[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu-40keN2QcYT5OdXDTgBwSD4RbF5jL6QqfsahD7KB8w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2472,"Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos","France, Anatole",1844,1924,"2472-france-anatole-instituutin-jasenen-sylvestre-bonnardin-rikos","2472__France_Anatole__Instituutin_jäsenen_Sylvestre_Bonnardin_rikos",null,"romaani",[],[],"fi",1881,1937,45525,302775,true,[],[],[],"Iäkäs ja oppinut bibliofiili Sylvestre Bonnard elää hiljaista elämää kirjojensa ja Hamilcar-kissan ympäröimänä. Lempeän humoristinen kertomus seuraa vanhan tiedemiehen pyrkimyksiä auttaa edesmenneen rakkautensa tytärtä, mikä johtaa hänet moraalisiin ja lainopillisiin vaikeuksiin.","Anatole Francen 'Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2472. E-kirja on public domainissa koko\nEU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","INSTITUUTIN JÄSENEN SYLVESTRE BONNARDIN RIKOS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nANATOLE FRANCE\n\n\nSuomentanut\n\nRakel Kansanen\n\n\nRanskankielinen alkuteos:\nLa Crime de Sylvestre Bonnard,\n1881\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen osa\n\n\n\n\nHALKO\n\n\n\n\nJoulukuun 25. päivänä 1861\n\nOlin pannut tohvelit jalkaani ja kääriytynyt kotitakkiini. Pyyhkäisin\npois kyyneleen, joka oli rantakadun viimassa kiertynyt silmääni näköäni\nhämärtämään. Kirkas tuli loimusi työhuoneeni takassa. Jäiset kiteet,\njotka muistuttivat sananjalkojen lehtiä, kukkivat ikkunanruuduissa ja\nkätkivät katseeltani Seinen siltoineen ja Valois-suvun Louvren.\n\nTyönsin nojatuolin ja pikku pöydän lähemmäksi takkaa ja valtasin tulen\näärestä sen tilan, jonka Hamilcar suvaitsi minulle suoda. Hamilcar\nnukkui höyhenpieluksella halkoristikon toisessa päässä, ruumis\nkippurassa ja kuono käpälien välissä. Tasainen hengitys liikutteli\nsen paksua, pehmeää turkkia. Minun lähestyessäni se hiukan raotti\nagaatinvärisiä silmiään, mutta sulki ne sitten jälleen, ajatellen:\n\"Ystävähän siinä vain onkin.\"\n\n-- Hamilcar! minä sanoin sille oikaisten jalkani. -- Hamilcar,\nsinä kirjojen valtakunnan uninen prinssi, sinä yöllinen vartija!\nSinä varjelet turmiollisilta jyrsijöiltä niitä käsikirjoituksia ja\npainotuotteita, joita vanha tiedemies on vähäisillä säästöillään\nja uupumattomalla innollaan itselleen kerännyt. Tässä hiljaisessa\nkirjastossa, jota sinun sotaiset hyveesi suojelevat, uinuos, Hamilcar,\nuinuos velttona kuin sulttaanitar! Sillä yhtyyhän sinun olemuksessasi\ntataarisotilaan pelottava muoto Idän tyttären raukeaan suloon. Sinä\nsankarillinen ja hekumallinen Hamilcar, uinuos odotellessasi hetkeä,\njolloin kuun valossa hiiret karkeloon käyvät, edessänsä oppineiden\nbollandistien _Acta sanctorum_.\n\nTämän puheen alkupuoli oli Hamilcarille mieleen, ja se säesti sitä\nhyrinällä, joka muistutti kiehuvan vesikasarin laulua. Mutta kun\nkorotin ääntäni, se ilmoitti minulle korviaan luimistamalla ja\njuovikasta otsanahkaansa rypistämällä, ettei tuollainen saarnaaminen\nollut sopivaista. Ja se ajatteli:\n\n-- Tuo pölyisten kirjojen kokoilija puhuu puuta heinää. Toista on, kun\nmeidän emännöitsijämme on äänessä: hänen sanoissaan on aina järkeä,\naina asiaa, oli sitten kysymys ruualle kutsumisesta tai selkäsaunalla\nuhkaamisesta. Hänen puhettaan on helppo ymmärtää. Mutta tuo vanhus\ntuossa latelee loruja, joissa ei ole päätä eikä häntää.\n\nNiin ajatteli Hamilcar. Jättäen sen omiin mietteisiinsä avasin\nerään kirjan ja aloin tutkia sitä kiinnostuneena, sillä se oli\nkäsikirjoitusten luettelo. En tiedä kevyempää, rattoisampaa ja\nviehättävämpää puuhailua, kuin on tällaisen luettelon tutkiminen.\nSen, jota nyt lueskelin, on toimittanut vuonna 1824 herra Thompson,\nsir Thomas Raleigh'n kirjastonhoitaja. Tosin sitä haittaa liiallinen\nlyhyys, ja lisäksi se on vailla sitä täsmällisyyttä, jota oman\nsukupolveni arkistontutkijat ensimmäisinä alkoivat noudattaa\nbibliografisissa ja paleografisissa teoksissa. Sangen paljon\njää toivomisen ja arvailun varaan. Siitä kai johtuukin, että\nsitä lukiessani joudun tunnetilaan, jota, jos kysymyksessä olisi\njoku mielikuvituksekkaampi luonne, kannattaisi nimittää vaikkapa\nunelmoimiseksi. Olin juuri antautunut miellyttävästi ajelehtivien\najatusteni valtaan, kun kuulin emännöitsijäni äreästi ilmoittavan, että\nherra Coccoz pyrki puheilleni.\n\nJoku todella pyörähtikin kirjastoon hänen perässään. Se oli pieni\nmies, kovin pieni poloinen, oikea peukaloinen. Hän oli perin raihnaan\nnäköinen, ja hänellä oli yllään ohut takki. Hän lähestyi minua monin\npienin kumarruksin ja monin pienin hymyilyin. Mutta hän oli kovin\nkalpea ja näytti sairaalta, vaikka olikin vielä nuori ja eloisa.\nKatsellessani häntä tulin ajatelleeksi haavoitettua oravaa. Hänellä oli\nkainalossaan vihreä mytty, jonka hän laski tuolille; sitten, avattuaan\ntuon mytyn kaikki neljä nurkkaa, hän paljasti näkyviin joukon pieniä\nkeltaisia kirjoja.\n\n-- Herra, hän virkkoi, -- minulla ei ole kunniaa kuulua tuttaviinne.\nOlen kirjojen kaupustelija, herra. Palvelen pääkaupungin huomattavimpia\nkustannusliikkeitä, ja toivoen, että suvaitsette kunnioittaa minua\nluottamuksellanne, rohkenen tarjota teille muutamia uutuuksia.\n\nVoi hyvä isä, taivahan taatto niitä uutuuksia, joita tuo peukaloinen\nCoccoz minulle tarjosi! Ensimmäinen kirja, jonka hän käteeni työnsi,\noli _Neslen tornin historia_ ynnä Bourgognen Margueriten ja kapteeni\nBuridanin rakkaustarina.\n\n-- Se on historiallinen kirja, hän virkkoi hymyillen, --\ntosihistoriallinen kirja.\n\n-- Siinä tapauksessa, minä vastasin, -- se on hyvin ikävä, sillä\njokainen historiallinen teos, joka ei valehtele, on kerrassaan\npitkäveteinen. Kirjoittelen itsekin kaikenlaisia tosihistoriallisia\nkirjoja, mutta jos te onnettomuudeksenne joutuisitte kantamaan niitä\novelta ovelle, niin saisittepa totisesti säilyttää ne ikänne kaiken\nvihreässä mytyssänne, ettekä löytäisi ainoaakaan keittäjätärtä, joka\nolisi kyllin hupsu ostaakseen niitä teiltä.\n\n-- Aivan niin, herra, pikkumies vastasi pelkästä kohteliaisuudesta.\n\nJa yhä hymyillen hän tarjosi minulle _Héloïsen ja Abélardin palavaa\nrakkautta_, mutta minä huomautin hänelle, ettei minun iässäni enää\nvälitetä lemmentarinoista.\n\nYhä vieläkin hymyillen hän esitti minulle _Seurapelien sääntöjä_:\npiketti, marjaasi, écarté, whisti, noppapeli, domino, šakki.\n\n-- Voi, hyvä ystävä! minä virkoin. -- Jos tahdotte palauttaa mieleeni\nmarjaasin säännöt, niin antakaa minulle takaisin vanha ystäväni Bignan,\njonka kanssa jok'ikinen ilta pelasin korttia, ennen kuin kaikki viisi\nakatemiaa juhlallisesti saattoivat hänet kalmiston lepoon, tai sitten\nhoukutelkaa tuo Hamilcar, joka tuossa nukkuu höyhenpieluksellaan,\nalentamaan ylevä henkensä inhimillisten leikkien arkipäiväisyyksien\npariin, sillä hän on nykyään iltojeni ainoa seuralainen.\n\nPikku miehen hymy muuttui epävarmaksi ja säikkyväksi.\n\n-- Kas tässä, hän sanoi, -- uusi kokoelma seuraelämän huvituksia,\nkompia ja sanaleikkejä ynnä keinot, joilla punainen ruusu muutetaan\nvalkoiseksi.\n\nSanoin hänelle, että olin jo kauan sitten rikkonut välini ruusujen\nkanssa ja että minulle riittivät ne kommat ja kompastukset, joita\nhuomaamattani sattui kohdalleni kesken tieteellisiä töitäni.\n\nPeukaloinen otti esiin viimeisen kirjansa, huulillaan viimeinen\nhymynsä. Hän virkkoi:\n\n-- Tässä on _Unien avain_, joka selittää, mitä mikin unissa nähty asia\nmerkitsee, esimerkiksi kulta, varkaat, kuolema, korkeasta tornista\nputoaminen... Kerrassaan täydellinen!\n\nTartuin hiilihankoon ja kiivaasti hiillosta kohennellessani vastasin\nkaupittelevalle vieraalleni:\n\n-- Niinpä niin, hyvä ystävä, mutta kaikki nuo unet ja lisäksi tuhannet\nmuut, iloiset ja surulliset, muodostavat yhteensä yhden ainoan unen:\nelämän unen. Onko teidän pienessä keltaisessa kirjassanne avain\nsiihenkin?\n\n-- On, herra, peukaloinen vastasi, -- Kirja on täydellinen eikä\nkalliskaan: frangi viisikolmatta, herra.\n\nEn jatkanut pidemmälle keskusteluani kaupustelijan kanssa. Sattuivatko\nsanani olemaan juuri sellaiset, kuin olen ne tähän merkinnyt, sitä\nen rohkene mennä vakuuttamaan. Kenties olen hiukan lavennellut niitä\npannessani ne paperille. Onhan vaikeaa noudattaa kirjaimellista\ntotuudellisuutta edes tällaisessa päiväkirjassakaan. Mutta elleivät\npuheeni olleetkaan tarkalleen tällaisia, niin ajatuksiani ne joka\ntapauksessa vastaavat.\n\nKutsuin sisään emännöitsijäni, sillä kodissani ei ole soittokelloa.\n\n-- Thérèse, sanoin, -- herra Coccoz'lla, jonka nyt hyväntahtoisesti\nsaatatte ulos, on eräs kirja, joka ehkä huvittaa teitä: _Unien avain_.\nOstan sen teille mielelläni.\n\nEmännöitsijäni vastasi:\n\n-- Herra, kun ihmisellä ei ole aikaa nähdä unia valveilla ollessaan,\nniin ei hänellä ole aikaa nähdä niitä nukkuessaankaan. Minulle, Jumalan\nkiitos, riittää päivää minkä työtä ja työtä minkä päivääkin, ja joka\nilta sanon: \"Siunaa, hyvä Isä, taas tämänkin yön lepo!\" Minä en uneksi\njalkeilla ollessani enkä maatessani, eikä pälkähtäisi päähänikään\nruveta luulemaan untuvatyynyäni paholaiseksi, niin kuin tässä äskettäin\nkävi orpanalleni. Ja ellette pane pahaksenne, niin kyllä tässä talossa\njo on kirjoja enemmän kuin tarpeeksi. Herrallahan on niitä tuhansia\nja taas tuhansia, päätänne pyörälle panemassa. Minulla puolestani ei\nniitä ole kuin kaksi, mutta ne riittävätkin minulle: rukouskirjani ja\n_Yksinkertainen keittokirja_.\n\nNäin puhuttuaan emännöitsijäni auttoi pikku miestä panemaan rihkamansa\ntakaisin tuohon vihreään myttyyn.\n\nPeukaloinen Coccoz ei enää hymyillyt. Hänen hervahtaneille kasvoilleen\noli valahtanut jäytävän tuskan ilme, ja minua alkoi kaduttaa, että\nolin pilaillut noin onnettoman ihmisen kustannuksella. Kutsuin hänet\ntakaisin ja sanoin, että olin vilahdukselta huomannut hänen kirjojensa\njoukossa kappaleen _Estellen ja Némorinin historiaa_ ja että, koska\npaljon pidän tuollaisista paimenilta ja paimenettarista, mielelläni\nostan sopivasta hinnasta noiden kahden täydellisen rakastavaisen\nlemmentarinan.\n\n-- Myyn sen teille frangilla ja viidelläkolmatta, herra, pikku Coccoz\nvastasi riemusta loistavin kasvoin. -- Se on historiallinen kirja, ja\nte tulette olemaan siihen tyytyväinen. Nyt tiedän mikä teille soveltuu.\nHuomaan, että olette tuntija. Tuon teille huomenna _Paavien rikokset_.\nSe on mainio kirja. Tuon teille amatööripainoksen, joka on varustettu\nvärillisillä kuvilla.\n\nMinä pyysin, ettei hän toisi minulle mitään, ja hänen mentyään tunsin\nolevani sangen tyytyväinen. Kun vihreä mytty kantajineen oli kadonnut\neteisen hämärään, kysyin emännöitsijältäni, mistä tuo pieni miesparka\noli luoksemme tipahtanut.\n\n-- Tipahtanut, tepä sen sanoitte, herra, hän vastasi. -- Katosta hän\ntipahti, ullakolta, missä hän asuu vaimonsa kanssa.\n\n-- Kuinka, onko hänellä vaimokin, Thérèse? Sepä merkillistä! Kyllä\nnaiset sentään ovat kummallisia kapineita, Mikähän pikku raukka sekin\nlienee?\n\n-- En tiedä mikä hän on, Thérèse vastasi, -- mutta joka aamu hän käydä\nkahistelee tahraisessa silkkihameessaan tuolla portaissa, välkytellen\nja vilkutellen silmiään joka taholle. Hävytöntä kerrassaan: sellaiset\nsilmät ja sellaiset hameet naisella, jota pidetään talossa ainoastaan\narmeliaisuudesta! Sillä heidät otettiin ullakolle vain siksi aikaa,\nkun kattoa korjataan, koska mies on kivulloinen ja vaimo siunatussa\ntilassa. Portinvartijan eukko tiesi jo kertoa, että hänellä on\ntänä aamuna ollut kipuja ja että hän on mennyt vuoteeseen. Mitä ne\nsellaisetkin lapsella tekevät?\n\n-- Thérèse, minä sanoin, -- epäilemättä he eivät tee sillä mitään.\nMutta luonto tahtoi, että hekin saisivat sellaisen, ja viekoitteli\nheidät satimeensa. Kovin täytyykin olla ovela voidakseen välttää\nluonnon ansat. Säälikäämme heitä, älkäämme moittiko! Ja mitä\nsilkkihameisiin tulee, niin mistä löydätte nuoren naisen, joka ei\nsellaisista pitäisi? Kaikkinainen koreus on aina Eevan tyttärille\nmieleen. Tekin, Thérèse, niin vakaa ja viisas kuin olettekin, päästätte\noikein hätähuudon, ellei teillä satu olemaan valkoista esiliinaa, kun\ntulette tarjoilemaan ruokapöytään. Mutta sanokaahan, onko heillä tuolla\nullakollaan kaikki, mitä he tarvitsevat?\n\n-- Mistäpä heillä olisi, herra? Mies, jonka juuri näitte, on ollut\nkorutavarain kaupustelijana, sikäli kuin olen kuullut portinvartijan\nvaimolta, eikä kukaan tiedä, miksi hän ei enää kaupittele kellojaan.\nNykyään hän myyskentelee ennustuskirjoja, ja se on kaikkea muuta kuin\nkunniallinen ammatti. En ikinä usko, että Jumala siunaa tuollaista\nennustuskirjojen kaupustelijaa. Vaimo, näin meidän kesken, näyttää\nkerrassaan kykenemättömältä, jopa kevytkenkäiseltä, ja lapsia\nkasvattamaan hän mahtaa olla yhtä oivallinen kuin minä kitaraa\nsoittamaan. Mistä sitten johtuukin, mutta minusta vain tuntuu siltä,\nkuin he olisivat tulleet tänne Kurjuuden kyydissä Huolettomuuden maasta.\n\n-- Tulivatpa nyt mistä tahansa, Thérèse, mutta he ovat onnettomia, ja\nheidän ullakollaan on kylmä.\n\n-- Kylmäpä kylmä! Katossa on halkeama halkeaman vieressä, ja\ntaivaan sateet valuvat niistä sisään kuin viemäriputkista. Heillä\nei ole huonekaluja, ei liinavaatteita, ei niin mitään. Ja millä he\npalkkaisivatkaan puuseppiä ja verhoilijoita palvelukseensa, mokomatkin\nkristilliset kumppanukset!\n\n-- Se on hyvin surullista, Thérèse, ja kuitenkin noista kristillisistä\nkumppanuksista toinen on vaimo, jolla on huonommat oltavat kuin tuolla\nmeidän pakanallisella Hamilcarillamme. Onko hän sanonut teille mitään?\n\n-- Sellaisten ihmisten kanssa, herra, minä en koskaan keskustele.\nSanokoon mitä tahansa, laulakoon mitä hyvänsä! Aamusta iltaan hän\nmuuten lauleleekin. Menin tai tulin, aina minun on kuunneltava hänen\nrallatuksiaan tuolla porraskäytävässä.\n\n-- Kas vain! Herrasväki Coccoz'n perillinen saattaa siis sanoa kuin\nmuna rahvaanomaisessa arvoituksessa: \"Laulaen minut emoni laittoi.\"\nSamoin kävi Henrik IV:lle. Kun Jeanne d'Albert tunsi kipujensa\nlähestyvän, hän alkoi laulaa vanhaa béarnilaista kiitosvirttä:\n\n    Neitsyt pyhä sillan luona,\n    suo'os mulle hellä huoma,\n    jottei Herra taivahan\n    raukkaa jättäis vaivahan,\n    tuskat multa ottais pois,\n    mulle kauniin pojan sois.\n\nEpäilemättä on peniin järjetöntä lisätä tuollaisten onnettomien lukua.\nMutta sellaista tapahtuu joka päivä, Thérèse-parka, eivätkä mitkään\nmaailman filosofit pysty muuttamaan tuota typerää tapaa. Niinpä myös\nrouva Coccoz on sitä noudattanut, vieläpä laulellen, eikä häntä sovi\nsiitä moittia. Mutta, asiasta toiseen, Thérèse, tänään meillä kai on\nlihalientä päivälliseksi?\n\n-- Niin on, herra, ja vaahtoa kuorimaan minun on lähdettäväkin ihan\ntuossa paikassa.\n\n-- Hyvä on, mutta muistakaakin, Thérèse, panna padasta\nkookkaanpuoleinen ruukku lientä täyteen, ja viekää se sitten rouva\nCoccoz'lle, naapurillemme.\n\nEmännöitsijäni oli jo menossa, kun vielä ikään kuin ohimennen lisäsin:\n\n-- Thérèse, toimittakaa myös ennen kaikkea sana ystävällenne\npuidenkantajalle, että hän ottaisi halkosäiliöstämme hyvän sylillisen\nuunipuita ja kantaisi sen herrasväki Coccoz'n ullakolle. Älkääkä\nunohtako sanoa, että hänen on pantava pinoonsa myös jokin emähalko,\noikea sellainen jouluhalon jynkäle. Ja mitä tuohon pikku mieheen tulee,\nniin pyytäkää häntä kohteliaimmin menemään matkoihinsa keltaisine\nkirjoineen, jos hän sattuisi ilmestymään tänne uudelleen.\n\nSelviydyttyäni näistä vanhan yksineläjän harkitun itsekkäistä\njärjestelyistä syvennyin jälleen tutkimaan luetteloani.\n\nMika hämmästys, mikä liikutus, mikä levottomuus minut valtasikaan\nhavaitessani seuraavan maininnan, jota tähän jäljentäessäni en voi\nestää kättäni vapisemasta:\n\n\"_Jacobus Genovalaisen (Jacques de Voraginen) Kultainen legenda,\nranskankielinen käännös, pientä kvartokokoa_.\n\n\"Tähän 14. vuosisadalta peräisin olevaan käsikirjoitukseen sisältyvät,\npaitsi Jacques de Voraginen kuuluisan teoksen melkoisen täydellistä\nkäännöstä: 1) pyhimysten Ferréolin, Ferrutionin, Germainin, Vincentin\nja Droctovéen legendat; 2) runoelma _Pyhän Herra Germain d'Auxerren\nihmeellisestä hautaamisesta_. Käännös, legendat ja runoelma ovat\nklerkki Jean Toutmouillén käsialaa.\n\n\"Käsikirjoitus on piirretty vasikannahkapergamentille. Siinä on\nrunsaasti koristeltuja alkukirjaimia sekä kaksi hienotekoista, mutta\nhuonosti säilynyttä miniatyyria, joista toinen esittää Neitsyen\npuhdistusta, toinen taas Proserpinan kruunausta.\"\n\nMikä löytö! Hiki kihosi otsalleni, ja silmäni hämärtyivät. Vapisin,\npunastuin, ja kykenemättä sanomaan sanaakaan tunsin tarvetta huutaa\nhuikeasti.\n\n**Mikä aarre! Jo neljäkymmentä vuotta olen tutkinut kristillisen Gallian\nhistoriaa ja varsinkin Saint-Germain-des-'n luostarin vaiheita,\ntuon maineikkaan laitoksen, jonka kuningasmunkeista kansallinen\ndynastiamme sai alkunsa. Vaikka selvitys luettelossa olikin harmillisen\nvajavainen, minulle oli valjennut, että käsikirjoitus oli lähtöisin\ntuosta suuresta luostarista. Kaikki viittasi siihen: kääntäjän\nlisäämistä legendoista liittyi jokainen tuohon Childebert-kuninkaan\nperustamaan hurskaaseen laitokseen. Erittäin tärkeä todistuskappale oli\npyhän Droctovéen legenda, se kun koskee rakkaan luostarini ensimmäistä\napottia. Ja ranskankielinen runoelma pyhän Germainin hautaamisesta\njohdatti minut suoraan sen kunnianarvoisan basilikan laivaan, joka\naikoinaan oli kristillisen Gallian sydän ja sielu.\n\nItse _Kultainen legenda_ on suurisuuntainen ja sorea teos. Jacques\nde Voragine, Pyhän Dominicuksen munkkikunnan järjestäjä ja Genovan\narkkipiispa, keräsi 13. vuosisadalla talteen katolisia pyhimyksiä\nkoskevat perintätiedot ja laati niistä niin uhkeaa runsautta huokuvan\nkokoelman, että luostareissa ja linnoissa huudahdeltiin: \"Tämäpä\nkultainen legenda!\" Varsinkin on italialainen pyhimystarusto rikkaasti\nja monipuolisesti edustettuna _Kultaisessa legendassa_. Gallialaiset,\nsaksalaiset ja englantilaiset ovat saaneet tyytyä sangen pieneen\ntilaan. Voragine tarkastelee vain ikään kuin kylmän utu verhon\nlävitse länsimaiden suurimpiakin pyhimyksiä. Niinpä ovatkin tämän\noivallisen tarukokoelman akvitaniaiaiset, saksalaiset ja anglosaksiset\nkääntäjät pitäneet huolta siitä, että joukkoon on päässyt myös heidän\nkansallisten pyhimystensä elämäkertoja.\n\nOlen lukenut ja toisiinsa verrannut useita _Kultaisen legendan_\nkäsikirjoituksia. Niinpä tunnen nekin, jotka oppinut virkaveljeni,\nherra Paulin Paris, on esitellyt ansiokkaassa luettelossaan kuninkaan\nkirjaston käsikirjoituksista. Varsinkin kaksi niistä on herättänyt\nhuomiotani. Toinen, joka on peräisin 14. vuosisadalta, sisältää\nerään Jean Belet'n käännöksen; toiseen taas, joka on satasen vuotta\nnuorempi, liittyy Jacques Vignayn ranskannos. Molemmat on löydetty\nColbertin kokoelmista, ja maineikkaan Colbertin-kirjaston hyllyille\nne sijoitti kirjastonhoitaja Baluze, jonka nimeä mainitessani en voi\nolla kohottamatta hattuani, koska tuolla tieteen jättiläistenkin\nvuosisadalla Baluzen suuruus on omiaan suorastaan hämmästyttämään.\nTunnen myös erään hyvin harvinaisen koodeksin, joka kuuluu Bigot'n\nkokoelmiin, ja edelleen tunnen seitsemänkymmentäneljä painettua\nlaitosta, alkaen niiden kaikkien kunnianarvoisasta kantaisästä,\nStrassburgin goottilaisesta, jonka painattaminen alkoi 1471 ja\npäättyi 1475. Mutta ainoakaan näistä käsikirjoituksista, ainoakaan\nnäistä painetuista julkaisuista ei sisällä pyhimysten Ferréolin,\nFerrutionin, Germainin, Vincentin ja Droctovéen legendoja, ainoakaan\nei mainitse Jean Toutmouillén nimeä, eikä ainoakaan ole peräisin\nSaint-Germain-des-Prés'n luostarista. Herra Thompsonin mainitsemaan\nkäsikirjoitukseen verrattuina ne kaikki ovat halpoja kuin olki kullan\nrinnalla. Omin silmin sain nyt katsella, omin sormin kosketella\ntorjumatonta todistusta tämän asiakirjan olemassaolosta. Mutta itse\nasiakirja, minne se lienee joutunut? Sir Thomas Raleigh päätti päivänsä\nComojärven rannalla, ja sinne hän oli ottanut mukaansa myös osan\nverrattomia kalleuksiaan. Mihin ihmeeseen ne ovat mahtaneet joutua\ntuon hienoaistisen kokoilijan kuoleman jälkeen? Mihin on joutunut Jean\nToutmouillén käsikirjoitus?\n\n-- Minkä tähden, puhelin itsekseni, minkä tähden minun piti saada\ntietää tämän kallisarvoisen kirjan olemassaolosta, ellen voi saada sitä\nomakseni, ellen pääse sitä edes näkemään? Lähtisin tavoittamaan sitä\nvaikkapa Afrikan polttavasta sydämestä, vaikkapa napaseudun jäätiköiden\ntakaa, jos vain tietäisin, että sen sieltä löytäisin. Mutta enhän tiedä\nmissä se on. Enhän tiedä, säilyttääkö sitä joku kateellinen kirjahullu\nrautaisessa kaapissa, kolmen lukon takana; enhän tiedä, homehtuuko\nse ehkä jonkun tietämättömän ullakkokomerossa. Ja minä vapisen\najatellessani, että sen irtireväistyt lehdet kenties nyt ovat jonkun\nperheenemännän kurkkupurtiloiden katteena.\n\n\n\n\nElokuun 30. päivänä 1862\n\nPainostava helle hidastutti askeliani. Samosin pitkin pohjoisten\nrantakatujen seinänvieriä, joiden haaleassa katveessa vanhojen\nkirjojen, kuparipiirrosten ja antiikkisten huonekalujen myymälät\nilahduttivat silmääni ja puhuivat hengelleni. Astelin siinä ilman\naikojani, kaikkea vanhaa tähyillen. Nautin ohimennen parista\nkorkealentoisesta säkeistöstä, jotka joku plejadiryhmän runoilija oli\nkyhännyt, viivähdin tuokion Watteaun herkullisen naamiaiskuvan ääressä,\nvilkaisin pikaisesti kahden käden miekkaa, rautaista kaulavarustusta,\nritarinkypärää. Sitä rautapäähineen paksuutta ja sitä rintahaarniskan\nraskautta, varjelkoon! Jättiläistenkö tamineita? Eikö mitä, hyönteisten\nkuorikilpiä vain. Entisajan ihmiset olivat panssaroidut kuin turilaat;\nheidän heikkoutensa oli sisäpuolella. Toisin nyt: meidän voimamme on\nmeidän sisässämme, ja aseistetut sielumme asuvat hauraissa ruumiissa.\n\nTuossa menneiden aikojen naista esittävä pastelli. Kasvot, varjomaisen\nhimmeinä, hymyilevät, ja käsi, jota somistaa reikäompeleinen\npuolihansikas, pitelee silkkihameen verhoamalla polvella nauhoihin\npyntättyä sylikoiraa. Tuo kuva täyttää sieluni suloisella\nsurumielisyydellä. Naurakoot minulle ne, joiden sydämissä puoleksi\nhimmentyneellä pastellilla ei ole sijaa!\n\nNiinkuin hevonen, joka tuntee tallinsa tuoksun, minä joudutan askeliani\nalkaessani lähestyä kotiani. Tuossa se inhimillinen mehiläispesä, jossa\nminullakin on oma kammioni, jotta siellä voisin siivilöidä varastoihini\ntiedon hiukan kirpeätä hunajaa. Nousen portaita raskain askelin. Vielä\nmuutama askelma, ja niin olen omalla ovellani. Mutta silloin näen tai\npikemminkin aavistan, silkkisen hameen, joka kahisten liukuu portaita\nalas. Pysähdyn ja väistyn kaiteen puoleen. Nainen, joka tulee vastaani,\non avopäin. Hän on nuori, hän hyräilee. Hänen silmänsä ja hampaansa\nhohtavat hämärässä, sillä hän nauraa sekä suullaan että katseellaan.\nVarmaankin hän on joku naapurinvaimo, joka on tuttu talossa. Hänellä\non sylissään soma lapsi, kaunis, pieni poika, joka on aivan alasti\nkuin jonkun jumalattaren perillinen. Sen kaulassa riippuu pyhäinkuva\npienissä hopeisissa vitjoissa. Siinä se peukaloitaan imien katselee\nminua suurilla silmillään, jotka ovat selkosen selällään tähän vanhaan,\nmutta hänelle niin uuteen maailmaan. Myös äiti katsahtaa minuun,\nja hänen ilmeensä on yhtaikaa sekä salaperäinen että vallaton. Hän\npysähtyy, punastuu luullakseni ja ojentaa minua kohti palleroisensa.\nPoikasella on sievä poimu kätösen ja ranteen välissä, poimu kaulassa\nja päästä jalkoihin somia kuoppia, jotka hymyilevät hänen ruusuisessa\nhipiässään.\n\nÄiti näyttää häntä minulle ylpeänä:\n\n-- Herra, hän sanoo sointuvalla äänellä, -- eikö hän olekin kaunis,\ntämä minun pikku poikani?\n\nHän tarttuu lapsen käteen, vie sen hänen huulilleen, ojentaa sitten\nminua kohti nuo ruusunhohtoiset pienet sormet ja virkkaa:\n\n-- Pikkuiseni, lähetä suukko herralle. Herra on hyvä; hän ei tahdo,\nettä pienillä lapsilla on kylmä. Lähetä hänelle suukko!\n\nJa puristaen tuon pienen olennon syliinsä hän pyörähtää tiehensä\nketterästi kuin kissa ja pujahtaa käytävään, joka, ellei hajuaistini\nminua petä, vie johonkin keittiöön.\n\nKäyn sisään asuntooni:\n\n-- Thérèse, kuka mahtaa olla se nuori äiti, jonka äsken näin tuolla\nportaissa? Hän oli paljain päin, ja hänellä oli sylissään pieni, sievä\npoika.\n\nJa Thérèse vastaa, että se on rouva Coccoz.\n\nLuon katseeni kattoon, ikään kuin sieltä valoa etsien. Thérèse\npalauttaa mieleeni sen pikku kauppiaan, joka viime vuonna kävi\nluonani ennustuskirjoja myymässä, sillä välin kun hänen vaimonsa oli\nlapsivuoteessa.\n\n-- Entä Coccoz? kysäisin.\n\nMinulle vastattiin, etten enää koskaan näkisi häntä. Tuo poloinen\npeukaloinen oli kätketty maan poveen, enkä minä, paremmin kuin moni\nmuukaan, ollut tietänyt siitä mitään; ja se oli tapahtunut vähän sen\njälkeen kun rouva Coccoz oli onnellisesti synnyttänyt pojan. Sain\nkuulla, että leski oli jo lohduttautunut; samoin tein minä.\n\n-- Mutta, Thérèse, kysyin, -- onkohan rouva Coccoz'lla tuossa\nullakkokomeroissaan kaikki, mitä hän tarvitsee?\n\n-- Olisittepa aika houkka, herra, emännöitsijäni vastasi, -- jos\nryhtyisitte huolehtimaan tuosta naikkosesta. Hänet on sanottu irti\nullakkohuoneestaan, jonka katto taas on kunnossa. Mutta siellä\nhän vain on edelleenkin, huolimatta omistajasta, isännöitsijästä,\nportinvartijasta ja kaupunginvoudista. Näyttää siltä kuin hän olisi\nlumonnut heidät kaikki. Hän lähtee ullakoltaan, herra, vasta sitten\nkun se häntä huvittaa, mutta silloin hänet viedäänkin sieltä oikein\nherraskyydillä. Muistakaa minun sanoneeni.\n\nThérèse vaipui tuokioksi ajatuksiinsa; sitten hän lausui seuraavan\nmietelmän:\n\n-- \"Kauniit kasvot ovat taivaan kirous!\"\n\nVaikka hyvin tiesinkin, että Thérèse oli nuoresta pitäen ollut ruma ja\nkaikkea viehättävyyttä vailla, pudistin kuitenkin päätäni ja sanoin\nhäijyn pahanilkisesti:\n\n-- No, no, Thérèse! Etteköhän vain tekin ollut aikoinanne sangen soma?\nEi pitäisi johdattaa ketään kiusaukseen, ei pyhintä pyhimystäkään.\n\nThérèse loi katseensa alas ja vastasi:\n\n-- Vaikken oikeastaan ollutkaan kaunis, niin enpä ollut\nepämiellyttäväkään. Ja jos olisin tahtonut, niin olisin voinut tehdä\nniinkuin muutkin.\n\n-- Kukapa sitä rohkenisi epäillä? Mutta ottakaahan nyt keppini\nja hattuni. Aion tässä vähän virkistäytyä lukemalla pari sivua\nMorérita. Minulla muuten on vainu kuin vanhalla ketulla, ja jos\nvoin siihen luottaa, niin saamme tänään päivälliseksi herkullisesti\ntuoksuvan syöttökanan. Pitäkäähän nyt, tyttäreni, hyvää huolta tuosta\nkunnioitettavasta siivekkäästä ja olkaa armahtavainen lähimmäistänne\nkohtaan, jotta hänkin meitä armahtaisi, teitä ja teidän vanhaa\nisäntäänne.\n\nNäin puhuttuani syvennyin tutkimaan erään ruhtinaallisen sukuselvityksen\nsekavaa vyyhtiä.\n\n\n\n\nToukokuun 7. päivällä 1863\n\nOlen viettänyt talven vanhojen ja viisaiden tapaan, _in angello cum\nlibello_, ja niinpä quai Malaquais'n pääskyset ovat palatessaan\nkohdanneet minut melkein samanlaisena kuin olin niiden lähtiessäkin.\nKen vähän elää, hän vähän muuttuu, ja paljonko nyt sellainen edes\nelääkään, joka päivät pitkät istuu vanhojen tekstien ääressä?\n\nMutta tänään olen vähän enemmän kuin ennen sen epämääräisen\nsurumielisyyden vallassa, jota elämä ympärilleen erittää. Henkinen\ntasapainoni (tuskin edes itsellenikään rohkenen sitä tunnustaa) on\nollut järkkyneenä siitä merkittävästä hetkestä lähtien, jolloin sain\ntiedon Jean Toutmouillén käsikirjoituksen olemassaolosta.\n\nKummallista, kuinka mielenrauhani näin on saattanut järkkyä muutaman\nvanhan pergamenttilehden takia: mutta totta se vain on. Köyhä, joka on\nkaikkia toiveita vailla, omistaa aarteista kalleimman: hän omistaa oman\nitsensä. Rikas, joka haluaa ja himoitsee, ei ole kurjaa orjaa parempi.\nMinä olen tuollainen orja. Parhaimmatkaan ilot -- juttutunti jonkun\nhienon ja hiljaisen miehen, päivällinen jonkun hyvän ystävän seurassa\n-- eivät pysty karkottamaan mielestäni tuota käsikirjoitusta, jota\nhenkeni halajaa aina siitä hetkestä lähtien, jolloin sen olemassaolo\nminulle selvisi. Minä halajan sitä päivin, minä halajan sitä öin. Minä\nhalajan sitä ilossa ja surussa; minä halajan sitä työssä ja levossa.\n\nMieleeni muistuvat lapsuuteni toiveet. Kuinka hyvin ymmärränkään nyt\nnoita ensimmäisten ikävuosieni kaikkivaltaisia mielitekoja!\n\nOmituisen selvästi näen jälleen edessäni erään nuken, joka niihin\naikoihin, jolloin kävin kymmenettä, oli näytteillä eräässä rue de\nSeinen viheliäisessä puodinikkunassa. Kuinka olin tullut mieltyneeksi\ntuohon nukkeen, sitä en kykene selittämään. Olin hyvin ylpeä siitä,\nettä olin poika. Halveksin pieniä tyttöjä ja odotin kärsimättömänä\nhetkeä (voi, se kyllä koitti aikanaan!), jolloin karhea parransänki\ntörröttäisi leuassani. Leikin sotamiestä ja revin keinuhevoseni rehuksi\ntaimia, joita äitiparkani kasvatteli ikkunansa alla. Oikeita miesten\nleikkejä, eikö niin? Ja kuitenkin teki mieleni nukkea. Heikkoutensa\non Herkuleellakin. Oliko tuo ihailemani nukke edes kaunis? Ei. Näen\nsen vieläkin. Sillä oli ruusunpunainen täplä kummallakin poskella,\nsen käsivarret olivat veltot ja lyhyet, sen puiset kädet suorastaan\nhirmuiset, ja se seisoi hajasäärin pitkien koipiensa varassa. Sen\nkukallinen hame oli kiinnitetty vyötäisille kahdella nuppineulalla. Se\noli sangen epähieno nukke, joka tuoksahti laitakaupungille. Muistan\nhyvin, että niin pieni pojannallikka kuin olinkin ja vaikken vielä\nollut ennättänyt kuluttaa kovinkaan monta housuparia, kuitenkin\nomalla tavallani olin elävästi tietoinen siitä, että tuo nukke oli\nvailla siroutta ja ryhtiä, että se oli tökerö ja karkea. Mutta minä\nrakastin sitä sittenkin, rakastin sitä juuri siksi. Mitään muuta en\nrakastanutkaan kuin sitä. Halusin sitä omakseni. Sotamieheni ja rumpuni\neivät enää merkinneet minulle mitään. En enää työntänyt keinuhevoseni\nsuuhun heliotroopin ja tädykkeen taimia. Tuo nukke oli minulle\nkaikki kaikessa. Keksin mitä ovelimpia juonia saadakseni Virginien,\nhoitajattareni, viemään minut tuon rue de Seinen pienen puodin luokse.\nPainoin nenäni ikkunaruutuun, ja hoputtelevan hoitajattareni täytyi\nkiskoa minua käsivarresta. \"Herra Sylvestre, on jo myöhä, ja äitinne\nvoi torua.\" Herra Sylvestre välitti viisi torumisista ja löylytyksistä.\nMutta hoitajatar tempasi hänet mukaansa kevyesti kuin höyhenen, ja\nherra Sylvestren oli taivuttava väkivallan edessä. Sittemmin, iän\nkarttuessa, hänen urheutensa on heikentynyt, ja nyt hän on valmis\ntaipumaan jo pelkästä pelostakin. Mutta siihen aikaan hän ei pelännyt\nmitään.\n\nOlin onneton. Epämääräinen, mutta vastustamaton häpeän tunne esti\nminua ilmaisemasta äidilleni rakkauteni kohdetta. Siitä kärsimykseni.\nMuutamaan päivään en saanut nukkea hetkeksikään ajatuksistani. Se\ntanssi silmäini edessä, katseli minua kiinteästi, avasi minulle\nsylinsä. Se puhkesi mielikuvituksessani elämään kummallista elämää,\njoka teki sen silmissäni salaperäiseksi ja pelottavaksi, mutta samalla\nyhä rakkaammaksi ja halutummaksi.\n\nEräänä päivänä vihdoin, päivänä, jota en koskaan unohda, hoitajattareni\nsaattoi minut enoni kapteeni Victorin luokse, joka oli kutsunut minut\naamiaiselle. Ihailin suuresti kapteenienoani. Ihailin häntä yhtä paljon\nsiksi, että hän oli lennättänyt viimeisen ranskalaisen kartessin\nWaterloon taistelussa, kuin siksi, että hän äitini pöydässä omin käsin\nmurenteli kynsilaukalla höystettyjä leivänkuoria, jotka hän sitten\nripotteli sikurisalaattiin. Se oli mielestäni niin somaa. Victor-enoni\nherätti minussa suurta kunnioitusta myös nyörikoristeisilla\nlievetakeillaan ja erittäinkin sillä merkillisellä kyvyllään, jonka\nturvin hän osasi panna koko talon ylösalaisin heti sisään tultuaan.\nVielä tänäkään päivänä en pysty käsittämään, kuinka hän oikein\nmenetteli, mutta sen voin vakuuttaa, että jos Victor-enoni oli\nseurassa, jossa oli vaikkapa kaksikymmentä henkeä, niin hän oli ainoa,\njoka nähtiin ja kuultiin. Oivallinen isäni ei luullakseni ottanut\nosaa ihailuuni Victor-enoa kohtaan, joka myrkytti hänet piipullaan,\nmoukaroi häntä kaikessa ystävyydessä nyrkillä selkään ja syytteli häntä\ntarmon puutteesta. Äitini taas noudatti suhtautumisessaan kapteeniin\nsisaren suvaitsevaisuutta, väliin vain varoitellen häntä liiallisesta\nviinapullon viljelemisestä. Mutta minä puolestani en yhtynyt noihin\nvieromisiin ja nuhteluihin, ja Victor-enoa kohtaan tuntemani ihailu oli\nhaltioituneen vilpitöntä. Niinpä saavuin ylpeänä ja onnellisena siihen\npieneen asuntoon, joka hänellä oli hallussaan rue Guénégaud'n varrella.\n\nKoko aamiaisen, joka oli katettu pienelle pyöreälle sohvapöydälle\ntakkavalkea ääreen, muodostivat kylmät herkut ja makeiset. Kapteeni\nsyötti minut täyteen leivoksia ja juotti minulle sekoittamatonta\nviiniä. Hän kertoi minulle monista vääryyksistä, joiden uhriksi hän\noli joutunut. Hän oli täynnä kiukkua varsinkin Bourboneja kohtaan, ja\nkoska hän ei tullut selittäneeksi minulle, mitä väkeä nuo Bourbonit\noikein olivat, kuvittelin heitä, ties mistä syystä, waterloolaisiksi\nhevoshuijareiksi. Lisäksi kapteeni, joka malttoi keskeyttää\nvuodatuksensa vain niiksi tuokioiksi, jolloin lasit oli täytettävä,\npani pataluhaksi suuren joukon kaikenlaisia niistämättömiä roistoja,\nraukkoja ja tyhjäntoimittajia, jotka olivat minulle uppo-outoja, mutta\njoita siitä huolimatta kaikesta sydämestäni vihasin. Jälkiruuan aikana\nolin kuulevinani kapteenin mainitsevan, että joku oli väittänyt isääni\nhenkilöksi, jota saattoi vetää nenästä. Vai olisinko ehkä käsittänyt\nhänet väärin? Korvani humisivat, ja pöytä näytti tanssivan.\n\nSitten enoni pukeutui nyörikoristeiseen lievetakkiinsa ja pani päähänsä\nkorkean tromblonihattunsa, ja niin me painuimme alas kadulle, joka nyt\nnäytti minusta kovin eriskummalliselta. Minusta tuntui siltä, kuin en\nolisi hyvin pitkiin aikoihin astellut sitä pitkin. Mutta saavuttuamme\nrue de Seinelle muistui nukke taas mieleeni, ja samassa minut valtasi\ntavaton kiihko. Päätäni poltti. Päätin uskaltaa huiman tempauksen.\nSaavuimme myymälän kohdalle; siellä se seisoi lasin takana punaisine\nposkineen, kukallisine hameineen ja pitkine jalkoineen.\n\n-- Eno, sain vaivoin sanotuksi, -- ettekö ostaisi minulle tuota nukkea?\n\nJa sitten odotin.\n\n-- Ettäkö ostaisin pojalle nuken, hyi hitto! enoni huusi ukkosen\näänellä. -- Tahdotko häväistä itsesi? Ja tuo tuollainen Markettako\nsinua miellyttää? Onneksi olkoon, miekkoseni! Jos makusi edelleenkin\npysyy samanlaisena ja jos kahdenkymmenen ikäisenä valitset nukkesi\nsamalla tapaa kuin kymmenvuotiaana, niin etpä saa paljon iloa elämästä\nirti, siitä voi olla varma, ja toverisi tulevat haukkumaan sinua\nsuurenmoiseksi tomppeliksi. Pyydä minulta sapelia, pyydä pyssyä,\npoikaseni, ja minä ostan ne sinulle, vaikka eläkkeeni viimeinen\nhopeakolikko menisi. Mutta minäkö ostaisin sinulle nuken, tuhat\ntulimmaista! Minäkö syöksisin sinut häpeään! En ikinä! Ja jos vain\nkerrankin näen sinun leikkivän mokomalla riepuprinsessalla, herra\nsisarenpoikani, niin en enää tunnusta teitä sukulaisekseni.\n\nKun kuulin nämä sanat, sydämeni jähmettyi, ja ainoastaan ylpeys,\nyliluonnollinen ylpeys, esti minua purskahtamasta itkuun.\n\nEnoni rauhoittui pian ja alkoi taas puhua Bourboneistaan; mutta minä,\njota hänen suuttumuksensa oli niin raskaasti kohdannut, minä laahasin\nmukanani voittamatonta häpeän taakkaa. Päätökseni oli äkkiä tehty.\nLupasin itselleni, etten syöksyisi häpeään; kieltäydyin jyrkästi\nja ainaiseksi tuosta punaposkisesta nukesta. Sinä päivänä maistoin\nuhrautumisen katkeraa hekumaa.\n\nKapteeni, vaikka onkin totta, että elämänne aikana kiroilitte kuin\npakana, tupakoitte kuin turkkilainen ja joitte kuin kellonsoittaja,\nniin siitä huolimatta pidettäköön muistonne kunniassa, ei ainoastaan\nsiksi, että olitte urhea mies, vaan myös siksi, että herätitte\npolvihousuisen sisarenpoikanne sankaruuden tuntoon!\n\nYlpeys ja laiskuus tekivät teidät melkein sietämättömäksi, oi enoni\nVictor, mutta teidän lievetakkinne nyörien alla sykki suuri sydän!\nMuistan, että teillä aina oli ruusu napinlävessänne. Tuo kukka, jonka\nniin kernaasti ojensitte puotineideille, tuo kukka, jonka avara sydän\non niin altis tuulten tulla, toisten mennä, oli teidän kunniakkaan\nnuoruutenne vertauskuva. Te ette halveksinut viiniä ettekä myöskään\ntupakkaa, mutta elämää te halveksitte. Teiltä, kapteeni, ei voinut\noppia hyvää makua eikä hienoa käytöstä, mutta minulle, jonka nenää\nhoitajattareni vielä siihen aikaan niisti, te annoitte sellaisen\nkunniantunnon ja kieltäymyksen opetuksen, etten sitä ikinä unohda.\n\nTe olette jo kauan levännyt Montparnassen kalmistossa, vaatimattoman\nkiven alla, johon on hakattu seuraava hautakirjoitus:\n\n    Tässä lepää\n    Aristide-Victor Maldent\n    jalkaväen kapteeni\n    kunnialegioonan ritari.\n\nMutta, kapteeni, toisenpa hautakirjoituksen olitte itse varannut\nvanhoille luillenne, joita olitte niin ahkerasti riepottanut sekä\ntaistelujen tuoksinassa että ilojen pyörteissä. Papereittenne joukosta\nlöydettiin seuraava katkera ja ylpeä kirjoitus, jota kuitenkaan ei\nuskallettu panna kummulle, vaikka se olikin viimeinen tahtonne:\n\n    Tässä lepää\n    Loiren sissi.\n\n-- Thérèse, huomenna viemme kukkia Loiren sissin haudalle. [Loiren\nsisseiksi (Brigands dc In Loire) sanottiin niitä Ranskan joukkoja,\njotka Waterloon taistelun jälkeen yhtyivät Loiren rannoilla. -- Suom.]\nMutta Thérèse ei ole täällä, ja kuinka hän voisikaan olla luonani\nChamps-Élyséen aukiolla? Tuolla loitompana, valtakadun päässä, avautuu\ntaivasta vasten Riemukaaren valtava holvi, jonka pintoihin Victor-enon\nasetoverien nimet on hakattu. Keväisen auringon alla aukovat valtakadun\npuut ensimmäisiä vielä kalpeita ja viluisia lehtiään. Ohitseni vierii\nhienoja vaunuja Bois de Boulognea kohti. Olen ulottanut kävelyni tälle\nhienoston valtakadulle saakka, ja kesken kaiken huomaan aivan asiatta\nseisovani taivasalla olevan myymälän edessä, jonka pöytiä kuormittavat\nmesileivät ja sitruunalla korkitut lakritsikarahvit. Pieni, surkea\npojannallikka, jonka ryysyjen lomitse kuultaa sierettynyt iho,\ntuijottaa suurin silmin noita uhkeita herkkuja, jotka eivät ole häntä\nvarten. Hän paljastaa mielitekonsa lapsellisen ujostelemattomasti.\nPyörein, rävähtämättömin silmin hän katselee kookasta mesileipäukkoa.\nSe kuvaa kenraalia ja muistuttaa hiukan Victor-enoa. Minä otan sen,\nmaksan ja ojennan sen tuolle pikku raukalle. Mutta hän ei rohkene ottaa\nsitä vastaan, sillä ennenaikainen kokemus on opettanut hänelle, ettei\nonneen tule luottaa. Hän vilkaisee minuun, ja hänen silmäinsä ilme,\njoka muistuttaa ison koiran katsetta, ikään kuin sanoo: \"Te olette\njulma, kun kiusaatte minua.\"\n\n-- No, pikku hölmö, minä sanon tavanomaiseen karheaan sävyyni, --\nota, ota ja syö. Olethan sinä toki onnellisempi kuin minä sinun\niässäsi, koska voit tyydyttää mielitekosi itseäsi häpäisemättä. Ja\nte, Victor-eno, te, jonka miehekästä muotoa tämä mesileipäkenraali\nmuistuttaa, tulkaa, te kunniakas varjo, ja auttakaa minua unohtamaan\nuusi nukkeni. Me olemme ainaisia lapsia, ja alati me juoksemme uusien\nleikkien jäljessä.\n\n\n\n\nSamana päivänä\n\nAjatuksissani ovat Coccoz'n perhe ja klerkki Jean Toutmouillé mitä\nkummallisimmalla tavalla kietoutuneet toisiinsa.\n\n-- Thérèse, sanon nojatuoliini heittäytyessäni, -- kertokaahan, kuinka\nnuori Coccoz jaksaa ja joko hänellä on ensimmäiset hampaansa. Ja\nantakaa minulle tohvelini.\n\n-- Kaipa hänellä jo hampaat on ollut kauan aikaa, herra, Thérèse\nvastaa, -- vaikken minä ole niitä nähnyt. Heti ensimmäisen kauniin\nkevätpäivän tullen äiti lapsineen katosi, jättäen jälkeensä\nhuonekaluja ja kaikenlaista kamaa. Hänen ullakkohuoneestaan\nlöydettiin kolmekymmentäkahdeksan tyhjää hajuvoidetölkkiä. Kerrassaan\nkäsittämätöntä! Viime aikoina hänen luonaan kävi paljon vieraita,\nja tuskinpa vain hän nytkään missään nunnaluostarissa riutuu.\nPortinvartijan vaimon sisarentytär kertoi nähneensä hänen ajelevan\nhienoissa vaunuissa bulevardeilla. Johan minä teille sanoin, että\nhuonosti hänen vielä käy.\n\n-- Thérèse, minä vastasin, -- tuon nuoren naisen ei ole käynyt hyvin\neikä huonosti. Odottakaa ensin hänen päiviensä päättymistä ja tuomitkaa\nvasta sitten. Älkääkä loruilko liikoja portinvartijan eukon luona.\nRouva Coccoz, jonka kerran kohtasin porraskäytävässä, näytti suuresti\nrakastavan lastaan. Tuo rakkaus on luettava hänen voittopuolelleen.\n\n-- Mitä siihen tulee, herra, niin pienokaiselta ei todellakaan\npuuttunut mitään. Ei ollut koko korttelissa toista niin hyvin\nsyötettyä, pestyä ja pyntättyä palleroista. Jok'ikinen Jumalan päivä\näiti sitoi hänen kaulaansa puhtaan leukalapun ja nauratteli häntä\nsitten aamusta iltaan somilla lauluillaan.\n\n-- Thérèse, runoilija on lausunut: \"Lapsi, jolle hänen äitinsä ei ole\nkoskaan hymyillyt, ei ole otollinen jumalien pöytään eikä jumalattarien\nvuoteeseen.\"\n\n\n\n\nHeinäkuun 8. päivänä 1863\n\nSaatuani kuulla, että Saint-Germain-des-Prés'n Neitsyen kappelin\nkivipermantoa oli ryhdytty korjaamaan, lähdin tuohon kirkkoon toivoen\nlöytäväni jonkin hautakirjoituksen työmiesten esiin kaivamista kivistä.\nEivätkä toiveeni pettäneetkään. Arkkitehti näytti minulle kiven,\njonka hän oli panettanut pystyyn seinää vasten. Laskeuduin polvilleni\nsaadakseni selvän kiveen kaiverretusta kirjoituksesta, ja niin luin\npuoliääneen vanhan kuorin hämärässä seuraavat sanat, jotka saivat\nsydämeni sykkimään:\n\n    Tässä lepää Jehan Toutmouillé, tämän kirkon munkki, joka teetti\n    hopeasta leuan pyhälle Vincentille ja pään pyhälle Amantille ja\n    jalan Viattomille lapsille; oli koko elämänsä ajan viisas ja\n    pelkäämätön mies. Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta.\n\n[Vanhanaikainen ranskalainen sanamuoto: \"Cy gist Jehan Toutmouillé,\nmoyne de ceste église, qui fist mettre en argent le menton de saint\nVincent et la tête de saint Amant et le pié des Innocens; qui toujours\nen son vivant fut preud'homme et vayllant. Priez pour l'âme de lui.\" --\nSuom.]\n\nPyyhin hellävaroen nenäliinallani pölyn, joka likasi tuota hautakiveä.\nOlisin mielelläni suudellut sitä.\n\n-- Hän se on, hän, Jean Toutmouillé! huusin ääneen.\n\nJa holvien korkeudesta tuo nimi putosi päähäni kumahtaen ja ikään kuin\npalasiksi murtuneena.\n\nNäin suntion vakavien ja mykkien kasvojen lähestyvän, häpesin\nriemastustani ja pakenin kahden vihkivesihuiskun välitse, jotka\njo olivat ennättäneet pisaroida ristiin rintani kohdalla, kahden\nkilpailevan kirkonvartijan yrittäessä pirskottaa päälleni pyhää vettä.\n\nMutta olinpa kuin olinkin löytänyt ystäväni Jean Toutmouillén,\nei epäilystäkään enää! _Kultaisen legendan_ kääntäjä, pyhimysten\nGermainin, Vincentin, Ferréolin, Ferrutionin ja Droctovéen\nelämäkertojen kirjoittaja oli siis Saint-Germain-des-Prés'n munkki,\nniinkuin olin otaksunutkin. Ja lisäksi kuinka hyvä munkki, kuinka\nhurskas ja antelias! Hän teetti hopeisen leuan, hopeisen pään, hopeisen\njalan, jotta kallisarvoiset pyhäinjäännökset voisivat katoamattomina\nsäilyä! Mutta saanenko milloinkaan tutustua hänen teokseensa, vai onko\ntämä uusi löytö yhä vain enentävä kaipaukseni katkeruutta?\n\n\n\n\nElokuun 20. päivänä 1869\n\n    \"Ma, joka kaikki tutkin,\n    hyvää säästän,\n    rankaisen pahaa,\n    erheet luon ja päästän...\n    ma lentoon huimaan\n    siipeni nyt nostan,\n    ohitse kiitäin monen vuoden.\"\n\nKen se näin puhuu? Eräs vanhus vain, jonka hyvin tunnen: Aika.\n\nSaatettuaan päätökseen _Talvisen tarinan_ kolmannen näytöksen\nShakespeare levähtää jättääkseen pikku Perditan varttumaan viisaudessa\nja kauneudessa, ja antaessaan väliverhon jälleen avautua hän loihtii\nesiin antiikin Ajan, jotta tämä selittäisi katsojille, miksi niin monet\npitkät päivät ovat saaneet painaa Leonteen mustasukkaista päätä.\n\nOlen tässä päiväkirjassa menetellyt kuten Shakespeare komediassaan:\njättänyt unohduksen huomaan pitkän ajanjakson. Ja nyt, runoilijan\nesimerkkiä noudattaen, annan Ajan tulla selittämään, miksi kokonaista\nkuusi vuotta on lyöty laimin. Niinpä todella, kuuteen vuoteen en\nole kirjoittanut riviäkään tähän vihkoon, ja kun nyt taas tartun\nkynääni, minulla valitettavasti ei ole kuvailtavana mitään \"suloissa\nvarttunutta\" Perditaa. Nuoruus ja kauneus ovat runoilijain uskollisia\nkumppaneita. Meistä, nimittäin meistä muista, nuo viehättävät keijut\neivät juuri välitä, ja tuskin koskaan he pistäytyvät luonamme. Me emme\nsaa heitä viihtymään. Jos selittämätön oikku panisi jonkun tuollaisen\nPerditan varjon käväisemään aivoissani, niin sinelmille hänet varmasti\nkolhisivat kaikki siellä lojuvat käpristyneet pergamenttiröykkiöt.\nOnnelliset runoniekat! Heidän valkoiset hapsensa eivät vieroita heidän\nlähettyviltään Helenain, Francescain, Juliettein, Juliain ja Dorotheain\nhäilyviä varjoja! Mutta Sylvestre Bonnard, hän säikyttäisi jo pelkällä\nnenälläänkin pakosalle kokonaisen parven noita suuria rakkauden\nsankarittaria.\n\nJa kuitenkin myös minä olen ollut kauneuden tuttu; minäkin olen kokenut\nsitä salaperäistä viehätystä, jolla luonto selittämättömyydessään\non sulostuttanut hengen saaneita muotoja. Minussakin on elävä savi\nluonut sen värähdyksen, josta rakastajat ja runoilijat syntyvät.\nMutta minä en ole osannut rakastaa enkä lauluja laulaa. Sieluni on\ntäyteen ahdettu vanhojen tekstien ja vanhojen kaavojen turhaa romua,\nmutta joskus kuitenkin löydän sieltä kuin ullakolta miniatyyrin,\nkirkkaat kasvot ja kaksi talvikinsinistä silmää... Bonnard-ystäväni,\nsinä olet vanha hupsu. Käy vain tutkimaan tätä luetteloa, jonka juuri\ntänä aamuna olet saanut eräältä firenzeläiseltä kirjakauppiaalta.\nSe on käsikirjoitusluettelo, ja se lupaa sinulle mainintoja eräistä\nhuomattavista teoksista, jotka ovat italialaisten ja sisilialaisten\nkeräilijäin hallussa. Siinä sinulle sopivaa puuhaa, joka hyvin luontuu\nyhteen jo ulkomuotosikin kanssa.\n\nMinä luen, ja huuliltani kirpoo huuto. Hamilcar, joka on vanhoilla\npäivillään muuttunut niin vakavaksi ja arvokkaaksi, että ihan luontoani\nkääntää, luo minuun suuttuneen silmäyksen, ikään kuin kysyäkseen, eikö\nnyt sitten lepo lainkaan kuulu tämän maailman asioihin, koska hän ei\nsaa nauttia siitä edes minunkaan luonani, minun, joka olen vanha,\nniinkuin hän itsekin on vanha.\n\nLöytöni riemastuttamana tunnen tarvetta saada purkaa sydäntäni, ja niin\nvuodatan tyynelle Hamilcarille onnellisen mieleni yltäkylläisyyden.\n\n-- Ei, Hamilcar, lepo ei kuulu tämän maailman asioihin, eikä se\nhiljaisuus, jota sinä halajat, luonnu yhteen elämän aherruksen kanssa.