit jo\nistumassa, odottamassa kirkkotarhan matalalla, vanhalla kiviaidalla,\nkorkeain, tummain poppelien alla! Ja sitten he jakoivat koko näkemänsä\nmaailman keskenään, ja Klaus Hinrich tahtoi ja sai aina vaan osakseen\nVenäjän keisarin maan! Ah hänen valtakuntansa suuruutta! Kaikki kirkon\npohjoispuoli oli hänen, aina etäisiin niittyihin saakka, joita kattoi\njo illan sakea sumu. Kuinka mahtava hän oli, mikä ankara hallitsija!\nJalo hänen ratsunsa ja kullasta hänen leimuva haarniskansa! Ja hän\nryntäsi neljän, viiden kasakkasotniansa etunenässä sumuisesta alangosta\nylös mäelle ja syöksyi yli matalan kiviaidan ja sen kuperain\npäällyskivien kirkkotarhaan. Ja laukkasi yli rappeutuneitten\nhautakumpujen kauhealla kasakkakarjunnalla rovasti Jensenvainaan\navointa hautakummelia kohti, jossa vihollinen vaimoineen ja lapsineen\nteki viimeistä vastarintaa! Miten tytöt kirkuivat hänen hurjuuttaan ja\nhänen kasvojensa totista hehkua! Lotenkin pieniä, kirkkaita kasvoja\njäykisti joskus pelko; mutta Liese Lachmann, joka aina oli niin\ntolkuton ja joutavan hupsu, parkui tosissaan kuin puukko kurkussa! Ja\nkun sellaisen leikin jälkeen vähitellen illan hämärä pimeni ja he\nistuivat uuvuksissa ja hiljaisina kirkkotarhan matalalla aidalla, ja\nvärit muuttuivat lempeän hohtaviksi ja seudun ääret laajenivat ja\ntummat pensaikot ja puut ja tarhan sopukat ja vanhat poppelit yhä vain\ntummenivat, ja varjo ammotti Jensenin hautakammion seinämällä kuin\nmusta portti, ja kun tyttösten kirkkaat äänet kajahtelivat\nhautakumpujen seasta, heläyttäen jonkun pojan nimen, ja kun sitten taas\njoku sanoi, että kirkon pimeät kaariakkunat olivat välähtäneet niinkuin\ntuli olisi palanut alttarilla, ja he istuivat vaieten, tuijottivat\nkirkkoon: ikinä eivät silmät olleet niin kaukonäköiset kuin tässä\nhämärässä, ikinä eivät niin tarkkanäköiset kuin tässä pilkko pimeässä!\nJa sitten harvenivat rintamain rivit vähitellen. Sieltä ja täältä\nmäeltä kajahti äitien ääniä, kun he huutelivat kotiin lapsiaan. Mutta\nKlaus Hinrich vain ei voinut vielä lähteä: oli niin lumotun ihanaa. Ja\nmelkein aina hän viipyi liian kauan. Ja muutaman kerran, kun sotaa\nleikittiin aina iltapimeään, äiti tuli noutamaan häntä pois aivan\nkasakkasotnian silmäin edestä, riuhtaisemaan ylpeän ratsun selästä\nalas. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät innon tulta;\nsilloin hän yhtäkkiä huomaa äidin tulla harppaavan hiilipihdit ojolla,\nkatselee pelästyneenä ympärilleen ja livistää kotiin pakoon.\n\nSyksyllä oli sitten Petterin mentävä rippikouluun. Puolen pöytää hän\nanasti kotona kyynäspäillään ja pompotti itsekseen, etusormet\nkorvalävissä maata röhöttäen, ijänikuisia raamatunlauseita ja virren\nvärssyjä. Ja tuon tuostakin ähkäisi ja puhkaisi. Eikä siinä toisten\nkuulustelu paljoa auttanut. Ja lisäkiusaksi tuli vielä se, että hänen\noli vanhan tavan mukaan kirjoitettava muistovärssy kaikkien\nrippikoulutoverien muistokirjaan. Äkäillen ja motkottaen ja kiukun\nkyyneleitä vuodattaen hän kirjoitti nyt niihin kaikkiin aina saman\nvärsyn: \"Kuihtuu yrtit, kukat, -- kielot, ruusurukat, -- vaan mun\nlemmen myrtti ei.\" Ja hän väitti olevansa vaivainen mato eikä enää\nkoskevansa kynän varteen, kun vaan koulusta pääsisi.\n\nOli ruma ilma ja Klaus Hinrich ja Lotte istuivat ikävissään pirtissä ja\njuttelivat keskenään, että pitäisipä saada jokin kirja luettavaksi. He\npakisivat vilkkaasti paraikaa asiasta, kun äiti astui sisään ja\ntokaisi: \"Mitä te kirjoilla?\"\n\n\"No\", sanoi isä, \"Petterhän niillä ei ja Lotte on tyttö. Mutta Klaulla\non hyvä pää ja on sillä haluakin.\"\n\nAntje Baas purskahti nauruun. \"Tuollako?\" hän osoitti pilkallisesti,\n\"leikkiä se vain tahtoo, muuhun siitä ei ole. Mäkitupalainen siitä\ntulee, ihan kuin sinustakin!\"\n\nMuutamia viikkoja sen jälkeen herätti äiti Klaun eräänä aamuna jo\npimeän aikaan ja lähetti hänet viemään kahvia isälle, joka kaiken yötä\noli ollut taivasalla palkkalaisena pavunleikkuussa isännän pellolla.\nAntje Baas sanoi tylyn töykeästi kuin ainakin: \"Ja kaadapas kahvi\nvaan!\" ja työnsi hänet menemään. Hän ei ollut ikinä ennen niin pimeässä\nyksinäisillä teillä kompuroinut ja häntä peloitti kovasti. Hän\ntallustaa, tallustaa ja tuijottaa pimeitä peltoja ja pysähtyy ja seisoo\nhiiren hiljaa ja vilkaisee taakseen ja hengitys seisattuu; hän\nhäpsähtää, kun variskin vaakkuu tai hevosen kenkä kilahtaa ja hän\nodottaa vaikka mitä hirmua. Ah, kun olisi perillä!\n\nJa nyt hän kuulee jonkun jälestänsä juoksevan. Hän käännähtää\nkauhistuneena ja näkee jonkin ison, kummallisen mörön lönkkäävän\nhuojuen sumun hämystä itseään kohti ja tullessaan ääntelevän,\nkiljahtelevan.\n\nTuokiossa hän sukaisee kahvinyytin maahan ja lähtee lipettiin minkä\nketaroista pääsee. Mutta kummitus juoksee kovemmin kuin hän. Ja millä\nlailla jönkyttää! Kuin elehvantti! Ja huutaa, -- kuin pasuuna! Mikä\nkamala ääni! Veri pellolle! Nyt sinut syön! Ei jää kuin luita kasa\njälelle! Isä ja Lotte ne löytävät, ja itkevät! Kauhulla kuullaan\npitäjässä uutiset!\n\nMutta yhtäkkiä hän kuuleekin kyöpelin mainitsevan nimeään ja tuntee\näidin äänen. Äitikö -- se!! Hän oli juossut jälestä, kun oli unohtanut\nvoileivät, ja koetti saada pojan kiinni. Hän puristi, heristi Klaus\nHinrichiä, ravistaakseen hänestä pelon, joka teki hänen kasvonsa kalman\nkarvaisiksi. Vaan kun hän näki, ettei se tahtonut auttaa, niin hän\nsilitteli jo hänen päätänsä ja sanoi vihaisesti ja kovasti, mutta\näänessäpä värähti nyt hellyys: \"Kas sellainen se on kasakkakapteeni!\nSamallainen sankari kuin isäsikin!\" Ja tarttui hänen kynkkäänsä ja\ntalutti työpaikalle päin.\n\nSitten he jo näkivät suuren, tumman papupellon, lyhyitä mustia\npapunippuja peittonaan, ja tuolla kauempana isän tovereineen työssä.\nKun he pääsivät lähemmäksi, jättivät miehet työnsä ja pistivät takin\npäälleen. Sitten he istahtivat piiriin vastaleikatuille papunipuille.\n\nAamutuuli heräsi ja oli väristävän kylmä. Klaus Hinrich painoi\nnyrkkinsä tiukasti taskun pohjiin ja puristi polviaan vastatusten ja\nkatseli isäänsä, joka polvia myöten likomärkänä, raskaasta työstä\nuupuneena ja kaiken yötä valvoneena puri leipäänsä kankeista, mustista\nhyppysistään.\n\nHe vaikenivat ja söivät. Sitten isä sanoi: \"Olemme kaiken yötä\nhaastelleet Hampurista, Antje. Ne rakentavat nyt siellä tuhottomasti,\nkivimuurin kivimuurin viereen, ja työmies saa neljä markkaa päivässä.\nMitäs siihen sanot, lähtäänkös sinne? Timmermannilla on siellä serkku,\ntöissä hiililiikkeessä. Sen poikakin on lukiossa. Niin, kun täällä\nvoisi edistyä, niin: tänne jään, sanoisin! Mutta nyt: mitä varten\ntänne? Mikä tietää, jos siellä luonnistaisi meille hyvinkin, -- tai\nlapsillemme.\"\n\nAntje Baas tunsi Hampurin vain kuulopuheilta. Hän ajatteli, että ehkäpä\nhän siellä ansaitsisi paremmin ompelulla ja ehkäpä lapset jollakin\nkeinolla siellä voisivat edistyä ja menestyä, ja vastata jurahutti: \"Et\nsinä meitä kuitenkaan elättämään kykene, sinä olet sellainen Baas!\"\n\nJan Baas nauraa hekahti ja sanoi työtovereilleen: \"Se on selväksi\nsaksaksi: hän suostuu.\"\n\nKlaus Hinrich unohti viiltävän vilun ja istui suu auki, silmät pyöreinä\nkostealla papunipulla ja näki sielussaan jo kultahaarniskoita ja jaloja\nratsuja ja loistoa ja ihmeitä. \"Isä\", hän supatti kiihkeästi, \"lähtään,\nvaan isä! Heti paikalla, isä! Lähtään Hampuriin!\"\n\nAntje katsahti häneen, hän tunsi poikansa, -- ja sanoi äkäisesti ja\nhalveksivasti: \"No jokos nyt into nousi! Isäsi ei lähde minnekään! Hän\npysyy täällä. Ja sinä kanssa! En lähde teidän kanssanne Hampuriin\nhamppuamaan, tähtenne häpeämään!\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOnko hampurilaista, joka ei muistaisi elävästi mielessään vanhaa\nKlosterthorin[8] asemaa? Sen rumia, siivottoman näköisiä saleja, sen\nkuopille tallattuja permantoja ja luokkimaisia kynnyksiä, sen kieroja\novia ja kuluneita luukkuja! Mitkä ihmisjoukot ovat soljuneet aseman\nkautta, niin, kokonaiset kansakunnat ovat sitä tietä vaeltaneet! Monet\nkyllä hilpeinä: pohjoisesta saapuvat ylioppilaat matkalla Jenaan ja\nvanhaan Heidelbergiin; nuoria vakaimman porvarissäädyn neitoja näkemään\nmaailman ihmeitä, Berliniä, Alppeja tai Italiaakin; monet elämässä\nvarmaan asemaan päässeet rauhalliseen toimeensa tai mukavalle\nvirkistysmatkalle. Mutta kuinka vähäinen onkaan näiden luku niiden\nsatatuhantisten yksinkertaisten kansan lasten rinnalla, jotka vierivät\nsen nokisten, tomuisten seinäin ohi ja astuivat pilalle tallattujen\nkynnysten yli vähäksi aikaa saleissa levähtämään! Kimpsuineen\nkampsuineen he ovat seisoskelleet tai istuneet sen rumissa saleissa tai\nsilloilla ja sielussaan nähneet kadotetun kotipuolen ja tuntemattoman\ntulevaisuuden haikeita kuvia. Ah, kellä olisi silmäin edessä kaikki ne\nkangastukset, joita nuo vaeltavat laumat ovat nähneet! Näiden\ntuntumattomaksi tallattujen kynnysten yli on patikoinut preussiläisiä,\nsaksilaisia ja holsteinilaisia, kaksin verroin Mecklenburgin parasta\nväkeä, puolalaista, juutalaista ja slaaveja luvuttomasti, kaikki\nirtautuen kirveltävin sydämin kotimaasta, kuullakseen valtameren\ntoisella puolla ensin huudon ja kutsun: \"Täällä on maata! Maata!\" Ja\nsitten sekautuen maailman pyörteesen, joka meidät, hitaat, hiljaiset\nmaalaiset, nyt on temmannut hurjaan piirihyppyynsä.\n\nJan Baas oli lähtenyt katselemaan tuttua, jonka piti opastaa heidät\nuuteen, jo vuokrattuun asuntoon. Äiti ja Lotte taas olivat menneet\nvesiranalle juomaan, taluttaen kumpikin yhtä pikku sisaruksista. Petter\nei ollut suostunut tulemaan mukaan Hampuriin; hän oli pestautunut\nrenkipojaksi siihen taloon, jonka pelloilla hänen isänsä ja vaarinsa jo\nolivat turvetta puskeneet. Nyt oli Klaus jäänyt vahdiksi kahden\nvuodepatjan luo, jotka oli nostettu pystyyn seinää vasten. Siinä hän\nistua kökötti paksujen, tiukkain patjain välissä matalalla, keltaisella\nkirjapinkalla.\n\nVanha klassikkolaitos, jonka äiti oli ennen nuorena tyttönä saanut\nlahjaksi eräältä lukumies-serkulta ja jota hän sitten oli aina\nsäilyttänyt lukkojen takana kirstussaan, -- minnepä heidät muuallekaan\nolisi pannut, -- Klaus istui ja katseli ihmisiä, joita ohitse huristava\njuna oli täynnänsä, vaunu vaunun vieressä.\n\nKantajat, joita seisoskeli siinä lähellä, huomasivat hänet ja tulivat\nmiestä katselemaan. Erästä heistä miellyttivät nuo nokkelat silmät,\njoilla poika uutta ympäristöänsä tarkasteli, ja hän virkkoi: \"No, ei\ntaida olla hullumpi siinä istuskella!\"\n\n\"Ei ole hullumpi\", vastasi Klaus vanhanvakaasti kuin maalaispoika\nainakin.\n\nMiehet myhäilivät ja kysyivät: \"Mitäs kirjoja ne nuo on, allasi?\"\n\n\"Erinomaisia kirjoja\", vastasi Klaus totisesti, ikäänkuin mitä pulskia,\nkauniita hevosia arvostellen.\n\n\"Taitaa tulla kirjamies sinusta?\" kysyivät toiset.\n\n\"Ka mikäs\", vastasi Klaus, \"kun pystyisi pää\", ja katsoi totisena\nmiehestä mieheen.\n\n\"Mikä sinun isäsi on?\" he kysyivät.\n\n\"Työmies\", vastasi Klaus.\n\nSilloin erään sydäntä liikutti ja hän silitteli ripeästi pojan päätä ja\nsanoi: \"No tulepas sitten senaattoriksi, eiks niin?\"\n\nKlaus nyykäytti totisesti päätänsä, ja miehet menivät hymyillen pois.\n\nÄiti ja Lotte tulivat takaisin ja kallistivat vuodepatjat syrjälleen ja\nistahtivat niiden päälle, äiti toiselle, sisko toiselle; molemmat\npitäen pikku sisaruksia sylissään. Klaus istui keskessä kirjanipulla.\n\nAntje Baasista oli oikein ilkeää istua siinä kaikkien ohitse kulkevain\njaloissa; monet niistä heitä uteliaasti katselivatkin. Hän kekotti\njäykkänä ja tuimana, sivuille silmää luomatta, motkotellen hiljakseen\nmiehestään, tuosta \"hömmelöstä\", joka ei älynnyt jo joutua takaisin. Ja\nhän alkoi tuittusissaan ja ikävissään hieroskella sylissään istuvan\npikku Hannan nenänselkää peukalonsa ja tuomentottinsa välissä.\n\nKaksi hienosti puettua vanhanpuoleista miestä seisoi siinä junaa\nodottelemassa; ne huomasivat heidät ja toinen tuli kuin sattumoin luo\nja kysäisi uteliaasti, minkä tähden emäntä noin teki.\n\nAntje Baas oikaisi selkäänsä ja sihahti: \"Mitä se teihin kuuluu?\nPitäkää huoli omasta nenästänne.\" Mies vetäysi takaisin, hämillään\nhymyillen.\n\nSitten tuli toinen luokse ja sanoi ystävällisesti: \"Kas sillä tavalla\nsitä pitikin vastata! Mitä hänellä oli tekemistä ihmisten nenissä! Ehkä\nsaan antaa pojallenne tuossa kirjanipulla viis-groschenisen?\"[9]\n\nAntje Baas pudisti päätänsä ja huiskautti kättään ja sanoi äkäisesti:\n\"Mitä kerjäläisiä me ollaan? Pitäkää itse rahanne. Ehkä olette sen\ntarpeessa enemmän kuin me.\"\n\nKirjapinkan poikakin pudisti päätänsä ja sanoi: \"Ei me huolita apuja!\"\n\nSilloin lähti sekin herra matkaansa.\n\nViimeinkin ilmestyi Jan Baas nurkan takaa ja sanoi, ettei sitä tuttua\nnäy ei kuulu.\n\n\"No johan minä sen arvasin!\" tokaisi Antje Baas. \"Se on tietty, ettei\nsinun hommistasi tule milloinkaan mitään. Nouskaa pois, kyllä selvitään\nilman tuotakin!\"\n\nHän kopaisi pikku sisaruksia lujemmin käsipuolesta ja alkoi laputtaa\netunenässä. Hänen jälestään tuli Lotte, taluttaen pikku Hannaa. Sitten\nisä, pullea patja kummassakin kainalossa. Ja viimeisenä Klaus, kantaen\nkirjapinoa milloin oikealla, milloin vasemmalla käsivarrella, ja\nviimein mukavimmin edessä vatsan päällä, -- katsellen ällistyksissään\nja uteliaana kahden puolen, seisattuen, kääntyen, tähystellen\nympärilleen, kompastuen ja sitten juosta pinkaisten niin että anturat\nvilkki pienen matkan päähän ehtineitten vuodepatjain jälestä.\n\nHuomattiin, että olisi jo toisella pysäkillä pitänyt lähteä junasta;\nja nyt oli kysyttävä tietä vähä väliä. Ja matka oli pitkä.\nHe tulivat Alsterdammille[10] ja kulkivat Jungfernstiegin poikki\nRathausmarktille.[11] Siellä seisattui Jan Baas puitten varjoon --\nkeisarin muistopatsasta ei siinä vielä silloin ollut --, ja kääntyi\ntarakoineen perusteellisen verkkaisesti katsomaan taakseen, mahdotonta\nihmisvilinää. Oli juuri pörssin aika ja raatihuoneen kupeilla vieri\nmustanaan väkeä. \"Katsos, Klaus\", sanoi Jan Baas, \"mimmoisia ovat!\nKatsos... ei ole kellään lapiota, ei muurarin lastaa, ei hevosta\nriimussa, ei mitään. Näyttää kuin olisivat kaikki opetetut toisiaan\najelemaan kuin koirat jänistä. Mutta ei suinkaan sitä nyt ihmisillä\neletä?\"\n\nKlaus Baas katseli kirjasylyyksensä takaa ja tuumi: \"Taitaa olla aina\npyhä niillä, vai mitä, isä?\"\n\nMutta Jan Baas ei ollut herkkäuskoinen, vaan tuumi: \"Kyllä ne silloin\njalkojaan verkemmin vetelisivät! Katsos pakanoita: ihanhan ne tilsaavat\ntoisiaan kantapäille! Mahtaa siinä tointa sentään olla.\"\n\nNo sitähän Klaus Baaskin jo. \"Kuules isä\", hän sanoi, \"jopas minä\ntiedänkin! Ne on menossa satamaan tahi tulevat sieltä laivoja\nlastaamasta.\"\n\nJan Baas pudisti ihmetellen päätänsä, teki verkkaisen käännöksen ja\ntallusti eteenpäin. Klaus Baas perästä.\n\nPerhe nousi pitkin Alte Steinwegiä ylämäkeen ja tultiin\nGrossneumarktille.[12] Siellä heidän täytyi hiukan istahtaa\nhengähtämään, keskelle kauppakojuja ja pukkipöytiä, uupuneina\npatikoimisesta ja raskaiden tarakkain kannosta, pää pyörällä\nmahdottomista rakennuksista ja väen hurinasta. Jan Baas lähti etukäteen\nkatselemaan heidän katua ja asuintaloa.\n\nSiinä kirjapinkalla istua nököttäessään Klaus Baas sitten näki yhden\npöydän ääressä ruskeanaamaisen, laihan pojan, noin hänen ikäisensä,\nhuonoissa vaateriekaleissa, tutun tavalla pakinoimassa erään\nkaupustelijan kanssa. Poika sattui käännähtämään, huomasi hänet siinä\nistumassa ja tuli luokse, kädet melkein auki reuhottavan nutun\ntaskussa, hiukan hoikanlaisilla säärillään hoippuen, ja kysyi\nsuosiollisesti: \"Mitäs te tässä odotatte?\"\n\n\"Me etsitään kortteeriamme\", vastasi Klaus Baas.\n\nPoika sipaisi läntistyneen, harmaan ruojunsa kärellä kirjanippua ja\nsanoi: \"Mitä sinä tuolla rojulla?\"\n\nKlaus Baas kielsi klassikkonsa ja koko runouden ja vastasi\nvälinpitämättömästi: \"Kun sattui olemaan, niin toin mukaan.\"\n\nPoika nyökkäsi päätään sivulle päin, toripöydälle, jossa oli luottain\nvanhoja kirjoja: \"Täytyy myydä, mätki tuonne!\"\n\nMaalaistulokas pudisti vaieten ja totisesti päätänsä: \"Ei me myydä\ntavaraamme.\"\n\nKaupungin poikaa miellytti tuollainen kylmä lyhytsukaisuus, joka oli\nmelkein yhtä suuremmoista kuin hänen kadunkokeneisuutensa. Hän kysyi:\n\"Mikä nimi?\"\n\nToinen vastasi selvästi ja täydellisesti: \"Minä olen Klaus Hinrich\nBaas.\"\n\n\"Aa\", hymähti poika, hiukan ihmetellen mointa arvokkuutta ja\nvakavuutta, -- \"minä taas Kalli Dau. Meillä on tuolla kukkaskauppa.\nNäetkös? Tuolla hiilimakasiinien luona. Mutta meidän väellä ei ole\npaljon virkaa: isäpuoleni makaa putkassa |a äiti ostelee\nsilkkipuseroita.\"\n\nKlaus Baasia kauhisti ja inhotti kuulla mokomaa; mutta hän kätki\ntunteensa ja virkkoi totisesti ja hillitysti: \"Nämä tässä taas ovat\nminun omaisia. Meidän asumus on Rademachersgangin kulmassa; tiedätkö\nmissä se on?\"\n\nKalli Dau keikautti taas päätänsä syrjittäin ja sanoi: \"Tuolla\nrinteellä, mekin siellä asutaan.\" Ja käännähti ja meni tutun\nkauppiaansa luokse.\n\nIsä tuli takaisin, ja he lähtivät taas kiertämään, äiti jälleen\netunenässä. Jonkun ajan päästä äiti seisattui ja katseli ensin talon\nnumeroa ja sitten kaula ojolla pimeähköä porttikäytävää. Hän käännähti\nvähän Lotteen päin ja sanoi purevasti: \"Taitavat siivota täällä vaan\nkerta viikossa!\" Sitten hän nakkasi tiukasti päänsä pystyyn ikäänkuin\nkeräten kaiken rohkeutensa ja uhkansa ja meni edeltä hämärään pihaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo huomenna lähetti äiti heidät kouluun. \"Olkaakin ihmisiksi!\" hän\nsanoi, kohottaen uhkaavasti kättänsä.\n\nHe laskeusivat kaksi porraskertaa ja lähtivät kaupungille, Lotte\netumaisena, Klaus jonkun askeleen jälempänä. Silloin vierivät vastaan\nrillat... Miksi oli kuskilla niin hupsunmoinen hattu?!... Tuolla seista\nhojotti poliisi... mitähän se siellä hounaili; siivostihan nuo ihmiset\nkaikki kulkivat?... Tuossa postimies... kylläpä sen täytyi ravata\nrappuja!... Ja tuolla merkillisen näköinen herra, karvalakki päässä ja\nomituiset pitkävartiset saappaat jalassa, ja miten pöyhkeästi se\nmarssi... mistähän se oli! Mutta tuo, joka kulki sen jälestä, eiköhän\ntuo vain ollut jokin talokas kotipuolesta. Pitipä oikein seisattua\nnoita kahta katselemaan. Mutta eteenpäin nyt vaan! Silloin hän törmäsi\nvanhan paksun matamin syliin ja karisti hänen pikku ostoksensa maahan.\nRouvakos ällistyi ja älähti: \"Loppi, maalainenko olet? Etkö näe\nihmisiä!\"\n\nKoulussa: miten äärettömästi lapsia! Miten erilaisen näköisiä! Ja eräät\nhaastoivat niin kummallista kieltä! Eikä kukaan ollut hänestä tuonaan!\nNyt tuli opettaja sisään: pitkä, hoikka herra, jalassa isot, tiukat,\nkiiltävät kengät. Minkämoiset kengät! Sellaisia ei ollut kotipuolessa\nkellään. Klaus Baas istui jäykkänä ja hievahtamatta ja ihmetteli, ettei\nopettaja jo paiskannut kokonaista rivillistä viikareita, jotka vuoroin\ntahallansa rämistivät taulujaan ja vuoroin tökkivät rihvelillä toisiaan\nkylkeen, polvelleen ja antanut keppiä. Ja hän joutui hirmuista\nkohtausta odottaessaan, joka voi syntyä tuossa paikassa, jännityksestä\naivan kuin tuleen ja koetti kiiluvin silmin ja reippailla vastauksilla\njohtaa opettajan huomiota pois vaaran paikasta. Opettaja huomasikin\nhänet kohta ja sanoi: \"Sinulla on ollut siellä maalla hyvä opettaja ja\nolet ollut ahkerakin.\" Tästä oli Klaus mielissään; mutta samalla se\nvelvoitti häntä: ja hän oli nyt vastakin hyvin tarkkaavainen ja pani\nsilmänsä kiilumaan ja vastasi reippaasti.\n\nKun sitten välitunnilla sakeana rytäkkänä mentiin alas portaita\nahtaalle leikkipaikalle ja toiset siellä seisoskelivat rykelmissä\nvierekkäin ja sekaisin tai kuhisivat ja kihisivät, ja Klaus Baas\nasettui seisomaan seinustalle pää pyörällä sellaisesta vilinästä ja\nhurinasta, niin tuli viisi kuusi poikaa ja asettui puolipyöröön hänen\neteensä ja sanoi: \"Sinä, mollistelepas taas silmiäsi!\" Mutta eivät ne\ntehneet hänelle mitään pahaa.\n\nKoulusta päästyä lyöttäytyi Kalli Dau hänen seuraansa ja sanoi: \"Mitäs\nsinä vielä kotona teet? Tule mukaan!\"\n\nKlaus Baas pelkäsi äitiä: toruu ja mukittaa! Koko St. Paulin[13] puoli,\njosta Antje Baas oli kuullut paljon kauheaa ja jonka hän oli\nsummamutikassa kironnut, oli pojalta muitta mutkitta ja ikuisiksi\najoiksi kielletty alue. Äiti oli heristänyt hiilipihtejä ja sanonut\ntuttuun uhkaavaan tapaansa: \"Ja koetappas vaan mennä St. Pauliin!\nPieksän sinut kuoliaaksi.\" Mutta muualta ei oltu nimenomaan kielletty;\nja näkemisen halu ja uuden ympäristön ihmettely oli julman suuri.\nNiinpä Klaus Baas kuleksi vähän aikaa Kalli Daun kanssa, hiukan aina\ntakakynnessä, varovasti kuin talonpoika konsanaan.\n\nKalli Daulla oli tuttuja joka paikassa: vanhalla Steinwegillä eräs\nrouva, joka seisoi kellarin ovella, takanaan kellari täynnä perunoita,\nkaalia ja juurikkaita; Grossneumarktilla monet kaupustelijat sekä eräs\nhumalapäinenkin, jollaisia horkkuu kapakan ovella suuren torin\nvarrella. Kalli Dau pysähtyi jokaisen pakinoille, nälkäisenä,\ntikkusääret vääränä, repaleisissa vaatteissaan, jotka oli ostettu\nlumppukauppiaalta. Ja hänen sanansa olivat niin soveliaita,\nluonnollisia ja miesmäisiä, etteivät tutut ollenkaan kummastelleet\nsitä, että sellainen pieni rihvelikinttu uskalsi heitä puhutella, vaan\nvastasivat hänelle samallaisella vakavalla tavalla.\n\nYksin poliisienkin kanssa Kalli Dau oli tutun suhteissa. Mutta ne eivät\nolleet kaikki sovinnollisia. Kun Kalli Dau näki ystävän, meni hän kohta\nluo ja rupesi pakinoihin. Ja vaihtelipa hän erään lihavan, hauskan\npoliisin kanssa postimerkkejä ja vanhoja kuparirahojakin. Mutta joskus\nhe näkivät pitkän, laihan poliisikuipelon; hän oli \"kelju mies\", Kalli\nDaun sanalla. Silloin Kalli Dau kiersi pelättynsä varovassa kaaressa,\nasetti kirjat viereensä kadulle, kumartui hämmästyttävän notkeasti\naivan kiekoksi ja tuijotteli sitten vihansa esinettä, poliisia, pitkän\naikaa julmasti jalkojensa tikkuportin välitse. Ja kun poliisi\njärjestyshaluisena, arvokkaana ja rauhallisena marssi häntä kohti,\nkeikahti hän pystyyn ja meni vaan jonkun sylen päähän kauemmaksi ja\nlankesi taas samallaiseen kiemura-asentoon. Eikä hän ollut\nmillänsäkään, vaikka joku kaupunkilainen seisattui ällistyneenä häntä\nihmettelemään taikka nuoret rouvat, nähdessään yhtäkkiä moisen kiverän\nihmisepäsikiön, kirkaisivat kauhusta. Klaus Baas, jolle porvarillinen\nhyvinvointi oli kaikki kaikessa, pyysi Kalli Dauta monta kertaa\nhartaasti luopumaan mokomista taidon näytöksistä, mutta hän ei voinut\nKalli Daun sydäntä herkyttää.\n\nViimein he tulivat kukkakaupalle, jonka seinävierellä Kalli Daun vanhin\nveli, hoikka, veltto miehen ketkale, paistatteli laiskana talvista\npäivää, piippunysä leukapielessä. Kaupassa järjesteli äiti, laiha,\nmustaverinen nainen, yllä korea silkkipusero, -- milloin punainen,\nmilloin sininen, -- kukkaruukkuja ja -kimppuja; hämärässä sivukopissa\nsolmi hänen miehensä seppeleitä tyttö-letukan kanssa, joka aina nauraa\nkikatti. Pieni rouvankääkkä soitteli aina kerkiästi suupeliään jonkun\nostajan tai naapurin kanssa: hän oli Klaus Baasille erittäin\nystävällinen ja antoi hänelle pienen orvokkikimpun tuliaisiksi äidille,\nniin että poika jo ihan ajatteli: ollapa sinulla tuollainen äiti,\nhätäpäs sitten! Mutta kun hän muutaman päivän päästä osui takaisin\nkukkakaupan ovelle, niin hän kuuli, miten kauhean raaoilla sanoilla\nrouva haukkui miestään, joka pimeässä kopissa sitoi hautaseppeleitä.\nHän ei ymmärtänyt oikein, mitä rouva säkätti, sillä sättijän\nitäpreussilainen murre oli hänelle outo, mutta hän tunsi, että somaa se\nei vain ollut. Hyi minkälaisia sanoja! Ja tuo raivostunut, raaka naama!\nJa nyt väitti mies hänelle, että akka antaa lasten nähdä nälkää ja\njoutua hunningolle! Ei... ei! Oi! miten toisellainen oli sentään hänen\nÄitinsä! Sen torat ja kovat hiilipihdit olivat kyllä ilkeät; mutta\nmiten paljon parempi hän oli! Ah, miten järjestystä rakastava, miten\nhyvän huolen hän piti heistä! Klaus Baas vetäysi kaupan ovelta pois ja\njuoksi kadun kulmatse suoraa päätä kotiin.\n\nSiellä istui äiti, puhtaassa, suorassa puvussansa, totisena uuden\nompelukoneensa ääressä, jonka oli ostanut; ompeli ensimäistä\ntilaustyötä, leninkiä, minkä alakerrassa asuvan puusepän matami oli\nhänen valmistettavakseen uskonut. Maalla hän oli melkein läpi vuoden\npuurtanut mukana maantöissä; mutta nyt hän aikoi oikein todenteolla\nantautua entiseen ammattiinsa.\n\nLotte hääri edestakaisin kodin askareissa, aina touhussa. Aamusta\nvarhain iltamyöhään, paitsi tytön koulussa ollessa, kajahteli: Lotte,\ntule tänne, Lotte, menepäs nyt! Milloin hän seisoi äidin vieressä ja\nautteli rihmaa silmään ja piteli kiinni ompelusta; milloin keittiössä\nlieden luona; milloin joku pienokaisista tarvitsi häntä, leikkiessään\nkiltisti akkunan ääressä. Milloin piti Klaun takkiin ommella nappi,\njoka oli putoamaisillaan. Ja aina se oli niin hyvä, aivan kuin ennen\nmuinoin Klaun pienenä ollessa, jolloin sisko oli kyykähtänyt polvilleen\nhänen viereensä sen valkean portin pieleen.\n\nViimein Lotte pääsi omiinkin töihinsä. Jäykkähapsinen pellavapää\nkumarassa hän istui kirjojensa ja taulunsa ääressä; palmikko solahti\naina rinnan puolelle taulun viereen, ja vähä väliä irtautui jokin\nheleä, kaunis hapsi-veitikka ja tunkeutui silmille, ja hän ei voinut\nolla sitä huomaamatta, täytyi vilkua siihen ja vetäistä se kiireesti\ntakaisin korvan taakse! Hän oli hyvin tunnollinen koulutöissään ja\nlukuhaluinenkin; mutta hän ei tottunut niin pian uuden koulun menoihin\nkuin Klaus, joten veikon täytyi autella ja neuvoa häntä joka ilta. Ja\nkun Lotte silloin kohotti yhtäkkiä kirkkaat, sanomattoman puhtaat ja\ntotisen älykkäät kasvonsa ja katsoi veikkoon kysyvästi tai vastausta\nkuunnellen, niin ei Klaus usein kuullut koko kysymystä: tuijotti vain\nsisareensa suu auki, silmät ystävällisessä hymyssä, ikäänkuin\nällistellen tai odottaen jotain ihmenäkyä. Niin hän vaistomaisesti\nihaili ja rakasti siskossaan hentoa, älykästä naisellisuutta, jota hän\nei äidissään tuntenut.\n\nHe kaksi olivat niin täydellisesti yhtä maata, että he aina vain\najattelivat samaa ja rakastivat ja toivoivat aina samaa. Kun he olivat\nlukeneet läksynsä ja panneet yhdessä pavut pannuun ja antoivat niiden\nnyt siinä paistua, ja olivat kattaneet pöydän, niin he hiipivät hiljaa,\njottei äiti huomaisi, akkunan luo ja katselivat pimenevälle pihalle.\nVastapäisen, mustan, huiman korkean kivimuurin alaosaa valaisi vielä\nhiukan porttiholvista lankeava heikko hohde; ja lumihiutaleet\nliihoittelivat suurina, kevyinä, verkkaisina tukkuina ilmassa. Muuta\nmitään ei ollut näkemistä. Kotvan aikaa siinä seisottuaan supatti\nLotte: \"Nyt minä näen, nyt minä näen!\"\n\nKlaus supatti myös: \"Mitä sinä näet?\"\n\nSisko painoi kasvonsa ruutuun, tuijotti silmät pyöreinä ulos ja sanoi:\n\"Minä näen pojat... kaikki luistelevat... luistelevat... odotas...\nniin, nyt eroitan ihan selvään... ne luistelevat Süderstromilla ja\ntuossa paikassa kiertävät jo Schafwegille...\"\n\n\"Onko ne kaikki?\"\n\n\"Odotas!\"... Sitten hän luetteli ne varmalla äänellä, jokainen\nnimeltä... \"Ja nyt alkaa sataa lunta... ja nyt hukkasi Nickelsin Klaus\ntoisen luistimensa... Ne seisattuvat ja kiukuttelevat hänelle, kun hän\naina sen tekee. Muistathan.\"\n\n\"Luistelevatko ne yhä?\" supatti Klaus. \"Eivätkö ne nouse maalle...?\"\n\n\"Odotas vähän... ei vielä... niin, nyt ne kapuavat mutkasta ylös,\ntuonne jyrkälle rinteelle, tiedäthän sinä? Se on liukasta, ja aina ne\nhurahtavat takaisin alas. Hollunderin Riku pääsi ensimäisenä laelle.\"\n\nSisko vaikeni jonkun aikaa ja kuunteli kosteain hiutaleiden hiljaisia\nnapsahduksia akkunaruutuun. Sitten Klaus supatti taas: \"Nyt minä näen,\nminä näen...\"\n\n\"Mitä sinä näet?\"\n\n\"Me loiotaan Gudendorfin nummella ja katsellaan Elbelle... Sinä ja minä\nja Wischin Klaus ja Liese Lachmann.\"\n\n\"Onko sekin siellä?\" kysyi sisko ihmetellen, \"sehän on niin laiska,\neihän se sinne viitsi.\"\n\n\"On\", vastasi veikko, \"ihan totta, on se vaan; se loikoo tuossa Wischin\nKlaun vieressä. Muita ei olekaan. Ja sinä sanot Liese Lachmannille,\nettä hänen hameensa lievenauha on purkautunut ja että hänen mekossaan\non taas tahroja, ja torut häntä, kun hän on aina niin huolimaton. Ja\nminäpä härnään Wischin Klauta ja mäiskään häntä kanervan varvulla\nvasten nenää.\"\n\n\"Mutta eikö se suutu?... Yhäkö sinä mäiskäät?\"\n\n\"Yhä... ei... nyt hän nousee jo jaloilleen ja nyt minä pylläytän hänet\nnurin! Ja nytkös se suuttuu kamalasti.\"\n\n\"Niinhän se aina ennenkin. Potkiiko se sinua?\"\n\n\"Potkii, mutta sinä pidät häntä käsivarsista ja riuhdot takaperin; hän\nmylvii kuin härkä ja sätkii sääriään; mutta ei se minulle enää mitään.\"\n\n\"No se on toki hyvä\", sanoi sisko ja huokasi helpotuksesta.\n\nVähän aikaa he taas vaikenivat ja tuijottivat silmät syvinä,\nmiettiväisinä pimeyteen. Ja hiljaa alkaa Lotte taas: \"Minä näen, minä\nnäen...\"\n\n\"Mitä sinä näet.\"\n\n\"Me leikitään kirkkotarhassa.\"\n\n\"Näetkö sinä ihan kaikki?\"\n\nLotte pudisti päätään. \"On niin pimeää, ei eroita enää rovasti Jensenin\nhautakummelia. Te pojat istutte rivissä aidalla ja juttelette\nsotajuttuja. Nyt tullaan me, minä ja Trammin Anna ja Liese Lachmann,\npaksun poppelin luota... tiedäthän sinä, siellä kulmassa, kaidan polun\nreunassa... ja ärsytellään teitä.\"\n\n\"Miten te ärsyttelette?\"\n\n\"Me jankataan, muistathan, sitä viisua, jonka teimme teistä: Klaus\nBaas, hupsis taas... Hollun Riku, naku niku. Nyt loikkaa Hollunderin\nRiku minun jälestäni... hän juoksee Liese Lachmanin ohi, joka seisoo ja\nantaisi mielellään ottaa itsensä kiinni... mutta Riku tahtoo kaapata\nminut... nyt puun ympäri... pitkin polkua... ei se taida saada minua\nkiinni... ja on tuuskahtaa nenälleenkin... ja silloin minä juoksen\npilarin taakse, joka on, muistatkos, siellä sakastin takana... jossa on\naina niin pimeää. Hän ei näe minua, seisoo, töllöttelee kuin olisin\nlentänyt läpi seinän... Mutta silloin minun täytyy purskahtaa\nnauruun... ja silloin se sai minut... ja puristaa minua kovasti, mutta\nei liian kovasti.\"\n\nKlaus tuli mustasukkaiseksi ja sanoi: \"Aina se on se Hollunderin Riku\njutuissasi.\"\n\nSisko painoi pikku kasvojaan akkunan ruutuun ja vastasi; \"Niin, kun se\noli sukkelin kaikista, siksihän se.\"\n\n\"Eipäs\", intti veikko, \"minäpäs olin sukkelin.\"\n\n\"Sinä?!\"... virkkoi sisko pitkään ja itsekin kummastellen... \"Sinähän\nolet minun veljeni.\"\n\nParaillaan he siinä seisoskelivat ja tekivät ihmeitään. Silloin he\nkuulivat eteisen oven kolahtavan, ja isän kiskovan isot saappaat\njalastansa ja panevan läkkiset eväskahvi-kamppeet pöydälle. Sitten hän\nilmestyi keittiön ovelle ja huusi ystävällisellä äänellään: \"Hyvää\niltaa kaikki vaan!\"\n\nSilloin pisti Lotte tulen vanhaan lamppuun, joka oli lieden reunalla ja\njoka kaiketikin oli jakanut valoansa jo äidin esivanhemmille syrjäisen\nnummen töllissä; -- lasiton, pieni taliluikku se oli, ohuesta pillistä\npisti esiin sydänpahasen pää, joka paloi aina vastahakoisesti, ritisten\nja hiljaa räsähdellen. Se oli halpa, kehno valaistusneuvo, mutta äiti\nsanoi, että \"vanha Saara\", joksi hän kitupiikkiä nimitti, kulutti\nvähemmän öljyä kuin muut lamput.\n\nJa sitten he koko pesuus söivät illallista, aivan samoin kuin sadat\ntuhannet avaran Saksanmaan tasankojen perheet talvisaikaan: pöydällä\nkirjava vahakangas, kädessä luupäiset rautahaarukat, keskellä\nrautapannu, josta vuorotellen nostettiin papuja ja lihapaakkuja, -- ja\npakistiin päivän näkemistä ja uuden asuinkaupungin ihmeistä: isä\ntalonpurku-työstänsä, Lotte koulusta ja pienokaisista, Klaus Baas Kalli\nDausta ja hänen äitinsä koreista silkkipuseroista ja suuren Hampurin\nmenneistä vaiheista, joista oli koulussa kuullut; ja pellavahapsinen\npikku Hanna kaikesta, mitä vain oli nähnyt akkunasta pilkistellessään.\nJa isä kuunteli hyvin totisena heidän juttujaan. Hän käsitti varsin\ntärkeäksi senkin, mitä pikku Hanna hänelle kertoi, ja puheli heidän\nkansaan kuin aikuisten ystäviensä ikään. Mutta silloinpa suuttui äiti,\njoka oli syöttänyt pikku sisaruksia eikä ollut siihen saakka puhunut\nmitään; ja hän murahti Klaulle, joka kertoi vilkkaimmin ja hartaimmin:\n\"Luulin toki sinua hivenen älykkäämmäksi kuin isäsi; mutta lapsettaa\nsinua kuin häntäkin. En jaksa enää teidän lopotustanne sietää.\"\n\nHetkisen päästä Klaus Baas nukkui jo pienessä, pilkkopimeässä kamarissa\nLoten vieressä. Hän kuuli humalaisen muurarin, joka asui seinän takana,\nhaukkuvan ja sadattelevan niinkuin tavallisesti vaimoaan, joka ei ollut\nedes hänen oikea vaimonsa, vaan asui vaan siellä hänen kanssaan; ja\nKlaulla oli salainen suru, että jos se muurari vielä vaikkapa lyö puhki\nväliseinän tai ampuu pistoolilla tälle puolle! Ja hän näki jo seinän\npullistuvan ja alkavan kaatua, ja kuula tulla vinkaisi, ja hän tunsi\ntuskan viiltävän rintaansa, johon luoti osui. Mutta ei käynyt kunnian\ntähden laatuun ilmaista pelkoaan Lotelle. Sisko lepäsi rauhassa ja\nkohotti päätänsä ja katsoi, oliko veikolla tarpeeksi peittoa; ja kysyi\nsitten, pitäisikö hänen nyt \"tehdä koirankoppi\": se on, köllöttää\npolvet pystyssä selällänsä. Niin lepäsi Lotte hänen vieressään, ja\npikku veikko tunsi hänen keveän hengityksensä, hänen tukkansa poskeansa\nvasten, ja hänen oli niin turvallista olla.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nParin viikon päästä tuli kova pakkanen ja lumipyry. Siihen aikaan\nsattui monia ankaria lumisia talvia. Silloin Klaus Baas teki ensimäisen\npitkän huvimatkansa.\n\nEimsbüttelin[14] puolelle suurella aukeamalla, joka nyt on jo ammoin\nrakennettu taloja täyteen, -- oli rakennuskiviröykkiöiden, puretuista\ntaloista tuotujen hirsitaapelien ja pienten lautakojujen välissä\nisonlainen vesilätäkkö, jonka pakkanen oli vetänyt vahvaan jäähän.\nJäätä, taapeleita, soraläjiä ja kojuja verhosi raikas uusi lumi\nkimaltaen kauniisti talvipäivän hohteessa.\n\nNiinkuin kärpäset huoneessa lentävät sokerirasialle, niin olivat lapset\nkaikista laitakaupungin korkeista kivimuureista ja ahtaista katukujista\nrynnänneet lätäkölle ja kuhisivat jäällä ja lammikkoon viettävillä\näyräillä, joista tuokiossa syntyi oivallisia kelkkamäkiä. Useilla oli\nluistimet jalassa; muutamilla oikeat pikku kelkat, joilla ratsastelivat\nkomeasti kahtareisin, Sylissä pikku siskot tai veikot. Mutta useat\nolivat lasten tavoin kekseliäästi hankkineet itselleen kuka\nminkinlaisia alusia: kellä oli laudanpätkä, kellä aimo pahvilevy; ja\nparilla kolmella oli malmiset pannut, jotka he olivat anastaneet\näideiltään. Se oli vallatonta pikku kansaa, joka ei paljon huomisesta\npäivästä huolinut, vaan pani surkeilematta alttiiksi paitansa ja pöksyn\ntakapuolensa ja lopulta luonnollisesti omansakin.\n\nEnsimäisenä päivänä, jolloin tuo leikkipaikka löydettiin, oli Klaus\nsiellä Kalli Daun kanssa ja hyöri, pyöri vierasten lasten joukossa ja\nkadotti kainoutensa sekä tunsi ensi kertaa olonsa niinkuin mukavaksi ja\nhupaiseksi. Illallista syötäessä hän kertoi haltioituneena lätäköstä ja\nsanoi, että huomenna päivällisiltä he sisarukset lähtevät kaikki sinne.\nÄiti näyttikin suostuvan hänen ja Loten huvimatkaan. Mutta pienimpiä,\nei millään muotoa! Äiti sanoi, että ne turmelevat vaatteensa ja\njoutuvat toisten jalkoihin; ja vaikka mikä onnettomuus voi vielä\nsattua. Ja Klaus ja Lotte eivät uskaltaneet inttää vastaan.\n\nJa kun he seuraavana päivänä varustausivat huviretkelle, niin pienet\nsisarukset itkivät. Klaus ja Lotte lähtivät kahden kesken kotoa, he\neivät tohtineet koettaakaan äidiltä pyytää. Kasvot vakavina he\nlaskeusivat portaita alas ja molemmat ajattelivat mielissään: Ah miten\npikku sisaruksilla oli ollut hauskaa maalla, laskea mäkeä rinteiltä ja\nluikua jäällä; ja nyt niiden täytyy kyykkiä kotona ja katsella\nakkunasta synkkää tiiliseinää!\n\nKun he olivat ehtineet portaiden puoliväliin, painoi Lotte yhtäkkiä\npäänsä kaidetta vasten ja purskahti itkuun. Klaus säikähti ja seisoi\nsiinä allapäin; ja vähän kiukuissaankin, kun matka tähän uhkasi\nkeskeytyä. Mutta Lotte kohotti päänsä ja lähti hiljaa nyyhkytellen\nnousemaan takaisin ylös, -- silloin Klauskin tuli jälestä ja oli hyvin\nhuolissaan, mitenkähän nyt oikeastaan käy!\n\nHe tulivat sisään! Ja Lotte astui perhehuoneeseen, jossa äiti seisoi\nompelukoneensa ääressä jokin ommeltava käsissä, ja sanoi merkillisen\nrauhallisesti ja hiukan kujeilevastikin, aivan kuin isä äidin kanssa\npuhellessaan: että hänen pitää saada pienetkin kanssansa, hän hoitaa\nniitä paraansa mukaan.\n\nMutta äidille oli kai juuri tuo äänen sävy kuin piiskan huimaus vasten\nkasvoja. Syvimmästä sydämestä pyyntö tuli, vaikka joutuikin väärin\nkäsitetyksi. Äiti lyödä läimäytti kelpo lailla Lottea pari kertaa.\n\nLotte pysyi rauhallisena, aivan kuin isä. Kärsi lyönnit tyynesti,\nkohotti vain toisen kätensä suojakseen, -- kunnes äiti käännähti ja\nmeni makuuhuoneesen, luultavasti hätkähtäen Loten rauhallisen kirkasta\nkatsetta, jossa ei ollut myöntymystä.\n\nNyt rupesi Lotte lattialle pikku sisaruksien eteen ja puki heidän\npäälleen talvijakut ja mennä hoippuroi silmät kyynelistä sameina\npiirongille ja pani heidän kaulaansa liinat ja korville huivit; hänen\npovensa hytkähteli ja vapisi itkusta. Sitten meni koko pesue\nnyyhkytellen ja ujeltaen alas portaita. Klaus ei uskaltanut Lotteen\nkatsahtaakaan, -- häväistyä ei sovi katsoa, -- ei väärin ja syyttäkään\nhäväistyä.\n\nKlaus sukaisi jalkaansa luistimet, jotka hän oli tuonut maalta mukaansa\nkaupunkiin, ja heittäysi pian tapansa mukaan koko sielullaan leikin ja\nilon valtaan. Tuon tuostakin hän kuitenkin tähysteli Lottea joukosta ja\nnäki hänen laskevan mäkeä, pitäen vuorotellen sylissään pikku\nsisaruksia, -- lyhyenlaisen hameen helmat korkealle kurottuina, selkä\nkyyryssä. Kellervän ja vaalean kuultava palmikko oli keikahtanut\nniskasta rinnanpuolelle ja hohti heleänä punaista poskea vasten.\n\nLeikittiin paraillaan ja hälistiin iloisesti, kun Klaus kuuli yhtäkkiä\nlevottomia huutoja ja näki ison poikajoukon väittelevän kiivaasti erään\nvanhanpuoleisen, hartiakkaan miehen kanssa, joka tuli lammikolle ja\nlykki kömpelösti lapsia tieltään. Hän mulkoili huvipaikkaan\nverestävillä silmillään, jotka kiiluivat punaisesta juopon naamasta.\nKlaus juoksi lähemmäksi ja kuuli, että tuo mies oli vuokrannut tämän\npaikan ja sanoi ajavansa lapset sieltä pois. Kun eräät pojat huusivat:\n\"Se on humalassa ja siksi me ollaan hänen vastuksinaan\", meni mies\nmatkaansa, mutta palasi pian poliisin seurassa. Poliisi oli\nystävällinen, kaunis mies ja hän lausui pari sanaa lapsien puolesta\nkentän omistajalle. Mutta tämä ei heltynyt, ja poliisi täytti\nvirkavelvollisuutensa ja käski rauhallisesti lapsia hajaantumaan.\n\nKauan seisoivat lapset vielä parvissa lankkuaidan ympärillä, joka sulki\npääsyn heidän kadotettuun paratiisiinsa. Mutta kun he näkivät, ettei\nasia siitä muuttunut, niin he lähtivät kotiin, vähä väliä kuitenkin\nkatsellen taakseen aitaukseen. Niin he etenivät pitkänä, harvana jonona\nkorkeihin kivirakennuksiin, jotka tuolla jonkun matkan päässä\nympäröivät aukeamaa kuin lauma kummallisia, kömpelöitä hirviöitä,\ntummina kuumottaen harmaan punertavaa, valotonta iltataivasta vasten.\n\nPikku sisarukset eivät tahtoneet vielä kotiin, ja kun Lotteakin nyt\npeloitti astua äitinsä kasvojen eteen, niin he jäivät leikittelemään\ntuuliseen, kosteaan porttikäytävään, sillä itse pihalla oli leikki\nkielletty. Mutta pian Klaus huomasi, että Lotte aivan tärisi vilusta ja\nettä hänen silmäkuoppansa olivat mustansiniset. Silloin Klaus vaati,\nettä heidän on mentävä sisään.\n\nKeskellä yötä herätti äiti Klaun. Hän seisoi puolipukimissaan vuoteen\nvieressä ja sanoi säälittömästi: \"Kuinka sinä makaat?\" Samassa Klaus\nkuuli viereltään sekavaa puhetta: \"Missä sitten Hannan kaulaliina?\nTäällähän sen piti olla? Minun täytyy nousta ja mennä hakemaan... mutta\nensin on syötävä illallista... kiireesti, kiireesti nyt... isä kolisee\njo portailla! Joudutko siitä, ylös sängystä, iso laiskiainen!\"\n\nKlaus hypähti kauhuissaan vuoteesta ja pukeutui ja katseli sitten\navuttomana kuinka äiti varusteli kylmiä kääreitä ja asetteli niitä\nsairaan ympärille. Ja isäkin tuli makuuhuoneesta ja katseli Lottea niin\nvaieten ja huolissaan että ihan sydäntä särki.\n\nIsä meni työhön ja kävi menomatkalla lääkärissä. Lääkäri tuli ja sanoi,\nettä se oli aivotulehdusta ja hyvin vaarallista. Lääkäri kävi sitten\nheillä joka päivä, mutta ei voinut auttaa. Sairas makasi selällään\nsilmät ummessa, usein aivan tajuttomana ja uikutteli ja vaikeroitsi\nitsekseen. Äiti kävi vuoteen luona ja meni pois, -- tuli ja meni, yhtä\npäätä, yötä päivää.\n\nKlaus huomasi, ettei äiti niinä päivinä nukkunut ollenkaan. Yhden\nainoan kerran hän vain näki äidin torkahtavan polvilleen siskon sängyn\nviereen. Mutta Klaus ei tohtinut pyytää äitiä menemään levolle ja\ntarjoutua itse vartioimaan, sillä äiti näytti niin kummalliselta ja\nkalsealta, että aivan hirvitti. Hänen kasvonsakin vääntyivät joskus\nniin kauhistavasti, että hän oli kuin vanhus ikään. Silmät pyöreinä\nKlaus katseli äitiä, kun tämä meni vuoteen luota toiseen huoneesen, ja\nasettui sitten ikkunan ääreen ja nojaili lautaan ja tuijotteli ulos\nkolkolle pihalle.\n\nKun Klaus huomasi, että sairas pelästyi ja säpsähti pienintäkin ääntä,\nniin hän vei äidiltään kysymättä pikku sisarukset kerrosta ylemmäksi\nportaille ja leikki siellä heidän kanssaan, sillä siinä kerroksessa ei\nollut asukkaita. Vielä ylemmästä kerroksesta tuli kaksi heikkoa, hentoa\nlasta ja yhtyi heidän seuraansa. Pakkanen kovisti vielä ja heitä\npalelsi armottomasti ahtaassa leikkipaikassa, yksinkertaisessa\nleikissä. Ja Klaus sai miettiä ja keksiä jos mitä, tovereistaan\nliikkeellä vilua karistaakseen. Kun aurinko vähänkin pilkahti, he\nistahtivat kaikki yhteen sykkyrään ikkunasyvennyksen perimäiseen\npohjukkaan, johon aurinko iltapuoleen yletti, joskin lyhyen hetken.\nKylki kylessä he siinä kyyköttivät seinää vasten ja lämmittivät\ntoisiaan; ja leikki oli sellainen, että pilven mentyä auringon eteen\ntuli arvata, mihin saakka aurinko ensi kerralla paistaisi. Klaus tiesi\nkyllä etukäteen, mihin saakka se paistaisi, mutta hän oli muka\nuskovinaan, että säteet voivat yhtäkkiä puikahtaa esiin minne tahansa\nkuin mitkä valkeat kissanpoikaset. Jos tuli sietämättömän vilu ja\nikävä, niin nuo yläkerran hintelät lapset riisuivat kengät jalasta ja\nlaskivat luikua kaidelaudoitusta pitkin; kuin kerät he menivät\nlänkisäärillään alas, kiusallisen hullunkurisesti; ja kepsuttivat\nsitten sukkasillaan taas portaita ylös.\n\nIllan suussa tuli isäntä ylös syöttämään kyyhkysiään. Hän motkotteli\nohi mennessään aina ja erehtymättä noista \"ijankaikkisista kakaroista\".\nYläkerran surkeat ressut näyttivät hänelle takaa pitkää nenää; mutta\nKlaus vetäisi sisaruksensa pois tieltä ja katsoi totisin kasvoin\nmaahan.\n\nJa sitten tuli isä raskain askelin verkalleen kotiin työstä. Ja hiljaa\nhiipivät lapset häntä vastaan yläkerroksesta. Miten isä näytti\nväsyneeltä! Miten raskaasti hän käveli! Hän ihan läähätti portaita\nnoustessaan ja hänen otsallaan kiilsi selvä hiki. Voi jos hänkin vielä\ntulee sairaaksi!\n\nSilmät tuijottaen oudosta pelosta he menivät kaikki keittiöön ja\nkatselivat jännityksessä kamarista tulevaa äitiä. Mutta heidän\nkatseensa painui kohta alas, sillä äidin silmistä kuulsi yhä tummempi\ntuska. Sitten he istuivat huolissaan mikä missäkin nurkassa omissa\nmietteissään ja kuuntelivat hourailevan sairaan soinnutonta,\nvaivaloista vaikerrusta.\n\nYhdeksännen päivän iltana vaipui äiti keittiössä uneen, otsa lieden\nlaitaa vasten, väsynyt kun oli: ei ollut koko aikana nukkunut muuta\nkuin vaate päällä. Nyt hän oli varmaankin salaa itkenyt. Silloin kuuli\nKlaus yhtäkkiä kamarista äänen, joka oli tavallista kirkkaampi ja\ntuskattomampi. Hän hiipi ovelle ja katsoi pelokkaasti vuoteelle, johon\nlampunvarjostin levitti hämäräänsä, ja veti keittiön oven hiljaa\nkiinni. Klaus odotti jännityksestä vavisten, ja sitten valitus lakkasi\nkokonaan ja Klaus kuuli sisarensa hiljaa huudahtavan äitiä. Klaus meni\nluokse, -- hän oli tullut yhtäkkiä aivan levolliseksi ja sanoi hiljaa:\n\"Minä se olen, Lotte.... minä!\"\n\nLotte raotti hiukan silmiään ja sanoi heikolla, väsyneellä äänellä:\n\"Missä sinä olet?\"\n\nKlaus kumartui hänen puoleensa ja vastasi: \"Tässä, katsohan. Etkö näe\nminua?\"\n\nLotte vaikerteli hiljaa ja supatti: \"En minä näe sinua... minä olen\nsokea!... Älä, älä sano muille.\"\n\nKlaus lyyhähti polvilleen. Tuska häntä vallan pyörrytti. Hätäisesti hän\nkuiskutteli: \"Sano... sano... että... minä näen... minä näen... sano...\nminä näen...!\"\n\nLotte kuunteli ja koetteli avata silmiään ja jatkoi ikäänkuin toiselta\nkertomusta odottaen: \"Mitä näet...\" Ja odotti.\n\nSilloin Klaus näki, että hänen silmänsä olivat aivan kalseat ja harmaan\nvalkeat kuin vanhain naisten silmät. Ja hänen päänsä hetkahti\nkäsivartta vasten ja hän sanoi epätoivoissaan: \"En näe kerrassa\nmitään.\"\n\n\"En minäkään\", uikahti Lotte hiljaa. Ja hän ei hievahtanut, kun Klaus\nitki hänen vieressään. Sitten lausui Lotte kuin raskaan ajatuksen\njälkeen selviten ja rauhallisesti, vakaasti päättäen: \"Nyt en avaa enää\nkoskaan silmiäni, ettei äiti sitä huomaisi.\" Sisko koetti vielä\nmuutakin puhella. Mutta Klaus ei hillittömästi itkiessään ymmärtänyt\nhänen sanoistaan muuta kuin vain kotipuolen nimen.\n\nHänen siinä maatessaan oli isä tullut kotiin ja herättänyt ovea\nkolauttamalla äidin. He tulivat nyt molemmat sisään ja näkivät Klaun\nsiinä yhä polvillaan sängyn vieressä ja kuulivat Loten tavallisen\nvalituksen.\n\nNiin meni jälleen koko se ilta, entistä surullisempana. Äiti istui\nkumarassa sairaan vuoteen ääressä; isä ja Klaus seisoivat kylmän lieden\nvieressä. Kun tuli makuuaika, astui äiti keittiön kynnykselle ja lausui\nisälle lyhyesti ja ankarasti kuin ainakin:\n\n\"Mene nyt levolle. Sinun täytyy huomenna taas päästä terveenä työhön.\"\n\nIsä pudisti päätänsä, heitti tuskallisen katseen ympärilleen ja sanoi:\n\"En voi enää tuota vaikerrusta kuulla.\" Ja hän meni ulos istumaan\nportaille.\n\nSilloin pujahti Klauskin ulos ja istahti isän viereen. Koko yön he\nsiinä istuivat kuunnellen hiljaista, heikkoa valitusta, jota seinätkään\neivät pidättäneet. Klaus piteli isän kättä kädestään ja puheli hänelle\nminkä mistäkin tulevaisuuden tuulentuvista, häntä rohkaistakseen ja\nlohduttaakseen: Petter tulee suureksi ja saa renkinä hyviä palkkoja,...\nja hän, hän rupeaa opettajaksi ja hakee paikan kotikylässä. Ja sitten\nasuvat isä ja äiti hänen luonaan ja hän on heille niin hyvä. \"Sitten\nsinä vain vähän hoitelet minun vihannestarhaani, isä... sinä olet viime\naikoina näyttänyt niin huonolta, mikä sinulla on?\"\n\nJan Baas pyyhkäisi kädellään silmäkulmiaan ja sanoi: \"Ei se ole\nmitään... rakennuksen ristikkorunkoa purkaessa putosi parru ja puukkasi\nkylkeen. Siitä asti on sitten kylkeä kolottanut. Mutta älä virka vaan\näidille mitään.\"\n\nKlaus tunsi isän äänessä toivottomuuden; tavallisesti se ääni oli niin\ntäyteläinen ja kaunissointuinen. Ja Klaus istui siinä, ajatukset sinne\ntänne vatvoen ja ajelehtien. Ja hän muisti lauseen lukukirjasta, jota\noli äskettäin koulussa luettu: \"Siten joutui nyt perhe suureen\npuutteesen ja tuli aivan köyhäksi.\" Jos isä sairastuisi, niin silloin\nhekin toden totta joutuvat suureen puutteesen ja tulevat köyhiksi.\nKlaus ajatteli erikoisesti sanaa: köyhä... köyhä. Kotipuolessa oli\nsanottu eräitä talollisia ja mäkitupalaisia köyhiksi. Hänkin oli kerran\nkäynyt semmoisessa talossa. Ja hänen sydäntään kouristi ikäänkuin nälän\nja vilun ja häväistyksen tunne, ja hän oli liittynyt lujemmin isänsä\nkäsipuoleen. -- Muurarin sälli kompuroi nyt juovuksissa ja itsekseen\nöristen ylös portaita. Sitten tuli hiilityömies alas asunnostaan,\ntaskussa eväsjuoma-lekkeri, joka kolahteli kolkosti kaidetankoon. Ja\nsitten koitti harmaa aamu -- ja tuli äiti. Hänen kovat, jäykät kasvonsa\nolivat vielä kaksi viikkoa sitten olleet sileä-hipiäiset. Mutta nyt ne\nolivat kuin hirvittävän myrskyn ja raekuuron uurtama ja hävittämä\nvainio.\n\n\"Nyt hän on hiljaa\", sanoi äiti ja katsoi heitä kalseasti,\nlohduttomasti. \"Tulkaa sisään vaan.\" Silloin he purskahtivat molemmat\näänekkääsen itkuun.\n\nKun Klaus keittiön akkunan luona oli itkenyt menehtyäkseen, lähetti\näiti hänet puuseppään, jonka himmeä työpaja oli läheisen talon\npihassa. Puuseppä oli ikävoitto-mies, hiukset ja vaatteet kaikki\nhöylänlastuissa. Tilauksen kuultuaan hän kysyi Klaulta jörösti vaan,\nmitenkä vanha hänen sisarensa oli? Kun Klaus vastasi: \"Kolmentoista\",\ntuli ukko koko lailla pirteämmäksi ja kutsui hänet kanssaan\ntakahuoneesen, jossa kaikellaisten tarveainesten ja hajallisten\nhuonekalujen joukossa oli pino ruumisarkkuja. Ukko mittasi yhtä arkkua\nkyynärkepillään ja pystytti sitten mitan Klaun eteen, sanoi:\n\"Näytäpäs, miten iso on sisaresi?\"\n\nKlaus asetti kätensä niin korkealle päänsä yläpuolle kuin ajatteli\nLotten vaalean päälaen ylettyneen.\n\n\"Onko se niin iso?\" kysyi ukko.\n\nKlaus nyykäytti päätään. \"Aivan niin\", hän sanoi.\n\n\"No sitten on kirstu liian pieni\", vastasi ukko harmissaan. \"Sano\näidillesi, että minä tuon sen huomenna puolenpäivän aikaan. Mitenkäs se\non maksun?...\"\n\n\"Äidillä on jo rahat varattu\", vastasi Klaus rauhallisesti.\n\nKun hän palasi kotiin, sanoi äiti lähettäneensä isän työhön ja tokaisi:\n\"Sitenpähän kestää paraiten päivänsä, ei hänestä ole apua muuten; se on\nniin vento... tulehan nyt.\"\n\nKlaus meni kalpeana äidin jälestä kamariin kuolinvuoteen Ääreen ja\nseisoi, odotti taampana. Äiti kumartui nyt ja otti vainajan syliinsä,\nniin liikuttavan hellästi että Klauta vallan puistatti, katsahti häneen\nhiukan ja käski hiljaa ottamaan vuoteesta pois kaikki aluset paitsi\nolkia. Sitten viittasi pään nyykäyksellä puhtaasen raitiin, joka oli\ntuolilla. Kun vainajan pää hiukan riippui, tuki Klaus sitä. Ja sitten\nhe laskivat Loten puhtaalle raidille. Äiti riisui pikku paidan hänen\nyltään ja pesi hänet märällä liinalla, ja Klaus piti suorana, pystypäin\nruskeaa savivatia, kuin mikä kunniakas, ritarillinen vahtisoturi. He\npuettivat Loten puhtaasen paitaan, sukivat hänen hiuksensa ja asettivat\npään somasti pielukselle sekä pienoiset jalat, jotka niin ahkerasti\nolivat kotiaskareissa kiiruhdelleet, sievästi rinnakkain.\n\nSitten Klaus meni perhehuoneesen ja viihdytteli pienokaisia koko\nhiljaisen päivän ja kaksi seuraavaakin päivää. Hänestä oli vilkkaus\nväistynyt, hän ei nyt katsellut ympärilleen, ei arvostellut. Hän istui,\naprikoi kummia pulmia: missähän sisko nyt oli, jäätynytkö kuolleesen,\nkylmään ruumiisen vai taivaassako... mutta missäs taivas... tai ehkäpä\nhän seisoi näkymättömänä lieden luona tai jossakin nurkassa ja katseli\nsilmillään, jotka \"ei olleet eläväisten\", vanhempainsa ja sisarustensa\naskareita? Klaulle virkettiin jotakin, hän säpsähti kuin unesta\nhavahtuen. Sitten hän näki, että isä oli heikko ja kalpea ja että äiti\naina huoneensa ovesta tullessaan tukeutti väkivaltaista tuskaa, joka\nhäntä raateli, kun hän näki arkun. Ja kun äiti sitten kerran jälleen\ntuli huoneesen ja Klaus katsahti häntä, niin hän huomasi, että pian\ntaas oli syntyvä lapsi.\n\nHautajaisten jälestä palasi Klaun luonto vähitellen pakoretkiltään, --\nikäänkuin pelästynyt lintu, joka jälleen alkaa arasti visertää. Hän\nlähti jo lieden tai akkunan luota ja kulki huoneesta toiseen ja puheli\nsisarustensa ja vanhempiensa kanssa ja aivan kuin valloitti menetetyn\nkodin väkineen. Mutta iltaisin, maatessaan vuoteella, jonka hän\nitse oli tehnyt pienen eteisen lattialle, hän jälleen aprikoi,\nmissähän vainaja lienee, ja hänen pälkähti päähänsä -- se tuntui\nluonnollisimmalta ja kauniimmalta ja jollakin tavoin ymmärrettävimmältä\n-- että sisko oli uudessa pienokaisessa, äidin kohdussa, ja että kyllä\näitikin sen tiesi, olipa ehkä Loten kanssa siitä jo puhunutkin. Mitenkä\nLotte muuten olisi voinut niin rauhallisesti kuolla?\n\nJa kun jouluaattona syntyi pikku tyttö, tuntui se hänestä vallan\nvarmalta. Hän tuuditteli usein tuntikausia lasta sylissään, sillä\nkehtoa ei enää ollut, ja katseli sitä tutkivasti silmiin ja puhutteli\nkuiskutellen vainajan nimellä, sillä sama nimi sille tosiaan oli\nannettu. Ja siinä riitti hänelle touhua! Niin ratkesi pulma mieluisesti\nja hän heitti viisaasti huolet ja saavutti jälleen pienen oikeuden\niloon.\n\nSitten hän lähti taas kaduille ja kululle. Mutta vielä hän oli melko\nhiljainen ja liikkeissään hillitty. Hänen kasvoillaan huomasi jo\nkypsyyden piirteitä, hänen katsellessaan taas ihmisten elämää ja\naherrusta. Aikaa hänellä ei ollut paljoa, sillä pojan hartioille\njoutuivat nyt monet Lotte vainajan huolet. Mutta silloin tällöin hän\nehti kuitenkin Kalli Daun kanssa kulettamaan seppeleitä ja\nkukkakimppuja tilaajille ja asian ohella tekemään jonkun pienen\ntarpeettomankin kierroksen. Niin he partioivat aina Alsterin lammikon\nkimaltaville rantakaduille ja menivät alas satamaan, -- ja siellä näki\nnyt Klaus aivan parin kyynärän päästä juuri ne mahtavat höyrylaivat,\njoita hän ennen oli ihaillut kaukaa vanhempainsa pirtin akkunasta ja\nharjulta.\n\nKalli Dau oli Hampurissa kuin kotonaan, -- jopa hän tuntui pitävän\nHampuria kuin minä omaisuutenaan. Mutta erityisesti oli juuri satama\nhänen omaansa. Sattuihan tosin joskus, että he erehtyivät matkansa\nmäärästä ja että heitä pöllyytettiin palaamaan takaisin, -- jopa he\nkerran näkivät paraaksi pistää paluuretkellä aika lipetiksi, ja se oli\nKlaus Baasista hyvin ilkeää. Mutta ylimalkaan retket onnistuivat hyvin,\nkoska tuo pieni, ruskea, laiha vintiö, Kalli Dau, riekaleissaan\nesiintyi hämmästyttävän varmasti ja luottamusta herättävästi.\nRäntäisinä helmikuun päivinä he seisoivat usein kaikessa rauhassa\nhöyrylaivain kansilla ja katselivat kuinka ruumasta huiskahti kori\ntoisensa perästä hiiliä märälle, likaiselle kannelle. He marssivat\nKiinan höyryille ikäänkuin heillä olisi ollut hyvääkin asiaa ja\nkolusivat joka kolkan ja kurkistelivat paapuuriin ja näkivät\nkiinalaiset lämmittäjät läiskimässä korttia sammumattoman lamppunsa\npunervassa hohteessa. He keinottelivat jollakin tavalla,\njoka ei maksanut riunan puoliskoa, joen toiselle rannalle\nSteinwärderiin.[15] Ja siellä he saivat jonkun työnjohtajan tai\nmestarin houkutelluksi antamaan heille luvan mennä hallin läpi, missä\npitkillä kivipermannoilla höyrylaivain rautaisia runkokaaria ja\nkylkiluita käännettiin, -- ja sieltä he pujahtivat sitten pajoihin,\njoissa sepät huiskivat ahjojen ja alasinten ääressä. He kapusivat\ntelineillekin, joilla mittaajat takoa kalskuttivat laivain levykupeita\nniin että kauas satamaan kuului pauke. Viisaasti, selkä kyyryssä he\nsitten puikkivat, jotteivät vain juosseet suoraan isännöitsijän\nkynsiin. -- \"Oikeastaan se ei olisi tarpeellista\", sanoi Kalli Dau --\nkun he kaarsivat vajojen seinävieriä, säkkien, tynnyrien,\ntavarapakkojen, taapelien, tuonti- ja vientitavarani lomitse. Kalli Dau\ntunsi melkein jokaisen nähdyn kampeen ja selitteli, mitä ne olivat ja\nmistä peräisin, ei suinkaan koulumestarin tavoin, vaan sivumennen,\nikäänkuin sanoakseen: Nämä nyt ovat minun. Klaus Baas kulki arasti ja\nkainostellen jälestä, iskien uteliaat katseensa joka esineesen. Viimein\nhe nousivat porraslautaa myöten suuren Etelä-Amerikan höyryn kannelle\nja kävelivät herrastellen käytävissä ja hyteissä ja saivat appelsiineja\neräältä ystävälliseltä stewardessilta,[16] jolla oli hieno musta\nleninki ja valkea myssy ja jonka kanssa Kalli Dau näytti olevan vanha\nhyvä tuttu. Kalli Dau tuli yleensä ihmisten ystäväksi heti kun hän\nseisattui heidän eteensä ja hieman kallisti pientä, ruskeaa päätänsä ja\nsuvaitsi avata suunsa lyhyeen hupijuttuun.\n\nMaanpoika ei kuitenkaan näkemistään liiaksi ällistynyt. Hän oli\nluonteeltaan levollinen ja kylmä ja sitäpaitsi oli jo maalla ennestään\ntottunut hevos- ja ajeluhommiin, oli nähnyt siellä pikku tiskit ja\nmuurarin kauhat ja kinungin käytöt ja raudanniittaukset, joten hän ei\nnyt ollut huomattavasti hämmästyksissään. Hänen mieltään eivät nämä\nlaitokset suinkaan töykäisseet, päin vastoin ne vetivät hänen haluaan\nharvaan ja hartaasti itseään kohti, niitä tutkimaan. Ja hän riemuitsi\nmonenmoisesta ihmisten touhusta; kuin katsoja tähystäen näyttämölle,\njonka hän jo ennestään tunsi pienessä muodossa, mutta joka nyt oli\nentistä suurempi ja runsaammin varustettu. Usein leimahti hänessä halu\nkertoa kaikesta näkemästään ja kokemastansa isälle ja Lotelle ja\nselitellä ja mahtailla tai kysellä, mitä ei tuntenut. Mutta sitten hän\nyhtäkkiä muistikin, että isähän nyt olikin huolten painama ja hiljainen\nja Lotte kuollut. Silloin nähdyt kummat uudestaan kutsuivat häntä Itse\nheitä tutkimaan ja pakoittivat hänet vielä kerta tyyten tarkastamaan ja\narvioimaan ja lausumaan itsestään ajatuksensa, ja sitten jättämään\nheidät omaan rauhaansa omituisuuksineen päivineen.\n\nNiin hän juoksenteli Kalli Daun kintereillä. Ja tämä vaati\nopastuksestaan sen palkkion, että ainoastaan hän itse sai antaa kukat\nostajille, ja pitää myös ominaan groschenit, joita silloin tällöin\ntipahti. Ne hän piiloitti kotonaan suuren, tomuisen, halenneen\nkukkaruukun alle, joka oli pantu alassuin palmun jalustaksi. \"Minun\nomaiseni on sellaista roskajoukkiota\", sanoi Kalli Dau. \"Ne varastavat\ntoistensa massista minkä kerkiävät, etenkin äiti ja Jonni veli. Jonni\nei teekään nykyään kerrassa mitään muuta kuin lorvehtii kaduilla,\nkoikkelehtii, töllistelee. Hm, ja sitten se surkea ruuan puoli!\nLuuletko että se\" -- sillä hän tarkoitti äitiään, -- \"osaa tehdä edes\nkunnollista ruokaa? Eikös! Mätkii hukkaan ja tärvelee kaikki. Ei, minä\nmenen merille heti paikalla kun pääsen! Ei se antaisi minun mennä,\nluulee, että minun pitäisi hänen tähtensä kaiken ikäni hikoilla ja\nluitani katkoa. Mutta kyllä minä pusken pääni läpi.\"\n\nKlaus Baas saattoi Kalli Dauta aina puodin ovelle, mutta ai sisälle, ja\nnäki groschenien katoavan kukkaruukun alle, ja palasi sitten kotiin.\n\nMuutamien viikkojen päästä heidän välinsä jotenkin rikkoutuivat. Kalli\nDau oli eräänä päivänä siepannut tuloja kokonaista kolme groschenia\neikä antanut hänelle niin mitään, vaikka ne olivat kaikki puolen\ngroschenin lantteja. Sitäpaitsi kävi hänestä ajan pitkään suorastaan\nsietämättömäksi tuo koipikeikistely, joka juuttui Kalli Dauhin vähä\nväliä kuin mikä tauti. Muudan juutalainen kenkäkauppias, -- hänen\npuotinsa oli Elbstrassen[17] varrella, -- oli huiputtanut muka äsken\nhäntä, kuten Kalli Dau väitti, saapaskaupoissa. Ja nyt käppyröitsi\npetkutettu tuolle petturille kostaakseen pitkät ajat hänen rajapuotinsa\nedessä ja irvisteli koipiensa välitse kauppiaasen. Tämä seisoi\nrauhallisena ovellaan, ympärillään ja takanaan kenkiä vaikka minkä\nkuosisia, kuin kunniaseppeleenä tai taulun puitteena. Hän poltteli\nrauhassa sikariaan eikä huomannut lainkaan ihmeellistä epäsikiötä Kalli\nDauta. Klaus Baas haukkui vääristynyttä veikkaansa turhaan ja kun\nhänellä ei ollut aikaa odottaa juutalaisen sapen purkausta, meni\nmatkaansa.\n\nJa syynä eroon oli vielä sekin, että Klaus Baasissa alkoi vähitellen,\nkun hän nyt joltisesti tutustui jo ympäristöönsä, herätä entinen\nluonnollinen taipumus itse johtamaan ja pitämään kasakkasotniaa.\n\nLoistorykmenttiä hän ei, tottamaar, kokoon saanut! Yksi sotureista oli\nniitä lapsia, joiden kanssa hän oli leikkinyt silloin talon\nyläportailla: lyhyt, lattea, länkisäärinen pojan tallukka, kaikki\nikenet hampaattomat, takki tuon päiväinen. -- Hänet oli jokin\nhyväntekeväisyysyhdistys kustantanut pariksi viikoksi kesällä maalle,\nja siellä hän oli alkanut lasten tapaan kaivella kuoppia maahan ja oli\nsuureksi ällistyksekseen huomannut, että pohjaa ei tullutkaan, penkoipa\nmiten syvälle tahansa. Ja hän oli kaivanut niin syvän kuopan, ettei\nlopulta näkynyt miehestä muuta kuin piskuisen päälaen tupsua kuopan\nreunalta. Ja nyt hän Hampurissa kyykki kaiket päivät pimeällä pihalla\nja tonki milloin nurkassa, milloin toisessa linkkuveitsellään pihan\nperustaa, mutta kohtasi aina vain kiven. Ja päälle päätteeksi pyrki\nvielä talon omistaja häntä askareesta karkoittelemaan. Hänelle tuli\ntuossa aherruksessa ihan hiki ja hänellä oli tapana, jos ken seisattui\nhommaa ihmettelemään, vaatia katselija koettamaan hänen rintakehäänsä\n-- miten muka siellä sydän luiden alla pomppasi. Ja sitten hän kertoi,\nettä hänen sydämessään jyrskyttää rotta ja että tohtori on sanonut,\nettä hän elää neljäntoista vanhaksi; vaan sitten kuolee. Klaus Baas ei\nliioin uskonut rottajuttua, mutta kuolemisen kyllä. Ja hän sanoi, että\njos niin hullusti uhkaa käydä, niin hänen on heitettävä tuo kaivon teko\nja tultava hänen kanssaan raittiisen ilmaan. Poika tökkäsi vielä kerran\nveitsellään maata, huomasi, että kivi osui vastaan; katseli\nmiettiväisesti ja kahden vaiheella kuoppaan, loksautti sitten veitsensä\nlinkkuun ja lähti Klaun mukaan.\n\nToisena Klaun rykmentistä mainittakoon eräs yhtä suuri poika kuin\nKlauskin, mutta paljon tanakampi. Ei hänenkään ulkonäöllään kannattanut\nkerskua. Hänellä oli ainakin siihen aikaan, jolloin Klaus oli hänen\ntuttunsa, pöksyjen takapuolessa, hiukan toisella kakkaralla, noin\nmarkanlantin kokoinen reikä, josta paidan huippu aina pilkisteli\nulkoilmaan. Ja joka viides minuutti paidan omistaja tuppasi\nvaistomaisesti paitaa takaisin sisään, sillä hänellä oli erikoinen\ntaipumus piinalliseen järjestyksen pitoon. Hän oli vasta noin vuosi\nsitten joutunut tänne suurelta maatilalta Venäjän rajalta ja sentähden\nhän uskoi jokaista siistipukuista ihmistä parooniksi ja sivalsi heti\nhatun päästään, kun komeammat ajoneuvot kiitivät ohitse. Mutta sieltäpä\nhän oli tuonut myös erään tärkeän ominaisuuden, nimittäin ehdottoman\nkuuliaisuuden.\n\nKolmantena oli hento, kalpea miehen alku, kuorma-ajurin poika, joka\nseisattui aina kadunkulmauksissa tähystämään, näkyisikö jo hänen isänsä\nrattaat. Hän oli hyvin lukuhaluinen, mutta kovapäinen, ja ihaili Klaus\nBaasia suuresti siksi, että Klaus oli koulussa nokkela vastaamaan ja\nauttoi usein häntä. Ja hän pestausi kasakkasotniaan. Mutta aina kun hän\nnäki isänsä rattaiden tulevan, hän heitti marssit ja nousi kylmästä,\nrämyisestä maaliskuun säästä huolimatta rattaille pienen pystykorvan\nrakin rinnalle, joka vahti isäntänsä kuormaa. Ja olipa hänen pitkällä,\nhartevalla isällään sellaisten kohtausten varalta vaunulaatikossa\nvillajakku, joka pojan ympärille kierrettiin.\n\nNiin, loistorykmentti se ei ollut. Mutta kaikella hyvät puolensa. Se\ntotteli napisematta. Ja kun se marssiessaan äänekkäästi hälisi ja\nkokasteli, niin Klaus kulki vaieten edeltä kuin päämies ainakin ja\nlausui ajatuksensa lyhyesti ja niukkasanaisesti.\n\nKun he kerran sellaisella partioretkellä, tihkusateisena maaliskuun\niltana tulivat hämärissä satamaan ja näkivät, kuulivat kaikki tarkalla\npoikasten silmällä ja korvalla, ja kun he ehtivät Braumwallille\nRosenbrücke-sillan luo, jossa niihin aikoihin seisoskelee paljon\nyötyöhön haluavia, niin Klaus huomasi rautaista kaidetta vasten,\nerillään muista väenryhmistä, mustaverisen etelämaalaisen miehen, joka\nsilmät terävinä tähysteli joen aukealle päin. Pojat väittelivät\nkeskenään, olikohan tuo italialainen vai unkarilainen, ja tulivat\nuteliaina lähemmäksi. Mutta samassa he näkivät erään keltapartaisen\nmiehen siistissä vaatteissa kulkevan muukalaisen ohi, ikäänkuin\nsattumalta niin läheltä että vaatteet hipaisivat toisiinsa. Melkein\nhiha koski hihaan, ja mies vilkaisi toiseen, ja jo oli keltaparralla\nkiiltävä pilli huulilla ja revolveri koholla. Mutta vieraan\netelämaalaisen kädessä välähti terävä, kiiluva väkipuukko. Keltaparta\nvihelsi ja viittasi varoittavasti vasemmalla kädellään: \"Puukko pois!\nNäethän, että olet kiinni!\" Eräs poliisi juoksi avuksi, väkipuukko\nputosi helisten maahan. Ilmisaadun kasvot ja silmät, joka äsken olivat\nniin tiukasti tähystelleet joelle päin, olivat nyt veltot ja\nvälinpitämättömät. Hän oli kuin pahan unen painajaisissa ja antoi panna\nraudat kalvosiinsa ja meni poliisien kanssa.\n\nPojat lähtivät Rödingsmarktin kautta kotiin päin. Rykmentti aprikoi ja\narvaili, mitähän kamalaa tuo ulkomaalainen olikaan tehnyt; ja kasakat\nolivat hyvillään, kun hän nyt viimeinkin, ehkä paraasen aikaan, oli\njoutunut kiinni. Klaus asteli vaieten edeltä, mielikuvissaan vankia\nseuraten, sielu perin pohjin järkytettynä.\n\nKun he tulivat Grossneumarktille, seisoi siellä erään kapakan kulmalla\nkatujätkiä ja junneja, ja eräs heistä, pitkä, kaunis mies, mutta jo\nvaatteista ja ulkomuodosta päättäen hyvin huonoilla jälillä, nyt\nhienossa hipperissä, alkoi puhella heidän kanssaan. Sehän on noiden\nkadun asukkaiden luonteen mukaista, he kun ovat itsekin jääneet lapsen\ntasolle. Kuorma-ajurin poika meni kapakkaan ja kertoi, mitä he olivat\nnähneet. Klaus pysyttelihe vielä taempana. Mutta mitäs ollakaan: kuinka\nlie käynyt, yhtäkkiä hän vaan sitten seisoi sisällä seinänvierellä ja\nkertoi junneille, jotka saartivat häntä uteliaana piirinä, miten tuo\nmustaverinen mies \"Milanon kaupungin seutuvilta\" oli pika vihassa\nmurhannut erään kumppaninsa -- viinipikarin ääressä, -- Klaus oli\njoskus nähnyt kuvassa italialaisen viinituvan, -- ja paennut samana\nyönä, hirmuista vauhtia Alppien yli, päivällä piilossa pysytellen,\nöillä vaeltaen, kunnes joutui tänne. Ja kuinka hän täällä oli sopinut\nerään kansalaisensa, jonkin matruusin kanssa, tänä iltana mennä laivaan\nja sitten, -- meren tuolle puolle, vapauteen! Mutta juuri viimeisessä\nsilmänräpäyksessä -- ystävän vene joelta jo läheni -- Klaus oli sen\nnähnyt -- tuli hirveä, kauhea onnettomuus: hänet tunnettiin,\nvangittiin...\n\nNiin kertoi poika silmät palaen, käsillään vilkkaasti viittoen, koko\nsielullaan pakolaisen tunteissa.\n\nKatuveijarit, ollen itse suuria lapsia, kohtelivat häntä kuin ainakin\nvertaistansa ja rupesivat väittelemään. Ja varsinkin se pitkä\nvaaleaverinen nauroi ja ilveili vastanäyttelijänä. Silloin kiihtyi\nKlaus ja ylentihe ylimalkaisiin, pikkuvanhan olettamuksiin ja ilmaisi\nlopuksi sen yksinkertaisen katsantokantansa, että maastaan paenneita\nkarkulaisia ei saa vainota: paha omatunto ja koti-ikävähän rankaisee\nheitä jo tarpeeksi. Ja vahvikkeeksi hän lausui, että näistä asioista\nhän on paljon lukenut ja... niitä ajatellut enemmänkin... ja... ja...\nhm... hänkin oli jotakin kokenut -- hoo -- hän!\n\nNiin soitettiin suuta hyvän aikaa ja vatvottiin asiaa pitkin ja poikin.\nJa rykmentti katseli nyt suu auki, sanaakaan virkkamatta päämiestään,\njoka muuten oli niin vähäpuheinen. Viimein kehui se pitkä valkoverinen\nKlauta \"oikein älykkääksi, kunnon veikoksi\" ja kutsui häntä\njuhlallisesti, kättä lyöden ja hattua nostaen, kanssaan kallistamaan\npikarin kuminaviinaa. -- Silloin Klaus havahti ja sekautui, aristui ja\nsanoi, että hänen on mentävä kotiin. Ja pötki tiehensä.\n\nKotona hän oli hyvin hiljainen eikä hiiskunut sanaakaan koko\nseikkailusta. Ja juuri tänä iltana hänen oli ensi kertaa nukuttava taas\nsamassa kamarissa ja samassa sängyssä, jossa hän oli nukkunut Loten\nkanssa. Nyt pyöriskeli pikku liinaharja Hanna hänen vieressään, kertoi,\nrupatteli hänelle vielä sievät tarinat päivän toimituksistaan ja\nnukahti. Klaus valvoi ja ajatteli: Kunpa nyt Lotte olisi tuossa, niin\nse sanoisi: kerro nyt jotakin... Ja silloin! Hän näki itsensä\nseisomassa kapakan seinää vasten. Ja valehtelemassa kuin mustalainen!\nMitenkä ihmeellä!... Silmät päästään hänen sietäisi hävetä!... Mutta se\nhäpeäminen ei ottanut oikein luonnistaakseen. Hän katseli ivallisesti\npimeään... Nuijapäät souvarit... uskovatkin kaikkea hölynpölyä! Mutta\nhyvinpä hän niille vain oli väritellytkin! Aivan niin, oikein\nmestarillisesti! Eikä hän ollut tuntenut ollenkaan valehtelevansa.\nHänestä oli ihan niinkuin juuri sillä tavalla olisi käynyt... No sehän\non merkillistä! Siellä Heisterbergissä hän jo oli aina innostunut\nleikkiin niin, että hän todellakin luuli olevansa Venäjän keisari. Niin\nnytkin tätä kertoessaan... Eriskummallista! Mutta aivan vaaratonta se\nei tainnut olla! Hänen täytyi olla vasta vähän paremmin varuillaan.\nMitäs jos hänelle vielä yhtäkkiä kotona tai koulussa kimmahtaisi\npäähän, niin että hän alkaisi \"horista honkiin\"?!\n\nHän tuijotti yhteen paikkaan pimeyteen ja loikoi valveilla ja ajatteli\nensi kertaa itseään ja tunsi noin kuin surun ja ylpeyden välillä:\ntoiset toverit eivät siihen olisi pystyneet!\n\nNiin välkähti ensi kerran tietoisuus omasta olennosta hänen\nsielussansa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun hän joku aika tämän tapahtuman jälkeen erään päivän iltapuolella\ntuli kotiin ja pujahti suoraa päätä perhehuoneesen, näki hän isän\nköllöttävän sängyllä ja nukkuvan. Hän meni ihmetellen takaisin\nkeittiöön, ja kysyi äidiltä, joka istui ompelukoneen ääressä,\nminkätähden isä oli kotona? Äiti ei kohottanut päätään, ompeli vain ja\ntokaisi: \"Isän kylkeen pistää.\"\n\n\"Luuletko, että hän paranee?\" kysyi Klaus, jonka sydäntä heti suru\nvihlaisi.\n\nÄiti rypisti otsaansa ja vastasi: \"Mitäs hupsuja kyselet? Mistäs minä\nsen tiedän!\"\n\nKlaus palasi perhehuoneesen ja istahti tauluineen akkunan ääreen, jossa\nvielä hämärissä hiukan näki. Mutta kirjoittaessaan hän tuon tuostakin\nvilkaisi isään, joka nukkui häneen selin, kasvot seinään päin, ja\nvoihkaisi silloin tällöin tuskallisesti. Voi jos isä nyt kuolee! Mutta\nhän oli aina ollut niin luja mies! Eihän nyt toki hänen laisensa. Klaus\nainakaan ei ollut nähnyt eikä kuullut semmoisten kuolevan. Mutta jos se\nkuitenkin! Silloin tulisi kovat eteen. Silloin hänkään ei pääsisi\nopettajaksi.\n\nJonkun ajan päästä kääntyi isä huoneesen päin ja sanoi väsyneellä\näänellä: \"Kuulehan Klaus, oletkos nyt yhtään ajatellut, miksikä\nrupeisit?\"\n\nKlaus säpsähti, sillä hän itsekin oli juuri ollut samoissa ajatuksissa,\nja vastasi: \"Jos vain pääsisin, isä, rupeaisin opettajaksi.\"\n\nJan Baas oli vähän aikaa hiljaa ja vastasi sitten: \"Jos en enää satu\ntulemaankaan terveeksi, poika kulta, niin et taida päästä. Äitihän\nkyllä tekee työtä kuin hevonen, leivän puutetta teille ei toki tule.\nMutta sitä hän ei kai jaksa.\"\n\nKuin kansamme luja, selvänäköinen poika ainakin Klaus Baas hylkäsi\nmahdottoman ja sanoi hiljaa: \"No jos niin käy, isä, niin täytyy minun\nruveta joksikin muuksi.\"\n\n\"Niin, mutta miksi, poikaseni?\"\n\nKlaus Baas mietti vähän aikaa ja vastasi: \"No sitten minä rupean\npuotilaiseksi.\"\n\n\"Sen kai äitikin jaksaa\", virkkoi isä. \"Mutta sinun täytyykin sitten\nsanoa, ettei sinulla ole opettajan hommiin vähintäkään halua ja että\ntahdot välttämättä puotiin. Muuten ompelee hän yökaudet, Klaus,\ntehdäkseen sinusta opettajaa. Tiedäthän sinä, millainen äiti on.\"\n\n\"Kyllä, isä.\"\n\n\"Ehkäpä on parasta kun sanot sen hänelle jo nyt, jossakin sopivassa\ntilaisuudessa, ja että joudut ripille tulevana pääsiäisenä.\"\n\n\"Kyllä, isä.\"\n\n\"No, sepä hyvä, Klaus.\"\n\n\"Niin, isä...\" Ja hiljaisella, iloisella äänellä hän alkoi: \"Ja\noikeastaan, isä, minä pidänkin enemmän tuollaisesta kätten hommasta.\nPuodissa puuhaileminen on varmaan hyvin hauskaa. Kaikkein kernaimmin,\najattelen tässä, menisin johonkin rautakauppaan.\"\n\n\"No mene pois, Klaus. Niin sittenpähän sekin on selvitetty.\"\n\nHe vilkaisivat kumpikin arasti toisiinsa, he huomasivat kumpikin toisen\nteeskentelevän. Mutta sitten he vaikenivat eivätkä puhelleet asiasta\nsen enempää.\n\nViikon päästä isä taas kääntyi vuoteen omaksi. Ja sitten hän poti\nmelkein joka toinen päivä. Hän tuli kalpeana ja vilun puistatuksissa\nkotiin, kylmä hiki otsalla helmeillen, ja vääntelehti tuntikaudet\nkovissa tuskissa -- kasvot seinään päin, jottei perhe näkisi niitä.\nMutta kun vähän helpotti, niin hän käänsi kylkeä ja puheli lempeästi\nlastensa kanssa, jotka seisoivat tai istuivat yhdessä rykelmässä\nikkunan luona, -- pakisi ompelukoneen keittiössä hyristäessä, -- mutta\ntuon tuostakin vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta. Tavallisesti hän\nlaski leikkiä ja kujeili kömpelösti, yksipuolisesti kuin yksinkertainen\ntyömies ainakin, -- enimmäkseen kehuskeli heitä tuhottomasti. Mutta ne\nsanat tepsivät sittenkin, kun hänen kasvoillaan ja äänessään houkutteli\nhupaisa vilkkaus ja iloisuus. Pienemmille veikoille hän sanoi: \"Riku ja\nErnesti: ne on vasta miehen köllejä. Ne vaikka puita juurineen maasta\nrepivät! Ja kun ne lyövät kaksi kovaa päätä yhteen ja sylkäisevät\nkämmeniinsä, niin ne vaikka kiviseinän kaatavat!\" Ja sittenkös hän\nnauraa helähytti, kun pojat kehuja uskoivat ja pullistivat mahtavasti\npikku mahojaan ja sanoivat: \"Ruvetaanko kaatamaan, isä!?\" Ja pikku\nHannalle, joka nyt liinapäänä Lottena hoiteli taloutta ja oli aivan\nvainajan ilmeinen hyvyyden kuva, isä sanoi: \"Ja Hanna, se on vasta\ntyttö se! Kun hän tulee suureksi ja saa miehen, niin hän keittää\nhänelle höylälastuista mainiota murumaitoa! Ja ompelee... sukaisee\nleningit rouville suoraan päälle mittaa ottamatta!\"\n\nHanna oli jo älykäs veitikka ja nauroi ja tokaisi: \"Menenkö heti\nhakemaan lastuja ja teen sinulle murumaitoa, isä?\"\n\nMutta Klaulle isä sanoi: \"Klaus se on poikaa ja ruun'aivina toista! Kun\nhänestä tulee puotilainen ja tahdotaan siirappia, niin hänpä kauhomaan\ntervatynnöriä! Ja kun kauppiaalta pyydetään silliä, niin hän käärimään\npaperiin puotisälliä!\"\n\nSilloin Klaus nauroi ja sanoi: \"Senkö tähden, isä, että minä olen niin\nlaiha? Mutta en minä silti huono ole! Minä olen hyvä voimistelija,\nmuista se, isä! Kujeile sinä vaan, kyllä näet vielä millainen kauppias\nminusta tulee!\"\n\nSeuraavalla viikolla Klaus heräsi kerran keskellä yötä ja kuuli\nompelukoneen silloin hyrisevän. Hänen mielestään piti olla jo aamuyö.\nJa hän oli hiiren hiljaa ja pidätti henkeään ja muisti merkillisiä\njuttuja: tonttuja ja vuoren menninkäisiä. Sitten hän nousi hiljaa\nsängystä ja meni sydän jyskyttäen keittiön läpi pilkistämään\nperhehuoneesen. Siellä istui äiti yhä ompelukoneensa ääressä ja hänen\nkasvonsa näyttivät niin väsyneiltä.\n\nKlaus meni takaisin vuoteesensa, mutta ei saanut unta, hän valvoi\nraskaissa ajatuksissa. Äidin tarkka järjestyksen halu ja kyvykäs\nreippaus olivat tähän saakka salanneet pienimmätkin köyhyyden merkit.\nMutta nyt huomasi Klaus ne kuitenkin. Isähän ei ansainnut rahaa enää\njuuri ollenkaan. Ja vuokrat täytyi maksaa, ja ruoka ja hiilet! Ja\nkaapin päällys oli täynnä kaikellaisia lääkepulloja ja voiteita, joita\nisä tarvitsi! Klaus alkoi yhä selvemmin huomata, mitä maksaa raha. Ja\ntuska poltti häntä.\n\nHän ei nukkunut enää kelvolleen, vaan nousi jo varhain ylös ja meni\nsuoraa päätä Kalli Daun luo ja kysyi häneltä, eikö veli tiennyt\nminkäänlaista sopivaa työtä, vaikka juoksupojan tointa. Hänellä oli\nniin paljon loma-aikaa, ettei tiennyt mihin panna.\n\nKalli Daun äiti, joka komeili jo koreimmassa puserossaan, alkoi kohta\nällistellä ja sanoa: \"Mitä, etsitkö sinä työtä? Vai jo teidän on niin\ntiukalla? Voit tulla meille, tuonne perähuoneesen, sitomaan\nseppeleitä.\"\n\nKalli Dau tungeksi kahvikupit ja kuiva leivänkannikka kädessä äidin\nsivuitse ovelle ja sanoi: \"Kun se tuo on tuossa, niin eihän sitä saa\nrauhassa jutella yhtään järkevää sanaa. Tulehan tänne!\"\n\nHe istuivat huhtikuisesta tihruilmasta huolimatta puodin edustalle\nikkunanalus-penkille ja Kalli Dau alkoi selvitellä kohta asiaa. \"Viime\nsyksystä lähtien minä kuletin puolen vuotta maitoja, jotta se tuo saisi\nostaa itselleen uusia puseroita. Mutta se on heittiötä: kello viisi\naamulla nouse ylös ja ala patikoida, kantaa raskasta kuormaa portaita\nylös, alas. Katsopas tätä oikeaa kinttuani, näetkös? Se on hiukan\ntuollainen väärä vänkyrä. Se tuli siitä lempparin maidon raahaamisesta.\nJa saat vielä haukut päälle päätteeksi: olet tuonut liian vähän tai\nliian paljon, väärän kannun tai kaatanut maidon maahan. Ellemme keksi\nmitään muuta, niin pääset melkein varmaan Wexstrasselle Löschin\nkuormankuletus-liikkeesen. Hän tarvitsee aamulla ja iltapäivällä poikia\nsukimaan hevosia, voitelemaan rattaita ja puhdistamaan valjaita ja\nlakaisemaan, ja sen sellaisiin hommiin.\"\n\nHe lähtivät kohta Wexstrasselle ja tapasivat liikkeen isännän eräiden\ntyöläistensä kanssa seisomassa pihalla, jota puoliväliin peitti katto,\nhevosten ja valjastamattomien kärryjen, loimien ja silppusäkkien\nkeskellä.\n\nKalli Dau tunsi kuorma-ajuri Löschin jo ennestään; ainakin hän pakisi\nhänen kanssaan kuin olisi ollut vanha kokenut ajovehkeiden omistaja.\nKlaus Baas otettiin työhön, viidenkymmenen penningin päiväpalkalla,\nviisi tuntia päivässä: kaksi aamulla, kolme illalla, iltaruoka\npäällisiksi.\n\nVaikeaa oli ylösnousu kello viideltä aamulla. Hän ei ollut vielä saanut\nunta läheskään tarpeekseen; ja oli pilkkoisen pimeäkin, ja niin kylmä.\nMutta kun äiti huusi, ei ollut siekailemista; sen tunsi jo hänen\näänestänsä. Klaus Baasin pieni vuodetoveri nousi istualleen ja\nhieroskeli silmiään ja pyyteli surkeasti saada vielä pikkusen nukkua.\nMutta vastaamatta Klaus Baas otti häntä kainaloista ja nosti seisoalle.\nVaieten ja unissaan hoippuen he sitten pukivat ylleen pimeässä ja\nmenivät keittiöön ja peseytyivät tahkokaukalon äärensä. Äiti itse suki\nheidän päänsä. Pikku Hanna tarrasi kaksin käsin pankon ympärystankoon\nvoidakseen seista kyllin lujana kun tuo märkä, häijy kampa tarttui\ntiukoilla hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi päätä taaksepäin.\nSitten he söivät palasen lieden vieressä, -- äiti istui jo\nompelukoneensa ääressä. Sitten Hanna i yhtyi kotiaskareihinsa. Klaus\nBaas kompuroi alas portaita.\n\nTyö ei ollut juuri vaikeaa, mutta aina täytyi olla touhussa. Lakaista\ntuo pihan kolkka: se oli sievää työtä. Pistää parille valjaat selkään:\nkäden käänteessä! Heittää rehua eteen: se oli hauskaa. Mutta kun hänen\ntäytyi matalassa, pimeässä tallissa sukia yhtä perää viisi kuusi suurta\nhievahtamatta jököttävää hevosta, se oli ilkeää! Hän kuvitteli\nmielessään: Jos tuo paraikaa suittava hevonen yhtäkkiä hurjistuisi ja\nalkaisi potkia etu- ja takajaloillaan, -- mihinkä hän hyppäisi,\npelastuisi? Tai mitenkä kävisi ja mitä oli hänen puolestaan tehtävä,\njos yhtäkkiä pääsisi tuli irti? Tai hän haaveksi tuhansia tulevaisuuden\nkuvia: hän oli asuvinaan entisessä kotikylässä -- sillä yhä tähtäsi\nhänen tulevaisuuden toiveensa kotipuoleen, -- ja astelevinaan kelpo\nmiehenä, opettajana tai kauppiaana, sen teillä ja pakisevan sanan pari\nvakavasti vastaantulijain kanssa, niinkuin oli kuullut kotipuolen väen\nraitilla haastelevan. Ja sitten hän oli menevinään kotiinsa, komeaan\ntaloon pääraitin varrella, -- suuret oli siinä akkunat -- ja isä ja\näiti ja vaimo ja lapset katselivat ikkunoista ja odottivat häntä.\nJoskus kun pihalla oli aivan hiljaista, himmenivät nuo haaveet\nikäänkuin autereeksi ja hän torkahti ja nukahti hevosen kylkeä vasten,\nkäsi ja suka koholla laukin lautasilla, -- kunnes heräsi, pelästyi\ntulevien vankkurien jyrinää tai kovia ääniä.\n\nEräistä ijäkkäistä ajureista hän piti paljon. Hänestä oli niin mukavaa\nautella tai katsella kun he aivan rauhallisina ja tottuneesti\nkantelivat raskaita valjaita ja taluttelivat hevosia, ja kuunnella\nheidän verkkaisia tarinoitaan, enimmäkseen hevosten ominaisuuksista tai\nkuormain ja ajettavan matkan laadusta. Ja vielä hupaisempaa oli kuulla\nheidän pakinoivan Holsteinin ja Mecklenburgin maatalous-yrityksistä,\nsillä niiltä seuduilta he olivat kotoisin, ja heidän Amerikaan\nmenneistä velimiehistään ja sisaristaan ja joskus, harvemmin kyllä,\nvaimoistaan ja lapsistaankin. Kaikki heidän sanansa sattuivat kuin\nnaulan päähän, koruttomasti, varmasti ja levollisesti. Hänen nuori\nherkkä sielunsa, joka nähdyn ja kuullun taustaksi maalaili kohta suuria\nvärikkäitä kuvia, tunsi näistä puheista uhkeaa iloa.\n\nMutta oli siellä pari nuorempaa miestä, jotka nauttivat inhottavasti\nraaoista sanoista ja muistivat niillä etenkin viattomia, mykkiä\nluontokappaleita ja kertoivat mielellään toisilleen riettaita juttuja.\nEtenkin varhain aamuisin he oikein kilpailivat selostellessaan\nsiivottomuuksia, joita olivat kuulleet edellisenä iltana kapakassa.\n\nKuormankuletus-liikkeen piha oli nykyiselle Kaiser Wilhelmstrasselle\npäin, -- siihen aikaan oli niillä paikoin vielä paljon matalia vanhoja\nristikkorunkoisia taloja suippoine päätyineen, -- ja niin sopivalla\nkohdalla, että jo aamuauringon ensi säteet pääsivät sinne paistamaan.\nJa voimakkaan, suorastaan mahtavan kuvan ihmisten työstä ja\naherruksesta loivat senkin kevään auringon paistaessa raskaat vankkurit\nja edestakaisin häärivät ihmiset sekä suuret hevoset, jotka verkalleen\nastua kompsivat ulos tallin leveästä ovesta, -- ja Klaus Baas iloitsi,\nkun sai olla nokkelana ja tottuneena osallisena siinä ihmistouhussa.\nMutta kun nuo kaksi kiroilijaa ja rienailijaa aina sinne tulivat ja\ntahrasivat koko pihan raaoilla huudoillaan ja sanoillaan, ja hänen piti\nväen väkisinkin heitä kuulla, niin se puhdas ja jalo ilo, joka hänen\nsydämensä pohjassa kumpuili, häiriytyi.\n\nKun tuo ilve eräänä aamuna jatkui entiseen tapaansa, niin hänessä\nheräsi jo usein tuntemansa toivo: jospa nuo kelvottomat yhtäkkiä\nkuolisivat tai muuten joutuisivat paikasta pois! Ja samassa hän rukoili\nkiihkeästi Jumalaa, jonka kanssa hän ei muuten ollut missään suhteissa,\nettä tuo hänen toivonsa toteutuisi! Ja sitten, sen rukouksen jälkeen,\nsattuikin pian toinen miehistä jo laskemaan suustaan pilkallisia sanoja\nitse liikkeen omistajan vaimolle ja sai heti lähtöpassit. Toinen rupesi\nkohta tämän tapauksen perästä eräänä päivänä kuormittamaan heinähäkkiä\nerään vanhemman miehen syytäessä hangolla heiniä hänelle. Kun häkki oli\ntäysi, aikoi mies kiinnittää takaakin päin pingottimen, jonka oli jo\nedestä pannut kiinni; hän heittäysi koko ruumiinsa painolla pingottimen\npäälle; mutta silloin katkesikin yhtäkkiä etumainen silmukka ja mies\nsyöksyi puineen päivineen suinpäin maahan ja löi armottomasti\ntakaraivonsa pihan kivitykseen ja jäi siihen tiedottomana makaamaan.\n\nTämä outo tapaus täristi hänen herkkää sieluaan juurta myöten. Hän\nheitti heti luudan kädestä ja otatteli kotiin minkä jaloista pääsi.\nTäällä hän kertoi, vavisten ja täristen kuin puistatuksissa, koko\ntapahtuman ja vannoi, että sinne hän ei enää mene!\n\nHän maleksi muutamia päiviä kotosalla ja talon pihalla, yhä vain tuon\nilkeän näyn vaivaamana. Ja sitäpaitsi hän oli kummallisen levoton oman\nrukouksensa tähden. Koulun läksymäinen uskonnon opetuskaan ei ollut\nkyennyt ohjaamaan häntä siihen totuuteen ja kauneuteen, joka kuitenkin\ntylsästä työn touhusta huolimatta piili hänen povessaan, ei, se oli\nsuorastaan hillinnyt ja tukahduttanut hänen hiljaista, luontaista\npyrkimystään omintakeiseksi, hurskaaksi ihmiseksi. Eivätkä muutkaan\nolleet häntä koskaan auttaneet nöyrästi ajattelemaan, oliko näkyväisten\ntakana mitä ja millainen se salattu oli. Niinpä oli hänen sielunsa nyt\nnäiden syvimpäin tunteiden suhteen aivan neuvoton, avuton ja\nviljelemätön. Ja tuo äkkipikainen rukous oli tuiskahtanut sydämestä,\njolla tiedottomasti, -- niinkuin monen monien ihmisten, -- oli\nesi-isien muinaispakanallinen katsomus. Klaus Baas tunsi hämärästi\nsekautuneensa tuohon tapahtumaan siten, että oli toivomuksellaan ja\nlyhyellä rukouksella yllyttänyt pahoja henkiä noiden ihmispoloisten\nkimppuun, ja ne henget sitten tekivät sen tihutyön. Ja nyt ne henget\nvarmaan vaaniskelivat häntä joko palkinnon toivossa tai suorastaan\nliittoonsa vaatien -- taikka verta vuodatettuaan himoiten myös hänen\nvertansa.\n\nMutta kun isä jonkun päivän kuluttua taas tuli sairaana kotiin, kalpeni\nse pahain henkien suru perheen nähtävän hädän rinnalla, ja hänen ei\nauttanut muu kuin lähteä työn hakuun. Hän ajatteli hämärästi, että\nhänen olisi nyt saatava hienompaa työtä, jossa hän säästyisi törkeiltä\nsanoilta ja kamalilta tapaturman näyiltä. Ja hänen mielessään\nkangasteli jokin siisti, hyvä paikka, jossa olisi ilahduttavaa työtä;\nsiellä hän tahtoisi miehen lailla uurastaa.\n\nHän pisti pyhätakin päälleen ja meni ja pilkisti kukkaskauppaan ja\nsitten Kalli Daun vanhempain makuuhuoneesen sekä näki toverinsa\nmuuttelemassa kylmiä kääreitä pikku veikolleen, joka oli vuoteen omana.\nKalli Dau haukkui Jonni-veljeänsä: se oli taas varastanut rahat hänen\ntakkinsa taskusta ja oli mennyt niitä ryyppimään! \"Ja ukko hännystelee\njotain naishetakkaa\", hän sanoi, \"ja muori lörpöttelee tuolla\nhiilenmyyjä-akan kanssa.\" Kalli Dau istui selkä kyttyrässä ja hieroi\nlaihoja, ruskeita käsiään vastakkain polviensa välissä. \"Ne on\nsellaista roskajoukkiota kaikki minun omaiseni\", hän sanoi, \"niinkuin\nnäet!\"\n\nKlaus Baas vetäysi ovelle ja sanoi lähteneensä pois\nkuormankuletus-liikkeestä ja kysyi, mistä hän nyt mitä pikimmin saisi\nuutta tointa. Kalli Dau lähti kohta hänen kanssaan. He menivät kadun\nkulmaan ravintolaan, ja Kalli Dau viittasi tutulle piikatytölle, pyysi\nsanomalehteä. Kun he olivat palanneet kukkakojuun ja kun Kalli Dau oli\nvaihtanut vielä kylmän kääreen pikku veikkonsa otsalle ja myynyt\nkukkivan tulpaanin -- rahat hän pisti taskuunsa, -- niin he istahtivat\ntiskille ja alkoivat tutkia lehteä. Hetken päästä osoitti Kalli Dau\nKlaus Baasille erästä ilmoitusta ja sanoi aprikoiden: \"Mitäs tuosta\narvelet?\" Ja hän kumartui ja luki kumppanille ilmoituksen: että\ntaidemaalari Laura Morgenstern, asuva Neuenwallissa, halusi sukkelaa\npoikaa, pystyvää kaikellaisiin pikku Askareihin.\n\nHe laskivat lehden polvilleen ja katsoivat toisiaan. He eivät kumpikaan\nolleet selvillä, mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Taidemaalari? Mikä se\noli? Ja nainen vielä?\n\nSamassa sattui kulkemaan ohi eräs viinuri, noita lukemattomia, joiden\nkanssa Kalli Dau oli hyvänpäivän tuttu. Poika huusi viinuria sisään ja\npyysi häneltä selvitystä. Mutta tämäpä teki pulman vielä pahemmaksi.\nHän sanoi, että se maalari luultavastikin maalasi alastomia ihmisiä ja\nkai komentaisi Klaus Baasin kohta riisuutumaan ja sutisi hänet. Ja\nkiiruusti ulos mennessään hän virnisti niin ettei tiennyt mitä Herran\nnimessä moisesta ajatella.\n\nKalli Dau kyllä arveli: \"No mitäpä kummaa nyt tuo sitten? Alastihan\nhevosetkin ovat ja paidan alla on joka Jumalan luomalla paljas nahka.\nJa paljonkos noilla on vaatetta päällä noilla naikkosillakaan, jotka\nesiintyvät St. Paulissa?\"\n\nKlaus Baas vaipui syviin, raskaihin ajatuksiin. Nainen, ja maalaa\nalastomia ihmisiä? Mutta kuitenkin kaikitenkin... vaikka se\nriisuttaisikin hänet alasti ja nakkaisi äkäpäissään vaikka pensselinsä\nhänelle vasten naamaa; mukavampaa se sittenkin oli kuin kuunnella niin\ninhottavasti kiroilevia ihmisiä ja nähdä päälle päätteeksi jonkun\nhalkaisevan päänsä. Ja sitä paitsi, -- olihan Laura Morgensternin\nasunnossa ovi, jonka Klaus Baas aikoi painaa tarkasti mieleensä\npotkaistakseen sen auki heti, kun tulisi jotakin kauheaa.\n\nHän solahti tiskiltä alas ja sanoi ryhtyvänsä heti toimeen. Kalli Dau\nlähti hänen kanssaan.\n\nHe kapusivat Neuenwallilla ylös erään vanhanaikuisen talon kolme\nporraskertaa ja jo saapuivat hakemalleen ovelle. Kalli Dau avasi. Kohta\nkumahti salista luja, kurkkuääninen kysymys: \"Kuka siellä?\" He\nvetäysivät varovaisesti ovesta hiukan loitommalle ja Kalli Dau vastasi\nkovasti: \"Juoksupoika.\"\n\nSisällä rumuutettiin kai jotain kaappia tai hirmun suurta tuolia.\nRaskaat askeleet lähenivät, ovi aukesi ja eteiseen astui vanhan\npuoleinen, tavattoman ruumiikas ja leveä nainen, jolla oli silmälasit\nlattean nenän alimaisella nipukalla. Hän tähysteli poikia sankojen\nylitse ja kysäisi: \"Kumpi?\"\n\n\"Tämä tässä\", vastasi Kalli Dau varmana kuin ainakin.\n\n\"No, ja mitäs sinä sitten?\" kysyi nainen.\n\n\"Minä\", toisti Kalli Dau, \"tulin vaan mukaan.\"\n\nLaura Morgenstern viittasi leveällä paletillaan alakertaan ja Kalli Dau\nkatosi kuin maan rakoon, sanaakaan virkkaamatta. \"Tule sisään\",\nkäskettiin Klaus Baasia.\n\nNainen meni sisään ja istahti mahtavana nojatuoliinsa ja painausi selkä\nkenoon ja tirkisti tiukasti lasiensa ylitse johonkin, mihin Klaus Baas\nei tohtinut katsahtaa, ja tähysteli sitten lasiensa läpi noin\nneliömetrin suuruiseen, pingoitettuun kankaasen ja sipaisi siihen\npensselillään jäykällä kädellä hienon, pehmoisen piirron. Klaus Baasiin\nkatsomatta hän kyseli hänen nimeään, mistä oli syntyisin, ketä\nvanhemmat, oliko sisaria, kävikö koulua. Klaus Baas vastaili harvakseen\nja selkeästi, kunniantuntoisen lujasti ja hieman juhlallisesti. Sillä\nvälin maalari tirkisteli salin soppeen ja sipaisi silloin tällöin\nkankaasen pehmeän, varovaisen piirron.\n\nSitten hän kääntyä nytkähti sivuttain ja tarkasti Klaus Baasia\ntuikeasti. Hyvän aikaa noin tutkittuansa hän sanoi: \"Mitäs arvelet,\nTuddi? Minun mielestäni voimme häntä käyttää yhden mallina! Katsopas\nvain tuota oivaa alasaksilaista nenää; ja hänen suussaan on lujuuden\nvivahdus, jota ei usein tapaa. Ja koko pään muoto: se on hyvää verta.\"\n-- \"Käännypäs tuonne päin\", hän sitten jatkoi ja viittasi pensselillään\nsalin soppeen.\n\nKlaus Baas kääntyi ja näki nyt suurella tuolilla, jossa oli korkea,\nruskea selkänoja, istuvan noin kaksitoista-vuotisen tytön: sininen,\nlyhyt hame yllä, pitkät jalat mukavasti ristikkäin, helmassa vanha,\npaksu raamattu. Pienet kasvonsa olivat tarmokas-piirteiset, -- päähän\noli pantu musta, olkapäille ulottuva peruukki ja hartioille punainen\nvaatekappale, joka oli edestä sulettu kultaketjuun liitetyllä vanhalla,\nisolla rahalla. Hän ei hievahtanutkaan, istui jäykkänä kuin pikku\nepäjumala, ja katseli Klaus Baasia ja sanoi: \"Hän on näöltään kuin\nmuinaisgermaani; mutta välipä tällä; voit häntä kuitenkin käyttää.\nSille pitää panna ruskea peruukki ja naamansa se saa viruttaa hiukan\npitemmäksi; niin siitä kyllä saadaan yksi. Tietysti, joku pienistä. Tee\nhänestä Hosea, taikka Micha!\"\n\nJatkaen työtään vastasi maalari: \"Hosea ja Micha, ei käy laatuun.\nOlenhan minä jo sinulle sanonut, että kaikki a:lla päättyvät nimet on\nnaisten nimiä. Sanokoon pappi tai opettajasi taikka sinä itse mitä\ntahansa, minä viis. Hosea ja Micha olivat naisia. Hän olkoon Maleachi.\"\n\nNuori tyttö vastasi: \"Kyllä minusta nähden... Mutta sanohan nyt hänelle\nviimeinkin, mistä on kysymys. Hän alkaa jo näyttää aivan äksyltä.\"\n\nMaalari nojausi jälleen tuolin selkämykseen, tähysti tarkasti\nmalliansa, jäykisti käsivartensa ja sipaisi taas kankaasen pehmeän\npiirron ja lausui jörisevällä äänellä: \"Niin, kaipa se on hänelle\nsanottava. Katsopas nyt, Hogeruppin vanha rovasti ja ruustinna, tuolta\nSchleswigin pohjoiskulmalta, aikovat lahjoittaa kuntansa kirkolle\napostolit ja profeetat, ja niitähän me tässä nyt... Ja tuo tuossa --\"\nmaalari viittasi pensselillään -- \"on Obadja; ja sinä voit olla\nMaleachi. Otapas nyt tuo malja uunin kulmalta ja vie se pöydälle ja ala\npestä pensseleitä... Kas niin... Aivan niin... Ensin minä valitsin\nvanhoja ukkoja ja sain viisitoista valmiiksi. Ja sitten tuli rovasti ja\nruustinna... mukavia vanhuksia... katsomaan työtä ja olivatkin\nkutakuinkin tyytyväisiä. Mutta tuumivat, että loput pitäisi saada\nnuoria; sillä nähtävästikin useimmat noista herroista olivat olleet\ntuossa kahdenkymmenen korvissa. Ja tuumivathan ne vielä, että ukot,\njotka olin jo saanut valmiiksi, eivät näyttäneet oikein pyhiltä ja\nhaltioituneilta... Longotapas hiukan enemmän silmiäsi, Tuddi; sinä\nunohdat sen alinomaa!... No niin, minulla nyt ei ole hiukkaakaan\nmielikuvitusta, kaikkein vähimmin pyhyyden kysymyksissä, sillä en ole\nitse yhtään pyhä. Enkä ole milloinkaan yhtään pyhimystä nähnyt. Eikä\nole se rovastikaan; sillä huomattavasta varallisuudestaan huolimatta\nhän ei tahdo maksaa pyhimyksistä enempää kuin sata markkaa kappaleelta.\nNiinpä keksinkin asettaa tuon tuolle vanhalle tuolille ja koristin\nhäntä hiukan juhlallisemmaksi. Eipä hänkään mikään pyhimys ole,\npäinvastoin veitikka ja vintiö, mutta kun on lapsi, on hän lähimpänä\npyhimyksiä. Longotapas taas hiukan silmiäsi, Tuddi, ja ajattele\nNorderneytä[18] tahi Syltiä tai jotakin muuta paikkaa, jonne menet\nkesää viettämään, ja kaikkea 'taivaallista' mitä siellä saat kokea,\ntaikka väännäpä muuten kasvoillesi ilme ikäänkuin näkisit taivaalliset\nsotalaumat.\"\n\n\"Siunatkoon, Laura täti\", huudahti tyttö, \"mitä juttuja jöriset!\nKuules... eikö hän voisikin olla Habakuk? Katsopas kuinka hän\nällistelee tuskallisen näköisenä! Varmaan Habakukilla oli juuri\ntuollaiset silmät; ne sopivat niin mainiosti nimeen... Luenko nyt\nsinulle pari värssyä Habakukista?\"\n\nMaalari pudisti päätänsä: \"Nyt on meillä käsillä Obadja. Lueppa taas\npari sanaa päästäksemme tunnelmaan.\"\n\nTyttö kohotti raskasta kirjaa polvillaan hieman pystympään ja alkoi\nheleällä lapsen äänellä verkkaan: \"Mutta ei sinun pidä mielelläs\nkatseleman veljes päiviä, hänen viheliäisyytensä aikaa! Eikä\nriemuitseman Juudan lasten surkeuden aikana! Ei myös sinun suus pidä\nniin suuria sanoja puhuman heidän tuskansa aikana...\"\n\nLaura Morgenstern maalasi käsivarsi jäykkänä. Peruukkipäinen tyttö,\npunavaippa hartioillaan, vuoroin rengasteli silmiään ja vuoroin luki\nvärssyn, pari. Ja Klaus Baas pesi pensseleitä. Kun hän kerran arasti\nvilkaisi tyttöön, joka näytti hänestä ylen ihanalta ja omituiselta,\ntuikkasi Tuddi silmänräpäyksessä hänelle punaisten huulten välistä\nkielensä nipukkaa. Nytpä hän ei tietysti voinut olla katsomatta\nuudestaan... se oli pakko... ja heti tuikkasi tyttö taas kielen\nnipukkaa. Silloin kääntyi Klaus Baas kiireesti pesemään pensseleitä.\n\nMaalari sanoi mukavalla, yksitoikkoisella äänellä, uutterasti\nmaalatessaan: \"Älä sinä salli sellaista! Näytä sinä sille vaan\ntakaisin!\"\n\nTyttö vastasi yhtä rauhallisesti, vihaisesti: \"Koettakoonpas vaan!\" Ja\nläväytti silmänsä pyhän pyöreiksi.\n\nKlaus Baas tunsi olonsa sanomattoman kummaksi ja avuttomaksi ja samalla\näärettömän onnelliseksi ja turvalliseksi. Hän nipisteli ja pesi\npensseleitä ja vilkui tuon tuostakin kulmainsa alta naisia.\n\nSitten tuli tyttöä noutamaan siisti palvelusneito, ja Tuddi läksi,\nheittäen vielä mennessään Klaus Baasiin kopean, taistelunhaluisen\nkatseen. Mutta Klaus Baasin oli nyt toimitettava salissa ja keittiössä\nkaikellaisia pikku askareita, ja maalari oli hänelle yhä yhtä jörön\nystävällinen. Sitten hän söi maalarin kanssa pienessä keittiössä\nillallista ja sai sen jälkeen mennä.\n\nKotona isä nukkui, ankaran taudin kohtauksen jälkeen, ja äidin luona\noli lihava rouva, joka teetätti uutta pukua hopeahäihinsä; Klaus Baas\nkertoi Hannalle kaikki, mitä oli kokenut, juurta jaksaen. Hän oli aivan\nhaltioissaan moisesta ja haaveili, mitä hän huomenna ja vastakin siellä\nvielä näkisi, ja muistutti Hannalle kahteen kertaan, että hän tarvitsee\nhuomenna taas hyvän takkinsa, välttämättä! Hän ei voi mennä tähän\ntoimeensa paikkatakissa. \"Se on ihan erikoista laatua\", hän sanoi,\n\"siellä täytyy esiintyä hienosti.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAamusta alkaen hän kaipasi hetkeä, jolloin koulusta tultuaan voi\npukeutua pyhäisiinsä ja lähteä maalarin luokse. Hän ei huomannut enää\nkuin ennen, että isä oli nyt melkein aina kotona ja istui raukeana\nkeittiön akkunan ääressä peitto laihain polvien ympärillä. Kun hän\npisti ne kolme markkaa, jotka Laura Morgenstern antoi hänelle\nlauantaisin, äidin käteen, niin hän ei huomannut kuinka laiha se käsi\noli ja miten kiireesti se sieppasi rahat. Klaus eli kokonaan niiden\nkolmen tunnin lämpöisestä ilosta, jotka joka päivä hänelle soi: olla\nyhdessä tuon lihavan, jörön naisihmisen ja kauniin, nyrppynokan tytön\nkanssa, jolla oli punainen viitta ja pikimusta peruukki.\n\nLaura Morgenstern jörisytteli kuin ennenkin ilmi mietteitään sikäli\nmikäli tytön kysellessä tai kirjoja lukiessa päähän pälkähti.\n\n\"No nytpä näkyy taas, mitä raamatussa oikeastaan on\", sanoi hän,\n\"täytyy myöntää, että siinä on paljon roskaa. Esim. tuo Obadja!\nYmmärrätkö sinä, mitä hänestä meille on hyötyä? Mitä hänellä on minun\nsynneissäni tai suruissani tekemistä!\"\n\nPieni peruukkipää kysyi: \"Onko sinulla suruja, Laura täti?\"\n\n\"Tietysti\", murahti maalari. \"Niitä on kaikilla.\"\n\nKlaus Baas katseli häntä kummastuen ja mietti mielessään: Mitäpä suruja\ntuollakin on! Hän on terve kuin kili ja hänellä on rahaa. Mitä se\nsuruista pöpisee!\n\nJoskus oli maalari vaipunut syviin mietteihin ja teki työtä rajulla\ninnolla, kasvot ankaran vakaina; huomattavasti hänen ajatuksensa\nkulkivat kaukana. Enimmäkseen hän mietti kotiseutuaan ja lapsuuden\naikaa. Ja tuntui kuin häntä olisi painostanut elämän ratkeamaton pulma\ntai vaiva; hän johtui sitä alinomaan aprikoimaan ja näytti tulevan\nsiihen johtopäätökseen, että kristinoppi oli tuohon pahaan syypää.\n\n\"Isäni oli opettaja, vakava, ahkera mies. Ja jumalinen, huomaa se,\nKlaus! Mutta monista uskontotunneista, ainaisista raamatunlauseista ja\nvirsistä ja kristillisistä niskannipistyksistä, joita saimme vielä\nkaupantekijäisiksi: niistä ei ole ollut meille mitään hyötyä. Minusta\nja sisaruksistani on tullut sitä, mitä meistä varmaan ilman tuhansia\nuskontotuntejakin olisi tullut. Toisesta... minusta... vanha,\npuolihassu jöröttelijä, toisesta...\" hän suoristihe ja tähysti\ntarkemmin peruukkipään pieniä, hienoja kasvoja... \"Luuletko, Klaus,\nettä uskonto voi muuttaa ihmisen toiseksi kuin hänet luonne tekee?\"\n\n\"Kyllä\", virkkoi Klaus Baas, \"Paavalissahan on esimerkki.\"\n\n\"Mene suolle, Paavalissa!\" vastasi maalari, \"ole hyvä ja puhu sinä\nLaura Morgensternista ja Klaus Baasista ja ajuri Löschistä ja muista\nsellaisista ihmisistä ylimalkaan.\"\n\nKlaus rypisti kulmiaan ja sanoi: \"Kun saa kuulla kauneinta raamatusta,\nvakaasti ja yksinkertaisesti luettuna, niin uskoakseni ihmisen pitäisi\ntulla vakaammaksi ja hurskaammaksi.\"\n\n\"Jaha\", arveli maalari. \"Vai sitä sinä!\" Hän keikistihe hyvin\nselkäkenoon ja sanoi: \"Nyt sinulla on hyvä ilme, Tuddi! Obadjalla oli\nkai juuri tuollaiset silmät silloin kun hän tuomitsi ihmiset tuliseen\npätsiin!\"\n\n\"Niin, miksi sinä puhut aina sille pölkkypäälle\", tiuskaisi Tuddi.\n\"Eikö minua ole olemassakaan? Mitä se tietää enemmän kuin minä.\"\n\nTuo huitukka, jonka mustan peruukin alta vähä väliä aina tunkeusivat\nesiin heleät, kellervät kiharat, oli Klaus Baasille äkäinen. Mutta se\nkiukku väristi raikkaan autuaallisesi pojan hipiää ja se pilkka pani\nhänen sydämensä ylpeästi sykkimään.\n\n\"Kuinka hän on kuiva tänään, täti\", sanoi Tuddi. \"Hän on oikein\nepäonnistunut. Vedäpäs hänet taas vireesen, mitähän tuo soittaa.\"\n\nSilloin katsahti Klaus Baas häneen pilkallisesti.\n\nTuddi katseli taas \"pyhin silmin\" maalariin. Vähän ajan päästä hän loi\nsilmänsä Klaus Baasiin ja sanoi käskevästi: \"Tuo jakkara tänne!\"\n\nKlaus toi jakkaran ja asetti sen hänen jalkainsa alle, mutta sanoi\nhiljaa uhalla: \"En olisi sitä tuonut, ellet olisi ollut mallina.\"\n\nMaalari kuuli tämän ja sanoi: \"Älä sinä minua kursaile, Klaus! Jos hän\nei pyydä kauniisti, älä tottele! Komennelkoon piikoja kotona; täällä on\nhänen oltava kiltti.\"\n\nToisena päivänä tuo ulkokullattu sanoi: \"Klaus, ole nyt niin hyvä ja\ntuo minulle jakkara.\"\n\nKun Klaus asetti jakkaraa hänen jalkainsa alle, katseli Tuddi pyhin,\nleimuavin silmin maalaria, ja samalla pani jalkansa, eipä vainkaan\njakkaralle, vaan Klaus Baasin niskalle, ja polki sitä alas. Poika\ntarttui nilkkaan, puristi sitä laihalla, luisevalla kädellään ja asetti\njalan jakkaralle ja piti sitä hetken lujasti kiinni.\n\nSilloin Tuddi unohti koko pyhän toimituksen, kumartui kiivaasti hänen\npuoleensa ja katsoi häntä silmästä silmään kiukusta sähisten: temppu,\njota hän sanoi \"irvisteleväksi tiikeriksi\". Se näytti olevan hänen\nviimeinen aseensa.\n\nMutta Klaus tähtäsi häntä suoraan silmiin, rauhallisesti, kiukuissaan\nkyllä, mutta samalla hurmautuneena kun sai tuntea nuo kasvot niin\nlähellä.\n\nKun hän eräänä päivänä ennen tuntia meni keittiöön, -- hän ei ollut\nhuomannut ovikellon soivan, -- kuuli hän takaansa askelten sipsutusta.\nJa kun hän kääntyi katsomaan, seisoi hänen edessään kuusivuotias pikku\ntyttö, ja Klaus Baas arvasi hänet heti mustaperuukkisen siskoksi.\nHänellä oli näet aivan yhtä sorea vartalo ja sievä pää kuin Tuddilla ja\nsitäpaitsi, yhtä vaikea oli hänen saada ylähuulella peittymään\nhampaansa. Hän ei virkkanut mitään, ojensi vain Klaus Baasille pientä\nvalkeaa tuttipulloa, jossa oli maitoa. Klaus Baas katseli aran\nhämmästyneenä pikku keijukaista ja kysyi, mitä hän tahtoi?\n\nTyttö pyöristi kummissaan silmiään, pudisteli päätänsä niinkuin pitäen\nKlaus Baasia hölmönä, ojensi hänelle yhä vain pulloa ja sanoi:\n\"Lämmitä.\" Klaus ymmärsi ja asetti pullon lämpimään veteen. Ja sitten\nhän syrjästä tarkasteli ja ihasteli tuota sievää pikku hempukkaa: niin\nse oli pyöreä ja puhdas kuin sorvattu, oikeinpa hiekkapaperilla\nsilitetty. Ja Klaus Baas kysyi kummastellen ja asiaa aavistamatta:\n\"Kuka pulloa tarvitsee?\"\n\nTyttö katseli häntä silmät suurina, tutkivasti, ja lausuipa sitten\nvakavan arvostelunsa: \"Kyllä olet tosiaan niin tuhma kuin Tuddi sanoo!\"\n\nKlaus ei virkkanut mitään, mutta ihmetteli mielessään, ihanko kaupungin\npirpanat tosiaan näin kauan tuttia imevät, eikä malttanut odottaa\nmaidon lämpiämistä. Hän antoi pullon tytölle ja meni sitten hänen\njälestään saliin, jossa työ jo oli alettu.\n\nMaalari istui selkä kenossa avarassa nojatuolissa ja tähysti tarkasti\nlasiensa ylitse mallia ja kiinnitti jäykällä, suoralla kädellä piirron\npiirrolta hienosti kankaalle. Obadja istui hoikat jalat ristissä,\npunainen vaippa hartioilla ja katseli sirkuilla, harmailla silmillään\nmaalariin. Pikku sisko istahti sivummalle pienen, matalan pöydän\nääreen, jossa oli kelpo keko irtonaisia sinihelmiä ja kieppu mustaa\nrihmaa; siihen hän aikoi nähtävästi pujotella helmet. Hän ei ollut\nryhtynyt työhönsä vielä, vaan istua kenotti tuolillaan ja imi\nmaiskutteli pulloansa, nilkat päälletysten, aivan kuin sisarensakin. Ja\nKlaus Baasia hän katsoi rauhallisesti totisilla silmillään.\n\nNyt oli entistä ihanampaa valoisassa, siistissä työhuoneessa. Rattoisa\npakina ei keskeytynyt hetkeksikään. Joskus lasketteli maalari, kun muut\nhänen kielikelloaan koskettivat, verkkaisesti ja yksivakaisesti pitkät\njutut.\n\n\"Leikitkö sinäkin, Laura täti\", kysyivät lapset, \"kun olit niin pieni\nkuin me? Kerropa meille jotakin.\"\n\n\"Niin että leikinkö?\" toisti maalari... \"kuinkas en!\" -- Tuntui kuin\nolisi jokin näkymätön käsi sivellyt hellästi hänen jäykkiä, jöröjä\nkasvojaan. \"Että olemmeko leikkineet!... Me olimme pappilan naapureita\nja saimme leikkiä rovastin vanhassa, ruohottuneessa puutarhassa miten\nvain halusimme. Puutarhan alalaidassa oli korkea, ruohopeitteinen\nkumpu, jonka laelta näki kauas yli lakeuden. Se kumpu oli veljen\nerikoisomaisuutta...\"\n\nMaalari tarkasti huolellisesti työtänsä ja jatkoi hellällä äänellä:\n\n\"Meillä oli pikku veikko, kaunis, punaverinen poika. Ja miten hauska\nhän oli, ja miten älykäs! Hänellä oli aina pehmeä ruskea samettipuku,\nsiinä vasta oli valon heijastetta... en tiedä, en muista sittemmin\nsellaista kangasta missään nähneeni -- ja lumivalkea röyhelökaulus\nkaulassa, ja hänen kaunis tukkansa ulottui aina kauluksen alalaitaan.\nHän oli hyvin kokasteleva kauniista vaatteistaan... mutta myös\nhuolimaton, eikä varjellut pukuaan pilaantumasta. Ja me emme häntä sen\ntähden toruneet! Emme toruneet häntä koskaan: hän oli niin sievä ja\niloinen. Mutta me kolme sisarta olimme rumia ja meillä oli puku\nkarkeasta, mustanharmaasta kankaasta, jota äiti oli ostanut noin\nsummamutikassa; olimme jöröjä ja innostumattomia. Ja juuri siksi että\nolimme niin jöröjä ja kylmiä ja kateellisia, juuri siksi veikko oli\nniin mahdottoman kaunis, iloinen ja hupaisa.\"\n\nMaalari vaikeni ikäänkuin viime sanojaan mietiskellen. Sitten hän\njatkoi muistojen herkyttämänä:\n\n\"Puutarhan alapäässä oli kumpu; se oli pikku veikon erikoisomaisuutta;\nhän sanoi sitä kuningaskunnakseen. Hän istui polvet ristissä pikku\nistuimella, jonka oli vienyt kummulle, ja käänteli kaunista kaulaansa\njoka ilmansuunnalle ja rupatteli hullua lorua ikäänkuin olisi jaellut\nkomennuksia tai istunut oikeutta -- ja sen sellaista. Meitä oli kolme\nhänen hoviväkeään. Yksi lakaisi kummulle johtavat lautaportaat; toinen\nleikkasi polvillaan heinää hänen kukkulansa rinteillä; kolmas toi\nhänelle selkä kumarassa ruokaa. Ja kun ilta tuli ja aurinko valaisi\nhänen jaloja kasvojaan ja hänen hienot silkkikiharansa kiiltelivät,\nniin me sanoimme: Voi kuin sinä olet kaunis! Voi kuin sinä olet kaunis!\nHän ei muka ollut huomaavinaan meidän imarrustamme, mutta kyllä hän\ntiesi, kuka nöyrimmin palveli. Sitten huusi isä tiukasti meitä ja\nmeidän täytyi mennä kotiin lukemaan, enimmäkseen raamatunlauseita ja\nvirsiä. Pikku veikko oppi pian ja helposti, mutta unohti myös yhtä\npian. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava pitääkseen mitään\nmielessään. Kun hänen sitten iltasella oli mentävä levolle, niin me\nkiistelimme, kuka hänet saisi riisua ja kantaa sänkyyn, ja lopulta sai\nsen tehdä se, joka metisimmin oli häntä imarrellut. Ja siitä me kolme\nrumaa variksen poikaa olimme kateellisia toisillemme ja jouduimmepa\nsiitä usein tukkanuottasillekin.\"\n\nMaalarin sivellin vaipui ja hän katseli jonkun aikaa, surullisissa\nmietteissä, vuoroin kangasta, vuoroin peruukkipäätä. Sitten hän karisti\najatukset ja kävi taas ripeästi toimeen. \"Olepas nyt hyvin ylpeän\nnäköinen, Tuddi! Ajattelepas, että Klaus Baas esimerkiksi tulee\npensselillä sutimaan pientä, hienoa nenänhuippuasi. Kasvot vähän\nenemmän vasemmalle... kas niin! Sinä olet erityisesti ylpeän näköinen,\nkun katsot hiukan syrjittäin. Noin ne on paikallaan. Nyt tulee Klaus\nBaas ja se pensseli... hyvä! Ajattelepas asiaa juurta jaksaen!... Tuo\nhävytön poikaviikari!... Kas niin, teillä on mielikuvitusta!... Sitten\nmaalataan pikku Sanna! Sanopas Sanna, mikä tahtoisit olla?\"\n\nTyttö pujotteli paraikaa helmiä, -- kohotti siniharmaat silmänsä\nmaalariin. Upeat huulet, jotka hartaassa työssä olivat auenneet,\nsulkeusivat ja kätkivät peittoonsa kauniit, isonlaiset hampaat.\n\n\"Se on Sephanja, mielestäni\", sanoi Tuddi. \"Samantekevä, mitä profeetta\non kirjoittanut. Sinä olet Sephanja, kuule!\" -- Pikku tyttö nyökäytti\npäätänsä ja supisi monta kertaa uutta nimeä itsekseen, ja virkkoi\nsitten: \"Mutta minä tahdon pitää nämä ketjut kaulassa.\"\n\nJoskus kertoi Tuddi kodistaan. Äidistä, joka oli \"ylipäätään liian hyvä\nja hauska\". Isästä, joka oli ollut Indiassa ja palannut sieltä\nsairaloisena, veljistä, jotka olivat kerrassaan sietämättömiä. Kodin\nylä- ja alahuoneistoista, tytöistä, puutarhasta ja koulusta, jossa\nopiskelu oli kuin mitä hupaisaa leikkiä ja opettajattaret olivat joko\n\"kamalia\" tai \"taivaallisia\". Vieraskielisistä runoista, joita oli\nhirmuisen vaikea oppia. -- Kerran hän pyysi neuvoa ainekirjoituksessa.\nHeidän oli kirjoitettava aine \"Elämän merkkitapaukset\". Opettajatar oli\nmaininnut: kasteen, konfirmatsionin, Herran pyhän ehtoollisen y.m.\nMutta Tuddi arveli, että oli niitä paljon muitakin, esim. huvimatka\nSyltiin ja talvisin luistelu, ja sitten häät j.n.e.\n\nJoskus joutui Klaus Baas näyttämön pääesiintyjäksi. Hänen täytyi kertoa\nkotikylästä ja maalaisleikeistä, padosta ja kirkkotarhasta, rannikosta,\nrannan hietikosta. Hän oli silloin aina kovin peloissaan: jospa hän\nkäyttää vääriä muotoja. Sillä hän puhui kirjakieltä vielä kuin mitäkin\nvierasta, koulussa luettua kieltä. Ja hän kertoi siis hiukan\nkoulumestarimaisesti, selkeästi, harvaan. Joskus lykkäsi vastuksen itse\naihe: hän ei tiennyt, sopisiko kertoa sitä ja sitäkin. Ja häneltä oli\nlivahtaa suusta jokin sana, mutta sai kiinni; hän sekautui ja änkytteli\nnolosti.\n\nSiitäpä nyt Tuddi taas sai syyn häntä pilkata: \"Menepäs, Sanna, ja vedä\nhänet nyt vireesen.\" -- Silloin ei Klaus keksinyt muuta neuvoa kuin\nsolutella tarina toiselle ladulle ja täyttää aukot omasta päästään.\nMutta kun valeet ja lorut aina ovat uhkapäisiä keinoja, niin hänen\nkasvonsa silloin punastuivat tukkaa myöten ja hänen silmänsä kiiluivat.\nMutta pianpa häntä lohdutti jo se, että pikku Sanna kuunteli häntä suu\nauki ja silmät pyöreinä ja lauloi lopuksi heleällä äänellään: \"Kuules,\nTuddi, nyt se jo soittaa.\"\n\nJoskus valloitti peruukkipää yksinään koko näyttämön esitellen\nkuuntelijoille puolet eläintarhaa: \"irvistelevän tiikerin\", \"nälkäisen\nhyenan\" ja \"kyllästyneen leijonan\". Hän pani myös toimeen\nneekerinäyttelyjä, kuten hänen oli tapana sanoa. Hän asetti pikku\nSannan seisomaan Klaus Baasin eteen ja kuulutti: \"Kas tässä, katsokaa,\nherrasväki, on neekeripäällikkö Jumbo! Jumbo, näytä herrasväelle\nhampaitasi!...\" Sanna näytti silloin hampaitaan ja koetti katsoa Klaus\nBaasiin kauhean julmasti. Tätä näytöstä he erittäinkin rakastivat ja\ntoistivat sitä usein, -- ja Klaus Baas nautti siitä silmillään ja koko\nsielullaan, sillä molemmat nuo sirot, sievät tytöt seisoivat aivan\nsuutatusten hänen kanssaan. -- Ja kun hän sittemmin, lähes\nkaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kohtasi Sannan Fährstrassen varrella\nkemutalon eteisessä Uhlenhorstissa[19] ja näki hänen tuskan ahdistamana\nja surevana, niin kohta hän vielä muisti sanoa: \"Jumbo, näytä\nhampaitasi!\" Ja silloin Sanna tuli koko lailla iloisemmaksi.\n\nSitten valmistui Obadja, ja nyt tuli Klaus Baasin vuoro. Hänestä piti\ntehdä Daniel. Ja ilme piti hänellä olla sellainen kuin profeetalla oli\njalopeurain luolassa. \"Sillä muuta eivät Hogeruppin ukot hänestä tiedä,\nKlaus!\"\n\nAh, kuinka hän oli onnekas kun häntä koristettiin! Miten häveliäs ja\nylpeä kun maalari pani vihreän vaipan hänen hartioilleen! Mitä\nluolajalopeuran naamaa Tuddi hänen edessään näyttikään! Miten\nsuloisesti ja ystävällisesti Sanna pani sinihelmi-korunsa hänen\nkaulaansa hänen ollessaan polvillaan tytön edessä! Hänen sydämensä\nhypähti aivan kurkkuun kun Sanna arasti kosketti hänen tukkaansa,\nsilitti sitä ja sanoi: \"Katsopas, Tuddi, minkämoinen myyränturkki sillä\non.\"\n\nMutta huomenna, jolloin elämän piti jatkua niin ihanana kuin se\nkonsanaan voi olla, eivät tytöt enää tulleetkaan maalarin luo. Laura\nMorgenstern kertoi, että heidän oli täytynyt isän sairauden tähden\nlähteä tavallista aikaisemmin maatilalle, joka perheellä oli\nHammerin[20] seudulla. Arasti kysyen Klaus Baas sai tietää, että heidän\nisänsä oli kauppias ja välitti Indian kauppaa ja oli matkalla siinä\nmaassa saanut parantumattoman taudin. \"Ne ovat vanhaa, hienoa sukua,\nKlaus\", sanoi maalari. \"Olivat ennen upporikkaita eivätkä ole vieläkään\nsuinkaan köyhiä. Mutta mitä auttaa heitä nyt raha, kun perheenisä on\nsairas? Kaikkialla on maailmassa kurjuutta.\"\n\nHän maalasi tänään vielä punaista vaippaa, joka oli levitetty tuolin\nselustalle, maalasi kiivaasti hengittäen. Sitten hän sanoi: \"Klaus,\nminä luin eilisiltana raamattua ja hain, mikä siinä nyt olisi parasta.\nIsä piti ennen aina psalmeista ja lausui jonkin mietelmän, minkä jo\nLuther niistä oli lausunut. Mutta, Jumala paratkoon: en löydä siitä\njuuri mitään, josta olisi ihmiselle apua. Enkä muista isänikään sitä\nitse tutkineen. Luulenpa, että moni kehu tai moite kulkee vain\narvostelemattomana perintönä vuosisadasta toiseen; puhutaan vaan\najattelematta, apinoidaan muita.\"\n\nKlaus lausui selväksi, opituksi kirjasaksaksi: \"Meidän opettajamme\nsanoo, että vuorisaarna ja... sitten Vapahtajan kärsimyshistoria ja\nsitten Korinttilaiskirjeen kolmastoista luku on raamatussa parhainta.