[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5VFFjYKhR6AQIuAo0SbOmm5_vD7t_MYeYfPcKVEBmlI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2471,"Ad astra","Larin-Kyösti",1873,1948,"2471-larin-kyosti-ad-astra","2471__Larin-Kyösti__Ad_astra","Yömaalarin unelma seitsemässä kuvaelmassa","naytelma",[],[],"fi",1906,null,11819,75892,false,64996,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Ad astra: Yömaalarin unelma seitsemässä kuvaelmassa\" by Larin-Kyösti is a dramatic work likely written in the early 20th century. This play explores profound themes of existence, despair, and artistic struggle through the experiences of the main character, an artist grappling with his turbulent thoughts and relationships. It delves into the deep psychological effects of love, loss, and the haunting presence of death in creative life.  The opening portion of the play introduces us to a grim setting known as the \"cursed chamber,\" where the protagonist, referred to as the Taituri (the Artist), awakens in a disoriented state. He dialogues with a fellow inmate who perceives himself as an emotional medium and reveals disturbing truths about their circumstances. The atmosphere is thick with unease as various characters, including the Harmaapukuinen nainen (Grey-clad woman) and the Tumma tohtori (Dark doctor), interject with surreal and often macabre reflections on life and death, foreshadowing the protagonist's descent into despair and his tumultuous past. The narrative juxtaposes artistic aspirations against a backdrop of madness and societal rejection, hinting at the artist's internal conflicts and his longing for connection amidst chaos. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Seitsenkuvaelmainen symbolistinen näytelmä kertoo Taituri-nimisestä yömaalarista, joka herää sairaalan osastolta. Teos käsittelee taiteilijan sisäistä maailmaa, unelmia ja kohtaamisia erikoisten hahmojen kanssa matkalla kohti tähtiä.","Larin-Kyöstin 'Ad astra' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2471.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AD ASTRA\n\nYömaalarin unelma seitsemässä kuvaelmassa\n\n\nKirj.\n\nLARIN KYÖSTI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Osmo,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nTaituri.\nHarmaapukuinen nainen.\nKasvattisisar.\nMuukalainen, \"tumma tohtori\".\nEnsimmäinen sairas.\nToinen sairas, houraaja.\n\"Yölepakko\", nainen.\nPaljasjalkamunkki.\nTeatterin ovenvartija kolmannesta kuvaelmasta.\nTeatterin ovenvartija viidennestä kuvaelmasta.\nSairashuoneen ovenvartija.\nSairaanhoitajia, poliiseja, yövartioita, sairaspaarin Kantajia,\n   pieniä poikia, seikkailijoita, kuoripoikia y.m.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KUVAELMA\n\n\n\"Kirojen kammio\". Holvintapainen kellertävä, kivinen huone, jossa on\nkahdeksan rautavuodetta, neljä vastatusten, vuoteiden yläpuolella\nseinässä kirjaimet A, B, C, D, E, F, G, H; jokaisen vuoteen jalkopäässä\nsinkkitaulu, jokaisen vuoteen vieressä yöpöytä. Keskellä käytävä ja\npöytä, perällä iso rautaverkko-akkuna, seinällä kipsinen Kristus\nristinpuussa, katon keski-kohdalta riippuu sähkönauha, sen päässä\nvihreä ja valkoinen päärynän muotoinen lasipallo. Huoneessa on vihreä\nvalo.\n\nTAITURI vuoteessa oikealla etu-alalla. Yllään pitkä, valkoinen\nsairaspuku, kavahtaa pystyyn.\n\nMissä minä olen!\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nSairaat sanovat tätä \"kirojen kammioksi\". Veri ja ajatukset ovat täällä\nkirottuja.\n\nTAITURI\n\nVeren vihoja?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nMinä olen ajatuksenlukija, minä ajattelen vain muiden ajatuksia, nyt\najattelen minä sinun ajatuksiasi.\n\nTAITURI\n\nMies raukka, sinulla on siis loissielu.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nTiedätkö, kuka sieluni vei? Tyttäreni.\n\nTAITURI\n\nMitenkä hän sen vei?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nMinä ajattelin liian paljon häntä.\n\nTAITURI\n\nRakastit häntä yli kaiken?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nMutta nyt minun sieluni kulkee kadulla.\n\nTAITURI\n\nLankesi tyttäresi?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nRuma kuva tarttui hänen sieluunsa.\n\nTAITURI\n\nKuka sen tartutti?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nHilpeä heittiö. Minä huomasin kaikki, sitten aloin viljellä viiniä,\njoin sitroonatarhani ja järkeni siksi kunnes itse olin kadulla. Lopulta\nminä jouduin tänne, minulla ei ole sielua. -- Sinun sielusi puhui\nunessasi. Mikä sinä olet?\n\nTAITURI\n\nMaalasin ennen yömaisemia ja paholaisia.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nJa nyt omat ajatuksesi ajavat sinua takaa...?\n\nTAITURI\n\nEn tiedä, mikä minua vaivaa. Muistoni edessä on kuin harmaa seinä. --\nIstuin katuravintolassa, manasin, maalasin, veri syöksähti päähäni\nikäänkuin ilmassa olisi ollut sähköä. -- Näin harmaapukuisen...\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nNaisen?\n\nTAITURI\n\nMistä sinä...?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nPuhuit unissasi koko yön hänestä. Tänä aamuna kävi hän täällä tumman\ntohtorin seurassa.\n\nTOINEN SAIRAS vasemmalla.\n\nPaha jumalan äiti! Koirankuonolainen, mene pois paha! Mene\nmuukalainen!' Jumalani, nyt minun vuoroni on kuolla.\n\nHOITAJA\n\nHiljaa!\n\n    Lyö luudalla sairaan kasvoihin ja vyöttää kädet.\n\nTOINEN SAIRAS\n\nNyt on hyvä olla, kurita, kurita, kiirastulessa on sitten helpompi\nolla!\n\nTAITURI\n\nTämä on kamalaa. -- Kadulla näin mustat kuomupaarit, soihdut ja miehet\nkasvoilla mustat verhot, ne seisahtuivat asuntoni eteen.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nPelästyit omia aivokuviasi. Sairasapuyhdistys, salainen seura, se on\nollut olemassa aina kolera-ajoilta.\n\nTAITURI\n\nNe etsivät ehkä minua? Salainen yhdistys?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS pelotellen.\n\nSaatanaseura, mene tiedä. Hyvää ne ainakin ovat tekevinään. Älä\npeljästy. Harmaa nainen sinua suojaa.\n\nTAITURI\n\nKävikö _hän_ täällä? Silloin minun täytyy peljätä pahinta, hän ei anna\nminulle koskaan anteeksi. -- Hoitaja, kynää ja mustetta, minun täytyy\nkirjoittaa kasvattisiskolleni, minä tahdon pois tästä kammiosta!\nKuuletko?\n\nHOITAJA\n\nEi täällä saa huutaa. Vaiti, muuten sidon kätesi, maankiertäjä, varas,\nmikä lienet?\n\n    Antaa kupissa soppaa ja viheltää samalla lyhyeen.\n\nSyö, ettäs kuolisit, moriturus!\n\nTAITURI\n\nMinä en syö, anna minulle kynä, minä maksan sen kullalla. Missä on\nrahani, poissa!\n\nHOITAJA menee.\n\nEt sinä tarvitse rahoja, kyllä niistä täällä huolehditaan.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS kuiskaa.\n\nKärsivällisyyttä. Vaikka sinä kirjeen kirjoittaisitkin, niin ei ole\nsanottu, että hoitaja sen postiin vie, juopi postirahat.\n\n    Kaikki sairaat huutavat.\n\nTAITURI\n\nEnkö minä siis koskaan pääse täältä, täytyykö minun nääntyä tähän\nkurjuuteen?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nHarmaa nainen lupasi tulla tänne.\n\nTAITURI\n\nMinä en tahdo nähdä häntä. Hän tuo aina turmion tullessaan. -- Mikä\nminun jalkapäässäni helisee ja miksi seinässä vuoteeni kohdalla on\nH kirjain!\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nSinkkinen sairastaulu. Syntynyt... kuollut. Kuolinpäiväsi on vielä\ntäyttämättä. Sairaita siirretään aina toiseen vuoteeseen, kun joku\nkuolee.\n\nTAITURI\n\nMiksi vierussairaan taulusta on paperi poissa?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nHän kuoli yöllä, tunnetko liiman hajun?\n\nTAITURI\n\nSaman hajun tunsin omassa suussani ravintolassa, minä olen kuin\nkirottu.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nSiksi sinä oletkin täällä. Minun aikanani täällä on kuollut jo\nseitsemän sairasta ja neljä on viety hermohoitolaan.\n\nPALJASJALKAMUNKKI ruskea kaapu, vyö, rukousnauha, päässä pieni musta\npatalakki, kuvassa pitkä suippoparta.\n\nSalve in nomine Domini!\n\nSAIRAAT\n\nDio nero! Mene pois paholainen!\n\n    Munkki asettaa kaksi palavaa vahakynttilää kuolleen eteen,\n    lukee kirjasta, keltaisiin pitkiin pukuihin puetut hoitajat\n    tulevat loilottaen ja nauraen, mättäävät kuolleen lakanoihin\n    ja kantavat pois.\n\nPALJASJALKAMUNKKI lukee sinkkitaulusta.\n\nTulokas! Sairas taituri! Oletko maalannut pyhän äidin kuvia?\n\nTAITURI\n\nEn. Maksaako kirkko niistä hyvän hinnan? Minusta taide on ollut liian\nkauan kirkonpalvelijana.\n\nPALJASJALKAMUNKKI naurahtaen.\n\nLasket leikkiä täälläkin, sinulla on suuret sielun voimat. Täällä on\nehkä parempia aiheita. Kuoleman kuvia.\n\n    Tarjoo suudeltavaksi ristiinnaulitun kuvaa.\n\nTahdotko?\n\nTAITURI\n\nEn.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nMihin sinä uskot?\n\nTAITURI\n\nEn tiedä.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nEt tiedä, etkä näe! Tulen toiste, kyllä vielä tapaamme toisemme.\n\nTAITURI\n\nVaeltava veli, auta minut pois täältä!\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nEi ole vallassani... yhdistys määrää... sinun täytyy itse\nauttaa itseäsi.\n\n    Osoittaa ristiinnaulittua.\n\nTAITURI\n\nTe pilkkaatte. Pilkan vuoksi on hän seinälle ripustettu ryövärien\nkeskelle. Korkeimman nimessä harjoitetaan täällä pimeätä pahennusta.\nMitenkä täällä äkkiä kuolee niin paljon ihmisiä? Vai ovatko ne vain\nvalekuolleita ja mihin ne viedään? Heräävät ehkä piinapenkillä tai\narkussaan ja pureksivat tuskissaan kyntensä rikki.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nTaivas lähettää toisille kärsimykset jo nuorena, kiitä siitä taivaan\nisää.\n\nTAITURI\n\nOvela oppi, joka kasvattaa orjia ja numeroita. Teillä taitaa olla\nsenlainen jumalankanslia, josta voi ostaa pääsylipun taivaaseen. Katso,\nminä jaksan kärsiä ja minä kärsin.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nKuka on kylvänyt katkeruuden siemenen sinun nuoreen sydämmeesi?\n\nTAITURI\n\nNainen, jota kerran rakastin ja jo ensimmäisellä hetkellä paljasti\nitsensä.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nSydänimijä, sieluhuvittelija, nainen.\n\nTAITURI\n\nSen jälkeen aloin nähdä kaikessa rumia kuvia ja ajattelin naisen sielun\nilohuoneeksi.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nKirkkomme ja pyhä äiti päästää sinut ajallansa kirouksesta.\n\nTAITURI\n\nIkuista en ole tuntenut muualla kuin syvän metsän hiljaisuudessa ja\nsalaisissa salamantapaisissa aavistuksissani. -- Minun erikoisalani on\nollut pirujen maalaaminen, joita olen hahmoitellut ympäristöni mukaan.\n\nPALJASJALKAMUNKKl\n\nTäällä kuulet usein sen nimen mainittavan. Täällähän siis voit paljon\nmaalata -- näkymättömällä kädellä näkymättömälle kankaalle.\n\nTAITURI\n\nEn tarvitse siihen luostarin sarkaa.\n\nPALJASJALKAMUNKKI menee.\n\nSinä et pelkää -- muuta kuin itseäsi. Hyvästi, tulen sinua joskus\nkatsomaan, kuinka sinä maalaat.\n\nTUMMA TOHTORI nauraa kuivasti.\n\nTervetuloa! Toivon, että viihdytte täällä.\n\nTAITURI\n\nKäärmekuopassa! Oletteko te tumma tohtori, teillä on vihertävä välke\nsilmässä kuin käärmeellä. Missä minä olen nähnyt teidät ennen? Kadulla,\nteatterin pukuhuoneessa, atelierissa, en muista.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nVoi olla mahdollista. Repostelin ennen kuvanveistäjänä. Mutta minä\nvaihdoin taltan lääkäriveitseen. Lämmin ihmisruumis on minusta\nintressantimpi kuin kylmä marmoriluonnos.\n\nTAITURI ivallisesti.\n\nTarkoitatte kai _kylmää_ ruumista.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nKyllä niinkin. Teillä on ihmeteltävän sopusoinnukas ruumis.\n\nTAITURI ivallisesti.\n\nJa sielu epäkunnossa? Tahtoisitteko leikellä sitäkin?\n\nTUMMA TOHTORI\n\nHellä, puhdas naisen käsi voi parantaa sielunne haavat. Täällä odottaa\nteitä...\n\nTAITURI\n\nHarmaapukuinen... tunnetteko hänet?\n\nTUMMA TOHTORI\n\nOlen hänet joskus tavannut. Hurmaava laulajatar. Itseensä imevä, kuinka\nsen sanoisin, lämmin, lähestyvä, olen ivalla koittanut häntä jäätää;\ntulikukka, hehkuu sitä hurjemmin, hehhee.\n\nTAITURI\n\nHän rakastaa rakastajansa ruoskaa. Minusta ei ollut pyöveliksi eikä\nrakastajaksi.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nKutsunko...\n\nTAITURI\n\nEi, ei! Hänellä ei ole puhdasta kättä. Hän saa minut vain liekkeihin,\nhän puhaltaa tulen, jossa me molemmat tulemme palamaan, ymmärrättekö,\nhän kiihoittaa minun kauttani teitä, se on niin hänen tapaistansa.\nHarmaa villikissa, joka säkenöi pimeässä.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nOlen leikellyt monen sellaisen kissan kynnet -- pimeässä. Jääkylmällä\nminä kuumennan, kuumuudellaan he minut kylmentävät... Hetken hekuma,\nkylläisyys, uusi rakkaus, raukeus. Päinvastainen minut hurmaa, katsokaa\nminulla on peili, jossa näkee kaikki päinvastoin.\n\nTAITURI\n\nMinusta tuntuu kuin minä ennen aina olisin nähnyt päinvastoin.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nTällä peilillä te siis voitte nähdä oikein, Se sekoittaa muuten\nkäsitteet.\n\nTAITURI\n\nVärivaistinkin? Minä vierastan teitä, te tenhootte katseellanne. Te\nveistitte enkelin kuvia, nyt minä sen tiedän.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nJa naiset olivat niihin ihastuneita. Mistä sen tiedätte?\n\nTAITURI\n\nMusta sielu, valevalkoisia kuvia. Päinvastainen! Minulla oli valkoinen\nsydän, mutta minä olen ikäänkuin uhalla kuvaillut rumaa.