\nJa kuka sinulle on sanonut, että me olemme vanhoja? Kuuntele, mitä luen\nsinulle tästä luettelosta, ja sano sitten, onko nyt levon aika:\n\n    \"_Jacques de Voraginen Kultainen legenda; klerkki Jehan\n    Toutmouillén ranskankielinen käännös 14. vuosisadalta_.\n\n    Verraton käsikirjoitus, jota koristaa kaksi erinomaisen\n    hienotekoista ja täydellisen hyvin säilynyttä miniatyyria;\n    toinen niistä esittää Neitsyen puhdistusta, toinen Proserpinan\n    kruunausta.\n\n    _Kultaisen legendan_ jatkona ovat pyhimysten Vincentin,\n    Ferréolin, Ferrutionin, Germainin ja Droctovéen legendat,\n    XXVIII sivua, sekä pyhän Herra Germain d'Auxerren ihmeellinen\n    hautaaminen, XII sivua.\n\n    Tätä kallisarvoista käsikirjoitusta, joka aikoinaan kuului sir\n    Thomas Raleigh'n kokoelmiin, säilytetään nykyään Girgentissä,\n    herra Michel-Angelo Polizzin toimistossa.\"\n\n-- Sinä kuulit, Hamilcar. Jehan Toutmouillén käsikirjoitus on\nSisiliassa, Michel-Angelo Polizzin hallussa. Kunpa tuo mies olisi\noppineiden ystävä! Minä kirjoitan hänelle.\n\nNiinkuin myös viivyttelemättä tein. Kirjeessäni pyysin signore Polizzia\nlähettämään nähtäväkseni klerkki Toutmouillén käsikirjoituksen\nsekä mainitsin hänelle, millä perusteilla rohkenin arvella moisen\nsuosionosoituksen ansaitsevani. Samalla tarjosin hänen käytettäväkseen\nmuutamia hallussani olevia julkaisemattomia käsikirjoituksia, jotka\neivät ole vailla mielenkiintoa. Pyysin häntä suomaan minulle pikaisen\nvastauksen, ja nimikirjoitukseni alle merkitsin kaikki kunniakkaat\narvonimeni.\n\n-- Herra, herra! Minne nyt sellainen kiire? Thérèse huusi kauhuissaan.\nHän juoksutti minulle hattuni, harpaten jäljessäni portaita alas neljä\naskelmaa kerrallaan.\n\n-- Menen viemään kirjettä postiin, Thérèse.\n\n-- Hyvä Jumala! Sopiiko sitä nyt tuolla tavoin juosta karkuun, paljain\npäin kuin mikäkin hullu!\n\n-- Hullu minä olenkin, Thérèse. Mutta kukapa ei olisi hullu? Hattu\njoutuin tänne!\n\n-- Entäs käsineet, herra! Entäs sateenvarjo!\n\nOlin jo portaiden alapäässä, kun kuulin Thérèsen yhä huutavan ja\nsiunailevan.\n\n\n\n\nLokakuun 10. päivänä 1869\n\nSangen huonosti kärsimättömyyttäni hilliten odottelin signore\nMichel-Angelo Polizzin vastausta. En pysynyt alallani, tein äkillisiä\nliikkeitä, availin kirjojani ja paukuttelin niitä kiinni jälleen.\nEräänä päivänä satuin tönäisemään kyynärpäälläni lattialle erään\nMoréri-nidoksen. Hamilcar, joka parhaillaan oli peseytymispuuhissa,\nkeskeytti työnsä ja loi minuun harmistuneen silmäyksen käpälä korvan\ntakana. Tällaiseen melskeiseen elämäänkö hänen olikin totuttauduttava\nkattoni alla? Emmekö olleet kaikessa hiljaisuudessa sopineet siitä,\nettä viettäisimme rauhallista elämää? Minä olin rikkonut sopimuksen.\n\n-- Voi, toveriparka! vastasin sille. -- Minä olen raatelevan intohimon\nuhri, ja se minua tässä raastaa ja tempoo. Intohimot ovat levon\nvihollisia, myönnän sen; mutta ellei niitä olisi, niin tuskinpa tässä\nmaailmassa olisi paremmin taitoja kuin taiteitakaan. Alastomina silloin\nihmiset torkkuisivat kukin tunkiollaan, etkä sinäkään, Hamilcar,\nnoin vain aamusta iltaan silkkipieluksella makailisi tässä kirjojen\nvaltakunnassa.\n\nTämän laveampaa esitystä intohimojen teoriasta en ennättänyt\nHamilcarille antaa, sillä samassa emännöitsijäni toi minulle kirjeen.\nSe oli leimattu Napolissa ja kuului seuraavasti:\n\n    Illustrissime signore.\n\n    Minulla on todellakin hallussani se _Kultaisen legendan_ verraton\n    käsikirjoitus, joka ei ole välttänyt teidän valistunutta\n    huomiotanne. Eräät erittäin tärkeät syyt, jotka tyrannimaisen\n    käskevinä kahlehtivat minua, estävät minua kuitenkin luopumasta\n    siitä edes yhdeksi ainoaksi päiväksi, edes yhdeksi ainoaksi\n    minuutiksi. Näin ollen minulla on oleva ilo ja kunnia asettaa\n    se nähtäväksenne täällä Girgentissä, matalassa majassani, jonka\n    teidän läsnäolonne on kirkastava ja kaunistava. Niinpä teidän\n    tuloanne maltittomasti toivoen ja odottaen rohkenen lausua\n    olevani teidän, herra akateemikko, nöyrä ja altis palvelija.\n\n                                        MICHEL-ANGELO POLIZZI,\n                                      viinikauppias ja arkeologi,\n                                          Girgenti (Sisilia).\n\nNo niin! Minä lähden Sisiliaan.\n\n_Extremum hunc, Arethusa, mihi concede laborem!_ [Anna, Arethusa, minun\nsuorittaa vielä tämä viimeinen työ! -- Suom.]\n\n\n\n\nLokakuun 25. päivänä 1869\n\nPäätökseni oli tehty ja asianmukaisiin toimenpiteisiin\nryhdytty. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin asian ilmoittaminen\nemännöitsijälleni. Tunnustan epäröineeni kauan, ennenkuin saatoin\nmatka-aikeeni hänen tiedokseen. Pelkäsin hänen kieltelyjään, hänen\nivailujaan, hänen nuhdesaarnojaan, hänen kyyneliään. \"Hän on kunnon\nnainen\", sanoin itsekseni, \"ja hän on minuun kiintynyt. Varmasti\nhän tulee pidättelemään minua, ja Herra tietäköön, että jos se\nihminen jotakin tahtoo, niin eivät häneltä ainakaan sanat, huudot ja\nhuitomiset kesken lopu. Tässä tapauksessa hän tietysti kerää avukseen\nportinvartijan eukon, lattianvahaajan, verhoilijan ja hedelmäkauppiaan\nkaikki seitsemän poikaa, jotka sitten polvistuvat piiriin jalkaini\njuureen, itkevät ja ulvovat ja ovat niin tympäisevän rumia, että minun\ntäytyisi antaa periksi vai päästäkseni heitä näkemästä.\"\n\nTällaisia olivat ne kauheat kuvat, ne sairaan hourenäyt, joilla pelko\nmielikuvitustani ravitsi. Niin, juuri pelko se oli, hedelmöittävä\npelko, kuten runoilija sanoo, joka synnytti aivoihini noita\nhirmukuvitelmia. Sillä, nämä tuttavalliset sivut ottakoot vastaan\ntunnustukseni: minä pelkään emännöitsijääni. Tiedän että hän tietää:\nminä olen heikko, ja se riistää minulta kaiken rohkeuden, kun joudun\nkahakoimaan hänen kanssaan. Näitä kahakoita muuten sattuu usein, ja\nmuuttumaton laki on, että juuri minä joudun niissä alakynteen.\n\nMutta olihan minun kaikesta huolimatta ilmoitettava Thérèselle\nmatka-aikeistani. Hän tuli kirjastoon halkokantamus sylissä aikoen\npanna vähän tulta takkaan, sytyttää pienen \"kokon\", niin kuin hänellä\noli tapana sanoa. Aamut ovatkin jo aika koleat. Katselin häntä\nsalavihkaa hänen siinä kyyhöttäessään pää takankatoksen peitossa. En\ntiedä, mistä silloin sain rohkeuteni, mutta en epäröinyt enää. Nousin\nja aloin mitellä huonetta pitkin ja poikin.\n\n-- Tuota noin, virkoin keveään sävyyn ja pöyhkeästi kuin pelkuri\nainakin. -- Tuota noin, Thérèse, minä aion tästä lähteä Sisiliaan.\n\nSaatuani sen sanotuksi jäin odottamaan suuren levottomuuden vallassa.\nThérèse ei vastannut. Hänen päänsä ja avara myssynsä pysyivät\nedelleenkin takka-aukon kätkössä, eikä se osa hänen olemuksestaan, joka\ntarjoutui tarkkailtavaksi, ilmaissut vähäisintäkään mielenliikutusta.\nHän vain sovitteli sytykkeitä halkojen väliin, siinä kaikki.\n\nVihdoin viimein sain hänen kasvonsa jälleen näkyviin. Ne olivat tyynet,\nniin tyynet, että ihan vihakseni pisti.\n\n-- Totisesti, ajattelin, tuolla vanhallapiialla ei ole sydäntä\nminkäänlaista. Hän antaa minun lähteä sanomatta edes: \"Oho!\" Noin\nvähänkö hän välittää vanhan isäntänsä poissaolosta?\n\n-- Lähtekää vain, herra, hän vihdoin sanoi, -- mutta tulkaa kello\nkuudeksi takaisin. Meillä on tänään päivälliseksi sellaista, joka ei\nsiedä odottelemista.\n\n\n\n\nNapoli, marraskuun 10. päivänä 1869\n\n-- _Co tra calle vive, magne e lave a faccia_.\n\n-- Ymmärrän, ystäväni; kolmella centimellä saan syödä ja juoda, jopa\npestä kasvonikin, eikä tähän kaikkeen tarvita muuta kuin viipale\nnoista vesimeloneista, jotka tuossa kuormittavat pientä pöytääsi.\nMutta länsimaiset ennakkoluuloni ehkä estäisivät minua antautumasta\nkyllin vilpittömin mielin tuon vaatimattoman nautinnon lumoihin. Ja\nkuinka osaisin edes imeskelläkään noita vesimeloneja? Minullahan on\ntäysi työ huolehtiessani tasapainostani tässä ihmisvilinässä. Kuinka\nkirkas ja pauhaava ilta Santa Lucian kaduilla ja kujilla! Hedelmät\nkohoavat vuorenkorkuisina röykkiöinä moniväristen lyhtyjen valaisemissa\nmyymälöissä. Taivasalle sytytettyjen hellauunien kasareissa kiehuu\nvesi, ja paistinpannuissa pihisee öljysardiinien rasva. Paistetun\nkalan ja höyryävän lihan haju kutkuttaa sieraimiani ja panee\nminut aivastamaan. Tällöin huomaan, että nenäliinani on poistunut\nlievetakkini taskusta. Minua työntää, tempoo ja kiskoo joka suuntaan\nmaailman iloisin, pirtein, puheliain ja suorasukaisin rahvas, ja\neräs nuori tyttöihminen, jonka uhkeaa mustaa tukkaa olen unohtunut\nihailemaan, lennättää minut äkkiä kimmoisan ja voimakkaan olkapäänsä\ntöytäisyllä kolme askelta taaksepäin, niin että vauriotta ajaudun erään\nmakaroninsyöjän syliin, missä minut hymyssä suin otetaan vastaan.\n\nOlen Napolissa. Kuinka tänne pääsin, mukanani vain muutamia jätteitä\nmuodottomiksi kolhiutuneista matkatavaroistani, sitä en osaa sanoa,\nkoska en itsekään sitä tiedä. Koko matkan olin taukoamattomassa\nkiihkotilassa, ja tänä aamuna tähän hohtavaan kaupunkiin saapuessani\ntaisin näyttää päivänpaisteessa killistelevältä tarhapöllöltä. Ja\nvielä mutkallisemmalta tuntuu oloni nyt illalla. Tahdoin tarkkailla\nkansanelämää ja lähdin _Strada di Portolle_, missä tällä haavaa olen.\nYmpärilläni tungeskelee häliseviä ihmisryhmiä ruokatavaramyymälöitä\npiirittäen, minä ajelehdin lastuna tuossa elävässä aallokossa, joka\nhyväilee minua silloinkin, kun se minut ryöppyihinsä hukuttaa. Sillä\ntämän napolilaisen kansan vilkasverisyydessä on jotakin selittämättömän\npehmeää ja viehättävää. Minua ei tyrkitä töykeästi sinne ja tänne, vaan\nminua tuuditellaan, ja melkeinpä luulen, että nuo ihmiset voisivat\nsaada minut nukahtamaan seisaalleni näin keinutellessaan minua puoleen\nja toiseen. _Stradan_ laavalaattoja polkiessani katselen ihaillen\nkantajia ja kalastajia, jotka siinä astelevat, ällistyttävän kerkeästi\njutellen, laulellen, poltellen, huitoen, sättien ja syleillen.\nHe elävät yhtaikaa kaikilla aisteillaan, ja viisaudessaan mitään\ntietämättä he soveltavat mielihaluihinsa elämän lyhyyden mittapuuta.\nLähestyin erästä kapakkaa, joka oli täpötäynnä väkeä, ja luin sen\novenkamanasta seuraavan napolilaisella rahvaanmurteella sepitetyn\nsäkeistön:\n\n    Amice, alliegre magnammo e bevimmo\n    nfin che n'ce stace noglio a la lucerna:\n    Chi sa s'a l'autro munno n'ce vedimmo?\n    Chi sa s'a l'autro munno n'ce taverna?\n\n[Ystävät, syökäämme ja juokaamme iloisina, niin kauan kuin lampuissamme\non öljyä: Tapaammekohan enää toisessa maailmassa? Onkohan toisessa\nmaailmassa kapakkaa?]\n\nTuollaisia neuvoja jakeli myös Horatius ystävilleen. Sinä otit ne\nvastaan, Posthumus; sinä kuulit ne, Leuconoe, kaunis kapinoitsijatar,\njoka tahdoit tietää tulevaisuuden salaisuudet. Tuo tulevaisuus\nmuodostaa nyt menneisyyden, ja me tunnemme sen. Olitpa todella tuhma,\nkun annoit mokoman turhuuden mielenrauhaasi häiritä, ja ystäväsi\nosoittautui järkeväksi mieheksi neuvoessaan sinua olemaan viisas ja\nsiivilöimään kreikkalaisia viinejäsi. _Sapias, vina tiques_. Siten\nkaunis maa ja puhdas taivas neuvovat hiljaisiin nautintoihin. Mutta on\nsellaisiakin sieluja, jotka kärsivät ylevän tyytymättömyyden tuskia, ja\nne sielut ovat kaikkein ylhäisimmät. Niihin kuuluit sinäkin, Leuconoe,\nja kun nyt elämäni ehtoopuolella olen saapunut tähän kaupunkiin, jossa\nsinun kauneutesi aikoinaan sädehti, niin tervehdin kunnioittavasti\nsinun surunvoittoista varjoasi. Kun sielut, jotka olivat sinulle sukua,\nilmestyivät kristittyyn maailmaan, ne olivat pyhimysten sieluja, ja\nheidän ihmetekojaan on _Kultainen legenda_ täynnä. Horatius-ystävästäsi\npolveutui vähemmän ylevämielinen sukukunta, ja yhdeksi hänen\njälkeläisistään tunnen tuon runoilevan kapakoitsijan, joka parhaillaan\nkaataa viiniä pikareihin epikuurolaisen kilpensä alla.\n\nJa kuitenkin elämä myöntää Flaccus-ystävämme olleen oikeassa, ja hänen\nfilosofiansa on ainoa, joka mukautuu asioiden kulkuun. Katsokaapa vain\ntuotakin miekkosta, joka tuossa, viiniköynnösten peittämään säleaitaan\nnojaillen, syö jäätelöä ja katselee taivaan tähtiä. Hän ei viitsisi\nedes kumartua nostamaan maasta sitä vanhaa käsikirjoitusta, jota minä\nniin suuria vaivoja ja vastuksia kokien olen lähtenyt tavoittamaan. Ja\ntotisesti ihminen onkin enemmän luotu jäätelöä syömään kuin vanhoja\ntekstejä penkomaan.\n\nJatkoin harhailuani viiniäjuovien ja laulavien ihmisten joukossa ja\ntöllistelin rakastavaisia, jotka herkullisia hedelmiä pureskellen\npitelivät toisiaan vyötäisistä. Kaiketi ihminen on luonnostaan\npaha, koskapa kaikki tuo outo riemu teki mieleni ylen haikeaksi.\nNoiden ihmisjoukkojen ilo huokui niin lapsellisen turmeltumatonta\nelämännälkää, että koko vanha kirjatoukankainouteni sitä aivan säikkyi.\nLisäksi olin joutua ihan epätoivoon, kun en ymmärtänyt sanaakaan tuosta\nilmassa soinnahtelevasta puheen paljoudesta. Kerrassaan nöyryyttävä\nkoettelemus kielentutkijalle. Olin siis hyvin nyreissäni, kun yhtäkkiä\nmuutamat takanani lausutut sanat saivat minut höristämään korviani.\n\n-- Tuo vanhus on varmaankin ranskalainen, Dimitri. Hän näyttää niin\nneuvottomalta, että ihan sääliksi käy. Etköhän puhuttelisi häntä?...\nHänellä on niin hyväntahtoinen pyöreä selkä, eikö sinunkin mielestäsi,\nDimitri?\n\nNämä sanat oli lausunut ranskaksi naisen ääni. Aluksi minusta tuntui\nsangen epämiellyttävältä, kun kuulin itseäni mainittavan vanhukseksi.\nOnko ihminen muka vanha kuudenkymmenenkahden vuoden ikäisenä?\nTässä tuonnoittain kohtasin Pont-des-Artsilla virkaveljeni Perrot\nd'Avignacin, joka onnitteli minua nuorekkaan ulkomuotoni johdosta, ja\narvattavasti hän sentään ymmärtää paremmin ikää koskevia asioita kuin\ntuo nuori leivonen, joka tuolla selkäni takana livertelee, mikäli nyt\nleivoset ylipäänsä öiseen aikaan livertelevätkään. Minulla on pyöreä\nselkä, hän sanoi. Kas, kas, olenhan sitä jo vähän itsekin uumoillut!\nMutta nyt en usko sitä enää ollenkaan kuultuani tuollaisen lintusen\nsitä laulavan. En tahdo edes päätäni kääntää nähdäkseni, kuka tuo\npuhuja on, mutta siitä olen varma, että hän on kaunis nainen. Miksi?\n\nSiksi, että vain sellaisten naisten äänessä, jotka ovat tai ovat olleet\nkauniita, jotka viehättävät tai ovat olleet viehättäviä, saattaa soida\nmoinen suloisten vivahteiden runsaus ja hopeinen helähdys, jonka\nväreilystä kuultaa nauru. Ruman naisen suusta puhe kenties voi pulputa\nmehukkaampana ja sointuvampana, mutta varmasti ei yhtä hereänä eikä\nyhtä visertävänä.\n\nVain sekunnin murto-osan viivähtivät nämä ajatukset aivoissani, ja\nsamassa, paetakseni noita kahta tuntematonta, minä jo sukeltausin\ntiheimpään napolilaiseen väkijoukkoon ja pujahdin sokkeloiseen\n_vicolettoon_, jota valaisi seinäsyvennyksen madonnan edessä tuikkiva\nainokainen lyhty. Siellä, asiaa tyynemmin harkitessani, minun oli\nmyönnettävä, että tuo kaunis nainen (varmasti hän oli kaunis) oli\nilmaissut minusta sangen suopean mielipiteen, josta minun olisi pitänyt\nolla kiitollinen.\n\n\"Tuo vanhus on varmaankin ranskalainen, Dimitri. Hän näyttää niin\nneuvottomalta, että ihan sääliksi käy. Etköhän puhuttelisi häntä?...\nHänellä on niin hyväntahtoinen pyöreä selkä, eikö sinunkin mielestäsi,\nDimitri?\"\n\nKun nuo sirosti lausutut sanat kantautuivat korviini, ei minun olisi\npitänyt näin suin päin paeta. Olisi ollut paljon sopivampaa lähestyä\nkohteliaasti kirkasäänistä naista, kumartaa hänelle ritarillisesti\nja lausua tähän tapaan: \"Rouva, olen vastoin tahtoani kuullut teidän\nsananne. Tahdoitte tehdä ukkoparalle palveluksen. Toiveenne on\ntoteutunut, rouva: pelkkä ranskalainen äänenne sointi on aiheuttanut\nminulle mielihyvän, josta olen teille kiitollinen.\" Aivan varmasti\nminun olisi pitänyt sanoa hänelle nämä sanat tai lausua jotakin muuta\nsamaan sävyyn. Epäilemättä hän on ranskatar, sillä hänen äänensä on\nranskalainen. Ranskan naisten ääni on viehättävin ääni maailmassa.\nMeidän ohellamme sen sulon ovat havainneet muukalaisetkin. Niinpä\nBergamon Filip sanoi vuonna 1483 Orléansin neitsyestä: \"Hänen äänensä\noli suloinen niinkuin muidenkin hänen synnyinmaansa naisten.\" Mies,\njota tuo ranskatar oli puhutellut, oli nimeltään Dimitri. Epäilemättä\nvenäläinen. Rikasta väkeä, jotka laahaavat ikäväänsä pitkin maailmaa.\nRikkaat ovat säälittäviä: heidän suuret omaisuutensa ympäröivät heitä,\nmutta eivät pääse heitä syventämään, ja sisimmässään he ovat köyhiä ja\nalastomia. Rikkaiden kurjuus on surkuteltava.\n\nNäitä miettiessäni olin joutunut pieneen kujapahaseen eli, puhuakseni\nnapolilaiseen tapaan, erääseen _sotto-porticoon_, joka mutkitteli\nniin monilukuisten holvikaarien ja niin ulkonevien parvekkeiden alla,\nettei siellä ollut taivaan valosta tietoakaan. Olin eksyksissä, ja\nminun olisi kai pakko koko yön etsiä tietä asuntooni. Päästäkseni\nkyselemällä perille minun olisi pitänyt kohdata joku ihmisolento, mutta\nsiitä ei näyttänyt olevan vähäisimpiäkään toiveita. Epätoivoissani\npoikkesin umpimähkään eräälle kadulle ja jouduin täydelliseen\nrosvonpesään. Sellaiselta se ainakin näytti, ja sellainen se olikin,\nsillä harhailtuani sen sokkeloissa muutaman minuutin näin kaksi miestä,\njotka olivat puukkosilla. He ahdistivat toisiaan kuitenkin suullaan\nenemmän kuin aseillaan, ja heidän molemminpuolisista noitumisistaan\npäättelin, että he olivat kilpakosijoita. Pujahdin varovaisesti\neräälle läheiselle poikkikadulle, sillä välin kun nuo molemmat urhot\njatkoivat riita-asiansa selvittämistä minusta vähääkään välittämättä.\nHarhailin jonkin aikaa sinne tänne, kunnes masentuneena istahdin\neräälle kivipenkille, itsekseni voivotellen, että niin päättömästi ja\nmokomia mutkia tehden olin paennut Dimitriä ja hänen heleä-äänistä\nseuralaistaan.\n\n-- Hyvää iltaa, signore. Tuletteko San-Carlosta? Saitteko kuulla\ndiivaa? Vain Napolissa lauletaan niinkuin hän laulaa.\n\nKohotin päätäni ja tunsin majapaikkani isännän. Olin istuutunut\nhotellini seinänvierelle, oman ikkunani alle.\n\n\n\n\nMonte-Allegro, marraskuun 30. päivänä 1869\n\nMatkalla Sciaccasta Girgentiin pysähdyimme levähtämään, minä, oppaani\nja heidän muulinsa, erääseen majataloon köyhässä Monte-Allegron\nkylässä, jonka malarian riuduttamat asukkaat kalisuttivat hampaitaan\npäivänpaisteessa. Mutta kreikkalaisia he ovat yhä vieläkin, eikä mikään\npysty masentamaan heidän iloista mieltään. Muutamia heistä keräytyi\nmajatalon ovelle hymyilevää uteliaisuutta uhoten. Jokin hupainen\nkasku, jos olisin osannut heille sellaisen kertoa, olisi saanut heidät\nunohtamaan kaikki elämän hankaluudet. He näyttivät älykkäiltä, ja\nnaiset, niin päivänpolttamia ja kuihtuneita kuin olivatkin, kantoivat\nsirosti pitkiä mustia vaippojaan.\n\nNäin edessäni merituulen kaluamia raunioita, joiden vaiheilla ei\nainoakaan ruohonkorsi viihdy. Autiomaan kolkko ilottomuus huokuu tästä\nhedelmättömästä maankamarasta, jonka halkeileva povi töin tuskin\npystyy ravitsemaan muutamia paljaita mimoosapensaita, kaktuksia ja\nvaivaispalmuja. Parikymmentä askelta loitompana, rotkon pohjassa,\nvälkkyvät piikivet kuin rivi vaalenneita luita. Oppaani selitti\nminulle, että se oli puro.\n\nOlen ollut viisitoista päivää Sisiliassa. Saavuttuani Palermon\nlahteen, joka levittäytyy Pellegrinon ja Catalfanon alastomien ja\nmahtavien jyrkännemassojen välissä ja kaivautuu syvälle myrttejä ja\noranssilehtoja rehottavaan Concha d'Oroon, minut valtasi sellainen\nihastus, että päätin jäädä katselemaan tätä saarta, jonka muistot\novat niin yleviä ja kunnaat niin kauniita. Minä, vanha vaeltaja,\nbarbaarisessa lännessä harmaantunut, rohkenin laskea jalkani tälle\nklassiselle kamaralle, hankin itselleni oppaan ja matkasin Palermosta\nTrapaniin, Trapanista Selinunteen, Selinuntesta Sciaccaan. Sieltä\nsitten tänä aamuna suuntasin vaellukseni kohti Girgentiä, missä\nminun on määrä tavoittaa Jean Toutmouillén käsikirjoitus. Kaikki\nne ihanuudet, joita olen nähnyt, kangastavat yhä niin ilmi-elävinä\nmielessäni, että minusta tuntuu turhalta vaivalta käydä niitä\nkuvailemaan. Miksi turmelisin matkaani muistiinpanoröykkiöillä?\nRakastavaiset, jotka todella toisiaan rakastavat, eivät pane paperille\nonneaan.\n\nKokonaan vaipuneena nykyhetken surumielisyyteen ja menneisyyden\nrunouteen, sielu tulvehtien kauniiden kuvien rikkautta ja silmät täynnä\nsopusuhtaisia ja puhtaita linjoja, nautin Monte-Allegron majatalossa\ntulisen viinin täyteläisestä hehkusta. Silloin näin huoneeseen\nastuvan kauniin nuoren naisen, jolla oli päässään olkihattu ja yllään\nraakasilkkihame. Hänen tukkansa oli musta, katseensa tumma ja säihkyvä.\nKäynnistä tunsin hänet pariisittareksi. Hän istuutui. Isäntä asetti\nhänen eteensä lasillisen raikasta vettä ja kimpun ruusuja. Olin noussut\nhänen tullessaan ja siirtynyt kohteliaasti vähän loitommalle pöydästä\nsekä syvennyin muka tarkastelemaan seinillä olevia hurskaita kuvia.\nHuomasin sangen selvästi, että nainen, nähdessään selkäni, teki pienen\nyllättyneen eleen. Siirryin ikkunan ääreen katselemaan maalattuja\nkärryrämiä, joita ajoi ohitse kaktusten ja intialaisten viikunapuiden\nreunustamalla kivikkotiellä.\n\nNuoren naisen juodessa kylmää vettä minä tähyilin taivasta. Sisiliassa\nihminen nauttii sanomattomasti saadessaan juoda raikasta vettä ja\nhengittää päivän kirkkautta. Kertailin hiljaa itsekseni ateenalaisen\nrunoilijan säettä: Oi pyhä valo, päivän kultasilmä.\n\nSillä välin ranskatar tarkasteli minua omituisen uteliaasti, ja vaikka\nvaroinkin vilkuilemasta häneen enemmän kuin sopivaa oli, tunsin\nkuitenkin hänen katseensa kohdistuneen minuun. Minulla ilmeisesti\non kyky vaistota itseeni suuntautuvia katseita, vaikken omasta\npuolestani niihin vastaakaan. Monet muutkin uskovat, että heillä on\ntämä salaperäinen lahja. Mitään salaperäistä siinä ei kuitenkaan ole,\nhuomiokykymme vain teroittuu jostakin niin vähäpätöisestä vihjeestä,\nettemme sitä edes huomaa. Niinpä ei ole mahdotonta, että olin nähnyt\ntuon naisen kauniiden silmien heijastuvan ikkunaruutuihin.\n\nKääntyessäni häneen päin meidän katseemme kohtasivat toisensa.\n\nMusta kana tuli nokkimaan muruja huonosti lakaistulta lattialta.\n\n-- Leipääkö tekee mielesi, pikku rumilus? virkkoi nuori nainen heittäen\nsille pöydällä ajelehtivia leivänmuruja.\n\nTunsin äänen samaksi, jonka olin kuullut tuona iltana Napolin Santa\nLuciassa.\n\n-- Anteeksi, rouva, sanoin paikalla. -- Vaikka olenkin teille\ntuntematon, pyydän kuitenkin saada täyttää velvollisuuteni ja\nkiittää teitä vanhaa maanmiestänne kohtaan osoittamastanne suopeasta\nhuomaavaisuudestanne hänen harhaillessaan myöhään illalla Napolin\nkaduilla.\n\n-- Te näytte tuntevan minut, hän vastasi. -- Minäkin tunnen teidät.\n\n-- Selästänikö?\n\n-- Oh, te siis kuulitte, kun sanoin miehelleni, että teillä on\nhyväntahtoinen selkä! Ettehän toki siitä loukkaantunut? Olisin\nlohduton, jos olisin pahoittanut mielenne.\n\n-- Päinvastoin, rouva, tehän imartelitte minua. Ja havaintonne tuntuu\nminusta, ainakin periaatteessa, sekä oikealta että syvälliseltä.\nIhmisen luonne ilmenee muustakin kuin kasvojenpiirteistä. On henkeviä\nkäsiä ja mielikuvituksettomia käsiä. On tekopyhiä polvia, itsekkäitä\nkyynärpäitä, ynseitä hartioita ja hyväntahtoisia selkiä.\n\n-- Olette oikeassa, nainen virkkoi. -- Mutta minä tunnen teidät\nkasvoistannekin. Me olemme jo ennenkin tavanneet toisemme. Italiassa\ntai jossakin muualla, en tiedä. Ruhtinas ja minä matkustelemme paljon.\n\n-- Enpä luule, vastasin, -- että minulla koskaan aikaisemmin on ollut\nonnea tavata teitä. Olen vanha yksineläjä. Koko ikäni olen viettänyt\nkirjojeni parissa, enkä ole koskaan matkustellut. Näittehän itse,\nkuinka neuvoton olin, ja teidän kävi minua sääliksi. Minua kaduttaa,\nettä olen viettänyt niin sulkeutunutta erakkoelämää. Jotakinhan tosin\nkirjoistakin oppii, mutta paljon enemmän oppii katselemalla maailmaa.\n\n-- Te olette pariisilainen?\n\n-- Niin olen, rouva. Jo neljäkymmentä vuotta olen asunut samassa\ntalossa, enkä aio sieltä koskaan lähteäkään. Mutta sepä onkin\nSeinen rannalla, maailman maineikkaimmalla ja ihanimmalla paikalla.\nIkkunoihini näkyvät Tuileries ja Louvre, Pont-Neuf, Notre-Damen tornit,\nOikeuspalatsin pikkutornit ja Sainte-Chapellen terävä kärki. Kaikki nuo\nkivet puhuvat: ne kertovat minulle Ranskan loistavaa historiaa.\n\nNäin puhuessani nuori nainen näytti suuresti ilostuvan.\n\n-- Onko asuntonne rantakadulla? hän kysyi vilkkaasti.\n\n-- Asun quai Malaquais'lla, vastasin hänelle -- kolmannessa\nkerroksessa, gravyyrikauppiaan talossa. Nimeni on Sylvestre Bonnard.\nSitä ei paljon tunneta, mutta se on kuitenkin Instituutin jäsenen nimi,\nja minulle riittää, kunhan ystäväni eivät unohda minua.\n\nNainen loi minuun katseen, joka kuvasti tavatonta mielenkiintoa,\nhämmästystä, kaihoa ja hellyyttä, ja minun oli mahdotonta käsittää,\nkuinka näin vaatimaton kertomus saattoi tuossa nuoressa tuntemattomassa\nherättää niin monenlaisia ja niin nopeasti vaihtuvia mielialoja.\n\nOdotin selitystä hänen hämmästykseensä, mutta samassa ilmestyi\nhuoneeseen hiljainen, lempeän ja alakuloisen näköinen jättiläinen.\n\n-- Mieheni, ruhtinas Trepov, nuori nainen virkkoi.\n\nJa minuun viitaten:\n\n-- Herra Sylvestre Bonnard, Ranskan Instituutin jäsen.\n\nRuhtinas tervehti, nytkähdyttäen olkapäitään. Ne olivat korkeat, leveät\nja jylhät.\n\n-- Rakas ystävä, hän sanoi, -- olen pahoillani, että minun täytyy\nriistää sinut herra Sylvestre Bonnardin seurasta. Mutta vaunut\nodottavat, ja meidän on ennätettävä Melloon ennen yötä.\n\nNuori nainen nousi, otti isännän antamat ruusut ja lähti majatalosta.\nMinä seurasin häntä rupatellakseni hänen kanssaan, sillä välin\nkun ruhtinas valvoi muulien valjastamista ja koetteli länkien ja\nvetohihnojen kestävyyttä. Rouva pysähtyi viiniköynnösten muodostaman\nlehtimajan siimekseen ja sanoi minulle hymyillen:\n\n-- Me menemme nyt Melloon, kauhean ikävään kylään, josta on pari\npeninkulmaa Girgentiin. Ette ikinä arvaisi, mitä varten me sinne\nmenemme. Älkää koettakokaan. Me menemme etsimään sieltä erästä\ntulitikkurasiaa. Dimitri nimittäin keräilee tulitikkurasioita. Hän on\nkeräillyt kaikkea mahdollista, koirien kaulanauhoja, univormunappeja,\npostimerkkejä. Mutta nyt häntä eivät enää huvita muut kuin\ntulitikkurasiat, nuo pienet pahviesineet, joiden kannessa on värillinen\nkuva. Meillä on niitä kokoelmissa jo viisituhattakaksisataaneljätoista\nerilaista mallia. Niiden joukossa on sellaisiakin, joiden hankkiminen\non aiheuttanut meille paljon vaivaa ja vastuksia. Niinpä saimme\ntuonnoittain kuulla, että Napolissa oli valmistettu Mazzinin ja\nGaribaldin kuvilla varustettuja rasioita ja että poliisi oli ne\ntakavarikoinut sekä vanginnut tehtailijan. Pitkien etsiskelyjen ja\nkyselyjen jälkeen löysimme vihdoin yhden tuollaisen rasian erään\ntalonpojan huostasta. Hän myi sen meille sadasta liirasta ja kavalsi\nmeidät sitten poliisille. Urkkijat tarkastivat matkatavaramme. He eivät\nlöytäneet rasiaa, mutta jalokiveni he ottivat. Siitä lähtien tällainen\nkeräileminen on miellyttänyt minuakin. Kesällä aiomme matkustaa\nRuotsiin täydentämään kokoelmiamme.\n\nMinussa heräsi (kannattaako sitä edes sanoa?) eräänlainen\nsäälinsekainen myötätunto noita lannistumattomia keräilijöitä kohtaan.\nTosinhan olisin mieluummin nähnyt herra ja rouva Trepovin keräilevän\nSisiliassa antiikkisia marmoriesineitä, maalattuja maljakoita tai\nvanhoja rahoja. Ja mieluisampaa minulle olisi ollut nähdä heidän\nharrastavan Agrigentumin raunioita ja Eryxin runollisia perinteitä.\nMutta olivathan he joka tapauksessa keräilijöitä -- virkaveljiäni siis,\nja olisinko voinut ivailla heitä ivailematta samalla vähän itseänikin?\n\n-- Nyt tiedätte, hän lisäsi, -- minkä vuoksi me matkustelemme tässä\nkauheassa maassa.\n\nNämä sanat karkottivat myötätuntoni, ja minä tunsin hiukan närkästyväni.\n\n-- Tämä maa ei ole kauhea, rouva, minä vastasin. -- Tämä maa on\nmaineen ja kunnian maa. Kauneus on niin suurta ja ylevää, ettei\nvuosisatojenkaan barbaria voi sitä täydelleen hävittää, ja aina siitä\njää jäljelle jotakin ihailtavaa. Muinaisen Gereksen majesteettinen\nhenki leijailee yhä vielä näiden karujen kukkuloiden yllä, ja\nkreikkalainen Muusa, joka sai Arethusan ja Menalen kaiuttamaan\njumalaisia sointujaan, laulaa yhä korvaani alastomalta vuorelta ja\nehtyneen lähteen pohjasta. Niin, rouva, maapallon viimeisinä päivinä,\njolloin tämä meidän taivaankappaleemme, autiona ja asumattomana kuin\nnyt kuu, pyörittää avaruudessa kelmeää ruumistaan, silloin se kamara,\njolta Selinunten rauniot kohoavat, säilyttää keskellä kaikkeuden\nkuolemaakin kauneutensa jäljet, eikä silloin, ainakaan silloin, ole\nyhtäkään arvotonta suuta sen yksinäistä ylevyyttä halventamassa.\n\nTuskin olin lausunut nämä sanat, kun jo älysin niiden typeryyden.\n\"Bonnard\", sanoin itselleni, \"sinun kaltaisesi vanha nahjus, jonka\nelämä on kulunut pelkkien kirjojen parissa, ei pysty keskustelemaan\nnaisten kanssa\". Onnekseni rouva Trepov ei ollut ymmärtänyt puheestani\nenempää, kuin jos olisin pitänyt sen hänelle kreikaksi.\n\nHän virkkoi leppeästi:\n\n-- Dimitrillä on ikävä, ja minulla on ikävä. Ovathan meillä tosin nuo\ntulitikkurasiat. Mutta tulitikkurasioihinkin voi kyllästyä. Menneinä\naikoina minulla oli ikävyyksiä, mutta silloin en ikävöinyt. Ikävyydet\novat hyvää ajanvietettä.\n\nTuon kauniin naisen henkinen köyhyys liikutti minua, ja niin sanoin\nhänelle:\n\n-- Rouva, surkuttelen teitä, kun teillä ei ole lapsia. Jos teillä olisi\nlapsi, niin elämänne päämäärä olisi teille selvä ja samalla ajatuksenne\nsaisivat vakavamman ja lohdullisemman suunnan.\n\n-- Minulla on lapsi, hän vastasi. -- Hän, Georges-poikani, on jo iso,\noikea aikamies: hän on kahdeksan vuoden vanha. Rakastan häntä yhtä\npaljon kuin hänen pienenä ollessaan, mutta eihän se ole enää samaa.\n\nHän ojensi minulle kimpustaan ruusun, nousi vaunuihin ja sanoi\nhymyillen:\n\n-- Ette voi aavistaakaan, herra Bonnard, kuinka suuresti olen iloinnut\ntästä tapaamisestamme. Toivottavasti näen teidät jälleen Girgentissä.\n\n\n\n\nGirgenti, samana päivänä\n\nSijoittauduin _letticaani_ mahdollisimman mukavasti. Lettica on\neräänlainen pyörätön kulkuneuvo, jonkinlainen kantotuoli toisin sanoen.\nSitä kuljettaa välissään kaksi muulia, joista toinen on valjastettu\neteen, toinen taakse. Sen käytäntö on peräisin hyvin vanhoilta ajoilta.\nOlen joskus nähnyt tuollaisista kantotuoleista kuvia 14. vuosisadan\nkäsikirjoituksissa. Enpä tiennyt silloin, että eräänä päivänä aivan\nsamanlainen kantotuoli kuljettaisi minut Monte-Allegrosta Girgentiin.\nMutta vannomatta paras.\n\nKolmen tunnin ajan muulit helisyttivät tiukusiaan ja polkivat\nkavioillaan kovaksi korventunutta maanpintaa. Afrikkalaisen\nluonnon karujen muotojen vieriessä verkalleen ohitseni kahden\naloepensaiden molemmin puolin minä ajattelin klerkki Jean Toutmouillén\nkäsikirjoitusta vilpittömällä innolla, joka huokui niin lapsekasta\npuhtautta ja niin liikuttavaa poikamaisuutta, että ihan itsekin hellyin.\n\nRuusujen tuoksu, joka illan tullen tiheni tuntuvammaksi, johdatti\nmieleeni rouva Trepovin. Venus syttyi väikkymään taivaalle. Vaivuin\najatuksiini. Rouva Trepov on soma olento ja hyvin koruton, oikea\nlunnonlapsi. Hänellä on kissamaisia ajatuksia. En ollut havainnut\nhänessä pienintäkään taipumusta niihin jaloihin harrastuksiin, jotka\naskarruttavat ajattelevia sieluja. Ja kuitenkin hän omalla tavallaan\nilmaisi syvällisen ajatuksen sanoessaan: \"Ihminen ei ikävöi illoin, kun\nhänellä on ikävyyksiä.\" Hän siis ymmärtää, että me tässä maailmassa\nsaamme varmimmin vaihtelumme levottomuudesta ja kärsimyksestä. Suurien\ntotuuksien perille ei päästä ilman työtä ja tuskaa. Mikä lienee ollut\nse työ ja tuska, joka on auttanut ruhtinatar Trepovin tämän totuuden\njäljille?\n\n\n\n\nGirgenti, joulukuun 1. päivänä 1869\n\nHeräsin seuraavana aamuna Girgentissä, Gelliaan hoteissa. Gellias\noli rikas kansalainen antiikin Agrigentumissa. Hän oli yhtä kuuluisa\nanteliaisuudestaan kuin loisteliaasta elämästään, ja hän lahjoitti\nkaupungille suuren määrän vierasmajoja, joissa ihmiset saivat asua\nilmaiseksi. Gellias on ollut kuolleena jo kolmetoista vuosisataa, eikä\nnykypäivien sivistyneiden kansojen keskuudessa harrasteta ilmaista\nkestiystävyyttä. Mutta Gelliaan nimi on siirtynyt erään hotellin\nnimeksi, ja tuossa hotellissa, väsymys päänalusenani, vietin yöni\nmakeasti nukkuen.\n\nNykyinen Girgenti kohoaa antiikin Agrigentumin akropoliilla\nkaitoine ja yhteen sulloutuneine taloineen, joita hallitsee synkkä\nespanjalainen katedraali. Ikkunoihini näkyy mereen viettävän rinteen\nkeskivaiheilla puoleksi raunioituneiden temppelien valkoinen rivi.\nNuo rauniot ovat ainoat, joiden vaiheilla on hiukan vehreyttä. Kaikki\nmuu on kuollutta. Vesi ja elämä ovat hylänneet Agrigentumin. Vesi,\nagrigentiläisen Empedokleen jumalainen Nestis, on niin välttämätön\nelollisille olennoille, ettei mitään elämää voi olla virroista ja\nlähteistä loitolla. Mutta Girgentin satamassa, kolmen kilometrin päässä\nkaupungista, käydään vilkasta kauppaa. Täällä, sanoin itsekseni,\ntässä kolkossa kaupungissa, tällä kalliojyrkänteellä siis on Jean\nToutmouillén käsikirjoitus! Osoitutin itselleni Michel-Angelo Polizzin\ntalon ja lähdin sinne.\n\nTapasin herra Polizzin pukeutuneena keltaisiin kiireestä kantapäähän.\nHän oli parhaillaan makkaranpaistamispuuhissa. Nähdessään minut hän\npäästi paistinpannun varren kädestään, kohotti käsivartensa ilmaan ja\nkajahdutti muutamia riemunhuutoja. Hän oli kooltaan pieni, ja hänen\nnäppyläiset kasvonsa, kyömy nenänsä, ulkoneva leukansa ja pyöreät\nsilmänsä tekivät hänen ulkomuotonsa harvinaisen ilmeikkääksi.\n\nHän puhutteli minua ylhäisyydeksi, sanoi merkitsevänsä tämän\npäivän valkoisen piikiven viirulla ja pyysi minua istuutumaan.\nHuone, jossa olimme, näytti olevan samalla kertaa keittiö, sali,\nmakuuhuone, työhuone sekä viini- ja ruokasäiliö. Siellä oli hellauuni,\nsänky, taulukankaita, maalausteline, pulloja ja muutamia punaisia\nmaustepippurinippuja. Vilkaisin seinille ahdettuja tauluja.\n\n-- Taiteet! Taiteet! herra Polizzi huudahti kohottaen uudelleen\nkäsivartensa kohti taivasta. -- Taiteet! Mikä täydellisyys! Mikä lohtu!\nOlen maalari, teidän ylhäisyytenne.\n\nJa hän näytti minulle erästä pyhää Franciscusta, joka oli keskeneräinen\nja olisi saanut sellaiseksi jäädäkin taiteen ja uskonnon silti vahinkoa\nkärsimättä. Sitten hän esitteli minulle muutamia vanhoja maalauksia,\ntyyliltään parempia, mutta mielestäni kovin kömpelösti korjailtuja.\n\n-- Minä kunnostan, hän selitti, -- vanhoja tauluja. Oi, noita vanhoja\nmestareita! Sitä sielua! Sitä neroutta!\n\n-- Se on siis totta? sanoin. -- Te olette sekä maalari että\nmuinaistutkija, vieläpä viinikauppiaskin?\n\n-- Altis palvelukseenne, teidän ylhäisyytenne, hän vastasi. -- Minulla\non tällä haavaa erästä _zuccoa_, jonka jokainen pisara on hehkuva\nhelmi. Tahdon tarjota sitä maistettavaksenne, teidän jaloutenne.\n\n-- Pidän suuressa arvossa Sisilian viinejä, virkoin, -- mutta en ole\ntullut tapaamaan teitä pullojen takia, herra Polizzi.\n\nHän:\n\n-- Siis taulujen takia. Olette taiteenharrastaja. Minulle tuottaa\nmäärätöntä iloa nähdä luonani maalaustaiteen harrastajia. Tahdon\nnäyttää teille Monrealesen mestariteoksen, niin teidän ylhäisyytenne,\nhänen mestariteoksensa! Paimenet seimen ääressä! Se on sisilialaisen\nkoulun helmi!\n\nMinä:\n\n-- Tutustun hyvin mielelläni tuohon teokseen; mutta puhukaamme ensin\nsiitä, minkä vuoksi olen tänne tullut.\n\nHerra Polizzin pienet eloisat silmät pysähtyivät uteliaina tarkkaamaan\nkasvojani, eikä kauhea tuska ollut minusta loitolla huomatessani, ettei\nhänellä ollut aavistustakaan käyntini tarkoituksesta.\n\nAhdistunein mielin ja kylmän hien kihotessa otsalleni sain\nvaivalloisesti soperretuksi lauseen, joka sisälsi suunnilleen seuraavaa:\n\n-- Tulen suoraa päätä Pariisista saadakseni tutustua erääseen\n_Kultaisen legendan_ käsikirjoitukseen, jonka ilmoititte olevan\nhallussanne.\n\nKuullessaan nämä sanat Michel-Angelo Polizzi kohoitti käsivartensa,\navasi peloittavan ammottaviksi sekä suunsa että silmänsä ja ilmaisi\nkaikin mahdollisin tavoin, että ankara järkytys oli saanut hänet\nvaltoihinsa.\n\n-- Oo, tuo _Kultaisen legendan_ käsikirjoitus! Helmi, teidän\nylhäisyytenne, rubiini, timantti! Kaksi niin täydellistä miniatyyriä,\nettä paratiisi vastaan tuulahtaa! Sitä suloisuutta! Nuo värit,\nkukkasten teriöistä temmatut, ovat hunajaa silmälle! Giulio Clovio ei\nole ikinä tehnyt parempaa!\n\n-- Näyttäkää se minulle, minä sanoin voimatta salata levottomuuttani ja\ntoivoani.\n\n-- Näyttääkö teille! Polizzi huudahti. -- Kunpa voisin, teidän\nylhäisyytenne! Mutta minä en voi! Minulla ei ole sitä enää!\n\nHän näytti aikovan repiä hiukset päästään. Ja vaikka hän olisi nyhtänyt\nniistä jok'ikisen irti päänahastaan, niin en ainakaan minä olisi\nestänyt. Mutta hän keskeytti itse tuon puuhansa ennättämättä aiheuttaa\nitselleen varsin suurta vahinkoa.\n\n-- Kuinka? kivahdin hänelle vihoissani. -- Kuinka? Te panette minut\nmatkustamaan Pariisista Girgentiin näyttääksenne minulle tuon\nkäsikirjoituksen, ja saavuttuani tänne te sanotte, ettei teillä ole\nsitä enää. Se on häpeämätöntä, herra. Jätän menettelynne kaikkien\nkunnon ihmisten tuomittavaksi.\n\nJos joku olisi nähnyt minut sillä hetkellä, hän olisi saanut sangen\ntarkan käsityksen siitä, miltä raivostunut lammas näyttää.\n\n-- Se on häpeämätöntä! Häpeämätöntä! kertailin ojennellen vavahtelevia\nkäsivarsiani.\n\nMichel-Angelo Polizzi romahti tuolille kuolevan sankarin asentoon.\nNäin kyynelten tulvivan hänen silmiinsä ja hänen hiustensa, päälaella\ntörröttäviä tupsuja myöten, valahtavan otsalle pörröisiksi kiehkuroiksi.\n\n-- Olen isä, teidän ylhäisyytenne, olen isä! hän huusi, ristien kätensä.\n\nJa nyyhkyttäen hän jatkoi:\n\n-- Poikani Rafaello, vaimoparkani poika, hänen, jonka kuolemaa olen\nviisitoista vuotta murehtinut, Rafaello, teidän ylhäisyytenne, tahtoi\nasettua Pariisiin ja vuokrasi rue Laffitten varrelta puodin myydäkseen\nsiellä taide-esineitä ja harvinaisuuksia. Annoin hänelle kaiken,\nmitä kallisarvoista omistin, annoin hänelle kauneimmat majolikani,\nkauneimmat Urbinon fajanssini, mestarien maalaamat tauluni. Ah, noita\ntauluja, signore! Ne häikäisevät minua vieläkin, kun mielikuvitukseni\nloihtii ne eteeni! Ja tekijän nimi jok'ikisessä! Lyhyesti: hänelle\nannoin Kultaisen legendan käsikirjoituksen. Lihani ja verenikin olisin\nhänelle antanut. Ainoa poikani! Hurskaan vaimoparkani poika!\n\n-- Siis sillä välin, virkoin, -- kun minä teihin luottaen matkustin\nSisilian perukoille etsimään klerkki Toutmouillén käsikirjoitusta,\ntämä samainen käsikirjoitus oli näytteillä eräässä rue Laffitten\npuodinikkunassa, puolentoistatuhannen metrin pläsiä asunnostani!\n\n-- Se oli siellä, oli totisesti! herra Polizzi vastasi, jälleen\nilahtuen. -- Ja se on siellä vieläkin, ainakin niin luulisin, teidän\nylhäisyytenne.\n\nHän otti pieneltä pöydältä kortin, tarjosi sitä minulle ja sanoi:\n\n-- Tässä on poikani osoite. Tehkää se tunnetuksi ystävienne\nkeskuudessa, ja kiitollisuuteni on oleva suuri. Fajansseja, emaljeja,\nkudonnaisia, tauluja. Hänellä on täydellinen valikoima taide-esineitä,\nkoko _la roba_, ja kaikki antiikkia, kunniasanalla. Menkää hänen\nluokseen, ja hän näyttää teille _Kultaisen legendan_ käsikirjoituksen.\nKaksi ihmeellisen hyvin säilynyttä miniatyyriä.\n\nOtin raukkamaisesti vastaan hänen ojentamansa kortin.\n\nTuo mies käytti hyväkseen heikkouttani ja kehotti vielä kerran minua\nlevittämään tuttavapiirissäni Rafaello Polizzin nimeä.\n\nKäteni oli jo ovenrivassa, kun sisilialainen tarttui minua käsivarteen.\nHänen kasvoillaan oli haltioitunut ilme.\n\n-- Oo, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi, -- mikä kaupunki tämä meidän\nGirgentimme! Se on lahjoittanut elämän Empedokleelle. Empedokles!\nMikä suuri ihminen, mikä suuri kansalainen! Mikä ajatuksen rohkeus,\nmikä hyve, mikä sielu! Tuolla rannassa, sataman suussa, on\nEmpedokleen muistopatsas, jonka ohitse kulkiessani aina paljastan\npääni. Kun poikani Rafaello oli lähdössä Pariisiin perustaakseen\nantikviteettikaupan rue Laffitten varrella, niin saatoin hänet\nkaupunkimme satamaan ja annoin hänelle Empedokleen patsaan juurella\nisällisen siunaukseni. \"Muista Empedoklesta\", sanoin hänelle. Ah,\nsignore, uuden Empedokleen nyt onneton isänmaamme tarvitsisi!\nSuvaitsetteko, teidän ylhäisyytenne, että saatan teidät hänen\npatsaalleen? Ryhdyn oppaaksenne, jos haluatte katsella raunioita.\nNäytän teille Castorin ja Polluxin temppelin, olympolaisen Jupiterin\ntemppelin, Juno Lucinan temppelin, muinaisaikaisen kaivon. Theronin\nhaudan ja Kultaisen portin. Tavalliset matkustajien oppaat ovat\naaseja jokikinen. Minä sen sijaan olen hyvä opas. Teemme kaivauksia,\njos haluatte, ja löydämme aarteita. Minulla on erikoinen kyky,\nerikoinen lahja tehdä kaivauksia. Löydän mestariteoksia sellaisistakin\nkaivauspaikoista, joista oppineet eivät ole löytäneet mitään.\n\nOnnistuin riistäytymään irti. Mutta hän juoksi perässäni, pysähdytti\nminut portaiden alapäässä ja kuiskasi korvaani:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, kuulkaa! Lähden näyttämään teille kaupunkia ja\ntutustutan teidät Girgentin tyttäriin. Sisilialaiset naiset, signore,\novat antiikin kaunottaria! Ja jos suvaitsette, niin näytän teille myös\npieniä maalaistyttöjämme.\n\n-- Piru teidät periköön! huusin vihoissani.\n\nJa niin pakenin kadulle jättäen hänet seisomaan ovelleen käsivarret\nlevällään.\n\nPäästyäni hänen näkyvistään lyyhistyin eräälle kivelle, painoin pääni\nkäsiin ja vaivuin ajatuksiini.\n\n-- Tätäkö varten, tuumin, -- mokomia tarjouksia kuullakseni olin tullut\nSisiliaan.\n\nEpäilemättä tuo Polizzi oli lurjus, ja lurjus oli hänen poikansakin.\nMutta mikä mahtoi olla heidän juonensa? En pystynyt sitä arvaamaan.\nOlin nöyryytetty ja murheissani.\n\nKeveät askelet, joita säesti silkin kahina, saivat minut kohottamaan\npäätäni. Näin ruhtinatar Trepovin lähestyvän kivistä istuintani.\nSallimatta minun nousta hän tarttui käteeni ja sanoi ystävällisesti:\n\n-- Olen etsinyt teitä, herra Sylvestre Bonnard. Teidän tapaamisenne\non tuottanut minulle sanomatonta iloa. Toivoisin, että teille jäisi\nmiellyttävä muisto tästä tapaamisestamme. Toivoisin todellakin.\n\nJa hänen puhuessaan olin huomaavinani kyynelen ja hymyn väikkyvän hänen\nharsonsa takaa.\n\nNyt lähestyi ruhtinas vuorostaan ja peitti meidät mahtavalla varjollaan.\n\n-- Näytä, Dimitri, näytä herra Bonnardille kallisarvoinen löytösi.\n\nJa tuo säyseä jättiläinen ojensi minulle tulitikkurasian, pienen\nviheliäisen pahvirasian, jonka kantta koristi sinipunainen miehen pää.\nAllekirjoitus ilmoitti, että kuva esitti Empedoklesta.\n\n-- Kyllä näen, rouva, kyllä näen. Mutta tuo hirtehinen Polizzi, jonka\nluokse en neuvoisi teitä lähettämään herra Trepovia, on ainiaaksi\nrikkonut välini Empedokleen kanssa, eikä tämä kuva ole sellainen, että\nse kykenisi herättämään minussa mitään suopeampia tunteita tuota vanhaa\nfilosofia kohtaan.\n\n-- Se on ruma, rouva Trepov myönsi, -- mutta harvinainen. Näitä\nrasioita ei saa mistään. Niitä on tultava ostamaan itse paikalta. Kello\nseitsemältä aamulla Dimitri jo oli tehtaassa. Huomaatte, ettemme ole\nhukanneet aikaamme.\n\n-- Huomaanpa hyvinkin, rouva, vastasin katkerasti. -- Minulta sen\nsijaan aika on kulunut kokonaan hukkaan: en ole löytänyt sitä, mitä\nminä lähdin näin kaukaa tavoittamaan!\n\nVastoinkäyminen tuntui virittävän rouva Trepovin mielenkiinnon.\n\n-- Painaako jokin mieltänne? hän kysyi vilkkaasti. -- Voinko kenties\nauttaa teitä? Ettekö tahtoisi kertoa minulle huolianne?\n\nMinä kerroin ne hänelle. Kertomukseni oli pitkä, mutta se liikutti\nhäntä, sillä kun olin lopettanut, hän teki minulle joukon\nyksityiskohtaisia kysymyksiä, joiden havaitsin todistavan hänen\nharrastustaan. Hän tahtoi saada tietää käsikirjoituksen täydellisen\nnimen, kysyi sen kokoa, muotoa, ikää. Hän tiedusteli minulta myös\nRafaello Polizzin osoitetta.\n\nJa minä annoin sen hänelle ja jouduin siten (oi, kohtalo!) tekemään\njuuri niin kuin Michel-Angelo Polizzi, se hirtehinen, oli minulta\npyytänyt.\n\nJoskus on vaikeaa lopettaa. Niinpä ryhdyin uudelleen valittelemaan ja\nnoitumaan. Tällä kertaa rouva Trepov purskahti nauruun.\n\n-- Miksi nauratte? kysyin.\n\n-- Koska olen paha nainen, hän vastasi.\n\nJa hän pyörähti pois jättäen minut kivelleni yksin ja ymmällä mielin.\n\n\n\n\nPariisi, joulukuun 8. päivänä 1869\n\nMatkalaukkuni lojuivat ruokasalissa hujan hajan, vielä avaamattomina.\nIstuin pöydän ääressä, jota kuormittivat ne kaikkinaiset\nhyvyydet, joita Ranskanmaa tuottaa herkkusuiden iloksi. Söin\nChartresin pasteijaa, joka jo sinänsä on omiaan pitämään vireillä\nisänmaanrakkautta. Thérèse, joka seisoi edessäni kädet ristissä\nvalkoisen esiliinansa päällä, katseli minua ystävällisesti, levottomana\nja säälien. Hamilcar pökkäili päätään jalkojani vasten ja lipoi\nkieltään mielihyvästä.\n\nMieleeni muistui vanhan runoilijan säe:\n\n    Miekkonen, lailla Odysseun ken hyvän matkan on tehnyt.\n\n-- No niin, ajattelin, -- hukkaan ovat menneet kaikki vaivani, ja\ntyhjin käsin olen saanut palata. Mutta olenhan sentään Odysseuksen\ntavoin tehnyt hyvän matkan.\n\nNielaistuani viimeisen kahvitilkan pyysin Thérèseltä keppini ja\nhattuni, jotka hän luovutti minulle hiukan epäluuloisena. Ehkäpä hän\npelkäsi minun taas hautovan matka-aikeita. Rauhoitin hänen mielensä\nkehottamalla häntä valmistamaan päivällisen kello kuudeksi.\n\nSuurta iloa tuotti minulle jo se, että taas sain aistit herkkinä\nastella pitkin Pariisin katuja, joiden jok'ainoa askelen ala,\njok'ainoa kivi on minulle niin sanomattoman rakas. Mutta nyt minulla\noli päämääräkin, ja niinpä marssin suoraa päätä rue Laffittelle.\nEi kestänyt kauan, ennen kuin löysin Rafaello Polizzin myymälän.\nSiellä huomio kiintyi suureen määrään vanhoja tauluja, jotka, vaikka\nniitä koristivatkin enemmän tai vähemmän kuuluisien mestarien\nnimet, olivat keskenään niin omituisesti yhdennäköisiä, että niitä\nkatsellessaan olisi kenties tullut ajatelleeksi nerojen liikuttavaa\nhengenheimolaisuutta, ellei niistä pikemminkin olisi kuultanut herra\nPolizzi vanhemman taidokkaan siveltimen jälki. Näiden epäilyttävien\nmestariteosten ohessa myymälässä oli pieniä harvinaisuuksia,\njotka ilahduttivat silmää: tikareita, viinikannuja, haarikoita,\nterrakotta-astioita, siselöityjä kupariesineitä ja metallille välkkyviä\nespanjalaisarabialaisia lautasia.\n\nVaakunakoristeisella nahalla päällystetyssä portugalilaisessa\nnojatuolissa lojui kappale Simon Vostren rukouskirjaa, avattuna jonkin\nastrologisen kuvan kohdalta, ja erään arkun kannelta tyrkytteli muuan\nvanha Vitruvius mestarillisia karyatidi- ja telamonipiirroksiaan.