\"\n\n\"Jaha, jaha... Vai... No, sinä tulet huomenna tänne taas, Klaus\", sanoi\nmaalari. \"Tule, tule pois huomenna!\"\n\nKun Klaus huomenna tuli hänen luokseen, astui Laura Morgenstern\nhuoneestaan ja sanoi jörösti, mutta ystävällisesti kuin ainakin:\n\"Annetaan Danielin jäädä tulevaan kertaan, Klaus. Tuli veli tänne,\nviipyy tilapäisesti muutamia päiviä Hampurissa; käytän häntä\napostoli-mallina. Minun täytyy jo käydä käsiksi apostoleihin...\nAjattelin, että silloin tällöin lukisit minulle ääneen jonkun värssyn,\npäästäkseni tunnelmaan. Minulla kun ei ole mielikuvitusta. Mutta sinun\npitää lukea verkalleen: veljeni on yksinkertainen ihminen, ei ole\npitkään aikaan ollut tekemisissä kirjain kanssa...\"\n\nMaalari palasi työhuoneesen ja Klaus meni keittiöön, suorittamaan ensin\nmuut askareet.\n\nKun hän sitten astui sisään ja katsoi uteliaana maalarin veljeä, niin\nhän huomasi hirmukseen, että sehän oli se sama katuveijari, jonka\nedessä hän oli niin kokastellut puolen vuotta sitten Grossneumarktin\nkulmauksessa. Klaus tunsi hänet hyvin hänen kauniista silmistään ja\nkaksivivahteisesta parrastaan, vaikka hänellä olikin nyt uusi siisti\npuku ja tukka leikattu. Junni ei ollut tuntevinaan Klaus Baasia. Mutta\nkun maalari kerran katseli muualle, iski hän pojalle tuttavallisesti\nsilmää.\n\n\"Mitä tahdot nyt lukea, Klaus?\" kysyi maalari. \"Minä luetan itselleni,\nJakob, työskennellessäni ääneen, jotta pääsen tunnelmaan.\"\n\nKlaus tunsi, mistä oli kysymys, avasi vuorisaarnan ja luki nuo vakaat\nsanat hitaalla, hillityllä äänellä lause lauseelta. Veli vaikeni. Sisko\nmaalasi kiihkeästi ja melkeinpä ruumiinvoimalla: hiki kiilui hänen\nuurteisella otsallaan ja harmaahapsisilla ohimoillaan. Hän ei virkkanut\nsanaakaan; joskus vaan huomautti luetun johdosta: \"Se on hyvä, Klaus!\nAivan niin se on!\"\n\nSiten hän työskenteli kolme neljä päivää. Ja kun hän sitten neljäntenä\npäivänä asetti taulun seinää vasten, kummasteli Klaus Baas sen pikaista\nkehittymistä ja kasvojen puhdasta kirkkautta ja yksinkertaisuutta ja\nselvyyttä.\n\nSeuraavana päivänä vielä keittiössä ollessaan Klaus Baas kuuli jonkun\ntulevan eteiseen. Hän ei siitä huolinut sen enempää, ajatellen, että se\nkai oli maalarin veli. Mutta kun hän kuuli kompuroimista ja\nhapuilemista, niin hän pilkisti ovesta, ja näki tosiaan veljen, mutta\nnyt vaatteet liassa, tukka sekaisin ja muuten ihko humalassa. Hän\nnyykäytti Klaus Baasille päätään, muka sukkelasti, mutta samalla\nnolona. Klaus Baas kiiruhti keittiöstä eteiseen ja supatti: \"Menkää nyt\npois! Kuulkaa, korjatkaahan nyt sievästi luunne!\" Mutta sisko oli sen\njo kuullut ja avasi oven ja näki veljensä. Hän ei virkkanut mitään,\nnosti vaan raskaan kätensä ikäänkuin karttavasti, avuttomasti eteensä.\nSilloin veli kääntyi nolona ovea kohti, pyörähti vielä kerran katsomaan\nsiskoa hölmöillä silmillään, arasti, ja meni matkaansa.\n\nKeittiöaskareet toimitettuaan Klaus Baas meni sisään. Maalari istui\nselkä kyyryssä tavanmukaisella tuolillaan telineen edessä, paletti ja\npensselit kädessä, kalseasti tuijottaen. Kun hän kuuli pojan tulevan,\nhän oikaisihe ja alkoi maalata. Klaus tarkasteli häntä salavihkaa\ntyönsä äärestä ja näki hänet tähystämässä silmät sirrallaan paikkaa,\njossa veli oli mallina istunut, -- ikäänkuin sisko olisi sielunsa\nsilmillä nähnyt veikon siinä yhä ja maalannut olemattoman mallin\nmukaan. Ja maalarin koko olento oli kuin lamaan lyöty. Vähitellen\nkuitenkin pehmenivät hänen vanhain kasvojensa kovat piirteet, ja hän\nmaalasi nyt tuntikausia harvinaisen innokkaasti ja haltioissaan.\n\nKlaus liikkui edestakaisin huoneessa ja asettui sitten pöydän ääreen\npesemään pensseleitä. Kerran loi maalari silmänsä häneen: kävi kai\nsääliksi poikaa, jonka piti niin sanattomana ja yksikseen nyt\naskarrella. Ja maalari sanoi: \"Lauantai-illaksi kutsutaan tänne lapsia\nluoksemme, Klaus. Sitten on meillä taas hiukan hauskaa.\"\n\nSillä tavalla he työskentelivät kolmisen tuntia puhumatta. Ja kun ilta\njo hämärsi, niin maalari nousi ylös ja sanoi väsyneenä: \"Irroita tuo\nkuva ja aseta seinää vasten.\" Ja meni tapansa mukaan keittiöön pesemään\nkäsiänsä.\n\nKlaus lähestyi telinettä ja tunsi hyvin veljen. Mutta kun todellisen\nveljen kasvot olivat alhaisten paheiden raaistamat, hohti tästä taulun\napostolista kaikkein ylevimmän intohimon kauneus: aatos ja uurastus\njonkin jalon, puhtaan asian puolesta. Suunsopissa värisi arasteleva,\nsyvä tuska, ja tähystävissä silmissä paloi avun toivo. Silloin Klaus\npurskahti hillittömään itkuun ja näki yhä kyynelten läpi kuvan.\n\nMaalari tuli sisään ja huomasi heti hänen itkevän ja pani kätensä\nkömpelösti hänen kaulaansa ja käveli hänen kanssaan edestakaisin\nsalissa. Klaus itki yhä pakahtuakseen.\n\n\"Ei siitä ollut apua, Klaus\", hän sanoi. \"Syvällä on tammen juuret.\nJohan minä sen arvasin; mutta tahdoin kuitenkin koettaa vielä kerran.\"\n\nKlaus halusi jotenkin häntä lohduttaa ja sydämen syvyydestä nouseva\nsääli pani hänet maalaria sinuttelemaan:\n\n\"Mutta _onhan_ sinulla mielikuvitusta, Laura täti!\"\n\n\"On, Klaus\", hän vastasi... \"kun tulee sellainen tuska!... Mutta nyt\nsen itse näit... ei mikään auta...\" --\n\nKun Klaus Baas seuraavana päivänä tuli koulusta päivälliselle ja aikoi\nmennä kohta maalarin luo, ei hän nähnytkään isää kotona: ei keittiössä\neikä perhehuoneen sängyssä. Hän ihastui, keikahti kantapäillään ja\nkysyi: \"Onko isä mennyt ulos?\"\n\nSilloin astui äiti kamarista ja sanoi muualle katsellen, tavallisella\nhiljaisella, tylyllä äänellä: \"Isä vietiin sairaalaan. Täytyy leikata.\"\n\nKlaus hätkähti ja tuijotti äidin silmiin ja näki niissä määrättömän\ntuskan. Hänen ruumistaan täristi kiireestä kantaan, hän ei saanut sanaa\nulos suustansa. Hänen korvissaan soi ja vinkui: \"Ja minä, minä en ole\nhänestä välittänyt.\" Hän kysyi äidiltä, missä sairaala oli, tempaisi\nlakkinsa ja juoksi sanaakaan sanomatta ulos.\n\nKun hän sairaalan eteishallissa tiedusteli kiihtyneellä, kimakalla\näänellä isäänsä, sattui juuri eräs lääkäreistä kulkemaan ohi ja sanoi\nhänelle:\n\n\"Ennätitkin paraasen aikaan. Tule kanssani.\"\n\nKun he astelivat ylös portaita, pisti lääkäri kätensä hänen kainaloonsa\nja sanoi: \"Näytätpä älykkäältä pojalta! Mistä päin olet kotoisin?\nHolsteinilainen? Jaha... ehkäpä voi käydä niin, että kadotat pian\nisäsi. Silloin sinun pitääkin karaista luontosi ja auttaa kelpo poikana\näitiä!... Älä viivy kauan isän luona, vaan mene kotiin ja sano\näidillesi, että hänen olisi heti tultava tänne.\"\n\nKlaus kulki vaieten ja raskaasti hengittäen lääkärin vieressä ja tuli\nsuureen saliin, jossa oli rinnakkain rivissä pitkät jonot kapeita,\nyksinkertaisia sänkyjä. Eräässä oli isä; hänen kasvonsa olivat kalman\nkalpeat, ja niin laihat, lakastuneet! Kelmeiden silmäkuoppien ympärillä\noli sinisen puhuvat renkaat.\n\nIsä avasi vaivalla väsyneet, tajuttomat silmänsä. Sitten hän tunsi\nKlaun ja ponnisti kaikki voimansa selvitäkseen horteestaan ja sanoi\nheikolla äänellä: \"Oletko se sinä, poikani... minä lainasin siltä\nTimmermannilta vähissä erin salaa rahaa, yhdeksänkymmentä markkaa... ei\nollut lanttia talossa. Sinun täytyy maksaa Timmermannille velka kun\nalat vähän ansaita. Äidin ei pidä saada siitä vihiä, muuten hän häpeää\nja tappaa itsensä työllä... Ja vielä on ne kuusikahdeksatta markkaa,\näiti lainasi ne pulassa rihkamakauppiaalta. Kun minusta nyt aika\njättää, niin matkusta kohta kotipuoleen ja koeta saada jostakin ne\nkuusikahdeksatta markkaa. Äiti on niin ylpeä ja järjestyksen ihminen;\nhän ei voi sietää olla velassa. Mutta sinä et saa ilmoittaa hänelle\nmatkustavasi, muuten hän ei laske... Tule sitten kohta takaisin ja\nvartioi, ettei hän saa tehdä itselleen pahaa; sinä tiedät, millainen\nhän on... Ja hyväile silloin tällöin pienokaisia, Klaus; mutta ei äidin\nsitä tarvitse nähdä.\"\n\nKlaus nyökytti vain päätään, ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan\npitkin, ja hän toivoi, että isä puhuisi lisää. Mutta Jan Baas makasi\nkalman kalpeana, otsalla hikikaste, säännöttömästi hengittäen ja\nhuohottaen. Klaus ei arkuudessaan tohtinut lääkäriltä pyytää: Antakaa\nminun olla täällä! Älkää ajako, minua isäni kuolinvuoteelta äidille\nkuolonsanomaa viemään! -- Ja hän meni, juoksi kotiin.\n\nSiellä ei äiti enää ollut, hän oli jo lähtenyt sairaalaan. Klaus Baas\nhyväili ja lohdutteli pikku siskoja, pani heidät nukkumaan ja sepitteli\nsatua pikku Hannalle, joka itki ja tahtoi tietää, missä isä oli. Ja hän\nkuunteli, milloin äiti tulisi portaita ylös. Illalla, pimeän korvissa\nAntje Baas tuli. \"Isä kuoli\", hän sanot hiljaa, kolkolla äänellä. \"Mene\nnukkumaan; minä teen vielä työtä.\"\n\nKlaus Baas meni itkien eteiseen ja jäi sinne seisomaan ja nielemään\nkyyneleitään, -- ettei pikku Hanna, joka juuri oli nukahtanut, itkusta\nheräisi.\n\nYhtäkkiä hän kuuli äidin kirkaisevan, -- älyttömästi, raivokkaasti kuin\neläin.\n\nHän kuunteli kauhusta vapisten ja kuuli kuinka äidin kyynäspäät tai\notsa jysähteli pöytään ja äiti purki suustaan mielipuolen sanoja. Hän\nväänsi eteisen oven hiljaa lukkoon, ettei äiti pääsisi syöksymään ulos.\nSitten hän pilkisti avaimenreiästä keittiöön. Äiti vääntelehti\npermannolla rahin ja pesualtaan vieressä ja oihki ja puhalteli\ntuskallisesti hillityllä äänellä: \"Jumala on hullu, Jumala on... Eikö\nkelpaisi vielä lisää? Tulkoon vaan, riistäköön, ryöstäköön!... Hänen\nrakkaan miehensä!! Hänen kauniin, suloisen, hyvän miehensä!!.. Kuinka\nhän oli rakas... kaunis... hyvä... Mitä Hän tahtoo vielä? Luuleeko Hän,\nettä hän rukoilisi armoa, Häneltä, turvaa lapsilleen! Haha! Minä\npilkkaan, nauran Sinua! Lapsistani tiedän pitää huolen itse! Ja jos en\njaksa, niin en pyydä armoa sinulta, en keltään! Otan ne, menemme vaikka\nElbeen... Häneltä armoa, apua? Hahaha!... Häneltä!...\"\n\nPoika oli lyykähtänyt polvilleen oven taakse ja vapisi siinä hiukset\nkauhusta pystyssä ja ajatteli, mitä hän tekisi, jos äiti yhtäkkiä\nkoettaisi rynnätä ulos; hän tarttuisi hänen vaatteihinsa, ei häntä\nlaskisi.\n\nNiin hän vietti sen yön pitkät tiimat kunnes keittiöstä kuului vain\nkäheää voihkinaa. Ja Klaus Baasin voitti uni, hän nukahti kuin koira\noven eteen kiemuraan.\n\nAamulla hän heräsi vilun puistatukseen, pukeusi pyhäisiinsä ja\nkirjoitti paperilapulle:\n\n    \"Isä puhui minulle. Matkustan kotipuolla käymään. Minulla on\n    hyvät vaatteeni, puhtaita nenäliinoja, kolme markkaa rahaa.\n    Ole uljas, äiti! Minä autan sinua kuin mies. Sen lupaa sinun\n    uskollinen poikasi,\n\n                                      Klaus Hinrich Baas.\"\n\nKlaus pilkisti vielä kerran avaimenreiästä ja näki äidin lieden\nvieressä, kyynäspäin pankolla, toinen käsi suulla ikäänkuin pyytäen\npoikaansa vaikenemaan. Hän tuijotti kalsein silmin vastapäiseen\nseinään. Klaus lähti, kulki pilkkopimeät portaat ja astui hämärille\nkaduille ja juoksi Langereiheä pitkin Altonaan.\n\nTaivas tuli vähitellen heleämmäksi ja kaduille valahti harmaa saraste.\nKlaus Baasin ajatukset karkasivat milloin isän luo, jota nyt kai\nventovieraat kantoivat sairaalasta, milloin kotiin, jossa äiti\nistui kylmän lieden ääressä kolkkona aamuna, ja vihdoin maalle\nsyntymäsijoille. Mistä hän saisi rahat? Kuusikahdeksatta markkaa!\nKuusikahdeksatta!...\n\nKun hän sitten, kymmenen vuotta myöhemmin, kauppakonttorissa Indian\nmeren rannalla ollessaan kuuli sattumalta tuon saman luvun, niin\nvieläkin hän muisti kuin eilisen päivän sen raskaan aamun tuskineen.\nKuin tuliraudalla se luku oli hänen sydämeensä poltettu.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHän oli hyvin raskailla mielin, ja matka olisi ollut sangen surullinen,\njos hän olisi matkustanut toisessa tai edes kolmannessa luokassa, jossa\nihmiset istuvat ylimalkaan jäykkinä ja tuppisuina. Mutta hän\nmatkustikin neljännessä, ja siellähän on aina jotain näkemistä ja\nkuulemista.\n\nKun juna lähti liikkeelle, Klaus Baas katseli varovasti sivuilleen,\nminkälaiseen seuraan oli joutunut, ja silmäili matkustajia. Muutkin\nvierastelivat vielä ja istuivat vaieten penkeillään seinävierillä ja\ntarkastelivat toisia niinkuin hänkin. Ja sitä kesti hyvän aikaa.\n\nVihdoin nousi eräs nuori mies ylös, -- hänellä oli vaaleanharmaat,\nhiukan tahraiset vaatteet, -- ja asetti minkä lie asettanut pöytäkellon\ntapaisen lattialle ja kosketti sitä jalallaan niin että se lyödä\nhelähytteli. Ja sitten hän iski matkustajille silmää ja kuulutti, että\nnyt alkaa konsertti. Hän veti taskustaan jonkinmoisen pienen\nsoittokapineen ja pani sen poikittain huulilleen ja puhalsi ja samalla\ntaputteli sormillaan pulleita poskiaan. Kaikki kuuntelivat\ntarkkaavaisina ja nyökkäsivät tuontuostakin toisilleen päätänsä, --\nmuka ilmaistakseen, että katsos vaan, mitenkä kauniisti se soittaa! Hän\nsoitti kaikellaisia hupaisia katuviisuja, jotka juuri siihen aikaan\nolivat muodissa, ja keinutteli päätään tahdin mukaan niin sievästi,\nettei hänestä malttanut silmäänsä kääntää ja että pari tyttöä vähä\nväliä tirskahti ja töykkäsi toisiaan kupeesen. Kun hän sitten hiukan\nhengähti -- ja sen levon hän ansaitsikin, sillä hänen nuppinsa oli nyt\nihan tulipunainen, -- niin kysyi eräs nuori mies, osasiko hän jotakin\nvalssia: tätä; -- ja heti taituri sen soitti, ja sekös herätti\nyksimielistä ihailua! Kun sitten muudan lihava ja ystävällinen matami,\njolla oli iso kori sylissä, kysyi häneltä, soittiko hän myös virsiä,\nniin hänen täytyi tosin vastata kieltävästi, mutta hänen arvonsa vain\nnousi sen kautta, että hän selitti virsien olevan liian pyhiä\ntällaisella soittovehkeellä esitettäviksi. Ensimäisellä pysäkillä hän\notti lakin päästänsä ja pyysi pikku lahjaa, sitten hän kiitellen keräsi\nlakkiin puoli- ja koko-groscheniset ja meni junasta.\n\nNyt alettiin puhella kaikellaista. Se lihava matami, jolla oli iso kori\nsylissä, kurkotti ruskeapäisen Klaus Baasin sivuitse eräälle Klaun\nvieressä istuvalle naiselle ja kertoi että hänen Eimsbüttelissä asuva\nkälynsä oli saanut kahdennentoista lapsensa; kyllähän sillä muuten oli\nkerrassa mukavat olot, mutta kaksitoista pientä oli melkein liikaa;\nsiksi hän nyt tässä vei sille hiukan ruuan apua.\n\nEräs pitkä, vankka mies, jolla oli pitkänlainen merenvahapiippu\nhampaissa ja joka näytti perin rehelliseltä mieheltä, otti piipun\nsuustansa ja sanoi niille kahdelle tytölle, jotka yhä juttelivat siitä\nsoittajasta, että se musikantti oli rappiolle joutunut viinuri: elätti\nhenkeään matkustamalla tällä tapaa joka päivä asemien väliä ja\nsoittelemalla ja pyytämällä rahaa. Mutta siitäpä tytöt tiuskahtivat,\nettä mitä se kehenkään kuuluu, kuinka toinen rahansa ansaitsee, yksi\nyhdellä tavalla, toinen toisella. Ja nuori kalpea mies, joka oli\npyytänyt valssia, rupesi puolustamaan tyttöjä ja pääsi sen kautta\nheidän kanssaan juttusille.\n\nSillä välin oli toisessa nurkassa syntynyt vilkas kohtaus. Kolme\nhyvinvoipaa maalaista, joiden olisi arvonsa mukaan pitänyt matkustaa\nkolmannessa luokassa, mutta jotka nyt aikoivat ansaita takaisin hukatut\nolutrahat, oli joutunut pakinoihin erään nuoren miehen kanssa, jolla\noli yllä kulunut havelokki,[21] ja mies väitti olevansa näyttelijä,\nmutta he vain inttivät, että hän oli paikastaan potkaistu räätälin\nsälli. Ja silloin nousi hän ylös ammattinäytettä antamaan ja seisoi\nsääret hajallaan huojuvassa vaunussa ja piti puheen kansalle:\n\"Kansalaiset, ystävät, Rooman vapaat miehet! Mua kuulkaa\"... Siitä Klaus\nBaas ei paljoakaan ymmärtänyt. Mutta epäuskoiset isännät eivät ottaneet\nvieläkään uskoakseen ja sanoivat, että sellaisia temppuja osaa\nräätälikin, -- loukkaavalla äänensävyllä kuin ainakin kunnianasiasta\ntulistuttaessa. Silloin nuori mies alkoi näyttää, miten siinä ja siinä\nteatterissa kuolemaa esitetään. Hän vaipui polvilleen ja hoippui seinää\nvasten, kaatui maahan ja puhui viisautta ja hassutuksia ja näytti\nlopuksi, yleisön nauraessa haletakseen, miten Berlinin kuninkaallisessa\nteatterissa kuollaan. Siinä meni Klaus Baasilta suru kokonaan; vaikka\nhän oli lähtenyt kuolinvuoteen äärestä ja näki nyt esitettävän\nkuolemaa, ei hän omaa kovaa onneaan ajatellutkaan. Näytteleminen oli\nvallannut hänet aivan kokonaan ja hän katseli sitä silmät pyöreinä.\n\nKun näyttelijä seuraavalla pysäkillä astui ylpeänä ja huohottaen ulos,\nniin otti se pitkä, vankka mies, -- joka näytti niin perin\nrehelliseltä, -- merenvaha-piipun suupielestänsä ja sanoi: \"Mokoma\npajatsu!\" Silloin he kaikki, niinkuin jo äskenkin, katselivat sitä isoa\nmiestä, ja katselivat sangen kunnioittavasti. Hän oli epäilemättä koko\nvaunun keskusta ja arvon mittari.\n\nEräs nuori talonpoika, joka istui hänen vieressään, rohkaisi luontonsa\nja tohti koettaa, eikö tuolta saisi kysellyksi, mikä hän oikeastansa\noli. Talonpoika tarinoi ensin ilmoista ja tuulista ja viljoista, ja\nkysäisi sitten, oliko se pitkä mies talollinen, vai? Mutta toinen\npudisti päätänsä. Silloin alkoi maalaismies käsityöläisistä ja\nkauppatoimista ja muista ammateista; mutta ei tullut vaan ukosta selvää\nvaikka minkä olisi tehnyt. Ja kun talonpojan seuraavalla asemalla\ntäytyi lähteä junasta ja kun hän kuitenkin mielellään olisi vienyt\nuutisena tuon pitkän, ylpeän piippuniekan elämäntarinan kotikyläänsä,\nniin hänelle ei nyt jäänyt muuta neuvoa kuin kysyä suoraan ja\nkursailematta, mikäs mies ukko oikeastaan oli? Mies otti piipun\nleukapielestään ja vastasi: \"Olenpahan Sauna-akan poikia\", pisti piipun\ntakaisin suuhunsa ja tupsahutti sauhun. Kysyjä puraisi nolona huultaan,\nvilkaisi vielä arastellen piippuniekkaan ja meni. Sitten ukkokin lähti\nvaunusta.\n\nKlaus Baas ei vielä oikein ymmärtänyt koko kohtausta; mutta se vaikutti\nhäneen kuitenkin niin syvästi, ettei hän sitä koskaan unohtanut. Ja kun\nhän milloin sittemmin tapasi jonkin itsetietoisen ukon, joka samalla\nnäytti perin rehelliseltä, niin johtui hänen mieleensä tämä matkustaja\nja hän ajatteli, melkeinpä epäluuloisesti: Tuossakin on niitä\nSauna-akan poikia! Siitä kokemuksesta hänelle oli paljon hyötyä,\nollessaan jo huomattava liikemies ja melkein jokapäiväinen\nAdolfsplatzin[22] kulkija.\n\nVaununosasto tyhjeni vähitellen. Viimein siellä ei ollut enää muita\nkuin Klaus Baas ja pieni paksu, lihava mies, joka nukkui. Ja Klaus\nBaasilla oli hyvää aikaa tarkastella ja ajatella tyystin häntä. Se\nnäytti hänestä niin salakavalalta, ja Klaus Baas kuvitteli, että nyt se\nherää ja väittää, että häneltä on varastettu kukkaro. Ja voihan sille\ntulla vaikka halvaus, kun se on tuollainen paksu pöllikkä, -- ja kas\nvain, kuinka se jo onkin merkillisen näköinen: kädet repottavat paksun\nmahan päällä niinkuin kuolleella sammakolla. Jos se putoaa hengetönnä\nalas lattialle -- ja sitten sanotaan, että hän on sen miehen\nkuristanut! Niinkuin hän viitsisi koskea mokomaan rasvapullikkaan!\nKlaus Baas sommitteli jo sangen surullisen tarinan, aina\nmestauslavallensa ja katkeraan kuolemaan saakka. Siinä ne meni sitten\nne kuusikahdeksatta markkaa! Ja kyllä surisi hänen äitinsä! Klaus Baas\nnousi ylös ja alkoi akkunasta tähystellä pysäkkejä, ja oli oikein\nhyvillään, kun viimeinkin pääsi lähtemään vaunusta ja pelastui tästä\nvaarasta ja onnettomuudesta. Mennessään hän kiireesti vilkaisi\nrasvamahaan: Jumalan kiitos! Se liikahti toki vielä, se eli... Mutta\npiiloitellen hän vaan livahti pois asemaltakin.\n\nPikkukaupungissa oli paraillaan markkinat. Mutta Klaus Baas ei\nkatsonut oikealle ei vasemmalle, vaan tiedusteli heti, missä hänen\nsuutari-serkkunsa asui, sillä isä oli kerran kehunut sitä serkkua\nhyväksi mieheksi. Klaus Baas oli kuvitellut, että serkku asuisi\nsamallaisessa kauniissa pikku talossa, joita oli monta kadun varrella;\nja hän tuli sangen alakuloiseksi, kun häntä neuvottiinkin erääsen\nvanhaan, matalaan talorähjään.\n\nSerkku istui kelteisillään vielä korjaamattoman sängyn laidalla, jossa\noli korea punaruutuinen peite, ja katseli alakuloisesti akkunan alla\nolevaa suutarin pöytäänsä. Kun hän kuuli kuka vieras oli ja että Jan\nBaas oli kuollut, niin hän nyökytteli surullisesti päätänsä ja sanoi:\n\"Vai niin, vai niin... Vai kuollut! No ei haastella siitä... Ja nyt\nsinä tulit hiukan maalle unohtamaan suruasi? Ja olipa sinulla hyvä\nonni, sillä täällä on juuri markkinat! Makaamaan minä tässä olisin\nruvennutkin, kun ei ole yhtään rahaa, ei niin groschenia, ei niin\npennin pyörää! Mutta tietenkin minun on nyt lähdettävä kanssasi ja\npidettävä huolta, ettei sinulla ole ikävä.\"\n\nKlaus Baas aikoi juuri sanoa, ettei hän joudakaan kauan viipymään ja\nettä hänen on käytävä vielä toistenkin sukulaisten luona. Mutta suutari\npudisti miehekkäästi päätänsä ja ojensi kätensä ja sanoi: \"Sinä olet\nminun vieraani! Velvollisuuden tunne ja lähimäisen rakkaus kutsuvat\nminua!\" Hän sukaisi kiireesti takin ylleen, pisti Klaus Baasin kouraan\nvanhan pilalehden ja katosi tuvasta.\n\nKlaus Baas tuijotti lehteen ja ajatteli: Ah, jos tästä pääsisi! Mutta\nehkäpä saan häneltä neljä, viisi markkaa, kun puhun hänelle, mille\nasialle tänne tulin. Samassa hän kuulikin viereisessä huoneessa jonkun\nakan säksättävän: \"Mitä, rahaako taas?... Jokos nyt, vai rahat\nsinulle!...\" Sellaista kesti hyvän aikaa. Sitten tuli serkku\ntakaisin, raaviskeli korvallistansa, katseli ja käänteli kädessään\nkymmenmarkkasta ja pisti sen taskuunsa ja sanoi luontonsa rohkaisten:\n\"No... nyt me mennään!\"\n\nSuutari-serkulla oli kova into nähdä markkinaihmeitä. Hän katseli\nkauan suu auki naista, joka lauloi murhaviisua posetiivin säestyksellä.\nJa hänen täytyi välttämättä nähdä maailman vahvin mies, -- se\nonni maksoi jo neljäkymmentä penniä katselijalta. Ja hän osti\nkaupustelija-juutalaiselta, joka huusi kaikellaista kamaansa, puoli\nschockia[23] lyijykyniä ja pisti ne rynnästaskuunsa, niin että ne\ntörröttivät näkyvissä. Joskus Klaus Baas alkoi puhua isänsä sairaudesta\nja kertoa, kuinka paljon se oli tullut maksamaan. Mutta silloin serkku\nrepäisi silmänsä selälleen, niin että kulmakarvatkin aivan katosivat\npikisen otsatukan alle ja varoitti: \"Älä, älä nyt toki puhu siitä! Älä,\nserkkuseni puhu siitä! Minun luontoni ei näet siedä sellaista. Minua\nrupeaa aina heti itkettämään, sillä minä olen niin hellä ihminen.\nMennäänhän nyt vaan!...\"\n\nSerkku tervehti kaikkia nuoria maalais- ja kaupunkilaistuttuja ja\njoutui heidän kanssaan puheisiin puoleksi tunniksi kerrallaan. He\npuhelivat enimmäkseen hauskoista huvitteluretkistä, ja joka kerta\nserkku viittasi Klaus Baasiin, joka seisoi hänen takanaan, ja sanoi:\n\"Minä olisin tänään pistellyt tilkkiä anturaan aika tavalla, mutta tuli\ntuo serkkumies Hampurista. Ja ei kuin ala tallustaa tahdoinpa tai en!\"\nJoka puolen tunnin päästä he pistäysivät kapakkaan, missä suutari joi\nlasin olutta ja Klaus Baas limunaatia, niin että häntä alkoi lopulta\nihan ilettää se imellys.\n\nErään makkarakojun edustalla -- \"Kuumia makkaroita, kuumia makkaroita\"\n-- he söivät seisten päivällistä. Silloin oli kymmenestä markasta enää\njälellä vain kuusi ja nyt alkoi jo ilta pimetä. Klaus Baasille tuli\nhätä käteen, hän alkoi kertoa, paperinen makkaralautanen kädessä, että\näiti oli kyllä pystyvä ja ahkera ompelijatar, mutta kun isä oli potenut\nneljä kuukautta vuoteen omana, niin... Mutta siitä serkku taas repäisi\nsilmät selälleen: \"Ei nyt toki puhuta sellaista! Minullahan on niin\nhellä luonto, veikkoseni! Rupean heti tässä ihmisten nähden itkemään!\"\n\nKlaus Baas toivoi kuitenkin vielä ja pilkisteli joka ostosta tehtäessä\nserkun olan takaa hänen käteensä nähdäkseen miten paljon oli rahaa\nvielä jälellä. Serkulta ei loppunut katselu- ja puheluhalu eikä jano\nsammunut. Ja viimein hän alkoi loruta joutavia ja lauleskella. Silloin\noli vielä kolme markkaa jälellä. Klaus Baas tarttui nyt päättävästi\nhänen hihaansa ja kukkaroa hoitelevaan käteen ja ilmaisi suoraan\nasiansa. He seisoivat erään eläinteltan takana, ympärillä oli\nkaikellaisia laatikoita ja arkkuja, joissa kuletettiin käärmeitä ja\nmitä lie muita konnikaisia ihmisten ihmeteltäväksi. Suutari-serkku\nistahti heti eräälle laatikolle ja huokasi lohduttomasti: \"Voi hyvä\nJumala tämän maailman surkeutta!\" Ja siinä kyyrysillään hän alkoi\nitkeä. \"Tämä elämä on surun laakso! Entä sinun poloista äiti parkaasi!\nMutta minkä minä tässä nyt voin? Ja mitä minua hänen onnettomuutensa\nliikuttaa?! Minähän olen itsekin niin vaivainen kurja, jotta... Ei ole\nvaimoa, ei ole lasta, ei ole rahaa, ei anna luonto rauhaa. Voi\nkurjuutta!\"\n\nKlaus Baas katseli häntä vähän aikaa ja keikahti sitten kannoillaan ja\nmeni matkaansa. Torin kulmauksessa hän vielä katsahti taakseen ja näki\nserkun istuvan käärmelaatikon kannella punaisen ilmoituslyhdyn\nhimmeässä, lekuttavassa valossa. Suutari puristi ja pörrötteli\nkämmenillään päätänsä, joka oli horkahtanut melkein polvien\nalapuolelle. Klaus Baas ihmetteli silmät pyöreinä mokomaa ja lähti\njatkamaan matkaansa hiljaisissa mietteissä.\n\nKulkiessaan pimeää katukujaa hän näki erään ravintolan pihalla, jota\nlyhdyt valaisivat, vielä joukon maalaisten rattaita ja vankkureita. Hän\nkysyi rengiltä, joka parastaikaa valjasti hevosia telttavankkurien\neteen, oliko täältä ketään lähdössä Eckebeckiin? Renki vastasi, ettei\nsinne muita, mutta näiden vankkurien tilaajat kyllä. Näissä ei ollut\nkuitenkaan enää tilaa yhtään.\n\nKun Klaus Baas alla päin ja neuvottomana vetäytyi vankkurien luota\nportille ja alkoi lähteä jalan pitkälle, oudolle taipaleelle, tuli\nravintolasta nauraen ja ilakoiden viisi kuusi nuorta tyttöä ja saman\nverran poikia ja nousivat vankkureihin. Ainoastaan yksi tytöistä jäi\npihalle ja sanoi nauraen: \"Minä jään tänne tädin luo yökuntiin, enhän\nvoi lähteä ilman hemestiä, kun kaikilla muilla kerran on hemestinsä.\"\n\nMutta renkipä osoitti Klaus Baasia, joka yhä seisoi portin pielessä ja\nsanoi: \"Tuostahan sen nyt saat. Hän tahtoisi hevoskyytiä, on menossa\nEckebeckiin.\"\n\nNuori väki vankkureissa nauroi ja huusi: \"No ota se, siitähän sen\nsaat.\"\n\nTyttö tuli Klaus Baasin luo ja näki hänet kauniiksi, solakaksi pojaksi\nja sanoi hämmästyneenä: \"Mutta sillä on niin totiset silmät.\" Ja jatkoi\nhiljaa ja sydämellisen hellästi: \"Tule vaan pois, älä pelkää!\" ja vei\nhänet vaunujen luo ja käski nousemaan telttaan.\n\nKun raskaat vankkurit naristen ja rumisten lähtivät liikkeelle, kysyi\ntyttö, mitä varten Klaus Baas sinne Eckebeckiin; ja hänen kävi sääliksi\nja surkutteli: \"Hyvä Jumala sentään, sinua poika poloista!... Ja noin\nyksinään patikoimassa!... Niin, niin, sehän se on köyhyys aina!\"\n\nVähän ajan päästä sammutti joku pojista pikku lampun, joka oli\nripustettu teltan kattoon, ja nytkös tuli hauska elämä. Jotkut parit\neivät joutaneet ollenkaan muita ajattelemaan: istuivat käsitysten ja\nsupattelivat keskenään ja suutelivat. Mutta toiset tekivät minkä\nmitäkin kujetta ja vaativat sitä kilttiä tyttöä suutelemaan Klaus\nBaasia. Tyttöhän oli itse sanonut poikaa hemestikseen, mutta he eivät\nollenkaan näyttäneet olevan rakastavaisten joukossa paikallaan. Ja he\nhuusivat kuskille, että täytyy seisauttaa ja heittää tämä pari ulos!\n\nTyttö nauroi ja sutkautti vastaan. Mutta kun ilveestä ei tullut loppua,\nniin hän sanoi viimein: \"No mitäs pahaa siinä nyt sitten? Tehdään nyt\nnoille sitten mieliksi.\" Ja hän pani kätensä Klaus Baasin kaulaan ja\nsuuteli häntä.\n\nKlaus Baas kummasteli moisia ihmisiä. Kaikkea sitä matkalla tapaa:\nensin suutarin, joka hulluttelee ja pillahtaa itkemään; ja nyt tämä\ntyttö, ensin on ihan hiljainen ja sitten mäiskää suuta. Mutta hän\ntaipui totisena olemaan maassa maan tavalla.\n\nSitten laski vähitellen kuu ja tuli pimeämpi, kujeniekat nukahtivat ja\nparit kuhertelivat entistä innokkaammin. Silloin otti tyttö käsille\neväänsä, vankan hapanleipäkannikan, ja rupesi syöttämään Klaus Baasia;\npisti aina murusen hänen suuhunsa ja suikkasi suuta päälle ja\nnaureskeli: \"Ka kuin sinun henkesi haisee hapanleivältä!\" Klaus\nBaasista maistui oiva hapanleipä paastoamisen ja limunaatin päälle\nmainiolta ja hänestä alkoi tuntua oikein mukavalta kullan käsivarrella,\nsillä tyttö oli kietaissut kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän\nvastaili: \"Sinunkin henkesi haisee leivältä!\"\n\nKylän tien haarassa tyttö laskeutui Klaus Baasin kanssa ajoneuvoista ja\nvei pojan kaitaa polkua myöten pimeään olkikattoiseen kylään äitinsä\nluo. Hän herätti äidin ja selitti, kuka hänen toverinsa oli ja pyysi\nantamaan yösijan. Sitten hän itse meni palveluspaikkaansa, läheiseen\nkartanoon, ja Klaus Baas nukkui sen yön mukavasti tuvan puusohvalla.\n\nJa seuraavana aamuna hän lähti enonsa luo, jolla oli pieni tila vähän\nmatkan päässä kylästä. Uusi, vuoraamaton rakennus oli kolkon näköinen\nja piha siivoamaton. Hän meni sisään, sangen huolissaan tehtävänsä\nonnistumisesta. Eteisessä ja suuressa ikävässä keittiössäkään ei ollut\nketään. Ja tuvassa, josta häntä vastaan hulmahti tympeä, ummehtunut\nilma, ei niin elävää sielua! Silloin Klaus Baas tohti vielä peremmälle\nja pilkisti ikävännäköiseen peräkamariin: siellä makasi sängyssä vanha\nmuija, se nosti päätänsä ja kysyi, kuka se on? Klaus Baas sanoi nimensä\nja kertoi, että hänen isänsä oli kuollut, ja hän oli nyt tullut\nkoettamaan, eikö saisi sukulaisilta apua äidille. Mummo hapuili nuoraa,\njoka riippui pääpuolessa katosta, ja vetäytyi sen avulla istualleen ja\ntirkisteli tihruisilla, melkein sokeilla silmillään Klaus Baasia ja\nsanoi: \"Menivät kaikki suolle turvetta nostamaan.\" Ja päätään pudistaen\nhän jatkoi: \"Ei ne sukulaisista välitä, lapsi parka.\"\n\nKlaus Baas istahti tuolille oven pieleen ja kysyi arasti, oliko hän\ntalon vanha emäntä. \"Ei\", vastasi mummo, \"kyllähän minä Baaseja olen,\nmutta vain hyvin kaukaista sukua näille. Minulla ei ollut omaisia, ja\nkun olin saanut säästöön kuusisataa markkaa, niin testamenttasin ne\nnäille, jotta heidän piti minua elättää. Olin silloin niin huono ja ne\nluulivat, että minä potisin vain sen vuotta ja kuolisin pois. Mutta se\ntauti pakkausikin jalkoihin ja jalat halttautuivat ja tässä sitä nyt\nolen maannut jo viisitoista vuotta, heidän vastuksinansa. Minä olen jo\nkahdeksanyhdeksättä vanha, viime joulusta. Voi voi tätä surkeutta.\" Ja\nmummo pudisteli taas päätään ja toisti: \"Onhan ne varakkaita, mutta ei\nne sukulaisista, lapsi parka! Turha matka tämä oli.\"\n\nKlaus Baas katseli silmät suurina suvun vanhaa hyödytöntä tuulijättöä,\nnousi hiljaa ylös ja meni ulos.\n\nHän maleksi pitkät ajat kartanolla ja tähysteli tielle ja toivoi heidän\ntulevan suolta ja pelkäsi samalla. Vihdoinkin he tulivat, isäntä ja\nemäntä sekä kaksi koulua-käypää lasta. He kuuntelivat Klaus Baasin\nlyhyen tarinan, olivat sangen välinpitämättömiä ja menivät sisään\njättäen hänet pihalle seisomaan. Jonkun ajan päästä tuli eno ulos\nkaivolle, jossa Klaus Baas odotti, ja kysyi, eikö hän nyt voisi käydä\nBindorfin rovastin luona, se oli Jan Baasin toisia serkuksia, -- sen ne\nolivat olleet ne keltakantiset kirjat. Jos Klaus Baas sinne aikoi, niin\nolisi parasta lähteä heti, sillä pappilaan oli vähintään kolmen tunnin\nmatka. Klaus Baas vastasi, että ei hän nyt oikein siltä rovastilta: ei\nhän tiennyt, oliko se hänen isänsä kanssa edes tuttukaan. \"No niin\",\nvastasi eno, \"miten vaan paraaksi näet. Minun pitää nyt lähteä suolle.\"\n\nEno lähti, ja Klaus Baas seisoskeli kaivolla alakuloisena ja\nmietiskeli, koettaisikohan vielä valittaa äidin suurta hätää emännälle\n-- silloin tulikin emäntä kuistiin ja sanoi Klaus Baasille, että hänen\npitäisi lähettää toinen lapsistansa puotiin, mutta ei nyt sattunut\nolemaan pientä rahaa: olikohan Klaus Baasilla? Poika kaivoi kukkaronsa\ntaskusta ja antoi emännälle ainoat yksitoista groscheniansa. Emäntä\npisti ne toiselle lapselleen ja supatti hänelle jotakin. Ja toinen\nvekaroista ihastui samassa Klaus Baasin kukkaroon, ja kun äiti sanoi:\n\"Lapsi saa sillä leikkiä!\" ja antoi kukkaron hänelle, niin lapsi katosi\nsaaliineen äidin jälestä keittiöön.\n\nVähän ajan päästä emäntä taas ilmestyi ovelle ja tuli pojan luokse\nkaivolle ja kehoitti häntä nyt vain lähtemään pois. \"Sinä et muuten\nennätä Bindorfiin ennen pimeää\", hän sanoi. Klaus Baas tiesi kyllä,\nettä häneltä nyt oli peijattu vähät lantit ja kukkaro; mutta hän häpesi\nemännän puolesta, katsoi maahan ja meni matkaansa.\n\nHietainen tie kierteli töyryjen välitse, Klaus Baasin oli nälkä, ja\ntoivo oli loppumaisillaan. Kovalle otti pappilaan meno ja vielä päälle\npäätteeksi kerjääminen vento vieraalta! Hän seisattui jo pari kertaa ja\naikoi pyörähtää takaisin ja palata äidin luo; mutta sitten heräsi taas\ntoivo: ehkäpä jokin kumma sattuma vielä häntä auttaa ja hän saa rahat.\nPoika tallusteli karun nummen rinnettä, tallusteli kautta pienten\nkyläpahaisten ja pienien näreiköiden ja laskeutui sitten rämeikölle.\nSilloin tuli joku hevosella hänen jälestään: nuori talonpoikainen mies,\ntyhjillä korirattailla; hän pysäytti hevosensa ja pyysi ystävällisesti\nKlaus Baasia nousemaan kärryihinsä. Klaus Baas kapusi laudalle ja\nvastasi toisen kysymyksiin, mistä oltiin ja minne matka? Ja kun Klaus\nBaas kertoi Hampurista ja rovastista, ei mieskään tahtonut olla\nhuonompi, vaan kehaisipa puolestansa Berlinillä, jossa hän oli kolme\nvuotta ollut kaartissa, sekä jutteli lapsistaan, joita oli kolme, ja\ntammavarsastaan.\n\nNiin ajeltiin kolisevilla korirattailla poikki suon ja noustiin\nylävämmälle maalle. Ja kun he sitten kaarsivat verkalleen harvaa\nmetsäistä rinnettä, niin he näkivät kauempaa pienellä aholla viidakon\nlaidassa parven pellavapäitä lapsia. Heillä oli kädessä pähkinäpuun\nvarpuja, keltaisia \"kissoja\" -- niillä he huiskivat toistensa poskia,\nja kahlasivat sakeassa ruohikossa maantielle päin, matkalla kotiin. Ja\nkun lapset pääsivät tielle ja tulivat ajajia lähemmäksi, niin virkkoi\ntalonpoika, jonka rattailla Klaus Baas ajoi: tuollahan taitaakin olla\nrovastin tyttö. Ja kun hän samassa huusi: \"Hei, onkos rovasti Garbensin\ntyttö siellä?\" niin heti juoksi keltatukkainen, lyhythameinen tyttö\nluokse. Hän oli terveen ja lujan näköinen ja sanoi reippaasti: \"Minä se\nolen, Suse Garbens. Mitä on asiaa?\" Ja hän lykki niskaan tukkaansa,\njota tuuli painoi silmille.\n\nKlaus Baas vastasi hämillänsä: \"Minä olen Klaus Baas Hampurista. Sinun\nisäsi ja minun äitini kuuluvat olevan sukua ja sentähden aioin\npistäytyä vähän teillä.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi tyttö iloisesti, heti valmiina. \"Pysyhän siellä\nvaan; minäkin tulen rattaille.\"\n\nJa ennenkuin Klaus Baas ehti päätä kääntää, oli tyttö kavunnut pyörää\nmyöten rattaille ja istahti hänen viereensä laudalle; ja toveriparvi\nnousi takaa kärrikoriin.\n\nSuse Garbens katseli vierastaan silmiin ja sanoi: \"Ai kuin isä tulee\noikein hyvilleen, kun saa kerran teistäkin kuulla. Hän muistelee aina\nomaisiansa, hän on minullekin monasti puhunut teistä.\"\n\nMies töykkäsi Klaus Baasia kylkeen ja sanoi: \"Näetkös nyt? Eivätkös\ntunnu olevan hyviä.\"\n\nTyttö kysyi, miten Klaus Baas oli tullut Hampurista ja mitä koulua hän\nkävi ja oliko hänellä veljiä ja sisaria, kysyi hilpeästi ja vilkkaasti\nja katseli poikaa aivan läheltä kuin aikoen suoraa päätä kapsahtaa\nhänen kaulaansa. Klaus Baas vastaili kartellen ja arasti.\n\nKylän päässä he hyppäsivät rattailta ja kulkivat pitkin kylän kaunista\nraittia ja tulivat kirkkomäelle ja tyttö huudahti: \"Tuolla me asutaan!\"\nHän osoitti komeaa olkikattoista rakennusta tuuhean lehmustarhan\nkeskellä. Klaus Baasin sydän jyskytti aivan kuuluvasti. Hän ajatteli:\nNyt se tulee! Tietysti se pappi kuin ainakin sanoo hyvin vakavasti: No,\npoikaseni, mitäs on asiaa? Ja silloin hänen on kerrottava, ja hän\nkertoo tarkalleen kaikki: sillä tolalla on nyt asiat; äitini on kovassa\npulassa noista kuudestakahdeksatta markasta.\n\nHe tulivat pappilan suureen, pimeänlaiseen eteiseen. Tyttö heitti\ntottuneen huolimattomasti hattunsa pöydälle ja huusi: \"Isä, jätä sinä\nnyt se tyhmä lehden tutkiminen taas, tulepas tänne! Arvaapas, kuka\ntäällä on!\"\n\nRovasti kepsutteli mukavasti ovelle, hän oli vielä nuoren näköinen\nmies, pehmeä, ruskea huopahattu takaraivolla. \"Sinä tietysti luulet\",\njatkoi tyttö, \"että se on joku papinkirjan hakija! Eipäs! Tai että joku\non muuttanut kylään ja hän on niitä, mutta eipäs! Tai että se on joku\nhassu, joka tulee vahingossa tänne kuin viime viikolla se paimenkoira.\nEipäs! Hän ihan aikoi tänne, hän on meikäläisiä... No, näetkös nyt,\nmitä siitä lehden tutkimisesta seuraa, ethän sinä tunne häntä edes\nnäöltä! Sinä olet ennen ylioppilaana tanssittanut hänen äitiään; sitä,\njoka oli silloin niin ylpeä ja mörökölli? Ja sitä, jolta sitten kysyit\nhänen nimeään? Ja sitä, joka olikin sitten sinun serkkusi? Muistatkos\nnyt?\"\n\n\"Suse!\" huudahti pastori, \"ihanko se on totta! Onko hän Antje Baasin\npoika?! Poika, sinun äitisi on kunnon ihminen! Ja sinun isäsi on kunnon\nmies! Minä olen nähnyt heidät vain kerran eläessäni; mutta muistan\nhyvin heidät, ja minä olen monta kertaa heitä kuulustellut! No sepäs on\nhauskaa, Suse! Tulkaa, mennäänpäs nyt kohta illalliselle! Se nyt oli\nhupaista, sellaista pöytäseuraa!\"\n\nSuse tarttui nokkelasti Klaus Baasin käsipuoleen ja vei hänet\nruokasaliin sekä toi tuolin ja asetti lautasen hänelle oman paikkansa\nviereen ja tarjosi hänelle leipää ja kaatoi maitoa ja painoi kauniit,\nverevät kasvonsa aivan häntä lähi ja puheli ja katseli. \"Katsopas isä\",\nhän sanoi, \"miten kaunis tukka hänellä on? Ja hän on aivan\nsamankokoinen kuin minä.\"\n\n\"Niinpä on\", sanoi isä, \"vaan katsopas, miten siistit ja kauniit\nvaatteetkin hänellä on. Enkös olekin aina sanonut, että ne ihmiset,\nhänen vanhempansa, edistyvät tässä maailmassa? Jo täällä kylässä ne\nvaurastuivat. Ja kun minä sitten tässä viime vuonna sattumalta kuulin,\nettä he muuttavat Hampuriin, niin heti minä sanoin: Ne ihmiset ne\nsiellä edistyvät! Sillä kunnon ihmiset edistyvät Hampurissa aina! Se on\nvanha totuus, se.\"\n\nSuse katseli Klaus Baasia hellästi, vaipuneena hänen onnensa\nihanteluun, ja kysyi: \"Onko teillä puutarha, suuri vai pieni?\"\n\nNyt oli Klaus Baasin mahdotonta ruveta puhumaan puutteesta ja\nkuolemasta, ja hän vastasi arvokkaan totisesti: \"Puutarhoja on\nHampurissa vain kaikkein rikkaimmilla.\"\n\n\"No\", huokasi Suse helpoituksesta, \"ette siis olekaan rikkaita.\"\n\nIsä pisteli halukkaasti poskeensa ja nauroi: \"Eihän ne nyt rikkaita,\nSuse. Sehän nyt olisi jo liikaa! Mutta, katsos he ansaitsevat hyvin\ntoimeentulonsa ja säästävät rahaakin. Sillä kunnon ihmiset tulevat aina\nrahakkaiksi Hampurissa; se on vanha totuus, se.\"\n\n\"No kun vanhempasi tulevat rahakkaiksi\", sanoi Suse, \"niin sinun täytyy\nruveta maamieheksi. Siihen tarvitaan näet varoja. Minun isäni ja äitini\novat varakkaita. Etkö tahtoisi ruveta maamieheksi?\"\n\n\"Kyllähän\", vastasi Klaus Baas, \"tahtoisinhan minä, ja kaipa minä sille\nalalle vielä rupeankin.\"\n\n\"Se on oikein\", sanoi pappi. \"Kun vanhempasi Hampurissa edistyvät ja\ntulevat varakkaiksi, niin muuta sinä vaan pois takaisin tänne maalle ja\nrupea maamieheksi. Se on se oikea ala, sillä ihmiset pysyvät terveinä.\"\n\n\"Niin\", lausui Klaus Baas jo aivan vakuuttavalla äänellä, \"minä olenkin\nhalunnut aina maamieheksi, pienestä pitäen. Ja toteutankin aikeeni.\"\n\n\"No sittenpä sinä tuletkin tänne meidän puoleen ja\nharjoittelet täällä... taikka ei: sinä menet Hohenwestedtin[24]\nmaanviljelysopistoon. Eikö ole hauskaa, isä, että meillä on tällaisia\nomaisia Hampurissa? Klaus, sinun vanhempaisi täytyy antaa sinulle\nhevonen, hoidat sitä Hohenwestedtissa ja ratsastat tänne meille joka\npyhäksi. Herjes, miten hauskaa!\" Ja sitten kysyi Suse, mitä koulua hän\nkävi, -- gymnaasiotako?...\n\nKlaus Baas hymyili ja vastasi: \"porvarikoulua.\" Ja hän juttusi posket\npunottaen luonnonhistoriasta, englanninkielestä...\n\nSillä tavoin ruokailtiin; ja sitten astui sisään papin rouva: hoikka\nvaaleaverinen nainen. Hän ei luonut liian ystävällisiä silmäyksiä\nvieraasen, hän katseli Klaus Baasia kylmästi. Ja kun Suse kertoi, että\ntämä on serkku ja aikoo ruveta maamieheksi ja mennä Hohenwestedtin\nmaanviljelysopistoon, tuli rouva pilkalliseksi ja tokaisi: \"Vai? Se\nmaksaa rahaa.\" Isä tosin sanoi: \"Niin, ne menestyvät hyvin Hampurissa\",\nmutta siitä huolimatta ei rouva ottanut riemuun yhtyäkseen, vaan\nvastasi: \"No hyvä se. Mutta heittäkääpä nyt nuo suunnittelut ja menkää\nmaata. Vie hänet, Suse, keittiön puolelle pesemään jalkansa ja neuvo\nsitten yliskamariin nukkumaan.\"\n\nHe antoivat kättä herralle ja rouvalle ja Klaus Baas meni tytön jälestä\nkeittiöön. Suse varusti hänelle vettä vatiin ja muut pesuvehkeet ja\nistahti sitten pöydän kulmalle ja katseli, kun Klaus pesi jalkojansa.\nJa Suse pakisi minkä mistäkin hommistansa. Kai Klaus Baas jäisi tänne\nedes muutamaksi päiväksi? Suse näyttäisi hänelle koko kylän ja naapurin\nvarsat ja pikku porsaat. Pakistessa tyttö vähitellen luisui pöydän\nkulmalta ja rupesi polvilleen lattialle pojan jalkoihin ja nojasi\npellavapäätään käteensä ja katseli ja pakisi hänen pestessään\njalkojansa. Klaus Baas ei paljon vastaillut. Hän ajatteli kauhulla\nhuomista päivää.\n\nSitten Suse vei Klaus Baasin yliskamariin ja käänsi peiton ja puhtaan\npäällyslakanan auki ja istahti lattialle selkä kaappia vasten ja lorusi\nja pakisi yhä: Milloinka Klaus tuli heille taas?... eikö hän voisi\nviettää kesälomaansakin täällä... oli oikein kiltisti tehty, että hän\ntuli käymään; ja sepä nyt oli hauskaa, että isä ja äiti luulivat Susen\njo olevan sängyssään, ja hän istuikin täällä ja oli niin hauskaa\nrupatella. Klaus Baas kuunteli puolella korvalla ja riisuutui ja\npujahti varovasti puhtaasen vuoteesen, tytön yhä pakistessa. Vähitellen\nSusen kysymykset ja jutut harvenivat; ja yhtäkkiä hän nukahti\nlattialle. Klaus Baas kuuli hänen selvästi huokuvan unissaan. Silloin\npoika kohosi hiljaa istualleen ja ajatteli perinpohjin lohdutonta\nasemaansa. Oli selvä kuin päivä, ettei hän tästä talosta saisi rahaa;\nhänen oli mahdotonta sanoa näille ystävällisille onnen miekkosille\nolevansa rutiköyhä ja armottomassa rahapulassa. Ja -- hän oli\nvalehdellut! Klaus Baas pudisti päätänsä ja katseli toivottomana\nympärilleen. Tyttö nukkui tuossa polvet pystyssä, leuka niiden varassa;\nkevätyön siniharmaa kirkkaus hohteli hänen tukassaan, joka oli\nvalahtanut olkapäille ja polville.\n\nKlaus Baas sujahutti hiljaa jalkansa sängystä lattialle, pukeutui\nvarovasti ja kiireesti, sieppasi saappaat käteensä ja hiipi tytön ohi\nkamarista, sipsutteli alas portaita myöten eteiseen ja pujahti keittiön\novesta ulos. Penkillä suuren lehmuksen alla tarhassa hän veti saappaat\njalkaansa. Ja katosi yön selkään, patikoi synnyinkyläänsä kohti.\n\nVaikkei paistanut kuu eivätkä valaisseet tähdet, oli yö niin kuulas,\nettä hän eroitti hyvin pyöränjälet, milloin parittain, milloin\nkolmittain, leveällä vaalealla tien juovalla, sekä hietakummut kahden\npuolen ja siellä täällä kasvavain nuorten koivujen joka oksan. Tie oli\nvuosisatoja ollut valtatienä pohjolasta eteläseuduille; nyt pitivät\nliikettä yllä rautatiet. Suorana, leveänä ja asuinpaikoilta kaukana se\nmaantie halkoi täällä yksinään taivalta, -- vanha, väsynyt, hiljainen\nmatkamies. Varsilla kasvoi varvikkoa ja kanervaa ja siellä täällä joku\npuu, kylvämätönnä, istuttamatonna.\n\nKlaus Baas muisti poikasajoilta kaikellaisia kauheita juttuja \"vanhasta\nsuuresta valtatiestä\". Ja siksi hän otti nyt linkkuveitsensä taskusta\nja avasi sen ja piti aina valmiina. Kun siellä täällä tuli aho ja sillä\ntai aivan tiepuolessa näreikössä kuumotti talo, uutisasumus, niin hän\nkulki verkemmin kuten nauttiakseen edes vähän aikaa ihmisten\nläheisyydestä. Mutta kun talo jäi taakse, niin hän pisteli\npuolijuoksuksi, päästäkseen pian aution taipaleen poikki. Kerran hän\npelästyi kauheasti isoa tummaa olentoa, joka ilmestyi tielle hänen\neteensä. Sydän jyskyttäen hän kiersi isossa kaaressa sen ohi, puukko\nhihassa. Mutta samassa hän huomasi, että se oli hevonen, joka rauhassa\nsyödä nyhti. Klaus Baas meni luo, taputteli sitä ja jatkoi matkaansa.\nJonkun ajan päästä jyrisivät vastaan suuret, kömpelöt vankkurit, kolme\nisoa hevosta edessä. Hän huomasi heti lujista ja kömpelötekoisista\najokaluista, että ne olivat marskimaalaisten ajovehkeitä; oltiin\nmenossa turpeen tai puun hakuun. Siitä hän arvasi aamun lähenevän, ja\noli hyvillänsä. Puolen tunnin päästä alkoikin tuuli hengähdellä\nvinhemmin ja kylmemmin ja ennusti aamua. Hän eroitti jo missä oli. Ja\nhän saapui jalat puutuneina aamun hämärissä synnyinkyläänsä.\n\nHän poikkesi kylän raitilta ja meni suoraan taloon, missä velimies oli\nrenkinä, tähysteli pihalla ympärilleen ja huomasi tulen tuikkivan\npienestä, matalalla olevasta akkunasta tallin oven pielestä; meni\nlähemmäksi ja näki veljensä kelteisillään seisovan kirstunsa vieressä\nja sukivan tukkaansa. Veli tirkisti pieneen peilinsiruun ja kasteli\njoka sipaisun välillä katkennutta luukampaa ruskeaan vesivatiin. Klaus\nBaas naputti akkunaan ja sanoi: \"Se olen minä, veljesi Klaus.\"\n\nPetter Baas avasi ikkunan ja vastasi: \"Tule sisään\", ja viittasi\nhänelle. Kun poika tuli sisään, niin Petter Baas istahti kirstunsa\nkannelle, peili ja kampa kädessä, ja sanoi: \"Kyllä minä olen kovan\nonnen poika. Aavistin jo, että tänä päivänä tulisi jotain. Viime\nvuonnakin tähän samaan aikaan tallasi valakka Rusko jalkaterälleni ja\ntoissa vuonna olin vähällä pudota katolta, kun olin tervaamassa.\nAnnapas nyt tulla vaan, mikä hätänä? Onko äidillä mikä? Onko hän tehnyt\nitselleen mitä vai onko hän pieksänyt hengiltä jonkun teistä?\"\n\nKlaus Baas sanoi isän kuolleen ja kertoi hänen sairautensa.\n\nPetter Baas laski kamman ja peilin kirstulle ja istui selkä köykyssä,\nkäsiänsä polvien välissä riiputtaen, ja tuijotti mietteissään eteensä.\nVeli kertoi rahapulasta -- ja kuinka hän eilen ja toissapäivänä oli\nturhaan juossut apua etsimässä.\n\nPetter Baas kuunteli. Sitten hän nousi ylös, avasi kaidan, karkeista\nlaudoista kyhätyn hataran oven ja sanoi tyynesti ja verkalleen --\narvokkaasti kuin ainakin kahdeksantoista ikävuottansa täyttänyt:\n\"Tulehan tänne, Trina.\"\n\nKohta ilmestyi kynnykselle kuuden- seitsemäntoista vanha tyttö,\npaitahihaisillaan ja alushameisillaan. Hän oli terve ja vanttera, tukka\nkasteltu ja kauniisti sileäksi kammattu kuin Petter Baasinkin,\npäällyshame käsivarrella. Hän tarkasteli vaieten vierasta, istahti\nsängyn laidalle ja alkoi kierrellä suittua tukkaa nupulle vasemman\nkäden etusormella. Petter Baas kertoi nyt surullisen uutisen ja sanoi\nettä äiti tarvitsisi kuusikahdeksatta markkaa. Tyttö oli aivan\nrauhallinen. Ja tukkansa kuntoon saatuansa hän nousi ylös, pisti hameen\npäänsä kautta ylleen, solmi lujasti nauhat ja sanoi levollisesti: \"No\nmitäs siinä, Petter; pitäähän ne antaa.\"\n\nKlaus Baas henkäisi helpoituksesta ja ajatteli: onko näillä sitten\nrahaa niin paljon?!\n\n\"No niin\", sanoi Petter, \"otahan ne käsille sitten!\"\n\nPetter Baas pujotti hitaasti liivit ja tallijakun päälleen ja tyttö\nalkoi penkoa jotakin sängyn olkipatjan alta. Klaus Baas katseli silmät\npyöreinä ja alkoi jo ihmetellä sitä, että punaisenkirjavassa tyynyssä\noli kaksi pään kuoppaa; mutta samassa se haihtui, hän muisti vain\nrahan. Nyt tyttö sai esiin paksun engelskannahkaisen rahamassin, joka\noli kurottu lujasti nuoralla kiinni ja nuoraan tehty monet solmut ja\nitse pussi köytetty sängyn jalkapuuhun. Tyttö availi kynsin hampain\nmonet solmut. Petter Baas piti kämmeniään tytölle ja tyttö nosteli\nniihin taalarin ja markan rahan toisensa jälkeen. Kun määrä täyttyi,\nhuoahtivat he molemmat syvään ja sanoivat: \"Siinä ne nyt on.\"\n\n\"Anna vielä kaksi taalaria\", sanoi Petter. Kun nuo kaksi oli saatu, he\nkatsoivat toisiansa, ikinä ei Klaus Baas sitten unohtanut heidän\ntotisia, miettiväisiä kasvojansa... Sitten virkkoi tyttö: \"Pitänee\nantaa kaikki; ei kai niillä liene leipääkään.\" Ja hän pisti kouransa\nsyvälle pussiin ja otti viimeisetkin kolikot ja pani ne toisten\njoukkoon. \"Noh\", hymähti tyttö, \"nyt hän voi viedä yhdellä tiellä\nmassinkin.\"\n\nPetter Baas näytti eroavan siitä vastenmielin. \"Niin massinko?\" hän\ntoisti venytellen ja katseli tyttöä pitkään.\n\n\"Minä ompelen tänä iltana uuden\", vastasi toinen.\n\nSilloin Petter Baas köytti massin ympärille sormenpaksuista nuoraa\nainakin pariinkymmeneen kertaan ja solmi viimein lujan silmukan ja\npisti massin Klaus Baasin kaulaan, -- sekä piti puheen ihmisten\npahuudesta ja kuvaili monenkaltaisia onnettomuuksia. Sillä välin\nkestitsi Trina Klaus Baasia ruumiillisesti kelpo leipäkannikalla ja\nkupilla kahvia. Ja viimein sanoi Petter Baas, kauhean peloittava ilme\nkasvoillaan: \"Mitenkähän sinä saat sen äidin ne ottamaan... Herra sen\nties! Parasta on, kun sanot, että jokin rikas juutalainen lykkäsi\nsinulle lahjaksi, tai jotain sellaista. Sillä jos se kuulee, että ne on\nminulta, niin se lyö sillä massilla pääsi puhki. Siunaa taivaan Herra,\nse on muijaa se! Ja pidähän silmällä, ettei se tapa itseänsä työllä; ja\nmuuten, olkaahan iloisella mielin vaan! Voisinhan minäkin pistäytyä\njoskus katsomaan; mutta, en tiedä... minun käy aina hullusti sen\nkanssa.\" Sitten lyötiin Klaus Baasille kättä ja laskettiin hänet ulos\ntallin ovesta.\n\nKlaus Baas kulki kylän raitin aitaviertä ja kuunteli entisiä, tuttuja\nkotikylän ääniä: narahti ovi, kolahteli kärryn pyörä, lehmä ynyi\nturvallisessa navetassa. Kun hän tuli kylän harjulle ja aukeamalle,\njosta näki kauas, niin hän katseli istuinpaikkaa ja huomasi paksun\nhirren, joka oli asetettu ravin laitaan estämään tietä sortumasta.\nSille hän nyt istahti, pidellen rahapussia kaksin käsin sylissä, ja\nkatseli epäselvissä mietteissä synnyinpaikkoja -- ihmetteli kylän\nhiljaisuutta ja autiutta ja kuuli korvissaan suurkaupungin humun. Ja\ntunsi ikäänkuin vastustamattoman kaipuun juuri sinne, voimakkaampaan,\nselkeämpään elämän touhuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän palasi kotiin iltapuolella. Sisarukset seisoivat keittiössä lieden\nluona, Hanna tuijotti silmät kalseina ja totisina pannuun, jossa paksut\npavut räsähtelivät; pienokaiset olivat kahden puolen hänen helmoissaan.\nHeillä oli perhesurun merkkinä kaikilla kaulassa ohuet kaulahuivit,\njotka oli kiireen kaupalla värjätty mustiksi. Mutta niistä lähti väriä,\njoten lasten kaulat olivat ihan sinisen mustat.\n\nKun Hanna sanoi, että isä haudataan tänään ja että äiti oli paraillaan\nhautuumaalla, lausui Klaus ylpeän juhlallisesti: \"Tiedän sen.\nSitävarten tulinkin juuri tänään takaisin; oli isän asioita\nselvitettävä.\" Hän käveli, katseli huoneita, tarkastelemassa muka,\noliko kaikki kunnossa, ja sanoi sitten, että äiti kyllä tekee\nuutterasti työtä ja hänkin hommaa tässä pian ansiota. Sitten hän\nistahti uuvuksissa ikkunan ääreen rahille, laski rahapussin viereensä\nja odotti jännityksessä äidin tuloa.\n\nKun Antje Baas kalpeana ja viluissaan palasi haudalta ja näki pojan\nkotona, niin hän suoristihe ja hengähtäen helpoituksesta sanoi: \"No\nhyväpä, että sinä tulit.\"\n\nKlaus Baas nousi ylös ja antoi hänelle rahapussin ja sanoi: \"Terveisiä\nPetteriltä; hän lähetti nämä.\"\n\nAntje Baas otti massin ja kun hän tunsi, kuinka raskas se oli, niin\nhänen kasvoilleen lehahti puna, ja hän meni heti perhehuoneesen. Vähän\najan päästä hän tuli keittiöön ja pistäysi ulos, varmaankin velkojansa\nmaksamaan.\n\nSeuraavana päivänä lähti Klaus Baas maalarin luo kertomaan viime\ntapahtumista ja sanomaan, että hänen oli nyt hankittava itselleen\njotain muuta tointa, missä voisi olla koko päivän. Mutta maalarin ovi\nolikin lukossa.\n\nSeuraavana sunnuntaina Klaus Baas pääsi ripille. Uuteen pukuun ei ollut\nrahaa yltänyt ja Antje Baas harjasi ja hankasi tuota vanhaa kasvot\nkalseina. Hänen hellästi rakastetun poikansa täytyi mennä vanhoissa\nvaatteissa sellaisena päivänä kirkkoon, se viilsi hänen sydäntään, oli\nmelkein yhtä julmaa kuin miehen kuolema.\n\nMennessään Klaus Baas näki Kalli Daunkin juuri tulevan kotoansa\nkadulle. Hänellä oli kuluneet, huonot pyhävaatteet, niin ahtaat, että\nhän näytti tavallistakin pienemmältä ja heikommalta. Mutta itse poika\noli levollinen ja varma ja hän kertoi paikanneensa kyynäspäänsä itse,\näiti ei ollut joutanut.\n\n\"Se on perhe se meidän!\" hän sanoi. Kalli Dau näytti nälistyneeltä ja\nhänen tummat silmänsä olivat vakaat kuin aikamiehen.\n\nKirkossa he menivät toisten parveen ja katselivat sitten juhlamenoa\nkuin mitä teatterinäytöstä. Rippikoulussa eivät he papin puheista\nolleet tunteneet mitään, joka heistä olisi ollut erikoisen kaunista tai\nylevää. Ja sitä vähää, mitä he olivat kuunnelleet, eivät he uskoneet.\nStatistitemput, joihin heidät oli määrätty alttarin ääreen, he tekivät\nvälinpitämättömästi kuin kaikki muutkin nuorukaiset.\n\nKotiin palatessa oli oikea Hampurin rämy-ilma: he käänsivät kaulukset\nkorviin ja hiipivät seinävieriä pitkin ja puhelivat peräkkäin\nastuessaan siinä sanan, pari tulevaisuuden aikeistansa. Kalli Daun isä\nja äiti tahtoivat, että hänen oli jäätävä apumieheksi puotiin, jotta he\nitse saisivat laiskehtia, kuten Kalli Dau sanoi. Mutta jos hän jäisi\nkotiin, niin hän jäisi ainoastaan pikku veikkojen tähden, ne\njoutuisivat muuten hunningolle; mutta herra ties, voisiko hän tulla\ntoimeen sen surkean ukon kanssa.\n\nKlaus Baas ei paljastellut liioin aikeitaan. Hän marssi pitkin,\nrauhallisin askelin ja oli hyvin vakava ja sanoi tyynesti, että ensin\non hänen ansaittava tavalla tai toisella sata markkaa. Sitten hän\nrupeisi puotilaiseksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana aamuna oli ilma vielä rämyisempi. Kostea länsituuli räiski\nselkenemätöntä tihkusadetta seiniin, katukivitykseen, kulkijoihin ja\najajiin. Ilma oli niin raskaan ja harmaan sumuista, ettei ihmisparka\nvoinut ajatellakaan noiden synkeyksien takana olevan enää vanhaa\nsinistä taivasta, ja auringon valo oli aivan unohtunut.\n\nKlaus Baasilta meni kaikellaisissa talousaskareissa koko aamupäivä,\njoten hän vasta iltapuoleen pääsi Kalli Daun luo.\n\nKun hän lähestyi kukkakauppaa, joka oli melkein aina auki, niin hän\nkuuli sieltä kovaa jytinää ja kirouksia. Hän aikoi pyörtää varovassa\nkaaressa oven ohi, mutta näki silloin heikon pikku ystävänsä ottelevan\nkynsin hampain suurta isäpuoltansa vastaan, ukko koetti näet pyöräyttää\nKalli Daun poikkiteloin polvilleen ja antaa patukkaa. Klaus Baas\nennätti paraiksi loikata syrjään, kun Kalli Dau lensi keränä ulos\novesta ja kaatui katuojaan; mutta hyppäsi samassa taas jaloilleen ja\nlivisti ripakintuillaan kadun toiselle puolelle. Pitkä, mustaverinen\nisäpuoli tuli kasvot verissä ovelle ja huusi poliisia; Grossneumarktin\npuolelta lähenikin poliisi, mutta Kalli Daulla oli silmät päässä, hän\npiti parhaana lähteä pakoon ja katosi kiireen vilkkaa lähimmän\nkadunkulman taakse.\n\nSitten Klaus Baas ja Kalli Dau harkitsivat eräässä porttikäytävässä,\nmitä nyt oli tehtävä, pilkistellen vähän väliä kadulle. Neuvottelu oli\nlyhyt. \"En rupea siellä putkassa istumaan\", sanoi Kalli Dau, \"ja päälle\npäätteeksi vielä aikamiehen pieksettäväksi ja tapettavaksi. Menepäs ja\nhae minun kapineeni ja paperit ja rahat, ne on kukkaruukun alla.\"\n\nKlaus Baas juoksi takaisin puodille ja kysyi kadun toiselta puolelta,\nsaisiko hän Kalli Daun kamppeet?\n\nÄiti tuli ovelle ja huusi kadun takaa: \"Mitä se niillä tekee? Merillekö\nse aikoo? Odottakoonpas: hän ei astu jalallaan kynnyksemme yli, vaikka\nsitten rammaksi hänet pieksäisin!\"\n\n\"Rammaksi!\" toisti samassa Kalli Dau, joka oli varovaisesti hiipinyt\njälestä. \"Et tarvitse enää rammaksi pieksää, olet jo pieksänyt!\nKatsopas näitä kinttujani! Ennen menen vaikka kaivoon kuin tulen\nkotiin.\"\n\nÄiti pujahti puotiin ja toi pojan tavarat punaruutuisessa nyytissä,\nantoi ne sekä kourallisen hopearahoja ja pari paperia Klaus Baasille ja\nsanoi, poikiin silmäänsä luomatta: \"Ja sano vaan onnea matkalle!\" Ja\näiti palasi totisena puotiin.\n\nPojat menivät Baumwalliin ja sieltä joen poikki Reiherstiegiin,[25]\njossa Kalli Daulla oli tuttu: erään kolmimasto-parkin toinen perämies.\nLastinkantajain viimeinen joukkokunta lähti jo laivalta ja kaksi pientä\nhinaajaa pyrki paikalleen ruvetakseen vetämään. Mutta Kalli Dau\ntunkeusi kuitenkin portaitten luo, levitteli papereitaan kapteenille ja\npyysi:\n\n\"Olkaa hyvä ja ottakaa nyt minut mukaan, minä kiipeän kuin kissa ja\nosaan keittää kahvia ja osaan...\" Varakapteeni oli vielä portaalla\ntuketen tien kokonaan, sillä hän oli vanttera mies, ja puheli kapteenin\nkanssa. Kapteeni katseli korkeudestaan pikku pyrkijää ja sanoi: \"Meillä\non jo kaksi poikaa. Ja sinä olet niin hintelö.\"\n\nKalli Dau seisoi vielä vähän aikaa siinä ja katseli vaieten kapteenia\ntummilla silmillään.\n\n\"No, mitä hänellä on vielä asiaa?\" sanoi varakapteeni ja lykkäsi hänet\nkäsipuolesta pois portaalta. \"Menehän tuonne norjalaiselle parkille,\nnulikka... ehkä sinne ottavat.\"\n\nPojat pyörähtivät porraslaudalta pois ja juoksivat norjalaiselle\nparkille.\n\nSe oli aivan laiturissa kiinni ja vaikka oli purkanut\nväripokka-lastiansa,[26] oli sitä vielä laivassa niin paljon, että\nparkki lepäsi hyvin syvässä. Kapteeni ja perämies olivat molemmat\nvanhanpuoleisia partajehuja, he tupakoivat ja pakisivat penkillä\nperäkajuutan vieressä. Levollisesti he katselivat ylös Kalli Dauhun,\nkun poika läheltä möljän laidalta kertoi heille alasaksallaan\nelämäntarinansa. Kalli Dau pisti nyytin viereensä kivetykselle ja\nnäytteli heille mustelmia käsivarsissaan. Ja kun arveli, etteivät ne\nhäntä ymmärrä, avitti liikkeillä ja engelskalla.\n\nMuukalaiset ravistivat päätänsä ja katselivat toisiinsa ja sanoivat\nepäillen: \"Mokoma vekara.\" Ja kovistivat häneltä ja Klaus Baasilta,\noliko asia todella niinkuin poika kertoi, ja ottivat paperitkin\nkatsellakseen. Sillaikaa kun kapteeni luki papereita, katsoi Kalli Dau\nrukoilevasti perämiestä ja luetteli ansioitaan: \"Minä osaan keittää\nkahvia... osaan tehdä limppiä... osaan tehdä paalstikin[27]... kiipeän\nmastoon...\"\n\nKapteeni katsahti häneen vielä kerran ja lausui sitten kauniilla\nlaulavalla norjankielellä: \"Naa, denn skal du med... Vi gaa till\nKanada...\"[28]\n\nKalli Dau ei vastannut mitään. Hän nyykäytti vain Klaus Baasille\npäätänsä, meni yhdellä loikkauksella laivaan ja katosi kannen alle.\n\nKlaus odotteli kummissaan, mutta kun Kalli Dauta ei kuulunut, lähti\nhiljaisen surumielisenä höyryllä joen poikki Baumwalliin.\n\nKun hän siinä pitkin rantakaidetta käveli, niin yhtäkkiä hän näki Jonni\nDaun. Hänen kenkänsä olivat läntässä, nuttu riekaleinen, kädet taskussa\n-- hän värisi ja tärisi ja yski ja katseli unisena kadun toiselle\npuolelle. Kun hän huomasi Klaus Baasin, niin hän sanoi: \"No, joko\nlähetit velimiehen merille? Siellä se vielä lämpimänsä saa! Merille...\nse ei ole leikkiä.\"\n\nKlaus Baas tähysteli Steinwärderiin päin ja sanoi: \"Se on tuolla\nReiherstiegillä, norjalaisessa parkissa... Etkö mene katsomaan?\"\n\nJonni Dau ällisteli Klaus Baasia ja vastasi: \"Mitäpä hänessä\nkatsomista?\"\n\nKlaus Baas ei virkkanut mitään ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta\nrohkaisi kuitenkin luontoansa ja kysyi: \"Aikoisin hankkia työtä...\npitäisi päästä heti ansioihin. Etpä taida tietää mitään?...\"\n\n\"Toikkaatko lasin kuminaa?\" kysyi hän.\n\nKlaus Baas pudisti päätänsä ja lähti menemään.\n\nJonni Dau nojasi laiskasti toiselle jalalle ja sanoi: \"Pitää tehdä\nniinkuin minä: väliin työtä, että saa juoda. Ja jos ei saa työtä\nelääksensä, niin rupee kattilanpaikkaajaksi tai rantajätkäksi. Siihen\nhommaan aina pääsee.\"\n\nKlaus Baas katseli maahan; hän tiesi hyvin, miten onneton oli\nsellaisten poloisten elämä. Hän kääntyi huoaten pois ja lähti kotiin.\n\nSaadakseen vähänkin suojaa sateelta hän kulki kadun talopuolta. Ja tuli\nsillä tavoin kiertäen Mattentwieteen,[29] isolle purettavalle\nrakennukselle, joka oli erään fleetin äyräällä. Kuin hänen ikäisensä\nainakin hän pysähtyi ja jäi uteliaasti katselemaan sataman vilinää. Hän\npistäysi vähäksi aikaa rakennukseen ja näki kanavan puolella puoleksi\npuretun katoksen, joka suojasi sateelta. Ja aivot ankarasti\ntyöskennellen hän katseli tihkusateesen laivojen vilinään, katseli\nlaivaveistämöitä ja paalunippuja ja ponttooneja ja jaaloja ja niiden\nvälissä läikehtivää vettä, pieniä ristiin rastiin kiitäviä\nsatamahöyryjä, proomuja, lotjia ja kuutteja. Suuri merihöyrylaiva puski\npuikkelehti vain kääpiöiden välitse suoraan kaupunkia kohti ja vaati\nuhkaavasti mörähdellen tietä. Klaus Baasin mieli oli alakuloinenpa\nsurullinen sää sitä yhä raskautti. Mistä hän nyt saisi työtä ja rahaa?\n\nMutta kun hän siinä tuijotteli hämärään ilmaan, joka sekin oli jo illan\npimeäksi päätymässä, niin hän kuuli alhaalta fleetistä köreän äänen:\n\"Kuules poika jehu sieltä, eikö sinulla ole mitään tekemistä? Käypä\nkäsiksi!\"\n\nKlaus kurkisti alas ja näki silloin ukon tallukan, joka koetti lykätä\nrakennussoralla lastattua kuuttia kanavan muurista irralleen syvemmälle\nvedelle, mutta ei onnistunut. Klaus etsi heti paikan, mistä pääsisi\nalas, pujahti revityn lattian kautta kellariin ja luisui ukon puoshaan\nnojalla, joka oli nostettu vinottain muuria vasten, alas kuuttiin. Hän\notti kuutin laidalta toisen keksin ja heittäytyi kaikella painollaan\nlykkäämään alusta irti muurista ja sai kuin saikin kuutin irtautumaan.\nJa sitten hän sauvoi apuna. Niin he soluivat hiljalleen rautasillan\nalitse ja monenmoisten satama-altaassa lepääväin jaalain ja kuuttien\nlomitse. Vanttera ukko ei puhunut mitään, oli tutunomainen kuin Klaus\nBaas olisi ikänsä ollut hänen kuutillaan.\n\nKun he olivat päässeet valtauomalle, kulkivat he rantapuolta ja\nantoivat laskuveden viedä alusta. Ukko seisoi plihtin eli kalusäiliön\ntakana ruotelissa. Nuori apulainen istui kannella hänen jalkainsa\njuuressa, yllä ijänikuinen, väljä öljytakki, jonka ukko oli plihdistä\nheittänyt hänelle.\n\nKlaus Baas oli kovin levoton, hyödyttäisikö tämä työ häntä yhtään.\nMutta sanaton ukko näytti niin kelvolliselta, vakaalta työläiseltä,\nettä hän, tuntien sellaista väkeä jo pienestä pahasta, rauhoittui ja\ntuli iloiseksikin ja ajatteli: Tänä iltana tai ensi yönä minulla on jo\nkilkkuvaa lakkarissa! Hän rohkaisi siis mielensä ja alkoi katsella ja\nihmetellä ympäristöänsä. Tuossa kiiti lossihöyry, täynnä työväkeä,\nheidän editseen rannalta toiselle. Oli hämärä jo, mutta vielä eroitti\nraskaan työn raatajat mustina, kömpelöinä hahmoina ja kasvot kalpeina\nläikkinä. Suuri höyrylaiva nousi ylävirtaan ja löi aaltonsa heidän\nmatalan kuuttinsa keulaan; aallot kuohahtivat melkein sen laitain yli.\nKaupungista kuului sekavaa hurinaa ja rattaiden jyrinää. Vasemmalla\npuolella pimenneissä verstaissa ja telakoissa oli vasarain pauke jo\nvaiennut. Silloin tällöin vihelsi höyrypurren pilli. Jonkin kuutin\nankkuriketju rämisi ja helisi. Sataman vesi huuruili ja pulputteli.\nKaikkialta ympäriltä, sieltä täältä, punersivat udun ja tihkusateen\nlävitse lyhdyt ja akkunat.\n\nNyt he luisuivat St. Paulin laiturien ohi; valot harvenivat, kaupungin\nhurina jäi taakse, laine loiski ja lipisi keulassa kovaäänisemmin. He\nsoluivat ankkuroidun kuutin ohi; sen merkkituli heitti soman, värisevän\nheijasteen läikkyvän ja kiiltävän veden kalvolle; joku kysyi heleällä\nmukavalla äänellä kannelta: \"Hei mies, mihinkäs paikkaan nyt menet\nruoppaa kaatamaan?\" Klaus ymmärsi pilkan ja katsoi epäluuloisesti\nukkoon. Mutta vanttera, jäykkä ukko ei vastannut, ei edes päätään\nkääntänyt. -- Pitkät matkat he soljuttelivat sillä tapaa. Sitten käänsi\nukko suurella, raskaalla airolla melostellen joen etelärannalle.\nVerkalleen he etenivät pitkän aikaa pimeällä, vehreänmustalla\nsuvannolla. Sitten alkoi kaukaa kuultaa matala kellervä rantahietikko;\nja he laskivat ankkurin.\n\nUkko ei virkkanut mitään, mutta alkoi ravakasti lapioida soraa kuutista\njokeen. Klaus Baas otti toisen kihvelin ja noudatti esimerkkiä.\nLapiollinen toisensa jälkeen ropsahti veteen. Klaus Baasin vartalo\nnotkistui kuin nuori virpi ja hän hengitti rajusti ja puuskutti. Kun\nhän hyvän aikaa oli hartian väellä tehnyt työtä, sanoi ukko:\n\"Huokaisepas vähän.\" Klaus Baas lepäsi hetkisen lapionsa varassa ja\nryhtyi sitten taas työhön.\n\nYksitoikkoisessa työssä, äärettömässä, hiljaisessa yössä tuli ja meni\nhänen mielessään ajatuksia, kuin kirjavia kuvia, hiljaa väikkyen\npitkissä jonoissa. Miten isä viime aikoina oli ollut totinen ja\nväsyneen näköinen, hän joka muuten oli ollut niin reipas ja hilpeä,\nusein kujeilijakin! Ja nyt haudassa jäykkänä kuin jää!... Mitähän äiti\nparaikaa teki... istui kai koneensa ääressä ja ompeli, ompeli\nansaitakseen heille viidelle leipää... Jospa hänen maalaiset\nkansakoulutoverinsa näkisivät hänet täällä, tässä työssä, keskellä yötä\nkaukana kaupungista! Jos veli Petter näkisi! Hänkös ihmettelisi,\najattelisi: Mitä sinä siellä teet! Minä siihen työhön pystyn paremmin\nkuin sinä! Petter toivoi hänestä hyvääkin! No, odottakoon: jahka nyt\nnähdään! Kunhan tässä ensin saisi kootuksi ne yhdeksänkymmentä markkaa,\nniin sittenpä näytettäisi, mihin pystytään... Minkähän verran tuo ukko\nantaa hänelle, ehkä viisi groschenia... taikka koko markanko? Jos\nantaisi markan, niin hän antaisi puolet Timmermannille, mutta toiset\npuolet saisi äiti. Se on selvä se! Sillä hätä on kova etenkin nyt\nalussa. Sitten äiti kyllä suoriutuu, hän on niin ahkera ja kerrassaan\npystyvä. Klaus innostui ajatuksissaan liian kiivaasti lapioimaan, hän\naivan läähätti ja huohotti ja kämmenpöytiä kirveli. Ukko huomasi sen.\n\"Huokaisehan taas vähän!\" hän sanoi ja haki talia ja neuvoi sillä\nvoitelemaan kämmeniä. Ja Klaus lepäsi vähän aikaa.\n\nKun työ oli tehty, niin he sauvoivat aivan joen rannalle. Ukko meni\nplihtiin ja toi leipää, silavaa ja kylmää kahvia ja syötti, juotti\nKlaulla minkä hän jaksoi. Niin he istuivat sanaa vaihtamatta ja\naterioivat, -- katselivat pimeälle, leveälle joelle ja toiselle\npuolelle harmaalle hiekkarannalle.\n\nMutta sitten he loikkasivat maalle ja alkoivat täyttää kuuttia\nhienolla, valkealla Elben hiekalla, joka on mainiota muuraushiekkaa. Se\noli voimaa kysyvää työtä, mutta Klaus touhusi mikäli jaksoi ja minkä\nkipeät rakot kämmenissä sallivat. Työn tehtyään he menivät kajuuttaan\nja nukkuivat kovalla lavitsalla pari tuntia.\n\nJo ennen aamun sarastusta he lähtivät takaisin kaupunkiin päin: panivat\nmaston pystyyn, vetivät pienen, neliskulmaisen purjeen mastoon ja\nnostivat ankkurin. Vuoksen voimalla he irtautuivat särkältä ja kulkivat\nvirran ja tuulen avulla Köhlbrandista[30] hiljalleen kaupunkia kohti.\nÄänetön, kuultava yö, leveän joen pyörteet ja pulahtelu, verkkainen\nliikunta ja sataman suurten työpajain öinen hiljaisuus, valvottu yö,\nankara tehty työ, tuntematon ja sanaton isäntä peräsimessä, pojan\nrakkaat omaiset, jotka nyt kotona Rademachersgangin varrella nukkuivat,\nhänen kuolleet omaisensa, jotka kalmistossa lepäsivät, koko lyhyt,\nmutta ihana, vaivanalainen elämä: ne loivat äskeistä kirkkaampia ja\nmerkitsevämpiä lumokuvia Klaus Baasin herkkään lapsensieluun, kuin\naaltojen väreitä tämän aavan ja rauhallisen joen pinnalle. Tuossa oli\ntaas se eilisiltainen kuutti, vesisyvässä, kuin uppoamaisillaan. Sen\nmerkkilyhdyn valo kuvastui pitkälle, kuin kimaltava, värisevä\nkultanauha joen kalvossa... Hänelle koittaa, koittaa kyllä suuri onni,\nKlaus Baas ajatteli... kimmahtaa kuin kultainen heijaste synkistä\nsyvyyksistä. Suuri höyrylaiva puski vuoksen mukana verkkaan heidän\nohitsensa ylävirtaan. Se näytti syvyyksien varassa jättiläismäiseltä,\nei näet eroittanut pimeässä sen vesirajaa. Mutta laivassa: mikä valojen\nhohde! Tuolla salongit... tuolla komentosilta... tuossa hyttien\nseitsemät pyöreät valoaukot.. Ollapa siellä nyt... eräs ulkomaalainen\nherra, pulska, ylpeä, kasvot tuimat, rohkeat... hän tuli\nkaukaa valtamerten takaa katsomaan äitiä, joka asui orpoineen\nRademachersgangin varrella... Mies oli monta vuotta sitte rakastanut\näitiä ja jättänyt hänet... siksi oli äiti niin jörö ja kummallinen...\nJa siksi oli hän, kolmas sisaruksista, niin erilainen kuin toiset...\näiti oli kerran itse, tylyllä tavallaan, sanonut, että Klaus oli\nselväpäisin ja... äiti oli hänelle kaikkein ankarin... Ja nyt\nmuukalainen tuli vierailta mailta... ja huomenna, ei, tänä aamuna jo...\nnyt, kun hätä oli suurin, hän tuli äidin luo. Ja mikäpä hätänä sitten:\nilo mahdoton, kultaa, kunniaa vaan! Ja hän rupeisi maanviljelijäksi ja\nostaisi suuren summattoman hovin ja naisi Suse Garbensin; ja Hanna,\njoka pikku siskojen kanssa aina leikki koulusilla, pääsisi seminaariin.\n\nKun päivä valkeni, oli kuutin hieno muurihiekkalasti kiinnitetty\npoijuun purettavan rakennuksen kellariaukon kohdalle. Ukko veti\ntaskusta nahkaisen rahamassinsa, antoi Klaus Baasille kymmenen kaunista\ngroschenia ja sanoi lyhyesti: \"Osaathan pitää suusi kiinni?\" Ja kun\nKlaus Baas nyökkäsi innoissaan ja totisesti päätänsä, jatkoi ukko:\n\"Tule taas tänä iltana kello seitsemän.\"\n\nKlaus kiipesi ylös ja juoksi Herrengrabenin[31] poikki ja ristiin\nrastiin kiertelevien katusolien kautta kotiin.\n\nAntje Baas seisoi jo lieden ääressä, ei virkkanut mitään; Klaus kertoi,\nmissä hän yöllä oli ollut ja kehui olleen niin hauskaa ja kiitti ukkoa\nkelpo mieheksi. Ja hän kaivoi rakkoisella, nilvityllä kädellään\ntaskusta markan ja pisti sen lieden reunaraudalle. Antje Baas ei ollut\nsitä näkevinäänkään.\n\nKun Klaus sitten istui akkunan ääressä ja joi kahvia, sanoi äiti\nlyhyesti: \"Minun täytyy nyt alussa käydä töissä kaupungilla; sitten\nsinä pääset puotipojaksi.\"\n\nKlaus oli hyvillään. \"Sillä ei ole kiirettä\", hän sanoi. \"Ensin aion\nkoota vähän rahaa, niin että saan vaatteet ja muuta tarpeellista.\nSitten alan. Menen taas tänä iltana sen lotjakarhun luo. Se on niin\nhauskaa.\"\n\nSitten hän kävi joka päivä ukon töissä. Ja kun hän työstä päästyä lähti\nkotiin, ilmoitti ukko aina, milloin hänen oli vasta tultava. Joskus\nmakasi ukko Klaus Baasin tullessa kajutassa. Ja jos hän ei siellä\nollut, haki Klaus Baas häntä pienestä kapakasta Westminster Hotellin\nvierestä.\n\nKun hän kerran sieltä haki ukkoa eikä löytänyt ja aikoi kysyä, oliko\nhäntä näkynyt, niin hän huomasi, ettei tiennytkään ystävänsä nimeä, ja\nsanoi vain: \"Sellainen lyhyt, vanttera, harteva ukko, ei puhu\nmilloinkaan mitään.\"\n\nJotkut kapakkavieraat iskivät hänelle silmää ja sanoivat: \"Kuules,\nsanopas, -- me ei tunneta teitä oikein -- kuletatteko te molemmat\nroskaa laivareitille?\"\n\nKlaus muisti tuon: Osaatkos pitää suusi kiinni? Ja hän ällisteli\nkysyjiä eikä vastannut.\n\nSilloin miehet purskahtivat nauruun ja sanoivat: \"Menehän plihtiin\nmakaamaan. Kyllä sanotaan Petter Söötille, että kävit häntä hakemassa.\"\n\nMutta tavallisesti tapasi ukon kyllä kapakasta; hän istui siellä\nyksinään nurkassa, edessä höyryävä krokilasi, torkkui ja nautiskeli\nolostansa.\n\nHeille riitti koko kesäksi sitä soran kuletusta. He työskentelivät\ntavallisesti päivällä, lastasivat kuutin puretun rakennuksen luona,\ntekivät sauvomalla tai purjein mutkan Reiherstiegin puolelle,\ntyhjensivät siellä lastin luvalliseen paikkaan ja jatkoivat matkaa alas\nhiekanottopaikalle sekä palasivat kaupunkiin. Mutta kun tuli sumuisia\ntai sateisia ilmoja ja muuten sopiva aika, he painoivat öiseen aikaan\nsuoraapäätä Köhlbrandiin ja mättäsivät roskat sinne -- valtio sai ne\naikanaan sieltä mutauttaa, -- ottivat samasta paikasta hiekan, -- ja\npäivän valetessa he olivat lastineen purkupaikalla. Onni potki heitä\naina. Joskus kiisi tosin pimeästä yöstä ja sumusta ja sateesta\nhuolimatta poliisivene viereen ja kysyttiin: \"Hei, ukko, minnes kuuttia\nviet?\" tai \"Minne hiekkaa?\" taikka \"Mitäs näin sumussa yösydännä\nsoudellaan?\" Mutta Petter Sööt vastata jörähti: \"Tuli tapaturma\" tai\n\"Tartuttiin kiinni\" taikka \"Ei saa untakaan yöllä.\" -- Ja he junnivat\nhiljalleen edelleen, sumuun ja pimeyteen.\n\nNiin he satamassa lykkivät ja purjehtivat edestakaisin, päivällä\nvalppaasti vartioiden, päästäkseen vahingotta pikku höyryjen, kuuttien,\nhinurien, hyökyväin laineiden lomitse, yöllä huolettoman unteloina\nautiolla, aavalla uomalla. -- Klaus Baas näki Michaelin ja Katharinen\nkirkkojen tornit heleässä auringon paisteessa, näki niiden kirkkaina ja\nvihreinä kohoavan katonharjain takaa; ja näki ne toisina päivinä sumun\nja sadepilvien verhoissa. Hän näki auringon nousevan ja laskevan,\nheijastellen niin huikaisevasti vedestä, että hänen täytyi varjostaa\nsilmiään, ja samalla mustat savupilvet pöllysivät touhuavan sataman\nyllä. Hän näki valjun kuuvalon hopeoivan suuren parkin taklausta:\nparkki nousi jokea ylös, sen nuorat hohtivat kuin hienoin, kallehin\npitsikudos kirkkaan yötaivaan taustalla. Mutta näki myös päiviä ja\nöitä, jolloin taivas riippui harmaan virran päällä paksuna ja likaisena\nkuin ruskea märkä säkki. Klaus Baas koki päiviä, jolloin vinkuva,\nviheltävä tuulenärjy lykki sakeaa tihkusadetta pitkin joen uomaa, ja\nhöyrylaivat, jotka eivät tienneet syltä eteensä, ulahtelivat toisilleen\nkuin hullut, -- terävät, likaiset aallot hyrskähtivät niin korkeina\nkuohulatvoina kuutin laitaan, että hän katseli vuorotellen kauheaa,\nsisään loiskivaa vettä ja isäntänsä kasvoja. Ja Köhlbrandin rannalla\nhän oli kerran niin hiirenhiljaisena, juhlallisena yönä, että hän\nsyvältä kuutin ruumasta kuuli, mitä erään höyrylaivan kapteeni puhui\nluotsille kaukana komentosillalla: tiedusteli häneltä vanhan\nkeisarin vointia, -- keisari näet sairasti siihen aikaan. Hän näki\nmustalais-muijan paistattavan päivää Oberlandilais-purren[32] keulassa,\nopettavan pientä tummahipiäistä tytärtään kutomaan sukkaa; ja hän olisi\nkernaasti pakissut sanan pari tuon sievän tytön kanssa. Ja hän näki\nvaltavan palmuöljytynnörin romahtavan katkenneista kinunkiketjuista\nkivimöljälle ja musertuvan, ja sittenkös metelöitiin ja kirottiin. Hän\nnäki nuorten konttorioppilaiden seisovan makasiiniensa edustalla ja\ntarkastavan laatikoita ja pakkoja, jotka luisuivat rattailla\nvarastohuoneihin; ja hän katseli, katseli silmät loistaen: jospa\nhänestäkin tulisi kauppias!... Ja hän näki uuden, suuren laivanrungon\nliukuvan telakasta veteen, ja ihmetteli, kuinka ne arvaavat rakentaa\nmoisen valmiiksi koettamatta ensin, tokko se pysyy vedessä kohdallansa.\n\nTyön tehtyänsä Klaus Baas kiiruhti kotiin suoraa päätä, Schaarmarktin\nja Herrengrabenin ja Klefekerstrassen kautta. Siellä vietettiin siihen\naikaan iltahämärästä aamun valkeamaan hurjaa, kiihkeää elämää. Nauravia\nmerimiehiä, kaiken maailman ääriltä, juovuksissa, reijaili siellä\nedestakaisin. Valaistuissa akkunoissa naikkosia ryntäin, joka ikisessä.\nNe huutelivat Klaus Baasille monasti arveluttavia pilasanoja,\nmerimiehet tukkivat häneltä tien. Mutta hän ei katsonut oikeaan, ei\nvasempaan, ja pääsi ehjin nahoin kotiin.\n\nEi se hurskauden ansiota ollut. Se oli vain oivan nuoruuden ja hyvän\nrodun ansiota, ja isän muiston, sekä äidin, varsinkin äidin.\n\nAntje Baas istui kotona koneensa ääressä, ympärillään kangaslaahokset,\nmoninaiset ompelukset, ja hänen kasvonsa olivat kalseat kuin kivi.\nHäntä vastapäätä istui hänen apulaisensa, nuori tyttö. Joskus seisoi\njoku yksinkertainen naapurin matami työhuoneessa, joko arvokkaasti\nvaieten tai toruen ja suuta soittaen. Ja äiti otti mittaa. Äiti ei\nluonut katsettansa poikaansa kun Klaus tuli kotiin. Hän vilkaisi vain\nlieteen, mihin hän näki ompelupaikaltaan: oliko Hanna jo lämmittänyt\nkahvin ja varustanut pavut nälkäiselle työmiehelle.\n\nKun tuli syksy, saivat kuutin soutajat työtä pienessä\nGrasbrookissa,[33] nykyisen Kranhöftin luona. Ilmat huononivat\naikaisin. Kun Klaus meni varhain aamulla äänettömiä katuja pitkin\nsatamaan, niin oli pimeä ja pistävän kylmä. Lossihöyryn kannelle, jossa\nhän seisoi työläisten sakeassa parvessa, puski tuuli ja räiski sade\nniin, että vilu väristi paksun villapaidankin läpi. Hän koetti päästä\nhöyrypannun lähistölle: teki ystävyyden liiton nuoren laivapojan\nkanssa, joka istui ruotelikopin seinustalla pannun päällä ja oli\nviitannut häntä tulemaan luoksensa. Hän oli pieni aivan, hirveä arpi\npoikki ylä- ja alahuulen: hän oli näet ollut jo piennä pikkaraisena\nhuimapää, ja oli pudonnut kerran kadulle korkealta akkunasta. Hän aikoi\nmerimieheksi; mutta äiti, joka oli leski kuin Klaus Baasinkin äiti,\ntahtoi vielä pitää häntä luonansa ja oli saanut hänen lupaamaan, ettei\npoika lähde merille ennen kuin on vuoden palvellut jokipurrella. Joskus\nistui veikkosten vieressä surkean laiha ja ruma neekeri; häntä palelsi\nkovasti, sillä hänen vaatteensa olivat ohuet, ja hän lämmitteli\nkippuraisia, laihoja, harmaan sinertäviä sormiaan pannun päällä. He\npuhelivat mustanaaman kanssa engelskan sekaista siansaksaa: kalliista\najoista, neekerin asuinpaikasta, laivasta, jolla hän oli tullut\ntänne Liberiasta,[34] synnyinmaastaan. Hän oli karannut eräästä\nranskalaisesta laivasta ja päässyt kotkaajaksi.\n\nKerran kun he siinä kolmisin istuivat, sattui pari nuorta\nkonttorioppilasta tulemaan pannun vierelle. He olivat jo näin aamun\nhämärissä matkalla joen toiselle rannalle varastohuoneille, vertaamaan\nliikkeensä lastauttamia laatikoita ja tavarapakkoja luetteloihin, jotka\nheillä oli kädessä. He huomasivat, kuinka kunnioittavasti Klaus Baasin\nälykkäät, uteliaat silmät salaa tuontuostakin vilkaisivat heihin, ja\nnuoria kun olivat, he alkoivat äänekkäästi kehuskella firmaansa ja\nmahtailla toimellaan. Klaus kuunteli korva tarkkana ja arvosteli omalla\ntavallaan heidän ammattiaan. Se oli hyvä ura, hän ajatteli. Se oli\ntoista kuin puotipoikana olo! Istua konttorissa ja ajaa höyrypurrella\ntoiselta rannalta toiselle ja valvoa tavaran lastausta ja lähetystä ja\nsaada paljon rahaa, rahaa! Mutta eipä se tie hänelle auennut!?\n\nSitten hän juoksi rantapatoa pitkin kuutin ankkuripaikalle, ja pian he\njälleen lykkivät ja kulkivat virran vieminä, ei koskaan hinurin\nköydessä, veden mustanvihreällä vihurikalvolla, sateessa ja tuulessa,\nusein suojana pään päällä vain syksy-yön vilu ja viimainen pimeys. Se\noli hirvittävää ja vaarallista hämärän varjossa hapuamista ja\nluovimista. Satama oli siihen aikaan liian pieni kaupungin yhä\nkasvavalle liikkeelle. Tosin kuuluttiin rakennettavan tuonne\nGrasbrookiin ja Kuhwärderiin[35] uusia satamia kumpaankin, mutta\nmilloinkapa ne valmistuisivat? Höyrylossi kiitää viuhuen ja huutaa\nkiljuen heitä kohti, keulassa pärskyy luminen vaahto. Leveä hinaaja\npuhkuu heidän ohitseen, sen ympärillä vesi roiskuu, hyppii ja kihisee.\nIlmestyy usvasta toinen hinuri ja töytää päin; tahtooko se tätä tietä\nvai vasemmalta sivuitse:... se ulvahtaa pari kolme kertaa riivatusti ja\nkääntyy verkalleen joen keskiuomaan. Jaalat käänteleivät ristiin\nrastiin ja kolahtavat rusahdellen toisiaan vastaan; haukutaan,\nkiukutellaan kannelta toiselle... Paapuurin puolta alkaa kuumottaa ja\nnousta sumusta ja sateesta valtavan suuri höyrylaiva, se ilmestyy\nkeskiuomalle, se ei ole saanut paikkaa laiturissa ja on laskenut\nankkuriin keskelle virtaa. Sen kupeella alhaalla on pieni lossihöyry;\nkannella lastaajat kylki kylessä. Verkalleen he alkavat kavuta ylös\nkaksia köysiportaita pitkin, jotka riippuvat laivan korkeassa, sateesta\nkiiluvassa rautakupeessa; kuin kaksi satajalkaista, mustaa matoa\nkiemurtelee ja kiipii kaksi miesjonoa ylös pitkin jyrkintä mäkeä.\nJäinen viima vinkuu, sade räiskähtää laivan rautakupeesta vasten\nkiipeävien kasvoja, vesi kuohuu, kohisee ja lätisee alla. Klaus Baas\nkohottaa katseensa syvyydestä ja ajattelee: ihme etteivät nuo tallaa\ntoisiaan kynsille... miten liukkaiksi köysiportaat tulevatkaan\nsateesta... heidän sormensa mahtavat olla vallan koppurassa vilusta...\n\nPieni höyrypursi tulee kääntyessään liian lähelle virrassa kulkevaa\nkuuttia. Petter Sööt avaa suunsa ja lausuu ensimäiset sanansa tänä\narmottomana aamuna: \"Silmät auki!\" Klaus Baas laskee keksin tanaan\npurren keulaa kohti. Silloin kajahtaa ylhäältä höyryn kannelta kova\nvaroitushuuto, etelä-saksaksi: \"Pidä kiinni, Tallymann!\" Mutta samassa\nsilmänräpäyksessä, kun Klaus vilkaisee pelästyneenä ylös, irtautuu\npieni musta pojankerä kiipeäväin rivistä ja putoo selin takaraivolleen\nalas, lyö kerran päänsä kanteen ja syöksyy pousahtavaan veden\npimeyteen. Ei ole pelastusvenettä, ei muuta venettä paikalla; ei\nnäekään monta kyynärää eteensä... on niin hirveän kylmäkin...\nköysiportaiden kiipijät nousevat ylemmäksi, äänettöminä, kiireemmin.\n\nKlaus Baas istuu kalman kalpeana kuutin kannella, jalat tervavaatteen\nalla, ja ajattelee: kukahan tuokin oli, joka putosi... nyt hän kulkee\nelottomana ruumiina jääkylmässä, likaisessa vedessä, kuin laho hako\nvain... laivankeulain lykkimänä, virran kurimoissa ja pyörteissä...\nEhkä oli jokin maalaissuutari, joka ei voinut elää niukoilla\nansioillaan maalla ja tuli Hampuriin... tai pikkukaupungista kirjuri,\njolta leipä loppui. Nyt odotetaan kotona ilosanomaa hyvistä palkoista;\ntuleekin kuolon viesti.\n\nMikä tavattoman korkea höyrylaiva kohoo raskaasti tuolta Grasbrookin\nsatamasta? Kaksi hinuria nyhtää kuin mäyräkoira-pari pingoitetusta\nrossista, kulkien sievän matkan edeltä. Verkalleen kääntyy jättiläinen\nhuuruavaan pääuomaan; nyt hinurit irtautuvat touveista... Mahtavasti\nmöräten hirviö vaatii valtaväylää ja tietä. Mikähän lippu on\netumastossa? On niin hämärää vielä ja lippu riippuu märkänä pitkin\ntankoa. Reelingillä on tiuha, musta ihmisparvi; he tuijottavat vaieten,\nkaula pitkällä rannalle, kalpeneviin, ohuihin valoriveihin, taloihin ja\ntorneihin, jotka kuumottavat harmaan mustista sadepilvistä. Nyt\nlepattaa lippu hiukan ja avautuu... tietysti tähtilippu! -- Pieni\nsiipilaiva myllää varomattoman nopeasti ja liian läheltä heidän\nohitseen. Sen aalto pousahtaa ja räiskähtää yli kuutin laidan; sen savu\npullahtaa heidän eteensä ja ympärilleen niin etteivät he näe tuumaa\njoelle. Ja Petter Sööt lausuu toisen sanansa sinä päivänä: \"Lempparin\nkatkurännäli.\"\n\nSitten valkenee vähitellen päivä... Koko satama huuruaa ja usvii ja\ntippuu vettä; joka mastosta, joka tangosta, viiristä, joka savupiipusta\nja laivain kupeista, aitauksista ja ponttooneista rämysade räiskyy ja\nheruu kaiken päivää, kunnes ilta hämärtyy. Sitten on pyhän aatto.\nSilloin Klaus Baas kulkee satojen lastaajien ja telakkatyöläisten\nmustassa parvessa, joka verkalleen, likomärkänä ja uuvuksissa vyöryy\nrantakaiteita pitkin, ylimeno-höyryille. Ja sitten hän juoksee kotiin.\n\nMutta pojan mieli on vain valoisa ja lämmin, harmaan ja vilun ilmankin\nalla. Ah sellaista loistetta ja kauneutta ja lämpöä! Kelpo\ntulevaisuuden ihana unelma säteilee niistäkin kylmäin syyspäiväin\nsadepilvistä. Ehkäpä nyt, kun hän kotiin tulee, istuu jo vieras lieden\nluona, ja Hannalla on kultakäädyt kaulassa, ja pikku Riku, joka aina\ntahtoo laivoja, leikkii oikealla pienellä höyrylaivalla... miten se\nsurisee ja juoksee pitkin permantoa!... Ja äiti on vihdoinkin\nystävällinen ja iloinen ja silittelee pikku siskojen päätä... Ja hänpä\nsanookin, ettei hän enää puotipojaksi tahdokaan, vaan kauppiaaksi,\njohonkin konttoriin. Ja hän kun tekee työtä! Hänestä tulee niin kelpo\nmies, ettei moista... ja hän levittää tavaroitaan koko maailmaan.\n\nNiinkuin jalot kansat ovat tehneet, ja tekevät yhä tänäkin päivänä,\nitselleen jumalia yleväin, utuisten mielikuvainsa mukaan, muovailevat\nsalaisten, hienoimpain sydänkaipuidensa ja toimeentulotoiveidensa\nmuodon jälkeen, niin haaveksi Klaus Baaskin, tuo hyvän vanhan suvun\nnuori vesa. Hän kuvitteli olevan ulkopuolella itseään mahdin ja\nhenkilön, joka toisi hänelle ja hänen rakkaimmilleen onnen päivät;\nmutta se mahti olikin syntymässä juuri hänestä itsestään. Unelmia hänen\najatuksensa olivat, vain mielikuvien leikkiä; mutta ne ennustivat\noivallisen ja voimakkaan elämän kaipuuta ja hyödyllisen elontyön\netsintää. Ne olivat vain unia. Mutta ne eivät viittoneet pelkkään\nelämän mukavuuteen, eivät ulkonaiseen kunniaan. Ne vaativat laajempaa\ntoimintapiiriä ja siinä uutteraa ponnistusta niiden hyväksi, joita hän\nrakasti.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKerran he sellaisena kylmän kosteana syyspäivänä lykkivät iltahämärissä\nkuuttiansa pienen Grasbrookin varastomakasiinien editse, matkalla\nGrasbrookhafeniin viemään tavaroita. Puuskapäissä puhalteleva\nlänsituuli ja lukemattomat ristiin rastiin kiitävät hinaajat ja\nhöyrypurret tekivät veden rauhattomaksi: se hyppi, vaahtosi ja räiskyi\nkuin parvivain kalain temmeltäessä. Ja tihkusade suomi heitä\nvasten kasvoja. Kauan aikaa he pysyttelivät aivan paalulaiturin\nkupeella; mutta sitten heidän täytyi erään laituriin kytketyn\noberlandilais-purren vuoksi kaartaa kauemmaksi väylälle. Silloin tuli\nsuuri höyrylaiva alavirtaan heitä kohti ja sen täytyi kääntyä heidän\npuolelleen antaakseen toisille tietä. Oberlandilais-purresta ei tullut\nloppua: se oli yhä heidän vasemmalla puolellansa. Höyrylaiva tuli\nlähemmäksi, tuli aivan liian lähelle... Ja puristi pienen kuutin\nitsensä ja oberlandilais-purren väliin ja painoi sen alas kihisevään,\nvihertävään veteen.\n\nKlaus Baas ehti vain nähdä, kuinka Petter Sööt, vaieten kuin ainakin,\ntarttui pitkällä hypyllä oberlandilais-purren reelinkiin, ja kuinka\nhöyrylaivan rautakylki läheni, ja miten tavarat vierivät veteen ja\nkuohu hyrskähti sisään; sitten hän vaipui kupruun. Hän huitoi\nkäsillänsä ja potki jaloillaan ja pääsi jälleen vahingoittumattomana\nveden pinnalle. Hänelle kurotettiin puoshakaa, hän tarttui siihen ja\nkiipesi omin voimin oberlandilais-purren kannelle. Siinä hän nyt seisoi\nja piti kiinni köysistä ja syljeskeli ja päristeli ja lupsutteli\nhuuliaan ja silmäluomiansa. Joku sanoi rauhallisesti: \"No, alapa juosta\näitisi luokse.\" Toinen nauroi huolettomasti ja sanoi: \"Niin on märkä\nkuin uitettu koira.\" Petter Sööt nojaili purren kaidetta vasten ja\ntähysteli veteen, vieläkö kuutista laitaakaan näkyisi. Laivurin vaimo\nseisoi hajalla säärin, kädet puuskassa ja ällisteli mitään virkkamatta.\n\nKun Klaus Baas vihdoinkin vesisten silmäripsiensä välitse eroitti\nmaailmaa ympärilleen, ravisti hän vielä kerta lujasti hartioitaan,\nsitten hän tähysti, mistä mukavimmin pääsisi paalulaiturille, loikki\npitkin askelin kiipeämispaikkaa kohti ja kapusi purresta pois ja lähti\nkotiin minkä kerkisi.\n\nUnohtuivat märät vaatteet ja vilu ja hampaiden kalina. Hän vain\nsadatteli höyrylaivaa, sadatteli Petter Söötiä ja miehiä, jotka olivat\nnauraneet, sadatteli laivurin vaimoa ja meriveden kerrassa kehnoa\nmakua, koko satamaa. Ei niin kymmenellä hevosella häntä sinne takaisin\nsaataisi! Hän oli kauan sitten saanut kokoon nuo yhdeksänkymmentä\nmarkkaa ja maksanut velan! Ja olipa hänellä nyt uudet vaatteet ja uudet\nsaappaatkin! Mitä hänen tarvitsi siellä enää olla!? Olisi voinut käydä\nohraisesti! Herra armahda! Tuota kirottua vettä!...\n\nLeuat loukkua lyöden ja kiukutellen hän tuli kotiin ja kertoi, mitä oli\ntapahtunut, ja sanoi, että nyt hän ei sinne enää mene. Äiti murahti\ntylysti: \"Sellainen rääpelö olet kuin muutkin Baasit! Joudutko\nsänkyyn!\" Ja jatkoi työtään.\n\nSeuraavana päivänä iltapuolella Klaus sanoi, että hänen on lähdettävä\netsimään parempaa paikkaa, pani päälleen uudet vaatteet, kampasi\ntukkansa veden kanssa niinkuin tavallisesti ja pyysi Hannaa katsomaan\nvähän hänen pukuansa, ja käänteli ja pyörähteli. Ja lähti satamaan\nDovenfleetille,[36] jossa muisti nähneensä kauppakonttoreita. Uuden\npukunsa ja pulskien saappaittensa arvon tietäen hän asteli\njäykänlaisesti. Hän tunsi hämärästi, että johonkin noista konttoreista\nhänen pitäisi nyt päästä, mihin toimeen tahansa, kunhan vain pääsisi:\njuoksupojaksi taikka pakkaajaksi tahi oppilaaksi. Niin että kohta saisi\nmuutaman lantin rahaa ja samalla tilaisuuden tehdä työtä ja kehittyä\nvähitellen kelpo ihmiseksi.\n\nHän pujahti arasti ensimäiseen konttoriin. Se oli pieni ja niukasti\nkalustettu huone; kolme neljä nuorta miestä istui kirkkaan akkunan\nääressä pitkän ja leveän pöydän ympärillä kirjoitustöissä. Joku\nvanhanpuoleinen herra kulki juuri sen huoneen läpi toiseen ja tuli\nsivumennen hänen luoksensa ja kysyi kylmästi, mitä hänellä oli asiaa,\nja vastasi: \"Me emme nyt tarvitse.\"\n\nKlaus Baas lähti allapäin toiseen taloon, nousi vanhat, pölyiset\nportaat ja pujahti varovasti sisään. Se oli matala ja huonosti valaistu\nhuone; viisi kuusi nuorta herraa työhommissa paikoillaan selkä\nköyryssä. Vankka, hartiakas mies, joka istui vierushuoneessa, näki\nhänet, tuli luo ja kysyi: \"Mitä asiaa?... Onko todistuksia?... Mikä\nisänne?... Missä hommissa pääsiäiseltä?... En voi käyttää...\"\n\nKlaus Baas aikoi sanoa vielä jotain. Mutta herra oli jo kääntänyt\nhänelle selkänsä...\n\nJa samoin kävi kolmannessa ja neljännessäkin konttorissa.\n\nHän jätti yrityksen siksi päiväksi valtaan, koska iltakin jo läheni, ja\nmaleksi satamassa rantoja pitkin, aikoen mennä kotiin pienen mutkan\nkautta. Niin hän tuli St. Paulin höyrylaituriin ja nousi Davidstrassea\npitkin kaupungin keskustaan. Ilma, joka oli viikkokausia ollut surkea\nja rämyinen, muuttui nyt: tuli oikein kaunis syysilta ja raikas tuuli\npuhalteli. Hän alkoi käyskennellä laiskasti ja oikoi selkäänsä ja\nnautiskeli raittiista ilmasta ja uudesta puvustaan ja ajatteli\nriemuiten, että nyt siitä raskaasta työstä oli päästy. Niin hän kulki\nverkalleen satamasta vierivän ihmisvirran mukana ja katseli kaikkea\nympärillänsä.\n\nDavidstrassen ja Spielbudenplatzin[37] kulmaukseen oli kuleksiva\nkirjankaupustelija seisauttanut rattaansa ja levitellyt niiden pitkille\nlavoille kauppatavaransa. Ja nyt hän käveli siinä kärryjensä vieressä\nedestakaisin kädet syvällä taskun pohjissa. Pari työmiestä, toinen\nvanha, toinen nuorempi, seisoi rattaiden luona katsellen kumarapäin\njotakin kirjaa. Klaus Baaskin pysähtyi silloin ja tähysteli kaula\npitkällä kirjoja ja mietti, että mitäs, jos hänkin vähän katselisi\nnoita? Ja miksi ei? Olihan hänellä taskussa viisi markkaa,\nkunniallisella työllä ansaittua omaa rahaa. Eikö hän ollut tehnyt työtä\nkokonaista kahdeksan kuukautta, kuluttamatta omiksi hyvikseen niin\ngroschenia? Ja hän oli jo kuudentoista vanha! Eikö hän nyt kerrankin\nsaisi ajatella hiukan omaakin mukavuuttaan? Valita jokin kirja ja\nlueskella sitä kaikessa rauhassa?\n\nItsetietoisena säästöistänsä hän tuli lähemmäksi ja katseli kädet takin\ntaskussa kirjojen nimiä. Tuossa oli paksu kirja: \"Stanley, Mustien\nmaanosassa.\" Kansikuvassa oli pitkä jono hoikkia neekereitä, jotka\ntaivalsivat äärettömän ruohoaavikon poikki; taustalla valtavia metsiä.\nKas siinäpä kirja! Niin olisi hänkin tahtonut vaeltaa viljelemättömiä\nja vieraita maita! Mutta kun ei nyt sinne itse voinut päästä, ei\nainakaan vielä, niin eipä moisen kirjan lukeminen tyhmemmäksikään\ntehne! Se maksoi vain markan. Klaus Baas veti kukkaronsa taskusta ja\nsanoi vakaasti, hiukan murteellisella vivahduksella: \"Tuo kirja\ntuossa.\"\n\nKaupustelija, joka oli leveänaamainen ja takkupartainen ikämies,\nkatseli ylös Klaus Baasiin -- poika oli näet pitempi kuin hän -- ja\nojensi hänelle kirjan ja sanoi: \"Kas vaan, oikein parasta kotipuolen\nväkeä!\"\n\nKlaus Baas punastui ja kysyi hämillään ja samalla arvokkaasti: \"Mistä\nte sen tiedätte?\"\n\nSilloin mies löi rintoihinsa ja alkoi kerskua jalosti: \"Häh? Mistäkö\ntiedän?... Minä pääsin Tondernin[38] seminaarista keskiarvolla 'hyvä'!\nMitäs se on, poika? Minä olen ollut kymmenen vuotta opettajana\nHohendammissa! Sinä olet saman seudun väkeä. Murre sinut ilmaisi!\"\n\nKlaus Baasista tuntui sopimattomalta udella, miten mies oli joutunut\nHohendammista, hiljaisesta Elben rantakylästä, St. Pauliin ja\nSpielbudenplatzille. Hän lausui hillitysti: \"Minä olen Heisterbergistä,\nBaaseja.\" Ja miehen kysellessä hän sitten kertoi, missä oli tänään\nkäynyt ja mitä suunnitteli.\n\n\"Vai niin\", sanoi mies, \"oletko etevä ainekirjoituksessa? Siitä se\nriippuu! Minä olin seminaarissa etevin --: naukun otossa ja\nainekirjoituksessa! Uskotkos sen? Jos et usko, niin katsopas vaan\ntätä kirjaa! Ymmärrätkös? 'Aineen loogillinen suunnittelu ynnä\nesimerkkejä...' tuossa tekijäin nimet... katsopas, mitäs tuossa lukee?\n'Dierk Vogt, Hohendammin kansakoulun opettaja'.\" Ja kaupustelija\njymäytti taas nyrkillään rintaansa ja sanoi: \"Jos sinä haluat: Dierk on\nvalmis kotipuolelaisen hyväksi kaikkeen... aivan kaikkeen! Hän jakaa\nruokansa, vuoteensa hänen kanssaan. Älä poistu vielä, kotipuolen mies,\nminä olen niin yksinäinen ihminen!\"\n\nUusi tuttavuus herätti kyllä uteliaisuutta; mutta mies ei tuntunut\nKlaus Baasista tarpeeksi arvokkaalta tutulta. Hän jäi siihen\nseisoskelemaan, mutta pysyttelihe hiukan syrjemmällä.\n\nParvi tehtaantyttöjä kulki pajattaen ohi. Sitten joukko merimiehiä,\npiippunysät hampaissa ja kädet housuntaskussa. Joskus maalaisia,\nkaksin, kolmin, uteliaina tähystellen. Tuossa kaksi katutyttöä:\nholsteinilainen tallirenki, suitset olalla, kääntyi ja katseli heidän\njälestänsä. Sitten tuli paikaton kauppa-apulainen ja joutilas, juoppo\nkisälli. Parvi keskenkasvuista ja aikaisin rappiolle joutunutta\nnuorisoa. Emännät iltaostoksillaan. Ja kaiken aikaa vieri satamasta\nkeskeytymätön työläisvirta.\n\nJoku kulkevista seisattui, kun sattui, katselemaan kirjarattaita: otti\nkirjan käteensä ja pani sen paikoilleen taikka osti. Ne olivat aikoja,\njolloin teollisuutemme kasvoi valtavasti ja heitti ihmiset\nsekaisin ja ankarampaan todellisuuteen, mikä teki heidän silmänsä\ntarkkanäköisemmiksi ja mielensä järkevämmäksi. Enimmät ostivat kyllä\nyhäkin hurjia seikkailuromaaneja ja jotkut siivottomiakin juttuja.\nMutta monet halusivat yhä enemmän ja vakavampia ajankysymyksiä, jotka\nkumosivat vanhaa tai rakensivat uutta. Kun joku ostaja näytti epäilevän\nkirjan arvoa, löi kaupustelija monasti kädellään takkinsa tahraiseen\nrintamukseen, joka pullotti povitaskun paperitäytteestä, ja sanoi:\n\"Minä hankin ainoastaan kirjoja, jotka minä tunnen\", taikka keveämmin:\n\"Totta kai minä sen nyt opettajana tiennen.\"\n\nEräät ostajat tunsivatkin hänet ja nimittivät häntä \"persetteriksi\",\njonka alasaksilaismurre on vääntänyt vanhasta kunnianarvoisesta\n\"präzeptor\"-arvonimestä,[39] sekä kuuntelivat vakavina hänen\narvostelujaan. Mutta kun rattaiden luona ei ollut ostajia, jutteli\nkaupustelija Klaus Baasin kanssa. Poika seisoi kädet uuden takin\ntaskussa, nojaellen seinää vasten, -- muka hyvin välinpitämättömänä,\nmutta oikeastaan halukkaasti kuunnellen vanhan juopon kerskailua,\nseminaarijuttuja, tarinoita hänen opettaja-ajaltaan sekä hänen\nkirjaselostuksiaan. Sillä Petter Söötin kanssa kuuttia soudettaessa ei\noltu tosiaan sanoja tuhlattu.\n\nKun satamasta vierivä työläisvirta vihdoin loppui, vaati kaupustelija\nkotipuolen poikaa latomaan hänen apunansa kirjoja pinoon ja sitten\ntulemaan hänen kanssaan illallista syömään. Klaus Baas auttoi ja asteli\npian aikamoisen välimatkan päässä kaupustelijan sivulla, joka lykkäsi\nrattaitaan, ettei vain luultaisi häntä samaan liikeyritykseen\nkuuluvaksi. Mies kääntyi kaidalle kadulle ja työnsi rattaansa erääsen\npihaan. Siellä he kantoivat kirjat rattailta pieneen rakennukseen, joka\noli maan tasalla.\n\nSen jälkeen he palasivat Spielbudenplatzille ja pistäysivät\nWilhelminenstrassen varrella pieneen ravintolaan, jossa siihen aikaan,\nja kai nykyäänkin, kävi paljon kaikellaisia taiteilijoita. Ohjelma ei\nollut vielä alkanut ja illasteltiin paraikaa monien pikku pöytien\nääressä ja juteltiin minkä mitäkin. Entinen koulumestari meni\nsuoraapäätä perälle, jossa istui nurkkapöydän ääressä jo ennestänsä\npari kolme hänen ikäistään herrasmiestä, kutakuinkin välttävissä\nmustissa vaatteissa, esitteli Klaus Baasin kotipuolelaisenaan ja tilasi\nillallista.\n\nKlaus Baas tunsi selvästi nämä olennot vento vieraiksi hänen hengelleen\nja ajatteli, että äiti arvostelisi heidät yhdellä vilkaisulla\n\"lorvehtijoiksi\" ja \"hassuiksi.\" Mutta hän janosi näiden monien mykkäin\ntyökuukausien jälkeen elämää ja sanoja ja katseli uteliaasti sauhuista,\nummehtunutta ravintolaa. Halukkaasti syöden ja vilkkaasti käsiään\nheitellen kertoi pöytäseura matkoistansa, vertaili kaikki kaupungit\nBudapestistä Tukholmaan saakka, arvosteli kaiken maailman taideuutuudet\nja lausui kursailematta tuomionsa ja komeili sanoissa ja liikkeissä.\nKlaus Baasille selvisi pian, mitä nuo kolme samassa pöydässä istuvaa\nherrasmiestä olivat ammatiltaan. Yksi esitti sanoilla ja laululla\nkoomillisia kappaleita: hän oli pieni, paksu ja parraton; toinen oli\nerään musiikkiseuran ensimäisen viulun soittaja: hän oli laiha ja\nkelmeä, pitkätukkainen ja mustahaveninen; kolmas, lyhyt ja kuiva miehen\nkääpelö, jolla oli pieni pyöreä kissan pää, oli ennen ollut viinurina,\nmutta oli sittemmin ruvennut silmänkääntäjäksi.\n\nKirjankaupustelija oli kuitenkin koko pöytäseuran päänä, sillä vaikkei\nhänellä ollutkaan varaa rehennellä sellaisilla erikoistaidoilla kuin\nmuut, niin kaikkeen puhuttuun hän osasi viisaan näköisenä liittää\nlyhyitä, epäileviä huomautuksiansa.\n\nKun sitten illallinen oli syöty, ilmestyi tiskille valtava\njuomamaljakko, johon kaikkien ravintolavieraiden katseet\nkunnioittavasti keskittyivät, ja tuotiin punssilaseja. Silloin nousi\nensimäinen viulu ylös, kilahutti lasiin, nypli haalistuneen mustan\nhelmatakkinsa napit kiinni, pisti kolme sormea rintapieleen, katsahti\nyhtäkkiä sielukkaasti ympärilleen pöytäseuraan, tukehdutti rinnasta\nkohoavan liikutuksen keikauttamalla ohimoille tunkeutuvan mustan\nharjansa niskaan, ja lausui nyt, että hänen vieressään istuva, suuri ja\nmaailman kuulu koomillinen resitaattori, Danielo Danako, tänään täyttää\nkuusikymmentä vuotta! Ja hän ylisti hänen taidettansa, hänen\nmimiikkinsä mestaruutta, joka oli houkutellut tällä ja tuolla puolen\nAtlantin valtamerta monet suut niin hillittömästi nauramaan, joka oli\nmonesta silmästä houkutellut niin herttaiset ilon kyyneleet! Hän\nkiitteli kunniavieraan sisällistä ihmistä, josta olivat todistuksena\nmonet hänen tovereille kustantamansa illalliset ja liikuttavat\ntunnustukset viinipikarin ääressä, myöskin hänelle, puhujalle. Ja jos\nhän oli mistä maailmasta ylpeä -- ja hän oli ylpeä paljosta -- niin\nainakin oli hän siitä, että tämä jalo mies oli nähnyt hänet\nystävyytensä arvoiseksi. \"Mun kulta veljeni, mun velikultani!\" lopetti\npuhuja sekä ojensi suoralla kädellä koomikkoa kohti lasiansa.\n\nKoomikko oli kutistunut tuolillaan sitä pienemmäksi, mitä suuremmaksi\nkehujen kuorma kasvoi hänen päällään. Ja nyt hän istui rinta leukaa\nvasten, ja kyyneleet vierivät virtana mustain haalistuneiden liivien\nrintamuksille. Hän aikoi vastata puheesen, mutta silloin huomattiinkin,\nettä suuri lausuja oli huono tilapäispuhuja; ja sitä paitsi jo hieman\njuovuksissakin. Hän painoi siunaavasti kämmenensä Klaus Baasin\nmyyränkarvaiselle päälaelle ja lausui itkien: \"Tämä nuorukainen tässä,\ntämä minun hyvä ystäväni, puhuu minun puolestani.\"\n\nKlaus Baasin olo kävi liian tuliseksi! Hän väänsi varovasti päänsä ukon\nkämmenen alta pois, kopaisi Stanleynsä ja puikki seurueen kovaäänisesti\nmelutessa matkaansa.\n\nNo kaikkea ihmettä! Miten merkillisiä ihmisiä! Jospa äiti tietäisi\nhänen moisten veikkojen parvessa istuneen! Tai hänen ylipäätänsä\nkäyneen St. Paulissa!... Mutta olipa sitä mahdottoman hauska nähdä! Ja\nhän aikoi heti tänään vielä pikkuisen katsella. Ehdottomasti! Ja\nmiksipä ei? Kyllä oli tehty työtä ja kovaa! Hän oli kuudentoista, eikä\nollut vielä nähnyt St. Paulia!\n\nHän alkoi kuleksia kirja kainalossa minne ihmisvirta vei. Oli tullut jo\naivan pimeä. Englantilaiset matruusit, höllähousut... kylläpä ne\nkulkevat hajasäärin. Mikä hävytön likka se tuo oli? Katsoi häntä ihan\nkuin tuttua, ja kuin haluten puhella hänen kanssaan. Ja kapakassakos\noli tungos! Ja kaikki nauroivat ja porisivat! Ja hänen elämänsä, kuinka\nse oli hiljaista ja köyhää ja sanatonta! Eikö noilta miekkosilta ollut\nkeltään kuollut isää tai siskoa, eikö kellään ollut ankaraa äitiä, ei\naavistusta suruista ja puutteesta? Ja tuolla oli suuri näyttely:\nneekeritansseja! \"Hyvä herrasväki! Kaksikymmentä villiä naista\nDahomesta! Ei milloinkaan ennen näytetty!\"... Ah, tätä elämän\npyörrettä!\n\nTuokion päästä hänen teki mieli pistäytyä erääsen ravintolaan. Hän meni\nnurkkapöydän taa, tilasi lasin olutta, maisteli sitä ja katseli väkeä\nja katseli Stanleytään, ja alkoipa siinä ajatuksissaan kirjaa selailla.\nJa hän unohti kokonaan ympäristönsä. Hänellä ei ollut moneen vuoteen,\naina siitä kun hän oli lukenut Robin poika Krusoen, ollut tilaisuutta\nja aikaa lukea mitään yhtenäistä kertomusta. Nyt hän vaipui lukemiseen\nkuin noiduttu. Näiden ihmisten elämä ja touhu oli hänen hengelleen\nvielä tuntematon ja vieras; kirjasta saatu elämä oli hänen\nkehitysasteensa mukaista. Vieraita tuli ja meni. Parvi nuoria\nkauppa-apulaisia valtasi viereisen pöydän ja alkoi meluta ja lasketella\nsutkauksia. Klaus Baas katsahti mietteissään ylös ja tunsi hämärästi\nolevansa tuon pöytäseuran takana nyt vielä paremmin piilossa. Ihmiset,\njotka näkivät hänen niin huolettomasti lueksivan, luulivat varmaankin\nhäntä ravintoloitsijan pojaksi, kun hän oli niin nuorikin, eivätkä\nmitenkään häirinneet hänen rauhaansa. Yksi vain pisteliäästi sutkahutti\nhänelle: \"Lyö kirja penkin alle, poika! Täällä on elämä, täällä heiluu\nhattu!\" Klaus Baas katsahti puhujaan hajamielisesti, hymyili nolosti\nhaaveissaan, ja jatkoi lukuansa. Pitkän aikaa hän sai olla rauhassa;\nsitten tuli nuori, kalvakka mies ravintolaan, katseli ympärilleen, ei\nnähnyt muualla paikkaa ja istahti Klaus Baasin pöytään. Istui kotvan\naikaa hiljaa ja kysyi sitten: voisiko herra neuvoa outoa Hampurissa?\n\nSilloin Klaus Baas löi kirjansa kiinni ja ryhtyi puheisiin ja vastasi\nkysymyksiin ja kysyi itsekin vieraalta minkä mitäkin. Nuorukainen oli\npari vuotta vanhempi kuin hän ja oli tullut Ylä-Schlesiasta työnhakuun\nHampuriin; muuta selvää ei hänestä paljoa saanut. Klaus Baas kysyi,\nelivätkö hänen vanhempansa: toinen kertoi heistä välinpitämättömästi\nkuin olisi puhunut ventovieraista. Klaus Baas kyseli hänen veljistään,\nsisaristaan: kyllä, olihan niitä useitakin, liikaakin -- ja tulokkaan\nnaama oli niin ilmeetön ja välinpitämätön kuin olisi puhuttu maantien\nkivistä, joiden ohi hän oli sattunut kulkemaan. Klaus Baas kysyi, miten\nhän tänne oli joutunut, mitä teitä, missä kaupungissa oli käynyt: ei\npoika tiennyt. Millä tavoin hän oli koettanut täällä päästä työhön?\nIlmeni, ettei hän ollut juossut jälillä suinkaan kuin jäniskoira, vaan\noli hyppelehtinyt minne sattuu kuin sylikoiran penikka. Ja olipa muun\nmuassa sattunut St. Pauliin ja tähän pöydän ääreen, ja katsoi nyt\ntylsästi olutlasiinsa.\n\nKlaus Baasissa paisui turhanpöyhkeä sääli, ja hän alkoi kopeilla\nikäänkuin olisi Hampurin joka sopukan tuntenut. Ja hän lähti pian\ntulokkaan kanssa kadulle, näyttämään hänelle Hampuria.\n\nHän kierteli uuden tuttunsa kanssa pitkin katuja, joilla nyt illalla\noli vilkas liike, -- kaikki oli hänellekin vielä aivan uutta ja outoa:\nhän ei ollut iltaisin koskaan tohtinut lähteä kotoa; ja he tulivat\nSteinwegiä ja suurta Burstahia[40] pitkin Alsterille.\n\nSiellä he seisoivat hyvän aikaa uudella Jungfernstiegillä[41]\nraikkaassa, kirkkaassa syysyössä erään suuren hotellin edustalla, jossa\noli juhlat. Ulko-oven kamanoissa riippui kauniit seppeleet, ja kun\nsisäovet milloin aukesivat, kuului iloista soittoa ja äänten hälinää.\nVaunurivi jo odotti hotellin edustalla; ja joskus tuli yksinäinen\njuhlavieras tai joku pari ulos ja lähti vaunuilla tai kävellen\nkotiinsa. Kellarikerroksesta kuului keittiökalujen kilinää.\n\nSchlesialais-poika meni kadun toiselle puolelle ja istahti sinne\npenkille ja katseli untelosti eteensä. Hänen Hampurin tutkimishalunsa\nloppui jo tähän. Klaus Baas sanoi hänelle, että pitääpä katsoa, eikö\nhotellissa ollut erästä hänen perheensä tuttua: he näet odottivat\nparaikaa kotimaahan erästä rikasta ystävää Etelä-Amerikasta. Ja hän\nmeni jälleen kadun toiselle puolelle hotellin ovelle ja katseli\nvaieten, suu auki, ahnaasti, nautintorikkaan juhlan kauniita kuvia,\njollaisia hän ei ollut ennen nähnyt.\n\nHänen seisoessaan ja katsellessaan aukesi yhtäkkiä sisäovi ja kadulle\ntuli kaksi nuorta tyttöä, uhkean ja kauniin äitinsä seurassa. He\nodottivat hetkisen vaunujaan, -- ja ah, silloin tunsi Klaus Baas, että\ntytöt olivat ne hänen tuttunsa! Ne ne olivat! Kuinka kauniita valkeissa\nlyhyissä hameissaan, -- pohkeet sirot ja hoikat, pikku jaloissa mustat,\nkiiltävät kengät! Klaus Baas väistyi hitaasti pimeään seinäkomeroon,\netteivät ne häntä näkisi. Ne ihan varmaan! Olivat kasvaneet hiukan, ja\nyhä, yhä kaunistuneet! Häntä ahdisti ja rusensi tunne: miten kaukana\nminä olen heistä! Mitä olen minä heidän rinnallansa! Miten minä olen\nköyhä ja loitolla heistä!... Ja sitten tulivat vaunut ja ne vierivät\npois... -- Hyvä Jumala, huoahti Klaus Baas, nyt ne menivät! Nyt tuskin\nnäen heitä koskaan...\n\nSamassa kuului kellarikerroksen luukusta ystävällinen, hupaisa ääni:\n\"Kuule, haeppas toverisi tuolta, ja tulkaahan sitten tänne.\"\n\nSenpä vainusi untelo ja välinpitämätön schlesialainenkin: tuokiossa\nhänestä tuli pirteä mies, hän kepsahti ylös ja riensi Klaus Baasin\nrinnalle... \"Minäkin olen monasti poikana saanut mennä täti Nurmelaan\nyöksi\", sanoi kokki alhaalta. \"Saattepa vähän lämmintä keittoa.\" Ja hän\notti lautasen toisten joukosta valkeaksi kuuratulta pöydältä.\n\nMutta Klaus sanoi, että hänen täytyy nyt lähteä, ja kiiruhti kotiin\nminkä kerkisi.\n\nRientäessään hiljaista, öistä katua hän ajatteli vain yhtä ja ainoista:\nHyvä Jumala, jospa onni koittaisi!... Minun täytyy yrittää johonkin\nkonttoriin... Teen työtä vaikka katketakseni... Hyvä Jumala, jos\nyhtäkkiä onni koittaisi.\n\nÄiti oli yhä työssä kotona, vaikka kello oli jo kahdentoista paikoilla.\nKlaus Baas sanoi olleensa eräässä konttorissa, juoksupoika oli lähtenyt\nmatkaansa, työtä oli kestänyt yöhön saakka. Antje Baasin kasvot eivät\nvärähtäneetkään, hän ei virkkanut mitään, teki vain työtänsä. Ja poika\nmeni nukkumaan.\n\nSeuraavana aamuna hän alkoi heti herätessään ajatella taas noita kahta\nherrastyttöä ja haaveksia, miten pääsisi heidän vertaiseksensa. Ja hän\najatteli, että onni varmaan hänelle pian koittaa, ja vaipui velttoon\ntunnelmaan: ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin odottaa ja\nottaa onni, kun se tulee. Hän huomasi Stanleynsä ja syventyi lukemiseen\neikä malttanut jättää kirjaa käsistään. Hän sanoi äidilleen menevänsä\ntaas tänä iltana konttoriin ja toivovansa siellä juoksupojan paikkaa;\nja samosi sangen huonolla omallatunnolla Stanleyn kanssa yhä syvemmälle\nmustien maanosaan. Antje Baasin edessä oli pino valkeita ompeluksia,\nniiden takaa hän vähä väliä vilkaisi tiukasti ja epäluuloisesti\npoikaansa. Kun Klaus Baas kerran iltapuolella kohotti päätänsä, niin\nhän huomasi äidin katseen; hän tuli vallan levottomaksi, pani kirjan\npois ja lähti ulos, mukamas työhön.\n\nMutta kadulla hänestä tuntui taas liian myöhältä mennä työnhakuun\nkonttoreihin. Ehkäpä, ehkä kohtaa hänet St. Paulissa suuri, suuri onni!\nEhkä rikas herra on palannut Amerikasta! Ehkä hän ei ollutkaan tuon\ntylyn yksinkertaisen naisen poika. Huomenna hän ehkä saa hyvän paikan\njossakin hyvässä konttorissa. Hänen omatuntonsa oli surkean huono ja\nlevoton. Mikäpä eteen sellaisessa asemassa ja sellaisella tuulella? Hän\nkulki eteenpäin ja tuli pian taas Spielbudenplatzille. Ja siellä\nhuvitusten vilinässä, jota hän hiukan jo tunsikin, mieli taas keveni,\nja hän asteli varmana ja reippaasti edelleen.\n\nMutta juuri kun hän pysähtyi ensimäisen konserttihallin ovelle ja\nmietti siinä kahden vaiheella, uskaltaisikohan vähän pistäytyä sisään\nkatsomaan... niin yhtäkkiä hänen edessään seisoo äiti! Klaus Baas\npelästyi kauheasti! Pelästyi melkein enemmän sitä tosiasiaa, että äiti,\nhänen äitinsä, seisoi nyt tuossa hänen edessään, illalla, St. Paulissa,\nkuin omaa kohtaloansa. Hän sipaisi kädet taskusta ja astui vaistosta\naskeleen taaksepäin. Mutta samalla läiskähti jo korvatillikka. \"Kyllä\nminä sinusta Baasit karistan!\" sanoi äiti vihaisena ja tylysti. \"Renki\nsinusta tulee!\"\n\nKlaus Baas otatteli kotiin, poskilla polte, johtuva muustakin kuin\nkorvatillikasta. Hänen järkensä selvisi tuossa tuokiossa, yhtäkkiä\nhänestä tuli toinen mies. Kas sen hän oli ansainnutkin! Vetelehtijä hän\noli, ajan varas, lorvehtija, kuin Jonni Dau. Ja valehtelija! Tuleva\nkuritushuoneen kasvatti! Kauheata, kamalaa! Että äiti oli tullut\nhänen jälestänsä ja yllättänyt hänet! Olihan hän itse jo tiennyt\nhairahduksensa! Kamalaa, kamalaa! Korville keskellä katua! Se oli\nkauheampaa kuin hiilipihdit! Hän muisti vielä selvästi sen tytön\nällistyneet kasvot, joka sattui kulkemaan ohi juuri kun äiti tuli! Ja\näiti oli lausunut vielä hänen nimensä! Baas!... Baas... Aivan ääneen!\nHyvä Jumala! Seitsemään vuoteen hän ei ilkeäisi näyttää kasvojaan St.\nPaulissa! Hänen täytyisi tekeytyä tuntemattomaksi ja käyttää toisia\nvaatteita! Hänen täytyisi piiloitella, kunnes kasvaisi parta, niin\nettei kukaan siellä enää häntä tuntisi...\n\nHän juoksi, loikki Millernthorin poikki kuin ryövärit kintereillä. Hän\nei tahtonut katsoa taakseen, tuleeko äiti jälestä. Lyököhän se häntä\nvielä?... Sehän on mahdotonta: hänhän oli jo kuudentoista! Kauheaa!\nRengiksi, rengiksi vaan! Mutta se oli juuri parhaiksi! Huomenna äiti\nvie hänet maalle ja pestaa hänet kaikeksi ijäkseen rengiksi! Se kauhea\njunamatka! Ja sitten rengiksi, ijäksi!... Mitä oli tehtävä?\n\nPojan mieleen johtui se suuri Amerikan tuntematon. Mutta kummallista:\nse haave haihtui nyt heti, se ajatus ei ollut enää mistään kotoisin!\nIkäänkuin koko kulta-unelma olisi korvatillikasta särkynyt sirpaleiksi!\nEi siitä ollut mihinkään! Ja naisihminen, joka oli lyönyt häntä\nkorvalle, oli epäilemättä juuri hänen äitinsä. Epäilemättä, juuri äiti!\nMaailma muuttui yhtäkkiä inhottavan arkipäiväiseksi. Työtä ja työtä se\noli vaan!... Mitähän, jos ne kauniit tyttöset tietäisivät, että hän oli\nkolme päivää narrina haaveksinut onnea kuin paistettua varpusta suuhun\nlentämään ja laiskehtinut St. Paulissa! Entäs maalari-neiti sitten! Ja\nmistä nyt työtä? Heti, jo tänä iltana. Arvelematta tuumasta toimeen!\nMutta minne? Minne vaan, kunhan ei joutuisi äidin käsiin! Jospa\njuoksisi nyt maalarin luo! Olihan jo syksy ja ehkä Laura Morgenstern\noli tullut takaisin?\n\nHän pisti kiirettä eikä seisattunut ennenkuin läähätti maalarin\ntyöhuoneessa -- kuin hätyytetty rotta turvaan päästyänsä.\n\nMaalari istui tavallisella paikallaan, sivellen illan hämärässä vielä\njonkin apostolin manttelia. Häntä vastapäätä, samalla tuolilla, jolla\nkaunis pieni tyttö oli istunut, istui nyt vanha valkotukkainen ukko,\nhuonoissa vaatteissa, silmät selällään kuin millä haamulla. Maalari\nnäkyi juuri tuttavallisesti jutella jurotelleen ukon kanssa, ei\nkääntänyt Klaus Baasin tullessa päätänsä ja sanoi vain: \"Odotahan\nvähän.\" Sitten hän kuitenkin hetken päästä katsoi silmälasiensa yli\nhäneen ja sanoi: \"Kas, sinähän se olit, Klaus?! Mitäs nyt asiaa?\"\n\nKlaus Baas kertoi änkytellen viimeaikuiset tapahtumat: isän kuoleman,\nrahakiipelin, kotimatkan, hiekkakuutin soudun... eikä nyt tiennyt mihin\nryhtyä.\n\nMaalari asettui mukavasti selkäkenoon ja maalasi, katsoi vanhukseen ja\nmaalasi taas. \"Pesehän pensselit\", hän sanoi.\n\nKlaus Baas pesi pensselit ja vilkaisi tuon tuostakin arasti maalariin;\nja läähätys keveni siinä, ja hän alkoi saada henkeä keuhkoihinsa.