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nMiksi?\n\nTAITURI\n\nSe todisti muka syvää elämän tuntemusta, ruman rinnalla tuntui kaunis\nkauniimmalta, sanoivat rikkiviisaat kaunosielut.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nSiitä voi johtaa: täytyy langeta syvälle syntiin tunteakseen puhtauden\nhuimaavan korkeuden.\n\nTAITURI\n\nMefisto!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN kädessä ruusuja.\n\nSaanko tulla, tohtori?\n\nTAITURI\n\nMene pois, minä en tahdo nähdä sinua, en nyt tässä alennuksen tilassa!\nMutta minä nousen siitä itse, älä riemuitse ennen aikojasi.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nToin sinulle ruusuja.\n\nTAITURI\n\nMinä annoin sinulle kerran ruusun, ja sinä tallasit sen jalkojesi alle.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nOlin sinuun silloin suuttunut. Olen sen jälkeen paljon kärsinyt, meidän\ntäytyy antaa toisillemme paljon anteeksi.\n\nTAITURI\n\nAlkaaksemme uudestaan? Älä teeskentele, nuo laupeudensiskon eleet eivät\nsinulle sovi. Sinä matkit kasvattisiskoani.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nJuuri häneltä tuon sinulle terveisiä, onhan siinä kotoista lemua.\n\nTAITURI\n\nEi, älä tuo tänne, laske pöydälle! Minä vihaan ruusuja. Miksi ei hän\nkirjoita minulle?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nHän ei tiedä sinun osoitettasi.\n\nTAITURI\n\nSiis sinun kauttasi. Sinä teet itsesi välttämättömäksi. Kirous ja\nkuolema, minä olen taas sinun vallassasi. Mene, mene, minä pyydän!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nNiin, vallassani. Sinä tarvitset minua ja minun velvollisuuteni vanhana\nystävättärenäsi on auttaa ja hoitaa sinua.\n\nTAITURI\n\nMinä kiellän sen sinulta.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä olen jo sähköittänyt. Huomenna tulen sinua katsomaan. Saatatteko\nminua, tohtori?\n\nTUMMA TOHTORI\n\nMinne suvaitsette?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN menee.\n\nOopperaan.\n\nTAITURI vaipuu vuoteelle.\n\nMedusa!\n\n    Kuuluu torvisoittoa.\n\nMikä soitto se on?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nAina kun joku on kuollut, palkkaa yhdistys torvisoittokunnan\nsoittamaan, ja sairaanhoitaja nostaa kolme hopeamarkkaa.\n\nTOINEN SAIRAS\n\nMene, mene, muukalainen! (rukoillen.) Santo Luca, Santo Barnaba,\nSpirito santo! (taiturille.) Minä kuolen sinun tähtesi!\n\n    Kaikki sairaat huutavat, hoitaja sitoo ne vuoteisiin.\n\nKOLMAS SAIRAS\n\nCane Dio!\n\nTAITURI\n\nCane Dio? Mitä? Ah! Onko minun henkeni vain kolmen hopeamarkan\narvoinen!\n\n\n\n\nTOINEN KUVAELMA\n\n\nPuutarha. Tumma tähtiyö, vasemmalta häämöittää taitekatto, perällä\nvanha portti, joka on puoleksi auki.\n\nENSIMMÄINEN YÖVAHTI lyhty ja kuhmurasauva kädessä, seisoo portilla.\n\nTäällä se yömaalari käy maalaamassa paholaisia: Vapaamuurari, rienan\nriivaama, mikä lie. Ja nuori nainen on usein mukana. Tuolta taas\ntulevat!\n\nTAITURI ja kasvattisisar lyhty kädessä.\n\nKas niin, valaise sinä lyhdylläsi, minä asetan maalaustelineeni tähän!\nMusta yö, taustana kastanjavarjossa ja kultaiset tulipisteet taivaalla.\n\nKASVATTISISAR\n\nTaivaan kultaisia tulikukkia.\n\nTAITURI\n\nAnna minulle mustaa väriä! Minä maalaan ja sinä ajattelet satujasi.\n\nTOINEN YÖVAHTI\n\nMitä ne tekevät? Raatihan on kieltänyt liikkumasta yhdentoista jälkeen.\nMaalaaminen taitaa vain olla tekosyy... pitäisi pistää ne jalkapuuhun\nvaroittavaksi esimerkiksi...\n\nKASVATTISISAR\n\nJa tähdet kuuntelevat.\n\nTAITURI\n\nAjatuksiamme. Ja minä kiinnitän ne kankaalle.\n\nKASVATTISISAR\n\nMikä pyhä, hymisevä hiljaisuus!\n\nTAITURI\n\nEikö ole ihanaa ajatellessa, että tuhannet maailmat syntyvät ja\nsykkivät tänä hetkenä, ja me vierimme mukana kaikkeuden kiertokulussa\nkohden ihania, uusia ratoja.\n\nKASVATTISISAR\n\nIkuisuudessa.\n\nTAITURI\n\nTyhjyydessä.\n\nKASVATTISISAR\n\nMiksi sinä huokasit?\n\nTAITURI\n\nHuokasinko? Ihminen on niin pieni. Elämä on niin lyhyt, mutta unettomat\nyön hetket, oi, kuinka ne ovat pitkiä! Ajatus seisahtuu ja kimmahtaa\njotain mustaa vastaan, väliin se läikähtää minua vastaan niin, että\nminä kouristun. Silloin täytyy minun syöksyä elämän villiin\npyörteeseen. Mutta sielläkin ihmiset ja heidän ajatuksensa kulkevat\ntoistensa ohi vieraina ja kylminä.\n\nKASVATTISISAR\n\nNiinkuin tähdet, aijoit sanoa? Ne loistavat toisillensa. Ne ovat\nIkuisen ajatuksia.\n\nTAITURI\n\nJa missä kaksi yhtyy, syntyy räjähdys.\n\nKASVATTISISAR\n\nEi niin, ne kulkevat yhdessä vierekkäin, viihdytellen.\n\nTAITURI\n\nTulinen ajan tuska vetää ne yhteen kohti ahdistusta, itsepalaamista,\nsammumista, pimeyttä. Niiden välillä on tummia juovia, ei pitäisi\nkoskaan mennä tummien juovien yli.\n\nKASVATTISISAR\n\nEn ymmärrä sinua. Etkö nähnyt tänä iltana punaisia juovia, riippuvia\nruusutarhoja taivaan sinisillä silloilla?\n\nTAITURI\n\nHetken heijastuksia. Nyt on kaikki kadonnut. Sinun sielusi on kuin\nikuinen ruusutarha. Katsos nyt on yö, näetkö tummia juovia, mutta sinä\net tiedä niistä mitään. Hyvä niin. Minä olen yön ystävä. Etkö sinä\npelkää?\n\nKASVATTISISAR\n\nMitä minä pelkäisin?\n\nTAITURI\n\nIhmisten pahoja ajatuksia.\n\nKASVATTISISAR\n\nEn ymmärrä pelätä.\n\nTAITURI\n\nMinuakaan?\n\nKASVATTISISAR\n\nMiksi minä sinua pelkäisin?\n\nTAITURI\n\nMinä en ajattele aina hyviä ajatuksia.\n\nKASVATTISISAR\n\nSinä kuvittelet, että sinulla on pahoja ajatuksia.\n\nTAITURI\n\nElämä on niin karsassilmäinen, se vaanii aina pahaa kaikessa. Maksa\nverosi, vie jyväsäkkisi myllylle ja ole tyytyväinen! Ei mitään sen\nenempää. Käy koreasti pääportista kirkkoon, vie sinne viikon\nviheliäisyydet ja päästä taas yöllä takaportista kaikki pienet pyyteet\nsisälle. Olisipa ne edes kielletyn puun hedelmävarkaita. Mutta ne eivät\nuskalla elää! Siksi minä maalaan heille heidän paholaisensa.\nKavahtakoot!\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä pelkään sinun tähtesi. Miksi sinä aina maalaat maahisia,\nhouruttaria ja rumia peikonpäitä? Sinun \"tanssivia paholaisiasi\"\nsanotaan epäsiveellisiksi.\n\nENSIMMÄINEN YÖVAHTI\n\nMistä he puhuvat?\n\nTOINEN YÖVAHTI\n\nKutsuvat pahoja henkiä. Minä piirrän ristin portinpieleen, hys, hys!\n\n    Nakkaa pienellä kivellä.\n\nTAITURI\n\nMikä rasahti? Pensas? -- Siksikö, että ne ovat alastomia? Ajatteletko\nsinäkin samoin?\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä ajattelen sinusta vain hyvää, sanokoot ihmiset täällä mitä\nhyvänsä, sulkekoot vaan porttinsa sinulta.\n\nTAITURI\n\nMinä en koputa heidän pääporttiinsa enkä hiivi takaportistakaan. Minä\nkuljen omia teitäni.\n\nENSIMMÄINEN YÖVAHTI\n\nNäitkö sinä tänään sen omituisen naisen kadulla?\n\nTOINEN YÖVAHTI\n\nJolla oli harmaa puku? Kulki kadulla paljain päin ilman hattua, kaikki\nkaupungin naiset käänsivät päätään. Ajatteles, kulkea kadulla ilman\nhattua!\n\nENSIMMÄINEN YÖVAHTI\n\nSe on sekin sitä yömaalarin seuraa. Toisinaan tulee tänne muita\npirunpiirtäjiä, hummaavat, panevat toimeen soihtutansseja, soittavat ja\nlaulavat niin, ettei kunnon porvarit saa nukkua.\n\nKASVATTISISAR\n\nMutta täällä on niin rauhallista, rakennukset kuin vanhoja hiljaisia\nvaareja silkkihatuissaan, ja pihoilla ja käyrillä kujilla salaperäinen\nhämärä.\n\nTAITURI\n\nNiin todella, rakennukset elävät vanhoja muistojaan, mutta ihmiset ovat\nkuolleita, ne torkkuvat syrjäsilmällä tarkastellen naapurin vaimon\nhapuilevia askeleita aidan takana. -- Ne eivät uskalla mennä yhteiseen\nsaunaan. Katsos ne ovat sellaisia salamaalaajia.\n\nKASVATTISISAR\n\nMitä tarkoitat?\n\nTAITURI\n\nNe maalaavat minun tauluihini jotain lisää oman köyhän\nmielikuvituksensa värivaroilla, mutta vyöttävät samalla ruumiinsa\npaksuun siveellisyyden verhoon.\n\nKASVATTISISAR\n\nNe tarkastelevat niin sunnuntai-arvokkaina.\n\nTAITURI\n\nTarkastavat ja tirkistävät salaa liian läheltä. Minun täytyy katsella\nkaukaa jos mieli maalata. Oikein minua iljettää. Mutta miksi minä puhun\nnäistä sinulle ja katkeroitan sinunkin mielesi? Ehkä minä uskallan\nliian paljon sinun tähtesi. Sinä olet niin hento ja herkkä.\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä tahdon kuunnella sinun ääntäsi, kun sinä maalaat tähtiä!\n\nTAITURI\n\nMutta jollen minä näin syökse sinua perikatoon.\n\nKASVATTISISAR\n\nYö on niin ihana, täynnä tuhansia tähtisatuja.\n\nTAITURI\n\nIhmiset kurkistavat meidän hiljaiseen tähtiparatiisiimme.\n\nKASVATTISISAR\n\nSiksi etteivät itse voi nähdä...\n\nTAITURI\n\nPuhtaasti.\n\nKASVATTISISAR\n\nMikä puhdas tuoksu tarhassa, tällaisena yönä varmaan ruusut puhkeavat\nsuven maassa.\n\nTAITURI\n\nValkea sisko! Minä kutsun sinua nyt ja aina valkeaksi siskoksi.\n\nKASVATTISISAR kuiskaa.\n\nValkea sisko.\n\nTAITURI\n\nMutta minä en ole puhdas. Maailman pikarista olen juonut hienoa\nmesimyrkkyä, se kiertää suonissa, en tiedä, koska se kapinaan nousee\nveressäni.\n\nKASVATTISISAR haaveillen.\n\nTämä yö on niin korkea ja kaunis.\n\nTAITURI\n\nMeidän täytyy jättää nämä yöhetket, nämä tähtirikkaat illat.\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä tahtoisin, ettei aamu koskaan valkenisi.\n\nTAITURI\n\nOnneton toive! Kuules kuinka viiri vinkuu ikäänkuin pieni piru. Se\njuoruaa jo koko maailmalle, ja kavala maailma tahraa sinun maineesi.\n\nKASVATTISISAR\n\nEn välitä ihmisten puheista, tämä hetki on ikuisuus.\n\nTAITURI\n\nNe ajavat meidät pois paratiisista. Mutta sinä et sitä kestä.\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä koitan kestää. Jos ne ajaisivat sinut pois, niin minä etsisin\nsinua lyhty kädessä läpi maailman.\n\nTAITURI\n\nSinä olet muovailtu hienon hienoista, pehmeistä elämänsoluista, täytyy\nolla väkevätä suolaa selkärangassa, jos mieli pystyssä pysyä. -- Ah,\nminä en voi nyt maalata.\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä ikävystytän sinua.\n\nTAITURI\n\nSo, so, silkkihiiri.\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä en voi sinua innostaa, en nostaa sinua lentoon\nhengenheimolaisuuden korkeille kukkuloille.\n\nTAITURI\n\nSynkkien syvyyksien pohjaan et minua koskaan saa.\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä liihottelen siltä väliltä. Kerran sinä kuitenkin sanoit: jollette\ntule kuin lapset, ette pääse taiteen valtakuntaan.\n\nTAITURI\n\nNiin silloin... Sinä olet onnellisempi sen ulkopuolella.\n\nKASVATTISISAR\n\nMutta _hän?_ Hän on sinun hengettäresi. -- Kuule, minä näin hänet\neilen.\n\nTAITURI\n\nKäveli kadulla avopäin ratsupiiska kädessä kummallinen harmaa puku\nyllään. Niinkö?\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä ihan vapisin, sillä minä pelkäsin...\n\nTAITURI\n\nNiin, hän on niin häikäilemätön ja huimaava. Veriruskea soihtu,\nvalaisee elämän helvetit ja taivaat. Ja sinä olet sellainen pieni\nkotilyhty.\n\nKASVATTISISAR liikutettuna.\n\nEt sinä enään tule tähtiä katsomaan. Hän tulee tänne.\n\nTAITURI voittaen itsensä.\n\nSilkkihiiri! Minä muuraan kiinni portin. Hahhaa, olenhan minä muka\nvapaamuurari. Ja asetan kaikki paholaiseni vahtiin.\n\nKASVATTISISAR\n\nKun hän on mennyt, muuraudut sinä huoneeseesi. Sitte matkustat sinä\npois ja täällä tuntuu niin yksinäiseltä.\n\nTAITURI\n\nMikä melu portilla? Kuulin ihan kuin kivi olisi ohitseni suhahtanut.\nTähdet ylhäällä, alhaalla kivet lentävät.\n\nENSIMMÄINEN YÖVAHTI kolkuttaa porttiin.\n\nKuka kunnoton vielä yösellä liikkuu, kunnialliset ihmiset jo nukkuvat!\n\nTOINEN YÖVAHTI\n\nKiinni pahan manaaja! Yönaikkonen!\n\nTAITURI\n\nHyvä, ettei sattunut sinuun. Tuntui kuin kivi olisi itkenyt ilmassa.\n\nKASVATTISISAR\n\nNe tulevat, ne tahtovat tehdä sinulle pahaa, pakene!\n\nTAITURI\n\nRauhoitu! Kuinka sinun pieni sydämmesi sykkii kuin pienen kyyhkysen,\nnojaudu rintaani vasten, minä suojelen, kas noin, onko nyt hyvä olla.\n\nKASVATTISISAR\n\nAh, kuinka tähdet nyt ovat kauniita, ne häilyvät kultakehässä ihan\npääni päällä. Nyt lensi, lensi kauvas äärettömyyteen, lentää eikä\nkoskaan pääse päämääräänsä.\n\nTAITURI\n\nEntää ja etsii.\n\n    Portille ilmestyy harmaapukuinen nainen.\n\nKASVATTISISAR kirkaisee.\n\nHän, hän! Katso, hän seisoo tuolla!\n\nTAITURI\n\nKuka?\n\nKASVATTISISAR\n\nHarmaapukuinen.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinä kirjoitit minulle: tule, näe ja voita! Tässä minä olen!\n\n    Kasvattisisar vaipuu maahan, yövahdit nauravat portilla.\n\n\n\n\nKOLMAS KUVAELMA\n\n\nTeatterin pukuhuone, perällä ovi, josta näkyy osa näyttämöä.\n\nTAITURI\n\nNeiti ei ole vielä täällä?\n\nOVENVARTIJA leveä hopeoitu vyö rinnalla.\n\nNäyttämöllä. Siellä on kenraaliharjoitus. Täällä kävi se shaaliin\npuettu nainen, mutta minä sanoin, että te viimeistelette\nnäyttämötaustan seinämää.\n\n    Näyttämöltä kuuluu laulua ja kätten taputuksia.\n\nTAITURI\n\nHyvä. Tuolla tuo taas kävelee näyttämön sivulla.\n\nOVENVARTIJA\n\nMuukalainen kuvanveistäjä, hän on nykyään usein neidin seurassa. Muuten\ntäällä käy niin paljon herroja, vapaaherroja, kirjailijoita,\narvostelijoita. Ensimmäisestä rakastajasta parturipoikaan saakka,\nkaikki ovat häneen hullaantuneita.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN seurassaan Muukalainen.\n\nSiis huomenna näytännön jälkeen!\n\n    Ovenvartija poistuu kumartaen.\n\nMUUKALAINEN\n\nOo, kuinka te olette kiehtova ja hurmaava! olette ihan erään\nlaulajattaren näköinen.