\nTuo näennäinen epäjärjestys, johon kätkeytyi ovelia laskelmia, tuo\nvalheellinen sattumanvaraisuus, joka oli singonnut esineet siten, että\nne näyttäytyivät mahdollisimman edullisessa valaistuksessa, olisi ollut\nomiaan yhä enentämään epäluuloisuuttani, ellei jo pelkän Polizzin nimen\nminussa synnyttämä epäluuloisuus olisi ollut niin rajaton, ettei se\nenää voinut enentyä.\n\nHerra Rafaello, joka seisoi kaikkien noiden toisiinsa mukautumattomien\nja sotkuisten muotojen keskellä ikäänkuin niiden yhteisenä sieluna,\nosoittautui hidasveriseksi nuoreksi mieheksi, eräänlaiseksi\nenglantilaiseksi. Hänellä ei näyttänyt olevan pienintäkään taipumusta\nisänsä ylenpalttiseen lahjakkuuteen ilmehtimisen ja sanavuolauden\nalalla.\n\nIlmoitin hänelle asiani. Hän avasi kaapin, otti esiin käsikirjoituksen\nja laski sen pöydälle, jonka ääressä saatoin sitä rauhassa tutkia.\n\nMoista mielenliikutusta en ollut elämäni varrella vielä koskaan\nkokenut, ellen ota lukuun muutamia nuoruuteni kuukausia, joiden muisto,\nvaikka eläisin satavuotiaaksi, on säilyvä viimeiseen hengenvetooni asti\nyhtä tuoreena kuin noina ensimmäisinä päivinä.\n\nSiinä nyt todellakin oli sir Thomas Raleigh'n kirjastonhoitajan\nmainitsema käsikirjoitus; siinä nyt todellakin oli klerkki\nJean Toutmouillén käsikirjoitus, ja minä sain sitä omin silmin\nkatsella, omin käsin kosketella! Voraginen teosta oli siinä\nmelkoisesti lyhennelty, mutta siitä en suuriakaan välittänyt.\nSaint-Germain-des-Prés'n munkin verrattomat liitteet olivat tallella,\nja se oli pääasia! Tahdoin lukea pyhän Droctovéen legendan, mutta en\nvoinut; luin kaikki rivit yhtaikaa, ja pääni jyskytti kuin vesimylly\nmaalla öiseen aikaan. Pystyin kuitenkin toteamaan, että käsikirjoitusta\nleimasivat mitä epäämättömimmän aitouden tunnusmerkit. Molemmat kuvat,\nNeitsyen puhdistus ja Proserpinan kruunaus, olivat piirrännältään\nraskaat ja väritykseltään räikeät. Sir Thomasin luettelon mukaan\nne olivat vuonna 1824 pahoin turmeltuneita, mutta sittemmin ne\nolivat saaneet pintoihinsa uutta tuoreutta. Tämä ihme ei lainkaan\nkummastuttanut minua. Ja mitä minua muuten liikuttivat nuo kaksi\nminiatyyriä! Legendat ja Jean Toutmouillén runoelma, nehän ne aarteet\nolivat! Ahmin niistä katseillani kaiken, mitä silmiini mahtui.\n\nTekeytyen välinpitämättömäksi kysyin herra Rafaellolta käsikirjoituksen\nhintaa, ja hänen vastaustaan odotellessani rukoilin hartaasti,\nettei tuo hinta ylittäisi säästöjäni, joihin kallis matka jo oli\ntehnyt huomattavan loven. Herra Polizzi vastasi, ettei hänellä\nollut asiassa määräysvaltaa ja että käsikirjoitus, joka ei enää\nollut hänen omaisuuttaan, tulisi myytäväksi Hôtel Bullionissa\npidettävässä julkisessa huutokauppatilaisuudessa yhdessä eräiden muiden\nkäsikirjoitusten ja muutamien varhaispainotuotteiden kanssa.\n\nSe oli minulle kova isku. Yritin kuitenkin tointua ja sain vastatuksi\nseuraavaan tapaan:\n\n-- Te kummastutatte minua, herra. Isänne, jonka äskettäin tapasin\nGirgentissä, vakuutti minulle, että te olette tämän käsikirjoituksen\nomistaja. Ei ole soveliasta, että koetatte saada minut epäilemään herra\nisänne sanaa.\n\n-- Minä kyllä olin sen omistaja, Rafaello vastasi ihailtavan\nvilpittömästi, -- mutta en ole enää. Olen myynyt tämän kallisarvoisen\nkäsikirjoituksen eräälle keräilijälle, jonka nimeä minulla ei ole\nlupa ilmaista ja joka syistä, joista minun on oltava vaiti, katsoo\nvälttämättömäksi myydä kokoelmansa. Kunnioittaen minua luottamuksellaan\nasiakkaani on uskonut tehtäväkseni luettelon laatimisen ja huutokaupan\nvalvomisen, joka huutokauppa pidetään kuluvan joulukuun 24. päivänä.\nJos suvaitsette antaa minulle osoitteenne, minulla on kunnia lähettää\nteille luettelo, jota parhaillaan painetaan ja josta löydätte\n_Kultaisen legendan_ merkittynä numerolla 42.\n\nAnnoin hänelle osoitteeni ja poistuin.\n\nPojan säädyllinen arvokkuus tympäisi minua yhtä paljon kuin isän\npeittelemätön liehakointi. Inhosin kaikesta sydämestäni noiden\nkehnojen keinottelijain metkuja. Oli selvää, että molemmat\nlurjukset olivat samassa juonessa ja että he olivat keksineet tuon\nhuutokauppakomissaarin avulla toimitettavan myynnin saadakseen siten,\nkenenkään pääsemättä heitä moittimaan, haluamani käsikirjoituksen\nhinnan kohoamaan kohtuuttomiin. Olin heidän käsissään. Mielihaluilla,\nvaikkapa kuinka viattomilla, on se paha puoli, että ne alistavat\nmeidät toisten valtaan, tekevät meidät epävapaiksi. Tämä ajatus oli\nminulle katkera, mutta silti se ei sammuttanut intoani päästä klerkki\nToutmouillén teoksen omistajaksi. Näitä miettien aioin juuri mennä\nkadun poikki, kun minun oli pysähdyttävä päästääkseni ohitseni vaunut:\nnousivat katua, jota minä olin menossa alas, ja niiden ikkunan takaa\ntunsin rouva Trepovin. Kaksi mustaa hevosta ja ajomies, joka oli\npyntätty turkiksiin kuin paras pajari, kiidättivät häntä hyvää vauhtia,\neikä hän huomannut minua.\n\n-- Suotakoon hänen, sanoin itsekseni, -- löytää se, mitä hän etsii,\ntai oikeammin se, mikä häntä miellyttää. Tämä olkoon toivotukseni\nvastalahjaksi siitä sydämettömästä naurusta, millä hän kuittasi\nvastoinkäymiseni Girgentissä. Hänellä on tiaisen sielu.\n\nJa murheissani astelin kohti siltoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkuisesti välinpitämättömänä, paremmin kiirehtimättä kuin\nviivyttelemättä, luonto antoi joulukuun 24. päivän koittaa. Menin\nHôtel Bullioniin ja istuuduin salissa N:o 4 sen korokkeen juurelle,\njolle huutokauppakomissaari Boulouzen ja arviomies Polizzin oli\nmäärä asettua. Saliin alkoi vähitellen keräytyä tuttua väkeä.\nTervehdin kädestä muutamia vanhoja rantakatujen kirjakauppiaita.\nMutta varovaisuus, johon jokainen tärkeä etu on omiaan kehottamaan\nluottavaisintakin, saattoi minut olemaan ilmaisematta niitä syitä,\njotka olivat aiheuttaneet tämän harvinaisen saapumiseni Hôtel\nBullioniin. Itse sitä vastoin tiedustelin noilta herroilta, mitä etuja\nheillä oli valvottavana Polizzin huutokaupassa, ja sain tyydytyksekseni\nkuulla heidän puhuvan kaikesta muusta paitsi siitä, mikä itselläni oli\ntähtäimessä.\n\nAsianharrastajat ja uteliaat täyttivät vähitellen salin, ja puoli\ntuntia määräajan jälkeen asettuivat korokkeelle poroporvarillisen\njuhlallisina huutokauppakomissaari, jolla oli aseenaan norsunluinen\nvasaransa, kirjuri, joka kantaa retuutti pöytäkirjapinojaan,\narviomies luetteloineen ja kuuluttaja pitkävartisine rahapönttöineen.\nHuutokauppavahtimestarit sijoittuivat korokkeen juurelle. Komissaarin\njulistettua virkansa puolesta toimituksen alkaneeksi syntyi salissa\njonkinlainen puolihiljaisuus.\n\nEnsin myytiin keskinkertaisiin hintoihin eräs verraten mitätön,\nminiatyyrein somistettu _Preces piae_-sarja. Tuskin tarvinnee mainita,\nettä noiden miniatyyrien väritys oli nuhteettoman tuore.\n\nHuutojen alhaisuus rohkaisi pikkukaupustelijoiden ryhmää, joka\nliittyi meihin ja tuli tuttavalliseksi. Sitten ilmestyivät joukkoon\nkuparisepät, jotka odottivat viereisen salin ovien avaamista, ja\nkuuluttajan ääni hukkui Auvergnelta tuoksahtaviin sukkeluuksiin.\n\nKomea _Juutalaissodan_ koodeksi sai mielenkiinnon jälleen viriämään.\nSiitä kiisteltiin kauan. \"Viisituhatta frangia, viisituhatta!\" kaikui\nkuuluttajan ääni keskeltä mykistyneiden kupariseppien ihailevaa\nhiljaisuutta. Seitsemän tai kahdeksan vanhaa virsikirjaa palautti\nmeidät taas alhaisiin hintoihin. Lihava kaupustelijaeukko, jolla ei\nollut päällystakkia eikä hattua ja jota kirjain koko ja tarjousten\nalhaisuus rohkaisivat, huusi itselleen yhden tuollaisen antiphonariumin\nkolmestakymmenestä frangista.\n\nVihdoin arviomies Polizzi laski pöydälle numeron 42 julistaen:\n\"_Kultainen legenda_, ranskalainen käsikirjoitus, julkaisematon, kaksi\nerinomaisen hienoa miniatyyriä, tarjous kolmetuhatta frangia.\"\n\n-- Kolmetuhatta! Kolmetuhatta! kuuluttaja vinkui!\n\n-- Kolmetuhatta, komissaari toisti kuivasti.\n\nOhimoni jyskyttivät, ja ikäänkuin usvan lävitse näin suuren joukon\nvakavia kasvoja, jotka kaikki kääntyivät tuota käsikirjoitusta kohti\nvahtimestarin kantaessa sitä avattuna pitkin salia.\n\n-- Kolmetuhatta viisikymmentä! minä huusin.\n\nPelästyin oman ääneni kaikua ja nolostuin nähdessäni kaikkien kääntyvän\nkatsomaan minua.\n\n-- Kolmetuhatta viisikymmentä, huuto oikealta! kuuluttaja julisti\nantaakseen pontta tarjoukselleni.\n\n-- Kolmetuhatta sata! huusi herra Polizzi.\n\nNyt alkoi sankarillinen voimainmittely arviomiehen ja minun välilläni.\n\n-- Kolmetuhatta viisisataa!\n\n-- Kuusisataa!\n\n-- Seitsemänsataa!\n\n-- Neljätuhatta!\n\n-- Neljätuhatta viisisataa!\n\nSitten, hirmuisella ponnahduksella, herra Polizzi loikkasi suoraa päätä\nkuuteentuhanteen.\n\nKuusituhatta frangia, siinä kaikki, mitä käytettävissäni oli. Se oli\nkorkein mahdollinen määrä. Rohkenin kuitenkin yrittää mahdotontakin.\n\n-- Kuusituhatta sata! huusin.\n\nMutta voi! Mahdotonkaan ei auttanut.\n\n-- Kuusituhatta viisisataa, herra Polizzi virkkoi tyynesti.\n\nPääni painui, ja istuessani siinä huulet lerpallaan en uskaltanut\nvastata sitä enkä tätä kuuluttajalle, joka minuun päin kääntyneenä\npauhasi:\n\n-- Kuusituhatta viisisataa, tarjous täältä korokkeelta! Ei teiltä\nsieltä oikealta, vaan täältä! Ei erehdystä, kuusituhatta viisisataa!\n\n-- Selvä on! komissaari julisti. -- Kuusituhatta viisisataa. Kyllä\nnähtiin ja kuultiin. Tarjotaanko enemmän? Eikö kukaan tarjoa yli\nkuudentuhannen viidensadan?\n\nJuhlallinen hiljaisuus vallitsi salissa. Yhtäkkiä tunsin pääni\nhalkeavan. Huutokauppakomissaarin vasara pamahti kuivasti pöytään,\nja numero 42 oli peruuttamattomasti herra Polizzin oma. Samassa jo\nkirjurin kynä kiiti pitkin karttapaperia luetteloiden yhdellä ainoalla\nrivillä tämän suuren tapahtuman.\n\nOlin perin masentunut, tunsin tarvitsevani ilmaa ja lepoa. En\nkuitenkaan liikahtanut paikaltani. Vähitellen ajatuskykyni palautui.\nToivo on sitkeä. Ja minulla oli eräs toivon kipinä. Ajattelin,\nettä kenties _Kultaisen legendan_ uusi omistaja on joku älykäs ja\nhyväntahtoinen bibliofiili, joka antaa minun tutustua käsikirjoitukseen\nja ehkä sallii minun julkaistakin siitä tärkeimpiä kohtia. Niinpä\nhuutokaupan päätyttyä lähestyin arviomiestä hänen tullessaan salin\nkorokkeelta.\n\n-- Herra Polizzi, sanoin hänelle, -- oletteko ostanut numeron 42 omaan\nlaskuunne vaiko toimeksiannosta?\n\n-- Olen ostanut sen toimeksiannosta. Minulla oli määräys, etten saa\npäästää sitä käsistäni mistään hinnasta.\n\n-- Voitteko sanoa minulle ostajan nimen?\n\n-- Valitan, mutta en voi täyttää pyyntöänne. Minua on jyrkästi\nkielletty ilmaisemasta asianomaisen nimeä.\n\nMieli mustana poistuin.\n\n\n\n\nJoulukuun 30. päivänä 1869\n\n-- Thérèse, ettekö kuule? Ovikello on soinut jo kokonaisen\nneljännestunnin!\n\nThérèse ei vastaa. Hän juoruaa portinvartijan komerossa. Kuinkas\nmuuten! Näinkö te valmistaudutte viettämään vanhan isäntänne\nnimipäivää? Jätätte minut yksikseni pyhän Sylvesterin aattona! Voi\nkuitenkin! Jos tänä päivänä saan osakseni jonkin hellän toivotuksen,\nniin maan povesta se tulee, sillä jo kauan ovat nurmen alla nukkuneet\nkaikki ne, jotka minua rakastivat. Tuskin tiedän, mitä enää\nitsellänikään on tässä maailmassa tekemistä. Yhä soitetaan. Hitaasti,\nselkä köyryssä nousen takkatuleni äärestä ja menen avaamaan ovea.\nKenet näenkään kynnyksellä? Kosteasiipinen Amor se ei ole, enkähän\nminäkään ole vanha Anakreon. Vaan se on pieni kaunis poika, kahdeksan\ntai yhdeksän ikäinen. Hän on yksin, ja hän kohottaa päätään nähdäkseen\nminut. Hänen poskensa punehtuvat, mutta pieni pystynenä tietää\nveitikkaa. Hänellä on sulkia hatussaan ja leveä pitsikaulus puseronsa\npäällä. Todella soma miehenalku! Hän pitelee molemmin käsin pakettia,\njoka on yhtä iso kuin hän itsekin, ja kysyy minulta, olenko herra\nSylvestre Bonnard. Saatuaan myöntävän vastauksen hän ojentaa minulle\npaketin, sanoo sen olevan äidiltään ja viilettää sitten portaita alas.\n\nLaskeudun muutaman askelman, kumarrun kaiteen yli ja näen, kuinka\npieni hattu leijuu porraskierrettä alas kuin tuulen heittelemä höyhen.\nHyvästi, poikaseni! Olisin kovin mielelläni puhutellut häntä. Mutta\nmitä olisin häneltä kysynyt? Ei ole oikein soveliasta urkkia tietoja\nlapsilta. Muuten, olihan minulla paketti, ja siitä varmaankin saan\nparemmat tiedot kuin sen tuojalta.\n\nSe on hyvin iso paketti, mutta ei varsin raskas. Kirjastossani\npäästelen sen ympäriltä silkkinauhat ja paperit, ja näkyviin\nilmestyy... mikä? Halko? Komea halko, oikea jouluhalon jynkäle, mutta\nniin kevyt, että arvaan sen ontoksi. Ja samassa todella huomaankin,\nettä sen muodostaa kaksi kappaletta, jotka on kiinnitetty toisiinsa\nhakasilla ja jotka avautuvat saranoiden varassa. Käännän auki hakaset\nja peityn orvokkitulvaan. Niitä valuu pöydälle, polvilleni, matolle.\nNiitä tunkeutuu liiveihini, kalvosimiini. Olen pelkkää orvokin tuoksua\nkoko mies.\n\n-- Thérèse! Thérèse! Tuokaa vettä ja maljakoita! Täällä on orvokkeja,\nmistä maasta ja kenen kädestä, sitä en tiedä, mutta tuoksuja täynnä sen\nmaan täytyy olla ja siro sen käden, joka ne on lähettänyt. Kuuletteko\nte, vanha varis?\n\nOlen pannut orvokit pöydälleni, jonka ne kokonaan peittävät tuoksuvalla\ntuuheudellaan. Mutta halon ontelossa on vielä jotakin, kirja,\nkäsikirjoitus. Se on... mahdotonta uskoa, mahdotonta epäillä... Se on\n_Kultainen legenda_, se on klerkki Jean Toutmouillén käsikirjoitus...\nTuossa _Neitsyen puhdistus_ ja _Proserpinan kruunaus_, tuossa pyhän\nDroctovéen legenda. Katselen tuota orvokeille tuoksuvaa pyhää esinettä.\nKääntelen sen lehtiä, joiden väliin on puikahtanut pieniä kalvenneita\nkukkia ja pyhän Cecilian legendan kohdalta löydän kortin, jossa on\nnimi: RUHTINATAR TREPOV.\n\nRuhtinatar Trepov, te, joka vuoroin nauroitte, vuoroin itkitte niin\nsomasti Agrigentumin taivaan alla, te, jota vanha jurottaja luuli\npieneksi hupakoksi! Nyt tiedän, että teidän hupsuutenne oli kaunista\nja harvinaista, ja onnellinen vanhus, jonka sielun te olette täyttänyt\nriemun kukkuramitalla, suutelee käsiänne luovuttaessaan teille takaisin\ntämän kallisarvoisen käsikirjoituksen, josta sekä tiede että hän on\nteille velkaa täsmällisen ja arvokasasuisen julkaisun.\n\nSamassa Thérèse törmäsi työhuoneeseeni; hän oli hyvin kiihdyksissään.\n\n-- Herra! hän kirkaisi. -- Arvatkaa, kenet juuri näin vaakunalla\nkoristetuissa vaunuissa, jotka pysähtyivät portillemme.\n\n-- Rouva Trepovin, jumaliste! minä huusin.\n\n-- En tunne ketään rouva Trepovia, emännöitsijäni vastasi. -- Nainen,\njonka juuri näin, oli korea kuin herttuatar, ja hänellä oli mukanaan\npieni poika, joka oli ylt'ympäriinsä pitseihin pyntätty. Ja tuo nainen\noli juuri se sama rouva Coccoz, jolle te lähetitte halkoja hänen\nmaatessaan lapsivuoteessa. Siitä on nyt kahdeksan vuotta. Tunsin hänet\nheti.\n\n-- Kuinka? kysyin innokkaasti. -- Oliko hän todella Coccoz?\nEnnustuskirjojen kaupustelijan leski?\n\n-- Sama juuri, herra. Vaunujen ovi oli auki, sillä välin kun\nhänen pieni poikansa käväisi meidän talossamme. Hän ei ollut\nyhtään muuttunut, tuo rouva nimittäin. Ja mikäpä niitä mokomia\nvanhentaisikaan? Eiväthän sellaiset osaa huomisesta huolehtia.\nEntisestään vähän lihonut tuo Coccoz'n naikkonen sentään näytti\nolevan. Sulasta armosta hänet tänne aikoinaan otettiin, ja nyt hän\ntulee näyttelemään samettejaan ja timanttejaan vaakunakoristeisissa\nvaunuissa! Eikö se ole synti ja häpeä?\n\n-- Thérèse! huusin ukkosen äänellä. -- Jos puhutte minulle tuosta\nnaisesta muuten kuin syvimmällä kunnioituksella, niin välimme ovat\npoikki kerta kaikkiaan! Tuokaa tänne Sèvres-maljakkoni pannaksemme\nniihin nämä orvokit, sillä ne täyttävät tämän kirjojen valtakunnan\nsulolla, jota se ei ole koskaan kokenut.\n\nThérèsen lähdettyä huokaillen etsimään Sèvresin maljakoita minä\nkatselin noita kauniita hajallaan olevia orvokkeja, joiden tuoksu\nympäröi minut armaana kuin suloisen sielun henkäys, ja ihmettelin\nitsekseni, kuinka olin saattanut olla tuntematta rouva Coccoz'ta\nruhtinatar Trepovissa. Mutta olihan tuo näky, jolloin nuori leski oli\nportaissa ojentanut pientä alastonta lastaan minua kohti, häivähtänyt\nohitseni kovin nopeasti. Enemmän aihetta minulla oli syyttää itseäni\nsiitä, että olin ollut herkän ja kauniin sielun läheisyydessä sen\nsuloutta tajuamatta.\n\n-- Bonnard, sanoin itselleni, -- sinä osaat selvittää vanhoja tekstejä,\nmutta elämän kirjaa sinä et osaa lukea. Tuo pieni tuulihattu, rouva\nTrepov, jolle et myöntänyt sielua enempää kuin pikkulinnulle, on\nkiitollisuutensa tunnossa osoittanut suurempaa intoa ja älyä, kuin mitä\nsinä koskaan olet kenenkään hyväksi uhrannut. Hän on kuninkaallisesti\npalkinnut sinulle sen halkosylyksen, jonka lähetit hänelle hänen\nlapsivuoteensa aikana... Thérèse, harakka te olitte, kilpikonna teistä\non tullut! Tuokaa toki vihdoinkin vettä näille Parman orvokeille!\n\n\n\n\n\n\nToinen osa\n\n\n\n\nJEANNE ALEXANDRE\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nLusance, elokuun 8, päivänä 1874\n\nPoistuessani junalta Melunin asemalla oli yön rauha jo verhonnut\nvaippaansa hiljaisen maiseman. Maa, jota aurinko, \"möyheä aurinko\",\nniinkuin Viren laakson elonkorjaajilla on tapana sanoa, oli koko päivän\nkuumentanut raskaalla hehkullaan, huokui väkevää ja lämmintä tuoksua.\nMaanpintaa piikin hiipivät hiljalleen ruohon hienot henkäykset.\nPudistin päältäni junan pölyt ja hengitin kevein keuhkoin. Matkalaukku,\njonka emännöitsijäni oli sullonut täyteen liinavaatteita ja pieniä\nsiistiytymisvälineitä, _munditiae_, painoi kädessäni niin vähän, että\nheiluttelin sitä kuin koulupoika, joka koulusta tullessaan heittelee\nhihnoitettua kirjapinoaan.\n\nKunpa taivas soisi, että vielä saisin olla tuollainen pieni aakkosten\ntavaaja! Mutta kohta on kulunut jo kuusikymmentä vuotta siitä, kun\nhyvä äitini omin käsin teki minulle rypälehillovoileivän, pani sen\nvasuun, ripusti vasun käsivarrelleni ja vei minut näin varustettuna\nherra Douloirin kouluun, joka sijaitsi Commerce-kujanteen kulmassa,\npihan ja puutarhan välissä, paikassa, jonka varpuset hyvin tunsivat.\nYlen lihava herra Douloir hymyili meille hilpeän suopeasti ja taputti\nminua poskelle, epäilemättä ilmaistakseen siten vielä paremmin, kuinka\nhelliä tunteita olin heti ensi näkemältä hänessä herättänyt. Mutta\nkun äitini oli poistunut pihan poikki, varpusten keskitse, jotka\npyrähtelivät hänen edessään, niin herra Douloir ei enää hymyillyt,\nei enää osoittanut minkäänlaista hellyyttä, vaan näytti päinvastoin\npitävän minua melkoisen vastuksellisena pikku olentona. Myöhemmin\nhuomasin, että häntä elähdyttivät samantapaiset tunteet kaikkia\noppilaitaan kohtaan. Hän jakeli meille patukaniskuja niin kerkeästi,\nettei hänen kaltaisensa valtavan möhkäleen olisi odottanut sellaiseen\npystyvän. Mutta tuo ensihellyys virkosi hänessä uudelleen eloon joka\nkerralla, kun hän puhutteli äitejämme meidän läsnäollessamme. Silloin\nhän ylisteli meidän suurenmoista lahjakkuuttamme ja loi meihin perin\nherttaisia silmäyksiä. Se oli onnellista aikaa tuo aika, minkä vietin\nherra Douloirin koulun penkeillä pienten toverieni seurassa, jotka\nkaikesta sydämestään, kilvan kanssani, itkivät ja nauroivat aamusta\niltaan.\n\nRunsaan puolen vuosisadan jälkeen nuo muistot kohoavat esiin sieluni\nkätköistä tuoreina ja kirkkaina tämän tähtitaivaan alla, joka yhä\nkimmeltää samanlaisena kuin silloin ja jonka ikuinen ja tyven kirkkaus\nvarmasti näkee vielä monen koulupojan, sellaisen kuin minä silloin,\nmuuttuvan yskiväksi ja valkohapsiseksi oppineeksi, sellaiseksi kuin\nminä nyt.\n\nTähdet, te, jotka olette tuikkineet kaikkien unhoon jääneiden\nesivanhempieni kevyen tai raskaan pään yllä, te olette kirkkaudellanne\nherättäneet minussa kipeän kaipauksen! Tahtoisin, että minulla olisi\njälkeläinen, joka näkisi teidät vielä silloin, kun minä en enää\nteitä näe. Voisin olla isä ja isoisä, jos te olisitte tahtonut,\nClémentine, te, jonka posket olivat niin raikkaat ruusunpunaisen\nkapottihattunne alla! Mutta te otitte mieheksenne herra Achille\nAllier'n rikkaan neversiläisen tilanomistajan, aatelisnousukkaan,\njonka isä, talonpoika, oli hankkinut itselleen valtion takavarikoimia\nemigranttitiluksia ja ostanut linnojen maiden keralla myös noiden\nylimysten aatelisetuoikeudet. Mentyänne naimisiin, Clémentine, en enää\nnähnyt teitä, mutta arvaan elämänne kuluneen kauniina, huomaamattomana\nja hiljaisena maakartanossanne. Eräänä päivänä sain sattumalta kuulla\neräältä ystävältänne, että olitte erinnyt tästä elämästä ja jättänyt\njälkeenne tyttären, joka oli teidän näköisenne. Tuo uutinen, joka\nkaksikymmentä vuotta aikaisemmin olisi nostattanut kapinaan kaikki\nsieluni valtavoimat, täytti sydämeni suurella hiljaisuudella. Tunne,\njoka minut valtasi, ei ollut pistävää tuskaa, vaan luonnon suurten\nopetusten edessä nöyrtyvän sielun tyyntä syvää murhetta. Ymmärsin,\nettä se, mitä olin rakastanut, oli ollut vain varjo. Mutta teidän\nmuistonne on säilynyt, elämääni sulostuttaen. Teidän rakas olemuksenne\non hiljalleen riuduttuaan häipynyt vehmaan nurmen alle. Tyttärennekin\nnuoruus on jo lakastunut. Epäilemättä hänenkin kauneutensa on jo\nkuihtunut. Mutta teidät, Clémentine, näen yhä vielä edessäni vaaleine\nsuortuvinenne ja ruusunpunaisine kapottihattuinenne.\n\nIhana yö! Jaloa kaipuuta herättäen se vallitsee ihmisiä ja eläimiä\nvapautettuaan heidät arkisen aherruksen ikeestä, ja minä tunnen sen\nelvyttävän vaikutuksen, vaikka kuudenkymmenen vuoden tottumus onkin\nsaanut aikaan, etten enää käsitä asioita muuten kuin niiden merkkien\nvälityksellä, jotka niitä ilmentävät. Minulle ei maailmassa ole\nolemassa muuta kuin sanoja, niin pinttynyt filologi olen! Jokainen\nuneksii omalla tavallaan elämänsä unen. Minä olen sen uneksinut\nkirjastossani, ja kun aikani on tullut tästä maailmasta eritä, niin\nottakoon Jumala minut tikkailtani täysien kirjahyllyjeni äärestä!\n\n-- Totisesti, siinähän se mies vihdoinkin on! Hyvää iltaa, herra\nSylvestre Bonnard. Mihin ihmeeseen te lähditte niin keveästi\ntepsuttelemaan, sillä välin kun minä odottelin teitä kärryineni aseman\nedustalla? En huomannut teitä tullessanne junasta ja sain palata\nLusanceen tyhjin toimin. Antakaahan tänne matkalaukkunne ja kavutkaa\nkärryihin vierelleni. Tokko tiedättekään, että täältä on linnaan\nrunsaat seitsemän kilometriä?\n\nKuka se noin minulle puhua pauhaa täysin keuhkoin kärryjensä\nkorkeudesta? Kukapa muu kuin herra Paul de Gabry, vanhan Honoré de\nGabryn veljenpoika ja perillinen, saman, joka nimitettiin Ranskan\npääriksi vuonna 1842 ja joka äskettäin kuoli Monacossa. Mainitun herra\nPaul de Gabryn luokse juuri olinkin matkalla emännöitsijäni täyttämää\nmatkalaukkua kantaen. Tuo oivallinen mies oli vastikään yhdessä\nmolempien lankojensa kanssa perinyt setänsä, vanhan lakimiessuvun\njälkeläisen, jonka omaisuuteen kuului myös Lusancen linnan kirjasto\nrunsaine käsikirjoituksineen, joista muutamat ovat peräisin aina\n13. vuosisadalta saakka. Noita käsikirjoituksia inventoimaan ja\nluetteloimaan olin lähtenyt Lusanceen herra Paul de Gabryn pyynnöstä.\nHänen isänsä, täydellinen herrasmies ja hienoaistinen bibliofiili,\noli eläessään suhtautunut minuun mitä ystävällisimmin. Poika, totta\npuhuen, ei ole perinyt isänsä jaloja taipumuksia. Herra Paul on\nomistautunut urheilulle. Hän on pätevä hevosten ja koirien tuntija, ja\nkaikista niistä tieteistä, jotka ovat omiaan tuottamaan tyydytystä tai\npettymystä ihmisten määrättömälle tiedonhalulle, hän on luullakseni\ntäydellisesti perehtynyt ainoastaan niihin, jotka koskevat tallia ja\nkoiratarhaa.\n\nEi voi sanoa, että tämä tapaamisemme olisi hämmästyttänyt minua, sillä\nolinhan sopinut siitä hänen kanssaan. Mutta se minun on tunnustettava,\nettä jouduttuani noiden niin luonteenomaisten ajatusteni lumoihin\nolin kokonaan unohtanut sekä Lusancen linnan että sen isäntäväen. Ja\nkun sitten keskellä tietä, joka poimuili edessäni leveänä nauhana,\nkuulin tuon maalaisherran äänen, se koski aluksi korviini kuin jokin\nkäsittämätön häly.\n\nMinulla on syytä pelätä, että kasvoni paljastivat sopimattoman\nhajamielisyyteni sillä tietyllä hölmistyneellä ilmeellä, joka niille\ntavallisesti sävähtää joutuessani tekemisiin ihmisten kanssa.\nMatkalaukkuni sai sijansa kärryillä, ja minä seurasin matkalaukkuani.\nIsäntäni suorasukaisuus ja koruttomuus miellyttivät minua suuresti.\n\n-- Omasta puolestani, hän sanoi, -- en ymmärrä mitään teidän vanhoista\npergamenteistanne, mutta ei teidän silti tarvitse olla luonamme\npuhekumppaneita vailla. Lukuunottamatta kirkkoherraa, joka sepittelee\nkirjoja, ja lääkäriä, joka vapaamielisyydestään huolimatta on hyvin\nmiellyttävä mies, tulette meillä tapaamaan erään, joka kyllä osaa\npitää puoliaan. Vaimoni nimittäin. Ei hän tosin mikään kirjanoppinut\nole, mutta tuskinpa on maailmassa sitä asiaa, jota hän ei pystyisi\ntajuamaan. Toivon sitä paitsi saavani Jumalan avulla pitää teidät\nluonamme niin kauan, että ennätätte tavata myös neiti Jeannen, jolla on\npienen velhon sormet ja enkelin sydän.\n\n-- Onko, kysyin, -- tämä näin onnellisen lahjakas neito teidän\nperheenne jäsen?\n\n-- Ei, herra Paul vastasi tuijottaen hevosensa korvia kavioiden\nkapsahdellessa kuutamossa sinertävän tien pintaan. -- Hän on vaimoni\nnuori ystävätär, orpo, jolla ei ole isää eikä äitiä. Hänen isänsä\nhoukutteli meidät sijoittamaan rahoja epävarmoihin yrityksiin, joista\nemme suinkaan selviytyneet pelkällä säikähdyksellä.\n\nHän pudisti päätään, vaihtoi puheenaihetta ja ilmoitti tahtovansa\nvalmistaa minut näkemään puiston ja linnan hyvin rappeutuneina, ne kun\nolivat olleet kokonaan vailla hoitoa ja asukkaita kolmekymmentäkaksi\nvuotta.\n\nSain tietää, että herra Honoré de Gabry, hänen setänsä, oli\nelinaikanaan ollut hyvin huonoissa väleissä seudun salametsästäjien\nkanssa, joita hänen metsänvartijansa oli ammuskellut kuin kaniineja.\nYksi heistä, kostonhimoinen talonpoika, joka oli saanut vasten\nnaamaansa armollisen herran haulipanoksen, asettui eräänä iltana\nväijyksiin pensasaidan taakse, ja vähältä piti, ettei hän surmannut\nlinnanherraa, jonka korvannipukkaa luoti jo riipaisi.\n\n-- Setäni, jatkoi herra Paul -- koetti saada selville, mistä laukaus\noli ammuttu, mutta kun hän ei nähnyt mitään, hän palasi kiirehtimättä\nlinnaan. Seuraavana päivänä hän kutsutti puheilleen tilanhoitajansa ja\nmääräsi, että linna ja puisto oli suljettava ja pääsy niihin estettävä\njok'ikiseltä elolliselta olennolta. Hän kielsi jyrkästi koskemasta\nmihinkään, pitämästä kunnossa tai korjaamasta mitään hänen tiluksillaan\nja rakennuksissaan hamaan siihen saakka, kunnes hän itse palaisi.\nJa hampaitaan kiristellen hän lisäsi palaavansa pääsiäiseksi tai\nhelluntaiksi niinkuin laulussakin lauletaan, mutta, niinkuin samassa\nlaulussa edelleen lauletaan, helluntai tuli ja meni, eikä häntä vain\nkuulunut. Hän kuoli viime vuonna Monacossa, ja lankoni ja minä olimme\nensimmäiset, jotka astuimme tämän kolmekymmentäkaksi vuotta autiona\nja asumattomana olleen linnan suojiin. Löysimme kastanjapuun keskeltä\nsalonkia. Mitä puistoon tulee, niin sinne ei juuri ollut menemistä,\nkoska sen käytävät olivat kasvaneet umpeen.\n\nSeuralaiseni vaikeni, ja nyt kuului vain hevosen säännöllinen\nkavionkapse ruohikkojen hyönteissurinan keskeltä. Vainioille tien\nmolemmin puolin pystytetyt kuhilaat olivat kuun häilyvässä valossa\naivan kuin kookkaita, valkoisia, polvistuvia naishahmoja, ja yön\nlumoamana minä antauduin lapsellisen suloisten haaveiden valtaan.\nSivuutettuamme lehtokujanteen tiheät varjot teimme jyrkän käännöksen\noikealle ja saavuimme ylimykselliselle valtatielle, jonka päässä\nlinnan musta rykelmä äkkiä ilmestyi näkyviin pyöreine ja terävine\nkulmatorneineen. Tämä tie, joka johti linnan pihaan yli virtaavan\nveden täyttämän vallihaudan -- kaivannon kohdalle oli tehty penger\n--, korvasi jo kauan sitten hävitettyä nostosiltaa. Arvattavasti\nnostosillan menettäminen oli ollut ensimmäinen tuon sotaisen\naatelislinnan osaksi tullut nöyryytys, ennen kuin se oli muuttunut\nsiksi rauhalliseksi herrasasunnoksi, jollaisena se vastaanotti minut.\nTähdet kuvastuivat kummallisen kirkkaina tummaan veteen. Kohteliaana\nisäntänä Paul-herra saattoi minut huoneeseeni saakka, joka sijaitsi\nullakkokerroksessa pitkän käytävän päässä, ja pyydettyään anteeksi,\nettei hän enää näin myöhään voinut esitellä minua vaimolleen, hän\ntoivotti minulle hyvää yötä.\n\nValkoiseksi maalattu ja kukillisella kattuunilla verhottu huoneeni\nhuokui 18. vuosisadan sirostelevaa henkeä. Hiilet hehkuivat vielä\navotakassa, todistaen, kuinka huolellisesti oli koetettu poistaa\nkosteutta. Takan reunaa somisti Marie Antoinetten himmeäpintainen\nposliininen rintakuva. Tummuneen ja täpläisen peilin valkoiseen\nkehykseen kiinnitetyt kaksi messinkikoukkua, jotka muinoin olivat\npalvelleet linnan naisten avainketjujen ripustimina, kilpailivat\nkunniasta saada vastaanottaa kelloni, jonka olin huolellisesti vetänyt,\nsillä vastoin Thélèmen elämänohjeita olen sitä mieltä, että aika on\nelämä itse ja että ihminen on ajan herra vasta silloin, kun hän on\njakanut sen tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin, toisin sanoen\nhiukkasiin, jotka vastaavat ihmiselon lyhyyttä.\n\nJa minä ajattelin, että elämä näyttää meistä niin lyhyeltä ainoastaan\nsiksi, että me harkitsematta mittaamme sitä omien mielettömien\ntoiveittemme mukaan. Meillä on kaikilla, kuten sadun vanhuksella,\nsiipi liitettävänä taloomme. Niinpä minäkin tahdon ennen kuolemaani\nsaattaa päätökseen Saint-Germain-des-Prés'n apottien historian. Aika,\njonka Jumala meille jokaiselle suo, on kuin kallisarvoinen kangas,\njonka meistä itse kukin parhaansa mukaan kuvioi. Oman kudelmani olen\nsommitellut monenlaisista filologisista kuvista. Näin mietiskelin,\nja silkkistä yöhuivia päähäni solmiellessani ajatukseni, jotka\naskartelivat ajassa, johdattivat mieleeni menneisyyden. Ja niin\ntapahtui, että toisen kerran saman auringonkierron aikana muistelin\nteitä, Clémentine, siunatakseni teitä jälkeläisessänne, ennen kuin\nsammutin kynttiläni ja nukahdin sammakkojen lauluun.\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nLusance, elokuun 9. päivänä\n\nAamiaisen aikana minulla oli tavan takaa tilaisuus ihailla rouva de\nGabryn keskustelutaitoa. Hän kertoi minulle, että linnassa kummitteli\nja että siellä varsinkin liikuskeli nainen, jonka puvussa oli \"kolme\nselkälaskosta\"; hän oli eläessään ollut myrkyttäjätär ja hänen täytyi\nnyt harhailla rauhaa vailla. Ihastelin suuresti sitä henkeä ja eloa,\nmillä rouva de Gabry osasi värittää tuon vanhan lastenkamaritarinan.\nJoimme kahvin terassilla, jonka aidakepilareita voimakas muratti\nhyväili, tempoen niitä irti niiden kivisestä jalustasta. Tuon himokkaan\nkasvin kietomina ne muistuttivat kentaurien syliinsä ryöstämiä,\nepätoivon hervahduttamia Thessalian naisia.\n\nLinna, joka oli nelipyöräisten vankkurien muotoinen ja jonka jokaista\nnurkkausta koristi pyöreä torni, oli monien uusimisten takia kokonaan\nkadottanut alkuperäisen eheytensä. Se oli tilava ja kunnianarvoisa\nrakennus, siinä kaikki. Nähdäkseni se ei ollut kärsinyt mainittavia\nvahinkoja niiden kolmenkymmenenkahden vuoden aikana, jotka se oli ollut\nheitteillä. Mutta astuessani rouva de Gabryn opastamana alakerran\nsuureen salonkiin näin permannon käyneen vinoksi, lattialistojen\nlahonneen, paneelien halkeilleen, seinien koristepintojen maalausten\nmustuneen ja kolmeksi neljäsosaksi irtautuneen puitteistaan.\nKastanjapuu, joka oli työntänyt sijoiltaan lattian parkettilevyt, oli\nvarttunut keskellä tuota hävitystä ja taivutteli nyt tuuheita lehviään\nruudutonta ikkunaa kohti.\n\nTuo näky ei voinut olla tekemättä minua hiukan levottomaksi, sillä\najattelin viereisessä huoneessa olevaa herra Honoré de Gabryn rikasta\nkirjastoa, joka oli niin kauan ollut hävittäville vaikutuksille\nalttiina. Toisaalta, katsellessani salongin nuorta kastanjapuuta, en\nvoinut olla ihailematta luonnon pursuvaa tarmoa ja sitä vastustamatonta\nvoimaa, millä se panee jokaisen siemenen elämään ja kehittymään. Mutta\nmieleni muuttui apeaksi ajatellessani, kuinka vaivalloisia ja turhia\nmeidän muiden taitoniekkojen ponnistukset ovat koettaessamme vaalia\nja säilyttää elottomia esineitä. Kaikki se, mikä on elänyt, muodostaa\nvälttämättömän ravinnon uusille olioille. Arabialainen, joka rakentaa\nitselleen majan Palmyran temppelien marmorilohkareista, on suurempi\nfilosofi kuin kaikki Lontoon, Pariisin ja Münchenin museonhoitajat\nyhteensä.\n\n\n\n\nLusance, elokuun 11. päivänä\n\nJumalalle kiitos! Kirjasto, joka sijaitsee päivän puolella, ei ole\nkärsinyt korjaamattomia vahinkoja. Paitsi vanhojen foliokokoisten\nmaakuntalakinidosten raskasta riviä, johon pähkinähiiret ovat siellä\ntäällä jyrsineet reikiä, ovat kirjat säilyneet vahingoittumattomina\nristikkosuojuksisissa kaapeissaan. Olen viettänyt koko päivän\nkäsikirjoituksia lajitellen. Aurinko paistoi sisään korkeista\nverhottomista ikkunoista, ja kesken lukupuuhieni, joissa väliin osuin\nsangen mielenkiintoisiinkin löytöihin, kuulin kuinka kömpelöt ampiaiset\nraskaasti töksähtelivät ruutuja vasten, kuinka paneelit rasahtelivat\nja kärpäset suristen kiersivät kehää pääni yläpuolella. Kello kolmen\ntienoissa surina kävi niin äänekkääksi, että kohotin katseeni eräästä\n13. vuosisadan asiakirjasta, joka loi tärkeätä valaistusta Melunin\nhistoriaan, ja aloin tarkkailla noiden pikku olioiden, _bestionien_,\nkuten La Fontaine olisi sanonut, keskihakuisia liikkeitä. Minun oli\ntodettava, että lämpö vaikuttaa kärpäsen siipiin kokonaan toisin kuin\narkistoja penkovan muinaistutkijan aivoihin, sillä ajatukseni etenivät\nvain hyvin vaivalloisesti ja samalla tunsin sangen miellyttävää\nraukeutta, josta en päässyt riistäytymään irti ilman kovaa ponnistusta.\nPäivälliskellon kutsu yllätti minut kesken töitäni, ja minun oli\nkiireimmiten siistiydyttävä voidakseni näyttäytyä rouva de Gabrylle\nsäädyllisessä asussa.\n\nUhkeasti tarjoiltu ateria kesti kauan. Minussa on herkuttelijan\nvikaa kenties keskinkertaista enemmänkin. Isäntäni, joka havaitsi\nminut tuntijaksi, osoitti minua kohtaan huomaavaisuuttaan avaamalla\nkunniakseni pullon erään määrävuoden château-Margaux'ta. Syvän\narvonannon tuntein join tuota syntyperältään niin maineikasta ja\nominaisuuksiltaan niin jaloa viiniä, jonka tuoksua ja tulisuutta ei\nvoi kylliksi kiittää. Hehkuva neste täytti suoneni ja sytytti sieluuni\nnuoruuden innon. Istuessani terassilla rouva de Gabryn vieressä,\nhämärän kietoessa salaperäisiin huntuihinsa puiden avartuneet muodot,\nminulla oli onni ilmaista henkevälle emännälleni vaikutelmani niin\nhämmästyttävän eloisasti ja keveästi, ettei minun kaltaiseni kaikkea\nmielikuvitusta vailla olevan henkilön olisi odottanut sellaiseen\npystyvän. Aivan välittömästi, mihinkään vanhaan tekstiin turvautumatta,\nkuvailin hänelle illan suloista surumielisyyttä ja synnyinmaamme\nkauneutta, tämän maan, joka ravitsee meitä, ei ainoastaan leivällä ja\nviinillä, vaan myös ajatuksilla, tunteilla ja uskomuksilla ja joka\nkerran on sulkeva meidät kaikki äidilliseen syliinsä kuin pitkän päivän\nuuvuttamat pienet lapset.\n\n-- Herra Bonnard, virkkoi tuo rakastettava nainen minulle, -- te näette\nnuo vanhat tornit, te näette puut, taivaan: kuinka luonnollista onkaan,\nettä satujen ja kansanlaulujen olennot ovat saaneet alkunsa juuri\ntuosta kaikesta! Katsokaa, tuolla on polku, jota pitkin Punahilkka meni\nmetsään pähkinöitä poimimaan! Tuota vaihtuvaista ja alati puoli verhoon\nvetäytynyttä taivasta ovat kaarrelleet keijujen keveät vaunut, ja tuo\npohjoistorni on muinoin kenties piilotellut suipon kattonsa alla vanhaa\nkehrääjämuoria, jonka värttinä haavoitti prinsessa Ruususta, metsän\nnukkuvaa neitoa.\n\nMietiskelin yhä hänen viehkeitä sanojaan, kun herra Paul alkoi väkevän\nsikarinsa savupilvien takaa selostaa minulle erästä oikeusjuttua, johon\nhän oli ryhtynyt kuntaa vastaan jonkin vedenottokysymyksen takia. Rouva\nde Gabry, joka illan viilentyessä alkoi tuntea pieniä vilunväreitä\nhartiahuivinsa suojassa, jätti meidät ja poistui huoneeseensa. Minä\npuolestani päätin, etten vielä vetäydy omalle puolelleni, vaan menen\nkirjastoon jatkamaan käsikirjoitusten tarkastelua. Herra Paulin\nestelyistä välittämättä, hän kun olisi tahtonut minun menevän levolle,\nlähdin kirjastoon, _librairiehin_, niinkuin sitä vanhanaikaisella\nranskan kielellä nimitin, ja ryhdyin työhöni lampun valossa.\n\nLuettuani viisitoista sivua, jotka ilmeisesti joku taitamaton ja\nhajamielinen kirjuri oli kyhännyt, koskapa en tahtonut saada selkoa\nniiden ajatuksesta, työnsin käteni lievetakkini ammottavaan taskuun\nvetääkseni sieltä esiin nuuskarasiani, mutta tällä kertaa tuo niin\nluonnollinen ja melkeinpä vaistomainen liike tuntui minusta hiukan\nhankalalta ja väsyttävältä. Avasin kuitenkin hopeisen rasiani ja\notin sieltä hyppysellisen tuoksuvaa jauhetta, mutta se karisi\npaidanrinnukselleni, ja niin jäi nenä herkkuaan vaille. Olen varma\nsiitä, että nenäni paikalla ilmaisi pettymyksensä, sillä se on hyvin\nherkkätuntoinen. Se on jo monesti kavaltanut sisimmät ajatukseni,\nja siinä suhteessa muistuu mieleeni varsinkin Coutancesin yleinen\nkirjasto, missä kerran, aivan virkaveljeni Brioux'n parran vieritse,\nlöysin Notre-Dame-des-Angesin perustamiskirjan.\n\nSitä riemua, mikä minut silloin valtasi! Silmäni, pieninä ja sameina\nlasiensa takana, eivät kylläkään ilmaisseet mitään. Mutta Brioux'n ei\ntarvinnut nähdä muuta kuin nenäni, tuo käyrä patakoukku, joka tärisi\nilosta ja ylpeydestä, ja heti hän arvasi minun tehneen jonkin arvokkaan\nlöydön. Hän painoi mieleensä nidoksen, joka minulla oli edessäni,\nkatsoi, mihin sen panin poistuessani paikaltani, riensi sitten\njäljentämään sen salaa ja julkaisi sen kaikessa kiireessä tehdäkseen\nminulle kepposet. Hän luuli petkuttaneensa minua, mutta petkuttikin\nitseään. Hänen julkaisunsa vilisi virheitä, ja suureksi tyydytyksekseni\nminulla oli tilaisuus paljastaa niistä muutamia pahimpia.\n\nMutta palatakseni lähtökohtaani minun on mainittava, että minulla oli\nsyytä epäillä raskaan uneliaisuuden laskeutuneen painamaan henkeäni.\nMinulla oli edessäni asiakirja, jonka merkityksen jokainen käsittää,\nkun sanon, että siinä puhuttiin kaniinitarhan myymisestä Jehan\nd'Estourvillelle, papille, vuonna 1212. Mutta vaikka olinkin täysin\nselvillä tuon vanhan asiakirjan arvosta ja tärkeydestä, en kuitenkaan\nomistanut sille sitä huomiota, mitä se ehdottomasti olisi vaatinut\nosakseen. Katseeni pyrkivät väkisinkin suuntautumaan sille puolen\npöytää, missä niille ei ollut tarjolla minkäänlaista tieteelliselle\ntutkimukselle tärkeää esinettä. Pöydän sillä reunalla oli ainoastaan\nverraten kookas saksalainen siannahkakantinen foliantti, jossa oli\nmessinkihakaset ja paksut selkäkohokkeet. Se oli kaunis kappale sitä\nmukaelmateosta, joka tunnetaan Nürnbergin kronikan nimellä ja joka\non mainitsemisen arvoinen ainoastaan sitä koristavien puupiirrosten\nansiosta. Kirja, jonka kannet olivat hiukan raollaan, seisoi pöydällä\nselkä ylöspäin.\n\nEn tiedä, kuinka kauan olin aiheettomasti tuijottanut tuota vanhaa\nfolianttia, kun katseeni vangitsi niin eriskummallinen näky, että\nminunkin kaltaiseni henkilön, jolla ei ole mielikuvitusta niin\nnimeksikään, täytyi ehdottomasti hätkähtää.\n\nYhtäkkiä nimittäin näin -- hänen tuloaan en ollut huomannut -- pienen\nnaisolennon istuvan kirjan selkämyksellä. Hän piti toista polveaan\ntaivutettuna ja toista jalkaansa riipuksissa, niin että hän muistutti\nasennoltaan Hyde Parkin tai Boulognen metsän ratsastavia amatsoneja.\nHän oli niin pieni, ettei hänen vapaana riippuva jalkansa yltänyt\npöytään, jolle hänen hameensa laahus poimuillen laskeutui. Mutta\nkasvoiltaan ja ruumiinmuodoiltaan hän oli täysikasvuinen nainen.\nHänen täyteläinen povensa ja pyöreä vartalonsa antoi siitä niin\nselvän todistuksen, ettei edes minun kaltaiseni vanhan kirjatoukan\nsopinut sitä epäillä. Pelkäämättä erehtyväni voin vielä lisätä, että\nhän oli hyvin kaunis ja katsannoltaan ylväs, sillä ikonografiset\ntutkimukseni ovat jo kauan sitten opettaneet minut tuntemaan tyypin\npuhtauden ja kasvoista ilmenevän luonteen. Tuon naisen kasvot, joka\nniin äkkiarvaamatta oli istahtanut Nürnbergin kronikan selkään,\nhuokuivat uhmailevaa ylväyttä. Hänellä oli kuningattaren ilme, mutta\noikkuilevan kuningattaren, ja jo hänen katseensa välkyntä riitti\ntodistamaan minulle, että hänellä täytyi jossakin olla avara ja sangen\nmielivaltaisesti hallittu vaikutuspiiri. Hänen suunsa oli käskevä\nja ivallinen, ja hänen sinisissä silmissään kimmelsi levottomuutta\nherättävä nauru mustien, puhtaasti kaartuvien kulmakarvojen alla. Olen\naina kuullut sanottavan, että mustat kulmakarvat pukevat vaaleaverisiä,\nja nainen oli vaalea. Lyhyesti: hänessä oli jotakin ylhäistä.\n\nSaattanee tuntua kummalliselta, että pullonkorkuinen olento, joka\nolisi niine hyvineen kadonnut lievetakkini taskuun, ellei olisi ollut\nperin epäkohteliasta työntää häntä sinne, oli omiaan herättämään juuri\nylevyyden ajatuksia. Mutta tuon Nürnbergin kronikan selässä istuvan\nnaisen muodot olivat niin ylvään joustavat, niin majesteettisen\nsopusuhtaiset, ja hänen ryhtinsä vaivaton keveys huokui niin jaloa\nhienoutta, että hän todella näytti silmissäni suurelta. Vaikka\nmustepulloni, jota hän katseli ivallisen tarkkaavasti, ikään kuin\nhän olisi jo etukäteen kyennyt lukemaan jok'ainoan sanan, mikä\nhanhensulkani kärjestä kirposi, oli hänellä kuin mikäkin syvä allas,\njossa hän olisi voinut tahria vaaleanpunaiset, kultakiilaiset\nsilkkisukkansa ihan sukkanauhoja myöten, rohkenen sanoa, että hän oli\nsuuri ja kunnioitusta herättävä kaikessa herttaisessa pienuudessaan.\n\nHänen pukunsa, joka oli hänen olemuksensa mukainen, oli ylenmäärin\nloistelias. Sen muodostivat kullalla ja hopealla kirjailtu hame\nja vaaleanpunainen samettivaippa, jossa oli hieno, harmaankirjava\noravannahkavuori. Päässään hänellä oli eräänlainen kaksikulmainen\nhilkka, jolle helmien hohde lainasi uuden kuun kirkkautta ja kuultoa.\nHänen pieni valkoinen kätensä piteli raippaa, johon huomioni kiintyi\nsitäkin suuremmalla syyllä, kun olen muinaistieteellisten tutkimusteni\ntakia oppinut melkoisen tarkasti tuntemaan tarun ja historian\narvohenkilöiden tunnusmerkit. Tätä taitoani saatoin nyt käyttää\nhyväkseni. Tarkastelin raippaa ja havaitsin, että se oli veistetty\nohuesta pähkinäpensaan oksasta. Se on keijukaisen raippa, sanoin\nitsekseni; siispä tuo nainen, joka sitä pitelee, on keijukainen.\n\nHyvilläni siitä, että nyt tunsin henkilön, jonka kanssa olin\ntekemisissä, koetin koota ajatukseni lausuakseni hänelle jonkin\nkunnioittavan kohteliaisuuden. Myönnän, että minulle olisi ollut sangen\nmieluista saada pitää hänelle oppinut esitelmä hänen kaltaistensa\nhengettärien vaikutuksesta anglosaksien ja saksalaisten kansojen kuin\nmyös latinan ja Lännen elämään. Mielestäni tuollainen puhe olisi ollut\nerittäin kekseliäs tapa kiittää naista siitä, että hän oli ilmestynyt\nvanhalle tiedemiehelle vastoin vertaistensa vakiutunutta tapaa, he kun\neivät näyttäydy muille kuin herkkäuskoisille lapsille ja oppimattomille\ntalonpojille.\n\nVaikka hän onkin keijukainen, sanoin itsekseni, niin onhan hän silti\nmyös nainen. Ja koskapa ei edes rouva Récamier, kuten hänen kerrotaan\nsanoneen J. J. Ampèrelle, väheksinyt sitä vaikutusta, minkä hänen\nkauneutensa teki pieniin nokikolaripoikiin, niin tottapa tuo Nürnbergin\nkronikan selässä istuva yliluonnollinen nainen olisi mielissään\nkuullessaan tiedemiehen suhtautuvan häneen yhtä oppineesti kuin\njohonkin vanhaan mitaliin, sinettiin, solkeen tai rahaan. Mutta tämä\naie, joka jo sinänsä pani ujouteni kovalle koetukselle, kävi minulle\nsuorastaan mahdottomaksi nähdessäni kronikkarouvan ryhtyvän kerkeästi\npoimimaan kupeellaan olevasta laukusta pähkinöitä, jotka olivat\nniin pieniä, etten ollut mokomia kuuna päivänä nähnyt, ja jotka hän\nnaksautteli rikki hampaillaan, heittäen sitten kuoret vasten nenääni ja\npureskellen sydämet vakavana kuin imevä lapsi.\n\nTässä tilanteessa tein, mitä tieteen arvokkuus vaati, toisin sanoen\nolin vaiti. Mutta kun pähkinänkuoret aiheuttivat hiukan kiusallista\nkihelmöintiä, nostin käden nenälleni ja totesin silloin suureksi\nhämmästyksekseni, että silmälasini olivat luisuneet nenäni päähän ja\nettä näin tuon naisen lasieni ylitse enkä niiden lävitse, joka seikka\noli perin selittämätön, koska vanhojen asiakirjojen kuluttamat silmäni\neivät pysty ilman laseja erottamaan melonia vesikannusta, vaikka\nolisivat aivan nenäni edessä.\n\nTämä nenä, joka oli erittäin huomattava sekä kokonsa että muotonsa\nkuin myös värityksensä puolesta, viritti täydellä syyllä keijukaisen\nmielenkiinnon. Hän sieppasi hanhensulkani, joka törrötti mustepullossa\nkuin mikäkin kypäräntöyhtö, ja alkoi hivellä sen haivenilla nenääni.\nSeuraelämässä minulla on silloin tällöin ollut tilaisuus lainautua\nnuorten neitosten viattomien kujeilujen välineeksi, he kun ovat joskus\nvetäneet minut mukaan leikkeihinsä, tarjonneet minulle poskensa\nsuudeltavaksi tuolinselän lävitse tai kehottaneet minua puhaltamaan\nsammuksiin kynttilän, joka sitten yhtäkkiä on kohotettu korkealle\nhenkäykseni ulottuvilta. Mutta tähän mennessä ei yksikään naispuolinen\nolento ollut tehnyt minua niin tuttavallisen oikkuilun kohteeksi, että\nolisi kutittanut sieraimiani oman hanhensulkani haivenilla. Onneksi\nmuistui mieleeni edesmenneen isoisäni elämänohje. Hänellä oli tapana\nsanoa, että naisille on kaikki sallittua ja että kaikki, mikä heiltä\ntulee, on sulaa hyvyyttä ja mielisuosiota. Otin siis sulana hyvyytenä\nja mielisuosiona vastaan sekä pähkinänkuoret että hanhensulan haivenet\nja koetin hymyillä. Vieläpä enemmänkin: avasin suuni ja puhkesin\npuhumaan.\n\n-- Rouva, sanoin kohteliaasti ja arvokkaasti, -- te olette suvainnut\nkunnioittaa käynnillänne henkilöä, joka ei ole mikään maitoparta eikä\nmyöskään mikään moukka, vaan kirjastonhoitaja, joka on hyvin onnellinen\nsaadessaan tutustua teihin ja joka tietää, että te ennen muinoin\ntuiversitte pilttuissa takkuisiksi tammojen harjat, joitte maidon\nkuohuvista kiuluista, tiputitte syyhyjyviä eukkojen selkään, panitte\ntakkavalkean kipinöimään ukkojen silmille, sanalla sanoen teitte\ntalon epäjärjestyksen ja kujeiden tyyssijaksi. Lisäksi voitte kerskua\naiheuttaneenne pahanpäiväisiä säikähdyksiä iltaisin metsässä myöhään\nviipyville lemmenpareille. Mutta minä olen luullut teidän ainaiseksi\nkadonneen jo ainakin kolme vuosisataa sitten. Kuinka on mahdollista,\nrouva, tavata teidät tällä rautateiden ja sähkölennättimien\naikakaudella? Portinvartijani eukko, joka oli aikoinaan imettäjäni, ei\ntunne teidän tarinaanne, ja pieni naapurini, jota hänen hoitajattarensa\nvielä niistää, vakuuttaa, ettei teitä ole olemassakaan.