Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos

INSTITUUTIN JÄSENEN SYLVESTRE BONNARDIN RIKOS

Romaani

Kirj.

ANATOLE FRANCE

Suomentanut

Rakel Kansanen

Ranskankielinen alkuteos: La Crime de Sylvestre Bonnard, 1881

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1937.

Ensimmäinen osa

HALKO

Joulukuun 25. päivänä 1861

Olin pannut tohvelit jalkaani ja kääriytynyt kotitakkiini. Pyyhkäisin pois kyyneleen, joka oli rantakadun viimassa kiertynyt silmääni näköäni hämärtämään. Kirkas tuli loimusi työhuoneeni takassa. Jäiset kiteet, jotka muistuttivat sananjalkojen lehtiä, kukkivat ikkunanruuduissa ja kätkivät katseeltani Seinen siltoineen ja Valois-suvun Louvren.

Työnsin nojatuolin ja pikku pöydän lähemmäksi takkaa ja valtasin tulen äärestä sen tilan, jonka Hamilcar suvaitsi minulle suoda. Hamilcar nukkui höyhenpieluksella halkoristikon toisessa päässä, ruumis kippurassa ja kuono käpälien välissä. Tasainen hengitys liikutteli sen paksua, pehmeää turkkia. Minun lähestyessäni se hiukan raotti agaatinvärisiä silmiään, mutta sulki ne sitten jälleen, ajatellen: "Ystävähän siinä vain onkin."

– Hamilcar! minä sanoin sille oikaisten jalkani. – Hamilcar, sinä kirjojen valtakunnan uninen prinssi, sinä yöllinen vartija! Sinä varjelet turmiollisilta jyrsijöiltä niitä käsikirjoituksia ja painotuotteita, joita vanha tiedemies on vähäisillä säästöillään ja uupumattomalla innollaan itselleen kerännyt. Tässä hiljaisessa kirjastossa, jota sinun sotaiset hyveesi suojelevat, uinuos, Hamilcar, uinuos velttona kuin sulttaanitar! Sillä yhtyyhän sinun olemuksessasi tataarisotilaan pelottava muoto Idän tyttären raukeaan suloon. Sinä sankarillinen ja hekumallinen Hamilcar, uinuos odotellessasi hetkeä, jolloin kuun valossa hiiret karkeloon käyvät, edessänsä oppineiden bollandistien Acta sanctorum.

Tämän puheen alkupuoli oli Hamilcarille mieleen, ja se säesti sitä hyrinällä, joka muistutti kiehuvan vesikasarin laulua. Mutta kun korotin ääntäni, se ilmoitti minulle korviaan luimistamalla ja juovikasta otsanahkaansa rypistämällä, ettei tuollainen saarnaaminen ollut sopivaista. Ja se ajatteli:

– Tuo pölyisten kirjojen kokoilija puhuu puuta heinää. Toista on, kun meidän emännöitsijämme on äänessä: hänen sanoissaan on aina järkeä, aina asiaa, oli sitten kysymys ruualle kutsumisesta tai selkäsaunalla uhkaamisesta. Hänen puhettaan on helppo ymmärtää. Mutta tuo vanhus tuossa latelee loruja, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Niin ajatteli Hamilcar. Jättäen sen omiin mietteisiinsä avasin erään kirjan ja aloin tutkia sitä kiinnostuneena, sillä se oli käsikirjoitusten luettelo. En tiedä kevyempää, rattoisampaa ja viehättävämpää puuhailua, kuin on tällaisen luettelon tutkiminen. Sen, jota nyt lueskelin, on toimittanut vuonna 1824 herra Thompson, sir Thomas Raleigh'n kirjastonhoitaja. Tosin sitä haittaa liiallinen lyhyys, ja lisäksi se on vailla sitä täsmällisyyttä, jota oman sukupolveni arkistontutkijat ensimmäisinä alkoivat noudattaa bibliografisissa ja paleografisissa teoksissa. Sangen paljon jää toivomisen ja arvailun varaan. Siitä kai johtuukin, että sitä lukiessani joudun tunnetilaan, jota, jos kysymyksessä olisi joku mielikuvituksekkaampi luonne, kannattaisi nimittää vaikkapa unelmoimiseksi. Olin juuri antautunut miellyttävästi ajelehtivien ajatusteni valtaan, kun kuulin emännöitsijäni äreästi ilmoittavan, että herra Coccoz pyrki puheilleni.

Joku todella pyörähtikin kirjastoon hänen perässään. Se oli pieni mies, kovin pieni poloinen, oikea peukaloinen. Hän oli perin raihnaan näköinen, ja hänellä oli yllään ohut takki. Hän lähestyi minua monin pienin kumarruksin ja monin pienin hymyilyin. Mutta hän oli kovin kalpea ja näytti sairaalta, vaikka olikin vielä nuori ja eloisa. Katsellessani häntä tulin ajatelleeksi haavoitettua oravaa. Hänellä oli kainalossaan vihreä mytty, jonka hän laski tuolille; sitten, avattuaan tuon mytyn kaikki neljä nurkkaa, hän paljasti näkyviin joukon pieniä keltaisia kirjoja.

– Herra, hän virkkoi, – minulla ei ole kunniaa kuulua tuttaviinne. Olen kirjojen kaupustelija, herra. Palvelen pääkaupungin huomattavimpia kustannusliikkeitä, ja toivoen, että suvaitsette kunnioittaa minua luottamuksellanne, rohkenen tarjota teille muutamia uutuuksia.

Voi hyvä isä, taivahan taatto niitä uutuuksia, joita tuo peukaloinen Coccoz minulle tarjosi! Ensimmäinen kirja, jonka hän käteeni työnsi, oli Neslen tornin historia ynnä Bourgognen Margueriten ja kapteeni Buridanin rakkaustarina.

– Se on historiallinen kirja, hän virkkoi hymyillen, – tosihistoriallinen kirja.

– Siinä tapauksessa, minä vastasin, – se on hyvin ikävä, sillä jokainen historiallinen teos, joka ei valehtele, on kerrassaan pitkäveteinen. Kirjoittelen itsekin kaikenlaisia tosihistoriallisia kirjoja, mutta jos te onnettomuudeksenne joutuisitte kantamaan niitä ovelta ovelle, niin saisittepa totisesti säilyttää ne ikänne kaiken vihreässä mytyssänne, ettekä löytäisi ainoaakaan keittäjätärtä, joka olisi kyllin hupsu ostaakseen niitä teiltä.

– Aivan niin, herra, pikkumies vastasi pelkästä kohteliaisuudesta.

Ja yhä hymyillen hän tarjosi minulle Héloïsen ja Abélardin palavaa rakkautta, mutta minä huomautin hänelle, ettei minun iässäni enää välitetä lemmentarinoista.

Yhä vieläkin hymyillen hän esitti minulle Seurapelien sääntöjä: piketti, marjaasi, écarté, whisti, noppapeli, domino, šakki.

– Voi, hyvä ystävä! minä virkoin. – Jos tahdotte palauttaa mieleeni marjaasin säännöt, niin antakaa minulle takaisin vanha ystäväni Bignan, jonka kanssa jok'ikinen ilta pelasin korttia, ennen kuin kaikki viisi akatemiaa juhlallisesti saattoivat hänet kalmiston lepoon, tai sitten houkutelkaa tuo Hamilcar, joka tuossa nukkuu höyhenpieluksellaan, alentamaan ylevä henkensä inhimillisten leikkien arkipäiväisyyksien pariin, sillä hän on nykyään iltojeni ainoa seuralainen.

Pikku miehen hymy muuttui epävarmaksi ja säikkyväksi.

– Kas tässä, hän sanoi, – uusi kokoelma seuraelämän huvituksia, kompia ja sanaleikkejä ynnä keinot, joilla punainen ruusu muutetaan valkoiseksi.

Sanoin hänelle, että olin jo kauan sitten rikkonut välini ruusujen kanssa ja että minulle riittivät ne kommat ja kompastukset, joita huomaamattani sattui kohdalleni kesken tieteellisiä töitäni.

Peukaloinen otti esiin viimeisen kirjansa, huulillaan viimeinen hymynsä. Hän virkkoi:

– Tässä on Unien avain, joka selittää, mitä mikin unissa nähty asia merkitsee, esimerkiksi kulta, varkaat, kuolema, korkeasta tornista putoaminen... Kerrassaan täydellinen!

Tartuin hiilihankoon ja kiivaasti hiillosta kohennellessani vastasin kaupittelevalle vieraalleni:

– Niinpä niin, hyvä ystävä, mutta kaikki nuo unet ja lisäksi tuhannet muut, iloiset ja surulliset, muodostavat yhteensä yhden ainoan unen: elämän unen. Onko teidän pienessä keltaisessa kirjassanne avain siihenkin?

– On, herra, peukaloinen vastasi, – Kirja on täydellinen eikä kalliskaan: frangi viisikolmatta, herra.

En jatkanut pidemmälle keskusteluani kaupustelijan kanssa. Sattuivatko sanani olemaan juuri sellaiset, kuin olen ne tähän merkinnyt, sitä en rohkene mennä vakuuttamaan. Kenties olen hiukan lavennellut niitä pannessani ne paperille. Onhan vaikeaa noudattaa kirjaimellista totuudellisuutta edes tällaisessa päiväkirjassakaan. Mutta elleivät puheeni olleetkaan tarkalleen tällaisia, niin ajatuksiani ne joka tapauksessa vastaavat.

Kutsuin sisään emännöitsijäni, sillä kodissani ei ole soittokelloa.

– Thérèse, sanoin, – herra Coccoz'lla, jonka nyt hyväntahtoisesti saatatte ulos, on eräs kirja, joka ehkä huvittaa teitä: Unien avain. Ostan sen teille mielelläni.

Emännöitsijäni vastasi:

– Herra, kun ihmisellä ei ole aikaa nähdä unia valveilla ollessaan, niin ei hänellä ole aikaa nähdä niitä nukkuessaankaan. Minulle, Jumalan kiitos, riittää päivää minkä työtä ja työtä minkä päivääkin, ja joka ilta sanon: "Siunaa, hyvä Isä, taas tämänkin yön lepo!" Minä en uneksi jalkeilla ollessani enkä maatessani, eikä pälkähtäisi päähänikään ruveta luulemaan untuvatyynyäni paholaiseksi, niin kuin tässä äskettäin kävi orpanalleni. Ja ellette pane pahaksenne, niin kyllä tässä talossa jo on kirjoja enemmän kuin tarpeeksi. Herrallahan on niitä tuhansia ja taas tuhansia, päätänne pyörälle panemassa. Minulla puolestani ei niitä ole kuin kaksi, mutta ne riittävätkin minulle: rukouskirjani ja Yksinkertainen keittokirja.

Näin puhuttuaan emännöitsijäni auttoi pikku miestä panemaan rihkamansa takaisin tuohon vihreään myttyyn.

Peukaloinen Coccoz ei enää hymyillyt. Hänen hervahtaneille kasvoilleen oli valahtanut jäytävän tuskan ilme, ja minua alkoi kaduttaa, että olin pilaillut noin onnettoman ihmisen kustannuksella. Kutsuin hänet takaisin ja sanoin, että olin vilahdukselta huomannut hänen kirjojensa joukossa kappaleen Estellen ja Némorinin historiaa ja että, koska paljon pidän tuollaisista paimenilta ja paimenettarista, mielelläni ostan sopivasta hinnasta noiden kahden täydellisen rakastavaisen lemmentarinan.

– Myyn sen teille frangilla ja viidelläkolmatta, herra, pikku Coccoz vastasi riemusta loistavin kasvoin. – Se on historiallinen kirja, ja te tulette olemaan siihen tyytyväinen. Nyt tiedän mikä teille soveltuu. Huomaan, että olette tuntija. Tuon teille huomenna Paavien rikokset. Se on mainio kirja. Tuon teille amatööripainoksen, joka on varustettu värillisillä kuvilla.

Minä pyysin, ettei hän toisi minulle mitään, ja hänen mentyään tunsin olevani sangen tyytyväinen. Kun vihreä mytty kantajineen oli kadonnut eteisen hämärään, kysyin emännöitsijältäni, mistä tuo pieni miesparka oli luoksemme tipahtanut.

– Tipahtanut, tepä sen sanoitte, herra, hän vastasi. – Katosta hän tipahti, ullakolta, missä hän asuu vaimonsa kanssa.

– Kuinka, onko hänellä vaimokin, Thérèse? Sepä merkillistä! Kyllä naiset sentään ovat kummallisia kapineita, Mikähän pikku raukka sekin lienee?

– En tiedä mikä hän on, Thérèse vastasi, – mutta joka aamu hän käydä kahistelee tahraisessa silkkihameessaan tuolla portaissa, välkytellen ja vilkutellen silmiään joka taholle. Hävytöntä kerrassaan: sellaiset silmät ja sellaiset hameet naisella, jota pidetään talossa ainoastaan armeliaisuudesta! Sillä heidät otettiin ullakolle vain siksi aikaa, kun kattoa korjataan, koska mies on kivulloinen ja vaimo siunatussa tilassa. Portinvartijan eukko tiesi jo kertoa, että hänellä on tänä aamuna ollut kipuja ja että hän on mennyt vuoteeseen. Mitä ne sellaisetkin lapsella tekevät?

– Thérèse, minä sanoin, – epäilemättä he eivät tee sillä mitään. Mutta luonto tahtoi, että hekin saisivat sellaisen, ja viekoitteli heidät satimeensa. Kovin täytyykin olla ovela voidakseen välttää luonnon ansat. Säälikäämme heitä, älkäämme moittiko! Ja mitä silkkihameisiin tulee, niin mistä löydätte nuoren naisen, joka ei sellaisista pitäisi? Kaikkinainen koreus on aina Eevan tyttärille mieleen. Tekin, Thérèse, niin vakaa ja viisas kuin olettekin, päästätte oikein hätähuudon, ellei teillä satu olemaan valkoista esiliinaa, kun tulette tarjoilemaan ruokapöytään. Mutta sanokaahan, onko heillä tuolla ullakollaan kaikki, mitä he tarvitsevat?

– Mistäpä heillä olisi, herra? Mies, jonka juuri näitte, on ollut korutavarain kaupustelijana, sikäli kuin olen kuullut portinvartijan vaimolta, eikä kukaan tiedä, miksi hän ei enää kaupittele kellojaan. Nykyään hän myyskentelee ennustuskirjoja, ja se on kaikkea muuta kuin kunniallinen ammatti. En ikinä usko, että Jumala siunaa tuollaista ennustuskirjojen kaupustelijaa. Vaimo, näin meidän kesken, näyttää kerrassaan kykenemättömältä, jopa kevytkenkäiseltä, ja lapsia kasvattamaan hän mahtaa olla yhtä oivallinen kuin minä kitaraa soittamaan. Mistä sitten johtuukin, mutta minusta vain tuntuu siltä, kuin he olisivat tulleet tänne Kurjuuden kyydissä Huolettomuuden maasta.

– Tulivatpa nyt mistä tahansa, Thérèse, mutta he ovat onnettomia, ja heidän ullakollaan on kylmä.

– Kylmäpä kylmä! Katossa on halkeama halkeaman vieressä, ja taivaan sateet valuvat niistä sisään kuin viemäriputkista. Heillä ei ole huonekaluja, ei liinavaatteita, ei niin mitään. Ja millä he palkkaisivatkaan puuseppiä ja verhoilijoita palvelukseensa, mokomatkin kristilliset kumppanukset!

– Se on hyvin surullista, Thérèse, ja kuitenkin noista kristillisistä kumppanuksista toinen on vaimo, jolla on huonommat oltavat kuin tuolla meidän pakanallisella Hamilcarillamme. Onko hän sanonut teille mitään?

– Sellaisten ihmisten kanssa, herra, minä en koskaan keskustele. Sanokoon mitä tahansa, laulakoon mitä hyvänsä! Aamusta iltaan hän muuten lauleleekin. Menin tai tulin, aina minun on kuunneltava hänen rallatuksiaan tuolla porraskäytävässä.

– Kas vain! Herrasväki Coccoz'n perillinen saattaa siis sanoa kuin muna rahvaanomaisessa arvoituksessa: "Laulaen minut emoni laittoi." Samoin kävi Henrik IV:lle. Kun Jeanne d'Albert tunsi kipujensa lähestyvän, hän alkoi laulaa vanhaa béarnilaista kiitosvirttä:

    Neitsyt pyhä sillan luona,
    suo'os mulle hellä huoma,
    jottei Herra taivahan
    raukkaa jättäis vaivahan,
    tuskat multa ottais pois,
    mulle kauniin pojan sois.

Epäilemättä on peniin järjetöntä lisätä tuollaisten onnettomien lukua. Mutta sellaista tapahtuu joka päivä, Thérèse-parka, eivätkä mitkään maailman filosofit pysty muuttamaan tuota typerää tapaa. Niinpä myös rouva Coccoz on sitä noudattanut, vieläpä laulellen, eikä häntä sovi siitä moittia. Mutta, asiasta toiseen, Thérèse, tänään meillä kai on lihalientä päivälliseksi?

– Niin on, herra, ja vaahtoa kuorimaan minun on lähdettäväkin ihan tuossa paikassa.

– Hyvä on, mutta muistakaakin, Thérèse, panna padasta kookkaanpuoleinen ruukku lientä täyteen, ja viekää se sitten rouva Coccoz'lle, naapurillemme.

Emännöitsijäni oli jo menossa, kun vielä ikään kuin ohimennen lisäsin:

– Thérèse, toimittakaa myös ennen kaikkea sana ystävällenne puidenkantajalle, että hän ottaisi halkosäiliöstämme hyvän sylillisen uunipuita ja kantaisi sen herrasväki Coccoz'n ullakolle. Älkääkä unohtako sanoa, että hänen on pantava pinoonsa myös jokin emähalko, oikea sellainen jouluhalon jynkäle. Ja mitä tuohon pikku mieheen tulee, niin pyytäkää häntä kohteliaimmin menemään matkoihinsa keltaisine kirjoineen, jos hän sattuisi ilmestymään tänne uudelleen.

Selviydyttyäni näistä vanhan yksineläjän harkitun itsekkäistä järjestelyistä syvennyin jälleen tutkimaan luetteloani.

Mika hämmästys, mikä liikutus, mikä levottomuus minut valtasikaan havaitessani seuraavan maininnan, jota tähän jäljentäessäni en voi estää kättäni vapisemasta:

"_Jacobus Genovalaisen (Jacques de Voraginen) Kultainen legenda, ranskankielinen käännös, pientä kvartokokoa_.

"Tähän 14. vuosisadalta peräisin olevaan käsikirjoitukseen sisältyvät, paitsi Jacques de Voraginen kuuluisan teoksen melkoisen täydellistä käännöstä: 1) pyhimysten Ferréolin, Ferrutionin, Germainin, Vincentin ja Droctovéen legendat; 2) runoelma Pyhän Herra Germain d'Auxerren ihmeellisestä hautaamisesta. Käännös, legendat ja runoelma ovat klerkki Jean Toutmouillén käsialaa.

"Käsikirjoitus on piirretty vasikannahkapergamentille. Siinä on runsaasti koristeltuja alkukirjaimia sekä kaksi hienotekoista, mutta huonosti säilynyttä miniatyyria, joista toinen esittää Neitsyen puhdistusta, toinen taas Proserpinan kruunausta."

Mikä löytö! Hiki kihosi otsalleni, ja silmäni hämärtyivät. Vapisin, punastuin, ja kykenemättä sanomaan sanaakaan tunsin tarvetta huutaa huikeasti.

**Mikä aarre! Jo neljäkymmentä vuotta olen tutkinut kristillisen Gallian historiaa ja varsinkin Saint-Germain-des-'n luostarin vaiheita, tuon maineikkaan laitoksen, jonka kuningasmunkeista kansallinen dynastiamme sai alkunsa. Vaikka selvitys luettelossa olikin harmillisen vajavainen, minulle oli valjennut, että käsikirjoitus oli lähtöisin tuosta suuresta luostarista. Kaikki viittasi siihen: kääntäjän lisäämistä legendoista liittyi jokainen tuohon Childebert-kuninkaan perustamaan hurskaaseen laitokseen. Erittäin tärkeä todistuskappale oli pyhän Droctovéen legenda, se kun koskee rakkaan luostarini ensimmäistä apottia. Ja ranskankielinen runoelma pyhän Germainin hautaamisesta johdatti minut suoraan sen kunnianarvoisan basilikan laivaan, joka aikoinaan oli kristillisen Gallian sydän ja sielu.

Itse Kultainen legenda on suurisuuntainen ja sorea teos. Jacques de Voragine, Pyhän Dominicuksen munkkikunnan järjestäjä ja Genovan arkkipiispa, keräsi 13. vuosisadalla talteen katolisia pyhimyksiä koskevat perintätiedot ja laati niistä niin uhkeaa runsautta huokuvan kokoelman, että luostareissa ja linnoissa huudahdeltiin: "Tämäpä kultainen legenda!" Varsinkin on italialainen pyhimystarusto rikkaasti ja monipuolisesti edustettuna Kultaisessa legendassa. Gallialaiset, saksalaiset ja englantilaiset ovat saaneet tyytyä sangen pieneen tilaan. Voragine tarkastelee vain ikään kuin kylmän utu verhon lävitse länsimaiden suurimpiakin pyhimyksiä. Niinpä ovatkin tämän oivallisen tarukokoelman akvitaniaiaiset, saksalaiset ja anglosaksiset kääntäjät pitäneet huolta siitä, että joukkoon on päässyt myös heidän kansallisten pyhimystensä elämäkertoja.

Olen lukenut ja toisiinsa verrannut useita Kultaisen legendan käsikirjoituksia. Niinpä tunnen nekin, jotka oppinut virkaveljeni, herra Paulin Paris, on esitellyt ansiokkaassa luettelossaan kuninkaan kirjaston käsikirjoituksista. Varsinkin kaksi niistä on herättänyt huomiotani. Toinen, joka on peräisin 14. vuosisadalta, sisältää erään Jean Belet'n käännöksen; toiseen taas, joka on satasen vuotta nuorempi, liittyy Jacques Vignayn ranskannos. Molemmat on löydetty Colbertin kokoelmista, ja maineikkaan Colbertin-kirjaston hyllyille ne sijoitti kirjastonhoitaja Baluze, jonka nimeä mainitessani en voi olla kohottamatta hattuani, koska tuolla tieteen jättiläistenkin vuosisadalla Baluzen suuruus on omiaan suorastaan hämmästyttämään. Tunnen myös erään hyvin harvinaisen koodeksin, joka kuuluu Bigot'n kokoelmiin, ja edelleen tunnen seitsemänkymmentäneljä painettua laitosta, alkaen niiden kaikkien kunnianarvoisasta kantaisästä, Strassburgin goottilaisesta, jonka painattaminen alkoi 1471 ja päättyi 1475. Mutta ainoakaan näistä käsikirjoituksista, ainoakaan näistä painetuista julkaisuista ei sisällä pyhimysten Ferréolin, Ferrutionin, Germainin, Vincentin ja Droctovéen legendoja, ainoakaan ei mainitse Jean Toutmouillén nimeä, eikä ainoakaan ole peräisin Saint-Germain-des-Prés'n luostarista. Herra Thompsonin mainitsemaan käsikirjoitukseen verrattuina ne kaikki ovat halpoja kuin olki kullan rinnalla. Omin silmin sain nyt katsella, omin sormin kosketella torjumatonta todistusta tämän asiakirjan olemassaolosta. Mutta itse asiakirja, minne se lienee joutunut? Sir Thomas Raleigh päätti päivänsä Comojärven rannalla, ja sinne hän oli ottanut mukaansa myös osan verrattomia kalleuksiaan. Mihin ihmeeseen ne ovat mahtaneet joutua tuon hienoaistisen kokoilijan kuoleman jälkeen? Mihin on joutunut Jean Toutmouillén käsikirjoitus?

– Minkä tähden, puhelin itsekseni, minkä tähden minun piti saada tietää tämän kallisarvoisen kirjan olemassaolosta, ellen voi saada sitä omakseni, ellen pääse sitä edes näkemään? Lähtisin tavoittamaan sitä vaikkapa Afrikan polttavasta sydämestä, vaikkapa napaseudun jäätiköiden takaa, jos vain tietäisin, että sen sieltä löytäisin. Mutta enhän tiedä missä se on. Enhän tiedä, säilyttääkö sitä joku kateellinen kirjahullu rautaisessa kaapissa, kolmen lukon takana; enhän tiedä, homehtuuko se ehkä jonkun tietämättömän ullakkokomerossa. Ja minä vapisen ajatellessani, että sen irtireväistyt lehdet kenties nyt ovat jonkun perheenemännän kurkkupurtiloiden katteena.

Elokuun 30. päivänä 1862

Painostava helle hidastutti askeliani. Samosin pitkin pohjoisten rantakatujen seinänvieriä, joiden haaleassa katveessa vanhojen kirjojen, kuparipiirrosten ja antiikkisten huonekalujen myymälät ilahduttivat silmääni ja puhuivat hengelleni. Astelin siinä ilman aikojani, kaikkea vanhaa tähyillen. Nautin ohimennen parista korkealentoisesta säkeistöstä, jotka joku plejadiryhmän runoilija oli kyhännyt, viivähdin tuokion Watteaun herkullisen naamiaiskuvan ääressä, vilkaisin pikaisesti kahden käden miekkaa, rautaista kaulavarustusta, ritarinkypärää. Sitä rautapäähineen paksuutta ja sitä rintahaarniskan raskautta, varjelkoon! Jättiläistenkö tamineita? Eikö mitä, hyönteisten kuorikilpiä vain. Entisajan ihmiset olivat panssaroidut kuin turilaat; heidän heikkoutensa oli sisäpuolella. Toisin nyt: meidän voimamme on meidän sisässämme, ja aseistetut sielumme asuvat hauraissa ruumiissa.

Tuossa menneiden aikojen naista esittävä pastelli. Kasvot, varjomaisen himmeinä, hymyilevät, ja käsi, jota somistaa reikäompeleinen puolihansikas, pitelee silkkihameen verhoamalla polvella nauhoihin pyntättyä sylikoiraa. Tuo kuva täyttää sieluni suloisella surumielisyydellä. Naurakoot minulle ne, joiden sydämissä puoleksi himmentyneellä pastellilla ei ole sijaa!

Niinkuin hevonen, joka tuntee tallinsa tuoksun, minä joudutan askeliani alkaessani lähestyä kotiani. Tuossa se inhimillinen mehiläispesä, jossa minullakin on oma kammioni, jotta siellä voisin siivilöidä varastoihini tiedon hiukan kirpeätä hunajaa. Nousen portaita raskain askelin. Vielä muutama askelma, ja niin olen omalla ovellani. Mutta silloin näen tai pikemminkin aavistan, silkkisen hameen, joka kahisten liukuu portaita alas. Pysähdyn ja väistyn kaiteen puoleen. Nainen, joka tulee vastaani, on avopäin. Hän on nuori, hän hyräilee. Hänen silmänsä ja hampaansa hohtavat hämärässä, sillä hän nauraa sekä suullaan että katseellaan. Varmaankin hän on joku naapurinvaimo, joka on tuttu talossa. Hänellä on sylissään soma lapsi, kaunis, pieni poika, joka on aivan alasti kuin jonkun jumalattaren perillinen. Sen kaulassa riippuu pyhäinkuva pienissä hopeisissa vitjoissa. Siinä se peukaloitaan imien katselee minua suurilla silmillään, jotka ovat selkosen selällään tähän vanhaan, mutta hänelle niin uuteen maailmaan. Myös äiti katsahtaa minuun, ja hänen ilmeensä on yhtaikaa sekä salaperäinen että vallaton. Hän pysähtyy, punastuu luullakseni ja ojentaa minua kohti palleroisensa. Poikasella on sievä poimu kätösen ja ranteen välissä, poimu kaulassa ja päästä jalkoihin somia kuoppia, jotka hymyilevät hänen ruusuisessa hipiässään.

Äiti näyttää häntä minulle ylpeänä:

– Herra, hän sanoo sointuvalla äänellä, – eikö hän olekin kaunis, tämä minun pikku poikani?

Hän tarttuu lapsen käteen, vie sen hänen huulilleen, ojentaa sitten minua kohti nuo ruusunhohtoiset pienet sormet ja virkkaa:

– Pikkuiseni, lähetä suukko herralle. Herra on hyvä; hän ei tahdo, että pienillä lapsilla on kylmä. Lähetä hänelle suukko!

Ja puristaen tuon pienen olennon syliinsä hän pyörähtää tiehensä ketterästi kuin kissa ja pujahtaa käytävään, joka, ellei hajuaistini minua petä, vie johonkin keittiöön.

Käyn sisään asuntooni:

– Thérèse, kuka mahtaa olla se nuori äiti, jonka äsken näin tuolla portaissa? Hän oli paljain päin, ja hänellä oli sylissään pieni, sievä poika.

Ja Thérèse vastaa, että se on rouva Coccoz.

Luon katseeni kattoon, ikään kuin sieltä valoa etsien. Thérèse palauttaa mieleeni sen pikku kauppiaan, joka viime vuonna kävi luonani ennustuskirjoja myymässä, sillä välin kun hänen vaimonsa oli lapsivuoteessa.

– Entä Coccoz? kysäisin.

Minulle vastattiin, etten enää koskaan näkisi häntä. Tuo poloinen peukaloinen oli kätketty maan poveen, enkä minä, paremmin kuin moni muukaan, ollut tietänyt siitä mitään; ja se oli tapahtunut vähän sen jälkeen kun rouva Coccoz oli onnellisesti synnyttänyt pojan. Sain kuulla, että leski oli jo lohduttautunut; samoin tein minä.

– Mutta, Thérèse, kysyin, – onkohan rouva Coccoz'lla tuossa ullakkokomeroissaan kaikki, mitä hän tarvitsee?

– Olisittepa aika houkka, herra, emännöitsijäni vastasi, – jos ryhtyisitte huolehtimaan tuosta naikkosesta. Hänet on sanottu irti ullakkohuoneestaan, jonka katto taas on kunnossa. Mutta siellä hän vain on edelleenkin, huolimatta omistajasta, isännöitsijästä, portinvartijasta ja kaupunginvoudista. Näyttää siltä kuin hän olisi lumonnut heidät kaikki. Hän lähtee ullakoltaan, herra, vasta sitten kun se häntä huvittaa, mutta silloin hänet viedäänkin sieltä oikein herraskyydillä. Muistakaa minun sanoneeni.

Thérèse vaipui tuokioksi ajatuksiinsa; sitten hän lausui seuraavan mietelmän:

– "Kauniit kasvot ovat taivaan kirous!"

Vaikka hyvin tiesinkin, että Thérèse oli nuoresta pitäen ollut ruma ja kaikkea viehättävyyttä vailla, pudistin kuitenkin päätäni ja sanoin häijyn pahanilkisesti:

– No, no, Thérèse! Etteköhän vain tekin ollut aikoinanne sangen soma? Ei pitäisi johdattaa ketään kiusaukseen, ei pyhintä pyhimystäkään.

Thérèse loi katseensa alas ja vastasi:

– Vaikken oikeastaan ollutkaan kaunis, niin enpä ollut epämiellyttäväkään. Ja jos olisin tahtonut, niin olisin voinut tehdä niinkuin muutkin.

– Kukapa sitä rohkenisi epäillä? Mutta ottakaahan nyt keppini ja hattuni. Aion tässä vähän virkistäytyä lukemalla pari sivua Morérita. Minulla muuten on vainu kuin vanhalla ketulla, ja jos voin siihen luottaa, niin saamme tänään päivälliseksi herkullisesti tuoksuvan syöttökanan. Pitäkäähän nyt, tyttäreni, hyvää huolta tuosta kunnioitettavasta siivekkäästä ja olkaa armahtavainen lähimmäistänne kohtaan, jotta hänkin meitä armahtaisi, teitä ja teidän vanhaa isäntäänne.

Näin puhuttuani syvennyin tutkimaan erään ruhtinaallisen sukuselvityksen sekavaa vyyhtiä.

Toukokuun 7. päivällä 1863

Olen viettänyt talven vanhojen ja viisaiden tapaan, in angello cum libello, ja niinpä quai Malaquais'n pääskyset ovat palatessaan kohdanneet minut melkein samanlaisena kuin olin niiden lähtiessäkin. Ken vähän elää, hän vähän muuttuu, ja paljonko nyt sellainen edes elääkään, joka päivät pitkät istuu vanhojen tekstien ääressä?

Mutta tänään olen vähän enemmän kuin ennen sen epämääräisen surumielisyyden vallassa, jota elämä ympärilleen erittää. Henkinen tasapainoni (tuskin edes itsellenikään rohkenen sitä tunnustaa) on ollut järkkyneenä siitä merkittävästä hetkestä lähtien, jolloin sain tiedon Jean Toutmouillén käsikirjoituksen olemassaolosta.

Kummallista, kuinka mielenrauhani näin on saattanut järkkyä muutaman vanhan pergamenttilehden takia: mutta totta se vain on. Köyhä, joka on kaikkia toiveita vailla, omistaa aarteista kalleimman: hän omistaa oman itsensä. Rikas, joka haluaa ja himoitsee, ei ole kurjaa orjaa parempi. Minä olen tuollainen orja. Parhaimmatkaan ilot – juttutunti jonkun hienon ja hiljaisen miehen, päivällinen jonkun hyvän ystävän seurassa – eivät pysty karkottamaan mielestäni tuota käsikirjoitusta, jota henkeni halajaa aina siitä hetkestä lähtien, jolloin sen olemassaolo minulle selvisi. Minä halajan sitä päivin, minä halajan sitä öin. Minä halajan sitä ilossa ja surussa; minä halajan sitä työssä ja levossa.

Mieleeni muistuvat lapsuuteni toiveet. Kuinka hyvin ymmärränkään nyt noita ensimmäisten ikävuosieni kaikkivaltaisia mielitekoja!

Omituisen selvästi näen jälleen edessäni erään nuken, joka niihin aikoihin, jolloin kävin kymmenettä, oli näytteillä eräässä rue de Seinen viheliäisessä puodinikkunassa. Kuinka olin tullut mieltyneeksi tuohon nukkeen, sitä en kykene selittämään. Olin hyvin ylpeä siitä, että olin poika. Halveksin pieniä tyttöjä ja odotin kärsimättömänä hetkeä (voi, se kyllä koitti aikanaan!), jolloin karhea parransänki törröttäisi leuassani. Leikin sotamiestä ja revin keinuhevoseni rehuksi taimia, joita äitiparkani kasvatteli ikkunansa alla. Oikeita miesten leikkejä, eikö niin? Ja kuitenkin teki mieleni nukkea. Heikkoutensa on Herkuleellakin. Oliko tuo ihailemani nukke edes kaunis? Ei. Näen sen vieläkin. Sillä oli ruusunpunainen täplä kummallakin poskella, sen käsivarret olivat veltot ja lyhyet, sen puiset kädet suorastaan hirmuiset, ja se seisoi hajasäärin pitkien koipiensa varassa. Sen kukallinen hame oli kiinnitetty vyötäisille kahdella nuppineulalla. Se oli sangen epähieno nukke, joka tuoksahti laitakaupungille. Muistan hyvin, että niin pieni pojannallikka kuin olinkin ja vaikken vielä ollut ennättänyt kuluttaa kovinkaan monta housuparia, kuitenkin omalla tavallani olin elävästi tietoinen siitä, että tuo nukke oli vailla siroutta ja ryhtiä, että se oli tökerö ja karkea. Mutta minä rakastin sitä sittenkin, rakastin sitä juuri siksi. Mitään muuta en rakastanutkaan kuin sitä. Halusin sitä omakseni. Sotamieheni ja rumpuni eivät enää merkinneet minulle mitään. En enää työntänyt keinuhevoseni suuhun heliotroopin ja tädykkeen taimia. Tuo nukke oli minulle kaikki kaikessa. Keksin mitä ovelimpia juonia saadakseni Virginien, hoitajattareni, viemään minut tuon rue de Seinen pienen puodin luokse. Painoin nenäni ikkunaruutuun, ja hoputtelevan hoitajattareni täytyi kiskoa minua käsivarresta. "Herra Sylvestre, on jo myöhä, ja äitinne voi torua." Herra Sylvestre välitti viisi torumisista ja löylytyksistä. Mutta hoitajatar tempasi hänet mukaansa kevyesti kuin höyhenen, ja herra Sylvestren oli taivuttava väkivallan edessä. Sittemmin, iän karttuessa, hänen urheutensa on heikentynyt, ja nyt hän on valmis taipumaan jo pelkästä pelostakin. Mutta siihen aikaan hän ei pelännyt mitään.

Olin onneton. Epämääräinen, mutta vastustamaton häpeän tunne esti minua ilmaisemasta äidilleni rakkauteni kohdetta. Siitä kärsimykseni. Muutamaan päivään en saanut nukkea hetkeksikään ajatuksistani. Se tanssi silmäini edessä, katseli minua kiinteästi, avasi minulle sylinsä. Se puhkesi mielikuvituksessani elämään kummallista elämää, joka teki sen silmissäni salaperäiseksi ja pelottavaksi, mutta samalla yhä rakkaammaksi ja halutummaksi.

Eräänä päivänä vihdoin, päivänä, jota en koskaan unohda, hoitajattareni saattoi minut enoni kapteeni Victorin luokse, joka oli kutsunut minut aamiaiselle. Ihailin suuresti kapteenienoani. Ihailin häntä yhtä paljon siksi, että hän oli lennättänyt viimeisen ranskalaisen kartessin Waterloon taistelussa, kuin siksi, että hän äitini pöydässä omin käsin murenteli kynsilaukalla höystettyjä leivänkuoria, jotka hän sitten ripotteli sikurisalaattiin. Se oli mielestäni niin somaa. Victor-enoni herätti minussa suurta kunnioitusta myös nyörikoristeisilla lievetakeillaan ja erittäinkin sillä merkillisellä kyvyllään, jonka turvin hän osasi panna koko talon ylösalaisin heti sisään tultuaan. Vielä tänäkään päivänä en pysty käsittämään, kuinka hän oikein menetteli, mutta sen voin vakuuttaa, että jos Victor-enoni oli seurassa, jossa oli vaikkapa kaksikymmentä henkeä, niin hän oli ainoa, joka nähtiin ja kuultiin. Oivallinen isäni ei luullakseni ottanut osaa ihailuuni Victor-enoa kohtaan, joka myrkytti hänet piipullaan, moukaroi häntä kaikessa ystävyydessä nyrkillä selkään ja syytteli häntä tarmon puutteesta. Äitini taas noudatti suhtautumisessaan kapteeniin sisaren suvaitsevaisuutta, väliin vain varoitellen häntä liiallisesta viinapullon viljelemisestä. Mutta minä puolestani en yhtynyt noihin vieromisiin ja nuhteluihin, ja Victor-enoa kohtaan tuntemani ihailu oli haltioituneen vilpitöntä. Niinpä saavuin ylpeänä ja onnellisena siihen pieneen asuntoon, joka hänellä oli hallussaan rue Guénégaud'n varrella.

Koko aamiaisen, joka oli katettu pienelle pyöreälle sohvapöydälle takkavalkea ääreen, muodostivat kylmät herkut ja makeiset. Kapteeni syötti minut täyteen leivoksia ja juotti minulle sekoittamatonta viiniä. Hän kertoi minulle monista vääryyksistä, joiden uhriksi hän oli joutunut. Hän oli täynnä kiukkua varsinkin Bourboneja kohtaan, ja koska hän ei tullut selittäneeksi minulle, mitä väkeä nuo Bourbonit oikein olivat, kuvittelin heitä, ties mistä syystä, waterloolaisiksi hevoshuijareiksi. Lisäksi kapteeni, joka malttoi keskeyttää vuodatuksensa vain niiksi tuokioiksi, jolloin lasit oli täytettävä, pani pataluhaksi suuren joukon kaikenlaisia niistämättömiä roistoja, raukkoja ja tyhjäntoimittajia, jotka olivat minulle uppo-outoja, mutta joita siitä huolimatta kaikesta sydämestäni vihasin. Jälkiruuan aikana olin kuulevinani kapteenin mainitsevan, että joku oli väittänyt isääni henkilöksi, jota saattoi vetää nenästä. Vai olisinko ehkä käsittänyt hänet väärin? Korvani humisivat, ja pöytä näytti tanssivan.

Sitten enoni pukeutui nyörikoristeiseen lievetakkiinsa ja pani päähänsä korkean tromblonihattunsa, ja niin me painuimme alas kadulle, joka nyt näytti minusta kovin eriskummalliselta. Minusta tuntui siltä, kuin en olisi hyvin pitkiin aikoihin astellut sitä pitkin. Mutta saavuttuamme rue de Seinelle muistui nukke taas mieleeni, ja samassa minut valtasi tavaton kiihko. Päätäni poltti. Päätin uskaltaa huiman tempauksen. Saavuimme myymälän kohdalle; siellä se seisoi lasin takana punaisine poskineen, kukallisine hameineen ja pitkine jalkoineen.

– Eno, sain vaivoin sanotuksi, – ettekö ostaisi minulle tuota nukkea?

Ja sitten odotin.

– Ettäkö ostaisin pojalle nuken, hyi hitto! enoni huusi ukkosen äänellä. – Tahdotko häväistä itsesi? Ja tuo tuollainen Markettako sinua miellyttää? Onneksi olkoon, miekkoseni! Jos makusi edelleenkin pysyy samanlaisena ja jos kahdenkymmenen ikäisenä valitset nukkesi samalla tapaa kuin kymmenvuotiaana, niin etpä saa paljon iloa elämästä irti, siitä voi olla varma, ja toverisi tulevat haukkumaan sinua suurenmoiseksi tomppeliksi. Pyydä minulta sapelia, pyydä pyssyä, poikaseni, ja minä ostan ne sinulle, vaikka eläkkeeni viimeinen hopeakolikko menisi. Mutta minäkö ostaisin sinulle nuken, tuhat tulimmaista! Minäkö syöksisin sinut häpeään! En ikinä! Ja jos vain kerrankin näen sinun leikkivän mokomalla riepuprinsessalla, herra sisarenpoikani, niin en enää tunnusta teitä sukulaisekseni.

Kun kuulin nämä sanat, sydämeni jähmettyi, ja ainoastaan ylpeys, yliluonnollinen ylpeys, esti minua purskahtamasta itkuun.

Enoni rauhoittui pian ja alkoi taas puhua Bourboneistaan; mutta minä, jota hänen suuttumuksensa oli niin raskaasti kohdannut, minä laahasin mukanani voittamatonta häpeän taakkaa. Päätökseni oli äkkiä tehty. Lupasin itselleni, etten syöksyisi häpeään; kieltäydyin jyrkästi ja ainaiseksi tuosta punaposkisesta nukesta. Sinä päivänä maistoin uhrautumisen katkeraa hekumaa.

Kapteeni, vaikka onkin totta, että elämänne aikana kiroilitte kuin pakana, tupakoitte kuin turkkilainen ja joitte kuin kellonsoittaja, niin siitä huolimatta pidettäköön muistonne kunniassa, ei ainoastaan siksi, että olitte urhea mies, vaan myös siksi, että herätitte polvihousuisen sisarenpoikanne sankaruuden tuntoon!

Ylpeys ja laiskuus tekivät teidät melkein sietämättömäksi, oi enoni Victor, mutta teidän lievetakkinne nyörien alla sykki suuri sydän! Muistan, että teillä aina oli ruusu napinlävessänne. Tuo kukka, jonka niin kernaasti ojensitte puotineideille, tuo kukka, jonka avara sydän on niin altis tuulten tulla, toisten mennä, oli teidän kunniakkaan nuoruutenne vertauskuva. Te ette halveksinut viiniä ettekä myöskään tupakkaa, mutta elämää te halveksitte. Teiltä, kapteeni, ei voinut oppia hyvää makua eikä hienoa käytöstä, mutta minulle, jonka nenää hoitajattareni vielä siihen aikaan niisti, te annoitte sellaisen kunniantunnon ja kieltäymyksen opetuksen, etten sitä ikinä unohda.

Te olette jo kauan levännyt Montparnassen kalmistossa, vaatimattoman kiven alla, johon on hakattu seuraava hautakirjoitus:

    Tässä lepää
    Aristide-Victor Maldent
    jalkaväen kapteeni
    kunnialegioonan ritari.

Mutta, kapteeni, toisenpa hautakirjoituksen olitte itse varannut vanhoille luillenne, joita olitte niin ahkerasti riepottanut sekä taistelujen tuoksinassa että ilojen pyörteissä. Papereittenne joukosta löydettiin seuraava katkera ja ylpeä kirjoitus, jota kuitenkaan ei uskallettu panna kummulle, vaikka se olikin viimeinen tahtonne:

    Tässä lepää
    Loiren sissi.

– Thérèse, huomenna viemme kukkia Loiren sissin haudalle. [Loiren sisseiksi (Brigands dc In Loire) sanottiin niitä Ranskan joukkoja, jotka Waterloon taistelun jälkeen yhtyivät Loiren rannoilla. – Suom.] Mutta Thérèse ei ole täällä, ja kuinka hän voisikaan olla luonani Champs-Élyséen aukiolla? Tuolla loitompana, valtakadun päässä, avautuu taivasta vasten Riemukaaren valtava holvi, jonka pintoihin Victor-enon asetoverien nimet on hakattu. Keväisen auringon alla aukovat valtakadun puut ensimmäisiä vielä kalpeita ja viluisia lehtiään. Ohitseni vierii hienoja vaunuja Bois de Boulognea kohti. Olen ulottanut kävelyni tälle hienoston valtakadulle saakka, ja kesken kaiken huomaan aivan asiatta seisovani taivasalla olevan myymälän edessä, jonka pöytiä kuormittavat mesileivät ja sitruunalla korkitut lakritsikarahvit. Pieni, surkea pojannallikka, jonka ryysyjen lomitse kuultaa sierettynyt iho, tuijottaa suurin silmin noita uhkeita herkkuja, jotka eivät ole häntä varten. Hän paljastaa mielitekonsa lapsellisen ujostelemattomasti. Pyörein, rävähtämättömin silmin hän katselee kookasta mesileipäukkoa. Se kuvaa kenraalia ja muistuttaa hiukan Victor-enoa. Minä otan sen, maksan ja ojennan sen tuolle pikku raukalle. Mutta hän ei rohkene ottaa sitä vastaan, sillä ennenaikainen kokemus on opettanut hänelle, ettei onneen tule luottaa. Hän vilkaisee minuun, ja hänen silmäinsä ilme, joka muistuttaa ison koiran katsetta, ikään kuin sanoo: "Te olette julma, kun kiusaatte minua."

– No, pikku hölmö, minä sanon tavanomaiseen karheaan sävyyni, – ota, ota ja syö. Olethan sinä toki onnellisempi kuin minä sinun iässäsi, koska voit tyydyttää mielitekosi itseäsi häpäisemättä. Ja te, Victor-eno, te, jonka miehekästä muotoa tämä mesileipäkenraali muistuttaa, tulkaa, te kunniakas varjo, ja auttakaa minua unohtamaan uusi nukkeni. Me olemme ainaisia lapsia, ja alati me juoksemme uusien leikkien jäljessä.

Samana päivänä

Ajatuksissani ovat Coccoz'n perhe ja klerkki Jean Toutmouillé mitä kummallisimmalla tavalla kietoutuneet toisiinsa.

– Thérèse, sanon nojatuoliini heittäytyessäni, – kertokaahan, kuinka nuori Coccoz jaksaa ja joko hänellä on ensimmäiset hampaansa. Ja antakaa minulle tohvelini.

– Kaipa hänellä jo hampaat on ollut kauan aikaa, herra, Thérèse vastaa, – vaikken minä ole niitä nähnyt. Heti ensimmäisen kauniin kevätpäivän tullen äiti lapsineen katosi, jättäen jälkeensä huonekaluja ja kaikenlaista kamaa. Hänen ullakkohuoneestaan löydettiin kolmekymmentäkahdeksan tyhjää hajuvoidetölkkiä. Kerrassaan käsittämätöntä! Viime aikoina hänen luonaan kävi paljon vieraita, ja tuskinpa vain hän nytkään missään nunnaluostarissa riutuu. Portinvartijan vaimon sisarentytär kertoi nähneensä hänen ajelevan hienoissa vaunuissa bulevardeilla. Johan minä teille sanoin, että huonosti hänen vielä käy.

– Thérèse, minä vastasin, – tuon nuoren naisen ei ole käynyt hyvin eikä huonosti. Odottakaa ensin hänen päiviensä päättymistä ja tuomitkaa vasta sitten. Älkääkä loruilko liikoja portinvartijan eukon luona. Rouva Coccoz, jonka kerran kohtasin porraskäytävässä, näytti suuresti rakastavan lastaan. Tuo rakkaus on luettava hänen voittopuolelleen.

– Mitä siihen tulee, herra, niin pienokaiselta ei todellakaan puuttunut mitään. Ei ollut koko korttelissa toista niin hyvin syötettyä, pestyä ja pyntättyä palleroista. Jok'ikinen Jumalan päivä äiti sitoi hänen kaulaansa puhtaan leukalapun ja nauratteli häntä sitten aamusta iltaan somilla lauluillaan.

– Thérèse, runoilija on lausunut: "Lapsi, jolle hänen äitinsä ei ole koskaan hymyillyt, ei ole otollinen jumalien pöytään eikä jumalattarien vuoteeseen."

Heinäkuun 8. päivänä 1863

Saatuani kuulla, että Saint-Germain-des-Prés'n Neitsyen kappelin kivipermantoa oli ryhdytty korjaamaan, lähdin tuohon kirkkoon toivoen löytäväni jonkin hautakirjoituksen työmiesten esiin kaivamista kivistä. Eivätkä toiveeni pettäneetkään. Arkkitehti näytti minulle kiven, jonka hän oli panettanut pystyyn seinää vasten. Laskeuduin polvilleni saadakseni selvän kiveen kaiverretusta kirjoituksesta, ja niin luin puoliääneen vanhan kuorin hämärässä seuraavat sanat, jotka saivat sydämeni sykkimään:

    Tässä lepää Jehan Toutmouillé, tämän kirkon munkki, joka teetti
    hopeasta leuan pyhälle Vincentille ja pään pyhälle Amantille ja
    jalan Viattomille lapsille; oli koko elämänsä ajan viisas ja
    pelkäämätön mies. Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta.

[Vanhanaikainen ranskalainen sanamuoto: "Cy gist Jehan Toutmouillé, moyne de ceste église, qui fist mettre en argent le menton de saint Vincent et la tête de saint Amant et le pié des Innocens; qui toujours en son vivant fut preud'homme et vayllant. Priez pour l'âme de lui." – Suom.]

Pyyhin hellävaroen nenäliinallani pölyn, joka likasi tuota hautakiveä. Olisin mielelläni suudellut sitä.

– Hän se on, hän, Jean Toutmouillé! huusin ääneen.

Ja holvien korkeudesta tuo nimi putosi päähäni kumahtaen ja ikään kuin palasiksi murtuneena.

Näin suntion vakavien ja mykkien kasvojen lähestyvän, häpesin riemastustani ja pakenin kahden vihkivesihuiskun välitse, jotka jo olivat ennättäneet pisaroida ristiin rintani kohdalla, kahden kilpailevan kirkonvartijan yrittäessä pirskottaa päälleni pyhää vettä.

Mutta olinpa kuin olinkin löytänyt ystäväni Jean Toutmouillén, ei epäilystäkään enää! Kultaisen legendan kääntäjä, pyhimysten Germainin, Vincentin, Ferréolin, Ferrutionin ja Droctovéen elämäkertojen kirjoittaja oli siis Saint-Germain-des-Prés'n munkki, niinkuin olin otaksunutkin. Ja lisäksi kuinka hyvä munkki, kuinka hurskas ja antelias! Hän teetti hopeisen leuan, hopeisen pään, hopeisen jalan, jotta kallisarvoiset pyhäinjäännökset voisivat katoamattomina säilyä! Mutta saanenko milloinkaan tutustua hänen teokseensa, vai onko tämä uusi löytö yhä vain enentävä kaipaukseni katkeruutta?

Elokuun 20. päivänä 1869

    "Ma, joka kaikki tutkin,
    hyvää säästän,
    rankaisen pahaa,
    erheet luon ja päästän...
    ma lentoon huimaan
    siipeni nyt nostan,
    ohitse kiitäin monen vuoden."

Ken se näin puhuu? Eräs vanhus vain, jonka hyvin tunnen: Aika.

Saatettuaan päätökseen Talvisen tarinan kolmannen näytöksen Shakespeare levähtää jättääkseen pikku Perditan varttumaan viisaudessa ja kauneudessa, ja antaessaan väliverhon jälleen avautua hän loihtii esiin antiikin Ajan, jotta tämä selittäisi katsojille, miksi niin monet pitkät päivät ovat saaneet painaa Leonteen mustasukkaista päätä.

Olen tässä päiväkirjassa menetellyt kuten Shakespeare komediassaan: jättänyt unohduksen huomaan pitkän ajanjakson. Ja nyt, runoilijan esimerkkiä noudattaen, annan Ajan tulla selittämään, miksi kokonaista kuusi vuotta on lyöty laimin. Niinpä todella, kuuteen vuoteen en ole kirjoittanut riviäkään tähän vihkoon, ja kun nyt taas tartun kynääni, minulla valitettavasti ei ole kuvailtavana mitään "suloissa varttunutta" Perditaa. Nuoruus ja kauneus ovat runoilijain uskollisia kumppaneita. Meistä, nimittäin meistä muista, nuo viehättävät keijut eivät juuri välitä, ja tuskin koskaan he pistäytyvät luonamme. Me emme saa heitä viihtymään. Jos selittämätön oikku panisi jonkun tuollaisen Perditan varjon käväisemään aivoissani, niin sinelmille hänet varmasti kolhisivat kaikki siellä lojuvat käpristyneet pergamenttiröykkiöt. Onnelliset runoniekat! Heidän valkoiset hapsensa eivät vieroita heidän lähettyviltään Helenain, Francescain, Juliettein, Juliain ja Dorotheain häilyviä varjoja! Mutta Sylvestre Bonnard, hän säikyttäisi jo pelkällä nenälläänkin pakosalle kokonaisen parven noita suuria rakkauden sankarittaria.

Ja kuitenkin myös minä olen ollut kauneuden tuttu; minäkin olen kokenut sitä salaperäistä viehätystä, jolla luonto selittämättömyydessään on sulostuttanut hengen saaneita muotoja. Minussakin on elävä savi luonut sen värähdyksen, josta rakastajat ja runoilijat syntyvät. Mutta minä en ole osannut rakastaa enkä lauluja laulaa. Sieluni on täyteen ahdettu vanhojen tekstien ja vanhojen kaavojen turhaa romua, mutta joskus kuitenkin löydän sieltä kuin ullakolta miniatyyrin, kirkkaat kasvot ja kaksi talvikinsinistä silmää... Bonnard-ystäväni, sinä olet vanha hupsu. Käy vain tutkimaan tätä luetteloa, jonka juuri tänä aamuna olet saanut eräältä firenzeläiseltä kirjakauppiaalta. Se on käsikirjoitusluettelo, ja se lupaa sinulle mainintoja eräistä huomattavista teoksista, jotka ovat italialaisten ja sisilialaisten keräilijäin hallussa. Siinä sinulle sopivaa puuhaa, joka hyvin luontuu yhteen jo ulkomuotosikin kanssa.

Minä luen, ja huuliltani kirpoo huuto. Hamilcar, joka on vanhoilla päivillään muuttunut niin vakavaksi ja arvokkaaksi, että ihan luontoani kääntää, luo minuun suuttuneen silmäyksen, ikään kuin kysyäkseen, eikö nyt sitten lepo lainkaan kuulu tämän maailman asioihin, koska hän ei saa nauttia siitä edes minunkaan luonani, minun, joka olen vanha, niinkuin hän itsekin on vanha.

Löytöni riemastuttamana tunnen tarvetta saada purkaa sydäntäni, ja niin vuodatan tyynelle Hamilcarille onnellisen mieleni yltäkylläisyyden.

– Ei, Hamilcar, lepo ei kuulu tämän maailman asioihin, eikä se hiljaisuus, jota sinä halajat, luonnu yhteen elämän aherruksen kanssa. Ja kuka sinulle on sanonut, että me olemme vanhoja? Kuuntele, mitä luen sinulle tästä luettelosta, ja sano sitten, onko nyt levon aika:

    "_Jacques de Voraginen Kultainen legenda; klerkki Jehan
    Toutmouillén ranskankielinen käännös 14. vuosisadalta_.

    Verraton käsikirjoitus, jota koristaa kaksi erinomaisen
    hienotekoista ja täydellisen hyvin säilynyttä miniatyyria;
    toinen niistä esittää Neitsyen puhdistusta, toinen Proserpinan
    kruunausta.

    Kultaisen legendan jatkona ovat pyhimysten Vincentin,
    Ferréolin, Ferrutionin, Germainin ja Droctovéen legendat,
    XXVIII sivua, sekä pyhän Herra Germain d'Auxerren ihmeellinen
    hautaaminen, XII sivua.