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nRakastajattarenne? Teillä on niitä varmaan ollut paljon, minä näen sen\nteidän pistävän lumoavasta katseestanne. Päättikö hän päivänsä?\n\nMUUKALAINEN\n\nHän kadotti äänensä. Miksi hämmennytte? Hän ei heti voinut unohtaa\ntaidettansa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nJa sitä te ette voineet antaa hänelle anteeksi?\n\nMUUKALAINEN\n\nKohotitte hiukan elämäni esirippua. Tahdotteko nähdä enemmän? Kaikkeani\nen minä kenellekään näytä, täytyy säästää jotain itselleenkin, kun ei\nmuilta saa mitään.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä tunnen, että te voisitte kasvattaa, teissä on jotakin... Teillä on\nniin kylmän tutkiva katse ikäänkuin olisitte poroksi polttaneet kaikki\nsillat takananne.\n\nMUUKALAINEN\n\nUnelmien sillat. Voittaakseni kylmän todellisuuden. Teissä on jotain\nminusta. Jäätynyt viileys, kuinka sen selittäisin, kohmettunut tunteen\nlaava.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nOlen nähnyt vain kumartavia narreja. Minä luulen, että te voitte nostaa\nnaisen kiihkojen korkeuteen... repiä ja rakentaa hänet uudestaan.\nTietääkääs, minun tekisi mieli -- lyödä teitä.\n\n    Kohottaa viuhkaansa.\n\nLeikkiä, ymmärrättehän. Miten kävi laulajattarenne, unohtiko hän\ntaiteensa?\n\nTAITURI\n\nJa itsensä --?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinä...\n\n    Esittää.\n\nYstäväni, auttajani...\n\nMUUKALAINEN\n\nHän kadotti lauluäänensä.\n\n    Taiturille.\n\nIhanteellinen, onnellinen mies...\n\n    Harmaapukuiselle naiselle.\n\nLaakerienne kantaja.\n\nTAITURI nauraa hermostuneesti.\n\nTe tietysti kuristitte häntä kaulasta.\n\nMUUKALAINEN\n\nMikä päähänpisto! Olette varmaankin lukenut yöllä kummitusjuttuja.\nSulkeudun suosioonne.\n\n    Menee.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nKuinka sinä sillä tavalla saatoit sanoa?\n\nTAITURI nauraa.\n\nHassunkurinen ajatus. Pälkähti päähäni, en voinut olla sitä sanomatta,\nhahhaa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinä loukkasit häntä. Näitkö, miten hän puristi huulensa yhteen ja\nkalpeni? Hän on vaarallinen mies Hän voi vielä pistää...\n\nTAITURI\n\nJa sen sanot sinä, joka voit pistää -- kuin käärme. Mutta ihana sinä\nolet. Ah, rakkaani, tässä minä tahdon olla, elävä lähde sinä olet,\nelämä itse, vedä minut luoksesi kuin väkevä virta!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä pelastin sinut elämälle, minä vein sinut pienien pyyteiden\nsopesta, joka ei voinut hedelmöittää sieluasi.\n\nTAITURI\n\nMinä olin kuin unissakävijä, minä heräsin sinun käsiesi sähköittävään\nsivelyyn. Ja minä lähdin kanssasi elämän iloiseen karkeloon, kohosin\npäätäni korkeammalle, uskoin taas itseeni ja sinuun!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nUnohdit pienen lemmentarinasi, enkelipalveluksesi.\n\nTAITURI\n\nNiin, hän, hänen elämänsä minä tallasin kuin hennon taimen, hän\nantautui minulle kokonaan, sinä annat palan palalta.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nKullakin ihmisellä on jotain, jota ei voi antaa pois.\n\nTAITURI\n\nSen sinä olet oppinut muukalaiselta, eikä hän ole ainoa, kerran\nkuitenkin minä olin ainoa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMonen kautta yhdelle.\n\nTAITURI\n\nViimeiselle. Sanoisit, yhden kautta monelle.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinä olet lemmenkade, minä tahdon olla vapaa, niinhän sovimme.\n\nTAITURI\n\nNiin, mutta älä kiihoita minua, sinä olet nainen...!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSiten tiedän minä rakkautesi kasvavan.\n\nTAITURI\n\nKasvaa yli laitojen, puhkaisee patonsa. Ah, rakkaani, tahdotko,\nuskallatko antaa kaikkesi, ymmärrätkö, me yhdessä valloitamme tähän\npieneen maailmaan uuden maailman.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nTulta ja terästä, sitä minä odotin sinulta. -- Mutta jollei ole hyvä\nmeille molemmille, että minä annan kaikkeni, sinä peljästyisit,\npelkäsit jo lapsena pimeää.\n\nTAITURI\n\nMutta sitte minä piirsin peikkoni paperille ja nauroin niille.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nNiin, elämän sydänpäivän paisteessa. Mutta kun tulee elämän yö, kammo\nja kadotuksen pelko, ja me tuijotamme harmaaseen tyhjyyteen. Ei, minä\nen tahdo rikkoa ajatustasi minusta.\n\nTAITURI\n\nSinä et usko itseäsi minulle, sinä puhut tänään niin vieraalla äänellä,\nsiinä on jotain tuon muukalaisen salaperäisestä äänensoinnusta. Sinä\npeität minulta jotakin.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä etsin aina uusia sointuja.\n\nTAITURI\n\nJotka hedelmöittävät sieluasi? Hahhaa! Sinä olet aina ollut varovainen\nruumiisi suhteen.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMaailman tähden? Minä en pelkää maailmaa.\n\nTAITURI\n\nEi, vaan itsesi tähden. Minä luulen, että sinä kuulut niiden naisten\njoukkoon, jotka eivät tahdo tulla äidiksi. Se estäisi sinun niin\nkutsuttua vapauttasi.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nNiin, siinä on jotain rumaa ja koomillista. Madonna, lapsi ja\nkumartavat, tuhmat paimenet!\n\nTAITURI\n\nMutta hän antoi minulle kaikki, ja minä hylkäsin hänet siksi, etten\nlöytänyt enään enempää. Lapsi ja äiti samalla kertaa. Hän uhrasi\nitsensä, ja minä uhrasin hänet sinun tähtesi. Sinun täytyy täyttää\naukko.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nOmantunnontuskia? Raukka! Minä en kadu koskaan mitään.\n\nTAITURI\n\nNiin, raukka, kumartava narri! Minä olen vain sinun riemuvaunujesi\nvetäjä, mutta minun taiteeni kulkee kerjäläisenä jälessä.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nKovin runollisia vertauksia!\n\nTAITURI\n\nJoku on sanonut, että naiset kiihoittavat meitä mestaritöihin, mutta\nestävät meitä niitä valmistamasta loppuun. -- Huomenna on sinun iltasi,\ntuli-iltasi.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nNiin, huomenilta on minun tähti-iltani. Minä näen hämärästä tuhannen\ntuikkivaa silmää, lohikäärmeyleisön. Minä laulan sen omaan valtaani,\nkuuletko, minä nousen sen niskalle ja lyön sitä piiskallani.\n\nTAITURI\n\nJa sen jälkeen? Matelee se kintereilläsi. Ja muukalainen? Minä kuulin\nkaikki, sinä olet päättänyt kohdata hänet näytännön jälkeen.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nNiin, minä olen päättänyt kukistaa hänen varmuutensa.\n\nTAITURI\n\nSinä leikit vaarallista peliä. Sinä petät minut. Ah, jollen minä\nkoskaan olisi nähnyt sinua! Sinulla on aavistamattomia mahdollisuuksia\nhyvään ja...\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nPahaan? Minä tiesin sen sanan olevan huulillasi.\n\nTAITURI\n\nNiin, sinä menet hänen luoksensa. Sitäkö varten sinä pelastit minut\nelämälle? Onko tämä elämää! Ja sinä! Minä luulen, että sinä vihaat\nelämää. Miksi sinä heität minut toiveista epävarmuuteen, huumeesta\nepätoivoon, kiihoitat ja väsytät, viet yhä syvemmälle, ja minun täytyy\nseurata sinua, sinun oikkujasi, veristä vallattomuuttasi, nähdä, miten\nsinä keimailet, näyttelet, hymyilet ja taas hylkäät? Minä en jaksa\nenempää. Sinä olet naaras! Naaras, jonka ympärillä kiima kiertelee.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinussa on tempperamenttia. Jatka, jatka!\n\nTAITURI\n\nJos sinä olisit elänyt vanhan Kreikan aikaan, niin sinä olisit ollut\nhieno huvitanssijatar, jonka mieliksi kaikki Alciibiadeet olisivat\nleikanneet koiriltaan hännät poikki ja kaataneet kaikki jumalien kuvat\nkumoon.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nPuheistasi huomaa, ettet viime aikoina ole itseltäsi mitään kieltänyt.\nKasvattisiskosi odottaa sinua.\n\nTAITURI\n\nHänessä on vieläkin neitseellinen tuoksu. Mutta sinulla on hetairan\nsielu, ero on siinä, että sinä tyydyt miesten _sieluihin_.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN tempaa ruusun ja polkee sen jalkojensa alle.\n\nSinä uskallat sen sanoa, sinä! Nyt sinä saat tyytyä ensimmäiseen, joka\nkadulla vastaasi tulee. Minä menen nyt.\n\n    Menee kiivaasti.\n\nTAITURI\n\nHänen luoksensa? Ah, rakas, älä mene, minä rukoilen polvillani, tule\ntakaisin!\n\n    Poimii ruusun maasta.\n\nMinun ruusuni? Mitä minä tein!\n\n    Rientää ulos.\n\nOVENVARTIJA sitten kasvattisisar.\n\nKetä te lyhdyllä etsitte?\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä valaisen tietä lyhdylläni ja odotan häntä, joka maalasi tähtiä.\nTähdet odottavat.\n\nOVENVARTIJA\n\nKyllä tähdillä on aikaa.\n\nKASVATTISISAR\n\nMutta minä en löydä häntä. Kummallista, kun minä suljen silmäni, niin\nminä en tunne häntä, sillä hänen kasvonsa muuttuvat silloin niiksi\nkuviksi, joita hän maalasi maailmalle, nyt minä tahtoisin nähdä hänet,\nniin että minä voisin muistella häntä sellaisena kuin hän oli eräänä\ntähtiyönä.\n\nOVENVARTIJA\n\nMutta teillä, vaimokulta, on kovin pieni kynttilä, se sammuu.\n\nKASVATTISISAR\n\nMinun täytyy rientää ja pyytää häneltä uutta, hänellä oli niin kirkas\nkynttilä, mutta hän piiloitti sen vakan alle.\n\nOVENVARTIJA\n\nTarkoitatteko paholaisen piirtäjää, hän läksi juuri uuden \"tähtemme\"\nseurassa.\n\nKASVATTISISAR\n\nPutosiko se tähti taivaasta?\n\nOVENVARTIJA nauraen.\n\nSitä en juuri usko, sillä on hiukan epäilyttävä loisto.\n\nKASVATTISISAR\n\nSitten se oli vain aarnivalkea, joka eksyttää.\n\nOVENVARTIJA\n\nEksyttää, se sana sattui kuin naulaan.\n\nKASVATTISISAR menee.\n\nMinun täytyy näyttää hänelle tietä, ettei hän eksyisi.\n\nOVENVARTIJA\n\nKyllä tämä elämä on sukkela näytelmä. Kun näyttämöllä nauretaan, niin\nkulissien takana itketään ja päinvastoin. Ja isä Jumala hoitaa\nkoneistoa. Minä menen laskemaan alas esiripun.\n\n\n\n\nNELJÄS KUVAELMA\n\n\nRavintolan katuedusta, pieniä pöytiä ja tuoleja, keskellä käytävä,\nvasemmalla hotellin pääty, johon on kirjoitettu \"Ikuinen lamppu\".\nOikealla isompi pöytä sillä iso malja ja kauha. Taituri istuu\nskitsikirja kädessä, hänen ympärillänsä istuu kaksi seikkailijaa.\nÄärimmäisen pöydän ääressä istuu nainen hiukset silmillä. Ravintolan\novella perällä seisoo viinuri punaisine esiliinoineen; joskus näkyy\npoliisi, joka kulkee hotellin ohi.\n\nTAITURI turistipuvussa, polvihousuissa.\n\nKun minä ennen join tätä viiniä, tuntui kuin olisin juonut tämän maan\nihanien maisemien värin ja mehun sieluuni. Nyt minä näen pikarin\npinnalla kaksi naisen kuvaa, jotka läikkyvät toisiaan vastaan. Toinen\nnainen oli väkevä, väärennetty viini. -- Ääretön äitelyys täyttää nyt\nmieleni. Ettekö tunne liiman ja homeen hajua?\n\nENSIMMÄINEN SEIKKAILIJA\n\nPäinvastoin.\n\nTAITURI\n\nPäinvastoin? Kaikki sanovat päinvastoin. Minusta tuntuu ikäänkuin minun\ntäytyisi, ikäänkuin minun aina olisi täytynyt tehdä päinvastoin kuin\nmitä ajattelen. Ennen hallitsin minä ainettani, nyt hallitsee se minua.\n\nTOINEN SEIKKAILIJA\n\nMielikuvat tekevät kepposiaan. Rivoja kuperkeikkoja?!\n\nENSIMMÄINEN SEIKKAILIJA\n\nTunteenne ovat turmeltuneet, olette runollisen ränstynyt.\n\nTOINEN SEIKKAILUA ivaten.\n\nJumalan armosta.\n\nTAITURI\n\nTässä turmeluksen tuoksussa on jotain hurmaavaa ja huumaavaa.\n\nENSIMMÄINEN SEIKKAILIJA\n\nLähettäkää uusia mielikuvia niitä vastaan!\n\nTOINEN SEIKKAILIJA\n\nTaivaallinen sotajoukko.\n\nTAITURI\n\nMinä kuljen toreja ja katuja kuin kummitus. Leipäni, minkä ostan, on\nkatkera, vesi on saastutettu, asuntoni varkaiden luola, jota en voi\nlukita. Ja yöllä? Minä valvon ja kuuntelen pimeässä honkkien honotusta\nja särkyneen kitaran kiljuntaa likaisista huoneista, joissa mässätään.\nJa minut tempaa hullu halu itse mässätä ja ryvettää.\n\nTOINEN SEIKKAILIJA\n\nSe puhdistaa. Käykää sellaiseen mutakylpyyn, niin inhonne katoaa!\n\nTAITURI\n\nSe kasvaa sydämmessäni kuin myrkkysieni. Minä olen sen niin selvästi\nhuomannut, että ympärilläni liikkuu salaisia, vihaisia voimia.\nToisinaan tunnen kuin raskaan käden hartioillani. Uskotteko pahaan?\n\nENSIMMÄINEN SEIKKAILIJA\n\nEi enään uskota hyvään eikä pahaan. Paholainen on joutunut rappiolle\nsen jälkeen kuin enkelit tekivät vararikon. Paholainen hyötyi enkelien\nrinnalla. Nyt kulkee hän kirjatonna maailman markkinoilla.\n\nTOINEN SEIKKAILIJA\n\nTe suitsutitte hänelle ennen, teidän taulunne...\n\nTAITURI\n\nMinä poltin monta taulua.\n\nENSIMMÄINEN SEIKKAILIJA\n\nMutta ne kummittelevat vielä aivoissanne.\n\nTAITURI\n\nNainen minut kiihoitti, minä tahdoin uhmata jumalia, minua on\nrangaistu, minä kuljen nyt kuin henkipatto. Minä viihdyn vain\nheittiöiden ja kuvanväärentäjien seurassa. Nyt minä juon teidän\nkanssanne.\n\nENSIMMÄINEN SEIKKAILIJA\n\nArmaanne malja!\n\nTAITURI\n\nHän karkasi erään seikkailijan kanssa. Hänellä oli jo lapsena\ntaipumuksia näpistelemiseen, vanhempana varasti hän voimani enkä minä\nenään löydä itseäni, ehkä löytäisin sen jostakin kotiseutuni komerosta,\nniin ainakin luulen. -- Minä luulin nähneeni hänet eilen, hän katosi\n\"Ikuisen lampun\" ovesta. Ehkä se oli harhakuva, mutta kuin kehässä\npalaan minä aina tämän ravintolan edustalle. Minä tahdon näyttää\nhänelle, että minä olen unohtanut hänet, etten minä enään tunne häntä.\nKas tuolta hän tulee.\n\nTOINEN SEIKKAILIJA\n\nUnohtanut? Miksi siis häntä vielä etsitte?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN ja muukalainen istautuvat vasemmalle.\n\nEi häneltä, ei häneltä, sinä vaadit minulta liikoja, tätä älä vaadi,\nhän oli kerran osa onnestani!\n\nMUUKALAINEN\n\nSinun täytyy. Meidän täytyy saada hänet tekemään hullutuksia. Silloin\nhän on vallassamme.