\n\nJonkun ajan päästä sanoi maalari: \"Isäni tahtoi minusta väen väkisin\nopettajatarta; se olisi ollut kaunista: olisin hölvännyt lasten silmät.\nÄiti oli järkevämpi; hän sanoi: miksi tyttö tahtoo ja mihin hän pystyy,\nsiksi hänen täytyy ruveta. Sanotaanpa siis mekin nyt: mihin tahdot sinä\nja mihin sinä pystyt?\"\n\nKlaus Baas ällisteli häntä surkean ja tuhman näköisenä. \"Mihinkä tahdon\nja pystyn?\"\n\n\"Niin\", vahvisti maalari. \"Mietipä vähän aikaa ja sano sitten.\"\n\nKlaus Baas oli sellaisessa jännityksessä ja tuskassa, että vedet\nalkoivat nousta hänen silmiinsä.\n\n\"No sano nyt vaan\", lausui maalari sitten melkein uhkaavasti. \"Suu\npuhtaaksi.\"\n\n\"En pääse äidin tähden\", vastasi Klaus Baas, \"muuten matkustaisin\nmaailman ympäri, ensin Afrikaan.\"\n\nKlaus Baas pelkäsi, että nyt se putoaa pelästyksestä alas tuolilta.\nMutta maalari vastasikin aivan rauhallisesti: \"No sen minä arvasin. Ja\nmitä sinne? Kristinuskoako viemään?...\"\n\nPoika pudisti päätänsä.\n\n\"No\", hymähti maalari, \"se on totta se, ethän sinä paljon siitä.\nKirjoittaaksesi matkasta kirjan?\"\n\nKlaus Baas pudisti taas päätänsä.\n\n\"No, sano sitten Jumalan nimessä, mitä varten sitten?...\nhuvikävelyllekö sinne tahdot?\"\n\nKlaus Baas näki, ettei nyt taaskaan auttanut muu kuin suorat sanat, ja\nhän vastasi: \"Katsomaan millaista siellä on... ja siellä tointa\nherättämään ja -- johtamaan.\"\n\nMaalari nojautui yhä syvemmälle tuoliinsa ja katsoi ukkoa kiihkeän\nhartaana ja virkkoi: \"No sen olisit voinut sanoa heti: sinä tahdot siis\nkauppiaaksi.\"\n\n\"Niin\", huudahti Klaus Baas ja henkäisi kevennyksestä. \"Siksi olen\ntahtonut aina. Ja olen jo koetellutkin; mutta ne eivät huoli minua, kun\nolin siellä kuutilla ja kun en ole käynyt parempia kouluja.\"\n\nLaura Morgenstern sivelteli vähän aikaa. Sitten hän lopetti työnsä,\nlaski ukon pois, puuhaili minkä mitäkin huoneessaan, pistäysi eteiseen\nja tuli takaisin hartioillaan tavattoman leveä ja pitkä vaippa ja\npäässä vanhankuosinen, suuri huopahattu. Pensselit oli jo asetettu\nentiseen tapaan järjestykseen ja riviin pahvilevylle. \"Tule!\" sanoi\nLaura Morgenstern.\n\nHe menivät kadulle ja kääntyivät satamaan päin. Klaus Baas kulki koko\najan pari askelta perästä, mutta kun maalari kyseli hänen\nvanhemmistaan, sisaruksistaan, koulunkäynnistään tai Petter Söötistä,\nsilloin Klaus Baas kepsutti pari askelta maalarin eteen ja vastasi\nhänelle. Sitten hän taas jäi taemmaksi. He kulkivat Rödingsmarktin\npoikki Dovenfleetille ja menivät sen varrella erääsen vanhaan, komeaan\ntaloon: nousivat pari porraskertaa ja pysähtyivät kirkkaiden lasiovien\ntaakse, joiden ruuduissa seisoi: \"Kauppayhtiö P.C. Trimborn.\" Siinä\nhengähdettiin vähän ja astuttiin sitten sisään.\n\nKlaus Baasin silmissä vilisi kaasulamppuja, vaaleita saleja, paljon\nhienoja nuoria herroja, jotka katselivat heitä. Paperipinkkoja...\nsuuria kirjoja. Hän kuuli maalarin tuolla kaukana sanovan haluavansa\npuhella herra Trimbornin kanssa. Hän näki neidin katoavan silmistään,\nja seisoi nyt turvatonna ja suojatonna, katsellen hämillään alas\nlattiaan. Laura Morgenstern tuli sitten takaisin, viittasi hänelle, ja\nKlaus Baas meni hänen jälestään komeaan huoneesen. Siellä hän näki\nsuojelijansa leveän selän takaa pitkän ijäkkään herran, jolla oli\nhienot mustat vaatteet; se sanoi hänelle merkillisen hillityllä,\njokapäiväisellä äänellä: \"Vetäkääpä ovi kiinni!\" Kun Klaus Baas oli sen\ntehnyt, kyseli herra häneltä lyhyesti ja selvästi hänen vanhemmistaan,\nlapsuudestaan, koulusta ja erityisestikin viime kesän toimista.\n\nKysymysten täsmällisyys tuntui hänestä oikein hyvältä, sillä hän oli\nelellyt omissa valloissaan ja kaipasi kasvatusta. Yksinkertainen\nsuoruus tuntui kuritukselta; vieras kylmä katse haihdutti valheelliset\nunelmat tuossa tuokiossa. Ja Klaus Baas vastasi nyt rauhallisesti ja\nlyhyesti, henkeään pidätellen, mutta vedet silmissä. Kun herra viimein\nkysyi, jaksaisiko äiti elättää häntä vielä kolme vuotta, vastasi Klaus\nBaas, huulet vavisten ja rinta ylpeydestä, riemukkaasta hellyydestä\npaisuen, että äiti teki hänen hyväkseen kaiken voitavansa, työtä yöt ja\npäivät. Hän oli itse maksanut velan Timmermannille, ja äidillä oli\ntyötä minkä ehti tehdä.\n\nHerra mietti vähän aikaa. Ja sitten hän kääntyi maalarin puoleen ja\nsanoi:\n\n\"Te olette jo kauan olleet tuttuja? Olette nähnyt hänen todistuksensa,\njotka olivat erittäin hyvät? Sanotte myös, että hänellä on hyvä\nkäsiala?\"\n\nMaalari nyökkäsi.\n\n\"Ja mielestänne\", jatkoi herra, \"pitäisi sellaisen suuren liikkeen,\nkuin tämä minun, tehdä joka vuosi jokin erikoinen hyvätyö?\"\n\nMaalari nyökkäsi nyt kahdesti. \"Minä menen takuusen hänestä.\"\n\nLiikemies hymyili leppoisasti ja tokaisi: \"Mistä summasta?\" Sitten hän\nloi vielä pitkän, tutkivan katseen Klaus Baasiin ja sanoi: \"No, tehdään\nsitten poikkeus ja otetaan nuori mies, koetteeksi. Te pidätte huolta,\nettei hän eroa puvussaan huomattavasti muista meidän pojista. Ja\ntoivotaan vielä, ettette tarvitse katua suositustanne, neiti Laura.\"\n\nNiin he saivat lähteä.\n\nPortaiden alapäässä henkäisi maalari syvään ja murahteli: \"No sitä\nmyöten on kaikki selvä. Herra hyvästi varjelkoon! Etteivät tuollaiset\nvoi koskaan olla hyviä tekeytymättä samalla muka niin yleviksi... Ihan\nluissani sen tunnen... No niin, silmät auki nyt poika, pidäpä huoli,\nettä sinusta tulee jotakin! Tämä oli jalo loikkaus: hiekkakuutista P.C.\nTrimbornin konttoriin... kuinka hän nyt olikaan nimeltään se...?\"\n\n\"Petter Sööt, Laura täti.\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nAntje Baasilla oli tapana pestä joka pyhäaamu ja muutenkin erikoisissa\ntilaisuuksissa isommatkin lapset omakätisesti. Se tapahtui niin rajulla\nvoimalla ja perinpohjaisesti, että he pääsivät hänen käsistään aivan\nmuokattuina, pyöristettyinä ja putipuhtaina. Mutta koskaan hän ei ollut\nkäynyt lapsiinsa niin navakasti käsiksi ja alustanut ja kuuraellut\nheitä niin kuin nyt järjestyksessä kolmatta, jonka luonne pienestä ja\nerikoisesti eilisen tapauksen kautta oli hänestä epäiltävä. Sitten\npoika vielä harjattiin ja suittiin ja haukuttiin lyhyesti, mutta\nläpikotaisesti ja laskettiin pampulla ja hirsipuulla uhattuna menemään.\n\nNeljännestunnin päästä hän pujahti siitä kirkkaasta lasiovesta sisään.\nEräitä nuoria herroja seisoskeli tai istui jo konttorissa valmiina\npäivätyöhönsä. He katselivat uteliaina Klaus Baasiin. Toisesta\nhuoneesta ilmestyi pienenläntä ja keski-ikäinen herra, yllä lyhyt\nlastinkitakki.\n\nKlaus Baas oli nähnyt ja kuullut, kuinka ihmiset esittelevät itsensä\ntoisilleen. Ja siksi hän kumarsi avuttomasti ja lausui verkalleen ja\nselvästi:\n\n\"Klaus Hinrich Baas.\"\n\nPitkä, punanverevä, hoikka herra, joka nojaili ovenpieltä vasten,\nsutkahutti: \"Heti valmis firma!\" Ja muudan oikein hieno, vaaleaverinen\nnuorukainen katsoi häntä kylmästi ja ylpeästi. Muut hymyilivät.\n\nJos Klaus Baas jo pesusta paistoi punaiselta, niin hän punastui nyt yhä\nenemmän ja katseli avuttomana ympärilleen, mitä tekisi, minne menisi.\nSilloin tuli se pieni lastinkitakkinen herra hänen luokseen ja neuvoi\nhänelle hänen paikkansa ja pulpettinsa.\n\nNyt Klaus Baas istui pukillaan tuskallisessa jännityksessä ja onnesta\njuhlallisena; selkä kyyryssä, edessään lasku, jonka se pieni herra oli\nhänelle ojentanut paikaltaan, joka oli melkein vastapäätä, vielä\nkorkeamman pulpetin takana. Hänen oli koko päivä aseteltava osakkeita,\njotka olivat sekaisin tukussa, numerojärjestykseen ja merkittävä ne\nluetteloon. Niin hän joutui heti tekemisiin suurten lukujen kanssa.\n\nHän tuskin uskalsi vilaista sivulleen siinä köyryselin istuessaan!\nKuinka niillä oli pitkät sääret ja käsivarret! Ja kuinka hienot housut!\nKuinka tyyninä ja rauhallisina ne istuivat paikallaan taikka nousivat\nylös ja menivät ja tulivat takaisin! Väliin heistä joku kysyi toiselta\njotakin, taikka joku tuli viereisestä huoneesta, minkä ovi oli\nselkoselällään, ja antoi jonkun määräyksen. Klaus Baas ei ymmärtänyt\nkysymyksiä eikä vastauksia. Pari kertaa hän kuuli takaansa siitä\nkauniista kamarista sen hiljaisen ja aivan rauhallisen, selvän äänen,\njonka hän jo tunsi. Silloin katsahtivat kaikki toisiinsa, joku nousi\nripeästi ylös ja etsi ja vei kamariin paperit, joita se herra oli\npyytänyt.\n\nSeuraavana aamuna päällikön vielä poissa viipyessä oli konttorissa jo\nrepäisevämpää, ja Klaus Baasia alettiin \"koulita virkaansa\", kuten he\nsanoivat. Se vastapäätä istuva pitkä, hoikka herra, jolla oli punertava\ntukka ja suuret korvanluppanat, sanoi olevan hauskaa nähdä, missä ja\nmilloin Klaus Baas tekisi sievimmän kupperiskeikan. Pian pisti yksi\nkirjeen hänen eteensä ja neuvoi, miten hänen oli se kopioitava ja\nrekisteröitävä. Sitten toinen toi tukun tilauksia ja käski merkitsemään\nkirjaan. Eräs pyysi hänen hakemaan näytevihosta hänelle erään näytteen.\nJonkun päivän päästä hän sai postimerkkikassan. Sanattomalla kauhulla\nhän otti haltuunsa vaihtoraha- ja postimerkkikassan, kahden kolmen ja\nviiden markan merkit, joita hän ei ollut aavistanut olevankaan! Ja\nloppuviikolla sanoi se pieni herra, jonka Klaus Baas sitten kuuli\nprokuristiksi, että hänen tehtävänänsä oli nyt tiedustella asiaa\nvierailta, jotka tulivat konttoriin.\n\nKlaus Baas joutui vallan päästä pyörälle. Ja talonpoikaisessa\nkömpelyydessään ja tällaiseen ympäristöön tottumattomana hän epäili\nitseään ja muita ja teki sentähden kummallisia erehdyksiä. Milloin\npisti hän kirjeihin asioita, joita ei niihin ollut tuleva, tai antoi\npankkien taikka kauppaliikkeiden läheteille väärät taikka keskeneräiset\npaperit; milloin erehtyi liikkeiden nimistä, niin että syntyi suurta\nsekaannusta ja toiset saivat etsiä ja juoksennella. Kerran hän vei\nvieraan, joka ei ollut halukas ilmaisemaan asiaansa, vaan näytti\nnotkealta, varmalta ja kunnioitettavalta, itsensä konttoripäällikön\nhuoneesen: ja sai sitten kuulla, että se oli joutava kerjääjä. Ja hän\nkielsi kerran nuorelta tytöltä, joka suoraa päätä aikoi mennä sinne\nperähuoneesen, pääsyn, ja oli niin varma asiastaan, että vaati\nvaatimalla tietää asiaa. Silloin kuului päällikön ääni sieltä\nkirjoituspöydän takaa: \"Jaha, sinäkö se olet, tyttöseni?...\" ja\nhymyillen kepsuttelee tyttö Klaun ohitse. Mutta prokuristilta tuli\nvielä makeat tortut.\n\nSellaisten harhaiskujen jälkeen hän piti itseään kerrassa epäkelpona\njaloon ammattiinsa, jopa suorastaan kummallisena epäsikiönä. Hän istui\nallapäin ja kuunteli kalpeana pitkän, punaisen vastaveikkonsa\nlohdutusta: \"Olenhan jo sanonut! Alussa täytyy katsoa kuin lehmä\ntuulimyllyä!! On viisainta, Baas, heittäytyä kuin valekuolleeksi.\"\n\nVähitellen hän huomasi, ettei häntä tyhmyyksien tähden potkittukaan\npois, vaan että niitä melkein vaadittiin nuorimmalta oppilaalta. Ja\nsilloin hän jo nosti nokkaansa olkapäitä ylemmäksi, arasti kuin etana,\njoka kohottaa sarviaan, kun tulee hiljaisuus. Ja hän katseli varovasti\nympärilleen ja ihmetteli tätä yhdyskuntaa, jonka jäseneksi hän oli\njoutunut.\n\nPerähuoneen leveät pariovet olivat aina auki, joten sinne saattoi\nselvästi nähdä, ja siellä istui pitkän pöydän ääressä neljä viisi\nmiestä: tavaraosasto, johtajana prokuristi. Kun tuli sisämaan tehtaiden\nasiamiehiä tarjoamaan näytteitään tai kun oli piakkoin lähtevä laiva\nviemään ostettuja tuotteita kaukaisille etelän saarille, niin istui\ntavaraosasto tulisessa työssä. Mutta kun taas sattui päivät pitkät vain\nmukavaa kirjoittelemista tai laskujen merkitsemistä, niin heräsi\nosastossa tavaton levottomuus, -- joskus, päällikön poissa ollessa,\noikea pikku kapina ja lievä vallankumous.\n\nKeskimäisessä huoneessa, missä Klaus Baas istui, vieläkin pää hieman\naran kyyryssä, hoiti neljä henkilöä raha-asioita ja kirjanpitoa.\nProkuristin paikka oli melkein vastapäätä, ja hän hoiteli kuin hyvä\nemäkana siivillään, väsymättä ja aina yhtä tarkkana ja tunnollisena,\nlukujaan ja numerojonojaan, vekseleitä ja vakuutustauluja ynnä muuta.\nKlaus Baas oli hänen apurinsa: teki, toistaiseksi itse asiaa\nymmärtämättä, niin hyvin tai huonosti kuin voi kaikkea, mitä\nmäärättiin. Ja tarttui sitten seuraavaan työhön. Hänen vasemmalla\npuolellaan oli kookas, notkeavartaloinen nuori mies, jolla oli kellervä\ntukka, Karl Eschen, pari kolme vuotta Klauta vanhempi. Hän oli ahkera\nja vähäsanainen ja aina hyvin vakava. Monasti hän seisoi pulpettinsa\nääressä tuntikaudet ylhäisen jäykkänä ja pystypäin, edessään valtava\nkirja, johon hän merkitsi vähä väliä tavattoman rauhallisesti ja\nsäntillisesti numeron tai pari, milloin millekin sivulle, ikäänkuin\nkatoamattomaan teräslevyyn kaivertaen. Jos kellä oli hänelle asiaa, hän\nvastasi niin verkkaan ja oikeakielisesti kuin olisi puhellut\nulkomaalaisen kanssa. Ja loi sitten taas ylevät silmänsä kauniisen\nlaskelmaansa. Klaus Baas katseli häntä pelokkaasti ja ihaili häntä\nkauppiaskunnon sekä kaiken inhimillisen hienouden saavuttamattomana\nesikuvana.\n\nPunaverinen hoikale vastapäätä ei ollut mitään Karl Eschenin rinnalla!\nHänellä oli paha taipumus haihatella ja hypellä illoille, jotka eivät\nkuuluneet vähääkään hänen ammattitehtäviinsä. Milloin hän veti sievän\ntytön kuvan mustan helmatakkinsa povitaskusta, ja kertoi, että se oli\nhurmaavin neitonen mitä hän oli koskaan nähnyt; ensi sunnuntaina hän\nmenisi hänen kanssaan tanssimaan Süllbergiin.[42] Taikka hän kaivoi\nsamaisesta povitaskusta, joka oli tätä tarkoitusta varten järjestetty\nharvinaisen avaraksi, runokirjoja yhden toisensa jälkeen: Goetheä,\nHeineä, Hebbeliä; ja sanoi, että hän aikoi suoda ne eräälle toiselle\nnuorelle neitoselle opastaakseen häntä, kuten hän sanoi, hiukan lemmen\nja runouden elämään. Ja ottipa hän usein esiin hienon, pitkulaisen\nlaatikon ja purki siitä pulpetille ruon kaulaliinoja ja rusetteja\nvaikka minkälaisia. Sanoi tilaavansa niitä suoraan Clarkson & Sonilta\nLontoosta: kaulaliinoja kaikkein uusinta kuosia, mitä ihmeellisimpiä\nvärejä ja muotoja; hän tarjosi niitä tovereilleen ostohintaan,\nainoastaan korottaakseen konttorin yleistä kauneutta, sanoi hän. --\nMutta mieluimmin hän tarinoi synnyinseudustaan, eräästä pienestä\nLänsi-Holsteinin kaupungista, sen sievistä neitosista, jotka kaikki\nolivat hänen ystävättäriään, ja \"ukko vanhuksesta\", isästään nimittäin,\njoka oli lääkäri ja jonka ainoa lapsi hän oli. Mutta eritoten tuon\nkaupungin hurmaavasta hautausmaasta ja haudasta, missä erään suuren\nrunoilijan äiti lepäsi. Hän rakasti ihmeellisesti kaikkia hautausmaita\nja kertoi tuntehikkaasti Ohlsdorfista,[43] missä vainajat lepäävät\nsuurten puiden alla, \"ikäänkuin helteisen päivän vaellettuansa.\" Klaus\nei malttanut olla häntä kuuntelematta -- ja aina hän sai yhä enemmän\nihmettelyn aihetta. Karl Eschen ei kallistanut korvaansakaan noille\njutuille; prokuristi pudisti päätänsä; mutta suuren pulpetin neljäs\nsanoi kursailematta hoikaleelle: \"Te olette hullu!\"\n\nSe neljäs, joka oli kaksi vuotta vanhempi kuin Klaus Baas, oli yhtä\nsuora ja koristelematon kuin hänen puheensakin. Hän oli nyt oppilaana\nviimeistä vuottaan ja asui Hampurin lähistöllä erään enonsa tilalla. Ja\nkun hän milloin aukaisi suunsa, niin hän puhui poikasten leikeistä\nvapaan luonnon helmassa, kulovalkeista ja patoruohikon paloista ja\nvaarallisista uintiretkistä ja huimapäisistä ratsastuksista ja muusta\nsen suuntaisesta. Ja hän julisti suoraan, että Hampurin elämä ei ole\nelämää eikä mitään, ja että tälläkään konttorilla ei ole vähintäkään\nolemassaolon oikeutta. Oli kunniatonta ja halpamaista pettää poloisia,\nlapsellisia intialaisia joutavalla krims-kramsulla ja arvottomilla\nleluilla ja riistää heiltä heidän oivalliset luonnon tuotteensa! Muitta\nmutkitta: Hampuri pitäisi pistää tuleen ja polttaa poroksi. Ainoastaan\nmaamiehellä oli olemassaolon oikeutus... Ja sitten hän nauraa hihitti\nkiukuissaan ja lapsellisen tyytyväisenä.\n\nKauniissa kamarissa taas istui päällikkö oven vieressä, joka melkein\naina oli auki. Huoneessa oli vielä toinenkin kirjoituspöytä, mutta se\noli käyttämätön, sillä virkailija oli matkustanut sen äärestä\ntarkastusmatkoille kaukaisille Taka-Intian saarille. Useimmiten teki\npäällikkö uutterasti työtä ja puheli sangen vähän. Ja eräinä päivinä\nhänen pöydältään lenteli lentelemällä lyhyitä, selviä käskyjä, aamusta\niltaan: milloin oli mitäkin tuotava hänelle, entisiä sopimuksia\nviimeiseen vertailtaviksi, saarten liikejohtajan aikaisempia tai\nmyöhempiä ilmoituksia ja sähkösanomia taikka kotimaan tehtaiden\ntarjouksia. Silloin katsoi koko henkilöstö toisiinsa, milloin mikin\nhypähti ylös ja vei päällikölle pyydetyt paperit tai kirjat.\n\nVaikka nuorimman oppilaan työ olikin yksitoikkoista ja kuivaa ja vaikka\nsitä kesti monta tuntia päivässä, oli se leikkiä kuutissa olon\nrinnalla, jossa hän oli puolen päivää saanut tuijotella mykkänä\nsumuiselle joelle. Sitäpaitsi toi melkein joka päivä jonkinlaista pikku\nvaihtelua tuolle uutteralle kaksitoistamiehiselle henkilökunnalle. Jos\nyhtenä päivänä oli hiljaista, niin toinen saattoi tulla sitä\nvilkkaampi. Milloin tuli laivasta satamamestari, suuri, pulska mies, ja\nmeni perimäiseen huoneesen ilmoittamaan kirjanpitäjälle tavarain\nsijoituksesta. Taikka toivat hänen apurinsa, nuoret reippaat pojat,\npusseissa tai säkeissä selässään vastasaapuneiden siirtomaantuotteiden\nnäytteitä. He istahtivat pöydän kulmalle, vetivät pitkät puukkonsa\ntupesta ja puhelivat luonnottoman hiljaisella äänellä, josta huomasi\nheidän tottuneen tavallisesti huutelemaan nostokoneiden ja kinunkien\nryskeessä ja höyrypillien kiljunnassa. Ja he katselivat kylmän\noudoksuvasti terävillä, terveillä silmillään kirjoitusvehkeitä ja\nkirjurimyyriä. Toisinaan taas joku agentti toi tehtaansa näytteitä,\nkelpo tavaraa kun sattui, mutta tavallisesti pelkkää koreaa lelua,\nvarta vasten valmistettua noille Intian alkuasukkaille -- ja niitä he\ntyrkyttivät kaunopuheisesti ja sulavasti liikkeelle: palloja,\nlasimukuloita ja suuria, räikeän kirjavia hiusneuloja, pitkiä,\nmessinkihelaisia sauvoja -- n.s. neekerin virkakeppejä --, kehnoja\nsoittokapineita. Kukaan tuskin huomasi, jos nuorin oppilas silloin\nkohotti päätään ja kurkisti perähuoneesen taikkapa pistäytyi palavaa\nuteliaisuuttaan tyydyttääkseen jollakin tekosyyllä sinne\ntavarahuoneesen katsomaan kirjavaa kamaa.\n\nJoskus tuli Brasiliasta tai Itä-Aasiasta liikkeen entisiä\nvirkailijoita, kuuman auringon ruskeaksi paahtamina, -- katsomaan\nentistä työpaikkaa, ja vieläkö siellä oli silloisia kumppaneja. He\nastuivat reimasti ja rohkeasti konttoriin ja kyselivät asioita ristiin\nja rastiin ja ihmettelivät: täällähän on nyt miestä kuin muurahaista!\nJa kerskuivat itse tehneensä aikoinaan työtä kovemmin! Mutta silloin\ntavaraosastolaiset, joilla oli aina ensiksi sanat valmiina, huusivat\nheille takaisin perähuoneesta: \"Eikö siis liike vedellyt teidän\nkäsissänne, vai? Me olemme nyt sen saaneet kukoistukseen!\"\n\nTai tuli välittäjä ja hänen kanssaan hierottiin siirtomaantuotteista\ntuhansien markkojen kauppoja.\n\nJoskus, kun he olivat lähtevään laivaan varustaneet kuntoon siirtomaan\npostin ja puurtaneet siinä monta päivää mykkinä ja ahkerasti työssä,\nteiskahti kytketty vallattomuus heissä ilmi kuin ilmaa kaipaava kala,\njoka on kauan pälynyt aivan veden kalvossa. Ja kun päällikkö vain meni\npäivälliselle tai pörssiin, niin heti se ponnahti näkyviin. Kaikkein\nrauhattomimpia olivat tavaraosastolaiset. He riisuivat takit päältään\nja koristivat itsensä ranne- ja nilkkarenkailla ja panivat kruunut ja\nkoreat kammat päähänsä ja keikaroivat neekerin \"virkasauvoilla\" ja\njoutuivat keskenään käsikähmään, niin että he kaikki kieppuivat yhtenä\nrykelmänä konttoripöydällään, ja heidän neljä viisi ripakinttu-pariansa\npotki ja sätkytteli kuin minkä hämähäkkihirviön sääret kiinnekohtaa\nlöytämättä. Lopulta he tulivat sotaretkelle toiseen huoneesenkin ja\npilkkasivat sitä pitkää hoikaletta väittäen hänen tuhlaavan runoja,\nkukkasia ja suukkosia neitosten kämmenille saamatta mitään palkkaa\nvaivoistaan. Ja he sanoivat, että keskihuone tärvää joutavaa paperia;\nja jos tämä ei tepsinyt, niin he nakkelivat heitä säilykerasioilla ja\nsohivat heidän nenäänsä neekerisauvoilla, ja saivat sillä tavoin\nkeskihuoneenkin villiin. Pitkä, punanaamainen hoikale, jota he sanoivat\nHeini Petersiksi, rojahti pian alas pukiltaan ja hosui takin helmat\nlevällään tavaraosaston kynnyksellä. Ja pieni, ärtyisä kulonpolttaja\nunohti jo malttinsa ja ylevän halveksumisensa ja lähätti säilykerasian\ntakaisin niin että rämisi. Meteliä kesti sitten kunnes Karl Eschen\nlausui vakaasti ja tyynesti: \"Kuulkaas, eiköhän tämä jo riitä?\" Hänellä\noli pulmallinen työ eikä hän halunnut tehdä heidän tähtensä virheitä.\nSilloin he vähitellen tyyntyivät ja asettuivat paikoilleen. Klaus Baas\nkatseli silmät pyöreinä syrjästä huisketta: hän oli vielä liian kaino\njoukkoon yhtyäkseen ja liian uuttera ja kömpelö keskellä työn touhua\nleikitelläkseen. Mokomia vasikoita, hän ajatteli. Ja hänen mielestään\noli Karl Eschen aivan oikeassa, kun lopetti joutavan jytäkän.\n\nPäivällisaikaan ja toisten syömässä ollessa Klaus Baas oli usein puolen\ntuntia tai koko tunninkin yksinään huoneiston vartiana. Silloin hän\nkäveli huoneesta toiseen tai seisoi akkunan ääressä ja katseli kadulle.\nJa silloinpa hänen, aran pojan, sielu vilkastui ja vapautui ja alkoi\nleikitellä mielikuvilla. Silloin väikkyvät, häilyvät sulottaret\npyysivät häntä piirihyppyyn, ja arka, kömpelö, vähäsanainen poika\nläheni rohkeasti, häpeämättä ja itseään pilkkaamatta, ja kiiteli\nmielikuviensa kanssa suloisessa, huimaavassa tanssissa. Silloin\nkatselivat häntä taivaalta isä ja sisko, utuisina hahmoina. Heidän\nkasvonsa säteilivät ja loistivat, niillä ei ollut surun ja puutteen\nvarjoa. Kuinka ne mahtoivat iloita nähdessään hänet siistissä puvussa\nkomeassa konttorihuoneistossa... Vuosi vielä... ja sitten hän olisi jo\nKarl Eschenin paikalla, edessään paksu kirja, johon hän merkitsisi\nsäntillisesti tärkeitä numeroita, kunkin paikalleen. Koska ei tullut\nsitä tuntematonta merentakaista tuomaan rahapussia pienelle ruskeaksi\nmaalatulle kotikeittiön pöydälle, niin ei tarvittukaan! Oli ihanampaa\nmatkustaa itse kaukaisiin maihin, siirtomaan saarille tai Itä-Aasiaan,\nkokoamaan siellä ankaralla työllä ja älyllä... ah miten hienolla\nälyllä! sekä ihmeellisten onnen keikausten avulla suunnattomat\nrikkaudet. Ja sitten palata kotiin! Ruskeana kuin intiaani! Valmiina\nmiehenä: parrakkaana ja pulskana. Ja äiti ja pikku sisarukset seisovat\nlaivasillalla vastaanottamassa, ja hänen oma Susensa siellä myös!...\nKlaus meni siihen komeaan kamariin ja asteli päällikön tapaan\nverkalleen edestakaisin matolla, sangen vakaissa ajatuksissa; seisattui\nkirjoituspöydän luo niinkuin päällikkökin teki ja mietti ja arvosteli\nhuolia, joita päälliköllä oli... Niin hän leikitteli, kunnes muut\ntulivat...\n\nSilloin kuvittelu loppui. Aran ja kömpelön maanpojan tummatukkainen pää\npainui kumaraan, ja hän alkoi tarkastella numeroitaan, jotka vielä\nolivat hänelle vain kuin tyhjiä kuppeja ja arvottomia ruukun\nsirpaleita.\n\nNiin vieri vuosi, ja Klaus Baas oli yhtä tunnontarkka ja uupumattoman\nahkera. Syntyipä silloin eräänä kirkkaana, tuulisena syyspäivänä\nkeskihuoneessa taas arveluttavaa levottomuutta. Uuttera, pieni\nkulonpolttaja oli jo muutamia päiviä sitä ennen ollut ärtyisä, ja nyt\noli hänen yhdeksästoista syntymäpäivänsä. Ja kun vielä kaunis syysilma\nhäntä kiihoitti, niin hän tuli kiukkuisen puheliaaksi. Hän sanoi, että\noli suorastaan epämoraalista hautua sellaisella ilmalla sisässä ja --\nlisäksi sellaisessa työssä. Koko Hampuri ja firma P.C. Trimborn oli\nsuuri halpamaisuus ja järjettömyys. Poroksi koko kaupunki vaan! Mitä on\npörssi, mitä kauppasaksat, mitä numerot? Joutavaa tyhmyyttä ja\nvariksenvarpaita! Talonpoika, hyvä hevonen ja vankka sonni: _ne_ ovat\ntodellisuuksia!\n\nMuut koettivat rauhoittaa häntä. Tavaraosastolaiset pyysivät häntä\nluokseen auttelemaan pari päivää, sillä he eivät tienneet miten työstä\nselvitä: oli lastattava harvinaisen suuri tavaralähetys ja laadittava\nsatakunta laskua. Siellä keskihuoneessa hän ei oppinut tietämään mitä\ntyö on!\n\nHeini Peters taas sanoi löytäneensä eilen Ohlsdorfin kirkkomaalta erään\nhänen kotiseudullaan eläneen naisen haudan. Ja kuinka runollisessa\npaikassa! Herttaisessa piilossa, saarnien ja seljapensaiden varjossa...\nihastuttavaa!... Sinne olisi kulonpolttajan paettava hetkeksi maailman\npauhusta ja hän ei unohtaisi vain pikku harmejaan, vaan kaikki\ntoiveensakin.\n\nKulonpolttaja ei häneen vilaissutkaan, vaan vastasi lyhyesti: \"Hupsu!\"\n\nKarl Eschen kohotti katseensa työstä ja lausui tyynesti ja vakavasti:\n\"Teidän tulisi virkatehtävienne ohella harjoittaa jotakin urheilua,\nHanssen. Liittykää meidän soutuklubiin; minä vien teidät mielelläni\nsinne tänä iltana.\"\n\nMutta kulonpolttaja vain murisi jotakin.\n\nKirjanpitäjäkin oli pahalla tuulella ja sanoi: \"Työ se on paras keino\nhullun puuskia vastaan.\"\n\n\"Niinpä juuri\", toisti Hanssen, \"mutta on ero työllä ja työllä!\nKäskekää minut kaivamaan kaivoa, salvamaan tupaa tahi etsimään\nkarannutta sonnia! Onko tämä nyt työtä!\"\n\nJa hän nousi ylös ja asteli ikkunan ääreen ja katseli pitkän aikaa\nkirkasta, säteilevää, auringonpaisteista taivasta. Sitten hän pyörähti\nkantapäillään ja sanoi: \"Hei pojat, minä pistänkin pillit pussiin!\nHitto täällä olkoon! Serkullani on farmi Argentinassa; kahden viikon\npäästä olen siellä.\"\n\nSamassa tuli päällikkö konttoriin. Ja Hanssen pyysi seisovalta jaloin\nja vakavasti hiukan puhella hänen kanssaan. Hetken päästä hän palasi\npäällikön huoneesta ja sanoi matkustavansa kahden viikon kuluttua; ja\nkehui päällikköä hienoksi mieheksi.\n\nProkuristi, joka muuten oli hyvin ystävällinen ja sävyisä mies, tuli\nmoisen hyvän työmiehen menettämisestä tavallista hermostuneemmalle\npäälle. Liikkeen saarimailla olivat rotat ilkeänä viljelysten vaivana\nja niitä oli pitkät ajat koetettu hävittää. Sinne oli lähetetty\nmuutamia kuukausia sitten myrkkyä ja pyydetty toimittamaan\npääkonttoriin pari kuollutta rottaa, jotta nähtäisiin, miten myrkky oli\nvaikuttanut. Nyt olivat ne rotat tulleet, mutta aivan pilalle\nmädänneinä. Siitä oli nyt prokuristi harmissaan ja murahti viimein,\nettä Klaus Baas oli, \"niinkuin tavallisesti\", varmaan jättänyt jonkun\nlauseen kirjeestä pois, joten lähettäjät eivät olleet tienneet panna\nrottia ilmanpitäviin laatikkoihin.\n\nKlaus Baas kalpeni, ja ajatteli: \"Kas niin, se on selvä! Minä en pysty\nmihinkään! Senhän tiesin! En mihinkään!\"\n\nKulonpolttaja oli niin hyvillään oivasta päätöksestään, että\nrauhoitteli: \"No heittäkää nyt tuo rotanraatonne, herra Wallis.\nKatsokaa sen sijaan ikkunaan, kuinka ihana ilma on!\"\n\nHeini Peters huikale otti pulpetinlaatikosta paketin sinisiä\nsilkkinenäliinoja ja näytteli niitä virkaveljille. Karl Eschen ei ollut\nyleisestä tuulesta millänsäkään, työskenteli vain hartaasti ja\nuutterasti kuin tavallisesti. Ja näyttipä katsahtavan silloin tällöin\nerityisen ystävällisestikin motkottelevaan prokuristiin.\n\nNe katseet läikähyttivät Klaus Baasin harminmaljan yli laitojensa. Hän\nkohautti päätänsä ja vastasi silmät hurjasti säkenöiden: \"Teidän\nsyytöksenne on tuulesta temmattu, herra prokuristi, sen tiedätte itse!\nEn viitsi vaivata päällikköä asialla. Otan siksi tällä kertaa syyn\nniskoilleni.\"\n\nProkuristi piti suunsa, ja painui työhönsä. Toiset koettivat poikaa\nrauhoittaa: \"Mutta miksi noin tulistua... eihän tuossa nyt mitä pahaa!\"\nKarl Eschen nykäytti moittivasti olkapäitänsä. Klaus Baas painoi päänsä\nkumaraan ja kyyneleet samentivat hänen silmänsä. Hän ajatteli: \"Siihen\nse nyt meni. Et pysty mihinkään ja olet naurettava. Ja sinua on vielä\nkohdeltu halpamaisesti ja väärin.\"\n\nKun hän sitten työstä päästyä laskeutui portaita alas, hän kuuli\nyhtäkkiä takaansa Karl Eschenin äänen. Klaus Baas pysähtyi\nhämmästyneenä ja onnellisena ja kuunteli pää kumarassa, mitä ihailtu\nhänelle sanoi. \"Aioin vain vähän puhua teille\", alkoi Karl Eschen. \"Ei\nteidän pidä liikaa pahastella prokuristille. Ei ole näet helppoa pitää\nhuolta numeroista päivät päästänsä, monet Herran vuodet. Nähkääs,\nHanssenhan on pohjaltaan oikeassa: luonnon mukaisesti meidän elämämme\npitäisi vieriä päiväpaisteessa ja sateessa, metsäretkillä ja\nkalamatkoilla, seikkailuissa, sylipainissa, -- ja nyt olemme kuin nuo\nkierot pilarit pimeässä porraskäytävässä. Siksi tekee kahlittu luonto\nvälistä kapinan, ja puhkeaa ilmi niin sanottu ammattiraivo. Että te\nolette ahkera ja tunnollinen ja että hyvin ymmärrätte toimenne ja että\nteistä kerran tulee oivallinen liikemies, sen prokuristi tietysti\ntietää, niinkuin te itsekin.\"\n\nKlaus Baas lehahti tulipunaiseksi onnesta. \"Minä olen hyvilläni\", hän\nsanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, \"kun te sanotte niin... Te,\nniin kelpo mies.\"\n\n\"No niin\", hymähti hieno nuorukainen välinpitämättömästi, ja kuitenkin\nimarruksesta mielissään, \"puolen vuoden päästä minä menen Englantiin.\nJos teette työtä yhtä tunnollisesti kuin tähän asti, niin ennustan,\nettä pääsette seuraajakseni. Heini Peters ei paikkaani tarvitse. Ja\nolihan minulla vielä muutakin: kuulitte kai, että kehoitin Hanssenia\nharjoittamaan jotakin urheilua ja pyysin häntä lähtemään soutelemaan\nkanssani. Teidänkin tulisi ajatella asiaa; se raikastaa ihmistä. Älkää\nmenkö mihinkään yhdistykseen, se tulee liian kalliiksi teille. Mutta\nvuokraisittepa silloin tällöin veneen, soutaisitte itsenne oikein\nvirkeäksi.\"\n\nKlaus katsoi maahan ja sammalsi: \"Heti kotona on minulla\ntalousaskareita ja sitten autettava sisaruksia koulutehtävissä; ja\nengelskaakin pitäisi lukea. Pikakirjoitus alkaa jo sujuskella.\"\n\n\"No niin\", hymähti Karl Eschen, \"miten vaan parhaaksi näette. Lukekaa\nahkerasti englanninkieltä.\"\n\nJa hattuaan kohottaen hän meni.\n\nKlaus Baas lähti riemuiten kotiin; mutta samassa joku vielä huusi hänen\nnimeänsä, ja kun hän kääntyi katsomaan, harppaili Heini Peters hänen\njälessään pitkillä, väärillä koivillaan. Hänen pitkän takkinsa helmat\nhulmusivat tuulessa ja hänen korea kaulaliinansa liehui. \"No\", hän\nsanoi, \"Karl Eschen suvaitsi teitä puhutella: onnittelen! Siitä voitte\nolla ylpeä! Hän on vanhaa hampurilaista liikemiessukua, siksi on\nhänellä veressä taipumus numeroihin, pääkirjoihin, keinotteluun. Mutta\nkuulkaas: jos minä olisin saanut elämänurani valita, olisin ruvennut\nsynnyinkaupungin haudankaivajaksi. Niin, ihan totta! Nykyinen\nhaudankaivaja, -- hän on hyvä ystäväni, -- asuu niin hurmaavan\nsievässä, vanhassa talossa aivan lehmuspuistikon keskustassa, jonka\nkukat varisevat nyt paraikaa ja peittävät koko tarhan. Ajatelkaapas\nauringonlaskua sellaisessa paikassa! Nide Goetheä tai Heineä kädessä,\nesi-isien hautakumpujen ääressä! Ihanaa, sanon minä! Mutta olin\narvokkaan lääkärin ainoa poika, enkä päässyt haudankaivajaksi!\"\n\nHeini Peters kertoi vielä kauniista kotipuolen neitosista: olivat\npyytäneet häntä kanssaan öiselle kävelylle rantapadoille, sanoi\nmatkustavansa ensi lauantaina tai sunnuntaina. Hän kertoi paraillaan,\nkun heitä vastaan tuli eräs tyttö: Heini Peters heiskahti ympäri ja\nlähti; oli nähtävä minne tuo kaunis olento meni, hän sanoi.\n\nKlaus Baas oli onnen poikaa! Hän kuuli yhäti korvissaan tuon hienon\nystävänsä kauniit, punnitsevat sanat: että hän oli ahkera ja pystyvä,\nettä hänestä kerran tulisi hyvä liikemies. Heini Peters oli tyhjää Karl\nEschenin rinnalla; mutta olihan sekin ihanaa, että hän, arvokkaan\nlääkärin poika, oli puhellut hänen kanssaan toverillisesti, jopa\ntuttavallisesti!\n\nHänen sydämensä avartui ilosta! Hän käveli itsetietoisemmin ja pää\npystyssä. Hän ei kulkenut enään kuin puujaloilla toimeensa ja kotiinsa,\npitkin seinävieriä. Hän erkani rakennuksista ja keikkui käytävän\nreunakivilläkin ja kurotteli vapaasti kaulaansa ja tasoitteli\nhousunpolviaan, jotka olivat pussilla. Ja ostipa hän Heini Petersiltä\nkomean sinisen kaulaliinankin ja heitti silloin tällöin katseen\nohimeneväin perhetyttöjen vilkkaihin silmiin. Hän oli ollut kuutilla ja\ntämän ensimäisen vuoden kauppakonttorissa kovin ahtaalla. Nyt hänessä\nheräsi itsetietoisuus ja sen keralla aivan uusi elämä. Hän tahtoi\nnäyttää joltakin ja koristella itseään ja miellyttää nuorta tyttölasta,\njoka liehuvin helmoin kepsutti hänen ohitseen.\n\nSiihen aikaan hän kypsyi ruumiiltaankin. Hänen hartiansa tulivat\nleveämmiksi ja kasvonsa lujapiirteisemmiksi, nenä oikeaksi, ylpeäksi\nBaas-nenäksi. Ei ollut mitään hyötyä painelemisesta, jota Antje Baas\noli ristiäispäivästä alkaen niin uutterasti harjoittanut! Silmätkin\nolivat isän iloisen hohtavat, hyvät silmät, vaikka hiukan totisemmat ja\njärkevämmät. Mutta luja ja uhmaavan kiinteä suu ja jäykähkö asento\nolivat äidin perintöä.\n\nUusi sisäinen elämä läheni arkana, autuaana riemuna, hiljaa hiipien,\noutona, ihanana levottomuutena. Mutta parissa kuukaudessa, ei,\nmuutamassa viikossa se kasvoi terveessä talonpoikaisveressä\njättiläiseksi, väkeväksi, levottomaksi, hillittömäksi ja himokkaaksi.\nHän seisoskeli kauppojen akkunain ääressä katsellen kuvia, joissa\nalaston kauneus oli alttiina ihmisten katseille, kiikaroi täysikäisten\nnaisten asentoa ja käyntiä. Se tuli joskus keskellä yötä hänen\nvuoteensa viereen, se vietteli ja hymyili unissakin niin, että hän\nkurotti käsivartensa sitä kohti ja veti sen syliinsä; ja aamulla sitten\nmuisti yöllisen ja istui surullisena vuoteensa laidalla ja häpesi. Pari\nkolme kertaa se kiusasi häntä niin, että hän seisoskeli sateisina\ntuulisina iltoina Klefekerstrassen suussa ja ajatteli muutamaa markkaa\ntaskussaan ja tiesi kerrankin saavansa nähdä tuota elämää ja aivan\nläheltä, jos vain tahtoisi. Mutta hän ei mennyt kuitenkaan: seisoi\nsateessa ja rämyssä kaulus korvilla. Se ei käynyt laatuun, äidin vuoksi\nja pikku sisarusten vuoksi. Eikä käynyt laatuun P.C. Trimbornin vuoksi,\nKarl Eschenin vuoksi. Se oli aivan saman arvoista kuin nuo kaksi\nentistä St. Paulin päivää, jotka olivat päättyneet niin suurella\nhammasten kiristyksellä. Ja lopuksi hänen päähänsä pälkähti Suse\nGarbenskin. Miten hyvä ja hellä se oli ollut hänelle sillä kerralla!\nVarmaan se vielä muisti häntä! Ja hän oli niin usein ajatellut Susea,\nvaikka monasti oli ihastunutkin muihin kauneihin naiskasvoihin. Ja\nolihan hänestä sillä välin tullut jotakin! Hän päätti kirjoittaa\nSuselle! Ah sitä armasta, suloista olentoa! Ja kirkkoherran tytär!\nKlaus Baas kohotti kauluksen vielä ylemmäksi ja käveli tuulessa ja\nsateessa edestakaisin, innoissaan aatoksistaan ja aikeestansa. Hän\nkirjoittaa! Totta hän nyt jo tohti hänelle kirjoittaa! Sillä olipa hän\nnyt jo jotain! Hän päätti kirjoittaa ja unohtaa muut tytöt.\n\nSeuraavana päivänä, kun hän oli päivällisaikana yksin konttorissa, hän\nistahti Karl Eschenin paikalle ja kirjoitti Suse Garbensille pitkän\nkirjeen, -- suoran ja kauniin, kultaisista unelmistaan, joilla hän\nyksinäisillä hetkillä leikki, kirjoitti isolle arkille, jossa oli\nkauppakonttorin liikeleima. Hän kertoi äidin nykyjään pitävän\nompeluapulaisina kahta tyttöä, kertoi Hannan varmaan rupeavan\nopettajattareksi, -- ja itse olevansa täällä suuressa liikkeessä jo\ntoista vuotta; kertoi minkälaisen väen lapsia hänellä oli tovereina; ja\nparain heistä oli sanonut, että hänestä tulee kerran oivallinen\nliikemies; ja muutaman vuoden päästä hän lähtee liikkeen palveluksessa\nsiirtomaihin.\n\nJonkun ajan kuluttua Suse Garbens vastasi hänelle ystävällisesti, että\nhänellä oli nyt mäyräkoira, joka aina juoksi hänen kintereillään, mutta\nei päässyt patovallin ylitse, ja häntä nauratti niin, että hän oli\ntikahtua, kun näki miten se tulla huppuroi hänen jälestään ja lensi\nnenälleen perunamaan vakoihin; sitten hän kysyi häneltä vielä, joko hän\nalkoi hakkailla tyttöjä; ja kertoi, että pappa lukee kuin ennenkin aina\nlehtiä niin kauan, että tulee oikein tuhmaksi, ja että mamman kanssa ei\nvoi puhua yhtään järkevää sanaa, ja että posti tulee vain kerta\npäivässä, ja että hän itse ottaa postimieheltä kirjeet, niin että Klaus\nvoisi kirjoittaa hänelle mitä vain tahtoi.\n\nKlaus Baas vastasi vasta viikon kuluttua, -- se oli hänestä hienoa ja\nkelpo liikemiehen arvon mukaista --: ettei näistä suurkaupungin naisista\njuuri ollut mainittavaa ja että hän ajatteli usein Susea.\n\nSitten vaihdettiin kirjeitä säännöllisesti kerta viikossa. Suse\nkirjoitti koruttomasti ja luonnollisesti kaikellaisista arkielämän\npikku tapauksista; Klaus Baas hieman suurellisesti ja varsin varmasti,\nja tavallisesti tulevaisuudestaan. Kun hän kerran, innoissaan kuin\nkypsymätön nuorimies ainakin, kirjoitti Suselle jotain opettavaista tai\nmoittivaa, niin hän sai odottaa vastausta kaksi viikkoa.\n\nNyt hänellä oli siis morsian. Hän ei katsahtanut sivulleen, kun kulki\nJungferstiegiä ja Burstahia pitkin. Ja vaiva, joka muutama aika sitten\noli tuntunut melkein sietämättömältä, asettui; ja jos se milloin nousi\nsotaan, hän karkoitti sen luotansa ritarillisen arvokkaasti ja\nvakavasti. Hänen oli nyt päästävä ylimalkaan kaikesta nulikkamaisesta\nja kypsymättömästä. Hän asteli verkkaisemmin ja maltillisen\nmiehekkäästi, hänen kasvoihinsa ilmestyi huolekas ilme. Kotona hän\nmuistutteli joka päivä setämäisesti Hannaa pitämään huolta pienokaisten\nläksyistä ja uskalsipa hän mahtailla äidillekin ja sieti kylmästi hänen\npilkallisen salavihjeensä siitä St. Paulin tapauksesta ja vastasi:\n\"Kylläpähän vielä näette!\" Ja hän istui äitiä vastapäätä pöydässä ja\nluki engelskaa ja kaksinkertaista kirjanpitoa ja kauppaoikeutta niin\nettä päätä pyörrytti. Ja laski väliin kirjan polvilleen ja ajatteli\ntätä ihanaa, hurmaavaa maailmaa ja näki sen keskuksena pilvilinnansa,\njoka oli hänen ja hänen rakkahintensa.\n\nHän syventyi vähitellen perusteellisemmin kauppaliikkeen asioihin, ja\nkun hän alasaksilaisena suorastaan eli liikkeen harrastuksista, niin\nhän tunsi iloa ja surua, aina liikkeen menestyksen mukaan. Hän kiihtyi,\nkun eräänä päivänä lehdissä ei ollut Antwerpenin silavanoteerausta,\nmikä oli tärkeä tietää kopran[44] hintain vuoksi. Yhtä kiihkoissaan hän\noli, kun firma erään asiamiehen erehdyksen vuoksi osti liiaksi säkkejä\nKalkuttassa, missä ne nyt odottivat joutavina varastossa. Hänen\nsydämensä paisui ylpeydestä, kun kirjanpitäjä, jonka kanssa hän oli\nsamaa mieltä, erään kerran ivaili kilpailijoita ja sanoi heitä\nsäkkipäiksi mullikoiksi. Ja kun inventeerauksessa erästä paperia ei\nlöytynyt, niin hän näki untakin tuosta kummallisesta tapauksesta.\nPäällikkö sairastui kerran: Klaus Baas oli hyvin huolissaan ja pelkäsi\njo kaikkein pahinta: mihinkä liike joutuisikaan, jos päällikön täytyisi\nolla kauan poissa liikkeestä tai jos hän vaikkapa kuolisi.\n\nHän siirtyi vuoden varrella tavaraosastolle ja oppi eroittamaan\ntoisistaan hyvät, mukiinmenevät ja huonot tehdastuotteet, ja hänelle\ntuli hinnan tietämysvaisto koreista kumipalloista aina uskallettuihin\npronssistatuetteihin saakka, ja hyvällä menestyksellä hän oppi noiden\nkaukaisten kansain maun. Ja kun sijoitusmestari kerran sairastui, niin\ntottuneena ja rauhallisen vähäsanaisena hän seisoi kokonaista viisi\npäivää aamusta iltaan vilussa ja kovassa itätuulessa Grasbrookin\nsatamassa varastoaitassa n:o 71, jonka ohi hän kaksi vuotta sitten oli\nniin monasti kulkenut hiekkakuutissa, -- ja valvoi vientitavarapakkain\nlastausta.\n\nJa kun vuosi kallistui loppuunsa ja Karl Eschen erosi liikkeestä, niin\nKlaus saattoi tosiaankin ilmoittaa komealla kirjeellä Suse Garbensille,\nettä hän oli nyt Karl Eschenin seuraaja. Ja hän oli varmaa miestä ja\nseisoi entisen ystävänsä paikalla muistellen alinomaa, kuinka eronnut\noli menetellyt, ja merkitsi debetiä ja kreditiä siihen suureen,\nharmaakantiseen kirjaan, joka alkoi vanhaan kauppiastapaan sanoilla:\n\"Jumalan avulla.\"\n\nJa hän oli ylpeämpi kuin tarvitsikaan, ja hyväkin mies mielestänsä.\nTotta oli, että hän juoksi sukkelasti käskyn mukaan aituuksessa, jonka\nvanha liikekuri ja liiketavat ja ihmisten luonteet olivat rakentaneet.\nMutta mitäpä se vielä merkitsi!\n\nSillä eikö ihmisen ole löydettävä itse tiensä? Ja ellei sitä näy, eikö\nhänen ole se itse raivattava ja pystytettävä omat tienviittansa ja omat\naitansa? Useimmat ihmiset eivät pääse koskaan niin pitkälle. Ja Klaus\nBaas oli vielä kaukana, kaukana siitä.\n\nMutta joskus hän tunsi sisäistä kutsua sellaiseen: ja se oli hyvä\nmerkki. Joskus lensi hänen sielussaan kuin tummia varjoja syvän lammen\npinnalla. Kun hän illoin kiivaasta päiväntyöstä uupuneena seisoi\nkeittiössä ja odotteli illallista, kun pieni kitupiikki pankolla\nkirkastui ja kutistui pieneksi, ritisi ja riuskahteli punanpuhuvana\nliekkinä, kun työhuoneesta kuului hiljaisen, väsymättömän äidin\nompelukoneen hurina, silloin häntä ahdisti, hän muisteli ja uneksi. Hän\nmuisti kestetyt vaivat ja surut, monenmoiset nuoren sydämen pettymykset\nja kiusalliset hetket, tahtonsa ja kykynsä ahtauden ja heikkouden,\nluonteensa arveluttavat piirteet. Ja aavisti tulevaisuudessa uutta\nkatkeruutta ja harha-askeleita, niin, jopa kamalia rikoksia. Silloin\nhän tuijotti ryppyisin otsin ja raskain miettein tähän tunnustamaansa\nkiroukseen: \"Kolkko ja raskas ja harhaava on ihmisen elämä lapsuudesta\nsaakka.\" Silloin luistivat ajatukset itsestänsä kauemmaksi ja ehtivät\npäämäärään: sinussa itsessäsi on parannus. Sinun tulisi olla sellainen\nja sellainen: ja voisit olla sellainen.\n\nHänen eteensä ilmestyi hänen olentonsa oikea, puhdas kuva, jonka\nikuiset vallat ovat kätkeneet jokaiseen kelpo sieluun. Kauniina ja\nihmeellisenä, pelkkänä totuutena ja armona se hohti. Se kuva katsoi\nhäntä ja sanoi: tällainen sinun tulisi olla!\n\nSilloin oli poloinen nuorimies surullinen ja katkera eikä löytänyt\nelämästä iloa, ei nähnyt ainoaakaan toivon sädettä.\n\nNiin kulettivat häntä mukanansa kaikki juonikkaat kevättuulet ja\nkevätmyrskyt.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKaikki ryhtyivät paraikaa rauhallisesti ja erikoisen iloisina\npäivätyöhönsä. Tavaraosaston pöytä oli täynnä solkia, kiiltäviä\nhiuskoristuksia, valtavia sinisiä ja punaisia hattuja ja kaikellaisia\nleluja. Prokuristi hieroi rattoisasti kauppoja asiamiehen kanssa, joka\noli tullut tavaraa tarjoamaan. Heini Peters oli unohtanut kauniit\nkirkkomaansa ja kaihomieliset runonsa ja lennätteli konttorihuoneessa\nsinisen kimaltavaa tekoperhosta. Päällikkö, joka tuli liikkeesen kello\nyhdeksän, oli erinomaisella tuulella; hän käveli kädet taskussa\nhuoneesta toiseen, seisoi jonkun aikaa korean rihkamapöydän ääressä, ja\nalkoi sitten etuhuoneessa väitellä nuoremman päällikön kanssa, joka nyt\noli palannut meren takaa, ja keskihuoneessa prokuristin kanssa, mitä\nsaaret aikoinaan enimmin tuottaisivat: kopraa, kaakaota vai kumia?\nSitten tuli alaperämies satamasta: hänkös toi raikasta tuulta ja\nraikkaita sanoja -- ja tiedon, että se parkkilaiva, jonka saapumisesta\noli Cuxhavenista ilmoitettu, oli nyt täydessä firmalle tulevassa\nkopra-lastissa juuri laskenut purjelaiva-satamaan.\n\nMutta hänen keskustellessaan paraikaa päällikön kanssa purkamiseen\nryhtymisestä ja tilausten lähettämisestä, ja keskihuoneen\nkirjoitellessa tilaajille ilmoituksia, ryntäsi konttoriin alaperämiehen\npoika ja huusi kynnykseltä: \"Laiva on tulessa!\" Ja hän kertoi lyhyesti\nkapteenin käskyn.\n\nNytkös hälinä syntyi! Vakuutuskirjat otettiin esille ja tarkastettiin.\nTilaajille ilmoitettiin. Firman välittäjä kutsuttiin toimistoon.\nKirjoitettiin ja juostiin kaikella kiireellä. Sitten riensi päällikkö\nalaperämiehen kanssa satamaan ja otti mukaansa Klaus Baasin,\nlähettääkseen tarvittaessa tuomaan sanaa konttoriin.\n\nMennessään höyryllä virran yli Kranhöftiin he näkivät jo kaukaa\nsatamakatosten takaa nousevan savun paksuina pilvinä. Kun he laituria\npitkin tulivat lähemmäksi, pöllysi polttava huuru ylös peräluukusta ja\nkätki länsituulen ajamana sisäänsä koko suuren purjelaivan, kohoten\naina mastonhuippuihin. Joen puolelta pumppusi kaksi palokuntain purtta\nvettä palavaan laivaan: suihkut rätisivät, paukkuivat ja sähisivät.\nLaituri oli sakeanaan työkansaa ja merimiehiä läheisistä laivoista.\nPäällikkö seisoi kapteenin ja laivanvarustajan rinnalla ja katseli\nhiljaisena tulen vahingollista työtä. Klaus Baas seisoi päällikkönsä\ntakana.\n\nHän sattui kerran katsahtamaan taakseen: mitähän kaikkea väkeä siellä\noli, -- ja silloin hän näki ison joukon matruuseja, jotka tulivat\nlaivaltaan päin säkit selässä; he pysähtyivät kuin muutkin tupruavan\nlaivan luo. Heidän vaatteensa olivat kuluneista valkeista\nlätkä-lakeista aina risaisiin purjekangas-töppösiin saakka huonot.\nHiukset riippuivat korvilla ja silmillä, ja heidän mustanruskeita\nposkiaan ympäröi pitkät partaturrit, vaikka he olivat vielä aivan\nnuoria. He kulkivat uskollisesti yhdessä ryhmässä ihmisistä\nvälittämättä ja antoivat puhellessaan alttiisti toisilleen sananvuoron,\njoten huomasi heidän olleen pitkät ajat toveruksina. Kun Klaus Baas\nvilkaisi vielä kerran heihin, kuuli hän erään heistä komentavan\nrauhallisella äänellä: \"No pojat, säkki selkään, nyt mennään Kindtin\nmuorille!\" Ja kukin astui pari askelta syrjään ja tarttui säkkiinsä,\njonka äsken oli laskenut laiturille. Ja itsetietoisesta äänen soinnusta\nja käynnistä ja hartioiden liikkeestä Klaus Baas tunsi silloin Kalli\nDaun. Pienestä, hintelästä pojasta oli nyt varttunut jäntevä,\nruskeahipiäinen nuorukainen, joka tosin asteli hiukan raskaammin kuin\nmuut ikätoverinsa. Klaus Baas kääntyi heti pois, ettei vanha veikko\nnäkisi häntä tässä, päällikön seurassa; ja katseli hyvin toimessaan\nsavuavaan laivaan.\n\nPäivä kului sitten niin kovassa työssä, että hän tuskin ehti\najattelemaan Kalli Dauta. Mutta kun hän iltapuolella lopetteli\nviimeistä tehtäväänsä: merkitsi kirjoihin vekseliä, joka meni\ntullisuorituksena saarille San Fransiskosta tuodusta tupakasta, niin\nhän kuuli jonkun tulevan takaansa ovesta ja jonkun raskaan esineen\nhurahtavan lattialle. Hän kääntyi katsomaan: siinä seisoi Kalli Dau\ntiskin takana. Tosin oli parta ajettuna, mutta muuten entisessä asussa:\npäässä äskeinen leipurin myssy, nukkavierun takinkauluksen ympärillä\nsininen kaulahuivi, housut tervassa, säkki lattialla jaloissa.\n\nJa Kalli Dau kysyi kovalla, huomiota herättävällä äänellä, oliko täällä\neräs Klaus Baas: oli sille tärkkiä asiaa.\n\n\"Täällä olen\", vastasi Klaus Baas hämillään, \"mitä olisi...?\"\n\nPäällikkö ilmestyi samassa ovelle ja katseli uteliaana ja rauhallisesti\ntulokasta ja hänen ystäväänsä.\n\n\"Minä menin äsken kotiin\", sanoi Kalli Dau järkytettynä, \"siellä ei\nollut ketään! Sanoivat, äitini on vankilassa; veli Jonni on kadonnut;\nja Heini kuollut; ja pienimmästä ei kukaan tiedä mitään. Olen ollut\nkolme vuotta kaukana merillä... hitto soi, sanon minä vieläkin kerta:\ntällainen vastaanotto! Minun täytyy saada selville, kuinka on oikein\nkäynyt. Tiedätkö sinä mitä?\"\n\nKlaus Baas vilkaisi nolona ympärilleen: muut kurottelivat uteliaina\nkaulaansa. Prokuristi oli asettanut sormensa sille paikalle, johon oli\nlaskunsa keskeyttänyt: hän piti summaa nähtävästi muistissaan, pelkäsi\nsen unohtuvan. Heini Peters oli vaipunut Kalli Daun katseluun, hän kai\nhaaveksi, mitä runoilija saisi moisesta kohtauksesta aikaan. Karl\nEschen, joka oli jälleen viransijaisena konttorissa, ei ollut\ntietääkseenkään eikä antanut itseään häiritä. Päällikkö lopetti\nnäytöksen sanomalla: \"Menkää vaan tuttunne kanssa, Baas, ja auttakaa\nhäntä.\"\n\n\"No se oli kunnon mies\", sanoi Kalli Dau, \"otapas nyt pussista kiinni!\nSe on raskas, toin kaikellaisia tuomisia omaisilleni. Katsos näitä;\ntoin niille nämä kauniit täytetyt papukaijat. Pitkäpyrstöisiä!\" Klaus\nBaas sieppasi hattunsa ja nosti nyt veikolle säkin selkään, ja aikoi\nsitten ottaa pärekopan, jossa papukaijat olivat: mutta sitäpä ei Kalli\nDau sallinut. \"Ei, niillä on niin perkeleen pitkät pyrstöt\", hän sanoi,\n\"sinä ne katkaiset!\" Ja Kalli Dau asetteli suuren, pullean säkin\npaikoilleen selkäänsä, otti pitkäpyrstönsä toiseen käteen, ja he\nlähtivät.\n\nKadulla kysyi Klaus Baas, eikö Kalli Dau voisi jättää sitä säkkiänsä\njonnekin, mutta Kalli Dau vastasi, ettei hän luota kehenkään, ja katsoi\nniska kumarassa kulmainsa alta pistävin, kiiluvin silmin Klaus Baasiin.\nSitten hän pysähtyi ja haukkui vanhempiansa ja noitui, ettei kukaan\ntiedä, missä hänen sisaruksensa ovat, -- eikö itse Jumala, eivätkö\nihmiset olleet piitanneet sen vertaa noista pikku raukoista. Vaikka\nolisivat joutuneet Elbeen tai minne! Ja mistä nyt heitä etsiä?\n\nKlaus Baas muisti kuulleensa, että Jonni oli ollut hävytön\nkirkkoherralle, jonka kuulusteltavaksi hänen oli täytynyt köyhäinhoitoa\nnauttivana tulla. Ja Klaus Baas esitti, että he menisivät ensin\npappilaan. He lähtivätkin läpi väentungoksen, joka siihen aikaan\nillasta oli mahdoton: Kalli Dau edeltä, säkki selässä, Klaus Baas\njälestä. Joskus tönäsi säkki kulkijoihin ja ihmiset suuttuivat. Mutta\nKalli Dau ei sitä huomannutkaan: hän asteli vankkumatta tietään. Hyvän\naikaa katuja pitkin ja toisten poikki taivallettuansa he viimein\ntulivat seurakunnan kirkon lähelle hiljaiselle kadulle kirkkoherran\ntalon luo. Kalli Dau meni edeltä sisään, laski eteisessä säkkinsä oven\nsuuhun viereensä ja rykiä röhisteli ja odotti.\n\nHeillä oli hyvä onni, sillä itse kirkkoherra avasi valkean, välkkyvän\nkanslianoven -- hän oli vanhanpuoleinen, parraton hieno herra -- ja\nkatseli kynnykseltä heitä kysyvästi. Kalli Dau sanoi silloin selvästi\nja huolettomasti kuulleensa, että eräs Jonni Dau oli täällä ollut\nhävytön; missähän se poika nyt oli?\n\nKirkkoherra ei näyttänyt olevan hyvillään tästä myöhäisestä\niltakäynnistä, mutta päästi kuitenkin heidät kansliaan ja käski\nistumaan. He istahtivat nyt oven suuhun, toinen toiselle, toinen\ntoiselle puolle ovea, ja katselivat uteliaina ympärilleen: kaunista\nsalia, korkeita, leveitä, täyteen sullottuja kirjakaappeja, valtavan\nsuurta kirjoituspöytää, joka oli kukkurallaan papereita kuin\nkauppamiehen pulpetti, ja itseänsä kirkkoherraa, joka liehui hienossa,\nmustassa helmatakissa: etsi hyllyltä ja selaili jotakin paksua\nkeltaista pöytäkirjanippua. Pöydän päässä istui toinen herra: hän oli\nhintelä ja laiha, kengät kadun savessa, tavallisissa pukimissa; hänellä\nei näyttänyt olevan muuta hommaa kuin silloin tällöin nytkähyttää\nolkapäitään. Kirkkoherra sanoi, kellastuneita papereita selaillen:\n\"Tiedätte, herra kokelas, mitä kaikkea minulta vaaditaan. Huomenna\npitoihin erään kaikkein suurimman kauppiaamme luokse, ja tiedätte, että\nmeidän suurkauppiaat elävät suurellisesti ja leveästi; siellä menee\nniin ollen puoliyöhön... Keskiviikkona minun on pidettävä 'Köyhäin\npienokaisten Ystävätärten yhdistyksessä', jonka esimiehenä on\nsenaattorin rouva Hagen, esitelmä Goethen lyriikasta; ja lauantaina on\n'Hampurin historian Ystäväin yhdistyksen' kokous. Ymmärtänette siis,\nettei tässä jää paljonkaan aikaa muinais-spanjalaisiin tutkimuksiin.\"\n\nKalli Dau kallistui Klaus Baasin puoleen ja sanoi melkein kovasti:\n\"Kuules, mitähän tämä on? Eiköhän tultu vaan väärään paikkaan? Eikös\ntuo ole teatterilainen tai jotain sellaista.\"\n\nKlaus Baas katsoi Kalli Dauhun uhkaavasti ja pudisti päätänsä eikä\nvastannut mitään.\n\nKokelas kuuli sen nähtävästi ja hän nousi ylös ja tuli luo ja sanoi\nhienosti hymyillen: \"Ei, kyllä tulitte oikeaan paikkaan.\"\n\n\"Niin\", sanoi Kalli Dau ääneensä, \"mutta onko nuo kaikki paperit noissa\npahvikuorissa sitten minun veljeni ansioita?\"\n\nKirkkoherra nyökkäsi ja sanoi: \"Hän on tuottanut meille jo paljon\nhuolta.\"\n\n\"Jaha\", virkkoi Kalli Dau, \"ja nyt sen ansiot on pantu kirjaan\narvojärjestykseen?\" Kirkkoherra katsahti hiukan närkästyneenä Kalli\nDauhun. Mutta poika oli liian kummastuksissaan ja ajatuksissaan sitä\nhuomatakseen. \"Sydneyssä[45] meidän laivassa\", hän jatkoi kokelaalle,\njolla oli ne rapaiset kengät, \"oli pojan nulikka, joka varasteli\ntupakoita, ja likainenkin hän oli, mutta sitten me koloimme hänet niin\nettä hän sai hakea nikamiaan säkistä. Ja hänestä tuli oikein kunnon\nmies. Olisitte tehneet sillä tavalla veljellenikin. Tuo musteen\ntuhraus, mitä se toimittaa?\"\n\nKirkkoherra selaili kellastunutta paperilunttaansa kiireemmin ja sanoi\nviimein: \"Veljenne on oleskellut usein pahamaineisessa Siemchenin\nkellarikapakassa Kattrepelissä;[46] sitä paitsi hän on ollut eräitä\nviikkoja sataman sairaalassa. Muuta tietoja en voi teille antaa.\"\n\n\"No sitten me mennään sinne\", vastasi Kalli Dau; \"ettekö lähde vähän\nkävelylle?\" hän kysyi kokelaalta. Ja nuori mies lausui esimiehellensä\nhyvästit ja läksi heidän kanssaan.\n\nHe menivät raitiovaunuun ja jäivät takimaiselle kuistille, missä oli\nennestään vain kolme henkeä, niin että sinne mahtui säkki ja\npapukaijatkin. Klaus Baas ei kuullut vaunun ruminassa monta sanaa Kalli\nDaun puheista kokelaan kanssa. Kerran hän kuuli Kalli Daun huutavan\nkuin hyvässäkin myrskyssä: \"Ja mitä te siellä sen papin luona teette?\"\nToinen vastasi: \"Minä olen ikäänkuin kisällinä, aion näet papiksi.\"\n\"Jaha!\" sanoi silloin Kalli Dau, \"mutta älkää puhukokaan sitten\npalttua, niinkuin hän. Pysykää aina ihmisten seurassa!\" Ja Kalli Daun\nsuurenmoisesta käden huidonnasta saattoi Klaus Baas huomata, että hän\nselitti tarkoitustaan lähemmin. Kokelas kuunteli ja purskahti sitten\nkaikuvaan nauruun ja nyykäytti päätään ja kohautti hartioitaan.\nRödingsmarktilla hän lähti vaunusta ja mennä huippi pois, keikahutellen\nvähä väliä ja innokkaasti vasenta olkapäätänsä. \"Kelpo mies\", kehui\nKalli Dau häntä. \"Minä sanoin hänelle, että minkä tähden hän papiksi?\nMatruusiksi hän on liian heikko, mutta siitä tulisi hyvä kokki, siisti\nja rattoisa. Ja se tietää juttuja.\"\n\nMessbergiin[47] saavuttaessa oli jo hämärä. He laskeusivat vaunusta ja\nlähtivät kaidanlaista Niedernstrassea pitkin ylämäkeen. Siellä oli kova\ntungos: naisia katselemassa ja kiertelemässä iltaostoksillaan;\ntyömiehiä, jotka raskain askelin tulivat rannalta satamasta, huonosti\nvalaistujen kapakkain ja kellarien ovilla ryhmittäin rappiolle\njoutuneita olentoja; lapset tanssivat keskellä katua posetiivin soiton\ntahtiin; työntörattaita lykättiin tungoksessa; kuorma-ajuri koetti\nverkalleen päästä väkijoukon läpi. Punaisen kellertävä valaistus värjyi\nkirjavassa ihmiskuhinassa ja vilinässä. Kalli Daulla oli kova työ\npäästä läpi: milloin törmäsi säkki johonkin, milloin olivat\npitkäpyrstöt vaarassa. Mutta kun hän työnsi syrjään edessä\nseisoskelevia ja ne hänet huomasivat, niin he pitivät hänen\nvaatimustaan oikeutettuna ja toinen huomautti toiselle: \"Laske\nmeripoikaa!\"\n\nHe näkivät etsimänsä kapakan ja painuivat likaisia portaita myöten alas\nkellariin ja astuivat ravintolaan, pahanpäiväiseen, ummehtuneesen\nloukkoon, jossa oli likainen tiilipermanto ja jonkinlainen\ntarjoilutiski ja pari puurahia sekä kolme neljä horjuvaa pöytää.\nPeränurkassa pelasi vanha eukko ja pari miestä vaieten korttia: kuului\nkäsien laiska kolahtelu pöytään. Seinävierellä, lähempänä ovea oli\njokin ukko, joka selitteli toimessaan nuorelle pojalle jotakin; poika\nkuunteli kaula pitkällä ja silmät terävinä. Tiskin vieressä istui pitkä\nmies, jonka käsivarret riippuivat yhtä veltosti löysällä kuin hänen\nvaatteensakin ja jonka kasvot olivat tylyn tuhmat.\n\nKalli Dau näki, ettei velimiestä ollut siellä, ja hän kysyi kovasti:\n\"Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on?\"\n\nTiskin edessä istuva mies nousi murjotellen ylös ja tuli luo ja kysyi\ntappelunhaluisella juopuneen äänellä: \"Mitä sinä turiset?\" Kalli Dau\nuudisti kysymyksen: hänen kirkas äänensä soi kuin raikas tuuli tuolla\näitelän ummehtuneessa maanalaisessa kuopassa.\n\nPitkä mies tuli vielä lähemmäksi ja näytti haluavan käsirysyyn; mutta\nKalli Dau sipaisi vyöltä matruusin puukkonsa ja käänsi sitä pari kertaa\nilmassa edessään ja kysyi uudestaan: \"Tietääkö kuka, missä Jonni Dau\non? Tietääkö isäntä?\"\n\nTahratakki isäntä vastasi pilkallisesti: \"Etkös näe itse, katso! Kai se\non tuossa penkillä, tai tuolla penkin alla? Vai roikkuuko orressa?\nKatsokaa itse, hyvät herrat! Mitä sinun Jonni Dausi minuun kuuluu!\"\n\nSilloin he kääntyivät ja kiipesivät kellarista ja lähtivät sataman\nsairaalaan, Kalli Dau allapäin kantamuksineen edeltä ja Klaus Baas\nperästä.\n\nVahtimestari sanoi, että Jonni Dau oli kyllä siellä, mutta nyt ei ollut\nvieraiden käyntiaika. Kalli Dau laski säkin ja papukaijat viereensä ja\nkäski ukon pitämään niitä silmällä ja sanoi olevansa potilaan veli.\nSilloin opastettiin heidät pitkän käytävän kautta erään nuoren lääkärin\nluokse, joka sanoi, että Jonni Dau oli kuolemaisillaan tai ehkä jo\nkuollutkin. Heidät vietiin hämärään sairassaliin sekä kahden pitkän\nrautasänkyjonon välitse, -- kaikissa sängyissä oli sairas, -- salin\nperälle. Viimeisen vierimäisessä sängyssä vasemmalla oli ryntäillään\nnuori mies, kai jokin kisälli, katsellen vaieten ja silmät suurina\nviimeiseen sänkyyn, jossa Jonni Dau lepäsi: selällään ja jäsenet\nherpouneina ja niin tyynenä ja kilttinä, ettei ollut koskaan eläessään\nsellainen ollut, -- ikäänkuin vietellen oikeaa Hampurin sateista säätä\ntyytyväisenä mukavassa kodin sopessa.\n\nKalli Dau ja Klaus Baas seisoivat ja katselivat jonkun aikaa hiljaa\nkuollutta; sitten he istahtivat toisen sängyn laidalle, missä se nuori\nkisälli kyynäröisillään loikoi, ja katselivat yhä. Mutta sitten Kalli\nDau alkoi väännellä käsiänsä polvien välissä niin että nivelet\nnaksahtelivat ja kysyi kisälliltä, olikohan hänen veljensä sattunut\nmainitsemaan mitään, missä hänen äitinsä ja pikku sisarensa olivat?\n\nKisälli vastasi Jonni Daun kertoneen, että hänen äitinsä oli muka\nmukiloinut jotakin tyttöä, joka oli kuherrellut hänen miehensä kanssa,\nja oli näpistellyt rahaakin, -- ja lapset olivat vaivashoidossa.\n\nKalli Dau vaikeni vielä vähän aikaa, niinkuin hänen velivainajansa. Ja\nalkoi sitten väännellä rajummin käsiään ja sanoi vanhan vakavasti kuin\nKalli Dau ainakin: \"Meidän purjeentekijä, hän asuu täällä jossakin\npadon varrella, tapasi kerran pitkistä ajoista vanhan tutun ja kysyi\nhäneltä silloin muun muassa: Hei, Hannu tai Petteri, mikä hän oli,\nkuinka lapsesi voivat? Toinen katsoi häntä silloin niin että\npurjeentekijän selkäpiitä karmi ja sanoi: kysy minulta mitä vaan, mutta\nlapsiani älä kysy! Ja niin sanon nyt minäkin: kysy minulta mitä vaan,\nkysy sataa kaveria ja seitsemääkymmentä peräkannen matkustajaa, kysy\nKindtin muoria, joka on ollut minulle hyvä, kysy Maikko rouvaa, joka on\n'wineshopissa'[48] Sydneyn Liverpoolstreetillä; mutta vanhempiani älä\nkysy... Joskus kysäisivät minulta muut vapaavahdissa: Kuules, Kalli,\nmikä mies on isäsi? Miksi sinä et puhu vanhemmistasi koskaan? Minä\nvastasin: Minun omaiseni ovat sellaista roskajoukkiota... vieläkö pitää\nteille muuta? Silloin he antoivat minun olla rauhassa... Minä olin jo\npienenä käärmeissäni neljännelle käskylle. Ja minä ajattelen: parin\nsadan vuoden päästä sen täytyy olla päinvastoin, näin: vanhempi, sinun\npitää kunnioittaman lapsiasi! Sillä ylimalkaan ovat lapset parempia ja\njärkevämpiä kuin vanhemmat... No niin, mitäpä enää siitä: hän suistui\nHampurin katulokaan. Se on kylläkin liukasta: olisin kai itsekin pian\nkompastunut. Mutta minä pakenin, minä pelastausin merille, muistathan,\nKlaus? En ole voinut häntä auttaa... siitä on tuntoni _all right_...\naivan ali right...\"\n\nKalli Dau vaipui mietteihinsä ja nyökkäsi hiljalleen päätänsä. Pari\nvartiaa tuli siihen, he aikoivat kai viedä sängyn ruumiineen pois.\n\n\"Minä olin kerran vuoden Santa Barbarassa\", jatkoi Kalli Dau kuin\nitsekseen, \"se oli italialainen nelimasto-parkki, hiukan vanhankansan\naikuinen. Ankkurivintturiakaan siinä ei ollut, oli vain sellainen\nrukkivehje, Aatamin aikuinen, _anno_ ties mitä, jolloin putelissa ei\nollut vielä kaulaa. Ja ruoka oli niin ja näin, enkä minä ymmärtänyt\nalussa niiden kieltäkään. Mutta muuten siellä meni mukiinsa...\nIstukaahan nyt tuohon, kai teillä on sen verran aikaa että annatte\nminun vähän pakinoida\"... hän tokaisi vartioille. \"Siellä oli muun\nmuassa kaksi matkasälliä, jotka olivat vuosikausia olleet rautatien\ntöissä Brasiliassa ja matkustivat säästöineen takaisin Italiaan\nvaimojensa ja lastensa luokse. Toinen niistä oli iloinen poika, hän\nnauroi kirkkaimmin ja juoksutti juttua paraiten koko laivalla: ja se\noli temppu se, sillä ne olivat kaikki italialaisia paitsi minä. Mutta\ntoisella oli kavalat silmät, ja hän nauroi aina perästäpäin, sitä ei\nmielikseen kuunnellut. Eräänä pimeänä yönä, kun kolme vuorokautta\nolimme otelleet myrskyä vastaan, joka painoi meidät kauas etelään, ja\nkun olimme upouuvuksissa, tuli sen vekkulin vuoroksi seista\ntähystyspaikalla. Niin, se oli pilkko pimeä yö, ilma vieläkin huono ja\nme väsyksissä: muistaakseni nukkuivat kaikki. Mutta kun noin tunnin\npäästä joku meni keulaan, ei tähystäjää ollutkaan! Me etsimään: mutta\nei löydetä, ja ajatellaan, että hän oli pudonnut mereen. Silloin\nkapteeni aukaisi hukkuneen kirstun ja silloin nähtiin, ettei\nsäästörahoja ollutkaan, ei niin milreisia.\n\n\"Siitä lähtien jokainen meistä kahdestakolmatta ajatteli, että yksi\ntovereista on murhaaja; ja kohta hän sanoi sen toiselle, johon hän\nenimmän luotti. Ja vähitellen me näimme toistemme silmistä: sinä se et\nole! taikka: oletko se sinä? Mutta kenenkään silmissä ei ollut: sinä se\nolet. Vahtivuorossa seisovat eivät vaihtaneet keskenään sanaa; nukkujat\nvoihkivat unissaan; ruotelimiehet eivät milloinkaan tarttuneet samaan\npuolaan. Jokainen tunsi voivansa sellaista tekoa ajatella ja tunsi niin\nollen itsensä kanssarikolliseksi ja oli alakuloinen. Ainoastaan pieni\nlaivapoika, tuollainen appelsiinipoika, jonka ne olivat ottaneet Via\nBalbilta Genovasta, vihelteli kaiken päivää niinkuin ennenkin. Se\njohtui siitä, ettei hän ymmärtänyt vielä mitään kullasta ja hopeasta\neikä voinut moista ajatellakaan.\n\n\"Sillä tavalla vieri kolme, neljä päivää; ilma oli yhä huono,\nmyrskyinen ja sateinen. Me oltiin kuin kuritushuoneen vangit ilman\nvartioita ja esivaltaa: aina olimme näet valmiit karkaamaan toistemme\nkimppuun. Me emme luottaneet muihin emmekä itseemme; meillä ei ollut\nsisäistä ei ulkonaista lakia mitään, me olimme ihmisyyden ulkopuolella.\nNiin me menimme miten menimme Madeiraa kohti.\n\n\"Silloin, eräänä pilvisenä ja pimeänä iltana, -- me laskettiin kovalla\nlounaisella, joka vinkui ja ulvahteli perduuneissa -- en ikinäni sitä\nunohda -- kuului yhtäkkiä etukannelta pitkä, tuskallinen huuto. Me\nsyöksyimme kannelle kopista; peräkannen miehet huutavat pimeässä: mikä\nkeulassa? Ja kun huuto taas kuului niinkuin hengenhädässä, pitkään ja\ntuskallisesti kutsuen ja vaatien, niin me joka kynsi perälle, ylös\nportaita, tyrmistyneinä. Sillä välin kuului keulasta vähä väliä se\nkamala huuto, kuin keuhkojen pohjalta.\n\n\"Me riehumme ja kysymme toisiltamme kuka oli ollut tähystämässä? Se\njoka oli ollut, astui esiin ja sanoi, että oli pistäytynyt plihtiin\nhakemaan piippuaan, silloin se oli huutanut ensi kerran. Me luimme\ntoisemme: me oltiin kaikki. Ja taas se huuto, ja kun se kajahti, me\ntärisimme kuin masto, johon käy myrskyn puuska. Me seisoimme siinä vain\njonkun minuutin -- hädässä menee aika nopeasti -- haastaen, kirkuen\nyhtä suuta -- silloin tuli kuu esiin pilvistä ja me näimme\nkeulakannella paapuurissa niinkuin ihmisen, kinungin vivun vieressä,\nkeulastaakipurjeen varjossa, ja se viittasi tulemaan.\n\n\"Silloin kapteeni laskeusi alas portaita kannelle ja kulki suoraan\nhänen luokseen. Mutta kun hän tuli salongin kohdalle, niin olento teki\nliikkeen, että hän kääntyisi takaisin. Silloin hän kääntyi. Silloin\nlähti perämies; hänkin tuli takaisin. Ja sitten menivät vuoronsa perään\nkaikki muut, jotka olivat seisseet vapisten kailetin ympärillä. He\nmenivät vuoron perään kannelle niinkuin se olisi ollut yksiöistä jäätä:\njotkut oikein uikuttivat; toiset rukoilivat pyhimyksiä; toiset\ntunnustivat kaikellaisia halpamaisia surkeita rikkomuksia. Minä näin,\nmillainen kolkko roskaloukko on ihmisen sydän.\n\n\"Viimein huomasin, ettei ollut enää muita jälellä kuin se poika ja\nminä. Poika, joka oli aina viheltänyt ja lauleskellut, istui kyyryllään\nminun jaloissani ja piteli käsillään korviaan ja silmiään ja vikisi\ntuskasta. Minä vedin hänet ylös ja otin käsipuolesta ja talutin alas\nportaita: häntä täytyi ihan laahata, ja hän kirkui, käsi kasvojen\nedessä. Minä katsoin suoraan olentoa, sillä omatuntoni oli puhdas enkä\nminä pelännyt kuolemaa enkä perkeleitä. Niin me mentiin, minä pitäen\npoikaa edessäni. Kun tultiin hytin luo, näin kummituksen seisovan\npurjeen takana siellä hämärissä. En tuntenut häntä, mutta näin että hän\nkurotti kaulaansa ja tähysti ikäänkuin tarkoin nähdäkseen, kuka nyt\ntuli. Silloin minä työnsin käden pois pojan silmiltä, hänen silmänsä\nolivat nurin kun hän katsoi haamuun. Mutta kummitus viittasi\npoistumaan; silloin poika juoksi parkuen perälle. Minä jäin yksin nyt.\n\n\"Silloin minä vedin puukon tupesta; ajattelin: isken sen joko hänen tai\nomaan rintaani, sitä mukaa kumpi meistä oli huonompi tai parempi, ja\nmenin kolme askelta lähemmäksi ja huusin: 'Kristiansandissa minä\nmakasin ravintoloitsijan tyttären vieressä; hän oli viidentoista, minä\nseitsemäntoista... oliko se synti, mitä? New-Foundlandin rannikolla\nkiipesin läntismyrskyssä ottamaan raakapuulta pois pojan, joka riippui\nenää vain köysien varassa; kukaan muu ei tahtonut mastoon'... Sen minä\nhuusin päin tuuleen ja huidoin puukollani ympärilleni ja huusin\nkuolemalle ja pirulle, niin että tiesi minun omantuntoni olevan\npuhtaan. Ja minä aioin käydä kimppuun; mutta kun ehdin keulaportaiden\njuureen, hän viittasi poistumaan. Mutta minä tahdoin sittenkin käsiksi\nja juoksin ylös. Mutta silloin minä näin hänen asennostaan ja\nsilmistään, että hän oli siellä toisen asialla. Silloin menin hitaasti\ntakaisin ja kuulin rintani korisevan ja tunsin, että olin märkä kuin\nvedessä kastettu. Ja takaani kuului yhä se kauhistava huuto.\n\n\"Useimmat miehistä uikuttivat nyt kyykkysillään, pää polvien välissä,\nkorviaan ja silmiään pidellen, ääneensä rukoillen tai hiljaa supisten\nja voihkien. Kapteeni istui kädet ristissä, ääntä päästämättä, kasvot\ntuskasta väännyksissä: hän oli hyvä, kunnon mies; perämies itki.\nKeulasta kuului yhä, yhä se parkuna; kärsimättömästi, vaikerrellen,\njottei ihmisen kurkusta niin kauhistavaa ääntä lähde. Jotkut huusivat,\nettä he olivat jo siellä kaikki käyneet; ja vainajan ystäväkin kohotti\npäätänsä ja huusi samaa.\n\n\"Mutta silloin minä aloin huutaa ja lykkiä joukkoa, sain miehet\nhajalleen ja osoitin kutakin sormellani ja kysyin toisilta, oliko hän\njo käynyt, ja joku aina todisti toisesta, että se oli käynyt. Silloin\nminä tulin vainajan ystävän eteen, ja kukaan ei todistanut hänen\npuolestaan. Nyt me kolme neljä käskimme hänen menemään edeltä. Hän\notteli vastaan ja sadatteli ja takertui kapteenin jalkoihin ja kirkui\neläimellisesti kuin teuras. Mutta perämies ja minä riuhtaistiin hänet\nkoholle ja työnnettiin edeltä portaita alas ja tungettiin kajuutan\nkäytävää myöten ja nähtiin, kuinka haamu viittasi häntä luokseen -- ja\nnäin selvästi, että hän viittasi niinkuin italialaiset viittaavat, ei\nkuin me, altakäsin, vaan ylhäältä alaspäin. Silloin me laskimme hänet\nirti ja pyysimme menemään. Hän huomasi, ettei enää muu auttanut; ja hän\nmeni oihkaen ja polvet lokattaen ylös etuportaita ja katosi pimeyteen.\nKuulimme korahduksen, ja sitten emme mitään. Minä seisoin lopun yötä\nruotelissa; ympärilläni peräkannella seisoi tai makasi yksikolmatta\nmiestä.\n\n\"Kun kapteeni seuraavana aamuna mursi meidän kaikkien nähden auki sen\nmiehen kirstun, joka oli kutsuttu, ei siitä löytynyt mitään; mutta\nhänen makuulaveristaan löytyivät hänen toverinsa rahat. -- Siitä pitäen\nme olimme taas oikeita ihmisiä ja puhdistimme laivan ja seisoimme kuin\nmiehet vahdissa ja saavuimme onnellisesti Genovaan... Katsokaas: siinä\non näet kaikki, että omatunto on hyvä. Omatunto olkoon aina _all\nright_! Silloin on kaikki muu hyvä. Vaikka sitten karkaisi puukko\nkädessä itse Jumalan kimppuun!... En voi sille mitään, että hän lankesi\ntäällä kadun lokaan, hän oli vanhempi kuin minä... ja minun täytyi\nsilloin itse kavahtaa kannelle ja tietää korjata luuni.\"\n\nKalli Dau ei katsonut enää vainajaan. Hän nyökkäsi päätänsä nuorelle\nkisällille ja vartioille ja nousi ylös ja meni, Klaus Baas totisena\njälestä.\n\nKun Kalli Dau ovella sai säkin selkäänsä ja papukaijat käteen, hän\nkatseli epäröiden ympärilleen, minnekkä nyt menisi.\n\nKlaus Baas sanoi: \"Tule meille, Kalli! Syödään siellä illallista.\"\n\nKalli Dau katseli maahan, valju kalvaus levisi hänen laihoille,\nahavoituneen tummille kasvoilleen ja hän sanoi: \"Voisinhan tulla...\ntaikka myös mennä erään vanhan enon luo, joka asuu Blankenesessä...\nMutta mitäpä minä täällä, kun en voi mennä äitiä enkä sisaruksia\nkatsomaan.\" Hän pudisti surullisesti päätänsä. \"Parasta lie kun menen\nheti Bremeniin... siellä saan pestin laivaan, joka lähtee\nVancouveriin... Niin, sen teenkin...\"\n\nJa hän laski maahan kantamuksensa ja kopaisi taskusta lompakkonsa ja\nantoi Klaus Baasille neljäsataa markkaa kullassa ja seteleissä ja\nsanoi: \"Vie nämä säästöpankkiin... ja jos se... tiedäthän... sattuu\nkovaan puutteesen, niin anna sille, mutta markoittain, ymmärräthän?\"...\nSitten hän katseli neuvottomana säkkiään. \"Oli vähän tuomisia äidille\nja sisaruksille... No voit nyt vaikka viedä ne omille pienille\nsiskoillesi.\" Kalli Dau kaivoi säkistä monenlaista pikku tavaraa:\nmustasta puusta tehdyn rasian, pari siroa korsi-viuhkaa, muutamia\nkookoshedelmiä. Ja kuroi sangen huolellisesti kiinni säkin suun. Sitten\nhän katseli papukaijojaan. Se oli ankara taistelu. Mutta viimein hän\nsanoi: \"No anna nämä Hannalle. Hän on pieni kiltti tyttö ja hoitaa\nniitä hyvin, ja kaipa minä joskus käyn teillä. Niitä pitää joskus\nruiskuttaa kanfertilla ettei koi niitä syö? Tahdotko tulla asemalle\nsaattamaan?...\"\n\nMennessä Klaus Baas kysyi: \"Oletko sinä nyt jo valmis matruusi?\"\n\nKalli Dau nyökkäsi.\n\n\"Ja aiotko puskea perämieheksi?\"\n\nKalli Dau huiskautti ihmetellen ja kieltävästi päätänsä ja vastasi:\n\"Oletko pähkähullu!? Luuletko sinä, että minä olen mennyt merille\nkeikaroidakseni ja paseeratakseni pitkin peräkantta koreat kipsilänget\nkaulassa? Ja vaikkapa vielä höyrylaivalla! Ei, minä olen purjelaivan\nmatruusi. Se riittää.\"\n\nKun he puolisen tunnin päästä tulivat odotussalista asemasillalle, oli\njuna jo lähtemäisillään. Kalli Dau pisti juoksuksi ja puhalsi säkki\nselässä läpi väkijoukon. Klaus Baasin ehtiessä vaunun luo hän loiskasi\njuuri säkkinsä neljännen luokan osastoon niin että eräs lihava\nvanhanlainen matami sai nipin napin korjatuksi kinttunsa alta.\n\n\"Sussiunatkoon!\" hän sanoi, \"miten raakoja ihmisiä.\"\n\n\"Täytyy väistyä tarvittaessa, emäntä parka!\" vastasi Kalli Dau ja kömpi\nsäkkinsä jälestä osastoon. Sitten hän löi Klaus Baasille kättä ja\nkatosi. --\n\nSeuraavana päivänä Klaus Baasin lähtiessä konttorista kiiruhti Karl\nEschen portailla hänen jälestään ja lausui hienosti ja hillitysti:\n\"Huomasin, että sen matruusin tulo oli teistä epämieluista, ja jos\ntohdin sanoa, ei ole minustakaan aivan oikeaa jatkaa tuollaisia tutun\nsuhteita. En suinkaan sano, että sellaiset ihmiset olisivat liian\nsivistymättömiä tai ylipäätänsä liian halpoja; mutta seurustelu toisen\nammattiluokan kanssa, ylemmän tai alemman, heikontaa oikean suhteen\nomaan ja tuo epävarmuuden tunteen. Hyvin tiedän, ettei teidän ja tuon\nmatruusin tuttavuus johdu mistään hentomielisestä romantiikasta kuten\nesim. Heini Petersin tuttavuus kymmeneen kalpeaan neitoseen ja\npuoleenkymmeneen haudankaivajaan. Arvaan, että se on vanhaa veljeyttä\nMutta teidän täytyy punnita, onko tuo vanha liitto teille ja\nmatruusille hyväksi vai ehkä paremminkin pelkäksi vahingoksi.\"\n\nKlaus Baas kuunteli vaieten. Hän tunsi tosiaan sisäistä epävarmuutta,\njosta Karl Eschen puhui, ja näki myös jo tavan, jolla hän kehittyisi\nkeveämmäksi ja joustavammaksi, ehkäpä kerran niin suureksi kuin tuo\nhänen rauhallinen ja varma ystävänsä oli. Mutta kun hän seuraavana\npäivänä kuuli Karl Eschenin askeleet takaansa, niin hän odotti ja\nsanoi, että se matruusi oli tehnyt hänelle lapsena monta kelpo ystävän\ntyötä ja että hän siksi tahtoi pitää ystävyyden liiton. Ja sama oli\nasian laita hänen äitinsä ja sisarustensakin. Vaikkapa hän saisi kaiken\nikänsä ponnistella vastuksia vastaan siksi, että hän oli halpasyntyinen\neikä säädylleen mitään voinut koskaan, niin hän kärsisi mieluummin\nvahingot kuin pettäisi vanhan ystävyyden. Olkoon edistyminen hitaampaa\nja vaikeampaa, -- eteenpäin hän aikoi!\n\nEschen nyökkäsi miettivästi päätänsä ja sanoi lyhyesti ja kohteliaasti:\n\"No, ken elää, se näkee.\" Ja he erosivat.\n\nKlaus Baas jatkoi matkaansa ja ajatteli siinä kävellessään\nihmisvirrassa Bergstrassea pitkin, että eteenpäin hän tahtoo ja menee!\nHän oli tuntenut pitkän aikaa tunkeutuvansa nyt syvemmälle liikealansa\nolemukseen. Hän tiesi, että ne konttoritehtävät joita hän oli saanut\ntoimitella nämä kolme vuotta, olivat vain toisen luokan askareita,\njonkinlaista karkeampaa kauppias-kirjurin hommaa, jota kyllä kannatti\npitää kunniassa, sillä paljonpa siinäkin tarvittiin tointa,\ntunnollisuutta ja rehellisyyttä: mutta eteenpäin aikovalle se ei ollut\nvielä muuta kuin käteenkäypä työkalu. Muu se loi oikean kauppamiehen:\nsiksi aikovan täytyi huomata aikansa kultuurin tarpeet sekä keksiä\nsellaisia, joita ei ennen oltu huomattu, taikka suorastaan ne luoda ja\nkäyttää niitä, oikeutta noudattaen, älykkäästi ja ripeästi, huostaan\nuskotun varallisuuden edistämiseksi. Hän oli tutustunut työn\nvälineihin; hän oli havainnut itsessään valppautta, käytännöllisyyttä\nja tervettä työhalua, usein suorastaan työn vimmaakin. Ja hänen sopi\nkai nyt toivoa, kuten toivoikin, että hänen henkensä, joka halukkaasti\nsyventyi alan salaisuuksiin ja sen ja muun elämän suhteihin, johtaisi\njo hänet omintakeisiin töihin ja saavutuksiin.\n\nJa niin tuli eräänä pilvisenä, mutta valoisana syyskuun aamuna lähtö\nkonttoriin viimeistä kertaa. Oppivuodet loppuivat...\n\nKlaus Baas laski vielä aamulla laivalastein arvon: puuta, öljyä ja\nkaikellaisia ruoka-aineita, jotka lähetettiin San Fransiskosta\nTonga-saarille, ja lähetti arvion vakuutusasiamiehelle, ja laati\nsiirtomaan konttorille sähkösanoman, jossa neuvottiin tarjomasta\nmillään muotoa koprasta yli viimeisen ostohinnan; sekä teki\nseuraajalleen tarvittavasti selvää kirjoistaan ja suorittamistansa\ntöistä.\n\nSitten kutsui päällikkö hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän\nrahasumman, jolla hän saattoi elellä pian alkavat kaksi\nsotapalvelusvuotta, ja oli hänelle sangen ystävällinen. Ja sitten Klaus\nBaas kiitti silmät kirkkaina päällikköä: sanoi oppineensa tässä\nkonttorissa uutteraa työtä ja löytämään ilonsa työnteosta. Ja nyt hän\nasteli noita vanhoja, kuluneita portaita kadulle ja kulki pitkin\naskelin kotiin.\n\nAntje Baas työskenteli tyttöjen kanssa perhehuoneessa. Klaus Baas meni\nkeittiöön, pisti tulen vanhaan kitupiikkiin lieden kulmalla, istahti\npöydän ääreen ja levitteli nuo kahdenkymmenen markan kultarahat riviin\neteensä ja nautti täyteläisestä kiillosta, joka nyt levisi ruskealta\npöydältä kitupiikin himmeässä, lekkuvassa valossa. Ja hän rummutteli\ntuoliaan ja raapi anturoillaan permantoa.\n\nViimein tulikin Antje Baas keittiöön, silmälasit nokalla, ja katsoi\nkultaa, jota Klaus Baas vaieten ja ylpeästi käsi ojolla osoitti. Antje\nBaasin silmät levisivät pyöreiksi, hän kiitteli jöröllä tavallaan\nliikepäällikköä ja moitti Klaus Baasia: \"Mitä lapsettelet, iso mies!\nSamallainen olet kuin isäsi!\"\n\n\"Hm\", hymähti yhtäkkiä Klaus Baas, \"senpätähden sinä isää niin\nrakastitkin!\"\n\nAntje Baas katsoi häntä hämmästyen ja oudoksuen, ja punastui ja\ntokaisi: \"Mitä sinä siitä tiedät?\"\n\nMutta Klaus Baas helisteli kultakasaansa ja sanoi silmät pöytään\nluotuina: \"Olenhan kolmannella kymmentä!\" Ja kun Antje Baas ei\nsuuttunut, poika jatkoi vähän ajan päästä: \"Ei ole oikein hyvä, äiti,\npitää Hannaa ompelutyössä enää. Hänellä ei ole siihen halua. Eikä\nihminen opi mitään ammatissa, johon ei ole halua.\"\n\nAntje Baas oli jo äskeisistä sanoista huomannut hennon kypsyneisyyden\nmerkin, ja nyt hän kysyi pojaltaan neuvoa, ensi kertaa elämässään.\n\nKlaus Baas sanoi harkitsevalla ja punnitsevalla äänellä, pidättääkseen\näitiä tuossa uskossa: \"Hän oli koulussa niin kelpo oppilas ja on aina\nmielellään autellut pikku siskoja läksynluvussa ja haluaisi\nopettajattareksi. Käytetään nyt siis neljäsataa markkaa siihen\ntarkoitukseen. Minä kyllä tulen nämä sotapalvelusvuoteni hyvin\ntoimeen.\"\n\nAntje Baas istahti pöydän ääreen ja tokaisi: \"Neljäsataa annat vain\nnoin? Se on niin sinun tapaistasi. Sinusta ei tule milloinkaan mitään.\"\n\n\"Niinpä niin\", sanoi Klaus Baas horjumatta. \"Tahdon olla kunniallinen\nliikemies! Se on sinun rahaasi! Minähän olen asunut aina ilmaiseksi\nluonasi.\" Kun Antje Baas ei siihen mitään vastannut, niin Klaus huusi\nHannaa ompeluhuoneesta, osoitti hänelle komeasti rahoja, jotka olivat\npöydällä ja sanoi: \"Nyt sinä menet seminaariin!\"\n\nHanna löi yhteen kämmeniään ja päivitteli ja painoi kuin nuori\ntyttöhepsakka ainakin päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Hän\noli aivan isänsä luontoinen ja kärsi suuresti äidin jöröydestä,\nahkeroidessaan hänen kanssaan aamusta iltaan samassa huoneessa.\n\nSilloin nousi Antje Baas kärsimättömästi ylös ja sanoi jörösti kuin\nennenkin: \"Te olette lapsia ikänne! Tuohonko jätätte rahat kaikeksi\nyötä. Pankaa pois!\" Ja hän meni ompeluhuoneesen.\n\nSitten juttelivat sisarukset suunnitelmistaan, ensin hieman pahoillaan\näidin tylyyden tähden, mutta pian oikein iloisesti. Viimein sanoi Klaus\nBaas siskolle, että hän aikoo matkustaa huomenna kotikylään, itse\nrovasti-enon luo, -- ja kaivoi esiin Suse Garbensin kirjeet ja näytteli\nHannalle eräitä ja niiden loput, jotka kuuluivat säännöllisesti:\nTuhannen s------!\n\n\"Mitäs luulet noiden merkitsevän?\" kehaisi Klaus Baas.\n\nSisko nauroi ja nyökkäsi päätänsä.\n\n\"Me on oltu kirjevaihdossa jo kaksi vuotta\", kopeili veli, \"mutta hän\nei ole kirjoittanut milloinkaan sitä sanaa kokonaan. Nyt matkustan\nilmoittamaan, että tästä lähin se on kirjoitettava! Viimeisenä puolena\nvuonna hän ylimalkaan ei ole kirjoittanutkaan: enkä ymmärrä oikein,\nmikä sen tytön pikku päähän on pistänyt! No niin... on parasta mennä\nkatsomaan.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSuse oli tosiaan pienellä, tyhjällä asemalla häntä odottamassa. Hän oli\npienempi kuin Klaus oli mielessään kuvitellut: ei ollut kasvanut paljoa\nsiitä kun hän silloin oli nukahtanut kaapin eteen lattialle. Mutta\ntyttö oli uhkea ja kypsä kuin lämmin kirkas syyspäivä ja paljon\nkauniimpi kuin siinä kuvassa, jonka Klaus Baas oli saanut häneltä vuosi\nsitten. Klaus Baas oli matkalla ollut sangen rohkeissa aikeissa, mutta\ntällaisen kypsyyden ja iloisen varmuuden ja uhkeuden edessä hän tuli\naraksi.\n\nSuse Garbens nauroi suullaan ja nauroi ruskeilla silmillään ja koko\nkasvoillaan ja sanoi: \"Ai, ai, mitäs me ollaankaan keskenämme\nkirjoitelleet!!\"\n\n\"Ah\", vastasi Klaus vakavasti ja hiukan moittivasti, heti asiaan\nkäyden: \"Joka kerta tuhannen suudelmaa!\"\n\nSuse nauraa helähytti taas, nuoren rinnan tervettä naurua, ja sanoi:\n\"Eipäs! Ainoastaan tuhannen s------! Jumalan kiitos, etten toki sitä\nsanaa kokonaan kirjoittanut! Mutta hauskaa se vain oli! Sinä kirjoitat\ntodella niin somia kirjeitä: siistejä ja kohteliaita. Hiukan\nopettavaisia tosin, mutta mitäpä se tekee. Ajatteles: minä rakastuin\npuoli vuotta sitten erääsen ylioppilaasen: sentähden herkesin\nkirjoittamasta. Mutta ei sekään mitään totista ollut.\"\n\nSilloin kysyi Klaus Baas vavahtavalla äänellä: \"Mitenkä se ei sitä\nollut?\"\n\n\"Niin\", vastasi Suse yhtä iloisen luonnollisesti ja hyvällä\nomallatunnolla kuin äsken, \"hän olisi voinut mennä naimisiin vasta\nkolmen vuoden päästä ja hänellä ei ollut rahaakaan: se olisi siis ollut\ntyhmyys. Kerron sen vain näin ystävinä. Mutta nyt, ajattelepas: nyt\nminä olen kihloissa! Viikko sitten menin erään tilanomistajan kanssa!\nPulska, hieno mies, puolivälissä neljännellä kymmentä. Ja pappa sanoo,\nettä hän varmaan pääsee eduskuntaan. No niin, sanoin sen vaan näin\nheti, hän on näet tänään meillä päivällisillä.\"\n\nKlaus Baas paran sydäntä kouristi, hän tuijotti kotvan aikaa alas\ntielle karttaakseen tytön säteileviä silmiä. -- \"Vai niin hän ajatteli.\nVai niin! Ja sinua olen muistellut vuosikausia, aina, aina! Kaunis\nsinä olet, Herra Jumala, kuinka kaunis! Mutta äläpä luule, että\nilmaisen, miten hullusti ovat nyt asiani! Hehei, minä olen\nkaksikymmen-vuotias!... Kaksikymmentä! Ja tyttöjä, sinä ovela velho, on\nmaailma täysi! Kaipa saanen oman kullan sinuttakin!\"\n\nJa hän alkoi siis ystävällisesti kysellä ja udella teeskennellyllä\näänellä: \"Mikä on sulhasen nimi? Miten suuri maatila\", j.n.e. Sillä\nvälin hän yhä hengessä naputti otsaansa ja päivitteli: kuinka saatoin\nminä olla niin hullu, että luulin asian olevan juuri sillä tolalla kuin\nitse toivoin! Ainoastaan siksi, että kirjeissä oli nuo 1,000 s:aa!\nMainio liikemies! Luuli velkakirjan kaavaa velkakirjaksi! Sellaista\nkepposta ei minulle eläessäni tehdä! Se on Baasien tapaista! Vielä\nkerran, muistapa tämä vala: epäile aina vähän! Aina kierrä, kaarra,\nkatso! Aina kaikkeen valmiina!!... No, minä olen kaksikymmen-vuotias!\nkaksikymmentä!\n\nKlaus Baas huiskautti keppiään ja kysyi, milloin on häät; ja sai sitten\nkuulla, että he oleksivat joka vuosi pari kuukautta Berlinissä, sillä\nsiellä oli sulhasella maataloudellinen virka. Klaus lausui silloin,\nettä Suse näytti tehneen todella hyvät kaupat. Mutta siihen tuo\nsäteilevä, tervenahkainen velho vastasi, että hyvä oli kaupattavakin:\nvarakkaiden vanhempien ainoa lapsi ja lapsettoman eno-ukon perijä.\n\nKlaus piti tarpeellisena, koska nyt oli toisen asiat kuullut,\nkertoa vähän omistakin oloistansa. Ja hän sanoi lähtevänsä kohta\nsotapalveluksesta päästyä ulkomaille, luultavasti Brasiliaan. Ja hän\nkertoi myös äidistä ja sisaruksista eikä ällistynyt yhtään, vaikka\nhuomasi joutuvansa arveluttavan lähelle tavallisen kerskailunsa rajaa.\nHän ajatteli näet: tässä ei auta suun supistus, tässä täytyy viheltää\nja niin että kuuluu. Minun täytyy häntä vastaan pitää puoleni ja minä\npidän. Mutta sitten en palaa koskaan. Ja Klaus Baas käveli iloisena\nhänen rinnallaan ja sai mitä tahtoi, nimittäin Susen melkein uskomaan,\nettei Klaus ollut häntä koskaan tosissaan ajatellut. Ja entistä\nmieluummin Suse kertoi nyt hänelle nykyisestä onnestansa.\n\nVanhemmat, jotka vuosien kuluessa olivat luisuneet harmaiden hapsien ja\nleppoisan mukavuuden asteelle, eivät ottaneet Klaus Baasia suinkaan\nepäystävällisesti vastaan. He kehuivat häntä kauniiksi pojaksi ja\ntoivorikkaaksi nuorukaiseksi ja lähettivät hänet puutarhaan siksi aikaa\nkunnes illallinen valmistuisi.\n\nKun hän vähän ajan päästä tuli sisään, seisoi nuori pari häntä vastassa\neteisessä. Susen hieno, sininen silkkipuku kaunisti suuresti hänen\nnuorta vartaloansa. Sulhanen oli muhkea mies, parhaassa miehuuden\nijässä. Mentiin ruualle, ja viini oli hyvää, ja Klaus Baas muisti\nmaistaa, ja lausuili puheenpartensa kuin toisetkin ja hekumoi\nitseluottamuksestaan. Pian alkoi maamies kysellä yhtä ja toista firma\nP.C. Trimbornista. Klaus vastasi kuin mies, joka tunsi liikkeen\nperinpohjaisesti ja tiesi sitäpaitsi, mitä oli luvallista kertoa.\nMaamies alkoi nyt puhua ulkomaisen kauppamme kansantaloudellisesta\nmerkityksestä, -- juuri siihen aikaan oli näet kauppamme kohonnut\nsuureen kukoistukseen, -- hän otti esimerkin Portugalin ja Hollannin ja\nEnglannin historiasta ja puhui säätynsä ja ammattinsa kannalta ja\nvarovaisesti ja epäröivästi kuin henkilö ainakin, jolla on edessään\nmenneisyyden samalla rohkaisevat ja peloittavat kuvat. Klaus Baasilla\noli kyllä historiallista vaistoa ja hän oli lukenut yhtä ja toista\nkauppa-oppikirjoista ja suurista Hampurin lehdistä. Mutta\noikeaa opetusta hän oli saanut vähän. Ja kaiken päälliseksi:\nkaksikymmen-vuotias ei ole usein historikko, vaan filosoofi! Klaus Baas\nvieritti siis esiin kaikellaisia suuria, kauniita ajatuksia, jotka\nyksinäisen ja salaisen käytön kautta olivat häneen takertuneet. Hänellä\nei ollut tätä ennen ollut tilaisuutta tuoda niitä katseltaviksi miesten\nkämmenille, ja nyt, tässä kodikkaassa seurassa, viinilasin ääressä, ne\nhyppäsivät itse esiin. Hän lasketteli paloviinan ja kiväärien\nmyynnistä, kaikellaisesta joutavasta vientitavarasta, esteettisistä ja\neetillisistä velvoituksista, Bismarckista, maailman kultuurista. Se oli\nhauska sekoitus Klaus Baasista ja Hampurin lehdistä. Hänen kuvauksensa\ntulivat komeammiksi, hänen väitteensä tulivat mahtavapiirteisiksi. Ja\nlopuksi hän, taitavasti pyöritellen punaviinilasia kaikkien kymmenen\nsormensa päillä, -- hän istui ensi kertaa elämässään kodikkaassa\nseurassa ja viinin ääressä, -- lausui, että hallituksen on \"ylimalkaan\"\nhuolehdittava ja vastattava siitä, että koko tuotanto ja kauppiaskunta\ntulee kauttaaltaan siveellisesti kauniiksi. Ja vielä toistui hyvän\naikaa \"ylimalkaan, ylimalkaan.\"\n\nPappis-eno, joka katseli kylmästi kaikkia kummia, hymyili\nleikillisesti. Ruustinna ajatteli: Raakilo! Huonosti paistettu. Se\nlankee vielä nenälleen! Suse nojasi pöytään niin että rinta sitä\nsuloisempana kaartui, ja katseli poikaa loistavin silmin ja ajatteli:\nMutta kyllä hän on kaunis! Sulhanen taas oli noita poliittisia neroja,\njotka eivät voi millään muotoa antaa toisten olla rauhassa\nmielipiteissään ja erehdyksissään, joiden täytyy aprikoida niiden\nsyitä ja syntyä ja vastustaa ja parantaa niitä ja opettaa omia\nmielipiteitään. Ja niinpä hän nyt kuunteli vakavana ja tarkkaavasti,\nsisällänsä jo vastausta sommitellen.\n\nJa kun Klaus Baas sitten oli sanonut viimeisen \"ylimalkansa\", sanoi\nvastaväittäjä kuivalla, epäröivällä äänellä, joka eroittui selvästi\näskeisistä kuumista, suurista sanoista, että nuori vieras oli tosin\nesittänyt jaloja mielipiteitä ja ikänsä mukaisesti; mutta: jokaista eri\nilmiötä ja sen suhdetta toisiin ilmiöihin oli punnittava huolellisesti\nyksikseen, eikä \"ylimalkaan\" niinkuin pässin päitä. Voitiin näet\nlopultakin kansoja hallitessa ottaa johteeksi ainoastaan kaikkein\nluontaisten katsantokantain ja pyrkimysten keskimitta, eikä\nhallituksilta voitu vaatia enempää kuin sitä, että ne viisaasti ja\nvakavasti koettivat johtaa ja jalostaa noita luonnollisia taipumuksia\nja pyyteitä. Kansa ei ole suinkaan mikään yksityinen nopeasti liikkuva\nratsumies; ei myöskään se ole mikään villi eteenpäin vierivä lauma;\nvaan se on verrattavissa raskaasti varustettuun sotajoukkoon, jonka\npuolustus, tienraivaus, muonitus ja levähdyspaikat vaativat mitä\nhuolellisimpia laskelmia.\n\nNiin puhui viisas mies vielä hyvän aikaa hiukan narisevalla äänellä.\n\nKlaus tunsi näiden epäröiväin, punnitsevain sanain ensi soinnusta\nkurottaneensa häpeäkseen liian korkealle, ja mikä pahempi, oli tehnyt\nsen miehen edessä, joka ajatuksilta ja kokemuksilta oli häntä paljon\netevämpi; ja kaikkein pahinta: tämä vastustaja ei hänen mahtavia\nsanojansa pilkannut, vaan vastusti häntä yksinkertaisesti ja arvokkaan\nystävällisesti. Klaus Baas oli vielä harkitsevasti ja totisena\nkuuntelevinaan vastustajansa väitelmiä ikäänkuin valmistaen kelpo\nvastausta, mutta sisällisesti hän jo oli hyvin hiljainen ja ajatteli\nhäpeissään: joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa! Kas näin\nräpistelet nyt siipiäsi maan kamaralla! Naurettava olet! Kun toinen\nsitten lopetti, niin Klaus hymyili häpeissään ja sanoi, että hän oli\nvielä niin nuorikin ja silmäili kai asioita pintapuolisemmin kuin piti.\n\nSitten noustiin pöydästä ja Klaus käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni\nnurkkahyllyn luo selaillakseen erästä kirjaa ja hän tunsi yhä tappionsa\nkitkerän maun ja olisi halunnut olla niin pitkällä kuin pippuri kasvaa.\nHän väistyi yhä enemmän oven suuhun ja jo pääsi kuistiin ja pujahti\nulos. Nyt hän seisoi puutarhassa suurten lehmusten alla ja tuijotteli\nihanaan syksyiseen iltaan ja ajatteli katkeraa tappiotaan sekä olisiko\nmahdollista enää korvata vahinkoa.\n\nSilloin tuli Suse hiljaisin askelin ulos kuistin ovesta ja tarttui\ntakaapäin hänen käsivarsiinsa ja seisten melkein hänen takanansa hän\nnojasi povensa häneen ja sanoi ystävällisesti ja sisarellisesti:\n\"Kuules, esitänpä sinulle erään oikein hauskan tepposen! Tänään on\nBoosdorfissa markkinat ja siellä tanssitaan ja pidetään oikein hauskaa.\nOlin siellä kevätmarkkinoilla entisen heilin, sen ylioppilaan, kanssa:\nse oli ihanaa. Ja syysmarkkinat ovat vielä hauskemmat. Tuolla meidän\nnaapurilla on kaksi kaunista mammanlasta, ne menevät sinne. Poika on\nsinun ikäisesi, aika hulivili, vaikka änkyttää vähin. Tyttö on\nkuuden-, seitsemäntoista tienoissa, kelpaa niin ollen sinulle. Se on\nhyvä, mutta omituinen tyttö; mutta koetapas itse!\"\n\nKlaus Baas kääntyi puhujan puoleen ja sanoi vilkastuen: \"Mutta mitenkäs\nminä pääsen niiden tutuksi?\"\n\nSuse hymyili kujeilevasti ja vastasi: \"Ne näkivät sinut jo kun tulit.\nJa kun sinä olit täällä puutarhassa, niin -- Jes siksi me häntä\nsanotaan -- hiipi keittiömme akkunaan ja sanoi, että piti käskeä sinua\ntulemaan tänä iltana heidän kanssaan markkinoille, koska sinä muka\nnäytit niin kelpo pojalta... Juoksen nyt hakemassa vain hattusi ja\npalttoosi!\"\n\nJa Suse juoksi sisään ja toi Klaus Baasin vaatteet ja he menivät\nnaapuriin.\n\nKärryliiterin edessä, jonka ovet olivat selällään, he näkivät jo\nhevoset ja vaunut ja he menivät suoraan niiden luo. Naapurin nuori\nherra ja neiti toivat paraikaa vaunuihin päällystakkeja ja peittoja\nmyöhäisen kotimatkan varalta. Poika oli pitkä ja luiseva, hänen\nkasvonsa olivat lujapiirteiset, mutta vielä hiukan kulmikkaat;\nkuitenkin huomasi, että hänestä oli kehittyvä kerran komea ja hieno\nmies. Sisko oli vaaleaverinen niinkuin velikin, vaikka hiukan tummempi;\nhänen kasvonsa olivat yhtä hienot ja jalot kuin veljen, mutta pehmoiset\nja upeat, jota vastoin veljen olivat kulmikkaat ja kovasärmäiset. Kovin\nhento hän vielä tosin oli; hänen silmänsä olivat totiset ja aran virkut\nkuin millä peukalo-linnulla. Harvoin tapaa nuorukaisia, joissa huomaa\nniin selvästi kuin näissä sisaruksissa vastaisen moitteettoman miehen\nja naisen ominaisuudet. He tulivat Klaus Baasin luo ja antoivat kättä\nja sanoivat hyvin luonnollisesti, että sehän oli hauskaa, että herra\nBaas lähtee mukaan; heistä oli mainiota saada seuraa, varsinkin\nkotimatkalle.\n\n\"Sanokaa heti vaan sinuksi\", tokaisi Suse. \"Mitä tuo joutava teitittely\ntoimittaa.\"\n\nSitten he istuivat kaikki kolme vaunuihin, tyttö keskeen, ja antoivat\nhuristaa.\n\nVaunujen ainoa istuin oli heille kolmelle kaita, jonka vuoksi Klaus\nBaasin täytyi istua melkein tyttöä kohti ja pitää kättään istuimen\nselustalla, niin että vierustoveri joutui nojautumaan melkein hänen\nkainaloonsa. Klaus Baasilla oli terveen, aistillisen luonteensa mukaan\nnaisesta korkeat mielipiteet -- ja hän ei ollut koskaan ennen päässyt\nniin liki kaunista tyttöä. Ja niinpä nyt tapahtuikin, että tuskin Klaus\nkuuli Jesin äänen helähdyksen ja näki aivan läheltä hänen pehmoiset,\nhienot kasvonsa ja hänen kauniit, kimaltelevat silmänsä, joista silloin\ntällöin sinkosi häneen katse ja liiti heti arasti hänen ohitseen kuin\nkyyhkynen, -- niinpä tapahtui, että Klaus Baas rakastui häneen. Hän\nunohti, hylkäsi heti Suse Garbensin! Kuinka hienot, jalot kasvot! Ah\nnuo armaat sinisilmät ja pienet, mutta lujat kädet! Mitkä ihanat\najatukset piilivätkään hänen kauniin, kaarevan otsansa alla, mitkä\nherkät, herttaiset tunteet povessa, joka ohuen mustan röijyn alla\nkiinteänä ja pyöreänä kohosi!\n\nVeli kyseli Klaus Baasilta yhtä ja toista hänen elämästään ja\ntoimestaan Hampurissa, ja sillä välin siirtyivät siskon virkut silmät\nympäröivän metsäseudun kukkulalta toiselle ja vilkaisivat taaskin vähä\nväliä pikapäätä Klaus Baasiin. Klaus Baas oli valpas ja kohtelias, ja\nhän kyseli puolestansa veljeltä minkä mitäkin, näyttääkseen olevansa\nperehtynyt maatalousasioihinkin jonkun verran. Mutta pääasiassa hän\nkoko ajan oli varuillaan ja koetti tavoittaa tytön katseiden kyyhkystä,\nkun se häntä kohti lensi. Ja hän osui joka kerta maaliinsa, ja aina se\nkatse pakeni kiireesti; ja samoin loi Klaus Baaskin säpsähtäen silmänsä\nmuualle, kun hänen ja tytön katseet yhteen osuivat.\n\nNiin leikittiin tuota ikivanhaa miekkosten leikkiä; mutta sitten tuli\nveli tuttavalliseksi ja alkoi ärsytellä sisartaan: \"No, miksi sinä olet\ntänään niin vähäsanainen?\" hän kysyi. \"Kotona hän nimittäin räpättää\naina niin, ettei isä ja äiti ja minä, hänen ainoa veljensä, saa\nsuunvuoroa! Vai onko se niin kummaa, että vieressä istuu Hampurin\nherra? Tämä sisko ei ole näet käynyt milloinkaan missään ja hän ei\ntiedä mitään ja häneen menee kaikki loru kuin tupakka! Vai tahdotko\nsalata, että kielenkäyttösi ei ole oikein järjestyksessä? Hänellä on\nnäet jänne kielessä.\"\n\nJa veli pilkkaili pitkän aikaa siskon viallista kieltä -- mikä oli sitä\nkummallisempaa ja hassumpaa, kun hän itsekin änkytti aika tavalla.\n\nSisar ei kuitenkaan ollut millänsäkään ja sutkautti vain silloin\ntällöin rauhallisen ja laiskan vastauksen. Ja kerran hän katsahti\narasti Klaus Baasiin ja sanoi: \"Sen puheet on kaikki pelkkää valetta.\"\n\nNyt rupesi Klaus Baas hänen veljensä puolelle ja sanoi: \"Mutta ainakin\nse lie totta, että näin todistaa teidän ainoa veljenne.\"\n\nTyttö kohautti olkapäitään ja katsoi Klaus Baasiin tutkivasti kulmat\nrypyssä ja ikäänkuin sanoakseen: Onko nyt sinultakin järki mennyt!\n\nVeli nautti suuresti kujeestaan, ja kun nyt vieraskin tarttui samaan\nköyteen, niin hän ärsytteli yhä ja kysyi Klaus Baasilta: \"Kertoiko Suse\nGarbens sinulle mitä kummaa tästä sisarestamme?\"\n\nKlaus Baas vastasi: \"Kyllähän se jotakin sen tapaista, vaikkei ihan\nselvään sanonut. Hänen asiansa taitavat olla vähän hullusti jossakin\nsuhteessa.\"\n\n\"Niin ovatkin\", vastasi veli, \"ja suorastaan vaarallisen hullusti!\nKatsoppas nyt, miten se muka näyttää lauhkealta ja tyytyväiseltä! Kuin\nuninen lammas! Ja ihmisiä se vielä pettää leppoisella silmänluonnilla\nja kainolla käytöksellä. Mutta sen sydämessä asuu suoraan sanoen\nilmeinen piru ja yhtäkkiä se loikkaa sorkkineen, sarvineen sieltä\nesiin! Silloin se lyö tuhansiksi sirpaleiksi kaikki mitä eteen sattuu,\nja repii ja raastaa ja tekee jotakin mieletöntä.\"\n\nKlaus Baas katseli tyttöä ja hän huomasi, että näistä sanoista Jes ei\npitänyt: hän tuijotti vaieten, mutta hieman jäykästi eteensä.\nKuitenkaan ei veli malttanut heittää pilaa tähän. \"Kerran pienenä\npaitaressuna\", hän jatkoi, \"se kiukustui ponihevoselleen, kun eläin\nnosti päätään ylös eikä tahtonut antaa panna kuolaimia suuhunsa, ja\najattelepa, minkä hän silloin teki? Vihapäissään hän puraisi hevosta\nturpaan, ja puraisi niin lujasti, että poni keikautti tuskissaan päänsä\nkoholle ja -- tyttö riippui sen turvassa yhä hampaillansa. Kas\nsellainen tuitukko meidän sisko on. Hän tekeekin luonnollisesti kotona\nvähän väliä reikiä akkunoihin; sentähden olemmekin varanneet säilöön\nentisiä ruutujen kappaleita, joilla voi reiät paikata; siten käy\nkorjaus kutakuinkin siedettäväksi.\"\n\nSisko kuunteli yhä aivan levollisena; hän silmäili sävyisästi milloin\nvainioille, milloin vastaantulijoihin, milloin Klaus Baasiin. Kerran\nhän kääntyi jo kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi leikillä muka, vaikka\nhänen äänensä oli jo soinnuton: \"Isä ja veli tahtovat aina kiusata\nminua; he ovat molemmat siksi yksinkertaisia, etteivät löydä iloa\nitsestään.\"\n\nMutta Klaus Baas kujeili: \"Sellainen menettely on mielestäni suuri\nvääryys sinua kohtaan. Jos minä olisin veljesi -- ja toivoisin sydämeni\npohjasta olevani, niin pitäisin sinua kuin posliininukkea\nlasikaapissa.\"\n\nNyt koetti tyttö hymyillä, mutta ei se onnistunut, ja pahoillaan hän\nsanoi: \"Sinä et ole parempi kuin hänkään.\"\n\nVaromattomasti kyllä jatkoi veli vielä: \"Vai hänen veljensä tahtoisit\nolla! Älä hyvä mies tahdo sellaista! Kun me tässä eräänä päivänä\nkahvipöydässä vähän häntä pisteltiin, ja kun hän tapansa mukaan juoksi\nkamariinsa, -- ja minä tietysti jälestä, ja hän oli paraikaa\nmuuttamassa toista leninkiä, ja kun minä silloin huomautin...\"\n\nMutta silloin se laukesi!... Vimmoissaan hyppäsi sisko ylös, hänen\nsilmänsä suitsuivat, hänen rintansa aaltoili ja läähätti, hän löi\nveljeään niin että hattu lensi pois, ja tempaisi ohjakset ja lykkäsi\nveljen kauemmaksi ja riuhtoi hevosia niin että ne porhalsivat täyteen\nlaukkaan.\n\nJa kun Klaus Baas, joka oli kujeilun aikana ollut aivan lähellä tyttöä,\nnyt heittäytyi pelästyneenä selkänojaan ja katsoi siskon selän takaa\nveljeen, niin hän näki, että tämäkin istui vaunun kolkassa aivan\nkalpeana ja hievahtamatta ja mahdollisimman loitolla siskostansa; ja\nveli pudisti päätänsä ja iski hänelle silmää, että nyt oli herran\ntähden oltava hiljaa tai sisko voisi tehdä mitä tahansa!\n\nSaman kylän väkeä tuli vastaan ja he väistyivät tiepuoleen ja huusivat:\n\"Ahas, jokos saitte taas hänet villiin!\" Sitten tuli toisia, jotka\neivät heitä tunteneet, ja he nauroivat näille ajajille ja katselivat\nihmeissään nuoria miehiä, jotka istuivat arkoina vaunun nurkassa, ja\nohjissa oli tyttö, joka seisoi rattailla kuin markkinahuijari ja\nriuhtoi ohjaksista kaikin voimin, kasvot vihasta synkeinä. Klaus Baas\nolisi tahtonut häntä nyt lepytellä, mutta ei uskaltanut lausua\nsanaakaan, sillä hän näki, että tyttö oli hurjassa vihassaan umpi kuuro\nja sokea. Niin kiidettiin pitkät ajat tukka tutisten, kunnes tytön\nkiukku vähitellen, hyvin hitaasti, lauhtui, ja läähätys keveni ja otsan\nja silmäkulmain rypyt sulivat, ja hänen pienten lujain kättensä\nrystyset, jotka olivat lumivalkeat ohjasten rutistamisesta, alkoivat\npunertaa; nuoret miehet karttoivat vieläkin suutaan avaamasta, mutta\nkohottausivat hiukan mukavampaan asentoon ja katselivat silmät\npyöreinä, kuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä, toisiinsa.\n\nKlaus Baasilla ei tällä matkalla tosiaan ollut paljon aikaa ihailla\nkaunista kotipuoltaan, jonka valtatietä he ajelivat, eikä nähdä\nihmisiä, vaikka tuontuostakin vastaan tuli kuormittain iloista\nmarkkinaväkeä. Eikä hän nähnyt Boosdorfissa tanssipaikassakaan juuri\nmitään, vaikka niin moni nuoren kukoistava tyttö väikkyi tanssissa\nhänen ohitseen. Sillä hän ajatteli vain Jesiä -- äskeisestä\nsuuttumuksesta huolimatta vain häntä. Klaus Baasista oli selvä, ettei\nhän tanssisi kenenkään muun kanssa kuin Jesin, mutta tyttöpä julisti\nhänelle, ettei hän saa tulla pyytämään häntä kuin joka kolmanteen\ntanssiin ja että hänen sillä välin on tanssitettava muita, muuten se\nherättäisi huomiota ja toiset olisivat Klaus Baasille vihaisia. Ja\nniinpä Klaus Baas sai nyt sietää sen näyn, että muut menivät ja\nkumarsivat hänen haaveksitulleen, kömpelösti tai sirosti kukin taitonsa\nmukaan, ja tanssivat hänen kanssansa; hänen täytyi nähdä Jesin\npuhuttelevan ystävällisesti ja vilkkaastikin toisia ja kuulla muiden\nkyselevän tytöltä, kuka hän oli. Silloin tyttö loi katseensa Klaus\nBaasiin ja katsoi häntä rauhallisesti ja kauan ikäänkuin hän olisi\nollut hänen ikiomansa.\n\nKun puoliyö sitten läheni, niin tanssivain joukko harveni ja milloin\nmikin pari katosi eteisen puolelle; silloin kysyi Klaus Baas Jesin\nveljeltä, mihin muut menivät, ja sai vastauksen, jonka kautta hänen\nmielessään heräsivät hämärät muistot lapsuuden ajalta, silloisista\nkylätansseista: \"Ne menevät viinille.\"\n\nSilloin Klaus Baas haki Jessin käsiinsä ja kysyi häneltä, sydän\nlevottomasti sykkien, tahtoisiko hän juoda hänen kanssaan lasin viiniä?\n\nJes väisti arasti hänen katsettaan ja loi silmänsä maahan ja vastasi\nsievästi kenkänsä kärellä permantoa sipuen: \"Hylkäsin jo kolme kutsua;\nyksi heistä oli aika sievä poika, olin jo kerta ennen hänen kanssansa\nviinillä; mutta ajattelin, että ehkäpä tulet sinä ja pyydät.\" Ja niin\nsanoen hän pisti kätensä keveästi Klaus Baasin kainaloon.\n\nJa he lähtivät salista ja nousivat eteisestä yläkertaan ja katsoivat\nkaikkiin tarjoiluhuoneihin, mutta ne olivat jo täynnä nuoria pareja. Ja\npienet yksityishuoneetkin olivat varattuina; siellä istui nuoria pareja\nkynttiläin ja viinin ääressä lauleskellen, taikka olivat sammuttaneet\ntulet ja istuivat pimeässä ja kuhertelivat.\n\nKlaus haltioitui tästä ihanasta, nuorekkaasta elämästä ja halusi\nvälttämättä ottaa siihen osaa armaansa kanssa, joka iloisena hänen\nkäsipuolessaan asteli ja virkkoi siellä täällä sanan tuttavillensa.\nMutta nyt ei ravintolassa ollut tilaa! Viimeiset pienen pienet\nyksityishuoneet, joita Klaus Baas koetti avata, olivat lukossa.\n\nSilloin he ja eräät toiset pojat ja tytöt menivät tanssipaikkaa\nvastapäätä olevaan majataloon, jonne Jes ja hänen veljensä olivat\nhevosensa jättäneet; ja kauan etsittyään he viimeinkin löysivät sieltä\ntyhjän huoneen; ja he eivät salanneet toisiltaan lainkaan iloansa, kun\nhe pääsivät kahden kesken yksinäiseen kamariin, ja kun toisten\nhälisevät äänet etenivät. Pöydälle tuotiin pullo viiniä. Kuun vienot,\nkirkkaat säteet tunkeusivat pieneen kammioon niin syvälle, että sen\nhopeiset jalkaterät hohtivat aivan oven kynnyksellä. Se oli vanha\nrakennus, leveä akkunalauta oli niin matalalla, että he rohkaisivat\nluontonsa ja istahtivat yhteisestä halusta siihen rinnakkain ja\nasettivat pullon ja lasit väliinsä. Ja sitten he pitelivät toisiaan\nvarovasti käsistä ja kertoivat toisilleen elämästänsä, kuutamon\nkietoessa hempeitä harsojaan tytön kellervään päähän ja hyväellessä\nhänen nuortevaa, norjaa vartaloansa. Klaus Baas kuunteli kumarapäin ja\nsuloinen voima veti häntä tytön puoleen.\n\nNiin he juttelivat hillityllä äänellä, kuin kaukaista, ihanaa soittoa\nkuunnellen.\n\nJa kun tyttö oli nyt näin tuttavallinen, niin tohti Klaus Baas\nvarovasti kysyä, mistä nuo hänen suuttumuksen puuskansa johtuivat ja\nmiksi hän niin suuttuu?\n\nJes antoi kätensä levätä pojan kädessä ja vastasi lempeästi: \"Sinä\nkyselet melkein mahdottomia! Kas, minun äitinikin oli nuorena tyttönä\nsellainen. Mutta kun hän sitten sai lapsen, avuttoman turvattoman\nlapsen, -- sillä pikku lapsethan ovat avuttomampia kuin vastasyntynyt\nvasikka -- niin hänen tuli sitä niin sääli, ettei hän koskaan sen\njälkeen ole kellekään ollut vihainen. Ja nyt hän vaan nauraa kun häntä\nkiusoitellaan.\"\n\n\"Mutta\", kysyi Klaus Baas, \"mistäs se sitten johtuu, että kaikki sinua\närsyttävät? Huomasin, että eräät pojat ja naistuttavatkin sinua\npistelivät?\"\n\n\"Hm, kysy kissalta, miksi sillä on virkakarvat\", vastasi tyttö. \"Kun\nminä kysyn: miksi te aina minua kiusaatte? niin ne vastaavat: siksi,\nettä sinä näytät niin lempeältä, että sinusta täytyy pitää; ja jota\nrakastaa, sitä täytyy kurittaa! Toiset taas sanovat, että minä näytän\nniin hellältä ja hyvältä, että tahtoisi tietää, tokko minussa sappea\nonkaan. Ja muut sanovat näin: kun tiedämme, että sinä voit kuohahtaa,\nniin haluamme vielä vähän kohentaa tulta ja nähdä kuinka se nyt\nkihahtaa. Joka ihmisellähän on vikansa ja ovat ne sinullakin.\"\n\nSilloin Klaus kysyi: \"Mitäs olisit tehnyt, jos emme olisi olleet niin\nhiljaa silloin kun sinä suutuit?\"\n\n\"Minä, -- siitä olisi voinut tulla tupen rapinat\", vastasi tyttö.\n\"Olisin säikähyttänyt hevoset, kaatanut teidät raviin, ehkä hypännyt\nvaunuista ja juossut kotiin. Sen täytyy jollakin tavoin päästä ilmi,\ntai sydämeni halkee!\"\n\nKlaus puristi lempeästi hänen käsiänsä ja kysyi varovasti: \"Luuletko,\nettä sinusta olisi tullut parempi, jos pienenä olisit saanut\ntuittupäisyydestä kuria?\"\n\nJes pudisti päätänsä ja vastasi: \"Silloin minusta olisi tullut niskuri\nja jäykkä kuin puupukki. Miksi kuria? Näethän, että minä olen kiltti ja\nettä kaikki pitävät minusta. Minkä voin minä sille, että ihmiset aina\nkoettavat pistää minua tikulla silmään? Minusta ei ole, ihan totta,\nollenkaan hauska olla vihoissani. Se on suorastaan onnetonta, se on\nkauhea tunnelma! Mutta mikä minussa lie, joka saattaa kaikkein parhaat\nihmiset minua usein ärsyttelemään... Mutta emmehän tulleet tänne\nsellaisesta ikävästä juttelemaan.\" Ja niin sanoen tyttö otti lasit ja\nsiirsi ne huolellisesti kuin perheen emäntä pöydälle; silloin nosti\nKlaus Baas pullonkin akkunalta lasien viereen.\n\nJa nyt kyseli tyttö kaikellaista hänen äidistään ja sisaruksistaan, ja\nhän kuunteli hartaasti, kun Klaus Baas kertoi konttorielämästä ja\ntovereista, ja piti kättään jälleen hänen käsissään ja kallistui\nosaaottavasti häntä lähemmäksi, onnellisena ja jopa ylpeänäkin vähä\nväliä katsahtaen hänen silmiinsä.\n\nSilloin hellitti Klaus Baas hiljaa hänen kätensä ja siveli hellästi\nhänen olkapäitään ja käsivarsiaan, jaksamatta enää kiihkoansa hillitä;\nja hän sanoi hänelle, oudosta, ahdistavasta onnesta sammaltavalla\näänellä, että hän oli niin suloinen ja rakas, rakas!\n\nJes kuunteli rauhallisesti ja hänen kirkkaat silmänsä vartioivat koko\najan Klaus Baasin huulia ikäänkuin hän ei olisi tahtonut niiltä\nhenkäystäkään kadottaa; ja vähän ajan päästä hän, kun Klaus Baas häntä\nhyväili ja jutteli hänelle ja siveli hänen olkapäitään ja käsivarsiaan,\nkallisti päätänsä yhä lähemmäksi, akkunaristikkoa vasten, kuin varsa,\njoka silittelystä mielissään kaulaansa kaartaa. Ja silloin tohti Klaus\nBaas häntä suudella. Silloin nojautui tyttö yhä lähemmäksi ja painoi\nohimonsa hänen käsivarteensa ja kurotti hänelle vaieten suutansa. Ja\nnyt ahmi Klaus Baas silmin ja huulin hänen olemuksensa suloutta ja hän\noli onnesta juopunut ja kiitti kaikkivaltiasta luontoa, joka luo moista\narmautta ja kauneutta, -- ja hän joutui kuvaamattomain tunteitten ja\naatosten hurmioon.\n\nHe eivät puhuneet paljoa, katselivat vaan toisiansa ja suikkasivat tuon\ntuostakin suuta. Mutta kerran sanoi Klaus: \"Sinä et saa enää unhoittaa\nminua, sinun on vannottava minulle, että muistat aina minua!\"\n\nSilloin pudisti tyttö rauhallisesti päätään, joka oli Klaus Baasin\nkäsivarrella, ja sanoi: \"Ei valoja; niistä en pidä. Ja enhän tunnekaan\nedes sinua ja olen vasta kuudentoista.\"\n\nKlaus Baas ihmetteli ja kysyi: \"No kuinka sinä sitten annat minun\nitseäsi suudella?\"\n\nTyttö vastasi: \"No, eikö nuoret saisi sitten suudella kun tahtovat?\nEivätkö Hampurin tytöt sitä tee? Sillä sehän on niin suloista. Ja\nkuinka voi oppia toisiaan tuntemaan, ellei ole kahden kesken ja suutele\ntoisiaan? Kas sellaisia me täällä olemme kaikki. Jotka sitten voivat,\nmenevät pitemmälle ja naimisiin; toiset taas eroavat ja hakevat uuden\nlemmityn. Kuinka voi mennä naimisiin, jollei ole vähintäin vuoden sitä\nennen suudellut ja toisiaan tutkinut?\"\n\nKlaus Baas vannoi tuntevansa Jesin kokonaan ja rakastavansa häntä\nkuollakseen. Mutta tyttö pudisti vain lempeästi, suloisesti päätään ja\npainautui mukavammin hänen kainaloonsa ja vastasi: \"En lupaa mitään, en\nmitään. En edes huomiseen päivään, semmin viikoksi, puhumattakaan\nvuosista. Voisihan käydä niin, etten sinusta pitäisikään ensi kerralla\ntai ettet sinä pitäisi minusta. Älä siis vaadi sellaista.\" Ja hän\nkurotti suutaan suudeltavaksi ja otti hänen hyväilynsä vastaan\nhurmaavan rauhallisesti ja kirkkaasti, herttaisen arkana ja lempeä\njanoten.\n\nKultaisen hetken kuherreltuansa lausui Klaus Baas: \"Kuinka sinun kätesi\novat pehmoiset! Etpä taidakaan, vekkuli, tehdä työtä? Taitaa olla\nainoalla tyttärellä kotona liian hyvät päivät, taidat olla liiaksi\nhemmoteltu.\"\n\nTyttö vakuutti, katkeavin sanoin, sillä Klaus Baas suuteli häntä yhtä\nmittaa, että hän oli työssä kaiket aamupäivät ja usein iltapuoletkin;\nhän puhdisti itse huoneensa, ja viimeksi eilen hän oli polvillansa\nluutunnut sen permantoa; ja hän hieroi kättään Klaus Baasin käteen,\njotta toinen huomaisi kuinka hänen kätensä oli karkea. Ja kun Klaus ei\ntahtonut uskoa ja sanoi vain, että hän oli liiaksi hemmoteltu eikä\nosannut muuta kuin suudella, niin Jes nosti helmojansa ja antoi Klaus\nBaasin sivellä karkeita polviaan ja kehui: \"Eikö nyt ole totta?\" Ja\nsipaisi sitten helmansa alas.\n\nSellaisesta tuttavallisuudesta Klaus Baas huumautui ja tahtoi enempää\nja alkoi suudella hänen poskiaan ja silmiään hurjemmin ja koetti\nviekkaasti hänet voittaa ja avasi hänen valkean pitsikauluksensa. Mutta\nsamassa iski tyttö hampaansa hänen oikeanpuoleiseen silmäkulmaansa ja\nhyppäsi ylös ja oikoi vapisten hihansa ja helmansa ja meni ulos.\n\nKlaus nousi kauhistuneena ja onnettomana ylös ja kiiruhti hänen\njälestään ja kulki hänen vieressään, tohtimatta sanaakaan virkkaa. Ja\npihalla Jes käski soinnuttomalla äänellä valjastamaan hevoset ja\nhakemaan veljeään, joka tulikin heti.\n\nSitten tyttö istahti jälleen keskeen ja tempaisi vihapäissään ohjakset\nkäsiinsä ja lasketteli kautta katujen raikkaasen pimeään yöhön, niin\nettä rämisi. Klaus Baas huomasi hänen jäykästä, korskeasta\nasennostansa, että vielä oli leikki kaukana; ja hän oli hiljaa kuin\nhiiri. Mutta veli, joka oli kaiken päivää astellut aurankuressa, oli\nuupunut ja torkahti pian uneen.\n\nHevoset ravasivat yksinäisellä, supisuoralla maantiellä tasaisesti ja\nreippaasti, ja kun tyttö siinä sai lepuutella silmiänsä öisten\nvainioiden hämärässä -- mustan metsän reunan takaa kajasti jo aamu --\nniin hänen sielunsa jännitys laukesi ja samoin hervahti ruumiskin ja\nhän lausui jotakin Klaus Baasille.\n\nSilloin sanoi Klaus olevansa niin pahoillaan käytöksestään; mutta tyttö\nkatseli vain tien viivaan ja vastasi tyynesti: \"Se ei ole ollenkaan\ntarpeellista. Te miehet olette sellaisia mitä olette -- ja jos ette\nolisi, niin emme kai teistä yhtään pitäisi. Minua suututti vain se,\nettä sinä koetit pettää minua. Jos olisit sanonut sen suoraan, niin\nehkä olisin antanutkin... Ei... et saa nyt.... minun täytyy pitää vaari\nhevosista.\"\n\nOli jo melkoisen valoisa, kun he tulivat kylään. Klaus puristi\ntuttujensa kättä ja heitti hyvästit ja meni pappilaan ja seisattui\nsiellä keittiön akkunan alle, sillä Suse oli jo noussut ylös, kuultuaan\nvaunujen jyrinän. Hän avasi nyt oven ja ryhtyi kahvinkeitto-hommiin.\n\nKlaus Baas jäi keittiöön ja istahti pöydän kulmalle ja kiikutteli\nsääriään ja kehuskeli: \"Etpäs usko, millaista siellä oli! Herranen\naika! Ihmeellistä! Et voi kuvitella, sellaista merkillistä!\"\n\nSuse hääri hellan luona ja vastasi: \"No kiitä siitä minua! Lupasinhan,\nettä siellä saat hauskaa. Hyvä, että käytit tilaisuutta... viisas\npoika! No kuka se sitten oli?\"\n\n\"Sitä en tietysti sano\", vastasi Klaus Baas, \"mutta se oli ihmeellistä!\nSen voin vakuuttaa!\"\n\nMutta kun Suse sitten kantoi kuppeja pöytään ja katsahti häneen, niin\nhän helähti nauramaan ja sanoi: \"Ei sanoa tarvitsekaan, sinullahan\nonkin leima poskessa...\" Ja hän toruskeli hiljaa ja veitikkamaisesti:\n\"Vai, vai sellainen! Vai niin nuori nulikka vielä!\"\n\nKlaus puolusti itseään ja sanoi: \"Ei siinä ollut mitään pahaa, Suse, ei\nkerrassa mitään! Vakuutan, että minä olin vain tuhma. Mutta sitten\njälestä hän oli aivan hyvä.\"\n\nSuse seisoi ja katsoi häntä hetkisen miettivästi ja sanoi sitten: \"Olen\nminäkin kerran sellaista kokenut, viime talvena, sen ylioppilaan\nkanssa. Se oli hurmaavaa!