\n\n-- Mitä itse ajattelette asiasta? keijukainen huudahti hopealle\nhelähtävällä äänellä, oikaisten ratsumiehen tapaan pienen\nkuninkaallisen vartalonsa ja sivaltaen raipallaan Nürnbergin kronikkaa\nkuin mitäkin kilpahevosta.\n\n-- Enpä oikein tiedä, vastasin silmiäni hieroen.\n\nTämä vastaus, joka oli syvän tieteellisen epäilyn ilmaus, teki\nkeskustelutoveriini mitä valitettavimman vaikutuksen.\n\n-- Herra Sylvestre Bonnard, hän virkkoi minulle, -- te ette ole\ntavallista kirjatoukkaa parempi, enkä minä ole teistä koskaan muuta\nkuvitellutkaan. Pienimmällekin pojannallikalle, joka juoksentelee\ntuolla kujilla paidanlieve housunraosta pilkistäen, minä olen paremmin\ntuttu kuin kaikille teidän instituuttienne ja akatemioittenne\nsilmälasiherroille. Tieto ei ole mitään, mielikuvitus on kaikki.\nMitään muuta ei ole olemassa kuin se, minkä mielikuvitus luo. Minä\nolen mielikuvituksen tuote, ja luulisinhan siis olevani olemassa!\nMinusta uneksitaan, ja minä näyttäydyn! Kaikki on ainoastaan unta, ja\nkoska kukaan ei uneksi teistä, Sylvestre Bonnard, niin teitähän juuri\nei ole olemassa. Minä tenhoan maailman; minä olen kaikkialla, kuun\nsäteessä, salassa kumpuilevan lähteen poreilussa, väreilevien lehtien\nsuhinassa, usvissa, jotka aamuisin nousevat niittyjen notkelmista,\nkanervikoissa, jotka puuntavat punalle, kaikkialla!... Minut nähdään,\nminua rakastetaan. Huokaus, väristys seuraa askeltani, jonka keveissä\njäljissä lakastuneet lehdet laulavat. Minä houkuttelen pienet lapset\nhymyilemään, teen henkeviksi lihavimmatkin imettäjät. Kehtojen puoleen\nkumartuneena minä nauratan, lohdutan, uuvutan uneen, ja te epäilette\nminun olemassaoloani! Sylvestre Bonnard, teidän lämpöisen takkinne alla\non aasin nahka.\n\nHän vaikeni. Suuttumus avarsi hänen hienot sieraimensa, ja sillä\nvälin kun minä harmistani huolimatta ihailin tuon pienen olennon\nsankarillista vihaa, hän työnsi hanhensulkani mustepulloon kuin airon\njärveen ja heitti sen sitten terä edellä vasten nenääni.\n\nPyyhkäisin kasvojani, jotka muste oli kastellut. Keijukainen oli\nkadonnut. Lamppuni oli sammunut. Kuun säde pujottautui ikkunasta\nhuoneeseen ja valaisi Nürnbergin kronikan selkää. Huomaamattani oli\nnoussut vinha tuuli, joka lennätteli sulkia, papereita ja sinettivahan\npyörylöitä ympäri huonetta. Pöytäni oli täynnä mustetahroja. Olin\nunohtanut ikkunan raolleen rajuilman ajaksi. Kuinka varomatonta!\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nLusance, elokuun 12. päivänä\n\nOlin lupaukseni mukaisesti kirjoittanut emännöitsijälleni ja kertonut\nhänelle olevani terve ja hyvässä kunnossa. Varoin kuitenkin visusti\nilmaisemasta hänelle, että olin saanut nuhan nukahdettuani illalla\nkirjastoon, jonka ikkunan olin unohtanut auki, sillä silloin tuo\noivallinen nainen ei olisi säästänyt minua nuhteilta paremmin kuin\nparlamentti kuningasta. \"Niin vanha\", hän olisi sanonut, \"ja niin\najattelematon!\" Hän on kyllin yksinkertainen uskoakseen, että järki\nkasvaa vuosien mukana. Hänen mielestään minä olen poikkeus tuosta\nsäännöstä.\n\nKoska minulla ei ollut samoja syitä salata seikkailuani rouva de\nGabrylta, kerroin hänelle uneni alusta loppuun. Kerroin sen hänelle\nsellaisena kuin se on tässä päiväkirjassa ja sellaisena kuin sen\nnukkuessani näin. Runoilemisen taito on minulle tuntematon, mutta\nsilti olen saattanut unestani kertoessani ja kirjoittaessani lisätä\nsiihen siellä ja täällä jonkin yksityiskohdan, jonkin sanan, jota\nsiinä ei alunperin ollut. En kuitenkaan ole menetellyt täten totuutta\nmuunnellakseni, vaan pikemminkin salaisesti toivoen, että, että hämärät\nja sekavat kohdat siten selvenisivät ja täydentyisivät. Mutta kenties\nolen myös viehtynyt antamaan myöten sille kaikkeen vertauskuvalliseen\nkohdistuvalle mieltymykselleni, jonka jo lapsuudessani sain\nkreikkalaisilta.\n\nRouva de Gabry kuunteli minua ikävystymättä.\n\n-- Teidän näkynne on ihastuttava, hän virkkoi. -- Ihmisen, joka\nsellaisia näkee, täytyy olla hyvin henkevä.\n\n-- Minä siis olen henkevä nukkuessani, vastasin.\n\n-- Uneksiessanne, hän oikaisi, -- ja te uneksitte aina!\n\nTiedän sangen hyvin, ettei rouva de Gabrylla, kun hän näin puhui, ollut\nmuuta tarkoitusta kuin tuottaa minulle mielihyvää. Mutta jo tuollainen\najatuskin ansaitsee kaiken tunnustukseni, ja juuri kiitollisuuden ja\nsuloisen muiston valtaamana merkitsenkin sen tähän vihkoon, jota aion\nyhä uudelleen lukea hamaan kuolemaani saakka ja jota kukaan muu ei lue\nkuin minä.\n\nKäytin seuraavat päivät Lusancen kirjaston käsikirjoitusluettelon\npäättämiseen. Muutamat luottamukselliset sanat, jotka herra Paul de\nGabry minulle ohimennen lausui, aiheuttivat minulle ikävän yllätyksen\nja pakottivat minut jatkamaan työtäni toisin kuin olin aloittanut.\nSain tietää, että herra Honoré de Gabryn omaisuutta oli kauan hoidettu\nhuonosti ja että siitä oli suurin osa huvennut erään pankkiirin --\nnimeä hän ei minulle maininnut -- tehdessä vararikon. Näin ollen ei\ntuolta entiseltä Ranskan pääriltä jäänyt hänen perillisilleen muuta\nkuin velkojen rasittamia kiinteistöjä ja arvottomia saatavia.\n\nPaul-herra oli yksissä neuvoin muiden perillisten kanssa päättänyt\nmyydä kirjaston, ja minun oli nyt huolehdittava siitä, että kaupasta\ntulisi mahdollisimman edullinen. Koska olen perin tottumaton\nkaikkeen, mikä koskee liikeasioita ja kauppoja, päätin kysyä neuvoa\neräältä ystävältäni, joka on kirjakauppias. Kirjoitin siis hänelle\nja pyysin häntä tulemaan tapaamaan minua Lusanceen, ja hänen tuloaan\nodotellessani otin keppini ja hattuni ja lähdin tutkimaan hiippakunnan\nkirkkoja; muutamissa niistä on hautakirjoituksia, joita ei vielä ole\nmerkitty muistiin kunnollisesti.\n\nJätin siis isäntäväkeni ja lähdin toivioretkelle. Vietin päiväkaudet\nkirkoissa ja kalmistoissa, vierailin kirkkoherrojen ja kunnankirjurien\nluona, illastin majataloissa kulku- ja kalakauppiaiden seurassa, nukuin\nlavendelille tuoksuavien lakanoiden välissä ja nautin näin kokonaisen\nviikon ajan häiriytymättömästä ja syvästä rauhasta, ajatellen\nkuolleita ja tarkkaillen elossa olevien jokapäiväisiä askareita. Mitä\ntutkimusteni kohteisiin tulee, tein ainoastaan eräitä keskinkertaisia\nlöytöjä, joiden aiheuttama ilo oli sangen viileätä, mutta kenties\njuuri siksi terveellistä eikä lainkaan rasittavaa. Merkitsin muistiin\nmuutamia mielenkiintoisia hautakirjoituksia ja kartutin pientä\naarteistoani useilla maalaisruokien valmistusohjeilla, jotka eräs\nkunnon kirkkoherra hyväntahtoisesti saattoi tietooni.\n\nNäin vaurastuneena palasin Lusanceen ja astelin linnanpihan poikki\ntyytyväisenä kuin ainakin porvari, joka lähestyy kotiaan. Tämä\nmielialani oli isäntäväkeni ystävällisyyden ansiota, ja tunne, joka\nminut valtasi astuessani jälleen heidän kynnyksensä yli, todistaa\nparemmin kuin pitkät puheet heidän vieraanvaraisuutensa täydellisyyttä.\n\nTulin suureen salonkiin kohtaamatta ketään, ja nuori kastanjapuu, joka\nsiellä levitteli tuuheita lehviään, tuntui ystävältä. Mutta se, mitä\nsitten näin peilipöydällä, yllätti minut siinä määrin, että minun oli\nmolemmin käsin kohennettava silmälasejani ja tunnusteltava itseäni\nsaadakseni edes pintapuolisen käsityksen omasta olemassaolostani.\nSekunnissa välähti mieleeni kymmeniä ajatuksia, joista ilmeisesti\noli hyväksyttävin se, että olin tullut hulluksi. Minusta tuntui\nmahdottomalta, että se mitä näin, todella oli olemassa, mutta yhtä\nmahdotonta minun oli olla näkemättä sen olemassaoloa. Yllätykseni aihe\noli konsolipöydällä, niinkuin jo sanoin, ja sen takana kohosi himmeä\nränsistynyt peili.\n\nNäin tuosta peilistä omat kasvoni ja voin siis vakuuttaa, että olen\nainakin kerran elämässäni nähnyt täydellisen ällistyksen perikuvan.\nOlin kuitenkin oikeudenmukainen itseäni kohtaan ja myönsin, että joskin\nolin ällistynyt, niin olipa kovin typerryttävä myös ällistykseni aihe.\n\nEsine, jota katsellessani mikään järkeily ei voinut vähentää\nhämmästystäni, pysyi tarkasteluni kestäessä täysin liikkumattomana.\nTuon ilmiön jatkuva olemassaolo ja järkkymättömyys karkotti\npienimmänkin ajatuksen harhanäystä. Olen ehdottomasti vapaa sellaisista\nhermoston heilahduksista, jotka harhauttavat näköaistia. Yleensähän\nne aiheutuvat vatsahäiriöistä, ja minulla, Jumalan kiitos, on\nerinomainen vatsa. Harhanäkyihin liittyy sitä paitsi eräitä erikoisia\nja epänormaaleja tiloja, jotka oudoksuttavat asianomaista itseäänkin\nja herättävät hänessä jonkinlaista kammoa. Minä puolestani en tuntenut\nmitään kammoa, ja esineellä, jota katselin, oli mahdottomuudestaan\nhuolimatta kaikki edellytykset olla todellinen. Minä havaitsin, että\nsillä oli kolme ulottuvaisuutta, että sillä oli värejä ja että se loi\nvarjon. Kuinka sitä tuijotinkaan! Kyynelet ihan kihosivat silmiini, ja\nminun täytyi pyyhkiä lasini.\n\nVihdoin minun oli mukauduttava väistämättömään tosiasiaan ja\ntunnustettava, että silmieni edessä oli keijukainen, sama keijukainen,\njosta olin nähnyt unta tuona iltana kirjastossa. Hän se oli,\njuuri hän, uskokaa minua! Hänellä oli edelleenkin lapsellinen\nkuningattarenilmeensä, joustava ja ylväs ryhtinsä. Hänellä oli\nkädessään pähkinäpuinen raippansa, päässään kaksikulmainen hilkkansa,\nja hänen kirjaillun hameensa laahus laskeutui poimuillen hänen pienten\njalkainsa ympärille. Samat kasvot, sama vartalo. Hän se oli, ja\nvarmemmaksi vakuudeksi, jottei pienimmällekään epäilylle jäisi sijaa,\nhän istui aivan Nürnbergin kronikkaa muistuttavan vanhan ja paksun\nfoliantin selkämyksellä. Hänen liikkumattomuutensa rauhoitti minua\nhiukan, mutta siitä huolimatta todella pelkäsin, että hän alkaisi\ntaas poimia pähkinöitä laukustaan heittääkseen niiden kuoret vasten\nkasvojani.\n\nSeisoin siinä käsivarret hervahtaneina ja suu auki, kun rouva de Gabryn\nääni helähti korvaani.\n\n-- Te katselette keijukaistanne, herra Bonnard, emäntäni virkkoi. --\nNo, onko hän näköisensä?\n\nNuo sanat oli nopeasti sanottu, mutta niiden aikana ennätin huomata,\nettä keijukaiseni oli värillinen vahakuva, melkoista aistia ja tunnetta\nhuokuva, joskin vielä kokemattoman käden muovailema. Vaikka ilmiö näin\nolikin saanut järjellisen selityksensä, se ei silti lakannut minua\nihmetyttämästä. Kuinka ja kenen toimesta kronikan hengetär oli saanut\ntuon aineellistuneen olomuodon? Sitä en vielä tietänyt.\n\nKääntyessäni rouva de Gabryn puoleen huomasin, ettei hän ollut yksin.\nNuori mustapukuinen tyttö seisoi hänen vieressään. Hänen silmänsä\nolivat yhtä lempeän harmaat kuin Ile-de-Francen taivas, ja niiden ilme\nkuvasti älykkyyttä ja lapsellisuutta. Hänen käsivartensa olivat hiukan\nhennot ja hänen kapeat, levottomat kätensä hiukan punaiset, niinkuin\nnuorten tyttöjen kädet usein ovat. Tiukassa merinovillaisessa puvussaan\nhän oli ryhdikäs ja solakka kuin nuori puu, ja hänen isohko suunsa\ntodisti vilpittömyyttä. Tuskin osaan sanoakaan, kuinka suuresti tuo\nlapsi minua miellytti heti ensi hetkestä lähtien. Hän ei ollut kaunis,\nmutta hänen poskiensa ja leukansa kolme kuoppaa hymyilivät, ja koko\nhänen olemuksessaan, joka vielä oli viattoman kulmikas, oli jotakin\nselittämättömän kunnollista ja hyvää.\n\nKatseeni siirtyi kuvasta tyttöön, ja minä näin hänen punastuvan,\navoimesti ja rehellisesti, oikein poskien täydeltä.\n\n-- No niin, emäntäni virkkoi, sillä hän oli tottunut hajamielisyyteeni\nja toisti mielellään kysymyksensä, -- onko tuo nyt todella se sama\nnainen, joka tuli tervehtimään teitä auki jättämästänne ikkunasta? Hän\noli kovin tunkeileva, mutta olittepa itsekin sangen varomaton. No,\ntunnetteko hänet?\n\n-- Hän se on, vastasin, -- Tuossa peilipöydällä näen hänet samanlaisena\nkuin näin hänet kirjaston pöydällä.\n\n-- Siinä tapauksessa, rouva de Gabry virkkoi, -- saatte tuosta\nyhdennäköisyydestä kiittää ensinnäkin itseänne, sillä niin\nmielikuvitukseton kuin väitätte olevannekin, osaatte kuitenkin kuvailla\nunenne eloisan värikkäästi, ja toiseksi saatte kiittää minua, joka\nkätkin mieleeni ja osasin tarkasti toistaa kertomanne, ja vihdoin ennen\nkaikkea saatte kiittää neiti Jeannea, sillä hän se minun kuvaukseni\nmukaan muovaili vahakuvan, jonka nyt tuossa näette.\n\nRouva de Gabry oli puhuessaan tarttunut nuoren tytön käteen, mutta\ntyttö oli riistäytynyt irti ja pakeni jo puistoon päin.\n\nRouva de Gabry huusi häntä tulemaan takaisin:\n\n-- Jeanne!... Älkäähän nyt olko noin ujo! Tulkaa tänne, että saan torua\nteitä!\n\nMutta mikään ei auttanut, ja säikähtynyt tyttö katosi pensaikkoon.\nRouva de Gabry istuutui rappeutuneen salongin ainoaan nojatuoliin.\n\n-- Olisipa kumma, hän sanoi, -- ellei mieheni jo olisi puhunut teille\nJeannesta. Me pidämme hänestä paljon, ja ihastuttava lapsi hän onkin.\nSanokaa suoraan, mitä arvelette hänen vahakuvastaan?\n\nMinä vastasin, että se oli henkevyyttä ja hyvää makua todistava\ntyö, vaikka sen tekijältä näyttikin vielä puuttuvan sekä koulutus\nettä tottumus. Sanoin myös olevani syvästi liikuttunut siitä, että\nniin nuoret sormet olivat käyneet kirjailemaan tällaisen yksinäisen\njurottajan kuvitelmien kangasta ja niin loistavasti elävöittäneet\nvanhan lörpöttelijän unennäöt.\n\n-- Kysyn mielipidettänne siksi, rouva de Gabry jatkoi, -- että Jeanne\non köyhä orpo. Luuletteko, että hän voisi ansaita jotakin valmistamalla\ntuollaisia pieniä veistokuvia?\n\n-- Enpä luule, vastasin, -- mutta mitäpä siinä suremista! Te sanotte,\nettä neitonen on herkkätunteinen ja hellä; uskon teitä ja uskon hänen\nkasvojaan. Taiteilijaelämään liittyy houkutuksia, jotka helposti\nviekoittelevat jalot sielut kohtuuden ja hyvien tapojen tieltä. Tuo\nnuori olento on muovailtu rakkauden savesta. Naittakaa hänet!\n\n-- Mutta hänellä ei ole myötäjäisiä! rouva de Gabry vastasi.\n\nJa ääntään hiukan alentaen hän jatkoi:\n\n-- Teille, herra Bonnard, voin kertoa kaiken. Lapsen isä oli hyvin\ntunnettu rahamies. Hän antautui laajoihin keinotteluihin. Hän oli\nuhkarohkea ja lumoava luonne. Epärehellinen hän ei ollut: hän oli jo\npettänyt itsensä ennen kuin kävi pettämään muita. Ja sehän se kai\nsuurinta taitoa kysyykin. Me olimme alituisesti tekemisissä hänen\nkanssaan. Hän oli lumonnut meidät kaikki: mieheni, mieheni sedän,\nserkkuni. Hänen romahduksensa tuli äkkiä. Tuossa vararikossa -- Paul\non kaiketi kertonut siitä teille -- mieheni sedän omaisuus hupeni\nneljännekseensä. Me selviydyimme paljon vähemmällä, eikä meillä ole\nlapsia!... Vararikosta ei ollut kulunut varsin pitkää aikaa, kun mies\nkuoli jättämättä jälkeensä mitään; juuri se mielestäni osoittaa, että\nhän oli rehellinen mies. Hänen nimensä on teille varmaankin tuttu,\nonhan se näkynyt sanomalehdissä: Noël Alexandre. Hänen vaimonsa oli\nhyvin viehättävä ja lienee ollut kauniskin. Hän tahtoi kyllä loistaa\nvähän liikaa, mutta vararikon jälkeen hän osoitti sekä uljuutta että\narvokkuutta. Hän kuoli vuotta myöhemmin kuin miehensä, ja Jeanne jäi\nyksin maailmaan. Henkilökohtaisesta omaisuudestaan, joka oli ollut\nsangen huomattava, hän ei ollut voinut pelastaa mitään. Rouva Noël\nAlexandre oli syntyisin Allier, Achille Allier'n tytär, Neversistä.\n\n-- Clémentinen tytär! minä huudahdin. -- Clémentine on kuollut, ja\nhänen tyttärensä on kuollut. Mutta kuolleethan melkein koko ihmiskunnan\nmuodostavatkin, niin vähäinen on elossa olevien luku eläneiden\npaljouden rinnalla. Mitä onkaan tämä elämä, lyhyempi lyhintäkin\nihmismuistin mittaa!\n\nJa ajatuksissani minä rukoilin:\n\n-- Missä lienettekin nyt, Clémentine, katsokaa tähän vuosien\nviilentämään sydämeen, jonka veret muinoin teille hehkuivat, katsokaa\nja sanokaa, eikö rakkaus häntä kohtaan, joka teistä on maan päälle\njäänyt, sytytä siihen uutta elämää. Kaikki katoaa; te olette mennyt,\nja mennyt on tyttärennekin. Mutta elämä on kuolematon, ja meidän tulee\nrakastaa sitä sen alati uusiutuvissa muodoissa... Olin kirjojeni\nääressä kuin lapsi, joka leikkii nappuloilla. Mutta nyt, viimeisinä\npäivinään, elämäni saa suunnan, tarkoituksen, olemassaolon oikeutuksen.\nOlen isoisä. Clémentinen tyttärentytär on köyhä. En tahdo, että kukaan\nmuu kuin minä huolehtii hänen myötäjäisistään.\n\nNähdessään minun itkevän rouva de Gabry poistui hiljaa.\n\n\n\n\nIV\n\n\n\n\nPariisi, huhtikuun 16. päivänä 1875\n\nPyhä Droctovée ja Saint-Germain-des-Prés'n ensimmäiset apotit ovat\naskarruttaneet minua jo neljäkymmentä vuotta, enkä sittenkään tiedä,\nsaanko heidän historiaansa kirjoitetuksi, ennenkuin erkanen täältä\nliittyäkseni heidän seuraansa. Olen jo kauan ollut vanha. Eräänä\npäivänä viime vuonna muuan virkaveljeni, Instituutin jäsen hänkin,\njonka tapasin Pont-des-Artsilla, valitteli minulle vanhenemisen\nikävyyttä. \"Se on kuitenkin\", vastasi hänelle Sainte-Beuve, \"tähän\nmennessä keksityistä keinoista ainoa, jonka turvin voi elää kauan\".\nMinä olen tuota keinoa käyttänyt ja tiedän, minkä arvoinen se on.\nVanhenemisen ikävyys ei ole siinä, että elää liian kauan, vaan siinä,\nettä näkee kaiken ympäriltään katoavan. Äidin, vaimon, ystävät,\nlapset, kaikki nuo jumalaiset aarteet luonto luo ja tuhoaa tylyn\nvälinpitämättömästi, ja vihdoin me havaitsemme rakastaneemme ja\nsyleilleemme vain varjoja. Mutta kuinka armaita nuo varjot monesti\novatkaan! Jos koskaan joku olento on varjona liukunut läpi miehen\nelämän, niin sen teki se nuori tyttö, jota rakastin silloin (kuinka\nuskomattomalta se tuntuukaan nyt!), kun itsekin olin nuori. Ja\nkuitenkin tuon varjon muisto on vielä tänäkin päivänä elämäni kauneinta\ntodellisuutta.\n\nRooman katakombeissa on erään kristityn sarkofagiin kaiverrettuna\nkirous, jonka kauhean merkityksen olen vasta ajan mukana oppinut\nymmärtämään. Se kuuluu näin: \"Jos ken Jumalaton tätä hautaa häpäisee,\nhän kuolkoon sukunsa viimeisenä!\" Muinaistutkijana olen avannut\nhautoja, liikutellut tomujäännöksiä kootakseni tomun seasta talteen\nkangaspalaset, metallikoristeet ja kalliit kivet. Olen tehnyt sen\ntieteellisestä uteliaisuudesta, joka ei suinkaan ole ollut vailla\nharrasta kunnioitusta ja arvonantoa. Älköön tuo kirous, jonka joku\napostolien ensimmäisistä opetuslapsista on kaivertanut marttyyrin\nhautaan, koskaan yltäkö minuun! Mutta kuinka se voisikaan minua\nkohdata? Minun ei tarvitse pelätä jääväni eloon läheisteni jälkeen,\nniin kauan kuin maan päällä on ihmisiä, sillä ainahan heidän joukossaan\non niitä, joita voi rakastaa.\n\nMutta voi! Rakastamisen kyky heikkenee ja häipyy ikävuosien mukana\nniinkuin kaikki muutkin ihmisen kyvyt. Kokemus sen todistaa, ja juuri\nse minua pelottaa. Olenko varma siitä, etten jo ole kokenut omassa\nolemuksessani tuota kauheaa vauriota? Olisin varmasti joutunut sen\nkokemaan ilman sitä onnellista sattumaa, joka on tehnyt minut nuoreksi\njälleen. Runoilijat puhuvat Nuoruuden lähteestä: se on olemassa, se\nkumpuaa maan povesta jok'ainoalla askelellamme. Ja ihminen käy sen\nohitse siitä juomatta!\n\nLöydettyäni Clémentinen tyttärentyttären on elämäni, josta ei enää\nollut mitään hyötyä, saanut uuden sisällyksen, uuden tarkoituksen.\n\nTänään juon aurinkoa niinkuin Provencessa sanotaan: juon sitä\nLuxembourgin terassilla Margareta Navarralaisen muistopatsaan juurella.\nSe on kevään aurinkoa, juovuttavaa kuin nuori viini. Istun ja\nmietiskelen. Ajatukset kuohuvat aivoistani kuin vaahto olutpullosta.\nNe ovat keveitä ja niiden helmeily huvittaa minua. Uneksin; lieneehän\nse sallittua tällaiselle vanhalle yksineläjälle, joka on julkaissut\nkolmekymmentä nidosta vanhoja käsikirjoituksia ja ollut kuusikolmatta\nvuotta _Tieteellisen Aikakauslehden_ avustajana. Tyydytyksen tuntein\ntotean, että olen suorittanut työni parhaan taitoni mukaan ja täysin\nkäyttänyt sen hyväksi ne keskinkertaiset kyvyt, jotka luonto on minulle\nsuonut. Ponnistukseni eivät ole olleet aivan turhat, sillä olenhan\nvähäiseltä osaltani myötävaikuttanut siihen historiallisen tutkimuksen\nelpymiseen, joka on jäävä tämän levottoman vuosisadan kunniaksi. Minut\ntullaan epäilemättä lukemaan niiden kymmenen tai kahdentoista oppineen\njoukkoon, jotka ovat Ranskalle valaisseet sen kirjallisen muinaisuuden.\nJulkaisemani Gauthier de Coincyn runotuotteiden kokoelma pani alulle\nkriittisen tutkimusmenetelmän ja oli käänteentekevä. Vanhuuden vakaa\ntyyneys ohjaa harkintaani myöntäessäni itselleni tämän ansaitsemani\nkiitoksen, ja Jumala, joka näkee sieluuni, tietää, onko ylpeydellä tai\nturhamaisuudella vähäisintäkään osaa siinä, että näin teen itselleni\noikeutta.\n\nMutta minä olen väsynyt, silmiäni hämärtää, käteni vapisee, ja minä\nnäen oman kuvani niissä Homeroksen vanhuksissa, jotka raihnaisuutensa\ntakia jäivät sivuun taistelusta ja valleilla kyyhöttäen korottivat\näänensä kuin heinäsirkat lehvistöissä.\n\nAjatusteni näin askarrellessa istuutui lähelleni kolme hälisevää\nnuorukaista. En tiedä, oliko kukin heistä tullut kolmella laivalla La\nFontainen apinan tapaan, mutta varmaa on, että tuo kolmikko sijoittui\nkahdelletoista tuolille. Minua huvitti tarkkailla heitä, ei siksi,\nettä heissä olisi ollut mitään varsin merkillistä, vaan siksi, että\nhavaitsin heissä sen pirteän ja iloisen piirteen, joka on nuoruudelle\nniin luonteenomainen. He olivat ylioppilaita. Sitä en päätellyt ehkä\nniinkään paljon kirjoista, joita heillä oli käsissään, kuin heidän\nulkomuodostaan. Sillä kaikissa niissä, jotka uurastavat henkisen työn\nparissa, on eräänlaista selittämätöntä yhdennäköisyyttä, mistä heidät\nheti tuntee. Pidän paljon nuorista ihmisistä, ja nämäkin miellyttivät\nminua huolimatta hiukan uhmailevasta ja riehakkaasta esiintymisestään,\njoka ihmeen elävästi palautti mieleeni oman ylioppilasaikani.\nKuitenkaan näillä ei ollut niinkuin meillä samettitakin kaulukselle\nvalahtavaa pitkää tukkaa; nämä eivät riepottaneet mukanaan pääkalloa\nniinkuin me; nämä eivät huutaneet: \"Kuolema ja kirous!\" niinkuin\nme huusimme. He olivat aivan tavallisissa pukimissa, eivätkä he\ntavoitelleet paremmin vaateparrellaan kuin kielenkäytölläänkään\nmitään keskiaikaisuuden leimaa. Lisäksi minun on mainittava, että\nhe tarkastelivat kaikkia naisia, jotka kulkivat heidän ohitseen\nterassilla, ja arvostelivat muutamia heistä sangen kirpein kääntein.\nHeidän huomautuksensa eivät kuitenkaan menneet niin pitkälle, että\nolisin katsonut olevan syytä poistua. Sitä paitsi, kunhan nuoriso vain\nahkeroi, sallin sen kernaasti pitävän hauskaakin.\n\nEräs heistä lienee sanonut jonkin kaksimielisen sukkeluuden, koskapa\npienin ja tummaverisin joukosta hiukan gascognelaiseen tapaan murtaen\nhuusi:\n\n-- Turhaa lorua! Jättäkää te meille fysiologeille elävän materian\nkäsitteleminen! Te, Gélis, ja kaikki teidän arkistoja penkovat\npaleografikumppaninne elätte vain menneisyydessä. Teidän\nkäsiteltäviksenne kuuluvat nuo kiviset naiset; nehän ne teidän\naikalaisianne ovat.\n\nJa hän osoitti sormellaan muinaisen Ranskan naisia esittäviä\nkuvapatsaita, joiden hohtavan valkoinen puoliympyrä kohoaa terassin\npuiden alla. Tuosta sinänsä niin mitättömästä leikkipuheesta\nsain selville ainakin sen, että Gélis-niminen nuori mies oli\nArkistoakatemian oppilaita. Keskustelun jatkuessa sain tietää, että\nhänen naapurinsa oli saman akatemian oppilas Boulmier, vaaleaverinen,\nhiljainen ja purevakielinen nuorukainen, joka oli niin kalpea, että\nhäntä tuskin erotti. Gélis ja tuleva lääkäri (toivon hänen siksi joskus\nvalmistuvan) keskustelivat vilkkaasti ja intoillen. Kohottuaan pilviä\nhipoviin teorioihin he vajosivat sanaleikkeihin ja alkoivat lasketella\nälyniekoille niin ominaisia tyhmyyksiä, mikä merkitsee, että nuo\ntyhmyydet olivat aivan valtavia. Minun ei tarvinne lisätä, että he\nsuostuivat kannattamaan vain mitä hirveimpiä paradokseja. Mutta mitäpä\nsiitä! Minä en pidä liian järkevistä nuorista ihmisistä.\n\nLääketieteen ylioppilas vilkaisi Boulmier'n kädessä olevan kirjan nimeä\nja virkkoi:\n\n-- Kas vain! Sinä luet Michelet'tâ!\n\n-- Niin luen, Boulmier vastasi vakavana. -- Minä pidän romaaneista.\n\nGélis, joka oli muita muhkeampi kauniin, kookkaan ja joustavan\nvartalonsa ansiosta ja joka hallitsi tovereitaan käskevillä eleillään\nja nokkelalla sanavalmiudellaan, otti kirjan, selaili sitä ja sanoi:\n\n-- Näkyy olevan uusimman maneerin Michelet'tä, parasta Michelet'tä.\nEi enää mitään kertomustyyliä! Vihanpurkauksia, pyörtymiskohtauksia,\nkaatumatautisten kouristuksia tapausten johdosta, joita hän ei\nsuvaitse edes selittää. Pikkulapsen kirkumista, raskaana olevan\nnaisen mielitekoja! Huokauksia, ei ainoaakaan täydellistä lausetta!\nIhmeellistä!\n\nJa hän antoi kirjan takaisin toverilleen. Tuo hulluttelu on sangen\nhuvittavaa, sanoin itsekseni, eikä aivan niin aiheetontakaan kuin miltä\nse näyttää. Sillä suuren Michelet'n viimeisissä teoksissa on todella\njonkin verran levottomuutta, jopa kiihkeyttäkin.\n\nMutta provencelainen ylioppilas väitti, ettei historia ollut muuta\nkuin täysin arvotonta retoriikan harjoitusta. Hänen mielestään\nihmisolemuksen historia oli ainoaa ja todellista historiaa. Michelet\noli oikealla tolalla osuessaan Ludvig XIV:n fisteliin, mutta eksyi\nsitten taas entisille jäljilleen.\n\nLausuttuaan tämän nasevan huomautuksen nuori fysiologi liittyi\neräiden ohikulkevien ystäviensä seuraan. Muinaistutkijoilla taas\noli vähemmän tuttavia tässä puistossa, joka on liian loitolla rue\nParadis-au-Marais'n ylioppilaskortteleista. He jäivät kahden kesken\npaikoilleen ja alkoivat puhella apinoistaan. Gélis, jonka kolmas\nvuosikurssi oli päättymässä, valmisteli väitöskirjaa, jonka aihetta\nhän selitteli nuoruuden innolla. Myönnän, että hänen aiheensa tuntui\nminusta hyvältä, varsinkin kun olen itsekin äskettäin pitänyt\nvelvollisuutenani käsitellä erästä sen tärkeimmistä puolista. Tuona\naiheena oli nimittäin Monasticon gallicanum. Nuori tiedemies (annan\nhänelle jo ennakolta tämän kunnianimen) tahtoi selittää kaikki vuoden\n1690 vaiheilla kaiverretut, Dom Germainin teokseen tarkoitetut\npiirrokset, jonka teoksen Dom Germain olisi painattanut, ellei väliin\nolisi tullut sitä voittamatonta estettä, jonka hetkeä ei koskaan voi\nennakolta tietää ja jota kukaan ei voi väistää. Kuollessaan Dom Germain\nkuitenkin jätti jälkeensä täydellisen ja selvän käsikirjoituksen.\nKäyneekö minun samoin? Mutta nythän ei ollut siitä kysymys. Herra Gélis\naikoi, sikäli kuin ymmärsin, laatia lyhyen arkeologisen esityksen\nkaikista niistä luostareista, joita Dom Germainin vaatimattomat\npiirrokset esittävät.\n\nHänen ystävänsä kysyi, tunsiko hän kaikki aihettaan koskevat\nkäsikirjoitukset ja painetut teokset. Höristin silloin korviani. He\npuhuivat ensin alkuperäisistä lähteistä, ja minun oli myönnettävä, että\nheidän metodinsa tuntui täysin tyydyttävältä, vaikka he höystivätkin\npuhettaan lukemattomin hurjanrohkein sukkeluuksin. Sitten he siirtyivät\nnykyaikaisen kritiikin tuotteisiin.\n\n-- Oletko lukenut, kysyi Boulmier, -- Courajod'n historiikkia?\n\n\"Hyvä!\" sanoin itsekseni.\n\n-- Olen, Gélis vastasi. -- Se on tunnollisesti kirjoitettu teos.\n\n-- Oletko lukenut, Boulmier kysyi, -- Tamisey de Larroquen artikkelia\n_Historiallisessa Aikakauskirjassa_?\n\n\"Hyvä!\" sanoin itsekseni toisen kerran.\n\n-- Olen, Gélis vastasi. -- Sain siitä erinäisiä hyödyllisiä viitteitä.\n\n-- Oletko lukenut, Boulmier kysyi, -- Sylvestre Bonnardin katsausta\n_Benediktiiniläisluostarit vuonna 1600_?\n\n\"Hyvä!\" sanoin itsekseni kolmannen kerran.\n\n-- En, jumala varjelkoon! Gélis vastasi. -- Ja mahtanenko sitä\nlukeakaan. Sylvestre Bonnard on hölmö.\n\nKääntäessäni päätäni huomasin, että paikka, missä istuin, oli joutunut\nvarjoon. Alkoi tuntua viileältä, ja tyhmäpä olisin ollut, jos olisin\nantautunut alttiiksi reumatismin vaaralle jäämällä kuuntelemaan kahden\nnuoren narrin nenäkkäitä viisasteluja.\n\n\"No, no!\" sanoin itsekseni noustessani tuoliltani. \"Tehköön vain\nväitöskirjansa, mokoma räkättirastas, ja käyköön sitä puolustamaan.\nKyllä virkaveljeni Quicherat tai joku muu akatemian professoreista\nottaa häneltä luulot pois. Aika lurjus, suoraan sanoen, ja kun asiaa\noikein ajattelen, niin olihan se, mitä hän sanoi Michelet'stä,\nkerrassaan röyhkeää ja sopimatonta. Että kehtaakin puhua siten vanhasta\nnerokkaasta mestarista! Hävytöntä!\"\n\n\n\n\nHuhtikuun 17. päivänä\n\n-- Thérèse, tuokaa minulle uusi hattuni, paras vierailutakkini ja\nhopeanuppinen keppini!\n\nMutta Thérèse on kuuro kuin hiilisäkki ja hidas kuin oikeus.\nVanhuuttaan tietenkin. Pahinta on, että hän luulottelee olevansa hyvin\nherkkäkuuloinen ja ketteräjalkainen, ja pöyhkeänä kuusi vuosikymmentä\nkestäneestä uskollisesta emännyydestään hän palvelee vanhaa isäntäänsä\nvartioimalla häntä kuin mikäkin hirmuvaltias.\n\nEnkö arvannutkin?... Nytkään hän ei tahdo antaa minulle hopeanuppista\nkeppiäni, koska hän pelkää minun kadottavan sen. Totta onkin, että\nsangen usein unohtelen sateenvarjoja ja keppejä omnibusseihin ja\nkirjakauppoihin. Mutta tänään minulla on aivan erikoinen syy ottaa\nmukaani tuo vanha ruoko, jonka siselöity hopeanuppi kuvaa Don Quijotea\nratsastamassa täyttä laukkaa ja keihäs ojossa tuulimyllyä vastaan,\nsillä välin kun Sancho Panza, ojennellen käsivarsiaan kohti taivasta,\nturhaan rukoilee häntä pysähtymään. Tuo keppi on ainoa perintö, minkä\nolen saanut enoltani, kapteeni Victorilta, joka eläessään muistutti\nenemmän Don Quijotea kuin Sancho Panzaa ja joka rakasti iskuja yhtä\nluonnollisesti kuin niitä yleensä pelätään.\n\nKolmenkymmenen vuoden aikana minulla on ollut tuo keppi mukanani\njokaista tavallista tärkeämpää ja juhlallisempaa asiaa toimittaessani,\nja silloin nuo kaksi pientä kuvaa, herra ja aseenkantaja, ovat\ninnoittaneet ja neuvoneet minua. Olen kuulevinani heidän puhuvan. Don\nQuijote sanoo minulle:\n\n\"Ajattele ylväästi suurista asioista ja tiedä, että ajatus on maailman\nainoa todellisuus. Kohota luonto omalle tasollesi, ja olkoon sinulla\nkoko maailmankaikkeus ainoastaan oman sankarinsielusi heijastusta.\nTaistele kunnian puolesta. Se yksin on miehen arvon mukaista; ja jos\nsatut saamaan haavoja, niin vuodata veresi virvoittavaksi kasteeksi ja\nhymyile.\"\n\nJa Sancho Panza vuorostaan sanoo:\n\n\"Pysy samana, miksi taivas on sinut tehnyt, kuomaseni. Pidä\nleivänkannikkaa, joka pussissasi kuivuu, parempana kuin peltosirkkuja,\njotka herrasi keittiössä paistuvat. Tottele isäntääsi, olipa hän viisas\ntai hullu, äläkä ahda aivoihisi liian paljon turhia tietoja. Kavahda\niskuja: ken vaaroja etsii, hän kiusaa Jumalaa.\"\n\nMutta joskin tuo verraton ritari ja hänen yhtä verraton aseenkantajansa\novat vain kuvia keppini nupissa, niin silti he asuvat todellisina\nomassatunnossani. Meillä on jokaisella sielussamme sekä Don Quijote\nettä Sancho Panza, joita me kuuntelemme, ja vaikka Sancho saisikin\nmeidät vakuuttuneiksi, niin Don Quijotea meidän on kuitenkin\nihailtava... Mutta lopettakaamme jo lorumme ja lähtekäämme rouva de\nGabryn luokse asialle, joka kohoaa yläpuolelle elämän arkipäiväisen\nmenon.\n\n\n\n\nSamana päivänä\n\nTapasin rouva de Gabryn mustiin pukeutuneena ja vetämässä hansikkaita\nkäsiinsä.\n\n-- Olen valmis, hän sanoi.\n\nValmis! Valmiina olen tavannut hänet aina, milloin hyvästä työstä on\nollut kysymys.\n\nLaskeuduimme portaat ja nousimme vaunuihin.\n\nEn tiedä, minkä salaperäisen vaikutuksen pelkäsin murtavani, jos olisin\nkatkaissut vaitiolon, ja niin me ajoimme läpi leveiden, autioiden\nbulevardien mitään puhumatta, katsellen ristejä, hautakiviä ja\nseppeleitä, jotka myymälöissä odottavat surupukuisia ostajiaan.\n\nVuokravaunut pysähtyvät elävän asutuksen äärillä portille, jonka\nkamanaan on kaiverrettu lohdutuksen sanoja.\n\nKuljimme pitkin sypressikujannetta ja käännyimme hautojen väliin\njohtavalle kapealle polulle.\n\n-- Olemme perillä, rouva de Gabry virkkoi.\n\nFriisistä, jota koristivat alaspäin käännetyt tulisoihdut, luimme:\n\nALLIER'N JA ALEXANDREN PERHEET\n\nRistikkoportti sulki pääsyn muistomerkin luokse. Taustassa, ruusujen\npeittämän alttarin yläpuolella oli marmorilevy, jonka nimien joukosta\nluin Clémentinen ja hänen tyttärensä nimet.\n\nSe, mitä silloin tunsin, oli niin syvää ja selittämätöntä, että sitä\nvoivat tulkita vain kauniin musiikin soinnut. Kuulin taivaallisen\nsuloisten soittimien laulavan vanhassa sielussani. Hautaushymnin\nhartaaseen harmoniaan yhtyi rakkauslaulun verhottuja säveliä, sillä\nsydämessäni sulautuivat yhdeksi ja samaksi tunteeksi nykyisyyden\nsuruvoittoinen vakavuus ja menneisyyden tutunomainen armaus.\n\nPoistuessamme haudalta, jonka rouva de Gabry oli peittänyt ruusujen\ntuoksuun, astelimme äänettöminä kalmiston läpi. Tultuamme takaisin\nelävän maailman piiriin minä puhkesin puhumaan.\n\n-- Kun seurasin teitä noilla mykillä puistokäytävillä, sanoin rouva\nde Gabrylle, -- ajattelin niitä legendojen enkeleitä, joita tavataan\nelämän ja kuoleman salaperäisillä rajamailla. Hautakivi, jonka äärelle\nte minut opastitte ja joka oli minulle tuntematon, niinkuin minulle on\ntuntematonta melkeinpä kaikki, mikä koskee sen alla omaisineen nukkuvaa\nnaista, johdatti mieleeni eräät tunnekokemukset, elämäni ainoat: ne\novat tässä ilottomassa maailmassa kuin valo pimeällä tiellä. Tuo valo\nloittonee, mitä etäämmälle matka käy; olen jo melkein viimeisen mäen\njuurella, ja kuitenkin näen sen loistavan alati yhtä kirkkaana joka\nkerta, kun käännyn katsomaan taakseni. Muistot täyttävät sieluni. Olen\nkuin vanha, kyhmyinen ja sammaltunut tammi, joka oksiaan ravistaessaan\nherättää kokonaiset parvet laululintuja. Mutta valitettavasti noiden\nlintujen laulu on vanha kuin maailma, eikä se voi huvittaa muita kuin\nminua.\n\n-- Minä kuuntelen mielelläni tuota laulua, rouva de Gabry sanoi. --\nKertokaa minulle muistonne ja puhukaa minulle kuin vanhalle naiselle.\nLöysin tänä aamuna hiuksistani kolme valkoista suortuvaa.\n\n-- Älkää surko niiden ilmautumista, rouva, minä vastasin. -- Aika on\nlempeä ainoastaan niille, jotka ottavat sen lempeästi vastaan. Ja\nkun vuosien vieriessä kevyt hopeinen härmä alkaa reunustaa tummia\nkutrejanne, silloin teidät verhotaan uuteen kauneuteen, vähemmän\neloisaan, mutta entistä jalompaan, ja te huomaatte miehenne ihailevan\nvalkoisia hiuksianne yhtä paljon kuin sitä tummaa suortuvaa, jonka\nlahjoititte hänelle avioliittoon mennessänne ja jota hän kantaa\nmuistokotelossa kuin pyhää esinettä. Näillä bulevardeilla on paljon\ntilaa ja vähän liikettä. Voimme siis kaikessa rauhassa keskustella\ntässä kävellessämme. Kerron teille aluksi, kuinka tulin tuntemaan\nClémentinen isän. Mutta älkää odottako mitään tavallisuudesta\npoikkeavaa, mitään merkillistä, sillä silloin petytte suuresti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Herra de Lessay asui erään vanhan talon toisessa kerroksessa avenue\nde l'Observatoiren varrella. Talon valkaistu, antiikkisin veistokuvin\nkoristettu julkisivu ja sen avara, hoitamaton puutarha olivat\nensimmäiset kuvat, jotka painuivat lapsenmieleeni, ja varmaankin ne\ntulevat myös viimeisinä hiipimään raskaiden silmäluomieni alle, kun\nvihdoin koittaa se päivä, joka on väistämätön. Sillä siinä talossa minä\nsynnyin, ja siinä puutarhassa minä opin leikkieni lomassa vaistoamaan\nja tuntemaan pienen kaistaleen tätä ikivanhaa maailmaa. Kuinka ihania,\nkuinka pyhiä ovatkaan ne hetket, jolloin raikas, koskematon sielu\nottaa vastaan maailman, joka on häntä väriin pukeutunut hyväilevän\nhäikäisevään ja salaperäisen tenhoavaan asuun! Maailma, rouva, ei\ntodella ole muuta kuin oman sielumme heijastusta.\n\n\"Äidilleni luonto oli suonut hyvin onnellisen luonteen. Hän nousi\npäivän koittaessa lintujen tavoin, ja linnuista muistutti hänessä\nmuutenkin hänen huolenpitonsa kodista, hänen äidintunteensa, hänen\nalituinen laulamisen tarpeensa ja hänen hilpeä suloutensa, jonka sangen\nhyvin tajusin, niin lapsi kuin olinkin. Hän oli kodin sielu, ja hän\ntäytti talon järjestystä rakastavalla, iloisella toimeliaisuudellaan.\nIsäni oli yhtä hiljainen kun äitini oli vilkas. Muistan hyvin hänen\nleppoisat kasvonsa, joille silloin tällöin häivähti hiukan ivallinen\nhymy. Hän oli väsynyt, ja hän viihtyi tuossa väsymyksessään. Istuen\nisossa nojatuolissaan ikkunan ääressä hän lueskeli aamusta iltaan, ja\nhäneltä olen perinyt rakkauteni kirjoihin. Minulla on kirjastossani\neräs Mably ja eräs Raynal, jotka hän on varustanut omakätisin\nreunamuistutuksin kannesta kanteen. Ei kannattanut toivoa, että hän\nolisi puuttunut mihinkään tämän maailman asioihin. Äitini yrittäessä\nsievin pikku juonin ravistella häntä hereille tuosta levosta hän vain\npudisti päätään eikä luopunut lempeästä järkkymättömyydestään, joka on\nheikkojen luonteiden voima. Hän saattoi epätoivoon poloisen vaimonsa,\njoka ei lainkaan käsittänyt tuollaista tyventä mietteliäisyyttä ja\njolle elämä merkitsi ainoastaan jokapäiväisiä velvollisuuksia ja\njokaisen hetken täyttämistä iloisella askartelulla. Hän luuli, että\nhänen miehensä oli sairas, ja pelkäsi taudin yhä pahenevan. Mutta isäni\nhaluttomuus johtui muista syistä.\n\n\"Isäni joka oli vuonna 1801 saanut toimen merivoimien virastossa\namiraali Decrès'n alaisena, oli osoittautunut huomattavaksi\nhallinnolliseksi kyvyksi. Meriministeriössä toimittiin niihin aikoihin\nvilkkaasti, ja vuonna 1805 isäni nimitettiin toisen hallinnollisen\nosaston päälliköksi. Samana vuonna keisari, jolle ministeri oli\nsuositellut isääni, uskoi hänen tehtäväkseen laatia selostuksen\nEnglannin merivoimien järjestelystä. Tämä mietintö, joka, tekijän sitä\ntarkoittamatta, huokui syvästi vapaamielistä ja filosofista henkeä,\nvalmistui vasta vuonna 1807, suunnilleen puolitoista vuotta sen jälkeen\nkun amiraali Villeneuve oli kärsinyt tappionsa Trafalgarin luona.\nNapoleon, joka tuon onnettoman päivän jälkeen ei sietänyt kuulla\npuhuttavankaan mistään sotalaivoista, selaili vihoissaan mietintöä\nja heitti sen tuleen huutaen: 'Sanoja, sanoja, sanoja!' Isälleni\nkerrottiin keisarin olleen sillä hetkellä niin raivoissaan, että\nhän oli polkenut saappaallaan uunissa jo palavaa käsikirjoitusta.\nVihapäissään hänellä oli muutenkin tapana kohennella hiillosta\njaloillaan, kunnes anturat kärventyivät.\n\n\"Tästä epäsuosiosta isäni ei vapautunut koskaan. Hänen parhaatkin\nyrityksensä jäivät hyödyttömiksi, ja siitä varmaankin aiheutui se\nhaluttomuus, joka hänet myöhemmin valtasi. Elban saarelta palattuaan\nNapoleon kuitenkin kutsutti hänet luokseen ja antoi hänen tehtäväkseen\nlaatia julistuksia ja tiedonantoja isänmaalliseen ja vapaamieliseen\nhenkeen. Waterloon taistelun jälkeen isäni vetäytyi syrjään enemmän\nmasentuneena kuin yllättyneenä, ja hänen annettiin olla rauhassa. Hyvin\nyleisesti kuitenkin sanottiin, että hän oli jakobiini ja verenimijä ja\nettä hän kuului niihin, joita ei sopinut sietää näkyvissään. Äitini\nvanhempi veli, jalkaväen kapteeni Victor Maldent, joka oli asetettu\npuolelle palkalle vuonna 1814 ja vapautettu palveluksesta 1815,\nlisäsi pahennusta herättävällä käyttäytymisellään niitä vaikeuksia,\njoihin keisarikunnan kukistuminen oli saattanut isäni. Kapteeni\nVictor toitotti kahviloissa ja julkisissa tanssipaikoissa, että\nBourbonit olivat myyneet Ranskan kasakoille. Hän näytti jokaiselle\nvastaantulijalle hattunsa vuoriin kätkettyä kolmiväristä kokardia\nja heilutteli mielenosoituksellisesti keppiä, jonka nuppi muistutti\nkeisarin päätä.\n\n\"Ellette ole nähnyt, rouva, eräitä Charlet'n kivipiirroksia, ette voi\nmielessänne kuvitella, minkä näköinen Victor-eno oli, kun hän tuimaa\nhienoutta uhoten, ruumiinmukaiseen nyöritakkiinsa pukeutuneena,\nrinnassaan Kunnialegioonan risti ja orvokkikimppu, käyskenteli\nTuileries'n puistossa.\n\n\"Toimettomuus ja hillittömyys tekivät hänen valtiolliset intohimonsa\nhyvin epämiellyttäviksi. Hän solvasi ihmisiä, joiden hän näki\nlukevan _Quotidienneä_ tai _Drapeau blancia_, ja pakotti heidät\ntaistelemaan kanssaan. Kerrankin hän surkeaksi häpeäkseen haavoitti\nkaksintaistelussa erästä kuusitoistavuotiasta lasta. Sanalla sanoen\nVictor-eno oli järkevän ihmisen täydellinen vastakohta, ja koska hän\njoka Jumalan päivä kävi luonamme aamiaisella ja päivällisellä, kotimme\njoutui osalliseksi hänen huonosta maineestaan. Poloinen isäni kärsi\nsuuresti vieraansa röyhkeistä hullutuksista. Hyväntahtoisuudessaan\nhän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan antoi ovensa olla avoinna\nkapteenille, joka halveksi häntä sydämensä pohjasta.\n\n\"Se, mitä nyt olen kertonut teille, rouva, valkeni minulle vasta\nmyöhemmin. Sillä niihin aikoihin kapteenienoni herätti minussa vain\nmitä puhtainta innostusta, ja minä lupasin itselleni, että koettaisin\ntulla hänen kaltaisekseen niin suuressa määrin, kuin se suinkin olisi\nminulle mahdollista. Niinpä eräänä kauniina päivänä, antaakseni\nalkusysäyksen tuolle samankaltaisuudelle, panin käteni puuskaan ja\nkirosin kuin pahin pakana. Oivallinen äitini antoi minulle silloin\nniin rivakan korvapuustin, että jäin tuokioksi ällistyneenä aloilleni,\nennenkuin pillahdin itkuun. Näen vieläkin edessäni isäni vanhan,\nkeltaisella Utrechtin sametilla päällystetyn nojatuolin, jonka takana\nsinä päivänä vuodatin lukemattomia kyyneliä.\n\n\"Olin siihen aikaan hyvin pieni miehenalku. Eräänä aamuna isäni oli\ntapansa mukaan nostanut minut syliinsä ja hymyili minulle ivansekaista\nhymyään, joka antoi hänen ainaiselle lempeälle hiljaisuudelleen\neräänlaisen kirpeyden vivahduksen. Istuessani hänen polvellaan\nleikittelin hänen pitkillä harmailla hiussuortuvillaan, ja hän kertoili\nminulle asioita, joita en oikein ymmärtänyt, mutta jotka vetosivat\nmielenkiintooni juuri siksi, että ne olivat niin salaperäisiä. Luulen,\nvaikken olekaan siitä aivan varma, että hän sinä aamuna kertoi minulle\nYvetot'n pikku kuninkaasta, josta laulussa lauletaan. Kesken kaiken\nkuulimme kovan jyrähdyksen, ja ikkunaruudut helähtivät. Isäni antoi\nminun luisua jalkoihinsa. Hänen vavahtelevat käsivartensa huitoivat\nilmaa, hänen kasvonsa olivat elottomat ja kalmankalpeat, silmänsä\nsuuret ja tuijottavat. Hän yritti puhua, mutta hänen hampaansa\nkalisivat. Vihdoin hän sopersi: 'He ampuivat hänet!' En ymmärtänyt,\nmistä hän puhui, mutta minut valtasi epämääräinen kauhu. Sittemmin sain\ntietää, että hän oli tarkoittanut marsalkka Neytä, joka teloitettiin\njoulukuun 7 päivänä talomme vieressä olevaa autiota tonttia ympäröivän\nmuurin juurella.\n\n\"Suunnilleen niihin aikoihin kohtasin usein portaissa erään vanhuksen\n(lieneekö hän muuten mikään vanhus ollutkaan?), jonka pienet\nmustat silmät kiiluivat harvinaisen eloisina ahavoituneissa ja\nliikkumattomissa kasvoissa. Minusta tuntui, ettei hän ollut mikään\nelollinen olento, tai ainakin, ettei hän ollut elollinen samalla tapaa\nkuin muut ihmiset. Herra Denonin asunnossa, missä olin isäni kanssa\nkäynyt, olin nähnyt Egyptistä tuodun muumion, ja niinpä toden teolla\nkuvittelin, että herra Denonin muumio heräsi henkiin jäätyään yksin,\nnousi kullatusta arkustaan, pukeutui pähkinänruskeaan takkiin, pani\npäähänsä puuteroidun peruukin ja esiintyi sitten herra de Lessaynä. Ja\nvielä tänäkin päivänä, hyvä rouva, vaikka tietenkin kokonaan hylkäänkin\ntuon kuvitelmani, jolla ei ollut pienintäkään pohjaa eikä perustusta,\nminun on tunnustettava, että herra de Lessay muistutti suuresti herra\nDenonin muumiota. Se riittänee selittämään, miksi tuo henkilö herätti\nminussa outoa kammoa.\n\n\"Todellisuudessa herra de Lessay oli pieni aatelismies ja suuri\nfilosofi. Ollen Mablyn ja Rousseaun oppilas hän kerskaili olevansa\ntäysin ennakkoluuloton, mikä kuvitelma jo sinänsä oli suuri\nennakkoluulo. Puhun teille, rouva, miehestä, joka kuului menneeseen\naikakauteen. Pelkään, etten osaa esittää asiaani kyllin selvästi,\nja olen varma siitä, ettei se kiinnosta teitä. Sehän on kaikki niin\nloitolla meistä! Niinpä koetankin supistaa kertomukseni mahdollisimman\nlyhyeen. Enhän muuten ole luvannutkaan teille mitään mielenkiintoista,\nettekä te puolestanne voine odottaa, että Sylvestre Bonnardin elämässä\nolisi ollut suuria seikkailuja.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva de Gabry rohkaisi minua jatkamaan, ja minä noudatin hänen\nkehotustaan seuraavaan tapaan:\n\n\"Herra de Lessay oli yrmeä miehiä kohtaan ja kohtelias naisia kohtaan.\nHän suuteli kädelle äitiäni, jota eivät tasavallan paremmin kuin\nkeisarikunnankaan tavat olleet totuttaneet moiseen hienosteluun.\nHerra de Lessayn ansiosta jouduin kosketuksiin Ludvig XVI:n\naikakauden kanssa. Hän oli maantieteilijä, ja luulenpa, ettei ole\nollut toista, joka olisi yhtä paljon ylpeillyt tähän maapalloomme\nkohdistuvista tutkimuksistaan. Ennen suurta vallankumousta hän oli\nharjoittanut maanviljelystä filosofin tavoin ja hävittänyt siten\nviljelyksensä viimeistä auranalaa myöten. Kun hänellä ei enää ollut\nmultakokkarettakaan omaa maata, hän valtasi omakseen koko maapallon\nja laati summattoman paljouden karttoja matkustajien kertomusten\nperusteella. Mutta koska hän oli ravinnut itseään Ensyklopedian\npuhtaimmalla ydinmehulla, hän ei tyytynyt ainoastaan sijoittamaan\nihmisiä sen tai tämän pituus- ja leveysasteen minuutille ja sekunnille,\nvaan hän huolehti myös heidän onnestaan ja menestyksestään.\nValitettavasti! Sillä huomattava on, rouva, että ihmiset, jotka\novat huolehtineet kansojen onnesta, ovat tuottaneet lähimmilleen\npaljon onnettomuutta. Herra de Lessay oli Voltairen hengen täyttämä\nrojalisti, joka tyyppi oli sangen tavallinen hänen aikanaan. Hänessä\noli enemmän geometrikkoa kuin d'Alembertissä, enemmän filosofia kuin\nJean-Jacquesissa ja enemmän rojalistia kuin Ludvig XVIII:ssa. Mutta\nhänen rakkautensa kuningasta kohtaan ei ollut mitään verrattuna hänen\nvihaansa keisaria kohtaan. Hän oli ottanut osaa Georgesin salaliittoon\nensimmäistä konsulia vastaan, mutta tutkintotuomioistuin ei ollut\nsaanut asiasta vihiä, vai lieneekö pitänyt häntä liian vähäpätöisenä;\nainakaan häntä ei näkynyt syytettyjen joukossa. Tätä loukkausta\nhän ei koskaan antanut anteeksi Bonapartelle, jota hän nimitti\nkorsikkalaiseksi ihmissudeksi ja jota hän piti niin viheliäisenä\nsotilaana, ettei hän olisi mokoman huostaan uskonut ainoaakaan\nrykmenttiä.\n\n\"Oltuaan monta vuotta leskenä herra de Lessay meni vuonna 1813, noin\nviidenkuudetta ikäisenä, naimisiin hyvin nuoren naisen kanssa, jota\nhän sitten käytti maantieteellisten karttojensa piirtäjänä ja joka\nkuoli lapsivuoteeseen synnytettyään hänelle tyttären. Äitini, joka oli\nhoitanut nuorta vaimoa hänen lyhyen sairautensa aikana, piti huolta\nsiitä, ettei lapselta puuttunut mitään. Lapsen nimi oli Clémentine.