\n\n    Vaihtaa seikkailijoiden kanssa salaisia merkkejä.\n\nKuuluisa taideniekka, olen kuullut teistä puhuttavan, hauskaa uudistaa\ntuttavuutta mestarin kanssa.\n\nTAITURI\n\nMuistan. Tapasin teidät kadulla, opastitte minut pankkiin. Olkaa\ntervetullut, tuokaa seuranaisennekin! Cameriere, kaksi lasia! Mestari\nvain elämän viinitarhassa. Tuntematon kaunotar, istukaa tähän,\nsiirtäkää kateellinen, harmaa harso silmiltänne! Uskokaa, minä olen\nnähnyt teistä kerran unta, räikeä todellisuus ei ole sitä himmentänyt.\nKummallista, että todellisuudessa voi kohdata unikuvansa.\n\n    Muukalainen menee perälle ravintolaan.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nTe näette kohteliaita unia. Elämä on täynnä yllätyksiä.\n\nTAITURI\n\nMissä on piiskanne?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä annoin sen saattajalleni.\n\nTAITURI\n\nOsat ovat vaihtuneet. Minä näin unta, että te seisoitte piiska kädessä\nja käskitte minua: korkeammalle, korkeammalle. Minä olin näkevinäni\nkorkean sinisen vuoren, sen laella valkoisen pylvästemppelin... tummat\nkypressit kuin jättiläiskeilit sen ympärillä.\n\nHARMAAPUKUlNEN NAINEN\n\nIkuisen muiston temppelin?\n\nTAITURI\n\nMissä palaa ikuinen lamppu valaisten kuolemattomien kullattuja\nnimikirjaimia. Me olimme nousevinamme, mutta yhtä kaukana häämöitti\ntemppeli.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nEhkä me kuljimmekin alaspäin -- unessanne.\n\nTAITURI\n\nNiin me teimmekin. Ettekä te sitä huomanneet, te vain kiihoititte ja\nminä katselin vuorelle. Te johditte minua ja teillä oli side\nsilmillänne. Vihdoin tunsin minä hirveän tuoksun sieramissani, paksut\nmyrkkyhöyryt kiersivät päätäni, tunsin ikäänkuin maa olisi haljennut ja\nilma vavissut. Usvasta kuulin minä teidän pilkkanaurunne kuin\nraivottaren naurun. Minä näin läpi huurun sudenilmeiset naisen silmät\nharmaassa usvassa. Te itse, teidän harmaa pukunne muuttui usvaksi, ja\nkun se oli haihtunut, seisoin minä yksin mustan kuilun partaalla.\nSamassa minä heräsin. Olenkohan minä vielä hereilläni? Unessa kehittyy\naatos, jonka todellisuus on synnyttänyt.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä soisin, että se kehittyisi. Tahtoisitteko te nyt johtaa minua?\n\nTAITURI\n\nMinä? Minne? Päinvastoin kuin unessa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nEhkä näitte väärin. Ehkä nainen tahtoi todella viedä teidät temppelin\nlaelle mutta erehtyi, olivathan hänen silmänsä sidotut.\n\nTAITURI\n\nHän katseli liian paljon sisäänpäin omaan itseensä. Minusta ei ole\noppaaksi. Tarvitsen sitä itse, jaoin kerran sydämmeni kahtia. Toisen\nosan annoin enkelille, toisen kiusaajattarelle. Ja enkeliltä minä\nsiivet leikkasin ja kiinnitin ne kiusaajattareen. Minulla ei ole enään\nsydäntä. Minne minä voisin teidät viedä?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nAlas rauhallisen laakson majaan.\n\nTAITURI\n\nOhi kuilujen? -- Ja saattajanne?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä olen hänen orjansa. Kunhan voisimme paeta.\n\nTAITURI teennäisesti nauraen.\n\nIhan kuin minun unessani. Minun rakkaani karkasi erään seikkailijan\nkanssa, sellaisen näyttämösankarin kanssa. Minun rakkaani näytteli\nparemmin elämässä, näyttämöllä hän epäonnistui. Sanoivat, että hänellä\noli ääntä vaan ei sielua. Sitä hän ei voinut antaa anteeksi. Hän läksi\nja luuli kostavansa yleisölle ja minulle. Minä tahtoisin tietää, onko\nhänellä nyt heikompi ääni ja enemmän sydäntä.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nTahtoisitte tietää.... Minä tunnen hänen... Te ikävöitte häntä vielä,\nte rakastatte häntä...\n\nTAITURI\n\nMinä säälin häntä.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMutta jollei hän tarvitse teidän sääliänne, ehkä hän taas ottaa\nkäteensä onnensa ohjat.\n\nTAITURI\n\nPiiskansa tarkoitatte. Ei, minuun se ei enään koske, minä tiedän hänen\nopetustapansa salaisuuden, minä nauran hänen taikatempuillensa ihan\nkuten minä nyt nauran teidän puolustuksellenne. Todellakin, minä maksan\nsamalla mitalla, minä karkaan nyt teidän kanssanne.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMutta jos tuo nainen yllättää meidät.\n\nTAITURI ivaten.\n\nHän matkustaa aina, sellaista on elämä, joskus väliasemilla me tapaamme\ntoisemme, vaihdamme kohteliaisuuksia ja lähdemme taas eri suuntiin.\nMutta mitä sanoo saattajanne? Hän varmaankin nöyryyttää teitä joka\nhetki, pakoittaa alentaviin tekoihin, hurmaamaan miehiä, joiden taskut\nhän tarkastaa, anteeksi, olen hiukan katkeralla tuulella.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN hämmästyen.\n\nTe liioittelette... olette sairas... minä olen häneen kyllästynyt.\n\nTAITURI ivaten.\n\nMinä tarjoan teille kaikki, mitä minulla tunteitteni romukopassa vielä\non jälellä. Sain äsken rahoja eräästä taulustani \"Sodoma ja Gomorra\".\nSyntirahoja siis, niillä voimme huvitella. Nyt minä jo menen, minä\nsuutelen teidän ihania silmiänne.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN kohottaa hiukan harsoa.\n\nTahdotteko nähdä minun kasvoni, ostatte minut näkemättä minua. Voisitte\nkatua.\n\nTAITURI\n\nMinä en kadu enään mitään. Älkää paljastako itseänne koskaan!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN menee ravintolaan, josta muukalainen palaa.\n\nAh! Minä tahdon voittaa sinut takaisin itselleni.\n\nTAITURI menee maljapöydän ääreen, kohottaa maljan ilmaan, muukalainen\nkaataa siihen nestettä pienestä pullosta.\n\nNyt minä tunnen kuinka elämän henget taas palaavat, otsallani uhma\npullistuu ja sydämmeni kuohuu kuumana ja voittorikkaana. Tahdon\nkiinnittää ikuisen ajatuksen kuolleeseen kankaaseen, minä näen sen\nsuuren näyn, hetkessä minä sen ikuistan, sillä tämä hetki on minun.\n\nSEIKKAILIJAT\n\nIkuistakaa se, maalatkaa se! Mestarin malja!\n\nMUUKALAINEN\n\nPäinvastoin!\n\nENSIMMÄINEN SEIKKAILIJA\n\nNiin ettei silmä näe, mitä käsi tekee.\n\nTOINEN SEIKKAILIJA\n\nKohta hän ei tunne eikä tiedä mitään. Syleile häntä ja tunnustele!\n\nENSIMMÄINEN SEIKKAILUA nauraen.\n\nHänen taskujansa.\n\nTAITURI juo ja tarttuu siveltimeensä.\n\nKummallista, minä unohdin sen, aatos himmentyi. Miksi te katselette\nminua niin kummallisesti, käteni vapisee, silmät, silmät, teillähän on\nihan saatanan katse!\n\nMUUKALAINEN\n\nSe antaa teille uuden voiman.\n\n    Käytävän perälle ilmestyy hengetär, joka ojentaa\n    varoittaen kättään.\n\nTAITURI\n\nIhana näky! Hengettäreni. Minä tahdon ja minä voin. Ah, tuntuu kuin\njoku painaisi kättäni. Minä en voi!\n\n    Pudottaa siveltimen maahan, hengetär katoaa.\n\nMUUKALAINEN\n\nTeitte ehkä rikoksen taiteen hengetärtä vastaan, alensitte hänen\narvoaan ja alensitte itsenne.\n\nTAITURI juo.\n\nMissä olet sinä ikuisen kauneuden kuva, jota minun sieluni aina salassa\nisosi? Minä kutsuin sinut kuin markkinailveilyyn, siksi sinä nyt\nkainoudessasi katosit. Poissa, kaikki on saasta ja pimeys, hurja palo\nja sekaannus!\n\nMUUKALAINEN\n\nTuossa on toinen hengettäresi.\n\n    Ravintolan ovelle ilmestyy harmaapukuinen nainen harmaassa\n    harsopuvussa, hatuntöyhdöt näyttävät harmailta käärmeiltä\n    ja olkapuhvit lepakon siiviltä.\n\nTAITURI\n\nIkuisen rumuuden hengetär, vereni papitar! Mene pois minun sielustani!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä rakennan sinne temppelini.\n\n    Katoaa ravintolaan.\n\nTAITURI\n\nMikä hervottaa käteni? En voi maalata, mutta minä puhun!\n\nMUUKALAINEN\n\nHäikäise ja herjaa! Siinä elämän ainoa autuus!\n\nTAITURI kiihkeästi\n\nMinä puhun!\n\nIkuinen lamppu! Toinen palaa taivaan hämärässä salissa, toinen helvetin\nhehkuvassa holvissa. Taivaan sinivalkea valo valaisee taivaan tyhjiä\nsaleja ikuisten kylmien tähtien viileydessä, ikuinen ikävyys asuu\nsiellä, yksitoikkoinen veretön, väritön enkelilaulu. Ei mitään\ntoivottavaa enään, ei mitään menetettävää enään, raukea, tahdoton\ntäydennys ja kultainen kylläisyys. Autuuden sarvesta tarjoillaan pienin\nannoksin, tylsään puoliuneen tuutivat ruusuisten siipien suhina ja\nunisten harppujen säestys. Ei yötä eikä päivää, ei kuolemaa eikä\nheräämistä, ikuinen ikävyys, suruton sopusointu, hedelmätöin hiljaisuus\nhiutuvassa hämärässä taivaan äärettömässä tarhassa rannattoman\nkuultavan kannen alla!\n\nVeripunanen liekki helvetin holvissa! Sammumaton tulinen tuska,\nitsesoimaus ja ikuinen kuluttava kaipaus. Elämän kaksoiskuva! Iloisten\nintohimojen uudesta lietsominen vanhojen valeiden kiertokulussa edes ja\ntakaisin ilman loppua, päämaalia, sovitusta. Vammoissa vavahtavat\njäsenet, vaipuvat ja nousevat, ne halailisivat uudestaan pettyneitä\ntoiveitaan, maan suloisia syntejä ja ruusuisia rikoksia. Kuule, kuule\nöistä mutinaa! Kaikki, kaikki tai ei mitään, ei unta, ei lepoa,\nhullujen houreiden ja sairaan onnen kirkas jano, uhka ja epätoivo,\nikuinen kirous, kuolematon taistelu kadotuksien kuiluissa, pohjaton\npalo, ponnistus kohti armaita avaruuksia mustien varjojen\nliihoitellessa levottomassa, ijankaikkisessa kiertokulussa. --\nKavahtakaat itseänne, te taivaan uniset vartijat, me varastamme teidän\nikuisen lamppunne!\n\n    Puheen aikana ovat seikkailijat kadonneet ottaen taiturin taskusta\n    hänen lompakkonsa ja passinsa, samaten muukalainen.\n\nAh, mikä ahdistus! Minne katosivat kaikki! Minä kuulen vielä oman\nääneni kaijun. Tämä tyhjyys ympärillä, tämä tyhjyys sisässäni,\ntällaista en ole vielä koskaan ennen tuntenut.\n\n    Hoipertelee oikealle naisen luokse.\n\nNainen, puhu minulle, virkistä minua sielullasi!\n\nNAINEN\n\nIhmiset kysyvät tavallisesti vaan ruumistani. Sinulla on omituisia\noikkuja. Onko sinulla rahaa?\n\nTAITURI\n\nEn tiedä, mitä olen juonut, huuleni ja jäseneni vapisevat, minussa\nherää hirveä himo repiä ja raastaa, sammuta minun paloni! Tule, mikä on\nnimesi!\n\nNAINEN\n\nNimenikö? Sanovat \"yölepakoksi\".\n\nTAITURI\n\nPäivät piilossa, öisin kujia lentää, lentää vasten lumivalkeita\nvaatteita. Minulla ei ole lumivalkeita vaatteita.\n\nNAINEN\n\nParemman puutteessa minä etsin harmaitakin.\n\nTAITURI\n\nMaanvärisiä! Harmaan ikäviä iloja.\n\nNAINEN\n\nSinun hiuksesi käyvät jo hiukan harmaaseen. Tule, minä levitän hiukseni\nsinun ylitsesi, ettei kukaan näe sinun suruasi.\n\nTAITURI\n\nSinun äänessäsi on hopeainen helinä niinkuin kasvattisisarellani.\n\nNAINEN\n\nHelisee kuin narrinkello, kun toiset narrit sillä soittelevat.\nKasvattisisaresi? Kasvatitko sinä sisartasi?\n\nTAITURI\n\nKoitin kasvattaa hänen kauneudenaistiaan.\n\nNAINEN\n\nJa opetit hänelle päinvastaista. Sellaisia te kaikki olette. Katu on\nminut kasvattanut. Katu on vanha ja viisas, se hurmasi minut salaisilla\nneuvoillaan. Ensin oli minullakin rakastettu, joka koitti minua\nkasvattaa.\n\nTAITURI\n\nRakastui sinun ääneesi, jossa luuli sinun sielusi soivan.\n\nNAINEN\n\nRakasti niin puhtaasti. Mutta kerran toi hän kotiinsa kuvan, hän oli\nsaanut sen joltakin valeystävältään. Me katselimme sitä kuvaa ja siitä\nhetkestä aloimme me katsella toisiammekin uusilla silmillä.\n\nTAITURI\n\nMikä taikakuva se oli?\n\nNAINEN\n\nTanssivia paholaisia. Keskellä naiseksi kuvattu synti, ympärillä rivoja\nhirviöitä.\n\nTAITURI\n\nJa sitte... Ei, ei, älä jatka, minä tiedän...\n\nNAINEN\n\nSitten me aloimme tanssia. -- Lopulta tanssin minä yksin kadulle.\n\nTAITURI\n\nMinun sieluni sirpaleet kiertävät siis tuhansina monistuksina pitkin\nmaailman kaikkia katuja tehden hävitystä.\n\nNAINEN\n\nMikä sinuun nyt tuli? Taidat olla päästäsi hiukan vialla tai olet sinä\nliian viisas.\n\nTAITURI\n\nMinä olen noiduttu! Etkö näe merkkiä otsallani? Helvetin ruusu!\n\nNAINEN\n\nSinä hourailet, sinulla on ilmastokuume!\n\nTAITURI\n\nMinä olen tehnyt \"tanssivat paholaiset\".\n\nNAINEN\n\nSinä? Oletko sinä itse...\n\n    Väistyy häntä ja poistuu.\n\nTAITURI\n\nHänkin pakeni, hän, joka ei kiellä kurjimmaltakaan... Minulla ei ole\nenään ulospääsyä.\n\n    Hotellin eteen ilmestyy vaunu, jolla on kuomupaari, ympärillä\n    seisoo mustiin sadeviittoihin ja mustiin huopahattuihin puettuja\n    miehiä palavat soihdut käsissä, kasvoilla musta verho.\n\nPimeät vallat! Minä en tahdo, minä en voi kuolla!\n\n    Vaipuu tuolille.\n\nVIINURI\n\nMikä hätänä! Suvaitkaa, tässä laskunne.\n\nTAITURI\n\nViety viimeiseni!\n\nVIINURI viheltää poliisia.\n\nHourailee... ei rahoja, tekosairas, seikkailija!\n\nTAITURI\n\nMinun elämäni, minun elämäni, näinkö sen piti käymän.\n\n    Poliisi tarttuu hänen käsivarteensa.\n\n\n\n\nVIIDES KUVAELMA\n\n\nPieni tori. Oikealla etualalla holvipilarikäytävän alla poliisivartion\nkoju, pöytä, jonka ympärillä kolme poliisia pelaa korttia talikynttilän\nvalossa, ovella seisoo vartija, penkillä istuu taituri. Vasemmalla\nsairaalan muuri ja portti, jossa on luukku. Muurista riippuu vaskisen\npienen tiikerin suusta ovikellon nauha, mikä päättyy rautaiseen\nristiin, portin päällä palaa himmeä lyhty. Perällä pieni teatteri,\npienine ristikkoakkunoineen, josta näkyy valoa, oven päällä molemmin\npuolin kaksi kipsinaamaria, jotka esittävät murhe- ja huvinäytelmää,\npilarieteisen seinällä jättiläisohjelmia. Teatterin katolla\npronssiryhmä: Phoebus, joka ajaa vaunuissa kolmea hevosta. Teatterin\notsikossa kultainen kirjoitus: Per aspera ad astra.\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA edellisestä kuvaelmasta.\n\nMenetkö sinä tänään teatteriin, siellä laulaa tänään Venuksen osan joku\nvieras laulajatar?