\"\n\nKlaus toisti: \"Aivan niin, kuinka hurmaavaa! Ah, miten ihanaa ja\narmasta!\"\n\nSuse seisoi hyvän aikaa Klaus Baasin vieressä, kun hän joi kahviaan, ja\nkatseli pilvisiin auringottomiin aamuilmoihin ja virkkoi mietteissään:\n\"Kun ihmisen täytyy opetella kaikki muu ja maksaa kalliit oppirahat,\nniin kuinka hän tietäisi opettajatta ja oppirahatta kaikkein tärkeimmän\nja vaikeimman? Kyllä minä rakastan häntä, muuten en olisi sitä tehnyt;\nmutta olisi parempi, jos ensin oppisimme toisemme tuntemaan ja hän\nsuutelisi minua joka piilopaikassa vankasti kuin se ylioppilas... Miksi\nhän ei ole minua edes suudellut!!\"\n\nSuse Garbens meni jälleen lieden luo ja askarteli vähän aikaa ja tuli\ntaas pöydän luo kädessä kahvit ja leivät itseänsä varten ja sanoi:\n\"Mutta mitähän isä ja äiti nyt arvelevat sinun pöhöttyneestä\nsilmästäsi, mokomakin naisen purema?\"\n\nKlaus Baas koetteli silmäkulmaansa ja kiroili tuittuista tyttöä ja\nnaureskeli. Mutta sitten hän kävi miettiväksi ja sanoi: \"Eiköhän liekin\nparasta, Suse, kun pötkin ajoissa tieheni.\"\n\nSuse purskahti nauruun ja sanoi: \"Ja menisit samoin kuin viisi vuotta\nsitten.\"\n\nKlaus Baas sanoi harmissaan: \"Minä olisin niin mielelläni ollut täällä\nvielä tämän päivän. Sillä en pääse ajatuksesta, että ensi lauantaina\nolen nappiotsa ja kasarmissa. Olisin sen niin mielelläni vielä\nunohtanut.\"\n\n\"Olisin minäkin suonut sinun viipyvän\", vastasi Suse, \"senhän tietysti\ntiedät. Kultasenikin pitää sinusta, hän tulee taas takaisin aamusta\npäivin.\"\n\nMutta Klaus Baasista tuntui, että hän pelastuisi nyt kutakuinkin\nkunnialla, jos livistäisi matkaansa. Hän meni siksi ripeästi\nyliskamariin, löi tavaransa käsilaukkuun, jätti hyvästit, heitti\nhietaiselta, leveältä maantieltä vielä silmäyksen komeaan kartanoon,\njonka kammiossa tuitukko tyttö nukkui, -- ja kylä jäi taakse ennenkuin\ntuli aivan valoisa.\n\nSaman päivän iltana hän meni tietämään, oliko maalarineiti jo palannut\nkesämatkaltansa. Ja hän tapasi Laura Morgensternin kotona ja jäi hänen\nluokseen illalliselle. Ja kun maalari ihmetteli hänen iloista, varmaa\ntuultaan, niin Klaus sanoi, että kotipuolessa käynti ja entisten\ntuttujen kohtaaminen oli häntä suuresti virkistänyt; ja hän jatkoi\npiankin: \"Kuules, Laura täti, mahtaa olla hurmaavaa, kun ihminen saa\nrakastaa onnellisesti... Ikävä, ettet sinä sitä ole kokenut.\"\n\nMaalari katsoi häneen suu auki ja vastasi: \"Sinä, mistä sinä sen\ntiedät? Hupsu, etten minä muka ole kokenut? Minä olen ollut\nseitsemännessä taivaassa, poika parka!\"\n\nKlaus tuijotti kummastuksissaan häntä ja sanoi: \"Niinkö, Laura täti!\nSiitä olen hyvilläni!\"\n\n\"Hm, -- se on kyllä ystävällistä!\" vastasi maalari. \"Mutta nytpä\nminäkin tiedän, miksi sinä olet niin hyvällä tuulella! Ahaa!... Vai\nniin! Vai tuolla tavalla ne tutut sinua virkistivät!!\"\n\nKlaus punastui ja nauroi.\n\nMutta kotiin kulkiessaan hän ajatteli apein mielin, että ihminen\nsellaistenkin ihmeellisten tapahtumain, moisten määrättömäin autuuden\nhetkien jälkeen, saattaa joutua niin yksinäiseksi, niin surun\nhiljaiseksi kuin Laura täti. Ja hän kätki suloisen tapahtuman syvälle\nmieleensä. Ja kauan sen jälkeenkin se soi vielä hänen sielussaan kuin\nJesin oma, hieno ääni, yli kasarmin karkeain komennusten ja torvien\ntoitotuksen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHän tuli Altonaan Zeisestrassen suureen kasarmiin tervetekoisena,\nmuhkeana ja uljasryhtisenä kuin Baasit ainakin. Ensin hänen ruumiinsa\ntuli vähän kipeäksi, mutta sitten hän sitkistyi ja aliupseeri ja\nluutnantti olivat hyvin tyytyväisiä sukkelaan ja taipuisaan\nnahkapoikaan.\n\nMutta kun komppanian koulu loppui ja harjoituksetkin löysäsivät,\nhuomasi aliupseeri, että nuori, siisti liikemies vetäysi erikseen\nmuista ja että hänellä oli kaapissa kirjoja, ja että luutnantti silloin\ntällöin virkkoi hänestä suosiollisen sanan. Silloin hän närkästyi,\nsillä hän oli erikoisen ahdasjärkinen ja yksinkertainen mies ja oli sen\ntakia luonnollisesti pakoitettu puupäitten ystäväksi. Ja niinpä hän\nnyt, kun kasarmin halli oli puhdistettava, komensi Klaus Baasin aina\nkaikkein likaisimpaan soppeen. Ja kun sotapojat harjoitusten jälestä\ntorkkuivat tuoleillaan tai lueksivat jotakin, avonaisten kaappiensa\nkulmaan nojaten, ja Klaus Baaskin tohti katsahtaa kirjaan, niin\naliupseeri ärähti ja sätti: \"Vai miljonääri hän luulee olevansa, koska\nvain lukee ja vetelehtii? Hänen palvelusaikansa on kaksivuotinen\nniinkuin muidenkin, ja sen näytän teille, ymmärrättekö?\"... Ja hän\nkomensi Klaus Baasin työhön, joka oli vastenmielistä, usein häpäisevää,\njopa sulaa hassuuttakin. Ja samalla hän oli siksi viisas, ettei mennyt\nrajattomuuksiin, niin että voi pitää puolensa, jos Klaus Baas menisi\nluutnantille valittamaan. Niin kului tukala kuukausi toisensa jälkeen.\n\nKlaus Baas oli hyvä ampuja ja piti kenttäaliupseerille kirjaa ja oli\nhyvissä väleissä hänen ja luutnantin kanssa sekä toivoi tuon\näskenmainitun vihamiehensä vastustuksesta huolimatta pääsevänsä\njefreitteriksi.\n\nSitten tulivat manööverit, jotka olivat hänestä ilon päiviä. He\nmarssivat läpi Holsteinin ja Mecklenburgin, kylästä toiseen, milloin\nhilpeän reippaina, milloin upo uuvuksissa, milloin kuivina, milloin\nlikomärkinä sateesta, vuoroin suurina joukkueina, vuoroin öisin\nhiipivinä partiokuntina. Pari kertaa pantiin Klaus Baas partiojoukon\njohtajaksi, ja hän pääsi sangen lähelle vihollista ilmi joutumatta, ja\nilmoitti siitä niin selvin sanoin esikunnalle, että oli varma\npääsystään jefreitteriksi.\n\nMutta eipä kohtalo määrännyt häntä ansaitsemaan sitä arvoa pelkästänsä\nsodan teoilla. Viimeisenä manööverien päivänä hän oli eräässä\nLauenburgin kylässä, hieman syrjässä valtatiestä, majapaikkana köyhän\nmäkitupalaisen tölli. Itse isäntä tuli sairaaksi, ja silloin sattui\ntöllin ainoa lehmä poikimaan tarhassa töllin vieressä; ja koska hätä ei\nlue lakia, niin mäkitupalainen herätti uupuneen sotamiehen ja pyysi\nhäntä kaikin mokomin tulemaan avuksi. Klaus Baas kapsahtikin heti ylös\nja otti lyhdyn, suolaa, nuoraa ja olkitukon ja meni pimeään, sateiseen\nyöhön ja ryhtyi toimeen. Mutta yksinäisestä tarhasta tuikkiva tuli\nteki yöpatrullin levottomaksi, ja riennettiin paikalle, itse\nevertsiluutnantin johdolla, joka nyt näki sotamiehen hiki otsassa\nhieromassa olkitukolla vasikkaa. Mäkitupalainen pelkäsi, että hänen\nsolttunsa saa tästä vielä rangaistusta, ja siksi hän nyt alkoi kehua\nhänen avuliaisuuttaan. Mutta everstiluutnanttipa yhtyikin kiitokseen ja\nsanoi: \"Meillä tarvitaan miehiä, jotka tuntevat kaikki asiat ja\npystyvät kaikkeen. Te olette jefreitteri.\"\n\nJa niinpä nyt Klaus Baas palasi paremmin toivein kasarmiin. Mutta\nsitten alkoivat kaikellaiset sisätyöt. Aamusta iltaan ei kuin pieksä\nhousuja ja lue sinellejä ja kääri hyllylle ja katseista, onko napit\nkunnossa. Ja silloin hän alkoi kärsimättömästi kaivata vapautta,\nkaivata kirjoja, omaa elämänkutsumustansa, oikeaa työtä. Häntä\nkiukutti, että hänen oli vielä kokonainen vuosi hukattava aikaa\ntällaiseen joutavaan, jotavastoin monet muut, joilla oli hiukan enemmän\nkoulusivistystä, eivät tarvinneet kavuta vapauteen tälläisten mäkien\nyli. Ja siksi hän mietti päänsä puhki, eikö tähän keksisi mitään\nneuvoa?\n\nSilloin sattui, että kun hän eräänä sunnuntaina oli menossa kotiin\näidin luo, hän tapasi kadulla erään piirikomennuskunnan aliupseerin,\njonka hän jo ennestään usein oli nähnyt. Mies tuli nyt hänen puheilleen\nja kertoi olleensa, vuosia sitten, pätöisenä pojan vesana, samoissa\ntalonpurkutöissä kuin Klaus Baasin isä ja että Jan Baas oli puolustanut\nhäntä monasti kaikellaisilta toisten kujeilta ja raakuuksilta. Joten\nhän nyt oli oikein hyvillään, kun sai tavata hänen poikaansa.\n\nKlaus Baas rypisti otsaansa, hänelle tuli heti eräs älytuuma ja hän\nvastasi: \"No jos isä teki kerran teille jonkun palveluksen, niin voitte\nnyt tehdä puolestanne minulle.\" Ja hän kertoi siitä kiusallisesta\naliupseerista.\n\nKelpo mies oli kuin lemmessä valmis ja hän ajoi asian niin hyvin, että\nKlaus Baas muutaman viikon päästä komennettiin hyvän käsialansa tähden\npiirikomennuskunnan kansliaan.\n\nPataljoonan päällikkö, joka olisi mielellään pitänyt pulskan ja\nsukkelan pojan rintamassa, kiukustui suuresti ja väitti, umpimähkään\nvaan, että Klaus Baas oli toveriensa kanssa kirjoittanut anomuksen ja\nlähettänyt piirikomennuskuntaan, ja huusi koko kasarmin kuullen: eikö\nBaas ollut tehnyt mitä virhettä, jotta hänet voisi pistää kahdeksaksi\npäiväksi arestiin. Klaus Baas vastasi: \"Ymmärrän, herra kapteeni...\nanomusta en ole lähettänyt!\" Kapteeni kirkui ja sanoi olevansa\nhyvillään kun nahkapoika niin väitti asian olevan; hän tutkii asian ja\nmäärää hänelle neljä viikkoa pimeää putkaa. Mutta ei siitä sen enempää\ntullut. Hän oli pohjaltaan hyvin pehmyt mies, vaikka salasi juuri sitä\nominaisuuttaan hurjilla huudoilla.\n\nJa niinpä Klaus Baas pian istui kolkossa piirikomennuskunnan\nkirjurinkansliassa ja laati lomalappuja, vapautusanomuksia\nja reservilistoja niin että kynä vinkui, ja keskusteli\nvältvääpelin kanssa, joka oli kelpo perheenisä, lihanhinnoista ja\nsosialidemokratiasta ja kirkon asioista ja lasten kasvatuksesta.\nIltapuolet hänellä oli vapautta. Silloin hän osti englannin ja espanjan\nkieliopit ja lainasi eräitä senkielisiä kirjoja ja kauppaa koskevia\nteoksia, sillä hän oli päättänyt käyttää näitä iltalomiansa tarkoin\nhyväkseen. Hän kävi syömässä ja nukkumassa äidin asunnossa.\n\nJa uuden, työteliään elämän piti juuri alkaa ja Klaus Baas selaili jo\neräänä pyhänä iltapuoleen ensi kertaa kirjojaan, kuunnellen jotakin\nHannan koulujuttua, -- kun eteisen ovi aukesi ja sisään astui Kalli\nDau.\n\nHänellä oli yllä aivan uusi sininen pusero, posket oli sileiksi ajeltu\nja huikaisevan valkea, korkea kaulus oli kaulassa; muuten hän näytti\nmerkillisen totiselta. Kättä kaikille, myös pikku lapsille, annettuansa\nhän istui pöydän ääreen ja kertoi sitten, että hän oli eilen puolen\npäivän tienoissa saapunut \"Susannalla\" Iquiquesta[49] ja olleensa yötä\nKindtin muorin luona, joka asui Hopfenstrassen varrella. Ja hän\nläiskäsi lakin päästänsä pöydälle ja lykkäsi halveksien syrjään Hannan\nkirjat, jotka olivat siinä hänen edessään, ja alkoi valtavasti\nvannoskella: \"Minä tahdon ja minun täytyy nyt päästä merimieskouluun!\nEi nyt muu auta! Ei ole sittenkään mukavaa kiipeillä kaiken ikänsä\nmatruusina köysitikkaissa! Mutta toiselta puolen: niin vaan on, että\nennen antaisin paistaa itseni kuin silakan halstarilla kuin kävisin\nyhdeksän kuuta tuota vietävän koulua!\"\n\nJa Kalli Dau tunki toisen kätensä neljä sormea ahtaan kauluksen väliin\nja nyhti ja repi tuota pannahisen kaulapantaa -- ja tyrkkäsi kirjapinon\nyhä loitommalle.\n\nKlaus Baas ihmetteli miestä ja oli hyvillään moisesta päätöksestä. Ja\nhänkin asettui nyt mukavasti pöydän ääreen ja sanoi: \"Kalli, olen\nkuullut, että ne opettajat siellä merimieskoulussa käsittelevät teitä\nyleensä hyvin varovaisesti, kuin mitä posliinivauvoja, muutenhan\nkärsivällisyytenne risahtaa kappaleiksi, ettehän ole läksyn\npänttäämiseen tottuneet. Ja kuulinpa, että kerran eräs koko luokka\njoutui sellaisen ällinseisauksen valtaan -- ynnä sen pahain seurausten-\nettä opettajan täytyi lähettää heidät tähtitorniin. Mutta siellä he\nsitten virkistyivät Elben näkemisestä ja koko seudun yleissilmäyksestä\nniin että älli palasi pääkonttoriin. Ja tiedän, Kalli, että sinulla ei\nole pelon syytä.\"\n\nTämä ei paljon Kalli Dauta lohduttanut, hän istui allapäin ja sanoi\nsitten: \"Eikä se ole ainoastaan siinä pulma, on se toinenkin ja\npahempi.\" Työllä ja tuskalla hän sai kaivetuksi povestaan vanhan,\nkoristetun kirjesalkun ja siitä hän purki pöydälle räätälin ja suutarin\nkuitteja sekä viisisataa markkaa Saksan kruunun seteleissä. Ja hän\nlaski ne kolmeen neljään kertaan, nuolaisten vähän väliä keltaisia\ntervasormiaan, ja sanoi: \"Yhdeksän kuukautta näillä kyllä elelee. Mutta\nlukukausimaksuihin ja kirjoihin ja karttoihin, noihin riivattuihin,\nniistä ei riitä. Ja ellen jo ennen tule hulluksi, niin pitää saada\nvielä sekstantti\".[50] Hän latoi setelit ja kuitit jälleen pinkkaan ja\nlastasi ne niin huolellisesti taskunsa ruumaan, että muut vaieten\nihmettelivät. \"Ja nyt Klaus\", hän sanoi, \"ei auta muu kuin yksi keino.\nMinulla on Blankenesessa eno tai mikä lie, mummon veli, kummin kaima.\nHän sanoi kerran, silloin kun palasin Kanadasta ja otin eropassit\nNorjan parkista, että hän auttaa minua, jos sitten joskus haluan\nmerimieskouluun. Nyt minun täytyy ja nyt aion lähteä ukon luo. Sinun on\nlähdettävä mukaan.\"\n\nKlaus Baas pani kirjat hyllylle, sukaisi miekan vyölle ja lakin\npäähänsä, ja sitten matkustettiin Kalli Daun kanssa Blankeneseen.\n\nKalli Dau istui vaunussa tuppisuuna, ajoi vain silloin tällöin sormensa\nkauluksen väliin ja repi ja nyhti noita ahtaita sivistyksen länkiä.\nKerran hän sanoi: \"Minä en ole milloinkaan ollut siitä ukosta\nmillänikään, tietysti hän sen vuoksi potkaisee minut heti pellolle.\" Ja\nhän vaipui syviin mietteihin. \"Mutta kuinkas me oikeastaan oltiinkaan\nsukua? Minun mummoni... oli hänen sisarensa... hänellä oli, velikö...\nvai poikako vai... Piruko sen ties... Se on sellainen soppa.\"\n\nKlaus Baas katseli häntä ihmeissään ja oli jännityksessä, kuinkahan\ntässä kävisi, ja muuten hyvällä tuulella. \"Sinun täytyy nyt olla hyvin\nkohtelias, Kalli Dau!\" hän kehoitti.\n\nKalli Dau katseli ulos akkunasta ja tokaisi halveksivasti: \"Tarkotatko,\nettä minun pitää heti karata kimppuun? Näin vain: heh... sinäkös se\nolet, old fellow! H'are you?\"[51]\n\nKun eräällä pysäkillä jokin lihava matami nousi heidän osastoonsa ja\nKalli Dau veti arasti koipensa pois tieltä, niin tokaisi Klaus Baas\nhänelle: \"Kas vaan, onpas sinusta tullut kohtelias siitä ajasta kun\npaiskasit, muistatkos, säkkisi sen entisen matamin varpaille!\"\n\n\"Pidä suusi!\" vastasi Kalli Dau. \"Sitäkö varten minä sinut tänne mukaan\notin? Vaivaa sinä vain aivojasi ja mieti, mitä meidän on tehtävä, ettei\nse ukko paiskaa meitä pellolle!\" Ja taas hän kävi sormin kurkkuunsa ja\nhaukkasi ilmaa kuin tukehtuva ahven. Mutta ajan ratoksi hän sitten\nrupesi -- tosin hiukan kainommin kuin ennen ihmisten kanssa\nGrossneumarktilla -- pakinoihin matamin kanssa ja kuvaili hänelle\nensin, kuinka satumaisen tuhma \"Susannan\" kokki oli ollut ja piti\nesitelmää Azorien asukkaista, jotka käyttävät olkihattuja, sekä miehet\nettä naiset, eivätkä öljylakkeja. Ja matami kertoi puolestaan\ntyttärensä tyttären hyvästä lukupäästä ja menestyksestä koulussa.\n\nBlankenesessa toverukset kulkivat rantakatua pitkin ja kyselivät, missä\nukko asui, ja saivat tietää. Hänen talonsa pienen puutarhan aita, joka\nulottui rantakatuun saakka, oli äskettäin kalkittu valkeaksi, ja samoin\nkuisti ja sen kahden puolen olevat penkit sekä nuorten hedelmäpuiden\nrungot. Itse pieni rakennuskin oli äskettäin valkaistu. Isäntä, joka\ntuon kalkkimaalauksen oli suorittanut, istui paraikaa valkealla\nkuistilla, kalkkisanko jalkain juuressa, kalkkipensseli kädessä,\nhengähtäen. Aikoi kai kohta taas ruveta kalkkia sutimaan. Hän oli pieni\nvanha ukko, hänen tuulessa lepattava ohut tukkansa oli lumivalkea.\n\nNuorukaiset nousivat tarhan poikki kuistiin ja Kalli Dau puhutteli\nkohteliaasti ukkoa ja kaivoi vakaasti ja säntillisesti taskustaan nuo\nviisi sinistä seteliä ja kuitit.\n\nUkko töllisteli häneen niska jäykkänä ja tuhman näköisenä ja sanoi\nsitten epäröiden: \"Mene tuonne keittiöön ja kysy tyttäreni tytöltä,\ntokko hän sinua huolii. Hän on näet minun emännöitsijäni ja hänelle\nsiitä huolta tulee. Hän on kapteeni Dreyerin tyttö -- tytärvainajani\nmiehen, joka nykyään kulkee Kiinan vesillä.\"\n\nKalli Dau pisti paperit taskuun ja meni ovesta sisään, verkalleen\npäätään nyykytellen. Keittiön ovi oli auki ja siellä puuhaili paraikaa\nsievä tyttö, laihanlainen kuin friisittäret ainakin, tukka kellertävä,\nkasvot kesakkoiset ja silmät harmaat. Hän katsoi hämmästyneenä hartevaa\nmerimies-tallukkaa ja pitkää nappiotsaa. Mutta Kalli Dau virkkoi\nnimensä ja esitti kumppaninsa ja sanoi: \"Me on tavattu jo kerran ennen,\nnoin kahdeksan vuotta sitten: olethan sinä Mariechen? Tuo ukko tarjosi\nminulle täällä asuntoa, yhdeksän kuun ajaksi, jolloin käyn\nmerimieskoulua. Mutta siitä tulee sinulle lisätyötä.\"\n\nTyttö silmäili heitä kiireestä kantaan ja sanoi sitten rauhallisesti ja\nitsetietoisesti kuin rikkaan sopii: \"Mitäpä siitä lisätyöstä. Menehän\ntuonne yläkertaan ja katso päätykamaria; jos kelpaa, niin kyllä minun\npuolestani saat täällä täysihoidon.\" Ja hän viittasi vaskikauhalla,\njota hän paraikaa kirkasteli, yläkerran portaita.\n\nPojat tottelivat ja alkoivat kavuta peräkkäin kapeita, narisevia\nportaita pitkin ullakolle, jossa oli pieni kamari, tietysti sekin\nvalkeaksi kalkittu. Pöytä ja punapeitteinen sänky ja tuoli täyttivät\nmelkein koko putkan.\n\nKalli Dau veti oven kiinni ja istahti sängyn laidalle ja katseli\nympärilleen ja sanoi: \"Täällä siis saan istua yhdeksän kuuta kirjain\nkimpussa! Ja jos menen joskus heikkopäisenä alas, niin keittiössä on\nvastassa tuo tyttö, joka näyttää pippuripussilta, ja puutarhassa tuo\nukko. Kuinka laihoja he ovat molemmat! Kuin makkaratikut!! Olihan se\nruoka huonoa jo 'Susannalla', mutta täällä on kai parasta panna maha\nheti orrelle kuivamaan! Näitkö, millaista teetä ukko joi?\nKolmenkymmenen sylen syvyydellä pohja näkyi!\"\n\nJa Kalli Dau tarttui horjuvan pöydän päihin ja pudisti sitä kuin\nkoetteeksi ja tuijotti murheissaan eteensä. Silloin alkoivat portaat\ntaas narista ja tyttö tuli sisään. Kalli Dau vetäisi kätensä pois\npöydän päistä ja koetteli kaulustansa ja asetti jalat sievästi\nvierekkäin.\n\n\"Kelpaako huone?\" kysyi tyttö.\n\nKalli Dau nyökkäsi päätänsä. \"Oh, never mind\",[52] hän sanoi, \"Kyllä se\nmelkein ikäänkuin menettelee!\" Sitten hän katseli akkunaan, jota tuuli\nrämähytteli, ja lausui ystävällisesti: \"Kuule, sinulla näkyy olevan\npyyheliinat tuolla tarhassa nuoralla kuivamassa... etkö pelkää, että\ntuuli vie vanhan taatasi? Sillä hän näyttää olevan hyvin laiha.\"\n\nTyttö, joka seisoi selkä ovenpieltä vasten, katsoi Kalli Dauta nurjasti\nja sanoi: \"Mitä sinä? Tietysti et sanonut, 'vanha taata', vaan eno,\nniinkuin minä. Ehkä se on parasta.\"\n\nKalli Dau nyökkäsi. \"No olkoon sitten niin\", hän sanoi.\n\n\"Hän on hyvä ihminen\", jatkoi tyttö. \"Jos vaan käyttäydyt hänen\ntahtonsa mukaan, niin hänestä ei ole vastusta.\"\n\n\"Kai minun täytyy käyttäytyä sinunkin tahtosi mukaan?\" kysyi Kalli Dau.\n\n\"Meidän talon järjestyksen mukaan\", vastasi tyttö.\n\n\"Jonka määräät sinä?\"\n\n\"Niin\", vastasi tyttö, \"kukapas muu? Minähän teen kaikki työt.\nPitäisikö minun odottaa sinua illalliselle, kunnes sinä suvaitset tulla\nkadulta kävelemästä?!\"\n\n\"Pane mieleesi se: illalliselle!\" huusi Kalli Dau... \"Oikeinko te\nsyötte illallista?\"\n\nTyttö suuttui ja sanoi: \"Pidä sinä vaan huoli, että menestyt koulussa.\nMahasi minä kyllä täytän!... Eikä minulla tässä ole aikaa...\" Ja hän\nmeni.\n\nKalli Dau tarkasteli vielä koppiansa ja sanoi jo tyytyväisempänä: \"No,\nsitä myöten on nyt kaikki reilassa. Mutta minkä tähden se katsoo minua\nnoin yläkantaan, halveksii, senkin peto!\"\n\nSitten he menivät jälleen portaita myöten eteiseen ja näkivät tytön\nsiellä vetämässä päällysjakkua ylleen. Klaus Baas auttoi kohteliaasti\nja kysyi, minne matka? Tyttö sanoi menevänsä ensin erästä tuttua\nhakemaan ja sitten Friedrichsin ravintolaan tanssiin. Eivätkö he\ntahtoisi tulla mukaan?\n\nHe olivat tietysti valmiit.\n\nSitten noustiin pääkadulle ja ravintolaan ja astuttiin tarjoiluhuoneen\nkautta saliin. Ovella tapasi Kalli Dau erään tutun, joka oli käynyt jo\npari kuukautta merimieskoulua, ja hän uteli tutulta otsa rypyssä minkä\nmitäkin kouluasioita. Klaus Baas tanssitti sillä aikaa Mariechenia ja\nsuositteli hänelle ystäväänsä. \"Teidän tulee ajatella\", hän sanoi,\n\"että hän on seitsemän vuotta ollut aina matruusina, eikä koskaan\nperheessä. Hänellähän ei näet ole vanhempia.\"\n\nMariechen kuunteli häntä tarkasti ja tähysteli tanssijoita ja yhtäkkiä\nhän purskahti nauruun: \"Katsokaas tuota seivästä tuolla, no kylläpä\nhänkin muka tanssii! Tuo hoikkakinttu, joka sätkähyttelee niin\nhassusti... Sääret kuin hiilipihdit, ja itse mies tulipunainen.\"\n\nKlaus Baas katsoi ja tunsi tanssijan, huusi nimeltä ja viittasi\nluokseen. Heini Peters seisattuikin ja huippasi sileätä permantoa\npitkin ystäväänsä kohti, takin helmat huiskien, käsikynkässä pieni,\nhento tyttö, jonka piippasaksilla käherretty ruskea tukka pörrötti\nleveänä kuin heinäruko. Nuorukaiset eivät olleet nähneet toisiaan\nvuosikauteen. Nyt Heini Peters esitteli heille Ellansa ja tämä alkoi\nhiukan kopeilevasti jutella minkä mitäkin Mariechenin kanssa, ja sillä\nvälin supatti Heini Peters Klaus Baasille: \"Minä olen iloissani, että\ntutustuitte tähän. Mikä hurmaava neito! Minä olin äskettäin kaksi\ntuntia hänen kanssaan Ohlsdorffin hautuumaalla... Pyhiä hetkiä, veli\nBaas! En ole koskaan tavannut ihmistä, joka käsittäisi niin syvästi\nsellaisen paikan pyhyyden ja kauneuden kuin hän.\"\n\nKlaus Baas, joka oli viime vuotensa viettänyt terveitten, reippaiden\nihmisten parissa ja oli muutenkin kehittynyt loitolle Heini Petersistä,\nkysyi häneltä hiukan kylmästi ja halveksuen, miksi hän ei ollut\nEnglannissa, vaikka oli sinne halunnut?\n\nHeini Peters kohautti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi allapäin,\nhiljaisesti: \"Olin kyllä kaksi kuukautta Manchesterissa, Baas. Mutta\nmikä lie tullut... ikävä kotiinko vai vanhuksen luo, tarkoitan\nisääni... Tai liekö vika juuri hänessä: hän näet kirjoitti, että tule\ntakaisin, jos ei olo miellytä. Minä olen vanhempieni ainoa lapsi, Baas.\nJa nyt olen ijäksi heittänyt ulkomaille menot. Ja olisi suorastaan\nmahdotonta jättää tätä herttaista neitosta! Minä olen nyt Ernst P.\nHakenin konttorissa, vaatimaton paikka. Kuulkaas, tehän aina ennen\nhalusitte pistäytyä minun kotikaupunkiani katsomassa, Baas; vanhukset\niloitsisivat suuresti, jos joskus tulisitte.\"\n\nKlaus Baas vastasi tyynesti ja arvokkaasti, että hän kyllä mielellään\ntulisikin; mutta häneltä meni tämä vuosi sotapalveluksessa ja sitten\nhän aikoi lähteä heti ulkomaille.\n\nSamalla keskeytti tarinan Mariechen, joka kirkkaalla äänellä sanoi,\nettei hän ollut tullut tänne loruamaan, vaan tahtoisi kerran vielä\ntanssia ja sitten mennä kotiin varustamaan illallista. Ja niin sanoen\nhän tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. Heini Petersillä oli jo Ella\nkäsikynkässä ja pian hän lentää lepakoi autuaallisena ja onnellisena\nheidän ohitseen, pitkät, hoikat kintut hyrräten kuin tuulenpyörre,\npitkän takin helmat levottomasti kahden puolen liehuen.\n\nSitten he menivät kolmisin Kalli Daun enon luo ja söivät siellä\npienessä, kodikkaassa keittiössä illallista.\n\nTämä päivä oli Klaus Baasista hyvin hauska ja siksipä hän ei\ntoistaiseksi päässytkään lainaamiinsa kirjoihin käsiksi. Jokainen, joka\non vähänkin saanut tutustua perämieskurssilaisiin Blankenesessa, tietää\nkuinka hauskaa heidän kanssaan on kävellä pitkin pääkatua tai Elben\nrantaa ja jutella tytöistä ja laivoista, kaukaisista maista ja taivaan\ntähdistä.\n\nKun tehtävät piirikomennuskunnan kansliassa oli suoritettu, niin hän ei\nviihtynytkään kotona kirjainsa ääressä. Joskus hän seisoi odottelemassa\nheitä jo Altonan aseman edustalla ja tähysteli kadun yli kaidalle\nrautaportille, jonka pylväissä on aina heidän savipiippujensa\nnaputuksesta jääneitä pihkaläikkiä. Ja sitten hän näki heidän ryntäävän\nulos ja naputtavan piippujaan pylvääsen ja pistävän tupakan ja\nsytyttävän, ja keikkuvan sitten kirjapinkkoineen ja suurine\nmerikarttoineen loruten ja mekastaen kadun poikki.\n\nPerämieskurssilaiset voivat olla sangen erilaisia. Jotkut hiiviskelevät\npitkin seinävieriä ja kuhnivat kamareissaan, toiset taas vallitsevat\nBlankenesessa. Mutta niin suurenmoista kurssikuntaa kuin se -- tietysti\nosanottajain silmällä katsoen -- ei ollut milloinkaan ollut! Jokainen\nheistä oli purjehtinut kuusi, seitsemän vuotta purjelaivoilla ja kaikki\nhe olivat jossakin tavanneet toisiaan. Olipa heistä kolme ollut\nkokonaista kolme vuotta samassa laivassa, ensin eräässä Etelä-Amerikan\nväliä kulkevassa laivassa ja sitten Itä-Aasian reitillä. Viisi heistä\nyhdestätoista oli kerran, kun kolme viikkoa seisottiin Iquiquessa,\njossa oli pari muuta saksalaista parkkia, muodostanut lauluseurankin,\nja he olivat vetäneet virsiä niin huikeasti, että koko Iquiquen satama\nja kaupunki keräytyi kuuntelemaan. Heillä oli kaikilla siniset puserot\nja pehmeä merimieslakki, joka oli painettu niin tiukasti päähän, että\ntakaraivo pullotti koholla kuin muna.\n\nKun he olivat tehneet työnsä ja lukeneet läksynsä, mentiin ulos ja\npistettiin uutta tupakkaa ja käveltiin edestakaisin pääkadulla tai\nrannalla ja puheltiin innokkaasti koulutöistä, taifunista,[53]\nIquiquesta ja Melbournesta, kapteeneista ja jungmanneista, isänmaan ja\nvieraiden kansain tavoista, keisarillisesta sotalaivastosta ja\n\"yankeista\" ja käveltiin sääret hajalla, hälistiin ja naurettiin\nkovaäänisesti. Voipa väittää, että Blankenesen pääkatu oli ihan heidän.\nJa kun tuli erityisen kirkas ilta, -- liekö ihanampia myöhän syksyn\niltoja kuin oli juuri noiden kurssien aikana, -- ja kun vanha koulun\njohtaja Matthies oli pyytänyt heitä vielä samana iltana menemään\nkouluun tähtiä tähyämään, niin he eivät malttaneetkaan mennä. Ja\nseuraavana aamuna he puolustelivat itseään sillä, että Blankenesessa\nainakin oli ollut ihan sumuista. Ja niin he kävelivät ja huvittelivat\nusein Elben rannalla iltamyöhään, milloin kaikki samassa joukossa,\nmilloin ryhmissä. Ja tavallisesti oli heillä mukana joukko hienoja,\nkilttejä Blankenesen porvarien tyttöjä.\n\nKlaus Baasiin tuli oikea juoksun tauti, ja vähä väliä hän ravasi\nBlankenesessa ja puikahti pääkadulta kaitaa kujaa myöten alas\nrantakadulle, kävi hakemassa Kalli Daun distanssiensa ja yhtälöidensä\nkimpusta. Ja sitten käveltiin purevasta itätuulesta tai kosteasta\nsumusta välittämättä joukolla rannalla tai pääkadulla. Ja kun joukko\nhajosi ja kukin painui erilleen tyttönsä kanssa, niin Klaus Baasin\nvieressä asteli sievä, solakka Mariechen. Ja kun he jonkun matkaa\nolivat kävelleet, kietaisi Klaus Baas kätensä hänen vyötäröllensä ja\nsuuteli häntä. Ja vaikka hän oli päättänyt, ettei hän enempää vaatisi\neikä tytön rauhaa rikkoisi, niin alkoi hän kuitenkin pyytää lisää,\nsillä Mariechenin suloisuutta ja hänen punahuuliensa houkuttelua ken\nvastusti! Turhaan Mariechen tarttui häijyn käsiin ja koetti niitä\npienillä sormillaan vääntää irti: Klaus Baas ei hellittänyt ennenkuin\ntyttö silmät hätäisinä rukoili: \"Voi, älä nyt pyydä enää! Sinähän\ntiedät, etten minä voi, älä ole sellainen!\" Silloin kävi Klaus Baasin\nsääliksi ja hän hyväili ja rauhoitteli Mariechenia ja hänen omatuntonsa\nkolkutti. Ja niin he menivät jälleen toisten joukkoon.\n\nJoka sunnuntai-ilta oli Blankenesessa tanssit. Kalli Dau ei ensin\nosannut tanssia, mutta hän oppi pian. Hän ryhtyi toimeen hartaalla\nhalulla kuin ainakin ja harjoitteli otsansa hiessä askeleita. Pahin\nkiusa oli hänen vasen kinttunsa, sillä siinä oli kummallinen nytkyvika,\njoka pani hänet aina potkimaan naikkosen helmoja. Mutta toverien\nyhteisillä neuvoilla ja avulla hän pääsi siitäkin ja oppi käyttämään\ntaidolla säärtään. Tytöt olivat kaikki hyviä tanssijoita ja oikein\nrakastuneita, ja ensimäinen viulu vinkui hurmaavasti. Siihen aikaan\ntulivat avoimet, hitaat tanssit, menuetit ja vengerkat, muotiin. Eikä\nole Friedrichsillä ikinä tanssittu niin innokkaasti kuin silloin ja\ntuskin tanssittanee milloinkaan. Heini Peters oli siellä joka pyhä.\nHänen sikarinsa, jonka hoikin selällä seisoi iso elfenluinen, keltainen\nnorsu, heilui juhlallisessa tahdissa koholla, sammuksissa tietysti,\nvasemman käden sormien välissä.\n\nHe pysyivät ylipäänsä tyttöineen suljettuna seurueena; mutta Klaus Baas\notettiin mielellään mukaan, koska kerran Kalli Dau oli hänet sinne\ntuonut ja koska hän oli mies, joka heitä ymmärsi. Hänellä taas oli\nerinomaisen hauskaa noiden iloisten nuorten poikain parissa: heillä oli\nkokemusta ja elämän viisautta enemmän kuin ikä edellytti, he aprikoivat\nasioita järkevästi ja mahdottomia tavoittelematta. Klaus Baas terästi\nkorviaan, ja siellä hän saavutti paljon oikeaa, hyvää ihmistuntemusta.\nJa hän antoi viikkojen vieriä iloisessa humussa.\n\nMutta juuri kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän, -- muinaisten\nfilosoofien tavoin, jotka kävellen ja katsellen tutkivat maailman\nkaikkeutta, -- alkoi Blankenesen pääkatua ja solisevaa Elben rantaa\nkäyskennellessään rakennella maailmankuvaansa, niin hän huomasi\nyhtäkkiä, että kukkaro oli melkein tyhjä. Ainaiset junamatkat ja\njokapäiväiset olutlasit olivat kovasti veroittaneet hoikkaa kukkaroa.\n\nHän pudisti rahat keittiön pöydälle ja laski ne, ja niitä oli kaikkiaan\nvielä viisitoista groschenia. Ja hän päätteli itsekseen, että nyt on\nedessä puute taikka äidin vastuksiksi joutuminen. Hän istui siinä ja\ntuijotti vähän aikaa eteensä hopeakekoseen, -- ja nousi ylös ja käveli\nedestakaisin ja tuli jälleen pöydän ääreen ja ajatteli: Hyvästi nyt\nvaan, Blankenesen ilot! Ja raamatun väärän huoneenhaltijan tavoin hän\nkysyi itseltään: \"Mitä pitää minun tekemän?\"\n\nJa samassa hän jo tiesikin, mitä hänen piti tekemän! Hän kalisti loput\nrahansa kämmenkuoppaan ja lähti suoraa päätä erään suuren lehden\nkonttoriin ja laati siellä ilmoituksen, jossa julisti ottavansa\npitääksensä jonkun liikemiehen kirjoja ja hoitaaksensa saksalaista ja\nenglantilaista kauppakirjeenvaihtoa parina tuntina joka iltapäivä. Ja\nkotiin palatessaan hän ajatteli: No niin, jos onni nyt potkii, en\ntarvitse ensistäänkin käydä niin usein Blankenesessa, ja toiseksi on\nminulla rahaa käydäkseni siellä joskus, ja kolmanneksi minulla on\nenemmän työtä, joka on minun luilleni sangen terveellistä. Ja hän oli\nsangen yritteliäällä tuulella.\n\nSeuraavana päivänä tuli jo konttoriin vastauksia, ja niistä näytti\nerään Mühlenstrassen varrella asuvan vernissakauppiaan tarjous hänestä\nedullisimmalta. Hän lähti heti katsomaan työpaikkaa ja oli utelias\nnäkemään, kuinkahan kävisi.\n\nSe oli vanha, puhtaasti hampurilainen rakennus: se oli kapea ja korkea,\ntummunut ja savustunut, mutta kaikessa koruttomassa omituisuudessaan se\nviehätti. Ulko-ovi oli kodikkaan kömpelö; kun se naristen ja kolisten\naukesi, alkoi tiuku, joka keikkui käyrässä teräsvivussa sen\nyläpielessä, helistä ja kilistä eikä herennytkään heti kieltään\nkiikuttamasta. Talon leveä pääikkuna oli oven oikealla puolla, se oli\nulkoneva ja sitä koristi arvokas pyörökaari. Vasemmalla puolella oli\naivan oven pielessä hyvin pieni, kapea ikkuna; ja kun ulko-ovesta astui\nsisään, joutui suureen soikeaan eteiseen, joka ulottui aina\npihanpuoleiseen ikkunaan saakka. Tämän ikkunan alla istui Klaus Baasin\ntullessa pieni, hintelö ukko suutarin töissä jakkaralla, ympärillä\nkenkiä ja saapasvarsinahkaa. Sittemmin kuuli Klaus Baas talon\ntyttäreltä, että ukko oli aikoinaan ollut hänen äitinsä ihailijoita ja\nhänen isänsä kilpailija. Mutta kun hän oli ollut niin arka ja saamaton,\nniin toinen vei tytön, tarvitsematta monta sanaa tuhlata, ja kilpailija\nkatsoi nöyrästi päältä. Kuitenkaan ei hänen rakkautensa sammunut, ja\nhäiden jälkeen hän muutti vähäisine suutarinkamppeineen nuoren parin\ntaloon ja teki ja korjaili siellä naapureille kenkiä ja oli samalla\nheillä liikepalvelijana: kävi hakemassa tehtaista saapuvat\nlakkalähetykset asemalta ja avasi ne ja sekoitteli purkkeihin ja vei\nvalmistukset työntörattailla kaupungissa asuville kundeille ja postiin.\nRakkaus oli sitten vuotten vieriessä yhä laimennut ja oli kauan sitten\naivan sammunut. Rouva, jota lihavuus esti liikkumasta, istui kaiket\npäivät kudin kädessä kadunpuoleisen kaariakkunan ääressä ja katseli\nliikettä. Ja ukko suutaroi pienen piha-akkunan alla. Ja kun rouva\njonkun kerran päivässä ilmestyi perhehuoneen korkeille portaille,\nmennäkseen tapansa mukaan taloutta katsomaan, niin suutari nousi ylös\nja talutti rouvaa hänen vaelluksellaan; mutta kumpikaan ei näyttänyt\ntoistaan enää edes katsahtavankaan. He olivat yhteen kuuluvia, mutta\neri kappaleita, kuin pöytä ja penkki.\n\nPikku suutarinverstaan vieressä oli keskikokoinen sali. Siellä oli\nkonttoripulpetti ja pöydät kukkuranaan laskuja ja kuitteja sekä\nkonttorikirjoja ja lattialla oli yltympärillä kaikenkokoisia\nvernissapurkkeja ja astioita. Liikkeen omistaja, pieni, vanhanpuoleinen\nukko, jolla oli pörröinen tukka ja takkuinen parta, oli jo monta vuotta\nharmitellut tätä sekamelskaa. Hän oli itse jo hiukan järjestellytkin,\nmutta pahin sotku oli jäänyt ennalleen. Mutta kun liike oli yhä\nlaajennut ja hänen oli yhä enemmän täytynyt ruveta käymään itse\ntilaajiensa puheilla, joten ei usein koko päivään ehtinyt pulpettinsa\nääreen, niin epäjärjestys oli viimein paisunut ihan sietämättömäksi. Ja\nmonta kertaa hän oli juossut huoneestansa suorastaan karkuun,\npaiskannut oven kiinni ja sanonut, että tässä tulee hulluksi, jos sinne\njalkansa pistää. Ja silloin hän oli kerran, kun oli kiukusta kalpeana\nruvennut selailemaan sanomalehteä, nähnyt sen Klaus Baasin ilmoituksen.\n\nSitten seisoskeli Klaus Baas ahkerasti pulpetin ääressä, jolta hän oli\nsiirtänyt kaikki paperiröykkiöt pois, ja etsi ja järjesti ja laski ja\nrekisteröi. Ja hän puursi kuin ainakin mies, joka ei voi epäjärjestystä\nja sekasortoa sietää ja unohtaa työssään, missä on ja mitä tekee ja\nkuinka kauan työ vie, ja touhuaa kunnes näkee ympäristönsä siistinä ja\njärjestyksessä ja kauneissa taapeleissa. Kuukauden päästä hän voikin\nnäyttää huolestuneelle ukon tallukalle, että hänen huoneensa oli nyt\nhyvässä järjestyksessä, ja samalla neuvoa, mistä hän mitkin asiakirjat\nlöytäisi, ja selostella hänelle hänen liikkeensä tilan. Ja se oli\nukosta hyvä. Hän tutki asian tarkoin ja oli tyytyväinen ja antoi\nnuorelle sinitakille kauniin kultarahan palkan päälliseksi. Ja kun ukko\nsitten vielä oli pari päivää neuvotellut asioista Klaus Baasin kanssa\nja kun Klaus Baas oli antanut kahdenmarkan rahan, joka oli kuin\nhuomaamatta jätetty pulpetille laskupinkan viereen, ukolle takaisin,\nniin ukko saattoi keveällä sydämellä kuleksia tilaajiensa pakinoilla.\n\nMutta yksinpä ei Klaus Baas saanutkaan kauan olla pihanpuoleisessa\nsalissa, sillä kun hän vähän aikaa oli työskennellyt, tuli keittiöstä\ntalon tyttö ja tarjosi kahvia; ja tytöllä oli kainalossa romaani ja hän\nsanoi lukevansa sitä paraikaa ja pitävänsä tästä peräsalista enemmän\nkuin etumaisesta. Eikä ollut sitäpaitsi kovin hauskaa istua aina vanhan\näidin seurassa. Tyttö oli hassahtava, keltainen vanhapiika; hän luki\noikein tukuttain poliisiseikkailuja, korvaten niillä omain kokemusten\nja elämän puutteen. Mutta pian hän antoi kirjan vaipua ohuille\npolvillensa ja kertoi, kuinka hirmuisesti hän oli ensin pelännyt Klaus\nBaasia, sillä nykyajan nuoret miehet ovat sangen arveluttavia. Mutta\nkun isä sitten oli kertonut, miten ahkera ja säntillinen mies herra\nBaas oli, niin hän tuli nyt oikein mielellään pitämään hänelle seuraa.\nJa sitten hän kertoi sotamiehelle äskeisen tarinan vanhemmistaan ja\nsuutarista, sukulaisistaan ja ainoasta veljestänsä. Veli oli pienessä\nvirassa eräässä etukaupungissa eikä käynyt juuri kotona, sillä hän\naikoi ottaa vaimokseen naapurin tytön, joka oli joutava, tuhma\nheilakka: käveli usein tästä ohitse. Ja kun Klaus Baas keksi jonkin\nsutkauksen, jolla hän keskeytti tytön vaivaiset, värittömät lorut, niin\nlisäsi tyttö vielä, että hän luottaa Klaus Baasiin täydellisesti, on\nvalmis uskomaan hänelle sisimmätkin tunteensa; joten herra Baaskin\nsaisi olla aivan avomielinen. Klaus Baas vilkaisi laihaa, kaitaa\nkääperöä halveksuen ja ajatteli: Mitähän salaisia tunteita sinullakin\non! Ja hän ärsytteli tyttöä tahallansa, kuin terve nuori poika ainakin,\nja sanoi, että hänen veljensä morsian, joka usein kävi ohi, oli sangen\nsievä ja hauska tyttö, ja nyökkäsi hänelle päätä kun hän meni ohitse.\n\nViimein talon tyttö nähtävästikin huomasi, ettei hänellä ollut toiveita\n-- tai ehkä oli hänen vastenmielisyytensä veljen rakastettua kohtaan\nvielä suurempi kuin hänen kuivan sydämensä mieltymys pulskaan soturiin\nja kirjanpitäjään. Niin vain tapahtui, että eräänä päivänä hän\nvetisteli Klaus Baasin edessä ja sanoi, ettei hän uskonut sen tytön\nolevan hänen veljellensä uskollisen; se epäilys teki hänet vallan\nonnettomaksi. Herra Baas tekisi oikein hyvän työn, jos vähän koettelisi\ntuota tuhmaa, pientä letukkaa.\n\nPikku morsian oli sievä ja nokkela kuin kärppä, kun hän juosta\npiiperteli pihan poikki, ja hänen silmänsä olivat kiltit ja kainot kuin\nlapsen. Ehdotus mairi Klaus Baasin turhamaisuutta; ja omaatuntoaan\nrauhoittaakseen, sillä se ei oikein tahtonut lakata nurisemasta, hän\nvakuutti itselleen, että ehkäpä tuo pieni arka heippana oli sittenkin\noikea pikku villikissa, koska se kerran niin halukkaasti vilkui\nhänenkin ikkunaansa. Ja varmaan se tulisi kuitenkin onnettomaksi\nsulhasensa kanssa, sillä luultavasti oli sulho yhtä karhea ja ärtyinen\nkuin isänsäkin.\n\nJa eräänä iltana hän siis hämärissä raa'asta ja kosteasta\ntalvisäästä huolimatta avasikin ikkunansa, kun tyttö ilmestyi\npihalle, ja sutkahutti hänelle pari ystävällistä sanaa. Ja jo\nseuraavana päivänä he seisoskelivat yhdessä talon oven edustalla\nja juttelivat tuttavallisesti tytön kotikylästä, joka oli\nItä-Holsteinin pyökkikankailla, hänen tutuistaan, huvimatkoistaan ja\ntanssissa-käynneistänsä. Tyttö ei maininnut mitään suhteestaan\nvernissakauppiaan poikaan. Ja hän oli puheissaan hieman tätimäinen ja\npikkuvanha ja muuten mustaverinen ja hento, sellainen, joista\nKlaus Baas ei ollenkaan pitänyt. Mutta kuitenkin hän päätti\nturhamaisuudessaan kesytellä tuon pienen poloisen, ja pian hän voi\nkehua häijylle vanhalle piialle saavansa tällä viikolla pikku\nmorsiamelta muiskun.\n\nJa kun tyttö pian taas tuli hänen kanssaan pakinoille, käytti Klaus\nBaas hyväkseen surullista sadeilmaa ja sakeaa usvaa ja pyysi häneltä\nsuudelmaa, kylmin sydämin, itserakkauden ja turhamaisuuden soentamana.\n\"Vain yksi muisku!\" hän sanoi. \"Mehän ollaan jo niin hyviä ystäviä!\nTotta kai nyt pikkuisen, pikkuisen pidät minusta? Yksi ainoa vain!\"\n\nTyttö katsoi tummin, totisin silmin Klaus Baasiin ja luotti häneen,\npieni, kiltti tyttö rukka. \"Niin, mutta yksi ainoa vain\", hän sanoi,\n\"sitten ei enää koskaan!\" Ja hän painausi kiltisti Klaus Baasin rintaa\nvasten.\n\nMutta samassa ilmestyi tuo vanha, häijy kääkkä heidän eteensä ja syyti\nlapsen silmille kaiken myrkyllisen pilkkansa ja kuohuvan vihansa,\nkimeällä, ilkeällä äänellä; ja sanoipa vielä, että herra Baas oli ollut\nhänen kanssaan liitossa!\n\nPikku raukka oli horjahtanut selin ovea vasten, hän katsoi tummat,\nsuuret silmät ammollaan kuin käärmettä, joka kähisten pyrki hänen\nsilmillensä. Hän heitti halveksumisen ja inhon silmäyksen Klaus Baasiin\nja juoksi pois mitään virkkamatta, kuin pieni viaton kärppä.\n\nTämä halpamaisuus alkoi heti teon täytyttyä ankarasti kolkuttaa Klaus\nBaasin tuntoa. Kuinka hän oli kolhinut hentoa, viatonta naista!\n\nHän meni kotiinsa, sulkeutui kamariinsa ja supisi itsekseen:\n\nTämä ei enää käy päinsä! Ne Blankenesen juoksut ja viimein tämä! Kuinka\nkavalsin sellaisen pienen, viattoman raukan! Pelkän itserakkauden ja\npöyhkeyteni tähden! Ei, tämä ei käy päinsä! Nyt on tehtävä työtä!!\nTyötä kuin hullu! Nyt täytyy tehdä työtä, työtä niin että kuulo ja näkö\nja muisti menee! Työ on ihan hengen kysymys! Miten puutteellisia ovat\ntietoni! Aionko joskus taas nolata niillä itseni kuin viime kesänä\npappilassa? Päntätä päähän nyt täytyy kuin pentele, jos haluan päästä\nylempien koulujen käyneiden tasalle! Ah, sama hulluus hänet oli taas\nvallannut kuin kahdeksan vuotta sitten! Sillä eroituksella vain, että\nsitä kesti kaksi päivää ja tätä kahdeksan viikkoa! Ja silloin antoi\nhänelle korvatillikan äiti ja nyt hän itse! Väännetäänpä niskat nurin\ntältä vetelehtimiseltä ja hummaukselta! Tee työtä, lurjus! Missä\nkirjasi? Kas siinä...\n\nJa hän pinosi kirjat päällekkäin sängyn viereen niin että hän\nkompastuisi niihin huomenna herätessään. Ja rupesi päätänsä pudistellen\nja itsekseen äksyillen ja huultaan purren maata.\n\nJa sitten alkoi vimmattu luku ja hammasten kiristys ja otsan rypistys\nja palava into! Sillä hän jäisi pölkkypääksi ja hänestä ei tulisi\nmitään ja hän ei unohtaisi naishetakoita, jollei hän painuisi silmin\nkorvin työhön!\n\nPäästyänsä tuolta kirotusta vernissakonttorista Mühlenstrasselta hän\nmeni aina piirikomennuskunnan kansliaan ja karkasi siellä heti kirjojen\nkimppuun, joita hänellä vääpelin nurinasta huolimatta oli laatikossa.\nJa siellä hän söi kehnon, kuivan illallispalansa ja istui sitten\niltamyöhään ja luki kauppaoikeutta ja monta nidosta Englannin\nliike-elämästä ja siirtomaista, ja opetteli kieliä.\n\nHänellä oli huono kielipää, liikemiehessä varsin merkittävä vika, eikä\nhän konttorissa ollut oppinut paljon englanninkieltä, vaikka oli\nmelkein joka päivä sitä kuullut ja nähnyt englantilaisia kirjoja. Hän\nepäili jo, tokko hän sitä kieltä koskaan oppisikaan, ja hänestä tuntui\nvälttämättömältä hakata kukin erikoinen lausetapa ja sen käyttö ulkoa\npäähänsä; ja siinä oli työtä liiallisesti. Klaus Baas käveli\nedestakaisin tuntikaudet huoneessa ja mumisi itsekseen läksyään ja\njankkasi moneen kertaan. Ja marssiessaan hän kiukusta ja vaihteen\nvuoksi muutteli ääntään aina matalammaksi tai kimeämmäksi ja keikutti\npäätään ja hakkasi kädellä kämmeneensä, ja koetti kaikki temput\nsaadakseen kielensä kääntymään ja muistin ottamaan vastaan nuot\nhullusointuiset lauselmat. Ja sama urakka koitui espanjankielestäkin...\n\nMutta kun hän oli liehunut liiaksikin kielten kimpussa, niin hän\npainausi usein yö-myöhään lueksimaan vanhoja, keltalehtisiä nidoksia,\nklassillisia kaunokirjailijoita, heidän pääteoksiaan, jotka\nyksinkertaisen kauneutensa ikuistamina kulkevat perintönämme polvesta\npolveen: Homerosta ja Sofoklesta, Shakespeareä, Goetheä ja Schilleriä.\nHän ei tosin lukenut niitä sydämen kaipuusta eikä kauneuden ja totuuden\ntulkkeina, sellaiseen hän oli vielä liian nuori ja kypsymätön ja\nlevoton. Ja sitäpaitsi taipuvainen omaan, välittömään elämän\nnäkemiseen. Hän luki ainoastaan siksi, että ne olivat lukemisen\narvoisia ja yleisesti tunnustettuja teoksia, hän luki järellään: kelpo\npojan kauniilla halulla sivistää itseään. Kovaksi onneksi oli noissa\nkeltaisissa niteissä sellaisiakin, jotka eivät ansaitse klassikon\nkunniaa, vaan joutuvat pian unohduksiin; mutta kun hän nyt näki heidät\nnoiden suurten joukossa, niin hänpä tutki heitä aivan yhtä hartaasti\nkuin toisiakin! Ja samalla hän luki myös historiaa, luonnontiedettä ja\nuudempaakin runoutta, jos ken luotettava henkilö sitä hänelle suositti.\nSe oli kirjavaa lukemista! Vasta puoliyön tienoissa hän rupesi\npitkästä, hiljaisesta päivätyöstään uuvuksissa levolle.\n\nJa siihen aikaan, kolmannella kolmatta ikävuodella -- liekö häntä\nsitten kypsyttänyt tuo luettujen kirjain sekamelska vai vakaa työ tahi\nomat elämän kokemukset, tai ehkäpä oli hänen aikansa tullut, --\nkehittyi hänen luonteensa kuin kukka, joka kolmena kevätyönä aukeaa. Se\noli onnekas yhtymä elämäniloista ja sävyisää isää sekä kovaa ja totista\näitiä. Myöhään pääsi hän tosin epäselvyydestä, joka kietoo ihmistä\nnuorena kuin sakea aamun usva; mutta nyt hänestä tuntui, kuin olisivat\nhänen silmänsä yhtäkkiä nähneet syvemmälle asiain ytimiin, tuntui, kuin\nhän olisi nähnyt elämän entistä kirjavampana ja värikkäämpänä. Ennen\nhän oli aprikoinut ihmisiä ja elämän kysymyksiä ainoastaan silloin, kun\nne koskivat häntä itseänsä. Mutta nyt hänestä tuli etsijä ja tutkija ja\nhän halusi vakavasti päästä arvoitusten perille. Ja kun hänen voimakas\nsielunsa oli jo melkein kaksi vuotta saanut olla täydellisessä levossa\nja harjoittamatonna, niin hän riensi nyt eteenpäin ikäänkuin\näkkinäisillä sysäyksillä.\n\nHänen mieleensä johtuivat hänen entisen elämänsä tapahtumat ja nyt hän\nei enää ajatellut itsestään, tuosta Baas-kasvista, ainoastaan: tuossa\nse vaan seisoo ja kasvaa niinkuin Jumala sen kasvaa suo... Ei, hän\nihmetteli mielessään itseänsä, ihmetteli ensin pientä paitaressua,\nsitten laihaa ja haaveksivaa koulukasta, sitten pitkää kauppaoppilasta.\nJa hän ajatteli pelolla itsensä kaikkia syrjähyppyjä ja kujeita, jotka\nolivat olleet eri luontoisia eri aikoina. Hän ajatteli tarkalleen\nasemaansa maailmassa ja tulevaisuutensa mahdollisuuksia. Hän ei elänyt\nenää pelkästään tajuttomasti, vaan koetti jo itseään arvostella.\n\nEnnen hän ei ollut vaivannut päätään äitiään ajattelemalla. Äidin hän\noli ennen nähnyt vain työn ihmisenä, hänelle joko vastuksena taikka\nhyötynä, ja hoitelemassa koko pesuutta, -- mitä muuta? Nyt hän seisoi\nusein keittiön akkunan ääressä ja tarkasteli salaa äitiä ja ajatteli\nhänen entistä elämäänsä ja kuinka hän oli Baasien sukuun joutunut. Ja\najatteli kuinka äiti oli surrut, kun isä ja sisko kuolivat, ajatteli\nhänen ankaraa jokapäiväistä aherrustaan. Ja hän huomasi hänen selkänsä\nkäyristyneen ja hapsiensa harmaantuneen. Ja hän riensi ajatuksissaan\nhänen rinnalleen ja häntä auttamaan. Ei hän ollut siskoillakaan\npäätänsä vaivannut: se oli ollut äidin asia. Mutta nyt hän\noli huolissaan heidän töistään, heidän luonteistaan, heidän\ntulevaisuudestansa. Hanna oli jo seminaarin toisella luokalla ja Klaus\nBaas näki hänestä kehittyvän kohta naisen ja piti tarkoin silmällä,\ntuliko hän koulusta aina suoraa päätä kotiin, oliko hän rauhallisen\nnäköinen, olivatko hänen hiuksensa aina kunnossa. Sillä tuo pikku\nBlankenesen kävijä sipaisikin sangen usein korvallisiaan ja\npalmikoitaan huudahtaen: \"Herranen aika minun tukkaani!\" Riku oli\nlukkosepän opissa ja kävi myöskin ammattikunnan iltakoulua. Klaus Baas\ntutki tarkoin, mihin aikaan tunnit oli ja mitä tietä poika meni kouluun\nja mitä tietä tuli takaisin kotiin. Jonkun kerran hän meni häntä\nodottamaan koulun kulmallekin ja seurasi salaa Rikun jälestä, kunnes\noli vakuutettu, että veikko tuli tosiaan suorinta tietä kotiin. Pikku\nJohan oli nyt kaksitoista-vuotias, ja Klaus Baas antoi hänen huomata,\nettä hän piti huolta hänen läksynluvustaan: komenteli häntä tuon\ntuostakin. Pikku Loten päätä hän silitteli isällisesti.\n\nÄiti ihmetteli nyt hänen tyyntä ja ankaraa vakavuuttaan ja hänen\nhillittyä ääntään. Ja hän vastasi jo hänelle ihmisiksi ja kysyipä\nhäneltä silloin tällöin neuvoa.\n\nKun Klaus Baasin ajatukset palasivat konttorissa-oloon, niin hän\nkäsitti nyt henkilöstön ja heidän työnsä entistä selvemmin. Hän ymmärsi\nnyt monen seikan, joka hänestä silloin oli tuntunut kummalliselta tai\nnurinkuriselta. Ja hän halusi uudestaan päästä sellaisiin töihin,\nälykkäämpänä, varovaisempana ja pyrkivämpänä, -- mutta ei enää\nharrastaakseen vain päivän urakkaa, vaan koko liikettä: edistääkseen\nsitä sitkeydellään ja älyllään. Ja hän mietiskeli jo jotakin\nmerentakaista paikkaa, jossa hän saisi nähdä ja oppia yhä uutta ja\ntehdä kovasti työtä ja vallitakin alallansa.\n\nNiin oli hänestä siihen aikaan kehittymäisillään mies, tuon tyynen\nkatselun ja vakaan ajattelun, tuon varovaisen epäilyn, rauhallisen\narvostelun ja oman muovailunsa kautta.\n\nMutta eipä onnellinen ja hilpeä mies! Hänen silmänsä olivat\nkahdenkolmatta vuotiaan silmiksi liian totiset, hänen huulensa liian\ntiukasti supussa.\n\nJa kun hän lauantai-illoin, kovan viikontyön suoritettuansa, lähti\nBlankeneseen, ja kun kaunis, solakka Mariechen siellä käveli hänen\nkanssaan -- oli tullut taas kevät ja kesä läheni -- niin hänen\nhellyytensä muuttui hyvyydeksi ja hän hillitsi intohimonsa. Siitäpä ei\ntyttö taaskaan tietysti pitänyt, vaan hän sanoi: \"Miksi sinä olet niin\nkylmä! Viime pääsiäisenä olit paljon hellempi!\" Silloin Klaus Baas\nsanoi ärtyisesti: \"Mutta mitä minä sitten voin, lapsipaha? Jos minä\nsinuun koskenkin, niin väännät kasvojasi kuin aikoisin syödä sinut, ja\nalat itkeä!\" Ja silloin painui neidon pää kumaraan ja sitten koetettiin\njutella muusta; mutta koska he eivät tohtineet heittäytyä helliksi,\nniin heidän sielunsa olivat kylmät ja puheenaihe loppui.\n\nHänen työtoverinsa sotilaskansliassa, aliupseeri, sanoi hänelle: \"Te\nolette aina niin hiljainen, Baas, te tapatte itsenne työllä. Täytyisi\njoskus pistäytyä St. Pauliin ja päästää ruumis ja sielu valloilleen.\nVai pidättekö sitä syntinä?\"\n\nKlaus Baas kohotti päätänsä ja vastasi: \"Syntinä en sitä pidä.\nMihinkäpä nuoret miespoloiset turvautuisivat tuskissaan? Mutta sinne en\nmene. Olen kylliksi saanut sellaisesta kuulla ja lukea: en tahdo\nhankkia muutaman hetken tähden elinkautista tautia. Ja sitäpaitsi se on\nepäsiistiä.\" Aliupseeri vastasi silloin: \"Aivan oikeassa olette, mutta\nminkä sille voi? Minä vaan en jaksaisi.\" Klaus Baas tokaisi: \"Kyllähän\nse niin on, se kysyy voimia liiaksi.\" Mutta sitten hän painui äkäisesti\ntyöhönsä.\n\nTosinhan oli hetkiä ja päiviä, jolloin hän päästi Baas-luonteensa\nleiskumaan ja silloin hän mahtaili ja teeskenteli: miten hän on muka\nluja eikä alennu lokaan ja miten hän on uuttera. Miten hän pian lähtee\nmerten taa ja tekee siellä miehuuden ihmeitä ja tulee takaisin ja ottaa\nseudun pulskimman tytön vaimokseen. Sillä tytöllä pitää olla norja\nvartalo ja hiukan notkuva käynti ja puhtaat, alttiit silmät! Ja ne\najatukset olivat hänen onnensa ja autuutensa ja niistä hän suorastaan\njuopui.\n\nMutta useimmiten hän oli raskasmielinen, hiljainen ja katkerakin.\nMonasti hän iltasella, kun Hanna lieden luona valmisti ruokaa, seisoi\nakkunan luona ja tuijotteli otsa rypyssä vanhaan lamppuun, joka\nriuskahteli ja räsähteli ja piti vaivalla yllä surkeaa, himmeää\nliekkiänsä... Ja hän tunsi kirvelevän katkerasti, että sellaista oli\njuuri hänenkin elämänsä: synkkää, mustanpuhuvaa ja tympäisevää ja\nrauhatonta.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKun hän vähän ennen sotapalveluksesta pääsyä sateisena syyskuun päivänä\nkulki kotiinsa, kierreltyään paikkaa tiedustelemassa, ja oli vähän\nylpeäkin, sillä erään suuren liikkeen päällikkö oli hänelle ollut\nsangen kohtelias, joten hän nyt syyllä saattoi astella iloisena ja\ntuimana Wexstrassella ikäänkuin isät Heisterbergissä ennen, -- niin hän\nnäki ihmisvirrassa vanhan puoleisen naisen, joka koetti kadun kulmasta\npäästä ostoksineen toiselle puolelle. Ja aivan lähellä Klaus Baasia\nnaisen jalka liukahti likaisella kivityksellä -- ja Klaun päähän\npälkähti, joko syyllä tai ei -- että matami voi loukata itsensä tai\njoutua hevosten jalkoihin. Ja niin ollen hän syöksyi avuksi, mutta\nkompastui silloin itse ja löi takaraivonsa ankarasti käytävän laitaan\nja pyörtyi paikalla. Mutta kun hän makasi siinä tiedottomana likaisella\nkadulla ja tiuha tungos ympäröi hänet, niin sattui veli Riku tulemaan\nsiihen, matkalla työpajasta, ja tunsi Klaun tummasta tuuheasta tukasta,\nväen välitse pilkistellessään. Hellät kädet kantoivat sitten pyörtyneen\nkotiin ja siellä hän heräsi pian sekavin ajatuksin ja hänen päätänsä\nsärki kauheasti ja hän voi pahoin.\n\nKun hän seuraavana päivänä alkoi päästä ylenannatuksista, kertoi Hanna,\nettä Karl Eschen oli käynyt siellä hänen vointiaan tiedustelemassa.\nKlaus ei ensin ollut oikein ymmärtää hänen sanojaan, mutta kuuli\nkuitenkin nimen ja tunsi silloin ihanaa, selittämätöntä iloa, ja vaipui\nuneen. Ja sekavissa unissa hän kulki menneen elämänsä taipaleet, --\npäällä ikäänkuin harmaa, surullinen taivaslaki, joka painoi hänen\ntakaraivoaan, niin matalalla se oli, -- hän istui selkä koukussa kirkon\nkiviaidalla ja puheli jotakin Liese Lachmannin kanssa, mutta asiasta ei\ntullut selvää. Sitten hän oli olevinaan Loten vuoteen vieressä\npolvillaan, niin permantoon painautuneena, että tuskin voi nähdä siskon\nkasvot; mutta silloin upotti yläällä kasvava taivaan paino hänet\nlikaiseen, kellertävään Elbeen, ja Petter Sööt katseli vaieten hänen\nmenoansa. Ja kun sievät tytöt, Tuddi ja pikku Sanna, keskellä katua\nhotellin edustalla Jungfernstiegillä astuivat hänen niskalleen\njalkansa, niin hän ei niitä jaksanut lykätä pois. Ja viimein hän\nheräsi, mutta ei päässyt oikein tuntoihinsa, ja hän käänsi varovasti\npäätänsä hakien äitiään ja sisartaan, ja kun hän heidät näki, niin hän\nseurasi heidän joka liikettään sellaisella ilolla, ettei hän moista\nollut ennen koskaan tuntenut. Niin suuresti kaipasi nyt tuo avuton\nsairas, joka oli unten teittömillä taipaleilla harhaillut, toisten\nhellyyttä ja rakkautta.\n\nAntje Baas koetti ansaita kaikilla mahdollisilla tavoilla, sillä hän\npelkäsi kauheasti joutuvansa ikävuosinaan lastensa hoidokkaaksi. Ja\nsiksi hän oli nyt vuokrannut pienen, yhden akkunan huoneen heidän\nhuoneistonsa vierestä; siinä oli eri ovensa eteiseen ja sen hän oli\npuolestansa luovuttanut vuokralaisille. Tämä keinottelu ei ollut ensin\noikein onnistunut ja Antje oli jo aikonut siitä luopua. Sillä\nensimäinen vuokralainen, keski-ikäinen mies, oli tohtinut heittää\nlemmensilmäyksiä itseensä puhtaasen ja komeaan emäntään, ja silloin\npotkaisi Antje hänet heti pois. Toiselle kävi samalla tavalla siitä\nsyystä, että hänellä oli liian vähän liinavaatteita ja hän eli\nepäsäännöllisesti. Kolmas vuokralainen taas suoritti vuokransa kolme\npäivää liian myöhään. Mutta sitten tuli heille nuori nokikolari,\nsuoran-näköinen, jäykkä mies. Hänellä oli nokisen ammattinsa\nihmeellisenä vastakohtana hämmästyttävän monipuolinen ja siisti\nvaatevarasto, -- oikeinpa voi sanoa, vaatteiden näyttely. Hänen\nliinavarastonsa kelpasi; piironkinsa päällyksen hän koristi\nkaikellaisilla sievillä koruilla ja puhtailla leluilla, joita hän itse\npiti alinomaisella hellällä hankaamisella kiiltävinä. Ikinä ei ole\nnähty niin säteileviä parranajoneuvoja tai kauniisti kimaltavia\ntuhkakuppeja ja puhdasta lamppua ja pöytäkelloa kuin tämän nokikolarin.\nJa kun hän vielä jäykkyytensä ja puhtauden vimmansa ohella oli\nelämältään säntillisyyden esikuva, niin Antje Baas piti häntä\nmielellään vuokralaisena; eikä hän antanut nuorimman poikansa järkyttää\nvakaumustaan, vaikka hän eräänä päivänä tapasi hänet pilkistelemässä\neteisestä avaimen reiästä vuokralaisen kamariin, jolloin poika\npuolustuksekseen sanoi, että se nokikolari tanssii korujaan\npuhdistaessa ympäri kamaria kuin hullu, kummallisilla tanssiaskelilla,\njoten on sula mahdottomuus loitota avaimenreiältä. Poika sai kovan\nkorvatillikan ja nokikolari ei suosiosta suistunut. Sillä mitä se\nmuihin kuului, miten hän hyppeli omassa huoneessaan, sanoi Antje Baas.\nAntje oli vuokrannut huoneen yksinomaan kolarille ja välitti viis hänen\nhypyistänsä; ja hän tahtoi itsekin olla kotonansa rauhassa.\n\nSeuraavana vuonna iski nokikolari silmänsä tyttöön, joka oli\npalveluksessa jossakin Gänsemarktin lähistöllä, ja he menivät piankin\nnaimisiin -- ja se lankesi luonnostaan kuin köyhän kuolema, sillä tyttö\noli puhtain mitä Hampurissa piikatyttöalalla tavata saattaa. Ja se on\npaljon se! Tyttösen musta puku, hänen valkea esiliinansa, hänen valkea\nmyssynsä olivat kuvaamattoman puhtaat: varmaankin hän käytti\njonkinlaista pulituurisaippuaa, sillä hänen poskipäänsä välkkyivät\nkuin petsattu piironki. Hänen silmänsä olivat nähtävästikin\nkristallilasista; alla oli jokin koneisto, joka noita lasipallosia\nnokkelasti pyöritteli.\n\nHannakin oli yleensä mahdottoman siisti ja piti paljonkin\nnokikolarista, järjestyksen miehestä, huolimatta hänen kummallisesta\nkiilloitusvimmastaan; ja hän ihmetteli nyt vain sitä, miksi ei\nnokikolari ollut etsinyt sellaista morsianta, joka olisi kerrassa\ntäyshopeaa ja sieltä täältä kristallihelyillä koristettu.\n\nSitten sai Antje Baas vuokralaiseksi pienen, tummatukkaisen herran,\naivan mieleisensä, ja tämä asui nyt vuosikausia heillä, vaikka vuokran\nmaksu silloin tällöin hakastelikin. Herra oli kotoisin Schleswigistä,\nomituisesta suvusta, joka oli monasti nostanut myrskyn kotipitäjässä,\nkerran koko Tanskan kuningaskunnassakin. Hänen isoisänsä, kelpo\nopettaja, oli näet keski-ikäisenä nainut erään lesken, ja kun hän\nsilloin pääsi, vaikka myöhänlaiseen, hyvään naisen makuun, niin hän, --\nsellaistahan kuuluu usein tapahtuvan,- loi piankin silmänsä vaimon\nkukoistavaan tyttäreen, jonka vaimo oli tuonut ensimäisestä aviosta\nuuteen kotiinsa; vaimo näet alkoi jo kuihtua. Ja silloin rakastunut\nopettaja kirjoitti kaikessa vanhan Aatamin yksinkertaisuudessa kirjeen\nkuninkaalle ja kysyi, eikö hän nyt saisi naida tytärpuoltaan; hänen\nvaimonsa, tyttären äiti, oli näet tuumaan taipuvainen. Ja hän sai\nvastauksen, että hänen on kolmen vuorokauden sisällä korjattava luunsa\nvaltakunnan rajain ulkopuolelle. Ja sitten asui karkoitettu hyvän aikaa\nulkomailla ja hän palasi kotimaahansa hymyilevänä ja kirkassilmäisenä\nvanhuksena.\n\nAntje Baasin vuokralainen oli tämän opettajan pojanpoika. Hän oli ensin\nkotikylässään kuskipoikana ja renkinä, hiljainen ja vakava mies hän\noli. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti ruveta lähetyssaarnaajaksi ja\npalvelemaan Herraa. Schleswigin nummella sattuikin olemaan kaksi\nhurskasta seurakuntaa, jotka keräsivät rahat noiden penteleen\npakanakansain ja hänen hyväkseen, niin että hän saattoi käydä\nyksinkertaisen koulunsa ja sitten hän matkusti Intiaan, rovastin\nopetuksilla sonnustettuna ja ristikansan siunauksilla ja\nkolehtirahoilla varustettuna. Mutta annas olla: liekö häntä opetettu\nliian pintapuolisesti tai hutiloiden, vai ehkä hänessä oli liiaksi\nisoisänsä perisynnin suolaa, ja hän itse niitä, jotka vasta neljännellä\nkymmentä löytävät oman itsensä, tahi ehkä hän mieltyi liiaksi noihin\ntummaihoisiin, suursilmäisiin, uneksiviin alkuasukkaihin, mieltyi koko\nherkällä sielullansa: joka asiaan on monet syyt; -- niin vain kävi,\nettä kun hän jo monta vuotta oli ilman pahennusta hoitanut vakavaa\nvirkaansa, hän alkoi kirjoitella kotiinsa hävyttömiä kirjeitä. Hän\nkirjoitti ensin, että hän näki Intian auringon alla kristinopin, jota\nhe kotimaassa, Torupissa ja Haudebüllissä, muka harjoittivat, nyt\nentistä selvemmässä valossa -- ja hänen täytyi tunnustaa, että se oli\nkerrassaan kelvotonta, sekä inhimilliseltä että raamatun kannalta\nkatsoen. Oliko siellä kotipitäjissä miestä, jonka oli tapa kääntää\ntoinen poskensa uudelle korvatillikalle, niinkuin Vapahtaja nimenomaan\nja selvästi oli suosittanut? Tai oliko miestä, joka antaisi\ntarvitsevalle toisen hameensa, niinkuin sama herra oli ihan samoiten\nmäärännyt? Tai oliko siellä Paavalia, joka menisi Hampuriin ja\nkääntäisi saarnoillaan tuota synnin Sodomaa? Tai ainoaakaan, joka voisi\nsairaita parantaa? Ehei, sellaisia ihmeitä ei siellä ollut! Sitäpaitsi\nheikäläiset olivat toisilleen kateellisia, he olivat itaroita taikka\nylpeitä, he olivat väärintekijöitä -- ja kaikkea samalla kertaa -- he\neivät olleet puolta palanutta puupenniä parempia kuin ne pakanat, joita\nhänen muka piti kääntää. \"Oikea Toruppin kristitty\", hän lausui\nseuraavassa lähetyskirjeessään, \"luulee solmineensa sadalla\nkirkkomatkalla ja tuhannella isämeidällä ja kolmenkymmenen markan\nkolehdilla Lähetysseuralle ikuisen rauhan ylituvan Ukon kanssa: ja\nsitten hän kehottelee mukavasti laakereillansa ja luulee että kaikki\nmuut joutuvat helvetin riihen pätsiin ja lemmon tuuttiin -- ja katsoo\nyli olan noita kurjia, hänen rahoillaan käännettyjä pakanapoikia.\"\n\nMokomasta hän oli joutuva kovaan leikkiin! Näitä kirjeitä, joissa\nloukattiin seurakuntaa ja rakasta Jumalaa, olisi kai vielä voitu\nkärsiä, jos olisi edelleen voitu olettaa, että hän tarkoitti niillä\nylimalkaan saada kotipuolelaisia katumukseen ja parannuksen töihin;\nsillä sellaiset saarnat menivät tottuneihin kuin tupakka. Mutta viimein\nnousi tuo villitty kapinoimaan itse rovastia vastaan ja sanoi häntä\nkirjeissään hyvin yksinkertaisesti vain pieneksi, paksuksi pallukaksi,\n-- hänen hyvin täytetyn ulko-olemuksensa mukaan näet. Ja hän väitti\nrovastilla olevan niin vähän selvää luonnetta, että hän samalla kertaa\nsaattoi olla puhdasrotuinen saksalainen ja tanskalainen, yhtaikaa\nkirkollinen ja vapaamielinen, hurskas ja suruton, renki ja herra,\nkuinka vaan milloinkin tarvittiin; ja hän sanoi, että rovastilla oli\nniin vähän tosievankeelista omaatuntoa, että häntä voi verrata entiseen\nsammakkoon, joka puhalsi mahansa tyhjää ilmaa pullollensa. Ja viimein\nhän samassa kirjeessä julisti sen mielipiteensä, että maailma ja Jumala\nolivat paljon, paljon suurempia kuin he siellä kotipuolessa, Jübeckin\nja Tondernin saviojien vierellä, olivat unessakaan aavistaneet. He\nolivat siellä kotona tehneet Jumalasta vanhan, saidan, tuhmankopsakan\nsyytinkivaarin, joka määrää lellipojilleen eri perintöjä kuin muille.\nMutta hän oli nähnyt hänen ylevät, loimuavat silmänsä Intian auringon\nkehrässä ja hänen uneksivan rakkautensa lempeiden pakanalasten\nruskeissa silmissä.\n\nSiihen kamalaan kirjeesen vastattiin pikakirjeellä, jonka avulla\nkapinen pukki potkittiin heti pois Herraa palvelevien lammaslaumasta.\nHän kulki sitten jollakin neuvolla satamasta toiseen ja pääsi viimein\nHampuriin -- kotipuolen armolahjathan olivat herenneet herumasta. Ja\nnyt hän istui Antje Baasin pienessä vuokrakamarissa ja elätti itsensä\nniukuin naukuin pianonopetuksella, käyden varattomanlaisissa perheissä,\n-- sekä niillä eväillä ja rahoilla, joita hänelle toi joskus hänen\nKielissä asuva nuori veljenpoikansa, pitkän solakka käsityöläinen, --\nhänen ihailijansa ja säälivä ystävänsä. Usein hän istui tuntikausin\nkirjojensa ääressä, joissa oli kummallisia, käsittämättömiä\nsanskriittisia variksenvarpaita -- ja hautoi kuumia ajatuksia ja\npuristeli kaksin kämmenin pörröistä, tummakiharaista päätänsä niinkuin\nolisi tahtonut painella sitä hiukan miellyttävämpään muotoon. Ja illan\nhämärissä hän istui pienen harmonionsa edessä ja loihti siitä\nmerkillisen vilkkailla, pianonsoittoa muistuttavilla liikkeillä\nomituisen hurisevia ja valittelevia säveleitä, jotka herättivät\nkuulijain sielussa kuvan ikäänkuin äärettömistä kansanjoukoista, koko\nkansakunnista, jotka rukoilivat selittämättömässä uskonhädässä,\nkäsiänsä väännellen, apua korkeuden valloilta.\n\nAntje Baasilla ei kelpo luonteensa mukaisesti ollut mitään nurkumista\nsiinä, että hän oli selvä pakana ja että hän soitti noita surumielisiä\nvirsiänsä; mutta kun hänen hellästi rakastettu sairas poikansa tuli\ntuosta seinän takaa kuuluvasta soitosta levottomaksi eikä saanut\nrauhassa nukkua, niin hän päätti käskeä vuokralaisensa muuttamaan pois.\nLapset alkoivat silloin rukoilla pakanan puolesta, ja vihdoin sai\nsairas itse vuokralaisen pelastetuksi. Ja nyt kuunteli Klaus Baas\npuolihorroksissaan hänen soittoaan -- ja nuo oudot sävelet kantoivat\nlaineillansa jo hänet siihen maahan, mihin hän pian oli astuva, vaikkei\nmenosta vielä tiennyt.\n\nKun hän noin viikon päästä pääsi vuoteesta, tuli Karl Eschen häntä\ntoisen kerran katsomaan ja viipyi heillä tunnin ajan. Hän tarkasteli\nhienon salavihkaa huonetta sekä Antje Baasia ja lapsia; ja Klaus Baas\niloitsi mielessään, kun näki väkensä niin sievästi ja toimessaan\nhäärivän töissään, ja hän ajatteli: kohottele sinä vaan hämmästyksestä\nkulmakarvojasi, Karl Eschen, syytä onkin! Karl Eschen kysyi Klaus\nBaasilta, kuinka hänen sotapalvelusaikansa oli kulunut. Mitä hän oli\nlukenut, mitä oppinut; ja moitti häntä siitä, että hän oli tanssinut\nBlankenesessa eikä ollut hankkinut itselleen Uhlenhorstin puolla oikeaa\nperheseuraa. \"Minä palvelin Potsdamissa\", hän sanoi, \"olisin teitä\nmuuten siinä suhteessa auttanut. Liikemiehen täytyy välttämättä tietää\nseurustelumuodot, Baas. Niin, se on kaikkein tärkeintä, hänen elämänsä\nensimäinen ehto.\"\n\nVaikka Karl Eschen koetti ajatuksiaan salata, huomasi Klaus Baas, että\nhän oli tahtonut nähdä hänen omaisensa ja hänen olonsa ja että hänellä\noli joitakin erikoisia suunnitelmia ja aikeita. Mutta sillä kertaa ei\nKarl Eschen niitä ilmaissut. Hän tuli kuitenkin takaisin seuraavana\npäivänä ja kysyi nyt Klaus Baasilta suoraan, halusiko hän lähteä hänen\nkanssaan kolmeksi neljäksi vuodeksi Taka-Intiaan, A.W. Thaulerin\npalvelukseen, joka oli merkittävä liike. Ja Karl Eschen kuvaili sitten\ntointa ja ilmastosuhteita ja sikäläistä elämää. Klaus Baas myöntyi\nheti, sydämestään riemuiten. Ja muutaman päivän päästä hän meni\nmainitun A.W. Thaulerin kauppakonttoriin, vaikka olikin vielä heikko ja\npäätä pyörrytti, mutta ajatus oli jo selvä, ja siellä hän sai kuulla,\nettä hänen olisi oltava ensimäiset kaksi vuotta Thaulerin palveluksessa\nja sitten matkustettava sisämaahan Karl Eschenin seurassa, toiminimi\nA.C. Eschenin asioille ja laskuun, jonka liikkeen omistaja oli Karl\nEschenin veli; Intian sisämaassa oli tarkastettava eräs tina-alue ja\nehkä perustettava sinne kaivoskin; Eschenien isä oli näet kymmenkunta\nvuotta sitten, vähää ennen kuolemaansa, saanut kiinnityksen mainittuun\nalueesen eräältä velalliselta. Ja matkalle oli lähdettävä kahden viikon\nkuluttua. Klaus Baas punnitsi asiaa. Ja hän merkitsi nimensä\nvälikirjaan ja sai runsaat käsirahat. Ja seuraavina päivinä hän kulki\nreippaana matkaostoksillaan, ja sisarukset seurasivat innostuneina\nhänen hommiansa, ja äiti arvostelevin ja sangen surullisin silmin.\n\nKaksi päivää ennen lähtöä lähetti Karl Eschenin äiti pyytämään Klaus\nBaasia käymään heillä pienillä lähtiäiskekkereillä, jotka hän oli\npannut toimeen.\n\nKlaus Baas meni ja tuli jo päiväsaikaan Escheniin, melkeinpä\njuhlallisen arvokkaana -- tuli nyt ensi kertaa hienoon\nporvarisperheesen. Talo oli Mittelwegin varrella, joka siihen aikaan\noli vielä sangen hiljainen katu. Vanhassa, suuressa rakennuksessa\nEschenit asuivat alakerrassa. Klaus Baas nousi portaita, ja eteisessä\nhienosti puettu palvelustyttö tuli vastaan ja jätti hänet odottamaan.\nKlaus Baas ihmetteli suuresti pitkänsoikean eteisen yksinkertaista,\nvanhankuosista sisustusta. Sitten hän sai astua kodikkaasti valaistuun\nsaliin ja silmäili varovasti ympärilleen. Seinät olivat tummat,\nhuonekalut olivat vanhat, raskastekoiset; taulut tummapohjaiset ja\nkiiltävät; matot paksut ja outoväriset. Kaikki näytti kovin\nyksinkertaiselta ja hienolta.\n\nKun hän oli jonkun aikaa odottanut ja katsellut, astui sisään komea,\nharmaahapsinen rouva ja katsoi häntä älykkäästi ja antoi kättä ja pyysi\nistumaan ja istahti itsekin. Sitten hän sanoi hillitysti ja\nystävällisesti olevansa iloinen, että Klaus Baas matkusti hänen\npoikansa kanssa; hän oli jo näet vuosia sitten kuullut silloin tällöin\nmainittavan Klaus Baasin nimeä, silloin kun hän tuli Trimbornin\nkonttoriin. Ja oli täällä hiukan kujeiltukin hänen nimellään: se oli\nnäet niin erikoisen hauskaa tuo: \"Klaus Hinrich Baas!\"\n\nSitten hän silitti hienolla, pehmeällä kädellänsä mustaa\nsilkkihamettaan ja katsoi häneen viisain, harmain silmin -- ja mieltyi\nhänen suoriin, ylpeihin kasvoihinsa ja virkkoi hillityn varovasti:\n\"Kutsuin teidät tänne aikaisemmin kuin muut, kun tahtoisin mielelläni\nvaihtaa sanan pari kahden kesken teidän kanssanne. Meillä on ollut\npaljon perhesuruja, minulta kuoli ensin appi, sitten kaksi lankoa ja\nviisi vuotta sitten mieheni. En ole päässyt mustista\", -- hän silitti\ntaas hamettansa -- \"melkein koko avion aikana. Vain kerran elin mieheni\nkanssa kolme ilon viikkoa, Italian matkalla. Vuonna 70 oli mieheni\nRanskan sodassa ja haavoittui vaarallisesti, hän ei parannut enää\noikein ja kuoli juuri siitä haavastaan, joskin vasta vuosien päästä. Ja\nkun hän tuli kivulloiseksi, ei liike menestynyt enää hyvin, ja pahin\nkolaus oli se, että hän viisi vuotta sitten kuoli. Vanhin poikani,\nArthur, on sitä sittemmin hoitanut, niinkuin tiedätte. Ja nyt lähtee\ntoinen Intiaan, -- siitä maasta ei minulla ole ollut viimeisinä\nkymmenenä vuonna, mieheni sairastuttua, paljon iloa! Pyydän: olkaa hyvä\ntoveri minun pojalleni!\"\n\nRouva aikoi puhua vielä; mutta hänen silmänsä täyttyivät murheen\nkyynelillä ja hän ojensi vaieten Klaulle kätensä. Klaus puristi sitä ja\nlausui, että häneen saa luottaa.\n\nSamassa saapui toisia vieraita, rouva pyysi anteeksi ja meni eteiseen,\n-- ja kun Klaus vielä katseli häntä, kuuli hän takaansa naisen askelia.\nHän käännähti ja -- siinä seisoi kookas, kaunis tyttö, noin\nyhdeksäntoista vuotias: pää pienenlainen ja ruskeankihara. Hän tunsi\nheti, että se oli Tuddi, sama, joka oli istunut maalarin huoneessa\nprofeetta Sephanjana punainen vaippa hartioillaan suuressa\nnojatuolissa. Tyttö kumarsi kylmästi ja sanoi hiukan ylpeästi: \"Minä ja\nSanna tiesimme heti kun menitte Trimbornin konttoriin, kuka te olitte,\nja mehän muistimme Laura tädin ajalta nimenne, mutta ajattelimme, että\nehkä oli teille hauskempi, ettemme siitä muille virkkaneet... Ja nyt te\nmatkustatte Intiaan veljeni kanssa!\"\n\nKlaus Baas selvisi heti hänen puhuessaan hämmästyksestään ja lausui\nyhtä välinpitämättömästi ja ylpeästi: \"Aivan niin, neiti... Mitenkä\nneiti sisarenne voi?\"\n\nTuddi huomasi, että Klaus Baas oli yhtä ylpeä kuin ennenkin, ja nyt hän\nkatsoi häntä jo ystävällisemmin ja vastasi: \"Sanna meni kouluretkelle\nLüneburgin nummelle, viipyy siellä kaiken päivää, ja on tietysti\ntullessaan niin väsynyt, että hänen kohta täytyy mennä levolle.\" Ja\nsitten Tuddi naurahti: \"Hän oli muuten sangen utelias näkemään teitä\nniin pitkästä ajasta.\"\n\nSamassa tuli Karl Eschen sisään ja antoi hänelle kättä ystävällisemmin\nkuin tutulle konsanaan: sillä heitähän yhdisti nyt tuleva monivuotinen\ntoveruus. Mutta muodollisesti oli tervehdys jäykkä. Sitten tuli\nsaliin vanhempi veli Arthurkin, toiminimen nykyinen omistaja;\nhän oli Karl Eschenin näköinen, paitsi että oli pienempi ja hintelämpi.\nHän puhui kylmästi ja hillitysti matkavarustuksista ja firmasta,\njonka palvelukseen he olivat astuneet, ja sitten omastakin\nkaivosyrityksestään. Vielä tuli joukon jatkoksi pieni, laiha,\nrillinokka herra, jolla oli lapsellisen viisaat silmät: hän näytti\njoltakin tiedemieheltä. Vanhempi veli taputti häntä hartioihin ja\nnimitti häntä Eberhard enoksi ja esitti hänet Klaus Baasille sillä\nsamalla nimellä: \"Hänellä ei näet ole muuta nimeä; lisänimet on\nhävinneet, Eberhard eno se vaan on. Ja tämä on Klaus Baas, Eberhard\neno, hän, joka lähtee velimiehen kanssa Intiaan, meidän kuululle\nkaivoksellemme.\" -- Pieni herran tallukka katseli ystävällisesti ylös\nKlaus Baasiin ja väistyi sitten vaatimattomasti syrjään ja kuunteli\nvaikenevana sivullisena toisten keskustelua.\n\nVanhempi veli alkoi nyt hiukan huikentelevan huolettomasti kysellä\nminkä mitäkin Trimbornin liikkeestä, jolloin Klaus Baas huomasi, että\nse oli hyvän käytöksen ja vaikenemiskyvyn koetus, joten hän antoi hyvin\nsuppeita ja selviä, mutta varovaisia vastauksia. Ja kun hän huomasi,\nettä pikku herra tutki koko ajan syrjästä hänen kasvojaan ja Karl\nEschen katseli vuoroin häntä ja vuoroin veljeänsä, niin hän ajatteli\nviekkaan tyytyväisenä kuin talonpoikainen ainakin: \"Tutkikaa te vaan!\nVikevä väkevän voittaa!\" Ja voitonilonsa vuoksi hänen täytyi oikein\nvartioida itseään, etteivät silmät hänen ylpeyttänsä ilmaisseet.\n\nSitten kutsuttiin veljekset ottamaan vastaan uusia vieraita. Ja nyt\nastui pikku Eberhard eno esiin sivuseinämältä ja pyysi Klaus Baasia\nkanssaan sohvaan ja kyseli häneltä kaikellaista: hänen kotipuolestaan,\njonka historiaa hän tunsi, ja tiedusteli siellä säilyneitä\nhistoriallisia tarinoita. Tuddi eli Gertrud Eschenkin astui jälleen\nsaliin ja hänen rinnallansa tuli nuori herra, jonka hän esitti \"talon\nystäväksi\" ja sanoi hänenkin matkustavan ulkomaille, Meksikoon. Tuddi\nnäytti äskeistä iloisemmalta tuon meksikolaisensa seurassa. \"Hauskapa\nnyt kuulla\", hän nauroi, \"kuinka Eberhard eno saa puheen johdetuksi\nsinetteihin ja vanhoihin rahoihin, -- hän on näet suuri vanhain\nsinettien ja rahain kokooja. Ja kuinka hän voi, herra Baas, keskustella\nniistä teidän kanssanne.\"\n\n\"Miksei minun kanssani?\" sanoi Klaus Baas sukkelasti. \"Meidän puolessa\non monta vanhaa sukua.\" Ja hän tiesi kertoa Baasien vaakunasta, joka\noli kotoisen museon akkunassa -- ja kuinka suku oli katovuosien ja\nhuonon hallinnon kautta menettänyt vanhan merkittävän omaisuutensa.\n\nSilloin hieno pikku herra haltioitui ja kyseli jos mitäkin ja sanoi:\n\"Sillä tavoin se aina keikahtaa kolmannessa, neljännessä polvessa.\nMinun ukkoni istui vielä itse tuhdolla kun sousi laivalleen,\njoka ankkuroi satamassa. Ja nyt minä tutkin kakkulat nenällä\nsuurennuslasilla vanhoja sinettejä ja heraldisia koristeita.\"\n\n\"Ja olet hampurilainen ja republikaani!\" tokaisi sievä kiharapää tyttö.\n\nPikku eno kohautti olkapäitään ja katsoi lapsellisen viattomasti Klaus\nBaasiin ja kertoi, että Eschenit olivat samaa sukujuurta kuin Baasit,\n-- sillä erolla vain, että Eschenin sukumerkki oli Elben toisella\nrannalla, Kedingenissä, talonpoikaistalon ovenkamarassa. Klaus Baas\nkertoi puolestansa vanhain sukujen entisestä ja nykyisestä elämästä ja\nikivanhoista sukumuistoista ja maakuntajuhlista, joita äskettäin oli\nkotipuolessa vietetty. Gertrud Eschen istui pää pystynkekassa ja\nkatseli Klaus Baasia sivusta kauempaa. Nuorukainen huomasi sen -- ja\nhuomasi myös, että entinen Tuddi kunnioitti häntä taas aivan kuin\nennen, kun hän oli tiukasti kytkenyt hänen jalkansa jakkaralle.\n\nKlaus Baas oli tullut voitoistansa hiukan liian itsetuntoiseksi, ja\nniinpä hän nyt käytti hyväkseen tilaisuutta ja nousi ylös ja meni\nerään nuoren pojan luo, joka oli Eschenin perheen sukua: vain\nviisitoista-vuotias. Ja Klaus Baas heristi häntä hiukan olkapäistä ja\nsanoi: \"Tiedätkö sinäkin, mikä minun nimeni on ja oletko kujeillut\nkustannuksellani?\" Mutta silloin hän huomasi, ettei poika\nymmärtänytkään ollenkaan moista tuttavuutta, vaan vetäytyi hänen\nluotansa. Ja nyt Klaus Baas tuli araksi ja alakuloiseksi ja mietti\nmielessänsä: \"Viimeisen kerran, Klaus Baas, näytät nyt tälle seuralle,\nminkälainen olet sisästä päin!\" Ja hän oikaisi vartaloaan ja tekeysi\nhyvin jäykäksi ja kysyi nuorelta herralta sulavasti, tiesikö hän mitä\nuutta sodan huhuista; siihen aikaan, kahdeksankymmentä-luvulla heräsi\nnäet melkein joka vuosi huhuja uusista sotahankkeista. Poika vastasi,\nettä hän oli kyllä kuullut niistä koulun kentällä; mutta maisteri oli\nsanonut, että ne olivat tyhjää puhetta.\n\nSitten meni Klaus Baas toiseen huoneesen ja tutustui suureen\nnuorukaisjoukkoon, kaikki noin kahdenkymmenen ikäisiä: he keskustelivat\nikänsä mukaisesti hyvin itsetietoisen hartaasti purjeveneistä ja\nkilpasouduista ja monenmoisista pallopeleistä ja muista tärkeistä\nkokouksistansa. Yhtäkkiä pyrähti vielä taloon pari nuorta neitosta,\nkaukaisia sukulaisia Bremenistä: olivat vasituisesti matkustaneet tänne\nsanomaan hyvästiä \"kiltille serkulle.\" Siinäkös hälistiin ja naurettiin\nja ilakoitiin ja juostiin edestakaisin; mutta Klaus Baas seisoi\ntotisena ja jäykkänä iloisten joukossa ja hän tunsi, että hänen oli\nmahdotonta löytää notkeaa seurasävyä ja olla niin hilpeä ja vapaa kuin\nmuut. Ja luulipa hän huomaavansa, että he hienolla vaistollaan pitivät\nhäntä jonakin sukuun kuulumattoman \"viidentenä pyöränä.\"\n\nSuurin osa vieraista katosi vähitellen perimäiseen huoneesen, ja pian\ntuli Karl Eschen viemään Klaus Baasiakin sinne. Se oli pitkänsoikea,\nkodikas kamari, täydellisesti sisustettu vanhoilla, tumman kiiltävillä\nhuonekaluilla. Ikkunan ääressä, taustana kauniissa poimuissa riippuvat\nmusliiniverhot, istui hyvin vanha ja hienopiirteinen rouva, selkä\nkumarassa, lumivalkea, sievä myssy hallavan harmaassa päässä, kädet\npäällekkäin sylissä. Hän kohotti hiukan päätänsä ja katsoi ympärilleen,\nsukua, joka oli siihen kokoontunut, ja vastaili heidän kysymyksiinsä\nheikolla vanhalla äänellä. \"Se on mummi\", sanoi Karl Eschen, \"ja\nystävät kutsuvat häntä vielä entisajan tapaan madame Escheniksi. Hän\nkertoo hyvin mielellään vanhoista ajoista, ranskalais-talvesta ja\nsuuresta palosta, ja puhuu aivan järkevästi kaikesta, mitä on täällä\nhänen ympärillään. Mutta kaikki muu, mitä on välillä tapahtunut:\nsukulaisten kuolema ja yleensä koko ajan juoksu, on hänen muististaan\nkadonnut. Hän luulee elävän vielä kaikkien kolmen poikansa ja\nliikkeemme olevan entisessä kukoistuksessa.\"\n\nYmpärillä seisovat vanhat ja nuoret puhuttelivat sangen kunnioittavasti\nmadamea, toiset totisina ja toiset lempeästi hymyillen. Rouva vastasi\njokaiselle totisesti tai leikillisesti. Kun Karl Eschen sitten vei\nmatkatoverinsa hänen luokseen ja sanoi: \"Hän lähtee minun kanssani\nIntiaan, mummi\", niin vanhus käsitti varmaankin sanat niin, että Klaus\nBaas oli muka juuri palannut Intiasta; ja siksi hopeahapsi nyt kysyi\nkohteliaasti kumartaen: \"Olette kai tavannut myös poikaani,\nmeriupseeria? Hänen nimensä on Felix, hän palvelee kadettina\nFrauenlobissa.\"\n\nKlaus Baas kumartui hänen puoleensa ja vastasi: \"En ole nähnyt,\nmadame.\"\n\n\"No onnea matkallenne\", sanoi rouva silloin kohteliaasti ja kumarsi\narvokkaasti.\n\nNyt tuli kamarineitsyt ja lausui hiljaa: \"Taitaa olla paha madamea enää\nrasittaa...\" Ja vieraat palasivat toisiin huoneihin.\n\nJonkun aikaa pakinoi Klaus Baas vielä rouvan ja Eberhard enon kanssa ja\njätti sitten hyvästit. Karl Eschen saattoi häntä eteisen ovelle, ja\nsilloin Klaus Baas ihmetteli, mitä lapsen itkua kuului tuolta eteisen\npäästä? Karl Eschenkin kuunteli ja sanoi: \"Sehän on vaan minun pikku\nsiskoni. Tulkaahan mukaan, niin tulette heti tuttaviksi.\" Ja jatkoi\nystävällisesti: \"Se on hyvin kiltti, herttainen tyttö, olen oikein\npahoillani, että minun täytyy vuosikausiksi erota hänestä.\"\n\nKlaus Baas meni jälestä pieneen huoneesen, jossa oli kaksi vuodetta.\nTyttö, noin kymmenvuotias, istui sängyssä ja hieroi unisia silmiään ja\nitki. Sisäkkö oli vuoteen vieressä ja houkutteli ja maanitteli häntä\nnousemaan ylös ja sanoi Karl Eschenille: \"Sanna nukkuu niin mielellään\naina yksin täällä vieraskamarissa, mutta nyt hänen täytyy luopua\nvaltakunnastaan, kun on tullut kaksi Bremenin neitiä, joiden on\npäästävä tänne!\"\n\nKlaus Baas katseli ihastuksissaan sievää, ruskeapalmikkoista tyttöä,\njoka leveässä, valkeassa vuoteessa istui, ja sanoi: \"Vai et antaisikaan\nhuonettasi, vekkuli?\"\n\nTyttö hierusteli silmiään, ja kun kuuli vieraan äänen, niin hän vastasi\nitkien: \"Kotiväki ei ota minua milloinkaan yhtään huomioon.\"\n\nVeli vilkaisi hymyillen Klaus Baasiin ja sanoi sitten: \"Tule syliin,\nminä kannan sinut toiseen kamariin.\"\n\nMutta Sanna itki vaan ja uhkasi: \"Minä en tahdo olla yhtään missään\ntekemisissä kotiväen kanssa.\"\n\n\"Ohoh\", virkkoi veli, \"mutta sängystä sinun täytyy nousta! Jos et tahdo\nolla missään tekemisissä kotiväen kanssa, niin täytyy herra Baasin\nsinut kantaa sinne. Tiedätkös: tämä on se setä, joka lähtee kanssani\nIntiaan.\"\n\nPikku tyttö kohotti päätänsä ja katsoi vanhaa tuttua vakailla,\nharmailla silmillään ja sanoi kiltisti ja melkeinpä tyytyväisenä: \"No\nottakoon hän sitten syliin.\"\n\nKlaus Baas vastasi iloisesti: \"No tulepa sitten.\" Ja hän kietoi\ntottuneesti kätensä hienon, hennon lapsen ympärille, joka oli vuoteesta\naivan lämmin, ja nosti hänet seisaalleen ja kantoi hänet salakavalasti\nmairitellen viereiseen huoneesen, missä oli sievä pikku vuode äidin\nsängyn vieressä. Kun hän siellä oli asettanut hänet nukkumaan ja\ntyttönen oli uupuneena vetänyt peiton olkapäillensä, ei Klaus Baas\nmalttanut olla vielä kujeilematta, vaan supatti hänelle hiljaa\närsytellen: \"Jos ne vielä tekevät sinulle pahaa, niin Jumbo, näytä\nsilloin hampaitasi!\" Sanna avasi silloin silmänsä ja sanoi: \"Herjes,\nmitä tuhmuuksia! Sinä senkin Klaus Hinrich Baas!\"... Ja Klaus Baas meni\nnauraen huoneesta.\n\nKun hän tuli ovelle, niin hän näki Karl Eschenin rinnalla kynnyksellä\nrouva Eschenin ja Tuddin, jotka toruskelivat leikillä äitiä ja\nsanoivat: \"Se on vekara tuo sinun nuorimpasi! Mitähän siitäkin vielä\ntulee! Hänen kotiväkensä ei muka ota häntä yhtään huomioon, väittää!\"\n\nRouva vastasi hymyillen: \"Samalla tavalla sitä on kasvatettu kuin\nteitäkin, ja ettekö te ole hyviä, kilttejä lapsia? Onhan teillä tosin\npikku raiska silmässä teilläkin, mutta voihan sen kärsiä. Mutta jos\nvoitte olla toisellaisia, niin olkaa sitten!\"\n\nHe purskahtivat kaikki nauruun ja sanoivat Klaus Baasille hyvästit, ja\nhän lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän seuraavana päivänä meni piirikomennuskunnan kansliaan hyvästejä\nvääpelille lausumaan, niin hän kuuli matkalla varmoista lähteistä, että\ntosiaan syttyisi sota. Hän kiiruhti nyt askeleitaan ja kysyi\nlevottomana vääpeliltä, tiesikö hän mitä varmaa asiasta? Vääpeli\nkatseli häntä rauhallisesti ja vastasi: \"En kerrassaan mitään! Jos,\nniin mitäpä sitten!\"\n\n\"Se ei ole niin yksinkertaista\", vastasi kiihkeästi Klaus Baas.\n\"Ensiksikin: kuinka pääsen kirjurin toimesta? Arveletteko, että minä\nvoin istua täällä, kun toiset menevät sotaan! Ja toiseksi: minun on\nmatkustettava huomisiltana Borussialla Intiaan.\"\n\nMinkäpäs neuvon vääpeli tiesi; lyötiin kättä ja Klaus Baas meni.\n\nHän juoksi A.W. Thaulerin konttoriin ja tapasi siellä porraskäytävässä\nKarl Eschenin: hänkin oli kuullut sodan mahdollisuudesta, jopa melkein\nuskottavuudesta, ja he puhuivat nyt asiasta päällikön kanssa. Päällikkö\nnykähytti olkapäitänsä ja sanoi, että tietysti heidän on matkustettava.\nMutta pojatpa puhelivat keskenään, että olisi kerrassa noloa, jos\nheidän laivansa joutuisi kaapparien kynsiin, niin että heidän täytyisi\nistua vankeina sillaikaa kun toiset marssivat sotaan, ja he olivat\nharmissaan ja neuvottomia. Ja vasta viimeisellä hetkellä, kun jo sodan\nhuhutkin hälvenivät, he ajoivat matka-arkkuineen satamaan. Ja he\nloittonivat illan hämärissä Borussialla Elben suuta kohti.\n\nPieni luja laiva kynti sitkeästi ja kovasti täristen meren aaltoja ja\npuski peninkulma peninkulmalta etelää kohti. Englannin korkeat, totiset\nkalkkirannat liukuivat oikealta ohitse ja sitten tuli Ranskan saaret ja\nlahdelmat. Biskayan teräviä, raisuja aaltoja lämmitti jo etelän\naurinko. Gibraltarin kalliosalmessa tuli helle ja Suezin kanavalla\npaistoi erämaa iltaruskossa tulipunaisena.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKun Klaus Baas sittemmin ikämiehenä, -- sillä välin hän ehti jo toisen\nkerran matkustaa noiden rantain ohi ja viettää vuosikausia kaukaisessa\nidässä, -- muisteli näitä neljää ensimäistä vuottansa kuumassa\nIntiassa, niin ne olivat hänestä kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä ja\nkesäyö. Ne alkoivat loistaa hänen mielessään taas ilmielävinä ja hän\neli jälleen niiden vuosien joka tapahtuman. Niiden aikain vaiheet\nvierivät hänen sielussaan kuin kummallisen kauniit ja samalla\nkauhistavat kuvat, ne lehahtivat liekkiin ja sammuivat taas kuin\nkynttilät. Ne tuntuivat hänestä niin ihanilta, huolimatta raskaasta\nmonituntisesta työstä valkeassa konttorihuoneessa Beachstreetin\nvarrella, sadan askeleen päässä valtamerestä, huolimatta alinomaisesta\nkinastelusta ja tinkimisestä ovelan ukko Svee Hongin kanssa. Hänen\nsukunsa oli asunut jo vuosisatoja samalla paikalla eikä ollut kylästään\nPohjanmeren rantamilta siirtynyt, ja hän oli ensimäisenä koko pitkästä\nBaasien heimosta lähtenyt vieraille maille: siksi hänestä oli vieras\nseutu ollut vieraampi kuin muista, ja paljon ihmeellisempi ja melkeinpä\nkauhistava.\n\nPitkinä maininkeina keinuu Intian valtameri, uhkean sinisenä se\nhohtelee aina kirkkaasen taivaan rantaan saakka. Kuinka kiireesti\nlaskee paahtava, tulinen aurinko, aivan kuin taivaslaelta pudoten: nyt\non se jo kadonnut tummenevan, korkeammin lainehtivan meren syliin.\nKuinka valkean kirkas on kuu, kuinka oudosti loimuavat sinisellä\nyötaivaalla lukemattomat, oudot tähdet. Laivan vanavesi säkenöi\nkaikissa sateenkaaren väreissä ja kimaltelee kuin outo koruvyö...\n\nKlaus Baas katseli laivasta yöhön, ja katseli aaltoihin, ja tunsi, että\nnyt hän matkustaa outoihin, kuumiin maihin ja kesytönten ihmislasten\npariin. Sitten hän kääntyi syvään hengittäen kannelle päin ja meni\ntoisten luo, jotka samassa laivassa matkustivat vieraihin kaukomaihin.\nHän puheli pulskan kapteenin rouvan kanssa, joka oli matkalla\nVladivostokiin, miehensä luona käymään: hän oli Hampurin lapsi,\nitsetietoinen ja varma, ja hänen naurunsa oli iloinen.\n\n\"Onko koti-ikävä?\" kysyi rouva.\n\n\"Eikös!\" vastasi Klaus Baas ja rupesi nyt juttusille, ja kuunteli kun\nrouva kertoi lapsistansa, jotka hän oli jättänyt Övelgönneen äitinsä\nhoitoon; ja Klaus Baasista tuntui tällainen puhelu niin kotoiselta.\nSitten hän pakinoi erään englantilaisen Hongkongissa asuvan\npostimestarin morsiamen kanssa, joka istui telttakatoksen alla\nhäävarustuksiaan ommellen. Hän oli nuorempi kuin Klaus Baas, mutta\nsanomattoman tyytyväinen, kun sai matkustaa kultansa luokse, ja\nommellessaan hän hyräili iloisesti. Sitten Klaus Baas seisattui\nreelingille siamilaisen upseerin viereen, joka oli paluumatkalla\nRanskan väestä, ja he keskustelivat Saksan tykkiväen hyökkäystavoista.\nJa hän kuunteli tupakkaviljelyksen omistajan leppoisia, hupaisia\njuttuja, -- herra oli nyt pistäytynyt kotonaan Hollannissa, -- ja\nvältti miehen lailla ansan, johon toinen häntä houkutteli, nimittäin\nkontrahtirikkuriksi: lähtemään tupakanviljelijäksi Sumatraan.\n\nMutta sitten istahti Klaus Baas \"shipping clerkin\"[54] viereen, joka\nmatkusti erään saksalaisen firman asioissa Jokohamaan ja oleskeli\ntavallisesti ruorilaatikon vieruspenkillä: siinä hän jankkasi\nhuutavalla äänellä japanilaisen oppikirjansa kalliita lauselmia,\nvanaveden muutaman sylen päässä kohistessa. Klaus Baaskin otti silloin\ntaskustaan malaijinkielen sanakirjan ja opiskeli kieltä.\n\nIllan tullen lyötiin skattia[55] kapteenin ja tupakanviljelijän kanssa;\nviimemainittu tappasi aina ja sai toikata viinin illallispöytään.\n\nSiihen aikaan kulki Hampurin ja kaukaisen idän väliä vain pieniä\nhöyryaluksia, eikä matkustajia nyt ollut kuin kymmenkunta. Mutta kun he\nkaikki olivat toisilleen vieraita ja kun sitten pian tutustuttiin, niin\nriitti juttua ja kuuntelemista liiemmältäkin.\n\nKuinka kimaltavat Colombon[56] yöt! Kuinka säihkyvät tähdet kirkkaalla,\nsyvän sinisellä taivaalla! Jättiläismäisenä kohoo rannalla musta metsä;\nvalkeat talot hohtavat sen helmasta, mutta valkeammat ovat maininkien\nharjat, jotka hypähtävät pitkän aallonmurtajan yli, ja tähtiä\nkirkkaampina loistelevat merkkitulet, joita Englannin sotalaivat\nkeskenään vaihtavat.\n\nKlaus Baas seisoo pelisalongin vieressä ja katselee rannalle ja\najattelee: tätä tietä ovat heimoni pojat vuosisatoja kulkeneet yli\nvaltamerten, Hollantia ja Englantia palvellen; ehkäpä joku kyläläiseni\nnäki jo neljäsataa vuotta sitten nämä samat kuvat. Pienillä, kurjilla\npursilla he tulivat: rosvot heitä uhkasivat ja meritauti heitä tappoi\nja rannan kareihin he musertuivat; monen moni ei palannut! Ja miten\nmukavasti ja turvallisesti minä matkustan!\n\nEnsimäinen perämies katseli rannalta hohtavaa kaupunkia, kädet syvällä\nvalkean takin taskuissa, ja sanoi: \"Viisi vuotta sitten lähti tässä\nmaihin eräs nuori mies, jonka kanssa usein pakistiin minkä mistäkin.\nHän oli Berlinistä, hyvää sukua; tietääkseni hänen teki mieli tänne\nColomboon siksi, että oli kuullut puhuttavan ihmeitä tämän seudun\nmukavasta elämästä ja kauniista, tummaverisistä tytöistä. Nyt hän lepää\ntuolla maan mullassa, katsokaas tuota korkeaa taloryhmää, tuolla. Sen\ntakana on eurooppalaisten hautausmaa.\"\n\nPerämies lähti viheltäen Klaus Baasin luota. \"Mitä se teille kertoi?\"\nkysyi Karl Eschen. \"Oh, eräästä nuoresta berliniläisestä vain, joka\njoutui tänne ja kuoli ja kuopattiin\", vastasi Klaus Baas...\n\n\"Niin, sellaista tapahtuu monasti, Baas\", vastasi Karl Eschen. \"Täytyy\nolla valmiina kaikkeen.\"\n\nHe seisoivat vaieten rinnakkain ja katselivat valkeaa kaupunkia.\n\nYhä itään, yhä itään matkattiin monta päivää! Ja seitsemän vuorokautta\nColombosta kohosi eräänä huikaisevan kirkkaana aamuna heidän edessään\nmerestä Malakan niemimaa: ensin kuin etäinen utuviiva, sitten korkeita,\nmetsän verhoamia vuoria kosteassa auringon paahteessa väristen ja\nkylpien. Niitten takana taas toisia vuoria: sinisiä, auringonsauhuisia,\nvaippana valtavat aarniometsät. Aurinko paahtaa ja hautoo sitä maata\nympäri vuotta, se on sitäpaitsi hedelmällistä, kosteata. Siksipä\nkasvullisuus uhkuu villin voimakkaana maan upeasta kohdusta: puu on\npuun kylessä, ja niiden lomissa ruokoa, köynnöstä, jotka kilpaa\nkiipivät aina korkeimpiin latvoihin. Eläimet hissuttelevat ja hiipivät\nja lentävät ja hurisevat valtavan kasviston riippukaton katveessa.\n\nIhminen näyttelee siinä maassa vielä vähäpätöistä osaa. Hän pysyy\nkiltisti meren rannikolla siellä täällä, taikka on avannut pienen\naukeaman aarniolaaksoon kaidan polun varrelle.\n\nHöyrylaiva saapuu suuressa kaaressa somaan lahdelmaan. Etumaisilta\nmetsärinteiltä, oikealta puolta, alkaa pilkoittaa pieniä, valkeita\ntaloja. Ja viimein näkyy rannalta, melkein piilossa suurten puiden\nalla, valkea kaupunki.\n\nKlaus Baas ja Karl Eschen löivät matkatovereille kättä ja laskeusivat\nportaita myöten alas veneesen. Airot särkivät kirkkaan siniveden\nkalvoa, ja pian noustiin veneestä ja oltiin muukalaisella maalla.\n\nRannalle kiiruhti juosten lujia, ruskeaihoisia miehiä, jotka olivat\nmelkein alastomia ja vetivät keveitä kaksipyöräisiä rattaita. Ja\npulskat, kirkkaan kellertävät miehet, yllä keltaiset khakit,[57]\nnostivat tervehtien kätensä kirsikan punaisen turbaaninsa reunaan.\nVantterat, ruskeat, paljasjalkaiset poliisit, joilla oli siniset\nunivormut ja pikku käppi[58] kallellaan ohimolla, avasivat tarmokkaasti\nheille tietä.\n\nSitten eräs nuori, samaan firmaan kuuluva herra mainitsi heitä nimeltä\nja pudisti kädestä ja vei liikepäällikön vaunujen luo, joiden eteen oli\nvaljastettu ponipari. Ihana, leveä katu kulkee mahdottoman korkeain\npuiden varjossa, oikealla kohahtelee vielä meri, mutta vasemmalta\nhohtavat jo vieri vieressä suurten englantilaisten firmain kivitalot.\nKaksi paksua kiinalaisukkoa tulee leveät röijyt liehuen ja väljät,\nsiniset pöksyt löyhötellen heitä vastaan ja menevät sivuitse; heidän\nkömpelöt nahkalipokkaansa napsahtelevat kivitykseen.\n\nTuolta tulee suuri, kirjava saattue: merituuli liehuttelee\nkarkeatekoisen arkun valkeaa peitettä, nauraen ja laulaen astelevat\nruskeat ja mustaveriset miehet ja naiset jälestä. Heidän olkapäillään\non valkeat, joistakin neilikan kukista solmitut seppeleet, ja kirpeä\nlemu leviää kadulle.\n\nLihava, ruskea muija seisoo paljasjaloin ravintolan ovella, ja hänen\nvieressään istuu hänen muheva puolisonsa; yläpuolelle seinään on\nmaalattu hollantilainen kyltti.\n\nTuolla näkyy heidän hampurilaisen liikkeensä komea talo: alakerrassa\novat avoimet makasiinit, yläkerrassa konttori; päärakennuksen vieressä\nvirkailijain asumukset.\n\nKaksi pitkää kiinalaispoikaa, yllä siniset, lepattavat röijyt ja höllät\npolvihousut, oli paraikaa pihalla kukon tapossa. He katselivat, miten\npäätön kukko huppuroi heidän edessään tanterella ja nauroivat\nsieluttomasti, kulmikkaat, keltaiset kasvot jäykkinä. Nyt heitä\nhuudettiin ja he juoksivat luo.\n\n\"Tässä on teidän boy,[59] herra Baas.\"\n\nKlaus Baas koetti katsoa poikaa kipakasti ja käskevästi ja nousi sitten\nvaieten ja pää pyörällä toisten jälestä huoneesensa. -- \"Onko tämä unta\nvai totta?\"\n\nKonttoriin käy aamuisin raikas merituuli, joka avatuista akkunoista\npuhaltelee. Vaaleissa konttoripulpeteissa, kiinalaista tekoa -- moiset\nolisivat kuin kotonaan jossakin liikkeessä Alsterin rannallakin -- sekä\nkirjearkeissa on hampurilaisen firman leima; voisipa hetkeksi unohtua\nja erehtyä olevansa kotimaassa. Mutta kun vain kohottaa päätänsä, niin\nharha haihtuu. Seinävierillä työskentelee selkä kumarassa keltaisia\nmongoleja, joilla on kiiltävän musta tukka, ja pitkien, pikimustien\npalmikkojen päässä heilahtelevat kauniit, heleänsiniset rusetit.\nPäällikköä vastapäätä istuu mukavasti vanha kiinalaisherra, jolla on\nväljä, keltainen röijy; sääret hajalla ja pyylevänä hän istuu. Nyt hän\nvetää sinisten pöksyjensä höllät lahkeet polvien yläpuolelle, nostaa\ntoisen lihavan jalkansa toisen päälle ja ottaa muistikirjansa ja alkaa\npuhua vilkkaasti käsillään viittaillen. Se ukko on kaupungin\nsuurkauppias; kaikki maan tuotteet kulkevat hänen kättensä kautta:\nriisi ja tina, turkikset ja pippuri ja kopra ja muskotti-hedelmät.\n\nKlaus Baas antaa hiukan kätensä levähtää ja kuuntelee: ymmärtäisikö hän\ntuosta edes jonkun malaijilaisen sanan. Konttorin lähetti, joka on\nalaston, ruskea hindu, hipsuttaa äänettömin askelin ohitse. Klaus Baas\nkysyy häneltä malaijiksi, milloin ensi laiva lähtee ja mikä se on?\nHindu näyttää ymmärtäneen kysymyksen, sillä hän pysähtyy ja katsoo\nlempeästi Klaus Baasiin kauniilla lehmänsilmillään. Mutta vastausta ei\nKlaus Baas vielä ymmärrä.\n\nKello viisi loppuu työ. Päivä on vielä paahteinen eikä\nlawntenniskentällä ole varjoa. Mutta nuoren ruumiin täytyy saada vähän\nheiskua vihreällä nurmikolla, sillä on istuttu seitsemän tuntia. Ja\nmailat huiskahtelevat halukkaiden käsissä ja pallot lentävät ja ne\neroittaa mainiosti kuulaassa ilmassa. Ja siinä juostaan ja siinä\nhuudetaan kiistasanoja ja tullaan vallattomiksi ja puhutaan hölmöyksiä.\nJa boyt saavat juosta etsimään palloja kaukaa viidakosta. Pitkiin\naikoihin ei Klaus Baas ole palloa lyönyt, siitä, jolloin hän\nkaksitoista-vuotiaana heiskui kotikylän kirkonmäellä. Ja alku on\nsenvuoksi hankala. Mutta hän harjoittelee ahkerasti ja hänen joukkonsa\nalkaa häntä kehua ja häntä hymyilyttää. \"Mitä te nauratte itseksenne,\nBaas?\" kysytään silloin. \"Oh, ajattelin vain\", hän vastaa, \"jospa äiti\nnyt minut näkisi!\" \"Pelaako sitten äitinne mielellään tennistä?\"\nkysytään. Silloin purskahtaa Klaus Baas kaikuvaan nauruun.\n\nJa pelin loputtua otetaan kylpy, ja sitten tulee päivän viehättävin\njakso: kodikas illallinen ja hauskaa yhdessäoloa aina yömyöhään. Pieni\nhalli on valkea ja melkoisen korkea, leveät ukset ovat katupuutarhaan\npäin. Keskellä on pitkä pöytä, joka on koristettu runsaasti kukkasilla.\nSen ympärillä istutaan aterioiden, ja kunkin selän takana seisoo valpas\nboy. Punkah[60] leyhyttää viileyttä katosta ja sen pyörinä tangolla\nsäestää yksitoikkoisesti pöytäkeskustelua. Muut olivat kaikki hienoa\nsukua ja tiesivät kertoa huviloista ja puutarhoista, hevosista ja\nsoutu-huveista, tanssiaisista ja kesämatkoista. Ja pian tuli ilmi,\nettei Klaus Baas sellaisista osannut kertoa, mutta kun hän oli\nystävällinen ja suora ja kun hänellä oli avuja, joita he kaikki olivat\nvailla: vanhan vakavuus, joka hänen silmistään kuulsi, vaikka hän olisi\nnauranutkin, ja talonpoikainen kekseliäisyys, melkein viekkaus, joka\nilmeni kaikellaisissa hyödyllisissä pikkuseikoissa ja neuvoissa, niin\nmuut olivat hänelle herttaisen hyviä.\n\nIntia oli hänelle uusi maailma; mutta yhtä paljon myös nämä toverit,\njoiden seurassa hän ruokapöydässä istui. Vasta siellä, tuossa\npöytäseurassa, jonka jäsenten kanssa hän vietti yhdenvertaisen päiviä\naamusta iltaan, Klaus Baas kohosi siihen säätyyn, johon hän oikeastaan\njo kauan oli kuulunut. Virkkuna, uteliaana ja ihmetellen hän kuunteli\nniiden juttuja ja oppi uutta kaiket illat.\n\nSiinä kerrotaan ja sutkautellaan ja pakistaan ja ilveillään ja\nnauretaan -- ja tuossa tuokiossa ilta pimenee. Silloin noustaan\npöydästä ja heittäydytään mukaviin korituoleihin, jotka on asetettu\npiiriin avattujen ovien eteen. Heidän takanaan sytytetään\nseinäkynttilät. Silloin ilmestyy valkeaksi rapatuille seinille\nsormenkokoisia valkeita sisiliskoja: ne juoksevat ja ajelevat kärpäsiä\nja napsahuttavat leukojaan ja pudota läiskähtävät permannolle. Suuria\nyöperhoja liitelee ulkoa heidän päänsä ohi huoneesen ja ne napsahtavat\nseiniin ja kynttilöihin. Ulkona puutarhassa kurnuttavat ja kaakuttavat\nkovalla äänellä ja julkeasti vihreät konnat; samalla aikaa laulavat ja\nhyrisevät ja helistävät lukemattomat sirkat, kukin omalla nuotillansa.\nLäheisellä kadulla astelevat shiksit[61] vartiossa ja hyräilevät\nhiljalleen yksitoikkoista duettoansa. Puupyöräiset härkävaunut, joiden\nlaidoissa hulmuavat tulisoihdut, vierivät raskaasti ja hiljaa naristen\nohi. Ulkoisen yön luo kuutamo lumivalkeaksi, kuutamo, joka hohtaa\nvalkeana heidän kasvoillaan ja ympäröi heidät ja soodapullot pöydillä\nja sinijakkuiset, ovella seisovat boyt kalpealla, kummittelevalla\nvalolla. Ja vähitellen raukeaa juttu ja tunnelma vienonee ja ajatukset\nliitävät arkitoimista ja nykyhetkestä kauas kotirannoille.\n\nJa yksi kertoo sukunsa kantaisästä, joka oli saksilainen kankuri,\nföhriläinen kalastaja; toinen omasta isästänsä: kuinka kovilla hän oli\nollut vaarin kanssa liikettä laajentaessaan; kolmas kertoo äidistään:\nmitä sukua, mitä suvun haaraa äiti oli ja millainen hän oli ennen\nnuorena. Neljäs näyttää muille siskonsa kuvaa: katselee itse sitä\nhiljaa ja kauan, kuin näkisi hänet ensi kertaa tässä kuvassa -- ja hän\nkuuntelee rauhallisena ja ylpeänä kun toiset siskoa kiittelevät. Klaus\nBaas vaikenee ja kuuntelee ja kysäisee silloin tällöin jotakin\nvarovasti ja viisaasti, ettei kertoja keskeyttäisi juttuansa. Ja kun\nsillä tavalla on kertoeltu, saattaa joku nousta ylös ja mennä itsekseen\nparvekkeelle, ja asettuu pilarin viereen ja seisoo siellä kauan aikaa\nliikahtamatta, ja katselee yöhön ja ajattelee kotimaatansa. Viimein\nnousee myös Oldenburgin poika ylös: hän on pitkä, vaaleaverinen ja\npulska, hänellä on kauniit ja uljaat, mutta hieman hellät silmät. Hän\non koko seuran lemmikki. Hänkin menee ulos ja hän seisoo siellä\nkauimmin. Mutta viimein hän ikäänkuin herää ajatuksistaan ja tulee\ntakaisin ja tempaa lasinsa ja juo sen pohjaan, ja hänen kauniissa\nsilmissään on synkkä tuli. Hollantilainen lääkäri on kyllä kieltänyt\nhäntä sekoittamasta liiaksi whiskyä soodaan, mutta hän on vastannut\nettä juoppous on perinnöllistä hänen suvussaan eikä hän siitä pääse. Ja\nsiksi hän on kaikkien muiden murheen ja rakkauden esine...\n\nViimein sanovat toverit toisilleen hyvää yötä ja erkanevat. Klaus Baas\nihmettelee levolle asettuessaan, kuinka häntä niin suuresti viehättävät\nihmisten kohtalot ja kuinka hänen mielikuvituksensa kutoo aina niihin\nlisää. Ja hän muistelee otsa rypyssä entisiä haaveitaan, joista hän oli\npääsemättömissä siellä Elbellä hiekkakuutilla kulkiessaan. Ja hänen\npäähänsä nousee taas tuo entinen epäilys: hän ei taidakaan olla luotu\nkauppiaaksi, vaan lehtimieheksi, kirjailijaksi tai johonkin muuhun\nsellaiseen epävakavaan toimeen.\n\nMutta sitten hän huomaa, että sehän onkin hänessä pelkkää maailmaan ja\nelämään tutustumisen intoa. Ja silloin hän naurahtaa tyytyväisenä\nturhalle huolelleen ja hän ajattelee taas turvallisesti elämän kirjavia\nkuvia. Ja niissä mietteissä hän kiitää kuin kirjavalla satupurrella,\nviirit ja liput liehuen, unten untuvalaan. Mutta huomisaamuna tekee\nvelvollisuuden tunto ja toiminnan ilo ja voiton halu hänestä jälleen\ntäysverisen kauppamiehen.\n\nVieras, outo kieli tuotti hänelle ensin paljon huolta. Hänen oli vaikea\noppia joustavuutta ja keveyttä ja päästä maan kauppiaiden kanssa\ntavallisiin, tuttavallisiin pakinoihin: aina pyrki juttu takertumaan\nyleisiin, kankeihin liikelauselmiin. Silloin sanoivat muut, ettei se\nmenekään sillä keinolla sellaiseen lujaan talonpojan päähän kuin hänen,\nja he neuvoivat häntä koettamaan \"Sleeping dictionarya\",[62] niinkuin\nhe kaikki muutkin. Small Streetin pikku japanittaret puhuvat\nmalaijinkieltä kerrassa hyvin, he sanoivat, eivätkä elämältään ja\nammatiltaan ole kansallisen käsityksensä mukaan millään muotoa huonoja\nnaisia. Muuten: eläköön Klaus Baas heistä nähden miten vain tahtoi;\nmutta he eivät halua olla lihankiduttajia, kovan työn ja vieraalle\nmaalle sulkeumisen ja ainaisen kuoleman vaaran lisäksi.\n\nSilloin lähti Klaus Baas eräänä iltana pöytäseuran kokeneimpain\nveikkojen kanssa Small Streetille ja tuli alastonten, leikkiväin\nlapsiparvien läpi ja solakkain klingiläis-naisten ohitse, joiden\nkiiltävä hipiä kuvasteli kiinalaisten avoimista kojuista heijastelevaa\nlampun valoa kuin peili, sievään palmunlehvämajaan, missä oli kammio\npieni kuin kotikylissä sänky. Ja siitä siististä kammiosta löytyi pieni\nkeltahipiäinen japanitar, joka tuskin ulottui Klaus Baasin\nkainalokuoppaseen. Nuorukainen oli ensin sangen hämillään ja kohtelias,\nmutta yhtäkkiä hänen kielenkantansa laukesi. Ja kun nyt ei muu\nauttanut, niin hän jauhoi malaijia kuin poika, ja niin katosi\nkulmikkuus ja majassa oli oikein kodikasta. Ihmetellen ja ihaillen hän\nkatseli pientä, siroa ja ystävällistä naikkosta ja viipyi hänen luonaan\nheti ensi yönä viisi tuntia ja palasi siirtolaan iloisena ja keveänä,\nonnellisena kuin suurenmoisesta, kauniista löydöstä. Ja hänen\nomatuntonsa oli harvinaisen hyvä.\n\nNyt tuli vieras kieli helpommaksi oppia, kun hän kerran pääsi päästä\nkiinni. Ja tuntuipa siltä, että hän pian kykenee sen avulla enempään\nkuin hänen toverinsa: hän osasi paremmin kuin muut lähestyä noita\nruskeita, yksinkertaisia ja samalla niin ovelia alkuasukkaita.\n\nSillä välin oltiin kovassa touhussa. Aamulla oli saatava Lontoon\npörssinoteeraukset tietoon aikaisemmin kuin englantilaiset firmat ja\nkäännettävä ne kiireesti, ja sitten lähdettiin kaupungille ja\nhierottiin kauppoja kiinalaisten liikemiesten kanssa pippuri-,\nmuskotti- ja tinakekojen ääressä, joissa viimemainituissa metalli oli\npieninä pyöryläisinä kakkuina, -- ja oltiin muka hyvin epäuskoisia ja\nennusteltiin puoleen ja toiseen markkinain muuttumisesta ja moitittiin\ntavaraa huonoksi ja tingittiin ja ostettiin tai jätettiin valtaan.\nSitten palattiin takaisin konttoriin ja huomautettiin liikepäällikölle\nminkä mitäkin tärkeätä seikkaa tai pyydettiin häntä käyttämään milloin\nmitäkin uutta temppua. Ja Karl Eschen voi kertoa kunnioittavasti pian:\n\n\"Olisittepas nähnyt, kuinka kuivasti, maltillisesti ja ystävällisesti\nBaas kohteli vanhaa Svee Hongia! Hänessä kunnostaa itseään vähä väliä\nvanha talonpoika: hän saa sen esille kuin taskustaan siepaten.\nLuulenpa, että ukolla oli hänen kanssaan niin hupaista kuin kiinalaisen\nisoisänsä kanssa.\"\n\nKonttoripäällikkö hymyili ja sanoi: \"Ei ole maailmassa Pohjanmeren\ntalonpoikaa ovelampaa ihmistä. Muistanpa, miten kerran ennen muinoin\neräs Büsumin kalamies puijasi erästä Berlinin herraa. Ikinä en unohda\nmiten ukon kasvot loistivat: sulinta vakavuutta ja totisuutta!\"\n\nSaksalaiset eivät siihen asti olleet esiintyneet sikäläisessä\nseuraelämässä, joka oli vielä umpi englantilaista. Mutta nyt esitti\nKarl Eschen, että sinne olisi mentävä, sillä se oli sekä kasvattavaa\nettä liikkeelle hyödyllistä. Ja hän sanoi Klaus Baasille:\n\n\"Silmät auki nyt! Saatte tutustua kohta seurustelumuotojen kaikkein\nhienoimpaan.\"\n\nKarl Eschen tiesi, että toveri säästi rahaa kotiin viedäkseen, ja siksi\nhän tarjosi hänelle juhlapukujaan ja rintapaitojaan; mutta maanpoika\noli hartevampi ja vähän lyhempi kuin hän, niin etteivät ne hänelle\nsopineet. Silloin Klaus Baas tilasi kiireesti uuden harmaan puvun, ja\nsitten lähdettiin kuuden miehen voimalla muukalaisten pariin, ensin\nResident councellorin[63] luo ja sitten englantilaisten toiminimien ja\nhollantilaisen lääkärin vieraiksi, ja kaikkialla esitettiin heille\nmyös naiset. Ja pian seistiin pallopelissä pitkiä, kohteliaita\nenglantilaisia vastapäätä, jotka olivat yhtä hitaanlaisia illoin täällä\nvihreällä kentällä kuin aamulla sähkösanomia lukiessaan: \"take it easy,\nMr. Baas\".[64] Ja pian tanssittiin klubin hallissa soikeakasvoisten,\njäykänpuoleisten Englannin neitojen kanssa, joilla oli hyvin\navokaulaiset seurapuvut, -- ja englantilaiset herrat hännystakissa:\n\"full dress\", saksalaisilla valkeat \"dinner-jackets\".[65] Tanssiaisyö\noli painostavan paahteinen ja innokkaassa tanssissa hiottiin\nlikomäriksi ja kaulukset ja rintamukset kastuivat pilalle. Silloin\nlähettivät saksalaiset kesken tanssia boynsa hakemaan kotoa puhtaita\nkaulusvehkeitä ja muuttivat sivushuoneessa vaatetta ja astuivat jälleen\nsaliin uusissa, valkeissa haarniskoissa, välinpitämättöminä muka, --\nkostaen siten frakkiniekoille. Ja itsetunto kohosi, ja he puhelivat nyt\narastelematta kotimaastaan ja muukalaisista ja kaikesta maailman\ntouhusta, ja kukkakimpusta, joka värisi aivan lähellä tuossa naisen\npovella, joka kiihkeämmin kohoili.\n\nKotimatkalla houkutteli Oldenburgin poika Klaus Baasin vielä\nEngineers-clubiin,[66] jossa myös oli pikku tanssiaiset, ja hän tanssi\nsiellä jonkun kierroksen. Siellä oli joitakuita half cast-tyttöjä,[67]\nhe olivat keskikokoisia ja uhkeita ja samalla siroja: kasvot ruskeat ja\nlempeät, silmät yhtä tummat, ihanat, mustan loimuavat. Etenkin eräs\nheistä oli kovin sievä ja lauhkea, ja hän liiti tanssissa kuin höyhen\n-- niin tanssivat tuskin Blankenesen tytötkään -- ja hän oli Klaus\nBaasille hyvin hellä, joten nuorukainen ei päästänyt tyttöä\nkäsikynkästään ennenkuin ovelle ilmestyi yhtäkkiä Karl Eschen. Hän oli\ntullut toveriaan hakemaan ja vaati nyt vakavasti häntä pois. Ja kun\nKlaus Baas ja Oldenburgin poika kotimatkalla oikein kilvalla kehuivat\ntuota kaunista ja suloista tyttöä, niin Karl Eschen huomautti kuivasti:\n\n\"Aiotteko ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Siitä voi tulla hyvin\nepämiellyttävät seuraukset, Baas. Aiotteko naida hänet? No, onnea vaan!\nMutta minä puolestani tahdon vaaleaverikön: sillä tulee olla vaalea\ntukka ja valkea hipiä! Ja sen tulee ymmärtää jotain tehdäkin.\"\n\nSilloin vaikenivat nuo hurmautuneet. Ja jonkun päivän päästä Klaus Baas\nnäki tytön vanhemmat: isä oli paksu irlantilainen välittäjä ja äiti\nkeltainen ja ryppynaamainen malaiji. Silloin oli Klaus Baas jälleen\nsalaisesti sangen kiitollinen kelpo Karl Eschenille ja unohti sangen\npian ruskean hempukan.\n\nSitten he oleskelivat klubilla vähä väliä. Ja tuon suuren, pyöreän\nklubipöydän ympärillä pidettiin hauskaa! Kun Peter Macdonald, joka oli\nollut täällä jo kauan ja oli melkoisesti whiskyn syövyttämä, kertoi\nSingaporen ratsastuskilpailuista, joissa hän joka vuosi kävi\nkoettamassa onneaan, kun hän innostui ja näytti tuolilla, kuinka hän\noli ratsastanut, ja autteli puuhepoaan käsin ja jaloin laukkaan,...\nsilloinkos naurettiin! Hän ei yleensä välittänyt mistään muusta kuin\nfirmasta ja hevosista: kaikki, mitä hän sanoi, lähti hevosmaailmasta,\nja useinkin hänen puheensa olivat kaukana miellyttävästä. Eräs kiivas\nSkotlannin poika, joka ei sietänyt hänen pitkulaista, kuivaa naamaansa\nja jolta hän kerran kysyi: \"Mitä te hirnutte?\" nakkasi sinappipurkin\nvasten hänen liiviensä rintamuksia... Muudan pieni harmaahapsinen\nEnglannin juutalainen pistäysi siellä tuon tuostakin Rangunista[68] ja\nkertoi mielijuttuaan: oli kerran nuorempana Liverpoolissa kyllästynyt\nelämäänsä ja silloin hän oli konttorissaan kiinnittänyt revolverin\nruuvipihdeillä pulpettiinsa piippu itseään kohti; ja oli istunut siinä\nja tuijottanut murha-aseen suuhun koko iltapäivän -- ja alkoi yhä\nenemmän epäillä aikeensa järkevyyttä, ja lopulta hän pelkäsi ja\nirroitti revolverin paikaltaan ja heitti synkät ajatukset hiiteen; ja\nhänelle kävikin aivan hyvin. Ja sormeaan pudistaen hän nyt varoitti\nnousevaa nuorisoa: \"Älkää hätäilkö turhia! Niin, älkääkä naurako!\" Ja\nnyt naurettiin, ja Jack Hamilton sanoi hymyillen Klaus Baasille: \"The\njews are very elastic people! An anglosaxon would have done it,\nsurely!\"[69]\n\nJa miten hupaista oli toisena uuden vuoden aattona! Silloin juhlittiin\nJack Hamiltonia, joka oli palvellut sikäläistä liikettä melkein\nviisikolmatta vuotta ja oli nyt lähdössä takaisin Englantiin. Oli\nvalmistettu komeat illalliset ja hienoja juomia, paljon puheita, -- ja\nkunniavieras oli sanomattoman hurmautunut ihanaan kotimaahan\npääsystänsä. Hän oli pieni ja hintelö mies, noin viisikymmen-vuotias,\nmutta ijästään huolimatta paras tennispelissä koko joukossa; jäykkänä\nhän nyt seisoi pöydän takana -- oli kaikkien kummaksi noussut pitämään\npuhetta: elämänsä ensimäistä ja erojaispuhetta. Hän puhui ensin\nelämästään täällä, lontoolaisen firmansa vanhasta konttorista,\nuskollisesta palvelija-vainajastansa, ja kirkkotarhasta, jossa moni\nhänen tutuistaan nukkui. Mutta sitten kodistansa Wiltshiressä, missä\nasui nyt hänen veljensä, \"as good as gold\",[70] jonka kanssa hän oli\nennen käynyt yhdessä koulua, jonka kanssa oli viettänyt ihania,\nhuolettomia nuoruuden päiviä, joka niin uskollisesti oli hänelle\nkirjoitellut näinä viitenäkolmatta vuonna. Ja hänen luokseen hän nyt\naikoi mennä! Hän kuvaili kuulijoille kotitalonsa ja sen huoneen, jossa\nhän sitten saisi asua: akkunasta näköala ihanaan, suloiseen,\nuneksittuun laaksoon! Toiset kuuntelivat hiiren hiljaa, leuka melkein\npöydän reunaan painuneena, eivätkä tohtineet katsoa ylös, sillä puhujan\näänestä he tunsivat, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta kun hän\nsitten lopetti, niin rynnättiin hänen ympärilleen, nostettiin hänet\nylös ja laulettiin silmät loistaen, myrskyisesti, haltioissaan: \"He is\na jolly good fellow!\"...[71]\n\nVähän ajan päästä hän painui sangen hiljaiseksi ja pyysi\nvierustoveriaan saattamaan häntä kotiin, ja vastasi kummastuneiden\nkysymyksiin, ettei hän voi oikein hyvin. Ja seuraavana aamuna saatiin\nkuulla -- se oli sunnuntai -- että hän oli kuollut, kiitävään\nkeuhkokuumesen. Sitten hänet saatettiin, toiset frakeissa, toiset\nvalkeissa tennispuvuissa, kalmistoon, jossa ovat niin monen Hollannin\nja Englannin kelpo pojan ja nyt lukuisain saksalaistenkin nimet paateen\nkaiverrettuina.\n\nKun höyrylaiva, jolla Jack Hamiltonin piti matkustaa, kulki hänen\nhautajaistensa jälkeen avoimelle merelle saksalaisten talon\nohitse, lähtivät Klaus Baas ja Karl Eschen tapansa mukaan\nsunnuntairatsastukselle. Karl Eschen oli puoli pakolla saanut\ntoverinsakin harjoittamaan tätä loistourheilua. \"Teidän täytyy\nvälttämättä osata purjehtia ja ratsastaa\", hän sanoi. He ratsastivat\nvaieten leveää rantakatua pitkin. Viimein sanoi Karl Eschen allapäin:\n\"Huomasitteko, että Oldenburgilainen itki haudalla? Aavistaa, ettei hän\npalaa kotiin täältä. Se on hukassa, joka ei voi luopua whiskystä...\nMutta voi se tulla terveimmällekin. Kukapa olisi aavistanut Jack\nHamiltonin kuolemaa?\"\n\n\"Kahden vuoden päästä olette taas kauniisti kotona\", vastasi Klaus\nBaas.\n\n\"Kahden vuoden!\" toisti Karl Eschen... Ja jonkun aikaa vaiettuansa hän\nsanoi: \"Nyt ei ole sopiva matka-aika, mutta kaivos on saatava\nvesivoimalla käyntiin; tinan hinnatkin näyttävät pysyvästi kohoavan.\nPäälliköllä on monet epäilyksensä eikä hän tahtoisi, että me lähtisimme\nmatkalle nyt, mutta veljeni kiirehtii. Kahdeksassa päivässä pääsemme\n'Hyelongilla' Klangiin;[72] sieltä on sitten neljän päivän taivallus.\"\n\nKlaus Baasilla oli säästöistään vielä jälellä sievä summa ja sillä hän\nteki kun sattui pieniä omia kauppoja. Hän sanoi: \"No sitten minä teen\nheti huomenna ne turkiskaupat; voitan 300 dollaria niistä kahdesta\npakasta.\"\n\nKarl Eschen heräsi haaveellisesta tunnelmastaan, vilkaisi häneen ja\nsanoi: \"Teillä ei ole muuta kuin ne afäärinne vain.\"\n\nMoite kävi Klaus Baasin tunnolle ja hän vastasi: \"Päällikkö tietää\nkyllä tästä yrityksestä; hän kehoitti itse minun koettamaan onneani.