\n\n\"Tuosta kuolemasta ja tuosta syntymästä sai alkunsa perheemme ja herra\nde Lessayn välinen tuttavuus. Niihin aikoihin olin juuri jättänyt\ntaakseni varhaisimman lapsuuteni. Muutuin hengeltäni hitaammaksi ja\nkömpelömmäksi, kadotin näkemisen ja tuntemisen ihanan lahjan, eivätkä\nympäristöni ilmiöt tuottaneet minulle enää niitä herttaisia yllätyksiä,\njotka ovat lapsen herkimmän ikäkauden viehätyksenä. Niinpä minulle ei\nole jäänyt mitään muistoa Clémentinen syntymän jälkeisistä ajoista.\nTiedän ainoastaan, että muutamia kuukausia myöhemmin minua kohtasi\nraskas onnettomuus, jota ajatellessani sydäntäni vieläkin kouristaa.\nMenetin äitini. Suuri hiljaisuus, suuri kylmyys, suuri pimeys valtasi\näkkiä kotimme.\n\n\"Vaivuin jonkinlaiseen tylsyyteen. Isäni lähetti minut lyseoon, ja vain\nvaivoin pääsin vapautumaan lamaannustilastani.\n\n\"En kuitenkaan ollut aivan huonopäinen, ja opettajani saivat minut\noppimaan melkein kaiken, mitä tahtoivatkin, toisin sanoen vähän\nkreikkaa ja latinaa. Seuranani oli pelkkiä antiikin sankareita. Opin\nkunnioittamaan Miltiadesta ja ihailemaan Themistoklesta. Quintus Fabius\noli hyvä tuttavani, mikäli nyt saattoi puhua tuttavuudesta minun\nkaltaiseni ja moisen suuren konsulin välillä. Ylpeänä näistä ylhäisistä\nsuhteistani en enää alentunut luomaan katsettani pikku Clémentineen ja\nhänen vanhaan isäänsä, jotka muuten eräänä kauniina päivänä muuttivat\nNormandiaan, enkä minä suvainnut edes kysyä heidän mahdollista\ntakaisintuloaan.\n\n\"Mutta he tulivat takaisin, he tulivat! Taivaan vallat, luonnon tenhot,\nsalaperäiset taikavoimat, te, jotka annatte ihmisille rakastamisen\nlahjan, te tiedätte, näinkö jälleen Clémentinen! He tulivat kolkkoon\nkotiimme. Herra de Lessayllä ei ollut enää peruukkia. Kaljupäisenä,\nharmaat hiuskihermät punaisilla ohimoillaan, hän oli juurevan vanhuuden\nperuskuva. Mutta se jumalainen olento, jonka näin säteilevän hänen\nkäsipuolessaan ja jonka läsnäolo loi kirkkautta vanhaan kauhtuneeseen\nsaliimme, se ei totisesti ollut mikään unikuva, vaan se oli Clémentine!\nPuhun totta, kun sanon: hänen siniset silmänsä, hänen lemmikkisilmänsä,\nnäyttivät minusta suorastaan yliluonnollisilta, enkä vielä tänäkään\npäivänä pysty käsittämään, että nuo kaksi elävää jalokiveä ovat\njoutuneet kokemaan sekä elämän vaivat että kuoleman hävityksen.\n\n\"Hän kainosteli hiukan tervehtiessään isääni, jota hän ei tuntenut.\nHänen hipiässään oli ruusun hienoa hohdetta, ja hänen puoliavoimilla\nhuulillaan karehti hymy, tuollainen neidonhymy, joka varmaankin\nsiksi tuo mieleen äärettömyyden, ettei se ilmaise mitään tiettyä\najatusta, vaan ainoastaan kuvastaa elämisen iloa ja kauneuden onnea.\nHänen kasvonsa loistivat ruusunpunaisen kapottihatun alla kuin\nhohtokivi avatussa lippaassa. Hänellä oli kasmirvyö valkoisessa\nmusliinileningissään, joka oli laskostettu vyötäisiltä ja jonka liepeen\nalta pilkisti näkyviin kullanruskea kengänkärki... Älkää naurako,\nhyvä rouva, se oli sen ajan muoti, enkä tiedä, lieneekö nykyinen yhtä\nkoruton, raikas ja kainon sorea.\n\n\"Herra de Lessay kertoi meille, että hän oli muuttanut takaisin\nPariisiin ryhdyttyään julkaisemaan erästä historiallista kartastoa\nja että hän ottaisi mielellään entisen huoneistonsa, jos se olisi\nsaatavissa. Isäni kysyi neiti de Lessayltä, oliko hänestä hauskaa\nmuuttaa asumaan pääkaupunkiin. Olipa tietenkin, hymystäkin sen jo\nhuomasi. Hän hymyili ikkunoille, jotka olivat avoinna vehmaaseen\nja aurinkoiseen puutarhaan; hän hymyili pronssiselle Mariukselle,\njoka istui Kartagon raunioilla pöytäkellon päällä; hän hymyili\nvanhoille, keltaisella sametilla verhotuille nojatuoleille ja\nylioppilaspoloiselle, joka ei rohjennut kohottaa häneen katsettaan.\nKuinka rakastinkaan häntä siitä päivästä lähtien!\n\n\"Mutta nythän olemme jo tulleet rue de Sèvresille ja kohta saamme\nnäkyviimme teidän ikkunanne. Olen kovin huono kertoja, ja jos päähäni\npälkähtäisi ryhtyä niin mahdottomaan yritykseen kuin romaanin\nkirjoittamiseen, varmasti epäonnistuisin. Nytkin olen sangen\npitkäveteisesti valmistellut kertomusta, jonka tulen taritsemaan teille\nmuutamalla sanalla, sillä on olemassa eräänlaista herkkyyttä, sielun\nhienovaraisuutta, jota tällainen vanhus saattaisi loukata, jos hän\nryhtyisi omaksi ilokseen levennellen lavertelemaan rakkauden, vaikkapa\npuhtaimmankin, tunteista. Kävelkäämme muutama askel tätä luostarien\nreunustamaa bulevardia pitkin, ja kertomukseni mukautuu helposti\nvälimatkaan, joka erottaa meidät tuosta pienestä kirkontornista, jonka\nnäette tuolla.\n\n\"Saatuaan kuulla, että olin suorittanut Arkistoakatemian kurssin,\nherra de Lessay arvioi minut ansiolliseksi ottamaan osaa hänen\nhistoriallisen kartastonsa toimittamiseen. Tarkoituksena oli valmistaa\nsarja karttoja, jotka, tuon filosofivanhuksen sanoja käyttääkseni,\ntarkoin määrittelisivät valtojen vaihtelut hamasta Nooakista aina\nKaarle Suureen saakka. Herra de Lessay oli varastoinut päähänsä kaikki\nmuinaisaikaa koskevat 18. vuosisadan erehdykset. Minä puolestani olin\nhistoriantutkijana uuden suunnan kasvatteja, ja sitä paitsi olin siinä\niässä, jolloin ei osata teeskennellä. Vanhuksen tapa ymmärtää, tai\noikeammin olla ymmärtämättä, barbarian aikoja, hänen itsepintainen\ntaipumuksensa nähdä kaukaisessa muinaisuudessa kunnianhimoisia\nruhtinaita, tekopyhiä ja ahneita pappeja, hyveellisiä kansalaisia,\nrunoilija-filosofeja ja muita henkilöitä, joita ei ole koskaan\nollut olemassa muualla kuin Marmontelin romaaneissa, teki minut\nkauhean onnettomaksi ja herätti minussa aluksi halun kaikenlaisiin\nvastaväitteisiin, jotka epäilemättä olivat hyvin järkeviä, mutta\nsamalla täysin hyödyttömiä ja joskus vaarallisiakin. Herra de Lessay\noli hyvin äkkipikainen ja Clémentine hyvin kaunis. Isän ja tyttären\nvälissä vietin tuskan ja autuuden tunteja. Minä rakastin; olin heikko,\nja sangen pian suostuin hyväksymään kaiken mitä ukko vaati maapallon\nhistorialliselta ja valtiolliselta kehitykseltä, oli sitten kyseessä\nAabrahamin, Meneksen tai Deukalionin aikakausi: saman maapallon\nkamaralla asteli nyt Clémentine.\n\n\"Neiti de Lessay väritti kartat vesiväreillä, sitä mukaa kuin me saimme\nniitä valmiiksi. Pöydän puoleen kumartuneena hän piteli sivellintä\nkahden sormen välissä; silmäripsistä poskipäille laskeutuva varjo kätki\nihastuttavaan hämärään hänen puoleksi ummessa olevat silmänsä. Välistä\nhän kohotti päätään, ja minä näin hänen puoliavoimen suunsa. Hänen\nkauneutensa oli niin ilmeikäs, että hänen hengityksensäkin vaikutti\nhuokaukselta, ja jokainen hänen tavallisinkin eleensä ja asentonsa\nvaivutti minut syviin unelmiin. Häntä katsellessani yhdyin kernaasti\nherra de Lessayn mielipiteeseen, että Jupiter oli harjoittanut\nhirmuhallitusta Thessalian vuorimaissa ja että Orfeus oli ollut\nvaromaton uskoessaan filosofian opetuksen papiston huostaan. Tänäkään\npäivänä en tiedä, olinko pelkuri vai sankari näin mukautuessani tuon\nitsepäisen ukon väitteisiin.\n\n\"Tunnustaakseni totuuden ei neiti de Lessay omistanut minulle\nvarsin suurta huomiota. Tuo välinpitämättömyys tuntui minusta niin\noikeutetulta ja luonnolliselta, etten ajatellutkaan siitä pahastua,\nvaikka siitä tietämättäni kärsinkin. Minä toivoin: olimmehan\nennättäneet vasta ensimmäiseen Assyyrian valtakuntaan.\n\n\"Herra de Lessay tuli joka ilta juomaan kahvia isäni kanssa. En\ntiedä, mikä heitä liitti toisiinsa, sillä harvoinpa tapaa kahta niin\ntäydellisesti erilaista luonnetta. Isäni oli ihailussaan niukka ja\nantoi paljon anteeksi. Vanhemmiten hän oli alkanut vihata kaikkea\nliioittelua. Hän esitti ajatuksia tuhansin hienoin vivahduksin\neikä omaksunut mitään mielipidettä ilman monenlaisia varauksia.\nTällaiset arkatuntoisen hengen ilmaukset kiivastuttivat suuresti\ntuota vanhaa, kuivaa ja äreää aatelismiestä, jota vastustajan\nmaltillisuus ei suinkaan tehnyt aseettomaksi; pikemminkin päinvastoin!\nVainusin vaaraa. Tuo vaara oli Bonaparte. Isäni ei enää tuntenut\nhäntä kohtaan minkäänlaista kiintymystä, mutta koska hän oli ollut\nhänen palveluksessaan, hän ei mielellään kuullut häntä solvattavan,\nvarsinkaan Bourbonien eduksi, joita hän syytti monesta verisestä\nvääryydestä. Herra de Lessay taas, joka oli kiivaampi voltaireläinen\nja kiivaampi legitimisti kuin konsanaan, näki Bonapartessa kaiken\nvaltiollisen, yhteiskunnallisen ja uskonnollisen turmeluksen\nalkujuuren. Asiain näin ollen kapteeni Victor huolestutti minua\nsuuresti. Kauhea enoni oli muuttunut kerrassaan sietämättömäksi, sen\njälkeen kun hänen sisarensa ei enää ollut häntä taltuttamassa. Daavidin\nharppu oli särkynyt, ja Saul antautui raivonsa valtaan. Kaarle X:n\nkukistuminen lisäsi tuon vanhan napoleonilaisen rohkeutta, eikä hänen\npöyhkeilyllään ollut mittaa eikä määrää. Hän ei käynyt meillä enää niin\nusein kuin ennen, sillä kotimme oli hänelle liian hiljainen. Mutta\ntoisinaan, päivällisen aikaan, hän ilmestyi luoksemme kukitettuna\nkuin mikäkin hautapatsas. Tavallisesti hän istuutui pöytään kirouksia\nmurahdellen ja kerskaili jokaisen suupalan välissä, kuinka häntä,\nvanhaa urosta, taas oli onnestanut lemmenseikoissa. Sitten, päivällisen\npäätyttyä, hän taittoi lautasliinansa piispanhiipaksi, hotkaisi puoli\nkarahvillista konjakkia ja ryntäsi matkoihinsa kiireen vilkkaa kuin\nainakin ihminen, joka kauhistuu jo pelkkää ajatustakin, että hänen\npitäisi istua jonkin aikaa kuivin suin vanhan filosofin ja nuoren\ntiedemiehen seurassa. Olin varma siitä, että jos hän jonakin päivänä\nkohtaisi meillä herra de Lessayn, niin kaikki olisi hukassa. Ja se\npäivä koitti, rouva!\n\n\"Sillä kertaa kapteeni oli hukkua kukkasten paljouteen ja muistutti\nniin elävästi jotakin keisarikunnan mainetekojen kunniaksi pystytettyä\nmuistopatsasta, että teki mieli ripustaa ikikukkaseppele hänen\nmolempiin käsivarsiinsa. Hän oli aivan erikoisen hyvällä tuulella, ja\nensimmäisenä sai nauttia tuosta onnellisesta mielentilasta keittäjätär,\njota hän tarttui vyötäisistä hänen tuodessaan paistia pöytään.\n\n\"Päivällisen jälkeen hän torjui luotaan karahvin, jota hänelle\ntarjottiin, ja selitti, että hän aikoi myöhemmin höystää kahvinsa\nkonjakilla. Kysyin häneltä vavisten, eikö hän mieluummin joisi kahviaan\nnyt heti. Mutta vaikka Victor-enoni olikin sangen epäluuloinen, niin\ntyhmä hän ei ollut. Hän vainusi hätäilyssäni jotakin epäilyttävää,\nsillä hän loi minuun omituisen katseen ja sanoi:\n\n\"-- Kärsivällisyyttä, sisarenpoikani! Peräytymismerkin puhaltaminen ei\nkuulu joukon nuorimmalle, hitto vieköön! Herra koulumestarilla tuntuu\nolevan kiire päästä näkemään, onko minulla kannuksia saappaissani.\n\n\"Kapteeni oli ilmeisesti arvannut, että toivoin hänen menevän\nmatkoihinsa mahdollisimman pian. Tunsin hänet ja olin varma siitä,\nettä hän jäisi. Ja hän jäi. Tuo ilta on pienimpiä yksityiskohtiaan\nmyöten painunut mieleeni. Enoni oli loistavalla tuulella. Jo pelkkä\najatuskin, että hän oli toisten tiellä, oli omiaan pitämään yllä hänen\nhyvää tuultaan. Hän kertoi meille räiskyvään kasarmityyliin jutun\nnunnasta, torvensoittajasta ja viidestä chambertinpullosta, joka\njuttu mahtaa olla makupala garnisonipaikoissa, mutta teille, rouva,\nen yrittäisikään sitä kertoa, vaikka sen muistaisinkin. Siirryttyämme\nsaliin hän huomautti, että takkaristikkomme oli huonossa kunnossa,\nja neuvoi meitä rikkiviisaasti käyttämään tripolijauhetta kuparin\nkiillottamiseen. Politiikasta ei sanaakaan. Hän säästi voimiaan.\nKartagon raunioissa kello löi kahdeksan. Se oli herra de Lessayn\ntunti. Muutaman minuutin kuluttua hän astui saliin tyttärensä\nseurassa. Tavanmukainen illanvietto alkoi. Clémentine istuutui\nlampun viereen ompelemaan. Varjostin kätki keveään hämärään hänen\nkauniin päänsä ja langetti hänen sormilleen hohteen, joka teki ne\nmelkein läpikuultaviksi. Herra de Lessay puhui pyrstötähdestä, jonka\nlähestymisestä tähtitieteilijät olivat tiedottaneet, ja kehitteli asian\njohdosta teorioja, jotka, vaikka olivatkin sangen rohkeita, kuitenkin\ntodistivat jonkinlaista älyllistä kehittyneisyyttä. Isäni, joka jonkin\nverran tunsi tähtitiedettä, esitti terveitä ajatuksia, mutta lopetti\nne ainaiseen varaukseensa: \"Vaikka mitäpä minä oikeastaan tiedän!\"\nMinä puolestani kehittelin observatorionaapurimme, suuren Aragon,\nmielipiteitä. Victor-eno vakuutti, että pyrstötähdillä on eräänlainen\nvaikutus viinien laatuun, ja kertoi väitteensä tueksi hauskan\nkapakkakaskun. Olin niin mielissäni tästä puheenaiheesta, että tein\nvoitavani sen ylläpitämiseksi ja ryhdyin tuoreimpien kirjatietojeni\nturvin laajasti esitelmöimään noiden kevyiden taivaankappaleiden\nkemiallisesta kokoonpanosta, huomauttaen, että vaikka ne liikkuvatkin\navaruuksissa miljardien peninkulmien alalla, ne kuitenkin mahtuisivat\nyhteen ainoaan pulloon. Isäni, joka hiukan oudoksui kaunopuheisuuttani,\nkatseli minua leppoisan ivalliseen tapaansa. Mutta eihän sitä aina voi\ntaivaissakaan pysytellä. Niinpä aloin, Clémentinea katsellen, puhua\ntimanttipyrstötähdestä, jota olin edellisenä iltana ihaillut erään\nkultasepän ikkunassa. Se oli onneton mielijohde.\n\n\"-- Sisareni poika! kapteeni Victor huudahti. -- Tuo sinun pyrstötähtesi\nei ole mitään sen rinnalla, joka kimalteli keisarinna Joséphinen\nhiuksissa hänen tullessaan Strassburgiin jakamaan kunniaristejä\narmeijalle.\n\n\"-- Niin, pikku Joséphine oli kovin mieltynyt koruihin, herra de Lessay\nsanoi kahden kahvikulauksen lomassa. -- En moiti häntä siitä; hänessä\noli hyviäkin puolia, vaikka hän muuten oli hiukan kevytmielinen. Hän\noli syntyisin Tascher, ja hän tuotti Buonapartelle suuren kunnian\nsuostuessaan hänen puolisokseen. Joku Tascher ei tosin merkitse paljoa,\nmutta joku Buonaparte ei merkitse yhtään mitään.\n\n\"-- Mitä sillä tarkoitatte, herra markiisi? kapteeni Victor kysyi.\n\n\"-- En ole mikään markiisi, herra de Lessay vastasi kuivasti, -- ja\ntarkoitan sitä, että Buonaparte olisi saanut vertaisensa aviopuolison,\njos olisi nainut jonkun niistä ihmissyöjänaisista, joita kapteeni Cook\nkuvailee matkamuistelmissaan, jonkun tuollaisen alastoman, tatuoidun ja\nrengasnenäisen villin, joka mesissä suin ahmii mätäneviä ihmisruumiin\njäseniä.\n\n\"'Tuon tiesin jo etukäteen!' minä ajattelin, ja kesken tuskaani (oi\npoloista ihmissydäntä!) oli ensimmäisenä tehtävänäni todeta, että\naavistukset pitivät paikkansa. Minun on myönnettävä, että kapteenin\nvastaus oli sommiteltu ylevään tyyliin. Hän pani kätensä puuskaan, loi\nherra de Lessayhin halveksivan katseen ja virkkoi:\n\n\"-- Napoleonilla, teidän jalosukuisuutenne, oli Joséphinen ja Marie\nLouisen ohessa vielä kolmaskin puoliso. Tuota hänen elämänkumppaniaan\nte ette tunne, mutta minä olen nähnyt hänet läheltä. Häntä verhoo\ntaivaansininen viitta, joka on täynnä tähtiä, häntä kruunaa\nlaakeriseppele, ja hänen rinnassaan välkkyy kunniaristi. Hänen nimensä\non Maine.\n\n\"Herra de Lessay laski kuppinsa takan reunalle ja sanoi rauhallisesti:\n\n\"-- Teidän Buonapartenne oli heittiö.\n\n\"Isäni nousi välinpitämättömän tyynenä, ojensi kätensä hitaasti torjuen\nja virkkoi sävyisästi herra de Lessaylle:\n\n\"-- Olipa tuo St. Helenan saarella kuollut mies minkälainen tahansa,\nminä kuitenkin palvelin häntä kymmenen vuotta, ja lankoni haavoittui\nkolmesti seuratessaan hänen kotkiaan. Pyydän hartaasti, hyvä herra ja\nystävä, ettette unohtaisi sitä vastedes.\n\n\"Mitä kapteenin korkealentoiset ja irvokkaat häpeämättömyydet eivät\nolleet saaneet aikaan, sen sai aikaan isän kohtelias nuhde. Herra de\nLessay vimmastui.\n\n\"-- Minä unohdin sen! hän huusi kalmankalpeana, hampaitaan kiristellen\nja suu vaahdossa. -- Olin väärässä. Tynnyri haisee aina sillille, ja\nkun kerran on palvellut roistoja...\n\n\"Tämän kuullessaan kapteeni tarrautui hänen kurkkuunsa. Luulen, että\nhän olisi kuristanut hänet, ellemme Clémentine ja minä olisi olleet\nsaapuvilla.\n\n\"Isäni seisoi käsivarret ristissä, vähän kalpeampana kuin tavallisesti,\nja katseli tuota näytelmää sanomattoman säälin ilmein. Se, mitä sitten\nseurasi, oli vielä surkuteltavampaa, mutta mitäpä hyödyttää viipyä\nkahden vanhuksen houkkamaisuuksissa? Vihdoin onnistuin saamaan heidät\nerilleen toisistaan. Herra de Lessay viittasi tyttärelleen ja poistui.\nClémentinen seuratessa häntä juoksin tytön perässä porraskäytävään.\n\n\"-- Neiti, sanoin huumautuneena ja tartuin hänen käteensä, -- minä\nrakastan teitä, minä rakastan teitä!\n\n\"Hän piti tuokion kättäni omassaan, ja hänen huulensa aukenivat hiukan.\nMitä hän sanoisi? Mutta äkkiä, katsahdettuaan isäänsä, joka jo\nasteli yläkertaa kohti, hän vetäisi kätensä pois ja nyökkäsi minulle\njäähyväisiksi.\n\n\"Sen jälkeen en nähnyt häntä enää koskaan. Hänen isänsä muutti erääseen\nPanthéonin lähistöllä olevaan huoneistoon, jonka hän oli vuokrannut\nhistoriallisesta kartanostaan saamillaan tuloilla. Siellä hän kuoli\nhalvaukseen muutamia kuukausia myöhemmin. Tytär muutti Neversiin\näitinsä sukulaisten luokse. Ja Neversissä hän sitten meni naimisiin\nAchille Allier'n, rikkaan maanviljelijän pojan kanssa.\n\n\"Mitä minuun tulee, rouva, olen elellyt yksinäni, rauhassa ja sovussa\nitseni kanssa: elämäni, joka on ollut vailla sekä suuria suruja\nettä suuria iloja, on ollut kohtalaisen onnekas. Mutta vielä kauan\njälkeenpäin koski kipeästi sydämeeni nähdessäni talvi-iltoina tyhjän\nnojatuolin oman nojatuolini vieressä. Clémentine on kuollut jo kauan\nsitten. Hänen tyttärensä on seurannut äitiään ikuiseen lepoon. Teidän\nluonanne olen nähnyt hänen tyttärensä tyttären. Vielä en tahdo sanoa\nniinkuin Pyhän kirjan vanhus: 'Nyt sinä, Herra, päästät palvelijasi\nrauhaan menemään.' Jos minusta, tällaisesta vanhasta jurottajasta, voi\nvielä olla jotakin hyötyä, niin tahdon teidän avullanne pyhittää tuolle\norvolle tytölle viimeiset voimani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä viimeiset sanat olin lausunut rouva de Gabryn asunnon eteisessä ja\nvalmistauduin juuri sanomaan hyvästi rakastettavalle oppaalleni, kun\nhän virkkoi:\n\n-- Rakas herra Bonnard, en voi auttaa teitä tässä asiassa niinkuin\ntahtoisin. Jeanne on orpo alaikäinen. Te ette voi tehdä mitään hänen\nhyväkseen ilman hänen holhoojansa suostumusta.\n\n-- Niinkö? huudahdin. -- En ole tullut edes ajatelleeksi, että\nJeannella on holhooja.\n\nRouva de Gabry katsahti minuun hiukan ihmeissään. Hän ei ollut\nodottanut, että vanha mies saattoi olla niin yksinkertainen.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Jeanne Alexandren holhoojana on asianajaja Mouche,\nLevallois-Perret'n notaari. Pelkään pahoin, ettette oikein hyvin tule\ntoimeen hänen kanssaan, sillä hän on hyvin vakava herra.\n\n-- Hyvänen aika! minä huudahdin. -- Kenen kanssa sitten luulette minun\nikäiseni miehen tulevan toimeen, ellei juuri vakavien ihmisten kanssa?\n\nHän hymähti lempeän ilkamoivasti, aivan isävainajani tapaan, ja sanoi:\n\n-- Sellaisten kanssa, jotka ovat teidän kaltaisianne. Herra Mouche\nei juuri kuulu heihin; hän ei herätä minussa luottamusta. Teidän on\npyydettävä häneltä lupa päästäksenne tervehtimään Jeannea, jonka hän on\nsijoittanut erääseen Ternesissä olevaan koulukotiin. Eikä tyttö viihdy\nsiellä.\n\nSuutelin rouva de Gabryn käsiä, ja niin me erosimme.\n\n\n\n\nToukokuun 2.-5. päivänä\n\nOlen tavannut notaari Mouchen, Jeannen holhoojan, hänen toimistossaan.\nPieni, laiha ja kuiva mies, iho kuin hänen oman paperiromunsa\npölystä tehty. Tuollainen silmälasiniekka olio, jota on mahdotonta\nkuvitella ilman silmälaseja. Olen kuullut hänen, notaari Mouchen,\npuhuvan; hänellä on ääni kuin rämisevällä lastenlelulla, ja hän puhuu\nvalikoiduin sanoin, vaikka minä puolestani soisin, ettei hän lainkaan\nvalikoisi sanojaan. Olen tarkastellut häntä, notaari Mouchea; hän on\nvirallisen juhlallinen ja vaanii maailmaa silmänurkastaan lasiensa\ntakaa.\n\nNotaari Mouche on onnellinen, omien sanojensa mukaan, onnellinen ja\nylen ihastunut hänen holhokkiaan kohtaan osoittamastani harrastuksesta.\nMutta hän ei usko, että ihminen on luotu maan päälle huvittelemista\nvarten. Ei, sitä hän ei usko, ja ollakseni oikeudenmukainen minun\non sanottava, että hänen lähettyvillään täytyy olla hänen kanssaan\nsamaa mieltä, sillä hän on kaikkea muuta kuin huvittava. Hän sanoo\npelkäävänsä, että hänen rakas holhokkinsa voisi saada väärän ja\nvahingollisen käsityksen elämästä, jos hänen annettaisiin liiaksi\nhuvitella. Siksipä hän onkin hartaasti pyytänyt, että rouva de Gabry\nvain hyvin harvoin ottaisi tämän nuoren tytön luokseen kotiinsa.\n\nLähtiessäni tuon tomuttuneen musteentuhrijan luota hänen tomuttuneesta\ntoimistostaan minulla oli taskussani säännönmukainen lupakirja\n(kaikki, mikä notaari Mouchen kädestä lähtee, on säännönmukaista),\njolla minut oikeutettiin joka kuukauden ensimmäisenä torstaina käymään\ntervehtimässä neiti Jeanne Alexandrea koulukodin johtajattaren neiti\nPréfèren luona rue Demoursin varrella Ternesin kaupunginosassa.\n\nToukokuun ensimmäisenä torstaina lähdin neiti Préfèren luokse, jonka\nlaitoksen huomasin jo kaukaa sen sinikirjaimisesta nimikilvestä. Tuo\nsininen väri antoi minulle ensimmäisen vihjeen neiti Virginie Préfèren\nluonteesta, jota minulla sittemmin oli tilaisuus tutkia perinpohjin.\nPelästynyt palvelijatar otti käyntikorttini ja jätti minut, sanallakaan\ntoivoani ravitsematta, kolkkoon vastaanottohuoneeseen, missä\nsain hengittää sitä tympeää ilmaa, joka on erityisesti ominainen\nsisäoppilaitosten ruokasaleille. Vastaanottohuoneen lattia oli\nsäälimättömän tarmokkaasti vahattu niin liukkaaksi, että hädissäni\nolin vähällä jäädä seisomaan kynnykselle. Onneksi kuitenkin huomasin,\nettä parketille, tuolien eteen, oli siroteltu pieniä nelikulmaisia\nvillamattoja, ja niin lähdin harppailemaan noita kirjottuja saarekkeita\npitkin, kunnes minun vihdoin onnistui päästä takkanurkkaukseen, missä\nhengästyneenä istuuduin.\n\nTuon takan yläpuolella oli paksun kullatun kehyksen ympäröimä\nilmoitustaulu, jonka otsikossa loisti goottilaisin flamboyant-kirjaimin\nsana: _Kunniataulu_. Taululla oli paljon nimiä, joiden joukosta minulla\nei kuitenkaan ollut iloa löytää Jeanne Alexandren nimeä. Luettuani\nmoneen kertaan niiden oppilaiden nimet, jotka olivat neiti Préfèren\nmielestä ansainneet kunniamaininnan, aloin jo tulla levottomaksi, kun\nketään ei kuulunut. Neiti Préfèren olisi varmasti onnistunut luoda\ntaivaallisten avaruuksien ehdoton äänettömyys tähän kasvatusopilliseen\nvaltapiiriinsä, elleivät varpusten lukemattomat parvet olisi valinneet\nhänen pihaansa tirskutuspaikakseen. Oikein oli ilo niitä kuulla.\nMutta nähdä, siinäpä pulma, sillä ikkunaruudut oli hiottu himmeiksi.\nNiinpä minun oli tyydyttävä niihin nähtävyyksiin, joita tarjoutui\nkatseltavaksi vastaanottohuoneessa: sen kaikki neljä seinää oli katosta\nlattiaan asti koristettu laitoksen oppilaiden tekemillä piirustuksilla.\nSiinä oli Vestan neitseitä, kukkia, olkikattoisia maalaismajoja,\nkapiteeleja, kierukoita ja sabiinilaiskuningas Tatiuksen valtava pää,\njonka tekijäksi oli merkitty Estelle Mouton.\n\nOlin jo melkoisen kauan ihaillut sitä tarmoa, millä neiti Mouton oli\nelävöittänyt tuon antiikin sotilaan tuuheat kulmakarvat ja hänen\nsilmiensä tuikean katseen, kun eräs ääni, joka oli kevyempi kuin\ntuulen lennättämän lakastuneen lehden kahahdus, pani minut kääntämään\npäätäni. Mutta se ei ollut mikään lakastunut lehti, vaan se oli neiti\nPréfère. Kädet ristissä hän liukui pitkin parketin kuvastinta kuin\n_Kultaisen legendan_ pyhät naiset pitkin veden kristallinkirkasta\npintaa. Toisenlaisissa olosuhteissa neiti Préfère ei luullakseni\nolisi johdattanut mieleeni noita mystilliselle mielikuvitukselle\nniin rakkaita neitseitä. Jos olisin tarkastellut ainoastaan hänen\nkasvojaan, olisin pikemminkin tullut ajatelleeksi renettiomenaa, jota\nymmärtäväinen perheenemäntä on pitänyt talvisäilössä ullakolla. Hänellä\noli hartioillaan ripsureunainen peleriini, joka ei sinänsä ollut\nmillään tavalla merkillinen, mutta jota hän kantoi ikään kuin se olisi\nollut jonkinlainen ylipapillinen vaatekappale tai korkean tuomarin\nvirkapuku.\n\nIlmoitin hänelle käyntini tarkoituksen ja ojensin suosituskirjeeni.\n\n-- Olette siis tavannut herra Mouchen, hän virkkoi. -- Toivottavasti\nhän voi kaikin puolin hyvin? Hän on niin kunnon mies, niin...\n\nHän ei lopettanut lausettaan, vaan loi katseensa kattoon. Sinne teki\nseuraa minunkin katseeni ja kohtasi kynttiläkruunun paikalla riippuvan\npaperisuikaleen, joka oli väännetty kierukaksi ja jonka tehtävänä\narvatenkin oli houkutella puoleensa kärpäsiä ja pitää ne sitten\nloitolla peilien kullatuista kehyksistä ja kunniatauluista.\n\n-- Olen kohdannut, sanoin, -- neiti Alexandren rouva de Gabryn luona\nja oppinut pitämään arvossa tuon nuoren tytön oivallista luonnetta\nja eloisaa älyä. Koska menneinä vuosina tunsin hänen isovanhempansa,\ntoivoisin voivani kohdistaa heidän lapsenlapseensa sen harrastuksen,\njota tunsin heitä kohtaan.\n\nVastaukseksi neiti Préfère huokasi syvään, painoi salaperäistä\npeleriiniään sydäntään vasten ja katsoi jälleen katosta riippuvaa\npaperisuikaletta.\n\nVihdoin hän sanoi:\n\n-- Hyvä herra, koska tunsitte herra ja rouva Noël Alexandren,\nniin toivoakseni myös olette, kuten herra Mouche ja minä, syvästi\npahoitellut niitä mielettömiä keinotteluja, jotka veivät heidät\nperikatoon ja saattoivat heidän tyttärensä kurjuuteen.\n\nKuullessani nämä sanat ajattelin, että on hyvin väärin olla\nhuono-onninen ja että tuota vääryyttä ei koskaan anneta anteeksi\nniille, joita on saatu kauan kadehtia. Heidän sortumisensa on meidän\nkostomme ja ilomme, ja me olemme säälimättömiä.\n\nSelitettyäni aivan peittelemättä, etten ymmärtänyt raha-asioista yhtään\nmitään, kysyin laitoksen johtajattarelta, oliko hän tyytyväinen neiti\nAlexandreen.\n\n-- Sitä lasta on mahdotonta kesyttää! neiti Préfère huudahti.\n\nJa hän ryhdistäytyi ylvääseen asentoon ilmentääkseen\nvertauskuvallisesti tilannetta, johon näin vaikeasti taltutettava\noppilas oli hänet saattanut. Hiukan tyynnyttyään hän jatkoi:\n\n-- Tuo nuori tyttö ei ole vailla älyä, mutta häntä ei saa opiskelemaan\njärjestelmällisesti.\n\nMerkillinen olento, tuo neiti Préfère! Hän käveli nostamatta jalkojaan\nja puhui liikuttamatta huuliaan. Pohtimatta kohtuullista kauempaa\nnoita omituisuuksia vastasin, että nuo järjestelmät tietenkin olivat\nerinomaisia ja että siinä suhteessa luotin hänen valistuneeseen\nymmärrykseensä, mutta että jos ihminen kerran tiesi jonkin asian, niin\nolihan loppujen lopuksi sangen yhdentekevää, millä tavalla hän oli sen\noppinut.\n\nNeiti Préfère teki hitaan, torjuvan liikkeen. Sitten hän sanoi\nhuokaisten:\n\n-- Ah, herra! Henkilöillä, jotka eivät ole perehtyneet kasvatukseen,\non siitä kovin nurinkurisia käsityksiä. Uskon kernaasti, että he\nsiitä puhuessaan tarkoittavat vain hyvää, mutta parempi olisi,\npaljon parempi, jos he näissä asioissa mukautuisivat asiantuntijain\nkokemukseen.\n\nEn inttänyt vastaan, vaan kysyin, saisinko nyt heti tavata neiti\nAlexandren.\n\nNeiti Préfère katseli peleriiniään ikään kuin etsien sen sotkuisista\nripsuista sitä ennustuskirjan vastausta, joka hänen tuli antaa, ja\nsanoi vihdoin:\n\n-- Neiti Alexandre pitää parhaillaan kertaustuntia. Täällä vanhemmat\nopettavat nuorempia. Sellaista nimitetään vuoro-opetukseksi... Mutta\nolisin pahoillani, jos olisitte vaivautunut turhaan. Kutsutan hänet\ntänne. Pyydän vain, herra, saada järjestyksen vuoksi kirjoittaa nimenne\nvieraiden luetteloon.\n\nHän istuutui pöydän ääreen, avasi paksun kirjan, otti esiin notaari\nMouchen kirjeen, jonka hän oli kätkenyt peleriininsä alle, ja sanoi\nkirjoittaessaan:\n\n-- Bonnard... d lopussa, eikö niin? Suokaa anteeksi, että kiinnyn\ntällaiseen pikkuseikkaan. Mutta käsitykseni mukaan erisnimilläkin on\noikeinkirjoituksensa. Täällä meillä, herra, kirjoitetaan erisnimiä\nsanelun mukaan... historiallisia nimiä tietysti!\n\nKirjoitettuaan nimeni sorealla käsialalla hän kysyi, eikö hän saisi\nmerkitä sen jatkoksi jotakin arvoa tai ammattia, kuten entinen\nkauppias, virkamies, koroillaaneläjä tai jotakin muuta. Hänen\nluettelossaan oli erikoinen sareke sitä varten.\n\n-- Hyvänen aika, rouva, sanoin hänelle, -- jos välttämättä tahdotte\ntäyttää tuon sarekkeenne, niin merkitkää siihen: Instituutin jäsen.\n\nTosin se oli neiti Préfèren peleriini, jonka näin edessäni, mutta se\nei enää ollut neiti Préfère, joka kantoi sitä hartioillaan. Se oli\nkokonaan uusi ihminen, herttainen, kohtelias, mielevä, onnellinen,\nsäteilevä. Hänen silmänsä hymyilivät; hänen kasvojensa pienet rypyt\n(niitä oli paljon!) hymyilivät; hänen suunsakin hymyili, mutta vain\ntoisella pielellään. Hän puhui; hänen äänensä oli hänen ilmeensä\nmukainen: se oli sulaa hunajaa, tuo ääni.\n\n-- Te sanoitte, herra, että meidän kultainen Jeannemme on erittäin\nälykäs. Olen omasta puolestani tehnyt saman havainnon ja olen ylpeä\nsiitä, että mielipiteemme käyvät yhteen. Tuo nuori tyttö kiinnostaa\nminua todella suuresti. Vaikka hän onkin hiukan vilkas, hänellä on\nkuitenkin niin sanoakseni onnellinen luonne. Mutta suokaa anteeksi,\nminähän kulutan teidän kallista aikaanne.\n\nHän kutsui palvelijatarta, joka näyttäytyi entistä hätäisempänä ja\npelästyneempänä ja katosi sitten saman tien saatuaan määräyksen\nilmoittaa neiti Alexandrelle, että herra Sylvestre Bonnard, Instituutin\njäsen, odottaa häntä vastaanottohuoneessa.\n\nNeiti Préfère ennätti parahiksi uskoa minulle, että hän tunsi syvää\nkunnioitusta Instituutin päätöksiä kohtaan, olivatpa ne minkälaisia\ntahansa, kun samassa Jeanne ilmestyi huoneeseen hengästyneenä,\npunaisena kuin pioni, silmät suurina ja käsivarret heiluen,\nihastuttavana lapsellisessa kömpelyydessään.\n\n-- Mutta, rakas lapsi, minkä näköinen te olette! neiti Préfère kuiskasi\näidillisen hellästi korjaten hänen kaulustaan.\n\nJeanne oli todella sangen kummallisen näköinen. Hänen hiuksensa oli\nkammattu taakse ja vangittu verkkoon, jonka silmukoista pörröiset\nsuortuvat pyrkivät ulos; hänen laihat käsivartensa oli ahdettu\nkyynärpäitä myöten kiiltosilkkisiin hihoihin; hänen kätensä olivat\nahavoituneet punaisiksi ja näyttivät olevan hänelle vastuksena; hänen\nliian lyhyen hameensa alta näkyivät väljiksi venyneet sukat ja linttaan\nastutut kengät, ja hänen vyötärölleen oli kietaistu hyppynuora. Kaiken\nkaikkiaan: Jeanne vaikutti kaikkea muuta kuin esiintymiskelpoiselta\nneitoselta.\n\n-- Pikku hupakko! huokasi neiti Préfère, joka ei tällä kertaa näyttänyt\näidiltä, vaan vanhemmalta sisarelta.\n\nSitten hän liukui pois kuin varjo pitkin parketin kuvastinta.\n\nSanoin Jeannelle:\n\n-- Istukaa, Jeanne, ja puhukaa minulle kuin ystävälle. Ettekö viihdy\ntäällä?\n\nHän epäröi, mutta vastasi sitten alistuneesti hymyillen:\n\n-- En oikein.\n\nHän sormeili hyppynuoransa päitä ja vaikeni.\n\nMinä kysyin, hyppäsikö hän vielä nuoraa, vaikka oli niin iso tyttö.\n\n-- Enhän toki, herra! hän vastasi vilkkaasti. -- Olin hyppyyttämässä\npikkutyttöjä, kun palvelijatar tuli sanomaan, että eräs herra odotti\nminua vastaanottohuoneessa. Sidoin nuoran vyölleni, jotten sitä\nkadottaisi. Se ei ollut sopivaa. Pyydän teiltä anteeksi. Mutta olen\nniin tottumaton ottamaan vastaan vieraita!\n\n-- Taivas varjelkoon, kuinka teidän hyppynuoranne minua loukkaisi!\nKantoivathan Pyhän Klaaran luostarisisaretkin nuoraa vyöllään, ja he\nolivat kuitenkin hurskaita neitseitä.\n\n-- Te olette kovin hyvä, herra, hän sanoi, -- kun tulitte minua\nkatsomaan ja puhutte minulle noin. En huomannut kiittää teitä\ntullessani sisään, sillä olin liian hämmästynyt. Oletteko tavannut\nrouva de Gabryta? Kertokaa hänestä, olkaa niin hyvä.\n\n-- Rouva de Gabry voi hyvin, minä vastasin. -- Hän on kauniilla\nmaatilallaan Lusancessa. Hänestä, Jeanne, saattaa sanoa niinkuin eräs\nvanha puutarhuri kerran sanoi emännästään, linnanrouvasta, jonka\nvoinnista ihmiset olivat levottomia: \"Armollinen rouva on hyvällä\ntiellä.\" Niin, rouva de Gabry on hyvällä tiellä; te tiedätte, Jeanne,\nkuinka hyvä tuo tie on ja kuinka tasaisin askelin hän sitä kulkee.\nTuonnoittain, ennen hänen lähtöään Lusanceen, me kävelimme yhdessä\npitkät, pitkät matkat ja puhelimme teistä. Me puhelimme teistä,\nlapseni, äitinne haudalla.\n\n-- Olen niin onnellinen, Jeanne virkkoi.\n\nJa hän hyrähti itkuun.\n\nKunnioituksen tuntein katselin tuota nuoren tytön kyynelten tulvaa.\nHänen sitten pyyhkiessään silmiään pyysin häntä kertomaan, minkälaista\nhänen elämänsä oli tässä talossa.\n\nHän kertoi olevansa samalla kertaa sekä oppilas että opettaja.\n\n-- Teitä käsketään, ja te käskette. Sellaista sattuu maailmassa usein.\nKoettakaa kestää, lapseni.\n\nMutta hän selitti, ettei hän saanut eikä myöskään antanut mitään\nopetusta, vaan että hänen tehtävänään oli pukea alkeisluokan oppilaat,\npestä heidät, neuvoa heille hyvää käytöstä, aakkosia ja neulan käyttöä,\nleikkiä heidän kanssaan, luettaa iltarukous ja panna heidät nukkumaan.\n\n-- Kas vain! minä huudahdin. -- Se on siis sitä neiti Préfèren\nvuoro-opetusta! En voi salata teiltä, Jeanne, ettei neiti Préfère\noikein miellytä minua ja etten usko, että hän on niin hyvä kuin\ntoivoisin.\n\n-- Mitä siihen tulee, Jeanne virkkoi, -- hän on kai sellainen kuin\nihmiset yleensä. Hän on hyvä niille, joista pitää, ja vähemmän hyvä\nniille, joista ei pidä. Minusta hän ei luullakseni pidä kovinkaan\npaljon.\n\n-- Entäs herra Mouche, Jeanne? Mitä on ajateltava herra Mouchesta?\n\nHän vastasi nopeasti:\n\n-- Pyydän, herra, älkää puhuko minulle herra Mouchesta! Pyydän kaikesta\nsydämestäni.\n\nMinä myönnyin tuohon hartaaseen, melkeinpä kiihkeään pyyntöön ja\nvaihdoin puheenaihetta.\n\n-- Jeanne, muovailetteko te täällä vahakuvia? En ole unohtanut\nkeijukaista, joka tuotti minulle niin suuren yllätyksen Lusancessa.\n\n-- Minulla ei ole vahaa, hän vastasi, ja hänen käsivartensa hervahtivat\nalas.\n\n-- Ei vahaa! minä huudahdin. -- Tällaisessa mehiläisten valtakunnassa!\nJeanne, minä tuon teille vahaa, jossa on värejä ja vivahduksia kuin\njalokivissä.\n\n-- Kiitos, herra, mutta älkää tuoko. Minulla ei ole täällä aikaa\nmuovailla vahanukkeja. Aloin kyllä tehdä rouva de Gabrylle aivan pientä\nkultahaarniskaista pyhää Yrjänää. Mutta pikkutytöt luulivat sitä\nnukeksi; he leikkivät sillä ja särkivät sen.\n\nJa hän veti esiliinansa taskusta pienen pystykuvan, jonka rampoja\njäseniä rautalankarunko vain vaivoin pystyi pitämään koossa. Sitä\nkatsellessaan hän oli vuoroin itkun, vuoroin naurun vaiheilla. Hilpeys\nvoitti, ja hän hymyili, mutta äkkiä hänen hymynsä sammui.\n\nNeiti Préfère seisoi vastaanottohuoneen ovella hyvin herttaisen\nnäköisenä.\n\n-- Sitä lapsikultaa! laitoksen johtajatar huokasi suloisimmalla\näänellään. -- Pelkään hänen ihan väsyttävän teidät. Ja kaiketi\naikannekin on kallis.\n\nPyysin häntä häätämään mielestään tuon harhaluulon, ja noustessani\nhyvästelemään otin taskustani muutamia suklaalevyjä ja muita makeisia,\njoita olin tuonut tuliaisiksi.\n\n-- Voi, herra! Jeanne huudahti. -- Tästähän riittää koko tyttöparvelle!\n\nPeleriininainen puuttui puheeseen:\n\n-- Neiti Alexandre, hän sanoi, -- kiittäkää vierasta hänen auliudestaan.\n\nJeanne loi häneen melkein hurjan katseen; sitten hän kääntyi minun\npuoleeni ja sanoi:\n\n-- Kiitos, herra, näistä makeisista ja varsinkin kiitos hyvyydestänne,\nkun tulitte minua katsomaan.\n\n-- Jeanne, sanoin hänelle puristaen hänen molempia käsiään, -- pysykää\nhyvänä ja pelottomana tyttönä. Näkemiin.\n\nPoistuessaan suklaa- ja leivospaketteineen Jeanne sattui kolahduttamaan\nhyppynuoransa kahvalla tuolinselkää. Harmistunut neiti Préfère painoi\npeleriininsä alla molemmat kätensä sydäntään vasten, ja minä jo odotin\nhänen kasvatusopillisen sielunsa haihtuvan tyhjiin siinä paikassa.\n\nJäätyämme kahden hän kirkastui entiselleen, ja voinpa kertoa,\nitseäni imartelematta, että hän hymyilikin minulle kokonaisella\nposkenpuolikkaallaan.\n\n-- Neiti, sanoin hänelle, käyttäen hyväkseni hänen otollista\nmielialaansa, -- minusta Jeanne Alexandre näytti hiukan kalpealta. Te\ntiedätte paremmin kuin minä, kuinka hellävaraista hoitoa ja hoivaa\nkehitysikäiset tytöt tarvitsevat. Loukkaisin teitä, jos lisäisin vielä\nsanankin pyyntööni, että parhaanne mukaan vaalisitte häntä.\n\nNämä sanat näyttivät ihastuttavan neiti Préfèreâ. Hän loi haltioituneen\nkatseensa katosta riippuvaan paperisuikaleeseen, risti kätensä ja\nhuudahti:\n\n-- Kuinka tuollaiset etevät miehet osaavatkin laskeutua kaikkein\nmitättömimpienkin pikkuseikkojen tasalle!\n\nHuomautettuani hänelle, ettei nuoren tytön terveys ollut mikään mitätön\npikkuseikka, minulla oli kunnia sanoa hänelle hyvästi. Mutta hän\npysähdytti minut kynnyksellä ja virkkoi luottamuksellisesti:\n\n-- Suokaa anteeksi heikkouteni, herra. Olen nainen ja rakastan kunniaa.\nEn voi salata teiltä, että tunnen Instituutin jäsenen läsnäolon\nvaatimattomassa laitoksessani olevan minulle suureksi kunniaksi.\n\nSoin neiti Préfèrelle anteeksi hänen heikkoutensa, ja Jeannea itsekkään\nsokeasti ajatellen hoeskelin itsekseni kotimatkalla:\n\n-- Mitä tekisimme tuolle lapselle?\n\n\n\n\nKesäkuun 2. päivänä\n\nOlin tänään saattamassa Marnesin kirkkomaahan erästä vanhaa, hyvin\niäkästä työtoveriani, joka, Goethen ajatustavan mukaan, oli suostunut\nkuolemaan. Suuri Goethe, jonka elinvoima oli ilmiömäinen, uskoi\ntodella, ettei ihminen kuole ennen kuin hän itse tahtoo, s.o. että hän\nkuolee vasta sitten, kun kaikki ne voimat, jotka vastustavat lopullista\nhajoamista ja joiden yhteissumma on elämä itse, ovat viimeistä myöten\ntuhoutuneet. Toisin sanoen hän ajatteli, että ihminen kuolee vasta sen\njälkeen, kun hän ei enää voi elää. Olkoon menneeksi! Kunhan vain ollaan\nselvillä, mistä on kysymys, niin Goethen suurenmoisella ajatuksella,\njos se oikein käsitetään, on sama pohja kuin La Palicen laululla.\n\n[Ranskalainen kapteeni La Palice kaatui Pavian taistelussa vuonna 1525\ntaisteltuaan viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sotilaat tekivät hänestä\nlaulun, jossa sanottiin, että hän oli hengissä vielä neljännestunnin\nkuolemansa jälkeen, ts. että hän oli taistellut todella loppuun saakka.\nSittemmin, sananlaskuksi muuttuneena, \"La Palice'n\" totuus tarkoittaa\ntotuutta, joka on niin ilmeinen, että siihen vetoaminen on typerää. --\nSuom.]\n\nNo niin, oivallinen työtoverini oli siis suostunut kuolemaan saatuaan\npari kolme mitä vakuuttavinta halvauskohtausta, joista viimeinen\nei enää sietänyt vastaväitteitä. Olin seurustellut vainajan kanssa\nvain vähän hänen eläessään, mutta näytti siltä kuin minusta olisi\ntullut hänen ystävänsä nyt, kun häntä ei enää ollut olemassa, sillä\nvirkaveljeni sanoivat minulle hyvin vakavalla äänellä ja kasvoillaan\nsyvämietteinen ilme, että minun oli oltava kantajana ja pidettävä\nhaudalla puhe.\n\nLuettuani kovin huonosti pienen puheen, jonka kuitenkin olin\nkirjoittanut parhaan taitoni mukaan, mikä ei silti suuria merkitse,\nmenin kävelemään Ville-d'Avrayn metsiin ja poikkesin, kapteenivainajan\nkeppiin varsin raskaasti nojaamatta, katveiselle polulle, jolle\npäivänpaiste loi kultaisia läikkiä. Koskaan ei ruohon ja kosteiden\nlehtien tuoksu, koskaan ei taivaan kauneus ja puiden syvä siinto ole\nvallannut niin väkevästi aistejani ja koko sieluani, ja ahdistuksessa,\njota tunsin tuossa alati humisevassa hiljaisuudessa, oli jotakin sekä\naistillista että pyhää.\n\nIstuuduin polun vierelle nuorten tammien siimekseen. Ja siinä lupasin\nitselleni, etten kuole, tai ainakin, etten suostu kuolemaan ennen\nkuin vielä kerran olen istunut tammen juurella ja avaran maiseman\nrauhassa mietiskellyt sielun olemusta ja ihmisen syvintä tarkoitusta.\nMehiläinen, jonka ruskea vartalo välkkyi auringossa kuin vanhasta\nkullasta taottu panssari, laskeutui malvankukalle, joka yleni uhkean\ntummana rehevän vartensa päässä. En toki nähnyt ensimmäistä kertaa\ntuollaista niin tavallista tapahtumaa, mutta ensimmäistä kertaa nyt\nkatselin sitä niin hartaan uteliaana ja ymmärtäväisenä. Huomasin, että\nhyönteinen ja kukka olivat monella eri tapaa kiintyneet toisiinsa ja\nettä niillä oli keskenään lukemattomia hienovivahteisia suhteita,\njoista minulla ei aikaisemmin ollut aavistustakaan.\n\nImettyään kyllikseen mettä mehiläinen suhahti lentoon korkeassa\nkaaressa. Minä nousin niin hyvin kuin taisin ja oikaisin jalkojani.\n\n-- Hyvästi! sanoin kukalle ja mehiläiselle. -- Hyvästi! Kunpa eläisin\nvielä niin kauan, että saisin selville teidän keskinäisen sopusointunne\nsalaisuuden! Olen jo hyvin väsynyt. Mutta ihminen on niin luotu, että\nhän virkistyy työn tuottamasta väsymyksestä toiseen työhön ryhtymällä.\nJos Jumala suo, niin kukat ja hyönteiset valmistavat minulle\nlevon filologian ja arkistotutkimusten rasitusten jälkeen. Kuinka\nsyvämietteinen onkaan Antaioksen vanha tarina! Olen koskettanut maata\nja olen uusi ihminen, ja vaikka olen jo kuudenkymmenenkahdeksan vuoden\nvanha, niin sielussani versoo uusi tiedonhalu, niinkuin vanhan raidan\nlahonneesta rungosta versoo uusia vesoja.\n\n\n\n\nKesäkuun 4. päivänä\n\nKatselen mielelläni ikkunastani Seineä ja sen rantakatuja tällaisina\nutuisen harmaina aamuina, jolloin kaikki verhoutuu epämääräiseen\npehmeyteen. Olen katsellut sitä pilvetöntä taivasta, joka kaartuu\nhohtavan kirkkaana Napolin lahden yllä. Mutta tämä meidän Pariisimme\ntaivas on eloisampi, ystävällisempi, henkevämpi. Se hymyilee, uhkaa,\nhyväilee, verhoutuu suruun ja syttyy riemuun kuin ihmiskatse. Tällä\nhetkellä se vuodattaa lempeää valoaan jokapäiväisissä askareissaan\nahertavien kaupungin ihmisten ja eläinten ylle. Tuolla loitompana,\ntoisella rannalla, Saint-Nicolas'n satamassa, työmiehet purkavat\nsarvilasteja, ja porrassillalle asettuneet satamakantajat lennättävät\nketterästi, kädestä toiseen, sokerikartioita höyrylaivan uumeniin.\nPohjoisrannalla, plataanien siimeksessä, seisoo rivi vuokra-ajurien\nhevosia rouskutellen rauhallisesti kaurojaan päät syvälle säkkeihin\ntyöntyneinä, kun taas punoittavat ajurit tyhjentelevät lasejaan\nviinikauppiaan pöydän ääressä ja tarkastelevat syrjäsilmällä\naamuvirkkuja ohikulkijoita.\n\nBukinistit asettelevat laatikoitaan kivikaiteille. Nuo pelottomat\nhenkevyyden kauppiaat, jotka aina elävät taivasalla mekot tuulten\npullisteltavina, ovat niin läpikotaisin ilman, sateen ja pakkasen,\nlumen, sumun ja helteen karaisemia, että he ovat lopulta alkaneet\nmuistuttaa katedraalien vanhoja kuvapatsaita. Kaikki he ovat ystäviäni,\nja tuskin koskaan käyn heidän kirjalaatikkojensa ohitse poimimatta\nniiden kätköistä jotakin vanhaa kirjakulua, joka oli minulta siihen\nmennessä puuttunut, vaikken ollut aavistanutkaan, että se oli minulta\npuuttunut.\n\nKun palaan kotiin, emännöitsijäni huutaa ja pauhaa, että revin\nkaikki taskuni ja ahdan huoneet täyteen vanhoja papereita, jotka\nvain houkuttelevat taloon rottia. Thérèse on tässä asiassa järkevä,\nja juuri siksi, että hän on järkevä, en edes kuuntele häntä, sillä\nniin rauhalliselta kuin näyttänenkin, olen aina pitänyt intohimojen\nhulluutta kylmää järkevyyttä parempana. Mutta koska intohimoni eivät\nkuulu niihin, jotka räiskyvät, tuhoavat ja tappavat, niin yhteinen\nkansa ei niitä huomaa. Kuitenkin ne tekevät sieluni levottomaksi,\nja useammin kuin kerran on tapahtunut, että jonkun unohdetun munkin\nkyhäämä tai jonkun Peter Schöfferin vaatimattoman oppilaan painama\nkirjanen on karkottanut unen silmistäni. Ja jos tämä jalojen pyyteiden\ntuli minussa sammuu, se on merkkinä siitä, että itsekin verkalleen\nsammun. Ihmisen intohimot: ihminen itse. Minun vanhat kirjani: minä\nitse. Olenhan vanha ja kurttuinen niin kuin tekin.\n\nKevyt tuuli lennättää katujen pölyn mukana plataanien siivekkäitä\nsiemeniä ja hevosten suissa suoltuneita heinänkorsia. Eihän tuossa\npölyssä sinänsä ole mitään merkillistä, mutta nähdessäni sen lentävän\nmuistuu mieleeni, kuinka lapsena katselin samanlaisia pölypyörteitä,\nja liikutus värähdyttää vanhaa pariisilaissieluani. Kaikki minkä\nikkunoistani näen, vasemmalla taivaanranta, joka ulottuu aina\nChaillott'n kukkuloihin saakka ja jonka ääriviivaan Riemukaari\npiirtyy kuin kivinen pelinoppa, Seine, maineen virta, ja sen sillat,\nTuileries'n terassin lehmukset, Louvre, renessanssin siselöity\njalokivi, oikealla taas Pont-Neuf, _Pons Lutetiae Novus dictus_,\nniinkuin vanhoissa kuparipiirroksissa sanotaan, ja koko vanha ja\nkunnianarvoisa Pariisi torneineen ja huippuineen, kaikki se on minun\nelämääni, minua itseäni, enkä minä olisi mitään ilman sitä, koska se\nheijastuu sieluuni tuhansina ajatusteni vivahduksina, innoittaen ja\nelähdyttäen minua. Siksi minä rakastan Pariisia rakkaudella, joka on\nmäärää vailla.\n\nJa kuitenkin olen väsynyt ja tunnen, ettei ole mahdollista löytää\nlepoa tämän kaupungin sydämestä, joka ajattelee niin paljon, joka on\nopettanut minutkin ajattelemaan ja joka yhä taukoamatta kiihottaa minua\najattelemaan. Kuinka voisi elää innoittumatta kaikkien näiden kirjojen\nkeskellä, jotka lakkaamatta kiihottavat ja uuvuttavat uteliaisuuttani,\nmutta eivät täysin tyydytä sitä koskaan? Milloin on etsittävä jokin\npäivämäärä, milloin otettava tarkka selko jostakin tärkeästä seudusta\ntai jostakin vanhasta lauseparresta, jonka alkuperäinen merkitys on\nhyvä saada tietoonsa. Sanoja? Niinpä kyllä, sanoja. Filologina olen\nniiden valtias; ne ovat alamaisiani, ja hyvän kuninkaan tavoin minä\nomistan niille koko elämäni. Voisinko joskus luopua valtaistuimestani?\nAavistan, että kaukana täältä, jossakin metsän rinteessä, on maja,\nmissä löydän rauhan, jota tarvitsen odottaessani sitä vielä suurempaa\nrauhaa, sitä peruuttamatonta lepoa, johon kerran lopullisesti vaivun.\nUneksin ovenpielipenkistä ja silmänkantamattomista kedoista. Mutta\nvierelleni soisin nuoret, hymyilevät kasvot, jotka keskittäisivät\nitseensä tuon raikkaan luonnon ja heijastaisivat sitä. Uskoisin silloin\nolevani isoisä, ja elämäni koko tyhjyys olisi täyttynyt.\n\nEn ole luonteeltani kiivas, mutta kuitenkin ärryn helposti, ja kaikki\nteokseni ovat aiheuttaneet minulle yhtä paljon harmia kuin mielihyvää.\nMistä johtuneekin, että juuri nyt tulin ajatelleeksi sitä niin kovin\nturhanpäiväistä ja mitätöntä hävyttömyyttä, jonka sain kokea nuoren\nystäväni puolelta kolmisen kuukautta sitten Luxembourgin puistossa.