    Tätä kallisarvoista käsikirjoitusta, joka aikoinaan kuului sir
    Thomas Raleigh'n kokoelmiin, säilytetään nykyään Girgentissä,
    herra Michel-Angelo Polizzin toimistossa."

– Sinä kuulit, Hamilcar. Jehan Toutmouillén käsikirjoitus on Sisiliassa, Michel-Angelo Polizzin hallussa. Kunpa tuo mies olisi oppineiden ystävä! Minä kirjoitan hänelle.

Niinkuin myös viivyttelemättä tein. Kirjeessäni pyysin signore Polizzia lähettämään nähtäväkseni klerkki Toutmouillén käsikirjoituksen sekä mainitsin hänelle, millä perusteilla rohkenin arvella moisen suosionosoituksen ansaitsevani. Samalla tarjosin hänen käytettäväkseen muutamia hallussani olevia julkaisemattomia käsikirjoituksia, jotka eivät ole vailla mielenkiintoa. Pyysin häntä suomaan minulle pikaisen vastauksen, ja nimikirjoitukseni alle merkitsin kaikki kunniakkaat arvonimeni.

– Herra, herra! Minne nyt sellainen kiire? Thérèse huusi kauhuissaan. Hän juoksutti minulle hattuni, harpaten jäljessäni portaita alas neljä askelmaa kerrallaan.

– Menen viemään kirjettä postiin, Thérèse.

– Hyvä Jumala! Sopiiko sitä nyt tuolla tavoin juosta karkuun, paljain päin kuin mikäkin hullu!

– Hullu minä olenkin, Thérèse. Mutta kukapa ei olisi hullu? Hattu joutuin tänne!

– Entäs käsineet, herra! Entäs sateenvarjo!

Olin jo portaiden alapäässä, kun kuulin Thérèsen yhä huutavan ja siunailevan.

Lokakuun 10. päivänä 1869

Sangen huonosti kärsimättömyyttäni hilliten odottelin signore Michel-Angelo Polizzin vastausta. En pysynyt alallani, tein äkillisiä liikkeitä, availin kirjojani ja paukuttelin niitä kiinni jälleen. Eräänä päivänä satuin tönäisemään kyynärpäälläni lattialle erään Moréri-nidoksen. Hamilcar, joka parhaillaan oli peseytymispuuhissa, keskeytti työnsä ja loi minuun harmistuneen silmäyksen käpälä korvan takana. Tällaiseen melskeiseen elämäänkö hänen olikin totuttauduttava kattoni alla? Emmekö olleet kaikessa hiljaisuudessa sopineet siitä, että viettäisimme rauhallista elämää? Minä olin rikkonut sopimuksen.

– Voi, toveriparka! vastasin sille. – Minä olen raatelevan intohimon uhri, ja se minua tässä raastaa ja tempoo. Intohimot ovat levon vihollisia, myönnän sen; mutta ellei niitä olisi, niin tuskinpa tässä maailmassa olisi paremmin taitoja kuin taiteitakaan. Alastomina silloin ihmiset torkkuisivat kukin tunkiollaan, etkä sinäkään, Hamilcar, noin vain aamusta iltaan silkkipieluksella makailisi tässä kirjojen valtakunnassa.

Tämän laveampaa esitystä intohimojen teoriasta en ennättänyt Hamilcarille antaa, sillä samassa emännöitsijäni toi minulle kirjeen. Se oli leimattu Napolissa ja kuului seuraavasti:

    Illustrissime signore.

    Minulla on todellakin hallussani se Kultaisen legendan verraton
    käsikirjoitus, joka ei ole välttänyt teidän valistunutta
    huomiotanne. Eräät erittäin tärkeät syyt, jotka tyrannimaisen
    käskevinä kahlehtivat minua, estävät minua kuitenkin luopumasta
    siitä edes yhdeksi ainoaksi päiväksi, edes yhdeksi ainoaksi
    minuutiksi. Näin ollen minulla on oleva ilo ja kunnia asettaa
    se nähtäväksenne täällä Girgentissä, matalassa majassani, jonka
    teidän läsnäolonne on kirkastava ja kaunistava. Niinpä teidän
    tuloanne maltittomasti toivoen ja odottaen rohkenen lausua
    olevani teidän, herra akateemikko, nöyrä ja altis palvelija.

                                        MICHEL-ANGELO POLIZZI,
                                      viinikauppias ja arkeologi,
                                          Girgenti (Sisilia).

No niin! Minä lähden Sisiliaan.

Extremum hunc, Arethusa, mihi concede laborem! [Anna, Arethusa, minun suorittaa vielä tämä viimeinen työ! – Suom.]

Lokakuun 25. päivänä 1869

Päätökseni oli tehty ja asianmukaisiin toimenpiteisiin ryhdytty. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin asian ilmoittaminen emännöitsijälleni. Tunnustan epäröineeni kauan, ennenkuin saatoin matka-aikeeni hänen tiedokseen. Pelkäsin hänen kieltelyjään, hänen ivailujaan, hänen nuhdesaarnojaan, hänen kyyneliään. "Hän on kunnon nainen", sanoin itsekseni, "ja hän on minuun kiintynyt. Varmasti hän tulee pidättelemään minua, ja Herra tietäköön, että jos se ihminen jotakin tahtoo, niin eivät häneltä ainakaan sanat, huudot ja huitomiset kesken lopu. Tässä tapauksessa hän tietysti kerää avukseen portinvartijan eukon, lattianvahaajan, verhoilijan ja hedelmäkauppiaan kaikki seitsemän poikaa, jotka sitten polvistuvat piiriin jalkaini juureen, itkevät ja ulvovat ja ovat niin tympäisevän rumia, että minun täytyisi antaa periksi vai päästäkseni heitä näkemästä."

Tällaisia olivat ne kauheat kuvat, ne sairaan hourenäyt, joilla pelko mielikuvitustani ravitsi. Niin, juuri pelko se oli, hedelmöittävä pelko, kuten runoilija sanoo, joka synnytti aivoihini noita hirmukuvitelmia. Sillä, nämä tuttavalliset sivut ottakoot vastaan tunnustukseni: minä pelkään emännöitsijääni. Tiedän että hän tietää: minä olen heikko, ja se riistää minulta kaiken rohkeuden, kun joudun kahakoimaan hänen kanssaan. Näitä kahakoita muuten sattuu usein, ja muuttumaton laki on, että juuri minä joudun niissä alakynteen.

Mutta olihan minun kaikesta huolimatta ilmoitettava Thérèselle matka-aikeistani. Hän tuli kirjastoon halkokantamus sylissä aikoen panna vähän tulta takkaan, sytyttää pienen "kokon", niin kuin hänellä oli tapana sanoa. Aamut ovatkin jo aika koleat. Katselin häntä salavihkaa hänen siinä kyyhöttäessään pää takankatoksen peitossa. En tiedä, mistä silloin sain rohkeuteni, mutta en epäröinyt enää. Nousin ja aloin mitellä huonetta pitkin ja poikin.

– Tuota noin, virkoin keveään sävyyn ja pöyhkeästi kuin pelkuri ainakin. – Tuota noin, Thérèse, minä aion tästä lähteä Sisiliaan.

Saatuani sen sanotuksi jäin odottamaan suuren levottomuuden vallassa. Thérèse ei vastannut. Hänen päänsä ja avara myssynsä pysyivät edelleenkin takka-aukon kätkössä, eikä se osa hänen olemuksestaan, joka tarjoutui tarkkailtavaksi, ilmaissut vähäisintäkään mielenliikutusta. Hän vain sovitteli sytykkeitä halkojen väliin, siinä kaikki.

Vihdoin viimein sain hänen kasvonsa jälleen näkyviin. Ne olivat tyynet, niin tyynet, että ihan vihakseni pisti.

– Totisesti, ajattelin, tuolla vanhallapiialla ei ole sydäntä minkäänlaista. Hän antaa minun lähteä sanomatta edes: "Oho!" Noin vähänkö hän välittää vanhan isäntänsä poissaolosta?

– Lähtekää vain, herra, hän vihdoin sanoi, – mutta tulkaa kello kuudeksi takaisin. Meillä on tänään päivälliseksi sellaista, joka ei siedä odottelemista.

Napoli, marraskuun 10. päivänä 1869

– Co tra calle vive, magne e lave a faccia.

– Ymmärrän, ystäväni; kolmella centimellä saan syödä ja juoda, jopa pestä kasvonikin, eikä tähän kaikkeen tarvita muuta kuin viipale noista vesimeloneista, jotka tuossa kuormittavat pientä pöytääsi. Mutta länsimaiset ennakkoluuloni ehkä estäisivät minua antautumasta kyllin vilpittömin mielin tuon vaatimattoman nautinnon lumoihin. Ja kuinka osaisin edes imeskelläkään noita vesimeloneja? Minullahan on täysi työ huolehtiessani tasapainostani tässä ihmisvilinässä. Kuinka kirkas ja pauhaava ilta Santa Lucian kaduilla ja kujilla! Hedelmät kohoavat vuorenkorkuisina röykkiöinä moniväristen lyhtyjen valaisemissa myymälöissä. Taivasalle sytytettyjen hellauunien kasareissa kiehuu vesi, ja paistinpannuissa pihisee öljysardiinien rasva. Paistetun kalan ja höyryävän lihan haju kutkuttaa sieraimiani ja panee minut aivastamaan. Tällöin huomaan, että nenäliinani on poistunut lievetakkini taskusta. Minua työntää, tempoo ja kiskoo joka suuntaan maailman iloisin, pirtein, puheliain ja suorasukaisin rahvas, ja eräs nuori tyttöihminen, jonka uhkeaa mustaa tukkaa olen unohtunut ihailemaan, lennättää minut äkkiä kimmoisan ja voimakkaan olkapäänsä töytäisyllä kolme askelta taaksepäin, niin että vauriotta ajaudun erään makaroninsyöjän syliin, missä minut hymyssä suin otetaan vastaan.

Olen Napolissa. Kuinka tänne pääsin, mukanani vain muutamia jätteitä muodottomiksi kolhiutuneista matkatavaroistani, sitä en osaa sanoa, koska en itsekään sitä tiedä. Koko matkan olin taukoamattomassa kiihkotilassa, ja tänä aamuna tähän hohtavaan kaupunkiin saapuessani taisin näyttää päivänpaisteessa killistelevältä tarhapöllöltä. Ja vielä mutkallisemmalta tuntuu oloni nyt illalla. Tahdoin tarkkailla kansanelämää ja lähdin Strada di Portolle, missä tällä haavaa olen. Ympärilläni tungeskelee häliseviä ihmisryhmiä ruokatavaramyymälöitä piirittäen, minä ajelehdin lastuna tuossa elävässä aallokossa, joka hyväilee minua silloinkin, kun se minut ryöppyihinsä hukuttaa. Sillä tämän napolilaisen kansan vilkasverisyydessä on jotakin selittämättömän pehmeää ja viehättävää. Minua ei tyrkitä töykeästi sinne ja tänne, vaan minua tuuditellaan, ja melkeinpä luulen, että nuo ihmiset voisivat saada minut nukahtamaan seisaalleni näin keinutellessaan minua puoleen ja toiseen. Stradan laavalaattoja polkiessani katselen ihaillen kantajia ja kalastajia, jotka siinä astelevat, ällistyttävän kerkeästi jutellen, laulellen, poltellen, huitoen, sättien ja syleillen. He elävät yhtaikaa kaikilla aisteillaan, ja viisaudessaan mitään tietämättä he soveltavat mielihaluihinsa elämän lyhyyden mittapuuta. Lähestyin erästä kapakkaa, joka oli täpötäynnä väkeä, ja luin sen ovenkamanasta seuraavan napolilaisella rahvaanmurteella sepitetyn säkeistön:

    Amice, alliegre magnammo e bevimmo
    nfin che n'ce stace noglio a la lucerna:
    Chi sa s'a l'autro munno n'ce vedimmo?
    Chi sa s'a l'autro munno n'ce taverna?

[Ystävät, syökäämme ja juokaamme iloisina, niin kauan kuin lampuissamme on öljyä: Tapaammekohan enää toisessa maailmassa? Onkohan toisessa maailmassa kapakkaa?]

Tuollaisia neuvoja jakeli myös Horatius ystävilleen. Sinä otit ne vastaan, Posthumus; sinä kuulit ne, Leuconoe, kaunis kapinoitsijatar, joka tahdoit tietää tulevaisuuden salaisuudet. Tuo tulevaisuus muodostaa nyt menneisyyden, ja me tunnemme sen. Olitpa todella tuhma, kun annoit mokoman turhuuden mielenrauhaasi häiritä, ja ystäväsi osoittautui järkeväksi mieheksi neuvoessaan sinua olemaan viisas ja siivilöimään kreikkalaisia viinejäsi. Sapias, vina tiques. Siten kaunis maa ja puhdas taivas neuvovat hiljaisiin nautintoihin. Mutta on sellaisiakin sieluja, jotka kärsivät ylevän tyytymättömyyden tuskia, ja ne sielut ovat kaikkein ylhäisimmät. Niihin kuuluit sinäkin, Leuconoe, ja kun nyt elämäni ehtoopuolella olen saapunut tähän kaupunkiin, jossa sinun kauneutesi aikoinaan sädehti, niin tervehdin kunnioittavasti sinun surunvoittoista varjoasi. Kun sielut, jotka olivat sinulle sukua, ilmestyivät kristittyyn maailmaan, ne olivat pyhimysten sieluja, ja heidän ihmetekojaan on Kultainen legenda täynnä. Horatius-ystävästäsi polveutui vähemmän ylevämielinen sukukunta, ja yhdeksi hänen jälkeläisistään tunnen tuon runoilevan kapakoitsijan, joka parhaillaan kaataa viiniä pikareihin epikuurolaisen kilpensä alla.

Ja kuitenkin elämä myöntää Flaccus-ystävämme olleen oikeassa, ja hänen filosofiansa on ainoa, joka mukautuu asioiden kulkuun. Katsokaapa vain tuotakin miekkosta, joka tuossa, viiniköynnösten peittämään säleaitaan nojaillen, syö jäätelöä ja katselee taivaan tähtiä. Hän ei viitsisi edes kumartua nostamaan maasta sitä vanhaa käsikirjoitusta, jota minä niin suuria vaivoja ja vastuksia kokien olen lähtenyt tavoittamaan. Ja totisesti ihminen onkin enemmän luotu jäätelöä syömään kuin vanhoja tekstejä penkomaan.

Jatkoin harhailuani viiniäjuovien ja laulavien ihmisten joukossa ja töllistelin rakastavaisia, jotka herkullisia hedelmiä pureskellen pitelivät toisiaan vyötäisistä. Kaiketi ihminen on luonnostaan paha, koskapa kaikki tuo outo riemu teki mieleni ylen haikeaksi. Noiden ihmisjoukkojen ilo huokui niin lapsellisen turmeltumatonta elämännälkää, että koko vanha kirjatoukankainouteni sitä aivan säikkyi. Lisäksi olin joutua ihan epätoivoon, kun en ymmärtänyt sanaakaan tuosta ilmassa soinnahtelevasta puheen paljoudesta. Kerrassaan nöyryyttävä koettelemus kielentutkijalle. Olin siis hyvin nyreissäni, kun yhtäkkiä muutamat takanani lausutut sanat saivat minut höristämään korviani.

– Tuo vanhus on varmaankin ranskalainen, Dimitri. Hän näyttää niin neuvottomalta, että ihan sääliksi käy. Etköhän puhuttelisi häntä?... Hänellä on niin hyväntahtoinen pyöreä selkä, eikö sinunkin mielestäsi, Dimitri?

Nämä sanat oli lausunut ranskaksi naisen ääni. Aluksi minusta tuntui sangen epämiellyttävältä, kun kuulin itseäni mainittavan vanhukseksi. Onko ihminen muka vanha kuudenkymmenenkahden vuoden ikäisenä? Tässä tuonnoittain kohtasin Pont-des-Artsilla virkaveljeni Perrot d'Avignacin, joka onnitteli minua nuorekkaan ulkomuotoni johdosta, ja arvattavasti hän sentään ymmärtää paremmin ikää koskevia asioita kuin tuo nuori leivonen, joka tuolla selkäni takana livertelee, mikäli nyt leivoset ylipäänsä öiseen aikaan livertelevätkään. Minulla on pyöreä selkä, hän sanoi. Kas, kas, olenhan sitä jo vähän itsekin uumoillut! Mutta nyt en usko sitä enää ollenkaan kuultuani tuollaisen lintusen sitä laulavan. En tahdo edes päätäni kääntää nähdäkseni, kuka tuo puhuja on, mutta siitä olen varma, että hän on kaunis nainen. Miksi?

Siksi, että vain sellaisten naisten äänessä, jotka ovat tai ovat olleet kauniita, jotka viehättävät tai ovat olleet viehättäviä, saattaa soida moinen suloisten vivahteiden runsaus ja hopeinen helähdys, jonka väreilystä kuultaa nauru. Ruman naisen suusta puhe kenties voi pulputa mehukkaampana ja sointuvampana, mutta varmasti ei yhtä hereänä eikä yhtä visertävänä.

Vain sekunnin murto-osan viivähtivät nämä ajatukset aivoissani, ja samassa, paetakseni noita kahta tuntematonta, minä jo sukeltausin tiheimpään napolilaiseen väkijoukkoon ja pujahdin sokkeloiseen vicolettoon, jota valaisi seinäsyvennyksen madonnan edessä tuikkiva ainokainen lyhty. Siellä, asiaa tyynemmin harkitessani, minun oli myönnettävä, että tuo kaunis nainen (varmasti hän oli kaunis) oli ilmaissut minusta sangen suopean mielipiteen, josta minun olisi pitänyt olla kiitollinen.

"Tuo vanhus on varmaankin ranskalainen, Dimitri. Hän näyttää niin neuvottomalta, että ihan sääliksi käy. Etköhän puhuttelisi häntä?... Hänellä on niin hyväntahtoinen pyöreä selkä, eikö sinunkin mielestäsi, Dimitri?"

Kun nuo sirosti lausutut sanat kantautuivat korviini, ei minun olisi pitänyt näin suin päin paeta. Olisi ollut paljon sopivampaa lähestyä kohteliaasti kirkasäänistä naista, kumartaa hänelle ritarillisesti ja lausua tähän tapaan: "Rouva, olen vastoin tahtoani kuullut teidän sananne. Tahdoitte tehdä ukkoparalle palveluksen. Toiveenne on toteutunut, rouva: pelkkä ranskalainen äänenne sointi on aiheuttanut minulle mielihyvän, josta olen teille kiitollinen." Aivan varmasti minun olisi pitänyt sanoa hänelle nämä sanat tai lausua jotakin muuta samaan sävyyn. Epäilemättä hän on ranskatar, sillä hänen äänensä on ranskalainen. Ranskan naisten ääni on viehättävin ääni maailmassa. Meidän ohellamme sen sulon ovat havainneet muukalaisetkin. Niinpä Bergamon Filip sanoi vuonna 1483 Orléansin neitsyestä: "Hänen äänensä oli suloinen niinkuin muidenkin hänen synnyinmaansa naisten." Mies, jota tuo ranskatar oli puhutellut, oli nimeltään Dimitri. Epäilemättä venäläinen. Rikasta väkeä, jotka laahaavat ikäväänsä pitkin maailmaa. Rikkaat ovat säälittäviä: heidän suuret omaisuutensa ympäröivät heitä, mutta eivät pääse heitä syventämään, ja sisimmässään he ovat köyhiä ja alastomia. Rikkaiden kurjuus on surkuteltava.

Näitä miettiessäni olin joutunut pieneen kujapahaseen eli, puhuakseni napolilaiseen tapaan, erääseen sotto-porticoon, joka mutkitteli niin monilukuisten holvikaarien ja niin ulkonevien parvekkeiden alla, ettei siellä ollut taivaan valosta tietoakaan. Olin eksyksissä, ja minun olisi kai pakko koko yön etsiä tietä asuntooni. Päästäkseni kyselemällä perille minun olisi pitänyt kohdata joku ihmisolento, mutta siitä ei näyttänyt olevan vähäisimpiäkään toiveita. Epätoivoissani poikkesin umpimähkään eräälle kadulle ja jouduin täydelliseen rosvonpesään. Sellaiselta se ainakin näytti, ja sellainen se olikin, sillä harhailtuani sen sokkeloissa muutaman minuutin näin kaksi miestä, jotka olivat puukkosilla. He ahdistivat toisiaan kuitenkin suullaan enemmän kuin aseillaan, ja heidän molemminpuolisista noitumisistaan päättelin, että he olivat kilpakosijoita. Pujahdin varovaisesti eräälle läheiselle poikkikadulle, sillä välin kun nuo molemmat urhot jatkoivat riita-asiansa selvittämistä minusta vähääkään välittämättä. Harhailin jonkin aikaa sinne tänne, kunnes masentuneena istahdin eräälle kivipenkille, itsekseni voivotellen, että niin päättömästi ja mokomia mutkia tehden olin paennut Dimitriä ja hänen heleä-äänistä seuralaistaan.

– Hyvää iltaa, signore. Tuletteko San-Carlosta? Saitteko kuulla diivaa? Vain Napolissa lauletaan niinkuin hän laulaa.

Kohotin päätäni ja tunsin majapaikkani isännän. Olin istuutunut hotellini seinänvierelle, oman ikkunani alle.

Monte-Allegro, marraskuun 30. päivänä 1869

Matkalla Sciaccasta Girgentiin pysähdyimme levähtämään, minä, oppaani ja heidän muulinsa, erääseen majataloon köyhässä Monte-Allegron kylässä, jonka malarian riuduttamat asukkaat kalisuttivat hampaitaan päivänpaisteessa. Mutta kreikkalaisia he ovat yhä vieläkin, eikä mikään pysty masentamaan heidän iloista mieltään. Muutamia heistä keräytyi majatalon ovelle hymyilevää uteliaisuutta uhoten. Jokin hupainen kasku, jos olisin osannut heille sellaisen kertoa, olisi saanut heidät unohtamaan kaikki elämän hankaluudet. He näyttivät älykkäiltä, ja naiset, niin päivänpolttamia ja kuihtuneita kuin olivatkin, kantoivat sirosti pitkiä mustia vaippojaan.

Näin edessäni merituulen kaluamia raunioita, joiden vaiheilla ei ainoakaan ruohonkorsi viihdy. Autiomaan kolkko ilottomuus huokuu tästä hedelmättömästä maankamarasta, jonka halkeileva povi töin tuskin pystyy ravitsemaan muutamia paljaita mimoosapensaita, kaktuksia ja vaivaispalmuja. Parikymmentä askelta loitompana, rotkon pohjassa, välkkyvät piikivet kuin rivi vaalenneita luita. Oppaani selitti minulle, että se oli puro.

Olen ollut viisitoista päivää Sisiliassa. Saavuttuani Palermon lahteen, joka levittäytyy Pellegrinon ja Catalfanon alastomien ja mahtavien jyrkännemassojen välissä ja kaivautuu syvälle myrttejä ja oranssilehtoja rehottavaan Concha d'Oroon, minut valtasi sellainen ihastus, että päätin jäädä katselemaan tätä saarta, jonka muistot ovat niin yleviä ja kunnaat niin kauniita. Minä, vanha vaeltaja, barbaarisessa lännessä harmaantunut, rohkenin laskea jalkani tälle klassiselle kamaralle, hankin itselleni oppaan ja matkasin Palermosta Trapaniin, Trapanista Selinunteen, Selinuntesta Sciaccaan. Sieltä sitten tänä aamuna suuntasin vaellukseni kohti Girgentiä, missä minun on määrä tavoittaa Jean Toutmouillén käsikirjoitus. Kaikki ne ihanuudet, joita olen nähnyt, kangastavat yhä niin ilmi-elävinä mielessäni, että minusta tuntuu turhalta vaivalta käydä niitä kuvailemaan. Miksi turmelisin matkaani muistiinpanoröykkiöillä? Rakastavaiset, jotka todella toisiaan rakastavat, eivät pane paperille onneaan.

Kokonaan vaipuneena nykyhetken surumielisyyteen ja menneisyyden runouteen, sielu tulvehtien kauniiden kuvien rikkautta ja silmät täynnä sopusuhtaisia ja puhtaita linjoja, nautin Monte-Allegron majatalossa tulisen viinin täyteläisestä hehkusta. Silloin näin huoneeseen astuvan kauniin nuoren naisen, jolla oli päässään olkihattu ja yllään raakasilkkihame. Hänen tukkansa oli musta, katseensa tumma ja säihkyvä. Käynnistä tunsin hänet pariisittareksi. Hän istuutui. Isäntä asetti hänen eteensä lasillisen raikasta vettä ja kimpun ruusuja. Olin noussut hänen tullessaan ja siirtynyt kohteliaasti vähän loitommalle pöydästä sekä syvennyin muka tarkastelemaan seinillä olevia hurskaita kuvia. Huomasin sangen selvästi, että nainen, nähdessään selkäni, teki pienen yllättyneen eleen. Siirryin ikkunan ääreen katselemaan maalattuja kärryrämiä, joita ajoi ohitse kaktusten ja intialaisten viikunapuiden reunustamalla kivikkotiellä.

Nuoren naisen juodessa kylmää vettä minä tähyilin taivasta. Sisiliassa ihminen nauttii sanomattomasti saadessaan juoda raikasta vettä ja hengittää päivän kirkkautta. Kertailin hiljaa itsekseni ateenalaisen runoilijan säettä: Oi pyhä valo, päivän kultasilmä.

Sillä välin ranskatar tarkasteli minua omituisen uteliaasti, ja vaikka varoinkin vilkuilemasta häneen enemmän kuin sopivaa oli, tunsin kuitenkin hänen katseensa kohdistuneen minuun. Minulla ilmeisesti on kyky vaistota itseeni suuntautuvia katseita, vaikken omasta puolestani niihin vastaakaan. Monet muutkin uskovat, että heillä on tämä salaperäinen lahja. Mitään salaperäistä siinä ei kuitenkaan ole, huomiokykymme vain teroittuu jostakin niin vähäpätöisestä vihjeestä, ettemme sitä edes huomaa. Niinpä ei ole mahdotonta, että olin nähnyt tuon naisen kauniiden silmien heijastuvan ikkunaruutuihin.

Kääntyessäni häneen päin meidän katseemme kohtasivat toisensa.

Musta kana tuli nokkimaan muruja huonosti lakaistulta lattialta.

– Leipääkö tekee mielesi, pikku rumilus? virkkoi nuori nainen heittäen sille pöydällä ajelehtivia leivänmuruja.

Tunsin äänen samaksi, jonka olin kuullut tuona iltana Napolin Santa Luciassa.

– Anteeksi, rouva, sanoin paikalla. – Vaikka olenkin teille tuntematon, pyydän kuitenkin saada täyttää velvollisuuteni ja kiittää teitä vanhaa maanmiestänne kohtaan osoittamastanne suopeasta huomaavaisuudestanne hänen harhaillessaan myöhään illalla Napolin kaduilla.

– Te näytte tuntevan minut, hän vastasi. – Minäkin tunnen teidät.

– Selästänikö?

– Oh, te siis kuulitte, kun sanoin miehelleni, että teillä on hyväntahtoinen selkä! Ettehän toki siitä loukkaantunut? Olisin lohduton, jos olisin pahoittanut mielenne.

– Päinvastoin, rouva, tehän imartelitte minua. Ja havaintonne tuntuu minusta, ainakin periaatteessa, sekä oikealta että syvälliseltä. Ihmisen luonne ilmenee muustakin kuin kasvojenpiirteistä. On henkeviä käsiä ja mielikuvituksettomia käsiä. On tekopyhiä polvia, itsekkäitä kyynärpäitä, ynseitä hartioita ja hyväntahtoisia selkiä.

– Olette oikeassa, nainen virkkoi. – Mutta minä tunnen teidät kasvoistannekin. Me olemme jo ennenkin tavanneet toisemme. Italiassa tai jossakin muualla, en tiedä. Ruhtinas ja minä matkustelemme paljon.

– Enpä luule, vastasin, – että minulla koskaan aikaisemmin on ollut onnea tavata teitä. Olen vanha yksineläjä. Koko ikäni olen viettänyt kirjojeni parissa, enkä ole koskaan matkustellut. Näittehän itse, kuinka neuvoton olin, ja teidän kävi minua sääliksi. Minua kaduttaa, että olen viettänyt niin sulkeutunutta erakkoelämää. Jotakinhan tosin kirjoistakin oppii, mutta paljon enemmän oppii katselemalla maailmaa.

– Te olette pariisilainen?

– Niin olen, rouva. Jo neljäkymmentä vuotta olen asunut samassa talossa, enkä aio sieltä koskaan lähteäkään. Mutta sepä onkin Seinen rannalla, maailman maineikkaimmalla ja ihanimmalla paikalla. Ikkunoihini näkyvät Tuileries ja Louvre, Pont-Neuf, Notre-Damen tornit, Oikeuspalatsin pikkutornit ja Sainte-Chapellen terävä kärki. Kaikki nuo kivet puhuvat: ne kertovat minulle Ranskan loistavaa historiaa.

Näin puhuessani nuori nainen näytti suuresti ilostuvan.

– Onko asuntonne rantakadulla? hän kysyi vilkkaasti.

– Asun quai Malaquais'lla, vastasin hänelle – kolmannessa kerroksessa, gravyyrikauppiaan talossa. Nimeni on Sylvestre Bonnard. Sitä ei paljon tunneta, mutta se on kuitenkin Instituutin jäsenen nimi, ja minulle riittää, kunhan ystäväni eivät unohda minua.

Nainen loi minuun katseen, joka kuvasti tavatonta mielenkiintoa, hämmästystä, kaihoa ja hellyyttä, ja minun oli mahdotonta käsittää, kuinka näin vaatimaton kertomus saattoi tuossa nuoressa tuntemattomassa herättää niin monenlaisia ja niin nopeasti vaihtuvia mielialoja.

Odotin selitystä hänen hämmästykseensä, mutta samassa ilmestyi huoneeseen hiljainen, lempeän ja alakuloisen näköinen jättiläinen.

– Mieheni, ruhtinas Trepov, nuori nainen virkkoi.

Ja minuun viitaten:

– Herra Sylvestre Bonnard, Ranskan Instituutin jäsen.

Ruhtinas tervehti, nytkähdyttäen olkapäitään. Ne olivat korkeat, leveät ja jylhät.

– Rakas ystävä, hän sanoi, – olen pahoillani, että minun täytyy riistää sinut herra Sylvestre Bonnardin seurasta. Mutta vaunut odottavat, ja meidän on ennätettävä Melloon ennen yötä.

Nuori nainen nousi, otti isännän antamat ruusut ja lähti majatalosta. Minä seurasin häntä rupatellakseni hänen kanssaan, sillä välin kun ruhtinas valvoi muulien valjastamista ja koetteli länkien ja vetohihnojen kestävyyttä. Rouva pysähtyi viiniköynnösten muodostaman lehtimajan siimekseen ja sanoi minulle hymyillen:

– Me menemme nyt Melloon, kauhean ikävään kylään, josta on pari peninkulmaa Girgentiin. Ette ikinä arvaisi, mitä varten me sinne menemme. Älkää koettakokaan. Me menemme etsimään sieltä erästä tulitikkurasiaa. Dimitri nimittäin keräilee tulitikkurasioita. Hän on keräillyt kaikkea mahdollista, koirien kaulanauhoja, univormunappeja, postimerkkejä. Mutta nyt häntä eivät enää huvita muut kuin tulitikkurasiat, nuo pienet pahviesineet, joiden kannessa on värillinen kuva. Meillä on niitä kokoelmissa jo viisituhattakaksisataaneljätoista erilaista mallia. Niiden joukossa on sellaisiakin, joiden hankkiminen on aiheuttanut meille paljon vaivaa ja vastuksia. Niinpä saimme tuonnoittain kuulla, että Napolissa oli valmistettu Mazzinin ja Garibaldin kuvilla varustettuja rasioita ja että poliisi oli ne takavarikoinut sekä vanginnut tehtailijan. Pitkien etsiskelyjen ja kyselyjen jälkeen löysimme vihdoin yhden tuollaisen rasian erään talonpojan huostasta. Hän myi sen meille sadasta liirasta ja kavalsi meidät sitten poliisille. Urkkijat tarkastivat matkatavaramme. He eivät löytäneet rasiaa, mutta jalokiveni he ottivat. Siitä lähtien tällainen keräileminen on miellyttänyt minuakin. Kesällä aiomme matkustaa Ruotsiin täydentämään kokoelmiamme.

Minussa heräsi (kannattaako sitä edes sanoa?) eräänlainen säälinsekainen myötätunto noita lannistumattomia keräilijöitä kohtaan. Tosinhan olisin mieluummin nähnyt herra ja rouva Trepovin keräilevän Sisiliassa antiikkisia marmoriesineitä, maalattuja maljakoita tai vanhoja rahoja. Ja mieluisampaa minulle olisi ollut nähdä heidän harrastavan Agrigentumin raunioita ja Eryxin runollisia perinteitä. Mutta olivathan he joka tapauksessa keräilijöitä – virkaveljiäni siis, ja olisinko voinut ivailla heitä ivailematta samalla vähän itseänikin?

– Nyt tiedätte, hän lisäsi, – minkä vuoksi me matkustelemme tässä kauheassa maassa.

Nämä sanat karkottivat myötätuntoni, ja minä tunsin hiukan närkästyväni.

– Tämä maa ei ole kauhea, rouva, minä vastasin. – Tämä maa on maineen ja kunnian maa. Kauneus on niin suurta ja ylevää, ettei vuosisatojenkaan barbaria voi sitä täydelleen hävittää, ja aina siitä jää jäljelle jotakin ihailtavaa. Muinaisen Gereksen majesteettinen henki leijailee yhä vielä näiden karujen kukkuloiden yllä, ja kreikkalainen Muusa, joka sai Arethusan ja Menalen kaiuttamaan jumalaisia sointujaan, laulaa yhä korvaani alastomalta vuorelta ja ehtyneen lähteen pohjasta. Niin, rouva, maapallon viimeisinä päivinä, jolloin tämä meidän taivaankappaleemme, autiona ja asumattomana kuin nyt kuu, pyörittää avaruudessa kelmeää ruumistaan, silloin se kamara, jolta Selinunten rauniot kohoavat, säilyttää keskellä kaikkeuden kuolemaakin kauneutensa jäljet, eikä silloin, ainakaan silloin, ole yhtäkään arvotonta suuta sen yksinäistä ylevyyttä halventamassa.

Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun jo älysin niiden typeryyden. "Bonnard", sanoin itselleni, "sinun kaltaisesi vanha nahjus, jonka elämä on kulunut pelkkien kirjojen parissa, ei pysty keskustelemaan naisten kanssa". Onnekseni rouva Trepov ei ollut ymmärtänyt puheestani enempää, kuin jos olisin pitänyt sen hänelle kreikaksi.

Hän virkkoi leppeästi:

– Dimitrillä on ikävä, ja minulla on ikävä. Ovathan meillä tosin nuo tulitikkurasiat. Mutta tulitikkurasioihinkin voi kyllästyä. Menneinä aikoina minulla oli ikävyyksiä, mutta silloin en ikävöinyt. Ikävyydet ovat hyvää ajanvietettä.

Tuon kauniin naisen henkinen köyhyys liikutti minua, ja niin sanoin hänelle:

– Rouva, surkuttelen teitä, kun teillä ei ole lapsia. Jos teillä olisi lapsi, niin elämänne päämäärä olisi teille selvä ja samalla ajatuksenne saisivat vakavamman ja lohdullisemman suunnan.

– Minulla on lapsi, hän vastasi. – Hän, Georges-poikani, on jo iso, oikea aikamies: hän on kahdeksan vuoden vanha. Rakastan häntä yhtä paljon kuin hänen pienenä ollessaan, mutta eihän se ole enää samaa.

Hän ojensi minulle kimpustaan ruusun, nousi vaunuihin ja sanoi hymyillen:

– Ette voi aavistaakaan, herra Bonnard, kuinka suuresti olen iloinnut tästä tapaamisestamme. Toivottavasti näen teidät jälleen Girgentissä.

Girgenti, samana päivänä

Sijoittauduin letticaani mahdollisimman mukavasti. Lettica on eräänlainen pyörätön kulkuneuvo, jonkinlainen kantotuoli toisin sanoen. Sitä kuljettaa välissään kaksi muulia, joista toinen on valjastettu eteen, toinen taakse. Sen käytäntö on peräisin hyvin vanhoilta ajoilta. Olen joskus nähnyt tuollaisista kantotuoleista kuvia 14. vuosisadan käsikirjoituksissa. Enpä tiennyt silloin, että eräänä päivänä aivan samanlainen kantotuoli kuljettaisi minut Monte-Allegrosta Girgentiin. Mutta vannomatta paras.

Kolmen tunnin ajan muulit helisyttivät tiukusiaan ja polkivat kavioillaan kovaksi korventunutta maanpintaa. Afrikkalaisen luonnon karujen muotojen vieriessä verkalleen ohitseni kahden aloepensaiden molemmin puolin minä ajattelin klerkki Jean Toutmouillén käsikirjoitusta vilpittömällä innolla, joka huokui niin lapsekasta puhtautta ja niin liikuttavaa poikamaisuutta, että ihan itsekin hellyin.

Ruusujen tuoksu, joka illan tullen tiheni tuntuvammaksi, johdatti mieleeni rouva Trepovin. Venus syttyi väikkymään taivaalle. Vaivuin ajatuksiini. Rouva Trepov on soma olento ja hyvin koruton, oikea lunnonlapsi. Hänellä on kissamaisia ajatuksia. En ollut havainnut hänessä pienintäkään taipumusta niihin jaloihin harrastuksiin, jotka askarruttavat ajattelevia sieluja. Ja kuitenkin hän omalla tavallaan ilmaisi syvällisen ajatuksen sanoessaan: "Ihminen ei ikävöi illoin, kun hänellä on ikävyyksiä." Hän siis ymmärtää, että me tässä maailmassa saamme varmimmin vaihtelumme levottomuudesta ja kärsimyksestä. Suurien totuuksien perille ei päästä ilman työtä ja tuskaa. Mikä lienee ollut se työ ja tuska, joka on auttanut ruhtinatar Trepovin tämän totuuden jäljille?

Girgenti, joulukuun 1. päivänä 1869

Heräsin seuraavana aamuna Girgentissä, Gelliaan hoteissa. Gellias oli rikas kansalainen antiikin Agrigentumissa. Hän oli yhtä kuuluisa anteliaisuudestaan kuin loisteliaasta elämästään, ja hän lahjoitti kaupungille suuren määrän vierasmajoja, joissa ihmiset saivat asua ilmaiseksi. Gellias on ollut kuolleena jo kolmetoista vuosisataa, eikä nykypäivien sivistyneiden kansojen keskuudessa harrasteta ilmaista kestiystävyyttä. Mutta Gelliaan nimi on siirtynyt erään hotellin nimeksi, ja tuossa hotellissa, väsymys päänalusenani, vietin yöni makeasti nukkuen.

Nykyinen Girgenti kohoaa antiikin Agrigentumin akropoliilla kaitoine ja yhteen sulloutuneine taloineen, joita hallitsee synkkä espanjalainen katedraali. Ikkunoihini näkyy mereen viettävän rinteen keskivaiheilla puoleksi raunioituneiden temppelien valkoinen rivi. Nuo rauniot ovat ainoat, joiden vaiheilla on hiukan vehreyttä. Kaikki muu on kuollutta. Vesi ja elämä ovat hylänneet Agrigentumin. Vesi, agrigentiläisen Empedokleen jumalainen Nestis, on niin välttämätön elollisille olennoille, ettei mitään elämää voi olla virroista ja lähteistä loitolla. Mutta Girgentin satamassa, kolmen kilometrin päässä kaupungista, käydään vilkasta kauppaa. Täällä, sanoin itsekseni, tässä kolkossa kaupungissa, tällä kalliojyrkänteellä siis on Jean Toutmouillén käsikirjoitus! Osoitutin itselleni Michel-Angelo Polizzin talon ja lähdin sinne.

Tapasin herra Polizzin pukeutuneena keltaisiin kiireestä kantapäähän. Hän oli parhaillaan makkaranpaistamispuuhissa. Nähdessään minut hän päästi paistinpannun varren kädestään, kohotti käsivartensa ilmaan ja kajahdutti muutamia riemunhuutoja. Hän oli kooltaan pieni, ja hänen näppyläiset kasvonsa, kyömy nenänsä, ulkoneva leukansa ja pyöreät silmänsä tekivät hänen ulkomuotonsa harvinaisen ilmeikkääksi.

Hän puhutteli minua ylhäisyydeksi, sanoi merkitsevänsä tämän päivän valkoisen piikiven viirulla ja pyysi minua istuutumaan. Huone, jossa olimme, näytti olevan samalla kertaa keittiö, sali, makuuhuone, työhuone sekä viini- ja ruokasäiliö. Siellä oli hellauuni, sänky, taulukankaita, maalausteline, pulloja ja muutamia punaisia maustepippurinippuja. Vilkaisin seinille ahdettuja tauluja.

– Taiteet! Taiteet! herra Polizzi huudahti kohottaen uudelleen käsivartensa kohti taivasta. – Taiteet! Mikä täydellisyys! Mikä lohtu! Olen maalari, teidän ylhäisyytenne.

Ja hän näytti minulle erästä pyhää Franciscusta, joka oli keskeneräinen ja olisi saanut sellaiseksi jäädäkin taiteen ja uskonnon silti vahinkoa kärsimättä. Sitten hän esitteli minulle muutamia vanhoja maalauksia, tyyliltään parempia, mutta mielestäni kovin kömpelösti korjailtuja.

– Minä kunnostan, hän selitti, – vanhoja tauluja. Oi, noita vanhoja mestareita! Sitä sielua! Sitä neroutta!

– Se on siis totta? sanoin. – Te olette sekä maalari että muinaistutkija, vieläpä viinikauppiaskin?

– Altis palvelukseenne, teidän ylhäisyytenne, hän vastasi. – Minulla on tällä haavaa erästä zuccoa, jonka jokainen pisara on hehkuva helmi. Tahdon tarjota sitä maistettavaksenne, teidän jaloutenne.

– Pidän suuressa arvossa Sisilian viinejä, virkoin, – mutta en ole tullut tapaamaan teitä pullojen takia, herra Polizzi.

Hän:

– Siis taulujen takia. Olette taiteenharrastaja. Minulle tuottaa määrätöntä iloa nähdä luonani maalaustaiteen harrastajia. Tahdon näyttää teille Monrealesen mestariteoksen, niin teidän ylhäisyytenne, hänen mestariteoksensa! Paimenet seimen ääressä! Se on sisilialaisen koulun helmi!

Minä:

– Tutustun hyvin mielelläni tuohon teokseen; mutta puhukaamme ensin siitä, minkä vuoksi olen tänne tullut.

Herra Polizzin pienet eloisat silmät pysähtyivät uteliaina tarkkaamaan kasvojani, eikä kauhea tuska ollut minusta loitolla huomatessani, ettei hänellä ollut aavistustakaan käyntini tarkoituksesta.

Ahdistunein mielin ja kylmän hien kihotessa otsalleni sain vaivalloisesti soperretuksi lauseen, joka sisälsi suunnilleen seuraavaa:

– Tulen suoraa päätä Pariisista saadakseni tutustua erääseen Kultaisen legendan käsikirjoitukseen, jonka ilmoititte olevan hallussanne.

Kuullessaan nämä sanat Michel-Angelo Polizzi kohoitti käsivartensa, avasi peloittavan ammottaviksi sekä suunsa että silmänsä ja ilmaisi kaikin mahdollisin tavoin, että ankara järkytys oli saanut hänet valtoihinsa.

– Oo, tuo Kultaisen legendan käsikirjoitus! Helmi, teidän ylhäisyytenne, rubiini, timantti! Kaksi niin täydellistä miniatyyriä, että paratiisi vastaan tuulahtaa! Sitä suloisuutta! Nuo värit, kukkasten teriöistä temmatut, ovat hunajaa silmälle! Giulio Clovio ei ole ikinä tehnyt parempaa!

– Näyttäkää se minulle, minä sanoin voimatta salata levottomuuttani ja toivoani.

– Näyttääkö teille! Polizzi huudahti. – Kunpa voisin, teidän ylhäisyytenne! Mutta minä en voi! Minulla ei ole sitä enää!

Hän näytti aikovan repiä hiukset päästään. Ja vaikka hän olisi nyhtänyt niistä jok'ikisen irti päänahastaan, niin en ainakaan minä olisi estänyt. Mutta hän keskeytti itse tuon puuhansa ennättämättä aiheuttaa itselleen varsin suurta vahinkoa.

– Kuinka? kivahdin hänelle vihoissani. – Kuinka? Te panette minut matkustamaan Pariisista Girgentiin näyttääksenne minulle tuon käsikirjoituksen, ja saavuttuani tänne te sanotte, ettei teillä ole sitä enää. Se on häpeämätöntä, herra. Jätän menettelynne kaikkien kunnon ihmisten tuomittavaksi.

Jos joku olisi nähnyt minut sillä hetkellä, hän olisi saanut sangen tarkan käsityksen siitä, miltä raivostunut lammas näyttää.

– Se on häpeämätöntä! Häpeämätöntä! kertailin ojennellen vavahtelevia käsivarsiani.

Michel-Angelo Polizzi romahti tuolille kuolevan sankarin asentoon. Näin kyynelten tulvivan hänen silmiinsä ja hänen hiustensa, päälaella törröttäviä tupsuja myöten, valahtavan otsalle pörröisiksi kiehkuroiksi.

– Olen isä, teidän ylhäisyytenne, olen isä! hän huusi, ristien kätensä.

Ja nyyhkyttäen hän jatkoi:

– Poikani Rafaello, vaimoparkani poika, hänen, jonka kuolemaa olen viisitoista vuotta murehtinut, Rafaello, teidän ylhäisyytenne, tahtoi asettua Pariisiin ja vuokrasi rue Laffitten varrelta puodin myydäkseen siellä taide-esineitä ja harvinaisuuksia. Annoin hänelle kaiken, mitä kallisarvoista omistin, annoin hänelle kauneimmat majolikani, kauneimmat Urbinon fajanssini, mestarien maalaamat tauluni. Ah, noita tauluja, signore! Ne häikäisevät minua vieläkin, kun mielikuvitukseni loihtii ne eteeni! Ja tekijän nimi jok'ikisessä! Lyhyesti: hänelle annoin Kultaisen legendan käsikirjoituksen. Lihani ja verenikin olisin hänelle antanut. Ainoa poikani! Hurskaan vaimoparkani poika!

– Siis sillä välin, virkoin, – kun minä teihin luottaen matkustin Sisilian perukoille etsimään klerkki Toutmouillén käsikirjoitusta, tämä samainen käsikirjoitus oli näytteillä eräässä rue Laffitten puodinikkunassa, puolentoistatuhannen metrin pläsiä asunnostani!

– Se oli siellä, oli totisesti! herra Polizzi vastasi, jälleen ilahtuen. – Ja se on siellä vieläkin, ainakin niin luulisin, teidän ylhäisyytenne.

Hän otti pieneltä pöydältä kortin, tarjosi sitä minulle ja sanoi:

– Tässä on poikani osoite. Tehkää se tunnetuksi ystävienne keskuudessa, ja kiitollisuuteni on oleva suuri. Fajansseja, emaljeja, kudonnaisia, tauluja. Hänellä on täydellinen valikoima taide-esineitä, koko la roba, ja kaikki antiikkia, kunniasanalla. Menkää hänen luokseen, ja hän näyttää teille Kultaisen legendan käsikirjoituksen. Kaksi ihmeellisen hyvin säilynyttä miniatyyriä.

Otin raukkamaisesti vastaan hänen ojentamansa kortin.

Tuo mies käytti hyväkseen heikkouttani ja kehotti vielä kerran minua levittämään tuttavapiirissäni Rafaello Polizzin nimeä.

Käteni oli jo ovenrivassa, kun sisilialainen tarttui minua käsivarteen. Hänen kasvoillaan oli haltioitunut ilme.

– Oo, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi, – mikä kaupunki tämä meidän Girgentimme! Se on lahjoittanut elämän Empedokleelle. Empedokles! Mikä suuri ihminen, mikä suuri kansalainen! Mikä ajatuksen rohkeus, mikä hyve, mikä sielu! Tuolla rannassa, sataman suussa, on Empedokleen muistopatsas, jonka ohitse kulkiessani aina paljastan pääni. Kun poikani Rafaello oli lähdössä Pariisiin perustaakseen antikviteettikaupan rue Laffitten varrella, niin saatoin hänet kaupunkimme satamaan ja annoin hänelle Empedokleen patsaan juurella isällisen siunaukseni. "Muista Empedoklesta", sanoin hänelle. Ah, signore, uuden Empedokleen nyt onneton isänmaamme tarvitsisi! Suvaitsetteko, teidän ylhäisyytenne, että saatan teidät hänen patsaalleen? Ryhdyn oppaaksenne, jos haluatte katsella raunioita. Näytän teille Castorin ja Polluxin temppelin, olympolaisen Jupiterin temppelin, Juno Lucinan temppelin, muinaisaikaisen kaivon. Theronin haudan ja Kultaisen portin. Tavalliset matkustajien oppaat ovat aaseja jokikinen. Minä sen sijaan olen hyvä opas. Teemme kaivauksia, jos haluatte, ja löydämme aarteita. Minulla on erikoinen kyky, erikoinen lahja tehdä kaivauksia. Löydän mestariteoksia sellaisistakin kaivauspaikoista, joista oppineet eivät ole löytäneet mitään.

Onnistuin riistäytymään irti. Mutta hän juoksi perässäni, pysähdytti minut portaiden alapäässä ja kuiskasi korvaani:

– Teidän ylhäisyytenne, kuulkaa! Lähden näyttämään teille kaupunkia ja tutustutan teidät Girgentin tyttäriin. Sisilialaiset naiset, signore, ovat antiikin kaunottaria! Ja jos suvaitsette, niin näytän teille myös pieniä maalaistyttöjämme.

– Piru teidät periköön! huusin vihoissani.

Ja niin pakenin kadulle jättäen hänet seisomaan ovelleen käsivarret levällään.

Päästyäni hänen näkyvistään lyyhistyin eräälle kivelle, painoin pääni käsiin ja vaivuin ajatuksiini.

– Tätäkö varten, tuumin, – mokomia tarjouksia kuullakseni olin tullut Sisiliaan.

Epäilemättä tuo Polizzi oli lurjus, ja lurjus oli hänen poikansakin. Mutta mikä mahtoi olla heidän juonensa? En pystynyt sitä arvaamaan. Olin nöyryytetty ja murheissani.

Keveät askelet, joita säesti silkin kahina, saivat minut kohottamaan päätäni. Näin ruhtinatar Trepovin lähestyvän kivistä istuintani. Sallimatta minun nousta hän tarttui käteeni ja sanoi ystävällisesti:

– Olen etsinyt teitä, herra Sylvestre Bonnard. Teidän tapaamisenne on tuottanut minulle sanomatonta iloa. Toivoisin, että teille jäisi miellyttävä muisto tästä tapaamisestamme. Toivoisin todellakin.

Ja hänen puhuessaan olin huomaavinani kyynelen ja hymyn väikkyvän hänen harsonsa takaa.

Nyt lähestyi ruhtinas vuorostaan ja peitti meidät mahtavalla varjollaan.

– Näytä, Dimitri, näytä herra Bonnardille kallisarvoinen löytösi.

Ja tuo säyseä jättiläinen ojensi minulle tulitikkurasian, pienen viheliäisen pahvirasian, jonka kantta koristi sinipunainen miehen pää. Allekirjoitus ilmoitti, että kuva esitti Empedoklesta.

– Kyllä näen, rouva, kyllä näen. Mutta tuo hirtehinen Polizzi, jonka luokse en neuvoisi teitä lähettämään herra Trepovia, on ainiaaksi rikkonut välini Empedokleen kanssa, eikä tämä kuva ole sellainen, että se kykenisi herättämään minussa mitään suopeampia tunteita tuota vanhaa filosofia kohtaan.

– Se on ruma, rouva Trepov myönsi, – mutta harvinainen. Näitä rasioita ei saa mistään. Niitä on tultava ostamaan itse paikalta. Kello seitsemältä aamulla Dimitri jo oli tehtaassa. Huomaatte, ettemme ole hukanneet aikaamme.

– Huomaanpa hyvinkin, rouva, vastasin katkerasti. – Minulta sen sijaan aika on kulunut kokonaan hukkaan: en ole löytänyt sitä, mitä minä lähdin näin kaukaa tavoittamaan!

Vastoinkäyminen tuntui virittävän rouva Trepovin mielenkiinnon.

– Painaako jokin mieltänne? hän kysyi vilkkaasti. – Voinko kenties auttaa teitä? Ettekö tahtoisi kertoa minulle huolianne?

Minä kerroin ne hänelle. Kertomukseni oli pitkä, mutta se liikutti häntä, sillä kun olin lopettanut, hän teki minulle joukon yksityiskohtaisia kysymyksiä, joiden havaitsin todistavan hänen harrastustaan. Hän tahtoi saada tietää käsikirjoituksen täydellisen nimen, kysyi sen kokoa, muotoa, ikää. Hän tiedusteli minulta myös Rafaello Polizzin osoitetta.

Ja minä annoin sen hänelle ja jouduin siten (oi, kohtalo!) tekemään juuri niin kuin Michel-Angelo Polizzi, se hirtehinen, oli minulta pyytänyt.

Joskus on vaikeaa lopettaa. Niinpä ryhdyin uudelleen valittelemaan ja noitumaan. Tällä kertaa rouva Trepov purskahti nauruun.

– Miksi nauratte? kysyin.

– Koska olen paha nainen, hän vastasi.

Ja hän pyörähti pois jättäen minut kivelleni yksin ja ymmällä mielin.

Pariisi, joulukuun 8. päivänä 1869

Matkalaukkuni lojuivat ruokasalissa hujan hajan, vielä avaamattomina. Istuin pöydän ääressä, jota kuormittivat ne kaikkinaiset hyvyydet, joita Ranskanmaa tuottaa herkkusuiden iloksi. Söin Chartresin pasteijaa, joka jo sinänsä on omiaan pitämään vireillä isänmaanrakkautta. Thérèse, joka seisoi edessäni kädet ristissä valkoisen esiliinansa päällä, katseli minua ystävällisesti, levottomana ja säälien. Hamilcar pökkäili päätään jalkojani vasten ja lipoi kieltään mielihyvästä.

Mieleeni muistui vanhan runoilijan säe:

    Miekkonen, lailla Odysseun ken hyvän matkan on tehnyt.

– No niin, ajattelin, – hukkaan ovat menneet kaikki vaivani, ja tyhjin käsin olen saanut palata. Mutta olenhan sentään Odysseuksen tavoin tehnyt hyvän matkan.

Nielaistuani viimeisen kahvitilkan pyysin Thérèseltä keppini ja hattuni, jotka hän luovutti minulle hiukan epäluuloisena. Ehkäpä hän pelkäsi minun taas hautovan matka-aikeita. Rauhoitin hänen mielensä kehottamalla häntä valmistamaan päivällisen kello kuudeksi.

Suurta iloa tuotti minulle jo se, että taas sain aistit herkkinä astella pitkin Pariisin katuja, joiden jok'ainoa askelen ala, jok'ainoa kivi on minulle niin sanomattoman rakas. Mutta nyt minulla oli päämääräkin, ja niinpä marssin suoraa päätä rue Laffittelle. Ei kestänyt kauan, ennen kuin löysin Rafaello Polizzin myymälän. Siellä huomio kiintyi suureen määrään vanhoja tauluja, jotka, vaikka niitä koristivatkin enemmän tai vähemmän kuuluisien mestarien nimet, olivat keskenään niin omituisesti yhdennäköisiä, että niitä katsellessaan olisi kenties tullut ajatelleeksi nerojen liikuttavaa hengenheimolaisuutta, ellei niistä pikemminkin olisi kuultanut herra Polizzi vanhemman taidokkaan siveltimen jälki. Näiden epäilyttävien mestariteosten ohessa myymälässä oli pieniä harvinaisuuksia, jotka ilahduttivat silmää: tikareita, viinikannuja, haarikoita, terrakotta-astioita, siselöityjä kupariesineitä ja metallille välkkyviä espanjalaisarabialaisia lautasia.

Vaakunakoristeisella nahalla päällystetyssä portugalilaisessa nojatuolissa lojui kappale Simon Vostren rukouskirjaa, avattuna jonkin astrologisen kuvan kohdalta, ja erään arkun kannelta tyrkytteli muuan vanha Vitruvius mestarillisia karyatidi- ja telamonipiirroksiaan. Tuo näennäinen epäjärjestys, johon kätkeytyi ovelia laskelmia, tuo valheellinen sattumanvaraisuus, joka oli singonnut esineet siten, että ne näyttäytyivät mahdollisimman edullisessa valaistuksessa, olisi ollut omiaan yhä enentämään epäluuloisuuttani, ellei jo pelkän Polizzin nimen minussa synnyttämä epäluuloisuus olisi ollut niin rajaton, ettei se enää voinut enentyä.