\n\nTOINEN VARTIJA\n\nSama, joka käyttää harmaata pukua? -- En tiedä, on tämä tässä\nvartioitavana. Kummallinen mies, ei ole syönyt eikä puhunut kolmeen\npäivään. Yltiö, piirtäjä, mikä lienee, ei papereita ei kirjoja. Mies\nhoi, mitä olet tehnyt?\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA\n\nEi hänestä tolkkua saa. Tapasin hänet \"Ikuisen lampun\" ravintolan\nläheltä, raivoili niinkuin paha olisi häneen mennyt.\n\nTAITURI itsekseen.\n\nMustat vallat! Valkea sisko!\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA\n\nHän luulee, että häntä seurataan. Ehkä niin, mene tiedä.\n\nTOINEN VARTIJA\n\nOlet tainnut piirtää pilakuvia jostain korkeimmasta olennosta. Pyhien\npilkkaaja!\n\nTAITURI\n\nValkea sisko!\n\nTOINEN VARTIJA\n\nOnko sinulla sisko? Onko hän kauniskin?\n\nTAITURI\n\nMissä hän nyt on? Minä näin hänen.\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA\n\nNäköhäiriöitä! Kun minä talutin miestä tänne, seisahtui hän äkkiä pyhän\nkolminaisuuden kirkon eteen ja aikoi riistäytyä käsistäni, luuli näet\nnähneensä siskonsa kirkon rappupylvästössä.\n\nTOINEN VARTIJA Erehtyi kai pyhän madonnan kuvan suhteen.\n\n    Koputtaa merkitsevästi päähänsä, kaikki nauravat.\n    Yksi ja toinen vieras kulkee lyhty kädessä teatteriin.\n\nKOLMAS VARTIJA\n\nKautta Bakkon! Ettehän te osaa pelata!\n\nTAITURI\n\nHän etsii minua. --\n\nTOINEN VARTIJA\n\nKirkosta? Hahhaa. Etsisi krouveista ja pelipaikoista.\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA\n\nSiellä ne pian pelaisivat pois koko neitsyyden.\n\n    Nauravat.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN (Muukalainen).\n\nMinä sanon sen vielä, minä tahdon nousta uuteen lentoon, tahdon voittaa\ntakaisin kaikki tappioni -- ilman sinua.\n\nMUUKALAINEN musta viitta hartioilla, iso musta huopahattu silmillä.\n\nOlet polttanut siipesi -- ilman minua. Et ole laulanut moneen vuoteen.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nEn senjälkeen kuin sinä tukahutit kipenäni, minun piti suitsuttaa vain\nsinulle, jumalalleni, mutta sinä olet kaikkea muuta paitsi jumala, et\nole suuri pahassakaan, sinä olet...\n\nMUUKALAINEN\n\nKiusaaja!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nKiusaajan matkija!\n\nMUUKALAINEN\n\nMinun pitää käydä johtokunnissa, vaikuttaa sanomalehtiin, peittää ja\npaikkailla sinun repaleista taidettasi. Etkö sinä nyt jo ala käsittää,\nettä sinä olet mahdoton. Eikö peilisi ole sinulle mitään juorunnut? Sinä\nlauloit ennen kasvoillasi ja herkullisella vartalollasi, mutta sinun\näänesi on käärmeen sähinää. Suloista silloin kuin sinut tempaa vasten\nruumistaan. Mutta sinulla ei ole enään myrkkyhammasta, joka _minua_\nkiihoittaisi. -- Menetkö sinä vielä nytkin teatteriin?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMenen. Minä tahdon voittaa itseni itselleni, sinä et enään lamauta\nminua käärmekesyttäjäkatseellasi. Sinä tahdot minun tappiotani. Koko\nyön sinä pidit akkunan auki vaikka minä kielsin, tahdoit turmella minun\nääneni.\n\nMUUKALAINEN\n\nEn olisi muuten unta saanut...\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nVaivaavatko sinua sinun uhrisi? Makasit sohvalla ja vartioit.\n\nMUUKALAINEN\n\nJa sinäkin valvoit ja vartioitsit minua. Ihana yhdyselämä!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nTiedätkö, mikä meitä yhdistää, pakottaa meitä aina olemaan yhdessä,\nriistää meiltä öitten unen?\n\nMUUKALAINEN nauraen.\n\nSynti ja syyllisyys?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMe pelkäämme yötä, joka ei mitään näe; me etsimme turvaa toisiltamme\nvaikka tiedämme, ettemme voi toisiamme turvata.\n\nMUUKALAINEN\n\nMe tunnemme liian hyvin toisemme. Se tahtoo sanoa, minä tunnen sinut.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinä tunnet, mitä minä ajattelen sinusta.\n\nMUUKALAINEN\n\nSinä tahtoisit irtaantua mutta me olemme toisistamme riippuvaisia.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinä pelkäät minua.\n\nMUUKALAINEN\n\nEn minä pelkää sinun voimaasi vaan sinun heikkouttasi.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä olin kerran heikko silloin kuin antauduin sinulle. Sinä yönä minä\nnäin sinun sieluusi kuin syvään ryöväriluolaan.\n\nMUUKALAINEN\n\nSinä olet tänään kovin romantillinen.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nJossa oli vaan kuolleiden luita.\n\nMUUKALAINEN\n\nHäpeäkö?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nAlentumisen, ei antautumisen häpeä. Silloin minä inhosin sinun sieluasi\nmutta rakastin samalla omaa ruumistani. Minä tein rikoksen...\n\nMUUKALAINEN\n\nKadutko sinä, sinä?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nRikoksen omaa itseäni vastaan. Siksi täytyy meidän erota. Me olemme\nkuin kaksi kahlerengasta.\n\nMUUKALAINEN\n\nYhteenjuotettua rengasta, joista toisen täytyy taipua, niinkö?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nTaittua.\n\nMUUKALAINEN\n\nNyt minä ymmärrän, mistä sinä olet saanut hetkellisen voimasi. Sinä\nnäit hänet, sinä kuulit hänen puhuvan. Hän kiersi aina hotellia ja etsi\nsinua. Siksi sinä nyt tahdot kiertää entisyyteen.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nTahdon palata olemukseeni, olen viime aikoina tuntenut ikäänkuin olisin\nollut vieras itselleni.\n\nMUUKALAINEN\n\nVanhassa on jotain -- kuinka sanoisin -- uutuuden viehätystä. Sen\navulla koitat kiihoittaa itsesi uuteen voimankoetukseen. Se on sinun\ntalismanisi. Siksi minä teen sen tehottomaksi.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinä aijot...\n\nMUUKALAINEN\n\nJollet sinä taivu, niin muserran minä hänet.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nJa siksi annoit hänet seikkailijoiden valtaan?\n\nMUUKALAINEN\n\nPieni peloitus! Hän on täällä lähellä hyvässä tallessa. Ei sieltä ole\npitkä matka tuonne.\n\n    Näyttää sairaalaa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinä olet raaka.\n\nMUUKALAINEN\n\nOlivatko hänen ensimmäiset sanansa minulle hienoja? Nyt hän saa itse\ntuta, miltä tuntuu, kun elämä kuristaa kaulasta. Minä teen hänestä\nhouraajan, joka ei ymmärrä maailmaa eikä maailma häntä.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nHän oli silloin rakkautensa tähden raaka.\n\nMUUKALAINEN\n\nJa minä?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nHm.\n\nMUUKALAINEN\n\nJa nyt sinä tahdot taas kohota hänen silmissänsä? Meitä on kolme\nrengasta kahleessa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN rappusilla.\n\nMinä tahdon kohota omissa silmissäni? Soitetaan.\n\nMUUKALAINEN osoittaa teatteria.\n\nLuuletko sinä tuolla tekeväsi hyvän työn itsellesi? Ylpeytesi tulee\nkuin tuulenpuuska, silloin sinä aina tahdot erota. Murtuneena sinä taas\ntarvitset minua. Kuules, katsomolohikäärme odottaa, pian _se_ sähisee\nja viheltää.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä menen.\n\nMUUKALAINEN\n\nJa kun hän nauraa sinulle, polkee pyhimmät tunteesi, kohtelee kuin\nhuonoa ilveilijätärtä, mitä sinä silloin...?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä... silloin minä... en tiedä mitä?\n\n    Menee.\n\nMUUKALAINEN\n\nMinä odotan, odotan kuten aina.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN ilkkuen.\n\nKuinka sinä olet uskollinen!\n\n    Muukalainen vetäytyy pilarin taa.\n\nTOINEN VARTIJA\n\nVanki näyttää rauhalliselta, minä menen kuuntelemaan Venusta.\n\n    Menee teatteriin.\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA\n\nJa minä uhraan sillä aikaa Bakkolle.\n\n    Ottaa kaapista pullon.\n\nKuules sinä ihmeidennäkijä, he, ota tuosta, niin pääset\nharhaluulostasi. Et huoli! Rakkaus on kuin juovuttava viini. Viini\nkiihoittaa naisiin ja naiset kiihoittavat viiniin.\n\nTAITURI\n\nEn nähnyt harhaan. Minä näin kasvinsiskoni. Ja viime yönä näin minä\nhänestä unta, hän kulki valkeissa vaatteissa, päästi siteeni ja sanoi\nkolmasti: minä tulen.\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA\n\nSe oli varmaankin enkeli.\n\nTAITURI\n\nNiin, hän on enkeli.\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA\n\nVainaja, joka ei saa rauhaa sinun tähtesi.\n\nTAITURI\n\nNiin, minä surmasin hänen ilonsa. -- Saanko minä katsella kirkontornia,\njonka juurella minä hänet näin?\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA leikillä.\n\nKatsele ja kulje hiukan torilla, vaan älä yritäkkään karata enkelisi\nluo, muuten ottaa sinut itse sarvipää.\n\n    Sairaalan luukku avautuu ja siihen ilmestyy ovenvartijan kasvot.\n\nTAITURI\n\nOnko tämä luostari?\n\nOVENVARTIJA\n\nPyhän äidin sairaala. Ennen muinoin se oli luostari.\n\nTAITURI\n\nMinusta se näyttää isolta ruumisarkulta. Eikö täällä kummittele?\n\nOVENVARTIJA\n\nSanotaan pyhän sisarkunnan joskus kulkevan yöllä juhlamenoissa läpi\nholvien.\n\nTAITURI\n\nKuka ne on nähnyt?\n\nOVENVARTIJA\n\nKuka lie sairashoureissaan nähnyt. Tahtoisitko sinä päästä tänne,\n\"kirojen kammiossa\" on juuri yksi sija vapaa.\n\nTAITURI\n\nEi kiitoksia.\n\nOVENVARTIJA\n\nTekeydy kipeäksi. Onko poliisin huostassa parempi olla?\n\nTAITURI\n\nParempi kuin tuolla maailmassa.\n\nOVENVARTIJA\n\nPelkäätkö sinä maailmaa, siellä on paljon tekoterveitä, tummia ihmisiä?\n\nTAITURI\n\nJoiden rinnassa on nukkuva peto. Eikä kukaan heistä tiedä, koska se\nherää.\n\nOVENVARTIJA\n\nTäällä on hiljaisia, kalpeita... Ne nukkuvat...\n\nTAITURI\n\nJolleivat ne herää? Minä pelkään unta, sillä aikaa saattaisi tulla...\n\nOVENVARTIJA\n\nMestari Viikatemies. Perin lempeä ja jalo-otsainen mies. Miksi\ntaidemaalarit aina maalavat hänet synkäksi sysisilmäksi?\n\nTAITURI leikillä.\n\nOlette kai tehneet hänen kanssansa kauppasopimuksen. Minä tahtoisin\nkerran maalata hänet.\n\nOVENVARTIJA\n\nEi hän vaadi mitään maksua vaikka mallinakin seisoisi, ei hän ole\nmikään saituri eikä ryöväri.\n\nTAITURI\n\nMutta ihmiset ovat joko ryöväreitä tai saitureita.\n\nOVENVARTIJA\n\nHän käy usein täällä.\n\nTAITURI\n\nUlos ja sisälle. Mikä on täällä tunnuslause?\n\nOVENVARTIJA\n\n\"Päinvastoin\". Mutta hän ei tarvitse tunnuslausetta.\n\nTAITURI\n\nTulee avaimitta. Tulee kuin varas yöllä?\n\nOVENVARTIJA\n\nHänellä on tiirikkansa. Jollet joskus unta saisi niin... Puhunko minä\nhänelle?\n\nTAITURI\n\nÄlä vielä...\n\nOVENVARTIJA\n\nPaikka H on vapaa.\n\nTAITURI\n\nEikö A ole vapaa?\n\nOVENVARTIJA\n\nA ja O, alku ja loppu. Ethän ole vasta-alkaja, sinullahan on jo hyviä\noireita, olet jo päässyt aasta äffään.\n\nTAITURI\n\nKummallinen sairaala. En ymmärrä...\n\nOVENVARTIJA\n\nJollet unta saa, niin soita vaan kelloa, hehhee.\n\nTAITURI\n\nEi minun aikani ole vielä tullut.\n\nOVENVARTIJA\n\nNiin ne kaikki sanovat.\n\n    Kasvattisisar kulkee lyhty kädessä epäröiden teatterin ohi\n    ja katoaa kujaan.\n\nTAITURI rientää perälle.\n\nAh! Valkea sisko! Ehkä se oli harhanäkö, hyvä enne. Muutu ihana uni\ntodellisuudeksi, vaihdu uneksi ruma todellisuus!\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA\n\nPysy piirissä!\n\nPALJASJALKAMUNKKI. Suun pielessä ilme ikäänkuin hän aina nauraisi.\nSoittaa sairaalan kelloa.\n\nPäinvastoin.\n\nTAITURI\n\nPäinvastoin. Sinäkö sen sanoit, munkki? Miksi sinä naurat?\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nEn ole moneen vuoteen nauranut. Mutta miksi sinä itket?\n\nTAITURI\n\nMinä en ole moneen vuoteen itkenyt. Hullunkurista! Sinun suusi\nympärillä on ilme ikäänkuin sinä aina nauraisit. Jäätynyt nauru.\n\nPALJASJALKAMUNKKl\n\nEtkö koskaan ole itkenyt, jäätynyt sydän siis? Nyt minä vasta näen,\nettä sinä hymyilet.\n\nTAITURI\n\nHymyilen hyvälle enteelle. Mutta te vaeltavat veljet ette hymyile. Te\najattelette niin usein paholaista, että teidän kasvonne saavat hänen\nirvistävät hahmopiirteensä.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nMitä sinä ajattelet?\n\nTAITURI\n\nMinä ajattelen, miksi papit ja popat aina kulkevat takaportista.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nMiksi sinä katselet taaksesi?\n\nTAITURI\n\nAjattelen enkeliä, joka äsken kulki ohitseni.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nEhkä se oli väärä enkeli.\n\nTAITURI\n\nVäärä veli! Sinä... paholainen!\n\nPALJASJALKAMUNKKI menee sairaalaan.\n\nKun palaan, niin otan, nyt ei ole aikaa.\n\nTAITURI nauraa.\n\nHauska munkki. Hirtehisen hymy vakavalla hauturin naamalla!\n\n    Menee peremmälle, teatterista kuuluu laulun ääni.\n\nMikä ääni!\n\nMUUKALAINEN pilarin takaa.\n\nSiinä on jotain särkynyttä, eikö totta, hahhaa!\n\nTAITURI\n\nTämä ääni muistuttaa minulle aikoja, joita en tahtoisi muistella, se\nsekoittaa tunteeni.\n\nMUUKALAINEN\n\nOliko se ääni sinulle kerran rakas? Käärmeen sähinää, eikö totta.\n\nTAITURI\n\nMutta minä muistan toisen hopeanheleän äänen, se soi kuin harppu\npyhässä temppelissä.\n\nMUUKALAINEN\n\nMutta sinä muutit sen temppelin huvihuoneeksesi.\n\nTAITURI\n\nKuka sinä olet, joka tiedät minun salaisuuteni?\n\nMUUKALAINEN\n\nMinä tiedän kaikki.\n\n    Poliisi tulee taluttaen kahta seikkailijaa, jotka ovat\n    käsistään kahlehdittuja.\n\nTAITURI\n\nRavintolan seikkailijat!\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA taiturille.\n\nTule tänne!\n\nTAITURI\n\nPitääkö minun istua samalla penkillä kuin varkaiden! Minä en ole\nrikkonut koskaan ketään muita kuin itseäni vastaan.\n\nMUUKALAINEN\n\nSen varsin valehtelit!\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA näyttää passia ja lompakkoa.