\nEn sano häntä ystäväkseni ivalla, sillä rakastan ahkeraa nuorisoa\nsen ylimielisyydestä ja henkisistä horjahteluista huolimatta. Nuori\nystäväni meni kuitenkin liiallisuuksiin. Mestari Ambroise Paré, jonka\nensimmäisenä onnistui sitomalla ehkäistä valtasuonen vuoto ja joka\nantoi kirurgialle, tuolle puoskaroivien parturien ammatille, sysäyksen\nkohti sen nykyistä korkeaa tasoa, sai vanhoilla päivillään kimppuunsa\nkaikki välskärintapaiset. Kun muuan nuori huimapää, joka kenties muuten\noli maailman kunnollisin poika, vaikkei hänellä ollutkaan kunnioituksen\ntunnetta, oli hyökännyt häntä vastaan loukkaavin sanoin, vanha mestari\nantoi hänelle vastauksen teoksessaan _Muumiosta, yksisarvisesta,\nmyrkyistä ja rutoista_. \"Minä pyydän häntä\", tuo suuri mies sanoi\nhänelle, \"minä pyydän häntä, että älköön hän käyttäkö katkeria sanoja,\nvaan kohdelkoon vanhaa hyväätarkoittavaa miestä hellävaraisemmin,\njos hän haluaa esittää huomautuksia tämän vastaukseni johdosta\". Tuo\nvastaus oli ihailtava Ambroise Parén sulkakynästä lähteneenä; mutta\nvaikkapa sen olisi kyhännyt joku työssään harmaantunut kyläpuoskari,\njota joku nulikka oli pitänyt pilkkanaan, se olisi sittenkin kiitoksen\narvoinen.\n\nSaattaisi kenties luulla, että vain alhainen kauna oli palauttanut\nmieleeni tuon muiston. Samaa luulin itsekin ja moitin itseäni mokomasta\nviheliäisestä suhtautumisesta lapsen lausumiin sanoihin, lapsen, joka\nei tiedä mitä puhuu. Onneksi ajatukseni asiasta saivat samassa paremman\nsuunnan, ja siksi merkitsenkin ne tähän vihkooni. Muistan, kuinka\nkerran kaksikymmenvuotiaana (siitä on nyt lähes puoli vuosisataa) olin\neräänä kauniina päivänä kävelemässä samaisessa Luxembourgin puistossa\nmuutamien toverieni kanssa. Puhelimme vanhoista opettajistamme, ja\njoku meistä tuli maininneeksi herra Petit-Radelin, kunnianarvoisan\ntiedemiehen, joka ensimmäisenä jonkin verran valaisi etruskien\nalkuperää, mutta joka oli onnettomuudekseen myös sattunut laatimaan\nkronologisen luettelon Helenan rakastajista. Tuo luettelo antoi meille\npaljon naurun aihetta, ja minä huudahdin: \"Petit-Radel on aasi,\neikä ainoastaan neljän kirjaimen verran, vaan kahdentoista nidoksen\npaksuudelta!\"\n\nTuo nuorukaisen linkoama sana oli liian kevyt painaakseen vanhan miehen\nomaatuntoa. Kunpa en olisi elämän taistelussa sen vaarallisempia\nnuolia ampunut! Mutta tänään kysyn itseltäni, enkö tietämättäni liene\nelämäni varrella itse tehnyt jotakin yhtä naurettavaa, kuin oli tuo\nkronologinen luettelo Helenan rakastajista. Tieteiden kehitys tekee\ntarpeettomiksi ne teokset, jotka ovat eniten auttaneet kehitystä\neteenpäin. Koska tuollaisista teoksista ei enää ole sanottavaa hyötyä,\non nuoriso vakaassa uskossa, ettei niistä ole koskaan ollut mihinkään;\nse halveksii niitä, ja jos niissä on pieninkin vanhentunut ajatus, se\nnauraa niitä. Siksi minäkin parikymmenvuotiaana nauroin Petit-Radelia\nja hänen kronologista lemmentaulukkoaan; siksi myös äsken nauroi\nLuxembourgin puistossa tuo nuori ja epäkohtelias ystäväni...\n\n    Itsees Octavianus, käy, valituksista luovu!\n    Toivot säästettävän sua: muita et säästänyt koskaan.\n\n\n\n\nKesäkuun 6. päivänä\n\nOli kesäkuun ensimmäinen torstai. Suljin kirjani ja sanoin hyvästi\npyhälle apotti Droctovéelle, jolla taivaan autuudesta nauttiessaan\nei luullakseni ole erityistä kiirettä päästä näkemään sitä minun\nkäsistäni lähtevää vähäpätöistä kyhäelmää, joka täällä maan päällä\nkirkastaa hänen nimensä ja tekonsa. Mahtanenkohan sitä sanoa? Se\nmalvankukka, jota näin mehiläisen käyvän tervehtimässä viime viikolla,\naskarruttaa ajatuksiani enemmän kuin kaikki vanhat apotit risteineen\nja hiippoineen! Ja kaiken kukkuraksi emännöitsijäni yllätti minut\näsken, kun seisoin keittiön ikkunan ääressä tutkimassa suurennuslasin\navulla mausteneilikan kukkia. Eräässä Sprengelin teoksessa, jonka luin\npoikavuosinani, niinkuin silloin luin kaikkea, on ajatuksia kukkien\nrakkauselämästä, ja nyt, oltuaan unohduksissa puoli vuosisataa, ne\npalautuvat mieleeni ja valtaavat harrastukseni siinä määrin, että\nkadun, kun en ole omistanut henkeni vähäisiä kykyjä hyönteisten ja\nkasvien tutkimiseen.\n\nTällaisia asioita pohtien etsiskelin solmiotani. Mutta pengottuani\nturhaan suuren määrän laatikoita minun oli kutsuttava avukseni\nemännöitsijäni. Thérèse tuli ontuen ja kompuroiden.\n\n-- Herran olisi pitänyt sanoa minulle, hän sanoi, -- että aiotte mennä\nulos. Kyllä minä olisin antanut teille solmionne.\n\n-- Mutta, Thérèse, minä vastasin, -- eikö olisi parempi panna se\nsellaiseen paikkaan, mistä voisin löytää sen ilman teidän apuanne?\n\nThérèse ei suvainnut vastata.\n\nThérèse ei jätä enää yhtään mitään minun huostaani. En saa\nnenäliinaakaan pyytämättä sitä häneltä, ja kun hän on kuuro ja rampa\nsekä lisäksi käynyt peräti muistamattomaksi, minun on alituiseen oltava\nmilloin minkin puutteessa. Mutta hän nauttii niin järkähtämättömän\nkopeana tuosta kotoisesta valta-asemastaan, etten rohkene yrittääkään\nvallankaappausta omien kaappieni hallitusta vastaan.\n\n-- Solmioni, Thérèse! Kuuletteko, solmioni! Jos vielä vitkastelette,\nsaatatte minut epätoivoon, enkä silloin tarvitsekaan enää solmiota,\nvaan nuoran, johon hirtän itseni.\n\n-- Kylläpä teillä nyt on kiire, herra, Thérèse vastaa. -- Ei se hukassa\nole. Tässä talossa ei mikään katoa, sillä minä pidän huolen kaikesta.\nMutta antakaa nyt edes aikaa etsiä sitä.\n\n\"Siinä sitä ollaan!\" ajattelin. \"Tämä siis on tulos puoli vuosisataa\nkestäneestä alistumisesta. Ah, kunpa tuo taipumaton Thérèse olisi\nelämänsä varrella vain kerrankin, vain yhden ainoan kerran, lyönyt\nlaimin palvelijan velvollisuutensa, kunpa hän olisi ollut edes\nhetkenkin väärässä, ei hänellä olisi tätä vääjäämätöntä valtaa\nylitseni, ja silloin minä uskaltaisin ainakin vastustaa häntä. Mutta\nvoiko hyvettä vastustaa? Ihmiset, jotka ovat vailla heikkouksia, ovat\nkauheita; heihin ei pääse käsiksi keinolla eikä millään. Katsokaa\nThérèseâ: ei ainoaakaan vikaa, josta häneen voisi tarttua. Hän ei\nepäile itseään, ei Jumalaa, ei maailmaa. Hän on luja nainen, hän\non Raamatun viisas neitsyt, ja elleivät ihmiset tiedäkään hänestä\nmitään, niin minä hänet kyllä tunnen. Hän näyttäytyy sieluni silmille\nkädessään lamppu, tuollainen pahanpäiväinen keittiölamppu, joka tuikkii\nmaalaistuvan kurkihirren alla, eikä se sammu koskaan tuossa laihassa\npitimessään, joka on suonikas ja sitkeä kuin viiniköynnös.\"\n\n-- Thérèse, solmioni! Ettekö tiedä, onneton, että tänään on kesäkuun\nensimmäinen torstai ja että Jeanne-neiti odottaa minua? Koulukodin\njohtajatar on tietysti hyvissä ajoin vahauttanut vastaanottohuoneen\nlattian; varmasti siitä juuri tällä hetkellä näkee oman kuvansa,\nja minä saan, taitettuani sääriluuni, niinkuin epäilemättä pian\ntapahtuu, katsella siitä miellyttäväksi ajankulukseni noloa naamaani\nkuin peilistä ikään. Otan silloin esikuvakseni sen rakastettavan\nja ihailtavan sankarin, jonka kuva on kaiverrettu Victor-enon\nkepinnuppiin, ja koetan parhaani mukaan näyttää hymyileviä kasvoja ja\nurheaa mieltä. Katsokaa kuinka ihanasti aurinko paistaa! Rantakadut\nhehkuvat sen kullassa, ja Seine hymyilee, pinnassaan lukemattomia\nvälkkyviä väreitä. Koko kaupunki ui kullassa, ja värjyvä auer kaartaa\nsädekehänä sen kauniita ääriviivoja... Thérèse, solmioni!... Ah, alanpa\nymmärtää Molièren Chrysale-miekkosta, joka säilytti kauluksiaan paksun\nPlutarkhoksen välissä. Hänen esimerkkinsä mukaan panen minäkin tästä\nlähtien kaikki solmioni _Acta sanctorumin_ lehtien väliin.\n\nThérèse antoi minun puhua ja jatkoi vaiti etsimistään. Kuulin ovikellon\nhiljaa kilahtavan.\n\nThérèse, sanoin, -- ovikello soi. Antakaa minulle solmioni ja menkää\navaamaan; tai mieluummin menkää ensin avaamaan ja antakaa minulle vasta\nsen jälkeen taivaan avulla solmioni. Mutta, pyydän, älkää nyt seisoko\nsiinä kaapin ja oven välissä kuin aasi kahden heinäsuovan välissä, jos\nniin saan sanoa.\n\nThérèse marssi ovelle kuin vihollista vastaan. Oivallinen\nemännöitsijäni on muuttunut perin töykeäksi vieraita kohtaan. Hän\nepäilee jokaista taloon tulijaa. Tuohon suhtautumiseen kuuluu olevan\nsyynä hänen ihmisistä saamansa pitkäaikainen kokemus. Minulla ei ole\nollut aikaa pohtia, olisiko ehkä sama kokemus johtanut toisenkin\nhavainnontekijän samoihin päätelmiin. Notaari Mouche odotti minua\ntyöhuoneessani.\n\nNotaari Mouche on keltaisempi kuin olin luullutkaan. Hänellä on siniset\nsilmälasit, joiden alla hänen silmäteränsä vilahtelevat edestakaisin\nkuin hiiret uudinten takana.\n\nNotaari Mouche pyytää anteeksi, että hän on tullut häiritsemään minua\nsellaisella hetkellä... Hän ei määrittele tarkemmin tuota hetkeä,\nmutta arvaan hänen tarkoittavan sillä sellaista hetkeä, jolloin\nminulla ei ole solmiota. Se ei ole minun vikani, niinkuin tiedätte.\nNotaari Mouche, joka sitä ei tiedä, ei kuitenkaan näytä olevan siitä\nmillänsäkään. Hän pelkää vain tulleensa sopimattomaan aikaan. Saan\nhänet jotenkuten rauhoittumaan. Hän sanoo tulleensa puheilleni neiti\nAlexandren holhoojana. Kaikkein ensimmäiseksi hän pyytää minua olemaan\nvälittämättä mitään niistä määräyksistä, joilla hän aluksi oli arvellut\nolevan asianmukaista rajoittaa käyntejäni neiti Jeannen luona hänen\nkoulukodissaan. Tästä lähtien neiti Préfèren laitos olisi minulle\navoinna joka päivä kello kahdestatoista neljään. Tietäen mielenkiintoni\ntuota nuorta tyttöä kohtaan hän uskoo velvollisuutensa vaativan, että\nhänen on annettava minulle hiukan tarkempia tietoja siitä henkilöstä,\njonka huostaan hän on uskonut holhokkinsa. Hän on jo kauan tuntenut\nneiti Préfèren ja luottaa häneen täydellisesti. Neiti Préfère on hänen\nvakaumuksensa mukaan valistunut, ymmärtäväinen ja hyveellinen nainen.\n\n-- Neiti Préfèrellâ, hän sanoo minulle, -- on periaatteita, ja se on,\nherra, nykyaikana harvinaista. Kaikki on nykyään niin toisenlaista,\neikä meidän aikamme ole menneen veroinen.\n\n-- Omat portaanikin sen jo todistavat, herra, minä vastaan. --\nViisikolmatta vuotta sitten niiden kapuaminen ei ollut minulle asia\neikä mikään, mutta nyt ne puuduttavat jalkani ja hengästyttävät\nminut jo ensimmäisillä askelmillaan. Niin, aikamme on ankea. Nykyään\nsanomalehdet ja kirjat, joita ennen vanhaan ahmin vaivattomasti\nkuutamossa, tekevät keskellä kirkkainta päivääkin pilkkaa\ntiedonhalustani eivätkä näytä minulle muuta kuin mustaa ja valkoista,\nellei minulla ole silmälaseja nenälläni. Leinikin kolottaa jäseniäni.\nAjan ankeuden merkkejä sekin.\n\n-- Eikä siinä kaikki, herra, huomautti notaari Mouche vakavana\n-- Meidän aikakautemme pahimpana kirouksena on se, ettei kukaan\nole tyytyväinen asemaansa. Kautta koko yhteiskunnan, sen kaikissa\nkerroksissa, ylimmistä alimpiin saakka, vallitsee tyytymättömyys,\nlevottomuus, hyvinvoinnin kaipuu.\n\n-- Hyvänen aika, herra! minä huudahdin. -- Onko tuo hyvinvoinnin kaipuu\nteidän mielestänne jonkinlainen ajan merkki? Eiväthän ihmiset ole\nminään aikakautena kaivanneet kurjia oloja. Ainahan he ovat pyrkineet\nparantamaan asemaansa. Tämä alituinen pyrkimys on saanut aikaan\nalituisia vallankumouksia. Sitä vain jatkuu, siinä koko juttu!\n\n-- Oo, hyvä herra, notaari Mouche vastasi, -- kaikesta huomaa, että\nelätte kirjojenne parissa, loitolla elävästä elämästä! Te ette näe,\nniinkuin minä, etujen ristiriitoja, taistelua rahasta. Suurimmasta\npienimpään sama kiihkeä kilvoittelu. Hurjaa keinottelua kaikkialla.\nMoisen näkeminen aivan kauhistaa minua.\n\nIhmettelin itsekseni, oliko notaari Mouche tullut luokseni ainoastaan\npurkaakseen minulle hyveellistä ihmisvihaansa; mutta kuulinhan sentään\nhänen huuliltaan lohdullisempaakin puhetta. Notaari Mouche kuvaili\nminulle Virginie Préfèren henkilöksi, joka ansaitsee kunnioitusta,\narvonantoa ja myötätuntoa, naiseksi, joka huokuu kunniallisuutta,\njoka on uhrautuvainen, tietorikas, etevä lausuja, siveä ja taitava\nasettamaan vetolaastareita. Ymmärsin silloin, että notaari Mouche\noli maalannut minulle yleisen turmeluksen niin synkäksi vain siksi,\nettä johtajattaren avut esiintyisivät sen vastakohtana mahdollisimman\nkauniissa valaistuksessa. Sain edelleen tietää, että rue Demoursin\noppilaitoksessa oli runsaasti oppilaita, että se kannatti mainiosti\nja nautti yleistä arvonantoa. Sanojensa vahvistukseksi notaari Mouche\nheilautti mustan villasormikkaan verhoamaa kättään ja lisäsi:\n\nJo ammattinikin opettaa minua tuntemaan maailmaa. Asianajaja on melkein\nkuin rippi-isä. Olen pitänyt velvollisuutenani, herra, antaa teille\nnämä hyvät tiedot hetkellä, jolloin onnellinen sattuma on johdattanut\nteidät neiti Préfèren tuttavuuteen. Vain sana vielä: tämä arvoisa\nneiti, jolla ei ole vähäisintäkään aavistusta tästä käynnistäni\nluonanne, puhui minulle äskettäin teistä mitä myötätuntoisimpaan\nsävyyn. En pystyisi toistamaan hänen sanojaan niitä heikentämättä\nenkä sitä paitsi voisi muutenkaan kerrata niitä pettämättä tavalla\ntai toisella sitä luottamusta, jota neiti Préfère on minua kohtaan\nosoittanut.\n\n-- Älkää pettäkö hänen luottamustaan, herra, minä sanoin, -- älkää\ntoki. Totta puhuen olin siinä uskossa, ettei neiti Préfère tuntenut\nminua lainkaan. Mutta koska teillä vanhan ystävyyden perusteella on\nhäneen vaikutusvaltaa, niin rohkenen, herra, minulle osoittamaanne\nsuopeuteen vedoten pyytää teitä käyttämään neiti Jeanne Alexandren\nhyväksi sitä luottamusta, jota ystävättärenne teitä kohtaan tuntee.\nTuolla lapsella, sillä onhan hän vielä lapsi, on liian paljoa työtä.\nOllessaan yht'aikaa sekä oppilaana että opettajana hän rasittuu\nylenmäärin. Lisäksi pelkään, että hänen annetaan liian raskaasti tuntea\nköyhyytensä, ja juuri tuollaisen herkän luonteen voivat nöyryytykset\nnostattaa kapinaan.\n\n-- Mitä tehdä? notaari Mouche vastasi. -- Täytyyhän häntä valmistaa\nelämää varten. Ihminen ei ole luotu tänne maan päälle huvittelemaan ja\ntuhansia mielitekojaan tyydyttämään.\n\n-- Ihminen on luotu tänne maan päälle, vastasin vilkkaasti, --\niloitsemaan kaikesta kauniista ja hyvästä ja myös tyydyttämään tuhannet\nmielitekonsa, kunhan ne vain ovat jaloja, henkeviä ja epäitsekkäitä.\nKasvatus, joka ei kehitä tahdonvoimaa, on sieluja turmelevaa\nkasvatusta. Kasvattajan on opetettava ihmistä tahtomaan.\n\nOlin huomaavinani, että notaari Mouche piti minua perin\nyksinkertaisena. Hän jatkoi hyvin tyynesti ja itsevarmasti:\n\n-- Ottakaa huomioon, herra, että varattomia on kasvatettava hyvin\nsuurta varovaisuutta noudattaen ja unohtamatta sitä alistettua asemaa,\njoka heillä tulee olla yhteiskunnassa. Ette kenties tiedä, että Noël\nAlexandre kuoli maksukyvyttömänä ja että hänen tytärtään kasvatetaan\nmelkein armosta.\n\n-- Oh, hyvä herra, huudahdin, -- älkäämme sanoko niin! Sehän on samaa\nkuin maksun vaatiminen, eikä se enää silloin ole totta.\n\n-- Pesän velat, notaari jatkoi, -- olivat saatavia suuremmat. Mutta\nminä tein velkojien kanssa sopimuksen alaikäisen etuja silmälläpitäen.\n\nHän tarjoutui selittämään minulle asian oikein juurta jaksain, mutta\nminä epäsin, koska yleensä en pysty ymmärtämään liikeasioita enkä\nvarsinkaan notaari Mouchen liikeasioita. Silloin notaari ryhtyi jällen\npuolustamaan neiti Préfèren kasvatusjärjestelmää ja virkkoi ikäänkuin\nloppupäätelmäksi:\n\n-- Ei oppia saavuteta leikkien.\n\n-- Leikkien se juuri saavutetaankin! minä vastasin. -- Opettamisen\ntaito ei ole muuta kuin taitoa herättää nuorten mielten uteliaisuus,\njoka sitten tyydytetään. Mutta vain onnellisten mielten uteliaisuus\non elävää ja tervettä. Tiedot, jotka ahdetaan aivoihin väkisin,\ntyrehdyttävät ja tukahduttavat hengen vastaanottokyvyn. Jotta voisi\nsulattaa tiedon, se on ensin nautittava ruokahalulla. Minä tunnen\nJeannen. Jos tuo lapsi olisi uskottu minun huostaani, en tekisi hänestä\noppinutta naista, sillä tahdon hänelle hyvää, vaan kirkasälyisen ja\nelämäniloisen lapsen, joka lempeää hohdetta säteillen kuvastaisi\nluonnon ja taiteen kaikkea kauneutta. Herättäisin hänessä elävän\nharrastuksen kauniiseen luontoon, runouden ja historian ihanteellisiin\nnäkyihin, jaloa tunnetta huokuvaan musiikkiin. Tekisin hänelle\nrakastamisen arvoiseksi kaiken, mitä tahtoisin hänen rakastavan.\nNeulankin työt ylentäisin hänelle arvoonsa kankaiden valintaa,\nkirjomisaistia ja pitsien tyyliä tehostamalla. Antaisin hänelle kauniin\nkoiran ja ponihevosen, jotta hän oppisi hallitsemaan luontokappaleita;\nantaisin hänen ruokittavakseen lintuja, jotta hän oppisi käsittämään\nvesipisaran ja leivänmurun arvon. Valmistaakseni hänelle vielä\nyhden ilon aiheen tahtoisin, että hän osoittaisi armeliaisuutta\nriemumielin. Ja koska elämä on täynnä kurjuutta ja niin ollen murheet\nväistämättömiä, opettaisin hänelle sitä kristillistä viisautta,\njoka kohottaa meidät kaiken kurjuuden yläpuolelle ja kaunistaa\nkärsimyksenkin. Tällaiseksi minä ajattelen nuoren tytön kasvatuksen.\n\n-- Kauniita ajatuksia, notaari Mouche virkkoi alkaen napittaa mustia\nvillasormikkaitaan.\n\nSitten hän nousi.\n\n-- Te tietysti käsitätte, sanoin hänelle saattaessani häntä ovelle, --\netten tahdo tyrkyttää neiti Préfèrelle kasvatusjärjestelmääni, joka on\nkokonaan omani eikä lainkaan sovellu parhaimpienkaan opetuslaitosten\nohjelmaan. Ainoastaan sitä pyydän teiltä, että taivuttaisitte neiti\nPréfèren antamaan Jeannelle vähemmän työtä ja enemmän virkistystä,\nluopumaan hänen nöyryyttämisestään ja myöntämään hänelle niin paljon\nhengen ja ruumiin vapautta kuin laitoksen säännöt suinkin sallivat.\n\nRaukeasti ja salaperäisesti hymyillen notaari Mouche vakuutti minulle,\nettä esittämilleni näkökohdille tultaisiin antamaan niille kuuluva arvo\nja että niihin tultaisiin kiinnittämään vakavaa huomiota.\n\nSitten hän kumarsi minulle nopeasti ja poistui jättäen minut omituisen\nlevottomuuden ja huolen valtaan. Olen elämäni varrella kohdannut\nmonenlaisia ihmisiä, mutta en ainoaakaan tuon notaarin ja tuon\njohtajattaren kaltaista.\n\n\n\n\nHeinäkuun 6. päivänä\n\nNotaari Mouche oli vierailullaan viivästyttänyt minua niin paljon,\nettä päätin sinä päivänä jättää sikseen käyntini Jeannen luona.\nVirkavelvollisuuteni antoivat minulle työtä loppuviikoksi. Vaikka jo\nolenkin siinä iässä, jolloin tavallisesti vetäydytään syrjään, olen\nkuitenkin vielä tuhansin sitein kiinni siinä maailmassa, missä olen\nelänyt. Johdan puhetta akatemioissa, kongresseissa, yhdistyksissä.\nHoitelen monilukuisia kunniavirkoja, joita minulle on kertynyt tarkkaan\nlaskien kokonaista seitsemän yhdessä ainoassa ministeriössä. Virastot\ntahtoisivat mielellään päästä minusta, ja minä tahtoisin mielelläni\npäästä niistä. Mutta tottumus on sekä niitä että minua voimakkaampi, ja\nniinpä minä yhä kompuroin valtion portaissa. Sen jälkeen kun minua ei\nenää ole, vanhat vahtimestarit osoittelevat toisilleen varjoani, joka\nharhailee käytävissä. Kun ihminen on hyvin vanha, hänelle on katoaminen\nsanomattoman vaikeaa. Mutta jo on minunkin aika, niinkuin laulussa\nlauletaan, ottaa matkapassini ja ajatella loppua.\n\nEräs vanha filosofinen markiisitar, joka oli parhaimpina päivinään\nollut Helvétiuksen ystävätär ja jonka näin isäni luona, kun hän oli jo\nhyvin iäkäs, sai sairasvuoteensa ääreen papin, joka tahtoi valmistaa\nhäntä kuolemaan.\n\n-- Lieneekö se niin tarpeellista? markiisitar kysyi sielunhoitajaltaan.\n-- Olen havainnut kaikkien onnistuvan siinä heti ensimmäisellä\nyrityksellä.\n\nIsäni kävi hänen luonaan vähän sen jälkeen ja tapasi hänet hyvin\nhuonona.\n\n-- Hyvästi, ystäväni, hän sanoi isälleni puristaen hänen kättään. --\nMinä lähden nyt katsomaan, kannattaako tehdä Jumalan tuttavuutta.\n\nNiin kuolivat filosofien kauniit ystävättäret. Tuollainen tapa erota\nelämästä ei suinkaan sisällä mitään mautonta nenäkkyyttä, eikä moisia\nleikkivän kevyitä mietelmiä synny tyhjässä päässä. Minua ne kuitenkin\nloukkaavat. Tuollainen lähtö ei tyydytä paremmin pelkoani kuin\ntoiveitanikaan. Ennen omaa lähtöäni tahdon hiukan hiljentyä, ja siksi\naion muutaman vuoden kuluttua vetäytyä tarkkaamaan sisäistä minääni,\nkoskapa muuten voisi sattua, että... Mutta vaiti! Älköön hän, joka\nohitse käy, kääntykö takaisin kuullessaan nimeään mainittavan. Vielä\nminä jaksan ilman hänenkin apuaan risukimppuni kantaa.\n\nJeanne oli ylen onnellinen tavatessani hänet. Hän kertoi minulle, että\nneiti Préfère oli viime torstaina, sen jälkeen kun hänen holhoojansa\noli käynyt laitoksessa, vapauttanut hänet ohjesäännön noudattamisesta\nja helpottanut erinäisiä hänen töitään. Tuon siunatun torstain jälkeen\nhän saa nyt vapaasti kävellä puutarhassa, josta ei puutu muuta kuin\nkukkia ja lehtiä; onpa hänellä aikaa muovailla pientä huono-onnista\npyhää Yrjänäänsäkin.\n\n-- Tiedän kyllä, että saan kaikesta tästä kiittää teitä.\n\nYritin puhua hänelle muista asioista, mutta huomasin, ettei hän\nkuunnellut minua niin tarkkaavaisesti kuin olisi tahtonut.\n\n-- Huomaan, että teillä on jotakin mielessänne, sanoin hänelle. --\nKertokaa se minulle, sillä muutenhan me puhumme tässä joutavia, eikä\nsellainen sovi teille paremmin kuin minullekaan.\n\nHän vastasi.\n\n-- Voi, kyllä minä kuulin, mitä te sanoitte, herra, -- mutta olihan\nminulla totta puhuen muutakin mielessäni. Suottehan minulle anteeksi,\neikö niin? Ajattelin, että neiti Préfère varmaankin rakastaa teitä\nhirveästi, koskapa hän on yhtäkkiä muuttunut niin hyväksi minua kohtaan.\n\nJa hän katsoi minua hymyillen ja samalla niin säikähtyneen näköisenä,\nettä minua nauratti.\n\n-- Ihmetyttääkö se teitä? kysyin.\n\n-- Hyvin paljon, hän vastasi.\n\n-- Saanko kysyä miksi?\n\n-- Siksi, etten voi keksiä mitään syytä, minkä vuoksi te\nmiellyttäisitte neiti Préfèreâ.\n\n-- Te siis pidätte minua niin vastenmielisenä, Jeanne?\n\n-- Oh, en suinkaan! Mutta en todellakaan keksi mitään syytä, minkä\nvuoksi te miellyttäisitte neiti Préfèreâ. Ja kuitenkin te miellytätte\nhäntä paljon, hyvin paljon. Kerran hän kutsutti minut luokseenkin ja\nkyseli teistä kaikenlaista.\n\n-- Todellako?\n\n-- Niin, hän tahtoi tietää, minkälaista teillä on kodissanne. Kysyipä\nhän sitäkin, kuinka vanha emännöisijänne on.\n\n-- Niinkö? huudahdin. -- No, mitä te itse tuosta kaikesta ajattelette?\n\nHän tuijotti kauan kangaskenkiensä kulunutta päällystä ja näytti\nvaipuneen syviin ajatuksiin. Vihdoin hän kohotti päänsä ja sanoi:\n\n-- En oikein tiedä. Onhan luonnollista, että ihminen on levoton siitä,\nmitä hän ei käsitä. Eikö niin? Tiedän kyllä, että olen lapsellinen,\nmutta ettehän ole minulle siitä vihainen?\n\n-- Enhän toki, Jeanne, enhän toki!\n\nTunnustan, että hänen ihmetyksensä tarttui minuunkin, ja vanha pääni\nalkoi vatvoa tuota nuoren tytön ajatusta: ihminen on levoton siitä mitä\nhän ei käsitä.\n\nMutta Jeanne jatkoi hymyillen:\n\n-- Hän kysyi vielä... arvatkaa!... Hän kysyi, oletteko te herkkusuu.\n\n-- No, entäs te, Jeanne, kuinka te puolestanne suhtauduitte tuohon\nkysymysten tulvaan?\n\n-- Minä vastasin: \"En tiedä, neiti.\" Ja neiti sanoi minulle: \"Te olette\npieni tyhmyri, Jeanne. Vähäisimmätkin etevän miehen elämää koskevat\nyksityisseikat on painettava mieleen. Tietäkää, neiti, että herra\nSylvestre Bonnard on niitä miehiä, jotka ovat Ranskan ylpeys.\"\n\n-- Oh, hitto! minä huudahdin. -- Ja mitä te siitä arvelette, neiti?\n\n-- Arvelen, että neiti Préfère on oikeassa. Mutta minusta ei ole\nhauskaa (tiedän, että se, mitä nyt sanon, on rumaa)... ei ollenkaan\nhauskaa, että neiti Préfère on oikeassa, olipa asia mikä hyvänsä.\n\n-- No, olkaa sitten tyytyväinen, Jeanne! Neiti Préfère ei ollut\noikeassa.\n\n-- Olipa! Hän oli ihan oikeassa. Mutta minä olisin tahtonut rakastaa\nkaikkia, jotka rakastavat teitä, kaikkia poikkeuksetta, enkä nyt enää\nvoikaan, koska en milloinkaan voi rakastaa neiti Préfèreâ.\n\n-- Kuulkaahan, Jeanne! sanoin vakavasti. -- Préfère on muuttunut\nhyväksi teitä kohtaan, olkaa tekin hyvä hänelle.\n\nJeanne vastasi viileästi:\n\n-- Neiti Préfèren on hyvin helppo olla hyvä minua kohtaan: minun taas\nolisi hyvin vaikeaa olla hyvä häntä kohtaan.\n\nLisäsin sanojeni vakavaa pontta ja virkoin:\n\n-- Lapseni, opettajan arvovalta on pyhä. Johtajattarenne on teille\näidin sijainen, äidin, jonka olette menettänyt.\n\nTuskin olin sanonut tämän juhlallisen typeryyden, kun jo kaduin sitä\nkatkerasti. Lapsi kalpeni, hänen silmänsä kyyneltyivät.\n\n-- Voi herra! hän huudahti. -- Kuinka te voitte puhua noin, te?\n\nNiin, kuinka olin voinut puhua noin?\n\nTyttö nyyhkytti:\n\n-- Äiti! Armas äitini! Äitiparkani!\n\nSattuma esti minua olemasta typerä loppuun saakka. Mistä lienee\njohtunutkin, mutta olin sen näköinen kuin olisin itkenyt. Eihän minun\niässäni enää itketä. Ilkeä yskänpuuska se tietysti oli, joka oli tuonut\nkyynelet silmiini. Mutta joka tapauksessa siitä saattoi erehtyä. Jeanne\nerehtyi. Ah, kuinka puhdas, kuinka säteilevä hymy syttyi silloin hänen\nkauniiden, kosteiden ripsiensä alle, väikkyen kuin päivän kilo puiden\noksilla suvisen sateen jälkeen! Otimme toisiamme kädestä, ja niin\nistuimme kauan onnellisina, mitään puhumatta.\n\n-- Lapseni, sanoin vihdoin, -- minä olen hyvin vanha, ja monet elämän\nsalaisuudet, jotka te vähitellen opitte tuntemaan, ovat minulle\nvaljenneet. Uskokaa minua: tulevaisuus rakentuu menneisyydelle.\nKaikki se, minkä teette elääksenne täällä nuhteettomasti, ilman vihaa\nja katkeruutta, on auttava teitä viettämään kerran rauhallista ja\nonnellista elämää omassa kodissanne. Olkaa lempeä ja oppikaa kärsimään.\nKun kärsii oikealla tavalla, kärsii vähemmän. Jos joskus saatte\naihetta todelliseen valittamiseen, kuuntelen teitä auliisti. Jos teitä\nloukataan, loukataan myös rouva de Gabryta ja minua.\n\n-- Toivoakseni voitte mitä parhaiten, arvoisa herra?\n\nNeiti Préfère oli hiljaa hiipinyt huoneeseen ja teki minulle hymyssä\nsuin tuon kysymyksen. Ensimmäiseksi ajattelin toivottaa hänet hiiden\nkattilaan, toiseksi totesin, että hänen suunsa oli luotu hymyilyjä\nvarten yhtä paljon kuin paistinpannu viulusooloja varten, kolmanneksi\nvastasin hänen kohteliaisuuteensa ja lausuin toivovani, että hänen\nvointinsa on kaikin puolin hyvä.\n\nHän lähetti Jeannen kävelemään puutarhaan. Sitten, toinen käsi\nkätkettynä peleriinin alle ja toinen ojennettuna kunniataulua kohti,\nhän näytti minulle Jeanne Alexandren nimeä, joka oli pyörökirjaimin\nmerkitty luettelon ensimmäiseksi.\n\n-- Suureksi ilokseni näen, sanoin, -- että olette tyytyväinen tuon\nlapsukaisen käytökseen. Mikään ei voi olla minulle mieluisampaa.\nSallikaa minun lukea tämä onnellinen tulos teidän ystävällisen\nvalppautenne ansioksi. Olen rohjennut lähettää teille muutamia\nkirjoja, jotka voivat olla nuorille tytöille sekä opiksi että huviksi.\nSilmäiltyänne niitä voitte itse päättää, onko soveliasta antaa niitä\nneiti Alexandren ja hänen toveriensa käsiin.\n\nJohtajattaren kiitollisuus lähenteli hellämielisyyttä ja uhkasi\npurkautua sanoiksi. Lopettaakseni jutun lyhyeen sanoin:\n\nOnpa tänään ihana ilma.\n\n-- Niin on, hän vastasi, -- ja jos tällaista jatkuu, niin kyllä kelpaa\nrakkaiden lapsukaistemme puuhailla leikeissään ulkona.\n\n-- Tarkoitatte varmaankin kesälomaa. Mutta neiti Alexandren, jolla ei\nenää ole vanhempia, täytyy jäädä tänne. Hyvä Jumala, mitä hän tekee\ntässä suuressa, autiossa talossa?\n\n-- Me koetamme huvittaa häntä parhaamme mukaan. Minä vien hänet\nmuseoihin ja... Hän epäröi ja jatkoi sitten punastuen... ja tuon hänet\nteille, jos sallitte.\n\n-- Tosiaankin! huudahdin. -- Sepä oivallinen ajatus.\n\nMe erosimme toisistamme erittäin hyvinä ystävinä; minä hänestä, koska\nolin saanut, mitä olin tahtonut, hän minusta ilman erikoista syytä,\nseikka, joka Platonin mukaan asettaa hänet ylimmälle sijalle sielujen\narvoasteikossa.\n\nPahat aavistukset täyttävät kuitenkin mieleni ajatellessani tuon\nihmisen tulevan kotiini. Ja kuinka hartaasti toivoisinkaan, että Jeanne\nolisi jonkun toisen hoivissa. Notaari Mouche ja neiti Préfère ovat\nminulle käsittämättömiä sieluja. En koskaan tiedä, miksi he puhuvat\nniinkuin puhuvat ja miksi he toimivat niinkuin toimivat. Heissä on\nsalaperäisiä pimentoja, jotka tekevät minut levottomaksi. Turhaan ei\nJeanne äsken sanonut: ihminen on levoton siitä, mitä hän ei käsitä.\n\nVoi, minun iässäni ihminen tietää, kuinka vähän viatonta elämä on;\nhän tietää liiankin hyvin, mitä hän kadottaa eläessään kauan tässä\nmaailmassa, eikä hän loppujen lopuksi luota muuhun kuin nuoruuteen.\n\n\n\n\nElokuun 16. päivänä\n\nMinä odotin heitä. Odotin heitä todella kärsimättömästi. Saadakseni\nThérèsen ottamaan heidät ystävällisesti vastaan olen parhaani mukaan\nliehitellyt ja mairitellut häntä, muta vähäisethän ne ovat minun\ntaitoni sillä alalla. He tulivat. Jeanne oli kerrassaan ihastuttava,\ntotisesti! Ei tosin isoäitinsä veroinen, ei lähimainkaan. Mutta tänään\nhuomasin ensimmäisen kerran, että hänellä on miellyttävät kasvot, mikä\nseikka on naiselle hyvin hyödyllinen tässä maailmassa. Hän hymyili, ja\nkoko kirjojen valtakunta kirkastui.\n\nKatselin salavihkaa Thérèseâ; tahdoin nähdä, sulattaisiko nuoren tytön\nläsnäolo vanhan talonvaalijan ynseyden. Näin hänen sameiden silmiensä,\nryppyisten kasvojensa, sisäänpainuneen suunsa ja terävän velhonleukansa\nolevan kohdistuneina Jeanneen. Siinä kaikki.\n\nNeiti Préfère, sinisiin pukeutuneena, astui askelen, peräytyi,\nhypähteli, sipsutteli, huudahteli, huokaili, loi katseensa alas, loi\nkatseensa ylös, sekautui kohteliaisuuksiinsa, kainosteli, rohkaistui,\ntaas kainosteli, taas rohkaistui, teki hoviniiauksen; sanalla sanoen\ntemppuili.\n\n-- Niin paljon kirjoja! hän huudahti. -- Ja te olette lukenut ne\nkaikki, herra Bonnard?\n\n-- Valitettavasti! minä vastasin. -- Ja siksipä en tiedäkään yhtään\nmitään, sillä noiden kirjojen joukossa ei ole ainoaakaan, joka ei olisi\nristiriidassa jonkin toisen kirjan kanssa, ja niinpä se, joka tuntee ne\nkaikki, ei lopuksi tiedä mitä ajatella. Sellainen on ollut kohtaloni,\nrouva.\n\nHän kutsui nyt Jeannea tehdäkseen hänetkin osalliseksi vaikutelmistaan.\nMutta Jeanne katseli ikkunasta avautuvaa näköalaa ja sanoi meille:\n\n-- Kuinka kaunista! Minusta virran juoksua on niin somaa katsella. Se\nherättää niin paljon ajatuksia!\n\nNeiti Préfèren riisuttua hattunsa ja paljastettua vaaleiden\nhiuskiehkuroiden somistaman otsansa emännöitsijäni tempasi hatun\nhänen kädestään ja tokaisi, ettei hän siedä nähdä vaatekappaleiden\nvetelehtivän pitkin huonekaluja. Sitten hän lähestyi Jeannea ja pyysi,\nnimittäen häntä pikku neidikseen, saada haltuunsa hänen \"tamineensa\".\nPikku neiti luovutti hänelle viittansa ja hattunsa ja näytti siron\nkaulan ja täyteläisen vartalon, jonka ääriviivat selvästi erottuivat\nikkunan voimakkaassa valossa. Olisin suonut, että hänet olisi sillä\nhetkellä nähnyt joku muukin kuin vain vanha palvelijatar, karitsaksi\nkäherretty koulunjohtajatar ja tällainen muinaisia tutkiva ukko.\n\n-- Te katselette Seineä, sanoin hänelle; -- se välkkyy auringossa.\n\n-- Niin, hän vastasi ikkunanpieleen nojaten. -- Se on kuin virtaavaa\ntulta. Mutta katsokaa, kuinka viileältä se näytti tuolla alempana,\nrantapajujen alla, jotka siihen kuvastuivat. Tuo pieni virrantaive on\nminusta kauniimpi kaikkea muuta.\n\n-- Kas vain! sanoin. -- Huomaan, että virta viehättää teitä. Mitä\nsanoisitte, jos tekisimme neiti Préfèren suostumuksella laivamatkan\nSaint-Cloud'hun? Höyrylaivoja lähtee tuhkatiheään Pont-Royalin\nalapuolelta.\n\nJeanne ihastui suuresti ehdotuksestani, ja neiti Préfère oli valmis\nmihin tahansa uhraukseen. Mutta emännöitsijäni ei päästänyt meitä niin\nvain lähtemään. Hän vei minut ruokasaliin, jonne seurasin häntä sydän\nkurkussa.\n\n-- Herra, hän sanoi minulle, kun olimme kahden, -- te ette sitten ikinä\najattele mitään, vaan minun on ajateltava kaikkea. Onneksi minulla on\nhyvä muisti.\n\nEn pitänyt tilaisuutta sopivana tuon rohkean kuvitelman särkemiseen.\nHän jatkoi:\n\n-- Niinkuin nytkin! Te olette valmis lähtemään matkoihinne\nilmoittamatta minulle, mistä pikku neiti pitää! Teitäkin, herra, jo on\nvaikea tyydyttää, mutta te ainakin tiedätte, mikä on hyvää. Toisin on\ntuollaisten nuorten laita. He eivät ymmärrä keittiöasioista mitään.\nUsein kaikkein paras on heidän mielestään huonointa, ja huono maistuu\nheistä hyvältä, ja se johtuu siitä, ettei heidän sydämensä istu vielä\noikein paikallaan, niin että on vaikea tietää mitä heille tekisi.\nSanokaa, pitääkö pikku neiti kyyhkyspaistista pienten herneiden kera ja\npienistä lihapasteijoista?\n\n-- Rakas Thérèse, minä vastasin, -- tehkää niinkuin parhaaksi näette,\nja kaikki käy hyvin. Nämä naiset tyytyvät kyllä meidän tavalliseen\narkiruokaamme.\n\nThérèse jatkoi kuivasti:\n\n-- Herra, minä puhun teille pikku neidistä; hän ei saa lähteä talosta\nsaamatta kunnon ateriaa. Mitä taas tuohon vanhaan käkkäräpäähän tulee,\nniin nuolkoon näppejään, ellei minun päivälliseni kelpaa. Hänestä minä\nviis.\n\nPalasin rauhoittuneena kirjojen valtakuntaan, missä neiti Préfère\nistui virkkaamassa niin levollisena, että olisin voinut luulla hänen\nolevan kotonaan. Vähältä piti, etten itsekin langennut tuohon luuloon.\nHän ei tosin vienyt varsin suurta tilaa ikkunanpielessä, mutta hän\noli valinnut tuolinsa ja jakkaransa niin hyvin, että nuo huonekalut\nnäyttivät ikäänkuin häntä varten tehdyiltä.\n\nJeanne taas tarkasteli kirjoja ja tauluja katsein, jotka olivat niin\nviipyviä, että ne melkein vaikuttivat hellältä hyvästijätöltä.\n\n-- Kas tässä, sanoin hänelle, -- selailkaapa huviksenne tätä kirjaa,\njosta varmaankin pidätte, sillä siinä on kauniita gravyyrejä.\n\nJa minä avasin hänen eteensä Vecellion pukukokoelman; eikä se ollut,\npyydän, mikään nykyaikaisten taiteilijain värittömästi sommittelema\ntyhjänpäiväinen jäljennös, vaan loistava ja kunnianarvoisa kappale\nensimmäistä painosta, yhtä ylväs kuin ne ylväät naiset, joiden kuvat\nupeilevat sen kellastuneilla ja ajan kaunistamilla lehdillä.\n\nSelaillessaan kirjaa lapsellisen uteliaana Jeanne virkkoi:\n\n-- Äsken me puhuimme huviretkestä, mutta tehän lähetätte minut oikealle\nmatkalle. Pitkälle matkalle.\n\n-- Aivan oikein, neiti! minä vastasin. -- Mutta matkustettaessa on\nhuolehdittava myös mukavuudesta. Tuoli, jonka reunalla te istutte,\nkeikkuu yhden jalkansa varassa, ja Vecellio varmaankin painaa\npolvianne. Istuutukaa paremmin, asettakaa tuoli aloilleen ja pankaa\nkirja pöydälle.\n\nHän totteli minua hymyillen ja sanoi:\n\n-- Katsokaa, herra, kuinka kaunis puku! (Se oli Venetsian dogaressan\npuku.) Kuinka ylhäinen se onkaan ja kuinka ylväitä ajatuksia se\nherättää! Kyllä loisto on sentään kaunista!\n\n-- Tuollaisten ajatusten ilmaiseminen ei ole soveliasta, neiti,\njohtajatar virkkoi kohottaen työstään pienen keskentekoisen nenänsä.\n\n-- Se on täysin viatonta, minä huomautin. -- On olemassa loistosieluja,\njoilla on synnynnäinen taipumus kaikkeen ylelliseen ja komeaan.\n\nPieni keskentekoinen nenä painui heti alas.\n\n-- Neiti Préfère pitää myös loistosta, Jeanne virkkoi. -- Hän leikkaa\npaperista lampunvarjostimia. Se on halpaa loistoa, mutta loistoa\nkuitenkin.\n\nPalattuamme Venetsiaan ja juuri tutustuessamme patriisittareen, jolla\noli yllään kirjailtu dalmatika, kuulin ovikellon soivan. Luulin, että\nsiellä oli joku kaupustelija koreineen, mutta kirjojen valtakunnan ovi\navautui ja... Juuri äskenhän sinä toivoit, vanha Sylvestre Bonnard,\nettä muutkin kuin vain silmälaseilla varustetut ja kuihtuneet silmät\nsaisivat nähdä suojattisi kaikessa hänen suloudessaan. Toiveesi on\nmitä odottamattomimmalla tavalla toteutunut. Ja kuten varomattomalle\nTheseukselle ääni sanoo minulle:\n\n    Pelkää, herrani, jo: viha taivaan ankara kohtaa\n    nyt sua, että sun pyyntösi äskeinen paikalla kuullaan.\n\nKirjojen valtakunnan ovi avautui, ja Thérèsen opastamana astui sisään\nnuori kaunis mies. Thérèse, tuo vanha yksinkertainen sielu, ei ymmärrä\novesta muuta, kuin että se on joko avattava ihmisille tai suljettava\nheiltä. Odotushuoneiden ja salonkien salaisuuksista hän ei ymmärrä\nyhtään mitään. Hänen tapanaan ei ole ilmoittaa vierasta eikä myöskään\npyytää häntä odottamaan. Hän joko heittää tulijan ulos tai työntää\nhänet suoraan isäntänsä silmille.\n\nNiin, siinä hän nyt on, tuo kaunis nuori mies, enkä minä todellakaan\nvoi mennä suin päin sulkemaan häntä viereiseen huoneeseen, ikään\nkuin hän olisi jokin vaarallinen eläin. Odotan, että hän ilmoittaisi\nasiansa. Niin hän kainostelematta tekeekin, mutta minusta näyttää, että\nhän on jo huomannut nuoren tytön, joka pöydän puoleen kumartuneena\nselailee Vecelliota. Minä katselen vierasta; ellen pahoin erehdy,\nolen nähnyt hänet jossakin jo aikaisemmin. Hänen nimensä on Gélis, ja\ntuon nimen olen kuullut ennenkin, vaikken tiedä missä. Herra Gélis\n(koska hän nyt kerran on joku Gélis) on todella hyvin miellyttävän\nnäköinen. Hän ilmoittaa minulle, että hän on Arkistoakatemian kolmannen\nvuosikurssin oppilas ja että hän on jo puolentoista vuoden ajan\nvalmistellut loppututkintoaan varten väitöskirjaa, jonka aiheena on\nbenediktiiniluostarien tila vuonna 1700. Hän on vastikään lukenut\n_Monasticon_-tutkielmani ja arvelee, ettei hän pysty saattamaan\nväitöskirjaansa onnelliseen päätökseen pyytämättä ennen kaikkea\nminulta neuvoja ja toiseksi tutustumatta erääseen hallussani olevaan\nkäsikirjoitukseen, joka ei ole sen vähäisempi kuin Cîteaux'n luostarin\ntilit vuodesta 1683 vuoteen 1704.\n\nAnnettuaan nämä selitykset hän ojentaa minulle suosituskirjeen, jonka\non allekirjoittanut eräs kuuluisimpia virkaveljiäni.\n\nSiinä sitä ollaan: herra Gélis on aivan yksinkertaisesti sama nuori\nmies, joka viime vuonna sanoi minua hölmöksi kastanjien siimeksessä.\nAvasin hänen suosituskirjeensä ja ajattelin:\n\n\"Ah, sinua onnetonta, et taida aavistaakaan, että olen kuullut sanasi\nja että tiedän, mitä minusta ajattelet... tai ainakin, mitä minusta\nsilloin ajattelit, sillä ovathan nuoret niin muuttuvaisia! Olet\nvallassani, varomaton nuorukainen! Olet joutunut jalopeuran luolaan\nja niin äkkiä, hitto vieköön, ettei vanha yllättynyt jalopeura edes\ntiedä, mitä saaliillaan tekisi! Mutta sinä, vanha leijona, etköhän\nvain sittenkin ole hölmö? Ellet ole niin ainakin olit. Olit typerä\nkuunnellessasi herra Gélis'n sanoja Valois'n Margareetan muistopatsaan\njuurella, kaksin verroin typerä painaessasi mieleesi hänen sanansa ja\nkolmin verroin typerä, kun et ole unohtanut sitä, mitä olisi ollut\nparempi olla kuulematta.\"\n\nNäin kuritettuani vanhaa jalopeuraa kehotin sitä olemaan lempeä ja\narmahtavainen; eikä sitä kauan tarvinnutkaan suostutella, sillä pian se\ntuli niin iloiseksi, että sen oikein täytyi pidätellä itseään, ettei\nolisi ruvennut riemusta karjumaan.\n\nTavasta, millä luin virkaveljeni kirjettä, olisi voinut päätellä,\netten tunne kirjaimia. Sitä kesti kauan, ja herra Gélis olisi voinut\nikävystyä, mutta hän katseli Jeannea ja kantoi kärsivällisesti\nkohtalonsa. Jeanne käänsi silloin tällöin päänsä meitä kohti. Eihän\nsitä voi ihan liikkumattomanakaan pysyä, vai kuinka? Neiti Préfère\nkorjaili kiharoitaan, ja hiljaiset huokaukset paisuttivat hänen\npoveaan. Voinpa sanoa, että itsellänikin on usein ollut kunnia olla\nnoiden hiljaisten huokausten kohteena.\n\n-- Herra, sanoin taittaessani kirjettä kokoon, -- olen iloinen\nvoidessani auttaa teitä. Teidän tutkimuksenne käsittelevät alaa, jota\nkohtaan olen itsekin aina tuntenut suurta mielenkiintoa. Olen tehnyt,\nmitä olen voinut. Tiedän yhtä hyvin kuin tekin -- ja paremminkin kuin\nte -- kuinka paljon on vielä tekemättä. Käsikirjoitus, jota minulta\npyydätte, on käytettävissänne; voitte ottaa sen mukaanne, mutta se ei\nole kooltaan suinkaan pienimpiä, niin että pelkään...\n\n-- Oh, herra, Gélis sanoi, -- paksut kirjat eivät pelota minua.\n\nPyysin nuorta miestä odottamaan ja menin viereisestä huoneesta hakemaan\ntilikirjaa. En löytänyt sitä heti ja aloin jo epäillä, mahtanenko\nlöytää sitä lainkaan, sillä erinäisistä merkeistä päättelin, että\nemännöitsijäni oli ollut siivoamassa työhuonettani. Mutta tilikirja\noli niin iso ja paksu, ettei Thérèse ollut jaksanut siivota sitä aivan\nkokonaan näkymättömiin. Nostin sen vaivalloisesti esiin ja huomasin\nilokseni, että sen paino vastasi toiveitani.\n\n\"Odotahan, poikaseni\", sanoin itsekseni ja vedin suuni hymyyn, joka\noli tarkoitettu hyvin myrkylliseksi, \"odotahan! Kunhan sälytän tämän\nsyliisi, se ruhjoo ensin käsivartesi ja sitten aivosi. Siinä Sylvestre\nBonnardin ensimmäinen kosto. Ja sittenpähän nähdään, mitä perästä\nkuuluu.\"\n\nTullessani takaisin kirjojen valtakuntaan kuulin herra Gélis'n\nsanovan Jeannelle: \"Venetsian naiset kostuttivat hiuksensa\nvaalealla värinesteellä. He käyttivät kahta väriä, hunajanvaaleaa\nja kullankeltaista. Mutta on hiuksia, joiden luonnollinen väri on\npaljon kauniimpi kuin tuollainen hunajan ja kullan väri.\" Ja Jeanne\nvastasi mietteliäällä ja hartaalla äänettömyydellä. Arvasin, että\nVecellio-veitikka oli asiassa osallisena ja että he olivat pöydän\npuoleen kumartuneina yhdessä katselleet dogaressaa ja pariisittaria.\n\nAstuessani huoneeseen valtavaa kirjakuluani kantaen ajattelin, että\nkyllä nyt Gélis irvistää. Se oli oikea kaupunginlähetin kantamus, ja\nkäsivarteni olivat jo ihan puuduksissa. Mutta nuori mies nosti sen kuin\nhöyhenen ja pisti sen hymyillen kainaloonsa. Sitten hän kiitti minua\nsiihen lyhyeen tapaan, joka on minulle niin mieluinen, ja muistutti\nminua vielä kerran siitä, että hän tarvitsi neuvojani. Sovittuamme\nseuraavasta tapaamisesta hän poistui kumarreltuaan meille kaikille mitä\nluontevimmin...\n\nMinä virkoin:\n\n-- Sepä vasta mukava poika!\n\nJeanne käänsi muutamia Vecellion lehtiä eikä sanonut mitään.\n\nMe lähdimme Saint-Cloud'hun.\n\n\n\n\nSyyskuu-joulukuu\n\nVierailut vanhan jurottajan luona ovat jatkuneet niin täsmällisesti,\nettä tunnen syvää kiitollisuutta neiti Préfèreä kohtaan, jolla nyt\nvihdoin on oikein oma nurkkansa kirjojen valtakunnassa. Nykyään hän\nsanoo: minun tuolini, minun jakkarani, minun lokeroni. Hänen lokeronsa\non hylly, jonka laudalta hän on karkottanut champagnelaiset runoilijat\npitääkseen sillä käsityölaukkuaan. Hän on hyvin rakastettava, ja minä\nmahdan olla aika hirviö, kun en pidä hänestä. Minä kärsin häntä tuon\nverbin sananmukaisimmassa merkityksessä. Mutta mitäpä ei ihminen\nkärsisi Jeannen tähden? Hänestä huokuu kirjojen valtakuntaan suloutta,\njonka muistosta nautin hänen lähdettyään. Hänellä on vain vähän\nkirjatietoja, mutta hän on niin lahjakas, että kun tahdon näyttää\nhänelle jotakin kaunista, huomaan etten olekaan sitä vielä koskaan\nnähnyt ja että hän sen minulle vasta näyttää. Tähän mennessä minun\non ollut mahdotonta saada häntä seuraamaan ajatuksiani, mutta sen\nsijaan on itselläni usein ollut ilo seurata hänen ajatustensa henkeviä\nkäänteitä.\n\nJoku minua järkevämpi miettisi, kuinka saisi hänet tekemään jotakin\nhyödyllistä. Mutta eikö elämässä sitten ole hyödyllistä olla\nrakastettava? Hän ei ole kaunis, mutta hän viehättää. Lieneehän\nviehättäminen ainakin yhtä arvokasta kuin sukkien parsiminen.\nSitä paitsi, en ole kuolematon, eikä hän varmaankaan tule olemaan\nvarsin vanha vielä silloin, kun asianajajani (joka ei suinkaan ole\nasianajaja Mouche) lukee hänelle erään tietyn paperin, jonka juuri olen\nallekirjoittanut.\n\nEn salli, että kukaan muu kuin minä pitää huolta hänestä ja hänen\nmyötäjäisistään. Tosin en ole varsin rikas, eikä isäni perintö ole\nkarttunut käsissäni. Rahaa ei koota vanhoja asiakirjoja penkomalla.\nMutta ovathan sentään kirjani jonkin arvoiset niiden hintojen\nmukaan, joita nykyisin maksetaan tästä jalosta tavarasta. Tuollakin\nhyllyllä on useita 16. vuosisadan runoilijoita, joista pankkiirit\nkilpailisivat ruhtinaiden kanssa. Enkä luule myöskään tuon vanhan\nSimon Vostren _Rukouskirjan_ jäävän vaille huomiota Hôtel Silvestren\nkirjahuutokaupassa enempää kuin tuon kuningatar Clauden käsissä\nkuluneen _Preces piae_-kokoelmankaan. Olen huolellisesti koonnut ja\ntallettanut kaikki nämä harvinaiset ja merkilliset kappaleet, jotka\nrikastuttavat kirjojen valtakuntaa, ja hyvin kauan olen uskonut,\nettä ne ovat elämälleni yhtä välttämättömiä kuin ilma ja valo.\nOlen rakastanut niitä paljon, enkä vielä tänäkään päivänä voi olla\nniille hymyilemättä ja niitä hyväilemättä. Nuo sahviaanikannet ovat\nniin miellyttävät silmälle, ja pergamenttilehtiä on niin hivelevää\nkosketella! Noiden kirjojen joukossa ei ole ainoaakaan, joka ei\njostakin syystä ansaitsisi kunnon miehen kunnioitusta. Osanneeko joku\ntoinen omistaja pitää niitä asianmukaisessa arvossa? Voinko olla\nvarma edes siitä, ettei joku uusi omistaja jätä niitä tuuliajolle tai\nymmärtämättömyydessään niitä turmele? Kenen käsiin joutunee tuokin\nverraton kappale _Saint-Germain-des-Prés'n luostarin historiaa_, jonka\nsivuille tekijä itse, Dom Jacques Bouillard, on omakätisesti tehnyt\ntärkeitä reunamuistutuksia?... Mestari Bonnard, sinä olet vanha hupsu!\nEmännöitsijäsi, eukko parka, on tänään vuoteen omana kovan luuvalon\nkourissa. Jeannen on määrä tulla tänne kaitsijansa kanssa, ja sen\nsijaa, että varustautuisit ottamaan heitä vastaan, sinä mietiskelet\ntuhansia turhuuksia. Sylvestre Bonnard, sinä et kelpaa mihinkään,\nmuista minun sanoneeni.\n\nIkkunastani jo näenkin heidän parhaillaan laskeutuvan bussista. Jeanne\nhypähtää kadulle kuin kissanpentu, ja neiti Préfère nojaa rahastajan\nvankkaan käsivarteen muistuttaen neitseellisessä kainoudessaan\nVirginiaa, joka on juuri suoriutunut haaksirikosta ja alistuu tällä\nkertaa tulemaan pelastetuksi. Jeanne kohottaa päätään, näkee minut ja\ntekee pienen merkin, joka osoittaa luottavaista ystävyyttä. Huomaan\nhänet kauniiksi. Hän ei ole niin kaunis kuin isoäitinsä. Mutta hänen\nsuloutensa on minulle, vanhalle hupsulle, iloksi ja lohduksi. Mitä\nnuoriin hupsuihin tulee (onhan niitä vielä sellaisiakin), heidän\nmielipidettään en tunne; enkä välitäkään tuntea... Mutta Bonnard, hyvä\nystävä, kuinka monta kertaa sinulle on sanottava, että emännöitsijäsi\non vuoteen omana ja että sinun on itse mentävä avaamaan ovesi?\n\nAvaa, vanha Talvi!... Kevät soittaa ovellasi.\n\nJeanne sieltä tulee kuin tuleekin, ja niin punaposkisena! Neiti\nPréfèren on kavuttava vielä kokonainen kerros, ennen kuin hän on\nhengästyneenä ja harmissaan eteisessä.\n\nSelitin emännöitsijäni tilan ja ehdotin aterioimista ravintolassa.\nMutta Thérèse, kaikkivaltiaan vielä tautivuoteessaankin, määräsi,\nettä päivällinen oli syötävä kotona. Hänen tietääkseen kunnialliset\nihmiset eivät syöneet päivällisiään ravintolassa. Sitä paitsi hän\noli huolehtinut kaikesta jo etukäteen. Päivällisruuat oli ostettu:\nportinvartijan vaimo valmistaisi ne.\n\nPelkäämätön Jeanne tahtoi mennä katsomaan, tarvitsiko iäkäs potilas\nehkä jotakin. Sanomattakin arvaatte, että hänet häädettiin takaisin\nsaliin pidemmittä puheitta, mutta ei kuitenkaan niin äreästi kuin\nminulla oli ollut syytä pelätä.\n\n-- Jos minun täytyy ruveta palveluttamaan itseäni, mistä Jumala\nvarjelkoon, hänelle oli vastattu, -- niin saan kyllä käsiini jonkun,\njoka on vähemmän hemaiseva kuin te! Tarvitsen lepoa. Sellaista tavaraa\nei myydäkään markkinakojuissa, joiden kilvet lupaavat jos jotakin\nhyvää ja huokeaa. Menkää iloihinne älkääkä viivytelkö täällä. Se on\nepäterveellistä: vanhuus on tarttuvaa.