Herra Rafaello, joka seisoi kaikkien noiden toisiinsa mukautumattomien ja sotkuisten muotojen keskellä ikäänkuin niiden yhteisenä sieluna, osoittautui hidasveriseksi nuoreksi mieheksi, eräänlaiseksi englantilaiseksi. Hänellä ei näyttänyt olevan pienintäkään taipumusta isänsä ylenpalttiseen lahjakkuuteen ilmehtimisen ja sanavuolauden alalla.

Ilmoitin hänelle asiani. Hän avasi kaapin, otti esiin käsikirjoituksen ja laski sen pöydälle, jonka ääressä saatoin sitä rauhassa tutkia.

Moista mielenliikutusta en ollut elämäni varrella vielä koskaan kokenut, ellen ota lukuun muutamia nuoruuteni kuukausia, joiden muisto, vaikka eläisin satavuotiaaksi, on säilyvä viimeiseen hengenvetooni asti yhtä tuoreena kuin noina ensimmäisinä päivinä.

Siinä nyt todellakin oli sir Thomas Raleigh'n kirjastonhoitajan mainitsema käsikirjoitus; siinä nyt todellakin oli klerkki Jean Toutmouillén käsikirjoitus, ja minä sain sitä omin silmin katsella, omin käsin kosketella! Voraginen teosta oli siinä melkoisesti lyhennelty, mutta siitä en suuriakaan välittänyt. Saint-Germain-des-Prés'n munkin verrattomat liitteet olivat tallella, ja se oli pääasia! Tahdoin lukea pyhän Droctovéen legendan, mutta en voinut; luin kaikki rivit yhtaikaa, ja pääni jyskytti kuin vesimylly maalla öiseen aikaan. Pystyin kuitenkin toteamaan, että käsikirjoitusta leimasivat mitä epäämättömimmän aitouden tunnusmerkit. Molemmat kuvat, Neitsyen puhdistus ja Proserpinan kruunaus, olivat piirrännältään raskaat ja väritykseltään räikeät. Sir Thomasin luettelon mukaan ne olivat vuonna 1824 pahoin turmeltuneita, mutta sittemmin ne olivat saaneet pintoihinsa uutta tuoreutta. Tämä ihme ei lainkaan kummastuttanut minua. Ja mitä minua muuten liikuttivat nuo kaksi miniatyyriä! Legendat ja Jean Toutmouillén runoelma, nehän ne aarteet olivat! Ahmin niistä katseillani kaiken, mitä silmiini mahtui.

Tekeytyen välinpitämättömäksi kysyin herra Rafaellolta käsikirjoituksen hintaa, ja hänen vastaustaan odotellessani rukoilin hartaasti, ettei tuo hinta ylittäisi säästöjäni, joihin kallis matka jo oli tehnyt huomattavan loven. Herra Polizzi vastasi, ettei hänellä ollut asiassa määräysvaltaa ja että käsikirjoitus, joka ei enää ollut hänen omaisuuttaan, tulisi myytäväksi Hôtel Bullionissa pidettävässä julkisessa huutokauppatilaisuudessa yhdessä eräiden muiden käsikirjoitusten ja muutamien varhaispainotuotteiden kanssa.

Se oli minulle kova isku. Yritin kuitenkin tointua ja sain vastatuksi seuraavaan tapaan:

– Te kummastutatte minua, herra. Isänne, jonka äskettäin tapasin Girgentissä, vakuutti minulle, että te olette tämän käsikirjoituksen omistaja. Ei ole soveliasta, että koetatte saada minut epäilemään herra isänne sanaa.

– Minä kyllä olin sen omistaja, Rafaello vastasi ihailtavan vilpittömästi, – mutta en ole enää. Olen myynyt tämän kallisarvoisen käsikirjoituksen eräälle keräilijälle, jonka nimeä minulla ei ole lupa ilmaista ja joka syistä, joista minun on oltava vaiti, katsoo välttämättömäksi myydä kokoelmansa. Kunnioittaen minua luottamuksellaan asiakkaani on uskonut tehtäväkseni luettelon laatimisen ja huutokaupan valvomisen, joka huutokauppa pidetään kuluvan joulukuun 24. päivänä. Jos suvaitsette antaa minulle osoitteenne, minulla on kunnia lähettää teille luettelo, jota parhaillaan painetaan ja josta löydätte Kultaisen legendan merkittynä numerolla 42.

Annoin hänelle osoitteeni ja poistuin.

Pojan säädyllinen arvokkuus tympäisi minua yhtä paljon kuin isän peittelemätön liehakointi. Inhosin kaikesta sydämestäni noiden kehnojen keinottelijain metkuja. Oli selvää, että molemmat lurjukset olivat samassa juonessa ja että he olivat keksineet tuon huutokauppakomissaarin avulla toimitettavan myynnin saadakseen siten, kenenkään pääsemättä heitä moittimaan, haluamani käsikirjoituksen hinnan kohoamaan kohtuuttomiin. Olin heidän käsissään. Mielihaluilla, vaikkapa kuinka viattomilla, on se paha puoli, että ne alistavat meidät toisten valtaan, tekevät meidät epävapaiksi. Tämä ajatus oli minulle katkera, mutta silti se ei sammuttanut intoani päästä klerkki Toutmouillén teoksen omistajaksi. Näitä miettien aioin juuri mennä kadun poikki, kun minun oli pysähdyttävä päästääkseni ohitseni vaunut: nousivat katua, jota minä olin menossa alas, ja niiden ikkunan takaa tunsin rouva Trepovin. Kaksi mustaa hevosta ja ajomies, joka oli pyntätty turkiksiin kuin paras pajari, kiidättivät häntä hyvää vauhtia, eikä hän huomannut minua.

– Suotakoon hänen, sanoin itsekseni, – löytää se, mitä hän etsii, tai oikeammin se, mikä häntä miellyttää. Tämä olkoon toivotukseni vastalahjaksi siitä sydämettömästä naurusta, millä hän kuittasi vastoinkäymiseni Girgentissä. Hänellä on tiaisen sielu.

Ja murheissani astelin kohti siltoja.

Ikuisesti välinpitämättömänä, paremmin kiirehtimättä kuin viivyttelemättä, luonto antoi joulukuun 24. päivän koittaa. Menin Hôtel Bullioniin ja istuuduin salissa N:o 4 sen korokkeen juurelle, jolle huutokauppakomissaari Boulouzen ja arviomies Polizzin oli määrä asettua. Saliin alkoi vähitellen keräytyä tuttua väkeä. Tervehdin kädestä muutamia vanhoja rantakatujen kirjakauppiaita. Mutta varovaisuus, johon jokainen tärkeä etu on omiaan kehottamaan luottavaisintakin, saattoi minut olemaan ilmaisematta niitä syitä, jotka olivat aiheuttaneet tämän harvinaisen saapumiseni Hôtel Bullioniin. Itse sitä vastoin tiedustelin noilta herroilta, mitä etuja heillä oli valvottavana Polizzin huutokaupassa, ja sain tyydytyksekseni kuulla heidän puhuvan kaikesta muusta paitsi siitä, mikä itselläni oli tähtäimessä.

Asianharrastajat ja uteliaat täyttivät vähitellen salin, ja puoli tuntia määräajan jälkeen asettuivat korokkeelle poroporvarillisen juhlallisina huutokauppakomissaari, jolla oli aseenaan norsunluinen vasaransa, kirjuri, joka kantaa retuutti pöytäkirjapinojaan, arviomies luetteloineen ja kuuluttaja pitkävartisine rahapönttöineen. Huutokauppavahtimestarit sijoittuivat korokkeen juurelle. Komissaarin julistettua virkansa puolesta toimituksen alkaneeksi syntyi salissa jonkinlainen puolihiljaisuus.

Ensin myytiin keskinkertaisiin hintoihin eräs verraten mitätön, miniatyyrein somistettu Preces piae-sarja. Tuskin tarvinnee mainita, että noiden miniatyyrien väritys oli nuhteettoman tuore.

Huutojen alhaisuus rohkaisi pikkukaupustelijoiden ryhmää, joka liittyi meihin ja tuli tuttavalliseksi. Sitten ilmestyivät joukkoon kuparisepät, jotka odottivat viereisen salin ovien avaamista, ja kuuluttajan ääni hukkui Auvergnelta tuoksahtaviin sukkeluuksiin.

Komea Juutalaissodan koodeksi sai mielenkiinnon jälleen viriämään. Siitä kiisteltiin kauan. "Viisituhatta frangia, viisituhatta!" kaikui kuuluttajan ääni keskeltä mykistyneiden kupariseppien ihailevaa hiljaisuutta. Seitsemän tai kahdeksan vanhaa virsikirjaa palautti meidät taas alhaisiin hintoihin. Lihava kaupustelijaeukko, jolla ei ollut päällystakkia eikä hattua ja jota kirjain koko ja tarjousten alhaisuus rohkaisivat, huusi itselleen yhden tuollaisen antiphonariumin kolmestakymmenestä frangista.

Vihdoin arviomies Polizzi laski pöydälle numeron 42 julistaen: "Kultainen legenda, ranskalainen käsikirjoitus, julkaisematon, kaksi erinomaisen hienoa miniatyyriä, tarjous kolmetuhatta frangia."

– Kolmetuhatta! Kolmetuhatta! kuuluttaja vinkui!

– Kolmetuhatta, komissaari toisti kuivasti.

Ohimoni jyskyttivät, ja ikäänkuin usvan lävitse näin suuren joukon vakavia kasvoja, jotka kaikki kääntyivät tuota käsikirjoitusta kohti vahtimestarin kantaessa sitä avattuna pitkin salia.

– Kolmetuhatta viisikymmentä! minä huusin.

Pelästyin oman ääneni kaikua ja nolostuin nähdessäni kaikkien kääntyvän katsomaan minua.

– Kolmetuhatta viisikymmentä, huuto oikealta! kuuluttaja julisti antaakseen pontta tarjoukselleni.

– Kolmetuhatta sata! huusi herra Polizzi.

Nyt alkoi sankarillinen voimainmittely arviomiehen ja minun välilläni.

– Kolmetuhatta viisisataa!

– Kuusisataa!

– Seitsemänsataa!

– Neljätuhatta!

– Neljätuhatta viisisataa!

Sitten, hirmuisella ponnahduksella, herra Polizzi loikkasi suoraa päätä kuuteentuhanteen.

Kuusituhatta frangia, siinä kaikki, mitä käytettävissäni oli. Se oli korkein mahdollinen määrä. Rohkenin kuitenkin yrittää mahdotontakin.

– Kuusituhatta sata! huusin.

Mutta voi! Mahdotonkaan ei auttanut.

– Kuusituhatta viisisataa, herra Polizzi virkkoi tyynesti.

Pääni painui, ja istuessani siinä huulet lerpallaan en uskaltanut vastata sitä enkä tätä kuuluttajalle, joka minuun päin kääntyneenä pauhasi:

– Kuusituhatta viisisataa, tarjous täältä korokkeelta! Ei teiltä sieltä oikealta, vaan täältä! Ei erehdystä, kuusituhatta viisisataa!

– Selvä on! komissaari julisti. – Kuusituhatta viisisataa. Kyllä nähtiin ja kuultiin. Tarjotaanko enemmän? Eikö kukaan tarjoa yli kuudentuhannen viidensadan?

Juhlallinen hiljaisuus vallitsi salissa. Yhtäkkiä tunsin pääni halkeavan. Huutokauppakomissaarin vasara pamahti kuivasti pöytään, ja numero 42 oli peruuttamattomasti herra Polizzin oma. Samassa jo kirjurin kynä kiiti pitkin karttapaperia luetteloiden yhdellä ainoalla rivillä tämän suuren tapahtuman.

Olin perin masentunut, tunsin tarvitsevani ilmaa ja lepoa. En kuitenkaan liikahtanut paikaltani. Vähitellen ajatuskykyni palautui. Toivo on sitkeä. Ja minulla oli eräs toivon kipinä. Ajattelin, että kenties Kultaisen legendan uusi omistaja on joku älykäs ja hyväntahtoinen bibliofiili, joka antaa minun tutustua käsikirjoitukseen ja ehkä sallii minun julkaistakin siitä tärkeimpiä kohtia. Niinpä huutokaupan päätyttyä lähestyin arviomiestä hänen tullessaan salin korokkeelta.

– Herra Polizzi, sanoin hänelle, – oletteko ostanut numeron 42 omaan laskuunne vaiko toimeksiannosta?

– Olen ostanut sen toimeksiannosta. Minulla oli määräys, etten saa päästää sitä käsistäni mistään hinnasta.

– Voitteko sanoa minulle ostajan nimen?

– Valitan, mutta en voi täyttää pyyntöänne. Minua on jyrkästi kielletty ilmaisemasta asianomaisen nimeä.

Mieli mustana poistuin.

Joulukuun 30. päivänä 1869

– Thérèse, ettekö kuule? Ovikello on soinut jo kokonaisen neljännestunnin!

Thérèse ei vastaa. Hän juoruaa portinvartijan komerossa. Kuinkas muuten! Näinkö te valmistaudutte viettämään vanhan isäntänne nimipäivää? Jätätte minut yksikseni pyhän Sylvesterin aattona! Voi kuitenkin! Jos tänä päivänä saan osakseni jonkin hellän toivotuksen, niin maan povesta se tulee, sillä jo kauan ovat nurmen alla nukkuneet kaikki ne, jotka minua rakastivat. Tuskin tiedän, mitä enää itsellänikään on tässä maailmassa tekemistä. Yhä soitetaan. Hitaasti, selkä köyryssä nousen takkatuleni äärestä ja menen avaamaan ovea. Kenet näenkään kynnyksellä? Kosteasiipinen Amor se ei ole, enkähän minäkään ole vanha Anakreon. Vaan se on pieni kaunis poika, kahdeksan tai yhdeksän ikäinen. Hän on yksin, ja hän kohottaa päätään nähdäkseen minut. Hänen poskensa punehtuvat, mutta pieni pystynenä tietää veitikkaa. Hänellä on sulkia hatussaan ja leveä pitsikaulus puseronsa päällä. Todella soma miehenalku! Hän pitelee molemmin käsin pakettia, joka on yhtä iso kuin hän itsekin, ja kysyy minulta, olenko herra Sylvestre Bonnard. Saatuaan myöntävän vastauksen hän ojentaa minulle paketin, sanoo sen olevan äidiltään ja viilettää sitten portaita alas.

Laskeudun muutaman askelman, kumarrun kaiteen yli ja näen, kuinka pieni hattu leijuu porraskierrettä alas kuin tuulen heittelemä höyhen. Hyvästi, poikaseni! Olisin kovin mielelläni puhutellut häntä. Mutta mitä olisin häneltä kysynyt? Ei ole oikein soveliasta urkkia tietoja lapsilta. Muuten, olihan minulla paketti, ja siitä varmaankin saan paremmat tiedot kuin sen tuojalta.

Se on hyvin iso paketti, mutta ei varsin raskas. Kirjastossani päästelen sen ympäriltä silkkinauhat ja paperit, ja näkyviin ilmestyy... mikä? Halko? Komea halko, oikea jouluhalon jynkäle, mutta niin kevyt, että arvaan sen ontoksi. Ja samassa todella huomaankin, että sen muodostaa kaksi kappaletta, jotka on kiinnitetty toisiinsa hakasilla ja jotka avautuvat saranoiden varassa. Käännän auki hakaset ja peityn orvokkitulvaan. Niitä valuu pöydälle, polvilleni, matolle. Niitä tunkeutuu liiveihini, kalvosimiini. Olen pelkkää orvokin tuoksua koko mies.

– Thérèse! Thérèse! Tuokaa vettä ja maljakoita! Täällä on orvokkeja, mistä maasta ja kenen kädestä, sitä en tiedä, mutta tuoksuja täynnä sen maan täytyy olla ja siro sen käden, joka ne on lähettänyt. Kuuletteko te, vanha varis?

Olen pannut orvokit pöydälleni, jonka ne kokonaan peittävät tuoksuvalla tuuheudellaan. Mutta halon ontelossa on vielä jotakin, kirja, käsikirjoitus. Se on... mahdotonta uskoa, mahdotonta epäillä... Se on Kultainen legenda, se on klerkki Jean Toutmouillén käsikirjoitus... Tuossa Neitsyen puhdistus ja Proserpinan kruunaus, tuossa pyhän Droctovéen legenda. Katselen tuota orvokeille tuoksuvaa pyhää esinettä. Kääntelen sen lehtiä, joiden väliin on puikahtanut pieniä kalvenneita kukkia ja pyhän Cecilian legendan kohdalta löydän kortin, jossa on nimi: RUHTINATAR TREPOV.

Ruhtinatar Trepov, te, joka vuoroin nauroitte, vuoroin itkitte niin somasti Agrigentumin taivaan alla, te, jota vanha jurottaja luuli pieneksi hupakoksi! Nyt tiedän, että teidän hupsuutenne oli kaunista ja harvinaista, ja onnellinen vanhus, jonka sielun te olette täyttänyt riemun kukkuramitalla, suutelee käsiänne luovuttaessaan teille takaisin tämän kallisarvoisen käsikirjoituksen, josta sekä tiede että hän on teille velkaa täsmällisen ja arvokasasuisen julkaisun.

Samassa Thérèse törmäsi työhuoneeseeni; hän oli hyvin kiihdyksissään.

– Herra! hän kirkaisi. – Arvatkaa, kenet juuri näin vaakunalla koristetuissa vaunuissa, jotka pysähtyivät portillemme.

– Rouva Trepovin, jumaliste! minä huusin.

– En tunne ketään rouva Trepovia, emännöitsijäni vastasi. – Nainen, jonka juuri näin, oli korea kuin herttuatar, ja hänellä oli mukanaan pieni poika, joka oli ylt'ympäriinsä pitseihin pyntätty. Ja tuo nainen oli juuri se sama rouva Coccoz, jolle te lähetitte halkoja hänen maatessaan lapsivuoteessa. Siitä on nyt kahdeksan vuotta. Tunsin hänet heti.

– Kuinka? kysyin innokkaasti. – Oliko hän todella Coccoz? Ennustuskirjojen kaupustelijan leski?

– Sama juuri, herra. Vaunujen ovi oli auki, sillä välin kun hänen pieni poikansa käväisi meidän talossamme. Hän ei ollut yhtään muuttunut, tuo rouva nimittäin. Ja mikäpä niitä mokomia vanhentaisikaan? Eiväthän sellaiset osaa huomisesta huolehtia. Entisestään vähän lihonut tuo Coccoz'n naikkonen sentään näytti olevan. Sulasta armosta hänet tänne aikoinaan otettiin, ja nyt hän tulee näyttelemään samettejaan ja timanttejaan vaakunakoristeisissa vaunuissa! Eikö se ole synti ja häpeä?

– Thérèse! huusin ukkosen äänellä. – Jos puhutte minulle tuosta naisesta muuten kuin syvimmällä kunnioituksella, niin välimme ovat poikki kerta kaikkiaan! Tuokaa tänne Sèvres-maljakkoni pannaksemme niihin nämä orvokit, sillä ne täyttävät tämän kirjojen valtakunnan sulolla, jota se ei ole koskaan kokenut.

Thérèsen lähdettyä huokaillen etsimään Sèvresin maljakoita minä katselin noita kauniita hajallaan olevia orvokkeja, joiden tuoksu ympäröi minut armaana kuin suloisen sielun henkäys, ja ihmettelin itsekseni, kuinka olin saattanut olla tuntematta rouva Coccoz'ta ruhtinatar Trepovissa. Mutta olihan tuo näky, jolloin nuori leski oli portaissa ojentanut pientä alastonta lastaan minua kohti, häivähtänyt ohitseni kovin nopeasti. Enemmän aihetta minulla oli syyttää itseäni siitä, että olin ollut herkän ja kauniin sielun läheisyydessä sen suloutta tajuamatta.

– Bonnard, sanoin itselleni, – sinä osaat selvittää vanhoja tekstejä, mutta elämän kirjaa sinä et osaa lukea. Tuo pieni tuulihattu, rouva Trepov, jolle et myöntänyt sielua enempää kuin pikkulinnulle, on kiitollisuutensa tunnossa osoittanut suurempaa intoa ja älyä, kuin mitä sinä koskaan olet kenenkään hyväksi uhrannut. Hän on kuninkaallisesti palkinnut sinulle sen halkosylyksen, jonka lähetit hänelle hänen lapsivuoteensa aikana... Thérèse, harakka te olitte, kilpikonna teistä on tullut! Tuokaa toki vihdoinkin vettä näille Parman orvokeille!

Toinen osa

JEANNE ALEXANDRE

I

Lusance, elokuun 8, päivänä 1874

Poistuessani junalta Melunin asemalla oli yön rauha jo verhonnut vaippaansa hiljaisen maiseman. Maa, jota aurinko, "möyheä aurinko", niinkuin Viren laakson elonkorjaajilla on tapana sanoa, oli koko päivän kuumentanut raskaalla hehkullaan, huokui väkevää ja lämmintä tuoksua. Maanpintaa piikin hiipivät hiljalleen ruohon hienot henkäykset. Pudistin päältäni junan pölyt ja hengitin kevein keuhkoin. Matkalaukku, jonka emännöitsijäni oli sullonut täyteen liinavaatteita ja pieniä siistiytymisvälineitä, munditiae, painoi kädessäni niin vähän, että heiluttelin sitä kuin koulupoika, joka koulusta tullessaan heittelee hihnoitettua kirjapinoaan.

Kunpa taivas soisi, että vielä saisin olla tuollainen pieni aakkosten tavaaja! Mutta kohta on kulunut jo kuusikymmentä vuotta siitä, kun hyvä äitini omin käsin teki minulle rypälehillovoileivän, pani sen vasuun, ripusti vasun käsivarrelleni ja vei minut näin varustettuna herra Douloirin kouluun, joka sijaitsi Commerce-kujanteen kulmassa, pihan ja puutarhan välissä, paikassa, jonka varpuset hyvin tunsivat. Ylen lihava herra Douloir hymyili meille hilpeän suopeasti ja taputti minua poskelle, epäilemättä ilmaistakseen siten vielä paremmin, kuinka helliä tunteita olin heti ensi näkemältä hänessä herättänyt. Mutta kun äitini oli poistunut pihan poikki, varpusten keskitse, jotka pyrähtelivät hänen edessään, niin herra Douloir ei enää hymyillyt, ei enää osoittanut minkäänlaista hellyyttä, vaan näytti päinvastoin pitävän minua melkoisen vastuksellisena pikku olentona. Myöhemmin huomasin, että häntä elähdyttivät samantapaiset tunteet kaikkia oppilaitaan kohtaan. Hän jakeli meille patukaniskuja niin kerkeästi, ettei hänen kaltaisensa valtavan möhkäleen olisi odottanut sellaiseen pystyvän. Mutta tuo ensihellyys virkosi hänessä uudelleen eloon joka kerralla, kun hän puhutteli äitejämme meidän läsnäollessamme. Silloin hän ylisteli meidän suurenmoista lahjakkuuttamme ja loi meihin perin herttaisia silmäyksiä. Se oli onnellista aikaa tuo aika, minkä vietin herra Douloirin koulun penkeillä pienten toverieni seurassa, jotka kaikesta sydämestään, kilvan kanssani, itkivät ja nauroivat aamusta iltaan.

Runsaan puolen vuosisadan jälkeen nuo muistot kohoavat esiin sieluni kätköistä tuoreina ja kirkkaina tämän tähtitaivaan alla, joka yhä kimmeltää samanlaisena kuin silloin ja jonka ikuinen ja tyven kirkkaus varmasti näkee vielä monen koulupojan, sellaisen kuin minä silloin, muuttuvan yskiväksi ja valkohapsiseksi oppineeksi, sellaiseksi kuin minä nyt.

Tähdet, te, jotka olette tuikkineet kaikkien unhoon jääneiden esivanhempieni kevyen tai raskaan pään yllä, te olette kirkkaudellanne herättäneet minussa kipeän kaipauksen! Tahtoisin, että minulla olisi jälkeläinen, joka näkisi teidät vielä silloin, kun minä en enää teitä näe. Voisin olla isä ja isoisä, jos te olisitte tahtonut, Clémentine, te, jonka posket olivat niin raikkaat ruusunpunaisen kapottihattunne alla! Mutta te otitte mieheksenne herra Achille Allier'n rikkaan neversiläisen tilanomistajan, aatelisnousukkaan, jonka isä, talonpoika, oli hankkinut itselleen valtion takavarikoimia emigranttitiluksia ja ostanut linnojen maiden keralla myös noiden ylimysten aatelisetuoikeudet. Mentyänne naimisiin, Clémentine, en enää nähnyt teitä, mutta arvaan elämänne kuluneen kauniina, huomaamattomana ja hiljaisena maakartanossanne. Eräänä päivänä sain sattumalta kuulla eräältä ystävältänne, että olitte erinnyt tästä elämästä ja jättänyt jälkeenne tyttären, joka oli teidän näköisenne. Tuo uutinen, joka kaksikymmentä vuotta aikaisemmin olisi nostattanut kapinaan kaikki sieluni valtavoimat, täytti sydämeni suurella hiljaisuudella. Tunne, joka minut valtasi, ei ollut pistävää tuskaa, vaan luonnon suurten opetusten edessä nöyrtyvän sielun tyyntä syvää murhetta. Ymmärsin, että se, mitä olin rakastanut, oli ollut vain varjo. Mutta teidän muistonne on säilynyt, elämääni sulostuttaen. Teidän rakas olemuksenne on hiljalleen riuduttuaan häipynyt vehmaan nurmen alle. Tyttärennekin nuoruus on jo lakastunut. Epäilemättä hänenkin kauneutensa on jo kuihtunut. Mutta teidät, Clémentine, näen yhä vielä edessäni vaaleine suortuvinenne ja ruusunpunaisine kapottihattuinenne.

Ihana yö! Jaloa kaipuuta herättäen se vallitsee ihmisiä ja eläimiä vapautettuaan heidät arkisen aherruksen ikeestä, ja minä tunnen sen elvyttävän vaikutuksen, vaikka kuudenkymmenen vuoden tottumus onkin saanut aikaan, etten enää käsitä asioita muuten kuin niiden merkkien välityksellä, jotka niitä ilmentävät. Minulle ei maailmassa ole olemassa muuta kuin sanoja, niin pinttynyt filologi olen! Jokainen uneksii omalla tavallaan elämänsä unen. Minä olen sen uneksinut kirjastossani, ja kun aikani on tullut tästä maailmasta eritä, niin ottakoon Jumala minut tikkailtani täysien kirjahyllyjeni äärestä!

– Totisesti, siinähän se mies vihdoinkin on! Hyvää iltaa, herra Sylvestre Bonnard. Mihin ihmeeseen te lähditte niin keveästi tepsuttelemaan, sillä välin kun minä odottelin teitä kärryineni aseman edustalla? En huomannut teitä tullessanne junasta ja sain palata Lusanceen tyhjin toimin. Antakaahan tänne matkalaukkunne ja kavutkaa kärryihin vierelleni. Tokko tiedättekään, että täältä on linnaan runsaat seitsemän kilometriä?

Kuka se noin minulle puhua pauhaa täysin keuhkoin kärryjensä korkeudesta? Kukapa muu kuin herra Paul de Gabry, vanhan Honoré de Gabryn veljenpoika ja perillinen, saman, joka nimitettiin Ranskan pääriksi vuonna 1842 ja joka äskettäin kuoli Monacossa. Mainitun herra Paul de Gabryn luokse juuri olinkin matkalla emännöitsijäni täyttämää matkalaukkua kantaen. Tuo oivallinen mies oli vastikään yhdessä molempien lankojensa kanssa perinyt setänsä, vanhan lakimiessuvun jälkeläisen, jonka omaisuuteen kuului myös Lusancen linnan kirjasto runsaine käsikirjoituksineen, joista muutamat ovat peräisin aina 13. vuosisadalta saakka. Noita käsikirjoituksia inventoimaan ja luetteloimaan olin lähtenyt Lusanceen herra Paul de Gabryn pyynnöstä. Hänen isänsä, täydellinen herrasmies ja hienoaistinen bibliofiili, oli eläessään suhtautunut minuun mitä ystävällisimmin. Poika, totta puhuen, ei ole perinyt isänsä jaloja taipumuksia. Herra Paul on omistautunut urheilulle. Hän on pätevä hevosten ja koirien tuntija, ja kaikista niistä tieteistä, jotka ovat omiaan tuottamaan tyydytystä tai pettymystä ihmisten määrättömälle tiedonhalulle, hän on luullakseni täydellisesti perehtynyt ainoastaan niihin, jotka koskevat tallia ja koiratarhaa.

Ei voi sanoa, että tämä tapaamisemme olisi hämmästyttänyt minua, sillä olinhan sopinut siitä hänen kanssaan. Mutta se minun on tunnustettava, että jouduttuani noiden niin luonteenomaisten ajatusteni lumoihin olin kokonaan unohtanut sekä Lusancen linnan että sen isäntäväen. Ja kun sitten keskellä tietä, joka poimuili edessäni leveänä nauhana, kuulin tuon maalaisherran äänen, se koski aluksi korviini kuin jokin käsittämätön häly.

Minulla on syytä pelätä, että kasvoni paljastivat sopimattoman hajamielisyyteni sillä tietyllä hölmistyneellä ilmeellä, joka niille tavallisesti sävähtää joutuessani tekemisiin ihmisten kanssa. Matkalaukkuni sai sijansa kärryillä, ja minä seurasin matkalaukkuani. Isäntäni suorasukaisuus ja koruttomuus miellyttivät minua suuresti.

– Omasta puolestani, hän sanoi, – en ymmärrä mitään teidän vanhoista pergamenteistanne, mutta ei teidän silti tarvitse olla luonamme puhekumppaneita vailla. Lukuunottamatta kirkkoherraa, joka sepittelee kirjoja, ja lääkäriä, joka vapaamielisyydestään huolimatta on hyvin miellyttävä mies, tulette meillä tapaamaan erään, joka kyllä osaa pitää puoliaan. Vaimoni nimittäin. Ei hän tosin mikään kirjanoppinut ole, mutta tuskinpa on maailmassa sitä asiaa, jota hän ei pystyisi tajuamaan. Toivon sitä paitsi saavani Jumalan avulla pitää teidät luonamme niin kauan, että ennätätte tavata myös neiti Jeannen, jolla on pienen velhon sormet ja enkelin sydän.

– Onko, kysyin, – tämä näin onnellisen lahjakas neito teidän perheenne jäsen?

– Ei, herra Paul vastasi tuijottaen hevosensa korvia kavioiden kapsahdellessa kuutamossa sinertävän tien pintaan. – Hän on vaimoni nuori ystävätär, orpo, jolla ei ole isää eikä äitiä. Hänen isänsä houkutteli meidät sijoittamaan rahoja epävarmoihin yrityksiin, joista emme suinkaan selviytyneet pelkällä säikähdyksellä.

Hän pudisti päätään, vaihtoi puheenaihetta ja ilmoitti tahtovansa valmistaa minut näkemään puiston ja linnan hyvin rappeutuneina, ne kun olivat olleet kokonaan vailla hoitoa ja asukkaita kolmekymmentäkaksi vuotta.

Sain tietää, että herra Honoré de Gabry, hänen setänsä, oli elinaikanaan ollut hyvin huonoissa väleissä seudun salametsästäjien kanssa, joita hänen metsänvartijansa oli ammuskellut kuin kaniineja. Yksi heistä, kostonhimoinen talonpoika, joka oli saanut vasten naamaansa armollisen herran haulipanoksen, asettui eräänä iltana väijyksiin pensasaidan taakse, ja vähältä piti, ettei hän surmannut linnanherraa, jonka korvannipukkaa luoti jo riipaisi.

– Setäni, jatkoi herra Paul – koetti saada selville, mistä laukaus oli ammuttu, mutta kun hän ei nähnyt mitään, hän palasi kiirehtimättä linnaan. Seuraavana päivänä hän kutsutti puheilleen tilanhoitajansa ja määräsi, että linna ja puisto oli suljettava ja pääsy niihin estettävä jok'ikiseltä elolliselta olennolta. Hän kielsi jyrkästi koskemasta mihinkään, pitämästä kunnossa tai korjaamasta mitään hänen tiluksillaan ja rakennuksissaan hamaan siihen saakka, kunnes hän itse palaisi. Ja hampaitaan kiristellen hän lisäsi palaavansa pääsiäiseksi tai helluntaiksi niinkuin laulussakin lauletaan, mutta, niinkuin samassa laulussa edelleen lauletaan, helluntai tuli ja meni, eikä häntä vain kuulunut. Hän kuoli viime vuonna Monacossa, ja lankoni ja minä olimme ensimmäiset, jotka astuimme tämän kolmekymmentäkaksi vuotta autiona ja asumattomana olleen linnan suojiin. Löysimme kastanjapuun keskeltä salonkia. Mitä puistoon tulee, niin sinne ei juuri ollut menemistä, koska sen käytävät olivat kasvaneet umpeen.

Seuralaiseni vaikeni, ja nyt kuului vain hevosen säännöllinen kavionkapse ruohikkojen hyönteissurinan keskeltä. Vainioille tien molemmin puolin pystytetyt kuhilaat olivat kuun häilyvässä valossa aivan kuin kookkaita, valkoisia, polvistuvia naishahmoja, ja yön lumoamana minä antauduin lapsellisen suloisten haaveiden valtaan. Sivuutettuamme lehtokujanteen tiheät varjot teimme jyrkän käännöksen oikealle ja saavuimme ylimykselliselle valtatielle, jonka päässä linnan musta rykelmä äkkiä ilmestyi näkyviin pyöreine ja terävine kulmatorneineen. Tämä tie, joka johti linnan pihaan yli virtaavan veden täyttämän vallihaudan – kaivannon kohdalle oli tehty penger –, korvasi jo kauan sitten hävitettyä nostosiltaa. Arvattavasti nostosillan menettäminen oli ollut ensimmäinen tuon sotaisen aatelislinnan osaksi tullut nöyryytys, ennen kuin se oli muuttunut siksi rauhalliseksi herrasasunnoksi, jollaisena se vastaanotti minut. Tähdet kuvastuivat kummallisen kirkkaina tummaan veteen. Kohteliaana isäntänä Paul-herra saattoi minut huoneeseeni saakka, joka sijaitsi ullakkokerroksessa pitkän käytävän päässä, ja pyydettyään anteeksi, ettei hän enää näin myöhään voinut esitellä minua vaimolleen, hän toivotti minulle hyvää yötä.

Valkoiseksi maalattu ja kukillisella kattuunilla verhottu huoneeni huokui 18. vuosisadan sirostelevaa henkeä. Hiilet hehkuivat vielä avotakassa, todistaen, kuinka huolellisesti oli koetettu poistaa kosteutta. Takan reunaa somisti Marie Antoinetten himmeäpintainen posliininen rintakuva. Tummuneen ja täpläisen peilin valkoiseen kehykseen kiinnitetyt kaksi messinkikoukkua, jotka muinoin olivat palvelleet linnan naisten avainketjujen ripustimina, kilpailivat kunniasta saada vastaanottaa kelloni, jonka olin huolellisesti vetänyt, sillä vastoin Thélèmen elämänohjeita olen sitä mieltä, että aika on elämä itse ja että ihminen on ajan herra vasta silloin, kun hän on jakanut sen tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin, toisin sanoen hiukkasiin, jotka vastaavat ihmiselon lyhyyttä.

Ja minä ajattelin, että elämä näyttää meistä niin lyhyeltä ainoastaan siksi, että me harkitsematta mittaamme sitä omien mielettömien toiveittemme mukaan. Meillä on kaikilla, kuten sadun vanhuksella, siipi liitettävänä taloomme. Niinpä minäkin tahdon ennen kuolemaani saattaa päätökseen Saint-Germain-des-Prés'n apottien historian. Aika, jonka Jumala meille jokaiselle suo, on kuin kallisarvoinen kangas, jonka meistä itse kukin parhaansa mukaan kuvioi. Oman kudelmani olen sommitellut monenlaisista filologisista kuvista. Näin mietiskelin, ja silkkistä yöhuivia päähäni solmiellessani ajatukseni, jotka askartelivat ajassa, johdattivat mieleeni menneisyyden. Ja niin tapahtui, että toisen kerran saman auringonkierron aikana muistelin teitä, Clémentine, siunatakseni teitä jälkeläisessänne, ennen kuin sammutin kynttiläni ja nukahdin sammakkojen lauluun.

II

Lusance, elokuun 9. päivänä

Aamiaisen aikana minulla oli tavan takaa tilaisuus ihailla rouva de Gabryn keskustelutaitoa. Hän kertoi minulle, että linnassa kummitteli ja että siellä varsinkin liikuskeli nainen, jonka puvussa oli "kolme selkälaskosta"; hän oli eläessään ollut myrkyttäjätär ja hänen täytyi nyt harhailla rauhaa vailla. Ihastelin suuresti sitä henkeä ja eloa, millä rouva de Gabry osasi värittää tuon vanhan lastenkamaritarinan. Joimme kahvin terassilla, jonka aidakepilareita voimakas muratti hyväili, tempoen niitä irti niiden kivisestä jalustasta. Tuon himokkaan kasvin kietomina ne muistuttivat kentaurien syliinsä ryöstämiä, epätoivon hervahduttamia Thessalian naisia.

Linna, joka oli nelipyöräisten vankkurien muotoinen ja jonka jokaista nurkkausta koristi pyöreä torni, oli monien uusimisten takia kokonaan kadottanut alkuperäisen eheytensä. Se oli tilava ja kunnianarvoisa rakennus, siinä kaikki. Nähdäkseni se ei ollut kärsinyt mainittavia vahinkoja niiden kolmenkymmenenkahden vuoden aikana, jotka se oli ollut heitteillä. Mutta astuessani rouva de Gabryn opastamana alakerran suureen salonkiin näin permannon käyneen vinoksi, lattialistojen lahonneen, paneelien halkeilleen, seinien koristepintojen maalausten mustuneen ja kolmeksi neljäsosaksi irtautuneen puitteistaan. Kastanjapuu, joka oli työntänyt sijoiltaan lattian parkettilevyt, oli varttunut keskellä tuota hävitystä ja taivutteli nyt tuuheita lehviään ruudutonta ikkunaa kohti.

Tuo näky ei voinut olla tekemättä minua hiukan levottomaksi, sillä ajattelin viereisessä huoneessa olevaa herra Honoré de Gabryn rikasta kirjastoa, joka oli niin kauan ollut hävittäville vaikutuksille alttiina. Toisaalta, katsellessani salongin nuorta kastanjapuuta, en voinut olla ihailematta luonnon pursuvaa tarmoa ja sitä vastustamatonta voimaa, millä se panee jokaisen siemenen elämään ja kehittymään. Mutta mieleni muuttui apeaksi ajatellessani, kuinka vaivalloisia ja turhia meidän muiden taitoniekkojen ponnistukset ovat koettaessamme vaalia ja säilyttää elottomia esineitä. Kaikki se, mikä on elänyt, muodostaa välttämättömän ravinnon uusille olioille. Arabialainen, joka rakentaa itselleen majan Palmyran temppelien marmorilohkareista, on suurempi filosofi kuin kaikki Lontoon, Pariisin ja Münchenin museonhoitajat yhteensä.

Lusance, elokuun 11. päivänä

Jumalalle kiitos! Kirjasto, joka sijaitsee päivän puolella, ei ole kärsinyt korjaamattomia vahinkoja. Paitsi vanhojen foliokokoisten maakuntalakinidosten raskasta riviä, johon pähkinähiiret ovat siellä täällä jyrsineet reikiä, ovat kirjat säilyneet vahingoittumattomina ristikkosuojuksisissa kaapeissaan. Olen viettänyt koko päivän käsikirjoituksia lajitellen. Aurinko paistoi sisään korkeista verhottomista ikkunoista, ja kesken lukupuuhieni, joissa väliin osuin sangen mielenkiintoisiinkin löytöihin, kuulin kuinka kömpelöt ampiaiset raskaasti töksähtelivät ruutuja vasten, kuinka paneelit rasahtelivat ja kärpäset suristen kiersivät kehää pääni yläpuolella. Kello kolmen tienoissa surina kävi niin äänekkääksi, että kohotin katseeni eräästä 13. vuosisadan asiakirjasta, joka loi tärkeätä valaistusta Melunin historiaan, ja aloin tarkkailla noiden pikku olioiden, bestionien, kuten La Fontaine olisi sanonut, keskihakuisia liikkeitä. Minun oli todettava, että lämpö vaikuttaa kärpäsen siipiin kokonaan toisin kuin arkistoja penkovan muinaistutkijan aivoihin, sillä ajatukseni etenivät vain hyvin vaivalloisesti ja samalla tunsin sangen miellyttävää raukeutta, josta en päässyt riistäytymään irti ilman kovaa ponnistusta. Päivälliskellon kutsu yllätti minut kesken töitäni, ja minun oli kiireimmiten siistiydyttävä voidakseni näyttäytyä rouva de Gabrylle säädyllisessä asussa.

Uhkeasti tarjoiltu ateria kesti kauan. Minussa on herkuttelijan vikaa kenties keskinkertaista enemmänkin. Isäntäni, joka havaitsi minut tuntijaksi, osoitti minua kohtaan huomaavaisuuttaan avaamalla kunniakseni pullon erään määrävuoden château-Margaux'ta. Syvän arvonannon tuntein join tuota syntyperältään niin maineikasta ja ominaisuuksiltaan niin jaloa viiniä, jonka tuoksua ja tulisuutta ei voi kylliksi kiittää. Hehkuva neste täytti suoneni ja sytytti sieluuni nuoruuden innon. Istuessani terassilla rouva de Gabryn vieressä, hämärän kietoessa salaperäisiin huntuihinsa puiden avartuneet muodot, minulla oli onni ilmaista henkevälle emännälleni vaikutelmani niin hämmästyttävän eloisasti ja keveästi, ettei minun kaltaiseni kaikkea mielikuvitusta vailla olevan henkilön olisi odottanut sellaiseen pystyvän. Aivan välittömästi, mihinkään vanhaan tekstiin turvautumatta, kuvailin hänelle illan suloista surumielisyyttä ja synnyinmaamme kauneutta, tämän maan, joka ravitsee meitä, ei ainoastaan leivällä ja viinillä, vaan myös ajatuksilla, tunteilla ja uskomuksilla ja joka kerran on sulkeva meidät kaikki äidilliseen syliinsä kuin pitkän päivän uuvuttamat pienet lapset.

– Herra Bonnard, virkkoi tuo rakastettava nainen minulle, – te näette nuo vanhat tornit, te näette puut, taivaan: kuinka luonnollista onkaan, että satujen ja kansanlaulujen olennot ovat saaneet alkunsa juuri tuosta kaikesta! Katsokaa, tuolla on polku, jota pitkin Punahilkka meni metsään pähkinöitä poimimaan! Tuota vaihtuvaista ja alati puoli verhoon vetäytynyttä taivasta ovat kaarrelleet keijujen keveät vaunut, ja tuo pohjoistorni on muinoin kenties piilotellut suipon kattonsa alla vanhaa kehrääjämuoria, jonka värttinä haavoitti prinsessa Ruususta, metsän nukkuvaa neitoa.

Mietiskelin yhä hänen viehkeitä sanojaan, kun herra Paul alkoi väkevän sikarinsa savupilvien takaa selostaa minulle erästä oikeusjuttua, johon hän oli ryhtynyt kuntaa vastaan jonkin vedenottokysymyksen takia. Rouva de Gabry, joka illan viilentyessä alkoi tuntea pieniä vilunväreitä hartiahuivinsa suojassa, jätti meidät ja poistui huoneeseensa. Minä puolestani päätin, etten vielä vetäydy omalle puolelleni, vaan menen kirjastoon jatkamaan käsikirjoitusten tarkastelua. Herra Paulin estelyistä välittämättä, hän kun olisi tahtonut minun menevän levolle, lähdin kirjastoon, librairiehin, niinkuin sitä vanhanaikaisella ranskan kielellä nimitin, ja ryhdyin työhöni lampun valossa.

Luettuani viisitoista sivua, jotka ilmeisesti joku taitamaton ja hajamielinen kirjuri oli kyhännyt, koskapa en tahtonut saada selkoa niiden ajatuksesta, työnsin käteni lievetakkini ammottavaan taskuun vetääkseni sieltä esiin nuuskarasiani, mutta tällä kertaa tuo niin luonnollinen ja melkeinpä vaistomainen liike tuntui minusta hiukan hankalalta ja väsyttävältä. Avasin kuitenkin hopeisen rasiani ja otin sieltä hyppysellisen tuoksuvaa jauhetta, mutta se karisi paidanrinnukselleni, ja niin jäi nenä herkkuaan vaille. Olen varma siitä, että nenäni paikalla ilmaisi pettymyksensä, sillä se on hyvin herkkätuntoinen. Se on jo monesti kavaltanut sisimmät ajatukseni, ja siinä suhteessa muistuu mieleeni varsinkin Coutancesin yleinen kirjasto, missä kerran, aivan virkaveljeni Brioux'n parran vieritse, löysin Notre-Dame-des-Angesin perustamiskirjan.

Sitä riemua, mikä minut silloin valtasi! Silmäni, pieninä ja sameina lasiensa takana, eivät kylläkään ilmaisseet mitään. Mutta Brioux'n ei tarvinnut nähdä muuta kuin nenäni, tuo käyrä patakoukku, joka tärisi ilosta ja ylpeydestä, ja heti hän arvasi minun tehneen jonkin arvokkaan löydön. Hän painoi mieleensä nidoksen, joka minulla oli edessäni, katsoi, mihin sen panin poistuessani paikaltani, riensi sitten jäljentämään sen salaa ja julkaisi sen kaikessa kiireessä tehdäkseen minulle kepposet. Hän luuli petkuttaneensa minua, mutta petkuttikin itseään. Hänen julkaisunsa vilisi virheitä, ja suureksi tyydytyksekseni minulla oli tilaisuus paljastaa niistä muutamia pahimpia.

Mutta palatakseni lähtökohtaani minun on mainittava, että minulla oli syytä epäillä raskaan uneliaisuuden laskeutuneen painamaan henkeäni. Minulla oli edessäni asiakirja, jonka merkityksen jokainen käsittää, kun sanon, että siinä puhuttiin kaniinitarhan myymisestä Jehan d'Estourvillelle, papille, vuonna 1212. Mutta vaikka olinkin täysin selvillä tuon vanhan asiakirjan arvosta ja tärkeydestä, en kuitenkaan omistanut sille sitä huomiota, mitä se ehdottomasti olisi vaatinut osakseen. Katseeni pyrkivät väkisinkin suuntautumaan sille puolen pöytää, missä niille ei ollut tarjolla minkäänlaista tieteelliselle tutkimukselle tärkeää esinettä. Pöydän sillä reunalla oli ainoastaan verraten kookas saksalainen siannahkakantinen foliantti, jossa oli messinkihakaset ja paksut selkäkohokkeet. Se oli kaunis kappale sitä mukaelmateosta, joka tunnetaan Nürnbergin kronikan nimellä ja joka on mainitsemisen arvoinen ainoastaan sitä koristavien puupiirrosten ansiosta. Kirja, jonka kannet olivat hiukan raollaan, seisoi pöydällä selkä ylöspäin.

En tiedä, kuinka kauan olin aiheettomasti tuijottanut tuota vanhaa folianttia, kun katseeni vangitsi niin eriskummallinen näky, että minunkin kaltaiseni henkilön, jolla ei ole mielikuvitusta niin nimeksikään, täytyi ehdottomasti hätkähtää.

Yhtäkkiä nimittäin näin – hänen tuloaan en ollut huomannut – pienen naisolennon istuvan kirjan selkämyksellä. Hän piti toista polveaan taivutettuna ja toista jalkaansa riipuksissa, niin että hän muistutti asennoltaan Hyde Parkin tai Boulognen metsän ratsastavia amatsoneja. Hän oli niin pieni, ettei hänen vapaana riippuva jalkansa yltänyt pöytään, jolle hänen hameensa laahus poimuillen laskeutui. Mutta kasvoiltaan ja ruumiinmuodoiltaan hän oli täysikasvuinen nainen. Hänen täyteläinen povensa ja pyöreä vartalonsa antoi siitä niin selvän todistuksen, ettei edes minun kaltaiseni vanhan kirjatoukan sopinut sitä epäillä. Pelkäämättä erehtyväni voin vielä lisätä, että hän oli hyvin kaunis ja katsannoltaan ylväs, sillä ikonografiset tutkimukseni ovat jo kauan sitten opettaneet minut tuntemaan tyypin puhtauden ja kasvoista ilmenevän luonteen. Tuon naisen kasvot, joka niin äkkiarvaamatta oli istahtanut Nürnbergin kronikan selkään, huokuivat uhmailevaa ylväyttä. Hänellä oli kuningattaren ilme, mutta oikkuilevan kuningattaren, ja jo hänen katseensa välkyntä riitti todistamaan minulle, että hänellä täytyi jossakin olla avara ja sangen mielivaltaisesti hallittu vaikutuspiiri. Hänen suunsa oli käskevä ja ivallinen, ja hänen sinisissä silmissään kimmelsi levottomuutta herättävä nauru mustien, puhtaasti kaartuvien kulmakarvojen alla. Olen aina kuullut sanottavan, että mustat kulmakarvat pukevat vaaleaverisiä, ja nainen oli vaalea. Lyhyesti: hänessä oli jotakin ylhäistä.

Saattanee tuntua kummalliselta, että pullonkorkuinen olento, joka olisi niine hyvineen kadonnut lievetakkini taskuun, ellei olisi ollut perin epäkohteliasta työntää häntä sinne, oli omiaan herättämään juuri ylevyyden ajatuksia. Mutta tuon Nürnbergin kronikan selässä istuvan naisen muodot olivat niin ylvään joustavat, niin majesteettisen sopusuhtaiset, ja hänen ryhtinsä vaivaton keveys huokui niin jaloa hienoutta, että hän todella näytti silmissäni suurelta. Vaikka mustepulloni, jota hän katseli ivallisen tarkkaavasti, ikään kuin hän olisi jo etukäteen kyennyt lukemaan jok'ainoan sanan, mikä hanhensulkani kärjestä kirposi, oli hänellä kuin mikäkin syvä allas, jossa hän olisi voinut tahria vaaleanpunaiset, kultakiilaiset silkkisukkansa ihan sukkanauhoja myöten, rohkenen sanoa, että hän oli suuri ja kunnioitusta herättävä kaikessa herttaisessa pienuudessaan.

Hänen pukunsa, joka oli hänen olemuksensa mukainen, oli ylenmäärin loistelias. Sen muodostivat kullalla ja hopealla kirjailtu hame ja vaaleanpunainen samettivaippa, jossa oli hieno, harmaankirjava oravannahkavuori. Päässään hänellä oli eräänlainen kaksikulmainen hilkka, jolle helmien hohde lainasi uuden kuun kirkkautta ja kuultoa. Hänen pieni valkoinen kätensä piteli raippaa, johon huomioni kiintyi sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen muinaistieteellisten tutkimusteni takia oppinut melkoisen tarkasti tuntemaan tarun ja historian arvohenkilöiden tunnusmerkit. Tätä taitoani saatoin nyt käyttää hyväkseni. Tarkastelin raippaa ja havaitsin, että se oli veistetty ohuesta pähkinäpensaan oksasta. Se on keijukaisen raippa, sanoin itsekseni; siispä tuo nainen, joka sitä pitelee, on keijukainen.

Hyvilläni siitä, että nyt tunsin henkilön, jonka kanssa olin tekemisissä, koetin koota ajatukseni lausuakseni hänelle jonkin kunnioittavan kohteliaisuuden. Myönnän, että minulle olisi ollut sangen mieluista saada pitää hänelle oppinut esitelmä hänen kaltaistensa hengettärien vaikutuksesta anglosaksien ja saksalaisten kansojen kuin myös latinan ja Lännen elämään. Mielestäni tuollainen puhe olisi ollut erittäin kekseliäs tapa kiittää naista siitä, että hän oli ilmestynyt vanhalle tiedemiehelle vastoin vertaistensa vakiutunutta tapaa, he kun eivät näyttäydy muille kuin herkkäuskoisille lapsille ja oppimattomille talonpojille.

Vaikka hän onkin keijukainen, sanoin itsekseni, niin onhan hän silti myös nainen. Ja koskapa ei edes rouva Récamier, kuten hänen kerrotaan sanoneen J. J. Ampèrelle, väheksinyt sitä vaikutusta, minkä hänen kauneutensa teki pieniin nokikolaripoikiin, niin tottapa tuo Nürnbergin kronikan selässä istuva yliluonnollinen nainen olisi mielissään kuullessaan tiedemiehen suhtautuvan häneen yhtä oppineesti kuin johonkin vanhaan mitaliin, sinettiin, solkeen tai rahaan. Mutta tämä aie, joka jo sinänsä pani ujouteni kovalle koetukselle, kävi minulle suorastaan mahdottomaksi nähdessäni kronikkarouvan ryhtyvän kerkeästi poimimaan kupeellaan olevasta laukusta pähkinöitä, jotka olivat niin pieniä, etten ollut mokomia kuuna päivänä nähnyt, ja jotka hän naksautteli rikki hampaillaan, heittäen sitten kuoret vasten nenääni ja pureskellen sydämet vakavana kuin imevä lapsi.

Tässä tilanteessa tein, mitä tieteen arvokkuus vaati, toisin sanoen olin vaiti. Mutta kun pähkinänkuoret aiheuttivat hiukan kiusallista kihelmöintiä, nostin käden nenälleni ja totesin silloin suureksi hämmästyksekseni, että silmälasini olivat luisuneet nenäni päähän ja että näin tuon naisen lasieni ylitse enkä niiden lävitse, joka seikka oli perin selittämätön, koska vanhojen asiakirjojen kuluttamat silmäni eivät pysty ilman laseja erottamaan melonia vesikannusta, vaikka olisivat aivan nenäni edessä.

Tämä nenä, joka oli erittäin huomattava sekä kokonsa että muotonsa kuin myös värityksensä puolesta, viritti täydellä syyllä keijukaisen mielenkiinnon. Hän sieppasi hanhensulkani, joka törrötti mustepullossa kuin mikäkin kypäräntöyhtö, ja alkoi hivellä sen haivenilla nenääni. Seuraelämässä minulla on silloin tällöin ollut tilaisuus lainautua nuorten neitosten viattomien kujeilujen välineeksi, he kun ovat joskus vetäneet minut mukaan leikkeihinsä, tarjonneet minulle poskensa suudeltavaksi tuolinselän lävitse tai kehottaneet minua puhaltamaan sammuksiin kynttilän, joka sitten yhtäkkiä on kohotettu korkealle henkäykseni ulottuvilta. Mutta tähän mennessä ei yksikään naispuolinen olento ollut tehnyt minua niin tuttavallisen oikkuilun kohteeksi, että olisi kutittanut sieraimiani oman hanhensulkani haivenilla. Onneksi muistui mieleeni edesmenneen isoisäni elämänohje. Hänellä oli tapana sanoa, että naisille on kaikki sallittua ja että kaikki, mikä heiltä tulee, on sulaa hyvyyttä ja mielisuosiota. Otin siis sulana hyvyytenä ja mielisuosiona vastaan sekä pähkinänkuoret että hanhensulan haivenet ja koetin hymyillä. Vieläpä enemmänkin: avasin suuni ja puhkesin puhumaan.

– Rouva, sanoin kohteliaasti ja arvokkaasti, – te olette suvainnut kunnioittaa käynnillänne henkilöä, joka ei ole mikään maitoparta eikä myöskään mikään moukka, vaan kirjastonhoitaja, joka on hyvin onnellinen saadessaan tutustua teihin ja joka tietää, että te ennen muinoin tuiversitte pilttuissa takkuisiksi tammojen harjat, joitte maidon kuohuvista kiuluista, tiputitte syyhyjyviä eukkojen selkään, panitte takkavalkean kipinöimään ukkojen silmille, sanalla sanoen teitte talon epäjärjestyksen ja kujeiden tyyssijaksi. Lisäksi voitte kerskua aiheuttaneenne pahanpäiväisiä säikähdyksiä iltaisin metsässä myöhään viipyville lemmenpareille. Mutta minä olen luullut teidän ainaiseksi kadonneen jo ainakin kolme vuosisataa sitten. Kuinka on mahdollista, rouva, tavata teidät tällä rautateiden ja sähkölennättimien aikakaudella? Portinvartijani eukko, joka oli aikoinaan imettäjäni, ei tunne teidän tarinaanne, ja pieni naapurini, jota hänen hoitajattarensa vielä niistää, vakuuttaa, ettei teitä ole olemassakaan.

– Mitä itse ajattelette asiasta? keijukainen huudahti hopealle helähtävällä äänellä, oikaisten ratsumiehen tapaan pienen kuninkaallisen vartalonsa ja sivaltaen raipallaan Nürnbergin kronikkaa kuin mitäkin kilpahevosta.

– Enpä oikein tiedä, vastasin silmiäni hieroen.

Tämä vastaus, joka oli syvän tieteellisen epäilyn ilmaus, teki keskustelutoveriini mitä valitettavimman vaikutuksen.