\n\nOnko tämä sinun? Onko siinä kaikki tallella?\n\nTAITURI\n\nOn. Ei siinä paljon ollutkaan.\n\n    Teatterista kuuluu huutoa ja vihellystä.\n\nNAINEN edellisestä kuvaelmasta hiukset silmillä. Soittaa\nsairaalan kelloa.\n\nMinä tahtoisin.... tai; en minä oikeastaan tiedä, tahtoisinko minä\ntavata isääni.\n\nOVENVARTIJA\n\nMikä osasto, mikä kirjain?\n\nNAINEN\n\nEn tiedä, olen unohtanut kirjaimen.\n\nOVENVARTIJA\n\nSiinä tapauksessa en voi päästää.\n\nNAINEN\n\nEikä minulla ole, mitä antaa. En ole ansainnut tänään mitään.\n\nOVENVARTIJA\n\nPitaalirahoja, niistä minä en huolisikaan!\n\nNAINEN\n\nMutta minun isäni kituu minun tähteni, minä tahdon pyytää häneltä\nanteeksi. Oi, mihin minä pääni peittäisin, hiukset eivät häpeääni\nverhoa.\n\nOVENVARTIJA\n\nEhkei sinun isäsi tahdokkaan sinua tavata.\n\nNAINEN\n\nVoi olla niinkin. Tuossa hän taas on! Nyt minä muistan. Häntähän minä\ntahdonkin tavata!\n\n    Juoksee taituria kohti.\n\nKunnoton, kirottu, anna minulle takaisin minun kunniani, kuuletko, anna\ntakaisin minun kunniani! Sinä olet kaiken alkusyy minun ja monen muun,\nminun isäni ja monen muun isän lankeemukseen.\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA vie hänet.\n\nYölepakko, joko sinä taas! Tule! Älä koitakkaan vierittää syytä muiden\nniskoille. Aina sinä häväiset itsesi.\n\n    Taiturille.\n\nHuomenna olet ehkä vapaa!\n\n    Menevät.\n\nTAITURI\n\nVapaa! Minä olen vapaa samalla hetkellä kuin hän, jonka minä... Millä\nhirveällä hinnalla! Minun vapauteni kulkee yli muiden kärsimysten! Tämä\nvapaus minua peloittaa. Minä tunnen, etten minä sittenkään ole vapaa.\n\nMUUKALAINEN\n\nPaetkaa, saittehan passinne!\n\nTAITURI\n\nVaikka minä pakenisin maailman päähän, en minä sittenkään tuntisi\nitseäni vapaaksi.\n\nMUUKALAINEN\n\nEhkä rahanne jo ovat pankissa.\n\nTAITURI selin katsomoon.\n\nMiksi minä tielläni aina kohtaan teidän varjonne?\n\nMUUKALAINEN\n\nPelkäättekö varjoja, minä niitä rakastan. Ikuinen sydänpäivä kävisi\najan pitkään sietämättömäksi.\n\nTAITURI\n\nIkävämpi uneton umpiyö ennen sarastusta, hetkessä elät koko elämäsi,\njoka on ollut erehdys, et usko enään unelmiisi, ja kun sarastus vihdoin\nlevittää verisen vaippansa, luulet sen maailman paloksi. Tahtoisit\nhuutaa mutta rinnasta ei lähde huokaustakaan... hiljaisuus huutaa --\nymmärrättekö. -- Minä kuulen taas sen äänen ikäänkuin se olisi\nkatkennut.\n\nMUUKALAINEN\n\nKuuletteko myös vihellyksien katkoamattoman kuoron, joka omin päin\njatkaa säestystä ilman solistia.\n\nTAITURI\n\nKuoliko se ääni?\n\nMUUKALAINEN\n\nKuoli.\n\n    Siirtyvät pilarin taakse päin katsomoa.\n\nKASVATTISISAR lyhty kädessä, teatterin ovenvartijalle.\n\nOletteko nähneet häntä, joka maalaa tähtiä? Hän kävi ennen usein\nhuvihuoneissa, hän etsi aina jotain, mikä minulle oli tuntematonta. Nyt\nminun sieluni etsii häntä tuntemattomasta.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nMikä kaunis vertauskuva! Ei tähtiin ole luottamista, vilkuttavat niin\nvietävän viisaasti ja kylmästi ikäänkuin ne tietäisivät koko avaruuden\narvoitukset, eivätkä ne taida itsekkään tietää, että ne ovat vaan\nkierivää tomua. -- Käytän mielelläni vertauskuvia, minulla on suuri\nvarasto teatterilauseparsia, runoniekat käyttävät niitä vain\nnäyttämöllä ja kirjoissaan, minä käytän niitä elämän eri tiloissa. --\nEtsitte tähtienne selittäjää?\n\nKASVATTISISAR\n\nHän selitti minulle elämän suuren salaisuuden ja tähtien tarkoituksen.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nPer aspera ad astra!, seisoo teatterin otsikossa.\n\nKASVATTISISAR\n\nHän vei minut Edenin yrttitarhoihin, missä paratiisilintu laulaa\nriutuvasta rakkaudesta.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nNiinkuin satakieli Romeossa ja Juliassa. Ja sitte te heräsitte Edenin\nmuurin ulkopuolella?\n\nKASVATTISISAR\n\nHän läksi, sillä hänen verensä halasi maailmalle. Minä jäin yksin.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nEtte ymmärtänyt, että löytyy monenlaisia paratiiseja.\n\nKASVATTISISAR\n\nHän sanoi aina, että minä olen syntynyt väärälle taivaankappaleelle.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nErrare est humanum!\n\nKASVATTTSISAR\n\nKun minä huomasin olevani yksin ja näin talot, torit, missä ihmiset\nhiessä häärivät, mustat tehtaan piiput, likaiset koirat porteilla,\nkatukivet ja kituvan rikkaruohon ojassa, peljästyin minä, kaikki näytti\nniin kummalliselta ikäänkuin ensi kerran olisin tuon kaiken nähnyt.\nMiksi maailma on sellainen? Miksi minä olen tällainen? Missä minä olin?\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nUnohditte tähtenne.\n\nKASVATTISISAR\n\nKuin unessa kuljin minä kaupungista, kuin unessa näin puiden varjot\nikäänkuin pitkät, mustat karvaiset käsivarret, jotka tahtoivat minua\nsyleillä. Minä pakenin kunnes tulin autioon metsään. Lopulta vaivuin,\nminä leyhkäävän lettosuon partaalle. Siinä minä itkin kauvan.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nMinä kuulen, miten sammakot kurnuttavat pimeässä yössä ihan kuin\nAristophaneen komediassa.\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä kumarruin lätäkön yli ja näin liejussa säteilevän tähden.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nTaivas päilyy lokaankin.\n\nKASVATTISISAR\n\nSilloin minä sen tunsin...\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nMitä tunsitte?\n\nKASVATTISISAR\n\nEttä pienessäkin asuu Ikuinen. Tuntui kuin kaikki minussa olisi\navartunut, jotain salaista tapahtui minussa, sydämmeni alla sykki\nsiemen, ikuisen elämän siemen. Suloinen huumaus humisi korvissani, minä\nmuistin äitini lempeän harmaat silmät, ne lämmittivät vielä\nsammuttuaankin, minä tunsin, mitenkä oma vereni kerran oli sykkinyt\nhellän ja polttavan poven alla, tunsin eläneeni ennen syntymistäni;\nniin aatokseni arasti tunkeutui taaksepäin ikuisuuden lähteille. --\nMinä nousin ja pimeässä olin minä näkevinäni valkoisen viitan,\nvalkoisen heijastuksen. Olin nähnyt Ikuisen hahmon. Pois pakeni\npelkoni, autuus ja onni täytti sydämmeni. Minä lankesin maahan,\nrukoilin, pyörryin... Kun minä heräsin, katselivat tähdet minua\nkorkeudesta.\n\nTAITURI\n\nKuuletteko hänen hellän ja heleän äänensä! Ei hän puhu ovenvartijalle,\nhän puhuu itsensä kanssa, hän puhuu minulle, hän puhuu tähdille\nsatujansa.\n\nMUUKALAINEN\n\nEn minä kuule mitään muuta kuin viheltävän viiman.\n\nTAITURI\n\nOnko tämä unta, en soisi koskaan herääväni. Jos tämä on totta, ei\nkaunein uni voi olla ihanampaa. Kuuletteko? Hän etsii minua.\n\nMUUKALAINEN\n\nKuuletteko melua teatterista?\n\nKASVATTISISAR\n\nOletteko nähneet häntä, joka irroitti tähdet taivaalta ja kahlehti ne\nkankaalle.\n\nMUUKALAINEN\n\nValetähtiä!\n\nKASVATTISISAR\n\nMinun sieluni oli kuin paljas vaate ennenkuin hän tuli ja väritti sen\nelämän tulipunaisilla väreillä.\n\nMUUKALAINEN\n\nVärisokea! Väsymyksen kelmeän harmaita värejä!\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nSellaista tähtiniekkaa ei ole ollutkaan. Te uneksitte avosilmin.\n\nTAITURI astuu esille.\n\nMinä tahdon tavata hänet. Näettekö, hänellä on lyhty kädessä, näettekö\nhänen valkoisen puhtautensa ikäänkuin valo tulisi hänestä eikä\nlyhdystä!\n\nMUUKALAINEN matkien yksitoikkoisella äänellä.\n\nTe uneksitte avosilmin.\n\nTAITURI\n\nMiksi te matkitte! Saattehan minut raivoon. Älkää estäkö minua!\n\nKASVATTISISAR tuijottaen kuin unessa taituriin.\n\nEhkä hän on muuttunut niin, etten minä häntä enään tunne.\n\n    Teatterista kuuluu vihellyksiä ja melua. Harmaapukuinen nainen\n    laskeutuu alas portaita, kulkee jäykkänä pää pystyssä ja kylmänä.\n\nTAITURI\n\nAh!\n\nMUUKALAINEN\n\nTe uneksitte avosilmin.\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä en tarvitse enään lyhtyä, minä näen muutenkin. -- Minun täytyy\netsiä häntä muualta.\n\n    Kääntyy pois ja katoaa hiljaa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN taiturille.\n\nMitä sinä tuijotat, etkö sinä näe minua!\n\nTAITURI riistäytyy irti.\n\nIhanaiseni, silkkihiireni, mikset sinä tule, missä sinä olet? Minun\nsydämmeni janoo ja huutaa sinua. Etkö sinä kuule, etkö sinä näe, kuinka\nminä ikävöin sinua... silkkihiiri...\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nEtkö sinä näe minua?\n\nMUUKALAINEN koputtaa poliisikojun seinään, poliisit tulevat.\n\nSuloinen ja ihmeellinen!\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN muukalaiselle.\n\nEtkö sinäkään näe minua!\n\nTAITURI ottaen lyhdyn maasta.\n\nEi se ollutkaan haihtuva harhakuva!\n\n    Tarttuu muukalaiseen.\n\nNyt minä tunnen sinut! Sinä roisto, sinä sokaisit hänet, niin ettei hän\nnähnyt minua, sinä petit minut ja sinä myrkytit puhtaimmat ajatukseni,\nminä näin hänet ja sinä karkoitit hänet.\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA\n\nMiksi sinä huudat!\n\nMUUKALAINEN\n\nHän on riivattu, hän näki taas hourekuvansa.\n\nTAITURI\n\nKonna! Tämä mies seuraa minua kaikkialle, pankkiin, postiin,\nravintoloihin, sekoittaa juomani, myrkyttää mieleni ja väijyy henkeäni!\n\nMUUKALAINEN\n\nHän on hengensairas. Viekää hänet sairaalaan!\n\nENSIMMÄINEN VARTIJA muukalaiselle.\n\nMenkää!\n\n    Poliisi soittaa sairaalan kelloa ja vie taiturin portista.\n\nMUUKALAINEN harmaapukuiselle naiselle.\n\nKuuletko lohikäärmeen viheltävän?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nKuulen.\n\nMUUKALAINEN\n\nKuuletko minun ääneni?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nKuulen.\n\nMUUKALAINEN\n\nNyt sinä olet minun!\n\n\n\n\nKUUDES KUVAELMA\n\n\nSama huone kuin ensimmäisessä kuvaelmassa. Taituri istuu vuoteensa\nlaidalla päässä valkoinen kudottu patalakki, yllä valkoinen, pitkä,\npolvien yli ulottuva sairastakki, valkoiset housut, jaloissa raskaat,\nkeltaiset kengät.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS vuoteessa.\n\nSinä katselet rikkinäistä vesikarahviinin suuta. Se asetetaan aina\nuuden tulokkaan yöpöydälle, annetaan tilaisuus... Pieni nykäys\nlasinsirpaleella...\n\nTAITURI\n\nSinä ajattelet pahaa.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nSinä itse ajattelit ja nyt, nyt sinä luulet, että minä... Niin minäkin\nensin...\n\nTAITURI\n\nMinä olen jo tottunut kohtalooni, olen tehnyt sen kanssa liiton.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nTottua elämään on paljon vaikeampaa.\n\nTAITURI\n\nTäällä? Tuolla?\n\n    Näyttää ulos.\n\nKaikkialla ristikko, kaikkialla minä käyn ristiin.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nJa lopulta ehkä ristin luo. -- Et sinä ole vielä kylliksi kärsinyt,\nsinä olet vain leikkinyt kärsimysten kanssa, ja suloinen tyytyväisyys\non niitä aina seurannut.\n\nTAITURI\n\nKärsimykset kehittivät minun kättäni, osasin paremmin piirtää...\nmustia, rohkeita juovia... Jälkeenpäin minä nauroin varmassa\nvoimassani.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nVahingon voimakasta naurua, kerskailit kärsimyksilläsi, ne kostavat,\nsillä sinä et antanut niiden kehittää sydäntäsi.\n\nTAITURI\n\nItseinho?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nKaikki vain mustien juovien vuoksi. Sinä nautit siitäkin, sait oivia\naiheita, saatana-aatoksia, neronvälähdyksiä. -- Kun sinä täältä\npääset, jos pääset, niin sinä kiellät kurjuutesi. Ei, sinä tulet täällä\nhyvin toimeen itsesi kanssa vaikket aina muiden kanssa.\n\nTAITURI\n\nSinä pilkkaat minua, sinä et tunne tuskaani.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nKuta enemmän muut täällä kärsivät, sitä helpompi sinun olla.\n\nTAITURI\n\nNe lisäävät tuskiani. Minä olen unelmieni uhri. Hirveätä unta! Heräänkö\nminä milloinkaan?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nEt herää etkä täältä pääse ennenkuin joku uhrautuu sinun puolestasi.\n\nTAITURI\n\nIkuinen, Ikuinen, miksi minä muiden tähden saisin kärsiä?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nEi sitä tiedä... Ehkä sinä jollakin salaisella tavalla olet kasannut\nmeidän kaikkien päälle hehkuvia hiiliä.\n\nTAITURI\n\nElämän kiirastultako tämä olisi! Ja jälkeen päin, kun muut ovat loppuun\nkärsineet...?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nSaat sinä kärsiä saman verran kuin kaikki yhteensä.\n\nTAITURI\n\nSinunkin tuskasi? Mitä olen minä sinulle tehnyt?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nEn tiedä, mutta vaistomaisesti minä tunnen, että sinä olet minullekin\njotain tehnyt.\n\nTAITURI\n\nSinä vihaat minua, sinulla on \"paha katse\".\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nSinä luulet, että kaikki katselevat sinua pahalla silmällä, mutta sinä\nitse katselet muita mustasti. Lähdet aina itsestäsi, ajattelet\npäinvastaista.\n\nTAITURI\n\nPäinvastoin! Kirottu sana! Se solmii minut, se kaikuu kaikkialla\nvastassani. Päästäjäni, päästäjäni! Ikuinen, suuri tuntematon, auta\nminua, armahda minua, minä huudan sinua hädässäni, anna minun löytää\noikea sana, suuri ja pyhä sana, joka päästää minut, nostaa minut sinun\nvoimaasi! Pelasta minut umpisokkelosta, tästä vankeuteni pimeydestä\naurinkoon, aurinkoon, valoon ja vapauteen ennenkuin...\n\nTOINEN SAIRAS\n\nMusta henki! Porca madonna, mene pois, herjahenki, mene pois\nmuukalainen!\n\nTAITURI\n\nHirveältä tuntuu ajatellessa, että minä ehkä alan matkia\nkanssasairaitani, minä nostan käteni korkeutta kohden... .\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nJa ajattelet samalla, että kätesi muodostavat ikäänkuin goottilaisen\nkirkon akkunakuvion.