\n\nKerrottuaan meille nämä sanat Jeanne lisäsi, että vanhan Thérèsen\npuhetapa miellytti häntä suuresti. Siitä neiti Préfère sai aiheen\nmoittia hänen makuaan hienostumattomaksi. Yritin puolustaa Jeannea\nmainitsemalla, että monet hyvin etevätkin äidinkielen taitajat ovat\nkäyttäneet kielimestareinaan satamatyömiehiä ja vanhoja pesijättäriä.\nNeiti Préfèren maku oli kuitenkin liian hienostunut, jotta hän olisi\nvoinut hyväksyä todisteluani.\n\nMutta Jeanne varusti kasvoilleen rukoilevan ilmeen ja pyysi, että hänen\nsallittaisiin panna vyölleen valkoinen esiliina ja mennä keittiöön\npuuhaamaan päivällistä.\n\n-- Jeanne, vastasin hänelle vakavana kuin koulumestari, -- minusta\ntuntuu, että jos on tarkoituksena rikkoa lautaset, kolhia kulhojen\nreunat, löydä kasarit kuhmuille ja puhkoa padoista pohjat, niin kyllä\nse tuhrus, jonka Thérèse on sijoittanut keittiöön, pystyy yksinkin\nhoitamaan asiansa, sillä juuri nyt olen kuulevinani sieltä tuhoa\ntietävää hälyä. Joka tapauksessa nimitän teidät, Jeanne, jälkiruuan\nvalmistajaksi. Hakekaa valkoinen esiliina; sidon sen itse.\n\nJa juhlallisesti, totta vie, sidoinkin pellavaisen esiliinan hänen\nvyölleen, ja hän livahti keittiöön valmistamaan mitä hienoimpia\nherkkuja, niinkuin myöhemmin saimme kokea.\n\nEn saanut aihetta kiittää itseäni tästä pienestä järjestelystä,\nsillä jäätyämme kahden neiti Préfère alkoi käyttäytyä peräti\nhuolestuttavasti. Hän loi minuun kyynelöivistä silmistään tulisia\nkatseita, ja hänen rinnastaan pusertui haikeita huokauksia.\n\n-- Minä surkuttelen teitä, hän sanoi. -- Teidän kaltaisenne mies,\ntuollainen valiomies, elämässä yksin, ainoana seuranaan moukkamainen\npalvelijatar (sillä moukkamainen hän on, siitä ei puhettakaan)!\nKuinka julma kohtalo! Te tarvitsette lepoa, hellää huoltoa ja hoivaa,\nkaikenlaista vaalintaa: voittehan vaikka sairastua. Ei ole sitä\nnaista, joka ei pitäisi kunnianaan kantaa nimeänne ja jakaa kanssanne\nelämäänne. Ei, ei niin ainoaakaan, sydämeni sen sanoo!\n\nJa hän puristi molemmat kätensä tuota sydäntä vasten, joka oli alati\nvalmis pillastumaan.\n\nOlin kirjaimellisesti epätoivoissani. Koetin vakuuttaa neiti\nPréfèrelle, etten aikonut tässä jo korkeaksi karttuneessa iässäni enää\nmillään tavalla muuttaa elämäni latua ja että olin niin onnellinen kuin\nluonteeni ja olotilani sallivat.\n\n-- Ei, te ette ole onnellinen! hän huudahti. -- Te tarvitsette\nvierellenne sielun, joka kykenee ymmärtämään teitä. Herätkää\nhorrostilastanne ja katsokaa ympärillenne! Teillä on laaja\ntuttavapiiri, paljon hyviä ystäviä. Instituutin jäsen ei voi olla\nliikkumatta seurapiireissä. Katselkaa, arvostelkaa, tehkää vertailuja!\nKukaan järkevä nainen ei kiellä teiltä kättään. Minä olen nainen,\nherra: vaistoni ei petä minua. Jokin täällä sydämessäni sanoo minulle,\nettä te vielä löydätte onnen avioliitossa. Naiset ovat niin uskollisia,\nniin helliä (eivät tosin kaikki, mutta jotkut)! Ja kuinka herkkiä he\novatkaan maineelle ja kunnialle! Palvelijattarenne voimat ovat lopussa;\nhän on kuuro, hän on kivulloinen. Jos teille sattuisi jotakin yöllä...\nJo pelkkä ajatuskin puistattaa minua!\n\nJa häntä todella puistatti. Hän sulki silmänsä, puristi kätensä\nnyrkkiin, tömisytti jalkojaan. Olin aivan aseeton. Ja kuinka hehkuvasti\nhän jatkoiltaan:\n\n-- Teidän terveytenne! Teidän kallis terveytenne! Uhraisin riemumielin\nviimeisenkin veripisarani turvatakseni oppineen, kirjailijan, suuresti\nansioituneen miehen, Instituutin jäsenen elämänpäivät. Ja sitä naista,\njoka ei tekisi samoin, minä halveksisin. Huomatkaa, herra, että minä\ntunsin erään suuren matemaatikon vaimon. Hänen miehensä kirjoitteli\npaksut vihot numeroita täyteen ja täytti papereillaan talon kaikki\nkaapit. Miehellä oli sydänvika, ja hän riutui ihan silmissä. Näin hänen\nvaimonsa aivan rauhallisena elelevän hänen vierellään. Vihdoin en enää\nvoinut olla vaiti, vaan sanoin hänelle eräänä päivänä: \"Rakas ystävä,\nteillä ei ole sydäntä. Jos olisin teidän sijassanne, niin tekisin...\ntekisin... en tiedä, mitä tekisin!\"\n\nLopen uupuneena hän vaikeni. Asemani oli kauhea. Ei käynyt laatuun\nmennä suoraan ja selkeästi sanomaan neiti Préfèrelle mitä ajattelin\nhänen neuvoistaan. Sillä välien rikkoutuminen häneen merkitsi Jeannen\nmenettämistä. Päätin kuitenkin suhtautua asiaan tyynesti. Sitä paitsi\nneiti Préfère oli vieraana kodissani, ja se seikka auttoi minua\nnoudattamaan edes jonkinlaista kohteliaisuutta.\n\n-- Olen hyvin vanha, neiti, vastasin hänelle, -- ja pelkään, että\nneuvonne tulevat liian myöhään. Joka tapauksessa ajattelen asiaa. Mutta\ntointukaahan nyt. Kenties lasillinen sokerivettä tekisi hyvää.\n\nSuureksi hämmästyksekseni nämä sanat rauhoittivat hänet paikalla,\nja minä näin hänen levollisesti istuutuvan omaan nurkkaansa, omalle\ntuolilleen, oman lokeronsa ääreen ja nostavan jalkansa omalle\njakkaralleen.\n\nPäivällinen oli täysin epäonnistunut. Neiti Préfère, joka oli vaipunut\nunelmiinsa, ei sitä huomannut. Minulle taas tällaiset vastoinkäymiset\novat tavallisesti hyvin kiusallisia, mutta Jeannea asia huvitti siinä\nmäärin, että minäkin vihdoin tulin hyvälle tuulelle. Niin vanha kuin\nolenkin, en vielä tietänyt, että kananpojassa, jonka toinen kylki on\npalanut karrelle ja toinen raaka, on jotakin hullunkurista. Sain sen\nnyt oppia Jeannen naurunhelähdyksistä. Tuon kananpojan kustannuksella\ntuli sanotuksi monta herkullista sukkeluutta, jotka olen unohtanut,\nmutta joiden takia olen hyvilläni siitä, ettei sitä ollut kunnollisesti\npaistettu.\n\nPäivällinen sai miellyttävän päätöksen, kun nuori tyttö, valkoinen\nesiliina vyöllään, hentona ja solakkana, kantoi pöytään kohokakut,\njotka hän oli valmistanut. Vaaleankultaisessa kuorrutuksessaan ne\nhohtivat vitivalkoisina ja levittivät hienoa vaniljan tuoksua. Hän\nlaski ne pöydälle koruttoman arvokkaasti kuin joku Chardinin maalausten\nnuori perheenemäntä.\n\nSisimmässäni olin hyvin rauhaton. Minusta tuntui mahdottomalta pysyä\nenää kauan hyvissä väleissä neiti Préfèren kanssa, jonka naimahalu oli\npuhjennut moiseen kukoistukseensa. Ja kun johtajatar on menetetty, niin\nhyvästi silloin oppilaskin! Käytin hyväkseni hetkeä, jolloin tuo kunnon\nsielu oli pukeutumassa päällystamineihinsa, ja kysyin Jeannelta, kuinka\nvanha hän tarkalleen oli. Kahdeksantoista vuotta ja yksi kuukausi,\nsiinä hänen ikänsä. Laskin sormillani ja havaitsin, ettei hän tulisi\ntäysi-ikäiseksi ennen kuin kahden vuoden ja yhdentoista kuukauden\nkuluttua. Mitä ehtisi tapahtua tuona aikana?\n\nLähtiessään neiti Préfère loi minuun niin puhuvan katseen, että\njokainen jäseneni vavahti.\n\n-- Näkemiin, sanoin vakavasti nuorelle tytölle. -- Mutta sana vielä:\nystävänne on vanha, ja voi tapahtua, että hänen täytyy lyödä laimin\nvelvollisuutensa teitä kohtaan. Luvatkaa minulle, että omasta\npuolestanne ette koskaan lyö laimin itseänne, ja silloin olen\nlevollinen. Jumala suojelkoon teitä, lapseni!\n\nSuljettuani oven heidän jälkeensä avasin ikkunan nähdäkseni Jeannen\nmenevän. Yö oli synkkä, ja minä näin vain epäselviä varjoja, jotka\nliukuivat rantakadun pimeydessä. Kuulin kaupungin loppumattoman ja\nkumean pauhun, ja sydäntäni ahdisti.\n\n\n\n\nJoulukuun 15. päivänä\n\nThulen kuningas säilytti kultaista maljaa, jonka hänen lemmittynsä\noli antanut hänelle muistoksi. Kuolemansa lähestyessä, aavistaessaan\njuoneensa viimeisen kerran, hän heitti maljan mereen. Minä säilytän\ntätä muistojen vihkoa niin kuin tuo sumuisten merten vanha valtias\nsiselöityä maljaansa, ja niin kuin hän upotti merten syvyyksiin\nlempensä aarteen, niin myös minä kerran poltan tämän ajatusteni kirjan.\nYlvästelevän kunnianarkuuden tai itsekkään kopeuden takia en suinkaan\nhävitä tätä vaatimattoman elämän muistomerkkiä. Mutta minulla on syytä\npelätä, että asiat, jotka ovat minulle rakkaat ja pyhät, voivat näyttää\nkehnoilta ja naurettavilta taiteellisen viimeistelyn puutteessa.\n\nNäillä sanoilla en kuitenkaan tarkoita sitä, mikä nyt seuraa.\nSillä totisesti olin naurettava silloin, kun neiti Préfèren luokse\npäivälliselle kutsuttuna istuuduin pehmeään nojatuoliin (se oli todella\npehmeä!) tuon levottomuutta herättävän neitsyen oikealle puolelle.\nPöytä oli katettu pieneen salonkiin. Säröreunaiset lautaset, paripuolet\nlasit, päistään höltyneet veitset, keltakärkiset haarukat, mitään ei\npuuttunut kaikesta siitä, mikä on omiaan heti karkottamaan ruokahalun\njokaiselta kunnon ihmiseltä.\n\nMinulle uskottiin kaikessa luottamuksessa, että päivällistilaisuus\noli järjestetty minun takiani, yksinomaan minun takiani, vaikka myös\nnotaari Mouche oli läsnä. Neiti Préfère oli nähtävästi kuvitellut,\nettä minulla oli voin suhteen samanlainen maku kuin muinaisilla\nsarmatialaisilla, sillä hänen tarjoamansa oli äärimmäisen pilaantunutta.\n\nPaisti myrkytti minut lopullisesti. Ilokseni sain kuitenkin kuunnella\nnotaari Mouchen ja neiti Préfèren keskustelua hyveestä. Sanoin\nilokseni, mutta oikeastaan minun olisi pitänyt sanoa häpeäkseni, sillä\nheidän ilmituomansa tunteet olivat alhaisen luontoni ulottumattomissa.\n\nHeidän sanoistaan minulle valkeni päivänselväksi, että alttius oli\nheidän jokapäiväistä leipäänsä ja että uhrautuvaisuus oli heille\nyhtä välttämätöntä kuin ilma ja vesi. Huomatessaan, etten syönyt\nmitään, neiti Préfère koetti tuhansin keinoin saada minut luopumaan\npidättyväisyydestäni, jota hän suuressa hyvyydessään nimitti\nhienotunteisuudeksi. Jeanne ei ollut juhlassa mukana, koska, niinkuin\nminulle selitettiin, hänen läsnäolonsa olisi ollut vastoin sääntöjä ja\nloukannut sitä tasa-arvoisuutta, jota on ehdottomasti noudatettava niin\nmonipäisessä oppilaiden parvessa.\n\nKärsivän näköinen palvelijatar tarjoili laihan näköisen jälkiruuan ja\nkatosi kuin varjo.\n\nSilloin neiti Préfère alkoi hurmioituneena kertoa notaari Mouchelle,\nmitä kaikkea hän oli sanonut minulle kirjojen valtakunnassa sinä\npäivänä, jolloin emännöitsijäni oli vuoteen omana. Ihailunsa\nInstituutin jäsentä kohtaan, pelkonsa ja huolensa mahdollisen\nsairastumiseni ja yksinäisyyteni takia, vakaumuksensa, että jokainen\nälykäs nainen olisi onnellinen ja ylpeä saadessaan jakaa kanssani\nelämäni: kaiken hän kertoi mitään salaamatta, panipa joukkoon uusiakin\nhassutuksia. Notaari Mouche nyökytti päätään hyväksymisensä merkiksi ja\nrouskutteli rikki pähkinöitä. Sitten, kaiken tuon sanatulvan jälkeen,\nhän kysyi makeasti hymyillen, mitä olin vastannut.\n\nNeiti Préfère painoi toisen kätensä sydämelleen, ojensi toisen minua\nkohti ja huudahti:\n\n-- Hän on niin herkkätunteinen, niin ylevämielinen, niin hyvä ja niin\nsuuri! Hän vastasi... Mutta kykenisinkö minä, yksinkertainen nainen,\ntoistamaan Instituutin jäsenen sanoja! Riittää, kun ilmoitan niiden\nsisällyksen. Hän vastasi: \"Niin, minä ymmärrän teitä ja suostun.\"\n\nNäin puhuttuaan hän tarttui käteeni. Notaari Mouche nousi heltyneenä ja\ntarttui toiseen käteeni.\n\n-- Toivotan teille onnea, herra, hän sanoi.\n\nOlen joskus elämäni varrella tuntenut pelkoa, mutta moista kuvottavaa\nkammoa en ollut kokenut koskaan.\n\nRiuhtaisin vapaiksi molemmat käteni, nousin seisomaan tehdäkseni sanani\nmahdollisimman ponnekkaiksi ja lausuin:\n\n-- Rouva, joko olen kotonani ilmaissut ajatukseni epäselvästi tai\nsitten olen käsittänyt teidät väärin täällä. Kumpaisessakin tapauksessa\nsuora selitys on välttämätön. Sallikaa, rouva, että muitta mutkitta\nannan tuon selityksen. Minä en suinkaan ole ymmärtänyt teitä, minä en\nsuinkaan ole suostunut mihinkään. Olen ehdottomasti tietämätön siitä,\nkenelle olette aikonut minut naittaa, mikäli lainkaan olette sellaista\naikonut. Missään tapauksessa en tahdo mennä naimisiin. Minun iässäni\nse olisi anteeksiantamaton mielettömyys, enkä vielä tälläkään hetkellä\nsaata käsittää, että teidän kaltaisenne järkevä ihminen on voinut\nminua sellaiseen neuvoa. Olen päinvastoin täydestä syystä taipuvainen\nuskomaan, että olen erehtynyt ja että te ette ole koskaan puhunutkaan\nminulle mitään sellaista. Jos näin on, suonette anteeksi vanhalle,\nmaailmasta jo vieraantuneelle miehelle, joka vain vähän tuntee naisten\npuhetapoja ja nyt vilpittömästi pahoittelee erehdystään.\n\nNotaari Mouche vaipui hiljaa takaisin tuoliinsa ja ryhtyi, pähkinöiden\npuutteessa, vuoleskelemaan pullonkorkkia.\n\nNeiti Préfère katseli minua hetken, ja hänen pienissä, pyöreissä ja\nvaisuissa silmissään oli ilme, jota en ollut niissä ennen nähnyt.\nSitten hän palasi takaisin tavanomaiseen hempeän herttaiseen\nolotilaansa ja huudahti hunajaisella äänellä:\n\n-- Noita oppineita! Noita lukumiehiä! Minkälaisia lapsia he ovat! Niin\nherra Bonnard, te olette oikea lapsi.\n\nSitten hän kääntyi notaarin puoleen, joka istui nenä korkissa kiinni ja\noli vaiti.\n\n-- Oi, älkää moittiko häntä! hän virkkoi herra Mouchelle rukoilevalla\näänellä. -- Älkää syyttäkö häntä! Älkää ajatelko hänestä pahaa, pyydän\nsitä teiltä hartaasti! Älkää ajatelko hänestä pahaa! Pitääkö minun\npolvillani sitä teiltä rukoilla?\n\nNotaari Mouche tarkasteli korkkiaan joka puolelta, ilmaisematta muulla\ntavoin ajatuksiaan.\n\nOlin suuttunut; päätellen kuumuudesta, jota tunsin päässäni, mahtoivat\nposkeni olla hehkuvan punaiset. Siitä saivat selityksensä ne sanat,\njotka kuulin ohimoideni kiihkeän jyskytyksen lävitse:\n\n-- Ystävä parkamme tila huolestuttaa minua. Herra Mouche, olkaa hyvä ja\navatkaa ikkuna. Luullakseni arnikahaude tekisi hänelle hyvää.\n\nPakenin kadulle sanomattoman inhon ja kauhun vallassa.\n\n\n\n\nJoulukuun 20. päivänä\n\nViikkokauteen en kuullut mainittavan sanaakaan neiti Préfèren\nkoulukodista. Kuin en voinut kauemmin olla vailla tietoja Jeannesta ja\nkun lisäksi tunsin velvollisuuteni itseänikin kohtaan vaativan, ettei\nminun sopinut peräytyä, niin lähdin Ternes'iin.\n\nVastaanottohuone tuntui minusta entistä kolkommalta, entistä\nkosteammalta, entistä epäkodikkaammalta, entistä salakavalammalta,\npalvelustyttö taas entistä säikähtyneemmältä ja entistä\nsanattomammalta. Pyysin saada tavata Jeannea, mutta melkoisen pitkän\ntovin jälkeen ilmestyikin näkyviin neiti Préfère. Hän oli totinen ja\nkalpea, ja hänen huulensa olivat ohuet ja katseensa kova.\n\n-- Herra, hän sanoi, pannen käsivartensa ristiin peleriininsä alla, --\npahoittelen suuresti, etten voi sallia teidän tavata neiti Alexandrea\ntänään; se on nimittäin aivan mahdotonta.\n\n-- Mahdotonta? Miksi niin?\n\n-- Herra, ne syyt, joiden takia olen velvollinen kehottamaan teitä\nharventamaan käyntejänne täällä, ovat mitä suurimmassa määrin\narkaluontoiset, ja minä pyydän, että suvaitsisitte säästää minut niiden\nilmaisemiseen liittyvältä mielipahalta.\n\n-- Rouva, minä vastasin, -- Jeannen holhooja on oikeuttanut minut\ntapaamaan holhokkiaan joka päivä. Mitä syitä saattaa teillä olla\nasettuessanne vastustamaan herra Mouchen tahtoa?\n\n-- Neiti Alexandren holhooja (ja hän nojautui sanaan holhooja kuin\nvankkaan tukeen) toivoo yhtä hartaasti kuin minäkin, että tiheät\nkäyntinne loppuisivat.\n\n-- Jos niin on, niin suvainnette ilmoittaa minulle sekä hänen syynsä\nettä omanne.\n\nHän katseli katosta riippuvaa pientä paperikierukkaa ja vastasi ankaran\ntyynesti:\n\n-- Se siis on tahtonne? Niin tuskallinen kuin sellainen selitys onkin\nnaiselle, tahdon kuitenkin myöntyä vaatimukseenne. Tämä talo, herra,\non kunniallinen talo. Minulla on suuri edesvastuu: minun on äidin\ntavoin valvottava jokaista oppilastani. Teidän tiheät käyntinne neiti\nAlexandren luona eivät voisi ajan mittaan jatkua vahingoittamatta tuota\nnuorta tyttöä. Minun velvollisuuteni on tehdä niistä loppu.\n\n-- En ymmärrä teitä, vastasin.\n\nEnkä totisesti ymmärtänytkään. Hän jatkoi hitaasti:\n\n-- Teidän tiheät käyntinne tässä talossa ovat saaneet mitä\narvossapidetyimpien ja mitä vähimmän epäluuloisten henkilöiden taholta\ntulkinnan, joka pakottaa minut sekä laitokseni että neiti Alexandren\nedun nimessä tekemään niistä mahdollisimman pikaisen lopun.\n\n-- Rouva, huudahdin, -- olen elämäni varrella kuullut jos jonkinlaisia\ntyhmyyksiä, mutta en ainoaakaan sen veroista, jonka nyt juuri lausuitte!\n\nHän vastasi tyynesti:\n\n-- Solvauksenne eivät pysty minuun. Ihminen tuntee itsensä lujaksi\ntäyttäessään velvollisuutensa.\n\nJa hän painoi peleriiniään sydäntään vasten, ei enää tällä kertaa\nestääkseen sitä pillastumasta, vaan arvattavasti hyväilläkseen tuota\nuhrautuvaista elintä.\n\nRouva, sanoin osoittaen häntä sormellani, -- te olette vihastuttanut\nvanhan miehen. Huolehtikaa siitä, että tämä vanha mies unohtaa teidät,\nälkääkä lisätkö uusilla pahoilla teoilla niiden lukua, jotka jo olen\nnähnyt. Ilmoitan teille jo etukäteen, etten lakkaa valvomasta neiti\nAlexandren elämää. Jos teette hänelle vähäisimmänkin vääryyden, niin\nvarokaa itseänne!\n\nHän muuttui yhä rauhallisemmaksi sitä mukaa kuin minä kiihdyin, ja\nhyvin kylmäverisesti hän vastasi:\n\n-- Herra, olen riittävän hyvin selvillä tuota nuorta tyttöä kohtaan\ntuntemanne harrastuksen laadusta ollakseni suojelematta häntä siltä\nvalvonnalta, jolla minua uhkaatte. Minun olisi pitänyt, nähdessäni sen\nenemmän kuin epäilyttävän suhteen, joka teillä on emännöitsijäänne,\nvarjella viatonta lasta joutumasta kosketuksiin kanssanne. Vastedes\naion häntä varjella. Jos tähän saakka olen ollut liian luottavainen,\nei ole teidän asianne, vaan neiti Alexandren, soimata minua siitä.\nMutta minun huolenpitoni ansiosta hän on niin turmeltumaton ja puhdas,\nettei pysty käsittämään, minkälaisen vaaran alaiseksi te olette hänet\nsaattanut. Toivoakseni ette pakota minua selittämään sitä hänelle.\n\n\"Voi sinua, Bonnard-poloiseni\", sanoin itselleni olkapäitäni\nkohauttaen, \"että sinun pitikin elää aina tähän saakka oppiaksesi\noikein tietämään, mikä on häijy nainen! Nyt sen totisesti tiedät.\"\n\nPoistuin sanaakaan vastaamatta, ja mielihyväkseni huomasin\njohtajattaren äkillisestä punastumisesta, että vaikenemisellani oli\nhäneen paljon tehokkaampi vaikutus kuin sanoillani.\n\nMennessäni pihan poikki tähyilin joka suunnalle nähdäkseni Jeannen. Hän\noli pitänyt minua silmällä ja juoksi luokseni.\n\n-- Jos hiuskarvaankaan päässänne kosketaan, Jeanne, niin kirjoittakaa\nminulle. Hyvästi.\n\n-- Ei, ei hyvästi!\n\nMinä vastasin:\n\nEi, ei! Ei hyvästi! Kirjoittakaa minulle.\n\nMenin suoraa päätä rouva de Gabryn luokse.\n\n-- Rouva ja herra ovat Roomassa. -- Eikö herra tietänyt sitä?\n\n-- Tietysti tiesin! vastasin. -- Kirjoittihan emäntänne siitä minulle.\n\nHän oli todella kirjoittanut siitä minulle, ja taisinpa olla hiukan\npyörällä päästäni, koska olin sen unohtanut. Samaa mieltä oli\npalvelijakin, sillä hänen katseensa näytti sanovan: \"Herra Bonnard on\ntullut lapseksi jälleen\", ja hän kumartui porraskaiteen yli nähdäkseen,\nryhtyisinkö tekemään jotakin tavatonta. Laskeuduin kuitenkin portaat\nkaikin puolin säädyllisesti, ja hän veti pettyneenä pois päänsä.\n\nTultuani kotiin sain tietää, että herra Gélis oli salissa. Tuo nuori\nmies käy luonani hyvin usein. Hänellä tosin ei ole aivan varmaa\narvostelukykyä, mutta hänen lahjakkuutensa ei ole tavallisimpia.\nTällä kertaa hänen vierailunsa ei voinut olla tuntumatta minusta\nhyvin kiusalliselta. \"Voi kuitenkin!\" ajattelin. \"Jos nyt jokin\ntyhmyys luiskahtaa huuliltani nuoren ystäväni kuullen, niin tietysti\nhänkin luulee, että alan tulla höperöksi. Enhän voi mennä kertomaan\nhänelle, että olen saanut naimatarjouksen ja leimattu epäsiveelliseksi\nihmiseksi, että Thérèse on epäluulonalainen ja Jeanne maailman\nhalpamielisimmän naisen vallassa. Olenpa todella oivallisessa\nmielentilassa keskustellakseni cisterciläisluostareista nuoren ja\nnokkavan tiedemiehen kanssa. No,tuli mitä tuli. Eteenpäin vain!\"\n\nMutta Thérèse pysähdytti minut:\n\n-- Olettepa te punainen, herra! hän sanoi moittivasti.\n\n-- Keväästä se tulee, vastasin hänelle.\n\nHän huudahti:\n\n-- Keväästä, keskellä joulukuuta!\n\nOlemme tosiaankin vasta joulukuun puolivälissä. On se tämäkin olevinaan\npää, tämä minun pääni, ja kovin on sinulla vankka tukipylväs minussa,\nJeanne-parka!\n\n-- Thérèse, ottakaa keppini ja pankaa se, mikäli mahdollista,\nsellaiseen paikkaan, mistä sen voi tarvittaessa löytää...\n\n-- Hyvää päivää, herra Gélis. Mitä kuuluu?\n\n\n\n\nIlman päivämäärää\n\nSeuraavana päivänä vanhus yritti nousta, mutta ei voinutkaan. Se\noli armoton, se näkymätön käsi, joka kahlitsi hänet vuoteeseen.\nKirjaimellisesti paikoilleen naulittuna vanhan poloisen oli alistuttava\npysymään aloillaan, mutta sitä hurjemmin nelistivät hänen ajatuksensa.\n\nHänessä mahtoi olla kova kuume, koskapa neiti Préfère.\nSaint-Germain-des-Prés'n apotit ja rouva de Gabryn hovimestari\nnäyttäytyivät hänelle perin kummallisina hahmoina. Varsinkin\nhovimestari kurottautui hänen päänsä puoleen ja irvisteli kuin\nkatedraalin kattokouru. Minusta tuntui siltä, kuin huoneessani olisi\nollut paljon väkeä, aivan liian paljon väkeä.\n\nTämä huone on hyvin vanhanaikaisesti sisustettu. Isäni ja äitini\nmuotokuvat, isä täydessä univormussa, äiti kašmirhameessa, riippuvat\nseinällä, jota verhoaa vihreä, lehtikuvioinen tapetti. Minä tiedän sen\nyhtä hyvin kuin senkin, että kaikki tämä on kovin haalistunutta. Mutta\neihän vanhan miehen huoneen tarvitsekaan olla keikaileva; pääasia on,\nettä se on siisti, ja siitä kyllä Thérèse pitää huolen. Sitä paitsi\ntässä huoneessa on paljon kuvia hiukan lapsellisena ja nahjustelevana\npysyneen henkeni hyvikkeeksi. Seinillä ja pöydillä on esineitä, jotka\ntavallisesti puhelevat minulle ja ilahduttavat mieltäni. Mutta mitä ne\nkaikki minusta tänään tahtovat? Ne ovat muuttuneet riidanhaluisiksi,\nirvisteleviksi ja uhkaileviksi. Tuokin pieni pystykuva, valujäljennös\nBroun kauppalan Notre-Damessa olevasta kristillisiä päähyveitä\nesittävästä veistoksesta, joka tavallisessa olotilassaan on niin viaton\nja miellyttävä, vääntelee nyt kasvojaan ja näyttää minulle kieltään.\nEntäs tuo kaunis miniatyyri, jossa eräs Jehan Fouquet'n suloisimmista\noppilaista on kuvannut itsensä polvistuneena, pyhän Franciscuksen\nopetuslasten nuora vyöllään, ojentamassa kirjaansa hyvälle Angoulêmen\nherttualle, kuka senkin on irrottanut kehyksistään ja pannut tilalle\nison kissanpään, joka tuijottaa minua fosforinhohtoisilla silmillään?\nSeinäpaperien lehdet ovat niinikään muuttuneet päiksi, vihreiksi ja\nmuodottomiksi päiksi... Eikö mitä, lehtiähän ne ovat nyt niinkuin jo\nkaksikymmentä vuotta sitten, painettuja lehdenkuvia eivätkä mitään\nmuuta... Ei, sanoinhan, että ne ovat päitä silmineen, nenineen,\nsuineen, päitä!... Nyt ymmärrän: ne ovat yhtaikaa sekä päitä että\nlehtiä. Kunpa pääsisin niitä näkemästä.\n\nTuolla, oikealla puolellani, fransiskaanin kaunis miniatyyri on\npalannut takaisin, mutta minusta tuntuu, että voin pysyttää sen\npaikoillaan vain tahtoani uupumukseen asti jännittämällä ja että jos\nhiukankin hellitän, ilmestyy ilkeä kissanpää taas näkyviin. Minä en\nhouraile: näenhän selvästi Thérèsen vuoteeni jalkopäässä; kuulen\nselvästi, että hän puhuu minulle, ja vastaisinkin hänelle aivan\nselvästi, ellei minulla olisi niin paljon puuhaa yrittäessäni säilyttää\nkaikki ympärilläni olevat esineet niiden luonnollisissa muodoissa.\n\nTuossa tulee lääkäri. En ole kutsunut häntä, mutta hauskaahan on häntä\ntavata. Hän on vanha naapuri, joka ei ole hyötynyt minusta suuriakaan,\nmutta minä pidän hänestä paljon. Vaikka en sanokaan hänelle juuri\nmitään, olen kuitenkin täysin tajuissani, vieläpä omituisen ovelakin,\nsillä tarkkailen salavihkaa hänen liikkeitään, hänen katseitaan ja\nhänen kasvojensa vähäisimpiäkin vakoja. Mutta tohtori on salaperäinen,\nenkä totisesti saa selville, mitä hän arvelee tilastani. Goethen\nsyvämietteiset sanat muistuvat mieleeni, ja niinpä sanon:\n\n-- Tohtori, vanha mies on suostunut rupeamaan sairaaksi; mutta tällä\nkertaa hän ei aio tehdä luonnolle sen suurempaa myönnytystä.\n\nTohtori ei naura leikkipuheelleni, eikä myöskään Thérèse. Varmaankaan\nhe eivät ymmärtäneet sitä.\n\nTohtori menee, ilta hämärtyy, ja monenlaiset kuvat yhtyvät ja taas\nhäipyvät kuin pilvet uutimieni laskoksissa. Joukoittain varjoja\nliukuu ohitseni; niiden lävitse näen uskollisen palvelijattareni\nliikkumattomat kasvot. Äkkiä korviani vihlaisee huuto, kimakka huuto,\nhätähuuto. Jeanne, tekö minua kutsutte?\n\nOn tullut pimeä, ja varjot leiriytyvät vuoteeni pääpuoleen viipyäkseen\nsiinä koko pitkän yön.\n\nAamun valjetessa tunnen rauhan, loppumattoman rauhan, kiehtovan minut\nhuntuihinsa. Sylisikö avaat minulle, Herra minun Jumalani?\n\n\n\n\nHelmikuussa 1876\n\nTohtori on perin hilpeällä tuulella. Näyttää siltä kuin tuottaisin\nhänelle suuren kunnian olemalla taas jalkeilla. Hänen puheistaan\npäätellen vanhaa ruumistani ovat olleet yhtaikaa runtelemassa mitä\nmoninaisimmat taudit.\n\nNoilla taudeilla, jotka ovat ihmisen kauhu, on nimiä, jotka ovat\nfilologin kauhu. Ne ovat sekasyntyisiä nimiä, ja _algia_ -päätteisiä\nmerkitessään tuskia. Tohtori latelee niitä minulle loppumattomiin ja\nliittää joukkoon asianmukaisen määrän _nen_ -päätteisiä laatusanoja,\njoiden tarkoituksena on luonnehtia tautien ilkeitä ominaisuuksia.\nLyhyesti: runsas palstan mitta lääkeopillista sanakirjaa.\n\n-- Kätenne, tohtori! Te olette palauttanut minut elämälle, ja sen\nannan teille anteeksi. Te olette palauttanut minut ystävilleni,\nja siitä kiitän teitä. Olen vankkarakenteinen, sanotte. Niinpä\nkyllä, niinpä kyllä, mutta paljon olenkin saanut kestää. Olen vanha\nlujatekoinen huonekalu, samanlainen kuin isäni nojatuoli. Tuo kunnian\nmies oli saanut sen perinnöksi, ja hän istui siinä aamusta iltaan.\nPienenä poikapahasena kapusin senkin seitsemän kertaa päivässä\ntuon vanhanaikaisen istuimen käsinojille. Niin kauan kuin se kesti\nehjänä, siitä ei sen enempää välitetty. Mutta kun se alkoi ontua\nyhtä jalkaansa, sitä alettiin kiittää hyväksi nojatuoliksi. Vihdoin\nse ontui jo kolmea jalkaansa, narahteli neljättä ja muuttui melkein\nrammaksi molemmilta käsinojiltaan. Silloin huudettiin: \"Siinä vasta\nluja nojatuoli!\" Ihmeteltiin ja ihailtiin, että se yhä vielä, vaikka\nsen kädet olivat vaivaiset ja jalat horjuvat, säilytti nojatuolin\nmuodon, pysyi kutakuinkin pystyssä, hoitipa vielä virkaansakin jonkin\nverran. Ja kun Cyprien, palvelijamme, sahasi sen jäsenet polttopuiksi,\nyltyivät ihastuksen huudot: \"Tuota mainiota, ihmeellistä nojatuolia!\nSitä käyttivät aikoinaan Pierre-Sylvestre Bonnard, verkakauppias,\nEpiménide Bonnard, hänen poikansa, ja Jean-Baptiste Bonnard,\n3:nnen meridivisioonan komentaja ja pyrrhonilainen filosofi. Mikä\nkunnianarvoisa ja luja nojatuoli. No niin, tohtori, minä olen tuo\nnojatuoli. Olen teidän mielestänne lujaa tekoa, koska olen torjunut\nrynnäköitä, jotka olisivat vieneet monelta muulta koko hengen, mutta\njotka ovat minusta surmanneet ainoastaan kolme neljäsosaa. Suuri kiitos\nteille! Mutta hylyksi minä kuitenkin auttamattomasti jään.\"\n\nTohtori koettaa komeasti kalskahtavin kreikkalaisin ja latinalaisin\nsanoin todistaa minulle, että olen erittäin hyvässä kunnossa. Ranskan\nkieli nimittäin on liian selkeä soveltuakseen moisiin todisteluihin.\nSuostun kuitenkin mukautumaan hänen vakuutteluihinsa ja saatan hänet\novelle.\n\n-- Se oli oikein! Thérèse, huudahtaa. -- Niin sitä pitää ajaa lääkärit\npellolle. Tehkää sama temppu vielä kahdesti tai kolmesti, niin kyllä\nhän lakkaa täällä käymästä, ja se olisi hyvä juttu.\n\n-- No niin, Thérèse, koska nyt taas olen näin terve ja reipas, voisitte\njo luovuttaa minulle kirjeeni. Niitä on varmaankin aika pino, eikä\nolisi kaunista estää nyt enää minua niitä lukemasta.\n\nVielä hiukan nuristuaan Thérèse antoi minulle kirjeeni. Mutta oliko\nniistä iloa? Katsoin jokaista kuorta, mutta ainoaankaan niistä ei\nollut kirjoittanut nimeäni se pieni käsi, jonka soisin näkeväni täällä\nVecelliota selailemassa. Heitin menemään koko pinon, joka ei enää\nlainkaan kiinnostanut minua.\n\n\n\n\nHuhtikuu-kesäkuu\n\nSepä kuuma ottelu!\n\n-- Odottakaa, herra, että pukeudun puhtaisiini, Thérèse sanoi. --\nLähden vielä tällä kertaa kanssanne ja otan mukaan telttatuolinne\nniinkuin muinakin viime päivinä. Menemme sitten päivänpaisteeseen\nistumaan.\n\nThérèse todella luulee, että olen hyvin raihnas. Tosin olen ollut\nsairaana, mutta kaikellahan on loppunsa. Rouva Kivutar on jo aikoja\nsitten mennyt matkoihinsa, ja siitä on jo runsaasti kolme kuukautta,\nkun hänen kalpea ja siropiirteinen sisarensa, rouva Toipumus, sanoi\nminulle ystävälliset jäähyväisensä. Jos kuuntelisin emännöitsijääni,\nniin minusta tulisi täydellinen herra Argan, ja koko loppuikäni\nkulkisin nauhoitettu yömyssy päässäni... Ei käy laatuun! Tahdon mennä\nulos yksin. Siihen Thérèse ei suostu. Hänellä on telttatuoli kädessään,\nja hän tahtoo lähteä mukaani.\n\n-- Thérèse, huomenna me asetumme vaikka köynnöksiksi pikku Provencen\nseinänvierelle, jos se teitä huvittaa. Mutta tänään minulla on tärkeitä\nasioita.\n\nAsioita! Hän luulee, että on kysymys raha-asioista, ja selittää, ettei\nsiinä suhteessa ole mitään hätää.\n\n-- Sitä parempi! Mutta on sitä maailmassa muitakin asioita kuin\nraha-asiat.\n\nRukoilen, riitelen, karkaan.\n\nIlma on kohtalaisen kaunis. Ajurin avulla, ja ellei Herra minua hylkää,\nminä kyllä suoriudun tästä uhkayrityksestäni.\n\nTuossa seinä sinikirjaimisine sanoineen: _Neiti Virginie Préfèren\ntyttöopisto_. Tuossa ristikkoportti, joka muhkeasti avautuisi\npääpihaan, jos se yleensä koskaan avautuisi. Mutta sen lukko on\nruostunut, ja sen rautarimojen päälle lyödyt peltilevyt suojelevat\ntunkeilevilta katseilta niitä pieniä olentoja, joille neiti Préfère\nepäröimättä opettaa vaatimattomuutta, vilpittömyyttä, oikeamielisyyttä\nja epäitsekkyyttä. Tuossa ristikkoikkuna, jonka tahraiset ruudut\nkielivät, että sen takana on palvelusväellä asuntonsa. Tuo samea silmä\non ainoa, joka avautuu ulkomaailmaan.\n\nNäen myös sen pienen sivuportin, josta olen niin monesti tähän taloon\nkäynyt, mutta joka nyt on minulta suljettu. Siinä se on ristikoituine\ntirkistysreikineen. Sen kynnykselle johtava kivinen porras on kulunut,\nja vaikka lasiensa takaa tähyilevät silmäni eivät olekaan varsin\ntarkkanäköiset, erotan kuitenkin kivessä pieniä valkoisia viiruja,\njoita oppilaiden raudoitetut anturat ovat siihen piirtäneet. Eikö jo\ntule minunkin vuoroni päästä sisään? Minusta tuntuu, että Jeanne kärsii\ntässä synkässä talossa ja että hän salaa kutsuu minua. En voi poistua.\nLevottomuus valtaa minut: minä soitan. Säikähtynyt palvelustyttö tulee\navaamaan säikähtyneempänä kuin koskaan aikaisemmin. Mutta määräys on\nannettu, eikä minua päästetä tapaamaan neiti Jeannea. Tiedustelen\nainakin hänen vointiaan. Vilkaistuaan sekä oikealle että vasemmalle\npalvelijatar sanoo hänen voivan hyvin ja sulkee portin nenäni edestä.\nNiin seison jälleen kadulla.\n\nJa sitten myöhemmin, kuinka monesti olenkaan harhaillut tuon talon\nvaiheilla ja kulkenut tuon pienen portin ohitse häpeissäni ja\nepätoivoissani siitä, että itse olen heikompi kuin tuo lapsi, jolla ei\nmaailmassa ole muuta turvaa kuin minä!\n\n\n\n\nKesäkuun 10. päivänä\n\nOlen voittanut vastenmielisyyteni ja lähtenyt tapaamaan notaari\nMouchea. Ensimmäinen havaintoni on, että hänen toimistonsa on vielä\npölyisempi ja homeisempi kuin viime vuonna. Notaarin liikkeet\novat varovaiset kuten ennenkin, ja hänen silmänsä vilkuilevat\nlasiensa takaa. Esitän hänelle valitukseni. Hän vastaa minulle...\nMutta kannattaako tuhlata tilaa tympeän konnan muistelemiseen edes\ntällaisessa poltettavaksi joutuvassa päiväkirjassa? Hänen mielestään\nneiti Préfère, jonka älyä ja luonnetta hän on jo kauan pitänyt arvossa,\non oikeassa. Tahtomatta lausua mitään kiistakysymyksen varsinaisesta\nytimestä hänen on kuitenkin sanottava, ettei asia näytä minun\nkannaltani edulliselta. Se ei paljonkaan minua liikuta. Hän lisää\n(ja se jo liikuttaa minua enemmän), että se vähäinen rahasumma, joka\nhänellä on ollut käytettävissään holhokkinsa kasvatusta varten, on nyt\nkulutettu loppuun, ja että hän asiain näin ollen suuresti ihailee neiti\nPréfèren epäitsekkyyttä, hän kun on edelleenkin suostunut pitämään\nJeanne-neidin luonaan.\n\nUhkea valo, kauniin kesäpäivän valo huuhtoo puhtailla laineillaan\ntörkyistä huonetta ja valaisee miestä. Ulkona se valaa loistettaan\nväkirikkaan kaupunginosan kaiken kurjuuden ylle.\n\nKuinka se onkaan suloista, tuo valo, joka jo niin kauan on täyttänyt\nsilmäni ja joka pian minulta ainaiseksi katoaa! Astelen mietteissäni,\nkädet selän takana, pitkin linnoitusvallien seinustoja, ja niin\njoudun huomaamattani etäisten esikaupunkien kituvien puutarhojen\nkeskelle. Pölyisen tien reunalla näen kasvin, jonka synkkä ja samalla\nhäikäisevä kukka on ikäänkuin luotu ottamaan osaa suruista jaloimpiin\nja puhtaimpiin. Se on akileija. Esi-isämme nimittivät sitä pyhän\nNeitsyen sormikkaaksi. Mutta vain sellainen pyhä Neitsyt, joka lapsille\nilmestyäkseen tekeytyisi aivan pikkuruiseksi, voisi pujottaa pienet\nsormensa tuon kukan ahtaisiin onteloihin.\n\nTuossa tulee iso mettiäinen ja yrittää häikäilemättömästi tunkeutua\nkukkaan. Mutta sen suu ei yllä hunajahetteelle, ja turhaan saa\nherkuttelija ponnistella. Vihdoin se luopuu yrityksestään ja\ntulee kukasta yltyleensä siitepölyn tahrimana. Se jatkaa raskasta\nlentoaan, mutta kukat ovat harvinaisia tässä tehtaiden savun\nnokeamassa esikaupungissa, ja niin se palaa takaisin akileijan\nluokse. Tällä kertaa se puhkaisee kukan terän ja imee hunajan siten\ntekemästään aukosta. En olisi koskaan uskonut, että mettiäisellä\nvoi olla niin paljon älyä. Ihmeellistä! Hyönteiset ja kukat saavat\nminut lumoihinsa sitä enemmän, mitä tarkemmin niitä huomioin. Olen\nkuin Rollin-miekkonen, joka oli ihastunut persikankukkiinsa. Kunpa\nminullakin olisi oma kaunis puutarha ja maja metsän reunassa!\n\n\n\n\nElokuu -- syyskuu\n\nEräänä sunnuntaiaamuna juolahti mieleeni lähteä vaanimaan sitä hetkeä,\njolloin neiti Préfèren oppilaat käyvät rivissä puolipäivämessuun.\nNäin heidän astelevan pareittain, pienimmät edessä, ja hyvin vakavan\nnäköisinä. Heidän joukossaan oli kolme samanasuista lyhyttä ja\ntärkeännäköistä lylleröä, jotka tunsin Moutonin pikkuneideiksi.\nVanhin heistä on se taiteilija, joka on piirtänyt sabiinilaiskuningas\nTatiuksen hirmuisen pään. Rivistön vieressä asteli alijohtajatar\nlevottoman näköisenä, virsikirja kädessä ja kulmat kurtussa.\nKeskipituiset ja vihdoin pisimmät sipsuttivat ohitseni keskenään\nsupatellen. Mutta Jeannea en nähnyt.\n\nOlen tiedustellut opetusministeriöstä, eikö siellä sattuisi\njonkin asiakirjakotelon pohjalla olemaan merkintöjä rue Demoursin\ntyttöopistosta. Sain selville, että laitoksessa on käynyt\nnaistarkastajia, jotka ovat antaneet siitä mitä parhaimpia lausuntoja.\nPréfèren koulukoti on heidän mielipiteensä mukaan mallilaitos. Jos\nhaluan vaikuttaa asiaan, niin varmasti neiti Préfèrelle suodaan\nakateeminen palmunlehvä.\n\n\n\n\nLokakuun 3. päivänä\n\nKoska tämä torstai sattuu olemaan lupapäivä, kohtasin rue Demoursin\npäässä Moutonin pikkuneidit. Tervehdittyäni heidän äitiään kysyin\nvanhimmalta, joka lienee kaksitoistavuotias, kuinka hänen toverinsa\nJeanne Alexandre jaksaa.\n\nPikkuneiti Mouton vastasi minulle samaan hengenvetoon:\n\n-- Jeanne Alexandre ei ole minun toverini. Häntä pidetään koulussa\narmeliaisuudesta, ja hän saa lakaista luokan lattian. Niin on neiti\nsanonut.\n\nJa nuo kolme pientä neitiä jatkoivat matkaansa, kintereillään rouva\nMouton, joka loi minuun leveän olkansa yli epäluuloisen katseen.\n\nVoi surkeutta! Minun on turvauduttava epäilyttäviin toimenpiteisiin.\nRouva de Gabry ei palaa Pariisiin ennen kuin aikaisintaan kolmen\nkuukauden kuluttua. Ollessani loitolla hänestä olen kokonaan vailla\nälyä ja ymmärrystä. En ole silloin raskasta, kömpelöä ja hyödytöntä\nkonetta parempi.\n\nEnkä kuitenkaan voi sietää, että Jeanne, laitoksen palvelustytöksi\nalennettuna, on alttiina herra Mouchen loukkauksille.\n\n\n\n\nJoulukuun 28. päivänä\n\nOli pimeää ja kolkkoa. Ilta oli myöhäinen. Soitin pienen portin kelloa\ntyynesti kuin mies, joka ei enää mitään pelkää. Heti kun arasteleva\npalvelijatar oli avannut portin, sujahdutin hänen käteensä kultarahan\nja lupasin toisenkin, jos hänen onnistuisi toimittaa neiti Alexandre\npuheilleni. Hän vastasi:\n\n-- Tunnin kuluttua, ristikkoikkunassa.\n\nJa hän vetäisi portin kiinni niin kiivaasti, että ihan hattuni heilahti.\n\nOdotettuani pitkän tunnin lumipyryssä lähestyin ikkunaa. Ei ketään!\nTuuli oli vinha, ja lunta tuprutti sakeasti. Työmiehet, työkalut\nolallaan ja niskat kyyryssä yhä tihenevässä pyryssä, tyrkkivät minua\nkulkiessaan ohitseni. Ei ketään. Pelkäsin, että minut voitaisiin\nhuomata. Tiesin tehneeni väärin lahjoessani palvelustytön, mutta en\nkatunut sitä lainkaan. Kehno se, joka ei tarpeen tullen ymmärrä poiketa\nyleisestä säännöstä. Kului neljännestunti. Ei ketään. Vihdoin ikkuna\naukeni raolleen.\n\n-- Tekö siellä, herra Bonnard?\n\n-- Tekö se olette, Jeanne? Sanokaa pian, kuinka on laitanne?\n\n-- Voin hyvin, oikein hyvin!\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\n-- Minut on pantu keittiöön, ja minä lakaisen lattioita.\n\n-- Keittiöön! Ja te lakaisette lattioita, te! Taivasten tekijä!\n\n-- Niin, sillä holhoojani ei enää maksa puolestani.\n\n-- Teidän holhoojanne on konna.\n\n-- Te siis tiedätte?...\n\n-- Mitä?\n\n-- Oh, älkää pakottako minua sitä sanomaan. Mutta mieluummin kuolisin\nkuin olisin yksin hänen kanssaan.\n\n-- Miksi ette ole kirjoittanut minulle?\n\n-- Minua on vartioitu.\n\nSillä hetkellä päätökseni oli tehty, eikä mikään voinut sitä enää\nhorjuttaa. Tosin tuliin ajatelleeksi, etten kenties ollut aivan\noikeassa, mutta tuolle ajatukselle annoin palttua. Päätökseni pysyi, ja\nminä muutuin varovaiseksi. Toimin hämmästyttävän levollisesti.\n\n-- Jeanne, kysyin, -- pääseekö huoneesta, jossa olette, pihaan?\n\n-- Pääsee.\n\n-- Voitteko itse avata pienen portin?\n\n-- Voin, ellei päivystyshuoneessa ole ketään.\n\n-- Menkää katsomaan, mutta pitäkää varanne, ettei kukaan näe teitä.\n\nOdotin ja pidin tarkasti silmällä porttia ja ikkunaa.\n\nViiden tai kuuden sekunnin kuluttua Jeanne ilmestyi takaisin ristikon\ntaakse... vihdoinkin!\n\n-- Palvelijatar on päivystyshuoneessa, hän sanoi.\n\n-- Hyvä, vastasin. -- Onko teillä kynää ja mustetta?\n\n-- Ei.\n\n-- Lyijykynää?\n\n-- On.\n\n-- Antakaa se tänne.\n\nOtin taskustani vanhan sanomalehden, ja tuulessa, jonka vinha viima oli\nvähällä sammuttaa katulyhdyt, pyryssä, joka sokaisi silmäni, kietaisin\nniin hyvin kuin osasin jonkinlaisen siteen tuon sanomalehden ympärille\nja kirjoitin siihen neiti Préfèren osoitteen.\n\nKirjoittaessani kysyin Jeannelta:\n\n-- Kun kirjeenkantaja menee tästä ohitse, hän panee kirjeet ja\nsanomalehdet kirjelaatikkoon ja soittaa? Palvelijatar avaa laatikon ja\nvie sen sisällyksen suoraa päätä neiti Préfèrelle? Eikö näin tapahdu\njoka kerta postin tullessa?\n\nJeanne arveli niin tapahtuvan.\n\n-- No, saammepa nähdä. Jeanne, menkää vielä kerran väijyksiin, ja heti\nkun palvelijatar on poistunut päivystyshuoneesta, avatkaa portti ja\ntulkaa ulos.\n\nTämän sanottuani työnsin sanomalehteni kirjelaatikkoon, soitin\nkiivaasti ja piilouduin viereisen talon porttikäytävään.\n\nOlin ollut siellä muutaman minuutin, kun pieni portti narahti, avautui\nraolleen, ja nuori pää tuli näkyviin. Minä tartuin tulijaan, vedin\nhänet luokseni.\n\n-- Tulkaa, Jeanne, tulkaa!\n\nHän katsoi minuun hätääntyneenä. Varmaankin hän pelkäsi minun tulleen\nhulluksi. Mutta nythän vasta järjissäni olinkin.\n\n-- Tulkaa, lapseni, tulkaa!\n\n-- Minne?\n\n-- Rouva de Gabryn luokse.\n\nSilloin hän tarttui käsivarteeni. Juoksimme jonkin matkaa kuin\nvarkaat. Mutta eihän minun pyylevyyteni ole juoksemista varten luotu.\nPysähdyin henkeäni haukkoen ja nojauduin johonkin, joka sitten\nosoittautui kastanjakauppiaan paahtouuniksi. Se oli pystytetty erään\nkapakan nurkalle, ja anniskelupöydän ääressä seisoi ajureita lasejaan\ntyhjentämässä. Eräs heistä kysyi, tarvitsimmeko vaunuja. Kuinkas\nmuuten! Vaunujen puutteessahan me juuri olimmekin. Ruoskaherra laski\nlasinsa sinkkipöydälle, kapusi korkealle istuimelleen ja hoputti\nhevosensa liikkeelle. Olimme pelastuneet.\n\n-- Huh, huudahdin ja pyyhkäisin otsaani, sillä pakkasesta huolimatta\nvierivät isot hikikarpalot pitkin pintaani.\n\nOmituista, mutta Jeanne näytti tajuavan paremmin kuin minä, mitä\noikeastaan olimme tehneet. Hän oli hyvin vakava ja ilmeisesti myös\nhyvin levoton.\n\n-- Vai keittiöön! huudahdin harmissani.\n\nJeanne pudisti päätään ikään kuin sanoakseen: \"Sinne tai muualle,\nmitäpä sillä väliä!\" Ja lyhtyjen valossa huomasin surukseni, että hänen\nkasvonsa olivat laihat ja kärsivän näköiset. En nähnyt hänessä enää\nsitä eloisuutta, sitä läikkyvää tunteikkuutta, sitä ilmeiden rikkautta,\njoka oli minua niin suuresti viehättänyt. Hänen katseensa oli raukea,\nliikkeensä väkinäiset, ryhtinsä masentunut. Tartuin hänen käteensä;\nse oli karkea, aristeleva ja kylmä. Lapsiparka oli kärsinyt paljon.\nTein hänelle kysymyksiä, ja hän kertoi rauhallisesti, että eräänä\npäivänä neiti Préfère oli kutsuttanut hänet luokseen ja sanonut häntä\nepäsikiöksi ja pieneksi kyykäärmeeksi. Syytä siihen Jeanne ei tietänyt.\n\n-- Ja sitten neiti Préfère lisäsi: \"Te ette saa koskaan enää nähdä\nherra Bonnardia, joka on antanut teille niin huonoja neuvoja ja\nkäyttäytynyt niin kurjasti minua kohtaan.\" Minä sanoin hänelle: \"Sitä,\nneiti, en ikinä usko.\" Neiti löi minua silloin korvalle ja lähetti\nminut takaisin luokkahuoneeseen. Kun kuulin, etten enää saisi nähdä\nteitä, minusta tuntui siltä kuin yö olisi minut yllättänyt. Tiedättehän\ntuollaiset illat, jolloin hämärä kiduttaa surun täyttämää sielua, ja\nkuvitelkaa, että tuota hämärää kestää viikkoja, kuukausia! Eräänä\npäivänä sain tietää teidän olevan vastaanottohuoneessa johtajattaren\npuheilla. Vaanin sopivaa hetkeä saadakseni tavata teitä, ja me\nennätimme sanoa toisillemme: \"Näkemiin!\" Se lohdutti minua hiukan.\nVähän sen jälkeen, eräänä torstaina, holhoojani tuli hakemaan minua\nluokseen. Kieltäydyin lähtemästä hänen mukaansa. Hän vastasi minulle\nsangen sävyisästi, että olin pieni oikkuilija, ja jätti minut sitten\nrauhaan. Mutta kahden päivän kuluttua neiti Préfère tuli luokseni niin\nhäijyn näköisenä, että minua alkoi pelottaa. Hänellä oli kädessään\nkirje. \"Neiti\", hän sanoi minulle, \"holhoojanne ilmoittaa, että\nkaikki rahanne ovat lopussa. Älkää pelästykö: en tahdo hylätä teitä,\nmutta myönnätte itsekin, että on oikein ja kohtuullista, että myös\nansaitsette elatuksenne.\" Siitä lähtien hän pani minut siivoamaan\nhuoneita, ja välistä hän sulki minut päiväkausiksi ullakolle. Niin,\nherra, kaikkea tällaista tapahtui teidän poissaollessanne. Jos olisin\nvoinutkin kirjoittaa teille, niin tuskinpa sentään olisin kirjoittanut,\nsillä en uskonut mahdolliseksi, että voisitte ottaa minut pois\nlaitoksesta. Ja kun minua ei pakotettu menemään herra Mouchen luokse,\nniin eihän ollut mitään kiirettä. Saatoinhan odottaa ullakollani ja\nkeittiössäni.\n\n-- Jeanne, minä huudahdin. -- Vaikka meidän pitäisi paeta aina Tyynen\nvaltameren saarille saakka, niin tuo inhoittava Préfère ei pääse\nteihin käsiksi enää koskaan. Saatte siitä kalliin valani. Ja mikä\nmeitä estäisikään lähtemästä Tyynen valtameren saarille? Ilmasto on\nsiellä terveellinen, ja äskettäin luin sanomalehdestä, että siellä on\npianojakin. Mutta menkäämme nyt ensiksi rouva de Gabryn luokse, joka\nonneksi on palannut Pariisiin muutamia päiviä sitten, sillä molemmat me\nolemme taitamattomia lapsia ja suuren avun tarpeessa.\n\nPuhuessani Jeanne kalpeni, ja hänen kasvojensa ilme häipyi, samalla kun\nhänen katseensa sumeni ja tuskainen piirre jäykisti hänen puoliavoimet\nhuulensa. Sitten hänen päänsä hervahti olkaani vasten, ja hän menetti\ntajuntansa.\n\nNostin hänet syliini ja kannoin hänet rouva de Gabryn talon\nporraskäytävään kuin nukkuvan lapsen. Väsymyksen ja mielenliikutuksen\nnäännyttämänä vaivuin kantamuksineni porrastasanteen penkille. Siinä\nJeanne tuli pian tuntoihinsa.\n\n-- Tekö? hän virkkoi, avaten silmänsä. -- Ei sitten hätää.\n\nSellainen oli tilamme, kun meille avattiin ystävättäremme ovi.\n\nKello löi kahdeksan. Rouva de Gabry otti vanhuksen ja lapsen\nystävällisesti vastaan. Hyvin hämmästynyt hän varmaankin oli, mutta\nsilti hän ei kysellyt mitään.\n\n-- Rouva, sanoin hänelle, -- me tulimme molemmat teidän turviinne.\nMutta ennen kaikkea pyytäisimme saada illallista. Ainakin Jeanne, sillä\nhän pyörtyi äsken vaunuissa pelkästä heikkoudesta. Minä puolestani en\nvoi panna palaakaan suuhuni näin myöhäisellä hetkellä viettämättä yötä\npainajaisen parissa. Toivoakseni herra de Gabry voi hyvin?\n\n-- Hän on kyllä kotona, rouva de Gabry vastasi.\n\nJa hän ilmoitutti heti miehelleen tulostamme.\n\nSuureksi ilokseni näin taas herra de Gabryn vilpittömät kasvot ja\npuristin hänen jykevää kättään. Siirryimme sitten kaikki neljä\nruokasaliin, ja sillä välin kun Jeannelle tarjoiltiin kylmää lihaa,\njohon hän ei koskenutkaan, minä kerroin seikkailumme. Paul de Gabry\npyysi saada sytyttää piippunsa ja kuunteli minua ääneti. Lopetettuani\nhän raapi lyhyttä ja tiheää poskipartaansa ja huudahti:\n\n-- Saakeli sentään, kylläpä te nyt olette iskenyt kirveenne kiveen,\nherra Bonnard!\n\nHuomatessaan Jeannen kääntävän suuret, säikähtyneet silmänsä hänestä\nminuun hän virkkoi:\n\n-- Tulkaahan tänne.\n\nSeurasin herra de Gabryta hänen työhuoneeseensa, jonka tummilla\nseinillä pyssyt ja metsästyspuukot välkkyivät lamppujen valossa. Siellä\nhän istutti minut viereensä nahkasohvaan ja sanoi:\n\n-- Mitä te olette tehnyt, mitä Herran nimessä te olette tehnyt! Te\nolette kaapannut alaikäisen, tehnyt ryöstön, naisenryöstön! Olettepa\ntodella hankkinut niskoillenne kauniin jutun. Teitä uhkaa aivan\nyksinkertaisesti vankeusrangaistus, viidestä kymmeneen vuoteen.\n\n-- Auta armias! minä huudahdin. -- Kymmenen vuotta vankeutta siitä,\nettä on pelastanut viattoman lapsen!\n\n-- Sellainen on laki! herra de Gabry vastasi. -- Tunnen nähkääs\nsangen hyvin lain, rakas herra Bonnard, en tosin siksi, että olisin\nsuorittanut lainopillisia tutkintoja, vaan koska minun on ollut pakko\nLusancen määrinä perehtyä siihen voidakseni sitten vuorostani opastaa\nkyläläisiäni. Mouche on konna, Préfère vanha narttu ja te... en löydä\nkyllin ankaraa sanaa.\n\nAvattuaan kirjakaappinsa, jossa oli koirien kaulanauhoja,\nratsupiiskoja, jalustimia, kannuksia, sikarikoteloita ja muutamia\nhakuteoksia, hän otti esiin erään lakikirjan ja alkoi sitä selailla.