– Herra Sylvestre Bonnard, hän virkkoi minulle, – te ette ole tavallista kirjatoukkaa parempi, enkä minä ole teistä koskaan muuta kuvitellutkaan. Pienimmällekin pojannallikalle, joka juoksentelee tuolla kujilla paidanlieve housunraosta pilkistäen, minä olen paremmin tuttu kuin kaikille teidän instituuttienne ja akatemioittenne silmälasiherroille. Tieto ei ole mitään, mielikuvitus on kaikki. Mitään muuta ei ole olemassa kuin se, minkä mielikuvitus luo. Minä olen mielikuvituksen tuote, ja luulisinhan siis olevani olemassa! Minusta uneksitaan, ja minä näyttäydyn! Kaikki on ainoastaan unta, ja koska kukaan ei uneksi teistä, Sylvestre Bonnard, niin teitähän juuri ei ole olemassa. Minä tenhoan maailman; minä olen kaikkialla, kuun säteessä, salassa kumpuilevan lähteen poreilussa, väreilevien lehtien suhinassa, usvissa, jotka aamuisin nousevat niittyjen notkelmista, kanervikoissa, jotka puuntavat punalle, kaikkialla!... Minut nähdään, minua rakastetaan. Huokaus, väristys seuraa askeltani, jonka keveissä jäljissä lakastuneet lehdet laulavat. Minä houkuttelen pienet lapset hymyilemään, teen henkeviksi lihavimmatkin imettäjät. Kehtojen puoleen kumartuneena minä nauratan, lohdutan, uuvutan uneen, ja te epäilette minun olemassaoloani! Sylvestre Bonnard, teidän lämpöisen takkinne alla on aasin nahka.

Hän vaikeni. Suuttumus avarsi hänen hienot sieraimensa, ja sillä välin kun minä harmistani huolimatta ihailin tuon pienen olennon sankarillista vihaa, hän työnsi hanhensulkani mustepulloon kuin airon järveen ja heitti sen sitten terä edellä vasten nenääni.

Pyyhkäisin kasvojani, jotka muste oli kastellut. Keijukainen oli kadonnut. Lamppuni oli sammunut. Kuun säde pujottautui ikkunasta huoneeseen ja valaisi Nürnbergin kronikan selkää. Huomaamattani oli noussut vinha tuuli, joka lennätteli sulkia, papereita ja sinettivahan pyörylöitä ympäri huonetta. Pöytäni oli täynnä mustetahroja. Olin unohtanut ikkunan raolleen rajuilman ajaksi. Kuinka varomatonta!

III

Lusance, elokuun 12. päivänä

Olin lupaukseni mukaisesti kirjoittanut emännöitsijälleni ja kertonut hänelle olevani terve ja hyvässä kunnossa. Varoin kuitenkin visusti ilmaisemasta hänelle, että olin saanut nuhan nukahdettuani illalla kirjastoon, jonka ikkunan olin unohtanut auki, sillä silloin tuo oivallinen nainen ei olisi säästänyt minua nuhteilta paremmin kuin parlamentti kuningasta. "Niin vanha", hän olisi sanonut, "ja niin ajattelematon!" Hän on kyllin yksinkertainen uskoakseen, että järki kasvaa vuosien mukana. Hänen mielestään minä olen poikkeus tuosta säännöstä.

Koska minulla ei ollut samoja syitä salata seikkailuani rouva de Gabrylta, kerroin hänelle uneni alusta loppuun. Kerroin sen hänelle sellaisena kuin se on tässä päiväkirjassa ja sellaisena kuin sen nukkuessani näin. Runoilemisen taito on minulle tuntematon, mutta silti olen saattanut unestani kertoessani ja kirjoittaessani lisätä siihen siellä ja täällä jonkin yksityiskohdan, jonkin sanan, jota siinä ei alunperin ollut. En kuitenkaan ole menetellyt täten totuutta muunnellakseni, vaan pikemminkin salaisesti toivoen, että, että hämärät ja sekavat kohdat siten selvenisivät ja täydentyisivät. Mutta kenties olen myös viehtynyt antamaan myöten sille kaikkeen vertauskuvalliseen kohdistuvalle mieltymykselleni, jonka jo lapsuudessani sain kreikkalaisilta.

Rouva de Gabry kuunteli minua ikävystymättä.

– Teidän näkynne on ihastuttava, hän virkkoi. – Ihmisen, joka sellaisia näkee, täytyy olla hyvin henkevä.

– Minä siis olen henkevä nukkuessani, vastasin.

– Uneksiessanne, hän oikaisi, – ja te uneksitte aina!

Tiedän sangen hyvin, ettei rouva de Gabrylla, kun hän näin puhui, ollut muuta tarkoitusta kuin tuottaa minulle mielihyvää. Mutta jo tuollainen ajatuskin ansaitsee kaiken tunnustukseni, ja juuri kiitollisuuden ja suloisen muiston valtaamana merkitsenkin sen tähän vihkoon, jota aion yhä uudelleen lukea hamaan kuolemaani saakka ja jota kukaan muu ei lue kuin minä.

Käytin seuraavat päivät Lusancen kirjaston käsikirjoitusluettelon päättämiseen. Muutamat luottamukselliset sanat, jotka herra Paul de Gabry minulle ohimennen lausui, aiheuttivat minulle ikävän yllätyksen ja pakottivat minut jatkamaan työtäni toisin kuin olin aloittanut. Sain tietää, että herra Honoré de Gabryn omaisuutta oli kauan hoidettu huonosti ja että siitä oli suurin osa huvennut erään pankkiirin – nimeä hän ei minulle maininnut – tehdessä vararikon. Näin ollen ei tuolta entiseltä Ranskan pääriltä jäänyt hänen perillisilleen muuta kuin velkojen rasittamia kiinteistöjä ja arvottomia saatavia.

Paul-herra oli yksissä neuvoin muiden perillisten kanssa päättänyt myydä kirjaston, ja minun oli nyt huolehdittava siitä, että kaupasta tulisi mahdollisimman edullinen. Koska olen perin tottumaton kaikkeen, mikä koskee liikeasioita ja kauppoja, päätin kysyä neuvoa eräältä ystävältäni, joka on kirjakauppias. Kirjoitin siis hänelle ja pyysin häntä tulemaan tapaamaan minua Lusanceen, ja hänen tuloaan odotellessani otin keppini ja hattuni ja lähdin tutkimaan hiippakunnan kirkkoja; muutamissa niistä on hautakirjoituksia, joita ei vielä ole merkitty muistiin kunnollisesti.

Jätin siis isäntäväkeni ja lähdin toivioretkelle. Vietin päiväkaudet kirkoissa ja kalmistoissa, vierailin kirkkoherrojen ja kunnankirjurien luona, illastin majataloissa kulku- ja kalakauppiaiden seurassa, nukuin lavendelille tuoksuavien lakanoiden välissä ja nautin näin kokonaisen viikon ajan häiriytymättömästä ja syvästä rauhasta, ajatellen kuolleita ja tarkkaillen elossa olevien jokapäiväisiä askareita. Mitä tutkimusteni kohteisiin tulee, tein ainoastaan eräitä keskinkertaisia löytöjä, joiden aiheuttama ilo oli sangen viileätä, mutta kenties juuri siksi terveellistä eikä lainkaan rasittavaa. Merkitsin muistiin muutamia mielenkiintoisia hautakirjoituksia ja kartutin pientä aarteistoani useilla maalaisruokien valmistusohjeilla, jotka eräs kunnon kirkkoherra hyväntahtoisesti saattoi tietooni.

Näin vaurastuneena palasin Lusanceen ja astelin linnanpihan poikki tyytyväisenä kuin ainakin porvari, joka lähestyy kotiaan. Tämä mielialani oli isäntäväkeni ystävällisyyden ansiota, ja tunne, joka minut valtasi astuessani jälleen heidän kynnyksensä yli, todistaa paremmin kuin pitkät puheet heidän vieraanvaraisuutensa täydellisyyttä.

Tulin suureen salonkiin kohtaamatta ketään, ja nuori kastanjapuu, joka siellä levitteli tuuheita lehviään, tuntui ystävältä. Mutta se, mitä sitten näin peilipöydällä, yllätti minut siinä määrin, että minun oli molemmin käsin kohennettava silmälasejani ja tunnusteltava itseäni saadakseni edes pintapuolisen käsityksen omasta olemassaolostani. Sekunnissa välähti mieleeni kymmeniä ajatuksia, joista ilmeisesti oli hyväksyttävin se, että olin tullut hulluksi. Minusta tuntui mahdottomalta, että se mitä näin, todella oli olemassa, mutta yhtä mahdotonta minun oli olla näkemättä sen olemassaoloa. Yllätykseni aihe oli konsolipöydällä, niinkuin jo sanoin, ja sen takana kohosi himmeä ränsistynyt peili.

Näin tuosta peilistä omat kasvoni ja voin siis vakuuttaa, että olen ainakin kerran elämässäni nähnyt täydellisen ällistyksen perikuvan. Olin kuitenkin oikeudenmukainen itseäni kohtaan ja myönsin, että joskin olin ällistynyt, niin olipa kovin typerryttävä myös ällistykseni aihe.

Esine, jota katsellessani mikään järkeily ei voinut vähentää hämmästystäni, pysyi tarkasteluni kestäessä täysin liikkumattomana. Tuon ilmiön jatkuva olemassaolo ja järkkymättömyys karkotti pienimmänkin ajatuksen harhanäystä. Olen ehdottomasti vapaa sellaisista hermoston heilahduksista, jotka harhauttavat näköaistia. Yleensähän ne aiheutuvat vatsahäiriöistä, ja minulla, Jumalan kiitos, on erinomainen vatsa. Harhanäkyihin liittyy sitä paitsi eräitä erikoisia ja epänormaaleja tiloja, jotka oudoksuttavat asianomaista itseäänkin ja herättävät hänessä jonkinlaista kammoa. Minä puolestani en tuntenut mitään kammoa, ja esineellä, jota katselin, oli mahdottomuudestaan huolimatta kaikki edellytykset olla todellinen. Minä havaitsin, että sillä oli kolme ulottuvaisuutta, että sillä oli värejä ja että se loi varjon. Kuinka sitä tuijotinkaan! Kyynelet ihan kihosivat silmiini, ja minun täytyi pyyhkiä lasini.

Vihdoin minun oli mukauduttava väistämättömään tosiasiaan ja tunnustettava, että silmieni edessä oli keijukainen, sama keijukainen, josta olin nähnyt unta tuona iltana kirjastossa. Hän se oli, juuri hän, uskokaa minua! Hänellä oli edelleenkin lapsellinen kuningattarenilmeensä, joustava ja ylväs ryhtinsä. Hänellä oli kädessään pähkinäpuinen raippansa, päässään kaksikulmainen hilkkansa, ja hänen kirjaillun hameensa laahus laskeutui poimuillen hänen pienten jalkainsa ympärille. Samat kasvot, sama vartalo. Hän se oli, ja varmemmaksi vakuudeksi, jottei pienimmällekään epäilylle jäisi sijaa, hän istui aivan Nürnbergin kronikkaa muistuttavan vanhan ja paksun foliantin selkämyksellä. Hänen liikkumattomuutensa rauhoitti minua hiukan, mutta siitä huolimatta todella pelkäsin, että hän alkaisi taas poimia pähkinöitä laukustaan heittääkseen niiden kuoret vasten kasvojani.

Seisoin siinä käsivarret hervahtaneina ja suu auki, kun rouva de Gabryn ääni helähti korvaani.

– Te katselette keijukaistanne, herra Bonnard, emäntäni virkkoi. – No, onko hän näköisensä?

Nuo sanat oli nopeasti sanottu, mutta niiden aikana ennätin huomata, että keijukaiseni oli värillinen vahakuva, melkoista aistia ja tunnetta huokuva, joskin vielä kokemattoman käden muovailema. Vaikka ilmiö näin olikin saanut järjellisen selityksensä, se ei silti lakannut minua ihmetyttämästä. Kuinka ja kenen toimesta kronikan hengetär oli saanut tuon aineellistuneen olomuodon? Sitä en vielä tietänyt.

Kääntyessäni rouva de Gabryn puoleen huomasin, ettei hän ollut yksin. Nuori mustapukuinen tyttö seisoi hänen vieressään. Hänen silmänsä olivat yhtä lempeän harmaat kuin Ile-de-Francen taivas, ja niiden ilme kuvasti älykkyyttä ja lapsellisuutta. Hänen käsivartensa olivat hiukan hennot ja hänen kapeat, levottomat kätensä hiukan punaiset, niinkuin nuorten tyttöjen kädet usein ovat. Tiukassa merinovillaisessa puvussaan hän oli ryhdikäs ja solakka kuin nuori puu, ja hänen isohko suunsa todisti vilpittömyyttä. Tuskin osaan sanoakaan, kuinka suuresti tuo lapsi minua miellytti heti ensi hetkestä lähtien. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen poskiensa ja leukansa kolme kuoppaa hymyilivät, ja koko hänen olemuksessaan, joka vielä oli viattoman kulmikas, oli jotakin selittämättömän kunnollista ja hyvää.

Katseeni siirtyi kuvasta tyttöön, ja minä näin hänen punastuvan, avoimesti ja rehellisesti, oikein poskien täydeltä.

– No niin, emäntäni virkkoi, sillä hän oli tottunut hajamielisyyteeni ja toisti mielellään kysymyksensä, – onko tuo nyt todella se sama nainen, joka tuli tervehtimään teitä auki jättämästänne ikkunasta? Hän oli kovin tunkeileva, mutta olittepa itsekin sangen varomaton. No, tunnetteko hänet?

– Hän se on, vastasin, – Tuossa peilipöydällä näen hänet samanlaisena kuin näin hänet kirjaston pöydällä.

– Siinä tapauksessa, rouva de Gabry virkkoi, – saatte tuosta yhdennäköisyydestä kiittää ensinnäkin itseänne, sillä niin mielikuvitukseton kuin väitätte olevannekin, osaatte kuitenkin kuvailla unenne eloisan värikkäästi, ja toiseksi saatte kiittää minua, joka kätkin mieleeni ja osasin tarkasti toistaa kertomanne, ja vihdoin ennen kaikkea saatte kiittää neiti Jeannea, sillä hän se minun kuvaukseni mukaan muovaili vahakuvan, jonka nyt tuossa näette.

Rouva de Gabry oli puhuessaan tarttunut nuoren tytön käteen, mutta tyttö oli riistäytynyt irti ja pakeni jo puistoon päin.

Rouva de Gabry huusi häntä tulemaan takaisin:

– Jeanne!... Älkäähän nyt olko noin ujo! Tulkaa tänne, että saan torua teitä!

Mutta mikään ei auttanut, ja säikähtynyt tyttö katosi pensaikkoon. Rouva de Gabry istuutui rappeutuneen salongin ainoaan nojatuoliin.

– Olisipa kumma, hän sanoi, – ellei mieheni jo olisi puhunut teille Jeannesta. Me pidämme hänestä paljon, ja ihastuttava lapsi hän onkin. Sanokaa suoraan, mitä arvelette hänen vahakuvastaan?

Minä vastasin, että se oli henkevyyttä ja hyvää makua todistava työ, vaikka sen tekijältä näyttikin vielä puuttuvan sekä koulutus että tottumus. Sanoin myös olevani syvästi liikuttunut siitä, että niin nuoret sormet olivat käyneet kirjailemaan tällaisen yksinäisen jurottajan kuvitelmien kangasta ja niin loistavasti elävöittäneet vanhan lörpöttelijän unennäöt.

– Kysyn mielipidettänne siksi, rouva de Gabry jatkoi, – että Jeanne on köyhä orpo. Luuletteko, että hän voisi ansaita jotakin valmistamalla tuollaisia pieniä veistokuvia?

– Enpä luule, vastasin, – mutta mitäpä siinä suremista! Te sanotte, että neitonen on herkkätunteinen ja hellä; uskon teitä ja uskon hänen kasvojaan. Taiteilijaelämään liittyy houkutuksia, jotka helposti viekoittelevat jalot sielut kohtuuden ja hyvien tapojen tieltä. Tuo nuori olento on muovailtu rakkauden savesta. Naittakaa hänet!

– Mutta hänellä ei ole myötäjäisiä! rouva de Gabry vastasi.

Ja ääntään hiukan alentaen hän jatkoi:

– Teille, herra Bonnard, voin kertoa kaiken. Lapsen isä oli hyvin tunnettu rahamies. Hän antautui laajoihin keinotteluihin. Hän oli uhkarohkea ja lumoava luonne. Epärehellinen hän ei ollut: hän oli jo pettänyt itsensä ennen kuin kävi pettämään muita. Ja sehän se kai suurinta taitoa kysyykin. Me olimme alituisesti tekemisissä hänen kanssaan. Hän oli lumonnut meidät kaikki: mieheni, mieheni sedän, serkkuni. Hänen romahduksensa tuli äkkiä. Tuossa vararikossa – Paul on kaiketi kertonut siitä teille – mieheni sedän omaisuus hupeni neljännekseensä. Me selviydyimme paljon vähemmällä, eikä meillä ole lapsia!... Vararikosta ei ollut kulunut varsin pitkää aikaa, kun mies kuoli jättämättä jälkeensä mitään; juuri se mielestäni osoittaa, että hän oli rehellinen mies. Hänen nimensä on teille varmaankin tuttu, onhan se näkynyt sanomalehdissä: Noël Alexandre. Hänen vaimonsa oli hyvin viehättävä ja lienee ollut kauniskin. Hän tahtoi kyllä loistaa vähän liikaa, mutta vararikon jälkeen hän osoitti sekä uljuutta että arvokkuutta. Hän kuoli vuotta myöhemmin kuin miehensä, ja Jeanne jäi yksin maailmaan. Henkilökohtaisesta omaisuudestaan, joka oli ollut sangen huomattava, hän ei ollut voinut pelastaa mitään. Rouva Noël Alexandre oli syntyisin Allier, Achille Allier'n tytär, Neversistä.

– Clémentinen tytär! minä huudahdin. – Clémentine on kuollut, ja hänen tyttärensä on kuollut. Mutta kuolleethan melkein koko ihmiskunnan muodostavatkin, niin vähäinen on elossa olevien luku eläneiden paljouden rinnalla. Mitä onkaan tämä elämä, lyhyempi lyhintäkin ihmismuistin mittaa!

Ja ajatuksissani minä rukoilin:

– Missä lienettekin nyt, Clémentine, katsokaa tähän vuosien viilentämään sydämeen, jonka veret muinoin teille hehkuivat, katsokaa ja sanokaa, eikö rakkaus häntä kohtaan, joka teistä on maan päälle jäänyt, sytytä siihen uutta elämää. Kaikki katoaa; te olette mennyt, ja mennyt on tyttärennekin. Mutta elämä on kuolematon, ja meidän tulee rakastaa sitä sen alati uusiutuvissa muodoissa... Olin kirjojeni ääressä kuin lapsi, joka leikkii nappuloilla. Mutta nyt, viimeisinä päivinään, elämäni saa suunnan, tarkoituksen, olemassaolon oikeutuksen. Olen isoisä. Clémentinen tyttärentytär on köyhä. En tahdo, että kukaan muu kuin minä huolehtii hänen myötäjäisistään.

Nähdessään minun itkevän rouva de Gabry poistui hiljaa.

IV

Pariisi, huhtikuun 16. päivänä 1875

Pyhä Droctovée ja Saint-Germain-des-Prés'n ensimmäiset apotit ovat askarruttaneet minua jo neljäkymmentä vuotta, enkä sittenkään tiedä, saanko heidän historiaansa kirjoitetuksi, ennenkuin erkanen täältä liittyäkseni heidän seuraansa. Olen jo kauan ollut vanha. Eräänä päivänä viime vuonna muuan virkaveljeni, Instituutin jäsen hänkin, jonka tapasin Pont-des-Artsilla, valitteli minulle vanhenemisen ikävyyttä. "Se on kuitenkin", vastasi hänelle Sainte-Beuve, "tähän mennessä keksityistä keinoista ainoa, jonka turvin voi elää kauan". Minä olen tuota keinoa käyttänyt ja tiedän, minkä arvoinen se on. Vanhenemisen ikävyys ei ole siinä, että elää liian kauan, vaan siinä, että näkee kaiken ympäriltään katoavan. Äidin, vaimon, ystävät, lapset, kaikki nuo jumalaiset aarteet luonto luo ja tuhoaa tylyn välinpitämättömästi, ja vihdoin me havaitsemme rakastaneemme ja syleilleemme vain varjoja. Mutta kuinka armaita nuo varjot monesti ovatkaan! Jos koskaan joku olento on varjona liukunut läpi miehen elämän, niin sen teki se nuori tyttö, jota rakastin silloin (kuinka uskomattomalta se tuntuukaan nyt!), kun itsekin olin nuori. Ja kuitenkin tuon varjon muisto on vielä tänäkin päivänä elämäni kauneinta todellisuutta.

Rooman katakombeissa on erään kristityn sarkofagiin kaiverrettuna kirous, jonka kauhean merkityksen olen vasta ajan mukana oppinut ymmärtämään. Se kuuluu näin: "Jos ken Jumalaton tätä hautaa häpäisee, hän kuolkoon sukunsa viimeisenä!" Muinaistutkijana olen avannut hautoja, liikutellut tomujäännöksiä kootakseni tomun seasta talteen kangaspalaset, metallikoristeet ja kalliit kivet. Olen tehnyt sen tieteellisestä uteliaisuudesta, joka ei suinkaan ole ollut vailla harrasta kunnioitusta ja arvonantoa. Älköön tuo kirous, jonka joku apostolien ensimmäisistä opetuslapsista on kaivertanut marttyyrin hautaan, koskaan yltäkö minuun! Mutta kuinka se voisikaan minua kohdata? Minun ei tarvitse pelätä jääväni eloon läheisteni jälkeen, niin kauan kuin maan päällä on ihmisiä, sillä ainahan heidän joukossaan on niitä, joita voi rakastaa.

Mutta voi! Rakastamisen kyky heikkenee ja häipyy ikävuosien mukana niinkuin kaikki muutkin ihmisen kyvyt. Kokemus sen todistaa, ja juuri se minua pelottaa. Olenko varma siitä, etten jo ole kokenut omassa olemuksessani tuota kauheaa vauriota? Olisin varmasti joutunut sen kokemaan ilman sitä onnellista sattumaa, joka on tehnyt minut nuoreksi jälleen. Runoilijat puhuvat Nuoruuden lähteestä: se on olemassa, se kumpuaa maan povesta jok'ainoalla askelellamme. Ja ihminen käy sen ohitse siitä juomatta!

Löydettyäni Clémentinen tyttärentyttären on elämäni, josta ei enää ollut mitään hyötyä, saanut uuden sisällyksen, uuden tarkoituksen.

Tänään juon aurinkoa niinkuin Provencessa sanotaan: juon sitä Luxembourgin terassilla Margareta Navarralaisen muistopatsaan juurella. Se on kevään aurinkoa, juovuttavaa kuin nuori viini. Istun ja mietiskelen. Ajatukset kuohuvat aivoistani kuin vaahto olutpullosta. Ne ovat keveitä ja niiden helmeily huvittaa minua. Uneksin; lieneehän se sallittua tällaiselle vanhalle yksineläjälle, joka on julkaissut kolmekymmentä nidosta vanhoja käsikirjoituksia ja ollut kuusikolmatta vuotta Tieteellisen Aikakauslehden avustajana. Tyydytyksen tuntein totean, että olen suorittanut työni parhaan taitoni mukaan ja täysin käyttänyt sen hyväksi ne keskinkertaiset kyvyt, jotka luonto on minulle suonut. Ponnistukseni eivät ole olleet aivan turhat, sillä olenhan vähäiseltä osaltani myötävaikuttanut siihen historiallisen tutkimuksen elpymiseen, joka on jäävä tämän levottoman vuosisadan kunniaksi. Minut tullaan epäilemättä lukemaan niiden kymmenen tai kahdentoista oppineen joukkoon, jotka ovat Ranskalle valaisseet sen kirjallisen muinaisuuden. Julkaisemani Gauthier de Coincyn runotuotteiden kokoelma pani alulle kriittisen tutkimusmenetelmän ja oli käänteentekevä. Vanhuuden vakaa tyyneys ohjaa harkintaani myöntäessäni itselleni tämän ansaitsemani kiitoksen, ja Jumala, joka näkee sieluuni, tietää, onko ylpeydellä tai turhamaisuudella vähäisintäkään osaa siinä, että näin teen itselleni oikeutta.

Mutta minä olen väsynyt, silmiäni hämärtää, käteni vapisee, ja minä näen oman kuvani niissä Homeroksen vanhuksissa, jotka raihnaisuutensa takia jäivät sivuun taistelusta ja valleilla kyyhöttäen korottivat äänensä kuin heinäsirkat lehvistöissä.

Ajatusteni näin askarrellessa istuutui lähelleni kolme hälisevää nuorukaista. En tiedä, oliko kukin heistä tullut kolmella laivalla La Fontainen apinan tapaan, mutta varmaa on, että tuo kolmikko sijoittui kahdelletoista tuolille. Minua huvitti tarkkailla heitä, ei siksi, että heissä olisi ollut mitään varsin merkillistä, vaan siksi, että havaitsin heissä sen pirteän ja iloisen piirteen, joka on nuoruudelle niin luonteenomainen. He olivat ylioppilaita. Sitä en päätellyt ehkä niinkään paljon kirjoista, joita heillä oli käsissään, kuin heidän ulkomuodostaan. Sillä kaikissa niissä, jotka uurastavat henkisen työn parissa, on eräänlaista selittämätöntä yhdennäköisyyttä, mistä heidät heti tuntee. Pidän paljon nuorista ihmisistä, ja nämäkin miellyttivät minua huolimatta hiukan uhmailevasta ja riehakkaasta esiintymisestään, joka ihmeen elävästi palautti mieleeni oman ylioppilasaikani. Kuitenkaan näillä ei ollut niinkuin meillä samettitakin kaulukselle valahtavaa pitkää tukkaa; nämä eivät riepottaneet mukanaan pääkalloa niinkuin me; nämä eivät huutaneet: "Kuolema ja kirous!" niinkuin me huusimme. He olivat aivan tavallisissa pukimissa, eivätkä he tavoitelleet paremmin vaateparrellaan kuin kielenkäytölläänkään mitään keskiaikaisuuden leimaa. Lisäksi minun on mainittava, että he tarkastelivat kaikkia naisia, jotka kulkivat heidän ohitseen terassilla, ja arvostelivat muutamia heistä sangen kirpein kääntein. Heidän huomautuksensa eivät kuitenkaan menneet niin pitkälle, että olisin katsonut olevan syytä poistua. Sitä paitsi, kunhan nuoriso vain ahkeroi, sallin sen kernaasti pitävän hauskaakin.

Eräs heistä lienee sanonut jonkin kaksimielisen sukkeluuden, koskapa pienin ja tummaverisin joukosta hiukan gascognelaiseen tapaan murtaen huusi:

– Turhaa lorua! Jättäkää te meille fysiologeille elävän materian käsitteleminen! Te, Gélis, ja kaikki teidän arkistoja penkovat paleografikumppaninne elätte vain menneisyydessä. Teidän käsiteltäviksenne kuuluvat nuo kiviset naiset; nehän ne teidän aikalaisianne ovat.

Ja hän osoitti sormellaan muinaisen Ranskan naisia esittäviä kuvapatsaita, joiden hohtavan valkoinen puoliympyrä kohoaa terassin puiden alla. Tuosta sinänsä niin mitättömästä leikkipuheesta sain selville ainakin sen, että Gélis-niminen nuori mies oli Arkistoakatemian oppilaita. Keskustelun jatkuessa sain tietää, että hänen naapurinsa oli saman akatemian oppilas Boulmier, vaaleaverinen, hiljainen ja purevakielinen nuorukainen, joka oli niin kalpea, että häntä tuskin erotti. Gélis ja tuleva lääkäri (toivon hänen siksi joskus valmistuvan) keskustelivat vilkkaasti ja intoillen. Kohottuaan pilviä hipoviin teorioihin he vajosivat sanaleikkeihin ja alkoivat lasketella älyniekoille niin ominaisia tyhmyyksiä, mikä merkitsee, että nuo tyhmyydet olivat aivan valtavia. Minun ei tarvinne lisätä, että he suostuivat kannattamaan vain mitä hirveimpiä paradokseja. Mutta mitäpä siitä! Minä en pidä liian järkevistä nuorista ihmisistä.

Lääketieteen ylioppilas vilkaisi Boulmier'n kädessä olevan kirjan nimeä ja virkkoi:

– Kas vain! Sinä luet Michelet'tâ!

– Niin luen, Boulmier vastasi vakavana. – Minä pidän romaaneista.

Gélis, joka oli muita muhkeampi kauniin, kookkaan ja joustavan vartalonsa ansiosta ja joka hallitsi tovereitaan käskevillä eleillään ja nokkelalla sanavalmiudellaan, otti kirjan, selaili sitä ja sanoi:

– Näkyy olevan uusimman maneerin Michelet'tä, parasta Michelet'tä. Ei enää mitään kertomustyyliä! Vihanpurkauksia, pyörtymiskohtauksia, kaatumatautisten kouristuksia tapausten johdosta, joita hän ei suvaitse edes selittää. Pikkulapsen kirkumista, raskaana olevan naisen mielitekoja! Huokauksia, ei ainoaakaan täydellistä lausetta! Ihmeellistä!

Ja hän antoi kirjan takaisin toverilleen. Tuo hulluttelu on sangen huvittavaa, sanoin itsekseni, eikä aivan niin aiheetontakaan kuin miltä se näyttää. Sillä suuren Michelet'n viimeisissä teoksissa on todella jonkin verran levottomuutta, jopa kiihkeyttäkin.

Mutta provencelainen ylioppilas väitti, ettei historia ollut muuta kuin täysin arvotonta retoriikan harjoitusta. Hänen mielestään ihmisolemuksen historia oli ainoaa ja todellista historiaa. Michelet oli oikealla tolalla osuessaan Ludvig XIV:n fisteliin, mutta eksyi sitten taas entisille jäljilleen.

Lausuttuaan tämän nasevan huomautuksen nuori fysiologi liittyi eräiden ohikulkevien ystäviensä seuraan. Muinaistutkijoilla taas oli vähemmän tuttavia tässä puistossa, joka on liian loitolla rue Paradis-au-Marais'n ylioppilaskortteleista. He jäivät kahden kesken paikoilleen ja alkoivat puhella apinoistaan. Gélis, jonka kolmas vuosikurssi oli päättymässä, valmisteli väitöskirjaa, jonka aihetta hän selitteli nuoruuden innolla. Myönnän, että hänen aiheensa tuntui minusta hyvältä, varsinkin kun olen itsekin äskettäin pitänyt velvollisuutenani käsitellä erästä sen tärkeimmistä puolista. Tuona aiheena oli nimittäin Monasticon gallicanum. Nuori tiedemies (annan hänelle jo ennakolta tämän kunnianimen) tahtoi selittää kaikki vuoden 1690 vaiheilla kaiverretut, Dom Germainin teokseen tarkoitetut piirrokset, jonka teoksen Dom Germain olisi painattanut, ellei väliin olisi tullut sitä voittamatonta estettä, jonka hetkeä ei koskaan voi ennakolta tietää ja jota kukaan ei voi väistää. Kuollessaan Dom Germain kuitenkin jätti jälkeensä täydellisen ja selvän käsikirjoituksen. Käyneekö minun samoin? Mutta nythän ei ollut siitä kysymys. Herra Gélis aikoi, sikäli kuin ymmärsin, laatia lyhyen arkeologisen esityksen kaikista niistä luostareista, joita Dom Germainin vaatimattomat piirrokset esittävät.

Hänen ystävänsä kysyi, tunsiko hän kaikki aihettaan koskevat käsikirjoitukset ja painetut teokset. Höristin silloin korviani. He puhuivat ensin alkuperäisistä lähteistä, ja minun oli myönnettävä, että heidän metodinsa tuntui täysin tyydyttävältä, vaikka he höystivätkin puhettaan lukemattomin hurjanrohkein sukkeluuksin. Sitten he siirtyivät nykyaikaisen kritiikin tuotteisiin.

– Oletko lukenut, kysyi Boulmier, – Courajod'n historiikkia?

"Hyvä!" sanoin itsekseni.

– Olen, Gélis vastasi. – Se on tunnollisesti kirjoitettu teos.

– Oletko lukenut, Boulmier kysyi, – Tamisey de Larroquen artikkelia Historiallisessa Aikakauskirjassa?

"Hyvä!" sanoin itsekseni toisen kerran.

– Olen, Gélis vastasi. – Sain siitä erinäisiä hyödyllisiä viitteitä.

– Oletko lukenut, Boulmier kysyi, – Sylvestre Bonnardin katsausta Benediktiiniläisluostarit vuonna 1600?

"Hyvä!" sanoin itsekseni kolmannen kerran.

– En, jumala varjelkoon! Gélis vastasi. – Ja mahtanenko sitä lukeakaan. Sylvestre Bonnard on hölmö.

Kääntäessäni päätäni huomasin, että paikka, missä istuin, oli joutunut varjoon. Alkoi tuntua viileältä, ja tyhmäpä olisin ollut, jos olisin antautunut alttiiksi reumatismin vaaralle jäämällä kuuntelemaan kahden nuoren narrin nenäkkäitä viisasteluja.

"No, no!" sanoin itsekseni noustessani tuoliltani. "Tehköön vain väitöskirjansa, mokoma räkättirastas, ja käyköön sitä puolustamaan. Kyllä virkaveljeni Quicherat tai joku muu akatemian professoreista ottaa häneltä luulot pois. Aika lurjus, suoraan sanoen, ja kun asiaa oikein ajattelen, niin olihan se, mitä hän sanoi Michelet'stä, kerrassaan röyhkeää ja sopimatonta. Että kehtaakin puhua siten vanhasta nerokkaasta mestarista! Hävytöntä!"

Huhtikuun 17. päivänä

– Thérèse, tuokaa minulle uusi hattuni, paras vierailutakkini ja hopeanuppinen keppini!

Mutta Thérèse on kuuro kuin hiilisäkki ja hidas kuin oikeus. Vanhuuttaan tietenkin. Pahinta on, että hän luulottelee olevansa hyvin herkkäkuuloinen ja ketteräjalkainen, ja pöyhkeänä kuusi vuosikymmentä kestäneestä uskollisesta emännyydestään hän palvelee vanhaa isäntäänsä vartioimalla häntä kuin mikäkin hirmuvaltias.

Enkö arvannutkin?... Nytkään hän ei tahdo antaa minulle hopeanuppista keppiäni, koska hän pelkää minun kadottavan sen. Totta onkin, että sangen usein unohtelen sateenvarjoja ja keppejä omnibusseihin ja kirjakauppoihin. Mutta tänään minulla on aivan erikoinen syy ottaa mukaani tuo vanha ruoko, jonka siselöity hopeanuppi kuvaa Don Quijotea ratsastamassa täyttä laukkaa ja keihäs ojossa tuulimyllyä vastaan, sillä välin kun Sancho Panza, ojennellen käsivarsiaan kohti taivasta, turhaan rukoilee häntä pysähtymään. Tuo keppi on ainoa perintö, minkä olen saanut enoltani, kapteeni Victorilta, joka eläessään muistutti enemmän Don Quijotea kuin Sancho Panzaa ja joka rakasti iskuja yhtä luonnollisesti kuin niitä yleensä pelätään.

Kolmenkymmenen vuoden aikana minulla on ollut tuo keppi mukanani jokaista tavallista tärkeämpää ja juhlallisempaa asiaa toimittaessani, ja silloin nuo kaksi pientä kuvaa, herra ja aseenkantaja, ovat innoittaneet ja neuvoneet minua. Olen kuulevinani heidän puhuvan. Don Quijote sanoo minulle:

"Ajattele ylväästi suurista asioista ja tiedä, että ajatus on maailman ainoa todellisuus. Kohota luonto omalle tasollesi, ja olkoon sinulla koko maailmankaikkeus ainoastaan oman sankarinsielusi heijastusta. Taistele kunnian puolesta. Se yksin on miehen arvon mukaista; ja jos satut saamaan haavoja, niin vuodata veresi virvoittavaksi kasteeksi ja hymyile."

Ja Sancho Panza vuorostaan sanoo:

"Pysy samana, miksi taivas on sinut tehnyt, kuomaseni. Pidä leivänkannikkaa, joka pussissasi kuivuu, parempana kuin peltosirkkuja, jotka herrasi keittiössä paistuvat. Tottele isäntääsi, olipa hän viisas tai hullu, äläkä ahda aivoihisi liian paljon turhia tietoja. Kavahda iskuja: ken vaaroja etsii, hän kiusaa Jumalaa."

Mutta joskin tuo verraton ritari ja hänen yhtä verraton aseenkantajansa ovat vain kuvia keppini nupissa, niin silti he asuvat todellisina omassatunnossani. Meillä on jokaisella sielussamme sekä Don Quijote että Sancho Panza, joita me kuuntelemme, ja vaikka Sancho saisikin meidät vakuuttuneiksi, niin Don Quijotea meidän on kuitenkin ihailtava... Mutta lopettakaamme jo lorumme ja lähtekäämme rouva de Gabryn luokse asialle, joka kohoaa yläpuolelle elämän arkipäiväisen menon.

Samana päivänä

Tapasin rouva de Gabryn mustiin pukeutuneena ja vetämässä hansikkaita käsiinsä.

– Olen valmis, hän sanoi.

Valmis! Valmiina olen tavannut hänet aina, milloin hyvästä työstä on ollut kysymys.

Laskeuduimme portaat ja nousimme vaunuihin.

En tiedä, minkä salaperäisen vaikutuksen pelkäsin murtavani, jos olisin katkaissut vaitiolon, ja niin me ajoimme läpi leveiden, autioiden bulevardien mitään puhumatta, katsellen ristejä, hautakiviä ja seppeleitä, jotka myymälöissä odottavat surupukuisia ostajiaan.

Vuokravaunut pysähtyvät elävän asutuksen äärillä portille, jonka kamanaan on kaiverrettu lohdutuksen sanoja.

Kuljimme pitkin sypressikujannetta ja käännyimme hautojen väliin johtavalle kapealle polulle.

– Olemme perillä, rouva de Gabry virkkoi.

Friisistä, jota koristivat alaspäin käännetyt tulisoihdut, luimme:

ALLIER'N JA ALEXANDREN PERHEET

Ristikkoportti sulki pääsyn muistomerkin luokse. Taustassa, ruusujen peittämän alttarin yläpuolella oli marmorilevy, jonka nimien joukosta luin Clémentinen ja hänen tyttärensä nimet.

Se, mitä silloin tunsin, oli niin syvää ja selittämätöntä, että sitä voivat tulkita vain kauniin musiikin soinnut. Kuulin taivaallisen suloisten soittimien laulavan vanhassa sielussani. Hautaushymnin hartaaseen harmoniaan yhtyi rakkauslaulun verhottuja säveliä, sillä sydämessäni sulautuivat yhdeksi ja samaksi tunteeksi nykyisyyden suruvoittoinen vakavuus ja menneisyyden tutunomainen armaus.

Poistuessamme haudalta, jonka rouva de Gabry oli peittänyt ruusujen tuoksuun, astelimme äänettöminä kalmiston läpi. Tultuamme takaisin elävän maailman piiriin minä puhkesin puhumaan.

– Kun seurasin teitä noilla mykillä puistokäytävillä, sanoin rouva de Gabrylle, – ajattelin niitä legendojen enkeleitä, joita tavataan elämän ja kuoleman salaperäisillä rajamailla. Hautakivi, jonka äärelle te minut opastitte ja joka oli minulle tuntematon, niinkuin minulle on tuntematonta melkeinpä kaikki, mikä koskee sen alla omaisineen nukkuvaa naista, johdatti mieleeni eräät tunnekokemukset, elämäni ainoat: ne ovat tässä ilottomassa maailmassa kuin valo pimeällä tiellä. Tuo valo loittonee, mitä etäämmälle matka käy; olen jo melkein viimeisen mäen juurella, ja kuitenkin näen sen loistavan alati yhtä kirkkaana joka kerta, kun käännyn katsomaan taakseni. Muistot täyttävät sieluni. Olen kuin vanha, kyhmyinen ja sammaltunut tammi, joka oksiaan ravistaessaan herättää kokonaiset parvet laululintuja. Mutta valitettavasti noiden lintujen laulu on vanha kuin maailma, eikä se voi huvittaa muita kuin minua.

– Minä kuuntelen mielelläni tuota laulua, rouva de Gabry sanoi. – Kertokaa minulle muistonne ja puhukaa minulle kuin vanhalle naiselle. Löysin tänä aamuna hiuksistani kolme valkoista suortuvaa.

– Älkää surko niiden ilmautumista, rouva, minä vastasin. – Aika on lempeä ainoastaan niille, jotka ottavat sen lempeästi vastaan. Ja kun vuosien vieriessä kevyt hopeinen härmä alkaa reunustaa tummia kutrejanne, silloin teidät verhotaan uuteen kauneuteen, vähemmän eloisaan, mutta entistä jalompaan, ja te huomaatte miehenne ihailevan valkoisia hiuksianne yhtä paljon kuin sitä tummaa suortuvaa, jonka lahjoititte hänelle avioliittoon mennessänne ja jota hän kantaa muistokotelossa kuin pyhää esinettä. Näillä bulevardeilla on paljon tilaa ja vähän liikettä. Voimme siis kaikessa rauhassa keskustella tässä kävellessämme. Kerron teille aluksi, kuinka tulin tuntemaan Clémentinen isän. Mutta älkää odottako mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mitään merkillistä, sillä silloin petytte suuresti.

"Herra de Lessay asui erään vanhan talon toisessa kerroksessa avenue de l'Observatoiren varrella. Talon valkaistu, antiikkisin veistokuvin koristettu julkisivu ja sen avara, hoitamaton puutarha olivat ensimmäiset kuvat, jotka painuivat lapsenmieleeni, ja varmaankin ne tulevat myös viimeisinä hiipimään raskaiden silmäluomieni alle, kun vihdoin koittaa se päivä, joka on väistämätön. Sillä siinä talossa minä synnyin, ja siinä puutarhassa minä opin leikkieni lomassa vaistoamaan ja tuntemaan pienen kaistaleen tätä ikivanhaa maailmaa. Kuinka ihania, kuinka pyhiä ovatkaan ne hetket, jolloin raikas, koskematon sielu ottaa vastaan maailman, joka on häntä väriin pukeutunut hyväilevän häikäisevään ja salaperäisen tenhoavaan asuun! Maailma, rouva, ei todella ole muuta kuin oman sielumme heijastusta.

"Äidilleni luonto oli suonut hyvin onnellisen luonteen. Hän nousi päivän koittaessa lintujen tavoin, ja linnuista muistutti hänessä muutenkin hänen huolenpitonsa kodista, hänen äidintunteensa, hänen alituinen laulamisen tarpeensa ja hänen hilpeä suloutensa, jonka sangen hyvin tajusin, niin lapsi kuin olinkin. Hän oli kodin sielu, ja hän täytti talon järjestystä rakastavalla, iloisella toimeliaisuudellaan. Isäni oli yhtä hiljainen kun äitini oli vilkas. Muistan hyvin hänen leppoisat kasvonsa, joille silloin tällöin häivähti hiukan ivallinen hymy. Hän oli väsynyt, ja hän viihtyi tuossa väsymyksessään. Istuen isossa nojatuolissaan ikkunan ääressä hän lueskeli aamusta iltaan, ja häneltä olen perinyt rakkauteni kirjoihin. Minulla on kirjastossani eräs Mably ja eräs Raynal, jotka hän on varustanut omakätisin reunamuistutuksin kannesta kanteen. Ei kannattanut toivoa, että hän olisi puuttunut mihinkään tämän maailman asioihin. Äitini yrittäessä sievin pikku juonin ravistella häntä hereille tuosta levosta hän vain pudisti päätään eikä luopunut lempeästä järkkymättömyydestään, joka on heikkojen luonteiden voima. Hän saattoi epätoivoon poloisen vaimonsa, joka ei lainkaan käsittänyt tuollaista tyventä mietteliäisyyttä ja jolle elämä merkitsi ainoastaan jokapäiväisiä velvollisuuksia ja jokaisen hetken täyttämistä iloisella askartelulla. Hän luuli, että hänen miehensä oli sairas, ja pelkäsi taudin yhä pahenevan. Mutta isäni haluttomuus johtui muista syistä.

"Isäni joka oli vuonna 1801 saanut toimen merivoimien virastossa amiraali Decrès'n alaisena, oli osoittautunut huomattavaksi hallinnolliseksi kyvyksi. Meriministeriössä toimittiin niihin aikoihin vilkkaasti, ja vuonna 1805 isäni nimitettiin toisen hallinnollisen osaston päälliköksi. Samana vuonna keisari, jolle ministeri oli suositellut isääni, uskoi hänen tehtäväkseen laatia selostuksen Englannin merivoimien järjestelystä. Tämä mietintö, joka, tekijän sitä tarkoittamatta, huokui syvästi vapaamielistä ja filosofista henkeä, valmistui vasta vuonna 1807, suunnilleen puolitoista vuotta sen jälkeen kun amiraali Villeneuve oli kärsinyt tappionsa Trafalgarin luona. Napoleon, joka tuon onnettoman päivän jälkeen ei sietänyt kuulla puhuttavankaan mistään sotalaivoista, selaili vihoissaan mietintöä ja heitti sen tuleen huutaen: 'Sanoja, sanoja, sanoja!' Isälleni kerrottiin keisarin olleen sillä hetkellä niin raivoissaan, että hän oli polkenut saappaallaan uunissa jo palavaa käsikirjoitusta. Vihapäissään hänellä oli muutenkin tapana kohennella hiillosta jaloillaan, kunnes anturat kärventyivät.

"Tästä epäsuosiosta isäni ei vapautunut koskaan. Hänen parhaatkin yrityksensä jäivät hyödyttömiksi, ja siitä varmaankin aiheutui se haluttomuus, joka hänet myöhemmin valtasi. Elban saarelta palattuaan Napoleon kuitenkin kutsutti hänet luokseen ja antoi hänen tehtäväkseen laatia julistuksia ja tiedonantoja isänmaalliseen ja vapaamieliseen henkeen. Waterloon taistelun jälkeen isäni vetäytyi syrjään enemmän masentuneena kuin yllättyneenä, ja hänen annettiin olla rauhassa. Hyvin yleisesti kuitenkin sanottiin, että hän oli jakobiini ja verenimijä ja että hän kuului niihin, joita ei sopinut sietää näkyvissään. Äitini vanhempi veli, jalkaväen kapteeni Victor Maldent, joka oli asetettu puolelle palkalle vuonna 1814 ja vapautettu palveluksesta 1815, lisäsi pahennusta herättävällä käyttäytymisellään niitä vaikeuksia, joihin keisarikunnan kukistuminen oli saattanut isäni. Kapteeni Victor toitotti kahviloissa ja julkisissa tanssipaikoissa, että Bourbonit olivat myyneet Ranskan kasakoille. Hän näytti jokaiselle vastaantulijalle hattunsa vuoriin kätkettyä kolmiväristä kokardia ja heilutteli mielenosoituksellisesti keppiä, jonka nuppi muistutti keisarin päätä.

"Ellette ole nähnyt, rouva, eräitä Charlet'n kivipiirroksia, ette voi mielessänne kuvitella, minkä näköinen Victor-eno oli, kun hän tuimaa hienoutta uhoten, ruumiinmukaiseen nyöritakkiinsa pukeutuneena, rinnassaan Kunnialegioonan risti ja orvokkikimppu, käyskenteli Tuileries'n puistossa.

"Toimettomuus ja hillittömyys tekivät hänen valtiolliset intohimonsa hyvin epämiellyttäviksi. Hän solvasi ihmisiä, joiden hän näki lukevan Quotidienneä tai Drapeau blancia, ja pakotti heidät taistelemaan kanssaan. Kerrankin hän surkeaksi häpeäkseen haavoitti kaksintaistelussa erästä kuusitoistavuotiasta lasta. Sanalla sanoen Victor-eno oli järkevän ihmisen täydellinen vastakohta, ja koska hän joka Jumalan päivä kävi luonamme aamiaisella ja päivällisellä, kotimme joutui osalliseksi hänen huonosta maineestaan. Poloinen isäni kärsi suuresti vieraansa röyhkeistä hullutuksista. Hyväntahtoisuudessaan hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan antoi ovensa olla avoinna kapteenille, joka halveksi häntä sydämensä pohjasta.

"Se, mitä nyt olen kertonut teille, rouva, valkeni minulle vasta myöhemmin. Sillä niihin aikoihin kapteenienoni herätti minussa vain mitä puhtainta innostusta, ja minä lupasin itselleni, että koettaisin tulla hänen kaltaisekseen niin suuressa määrin, kuin se suinkin olisi minulle mahdollista. Niinpä eräänä kauniina päivänä, antaakseni alkusysäyksen tuolle samankaltaisuudelle, panin käteni puuskaan ja kirosin kuin pahin pakana. Oivallinen äitini antoi minulle silloin niin rivakan korvapuustin, että jäin tuokioksi ällistyneenä aloilleni, ennenkuin pillahdin itkuun. Näen vieläkin edessäni isäni vanhan, keltaisella Utrechtin sametilla päällystetyn nojatuolin, jonka takana sinä päivänä vuodatin lukemattomia kyyneliä.

"Olin siihen aikaan hyvin pieni miehenalku. Eräänä aamuna isäni oli tapansa mukaan nostanut minut syliinsä ja hymyili minulle ivansekaista hymyään, joka antoi hänen ainaiselle lempeälle hiljaisuudelleen eräänlaisen kirpeyden vivahduksen. Istuessani hänen polvellaan leikittelin hänen pitkillä harmailla hiussuortuvillaan, ja hän kertoili minulle asioita, joita en oikein ymmärtänyt, mutta jotka vetosivat mielenkiintooni juuri siksi, että ne olivat niin salaperäisiä. Luulen, vaikken olekaan siitä aivan varma, että hän sinä aamuna kertoi minulle Yvetot'n pikku kuninkaasta, josta laulussa lauletaan. Kesken kaiken kuulimme kovan jyrähdyksen, ja ikkunaruudut helähtivät. Isäni antoi minun luisua jalkoihinsa. Hänen vavahtelevat käsivartensa huitoivat ilmaa, hänen kasvonsa olivat elottomat ja kalmankalpeat, silmänsä suuret ja tuijottavat. Hän yritti puhua, mutta hänen hampaansa kalisivat. Vihdoin hän sopersi: 'He ampuivat hänet!' En ymmärtänyt, mistä hän puhui, mutta minut valtasi epämääräinen kauhu. Sittemmin sain tietää, että hän oli tarkoittanut marsalkka Neytä, joka teloitettiin joulukuun 7 päivänä talomme vieressä olevaa autiota tonttia ympäröivän muurin juurella.

"Suunnilleen niihin aikoihin kohtasin usein portaissa erään vanhuksen (lieneekö hän muuten mikään vanhus ollutkaan?), jonka pienet mustat silmät kiiluivat harvinaisen eloisina ahavoituneissa ja liikkumattomissa kasvoissa. Minusta tuntui, ettei hän ollut mikään elollinen olento, tai ainakin, ettei hän ollut elollinen samalla tapaa kuin muut ihmiset. Herra Denonin asunnossa, missä olin isäni kanssa käynyt, olin nähnyt Egyptistä tuodun muumion, ja niinpä toden teolla kuvittelin, että herra Denonin muumio heräsi henkiin jäätyään yksin, nousi kullatusta arkustaan, pukeutui pähkinänruskeaan takkiin, pani päähänsä puuteroidun peruukin ja esiintyi sitten herra de Lessaynä. Ja vielä tänäkin päivänä, hyvä rouva, vaikka tietenkin kokonaan hylkäänkin tuon kuvitelmani, jolla ei ollut pienintäkään pohjaa eikä perustusta, minun on tunnustettava, että herra de Lessay muistutti suuresti herra Denonin muumiota. Se riittänee selittämään, miksi tuo henkilö herätti minussa outoa kammoa.

"Todellisuudessa herra de Lessay oli pieni aatelismies ja suuri filosofi. Ollen Mablyn ja Rousseaun oppilas hän kerskaili olevansa täysin ennakkoluuloton, mikä kuvitelma jo sinänsä oli suuri ennakkoluulo. Puhun teille, rouva, miehestä, joka kuului menneeseen aikakauteen. Pelkään, etten osaa esittää asiaani kyllin selvästi, ja olen varma siitä, ettei se kiinnosta teitä. Sehän on kaikki niin loitolla meistä! Niinpä koetankin supistaa kertomukseni mahdollisimman lyhyeen. Enhän muuten ole luvannutkaan teille mitään mielenkiintoista, ettekä te puolestanne voine odottaa, että Sylvestre Bonnardin elämässä olisi ollut suuria seikkailuja."

Rouva de Gabry rohkaisi minua jatkamaan, ja minä noudatin hänen kehotustaan seuraavaan tapaan:

"Herra de Lessay oli yrmeä miehiä kohtaan ja kohtelias naisia kohtaan. Hän suuteli kädelle äitiäni, jota eivät tasavallan paremmin kuin keisarikunnankaan tavat olleet totuttaneet moiseen hienosteluun. Herra de Lessayn ansiosta jouduin kosketuksiin Ludvig XVI:n aikakauden kanssa. Hän oli maantieteilijä, ja luulenpa, ettei ole ollut toista, joka olisi yhtä paljon ylpeillyt tähän maapalloomme kohdistuvista tutkimuksistaan. Ennen suurta vallankumousta hän oli harjoittanut maanviljelystä filosofin tavoin ja hävittänyt siten viljelyksensä viimeistä auranalaa myöten. Kun hänellä ei enää ollut multakokkarettakaan omaa maata, hän valtasi omakseen koko maapallon ja laati summattoman paljouden karttoja matkustajien kertomusten perusteella. Mutta koska hän oli ravinnut itseään Ensyklopedian puhtaimmalla ydinmehulla, hän ei tyytynyt ainoastaan sijoittamaan ihmisiä sen tai tämän pituus- ja leveysasteen minuutille ja sekunnille, vaan hän huolehti myös heidän onnestaan ja menestyksestään. Valitettavasti! Sillä huomattava on, rouva, että ihmiset, jotka ovat huolehtineet kansojen onnesta, ovat tuottaneet lähimmilleen paljon onnettomuutta. Herra de Lessay oli Voltairen hengen täyttämä rojalisti, joka tyyppi oli sangen tavallinen hänen aikanaan. Hänessä oli enemmän geometrikkoa kuin d'Alembertissä, enemmän filosofia kuin Jean-Jacquesissa ja enemmän rojalistia kuin Ludvig XVIII:ssa. Mutta hänen rakkautensa kuningasta kohtaan ei ollut mitään verrattuna hänen vihaansa keisaria kohtaan. Hän oli ottanut osaa Georgesin salaliittoon ensimmäistä konsulia vastaan, mutta tutkintotuomioistuin ei ollut saanut asiasta vihiä, vai lieneekö pitänyt häntä liian vähäpätöisenä; ainakaan häntä ei näkynyt syytettyjen joukossa. Tätä loukkausta hän ei koskaan antanut anteeksi Bonapartelle, jota hän nimitti korsikkalaiseksi ihmissudeksi ja jota hän piti niin viheliäisenä sotilaana, ettei hän olisi mokoman huostaan uskonut ainoaakaan rykmenttiä.

"Oltuaan monta vuotta leskenä herra de Lessay meni vuonna 1813, noin viidenkuudetta ikäisenä, naimisiin hyvin nuoren naisen kanssa, jota hän sitten käytti maantieteellisten karttojensa piirtäjänä ja joka kuoli lapsivuoteeseen synnytettyään hänelle tyttären. Äitini, joka oli hoitanut nuorta vaimoa hänen lyhyen sairautensa aikana, piti huolta siitä, ettei lapselta puuttunut mitään. Lapsen nimi oli Clémentine.

"Tuosta kuolemasta ja tuosta syntymästä sai alkunsa perheemme ja herra de Lessayn välinen tuttavuus. Niihin aikoihin olin juuri jättänyt taakseni varhaisimman lapsuuteni. Muutuin hengeltäni hitaammaksi ja kömpelömmäksi, kadotin näkemisen ja tuntemisen ihanan lahjan, eivätkä ympäristöni ilmiöt tuottaneet minulle enää niitä herttaisia yllätyksiä, jotka ovat lapsen herkimmän ikäkauden viehätyksenä. Niinpä minulle ei ole jäänyt mitään muistoa Clémentinen syntymän jälkeisistä ajoista. Tiedän ainoastaan, että muutamia kuukausia myöhemmin minua kohtasi raskas onnettomuus, jota ajatellessani sydäntäni vieläkin kouristaa. Menetin äitini. Suuri hiljaisuus, suuri kylmyys, suuri pimeys valtasi äkkiä kotimme.

"Vaivuin jonkinlaiseen tylsyyteen. Isäni lähetti minut lyseoon, ja vain vaivoin pääsin vapautumaan lamaannustilastani.