\"\n\n\"Päällikkö\"! toisti Karl Eschen. \"Tiedättehän, että on niin paljon\npäälliköitä, jotka keinottelevat liikkeensä selän takana; teidät on\nlähetetty tänne valvomaan Hampurin liikkeen etuja. Tuollainen\nyksityisyritys vivahtaa aina hiukan epähienolta, Baas. Kauppias olkoon\npuhdas, aamukylvystä päiväkirjaansa! Niin on omatunto vapaa ja\najatukset kirkkaat.\"\n\nKlaus Baas puraisi huultansa; hän oli kyllä tottunut siihen, että Karl\nEschen käytti näitä retkeilyjä peitotakseen hänen moukkamaisuuttansa\nkaikessa, missä se vielä ilmeni. Mutta kuitenkin se häntä loukkasi.\n\nKarl Eschen vilkaisi häntä syrjästä ja sanoi: \"Teidän asentonne on yhä\nliian epävarman kumara.\" Ja salatarkoitukselleen nauraen hän lisäsi:\n\"Satulassakin omatunto olkoon puhdas ja mies sitä mukaa!\"\n\n\"No, jo riittää\", nauroi Klaus Baas ja kannusti ratsunsa laukkaan.\n\nKahdeksan päivän päästä he lähtivät kaivokselle. Oli helmikuu, ja matka\noli varsin vaivalloinen. Jo merimatkalla Klangiin tuli vastuksia, jotka\nlamauttivat heidän rohkeuttaan ja voimiaan. Meri oli levoton;\nhöyrylaivan huonosti hoidettu kone kolkutti ja vinkui; ruoka oli\nhuonoa, eikä koko höyrylaivassa ollut kelvon siistiä paikkaa; heihin\ntuli molempiin meritauti. Mutta vielä oli toki ilma hyvä ja länsituuli\nliehtoi viileyttä. Vaan kun sitten päästiin maihin ja sydänmaan retki\nalkoi, muuttui ilmakin. Milloin paahtoi päivä kuin tuli, milloin satoi\nkuin saavista kaataen ja ukkonen pauhasi. He nousivat ensin jonkun\nmatkan veneellä virtaa myöten ylös ja kulkivat sitten jalkaisin\nrämeiden poikki ja korkeiden aarniometsäin kautta, kaitoja märkiä\npolkuja pitkin. Milloin tultiin pieniin malaijilaiskyliin, ja milloin\nnoustiin ylämäkeen kukkuloille ja painuttiin taas alas notkoon ja\npuhkottiin viidakkoa, joka muistutti hiukan Holsteinin viidakoita.\nSiellä näkyi tuon tuostakin käytettyjä tinakaivoksia; vähä väliä tuli\nnäet aho, joka oli pengottu nurin. Pimeät ja hiostavat yöt he viettivät\nepämukavien pysähdyspaikkojen kojuissa. Heillä oli seuralaisina kaksi\nluotettavaa hindua, molemmat klingejä, sekä eräs kiinalainen ikämies\nkaupanvälittäjänä.\n\nHe tarkastivat matkalla useita kaivosalueita, joissa tina oli jyväsinä\nhiekkakerrostumassa: siitä se eroitettiin vedellä huuhtelemalla. Ja he\nkoettivat kiinalaiselta hankkia tietoja vesivoiman saannista, työväestä\nja päiväpalkoista, metallipitoisuudesta ja metallin arvosta.\n\nNeljäntenä päivänä he tulivat kurjassa tilassa kaivokselle. He\nhankkivat heti muutamia työmiehiä ja tutkivat, kuinka laaja alue oli,\nkuinka tinapitoinen, millainen oli tarjolla oleva vesivoima, ja tekivät\npari sulatuskoetta ja kyselivät alkuasukkailta kaikellaista, mistä\neivät olleet selvillä. Ja viidentenä päivänä he päättivät, että kaivos\npidetään itse ja otetaan siitä metalli pois, koskapa he nyt kerran\nolivat tänne asti tulleet ja olivat molemmat nuoria, terveitä miehiä,\nja koska kustannukset heidän arvionsa mukaan eivät nousseet yli sadan\ntuhannen markan. Vielä saman päivän iltana he nauttivat yhdessä mietoa\nwhiskyä ja soodaa, ja olivat ensi kertaa koko matkalla, vaikkeivät\nvielä oikein hyvin voineet, hyvällä tuulella.\n\nMutta seuraavana aamuna varhain tuli Karl Eschen toverinsa\nmakuusijalle, ja kun Klaus Baas heräsi, valitti kovaa vatsakipua ja\nsanoi nauttineensa turhaan koleratippoja; oli ollut kovat tuskat koko\nyön. Ja kun hän aikoi palata vuoteelleen, niin hän kompastui Klaus\nBaasin jalkoihin ja lyyhähti voimatonna polvilleen.\n\nKlaus Baas hypähti ylös ja auttoi hänet vuoteelle ja herätti\nseuralaiset, jotka nukkuivat toisessa majassa, ja kyseli\nunenpöpperöiseltä kiinalaiselta lääkäriä ja rahvaan lääkkeitä, ja hän\nlähetti klingit jotensakin vähillä toiveilla juoksemaan rankkasateesta\nhuolimatta lähimpiin pysähdyspaikkoihin tiedustelemaan, tokko siellä\nsattuisi olemaan lääkäriä tai jotain taitomiestä. Mutta kun Klaus Baas\nsitten haki lääkkeitä pienestä matkalippaasta, kertoi sairas\ntaistelleensa jo monta viikkoa tätä tautia vastaan ja koettaneensa\nturhaan lääkkeitä; mutta veli oli tahtonut saada tämän kaivosasian\ntavalla tai toisella mitä kiiruimmin ratkaistuksi. Sairaan täytyi vähä\nväliä nousta vuoteesta ja hän oli jo niin heikko, että hänen oli\nturvauduttava toverinsa käsipuoleen. Klaus Baas näki, että hän oli\nkaiken yötä ulostanut melkein selvää verta; ja päätti kaikin mokomin\nlähteä huomisaamuna, vaikka vasten sairaan tahtoa, paluumatkalle\nrannikolle.\n\nMutta illalla tuli kova kuume, ja puoliyöstä heikkonivat Karl Eschenin\nvoimat niin, että hän huononi silminnähtävästi. Kuume kai lamautti\nhänen lujan tahtonsa, sillä hän ilmaisi nyt salaiset kuoleman\najatuksensa suoraan. Hän sanoi Klaus Baasille, sanoi luonnottoman\nrauhallisesti, että kun tästä nyt \"tulee loppu\", hänen oli otettava\nrahat ja paperit, jotka olivat hänen taskuissaan, ja luettava kirjeet.\nJa vähät voimansa ponnistaen hän saneli valtakirjan ja piirsi sen alle\nnimensä ja sanoi: \"Huomen oli ensi päivä, jolloin aioin jotakin\nliikkeemme hyväksi toimittaa; ja nyt minun täytyy kuolla.\"\n\nJa vähän ajan päästä hän lisäsi: \"Veljeni ei ole kyvytön liikemies,\nmutta hän on vaimoaan kohtaan heikko... Te ehditte vielä pitkälle,\nBaas... Kun teille hyvin käy, niin muistakaa vähän äitiäni; on hirveää\najatella, että hän joutuu puutteesen.\"\n\nKlaus Baas tarttui nyt hänen polttavaan käteensä ja lupasi rehellisesti\nja miehen sanalla pitää huolta hänen äidistään. Ja hän puristi lujemmin\nKarl Eschenin kättä ja vakuutti, että kyllä hän paranee ja he\nmatkustavat yhdessä kotiin. Mutta kauan hän ei tätä surkeutta sietänyt\nnähdä, vaan meni ulos majan ovelle.\n\nHän ei ollut vuosikausiin rukoillut, eikä hänellä ollut minkäänlaisia\nuskonnollisia tarpeita. Ja nyt hän seisoi rankkasateessa ja tuijotti\npikimustaan pimeyteen ja tahtoi rukoilla. Ja taas yltyi rajuilma:\nsalamat täyttivät taivaan kuin hulmahtelevat tulisoihdut, ukkonen\njyrisi alinomaa, yhä täristävämpänä. Tuokio oli hiljaista, mutta\nsilloin kajahti pimeästä metsästä apinain käheä ja ilkeä rääkynä, ja\nkaukana karjui tiikeri. Klaus Baasista tuntui silloin kuin ei hänen\nkotimaansa Jumala täällä olisikaan tai kuin sillä ei olisi täällä\nyhtään sananvaltaa ja että hänen oli mahdotonta saada tässä melussa\näänensä kuulumaan sen Jumalan korviin. Mutta kuitenkin hänen sielustaan\nkohosi epätoivoinen, palava avunhuuto, ikäänkuin koetteeksi, sen\nJumalan puoleen, ja kuin hourupäinen hän rukoili \"Jumalaa ja kaikkia\ntaivaan hyviä valtoja\" pelastamaan hänen ystävänsä, \"jota hän niin\nkauheasti rakasti.\"\n\nMutta apua ei tullut ja hänet hylättiin tylysti, ja murheesta sekaisin\nhän sai palata majaan. Siellä sairas jo houraili. Hän kertoi muka\näidille ja siskoille Intian matkastansa ja kirjoitti veljelleen pitkän\nkirjeen: veli ei muka saisi myydä kaivosta polkuhintaan, sillä niillä\nrahoilla hänen vaimonsa saattoi matkustaa pitkäksi ajaksi Parisiin ja\nostaa pronssiveistoksia ja silkkisiä, hienoja alushameita. Ja niin\nheittelehti Karl Eschen pitkän aikaa rauhattomasti vuoteellaan: hän\nvirui, poloinen, omassa veressään.\n\nKun ilma aamuyöstä hiukan selkeni ja raikastui, niin Klaus Baas\nkannatti ystävänsä majasta ulos ja istui hänen vieressään taivasalla.\nSairas tuli hetkeksi tajuihinsa ja tunsi varmasti kuolevansa ja lähetti\nKlaus Baasin kautta terveisiä omaisilleen. Ja sitten hän vaipui taas\nhorroksiin ja näki hourenäkyjä, joista yhtä mittaa mutisi: Alsterin\npurjehduksista, oivasta purjetuulesta; ja hän huusi tovereilleen\ntoiseen veneesen, ja ei sitten löytänyt Themsellä sopivaa laituria, ja\nvähitellen hänen äänensä heikkoni hiljaiseksi, väsyneeksi valitukseksi.\nPari kertaa hän vielä huudahti kuin kaukaa, huusi äitiään, ja sitten\nhervahti nuori, voimakas ruumis, ja hengitys verkkeni ja rinta liikkui\nvaivalloisesti, viimein melkein väkinäisesti. Ja vihdoin hän ei\nhievahtanutkaan. Klaus Baas istui vielä pitkän aikaa kumarassa hänen\nääressään ja tuijotti silmät nurin häneen ja odotti henkeään pidättäen.\nJa nousi sitten ylös.\n\nHän kierteli huohottaen melkein tunnin kuolleen vieressä, seisattui,\nkumartui katsomaan hänen kasvojansa, ja lähti taas kävellä hoippumaan,\nväänteli käsiään ja puserteli päätään ja tuska raateli hänen sieluansa\nkuin pedot: Äiti raukka! Hyvä Jumala, hänen äiti raukkaansa. Tällaiset\nsanomat on nyt lähetettävä! Sisko raukat! Kuinka kauhistavaa, kuinka\nhirmuista! Ja minä, minä! Minun ainoa ystäväni! Mitä on nyt tehtävä?\nSana heti rannikolle!... Hän oli minulle niin hyvä ensimäisestä\nkonttoripäivästä saakka, ainoa ystävä! Eikä ketään, ei ketään muita! Ei\nkukaan, ei kukaan ole minusta niin välittänyt!... Voi äiti raukka! Mitä\non minun nyt tehtävä? Sana rannalle, sana!... Täytyy hänet tänne\nhaudata...\n\nJa hän meni majaan ja kirjoitti lyhyen kuolinsanoman ja antoi tiedon\nsaamastaan valtakirjasta, mutta unohti ne jälleen taskuunsa, ja lähti\nahon poikki valitsemaan metsän rinteeltä haudan paikkaa. Hän haki ja\ntuli takaisin ja tuijotti vainajaa ja meni taas metsään ja haki taas.\nJa viimein hän löysi mieleisensä paikan: mukavan komeron valtavan\nvaringan paksujen juurten suojassa, loivan rinteen puolivälissä: sen\npuun antaisivat ihmiset varmaankin olla rauhassa. Ja hän palasi majaan,\njonne olivat jo tulleet sekä klingit että kiinalainen, ja heidän\nkanssaan hän sitten kantoi ruumiin varingan juurelle, kaivoi itse\nhautaa toisten kanssa ja laski ystävänsä vaippaansa käärittynä maan\nsyvään, ruskeaan kohtuun. Hän puhui vaikeasti vieläkin, mutta sai toki\nluetuksi saksaksi isämeidän; Herran siunausta hän ei enää muistanut,\nhän sanoi vain: \"Lepää rauhassa, ystävä; Jumala kanssasi!\"\n\nSitten hän lähetti apulaiset takaisin majaan ja istahti varingan\njuurille, jotka kyömyilivät polven korkeudella maasta, otti taskustaan\npaperia ja alkoi piirtää siihen haudan paikkaa ja merkitsi tarkoin\nilmansuunnat ja välimatkat toisista huomattavista kummuista. Ja sitten\nhän kirjoitti siinä puun juurilla, haudan partaalla istuen kirjesalkku\npolvilla päällikölle tarkan selostuksen Karl Eschenin kuolemasta,\nedelleen Hampuriin lähetettäväksi. Ja kirjoittaessaan, jolloin joka\nseikka täytyi tarkoin ajatella ja selvästi esittää, hän alkoi\nrauhoittua, ja hänen sielunsa ankara kaksikymmentuntinen jännitys\nlaukesi. Ja niin hän kirjoitti loput, liikettä koskevat seikat, aivan\nselvin ajatuksin.\n\nSitten hän pani kynän taskuun ja katseli hautakumpua ja tunsi enää vain\nkylmää katkeruutta. Tällaista se oli elämä! Muutamassa hetkessä\ntyökyky, voima, kunnia, into, toiveet: tomua ja tuhkaa! Ja entä Jumala!\nAh -- Jumala! Mikä Jumala!? Voi hyväinen aika! Täytyy kiintyä aikaansa\nkynsin hampain, niin kauan kuin se vielä on, ja koettaa, tokko ehtii\nsaada aikaan mitään! Häntä oli onni tähän asti paljon auttanut; hänellä\noli ollut hyvät vanhemmat, Laura Morgenstern oli auttanut, ja tämä\nhänen ystävänsä, vainaja. Mutta nyt hän oli aivan yksin. Hänen täytyi\ntarttua elämään kovin käsin ja viisaasti! Rahaa, rahaa! Mitä oli nyt\ntehtävä? Miten oli viisainta menetellä? Mitä hän voisi saada toimeen\ntässä asiassa? Hänellä oli valtakirja, mutta ei yritystä toteuttaakseen\nrahaa. Eikä ollut liioin uskottavaa, että Arthur Eschen hänelle\nlähettäisi.\n\nKun hän paraikaa aprikoi haudan ääressä, mitä hänen oli tehtävä, niin\nhän näki vastapäätä kukkulalla kävelemässä kolme outoa miestä, jutellen\nkahden kiinalaisen ja klingien kanssa, jotka hekin olivat siellä. Ja\nsitten he tulivat painannetta myöten ylös hänen luokseen. Yksi\nvieraista oli keski-ikäinen englantilainen, jonka hän oli nähnyt\nrannikolla jo ennen ja jota oli mainittu eräiden kaivosten omistajaksi\nja koko kulmakunnan paraaksi kaivospaikan tuntijaksi. Toinen oli\nsaksalainen ja hänkin oli ollut rannikolla englantilaisen seurassa:\nmainitsivat häntä metallisuonten hakijaksi, -- uskalikko mies, yllä\ntiukka khahipuku ja huonot säärykset, parta pörröinen. Kolmantena oli\nvanha kiinalainen.\n\nHe tulivat luokse, istahtivat varingan juurelle vasta luodun\nhautakummun ääreen ja kysyivät kaivospaikan omistajaa. Kun Klaus Baas\nvastasi, että tuo vainaja oli ollut osakas ja valtuutettu, niin\nenglantilainen lohdutteli: \"No saapahan levätä omassa mullassaan, se ei\nole jokaisen onni.\" \"Omassa tinassaan\", tokaisi kiinalainen. Mutta\nsaksalainen kysyi rohkeasti: \"No, entäs te?\"\n\nKlaus Baas hoksasi, että kiinalainen iski saksalaiselle silmää,\nikäänkuin sanoakseen: varovasti! Ja kun hän siinä hapuili keinoa\nkäyttääkseen noita tulokkaita hyväkseen ja tapaili epävarmana sanoja --\nhän oli vielä aivan sekaisin äskeisestä kauheasta onnettomuudesta --\nniin hän huomasi, että hän puhui kömpelösti. Ja arveli näyttävänsä\nvarmaan sangen saamattomalta ja tottumattomalta. Ja niinpä hän nyt\njatkoi tahallaan kömpelöön tapaansa, tuskin itsekään aavistaen vielä,\nettä hän koetteli houkutella heitä rohkeammiksi, sitten yhtäkkiä\nkaratakseen heidän kimppuunsa. Ja hän jutteli sillä avuttomalla\nnuotilla hyvän aikaa, ja silloin hänessä heräsi häijy salainen\nvoitonilo, ja hän kysyi muka avomielisesti minkä mitäkin ja väitti\njonkun kerran vastaan. Ja kysäisipä vähä väliä ikäänkuin ei olisi\nkaivossanoja tuntenut: \"Mitenkäs se nyt olikaan?\" Ja julisti aletun\nilveilyosansa lumoamana ja siitä innostuen, ettei hän Eschenistä juuri\npitänyt ja ettei hän oikein tiennyt, mitä hän tällä vainajan\nvaltakirjalla tekisi. Ja yhä haltioituen kujeesta hän salasi ovelasti\nilonsa -- hänen Iaisissahan ovat tosi ja hulluttelu eroamattomia kuin\nveli ja sisko -- ja otti edestään kellertävän vuorauslaudanpään, joka\noli majan rakennuksen tähteitä, ja veti, oikeastaan mitään\najattelematta, puukkonsa tupesta ja alkoi vuoleksia, mutta johtuipa\nsiitä sanomaan lapsellisen avomielisesti: että hän oli ennen halunnut\npuunleikkaajaksi, mutta Eschenit olivat pakottaneet hänet, sillä hän on\norpo ja niille kaukaista sukua, liikealalle.\n\nEnglantilainen sanoi silloin huolettomasti: \"Nyt olisi kai omistajan\nparasta myydä kaivos, jos se on minkään arvoinen.\"\n\nHänen toverinsa naurahtivat: \"Kukapa sen ostaisi?\"\n\nKlaus Baas huiskautti kieltävästi puukkoansa: \"Eschenin liike on\nvakuutettu siitä, että se on noin kymmenen tuhannen punnan arvoinen, ja\nmuutenkin: miksipä myydä? Eschenit ei sitä tee, jo liikeylpeyskin\nestää. Se on selvää.\"\n\nToiset vaikenivat vähän aikaa. Ja sitten alkoi englantilainen,\nvälinpitämättömästi ja laiskasti kuin olisi pakinoinut tulitikun\npätkästä, jonka hän oli heittänyt tuohon eteensä Karl Eschenin\nhaudalle: \"No sitten kai teille tulee kaivostyöt? Teillähän on\nvaltakirja.\"\n\nKlaus Baas leikkasi aprikoiden loven keltaiseen lautaan ja vastasi\nharvakseen ja alakuloisesti: \"Kun en oikein ymmärrä sellaisia enkä\nvälitäkään; Eschenit eivät sitäpaitsi minuun luota, eivät lähetä\nrahaa.\"\n\nSilloin aikoi saksalainen taas avata suunsa, mutta kiinalainen esti,\nvilkaisten häneen varovasti. Englantilainen kopisti lyhyen piippunsa\nperät haudalle ja sanoi lauhkean miettivästi: \"Weil... Mutta jos\njättäisitte meille rakennustyöt? Meillä on kaikki mitä tarvitaan:\nkulit, johtoputket, huuhtomokoneet ja tarvittavat rahat. Otamme\nhuoleksemme koko homman; ja te maksatte tinassa.\"\n\nKlaus Baas näytti säikähtävän ja oli muka epävarma. \"Olisihan se kyllä\nmukavaa\", hän sanoi, \"mutta täytyisi tehdä oikea kontrahti, ja se ei\nsaisi tulla kalliiksi.\"\n\nNyt vaiettiin taas vähän aikaa. Sitten sanoi englantilainen hartaasti\npiippuaan sytytellen: \"Kontrahdeista syntyy yleensä helposti\nrettelöitä, etenkin kun maksu lankeaisi tinassa. Ehdottaisin sen\nvuoksi, että jäisitte itse tänne ja valvoisitte etuanne. Me luotetaan\nteihin, niin ettei tässä riitaa syntyne. Luuletteko, että saisitte\nviipyä täällä?\"\n\nKlaus Baas oli muka imarruksesta mielissään ja hämillään ja sanoi\nystävällisesti: \"Jos niin tahdotte, niin voinhan minä kai toistaiseksi\njäädä; ei siellä toistaiseksi olekaan ketään, joka voisi tulla sijaani.\nJa kun niin ollen joku teistäkin jää tänne, en joudu niin kauhean\nyksiksenikään.\"\n\nSilloin he laativat tavanmukaisen välikirjan, jonka nojalla muukalaiset\nolivat sitoutuneet hankkimaan sen ja sen verran työvoimaa ja\ntarvittavat koneet ja työkalut määrättyä maksua vastaan, ja kadottivat\nvuokra-oikeutensa kaivokseen sikäli mikäli heille tuli maksu saadussa\ntinassa \"in natura\" taikka päivän hintain mukaan viikottain. Klaus Baas\noli olevinaan vielä hyvin arka ja hermostunut ja toisti vähä väliä:\nettä hän ei voi, hän ei uskalla, että kontrahdin täytyy olla edullinen\nja moitteeton, muuten hän ei siihen suostu. Ja siten tuli kontrahdista\nEschenille hyvin edullinen.\n\nPaikalle tuli jo seuraavana päivänä kahdeksankymmentä miestä\ntyökaluineen, ja tuokiossa oli kyhätty majat ja alettiin kääntää nurin\nkenttää hartian väellä. Johtajat hoputtivat työväkeä alinomaa: heillä\noli nähtävästi suuri kiire päästä tinan kimppuun.\n\nKlaus Baas istui Karl Eschenin haudan ääressä varingan juurella ja\nvuoleksi laudasta ulkomuistista samallaisen kauniisti koristetun\nkappaleen, jollainen oli ollut hänen synnyinkotinsa oven kamanana\nHeisterbergissä; siinä oli seissut monien kauniiden kiemurain keskessä:\n\"Ällös toivo palkkaa taivaan: työsi palkoin ryhdy vaivaan.\" Se\nkirjoitus tuli nyt tähänkin, ja vähä väliä hän katsahti muukalaisiin,\njotka hoputtivat työväkeä. Joskus tuli englantilainen hänen luokseen ja\npakisi ystävällisesti ja kyseli, oliko hän varoissaan, ja ilmoitti,\nettei pieni omaisuus olisi pahaksi. Silloin kohautti Klaus Baas\npäätänsä, kuin puolikuuro uutta kaunista säveltä kuullen, ja sanoi:\n\"Niin... niin... tottahan se on\", kuin uskoen rikkauksien taivaasta\ntipahtavan; mutta salassa hän heille nauroi.\n\nJa hän kuleksi tuhman näköisenä kaivoksella ja huomasi silloin, että\nsuonet olivat vahvat; ja lähetti salaa kirjeen rannikolle ja pyysi\navuksi luotettavaa miestä.\n\nKun työskenneltiin ankarasti ja sää oli suotuisa, niin valmistui\nsulattimo kahdessa viikossa, ja kaksi päivää sen jälkeen\nolivat ensimäiset kaksisataa tinaharkkoa valetut ja ladottiin\nhärkävankkureihin. Silloin nakkasi Klaus Baas korean laudanpään pois ja\ntuli reippaasti paikalle. Englantilainen kiiruhti luokse ja koetti\npidätellä häntä puheillaan ja aikoi tiliä antaessaan pistää hänen\nkouraansa sadan dollarin setelin. Mutta Klaus Baas ei huolinut kuittia\neikä seteliä, vaan vertasi kuittia kuormiin, ja näki silloin, etteivät\nne lyöneet yksiin; hän luki harkot uudestaan ja jakoi kontrahdin\nmukaan: nämä maksuna, nämä Eschenin liikkeelle.\n\nToiset ihmettelivät ja nurisivat, että tällä tavallahan nyt syntyy\nrettelöitä sittenkin! Klaus Baas vastasi lyhyesti: noudattakoot\nvälikirjaa, tai hän kääntyy lähimpäin viranomaisten puoleen. Ja hän\nmeni majaansa ja istui ovella telttatuolilla koko kuutamoisen yön,\nrevolveri varmuuden vuoksi kädessä.\n\nHuomenna oli jo keinottelijain kiukku lauhtunut, ja he tulivat\nhänen luokseen ja sanoivat hiukan kujeillen: \"No, ettekö te nyt\npuunleikkausta harjoitakaan?\"\n\nKlaus Baas oli vielä liian nuori mukautuakseen samaan sukkelaan sävyyn\nja ärähti nenäkkäästi: \"I am a merchant like you\".[73]\n\nSeuraavana päivänä tuli rannikolta eräs toveri, jonka liike oli\nlähettänyt hänen avuksensa, ja hän jäi hänen luokseen.\n\nKlaus Baas toimitti Hampuriin selostuksen kaivosyrityksen nykyisestä\ntilasta ja kehoitti puolestaan kaivamista yhä jatkamaan, koska se\nkerran oli aloitettu, sekä lähetti viikottain saadun tinan rannikolle.\nToisella kuulla tuli Arthur Escheniltä lyhyt kirje, jossa hän kiitti\nkuivasti Klaus Baasin ilmoituksesta \"rakkaan veljemme kuolemasta.\"\nLiikepuolta koskevat seikat selvittäisi konttori, jossa Klaus Baas\npalveli. Mutta sitten kirjoitti konttori, että heidän tehtäväkseen oli\nmäärätty myydä tuo \"kovanonnen kaivos\" mitä pikemmin, ja se oli\npäättänyt lunastaa sen itse. Siten jäi Klaus Baas vielä puoleksi vuotta\nkonttorin palvelukseen kaivokselle. Sen jälkeen hän anoi pääsyä\ntakaisin konttoriin. Tuli viimeinen sydänmaassa olon päivä, viimeinen\nhaudalla käynti, sitten rannikolle paluu.\n\nNyt hän työskenteli taas vaaleankeltaisen pulpettinsa ääressä ja pelasi\ntennistä vihreällä ruohikolla ja vietti illat hallissa, totisempana ja\nhiljaisempana ja liikkeissään ja puheissaan hillitympänä kuin ennen. Ei\nhän ollut enää joka suhteessa yhtä tyytyväinen kuin ennen: Karl\nEscheniä ei ollut olemassa; Oldenburgin poika oli lähtenyt Singaporeen;\nuudet tulokkaat, joita oli kaksi, olivat liian nuoria ja nulikkamaisia.\nJa kaivosretki olisi voinut luoda hänen onnensa, johtaa hänet\nitsenäisempään asemaan, mutta niin ei käynyt.\n\nJa siksi hän istui illoin monta tuntia pienessä huoneessaan yksinään ja\nlueskeli vanhoja aikakauslehtiä ja ajatteli harmitellen, kuinka kauan\nhän vielä saisi odottaa, kunnes pari kolme häntä ylempää ja pystyvää\nmiestä siirtyisi pois ja hän saisi paremman paikan. Ja hän ajatteli,\nettä taitaa olla parasta kun ei yritäkään täällä, vaan lähtee\nkoettelemaan onneaan Hampuriin.\n\nNiin tuli eteen kotimatka aikaisemmin kuin hän vuosi sitten oli\najatellut.\n\nOliko nyt neljä vuotta siitä, kun hän oli Intiaan saapunut kauniine\nhaaveineen? Lepäsikö nyt siellä metsäisten, sinisten vuorten takana\nvaringapuun alla Karl Eschen? Eikö konttorissa Beachstreetin varrella,\njoka oli ensin niin täynnä ihmeitä ja arvoituksia, ollut hänelle enää\nmitään uutta? Eikö haaveksittu Intia, josta hän oli toivonut, uneksinut\noikeita edistymisensä ihmeitä, ollut häntä edistänytkään eikä näyttänyt\nihmeitä lainkaan? No niin, minkä sille voi! Tehty on tehty! Hän sai\nkiittää onneaan, kun pääsi sieltä edes terveenä kotiin. Hän oli nuori\nvielä, hänen oli nähtävä, eikö kotimaassa riittäisi työtä ja onnea\nhänelle.\n\nTämä höyrylaiva oli suurempi kuin se, millä hän oli Intiaan\nmatkustanut. Ja kaikki paikat oli täynnä: nuoria miehiä, jotka kuin hän\nstraitilla[74] oltuansa palasivat kotimaahan; naineita ikämiehiä,\njotka matkustivat kotiin \"for good\",[75] enimmät hiukan puolivillaisia:\nmiehet puhelivat kursseista, rouvat leningeistä ja koristuksista, ja\nistahtivat aterioitua pariksi kolmeksi tunniksi sohville loruamaan.\nSaksalainen opettajatar, irlantilainen naislähetyssaarnaaja, nuori\nenglantilainen kauppiaan vaimo, joka tuuditti kaksoisiaan pienen\npienessä verkkovivussa.\n\nKlaus Baas meni milloin kenenkin luo juttusille; hän puheli vanhojen\nliikemiesten kanssa kaupasta ja merenkulusta, verkkaisen laiskasti, ja\nkuunteli heidän naikkostensa jalokivi-esitelmiä. Mutta mieluimmin hän\nistui nuoren äidin luona ja keskusteli hänen kanssaan puolisosta,\nlapsista, vanhemmista. Ja hän keinutteli hiljaa vipua ja leikitteli\nlasten kanssa, itsekin sellaista hellyyttä ihmetellen, niin että hänen\nposkillensa syttyi hieno puna. Ja hän vakuutteli omaksi ja rouvan\nkummastukseksi että babyjen sinisilmät muuttuvat ajan pitkään\nruskeiksi.\n\nEräänä pilvisenä, keskikesänpäivänä puolelta päivin hän palasi mukavan\nmatkan jälkeen Hampuriin ja meni erään matkatoverin kanssa hotelliin ja\nsieltä suoraa päätä H.W. Thaulerille, hän tahtoi näet välttämättä\nnähdä, eikö liike voisi tarjota hänelle jotain tointa. Mutta hän saikin\nhuomata, että ylemmät olivat hänen tiellään, niinkuin hän oli jo\najatellut Intiassa; häntä ei koetettukaan kiinnittää liikkeesen; oli\nehkä saatu vihiä hänen keinotteluistaan omin nokin. Silloin hän meni\nhyvinkin allapäin A.C. Eschenin konttoriin. Arthur Eschenin oli\nhuomattavasti hyvin vaikea nähdä lähistöllään häntä, sillä olihan\nhänellä ollut hallussa velivainajan kirjeet, joissa kelpo veli oli\nmoittinut häntä huonoista kaupoista ja liian tuhlaavaisesta\nkotielämästä. Ja hän sanoi hyvin vierovasti, että kuoleman selostus oli\nollut siksi perinpohjainen, ettei hänellä ollut enää mitään kyseltävää;\nmutta äiti kai mielellään tapaisi Klaus Baasia; eikä kysynyt\nsanallakaan, mitä Klaus Baas nyt kotiin palattuansa aikoi.\n\nSilloin Klaus Baas lähti Mittelwegille ja seisoi pian vanhassa\ntutussa salissa, ympärillään nuo tummat öljyväritaulut, seisoi\nystävä-vainajansa äidin edessä. Rouva Eschen itki. Klaus Baas sanoi\ntulleensa ainoastaan sen vuoksi että hänen poikansa oli pyytänyt häntä\nsiellä käymään ja että hyvä tapa niin vaati, -- muuten hän olisi\npysynyt poissa, sillä luonnollisesti tuotti hänen näkemisensä rouvalle\nvain tuskaa; ja hän oli kertonut jo kaikki tarkalleen ja totuuden\nmukaisesti kirjeessä. Ja niin sanoen hän asetti pyöreälle sohvapöydälle\nkolme kuihtunutta varinganoksaa, puun, jonka juurella Karl Eschen\nlepäsi, ja lisäsi kuivanlaisesti ja puisevasti, että ystävä-vainaja oli\npyytänyt häntä ajattelemaan hänen äitiään, jos rouva sattuisi\ntarvitsemaan hänen apuaan; sellaista tapausta hän ei tietysti toivonut\nja uskonut, mutta jos sattuisi: hän tekisi kaiken voitavansa parhaan\nystävänsä äidin tähden. Ja kun rouva ei mitään kysellyt, Klaus Baas\nnousi ylös ja odotti, että rouva hyvästelisi. Rouva Eschen katsoi häntä\nlempeästi kyynelten läpi ja näytti haluavan sanoa vielä jotain, tai\nehkä pyytää viipymään, mutta ojensi sitten kätensä ja puristi Klaun\nkättä kovasti; mutta talossa käymään hän ei pyytänyt sanallakaan.\n\nKun Klaus Baas painoi salin oven kiinni ja tuli hämärään eteiseen,\nraottui ovi sen päässä ja kaita laskevan päivän hohde valahti eteiseen.\nHän katsahti ovelle ja näki silloin sieltä pilkistävän nuoren tytön:\nhänen irtaimilla, vaaleilla hiuksillaan hohteli valo kuin kulta. Klaus\nBaas meni eteisestä portaille, ja ajatteli surevaa Eschenin rouvaa, ja\nettä se tyttö oli varmaankin pikku Sanna; hän olisi häntä mielellään\ntavannut, Sanna oli aina ollut niin hupainen ja kiltti. Mutta samassa\naukeni Klaus Baasin takana katuovi ja kuului arastelevia askeleita, ja\nKlaus Baas tunsi, että ne olivat Sannan. Tyttö arasteli yhä; mutta\nvihdoin hän teki lujan päätöksen ja tuli kiireesti alas ja alkoi puhua\n-- Klaus Baas luuli hänen kysyvän jotakin velivainajasta -- ja pyysi\nhyvin häpeissään:\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Baas, mutta minulla olisi pieni pyyntö...\nMuistatteko, kuinka otitte silloin neljä vuotta sitten, kun olin\nkymmen-vuotias, minut vuoteesta ja kannoitte toiseen huoneesen... äiti\nja sisko -- joka on nyt Meksikossa -- ja tyttö, joka silloin oli siinä,\novat luvanneet, etteivät he hiisku siitä kellekään. Mutta teidän täytyy\nmyös se ehdottomasti luvata, herra Baas, olkaa nyt niin hyvä?\"\n\nKlaus Baas oli hienolle, komealle tytölle kohtelias kuin täysikäiselle\nneidille ainakin -- kuinka voimakkaat, upeat huulet Sannalla oli; yhä\nvieläkin niiden lomasta hampaat vähä väliä pilkistivät -- ja Klaus Baas\nvastasi kohteliaasti: \"Lupaan tietysti... mutta miksikä...?\"\n\nSanna tähysteli kenkänsä kärkeä ja sanoi hämillään ja tärkeästi:\n\"Kun on eräs ystävä... häpeäisin faktillisesti kuollakseni, jos hän\nsaisi sen kuulla! Ja sitäpaitsi: hän tulisi ihan hulluksi\nmustasukkaisuudesta. Olkaa nyt niin hyvä, herra Baas! Miten\ntaivaallista, jos voisitte vannoa, ettette siitä hiisku kellekään!\"\n\n\"No minä vannon kautta sieluni\", lupasi Klaus Baas ja ojensi kätensä,\n-- ja piteli Sannaa kädestä, vaikka hän jo kääntyi mennäkseen. Ja\nkysäisi silloin iloisesti, kädenlyönnin yhä yhdistäessä heitä:\n\"Ja -- osaatteko vielä matkia tiikeriä ja jalopeuraa kuin silloin,\nkuusivuotiaana?\" Mutta nyt väänsi Sanna arasti ja melkein peläten\nkätensä irti ja meni sisään. Klaus Baas pudisti katkerasti päätänsä.\nKorskea, kummallinen heimo! hän supisi ja meni kaupungille.\n\nHän ehti vasta illalla omaistensa luokse. He asuivat nyt uudessa\npaikassa, avarammassa huoneistossa Wexstrassen varrella. Klaus Baas\nihmetteli, miten pian nuori väki kasvaa, ja istuskeli äidin\nompelupöydän vieressä, -- sekin oli sillä välin laajentunut -- ja\nkyseli kaikellaista ja vastasi lempeästi nuorimpain lukemattomiin\nkysymyksiin. Hän kuuli, että Laura Morgenstern oli kuollut ja että\nKalli Dau oli toisena perämiehenä samassa laivassa, joka oli\nsivuuttanut heidät tulomatkalla Suezin kanavalla. Ja sitten hänen oli\nlähdettävä katsomaan Hannan huonetta; Hanna oli nyt valmis opettajatar:\npyylevä ja hiukan kalpea, suora tukka vaalea, silmät hellät ja hyvät.\nAntje Baas ei tietysti puhunut paljoa: istui vain ja ompeli\nlevähtämättä ja katsahti silloin tällöin, melkein välinpitämättömästi,\nkotiin palanneesen poikaansa. Ja tulokkaan täytyi kertoa, kertoa, --\nkunnes kolmetoista-vuotias Riku, joka seisoi hänen vieressään, nukahti,\npainaen päänsä hänen kainaloonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKlaus Baas lepäili yhden päivän kotona ja purki tavaroitaan ja meni\nsitten P.C. Trimbornin konttoriin. Mutta siellä kerrottiin, että vanha\npäällikkö oli vielä kerran ijästään huolimatta lähtenyt pitkälle\nmatkalle Etelämerelle ja ettei hänelle ollut paikkaa tarjolla. Klaus\nBaas tuli tällaisesta vastoinkäymisestä hyvin pahoille mielin ja kyseli\nkaikilta tutuiltaan tointa, mutta ei onnistunut saamaan. Viikon\njuoksenneltuaan hän näki selvästi, ettei toistaiseksi ollut edessä muu\nkuin meno johonkin tavalliseen pankkiin tai laivanvarustamoon,\npikkuvirkaan, jossa sai huonon palkan ja harvoin, tuskin milloinkaan,\ntilaisuutta käyttää omia aivojaan, omaa tahtoaan. Ja äitikin alkoi\nkatsella häneen pilkallisesti.\n\nEräänä päivänä, kun hän palasi taas allapäin turhalta\npaikanhaku-retkeltä, hän pistäysi Alsterdammille päästyään vähäksi\naikaa Belvederen kahvilaan. Siellä hän istuskeli ja aprikoi\ntulevaisuuttaan, ja oli kiukuissaan viinurille, joka ei palvellut häntä\nkyllin kohteliaasti, ja ajatteli: Olisipa boyni tuolla tavalla\nkäyttäytynyt! Ja hänestä tuntuivat nyt -- niinkuin puolisivistyneistä\noloista kotimaahan palanneesta ainakin, -- kotoiset olot ahtailta, ja\nhän mietti päänsä puhki, mitä nyt olisi tehtävä. Ja aina hän vain pääsi\nsiihen surulliseen tulokseen: parasta on lähteä kotimaasta pois ja\nottaa vähäpätöinen paikka Brasiliassa; sitä varten hän oli näet\nkahvilaan tullutkin, keskustellakseen siitä erään tutun kanssa. Mutta\ntuijotellessaan päiväpaisteiselle Jungfernstiegille hän näki sieltä\npylväiköstä päin tulevan pitkän, hoikan miehen, yllä musta helmatakki,\njoka liehui keikkuvan käynnin tahtiin. Hän tuli koivet hiukan hajalla,\nja kautta korvien, jotka pörhöttivät pulskina pyöreässä päässä, paistoi\nilta-aurinko.\n\nTutun näkeminen oli Klaus Baasille kuin vapautus; hän nousi ylös ja\nviittasi ystävää tulemaan luokseen. Heini Peters oli mahdottoman\nhyvillänsä; hän kysyi, miten Karl Eschen oli kuollut, ja kertoi\nkaikellaista heidän yhteisistä tutuistaan. Ja sitten hän alkoi puhua\nomista hommistaan, joista hän tietysti oli hyvin innostunut. \"Minulla\non nyt pieni konttori, Baas, oma saviruukku-agentuuri, kompuksena on\neräs jalo ystävä Busch, jota et vielä tunne. Erinomaisen hieno mies!\"\n\nKiuas Baas kysyi, mitenkäs liike sitten ottaa vedelläkseen?\n\nSilloin Heini Peters nosti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi\nsurullisena: \"Vanhusten täytyy tietysti vähä väliä tukea. Mutta nehän\nantavat rahaa niin mielellään, Klaus. Minä toivon, että se vähitellen\nrupee vetelemään.\"\n\n\"Sinä touhuat liiaksi kaikellaisissa hommissa, jotka eivät kuulu\nkauppatoimeen\", sanoi epäuskoinen Klaus Baas.\n\nHeini Peters nyökkäsi silloin totisena päätänsä ja tuli yhtäkkiä vallan\ntunteelliseksi. \"Nyt olen saanut senkin aikeeni toteutetuksi, Baas!\nKai muistat, että meidän suuren runoilijamme äiti nukkuu meidän\nkirkkomaallamme? Mutta nyt hän ei nuku siellä enää tuntemattomana: hän\nnukkuu nyt korkean lehmuksen alla teitten risteyksessä! Minä matkustan\nylihuomenna sinne, ottamaan osaa muistokiven juhlalliseen\npaljastukseen... Kuulepas, mitäs arvelet, -- lähdepäs mukaan! Isä ja\näiti ihastuisivat niin kauhistavasti, ja eräät hyvät neitoset kanssa!\nHurmaavan hyviä neitoja, saat uskoa! Minä olen kertonut heille usein\nsinusta! Pillit pussiin vaan nyt, tule pois! Sinähän olet vielä ihan\nväsynyt ja kuitti mies! Viikon oleskelu raikkaassa meri-ilmassa\nvirkistää sinua!\"\n\n\"Viikon oleskelu!\" toisti Klaus Baas myhäillen ja siveli tuuheanlaisia\nviiksiään. \"Ei, veli hyvä! Viikkoa en siedä olla mokomassa maakylässä!\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKaupunki oli aukealla, vihreällä lakeudella. Raikas tuuli puhalteli\nmereltä ja keinutti vanhain ja äsken istutettujen puiden latvoja, jotka\nkohosivat milloin yksittäin ja milloin ryhmissä ja riveissä matalien,\npunaisten kattojen joukosta. Kadut olivat mutkaisia, ja vähän liikkui\nväkeä niiden kaidoilla käytävillä. Torin reunassa komeili suuri,\nkömpelö ja ruma kirkko, ja sen kulmalla seisoivat maalaisen vankkurit\nkuin mikä pieni lelu.\n\n\"Katso tuonne\", huudahti Heini Peters, kohottaen pitkää kättään ja\nosoittaen harmaata, satavuotista taloa heitä vastapäätä. \"Tuolla\nseisovat jo portailla minun vanhempani! Ah noita hyviä ihmisiä! He ovat\njo vanhanpuoleisia, Klaus, menivät naimisiin myöhään. Ah minun rakkaita\nvanhuksiani! He kuolisivat surusta, jos minä lähtisin ulkomaille!\"\n\nHän heilutti hattuaan ja kättään ja hänen takkinsa pitkät helmat\nvilkuttivat myös. \"Katsokaa, tässä minä tuon intialaista!\" hän huusi.\n\"Se on vielä ihan ruskea auringon paisteesta ja kuiva kuin kapakala!\"\n\nVanhukset antoivat vieraalle kättä ja veivät hänet aivan heti katettuun\npäivällispöytään ja kysyivät kuulumisia matkalta; ja äiti hoki vähä\nväliä: \"Voi herranen aika, Heini, mitä jos sinun pitäisi tehdä\nsellaisia matkoja!\" Ja he kyselivät kaikellaista Klaus Baasin omaisista\nja niistä ajoista, jotka hän oli viettänyt samassa konttorissa heidän\nHeininsä kanssa. Klaus Baas istui mukavassa asennossa ja nautti\nkotipuolen ilmasta ja siitä hetkestä täysin siemauksin ja ihaili\nmilloin oivallisesti katettua pöytää, milloin kauniilla kuvilla\nkoristettuja seiniä tai noita kolmea miekkosta, jotka olivat vieraalle\nniin ystävällisiä ja samalla toisilleen hassunkurisen helliä: pistivät\nkätensä toistensa kainaloon ja tyrkyttivät tosilleen punaviiniä sanoen:\n\"Voi kuinka sinä olet hyvä!\" \"No mutta isä kulta!\" \"Pidähän nyt huolta\nitsestäsi!\" \"Mutta ethän sinä nyt ollenkaan pidä puoliasi, lapsi\nparka!\" \"Hei, Heini, otapas vielä pieni kulaus!\"\n\nAterioitua tarttui Heini Peters Klaus Baasin käsikynkkään ja lähti\nnäyttelemään hänelle kaupungin merkillisyyksiä: kirkkoa, joka muinoin\noli ollut laajan alueen Herran huoneena, mutta oli nyt aivan liian\nsuuri sekä vanha ja ränsistynyt: kaupungin ylpeys ja huolen esine;\ntalonpoikaistaloa, jossa oli kyömyinen, reuhottava olkikatto ja siro\nrunkoristikko ja somilla leikkauksilla koristetut vuoliaiset: se oli\nlöydetty kaukaa kotiseudun yksinäisestä kylästä, pienen tammilehdon\nlaidasta, sinne unohdettuna ajan kiitävän virran lähteelle, ja oli\ntuotu tänne ja pystytetty tupineen ja eteisineen viheriäiselle niitylle\nvanhan lehmuksen varjoon, muistuttamaan nousevalle nuorisolle esi-isien\nelämästä ja tavoista. Ja Heini Peters näytti kaupungin raatihuoneen:\nrauhallinen, vankkapiirteinen kuva koko seudun terveestä kansasta;\näsken valmistuneen kansakoulun, jonne kaupungin pikku väki kokousi\nvaloisiin saleihin tai äsken istutettujen lehmusten piiriin,\nleikkikentille; sekä satamaan vievän kadun ja sen varrella useita\nsuuria liikeyrityksiä, vanhempia ja nuorempia: hiilentuonti-liikkeen,\nsuuren puusepänpajan, kaksi jauhokauppaa, komean puuhovin korkeine\nlankku- ja yhä korkeampine lauta- ja rimataapeleinensa. \"Kas tuolla\",\nsanoi Heini Peters sitten, osoittaen komeaa taloa, joka oli puuhovien\nvieressä, \"asuu kaupungin kauniin neitonen! Mikä hurmaava olento! Hän\noli äsken ikkunassa ja näki meidät. Nyt se katosi. Minä olen jo monasti\nhänestä sinulle kertonut. No, sittenpähän näet!... Ja nyt mennään\nkalmistoon!\"\n\nSe oli aivan lehmusten peitossa, jotka ympäröivät sitä suorasivuisena\nneliönä; mutta oli niitä piirin sisälläkin hautojen välissä. Ja\nerikoisen korkeat ja kauniit olivat ne kujat, jotka jakoivat ristiin\nkäyden tarhan neljään osaan.\n\nHeini Peters oli äsken heltynyt; nyt hän suorastaan haltioitui. Hänen\näänensä värähteli liikutuksesta ja hänen pitkäin jäsentensä liikkeet\nolivat juhlallisen mahdikkaat. Hän viittasi haudankaivajan asuntoa:\npientä, punakattoista majaa puiden vihreässä siimeksessä. \"Kas tuossa\nasuu minun kallehin ystäväni! Kukaan ei tätä kirkkomaata tunne niin\nperusteellisesti kuin me kaksi; kukaan ei rakasta sitä niin puhtaasti\nkuin me kaksi.\"\n\nHän vei vieraansa pitkän, valkean penkin luo, joka oli käännetty illan\nlaskuun päin; siitä oli näköala koko kuolleitten kedolle, keltaisten\nsauramojen verhoamalle. \"Täällä me istutaan niin usein tunnit pitkät\",\nhän jatkoi. \"Ah, kun aurinko laskee ja pilvet ruskottelevat sen\nympärillä, ja kun kullakin pikku kumpusella on oma varjonsa, ja kun me\nsaamme puhella kuolleista: ihanaa, hurmaavaa! Näetkös tuota\nhautakummelia tuolla?\" hän jatkoi, nyt hiljaisemmalla äänellä, \"tuolla,\nsitä juuri? Sinne laskettiin neljätoista vuotta sitten pitkä, paksu,\npyöreä Taneli Tamp, seudun mainittavimpia miehiä, joka painoi\nkaksisataa naulaa. Ja ajattelepas tätä nyt: kun minä kolme vuotta\nsitten kävelen täällä ystäväni kanssa eräänä syksyn harmaana iltana\nlehmuskujissa, niin minkäs näin: hautakummelin toinen sivuseinä oli\nluhistunut melkein sisään. Me avattiin aukkoa lisää ja tahdoimme nähdä,\nmitä tuosta suuresta miehestä oli jälellä. Nostimme arkun kannen pois\n-- ja mitäpäs luulet, että hänestä oli jälellä? Mitä oli jälellä\nsuuresta, kuulusta, paksusta merkkimiehestä?\" Heini Peters napsahutti\nsormiaan ja naurahti omituisesti, hiljaisen iloisesti ja sanoi: \"Ei\ntämän vertaa! Ei kerrassa mitiä!! Ja hänellä oli kaksi suurta tilaa ja\nhän painoi nauloja kaksisataa! Hänen arkkunsa perästä kulki kolme\npappia... nyt: ei mitään! Ei kerrassa mitään! Pikkusen lahoa multaa\nvain, hyppysellinen, linnun noukkaama! Haha -- minne hän oikein hävisi,\ntuo mainio mies?\"\n\nHeini Peters naurahti hiljaa ja iloisesti, ja käveli vähän aikaa\nedeltä, ja seisattui sitten ja kuiskasi: \"Katsopas tänne... tätä\nhautaa! Tästä syntyy vielä kerran hauskoja tarinoita! Oli näet kerran\ntäällä meidän kunnassa tyttö, joka oli hiukan hassahtava ja rampakin,\nja leikitteli kaiken ikänsä -- hän eli lähes kuusikymmen-vuotiaaksi, --\nleikitteli pitkillä, paksuilla rautaketjuilla. Muuta hän ei tehnyt\nmilloinkaan: leikitteli vain leikkimistään ketjuilla, jotka kuluivat\nkiiltäviksi kuin hopea hänen käsissään. Ja kun hän sitten vihdoin\nkuoli, niin ei ymmärrettävästikään tahdottu enää nähdä noita ketjuja,\nja annettiin ne hänelle hautaan mukaan. No ajattelepas nyt päivää, joka\non kerran koittava: täällä aletaan lapioida ja tehdä töitä uusia\nhautoja varten -- ja silloin löydetään ne ketjut! Mitä luulet\najateltavan? Murhaa, kauheita surmatöitä ja vankeutta! Ja katsopas: ne\nketjut olivatkin tytön leluja! Että todellisuus oli merkillisempi kuin\nheidän mielikuvituksensa -- sitä eivät he älyä ajatella!\"\n\nJa Heini Peters nauroi itsekseen ja käveli edelleen. He kulkivat nyt\nlehmuskujan päähän ja tulivat kahden huonosti vaalitun haudan luo.\nSiellä osoitti Heini Peters taas hautaa, jolla oli vielä kummun muoto,\nvaikka sitä jo ruoho ja sauramot peittivät.\n\n\"Katsopas tätä hautaa\", hän sanoi ja tarttui Klaus Baasin käsipuoleen.\n\"Täällä eli ennen vanha rouva, jonka kaikki tunsivat, sillä hänellä oli\nmerkillinen kyky nähdä vain elämän nurinkuriset ja mustat ja onnettomat\npuolet. Ja ei ainoastaan nähdä, vaan myös ennustaa kaikesta tulevasta\npelkkää onnettomuutta. Hän kuleksi kärtyisenä ja synkkänä kylillä, ja\njokainen väistyi hänen tieltänsä, sillä jokaisen työt ja toiveet hän\nmuserti samalla tuomiolla kuin omansakin, tuomiolla, joka oli aina\nhänen huulillaan: 'Se on niin hullua ja nurinkurista.' Mutta kun hän\nsitten kuoli ja haudattiin, niin sattuivat pappi ja haudankaivaja\nystäväni olemaan hiukan huolimattomia, sillä lapsilauma leikki ja\nmelusi kirkkomaalla. Ja siitä johtui, että kantajat laskivat arkun\nhullusti hautaan: pääpuolen länttä kohti. Pappi ja ystäväni huomasivat\ntiettävästikin sen, mutta he iskivät toisilleen silmää ikäänkuin\nsanoen: 'Kas minkä hullun tempun se muija meille vielä teki!' Ja sitten\nhe vilkaisivat toisiinsa taas ja se merkitsi: 'Se oli hänelle\nparhaiksi! Jääköön hän vaan siihen asentoon! Hän synkensi niin monta\nsielua sanomalla: kaikki on niin nurinkurista, joten hän nyt voi maata\nhaudassakin nurin kurin.' Hauta luotiin niin ollen umpeen ja\najateltiin, että sillä hänestä on päästy! Mutta eräänä lauantaina kun\nminä tulin Hampurista tänne ja menin tuon ystäväni luo, niin hän sanoi\nminulle, että hän ei ollut saanut rauhaa sen matamin vuoksi. Ensistään\nsiksi, että se oli ennustanut aina pahaa, ja ennustukset olivat nyt\nhäneen itseensä nähden käyneet toteen: hän joutui hautaan nurinpäin;\njoten hän nyt -- missä ja minkälaisessa tilassa lieneekin, -- varmaan\ntoivottelee papille ja hänelle vaikka mitä elämän pahaa. Ja toiseksi\nmyös siksi, että mitenkäs sitten käy, kun hautausmaalla noustaan ylös\nkuolleista ja kaikki muut nousevat ylös oikein päin, kasvot itää kohti,\njosta Vapahtaja tulee eli josta aurinko nousee tai miten se nyt lie, --\nja mummo yksinään nousee takaperin: selin itään, kasvot länteen? Hän\nsaattaa tulla siitä suorastaan hulluksi, saattaa valittaa ylimmälle\ntuomarille tai karata syyllisten kimppuun, -- sillä onpa heidän vain\noltava läsnä siinä tilaisuudessa. Tai herra ties mitä onnettomuutta\nsiitä saattaa koitua; niin merkillisesti vain oli asiat, ettei ystäväni\nvoinut päästä siltä ajatukselta rauhaan ja oli tulla ihan hassuksi. --\nNo, mitäs muuta: haimme samana iltana pari naapuria avuksi ja avasimme\nyöllä haudan ja käänsimme mummon oikein puolin.\"\n\nHeini Peters nauroi ja napsahutti sormiaan: \"Eikö se ole mukavaa?\nMitä?... Eikö ole mukavaa? Mutta nyt, seuraa minua!\"\n\n\"Silmää tuota\", hän lausui sitten sangen vakavasti ja juhlallisesti ja\nosoitti aivan uutta hautaa, joka oli kauniilla paikalla, käytäväin\nristeyksessä, suurten lehmusten siimeessä, hautakivi verhottu\nvaatteella. \"Tässä lepää meidän suuren runoilijamme äiti.\" Ja asettaen\nhennon kätensä hautapatsaalle hän jatkoi: \"Ensin oli hän tuolla\nrinteellä köyhäin puolella, mutta minä sain hänet siirretyksi tänne, ja\ntässä hän nyt lepää. Olen ylpeä siitä, että sallima valitsi minut tämän\nkunnianosoituksen täyttäjäksi; ja olen hommannut sinut tänne tänään\nsentähden, että patsas vihitään juuri nyt iltapäivällä.\"\n\nTodellakin alkoi kirkkomaalle tulla pian väkeä pyhäisissään, ken\nmiltäkin pikku kujalta, vanhaa ja nuorta. Sitten käveltiin edestakaisin\nsivukäytävillä ja pysähdyttiin hautain luona ja kokoonnuttiin käytävien\nristeykseen. Ja pian tuli lehmuskujaa pitkin pieni juhlakulkue: tuli\npikku tyttöjä opettajansa johdolla, vaaleissa puvuissa ja kukkaskorit\nkädessä, tuli valtuusto, ja tulivat papit. He järjestyivät haudan\nympärille, ja rovasti astui esiin, otti samettimyssyn päästänsä ja\nylisti syvämietteisin sanoin runoilijan äitiä ja hänen poikaansa, ja\ntodisti, että luterilainen pappi, jos hän on voimakas persoonallisuus\nja oma olio, saattaa tunkeutua kirkonopin piikkilanka-aidan lävitse\nymmärtämään toista suurta persoonaa ja omaa oliota, vaikka tämä oli\nkulkenut vapaasti omia teitänsä kirkosta ja ihmisten arvosteluista\nhuolimatta.\n\nKlaus Baas oli kuudenkolmatta vanha ja hän oli viettänyt neljä vuotta\nloitolla kotipuolesta ja Holsteinin valkohipiäisistä tytöistä. Hänestä\ntuntui Heini Peters, joka miettien tuijotti peitettyyn patsaasen,\näitelän sentimentaalilta, juhla tarpeettomalta ja papin puhe tyhjän\nhyllyvältä. Hän ajatteli: mitä touhua kahdesta olemattomasta! Ja hän\netsi ympäriltään elämää, katsellen nuorten parveen haudan toisella\npuolella. Ja silloin hän näki pääkäytävän vieressä, vanhalla\nhautakummulla, tumman kuusiaidan vieressä, ruskeatukkaisen tytön\nvaaleassa puvussa, kahden ystävänsä seurassa. Hento sulous hohti koko\nhänen olennostaan ja ympäröi hänen hienoa päätänsä. Hänen armauttaan\nlisäsi vielä se, että hän oli hämillään, kun oli sattumalta joutunut\nliian lähelle pääjoukkoa eikä voinut enää lähteä pois korkealta,\nnäkyvältä paikaltaan. Klaus Baas tuijotti ihaillen tuota ihanaa, arkaa\nilmestystä. Silloin kai sanoi joku tytölle: katso miten tuo sinua\ntähystää, -- sillä tyttö vilkaisi pelästyen ja iloiten häneen, ja\nnuorukainen näki hänen puhtaat silmänsä. Klaus Baasin sydän alkoi\njyskyttää melkein kuuluvasti. \"Se on varmaan se puuhovin tyttö! Se on\nkuullut minusta ja näki jo minut! Mikä armas, kaunis tyttö!\"\n\nHän vilkaisi syrjästä Heini Petersiin: tämä seisoi yhä punervatukkainen\npää kumarassa: muistojen ja jalon tekonsa taakka sitä painoi. Klaus\nBaas peräysi hiljaa pois joukosta ja pääsi huomiota herättämättä piirin\nulkopuolelle, ja kiersi sievoisen kaaren, löysi paikan, josta voi\nkatsella tyttöä paremmin. Ja hän näki haudan aidalla pienen, ruskean\nkuultavan käden, hän näki hienosti kaareuvat uumat ja hennon poven,\njoka liikkui ohuen vaatteen alla. Ja nyt, nyt katsoi tyttö taas aroin,\nuteliain silmin häneen... Herra Jumala, miten armas!\n\nSitten loppuivat juhlamenot ja vanha väki lähti taas kävelemään ja\nhautoja katselemaan. Lapset pyytelivät perhosia, jotka ristien välissä\nliihoittelivat ja kukkasissa kuhisivat. Arvon valtuusmiehet astelivat\nvakaina tarhan leveätä käytävää, ja yhtäkkiä Klaus Baas huomasi Heini\nPetersin sen tytön vieressä... tyttö punehtui ja nyökäytti päätänsä\nsievästi... Mutta samassa loikkasi Klaus Baas luokse, ja nousi\nkummulle, missä tyttö seisoi, ja hän tarttui pieneen viileään käteen ja\nkuuli Heini Petersin esittelevän: \"Tämä nyt on Martje Ruhland,\npuuhovilta... kuule eikö tämä juhla ollut liikuttava, Martje? Ah,\nkatsopas Klaus, kuinka ihmiset vaeltavat hiljaa... oi tätä pyhäisen\niltapäivän ja kalmiston rauhaa!\" Mutta Klaus Baas piti yhä tytön kättä\nja unohtui aivan hänen silmiinsä, ja riemuitsi ja vaikeni. Silloin\ntyttö loi katseensa arasti maahan ja virkkoi epäröiden, sangen\npehmoisella äänellä: \"Minä näin teidän menevän tänään ohi... Mutta nyt\nminun olisi mentävä kotiin...\" Silloin Klaus Baas veti hänet alas\nhautakummulta.\n\nJa sitten he kulkivat rinnakkain ja Klaus Baas kertoi kaikellaista:\nkertoi kuinka hän ennen oli aina halunnut käydä täällä ja kuinka aika\nvihdoinkin oli sen sallinut, halu voittanut; ja kuinka hän nyt oli\nonnellinen. Neito katsoi häntä arasti, ja hänen silmistään kuulsi koko\nhänen sielunsa: hellä, arka naisen sielu. He tulivat kastanjakäytävään\nja Klaus Baas kertoi paraikaa, miten ihanalta ja uudelta kotiseutu\nhänestä tuntui. Ja he tulivat puuhoville korkeain lankku- ja\nlautataapelien väliin, ja silloin Heini Peters sanoi: \"Mennään Martje\nRuhlandin luo kahville.\"\n\nPerhe istui jo pyöreän pöydän ympärillä ja tervehti Heini Petersiä,\nvanhaa naapuria ja ainaista vierastaan, ja oli nuorelle muukalaiselle\nhyvin ystävällinen. Isäntä, hento, parraton vanhus, kyseli kuulumisia\npatsaanpaljastusjuhlista, kehui pastoria, mutta moitti hiukan\npormestaria. Emännällä, sävyisällä harmaahapsella, oli tyttären\nlempeät, hiukan elämänarat silmät, ja hän puhui pojistaan, jotka olivat\nhänen kuvaamattomaksi surukseen kaikki pesästä poissa, mutta\nJumalan kiitos, kaikki kelpo toimissa: vanhin Kielissä jossakin\npuutavaraliikkeessä: hän ottaa aikoinaan isän liikkeen hoitoonsa; ja\nkahdella nuoremmalla oli Berlinissä tehdas, joka tuotti hyvin. Isä\npudistelikin kuitenkin hupaisesti päätänsä ja sanoi: \"Noo... on siinä\ntinkimisen varaa; omat lapset ovat aina parhaat äideistä... etenkin\nmeidän äidistä.\" Mutta rouva ei siitä huolinut, vaan kertoi yhä\npojistansa. Sitten tuli sisään vanhempi sisko; hän oli mustissa, oli\nnäet jo leski; hänen liikkeensä olivat rauhattomat ja suuret silmänsä\nolivat raskasmieliset. Hän alkoi kysellä Klaus Baasilta, millaisia\nIntian aarteet ovat, ja surkutteli häntä suuresti, kun hän nauraen\nvastasi, ettei hän ollut nähnyt niistä juuri muuta kuin sormukset,\njotka eräällä paksulla, pullealla kiinalaisäijällä oli keltaisissa\nkäsissään. Pikku neito Martje, perheen nuorin, tuli milloin kenenkin\nluo ja tarjosi ja pyysi ottamaan ja tiedusteli kunkin kahvin ja leivän\ntarvetta; ja hänen äänensä oli niin pehmoinen ja vieno kuin olisi ollut\nvielä ihka uusi ja käyttämätön.\n\nKlaus Baas oli vain pari kertaa elämässään istunut kodikkaassa\nporvaripöydässä, viimeksi neljä vuotta sitten Hampurissa, Mittelwegin\nvarrella, kotiutumattomana vieraana salissa, jonka seinillä oli\nvanhoja, tummia öljyväritauluja. Ja nyt hän oli maailman ihanimman\ntytön kodissa, hän istui hänen pöytänsä ääressä, hänen koruttomain,\nystävällisten omaistensa joukossa! Ja kosketti... ah, tytön hiha\nkosketti hänen kättään! Kuinka kuvaamattoman hennolta, koskemattomalta\ntuntui hänen joka liikkeensä! Kuinka peloissaan hän katseli Klaus\nBaasia Heini Petersin kertoessa siitä tinakaivosmatkasta! Ah, että\nsaisi hypähtää, tarttua hänen käsiinsä! Ei kai hän ollut kihloissa?!\nHerra Jumala -- olisiko toinen, toinen saanut suudella noita huulia!\nToinenko saisi pitää tuota naisellista olentoa luonaan, kantaa häntä\nkäsillään, suojella häntä kaikista vaaroista?! -- Klaus Baas kertoi\nvielä vanhemmalle siskolle kaikellaisia satuja Intian aarteista ja\nkyseli halukkaasti uutista ryöstömurhasta, minkä rouva oli lukenut\nlehdistä, ja lupasi isännälle harkita, liittyisikö hän erääsen\nskattipeliyhdistykseen Hampurissa. Mutta se oli kaikki vain suun\npuhetta: hänen sydämensä, hänen silmänsä, hänen korvansa, ne\nhaaveksivat, ne ihailivat, ne huomasivat vain tuon suloisen, hennon\nnaisen.\n\nSitten hänen täytyi nousta pöydästä ja lähteä, kun Heini Peters hupsu\nkiirehti ja väitti vielä, että he olivat istuneet täällä kahvin\njuonnissa jo yli kaksi tuntia. Klaus Baas ojensi nyt neidolle kätensä\nja huomasi autuudekseen, ettei hän sitä vetänyt takaisin, vaikka se oli\nkauankin hänen kädessään. Martje saattoi heitä ulko-ovelle ja nojaili\nsiinä ovenpieleen -- oi miten hän oli siro ja hieno -- ja puheli heidän\nkanssaan vähän aikaa, heidän seisoessaan kadulla. Ja nyt sai Klaus Baas\nvielä kerta antaa Martjelle kättä ja hakea vielä kerta hänen silmiään,\nja löytää ne ja hurmautua. Mutta sitten hänen täytyi mennä.\n\nHeti hän alkoi pommittaa kysymyksillä Heiniä Petersiä ja sai kuulla\ntytöstä pelkkää hyvää. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei Heini Peters\nollut suinkaan kelpaava arvostelija eikä hän juuri hänen sanojaan\nkuunnellutkaan. Hän oli itse nähnyt Martjen ja hänen kotinsa! Oliko\nherttaisempaa, kunnioitettavampaa kotia ilman alla. \"Kerrassaan kelpo\nväkeä!\" sanoi Heini Peters vakuuttavasti. \"Kaupungin kantaväkeä,\nkunnioitettuja ja varakkaita. Vanhin poika, joka on Kielissä\npuutavaraliikkeessä, on kyllä kuivanlainen ja arkipäiväinen eikä oikein\nmiellyttävä. Mutta toiset: hienoja poikia; heillä on Berlinissä\nsoitinkauppa. Vanhimmalla tyttärellä on takanaan onneton avioliitto ja\nhän on hiukkasen fantastinen; se on äidin ominaisuutta.\"\n\n\"Mutta sanopas\", kysyi Klaus Baas tulistuneena, mikä johtui kai vielä\nIntian auringosta, \"miten on mahdollista, että niin suloinen ja kaunis\ntyttö on jäänyt naimattomaksi?\"\n\nHeini Peters levitti käsiänsä ja sanoi juhlallisen epätoivoisesti:\n\"Siksi, että ihmiset ovat niin hassuja!... Mutta hän on vasta\nkolmenkolmatta ja on hiukan kaino ja arka niinkuin näit. Hänen täytyy\nsaada luottoa. Minä ottaisin puolisoksi hänet kohta, mutta hyvä\nystäväni Busch sanoo: sinä et ole vielä kypsynyt avioliittoon, sinun\nsydämesi on vielä liian huikenteleva!\"\n\n\"Äh!\" ärähti Klaus Baas, \"juokse suolle Buschinesi!\"...\n\nSitten hän kävi joka päivä puuhovin perheessä, joko yksin tai Heini\nPetersin kanssa: aamupäivällä juomassa lasin teetä, kello kolme kupin\nkahvia, kello kuusi taas lasin teetä. Nuo kuppi- ja lasi-istunnot\nkestivät pitkän aikaa: puuhovilaisilla ei tuntunut olevan kiirettä\nmilloinkaan. Hupaisaa oli kävellä isännän kanssa taapelitarhassa ja\npuhella Pommerin parruista, Ruotsin hongista ja Preussin rimoista --\ntai ylimalkaan silmäillä maaseutulaisliikettäkin ja näyttää, miten\nhelposti hyvä liikemies perehtyy toiseenkin ammattialaan. Ja kuinka tuo\nukko oli selvillä kaikesta, mikä koski omaa kaupunkia: sen hallinnosta,\nsen yhdistyksistä, joka talosta! Ja hänen arvosteluissaan oli pontta ja\nperää! -- Herttaista oli puhella rouvan kanssa, joka tunnit pitkät\nistui akkunan luona kapulapitsiä nypläten -- ja vilkaisten vähä väliä\nromaaniin, joka oli auki nyplypatjan vieressä. Miten herttaisesti hän\nkertoi romaanistaan: prinsessoista, jotka menivät aina naimisiin\nsikopaimenten kanssa, ja tuhkapöperöistä, kreivien morsiamista! Entä\nomista lapsistaan! Mitä hyväsydämistä, kunnon väkeä he olivat! Niin,\nsellaisissa perheissä on vanhan sivistyksen leima! Rouvan vaari oli\nnäet ollut valtioneuvos, tai mikä lie ollut. Mutta mikä oli Klaus\nBaasin vaari? Mäkitupalainen! Toinen pojista oli luvannut äidille\nItalian matkan, toinen oli kutsunut hänet jo etukäteen häihinsä: erään\nkorkean upseerin tytär oli näet hänelle suosiollinen. Ja miten hassua\noli, kun isä hauskan epäilevästi tokaisi väliin: \"No no, muori...\nKunhan tuo nyt olisi totta!\"\n\nJa miten intresantti tuo leski oli, tuo vanhin tytär, joka tuli\nvähitellen yhä selväpiirteisemmäksi ja alkoi hämärin sanoin, suuret\ntummat silmät hapuillen, puhua, tosin vielä hiukan hämärästi,\nihmisistä, joiden rikkaudet olivat vääryydellä saatuja: mutta kyllä oli\nniitä, jotka tunsivat heidän rikoksensa ja kerran riistäisivät heiltä\ntuon seitsenlukkoisen lippaan! Silloin isä nauraa höhötti herttaista,\nleppoisaa nauruaan: \"No sinäkin, senkin lipastelija... aina samaa\nlopotusta!\"... Entä pikku kulta sitten! Miten kiltisti hän istui äitiä\nvastapäätä akkunan luona ja miten nyplykalikat hyppelivät hänen\nkauniissa käsissään! Miten somana ja kauniina hän väikkyi kodikkaissa\nhuoneissa! Voi herttaisin jumalanluoma!... Todentotta: ken sai istua\ntässä piirissä, ken sai nimittää itseään tämän perheen jäseneksi --\nkatkeran nuoruuden, kovan nelivuotisen vieraalla maalla olon jälkeen,\nja ventovieraiden kylmän seuran, hän voi kerskua olevansa autuas.\n\nIltaisin hän istui lampun ääressä pienessä kamarissa, jonka Heini\nPeters oli hänen asunnokseen varustanut, istui eikä voinut mennä\nlevolle: luki kauniita lemmenlauluja ja runokirjoja, joiden rivejä\nHeini Peters oli piirrellyt sinikynällä, hienosti huolellisesti\nviivoitellut, vanhoja ja uusia runoja: Chloeta ja Daphnea -- kuka\nnoiden onnellisten nimiä muistikaan -- aina Friederikeen ja Erikaan\nsaakka. Ja vielä vuoteelta hän katseli niitä monia kuvia, joilla Heini\nPeters oli kammion seinät koristanut: hienoja naisia kaikellaisissa\nvaipoissa ja harsoissa; hautausmaita; suurta pääkalloa, jonka muodosti\nlähempää katsoen kaksi kaunista neitosta: kolkot silmäkolot olivat näet\nheidän sievät, kiharaiset päänsä. Heini Peters ihaili suuresti\nvertauksellista, kuvaannollista!\n\nKun Klaus Baas meni neljännen päivän iltana Martjen luo -- oli\nhiljainen, tyyni sää ja ilmassa uhkaavan ukkosen ja myrskyn painostus\n-- ja oikaisi tutun tavalla suoraan kastanjakujalta tarhan poikki\npuistoon, niin hän näki Martjen yksinänsä lehtimajassa. Tyttö aikoi\nkavahtua ylös ja hiipiä pois, mutta Klaus Baas pyysi häntä jäämään, ja\nistui penkille sopivan matkan päähän arasta neidosta ja kyseli häneltä\nsydän jyskyttäen minkä mitäkin: taudeista ja vaaroista, joista hän oli\npelastunut, hänen leikkitovereistaan, hänen pikku matkoistaan. Martje\ntuli silloin vähän rohkeammaksi ja nojausi rinnoin pieneen ympyräiseen\npöytään ja piti pikku kättään pöydällä ja aukoi sitä ja piti vuoroin\nnyrkissä. Klaus Baas kumartui nyt hieman ja alkoi puhella hänen\nkäsistään: kuinka kauniisti tuo punakivisormus sointuu hänen tummaan\nhipiäänsä. Ja jyskivin sydämin hän painoi kätensä lujasti pienelle\nneidonkätöselle, joka heti paikalla herkesi liikkumasta, kuin kiinni\nsaatu, kauhistunut perho, joka ei enää siipiään avaa. Silloin kuohahti\nKlaus Baasin sydän ja hän pudisti kätöstä ja sanoi: \"Minä rakastan\nsinua, rakastan sinua... Sano... pidätkö sinä minusta yhtään?\"\n\nMartje katsoi häntä peläten ja henkäisi: \"Mutta minä en lähde\nHampuriin! Tahdon jäädä äidin luokse!\"\n\nKlaus nauroi riemusta ja ihastuksesta ja rakkaudesta: \"Ah kullan\nmurunen! Sinä sydänkäpynen!... Siitä sovitaan! Kunhan vain pidät\nminusta! Se sinun täytyy heti minulle sanoa!\" Ja hän kumartui Martjen\npuoleen ja haki hänen silmiään.\n\nMartje nosti liikuttavan arasti päätään ja katsoi häntä silmiin, mutta\npelokkaasti, kuin olisi Klaus nyt ollut vielä paljon vaarallisempi kuin\nennen, ja toisti äskeiset sanansa: \"Mutta minä en tahdo pois äidin\nluota.\"\n\nArmas pelko, joka väristi neitoa ja kuvastui koko hänen kasvoissaan,\nkiihdytti Klaus Baasin aivan vimmaan; hän veti Martjen sulosanoja\nkuiskien varovasti luokseen. Martje mukautui hetkiseksi, mutta sitten\nhän taas vetäytyi irti kärsimättömänä... \"Minun täytyy nyt mennä...\"\nHän pakeni, ja kun Klaus astui lehtimajasta, ei häntä enää näkynyt.\n\nKlaus Baas seisoi hetken paikallaan onnen hurmiossa. Sitten hän\nkääntyi ripeästi ja meni kuin ainakin ihminen, joka heti tahtoo\nsaada ainoan, välttämättömän onnensa, lautatarhaan, jossa isä oli, ja\nselitti hänelle heti, mitä häneltä tahtoi, ja kertoi Pommerin\nkolmituumalankku-taapelien välissä vanhemmistaan, lapsuudestaan,\noppivuosistaan, tulevaisuuden toiveistaan.\n\nIsä kuunteli häntä suopeasti hymyillen ja sanoi: \"Me näimme jo, että\nniin se käy. Huomasimme, että piditte lapsukaisestamme ja hän teistä;\nme olemme siitä jo keskustelleet. Tulkaa nyt vaan sisään.\"\n\nKun Klaus Baas astui tuohon kodikkaasen huoneesen, jossa oli\nminkä mitäkin pikku korua: liikoja pöytiä ja hyllyjä ja kuvia,\nkukkajalustoita, nyplypatjoja, ja kun isä kertoi tapahtuman, laski äiti\nkädet helmaansa ja purskahti itkuun: hänen oli niin kauhean vaikea\nantaa miehelään lastansa, vaikka hän Klaus Baasiin luottikin, jo siksi,\nettä hän oli hyvän Heini Petersin monivuotinen ystävä; mutta se särki\nkuitenkin niin onnettomasti äidin sydäntä. Vanhempi sisko vuodatti myös\nkyyneleitä ja sanoi, että hänestäkin oli vaikeaa laskea lapsi-parkaa\nkotoa; ja horisi sitten honkiin lippaastaan: kunhan se lipasjuttu\nselviäisi, niin hän ostaisi lapselle morsiuslahjaksi jonkun kultaisen\nkalleuden: ihmeellisen, vallan prinsessalle sopivan! Isä kepsutteli\nhuoneessa edestakaisin, kaatamatta ainoaakaan kukkajalustaa ja pikku\npöytää, ja pakisi lempeästi: \"Älähän nyt itke, muori, täytyyhän sen\nkerran tapahtua. Ja sehän on nyt niin hyvin, niin hyvin. Ja älä nyt\nsinä viitsi siitä lippaastasi taas, Flora! Menepäs sen sijaan, hae,\nmissä se lapsukainen piiloitteleikse.\"\n\nSilloin Klaus Baas juoksi perhehuoneesta ja löysi Martjen keittiöstä,\ntavalliseen tapaansa auttelemassa illallista varustettaessa. Martje\nantoi Klaus Baasin viedä itsensä perhehuoneesen, mutta oli niin\nhämillään, ja keksi heti itselleen puuhaa ja kuleksimista, ikäänkuin\nkeskustelu ei olisi koskenut häntä lainkaan.\n\nNyt sanottiin Klaus Baasille, että he kaikki toivoivat hänen liittyvän\nheidän puutavaraliikkeesensä ja että hän voisi pikku Martjen kanssa\nmuuttaa asumaan pieneen, sievään rakennukseen, joka oli puuhovin\ntoisella puolla kauniissa puutarhassa. Nuoremmat pojat eivät näet\nolleet kumpikaan välittäneet liikkeestä, ja vanhin ei tullut oikein\ntoimeen isänsä kanssa, vaan halusi pysyä Kielissä kelpo virassaan;\njoten nyt oli kerrassaan mainiota, kun saatiin liikemies vävyksi. Ja\nkoska hän vielä, niinkuin he olivat huomanneet, oli hieno mies ja osasi\nseurustella ihmisten kanssa, niin parempaa ei voinut toivoa.\n\nKlaus Baas kuunteli heidän kuvauksiaan silmät riemusta loistaen ja\nsanoi olevansa sanomattoman kiitollinen, kun he ottivat hänet näin\nperheesensä, jossa hän tiesi viihtyvänsä niin mainion hyvin. Hänen\noppivuotensa olivat olleet kovat; viimeksi ne yksinäiset Intian ajat.\nNiinpä olikin häntä tähän taloon kiinnittänyt yhtä paljon kuin Martje\nitse ja hänen rakkautensa, se ystävyys, jolla hänet kaikki olivat tänne\nottaneet vastaan. Nyt kuunteli rouva häntä vesissä silmin, ja isä\ntaputti häntä tuttavallisesti olalle.\n\nIltahämärissä pari tuntia myöhemmin lähti Klaus Baas sieltä, ja Martje\nsaatteli häntä kädestä ovelle. Siellä kietoi Klaus Baas varovasti\nkätensä hänen vyötäisillensä ja kumartui hänen puoleensa ja supisi\nhänen kanssaan hiljakseen: mikä onni häntä yhtäkkiä oli kohdannut,\nmiten Martje askaroisi jo kuuden viikon kuluttua hänen puolisonaan\ntuolla pikku talossa, miten hän näkisi konttorinsa akkunasta suoraan\nkodin akkunoihin, ja kuinka he iltaisin kävelisivät yhdessä\nkastanjakujalla. Martje nojasi rauhallisena hänen käsivarteensa ja\nkuunteli vaieten, ikäänkuin leppoista sadetta, joka Klaus Baasin\npuhuessa paraikaa rapisi. Ja kun Klaus Baas kysyi, oliko Martje nyt\niloinen, niin hän nyykäytti myöntävästi päätänsä. Ja kun hän sitten\nvielä tutki hänen sieluaan, niin hän huomasi, että hän iloitsi siitä\nkun sai jäädä tänne vanhempien luokse; sillä kun puhe koski tätä\nseikkaa, niin hän tuli huomattavasti luottavaisemmaksi ja antoi\nKlaun vetää itseään rintaansa vasten, jopa suudellakin. Mutta\nkuitenkin ihmetteli nuorukainen hänen rauhallisuuttaan, melkeinpä\nvälinpitämättömyyttään, -- hän oli jo näet kokenut, että tytön pitäisi\nhengittää kullan sylissä kiihkeämmin, -- ja hän syleili Martjea\nrajummin ja suuteli hellemmin häntä; mutta silloin vetäysi neito hänen\nsylistään varovasti ja leppeästi pois. Klaus jätti nyt hänet rauhaan ja\nnaurahteli itsekseen: \"Odotapas, kyllä tulet toiselle tuulelle, kunhan\nasumme tuolla toisella puolla ja olet emäntäni!\" Ja Klaus Baas puristi\nja pudisti hänen käsiänsä; mutta Martje ei hänen hurmiosta palavia\nsilmiänsä nähnyt.\n\nKun Klaus Baas sitten käveli yksinäänkin kastanjakujaa pitkin pois,\nlaskeutui äskeisen ihanan kiihtymyksen ja riemun hyrsky hämmästyttävän\npian. Hän tuli aivan järkeväksi ja rauhalliseksi; sellaista kylmyyttä\nhän ei ollut kokenut noihin neljään viime päivään. Yhtäkkiä hänestä\ntuntui siltä kuin hän olisi astunut tärkeän, niin, elämänsä tärkeimmän\naskelen asiaa kylliksi harkitsematta. Hän pysähtyi yhtäkkiä kuin puulla\npäähän lyöty: kylmät mietteet täyttivät koko hänen sielunsa. Hän\nvertaili tapahtumaa entiseen elämäänsä; hän kuvitteli äitinsä sen\nnäkijäksi, ja Pendjahtalissa[76] nukkuvan kylmät silmät -- ja oman\nitsensä. Vai niin oli nyt kohtalo hänen onnensa keikauttanut! Hänestä\ntuntui ilkeältä, hän suoraan sanoen häpesi. Hän ei ollut takonut\nonneaan itse, hän oli ajelehtinut kuin lastu laineilla ja joutunut\nsattumalta jonnekin rannalle, minne vain tuuli vei...\n\nHän kävi hiljaiseksi ja kuunteli sielunsa ääntä: \"Oliko se nyt oleva\naivan niin?\" Hän kuuli sadepisarain rapsahtavan lehmusten lehdille ja\nsitten putoavan maahan... putoavan, maahan, maahan... Niin putoisivat\nhänen elämänsä päivät, verkalleen, samaisina, mukavasti... Toista oli\nhän ajatellut ennen: huimaa, yrittelevää, kohti pilviä kohoavaa! Ah ne\nnuoruuden kimeltävät aatteet! Mielikuvia! Niin, jos Karl Eschen olisi\nelänyt, tai edes Trimborn olisi ollut Hampurissa! Mutta nyt, näin! Ei\nvaroja, ei suhteita! Suuri tulevaisuus ei viittonut täällä:\npuutavaraliike pikku kaupungissa. Mutta liike oli hyvä ja varmalla\npohjalla: ahkeruudella ja kyvyllä sitä voisi laajentaa! Ja ennen\nkaikkea: Martje Ruhland! Martje Ruhland!! Ah armas jo tuo nimi!\nTuhannen kertaa armaampi vielä hän itse! Tuo naisten suloisin, hänen,\nhänen ikiomansa! Hän oli löytänyt sen, joka tyydytti hänen\nvuosikautisen, kuuman kaipuunsa: kaunis, puhdas nainen! Täydellisesti!\n\nKlaus Baas kulki pari askelta, ja töksähti sitten taas, ja ajatteli:\nMutta miksi minä en iloitse? Olinhan niin autuas juuri näinä odotuksen\npäivinä? Koko kaipuuni ja koko onneni oli saada vain hänet?\n\nPisarat rapsahtelivat raskaina, epäröivinä ja ikäänkuin kuiskasivat:\n\"Harvaan, harvaan... ei hätää... kaikessa harvaan ja hartaasti...\"\n\nHän kohotti päätänsä ja katsahti kaidalle kujalle ylämäkeen... Ja taas\nhäntä kidutti tunne, että hänen elämänsä on tästä lähin kuluva ilman\nmerkkitapauksia, ahtailla toimialoilla... Niin hän nousi kaupungin\ntorille omituisella tuulella: samalla alakuloisena ja autuaana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Klaus Baas kuusi viikkoa sen jälkeen kysyi äidiltään, eikö hän\ntulisi häihin, vastasi äiti lyhyesti ja kylmästi: ei ole aikaa eikä\nhalua hypätä häitä; tulee sitten myöhemmin, jos asiat hyvin menee.\nPoikansa ja Hannan häävaatteista äiti piti hyvän huolen, Hanna lähti\nnäet mukaan; mutta se huolenpito oli kylmää ja välinpitämätöntä,\nikäänkuin häneltä olisi vaadittu liikaa: ajattelemaan sellaista kujetta\nkuin hänen poikansa häitä.\n\nMutta kun Klaus Baas varhain hääpäivän aamuna ojensi hänelle kätensä,\n-- Hanna oli jo mennyt ulos porraskäytävään, -- niin äiti heittäysi\naamuisen pimeässä keittiössä yhtäkkiä hänen kaulaansa ja itki\npakahtuakseen.\n\nKlaus Baas pelästyi ja kysyi: \"Äiti, mikä sinulla on?\"\n\nSilloin Antje Baas sanoi kyyneleitään nieleskellen: \"Luuletko sinä,\nettä minun on niin helppo sinusta erota? Nyt viedään sinutkin minulta.\nSinulla on nyt vaimo ja pian lapset itselläsi. Ja olihan toki joku\nmiehinen kotona!\"\n\nKlaus aikoi lohdutella, mutta Antje Baas lykkäsi hänet ulos. \"Mene,\nmene nyt!\" hän hoki.\n\nKlaus asteli vaieten siskonsa rinnalla ja ihmetteli tätä tapahtumaa\nsuunnattomasti. Hänen ja äidin suhde oli viime vuosina ollut vain\nsellainen, että heidän yhteinen velvollisuutensa oli kasvattaa\norpolapset kelpo ihmisiksi: muuta ei poika ollut nähnyt ja tuntenut.\nMutta nyt hän huomasi, että äiti oli rakastanut häntä pienestä saakka\nlapsenaankin, -- ja samalla kodin ainoana miehenä, niin, rakastetun\npuolisonsa elävänä kuvana. Hänessä riistettiin nyt vainaja leskeltä\nkokonaan! Sillä eihän isästä ollut edes kuvaa! Ovatpa ne merkillisiä,\nhän ajatteli, nuo äidin ja vaimon sydänsalaisuudet! Kätkeytyvät aina\nsini-synkkiin syvyyksiin! Tälle uudelle keksinnölleen Klaus Baas\npudisti yhä päätänsä. Miten huolissaan lieneekään äiti ollut hänestä\nnäinä monina, monina vuosina! Klaus Baas oli aina ollut niin levoton,\nniin itsepäinen, ylpeä, -- tyhjäntoimittaja, haaveksija! Rakas, sitkeä,\nankara äiti! -- Hiljaisissa, haikeissa mietteissä sisaren vieressä\nastellessaan hän näki äidin nyt taas uudessa valossa: se ympäröi kuin\nhieno, hiukan kovapiirteinen pyhimyssäteikkö hänen harmaita hapsiaan.\nNyt hän seisoi kai paraikaa lieden luona ja ajatteli poikaansa ja itki!\nMerkillinen, rakas äiti!\n\nKlaus Baas rakasti nyt ensi kertaa elämässään äitiään, tunsi hänet\nomaksensa; ja hän sanoi itsetuntoisesti Hannalle: \"Ole oikein hellä\näidille! Ja huomauta erikoisesti siitä lapsille! Älä vaan unohda sanoa!\nSillä saapa lyhty kädessä hakea, eikä kuitenkaan löydä sellaista äitiä!\nSen minä tiedän kokemuksesta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Klaus Baas iltamyöhällä seisoi nuorikkonsa kanssa keittiön\nkuistilla ja halusi viedä hänet viimeisten vierasten joukosta salaa\ntuonne puuhovin toiselle puolle, pieneen kotiin, ja silitti hellästi\nvaikenevan, viileän tyttösensä päätä ja poskia, niin yhtäkkiä Martje\nasetti armaasti kätensä hänen vyötäilleen, kuin rukoillen ikään, ja\nsanoi: \"Anna minun jäädä vielä täksi yöksi äidin luokse, annathan!\"\n\nKlaus Baas hätkähti ja tuli oudon hiljaiseksi. Mutta kohta nousi hänen\nylevä, jalo luonteensa Martjea puolustamaan: eikö ole liikuttavaa\nmoinen lapsenrakkaus ja moinen häveliäisyys! Minun täytyy auttaa häntä\nvähitellen ja varovasti, niin että hänestä kasvaa vapaa, täydellinen\nnainen. Ja hän hyväili Martjea ja vaati vain suudelmaa ja sen Martje\nantoikin; ja hän meni yksin kotiinsa lautatarhan toiselle puolle.\nPortailla hän seisahtui vielä ja katseli taakseen päärakennukselle,\njossa syttyi valo pienen neitsytkammion akkunaan, ja hän ajatteli\npuhtaasti, ylevästi, rakkaudella nuorta, siveää vaimoaan, -- ja hänen\nsydämessään uhkui kaunis päätös: olla hänelle aina hyvä, auttaa häntä,\ntehdä hänen puolestansa työtä!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHän oli hyvin varovainen ja hellä Martjea kohtaan, mutta hän oli mies\nja tahtoi tuntea elämän täyteläisenä sekä ympäristössä että tuossa\npienessä, punaisessa kodissa. Hän tahtoi johtaa ja olla päällikkönä,\nkuin ennen poikasena armeijansa edessä.\n\nVähitellen Martje häntä arasti lähestyikin ja noudatti hänen tahtoansa,\nmutta haluttomasti ja ilottomasti. Ja hän tunnusti Klaus Baasille\nkihlauksesta saakka rukoilleensa Jumalaa joka päivä, ettei hän vaan\nsaisi lapsia. Hänen oma luonteensa oli jo heikko ja pieni, ja\nsitäpaitsi olivat pappien ja koulun julkeat opetukset alhaisesti\nleimanneet nämä arat kysymykset synniksi; ruma tapa, jolla niitä\nporvarillisessa piirissä käsiteltiin, olivat tahranneet ne suorastaan\nnaiselle inhottaviksikin. Myös Klaus Baasin luonnetta oli tässä\nsuhteessa koulu ja kirkko koettanut parhaansa mukaan turmella; mutta\nhän oli terve ihminen ja hengen ja tahdon miehenä voimakkaan\naistillinen, joten hän kauan sitten oli karistanut mielestään moiset\näitelät lorut, ja olisi nyt tahtonut kaikesta sydämestään iloita\narmaasta naisesta, joka virui hänen vieressään vuoteessa. Mutta nyt oli\npikku osakas haluton ja murheellinen ja arka ja vastahakoinenkin!\n\nKlaus Baas tiesi luonnon vaistosta, että nuori nainen on tietystikin\nonnellinen kun saa lapsen rakastamansa miehen kanssa; ja hän toivoi,\nettä kun se tapahtuisi, niin kaikki kääntyy vielä parhain päin, ja hän\nuskoi, että silloin haihtuu tuo arkuus ja ahtauskin ja sijaan tulee\nnaisellinen rauha ja laajuus, jota hän niin suuresti rakasti. Mutta kun\nMartje jonkun kuukauden päästä, ainaisista surkeista rukouksistaan\nhuolimatta, tuli raskaaksi, niin hän itki pakahtuakseen ja oli aivan\nlohduton ja pelkäsi ja vapisi ja höpisi päivät päästään kuolemasta eikä\nollut yhtään iloinen. Klaus Baas oli rohkea, ponteva mies, joka oikein\nkaipasi vaivaa ja tehtäviä: tässäpä nyt oli hyvä tilaisuus! Ja hän\nlohdutteli Martjea kaikilla tavoin. Mitkä sanavarastot hän käytti! Mitä\nkauniita ajatuksia hän lausui! Hänen elämänhalunsa ja hänen työintonsa,\njo hänen hymyileväin, loistavain silmäinsä, olisi luullut voivan\nrohkaista arimmankin! Miten hän puolisoaan hyväili ja helli! Mutta\nsiltä tuntui kuin juuri tuo hänen rohkeutensa ja silmäinsä loisto olisi\nyhä Martjea lamannut.\n\nKun miehen aistit, jotka olivat vuosikausia olleet kahleissa ja olivat\nsiksi ehkäisseet myös hänen henkensä kehitystä, nyt tulivat kutakuinkin\ntyydytetyiksi -- yksin siitä jo, että moinen hento nainen oli aina\nhänen lähistöllään, vaikka enimmäkseen alakuloisena ja osaa ottamatta,\n-- niin hänen vapautunut miehuutensa, joka tunsi terveesti\nvastuunalaisuuden ja himoitsi tekoja, varustautui nyt turvaamaan vaimoa\nja lastansa: hakemaan työtä ja velvollisuuksia, hankkimaan\nvarallisuutta ja kunniaa! Klaus Baas riemuitsi katsellessaan laiturissa\npientä ruotsalaista kuunaria, joka lossasi lautoja; riemuitsi, kun\njykevät rattaat kohosivat lakeudelta lautatarhaan, kuormana pitkiä,\nElbeä myöten uitettuja Pommerin lankkuja. Hän riemuitsi, kun hän kulki\nyksinkertaisten maalaisten ja kaupungin rakennusyrittelijäin kanssa\ntaapeleiden ja satamavajain välissä, kun hän konttorissa piti kirjaa\ntuloista ja menoista ja loi työn lomassa silmänsä ikkunasta puuhovin\ntoiselle puolle pikku taloon, jossa asui hänen rakas vaimonsa: hänen\nhellyytensä ja murheensa esine. Pian jätti appiukko liikkeen kokonaan\nhänen työkseen ja tunnusti suoraan iloitsevansa, kun oli saanut niin\nreippaan ja pystyvän apulaisen. Ja hän ei iltapäivin enää tullut\nollenkaan konttoriin, vaan puuhaili kuudessa seitsemässä yhdistyksessä\nja seurassa, joiden esimies hän oli.\n\nMutta kuitenkin Klaus Baas pian huomasi, että hänen toimintansa oli\nrajoitettu. Hän sai tosin tehdä työtä, mutta ei itsenäisesti ohjata ja\nvallita, sillä appi ei antanut hänen tehdä varovaisimpiakaan\nuudistuksia liikkeessä, joka oli monessa suhteessa vanhettunut. Hän ei\nymmärtänyt, kun vävy selitti muutokset tarpeelliseksi yhä uhkaavamman\nkilpailun tähden lähikaupungin puolelta. Turhaan hän esitti, että oli\ntilattava tavarat suuremmilta toiminimiltä, hankittava enemmän lajeja\nsekä perustettava haaraliike läheiseen kirkonkylään. Mistään uudesta ei\nukko pitänyt, se häiritsi hänen mukavuuttaan. Hän ei ollut tosin\nepäystävällinen, mutta hän ei taipunut ehdotuksiin. \"Annetaan sen vaan\nolla, poikaseni\", hän sanoi. \"Siitä on minulle sellaista touhua.\"\n\nJa liikkeen tilasta ja voitosta ei Klaus Baasille annettu vihiä: häntä\npidettiin syrjässä juuri pääasioista. Eräänä päivänä hän näki\npulpetillaan kirjeen, joka oli tietysti unohtunut erehdyksestä siihen\nhänen silmäiltäväkseen. Berlinissä asuvat pojat kirjoittivat ukolle\nentisestä vuotuisesta avustuksesta ja lausuivat ajatuksensa, että\navustus oli nyt liian pieni: vakauttaakseen liikettään he tarvitsivat\nisältä suurempaa vuotuista tukea. Klaus Baas oli tutustunut\npikimmiltään häissä kahteen lankoonsa: silloin hän ei ollut tahtonut\ntunnustaa, ettei hän noista kalpeista ja veltoista ja pöyhkeistä\nherrasmiehistä oikein pitänyt. Mutta kun hän nyt luki tämän kirjeen ja\nnäki heidät ajatuksissaan taas edessään, niin hän tunnusti suoraan,\nettä he olivat miehiksi kerrassa kehnoja eikä heistä tulisi milloinkaan\nmitään. Hän sanoi siksi apelle, että nuo vuotuiset kannatukset olivat\nsuorastaan vaarallisia, sillä ne kasvattivat pojissa velttoutta ja\nhuikentelevaisuutta. Mutta ukko vain taputti häntä olalle ja vastasi:\n\"Voi Klaus, älä sinä sellaista! Sinähän peloittelet minua! Jaksanhan\nminä sen suorittaa, ja tokipa minun täytyy omia lapsiani auttaa! Tiedän\nkyllä, että meidän muorilla on pää täynnä sellaisia höyrähdyksiä, jotka\novat pilanneet ne pojat jo lapsena. Mutta minkä minä sille voin: hän on\nheidän äitinsä. Enhän voi sanoa: älkää te tehkö toisianne hassuiksi ja\nälkää uskoko päättömiä? Alan tulla jo vanhaksi enkä tahdo riidellä\nlasten ja naisten kanssa! Antaa sen nyt olla sillänsä! Kun meistä\nvanhuksista aika jättää, niin voithan sitten järjestellä mielesi\nmukaan!\"\n\nKlaus Baas oli onnellinen, kun sai joskus iltapuolla juoda vaimonsa\nkanssa kotona kahden kesken kahvia. Kukkaset, joita Martje mielellään\nvaali, rehottivat akkunalla, ja kanarianlintu, josta Martje piti\npaljon, liverteli ja viserteli kohti kurkkua häkissään. Martje toi\nkahvin niin hienosti ja sievästi ja puheli hyvällä tuulella ollessaan\nniin hennolla, herttaisella, hiukan samealla äänellä, kaikellaista\npikku asiaa, kodin ja tuttujen piiristä. Ja kodikasta oli istuskella\nilloin yhdessä: Klaus Baas suuria Hampurin lehtiä lukien ja Martje\nnyplypatjansa ääressä. Siedettävää oli mennä vaikkapa jo\nillallisellekin appelaan -- ja niin tapahtui usein -- ja rupatella\nsiellä niitä näitä: anoppi pojistaan, sisar seitsensinetti-lippaasta,\nappi yhdistyksistä: pikku nuorikko unohti silloin tilansa ja istui\nhiljaisena ja tyytyväisenä nyplykalikoineen. Eivätkä nekään olleet\naivan hukkaan menneitä torstai-iltoja, jolloin hän meni ukon kanssa\nkeilaklubiin, vaikka hänestä olikin juuri saman tekevää, kuinka monta\nhän tai muut heittivät. Hänen nuoruuteensa katsoen, -- hän oli vasta\nseitsemänkolmatta, -- oli näet suuremmoista, että nuo kaupungin\narvokkaimmat vanhukset, jotka hommasivat siellä yhtä ja toista\njärkevääkin, pitivät häntä vertaisenaan ja puhelivat hänen kanssaan\nkuin toverinsa ainakin.\n\nMutta vähitellen, päivän liittyessä samankaltaisena toiseen ja\nkokemuksen valaistessa selvemmäksi todellisuutta, hälveni ruusunvärinen\nutu, joilla hänen nuoruutensa ja keveä luonteensa oli koettanut verhota\nnäitä ventovieraita ihmisiä ja pieniä oloja. Hän tuli järkevämmäksi ja\nhänellä oli ikäväkin. Hän väistyi nyt erilleen muista ja eleli\nyksinänsä, ja kun hän kerran pääsi hengen yksinäisyyteen, niin hän\nalkoi arvostella oloja yhä kylmemmin. Ja silloin ei ollut hyvällä\ntolalla kerrassa mikään! Hän huomasi, että hän noina neljänä\nkesäpäivänä kaukaisesta idästä tultuaan oli saanut kauniin, mutta\nväärän kuvan kaikesta tässä kaupungissa, apen perheestä ja liikkeestä.\nHänen silmänsä eivät näet silloin vielä olleet ehtineet tottua\nkotiseutua arvostelemaan. Ensin hän niskoitteli tätä huomiotaan\nvastaan: hän tahtoi pysyttää sen kuvan vielä kullattuna, vihreän ja\nsinisen houkuttelevana. Ja vähän aikaa se pysyikin. Mutta kaikessa\ntapauksessa se haalistui haalistumistaan.\n\nHyvä edes, ettei pikku vaimo haalistunut! Ei toki, siitä ei\npuhettakaan! Se olisi ollut hirvittävää! Kyllähän Martje oli tosin\nmonessa suhteessa äitiinsä ja siskoonsa: tuollaista kotona\npaloittelemista, tuollaista elämänarkaa, jota hän ei ikinä ollut\naavistanut samasta suloisesta tytöstä, jonka hän hautakummulta veti\nelämänsä tielle! Hänestä ei ollut oikein paikallaan se, ettei vaimo\nvälittänyt kerrassa ollenkaan kirjoista, aivan kuin ei olisi häneen\nlainkaan koskenut, mitä maailmassa oli ennen häntä tapahtunut tai\najateltu. Ikävää oli sekin, ettei Martje halunnut kuulla hänen\ninnokkaista tulevaisuuden tuumistaan ja liikkeen laajentamisesta tahi\njonkun omintakeisen yrityksen alkamisesta ja vihdoin Hampuriin\nmuuttamisesta. Niin, ne puheet ihan kauhistuttivat Martjea. Klaus Baas\noli haaveksinut, että hänen vaimonsa olisi yhdenvertainen toveri. Mutta\nluonnollisesti tuli ottaa huomioon hänen nykyinen tilansa. Kunhan se\naika menee ohi ja hän saa terveen lapsen syliinsä, niin hän löytää\nhorjumattoman perustansa ja tulee terveeksi, iloiseksi, pyyleväksi\nemännäksi!\n\nJa se aika tuli, ja Martje synnytti suurella kauhulla ja vaivalla\npienen, terveen tytön. Ja hän toipui hitaasti ja vaivalloisesti. Mutta\niloisemmaksi ja varmemmaksi hän ei ollenkaan muuttunut. Hän valitteli\nalinomaa heikonnutta terveyttänsä ja oli alituisessa hädässä lapsestaan\nja oli levollinen ja joltisenkin iloinen ainoastaan kun näki äidin ja\nsisaren, parasta jos molemmat, vaalimassa itseään ja lasta. Ja kun\nlapsi keväämmällä oli niin varttunut, että äiti voi kulettaa sen apen\npuolelle, niin nuorikko istui siellä melkein kaiket päivät, äitinsä ja\nsiskonsa luona. Ja mies sai käydä appelassa perhettään ihailemassa --\npakisemassa minkä mitäkin pientä, kahvitarjottimen ja nyplypatjojen\nvälissä. Anoppi kertoi merkillisen terävistä pojistaan: kuinka toinen\noli jo konttorioppilaana paljastanut petollisen konttoristin ja\npelastanut päällikkönsä häpeällisestä vararikosta; ja kuinka toinen\ntässä joku vuosi sitten oli saada kauniin ja upporikkaan neidon\npuolisokseen, mutta kurja ystävä oli juonillaan rikkonut suhteet. Ja\nkuihtunut leski vihki haihattelevin silmin ja yhä selvemmin sanoin\nKlaus Baasin merkillisen lippaansa syviin salaisuuksiin: eräs pohatta,\njohon hän oli naimisissa ollessaan tutustunut, oli näet sen hänelle\ntestamentannut, ja se sisälsi puolen miljoonaa dukaattia; mutta pohatta\nvainaan häijy nepa ei ilmaissut, missä lipas oli, eikä lähettänyt\nomistajalle avainta. Ja Klaus Baasin kalpeakasvoinen, kaita vaimo,\nkertoi ystävättäristään ja kehräili heidän elämäntarinoitansa, laajasti\nja pitkän juhlallisesti kuin oman lapsensa elämän lankaa. Usein oli\nsiellä tuttuja kaupunkilaisia: joku täti tai etäinen sukulainen tai\nnaapurin rouva, joka kuletteli kaupungin lakkarilehteä talosta taloon.\nMutta kun Klaus Baas astui sisään, vilkaisi hänen pikku vaimonsa\nhäneen levottomasti, ikäänkuin kysyäkseen: ethän vain nyt viitsi\nhäiritä hauskaa iltaamme? Ja Klaus Baas huomasi seuran tulevan\nvähäsanaisemmaksi ja aremmaksi, joten hän piankin poistui -- ponnistaen\nkaiken sisunsa tukehduttaakseen tunnustusta: hänen vaimonsakin\nihmeellinen, armas kuva haalistui!\n\nHän tiesi, että tuo naisten kolmisin olo oli sangen vaarallista, ja\nsentähden hän kerran, kun vanhukset olivat kahden kotona, käytti\ntilaisuutta hyväkseen ja puhui asiasta. Hän sanoi tässä äskettäin\nsattuneensa ohikulkiessaan vilkaisemaan heidän vanhemman tyttärensä\nikkunaan ja oli silloin nähnyt lesken siellä penkomassa laatikoitaan,\nja Flora oli ollut niin kummallisen näköinen ja niin kiihkoissaan, että\nhän pelkäsi pahinta. Mutta vanhukset eivät tahtoneet hänen sanojansa\nkuunnellakaan: äiti piteli korviaan ja hoki, ettei hän jaksanut kestää\ntällaista; ja appi suuttui hänelle ensi kertaa ja oikein tosissaan,\nkuin vävy olisi häntä hävyttömästi loukannut.\n\nKlaus Baas meni puuhovin poikki kotiin ja haki vaimoansa, mutta tapasi\nhänet vasta puutarhasta samasta lehtimajasta, jossa he noin kaksi\nvuotta sitten kauniina, lämpimänä kesäpäivänä olivat kihlautuneet.\nKlaus Baas oli vielä äskeisestä keskustelusta kiihdyksissä ja omasta ja\npuolisonsa kohtalosta huolissaan. Hänellä oli oikein sisällinen pakko\nsaada Martje eroamaan omaisistaan, ja niinpä hän nyt ensi kertaa\nilmaisi suoraan ja peittelemättä hänelle ajatuksensa heistä! Hän sanoi,\nettei hän pitänyt ollenkaan Martjen berliniläisistä veljistä, että he\nnakertelivat isänsä liikkeen tuloja, -- missä määrin, sitä hän ei\ntiennyt: kaikessa tapauksessa hänen täytyi tehdä työtä noiden\nvetelysten, eikä itsensä, vaimonsa ja lastensa hyväksi. Ja tätä\njokapäiväistä perheen kesken hautumista ja ainaista hullutuksista\nkeskustelemista hän piti hyvin arveluttavana varsinkin vanhemmalle\nsisarelle, mutta myös Martjelle; ja tuossa lipaslorussakaan ei ollut\ntoden sanaa! Ja kun hän näin kiihdyksissään koetti näyttää asian\nvaimolleen niin selvässä ja todenmukaisessa valossa kuin mahdollista,\nselvisivät siinä hänen omatkin ajatuksensa yhä enemmän. Hän ikäänkuin\nvalaisi ja tutki kirkkaalla kynttilällä joka loukon, ja kauhistui taas\nnäkemiään, kauhistui entistä enemmän. Ja huolissaan hän sitten vaikeni.\n\nKlaus Baasin alkaessa innokasta selitystään oli Martje kumartunut\nleikkimään lapsensa kanssa, joka istui hietikossa hänen helmoissaan;\nsitten hän nosti tytön syliinsä ja pyyhki sen kädet hiekasta ja\njärjesteli sen pukua; mutta kun mies viimein vaikeni, virkkoi Martje\navuttomasti ja tylsästi kuin hänen oli tapana: \"Mitä sinä oikein\ntarkoitat, Klaus? Mitä minä sille voin? Jos on totta, mitä puhuit\nveljistä: anna nyt heidän saada vähän vuosirahaa, hehän ovat yksien\nvanhempain lapsia. Ja anna Floran jutella lippaastaan. Miksi sinä minua\nhirvittelet, Klaus? Ja sellainenhan sinä olet aina, vaikket puhukaan,\npelkillä silmilläsi. Minä ihan pelkään sinua! Herranen aika, ainahan on\nkaikki mennyt hyvin, monta monituista vuotta. Isähän pitää huolta\nliikkeestä. Mistä se nyt yhtäkkiä tuho tulisi? Ei kai nyt taivas rupea\npikeä tippumaan!\"\n\nKlaus Baas nauroi harmistuneena tuolle kummalle vertaukselle ja sanoi:\n\"Eihän käy laatuun, Martje, että sinä olet kaiken ikäsi elämän totisten\nilmiöiden ja huolten ulkopuolella. Koeta nyt kerran, minun mielikseni,\nkatsella ympärillesi itse: ankarasti ja toden totisesti.\"\n\nMartje silitteli lapsensa vaaleaa päätä ja katseli ihmettelevin,\nhaaveellisin silmin hietaan, ja virkkoi sitten soinnuttomasti: \"Ei\nsinun pitäisi niin minua kiusata, Klaus. Mitä se nyt auttaa, jos sinä\nsiitä minulle kerrot? Minä tulen vaan niin surulliseksi ja loukatuksi.\nMinä olen niin usein loukkautunut ja suuttunut sinulle, kun sinä aina\ntuota samaa. Ja vaikket sitä sanokaan, senhän näkee silmistäsi. Sinä\nolet aina niin kova ja paljon vaativa. Sinä olet ylimalkaan niin\nerilainen kuin me.\"\n\nNyt pudisti Klaus Baas päätänsä ja nousi ylös, ei lisännyt sanaakaan,\nvaan meni kalpeana ja vaieten työhönsä.\n\nSiitä päivästä alkaen hän vetäysi yhä enemmän erilleen ja istui monet\nillat ja monet pyhäpäivät yksin kirjainsa parissa pienessä salissaan,\njossa oli uudet, kankeat huonekalut ja paljon pitsiverhoja ja jos\njonkinlaisia hetaleita: Martjen mielitavaraa. Joskus oli vaimo hänen\nsanattomana seuranaan, mutta tavallisesti hän oleksi vanhempiensa\nluona. Klaus Baas luki seuraavina kolmena vuonna paljon, vakaalla ja\ntulisella innolla. Nyt olivat nuoruuden kuvitelmat kadonneet: häntä\neivät huvittaneet enää vähääkään korkeat ihanteet ja haaveksitut riemut\nja tuskat. Hän ei ajatellutkaan tutkia Schilleriä ja muuta korkeaa\nrunoutta: hän oli vallan kiukuissaan moisille tyhjille kirjoille. Hänen\nhaaveksiva ja ihanteellinen luonteensa oli petetty: ankarassa\ntodellisuuden tuskassaan se kaipasi selvää arkisuuden näkemystä ja\ntuntemusta.\n\nVasta näinä vuosina, joina hän ei ottanut osaa pikkukaupungin elämään,\nhän saavutti, lähemmäs kolmekymmenen vuotiaana, monipuolisemmat ja\nperinpohjaisemmat tiedot maailmasta ja sen ilmiöistä. Hän luki\nelämäkertoja ja matkakuvauksia, luonnontieteellisiä kirjoja, esityksiä\nliike-elämästä sekä erästä laajaa ihmiskunnan historiaa; hän seurasi\notsa rypyssä suurten Hampurin lehtien avulla aikansa tärkeitä\ntapahtumia ja hyörinää. Ja ne suuret aukot, joita lukiessa alinomaa\nilmestyi, hän koetti täyttää tutkimalla erästä isoa tietokirjaa. Ja hän\nmietti vähä väliä totisena, kuinka hän voisi kääntää elämänsä jälleen\noikealle tolalle ja kuinka sen kohottaisi.\n\nSyystalvella tarjottiin hänelle erään hyvin järjestetyn, mutta\nveltonlaisesti hoidetun maalaispankin johtajan paikkaa; pankki toivoi\nnäet hänen, nuoren, ripeän miehen, kykenevän pelastamaan pankin aseman,\njota uhkasi erääsen melkoiseen naapurikaupunkiin pian perustettava\ntoinen pankki. Mutta kun hän tiesi, että sitä uutta pankkia\nperustamassa ja tukemassa oli kaikkein merkittävimmät rahamiehet ja\nyritteliäin intelligenssi, niin hän ei huolinutkaan tarjottua tointa,\nappensa suureksi kummaksi ja harmiksi. Sen sijaan hän tavoitteli ja\nsaikin sen uuden pankin paikallisasiamiehen toimen, ja hän heittäysi\nnyt tähän hommaan sellaisen miehen koko innolla, jonka toimintahalua ja\ntarmoa taistelevat yritykset kiihdyttävät. Nyt hän sai katsoa omaakin\netuaan, ja jo saman talven varrella hänet tunnustettiin uutteraksi ja\ntarkkasilmäiseksi työskentelijäksi, ja keväällä hän saavutti\njohtokunnan luottamuksen siihen määrin, että hänelle uskottiin\nsatunnaisia erikoistehtäviä. Ja kun pankin liike viisaalla johdolla\nalkoi kasvaa ja se entistä enemmän tarvitsi kokeneen liikemiehen tukea,\nsillä johtohenkilöthän olivat enimmäkseen maaseutulaisia -- ja koska\nKlaus Baas pienemmissä tehtävissä oli kunnostautunut ja herrat pitivät\nterveluontoisesta, valppaasta asioitsijasta suuresti, niin tahdottiin\nhäntä pian aina johtokunnan kokouksiinkin. Hän saavutti nyt arvoa ja\nhenkilöllistä ihmistuntemusta ja kokosi vielä työstänsä sievoisesti\nrahaa, jota hän pani korkoja tuottamaan pankkiin ja muihin\npieniin yrityksiin. Hän vetäysi vähitellen yhä enemmän pois\npuutavaraliikkeestä; ja päätti kaikessa hiljaisuudessa, että hän rupee\nnäin saadulla pääomalla kerran osakkaaksi johonkin liikeyritykseen\nHampurissa ja pelastaa siten itsensä ja vaimonsa omaisten\nläheisyydestä. Siinä salaisessa tarkoituksessa hän alkoi nyt käydä\ntavallista useammin Hampurissa, jossa oli tosin pistäytynyt ennenkin\njoskus äitinsä luona tai pankkiasioissa; mutta nyt hän ilmestyi tuon\ntuostakin pörssiin ja käväisi konttoreissa, joissa tiesi olevan\ntuttuja; ja hän piti yllä kaikkia tuttavuussuhteita ja vartioi ja\nodotti tilaisuutta, jolloin hän voisi kykynsä ja pienen pääomansa\navulla päästä jonkin liikkeen osakkaaksi.\n\nAppi oli hänelle leppoisa kuin ennenkin ja naureskeli: \"Aiotko paisua\nkymmenessä vuodessa pohataksi? Et käy enää meillä, sinua ei näy\nkeilaklubilla; sinä hyörit kuin mettinen työssä. Onko tuollainen\nelämää? Pistäytyisit joskus taas meillä kahvilla; naisväkihän on\nhyvillään, kun herrasmies vähän heitä haastattelee. Ylimalkaan: voisit\nolla ystävällisempi naisille!\"\n\nKlaus Baas puolusti itseään ja sanoi: \"Kyllähän se niin on, appi, mutta\nvaikea on mykkänä kuunnellakin, saamatta puuttua itse asiaan. Anna\nlääkärin tutkia Flora ja lähetä hänet hoitolaan! Älä anna enää pojille\nrahaa. Sinä ne vain pilaat.\"\n\nSilloin heilautti ukko kättänsä ja sanoi lauhkeasti, mutta kieltävästi:\n\"Älä sinä, veikkonen! Maalaathan pirun keskelle seinää! Älä toki meitä\nsellaisella peloittele! Ja etenkin: säästä pikku vaimoasi!\"\n\nSiihen se taas katkesi.\n\nJa eräänä päivänä illan suussa -- tuota surkeaa, auringotonta helmikuun\nilmaa oli ollut kaksi viikkoa -- pelätty tuli! Klaus Baas istui juuri\npienessä omassa konttorissaan, jonka hän oli järjestänyt pankkitointa\nvarten omaan taloonsa, ja neuvoi innostuneena uutta nuorta apulaista,\njoka hänen nyttemmin oli täytynyt hankkia; vaimo oli kuin ainakin tähän\naikaan päivästä lapsen kanssa appelassa: -- silloin hyppää piika\nkartanon puolta hengästyneenä ja kertoo Klaus Baasille kauhuissaan,\nettä Flora rouva on niin merkillinen. Klaus Baas tulisi heti toiselle\npuolle.\n\nKlaus Baas kavahti ylös ja juoksi appelaan ja näki silloin vanhukset ja\npuolisonsa arkihuoneen nurkassa nyplypatjain takana, piilossa yhdessä\nryhmässä: he tuijottivat kaikki kauhuissaan ja sanattomina vastapäiseen\nmakuukamariin, josta ovi vei vanhimman tyttären huoneesen. Sieltä\nkuului nyt kummallista laulua. Klaus Baas meni heti makuuhuoneesen ja\nsieltä lesken kamariin, ja näki pienen leskiraukan istuvan paitasillaan\nvuoteella, ompelevan mustan pyhäleninkinsä helmaan leveää,\nkullanväristä hetaletta: hänen edessään oli vanha, kankaalla\npäällystetty laatikko, joka oli kai ennen ollut hänen nukketupanaan,\nkukkurallaan kaikellaista kiiltävää kamaa: arvottomia koristuksia,\nmetallirasioita, joitakin hopeasolkia ja muuta sellaista. Hän lauloi\nniinkuin olisi käyskennellyt luonnon helmassa keskellä viheriäistä\nniittyä: kovalla, vapaalla äänellä, joka tuntui hyvin oudolta, kun hän\naina ennen oli niin salaperäinen ja hiljaisen haaveksiva. Hän lauloi:\n\"Ah, jo saapuu pääskyt taas\", ja neula lenteli, ja hän keikutteli\npäätänsä kauniin laulun tahtiin. Harvan, harmahtavan tukkansa hän oli\navannut ja levittänyt hartioille niinkuin lapsilla pidetään. Tuossa\nilmeisen heikkopäisyyden kuvassa oli niin paljon puhdasta ja\nlapsellisen viatonta, että Klaus Baasissa heräsi lämmin sääli ja hän\nkysyi nyt ystävällisesti ja kirkkaasti: \"No, kälyseni, mitäs siinä\nteet? Näytätpä vallan onnelliselta?!\"\n\nFlora kohotti päätänsä ja sanoi hilpeästi: \"Hyvää päivää Klaus! Päivää\nvaan, päivää! Minä olen nyt saanut sen kirjeen! Katsopas: otapas ja\nlue! Minä en jouda.\"\n\nHän antoi Klaus Baasille kirjeen, jonka hän oli selvästikin\nkirjoittanut itse. Sen mukaan oli nyt lipas eräässä hotellissa\nHampurissa hänen noudettavanaan. Allekirjoitus mahdottomia\nharakanvarpaita.\n\n\"Kuka tulee teistä mukaan? Sinä? Sillä nuo muut ovat niin omituisia! Ei\nniillä ole sielukkuutta, jotta voisivat mukautua tähän muutokseen.\nKlaus, lähde vaan mukaan sinä, vanha junkkari ja musikantti!\"\n\n\"Tietysti lähden\", vastasi Klaus Baas, \"se on selvä! Koristahan itsesi\noikein hienoksi! Minä menen sillaikaa tilaamaan vaunut.\"\n\nHän palasi perhehuoneesen, jossa toiset tuijottivat häntä silmät\nselällään, ja sanoi apelle, että apen oli mentävä nyt heti lääkärin luo\nja kerrottava miten asiat olivat, ja sitten, ellei lääkäri nimenomaan\nkieltäisi, tilattava vaunut, ja hän veisi itse vielä tänään sairaan\nSchleswigiin.[77] Nyt naiset kirkaisivat ja pitelivät korviaan ja\nuikuttelivat ja rukoilivat vävyä saattamaan heidät täältä pikku\nrakennukseen, kunnes sairas olisi viety pois. Klaus Baas nyökkäsi\npäätänsä, avasi oven ja talutti heidät ulos; isäkään ei tahtonut enää\nnähdä lastansa: sanoi, ettei ikinä sitten saisi unta silmäänsä.\n\nTunnin päästä vieri jo Klaus Baas sairaan kanssa umpinaisissa vaunuissa\nSchleswigiä kohti. Floran heikkopäisyys oli puhennut ja varttunut\nrehevästi. Silkillä vuorattu kirstu oli se hänen lippaansa, ja hän\npenkoi siitä kaksin käsin kiiltävää kilunkalua ja rupatti ja lauloi\nkaiken aikaa innoissaan, ja riemuitsi Hampuriin tulosta, jossa häntä\nmuka paraikaa odotettiin. Klaus Baas istui vieressä ja kuunteli milloin\nsekavaa, kiihtyvää lorua, milloin tuijotti tärisevästä akkunasta\nöiselle, kuutamoiselle lakeudelle, eivätkä hänen ajatuksensa olleet\nsuinkaan suloisia. Tässä sitä siis nyt oltiin! Eikä loppunut surkeus\nsiihen, että tämä poloinen oli saatettu Schleswigiin! Sinne oli\nsuoritettava vuotuisesti viisi-, kuusisataa markkaa. Ja sitten ne\nlangot! Jumala ties, mitä sanomia heiltä ehkä paraikaa kiiti Berlinistä\npohjoista kohti, hänen viedessään heikkopäistä sisarta lakeuksien ja\nnummien poikki itään! Toinen langoista oli nainut mies; hänellä oli\nlapsiakin, jotka alkoivat pian sanoa Klaus Baasia enokseen ja vaatia\nhäneltä apuakin, sillä isä ei kykenisi heitä vaalimaan. Sairas oli\nvarmaan perinyt taudin äidiltään. Ja isä oli niin heikko ja veltto mies\nja tosielämän pelkuri. Senkin olivat lapset saaneet periä! Tautinen,\nmadonsyömä suku! Dekadenssia! Se sana karmi hänen selkäpiitänsä.\nDekadenssi! Sellaista se siis oli dekadenssi! Monasti hän oli sen sanan\nlukenut ja käyttänyt itsekin sitä, aavistamatta kuitenkaan sen\nmerkitystä ja sisältöä. Ja nyt se istui kuin hirviö hänen vieressänsä.\nHän oli liittynyt verellään sortuviin, dekadenttisukuun. Ja hänen pieni\nvaimonsa... niin... hänen pieni vaimonsa oli sen suvun oikea vesa... ja\nhänen lapsensa, tyttö parkansa, oli samallainen kuin äiti... sama\nraskas, välinpitämätön ääni, ei iloa, ylpeyttä, ei kirkasta\nrohkeutta... Sairas pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi ohuella\näänellään piirirallia. Kuu kulki maanrajassa matalalla, juoksi öisen\ntasangon äärellä ja kiilui rämisevässä akkunassa. Klaus Baasilla oli\naikaa kohtaloansa ajatella.\n\nHän aprikoi, hän mietti, hän haki. Ja etsivät ajatukset veivät hänet\nloitolle niistä ihmisistä, joihin hän nyt kuului, loitolle kaikista\nihmisistä, -- ainoastaan sen kauttahan muodostuu kokonainen ihminen. Ja\nhän oli yksin ja muisteli ihmisiä ja syntyperäänsä ja elämänsä\nkohtaloita. Kaipa se niin oli, että hän itse oli Baas-suvun jäsenenä ja\nisänsä kaltaisena ajatellut ja kulkenut maailmassa hieman liian\nkiireesti ja hilpeästi, liian raisusti ja mielikuvien johdolla!\nSellaiselle tielle olivat väärä koulu ja kiero kirkko hänet puijanneet!\nMitä olivat ne hänelle kuvitelleet? Pelkkiä ihmeitä, sankaritöitä,\nkorkeinta hyvettä, idealismia, pelkkää \"taivahaista\" ja \"päältä pitkän\npilven rannan\"! Ne olivat tyrkyttäneet kahta evankeliumia, Vapahtajan\nja Schillerin! Mutta sanaakaan ei siitä, mikä ilmestyy heti koulusta\npäästyä meille välttämätönnä elämän ehtona! Ei sanaakaan ruumiin ja\nsielun oikeasta, maanomaisesta, vaivanalaisesta luonteesta! Ei mitään\nrodusta, ei suvusta, kasvatuksesta, perinnäisyydestä! Ei lehteä\ntodellista, puhdasta elämän tietoa!... \"Mitä sanoit, kälyseni? Vai\nniin, että kellot rupeavat soimaan kun tullaan Hampuriin? Tyttö parka,\nkunhan et erehtyisi! Michel-pojalla on rauta raivo ja heristää päätään\nvain milloin tahtoo.\"\n\nOi mikä onnen poika olisin, jos rinnallani olisi oiva toveri ja\njaloissani telmisi terveitä, kauniita lapsia! Hihhei! Ryntäisin ulos\nrattailtani ja loikkisin yli ketojen ja tappelisin koko maailmaa ja\nkaikkia sen pahoja henkiä vastaan, vaikka heitä kohoisi joka haudasta\nja hornan syvyydestä! Ja nyt, kahleissa, vankina! Nyt täytyy olla ikäni\ntuollaisten parissa: vaalia vanhoja ja kuopata heidät, syöttää Berlinin\npyöveleitä ja hoidella heidän poikiaan. Ja minun rinnallani: aina,\naina, ijankaikkisesti, tuo vaivainen, ahdasajatuksinen, arka nainen!\nSairaalan johtajana kaiken ikäni! Miten ne olivat menneet piiloon\nyhteen nippuun, nyplytyynyjen taakse!! Pelkäsivät tällaista pientä\nsairasparkaa! \"No laulapa nyt Flora, hei kälyseni! Lauletaanpas\nyhdessä... muistatkos tämän: 'Anna Susanna, nous' pois, tee tulta! Ei,\nmamma kulta, on kalliita puut!'... Sitä lauloivat tytöt ennen, kun me\npieninä leikittiin kirkkomaalla puistikossa.\"\n\n\"Ei, minä laulan: Ihanassa Juuttein maassa, Vähän Beltin rannalla!\"\n\n\"No hyvä on sekin, laula pois. Anna tulla vaan!\"\n\nLauhkealuontoisena hän oli tähän saakka noudattanut liiaksi näiden\nomaistensa mieltä. Sitä hän ei vasta tekisi. Hänen oli heistä päästävä\nirti! Hän tahtoi tästä lähin kulkea omaa tietänsä, varmana siitä, että\nhän oli heistä tervein, hänen asiansa oli oikeampi. Hänen oli\nopetettava ja houkuteltava pikku vaimonsa seuraamaan häntä! Niin lie\nvielä mahdollista saada Martjesta hänen laisensa oikea ihminen. Hän\ntahtoi ja hänen täytyi pelastaa Martje! Hän oli kuitenkin hänen oma\nrakas vaimonsa!\n\nPuoliyön seutuvilla Klaus Baas sanoi kuskille, että pitäisi pistäytyä\nensi majataloon syöttämään hevosta ja nauttimaan itse tilkka kahvia.\nHarmaantunut kuski, joka oli jo ennen tehnyt Schleswigiin sellaisia\nsurullisia matkoja, sanoi että pian tuleekin hyvä majatalo. Ja jonkun\najan päästä he tulivat isonlaiseen kylään, joka nukkui sikeää unta,\nseisauttivat hevoset ravintolan kohdalla ja alkoivat kolkutella ovea ja\npyrkivät sisään.\n\nPyylevä emäntä tuli alushameisillaan avaamaan, ja Klaus Baas meni hänen\nluokseen ja supatti hiljaa, millaista matkalaista hän toi. Emäntä\npyöritti säälivästi päätänsä ja sanoi: \"No hyvä kun oltiin edes vielä\nvalveilla; sisarentyttöni tuli tänään meille, ja sen kanssa\nrupatellessa meni tässä aika niin, että valvottiin näin myöhään.\" Ja\nemäntä tuli vaunuille ja sanoi Floralle: \"Tulepa nyt pois, saat kupin\nlämmintä kahvia.\"\n\nMutta sairas lakkasi laulamasta ja sipsahti ylpeästi: \"Noin\nepähienostiko pyydetään, hyvä rouva! Tohdin huomauttaa, että minä olen\nprinsessa.\"\n\n\"No etten nyt arvannut\", päivitteli muheva emäntä, sanomattoman\nhellällä ja ymmärtäväisellä äänellä, \"että te olitte prinsessa. Olkaa\nnyt, prinsessa, niin hyvä ja tulkaa juomaan kuppi kuumaa ja\nlämmittelemään jalkojanne.\"\n\nSilloin pieni, surkea sairas laskeusi arvokkaasti vaunuista, pitäen\nvalppaasti lipasta kädessään, ja meni sisään, pulska emäntä vakavana\njälestä; matalassa ravintolan tuvassa, jossa oli ruskean kiiltävät\nhuonekalut, emäntä houkutteli Floran istumaan palavan roihun luo ja toi\nsiihen pikku pöydän ja kahvia. Klaus Baas istui sairaan viereen. Sitten\nkaatoi emäntä kahvia omaankin kuppiinsa, mutta istahti kuskin viereen\npitkän pöydän päähän sanoen: \"Eihän sovi tällaisen meikäläisen istua\nprinsessan pöytään.\" Sairasta alkoi pirtin kuuma ilma uuvuttaa ja hän\nkatsoa harrotti unisesti eteensä.\n\nVähän ajan päästä astui pirttiin kookas, komea tyttö, emännän ilmeinen\nnuoruuden kuva: samat säännölliset, täyteliäät kasvot ja luonteva ja\nvoimakas käynnin sulo ja silmien kauneus. Hän hypisteli vielä puseronsa\nnappeja ja katseli uteliaasti yökulkijoita ja meni ottamaan kahvia.\n\nSilloin sairas kohotti päätänsä ja sanoi: \"Kaunis olento, emäntä.\"\n\n\"Niin kyllä, Jumala paratkoon, prinsessa\", vastasi emäntä, \"mutta eipä\nhäntä muuten kannata kehua!\"\n\nKaunis olento vilkaisi ällistyneenä prinsessaan ja rauhallisen\nkysyvästi Klaus Baasiin; mutta sairas kysäisi uteliaana emännältä:\n\"Mitenkä niin? Onko se huora?\"\n\n\"Ei, prinsessa\", vastasi emäntä, \"mutta se on vähän noin... uskovainen\nja vähän suruton.\"\n\nSairas jatkoi alentuvaisesti: \"Onko tytöllä mitä tointa? Olen juuri\nsaanut ansaitsemani perintöosuuden, jota minulta kauan pidätettiin, ja\ntarvitsen kamaripiikaa.\"\n\n\"Siunaa ja varjele!\" huudahti emäntä. \"Siihen ei siitä ole ollenkaan:\nlyö kaikki siruiksi mitä eteen sattuu. Sitä paitsi sillä on jo ammatti.\nSe on seppä.\"\n\n\"Seppä?\" toisti sairas nyrpistellen, \"kuinka saattaakaan: kädet\nnokeutuvat!\"\n\n\"Se on kultaseppä\", jatkoi emäntä.\n\n\"Ah!\" huudahti nyt sairas ihastuen. \"Sittenpä hän voikin tehdä minulle\npalveluksen!\" Flora avasi lippaansa, kaivoi sieltä kaikellaista\njoutavaa pikku kamaa: parin korvarenkaita, kaulaketjut, muutamia pieniä\nrintaneuloja, ja sanoi tarvitsevansa kultakruunun, ja levitti nuo\nkilunkalut eteensä pöydälle.\n\nNyt vasta älysi pulska tyttö, mikä matkalaista vaivasi, ja hän heitti\nkauhistuneen silmäyksen Klaus Baasiin, kuin kysyäkseen: Onko tuo sinun\nvaimosi, tuollaisen kauniin miehen! Ja istui sitten säälien ja\nonnetonta kunnioittaen Floraa vastapäätä ja alkoi levitellä ja\ntarkastella koristuksia ja pakista laajasti ja ovelasti, miten se\nkruunu olisi tehtävä. Ja vilkaisi vähä väliä kummastellen ja säälivästi\nKlaus Baasiin. Sitten hän nousi päättävästi ja reippaasti ylös ja meni\ntoiseen huoneesen ja kuului avaavan ja sulkevan siellä jonkin laatikon,\n-- ja tuli takaisin, kädessä yksinkertainen, kruunuksi käännetty ja\nkauniisti kuperrettu kultakiekko ja laski sen sairaan eteen pöydälle ja\nsanoi: \"Nyt se on valmis.\"\n\nSairas kopaisi kiireesti kruunun ja sanoi Klaus Baasille: \"Minä otan\ntämän, maksa Klaus!\" ja asetti kiekon päähänsä. Kauhistavalta se näytti\nhänen harmailla hiuksillaan, jotka leuhottivat sekaisin hänen\nkuihtuneilla ohimoillaan.\n\nKlaus Baas oli neuvotonna, mutta kaunis tyttö nyökkäsi hänelle salaa\npäätänsä ja sanoi hiljaa, noin kuin jotain muuta asiaa: \"Sitä tarvitaan\nvasta ensi viikolla, laskiaisena, kun meillä on naamiaiset...\nKylläpähän siitä selvitään.\"\n\nSairas huomasi kuitenkin tuon kahdenkeskisen sananvaihdon ja lausui\njalon armollisesti, kruunu otsallansa: \"Te olette oikein hyvä pari,\nKlaus. Tällainen vaimo sinulla pitäisi olla! Katso kuin hänellä on\npulskat rinnat ja kauniit olkapäät! Ja silmät teillä on kummallakin\nkuin emähirvillä! Minulla ei ole mitään sitä vastaan: nai sinä vaan\nhänet! Heti paikalla... sinun pitää naida hänet, Klaus. Kyllä se sinut\npitää lämpymänä.\"\n\n\"Kyllä maar tyttö siihen olisi valmis\", sanoi emäntä. \"Se on aika\nlailla miehiin menevä. Mutta herralla kun näkyy olevan jo toinen rouva,\nsormuksesta päättäen.\"\n\n\"Mitäs se tekee\", sanoi sairas, \"ottakoon vielä toisen.\"\n\n\"Niinpä niin\", vastasi emäntä. \"Se ei olisi juuri päin mäntyyn! On\nmiehiä, joilla pitäisi olla kaksi vaimoa, ja toisilla taas ei saisi\nolla yhtään; ja sama on naistenkin laita. Mutta kun minä äsken sanoin\nrovastille samaa, niin hän arveli, että minä olen hullu.\"\n\n\"Hullu?\" toisti sairas halveksuvasti ja painoi vanteen lujemmin\npäähänsä. \"Minä sanon, että te olette aivan yhtä viisas kuin minäkin,\nmutta papit tahtovat kaikessa mestaroida oman päänsä mukaan. Onko\nmaailma nyt mikään kanakoppi.\"\n\nKlaus Baas nousi sitten ylös ja kehoitti lähtemään. Sairas nousikin\nylös heti ja hyppi tanssiaskelin edeltä. Emäntä seurasi häntä. Kun\nKlaus Baas mennessään kääntyi ja katsahti kauniisen tyttöön, silmäili\ntyttö häntä yhä kummastellen ja kysyvästi ja sanoi hiljaa: \"Eihän tuo\nole teidän vaimonne?\"\n\n\"Ei\", vastasi Klaus Baas.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti tyttö silloin ja katseli häntä vapaammin ja\niloisemmin. \"Teillä on terve vaimo?\"\n\n\"Kyllä on\", Klaus Baas vastasi.\n\n\"Se on hyvä\", sanoi tyttö arastelematta, raikkaasti ja luonnollisesti.\n\nKlaus Baas katsoi tytön voimakkaihin silmiin, seisoessaan kaidassa\nkäytävässä häntä lähi, ja sanoi hiukan liikutettuna: \"Olette huvitettu\nminun asioistani?\"\n\nTyttö kesti katseen, vaikka hänen poskilleen nousikin hieno puna. \"Ah,\nminä vain tarkoitin... tietysti teillä on terve ja voimakas vaimo...\nmuuten\"...\n\n\"Muuten mitä?\" toisti Klaus Baas.\n\nTyttö vetäysi aivan seinää vasten ja vastasi ylpeästi, koko Eevan\nihanuudessaan: \"Muuten vieroittaisin minä teidät vaimostanne.\"\n\nJa Klaus Baasissa leimahti samassa korska intohimo ja hän iski\nhallitsevan katseensa tyttöön ja sanoi: \"Tosiaan sinä olet sellainen\nkuin tätisi sanoi: uskovainen ja hiukan suruton... Tiedätkö itse sen?\nMinä riemuitsen, että tutustuin sinuun!\" Ja hän ojensi tytölle kätensä.\n\nSilloin tyttö melkein kuin pieneni ja hän vaikeni ja horjui Klaus\nBaasin puristaessa hänen kättään ja katsoessa häntä. Ja sitten hän meni\nedeltä ja näytti tulta vaunuihin nousijoille.\n\nNyt istui Klaus Baas jälleen heikkopäisen vieressä, joka milloin\nkaiveli laatikkoaan, milloin kohosi haaveellisten mielikuviensa\nsiiville ja joskus teki epäluuloisia kysymyksiä. Jälleen hän oli\nharmaan kuulaassa yössä, joka kattoi aavaa alankoa ja tummia\ninehmoisten asuntoja, -- ja jälleen juoksi kuu lakeuden äärillä ja\nkiilui vaunun akkunassa.\n\nMutta Klaus Baas ei vain voinut irroittaa ajatuksiansa somasta,\ntummasta ravintolasta, jossa tytön silmät olivat loistaneet kuin\nkirkkahat kynttilät! Kas sellaisia terveitä, voimakkaita, raikkaita\nihmisiä! Mikä pontevuus olkapäissä, povessa, lantioissa! Kuinka he\nkäsittivät hienosti ja älykkäästi tämän aran asian! Aivan kuin heidän\nkäsityksensä olisi ulottunut koko äärettömään, vivahdusrikkaasen\nluontoon, kuin he itse olisivat tunteneet olevansa täyteläisen, suuren\nluonnon osa! Miten riemuisaa mahtaisi olla kävellä, puhella sen tytön\nkanssa! Millainen terve veitikka: aina iloinen, näkee kaiken, tuntee\nkaiken, soittaa sielullaan kaikki sävelet, laulut, ajatukset taivaasta\nhamaan maahan saakka! Mitä sanoisi hän, jos saisi nähdä hänen\nomaisensa, jotka olivat puuhovilla! Kohottaisi pontevasti kauniita\nolkapäitään ja lausuisi: Puoli-ihmisiä! Jos kertoisin hänelle, miten he\neilisiltana piiloutuivat nyplypatjain taakse: hänen kauniista\nsilmistään kuultaisi halveksiva sääli. Ja jos hän näkisi minun vaimoni,\nhän ajattelisi: Aivan tämän perheen tapainen, ei sovi ollenkaan\nhänelle!\n\nMartje ei sopinut hänelle! Ja hän oli kuitenkin pitänyt niin kovasti\nhänestä, silloin, neljä vuotta sitten! Niin kuvaamattomasi! Miten oli\ntämä mahdollista? Hän oli vielä ollut niin kypsymätön, vaikka oli jo\nkuudenkolmatta vanha! Hän tiesi yhtä ja toista kaupoista ja liikkeistä,\nmutta elämästä ei mitään. Hän oli kuin tuhma idealisti, oikea luontoa\nvierova saksalaisnuorukainen ainakin, tehnyt naisesta vain kuvan, kuin\nkaikesta muustakin. Mutta se kuva oli aivan väärä. Silloisen\nkehitysasteensa mukaisesti hän oli etsinyt itsensä vastineeksi vain\njotakin sievää, siroa, aran hentoa; hän oli tahtonut olla auttaja ja\nsankari! Martjessa ei ollut rotua, joka voi omasta itsestään antaa\nvoimaa ja kasvua. Hänessä ei ollut tulta eikä tervettä selvyyttä. Hän\noli Klaus Baasille pieni, aivan liian pieni kuningaskunta! Nuorukainen\nei ollut tiennyt, että hänestä kerran varttuisi väkevä ja laajanäköinen\nmies: todellisuutta himoitseva, tahtoonsa turvautuva, joka tarvitsi\nlujaa ja rauhallista vaimoa, tervettä ja voimakasta toveria, vaikkapa\näkäistäkin, -- oikeaa kaunista, arvokasta valtakuntaa.\n\nJa lapsi tuli äitiinsä: sehän oli otettu vastaan halutta ja ilotta\nsulettu syliin.\n\nMillaisena oli tuo tyttö seisonut hänen edessään, -- selin eteisen\nseinään, hänen silmäinsä voittamana, kuitenkin voittajana! Mimmoinen\nmahtaisi hän olla lemmen hetkellä! Hääyönä toisenlainen kuin Martje\nRuhland neljä vuotta sitten! Kuinka hän siinä oli seissut! Kuinka häntä\nkatsonut! Ei julkeasti, ei halukkaasti! Ei: kuin terve, vapaa, kirkas\nihminen. Minä: ihminen niinkuin sinäkin! Ah moista ihanaa, rakasta\nnaista! Mahtoi olla autuasta olla sellaisen naisen valtiaana! Ainaista,\nuutta, riemukasta ottelua, ainaista ihanaa kiistaa, voittoa! Siinä ei\nmurtanut ruumista eikä sielua!\n\nSairas oli sillä välin painautunut lähemmäksi häntä ja lallatellut\nvähän aikaa: \"Ruhtinas, mun puolisoin\" ja nukahtanut sitten hänen\nsyliinsä, pulskan tytön kultakiekko kallellaan sekavilla, harmailla\nhiuksilla.\n\nPäivän vaietessa, sumuisena, kosteana aamuna, vierivät vaunut\nhouruinhoitolan pihaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Klaus Baas illan suussa palasi pikku kaupunkiin ja meni\nyksityiskonttoriinsa, niin hän tapasi pikku vaimonsa ruokasalissa\njäykkänä ja kasvot kalseina ja kylminä, pitsitöineen kattolampun alla,\npöydän ääressä; hänen silmänsä olivat itkettyneet ja pöhöttyneet. Klaus\nBaas kertoi nyt lyhyesti matkasta ja ihmetteli, ettei Martje häneen\nkatsonutkaan. Ja Klaus Baas kysyi: \"Mikä nyt, Martje?\"\n\nMartje vastasi oudon kylmästi: \"Hanna täti ja rouva Bidermann sanovat,\nettä sinä olet Floran sairauteen syypää. Ja äiti sanoo kanssa... ja\nsinä teet vielä meidät kaikki hulluiksi.\"\n\n\"Minä?\" huudahti Klaus Baas hämmästyen ja löi kädellään rintaansa.\n\n\"Niin, sinä!... Aina sinä hyppäät ja hääräät ja suunnittelet ja\nhulluttelet... Sinä se teit hänet niin rauhattomaksi ja sekapäiseksi!\"\n\nSanaa suustaan saamatta ja lamautuneena istahti Klaus Baas Martjea\nvastapäätä pöydän ääreen ja tuijotti maahan ja koetti selvittää\najatuksiaan. Mutta sitten purkausi vihan puuska, ja hän sanoi kolkon\nkylmästi: \"Entäpä te?... Lykkäättekö te syyn minun niskoille, kun\nolette itse niin vaivaisia, avuttomia, niin surkeita! Isäsi ei jaksa\nnousta aamulla aikaisin ylös! Äitisi ei siedä nähdä sairaita! Veljesi\neivät voi elättää henkeään! Sinä et voi elää ilman äitiäsi, isääsi!\nLapsesi ei voi pistää itse lusikkaa suuhunsa! Jokainen teistä ei jotain\nvoi! Minä? Minä voin kaikkea, paitsi tukistaa kaljupäätä ukkoa.\nKaikkea! Kaikkea, mikä on järjellistä, oikeaa, miehekästä! Minä voin\nnousta ylös ennen kukon laulua, voin auttaa sairasta hädässä, voin\ntehdä rahaa, voin elää vaikka pohjoisnavalla jos tarve tulee! Minä voin\n-- kaikkea! Mutta minä voin myös -- vaikka surmata ihmisen, joka ei\nanna minun elää, elää kirkkaana, järkevänä, ja särkee onneni! Kuule nyt\nse, Martje Ruhland: minä... minä tahdon käydä omaa tietäni! Ja sinä:\njoko käyt minun kanssani, kelpo toverina, yhtä selvänä, yhtä reippain\naskelin, tai jää!! Minä tahdon vapautta sielulleni, minä tahdon\noikeutta!\"\n\nMartjen pikku kädet herposivat nyt nyplypatjalta ja kyyneleet\nvirtasivat hänen silmistänsä ja ylpeys ja suuttumus olivat aivan\nhaihtuneet. Hän sanoi: \"Aina minä olen tiennyt, että sinä olet parempi\nkuin yksikään meistä, sitä ei sinun tarvitse näin sanoa. Sentähdenhän\nminä olen sinua aina pelännytkin. Yölläkin, nukkuessani, minua\npeloittaa ja ajattelen: mitähän keksinee hän nyt unissaankin!... Enkä\nminä tahdo lapsia enää, en, en. En voi! Sekin on juopa meidän\nvälillämme.\"\n\nKlaus Baasia liikutti ja järkytti tuo surkea vaikerrus, ja Martjea ja\nitseään rohkaistakseen hän sanoi hellästi: \"Mutta sinähän olet\ntoisellainen kuin nuo muut! Sinä olet sittenkin terveempi, rehellisempi\nkuin he.\"\n\nMutta Martje pudisti tuskissaan pikku päätänsä, ja hänen somat kasvonsa\nolivat epätoivoiset: \"Ei, ei, Klaus, minä olen aivan samallainen! Kyllä\ntiedän, että sinä pidät minusta, sillä sinä ajattelet: pian minä saan\nauki salalippaan ja siinäpä on aarteita! Mutta sinä erehdyt, sillä\nsiinä ei ole mitään, josta voisit iloita. Minä olen vanhempieni lapsi,\nikinä me emme ymmärrä toisiamme. Ja se on niin kauheaa; sillä minä\npidän sinusta niin kovasti, kovasti!\"\n\nMartjen kyyneleet virtasivat kuumina hienolle, sievälle pitsille, jota\nhän nypläsi, ja hän näytti itkiessään säälittävän surkealta: koko hänen\nkasvonsa kuvastivat tuskaa, hän itki ikionnettomana. Klaus Baasin kävi\nsanomattomasti sääliksi ja hän hyväili poloista ja kuivasi hänen\nkyyneleensä ja sanoi: \"No, mutta... rauhoituhan nyt... minä olin julma!\nKaikki käy vielä hyvin. Ajattelepas meitä: meitä kahta?! Me, jotka\nrakastimme niin suuresti toisiamme, kun solmimme liiton!! Huomaahan\nvain: meidän täytyy oppia toisiamme ymmärtämään. Pyydän vain yhtä:\nluota sinä minuun! Pysy sinä minun rinnallani, Martje! Minä vien sinut\nturvallisesti elämän määrään.