\n\nTAITURI\n\nMinä en voi, minä en voi... Minä tunnen, kuinka käteni puristautuu\nkokoon nyrkiksi, jota en auki saa. Tämä on liikaa.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nUljas uhma-asento! Puuttuu vain korkea vuori, ylhäällä taivas. Sinä\nteeskentelet Ikuisen edessä niinkuin olet teeskennellyt paholaisen\nkanssa. Ei saa pilkata paholaistakaan.\n\nTAITURI\n\nMinä olen ollut oma paholaiseni. -- Mikä tuossa on!\n\n    Ottaa permannolta nuoran.\n\nNuora, silmukka! Sinäkö sen olet asettanut juuri tuohon?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nSairasviittani vyö. Minä en tarvitse sitä, minä tunnen sen, niin, minä\nen ole sitä ennen sanonut.\n\nPALJASJALKAMUNKKI tulee pirskoittaen pyhää vettä vuoteille.\n\nPuhdistakoon pyhä vesi teidät synneistänne!\n\nTAITURI\n\nTäällä on todellakin likaista. Koskahan täällä on pesty permantoa?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nMinä aavistan loppuni... katsos täällä...\n\n    Osoittaa sydäntään.\n\nNikkaroi ja nakertaa öin päivin... minä kaaduin kerran kadulle... näin\ntyttäreni...\n\nTAITURI\n\nMikä siellä nakertaa?\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nKuolemanlintu, taudin tikka.\n\nTAITURI\n\nMutta sinun poskesi hehkuvat...\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nSyksyn sairasta punaa.\n\nTAITURI\n\nPaljasjalkamunkki! Hän katselee sinua!\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nMinä tiedän sen, hän aavistaa sen. Hän käy aina mestari Viikatemiehen\nedellä.\n\nPALJASJALKAMUNKKI taiturille.\n\nNuora kädessä? Aijotko sillä pyydystää kuolemanlintua? Ei sitä niin\nhelposti saa kiinni, livahtaa helpommin kuin ajatus -- pitaalinen\najatus!\n\nTAITURI heittää hätäisesti nuoran vuoteensa viereen.\n\nEi se ole minun nuorani.\n\nPALJASJALKAMUNKKI näyttää rukousnauhaansa.\n\nVaihda tällaiseen kuin minulla on!\n\nTAITURI\n\nMinä olin koulussa huono laskemaan. Minä en ole koskaan elämässäni\ntehnyt laskuja.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nKullakin on oma laskunsa. Saat hiljaisen kammion.\n\nTAITURI\n\nHiljaisuus on kuoleman kumppani.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nVoit rukoilla siveltimelläsi, madonna antaa sinulle uuden elämän\nvärit...\n\nTAITURI\n\nNaiset ovat epäluotettavia.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nJoku on sinut pettänyt?\n\nTAITURI\n\nNiin.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nJa sinäkin olet pettänyt?\n\nTAITURI\n\nNiin.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nYömaalari! Onhan teidän maassanne valkeitakin öitä. Eikö sinulla ole\nyhtään valkoista ajatusta! Ajattele!\n\nTAITURI\n\nValkea sisko, kasvinsiskoni!\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nMadonna on valkoinen kuin tunturin lumikukka.\n\nTAITURI\n\nTämä on kuumaverinen maa, täällä yö on aina musta, voisin langeta\nuudestaan.\n\nPALJASJALKAMUNKKI\n\nHeikkouden syntiin?\n\nTAITURI\n\nNyt minä olen heikko, herkkä ja huono, voisitte voittaa minut\nkirkkoruusujenne ja pyhien sauhujenne tuoksuilla. Mutta ne ovat\nruusunkauniita, viehkeitä valeita! Tulkaa silloin, kun minä olen\ntaistovalmis ja terve.\n\nPALJASJALKAMUNKKI ensimmäiselle sairaalle\n\nEntä sinä veljeni! Sinun tyttäresi odottaa ulkona, minä päästin hänet\nportista, kuin katuva Magdaleena hän itkee.\n\n    Munkki menee.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nMinun aikani on tullut, tulkoon hänkin!\n\nNAINEN tumman tohtorin seuraamana.\n\nIsä, isä, voitko sinä unohtaa, voitko sinä antaa minulle anteeksi, suru\non ollut sinun suuruksesi, iloton on ollut iltasi. Sinulla ei ole ollut\ntytärtä.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nUnohda itsesi!\n\nNAINEN polvistuen vuoteen viereen.\n\nMutta elämä ei unohda, sen silmät huutavat halveksimista.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nÄlä anna sieluni kulkea kadulla. Hajota hiukset silmiltäsi, niin näet!\n\nNAINEN\n\nMinä en näe mitään.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS\n\nVoitele hiuksesi öljyllä ja mene pesemään pitaalisia. Koko maailma on\nsairashuone. Nyt en ole terve enkä sairas, minä tunnen paratiisin\nruusujen tuoksun. Hän joka hoitaa ruusutarhaa, hän kuuli sinun\nylpeytesi pyynnön, hän kuulee myös nöyryytesi huokauksen.\n\n    Vaipuu horrostilaan.\n\nNAINEN\n\nIsä, isä taivaassa.\n\nTUMMA TOHTORI (muukalainen).\n\nMiten te viihdytte? Tahdotteko sikaarin?\n\nTAITURI\n\nHuumaako se? Ei, minä en huoli!\n\nTUMMA TOHTORI\n\nTeillä on pankissa rahoja mutta te ette voi niitä itse nostaa?\n\nTAITURI\n\nEn ymmärrä, miksei pankki niitä maksa. Joku muotovirhe? Tahtoisitteko\nte ehkä olla avulias, en luota hoitajiin.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nMutta te epäilette. Missä on pankin lähettämä kirje?\n\nTAITURI\n\nTe neuvoitte huonon vaihtopankin, varkaiden pesän.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nMinäkö? Ei, yhdistys arveli...\n\nTAITURI\n\nEi, ei, minä en tahdo...\n\nTUMMA TOHTORI\n\n... että te ette enään saa olla täällä, huomenna teidän täytyy lähteä,\nrahanne ovat jo kuluneet sairashoitoon.\n\nTAITURI\n\nMihinkä selkkauksiin minä olen joutunut! Ei, ei, minä en tahdo pois\ntäältä, miten kasvinsiskoni minut löytää? Hän aavistaa, että minä olen\nsairas, hän etsii eikä pääse sisälle. Vaatteeni ovat vartijat\nrepaleiksi repineet, minun tavarani jäivät ravintolaan, enkä voi niitä\nlunastaa.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nMiksi karkasitte ja jätitte ravintolan?\n\nTAITURI\n\nMinä näin paarit asuntoni edessä. Näin harmaan naisen, näin valkean\nsiskon, teatterit, poliisit, varkaat, ah, kaikki on saasta ja\nsekaannus. Sanokaa, onko kasvinsiskoni tuolla ulkona? Päästäkää hänet\nminun luokseni!\n\nTUMMA TOHTORI\n\nJos hän nyt olisikin ulkona, jos minä päästäisin, mutta te näette\nnäkyjä, veressä kulkee kuvia, se ei olisi terveellistä teille,\nluulisitte hänet unikuvaksi, minä pidän kyllä huolen hänestä, hän on\nvarmassa tallessa.\n\nTAITURI katkerasti.\n\nSen minä uskon. Minä näen yhtä selvästi kuin tekin, ehkä syvemmin ja\nselvemmin kuin koskaan. Te olette saaneet minut ansaan, minä näen koko\nsaatanallisen juonen. Te saitte minut tänne, nyt voitte menetellä\nkanssani tahtonne mukaan.\n\nTUMMA TOHTORI nauraa ja koputtaa päätään.\n\nTeidän päänne on sekasin.\n\nTAITURI\n\nSe on järjetön vale, valonarka vale! Kiertäjä, kiusaaja, te sekaannutte\nminun asioihini, ehkä minä huomenna olen kuin kerjäläinen, jonka\njokainen luotaan työntää. Te syöksette turmioon hänetkin, hänen valkean\nsielunsa te turmelette, ei, ei, sitä te ette voi tehdä, mutta te\nruntelette ehkä hänen ruumiinsa. Missä kivikammiossa hän nyt itkee? Te\nolette pyöveli ettekä mikään lääkäri.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nRakas ystävä, te tarvitsette lepoa.\n\nTAITURI\n\nMiksi te minua kiusaatte? Te olette kaksimielinen. Nyt te näytätte taas\nlempeämmältä, teillä on kaksi naamaa, toisinaan uskon teitä, toisinaan\nen. Käyköön miten tahansa! Menkää pankkiin, minä annan valtakirjani,\ntässä on pankin minulle osoittama kirje, mutta tulkaa takaisin, tuokaa\nhänet tänne, niin minä annan teille koko elämäni ystävyyden.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nMinä menen, ehkä saatte olla täällä vielä jonkun ajan, puhun\nyhdistykselle... Niin, samalla kerron, teidän taulunne \"tanssivat\npaholaiset\" on herättänyt suurta huomiota näyttelyssä.\n\nTAITURI\n\nEi se minua enään ilahuta. Tumma tohtori, antakaa se poltettavaksi!\nMinä en kärsi sitä taulua.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nMiksi?\n\nTAITURI\n\nSiksi, että minä olen väreihin sekoittanut omaa sydänvertani.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nKuvannollisesti puhuen? Pelkäätte, että maailma näkisi taulussa oman\nsielunne.\n\nTAITURI\n\nMaailma on niin valmis heittämään lokaa, mieluummin minä tahtoisin\ntulla kivitetyksi.\n\nTUMMA TOHTORI\n\nMarttiirakruunu miellyttää teitä ehkä enemmän kuin laakerit.\n\n    Menee.\n\nTAITURI\n\nHän meni. Miksi hän nauroi?\n\nNAINEN\n\nTanssivat paholaiset!\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS tointuu.\n\nTanssivat paholaiset! Hänkö?\n\nNAINEN\n\nHän.\n\nENSIMMÄINEN SAIRAS koittaa nousta.\n\nMinä tahdon nähdä hänet, joka on alkusyy meidän perikatoomme, ei, minä\nen näe häntä, hän on niin alhaalla. Minä näen taivaan aukenevan, minä\nnäen enkelien tanssin ikuisen valon ympärillä.\n\n    Vaipuu vuoteelle.\n\nNAINEN\n\nDomine miserere nostri!\n\nTAITURI\n\nMiserere nostri.\n\nNAINEN\n\nHän ei saa kuolla, missä on lääkäri?\n\nTAITURI\n\nKaunis on hänen lähtönsä. Elämä oli ennen minun lääkärini, nyt en\nminäkään enään tarvitse lääkäriä.\n\nNAINEN\n\nEi tuo äskeinen ollut mikään lääkäri.\n\nTAITURI\n\nKuka hän oli?\n\nNAINEN\n\nMuukalainen, musta mies ravintolasta, sama, joka seisoi teatterin\ntorilla, sama, joka juoksi sen valkeahipiäisen neidin jälessä.\n\nTAITURI\n\nValkean siskon?\n\nNAINEN\n\nJolla oli hopeanhelinä äänessä niinkuin minullakin, narrinkello,\nmuistatko?\n\nTAITURI\n\nMuistan kaikki, kaikki on niin hirveän selkeätä, tulkoon nyt pimeys ja\npeittäköön kaikki!\n\nNAINEN\n\n\"Tulkoon pimeys ja pimeys tuli!\"\n\n    Sairaat huutavat, pienet pojat kainalosauvoineen ja\n    silmäsiteineen tulevat viereisestä salista ja kiusaavat\n    sairaita, heiluttavat etusormea nenänsä edessä ja\n    viheltävät matkien hoitajia.\n\nTOINEN SAIRAS hourailee.\n\nMene, mene! Harmaa ja valkonen, harmaa ja valkonen! Viekää pois ruumis,\nviekää pois ruumis! Menkää pienet paholaiset!\n\nNAINEN\n\nNyt sinun valkea siskosi saa tanssia kadulle. Se on elämän\nvarjotanssia. Minä surkuttelen sinua, sinä et saa nähdä paratiisin\nutuisia tarhoja.\n\nTAITURI\n\nSinä et kiroo minua, et hylkää hyvyydessäsi.\n\nNAINEN\n\nEn. Sinä olet jo hyljännyt itsesi!\n\nTAITURI\n\nAh!\n\nNAINEN\n\nMinä menen, Tarvitsen rahoja... Isäni tarvitsee sielumessun.\n\n    Menee, pojat seuraavat.\n\nTAITURI\n\nOi, ankarat jumalat, jumalat, missä te piilette, maan te teette\nhelvetiksi, elämän Eedenin te teette epäilyn erämaaksi! Minä en jaksa\nenään, valkea sisko, silkkihiiri, hieno, suloinen silkkihiireni, anna\nminulle anteeksi! Minä en tiedä enään, missä minä olen, minä en tiedä\nenään, mitä minä teen.\n\n    Näyttämö pimenee. Kuusi miestä neljännen kuvaelman lopusta\n    ilman soihtuja kantaa kuomupaaria, he asettavat kuolleen\n    ensimmäisen sairaan taiturin vuoteeseen, paareilta he nostavat\n    teatterin ovenvartijan ja asettavat hänet ensimmäisen sairaan\n    vuoteeseen. Ottavat verhon kasvoiltaan ja asettuvat pöydän\n    ympärille.\n\nTAITURI kulkee vuoteelleen, huomaa kuolleen ja horjahtaa polvilleen\npermannolle.\n\nAh! Kuollut makaa minun vuoteessani. Kuinka se on tapahtunut? Nyt on\ntullut tilinteon yö! Mustat miehet! Onko tämäkin unta!\n\nENSIMMÄINEN KANTAJA osoittaa sormellaan.\n\nHän tuolla!\n\nTOINEN KANTAJA\n\nYömaalari. Hän on tehnyt mustan synnin.\n\nENSIMMÄINEN KANTAJA\n\nPuolustaako häntä kukaan?\n\n    Sairaat huutavat.\n\nTOINEN KANTAJA\n\nEhkä joku uhraa itsensä hänen tähtensä.\n\nKOLMAS KANTAJA\n\nHän on sekoittanut väreihin lokaa ja ihmisverta.\n\nVIIDES KANTAJA\n\nSortanut, soaissut kasvinsiskonsa.\n\nTAITURI keksii nuoran.\n\nHouraajan perintö, vainajan muisto!\n\nENSIMMÄINEN KANTAJA\n\nTäytyykö hänen kuolla?\n\nSAIRAAT\n\nKuolla, kuolla! Me tahdomme elää!\n\nKOLMAS KANTAJA\n\nKuivettukoon hänen kätensä niin, ettei hän työhönsä tarttua voi!\nSurkastukoon hänen siemenensä!\n\nTAITURI\n\nMinä tahdon kuolla.\n\nNELJÄS KANTAJA\n\nEhkä joku juuri nyt rukoilee hänen puolestansa. Odottakaa, tapahtuu\nehkä jotain päinvastaista!\n\nSAIRAAT\n\nEikö aamu koskaan valkene?\n\nENSIMMÄINEN KANTAJA\n\nYhdestoista hetki on lyönyt.\n\n    Kantajat pois.\n\nTAITURI\n\nMinä en eroita ihmisiä enkä varjoja. Onko elämä harhanäköä vai totta,\nvarjotko minulle haastavat, sydämmessäni on keski-yö, ympärilläni on\nyö? Minä ymmärrän sinut, mykkä yö. Minä ymmärrän sinut, vainaja, sinä\nannoit minulle vihjauksen. Minä tulen!\n\n    Kaatuu pitkälleen maahan ja kiljasee, näyttämö valkenee,\n    hoitajat vievät pois kuolleen ja nostavat taiturin\n    vuoteeseensa ja sitovat hänen kätensä.\n\nENSIMMÄINEN HOITAJA\n\nHän langetti tuomionsa.\n\nTOINEN HOITAJA\n\nYritti sen itse panna täytäntöön.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KUVAELMA\n\n\nSama huone kuin edellisessä kuvaelmassa. Taiturin kädet ovat sidotut,\nhoitajat laskevat rahojaan pöydän ääressä seisten.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA vastapäisessä vuoteessa.\n\nYömaalari, sinäkö se olet? Sinua etsii lyhtynainen.\n\nTAITURI\n\nValkea sisko! Miksi sinäkin minua kiusaat?\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nBravo, bravo, nouse ja kumarra, niin näyttelijätkin tekevät, kun juuri\novat kuolleet.\n\nTAITURI\n\nNiin, minä olen kuin kuollut.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA leikillä.\n\n\"Ollako vai ei, kas siit' on kysymys\". Minä olisin näytellyt mainiosti\nHamlet'ia. Ja Ofelia! Mikä ihana Ofelia hän olisi ollut, lyhtynainen.\nMutta sinä pilasit hänet. Mitä sinä teit hänelle? Hän kulki kuin\nunissaan, hän olisi unohtanut osansa. Sinä uskottelit hänelle\ntähtitarhoja ja veit hänet likaisen lätäkön partaalle.