"En kuitenkaan ollut aivan huonopäinen, ja opettajani saivat minut oppimaan melkein kaiken, mitä tahtoivatkin, toisin sanoen vähän kreikkaa ja latinaa. Seuranani oli pelkkiä antiikin sankareita. Opin kunnioittamaan Miltiadesta ja ihailemaan Themistoklesta. Quintus Fabius oli hyvä tuttavani, mikäli nyt saattoi puhua tuttavuudesta minun kaltaiseni ja moisen suuren konsulin välillä. Ylpeänä näistä ylhäisistä suhteistani en enää alentunut luomaan katsettani pikku Clémentineen ja hänen vanhaan isäänsä, jotka muuten eräänä kauniina päivänä muuttivat Normandiaan, enkä minä suvainnut edes kysyä heidän mahdollista takaisintuloaan.

"Mutta he tulivat takaisin, he tulivat! Taivaan vallat, luonnon tenhot, salaperäiset taikavoimat, te, jotka annatte ihmisille rakastamisen lahjan, te tiedätte, näinkö jälleen Clémentinen! He tulivat kolkkoon kotiimme. Herra de Lessayllä ei ollut enää peruukkia. Kaljupäisenä, harmaat hiuskihermät punaisilla ohimoillaan, hän oli juurevan vanhuuden peruskuva. Mutta se jumalainen olento, jonka näin säteilevän hänen käsipuolessaan ja jonka läsnäolo loi kirkkautta vanhaan kauhtuneeseen saliimme, se ei totisesti ollut mikään unikuva, vaan se oli Clémentine! Puhun totta, kun sanon: hänen siniset silmänsä, hänen lemmikkisilmänsä, näyttivät minusta suorastaan yliluonnollisilta, enkä vielä tänäkään päivänä pysty käsittämään, että nuo kaksi elävää jalokiveä ovat joutuneet kokemaan sekä elämän vaivat että kuoleman hävityksen.

"Hän kainosteli hiukan tervehtiessään isääni, jota hän ei tuntenut. Hänen hipiässään oli ruusun hienoa hohdetta, ja hänen puoliavoimilla huulillaan karehti hymy, tuollainen neidonhymy, joka varmaankin siksi tuo mieleen äärettömyyden, ettei se ilmaise mitään tiettyä ajatusta, vaan ainoastaan kuvastaa elämisen iloa ja kauneuden onnea. Hänen kasvonsa loistivat ruusunpunaisen kapottihatun alla kuin hohtokivi avatussa lippaassa. Hänellä oli kasmirvyö valkoisessa musliinileningissään, joka oli laskostettu vyötäisiltä ja jonka liepeen alta pilkisti näkyviin kullanruskea kengänkärki... Älkää naurako, hyvä rouva, se oli sen ajan muoti, enkä tiedä, lieneekö nykyinen yhtä koruton, raikas ja kainon sorea.

"Herra de Lessay kertoi meille, että hän oli muuttanut takaisin Pariisiin ryhdyttyään julkaisemaan erästä historiallista kartastoa ja että hän ottaisi mielellään entisen huoneistonsa, jos se olisi saatavissa. Isäni kysyi neiti de Lessayltä, oliko hänestä hauskaa muuttaa asumaan pääkaupunkiin. Olipa tietenkin, hymystäkin sen jo huomasi. Hän hymyili ikkunoille, jotka olivat avoinna vehmaaseen ja aurinkoiseen puutarhaan; hän hymyili pronssiselle Mariukselle, joka istui Kartagon raunioilla pöytäkellon päällä; hän hymyili vanhoille, keltaisella sametilla verhotuille nojatuoleille ja ylioppilaspoloiselle, joka ei rohjennut kohottaa häneen katsettaan. Kuinka rakastinkaan häntä siitä päivästä lähtien!

"Mutta nythän olemme jo tulleet rue de Sèvresille ja kohta saamme näkyviimme teidän ikkunanne. Olen kovin huono kertoja, ja jos päähäni pälkähtäisi ryhtyä niin mahdottomaan yritykseen kuin romaanin kirjoittamiseen, varmasti epäonnistuisin. Nytkin olen sangen pitkäveteisesti valmistellut kertomusta, jonka tulen taritsemaan teille muutamalla sanalla, sillä on olemassa eräänlaista herkkyyttä, sielun hienovaraisuutta, jota tällainen vanhus saattaisi loukata, jos hän ryhtyisi omaksi ilokseen levennellen lavertelemaan rakkauden, vaikkapa puhtaimmankin, tunteista. Kävelkäämme muutama askel tätä luostarien reunustamaa bulevardia pitkin, ja kertomukseni mukautuu helposti välimatkaan, joka erottaa meidät tuosta pienestä kirkontornista, jonka näette tuolla.

"Saatuaan kuulla, että olin suorittanut Arkistoakatemian kurssin, herra de Lessay arvioi minut ansiolliseksi ottamaan osaa hänen historiallisen kartastonsa toimittamiseen. Tarkoituksena oli valmistaa sarja karttoja, jotka, tuon filosofivanhuksen sanoja käyttääkseni, tarkoin määrittelisivät valtojen vaihtelut hamasta Nooakista aina Kaarle Suureen saakka. Herra de Lessay oli varastoinut päähänsä kaikki muinaisaikaa koskevat 18. vuosisadan erehdykset. Minä puolestani olin historiantutkijana uuden suunnan kasvatteja, ja sitä paitsi olin siinä iässä, jolloin ei osata teeskennellä. Vanhuksen tapa ymmärtää, tai oikeammin olla ymmärtämättä, barbarian aikoja, hänen itsepintainen taipumuksensa nähdä kaukaisessa muinaisuudessa kunnianhimoisia ruhtinaita, tekopyhiä ja ahneita pappeja, hyveellisiä kansalaisia, runoilija-filosofeja ja muita henkilöitä, joita ei ole koskaan ollut olemassa muualla kuin Marmontelin romaaneissa, teki minut kauhean onnettomaksi ja herätti minussa aluksi halun kaikenlaisiin vastaväitteisiin, jotka epäilemättä olivat hyvin järkeviä, mutta samalla täysin hyödyttömiä ja joskus vaarallisiakin. Herra de Lessay oli hyvin äkkipikainen ja Clémentine hyvin kaunis. Isän ja tyttären välissä vietin tuskan ja autuuden tunteja. Minä rakastin; olin heikko, ja sangen pian suostuin hyväksymään kaiken mitä ukko vaati maapallon historialliselta ja valtiolliselta kehitykseltä, oli sitten kyseessä Aabrahamin, Meneksen tai Deukalionin aikakausi: saman maapallon kamaralla asteli nyt Clémentine.

"Neiti de Lessay väritti kartat vesiväreillä, sitä mukaa kuin me saimme niitä valmiiksi. Pöydän puoleen kumartuneena hän piteli sivellintä kahden sormen välissä; silmäripsistä poskipäille laskeutuva varjo kätki ihastuttavaan hämärään hänen puoleksi ummessa olevat silmänsä. Välistä hän kohotti päätään, ja minä näin hänen puoliavoimen suunsa. Hänen kauneutensa oli niin ilmeikäs, että hänen hengityksensäkin vaikutti huokaukselta, ja jokainen hänen tavallisinkin eleensä ja asentonsa vaivutti minut syviin unelmiin. Häntä katsellessani yhdyin kernaasti herra de Lessayn mielipiteeseen, että Jupiter oli harjoittanut hirmuhallitusta Thessalian vuorimaissa ja että Orfeus oli ollut varomaton uskoessaan filosofian opetuksen papiston huostaan. Tänäkään päivänä en tiedä, olinko pelkuri vai sankari näin mukautuessani tuon itsepäisen ukon väitteisiin.

"Tunnustaakseni totuuden ei neiti de Lessay omistanut minulle varsin suurta huomiota. Tuo välinpitämättömyys tuntui minusta niin oikeutetulta ja luonnolliselta, etten ajatellutkaan siitä pahastua, vaikka siitä tietämättäni kärsinkin. Minä toivoin: olimmehan ennättäneet vasta ensimmäiseen Assyyrian valtakuntaan.

"Herra de Lessay tuli joka ilta juomaan kahvia isäni kanssa. En tiedä, mikä heitä liitti toisiinsa, sillä harvoinpa tapaa kahta niin täydellisesti erilaista luonnetta. Isäni oli ihailussaan niukka ja antoi paljon anteeksi. Vanhemmiten hän oli alkanut vihata kaikkea liioittelua. Hän esitti ajatuksia tuhansin hienoin vivahduksin eikä omaksunut mitään mielipidettä ilman monenlaisia varauksia. Tällaiset arkatuntoisen hengen ilmaukset kiivastuttivat suuresti tuota vanhaa, kuivaa ja äreää aatelismiestä, jota vastustajan maltillisuus ei suinkaan tehnyt aseettomaksi; pikemminkin päinvastoin! Vainusin vaaraa. Tuo vaara oli Bonaparte. Isäni ei enää tuntenut häntä kohtaan minkäänlaista kiintymystä, mutta koska hän oli ollut hänen palveluksessaan, hän ei mielellään kuullut häntä solvattavan, varsinkaan Bourbonien eduksi, joita hän syytti monesta verisestä vääryydestä. Herra de Lessay taas, joka oli kiivaampi voltaireläinen ja kiivaampi legitimisti kuin konsanaan, näki Bonapartessa kaiken valtiollisen, yhteiskunnallisen ja uskonnollisen turmeluksen alkujuuren. Asiain näin ollen kapteeni Victor huolestutti minua suuresti. Kauhea enoni oli muuttunut kerrassaan sietämättömäksi, sen jälkeen kun hänen sisarensa ei enää ollut häntä taltuttamassa. Daavidin harppu oli särkynyt, ja Saul antautui raivonsa valtaan. Kaarle X:n kukistuminen lisäsi tuon vanhan napoleonilaisen rohkeutta, eikä hänen pöyhkeilyllään ollut mittaa eikä määrää. Hän ei käynyt meillä enää niin usein kuin ennen, sillä kotimme oli hänelle liian hiljainen. Mutta toisinaan, päivällisen aikaan, hän ilmestyi luoksemme kukitettuna kuin mikäkin hautapatsas. Tavallisesti hän istuutui pöytään kirouksia murahdellen ja kerskaili jokaisen suupalan välissä, kuinka häntä, vanhaa urosta, taas oli onnestanut lemmenseikoissa. Sitten, päivällisen päätyttyä, hän taittoi lautasliinansa piispanhiipaksi, hotkaisi puoli karahvillista konjakkia ja ryntäsi matkoihinsa kiireen vilkkaa kuin ainakin ihminen, joka kauhistuu jo pelkkää ajatustakin, että hänen pitäisi istua jonkin aikaa kuivin suin vanhan filosofin ja nuoren tiedemiehen seurassa. Olin varma siitä, että jos hän jonakin päivänä kohtaisi meillä herra de Lessayn, niin kaikki olisi hukassa. Ja se päivä koitti, rouva!

"Sillä kertaa kapteeni oli hukkua kukkasten paljouteen ja muistutti niin elävästi jotakin keisarikunnan mainetekojen kunniaksi pystytettyä muistopatsasta, että teki mieli ripustaa ikikukkaseppele hänen molempiin käsivarsiinsa. Hän oli aivan erikoisen hyvällä tuulella, ja ensimmäisenä sai nauttia tuosta onnellisesta mielentilasta keittäjätär, jota hän tarttui vyötäisistä hänen tuodessaan paistia pöytään.

"Päivällisen jälkeen hän torjui luotaan karahvin, jota hänelle tarjottiin, ja selitti, että hän aikoi myöhemmin höystää kahvinsa konjakilla. Kysyin häneltä vavisten, eikö hän mieluummin joisi kahviaan nyt heti. Mutta vaikka Victor-enoni olikin sangen epäluuloinen, niin tyhmä hän ei ollut. Hän vainusi hätäilyssäni jotakin epäilyttävää, sillä hän loi minuun omituisen katseen ja sanoi:

"– Kärsivällisyyttä, sisarenpoikani! Peräytymismerkin puhaltaminen ei kuulu joukon nuorimmalle, hitto vieköön! Herra koulumestarilla tuntuu olevan kiire päästä näkemään, onko minulla kannuksia saappaissani.

"Kapteeni oli ilmeisesti arvannut, että toivoin hänen menevän matkoihinsa mahdollisimman pian. Tunsin hänet ja olin varma siitä, että hän jäisi. Ja hän jäi. Tuo ilta on pienimpiä yksityiskohtiaan myöten painunut mieleeni. Enoni oli loistavalla tuulella. Jo pelkkä ajatuskin, että hän oli toisten tiellä, oli omiaan pitämään yllä hänen hyvää tuultaan. Hän kertoi meille räiskyvään kasarmityyliin jutun nunnasta, torvensoittajasta ja viidestä chambertinpullosta, joka juttu mahtaa olla makupala garnisonipaikoissa, mutta teille, rouva, en yrittäisikään sitä kertoa, vaikka sen muistaisinkin. Siirryttyämme saliin hän huomautti, että takkaristikkomme oli huonossa kunnossa, ja neuvoi meitä rikkiviisaasti käyttämään tripolijauhetta kuparin kiillottamiseen. Politiikasta ei sanaakaan. Hän säästi voimiaan. Kartagon raunioissa kello löi kahdeksan. Se oli herra de Lessayn tunti. Muutaman minuutin kuluttua hän astui saliin tyttärensä seurassa. Tavanmukainen illanvietto alkoi. Clémentine istuutui lampun viereen ompelemaan. Varjostin kätki keveään hämärään hänen kauniin päänsä ja langetti hänen sormilleen hohteen, joka teki ne melkein läpikuultaviksi. Herra de Lessay puhui pyrstötähdestä, jonka lähestymisestä tähtitieteilijät olivat tiedottaneet, ja kehitteli asian johdosta teorioja, jotka, vaikka olivatkin sangen rohkeita, kuitenkin todistivat jonkinlaista älyllistä kehittyneisyyttä. Isäni, joka jonkin verran tunsi tähtitiedettä, esitti terveitä ajatuksia, mutta lopetti ne ainaiseen varaukseensa: "Vaikka mitäpä minä oikeastaan tiedän!" Minä puolestani kehittelin observatorionaapurimme, suuren Aragon, mielipiteitä. Victor-eno vakuutti, että pyrstötähdillä on eräänlainen vaikutus viinien laatuun, ja kertoi väitteensä tueksi hauskan kapakkakaskun. Olin niin mielissäni tästä puheenaiheesta, että tein voitavani sen ylläpitämiseksi ja ryhdyin tuoreimpien kirjatietojeni turvin laajasti esitelmöimään noiden kevyiden taivaankappaleiden kemiallisesta kokoonpanosta, huomauttaen, että vaikka ne liikkuvatkin avaruuksissa miljardien peninkulmien alalla, ne kuitenkin mahtuisivat yhteen ainoaan pulloon. Isäni, joka hiukan oudoksui kaunopuheisuuttani, katseli minua leppoisan ivalliseen tapaansa. Mutta eihän sitä aina voi taivaissakaan pysytellä. Niinpä aloin, Clémentinea katsellen, puhua timanttipyrstötähdestä, jota olin edellisenä iltana ihaillut erään kultasepän ikkunassa. Se oli onneton mielijohde.

"– Sisareni poika! kapteeni Victor huudahti. – Tuo sinun pyrstötähtesi ei ole mitään sen rinnalla, joka kimalteli keisarinna Joséphinen hiuksissa hänen tullessaan Strassburgiin jakamaan kunniaristejä armeijalle.

"– Niin, pikku Joséphine oli kovin mieltynyt koruihin, herra de Lessay sanoi kahden kahvikulauksen lomassa. – En moiti häntä siitä; hänessä oli hyviäkin puolia, vaikka hän muuten oli hiukan kevytmielinen. Hän oli syntyisin Tascher, ja hän tuotti Buonapartelle suuren kunnian suostuessaan hänen puolisokseen. Joku Tascher ei tosin merkitse paljoa, mutta joku Buonaparte ei merkitse yhtään mitään.

"– Mitä sillä tarkoitatte, herra markiisi? kapteeni Victor kysyi.

"– En ole mikään markiisi, herra de Lessay vastasi kuivasti, – ja tarkoitan sitä, että Buonaparte olisi saanut vertaisensa aviopuolison, jos olisi nainut jonkun niistä ihmissyöjänaisista, joita kapteeni Cook kuvailee matkamuistelmissaan, jonkun tuollaisen alastoman, tatuoidun ja rengasnenäisen villin, joka mesissä suin ahmii mätäneviä ihmisruumiin jäseniä.

"'Tuon tiesin jo etukäteen!' minä ajattelin, ja kesken tuskaani (oi poloista ihmissydäntä!) oli ensimmäisenä tehtävänäni todeta, että aavistukset pitivät paikkansa. Minun on myönnettävä, että kapteenin vastaus oli sommiteltu ylevään tyyliin. Hän pani kätensä puuskaan, loi herra de Lessayhin halveksivan katseen ja virkkoi:

"– Napoleonilla, teidän jalosukuisuutenne, oli Joséphinen ja Marie Louisen ohessa vielä kolmaskin puoliso. Tuota hänen elämänkumppaniaan te ette tunne, mutta minä olen nähnyt hänet läheltä. Häntä verhoo taivaansininen viitta, joka on täynnä tähtiä, häntä kruunaa laakeriseppele, ja hänen rinnassaan välkkyy kunniaristi. Hänen nimensä on Maine.

"Herra de Lessay laski kuppinsa takan reunalle ja sanoi rauhallisesti:

"– Teidän Buonapartenne oli heittiö.

"Isäni nousi välinpitämättömän tyynenä, ojensi kätensä hitaasti torjuen ja virkkoi sävyisästi herra de Lessaylle:

"– Olipa tuo St. Helenan saarella kuollut mies minkälainen tahansa, minä kuitenkin palvelin häntä kymmenen vuotta, ja lankoni haavoittui kolmesti seuratessaan hänen kotkiaan. Pyydän hartaasti, hyvä herra ja ystävä, ettette unohtaisi sitä vastedes.

"Mitä kapteenin korkealentoiset ja irvokkaat häpeämättömyydet eivät olleet saaneet aikaan, sen sai aikaan isän kohtelias nuhde. Herra de Lessay vimmastui.

"– Minä unohdin sen! hän huusi kalmankalpeana, hampaitaan kiristellen ja suu vaahdossa. – Olin väärässä. Tynnyri haisee aina sillille, ja kun kerran on palvellut roistoja...

"Tämän kuullessaan kapteeni tarrautui hänen kurkkuunsa. Luulen, että hän olisi kuristanut hänet, ellemme Clémentine ja minä olisi olleet saapuvilla.

"Isäni seisoi käsivarret ristissä, vähän kalpeampana kuin tavallisesti, ja katseli tuota näytelmää sanomattoman säälin ilmein. Se, mitä sitten seurasi, oli vielä surkuteltavampaa, mutta mitäpä hyödyttää viipyä kahden vanhuksen houkkamaisuuksissa? Vihdoin onnistuin saamaan heidät erilleen toisistaan. Herra de Lessay viittasi tyttärelleen ja poistui. Clémentinen seuratessa häntä juoksin tytön perässä porraskäytävään.

"– Neiti, sanoin huumautuneena ja tartuin hänen käteensä, – minä rakastan teitä, minä rakastan teitä!

"Hän piti tuokion kättäni omassaan, ja hänen huulensa aukenivat hiukan. Mitä hän sanoisi? Mutta äkkiä, katsahdettuaan isäänsä, joka jo asteli yläkertaa kohti, hän vetäisi kätensä pois ja nyökkäsi minulle jäähyväisiksi.

"Sen jälkeen en nähnyt häntä enää koskaan. Hänen isänsä muutti erääseen Panthéonin lähistöllä olevaan huoneistoon, jonka hän oli vuokrannut historiallisesta kartanostaan saamillaan tuloilla. Siellä hän kuoli halvaukseen muutamia kuukausia myöhemmin. Tytär muutti Neversiin äitinsä sukulaisten luokse. Ja Neversissä hän sitten meni naimisiin Achille Allier'n, rikkaan maanviljelijän pojan kanssa.

"Mitä minuun tulee, rouva, olen elellyt yksinäni, rauhassa ja sovussa itseni kanssa: elämäni, joka on ollut vailla sekä suuria suruja että suuria iloja, on ollut kohtalaisen onnekas. Mutta vielä kauan jälkeenpäin koski kipeästi sydämeeni nähdessäni talvi-iltoina tyhjän nojatuolin oman nojatuolini vieressä. Clémentine on kuollut jo kauan sitten. Hänen tyttärensä on seurannut äitiään ikuiseen lepoon. Teidän luonanne olen nähnyt hänen tyttärensä tyttären. Vielä en tahdo sanoa niinkuin Pyhän kirjan vanhus: 'Nyt sinä, Herra, päästät palvelijasi rauhaan menemään.' Jos minusta, tällaisesta vanhasta jurottajasta, voi vielä olla jotakin hyötyä, niin tahdon teidän avullanne pyhittää tuolle orvolle tytölle viimeiset voimani."

Nämä viimeiset sanat olin lausunut rouva de Gabryn asunnon eteisessä ja valmistauduin juuri sanomaan hyvästi rakastettavalle oppaalleni, kun hän virkkoi:

– Rakas herra Bonnard, en voi auttaa teitä tässä asiassa niinkuin tahtoisin. Jeanne on orpo alaikäinen. Te ette voi tehdä mitään hänen hyväkseen ilman hänen holhoojansa suostumusta.

– Niinkö? huudahdin. – En ole tullut edes ajatelleeksi, että Jeannella on holhooja.

Rouva de Gabry katsahti minuun hiukan ihmeissään. Hän ei ollut odottanut, että vanha mies saattoi olla niin yksinkertainen.

Hän jatkoi:

– Jeanne Alexandren holhoojana on asianajaja Mouche, Levallois-Perret'n notaari. Pelkään pahoin, ettette oikein hyvin tule toimeen hänen kanssaan, sillä hän on hyvin vakava herra.

– Hyvänen aika! minä huudahdin. – Kenen kanssa sitten luulette minun ikäiseni miehen tulevan toimeen, ellei juuri vakavien ihmisten kanssa?

Hän hymähti lempeän ilkamoivasti, aivan isävainajani tapaan, ja sanoi:

– Sellaisten kanssa, jotka ovat teidän kaltaisianne. Herra Mouche ei juuri kuulu heihin; hän ei herätä minussa luottamusta. Teidän on pyydettävä häneltä lupa päästäksenne tervehtimään Jeannea, jonka hän on sijoittanut erääseen Ternesissä olevaan koulukotiin. Eikä tyttö viihdy siellä.

Suutelin rouva de Gabryn käsiä, ja niin me erosimme.

Toukokuun 2.-5. päivänä

Olen tavannut notaari Mouchen, Jeannen holhoojan, hänen toimistossaan. Pieni, laiha ja kuiva mies, iho kuin hänen oman paperiromunsa pölystä tehty. Tuollainen silmälasiniekka olio, jota on mahdotonta kuvitella ilman silmälaseja. Olen kuullut hänen, notaari Mouchen, puhuvan; hänellä on ääni kuin rämisevällä lastenlelulla, ja hän puhuu valikoiduin sanoin, vaikka minä puolestani soisin, ettei hän lainkaan valikoisi sanojaan. Olen tarkastellut häntä, notaari Mouchea; hän on virallisen juhlallinen ja vaanii maailmaa silmänurkastaan lasiensa takaa.

Notaari Mouche on onnellinen, omien sanojensa mukaan, onnellinen ja ylen ihastunut hänen holhokkiaan kohtaan osoittamastani harrastuksesta. Mutta hän ei usko, että ihminen on luotu maan päälle huvittelemista varten. Ei, sitä hän ei usko, ja ollakseni oikeudenmukainen minun on sanottava, että hänen lähettyvillään täytyy olla hänen kanssaan samaa mieltä, sillä hän on kaikkea muuta kuin huvittava. Hän sanoo pelkäävänsä, että hänen rakas holhokkinsa voisi saada väärän ja vahingollisen käsityksen elämästä, jos hänen annettaisiin liiaksi huvitella. Siksipä hän onkin hartaasti pyytänyt, että rouva de Gabry vain hyvin harvoin ottaisi tämän nuoren tytön luokseen kotiinsa.

Lähtiessäni tuon tomuttuneen musteentuhrijan luota hänen tomuttuneesta toimistostaan minulla oli taskussani säännönmukainen lupakirja (kaikki, mikä notaari Mouchen kädestä lähtee, on säännönmukaista), jolla minut oikeutettiin joka kuukauden ensimmäisenä torstaina käymään tervehtimässä neiti Jeanne Alexandrea koulukodin johtajattaren neiti Préfèren luona rue Demoursin varrella Ternesin kaupunginosassa.

Toukokuun ensimmäisenä torstaina lähdin neiti Préfèren luokse, jonka laitoksen huomasin jo kaukaa sen sinikirjaimisesta nimikilvestä. Tuo sininen väri antoi minulle ensimmäisen vihjeen neiti Virginie Préfèren luonteesta, jota minulla sittemmin oli tilaisuus tutkia perinpohjin. Pelästynyt palvelijatar otti käyntikorttini ja jätti minut, sanallakaan toivoani ravitsematta, kolkkoon vastaanottohuoneeseen, missä sain hengittää sitä tympeää ilmaa, joka on erityisesti ominainen sisäoppilaitosten ruokasaleille. Vastaanottohuoneen lattia oli säälimättömän tarmokkaasti vahattu niin liukkaaksi, että hädissäni olin vähällä jäädä seisomaan kynnykselle. Onneksi kuitenkin huomasin, että parketille, tuolien eteen, oli siroteltu pieniä nelikulmaisia villamattoja, ja niin lähdin harppailemaan noita kirjottuja saarekkeita pitkin, kunnes minun vihdoin onnistui päästä takkanurkkaukseen, missä hengästyneenä istuuduin.

Tuon takan yläpuolella oli paksun kullatun kehyksen ympäröimä ilmoitustaulu, jonka otsikossa loisti goottilaisin flamboyant-kirjaimin sana: Kunniataulu. Taululla oli paljon nimiä, joiden joukosta minulla ei kuitenkaan ollut iloa löytää Jeanne Alexandren nimeä. Luettuani moneen kertaan niiden oppilaiden nimet, jotka olivat neiti Préfèren mielestä ansainneet kunniamaininnan, aloin jo tulla levottomaksi, kun ketään ei kuulunut. Neiti Préfèren olisi varmasti onnistunut luoda taivaallisten avaruuksien ehdoton äänettömyys tähän kasvatusopilliseen valtapiiriinsä, elleivät varpusten lukemattomat parvet olisi valinneet hänen pihaansa tirskutuspaikakseen. Oikein oli ilo niitä kuulla. Mutta nähdä, siinäpä pulma, sillä ikkunaruudut oli hiottu himmeiksi. Niinpä minun oli tyydyttävä niihin nähtävyyksiin, joita tarjoutui katseltavaksi vastaanottohuoneessa: sen kaikki neljä seinää oli katosta lattiaan asti koristettu laitoksen oppilaiden tekemillä piirustuksilla. Siinä oli Vestan neitseitä, kukkia, olkikattoisia maalaismajoja, kapiteeleja, kierukoita ja sabiinilaiskuningas Tatiuksen valtava pää, jonka tekijäksi oli merkitty Estelle Mouton.

Olin jo melkoisen kauan ihaillut sitä tarmoa, millä neiti Mouton oli elävöittänyt tuon antiikin sotilaan tuuheat kulmakarvat ja hänen silmiensä tuikean katseen, kun eräs ääni, joka oli kevyempi kuin tuulen lennättämän lakastuneen lehden kahahdus, pani minut kääntämään päätäni. Mutta se ei ollut mikään lakastunut lehti, vaan se oli neiti Préfère. Kädet ristissä hän liukui pitkin parketin kuvastinta kuin Kultaisen legendan pyhät naiset pitkin veden kristallinkirkasta pintaa. Toisenlaisissa olosuhteissa neiti Préfère ei luullakseni olisi johdattanut mieleeni noita mystilliselle mielikuvitukselle niin rakkaita neitseitä. Jos olisin tarkastellut ainoastaan hänen kasvojaan, olisin pikemminkin tullut ajatelleeksi renettiomenaa, jota ymmärtäväinen perheenemäntä on pitänyt talvisäilössä ullakolla. Hänellä oli hartioillaan ripsureunainen peleriini, joka ei sinänsä ollut millään tavalla merkillinen, mutta jota hän kantoi ikään kuin se olisi ollut jonkinlainen ylipapillinen vaatekappale tai korkean tuomarin virkapuku.

Ilmoitin hänelle käyntini tarkoituksen ja ojensin suosituskirjeeni.

– Olette siis tavannut herra Mouchen, hän virkkoi. – Toivottavasti hän voi kaikin puolin hyvin? Hän on niin kunnon mies, niin...

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan loi katseensa kattoon. Sinne teki seuraa minunkin katseeni ja kohtasi kynttiläkruunun paikalla riippuvan paperisuikaleen, joka oli väännetty kierukaksi ja jonka tehtävänä arvatenkin oli houkutella puoleensa kärpäsiä ja pitää ne sitten loitolla peilien kullatuista kehyksistä ja kunniatauluista.

– Olen kohdannut, sanoin, – neiti Alexandren rouva de Gabryn luona ja oppinut pitämään arvossa tuon nuoren tytön oivallista luonnetta ja eloisaa älyä. Koska menneinä vuosina tunsin hänen isovanhempansa, toivoisin voivani kohdistaa heidän lapsenlapseensa sen harrastuksen, jota tunsin heitä kohtaan.

Vastaukseksi neiti Préfère huokasi syvään, painoi salaperäistä peleriiniään sydäntään vasten ja katsoi jälleen katosta riippuvaa paperisuikaletta.

Vihdoin hän sanoi:

– Hyvä herra, koska tunsitte herra ja rouva Noël Alexandren, niin toivoakseni myös olette, kuten herra Mouche ja minä, syvästi pahoitellut niitä mielettömiä keinotteluja, jotka veivät heidät perikatoon ja saattoivat heidän tyttärensä kurjuuteen.

Kuullessani nämä sanat ajattelin, että on hyvin väärin olla huono-onninen ja että tuota vääryyttä ei koskaan anneta anteeksi niille, joita on saatu kauan kadehtia. Heidän sortumisensa on meidän kostomme ja ilomme, ja me olemme säälimättömiä.

Selitettyäni aivan peittelemättä, etten ymmärtänyt raha-asioista yhtään mitään, kysyin laitoksen johtajattarelta, oliko hän tyytyväinen neiti Alexandreen.

– Sitä lasta on mahdotonta kesyttää! neiti Préfère huudahti.

Ja hän ryhdistäytyi ylvääseen asentoon ilmentääkseen vertauskuvallisesti tilannetta, johon näin vaikeasti taltutettava oppilas oli hänet saattanut. Hiukan tyynnyttyään hän jatkoi:

– Tuo nuori tyttö ei ole vailla älyä, mutta häntä ei saa opiskelemaan järjestelmällisesti.

Merkillinen olento, tuo neiti Préfère! Hän käveli nostamatta jalkojaan ja puhui liikuttamatta huuliaan. Pohtimatta kohtuullista kauempaa noita omituisuuksia vastasin, että nuo järjestelmät tietenkin olivat erinomaisia ja että siinä suhteessa luotin hänen valistuneeseen ymmärrykseensä, mutta että jos ihminen kerran tiesi jonkin asian, niin olihan loppujen lopuksi sangen yhdentekevää, millä tavalla hän oli sen oppinut.

Neiti Préfère teki hitaan, torjuvan liikkeen. Sitten hän sanoi huokaisten:

– Ah, herra! Henkilöillä, jotka eivät ole perehtyneet kasvatukseen, on siitä kovin nurinkurisia käsityksiä. Uskon kernaasti, että he siitä puhuessaan tarkoittavat vain hyvää, mutta parempi olisi, paljon parempi, jos he näissä asioissa mukautuisivat asiantuntijain kokemukseen.

En inttänyt vastaan, vaan kysyin, saisinko nyt heti tavata neiti Alexandren.

Neiti Préfère katseli peleriiniään ikään kuin etsien sen sotkuisista ripsuista sitä ennustuskirjan vastausta, joka hänen tuli antaa, ja sanoi vihdoin:

– Neiti Alexandre pitää parhaillaan kertaustuntia. Täällä vanhemmat opettavat nuorempia. Sellaista nimitetään vuoro-opetukseksi... Mutta olisin pahoillani, jos olisitte vaivautunut turhaan. Kutsutan hänet tänne. Pyydän vain, herra, saada järjestyksen vuoksi kirjoittaa nimenne vieraiden luetteloon.

Hän istuutui pöydän ääreen, avasi paksun kirjan, otti esiin notaari Mouchen kirjeen, jonka hän oli kätkenyt peleriininsä alle, ja sanoi kirjoittaessaan:

– Bonnard... d lopussa, eikö niin? Suokaa anteeksi, että kiinnyn tällaiseen pikkuseikkaan. Mutta käsitykseni mukaan erisnimilläkin on oikeinkirjoituksensa. Täällä meillä, herra, kirjoitetaan erisnimiä sanelun mukaan... historiallisia nimiä tietysti!

Kirjoitettuaan nimeni sorealla käsialalla hän kysyi, eikö hän saisi merkitä sen jatkoksi jotakin arvoa tai ammattia, kuten entinen kauppias, virkamies, koroillaaneläjä tai jotakin muuta. Hänen luettelossaan oli erikoinen sareke sitä varten.

– Hyvänen aika, rouva, sanoin hänelle, – jos välttämättä tahdotte täyttää tuon sarekkeenne, niin merkitkää siihen: Instituutin jäsen.

Tosin se oli neiti Préfèren peleriini, jonka näin edessäni, mutta se ei enää ollut neiti Préfère, joka kantoi sitä hartioillaan. Se oli kokonaan uusi ihminen, herttainen, kohtelias, mielevä, onnellinen, säteilevä. Hänen silmänsä hymyilivät; hänen kasvojensa pienet rypyt (niitä oli paljon!) hymyilivät; hänen suunsakin hymyili, mutta vain toisella pielellään. Hän puhui; hänen äänensä oli hänen ilmeensä mukainen: se oli sulaa hunajaa, tuo ääni.

– Te sanoitte, herra, että meidän kultainen Jeannemme on erittäin älykäs. Olen omasta puolestani tehnyt saman havainnon ja olen ylpeä siitä, että mielipiteemme käyvät yhteen. Tuo nuori tyttö kiinnostaa minua todella suuresti. Vaikka hän onkin hiukan vilkas, hänellä on kuitenkin niin sanoakseni onnellinen luonne. Mutta suokaa anteeksi, minähän kulutan teidän kallista aikaanne.

Hän kutsui palvelijatarta, joka näyttäytyi entistä hätäisempänä ja pelästyneempänä ja katosi sitten saman tien saatuaan määräyksen ilmoittaa neiti Alexandrelle, että herra Sylvestre Bonnard, Instituutin jäsen, odottaa häntä vastaanottohuoneessa.

Neiti Préfère ennätti parahiksi uskoa minulle, että hän tunsi syvää kunnioitusta Instituutin päätöksiä kohtaan, olivatpa ne minkälaisia tahansa, kun samassa Jeanne ilmestyi huoneeseen hengästyneenä, punaisena kuin pioni, silmät suurina ja käsivarret heiluen, ihastuttavana lapsellisessa kömpelyydessään.

– Mutta, rakas lapsi, minkä näköinen te olette! neiti Préfère kuiskasi äidillisen hellästi korjaten hänen kaulustaan.

Jeanne oli todella sangen kummallisen näköinen. Hänen hiuksensa oli kammattu taakse ja vangittu verkkoon, jonka silmukoista pörröiset suortuvat pyrkivät ulos; hänen laihat käsivartensa oli ahdettu kyynärpäitä myöten kiiltosilkkisiin hihoihin; hänen kätensä olivat ahavoituneet punaisiksi ja näyttivät olevan hänelle vastuksena; hänen liian lyhyen hameensa alta näkyivät väljiksi venyneet sukat ja linttaan astutut kengät, ja hänen vyötärölleen oli kietaistu hyppynuora. Kaiken kaikkiaan: Jeanne vaikutti kaikkea muuta kuin esiintymiskelpoiselta neitoselta.

– Pikku hupakko! huokasi neiti Préfère, joka ei tällä kertaa näyttänyt äidiltä, vaan vanhemmalta sisarelta.

Sitten hän liukui pois kuin varjo pitkin parketin kuvastinta.

Sanoin Jeannelle:

– Istukaa, Jeanne, ja puhukaa minulle kuin ystävälle. Ettekö viihdy täällä?

Hän epäröi, mutta vastasi sitten alistuneesti hymyillen:

– En oikein.

Hän sormeili hyppynuoransa päitä ja vaikeni.

Minä kysyin, hyppäsikö hän vielä nuoraa, vaikka oli niin iso tyttö.

– Enhän toki, herra! hän vastasi vilkkaasti. – Olin hyppyyttämässä pikkutyttöjä, kun palvelijatar tuli sanomaan, että eräs herra odotti minua vastaanottohuoneessa. Sidoin nuoran vyölleni, jotten sitä kadottaisi. Se ei ollut sopivaa. Pyydän teiltä anteeksi. Mutta olen niin tottumaton ottamaan vastaan vieraita!

– Taivas varjelkoon, kuinka teidän hyppynuoranne minua loukkaisi! Kantoivathan Pyhän Klaaran luostarisisaretkin nuoraa vyöllään, ja he olivat kuitenkin hurskaita neitseitä.

– Te olette kovin hyvä, herra, hän sanoi, – kun tulitte minua katsomaan ja puhutte minulle noin. En huomannut kiittää teitä tullessani sisään, sillä olin liian hämmästynyt. Oletteko tavannut rouva de Gabryta? Kertokaa hänestä, olkaa niin hyvä.

– Rouva de Gabry voi hyvin, minä vastasin. – Hän on kauniilla maatilallaan Lusancessa. Hänestä, Jeanne, saattaa sanoa niinkuin eräs vanha puutarhuri kerran sanoi emännästään, linnanrouvasta, jonka voinnista ihmiset olivat levottomia: "Armollinen rouva on hyvällä tiellä." Niin, rouva de Gabry on hyvällä tiellä; te tiedätte, Jeanne, kuinka hyvä tuo tie on ja kuinka tasaisin askelin hän sitä kulkee. Tuonnoittain, ennen hänen lähtöään Lusanceen, me kävelimme yhdessä pitkät, pitkät matkat ja puhelimme teistä. Me puhelimme teistä, lapseni, äitinne haudalla.

– Olen niin onnellinen, Jeanne virkkoi.

Ja hän hyrähti itkuun.

Kunnioituksen tuntein katselin tuota nuoren tytön kyynelten tulvaa. Hänen sitten pyyhkiessään silmiään pyysin häntä kertomaan, minkälaista hänen elämänsä oli tässä talossa.

Hän kertoi olevansa samalla kertaa sekä oppilas että opettaja.

– Teitä käsketään, ja te käskette. Sellaista sattuu maailmassa usein. Koettakaa kestää, lapseni.

Mutta hän selitti, ettei hän saanut eikä myöskään antanut mitään opetusta, vaan että hänen tehtävänään oli pukea alkeisluokan oppilaat, pestä heidät, neuvoa heille hyvää käytöstä, aakkosia ja neulan käyttöä, leikkiä heidän kanssaan, luettaa iltarukous ja panna heidät nukkumaan.

– Kas vain! minä huudahdin. – Se on siis sitä neiti Préfèren vuoro-opetusta! En voi salata teiltä, Jeanne, ettei neiti Préfère oikein miellytä minua ja etten usko, että hän on niin hyvä kuin toivoisin.

– Mitä siihen tulee, Jeanne virkkoi, – hän on kai sellainen kuin ihmiset yleensä. Hän on hyvä niille, joista pitää, ja vähemmän hyvä niille, joista ei pidä. Minusta hän ei luullakseni pidä kovinkaan paljon.

– Entäs herra Mouche, Jeanne? Mitä on ajateltava herra Mouchesta?

Hän vastasi nopeasti:

– Pyydän, herra, älkää puhuko minulle herra Mouchesta! Pyydän kaikesta sydämestäni.

Minä myönnyin tuohon hartaaseen, melkeinpä kiihkeään pyyntöön ja vaihdoin puheenaihetta.

– Jeanne, muovailetteko te täällä vahakuvia? En ole unohtanut keijukaista, joka tuotti minulle niin suuren yllätyksen Lusancessa.

– Minulla ei ole vahaa, hän vastasi, ja hänen käsivartensa hervahtivat alas.

– Ei vahaa! minä huudahdin. – Tällaisessa mehiläisten valtakunnassa! Jeanne, minä tuon teille vahaa, jossa on värejä ja vivahduksia kuin jalokivissä.

– Kiitos, herra, mutta älkää tuoko. Minulla ei ole täällä aikaa muovailla vahanukkeja. Aloin kyllä tehdä rouva de Gabrylle aivan pientä kultahaarniskaista pyhää Yrjänää. Mutta pikkutytöt luulivat sitä nukeksi; he leikkivät sillä ja särkivät sen.

Ja hän veti esiliinansa taskusta pienen pystykuvan, jonka rampoja jäseniä rautalankarunko vain vaivoin pystyi pitämään koossa. Sitä katsellessaan hän oli vuoroin itkun, vuoroin naurun vaiheilla. Hilpeys voitti, ja hän hymyili, mutta äkkiä hänen hymynsä sammui.

Neiti Préfère seisoi vastaanottohuoneen ovella hyvin herttaisen näköisenä.

– Sitä lapsikultaa! laitoksen johtajatar huokasi suloisimmalla äänellään. – Pelkään hänen ihan väsyttävän teidät. Ja kaiketi aikannekin on kallis.

Pyysin häntä häätämään mielestään tuon harhaluulon, ja noustessani hyvästelemään otin taskustani muutamia suklaalevyjä ja muita makeisia, joita olin tuonut tuliaisiksi.

– Voi, herra! Jeanne huudahti. – Tästähän riittää koko tyttöparvelle!

Peleriininainen puuttui puheeseen:

– Neiti Alexandre, hän sanoi, – kiittäkää vierasta hänen auliudestaan.

Jeanne loi häneen melkein hurjan katseen; sitten hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

– Kiitos, herra, näistä makeisista ja varsinkin kiitos hyvyydestänne, kun tulitte minua katsomaan.

– Jeanne, sanoin hänelle puristaen hänen molempia käsiään, – pysykää hyvänä ja pelottomana tyttönä. Näkemiin.

Poistuessaan suklaa- ja leivospaketteineen Jeanne sattui kolahduttamaan hyppynuoransa kahvalla tuolinselkää. Harmistunut neiti Préfère painoi peleriininsä alla molemmat kätensä sydäntään vasten, ja minä jo odotin hänen kasvatusopillisen sielunsa haihtuvan tyhjiin siinä paikassa.

Jäätyämme kahden hän kirkastui entiselleen, ja voinpa kertoa, itseäni imartelematta, että hän hymyilikin minulle kokonaisella poskenpuolikkaallaan.

– Neiti, sanoin hänelle, käyttäen hyväkseni hänen otollista mielialaansa, – minusta Jeanne Alexandre näytti hiukan kalpealta. Te tiedätte paremmin kuin minä, kuinka hellävaraista hoitoa ja hoivaa kehitysikäiset tytöt tarvitsevat. Loukkaisin teitä, jos lisäisin vielä sanankin pyyntööni, että parhaanne mukaan vaalisitte häntä.

Nämä sanat näyttivät ihastuttavan neiti Préfèreâ. Hän loi haltioituneen katseensa katosta riippuvaan paperisuikaleeseen, risti kätensä ja huudahti:

– Kuinka tuollaiset etevät miehet osaavatkin laskeutua kaikkein mitättömimpienkin pikkuseikkojen tasalle!

Huomautettuani hänelle, ettei nuoren tytön terveys ollut mikään mitätön pikkuseikka, minulla oli kunnia sanoa hänelle hyvästi. Mutta hän pysähdytti minut kynnyksellä ja virkkoi luottamuksellisesti:

– Suokaa anteeksi heikkouteni, herra. Olen nainen ja rakastan kunniaa. En voi salata teiltä, että tunnen Instituutin jäsenen läsnäolon vaatimattomassa laitoksessani olevan minulle suureksi kunniaksi.

Soin neiti Préfèrelle anteeksi hänen heikkoutensa, ja Jeannea itsekkään sokeasti ajatellen hoeskelin itsekseni kotimatkalla:

– Mitä tekisimme tuolle lapselle?

Kesäkuun 2. päivänä

Olin tänään saattamassa Marnesin kirkkomaahan erästä vanhaa, hyvin iäkästä työtoveriani, joka, Goethen ajatustavan mukaan, oli suostunut kuolemaan. Suuri Goethe, jonka elinvoima oli ilmiömäinen, uskoi todella, ettei ihminen kuole ennen kuin hän itse tahtoo, s.o. että hän kuolee vasta sitten, kun kaikki ne voimat, jotka vastustavat lopullista hajoamista ja joiden yhteissumma on elämä itse, ovat viimeistä myöten tuhoutuneet. Toisin sanoen hän ajatteli, että ihminen kuolee vasta sen jälkeen, kun hän ei enää voi elää. Olkoon menneeksi! Kunhan vain ollaan selvillä, mistä on kysymys, niin Goethen suurenmoisella ajatuksella, jos se oikein käsitetään, on sama pohja kuin La Palicen laululla.

[Ranskalainen kapteeni La Palice kaatui Pavian taistelussa vuonna 1525 taisteltuaan viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sotilaat tekivät hänestä laulun, jossa sanottiin, että hän oli hengissä vielä neljännestunnin kuolemansa jälkeen, ts. että hän oli taistellut todella loppuun saakka. Sittemmin, sananlaskuksi muuttuneena, "La Palice'n" totuus tarkoittaa totuutta, joka on niin ilmeinen, että siihen vetoaminen on typerää. – Suom.]

No niin, oivallinen työtoverini oli siis suostunut kuolemaan saatuaan pari kolme mitä vakuuttavinta halvauskohtausta, joista viimeinen ei enää sietänyt vastaväitteitä. Olin seurustellut vainajan kanssa vain vähän hänen eläessään, mutta näytti siltä kuin minusta olisi tullut hänen ystävänsä nyt, kun häntä ei enää ollut olemassa, sillä virkaveljeni sanoivat minulle hyvin vakavalla äänellä ja kasvoillaan syvämietteinen ilme, että minun oli oltava kantajana ja pidettävä haudalla puhe.

Luettuani kovin huonosti pienen puheen, jonka kuitenkin olin kirjoittanut parhaan taitoni mukaan, mikä ei silti suuria merkitse, menin kävelemään Ville-d'Avrayn metsiin ja poikkesin, kapteenivainajan keppiin varsin raskaasti nojaamatta, katveiselle polulle, jolle päivänpaiste loi kultaisia läikkiä. Koskaan ei ruohon ja kosteiden lehtien tuoksu, koskaan ei taivaan kauneus ja puiden syvä siinto ole vallannut niin väkevästi aistejani ja koko sieluani, ja ahdistuksessa, jota tunsin tuossa alati humisevassa hiljaisuudessa, oli jotakin sekä aistillista että pyhää.

Istuuduin polun vierelle nuorten tammien siimekseen. Ja siinä lupasin itselleni, etten kuole, tai ainakin, etten suostu kuolemaan ennen kuin vielä kerran olen istunut tammen juurella ja avaran maiseman rauhassa mietiskellyt sielun olemusta ja ihmisen syvintä tarkoitusta. Mehiläinen, jonka ruskea vartalo välkkyi auringossa kuin vanhasta kullasta taottu panssari, laskeutui malvankukalle, joka yleni uhkean tummana rehevän vartensa päässä. En toki nähnyt ensimmäistä kertaa tuollaista niin tavallista tapahtumaa, mutta ensimmäistä kertaa nyt katselin sitä niin hartaan uteliaana ja ymmärtäväisenä. Huomasin, että hyönteinen ja kukka olivat monella eri tapaa kiintyneet toisiinsa ja että niillä oli keskenään lukemattomia hienovivahteisia suhteita, joista minulla ei aikaisemmin ollut aavistustakaan.

Imettyään kyllikseen mettä mehiläinen suhahti lentoon korkeassa kaaressa. Minä nousin niin hyvin kuin taisin ja oikaisin jalkojani.

– Hyvästi! sanoin kukalle ja mehiläiselle. – Hyvästi! Kunpa eläisin vielä niin kauan, että saisin selville teidän keskinäisen sopusointunne salaisuuden! Olen jo hyvin väsynyt. Mutta ihminen on niin luotu, että hän virkistyy työn tuottamasta väsymyksestä toiseen työhön ryhtymällä. Jos Jumala suo, niin kukat ja hyönteiset valmistavat minulle levon filologian ja arkistotutkimusten rasitusten jälkeen. Kuinka syvämietteinen onkaan Antaioksen vanha tarina! Olen koskettanut maata ja olen uusi ihminen, ja vaikka olen jo kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, niin sielussani versoo uusi tiedonhalu, niinkuin vanhan raidan lahonneesta rungosta versoo uusia vesoja.

Kesäkuun 4. päivänä

Katselen mielelläni ikkunastani Seineä ja sen rantakatuja tällaisina utuisen harmaina aamuina, jolloin kaikki verhoutuu epämääräiseen pehmeyteen. Olen katsellut sitä pilvetöntä taivasta, joka kaartuu hohtavan kirkkaana Napolin lahden yllä. Mutta tämä meidän Pariisimme taivas on eloisampi, ystävällisempi, henkevämpi. Se hymyilee, uhkaa, hyväilee, verhoutuu suruun ja syttyy riemuun kuin ihmiskatse. Tällä hetkellä se vuodattaa lempeää valoaan jokapäiväisissä askareissaan ahertavien kaupungin ihmisten ja eläinten ylle. Tuolla loitompana, toisella rannalla, Saint-Nicolas'n satamassa, työmiehet purkavat sarvilasteja, ja porrassillalle asettuneet satamakantajat lennättävät ketterästi, kädestä toiseen, sokerikartioita höyrylaivan uumeniin. Pohjoisrannalla, plataanien siimeksessä, seisoo rivi vuokra-ajurien hevosia rouskutellen rauhallisesti kaurojaan päät syvälle säkkeihin työntyneinä, kun taas punoittavat ajurit tyhjentelevät lasejaan viinikauppiaan pöydän ääressä ja tarkastelevat syrjäsilmällä aamuvirkkuja ohikulkijoita.

Bukinistit asettelevat laatikoitaan kivikaiteille. Nuo pelottomat henkevyyden kauppiaat, jotka aina elävät taivasalla mekot tuulten pullisteltavina, ovat niin läpikotaisin ilman, sateen ja pakkasen, lumen, sumun ja helteen karaisemia, että he ovat lopulta alkaneet muistuttaa katedraalien vanhoja kuvapatsaita. Kaikki he ovat ystäviäni, ja tuskin koskaan käyn heidän kirjalaatikkojensa ohitse poimimatta niiden kätköistä jotakin vanhaa kirjakulua, joka oli minulta siihen mennessä puuttunut, vaikken ollut aavistanutkaan, että se oli minulta puuttunut.

Kun palaan kotiin, emännöitsijäni huutaa ja pauhaa, että revin kaikki taskuni ja ahdan huoneet täyteen vanhoja papereita, jotka vain houkuttelevat taloon rottia. Thérèse on tässä asiassa järkevä, ja juuri siksi, että hän on järkevä, en edes kuuntele häntä, sillä niin rauhalliselta kuin näyttänenkin, olen aina pitänyt intohimojen hulluutta kylmää järkevyyttä parempana. Mutta koska intohimoni eivät kuulu niihin, jotka räiskyvät, tuhoavat ja tappavat, niin yhteinen kansa ei niitä huomaa. Kuitenkin ne tekevät sieluni levottomaksi, ja useammin kuin kerran on tapahtunut, että jonkun unohdetun munkin kyhäämä tai jonkun Peter Schöfferin vaatimattoman oppilaan painama kirjanen on karkottanut unen silmistäni. Ja jos tämä jalojen pyyteiden tuli minussa sammuu, se on merkkinä siitä, että itsekin verkalleen sammun. Ihmisen intohimot: ihminen itse. Minun vanhat kirjani: minä itse. Olenhan vanha ja kurttuinen niin kuin tekin.

Kevyt tuuli lennättää katujen pölyn mukana plataanien siivekkäitä siemeniä ja hevosten suissa suoltuneita heinänkorsia. Eihän tuossa pölyssä sinänsä ole mitään merkillistä, mutta nähdessäni sen lentävän muistuu mieleeni, kuinka lapsena katselin samanlaisia pölypyörteitä, ja liikutus värähdyttää vanhaa pariisilaissieluani. Kaikki minkä ikkunoistani näen, vasemmalla taivaanranta, joka ulottuu aina Chaillott'n kukkuloihin saakka ja jonka ääriviivaan Riemukaari piirtyy kuin kivinen pelinoppa, Seine, maineen virta, ja sen sillat, Tuileries'n terassin lehmukset, Louvre, renessanssin siselöity jalokivi, oikealla taas Pont-Neuf, Pons Lutetiae Novus dictus, niinkuin vanhoissa kuparipiirroksissa sanotaan, ja koko vanha ja kunnianarvoisa Pariisi torneineen ja huippuineen, kaikki se on minun elämääni, minua itseäni, enkä minä olisi mitään ilman sitä, koska se heijastuu sieluuni tuhansina ajatusteni vivahduksina, innoittaen ja elähdyttäen minua. Siksi minä rakastan Pariisia rakkaudella, joka on määrää vailla.

Ja kuitenkin olen väsynyt ja tunnen, ettei ole mahdollista löytää lepoa tämän kaupungin sydämestä, joka ajattelee niin paljon, joka on opettanut minutkin ajattelemaan ja joka yhä taukoamatta kiihottaa minua ajattelemaan. Kuinka voisi elää innoittumatta kaikkien näiden kirjojen keskellä, jotka lakkaamatta kiihottavat ja uuvuttavat uteliaisuuttani, mutta eivät täysin tyydytä sitä koskaan? Milloin on etsittävä jokin päivämäärä, milloin otettava tarkka selko jostakin tärkeästä seudusta tai jostakin vanhasta lauseparresta, jonka alkuperäinen merkitys on hyvä saada tietoonsa. Sanoja? Niinpä kyllä, sanoja. Filologina olen niiden valtias; ne ovat alamaisiani, ja hyvän kuninkaan tavoin minä omistan niille koko elämäni. Voisinko joskus luopua valtaistuimestani? Aavistan, että kaukana täältä, jossakin metsän rinteessä, on maja, missä löydän rauhan, jota tarvitsen odottaessani sitä vielä suurempaa rauhaa, sitä peruuttamatonta lepoa, johon kerran lopullisesti vaivun. Uneksin ovenpielipenkistä ja silmänkantamattomista kedoista. Mutta vierelleni soisin nuoret, hymyilevät kasvot, jotka keskittäisivät itseensä tuon raikkaan luonnon ja heijastaisivat sitä. Uskoisin silloin olevani isoisä, ja elämäni koko tyhjyys olisi täyttynyt.

En ole luonteeltani kiivas, mutta kuitenkin ärryn helposti, ja kaikki teokseni ovat aiheuttaneet minulle yhtä paljon harmia kuin mielihyvää. Mistä johtuneekin, että juuri nyt tulin ajatelleeksi sitä niin kovin turhanpäiväistä ja mitätöntä hävyttömyyttä, jonka sain kokea nuoren ystäväni puolelta kolmisen kuukautta sitten Luxembourgin puistossa. En sano häntä ystäväkseni ivalla, sillä rakastan ahkeraa nuorisoa sen ylimielisyydestä ja henkisistä horjahteluista huolimatta. Nuori ystäväni meni kuitenkin liiallisuuksiin. Mestari Ambroise Paré, jonka ensimmäisenä onnistui sitomalla ehkäistä valtasuonen vuoto ja joka antoi kirurgialle, tuolle puoskaroivien parturien ammatille, sysäyksen kohti sen nykyistä korkeaa tasoa, sai vanhoilla päivillään kimppuunsa kaikki välskärintapaiset. Kun muuan nuori huimapää, joka kenties muuten oli maailman kunnollisin poika, vaikkei hänellä ollutkaan kunnioituksen tunnetta, oli hyökännyt häntä vastaan loukkaavin sanoin, vanha mestari antoi hänelle vastauksen teoksessaan Muumiosta, yksisarvisesta, myrkyistä ja rutoista. "Minä pyydän häntä", tuo suuri mies sanoi hänelle, "minä pyydän häntä, että älköön hän käyttäkö katkeria sanoja, vaan kohdelkoon vanhaa hyväätarkoittavaa miestä hellävaraisemmin, jos hän haluaa esittää huomautuksia tämän vastaukseni johdosta". Tuo vastaus oli ihailtava Ambroise Parén sulkakynästä lähteneenä; mutta vaikkapa sen olisi kyhännyt joku työssään harmaantunut kyläpuoskari, jota joku nulikka oli pitänyt pilkkanaan, se olisi sittenkin kiitoksen arvoinen.