\"\n\nMutta Martje vain pudisti toivottomasti päätänsä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKaikki olisi ehkä vielä kääntynyt parhain päin, jos vaimo olisi\nsynnyttänyt hänelle useampia lapsia: hänen kaipaamansa ja mieleisensä\npojan. Mutta hänen kohtunsa oli ensimäisen synnytyksen jälkeen sulettu,\nja hän kohdisti nyt pienen, vaivaisen rakkautensa ainoaan lapseensa.\nMonasti Martje jo aamusta päivin katosi tytön kanssa appelaan äidin\nluo, joka oli tullut sairaalloiseksi, ja istui hänen vuoteensa ääressä\ntuntikaudet ja luki ääneen jotakin romaania tai kuunteli kahvitätien\nloruja, ja sillaikaa lapsi leikki leluillansa pöydällä.\n\nKlaus Baas pyysi vaimoaan viemään tyttöä toki joskus kävelylle vapaasen\nluontoon, tai antamaan sen leikitellä muiden lasten kanssa puistossa ja\nvalikoimaan itselleenkin terveiden rouvain ja tyttöjen seuraa. Martje\ntaipuikin hänen pyyntöönsä, mutta siitä tuli vain keinotekoinen yritys.\nUusissa tutuissa hänellä oli milloin mitäkin moittimista: ne olivat\nmuka epähienoja ja liian suorasuisia, ja liian äänekkäitä. Ja siihen se\ntaas jäi: jälleen istui Martje äitinsä vuoteen vieressä ja nyplypatjan\nääressä. Klaus Baasista kävi tuo nyplynappulain hiljainen kalina pian\nsuorastaan sietämättömäksi. Ja pieni, siro pitsimalli, jota Martje oli\nkopioinut jo pitkät ajat, oli hänestä mainio kuva Martjen koko\nahtaasta, pikku-somasta, harrastuksettomasta elämästä.\n\nJos Klaus Baas olisi ollut pintapuolinen ja itsekäs mies ja ei olisi\nkaivannut paljoa henkevyyttä kuin monet muut, niin hän olisi antanut\nvaimonsa olla rauhassa. Sillä olihan siellä muun muassa eräskin\nvirkamies, toimelias ja kelpo ihminen, joka oli ammattinsa puolesta\nsangen usein matkoilla: hän ei nähnyt vaimoansa liian usein eikä\npuhellut paljoa hänen kanssaan, hän istui toimistossa taikka\nkyytirattailla, rouva oli sillä aikaa lastenkamarissa ja keittiössä tai\nystävätärten luona vieraisilla. Ja kummallakin oli elämän piiriä aivan\ntarpeeksi. Klaus Baaskin oli usein matkoilla: joko maaseutukundien\nluona tai pankkiasioissa naapurikaupungeissa taikka Hampurissa, ja\nhänkin koetti löytää päivän toimista kaiken elämän sisältönsä. Mutta\nkun hän illoin palasi kotiin, hän kaipasi elämän toveria, joka jakaisi\nhänen lukemattomat uudet ajatuksensa hänen kanssaan: mutta tapasikin\npikku naisen, joka istui kuin hämähäkki kutomainsa keskellä ja katsoi\nhäneen vierastaen ja kummastellen. Varmaankin kysyivät anoppi ja tädit\nusein Martjelta, mitenkä oikeastaan oli Klaus Baasin puuhain laita ja\nmitä hän touhusi? Ja monasti Martje kai kuuli ennustettavan, että Klaus\nBaasin yritykset romahtavat piankin loistavasti alas ja tulee\nvararikko. Ja kun Klaus Baas kerran sopivassa tilaisuudessa kertoi\nMartjelle, miten paljon hän oli nyt voittanut, niin toinen vastasi\ntylsästi ja arasti: \"Mutta onhan me ennenkin tultu toimeen, Klaus... ja\nonko tämä oikein hyväksi...\"\n\nSilloin kuohahti miehen sappi ja hän läksytti vaimoaan ja sanoi, että\nherätköön hänkin kerran ja älköön torkkuko ja antako vanhojen ämmäin\nsyöttää itselleen mitä tahansa, vaan kiintyköön mieheensä ja hänen\nharrastuksiinsa. Martje vetisteli. Miksi, miksi vaati Klaus häneltä\nmuuta kuin mitä hän oli, tämä loppumaton ristiriita raatelee hänet\nkuoliaaksi. Ja nyt tuli monta surullista päivää; vaimo istui tosin\niltaisin kotona, mutta istui tuppisuuna ja ilottomana ja tuijotteli\npikku pitsimalliinsa. Vasta monen päivän päästä hän tuli hiukan\nluonnollisemmaksi ja iloisemmaksi. Ja katosi sitten taas appelaan.\n\nNiin alkoi Martjessa vähitellen ilmetä erikoinen luonne, joka vahvistui\nja selvisi ainaisessa ottelussa. Mutta se luonne oli uikutteleva ja\nherkkätuntoinen, luulevainen ja ahdas: kokonaan Klaus Baasin ja hänen\nihanteensa vastakohta. Niin toistuvat heidän riitansa aina selvemmässä\nmuodossa. Kun Klaus Baas oli kärsinyt viikkokausia tällaista surkeaa\nyhdyselämää ja hänen sisunsa viimein purkausi, silloin Martje itki ja\noli kuvaamattoman onneton ja epätoivoissaan, ja sanoi tietävänsä, että\nKlaus oli voimakkaampi ja kelvollisempi kuin hän, ja että hän ei voinut\nkoskaan tulla onnelliseksi hänen kanssansa, mutta hän ei tainnut sille\nmitään, vaikka se tieto kidutti häntä kauheasti. Ei hänestä ollut\nmuuhun kuin istumaan äitinsä luona. Ja Martjen itku oli niin\nsydäntäsärkevää ja hänen kauniit pikku kasvonsa niin tuskallisesti\nvääntyneet, että Klaus Baas koetti häntä lohdutella ja sääli häntä\nkaikesta sielustansa, ja hänen toivonsa heräsi taas, juuri tuosta\nepätoivosta ja suorasta tunnustuksesta. Mutta parin päivän päästä\nMartje kulki jälleen vanhaa kurjaa polkuaan. Niin kävi aina. Ja\nvähitellen tulivat miehen tuitunpuuskain ja vaimon valituksen hetket\nsäännöllisiksi ja uudistuivat joka kolmas neljäs viikko, kuin\ntilauksesta vaan!\n\nKaupunkiin oli muuttanut eräs samanikäinen aviopari kuin hekin ja\nheidän avioliittonsakin oli melkein yhtä nuori kuin heidän. Mies oli\nlukenut kirjamies, lyseon opettaja. Hän toivoi Klaus Baasista, nuoresta\nkauppiaasta, jonka reipas ulkonäkö häntä miellytti ja jonka lahjoista\npaljon puhuttiin, tervettä vastapainoa kamarioppineisuudelleen. Ja\nhänen nuori vaimonsa, joka oli hilpeä ja reipas, salli mielellään\nmiehensä laajentaa tällä tavalla näköpiiriään, sekä halusi itsekin\ntutustua nuoreen, pystypäähän Klaus Baasiin. Pieni, sievä, hiukan\nhappamen nyrpeä rouva voitiin ottaa seuraan kaupan päällisinä! Ja he\ntulivatkin eräänä iltana Baasiin, ikäänkuin tavalliselle kyläilylle;\nsitten sukeutui opettajan ja Klaus Baasin välillä pitkä, järkevä\nkeskustelu kaikesta, mitä ilman alla löytyy. Klaus Baas oli iloissaan\nkun sai nyt kerrankin kuulla asioita, jotka \"ihmistä kehittivät\", kuten\nhän sanoi. Ja hänestä oli vain hauskaa kun opettajan vaimo tupsahti\ntuon tuostakin miesten keskusteluun kuin mikä kirkassilmäinen ruskea\npentu kanatarhaan -- ja oli hyvillään, kun hänen oma vaimonsa piti\nsuunsa kiinni. Sellaisia seurailtoja vietettiin monta viikkoa.\n\nMutta eräänä päivänä sanoi Martje, että tänä iltana hän ei voi tulla\nheidän seuraansa, hänellä on päänsärky. Ja kun Klaus Baas tiukkasi\nmuita syitä, niin hän sanoi, ettei hän voinut sietää opettajan rouvaa;\nja mies uteli lisää ja sai silloin herutetuksi ilmi, että Martje ei\npitänyt rouvasta siksi, kun rouva ei ollut kertaakaan kysynyt, miten\nhänen sairas äitinsä nyt jaksoi. Sitä paitsi oli hänen äitinsä tänä\niltana tavallista heikompi... ja hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä he\njuttelivat. Ja Martje pyysi Klauta menemään vain yksin: hän soi hänelle\nmielellään sen huvin. Ja niin puhellen hän silitti hellästi pienellä,\npehmoisella kädellään puolisonsa ohimoa.\n\nKlaus Baas pudisteli päätänsä ja istui neuvottomana, sanattomana,\nvallan toivottomana. Martje huomasi hänen surunsa ja hätääntyi ja\nvakuutti nyt hennolla, valittelevalla äänellänsä, että hän tulee, hän\ntulee mukaan! Hän ei ollut aavistanut, että Klausta oli niin tärkeää\nhänen läsnäolonsa.\n\nKlaus Baas katsoi häneen neuvottomana. \"Että minusta on tärkeää sinun\nläsnäolosi?\" hän toisti. \"Että minusta on tärkeää! Martje, niin, sanopa\nnyt: mitä minulla on oikeastaan yhteistä sinun kanssasi? Oletko sinä\nminun puolisoni? Et ole, -- tai olet vasten tahtoasi! Oletko sinä minun\nemännöitsijäni? Hyvä piikahan hoitaa koko talouden: ne askareet sujuvat\nsinuttakin. Oletko minun toverini? Et! Minun harrastuksiini sinä et voi\netkä tahdo ottaa osaa. Onko lapsemme yhteinen? Ei, sillä se on sinun:\nsinä sitä kasvatat oman ja äitisi tahdon mukaan. Mitä meillä siis on\nyhteistä? Ei kerrassa mitään muuta kuin keittovati!\"\n\nHän nousi ylös ja meni akkunaan ja väänteli vihkisormustansa ja\npuhalteli: \"Se on -- elämää! Elämää!\"\n\nNyt alkoi Martje tapansa mukaan katkerasti itkeä, ja sitä ei Klaus Baas\nvoinut sietää. Hän pyörähti ja meni hänen luokseen ja näki hänen\nistuvan pöydän ääressä kädet hervottomina pöydällä, ja hänen\nkyyneleisillä pikku kasvoillansa sellaisen pohjattoman tuskan ja\nalakuloisuuden, että sääli vihlaisi kuin veitsi hänen sydäntään ja hän\nveti Martjen viereensä sohvaan ja kietoi kätensä hänen vapisevain\nolkapäittensä ympärille.\n\nMartje katsoi avuttomana eteensä, pienet, suloiset kasvot kalseina,\nkuin tulipaloon tuijotellen, ja vaikerteli ja itki: \"Minä tiedän sen...\nettä meidän täytyy erota... ja minä rakastan, rakastan sinua! Mutta\nminä en voi, en voi sille mitään. Etkä voi sinäkään. Ja sinähän\nrakastat minua, sen minä tiedän.\"\n\nKlaus Baas karkoitti kauas tuon ajatuksenkin ja sanoi: \"Mitä puhut nyt\nMartje? Erota!? Sinähän sanot itse, että me rakastamme toisiamme.\nKuinka me eroisimme, eroisimme? Ei: minä en jätä sinua koskaan. Ennen\nvaikka kuolen! Minä olen luvannut olla ikäni sinun toverinasi. Minun\nsanani ei petä!\"\n\nMutta Martje painoi kättänsä suulleen, hillitäkseen itkuaan, joka ei\nhelpoittanut, ja hänen silmistänsä virtasivat kyyneleet, ja hän\ntuijotti yhä kauhistuneena eteensä. \"Meidän tahtommehan on hyvä, Klaus.\nEi syy siinä ole. Mutta meidän luonteemme ovat erilaiset, siksi me\nteemme toisillemme aina pahaa. Ajatteles: tätä kestää vielä kolme-,\nneljäkymmentä vuotta... Oli niin lapsellista mennä naimisiin näin.\nEmmehän me tunteneet toisiamme. Vasta viime vuosina on meistä tullut\nselviä ihmisiä, -- mutta me olemme kasvaneet erille toisistamme.\nSinusta on kasvanut luja, vapaa, rohkea mies, ja minä olen painunut yhä\npienemmäksi, aremmaksi. Se on se onnettomuus.\" Klaus Baas ihmetteli\nnäitä sanoja, mutta hän ei tahtonut antaa toiselle myötä, vaan sanoi:\n\"Mitä luonteista! Me olemme samalta seudulta kotoisin, meidän\nuskontomme on sama, me tarkoitamme molemmat hyvää. Johan nyt on hiisi,\nellemme voi tulla keskenämme toimeen! Meidän täytyy vain vakaasti\ntahtoa. Ja kyllä me rauhoitumme ijän keralla!\"\n\nSievä Martje pudisteli päätänsä ja sanoi: \"Erehdyt, Klaus. Emmehän edes\nhuomaa, millä tavalla me toisiamme loukkaamme sanoilla tai käytöksellä.\nMe menettelemme itsetiedottomasti, luonteemme mukaan, aivan kuin\nluulemme oikeutemme olevan ja hyvän vaativan. Siinä on ristiriita, että\ntoisesta on aina toisen hyvä ja oikea väärää ja nurinkurista. Vaikka\nkehtomme eivät olleet kuin jonkun peninkulman päässä toisistaan, me\nolemme niin erilaisia, kuin toinen olisi Lapin tuntureilta ja toinen\nsyntynyt siellä kauheassa Intiassa. Jos olisin lukenut, niin voisin sen\nsinulle paremmin selittää.\"\n\nKlaus Baasin luonto oli Martjen toivottomuudesta masentunut, ja hän\nhapuili tuskissaan ikäänkuin jotakin pelastuksen keinoa ja sanoi:\n\"Pahimmat ovat, Martje, kuitenkin nuo sinun omaisesi. Että meidän\ntäytyy mädätä täällä heidän helmoissaan! Pankki perustaa ennemmin tai\nmyöhemmin haaraosaston Hampuriin ja minä voinen siirtyä siihen\npaikkaan. Tai hankkia siellä uuden toimen. Mennään me Hampuriin!\"\n\nMartje puristeli nenäliinaansa ja itki hillittömästi. \"Ei, Klaus... en\nvoi, minä en voi lähteä äitini luota... hän on niin vanha... ja kun\nsiskoni ehkä tulee takaisin... Ja sinä olet aina susi, Klaus... minä\nvain pieni arka jänis.\" Ja Martje kallisti sievän pikku päänsä Klaun\nrintaa vasten ja itki katkerasti: \"Tämä on niin kauheaa kidutusta, kun\nme rakastamme toisiamme, ainakin minä sinua. Mutta minä luulen, että\nkärsisin sen melkein paremmin, jos sinä olisit kaukana, ja tietäisin,\nettä sinä olet onnellinen, ja minä elelisin hiljalleen yksin lapseni\nkanssa. Milloinkaan sinä et näin tule onnelliseksi, Klaus, enkä tule\nminäkään.\"\n\nKlaus Baas tuijotti toivottomasti Martjen tutisevan pään yli huoneesen,\njoka alkoi hämärtyä, sen pimeneviin loukkoihin. Ja hän ajatteli tuskan\nja raivon vallassa: \"Pahat hengetkö meitä riivaavat! Emmekö tahdo\nmolemmat olla hyviä? Eikö Martje parkani ole älykäs, hellä ihminen?\nEikö ole minussa miestä elämään hänen kanssaan, ja hän minun? Siinäkö\nloppu? Noissa neljässä ihanassa kesäpäivässä kaikki! Tämähän hulluutta!\nTämä on hourupäisyyttä! Minä en tahdo!\"\n\nSen keskustelun jälkeen kului pari viikkoa aivan rauhallisesti. He\nkoettivat toisiaan auttaa ja tukea; mutta kun se mukautuminen oli\nsuorastaan toisen sisintä olemusta, jopa hänen \"tervettä järkeään\"\nvastaan, niin pian se keinoteltu rauha pakeni käsistä. Ja eräänä\npäivänä he taas huomasivat tulleensa samaan paikkaan, josta alottivat.\nJoku täti oli näet saanut Martjen ajattelemaan, jaksaisiko Klaus Baas\ntosiaan vastustaa kiusausta, mikä pankin luottamusvirassa vietteli.\nKlaus Baas loukkautui kauheasti: hänen oma vaimonsa epäili hänen\nluotettavuuttaan, liikemiehen jalointa avua, kauppiaan kunniaa! Martje\nihan ällistyi, kun Klaus pahastui hänen viattomasta \"varoituksestaan\",\nkuten hän sitä vielä typerästi nimitti. Ja sitten hän taas itki ja oli\nonneton ja surullinen. Mutta sitten he vaelsivat väkinäisesti ja\nmykkinä yhteistä tietänsä.\n\nJoku päivä tämän jälkeen -- kun heitä vaivasi vielä tuo äskeinen, uusi\nrikkoutuminen -- tuli odottamatta vanhin poika kotiin, jota oli visusti\nkymmenen vuotta välttänyt. Hän oli harteva ja ystävällinen ja\nhyvinvoipa mies, siis sisarusten vastakohta: noin neljänkymmenen\nikäinen. Kaksi ensimäistä päivää hän istui äidin luona tai käveli\ntuntikausia siskonsa ja hänen tyttönsä kanssa puutarhassa, jossa nyt\nkevään ensi kukat puhkeilivat. Mutta sitten hän tuli konttoriin\nlankonsa luo, ja tämä otti hänet kohteliaan kylmästi ja varovasti\nvastaan.\n\nNyt seurustelivat langokset keskenään neljättä päivää: suunnittelivat\nliikeasioita ja juttelivat mitä mieleen sattui. Ja he näkivät kumpikin\ntoisensa kokeneiksi, kelpo miehiksi, -- sillä eroituksella vain, että\npyylevä, mukavuutta rakastava puutavarakauppias ei halunnut lahjainsa\nperustalle pystyttää itselleen muuta kuin tavallisen herkullisen pöydän\nja kunniallisen miehen maineen, jota vastoin Klaus Baas suunnitteli\ntornia, joka taivaasen ulettuisi!\n\nNeljäntenä päivänä pyysi nuori opettajan perhe heitä kanssaan\nhuviretkelle eräälle yksinäiselle, metsäiselle mäelle, joka oli\nnummella muutaman tunnin matkan päässä kaupungista. Olihan nyt niin\nherttainen kevätpäivä! Klaus Baas suostui, ja iloitsi ja toivoi nyt,\nettä hauska veli voisi osaltaan vaikuttaa pikku sisareensa ja selvittää\nheidän kieroa suhdettaan. Martjekin oli matkalle valmis heti, kun\nkuuli, että velikin tulisi mukaan, sillä veljestä hän luonteensa\nmukaisesti piti: hän oli niin leppoisa ja rauhallisen rajoitettu. Ja he\nmatkustivat ensin junalla seuraavalle pysäkille ja kävelivät sitten\nleveää hiekkaista tietä pitkin mäelle ja pysyivät metsässäkin avaralla\ntiellä, minne armas kevätaurinko täydeltä terältä paistoi, ja ihailivat\nhiirenkorva-koivuja ja silmikoivia pähkinäpensaita ja vihottavia\nnäreitä.\n\nNuori, opinhaluinen lehtori alkoi kysellä heti Kielin kauppiaalta minkä\nmitäkin hänen liikkeestään ja elämän harrastuksistaan. Veli\ntaas jutteli hupaisesti muhkeista Tanskan hevosista, huimista\nrakennuskeinotteluista, vaivalloisista talviretkistä halki metsäisen\nTaalainmaan, -- mutta luiskahti toimiensa kerronnasta pian\ntoimettomuuden, elämänsä juhlahetkien, kuvailuun. Hän pakinoi sävyisän\nsanarikkaasti iltaschoppeneistaan[78] ja pienestä, sievästä kodistaan,\njossa emännöi eräs vanhahtava leskirouva; -- ja sanoi suoraan\nsiskolleen, joka käveli edeltä opettajan rouvan rinnalla: \"Kunpa et\nolisi naimisissa, Martje, niin veisin sinut ja lapsesi kanssani. Siitä\nsinä pitäisit. On aina niin levollista, niin kellonlyömän säntillistä,\naina mukavaa, kiireetöntä, ja kuukausirahat saisit sekunnilleen kello\nkaksitoista pöytään!\"\n\nSisar kääntyi häneen päin ja nyykäytti iloisesti päätään. Näin hän ei\nollut milloinkaan yhtynyt Klaus Baasin ehdotuksiin.\n\nKun he sitten siihen tapaan pakinoiden kulkivat valtatietä, rouvat\nedeltä, miehet jälestä, Kielin kauppiaan kertoessa leppoisasti, alkoi\nopettajan rouva tunnustella jaloillaan pehmeää, paksua tien santaa ja\npotkaisi pian korkealle ilmaan hiekasta hevosenkengän, ja kirkaisi\nilosta, otti löydön maasta ja huusi: \"Se merkitsee onnea!\" Ja heitti\npitkän, merkitsevän katseen mieheensä, jonka kanssa he juuri tänä\naamuna, ensimäisestä kevätpäivästä hurmautuneina, olivat sopineet, että\nrouvan on nyt saatava kolmas lapsi. Ja tuli sitten hämilleen ja\npunastui ja koetti painaa hevosenkenkää pyöreään, siroon käsivarteensa\nja otti Martjea käsipuolesta.\n\nMartje tuli silloin aivan sanattomaksi. Hän asteli, eteensä maahan\ntähystellen, toivottomissa aatoksissa. Klaus Baas huomasi sen ja\nkiiruhti hänen luokseen ja pisti hiukan epäröiden kätensä hänen\nkainaloonsa, ja he kävelivät sitten kahden. Säälien kaikesta\nsydämestään vaimoansa, joka käveli niin hiljaisen ja murheellisen\nnäköisenä, ja heltyen hänen hienosta, neitseellisestä kauneudestaan\nKlaus Baas hiveli hänen käsivarttaan ja puheli hänelle hellästi ja\nlohdutteli ystävällisesti: kaikki kääntyy vielä parhain päin! Sillä\ntavoin he ehtivät noin kivenheiton päähän toisista ja joutuivat eräässä\ntien polvekkeessa aivan näkymättömiin. Martje kuunteli vaieten miehensä\nlohdutusta, vesissä silmin, painautuen arasti hänen kylkeään vasten. Ja\nyhtäkkiä kosketti hänen kenkänsä kärki jotain kovaa -- hän oli kai\nuteliaasti ja suloisin toivein tohtinut hiukan tunnustella hietaa -- ja\nnyt tuli esiin käyrä raudan kappale. Martje kumartui riemusta parahtaen\nja otti raudan maasta: se oli katkennut hellanrengas.\n\nNyt purskahti Martje itkuun, rauta putosi hänen kädestään ja hän peitti\nkasvonsa.\n\nKlaus Baas koetti häntä lohdutella, mutta oli itsekin aivan toivoton.\nJa hän ajatteli: Se oli kyllä hänelle aivan sopiva ennustus! Ja hän ei\ntiennyt, miten tästä pulmasta selvitä, ja kidutti itseään ajatuksella:\nkaikista elämän iloista olen minä sulettu, kaikkein jaloimmista: miehen\nkelpo töistä, toiminnasta, -- sen vuoksi, että kuusi vuotta sitten\neksyin harhateille neljäksi ihanaksi kesäpäiväksi! Kahleissa, köysissä\nkaiken ikäni! Ja Martje, Martje on onneton, surullinen ihminen!\n\nKlaus Baas katsoi taas vaimoonsa, joka asteli liikuttavan tuskallisen\nnäköisenä eteensä tuijottaen, kyyneleitä vuodattaen, mutta\nkärsivällisesti vaieten, keskellä kevään ihanuutta.\n\n-- Me olemme tuskaksi toisillemme, ajatteli Klaus Baas. Voi minun\npientä, rakasta vaimoparkaani!\n\nHe palasivat sitten kotiin. Mutta illallisen jälkeen tuli lanko\nkonttoriin ja pyysi saada puhella vähän hänen kanssaan, ja sanoi:\n\n\"Matkustan huomenna Kieliin. Mutta tahtoisin ensin hiukan keskustella\nkanssasi sisarestani. Vanhimpana veljenä minulla lienee siihen oikeus,\nkoska kerran isä on tässä, kuten monissa muissa asioissa, aivan avuton.\nSitä paitsi kirjoitti Martje minulle pitkän kirjeen, ja ainoastaan sen\ntähden rohkaisin luontoni ja astuin jälleen pitkistä ajoista\nvastenmielisen kodin kynnyksen yli. Minun tapani ei ole muuten sekautua\ntoisten asioihin -- päin vastoin, -- mutta nyt minulla on oikeus ja\nvelvollisuus.\"\n\nKlaus Baas, joka istui pukillaan pulpetin ääressä, kohotti hyvin\ntuimasti päätänsä, mutta muisti samassa, kuinka toivoton ja neuvoton\nhän itse juuri äsken, huviretkellä metsäisellä mäellä, oli ollut -- ja\nettä Martje halusi veljeä sovittajaksi. Ja hän sanoi: \"Puhu, lanko!\"\n\n\"Niin\", toisti hartiakas, hyvinvoipa lanko, \"hän kirjoitti minulle\npitkän kirjeen, kertoi kaikki juurta jaksain. Ja nyt olen kysellyt\nhäneltä itseltäänkin suullisesti kaikkea, ja myös äidiltä. Tiedän siis,\nmillaista hänen elämänsä on. Ja mitä sinuun tulee: hän puhui tietysti\nsinustakin. Ja häneltä kuulin sellaista, että voin ilokseni keskustella\nkanssasi ystävänä ja miehen tavalla, ja olenhan katsellut sinua jonkun\npäivän itsekin ja tiedän, millainen mies olet. No niin: minä sanoin\nsiskolle äsken lopullisena neuvona, että teidän on parasta erota.\"\n\nKlaus Baas hypähti pystyyn ja puhalsi tyrmistyneenä: \"Se on hirveää!\nHirveää! Ei tässä nyt vielä siinä olla!\"\n\nMutta lanko pyöritteli päätänsä ja vastasi: \"Minä olin ensimäiset\nviisikolmatta vuottani enimmäkseen täällä kotosalla. Lopulta aukesivat\nsilmäni sen verran -- järkeä sain vähän toki isoäidiltä -- että\nhuomasin, mitä kaikki meikäläiset ovat: isä pelkää todellisuutta ja on\nsille koskematon; äidillä se fantastinen kaunovärjäysvoima, joka\nkehittyi vanhimmassa siskossa mielipuolisuudeksi; veljeni ovat\ntuulihattuja -- ja pikku siskoni: tuollainen vieno kukka! Minä olin\ntäällä kuin raakkuva varis kuhertelevain kyyhkysten tarhassa. Milloin\nolin narri ja lepakoin heidän kanssaan, milloin iskin vimmoissani\nnokallani ympärilleni. Minä olin aina perheen kömpelö, lemmetön,\nepäluuloinen, harhaan neuvottu syntipukki. Mutta sitten läksin!... Ja\nsitten jouduit sinä tähän seuraan... Silloin kun minä sain tiedon tästä\nkihlauksesta, ajattelin: no, se on vain tavallinen sillisaksa, joka\nsopii siskolle hyvin. Mutta sinä... sinä et sovi hänelle ollenkaan!\nVariksen sijasta he saivat selvän havukan! Ja se on hiton hullua. Miksi\ntoistaisin sinulle, mitä siskoni eräänä iltahämäränä kotonanne\näskettäin jo on puhunut: että te olette aivan erilaisia luonteita ja\nkaipaatte ja arvioitte siksi myös eri tavalla. Että te törmäätte\nalinomaa yhteen, joten ei kumpikaan saa rakentaa rauhassa omaa, aivan\noikeutettua onneaan ja iloita siitä. Että te nyt turmelette kahden\npuolen, joka päivä ja joka hetki, toisiltanne sen elämänilon, joka\nteillä kummallakin muuten olisi. Sinä et ole voinut paljoa vastata tuon\npienen, viisaan pikkuporvarin pitkään puheesen... vai oletko? Sinä\nsanoit vain ylimalkaan: kultaseni, kaikki käy vielä hyvin! Mutta sitä\nsinä et usko itsekään. Sinä rääkkäät itseäsi, ja elämäsi on tyhjä ja\nveriheikko; ja sisko nääntyy myös ja kauhistelee rauhatonta,\ntuskallista tulevaisuutta, ainaista taistelua. Ei se siitä nyt parane.\nSinä tahdot kahdenkymmenen vuoden päästäkin lentää -- ja hän räpyttelee\nyhä siipiään eikä jaksa; ja sinä lausut yhä ne sanat, joihin et itse\nusko: Rakas ihminen, kaikki käy vielä hyvin!\"\n\nKlaus Baas huohotti raskaasti ja sanoi kolkosti: \"Eihän se nyt vielä\nniin!\" Ja hän vaikeni.\n\nPaksu, vanttera lanko koetti sijoittua mukavasti Klaus Baasia\nvastapäätä konttoripukille, ja sai viimein siedettävän asennon, joten\nhän voi jatkaa:\n\n\"Täällä lautatarhassa on vanha, uskollinen mies, jolta äskettäin kuoli\nvaimo. Valitin hänelle surua. Hän tietää kyllä, että olen rehellinen\nmies ja että koetan rakastaa totuutta -- tai mitenkä nyt sanoisin:\nnähdä todennäköistä todellisuutta. No niin. Ukko katsoi minuun\nsyrjäsilmällä ja sanoi: 'Panetteko tekin palttua?' Kuinka niin, minä\nkysyin, mitä palttua? Etkö ollut muorisi kanssa melkoisen onnellinen?\nMutta silloin vastasi ukko harmissaan ja mietteissään: 'Olipahan se\nniinkuin monien muidenkin.' Mitenkä niin? minä kysyin. 'No toivoimmehan\nme kolmekymmentä vuotta kumpikin vain toistemme kuolemaa.' Minä olen\ntodellisuuden ihminen, Klaus Baas, enkä ihmettele turhia. Mutta\noikeinpa karmi silloin pintaani. Minä katsoin vanhaa kunnon ukkoa kuin\npuulla päähän lyötynä. Ja silloin sanoi ukko: 'Me se tunnustettiin ihan\nrehellisesti toisillemme; ja meistä oli yhdentekevää, kumpi meistä\nensin kuolisi: kunhan vain toinen saisi vielä kerran hengittää vapaasti\nja tuntea elävänsä niinkuin ihmisen pitää. Ei suinkaan silti, että\ntoinen olisi halunnut tehdä maailmassa jotain suuremmoista. Ei,\nainoastaan saadakseen tanssia oman pillinsä mukaan. Meistä ei ollut\nyhteen, me olimme toistemme tokeina.' Minä kysyin: Mutta, Herran\nnimessä, miksi ette siis eronneet ajoissa, kolmekymmentä vuotta,\nkaksikymmentä, kymmenen vuotta sitten, niin, vaikka vain vuosi sitten?\nKolmekymmentä vuotta sellaista. Herra Jumala! -- Ukko vastasi: 'Niin,\nkun on nuori, on epävarma huomiostaan ja toivoo parannusta. Ja sitä\npaitsi olivat erot siihen aikaan kuulumattomia! Ja sitten tuli lapsia\n-- ja olivat vielä esteenä sukulaiset ja tutut -- ja me huomasimme,\nettä elivät nuo muutkin yhdessä, vaikkei heillä ollut mukavampaa kuin\nmeilläkään. Ja sitten alkoi tottua, ja nautti kun jaksoi kärsiä\nvääryyttä. Ja toivoi omaa tai toisen kuolemaa. Ja sitten se ei enää\nmaksanut vaivaa. Mutta nyt hän on kuollut. Kyllähän se on hiljaista ja\nyksinäistä, ja puuttuuhan sitä leskeltä yhtä ja toista, mutta voinhan\nnyt edes hengittää niinkuin tahdon ja ajatella ja puhua mitä haluan.\nPoltin koko eilisillan tupakkaa: sitä muori ei voinut sietää.' Ja ukko\npyyhkäisi silmäkulmaansa ja meni työhönsä. Ja kuulepas: näin ei saa\nteille käydä!\"\n\nKlaus Baas kavahti taas pystyyn: \"Sellaista ei ole koskaan päähäni\npälkähtänyt.\"\n\nToinen katseli häntä kulmiensa alta tyynesti ja kauan. Ja virkkoi\nsitten kuivasti: \"Vai enkeli sinä mielestäsi olet!\"\n\nKlaus Baas loi silmänsä pulpettiin ja vaikeni.\n\n\"Siksipä sanonkin nyt\", lanko toisti, \"että te eroatte heti, viiltäköön\nsydäntänne miten tahansa. Siten säilyy kaksi ihmistä eheänä:\nhaavoittumatta, murtumatta, joutumatta hylyiksi -- ja maailmassa on\nkahta enemmän vapaita, ehjiä, kokonaisia ihmisiä, olkootpa he sitten\npieniä kuin pähkinä... Se on mielipiteeni.\"\n\nKlaus ei voinut muuta kuin tuskallisesti vaikeroida: \"Ja ikinä ei ole\nihminen niin puhtain, palavin sydämin astunut alttarin ääreen kuin\nminä! Ja siinä loppu!\"\n\nLanko kohautti olkapäänsä melkein korviensa tasalle, ikäänkuin\nmyöntäen, että asia oli kyllä pulmallinen ja ikävä. Ja puhui sitten\nvakaasti, varovasti kuin korkeita kuormavaunuja ohjaten: \"Lapsi sinun\ntäytyisi jättää ainaiseksi hänelle. Lapset ovat äidin eivätkä isän.\nVoihan se silloin tällöin käydä luonasi, jos haluatte. Sinä jättäisit\nhänelle sen osuuden, millä olet tätä appesi liikettä hoitaessa näinä\nviimeisenä kuutena vuonna liikettä vaurastuttanut. Muu, mitä olet\nsivutoimilla ansainnut, eritoten siis pankki- ja asioimistoimilla, on\nluonnollisestikin sinun.\"\n\nKlaus Baas nyykäytti päätänsä ja vastasi: \"Sinä olet monessa suhteessa\noikeassa. Mutta ei tehdä sitä kuitenkaan! Ei ainakaan minun\nsuostumuksellani! Me rakastamme toisiamme, kaikesta huolimatta! Tiedän\nkyllä, että elämäni kiristyy ahtaalle ja että minulta menee monta jaloa\niloa hukkaan. Mutta minä olen luvannut olla hänen uskollinen\npuolisonsa, ja minun sanani ei petä! Minun kunniani on enempi kuin itse\nelämä!\"\n\nLanko kohautti taas lihavia hartioitaan ja sanoi: \"Kunnia... hm!...\nLuvannut olla hänen puolisonsa! Martje oli silloin kolmenkolmatta, sinä\nkuudenkolmatta. Te ette kumpikaan tienneet, mitä olitte; ja kukaan ei\nviitsinyt nähdä vaivaa sanoakseen teille: tutkikaa ensin toisianne ja\nitseänne! Teidän täytyy ehkä elää yksissä neljäkymmentä vuotta! Ja\nneljäkymmentä vuotta: se ei ole hui hai! Mutta yhdentekevää:\nluvannut... sanot. Kehittääkö itseäsi vai turmella? Ylentyäkö vai\nalentua? Olitko poikamiehenä pikavihainen ja raskasmielinen? Oliko\nsinulla silmien välissä nuo syvät rypyt? Miksi ne nyt on? Oliko\nsiskoni, kun häneen tutustuit, itkusuu, oikuttelija, oliko hän\nturhanarka? Miksi hän on nyt sellainen? Siksi että kumpikin teistä\ntekee toiselleen väkivaltaa! Teidän molempien luonteet kärsivät ja\ntuskittelevat, kiukuttelevat itseään vastaan, ja väsyvät ja\nvääristyvät! Uskollisuutta ei sellainen yhdyselämä ole. Päinvastaista\nse on. Eikö joka ihmisen ole kehitettävä luonnettaan hyvään ja saatava\nse kukoistamaan ja elettävä iloksi ja siunaukseksi itselleen ja\nmuille?\"\n\nJa näin lopettaen uuttera kyselijä pyyhki hikeä otsaltaan punaisella\nnenäliinallansa ja meni ulos.\n\nSeuraavana päivänä jätti Klaus Baas hänelle hyvästit ja matkusti\ntapansa mukaan pankin johtokunnan viikkokoukseen.\n\nMutta kun hän illalla kiiruhti asemalta kotiin, kaivaten sanomattomasti\npuhella Martjen kanssa, seisoi appi häntä vastassa portilla ja pisti\nkatkeran ja loukatun näköisenä kirjeen hänen kouraansa, ja pyörähti ja\nmeni kiireesti lautatarhan poikki omalle puolellensa. Klaus Baas\nrepäisi kirjeen auki ja luki sen seisovalta jaloin, kuistinsa vieressä.\nMartje Ruhland kirjoitti siinä matkustaneensa veljensä ja lapsensa\nkanssa Kieliin: hän tiesi varmasti menetelleensä oikein, koskapa hän\nnyt jo tunsi rauhaa, jota hän oli kauan, kauan kaivannut, vaikkapa vain\nkuoleman rauhaa. Hänen \"rakas Klaus Baasinsa\" ei saisi ajatella hänestä\npahaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa istui Klaus Baas vielä kahdessa toimistossaan pikku\nkaupungissa ja opetti seuraajiansa; hän sai näet seuraajia parittain\nniinkuin jokainen pystyvä mies ainakin: toisen puutavaraliikkeesen ja\ntoisen pankkivirkaan. Hän teki työtä varhaisesta aamusta myöhään yöhön,\nheitä joka asiaan perehdyttääkseen. Ja kun hänen ajatuksensa pääsivät\nkarkaamaan työstä, niin ne pysähtyivät tuijottelemaan yhä tuohon\nuskomattomaan tapahtumaan: hänen avioliittonsa, avioliittonsa oli\nsärkynyt! Hän ajatteli tylsän itsepintaisesti yhä jotain pelastuksen\nkeinoa. Varmaan hän Hampurilta, johon hän luultavastikin pääsisi\nhaaraosaston johtajaksi, kirjoittaisi Martjelle: \"Tule takaisin\nluokseni; meidän täytyy, me tahdomme koettaa uudestaan!\" Ja Martje\ntulisi, ja kaikki kääntyisi vielä parhain päin.\n\nVihdoin saatiin toimistot hyvin uusien miesten käsiin. Ja sitten\nitkuiset erot apen väeltä talossa, jossa oli niin paljon turhaa\nhetaletta ja nuo kaksi nyplypatjaa! Ja nyt jalan laivalaiturille. Hän\naikoi matkustaa kiertoteitä Hampuriin, selvittääkseen kiihtyneitä\najatuksiaan. Vaikka hän oli yleensä kirkas sielu ja vaelsi elonsa\npystypäin, niin tällaisen tapahtuman jälkeen hän kuitenkin piti\nmiettimistä oikeana ja tarpeellisena.\n\nPuolen tunnin päästä hän jo käveli meren rannan padolla, joka suojelee\nmaata ulapoita vastaan. Oli raikas ja tuulinen kevätpäivä ja\nsinitaivaalla kulkivat valkeat ja harmahtavat hattarat. Hän silmäili\nensin meren ulapalle, joka välkkyi kuin hopeainen kilpi, ja kääntyi\nsitten katselemaan maalle, kaupunkiin päin. Tuolla se pikku kylä lepäsi\nsievänä lakeudella, korkeine lehmusryhmineen, punaisine, suippoine\nkattoineen, keskellä suuri kirkko. Jonkun kerran hän oli sukulaisten\ntähden pistäytynyt kirkossakin, mutta ei viime vuosina, kun oli heistä\nyhä enemmän vieroittunut: pitkiin aikoihin hän ei ollut vaivannut\npäätänsä Jumalalla. Ja nyt hän vasta oli oikein kuitti kaikesta\n\"lapsellisen tuhmasta idealismista.\" Se oli pettänyt häntä kelpo\ntavalla. Sen tähden hänen nyt oli näin yksin lähdettävä kodistaan. Ja\nnyt hän oli kiinni maan kamarassa! Kirkkaana ja selväjärkisenä oli\njatkettava matkaa! Ajateltava itseään! Tartuttava kohtaloon kovin\nkourin! Ja ei huolittava Jumalasta eikä ihmisistä yhtäkään mitään! Nyt\noli aika jo -- jos hän tahtoi vielä mitä maailmassa saada aikaan.\n\nNiin vaelteli hän illan hohdellessa, toisella puolella kauniit kedot ja\ntoisella meren rauhallinen ulappa, -- raikas merituuli häntä vilvoitti,\naurinko lämmitti, silloin tällöin vihmoi hieno, virkeä kevätsade:\npäällä kaartui sinikirjava taivaslaki vaaleine ja harmaine\npilviparvineen, joita ilmain raisut tuulet kiivaasti lennättivät,\nsekoittivat, kokosivat yhteen ja pyyhkäisivät kadoksiin.\n\nKun aurinko aleni ja värit himmenivät, niin hän meni pientä taloa\nkohti, jonka Petter-veli äskettäin oli ostanut. Veli oli naituansa\nkulkenut isäinsä teitä ja ruvennut paimeneksi: vihreän, loputtoman\nrantavallin astelijaksi, paimennettuaan ensin vuosikaudet vierasten\nkatraita. Mutta nyt hänellä oli oma pieni tila ja vuokramaita ja omat\nlampaansa. Talo oli painanteessa, aivan padon vieressä: vanha ja matala\nse oli, olki- ja pärekatto luuhallaan. Lampaat olivat nyt vallilla\nlaitumella. Illan usvat laskeusivat kosteana, tiiviinä vaippana hämärän\nmaan povelle, niin että katrasta ei eroittanut, mutta pojan, joka\nlampaita ajoi, hän näki: sen yläruumis kohosi tummana usvasta, ja nyt\nhän kuuli, kuinka poika huuteli koirallensa.\n\nTrina, Petter Baasin vaimo, joka muinoin oli ottanut sen rahamassin\nolkipatjan alta ja köyttänyt niin hyvin nuoralla, oli paraikaa\npuolipimeässä pirtissä neljän lapsensa kanssa illallisella. Pimeästä\nhuolimatta hän tunsi Klaus Baasin, vaikka oli häntä nähnyt sangen\nvähän. Hän pyyhkäisi nyt sinisellä esivaatteellaan tuolia ja pyysi\nistumaan, ja lähetti lapset hakemaan isää. Ja kun vieras oli\nsijoitettu, meni emäntä ulos, tuomaan vähän illallispalaa, maitoa ja\nleipää.\n\nAjan kuluksi Klaus Baas katseli pirttiä ja otti käsiinsä lasten\nkirjoitusvihkon ja lueskeli sitä, mutta silloin hän kuuli\nnurkkasängystä inisevän muijan äänen: \"Menkää ikkunan ääreen, nyt tulee\nniin aikaisin pimeä, eikä sitä kirjoitusta ole muutenkaan helppo\nlukea.\"\n\nKlaus Baas meni silloin sängyn luo ja eroitti nyt siellä ryppyiset\nmuijan kasvot ja sanoi: \"Kukas se on? Trinan äitikö?\"\n\n\"Minähän se\", vastasi muori. \"Ottivat minut tänne luokseen, kun minusta\nei enää oikein tahdo olla yksin eläjäksi. Minä olen melkein\nkahdeksankymmenen ikäinen ihminen.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Klaus Baas nyt kovemmalla äänellä. \"Teillä on kai\ntäällä hyvä olla, mummo?\"\n\n\"Ka mikäs\", vastasi mummo. \"Veljenne on hyvin hyvä minulle, mummo\nrukalle. Kyllä valehtelisin, jos muuta sanoisin. Hän on kyllä tiukka\nmies, mutta kelvoton hän ei ole.\"\n\n\"Mutta vaivaako tauti? Vai minkä tähden olette vuoteen omana, mummo?\"\n\n\"Eikös\", vastasi mummo. \"Hän on vaan, niinkuin jo sanoin, tiukka mies.\nHän käyttää ihmisiä siihen työhön, mihin kukin pystyy. Mutta enpä sano\nmuuta. Valehtelisin suorastaan, jos sanoisin, että hän on kelvoton\nmies.\"\n\n\"Niin\", hymähti Klaus Baas ihmeissään, \"kullakin on oma luontonsa!\" Ja\njatkoi kovemmalla äänellä: \"Hän on tiukkuudessa äitiinsä. Se on kanssa\nhyvin tiukka ihminen!\" Ja meni ja istahti akkunan ääreen.\n\nVähän ajan päästä tuli Petter Baas kotiin laitumelta, astui raskain\naskelin pirttiin ja antoi velimiehelle kättä ja heitti hattunsa kirstun\nkannelle, ja sipaisi vasemmalla kädellä tukkaansa oikealla takin\nrintamuksia: pelkästä kunnioituksesta veljeä kohtaan. Ja käski yhden\npojistansa pistämään tupakkaa piippuun. Ja kertoi sitten, niinkuin\nhänen tapansa oli, kaikellaisista vastuksista, joita hän oli viime\naikoina saanut sietää. Muutto oli maksanut enemmän kuin hän oli\naavistanut; hanhenpoikueita oli kadonnut; ja viime aikoina oli ruvennut\nrintaa ahdistamaan: ennen hän ei toki ollut tuntenut mokomaa. Mutta\nminkäs sille voi: hän oli ollut aina vaivainen mato!\n\nSillä välin hän oli saanut piippunsa palamaan ja nosti nyt polvensa\ntoisen päälle ja heittäytyi selkäkenoon ja puhalteli aika haikuja,\ntuntien nähtävästikin olonsa mukavaksi. Ja alkoi sitten kertoa\nkaikuvalla, rehentelevällä äänellä lähettäneensä tänne uuteen paikkaan\nosan kamppeista kalamiesten veneissä rantamatalaa pitkin. \"Mutta annas\nolla, velimies: kun Lüdersin Kalli viimein tulee kuutillaan tänne ja\naikoo kääntää tähän meidän prieliin,[79] niin tulee korvettavan\ntullikutteri, ja sanotaan, että hän mikä lie, ulkomailta, ja on\nmaksettava muka tulli ja sakkoja ja mitä kaikkea! No annahan olla,\nKalli säikähtää ja kääntyy takaisin ja menee taas 'ulkomaille'; ja\nseisoo sitten ja onkii kampeloita ankkurissa tuolla Dicksanderin\nprielissä, ja hänen kuutissaan on meidän pöydät, sängyt, perunasäkit,\nja olihan se tuo meidän mummokin myöpelien joukossa. No eukko ei anna\nminulle siunaaman rauhaa, vaikka vähätpä niistä akkaväen loruista -- ja\nminä en kuin saappaat jalkaan ja menen tullimestarin puheille ja sanon,\nmikä pulakka nyt on, ja pyydän helkutissa lähettämään kutterin hakemaan\nKallia takaisin, elävänä taikka kuolleena. Ja kun illalla tulen kotiin,\nniin se on jo itse tullut tänne prieliin sillaikaa! Meidän mummo oli\nnäet saanut aina vaan syödä kampelaa ja kampelaa ja oli tehnyt viimein\ntenän... Mokomaa harmia tyhjästä... No, mitenkä sitä mies on voinut?\"\n\nKlaus Baas vastasi verkakseen ja tarpeettoman lujalla äänellä: \"Minä\npäätin tässä, etten enää halua olla niiden vanhusten kanssa yksissä; ei\nse ajan pitkään ole mukaisaa. Eikä se ole hyväksi vaimollenikaan.\nMuutan Hampuriin ja otan siellä sen pankkitoimen tai muuta -- saapahan\nsitä työtä aina.\"\n\nPetter Baas kohautti piippunsa koppaa ja virkoi pälyvin silmin: \"Vai ei\nlie kaikki oikein paikallaan?\" Ja jatkoi sitten epäluuloisesti: \"Totta\nkai se nyt vaimo on sinun puolellasi?\"\n\nKlaus Baas kohautti hartioitaan ja vastasi: \"Ihminenhän se on nainenkin\nja oma luonto se on silläkin.\"\n\nPetter Baas aivan ällistyi. Ja sanoi vähän tuumiskeltuaan: \"Niin\nihminenkö nainenkin? Mutta meillä on tapana sanoa täällä miehestä\n'hän', naisesta 'se'. Sillä on siinä ero kuitenkin... Mikä oma luonto\nsillä on?\" Ja viitaten piipunvarrella ryntäisiinsä: \"Minulla on\nluontoni, ja vaimolla on kanssa minun luontoni. Vaimoväen, oli heitä\nvaikka kolmetoista talossa, täytyy totella, se on komento. Hiiteenhän\nsitä muuten joutuisi?\"\n\nJa Petter Baas piti yhä piipunvartta rintaansa kohti käännettynä; mutta\nsilloin laulahti mummo nurkkasängystä selvät sanat: \"Minä sanoinkin\ntässä juuri veljellesi, että sinä olet tiukka mies.\"\n\nPetter Baas käänsi nyt piipunvarren verkalleen sänkyä kohti ja kertoi\nKlaus Baasille: \"Tässä toissa päivänä hävisi paras kana kesken\nhautomista. Minä panin silloin tämän mummon sänkyyn hautomaan pojat\nmunista. Mitäpä se muutakaan osaisi enää tehdä? Jokaisen täytyy tehdä\nsitä mihin kykenee. Kukko päällä kurjanaki! Jos eukkosi on kelvollinen,\nniin voit sille joskus antaa oman tahtonsa, mutta se tahto on tietysti\nsinun tahtosi... Vai onko sinulla paha minun luonani, mummo?\"\n\n\"Eikä\", vastasi hautova mummo pimeästä nurkasta. \"Hyvähän minun on, ja\noikeassa sinä olet! Mutta kyllä sinä vain olet tiukanlainen.\"\n\nTämän keskustelun jälkeen Petter sytytti taas sammuneen piippunsa,\nkäski nukkumaan vaimonsa ja lapsensa, jotka olivat vaieten kuunnelleet\nsivusta, ja puheli sitten vielä jonkun aikaa pimeässä veljensä kanssa.\nSilloin tällöin tuikahti piipusta hohde ja valaisi pirttiä ja mummon\nsänkynurkkaa. He puhelivat lapsuuden ystävistä, joiden kanssa olivat\nennen leikkineet vanhan kirkon vieressä: Petter Baas muisti vielä\nheidät kaikki ja tiesi heidän elämästäänkin. Mutta veljen mielestä\nolivat Hampurissa olo ja Intian päivät ja viime vuosien kovat\nkärsimykset haihduttaneet sellaiset muistot ja kiintymyksen niihin. He\npuhelivat myös isästä ja reippaasta sievästä Lotesta ja äidistä, joka\noli niin uljaasti taistellut, ja pikku sisaruksista, jotka nyt olivat\nkasvaneet suuriksi, vaikka oleksivat vielä kotosalla: Hannasta,\nopettajattaresta; lukkosepän kisällistä Rikusta; pienestä Juhanista,\njoka oli konttorioppilaana, mutta söi vielä äidin leipää, sekä toisesta\npikku Lotesta. Kun oli tällä tavoin veljellisesti ja vakaasti pakistu,\nalkoi Petter Baasia uuvuttaa. Hän puhui jo vähemmän, ja piippu tuikahti\nyhä harvemmin valoa ja hänen silmänsä kiiluivat pikkuisina ja unisina.\nSilloin Klaus Baas nousi ylös ja aikoi lähteä; mutta kun hän niin\nharvoin kävi talossa, oli hänen vielä nähtävä veljensä asumus\ntarkalleen. Lekkuvan navettalyhdyn valossa hän sitten meni emännän ja\nlasten sänkyjen välitse ja hamusi Petterin jälestä katsomaan kahta\nlehmää ja sikoja ja tuli viimein pihalle ja katosi maantielle.\n\nPuolen tunnin päästä hän oikoi jäseniään majatalon vuoteessa, ja hänen\npäässään pyörivät taas hänen perheselkkauksensa. Hän ajatteli: Niin,\nkunpa Martje Ruhland tosiaan olisi kiltisti noudattanut kaikessa hänen\ntahtoansa! Mitähän Petter Baas olisi tehnyt sellaiselle hepukalle!\nOlisi antanut selkään. Ja Martje? Olisi karannut äitinsä luokse! Se on\nselvä se! Ah sitä pientä lasta! Oli karannut hänen luotansa!\nLepäsiköhän Martje nyt vuoteessaan yhtä levollisena kuin hän, yhtä\nihanan uupuneena ja päivän vaelluksesta väsyneenä? Oli varmaankin\nitkenyt katkerasti tänään ja oli kai nyt rauhallisempikin kuin Klaus\nBaas. Martjehan oli luonnostaan niin hiljainen ja tyytyväinen\nomassa untelossa seurassaan. Puoliso oli ollut hänen ainainen\nrauhanrikkojansa: aistillinen, työhaluinen, arvosteleva; aina\nsuunnitelmia, aina elämän- ja ihmisten nälässä. Oi etten silloin, kuusi\nvuotta sitten, olisi tullut häirinneeksi Martjea! Parempi sittenkin\nikuinen ero! Olipa omituista, miten yhden päivän rauhallinen kävely ja\nhäiritsemätön mietiskely rauhoitti! Kuinka kaukaa ja rauhallisesti hän\nnyt katseli Martjea! Ja oli liian väsynytkin tänä iltana sitä\najatellakseen. Väsynyt! Kyllä oli tullutkin matkaa taivalletuksi! Miten\nmeri ja maa olivat avarat ja taivas korkea! Leppoisesti Klaus Baas\nsulki luomensa, eikä muistanut horteessaan pian muuta kuin velimiehen\ntuikkivan piipunkopan, joka ritisi kodikkaasti ja hiljaa, ja hänen\nneuvonsa akkaväen kohtelusta. Ja hän nukkui.\n\nHuomenna hän jatkoi vaellustansa sisämaahan päin: kulki milloin leveitä\nmaanteitä, milloin kapeita hietapolkuja, jotka kevätaurinko jo oli\nkuivannut, kulki yli aavan, lievästi kumpuilevan alangon, ohi pienten\ntöllien ja puistikkojen. Joka puolen tunnin päästä tuli kylä. Monien\ntalojen kuistilla seisoi nuori emäntä lapsi sylissä, toinen helmoissa,\nmuut lapset leikkien tanhualla ympärillä. Kevätsää oli heidät ulos\nhoukutellut, ja he tervehtivät reipasta kulkijaa, toiset arasti, toiset\nyksinkertaisen iloisesti ja nauru suulla, aina luonteen mukaan ja\nsikäli, mille tuulelle lapset ja aurinko heidät oli saanut. Kun joku\nnaisista Klaus Baasia miellytti, niin hän kysyi tietä seuraavaan\nkylään, ja pakisi ystävällisen vastauksen saatuansa jonkun aikaa,\nkysellen lasten ikää ja kouluhommia. Ja ihmetteli itseään: kuinka hän\noli sellaisissa oloissa niin tyytyväinen!\n\nHän kulki koko päivän. Ja hän tuli joka askeleella rauhallisemmaksi ja\nvapaammaksi, -- entiset huolet ja ihmiset vieraammiksi ja\nkaukaisemmiksi. Ilma oli kirkas ja lempeän ihana ja kuulas: tuuli oli\ntyyntynyt, kummallisen hiljaista ja rauhallista oli aina lakeuden\nääriin. Puut ihan kuin nukkuivat ohi astellessa, ja ihmiset ja karja\nkulkivat teillä kuin ikuisen, häiritsemättömän rauhan mailla. Illan\nsuussa hän saapui uupuneena ja lämpöisissä unelmissa suureen kylään.\n\nHän kulki pitkin kylän raittia, jolle hämärä jo kutoi siniharmaita\nutujansa. Vanhasta kirkkotapulista, joka oli ruohokunnaalla, tuli\nkellonsoittaja iltatyöstään, raskas, kiiluva avain kainalossa. Pari\nkolme lasta istui isolla kivellä tarhan rinteellä ja luki ääneensä\nraamattua, joka oli avattuna yhden sylissä: \"Niin rakasti Jumala\nmaailmaa, että hän antoi ainokaisen poikansa\"; mutta raakkuvat varikset\nsäestivät tuota lukua korkeissa puissa. Kauppiaan ovikello kilisi, ja\novi aukesi ja paukahti taas kiinni, ja emännät vaelsivat lapsineen ja\nostoksineen kotiinsa. Pieni, kahdeksan vuoden ikäinen poika kertoi\nvanhalle ukolle, joka häntä talutti, tämänpäiväisiä kokemuksiaan: hänet\noli varmaankin lähetetty kaupunkiin asialle ja hän oli viipynyt liian\nkauan, joten ukko oli lähtenyt vastaan. Kauas kuului pojan kirkas,\nhento ääni, joka kysyi: \"Vaari, oletko sinä nähnyt kuollutta?\" Ukon\nääni oli epäselvä: \"Olen, lapsi rukka... pinottain... minähän olin\nsodassa.\" -- Talonpoikaistalo kuumotti tummana ja matalana puutarhansa\nkeskessä. Tallista, jonka ovi oli selkoselällään, tuikki himmeä liekki\nkuin tähti yöstä. Renki laittoi apetta seimeen, kuului apelaatikon\nkannen kolahdus, kavion kumahduksia tallin permantoon ja riimuvarren\nkilinää. Kookas, pulska, nuori nainen tuli vastaan, kantaen verkalleen\nja raskaasti jotain olallansa; hän tuli lähemmäksi, ja maito hohti\nvalkeana vaskivanteisesta kiulusta. Kantaja kohotti ohitse mennessään\nvarovasti päätään, ja katsahti matkamiestä ja toivotti hyvää iltaa.\nAvonaisessa pajassa seisoi seppä punaisen ahjon ääressä ja pani paljan\nkanssa niin että koko kylä helisi: arka oppipoika seisoi polvet\nkoukussa vieressä, nahkaliina edessä, rautaa pihdeillä pidellen.\nKansakoulu häämötti joen äyräällä hiljaisena ja yksinäisenä, muita\ntaloja aikaisemmin painuneena lepoon meluavasta ja ahkerasta\npäivätyöstään.\n\nKlaus Baas poikkesi syrjäraitille, joka vei keskimäisten talojen\ntaakse, ja kulki pienten, olkikattoisten majain ohi, joissa emännät\nseisoivat lieden ääressä räsähtelevää papupannua käännellen. Toisissa\nseisoivat isot lapset äidin ympärillä järkevästi jutellen, toisissa\npienokaiset kurkistelivat hänen helmoissaan pannuun. Laitumelta kuului\nkovaa riimun kilinää: sälkö koetti teiskaroida, vaikka oli ketju\njalassa; nyt se tömisti ja laukkasi niityllä. Selvästi kuului kumeat\nkavion lyönnit pengerpaikoissa.\n\nSitten Klaus Baas kääntyi takaisin valtaraitille ja katseli\nmajapaikkaa. Löysikin sen ja havahti hiljaisista mietteistään ja astui\nreippaasti sisään.\n\nSiellä oli pieni, puhdas kamari ja pöytä, jolla sopi kirjoittaa. Ja\nKlaus Baas kirjoitti Martje Baasille miettineensä nyt aivan tarkoin\nheidän asiaansa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli parasta\nkun he erosivat, \"jotta nyt kumpikin voi kehittyä siksi, miksi meissä\npiilevät luontaiset taipumukset ovat meidät määränneet.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSeuraavana päivänä aamupuolella hän vaelsi pilvisellä säällä ikivanhaa,\nleveää valtatietä, joka vei karun lakeuden poikki. Hän söi päivällistä\nhiljaisessa kyläkapakassa ja tuli myöhään iltapäivällä leveälle nummen\ntielle, erääsen isonlaiseen kaupunkiin johtavalle. Tie kierteli ihanain\nlehtimetsäin ja kaunismuotoisten kumpujen välitse, ja sen varrella\nhyppeli sievä puro. Kun tie melkein metsän laidassa teki mutkan, niin\nvaeltaja näki tiepuolessa aholla, korkeiden riippapyökkien juuressa,\njotka hohtivat hiirenkorvalla, vanhanaikuiset telttavankkurit ja paljon\nrahvasta touhuamassa niiden ympärillä. Vankkurien portailla istui\nhievahtamatta pieni, noin neljänkymmenen ikäinen mies, käsiään\npolviensa varassa puristaen ja vedet silmissä.\n\nKlaus Baas pysähtyi ja katsoi ihmeissään kohtausta. Silloin tuli joku\nkylän ihmisistä hänen luokseen ja kertoi hiljaisella äänellä, että pari\nHampurin laitakaupungin pikku rihkamakauppiasta oli noin kymmenen\nvuotta sitten eräällä pääsiäisretkellä nähnyt tämän metsän, ja kun he\nolivat suuria luonnon ihailijoita, niin he ihastuivat tähän rehevään\nmetsään siihen määrin, että tulivat tänne näihin aikoihin joka vuosi,\nviettämään täällä maalaiskevättä oleskeltuaan kaiken lokaisen talven\nHampurissa. Ja usein ne olivat tulleet kesälläkin, jos vain kauppatoimi\nmyöten antoi; he asuivat näissä vankkureissa ja olivat saaneet kylältä\nluvan oleskella niillä main, koska he olivat hyvin hiljaisia ja iloisia\nja siivoja ihmisiä, joista oli pelkkää hupia. Mutta he olivat joutuneet\njoka vuosi rettelöihin järjestysvallan kanssa, sillä laki kielsi muka\nvankkureissa asuskelemisen. Ja juuri tänään ne olivat taas saaneet\nkäskyn korjaamaan rattaansa täältä pois. Silloin oli heistä toinen,\nhiljainen yksinäinen mies, jota piti elossa enää ainoastaan tämä pieni,\nvaatimaton kesäilo, sillaikaa kun toveri meni kylään hakemaan hevosia,\ntappanut vankkureissa itsensä.\n\nKun mies oli asian tarinoinut, tuli nummelta nuori, muhkeakasvuinen\ntyttö, yllä lyhyt, mukava hame ja väljä röijy, reippaasti ja keveästi\nastellen, olkapää somasti keinahdellen; ja Klaus Baas tunsi ihmeekseen\nkultasepän, jonka oli kolme vuotta sitten tavannut ravintolassa\nSchleswigin maantien varrella, ja riemastui ja vetäysi sivummalle.\nTyttö katseli rauhallisesti ja kirkkaasti, jollaisena Klaus Baas hänet\nyhä muisti, pientä kuihtunutta miestä, joka istui vankkurien portailla,\nja pudisti surkutellen vaaleaa, kiharaista päätänsä ja huudahti: \"Voi\nkuinka surullista! Kuinka surullista!\" Ja hän meni miehen luo ja\npuristi hänen kättään ja kääntyi sitten väen puoleen ja purki\nkursailematta tunteitaan: \"Eihän ne olleet kenenkään vastuksina, eivät\ntehneet kenellekään pahaa! Minkä voi ihminen luonteelleen ja pikku\nhaluilleen! Herra Jumala, miksi ei ihmisten anneta ajatella ja elää\nhalunsa mukaan!\" Ja hän kohotti päätänsä, ja näki yhtäkkiä entisen\nravintolavieraan ja hätkähti ja tunsi hänet varmaan, ja ojensi sitten\nsilmät ilosta ja kummastuksesta loistaen hänelle kätensä ja kysyi,\nminnekäs nyt on matka?\n\nKlaus Baas viittasi siihen suuntaan, minne oli menossa, ja he lähtivät\nnyt astelemaan yhtä tietä. Se oli leveä tie ja aivan kanervien\ntukkeama: ainoastaan pyörän jälet olivat jotakuinkin paljaat. He\nkävelivät toinen toista, toinen toista jälkeä. Ja siinä rinnakkain\nkulkiessaan oli heillä oiva tilaisuus katsella kiireestä kantaan\ntoisiansa, ja he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen.\n\nTyttö kysyi käveltäessä Klaus Baasilta, kuinka hänen sairas kälynsä nyt\njaksoi, ja sai ohimennen kuulla, että Klaus Baas oli tehnyt avioeron ja\njättänyt pikkukaupungin sekä aikoi muuttaa Hampuriin. Nainen kuunteli\nhäntä ystävällisesti ja tarkkaavasti ja teki monia järkeviä kysymyksiä,\nja hän oli yksinäiselle vapaalle miehelle aivan samanlainen kuin kolme\nvuotta sitten oli ollut sidotulle. Klaus Baas oli kohtauksesta\nhyvillään ja kiitti onneansa, joka vei hänet tämän ihanan ja\nharvinaisen naisen polulle. Ja hän pyysi iloisesti ja rohkeasti, että\ntytönkin oli nyt kerrottava hänelle, kuka hän oli ja mikä ihmisiään?\n\nToinen nauroi hänelle ja vastasi: \"Tulkaahan kylään meille\nillalliselle, minun ja tätini luo, jonka tunnette jo Schleswigin retken\najoilta; hän voi sitten kertoa teille, ketä ja mitä me ollaan. Minä\nolen saanut jutella sen tarinan niin monta kertaa, etten enää viitsi.\nSanon nyt vaan, että minun nimeni on Doris Rotermund ja että minä asun\ntätini luona, joka on nyt myynyt ravintolansa. Tunnustan suoraan, että\nmieluummin asuisin miehen kanssa, mutta en ole löytänyt vielä sopivaa.\"\n\nTyttö vilkaisi syrjästä Klaus Baasiin ja nauroi hilpeästi ja jatkoi\nhiukan hätäisemmin: \"Minä kuulin silloin kuskilta teidän nimenne.\nVarmaankin olette pikku poikana saanut paljon pilkkaa sen tähden, on\nkai nalkutettu: 'Kyll' olet koko mestari, senkin Baas!' taikka: 'Aika\nBaasi ja aika aasi!'\"\n\nTyttö katseli häntä ilkkuen ja kujeillen, ja oli päässyt äskeisestä\nhämmingistään ja osoitti tien varrella kiertelevää puroa ja sanoi:\n\"Katsokaa, kuinka se vilistää! Kuinka se hyppii ja hyräilee itsekseen\nja kulkee notkeasti tietänsä; kai sen jalkoihin koskee terävässä\nkivistössä. Minä pistin, juuri vähää ennen kuin sain kuulla siitä\nvaunulaisten tapahtumasta, kengät jalkaani. Nyt, tehdäänpäs pieni mutka\ntuonne syrjemmälle toista tietä myöten: onkohan se ukko siellä kotona.\nMinä kierrän usein tätä tietä erästä ukkoa katsomassa.\"\n\nHe kulkivat kaitaa, puiden varjostamaa, kauniisti kiertelevää polkua,\njoka vei vanhan, matalan mökin luo. Mökki oli sakeassa metsässä\npoppelien juurella, joiden vaaleat, kiiltävät lehdet raikas länsituuli\npani lepattamaan ja käänsi nurin.\n\nVilliviinin verhoaman mökin seinän vieressä oli maalaamaton penkki ja\nsillä istui seitsemänkymmenen ikäinen kaunis, voimakkaan näköinen\nvanhus. Hänen valkea partansa oli siististi tasoitettu, ja hän kohotti\npäätänsä ja nyykäytti tervehtien. Doris Rotermund tuli joustavasti ja\nuhkean kauniina ukon luo ja sanoi tullessaan: \"Annatteko yhden kepin\ntälle tutulleni? En siedä nähdä suuren miehen kädessä noin joutavan\nsiroa keppiä. Hänelle sopivat paljon paremmin teidän tekemänne kepit.\"\n\nUkko nousi heti ylös ja meni pirttiin ja toi nyt kymmenkunnan vankkaa\ntammikeppiä, jotka pani pihapöydälle, istahti sitten itse ja pyysi\nuuttakin vierasta istumaan. \"Valitkaa näistä\", hän sano ystävällisesti,\n\"tällaisia tammenoksa-keppejä minä olen tehnyt jo kaksikymmentä vuotta.\nKävelyretkilläni otan ne metsästä, sitten taivutan kädensijan kuumassa\nvedessä ja silittelen, ja annan niitä huvikseni kaikille, jotka vain\ntahtovat. Olen jo antanut niitä yli tuhannen kappaletta; monta on\nkäynyt luonani aivan ventovierasta ja on saanut keppinsä. Niin minulle\ntulee monasti seuraa ja minä saan kuulla pitäjältä uutisia, ja teenpä\nsiinä sivussa vielä hyvän työnkin: sillä ne ovat vahvoja ja käteen\nkäypiä keppejä.\"\n\nTyttö oli istahtanut ja heittänyt polvet päälletysten ja katseli nyt\nselkä kumarassa, leukaansa käteen nojaten Klaus Baasin kepin valintaa.\nJa sanoi kuin sivumennen: \"Pääasia onkin se, että teette siten hyvän\ntyön. Ah, te olette toimittanut jo tuhannen hyvää työtä! Vaikka\nolisitte tehnyt syntiä, niin olette näin kuitannut niistä hyvän joukon.\nMutta jos olette suuria syntejä tehnyt, niin ei siinä tämä keppien\njakelu vielä riitä.\"\n\nUkko nauroi ja katsoi häntä syrjästä ivallisesti, sillaikaa kun tyttö\nkatseli keppeihin, ja sanoi: \"No, te ette vaan saa rauhaa minun\nsynneiltäni! Olisipa hauska tietää, montako syntiä teillä itsellänne on\nvalmiina? Ette tekään mikään enkeli ole!\"\n\nDoris Rotermund keinutteli jalkateräänsä ja sanoi aivan luonnollisesti\nja iloisesti: \"Minä olen jo kahdenkolmatta enkä ole vielä tehnyt kuin\nviisi kertaa syntiä... ja aina samaa syntiä.\"\n\nUkko naurahti taas iloisesti ja suopeasti ja sanoi: \"Mitähän syntiä se\nlienee, koska te sitä ajatellessanne olette niin tyytyväinen,\nsuorastaan onnellinen!\"\n\nTyttö vastasi ärsyttävästi: \"Minun mielestäni ne eivät syntejä ole;\nmutta ihmiset sanovat synneiksi. Kymmenen käskyn joukossa niitä ei\nylimalkaan ole.\"\n\n\"Ahah!\" naurahti ukko. \"Mutta kuuluvat kai liitteenä johonkin noista\nkymmenestä! Saanko arvuutella mihin?\"\n\nTyttö punastui ja sanoi: \"Älkää nyt toki luulko, että minä kuulutan\nsyntejäni markkinoilla, kuin muut ihmiset.\" Kun hän sitten vaikeni ja\ntunsi yhä tulisemman punan poskilleen nousevan, niin hän kepsahti ylös\nja sanoi Klaus Baasille: \"Joko löysitte?\" Ja antoi ukolle kättä, ja\noikoi pukuaan ja lähti menemään.\n\nVanhus nauroi ja katseli tytön jälestä ihmeellisen nuorekkaasti, ja\nvirkkoi Klaus Baasille, joka kädestä pitäen kiitteli kepistä: \"On\ntavallista että tuollaiset terveveriset olennot kuin tuo, ovat hiukan\nhuikentelevia. Mutta hänpä onkin samalla älykäs ja pystyvä ihminen ja\nhän tietää, mitä tekee.\"\n\nKun Klaus Baas ja tyttö ehtivät niin etäälle, ettei vanhus heitä\nkuullut, kysyi Klaus Baas, mitä kujetta se oli ollut: mitä syntiä tuo\nukko oli tehnyt? Doris Rotermund katsahti hämillään kauniin silmin\nKlaus Baasiin ja vastasi: \"Oh, hän on aina ollut kova naismies; on\npitänyt luonaan vuorotellen kolmea kaunista naista ja lemmiskellyt\nheidän kanssaan, -- viimeisen vielä tunsinkin -- eikä ole ollut\nnaimisissa yhdenkään kanssa.\"\n\nKlaus Baas katseli tarkkaavasti tyttöä ja virkkoi: \"Ja te vaan\nkujeilette sillä? Ettekä moiti tai karta häntä?\"\n\nDoris Rotermund katseli rauhassa ilman rantaa ja sanoi: \"Sanovat\nyleensä häntä sangen luotettavaksi ja auttavaiseksi ja kunnon mieheksi,\n-- sellainen kuuluu olleen aina, niinkuin vieläkin vuoleksii keppejä\nmuille ilmaiseksi. Ja kuuluu hoitaneen rakastajattariaan hyvin, ne\nkuuluvat lähteneen kaikessa sovussa hänen luotansa. Ja siksi minä\nhänestä pidän, nähkääs! Minä pidän hänestä, sillä hyvä!\" Ja tyttö\nnyökkäsi Klaus Baasille ikäänkuin kehaistakseen: Kas sellainen minä\nolen!\n\nKlaus Baas katsoi yhä häntä, ja odotti jatkoa ja kysäisi sitten: \"Mutta\nmitäs ne olivat ne viisi syntiä, joita olette tehnyt?\"\n\nTyttö purskahti nauruun ja vilkaisi häneen, ja katseli sitten hymyillen\nkaukaisuuteen ja sanoi: \"En minä niitä syntinä pidäkään. Ylimalkaan:\nminä en vielä ole tehnyt syntiä.\"\n\nKlaus Baas toisti ihmetellen: \"Ettekö muka vielä ole tehnyt syntiä?\"\n\nDoris Rotermund katsoi kirkkain silmin ja vastasi lujasti: \"En. Enkä\nymmärrä, miten voisin tehdäkään. Mikä minun mielestäni on syntiä, sitä\nminä en tee! En ole koskaan ketään pettänyt, joka on luottanut minuun.\nEn ole viettänyt aikaani laiskana, en ole ajatellut, puhunut\nhalpamaisia, taikka tahrannut ruumistani, vaatteita tai rahaa! Tahi\nollut epäystävällinen kellekään ajatuksissa ja tavoissa -- ja mitä\nkaikkia niitä syntejä liekään: niitä en tee. Sellaisiin alentuakseni\nrakastan liiaksi Jumalaa ja itseäni.\" -- Ja hän vaikeni ja katseli\nkirkkain, avoimin silmin illan ruskossa hohtavaa maisemaa.\n\nKlaus Baas tahtoi ilveillä ja kuulla lisää ja sanoi siksi: \"Mutta\nkuitenkin haluaisin tietää: mitkä ne viisi n.s. syntiä ovat, joita\nolette tehnyt?\"\n\nDoris Rotermund vastasi häneen vilkaisten ja hurmaavasti naurahtaen:\n\"Sitäpä en sano.\"\n\nKlaus Baas rypisti otsaansa ja vastasi: \"Mutta se on juuri arveluttava\nmerkki!\"\n\n\"Eipäs\", huudahti tyttö. \"Totta kai nyt ihminen saa pitää salaisuutensa\njoutumatta syntisten kirjoihin!?\" Ja hän katsoi Klaus Baasia niin\nsuoraan silmiin, että Klaus Baas näki selvästi hienot, harmaat pilkut\nhänen sinisissä silmäterissään.\n\nHän ei ollut koskaan katsellut niin tarkkaan naisen silmiin ja nyt\nhänen oli vaikea kääntää silmiänsä pois. Ja kun tuo kullanhohtoinen\ntukka loisti hänen edessään, niin hänen päätään aivan huimasi. \"Se oli\nkai rakkautta\", hän sanoi.\n\n\"Kas vaan, miten älykäs keksintö!\" huudahti tyttö, silmissään sula\npilkka: \"Kun tyttö on kahdenkolmatta, niin mitäpä se muuta kuin\nrakkautta!... Mutta miksei se voisi merkitä, että kadotin jonkin\nkultasolen työpajastani -- tai siihen tapaan!\" Ja hän nauroi Klaus\nBaasille vasten kasvoja.\n\n\"Nyt näin kaikki hampaanne\", sanoi Klaus Baas.\n\nDoris Rotermund heilautti käsiään ja nauroi: \"Sekin oli synti!\"\n\nHe laskeutuivat paraikaa nummelta alangolle ja lähenivät kylää, joka\nloisti edessä kauniissa iltavalaistuksessa. Tytön valpas, ihaileva\nkatse kiersi ilman rantoja, ja kun se viimein joutui vasemmalle, niin\nsiellä kohoavista kukkuloista se kiintyi rinnalla astelevaan mieheen.\nKlaus Baas ei huomannut enää ihanaa näköalan piiriä: hän näki vain\ntytön, joka keveästi ja joustavasti käveli hänen vieressään.\n\nSitten Doris Rotermund osoitti kyläraitin päässä olevaa sievää punaista\ntaloa, joka pilkoitti pienestä, rehevästä puutarhasta, ja hän sanoi:\n\"Tuolla me asutaan. Se oli ennen enon syytinki, hänellä oli täällä\nsuuri tila, mutta hänen kuoltuansa me saimme tämän rakennuksen. Meillä\non vielä vähän maanviljelystäkin, täti hoitelee maata.\"\n\nJa hän pyysi Klaus Baasia astumaan sisään ja otti hänen hattunsa ja\nkeppinsä, ja näytti hänelle pienen ruokasalin, jossa pöytä oli jo\nkatettu, sekä isomman yhteisen asuinhuoneen: siellä oli ikkunan edessä\nhänen sepänpöytänsä, täynnä rasioita ja sepän kaluja ja keskeneräisiä\nkultatöitä, ja antoi luontevasti Klaus Baasin vilkaista keittiöön,\nmissä totinen, vanhahtava piika varusti illallista, sekä omaankin\nkamariinsa. Siellä Klaus Baas katseli uteliaasti leveää rautasänkyä ja\nyksinkertaista kirjakaappia ja pesupöytää valtavine pesuvatineen sekä\nakkunan valkeita uutimia, joita tuuli pullisteli. Ja hän ei voinut heti\npaikalla lähteä huoneesta, täytyi saada vielä vähän katsella\nsomistuksia: nuoren Goethen päätä, vanhaa tammea vuoren syrjällä,\nalastonta tyttöä, joka istui kylpyvaipassaan sohvalla, kylämaisemaa\nkirkkoineen, Potterin[80] nuorta härkää, pientä Apollon patsasta. Ja\nKlaus Baas asettui keskelle permantoa ja katseli ympärilleen ja sanoi\nihaillen ja miettien, Doris Rotermundin odotellessa häntä jo käsi oven\nrivassa: \"On vähän ihmisiä, joilla on omat tapansa ja oma tahtonsa,\nmiehiäkin. Elin kuusi vuotta naisen kanssa, joka riippui aina kiinni\nmuista ihmisistä, milloin minusta, milloin äidistään, milloin kaupungin\ntädeistä. Mutta te, vaikka olette niin nuori, seisotte kuitenkin omilla\njaloillanne.\"\n\nDoris Rotermund kuunteli ihmetellen ja katseli häntä älykkäästi suoraan\nsilmiin; ja kun Klaus Baas vaikeni, niin hän loi vielä häneen pitkän ja\ntarkastelevan katseen. Ja lähti sitten vaieten edeltä huoneesta.\n\nHeidän astuessaan ruokasaliin oli täti jo palannut ulkotöistä ja istui\npyylevänä ja komeana pöydän ääressä. Hän naurahti ystävällisesti ja\nvirkkoi pehmeällä vanhuksen äänellä, josta pelkkä hyvyys sointui:\n\"Kenenkäs sinä nyt, maantien rosvo, olet tänne tuonut? Näin heti kun\nvilkaisin työpöydällesi, että laiskuus oli sinua vaivannut ja olit\nkarannut.\"\n\nJa kun vieras esitettiin, niin täti muisti hänet kohta ja oli\ntapaamisesta hyvillään; ja sitten hän kertoi sisarentyttärelle: \"Kun\nmenin lypsylle, se vaaleaverikkö tuli kaupungista. Hän kysyi, eikö se\nrintaneula jo ollut valmis, hän näytti olevan kovin pahoillaan, kun et\nsinä ollut kotona, ja katseli silmät kiiltäen huonetta.\"\n\n\"Ah\", sanoi kultaseppä, \"se on vaan niitä, jonka silmät haukoituksesta\nkiiltävät!\" Ja sitten hän kertoi, mikä onnettomuus oli tapahtunut\nnummella ja Klaus Baasin kohtaamisesta ja kepin hausta.\n\nIllallisen jälkeen he siirtyivät perhehuoneesen ja asettuivat pyöreän\npöydän ympärille, jonka kohdalla kattolamppu loi valoaan. Klaus Baas\nsai nojatuolin vastapäätä sohvaa. Täti istahti mukavasti korituoliin\nhänen oikealle puolelleen, mutta kaunis seppä keikahti kursailematta\nleveään sohvaan ja sanoi: \"No kerropas nyt taas, täti. Hän tahtoo\nvälttämättä kuulla, mikä olen. Sanoin hänelle, etten minä aina sitä\nsamaa jaksa kertoa. Kerro siis sinä Doris Rotermundin elämäntarina.\"\n\nDoris Rotermund istui rauhallisesti selkä kenossa ja katseli milloin\nvieraasen, milloin tätiin, milloin seiniin, joilla kiilui lampun\nhohteessa lämpöisesti ja kauniisti jonkun taulun lasi tai kullattu\npuite. Ja jutun juostessa hän rakensi sohvan kulmaan itselleen mukavan\npesän kirjavista sohvatyynyistä, jotka hän oli varmaankin itse\nneulonut, ja otti salavihkaa kengätkin jalastaan ja veti jalat alleen,\nja näytti tädin rattoisasti jutellessa oikein tyytyväiseltä.\n\n\"Hän on erään apenradelaisen[81] merikapteenin tytär; kapteeni sai\nluvan ottaa vaimonsa, joka oli minun sisareni, merimatkoille mukaansa,\nsillä hän oli kiinnittänyt laivaan, jota hän kuletti, kolmekymmentä\ntuhatta markkaa omaa omaisuuttansa. Ensiksi syntyi tämän veli, Intian\nvaltamerellä: hän on nyt perämies. Ja kun vanhemmat pojan syntymän\njälkeen pääsivät kotiin, he jättivät pojan Apenradeen apen luo ja\nlähtivät itse Etelämerelle. Siellä syntyi sitten Doris, missä, millä\nleveys- ja pituusasteella, emme tiedä, sillä laivan mustakirja hukkui.\nMutta syntymäpäivä tiedetään, sillä vanhemmat lähettivät heti\nseuraavasta satamasta, Melbournesta, apelle tapahtumasta uutisen. Tyttö\njäi laivaan, joka meni jälleen Etelämerelle: Melbournesta\nAucklandiin[82] sekä sieltä Samoaan ja S. Fransiskoon.\n\n\"Minkälaisia hänen vanhempansa olivat, en tiedä, sillä minä en tuntenut\nsisartani, hänen äitiään, juuri ollenkaan, koska olin kasvanut hänestä\nerilläni enon luona. Ja appiväen kertomukset tuskin sattuvat\npaikalleen, sillä vanhemmat eivät tunne tavallisesti lapsiansa. Mutta\nme kävimme kerran Hampurissa merimieskodissa erään vanhan matruusin\npuheilla, joka oli palvellut kauan heidän laivassaan, ja hän kertoi\nesimerkiksi heidän aina ilveilleen minkä mitäkin keskenään ja olleen\nhyviä miehistölle. Eräänkin kerran, sanoi, oli sisareni kehaissut, että\n'Frisian' pojat ovat tyytyväisiä, sillä niin hyvää hoitoa ei kustanneta\nmillään muulla laivalla. Mutta silloin väitti mies, että Jan Maat[83]\nei ole muka tyytyväinen milloinkaan; ja he löivät vedon keskenään, että\nkoettakoonpas rouva, tokko saa Jan Maatin kerrankin tyytyväiseksi!\nKapteeni pani vetoon silkkisen pitsiliinan luvaten ostaa sen kohta\nMelbournesta, jos joutuisi tappiolle, sisarellani kun kuului olleen\ntällainen lyhyt, kihara ohimotukka kuin minulla ja Doriksellakin, se\nkuului aina tuulessa irtautuneen ja pieksäneen korvia. Ja kapteenin\nrouva taas lupasi miehelleen kirjavat liivit.\n\n\"No rouva varusti ensi pyhäksi meripojille oikein hyvän läskirokan ja\nkantoi itse sen lokiisiin miesten eteen ja jäi vähäksi aikaa muka\nkatsomaan, ja kysäisi sitten, että tokko tuo nyt maistui? Miehet\nnyökkäsivät kaikki päätään ja vastasivat: kyllä, rouva kapteenska,\nerinomaista! Kun sitten rokka on pistetty pintaan, niin rouva kantaa\nvielä mehusoppaa, kuivatuista Australian omenoista valmistettua, ja\nkysäisee taas, että tokko tuo nyt maistuu? -- Kyllä, rouva kapteenska,\nerinomaista, he vastaavat. Ja kun se oli popsittu, niin rouva tuo\nheille vielä pari pulloa viiniä, ja kysäisee sitten ikäänkuin muuta\nvaan, että ovatko he nyt ihan tyytyväisiä? Ja pojat nyökkäävät kaikki\nja sanovat: Kyllä rouva kapteenska; nyt me ollaan ihan tyytyväisiä!\nSilloin rouva oli oikein hyvillään, koska muka oli voittanut vedon.\nMutta tahtoopa vielä vähän kuulla kehuja ja piiloutuu sentähden oven\ntaakse kuuntelemaan heidän juttujaan. Ja he pakisevat siinä ensin niitä\nnäitä -- ja sanovatpa sitten: Vai tyytyväisiä muka! Tyytyväisiä me ei\nolla sitt' likikään. Nyt pitäisi vielä päästä kapteenskan viereen\nmakaamaan!\n\n\"Silloin älysi rouva lähteä, ja juoksi kajuuttaan ja sanoi\nvoittaneensa. Mutta miespä huomasi hänen punastumisestaan, ettei nyt\nasiat olleet oikein paikallaan, -- ja hän kovistamaan vaimoaan, kunnes\nsisareni viimein kertoi hänelle kaikki; ja kapteeni nauroi katketakseen\nja rouva kiukutteli ja -- piti sitten meripekkoja kolme vuorokautta\npaastolla -- kiskoakseen heiltä kirjavain liivien hinnan, jotka hänen\ntäytyi antaa voittajalle.\n\n\"Seuraavalla retkellä -- Doris oli silloin yhden vuoden vanha -- laiva\nsai eräänä iltana kovassa myrskyssä vuodon ja rupesi uppoamaan.\nPerämies oli varustanut veneet jo valmiiksi, ja oli pitänyt antaa\nhätämerkkiä toiseen laivaan, joka onneksi huomattiin. Siinä touhussa\nvanhemmat panivat tytön Geneverviini-laatikkoon ja naulasivat päälle\nlaudat, jotta saisivat lapsen helposti ja vaarattomasti laivasta\nveneesen; ja olivat tuoneet laatikon sitten kajuutasta kannelle ja\nköyttäneet sen toistaiseksi kiinni mesaanimastoon, panneet jonkin pojan\nvartioimaan. Ja menivät sitten itse vielä alas hakemaan laivapapereita\nja nuoraa ja makuuvaatteita. Mutta sillaikaa kun matruusit laskevat\nveneitä alas, he näkevät viinilaatikon -- poika oli hädissään karannut\nvartiosta ja unohtanut tehtävänsä -- ja huutavat toisilleen: Tulkaas,\nkokonainen viinilaatikko! Avataan pois, Blau, ja otetaan pari pulloa\nmekin. Ja puuseppä kohottaa kirveensä -- ja samassa tulee sisareni\nkannelle ja juoksee hätään ja saa pahan haavan kirveestä käsivarteensa.\nJa sentähden se ei ollut päässyt, niinkuin hänen lapsensa, ensimäisessä\nveneessä toiseen laivaan; ja kun vanhemmat sitten toisella läksivät,\nniin se vikaantui ja upposi laivan viereen. Toinen perämies,\nkahdenkolmatta vanha nuorukainen, vei lapsen Melbourneen ja toi sieltä\nHampuriin ja jätti Apenradeen appelaan. Ja siellä tämä sitten kasvoi\nhyvässä hoidossa.\n\n\"Rippikoulun käytyään tämä auttoi vielä jonkun aikaa mummoaan\ntalousaskareissa ja kävi samalla kultasepän opissa ja lähti sitten\nvuodeksi Berliniin tutkimaan taidealaansa. Sitten asetuimme tähän\nenovainaan taloon. Hänellä on hyvä mielikuvitus ja huomaa helposti\nympärillään pientä kauneutta ja hänellä on totteleva käsi kuvatakseen\nhuomioitansa. Ostajia saavat hänen piirustuksensa ja valmiit työnsä\nyllin kyllin sekä maaseudulta että Hampurista.\"\n\nDoris Rotermund kumartui hiukan ja sanoi: \"No, annahan tulla sitten,\nkerro vielä se kauppiaan juttu, täti.\"\n\nTäti katsoi epäröiden ensin häneen ja sitten Klaus Baasiin ja vastasi\nverkakseen: \"Pitääkö minun nyt sellaista kertoa? Sitä ei tiedä kukaan!\"\nJa hän laski kätensä hellästi tytön ranteelle.\n\nMutta Doris Rotermund nyökkäsi päätänsä ja toisti: \"Kerro, kerro vaan!\"\nJa niinpä täti alkoi verkalleen ja vitkastellen:\n\n\"Kaksi vuotta sitten, juuri kun olimme muuttaneet tänne, tuli perämies,\nhänen veljensä, täällä käymään, ja hänellä oli mukana ystävänsä, eräs\nkauppias. Se kauppias oli meillä ensin sisarenpoikani toverina viikon\npäivät ja jäi sitten vielä yksikseen tänne viikon ajaksi. Ja hänen\nkanssaan tämä sitten oli aina yhdessä, kotona ja ulkona, teillä ja\nmetsissä, usein myöhään yöhön. Enkä minä häntä häirinnyt: hän on\naikaihminen, tietköön itse, mitä tekee. Ja kun se veljen tuttu sitten\nviikon päästä lähti pois, niin minä kysyin tältä, että onko hän nyt\nkihloissa? Mutta tämä vastasi että, niinkuin tiedät, kauppiaan oli\nlähdettävä kolmeksi vuotta Itä-Aasiaan; en tiedä, sanoi tämä, tokko\njaksan odottaa häntä niin kauan; ja hän tuskin jaksaa senkään vertaa\nkuin minä. Ja minkätähden, sanoi, pettäisimme tahallamme toisiamme?\nSentähden me sovimme, sanoi tämä, että kumpikin saa elää aivan vapaana\nihmisenä ja tehdä sillaikaa minkä edukseen näkee eikä kumpikaan saa\nsitten jälestä vaatia toista mistään tilille. -- Ja sillä tolalla ne\nasiat nyt on; ne ovat kirjoitelleet jo kaksi vuotta toisilleen, oikein\nystävällisiä kirjeitä, minä saan ne aina lukea. Ne kirjeet päättyvät\naina tähän tapaan: Voi miten kauhean mielelläni minä sinua taas\nsuutelisin! Sillä olenhan suudellut sinua ainoastaan viisi kertaa!\nMuistatko vielä missä?... Yksi Schlehdornissa. Toinen siellä niityllä.\nJa kolme kertaa omassa huoneessasi.\"\n\nKlaus Baas katsoi kävelytoveriinsa, joka hymyili sohvan nurkassa, ja\najatteli: Vai siinä ne oli ne viisi syntiä! Ja hän katsoi vallattomasti\nDoris Rotermundiin, kuin sanoen: Ei ne olleet suudelmia, vekkuli,\njotain enempää ne oli!\n\nMutta tyttö katsoi häneen rauhallisesti ja totisesti, kuin sanoakseen:\nOlisit sen sinäkin tehnyt! Ja sitten hän ei jaksanut enään: hän painoi\nkädet kasvoilleen ja purskahti itkuun.\n\nToiset vaikenivat liikutuksesta, ja täti silitteli hänen poskeansa.\nMutta pian voitti tyttö itsensä ja oikaisi vartalonsa ja nousi\npatjapesästänsä ylös: \"Minä olen niin väsyksissä\", hän sanoi. \"Jos\nhaluatte jäädä vielä päiväksi tänne, niin menkää huomenna Bornhövedin\nnummelle; se on suuri ja kaunis ja erikoinenkin luonnoltaan. Ja tulkaa\nsitten taas huomisiltana vähän pakisemaan.\"\n\nNyt Klaus Baas hyvästeli, ja nukkui sen yötä majatalossa, ja kuleksi\nseuraavana päivänä äänettömällä nummella, kylästä toiseen, ohi vanhain\ntalojen, joiden seinät olivat aivan maahan painuneet. Kauan hän\nseisoskeli muinaisella linnamäellä ja katseli aavalle lakeudelle\nlänteen, jossa ennen muinoin, 700 vuotta sitten, hänen heimonsa oli\ntaistellut henkeen ja vereen vieraita vastaan. Ja hämärissä hän joutui\ntakaisin kylään. Doris Rotermundin akkunan ohi kulkiessaan hän näki\ntytön istuvan työssä pöytänsä ääressä lampun valossa. Akkunaverhoa ei\noltu vedetty eteen, ja hyvän aikaa Klaus Baas seisoskeli aitavierellä\nja tarkasteli hänen vasarainsa, viilainsa ja harppinsa liikkeitä ja\nhänen kiharoitaan, jotka aaltomaisesti peittivät hänen ohimonsa.\n\nJa illalliselta hän meni kultasepän luokse. He istuivat jälleen\neiliselle paikalleen, Klaus Baasin tuolikin oli jo asetettu pöydän\nääreen valmiiksi; hänelle tarjottiin omenia ja kyseltiin, missä hän\ntänään oli kulkenut ja miltä seutu oli näyttänyt. Ja sitten he\nsanoivat, että nyt oli hänen vuorostaan kerrottava elämästänsä.\n\nKlaus Baas kertoi silloin vakavasti ja selvästi myrskyisistä\nristiäisistään, höylälastun lennättämisestä tuulisina päivinä,\nkirkkotarhasta ja Liese Lachmannista, isän ja siskon kuolemasta, kelpo\ntaiteilijattaresta ja Petter Söötistä; ja itsestään, liikeoppilaasta,\njoka harjoitteli P.C. Trimbornin konttorissa, ensin arkana ja sitten\nylpeänä. Hän kertoi Heini Petersistä, ja Suse Garbensin kihlauksesta,\nja Mühlenstrassen kahdesta tytöstä: pikkuhiirestä ja vanhasta piiasta:\nkuinka hän oli edellämainitun kavaltanut; ja Blankenesin ihanista\nilloista. Hän kertoi Intian kuumista öistä, ja kuinka hän kotiin\npalattuansa oli nainut ensimäisen kauniin tytön, joka vastaan sattui ja\nkuinka hän vuotten varrella oli hänen rinnallaan kypsynyt ja\nlaajentanut näkökantojaan, mutta oli kuitenkin elänyt ystävättömänä ja\nkieltäytyvänä. Niin kertoi Klaus Baas, vuoroin haaveksien ja vuoroin\nkatkerana ja kylmästi ja vimmoissaankin; ja hänen sanansa lumosivat ja\nkiehtoivat: sen näki noista kauniista ja älykkäistä naisen silmistä,\njotka pöydän toiselta puolta hänelle säteilivät. Ja kun hän vaikeni,\nhohti noista silmistä jo syvä, raskas rakkaus.\n\nSitten avattiin eteisen ovea ja eräs pieni kylän tyttö kepsutti sisään\nja pyysi tätiä vähäksi aikaa tulemaan heille: isä ja äiti olivat näet\nmenneet sairaan mummin luo ja heitä peloitti olla yksinään. Täti nousi\nsilloin ylös ja sanoi vieraalleen hyvää yötä ja meni.\n\nKlaus Baas aikoi jälleen istuutua, mutta hän tunsi, ettei hän voisi\nenää lausua niin puolta rauhallista sanaa. Ja hän katsoi tyttöä silmiin\nja sopersi: \"Pitääkö minun lähteä...\" ja ojensi kätensä häntä kohti.\n\nDoris Rotermund nousi silloin vaivoin sohvalta ja loi silmänsä maahan,\nja ojensi hänelle kätensä, aikoen poistua Klaus Baasin tuolin ohitse\nhuoneesta. Mutta kun hän tuli Klaus Baasia lähemmäksi ja kun Klaus Baas\npiti häntä yhä kädestä niin että hän horjui, niin yhtäkkiä vieras veti\nhänet puoleensa ja suuteli häntä hurjasti ja piti häntä ohimoilta. Ja\nKlaus rukoili ja ahdisti häntä ja vaati kiihkeästi, että hänen oli\nhäntä rakastettava ja oltava hänelle hyvä, vaikka kerran vain, sillä\nhän oli saanut olla niin kauan yksin ja onneton ja kärsiä vilua: hän ei\nollut vielä koskaan saanut täyttä rakkautta, ja Doris Rotermund oli\nniin kaunis ja sanomattoman rakas! Komea tyttö seisoi silmät ummessa\nhänen käsivarttensa kierteessä, ja hän pudisti vaieten päätänsä ja\nkoetti sanoa, että hän ei voi sitä ja että hän ei ole huono, ja että\nhän ei tahdo hylätä toista, ja koetti hymyillä. Mutta hänen huulensa\nvapisivat ja ripisien alta vuotivat kyyneleet. Ja sitten hän, tuon ensi\nmyrskyn jälkeen, rauhoittui hiukan ja katseli ympärilleen, ja\njärjesteli palmikoitaan, niin että hän oli nyt aivan puolustautumatonna\nKlaus Baasin sylissä. Ja lähti sitten, kaunis pää miettivästi\nkumarassa, Klaus Baasin kanssa käsi kädessä kamariinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomisaamuna kultaseppä jo hämärissä saattoi Klaus Baasia alas\nlakeudelle, sillalle, joka vei kauniin, kylän eteläpuolitse kiertelevän\njoen poikki. Monta monituista kertaa hänen täytyi luvata ja vannoa\nKlaus Baasille kirjoittavansa heti, kun jotakin tarvitsisi. Tyttö\nasteli hiukan kalpeana ja raukeana hänen käsipuolessaan, ja hänen\nhuulillaan väreili älykäs ja hieman ivallinenkin hymy -- ja hän lupasi.\nHän oli nyt taas yhtä levollinen ja varma kuin kohdatessaan äskettäin\nKlaus Baasin metsän laidassa.\n\nKlaus Baas rukoili, ettei hän saa luulla, että hän ajattelisi hänestä\nvähintäkään pahaa. Mutta Doris Rotermund, pudisti päätänsä ja sanoi:\n\"Sehän on selvä! Kuinkapa voisit sinä halveksua minussa sitä, mikä ei\nmielestäsi itsessäsikään ole halveksuttavaa!\"\n\nKun he tulivat niitylle ja seisoivat vanhan puisen sillan korvalla,\nojensi tyttö hänelle kätensä ja katseli kauan hänen kasvojansa,\nikäänkuin ijäksi ne syvälle mieleensä painaakseen, ja sanoi\nkoruttomasti: \"Tunnustan, että olen sinulle hyvin kiitollinen.\" Silloin\ntempaisi Klaus Baas hänet taas syliinsä ja suuteli häntä ja sanoi\nhänelle vielä kerran: ihailevansa hänen tervettä, kaunista luonnettaan,\nja lausui, että tyttö oli tehnyt hänelle hyvän työn -- ja hän meni.\n\nParin sadan askeleen päässä hän katsoi vielä taakseen ja näki silloin\ntytön tumman hahmon katoavan tien käänteessä pensaitten taa. Taempana\nkuumotti pimeänä ryhmänä kylä ja sen päällä kuulsi jo tumman harmaa ja\nkylmä aamutaivas -- ikäänkuin syviin kuiluihin tuijotellen. Hyvän aikaa\nseisoi Klaus Baas paikallansa ja odotti, näkisikö hän vielä tyttöä.\nMutta sitten hänen ajatuksensa keskittyivät häneen itseensä, ja hänet\ntempasivat haltioihinsa äskeisten kokemusten muistot. Ja sarastavassa\naamussa hän rauhallisella rinteellä itsekseen huudahti: \"Minkä onnen\nJumala sallikaan osakseni! Nyt minä vasta tiedän, mitä on elämä ja\nrakkaus ja vaimo ja lapset, taivas ja maa!\"\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKun hän puolenpäivän tienoissa, pilvisellä ilmalla, tuli Hampuriin,\nniin hän oli tavattoman hilpeällä tuulella ja ajatteli: mitäpä jos\npistäytyisi katsomassa Heini Petersiä ennenkuin ryhtyy omiin\nyrityksiin? Klaus Baasilla oli ollut aina kaikellaisia uusia\nsuunnitelmia ja vielä enemmän perhehuolia, niin että hän harvoin oli\nehtinyt tapaamaan Heiniä ja ne vähätkin kerrat vain siellä pienessä\nkaupungissa; hän tiesi vain, että Heini oli yhä ystävänsä Buschin\nkanssa yksissä: heillä oli nyt taloustarve-toimisto, joka \"meni oikein\nhyvin\", niinkuin tohtorin väki sanoi.\n\nHän tapasi veikot Gänsemarktin kulmalla pienessä, likaisessa\nkonttorissa, jota synkkä takapiha pimitti niin, että siellä nyt,\nhämäränä aamupäivänä, joka muuttui vähitellen sateiseksi, ei nähnyt\nmuuten kuin kaasuvalolla. Kompukset istuivat paraikaa kaasuliekin alla\nsuuren kaksoispulpetin ääressä, korkeilla pukeillansa vastatusten:\nHeini Peters oli tullut ulkoa kävelyltä -- hänellä oli tietysti yllä\ntuo välttämätön musta pitkätakki, jonka helmat nyt riippuivat pukilta\njuhlallisena kuin mikä pyrstö. Hänen ystävänsä Busch oli lyhyt miehen\ntallukka, noin kolmenkymmenen tienoissa: kasvot latteat ja matalat,\nkuin olisi häntä lyöty kämmenellä liian lujasti päälaelle. Hänen\nsilmänsä kiiluivat mukavasti. He keskustelivat Klaus Baasin tullessa\näänekkäästi jostakin hauskasta asiasta ja puhaltelivat sakeita haikuja\nlyhyistä merimiespiipuistaan; avattu olutpullo ja pari lasia oli\npulpetin harjalla heidän välissään. Takapihalla oli varmaankin suuri\nhevostalli, sillä seinillä vilisi kirjavanaan kärpäsiä.\n\nHeini Peters tuli mahdottoman hyvilleen tästä vierailusta. \"Tuo nyt on\nminun ystäväni Busch\", hän esitteli, \"josta olen sinulle usein\nkertonut.\"\n\nVeli Busch räpsytti hauskasti pieniä, kiiluvia silmiään, aivan kuin\ntieten, ettei hänestä voi kertoa muuta kuin kiitettävää ja iloista; ja\nhän otti ikkunalaudalta lasin -- ei aivan puhtaan -- ja tarjosi Klaus\nBaasille kulauksen olutta. Kun vieras kiittäen hylkäsi tarjouksen, niin\nhän kummasteli tavattomasti ja sanoi: \"Teidän täytyy juoda joka aamu\npari lasia, arvon herra! Voida ratasta, paremmin juoksee!\"\n\nHeini Peters huiskautti kieltävästi veikolle kättänsä ja katseli Klaus\nBaasia ihmettelevin, surullisin silmin, ja virkkoi syvästi huokaisten:\n\"Ja mitäs sinä sanot näistä kauheista ajoista?\"\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyi Klaus Baas hieman hajamielisesti. \"En ole lukenut\nlehtiä kahteen viikkoon.\" Mutta sitten asia muistui hänen mieleensä ja\nhän kysyi uteliaana: \"Onko rahanarvo yhä noussut?\"\n\nHeini Peters kohautti kauhistuneena pitkää kättänsä. \"Etkö sinä tiedä\nmitään? Että diskonto on seitsemän? Että pankeissa luotto loppuu. Että\nTewes & Gibbon on caput? Ja supatellaan ja ennustellaan vaikka mitä! Ja\njokainen vaatii rahojaan kuin oltaisiin varkaita; tai pitää rahastaan\nkiinni kynsin hampain, kuin pelkäisi sen lentävän lintuna tiehensä.\"\n\nKlaus Baas nousi ylös: hänet tempasi heti asia mukaansa ja hän oli nyt\nhyvin vakava. Pikaisesti hän ajatteli asemansa ja tuntemansa\nliikemiehet ja firmat ja mitä merkitystä niillä voisi olla hänelle.\n\"Jaha!\" hän sanoi. Ja kysäisi sitten kohteliaisuuden vuoksi: \"Ja\nkuinkas teidän liikkeenne vetelee?\" Ja katseli latteanaamaista Buschia\nikäänkuin tietäen, että hänestä lähtee totuus pikemmin.\n\nVanttera Busch kohautti hartioitaan, ja otti lasistaan kelpo kulauksen\nja viittasi sitten tyhjällä lasilla kompukseensa ja vastasi: \"Avaa\nsuusi vaan, Heini! Ehkäpä tällä arvon herralla sattuu olemaan joutava\ntuhannen markan seteli.\"\n\nHeini Peters katseli vanhaa ystäväänsä kovin huolissaan ja virkkoi:\n\"Sinä tiedät kai, että meillä on pari kuukautta ollut tämä\ntaloustarve-toimisto, -- taikka: olemme koettaneet sitä pitää. Mutta ei\nse tahdo oikein leiville lyödä!\"\n\n\"Ei\", toisti veli Busch.\n\n\"Me pääsimme kahden tehtaan edustajiksi. Ensin läksin minä keräämään\ntilauksia, mutta en saanut yhtään. Sitten läksi ystäväni Busch, mutta\nei saanut hänkään mitään. Ja nyt meiltä meni se asiamiesoikeus!\"\n\nPieni talukka pyyhki olutheraisia viiksiänsä ja sanoi mukavasti\nsilmiään räpyttäen: \"Siihen oli syynä se, herra Baas, että meillä on\nkummallakin kaksi vikaa. Heini tapaa kadulla aina neitosia ja hänen on\nmentävä juomaan heidän kanssaan kahvia tai suklaata. Ja minä vilkuilen\nliiaksi kapakkain kyltteihin.\"\n\nHeini Peters kohotti pitkät koipensa korkeammalle ja kietoi ne kuin\nkäärmeet pukin jalkain ympärille ja jatkoi huolissaan: \"Vanhukset\nlähettivät kyllä minulle, kaksi kuukautta sitten, kun perustimme tämän\ntaloustarve-liikkeen, tuhat markkaa, viimeiset mitä irti saivat. Mutta\nsiitä minun täytyi heti antaa kolmesataa räätälille ja melkein sata\nmarkkaa meni kirjakauppaan...\"\n\n\"Runoista!\" tirskahti pikku Busch ja iski Klaus Baasille silmää.\n\nHeini Peters nauroi omaa mielihyväänsä ja pudisti sitten vakavasti\npäätänsä ja lausui: \"Lopuilla kuudellasadalla vuokrasimme tämän\nkonttorin ja ostimme kaluston, taikka, saimme ne vähittäismaksulla:\nniistä on nyt suoritettu osapuilleen puolet. Sitäpaitsi saimme eräältä\nmuurarimestarilta, joka asuu kadun kulmassa tässä lähellä, kaksituhatta\nmarkkaa vekselillä, se kyllä lankesi neljä viikkoa sitten, ja meillä ei\nollut mitään, ei niin penniä, millä maksaa. Olisihan se jättänyt meidät\nvielä joksikin aikaa rauhaan, -- veli Busch osaa näet häntä hyvin\nkäsitellä. Mutta kun nyt neljä päivää sitten tuli se mahdoton\nrahantiukka, niin mies pelästyi niin, että rohkaisee alati itseään\nalkoholilla ja ryntää tuon tuostakin kimppuumme. Se on kamalaa... Me\nemme ole näinä kahtena kuukautena saaneet vielä yhtään ainoaa\ntilausta... Taikka saimmehan sen yhden pesukoneen... Ah jaa... ja mitä\näitiisi tulee, Klaus! Hän menestyy hyvin!\"\n\nKlaus Baas vastasi kuivasti: \"Ja senkin pesukoneen saitte tehtaalta\nmalliksi.\"\n\nHeini Peters myönsi kyllä. \"Emme ole päässeet edes alkuunkaan, Klaus.\nOnneksi on tuo muurarimestari tuhmahko, joten olemme saaneet lykkäystä.\nMutta jumalaties miten kauan?\"\n\nHän aikoi jatkaa tuon velkojan kuvausta, mutta silloin vääntyi ovi\nnaristen auki ja sisään tuli muurari: pieni, harteva mies, tukka\npörröllään, silmät surulliset ja sameat. Hän näytti kivulloiselta ja\noli hienossa hiivassa. Heini Peters kääntyi silloin heti muurarin\npuoleen ja sanoi, että hänhän näyttää tänään terveemmältä, ja esitti\nhänelle Klaus Baasin: \"eräs liikeystävä... oma firma täällä\nHampurissa.\"\n\nMuurarimestari katseli sameilla silmillään halukkaasti mahtavan\nnäköistä Klaus Baasia, ja kääntyi sitten Heini Petersin puoleen ja\nviittasi olkansa yli varovasti peukalollaan veli Buschiin ja kysyi\nhuolestuneen näköisenä: \"Mitenkä hän nyt voi?\"\n\nJa kun Klaus Baas silmäsi muurarin peukalon suuntaan, niin hän huomasi,\nettä kompus Busch oli nyt vallan merkillisesti muuttunut: hän oli\nkääntynyt seinään päin ja tuijotti silmät hurjina likaista, kärpästen\nkirjaamaa tapettia ja odotti käsi harallaan, iskuun valmiina. Ja hän\npiti pyydystämilleen kärpäsille oikeita puheluja itsensä kanssa,\nmilloin hiljaisella, inisevällä äänellä, milloin vihaisesti ärähdellen:\n\"Istutkos kiinni! Istutkos! Hups!... Istutkos! Istu pois! Etkös siinä\nistu? Hups, taas tuli yksi!\"\n\nJa Heini Peters loi huolestuneen katseen kärpäsentappajaan ja sanoi\nmurheissaan: \"Ei hän ole tullut juuri paremmaksi. Lääkäri sanoo, että\nhän tappaa näiden kärpästen hahmossa sekavia ajatuksia, jotka hänen\npäätään vaivaavat. Kuta useamman kärpäsen saa, sitä vähemmäksi tulevat\nhassut ajatuksetkin. Ensin hän ei saanut niitä kiinni ollenkaan, mutta\nnyt hän toki työskentelee hyvällä menestyksellä. Katsokaas, nytkin hän\nsai kiinni!... Teidän ei pidä mainita tästä syrjäisille, sillä se\nvahingoittaisi luottoamme... Katsokaas, nyt se taas sai yhden\nkouraansa!\"\n\nPieni muurarimestari istahti konttorin ainoalle tuolille, jolta Klaus\noli noussut ylös, ja katseli oikein perinpohjin kärpästen pyydystäjää;\nja hänen kiiluvissa silmissään kiertelivät hartauden kyyneleet.\n\nKlaus Baas otti silloin hattunsa ja meni ulos. Heini Peters tuli hänen\njälestään.\n\nKun konttorin ovi painausi kiinni, Heini Peters nauroi tikahtuakseen,\nja tiedusteli sitten, miten haudankaivaja jaksoi ja millaisessa tilassa\nhauta oli, jonka he olivat kuusi vuotta sitten yhdessä vihkineet.\n\nKlaus Baas ei kärsinyt sanaakaan niistä ajoista ja tokaisi: \"Se heidän\ntiesi.\"\n\nJa sitten lehahti Heini Peters yhtäkkiä Süllbergiin. \"Me oltiin viime\npyhänä siellä tanssissa: autuasta, sanon minä! Minä vein hänelle\norvokkikimppusen: kuinka hän minua kiitti, hurmaavaa, suoraan sanoen!\nJa ensi sunnuntaina me mennään Ohlsdorfin hautausmaalle.\" Ja sitten hän\nvaipui raskaasen ajatteluun: \"En tiedä, mikä minä olen oikeastaan\", hän\nsanoi. \"Tanssiva haudankaivaja ja kaivetun haudan yli tanssija.\" Ja hän\nnauroi hullunkurisesti ja pudisteli päätänsä, ja sanoi sitten jälleen\ntotisesti: \"Kuulepas nyt, Klaus Hinrich... se on hyvin vaikeaa sanoa,\nmutta me emme tiedä, mihin nyt turvautua... voisitko vipata sata\nmarkkaa... Mutta ethän sinä voi, etkä ehkä tahtoisi?\"\n\nKlaus Baas pudisti päätänsä ja vastasi: \"Tarvitsen nyt rahani itse,\nHeini!\"\n\nMutta Heini Peters olikin jo päässyt myötätuuleen. \"No hyvä, hyvä!\"\nsanoi hän ystävällisesti. \"Aioin vain kysyä sinulta! Ei mitään, ei\nmitään! Pistäydyhän nyt meillä vastakin!\"\n\nJa Klaus Baas kiirehti askeleitaan ennättääkseen oikeaan aikaan\npörssiin. Ja kun hän tuli Reesendammille, niin näki entisen\nesimiehensä, herra Trimbornin kääntyvän juuri Jungfernstiegille ja\nmenevän pörssille päin. Klaus Baas tervehti vanhusta, -- hän oli viime\nvuosina tosin hänet silloin tällöin nähnyt, mutta ei puhutellut koskaan\n-- ja meni ukon luo ja muistutteli hänelle nimeään, ja huomasi jo\nTrimbornin tervehdyksestä, että ukko oli hyvällä tuulella.\n\nHerra Trimborn mietti vähän, ja muistikin hänet ja kyseli nyt\nkohteliaisuuden vuoksi, mistä matka ja minne? Ja kun hän huomasi nuoren\nkumppanin hiukan arastelevaksi, niin hän kävi jo toverillisemmaksi ja\nsanoi: \"Kovat ajat nyt, rakas ystäväni! Amerikassa käy hullusti... Ja\ntäällä tuo Tewes & Gibbon! Ai ai: niin vanha ja hyvä liike! Ja\nhuhutaanpa vielä... mitä kaikkea huhutaankaan!!\" Ja sitten hän muisti,\nmissä tekemisissä Klaus Baas oli ollut toiminimi H.C. Eschenin kanssa\nja sanoi: \"Niin... tehän olittekin silloin A.W. Thaulerin puolesta\nstraiteilla! Aivan niin! Ja toimitte jonkun aikaa siellä H.C. Eschenin\nasioissa, muistan kyllä! Ja nuori Eschen kuoli siellä... teidän\nkäsiinne... aivan niin, muistan kyllä! Te olitte varmaan ystäviä jo\nminun konttorissani ollessa... Se on kunniaksi, se on kunniaksi teille,\nherra Baas!... Niin niin, siellähän niitä lepää, monta kelpo miestä! ..\nSaitte siellä kaivoksen käyntiin... Aivan niin... Wilhelm Thauler\nkertoi kyllä siitä! Hyvä voimannäyte!... Mutta miksette tullut silloin\ntakaisin meille tai jäänyt A.W. Thaulerille?\"\n\nKlaus Baas vastasi, että herrat olivat silloin olleet matkalla ja\nhänelle oli tarjottu paikka maaseudulla. Ja ilmaisi sivumennen\nansainneensa maalla hyvänlaisesti, ja oli nyt tullut taas Hampuriin\nerääsen pankkitoimeen, jonka hän kyllä saisi -- tai mieluummin\nkoettaisi päästä osakkaaksi johonkin suurempaan yritykseen.\n\nMutta herra Trimborn ei paljon toista kuunnellut: hän mietti vanhain\ntavalla omia asioitaan, ja olipa hän hiukan huonokuuloinenkin. \"Mitäs\nminä nyt aioinkaan H.C. Eschenistä? Niin, firma horjuu, herra Baas!...\nPäällikkö... kuten tiedätte, Arthur Eschen,... hänen vaimonsa on hiukan\nsukua minulle, serkkuni kautta... hieno naikkonen, herra Baas, hiukan\nliian hieno... no niin... herra Eschen matkusti neljä viikkoa sitten\nstraiteille valvomaan firman etuja, ja hänen täkäläinen osakkaansa,\nvanhahtava, muuten hyvä mies, joka palveli viisitoista vuotta\nItä-Aasiassa ja liittyi omaisuudellaan liikkeesen, on nyt hyvin\nsairaana! Niin, ja tällainen tiukka raha-aika! Tukala asema! Pankit\neivät ainoastaan pidätä rahojaan, vaan palauttavat sisään mikäli\nvoivat! Ja H.C. Eschen työskentelee luoton varassa, ihan liian suuren\nluoton varassa, hyvä herra Baas! Ja sitten suurellinen kotielämä! Ja\nmitäpä se rouvakin teki Intiassa?! Nekin rahat on jostakin koottava!\nNiin kauan kuin konjuktuuri on hyvä, se käy! Mutta kun tulee kolaus,\nkriisi, silloin on kovat edessä! En kerro nyt mitään salaisuuksia,\nherra Baas: eilen tiedettiin julkisesti, että liike on menossa\nvararikkoon; kaikessa tapauksessa se on kovassa pulassa. Leskirouva\nEschen on käynyt kysymässä neuvoa herra Wilhelm Thaulerilta: hän oli\nEschen-vainajan ystävä, vanhemman nimittäin. Viimemainitulta voitte\nsaada lähempiä tietoja, jos nimittäin entisen liikkeenne asiat\nsattuisivat teitä yhä viehättämään.\"\n\nKlaus Baas tarkkasi kasvot jäykkinä vanhuksen puhetta ja jokainen sana\nkosketti valtavasti häntä. Mitä oli tämä? Tuliko nyt tilaisuus?... Ja\nhyvä tilaisuus?... Pystyikö hän? Mutta hän ei ollut koskaan johtanut\nsellaista liikettä! Ja hän oli kuusi vuotta ollut erillään niistä\nhommista! Sellaisen paikan, jota tuo pankki hänelle tarjosi, hän voisi\nkoska tahansa saada uudestaan. Kiinni vain nyt! Hän tunsi sen\nliikkeen... Tunsi rouva Eschenin... Karl Eschenin äiti luottaa varmasti\nhäneen! Hänellä oli oikeus tarjota apuaan! Sen tiesi rouva... Käsiksi\nvain! Käsiksi heti! Nyt hän voi onnistua!\n\nKun vanhus hiukan vaikeni, seisattui Klaus Baas ja lausui harvakseen ja\nmiettivästi: \"Herra Trimborn... koetan heti paikalla saada H.C.\nEschenistä tarvittavia tietoja; ja menen sitten rouva Eschenin ja\nsairastuneen osakkaan luokse! Ja jos huomaan, että vielä kannattaa\nyrittää, niin tarjoan työkykyni ja pienen, neljänkymmenen tuhannen\nomaisuuteni, toiminimen käytettäväksi! Puhun tästä teille siksi, että\nehkäpä sitten tohtinen pyytää teidän neuvoanne ja suositustanne.\"\n\nVanhus ihmetteli suuresti: \"Vai niin... vai niin... No, miksei! Pakisin\ntässä paremminkin itsekseni kuin teille; ja heti sellainen vaikutus!\nJaha, miksei! Perästä kuuluu, perästä kuuluu, herra Baas! Iloista, jos\nniin vanha liike pysyisi pystyssä! Kummallista, että minun pitikin\njuuri tavata teidät! Ehkäpä se on hyvä ajatus, herra Baas! Se on teidän\nasianne! Herra Thauler puhuu teille kyllä mielellään lähemmin... hm,\nhm!\"\n\nJa vanhan miehen tavalla, joka tunsi maailman menon, hän katseli\nlaumoja, jotka pörssiin juoksivat, ja supisi itsekseen: \"hm... hm\", ja\nnyykäytti harmaata päätänsä. Hän oli nähnyt niin monen menevän noista\novista sisään, mutta ei usein niistä mennäkseen. Omat viat ja kova onni\nolivat lykänneet heidät syrjään ja he olivat joutuneet ajan aaltojen\ntuulijätöiksi.\n\nKlaus Baas ymmärsi kohta pahanenteisestä puheen hurinasta, että jokin\nuusi onnettomuus oli saatu kuulla ja levisi nyt pörssissä suusta\nsuuhun. Ja hän kuuli piankin, hiljalleen päästessään järjestyvässä\nihmislaumassa eteenpäin, mainittavan erään keskolaisen vientiliikkeen\nnimeä, ja sitten, mutta äskeistä selvemmin ja kovaäänisemmin, erään\nvanhan, hyvän pankkiliikkeen. Ikäänkuin synkkä ukkospilvi uhkasi\nliikemieslauman päitten päällä: ei hilpeää hymyä, ei naurua, ei leikin\nsanaa. Kaikkien kasvot olivat vakaita. Kalseista ja totisista silmistä\nkuulsi totinen vaivautunut ajatus: Mikä on sitten seuraava? Mitähän\nkaikkea vielä tuleekaan? Jos se ei pysy pystyssä, niin mikä sitten!...\nEntä minä sitten? Nyt oman aseman tiukka, epäuskoinen arvioiminen; ja\nsen pankin, jonka turvin työskenneltiin, nykyisten tavarainhintain,\nliikeystävien, saarnamiesten, -- kaikkien huomispäiväin kolkkojen\nmahdollisuuksien. Kotona vaimo ja lapset ja tutut odottamassa.\nJokaisesta tuntui kuin hän katsoisi jo kohtaloa kasvoista kasvoihin,\nkuin kouristaisi jo kalma sydäntä... Tuossa jutteli kaksi arvokkaan\nkauppahuoneen edustajaa, läheisiä tuttuja, vakavasti tästä uudesta\nonnettomuudesta ja sen merkityksestä niille ja niille liikkeille. Jalon\nnäköinen ikämies oli vaipunut keskellä hurisevaa ja hiljaa\nliikahtelevaa ihmislaumaa syviin mietteihin, huolissaan vanhasta,\nperikadon uhkaamasta kauppahuoneesta, jonka hän oli tuntenut kolmessa\npolvessa, miettien perussyitä, ja omaa liikettään ja lapsiaan ja lasten\nlapsia. Lehterin juurella seisoskeli nuorempaa ja kokematonta väkeä\nkertoillen toisilleen hiljaa ja moittivasti, monen kasvoilla näkyi\nkiukku ja halveksuminenkin, kuinka anteeksiantamattoman huolimattomia\nmolemmat liikkeen päälliköt olivat olleet ja kuinka paljon nuoremmalta\noli mennyt talouteen. Kuinka paljon olivat maksaneet hänen vaimonsa\nhetaleet ja hänen omat peli-iltansa klubilla. Mutta lähellä heitä\nseisoi kolmas, viisas mies. Paksut kultaiset kellonperät pyöreän vatsan\npäällä hän julisti joillekin tutuille ikivanhaa arvostelu-lauselmaa\nkolmannesta polvesta: Ei siitä ole mihinkään! Niillä ei ole ryhtiä\nenää! Niillä ei ole ajatuskykyä! -- Siellä täällä seisottiin pikku\nryhmissä ja toinen supatti toiselle firmain nimiä, joiden asiat oli\nhullulla tolalla. Pörssivälittäjäin nurkassa oli tungos vielä tiukempi\nkuin muualla ja siellä huudettiin hiljaisemmalla äänellä, mutta sitä\nkiihkeämmin, kurssin korotusta. Pieni keikari viuhtoi, lyhyt harmaa,\nhaalistunut takki keikkuen, hurjasti muistikirja kädessä ja tarjosi\npöyhkeästi yli omistamansa ja mistä voi vastata. Suurten suistuminen\noli noussut hänelle päähän.\n\nKlaus Baas näki herra Thaulerin keskustelemassa erään vanhahtavan\nherran kanssa: hänet huomattiin ja nyökättiin ystävällisesti päätä.\nMutta kun keskustelu loppui ja päällikkö näki, että Klaus Baas halusi\nhänen puheillensa, niin hänen kasvoilleen tuli kylmä ilme. Maahan\nkatsellen ja silloin tällöin terävästi puhujaan vilkaisten hän kuunteli\nsitten entistä virkamiestään. Klaus Baas mainitsi lyhyesti, että hän ja\nKarl Eschen vainaja olivat olleet ystäviä, ja kysyi, millä tolalla\nfirma H.C. Eschenin asiat nyt olivat ja tulisikohan hänen tarjoutua\nkäytettäväksi?\n\nHerra Wilhelm Thauler silmäili väkijoukkoa ja loi sitten terävän\nkatseensa häneen ja kysyi kohteliaasti: \"Mitä voisi toiminimi toivoa\nteidän tarjouksestanne?\"\n\nKlaus Baas vastasi lyhyesti ja huolettomasti: \"Jos tiedän, että\nmahdollisuuksia on, tuon työkykyni... luulen olleeni hyvä työntekijä...\nja kokemukseni sen liikkeen suhteen sekä 40,000 markkaa pääomaa.\"\n\nHerra Thauler vetäytyi nyt hiukan syrjemmälle joukosta ja sanoi\nepäuskoisesti, mutta jo avonaisemmin: \"Liikkeellä on suuria\nvekselisitoumuksia. Huomenna lankeaa ensiksi kaksi vekseliä, kumpikin\n50,000 markkaa ja kolmas 40,000. Muuten eivät asiat, mikäli minä olen\nhuomannut, ole perin huonolla tolalla; liikkeen varat ovat\nymmärtääkseni hyvät. Mutta mitäpä se auttaa? Pankit tahtovat rahaa. Jos\nherra Eschen itse olisi täällä, niin ehkä vielä kävisi hyvin kaikki:\nhän on toki vanhaa sukua ja hänen äitiään yleensä kunnioitetaan ja\nsäälitään... Mutta, mikä pahinta, herra Baas,... mikä tekee tilan\nmelkein toivottomaksi: Arthur Eschen ei ole itse velaton!\"\n\nKlaus Baas mietti hetkisen ja sanoi: \"Eiköhän pankit tyytyisi, jos\ntarjoisin takeeksi omaisuuteni ja työni, te ja herra Trimborn\nsuosittaisitte?\"\n\nHerra Thauler sanoi heti: \"Olen aivan varma, että ne eivät tyydy.\nPankit antavat liikkeen mennä kumoon, ellei lunasteta ensistäänkin\nnoita sataaneljääkymmentä tuhatta. Ja sitten on vielä monia muita\nvaikeuksia.\"\n\nKlaus Baas mietti, koettaisikohan kuitenkin pankkeja taivuttaa. Mutta\nsitten hän ajatteli, että omalle ja liikkeen asialle olisi\nedullisempaa, jos hän voisi suorittaa nämä ensimäiset sitoumukset.\nSiitä Arthur Eschen antaisi hänelle kelpo tunnustuksen! Ja hän lausui\nkohta rohkeasti: \"Jos saan hankituksi 120,000 markkaa, niin\nottaisitteko huoleksenne 20,000?\"\n\nHerra Wilhelm Thauler katseli epäröiden väkijoukkoa. \"Liika vaatimus,\nherra Baas... kuka tietää, millaiset ajat vielä tulee...\"\n\nMutta Klaus Baas lausui varovasti, kuin arkaan venetsialaiseen\nlasimaljakkoon tarttuen: \"Teettehän tietysti sen isävainajan, entisen\nystävän puolesta! Minä pojan puolesta, joka oli ystäväni.\"\n\nLiikemies katsoi häntä kylmästi ja sutkahutti: \"Te teette sen itsenne\npuolesta. Ja niin paljon teillä ei toistaiseksi ole koossa. Mistä\notatte nuo 120,000? Osakas on sairaana, ja te olette äsken tullut,\nmikäli tiedän, maaseudulta. Teillä ei ole suhteita. En minäkään teitä\npaljoa tunne.\" Ja sitten hän virkkoi, melkeinpä jo yli olan: \"Onko\nteillä vielä mitä muuta minulta?\"\n\nKlaus Baas vastasi: \"Uskon, että rouva Eschen luottaa minuun\nsuosituksitta: hän tietää poika vainajansa kirjeistä hänen pitäneen\nminua arvossa. Ja tiedättehän: Karl Eschen oli nuoruudestaan huolimatta\nhyvä liikemies. Mutta pankeissa minun täytyy saada vedota teihin.\nVoinko tulla huomenna kello kaksitoista keskustelemaan kanssanne?\"\n\nSamassa meni ohi erään pankin johtaja, -- sen pankin oli herra Thauler\näsken sanonut olevan firma H.C. Eschenin velkojia; ja herra Thauler\nvastasi nyt: \"Kas tuossa! Koettakaa nyt itse onneanne!\"\n\nPankinjohtaja pysähtyi ja silmäili Klaus Baasia, joka alkoi puhua, eikö\nollut mahdollista saada lykkäystä. Mutta herra ei kuunnellut häntä edes\nloppuun. \"Firma H.C. Eschenin pyyntöön ei tässä kohdin taivuta\", hän\nkeskeytti kylmästi. \"Ei ole mitään aihetta siihen. Näyttäköön itse,\nmihin pystyy.\"\n\nKlaus Baas nyökkäsi päätänsä ja vetäysi pois ja kääntyi jälleen herra\nThaulerin puoleen: \"Voin siis huomenna kello kaksitoista tulla\nluoksenne?\"\n\n\"Kyllä, herra Baas... jos se enää mitä hyödyttää.\"\n\nKlaus Baas hyvästeli ja meni ulos ja astui raitiovaunuun.\nNeljännestunnin päästä hän seisoi Eschenin asunnossa Mittelwegin\nvarrella noiden tummain, kiiltäväin öljyväritaulujen keskellä. Rouva\nEschen tuli itkettynein silmin sisään, hän oli nyt lihavahko, pyylevä\nvanhus. Hän tunsi heti Klaus Baasin ja kuunteli esitystä, katsellen\nsuoraan häntä kasvoihin.\n\nKun Klaus Baas lopetti, alkoi rouva nyyhkyttää ja käveli maahan\nkatsellen levottomasti edestakaisin ja huudahteli poikavainajansa\nnimeä, ikäänkuin rukoillen hänen neuvoansa tässä hädässä. Sitten hän\nojensi Klaus Baasille kätensä ja suoristihe ja istahti häntä vastapäätä\nja tunnusti, ettei hän tiennyt ketään, kehen turvautua: hänellä\nitsellään oli vielä, paitsi mitä oli liikkeesen kiinnitettynä, aivan\nvaatimaton yksityisomaisuus, mutta miesvainajan päätöksen mukaan hän\ntahtoi säilyttää sen nuorimmalle ja ainoalle tyttärellensä Sannalle.\nGertrud oli näet kuollut. Hän oli eilen eno Eberhardin kanssa --\nmuistihan Klaus Baas sen sinetinkokoojan -- miettinyt kaikki\npelastuksen mahdollisuudet, mutta turhaan. Hän oli käynyt osakkaan\nluona, mutta se oli niin ankarassa taudissa, ettei kyennyt mihinkään.\nJa sitten hän näytti Klaus Baasille Intiasta liikkeelle tulleen\nsähkösanoman, jonka kirjanpitäjä samana aamuna oli kääntänyt ja\nlähettänyt hänelle. Se kuului: \"Toimitan tänään pankkiin 20,000.\nTarvittaessa Thaulerin puoleen.\" -- 20,000 oli siis suoritettu, lisäksi\nhänen 40,000. Puuttui vielä 80,000.\n\nKlaus Baas pyysi nyt rouvan selvittämään osakkaalle kirjeellä, mikä hän\noli miehiään, voidakseen käyttää sitä hyväkseen hänen kanssaan\npuhellessaan: hän päätti näet vielä koettaa käydä hänen luonaan.\n\nKirjeen saatuaan hän kyseli hienosti, kuinka perhe muuten jaksoi ja\nmissä kukin oli? Ja sai kuulla -- äidin kyyneleet virtasivat taas, --\nettä vanhin tytär Gertrud, jonka Klaus Baas oli tuntenut -- oli monta\nvuotta sitten, lyhyen avio-onnen jälkeen, kuollut Meksikossa; nuorempi\ntytär Sanna, jonka Klaus Baas oli kerran sylissään kantanut toiseen\nhuoneesen, oli ollut jo jonkun viikon Englannissa, eräiden tuttujen\nluona: ansaitsi toimeentulonsa saksankielen tunneilla. Eschen vainajan\nijäkäs äiti -- hänetkin oli Klaus Baas ennen nähnyt -- eli vielä, ja\nvanhassa harhaluulossaan: hänen poikansa olivat muka matkoilla ja\nhyvässä voinnissa; mutta vanhus oli jo melkein yhdeksänkymmen-vuotias\nja loppu saattoi koska tahansa tulla.\n\nKlaus Baas kuunteli puolella korvalla kauniin, lempeän rouvan\nmurheellista puhetta, ja lupasi palata vuorokauden kuluessa, ja meni.\n\nHän kiiruhti suoraa päätä osakkaan luo. Siellä palvelustyttö otti hänet\nvastaan ja sanoi, että herra on niin sairas, ettei kykene puhelemaan\nkenenkään kanssa; mutta Klaus Baas kyseli silloin pitkin ja poikin,\nmikä tauti häntä vaivasi ja oliko sairas itse pääsyn kieltänyt, sekä\nlähetti rouva Eschenin kirjeen hänelle. Tyttö tuli takaisin ja sanoi:\n\"Herra on hyvin sairas, hän ei voi ottaa vastaan\", mutta silloin Klaus\nBaas lykkäsi hänet syrjään ja tunkeusi omin luvin saliin ja pääsi\npuheisiin talon emännän kanssa, joka oli sangen murheissaan, ja pian\nsairasvuoteen ääreen.\n\nJa hän näki tuon vanhan, kaljupään herran olevan paremminkin\npelästyksissään ja päästä pyörällä kuin sairaana; ja senvuoksi hän oli\nmuka hyvin rauhallinen ja toivorikas ja sai hänet kuuntelemaan\nesitystään. Hän kertoi entisistä suhteistaan Eschenin liikkeesen ja\nKarl Escheniin ja käytettävinä olevista 60,000 markasta; ja sanoi\npuhelleensa jo Trimbornin ja Thaulerin kanssa: he olivat olleet\nkutakuinkin toivorikkaita. Ja hän onnistui sen verran, että potilas\nvirkistyi hiukan ja kohosi kyynäspäilleen, ja uikutteli\ntyöskennelleensä viisitoista vuotta ahkerasti Brodersen & C:on\nkonttorissa Shanghaissa ja Jangtsessa ja palanneensa kotiin\naikomuksella elää loput ikänsä rauhassa, vaivalloisesti kootuilla\n80,000 markallansa ja pienellä konttoritoimella ihanassa Hampurissa.\nMutta silloin iski häneen kyntensä ylpeyden piru ja sai ikämiehenä\nvietellyksi rupeamaan H.C. Echenin liikkeesen, kun se oli vanha, hyvä\nnimi; ensin prokuristiksi ja sitten osakkaaksi. Ja sitten hänellä ei\nenää ollut rauhan hetkeä, sillä liike tuotti touhua yli hoitajain\nvoimain. Ja nyt piti tulla kuin salama selvältä taivaalta tuo kauhea\nisku: hirvittävä rahan- ja luotonpuute. Suuret tavaramäärät oli jo\ntilattu ja laivoilla matkalla, toistaiseksi menekin toivotta. Päällikkö\noli Intiassa, ja hän tässä, vuoteenomana!\n\nKlaus Baas katkaisi pian valitusvirret ottamalla taskustaan\nmuistikirjan ja merkitsemällä siihen maksueriä, nimiä ja päivämääriä;\nja kyseli yhtä ja toista henkilöistä, ja tunnusteli ja teki varovasti\nehdotuksia.\n\nPotilas tuli iloisemmaksi, ja tahtoi jo hänkin muistikirjaansa, ja piti\ntoista asiaa mahdottomana ja toista mahdollisena. Ja kun tahto\nvalveutui, niin hän näki jo tarpeelliseksi puolustella itseään.\n\"Katsokaas\", hän alkoi ja vetäisi pitkän, keventävän huokauksen, --\n\"minä olen ollut aina kunniallinen, uuttera työmies, ja olen sitä\nvieläkin, sen voin rehellisesti vakuuttaa. Ja on minulla käytännöllistä\nsilmääkin ja jonkun verran yritteliäisyyttä; mutta minussa on kaksi\nvikaa: en luota seikkoihin, joita pidän itse oikeina, vaan tarvitsen\nmiestä, joka ottaa huolekseen johdon ja edesvastuun niskoilleen. Ja\ntoiseksi, minulla ei ole kykyä sommitella asioita yksityisesti ihmisten\nkanssa, -- kaikkein vähimmin näin tulisessa pulmassa. Katsokaas nyt,\nkun te tulitte, tulin kohta rauhallisemmaksi! Teissä on jotakin...\njotakin, mitä lie... rohkaisevaa! Jos uskallatte nuo 40 tuhattanne,\nniin tahdon minäkin yrittää osaltani, niin tukalaa kuin se onkin.\nPistänpä teille lyhyen kirjeen, viette sen kohta eräälle entiselle\nnaisystävälleni. Minä olin niinä Shanghain vuosina hänen miehensä ja\nhänen läheisiä tuttuja. Mies oli tarmokas ihminen ja kokosi siellä\nmerkittävän omaisuuden, mutta kuoli sitten sinne. Leski palasi tänne\nHampuriin. Uskon että hän auttaa.\"\n\n\"Minkä arvoinen leski?\" kysyi Klaus Baas.\n\n\"200-300,000... en niin tarkoin tiedä. Herra Baas, en mene takuusen,\ntokko häneltä saadaan yli 20,000.\"\n\n\"30,000!\" sanoi Klaus Baas rohkaisevasti, nyykäyttäen päätänsä.\n\nSairas oli nyt melkeinpä terve ja lausui kirjoittaessaan sen toiveen,\nettä hän ehkä jo huomenna jaksaa tulla konttoriin. \"Ja, antaahan olla\",\nhän sanoi vesissä silmin ja heltyneenä... \"pälkähti vielä tässä\npäähäni. Jospa kirjoittaisin entiselle päällikölleni... ehkäpä hän...\nkun näkee minun pulani... olin viisitoista vuotta hänen liikkeensä\npalveluksessa... ja viisi pitkää vuotta niistä istuin ypöyksin kurjassa\nlautakojussa Jangtsen rannalla...\"\n\nJa he päättivät vielä lähettää konttoriin sanan, että kirjanpitäjän\nolisi oltava siellä yli yön, ja laativat vastauksen Intiasta tulleesen\nsähkösanomaan. Ja sitten Klaus Baas meni.\n\nHän otti ajurin ja tuli Grindelhofiin, jossa osakkaan mainitsema vanha\nleski asui, komeassa huoneistossa ensimäisessä kerroksessa. Hän tapasi\nrouvan pelaamassa korttia hienon kiinalaisen pöydän ääressä, vanhahkon\npalvelijattarensa kanssa, joka ulkonäöstä päättäen ei ollut ikinä\nkäynyt Holsteinia kauempana, niin suoraan Wedelin tai Quickbornin\nperukoista saapuneelta hän näytti. Vanha, laiha leskirouva, joka oli\nmustissa, otti kirjeen, ja kun hän luki sitä, palvelijatar nukahti\ntuolilleen. Klaus Baas tarkasteli sillaikaa jännityksessä rouvan\nlaihoja, kellertäviä kasvoja ja hänen viisikertaisesti koltuskoituja\nkäsiänsä; ja kun rouva sitten alkoi valitella ystävänsä pulaa, niin\nKlaus Baas kuvaili värikkäästi, mikä surkea onnettomuus osakasta\nuhkasi. Hän ei odottanut, että leski, joka viisikolmatta vuotta oli\nelänyt Shanghaissa pelkkäin kullanahnehtijain parissa, olisi antanut\nhänelle tuon pyydetyn 30,000:n shekin, niinkuin hän teki, sillä hän\nnousi pian ylös -- silkkihameen kahahduksesta palvelija heräsi ja\nseurasi emäntäänsä -- ja eteisessä rouva pani hatun päähänsä ja heitti\nvaipan hartioilleen -- palvelija teki saman tempun, -- ja Klaus Baas\nsai ajetuksi asian siihen suuntaan, että rouva meni ensin pankkiin ja\nsitten vasta ystävänsä luo, sillä kiire oli kova: pelkäsi näet että tuo\narka osakas vielä alentaisi summan. Ja niin ollen Klaus Baas saattoi\nnyt jättää hyvästit.\n\nKun hän sitten taas ajoi raitiovaunussa, niin hän naurahti itsekseen\nrohkeuttansa ja ajatteli: Ken olisi eilen aavistanut mihin tänään\npyrin!!... Nyt suoraan Eberhard-enon luo! Toivottavasti hän vielä\nmuistaa, miten kauniisti me silloin kerran puhuimme Ditmarschin\nvaakunasta!\n\nHän tapasi enon, joka oli viime näkemästä paljon vanhentunut, nyt\nkuusikymmenvuotias ukko, -- rauhattomasti kävelemässä vaatimattomassa\nasunnossaan. Hän oli unohtanut päivällisruokansa jäähtymään, ja hänen\nemännöitsijänsä, pieni, hento, yli viidenkymmenen vanha rouva, istui\nmurheellisen näköisenä kahvikeittiön ääressä. Klaus Baas muistutteli\nvanhan enon mieleen nimensä ja sanoi tulleensa rouva Eschenin ja\nosakkaan puolesta; ja rykäisi merkitsevästi ja keskeytti puheensa,\nsillä emännöitsijähän oli huoneessa. Mutta silloin vanhus pyysi häntä\njatkamaan vaan. \"Me on oltu asuintovereita jo viisitoista vuotta\", hän\nsanoi, ja hieroi käsiänsä ja seisoi Klaus Baasin edessä ja katsoi häntä\nhätääntyneenä. Klaus Baas selitti nyt, millä tolalla liikkeen asiat\nolivat ja mitä hän oli jo saanut aikaan. Emännöitsijä vei hiljaisin\naskelin edestaas tassutellen ruuat pöydältä.\n\nKun Klaus Baas lopetti, vetäisi Eberhard-eno raskaasti henkeään ja\nsanoi: \"Luulette siis, että on vielä pelastuksen mahdollisuutta?\"\n\n\"Jos huomenna voimme lyödä 140,000 puhdasta pöytään, niin uskomme\nkestävämme pahimman ohi. Yhdeksänkymmentä on minulla koottu! Ettekö\ntiedä ketään, joka ottaisi auttaakseen liikettä ja rouva Escheniä?\"\n\nEberhard-eno käveli edestakaisin ja pysähtyi vähä väliä, ja katseli\nepätoivoissaan nurkasta nurkkaan ja sanoi hädissänsä: \"Rakas herra\nBaas, minulla on kyllä paitsi noita 60,000, jotka tiedätte olevan\nliikkeesen kiinnitettyinä, vielä 40,000 markkaa. Ette kai tarkoita,\nettä minun täytyy kävellä Jungfernstiegillä paikatuin kyynärpäin ja\nrikkinäiset kengät jalassa, -- jossa eräs esi-isäni käveli\nsenaattorina!\" Ja hän seisoi vaieten Klaus Baasin edessä ja katseli\nhäntä anelevasti silmiin.\n\nEmännöitsijä nykäisi silloin Klaus Baasia hiljaa hihasta ja osoitti\nteetarjotinta, jonka hän oli kantanut pöytään. Mutta Klaus Baas ei\nollut niinä miehinään, vaan painautui yhä syvemmälle nojatuoliinsa,\nikäänkuin osoittaakseen, että hän ei väisty, ja ampui totisilla\nsilmillään yhä uhriinsa. \"En tahdokaan teidän kaikkia 40,000\", hän\nsanoi, \"ainoastaan osan. Sitäpaitsi pyydän neuvomaan, kenen puoleen\nsitten kääntyisin.\"\n\nPieni hupaisa ukko pani nyt päänsä avuttomasti kallelleen ja sanoi:\n\"Mistä minä tiedän. Mikä minä olen? Minä olen liikemiespiireissä ollut\njo kolmekymmentä vuotta kuin kuollut, erottuani serkkuni liikkeestä!\nMinua ei tunne kukaan, minä en tunne ketään. Tämä on hirveää! Ja\nyhtäkkiä tulee ventovieras, joka on pari kolme tuntia tarkastanut\nliikettä ja tietää enemmän kuin minä! Kun isä vainajani tämän\nnäkisi!...\" Ja vanhus istahti ja painoi otsansa käsiinsä.\n\nKlaus Baas istui ja vaani kylmästi, ja merkitsi hengessä jo muistiin\n10,000; ja oli matkalla rahaa haalimaan. Silloin osuivat hänen\nmiettivät silmänsä erikoisen näköiseen kaappiin, joka oli huoneessa:\nsiinä oli monen monta matalaa laatikkoa, -- ja nyt hänen päähänsä\npisti: mitähän tuossa on? Ja samassa tuli vastaus: sinettikokoelma! Ja\nivallisella äänellä kuin mies, joka rakastaa nykyhetken elämää ja sen\ntäysverisyyttä ja maallista hyvää enemmän kuin muistoja, rakastaa koko\nnuoruutensa voimalla ja pyrkii elämään, hän silloin kysyi: \"Ahah,\nkootaankos vielä sinettejä, herra Eschen?\"\n\nPikku herra hätkähti ja vastasi heikolla äänellä: \"Kyllä... herra\nBaas... Ja jos nyt ei muu auta... herra Baas! Olen tässä koko ajan,\ntäällä ollessanne, kiduttanut itseäni:... minä voin näet koska tahansa\nsaada kokoelmistani 12,000. Tässä samassa talossa alemmassa kerroksessa\nasuu muudan vanha eronsaanut eversti; hän muutti huomatakseni tänne\nainoastaan vaanimaan tuota kokoelmaani.\"\n\nKlaus Baas virkkoi nyt hengessään: 20,000!\n\nSamassa ilmestyi emännöitsijä viereisestä huoneesta kynnykselle ja\npyysi herra Escheniä olemaan hyvän ja pistäytymään vähän sinne.\nEberhard-eno katsahti hämmästyneenä emännöitsijää ja meni, ja Klaus\nBaas laski ja mietti ja aprikoi.\n\nVähän ajan päästä ukko palasi ja veti välioven hiljalleen kiinni --\nikäänkuin minkä kanarialintusen häkin -- ja heittäytyi nojatuoliinsa,\nnyt vähäsanaisempana, ikäänkuin kahden vaiheella. Mutta sitten hän\nsanoi hämillään ja epävarmana: \"Emännöitsijäni teki erään\nehdotuksen... hän ei sallisi minun mielellään myydä kokoelmiani; mutta\ntarjoo sen sijaan minulle koko pikku omaisuutensa, 15,000 markkaa... ja\ntuumii, tuumii... kun nyt kerran on oltu yksissä jo viisitoista\nvuotta...\" Eno istui hetkisen hiljaa ja hieroskeli käsiänsä ja kallisti\npäätään olalta olalle; ja sanoi viimein: \"Ja miksipä ei mentäisi\nnaimisiin... sehän on kuitenkin sama asia!... Ja minä en ole muuten\ntoiminut liikkeen hyväksi, minä olen vain nostanut korot. En mitään, en\nmitään... ole tehnyt H.C. Eschenin hyväksi!\"\n\n\"Otamme siis nuo 15,000\", sanoi Klaus Baas, \"ja kokoelman lisäksi.\nMutta sitä emme saa myydä. Koetetaanpas, emmekö saisi sitä pantatuksi.\"\n\n\"Mutta jos se raha on hukkaan mennyttä!\" huudahti silloin pikku herra\nja pyöritteli tuskissaan päätänsä.\n\n\"No onhan teillä sitten vielä nuo 40,000, herra Eschen; ellei muuten,\nniin elinkorolla.\"\n\nUkko oli hyvin surkean näköinen. \"Ne on Hampurin vapaakaupungin\npapereita\", hän virkkoi, \"jos hukkaan vielä nekin...\"\n\n\"Tjaah\", hymähti Klaus Baas kylmästi. \"Jos taivas putoo, niin varpuset\njää loukkuun!\" Ja hän nousi ylös ja pyysi emännöitsijää sisään ja sopi\nhänen kanssaan kahden asiasta. Hieno, arka emännöitsijä näytti\nälykkäältä naiselta, -- eikä ainoastaan taloudessa kokeneelta, vaan\npikku miehenkin lempeältä hallitsijalta. Ja kun hän oli luvannut itse\ntuoda huomenna kello kymmenen pankkisaatavansa konttoriin, niin hän\nlähti Klaus Baasin kanssa alakertaan everstin puheille, joka noita\nsinettejä himoitsi.