\n\nTAITURI\n\nHän on kuin ihana ilmestys, ei häneen loka voi tarttua. Kun minä häntä\najattelen ja tekoani, tunnen kuinka koko ruumiini punastuu ja vapisee.\nKun minä ajattelen hirmumyrskyä, joka kävi sielussani ja tuskan tulta,\njoka puhdisti, tunnen minä ikäänkuin hänen henkensä lähestyisi minua,\nminä tunnen kummallisen tyyneyden, joka leviää sisässäni. Ennen oli\nminulla nautinnon levoton ilo, nyt tunnen minä kärsimyksen suuren ja\nsyvän ilon. Sen piti niin tapahtuman.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nSinä pyrit vielä ylös elämän näyttämölle, missä ne näyttelevät aina.\nMinäkin matkin, mutta minä sekoitin kaikki osat niin, etten enään\nmuistanut ovenvartija-osaani, vaan lähdin etsimään lyhtynaista, minä\nkuvittelin voivani irroittaa tähdet taivaalta.\n\nTAITURI\n\nSinä näit hänet?\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nJa unohdin vetää alas esiripun. Sinun syysi, että minä nyt kummittelen\ntäällä. Ensin en osannut varjella teatterin ovea, sitten en osannut\nvarjella sieluni ovea, päästin sinne huonoa seuraa.\n\nTAITURI\n\nMiksen minä kuollut!\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nKiittämätön! Kiitä jumalaa tai kohtaloa, joka mustan esiripun takana\nvääntää suurta maailman teatterikonetta. Kiitä taivaan yliohjaajaa,\nettäs vielä sait kumartaa, ettet todella kuollut, tapahtuu sellaista\nnäyttämölläkin. Kerran eräs näyttelijä erehdyksestä puhkasi toisen\nsydämmen eikä toinen noussutkaan kumartamaan vaikka yleisö huusi\nihastuksesta, hän oli näytellyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.\nNouse ja kumarra! Niin, mutta eihän täällä kukaan taputakkaan käsiään,\ntaisit näytellä huonosti.\n\nTAITURI\n\nEtkö näe, etten voi liikuttaa jäsentäni.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nSinä et liiku, mutta henkesi liikkuu, siksi sinä nyt näet.\n\nTAITURI\n\nMinä näen uusia maailmoja ja minä käsitän nyt paremmin elämää.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nTuolla ulkona ne aina liikkuvat, siksi ne eivät ehdi nähdä.\n\nTAITURI\n\nIkuisessa kiertokulussa, päin ja vastoin.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nTuolla elämä on epätodellista, ne matkivat ja kulkevat naamareilla, ne\nhymyilevät ja valehtelevat ja uskovat omia valeitaan.\n\nTAITURI\n\nOnko elämä täällä todellista?\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nTäällä kuopassa näkee ihmiset sellaisina kuin ne todella ovat.\n\nTAITURI\n\nMinä olen täällä puhdistanut sydämmeni paljosta romusta ja tomusta,\njota sinne aikojen kuluessa on kasaantunut. Ennen valossa väikkyessäni\nen nähnyt auringolta, nyt pimeässä näen selvemmin.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nSinä astuit alas kurjuuden kuoppiin ja huvittelit itseäsi siveltimellä,\nminkä olit ostanut valkoisesta, päivänpaisteisesta puodista, jossa\nrikkaus rehenteli.\n\nTAITURI\n\nJa sitte minä ympäröin kurjuuden kultaisilla puitteilla.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nEi ole mustaa kaikki, mikä mustalta näyttää, eikä ole kultaa kaikki,\nmikä kimmeltää.\n\nTAITURI\n\nEn ymmärrä, katkeruuteni taakka kevenee. Täällä on nyt niin hiljaista,\nkummallista, sairaatkin ovat niin levollisia.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nIkävöit tuonne ylös valkeuteen?\n\nTAITURI\n\nJa puhtauteen. Minä ikävöin puhtautta.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nPer aspera ad astra! Uskallatko sinne päästyäsi maalata valkoisilla,\npuhtailla väreillä? Etkö pelkää mustaajien pilkkaa, ne tahtovat kaikki\nkaltaisikseen?\n\nTAITURI\n\nSinä olet hauska ja samalla kummallinen mies, sinä olet niin\nrauhallinen. -- En taida tästä koskaan nousta.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nNäin sen lyhtynaisen. Siitä hetkestä asti tunsin ikäänkuin kultainen\nsäde hiljaa hivellen olisi hiipinyt minun sydämmeeni.\n\nTAITURI\n\nValkea sisko, valkovuokko, valkosielu!\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nSinä olit syntyessäsi ihminen, pyri uudestaan ihmiseksi.\n\nTAITURI\n\nMinä odotan liikkumatta, hämärä läikkyy minun päälläni, tapahtuu kai\njotain ihmeellistä. Ah elämä ja elämän valkeus, ehkä minä taas näen\nsinun kajastavat kasvosi.\n\nTOINEN SAIRAS rukoilee.\n\nSancta madonna, ora pro nobis...\n\nKOLMAS SAIRAS\n\nOra pro nobis peccatoribus.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN tulee hiljaa ja istuu taiturin vuoteelle.\n\nPäästäkää hänen siteensä!\n\nHOITAJA\n\nEn voi, hän nosti kätensä omaa lihaansa vastaan.\n\nTAITURI, seuraava kahdenpuhelu hillitysti ja hiljaisesti.\n\nSinä? Sinä et ole päästäjäni.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä tulin päästämään sinut itsestäni! Sinä et ole minulle vihainen,\nsinä et pilkkaa minua?\n\nTAITURI\n\nEn. Minä näen, että sinä olet murtunut. Suru on pyhä. Minä itse olen\npaljon rikkonut.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nJa rakastanut. Sinulle annetaan paljon anteeksi. Minä en ole rakastanut\nketään.\n\nTAITURI\n\nOnko hän ulkona, muukalainen? Älä kummastu, mutta minä olen huomannut,\nettä te usein yhdytte sairaalan portilla.\n\n HARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMe emme yhdy enään koskaan, kahleet katkeavat.\n\nTAITURI\n\nMinä ymmärrän sinut, vapaus oli sinun elämäsi tunnussana.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSiksi minä nyt riistin häneltä hänen vapautensa. Hän pilkkasi minua,\ntiedätkö, hän löi minua. Minä koitin nousta lauluni siiville ja hän\npainoi minut raa'asti alas. Minä lauloin joutsenlauluni. Minä olen\nkadottanut kokonaan lauluääneni, minä en laula enään koskaan. Alati soi\nminun korvissani vihellyksien vihuri, mutta inhoittavampi on hänen\npilkkanaurunsa kuin hähätys helvetistä.\n\nTAITURI\n\nJa hän?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nHän istuu tuolla vastapäätä väärentäjien ja varkaiden penkillä, minä\nilmaisin hänen salaisuutensa.\n\nTAITURI\n\nJa minä? Olenko minä houreitteni vanki? Minä toisinaan pelkään\najatuksieni pohjatonta paloa, mielikuvieni hurjaa ajoa. Mielikuvitus on\nvaarallisin kummilahja, minkä elämän haltijat voivat antaa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nTämä sielusi myrsky oli sinulle tarpeellinen. Sinä nouset sen alta\npuhdistuneena, sinun voimasi nukkuu vain.\n\nTAITURI\n\nNousenko kamppailuun tylyn elämän kanssa?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nKoita olla ystävä elämän kanssa.\n\nTAITURI\n\nEi minulla ole ollut kuin yksi ystävä ja sekin petti minut.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nKuka se ystävä oli?\n\nTAITURI\n\nMinä itse.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nOnnettomuudessa ystävä tutaan. Sinä tunnet nyt heikkoutesi.\n\nTAITURI\n\nHirveätä unta olen minä nähnyt. Olen luullut, että minä, maa, kaikki,\njoita rakastin ja vihasin, hyve ja pahe saastaisessa sekamelskassa\nvyöryimme kohti maailman tulipaloa, aurinko pimeni, pelkoni kasvoi\nkammottavaksi aaveeksi, ja ajatuksiini hiipi hämmennys. -- Ymmärrätkö?\nYmmärränkö minä? Minä olen lähennellyt elämän suurta salaperäisyyttä.\nAh, täytyykö minun kuolla?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä en katsele sinun silmilläsi. Minä olen sittenkin ollut enemmän\nkatsoja kuin näyttelijätär, mutta minä uskon -- älä naura minulle --\nhyväänkin, mutta minä olen kyllästynyt kaikkeen, hyvät olennot ovat\nyksipuolisia ja henkisesti köyhempiä. Nyt en usko pahaankaan. Elämä on\ntäynnä vain pieniä neulanpistoja, se on elämän pientä mustaa kostoa.\n\nTAITURI\n\nPimeä kosto!?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nNiin ehkä kaikki maailman pienet sammakkosielut -- niin minä niitä\nnimitän -- salaisesti tietämättään muodostavat sellaisen seuran,\nhuutavat turhuuden turulla ja pönkittävät pieniä, lahoovia,\nmädäntyneitä epäjumaliaan.\n\nTAITURI\n\nSinä kiersit kysymystäni, jääköön se hämäräksi salaisuudeksi. Mutta\nsano minulle, enhän minä mieletön näe valekuvia? Valkea sisko, käykö\nhän näillä kadotuksen kaduilla, minä luulin nähneeni hänet, minä kuulin\nhänen äänensä? Oliko se unta?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nMinä näin kasvinsiskosi. -- Minä riistin hänet hänen vallastaan.\n\n    Osoittaa ulos.\n\nÄlä kiitä minua, älä ajattele minusta hyvää, se tuntuisi naurettavalta,\nminä tein sen itserakkaudesta, katkeruudesta, kostonhalusta.\n\nTAITURI\n\nHarmaa villikissa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nSinä näet kasvinsiskosi. Silmistäsi silloin suomut putoavat, sinä näet.\nMinua sinä et enään näe, sinä et ole koskaan minua oikein nähnyt. --\nMinä sanon sinulle nyt hyvästini, minä lähden.\n\nTAITURI\n\nSinä uhraudut... Sinä matkustat?\n\nHOITAJA\n\nSaan huomauttaa, aika on lopussa.\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nNiin, minä matkustan.\n\nTAITURI\n\nKauvas?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nHyvin kauvas.\n\nTAITURI\n\nEtkö palaa?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nEn.\n\nTAITURI\n\nEt koskaan?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN\n\nEn koskaan.\n\nTAITURI\n\nSinä...?\n\nHARMAAPUKUINEN NAINEN mennen hiljaisesti.\n\nMinä matkustan sinne, mistä en voi palata.\n\nTAITURI\n\nÄlä mene! Ah, minä aavistan, minne hän meni. Musta seinä nousee\najatuksieni eteen, ei ovea, ei aukkoa, ei apua missään, missään.\n\n    Vaipuu itkien vuoteelle.\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nSuuri näyttelijätär -- elämässä. Hän ei häväise itseänsä. Hän kaatuu\nsiihen, missä hän seisoo. Lohikäärme, lohikäärme, et sinä nyt vihellä.\nBravo, bravo! Paukuttakaa nyt käsiänne, sammakkosielut!\n\nTAITURI\n\nSinä olet mieletön!\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA\n\nKoko maailma on mieletön.\n\nHOITAJA\n\nHiljaa! Kas niin, nyt on nukkumisen aika.\n\n    Vääntää sähkönappulaa niin, että kattosähkö sammuu, irroittaa\n    sähkölangan seinästä ja johtaa valon pieneen sähkölamppuun,\n    jonka hän asettaa yöpöydälle taiturin viereen, paneutuu lepäämään\n    rautaiselle lepotuolille niin, että lampun särmi jättää näyttämön\n    takaosan pimeäksi niin ettei näy muuta kuin taiturin vuode.\n    Taiturin kasvot ovat valossa. Holvin takana kuuluu sairaalan\n    kello lyövän useoita kertoja. Hetken hiljaisuus.\n\nTAITURI\n\nIkuinen, suuri henki korkeudessa, lähesty minua suuri tuntematon,\nrakentaja ja tuomari, armahda meitä kaikkia kurjia irvikuviasi, isä\nmeidän...\n\nTEATTERIN OVENVARTIJA kuiskaa.\n\nNukutko? Nukahti kurja kyyneliinsä. Domine, miserere nostri!\n\n    Nukahtaa.\n\n    Seuraava kulkue tulee oikealta: kaksi yövartijaa kuhmurasauvoineen\n    ja lyhdyt käsissä. Kolmannen kuvaelman teatterin-ovenvartija\n    kantaen tauluja \"Sodoma ja Gomorra\" ja \"tanssivat paholaiset\".\n    Mustiin puettuja naisia kantaen laakerin oksia. Kaksi viinuria\n    punaisissa esiliinoissa kantaen isoa viinimaljaa, jälessä kaksi\n    pientä poikaa viinilehvät otsalla. Muukalainen mustassa viitassa\n    kädet kahleissa jälessä ensimmäinen poliisi, sitte kaksi\n    seikkailijaa vartioiden seuraamina. Ensimmäisen sairaan\n    kuolinkirstu kantajineen, jälessä \"yölepakko\" hiukset valloillaan,\n    paljasjalkamunkki, kuoripoikia y.m. Kulkue katoaa vasemmalle.\n    Ruumissaaton aikana kuuluu näyttämön takaa suruvirsi. --\n    Näyttämön taustalla näkyy nyt valkoiset portaat, jotka johtavat\n    valkoiselle pilaritemppelille, jota ympäröi tummat kypressit ja\n    sininen tähtitaivas. -- Vasemmalta tulee valkoisiin puettuja pieniä\n    tyttöjä, jotka kantavat ruusuja. Valkoisiin pitkiin viittoihin\n    puetut naiset, joiden käsissä on valkoiset pitkät liljat,\n    asettuvat niin, että näyttävät täyttävän temppelille johtavat\n    portaat. Hilpeä hymni kuuluu näyttämön takaa. Tulee\n    kasvattisisar valkoisissa vaatteissa lilja kädessä.\n\nTAITURI\n\nValkea sisko!\n\nKASVATTISISAR\n\nSinä kutsuit minua.\n\nTAITURI\n\nPäästä minun siteeni!\n\nKASVATTISISAR\n\nMinä päästän sinun siteesi. Näetkö?\n\n    Päästää siteet.\n\nTAITURI\n\nMinä näen, minä näen! Siteeni putoo kuin kukkakiehkura. Anna minulle\nanteeksi, armas, valkea sisko silkkihiiri.\n\nKASVATTISISAR\n\nAnna itse itsellesi anteeksi.\n\nTAITURI\n\nMinä harhailin kuin ääni erämaassa.\n\nKASVATTISISAR\n\nSe etsi suurta soittajaansa.\n\nTAITURI\n\nJoka sovittaisi sen äänen suureen sävelluomaansa. Kuule!\n\n    Hymni kasvaa.\n\nTAITURI\n\nRauha, rakkaus loppumaton! -- Mutta missä sinun lyhtysi on?\n\nKASVATTISISAR\n\nMinulla on nyt ikuinen...\n\nTAITURI\n\nIkuinen...?\n\nKASVATTISISAR\n\nIkuinen lilja! Nouse, minä näytän sinulle tien!\n\nTAITURI\n\nMinne?\n\nKASVATTISISAR.\n\nIkuisia tähtiä kohden.\n\nTAITURI\n\nAd astra!\n\n    Näyttämö pimenee. Kun taas on valoista, näkyy entinen sairashuone\n    hiukan muutettuna, rautaverkkoakkunan sijalla on tavallinen\n    akkuna, Kristuksen kuva on poissa, samaten pöytä. Huone on\n    siistimpi ja valoisampi, peitteet peittävät kokonaan sairaita.\n    Hoitaja on kadonnut. Nukkuvan taiturin vuoteen vieressä\n    seisoo kasvattisisar valkoisessa, yksinkertaisessa puvussa,\n    sairaanhoitajatar vieressä.\n\nKASVATTISISAR sairaanhoitajattarelle diakonissan puvussa.\n\nHän nukkuu vielä.\n\nTAITURI herää.\n\nMissä minä olen?\n\n    Huomaa kasvattisisaren ja levittää kätensä.\n\nSinä tulit!\n\n\n\n"]