Saattaisi kenties luulla, että vain alhainen kauna oli palauttanut mieleeni tuon muiston. Samaa luulin itsekin ja moitin itseäni mokomasta viheliäisestä suhtautumisesta lapsen lausumiin sanoihin, lapsen, joka ei tiedä mitä puhuu. Onneksi ajatukseni asiasta saivat samassa paremman suunnan, ja siksi merkitsenkin ne tähän vihkooni. Muistan, kuinka kerran kaksikymmenvuotiaana (siitä on nyt lähes puoli vuosisataa) olin eräänä kauniina päivänä kävelemässä samaisessa Luxembourgin puistossa muutamien toverieni kanssa. Puhelimme vanhoista opettajistamme, ja joku meistä tuli maininneeksi herra Petit-Radelin, kunnianarvoisan tiedemiehen, joka ensimmäisenä jonkin verran valaisi etruskien alkuperää, mutta joka oli onnettomuudekseen myös sattunut laatimaan kronologisen luettelon Helenan rakastajista. Tuo luettelo antoi meille paljon naurun aihetta, ja minä huudahdin: "Petit-Radel on aasi, eikä ainoastaan neljän kirjaimen verran, vaan kahdentoista nidoksen paksuudelta!"

Tuo nuorukaisen linkoama sana oli liian kevyt painaakseen vanhan miehen omaatuntoa. Kunpa en olisi elämän taistelussa sen vaarallisempia nuolia ampunut! Mutta tänään kysyn itseltäni, enkö tietämättäni liene elämäni varrella itse tehnyt jotakin yhtä naurettavaa, kuin oli tuo kronologinen luettelo Helenan rakastajista. Tieteiden kehitys tekee tarpeettomiksi ne teokset, jotka ovat eniten auttaneet kehitystä eteenpäin. Koska tuollaisista teoksista ei enää ole sanottavaa hyötyä, on nuoriso vakaassa uskossa, ettei niistä ole koskaan ollut mihinkään; se halveksii niitä, ja jos niissä on pieninkin vanhentunut ajatus, se nauraa niitä. Siksi minäkin parikymmenvuotiaana nauroin Petit-Radelia ja hänen kronologista lemmentaulukkoaan; siksi myös äsken nauroi Luxembourgin puistossa tuo nuori ja epäkohtelias ystäväni...

    Itsees Octavianus, käy, valituksista luovu!
    Toivot säästettävän sua: muita et säästänyt koskaan.

Kesäkuun 6. päivänä

Oli kesäkuun ensimmäinen torstai. Suljin kirjani ja sanoin hyvästi pyhälle apotti Droctovéelle, jolla taivaan autuudesta nauttiessaan ei luullakseni ole erityistä kiirettä päästä näkemään sitä minun käsistäni lähtevää vähäpätöistä kyhäelmää, joka täällä maan päällä kirkastaa hänen nimensä ja tekonsa. Mahtanenkohan sitä sanoa? Se malvankukka, jota näin mehiläisen käyvän tervehtimässä viime viikolla, askarruttaa ajatuksiani enemmän kuin kaikki vanhat apotit risteineen ja hiippoineen! Ja kaiken kukkuraksi emännöitsijäni yllätti minut äsken, kun seisoin keittiön ikkunan ääressä tutkimassa suurennuslasin avulla mausteneilikan kukkia. Eräässä Sprengelin teoksessa, jonka luin poikavuosinani, niinkuin silloin luin kaikkea, on ajatuksia kukkien rakkauselämästä, ja nyt, oltuaan unohduksissa puoli vuosisataa, ne palautuvat mieleeni ja valtaavat harrastukseni siinä määrin, että kadun, kun en ole omistanut henkeni vähäisiä kykyjä hyönteisten ja kasvien tutkimiseen.

Tällaisia asioita pohtien etsiskelin solmiotani. Mutta pengottuani turhaan suuren määrän laatikoita minun oli kutsuttava avukseni emännöitsijäni. Thérèse tuli ontuen ja kompuroiden.

– Herran olisi pitänyt sanoa minulle, hän sanoi, – että aiotte mennä ulos. Kyllä minä olisin antanut teille solmionne.

– Mutta, Thérèse, minä vastasin, – eikö olisi parempi panna se sellaiseen paikkaan, mistä voisin löytää sen ilman teidän apuanne?

Thérèse ei suvainnut vastata.

Thérèse ei jätä enää yhtään mitään minun huostaani. En saa nenäliinaakaan pyytämättä sitä häneltä, ja kun hän on kuuro ja rampa sekä lisäksi käynyt peräti muistamattomaksi, minun on alituiseen oltava milloin minkin puutteessa. Mutta hän nauttii niin järkähtämättömän kopeana tuosta kotoisesta valta-asemastaan, etten rohkene yrittääkään vallankaappausta omien kaappieni hallitusta vastaan.

– Solmioni, Thérèse! Kuuletteko, solmioni! Jos vielä vitkastelette, saatatte minut epätoivoon, enkä silloin tarvitsekaan enää solmiota, vaan nuoran, johon hirtän itseni.

– Kylläpä teillä nyt on kiire, herra, Thérèse vastaa. – Ei se hukassa ole. Tässä talossa ei mikään katoa, sillä minä pidän huolen kaikesta. Mutta antakaa nyt edes aikaa etsiä sitä.

"Siinä sitä ollaan!" ajattelin. "Tämä siis on tulos puoli vuosisataa kestäneestä alistumisesta. Ah, kunpa tuo taipumaton Thérèse olisi elämänsä varrella vain kerrankin, vain yhden ainoan kerran, lyönyt laimin palvelijan velvollisuutensa, kunpa hän olisi ollut edes hetkenkin väärässä, ei hänellä olisi tätä vääjäämätöntä valtaa ylitseni, ja silloin minä uskaltaisin ainakin vastustaa häntä. Mutta voiko hyvettä vastustaa? Ihmiset, jotka ovat vailla heikkouksia, ovat kauheita; heihin ei pääse käsiksi keinolla eikä millään. Katsokaa Thérèseâ: ei ainoaakaan vikaa, josta häneen voisi tarttua. Hän ei epäile itseään, ei Jumalaa, ei maailmaa. Hän on luja nainen, hän on Raamatun viisas neitsyt, ja elleivät ihmiset tiedäkään hänestä mitään, niin minä hänet kyllä tunnen. Hän näyttäytyy sieluni silmille kädessään lamppu, tuollainen pahanpäiväinen keittiölamppu, joka tuikkii maalaistuvan kurkihirren alla, eikä se sammu koskaan tuossa laihassa pitimessään, joka on suonikas ja sitkeä kuin viiniköynnös."

– Thérèse, solmioni! Ettekö tiedä, onneton, että tänään on kesäkuun ensimmäinen torstai ja että Jeanne-neiti odottaa minua? Koulukodin johtajatar on tietysti hyvissä ajoin vahauttanut vastaanottohuoneen lattian; varmasti siitä juuri tällä hetkellä näkee oman kuvansa, ja minä saan, taitettuani sääriluuni, niinkuin epäilemättä pian tapahtuu, katsella siitä miellyttäväksi ajankulukseni noloa naamaani kuin peilistä ikään. Otan silloin esikuvakseni sen rakastettavan ja ihailtavan sankarin, jonka kuva on kaiverrettu Victor-enon kepinnuppiin, ja koetan parhaani mukaan näyttää hymyileviä kasvoja ja urheaa mieltä. Katsokaa kuinka ihanasti aurinko paistaa! Rantakadut hehkuvat sen kullassa, ja Seine hymyilee, pinnassaan lukemattomia välkkyviä väreitä. Koko kaupunki ui kullassa, ja värjyvä auer kaartaa sädekehänä sen kauniita ääriviivoja... Thérèse, solmioni!... Ah, alanpa ymmärtää Molièren Chrysale-miekkosta, joka säilytti kauluksiaan paksun Plutarkhoksen välissä. Hänen esimerkkinsä mukaan panen minäkin tästä lähtien kaikki solmioni Acta sanctorumin lehtien väliin.

Thérèse antoi minun puhua ja jatkoi vaiti etsimistään. Kuulin ovikellon hiljaa kilahtavan.

Thérèse, sanoin, – ovikello soi. Antakaa minulle solmioni ja menkää avaamaan; tai mieluummin menkää ensin avaamaan ja antakaa minulle vasta sen jälkeen taivaan avulla solmioni. Mutta, pyydän, älkää nyt seisoko siinä kaapin ja oven välissä kuin aasi kahden heinäsuovan välissä, jos niin saan sanoa.

Thérèse marssi ovelle kuin vihollista vastaan. Oivallinen emännöitsijäni on muuttunut perin töykeäksi vieraita kohtaan. Hän epäilee jokaista taloon tulijaa. Tuohon suhtautumiseen kuuluu olevan syynä hänen ihmisistä saamansa pitkäaikainen kokemus. Minulla ei ole ollut aikaa pohtia, olisiko ehkä sama kokemus johtanut toisenkin havainnontekijän samoihin päätelmiin. Notaari Mouche odotti minua työhuoneessani.

Notaari Mouche on keltaisempi kuin olin luullutkaan. Hänellä on siniset silmälasit, joiden alla hänen silmäteränsä vilahtelevat edestakaisin kuin hiiret uudinten takana.

Notaari Mouche pyytää anteeksi, että hän on tullut häiritsemään minua sellaisella hetkellä... Hän ei määrittele tarkemmin tuota hetkeä, mutta arvaan hänen tarkoittavan sillä sellaista hetkeä, jolloin minulla ei ole solmiota. Se ei ole minun vikani, niinkuin tiedätte. Notaari Mouche, joka sitä ei tiedä, ei kuitenkaan näytä olevan siitä millänsäkään. Hän pelkää vain tulleensa sopimattomaan aikaan. Saan hänet jotenkuten rauhoittumaan. Hän sanoo tulleensa puheilleni neiti Alexandren holhoojana. Kaikkein ensimmäiseksi hän pyytää minua olemaan välittämättä mitään niistä määräyksistä, joilla hän aluksi oli arvellut olevan asianmukaista rajoittaa käyntejäni neiti Jeannen luona hänen koulukodissaan. Tästä lähtien neiti Préfèren laitos olisi minulle avoinna joka päivä kello kahdestatoista neljään. Tietäen mielenkiintoni tuota nuorta tyttöä kohtaan hän uskoo velvollisuutensa vaativan, että hänen on annettava minulle hiukan tarkempia tietoja siitä henkilöstä, jonka huostaan hän on uskonut holhokkinsa. Hän on jo kauan tuntenut neiti Préfèren ja luottaa häneen täydellisesti. Neiti Préfère on hänen vakaumuksensa mukaan valistunut, ymmärtäväinen ja hyveellinen nainen.

– Neiti Préfèrellâ, hän sanoo minulle, – on periaatteita, ja se on, herra, nykyaikana harvinaista. Kaikki on nykyään niin toisenlaista, eikä meidän aikamme ole menneen veroinen.

– Omat portaanikin sen jo todistavat, herra, minä vastaan. – Viisikolmatta vuotta sitten niiden kapuaminen ei ollut minulle asia eikä mikään, mutta nyt ne puuduttavat jalkani ja hengästyttävät minut jo ensimmäisillä askelmillaan. Niin, aikamme on ankea. Nykyään sanomalehdet ja kirjat, joita ennen vanhaan ahmin vaivattomasti kuutamossa, tekevät keskellä kirkkainta päivääkin pilkkaa tiedonhalustani eivätkä näytä minulle muuta kuin mustaa ja valkoista, ellei minulla ole silmälaseja nenälläni. Leinikin kolottaa jäseniäni. Ajan ankeuden merkkejä sekin.

– Eikä siinä kaikki, herra, huomautti notaari Mouche vakavana – Meidän aikakautemme pahimpana kirouksena on se, ettei kukaan ole tyytyväinen asemaansa. Kautta koko yhteiskunnan, sen kaikissa kerroksissa, ylimmistä alimpiin saakka, vallitsee tyytymättömyys, levottomuus, hyvinvoinnin kaipuu.

– Hyvänen aika, herra! minä huudahdin. – Onko tuo hyvinvoinnin kaipuu teidän mielestänne jonkinlainen ajan merkki? Eiväthän ihmiset ole minään aikakautena kaivanneet kurjia oloja. Ainahan he ovat pyrkineet parantamaan asemaansa. Tämä alituinen pyrkimys on saanut aikaan alituisia vallankumouksia. Sitä vain jatkuu, siinä koko juttu!

– Oo, hyvä herra, notaari Mouche vastasi, – kaikesta huomaa, että elätte kirjojenne parissa, loitolla elävästä elämästä! Te ette näe, niinkuin minä, etujen ristiriitoja, taistelua rahasta. Suurimmasta pienimpään sama kiihkeä kilvoittelu. Hurjaa keinottelua kaikkialla. Moisen näkeminen aivan kauhistaa minua.

Ihmettelin itsekseni, oliko notaari Mouche tullut luokseni ainoastaan purkaakseen minulle hyveellistä ihmisvihaansa; mutta kuulinhan sentään hänen huuliltaan lohdullisempaakin puhetta. Notaari Mouche kuvaili minulle Virginie Préfèren henkilöksi, joka ansaitsee kunnioitusta, arvonantoa ja myötätuntoa, naiseksi, joka huokuu kunniallisuutta, joka on uhrautuvainen, tietorikas, etevä lausuja, siveä ja taitava asettamaan vetolaastareita. Ymmärsin silloin, että notaari Mouche oli maalannut minulle yleisen turmeluksen niin synkäksi vain siksi, että johtajattaren avut esiintyisivät sen vastakohtana mahdollisimman kauniissa valaistuksessa. Sain edelleen tietää, että rue Demoursin oppilaitoksessa oli runsaasti oppilaita, että se kannatti mainiosti ja nautti yleistä arvonantoa. Sanojensa vahvistukseksi notaari Mouche heilautti mustan villasormikkaan verhoamaa kättään ja lisäsi:

Jo ammattinikin opettaa minua tuntemaan maailmaa. Asianajaja on melkein kuin rippi-isä. Olen pitänyt velvollisuutenani, herra, antaa teille nämä hyvät tiedot hetkellä, jolloin onnellinen sattuma on johdattanut teidät neiti Préfèren tuttavuuteen. Vain sana vielä: tämä arvoisa neiti, jolla ei ole vähäisintäkään aavistusta tästä käynnistäni luonanne, puhui minulle äskettäin teistä mitä myötätuntoisimpaan sävyyn. En pystyisi toistamaan hänen sanojaan niitä heikentämättä enkä sitä paitsi voisi muutenkaan kerrata niitä pettämättä tavalla tai toisella sitä luottamusta, jota neiti Préfère on minua kohtaan osoittanut.

– Älkää pettäkö hänen luottamustaan, herra, minä sanoin, – älkää toki. Totta puhuen olin siinä uskossa, ettei neiti Préfère tuntenut minua lainkaan. Mutta koska teillä vanhan ystävyyden perusteella on häneen vaikutusvaltaa, niin rohkenen, herra, minulle osoittamaanne suopeuteen vedoten pyytää teitä käyttämään neiti Jeanne Alexandren hyväksi sitä luottamusta, jota ystävättärenne teitä kohtaan tuntee. Tuolla lapsella, sillä onhan hän vielä lapsi, on liian paljoa työtä. Ollessaan yht'aikaa sekä oppilaana että opettajana hän rasittuu ylenmäärin. Lisäksi pelkään, että hänen annetaan liian raskaasti tuntea köyhyytensä, ja juuri tuollaisen herkän luonteen voivat nöyryytykset nostattaa kapinaan.

– Mitä tehdä? notaari Mouche vastasi. – Täytyyhän häntä valmistaa elämää varten. Ihminen ei ole luotu tänne maan päälle huvittelemaan ja tuhansia mielitekojaan tyydyttämään.

– Ihminen on luotu tänne maan päälle, vastasin vilkkaasti, – iloitsemaan kaikesta kauniista ja hyvästä ja myös tyydyttämään tuhannet mielitekonsa, kunhan ne vain ovat jaloja, henkeviä ja epäitsekkäitä. Kasvatus, joka ei kehitä tahdonvoimaa, on sieluja turmelevaa kasvatusta. Kasvattajan on opetettava ihmistä tahtomaan.

Olin huomaavinani, että notaari Mouche piti minua perin yksinkertaisena. Hän jatkoi hyvin tyynesti ja itsevarmasti:

– Ottakaa huomioon, herra, että varattomia on kasvatettava hyvin suurta varovaisuutta noudattaen ja unohtamatta sitä alistettua asemaa, joka heillä tulee olla yhteiskunnassa. Ette kenties tiedä, että Noël Alexandre kuoli maksukyvyttömänä ja että hänen tytärtään kasvatetaan melkein armosta.

– Oh, hyvä herra, huudahdin, – älkäämme sanoko niin! Sehän on samaa kuin maksun vaatiminen, eikä se enää silloin ole totta.

– Pesän velat, notaari jatkoi, – olivat saatavia suuremmat. Mutta minä tein velkojien kanssa sopimuksen alaikäisen etuja silmälläpitäen.

Hän tarjoutui selittämään minulle asian oikein juurta jaksain, mutta minä epäsin, koska yleensä en pysty ymmärtämään liikeasioita enkä varsinkaan notaari Mouchen liikeasioita. Silloin notaari ryhtyi jällen puolustamaan neiti Préfèren kasvatusjärjestelmää ja virkkoi ikäänkuin loppupäätelmäksi:

– Ei oppia saavuteta leikkien.

– Leikkien se juuri saavutetaankin! minä vastasin. – Opettamisen taito ei ole muuta kuin taitoa herättää nuorten mielten uteliaisuus, joka sitten tyydytetään. Mutta vain onnellisten mielten uteliaisuus on elävää ja tervettä. Tiedot, jotka ahdetaan aivoihin väkisin, tyrehdyttävät ja tukahduttavat hengen vastaanottokyvyn. Jotta voisi sulattaa tiedon, se on ensin nautittava ruokahalulla. Minä tunnen Jeannen. Jos tuo lapsi olisi uskottu minun huostaani, en tekisi hänestä oppinutta naista, sillä tahdon hänelle hyvää, vaan kirkasälyisen ja elämäniloisen lapsen, joka lempeää hohdetta säteillen kuvastaisi luonnon ja taiteen kaikkea kauneutta. Herättäisin hänessä elävän harrastuksen kauniiseen luontoon, runouden ja historian ihanteellisiin näkyihin, jaloa tunnetta huokuvaan musiikkiin. Tekisin hänelle rakastamisen arvoiseksi kaiken, mitä tahtoisin hänen rakastavan. Neulankin työt ylentäisin hänelle arvoonsa kankaiden valintaa, kirjomisaistia ja pitsien tyyliä tehostamalla. Antaisin hänelle kauniin koiran ja ponihevosen, jotta hän oppisi hallitsemaan luontokappaleita; antaisin hänen ruokittavakseen lintuja, jotta hän oppisi käsittämään vesipisaran ja leivänmurun arvon. Valmistaakseni hänelle vielä yhden ilon aiheen tahtoisin, että hän osoittaisi armeliaisuutta riemumielin. Ja koska elämä on täynnä kurjuutta ja niin ollen murheet väistämättömiä, opettaisin hänelle sitä kristillistä viisautta, joka kohottaa meidät kaiken kurjuuden yläpuolelle ja kaunistaa kärsimyksenkin. Tällaiseksi minä ajattelen nuoren tytön kasvatuksen.

– Kauniita ajatuksia, notaari Mouche virkkoi alkaen napittaa mustia villasormikkaitaan.

Sitten hän nousi.

– Te tietysti käsitätte, sanoin hänelle saattaessani häntä ovelle, – etten tahdo tyrkyttää neiti Préfèrelle kasvatusjärjestelmääni, joka on kokonaan omani eikä lainkaan sovellu parhaimpienkaan opetuslaitosten ohjelmaan. Ainoastaan sitä pyydän teiltä, että taivuttaisitte neiti Préfèren antamaan Jeannelle vähemmän työtä ja enemmän virkistystä, luopumaan hänen nöyryyttämisestään ja myöntämään hänelle niin paljon hengen ja ruumiin vapautta kuin laitoksen säännöt suinkin sallivat.

Raukeasti ja salaperäisesti hymyillen notaari Mouche vakuutti minulle, että esittämilleni näkökohdille tultaisiin antamaan niille kuuluva arvo ja että niihin tultaisiin kiinnittämään vakavaa huomiota.

Sitten hän kumarsi minulle nopeasti ja poistui jättäen minut omituisen levottomuuden ja huolen valtaan. Olen elämäni varrella kohdannut monenlaisia ihmisiä, mutta en ainoaakaan tuon notaarin ja tuon johtajattaren kaltaista.

Heinäkuun 6. päivänä

Notaari Mouche oli vierailullaan viivästyttänyt minua niin paljon, että päätin sinä päivänä jättää sikseen käyntini Jeannen luona. Virkavelvollisuuteni antoivat minulle työtä loppuviikoksi. Vaikka jo olenkin siinä iässä, jolloin tavallisesti vetäydytään syrjään, olen kuitenkin vielä tuhansin sitein kiinni siinä maailmassa, missä olen elänyt. Johdan puhetta akatemioissa, kongresseissa, yhdistyksissä. Hoitelen monilukuisia kunniavirkoja, joita minulle on kertynyt tarkkaan laskien kokonaista seitsemän yhdessä ainoassa ministeriössä. Virastot tahtoisivat mielellään päästä minusta, ja minä tahtoisin mielelläni päästä niistä. Mutta tottumus on sekä niitä että minua voimakkaampi, ja niinpä minä yhä kompuroin valtion portaissa. Sen jälkeen kun minua ei enää ole, vanhat vahtimestarit osoittelevat toisilleen varjoani, joka harhailee käytävissä. Kun ihminen on hyvin vanha, hänelle on katoaminen sanomattoman vaikeaa. Mutta jo on minunkin aika, niinkuin laulussa lauletaan, ottaa matkapassini ja ajatella loppua.

Eräs vanha filosofinen markiisitar, joka oli parhaimpina päivinään ollut Helvétiuksen ystävätär ja jonka näin isäni luona, kun hän oli jo hyvin iäkäs, sai sairasvuoteensa ääreen papin, joka tahtoi valmistaa häntä kuolemaan.

– Lieneekö se niin tarpeellista? markiisitar kysyi sielunhoitajaltaan. – Olen havainnut kaikkien onnistuvan siinä heti ensimmäisellä yrityksellä.

Isäni kävi hänen luonaan vähän sen jälkeen ja tapasi hänet hyvin huonona.

– Hyvästi, ystäväni, hän sanoi isälleni puristaen hänen kättään. – Minä lähden nyt katsomaan, kannattaako tehdä Jumalan tuttavuutta.

Niin kuolivat filosofien kauniit ystävättäret. Tuollainen tapa erota elämästä ei suinkaan sisällä mitään mautonta nenäkkyyttä, eikä moisia leikkivän kevyitä mietelmiä synny tyhjässä päässä. Minua ne kuitenkin loukkaavat. Tuollainen lähtö ei tyydytä paremmin pelkoani kuin toiveitanikaan. Ennen omaa lähtöäni tahdon hiukan hiljentyä, ja siksi aion muutaman vuoden kuluttua vetäytyä tarkkaamaan sisäistä minääni, koskapa muuten voisi sattua, että... Mutta vaiti! Älköön hän, joka ohitse käy, kääntykö takaisin kuullessaan nimeään mainittavan. Vielä minä jaksan ilman hänenkin apuaan risukimppuni kantaa.

Jeanne oli ylen onnellinen tavatessani hänet. Hän kertoi minulle, että neiti Préfère oli viime torstaina, sen jälkeen kun hänen holhoojansa oli käynyt laitoksessa, vapauttanut hänet ohjesäännön noudattamisesta ja helpottanut erinäisiä hänen töitään. Tuon siunatun torstain jälkeen hän saa nyt vapaasti kävellä puutarhassa, josta ei puutu muuta kuin kukkia ja lehtiä; onpa hänellä aikaa muovailla pientä huono-onnista pyhää Yrjänäänsäkin.

– Tiedän kyllä, että saan kaikesta tästä kiittää teitä.

Yritin puhua hänelle muista asioista, mutta huomasin, ettei hän kuunnellut minua niin tarkkaavaisesti kuin olisi tahtonut.

– Huomaan, että teillä on jotakin mielessänne, sanoin hänelle. – Kertokaa se minulle, sillä muutenhan me puhumme tässä joutavia, eikä sellainen sovi teille paremmin kuin minullekaan.

Hän vastasi.

– Voi, kyllä minä kuulin, mitä te sanoitte, herra, – mutta olihan minulla totta puhuen muutakin mielessäni. Suottehan minulle anteeksi, eikö niin? Ajattelin, että neiti Préfère varmaankin rakastaa teitä hirveästi, koskapa hän on yhtäkkiä muuttunut niin hyväksi minua kohtaan.

Ja hän katsoi minua hymyillen ja samalla niin säikähtyneen näköisenä, että minua nauratti.

– Ihmetyttääkö se teitä? kysyin.

– Hyvin paljon, hän vastasi.

– Saanko kysyä miksi?

– Siksi, etten voi keksiä mitään syytä, minkä vuoksi te miellyttäisitte neiti Préfèreâ.

– Te siis pidätte minua niin vastenmielisenä, Jeanne?

– Oh, en suinkaan! Mutta en todellakaan keksi mitään syytä, minkä vuoksi te miellyttäisitte neiti Préfèreâ. Ja kuitenkin te miellytätte häntä paljon, hyvin paljon. Kerran hän kutsutti minut luokseenkin ja kyseli teistä kaikenlaista.

– Todellako?

– Niin, hän tahtoi tietää, minkälaista teillä on kodissanne. Kysyipä hän sitäkin, kuinka vanha emännöisijänne on.

– Niinkö? huudahdin. – No, mitä te itse tuosta kaikesta ajattelette?

Hän tuijotti kauan kangaskenkiensä kulunutta päällystä ja näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Vihdoin hän kohotti päänsä ja sanoi:

– En oikein tiedä. Onhan luonnollista, että ihminen on levoton siitä, mitä hän ei käsitä. Eikö niin? Tiedän kyllä, että olen lapsellinen, mutta ettehän ole minulle siitä vihainen?

– Enhän toki, Jeanne, enhän toki!

Tunnustan, että hänen ihmetyksensä tarttui minuunkin, ja vanha pääni alkoi vatvoa tuota nuoren tytön ajatusta: ihminen on levoton siitä mitä hän ei käsitä.

Mutta Jeanne jatkoi hymyillen:

– Hän kysyi vielä... arvatkaa!... Hän kysyi, oletteko te herkkusuu.

– No, entäs te, Jeanne, kuinka te puolestanne suhtauduitte tuohon kysymysten tulvaan?

– Minä vastasin: "En tiedä, neiti." Ja neiti sanoi minulle: "Te olette pieni tyhmyri, Jeanne. Vähäisimmätkin etevän miehen elämää koskevat yksityisseikat on painettava mieleen. Tietäkää, neiti, että herra Sylvestre Bonnard on niitä miehiä, jotka ovat Ranskan ylpeys."

– Oh, hitto! minä huudahdin. – Ja mitä te siitä arvelette, neiti?

– Arvelen, että neiti Préfère on oikeassa. Mutta minusta ei ole hauskaa (tiedän, että se, mitä nyt sanon, on rumaa)... ei ollenkaan hauskaa, että neiti Préfère on oikeassa, olipa asia mikä hyvänsä.

– No, olkaa sitten tyytyväinen, Jeanne! Neiti Préfère ei ollut oikeassa.

– Olipa! Hän oli ihan oikeassa. Mutta minä olisin tahtonut rakastaa kaikkia, jotka rakastavat teitä, kaikkia poikkeuksetta, enkä nyt enää voikaan, koska en milloinkaan voi rakastaa neiti Préfèreâ.

– Kuulkaahan, Jeanne! sanoin vakavasti. – Préfère on muuttunut hyväksi teitä kohtaan, olkaa tekin hyvä hänelle.

Jeanne vastasi viileästi:

– Neiti Préfèren on hyvin helppo olla hyvä minua kohtaan: minun taas olisi hyvin vaikeaa olla hyvä häntä kohtaan.

Lisäsin sanojeni vakavaa pontta ja virkoin:

– Lapseni, opettajan arvovalta on pyhä. Johtajattarenne on teille äidin sijainen, äidin, jonka olette menettänyt.

Tuskin olin sanonut tämän juhlallisen typeryyden, kun jo kaduin sitä katkerasti. Lapsi kalpeni, hänen silmänsä kyyneltyivät.

– Voi herra! hän huudahti. – Kuinka te voitte puhua noin, te?

Niin, kuinka olin voinut puhua noin?

Tyttö nyyhkytti:

– Äiti! Armas äitini! Äitiparkani!

Sattuma esti minua olemasta typerä loppuun saakka. Mistä lienee johtunutkin, mutta olin sen näköinen kuin olisin itkenyt. Eihän minun iässäni enää itketä. Ilkeä yskänpuuska se tietysti oli, joka oli tuonut kyynelet silmiini. Mutta joka tapauksessa siitä saattoi erehtyä. Jeanne erehtyi. Ah, kuinka puhdas, kuinka säteilevä hymy syttyi silloin hänen kauniiden, kosteiden ripsiensä alle, väikkyen kuin päivän kilo puiden oksilla suvisen sateen jälkeen! Otimme toisiamme kädestä, ja niin istuimme kauan onnellisina, mitään puhumatta.

– Lapseni, sanoin vihdoin, – minä olen hyvin vanha, ja monet elämän salaisuudet, jotka te vähitellen opitte tuntemaan, ovat minulle valjenneet. Uskokaa minua: tulevaisuus rakentuu menneisyydelle. Kaikki se, minkä teette elääksenne täällä nuhteettomasti, ilman vihaa ja katkeruutta, on auttava teitä viettämään kerran rauhallista ja onnellista elämää omassa kodissanne. Olkaa lempeä ja oppikaa kärsimään. Kun kärsii oikealla tavalla, kärsii vähemmän. Jos joskus saatte aihetta todelliseen valittamiseen, kuuntelen teitä auliisti. Jos teitä loukataan, loukataan myös rouva de Gabryta ja minua.

– Toivoakseni voitte mitä parhaiten, arvoisa herra?

Neiti Préfère oli hiljaa hiipinyt huoneeseen ja teki minulle hymyssä suin tuon kysymyksen. Ensimmäiseksi ajattelin toivottaa hänet hiiden kattilaan, toiseksi totesin, että hänen suunsa oli luotu hymyilyjä varten yhtä paljon kuin paistinpannu viulusooloja varten, kolmanneksi vastasin hänen kohteliaisuuteensa ja lausuin toivovani, että hänen vointinsa on kaikin puolin hyvä.

Hän lähetti Jeannen kävelemään puutarhaan. Sitten, toinen käsi kätkettynä peleriinin alle ja toinen ojennettuna kunniataulua kohti, hän näytti minulle Jeanne Alexandren nimeä, joka oli pyörökirjaimin merkitty luettelon ensimmäiseksi.

– Suureksi ilokseni näen, sanoin, – että olette tyytyväinen tuon lapsukaisen käytökseen. Mikään ei voi olla minulle mieluisampaa. Sallikaa minun lukea tämä onnellinen tulos teidän ystävällisen valppautenne ansioksi. Olen rohjennut lähettää teille muutamia kirjoja, jotka voivat olla nuorille tytöille sekä opiksi että huviksi. Silmäiltyänne niitä voitte itse päättää, onko soveliasta antaa niitä neiti Alexandren ja hänen toveriensa käsiin.

Johtajattaren kiitollisuus lähenteli hellämielisyyttä ja uhkasi purkautua sanoiksi. Lopettaakseni jutun lyhyeen sanoin:

Onpa tänään ihana ilma.

– Niin on, hän vastasi, – ja jos tällaista jatkuu, niin kyllä kelpaa rakkaiden lapsukaistemme puuhailla leikeissään ulkona.

– Tarkoitatte varmaankin kesälomaa. Mutta neiti Alexandren, jolla ei enää ole vanhempia, täytyy jäädä tänne. Hyvä Jumala, mitä hän tekee tässä suuressa, autiossa talossa?

– Me koetamme huvittaa häntä parhaamme mukaan. Minä vien hänet museoihin ja... Hän epäröi ja jatkoi sitten punastuen... ja tuon hänet teille, jos sallitte.

– Tosiaankin! huudahdin. – Sepä oivallinen ajatus.

Me erosimme toisistamme erittäin hyvinä ystävinä; minä hänestä, koska olin saanut, mitä olin tahtonut, hän minusta ilman erikoista syytä, seikka, joka Platonin mukaan asettaa hänet ylimmälle sijalle sielujen arvoasteikossa.

Pahat aavistukset täyttävät kuitenkin mieleni ajatellessani tuon ihmisen tulevan kotiini. Ja kuinka hartaasti toivoisinkaan, että Jeanne olisi jonkun toisen hoivissa. Notaari Mouche ja neiti Préfère ovat minulle käsittämättömiä sieluja. En koskaan tiedä, miksi he puhuvat niinkuin puhuvat ja miksi he toimivat niinkuin toimivat. Heissä on salaperäisiä pimentoja, jotka tekevät minut levottomaksi. Turhaan ei Jeanne äsken sanonut: ihminen on levoton siitä, mitä hän ei käsitä.

Voi, minun iässäni ihminen tietää, kuinka vähän viatonta elämä on; hän tietää liiankin hyvin, mitä hän kadottaa eläessään kauan tässä maailmassa, eikä hän loppujen lopuksi luota muuhun kuin nuoruuteen.

Elokuun 16. päivänä

Minä odotin heitä. Odotin heitä todella kärsimättömästi. Saadakseni Thérèsen ottamaan heidät ystävällisesti vastaan olen parhaani mukaan liehitellyt ja mairitellut häntä, muta vähäisethän ne ovat minun taitoni sillä alalla. He tulivat. Jeanne oli kerrassaan ihastuttava, totisesti! Ei tosin isoäitinsä veroinen, ei lähimainkaan. Mutta tänään huomasin ensimmäisen kerran, että hänellä on miellyttävät kasvot, mikä seikka on naiselle hyvin hyödyllinen tässä maailmassa. Hän hymyili, ja koko kirjojen valtakunta kirkastui.

Katselin salavihkaa Thérèseâ; tahdoin nähdä, sulattaisiko nuoren tytön läsnäolo vanhan talonvaalijan ynseyden. Näin hänen sameiden silmiensä, ryppyisten kasvojensa, sisäänpainuneen suunsa ja terävän velhonleukansa olevan kohdistuneina Jeanneen. Siinä kaikki.

Neiti Préfère, sinisiin pukeutuneena, astui askelen, peräytyi, hypähteli, sipsutteli, huudahteli, huokaili, loi katseensa alas, loi katseensa ylös, sekautui kohteliaisuuksiinsa, kainosteli, rohkaistui, taas kainosteli, taas rohkaistui, teki hoviniiauksen; sanalla sanoen temppuili.

– Niin paljon kirjoja! hän huudahti. – Ja te olette lukenut ne kaikki, herra Bonnard?

– Valitettavasti! minä vastasin. – Ja siksipä en tiedäkään yhtään mitään, sillä noiden kirjojen joukossa ei ole ainoaakaan, joka ei olisi ristiriidassa jonkin toisen kirjan kanssa, ja niinpä se, joka tuntee ne kaikki, ei lopuksi tiedä mitä ajatella. Sellainen on ollut kohtaloni, rouva.

Hän kutsui nyt Jeannea tehdäkseen hänetkin osalliseksi vaikutelmistaan. Mutta Jeanne katseli ikkunasta avautuvaa näköalaa ja sanoi meille:

– Kuinka kaunista! Minusta virran juoksua on niin somaa katsella. Se herättää niin paljon ajatuksia!

Neiti Préfèren riisuttua hattunsa ja paljastettua vaaleiden hiuskiehkuroiden somistaman otsansa emännöitsijäni tempasi hatun hänen kädestään ja tokaisi, ettei hän siedä nähdä vaatekappaleiden vetelehtivän pitkin huonekaluja. Sitten hän lähestyi Jeannea ja pyysi, nimittäen häntä pikku neidikseen, saada haltuunsa hänen "tamineensa". Pikku neiti luovutti hänelle viittansa ja hattunsa ja näytti siron kaulan ja täyteläisen vartalon, jonka ääriviivat selvästi erottuivat ikkunan voimakkaassa valossa. Olisin suonut, että hänet olisi sillä hetkellä nähnyt joku muukin kuin vain vanha palvelijatar, karitsaksi käherretty koulunjohtajatar ja tällainen muinaisia tutkiva ukko.

– Te katselette Seineä, sanoin hänelle; – se välkkyy auringossa.

– Niin, hän vastasi ikkunanpieleen nojaten. – Se on kuin virtaavaa tulta. Mutta katsokaa, kuinka viileältä se näytti tuolla alempana, rantapajujen alla, jotka siihen kuvastuivat. Tuo pieni virrantaive on minusta kauniimpi kaikkea muuta.

– Kas vain! sanoin. – Huomaan, että virta viehättää teitä. Mitä sanoisitte, jos tekisimme neiti Préfèren suostumuksella laivamatkan Saint-Cloud'hun? Höyrylaivoja lähtee tuhkatiheään Pont-Royalin alapuolelta.

Jeanne ihastui suuresti ehdotuksestani, ja neiti Préfère oli valmis mihin tahansa uhraukseen. Mutta emännöitsijäni ei päästänyt meitä niin vain lähtemään. Hän vei minut ruokasaliin, jonne seurasin häntä sydän kurkussa.

– Herra, hän sanoi minulle, kun olimme kahden, – te ette sitten ikinä ajattele mitään, vaan minun on ajateltava kaikkea. Onneksi minulla on hyvä muisti.

En pitänyt tilaisuutta sopivana tuon rohkean kuvitelman särkemiseen. Hän jatkoi:

– Niinkuin nytkin! Te olette valmis lähtemään matkoihinne ilmoittamatta minulle, mistä pikku neiti pitää! Teitäkin, herra, jo on vaikea tyydyttää, mutta te ainakin tiedätte, mikä on hyvää. Toisin on tuollaisten nuorten laita. He eivät ymmärrä keittiöasioista mitään. Usein kaikkein paras on heidän mielestään huonointa, ja huono maistuu heistä hyvältä, ja se johtuu siitä, ettei heidän sydämensä istu vielä oikein paikallaan, niin että on vaikea tietää mitä heille tekisi. Sanokaa, pitääkö pikku neiti kyyhkyspaistista pienten herneiden kera ja pienistä lihapasteijoista?

– Rakas Thérèse, minä vastasin, – tehkää niinkuin parhaaksi näette, ja kaikki käy hyvin. Nämä naiset tyytyvät kyllä meidän tavalliseen arkiruokaamme.

Thérèse jatkoi kuivasti:

– Herra, minä puhun teille pikku neidistä; hän ei saa lähteä talosta saamatta kunnon ateriaa. Mitä taas tuohon vanhaan käkkäräpäähän tulee, niin nuolkoon näppejään, ellei minun päivälliseni kelpaa. Hänestä minä viis.

Palasin rauhoittuneena kirjojen valtakuntaan, missä neiti Préfère istui virkkaamassa niin levollisena, että olisin voinut luulla hänen olevan kotonaan. Vähältä piti, etten itsekin langennut tuohon luuloon. Hän ei tosin vienyt varsin suurta tilaa ikkunanpielessä, mutta hän oli valinnut tuolinsa ja jakkaransa niin hyvin, että nuo huonekalut näyttivät ikäänkuin häntä varten tehdyiltä.

Jeanne taas tarkasteli kirjoja ja tauluja katsein, jotka olivat niin viipyviä, että ne melkein vaikuttivat hellältä hyvästijätöltä.

– Kas tässä, sanoin hänelle, – selailkaapa huviksenne tätä kirjaa, josta varmaankin pidätte, sillä siinä on kauniita gravyyrejä.

Ja minä avasin hänen eteensä Vecellion pukukokoelman; eikä se ollut, pyydän, mikään nykyaikaisten taiteilijain värittömästi sommittelema tyhjänpäiväinen jäljennös, vaan loistava ja kunnianarvoisa kappale ensimmäistä painosta, yhtä ylväs kuin ne ylväät naiset, joiden kuvat upeilevat sen kellastuneilla ja ajan kaunistamilla lehdillä.

Selaillessaan kirjaa lapsellisen uteliaana Jeanne virkkoi:

– Äsken me puhuimme huviretkestä, mutta tehän lähetätte minut oikealle matkalle. Pitkälle matkalle.

– Aivan oikein, neiti! minä vastasin. – Mutta matkustettaessa on huolehdittava myös mukavuudesta. Tuoli, jonka reunalla te istutte, keikkuu yhden jalkansa varassa, ja Vecellio varmaankin painaa polvianne. Istuutukaa paremmin, asettakaa tuoli aloilleen ja pankaa kirja pöydälle.

Hän totteli minua hymyillen ja sanoi:

– Katsokaa, herra, kuinka kaunis puku! (Se oli Venetsian dogaressan puku.) Kuinka ylhäinen se onkaan ja kuinka ylväitä ajatuksia se herättää! Kyllä loisto on sentään kaunista!

– Tuollaisten ajatusten ilmaiseminen ei ole soveliasta, neiti, johtajatar virkkoi kohottaen työstään pienen keskentekoisen nenänsä.

– Se on täysin viatonta, minä huomautin. – On olemassa loistosieluja, joilla on synnynnäinen taipumus kaikkeen ylelliseen ja komeaan.

Pieni keskentekoinen nenä painui heti alas.

– Neiti Préfère pitää myös loistosta, Jeanne virkkoi. – Hän leikkaa paperista lampunvarjostimia. Se on halpaa loistoa, mutta loistoa kuitenkin.

Palattuamme Venetsiaan ja juuri tutustuessamme patriisittareen, jolla oli yllään kirjailtu dalmatika, kuulin ovikellon soivan. Luulin, että siellä oli joku kaupustelija koreineen, mutta kirjojen valtakunnan ovi avautui ja... Juuri äskenhän sinä toivoit, vanha Sylvestre Bonnard, että muutkin kuin vain silmälaseilla varustetut ja kuihtuneet silmät saisivat nähdä suojattisi kaikessa hänen suloudessaan. Toiveesi on mitä odottamattomimmalla tavalla toteutunut. Ja kuten varomattomalle Theseukselle ääni sanoo minulle:

    Pelkää, herrani, jo: viha taivaan ankara kohtaa
    nyt sua, että sun pyyntösi äskeinen paikalla kuullaan.

Kirjojen valtakunnan ovi avautui, ja Thérèsen opastamana astui sisään nuori kaunis mies. Thérèse, tuo vanha yksinkertainen sielu, ei ymmärrä ovesta muuta, kuin että se on joko avattava ihmisille tai suljettava heiltä. Odotushuoneiden ja salonkien salaisuuksista hän ei ymmärrä yhtään mitään. Hänen tapanaan ei ole ilmoittaa vierasta eikä myöskään pyytää häntä odottamaan. Hän joko heittää tulijan ulos tai työntää hänet suoraan isäntänsä silmille.

Niin, siinä hän nyt on, tuo kaunis nuori mies, enkä minä todellakaan voi mennä suin päin sulkemaan häntä viereiseen huoneeseen, ikään kuin hän olisi jokin vaarallinen eläin. Odotan, että hän ilmoittaisi asiansa. Niin hän kainostelematta tekeekin, mutta minusta näyttää, että hän on jo huomannut nuoren tytön, joka pöydän puoleen kumartuneena selailee Vecelliota. Minä katselen vierasta; ellen pahoin erehdy, olen nähnyt hänet jossakin jo aikaisemmin. Hänen nimensä on Gélis, ja tuon nimen olen kuullut ennenkin, vaikken tiedä missä. Herra Gélis (koska hän nyt kerran on joku Gélis) on todella hyvin miellyttävän näköinen. Hän ilmoittaa minulle, että hän on Arkistoakatemian kolmannen vuosikurssin oppilas ja että hän on jo puolentoista vuoden ajan valmistellut loppututkintoaan varten väitöskirjaa, jonka aiheena on benediktiiniluostarien tila vuonna 1700. Hän on vastikään lukenut Monasticon-tutkielmani ja arvelee, ettei hän pysty saattamaan väitöskirjaansa onnelliseen päätökseen pyytämättä ennen kaikkea minulta neuvoja ja toiseksi tutustumatta erääseen hallussani olevaan käsikirjoitukseen, joka ei ole sen vähäisempi kuin Cîteaux'n luostarin tilit vuodesta 1683 vuoteen 1704.

Annettuaan nämä selitykset hän ojentaa minulle suosituskirjeen, jonka on allekirjoittanut eräs kuuluisimpia virkaveljiäni.

Siinä sitä ollaan: herra Gélis on aivan yksinkertaisesti sama nuori mies, joka viime vuonna sanoi minua hölmöksi kastanjien siimeksessä. Avasin hänen suosituskirjeensä ja ajattelin:

"Ah, sinua onnetonta, et taida aavistaakaan, että olen kuullut sanasi ja että tiedän, mitä minusta ajattelet... tai ainakin, mitä minusta silloin ajattelit, sillä ovathan nuoret niin muuttuvaisia! Olet vallassani, varomaton nuorukainen! Olet joutunut jalopeuran luolaan ja niin äkkiä, hitto vieköön, ettei vanha yllättynyt jalopeura edes tiedä, mitä saaliillaan tekisi! Mutta sinä, vanha leijona, etköhän vain sittenkin ole hölmö? Ellet ole niin ainakin olit. Olit typerä kuunnellessasi herra Gélis'n sanoja Valois'n Margareetan muistopatsaan juurella, kaksin verroin typerä painaessasi mieleesi hänen sanansa ja kolmin verroin typerä, kun et ole unohtanut sitä, mitä olisi ollut parempi olla kuulematta."

Näin kuritettuani vanhaa jalopeuraa kehotin sitä olemaan lempeä ja armahtavainen; eikä sitä kauan tarvinnutkaan suostutella, sillä pian se tuli niin iloiseksi, että sen oikein täytyi pidätellä itseään, ettei olisi ruvennut riemusta karjumaan.

Tavasta, millä luin virkaveljeni kirjettä, olisi voinut päätellä, etten tunne kirjaimia. Sitä kesti kauan, ja herra Gélis olisi voinut ikävystyä, mutta hän katseli Jeannea ja kantoi kärsivällisesti kohtalonsa. Jeanne käänsi silloin tällöin päänsä meitä kohti. Eihän sitä voi ihan liikkumattomanakaan pysyä, vai kuinka? Neiti Préfère korjaili kiharoitaan, ja hiljaiset huokaukset paisuttivat hänen poveaan. Voinpa sanoa, että itsellänikin on usein ollut kunnia olla noiden hiljaisten huokausten kohteena.

– Herra, sanoin taittaessani kirjettä kokoon, – olen iloinen voidessani auttaa teitä. Teidän tutkimuksenne käsittelevät alaa, jota kohtaan olen itsekin aina tuntenut suurta mielenkiintoa. Olen tehnyt, mitä olen voinut. Tiedän yhtä hyvin kuin tekin – ja paremminkin kuin te – kuinka paljon on vielä tekemättä. Käsikirjoitus, jota minulta pyydätte, on käytettävissänne; voitte ottaa sen mukaanne, mutta se ei ole kooltaan suinkaan pienimpiä, niin että pelkään...

– Oh, herra, Gélis sanoi, – paksut kirjat eivät pelota minua.

Pyysin nuorta miestä odottamaan ja menin viereisestä huoneesta hakemaan tilikirjaa. En löytänyt sitä heti ja aloin jo epäillä, mahtanenko löytää sitä lainkaan, sillä erinäisistä merkeistä päättelin, että emännöitsijäni oli ollut siivoamassa työhuonettani. Mutta tilikirja oli niin iso ja paksu, ettei Thérèse ollut jaksanut siivota sitä aivan kokonaan näkymättömiin. Nostin sen vaivalloisesti esiin ja huomasin ilokseni, että sen paino vastasi toiveitani.

"Odotahan, poikaseni", sanoin itsekseni ja vedin suuni hymyyn, joka oli tarkoitettu hyvin myrkylliseksi, "odotahan! Kunhan sälytän tämän syliisi, se ruhjoo ensin käsivartesi ja sitten aivosi. Siinä Sylvestre Bonnardin ensimmäinen kosto. Ja sittenpähän nähdään, mitä perästä kuuluu."

Tullessani takaisin kirjojen valtakuntaan kuulin herra Gélis'n sanovan Jeannelle: "Venetsian naiset kostuttivat hiuksensa vaalealla värinesteellä. He käyttivät kahta väriä, hunajanvaaleaa ja kullankeltaista. Mutta on hiuksia, joiden luonnollinen väri on paljon kauniimpi kuin tuollainen hunajan ja kullan väri." Ja Jeanne vastasi mietteliäällä ja hartaalla äänettömyydellä. Arvasin, että Vecellio-veitikka oli asiassa osallisena ja että he olivat pöydän puoleen kumartuneina yhdessä katselleet dogaressaa ja pariisittaria.

Astuessani huoneeseen valtavaa kirjakuluani kantaen ajattelin, että kyllä nyt Gélis irvistää. Se oli oikea kaupunginlähetin kantamus, ja käsivarteni olivat jo ihan puuduksissa. Mutta nuori mies nosti sen kuin höyhenen ja pisti sen hymyillen kainaloonsa. Sitten hän kiitti minua siihen lyhyeen tapaan, joka on minulle niin mieluinen, ja muistutti minua vielä kerran siitä, että hän tarvitsi neuvojani. Sovittuamme seuraavasta tapaamisesta hän poistui kumarreltuaan meille kaikille mitä luontevimmin...

Minä virkoin:

– Sepä vasta mukava poika!

Jeanne käänsi muutamia Vecellion lehtiä eikä sanonut mitään.

Me lähdimme Saint-Cloud'hun.

Syyskuu-joulukuu

Vierailut vanhan jurottajan luona ovat jatkuneet niin täsmällisesti, että tunnen syvää kiitollisuutta neiti Préfèreä kohtaan, jolla nyt vihdoin on oikein oma nurkkansa kirjojen valtakunnassa. Nykyään hän sanoo: minun tuolini, minun jakkarani, minun lokeroni. Hänen lokeronsa on hylly, jonka laudalta hän on karkottanut champagnelaiset runoilijat pitääkseen sillä käsityölaukkuaan. Hän on hyvin rakastettava, ja minä mahdan olla aika hirviö, kun en pidä hänestä. Minä kärsin häntä tuon verbin sananmukaisimmassa merkityksessä. Mutta mitäpä ei ihminen kärsisi Jeannen tähden? Hänestä huokuu kirjojen valtakuntaan suloutta, jonka muistosta nautin hänen lähdettyään. Hänellä on vain vähän kirjatietoja, mutta hän on niin lahjakas, että kun tahdon näyttää hänelle jotakin kaunista, huomaan etten olekaan sitä vielä koskaan nähnyt ja että hän sen minulle vasta näyttää. Tähän mennessä minun on ollut mahdotonta saada häntä seuraamaan ajatuksiani, mutta sen sijaan on itselläni usein ollut ilo seurata hänen ajatustensa henkeviä käänteitä.

Joku minua järkevämpi miettisi, kuinka saisi hänet tekemään jotakin hyödyllistä. Mutta eikö elämässä sitten ole hyödyllistä olla rakastettava? Hän ei ole kaunis, mutta hän viehättää. Lieneehän viehättäminen ainakin yhtä arvokasta kuin sukkien parsiminen. Sitä paitsi, en ole kuolematon, eikä hän varmaankaan tule olemaan varsin vanha vielä silloin, kun asianajajani (joka ei suinkaan ole asianajaja Mouche) lukee hänelle erään tietyn paperin, jonka juuri olen allekirjoittanut.

En salli, että kukaan muu kuin minä pitää huolta hänestä ja hänen myötäjäisistään. Tosin en ole varsin rikas, eikä isäni perintö ole karttunut käsissäni. Rahaa ei koota vanhoja asiakirjoja penkomalla. Mutta ovathan sentään kirjani jonkin arvoiset niiden hintojen mukaan, joita nykyisin maksetaan tästä jalosta tavarasta. Tuollakin hyllyllä on useita 16. vuosisadan runoilijoita, joista pankkiirit kilpailisivat ruhtinaiden kanssa. Enkä luule myöskään tuon vanhan Simon Vostren Rukouskirjan jäävän vaille huomiota Hôtel Silvestren kirjahuutokaupassa enempää kuin tuon kuningatar Clauden käsissä kuluneen Preces piae-kokoelmankaan. Olen huolellisesti koonnut ja tallettanut kaikki nämä harvinaiset ja merkilliset kappaleet, jotka rikastuttavat kirjojen valtakuntaa, ja hyvin kauan olen uskonut, että ne ovat elämälleni yhtä välttämättömiä kuin ilma ja valo. Olen rakastanut niitä paljon, enkä vielä tänäkään päivänä voi olla niille hymyilemättä ja niitä hyväilemättä. Nuo sahviaanikannet ovat niin miellyttävät silmälle, ja pergamenttilehtiä on niin hivelevää kosketella! Noiden kirjojen joukossa ei ole ainoaakaan, joka ei jostakin syystä ansaitsisi kunnon miehen kunnioitusta. Osanneeko joku toinen omistaja pitää niitä asianmukaisessa arvossa? Voinko olla varma edes siitä, ettei joku uusi omistaja jätä niitä tuuliajolle tai ymmärtämättömyydessään niitä turmele? Kenen käsiin joutunee tuokin verraton kappale Saint-Germain-des-Prés'n luostarin historiaa, jonka sivuille tekijä itse, Dom Jacques Bouillard, on omakätisesti tehnyt tärkeitä reunamuistutuksia?... Mestari Bonnard, sinä olet vanha hupsu! Emännöitsijäsi, eukko parka, on tänään vuoteen omana kovan luuvalon kourissa. Jeannen on määrä tulla tänne kaitsijansa kanssa, ja sen sijaa, että varustautuisit ottamaan heitä vastaan, sinä mietiskelet tuhansia turhuuksia. Sylvestre Bonnard, sinä et kelpaa mihinkään, muista minun sanoneeni.

Ikkunastani jo näenkin heidän parhaillaan laskeutuvan bussista. Jeanne hypähtää kadulle kuin kissanpentu, ja neiti Préfère nojaa rahastajan vankkaan käsivarteen muistuttaen neitseellisessä kainoudessaan Virginiaa, joka on juuri suoriutunut haaksirikosta ja alistuu tällä kertaa tulemaan pelastetuksi. Jeanne kohottaa päätään, näkee minut ja tekee pienen merkin, joka osoittaa luottavaista ystävyyttä. Huomaan hänet kauniiksi. Hän ei ole niin kaunis kuin isoäitinsä. Mutta hänen suloutensa on minulle, vanhalle hupsulle, iloksi ja lohduksi. Mitä nuoriin hupsuihin tulee (onhan niitä vielä sellaisiakin), heidän mielipidettään en tunne; enkä välitäkään tuntea... Mutta Bonnard, hyvä ystävä, kuinka monta kertaa sinulle on sanottava, että emännöitsijäsi on vuoteen omana ja että sinun on itse mentävä avaamaan ovesi?

Avaa, vanha Talvi!... Kevät soittaa ovellasi.

Jeanne sieltä tulee kuin tuleekin, ja niin punaposkisena! Neiti Préfèren on kavuttava vielä kokonainen kerros, ennen kuin hän on hengästyneenä ja harmissaan eteisessä.

Selitin emännöitsijäni tilan ja ehdotin aterioimista ravintolassa. Mutta Thérèse, kaikkivaltiaan vielä tautivuoteessaankin, määräsi, että päivällinen oli syötävä kotona. Hänen tietääkseen kunnialliset ihmiset eivät syöneet päivällisiään ravintolassa. Sitä paitsi hän oli huolehtinut kaikesta jo etukäteen. Päivällisruuat oli ostettu: portinvartijan vaimo valmistaisi ne.

Pelkäämätön Jeanne tahtoi mennä katsomaan, tarvitsiko iäkäs potilas ehkä jotakin. Sanomattakin arvaatte, että hänet häädettiin takaisin saliin pidemmittä puheitta, mutta ei kuitenkaan niin äreästi kuin minulla oli ollut syytä pelätä.

– Jos minun täytyy ruveta palveluttamaan itseäni, mistä Jumala varjelkoon, hänelle oli vastattu, – niin saan kyllä käsiini jonkun, joka on vähemmän hemaiseva kuin te! Tarvitsen lepoa. Sellaista tavaraa ei myydäkään markkinakojuissa, joiden kilvet lupaavat jos jotakin hyvää ja huokeaa. Menkää iloihinne älkääkä viivytelkö täällä. Se on epäterveellistä: vanhuus on tarttuvaa.

Kerrottuaan meille nämä sanat Jeanne lisäsi, että vanhan Thérèsen puhetapa miellytti häntä suuresti. Siitä neiti Préfère sai aiheen moittia hänen makuaan hienostumattomaksi. Yritin puolustaa Jeannea mainitsemalla, että monet hyvin etevätkin äidinkielen taitajat ovat käyttäneet kielimestareinaan satamatyömiehiä ja vanhoja pesijättäriä. Neiti Préfèren maku oli kuitenkin liian hienostunut, jotta hän olisi voinut hyväksyä todisteluani.