\n\nKlaus Baas tapasi everstin, joka oli ijäkäs, lihava ja vielä riuskan\nnäköinen mies, mukavasti sanomalehteä lueskelemassa. Kun hän näki\nnaapurin pikku emännän, -- niin hän purskahti nauruun ja nousi\nylös ja löi nyrkillä reiteensä: niin häntä riemastutti tämä\nkaupanteko-tilaisuus. Ensin hän ei tosin tahtonut kuulla panttauksesta\npuhuttavankaan: selvät kaupat vain! Mutta kun Klaus Baas uhkasi, että\nsiinä tapauksessa myydään kokoelma vielä tänään muualle, niin silloin\nhän taipui, kiukuissaan kyllä; kuitenkin sillä ehdolla, että kaappi on\ntuotava tänne, juuri tuohon paikkaan, ja avaimet kanssa! \"Hän on\nnimittäin epäluuloinen ilkiö\", hän sanoi, \"hän joutuu tulen palavaan\ntuskaan, että minä häneltä varastan; ja on hyvin mahdollista, että\nvarastankin; kokoojien kanssa täytyy kujeilla kuin hevoshuijarien:\npieni petos on luvallista.\" -- Laadittiin kiireesti panttikirja ja\neversti antoi pankkiosoituksen. Sitten Klaus Baas antoi kättä\nnaureskelevalle ja kerskuvalle everstille ja viisikymmenvuotiaalle\nemännöitsijälle ja meni. Ja emännöitsijän poskipäissä hohti nyt hieno\npuna, kuin myöhäisen iltaruskon heijastus.\n\nHän ajoi Altonaan erään hyvän ystävän luo, joka oli kotiseutupankin\nluottamusmiehiä ja oli vähästä koulun käynnistä huolimatta, luontaisen\nälyn ja ammattivaiston avulla, päässyt merkittäviin varoihin. Onneksi\nhän tapasi hänet kotona ja selvitti hänelle yrityksensä ja sai\nvekselinä pyytämänsä 10,000 markkaa.\n\nSieltä hän kiiruhti H.C. Eschenin konttoriin Katherinenstrasselle ja\npyysi telefoonitse pankin lähettämään hänen saatavansa puhtaassa\nrahassa Hampuriin, sekä toimitti rouva Eschenille sanan, kuinka\npitkällä nyt oltiin. Ja hän ajoi illalla osakkaan vuoteesta ja tutki\nhänen ja prokuristin kanssa kaiken yötä konttorissa kirjoja ja laskuja\nja kirjeitä, ja pääsi toistaiseksi selville liikkeen tilasta, ja laski\nja aprikoi ja laati hyvin harkitun sähkösanoman päällikölle Intiaan,\npyytäen rahaksimuuttolupaa; ja kirjoitti pikku kirjeitä eräille\nvähäpätöisemmille saamamiehille, jotka olivat käyneet liian hätäisiksi,\nsekä mietti, kuinka salata sen, että rahat oli kaiken maailman kulmilta\nkaapattu, ja kuinka hän saisi vielä kokoon nuo puuttuvat 15,000.\n\nAamupäivällä tulivat jännityksellä odotetut rahamäärät. Silmät\nvalvonnasta tulehtuneina Klaus Baas seisoi akkunan ääressä, -- hän ei\nollut nyt nukkunut kahteen vuorokauteen -- ja katseli alas fleetille ja\nsen yli Nikolain torniin, joka kuumotti usvasta, pääsemättä selvästi\nnäkyviin -- ja odotti ja mietti päänsä puhki, mistä hän nyt saisi nuo\nloput 15,000. Ja hän ei keksinyt muuta keinoa kuin joko mennä\nThauleriin tai pyytää pankilta loppusummalle lykkäystä. Molemmat keinot\ntöykäisivät kovasti hänen ylpeyttään ja liikemiesälyään. Mutta kun\nkello kahdentoista aikaan jo muut rahat olivat tulleet, niin hän pisti\npäällystakin ylleen ja aikoi mennä Thauleriin.\n\nSilloin astui rouva Eschen hänen ihmeekseen konttoriin. Hänen\ntäyteläiset kasvonsa olivat kovin kalvaat ja hän näytti liiaksi\nvalvoneen ja itkeneen. Hän heittäysi uupuneena tuolille ja hengitti\nraskaasti, ja pisti sitten käden poveensa ja veti esiin pinkan\nseteleitä ja laski ne poikansa kirjoituspöydälle, jonka vieressä Klaus\nBaas seisoi, ja sanoi hiljaa ja mielenliikutusta vapisevalla äänellä:\n\"En tahtonut itkeä toimettomana, kun te ponnistitte meidän hyväksemme\nvoimianne... menin erään tutun luo, joka halusi aikoinaan olla minulle\nhyvinkin läheinen, mutta minä en voinut, ja hän vetäytyi solvaistuna\nluotani. Nyt puhuttelin häntä ensi kertaa kolmeentoista vuoteen, mutta\ntäytyyhän ihmisen uskaltaa kaikkensa lastensa ja rauhallisen\nvanhuutensa puolesta! Ja hän voikin auttaa: minullahan on ollut niin\nvähän onnea ja naurun syytä avioliitossani!\" Ja rouva pudisti päätänsä\nomalle heikkoudelleen ja väsymykselleen ja pyyteli anteeksi: \"Olen\nollut jalkeilla ja levottomana koko yön; miesvainaani äiti on nyt kovin\nhuonona, loppu lähestyy.\"\n\nKlaus Baas tarttui syvästi kunnioittaen hänen käteensä ja silitteli\nsitä, ja puheli hellästi ja lohduttavasti tuolle aivan suunniltaan\nhätäytyneelle naisraukalle ja sanoi, miten arvokas juuri tämä viimeinen\nsumma oli, ja että nyt oli pahimmasta pulasta päästy: nyt hän jo uskoi\nkaiken luistavan hyvin. Ja hän saattoi itkevää rouvaa aina portaille.\n\nSitten hän lähetti selvät rahat pankkiin ja meni itse sinne jälestä.\n\nPankinjohtajat seisoivat kumpikin akkunan ääressä vakavasti\nkeskustellen -- ja olivat niin epäkohteliaita, etteivät huolineet edes\npyytää tuota karkeatekoista, hiukan talonpoikaismaista herrasmiestä\nistumaan, -- olivat kuulleet hänen nimestään ja toiminnastaan vain\nsivumennen, pienen maaseutu pankin asioissa. Ja nyt hän yhtäkkiä tulla\ntupsahti heidän eteensä H.C. Eschenin asiamiehenä! Klaus Baas sanoi,\nettä hän oli nyt huolehtinut noiden 140,000 suorituksesta ja että hänen\ntarkastuksensa mukaan liike oli varmalla perustalla; ja lisäsi\nvälinpitämättömän pisteliäästi: \"Herrat olivat hiukan tiukanlaisia\nH.C. Eschenille.\"\n\nVanhempi herra muuttui silloin jo ihmisemmäksi ja mutisi\nylimalkaisuuksia: huonoista rahamarkkinoista, pankin edesvastuusta --\nmuuta sen sellaista.\n\nKlaus Baas tahtoi antaa heille liikkeestä hyvän käsityksen ja virkkoi\nhillitysti: \"Se on vanha liike; päällikkö on ulkomailla ja varamies on\nsairas. Se oli tietysti yllätys, mutta sangen arveluttava.\"\n\nNuorempi herra vastasi silloin kunnioittavasti, että he luonnollisesti\nkoettavat täyttää velvollisuutensa, mutta tällaisena aikana täytyy\npäästä selville, onko liikkeillä, ja miten paljon, tukea omista\nvaroistansa.\n\nKlaus Baas myönsi hyväntahtoisesti, että kyllähän se sitä on, ja\nilmaisi liikkeen ja itsensä seisovan lujalla pohjalla. Ja sitten hän\nvastasi varovaisiin kysymyksiin, että hän, liikkeen vanha ystävä, oli\nsaanut muutamia kuukausia aikaa sen asioita valvoakseen; ja kuunteli\ntarkkaavasti heidän puheitansa ja lausui sanan pari vielä maan\nyleisestä taloudellisesta asemasta. Sekä erosi heistä hyvässä uskossa,\nettä nuo ovelat herrat, joiden luottamusta ja ystävyyttä hän vielä\npaljonkin tarvitsi, olivat nyt nähneet hänet mieheksi, joka tietää,\nmitä tekee.\n\nSieltä hän meni sitten pörssiin ja ilmoitti herroille Trimbornille ja\nThaulerille, että firma H.C. Eschenin asiat kallistuivat hyvälle\npuolelle, ja meni kuin sattumoisin eräiden entisten tuttujen luo ja\nkertoi ottaneensa pariksi kuukaudeksi liikkeen ohjiinsa, ja että liike\nkykeni täyttämään koska tahansa sitoumuksensa. Ja kuiskasipa erään\nystävän korvaan, jonka tunsi aika lipetin laskijaksi, hiljaa ja\nkerskailevasti, muka salaisuutena, että hän oli käynyt niskasta\nnostamassa vuoteesta osakkaan, jolta oli aivan turhasta pelosta ja\nällistyksestä mennyt pää pyörälle.\n\nJa illalla hän meni rouva Eschenin luo kertomaan, mitä oli saatu\nselville ja aikaan; palvelustyttö, jota oli nähtävästi käsketty häntä\nodottamaan, pyysi häntä olemaan hyvän ja astumaan saliin ja jätti hänet\nsitten yksikseen; vähän ajan päästä hän palasi ja kertoi, että madame\nEschen oli nyt hyvin huonona, mutta rouva Eschen tahtoi kuitenkin ottaa\nhänet vastaan; ja pyysi hetkisen kärsimään ja odottamaan. Klaus Baas\nodotti vähän aikaa, ja sitten tuli neitsyt takaisin ja sanoi, että\nrouva oli pyörtynyt, kun oli yövalvonnasta niin väsynyt; pyysi sitten\nherra Baasia olemaan hyvän ja tulemaan sairaan huoneesen.\n\nKlaus Baas astui nyt somaan, pieneen saliin, jossa oli nähnyt madame\nEschenin kymmenen vuotta sitten, kevätkukilla koristetun akkunan\nääressä. Nyt nukkui ijäkäs rouva hiljaa ja epätasaisesti hengittäen\nvuoteessansa. Miniä istui leveässä nojatuolissa vuoteen vieressä ja\nnyökkäsi sanattomasti päätään ja ojensi Klaus Baasille kätensä. \"Minä\naioin tulla luoksenne\", hän hiljaa virkkoi, \"mutta kun nousin\nseisaalleni, niin jalat pettivät. Muuten voin erittäin hyvin.\"\n\nKlaus Baas ilmoitti hänelle hyvät uutisensa, jolloin rouva palkitsi\nhänet syvällä ja sydämellisellä kunnioituksen ja kiitollisuuden\nkatseella, ja Klaus Baas kysyi, eikö hän voisi jäädä tänne auttamaan?\n\nTästä hiljaisesta keskustelusta heräsi sairas vanhus ja loi samean,\nuupuneen katseen vuoteen vieressä seisovaan mieheen, ja lausui sitten\nhiukan teeskennellen, hilpeällä äänellä, heikosti, ijänikuisen\nkysymyksensä: \"Oletteko nähnyt lapsiani, herrani...\" Mutta ei odottanut\nvastausta, vaan nukahti samassa. Klaus Baas houkutteli nyt rouva\nEscheniä menemään levolle ja lupasi neitsyen kanssa pitää huolta\nsairaasta ja herättää hänet tarvittaessa heti; uupunut rouva suostuikin\nja antoi tytön taluttaa itsensä varovasti toiseen huoneesen.\n\nSitten viipyi Klaus Baas pari kolme tuntia vartiana soikeassa\nkamarissa, vuoroin vuoteen ääressä, kuunnellen vanhuksen hengitystä,\nvuoroin vanhan kirjakaapin edessä, jossa oli klassikoita\nvanhanaikuisissa punaniteissä. Hän muisti Karl Eschenin, madame\nEschenin pojanpojan kertoneen, Intian merellä etelätuulen\nleyhytellessä, että tämä nyt kuolinvuoteellaan lepäävä vanhus oli pikku\ntyttönä nähnyt ukko Klopstockin Altonan katuja kepsuttamassa: sievänä\nja siistinä, polvihousuissa, palmikkopatukassa; ja olipa hän Weimarissa\nsaanut kerran itse Goethelta kohteliaan vastauksen lapselliseen,\nsievään tervehdykseensä. Mutta mitä kuului tuo vanha madame Klaus\nBaasiin? Hän oli elämänsä pahat kärsinyt ja hyvät nauttinut ja hän\nkuolee nyt! Toisten aika nyt oli elää! Hänen aikansa! Hänen oli nyt\npidettävä asioistansa huoli! Suuresta asiastansa! Koittaako päivä, jona\nhän on tämän liikkeen osakas? Klaus Baas meni vuoteen luo ja tarkasti\ntulehtunein silmin sairasta.\n\nKun yö läheni, tuli nukkuva levottomaksi, ja hän virkkoikin jotain\nepäselvää. Silloin neitsyt herätti rouva Eschenin ja tämä astui heti\nsisään.\n\nRouva Eschen kumartui sairaan puoleen ja näki ihmeekseen, että hänen\nsilmänsä olivat tavallista kirkkaammat ja avonaisemmat, niin että hän\njo kysyi: \"Voitko paremmin, mummi?\" Mutta oli kuitenkin levoton ja\npyysi lamppua.\n\nSairas sulki nyt silmänsä ja avasi ne jälleen, ja lampun valossa\nnähtiin nyt niissä ikäänkuin rajaton kummastus ja merkillinen\nselkeentyminen. Hän sulki taas kerran silmänsä ja avasi ne jälleen ja\nkysyi nyt hiljaa ja luonnollisella, yksinkertaisella äänellä: \"Sinä\nolet Marianne, Karlen vaimo? Mitenkä sinun tukkasi on niin harmaa?\"\n\nRouva Eschen vastasi vapisevalla äänellä -- kuumat kyyneleet virtasivat\nhänen poskillensa --: \"Niin, mummi, sinä tunnet minut?\"\n\nVanha rouva katseli eteensä, ja hapuili käsillään peittoa ikäänkuin\njotakin löytymätöntä etsien; ja sitten hän verkalleen avasi luomiaan ja\nlausui kuvaamattoman epäröivästi ja vaikeasti, heikolla, vapisevalla\näänellä: \"Mitenkä on liikkeen Taita?\"\n\n\"Se on vielä olemassa, mummi.\"\n\n\"Missä on minun mieheni sitten?\"\n\n\"Hän on kauan sitten kuollut, mummi.\" Jälleen katsoi madame eteensä\npeitteelle ja hapuili sitä levottomin, vapisevin käsin, ja katsahti\nsitten taas ylös. \"Missä on poikani Edvard?\"\n\n\"Hän on kuollut, mummi! Hukkui fregatti Frauenlobissa.\"\n\nNyt kohosi vanhuksen katse jo varmempana ja hän kysyi: \"Ja missä\npoikani Karl, sinun miehesi?\"\n\n\"Hän on kuollut, kauan sitten, mummi!\" vastasi miniä ja puhkesi itkuun.\n\nVanhus antoi nyt päänsä vaipua ja katseli ympärilleen ja hapuili\nvapisevilla käsillään, ja virkkoi jo hiljaisemmalla äänellä:\n\"Sinullahan on neljä lasta?\"\n\n\"Oli, mummi, mutta kaksi on jo kuollut... Gertrud lepää Meksikossa ja\nKarl jäi Intiaan. Molemmat elossa-olevat matkalla.\"\n\nVanha rouva sulki luomensa ja lepäsi sitten hetkisen vaieten ja\nuupuneena. Ja sitten hän lausui valtavan rauhallisesti ja ylevästi,\nhyvin uupuneena: \"Koska ne nyt kaikki ovat kuolleet, niin tahdon kuolla\nminäkin.\" Ja koetti tavoittaa tyttärensä kättä, mutta ei jaksanut enää.\nJa nukahti, ja nukkui rauhallisesti, ja hengitys heikkeni, heikkeni --\nja hän lepäsi liikkumatonna.\n\nSilloin lähti Klaus Baas sieltä ja kulki aamuisen hämäriä katuja pitkin\näitinsä luo.\n\nAntje Baas istui jo täydessä työssä ompelusten keskellä lamppunsa\nääressä, -- hän oli nyt jo kuudennellakymmentä ja hänen tukkansa oli\nharmahtava; mutta yhtä jäykkä hän oli kuin muinoin hakiessaan\nhiilipihdit kourassa Klaus Baasia kotiin kirkkomaalta. Sinä päivänä,\njolloin Klaus Baas oli lähtenyt pikkukaupungista, hän oli kirjoittanut\näidille, millä tolalla hänen avioliittonsa oli ja millaiset hänen\ntulevaisuuden tuumansa. Antje Baas otti hänet nyt vastaan pilkan hymy\nhuulilla. Niin hän oli kohdellut häntä aikamiehenä aina, siihen ärsytti\nnuo pojassa ilmenevät vanhat Baasien viat: hurja itseluottamus ja\ntaivasten tavoittelu.\n\n\"Jaha, nyt sinä siis sait potkut sieltä? Johan minä sen arvasin\", hän\nsanoi.\n\nKlaus purskahti tuon vanhan virren kuullessaan nauruun ja sanoi: \"Mutta\nsittenpä vasta minä olen jotakin kokenut! Ja olen ollut vaikka missä!\"\n\n\"Ja saanut potkut joka paikasta\", lisäsi Antje Baas. \"Siksi tulet nyt\nminun luokseni.\"\n\n\"Eipäs! Kaikkialla otettu oikein lemmessä vastaan!\" huudahti Klaus\nBaas. \"Petterin luona... sitten erään... niin, sitäpä ei sovi\nsanoakaan!... kaikkialla suurenmoinen kestitys! Mutta eilispäivästä\nolen nukahtamatta työskennellyt H.C. Eschenin liikkeessä. Se oli\nhuutavassa hukassa! Minä... minä sen pelastin! Ja nyt, äiti... nyt!!\"\nJa Klaus Baas istahti äitiä vastapäätä ja painoi nyrkkinsä hänen\neteensä pöytään ja katsoi häntä tiukasti, valvonnasta tulehtunein,\nloimuvin silmin.\n\n\"Herra siunatkoon!\" tokaisi Antje Baas kuivan pilkallisesti ja\nihmeissään. \"Juuri makaat nokka porossa! Jokos taas nostat nenäsi\npystyyn?\"\n\nKlaus Baas katseli häntä puoliavoimin silmin: \"Olen kulkenut\nriemukulussa näinä viimeisinä kolme kertaa neljänäkolmatta tuntina!\nOlen kokenut leikin ja toden, ylpeyden ja jalomielen, uskollisuuden,\nalttiuden ja itsekkyyden, olen levännyt pulskan tytön häävuoteella ja\nseissut vanhan vaimon kuolinvuoteella, kokenut kaikki kirjavat, äiti!\nMinä olen isääni, äiti: hyvä ja elämäniloinen kuin hän, ja sinua, äiti:\nkova kuin rauta, vallanhimoinen, työstä vimmapäinen! Kaikki, mitä on\nveressäni, olen nyt näyttänyt, olen antanut loistaa, häikäistä! Niin\ntäytyy tehdä äiti, muuten ei mitään saavuta! Ken ei osaa puhaltaa omaan\npilliinsä, kuinka hän saa tanssijoita muista?\"\n\nAntje Baas katseli puhujaa nyt ankarin, melkein vihaisin silmin ja\nhuudahti: \"Kuinka voit puhua noin, ja ilosta teiskua, -- tulet juuri\nkuolinvuoteen äärestä!\"\n\nKylmästi ja tylysti vastasi Klaus Baas: \"Mitä kuuluu se minuun, äiti?\nEn ollut siellä vainajan vuoksi, vaan itseni. Omaksi hyväkseni!... Mitä\nliikuttaa kuolleet minua!\"\n\n\"Vai niin!\" hengähti Antje Baas raskaasti. \"Mitä liikuttaa kuolleet\nsinua. Minä... minä ajattelen heitä yötä, päivää!\" Ja yhtäkkiä hän\npainoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun; mutta pian hän taas\noikaisihe ja kehoitti Klaus Baasia menemään nukkumaan.\n\nKlaus Baas silitteli nyt hänen harmaata päätänsä ja sanoi\nhiljaisemmalla, mutta lujalla äänellä: \"Hyvää yötä nyt, äiti... Minä\nolen niin väsynyt.\" Ja hoippuvin, epätasaisin askelin hän poistui\nhuoneesta.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nTehtävä, johon hän oli ryhtynyt, ei ollut helppo. Joskus hän jo\najatteli, ettei se onnistuisikaan. Pulmallisia olivat kirjeet, joita\nlähetettiin Intiaan ja joissa selvästi ja kuitenkin varovasti\nilmoitettiin, kuinka kireällä asiat oli olleet, miten toivottomalta\nliikkeen pystyssä pysyminen kaikista oli näyttänyt ja miten se nyt\ntoistaiseksi oli pelastettu, ei ainoastaan omaisuus, mutta, tarpeen\ntullen puhuen tai vaieten, myös liikkeen arvo. Ja raskaita olivat ne\nhetket, jolloin hän sai vastauksen: oli ryhdyttävä uudestaan\nselvittämään milloin mitäkin seikkaa ja pysyttävä itse muka syrjässä,\nkuitenkin tietoisena omasta tarkoituksestaan ja työstä.\n\nMonessa suhteessa oli H.C. Eschenin liike näinä viimeisinä kuutena\nvuonna tullut hänelle vieraaksikin; paljon oli muuttunut tai uutta\nilmestynyt. Hänen täytyi useasti kysellä ja udella muilta, ja\ntyöskennellä paljon enemmän kuin muut, ja hänen työnsä oli\nhitaanlaista. Viikkoja vieri, ennenkuin hän tunsi toimen perinpohjin ja\nhallitsi sen. Osakas tuli araksi ja haluttomaksi ja kivulloiseksi eikä\nmonena päivänä edes käynyt konttorissa.\n\nNe olivat tukalia kuukausia. Monasti paloi tuli konttorihuoneistossa\nKatherinenstrassen varrella aina yömyöhään, ja vuoteellaankaan Klaus\nBaas ei ollut saada unta, kovalla vuoteellaan, jonka hän oli teettänyt\nnäytehuoneeseen: hänestä tuntui varmalta, että hän nyt oli tuhonnut ei\nainoastaan vähäpätöisen omaisuutensa, vaan myös liikemiesarvonsa ja\ntulevaisuutensakin. Sellaisilla hetkillä hän nurkui katkerasti\nkohtaloaan. Eikö jo hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kymmenen\nkertaa vaivalloisempi kuin varakkaiden lasten? Eikö hän ollut tahtonut\nauttaa ystävävainajansa äitiä? Ja nyt: haaksirikko?\n\nMutta huomenna hän jo uurasti yhtä älykkäänä ja sitkeänä ja pelastui\njokapäiväisistä pulmista; ja hän kirjoitteli Intiaan tyyniä ja hyvin\nvarmoja ja samalla varovaisia ehdotuksia saadakseen Arthur Eschenin\njäämään sinne pitemmäksi aikaa; ja osakkaalle hän sanoi: \"Ette taas\nnäytä oikein terveeltä! Menkäähän nyt kävelemään vaan.\" Ja koetti\nirroittaa häntä liikkeestä ja samalla saada hänestä kannattajan.\n\nVäliin hän meni rouva Eschenin luo tekemään asioista selkoa. Mielellään\nhän olisi viettänyt jokaisen joutohetkensä siinä tutuilla öljykuvilla\nkoristetussa salissa, pakinoiden yksinäisen rouvan kanssa, jonka päässä\noli niin paljon tervettä ja voimakasta elämänviisautta; mutta hän\najatteli, että parasta on pysyä loitommalla vielä. Ja hän tuli\nsäännöllisesti vain kerta viikossa sinne, ja oli rouvaa kohtaan hyvin\nkunnioittava, rehellisestä sydämestänsä, ja se näyttikin Baasissa aina\nvarsin edulliselta. Hänet otettiin joka kerta ystävällisesti vastaan,\nja rouva keskusteli hänen kanssaan firman tilasta ja pojan ja miniän\nkotiin tulosta, omaisista, jotka olivat kuolleet, ja omasta\nnuoruudestaan. Vähitellen hän tuli tuttavalliseksikin ja mieltyi Klaus\nBaasin miehekkyyteen ja älykkään hillittyyn sävyyn ja kävi noutamassa\nrakkaittensa valokuvat hänelle näyttääkseen. Tytärten valokuva kädessä,\n-- Gertrud oli siinä kaksitoista- ja Sanna kuusivuotiaana, -- kertoi\nKlaus Baas sitten lapsuudestaan ja pensselinpesu-ajasta: miten Gertrud\noli pannut jalkansa hänen niskalleen ja kuinka hän oli lämmittänyt\npikku Sannalle maitopulloa. Rouva hymyili ja katsoi silmät vesissä\nvuorotellen kuvaa ja Klaus Baasia, ja muisti sitten tytärtensä hänestä\nkertoneen; ja hän nousi ylös ja meni hakemaan valokuvan, jonka Sanna\noli nykyisestä paikastaan lähettänyt. Ja äiti kiitteli tyttären suoraa,\ntervettä luonnetta: \"Hiukan pikkuviisas hän on kyllä, niinkuin kaikki\nlapseni. Se johtuu siitä, että olen pitänyt niitä sangen varhain\nuskottuinani! Mutta mihinkä olisin minä poloinen joutunutkaan, jollen\nniin olisi tehnyt!\" Klaus Baas heltyi noita kapeita, pieniä kasvoja\nkatsellessaan, noita teräviä, kirkkaita silmiä, joista loisti samalla\ntuli ja suuri äly, ja suun vahvoja juonteita. Ja vitkaillen hän ojensi\nkuvan jälleen äidille ja sanoi: \"Hän tulee yhä enemmän äitiinsä.\"\nKäsittämättömän ajatusyhtymän kautta hän johtui samassa puhumaan\nentisistä vuosistansa ja kertoi harvakseen avioliitostaan.\n\nPoismennessään hän oli kyllä hyvillään, kun rouva Eschen oli hänelle\nollut niin ystävällinen, mutta usein häntä kuitenkin kiusasi yhä\najatus, ettei vallasnainen sittenkään ollut hänelle kyllin ystävällinen\neikä pitänyt häntä suinkaan vertaisenansa: sen hän luuli huomanneensa\nkerran, kun eräs rouvan tuttu nuori mies kävi siellä samaan aikaan kuin\nhänkin. Tuon nuoren, joustavan vieraan kanssa, joka jutteli niin\nhauskasti monista yhteisistä tutuista ja kyseli kursailematta, kuinka\n\"Sanna\", hänen lapsuuden toverinsa, voi, äiti seurusteli paljon\nluontevammin ja luottavammin kuin hänen. Ja synkän tympeänä ja sisu\nkuohuen Klaus Baas hautoi tätä ajatusta ja lopuksi hänen iski päähänsä:\nkuinkahan rouva Eschen sitten ällistyisikään, jos minä tohtisin pyytää\nSannan kättä! Ja entä veli sitten -- ja hänen hieno rouvansa! Omasta\npuolestaan hän kyllä pärjäisi tytön silmissä, sen hän tiesi! Sannan\nkasvot... ja nuo terävät, kimaltavat silmät... ja niinkuin Klaus Baas\nhänet muisti: elinvoimainen, rauhallinen, omapäinen... varmaan hän oli\noikea nainen... ja hän... hän oli mies! Ja tiesi, mitä nainen rakasti!\nSen huomaisi Sanna varmaan... Kaunis hän oli ja terve!... Mutta mitäpä\nse auttaa: minun täytyy kärsiä lapsuuteni tähden, siksi etten ole\n\"perheestä.\"\n\nJa eräänä sumuisena joulukuun päivänä tuli Arthur Eschen rouvineen\nIntiasta.\n\nTuo hieno ja heikonlainen herra, joka puheenparsissa ja liikkeissä oli\nmuka englantilaisen kylmä ja verkkainen, enemmän kuin oli hänen\nluonteensa mukaistakaan, ei tiennyt miten kohdella Klaus Baasia,\nrotevaa ja asiallista ja varovaisen rauhallista ja rehevää tulokasta,\njoka oli pelastanut hänen omaisuutensa ja kunniansa, kun jo koko suku\nmenetti mielenmalttinsa ja kun hän itse, suurimman edesvastuun alainen,\noli matkustanut huolettomasti ja vaikeuksia arvaamatta ulkomaille. Hän\nsanoi Klaus Baasille kohtalaisen ystävällisesti, että hän oli nyt\nmerkillisen sattuman kautta jo toisen kerran joutunut näyttelemään\nhänen sukunsa kohtaloissa merkillistä osaa, ja puhui sitten Klaus\nBaasin työn liikepuolesta, joka \"ei ollut vailla vaikeuksiakaan.\" Ja\nehdotti hänelle toistaiseksi sopimusta, jonka mukaan Klaus Baas saisi,\npaitsi pientä vakinaista palkkaa, suhteellisen osan voitosta ja kelpo\nkoron sijoittamastaan omaisuudesta. Prokurasta ei vielä ollut puhetta.\nSopimus vivahti aivan väliaikaiselle; mutta Klaus Baasista oli\nviisainta myöntyä siihen toistaiseksi sellaisenaan.\n\nPäällikön tulo lisäsi suuresti töitä. Ilmeni, että hän oli\ntyöskennellyt straiteilla ahkerasti. Alkuajoista, jotka hän oli\nviettänyt Singaporessa, ei ollut tosin paljoa tulosta; mutta se paha\nsähkösanoma, joka oli sommiteltu ja lähetetty maaliskuun 7:ntenä\npäivänä, oli herättänyt hänessä koko synnynnäisen maailmanmiehen\nvaiston ja kauppiastarmon. Hän oli huomannut, että paitsi kaikellaisten\ntehdastavarain kysyntää, joita kauppahuone oli siihen saakka itämaille\nvälittänyt, myös metallin kysyntä oli siellä viime aikoina kasvanut,\ntarjoten hyviä keinottelutilaisuuksia. Oli sitä paitsi koetettava vielä\nyritystä, jota Eschen senior oli jo aikaisemmin menestyksellä\naloitellut: nimittäin sikäläisten raaka-aineiden, tinan, kuparin ja\nryytien, tuontia kotimaahan. Eräiden Singaporessa oleskelevain\nasiamiesten kautta saatiin tämän tarkoituksen toteuttamiseksi\nsolmituksi uudet sopimukset.\n\nNiissä touhuissa meni talvi; osakas oli sairaalloinen, hänen luistaan\nei viimekeväinen pelästys ottanut erotakseen, ja ikäänkuin sopien Klaus\nBaasin kanssa hän vetäysi yhä syrjemmälle työstä ja neuvotteluista.\nKlaus Baas istui nyt sairaan kompuksen pöydän ääressä, joka oli\npäätoimiston oven pielessä, varovaisena ja hillittynä sanoissa ja\nteoissa, ja aprikoi, pysyisikö hän nyt tosiaan tässä vai saisiko\nlähtöpassit ja koreat kiitokset heti kun Arthur Eschen oli päässyt\nliikkeestä selville ja hommannut rahaa ja uuden miehen, niin että\ntulokas voi omaisuuksineen ja sangen kohtuullisine palkkioineen\npoistua. Silloin hän olisi kiipelissä! Hän oli jo kahdenneljättä\nikäinen ja -- suistuapa silloin pois tältä elämän uralta: silloin ei\nolisi hyvät edessä! Olisi silloin hankittava Arthur Eschenin\nsuosituksilla jokin liikejohtajan toimi tai kirjanpitäjän paikka tai\netsittävä itse osakas ja perustettava vähillä varoilla ja vähällä\nluotolla oma pieni liike.\n\nHänet kutsuttiin kaksi kertaa talven kuluessa Harvestehudeen,[84]\nArthur Eschenin hienoon kotiin, ja hänet otettiin kohteliaasti vastaan\nja herra taputti häntä ystävällisesti olalle ja esitti hänet muille\nvieraille herra Baasina, \"joka matkalla ollessamme asettui\nsijaiseksemme.\" Klaus Baas huomasi, ettei rouva pitänyt häntä juuri\ntavallista kirjanpitäjää kummempana: hän oli vain ollut paikan\npuutteessa ja käytti hyväkseen tilaisuutta. Ja nyt häntä oli pakko\nkunnioittaa pitokutsuilla! Ja hän huomasi, että Arthur Eschenin rouva\nkoetti saavuttaa erään vieraan herran suosiota, joka kuului haluavan\nruveta suurellaisella pääomalla osakkaaksi johonkin edulliseen\nliikeyritykseen.\n\nSilloin hän tuli usein alakuloisena äidin luo, joka vielä omalla\ntavallaan nöyryytteli häntä. \"Oletpa tainnut taas istua omilla\npöksyilläsi tuleen\", hän sanoi ja naurahti pilkallisesti, vaikka hänen\nnaurussaan oli tosin jo, kuta vanhemmaksi hän tuli, mukavaa\nveitikkamaisuutta. \"Aina on sinulla porsas pussiin menossa, mutta\nsitten luiskahtaa kärsä kädestä. Niin kävi silloin kun sinä läksit\nkuutilta St. Pauliin, ja kun menit kotipuoleen kihlaamaan Suse\nGarbensia, ja kun palasit Intiasta ja viime vuonna kun tulit tänne. Ja\nniin sinulle käy nytkin!\"\n\nJa äiti katsoi häntä harmailla, kylmillä silmillään halveksuen, aivan\nkuin nähden hänet jo kerjäläisenä. Mutta silloin alkoi poika kerskua ja\nvannoskella: \"Enkö muka ole tehnyt jo tarpeeksi, minä? Jos tahdon niin\nvoin ostaa vaikka tilan Heisterbergistä! Onko ollut yhtään Baasia,\njolla on ollut kahdenneljättävuotiaana sellaista omaisuutta ja joka on\nylimalkaan kohonnut näin korkealle? Minä... Kyllä minä vielä\"...\n\n\"Kyllä sinä... Senaattori sinusta tulee!\" sanoi äiti ja nyykäytti\nkylmästi päätänsä.\n\nSilloin Klaus Baas purskahti nauruun ja meni äidin luo ja silitteli\nhänen poskeaan ja tuli kehumisestaan hyvälle tuulelle. Vaaleatukkainen\nHanna istui vihkojansa korjaamassa ja katsoi ihmetellen ja hymyillen\nnoita kahta merkillistä ihmistä, joiden keskinäinen rakkaus ilmeni niin\nomituisella tavalla.\n\nMutta iltaisin vuoteessaan aprikoi Klaus Baas taas huolissaan, minkä\nkeinon hän keksisi, ettei tulisi selvältä radalta suistetuksi, kun oli\nkerran sille päässyt. Eschenin nuori rouva oli hänen vastustajansa, se\noli päivän selvää. Ja Arthur Eschen oli hienolle vaimollensa melkein\nkaikessa alamainen. Marianne Eschen, vanha rouva, oli kyllä\nsuosiollinen häntä kohtaan, mutta ei ollut takeita, riittikö sitä\nsuosiota niin paljon, että hän olisi huolinut Klaus Baasin pikku\npääomineen ja työkykyineen liikkeen osakkaaksi, koska liike nyt\ntarvitsi lujaa työvoimaa: Arthur Eschenin into ei näet ollut sitkeää ja\nalkoi jo Hampurin seurahyörinässä lamautua. Ja vaikkapa vanha rouva\nolisi halunnutkin, niin hän ei voisi mitään, jos poika tekisi tenän.\nSellainen oli nyt asian laita! Se oli huono! Kuinka se korjata? Mitä\noli tehtävä?... Ja siihen pulmaan jouduttuaan hänen mieleensä\nmuistuivat Sanna Eschenin älykkäät silmät: niitä hän sai ihailla vähä\nväliä kuvasta, joka oli vanhan rouva Eschenin salissa, sohvapöydällä\ntuttujen öljyväritaulujen alla. Ne silmät katselivat niin selvinä ja\nvoimakkaina, ikäänkuin sanoakseen: Minä kyllä tiedän, mitä tahdon!\nMutta mitä hän tahtoi? Sellainen viisas ja vakava, kolmenkolmatta\nikäinen tyttö... kai hänelle oli jo tehty useitakin tarjouksia... Mutta\nhän ei ollut tavannut vielä yhtäkään oikeaa miestä: älykästä ja\nvoimakasta, häntä itseään ylempää... Sitä miestä hän odotti, kirkkaan\ntyynesti, mutta samalla kärsimättömästi.\n\nKun hän sitten kerran lauantaina kello viiden tienoissa istui tapansa\nmukaan rouva Eschenin salissa ja kysäisi sattumoisin Sanna-neidistä,\nniin toi rouva hänelle hymyillen kirjeen, jonka oli saanut edellisenä\npäivänä tyttäreltänsä. Sanna neiti kirjoitti siinä voimakkaalla,\nvapaalla käsialalla, jollaista sen ajan tytöt alkoivat käyttää, --\nsilloin he juuri saivat enemmän liikuntavapautta, joten monistakin\nheistä kehittyi jo nuorina persoonallisuuksia, -- kirjoitti suoraan ja\nselvästi ja tuoreesti minkä mistäkin, mitä oli uudessa maassa nähnyt ja\nkuullut. Ja kirjoitti olevansa sanomattoman hyvillään kun jo kuukauden\npäästä pääsee rakkaan äiti kultansa luokse. Ja hän oli pistänyt\nlopuksi: \"Ja mitä kuuluu sitten sille sinun Klaus Hinrich Baasillesi?\nKummallista, mitä ihmisestä voi tullakaan! Onko sillä yhä se\nmyyränkarvainen pää? Se oli hänessä ainoaa mainittavaa!\"\n\nKlaus Baas nauroi niin että hänen kasvonsa säteilivät ilosta ja sanoi:\n\"Onpa se uskalikko! Pitääpä opettaa häntä hiukan itseäni\nkunnioittamaan.\"\n\n\"Minä luulen, että hän kunnioittaa tarpeeksi\", sanoi äiti. \"Siksi hän\npilkkaa.\"\n\n\"Pyytäisin teitä\", jatkoi Klaus Baas, \"muuten lähettämään hänelle\nterveisiä, mutta koska hän on niin epäkohtelias, niin -- sanokaa se\nhänelle, olkaa hyvä.\"\n\n-- Sanna Eschen oli tulossa Englannista kotiin ja ajatteli häntä! Sanna\nEschenissä oli apu!\n\nJa Klaus Baas oli nyt hyvin varovainen ja ovela, joten Arthur ja hänen\nsuhteensa pysyi entisellään. Päivät matelivat hitaasti. Aamusta iltaan\noli työtä, ja illalla Klaus Baas käveli hiljaisesti kotiin, usein\npitkiä kiertoteitä Lombards-sillan kautta, ja ajatteli tulevaisuuttaan.\nJa ollen lujatahtoinen, omapäinen mies hän nyt, kun huomasi, etteivät\ninhimilliset voimat enää jaksaneet häntä tarpeeksi kiidättää, valjasti\nsen enemmän asiaa ajattelematta ja aivan naivisti aisoihin itse taivaan\nvallat ja hetken sattuman: sillä yhä enemmän hän tuli vakuutetuksi,\nettä Sanna Eschen oli luotu juuri häntä varten, tuli häntä varten\nkotiin, vain pelastamaan häntä! Niin että hänen elämänsä juoksisi\nonnellisesti, jopa oivallisesti selvää rataansa. Ja se oli rata se!\n\nKun hän kerrankin sillä tavalla mietiskellen ja uneksien kulki\nkotiinsa, niin hänet herätettiin yhtäkkiä: hän kulki Wexstrassea ja\naikoi juuri nostaa jalkansa kodin portaalle, kun hänen edessään seisoi\nKalli Dau. Hän oli tullut heiltä.\n\nHe eivät olleet nähneet toisiaan kuuteen vuoteen eivätkä kuulleet\ntoisistaan mitään. Kalli Dau oli lähtenyt valmiina perämiehenä Kiinan\nvesille ja oli silloin tällöin vain lähettänyt postikortin Hannalle, ja\nHanna oli niihin vastannut. Perämies oli kirjoitellut jotakuinkin tähän\ntapaan: oli juuri tullut laivalta kaupunkiin ja oli pistäytynyt siihen\ntai siihen ravintolaan, ja istuskeli nyt siellä, ja oli ikävä; ja oli\nsattunut siinä katselemaan maisemakortteja ja ajatteli, että pitäisipä\nantaa itsestään jotakin tietoa. Ja sitten hän kyseli, miten Hanna ja\nhänen äitinsä ja veli Klaus voivat; ja pisti alkuaikoina alle \"toinen\",\nsitten \"ensimäinen perämies.\" Nyt hän oli jo vuoden ajan merkinnyt;\n\"Karl Dau, merikapteeni, höyrylaiva Amoy.\" Hanna oli silloin vastannut:\nettä ne pitkäpyrstöt olivat yhä hänen kamarinsa nurkassa ja että he\nvoivat hyvin; vanhin veikko oli Holsteinissa maaseutukaupungissa\nlankkuja ja lautoja myymässä; ja merkitsi alle siistillä opettajattaren\nkäsialalla: Hanna Baas, kuudennen kansakoulun opettajatar.\n\nNyt tarttuivat ystävykset iloissaan toistensa olkapäihin ja\npudistelivat lujasti toisiaan ja kehuivat toinen toistaan pulskan\nnäköisiksi; ja sitten tahtoi Klaus Baas viedä vanhan tutun takaisin\nluokseen; mutta Kalli Dau ei lähtenyt. Hän tuli yhtäkkiä tuskastuneen\nja nolon näköiseksi ja sanoi: \"Minä toin tänne laivan korjattavaksi\nja luulin saavani olla täällä parisen kuukautta. Mutta eilen\nilmoittivatkin konttorista, että ne antavat minulle ihko uuden laivan:\nse on jo lastattu ja lähtee ensi pyhänä. Ja tietysti minun täytyy\nsuostua. Ensi sunnuntaina lähden siis jälleen itään. Mutta minua kiusaa\neräs asia. Tiedäthän, minulla ei ole täällä enää sisaruksia, vaan äiti\nkyllä. Minä näinkin hänet jo, mutta en mennyt puheille.\" Ja\nlaihanlainen ruskea merikapteeni silmäili tiukoilla silmillään ylös ja\nalas katua, ikäänkuin tietä ja neuvoa etsien.\n\nSilloin sanoi Klaus Baas: \"Jos suvaitset, Kalli, niin lähdenhän minä\nmukaan.\"\n\nKalli Dau ei vastannut, ja he lähtivät rinnakkain menemään\nJungfernstiegille päin; kun he nousivat Bergstrassea ja tulivat kahden\ntunnetun suuren kukkakaupan luo -- kello oli jo seitsemän seutuvilla ja\nilta ihana, kaduilla paljon väkeä -- kopaisi Kalli Dau yhtäkkiä\nystäväänsä käsipuolesta ja osoitti kadun toiselle puolelle, jossa nyt\non Commeterin rakennus, ja sanoi: \"Katso tuolla!...\"\n\nKlaus Baas katsoi ja tunsi nyt heti Kalli Daun äidin: muisti nähneensä\nhänet jo kerran ennenkin kulkiessaan tätä katua ja ihmetelleensä\najatuksissaan, miksi tuo nainen näytti niin tutulta. Hänellä oli\nkukkaskori kyynärkoukussa, ja muuten hän oli jo vanha ja ryppyinen,\nmutta yhä paistoi yllä korea pusero ja yhä pyörähteli pää yhtä\nlevottomasti kuin ennen. Hän ojenteli ohikulkijoille kukkakimppuja ja\ntyrkytteli varmaankin liian sopimattomasti, koskapa kävelijät häntä\nsilloin tällöin katsoivat hyvin oudoksuen ja kärttyisesti. Hyvän aikaa\nseisoivat ystävykset siinä ja katselivat muijaa kadun toisella puolla.\nMutta sitten tähysteli muori katua ylös ja alas, ja kun paras\nkävelijä-joukko näytti hälvenneen, lopetti kauppansa ja pisti kukat\nkädestään koriin toisten joukkoon, ja pani kannen kiinni ja lähti\nitsekseen supisten ja hoippuen kulkemaan Bergstrassen yläkulmalle. Ja\ntoverukset seurasivat vaieten jälestä.\n\nHe tulivat Fischmarktille ja laskeusivat sieltä Brandswieteä myöten\nalas. Lähellä Dovenfleetia muori pujahti erääsen kellarikapakkaan,\njoita siellä on sangen lukuisasti. Uutimettomien akkunain läpi näkivät\nmiehet hänen menevän soikean ja savuisen kapakan läpi, jossa oli paljon\nväkeä, aina perälle tiskipenkille ja istahtavan pöydän ääreen\nperäsoppeen.\n\nHekin laskeusivat nyt sisään ja asettuivat aivan oven pieleen ja\ntilasivat pukin olutta. Heidän vieressään istui kaksi keltanaamaista\nmalaiji-matruusia, punaiset fetsit päässä: koettivat hirveällä\nengelskalla toimittaa muhevalle kapakka-akalle asiansa. Klaus Baas\nsukasi silloin malaijiksi siihen väliin, ja ilosta irvistelevät\nviirunaamat sanoivat silloin haluavansa riissiä ja curryä[85] sekä\npikarin paloviinaa. -- Kapakan holvin alla istui työläisiä\nhöyryhaminasta vaikka minkämoisia: proomunsoutajia ja lastinkantajia ja\nsijoittajia. Tiskin luona räyhäsi pöytäkunta humalaisia lastaajia:\nkortit läiskyivät ja suut porisivat. Kaikki vieraat olivat alempaa\nrahvasta. Kapteeni Kalli Dau katseli vaieten kapakan sauhuihin, katseli\npitkään ja miettivästi pientä kyyryselkäistä äitiä, joka istui\ntiskipenkillä.\n\nSilloin Klaus Baas nousi ja meni vierasparven läpi tiskin luo ja\nistahti eukkoa vastapäätä pöydän ääreen.\n\nMuori nosti katseensa viinapikarista ja säpsähti kun näki hienon,\nkomean herran edessään. Mutta sitten hän kohotti pikarinsa ja maistoi\nja hymyili kiverästi ja maiskutteli suutaan.\n\n\"Satuin näkemään teidät täällä\", sanoi Klaus Baas tuttavallisesti. \"Me\noltiin tuttuja ennen, pikku poikana, kun asuin Rademachersgangin\nvarrella. Missä teidän poikanne nyt on?... Eikös se ollut Kalli\nnimeltään?\"\n\nMuija nyykäytti päätänsä visusti ja supatti ikäänkuin mitä salaisuutta:\n\"Hyvä poika! Kerrassa hyvä!\" Ja hymyili sitten itsekseen ja sanoi: \"Hän\nlähettää joka kuukausi viisikymmentä markkaa, jokainen herran kuu!\nSillä saan ruuan ja yösijan tuolla ylhäällä. Mutta eihän ihminen elä\nainoastaan sillä, vaan pitää saada pikkusen puhdasta!\" Ja räpsähytellen\novelasti silmiänsä hän osoitti viinapikaria. \"Sentähden minä myyn\nkukkia.\"\n\n\"Ja missäs toiset lapset ovat?\" kysyi Klaus Baas.\n\nMummo pyöritti päätänsä. \"En tiedä, herra kulta.\" Ja tuijotti eteensä\nkuin muistiaan herätellen. \"Toinen poika kuoli kuudentoista vanhana...\nMuut... en tiedä... Amerikassa tainnevat olla, en tiedä.\"\n\n\"Ettekö tahtoisi tavata poikaanne Kallia, matami?\"\n\nMutta silloin laski muori pelästyneenä laihan kätensä hänen ranteelleen\nja painautui harmain päin häntä lähemmäksi ja supatti silmät pyöreinä,\nikäänkuin peläten pojan olevan lähistöllä: \"En! En minä! En minä! En\nole sanonut kellekään täällä kuka minä olen. Täällä käy usein eräs\nKiinassa-kävijä. Sepäs vasta olisi, jos hän saisi tietää, että hänen\nvanha äitiparkansa ryyppii ja myö kukkia. Hän on nyt merikapteeni!\nKapteeni Kalli Dau! Kuulkaa: minä olen aina sellaisessa tuskassa kun\nseison tuolla kadun kulmissa, ajattelen: nyt hän juuri tulee ja sanoo:\nMitä... oletko sinä tässä? Älkää nyt vaan kirjoittako hänelle, hyvä\nherra kulta, että minä olin täällä!\" Ja muori hymyili jälleen\ntuttavallisesti: \"Minulla on kyllä tuolla yösija. Mutta aina kun tulen\niltasella kotiin, istuskelen pari tuntia täällä ja maistelen kuminaa.\"\n\nKlaus Baas nousi ja meni toverinsa luo, sanoi: \"Sitä se on mitä on:\nminkäpä sille voi. Parasta on sekä hänelle että sinulle, ettette enää\ntapaa toisianne.\"\n\nKalli Dau nousi ja läksi. Ja Klaus Baas seurasi häntä.\n\nHe astelivat hyvän aikaa vaieten ja loittonivat Wexstrasselle päin. Ja\nkun he tulivat Ellerntornbrückelle, niin Kalli Dau kohotti päätänsä\nja silmäili ympäristöä: oikealla punertelivat Alsterin kadut\nilta-auringossa, ja vasemmalla nousi mahtavana, kauniina ja kuin\ntuskalle kivettyneenä Michaelin torni. \"Olen aina pitänyt paljon\nHampurista\", virkkoi Kalli Dau, \"mutta nyt tuntuu kuin äiti\npilkistelisi joka kulmalta ja nousisi eteen joka kapakan ovesta.\"\n\nKlaus Baas ei voinut lohduttaa paremmin kuin vakuuttamalla: \"Kyllä se\npian loppuu, Kalli, hän on jo niin vanha. Lupaan silloin tällöin\nkatsastaa häntä, ja jos hän sairastuu, niin hänen ei tarvitse olla\nhoidon puutteessa.\"\n\nKalli Dau kulki vaieten ja syvissä mietteissään hänen rinnallaan; mutta\nvähitellen alkoi hänen murheellinen käyntinsä jo keventyä ja mies itse\nreippaasti keikahdella ja katsella ympärilleen kuin haluten pysähtyä\npakinoihin jokaisen vastaantulijan kanssa. Ja sitten hän sanoi\nrauhallisesti ja reippaasti kuin oikea Kalli Dau:\n\n\"Menin eilen heti yhtiön konttorista äitisi luokse: minulla kun ei ole\nketään täällä. Ja kun nousin portaita, tapasi minut Hanna: tuli juuri\nkirjat kainalossa koulusta. Minä pyöräytin hänet ympäri ja vein\nkirjoineen päivineen Alsterille. Käveltiin kerran ympäri ja toinen\najettiin. Me oltiin siellä tänäänkin ja se oli hyvin hauskaa.\"\n\nKlaus Baas kuunteli kummissaan ja sanoi: \"Kas kun hän ei ole siitä\nkertonut äidille ja minulle mitään.\"\n\n\"Minä kielsin\", vastasi Kalli Dau. \"Minä olen viisitoistavuotisesta\nkiertänyt ilman lupaa maailman rantaa; totta kai hän nyt saa\nkuudenkolmatta ijässä kiertää luvatta Alsterin ympäri. Se on sievä\ntyttö. Tiedätkö, onko hänellä jo mielityistä?\"\n\n\"En luule\", vastasi veli.\n\n\"Arvelen vaan\", sanoi Kalli Dau, \"että jos ei olisi... niin... jos se\nei olisi mahdotonta...\"\n\n\"Joko sinä siitä hänelle puhuit?\" kysyi Klaus Baas.\n\n\"En sanaakaan! Juttusin vaan vähän hänen kanssaan niitä näitä...\nHampurista ja Kiinasta. Ja kerroin hänelle kaikellaista, mitä matkalla\nmieleen sattuu... Kun hän vain ei olisi liian oppinut ja hieno, Klaus.\"\n\nKlaus Baas pudisti päätänsä. \"Mutta olehan nyt hyvin varovainen,\narvelen.\"\n\nKalli Dau nyökkäsi ja mietiskeli jonkun aikaa. Ja sitten hän sanoi:\n\"Kun olisit hyvä ja pitäisit äitiäsi vähän siellä ompeluhuoneessa,\njotta saisin puhella kahden hänen kanssaan. Kunnon ihminen on äitisi\nkyllä! Mutta sillä on liiaksi sellaiset pistokassilmät!\"\n\nKlaus Baas naureskeli ja he nousivat ylös kotiportaita.\n\nKun he olivat tulleet sisään, niin Klaus Baas osoitti Hannan pienen\nkamarin ovea, hämärän pihan puolella. Oven takaa kuului nyt hiljaista\nlaulun hyräilyä. \"Tuntuupa olevan hyvällä tuulella\", tokaisi veikko,\n\"kävelyt kanssasi eivät ole ainakaan ikävystyttäneet häntä.\"\n\nKalli Dau koputti nyt oveen, jolloin kajahti iloinen: sisään! \"Mutta,\njos tuletkin mukaan\", sanoi Kalli Dau, ja he astuivat siis kaksin\nkamariin.\n\nHannan edessä pöydällä oli iso pinkka ainevihkoja, jotka hän oli jo\nkorjannut; ja nyt hän levähti kädet helmassa. Hän oli sievä ja muheva\nja hänellä oli isän lempeät, hyvät silmät. Ja tavattomassa\nsiisteydessä, joka ominaisuus oli saanut hänet silloin ennen ihailemaan\nsitä nokikolariakin, hän oli aivan sievän nimensä arvoinen: Hanna Baas.\n\n\"Jaha, vai täällä sinä oleksit?\" sanoi Kalli Dau ja pudisti hänen\nkättään ja istahti tuolille. \"Ja tuollahan nuo onkin nuo papukaijat!\"\nSitten hän otti pinosta päällimäisen vihkon ja käänteli ja katseli sitä\nja tokaisi: \"Minkäpäs annoit aineen? Majuri von Tellheim?...[86] en\ntunne miestä...\" Ja hän heittäysi mukavasti selkäkenoon ja jatkoi:\n\"Kyllä minä ennen aikaan tunsin jonkin Tellheimin -- tai Telleinin --\nsilleen, tälleen. Hän oli ensimäisenä perämiehenä Neptunolla kun minä\nolin samalla laivalla toisena. Me kulettiin vain seitsemän nupin\nnopeudella, ja oli mahdoton helle; mutta silloinhan sitä tyytyy vaikka\nmihin. Olen minäkin nähnyt jo sitä ja tätä, ja liikkuuhan tuo kieleni,\nmutta häneen nähden minä olin vain kepulipoika. Kerrankin hän kehui\nolleensa perämiehenä vanhalla fortepiaanolla, joka kulki Hongkongista\nKalkuttaan. Tuon saman rännälin miehistössä oli muun muassa eräs hindu,\noikein sitä hyvää vanhankansan kuosia, Intian sydänmaalta. Hän teki\njossakin satamassa, minkä lie tehnyt, kepposen, joten perämies pani\nhänet putkaan muonahuoneen viereen, erääsen lokeroon, jossa oli\nrautaluukku. Mutta sitten tarvittiin lastatessa tilaa enemmän kuin\ntavallisesti ja tukettiin tavaroilla ovi, jonka takana hindu istui.\nEnsimäinen perämies sanoo silloin kapteenille: 'Eihän vain unohdeta\ntuota miestä tuonne?' Mutta kapteeni vastaa: 'Mitäs se sitten tekee?\nHän on sitä vanhaa, hyvää kuosia. Kun hän rupee kyykkysilleen ja tuijaa\nnenäänsä pitkin maahan, niin hän unohtaa syömisen ja juomisen eikä\ntiedä koko maailmasta mitään.' No, silloin perämies rauhoittuu. Ja\nsitten lähtään matkalle ja kestetään kova myrsky ja päästään satamaan.\nJa sitten syntyy laivalla taas rettelöitä, en muista mitä, joten\nensimäinen perämies siirtyy toiseen laivaan. Kuusi vuotta tämän jälkeen\nhän palaa sitten perämiehenä takaisin siihen samaan laivaan ja rupee\npitämään siellä jöötä ja järjestystä, sillä rännäli on mennyt aivan\nrappiolle. Ja silloin pengotaan auki myös se rautaovi ja avataan, ja\nsiellä kyyköttää hindu yhä arestissa, aivan hyvin säilyneenä:\nainoastaan hiukan on litistynyt siltä paikalta, jolla istui. Mutta se\npullistui raittiisen ilmaan päästyä entiselleen heti. Ja niin on\nkullakin kansakunnalla omat kuosinsa, Hanna... Muuten, mitä minun\npitikään sanoa: oletko sinä kiinnitetty tänne Hampuriin turpeesen, vai\nvoitko kukaties kuvitella asuvasi Queens Roadilla Hongkongissa?\"\n\nHannan poskille lehahti puna, ja hän katseli sirkeillä silmillään ensin\nsuurta veljeään ja sitten Kalli Dauta ja vastasi hiljakseen ja\nepäröiden: \"Eihän se oikein houkuttelevalta tunnu, jos kerran on niin\nkuin kuvailet.\"\n\n\"Houkuttelevalta, muistapa se sana!\" huudahti Kalli Dau. \"Tiedänpä\nsenkin, mikä vasta on houkuttelevaa! Minä makailin kerran jungmannina\n'Anna Behnillä' Otaheitissä. Paitsi meitä oli siellä kaksi muuta\nsaksalaista laivaa ja yksi ranskalainen risteilijä. No niin: eräänä\npäivänä kun oli hirvittävän kaunis ilma, -- ilma siellä on aina\nhirvittävän kaunis -- viivyimme puoleen yöhön ranskalaisten veikkoin\nkanssa kapakassa ja tulimme mainiosti toimeen keskenämme. Minulla oli\nsirmakka mukana ja minä soitin ja iloitsin valtavasti, että me oltiin\nranskalaisten kanssa niin sovussa. Ja siinä nousi ilo liiaksi hattuun,\nenkä tiedä, miten lie käynyt; mutta kun minä viimein yksinäni lähden\npurjehtimaan satamaan päin, minä menenkin peli kainalossa ihan toiselle\nsuunnalle, ja painun yhä aarniometsään: yhä syvemmälle salolle, ja\nluulen kai kulkevani Holsteinin kankailla ja viimein väsyn ja\nheittäydyn makaamaan. Ja kun herään, on selvä päivä, ja minä oikoilen\njäseniäni puhtaalla matolla, sievässä savimajassa, ja ympärilläni\nkököttää koko heimo kanaakkeja -- siksi ne heitä sanovat -- ja nauravat\nja pitävät iloa kun minä olen ällistyksissäni. Minulla on murhaava jano\nja sen minä ilmaisen heille merkeillä. Silloin he lennättävät heti\nminulle vasta otetun kookoshedelmän ja halkaisevat sen ja antavat\nminulle juoda. Ja koska nyt isäntäväki on minulle niin kohteliasta,\nniin minä otan sirmakkani ja soitan heille: ja silloin he tanssimaan\nkaikki korkeiden puiden varjossa, kaunista väkeä, ja pari pulskaa\ntyttöä joukossa. Ja me ollaan niin ystävällisiä ja niin iloisia, ja\nsitä on niin mahdottoman hupaista katsoa! Ja viimein tahdon minä\ntakaisin laivalleni. Mutta silloin kylän vanhin toimittaa minulle, että\nhe ovat mieltyneet minuun ja minun sirmakkaani niin, että pyytävät\nminua jäämään heidän luokseen ijäksi, ja näyttävät minulle kolme\npulskaa tyttöä, joista minun sopii valita vaimo. Hei, Hanna: se se\nvasta oli houkuttelevaa! Sillä kun minä tulla kuipelsin takaisin 'Anna\nBehnille', mitä minä olin silloin? Joutava jungmanni vain, paljain\njaloin, sain luututa laivan kantta, ystävittä, omaisitta!... No, ei kai\nse nyt sentään olisi aivan laatuun käynyt! No niin, jatka nyt Hanna!\"\n\n\"Niin\", sanoi Hanna hymyillen, \"tämä juttu olikin toista.\"\n\n\"Sellaisia juttuja on hyrmykky!\" vastasi kapteeni Dau ja heilautti\nkättään kuin olisi voinut mätkiä niitä kasottain pöydälle. \"Mutta\nniillä ei asiaan päästä. En aio sinua houkutella, Hanna... mutta jos\nmukaan tahdot, niin tiedät, että minun on lähdettävä neljän päivän\npäästä.\"\n\n\"Se on kiirettä se\", sanoi tyttö ja katsoi häntä epäröiden.\n\nKalli Dau kesti reilusti katseen ja lausui totisesti ja lempeästi: \"Et\ntarvitse enää sitten huolehtia muiden lapsista, Hanna, sillä sinulla on\nomasi. Ja minä vannon, että niistä tulee kerrassa pulskia! Katsos,\nminäkin olin aikoinani sievä poika, vaikka kävelenkin nyt hiukan\nvaivalloisesti... äitini ei näet käsitellyt minua oikein hyvin.\"\n\nHanna lykkäsi nyt vihkopinon verkalleen syrjään ja virkkoi hienosti\npunertavin poskin ja hiljaisella, värähtävällä äänellä: \"Kyllähän minä\ntahtoisin kodin ja lapsia... mutta... mutta miksi sinä sitä tahdot?\"\n\nKalli Daun täytyi oikein asiaa aprikoida: \"Miksi? Niin minä?\" hän\ntoisti. \"Minä... niin, kun minulla ei ole mitään... Ja minähän tahdon\nkanssa kodin ja lapsia...\" Ja yhtäkkiä värähytti hänen ahavoituneita\nkasvojaan särkevä suru: \"Näin äitini äsken viimeisen kerran, Hanna! Ei\nole minulla enää ketään maailmassa!\"\n\nHanna ei kuunnellut sitä. Naisten tapaan hän ajatteli vain itseään, ja\nepäilyksen ja toivottomuuden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään:\n\"Mutta miksi sinä tahdot juuri minua?\" Ja hän viittasi sormellaan\nrintaansa.\n\n\"Niin sinua?\" toisti Kalli Dau... \"Siksi, että kun ajattelen äitiäni,\naina näen mielessäni sinut! Sinä olet äitini vastakohta. Niin sievä,\nsiisti tyttö kulta. Siksi!\"\n\nNyt tulivat Hannan kasvot yhä hienomman punaisiksi, ja Klaus Baas\najatteli ensi kertaa eläessään: kas vain, kuinka sievä pikku sisko\nminulla on! Sitten Hanna sanoi: \"No -- jos niin kerran on, niin?!\"\n\nKalli Dau ymmärsi yskän, kääntyi ovelle ja sanoi Klaus Baasille: \"Nyt\nsinä voit mennä ja sanoa äidillesi, mitä on meiningissä.\"\n\nKun Klaus Baas sitten samana iltana istui Hannan kanssa kahden kesken\nsiskon huoneessa -- Hanna kokosi jo tavaroitaan, jotka aikoi ottaa\nmukaan -- niin Klaus Baas sanoi: \"Kalli Dau on ehyt ihminen, Hanna, ja\nse on meidän aikanamme paljon: nyt ovat melkein kaikki puoli-miehiä. Ja\nhän on hyvä, sen tiedät itse. Jos hän on hiukan yksinkertainen ja vähän\nkoulusivistystä saanut ja jos näet hänessä jotain oudoksuttavaa tai\nvieroittavaa, niin olethan sinä häntä oikaisemassa! Mutta ole vaan\nvarovainen auttaessani: sinä et tunne maailmaa, Hanna!\"\n\n\"En\", myönsi Hanna. \"Minulla oli suuri veikko, mutta hän ei ole minulle\nsitä koskaan näyttänyt.\"\n\nKlaus Baas hätkähti ja vaipui mietteihin. Mutta siten hän sanoi selvään\nja lujasti: \"Siinä meni kauan, Hanna, ennenkuin minusta itsestänikään\ntuli ehyt mies. Syntyisin toisesta säätyluokasta olen saanut kauan\nhiiviskellä maailmassa varovasti kuin ketunpoika vierailla veräjillä.\nNiin, vasta vuosi sitten minusta tuli oikeastaan varma mies, ja erään\nnaisen sylissä. Me saamme kypsyyden vasta toiselta sukupuolelta. Sen\ntulet itsekin kokemaan.\"\n\nHanna hengähti pitkään ja syvään ja sanoi: \"Niin, kyllähän minä olenkin\niloinen.\"\n\n\"Ah, sinä rakas, älykäs tyttö kulta!\" huudahti Klaus Baas riemuissaan,\nkun näki hänet niin tyytyväisenä. Ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.\n\nMutta silloin sanoi sisko hieman katkerasti: \"Tällainen et ole ollut\nminulle milloinkaan. Sinä olet aina ollut minulle niin vieras.\"\n\n\"Voi\", lausui Klaus Baas, \"minulla on ollut itsestäni niin paljon\nhuolta! Niin sanomattoman paljon! Mutta jos olisin tiennyt sinun olevan\nlemmensuhteissa tai edes sinun haluavan lemmittyä, niin olisin ollut\nsinulle avomielinen uskottu kuin kypsyneelle ihmiselle ainakin. Mutta\nsinä olet aina ollut niin hiljainen! Kuin pikkurilli sormustimessa!\"\n\n\"No nytpä minusta siis tulee täysi ihminen\", sanoi Hanna pilkallisesti.\n\n\"Niin\", toisti Klaus Baas vakaasti, \"juuri sitä mieltä minä olen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa neljän päivän päästä lähti Hanna kapteeni Daun kanssa Kiinaan. Ensin\nhän aikoi lähettää Kaliin sinne etukäteen, mutta sitten ei hyvä sydän\nraskinutkaan laskea Kallia yksin pitkälle matkalle. Ja ehkäpä hänellä\noli kiirekin mitä pikimmin päästä vain sormustimesta ja kehittyä\ntäydelliseksi ihmiseksi, niinkuin suuri veli oli vakuuttanut.\n\nJa Klaus Baas oli liitosta ylpeä kuin olisi hän itse sen pannut alkuun\nja ohjannut onnellisesti perille, vaikka hän olikin kiintynyt siihen\nvain puolella sydämellä. Ja pystypäin, mutta miettivin mielin, hän\najatteli jälleen omaa kohtaloansa.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKun hän seuraavana päivänä meni tapansa mukaan rouva Eschenin luo ja\npakisi hänen kanssaan minkä mistäkin, niin hän sai kysymättä kuulla,\nettä Sanna tulisi kotiin ensi keskiviikkona. Ja eräät tutut, joiden\nnimiä rouva Eschen mainitsi hyvän joukon, olivat kutsuneet Sannan jo\npieniin tanssiaisiin Uhlenhorstiin. Klaus Baas kyseli vielä tarkemmin\nkutsuvieraista, ja kun niiden joukossa oli eräs hänen hyvä tuttunsa,\nniin hän lähti.\n\nHän etsi pörssissä käsiinsä tuon ystävän ja sanoi hänelle sivumennen:\n\"Jouduin siellä maaseudulla erilleni kaikista vallasseuroista. Jos\nolette tuttu kelpo perheissä ja jos mielestänne missä tarvitaan miestä,\njoka tohtii pistää lancier'ksi[87] tai valssiksi, niin muistakaa\nminua.\"\n\nToinen toruskeli häntä ja sanoi: \"Enkös tarjonnut teille jo viime\ntalvena seuraa, herra Baas, mutta te ette korvaanne kallistanut. Nyt ei\nole paljon valikoimisen varaa. Mutta tulkaahan ylihuomenna kanssani\nUhlenhorstiin, olen saanut sinne kutsun eräiden hienojen tuttujen luo.\nOlettehan mies, jonka seura on kunniaksi. Kirjoitan sinne kohta tänään;\nte pistäydytte sitten tervehdyksellä, ja asia on selvä.\"\n\nKlaus Baas naurahti ja ajatteli: Sitä myöten on tosiaan asia selvä!\n\nHän lähti tervehdykselle ja tuli Fährstrasselle neuvottuun uuteen,\nhauskan näköiseen taloon, jossa oli pohjoissaksalaiseen tyyliin laaja\n\"diele\"[88] ja kodikkaat huoneet. Omistaja ja hänen vaimonsa olivat jo\nvanhoja ja muuten lapsettomia: olivat tehneet monta Herran vuotta\nahkerasti työtä ja säästäneet varoja, ja nauttivat nyt tästä töittensä\ntuloksesta, uudesta kauniista kodista. Ja olivat päättäneet vihkiä sen\npienillä tanssikekkereillä tuttavapiirissä. Klaus Baasin tuttu oli\nnähtävästi tehnyt kirjeessään Klaus Baasista heille tarkoin selkoa,\nsillä he ottivat hänet kovin ystävällisesti vastaan ja lupasivat\nhänelle, että hän oli saava tavata heillä joitakuita varsin sieviä\nhienohelmoja.\n\nJuuri tanssiaisiltana sattui postihöyry myöhästymään niin paljon, että\nKlaus Baas pääsi konttorista sitä odottamasta vasta kello yhdeksän\ntienoissa. Hän pukeutui kiireesti ja ajoi suoraa päätä pitopaikkaan; ja\nhän näki vierasjoukon paljon suuremmaksi kuin oli ajatellutkaan: uusi\ntalo vallan vilisi väkeä, ja hauskasti yhdessä vierivät hetket ja\ntanssi ja viini olivat saaneet vieraat kerrassa hilpeälle tuulelle.\nKlaus Baas tervehti ensin isäntäväkeä ja joutui sitten nuorten\nliikemiesten pariin, joista hän tunsi kaksi ennestään näkemältä. Toisen\nhän oli kohdannut Intian matkoilla ja toinen oli hänen viereisensä\npörssissä. Ja sitten puheltiin huolettomasti jonkun aikaa minkä\nmistäkin.\n\nMutta hän lähti heidän seurastaan niin pian kuin saattoi, ja kun hän\nviimein vetäytyi korkean kukkastelineen sivulle, joka oli soppeen\nsiirretty, ja tarkasteli tanssissa kiitäviä naisia ja herroja, niin\npian hän keksikin Sanna Eschenin. Eräät vieraista naisista olivat\npukeutuneet talon tyylin mukaisiin pukuihin -- rakennus oli sisustettu\nyksityiskohtiin saakka porvaristalotyyliin 1800-luvulta -- ja\nSannallakin oli keveä, hienosti kukallinen tanssipuku, jota kauan oli\nsäilytetty isoäidin, madame Eschen vainajan, kätköissä. Tanssittiin\nparaikaa avonaista rheiniläistä:[89] Sannan polvet lykkivät kauniisti\nleveää, laskosrikasta hametta ja kumarakauloin hän katseli maahan, ja\nhänen povensa henki armaasti, kuin sävelten tahtiin: hän oli heittäynyt\ntanssin nautintoon koko sielullaan. Niin, Klaus Baas näki hänet, ja\nhänen sydämensä sykähti voimakkaasti ja hän ajatteli: Vai tuollainen\nhänestä on tullut! Ihana, armas nainen!... Kaunis kuin oma\nkantajansa!... Liian, liian kaunis! Häntä en minä saa!\n\nMutta kun hän ajatteli: häntä en minä saa... niin hän halusi neittä\nsitä intohimoisemmasti... ja mietti monimutkaisia, horjuvia\nsuunnitelmiaan... Ja hän puraisi huultansa ja virkkoi itsekseen: Täytyy\nkoettaa kuitenkin, menköön syteen tai saveen!\n\nJa samassa hän huomasi, että Sanna heitti tanssiessaan pitkiä, tutkivia\nja samalla vihastuneita silmäyksiä erääsen toiseen pariin, joka tanssi\ndielen puolla: muudan nuori poikamies, kauppias, tanssitti siellä\npientä, tummaveristä ja kokettia naikkosta ja näytti viihtyvän hänen\nseurassaan mainiosti, -- herraan oli Klaus Baas muuten jo äsken\ntutustunut. Selvästikin Sanna harmitteli tuon nuoren herran tähden,\njoka olikin kaunis mies. Nyt jäi Klaus Baas seisomaan erään tuttavansa\nkanssa, joka oli tullut hänen luokseen kukkien taakse, ja tarkasteli\nhyvän aikaa Sannan käytöstä. Epäluulonalainen pari seisattui nurkkaan:\npieni tummaverinen nainen kesytteli ja kiehtoi kauppiasta mustilla\nsilmillään ja vehkeili viuhkallansa niin että kyllä kelpasi nähdä, ja\nkauppias katseli ja ajatteli vain häntä: asian tila oli jokaiselle\nsyrjäiselle, ainakin tällä hetkellä, kerrassa toivoton. Tuo syrjäinen,\njuuri Sanna neiti, tanssikin siksi kasvot kalpeina ja tummat silmät\nsuurina eikä kuunnellut kavaljeerinsa kohteliaisuuksia ja koetti kaikin\nmokomin kääntää vaan silmiään pois tuosta tuskallisesta näystä, mutta\nei voinut. Nuori mies oli varmaankin hänen entisiä ihailijoitaan, jonka\nkohtaamisesta Sanna Eschen oli Englannin matkan jälkeen toivonut suurta\niloa: oli kai haaveksinut, että näkemisen riemu säteilisi häikäisten\npojan kasvoista, ja nyt... tällaiseksi oli suhde sillä välin kylmennyt.\nNuori mies katseli häntä aivan välinpitämättömästi, joskin hiukan\nlevottomana... Ja nyt kohtasi Sanna katseen! Kuinka kummalla voi mies\nkääntää silmänsä pois tuosta komeasta, vaaleanverevästä tytöstä, jonka\njoka hermossa uhkuu terve, jalo elinvoima, ja suoda sen tuolle\nmustaveriselle, kiemailevalle pakanalle! Hitto soi: pikiinny sinä vaan\nmustalaiseesi! Kas niin juuri! Nyt keskeytti Sanna Eschen tanssinsa ja\nkolme herraa saarti hänet heti: kaksi poikamiestä, kolmas nainut, mutta\nei ainoaakaan oikeaa joukossa: näki, ettei Sanna välittänyt heistä tuon\nvertaa! Hänen tuimistuneet, arat katseensa kohdistuivat vielä nurkkaan.\nMutta sielläkös nyt juttu juoksi, ja sielläkös mustia silmiä\nvälkyteltiin, ja nyt kätki viuhka heidät molemmat!\n\nSitä ei Sanna enää sietänyt! Hän väistyi varovasti jonkun askeleen\nloitommalle ja kiersi seinäviertä pitkin, kopaisten isoäidin hametta\npolvien kohdalta -- ja pääsi ovelle ja meni dieleen. Siellä hän istahti\nhämärien toisen kerroksen portaitten yläpäähän ja etsi outojen\npukimiensa taskusta nenäliinaa, pyhkäistäkseen kyyneleen, joka kimalsi\nhänen silmässään, mutta turhaan -- ja hänen täytyi turvautua\nhansikkaasen.\n\nSilloin lähti Klaus Baas paikaltansa ja meni portaille varmalla\npäätöksellä: Niin totta kuin elän, nyt valloitan tuon armaan naisen! Ja\nhän nousi jonkun askelen portaita ja lausui ylös katsoen sydämellisesti\nja rohkaisevasti: \"Jumbo, näytäpä hampaitasi!\"\n\nSanna katsoi kummissaan häntä, eikä tuntenut ensin muuten kuin\nvanhasta, tutusta pilalauseesta. Ja ojensi sitten hänelle hämmästyneenä\nkätensä ja virkkoi riemusta ratkeamaisillaan, kun edes joku muisti\nhäntä tuskassa: \"Ah, tekö herra Baas! Kuinka hauskaa, että tulitte!\"\n\nKlaus Baas piti hänen kättänsä kädessään, koska Sanna ei vetänyt sitä\npois -- ja sanoi luonnollisesti ja itsestään selvänä: \"Saanko olla\nvähän aikaa seurassanne? Näin, että te olette pahoillanne, ja sitä en\nsiedä!\"\n\nSanna antoi mielellään hänelle paikan vieressään ja silitti polviansa\nja järjesti helmojaan jalkainsa ympärille ja suoristihe ja katsoi häntä\nuteliaasti sivusta, samalla hiukan hämillänsä. Klaus Baas istahti hänen\nviereensä ja virkkoi rattoisasti: \"Teidän täytyy todella näyttää tuolle\nnurkassa olevalle hampaitanne, Sanna neiti. Niin kaunis, pulska tyttö\nei mitenkään saa alistua!\"\n\nSanna hätkähti. \"Se ei ole helppoa\", hän suoraan tunnusti.\n\n\"Sen minä kyllä näin\", sanoi Klaus Baas... \"Ja se on kerrassa\nkäsittämätöntä... mutta minkäs teet? Ette voi häntä käännyttää tieltä,\njota hän haluaa itse kulkea, Sanna neiti.\"\n\nSanna katsoi saliin, iloisesti karkelevain ja pakisevain laumaan, ja\nyhtäkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelin. Mutta sitten hän nosti\npäänsä pystyyn ja haki nenäliinansa, löysi sen ja pyyhkäisi silmiänsä\n-- ja katsoi Klaus Baasiin ja lausui jalon päättävästi: \"En tahdo\najatella häntä enää... Eihän se toimita mitään... En kärsikään häntä\nenää... Juttelen vähän teidän kanssanne. Haluatteko olla hiukan vielä\nkanssani?\"\n\n\"Kertokaa, mitä te nykyään teette?\" sanoi Klaus Baas.\n\nSilloin kohautti Sanna kauniita olkapäitänsä ja virkkoi lohduttomana,\nmutta teeskennellen hilpeätä: \"Mitäkö teen?... Kaksi vuotta sitten\nsuoritin opettajatutkinnon. Nyt olin vuoden Englannissa. Ja nyt alkaa\nelämä entiseen tapaan: auttelen vähän pikku taloudessa, -- mutta mitäpä\nsiinä on auttamista? -- toimittelen asioita, pistäydyn joskus tuttujen\nluona, soutelen kauniina iltoina Alsterilla, istuskelen ja ompelen\nitselleni puseroa tai peittoa, ja mietin, miten käyttää pienen\nkuukausrahani parhaiten. That's all![90] Saan kolmekymmentä markkaa\nkuussa: siinä ei ole liikoja. Täytyy taas talvella näytellä\nopettajatarta tai ottaa ainakin kotioppilaita, saadakseen hiukan\npalkanlisää, ja se on hirmuista.\"\n\nKlaus Baas sanoi: \"Minä ajattelin juuri äsken, miten hienosti te\ntanssissa...\"\n\n\"Katselitteko te minua?\" keskeytti Sanna.\n\n\"Koko ajan\", vastasi Klaus Baas kursailematta. \"Mitäs muuta sitten?\nAioin sanoa, että kun näin teidän tanssissa, niin hienona ja komeana,\nniin -- muistatteko vielä, mikä pieni, soma tyttö olitte siellä Laura\ntädin luona, maalaustunneilla? Kun minä lämmitin teille tuttipulloa.\"\n\n\"Ah Jumalani\", päivitteli Sanna naurahtaen ja pudisti päätänsä, kuin\nolisi puhuttu mistä vieraasta lapsi parasta. Sitten hän katsoi Klaus\nBaasiin terävästi ja sanoi ärsyttävästi: \"Näen mielessäni teidät siellä\npöydän ääressä, näin\": ja hän heilutteli kättään kuin pensseleitä\nhuuhdellen.\n\nKlaus Baas nauroi ja nyökkäsi päätänsä, ja ihastui yhä enemmän Sannaan.\n\"Ja sitten\", hän jatkoi, \"tapasimme sinä iltana, jolloin minä läksin\nveljenne kanssa Intiaan. Te olitte niin suloinen valkeassa pikku\npaidassanne. Minä vein teidät sylissäni... näin...\"\n\n\"Voi raukkaa!\" huudahti Sanna taas, kuin olisi kerrottu mistä\nmustalaisten ryöstämästä lapsi rukasta. \"Sellainen karitsa. Siihen\naikaan me usein kujeiltiin, -- veljeni oli sen meille opettanut, --\npokkuroimme joka taholle ja raapaisimme oikealla jalalla takakäteen ja\nlausuimme juhlallisesti: Klaus Hinrich Baas!\"\n\nKlaus Baas nauroi, ja nyökkäsi taas päätänsä ja haaveksi yhä\nvalloitushaluisempana: Ai sinun ihania silmiäsi... Kuinka punainen,\ntäyteläinen on suusi, kuinka lujat hampaat... Sinut minun täytyy\nsaada!... \"Ja sitten näimme toisemme\", hän jatkoi, \"kun palasin\nIntiasta. Puhelimme teidän portailla, muistatteko? Ja te pyysitte\nsilloin, etten vain kertoisi tuosta paitulaisjutusta; sanoitte, että\nhän suuttuisi silmittömästi.\"\n\n\"Ah Jumalani!\" parahti Sanna kuin mustalaisten viemä olisi nyt löydetty\nmelkein paleltuneena ja puolialastomia maantien ravista. \"Voi sitä\nneljäntoista ikäistä tyttö parkaa!\"\n\n\"Ensi kerranko rakastitte silloin?\" kysyi Klaus Baas.\n\nSanna mietti tuokion. \"En\", hän vastasi. \"Ensi kertaa rakastin jo kaksi\nvuotta aikaisemmin. Silloin me asuttiin -- siksi että isä oli\nsairaalloinen -- maalla Hammerissa ja laskettiin usein toisten lasten\nkanssa luikua mäiltä. Siellä tietysti tuli tuon tuostakin pikku\nkahakoita ja pojat pesivät meitä lumella. Ja siltä ajalta muistan, että\nminä oikein toivoin usein erään pojan suuttuvan minuun ja tulevan\npesemään: jos joku muu tohti sitä tehdä, niin minä huusin kuin puukko\nkurkussa, sillä se oli kauheaa. Mutta kun hän tuli, niin tuskinpa\nliikahdinkaan.\" Ja Sanna kohotti olkapäitään ja lausui mietiskellen:\n\"Kai minä siis olin häneen rakastunut. Vai eikö niin?\" Ja hän katsoi\nkysyvästi Klaus Baasiin.\n\nKlaus Baas nyökkäsi päätänsä. \"Ja sitten, numero kaksi?\"\n\n\"Niin\", vastasi Sanna. \"Mutta luulen, että se oli enemmän mahtailua ja\ntyhjää teeskentelyä. Jokaisella ystävättärelläni oli näet ihailijansa\nja minä en tahtonut jäädä takapajulle. Hänellä oli näppy nenässä\",\nsanoi Sanna kursailematta.\n\nKlaus Baas purskahti nauruun. \"Entäs sitten? Antaa tulla lisää...\"\n\nSanna vilkaisi nyt häntä jo hiukan epäluuloisesti: tarkoittikohan tuo\ntotta vai kujeiliko? Ja sanoi sitten: \"Äitini on kirjoittanut melkein\njoka kirjeessä teistä... että te teette niin hirveästi työtä ja olette\nniin kovin totinen... ja onnettomasta avioliitostanne... Ja nyt en\nvoinut edes aavistaa, että te voisitte kuunnella tällaista joutavaa\nlorua, ja voisitte olla niin häijy, ja yleensä niin inhimillinen.\"\n\nKlaus Baas nyykäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja vastasi: \"Häijy\npitääkin ihmisen olla! Muuten hän on väritön! Kertokaa nyt lisää. Aivan\nkunniallisesti ja suoraan.\"\n\nSanna katseli häntä vielä epäröiden. Mutta kun Klaus Baas vaativasti\nsanoi: \"No, yks kaks: nyt!!\" niin Sanna alkoi: \"Niin... sitten minä\ntäytin kahdeksantoista vuotta... Ja silloin, se oli totta! Hän oli eräs\nherra, niin, nimi... doesn't matter[91]... sanotaan vaikka tuo käsipuu.\nTapasin herra Käsipuuta usein seuroissa: me tytöt pidimme hänestä\nkaikki ja liehuimme kaikki hänen ympärillään, ja monet haaveksivat\nvarmaan häntä miehekseen. Ja minä ajattelin, että hän tietysti\ntarkoittaa minua ja ottaisi minut. Niin meni pari vuotta ja minä olin\njo kahdenkymmenen, ajattelin yhä: hän se on, ja nyt hän tulee! Mutta\nyhtäkkiä hän meni kihloihin erään ystävättäreni kanssa. Minut\nkutsuttiin häihin. Mutta minä menin jo etukäteen ja sanoin\nystävättärelle, että en voinut tulla: täytyi lähteä eräälle matkalle.\nHän arvasi kyllä, miten hullusti asiani olivat, ja itki tähteni. Mutta\nminä nauroin. Mutta ulkona yksin minä itkin!... Nyt on heillä pikku\npoika, näin sen äskettäin kadulla, hän jo kävelee, suloinen miehen\nalku! Niin... se oli se herra Käsipuu, puoli tusinaa tyttöjä toivoi\ntietääkseni häntä...\"\n\nSanna katseli jäykästi tanssiviin ja hänen tiukasti sulettuja, kauniita\nhuuliansa väristi salainen tuska.\n\n\"Ja sitten?\" kysyi Klaus Baas ystävällisesti ja varmasti.\n\n\"Sitten\", jatkoi Sanna verkalleen, \"viime talvena tuli Meksikosta\ntakaisin eräs kaukainen tuttu, liikemies hänkin. Sanottakoon nyt vaikka\ntuo liista, herra Liista... Hän ei ollut paha mies: me vietimme useat\ntunnit oikein hupaisesti yhdessä, punaviiniä edessä, ranskaa puhellen,\nhän osasi sitä paremmin kuin minä. Mutta hän oli niin... mitenkä minä\nnyt sanoisinkaan... sellainen huikelo, niin lattea: tosiaankin kuin\nmikä pitkä ja ohut liista. Hän taipui aina toisten ajatuksiin ja\nmielipiteihin. Ihmiset sanoivat hänestä: hän on harvinaisen hyvä mies.\nHyvä mies! Mutta mitä minä sellaisella miehellä? Ja olipa hän\nitserakkaan typeräkin, huomatakseni. Hän luuli esimerkiksi, että\nkahdenkolmatta vanha tyttö ei ole kokenut mitään: oli vain haaveillut\nja toivonut taivaasta ottajaa. Sellainen hupsu! Hän esimerkiksi ei\ntiennyt, mitä altruismi on.\"\n\n\"En tiedä minäkään\", tokaisi Klaus Baas kuivasti.\n\n\"Ettekö?\" hämmästyi Sanna. \"Kuinka se on mahdollista! Ettekö tekään\nsitä tiedä?\" Ja katsoi Klaus Baasia tutkivasti. \"Mutta te olette aivan\nerilainen kuin hän... Te olettekin lapsesta saakka saanut tehdä työtä\nja pestä aina pensseleitä... Luulen, että kun teillä olisi aikaa, teitä\nviehättäisi juuri sellainen...\"\n\nKlaus Baas nauroi: \"Jatkoa!\"\n\n\"Niin... Hän teki minulle tarjouksia, mutta en voinut sietää häntä.\nMinä en halunnut ylimalkaan enää nähdä häntä. Jätin hänet... Ja\nsitten...\" Nyt katseli Sanna alas tanssisaliin.\n\n\"Tuli hän\", jatkoi Klaus Baas, \"joka seisoo tuolla nurkassa pienen,\nmustaverisen rouvan kanssa. Ja minusta tuntuu kuin hänen nimensä\npitäisi olla herra Ylikäytävä. Ja te astutte ylikäytävälle ja unohdatte\nsen... Ja nyt, jos haluatte, mennäänkö tanssimaan yksi lancier? Niin\nvoimme, vanhat, hyvät tutut, mukavasti katsella toisiamme. Mutta teidän\ntäytyy murheesta huolimatta näyttää hilpeältä. Pyydän sitä ensiksi\nitseni puolesta, sillä olen tehnyt teille tuttipullosta alkaen vain\nhyvää. Ja toiseksi teidän itsenne, sillä en antaisi Ylikäytävän\nylvästellä!\"\n\nSanna nousi ja oikoi pukuaan ja hengitti syvään ja katsoi ihmetellen\nKlaus Baasia. \"Mitä kummia voikaan tapahtua portailla levähtäessä\", hän\nsanoi. \"Te oikein rohkaisitte minua!\"\n\n\"Se on tietty se\", vastasi Klaus Baas. \"Se lankesi luonnostaan: vanha\ntuttavuus on salavoima! Vyötäisillänne on hakaneula mennyt aivan\npaikoiltaan... Tohdinko? Auttamista näkyy vain riittävän!!\"\n\nSanna vastasi nauraen: \"Ja Herra Jumala, mitä olen kanssanne jutellut!\nKuinka tulin niin tuttavalliseksi!\"\n\n\"Mitäpä sitten!\" sanoi Klaus Baas. \"Mennään nyt vaan... ne alkavat jo!\"\n\nTanssin jälkeen he vetäysivät taas hiukan sivummalle ja jäivät\nseisomaan suuren vaatekaapin viereen. Silloin alkoi Sanna uteliaasti,\nhiljaisella äänellä kysellä liikkeen pulmallisista päivistä vuosi\nsitten, ja Klaus Baas kertoi minkä mitäkin. Sanna kuunteli ja tarkkasi\nvirkuin silmin hänen huuliansa ja hänen silmiänsä. Ja kun Klaus Baas\nlopetti, niin hän antoi kätensä jäädä hänen kyynäskoukkuunsa kuin\nystävän; ja silloin kysäisi Klaus Baas ovelan onnellisena: \"Onko minun\nnyt jättäminen teidät?\"\n\n\"Niin, jos tahdotte minusta päästä\", vastasi Sanna luonnollisesti ja\nviattomasti.\n\nSilloin pudisti Klaus Baas nuhdellen päätänsä ja sanoi lämpimästi: \"Sen\ntoki tiedätte, neiti Sanna, että olen teidän seurassanne mielelläni.\"\n\nSitten he pujottausivat vierasparven läpi ja tervehtivät tuttuja, ja\nSanna ei katsonut enää herra Ylikäytävää, joka istui yhä nurkassa,\npuhellen pienen, tumman rouvan kanssa. Ja nyt hän esitti Klaus Baasin\nvielä uudestaan eräälle nuorelle rouvalle, vanhalle ystävättärelle,\nsanoilla: \"Et tullut tietystikään äsken ajatelleeksi nimeä, Lene. Tämä\non nyt se herra Baas, sama, joka silloin oli Tuddin ja minun kanssa\nLaura tädin luona, kun hän maalasi profeettoja. Ja sitten Intiassa\nveljeni kanssa, ja tuli viime vuonna siihen kauheaan aikaan Arthurin\nsijaiseksi liikkeesen. Hän se on.\"\n\nYstävätär naurahti ja vastasi: \"Sen tiedän jo omista kertomuksistasi,\npöhkö parka! Sekä suullisista että kirjeistä! Niin, hän se on! Entäpä\nsitten?\"\n\n\"Entäpä sitten?\" toisti Sanna arastellen, ja katseli totista\nteeskentelevää ystäväänsä ja Klaus Baasin riemusta hohtavia silmiä, ja\nhätääntyi: \"Niin, entä sitten, hyvä Jumala?... Hän on nyt vaan hän...\nja\" -- puna tummeni yhä hänen poskillaan -- \"on niin rakastettava... Ja\nsinun kanssasi en puhu kymmeneen vuoteen, nokkahauki!!\"\n\nJa sitten he menivät toisten tuttujen luo ja erosivat vähäksi aikaa, ja\nKlaus Baas tanssitti häntä vielä kerran.\n\n\"Kuinka te tanssitte hyvin!\" huudahti Sanna.\n\n\"Se on suku-avu\", vastasi Klaus Baas. \"Ja kävin sitä paitsi\ntanssiyliopiston Blankenesessa perämieskurssilaisten kanssa. Silloin\nolin kahdenkolmatta. Siitä on nyt kymmenen vuotta.\"\n\nSanna katseli häntä tutkivasti ja sanoi: \"Taisitte olla silloin koko\nhulivili.\"\n\n\"Niinhän olette tekin, Sanna!\" vastasi Klaus Baas. \"Istuu niin\nsuruissaan äsken rapulla! Ja nyt nauraa niin että helähtelee!...\nNaurakaas vielä: sitä kuulee mielikseen!\"\n\nKlaus Baas olisi halunnut saattaa hänet toisten Eschenien kanssa\nkotiin, mutta kävikin niin, että Sanna jäi loppuyöksi taloon vieraaksi.\n\nSeuraavana päivänä ajatteli Klaus Baas työn lomassa, kuinka hän ajaisi\nkyllin ripeästi ja tarmokkaasti tuota niin hyvin alettua suurta asiaa.\nJa hän päätti konttoriajan loputtua lähteä heti Sannan äidin luo ja\nkysyä hienosti, kuinka neiti eilisiltana oli viihtynyt.\n\nHämärissä hän kiiruhti Eschenin taloa kohti ja oli jo kadun toisella\npuolla oven kohdalla, kun Sanna heilahti kotoaan ulos portaille:\nhänellä oli yllä hieno, valkea pusero ja korkea, jäykkä kaulus sekä\nsininen miesten kaulaliina ja kova hattu ja väljä vaippa. Hurmaavan\npuhdas olento, pää hieman etukumarassa, suu hieman avoinna, käynti\njäykänlainen ja polvet ponnahtelevat, -- se tapa tuli Englannin\nnaisista.\n\nKiireissäänkin Sanna huomasi hänet ja seisattui yhtäkkiä niin että\nhelmat huiskahtivat ja antoi hänelle reippaan tuttavallisesti kättä, ja\ntarkasteli hämärissä uteliaasti hänen kasvojaan, kirkkain, vilkkain\nsilmin -- ja löysi kai niissä kaiken saman, mikä oli eilen häntä\nmiellyttänyt, sillä hän kuunteli tyytyväisyyden lumousta loistaen Klaus\nBaasia, joka kertoi aikoneensa käydä hänen luonaan. Ja hän nousi jo\nhänen kanssaan pari porrasta kotiovelle, mutta sisäportaiden edessä hän\npysähtyi ja sanoi:\n\n\"Mutta sehän olisi tyhmää! Äidin luona on juuri pari tätiä!\"\n\n\"Mutta minä tahdon jutella teidän kanssanne\", sanoi Klaus Baas\nitsepäisesti. \"Emmekö voisi kävellä yhdessä hiukan?\"\n\nSanna näytti arvelevalta. \"Eihän se oikein, näin keskellä kaupunkia.\"\n\nSilloin Klaus Baas, joka piteli yhä hänen kättänsä, puristi sitä ja\nsanoi lyhyesti ja vaativasti: \"Sanokaa sitten, milloin teidän tällä\nviikolla sopii lähteä kävelylle... pitkälle, kauaksi aikaa, kahden\nkesken?\"\n\nSanna katsoi häneen ja lausui verkalleen ja arastellen: \"Minnekä\nsitten?\"\n\n\"Minne vain tahdotte!\"\n\nSanna rypisti ajatuksissaan tiukasti kulmiaan ja sanoi: \"Voin huomenna\nillan suussa lähteä eräälle vierailulle vaikka Hochkampiin.\"\n\nKlaus Baas vastasi heti: \"Tavataan siis huomenna kello seitsemän\nasemalla ja mennään sitten johonkin puistoon! Eikö niin, neiti Sanna!\"\nJa hän veti vaativasti hänen kättään puoleensa.\n\nSanna tunsi toisen kädestä ja silmistä, että väkivaltainen voima veti\nKlaus Baasia hänen puoleensa. Ja hän koetti ylpeästi puolustautua, ja\nhänen silmänsä loistivat suurina kalpeista kasvoista.\n\nSilloin Klaus Baas näki, että Sanna rakasti häntä, ja mahtinsa tuntien\nhän sanoi: \"Te tulette, Sanna!\"\n\nSanna seisoi suorana kuin patsas ja katsoi kalpeana häneen,\nkuolonvakain silmin. Ja sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ja puristi\nKlaus Baasin kättä lujasti, kuin sanoakseen: Se on päätetty!... Ja\nkäännähti ja nousi verkalleen ylös portaita.\n\nKlaus Baas meni vallan viistopäänä onnesta kotiinsa ja istahti pöydän\nääreen äitiään vastapäätä ja johteli häntä harhapoluille ja kerskahteli\ntavalliseen tapaansa. Tuo ilkkuna vaikutti aina Antje Baasiin kuin\nkalkkunaan punainen väri ja hän oli heti valmis heristämään\nhiilipihtejä ja muistuttamaan St. Paulin päivästä ja surkeasta matkasta\nkotipuoleen ja kuudesta pojan avioliittovuodesta; kaikki, mitä muut\nBaasit ja hän olivat hullutelleet, äiti luetteli pojalle. Mutta nyt\npojan korskea into vain nousi äidin pilkatessa!\n\nHuomisiltana, herkkänä, kauniina toukokuun iltana, odotti Sanna Eschen\njo sovitulla paikalla Klaus Baasia ja tervehti häntä hyvin totisesti,\nmutta suuttumusta tai karttavaa ei hänen kasvoillaan enää huomannut. Ja\nhe juttelivat rauhallisesti kaikellaisista pikku asioista ja kävelivät\nElbelle päin.\n\nPuistoon saavuttua ilta hämärtyi, ja heidän oli nyt mukavampi kävellä.\nHe poikkesivat kapeammalle sivupolulle, joka vei Elben rannikkoa\npitkin. Sattumalta kosketti Klaus Baas silloin Sannan käteen, ja nyt\nhän otti neitoa kädestä eikä päästänyt sitä enää, joten he kävelivät\nkäsitysten. Edessä kattoivat suuret sadepilvet jokea ja himmensivät\nlaajalti veden kalvon. Joen takana häämötti maisema siniharmaassa,\npehmoisessa udussa, mutta alhaalta virrasta leyhyi heitä kasvoihin\nheikko, kostea länsituuli. Jonkun aikaa astelivat he vaieten ja\nlepuuttaen silmiään avarassa, kauniissa luonnossa; mutta sitten alkoi\nKlaus Baas kertoa lyhyesti vanhemmistaan ja lapsuudestaan ja\nnuoruudestaan sekä avioliitostansa ja sen purkaumisen syistä, ja\nmainitsi lopulta myös Doris Rotermundin. Sanna kulki pää kumarassa ja\nkäsi Klaus Baasin kädessä. \"En voi erehtyä enää niinkuin ensi kerralla\nerehdyin\", sanoi Klaus Baas, \"sillä nyt tunnen itseni ja tunnen myöskin\nerään naisen ja tiedän, että te olette minun toivoni mukainen. Mutta\nsitä en tiedä, mitä te arvelette, Sanna.\"\n\nSanna tunnusti hiljaisella äänellä: \"Se on kaunista tuo, ja suurta...\nettä kerrotte kaikesta noin rauhallisesti... ja luonnollisesti... Äiti\nkirjoittikin kyllä minulle, että te olitte niin luonnollinen ja koruton\nihminen.\"\n\n\"Äitinne autteli siis minua suosioonne!\" sanoi Klaus Baas.\n\n\"Tietysti\", vastasi Sanna. \"Syy on hänen!\" -- ikäänkuin sanoakseen: Hän\nse möi minut sadasta markasta.\n\nKlaus Baas purskahti nauruun ja sanoi: \"Se ei ole totta, Sanna Eschen!\"\nJa hän pudisteli ja heilutteli hänen kättänsä, ja Sanna salli hänen\nsillä leikitellä ja katseli viisaasti hymyillen eteensä.\n\n\"Mutta käykäämme taas asiaan\", jatkoi Klaus Baas. \"Saanko kysyä teiltä\nerästä seikkaa?\"\n\nSanna vastasi: \"Kysykää.\"\n\nKlaus Baas piteli nyt lujasti ja hellästi hänen kättänsä ja lausui\nastellessaan: \"Sinä kerroit siellä toissa päivänä portailla minulle\nrakkaustarinoitasi, Sanna. Et ole ehkä kertonut minulle kaikkea...\nKuule, älä luule että minun kunnioitukseni ja rakkauteni sinua kohtaan\nhiukkaakaan vähenisi, vaikka sanoisit nyt minulle, että olet jo\nrakastanut intohimoisesti: sinä olet oma herrasi kuten joka ihminen.\nMutta minä kysyn ainoastaan ja pelkästään sinut täydellisesti\ntunteakseni, ettei sinun tarvitse surraksesi ja ehkä tunnonvaivaksi\nsalata mitään. Mutta jos et tahdo sanoa, niin et toki millään muotoa\ntarvitse.\"\n\nSanna vastasi nyt verkkaan ja epäröiden: \"Yhdeksäntoista vuotiaana minä\nolin Lenen häissä, hänen, johon tutustuitte toissa iltana. Vieraiden\njoukossa oli muun muassa eräs nainut mies, Lenen sukua, oli matkustanut\nilman vaimoansa tänne Chilestä. Hän tanssi monta kertaa minun kanssani\nja oli niin iloinen ja varma ja hyvä, ja minä olin sinä iltana niin\nelämänhaluinen. Minä pidin hänestä kovasti! Ja kun me sitten menimme\nyhdessä eteiseen, talon toiseen päähän, noutamaan eräälle rouvalle\nsaalia, niin hän yhtäkkiä syleili minua ja suuteli... pitkän aikaa.\nMinä olin kauhean sekaisin ja tiesin tuskin, mitä minulle tapahtui....\nmutta se oli ihanaa. Muun kaiken kerroin jo siellä portailla.\"\n\nKlaus Baas silitteli nyt Sannan kättä ja virkkoi: \"Sanopas sitten,\nkuinka oli mahdollista että sinä toissapäivänä, yhden ainoan illan\nkuluessa, vieroituit hänestä, jota rakastit niin, ja kiinnyit minuun?\"\n\nSanna katseli eteensä ikäänkuin sanoja hapuillen ja vastasi\nharkitsevasti ja selvästi: \"Sitä olen ihmetellyt itsekin ja ajatellut\npaljon. Minä en ole sellainen, että rakastan vain yhtä ainoaa miestä,\nminä rakastan useampia, kaikkia, joilla on eräät, minua miellyttävät\nominaisuudet. Hänen tulee olla jollakin tavoin luja ja varma ja samalla\nikäänkuin vähäsanainen ja selväpiirteinen, ja samalla hänessä täytyy\nolla jotain kunniotettavaa ja ylimielistä... tietysti mies myöskin\nulkomuodolta: siedettävän kaunis ja mieluimmin vaaleaverikkö. Aina kun\ntapaan sellaisen miehen -- ja niitä on paljon sellaisia -- ja puhelen\nhänen kanssaan ja tunnen hänen juuri sellaiseksi, niin voin mieltyä.\nOlen eläessäni kohdannut jo kolmeenkymmeneen mieheen, joille olisin\nvoinut mennä vaimoksi, vaikka heti paikalla. Mutta useimmat olivat\nniistä jo naineita tai kihloissa, ja toiset eivät huolineet minusta\ntahi eivät tavanneet muuta kuin yhden kerran... Sellainen olen minä,\nenkä sille mitään voi. Mutta luulen, että kaikki oikeat tytöt ovatkin\nsellaisia, kaikki, joissa on jotakin tervettä, leveää.\"\n\n\"Leveää?\" toisti Klaus Baas. \"Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Oh\", sanoi Sanna ja vaikeni. Ja sitten hän vastasi hämillänsä,\nhennosti olkapäätään ja käsivarttaan silitellen: \"Jotain sellaista\nluonnollista, ihmisellistä... olemmehan kuitenkin kaikitenkin lihaa ja\nverta... Minä en tavannut vuoden pitkään Englannissa tuskin miestä...\nJa nyt tulen kotiin ja menen noihin iltakekkereihin ja tiedän, että\nsiellä on hän, jota olin koko vuoden ajatellut, ja kuvittelen\nmielessäni, että hän ihastuu tapaamisesta kuin minä, ja tanssittaa\nminua paljon ja ehkäpä suuteleekin. Mutta sen sijaan hän suorastaan\nkäänsi minulle selkänsä ja päälle päätteeksi meni silmäini edessä\ntoisen luo. Ja sitten tulitte te ja olitte niin hauska ja hyvä, ja\ntiesinhän sitä paitsi paljon teistä, pelkkää hyvää... ja mitä olitte\ntehnyt meidän tähtemme. Ja te tanssitte hyvin!\"\n\nSanna tahtoi heittää häneen kujeilevan silmäyksen, mutta hänen\ntotisista silmistään hohti rakkaus. Hän loi ne heti maahan ja siveli\ntoisella kädellään otsaansa ja ohimoita ja sanoi hiljaa: \"Ja kun joku\nsilloin on minulle hyvä, niin tunteeni paisuu paisumistaan... ja\nminä... minä en näe, en ajattele enää mitään muuta kuin häntä.\"\n\nSannan käsi lepäsi äskeistä lämpöisempänä Klaus Baasin kädessä. Ja mies\npuristi sitä ja sanoi: \"Sinä olet jo kauan kaivannut miestä ja lasta?\"\n\nSanna vastasi: \"Kahdeksantoistavuotiaaksi minä en tiennyt sellaisesta\njuuri mitään. Se oli vain tuollaista ylimalkaista tunnetta... noin...\nnähdä... tanssia jonkun kanssa... saada häneltä tervehdys kadulla... ja\nkuulla hänen suustaan viisaan sanasen... Ja hän korkeintaan kerran\nsuutelisi. Mutta sitten kun hän niissä häissä minua suuteli... ja olisi\nse kai muutenkin tullut... niin olen kaivannut sellaista. Ja kun\nsilloin illalla asetuin vuoteeseni, ja ajattelin mitä oikein haluaisin\nja toivoisin: uuttaa viuhkaa ja kävelypukua -- tummansinistä tailor\nmadea,[92] napit mustat, -- ja kaapin, jossa olisi korkea peili, niin\nettä voisi nähdä siitä itsensä kokonaan ennen kaupungille lähtöä...\nMutta viimeinen halu ennen nukkumista oli kuitenkin: miehekäs ja hyvä\nmies.\"\n\n\"Ja mitä ajattelit eilisiltana vuoteessasi?\" kysyi Klaus Baas. \"Kun\nminä niin huimalla päällä puhelin sinulle siellä eteisessä?\"\n\nSanna vilkaisi häneen, ja katseli sitten jäykästi eteensä ja naurahti\nhiljalleen: \"Ajattelin: kas niin, sinä pilkkasit häntä aina! Kutti\nkutti: nyt joudut hänen vaimokseen!\"\n\nKlaus Baas huomasi hämärässä, että hänen kauluksensa oli hieman nurin,\nja hän oikaisi sen ja jätti kätensä hänen olalleen. \"Tutkinto ei ole\nvielä loppunut\", hän sanoi.\n\nSanna näytti vastahakoisesti sietävän hänen hyväilyään ja katseli\nnyrpeästi kaukaisiin merkkituliin ja kysyi: \"Mitä vielä?\"\n\n\"Niin\", sanoi Klaus Baas, \"siihen vanhaan kysymykseen on vielä\nvastattava: Mikä on uskontosi?\"\n\nSanna nykäytti olkapäitään ja vastasi: \"Niistä asioista välitän viis.\nEihän kukaan kuitenkaan tiedä, mikä niissä on totta. Minulle tuli\ntavaksi lukea joka ilta isämeitä ja sen luen vieläkin, silloin tulee\nmieleen kauniita ja hyviä ja rauhallisia ajatuksia. Muuta en tiedä\nsanoa.\"\n\n\"Enkä minäkään!\" sanoi Klaus Baas. \"Se on kai surullista, mutta niin se\non.\"\n\nHe kulkivat nyt jonkun aikaa vaieten rinnakkain ja katselivat kauas\nhämärän utuisiin maisemiin, -- ihmislapset, joilta oli mennyt vanha\nusko yhteen ikuisen ilmestykseen ja jotka odottavat arastellen ja\npelokkaasti toista, uutta -- sillä olivatpa heidänkin elämänsä rajoina\nsyntymä ja kuolema, kutsujina hyvä ja paha.\n\nSitten sanoi Klaus Baas: \"Ja on se vieläkin yksi kysymys. Minulla on\näiti ja sisaruksia. He ovat sangen yksinkertaista väkeä: ovat eläneet\nihan toisissa oloissa ja ympäristössä kuin te, Sanna Eschen. En odota\nenkä edes toivo, että te juuri seurustelisitte heidän kanssansa, sillä\nte menette naimisiin minun, ei omaisteni kanssa. Mutta vaimoni täytyisi\nolla ystävällinen äidilleni, jos hän joskus -- usein se ei tule\ntapahtumaankaan -- astuu kotimme kynnyksen yli. Hän on ansainnut sen\nminun ja koko poikueen äitinä.\"\n\nSanna vilkaisi häneen ja sanoi jyrkänlaisesti: \"Siitä ei teidän\ntarvitse minulle huomauttaa. Jos ehkä olen ylpeä, olen hupsuille ja\nnarreille; luonnollisille ihmisille olen luonnollinen.\"\n\nHe olivat joutuneet vähitellen puiston alapäähän ja tulivat kapeille,\npuisille portaille, jotka veivät Elben rannalle. Klaus Baas veti\nsilloin Sannan lähemmäksi itseänsä ja kysyi: \"Mennäänkö alas tästä ja\nkävellään vielä jonkun matkaa rantaa pitkin?\"\n\nSannan kasvoille ja asentoon tuli heti sama jäykkyys kuin eilen\nhuomatessaan Klaus Baasin aikovan suudella häntä; ja hän seisoi nyt\nliikahtamatta ja epäröi. Mutta samassa hän näki sivullaan pensaan\njuuressa jotakin tummaa, ja kun hän kumartui, oli siinä noin\nviisivuotias pikku tyttö polvillansa, kissanpoika vieressä. Hyvästä\ntekosyystä ihastuen Sanna rupesi heti ripeästi polvillensa ja kysyi:\n\"Mitäs ne pikkuiset tässä tekevät?\"\n\nTyttö vastasi vähän peläten: \"Mirri karkasi joen rantaan ja minä kävin\nsen sieltä hakemassa. Toin sen juuri tänne, ja väsyimme kumpikin.\"\n\nSanna hyväili nyt uupuneita toveruksia, ja kehui heitä yhtä sieviksi ja\nhienoiksi molempia, ja sitten hänen täytyi nousta. Hän oikaisihe\nsuoraksi, ja tuli siinä koettaneeksi pitsikaulustansa oliko se\nkunnossa.\n\nKlaus Baas sanoi: \"Mikä on... saanko auttaa?\" Eikä välittänyt hänen\njäykkyydestään, vaan pyrki kursailematta kaulukseen käsiksi, ja hän\ntunsi sormissaan hänen yhden hiussuortuvansa, joka oli kummallisia\nteitä itsepäisesti joutunut kaulan kohdalle rinnan puolelle ja hohti\nkellertävänä pitsiä vasten. Klaus Baas selvitti sen huolellisesti ja\nveti sen esiin. Siinäkös oli pituutta, sitä kesti vetää hyvän aikaa.\n\nSanna tuli aivan punaiseksi, yhä punaisemmaksi, ja katsoi hänen\nohitseen --. \"Ei, hyvänen aika!\" hän huudahti viimein ja polki\nvihoissaan jalkaansa, \"mihin tuttavallisuuksiin joutuu heti teidän\nkanssanne!\"\n\n\"Pahoittelen suuresti sitä!\" tokaisi Klaus Baas naurussa suin.\n\n\"Pahoittelette?\" toisti Sanna ja katsoi häneen hyvin totisena.\n\n\"No tulkaa, nyt mennään alas.\"\n\n\"I will not!\"[93] tiuskahti Sanna.\n\nMutta Klaus Baas ei ollut millänsäkään, vaan käänsi hänet olkapäistä ja\nhe astelivat yhdessä kapeita, hämäriä pikku portaita alas.\n\nMatkalla tuli sakeain pensaiden kohdalla aivan pimeä, joten Sanna\nvirkkoi: \"Tiedättekö varmaan, että nyt on luoteen aika; muuten ei\nsiellä alhaalla voi kävellä.\"\n\n\"Tokihan sen tiennen\", vastasi Klaus Baas.\n\n\"Miten niin tokihan?\" kysyi Sanna kääntyen häneen päin.\n\nKlaus Baas huomasi jo äänestä ja Sannan päänasennosta, että hän tuli\nsangen väkinäisesti mukaan, ja hän nauraa helähytti iloisesti ja\nkuletti hänet alas, käsi hänen kaulallaan, sekä vastasi hellän\nhuolettomasti: \"Siksi, että päätin jo kotona suudella sinua oikein\nkelpo lailla rannalla. Siellä ylhäällähän se ei käy päinsä ihmisten\ntähden.\"\n\nSanna ei vastannut, vaan kulki alttiisti hänen kainalossaan.\n\nKun he tulivat pensaiden pimeästä varjosta alas valoisammalle ja\nrannalle, jossa on laskuveden aikaan jyrkän puistopengermän ja vierivän\nvirran välissä mukava, hietainen kävelytie, siellä täällä vain joku\npiilipuun runko tai harvaa kaislaa, niin Klaus Baas suuteli Sannan\nkäsiä ja suuta. Sanna seisoi hiukan jäykkänä hänen edessään ja katsoi\nKlaus Baasia, joka piti häntä käsistä, kasvot kalpeina ja silmät syvän\ntotisina, kuin mitä vihamiestä. Silloin Klaus Baas laski hänen kätensä\nvapaiksi ja pani kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi vakavasti: \"Nyt\nsinä saat ja voit käyttää käsivarsiasi siihen, jota varten ne ovat\nluodutkin, Sanna!\"\n\nSanna ei oikein kuullut häntä, sillä höyrylaiva kulki juuri viheltäen\nohitse ja aallot hyrskähtivät kovemmin heidän vieressään; myös tuuli\nvinkui avorannalla kovemmin. \"Onko nyt tutkinto sitten lopussa?\" kysyi\nSanna.\n\n\"On, jos nyt teet mitä tahdon ja sanot minua sinuksi.\"\n\nSanna katsoi taas häntä totisin silmin, katsoi hänen tukkaansa,\nsilmiään, suutaan, aivan kuin lopullisen tarkastuksen tehden. Sitten\nhän sanoi verkalleen ja suloisesti henkeään vetäen: \"Sinä... sinun\nylpeä suusi!\"... ja kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari kolme kuukautta sen jälkeen Klaus Baas latoi hääpäivän aattona\nrouva Eschenin kanssa Sannan neitsytkammiossa laatikkoon morsiamensa\npientä kirjastoa, joka oli vielä samana iltana lähetettävä\nBlankeneseen, nuoren parin uuteen asuntoon. Rouva Eschen oli päivän\ntouhusta uupunut ja istahti vähän levähtämään -- ja kun Klaus Baas\nkatsahti sivumennen häneen, niin hän näki, että hänellä oli vedet\nsilmissä.\n\nHän kysyi, oliko raskasta luopua Sannasta?\n\nRouva Eschen pudisti päätänsä ja sanoi: \"Kuinka sinä sellaista luulet!\nMinä kirjoitin jo Englantiin hänelle usein sinusta, koska tahdoin, että\nhänen on ajateltava sinusta hyvää ennenkuin tulee kotiin ja näkee sinut\nomin silmin. Tahdoin saada sinut liikkeen tueksi, ja Sannan ja omaksi\nturvakseni. Ne kolme tarvitsevat lujaa miehen kättä. Mutta minä itken\nvain sitä, että hän menee nyt naimisiin ja saa lapsia ja saa pitää\nniitä sylissään ja rinnoillaan. Se kaikki on mennyttä minulta.\"\n\nKlaus Baas latoi vaieten kirjoja ja hän ajatteli entistä\nkihlautumistaan, jolloin äiti myöskin itki, mutta sentähden, että sääli\nkadottamaansa lasta. Ja hän lausui: \"Sinä olet ollut oikea nainen,\nanoppi, ja olet vieläkin. Ja Sanna on aivan sinun laisesi: siitä olen\nsanomattoman onnellinen!... Sinä tulet usein meille näkemään Sannaa ja\nlapsia.\"\n\nSamassa tuli Sanna sisään ja äiti kiiruhti pois.\n\n\"Mitä äiti itki?\" kysyi Sanna huolissaan.\n\nKlaus Baas selitti: \"Hän suree, kun sinä nyt pääset vaimoksi ja saat\npitää lapsia sylissäsi, mikä häneltä on mennyttä.\"\n\nSilloin Sanna painautui jäykästi hänen kainaloonsa ja sanoi: \"Sinä\nihmettelet minua nyt... Kas, sellainen äiti minulla on! Minä voin\nymmärtää sen hyvin, ja... usko pois, sillä tavalla käy vielä\nminullekin!\" Sitten hän suoristi hiukan vartaloansa ja kietoi molemmat\nkätensä Klaus Baasin ympärille ja sanoi hänelle oikealla suoralla\nHampurin tavalla, katsoen häntä iloisesti silmiin: \"Mutta onpa hyvä,\nettä nyt päästiin näin pitkälle!\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nLiike kohosi kukoistukseen. Se oli niitä aikoja, jolloin yhdistyneen\nkansakunnan voima leveni kuin oivan puun oksat, joka on huonosta\nvarjopaikasta siirretty aurinkoiselle rinteelle, hyvään multaan. Nuorta\nliikemiestä virtasi Hampurista kaikkeen maailmaan, Englantiin, Kiinaan\nja Etelä-Amerikkaan, tarjoten tuotteita ja toimittaen kotimaahan yhä\nuusia ja uusia tehtäviä. Näiden vaatimusten rohkaisemana pikku\ntehtailija perusti työpajan toisensa viereen, rakensi ahjon ahjon\njälkeen ja pystytti kangaspuita kiireen kaupalla; ja lakeuksien liika\nväestö -- ja valitettavasti enemmänkin kuin liika -- riensi noihin\nlaajennettuihin tehtaihin, lähtemättä enää valtameren toiselle puolle.\nSiihen aikaan juuri Holsteinin, Hannoverin ja Mecklenburgin asukkaat,\njotka ennen vuosikymmeniä olivat sadoin tuhansin siirtyneet Amerikkaan,\nkiiruhtivat nyt Hampuriin ja muuttivat vanhaa isoa kaupunkia ympäröivät\npuutarhat ja niityt ja vehnäpellot valtaviksi katuverkoiksi. Se oli\naikaa, jolloin matruusit, purjehdittuaan jonkun vuoden suurilla\npurjelaivoilla Etelämerellä ja palatessaan Sydneystä ja Amerikan\nlänsirannalta, olivat vähällä eksyä kotikaupungin uusien\nsatamalammikkojen ja laiturien sokkeloissa. Jolloin merentakaisissa\nliikkeissä palvelevat virkailijat, kun vuosikymmenien päästä palasivat\nsiirtolasta kotimaahan, liikkeensä emäkaupunkia näkemään ja nauttimaan\nkerta vielä Saksan iloisesta elämästä, vallan ällistyivät ihanaa\nAlsteria kiertäessään ja nähdessään sen ympärille kohonneet\nsuuremmoiset rakennukset ja Jungfernstiegillä juhla-aattoina vierivät\nmahdottomat ihmisvirrat.\n\nReipas mies, Klaus Baas, toi uutta yritteliäisyyttä ja uusia\nsuunnitelmia H.C. Eschenin jo hieman veltosti ja epävarmasti johdettuun\nliikkeesen, jonka osakkaaksi hän oli päässyt. Hänen voimakkaat\naistihalunsa oli nyt terve, hellä vaimo tyydyttänyt; hän oli vanhaa\ntalonpoikaissukua, jonka parhaita avuja olivat aina olleet suuri\ntyöhalu ja luotettavuus: samasta lähteestä oli hän saanut myös hyvät\noveluuden lahjat. Ja sitä paitsi hän himoitsi nyt tuimaa ponnistusta,\nkuin hyvä hevonen, joka on kaiken talvea saanut seista toimetonna\ntallissansa.\n\nMuudan entinen kelpo tuttu pyysi Klaus Baasilta suositusta päästäkseen\njohonkin suureen kauppahuoneesen, jolla oli konttori Itä-Aasiassa. Mies\noli Lybeckistä kotoisin ja erään vanhan kauppahuoneen tuleva perijä,\nmutta hänen isänsä konttori, joka oli jo pari sataa vuotta välittänyt\nliikettä Riikaan ja Pietariin, tuntui hänestä liian ahtaalta. Hänpä\ntahtoi levittää ikivanhan Hansan maineen kauas Kiinan keltaiselle\nmerelle, -- niin paljon oli maailma entisestään laajentunut, -- ja\nsiirtyä Shanghaihin, yrittää siellä ammattia itsenäisesti. Heti tämän\npyynnön kuultuansa alkoi Klaus Baas houkutella lankoaan, saaden hänet\nviimein taipumaan siihen, että heidän liikkeensä perusti haaraosaston\nShanghaihin ja sen hoitajaksi otettiin tuo Lybeckin nuorukainen. Klaus\nBaas hankki tarvittavan pääoman ja yritystä ajettiin tarmolla ja\ntoimella. Nuori lybeckiläinen oli pystyvä ja kunnianhimoinen mies, ja\nkun hänen tukenansa oli vielä vahva pääoma ja Klaus Baasin suuri\nkokemus, niin hän työskenteli oivalla menestyksellä. Siihen aikaan\nalkoi Sisä-Kiina juuri tarvita melkein kaikellaisia kultuurituotteita,\nja niinpä nyt H.C. Eschenin konttorin näytehuone oli täynnä moninaisia\nkiinalaisille valmistettuja kutomo- ja metalliteollisuuden uutuuksia ja\nkemikalioita ja väriaineksia, niin ettei olisi luullut olevansa\nHampurissa, vaan jossakin Jangtsen storessa. Ja pian paisui Shanghain\nhaaraosasto aivan yhtä merkittäväksi kuin päähuonekin.\n\nUsein harmitti Klaus Baasia langon huono yritteliäisyys ja vielä\nuseammin hänen velttoutensa: hän lähti näet tuon tuostakin konttorista\nliian aikaisin tai ei siellä käynytkään. Lanko oli silloin ottanut\nhaluttomasti ja vastenmielisesti tämän uuden ja valppaan miehen\nliikkeesen osakkaaksi; mutta kun hän nyt näki hänen istuvan aina\nkirjoituspöydän ääressä ja hoitavan hänen asioitansa, niin hän löi itse\ntyönsä leikiksi, ollen huikenteleva luonteeltansa. Hänellä oli\nsuurkaupunkilaisen tavallinen taipumus: kuitata pilalla, joko\nsattuvalla tai kömpelöllä, sekä roskaisilla sutkauksilla kaikki\nkuulemansa ja näkemänsä tapaukset, koskivat ne sitten kauppaa,\npolitiikkaa tai ihmisiä, urheilua tai taidetta. Ja siitä johtui, ettei\nhän jaksanut syventyä tutkimaan mitään asiaa perinpohjin, oli se miten\nvakava tahansa. Hän oli innostunut kaikista taiteista, etenkin\nmaalauksesta ja pronssiveistoksista, jos ne nimittäin olivat Parisista\nkotoisin. Sinne hän matkustikin vaimoineen joka vuosi ja vietti siellä\nmonet viikot pintapuolisissa taiteen tutkimuksissa ja suunsoitossa.\nMutta oikeana tarkoituksena oli nautiskella hienon kultuurin humusta ja\nylellisyydestä -- ja siellä kelpasi rouvan komeilla elegantimmissa\npuvuissa kuin kelpo hampurilaisen kauppiaan vaimon sopii käyttää.\n\nKlaus Baas oli yhä kiinni talonpoikaisessa maaperässä ja hän ositteli\nelämänsä, niinkuin kaikki suurpiirteiset ja lujat luonteet, kolmeen,\nneljään suureen tehtävään: oma liike, perhe, matka straiteille, kuolema\n-- tai jotenkin siihen tapaan. Ja hän piti, yksipuolisesti kyllä,\nkaikkea taiteen taituroimista ja matkustelemista joutavana lapsetteluna\nja laiskoitteluna -- ja kun työ tarvitsi, suorastaan kelvottomuutena.\nHän ilmaisi langolle huolensa: luotto, jota kasvava liike vaati, oli\nsupistuvaan sukuomaisuuteen nähden vielä aivan liian suuri, joten\ntukalain olojen sattuessa voitaisiin helposti taas joutua äsken\nvältettyyn vaaraan. Ja hän kehoitti häntä säästäväisyyteen taloudessa\nja lisäämään sillä tavoin omaisuuttaan, niinkuin hän itsekin oli tehnyt\nja teki paraikaa. Mutta lanko vakuutti toiminimen luoton olevan\ntyydyttävästi vakiintuneen -- ja että suvun vanha arvo vaati ulkonaista\nkomeutta. Kuitenkaan ei hän tahtonut olla neuvoa onkeensa ottamatta;\nmutta hän itse ja etenkin hänen vaimonsa pitivät kyllä huolen siitä,\nettei entinen levoton ja tuhlaava elämäntapa parantunut.\n\nKlaus Baas asui Sannan kanssa pienessä talossa Blankenesen rinteellä.\nHeillä oli matalanlaisista ikkunoistaan näköalana kappale Elbeäkin,\njoka kimalsi pienen kukkatarhan takaa ja vanhan latvaleikon lehmuksen\nvieritse. Heillä oli seurapiiriä sangen vähän: Klaus Baas oli\njäykänlainen ja kuivakiskoinen kuin ainakin mies, joka on kohonnut\nhalvasta kodista ja saanut niukemman koulusivistyksen kuin ympäristö;\njoskus hän lausui tuttavain kesken hieman moukkamaisia ja kolkkojakin\nmielipiteitä, joita Sanna \"sanoi Heisterbergin puheiksi.\" Jonkun kerran\nhe kävivät sen ijäkkään parin luona, jonka dielessä he olivat toisensa\ntavanneet; ja siellä he taas tulivat erään nuoren avioparin ystäviksi,\njoita viehätti Klaus Baasin suorasukaisuus ja välistä esiin murtautuva\nhiomaton voima ja hänen vaimonsa raikkaus ja hienous, vaikka he itse\nolivatkin vanhaa, korkeaa sukua. Muuten oli Sannan seuralaisena hänen\näitinsä ja Klaus Baasin hänen liikeystävänsä.\n\nSanna iloitsi suuresti avioelämän uutuuksista ja hyöri hyvin tottuneena\ntalousaskareissa ja toimiskeli varmana ja ajattelevaisena ja\ntyytyväisenä pienessä kodissa. Hän oli ensin ivaillut miestään: kuinka\nviihtyy niin mahtaileva ja komeaniminen mies sellaisessa vähäpätöisessä\nkodissa ja vaatii vaimoansa tyytymään niin vähiin ja yksinkertaisiin\nhuonekaluihin kuin he ostivat? Ja Sanna suuttuikin, kun Klaus Baas ei\nollut milläänkään, kun hän kertoi, miten paljon mukavampaa niillä ja\nniillä oli, tai kun Klaus Baas tuomitsi niin monet elämän pyyteet\nkerrassa turhiksi tai lapsellisiksi ja puhui joskus tylysti ja\nhalveksivasti hänen veljestäänkin -- ja ei ymmärtänyt yhtään\nEberhard-enoa. Mutta kun Klaus Baas silloin selitti hänelle uudestaan,\nettä liikkeen asema ei ole vielä läheskään vaaraton ja että heidän oli\nsäästettävä lisätäkseen liikepääomaa ja koottava omaisuutta vanhuuden\nja lasten varalle, niin Sannassa voitti jälleen oikea hampurilainen\nyritteliäisyys ja sitkeys, sen paraiden sukujen ominaisuudet, ja hän\nsäästi minkä paikat kesti: ompeli itse puseronsa ja hameensa ja odotti\nsuurten liikkeiden loppuunmyyntejä, harkitsi palvelijansa kanssa\ntotisesti talousasioista ja näytti olevansa sangen älykäs ihminen, joka\ntiesi vetää miehensä kanssa yhtä köyttä.\n\nSeurahyörinässä ei heillä ollutkaan paljon tekemistä, kun Sanna piankin\ntuli raskaaksi. Hän kesti tämän tilansa mielellään ja hauskasti, --\n\"hyvän tarkoituksen vuoksi\", hän sanoi.\n\nKun Klaus Baas kerran vähän ennen lapsen syntymistä tuli kotiin, näki\nhän Sannan istuvan sohvan kulmassa tyynyjen välissä niinkuin ennen\nDoris Rotermundin -- jotain kirjaa lukien. Sanna ojensi hänelle kätensä\nluomatta silmiään kirjasta ja sanomatta mitään. Silloin väänsi Klaus\nBaas tapansa mukaan kovasti hänen kättänsä, nähdäkseen hänen olkapäänsä\nkauniit liikkeet, mutta Sanna sanoi nyt totisesti: \"Älä häiritse,\nKlaus, minä luen Shakespearen kuningasdraamoja.\"\n\nKlaus Baas hämmästyi, ja istahti hänen viereensä ja tempasi kirjan pois\nja vakuutti merkitsevänsä enemmän kuin Shakespeare, ja kietoi kätensä\nvaimon vyötärölle ja kysyi: \"Mikä sinut yhtäkkiä Shakespeareen?\"\n\nSanna oikaisi selkäänsä ja pani kätensä hänen kaulaansa ja vastasi:\n\"Minua peloittaa sittenkin joskus niin... luen rohkaistakseni itseäni.\"\n\n\"Kuningasdraamoilla?\"\n\n\"Niin\", vastasi Sanna. \"Niissä on sellaista suuremmoista ja\nkauhistavaa, niin että itsekin tulee suureksi ja valtavaksi, eikä enää\nsitten peloita.\"\n\nKlaus Baas ihmetteli ja mietti mielessään: Minkähän Holsteinin muijan\npäähän pistäisi viljellä Shakespearen draamoja rohkaistakseen itseään\nsynnytyksessä! Mutta hän kiitteli Sannaansa ja lisäsi: \"No sitten saat\noppia ne vaikka ulkoa; sillä seitsentä lasta vähemmällä et pääse.\"\n\n\"Minä tahdon kuusi\", vastasi Sanna, \"en enempää.\"\n\nLapsi, tuo hartaasti odotettu ja rakkaudella kannettu, syntyi\nverrattain huokeasti ja vaarattomasti ja sitä kasvatettiin hyvin\nhuolellisesti ja ilolla! Sanna sanoi, että lapset ovat \"niin suloisia\",\n\"niin hurmaavia.\" Ne olivat \"sokerin muruja\", ne olivat \"fiksuja\", --\nladellen kaikki tyttö- ja jatko-opistoajan lemmittelysanat. Ja koska\nhän piti niin suuresti lapsista, niin hän luetteli usein: \"Ensin Klaus\nBaas, sitten Shakespeare, sitten... Ei mutta Klaus, pikku lapset ovat\nsentään niin suloisia!\" Ja kuningasdraamat luettiin kolmeen kertaan\nneljän vuoden kuluessa, joten Sanna ei ehtinyt paljon seuroihin!\n\nJa kun hän joskus tuli joko äidin luo tai lankolaan Harvestehudeen\ntaikka jonkun muun sukulaisen perheessä käymään, niin hän torui sitten\njälestä Klaus Baasia: ettei hän ollut puhunut juuri mitään tahi oli\nollut niin hiljainen tai kylmä ja arvosteleva, taikka puhutellut muita\nherroja liian itsetietoisesti ja yläkantaan. Mutta silloin katsoi Klaus\nBaas Sannaa hieman kummastuen ja samalla aivan kylmästi, ja myönsi\nhänen olevan aivan oikeassa, ikäänkuin ivaillakseen: pyh, noita sinun\nherrojasi! Ja hän piti asiaa turhanpäiväisyytenä. Siitä suuttui Sanna\nluonnollisesti yhä enemmän, sillä hän oli muodon ihminen ja tiesi miten\npiti käyttäytyä. Onkohan muuten siinä suhteessa vanhan hampurilaisen\nkauppiassuvun voittanutta? He tuntevat maailman, he tietävät hienot\nmuodot.\n\nKerran syntyi tästä asiasta heidän kesken oikein kiivas sanasota. He\nolivat tulleet juuri kylältä erään serkun luota, joka asui kaupungin\nulkopuolella Winterhudessa, minne siihen aikaan paraikaa rakennettiin\nyhä uusia taloja. Klaus Baas ei ollut tälläkään kertaa esiintynyt\noikein kuin piti, ja hän kyseli nyt Sannalta rauhallisesti ja ikäänkuin\nlautasella tarjoten: \"Pitääkö minun sitten olla sellainen kuin sinun\nserkkusi?... Tai sellainen kuin veljesi?... Olisitko silloin\nonnellisempi? Vai enkö ole hoitanut asioitani kelvollisesti, vaikken\nole surrut teattereista ja pronssipatsaista ja seuraeleganssista? Tahi\nehkä olen ennen kihlausta näytellyt sinulle itseäni maailmanmiehenä ja\nseurasankarina ja siis petkuttanut sinua? Vai sanoinko silloin, että\nminä olen kauppias ja valmistan sinulle turvallisen ja sievän kodin ja\npidän hyvän huolen sinusta ja sinun lapsistasi? Kuinka oli? Muuten,\nmitä minuun tulee: sinä kelpaat minulle sellaisenaan. Oikean vaimon\ntulee olla aistillinen ja siisti ja hyvä. Ja sitä sinä olet. Mutta\njoskus sinulla on tuittupuuskia ja sinä karkaat käsin minun elämän\nohjaksiini. Eikö ne ole kunnossa? Vai kuskaanko naurettavasti? Oletko\nnähnyt kenen kuskille nauravan? Minä olen tehnyt sen horjumattoman ja\nsuuren päätöksen, että pysyn nahkassani! Pysy sinäkin vain hienossa,\nvalkeassa hipiässäsi, Sanna Eschen! Ja sillä hyvä! Mene nyt makaamaan,\nja häpeä!\"\n\nSanna nojaili jäykkänä makuuhuoneen ovenpieleen ja kuunteli\nhievahtamatta ja sanaakaan vastaamatta puolisoaan ja katsoi häneen\nsangen totisena ja silmät suurina. Ja kun Klaus Baas vaikeni, niin\nSanna seisoi vielä hyvän aikaa ja tähysteli häntä yhä sillä tapaa.\nSitten katsoi Klaus Baas häneen kummastellen, ja Sanna kääntyi ja meni\nmakuuhuoneesen.\n\nKlaus Baas kuuli, kuinka hän meni vuoteesen -- ja sitten ei\nhiiskahdusta. Silloin hänkin meni sisään ja asettui levolle.\n\nVähän ajan päästä vaimolle tuli ikävä: nainen tahtoo aina alistua,\nmutta ei lyötynä, vaan voittajana. Ja siksi hän nyt kohotti varovasti\npäätänsä ja nojasi sitä käteensä, ja jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa\nlojuttuansa hän kysyi varovasti: \"Klaus Baas?\" Ja odotti henkeään\npidättäen.\n\nKun Klaus Baas ei ollut tietääkseenkään, niin Sanna tohti jatkaa, ja\nmies kuuli vaimon sanovan hiukan epäröivästi: \"Minä olen joutunut\nmoukalle?\" Ja taas Sanna odotti.\n\nKlaus Baas ei ollut millänsäkään, ja silloin Sanna sanoi: \"Kuinka sinä\nolet noin epäkohtelias vaimollesi.\" Ja taas syvä hiljaisuus.\n\nJa kun ei mitään tullut, niin Sanna: \"Häpeätkö sinä nyt?\"\n\nSilloin purskahti Klaus Baas äänekkääsen nauruun, ja vaikka Sanna\nsähisi kuin hyena, jonka tavat hän oli lapsena eläintarhassa opetellut\n-- heidän lapsensa matkivat jo äitiä, -- niin hän kantoi hänet\nviereensä, ja taipuisana ja leppeänä lepäsi pian vaimo hänen luonaan.\nSillä he rakastivat toisiaan, Sanna miehen tyyneyttä ja kopeutta ja\nmyös sitä että hänen hyökkäyksensä niitä vastaan olivat turhat, -- ja\nKlaus Baas vaimon hyökkäysintoa ja ylpeyttä.\n\nÄitinsä luona kävi Klaus Baas harvoin, sillä Antje Baas oli sanonut\nhänelle jo alunpitäen, että hän täytyy saada olla iltaisin ja pyhäisin\nrauhassa vaimonsa ja lastensa seurassa, touhuttuaan kaiket päivät\nkaupungilla. Silloin oli Klaus Baas vaatinut äitiä ainakin kaksi kertaa\nkuussa pistäytymään heillä, ja äidin täytyi tietysti luvata, --\nvanhetessaan hän oli muutenkin pojalleen jo nöyrä ja alamainen. Ja\nAntje Baas tulikin: yksinkertaisessa, tummanharmaassa puvussa, ohut\nmusta silkkiliina heitettynä päälaelta hartioille niinkuin kotipuolen\nemännillä ennen. Ja hän koetti tulla aina hämärissä, jolloin Klaus Baas\npalasi työstä ja lapset pantiin nukkumaan.\n\nKun Klaus Baas eräänä iltana meni Dammthorin asemalle ja odotteli\nsiellä junaa, niin hän huomasi äitinsäkin seisoskelevan kuin ainakin\nhieman syrjässä, ja katselevan kylmästi, arvostelevasti väkeä, joka\njunaa odotteli. Poika kulki tahallansa kaksi kertaa hänen ohitsensa,\nikäänkuin ei olisi häntä huomannut, ja kummallakin kerralla väistyi\nAntje Baas siivosti taemmaksi ja seisoi ja jatkoi katselemistaan.\nSilloin meni Klaus Baas häntä kohti suoraan ja uhkasi: \"Sinä väistyt\nminua piiloon!\" Antje Baas vastasi pilkallisesti: \"Minä luulin, ettet\ntahtoisi nähdä minua!\" Klaus Baas puristi kovasti hänen kättään ja\nsanoi: \"Vai vielä sinä valehtelet!\"-\"Mene pois nyt, poika\", supatti\nAntje Baas: \"Mitä varten niiden nyt tarvitsee nähdä meitä yhdessä?\"\nMutta Klaus Baas hymyili ja sanoi: \"Tule heti kanssani tai minä\nsuutelen sinua kaikkien nähden!\"\n\nSilloin lähti Antje Baas ja he matkustivat yhdessä Blankeneseen. Siellä\nistuskeli mummo sitten vaieten lastenkamarissa ja katseli ymmärtävin\nsilmin pienokaisten leikkiä ja sekautui heidän hommiinsa ainoastaan,\njos he itse sitä tahtoivat, ja kysyi ylen kohteliaasti Sannalta\nennenkuin teki mitään lasten mieliksi: \"Onko sinusta sopivaa, että\nlapset\" j.n.e. Ja hän ei lausunut ainoaa arvostelevaa sanaa: oliko mikä\nhänestä paikallansa vai ei, ja ei luonut koko huoneistossa silmiään\nmuualle kuin lapsiin. Hiljainen ja hillitty äiti olikin Sannasta niin\nollen oikein tervetullut ja hän sanoi Klaus Baasille usein: \"Sinä olet\ntainnut olla kauhea pippuripussi kun sinua on täytynyt niin hirveästi\npieksää, sillä anoppihan on niin hieno ja hyvä. Mutta sehän on selvä:\nolethan sinä vieläkin tavattoman itsepäinen.\"\n\nKlaus Baas purskahti nauruun ja vastasi: \"Hänen hyvyytensä oli siihen\naikaan hiukan kouraantuntuvaa, ja luulenpa, että juuri sinä olisit\nsaanut häneltä selkään kymmenesti päivässä. Sillä sinä olet niin\ntavattoman itsepäinen.\"\n\nVanhoja tuttuja ei Klaus Baas juuri tavannut eikä heitä kaivannutkaan.\nJoskus hän löi pörssissä tai kadulla kättä jollekulle, jonka oli\ntuntenut ennen Trimbornin aikana tai Intiassa tahi maaseutukaupungissa.\nBlankenesessa tervehti häntä joskus joku ahavoitunut merimies tai hymy\nvälähti jonkun kapteenin rouvan huulilla. -- Pari kertaa vuodessa hän\ntapasi Heini Petersiä. Se taloustarve-agentuuri ei ollut pysynyt\nkauan pystyssä. Sen jälkeen oli Heini Peters vielä kerran ollut\nkonttoristina, mutta se ei käynyt enää oikein päinsä: hän oli liian\nsaamaton ja soitti liiaksi suuta. Nyt hän oli päässyt erääsen\nkunnalliseen toimistoon. Hänellä oli se entinen musta helmatakki, aivan\nkiiltävä ja vaalennut tosin, mutta kovan knallin paikalle, jota hyvällä\nsyyllä sanotaan \"kauppiaan kypäräksi\", oli tullut pehmeä huopahattu,\njoka mieluummin sallii kantajassaan rappeutumisen, jopa merkitseekin\nsitä. Heini Peters puheli tuttavallisesti ja vilkkaasti kuin ennenkin\nsynnyinkaupungista ja entisistä tutuista, joita hän ei voinut unohtaa,\nja uudesta suuresta aikeestaan: oli näet nyt osoitettava kunnioitusta\nmonille haudoille, jotka olivat hänen suuren runoilijansa hautaa\nlähellä. Ja lomaan hän ivaili itseään ja veli Klaus Baasia: \"Minä saan\npalkkaa taalarin päivässä, Klaus! Ajatteles, kokonaisen taalarin! Sinä\nolet toista miestä, Klaus Hinrich. Oikea perhanan poika! Sinä olet\nahma!\"\n\nJa he kävelivät vähän matkaa yhdessä ja erosivat sitten. Eräänä pyhänä\npyysi Klaus Baas häntä luokseen päivälliselle, ja nautti jo etukäteen\nmielessään, mitenkä Sanna pyöristäisi hienoja silmiään kun näkisi tämän\nlierihatun, sillä originellejä ei Sanna juuri sietänyt. Mutta Heini\nPeters ei voinutkaan tulla ja se oli Klaus Baasille paraiksi: hän ei\npiitannut vanhoista tutuistansa, miksi siis Heini Petersistä!\n\nKun Klaus Baas eräänä sateisena päivänä kesäkuussa tuli satamasta,\nmissä oli itse valvonut arvokkaan lähetyksen lastausta, niin\nhän näki Heini Petersin lähestyvän Steinthorilta ja kääntyvän\nGlockengiesserwallille: tavallisessa asussaan, huopahattu takaraivolla\nja vanha, huono sateenvarjo pään päällä. Olalta riippui suuri\nhautaseppele. Klaus Baas tuli uteliaaksi ja tahtoi tietää, mitä se nyt\ntuolla seppeleellä, ja hän riensi luokse ja he löivät kättä.\n\n\"No, minnekäs nyt on meno?\" kysyi Klaus Baas.\n\nHeini Peters viittasi Glockengiesserwallille päin ja vastasi\njuhlallisen vakaana: \"Pyhän Yrjänän hautausmaalle, Klaus! Siellä\nkaivetaan nyt kaikki nurin ja turmellaan hautausmaa, kun sinne tulee\nuusi pääasema. Jätin sentähden äskettäin anomuksen, että saataisiin\nsiirtää suuren runoilijamme lemmitty, joka siellä lepää, haudastansa ja\nviedä Ohlsdorfiin parempaan hautaan. Anomukseeni suostuttiin, Klaus. Ja\nnyt se juhlallinen toimitus on.\"\n\nJa Heini Peters näytti ylen onnelliselta, hänen lempeät ja vilkkaat\nsilmänsä loistivat hellyyttä ja liikutusta. \"Ajatteles\", hän sanoi:\n\"hänen pikkuinen lemmittynsä! Joka oli kymmenen vuotta, koko hänen\nvaivalloisimman aikansa, hänen ainoa uskottunsa ja lähimäisensä! Ainoa,\nmitä runoilijalla tässä maailmassa oli!\"\n\nKlaus Baas aukaisi sateenvarjonsa, sillä ilta muuttui sateiseksi, ja\nvirkkoi hymyillen: \"Ajattelepas jos kaikille naikkosille, mitä\nHampurin kauppiaat ovat pitäneet ja pitävät, tuhlattaisiin moisia\nkohteliaisuuksia! Kaikella kunnioituksella, Heini!\"\n\nMutta Heini Peters huiskautti kärsimättömästi kättään kuin haluten\npyyhkäistä koko Hampurin kauppiaskunnan savuna edestään ja sanoi: \"Älä\nsinä herjaa! Mitä tuollainen tavallinen kahvipussi on? Mitä olet sinä\nsellaisen miehen rinnalla?! Mutta et sinä sitä ymmärrä! Olet lukenut\nhänet kerran, muuta et mitään. Sinä et tunne yhtään hänen kirjainsa\nsielua ja hänen elämänsä sisällisiä värähdyksiä!\"\n\nJa sitten hän kertoi, mitkä vaikeudet hän tässä hommassaan oli\nvoittanut ja että kaksi senaattoriakin tulee juhlatilaisuuteen.\n\"Ajatteles, Klaus\", hän sanoi, \"jos neito parka sen tietäisi! Hampurin\nsenaattoreja hänen haudalleen! Ja kaksi oikein! Ah kuinka hänen\nkirkastettu henkensä riemuinnee tällaisesta kunniasta. Niin, tässä nyt\nmennään yhdessä sinne -- sinähän tulet mukaan, se kestää enintään\npuolen tuntia, -- täyttämään tuota kaunista kunnioituksen työtä: eikä\nkukaan näe sitä meistä päältäpäin! Jospa ihmiset tietäisivät, minne me\nmennään, he pysähtyisivät, he katselisivat, niin, he liittyisivät heti\nseurahamme.\"\n\nKlaus Baas kohautti epäuskoisesti olkapäitänsä. \"Pyh, Heini\", hän\nsanoi. \"Enpä usko! Enimmät näistä ihmisistä sanoisivat: Häh? Runoilija?\nMitä meihin runoilija kuuluu? Ja toiset sanoisivat: Anna kuolleen likan\nmaata rauhassa! Meillä on kyllä työtä elävissä lemmityissä!\"\n\nHeini Peters katsoi häneen epäröiden ja sanoi: \"Niinkö sinä\"... Mutta\nsitten hän rohkaisi luontonsa ja lausui ylevästi: \"Mutta kaikkien\nsuurten vainajain haamut ja ihmissuvun valiot meitä kiittävät ja\nseuraavat hengessä tällä retkellämme.\"\n\nKlaus Baas epäili sitäkin suuresti, mutta ei tahtonut häiritä tunnelmaa\nja piti suunsa kiinni.\n\nNiin he tulivat hautausmaan rappeutuneelle, harmaanvalkealle portille\nja menivät sisään ja astelivat ruohottunutta, kaitaa polkua rauhan\ntarhan vihreään, uneksivaan varjoon, jossa seljapensaat riippuivat\nkauniina luokkeina yli tien ja jasmiini keinutti raskaita,\nkomeanvalkeita kukkiaan, ja kauan sitten rappeutuneilla haudoilla\nhautakivet olivat kallellaan ja melkein tuhatkaunojen ja lemmikkien\nkätkössä. Korkeampia ristejä pitkin kiemurteli jo villiviini tuuheina\nvyyhtinä, ja metriset ja kimalaiset hurisivat ja hörisivät vihannassa\ntarhassa. Siellä täällä uneksi tumma ja vaikeneva lehtikuusi, ja\nsadepisarat ropsahtelivat ruohikkoon, ja joka pisaran äänen erotti.\n\nNyt on samalla paikalla koko pohjoisen Saksan rauhattomin ja meluisin\npaikka: siellä kalisee ja kolisee ja puuskahtetelee ja vinkuu ja\njyrisee, ja siellä viheltää ja hihkuu, maan päällä, maan alla, yötä\npäivää, lakkaamatta.\n\nHe kiersivät leveäksi villiytyneen lehtimajan ympäri, joka salpasi\nheiltä tien, ja tunkeusivat valtavain metsäruusu-pensaikkojen lävitse\nja tulivat pienen, rappeutuneen lautakopin eteen, jonka lahoneisiin\nseiniin tuuheasta ruohikosta kurkottelevat sireenipensaat ja seljat\nkoettelivat nojautua. Kojun ovella istui valkohapsinen ukko äsken\ntervatun kirstun kannella, toisessa kyynäskoukussa lapio, -- toisella\nkädellä hän kohotti viinapulloa ja otti aika kumauksen.\n\nHeini Peters lausui nyt juhlallisesti: \"Vai niin Meyer, olette jo\nehtinyt? Menkäämme siis ja avatkaamme hauta.