\n\n-- Rikokset ja rikkomukset... laiton vangitseminen, se ei koska teidän\ntapaustanne... Alaikäisen ryöstäminen, tässä se on...\n\n    PYKÄLÄ 354: Joka alaikäisen henkilön petoksella tai väkivallalla\n    ryöstää, taikka antaa toisen ryöstettäväksi, taikka joka\n    sellaisen henkilön pois kuljettaa tai vie tai sijoittaa,\n    taikka antaa loisen pois kuljetettavaksi tai vietäväksi tai\n    sijoitettavaksi toiseen paikkaan kuin se, mihin hänet ovat\n    sijoittaneet ne, joiden määräämisvallan tai holhouksen alaiseksi\n    hänet on uskottu tai asetettu, rangaistakoon vankeudella. Katso\n    rikoslakia, 21 ja 28... 21: Vankeutta tuomittakoon vähintään\n    viisi vuotta... 28: Vankeusrangaistukseen tuomittu menettäköön\n    kansalaisluottamuksensa.\n\nSelvä juttu, vai kuinka, herra Bonnard?\n\n-- Täysin selvä.\n\n-- Jatkakaamme.\n\n    PYKÄLÄ 356: Ellei ryöstäjä ole vielä täyttänyt yhtäkolmatta\n    vuotta, älköön häntä rangaistako kuin... Se ei kuulu meille.\n    PYKÄLÄ 357: Siinä tapauksessa, että ryöstäjä on mennyt naimisiin\n    ryöstämänsä tytön kanssa, älköön häntä pantako syytteeseen\n    muuta kuin niiden vaatimuksesta, joilla siviililain mukaan on\n    oikeus vaatia avioliittoa purettavaksi, älköönkä häntä myöskään\n    tuomittako, ennenkuin avioliitto on julistettu laittomaksi.\n\nEn tiedä, kuuluuko suunnitelmiinne mennä naimisiin neiti Alexandren\nkanssa. Näette, että laki on tässä kohdin lempeä ja avaa teille\ntakaportin. Mutta minun ei pitäisi laskea leikkiä, sillä tilanne on\nvakava. Kuinka on teidän kaltaisenne miehen mieleenkään saattanut\njuolahtaa, että Pariisissa voisi yhdeksännellätoista vuosisadalla\nrankaisematta ryöstää nuoren tytön? Me emme elä enää keskiajassa, eikä\nihmisryöstö ole enää sallittu.\n\n-- Älkää toki luulko, minä vastasin, -- että menneiden aikojenkaan lait\nolisivat sallineet ihmisryöstön. Niinpä Baluzen kokoelmissa on eräs\ntätä asiaa koskeva asetus, jonka kuningas Childebert antoi Kölnissä\nvuonna 593 tai -94. Kukapa sitä paitsi ei tuntisi kuuluisaa Blois'n\nordonanssia, joka annettiin toukokuussa 1579 ja joka nimenomaan säätää,\nettä sen, joka on houkutellut mukaansa viittäkolmatta vuotta nuoremman\nnuorukaisen tai neidon avioliiton tai jonkin muun syyn varjolla ilman\nisän, äidin tai holhoojien ehdotonta toivomusta, lupaa tai suostumusta,\non kärsittävä kuolemanrangaistus? _Ja niin ikään, mainittu ordonanssi\nlisää, ja niin ikään rangaistakoon mitä ankarimmin kaikkia niitä, jotka\novat ottaneet osaa sanottuun ryöstöön ja jotka tavalla tai toisella\novat sitä neuvoin ja toimenpitein avustaneet_. Näin kuuluvat, ainakin\nsuunnilleen, ordonanssin omat sanat. Mitä tulee tuohon Napoleonin lain\npykälään, jonka juuri minulle luitte ja joka vapauttaa seuraamuksista\nnaisenryöstäjän, joka on nainut ryöstämänsä neidon, niin siitä\nmuistan, että myös Bretagnessa vallinneen tavan mukaan jätettiin\nnaisenryöstö rankaisematta, jos sitä oli seurannut avioliitto. Tämä\ntapa aiheutti kuitenkin väärinkäytöksiä, ja se kumottiin vuoden 1720\nvaiheilla. Ilmoitan teille tämän vuosiluvun suunnilleen kymmenen\nvuoden tarkkuudella. Muistini ei enää ole oikein hyvä, ja se aika\non jo ollut ja mennyt, jolloin saatoin samaan hengenvetoon ulkoa\nlasketella tuhatviisisataa säettä Girart de Roussillonia. Mitä sitten\ntulee Kaarle Suuren kapitulaareihin, jotka säätävät vahingonkorvauksen\nnaisenryöstöstä, niin niistä en puhu mitään, koska varmaankin\nmuistatte ne muutenkin. Te huomaatte siis, rakas herra de Gabry, että\nnaisenryöstöä pidettiin rangaistavana rikoksena vanhan Ranskan kaikkien\nkolmen dynastian aikana. On hyvin väärin luulla keskiaikaa sekasorron\najaksi. Päinvastoin voitte olla varma siitä, että...\n\nHerra de Gabry keskeytti minut:\n\n-- Te tunnette, hän huudahti, -- Blois'n ordonanssit, Baluzen,\nChildebertin ja kapitulaarit, mutta te ette tunne Napoleonin lakia!\n\nVastasin hänellä, etten todellakaan ollut koskaan lukenut tuota\nlakikirjaa, ja hän näytti hyvin hämmästyneeltä.\n\n-- Ymmärrättekö nyt, hän kysyi, -- kuinka arveluttava tekonne on?\n\nTotta puhuen en sitä vielä ymmärtänyt. Mutta vähitellen herra Paulin\njärkevät selittelyt havahduttivat minut käsittämään, että minut\ntuomittaisiin, ei tarkoitusperieni vuoksi, jotka olivat puhtaat, vaan\nteostani, joka oli rangaistava. Silloin hätäännyin ja aloin vaikeroida.\n\n-- Mitä minä teen? huudahdin. -- Mitä minä teen? Olenko siis\nauttamattomasti mennyttä miestä ja olenko kenties vienyt kanssani\nperikatoon myös tuon poloisen lapsen, jonka tahdoin pelastaa?\n\nHerra de Gabry täytti vaiti piippunsa ja sytytti sen niin vitkaan,\nettä hänen hyväntahtoiset, leveät kasvonsa loistivat pitkän tuokion\npunaisina kuin sepän kasvot hehkuvan ahjon ääressä. Sitten hän sanoi:\n\n-- Kysytte, mitä teidän olisi tehtävä: älkää tehkö mitään, rakas\nherra Bonnard. Jumalan tähden ja oman etunne nimissä, älkää tehkö\nyhtään mitään. Asianne ovat muutenkin huonolla tolalla; älkää nyt\nenää pahentako niitä uusilla kommelluksilla. Mutta luvatkaa minulle,\nettä vastaatte kaikesta, mihin minä ryhdyn. Heti huomisaamuna menen\ntapaamaan herra Mouchea, ja jos hän, niinkuin uskomme, on roisto, niin\nkyllä minä hänet vaarattomaksi teen, ellei itse piru näppiään väliin\npistä. Hänestä nimittäin riippuu kaikki. Kun on liian myöhäistä viedä\nenää tänä iltana Jeanne-neitiä takaisin laitokseen, niin vaimoni\nottaa hänet hoiviinsa täksi yöksi. Siten me kyllä joudumme teidän\nkanssarikollisiksenne, mutta näin menetellen me torjumme nuoren tytön\nkohdalta pienimmänkin kaksimielisen epäilyn. Mitä teihin tulee, rakas\nherra Bonnard, niin palatkaa kiireimmiten kotiinne quai Malaquais'lle,\nja jos Jeannea tullaan sieltä etsimään, teidän on helppo näyttää\ntoteen, ettei hän ole luonanne.\n\nSillä välin kun me näin keskustelimme, rouva de Gabry järjesteli\nsuojattinsa nukkumaan menoa. Näin hänen kamarineitsyensä kantavan\nkäytävän poikki levendelille tuoksuvia lakanoita.\n\n-- Ah, sanoin, -- mikä arvokas ja miellyttävä tuoksu!\n\n-- Niinpä niin, rouva de Gabry vastasi. -- Mehän olemme maalaisia.\n\n-- Voi, minä huokasin. -- Kunpa minustakin tulisi maalainen, ja kunpa\nsaisin minäkin kerran, niinkuin te Lusancessa, hengittää maan tuoksuja\npienessä majassa vehmaan vehreyden kätkössä! Mutta jos tämä toivomus on\nliian vaatelias vanhukselle, jonka elämä jo on ehtoopuoleensa ehtinyt,\nniin soisinpa ainakin käärinliinojeni kerran tuoksuvan lavendelille\nnoiden liinavaatteiden tapaan.\n\nSovimme siitä, että tulisin seuraavana päivänä heidän luokseen\naamiaiselle. Mutta samalla minua nimenomaan kiellettiin tulemasta ennen\nkello kahtatoista. Jeanne syleili minua ja rukoili, etten veisi häntä\ntakaisin koulukotiin. Heltyneinä ja huolissamme erosimme.\n\nKynnyksellä kohtasin Thérèsen. Hän oli suorastaan kiukkuinen pelkästä\nlevottomuudesta, ja sanojaan säästämättä hän uhkasi vastedes panna\nminut lukkojen taakse.\n\nMinkälaisen yön vietinkään! En ummistanut hetkeksikään silmiäni.\nVuoroin nauroin kuin poikaviikari onnistuneelle seikkailulleni, vuoroin\ntaas tunsin sanomatonta ahdistusta kuvitellessani, kuinka minut\nlaahataan oikeuden eteen syytettyjen penkille vastaamaan rikoksesta,\njonka olin tullut tehneeksi seurauksia punnitsematta. Auringon\npilkistäessä huoneeseeni ja alkaessa hilpeästi hyväillä vuoteeni\njalkopäätä minä rukoilin näin:\n\n\"Jumalani, sinä, joka loit taivaan ja aamun kasteen, niinkuin\nTristanissa sanotaan, älä vanhurskaudessasi tuomitse minua tekojeni,\nvaan tarkoitusperieni mukaan, jotka olivat oikeat ja puhtaat, ja\nsilloin minä sanon: kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja maassa rauha\nja ihmisille hyvä tahto! Sinun käsiisi minä uskon lapsen, jonka olen\nryöstänyt. Tee sinä se, mitä minä en ole ymmärtänyt tehdä: varjele\nhäntä kaikilta hänen vihollisiltaan! Ja niin olkoon siunattu sinun\nnimesi!\"\n\n\n\n\nJoulukuun 29. päivänä\n\nPalatessani rouva de Gabryn luokse tapasin Jeannen kokonaan toiseksi\nmuuttuneena.\n\nOliko hänkin, niinkuin minä, päivän sarastaessa huutanut avukseen\nHäntä, joka on luonut taivaan ja aamun kasteen? Hän hymyili lempeän\nluottavaisesti.\n\nRouva de Gabry kutsui hänet takaisin. Rakastettava emäntä tahtoi\nnimittäin omin käsin järjestää huostaansa uskotun lapsen hiukset.\nKoska olin tullut vähän ennen sovittua määräaikaa, olin keskeyttänyt\ntuon viehättävän toimituksen. Rangaistukseksi minun annettiin odottaa\nsalongissa ypöyksin. Kotvan kuluttua sain kuitenkin toverikseni\nherra de Gabryn. Hän tuli ilmeisesti kaupungilta, sillä hänellä oli\nvielä hattunsa painama jälki otsassaan. Hänen kasvonsa ilmaisivat\npeittelemätöntä riemastusta. En pitänyt soveliaana ryhtyä mitään\nutelemaan, ja niin asetuimme kaikki aamiaispöytään. Kun palvelijat\nolivat lopettaneet tarjoilun, niin herra Paul, joka oli säästänyt\nuutisensa kahvin höysteeksi, virkkoi:\n\n-- No niin, minä siis kävin Levallois'ssa.\n\n-- Tapasitteko herra Mouchen? rouva de Gabry kysyi vilkkaasti.\n\n-- En! herra de Gabry vastasi, samalla kun hän tarkkasi ilmeitämme,\njoista kuvastui pettymys.\n\nNautittuaan levottomuudestamme melkoisen pitkän tuokion tuo oivallinen\nmies jatkoi:\n\n-- Notaari Mouche ei ole enää Levallois'ssa. Notaari Mouche on\nlähtenyt tiehensä koko Ranskanmaasta. Ylihuomenna on kulunut viikko\nsiitä, jolloin hän pani ovensa säppiin ja katosi, vieden mennessään\nasiakkaidensa rahat, sangen pyöreän summan. Hänen toimistonsa havaitsin\nsuljetuksi. Eräs naapurivaimo kertoi minulle asian monin voivotuksin ja\nnoitumisin. Eikä notaari suinkaan lähtenyt yksin 7,55:n junassa; hän\nvei mukanaan erään parturin tyttären Levallois'sta. Tapahtuman vahvisti\nminulle todeksi poliisikomissaari. Sanokaapa, olisiko notaari Mouche\nvoinut pudistaa tomuja jaloistaan otollisemmalla hetkellä? Jos hän\nolisi viivyttänyt lähtöään vaikkapa viikolla, hän olisi yhteiskunnan\nedustajana laahannut teidät, herra Bonnard, tuomarien eteen kuin\nminkäkin rikollisen. Nyt meidän ei enää tarvitse pelätä mitään. Mestari\nMouchen malja! hän huudahti kaataessaan laseihin armagnacia.\n\nTahtoisin elää mahdollisimman kauan saadakseni mahdollisimman kauan\nmuistella tätä aamupäivää. Istuimme kaikki neljä avarassa valkoisessa\nruokasalissa, kiillotetun tammipöydän ääressä. Herra Paul, tuo\nkunnian mies, iloitsi hälisevästi ja kenties hiukan karkeastikin ja\njoi armagnacia pitkin kulauksin. Rouva de Gabry ja neiti Alexandre\nhymyilivät minulle hymyä, joka täysin korvasi kaikki huoleni ja vaivani.\n\nTullessani kotiin sain mitä ankarimmat nuhteet Thérèseltä, joka ei\nlainkaan käsittänyt uusia elämäntapojani. Hänen mielestään herra oli\nmenettänyt järkensä.\n\n-- Niin, Thérèse, minä olen vanha hupsu, ja te olette vanha hupsutar.\nSille me nyt emme kertakaikkiaan voi mitään. Mutta siunatkoon meitä\nhyvä Jumala, Thérèse, ja suokoon meille uusia voimia, sillä meitä\nodottavat uudet velvollisuudet. Ja nyt antakaa minun heittäytyä\npitkäkseni tuolle leposohvalle, sillä jalkani eivät enää kannata minua.\n\n\n\n\nTammikuun 15. päivänä 1877\n\n-- Hyvää päivää, herra! Jeanne huudahti avatessaan minulle ovemme ja\nThérèsen köntystellessä äreästi äännähdellen hänen takanaan pimeässä\neteisessä.\n\n-- Arvoisa neiti, suvaitkaa puhutella minua juhlallisesti arvonimelläni\nja sanoa: \"Hyvää päivää, holhoojani!\"\n\n-- Onko asia siis jo selvä? Kuinka hauskaa! lapsi riemuitsi taputtaen\nkäsiään.\n\n-- Se on selvä, neitiseni. Se ratkaistiin oikeussalissa, rauhantuomarin\nedessä, ja tästä päivästä lähtien te olette minun valtani alainen... Te\nnauratte, holhokkini? Näen sen silmistänne; ajattelette taas jotakin\nhullunkurista. Jokin uusi päähänpisto!\n\n-- Oh, ei, herra... holhoojani. Katselin vain teidän valkoisia\nhiuksianne. Ne kiertävät hattunne reunoja kuin kuusamaköynnös\nparveketta. Ne ovat hyvin kauniit, ja minä pidän niistä.\n\n-- Istukaa, holhokkini, ja koettakaa, mikäli mahdollista, olla\npuhumatta hullutuksia: minulla on sanottavana teille pari vakavaa\nsanaa. Kuulkaahan nyt: luullakseni te ette aivan ehdottomasti halua\ntakaisin neiti Préfèren luokse?... Ette. Mitä ajattelisitte, jos minä\npitäisin teidät täällä huolehtiakseni kasvatuksenne täydentämisestä,\nkunnes... niin, ken tietää? Toistaiseksi, niinkuin sanotaan.\n\n-- Oi, herra Bonnard! Jeanne huudahti, punaisena onnesta.\n\nMinä jatkoin:\n\n-- Tuolla peremmällä on pieni huone, jonka emännöitsijäni on pannut\nkuntoon teitä varten. Vanhat kirjakulut ovat siellä väistyneet\ntieltänne niin kuin yö väistyy päivän tieltä. Menkää nyt Thérèsen\nkanssa katsomaan, onko tuo huone kelvollinen asuttavaksi. Olemme\nsopineet rouva de Gabryn kanssa, että te nukutte siellä jo ensi yön.\n\nHän oli jo juoksujalkaa sinne menossa, mutta minä kutsuin hänet\ntakaisin:\n\n-- Jeanne, kuulkaahan vielä. Emännöitsijäni on tähän mennessä\nsuhtautunut teihin hyväntahtoisesti, vaikka hän, kuten yleensä kaikki\nvanhat ihmiset, on luonteeltaan sangen äreä. Olkaa hänelle suopea.\nMinäkin olen pitänyt velvollisuutenani kohdella häntä suopeasti\nja suvaita hänen pahoja tuuliaan. Pyydän, Jeanne, että pidätte\nhäntä kunniassa. Enkä näin puhuessani suinkaan unohda, että hän on\npalvelijani niinkuin myös teidän palvelijanne; eikä hänkään sitä\nunohda. Mutta teidän tulee pitää arvossa hänen ikäänsä ja hänen avaraa\nsydäntään. Hän on vaatimaton olento, joka on kautta elämänsä pysynyt\nhyveen tiellä ja siinä kovettunut. Kärsikää tuon suorasukaisen sielun\njyrkkyyttä. Kunhan te vain ymmärrätte käskeä, niin kyllä myös hän\nymmärtää totella. Menkää nyt, tyttöseni, ja järjestäkää huoneenne\ntyötänne ja lepoanne varten niin kuin parhaaksi näette.\n\nNäin evästettyäni Jeannen hyvän perheenemännän taipaleelle istuuduin\nlukemaan erästä aikakauskirjaa, joka on erittäin hyvä siitä\nhuolimatta, että sitä toimittavat nuoret miehet. Sen sävy on tosin\nhiukan riehakas, mutta samalla sen henki huokuu uutteruutta ja intoa.\nLukemani kirjoituksen täsmällisyys ja varmuus ylittää kaiken, mitä\nminun nuoruudessani kirjoitettiin. Artikkelin tekijä, herra Paul Meyer,\nmerkitsee muistiin pienimmänkin virheen kyntensä terävällä raapaisulla.\n\nMeillä muilla ei aikoinamme ollut tuollaista säälimätöntä\noikeudentuntoa. Meidän suvaitsevaisuutemme oli avara, ja me saatoimme\nyhtä innokkaasti laulaa taitamattoman kuin taitavankin ylistystä.\nKuitenkin pitäisi ymmärtää moittiakin, sillä se on ankara velvollisuus.\nMuistuupa mieleeni pikku Raymond (siksi me häntä aina nimitimme).\nHän ei tietänyt mitään; hänen käsityskykynsä oli hyvin suppea, mutta\nhän rakasti hellästi äitiään. Me varoimme paljastamasta moisen kelpo\npojan tietämättömyyttä ja tyhmyyttä, ja niin pääsi pikku Raymond\nmeidän hyväntahtoisuutemme turvin aina Instituuttiin saakka. Hänellä\nei enää ollut äitiään elossa, mutta yhä satoi kunnianosoituksia hänen\nylitseen. Hän oli kaikkivaltias suureksi vahingoksi työkumppaneilleen\nja tieteelle. Mutta siinähän tulee nuori Luxembourgin-ystäväni.\n\n-- Hyvää iltaa, Gélis. Olettepa te iloisen näköinen tänään! Mitä teille\non tapahtunut, poikaseni?\n\nSe hänelle on tapahtunut, että hän on erittäin mukiinmenevästi juuri\npuolustanut väitöskirjaansa ja saanut korkean arvolauseen. Hän kertoo\nsen minulle ja mainitsee samalla, että väitöstilaisuudessa olivat\nsattumalta tulleet puheeksi myös minun teokseni ja että korkeakoulun\nprofessorit olivat ylistäneet ne pilviin.\n\n-- Hauskaa kuulla, minä vastasin. -- Minua ilahduttaa, Gélis, nähdä\nvanha maineeni teidän nuoreen kunniaanne kytkettynä. Tunsin, niinkuin\ntiedätte, hyvin suurta mielenkiintoa väitöskirjaanne kohtaan; mutta\nkotoisissa puuhissani unohdin, että teidän piti puolustaa sitä juuri\ntänään.\n\nJeanne-neiti pyrähti parahiksi paikalle todistamaan, minkä laatuisia\nnuo kotoiset puuhat olivat olleet. Hän tulla lehahti kevyenä tuulen\npyörteenä kirjojen valtakuntaan ja huudahti, että hänen huoneensa oli\npieni ihme. Nähdessään herra Gélis'n hän punastui korviaan myöten.\nMutta kukaan ei voi välttää kohtaloaan.\n\nHuomasin, että he tällä kertaa arkailivat toisiaan eivätkä puhuneet\ntoisilleen mitään.\n\nMutta malttakaahan! Sylvestre Bonnard, katsellessanne holhokkianne te\nunohdatte olevanne holhooja. Olette se ollut tästä aamusta alkaen,\nja jo nyt tämä uusi tehtävä asettaa hartioillenne arkaluontoisia\nvelvollisuuksia. Teidän on, Bonnard, taitavasti pidettävä tuo nuori\nmies loitolla, teidän on... Äh, mistä minä tiedän, mitä tässä on\ntehtävä?...\n\nHerra Gélis tekee muistiinpanoja _la Ginevera delle clare donnesta_,\njonka ainoa tunnettu kappale on hallussani. Olen ottanut lähimmältä\nhyllyltä ensimmäiseksi käteeni osuneen kirjan; avaan sen ja\nsyvennyn kunnioituksen tuntein Sofokleen murhenäytelmään. Olen\nvanhoilla päivilläni alkanut tuntea mieltymystä molempia antiikin\nkulttuurimuotoja kohtaan, ja siitä lähtien Kreikan ja Italian\nrunoilijat ovat käteni ulottuvilla kirjojen valtakunnassa. Luen tuota\nihanaa, valoa välkkyvää kuoroa, joka vyöryttää kauniita rytmejään\nkeskellä rajua toimintaa, Theban vanhusten kuoroa, \"_Eros anikate_...\nRakkaus voittamaton, ah sinä, joka leijailet rikkaiden taloihin,\njoka levähdät nuoren tytön hennoilla poskipäillä, joka kiidät yli\nmerten ja viivähdät seimissä, sinua ei kuolevaisista kukaan voi\nväistää, ei ihmisistä yksikään, noista lyhytikäisistä; ja ken sinut\nomistaa, hänen on hurmio.\" Ja kun olin uudelleen lukenut tuon suloisen\nlaulun, näyttäytyi minulle Antigonen hahmo ikuisessa puhtaudessaan.\nMitä näkyjä, oi jumalat ja jumalattaret, leijailikaan taivaista\nikipuhtaimmalla! Sokea vanhus, mierolaiskuningas, joka kauan harhaili\nAntigonen taluttamana, on nyt päässyt pyhään leposijaansa, ja hänen\ntyttärensä, kauniina kuin ihmissielun kauneimmat haaveet, hylkää\ntyrannin ja hautaa hurskaasti veljensä. Hän rakastaa tyrannin poikaa,\nja poika rakastaa häntä. Ja kun neito käy kohti kidutusta, johon hänen\nhurskautensa on hänet johtanut, niin vanhukset laulavat:\n\n\"Rakkaus voittamaton, ah sinä, joka leijailet rikkaiden taloihin, joka\nlevähdät nuoren tytön hennoilla poskipäillä...\"\n\nEn ole itsekäs. Olen järkevä; minun on kasvatettava tämä lapsi. Hän\non liian nuori naitettavaksi. Ei, en ole itsekäs, mutta minun, minun\nyksin, on saatava pitää hänet muutama vuosi. Eikö hän voi odottaa,\nkunnes olen kuollut? Ollos levollinen, Antigone; vanha Oidipus löytää\nkyllä aikanaan leposijansa pyhän paikan.\n\nTällä hetkellä Antigone auttaa emännöitsijäämme kuorimalla nauriita.\nHän sanoo, että se on sopivaa puuhaa hänelle, koska se muistuttaa\nmuovailua.\n\n\n\n\nToukokuussa\n\nKen tuntisi enää kirjojen valtakuntaa? Siellä on nyt kukkia kaikilla\npöydillä. Jeanne on oikeassa: ruusut näyttävät hyvin kauniilta\nsinisessä fajanssimaljakossa. Hän käy joka päivä torilla Thérèsen\nkanssa ja tuo sieltä kukkia. Kukat ovat todella ihastuttavia luomuksia.\nKyllä minun kai täytyy jonakin päivänä toteuttaa aikeeni ja perehtyä\nniihin niiden omissa oloissa, maalla, niin järjestelmällisesti kuin\nsuinkin pystyn.\n\nMitäpä täälläkään tekisin? Miksi kuluttaisin silmiäni loppuun vanhojen\npergamenttien takia, joista en enää saa irti mitään kelvollista? Ennen\nmuinoin selvittelin noita vanhoja käsikirjoituksia jaloa intoa hehkuen.\nMitä toivoin niistä silloin löytäväni? Jonkin hurskaan laitoksen\nperustamispäivän, jonkun piirtäjä- tai jäljentäjämunkin nimen, jonkin\nleivän, härän tai maakaistaleen hinnan, jonkin hallinnollisen tai\noikeudellisen toimenpiteen. Kaikkea tuollaista etsin ja vielä lisäksi\njotakin, jotakin salaperäistä, epämääräistä ja ylevää, joka yllytti\nintoani. Kuusikymmentä vuotta olen etsinyt enkä sittenkään ole löytänyt\ntuota jotakin. Nekin, jotka ovat olleet minua parempia, mestarit,\nsuuruudet, sellaiset kuin Fauriel, Thierry, joiden tutkimukset ovat\nolleet niin hedelmällisiä, ovat kuolleet kesken urakkaansa, löytämättä\nhekään tuota jotakin, joka on aineeton ja nimeä vailla, mutta jota\nilman täällä maan päällä ei ole ryhdytty mihinkään hengen työhön. Nyt,\nkun en enää etsi muuta kuin mitä voin järkevällä tavalla löytää, nyt\nen enää löydä yhtään mitään, ja todennäköistä on, etten koskaan vie\npäätökseen Saint-Germaindes-Prés'n apottien historiaa.\n\n-- Arvatkaa, holhooja, mitä minulla on tässä nenäliinassa?\n\n-- Kaikesta päättäen kukkia, Jeanne.\n\n-- Eipä! Ei siinä kukkia ole. Katsokaa!\n\nMinä katson ja näen pienen harmaan pään kurkistavan nenäliinasta. Se\non pienen harmaan kissan pää. Nenäliina avataan: eläin hyppää matolle,\npudisteleikse, höristää toista korvaansa, sitten toista ja tarkastelee\nvarovaisesti ympäristöä ja ihmisiä.\n\nThérèse tulee perässäni hengästyneenä kori käsivarrella. Hänen\nvikoihinsa ei kuulu teeskenteleminen, ja niinpä hän nuhtelee neitiä\nankarasti siitä, että tämä on tuonut taloon tuntemattoman kissan.\nPuolustuksekseen Jeanne kertoo seikkailunsa. Kulkiessaan Thérèsen\nkanssa erään apteekin ohi hän näkee, kuinka apteekkioppilas potkaisee\npienen kissanpojan kadulle. Yllättyneenä ja hiukan nolona kissa\naprikoi, jäädäkö kadulle siitä huolimatta, että siellä ihmiset sitä\nsysivät ja säikyttelevät, vai mennäkö takaisin apteekkiin vaikkapa\nuuden potkun uhalla. Jeanne havaitsee kissan aseman arveluttavaksi ja\nymmärtää sen epäröinnin. Se on hyvin hölmistyneen näköinen, ja Jeanne\narvaa tuon typertymisen aiheutuvan epätietoisuudesta. Hän ottaa sen\nsyliinsä. Ja koska sillä ei ole hyvä olla ulkona eikä sisällä, niin se\ntyytyy olemaan yläilmoissa. Tyynnytellen sitä hyväilyllään Jeanne sanoo\napteekkioppilaalle:\n\n-- Vaikka ette pitäisikään tästä kissasta, niin älkää sentään potkiko\nsitä. Antakaa se minulle.\n\n-- Ottakaa pois! pillerinpyörittäjä vastaa.\n\n-- Ja tuossa se nyt on!... Jeanne lisää kertomuksensa päätökseksi.\n\nJa huilunpehmeällä äänellä hän lupaa pikku mirrille jos jonkinlaisia\nmakupaloja.\n\n-- Se on kovin laiha, minä sanon, eläinparkaa katsellen. -- Ja kovin\nruma se on myöskin.\n\nJeannen mielestä se ei ole ruma, mutta hän myöntää, että se nyt on\nvielä tyhmemmän näköinen kuin äsken. Tällä kertaa, Jeanne arvelee, tuo\nharmillinen ilme sen kasvoissa ei kuitenkaan johdu epätietoisuudesta,\nvaan hämmästyksestä. Jos asettuisimme sen asemaan, hän selittää, niin\nkyllä varmasti myöntäisimme, että sen on tuiki mahdotonta ymmärtää\nseikkailustaan yhtään mitään. Me nauramme poloiselle kissanpennulle\nvasten kasvoja, mutta se säilyttää hullunkurisen vakavuutensa. Jeanne\ntahtoo ottaa sen syliinsä, mutta se piiloutuu pöydän alle, eikä edes\ntäysinäinen maitokuppi pysty houkuttelemaan sitä esille.\n\nMe siirrymme loitommalle; kuppi on tyhjä.\n\n-- Jeanne, minä sanon, -- teidän suojattinne on hiukan synkkämielisen\nnäköinen. Toivottavasti se ei ryhdy kirjojen valtakunnassa mihinkään\nsellaisiin ilkitöihin, jotka pakottaisivat meidät lähettämään sen\ntakaisin apteekkiinsa. Mutta sillä välin sille on annettava nimi. Minä\nehdotan, että ristisimme sen Don Harmo Katonkävijäksi; mutta kenties se\non vähän liian pitkä nimi. Pilleri, Pulveri tai Risiini olisi lyhyempi\nja muistuttaisi lisäksi sen entisistä oloista. Mitä arvelette?\n\n-- Pilleri sopisi muuten hyvin, Jeanne vastasi, -- mutta olisiko\njalomielistä antaa sille nimi, joka lakkaamatta muistuttaisi sitä\nniistä onnettomuuksista, joista olemme sen pelastaneet? Sehän olisi\nsamaa kuin panna se maksamaan vieraanvaraisuudestamme. Olkaamme\nhienotunteisempia ja antakaamme sille kaunis nimi siinä toivossa, että\nse sen ansaitsee. Katsokaa nyt, kuinka se katselee meitä; se huomaa,\nettä siitä puhutaan. Se on jo vähemmän tyhmä, kun sen ei enää tarvitse\nolla niin onneton. Onnettomana oleminen tyhmistää, sen kyllä tiedän.\n\n-- No niin, Jeanne, jos suostutte, niin me ristimme suojattinne\nHannibaliksi. Ensi hätään ette tietenkään käsitä, kuinka sopiva tämä\nnimi on. Mutta tietäkää, että sen edeltäjänä kirjojen valtakunnassa\noli angorakissa, jolle minulla oli tapana uskoa sisimpiä ajatuksiani,\nsillä se oli viisas ja vaitelias olento, ja sen nimi oli Hamilcar. On\nluonnollista, että nimestä aiheutuu toinen ja että Hamilcaria seuraa\nHannibal.\n\nOlimme asiasta samaa mieltä.\n\n-- Hannibal! Jeanne kutsui. -- Tule tänne!\n\nNimensä oudon, täyteläisen soinnin säikähdyttämänä Hannibal kätkeytyi\nkirjakaapin alle niin ahtaaseen soppeen, että sinne olisi tuskin\nrottakaan mahtunut.\n\nTodella oivallinen tapa kantaa suurta nimeä!\n\nOlin sinä päivänä hyvällä työtuulella, mutta juuri kun olin kastanut\nkynänkärkeni musteeseen, kuulin ovikellon soivan. Jos joskus\njotkut joutilaat sattuisivat lukemaan näitä sivuja, jotka vanha\nmielikuvitukseton ukkopaha on tuhrinut täyteen harakanvarpaitaan, niin\nvarmasti he nauraisivat niille ovikellon kilahduksille, jotka tavan\ntakaa helähtelevät tässä kertomuksessani tuomatta kuitenkaan koskaan\nesiin uutta henkilöä tai edeltämättä jotakin odottamatonta kohtausta.\nToisin teatterissa. Herra Scribe sallii ovien avautua vain hyvin\nharkittuina hetkinä ja silloin aina rouvien ja neitosten suurimmaksi\niloksi. Se on taidetta se! Minä puolestani menisin mieluummin\nhirteen kuin kirjoittaisin huvinäytelmän, en siksi, että halveksisin\nelämää, vaan siksi, etten osaisi keksiä mitään huvittavaa. Keksiä!\nSellaiseenhan ihminen tarvitsisi synnynnäistä salaisen innoituksen\nlahjaa. Ja minulle tuollainen lahja olisi turmioksi. Ajatelkaa, että\nminä keksisin omasta päästäni Saint-Germain-des-Prés'n luostarin\nhistoriaan jonkun vaikkapa kuinka vähäpätöisen munkin. Mitä sanoisivat\nkaikki oppineet nuoretherrat? Mikä häpeä koko koulukunnalle! Mitä\nInstituuttiin tulee, se ei sanoisi eikä myöskään ajattelisi siitä\nmitään. Sillä vaikka virkaveljeni vielä kirjoittelevatkin hiukan, niin\nainakaan he eivät enää lue mitään. He ovat samaa mieltä kuin de Parny,\njoka virkkoi:\n\n    Ken on tyyni, haluton,\n    hyve viisain hällä on.\n\nOlla mahdollisimman vähän ollakseen mahdollisimman paljon, siihenhän\nnuo buddhalaiset tietämättään pyrkivät. Jos on olemassa viisaampaa\nviisautta, niin menen antamaan siitä tiedon paaville Roomaan. Kaikki\ntämä sen johdosta, että herra Gélis soitti ovikelloa.\n\nTuo nuori mies on kokonaan muuttanut tapansa ja käytöksensä. Hän on\nnyt yhtä vakava kuin ennen huima, yhtä vaitelias kuin ennen puhelias.\nJeanne seuraa hänen esimerkkiään. Olemme nyt pidätettyjen tunteiden\nvaiheessa. Sillä, niin vanha kuin olenkin, silmieni todistuksesta en\nerehdy: nuo kaksi lasta rakastavat toisiaan lujasti ja pysyvästi.\nNyt Jeanne karttelee Gélis'tä: hän kätkeytyy huoneeseensa niin pian\nkuin nuori mies ilmestyy kirjastoon. Mutta kuinka nopeasti hän taas\nlöytääkään rakkaansa ollessaan yksin! Yksin hän joka ilta puhuu hänelle\nmusiikin välityksellä loihtiessaan pianosta niitä kiihkeästi väräjäviä\nsäveliä, jotka ovat hänen uuden sielunsa uusi ilmentymä.\n\nOlkoon menneeksi, miksi en sanoisi sitä? Miksi en tunnustaisi\nheikkouttani? Olisiko itsekkyyteni vähemmän moitittava, jos pitäisin\nsen omana salaisuutenani? Sanon sen siis julki: niin, minä olin\nodottanut jotakin muuta; niin, minä olin laskenut saavani pitää hänet\nyksin, omana lapsenani, omana pikku tyttönäni, en ikuisesti, en edes\nkauan, mutta ainakin muutamia vuosia vielä. Olen vanha. Eikö hän olisi\nvoinut odottaa? Ja kukapa tietää: kenties olisin leinin ja luuvalon\navulla hyvinkin pian päässyt hänen kärsivällisyyttään koettelemasta.\nNiin, sitä kaipasin, sitä toivoin. Jeannea itseään en ollut ottanut\nlaskelmissani huomioon enkä myöskään tuota huimapäätä nuorukaista.\nMutta jos olivatkin laskelmani huonot, niin yhtä katkera on silti\npettymykseni. Ja muuten minusta tuntuu siltä kuin langettaisit\nniskoillesi tuomion aivan liian hätäisesti, ystäväni Sylvestre Bonnard.\nJos tahdoitkin pitää tuota nuorta tyttöä luonasi vielä muutaman vuoden,\nteithän sen yhtä paljon hänen etujensa kuin oman mielihalusi vuoksi.\nHänellä on vielä paljon oppimista, etkä sinä ole mikään halveksittava\nopettaja. Kun tuo nurkka-asianajaja Mouche, joka sittemmin teki niin\ntervetulleen konnantyön, kunnioitti sinua käynnillään, sinä esitit\nhänelle kasvatusjärjestelmäsi innoittuneen sielun kaikella hehkulla.\nKoko kiihkeä intosi kohdistui tuon järjestelmäsi toteuttamiseen. Jeanne\non kiittämätön, ja Gélis on viettelijä.\n\nMutta ellen nyt aja tuota nuorta miestä matkoihinsa, mikä olisi\ninhottavan tahditonta ja sydämetöntä, niin täytyyhän minun toki\nottaa hänet vastaan. Kyllin kauan hän onkin jo odottanut pienessä\nsalongissani Sèvres-maljakkojeni edessä, jotka kunigas Ludvig Filip\nminulle aikoinaan armollisesti lahjoitti. Léopold Robertin maalaukset\n_Elonkorjaajat ja Kalastajat_ koristavat noita maljakoita, joita Gélis\nja Jeanne yksimielisesti pitävät hirmuisen rumina.\n\n-- Suokaa anteeksi, rakas poikani, etten heti ottanut teitä vastaan.\nMinun oli päätettävä eräs työ.\n\nPuhuin totta: miettiminen on työtä. Mutta Gélis käsittää asian toisin:\nhän luulee, että on kysymys tieteellisestä työstä ja sanoo toivovansa,\nettä pian saan valmiiksi Saint-Germain-des-Prés'n apottien historian.\nVasta tämän minuun kohdistuneen harrastusnäytteen jälkeen hän\ntiedustelee, kuinka neiti Alexandre voi. Mihin minä vastaan: \"Varsin\nhyvin\", samalla kun sisällytän kuivaan äänensävyyni koko siveellisen\nholhoojanarvovaltani.\n\nTuokion vaiti oltuamme alamme keskustella tiedekunnan asioista, uusista\njulkaisuista ja historiallisten tieteiden edistysaskelista. Siirrymme\nyleisiin periaatteisiin. Yleiset periaatteet ovat erittäin hyötyisä\nkeskustelunaihe. Koetan istuttaa Gélis'hin hiukan kunnioitusta sitä\nhistoriantutkijapolvea kohtaan, johon itse kuulun. Sanon hänelle:\n\n-- Historia, joka ennen oli taidetta ja joka sisällytti itseensä kaikki\nmielikuvituksen oikut, on meidän aikanamme muuttunut tieteeksi, joka\nvaatii ankaran järjestelmällistä tutkimustapaa.\n\nGélis pyytää minulta lupaa saada olla toista mieltä. Hän julistaa\nkäsityksenään, ettei historia ole eikä tule koskaan olemaankaan\ntiedettä.\n\n-- Ensinnäkin, hän sanoo, -- mitä on historia? Menneiden tapahtumien\nkirjallista esitystä. Mutta mikä on tapahtuma? Onko se mikä tahansa\ntosiasia? Ei suinkaan! te sanotte minulle, vaan se on tärkeä tosiasia.\nMutta kuinka historiankirjoittaja ratkaisee, onko jokin tosiasia tärkeä\nvaiko ei? Hän ratkaisee sen mielivaltaisesti, oman makunsa, oman\npäähänpistonsa, oman aatteensa mukaisesti, toisin sanoen taiteilijan\ntapaan! Sillä eihän tosiasioita voida niiden oman olemuksen perusteella\njakaa historiallisiin tosiasioihin ja ei-historiallisiin tosiasioihin.\nSitä paitsi tosiasia on äärettömän monimutkainen rakennelma. Esittääkö\nhistorioitsija tosiasiat kaikessa niiden monimutkaisuudessa? Ei, se on\nmahdotonta. Hän esittää ne riistämällä ne paljaiksi suurimmasta osasta\nniitä yksityiskohtia, joista ne ovat muodostuneet, ja tekee ne siten\nkatkonaisiksi, typistyneiksi, toisenlaisiksi kuin ne alkuaan olivat.\nMitä tulee tosiasioiden keskinäisiin suhteisiin, niin niistä lienee\nparasta olla puhumatta mitään. Jos jokin niin sanottu historiallinen\ntosiasia juontaa juurensa yhdestä tai useammasta ei-historiallisesta\nja niin ollen tuntemattomasta tosiasiasta, mikä hyvinkin voi olla\nmahdollista, niin sanokaa minulle, pyydän, kuinka historioitsija\nsilloin kykenee osoittamaan millainen noiden tosiasioiden suhde\non? Ja kaiken tämän, herra Bonnard, olen sanonut edellyttäen, että\nhistorioitsijalla on käsissään varmat todistuskappaleet, vaikka hän\ntodellisuudessa luottaakin siihen tai tähän todistuskappaleeseen\nainoastaan tunteensa perusteella. Historia ei ole tiedettä, se on\ntaidetta, jolle vain mielikuvitus antaa onnistumisen edellytykset.\n\nHerra Gélis muistuttaa tällä hetkellä suuresti erästä nuorta\nsuupalttia, jonka eräänä päivänä kuulin lavertelevan Luxembourgin\npuistossa, Margareeta Navarralaisen muistopatsaan juurella. Ja kuinka\nollakaan, eräässä keskustelun käänteessä joudumme nokitusten Walter\nScottin takia, jossa tuo nuori pöyhkeilijä näkee vivahduksen rokokoota,\ntrubaduuria ja kissankullan kimmellystä. Ne ovat hänen omat sanansa.\n\n-- Mutta, minä sanon, intoutuen puolustamaan Lucyn ja Perthin\nkaunottaren suurenmoista isää, -- koko menneisyys elää hänen\nihailtavissa romaaneissaan. Ne ovat historiaa, eeposta?\n\n-- Ne ovat hölynpölyä, Gélis vastaa.\n\nJa ajatelkaa, tuo hullu poika vakuuttaa minulle, että ihmisen, olipa\nhän kuinka oppinut tahansa, on mahdotonta luoda täsmällistä kuvaa\nsiitä, minkälaista ihmisen elämä oli viisi tai kymmenen vuosisataa\nsitten. Hänelle historiallinen runoelma, historiallinen romaani\nja historiallinen maalaus merkitsevät inhottavan vääristeleviä\ntaiteenhaaroja!\n\n-- Kaikessa taiteessa, hän lisää, -- taiteilija tulkitsee vain\nomaa sieluaan; hänen teoksensa, olkoon sillä minkälainen ulkoasu\ntahansa, on hänen henkinen aikalaisensa. Mitä me _Divina Commediassa_\nmuuta ihailemme kuin Danten suurta henkeä? Entä Michelangelon\nmarmoriveistokset, mitäpä muuta erinomaista ne meille esittävät,\nelleivät juuri Michelangeloa itseään? Jos ihminen on taiteilija,\nhän joko ilmentää luomuksissaan omaa elämäänsä tai sitten hän vain\nmuovailee marionetteja ja vaatettaa nukkeja.\n\nVoi noita paradokseja ja kunnioituksen puutetta! Mutta minä en paheksu\ntuollaista nuorten ihmisten huimapäisyyttä. Gélis nousee ja taas\nistuutuu; tiedän hyvin, mitä hän ajattelee ja ketä hän odottaa. Kas\nvain, nyt hän kertoo minulle ansaitsevansa tuhatviisisataa frangia\nvuodessa, ja lisäksi hänellä on kahdentuhannen frangin korkotulot\neräästä perinnöstä. En anna hänen luottamuksellisten tiedonantojensa\npettää itseäni. Tiedän sangen hyvin, että hän tahtoo näillä pienillä\nlaskelmillaan saattaa tietooni, että hän on vakiintunut, toimessa\noleva, vakavarainen ja korkotuloja nauttiva mies eli lyhyesti:\nnaimakelpoinen. M.o.t., niinkuin geometriassa sanotaan.\n\nHän on noussut ja taas istuutunut kaksikymmentä kertaa. Sitten hän\nnousee yhdennenkolmatta kerran ja menee lohduttomana matkoihinsa, sillä\nhän ei ole saanut tavata Jeannea.\n\nHeti hänen mentyään Jeanne tulee kirjojen valtakuntaan muka Hannibalia\netsimään. Hän on alla päin ja kutsuu surkealla äänellä suojattiaan\nmaidolle. Katsele noita murheellisia kasvoja, Bonnard! Tyranni, katseli\nkättesi töitä! Sinä pidit heidät erillään, mutta heillä on samat\nkasvot, ja heidän yhteisestä ilmeestään sinä näet, että he ovat sinusta\nhuolimatta ajatuksissaan toistensa luona. Ole onnellinen, Cassandre!\nRiemuitse, Bartholo! On tämä holhoojana oleminen sentään jotakin.\nNäettekö, herra holhooja, kuinka hän viruu tuossa matolla polvillaan,\nHannibalin pää käsiensä välissä?\n\n-- Niin, hyväile vain tuota tyhmää eläintä! Surkuttele sitä! Valittele\nsen kovaa kohtaloa! Kyllä tiedetään, pieni vilpistelijä, mihin\nhuokauksesi entävät ja mistä valituksesi tulevat.\n\nKatselen kauan tuota taulua. Sitten luon silmäyksen kirjastooni:\n\n-- Jeanne, sanon, -- nuo monet kirjat kyllästyttävät minua! myydään ne\npois.\n\n\n\n\nSyyskuun 20. päivänä\n\nSe on tapahtunut: he ovat kihloissa. Gélis'n puolesta, joka on\norpo kuten Jeanne, esitti kosinnan eräs hänen professoreistaan,\nvirkaveljeni, joka on erittäin arvossapidetty sekä tiedemiehenä että\nluonteensa vuoksi. Mutta minkälainen puhemies, laupias taivas! Oikea\nkarhu, ei tosin mikään Pyreneiden karhu, vaan lukukammioiden karhu,\njoka viimeksimainittu laji onkin edellistä paljon pelottavampi.\n\n-- Väärinkö lienee vai oikein (väärin, ainakin minun nähdäkseni), mutta\nGélis ei välitä myötäjäisistä. Hän ottaa holhokkinne, vaikkei tytöllä\nolisi edes paidanriekaletta. Suostukaa pois, ja asia on selvä. Mutta\npitäkää kiirettä, sillä tahtoisin näyttää teille pari kolme sangen\nmerkillistä lothringilaista mitalia, joita varmastikaan ette ennestään\ntunne.\n\nTämä oli sanasta sanaan koko hänen puheensa. Vastasin hänelle\ntiedustelevani Jeannen mielipidettä, eikä mielihyväni ollut suinkaan\nvähäinen kun saatoin ilmoittaa hänelle, että kyllä holhokillani oli\nmyötäjäisetkin.\n\nMyötäjäiset, tuossahan ne ovat! Kirjastoni! Henrillä ja Jeannella ei\nole asiasta kaukaisintakaan aavistusta, ja kuitenkin minua oikeastaan\npidetään rikkaampana kuin olenkaan. Minulla on vanhan saiturin muoto.\nTosin se on hyvin valheellinen muoto, mutta se on hankkinut minulle\npaljon arvonantoa. Maailma ei kunnioita mitään muuta ihmislajia yhtä\npaljon kuin rikasta saituria.\n\nOlen puhunut Jeannen kanssa, mutta tarvitsiko minun muka oikein kuulla\nhänen vastauksensa saadakseni tietooni hänen toiveensa? Selvä on! He\novat kihloissa.\n\nEi ole luonteeni eikä muotonikaan mukaista hiiviskellä noiden kahden\nnuoren kintereillä pitääkseni päiväkirjaa heidän sanoistaan ja\neleistään. _Noli me tangere_. Se on todellisen rakkauden tunnussana.\nTiedän velvollisuuteni: minun on kunnioitettava valvontaani uskotun\nviattoman sielun salaisuutta. Rakastakoot toisiaan, nuo lapsukaiset!\nMitään heidän pitkistä tunnevuodatuksistaan, mitään heidän viattomista\nvaromattomuuksistaan ei merkitse tähän vihkoon vanha holhooja, jonka\nvaltakausi oli suloinen ja kesti niin lyhyen ajan!\n\nMuuten en suinkaan istu ristissä käsin, ja jos heillä on omat puuhansa,\nniin onpa minullakin omani. Valmistelen itse luetteloa kirjoistani\nhuutokauppamyyntiä varten. Tämä työ sekä tuottaa minulle surua että\nhuvittaa minua. Pitkitän sitä ehkä kauemmin kuin tarve vaatisi ja\nselailen noita teoksia, joita ajatukseni, käteni ja silmäni ovat\nhellineet, selailen niitä enemmän kuin välttämätöntä ja hyödyllistä\nolisi. Sanon niille hyvästi, ja ihmisluonne on kaikkina aikoina ollut\ntaipuvainen pitkittämään hyvästijättöä.\n\nTämä paksu nidos on kolmenkymmenen vuoden ajan palvellut minua\nuutterasti; voisinko luopua siitä, osoittamatta sille sitä\nhuomaavaisuutta, minkä hyvä palvelija ansaitsee? Entä sitten tämä, joka\non virvoittanut minua terveellä opillaan, eikö minun pidä hyvästellä\nsitä niin kuin hyvästellään hyvää opettajaa? Mutta joka kerta, kun\nkäteeni osuu kirja, joka on johtanut minut harhaan, joka on aiheuttanut\nminulle mieliharmia väärillä päivämäärillään, aukoillaan, valheillaan\nja muilla arkeologian vitsauksilla, sanon sille katkerasti riemuiten:\n\"Pois silmistäni, petturi, valehtelija, kavaltaja, väärä todistaja,\npakene loitolle minusta, _vade retro_, ja löytäös kohtuuttoman\nkultasilauksesi, anastamasi maineen ja hienon sahviaanipukusi turvin\ntiesi jonkun kirjahullun rahanvaihtajan lasikaappiin! Häntä et pääse\npettämään niin kuin olet minua pettänyt, sillä hän ei sinua koskaan\nlue.\"\n\nPanin syrjään kaikki muistoksi saamani kirjat, sillä ne aioin\nsäilyttää. Laskiessani niiden pinoon _Kultaisen legendan_\nkäsikirjoituksen teki mieleni suudella sitä rouva Trepovin muistoksi,\ntuon naisen, joka korkeaan säätyynkin kohottuaan ja rikkauksistaankin\nhuolimatta tahtoi osoittaa minulle kiitollisuuttaan ja tuli\nhyväntekijäkseni. Näin minulla siis oli jotakin tallelle pantuna.\nSilloin tulin tuntemaan rikoksen. Kiusaus yllätti minut yöllä;\naamunkoitteessa en enää pystynyt sitä vastustamaan. Koko talon vielä\nnukkuessa minä nousin ja hiivin varkain huoneestani.\n\nTe pimeyden vallat, te yön aaveet, jos olisitte viivähtäneet vierelläni\nvielä kukonlaulun jälkeen ja silloin nähneet minun varpaillani hiipivän\nkirjojen valtakuntaan, niin ette totisesti olisi huudahtaneet kuten\nrouva Trepov Napolissa: \"Tuolla vanhuksella on niin hyväntahtoinen\nselkä!\" Astuin sisään; Hannibal pökkäili häntä pystyssä päätään\njalkojani vasten ja kehräsi. Sieppasin hyllyltä kirjan, jonkin\narvokkaan goottilaisen nidoksen tai jalon renessanssirunoilijan; tuon\nhelmen, tuon aarteen, josta olin uneksinut koko yön, otin mukaani ja\nkätkin sen perimmäiseksi muiden tallelle panemieni kirjojen kaappiin,\njoka tuli niin täyteen, että oli haljeta. Hirvittävää sanoa: minä\nvarastin Jeannen myötäjäisiä. Ja kun rikos oli tehty, kävin taas\ninnokkaasti käsiksi luetteloimistyöhöni ja jatkoin sitä, kunnes Jeanne\ntuli neuvottelemaan kanssani jostakin pukua tai kapioita koskevasta\nyksityiskohdasta. En lainkaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys, sillä en\ntunne nykyistä ompelu- ja liinavaatesanastoa. Ah, tapahtuisipa vain\nsellainen ihme, että joku 14. vuosisadan morsian tulisi puhelemaan\nkanssani harsoistaan ja hameistaan, niin silloin olkoon menneeksi:\nhänen kieltään minä ymmärtäisin! Mutta Jeanne ei ole minun aikakauteni\nlapsia, ja niin lähetän hänet rouva de Gabryn luokse, joka nyt on\nhänelle äidin sijaisena.\n\nIlta lähestyy, ilta on tullut! Ikkunanpieleen nojaten me katselemme\nääretöntä, tummaa avaruutta, joka tuikkii tuhansia valoja. Jeanne\nkumartuu ikkunanpieltä vasten, painaa otsan käteensä ja näyttää\nmurheelliselta. Katselen häntä ja mietin: \"Kaikissa muutoksissa,\nhartaimmin toivotuissakin, on oma surumielisyytensä, sillä se, minkä me\ntaaksemme jätämme, on osa meitä itseämme; ihmisen on kuoltava yhdestä\nelämästä siirtyäkseen toiseen.\"\n\nIkäänkuin ajatuksiini vastaten nuori tyttö sanoo:\n\n-- Holhoojani, olen niin äärettömän onnellinen, ja kuitenkin tahtoisin\nitkeä.\n\n\n\n\n\n\nVIIMEINEN SIVU\n\n\n\n\nElokuun 21. päivänä 1882\n\nKahdeksaskymmenesseitsemäs sivu... Vielä parikymmentä riviä, ja kirjani\nhyönteisistä ja kukista on valmis. Kahdeksaskymmenesseitsemäs ja\nviimeinen sivu...\n\n    \"Niinkuin vastikään olemme nähneet, ovat hyönteisten käynnit\n    hyvin tärkeitä kasveille; niiden tehtävänä on siirtää heteiden\n    siitepöly emiin. Näyttää siltä kuin kukka olisi valmistautunut\n    ja koristautunut tätä häävierailua varten. Olen luullakseni\n    osoittanut, että kukan mesipesä erittää makeaa nestettä,\n    joka houkuttelee hyönteisiä puoleensa ja pakottaa sen siten\n    tietämättään välittömästi tai välillisesti aiheuttamaan\n    hedelmöitymisen. Viimeksimainittu hedelmöitymisen muoto on\n    tavallisin. Olen huomauttanut siitä, että kukat ovat hyönteisten\n    houkuttelemista varten monivärisiä ja tuoksuvia sekä lisäksi\n    sisäiseltä rakenteeltaan sellaisia, että vieraileva hyönteinen,\n    tunkeutuessaan solaa pitkin teriöön, laskee kuljettamansa\n    siitepölyn luotille. Sprengel, kunnianarvoisa oppi-isäni, lausui\n    kurjenpolven teriön untuvakatteesta: 'Luonnon viisas luoja\n    ei ole tehnyt ainoaakaan tarkoituksetonta untuvanhaiventa.'\n    Minä puolestani sanon: Jos kedon lilja, josta evankeliumissa\n    puhutaan, on uhkeammin puettu kuin kuningas Salomon, niin sen\n    purppuravaippa on häävaippa ja tuo uhkea puku välttämätön sen\n    jatkuvalle olemassaololle.\n\n                          Brolles, elokuun 21. päivänä 1882.\"\n\n[Herra Sylvestre Bonnard ei tietänyt, että eräät hyvin kuuluisat\nluonnontieteilijät olivat jo ennen häntä tutkineet hyönteisten\nja kukkien keskinäisiä suhteita. Hän ei tuntenut Darwinin eikä\ntohtori Hermann Müllerin teoksia eikä myöskään sir John Lubbockin\ntekemiä havaintoja. On huomattava, että herra Sylvestre Bonnard on\nosunut tutkimuksissaan hyvin lähelle mainittujen kolmen tiedemiehen\njohtopäätöksiä. Vähemmän tärkeää, mutta silti sangen mielenkiintoista,\non panna merkille, että sir John Lubbock, kuten myös herra Bonnard, on\narkeologi, joka vasta vanhuudessaan omistautui luonnontieteille. --\nJulkaisijan huomautus.]\n\nBrolles! Taloni on kylän äärimmäisessä laidassa, siinä, missä tie\nkääntyy metsään. Sen jyrkän päädyn liuskakivikatossa välkkyvät kaikki\ntaivaankaaren värit kuin kyyhkysen kaulassa. Tuuliviiri katollani\ntuottaa minulle täällä maalla suurempaa arvonantoa kuin kaikki\nhistorialliset ja filologiset teokseni. Ei ole sitä pojannallikkaa,\njoka ei tuntisi herra Bonnardin tuuliviiriä. Se on ruostunut ja\nvinkuu surkeasti tuulessa. Toisinaan se kieltäytyy kokonaan kaikesta\npalveluksesta, aivan kuin Thérèse, joka joskus ja silloin tosin\nnuristen antaa nuoren maalaistytön auttaa häntä. Talo ei ole iso, mutta\nminä elelen siinä sangen mukavasti. Huoneessani on kaksi ikkunaa,\njoista aamuaurinko tulvii sisään. Yläkerrassa on lasten huone. Jeanne\nja Henri asuvat siellä kahdesti vuodessa.\n\nPikku Sylvestrellä oli siellä kehtonsa. Hän oli kaunis lapsi, mutta\nkovin kalpea. Kun hän oli leikkimässä nurmella, äiti valvoi häntä\nlevottomin katsein ja antoi tavan takaa neulansa levätä nostaakseen\nhänet syliinsä. Tuo pieni poloinen ei tahtonut nukkua. Hän sanoi, että\nhän meni nukkuessaan jonnekin kauas, hyvin kauas, ja siellä oli pimeää\nja hän näki pelottavia olentoja, joita hän ei enää tahtonut nähdä.\n\nSilloin hänen äitinsä kutsui minua, ja minä istuuduin lapsen kätkyen\nviereen. Pienokainen otti sormeni kuumaan ja kuivaan kätöseensä ja\nsanoi:\n\n-- Kummi, kerro minulle satu.\n\nKerroin hänelle monenlaisia satuja, ja hän kuunteli minua vakavana.\nKaikki sadut miellyttivät häntä, mutta varsinkin erääseen hänen pieni\nsielunsa oli hartaasti kiintynyt. Se oli _Lintu sininen_. Kerrottuani\nsen loppuun hän pyysi:\n\n-- Vielä! Vielä!\n\nAloitin uudelleen, ja hänen pieni kalpea päänsä, jossa siniset suonet\nselvinä näkyivät, vaipui pielukselle.\n\nLääkäri vastasi kaikkiin kysymyksiimme:\n\n-- Ei mitään erityistä!\n\nNiin, eipä ollut pikku Sylvestressä mitään erityistä. Eräänä iltana\nviime vuonna hänen isänsä kutsui minua:\n\n-- Tulkaa, hän sanoi, pienokainen on huonompi.\n\nLähestyin kätkyttä, jonka vierellä äiti seisoi liikahtamatta, sielunsa\nkaikkien voimien kahlitsemana.\n\nPikku Sylvestre käänsi hitaasti minua kohti silmäteränsä, jotka\nkohosivat luomien alla tahtomatta enää laskeutua.\n\n-- Kummi, hän sanoi, -- minulle ei tarvitse enää kertoa satuja.\n\nEi, hänelle ei tarvinnut enää kertoa satuja!\n\nJeanne-raukka, äitiraukka!\n\nOlen liian vanha ollakseni kovin tunteikas, mutta lapsen kuolema on\ntodella kirvelevä mysteeri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään isä ja äiti ovat taas saapuneet luokseni viettämään kuusi\nviikkoa vanhuksen katon alla. Tuolla he palaavat metsästä käsi kädessä.\nJeannella on musta suruharso, ja Henrillä musta nauha olkihatussaan.\nMutta molemmat he säteilevät nuoruutta, ja he hymyilevät hellästi\ntoisilleen, he hymyilevät maalle, joka kantaa heitä kamarallaan,\nilmalle, joka hyväilee heitä, valolle, jonka hohteen kumpikin heistä\nnäkee toisensa silmistä. Minä heilutan heille nenäliinaa ikkunastani,\nja he hymyilevät vanhalle miehelle.\n\nJeanne nousee keveästi portaat, syleilee minua ja kuiskaa korvaani\nmuutamia sanoja, jotka paremmin arvaan kuin kuulen. Ja minä vastaan\nhänelle:\n\n-- Jumala siunatkoon teitä, Jeanne, teitä ja teidän miestänne teidän\ntulevassa jälkeläisessänne sukupolvesta sukupolveen. Ja nyt sinä,\nHerra, päästät palvelijasi rauhaan menemään.\n\n\n\n"]