Mutta Jeanne varusti kasvoilleen rukoilevan ilmeen ja pyysi, että hänen sallittaisiin panna vyölleen valkoinen esiliina ja mennä keittiöön puuhaamaan päivällistä.

– Jeanne, vastasin hänelle vakavana kuin koulumestari, – minusta tuntuu, että jos on tarkoituksena rikkoa lautaset, kolhia kulhojen reunat, löydä kasarit kuhmuille ja puhkoa padoista pohjat, niin kyllä se tuhrus, jonka Thérèse on sijoittanut keittiöön, pystyy yksinkin hoitamaan asiansa, sillä juuri nyt olen kuulevinani sieltä tuhoa tietävää hälyä. Joka tapauksessa nimitän teidät, Jeanne, jälkiruuan valmistajaksi. Hakekaa valkoinen esiliina; sidon sen itse.

Ja juhlallisesti, totta vie, sidoinkin pellavaisen esiliinan hänen vyölleen, ja hän livahti keittiöön valmistamaan mitä hienoimpia herkkuja, niinkuin myöhemmin saimme kokea.

En saanut aihetta kiittää itseäni tästä pienestä järjestelystä, sillä jäätyämme kahden neiti Préfère alkoi käyttäytyä peräti huolestuttavasti. Hän loi minuun kyynelöivistä silmistään tulisia katseita, ja hänen rinnastaan pusertui haikeita huokauksia.

– Minä surkuttelen teitä, hän sanoi. – Teidän kaltaisenne mies, tuollainen valiomies, elämässä yksin, ainoana seuranaan moukkamainen palvelijatar (sillä moukkamainen hän on, siitä ei puhettakaan)! Kuinka julma kohtalo! Te tarvitsette lepoa, hellää huoltoa ja hoivaa, kaikenlaista vaalintaa: voittehan vaikka sairastua. Ei ole sitä naista, joka ei pitäisi kunnianaan kantaa nimeänne ja jakaa kanssanne elämäänne. Ei, ei niin ainoaakaan, sydämeni sen sanoo!

Ja hän puristi molemmat kätensä tuota sydäntä vasten, joka oli alati valmis pillastumaan.

Olin kirjaimellisesti epätoivoissani. Koetin vakuuttaa neiti Préfèrelle, etten aikonut tässä jo korkeaksi karttuneessa iässäni enää millään tavalla muuttaa elämäni latua ja että olin niin onnellinen kuin luonteeni ja olotilani sallivat.

– Ei, te ette ole onnellinen! hän huudahti. – Te tarvitsette vierellenne sielun, joka kykenee ymmärtämään teitä. Herätkää horrostilastanne ja katsokaa ympärillenne! Teillä on laaja tuttavapiiri, paljon hyviä ystäviä. Instituutin jäsen ei voi olla liikkumatta seurapiireissä. Katselkaa, arvostelkaa, tehkää vertailuja! Kukaan järkevä nainen ei kiellä teiltä kättään. Minä olen nainen, herra: vaistoni ei petä minua. Jokin täällä sydämessäni sanoo minulle, että te vielä löydätte onnen avioliitossa. Naiset ovat niin uskollisia, niin helliä (eivät tosin kaikki, mutta jotkut)! Ja kuinka herkkiä he ovatkaan maineelle ja kunnialle! Palvelijattarenne voimat ovat lopussa; hän on kuuro, hän on kivulloinen. Jos teille sattuisi jotakin yöllä... Jo pelkkä ajatuskin puistattaa minua!

Ja häntä todella puistatti. Hän sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin, tömisytti jalkojaan. Olin aivan aseeton. Ja kuinka hehkuvasti hän jatkoiltaan:

– Teidän terveytenne! Teidän kallis terveytenne! Uhraisin riemumielin viimeisenkin veripisarani turvatakseni oppineen, kirjailijan, suuresti ansioituneen miehen, Instituutin jäsenen elämänpäivät. Ja sitä naista, joka ei tekisi samoin, minä halveksisin. Huomatkaa, herra, että minä tunsin erään suuren matemaatikon vaimon. Hänen miehensä kirjoitteli paksut vihot numeroita täyteen ja täytti papereillaan talon kaikki kaapit. Miehellä oli sydänvika, ja hän riutui ihan silmissä. Näin hänen vaimonsa aivan rauhallisena elelevän hänen vierellään. Vihdoin en enää voinut olla vaiti, vaan sanoin hänelle eräänä päivänä: "Rakas ystävä, teillä ei ole sydäntä. Jos olisin teidän sijassanne, niin tekisin... tekisin... en tiedä, mitä tekisin!"

Lopen uupuneena hän vaikeni. Asemani oli kauhea. Ei käynyt laatuun mennä suoraan ja selkeästi sanomaan neiti Préfèrelle mitä ajattelin hänen neuvoistaan. Sillä välien rikkoutuminen häneen merkitsi Jeannen menettämistä. Päätin kuitenkin suhtautua asiaan tyynesti. Sitä paitsi neiti Préfère oli vieraana kodissani, ja se seikka auttoi minua noudattamaan edes jonkinlaista kohteliaisuutta.

– Olen hyvin vanha, neiti, vastasin hänelle, – ja pelkään, että neuvonne tulevat liian myöhään. Joka tapauksessa ajattelen asiaa. Mutta tointukaahan nyt. Kenties lasillinen sokerivettä tekisi hyvää.

Suureksi hämmästyksekseni nämä sanat rauhoittivat hänet paikalla, ja minä näin hänen levollisesti istuutuvan omaan nurkkaansa, omalle tuolilleen, oman lokeronsa ääreen ja nostavan jalkansa omalle jakkaralleen.

Päivällinen oli täysin epäonnistunut. Neiti Préfère, joka oli vaipunut unelmiinsa, ei sitä huomannut. Minulle taas tällaiset vastoinkäymiset ovat tavallisesti hyvin kiusallisia, mutta Jeannea asia huvitti siinä määrin, että minäkin vihdoin tulin hyvälle tuulelle. Niin vanha kuin olenkin, en vielä tietänyt, että kananpojassa, jonka toinen kylki on palanut karrelle ja toinen raaka, on jotakin hullunkurista. Sain sen nyt oppia Jeannen naurunhelähdyksistä. Tuon kananpojan kustannuksella tuli sanotuksi monta herkullista sukkeluutta, jotka olen unohtanut, mutta joiden takia olen hyvilläni siitä, ettei sitä ollut kunnollisesti paistettu.

Päivällinen sai miellyttävän päätöksen, kun nuori tyttö, valkoinen esiliina vyöllään, hentona ja solakkana, kantoi pöytään kohokakut, jotka hän oli valmistanut. Vaaleankultaisessa kuorrutuksessaan ne hohtivat vitivalkoisina ja levittivät hienoa vaniljan tuoksua. Hän laski ne pöydälle koruttoman arvokkaasti kuin joku Chardinin maalausten nuori perheenemäntä.

Sisimmässäni olin hyvin rauhaton. Minusta tuntui mahdottomalta pysyä enää kauan hyvissä väleissä neiti Préfèren kanssa, jonka naimahalu oli puhjennut moiseen kukoistukseensa. Ja kun johtajatar on menetetty, niin hyvästi silloin oppilaskin! Käytin hyväkseni hetkeä, jolloin tuo kunnon sielu oli pukeutumassa päällystamineihinsa, ja kysyin Jeannelta, kuinka vanha hän tarkalleen oli. Kahdeksantoista vuotta ja yksi kuukausi, siinä hänen ikänsä. Laskin sormillani ja havaitsin, ettei hän tulisi täysi-ikäiseksi ennen kuin kahden vuoden ja yhdentoista kuukauden kuluttua. Mitä ehtisi tapahtua tuona aikana?

Lähtiessään neiti Préfère loi minuun niin puhuvan katseen, että jokainen jäseneni vavahti.

– Näkemiin, sanoin vakavasti nuorelle tytölle. – Mutta sana vielä: ystävänne on vanha, ja voi tapahtua, että hänen täytyy lyödä laimin velvollisuutensa teitä kohtaan. Luvatkaa minulle, että omasta puolestanne ette koskaan lyö laimin itseänne, ja silloin olen levollinen. Jumala suojelkoon teitä, lapseni!

Suljettuani oven heidän jälkeensä avasin ikkunan nähdäkseni Jeannen menevän. Yö oli synkkä, ja minä näin vain epäselviä varjoja, jotka liukuivat rantakadun pimeydessä. Kuulin kaupungin loppumattoman ja kumean pauhun, ja sydäntäni ahdisti.

Joulukuun 15. päivänä

Thulen kuningas säilytti kultaista maljaa, jonka hänen lemmittynsä oli antanut hänelle muistoksi. Kuolemansa lähestyessä, aavistaessaan juoneensa viimeisen kerran, hän heitti maljan mereen. Minä säilytän tätä muistojen vihkoa niin kuin tuo sumuisten merten vanha valtias siselöityä maljaansa, ja niin kuin hän upotti merten syvyyksiin lempensä aarteen, niin myös minä kerran poltan tämän ajatusteni kirjan. Ylvästelevän kunnianarkuuden tai itsekkään kopeuden takia en suinkaan hävitä tätä vaatimattoman elämän muistomerkkiä. Mutta minulla on syytä pelätä, että asiat, jotka ovat minulle rakkaat ja pyhät, voivat näyttää kehnoilta ja naurettavilta taiteellisen viimeistelyn puutteessa.

Näillä sanoilla en kuitenkaan tarkoita sitä, mikä nyt seuraa. Sillä totisesti olin naurettava silloin, kun neiti Préfèren luokse päivälliselle kutsuttuna istuuduin pehmeään nojatuoliin (se oli todella pehmeä!) tuon levottomuutta herättävän neitsyen oikealle puolelle. Pöytä oli katettu pieneen salonkiin. Säröreunaiset lautaset, paripuolet lasit, päistään höltyneet veitset, keltakärkiset haarukat, mitään ei puuttunut kaikesta siitä, mikä on omiaan heti karkottamaan ruokahalun jokaiselta kunnon ihmiseltä.

Minulle uskottiin kaikessa luottamuksessa, että päivällistilaisuus oli järjestetty minun takiani, yksinomaan minun takiani, vaikka myös notaari Mouche oli läsnä. Neiti Préfère oli nähtävästi kuvitellut, että minulla oli voin suhteen samanlainen maku kuin muinaisilla sarmatialaisilla, sillä hänen tarjoamansa oli äärimmäisen pilaantunutta.

Paisti myrkytti minut lopullisesti. Ilokseni sain kuitenkin kuunnella notaari Mouchen ja neiti Préfèren keskustelua hyveestä. Sanoin ilokseni, mutta oikeastaan minun olisi pitänyt sanoa häpeäkseni, sillä heidän ilmituomansa tunteet olivat alhaisen luontoni ulottumattomissa.

Heidän sanoistaan minulle valkeni päivänselväksi, että alttius oli heidän jokapäiväistä leipäänsä ja että uhrautuvaisuus oli heille yhtä välttämätöntä kuin ilma ja vesi. Huomatessaan, etten syönyt mitään, neiti Préfère koetti tuhansin keinoin saada minut luopumaan pidättyväisyydestäni, jota hän suuressa hyvyydessään nimitti hienotunteisuudeksi. Jeanne ei ollut juhlassa mukana, koska, niinkuin minulle selitettiin, hänen läsnäolonsa olisi ollut vastoin sääntöjä ja loukannut sitä tasa-arvoisuutta, jota on ehdottomasti noudatettava niin monipäisessä oppilaiden parvessa.

Kärsivän näköinen palvelijatar tarjoili laihan näköisen jälkiruuan ja katosi kuin varjo.

Silloin neiti Préfère alkoi hurmioituneena kertoa notaari Mouchelle, mitä kaikkea hän oli sanonut minulle kirjojen valtakunnassa sinä päivänä, jolloin emännöitsijäni oli vuoteen omana. Ihailunsa Instituutin jäsentä kohtaan, pelkonsa ja huolensa mahdollisen sairastumiseni ja yksinäisyyteni takia, vakaumuksensa, että jokainen älykäs nainen olisi onnellinen ja ylpeä saadessaan jakaa kanssani elämäni: kaiken hän kertoi mitään salaamatta, panipa joukkoon uusiakin hassutuksia. Notaari Mouche nyökytti päätään hyväksymisensä merkiksi ja rouskutteli rikki pähkinöitä. Sitten, kaiken tuon sanatulvan jälkeen, hän kysyi makeasti hymyillen, mitä olin vastannut.

Neiti Préfère painoi toisen kätensä sydämelleen, ojensi toisen minua kohti ja huudahti:

– Hän on niin herkkätunteinen, niin ylevämielinen, niin hyvä ja niin suuri! Hän vastasi... Mutta kykenisinkö minä, yksinkertainen nainen, toistamaan Instituutin jäsenen sanoja! Riittää, kun ilmoitan niiden sisällyksen. Hän vastasi: "Niin, minä ymmärrän teitä ja suostun."

Näin puhuttuaan hän tarttui käteeni. Notaari Mouche nousi heltyneenä ja tarttui toiseen käteeni.

– Toivotan teille onnea, herra, hän sanoi.

Olen joskus elämäni varrella tuntenut pelkoa, mutta moista kuvottavaa kammoa en ollut kokenut koskaan.

Riuhtaisin vapaiksi molemmat käteni, nousin seisomaan tehdäkseni sanani mahdollisimman ponnekkaiksi ja lausuin:

– Rouva, joko olen kotonani ilmaissut ajatukseni epäselvästi tai sitten olen käsittänyt teidät väärin täällä. Kumpaisessakin tapauksessa suora selitys on välttämätön. Sallikaa, rouva, että muitta mutkitta annan tuon selityksen. Minä en suinkaan ole ymmärtänyt teitä, minä en suinkaan ole suostunut mihinkään. Olen ehdottomasti tietämätön siitä, kenelle olette aikonut minut naittaa, mikäli lainkaan olette sellaista aikonut. Missään tapauksessa en tahdo mennä naimisiin. Minun iässäni se olisi anteeksiantamaton mielettömyys, enkä vielä tälläkään hetkellä saata käsittää, että teidän kaltaisenne järkevä ihminen on voinut minua sellaiseen neuvoa. Olen päinvastoin täydestä syystä taipuvainen uskomaan, että olen erehtynyt ja että te ette ole koskaan puhunutkaan minulle mitään sellaista. Jos näin on, suonette anteeksi vanhalle, maailmasta jo vieraantuneelle miehelle, joka vain vähän tuntee naisten puhetapoja ja nyt vilpittömästi pahoittelee erehdystään.

Notaari Mouche vaipui hiljaa takaisin tuoliinsa ja ryhtyi, pähkinöiden puutteessa, vuoleskelemaan pullonkorkkia.

Neiti Préfère katseli minua hetken, ja hänen pienissä, pyöreissä ja vaisuissa silmissään oli ilme, jota en ollut niissä ennen nähnyt. Sitten hän palasi takaisin tavanomaiseen hempeän herttaiseen olotilaansa ja huudahti hunajaisella äänellä:

– Noita oppineita! Noita lukumiehiä! Minkälaisia lapsia he ovat! Niin herra Bonnard, te olette oikea lapsi.

Sitten hän kääntyi notaarin puoleen, joka istui nenä korkissa kiinni ja oli vaiti.

– Oi, älkää moittiko häntä! hän virkkoi herra Mouchelle rukoilevalla äänellä. – Älkää syyttäkö häntä! Älkää ajatelko hänestä pahaa, pyydän sitä teiltä hartaasti! Älkää ajatelko hänestä pahaa! Pitääkö minun polvillani sitä teiltä rukoilla?

Notaari Mouche tarkasteli korkkiaan joka puolelta, ilmaisematta muulla tavoin ajatuksiaan.

Olin suuttunut; päätellen kuumuudesta, jota tunsin päässäni, mahtoivat poskeni olla hehkuvan punaiset. Siitä saivat selityksensä ne sanat, jotka kuulin ohimoideni kiihkeän jyskytyksen lävitse:

– Ystävä parkamme tila huolestuttaa minua. Herra Mouche, olkaa hyvä ja avatkaa ikkuna. Luullakseni arnikahaude tekisi hänelle hyvää.

Pakenin kadulle sanomattoman inhon ja kauhun vallassa.

Joulukuun 20. päivänä

Viikkokauteen en kuullut mainittavan sanaakaan neiti Préfèren koulukodista. Kuin en voinut kauemmin olla vailla tietoja Jeannesta ja kun lisäksi tunsin velvollisuuteni itseänikin kohtaan vaativan, ettei minun sopinut peräytyä, niin lähdin Ternes'iin.

Vastaanottohuone tuntui minusta entistä kolkommalta, entistä kosteammalta, entistä epäkodikkaammalta, entistä salakavalammalta, palvelustyttö taas entistä säikähtyneemmältä ja entistä sanattomammalta. Pyysin saada tavata Jeannea, mutta melkoisen pitkän tovin jälkeen ilmestyikin näkyviin neiti Préfère. Hän oli totinen ja kalpea, ja hänen huulensa olivat ohuet ja katseensa kova.

– Herra, hän sanoi, pannen käsivartensa ristiin peleriininsä alla, – pahoittelen suuresti, etten voi sallia teidän tavata neiti Alexandrea tänään; se on nimittäin aivan mahdotonta.

– Mahdotonta? Miksi niin?

– Herra, ne syyt, joiden takia olen velvollinen kehottamaan teitä harventamaan käyntejänne täällä, ovat mitä suurimmassa määrin arkaluontoiset, ja minä pyydän, että suvaitsisitte säästää minut niiden ilmaisemiseen liittyvältä mielipahalta.

– Rouva, minä vastasin, – Jeannen holhooja on oikeuttanut minut tapaamaan holhokkiaan joka päivä. Mitä syitä saattaa teillä olla asettuessanne vastustamaan herra Mouchen tahtoa?

– Neiti Alexandren holhooja (ja hän nojautui sanaan holhooja kuin vankkaan tukeen) toivoo yhtä hartaasti kuin minäkin, että tiheät käyntinne loppuisivat.

– Jos niin on, niin suvainnette ilmoittaa minulle sekä hänen syynsä että omanne.

Hän katseli katosta riippuvaa pientä paperikierukkaa ja vastasi ankaran tyynesti:

– Se siis on tahtonne? Niin tuskallinen kuin sellainen selitys onkin naiselle, tahdon kuitenkin myöntyä vaatimukseenne. Tämä talo, herra, on kunniallinen talo. Minulla on suuri edesvastuu: minun on äidin tavoin valvottava jokaista oppilastani. Teidän tiheät käyntinne neiti Alexandren luona eivät voisi ajan mittaan jatkua vahingoittamatta tuota nuorta tyttöä. Minun velvollisuuteni on tehdä niistä loppu.

– En ymmärrä teitä, vastasin.

Enkä totisesti ymmärtänytkään. Hän jatkoi hitaasti:

– Teidän tiheät käyntinne tässä talossa ovat saaneet mitä arvossapidetyimpien ja mitä vähimmän epäluuloisten henkilöiden taholta tulkinnan, joka pakottaa minut sekä laitokseni että neiti Alexandren edun nimessä tekemään niistä mahdollisimman pikaisen lopun.

– Rouva, huudahdin, – olen elämäni varrella kuullut jos jonkinlaisia tyhmyyksiä, mutta en ainoaakaan sen veroista, jonka nyt juuri lausuitte!

Hän vastasi tyynesti:

– Solvauksenne eivät pysty minuun. Ihminen tuntee itsensä lujaksi täyttäessään velvollisuutensa.

Ja hän painoi peleriiniään sydäntään vasten, ei enää tällä kertaa estääkseen sitä pillastumasta, vaan arvattavasti hyväilläkseen tuota uhrautuvaista elintä.

Rouva, sanoin osoittaen häntä sormellani, – te olette vihastuttanut vanhan miehen. Huolehtikaa siitä, että tämä vanha mies unohtaa teidät, älkääkä lisätkö uusilla pahoilla teoilla niiden lukua, jotka jo olen nähnyt. Ilmoitan teille jo etukäteen, etten lakkaa valvomasta neiti Alexandren elämää. Jos teette hänelle vähäisimmänkin vääryyden, niin varokaa itseänne!

Hän muuttui yhä rauhallisemmaksi sitä mukaa kuin minä kiihdyin, ja hyvin kylmäverisesti hän vastasi:

– Herra, olen riittävän hyvin selvillä tuota nuorta tyttöä kohtaan tuntemanne harrastuksen laadusta ollakseni suojelematta häntä siltä valvonnalta, jolla minua uhkaatte. Minun olisi pitänyt, nähdessäni sen enemmän kuin epäilyttävän suhteen, joka teillä on emännöitsijäänne, varjella viatonta lasta joutumasta kosketuksiin kanssanne. Vastedes aion häntä varjella. Jos tähän saakka olen ollut liian luottavainen, ei ole teidän asianne, vaan neiti Alexandren, soimata minua siitä. Mutta minun huolenpitoni ansiosta hän on niin turmeltumaton ja puhdas, ettei pysty käsittämään, minkälaisen vaaran alaiseksi te olette hänet saattanut. Toivoakseni ette pakota minua selittämään sitä hänelle.

"Voi sinua, Bonnard-poloiseni", sanoin itselleni olkapäitäni kohauttaen, "että sinun pitikin elää aina tähän saakka oppiaksesi oikein tietämään, mikä on häijy nainen! Nyt sen totisesti tiedät."

Poistuin sanaakaan vastaamatta, ja mielihyväkseni huomasin johtajattaren äkillisestä punastumisesta, että vaikenemisellani oli häneen paljon tehokkaampi vaikutus kuin sanoillani.

Mennessäni pihan poikki tähyilin joka suunnalle nähdäkseni Jeannen. Hän oli pitänyt minua silmällä ja juoksi luokseni.

– Jos hiuskarvaankaan päässänne kosketaan, Jeanne, niin kirjoittakaa minulle. Hyvästi.

– Ei, ei hyvästi!

Minä vastasin:

Ei, ei! Ei hyvästi! Kirjoittakaa minulle.

Menin suoraa päätä rouva de Gabryn luokse.

– Rouva ja herra ovat Roomassa. – Eikö herra tietänyt sitä?

– Tietysti tiesin! vastasin. – Kirjoittihan emäntänne siitä minulle.

Hän oli todella kirjoittanut siitä minulle, ja taisinpa olla hiukan pyörällä päästäni, koska olin sen unohtanut. Samaa mieltä oli palvelijakin, sillä hänen katseensa näytti sanovan: "Herra Bonnard on tullut lapseksi jälleen", ja hän kumartui porraskaiteen yli nähdäkseen, ryhtyisinkö tekemään jotakin tavatonta. Laskeuduin kuitenkin portaat kaikin puolin säädyllisesti, ja hän veti pettyneenä pois päänsä.

Tultuani kotiin sain tietää, että herra Gélis oli salissa. Tuo nuori mies käy luonani hyvin usein. Hänellä tosin ei ole aivan varmaa arvostelukykyä, mutta hänen lahjakkuutensa ei ole tavallisimpia. Tällä kertaa hänen vierailunsa ei voinut olla tuntumatta minusta hyvin kiusalliselta. "Voi kuitenkin!" ajattelin. "Jos nyt jokin tyhmyys luiskahtaa huuliltani nuoren ystäväni kuullen, niin tietysti hänkin luulee, että alan tulla höperöksi. Enhän voi mennä kertomaan hänelle, että olen saanut naimatarjouksen ja leimattu epäsiveelliseksi ihmiseksi, että Thérèse on epäluulonalainen ja Jeanne maailman halpamielisimmän naisen vallassa. Olenpa todella oivallisessa mielentilassa keskustellakseni cisterciläisluostareista nuoren ja nokkavan tiedemiehen kanssa. No,tuli mitä tuli. Eteenpäin vain!"

Mutta Thérèse pysähdytti minut:

– Olettepa te punainen, herra! hän sanoi moittivasti.

– Keväästä se tulee, vastasin hänelle.

Hän huudahti:

– Keväästä, keskellä joulukuuta!

Olemme tosiaankin vasta joulukuun puolivälissä. On se tämäkin olevinaan pää, tämä minun pääni, ja kovin on sinulla vankka tukipylväs minussa, Jeanne-parka!

– Thérèse, ottakaa keppini ja pankaa se, mikäli mahdollista, sellaiseen paikkaan, mistä sen voi tarvittaessa löytää...

– Hyvää päivää, herra Gélis. Mitä kuuluu?

Ilman päivämäärää

Seuraavana päivänä vanhus yritti nousta, mutta ei voinutkaan. Se oli armoton, se näkymätön käsi, joka kahlitsi hänet vuoteeseen. Kirjaimellisesti paikoilleen naulittuna vanhan poloisen oli alistuttava pysymään aloillaan, mutta sitä hurjemmin nelistivät hänen ajatuksensa.

Hänessä mahtoi olla kova kuume, koskapa neiti Préfère. Saint-Germain-des-Prés'n apotit ja rouva de Gabryn hovimestari näyttäytyivät hänelle perin kummallisina hahmoina. Varsinkin hovimestari kurottautui hänen päänsä puoleen ja irvisteli kuin katedraalin kattokouru. Minusta tuntui siltä, kuin huoneessani olisi ollut paljon väkeä, aivan liian paljon väkeä.

Tämä huone on hyvin vanhanaikaisesti sisustettu. Isäni ja äitini muotokuvat, isä täydessä univormussa, äiti kašmirhameessa, riippuvat seinällä, jota verhoaa vihreä, lehtikuvioinen tapetti. Minä tiedän sen yhtä hyvin kuin senkin, että kaikki tämä on kovin haalistunutta. Mutta eihän vanhan miehen huoneen tarvitsekaan olla keikaileva; pääasia on, että se on siisti, ja siitä kyllä Thérèse pitää huolen. Sitä paitsi tässä huoneessa on paljon kuvia hiukan lapsellisena ja nahjustelevana pysyneen henkeni hyvikkeeksi. Seinillä ja pöydillä on esineitä, jotka tavallisesti puhelevat minulle ja ilahduttavat mieltäni. Mutta mitä ne kaikki minusta tänään tahtovat? Ne ovat muuttuneet riidanhaluisiksi, irvisteleviksi ja uhkaileviksi. Tuokin pieni pystykuva, valujäljennös Broun kauppalan Notre-Damessa olevasta kristillisiä päähyveitä esittävästä veistoksesta, joka tavallisessa olotilassaan on niin viaton ja miellyttävä, vääntelee nyt kasvojaan ja näyttää minulle kieltään. Entäs tuo kaunis miniatyyri, jossa eräs Jehan Fouquet'n suloisimmista oppilaista on kuvannut itsensä polvistuneena, pyhän Franciscuksen opetuslasten nuora vyöllään, ojentamassa kirjaansa hyvälle Angoulêmen herttualle, kuka senkin on irrottanut kehyksistään ja pannut tilalle ison kissanpään, joka tuijottaa minua fosforinhohtoisilla silmillään? Seinäpaperien lehdet ovat niinikään muuttuneet päiksi, vihreiksi ja muodottomiksi päiksi... Eikö mitä, lehtiähän ne ovat nyt niinkuin jo kaksikymmentä vuotta sitten, painettuja lehdenkuvia eivätkä mitään muuta... Ei, sanoinhan, että ne ovat päitä silmineen, nenineen, suineen, päitä!... Nyt ymmärrän: ne ovat yhtaikaa sekä päitä että lehtiä. Kunpa pääsisin niitä näkemästä.

Tuolla, oikealla puolellani, fransiskaanin kaunis miniatyyri on palannut takaisin, mutta minusta tuntuu, että voin pysyttää sen paikoillaan vain tahtoani uupumukseen asti jännittämällä ja että jos hiukankin hellitän, ilmestyy ilkeä kissanpää taas näkyviin. Minä en houraile: näenhän selvästi Thérèsen vuoteeni jalkopäässä; kuulen selvästi, että hän puhuu minulle, ja vastaisinkin hänelle aivan selvästi, ellei minulla olisi niin paljon puuhaa yrittäessäni säilyttää kaikki ympärilläni olevat esineet niiden luonnollisissa muodoissa.

Tuossa tulee lääkäri. En ole kutsunut häntä, mutta hauskaahan on häntä tavata. Hän on vanha naapuri, joka ei ole hyötynyt minusta suuriakaan, mutta minä pidän hänestä paljon. Vaikka en sanokaan hänelle juuri mitään, olen kuitenkin täysin tajuissani, vieläpä omituisen ovelakin, sillä tarkkailen salavihkaa hänen liikkeitään, hänen katseitaan ja hänen kasvojensa vähäisimpiäkin vakoja. Mutta tohtori on salaperäinen, enkä totisesti saa selville, mitä hän arvelee tilastani. Goethen syvämietteiset sanat muistuvat mieleeni, ja niinpä sanon:

– Tohtori, vanha mies on suostunut rupeamaan sairaaksi; mutta tällä kertaa hän ei aio tehdä luonnolle sen suurempaa myönnytystä.

Tohtori ei naura leikkipuheelleni, eikä myöskään Thérèse. Varmaankaan he eivät ymmärtäneet sitä.

Tohtori menee, ilta hämärtyy, ja monenlaiset kuvat yhtyvät ja taas häipyvät kuin pilvet uutimieni laskoksissa. Joukoittain varjoja liukuu ohitseni; niiden lävitse näen uskollisen palvelijattareni liikkumattomat kasvot. Äkkiä korviani vihlaisee huuto, kimakka huuto, hätähuuto. Jeanne, tekö minua kutsutte?

On tullut pimeä, ja varjot leiriytyvät vuoteeni pääpuoleen viipyäkseen siinä koko pitkän yön.

Aamun valjetessa tunnen rauhan, loppumattoman rauhan, kiehtovan minut huntuihinsa. Sylisikö avaat minulle, Herra minun Jumalani?

Helmikuussa 1876

Tohtori on perin hilpeällä tuulella. Näyttää siltä kuin tuottaisin hänelle suuren kunnian olemalla taas jalkeilla. Hänen puheistaan päätellen vanhaa ruumistani ovat olleet yhtaikaa runtelemassa mitä moninaisimmat taudit.

Noilla taudeilla, jotka ovat ihmisen kauhu, on nimiä, jotka ovat filologin kauhu. Ne ovat sekasyntyisiä nimiä, ja algia -päätteisiä merkitessään tuskia. Tohtori latelee niitä minulle loppumattomiin ja liittää joukkoon asianmukaisen määrän nen -päätteisiä laatusanoja, joiden tarkoituksena on luonnehtia tautien ilkeitä ominaisuuksia. Lyhyesti: runsas palstan mitta lääkeopillista sanakirjaa.

– Kätenne, tohtori! Te olette palauttanut minut elämälle, ja sen annan teille anteeksi. Te olette palauttanut minut ystävilleni, ja siitä kiitän teitä. Olen vankkarakenteinen, sanotte. Niinpä kyllä, niinpä kyllä, mutta paljon olenkin saanut kestää. Olen vanha lujatekoinen huonekalu, samanlainen kuin isäni nojatuoli. Tuo kunnian mies oli saanut sen perinnöksi, ja hän istui siinä aamusta iltaan. Pienenä poikapahasena kapusin senkin seitsemän kertaa päivässä tuon vanhanaikaisen istuimen käsinojille. Niin kauan kuin se kesti ehjänä, siitä ei sen enempää välitetty. Mutta kun se alkoi ontua yhtä jalkaansa, sitä alettiin kiittää hyväksi nojatuoliksi. Vihdoin se ontui jo kolmea jalkaansa, narahteli neljättä ja muuttui melkein rammaksi molemmilta käsinojiltaan. Silloin huudettiin: "Siinä vasta luja nojatuoli!" Ihmeteltiin ja ihailtiin, että se yhä vielä, vaikka sen kädet olivat vaivaiset ja jalat horjuvat, säilytti nojatuolin muodon, pysyi kutakuinkin pystyssä, hoitipa vielä virkaansakin jonkin verran. Ja kun Cyprien, palvelijamme, sahasi sen jäsenet polttopuiksi, yltyivät ihastuksen huudot: "Tuota mainiota, ihmeellistä nojatuolia! Sitä käyttivät aikoinaan Pierre-Sylvestre Bonnard, verkakauppias, Epiménide Bonnard, hänen poikansa, ja Jean-Baptiste Bonnard, 3:nnen meridivisioonan komentaja ja pyrrhonilainen filosofi. Mikä kunnianarvoisa ja luja nojatuoli. No niin, tohtori, minä olen tuo nojatuoli. Olen teidän mielestänne lujaa tekoa, koska olen torjunut rynnäköitä, jotka olisivat vieneet monelta muulta koko hengen, mutta jotka ovat minusta surmanneet ainoastaan kolme neljäsosaa. Suuri kiitos teille! Mutta hylyksi minä kuitenkin auttamattomasti jään."

Tohtori koettaa komeasti kalskahtavin kreikkalaisin ja latinalaisin sanoin todistaa minulle, että olen erittäin hyvässä kunnossa. Ranskan kieli nimittäin on liian selkeä soveltuakseen moisiin todisteluihin. Suostun kuitenkin mukautumaan hänen vakuutteluihinsa ja saatan hänet ovelle.

– Se oli oikein! Thérèse, huudahtaa. – Niin sitä pitää ajaa lääkärit pellolle. Tehkää sama temppu vielä kahdesti tai kolmesti, niin kyllä hän lakkaa täällä käymästä, ja se olisi hyvä juttu.

– No niin, Thérèse, koska nyt taas olen näin terve ja reipas, voisitte jo luovuttaa minulle kirjeeni. Niitä on varmaankin aika pino, eikä olisi kaunista estää nyt enää minua niitä lukemasta.

Vielä hiukan nuristuaan Thérèse antoi minulle kirjeeni. Mutta oliko niistä iloa? Katsoin jokaista kuorta, mutta ainoaankaan niistä ei ollut kirjoittanut nimeäni se pieni käsi, jonka soisin näkeväni täällä Vecelliota selailemassa. Heitin menemään koko pinon, joka ei enää lainkaan kiinnostanut minua.

Huhtikuu-kesäkuu

Sepä kuuma ottelu!

– Odottakaa, herra, että pukeudun puhtaisiini, Thérèse sanoi. – Lähden vielä tällä kertaa kanssanne ja otan mukaan telttatuolinne niinkuin muinakin viime päivinä. Menemme sitten päivänpaisteeseen istumaan.

Thérèse todella luulee, että olen hyvin raihnas. Tosin olen ollut sairaana, mutta kaikellahan on loppunsa. Rouva Kivutar on jo aikoja sitten mennyt matkoihinsa, ja siitä on jo runsaasti kolme kuukautta, kun hänen kalpea ja siropiirteinen sisarensa, rouva Toipumus, sanoi minulle ystävälliset jäähyväisensä. Jos kuuntelisin emännöitsijääni, niin minusta tulisi täydellinen herra Argan, ja koko loppuikäni kulkisin nauhoitettu yömyssy päässäni... Ei käy laatuun! Tahdon mennä ulos yksin. Siihen Thérèse ei suostu. Hänellä on telttatuoli kädessään, ja hän tahtoo lähteä mukaani.

– Thérèse, huomenna me asetumme vaikka köynnöksiksi pikku Provencen seinänvierelle, jos se teitä huvittaa. Mutta tänään minulla on tärkeitä asioita.

Asioita! Hän luulee, että on kysymys raha-asioista, ja selittää, ettei siinä suhteessa ole mitään hätää.

– Sitä parempi! Mutta on sitä maailmassa muitakin asioita kuin raha-asiat.

Rukoilen, riitelen, karkaan.

Ilma on kohtalaisen kaunis. Ajurin avulla, ja ellei Herra minua hylkää, minä kyllä suoriudun tästä uhkayrityksestäni.

Tuossa seinä sinikirjaimisine sanoineen: Neiti Virginie Préfèren tyttöopisto. Tuossa ristikkoportti, joka muhkeasti avautuisi pääpihaan, jos se yleensä koskaan avautuisi. Mutta sen lukko on ruostunut, ja sen rautarimojen päälle lyödyt peltilevyt suojelevat tunkeilevilta katseilta niitä pieniä olentoja, joille neiti Préfère epäröimättä opettaa vaatimattomuutta, vilpittömyyttä, oikeamielisyyttä ja epäitsekkyyttä. Tuossa ristikkoikkuna, jonka tahraiset ruudut kielivät, että sen takana on palvelusväellä asuntonsa. Tuo samea silmä on ainoa, joka avautuu ulkomaailmaan.

Näen myös sen pienen sivuportin, josta olen niin monesti tähän taloon käynyt, mutta joka nyt on minulta suljettu. Siinä se on ristikoituine tirkistysreikineen. Sen kynnykselle johtava kivinen porras on kulunut, ja vaikka lasiensa takaa tähyilevät silmäni eivät olekaan varsin tarkkanäköiset, erotan kuitenkin kivessä pieniä valkoisia viiruja, joita oppilaiden raudoitetut anturat ovat siihen piirtäneet. Eikö jo tule minunkin vuoroni päästä sisään? Minusta tuntuu, että Jeanne kärsii tässä synkässä talossa ja että hän salaa kutsuu minua. En voi poistua. Levottomuus valtaa minut: minä soitan. Säikähtynyt palvelustyttö tulee avaamaan säikähtyneempänä kuin koskaan aikaisemmin. Mutta määräys on annettu, eikä minua päästetä tapaamaan neiti Jeannea. Tiedustelen ainakin hänen vointiaan. Vilkaistuaan sekä oikealle että vasemmalle palvelijatar sanoo hänen voivan hyvin ja sulkee portin nenäni edestä. Niin seison jälleen kadulla.

Ja sitten myöhemmin, kuinka monesti olenkaan harhaillut tuon talon vaiheilla ja kulkenut tuon pienen portin ohitse häpeissäni ja epätoivoissani siitä, että itse olen heikompi kuin tuo lapsi, jolla ei maailmassa ole muuta turvaa kuin minä!

Kesäkuun 10. päivänä

Olen voittanut vastenmielisyyteni ja lähtenyt tapaamaan notaari Mouchea. Ensimmäinen havaintoni on, että hänen toimistonsa on vielä pölyisempi ja homeisempi kuin viime vuonna. Notaarin liikkeet ovat varovaiset kuten ennenkin, ja hänen silmänsä vilkuilevat lasiensa takaa. Esitän hänelle valitukseni. Hän vastaa minulle... Mutta kannattaako tuhlata tilaa tympeän konnan muistelemiseen edes tällaisessa poltettavaksi joutuvassa päiväkirjassa? Hänen mielestään neiti Préfère, jonka älyä ja luonnetta hän on jo kauan pitänyt arvossa, on oikeassa. Tahtomatta lausua mitään kiistakysymyksen varsinaisesta ytimestä hänen on kuitenkin sanottava, ettei asia näytä minun kannaltani edulliselta. Se ei paljonkaan minua liikuta. Hän lisää (ja se jo liikuttaa minua enemmän), että se vähäinen rahasumma, joka hänellä on ollut käytettävissään holhokkinsa kasvatusta varten, on nyt kulutettu loppuun, ja että hän asiain näin ollen suuresti ihailee neiti Préfèren epäitsekkyyttä, hän kun on edelleenkin suostunut pitämään Jeanne-neidin luonaan.

Uhkea valo, kauniin kesäpäivän valo huuhtoo puhtailla laineillaan törkyistä huonetta ja valaisee miestä. Ulkona se valaa loistettaan väkirikkaan kaupunginosan kaiken kurjuuden ylle.

Kuinka se onkaan suloista, tuo valo, joka jo niin kauan on täyttänyt silmäni ja joka pian minulta ainaiseksi katoaa! Astelen mietteissäni, kädet selän takana, pitkin linnoitusvallien seinustoja, ja niin joudun huomaamattani etäisten esikaupunkien kituvien puutarhojen keskelle. Pölyisen tien reunalla näen kasvin, jonka synkkä ja samalla häikäisevä kukka on ikäänkuin luotu ottamaan osaa suruista jaloimpiin ja puhtaimpiin. Se on akileija. Esi-isämme nimittivät sitä pyhän Neitsyen sormikkaaksi. Mutta vain sellainen pyhä Neitsyt, joka lapsille ilmestyäkseen tekeytyisi aivan pikkuruiseksi, voisi pujottaa pienet sormensa tuon kukan ahtaisiin onteloihin.

Tuossa tulee iso mettiäinen ja yrittää häikäilemättömästi tunkeutua kukkaan. Mutta sen suu ei yllä hunajahetteelle, ja turhaan saa herkuttelija ponnistella. Vihdoin se luopuu yrityksestään ja tulee kukasta yltyleensä siitepölyn tahrimana. Se jatkaa raskasta lentoaan, mutta kukat ovat harvinaisia tässä tehtaiden savun nokeamassa esikaupungissa, ja niin se palaa takaisin akileijan luokse. Tällä kertaa se puhkaisee kukan terän ja imee hunajan siten tekemästään aukosta. En olisi koskaan uskonut, että mettiäisellä voi olla niin paljon älyä. Ihmeellistä! Hyönteiset ja kukat saavat minut lumoihinsa sitä enemmän, mitä tarkemmin niitä huomioin. Olen kuin Rollin-miekkonen, joka oli ihastunut persikankukkiinsa. Kunpa minullakin olisi oma kaunis puutarha ja maja metsän reunassa!

Elokuu – syyskuu

Eräänä sunnuntaiaamuna juolahti mieleeni lähteä vaanimaan sitä hetkeä, jolloin neiti Préfèren oppilaat käyvät rivissä puolipäivämessuun. Näin heidän astelevan pareittain, pienimmät edessä, ja hyvin vakavan näköisinä. Heidän joukossaan oli kolme samanasuista lyhyttä ja tärkeännäköistä lylleröä, jotka tunsin Moutonin pikkuneideiksi. Vanhin heistä on se taiteilija, joka on piirtänyt sabiinilaiskuningas Tatiuksen hirmuisen pään. Rivistön vieressä asteli alijohtajatar levottoman näköisenä, virsikirja kädessä ja kulmat kurtussa. Keskipituiset ja vihdoin pisimmät sipsuttivat ohitseni keskenään supatellen. Mutta Jeannea en nähnyt.

Olen tiedustellut opetusministeriöstä, eikö siellä sattuisi jonkin asiakirjakotelon pohjalla olemaan merkintöjä rue Demoursin tyttöopistosta. Sain selville, että laitoksessa on käynyt naistarkastajia, jotka ovat antaneet siitä mitä parhaimpia lausuntoja. Préfèren koulukoti on heidän mielipiteensä mukaan mallilaitos. Jos haluan vaikuttaa asiaan, niin varmasti neiti Préfèrelle suodaan akateeminen palmunlehvä.

Lokakuun 3. päivänä

Koska tämä torstai sattuu olemaan lupapäivä, kohtasin rue Demoursin päässä Moutonin pikkuneidit. Tervehdittyäni heidän äitiään kysyin vanhimmalta, joka lienee kaksitoistavuotias, kuinka hänen toverinsa Jeanne Alexandre jaksaa.

Pikkuneiti Mouton vastasi minulle samaan hengenvetoon:

– Jeanne Alexandre ei ole minun toverini. Häntä pidetään koulussa armeliaisuudesta, ja hän saa lakaista luokan lattian. Niin on neiti sanonut.

Ja nuo kolme pientä neitiä jatkoivat matkaansa, kintereillään rouva Mouton, joka loi minuun leveän olkansa yli epäluuloisen katseen.

Voi surkeutta! Minun on turvauduttava epäilyttäviin toimenpiteisiin. Rouva de Gabry ei palaa Pariisiin ennen kuin aikaisintaan kolmen kuukauden kuluttua. Ollessani loitolla hänestä olen kokonaan vailla älyä ja ymmärrystä. En ole silloin raskasta, kömpelöä ja hyödytöntä konetta parempi.

Enkä kuitenkaan voi sietää, että Jeanne, laitoksen palvelustytöksi alennettuna, on alttiina herra Mouchen loukkauksille.

Joulukuun 28. päivänä

Oli pimeää ja kolkkoa. Ilta oli myöhäinen. Soitin pienen portin kelloa tyynesti kuin mies, joka ei enää mitään pelkää. Heti kun arasteleva palvelijatar oli avannut portin, sujahdutin hänen käteensä kultarahan ja lupasin toisenkin, jos hänen onnistuisi toimittaa neiti Alexandre puheilleni. Hän vastasi:

– Tunnin kuluttua, ristikkoikkunassa.

Ja hän vetäisi portin kiinni niin kiivaasti, että ihan hattuni heilahti.

Odotettuani pitkän tunnin lumipyryssä lähestyin ikkunaa. Ei ketään! Tuuli oli vinha, ja lunta tuprutti sakeasti. Työmiehet, työkalut olallaan ja niskat kyyryssä yhä tihenevässä pyryssä, tyrkkivät minua kulkiessaan ohitseni. Ei ketään. Pelkäsin, että minut voitaisiin huomata. Tiesin tehneeni väärin lahjoessani palvelustytön, mutta en katunut sitä lainkaan. Kehno se, joka ei tarpeen tullen ymmärrä poiketa yleisestä säännöstä. Kului neljännestunti. Ei ketään. Vihdoin ikkuna aukeni raolleen.

– Tekö siellä, herra Bonnard?

– Tekö se olette, Jeanne? Sanokaa pian, kuinka on laitanne?

– Voin hyvin, oikein hyvin!

– Siinäkö kaikki?

– Minut on pantu keittiöön, ja minä lakaisen lattioita.

– Keittiöön! Ja te lakaisette lattioita, te! Taivasten tekijä!

– Niin, sillä holhoojani ei enää maksa puolestani.

– Teidän holhoojanne on konna.

– Te siis tiedätte?...

– Mitä?

– Oh, älkää pakottako minua sitä sanomaan. Mutta mieluummin kuolisin kuin olisin yksin hänen kanssaan.

– Miksi ette ole kirjoittanut minulle?

– Minua on vartioitu.

Sillä hetkellä päätökseni oli tehty, eikä mikään voinut sitä enää horjuttaa. Tosin tuliin ajatelleeksi, etten kenties ollut aivan oikeassa, mutta tuolle ajatukselle annoin palttua. Päätökseni pysyi, ja minä muutuin varovaiseksi. Toimin hämmästyttävän levollisesti.

– Jeanne, kysyin, – pääseekö huoneesta, jossa olette, pihaan?

– Pääsee.

– Voitteko itse avata pienen portin?

– Voin, ellei päivystyshuoneessa ole ketään.

– Menkää katsomaan, mutta pitäkää varanne, ettei kukaan näe teitä.

Odotin ja pidin tarkasti silmällä porttia ja ikkunaa.

Viiden tai kuuden sekunnin kuluttua Jeanne ilmestyi takaisin ristikon taakse... vihdoinkin!

– Palvelijatar on päivystyshuoneessa, hän sanoi.

– Hyvä, vastasin. – Onko teillä kynää ja mustetta?

– Ei.

– Lyijykynää?

– On.

– Antakaa se tänne.

Otin taskustani vanhan sanomalehden, ja tuulessa, jonka vinha viima oli vähällä sammuttaa katulyhdyt, pyryssä, joka sokaisi silmäni, kietaisin niin hyvin kuin osasin jonkinlaisen siteen tuon sanomalehden ympärille ja kirjoitin siihen neiti Préfèren osoitteen.

Kirjoittaessani kysyin Jeannelta:

– Kun kirjeenkantaja menee tästä ohitse, hän panee kirjeet ja sanomalehdet kirjelaatikkoon ja soittaa? Palvelijatar avaa laatikon ja vie sen sisällyksen suoraa päätä neiti Préfèrelle? Eikö näin tapahdu joka kerta postin tullessa?

Jeanne arveli niin tapahtuvan.

– No, saammepa nähdä. Jeanne, menkää vielä kerran väijyksiin, ja heti kun palvelijatar on poistunut päivystyshuoneesta, avatkaa portti ja tulkaa ulos.

Tämän sanottuani työnsin sanomalehteni kirjelaatikkoon, soitin kiivaasti ja piilouduin viereisen talon porttikäytävään.

Olin ollut siellä muutaman minuutin, kun pieni portti narahti, avautui raolleen, ja nuori pää tuli näkyviin. Minä tartuin tulijaan, vedin hänet luokseni.

– Tulkaa, Jeanne, tulkaa!

Hän katsoi minuun hätääntyneenä. Varmaankin hän pelkäsi minun tulleen hulluksi. Mutta nythän vasta järjissäni olinkin.

– Tulkaa, lapseni, tulkaa!

– Minne?

– Rouva de Gabryn luokse.

Silloin hän tarttui käsivarteeni. Juoksimme jonkin matkaa kuin varkaat. Mutta eihän minun pyylevyyteni ole juoksemista varten luotu. Pysähdyin henkeäni haukkoen ja nojauduin johonkin, joka sitten osoittautui kastanjakauppiaan paahtouuniksi. Se oli pystytetty erään kapakan nurkalle, ja anniskelupöydän ääressä seisoi ajureita lasejaan tyhjentämässä. Eräs heistä kysyi, tarvitsimmeko vaunuja. Kuinkas muuten! Vaunujen puutteessahan me juuri olimmekin. Ruoskaherra laski lasinsa sinkkipöydälle, kapusi korkealle istuimelleen ja hoputti hevosensa liikkeelle. Olimme pelastuneet.

– Huh, huudahdin ja pyyhkäisin otsaani, sillä pakkasesta huolimatta vierivät isot hikikarpalot pitkin pintaani.

Omituista, mutta Jeanne näytti tajuavan paremmin kuin minä, mitä oikeastaan olimme tehneet. Hän oli hyvin vakava ja ilmeisesti myös hyvin levoton.

– Vai keittiöön! huudahdin harmissani.

Jeanne pudisti päätään ikään kuin sanoakseen: "Sinne tai muualle, mitäpä sillä väliä!" Ja lyhtyjen valossa huomasin surukseni, että hänen kasvonsa olivat laihat ja kärsivän näköiset. En nähnyt hänessä enää sitä eloisuutta, sitä läikkyvää tunteikkuutta, sitä ilmeiden rikkautta, joka oli minua niin suuresti viehättänyt. Hänen katseensa oli raukea, liikkeensä väkinäiset, ryhtinsä masentunut. Tartuin hänen käteensä; se oli karkea, aristeleva ja kylmä. Lapsiparka oli kärsinyt paljon. Tein hänelle kysymyksiä, ja hän kertoi rauhallisesti, että eräänä päivänä neiti Préfère oli kutsuttanut hänet luokseen ja sanonut häntä epäsikiöksi ja pieneksi kyykäärmeeksi. Syytä siihen Jeanne ei tietänyt.

– Ja sitten neiti Préfère lisäsi: "Te ette saa koskaan enää nähdä herra Bonnardia, joka on antanut teille niin huonoja neuvoja ja käyttäytynyt niin kurjasti minua kohtaan." Minä sanoin hänelle: "Sitä, neiti, en ikinä usko." Neiti löi minua silloin korvalle ja lähetti minut takaisin luokkahuoneeseen. Kun kuulin, etten enää saisi nähdä teitä, minusta tuntui siltä kuin yö olisi minut yllättänyt. Tiedättehän tuollaiset illat, jolloin hämärä kiduttaa surun täyttämää sielua, ja kuvitelkaa, että tuota hämärää kestää viikkoja, kuukausia! Eräänä päivänä sain tietää teidän olevan vastaanottohuoneessa johtajattaren puheilla. Vaanin sopivaa hetkeä saadakseni tavata teitä, ja me ennätimme sanoa toisillemme: "Näkemiin!" Se lohdutti minua hiukan. Vähän sen jälkeen, eräänä torstaina, holhoojani tuli hakemaan minua luokseen. Kieltäydyin lähtemästä hänen mukaansa. Hän vastasi minulle sangen sävyisästi, että olin pieni oikkuilija, ja jätti minut sitten rauhaan. Mutta kahden päivän kuluttua neiti Préfère tuli luokseni niin häijyn näköisenä, että minua alkoi pelottaa. Hänellä oli kädessään kirje. "Neiti", hän sanoi minulle, "holhoojanne ilmoittaa, että kaikki rahanne ovat lopussa. Älkää pelästykö: en tahdo hylätä teitä, mutta myönnätte itsekin, että on oikein ja kohtuullista, että myös ansaitsette elatuksenne." Siitä lähtien hän pani minut siivoamaan huoneita, ja välistä hän sulki minut päiväkausiksi ullakolle. Niin, herra, kaikkea tällaista tapahtui teidän poissaollessanne. Jos olisin voinutkin kirjoittaa teille, niin tuskinpa sentään olisin kirjoittanut, sillä en uskonut mahdolliseksi, että voisitte ottaa minut pois laitoksesta. Ja kun minua ei pakotettu menemään herra Mouchen luokse, niin eihän ollut mitään kiirettä. Saatoinhan odottaa ullakollani ja keittiössäni.

– Jeanne, minä huudahdin. – Vaikka meidän pitäisi paeta aina Tyynen valtameren saarille saakka, niin tuo inhoittava Préfère ei pääse teihin käsiksi enää koskaan. Saatte siitä kalliin valani. Ja mikä meitä estäisikään lähtemästä Tyynen valtameren saarille? Ilmasto on siellä terveellinen, ja äskettäin luin sanomalehdestä, että siellä on pianojakin. Mutta menkäämme nyt ensiksi rouva de Gabryn luokse, joka onneksi on palannut Pariisiin muutamia päiviä sitten, sillä molemmat me olemme taitamattomia lapsia ja suuren avun tarpeessa.

Puhuessani Jeanne kalpeni, ja hänen kasvojensa ilme häipyi, samalla kun hänen katseensa sumeni ja tuskainen piirre jäykisti hänen puoliavoimet huulensa. Sitten hänen päänsä hervahti olkaani vasten, ja hän menetti tajuntansa.

Nostin hänet syliini ja kannoin hänet rouva de Gabryn talon porraskäytävään kuin nukkuvan lapsen. Väsymyksen ja mielenliikutuksen näännyttämänä vaivuin kantamuksineni porrastasanteen penkille. Siinä Jeanne tuli pian tuntoihinsa.

– Tekö? hän virkkoi, avaten silmänsä. – Ei sitten hätää.

Sellainen oli tilamme, kun meille avattiin ystävättäremme ovi.

Kello löi kahdeksan. Rouva de Gabry otti vanhuksen ja lapsen ystävällisesti vastaan. Hyvin hämmästynyt hän varmaankin oli, mutta silti hän ei kysellyt mitään.

– Rouva, sanoin hänelle, – me tulimme molemmat teidän turviinne. Mutta ennen kaikkea pyytäisimme saada illallista. Ainakin Jeanne, sillä hän pyörtyi äsken vaunuissa pelkästä heikkoudesta. Minä puolestani en voi panna palaakaan suuhuni näin myöhäisellä hetkellä viettämättä yötä painajaisen parissa. Toivoakseni herra de Gabry voi hyvin?

– Hän on kyllä kotona, rouva de Gabry vastasi.

Ja hän ilmoitutti heti miehelleen tulostamme.

Suureksi ilokseni näin taas herra de Gabryn vilpittömät kasvot ja puristin hänen jykevää kättään. Siirryimme sitten kaikki neljä ruokasaliin, ja sillä välin kun Jeannelle tarjoiltiin kylmää lihaa, johon hän ei koskenutkaan, minä kerroin seikkailumme. Paul de Gabry pyysi saada sytyttää piippunsa ja kuunteli minua ääneti. Lopetettuani hän raapi lyhyttä ja tiheää poskipartaansa ja huudahti:

– Saakeli sentään, kylläpä te nyt olette iskenyt kirveenne kiveen, herra Bonnard!

Huomatessaan Jeannen kääntävän suuret, säikähtyneet silmänsä hänestä minuun hän virkkoi:

– Tulkaahan tänne.

Seurasin herra de Gabryta hänen työhuoneeseensa, jonka tummilla seinillä pyssyt ja metsästyspuukot välkkyivät lamppujen valossa. Siellä hän istutti minut viereensä nahkasohvaan ja sanoi:

– Mitä te olette tehnyt, mitä Herran nimessä te olette tehnyt! Te olette kaapannut alaikäisen, tehnyt ryöstön, naisenryöstön! Olettepa todella hankkinut niskoillenne kauniin jutun. Teitä uhkaa aivan yksinkertaisesti vankeusrangaistus, viidestä kymmeneen vuoteen.

– Auta armias! minä huudahdin. – Kymmenen vuotta vankeutta siitä, että on pelastanut viattoman lapsen!

– Sellainen on laki! herra de Gabry vastasi. – Tunnen nähkääs sangen hyvin lain, rakas herra Bonnard, en tosin siksi, että olisin suorittanut lainopillisia tutkintoja, vaan koska minun on ollut pakko Lusancen määrinä perehtyä siihen voidakseni sitten vuorostani opastaa kyläläisiäni. Mouche on konna, Préfère vanha narttu ja te... en löydä kyllin ankaraa sanaa.

Avattuaan kirjakaappinsa, jossa oli koirien kaulanauhoja, ratsupiiskoja, jalustimia, kannuksia, sikarikoteloita ja muutamia hakuteoksia, hän otti esiin erään lakikirjan ja alkoi sitä selailla.

– Rikokset ja rikkomukset... laiton vangitseminen, se ei koska teidän tapaustanne... Alaikäisen ryöstäminen, tässä se on...