\"\n\nMutta Meyer käänsi mukavasti peräänsä ja osoitti lapiolla mustunutta ja\nlahoa arkkulaudan kappaletta, jolle oli koottu kourallinen multaa ja\nmuutamia maatuneita luun nikamia, ja sanoi: \"Se on jo tuossa.\"\n\nHeini Petersin kasvot suorastaan venyivät ja silmät tulivat pyöreiksi\nkuin renkaat. \"Hänkö se on?\" hän kysyi. \"Onko se varma, Meyer?\"\n\nUkko kaivoi taskusta piippunysänsä ja painoi tupakkaa koppaan\npeukalollaan ja sanoi: \"Se se on varmaan, numero pitää paikkansa.\nNäyttää olleen pienenläntä, Peters.\"\n\nHeini Peters tuijotti nyt aivan ällistyneenä surkeaan nikamakekoseen:\nlahoneita, ruskeita luita, pari pääkallon sirua, tupsu ruskeaa tuhkaa,\njoku nivelnystyrä ja arkun sälö, seassa multaa, lyhyellä laudan\npätkällä. Sitten hän sai sanat jälleen ja kysäisi: \"Missäs arkku on,\nMeyer?\"\n\nUkko napsahutti piipun varrella arkkua, jolla hän istui.\n\n\"Ja tuohon hän joutuu?\"\n\nUkko nyökkäsi päätänsä.\n\n\"Milloinka tulevat muut herrat, Meyer?\"\n\n\"En tiedä!\" vastasi ukko. \"Ei kai tänne ketään tulekaan, Peters!\"\n\nMutta Heini Peters pudisti päätään. \"Vai -- niin!\" hän hymähti. Ja\ntähysteli sitten taas pientä, maatunutta luukasaa, ja kohosipa taas\ntunnelmansa siiville ja lausui: \"Tuossa on hän!... Herra Jumala, miten\npikkinen se on ollut, Klaus! Miten pikkiriikkinen tyttö parka!... Tuo\ntuossa antoi hänelle, pitkälle, kulmikkaalle miehelle, lempeä, kun hän\nköyhänä ja tuntematonna eli täällä meidän seassamme, ja ravitsikin\nhäntä monta kertaa, sillä nälkäkin häntä ahdisti. Yksikään ainoa koko\nsuuressa kaupungissa ei ollut hänelle ystävällinen; yksikään ainoa ei\nantanut hänelle rakkautta ja leipää, paitsi tämä vanhahtava, pieni\nompelijatar parka: siksi runoniekka pysyikin hänen luonaan. Hän olisi\nvarmaan mielellään ottanut hienomman ja kauniimman naisen, Klaus; sillä\nhän oli suuri, kaunis mies, vaikk'eivät hänen vaatteensa olleetkaan\nhienot, ja hänellä oli ylpeä, hieno maku. Ah, Klaus, mitä tunsikaan tuo\npieni, älykäs nainen silloin, kun hän eräänä päivänä kohtaa runoniekan\njossakin kadulla, kohtaa ehkä tuolla Glockengiesserwallilla, ehkä\njonkun talon portaissa, ehkä hänen isänsä verstaassa, kohtaa tuon\nsuuren, villin, hurjan hengen! Tämä ei ollut mikään vaatimaton vieras,\ntämä, joka lepäsi hänen kamarinsa pikku sohvalla ja joi kahvia hänen\nkanssaan... Entä kun neito synnytti hänelle lapsia! Runoniekka ei ollut\npaikalla, kun hän synnytti lapsia hänelle, ei ollut paikalla silloin,\nkun hän ne lapset laski ruumisarkkuihin. Runoilija saattoi silloin elää\nvieraissa maissa, elää kaikessa köyhyydessään, kovuudessaan ja\nmerkillisyydessään iloiten ja hullunkurisen vallatonna, hän saattoi,\nollen jo maailmassa hiukan koteutuneempi, iloita muustakin kuin tästä\nnuoresta neidosta. Mutta kun hän milloin asettui pöytänsä ääreen,\nkirjoittamaan tuolle pienelle ihmislapselle... katso, tuolle pienelle\nihmislapselle tuossa, niin silloin hän kirjoitti kauheita ja kiduttavia\nja pistäviä kirjeitä! Holofernes, joka rääkkää pientä ompeluneitiä! Ja\nne kirjeet olivat lopulta niin kauheita, että muudan runoilijan ystävä\npoltti ne sitten, etteivät ne turmelisi hänen omaa kuvaansa, suuren\nrunoniekan kuvaa! Väärennystä, Klaus, valhetta ja väärennystä! Ihmiset\ntäytyy hyväksyä sellaisinaan! Maailman suuria henkiä täytyy sääliä ja\nsurkutella ja ihailla, mutta moittia samallaikaa. Ah ylevä, hullu\nrunoilija! Ah sitä runoilijaolemuksen hurjuutta! Yli-ylpeää vanhaa\nAatamia porvarillisessa maailmassa! Ja ah sinua, sinä hänen pieni\nrakastettunsa! Ja ah Jumala, Klaus Baas, kuinka pöyristävän kirjava on\nelämä!... Ja muistapas: ellei hän ansaitsisi muistomerkkiä jo sen\nvuoksi, että hän oli hänen lemmittynsä ja hänen nälkänsä sammuttaja,\nniin voisi hänelle pystyttää merkin jo pelkästään kiitollisuuden\nosoitteena kaikille lukemattomille herttaisille naisille, jotka me\nmiehet valtaamme, siksi että heitä tarvitsemme... Mutta miksei tänne\ntule niin elävää sielua, Meyer? Minä luulin, että tänne tulisi kaksi\nsenaattoria?\"\n\nUkko kohotti säälien piippuaan: \"En tiedä, Peters.\"\n\nKlaus Baas keikahutti olkapäitään sateenvarjonsa alla. \"Sanoit, ettei\nedes runoniekka hänestä välittänyt. Kuinka voit vaatia, että jokin\nsenaattori sitten hänestä välittäisi.\"\n\nHeini Peters rupesi murheissaan kyykkysilleen pienen nikamakasan\nääreen, jota sade huuhtoi, ja löysi lyhyen, kohtalaisen valkean\nnikaman, oikean käden sormiluun, ja pyyhki sen märässä ruohossa ja\npisti liivintaskuunsa. Ja sitten hän sanoi sortuneella äänellä: \"Minä\nlasken hänet itse arkkuun. Siirtykää vähän pois, Meyer! Minä tahdon sen\ntehdä itse, aivan yksin.\"\n\nUkko nousi nyt arkun kannelta ja siirtyi rappeutuneen kopin ovelle,\nvanhalle arkunaluspukille, ja kallisti taas kulauksen putelista ja\nkatsoi rauhallisena toimitusta. Ja Klaus Baas suojeli sateenvarjolla\nluunkerääjää sateelta.\n\nKun sitten joka muru oli kirstuun pantu, niin Heini Peters ja ukko\nkantoivat kirstun portille, missä jo ruumisvaunut odottivat. Kirstu\nnostettiin lavalle ja Heini Peters kapusi itse jälestä kirstun viereen\nvaunukatoksen alle, suojaan sateelta. \"Vieläkin on yksi meidän\nrunoilijamme nuori sukulainen elossa\", hän jatkoi, \"aivan hänen\nvertansa. Hän on matruusi ja toistaiseksi hieman karkea ja raaka, mutta\nminä käyn usein hänen puheillansa ja uskon saavani vielä hänet\nparantumaan... Tämä neito saa Ohlsdorfissa hurmaavan paikan, ja myös\nhautapatsaan kun aika ehtii, Klaus! Ensi pyhänä minä menen sinne\nystävättäreni kanssa, hän on suloinen neitonen, Klaus!\"\n\nJa samassa Heini Peters tuli ajatelleeksi kummallista istuinpaikkaansa\nja haihattelevia ajatuksiaan, ja hän alkoi nauraa hikertää: \"Minä olin\nkuvitellut tätä juhlaa hieman toisellaiseksi, Klaus! Senaattoreja,\nvaunuja, lakeijoja!\"... Ja hän nauraa hihitteli merkillisesti.\n\nKlaus Baas pudisti paheksuen päätänsä: \"Kummallinen pylväspyhimys olet,\nHeini Peters! Kuinka voi ihminen toisten tähden, -- ja kuolleitten,\nolemattomien, -- unohtaa itsensä, oman elämänsä? Lyönpä vetoa, että\nolet vielä itse maksanut näiden komistusten kustannukset! Sinusta ei\ntule mitään, Heini!\"\n\nTästä äkillisestä, hiukan epähienosta hyökkäyksestä Heini Peters\npunastui hyökkääjän puolesta! Ja hän sanoi arasti, hämillänsä: \"Niin...\nkyllä minä olen koko ikäni vähän liiaksi fantiseerannut, Klaus, ja olen\npettynyt usein, mutta minä olen ollut kuitenkin niin onnellinen ja\ntuottanut monelle ihmiselle iloa, ja näyttänyt monelle, mikä on\nmaailmassa suurta ja hyvää.\" Ja sitten hän sanoi jo itsetietoisemmin:\n\"Eikä raamatussa kielletä missään kohti fantiseeraamasta, Klaus, siellä\nsanotaan vain, ettei pidä tehdä niin paljon laskelmia. 'Silloin vei\nperkele hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman\nvaltakunnat ja niiden kunnian'.\"\n\n\"Oh, miesparka!\" sanoi Klaus Baas, ymmärtämättä häntä ollenkaan,\n\"nythän sitä tulee taas kuin paistetusta lampaan päästä! Suoriupa jo\nmatkalle!\"\n\nHeini Peters aikoi selittää tarkemmin ajatustaan, mutta hän oli liian\narka ja nöyrä, ja sanoi lempeästi ja hämillään hymyillen ainoastaan\nvanhan lauselmansa: \"Sinä olet ahma, Klaus Hinrich! No antaa mennä\nsitten, kuski! Hyvä olit, kun viitsit tänne pistäytyä, Klaus.\"\n\nJa ruumisvaunut vierivät pois.\n\nKlaus Baas tuli kotiin ja kertoi Sannalle vuoroin päätään pudistaen ja\nvuoroin nauraen, mitä kummaa hän oli nähnyt. Ja Sanna kummasteli,\nkuinka Klaus Baas oli niin suuresti kiintynyt moista muistelemaan --\nitse hän kyllä tunsi, että siinä piili jotain liikuttavaa ja kaunista\n-- ja hän ajatteli samalla hyvillänsä ja harmissaan: Hänen sielussaan\non soppia, joita minä en tunne vähääkään vielä. Eihän Klaus muuten\nvälitä muusta kuin työstä... työstä -- ja minusta ja lapsista.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKlaus Baas valvoi ja vartioi. Hän ei ollut enää oikein entisellä\ntolalla. Mikään ei hänessä \"langennut luonnostaan\", niinkuin kolmannen,\nneljännen polven ihmisissä, jotka ovat tottuneet samoihin olosuhteihin.\nHänelle ilmestyi kaikki taas uutena ja hän hämmästyi ja ällistyi\nympäristöänsä. Konttorihuoneistoa ja hienoa lankoa, joka pysyi hänelle\naivan vieraana, pörssissä käyntejä ja sikäläisiä tuttavia; pikku\ntaloaan Elben rannalla, joka oli nyt hänen omansa, ja elämänhaluista,\nkomeaa vaimoansa, sekä kauniita lapsiaan keveissä, sievissä vaatteissa:\nkaikki, kaikki oli hänen salaisen ihmettelynsä syynä ja ylpeyden,\nitsetunnon aiheena ja uuteen ylpeyteen kiihoittajana! Hän Klaus Baas,\noli tuon kaiken hankkinut omalla tarmollaan! -- Mitä olenkaan saanut\naikaan! hän ajatteli. Ja saan vielä enemmän! Varallisuutta on\nhankittava lisää; ja sen kera luottoa; ja sen kautta valtaa!\n\nSannan mielestä hän touhusi aivan liiaksi eikä jättänyt kylliksi aikaa\nvaimon ja lasten osalle: \"Sinun pitäisi päästä yhä vaan Venäjän\nkeisariksi\", hän sutkahutti, \"aivan kuin ennen pikku poikana kirkon\npuistikossa! Sinä huomaat liian vähän meitä ja muita ihmisiä ja ennen\nkaikkea itseäsi.\"\n\nNuo sanat herättivät levottomuutta Klaus Baasin rinnassa, sillä hän\ntunsi itsekin, että ne olivat tosia. Mutta hän ei tahtonut tuntea vielä\nniitä kyllin selvästi. Hän oli näet taas uusissa, huimissa\nliiketouhuissa, -- niitä miehiä, jotka noista ajoista meidän päiviimme\novat panneet väkivasarat tässä maassa paukkumaan ja sukkulat\nsuikkamaan, ja sellaisia oli paljon nuoressa, alottelevassa\nkansassamme, noita, jotka ovat tarmolla ja työnhimolla kohonneet\npohjakerroksista ja hankkivat nyt heimolle työtä ja kultaa, ja\nahkeroivat pyhät ja aret hillittömän työintoisina ja keksivät\nsuunnitelmia pyrkimyksiään toteuttaakseen ja toteuttavat ne sitkeästi\nja salaisen viisaasti, pyrkimättä lepoon, voittaakseen arvoa, valtaa!\n\nKun Shanghain haaraliike oli jo vuosikausia osoittanut keskeymätöntä ja\ntasaista kasvua, syntyi eräänä kesänä sen ja Hampurissa olevain\njohtomiesten välillä innokas kirjevaihto, koska näet eräät\nselvänäköiset miehet olivat huomanneet, että kaukaisessa Idässä\nkulettiin taas sotaa kohti. Nuoren lybeckiläisen pyrkimykseksi tuli nyt\npäästä välittämään entistä suuremmassa määrässä Kiinaan eräitä\ntarveaineita, joita H.C. Eschen tosin nytkin sinne välitti, mutta joita\nsodan tullen tarvittaisiin mahdottomat määrät ja joita täytyisi olla\nvarmasti ja nopeasti saatavissa. Siihen liikeyritykseen oli H.C. Eschen\nhalukas ryhtymään lybeckiläisen kanssa; ja yrityksen pulma ja\nuhkaheitto oli siinä, ettei saanut erehtyä yhtään sodan puhkeamisen\nsuhteen eikä liiaksi sen puhkemisajasta.\n\nArthur Eschen näki tuon kirjevaihdon ja hyväksyi suunnitelman, mutta ei\ntukenut sitä neuvoillaan eikä omalla työllään. Hän oli huvennut yhä\nenemmän pintapuolisiksi sanasutkauksiksi ja sekautunut rauhattomaan\nseuraelämään, hänen pöydällään oli entistä runsaammat tukut kirjeitä\nklubeilta ja taidekaupoilta ja vastauksia niille. Ja kun Klaus Baas\nkoetti vetää häntä lähemmäksi liikettä, niin hän sai katsella\nkummissaan joko välinpitämättömiin tai levottomiin silmiin. Hän\nvalitteli siitä Sannalle ja sanoi: \"Minä en tiedä, mikä sinun veljeäsi\noikein vaivaa. Siihen olen kyllä jo tottunut, ettei hän tee työtä, enkä\nsiis enää sitä kummastele; mutta minusta tuntuu, kuin eivät hänen\nneronleimauksensa tulisi enää hänen suustaan yhtä kerkeästi kuin ennen.\nJa siitä olen huolissani. Toivottavasti hän ei tee tyhmyyksiä!\"\n\nMutta Sanna kohautti olkapäitään ja nipisti suunsa suppuun. Tämä oli\nheidän suhteensa arka paikka, josta he joutuivat helposti lausumaan\neriäviä mielipiteitä. Sanna nureksi salaisesti sitä, että ei Klaus muka\nymmärtänyt sellaisia ihmisiä kuin hänen veljensä ja teki muka\nsellaisille vääryyttä.\n\nMutta kun mies kerrankin alkoi taas samaa asiaa, niin sanoi Sanna:\n\"Aioin siitä jo pari päivää sitten puhua sinulle. Arthurin Lissy kävi\nnäet täällä kaksi viikkoa sitten, ja pistäysi eilen taas ja kertoi, --\nniinkuin hänellä on tapa, minkä mitäkin Parisista, ja mistä kaikesta\nliekin, ostoksistaan ja hienouksistaan ja aikeistaan. Ja kun minä\nsilloin sivumennen sanoin hänelle, että sehän maksaa hirveästi, ja\nsanoin, miten paljon me olemme saaneet säästöön, niin että pieni\nomaisuutemme on nyt kymmenessä vuodessa kasvanut yli kolmenkertaisen,\nvaikka meillä onkin neljä lasta, kun taas he, vaikka ovat lapsettomia,\neivät ole saaneet menoista jäämään taalarin puoliskoakaan, -- niin\nsilloin hän tuumi, -- ja näytti hyvin levottomalta ja koetti varmaankin\ntutkia, oliko minulla mitä salatarkoituksia, -- että liikehän on\naina tuottanut niin hyvin, ja vaikka viime kuussa olikin ollut\ntaka-askel...\"\n\nKlaus Baas häpsähti ja sanoi: \"Mitä? Taka-askel... viime kuussa? Mikä\ntaka-askel? Sehän on järjetöntä!... Taka-askel?... Hän kai tarkoitti:\nharhayritys! Liike-erehdys?!... Tämä haiskahtaa kirotun pahasti\nkeinottelulta, Sanna! Harhayritys?!... Jaha... tina on laskenut\nhinnoissa! Niin, niin, se tina! Vai niin! Nähtävästikin on rakas\nvelimiehesi mennyt selkäni takana nahkaansa kaupittelemaan!... Mutta\ntietysti omaa nahkaansa!\"\n\nSanna suuttui ja puolusteli: \"Minusta sinä teet väärin... heti sillä\ntavalla, pilkallisesti: rakas velimiehesi!\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Klaus Baas kummastuneena. \"Mutta ylimalkaan,\nsinä käännyt liiaksi ja heti paikalla aina hänen puolelleen, Sanna!...\nNo, yhdentekevä: kysynpä häneltä itseltänsä! Siitä ammatista minä häntä\nkiellän! Paitsi että sellainen on yleensäkin uskallettua ja epävarmaa,\nsinun veljesi ei sellaisessa onnistu. En tiedä oikein, mistä se johtuu;\nvarmaankin siihen vaaditaan miehen kourausta, tyyneyttä, ehkä Luojan\narmoa. Mutta mitäpä siitä! Tiedän vain: hän ei keinottelussa menesty!\nMinä en siedä ajatella: Arthur ja Lissy Eschen köyhinä! Mutta mitä se\nkuuluu minuun. Sanon vaan, että joko minun täytyy saada olla kelpo\nliikemiehen toverina tai hankin itselleni uuden osakkaan.\"\n\nJa seuraavana aamuna Klaus Baas sanoi Arthur Eschenille suoraan eiliset\nepäilyksensä. Arthur Eschen puraisi huultaan ja tunnustikin\nkeinotelleensa, maksaakseen suuria talouskustannuksia. Ja seuraus oli\nse, että hän menetti noin 40,000 markkaa. Nyt syntyi lyhyt, kova\nsananvaihto, joka päättyi siten, että Arthur Eschen läksi kalpeana ulos\nkonttorista ja sanoi, että kaiken sen tähden, mitä lanko oli syytänyt\nhänelle vasten kasvoja, hän ei nähtävästi enää voisi olla yksissä hänen\nkanssaan. Ja hän pysyi sitten monta päivää poissa konttorista, mutta\npalasi sinne viimein ja työskenteli nyt jonkun aikaa hiukan ahkerammin\nja säntillisemmin.\n\nMutta tämän paljastuksen jälkeen oli Klaus Baasin luottamus lankoon\nmennyttä. Hän tunsi nyt selvästi, että Arthur Escheniin oli piintynyt\nauttamattomasti liian mukava, veltto ja rauhaton elämäntapa ja sen\nmukaiset ajatukset ja anteeksiantamaton heikkous vaimoaan kohtaan.\nMuutosta ei tarvinnut toivoakaan! Arthur Eschenin ja hänen vaimonsa\nkasvavat elämän vaatimukset johtaisivat varmaan miehen uudestaan\nsamallaiseen kiusaukseen: peittämään vajausta keinottelulla. Sitäpaitsi\nei liikkeen omaisuus pääsisi koskaan kelpo tavalla kohoamaan, jos\nliikkeessä oli niin ylellinen osakas. Sentähden mietiskeli Klaus Baas\njo selvää eroa ja mistä saisi kelvollisen, pääoman puolesta pystyvän\nuuden miehen osakkaakseen; tahi ajatteli liittyä osakkaana johonkin\ntoiseen liikkeesen.\n\nTätä pulmallista asiaa mietiskellessään hän kuuli sattumoisin kerran\npörssissä, että erään suuren shanghailaisen firman nuori, kolmas osakas\noli ankarassa taudissa ja huhun mukaan lähetetty kuolemaan Rivieralle.\nJa silloin pälkähti heti hänen päähänsä oiva ajatus: eikö hän pääsisi\njollakin tavoin osakkaaksi siihen liikkeesen? Olihan hänellä suhteita\nShanghaissa, joita monilla pyrkijöillä ei ollut, ja olipa hän vuosia\nsitten huomannut, että liikkeen vanhin päällikkö, herra Hasse, oli\nhänelle hyvin suosiollinen. Firma ei voisi tulla kauan toimeen ilman\nkolmatta päällikköänsä, vaan olisi täytettävä aukko rintamassa. Sillä\noli tiettävästi siksi suuret pääomat, että se saattoi tyytyä pelkästään\npystyvään mieheen, tarvitsematta tavoitella hyvin suurten pääomain\nsijoittajaa. Hän piti tosin liikkeen laajuuteen nähden haavettaan\ntoteuttamatonna, olipa kiukuissaan Arthur Eschenille, joka oli\npakottanut hänet niin epävarmoja tuumia ja rauhattomia toiveita\najattelemaan, vaikka ne suunnitelmat johtuivatkin hänen omasta\nyritteliäisyydestään. Ja hän päätti nyt varovaisesti koetella; ennen\nkaikkea oli hänen ensin tarpeellista tutustua henkilökohtaisesti herra\nHasseen, paremmin kuin pikimiltään pörssissä saattoi. Niin ollen hän\npyysi kälynsä Lissyn kutsumaan tuon shanghailaisen liikkeen vanhimman\npäällikön kerran illallisille Arthur Eschenin luo, -- sanoen tekosyyksi\nhaluavansa muka urkkia kekkeritilaisuudessa herra Hasselta, joka oli\nkälylle kaukaista sukua, mitä hän arveli Idän sodasta: puhkeisiko se\nvai ei. Kun hän sitten olisi päässyt tutunomaisemmaksi herra Hassen\nkanssa, ja jos sotakeinottelukin sitten näyttäisi sujuvan, niin ehkäpä\nhän tarjoutuisi.\n\nSanna oli hyvillään, kun pääsi kerrankin vähän kotoansa Blankenesesta,\njosta ei ollut liikkunut missään koko kesänä. Ja hän vaati Klaus\nBaasilta varman lupauksen, että hän tulee illatsuihin oikeaan aikaan.\nJa jätti sitten hänet kaupungille, ja meni itse kotiin varustamaan\nkuntoon juhlapukuaan.\n\nIllalla pimeän tullen -- oltiin syyskuussa -- lähti Klaus Baas\nkonttorista mennäkseen Harvestehudeen, ja muisti silloin, että hänen\nolisi ostettava jotakin esikoiselleen, joka parin päivän päästä täytti\nkaksitoista vuotta. Muuten oli Sanna tavallisesti pitänyt huolen\nlahjoista, sanoen, että Klaus ei muka ymmärtänyt sellaisia asioita, --\nhän, liikemies! Mutta Sannallahan oli tapana anastella noin muitta\nmutkitta silloin tällöin tehtäviä. Vaan nytpä Klaus Baas tahtoikin\nnäyttää, eikö hän ymmärtänyt. Hän aikoi muuttaa oikein aistikkaalla\nlahjalla vaimonsa ja vanhimman tyttärensä väärän mielipiteen! Sodan\ntoivolla hän kai voi sallia pienen turhamaisen lisämenon! Ja hän lähti\nNeuenwallille ja tähysteli siellä valaistuja puotien akkunoita, mutta\njoutui heti kahden vaiheelle. Sanna saattoi surkeilematta ja\ntunnonvaivatta antaa mennä satasen kapineesta, jota ei tarvittu\nollenkaan ja joka oli turha koru; mutta hän ei voinut eikä luultavasti\nsitä oppisikaan. Hän tuli jo kärsimättömäksi. Mutta silloin hän joutui\nerään äskettäin perustetun taidekaupan luo ja silmäili näyteakkunaan.\nSiinä oli pienessä, sirossa pahvirasiassa muun muassa eräs vanhasta\nhopeasta taottu solki, joka soveltuisi varmaankin hänen nuoren\ntyttärensä vyötärölle. Hänen täytyi hiukan kumartua, sillä silmät eivät\nolleet enää neljänviidettä vanhalla yhtä tarkat kuin kolmetoista vuotta\nsitten, -- silloin kun hän viime kertaa asteli tammikeppi kädessä\nHolsteinin kylillä -- ja hän huomasi, että solen hakoihin oli taottu\nyksinkertaisesti ja sirosti kaksi alastonta lasta, jotka tanssivat\nvastatusten ja koskettivat sormien päillä ja varpailla toisiaan,\nmuodostaen siten elävän, viehättävän kuvion. Ja rasian avatussa\nkannessa loisti siroilla kultakirjaimilla: \"Doris Rotermundin\nluonnoksen mukaan.\"\n\nKlaus Baas suoristihe heti ja meni kauppaan ja osti korun, ja sanoi,\nettä sitä ei tarvitse kääriä paperiin; ja hän lähti rauhallisena ja\nkauniina syysiltana astelemaan Alsterdammiin ja sieltä sitten\nHarvestehudeen, pitäen korua kädessään taskussa -- mielessä lapsuuden\nseudun ja koko menneisyytensä merkillinen lumous.\n\nLombards-sillalla hän pysähtyi ja nojausi kaiteesen, hetkisen\nBinnenalsteria ihaillakseen -- ja veti samalla salavihkaa rasian\ntaskusta ja katseli haaralyhdyn alla tuota ostamaansa pientä\ntaideteosta, ja ajatteli, että nuo alastomat pienokaiset olivat\nvarmaankin Doris Rotermundin; ja hän kaipasi tosiaan tietää, miten se\nnainen nyt voi, ja nähdä koko synnyinseutuaan. Hän kohotti mietteissään\npäätänsä ja katseli yli lammikon, jossa vienot, helmiemolta välkehtivät\nvirveet liikkuivat ja jossa kimeltelivät tuhannet etäiset kultatulet.\nLammikon takana Jungfernstiegillä säihkyivät ja säteilivät lukemattomat\nvalot tummanharmaiden, korkeiden kivimuurien edustalla: sikermissä ja\npitkissä riveissä ja paikallaan ja vinhaa vauhtia liikkuen.\nKatonharjain taustana hohti heleänsininen taivas. Hän oli nähnyt sen\nnäyn sangen usein, mutta ei ollut paljoa sitä ajatellut. Se oli\nerikoisen kaunista... sangen kaunista! Vahinko, ettei hänellä ollut\nennen aikaa ajatella sentapaista: hänen henkensä oli ollut aina\nvireessä, jäykässä ponteessa. Aina vartiossa kuin soturi!\n\nViime jouluaattona oli hänessä herännyt samallainen toive, kun oli\nkello neljältä sulkenut konttorin ja oli istunut siellä vielä jonkun\nhetken yksin kirjoituspöydän ääressä: että hän tarvitsisi jo hiukan\nlepoa, että hän ei ollut enää nuori mies. Mutta silloin hän oli\nitselleen vastannut, että hän ei voi, hänen täytyy tehdä työtä! Työtä,\ntyötä! Hänellä ei ollut isäin perintöjä niinkuin monilla muilla! Ja\nsitten oli se tunnelma loitonnut ja unehtunut. Mutta nyt se tuli taas!\nKai se johtui vanhuudesta. Hän oli pian viidenviidettä! Silloin kai jo\nensimäinen into ja huima juoksu raukee ja alkaa hiljainen\nkäyntiaskeleen kaipuu. Silloin kai ihminen pysähtyy ja katsahtaa\ntaakseen.\n\nKummallista kerrassaan! Seisoa tässä ja katsella tuota maisemaa, aivan\nkuin maalarit ja runoilijat varmaankin sellaista katselevat! Näin\nrauhallisena, arvostelematta, antaen elämän ja sen kauneuden lyödä\nkevyttä leikkiään. Hän halusi vielä vähäksi aikaa jäädä tähän ja\nhengähtää raikasta ilmaa täysin rinnoin. Niin, ihanaapa olisi, ja\nterveellistä, taas kerran vaeltaa rauhassa joku päivä kotikylillä,\naivan yksin; nähdä entisiä olinpaikkoja ja ystäviä, joita ei nykyhetken\nkiihkeissä touhuissa ollut pitkiin aikoihin ajatellut, ja antaa heidän\nseurassaan vanhain aikain ja rauhallisten, kauniiden ajatusten soutaa\nsielussa, -- rauhallisten, ihanain ajatusten! Ja hänen mieleensä\nmuistui eräs raamatunlause kouluajoilta; ja hän kohdisti nyt sen\najatuksissaan ylpeästi itseensä: He ovat minua ahdistaneet\nnuoruudestani asti, mutta eivät he ole minua voittaneet!\n\nMahtoi olla ihanaa ajatella kerrankin koko vaivalloista ja samalla\nhurmaavan ylpeää elämäänsä, kaikessa rauhassa ja verkalleen astellen!\nSe mahtoi sielua raitistaa, kirkastaa! Kotipuolen haluaisin nähdä vielä\nkerran, hän ajatteli, ja Doris Rotermundin, ja kaiken muun. Siitä on jo\nneljätoista vuotta kun viimeksi kotikunnaita vaelsin. Neljätoista\nvuotta! Mikä pitkä taival elämästä! Miten kauas kulkenut! Merkillistä!\nNythän on elämä pian mennyt! Mennyt ja loppunut! Pitäisi elellä tästä\nlähin hiukan leveämmin ja verkkaisemmin. Ne olivat ratki rauhattomia\nvuosia, nuo viimeiset neljätoista!\n\nHän solahutti solen hiljaa taskuunsa ja kulki vienossa illassa\npäämääräänsä kohti. Hänen sielunsa, joka muuten oli niin ankaran jäykkä\nja pystypää, heittäytyi nyt ikäänkuin mukavaksi ja leijui kuin suurten,\nturvallisten lentimien kantamana, kautta koko elonsa, kuin aavan,\nhiljaisen alavan. Pikku poikanen tuli viheltäen vastaan; hän heräsi\nmietteistään ja ihmetteli äskeistä haaveksimistaan ja hymyili: se on\ntuon solen vaikutusta, -- ja ihanan, rauhallisen illan ja veden\nvälkkyvän avaran kalvon, ja ijän. Värehtiviä mustansinertäviä aaltoja\nhalkoivat siellä täällä ylimeno-höyryt, kirkkaasti valaistuina. Läheltä\nja kaukaa kohousi rantain lahdelmista, salaperäisistä sinisyvyyksistä,\nikäänkuin kultasauvoja, joiden päissä lekkuivat soihdut. Laiturin\npaviljonkien huikaisevaa valokehää saartivat ympärille kytkettyjen\npursien tummat hahmot. Musiikki ei soinut; toiselta puolta lammikkoa\nkajahti veneestä toiseen hilpeitä huutoja. Rabenstrasselta asteli\nrannalle kaksi komeaa tyttöä, menivät sillalle päin, varmaankin\nveneelleen. Muutaman vuoden päästä olisivat hänenkin vanhemmat\nlapsensa, tyttö ja poika, noin varttuneita. Rakkaat esikko-lapset! Kun\nne tulevat noin suuriksi, niin pitää niiden toki saada oma veneensä,\nvakava vene jokipurjehdusta varten. Mutta ehkä sitten olisi parasta,\nettä he muuttaisivat kaupunkiin, Harvestehuden puolelle. Olisihan se\nhänelle ja Sannalle mukavampaa; ja siellä olisi lapsille enemmän\ntovereita. Ja juhlalippu olisi kerran liehuva purren mastossa... Hänen\nelämänsä piti tulla paljon levollisemmaksi, kodikkaammaksi ja\nystävällisemmäksi ja verkemmaksi. Hän oli liiaksi kiiruhtanut. Hän otti\ntaas käsille rasian ja avasi sen, ja katseli solkea valojen hohteessa,\njoka virtasi lyhdyistä ja akkunoista ja heijasteli kirkkaan veden\nkuvastimesta. Ja muisteli kaunista rauhan seutua, jossa se oli\nsyntynyt. Kättä, joka sen oli takonut. Pikku neitosta, jota se\nsomistaisi; hänen kaunista, hyvää äitiään, kaikkea, mikä oli hänen\nelämänsä ydin ja mikä häneen nojausi, ajatteli rauhallisena ja\nonnellisena, autuaanakin, -- tunteissa, joita ei ollut ennen\naavistanut.\n\nLankolassa olivat jo melkein kaikki vieraat koolla, ken missäkin,\nterassilla, puutarhassa. Hän etsi Sannaa ja löysi hänet, ja oli aivan\nrakastunut vaimoonsa ja mietti mielessään: Miten hän on kaunis ja jalo,\nhän, lasteni äiti! Ja hän jäi seisomaan Sannan viereen ja kyseli\nhäneltä eräiden tuntemattomain naisten nimiä, ja lausui heti\ntuimanlaisia arvostelujaan.\n\nEberhard-eno huomasi heidät ja tuli ja näytteli Sannalle jotakin uutta,\nharvinaista kokoelmaesinettä. Sanna, joka oli jo määrätty näiden\nharvinaisuuksien perijäksi, kumartui sievästi pikku ukon puoleen ja oli\nmuka hyvin harrasta. Eräs vanhanpuoleinen nainen riensi kertomaan St.\nMoritzista[94] -- hän oli Bremenistä kotoisin ja Escheneille kaukaista\nsukua --: oli sangen halukas tutkimaan miestä, jonka tuo kaunis ja\nitsenäinen Sanna Eschen oli suvun ihmeeksi puolisokseen valinnut. Mutta\nKlaus Baas ajatteli: Viis minä St. Moritzista! Ja hän mietti\nkohteliaasti ja kumarapäin kuunnellessaan, kuinka hän voisi lähestyä\nherra Hassea ja saisi hänet itselleen suosiolliseksi, ja kuinka hän\nedistäisi salaista suurta aiettansa. Terassin juurella, lampun valon\npuolipiirissä, seisoi isäntä muiden vierasten parvessa, pitkänä,\nsolakkana ja hiukan velton näköisenä. Muut olivat liikemiehiä, ja oli\nsiellä eräs pappi ja asianajajakin. Pappi kertoi hassunkurisia juttuja\nporvarien seuroista, kun oli ensin juteltu viimeisestä regatasta.\nTuolla seisoi kaunis, tummaverinen herra, eräästä juutalaisesta\npankkiliikkeestä: hän oli suvun taipumuksia seuraten ruvennut\nharrastamaan taidehistoriaa. Hänen kanssaan puheli emäntä ja muita\nnaikkosia, udellen erästä uutta julkaisua renessanssiajan Firenzestä.\nKlaus Baasia ei viehättänyt vähintäkään mikään tällainen, hän oli\nvallan kylmä sille ja hänellä oli hyvin ikävä. Hän vartioi vain Hassen\ntuloa.\n\nViimein hän tulikin: vanhapoika, harteva ikämies, ja niin roteva\nvartalolta, että olisi luullut häntä vaikkapa suurtilalliseksi. Klaus\nBaasin onnistui saada Sanna ymmärtämään, että hänen oli nyt otettava\nhuostaansa tuo puhelias sukulainen, joka sillä välin oli ehtinyt\nsiirtyä Geneveen ja sieltä Parisiin. Ja hän kuuli vielä takanaan\nystävättären sanovan Sannalle: \"Ymmärrän nyt hyvin, Sanna, että niin\nkiireesti tahdoit rouva Baasiksi. Sinulla on tosiaan komea ja\nrakastettava puoliso... niin, ihan totta, Sanna!\"\n\nKlaus Baas naurahti mielessään: se oli Sannalle paraiksi! Ja meni\nlankonsa luo, koska tiesi varmasti saavansa siellä tervehtiä herra\nHassea, jonka nyt pappi toistaiseksi oli onkeensa siepannut.\n\nPian tulikin Hasse Klaus Baasia tervehtimään. Ja koska Klaus Baas\ntiesi, ettei Hasse välittänyt juuri muista kuin liikeasioista, niin hän\nalotti heti keskustelun eräällä hauskalla sutkauksella, joka silloin\noli pörssissä muodissa. Hänen naurunsa oli vapauttavaa ja kaunista kuin\nhänen isänsäkin, ja Hasse tuli hyvilleen siitä että löysi vertaisensa\nja sanoi: \"No mennään me kaksi istumaan tuonne syrjemmälle, vaikka\nnurkkaan tuon pronssipojan juurelle! Muut ovat kokoontuneet jo lankonne\nympärille purjehtimaan ja soutamaan regattaa, ja eno Eberhard on jo\nsinetöity, ja nuo naikkoset tuolla ovat tietysti Italiassa. En moiti\nsuinkaan naisväkeä, kun saa pitää heitä kahden, kappaleittain,\npäinvastoin, he voivat olla mitä suloisimpia. Mutta en gros niistä ei\nole mihinkään.\"\n\nHe istuivat nyt mukaviin nojatuoleihin, etuvarustuksenaan suuri pöytä.\nJa nyt alkoi ukko hauskasti jutella huomioitaan. Kun minä tulin tänne\nnuorena miehenä, niin täällä oli niin ja niin monta vientiliikettä...\nJa sitten vertailu nykyaikaan... Ja nuorempi veikko käänsi puheen taas\nEschenien suvun historiaan,... muistellen sivumennen Karl Escheniä,\ntällaisessa kysymyksessä oli kuolleittenkin autettava häntä -- ja\nsitten matkattiin Taka-Intian viidakoista Shanghaihin; ja sen jälkeen\nkysyi Klaus Baas varovasti, mutta samalla suorasukaisesti, ukon elämän\nvaiheita, mikä palkittiin toisella kysymyksellä: mistä Klaus Baas, ja\nmihin aikoi? Ja nyt Klaus Baas hienolla tavalla kehui kohonneensa\nyksinkertaisesta suvusta ja suistuneensa kuudeksi vuodeksi\nmaaseudullekin. Ja sitten kiisteltiin kaikessa ystävyydessä Kiinan\ntulevaisuudesta ja sodan mahdollisuuksista ja valiteltiin Rivieralle\nviedyn osakkaan sairautta, joka ei ollut kääntynyt lainkaan parempaan\npäin.\n\nMutta samassa kutsuttiin illalliselle, ja mentiin komeaan ruokasaliin\nja istuttiin pöytään. Pappi kertoi illallisella erään tuomiorovastin ja\nmaterialistisen, viisaan kauppiaan ystävyydestä, joka oli ollut\nsiitä merkillinen, että he viihtyivät hyvin yhdessä, koska\nmaailmankatsomusten erilaatuisuuteen ei puheissa koskettu, vaikka ne\nkuitenkin ilmaisivat olemassaolonsa hienona varovaisuutena, kuin\nraikastavana ryytinä. Asianajaja oli selaillut sukuliikkeensä\nvanhoja kirjoja ja oli niissä keksinyt erään vanhan merkittävän\nlastausluettelon: laiva oli näet murtautunut mannersulun lävitse: -- ja\nlakimies luetteli nyt tarkoin silloisia tavarain hintoja. Ja sitten\njohtui eräs vanhahtava kauppias, joka piti pöydässä puolensa, kertomaan\nHampurin savustetusta lihasta, ja koetti esittää tämän ikivanhan,\nkehutun tuotteen historiaa, vaikka aukkoja hän siihen jätti. Joku\nnuorehko liikemies huvitti seuraa selostamalla pidgin-engelskalla[95]\nerästä keskustelua uskonnosta, johon hän oli Hongkongissa joutunut\nerään kiinalaisen kulin kanssa; ja nyt teki toinen paraansa mukaan\nespanjan avulla selkoa Meksikon muinaisesta mytologiasta. Siitä sai\ntaas pieni, mustaverinen renessanssiherra puolestaan aiheen kuvailla\nkauniilla, henkevällä tavalla, minkälainen hänen ajatuksensa mukaan oli\nollut esimerkiksi Lorenzo Medicin sielu. Ja Arthur Eschen kertoi\nvierusnaiselleen uusimmasta automobiili-onnettomuudesta -- ja niin\ninnokkaasti, että Klaus Baas pelkäsi hänen lankeavan vielä sen\nurheilulajin uhriksi. Ja sitten helähti Sannan kirkas nauru: hän istui\nasianajajan vieressä, jonka kanssa hän oli käynyt yhtaikaa pikkulasten\nkoulua, ja väitti, että lakiherra oli siihen aikaan änkyttänyt; mitä\nlakimies väitti juonikkaaksi keksinnöksi, joka oli muuten aivan rouva\nBaasin tapaista. Ja sen väitteen kumoamiseksi Sanna matki asianajajan\nsilloista änkytystä. Hasse taas antoi talonemännän, joka istui hänen\nvieressään, kertoa itselleen juuri läsnäolevista vieraista, mutta ei\nnäyttänyt muuten oikein tarkkaavaiselta: hän katsahti vähä väliä\nhajamielisesti Klaus Baasiin, joka istui häntä vastapäätä, ja jatkoi\najatuksissaan äskeistä keskusteluansa. Klaus Baas soi St. Moritzin\nnaisen, -- joka oli sillä välin lentänyt British-Museumiin, soittaa\nhäiritsemättä suuta ja pelastui siten pelkillä \"ei\" ja \"kyllä\"\nvastauksilla. Ja kun hän liikemietteissään kohotti päätänsä, niin hänen\nkatseensa kohtasi joko Sannan sirkut silmät tai Hassen rauhallisen\nkatseen, ja hän huomasi olleensa heille molemmille mieliksi. Parempaa\niloa hän ei kaivannut.\n\nHän mietti illallisten jälkeen, vieläkö solmia katkennutta keskustelua,\nmutta kun herra Hasse ei suonut tilaisuutta, niin hän lähti Sannan\nkanssa kotiin.\n\nRaitiovaunussa ja Blankenesessa käveltäessä hän kertoi itsetietoisesti\nkuin Klaus Baas ainakin hauskasta keskustelusta Hassen kanssa, ja kehui\nkunnostautuneensa ja nautti itserakkaasti, kun Sanna kertoi, että häntä\noli sanottu pulskaksi mieheksi. Sanna oli nähtävästikin nyt hyvin\nrakastunut häneen, sillä hän aivan painausi käveltäessä hänen\nkupeesensa ja piti häntä kädestä. Ja kun he tulivat kotiin, ei Klaus\nBaas välittänyt iltalehdestä, vaan pyysi Sannaa, noin juhlapuvussa,\ntulemaan vaan luokseen pakisemaan vielä vähän. Ja hän alkoi: \"Kuules,\nse St. Moritzin rouva, Sanna? Huvittiko sinua sen jutut? Minusta hän\noli hyvin ikävä! Mitä minuun St. Moritzit ja Egyptit ja Roomat, ja\nkaikki hupsut matkustelut kuuluvat. Ne ovat sellaisten hommaa, joiden\nkädet ovat käyneet liian heikoiksi, koska jo heidän isovanhempansa ovat\nniitä liiaksi säästäneet. Minä pysyn kynsin hampain kiinni Hampurissa\nja nykyhetkessä -- joko täällä alhaalla Blankenesen rannalla tai\nDammthorissa tai satamassa, -- kaikkialla missä toimin.\"\n\nSanna istahti hienossa silkkipuvussaan hänen viereensä ja katseli häntä\npyörein, kiiltävin silmin; hänestä oli sittenkin niin hauskaa kuulla\nhänen silloin tällöin puhuvan oikeaa \"Heisterbergin kieltä.\" Sillä hän\ntunsi, että hänellä oli oikein älykäs ja omintakeinen ja luja mies, ja\nse tunne oli hänelle välttämätön.\n\n\"Minä ihmettelin sitä pappia. Häntä ei eroittanut yhtään kauppiaasta\neikä asianajajasta, ei käytökseltä tai sanoiltakaan. Ja se ei minusta\noikein sovi. Tuollainen oiva Hampurin porvari, liikemies tai\nlainoppinut, se on luonnon tuote, Sanna: se on itsekäs ja vaativainen,\nvarovainen, ovela! Mutta papin on oltava toisellainen! Hänen täytyy\nolla yksinkertainen ja suora ihminen, joka ei ole löytänyt totuutta\nkaduilta eikä kekkereistä, vaan maailman ja ihmissielujen syvyyksistä\nja omasta hengestään. Ja sen tulee ilmetä hänen kasvoistaan ja\nsanoistaan... Tule, istu tuohon polvelleni, Sanna.\"\n\nSanna kuunteli, nukkuivatko lapset, ja istahti sitten Klaus Baasin\npolvelle ja kysyi: \"Mikä sinua sitten vielä kummastutti?\"\n\n\"Kummastutti kaikki\", vastasi Klaus Baas, \"koko Harvestehuden joukko.\nTuokin hieno, älykäs juutalainen! Hänen sielunsa on kaunistettu\nkaikilla elämän koristuksilla: se on kuin hieno sali, jossa on tauluja\nja veistokuvia, ja komeita huonekaluja ja kalliita mattoja, ja ylen\nyleviä kirjoja pöydillä. Minun sielussani on yhä vielä pitkä puupöytä\nja sen ympärillä rahit, Sanna; siellä on isä ja äiti ja muut omaiseni,\nja Lotte-vainajakin, joka olisi varmaan saanut elää, jos olisi ollut\nvarakkaan väen lapsi. Ja sen yksinkertaisen pirtin seinillä on\nvaivalloisen nuoruuteni kuvat! Hempeille koristuksille siellä ei ole\nsijaa eikä aikaa ollut -- ja ne on niin jääneet, ja jäävät myös! En\nkuuntele vastenmielisesti noista asioista juteltavan, mutta en ole\nliioin utelias kuuntelemaan! En voi ottaa sellaisia vakavasti enkä\niloita niistä täydellä sydämellä.\"\n\n\"Niin\", huokasi Sanna, \"sinähän olet talonpoika!\"\n\nKlaus Baas siveli lujasti hänen pehmoista, vaaleaa tukkaansa\nkorvallisilta poskille, niin että Sanna näytti aivan nuorelta,\nkoulutyttömäiseltä, ja sanoi: \"Mutta en ole omasta mielestäni sen\ntähden yhtään heitä huonompi hienoudessa, sukujaloudessa tai\nsivistyksessä. Kyllähän yleensä ajatellaan: tuollainen pohjasäädyn\nnousukas, joka ei ole saanut korkeampaa sivistystä, kauppasaksa,\ntiskisälli, ei ajattele mitään muuta kuin rahan haalimista! Hui hai!\nSuuri fantasti minä olen ollut pikkupoikana ja nuorena, jalo\npilvilinnain rakentaja! Lueksin siihen aikaan parasta, mitä viisaat ja\njalot miehet ovat ajatelleet Jumalasta ja maailmasta, ja ajattelin mitä\nluin ja vieläkin kehitän itselleni ajatuksia: en suinkaan koristeiksi,\nurheillakseni tai lorutakseni kuin monet muut, vaan kipeäksi tarpeeksi!\nMinä en ole suinkaan karsas korkeille asioille tai välinpitämätön, vaan\nkätken ne sydämeeni vakaan, rehellisen miehen tavoin. Mutta ajatukseni\nkulkevat hitaasti ja painavasti ja varovaisesti. Minä en voi päätä\npahkaa juosta Buddan tai Nietzschen jalkoihin, vaan pysynpä lujasti\nkristillisyydessä, vaikka uskon siihen nyt paljon vähemmän, ja pelkään\npaljon vähemmän n.s. jumalaa kuin ennen Heisterbergissä, pikku poikana,\npistäessäni rihvelitaulun päälle käteni ristiin. En tunne uskonnon\nsuhteen itseäni enää lampaaksi ja alamaiseksi, vaan paremminkin\nperustuslaillisen valtion kansalaiseksi, jolla on monenmoiset oikeudet,\nluonnolliset ja hallitsijan vakuuttamat. On vain yksi...\"\n\nNäin Klaus Baas mahtaili.\n\nSanna rakasti häntä sanomattomasti tällä hetkellä ja siveli hänen\ntukkaansa ja sanoi: \"On vain yksi?... Mitä aioit sanoa?\"\n\nKlaus Baas katseli miettivästi eteensä... \"Ajattelin vain\", hän\nvirkkoi, \"etten kuitenkaan taida olla aivan oikealla tolalla. Että\nminun täytyy antaa ajatuksilleni enemmän tilaisuutta ja aikaa.\nEsimerkiksi maamies... hän astelee töittensä lomassa rauhallisesti ja\nverkkaisen mukavasti piennarta... mutta minä aina työn kimpussa... Ja\nminä olen jo neljänviidettä!\" hän lausui melkein päättävästi.\n\nSe oli Sannasta aivan uusi ääni kellossa, ja hän naurahteli hellästi ja\nsanoi: \"Ahas! Jokos vihdoinkin kuukahdat puujaloiltasi? Kuka nyt\nkovisti hiilipihdeillä?\"\n\nKlaus Baas kaivoi vaivoin taskustaan, sillä vaimo lepäsi hänen\nrintaansa vasten, pienen rasian ja sanoi: \"Ostin tämän Liese-Lotelle\nsyntymäpäivä-lahjaksi. Katsopas sitä: siinä syy.\"\n\nSanna avasi rasian ja katseli solkea, ja kun näki kirjoituksen, niin\nsanoi hieman ahtaasti: \"Se on hän, se, joka silloin oli sinulle niin\nhyvä, kuin tapasi on sanoa.\" Ja hän vetäysi hiukan loitommalle.\n\nMutta Klaus Baas veti hänet takaisin rintaansa vasten ja sanoi: \"Minä\nnäin tuon nimen ja muistin heti tapauksen. Ja Alsterin ranta oli niin\nihana. Ja minulle tuli kaikellaisia hyviä ajatuksia, ja ensi kertaa\nijässäni minä katselin rauhallisesti ja hätäilemättä entistä elämääni.\nJa se on kuitenkin välttämätöntä: ihmisen täytyy joskus silmäillä\njouten kupeilleen ja maahan, jota hän astuu, ja pilviin, jotka pään\npäällä liitävät. Olen tehnyt liian paljon ja liian kiireesti työtä ja\nliian yksipuolisesti. Minun elämässäni ei ole ollut rauhaa, ei ihanaa,\nlaveaa, vivahdusrikasta rauhaa.\"\n\n\"Jota heillä on, noilla toisilla!\" pisti Sanna Eschen merkitsevästi.\n\n\"Niin\", myönsi Klaus Baas hätkähtäen ja epävarmana... \"se on totta!...\nMutta kuitenkaan, ei niin. Mitä heillä on\", hän pudisti päätänsä, \"sitä\nen saa enää koskaan. Enkä sitä tahdo. Minä olen liian vakava ja suora\nsellaiseen. Minun nuoruuteni oli liian vaivalloista ja ahdasta. Mutta\njoskus täytyy minun saada aikaa tehdäkseni pitkän ja oikein rauhallisen\nkävelyretken. Minun täytyy joskus lukea vielä joku hyvä kirja. Täytyy\ntehdä sinun kanssasi jokin pieni, levollinen matka. Ja eritenkin tahdon\npistäytyä joksikin päiväksi kotipuolelleni, yksin, täydellisesti yksin:\nkäydä katselemassa joka paikkaa, kaikkea ennen tuttua. Matkustan heti,\nhuomenna... kolmeksi päivää... muuten ei tule lähdetyksi.\"\n\n\"Ja menet sen Doris Rotermundinkin luo?\" sanoi Sanna kylmästi.\n\nMutta Klaus Baas pani kätensä hänen ohimoilleen ja kysyi: \"Sano, mitä\najattelit silloin kun katselit minua pöydän takaa, siellä\nillallisilla?\"\n\nSanna vastasi hämillään ja raskaasti: \"Tiedäthän sinä sen, Klaus.\"\n\nMies painoi häntä silloin rintaansa vasten ja sanoi: \"Ah, kun se suuri\nShanghain yritys nyt onnistuisi, Sanna, niin sitten...\"\n\n\"Voi\", huudahti Sanna, \"älä nyt aina yrityksistä! Kello on jo yli\nkaksitoista!\"\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nMatkan kotiseudulle hän lykkäsi kuitenkin tuonnemmaksi. Lokakuu kului\ntavallisissa toimissa ja tavattomassa jännityksessä, kun odotettiin\nsotaa. Joulukuussa matkusti Klaus Baas Berliniin ja Saksiin ja\ntiedusteli eräiltä tehtailta jo valmiiksi villaisia peitteitä,\nunivormuverkaa ja telttakankaita, ja vahvisti tehtaiden kanssa jo\nmolemmin puolin sitovat hankintasopimukset, jotka astuisivat kuitenkin\nvoimaan vasta kun hän lähettäisi ilmoituksen; sitten hän hankki\nvastaavassa määrin myös luottoa. Hän toimi pontevasti ja pää selvänä ja\nsuurella kokemuksella ja nauttien rohkeasta yrityksestä. Ja odotti\nsitten kirjettä ystävältänsä Shanghaista.\n\nJa kun hän eräänä päivänä tuli konttoriin, niin siellä olikin jo kirje,\njossa tuttu kirjoitti, että sota, eräältä ystävältä Japanista saadun\ntiedon mukaan, oli ihan varmasti pian syttyvä. Ilmoittaja toivoi kohta\nvoivansa lähettää sähkösanoman, jonka tultua Hampurin konttorin oli\nlopullisesti vahvistettava jo valmistetut sopimukset tehtaitten kanssa.\nMuuten piti tilausten ehdottomasti joutua lähetyskuntoon kahdeksan\nviikon sisällä.\n\nKun Klaus Baas samana päivänä iltapuolella oli juuri lähtemässä\nkonttorista, niin tulikin jo sähkösanoma. Tuttu ilmoitti siinä\nuskovansa, että lähetykset voidaan myydä sangen hyvällä voitolla, mutta\ntavaran täytyy joutua ehdottomasti ajoissa perille. Klaus Baas meni nyt\nheti tehtaitten agentin puheille ja tapasi hänet vielä konttorissa ja\nkirjoitti sopimusten alle. Ja laski, riittäisiköhän luotto pankissa.\n\nJa seuraavina viikkoina hän oli kovassa jännityksessä ja jopa hätäinen\nja hermostunutkin. Hänen ruumiinsa, joka oli ennen ollut rautainen,\nilmaisi nyt kuitenkin, ettei hän ollut koskaan käynyt kelpo lomalla ja\nnauttinut rauhaa; ja nyt hän sai maksaa sen, ettei ollut äsken uskonut\nlevon tarvetta, jota oli itsessään niin tuntuvasti ja selvästi\nhuomannut. Hänellä oli aina valmiina palton pikku taskussa groschenin\nraha ostaakseen lisälehden, ja hänelle tuli nyt oikein huonon\nkeinottelijan merkillinen taikausko: yritys menisi muka penkin alle,\njos juuri se varattu groscheni sattuisi katoamaan! Jouluaattoiltana\npyörivät hänen ajatuksensa niin tässä yrityksessä, että hän tuskin\nhuomasi iloitsevia lapsia ja niiden kanssa leikkivää Sannaa: Intiaankin\noli toimitettava uusia lähetyksiä ja tehtävä sopimuksia. Työkyky ja\nluotto oli jännitetty äärimmilleen. Klaus Baas ei mennyt saliin, vaan\nkäveli edestakaisin pienessä huoneessaan ja sanoi ovelta Sannalle: \"Jos\ntämä yritys onnistuu, niin en koskaan enää tee työtä niin rajusti.\nSitten tahdon ajatella enemmän teitä ja käyttää aikaa iloksenne. Ja te\nsaatte puolison ja isän, jota parempaa ette ole kuvitella voineet!\"\n\nSanna katseli häntä vaieten, ja kohautti olkapäitään ja painui taas\nsalin lattialle leikkimään lasten kanssa.\n\nKun Klaus Baas sitten eräänä iltana helmikuun alkupuolella tuli kotiin,\nkertoi Sanna hänelle kälyn käyneen heillä, oli jutellut minkä mitäkin\nuutisia, -- ne Sanna nyt toisti miehelleen, -- ja oli valitellut, että\nhänen miehensä nukkuu nykyään vähän eikä saa oikein unta, joten käly\noli pelännyt, että liekö Arthur sairas. Klaus Baas ei kuunnellut näissä\nomissa huolissaan paljon Sannan puheita; ajattelihan vain: kuinka\nihmeellä voi mies sairastua tai edes tuntea ruumista olevankaan, nyt,\nkun minä olen näin huolissani ja jännityksessä! Ja hän vastasi\nvälinpitämättömästi: \"Eipä hänelle pari unetonta hetkeä pahaa tee,\nSanna! Hän on nukkunut koko elämänsä.\"\n\nSanna ei voinut nytkään sietää moista hyökkäystä veljensä kimppuun: se\noli heidän ainainen keskinäisen riitansa syy. Ja vaimo vastasi melkein\nkarsaasti: \"Sinä oletkin toisellainen kuin hän; sinua ei surut estä\nnukkumasta!\"\n\n\"Katsos, minulla on hyvä omatunto!\" kerskahti Klaus Baas.\n\nSitten hän taas asteli edestakaisin ja aprikoi, mitä olisi tehtävä, jos\nsota ei syttyisikään taikka ei syttyisi vielä? Oliko hänen ryhdyttävä\nshanghailaisen ystävänsä kanssa yksissä tuumin uhkayritykseen ja\nlähetettävä tavarat kuitenkin?\n\nJonkun hetken päästä Sanna sanoi: \"On se vähän vastenmielistä tuo sinun\nsodan toivosi. Se on hirvittävää: sota! Siitä sitä nyt hyötyä meille\nongitaan!\"\n\nKlaus Baas katsoi häneen kylmästi ja oudoksuen ja ajatteli\nnähtävästikin: oletko sinä liikemiehen tytär -- ja lapsettelet noin!\n\nMutta samalla alkoi Sanna taas siitä veljestänsä. \"Lissy sanoo, että\nArthur näkee pahoja unia. Se kuuluu olevan ihan arveluttavaa.\"\n\n\"Anna nähdä vaan!\" vastasi Klaus Baas. \"Unelmoiminen virkistää! Kysymys\non vain teltoista ja verasta, joita paraikaa pakataan Lausitzissa ja\nBerlinissä meidän laskuumme. Juuri tällä hetkellä, Sanna! Ehkäpä hän\nuneksii tinasta, jonka hän viime vuonna kehnolla keinottelulla\nhukkasi.\"\n\nSanna suuttui, varsinkin miehensä pöyhkeästä äänestä ja varmuudesta --\nvaikka hän juuri sitä niin suuresti rakasti -- ja sanoi: \"Sinä unohdat\naina, että hän on kasvanut niin toisissa oloissa.\"\n\n\"Sitä en unohda\", vastasi Klaus Baas. \"Olethan sinäkin kasvanut niissä\noloissa kuin hän, ja olet kuitenkin sellainen kuin minä, etkä ammu\npilviin! Sinä olet sellainen: miksei sitten veljesi? En voi sietää\nihmisiä, jotka lellottelevat mukavuudessa ja kauneudessa kaiken ikänsä!\nEn ainakaan silloin kun heillä ei ole siihen varaa! Älä sinä, Sanna\nEschen, puolusta veljeäsi!\"\n\nHän unohti siinä väitellessään aivan ajatuksen, joka juuri oli hänen\npäähänsä iskenyt, tuon vanhan huolen: hän ei saa unta? Hän näkee pahoja\nunia? Kunhan ei vaan taas olisi huijannut? Mahdotonta! Nyt juuri, kun\nluotto on kireimmilleen jännitetty!\n\nJa hän aprikoi edelleen tuota yhtä pulmaa, mitä oli tehtävä, jollei\nsota puhkeisi tulevan viikon kuluessa?\n\nKun Klaus Baas seuraavana aamuna astui liikemiesten joukossa Dammthorin\naseman pylväskäytävästä, niin hänen korviinsa kajahti yhtäkkiä\nNeuenwallin kulmalta kaukaa lehtipoikain huutoja; ja juuri kun hänen\nkaikki ajatuksensa tempaisi pyörteesensä tieto: sota syttynyt! hän näki\nlankomiehen tulevan vastaan uudelta Jungfernstiegiltä päin, ja hän iski\nhäneen tutkivan katseensa. Samassa juoksivat sanomalehtipojat jo\nsähkösanomat käsivarrella Grossen Bleicheniltä ja katosivat\nihmistungokseen; ja melkein kohta hän jo kuuli ensimäisen sotauutisen.\nSilloin hän kääntyi lankonsa puoleen, rientäessään kiireesti konttoriin\nja työn kimppuun, ja sanoi silmät loistaen: \"Se kävi kuin naulan\npäähän! Onni miestä potkii!\"\n\nMutta silloin ponnisti Arthur Eschen lähemmäksi ja sanoi kasvot\ntulipunaisina: \"Puhun heti... paikalla... sinun täytyy nyt hankkia\n200,000 markkaa... minä...\"\n\nSe oli kuin nuijan isku! Katu ja talot ja ihmiset kohosivat ja\naaltosivat Klaus Baasin silmissä! Hän loi silmänsä maahan, ja laahusti\nraskain askelin eteenpäin, ja raivosta pakahtumaisillaan hän puhalsi:\n\"Mene pois... tai lyön sinua... vasten kasvoja!\"\n\nArthur Eschen väistyi arasti, mutta tuli jälestä.\n\nKonttorissa meni Klaus Baas akkunan luo ja seisoi siinä ja koetti\nhillitä raivoaan ja kerätä ajatuksiansa. \"Pähkähullu! Veltto, tuhma,\nnarri! Kelpo omaisuutensa käsistään! Mitä se minuun kuuluu! Mistä nyt\nheti nuo 200,000! Minun täytyy saada apua! Myydäkö hyvät välikirjat\nhalvalla voitolla... Se on hävytöntä... Kirottua!\" Hän löi raivoissaan\nakkunan ristikkoon ja hänen hampaansa kirahtivat... \"Siis mene, hanki\nostaja! Ei muu auta... Ja kuka?\"\n\nSilloin leimahti hänen sielussaan yhtäkkiä: Nyt Hassen luo! Nyt\ntarjoutumaan! Juuri nyt! Hätä ei lue lakia! Kuka tietää, miksi hyväksi\ntämä oli! Hasselle! Ehkäpä heidän täytyy nyt lähettää joku Kiinaan ja\nsilloin tarvitaan sitä enemmän minua! Tyyneyttä vain! Pää selvänä!...\nMinun täytyy kertoa suoraan, mitä on tapahtunut... aivan suoraan! Ja\nettä olin aikonut tulla sinne tarjoutumaan, kun olisin saanut yrityksen\nonnistumaan... että nyt minun täytyy tulla!... Aivan niin, se on\ntehtävä!... Koetetaanpa, eikö onnettomuus muutu onneksi!\n\nHän soitti Sannalle ja käski hänen tulemaan kaupunkiin ja otti\nkontrahdin kaapista ja lähti Glockengiesserwallille.\n\nSe oli uusi, suuri liikerakennus... leveät marmoriportaat... korkeat\nikkunat... hissit liukuivat hiljaa ylös ja alas... tummat ovet ja\nniissä kiiltävät nimihelat. Eräs konttoristi, joka tunsi hänet\nulkonäöltä, laski hänet aitauksen sisäpuolelle ja pyysi odottamaan\nsilmänräpäyksen, sekä toi tuolin. Hän odotti vähän aikaa nuorten\nmiesten kiivaasti ympärillä työskennellessä: kynät rätisivät ja\ntelefooni kilisi kilisemistään; vähän väliä nousi joku ylös ja haki\njotain papereita ja toi. Lähettejä tuli ja meni. Päällikön huoneesta,\njonka ovi oli raollaan, kuului hillittyä keskustelua. Sodan puhkeaminen\noli pannut koko tämänkin konttorin kiivaasen toimeen.\n\nSitten astui entinen vieras ulos. Herra Hasse saattoi häntä ovelle --\nja kun näki Klaus Baasin, tervehti häntä hiukan kummastuneen näköisenä,\nja sanoi vieraalle hyvästit ja kutsui Klaus Baasin sisään. Klaus Baas\nkertoi nyt lyhyesti, mikä kova onni hänelle oli juuri sattunut ja\nsanoi, että hänen oli mahdoton suoriutua eräästä solmitusta\nsopimuksesta ilman muiden apua. Eikö herra Hasse olisi taipuisa sitä\nostamaan? Ja Klaus Baas veti paperit taskusta ja levitti ne hänen\neteensä pöydälle.\n\nHasse lausui nyt jonkun huomautuksen Arthur Eschenistä ja kumartui\nsopimusta tarkastamaan ja sanoi heti ensi silmäyksellä: \"Mekin näimme\ntämän päivän tulevan ja onnistuimmepa arvaamaan koko tarkoin ratkaisun\npäivänkin.\" Klaus Baas nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja Hasse luki\nsopimusta ja lausui siinä jonkun sanan. Ja sitten hän laski paperin\nkädestään ja sanoi olevansa periaatteessa kyllä valmis lunastamaan\nkontrahdin; mutta Klaus Baas antakoon hänen pakista vähän osakkaansa\nkanssa. Voisiko hän puhua myös Arthur Eschenin menettelystä?\n\nKlaus Baas nyökkäsi päätänsä ja suoristihe hiukan ja sanoi kohteliaasti\nja ryhdikkäästi: \"Tahtoisin samalla tehdä teille erään ehdotuksen,\nherra Hasse, jonka voitte hyväksyä tai hylätä, kuinka parhaaksi näette.\nMinulla oli aikomus erota jo viime vuonna Eschenin liikkeestä ja nyt\ntämä tapahtuma vahvisti sen päätökseni. Minä liityin siihen neljätoista\nvuotta sitten neljälläkymmenellä tuhannella ja nyt on minulla yli\nkaksisataa tuhatta, paitsi osuutta, jota voin tästä välikirjasta\nodottaa. Te ja teidän osakkaanne tunnette minun toimintani ja\nnimeni. Samalla kun otaksun, että te osaatte antaa arvon meidän\nkauppasuhteillemme Shanghaissa ja ettette voi tulla kauan toimeen ilman\nkolmatta toimimiestä, niin ehdotan, että ottaisitte tämän välikirjan\nosakkaaksi meidät itsemme ynnä pienen omaisuutemme jossakin muodossa.\"\n\nHasse kuunteli ja katseli koko ajan häntä suoraan silmiin. Sitten hän\nnyökkäsi päätänsä ja vastasi: \"Puhun siitäkin osakkaani kanssa.\"\n\nKlaus Baas jäi odottamaan, ja hänen elämänsä vaiheet vilisivät hänen\nsielussaan kuin maat, jotka myrskytuulen ajama lintu näkee allaan\ntulevan ja katoavan. Pois ajatukset! Ja kiukku Arthur Escheniä kohtaan\nkuohahti taas. Jos nyt täältä tulee kieltävä vastaus: Arthur Eschen oli\npakottanut hänet tähän asemaan! Pois ajatukset! Sanna... miltähän Sanna\nnäyttää, kun ilmestyn hänen eteensä konttoriin ja sanon: Nyt olen\nHassen liikkeen osakas. Ja miten, kun kohtaan hänet... ja hänet... ja\nhänet! Pois ne ajatukset! Ja hän katsoi tiukasti ovea.\n\nSitten tulivat herrat odotushuoneesen, ja toinen osakas, Thielen\nnimeltä, vielä nuorehko mies, tervehti Klaus Baasia. Hasse sanoi\nsitten, että he suostuivat periaatteessa hänen ehdotukseensa, mutta\neivät voineet loukata kolmatta osakasta, joka oli parantumattoman\nsairaana, mutta muuten innokas liikemies ja hyvä työntekijä,\nmyöntämällä Klaus Baasille vielä täyttä osuutta; he ehdottivat siis\naluksi väliaikaista sopimusta, jonka pian lakattua hän pääsisi\nvarsinaiseksi osakkaaksi. Ja toivoivat, että hän noin kahden viikon\nkuluessa saisi asiansa selville Arthur Eschenin kanssa, -- luvaten\nmielellään auttaa sovitteluissa -- ja että hän sitten siirtyisi heidän\npalvelukseensa. Silloin oli nimittäin herra Thielenin matkustettava\nKiinaan ja ryhdyttävä siellä toimiin. Ja sitten sovittiin, että Klaus\nBaas tulee tunnin päästä takaisin. Ja hän lähti.\n\nKun ovi hänen takanaan sulkeutui, niin hyrskähti valtava ylpeys ja\nriemu kaiken tuskan ja vihan jälkeen! Mitähän Sanna nyt sanoo! Sanna!\nEntä lapset! Mitä sanoisivat lapset kerran tästä päivästä, sitten kun\ntulevat suuriksi! Ja hänen ijäkäs äitinsä! Tätä kannatti jo hänelle\nmainita! Ja Sannan äiti! Nyt hän oli päässyt asemaan, jossa kelpasi!\nOliko hän todella syntynyt Heisterbergissä olkikaton alla ja siellä\njuossut kansakoulun portaita? Hänen hengityksensä kävi raskaaksi\nhyrskyvästä riemusta, hänen silmänsä loimusivat.\n\nSellaisin tuntein hän astui konttoriin, silmissä sama loimu. Arthur\nEschen istui pöytänsä ääressä ja Sanna seisoi vieressä, kalpeana,\nkatsellen Klaus Baasia silmät suurina, ikäänkuin varoittaakseen: kuule,\nälä sinä ole niin kova minun veljelleni! Mutta silloin levittikin Klaus\nBaasin viha ja julma iva jo rajattoman ylpeyden kiihoittamana siipensä.\nSanna tuon puolella! Ja hän lausui ylpeästi ja silmät kylmästi\ntuikahtaen: \"Minä tarjosin Hasselle kontrahdin... meillähän ei ole\nrahaa... Kai siihen suostut?\"\n\nArthur Eschen nyökkäsi päätänsä.\n\nSitten Klaus Baas meni pöytänsä ääreen ja jatkoi aivan kylmästi ja\nsydämettömästi: \"Minä eroan Eschenin liikkeestä, Sanna. En voi olla\nveljesi kanssa saman katon alla.\"\n\nArthur Eschen hätkähti ja lyyhähti kumaraan. Mutta Sannapa kimmahti:\n\"Veljeni ei ole tehnyt mitään kunniatonta! Se oli hänen omaa rahaansa!\nSinulla ei ole vähintäkään oikeutta häntä vielä halveksia hänen\nonnettomuudessaan.\"\n\n\"Ei\", vastasi Klaus Baas, \"mitään kunniatonta hän ei ole tehnyt, --\njollei kunniatonta ole se, että hän on neljätoista vuotta veltolla\ntyöllä tuhlannut tulot, jotka minä olen työlläni hankkinut -- hän on\nollut vain tuhma! Niin tuhma, että tekisi mieleni mäiskätä hänen kunnon\nvaarinsa kuva, joka riippuu tuossa hänen pöytänsä päällä, hänen\npäähänsä... siinä olisi hänelle kaulusta Jungfernstiegillä\nteikaroidessaan!\"\n\nArthur Eschen nousi kalman kalpeana ylös, mutta hillitsi itsensä ja\nsanoi lohduttomana: \"Minä menen. Minä lienen veltto ja myös heikko;\nmutta kunniaton en ole!\" Ja Sanna, jota oli murhaavasti solvattu, sanoi\nsilmät vihasta säkenöiden: \"Kuule, sinä!? Minä näin heti silmistäsi,\nkun tulit sisään, että sinä... sinä olet ylpeydestä hullu! Sinä... sinä\nvoit vaikka mitä! Sinä et ole vailla mitään! Sinä olet kaikki kaikessa!\nSinä olet taas saanut, mitä halusit! Minä tunnen sinun silmäsi! Älä\nsinä pilkkaa minun onnetonta veljeäni, kuule! Odota sinä, mitä kerran\nomista tapsistasi tulee! Sinä... sinä... minä en voi rakastaa enää\nsinua!\"\n\nKlaus Baas kalpeni kalpenemistaan. Hänestä tuntui tällä hetkellä:\nheistä tulee auttamaton ero! Todellisuuden tajunta meni aivan sekaisin:\n\"Mene vaan veljesi kanssa!\" hän sanoi kylmästi. \"Jää vaan hänen\nelätettäväkseen!\"\n\nJa hän lähti konttorista ja laskeusi raskain jaloin portaita, ja oli\naivan kylmän tyrmistynyt tunteesta: nyt tuli auttamaton ero! Tämä\nyhtäkkinen kauhea sanasota! Miten se oli kuohahtanut niin yhtäkkiä! Hän\nseisattui, selvitääkseen edes yhden ainoan ajatuksen, ja kuuli yläoven\nkolahtavan, ja meni vaan alas, ja rauhoittui toki sen verran, että\nsaattoi kuulla povestaan äänen: siitä täytyy tulla vielä sopu! Mutta\nsitä hän ei tahtonut tunnustaa, ja hän tuijotti jäykästi eteensä ja\najatteli: se oli kaiken loppu! Mitä se sanoi? Hän ei voi rakastaa minua\nenää?! Mutta jos hän juoksee jälestäni? En tahdo! Tuollainen ei ole\nminun vaimoni! Hän on aina ollut sydämeltään minua vastaan! Aina\nomaistensa puolella! Hän ei ole minua rakastanut milloinkaan!\n\nJa hän joutui kadulle ja lähti Jungfernstiegille. Raikas, kylmä\nlänsituuli puhalteli. Hän hengitti syvään ja verkkaan, ja hänen päänsä\nselvisi jo hiukan, ja hän jatkoi ajatustansa: Miten se tuli niin\nyhtäkkiä? Olenko minä hullu? Juuri kun olin niin onnellinen? Kun yritys\nHassella kävi hyvin! Miksi piti minun raadella vielä hänen veljeänsä?\nSe on hullua! Mutta Sanna on väärässä... aivan väärässä! Mitä hän\nsanoi... että minä olen ylpeydestä hullu? Sen hän saa sievästi maksaa!\nMinä... hän ei saa minua halveksia! Minä en tahdo häntä nähdä... en\nmoneen päivään! Annoin hänen kurottaa jo liian korkealle; nyt hänen\ntäytyy masentua!\n\nJa hän tekeytyi tyyneksi, ja meni niinkuin sovittu\nGlockengiesserwallille Hassen luo. Siellä keskusteltiin monta tuntia\nkontrahdista ja Klaus Baasin väliaikaisesta ja tulevasta asemasta ja\nnuoren lybeckiläisen palvelukseen ottamisesta, ja sovittiin kaikesta.\nMutta koko ajan säkenöi Klaus Baasin päässä sekava ajatus, kuin pääsky\nsilmien editse suhahtaen: Minä ja Sanna epäsovussa! Mitä nyt teen tällä\nonnella? Mitä nyt tulee!\n\nJa sitten saatiin toistaiseksi asioista sovituksi ja Klaus Baas nousi\nylös. Hasse huomasi, että hän oli kiihdyksissä ja arveli: \"Teillä on\nliian hermostuttava päivä takananne.\"\n\nKlaus Baas vastasi synkästi: \"Oli äsken tiukka sananvaihto lankomieheni\nkanssa, kuten arvaatte. Vaimoni tuli siihen; se on hänestäkin vaikeaa.\"\n\nJa sitten hän lisäsi iloisemmin, hyvillään kun nyt muisti ensimäisen\nkeinon hänen ja Sannan keskiseen pulmaan: \"Ikävä, että minun täytyy\nmoisella hetkellä esittää teille tällaista! Minun on huomenna\nmatkustettava, yksityisasioissa, joita en voi lykätä, kahdeksi päiväksi\nkotipuoleen. Torstai-aamuna olen jälleen paikalla... Olkaa hyvä ja\nlähettäkää sähkösanoma, jos jotain sattuu, Neumünsteriin\nRautatiehotelliin.\"\n\nJa hän lähti.\n\nKonttorissa ei hänen käydessään ollut ketään. Hän työskenteli siellä\nvielä tuntikausia prokuristin kanssa, jonka huoleksi jätti eräitä\ntehtäviä, mitkä koskivat hänen eroamistansa H.C. Eschenin liikkeestä.\nJa kun prokuristi sitten meni pois, niin hän kulki tunnin ajan\nkatkeralla päällä huoneesta toiseen ja ajatteli Sannaa ja hänen\nveljeänsä, aivan pakahtumaisillaan raivosta ja ylpeydestä: että hän\nmerkitsi kymmenen kertaa enemmän kuin koko Eschenien joukko! Että Sanna\nei ollut kunnioittanut häntä milloinkaan, oli vain suullaan julistanut\nhänelle rakkautta ja arvonantoa! Hyvä, että hän kerrankin saisi vähän\nnöyrtyä! Aivan oikein: hän matkustaa muutamaksi päiväksi kotipuoleen,\nkesken vimmattua työn kiirettä. Hänellä ei ollut maailmassa mitään\nmuuta kuin kotipuolensa ja sikäläiset vanhat suhteet.\n\nJa hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti Sannalle lyhyen kylmän\nkirjeen, ilmoittaen, että hänen oli matkustettava Heisterbergiin ja\nettä hän on torstaina aamupäivällä jälleen konttorissa.\n\nSitten hän otti matkalaukkunsa ja lähti yöjunalla pohjoiseen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nSeuraavana päivänä iltapuolella hän ajoi veljensä rattailla, joka oli\ntullut mukaan ja istui hänen vieressään ohjaksissa, hiljaisia maanteitä\nsynnyinkyläänsä kohti. Edellisen illan yksinäinen junamatka ja yön\nunettomat hetket olivat vaimentaneet ja herkyttäneet hänen tunteitansa\nja hillinneet hänen suuttumustaan. Pitkäselkäinen, kömpelö ruuna heilui\nverkalleen Tavatessaan sivulta toiselle, ja vanhat rattaat kolisivat ja\nnatisivat, ja pyörät läsähtelivät lumisohjussa. Kostean kylmä\nlänsituuli puhalteli heitä selkään.\n\nPetter veli kertoi, miten äiti oli käynyt heillä kolme vuotta sitten,\n-- melkein kahdeksankymmenen ikäisenä. \"Ja kuulepas mokomaa, hän\ntarkasteli koko talon -- minä ja Trine ja lapset tassuttelimme jälestä\n-- ja pilkisteli joka paikkaan. Ja kun hän sitten viimein menee padolle\n-- ja koko pesue yhä perästä -- ja katselee hanhia, jotka tallustelivat\nFranzosensandilla, niin tuijaa, että ihme ettei meri paennut hänen\nedestään piiloon! Mutta kun minä sitten kyyditsin häntä hevosella\ntakaisin kaupunkiin, niin hän tokaisee: Sinä olisit voinut edistyä\nenemmänkin... niin monina herran vuosina! Ja hän katsoa mököttää vanhan\nruunan selkään. Mitähän se oikein minulta vaatisi? Mielestäni me on\nyritetty aika tavalla! Meillä ei ollut tuhatta markkaa naimisiin\nmennessämme ja nyt meillä on jo tuossa kuuden tuhannen korvissa,\nlammaskarjassa ja hanhissa ja muussa! Ei, veli, tunnustan kyllä, että\nhän on ollut meille hyvä äiti, ja menen toki Hampuriin kun hänestä aika\njättää, osoittaakseni hänelle viimeistä kunnioitustani. Mutta monta\nkertaa olen jo minä sanonut Trinelle, että en tiedä, hiidestäkö minulle\non lykätty sellainen äiti!\"\n\nKlaus Baas sanoi, että hän kyllä tulee sen kanssa toimeen.\n\n\"Niin, sinä!\" huudahti Petter Baas. \"Se on eri asia! Sinä olet oppinut\nja päässyt pitkälle maailmassa! Kalli Dau, joka tässä äskettäin kävi\npienen perintöjutun vuoksi Hampurissa, kertoi kuulleensa, että sinä\nmuka kohta olisit Hampurin rikkain mies! Minä sanoin, etten minä tiedä,\nmiten oli asian, ja mitäs se minuun kuuluikaan! Sanoin, ettet sinä\nollut milloinkaan heilutellut rahamassiasi minun nenäni edessä, niin\nettä olisin nähnyt rahojasi, vaikka onhan tässä ottanut monasti\nhyvinkin tiukalle, sanoin, olisin maksanut korkoa ja jonkun vuoden\npäästä kaikki takaisin. Nyt en enää apua tarvitse, sanoin, nyt olen\nmäelle päässyt.\"\n\nKylän laidassa laskeusi Klaus Baas rattailta ja Petter lähti takaisin\nmatalaan olkikattoiseen majaansa. Ja kauan seisoi Klaus Baas märässä\nlumisohjussa, katsellen hänen jälkeensä: Petter-veikko oli\nnähtävästikin viime sanojaan lausuessaan kohonnut juhlalliselle\ntuulelle, sillä hän katseli kolisevilta rattailtaan mahtavasti\nympärillensä kedoille ja huiskutteli ajatuksissaan huvikseen\npiiskaansa. Hänestä tuntui huomattavastikin hyvältä, että hän oli\nlopultakin tullut ilmaisseeksi veljelle odottaneensa joskus häneltä\napua! Katsopas vaan! Hän oli vieraampi ja kylmempikin minulle! Jaha...\njaha! Kyllähän se niin on... että hän kaivoi olkipatjasta silloin\nviimeiset penninsä!... Niinhän se... mutta hän oli silloin nuori...\neikä suinkaan liikemiehen alku... Klaus Baas puraisi huultaan ja\nkatsahti vielä loittonevia rattaita. Sitten hän kääntyi ja asteli\nmiettiväisenä kylään.\n\nHän silmäili kaikkea, joka taloa, joka puuta ja joka ihmistä,\ntunsikohan noista enää mitään, ja mitä sukua he olivat...? Tuossa oli\nsynnyinkoti melkein muuttumatonna, hietaisen maantien rinnassa! Tuolla,\npienten, himmeäin akkunaruutujen takana, oli hän nukkunut lämpöisinä,\nkirkkaina kesäöinä... ja talvella kun myrsky akkunaan puuskahteli. Nyt\nnukkuivat siellä toiset lapset! Kas tuolla seisoi pikku poika portilla,\njonka pielessä hän oli ennen seisonut, ja puristi lumipalloa ja\ntavoitti heittää hänen pientä koiraansa... vieras ja outo paitaressu,\naivan vieras! Klaus Baas katseli kummastellen pientä tummaista asumusta\nja kääntyi ja läksi. Kirkko oli vielä ennallaan, sen ympärillä nuo\nkorkeat, lehdettömät, harmaat poppelit, joiden latvat länsituuli oli\nsukinut itää kohti. Niiden juuressa kuoppainen hautausmaa, harmahtavan,\nvalkean lumen kattama kuin ohuen, repaleisen hurstin alla. Ja matala,\npunainen aita, jossa oli pyöreistä kivistä koottu kivijalka. Mutta\nmissä ne, jotka muinoin täällä leikkivät? Velimies oli kertonut: harva\nkotopuolessa, toiset muilla mailla, muutamat jo kuolleet, elämän\nnaakkasilla ollessa ehtineet ensimäisinä vihreän nurmen kätköön. Kaikki\nvierasta... vierasta! Toisellaiseksi hän oli tuloaan ajatellut! Nyt\ntuntui kuin kotiseutu olisi häneltä kokonaan mennyt! Kuin hänellä ei\nolisi täällä enää mitään tekemistä! Kaikki katsoi häntä murjotellen,\ntahtomatta puhua, -- tai kuin mykkä, joka ei puhua voi! Nähtävästikään\nei hänellä ollut mitään muuta kuin pesäsensä Blankenesessa! Hänen rakas\nkotinsa! Rakas vaimonsa. Itsepäinen ja korskea! Mutta hän itse ei\nvähemmän! Ei vähemmän! Paljon enemmän! Hän oli tehnyt työtä paljon ja\nhäntä oli seurannut onni... siitä tulee noin... niin... hiukan\nmahtavaksi ja... paksuksi sisäisesti... Sanna oli kai oikeassa! Hänen\nsilmänsä oli terävä eikä pettänyt. Hänen oli tultava nyt vähän\nystävällisemmäksi, ymmärtävämmäksi muille ihmisille, ja heidän\nluonteelleen... Niin... ja elämä oli muuttuva vihdoin rauhallisemmaksi\nja leppoisammaksi, hiukan verkkaisemmaksi... Hän oli alistuva Sannan\nedessä ja tarjoova rauhaa! Olipa hän nyt saavuttanut vihastaan jo\nrunsaat hedelmätkin!\n\nHän katseli vielä hyvän aikaa hiljaista kirkkomaata ja kirkkoa ja\nrovasti Jensenin rappeutunutta hautakummmelia ja matalaa aitaa -- ilta\njo hämärsi. Sitten hän vaelsi surullisin mielin kylästä maantielle ja\nsieltä pienelle pysäkille.\n\nKun hän noin tunnin ajan päästä tähysti ulos junan akkunasta, niin hän\neroitti pimeän päättyessä tummana hahmona kömpelön kirkontornin ja sen\nlähellä kastanjakujan, joka oli kasvanut hyvin korkeaksi. Hän lähti\nasemalta ja meni torille, ja katseli surullisin silmin entisiä tuttuja\ntaloja ja kapeita sivukatuja. Miten täällä on pientä, hän ajatteli,\nmiten onneton sinä sait olla täällä! Tuossa oli kauppatori ja tuossa\nhiljainen kuja, joka vei marskimaalle. Ja tuolla oli sivukadun varrella\nsama pieni punainen talo puutarhoineen, jossa hänestä oli kehittynyt\naviohuolissa ja vastuunalaisessa työssä ja hyväin kirjain ääressä mies.\nSinne oli nyt jälleen Martje Ruhland muuttanut lapsineen. Vanhukset\nolivat kuolleet ja liike joutunut toisiin käsiin. Mutta hyvinvoipa veli\noli tullut liikkeesen prokuristiksi ja pieneksi osakkaaksi; ja Martje\nhoiti veljen taloutta.\n\nKlaus Baas seisoi ja epäröi, menisikö sisään? Mutta se oli painostanut\njo niin kauan hänen sieluaan: hän tahtoi astua kerrankin rehellisesti\nheidän eteensä ja lausua ystävällisen sanan ja näyttää ja kertoa\nheille, mitä hänestä oli tullut, ja kuinka paljon työtä ja tuskaa siinä\noli ollut.\n\nVeli tuli valaistusta perhehuoneesta häntä vastaan ja antoi reippaasti\nhänelle kättä. Martje Ruhland seisoi sievänä ja lempeän hiljaisena kuin\nennenkin tuolinsa vieressä ja pyysi tyttömäisesti ja ystävällisesti\nhäntä istumaan. Mutta ennenkuin Klaus Baas ehti istua, tuli sisään\nkahdeksantoista-vuotias tyttö, äidin ilmeinen kuva, hiukan häntä\npitempi, suuri, puhdas keittiöliina edessä: tervehti häntä vaieten ja\nliikutuksetta, puristaen jäykän kohteliaasti ja varovasti hänen\nkättänsä. Sangen suurella, pyöreällä sohvapöydällä, jonka ääreen Klaus\nBaasia pyydettiin, oli teekeittiön vieressä iso pino sikarilaatikon\nkappaleita ja lehtisahoja ja sinertävää kalkkipaperia; ja äidin\nilmeinen kuva istahti häntä vastapäätä ja jatkoi lehtisahaustyötään,\nsillaikaa kun äiti kaateli teetä kuppeihin. He huomattavasti\nmahtailivat nyt, kun he muka pystyivät muuhunkin kuin pitsiä\nnypläämään, jonka tähden Klaus Baas oli aikoinaan ollut niin\nvihoissaan: ja he juttelivat hartaasti ruokailuajoista ja teenjuonnista\nja nukkumisesta, koettaen kaikessa ystävyydessä ja kaikin tavoin\nosoittaa hänelle olevansa nyt täydellisesti onnellisia, -- sekä miten\nheidän onnensa oli saatu, sitten kun Klaus Baas oli poistunut ja\njättänyt heidät rauhaan. Veli oli istahtanut pöydän ääreen, hänen\npaikkansa oli merkitty suurella, kannekkaalla olutsarkalla, jonka nuori\nneito oli hänelle tuonut.\n\nKlaus Baas, jolle tämä oli odottamaton, haavoittava huomio, kysyi, ei\nalentuen ja tuttavallisesti kuin oli aikonut, vaan hyvin kohteliaasti\nja hieman arkaillen minkä mitäkin: vanhempain kuolemasta ja sairaan\nsisaren voinnista -- ja miten liike menestyi ja kuinka yleensä\nvoitiin. Ja sitten hänen oli kertominen vähän Heini Petersistä\nja hänen liikkeestään. Koko ajan hyrrytteli nuori tyttö kasvot\nvälinpitämättöminä sahalla ja santapaperilla hellittämättä\nkoristuksiaan: hänen tarkoituksensa oli kai saada isä kaikin mokomin\nhuomaamaan hänen valmiit ja keskeneräiset tuotteensa, mitkä muuten\nolivat verrattain hengettömiä ja merkillisiä. Klaus Baas tunsi pian\nitsensä aivan vieraaksi, jopa suorastaan häiritseväksi olennoksi näissä\nsievissä, säröttömissä puitteissa, ja hän odotti vain tilaisuutta\npäästäkseen pois. Vähän ajan päästä astuikin sisään nuori, laihanlainen\nmies, joka esiteltiin Klaus Baasille puutavaraliikkeen konttoristina ja\näidin kuvan sulhasena. Nuorukainen tiesi nähtävästikin, ken vieras oli,\nmutta taipui sievästi kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen, joka oli\nyhteisessä perheneuvottelussa päätetty, \"kuin ei mitään olisi\ntapahtunut\", kuitenkaan ei sydämestään, vaan kohdellen hiukan\nylemmyydellä Klaus Baasia, kuten velvollisuutensa unohtanutta isää\nainakin. Ja istahti sitten rakkaisensa viereen ja alkoi sahata\nhyrryttää ja santapaperilla rapsuttaa ja kuiskuttaa hänen kanssaan.\nKun vieras oli kuunnellut vielä piirin mielipiteitä yleisestä\ntaloudellisesta asemasta, katsoi hän lähtöajan tulleen. He antoivat\nhänelle hyvin soveliaan ystävällisesti kättä ja Martje Ruhland pyysi\nhäntä vielä hyväntahtoisesti viemään terveisiä kotiin. Ja sisarukset\nsaattoivat häntä kuistille. \"Me istutaan nyt joka ilta tällä tavalla\",\nsanoi Martje Ruhland hennolla, samealla äänellään, ikäänkuin kehaisten:\njos olisit ollut toisellainen, niin olisi nyt oltu onnellisia. Klaus\nBaas nyykäytti päätänsä ja sanoi iloitsevansa, kun oli tavannut Martjen\nniin onnellisena, ja meni.\n\nUlkona lehdettömässä kastanjakujassa hän kääntyi lumisohjussa vielä\nkatsomaan taakseen valaistuihin akkunoihin ja pudisteli päätänsä. Tuo\noli siis Martje Ruhland! Tuo varma, pieni porvarisrouva! Hän oli tullut\nmuka lohduttelemaan ja rohkaisemaan! Ah, hyväinen aika! Martjehan oli\nmelkein varmempi kuin hän itse! Istuu tuolla akkunan takana\ntyytyväisenä tyttärineen, joka on hänen henkensä kuva! Totisesti hän\nolisi voinut jättää tämän vierailun tekemättä! En sovi hänelle eikä hän\nminulle! Mutta minulle sopii se Blankenesen nainen! Jota solvaisin\nvasten kasvoja... silmittömästi! Eikö hän saa puolustaa ainoata\nveljeänsä? Mitä minä hänen silmilleen syysinkään! Vaan sainpa kerrankin\nkuulla, mikä olen miehiäni! Parasta kun menen kohta huomisiltana\ntakaisin kotiin! En siedä olla riidassa rakkaimpieni kanssa! Ainoan,\nmitä minulla on koko maailmassa! Mutta antaa hänen katua pari päivää...\nse on hänelle parhaiksi!\n\nHän meni yöksi pieneen majataloon, jossa ei kukaan häntä tuntenut, ja\nmatkusti sitten seuraavana aamuna hitaalla paikallisjunalla itään;\nlakeus muuttui vähitellen kumpuiseksi ja hedelmälliseksi ja\nmetsäiseksi. Puolelta päivin jouduttiin ihanille järville, korkeiden\npyökkimetsäin laaksoihin. Ja siellä oli sinisen järven rannalla,\nkesäisin auringon autereessa hohtavan, mutta nyt harmaan jään kahliman,\nDoris Rotermundin kylä.\n\nKlaus Baas oli kuullut jo vuosia sitten, että hänen miehensä oli\njättänyt kauppa-alan ja hankkinut omilla ja vaimonsa rahoilla täällä\ntilan, joka menestyi, jos ei juuri loistavasti, kohtalaisesti. Hän ei\nollut monissa omissa huolissaan silloin ajatellut sen enempää asiaa.\nMinkälainenhan Doris Rotermund nyt oli, ja kuinka hän ottaisi hänet\nvastaan? Hän tarkasteli otsa rypyssä tummain olkikattojen jonoa ja\ntähysteli Doris Rotermundin taloa. No olkoon menneeksi! Hän tahtoi\nnähdä, kuinka tuttu jaksoi, sekä näyttää kultasepälle, mitä hänestä oli\ntullut.\n\nKun hän asteli kylään erään puutarhan aitaviertä, niin hän näki järven\nrannalla kohvaisella jäällä noin kaksitoista-vuotiaan sievän tytön,\npäästämässä luistimia jalkineistansa; ruskeat hiukset olivat\nvalahtaneet olkapäiltä rinnoille. Hän tunsi tytön kohta vartalon\npontevuudesta ja pään sirosta muodosta ja kysyi: \"Kuules, missä isäsi\nasuu?\"\n\nTyttö kohotti levollisesti päätänsä ja lykkäsi hiuksensa hitaasti\nkorvallisen taakse ja viittasi pään nyykäyksellä tuonne raitin päähän,\njonne hänen silmänsä olivat suunnatut. \"Tuolla kylän ylälaidassa\", hän\nsanoi ja painui jälleen askareesensa.\n\nKlaus Baas ajatteli: Yhtä lyhytsukainen kuin äitinsäkin! Ja hän jatkoi:\n\"Voivatko isä ja äiti hyvin?\"\n\nTyttö nyykäytti ylös katsomatta päätänsä ja vastasi: \"Hyvin.\" Sekä\njatkoi työtään.\n\n\"Minä tahtoisin tulla teille\", sanoi nyt Klaus Baas, \"etkö opastaisi\nminua? Et suinkaan sinä enää luistelekaan.\"\n\nTyttö nousi ja lähti hänen kanssaan, järjestellen ja väännellen yhä\nluistimiaan.\n\nSiellä oli hedelmätarhassa pitkä, vanha, punakattoinen rakennus. Ja\nsievä tyttö alkoi Klaus Baasin vieressä hihkua kuin mikä intiaani,\nvarmaankin ilmoittaakseen pikku sisaruksille tulostansa.\n\n\"No\", kysyi Klaus Baas eteisessä, \"missä nyt muut on?\"\n\nTyttö kuunteli vähän aikaa matalan kotinsa eteisessä ja sanoi\nrauhallisesti kuin äiti: \"Ne on salissa, äiti leikkii niiden kanssa.\"\n\nKlaus Baas kuulikin nyt talon perältä kirkkaita lasten huutoja, ja kun\ntyttö aukaisi oven, niin hän sai ihailla kotoista, hauskaa näkyä. Doris\nRotermund istui avarassa, kohtalaisen lämpimässä pirtissä, joka oli\nvarmaankin lasten leikkihuone -- se oli näet niukasti kalustettu ja\nyhdessä nurkassa oli jonkinlainen intiaanivigvami. Hänellä oli yllä\nsininen villapuku ja hän istui penkillänsä hiukan kumarassa, kädet\nhelmassa, ja katseli tarkkaavasti ja loistavin silmin lapsiansa, jotka\nleikkivät apposen alasti hänen edessään. Hän oli yhdistänyt leikkiin\naika vaaran: oli pistellyt sinne tänne vanhan lankkulattian rakosiin\nkesällisiä, kuivia polttiaisen oksia. Ja nyt hän juoksutti lapsia\nleikin sääntöjen mukaan polttiaisten välitse ristiin rastiin, ja\nkullakin näkyi olevan oikeus houkutella toisia vähän vaaraan, jos\nuskalsi omalta nahkaltansa. Se oli tiettävästikin leikki, jota\nharjoitettiin innokkaasti kesäaikana hedelmäpuutarhassa, -- mutta nyt\nkuihtuneessa muodossa sisällä, surullisen talvihämärän ratoksi.\nIsoimmat lapset, noin kymmenvuotias tyttö ja poika, -- ne olivat\nvarmaankin olleet tuon solkikoristeen malleina, -- juoksivat paraikaa\nristiin rastiin posket hehkuen. Ja pienemmällä oli aika hätä: hän\nkohotteli tuskissaan jalkojaan ja oli pillahtamaisillaan itkuun.\nTalvipäivän niukka, himmeä hohde valaisi karusti hilpeää, leikkivää\nlapsiparvea.\n\nDoris Rotermund tunsi hänet heti ja katsoi häneen totisesti ja sanoi:\n\"Sepä oli harvinainen vieras?\"\n\nKlaus Baas vastasi: \"Tahdoin nähdä teitä vielä kerran, vain hetkisen,\nja tietää, kunka voitte.\" Ja hän kertoi emännän vieressä seisten tuosta\nsolki-ostoksesta.\n\nDoris Rotermund kuunteli häntä hievahtamatta. Ja sitten hän kutsui\nlapsia yksitellen luokseen, ja sanoi heidän nimensä, ja katseli\nvaieten, kun Klaus Baas silitteli heidän poskiansa. Nyt kertoi Klaus\nBaas vaimostaan ja omista pienokaisistaan. Doris Rotermundille näytti\nkaikki olevan melkein tuttua: hän oli kysellyt Klaus Baasista uutisia\njoskus Hampurissa käydessään.\n\nPuheltuaan jonkun aikaa Doris Rotermundin kanssa tunsi Klaus Baas\nselvästi, että toinen oli hänelle vieras ja kylmä eikä tahtonut olla\nkahden hänen kanssaan. Sitten Klaus Baas nousi lähteäkseen, toivoen\nkuitenkin saada vaihtaa edes pari sanaa hänen kanssaan kahden kesken.\nDoris Rotermund saattoikin häntä eteiseen. \"Te olette toisellainen kuin\nsilloin viimeksi\", sanoi Klaus Baas.\n\nDoris Rotermund otti kahden vaiheella hattunsa ja jakun ja kysyi\nminnepäin Klaus Baas oli matkalla. Ja lähti sitten saattamaan. \"Minä\nvoin näyttää teille oikotien\", hän sanoi.\n\nIlma oli vielä selvä ja kuulas, mutta lännessä uhkasivat jo räntä- ja\nlumipilvet. Doris Rotermund opasti Klaus Baasia lehdettömän, märän\npuutarhan läpi raitille ja sieltä kylän halki nummelle, suurissa\nmutkissa polvittelevalle tielle. Klaus Baas olisi niin mielellään\nhalunnut jutella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta toisen jäykkä\nasento ja kylmä ilme vaativat häntä vaikenemaan: hän ei tavannut\nlähtökohtaa. Kun he sitten olivat nousseet harjun laelle, osoitti Doris\nRotermund kaukaista kylää ja sanoi: \"Käykäähän tuota kylää kohti\"; ja\nkarttaakseen muuta puhetta, selitti tarpeettoman seikkaperäisesti: \"Sen\nnimi oli Vinkkelin kylä ja täältä katsoen se nimi on paikallaan, sillä\nkylä on, niinkuin näette, aivan noiden kahden metsävaaran\nkulmauksessa.\" Ja sitten hän ojensi päättävästi Klaus Baasille kätensä.\n\nKlaus Baas ei hänen kättänsä hellittänyt, vaan sanoi kasvot synkeinä:\n\"Kun minulla oli puoli vuotta sitten tuo solki kädessä, niin tunsin\nsanomattoman sisäisen käskyn, että minun oli tultava vielä kerran\nnäkemään sinua. Ajattelin: sinä saat vielä iloita rauhallisuudesta ja\nvakavuudesta ja luonnollisuudesta, joka häntä ympäröi; se virkistää\nsinua. Nyt olen tässä ja näen sinut jälleen. Ja sinä olet minulle\nvieras.\"\n\nDoris Rotermund katseli häntä, ei niinkuin ennen, käydessään hänen\nrinnallaan nuoruuden kukoistuksessa, vaan taiteilijan tavalla, joka\nturhaan etsii sielunsa ilahuttajia, kauneuden piirteitä, -- ja vastasi:\n\"Silmissä ja otsalla ja suun ympärillä on veto, jota ei pitäisi olla.\"\n\n\"Oh\", huudahti Klaus Baas kiivaasti, \"minä olen saanut ajatella ja\ntehdä työtä ankarasti, Doris Rotermund! Tie oli jyrkkä ja pysty.\nAjattele, minkälaisesta kodista ja koulusta ja ympäristöstä olen\nkohonnut!\"\n\n\"Joskin täytyy kohota mäkiä\", vastasi Doris Rotermund hiljaa, \"niin ei\nsaa kuitenkaan rumentaa ja repiä vaatteitaan... Me naureskelimme\nsilloin synnille -- jos vielä ehkä muistatte --: tämä on nyt minusta\nsynti! Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän paljon ulkonaisissa voittaisi,\nvaikka koko maailman, kun hänen sielunsa tulee rumaksi, tarkoitan:\nahtaaksi, kovaksi, rauhattomaksi.\"\n\nKlaus Baasin tunteet kylmenivät. \"No niin\", hän sanoi, \"näin siis jätät\nminut?\" ja ojensi hänelle jälleen kätensä.\n\nDoris Rotermundin silmiin tulivat kyyneleet. \"Minä muistan nuoren\nmiehen, joka oli katkonut kahleensa\", hän sanoi, \"ja oli kolmenkymmenen\nikäisenä etsimässä onneansa, jolloin minä voin häntä auttaa. Nyt palaa\nluokseni hampurilainen kauppias, joka tietää, miten rahaa tehdään.\"\n\nDoris Rotermund kohautti olkapäitään kuin sanoakseen: ja mitäs kummaa\nse! Ja lisäsi: \"Tomuisena ja silmät tylyinä!... Eikä teillä ole niin\nmoneen vuoteen ollut aikaa yhtään tiedustella minua.\"\n\nKlaus Baas pudisti hänen kättänsä ja lausui synkällä uhmalla: \"No hyvä.\nMinun ei olisi pitänyt luoksesi tulla.\"\n\nDoris Rotermund nyykäytti vaieten, vedet silmissä päätään, antoi Klaus\nBaasin käden luisua kädestänsä ja poistui.\n\nKlaus Baas meni hiljalleen notkoa ja kylää kohti, jonka Doris Rotermund\noli hänelle neuvonut. Kylän nimestä hänen mieleensä oli johtunut, että\nsieltähän se arka, tumma tyttö oli kotoisin, jonka hän oli silloin\nMühlenstrassen varrella nappiotsana ja kirjanpitäjänä kavaltanut,\nvernissatehtailijan liikkeessä ollessaan. Teko oli jättänyt hänelle\nsynkän muiston -- ja hän ajatteli tyttöä aina, kun kulki Mühlenstrassen\nkautta tai kun hän näki jonkunmoisen samannäköisen naisen. Muuten\ntuntui hänen elämänsä, kaikista syrjähypyistä ja monista turhista\nkuohahduksista huolimatta, kunnialliselta, oikeutetulta ja hän itse\nonnensa ansainneelta: mutta tämä tapaus siinä oli pahaa! Se oli\njohtunut ikäänkuin mistä hänelle aivan vieraasta luonnosta, ja\nkuitenkin se oli merkitty juuri hänen elonsa kirjoihin! Nyt oli\najateltava sitäkin. Juuri nyt, kun hän oli muutenkin saanut kokea niin\npaljon epäystävällisyyttä! Tuo hiljainen kylä oli hänen kotipaikkansa.\nHän tahtoi tiedustella häntäkin! Ehkäpä kohtaisi taas uusi\nepäystävyyden kolaus! Miksipä ei?! Yhä lisää vain! Mutta ehkäpä kävisi\nvielä hyvinkin, ehkä niin hyvin, että hän voisi vaikka nauraa! Pieni\nilon nauru ei tosiaan haittaisi!\n\nHän tuli kylään ja kulki pitkin raittia ja kysyi vastaan tulevalta\nkoulukkaalta tytön kotitaloa, mainiten sukunimen. Pienokainen osoitti\nerästä taloa vähän matkan päässä, jonka navetan ovi oli auki: joku\nnainen liikuskeli hämärässä välisessä sanko kädessä. Klaus Baas näki,\nettä se sievä pieni tuttu se ei ollut, mutta kun hänen teki välttämättä\nmieli kuulla hänestä, niin hän meni ovelle ja kysyi, oliko emäntä erään\nneidin sukua, joka noin kakskymmentä vuotta sitten asui Hampurissa,\nMühlenstrassen varrella?\n\nNainen pyyhki nyt märkiä, leseisiä käsiänsä ja vastasi hiukan\njännityksessä ja epäluuloisesti: \"Kyllä, se oli minun sisareni.\"\n\nNyt Klaus Baas kysyi: \"Ja missä hän nyt on?\"\n\n\"Niin\", vastasi emäntä ja astui sivummalle paremmin vierasta\nnähdäkseen, \"hän oli siellä kihloissa, mutta panettelijat rikkoivat\nvälit. Sitten se oli yhden vuoden Kielissä eräässä toimessa... ja\nnythän se on kuollut.\"\n\nEmäntä oli niin puhuen vienyt vieraan yksinkertaiseen pirttiin\nja Klaus Baas ajatuksissaan seurasi häntä. Emäntä meni sitten\nmatalalle kaapille, jota peitti virkattu liina, ja otti sen päältä\nkiiltäväkehyksisen valokuvan sekä näytti Klaus Baasille. Ja pitkä,\nkomea Klaus Baas, joka ei ollut köyristänyt niskaansa kellekään ja\nmillekään koko Hampurissa, piteli nyt kuvaa kumarapäin ja arasti ja\nlausui soinnuttomalla äänellä: \"Niin, hän se on... tunsin hänet\nennen... ja muistan hyvin.\"\n\nSillä välin oli isäntä, joka kuului kolisseen navetan perällä, tullut\njälestä pirttiin: hän oli pienikokoinen, teräväsilmäinen, piippunysä\nleukapielessä. Isäntä oli puheliaampi ja avomielisempi kuin emäntä ja\nsanoi: \"Se oli niin alakuloinen ja arka sieltä Hampurista lähdettyään,\nja viimein se tuli vähän omituiseksikin; asui tässä vastapäätä, elätti\nhenkeään pyykin pesulla ja ompeluksilla. Ja yhtenä talvena jokin\nnaiskutkale levitti huhua, että hän muka pitäisi miehiä, ja silloin se\nlähti kotoaan ja kuleksi monta päivää pitkin kankaita. Me emme tienneet\nsiitä emmekä toki arvanneetkaan, että hän olisi tullut sekapäiseksi:\nluulimme hänen menneen vain Kieliin. Ja mitäs muuta: me mentiin hänen\nasuntoonsa ja koottiin kamppeet säilöön ja pantiin sitten talo lukkoon.\nMutta huomispäivänä kertoi naapurin emäntä, joka oli sairas eikä saanut\nyöllä unta, nähneensä hänen kulkeneen kuutamossa kotiinsa päin; ja\npuolenpäivän seutuvilla hänet löydettiin kankaalta, oli paleltunut. Oli\nraukka koettanut varmaankin päästä yöllä kotiinsa! Herra kulta! En mene\neläessäni enää tukkeamaan toisten ihmisten ovia! Olihan se tosin\nmuutama päivä sitä ennen sanonut, että maailma on niin paha... Se oli\nvähän liian heikko ja hento tähän maailmaan.\"\n\nKlaus Baas sanoi, että sehän oli surullista... moinen loppu hänen pikku\ntutulleen. Ja asetti kuvan hiljaa kaapin päälle, ja antoi kättä ja\nmeni.\n\nHän tuli takaisin raitille ja silmäili pientä taloa, jossa \"pikku\ntuttu\" oli asunut. Ja sitten hänessä kiehahti hurja raivo! Piruako minä\nravaan täällä nuuskimassa Holsteinin joka loukkoa!! Mitä minulla on\ntäällä tekemistä?? Tuliapa muka katsomaan, onko konnantyöstä kasvanut\nkaunis vilja! Vielä kerran huvittelemaan tuolla poloisella raukalla!\nSehän on järetöntä! Kerrassa mielipuolista! Raivohullua!! No: nythän\nsen näit! Sait pääsi pusketuksi läpi! Siitä sen näit!\n\nSitten hän alkoi tyyntyä. Ja tunsi, että hän tuolta pikku kylästä oli\nsaanut hartioilleen rikoksen! Ja että hänen täytyy kantaa sitä aina,\nkeventymättä! Jaha, vain niin kävi siis! Vai kävi siis! Että minä olen\ntuhonnut ihmiselämän! Tuon pienen, hennon, kiltin raukan. Surmannut!\nVain pilanpäiten -- mahdottomasta ylpeydestä. Kas, minähän olen vahva,\nja väkevä ja suuri, ja sitä minun toki täytyy näyttää! Olihan minun\ntoki silloin osoitettava, mikä olin miehiäni! Olihan minun toki\nhämmästytettävä tuota vanhaa kääkkää! Ja toissapäivänä minun piti toki\nrusikoida kelpo vaimoani! Sillä minä olen suuri ja väkevä ja kaunis! Ja\nsekös pitäisi jättää näyttämättä! Mitä muuta varten minä muka sellainen\nolisin? Luonnollisesti minun on oltava ylpeä ja korskea kuin sotaorhi!\nKuinka hieno olinkaan Sannaa kohtaan? Joka on paljon jalompi ja parempi\nkuin minä. Ja Arthur Escheniä? Ja Heini Petersiä, hänet tavatessani?\nSillä minähän olen luja ja kaunis ja suuri! Mutta Arthur Eschenin ja\nHeinin tunnolla ei ole sitä, mitä minun!\n\nHän oli tullut kylän päähän, kahden tien risteykseen. Lapsiparvi seisoi\nlumisohjussa tuvan seinustalla. Klaus Baas kysyi heiltä, mikä tie vei\nNeumünsteriin? Suuremmat viittoilivat ja neuvoivat hänelle tietä; mutta\nsillaikaa aprikoivat pienemmät keskenänsä: \"Mikä herra se tuo on?\"\n\"Mikä lie\", vastasi toinen, ja lisäsi, kai hänen pituuttaan ja uljasta\nasentoaan ihmetellen: \"Kuningas!\" Mutta kolmas käytti sanaa, jonka oli\nkuullut koulussa, vaikkei sitä ymmärtänyt, ja lausui vanhan vakavasti:\n\"Se on vaeltaja.\" Klaus Baas kuuli sen ja hän toisti katkerasti\nmielessään: \"Niin, vaeltaja!\" Ja hän painui yksinään illan hämäriin.\n\nOikea holsteinilainen maantie: suora kuin nuora ja auhto, ja varsilla\nsiellä täällä vaivaisia istukaspuita. Lumiräntä suomi kasvoihin. --\nAina minä olen ollut ylpeä ja korskea, hän ajatteli. Oikea Baas-herra\nja Baas-narri! Jo poikasleikissä haaveksin olevani Venäjän keisari! Ja\nsepitellessäni junneille valetta Grossneumarktilla! Ja puikkiessani\nnuorena klovnina St. Paulissa! Ja Trimbornin konttorissa\npäivällislomilla kaapaten tähtiä lakillani! Ja juuri onnen hetkillä se\nrehoitti kuin rikkaruoho! Viimeksi toissapäivänä, jolloin teki minut\naivan raivohulluksi! Ylpeydestä! Mutta nyt sain kerrankin nenälleni.\n\nHyvä vaan, että sen tiedän nyt, hän synkästi ajatteli. Se on\nterveydeksi vaan! Ihmisen täytyy olla elämästään selvillä; totuus\nedessä kuin päivä! Pois salaamiset ja vekselinlykkäykset! Minä olen\ntuhonnut ihmisen! Tappanut! En tiedä, onko Jumalaa ja haudantakaista.\nEikä se tosiasiaa auta. Sillä se on ensiksikin tapahtunut, ja toiseksi:\nse on minun asiani, ainoastaan ja yksin minun asiani. Minä en tosin\nsitä tarkoittanut, ja monasti sellainen päättyy hyvin. Mutta nyt kävi\nnäin!\n\nHän puursi ripeästi märässä lumisohjussa. Tuollainen suora, päätön\nholsteinilainen maantie -- vaivaisia, vinoon vääntyneitä puita silmän\nkantamiin -- se on kuin tehty juuri moisia itsetutkisteluja varten:\nsiellä ehtii tyhjentämään maljan pohjasakkaan! Yhä, yhä eteenpäin vei\ntie, vei kuin maailman loppuun. Niin paljon ajattelun aikaa ei Klaus\nBaas ollut saanut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, siitä, kun saattoi\nmielisairasta kälyä Schleswigiin. -- Hyvä vain, hän toisti, että nyt\nsen tiedän! Sillä itse onnettomuus oli tapahtunut kauan sitten: minä en\nvaan siitä tiennyt. Se juoksi kuitenkin kuin musta, paha varjo\nkintereilläni ja vieressäni aina: nyt sain sen kiinni ja tiedän, mikä\nse pahahenki oli... Vanhempani olivat kunnon ihmisiä, minä jaloa\ntalonpoikaisaatelia. Isäni oli kevytluontoinen ja hyvä; äitini kova ja\nuskollinen. Niistä tuli sulatettuna hyvä sekoitus. Mutta yksi sillä oli\nvika: liika ylpeys. Niinkuin monet saavat perintönä luuvalon ja huonon\nkuulon, niin minä ylpeyden. Se on pienuudesta asti nostanut minussa\nnokkaansa, kuin kimaltava, kirjava käärme! Minä en ole sitä huomannut,\nminä en ole sitä karttanut, vaikka kelpo äitini koetti jo tappaa sitä\nhiilipihdeillä lapsena ollessani. Mutta nyt. Jopas tuli koko mato\nnäkyviin! Jättiläiskäärme, sanovat, kuului syöneen ihmisen ja kuului\naikoneen toissapäivänä nielaista rakkaan vaimoni! Mutta nyt sen niskat\nkatkeaa! Henki pois vaan, ei auta! Sen kauniin, pöyhkeän madon minä\nnitistän nyt tässä -- yksinäisellä Holsteinin maantiellä! Pihti niskaan\nvaan! Nyt siitä tuli loppu! Klaus Hinrich Baas! Niin vajonnut! Ja\nviidenviidettä vanhana!\n\nNiin pakisi Klaus Baas itsekseen. Iltamyöhällä joutui hän\nNeumünsteriin.\n\nHän meni Rautatiehotelliin katsomaan, oliko siellä mitä ilmoitusta\nHasselta, jota hän kuitenkaan ei pitänyt mahdollisena. Ja hän aikoi\nsitten iltajunalla matkustaa Hampuriin, sillä hän kaipasi nyt\nkuvaamattomasti Sannaa ja lapsia. Nyt tahdon olla heille oikein hyvä,\nhän ajatteli.\n\nIhmeeksi odottikin hotellissa kirje. Hän avasi uteliaasti sen ja luki\nsitä portaita alas astuessaan, luki ja luki -- ja hänen silmänsä\ntulivat yhä kummastuneemman näköisiksi: Hassen shanghailainen liike oli\nsähköttänyt, ettei saatu asiaa selville lybeckiläisen kanssa; siksi oli\nKlaus Baasin itsensä matkustettava sodan ajaksi Thielenin paikalle\nKiinaan; matkalle lähdettävä New-Yorkin kautta helmik. 22 p:nä...\n\nKlaus Baasin päätä huimasi ja hänen ruumiinsa vapisi. \"Kymmenen päivän\npäästä Kiinaan! Ehkä vuosikausiksi... Ja nyt!!\"\n\nHän astui asemasaliin, lunasti piletin, ja käveli asemasillalla\nedestakaisin, ja meni junaan ja tiesi tuskin, mitä teki. Kymmenen\npäivän päästä Kiinaan! Nyt!! Nyt kun hän tahtoi ja hänen täytyi tehdä\nniin paljon hyvää ja oikeudenmukaista! Kun hän halusi elää\nrauhallisemmin ja kauniimmin! Nyt, pois... ehkä ikipäiviksi! Se oli\nkatkeraa ja kovaa!\n\nJuna kiitää rymyytteli pimeässä yössä, ja lumisade vilisi rapisten\nakkunain ohi. Matkustajat nukkuivat tai torkkuivat omissa mietteissään.\nKlaus Baas tuijotti kalseasti ulos pimeyteen, ja hänen sielunsa kuohui\nperustuksiaan myöten ja hän mietti raskaasti:\n\nNyt siis... sekin oli vielä kestettävä! Kaikki, kaikki yhtaikaa!\nEntiselämän kaikki teot, ja lisäksi tämä ero! Kaikki otettava vastaan!\nEikä lannistuttava eikä paaduttava! Tehtävä lempeästi, rauhallisesti\nkaikki, mitä vielä voi! Ja jos on vielä jälellä kymmenen päivää, niin,\nvaikka vain pari kolme olisi, niin on käytävä sen aikaa tietä, jonka\noikeaksi tietää. Jos ikuiset vallat sitten olivat päättäneet tai\nsallineet, että hänen oli, näinä viime päivinä niin paljon karvasta\nkoettua ja kun hän nyt kerrankin tahtoi sovittaa kaikki, poistuttava,\nehkäpä kuolemaan, niin hyvä! Hän ei valita. Hän koettaa vielä tällä\nlyhyellä ajalla tehdä vakaasti ja varmasti kaiken mitä voi! Kaipa\nikuiset vallat jättäisivät sitten hänet rauhaan, kävi hänelle kuinka\ntahansa. Hän tahtoi vastata teoistansa ihmisten ja Jumalan edessä\n-- jos Jumalaa oli. Hän ei aikonut antaa itseään musertaa, ei\ntämänpäiväisten synkkäin tietojen, ei hänen ja vaimon välisen riidan,\nei Kiinan. Hän ei tahtonut karata kuin kehno renki auraltaan, ei\nhuikennellen elämästä ja maailmasta: hän aikoi seista urheana ja hyvänä\npaikallaan niin kauan kuin sai sen pitää. Se riittää, että seisomme\nhorjumatta maan kamaralla ja että meillä on hyvä tahto. Ihmiselle ei\nvoi tulla mitään, kaikkein kauheintakaan, joka nöyryyttäisi hyvän\ntahdon. No niin!...\n\nAltonaan tultuaan Klaus Baas vaihtoi pian junaa, ja sydänyön seutuvilla\nhän jo naputti makuuhuoneensa akkunaan Blankenesessa Norderstrassen\nvarrella.\n\nSanna ilmestyi akkunaan heti ja näki hänet ulkona seisomassa\nlumihohtoisessa yössä ja tuli avaamaan yöpuvussaan. Ja hän kietoi\nkätensä kylmän, lumisen miehen kaulaan ja sanoi: \"Aioin tulla asemalle,\nmutta en uskaltanut jättää lapsia. Tiedätkö, että sinun on kymmenen\npäivän päästä lähdettävä Kiinaan?\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Klaus Baas, ja hyväili häntä ja sanoi: \"Ja nyt me\nollaan niin hyviä toisillemme, ettemme ole ikinä sellaista\naavistaneet.\"\n\nViimeisistä kokemuksistaan hän ei virkkanut sanaakaan.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nKymmenen vuorokauden päästä hän erään raikkaan ja pilvisen helmikuun\npäivän iltapuolella erosi pienokaisistansa Blankenesessa ja matkusti\nSannan kanssa Hampuriin. Heitä odottivat Dammthorin asemalla Hassen\nlähettämät vaunut, ja Klaus Baas ajoi sitten Sannan kanssa\nWexstrasselle, sanomaan jäähyväisiä äidilleen. Antje Baas asui vielä\nentisessä paikassa, mutta oli nyt toisen poikansa, Rikun,\nvuokralaisena, jolla oli talossa lukkosepän paja.\n\nAntje Baas, joka oli jo vanha ja raihnas ja sairasti rinnanahdistusta,\nistui paraikaa silmälasit nenällä suuren, vanhan ompelupöytänsä\nääressä, laskien pöytälaatikosta, joka muuten pysyi tarkoin lukittuna,\nminiällensä vuokrarahoja. \"Odotahan vähän\", hän sanoi Klaus Baasille.\n\nKlaus Baas odotti, kunnes Sanna ja käly poistuivat huoneesta, ja sanoi\nsitten: \"No niin, äiti, nyt minun täytyy matkustaa.\"\n\nAntje Baas otti lasit nenältään ja sanoi itseään ja poikaansa\nrohkaistakseen tai tunteen purkausta välttääkseen, pilkallisesti\nhymyillen: \"Tuolla yläkerrassa asuu joku vanha, hupsahtava rouva, hän\nkävi eilen lastensa luona Wedelissä ja kertoi, että sinne muka kuului\nselvästi sodan ryske Kiinasta! Ampuivat Cuxhavenissa, ja hän luuli,\nettä se kuului Aasiasta!\"\n\nKlaus Baas sanoi: \"Toivon pääseväni vuoden päästä takaisin, äiti. Mutta\nsaattaahan käydä, että viivyn kauemmin!\"\n\nAntje Baas oikoi laihalla ja vapisevalla kädellään hameensa ryppyjä, ja\nkatseli avuttomasti ympärilleen ja sanoi: \"Niin... niinhän se...\"\n\n\"Voinko auttaa sinua millään tavoin, äiti?\"\n\nAntje Baas pudisti päätänsä: \"Minulla on hyvä kaikin puolin, Klaus, se\nvaan, etten enää tahdo oikein tareta. En tiedä, mikä siinä lie. Ehkä on\nvika peitossakin. Vanhahan se jo on ja täytteet ovat menneet yhteen\nkasaan. Kun nukkuu selälleen ja kohottaa vähän polviansa... tehän ennen\naina leikitte 'koirankoppisilla'... niin täytteet menevät laidoille ja\nalkaa paleltaa polvia.\"\n\nKlaus Baas sanoi ankarasti: \"Miksi sinä et ole sanonut sitä ennen?\nSanna hommaa sinulle heti huomenna uuden peiton.\"\n\nAntje Baas kohotti kauhistuneena kättään: \"Eihän toki, mitäs sinä nyt,\npoika! Mitäs Rikun vaimo sitten sanoo, jos kuulee minun sellaista\nkertoneen!\"\n\n\"Minä olen kuin olisin itse vaan huomannut, että peitto on vanha\",\nvastasi Klaus Baas. \"Huomenna tulee uusi peitto. Ja varo sitten\nitseäsi, ellet ota sitä vastaan, äiti! No, entä sitten, äiti?\"\n\nAntje Baas vastasi äskeiseen tapaansa: \"Ei mitään, poikaseni! Niin\nkauan kuin olen vielä voimissa ja tulen itse toimeen, niin ei mitään\nhätää. Viimeistä vuodettani en vaan voi ajatella. Rikun vaimo ei ole\nsuinkaan paha, mutta eihän se sellaisesta.\" Ja Antje Baas pudisti\nvalkeaa päätänsä. \"Enhän minä kuolemaa pelkää, en ollenkaan. Minä olen\nollut teille kovanlainen; mutta se oli tarpeellistakin. Teillä oli\nkaikilla nenä liian kekassa, isälläsi ja teillä kaikilla, ja sinulla\npahimmin. Ja onpa Hän, onpa Jumala minutkin aikoinani saanut mureaksi!\nEi... kaikkihan on hyvin; minä en kuolemaa pelkää! Mutta viimeistä\nvuodettani en jaksa ajatella... No niin, onpahan sitä päästy yli ojain\nja allikoiden. Eiköhän tuota haudan tuollekin puolle.\"\n\nKlaus Baas katseli murheissaan ja neuvotonna vanhan äitinsä kasvoja.\nHän oli tehnyt niin ankarasti työtä ja pitänyt huolta muista; ja nyt\nhän kaipasi viimeistä vaatimatonta huomiota ja siisteyttä toisten\npuolelta. Ja nyt täytyi pojan matkustaa pois eikä voinut häntä auttaa!\n\n\"Minä puhun siitä kohta naisväelle\", sanoi Klaus Baas. \"Totta nyt kaksi\nnuorta naista kykenee pitämään huolta vanhuksesta.\"\n\nAntje Baas siveli laihalla, kankealla kädellään pöytää ja hänen\nhuulillaan väreili vielä heikosti entinen pilkallinen hymy. \"No, tulepa\nterveenä takaisin pesääsi\", hän sanoi, \"ja vie terveisiä Hannalle ja\nhänen miehelleen!\"\n\nJa hän nousi ylös ja meni piirongin luo ja sanoi kahden vaiheella:\n\"Aioin antaa sinulle vielä vähän... olen sitä ennen niin\nsäilyttänyt...\" Ja otti laatikosta kämmenen levyisen höylälastu-rasian,\njossa oli vanhuuden väri, ja katseli sitä vapisevassa kädessään. \"Otin\nsilloin vähän Loten ja isän hiuksia.\" Hän purskahti itkuun. \"En\ntahtoisi, että ne joutuisivat vieraiden käsiin. Jos ottaisit ne ja\npitäisit säilössä... sinähän silloin koit kaikki minun kanssani.\"\n\nKlaus Baas hyväili äitiä ja hänen huulensa alkoivat vavista. Hän\nsuuteli vanhusta ja meni.\n\nHe ajoivat nyt takaisin Dammthorin asemalle ja ottivat sieltä tavarat\nja lähtivät laivarantaan. Sanna istui kalpeana vieressä eikä puhunut\nmitään ja piteli koko ajan miehen kättä käsissään.\n\nLombards-sillalla katseli Klaus Baas vielä pitkään kahden puolen. Vesi\noli syvän sinistä ja sen kalvoa särki raikas vihuri; rantain\nrakennusten seiniin loi ilma ja vesi harmaan ja tuoreen heijasteen.\nKaikessa oli vankka, kelpoisa leima, pohjolan ankara, terve\nloistottomuus! Ja Klaus Baas vieroitti ajatuksensa vanhasta,\nyksinäisestä äidistä, jonka luota hänen täytyi lähteä, ja sanoi:\n\"Luulenpa, että kun tulen takaisin, niin koetan jollakin tavoin toimia\nkaupungin hyväksi. Otan jonkin kunnallisen viran tai teen muuten hyötyä\nyhteiskunnalle. Kaikkein ihaninta olisi huolehtia lasten hyvästä,\nSanna. Niiden pitäisi saada hyviä leikkikenttiä. Minäkin olin lapsena\naivan haltioitunut leikistä ja tiedän sen suuren merkityksen. Leikki on\nlapsille elämä ja kaikki kaikessa!\"\n\nGlockengiesserwallilla pääaseman edustalla, jossa on raitioteitten\nyhtymäkohta, kuhisi väkeä ja vieri vaunuja ja syntyi kova tungos. Klaus\nBaas katseli vilinää ja hurinaa ja sanoi: \"Kun kolmekymmentä vuotta\nsitten kävelin tällä samalla paikalla isäni kanssa, keltainen,\nvanha klassikkolaitos kainalossa, niin ihmettelin, kuinka paljon\ntäällä oli väkeä ja miten ne kaikki saivat leipänsä tässä kivi- ja\nrauta-ahdoksessa. Nyt niitä on kahta vertaa enemmän kuin silloin.\nSen jälestä olen saanut yritellä taloudellisessa elämässä ja tiedän,\nmistä ne leipänsä saavat, ja olenpa osaltani vaikuttanut myötä\nheidän leivän saantiinsa. Minusta on tullut nimeni mies: Baas,\nisäntä ja leivänantaja. Sukuni kantaisä toimitti muille leipää\nvehnävainioillansa. Minä kauppakonttorissa. Mutta kun näen nyt tuon\nväentungoksen, niin ihmettelen yhäkin aivan kuin kolmekymmentä vuotta\nsitten! Siihen on kai se syynä, että olen pohjaltani maan poika, olen\nvarttunut vehnäpeltojen pientarella, jotka antoivat leipää ja\npuurojauhoa. Katsopas! Kuinka mahdottomasti ihmisiä!\"\n\nVaunut kiersivät nyt hitaasti tungoksen läpi ja kääntyivät sitten\nripeää vauhtia satamaan päin. Ja pian tultiin pitkille rantakaduille.\nSiellä pysäytettiin, ja Klaus Baas ja Sanna menivät katoksen alle,\njonka edessä lastattiin ja lossattiin paria kolmea höyrylaivaa. Suurten\nsäkkipinojen ja puutaapelien ja nahka- ja metalli-pinkkain ja\nlaatikoiden ja arkkujen lomitse astelivat he nyt työn vilinässä.\nRattaat kulkivat kolisten raudoitettuja lankkuja pitkin, vintturien\nhampaat jyrisivät, kettinkivyyhdet löivät kilisten luukkuihin; vedestä\nkuului pauhinaa ja lätinää ja höyryn puhinaa ja vinkunaa. Tauluihin oli\nmerkitty laivojen seisauspaikat aina Cherbourgista[96] Hongkongiin.\nTuntui kuin tämä paikka olisi ollut koko maailman vyyhden pää. Klaus\nBaas oli poikasena nähnyt joka päivä tätä huiskinaa. Aikuisena hän oli\nsiitä ylpeillyt ja kopeillut. Nyt se koski kylmästi hänen sydänalaansa\nja hän puristi lujemmasti Sannan käsivartta.\n\nHe nousivat porrasta myöten laivaan ja menivät sitten kannelta alas ja\ntulivat Klaus Baasin hyttiin. Se oli hyvä. Ja sitten kummallekin haikea\najatus: Nyt tulee eron hetki!\n\nSanna sanoi hiljaisin kasvoin: \"Minä olen huolissani siitä nuorimmasta\npojasta, miten sille käy, Klaus. Sillä hänessä on sellaista ventoa ja\nelämänarkaa, niinkuin eno Eberhardissa ja Arthurissa. Jollei häneen\ntule voimakkaampaa, et sinä hänestä kotiin palatessasi pidä.\"\n\nMutta Klaus Baas pudisti päätänsä. \"Ajattelen, Sanna, että lapset ovat\nmitä ovat. Toisista saattaa tulla sellaisia kuin äitini: itselleen ja\nmuille vaivaksi kovuutensa kautta, -- toisista sellaisia kuin\nEberhard-eno: vailla tahdonvoimaa ja toimeliaisuutta. Luonto jakelee\nihmislapsille sokeasti niitä antimia, joita edelliset sukupolvet ovat\nsäilyttäneet, käytettäviä tai kelvottomia, hyviä tai pahoja. Murtaa ei\nsiten-syntynyttä luonnetta voi; ei myös käännyttää. Moittia ja\nhalveksia ei sitä myös sovi. Ei voi tehdä muuta kuin jalostaa sitä.\nHeikkoa voit vähän vahvistaa, uhkapäistä pehmittää, pahaa taivutella\nhyvään. Ylpeää ja narria jossakin määrin nöyryyttää. Se on minun\nkokemukseni, Sanna. Kasvata lapsiamme niinkuin äitinne teitä kasvatti:\nlujasti ja samalla lempeästi; sinähän olet nyt hänen asemassaan,\npuolisotta, vaimo kulta.\"\n\nSanna nyyhkytteli.\n\n\"Missä kirjat ovat?\" kysyi Klaus Baas.\n\nSanna näytti hänelle tuomaansa uutta pientä valikoimaa kaikkien aikain\njalointa kirjallisuutta. \"Ennen nuorempana\", sanoi Klaus Baas, \"luin jo\nniitä ja sain niistä jonkun verran hyvääkin, vaikka olin vielä liian\nnuori niitä käsittääkseni. Sitten en ole pilkistänyt niihin\nkahteenkymmeneen vuoteen, olenpa suorastaan niitä halveksinutkin. Nyt\notan ne mukaan taas, ja tiedän, että ne tulee luetuiksi.\"\n\nJa pilkallisesti hymyillen hän lisäsi: \"Tuntuupa siltä, Sanna, että\ntämä herra saa lukea ja käydä laiskankoulua kaiken ikänsä.\"\n\n\"Kuin olet hyvä\", sanoi Sanna ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. \"Niin\nhirveän hyvä. Miten minä voin elää ilman sinua!\"\n\nKlaus Baas silitteli ja hyväili yhä häntä, ja suuteli ja sanoi:\n\"Kuule... nyt soitetaan! Nyt sinun täytyy mennä! Muuten tulet kanssani\nKiinaan! Kuinka mielelläni veisin sinut mukaan! Sinä, rakas toveri! No\nniin... päästä minua nyt... Oi kuinka sinä olet rakas! Ei auta nyt,\nSanna.\"\n\nHe tulivat hytistä ja nousivat kannelle, ja Klaus Baas saattoi hänet\nlaiturille ja palasi sitten yksin laivaan. Siellä hän näki erään tutun\nlakimiehen, vanhanlaisen herran, jonka hän tiesi matkustavan\nNew-Yorkiin. Klaus Baas meni hänen luokseen ja vaihtoi hänen kanssaan\nhajamielisesti pari sanaa. Ja katseli sitten alas Sannaa. Hän seisoi\nmahonkipölkkypinon vieressä, kalpeana ja jäykkänä kuin kynttilä, aivan\nkuin ennen, silloin kun Klaus Baas oli tahtonut häntä suudella ja hän\nsanoi: \"I will not.\"\n\nPortaat vedettiin ylös. Perämies puhalsi komentosillalla pilliinsä.\nKumeasti möyryten erosi valtava höyrylaiva laiturista, iloinen marssi\nkajahti soittajain torvista -- ja se ahdisti yhä enemmän raskasta\nsydäntä. Klaus Baas katseli yhä Sannaa, kalpeana, kulmat rypyssä. Nyt\nkäänsi laiva vasemman puolensa virtaan, ja Klaus Baas ei nähnyt\nvaimoaan enää.\n\nHiljalleen kulettiin satamassa savuavain hinaajien ja höyrypursien ja\nkuutti- ja veneparvien lomitse. Toinen mahtava höyrylaiva kohosi\nylävirtaan heitä kohti ja hipui aivan vieritse: kahden soittokunnan\nsävelet sekautuivat pahaäänisesti yhteen. Telakkain väkivasarat ja\nalasimet helskyivät kirkkaasti, joen vastaisella rannalla kuumottivat\njäykkinä ja hiljaisina kaupungin talot, ylinnä kirkkojen tornit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Klaus Baas seuraavana aamuna tuli kannelle, niin porotti luodetuuli\njo kovemmin ja kylmemmin, ja tuulen puolelta hyökkäsi silloin tällöin\nvinosti laivaa vasten aalto, särkyen siinä niin että vaahto vilahti yli\nkaiteen. Klaus Baas meni nyt tuulen suojaan ja asettui seisomaan\nsalongin seinämälle ja tähysteli taakse jäävää maata. Mutta ei näkynyt\nenää muuta kuin etäältä ohut viiru keltaista santaa ja sen nokassa\nmajakka. Varmaankin Norderneyn majakka.\n\nSe oli oikeaa Pohjanmeren ilmaa. Harmaat pilvet, toiset mustanpuhuvia,\ntoiset vaaleampia, peittivät taivaslaen, toistensa selässä kiipeillen.\nMustan harmaana lainehti meri alla. Kolmesta neljästä paikkaa, sieltä\nja täältä, mistä kuulsi oudosti pilvien raoista, välkähteli ilman\nrannalla kuin teräsvasamat.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Cuxhaven l. Kuxhaven: pieni kaupunki Pohjanmeren rannikolla, Elben\nsuun vasemmalla rannalla; sillä on uusi suuri merisatama. Suomentajan\nhuomautus.\n\n[2] Baas: alasaksalainen sana, merkitsee työnantajaa, päällikköä,\nesimiestä, isäntää, mestaria. -- Merimieskielessä esim. Zimmerbaas:\nlaivan rakennusmestari, \"timperi.\" Suom. muist.\n\n[3] Tanskan-Saksan sota: v. 1864. Suom.\n\n[4] Marschland l. Marsch = marskimaa: rämeinen ja nevainen suoseutu\nLuoteis-Saksassa, Pohjanmeren rantamilla. Suom.\n\n[5] Sylt: suurin n.s. pohjois-friisiläisistä saarista, Luoteis-Saksan\nrannikolla Pohjanmeressä, 12-22 km Schlesvigin mannermaasta; saari on\nhietasärkkiä, nummea ja marskimaata; siellä myös suuri samanniminen\nkylpylaitos, josta vasta tulee puhe. Suom.\n\n[6] Elben rannoilla ja Pohjanmeren rantamilla on osaksi luonnonlaatimia\nja osaksi ihmiskäden täydentämiä ja rakentamia korkeita, leveitä,\nruohopeitteisiä rantapatoja, jotka suojaavat asuttua marskiseutua meren\ntulvilta ja nousuvedeltä; maa on osaltaan meren pintaa alempanakin kuin\nHollannissa. Rantapatojen laet ovat lammaslaitumina. Suom.\n\n[7] Kinsti: n. 30 cm korkea herneensukuinen kasvi, jolla on tuuman\npituiset okaat, haiveniset lehdet, keltaiset kukat. Suom.\n\n[8] Klosterthorin asema: Hampurin eteläosassa, kaupunkiradan\nalkupäässä; tämä rata kiertää Hampurin läpi ja keskustan ympäri\nAltonaan ja sillä on useita pysäyspaikkoja. Suom.\n\n[9] Saksalainen hopearaha; 1 groschen = n. 12 penniä. Suom.\n\n[10] Alster: Elben oikeanpuoleinen, koillisesta tuleva sivujoki.\nAlsterit: kaksi järveä tai lammikkoa, joiksi Alster-joki levenee\nkaupungin kohdalla, sitten laskien kapeain kanaalien, \"fleetien\" kautta\nElbeen; Grosser tai Aussen-AIster ensimäinen niistä, valtavan suuri, n.\n3 km pitkä, hienojen huvilain, puutarhain ja ruohokenttäin ympäröimä\njoen suvanto; sitten neliskulmainen Binnen-Alster, lammikko, jonka\nedellisestä eroittaa pato ja komea Lombards-silta. Alsterdamm:\nBinnen-AIsterin eteläinen rantakatu. Jungfernstieg: leveä, hieno,\nläntinen rantakatu Binnen-AIsterin varrella.\n\n[11] Rathausmarkt: tori kaupungin pääosan keskustassa, kanaalien\nvarrella, joita myöten Alster laskee Elbeen. Samalla torilla uuden\nraatihuoneen vieressä myös muhkea pörssirakennus. Suom.\n\n[12] Grossneumarkt: suuri tori kaupungin keskustassa, kanavien\nyläpuolella. -- Alte Steinweg: lyhyt katu, joka johtaa kanavilta ylös\nGrossneumarkt-torille. -- Vasta esiintyvät lukuisat \"weg\"-, \"gang\"-, ja\n\"wall\"-päätteiset nimet: katuja Hampurissa. Suom.\n\n[13] St. Pauli: Hampurin läntisin kaupunginosa, yhteen kasvettuneen\nsuurkaupunki Altonan rajalla. Siellä on Hampurin paraat\nhuvittelupaikat: puistoja, suuremmoisia ravintoloita, yökahviloita,\nkapakoita, sirkuksia, konserttihalleja, teattereita, \"panoraamoja\",\nj.n.e. Suom.\n\n[14] Eimsbüttel: Hampurin kaukainen, luoteinen etukaupunki ja\nkaupunginosa. Suom.\n\n[15] Steinwärder: kaupunginosa Elben etelärannalla, jossa on suuria\ntelakoita, laivaveistämöitä, pajoja, Iastilaitureita y.m. jaettuna\nkortteleihin, joita eroittavat toisistaan kanavat ja Elbejoen haarat;\nliikettä pohjoisrannalIe välittävät höyrypurret ja -lossit. Suom.\n\n[16] Stewardess: laivaväen ruokinnan valvoja, ylin tarjoilijatar,\nemännöitsijä. Suom.\n\n[17] Elbstrasse: pitkä valtakatu lähellä St. Paulia. Suom.\n\n[18] Norderney: saari itäfriisiläisellä rannikolla, pakoveden aikana\nniemekkeenä; kuuluisa merikylpylaitos. Suom.\n\n[19] Uhlenhorst: kaupunginosa Aussen-Alsterin koillisrannalla.\nFährstrasse, katu siellä. Suom.\n\n[20] Hammer: Hampurin alueen kaakkoisosa. Suom.\n\n[21] Havelock: viitta tai pitkä päällystakki, jossa on hartiat peittävä\nkaulus. Suom.\n\n[22] Adolfsplatz: tori Hampurin pörssin edustalla. Suom.\n\n[23] 1 Schock = 60 kappaletta.\n\n[24] Hohenwestedt: isonlainen kylä Schleswigissä; siellä on\nmaataloudellisia laitoksia ja maanviljelysopisto. Suom.\n\n[25] Reiherstieg: Elben haara ja laituri pääuoman eteläpuolella,\nSteinwärderin kaup.-osan laidassa. Suom.\n\n[26] Väripokka: rotholz eli fernbock, erään väripuun lajeja.\n\n[27] Pahlstek: merimiesten solmu, jolla touviin tekaistaan silmukka.\n\n[28] No, pääset sitten mukaan. Me mennään Kanadaan. Suom.\n\n[29] Mattentwiete: lyhyt katu Elben pohjoisrannalla suuren sataman ja\nkanaalien eli fleetien luona. Suom.\n\n[30] Köhlbrand: lähinnä läntisin monista haaroista, joita Elbe\nmuodostaa Hampurin kohdalla. Suom.\n\n[31] Herrengraben: kanavakatu Hampurin keskustassa, vanhassa\nkaupunginosassa. Suom.\n\n[32] Oberland: Saalejoen yläjuoksun ympäristö. Suom.\n\n[33] Suuri Grasbrook, pieni Grasbrook ja Kranhöft: telakoita ja satamia\nSteinwärderin lähellä. Suom.\n\n[34] Liberia: neekerivaltio Länsi-Afrikassa Pippuri-rannalla.\n\n[35] Kuhwärder: joen etelärannalla, Köhlbrandhaaran suulla. Suom.\n\n[36] Dovenfleet: kanavanranta-katu Hampurin keskustassa. Suom.\n\n[37] Spielbudenplatz: suuri tori St. Paulissa. Suom.\n\n[38] Tondern: piirikaupunki Preussin Schleswigissä. Suom.\n\n[39] Präzeptor = kasvattaja, koulumestari, kielenopettaja. Suom.\n\n[40] Burstah: katu keskustassa.\n\n[41] Uusi Jungfernstieg: Binnen-Alsterin pohjoinen rantakatu. Suom.\n\n[42] Süllberg: korkea kukkula, jossa on ravintola- ja\nhuvitteluhuoneistoja, Blankenesessa. -- Blankenese, josta vasta tulee\npuhe: kylä Hampuri-Altonasta luoteesen, aivan Elben rannalla,\nromantisen ihanalla paikalla. Näköala-paikoista juuri Süllberg\nmainittavin. Suom.\n\n[43] Ohlsdorf: kylä Hampurin alueella Elben pohjoispuolella, lähellä\nAlster-jokea. Suom.\n\n[44] Kopra: kookospähkinän ytimestä valmistettu öljy, itäintialainen\nsiirtomaantuote. Suom.\n\n[45] Sydney: suuri satamakaupunki brittiläisessä Austraaliassa.\n\n[46] Katu lähellä kanavia. Suom.\n\n[47] Katu lähellä kanavia. Suom.\n\n[48] Wineshop: englannink., viinikauppa. Suom.\n\n[49] Iquique: kaupunki Tyynenmeren rannalla Chilessä. Suom.\n\n[50] Sekstantti: tähtitieteellinen kone, jolla määrätään laivan asema\nmerellä. Suom.\n\n[51] Englanninkieltä: No, vanha velikulta! Onks' sulia vipata? Suom.\n\n[52] Englanninkieltä: Oh, ei haittaa! Suom.\n\n[53] Taifun: syyskesällä Intian ja Kiinan vesillä raivoava hirmumyrsky.\nSuom.\n\n[54] Shipping-clerk: matkustava liikeasiamies. Suom.\n\n[55] Skat: eräs korttipeli.\n\n[56] Colombo: Ceylonin pääkaupunki. Suom.\n\n[57] Khaki: hiekanruskea engl, univormu, jota käytetään\narkipalveluksessa.\n\n[58] Käppi: eräänlainen sotilaslakki. Suom.\n\n[59] Boy: palveluspoika. Suom.\n\n[60] Punkah: intialainen, katossa riippuva viuhka. Suom.\n\n[61] Shiks: eräs intialainen heimo. Suom.\n\n[62] \"Sleeplng dictionary\", sanasta sanaan: \"nukkuma-sanakirja.\"\nLukijalle selviää leikinlasku heti samasta kappaleesta. Suom.\n\n[63] Eräänlainen engl. lakiviranomainen.\n\n[64] Ei mitään hätää, herra Baas!\n\n[65] Dinner-jacket: lyhyt takki. Suom.\n\n[66] Engineers-club = insinööriklubi.\n\n[67] Half cast: toinen vanhemmista intialainen, toinen eurooppalainen.\nSuom.\n\n[68] Rangun: Brittil. Birman pääkaupunki.\n\n[69] Juutalaiset ovat joustavaa kansaa; joku anglosaksi sen olisi,\njukuliste, tehnyt! Suom.\n\n[70] Hyvä kuin kulta.\n\n[71] \"Hän on reipas, kelpo veikko\": hyvin populääri laulu Englannissa;\ntavallisesti lauletaan se puhujalle kokouksissa suosion osoitukseksi.\nSuom.\n\n[72] Klang: kaupunki Siamissa. Suom.\n\n[73] Minä olen liikemies kuin tekin. Suom.\n\n[74] Englannin siirtomaat Aasiassa: Straits Settlements.\n\n[75] Ainaiseksi. Suom.\n\n[76] Pendjahtal: Eräs Hampurin hautausmaa. Suom.\n\n[77] Schleswig: Preussin Schleswigin pääkaupunki. Suom.\n\n[78] Schoppen: n. 1/2 l. vetävä lasi, olutseideli. Suom.\n\n[79] Priel: kahden hietasärkän välitse johtava rännimäinen väylä, jonka\nhuomaa ainoastaan laskuveden aikana. Suom.\n\n[80] Potter: hollantilainen eläinmaalari, s. 1625. Suom.\n\n[81] Apenrade: pieni kaupunki Schleswigissä, erään Itämeren lahden\nrannalla. Suom.\n\n[82] Auckland: satamakaupunki brittil. Uudessa Seelannissa,\nAustraliasta kaakkoon.\n\n[83] Pilanimi: meripoika, laivaveikko. Suom.\n\n[84] Harvestehude: hieno kaupunginosa lähellä Alster-lammikoita. Suom.\n\n[85] Curry: intialainen kastike, höystetty pippurilla, inkiväärillä\ny.m. ryydeillä; tahi liha- tai kasvisruoka curry-kastikkeen kera. Suom.\n\n[86] Majuri von Tellheim: päähenkilö Lessingin huvinäytelmässä \"Minna\nvon Barnhelm.\" Suom.\n\n[87] Lancier: vanha, menuetin tapainen katrilli, jota hienoston\npiireissä vieläkin tanssitaan. Suom.\n\n[88] Diele: asuinhuoneeksi sisustettu eteinen. Suom.\n\n[89] Eräs katrilli. Suom.\n\n[90] Siinä kaikki. Suom.\n\n[91] Se on sivuseikka. Suom.\n\n[92] Räätälin tekemä, tilauksella valmistettu. Suom.\n\n[93] Enkä! Suom.\n\n[94] St. Moritz: kylpylaitos Sveitsissä Tyrolin rajalla. Suom.\n\n[95] Pidgin-english: paikallisengelska. Suom.\n\n[96] Cherbourg: kauppa- ja sotasatama Ranskassa, Englannin kanaalin\nrannalla. Suom.\n\n\n\n"]