    PYKÄLÄ 354: Joka alaikäisen henkilön petoksella tai väkivallalla
    ryöstää, taikka antaa toisen ryöstettäväksi, taikka joka
    sellaisen henkilön pois kuljettaa tai vie tai sijoittaa,
    taikka antaa loisen pois kuljetettavaksi tai vietäväksi tai
    sijoitettavaksi toiseen paikkaan kuin se, mihin hänet ovat
    sijoittaneet ne, joiden määräämisvallan tai holhouksen alaiseksi
    hänet on uskottu tai asetettu, rangaistakoon vankeudella. Katso
    rikoslakia, 21 ja 28... 21: Vankeutta tuomittakoon vähintään
    viisi vuotta... 28: Vankeusrangaistukseen tuomittu menettäköön
    kansalaisluottamuksensa.

Selvä juttu, vai kuinka, herra Bonnard?

– Täysin selvä.

– Jatkakaamme.

    PYKÄLÄ 356: Ellei ryöstäjä ole vielä täyttänyt yhtäkolmatta
    vuotta, älköön häntä rangaistako kuin... Se ei kuulu meille.
    PYKÄLÄ 357: Siinä tapauksessa, että ryöstäjä on mennyt naimisiin
    ryöstämänsä tytön kanssa, älköön häntä pantako syytteeseen
    muuta kuin niiden vaatimuksesta, joilla siviililain mukaan on
    oikeus vaatia avioliittoa purettavaksi, älköönkä häntä myöskään
    tuomittako, ennenkuin avioliitto on julistettu laittomaksi.

En tiedä, kuuluuko suunnitelmiinne mennä naimisiin neiti Alexandren kanssa. Näette, että laki on tässä kohdin lempeä ja avaa teille takaportin. Mutta minun ei pitäisi laskea leikkiä, sillä tilanne on vakava. Kuinka on teidän kaltaisenne miehen mieleenkään saattanut juolahtaa, että Pariisissa voisi yhdeksännellätoista vuosisadalla rankaisematta ryöstää nuoren tytön? Me emme elä enää keskiajassa, eikä ihmisryöstö ole enää sallittu.

– Älkää toki luulko, minä vastasin, – että menneiden aikojenkaan lait olisivat sallineet ihmisryöstön. Niinpä Baluzen kokoelmissa on eräs tätä asiaa koskeva asetus, jonka kuningas Childebert antoi Kölnissä vuonna 593 tai -94. Kukapa sitä paitsi ei tuntisi kuuluisaa Blois'n ordonanssia, joka annettiin toukokuussa 1579 ja joka nimenomaan säätää, että sen, joka on houkutellut mukaansa viittäkolmatta vuotta nuoremman nuorukaisen tai neidon avioliiton tai jonkin muun syyn varjolla ilman isän, äidin tai holhoojien ehdotonta toivomusta, lupaa tai suostumusta, on kärsittävä kuolemanrangaistus? _Ja niin ikään, mainittu ordonanssi lisää, ja niin ikään rangaistakoon mitä ankarimmin kaikkia niitä, jotka ovat ottaneet osaa sanottuun ryöstöön ja jotka tavalla tai toisella ovat sitä neuvoin ja toimenpitein avustaneet_. Näin kuuluvat, ainakin suunnilleen, ordonanssin omat sanat. Mitä tulee tuohon Napoleonin lain pykälään, jonka juuri minulle luitte ja joka vapauttaa seuraamuksista naisenryöstäjän, joka on nainut ryöstämänsä neidon, niin siitä muistan, että myös Bretagnessa vallinneen tavan mukaan jätettiin naisenryöstö rankaisematta, jos sitä oli seurannut avioliitto. Tämä tapa aiheutti kuitenkin väärinkäytöksiä, ja se kumottiin vuoden 1720 vaiheilla. Ilmoitan teille tämän vuosiluvun suunnilleen kymmenen vuoden tarkkuudella. Muistini ei enää ole oikein hyvä, ja se aika on jo ollut ja mennyt, jolloin saatoin samaan hengenvetoon ulkoa lasketella tuhatviisisataa säettä Girart de Roussillonia. Mitä sitten tulee Kaarle Suuren kapitulaareihin, jotka säätävät vahingonkorvauksen naisenryöstöstä, niin niistä en puhu mitään, koska varmaankin muistatte ne muutenkin. Te huomaatte siis, rakas herra de Gabry, että naisenryöstöä pidettiin rangaistavana rikoksena vanhan Ranskan kaikkien kolmen dynastian aikana. On hyvin väärin luulla keskiaikaa sekasorron ajaksi. Päinvastoin voitte olla varma siitä, että...

Herra de Gabry keskeytti minut:

– Te tunnette, hän huudahti, – Blois'n ordonanssit, Baluzen, Childebertin ja kapitulaarit, mutta te ette tunne Napoleonin lakia!

Vastasin hänellä, etten todellakaan ollut koskaan lukenut tuota lakikirjaa, ja hän näytti hyvin hämmästyneeltä.

– Ymmärrättekö nyt, hän kysyi, – kuinka arveluttava tekonne on?

Totta puhuen en sitä vielä ymmärtänyt. Mutta vähitellen herra Paulin järkevät selittelyt havahduttivat minut käsittämään, että minut tuomittaisiin, ei tarkoitusperieni vuoksi, jotka olivat puhtaat, vaan teostani, joka oli rangaistava. Silloin hätäännyin ja aloin vaikeroida.

– Mitä minä teen? huudahdin. – Mitä minä teen? Olenko siis auttamattomasti mennyttä miestä ja olenko kenties vienyt kanssani perikatoon myös tuon poloisen lapsen, jonka tahdoin pelastaa?

Herra de Gabry täytti vaiti piippunsa ja sytytti sen niin vitkaan, että hänen hyväntahtoiset, leveät kasvonsa loistivat pitkän tuokion punaisina kuin sepän kasvot hehkuvan ahjon ääressä. Sitten hän sanoi:

– Kysytte, mitä teidän olisi tehtävä: älkää tehkö mitään, rakas herra Bonnard. Jumalan tähden ja oman etunne nimissä, älkää tehkö yhtään mitään. Asianne ovat muutenkin huonolla tolalla; älkää nyt enää pahentako niitä uusilla kommelluksilla. Mutta luvatkaa minulle, että vastaatte kaikesta, mihin minä ryhdyn. Heti huomisaamuna menen tapaamaan herra Mouchea, ja jos hän, niinkuin uskomme, on roisto, niin kyllä minä hänet vaarattomaksi teen, ellei itse piru näppiään väliin pistä. Hänestä nimittäin riippuu kaikki. Kun on liian myöhäistä viedä enää tänä iltana Jeanne-neitiä takaisin laitokseen, niin vaimoni ottaa hänet hoiviinsa täksi yöksi. Siten me kyllä joudumme teidän kanssarikollisiksenne, mutta näin menetellen me torjumme nuoren tytön kohdalta pienimmänkin kaksimielisen epäilyn. Mitä teihin tulee, rakas herra Bonnard, niin palatkaa kiireimmiten kotiinne quai Malaquais'lle, ja jos Jeannea tullaan sieltä etsimään, teidän on helppo näyttää toteen, ettei hän ole luonanne.

Sillä välin kun me näin keskustelimme, rouva de Gabry järjesteli suojattinsa nukkumaan menoa. Näin hänen kamarineitsyensä kantavan käytävän poikki levendelille tuoksuvia lakanoita.

– Ah, sanoin, – mikä arvokas ja miellyttävä tuoksu!

– Niinpä niin, rouva de Gabry vastasi. – Mehän olemme maalaisia.

– Voi, minä huokasin. – Kunpa minustakin tulisi maalainen, ja kunpa saisin minäkin kerran, niinkuin te Lusancessa, hengittää maan tuoksuja pienessä majassa vehmaan vehreyden kätkössä! Mutta jos tämä toivomus on liian vaatelias vanhukselle, jonka elämä jo on ehtoopuoleensa ehtinyt, niin soisinpa ainakin käärinliinojeni kerran tuoksuvan lavendelille noiden liinavaatteiden tapaan.

Sovimme siitä, että tulisin seuraavana päivänä heidän luokseen aamiaiselle. Mutta samalla minua nimenomaan kiellettiin tulemasta ennen kello kahtatoista. Jeanne syleili minua ja rukoili, etten veisi häntä takaisin koulukotiin. Heltyneinä ja huolissamme erosimme.

Kynnyksellä kohtasin Thérèsen. Hän oli suorastaan kiukkuinen pelkästä levottomuudesta, ja sanojaan säästämättä hän uhkasi vastedes panna minut lukkojen taakse.

Minkälaisen yön vietinkään! En ummistanut hetkeksikään silmiäni. Vuoroin nauroin kuin poikaviikari onnistuneelle seikkailulleni, vuoroin taas tunsin sanomatonta ahdistusta kuvitellessani, kuinka minut laahataan oikeuden eteen syytettyjen penkille vastaamaan rikoksesta, jonka olin tullut tehneeksi seurauksia punnitsematta. Auringon pilkistäessä huoneeseeni ja alkaessa hilpeästi hyväillä vuoteeni jalkopäätä minä rukoilin näin:

"Jumalani, sinä, joka loit taivaan ja aamun kasteen, niinkuin Tristanissa sanotaan, älä vanhurskaudessasi tuomitse minua tekojeni, vaan tarkoitusperieni mukaan, jotka olivat oikeat ja puhtaat, ja silloin minä sanon: kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto! Sinun käsiisi minä uskon lapsen, jonka olen ryöstänyt. Tee sinä se, mitä minä en ole ymmärtänyt tehdä: varjele häntä kaikilta hänen vihollisiltaan! Ja niin olkoon siunattu sinun nimesi!"

Joulukuun 29. päivänä

Palatessani rouva de Gabryn luokse tapasin Jeannen kokonaan toiseksi muuttuneena.

Oliko hänkin, niinkuin minä, päivän sarastaessa huutanut avukseen Häntä, joka on luonut taivaan ja aamun kasteen? Hän hymyili lempeän luottavaisesti.

Rouva de Gabry kutsui hänet takaisin. Rakastettava emäntä tahtoi nimittäin omin käsin järjestää huostaansa uskotun lapsen hiukset. Koska olin tullut vähän ennen sovittua määräaikaa, olin keskeyttänyt tuon viehättävän toimituksen. Rangaistukseksi minun annettiin odottaa salongissa ypöyksin. Kotvan kuluttua sain kuitenkin toverikseni herra de Gabryn. Hän tuli ilmeisesti kaupungilta, sillä hänellä oli vielä hattunsa painama jälki otsassaan. Hänen kasvonsa ilmaisivat peittelemätöntä riemastusta. En pitänyt soveliaana ryhtyä mitään utelemaan, ja niin asetuimme kaikki aamiaispöytään. Kun palvelijat olivat lopettaneet tarjoilun, niin herra Paul, joka oli säästänyt uutisensa kahvin höysteeksi, virkkoi:

– No niin, minä siis kävin Levallois'ssa.

– Tapasitteko herra Mouchen? rouva de Gabry kysyi vilkkaasti.

– En! herra de Gabry vastasi, samalla kun hän tarkkasi ilmeitämme, joista kuvastui pettymys.

Nautittuaan levottomuudestamme melkoisen pitkän tuokion tuo oivallinen mies jatkoi:

– Notaari Mouche ei ole enää Levallois'ssa. Notaari Mouche on lähtenyt tiehensä koko Ranskanmaasta. Ylihuomenna on kulunut viikko siitä, jolloin hän pani ovensa säppiin ja katosi, vieden mennessään asiakkaidensa rahat, sangen pyöreän summan. Hänen toimistonsa havaitsin suljetuksi. Eräs naapurivaimo kertoi minulle asian monin voivotuksin ja noitumisin. Eikä notaari suinkaan lähtenyt yksin 7,55:n junassa; hän vei mukanaan erään parturin tyttären Levallois'sta. Tapahtuman vahvisti minulle todeksi poliisikomissaari. Sanokaapa, olisiko notaari Mouche voinut pudistaa tomuja jaloistaan otollisemmalla hetkellä? Jos hän olisi viivyttänyt lähtöään vaikkapa viikolla, hän olisi yhteiskunnan edustajana laahannut teidät, herra Bonnard, tuomarien eteen kuin minkäkin rikollisen. Nyt meidän ei enää tarvitse pelätä mitään. Mestari Mouchen malja! hän huudahti kaataessaan laseihin armagnacia.

Tahtoisin elää mahdollisimman kauan saadakseni mahdollisimman kauan muistella tätä aamupäivää. Istuimme kaikki neljä avarassa valkoisessa ruokasalissa, kiillotetun tammipöydän ääressä. Herra Paul, tuo kunnian mies, iloitsi hälisevästi ja kenties hiukan karkeastikin ja joi armagnacia pitkin kulauksin. Rouva de Gabry ja neiti Alexandre hymyilivät minulle hymyä, joka täysin korvasi kaikki huoleni ja vaivani.

Tullessani kotiin sain mitä ankarimmat nuhteet Thérèseltä, joka ei lainkaan käsittänyt uusia elämäntapojani. Hänen mielestään herra oli menettänyt järkensä.

– Niin, Thérèse, minä olen vanha hupsu, ja te olette vanha hupsutar. Sille me nyt emme kertakaikkiaan voi mitään. Mutta siunatkoon meitä hyvä Jumala, Thérèse, ja suokoon meille uusia voimia, sillä meitä odottavat uudet velvollisuudet. Ja nyt antakaa minun heittäytyä pitkäkseni tuolle leposohvalle, sillä jalkani eivät enää kannata minua.

Tammikuun 15. päivänä 1877

– Hyvää päivää, herra! Jeanne huudahti avatessaan minulle ovemme ja Thérèsen köntystellessä äreästi äännähdellen hänen takanaan pimeässä eteisessä.

– Arvoisa neiti, suvaitkaa puhutella minua juhlallisesti arvonimelläni ja sanoa: "Hyvää päivää, holhoojani!"

– Onko asia siis jo selvä? Kuinka hauskaa! lapsi riemuitsi taputtaen käsiään.

– Se on selvä, neitiseni. Se ratkaistiin oikeussalissa, rauhantuomarin edessä, ja tästä päivästä lähtien te olette minun valtani alainen... Te nauratte, holhokkini? Näen sen silmistänne; ajattelette taas jotakin hullunkurista. Jokin uusi päähänpisto!

– Oh, ei, herra... holhoojani. Katselin vain teidän valkoisia hiuksianne. Ne kiertävät hattunne reunoja kuin kuusamaköynnös parveketta. Ne ovat hyvin kauniit, ja minä pidän niistä.

– Istukaa, holhokkini, ja koettakaa, mikäli mahdollista, olla puhumatta hullutuksia: minulla on sanottavana teille pari vakavaa sanaa. Kuulkaahan nyt: luullakseni te ette aivan ehdottomasti halua takaisin neiti Préfèren luokse?... Ette. Mitä ajattelisitte, jos minä pitäisin teidät täällä huolehtiakseni kasvatuksenne täydentämisestä, kunnes... niin, ken tietää? Toistaiseksi, niinkuin sanotaan.

– Oi, herra Bonnard! Jeanne huudahti, punaisena onnesta.

Minä jatkoin:

– Tuolla peremmällä on pieni huone, jonka emännöitsijäni on pannut kuntoon teitä varten. Vanhat kirjakulut ovat siellä väistyneet tieltänne niin kuin yö väistyy päivän tieltä. Menkää nyt Thérèsen kanssa katsomaan, onko tuo huone kelvollinen asuttavaksi. Olemme sopineet rouva de Gabryn kanssa, että te nukutte siellä jo ensi yön.

Hän oli jo juoksujalkaa sinne menossa, mutta minä kutsuin hänet takaisin:

– Jeanne, kuulkaahan vielä. Emännöitsijäni on tähän mennessä suhtautunut teihin hyväntahtoisesti, vaikka hän, kuten yleensä kaikki vanhat ihmiset, on luonteeltaan sangen äreä. Olkaa hänelle suopea. Minäkin olen pitänyt velvollisuutenani kohdella häntä suopeasti ja suvaita hänen pahoja tuuliaan. Pyydän, Jeanne, että pidätte häntä kunniassa. Enkä näin puhuessani suinkaan unohda, että hän on palvelijani niinkuin myös teidän palvelijanne; eikä hänkään sitä unohda. Mutta teidän tulee pitää arvossa hänen ikäänsä ja hänen avaraa sydäntään. Hän on vaatimaton olento, joka on kautta elämänsä pysynyt hyveen tiellä ja siinä kovettunut. Kärsikää tuon suorasukaisen sielun jyrkkyyttä. Kunhan te vain ymmärrätte käskeä, niin kyllä myös hän ymmärtää totella. Menkää nyt, tyttöseni, ja järjestäkää huoneenne työtänne ja lepoanne varten niin kuin parhaaksi näette.

Näin evästettyäni Jeannen hyvän perheenemännän taipaleelle istuuduin lukemaan erästä aikakauskirjaa, joka on erittäin hyvä siitä huolimatta, että sitä toimittavat nuoret miehet. Sen sävy on tosin hiukan riehakas, mutta samalla sen henki huokuu uutteruutta ja intoa. Lukemani kirjoituksen täsmällisyys ja varmuus ylittää kaiken, mitä minun nuoruudessani kirjoitettiin. Artikkelin tekijä, herra Paul Meyer, merkitsee muistiin pienimmänkin virheen kyntensä terävällä raapaisulla.

Meillä muilla ei aikoinamme ollut tuollaista säälimätöntä oikeudentuntoa. Meidän suvaitsevaisuutemme oli avara, ja me saatoimme yhtä innokkaasti laulaa taitamattoman kuin taitavankin ylistystä. Kuitenkin pitäisi ymmärtää moittiakin, sillä se on ankara velvollisuus. Muistuupa mieleeni pikku Raymond (siksi me häntä aina nimitimme). Hän ei tietänyt mitään; hänen käsityskykynsä oli hyvin suppea, mutta hän rakasti hellästi äitiään. Me varoimme paljastamasta moisen kelpo pojan tietämättömyyttä ja tyhmyyttä, ja niin pääsi pikku Raymond meidän hyväntahtoisuutemme turvin aina Instituuttiin saakka. Hänellä ei enää ollut äitiään elossa, mutta yhä satoi kunnianosoituksia hänen ylitseen. Hän oli kaikkivaltias suureksi vahingoksi työkumppaneilleen ja tieteelle. Mutta siinähän tulee nuori Luxembourgin-ystäväni.

– Hyvää iltaa, Gélis. Olettepa te iloisen näköinen tänään! Mitä teille on tapahtunut, poikaseni?

Se hänelle on tapahtunut, että hän on erittäin mukiinmenevästi juuri puolustanut väitöskirjaansa ja saanut korkean arvolauseen. Hän kertoo sen minulle ja mainitsee samalla, että väitöstilaisuudessa olivat sattumalta tulleet puheeksi myös minun teokseni ja että korkeakoulun professorit olivat ylistäneet ne pilviin.

– Hauskaa kuulla, minä vastasin. – Minua ilahduttaa, Gélis, nähdä vanha maineeni teidän nuoreen kunniaanne kytkettynä. Tunsin, niinkuin tiedätte, hyvin suurta mielenkiintoa väitöskirjaanne kohtaan; mutta kotoisissa puuhissani unohdin, että teidän piti puolustaa sitä juuri tänään.

Jeanne-neiti pyrähti parahiksi paikalle todistamaan, minkä laatuisia nuo kotoiset puuhat olivat olleet. Hän tulla lehahti kevyenä tuulen pyörteenä kirjojen valtakuntaan ja huudahti, että hänen huoneensa oli pieni ihme. Nähdessään herra Gélis'n hän punastui korviaan myöten. Mutta kukaan ei voi välttää kohtaloaan.

Huomasin, että he tällä kertaa arkailivat toisiaan eivätkä puhuneet toisilleen mitään.

Mutta malttakaahan! Sylvestre Bonnard, katsellessanne holhokkianne te unohdatte olevanne holhooja. Olette se ollut tästä aamusta alkaen, ja jo nyt tämä uusi tehtävä asettaa hartioillenne arkaluontoisia velvollisuuksia. Teidän on, Bonnard, taitavasti pidettävä tuo nuori mies loitolla, teidän on... Äh, mistä minä tiedän, mitä tässä on tehtävä?...

Herra Gélis tekee muistiinpanoja la Ginevera delle clare donnesta, jonka ainoa tunnettu kappale on hallussani. Olen ottanut lähimmältä hyllyltä ensimmäiseksi käteeni osuneen kirjan; avaan sen ja syvennyn kunnioituksen tuntein Sofokleen murhenäytelmään. Olen vanhoilla päivilläni alkanut tuntea mieltymystä molempia antiikin kulttuurimuotoja kohtaan, ja siitä lähtien Kreikan ja Italian runoilijat ovat käteni ulottuvilla kirjojen valtakunnassa. Luen tuota ihanaa, valoa välkkyvää kuoroa, joka vyöryttää kauniita rytmejään keskellä rajua toimintaa, Theban vanhusten kuoroa, "Eros anikate... Rakkaus voittamaton, ah sinä, joka leijailet rikkaiden taloihin, joka levähdät nuoren tytön hennoilla poskipäillä, joka kiidät yli merten ja viivähdät seimissä, sinua ei kuolevaisista kukaan voi väistää, ei ihmisistä yksikään, noista lyhytikäisistä; ja ken sinut omistaa, hänen on hurmio." Ja kun olin uudelleen lukenut tuon suloisen laulun, näyttäytyi minulle Antigonen hahmo ikuisessa puhtaudessaan. Mitä näkyjä, oi jumalat ja jumalattaret, leijailikaan taivaista ikipuhtaimmalla! Sokea vanhus, mierolaiskuningas, joka kauan harhaili Antigonen taluttamana, on nyt päässyt pyhään leposijaansa, ja hänen tyttärensä, kauniina kuin ihmissielun kauneimmat haaveet, hylkää tyrannin ja hautaa hurskaasti veljensä. Hän rakastaa tyrannin poikaa, ja poika rakastaa häntä. Ja kun neito käy kohti kidutusta, johon hänen hurskautensa on hänet johtanut, niin vanhukset laulavat:

"Rakkaus voittamaton, ah sinä, joka leijailet rikkaiden taloihin, joka levähdät nuoren tytön hennoilla poskipäillä..."

En ole itsekäs. Olen järkevä; minun on kasvatettava tämä lapsi. Hän on liian nuori naitettavaksi. Ei, en ole itsekäs, mutta minun, minun yksin, on saatava pitää hänet muutama vuosi. Eikö hän voi odottaa, kunnes olen kuollut? Ollos levollinen, Antigone; vanha Oidipus löytää kyllä aikanaan leposijansa pyhän paikan.

Tällä hetkellä Antigone auttaa emännöitsijäämme kuorimalla nauriita. Hän sanoo, että se on sopivaa puuhaa hänelle, koska se muistuttaa muovailua.

Toukokuussa

Ken tuntisi enää kirjojen valtakuntaa? Siellä on nyt kukkia kaikilla pöydillä. Jeanne on oikeassa: ruusut näyttävät hyvin kauniilta sinisessä fajanssimaljakossa. Hän käy joka päivä torilla Thérèsen kanssa ja tuo sieltä kukkia. Kukat ovat todella ihastuttavia luomuksia. Kyllä minun kai täytyy jonakin päivänä toteuttaa aikeeni ja perehtyä niihin niiden omissa oloissa, maalla, niin järjestelmällisesti kuin suinkin pystyn.

Mitäpä täälläkään tekisin? Miksi kuluttaisin silmiäni loppuun vanhojen pergamenttien takia, joista en enää saa irti mitään kelvollista? Ennen muinoin selvittelin noita vanhoja käsikirjoituksia jaloa intoa hehkuen. Mitä toivoin niistä silloin löytäväni? Jonkin hurskaan laitoksen perustamispäivän, jonkun piirtäjä- tai jäljentäjämunkin nimen, jonkin leivän, härän tai maakaistaleen hinnan, jonkin hallinnollisen tai oikeudellisen toimenpiteen. Kaikkea tuollaista etsin ja vielä lisäksi jotakin, jotakin salaperäistä, epämääräistä ja ylevää, joka yllytti intoani. Kuusikymmentä vuotta olen etsinyt enkä sittenkään ole löytänyt tuota jotakin. Nekin, jotka ovat olleet minua parempia, mestarit, suuruudet, sellaiset kuin Fauriel, Thierry, joiden tutkimukset ovat olleet niin hedelmällisiä, ovat kuolleet kesken urakkaansa, löytämättä hekään tuota jotakin, joka on aineeton ja nimeä vailla, mutta jota ilman täällä maan päällä ei ole ryhdytty mihinkään hengen työhön. Nyt, kun en enää etsi muuta kuin mitä voin järkevällä tavalla löytää, nyt en enää löydä yhtään mitään, ja todennäköistä on, etten koskaan vie päätökseen Saint-Germaindes-Prés'n apottien historiaa.

– Arvatkaa, holhooja, mitä minulla on tässä nenäliinassa?

– Kaikesta päättäen kukkia, Jeanne.

– Eipä! Ei siinä kukkia ole. Katsokaa!

Minä katson ja näen pienen harmaan pään kurkistavan nenäliinasta. Se on pienen harmaan kissan pää. Nenäliina avataan: eläin hyppää matolle, pudisteleikse, höristää toista korvaansa, sitten toista ja tarkastelee varovaisesti ympäristöä ja ihmisiä.

Thérèse tulee perässäni hengästyneenä kori käsivarrella. Hänen vikoihinsa ei kuulu teeskenteleminen, ja niinpä hän nuhtelee neitiä ankarasti siitä, että tämä on tuonut taloon tuntemattoman kissan. Puolustuksekseen Jeanne kertoo seikkailunsa. Kulkiessaan Thérèsen kanssa erään apteekin ohi hän näkee, kuinka apteekkioppilas potkaisee pienen kissanpojan kadulle. Yllättyneenä ja hiukan nolona kissa aprikoi, jäädäkö kadulle siitä huolimatta, että siellä ihmiset sitä sysivät ja säikyttelevät, vai mennäkö takaisin apteekkiin vaikkapa uuden potkun uhalla. Jeanne havaitsee kissan aseman arveluttavaksi ja ymmärtää sen epäröinnin. Se on hyvin hölmistyneen näköinen, ja Jeanne arvaa tuon typertymisen aiheutuvan epätietoisuudesta. Hän ottaa sen syliinsä. Ja koska sillä ei ole hyvä olla ulkona eikä sisällä, niin se tyytyy olemaan yläilmoissa. Tyynnytellen sitä hyväilyllään Jeanne sanoo apteekkioppilaalle:

– Vaikka ette pitäisikään tästä kissasta, niin älkää sentään potkiko sitä. Antakaa se minulle.

– Ottakaa pois! pillerinpyörittäjä vastaa.

– Ja tuossa se nyt on!... Jeanne lisää kertomuksensa päätökseksi.

Ja huilunpehmeällä äänellä hän lupaa pikku mirrille jos jonkinlaisia makupaloja.

– Se on kovin laiha, minä sanon, eläinparkaa katsellen. – Ja kovin ruma se on myöskin.

Jeannen mielestä se ei ole ruma, mutta hän myöntää, että se nyt on vielä tyhmemmän näköinen kuin äsken. Tällä kertaa, Jeanne arvelee, tuo harmillinen ilme sen kasvoissa ei kuitenkaan johdu epätietoisuudesta, vaan hämmästyksestä. Jos asettuisimme sen asemaan, hän selittää, niin kyllä varmasti myöntäisimme, että sen on tuiki mahdotonta ymmärtää seikkailustaan yhtään mitään. Me nauramme poloiselle kissanpennulle vasten kasvoja, mutta se säilyttää hullunkurisen vakavuutensa. Jeanne tahtoo ottaa sen syliinsä, mutta se piiloutuu pöydän alle, eikä edes täysinäinen maitokuppi pysty houkuttelemaan sitä esille.

Me siirrymme loitommalle; kuppi on tyhjä.

– Jeanne, minä sanon, – teidän suojattinne on hiukan synkkämielisen näköinen. Toivottavasti se ei ryhdy kirjojen valtakunnassa mihinkään sellaisiin ilkitöihin, jotka pakottaisivat meidät lähettämään sen takaisin apteekkiinsa. Mutta sillä välin sille on annettava nimi. Minä ehdotan, että ristisimme sen Don Harmo Katonkävijäksi; mutta kenties se on vähän liian pitkä nimi. Pilleri, Pulveri tai Risiini olisi lyhyempi ja muistuttaisi lisäksi sen entisistä oloista. Mitä arvelette?

– Pilleri sopisi muuten hyvin, Jeanne vastasi, – mutta olisiko jalomielistä antaa sille nimi, joka lakkaamatta muistuttaisi sitä niistä onnettomuuksista, joista olemme sen pelastaneet? Sehän olisi samaa kuin panna se maksamaan vieraanvaraisuudestamme. Olkaamme hienotunteisempia ja antakaamme sille kaunis nimi siinä toivossa, että se sen ansaitsee. Katsokaa nyt, kuinka se katselee meitä; se huomaa, että siitä puhutaan. Se on jo vähemmän tyhmä, kun sen ei enää tarvitse olla niin onneton. Onnettomana oleminen tyhmistää, sen kyllä tiedän.

– No niin, Jeanne, jos suostutte, niin me ristimme suojattinne Hannibaliksi. Ensi hätään ette tietenkään käsitä, kuinka sopiva tämä nimi on. Mutta tietäkää, että sen edeltäjänä kirjojen valtakunnassa oli angorakissa, jolle minulla oli tapana uskoa sisimpiä ajatuksiani, sillä se oli viisas ja vaitelias olento, ja sen nimi oli Hamilcar. On luonnollista, että nimestä aiheutuu toinen ja että Hamilcaria seuraa Hannibal.

Olimme asiasta samaa mieltä.

– Hannibal! Jeanne kutsui. – Tule tänne!

Nimensä oudon, täyteläisen soinnin säikähdyttämänä Hannibal kätkeytyi kirjakaapin alle niin ahtaaseen soppeen, että sinne olisi tuskin rottakaan mahtunut.

Todella oivallinen tapa kantaa suurta nimeä!

Olin sinä päivänä hyvällä työtuulella, mutta juuri kun olin kastanut kynänkärkeni musteeseen, kuulin ovikellon soivan. Jos joskus jotkut joutilaat sattuisivat lukemaan näitä sivuja, jotka vanha mielikuvitukseton ukkopaha on tuhrinut täyteen harakanvarpaitaan, niin varmasti he nauraisivat niille ovikellon kilahduksille, jotka tavan takaa helähtelevät tässä kertomuksessani tuomatta kuitenkaan koskaan esiin uutta henkilöä tai edeltämättä jotakin odottamatonta kohtausta. Toisin teatterissa. Herra Scribe sallii ovien avautua vain hyvin harkittuina hetkinä ja silloin aina rouvien ja neitosten suurimmaksi iloksi. Se on taidetta se! Minä puolestani menisin mieluummin hirteen kuin kirjoittaisin huvinäytelmän, en siksi, että halveksisin elämää, vaan siksi, etten osaisi keksiä mitään huvittavaa. Keksiä! Sellaiseenhan ihminen tarvitsisi synnynnäistä salaisen innoituksen lahjaa. Ja minulle tuollainen lahja olisi turmioksi. Ajatelkaa, että minä keksisin omasta päästäni Saint-Germain-des-Prés'n luostarin historiaan jonkun vaikkapa kuinka vähäpätöisen munkin. Mitä sanoisivat kaikki oppineet nuoretherrat? Mikä häpeä koko koulukunnalle! Mitä Instituuttiin tulee, se ei sanoisi eikä myöskään ajattelisi siitä mitään. Sillä vaikka virkaveljeni vielä kirjoittelevatkin hiukan, niin ainakaan he eivät enää lue mitään. He ovat samaa mieltä kuin de Parny, joka virkkoi:

    Ken on tyyni, haluton,
    hyve viisain hällä on.

Olla mahdollisimman vähän ollakseen mahdollisimman paljon, siihenhän nuo buddhalaiset tietämättään pyrkivät. Jos on olemassa viisaampaa viisautta, niin menen antamaan siitä tiedon paaville Roomaan. Kaikki tämä sen johdosta, että herra Gélis soitti ovikelloa.

Tuo nuori mies on kokonaan muuttanut tapansa ja käytöksensä. Hän on nyt yhtä vakava kuin ennen huima, yhtä vaitelias kuin ennen puhelias. Jeanne seuraa hänen esimerkkiään. Olemme nyt pidätettyjen tunteiden vaiheessa. Sillä, niin vanha kuin olenkin, silmieni todistuksesta en erehdy: nuo kaksi lasta rakastavat toisiaan lujasti ja pysyvästi. Nyt Jeanne karttelee Gélis'tä: hän kätkeytyy huoneeseensa niin pian kuin nuori mies ilmestyy kirjastoon. Mutta kuinka nopeasti hän taas löytääkään rakkaansa ollessaan yksin! Yksin hän joka ilta puhuu hänelle musiikin välityksellä loihtiessaan pianosta niitä kiihkeästi väräjäviä säveliä, jotka ovat hänen uuden sielunsa uusi ilmentymä.

Olkoon menneeksi, miksi en sanoisi sitä? Miksi en tunnustaisi heikkouttani? Olisiko itsekkyyteni vähemmän moitittava, jos pitäisin sen omana salaisuutenani? Sanon sen siis julki: niin, minä olin odottanut jotakin muuta; niin, minä olin laskenut saavani pitää hänet yksin, omana lapsenani, omana pikku tyttönäni, en ikuisesti, en edes kauan, mutta ainakin muutamia vuosia vielä. Olen vanha. Eikö hän olisi voinut odottaa? Ja kukapa tietää: kenties olisin leinin ja luuvalon avulla hyvinkin pian päässyt hänen kärsivällisyyttään koettelemasta. Niin, sitä kaipasin, sitä toivoin. Jeannea itseään en ollut ottanut laskelmissani huomioon enkä myöskään tuota huimapäätä nuorukaista. Mutta jos olivatkin laskelmani huonot, niin yhtä katkera on silti pettymykseni. Ja muuten minusta tuntuu siltä kuin langettaisit niskoillesi tuomion aivan liian hätäisesti, ystäväni Sylvestre Bonnard. Jos tahdoitkin pitää tuota nuorta tyttöä luonasi vielä muutaman vuoden, teithän sen yhtä paljon hänen etujensa kuin oman mielihalusi vuoksi. Hänellä on vielä paljon oppimista, etkä sinä ole mikään halveksittava opettaja. Kun tuo nurkka-asianajaja Mouche, joka sittemmin teki niin tervetulleen konnantyön, kunnioitti sinua käynnillään, sinä esitit hänelle kasvatusjärjestelmäsi innoittuneen sielun kaikella hehkulla. Koko kiihkeä intosi kohdistui tuon järjestelmäsi toteuttamiseen. Jeanne on kiittämätön, ja Gélis on viettelijä.

Mutta ellen nyt aja tuota nuorta miestä matkoihinsa, mikä olisi inhottavan tahditonta ja sydämetöntä, niin täytyyhän minun toki ottaa hänet vastaan. Kyllin kauan hän onkin jo odottanut pienessä salongissani Sèvres-maljakkojeni edessä, jotka kunigas Ludvig Filip minulle aikoinaan armollisesti lahjoitti. Léopold Robertin maalaukset Elonkorjaajat ja Kalastajat koristavat noita maljakoita, joita Gélis ja Jeanne yksimielisesti pitävät hirmuisen rumina.

– Suokaa anteeksi, rakas poikani, etten heti ottanut teitä vastaan. Minun oli päätettävä eräs työ.

Puhuin totta: miettiminen on työtä. Mutta Gélis käsittää asian toisin: hän luulee, että on kysymys tieteellisestä työstä ja sanoo toivovansa, että pian saan valmiiksi Saint-Germain-des-Prés'n apottien historian. Vasta tämän minuun kohdistuneen harrastusnäytteen jälkeen hän tiedustelee, kuinka neiti Alexandre voi. Mihin minä vastaan: "Varsin hyvin", samalla kun sisällytän kuivaan äänensävyyni koko siveellisen holhoojanarvovaltani.

Tuokion vaiti oltuamme alamme keskustella tiedekunnan asioista, uusista julkaisuista ja historiallisten tieteiden edistysaskelista. Siirrymme yleisiin periaatteisiin. Yleiset periaatteet ovat erittäin hyötyisä keskustelunaihe. Koetan istuttaa Gélis'hin hiukan kunnioitusta sitä historiantutkijapolvea kohtaan, johon itse kuulun. Sanon hänelle:

– Historia, joka ennen oli taidetta ja joka sisällytti itseensä kaikki mielikuvituksen oikut, on meidän aikanamme muuttunut tieteeksi, joka vaatii ankaran järjestelmällistä tutkimustapaa.

Gélis pyytää minulta lupaa saada olla toista mieltä. Hän julistaa käsityksenään, ettei historia ole eikä tule koskaan olemaankaan tiedettä.

– Ensinnäkin, hän sanoo, – mitä on historia? Menneiden tapahtumien kirjallista esitystä. Mutta mikä on tapahtuma? Onko se mikä tahansa tosiasia? Ei suinkaan! te sanotte minulle, vaan se on tärkeä tosiasia. Mutta kuinka historiankirjoittaja ratkaisee, onko jokin tosiasia tärkeä vaiko ei? Hän ratkaisee sen mielivaltaisesti, oman makunsa, oman päähänpistonsa, oman aatteensa mukaisesti, toisin sanoen taiteilijan tapaan! Sillä eihän tosiasioita voida niiden oman olemuksen perusteella jakaa historiallisiin tosiasioihin ja ei-historiallisiin tosiasioihin. Sitä paitsi tosiasia on äärettömän monimutkainen rakennelma. Esittääkö historioitsija tosiasiat kaikessa niiden monimutkaisuudessa? Ei, se on mahdotonta. Hän esittää ne riistämällä ne paljaiksi suurimmasta osasta niitä yksityiskohtia, joista ne ovat muodostuneet, ja tekee ne siten katkonaisiksi, typistyneiksi, toisenlaisiksi kuin ne alkuaan olivat. Mitä tulee tosiasioiden keskinäisiin suhteisiin, niin niistä lienee parasta olla puhumatta mitään. Jos jokin niin sanottu historiallinen tosiasia juontaa juurensa yhdestä tai useammasta ei-historiallisesta ja niin ollen tuntemattomasta tosiasiasta, mikä hyvinkin voi olla mahdollista, niin sanokaa minulle, pyydän, kuinka historioitsija silloin kykenee osoittamaan millainen noiden tosiasioiden suhde on? Ja kaiken tämän, herra Bonnard, olen sanonut edellyttäen, että historioitsijalla on käsissään varmat todistuskappaleet, vaikka hän todellisuudessa luottaakin siihen tai tähän todistuskappaleeseen ainoastaan tunteensa perusteella. Historia ei ole tiedettä, se on taidetta, jolle vain mielikuvitus antaa onnistumisen edellytykset.

Herra Gélis muistuttaa tällä hetkellä suuresti erästä nuorta suupalttia, jonka eräänä päivänä kuulin lavertelevan Luxembourgin puistossa, Margareeta Navarralaisen muistopatsaan juurella. Ja kuinka ollakaan, eräässä keskustelun käänteessä joudumme nokitusten Walter Scottin takia, jossa tuo nuori pöyhkeilijä näkee vivahduksen rokokoota, trubaduuria ja kissankullan kimmellystä. Ne ovat hänen omat sanansa.

– Mutta, minä sanon, intoutuen puolustamaan Lucyn ja Perthin kaunottaren suurenmoista isää, – koko menneisyys elää hänen ihailtavissa romaaneissaan. Ne ovat historiaa, eeposta?

– Ne ovat hölynpölyä, Gélis vastaa.

Ja ajatelkaa, tuo hullu poika vakuuttaa minulle, että ihmisen, olipa hän kuinka oppinut tahansa, on mahdotonta luoda täsmällistä kuvaa siitä, minkälaista ihmisen elämä oli viisi tai kymmenen vuosisataa sitten. Hänelle historiallinen runoelma, historiallinen romaani ja historiallinen maalaus merkitsevät inhottavan vääristeleviä taiteenhaaroja!

– Kaikessa taiteessa, hän lisää, – taiteilija tulkitsee vain omaa sieluaan; hänen teoksensa, olkoon sillä minkälainen ulkoasu tahansa, on hänen henkinen aikalaisensa. Mitä me Divina Commediassa muuta ihailemme kuin Danten suurta henkeä? Entä Michelangelon marmoriveistokset, mitäpä muuta erinomaista ne meille esittävät, elleivät juuri Michelangeloa itseään? Jos ihminen on taiteilija, hän joko ilmentää luomuksissaan omaa elämäänsä tai sitten hän vain muovailee marionetteja ja vaatettaa nukkeja.

Voi noita paradokseja ja kunnioituksen puutetta! Mutta minä en paheksu tuollaista nuorten ihmisten huimapäisyyttä. Gélis nousee ja taas istuutuu; tiedän hyvin, mitä hän ajattelee ja ketä hän odottaa. Kas vain, nyt hän kertoo minulle ansaitsevansa tuhatviisisataa frangia vuodessa, ja lisäksi hänellä on kahdentuhannen frangin korkotulot eräästä perinnöstä. En anna hänen luottamuksellisten tiedonantojensa pettää itseäni. Tiedän sangen hyvin, että hän tahtoo näillä pienillä laskelmillaan saattaa tietooni, että hän on vakiintunut, toimessa oleva, vakavarainen ja korkotuloja nauttiva mies eli lyhyesti: naimakelpoinen. M.o.t., niinkuin geometriassa sanotaan.

Hän on noussut ja taas istuutunut kaksikymmentä kertaa. Sitten hän nousee yhdennenkolmatta kerran ja menee lohduttomana matkoihinsa, sillä hän ei ole saanut tavata Jeannea.

Heti hänen mentyään Jeanne tulee kirjojen valtakuntaan muka Hannibalia etsimään. Hän on alla päin ja kutsuu surkealla äänellä suojattiaan maidolle. Katsele noita murheellisia kasvoja, Bonnard! Tyranni, katseli kättesi töitä! Sinä pidit heidät erillään, mutta heillä on samat kasvot, ja heidän yhteisestä ilmeestään sinä näet, että he ovat sinusta huolimatta ajatuksissaan toistensa luona. Ole onnellinen, Cassandre! Riemuitse, Bartholo! On tämä holhoojana oleminen sentään jotakin. Näettekö, herra holhooja, kuinka hän viruu tuossa matolla polvillaan, Hannibalin pää käsiensä välissä?

– Niin, hyväile vain tuota tyhmää eläintä! Surkuttele sitä! Valittele sen kovaa kohtaloa! Kyllä tiedetään, pieni vilpistelijä, mihin huokauksesi entävät ja mistä valituksesi tulevat.

Katselen kauan tuota taulua. Sitten luon silmäyksen kirjastooni:

– Jeanne, sanon, – nuo monet kirjat kyllästyttävät minua! myydään ne pois.

Syyskuun 20. päivänä

Se on tapahtunut: he ovat kihloissa. Gélis'n puolesta, joka on orpo kuten Jeanne, esitti kosinnan eräs hänen professoreistaan, virkaveljeni, joka on erittäin arvossapidetty sekä tiedemiehenä että luonteensa vuoksi. Mutta minkälainen puhemies, laupias taivas! Oikea karhu, ei tosin mikään Pyreneiden karhu, vaan lukukammioiden karhu, joka viimeksimainittu laji onkin edellistä paljon pelottavampi.

– Väärinkö lienee vai oikein (väärin, ainakin minun nähdäkseni), mutta Gélis ei välitä myötäjäisistä. Hän ottaa holhokkinne, vaikkei tytöllä olisi edes paidanriekaletta. Suostukaa pois, ja asia on selvä. Mutta pitäkää kiirettä, sillä tahtoisin näyttää teille pari kolme sangen merkillistä lothringilaista mitalia, joita varmastikaan ette ennestään tunne.

Tämä oli sanasta sanaan koko hänen puheensa. Vastasin hänelle tiedustelevani Jeannen mielipidettä, eikä mielihyväni ollut suinkaan vähäinen kun saatoin ilmoittaa hänelle, että kyllä holhokillani oli myötäjäisetkin.

Myötäjäiset, tuossahan ne ovat! Kirjastoni! Henrillä ja Jeannella ei ole asiasta kaukaisintakaan aavistusta, ja kuitenkin minua oikeastaan pidetään rikkaampana kuin olenkaan. Minulla on vanhan saiturin muoto. Tosin se on hyvin valheellinen muoto, mutta se on hankkinut minulle paljon arvonantoa. Maailma ei kunnioita mitään muuta ihmislajia yhtä paljon kuin rikasta saituria.

Olen puhunut Jeannen kanssa, mutta tarvitsiko minun muka oikein kuulla hänen vastauksensa saadakseni tietooni hänen toiveensa? Selvä on! He ovat kihloissa.

Ei ole luonteeni eikä muotonikaan mukaista hiiviskellä noiden kahden nuoren kintereillä pitääkseni päiväkirjaa heidän sanoistaan ja eleistään. Noli me tangere. Se on todellisen rakkauden tunnussana. Tiedän velvollisuuteni: minun on kunnioitettava valvontaani uskotun viattoman sielun salaisuutta. Rakastakoot toisiaan, nuo lapsukaiset! Mitään heidän pitkistä tunnevuodatuksistaan, mitään heidän viattomista varomattomuuksistaan ei merkitse tähän vihkoon vanha holhooja, jonka valtakausi oli suloinen ja kesti niin lyhyen ajan!

Muuten en suinkaan istu ristissä käsin, ja jos heillä on omat puuhansa, niin onpa minullakin omani. Valmistelen itse luetteloa kirjoistani huutokauppamyyntiä varten. Tämä työ sekä tuottaa minulle surua että huvittaa minua. Pitkitän sitä ehkä kauemmin kuin tarve vaatisi ja selailen noita teoksia, joita ajatukseni, käteni ja silmäni ovat hellineet, selailen niitä enemmän kuin välttämätöntä ja hyödyllistä olisi. Sanon niille hyvästi, ja ihmisluonne on kaikkina aikoina ollut taipuvainen pitkittämään hyvästijättöä.

Tämä paksu nidos on kolmenkymmenen vuoden ajan palvellut minua uutterasti; voisinko luopua siitä, osoittamatta sille sitä huomaavaisuutta, minkä hyvä palvelija ansaitsee? Entä sitten tämä, joka on virvoittanut minua terveellä opillaan, eikö minun pidä hyvästellä sitä niin kuin hyvästellään hyvää opettajaa? Mutta joka kerta, kun käteeni osuu kirja, joka on johtanut minut harhaan, joka on aiheuttanut minulle mieliharmia väärillä päivämäärillään, aukoillaan, valheillaan ja muilla arkeologian vitsauksilla, sanon sille katkerasti riemuiten: "Pois silmistäni, petturi, valehtelija, kavaltaja, väärä todistaja, pakene loitolle minusta, vade retro, ja löytäös kohtuuttoman kultasilauksesi, anastamasi maineen ja hienon sahviaanipukusi turvin tiesi jonkun kirjahullun rahanvaihtajan lasikaappiin! Häntä et pääse pettämään niin kuin olet minua pettänyt, sillä hän ei sinua koskaan lue."

Panin syrjään kaikki muistoksi saamani kirjat, sillä ne aioin säilyttää. Laskiessani niiden pinoon Kultaisen legendan käsikirjoituksen teki mieleni suudella sitä rouva Trepovin muistoksi, tuon naisen, joka korkeaan säätyynkin kohottuaan ja rikkauksistaankin huolimatta tahtoi osoittaa minulle kiitollisuuttaan ja tuli hyväntekijäkseni. Näin minulla siis oli jotakin tallelle pantuna. Silloin tulin tuntemaan rikoksen. Kiusaus yllätti minut yöllä; aamunkoitteessa en enää pystynyt sitä vastustamaan. Koko talon vielä nukkuessa minä nousin ja hiivin varkain huoneestani.

Te pimeyden vallat, te yön aaveet, jos olisitte viivähtäneet vierelläni vielä kukonlaulun jälkeen ja silloin nähneet minun varpaillani hiipivän kirjojen valtakuntaan, niin ette totisesti olisi huudahtaneet kuten rouva Trepov Napolissa: "Tuolla vanhuksella on niin hyväntahtoinen selkä!" Astuin sisään; Hannibal pökkäili häntä pystyssä päätään jalkojani vasten ja kehräsi. Sieppasin hyllyltä kirjan, jonkin arvokkaan goottilaisen nidoksen tai jalon renessanssirunoilijan; tuon helmen, tuon aarteen, josta olin uneksinut koko yön, otin mukaani ja kätkin sen perimmäiseksi muiden tallelle panemieni kirjojen kaappiin, joka tuli niin täyteen, että oli haljeta. Hirvittävää sanoa: minä varastin Jeannen myötäjäisiä. Ja kun rikos oli tehty, kävin taas innokkaasti käsiksi luetteloimistyöhöni ja jatkoin sitä, kunnes Jeanne tuli neuvottelemaan kanssani jostakin pukua tai kapioita koskevasta yksityiskohdasta. En lainkaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys, sillä en tunne nykyistä ompelu- ja liinavaatesanastoa. Ah, tapahtuisipa vain sellainen ihme, että joku 14. vuosisadan morsian tulisi puhelemaan kanssani harsoistaan ja hameistaan, niin silloin olkoon menneeksi: hänen kieltään minä ymmärtäisin! Mutta Jeanne ei ole minun aikakauteni lapsia, ja niin lähetän hänet rouva de Gabryn luokse, joka nyt on hänelle äidin sijaisena.

Ilta lähestyy, ilta on tullut! Ikkunanpieleen nojaten me katselemme ääretöntä, tummaa avaruutta, joka tuikkii tuhansia valoja. Jeanne kumartuu ikkunanpieltä vasten, painaa otsan käteensä ja näyttää murheelliselta. Katselen häntä ja mietin: "Kaikissa muutoksissa, hartaimmin toivotuissakin, on oma surumielisyytensä, sillä se, minkä me taaksemme jätämme, on osa meitä itseämme; ihmisen on kuoltava yhdestä elämästä siirtyäkseen toiseen."

Ikäänkuin ajatuksiini vastaten nuori tyttö sanoo:

– Holhoojani, olen niin äärettömän onnellinen, ja kuitenkin tahtoisin itkeä.

VIIMEINEN SIVU

Elokuun 21. päivänä 1882

Kahdeksaskymmenesseitsemäs sivu... Vielä parikymmentä riviä, ja kirjani hyönteisistä ja kukista on valmis. Kahdeksaskymmenesseitsemäs ja viimeinen sivu...

    "Niinkuin vastikään olemme nähneet, ovat hyönteisten käynnit
    hyvin tärkeitä kasveille; niiden tehtävänä on siirtää heteiden
    siitepöly emiin. Näyttää siltä kuin kukka olisi valmistautunut
    ja koristautunut tätä häävierailua varten. Olen luullakseni
    osoittanut, että kukan mesipesä erittää makeaa nestettä,
    joka houkuttelee hyönteisiä puoleensa ja pakottaa sen siten
    tietämättään välittömästi tai välillisesti aiheuttamaan
    hedelmöitymisen. Viimeksimainittu hedelmöitymisen muoto on
    tavallisin. Olen huomauttanut siitä, että kukat ovat hyönteisten
    houkuttelemista varten monivärisiä ja tuoksuvia sekä lisäksi
    sisäiseltä rakenteeltaan sellaisia, että vieraileva hyönteinen,
    tunkeutuessaan solaa pitkin teriöön, laskee kuljettamansa
    siitepölyn luotille. Sprengel, kunnianarvoisa oppi-isäni, lausui
    kurjenpolven teriön untuvakatteesta: 'Luonnon viisas luoja
    ei ole tehnyt ainoaakaan tarkoituksetonta untuvanhaiventa.'
    Minä puolestani sanon: Jos kedon lilja, josta evankeliumissa
    puhutaan, on uhkeammin puettu kuin kuningas Salomon, niin sen
    purppuravaippa on häävaippa ja tuo uhkea puku välttämätön sen
    jatkuvalle olemassaololle.

                          Brolles, elokuun 21. päivänä 1882."

[Herra Sylvestre Bonnard ei tietänyt, että eräät hyvin kuuluisat luonnontieteilijät olivat jo ennen häntä tutkineet hyönteisten ja kukkien keskinäisiä suhteita. Hän ei tuntenut Darwinin eikä tohtori Hermann Müllerin teoksia eikä myöskään sir John Lubbockin tekemiä havaintoja. On huomattava, että herra Sylvestre Bonnard on osunut tutkimuksissaan hyvin lähelle mainittujen kolmen tiedemiehen johtopäätöksiä. Vähemmän tärkeää, mutta silti sangen mielenkiintoista, on panna merkille, että sir John Lubbock, kuten myös herra Bonnard, on arkeologi, joka vasta vanhuudessaan omistautui luonnontieteille. – Julkaisijan huomautus.]

Brolles! Taloni on kylän äärimmäisessä laidassa, siinä, missä tie kääntyy metsään. Sen jyrkän päädyn liuskakivikatossa välkkyvät kaikki taivaankaaren värit kuin kyyhkysen kaulassa. Tuuliviiri katollani tuottaa minulle täällä maalla suurempaa arvonantoa kuin kaikki historialliset ja filologiset teokseni. Ei ole sitä pojannallikkaa, joka ei tuntisi herra Bonnardin tuuliviiriä. Se on ruostunut ja vinkuu surkeasti tuulessa. Toisinaan se kieltäytyy kokonaan kaikesta palveluksesta, aivan kuin Thérèse, joka joskus ja silloin tosin nuristen antaa nuoren maalaistytön auttaa häntä. Talo ei ole iso, mutta minä elelen siinä sangen mukavasti. Huoneessani on kaksi ikkunaa, joista aamuaurinko tulvii sisään. Yläkerrassa on lasten huone. Jeanne ja Henri asuvat siellä kahdesti vuodessa.

Pikku Sylvestrellä oli siellä kehtonsa. Hän oli kaunis lapsi, mutta kovin kalpea. Kun hän oli leikkimässä nurmella, äiti valvoi häntä levottomin katsein ja antoi tavan takaa neulansa levätä nostaakseen hänet syliinsä. Tuo pieni poloinen ei tahtonut nukkua. Hän sanoi, että hän meni nukkuessaan jonnekin kauas, hyvin kauas, ja siellä oli pimeää ja hän näki pelottavia olentoja, joita hän ei enää tahtonut nähdä.

Silloin hänen äitinsä kutsui minua, ja minä istuuduin lapsen kätkyen viereen. Pienokainen otti sormeni kuumaan ja kuivaan kätöseensä ja sanoi:

– Kummi, kerro minulle satu.

Kerroin hänelle monenlaisia satuja, ja hän kuunteli minua vakavana. Kaikki sadut miellyttivät häntä, mutta varsinkin erääseen hänen pieni sielunsa oli hartaasti kiintynyt. Se oli Lintu sininen. Kerrottuani sen loppuun hän pyysi:

– Vielä! Vielä!

Aloitin uudelleen, ja hänen pieni kalpea päänsä, jossa siniset suonet selvinä näkyivät, vaipui pielukselle.

Lääkäri vastasi kaikkiin kysymyksiimme:

– Ei mitään erityistä!

Niin, eipä ollut pikku Sylvestressä mitään erityistä. Eräänä iltana viime vuonna hänen isänsä kutsui minua:

– Tulkaa, hän sanoi, pienokainen on huonompi.

Lähestyin kätkyttä, jonka vierellä äiti seisoi liikahtamatta, sielunsa kaikkien voimien kahlitsemana.

Pikku Sylvestre käänsi hitaasti minua kohti silmäteränsä, jotka kohosivat luomien alla tahtomatta enää laskeutua.

– Kummi, hän sanoi, – minulle ei tarvitse enää kertoa satuja.

Ei, hänelle ei tarvinnut enää kertoa satuja!

Jeanne-raukka, äitiraukka!

Olen liian vanha ollakseni kovin tunteikas, mutta lapsen kuolema on todella kirvelevä mysteeri.

Tänään isä ja äiti ovat taas saapuneet luokseni viettämään kuusi viikkoa vanhuksen katon alla. Tuolla he palaavat metsästä käsi kädessä. Jeannella on musta suruharso, ja Henrillä musta nauha olkihatussaan. Mutta molemmat he säteilevät nuoruutta, ja he hymyilevät hellästi toisilleen, he hymyilevät maalle, joka kantaa heitä kamarallaan, ilmalle, joka hyväilee heitä, valolle, jonka hohteen kumpikin heistä näkee toisensa silmistä. Minä heilutan heille nenäliinaa ikkunastani, ja he hymyilevät vanhalle miehelle.

Jeanne nousee keveästi portaat, syleilee minua ja kuiskaa korvaani muutamia sanoja, jotka paremmin arvaan kuin kuulen. Ja minä vastaan hänelle:

– Jumala siunatkoon teitä, Jeanne, teitä ja teidän miestänne teidän tulevassa jälkeläisessänne sukupolvesta sukupolveen. Ja nyt sinä, Herra, päästät palvelijasi rauhaan menemään.