[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzIyFERB9LowDO4nq-n7PC-Pcj7NDVjlnXtEC02UW0hY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2474,"Marsin ritarit","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2474-burroughs-edgar-rice-marsin-ritarit","2474__Burroughs_Edgar_Rice__Marsin_ritarit",null,"romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1922,1924,64763,425949,false,64956,[25,26],"Mars (Planet) -- Fiction","Science fiction",[28,29],"Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Marsin ritarit\" by Edgar Rice Burroughs is a science fantasy novel written in 1913 and published in 1914. John Carter races across the frozen polar regions of Mars to rescue his wife, Princess Dejah Thoris, who has been kidnapped by vengeful enemies after escaping a rotating prison. His pursuit leads him through savage lands, forgotten civilizations, and the mysterious realm of the Yellow Martians, where he must navigate treachery, battle fierce warriors, and face deadly perils to save the woman he loves. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kupiainen, Alpo",263,"Tieteisromaani seuraa John Carterin tytärtä Taraa, joka joutuu hirmumyrskyn kourissa vieraaseen Manatorin kaupunkiin. Seikkailu esittelee eriskummallisia olentoja, kuten päättömiä ihmisiä ja älykkäitä aivoja. Tarina huipentuu vaaralliseen marsilaiseen shakkipeliin, jossa soturit toimivat pelinappuloina ja panoksena on henki.","Edgar Rice Burroughsin 'Marsin ritarit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2474. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MARSIN RITARIT\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\nEnglanninkielestä [\"The Chessmen of Mars\"] suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 60.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Johdanto. John Carter tulee maahan.\n    I. Tara tuittupäisenä.\n   II. Hirmumyrskyn heiteltävänä.\n  III. Päätömä ihmiset.\n   IV. Vangiksi.\n    V. Täydelliset aivot.\n   VI. Kauhun kourissa.\n  VII. Pöyristyttävä näky.\n VIII. Täpärä koitos.\n   IX. Ajelehtimassa oudoilla seuduilla.\n    X. Satimessa.\n   XI. Taran valinta.\n  XII. Ghek tekee tepposia.\n XIII. Epätoivoinen urakka.\n  XIV. Ghekin komennuksessa.\n   XV. Holvin vanhus.\n  XVI. Uusi nimenmuutos.\n XVII. Kuoleman kisa.\nXVIII. Uskollisuuden näyte.\n  XIX. Vainajan varjo.\n   XX. Syytös pelkuruudesta.\n  XXI. Uhkayritys rakkauden tähden.\n XXII. Vihkimishetkellä.\n       Jetan eli marsilainen shakki.\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\nJohn Carter tulee Maahan\n\n\nKuten tavallisesti oli Shea juuri äsken voittanut minut shakkipelissä,\nja kuten myöskin tavallisesti kävi, olin minä puolestani hankkinut\nsiitä itselleni arveluttavaa korvausta hammastelemalla hänelle, että se\noli heikkojen järjenlahjojen merkki, kiinnittäen n:nnen kerran hänen\nhuomiotansa eräiden tiedemiesten esittämään teoriaan, joka perustuu\nväitteeseen, että ilmiömäiset shakkitaiturit ovat aina joko alle\nkaksitoista vuotta vanhoja lapsia tahi yli kahdenkahdeksatta ikäisiä\nvanhuksia taikka henkisesti vajavaisia -- jonka teorian voi helposti\nsyrjäyttää niissä harvoissa tapauksissa, jolloin minä voitan, Shea oli\nmennyt makuulle, ja minun olisi pitänyt noudattaa hänen esimerkkiään,\nsillä olemme aina satulassa ennen auringon nousua. Mutta sensijaan\nistuinkin edelleen kirjastossa shakkipöydän ääressä, veltosti\npuhallellen tupakan savua tappiolle joutuneen kuninkaani nöyryytetyn\npään ympärille.\n\nOllessani syventynyt tähän hyödylliseen puuhaan kuulin arkihuoneen\nitäisen oven avautuvan ja jonkun astuvan sisälle. Arvelin Shean\npalaavan puhelemaan kanssani huomispäivän tehtävistä, mutta kun\nkatsahdin molempien huoneiden väliseen oveen, näin sen aukon puitteissa\npronssinkarvaisen jättiläisolennon, jonka muutoin alaston ruumis oli\nsonnustettu jalokivistä jäykkään nahkahihnoitukseen ja jonka\nvyötäisillä riippui toisella puolen soma lyhyt miekka ja toisella\noudonmallinen pistooli. Tunsin heti hänen mustan tukkansa,\nteräksenharmaat, rohkeat ja hymyilevät silmänsä ja ylevät piirteensä.\nHypähdin pystyyn ja astuin häntä vastaan käsi ojossa.\n\n\"John Carter!\" huudahdin. \"Sinäkö?\"\n\n\"Kukapa muu sitten, poika?\" vastasi hän, tarttuen käteeni toisella\nkädellään ja laskien toisen olalleni.\n\n\"Missä asioissa olet saapunut tänne?\" tiedustin. \"On jo kauan siitä,\nkun viimeksi kävit Maassa, etkä milloinkaan ennen ole ollut täällä\nmarsilaisessa asussa. Hyvä Jumala! Onpa todella hauska nähdä sinut --\netkä näytä päivääkään vanhentuneen niiltä ajoilta, jolloin keinuttelit\nminua polvellasi minun ollessani lapsi. Miten selität sen, John Carter,\nsinä Marsin sotavaltias, vai koetatko lainkaan selittää sitä?\"\n\n\"Miksi yrittäisin selittää selittämätöntä?\" huomautti hän. \"Kuten jo\naikaisemmin olen sinulle maininnut, olen hyvin vanha mies. En tiedä\nikääni. En muista lainkaan lapsuuttani. Sikäli kuin muistan, olen aina\nollut sellainen, jollaisena näet minut nyt ja jollaisena näit minut\nollessasi viisivuotias. Sinä itse olet vanhentunut, vaikka tosin et\nniin paljon kuin muut vastaavanikäiset ihmiset, mikä johtunee siitä,\nettä suonissamme virtaa samaa verta. Mutta minä en ole vanhentunut\nyhtään. Olen pohtinut tätä kysymystäni erään ystäväni, tunnetun\nmarsilaisen tiedemiehen kanssa; mutta hänen teoriansa ovat vielä\npelkkiä olettamuksia. Minä puolestani olen tyytyväinen tähän tosiasiaan\n-- en vanhene lainkaan, rakastan elämää ja nuoruuden vireätä\nreippautta.\n\n\"-- Ja sitten luonnolliseen kysymykseesi siitä, mikä on tuonut minut\njälleen Maahan ja lisäksi näissä Maan asukkaan silmissä oudoissa\ntamineissa. Siitä saamme kiittää Kar Komakia, lotharilaista\njousimiestä. Hän se antoi minulle vihjauksen, ja siitä pitäen olen\nkokeillut, kunnes se nyt vihdoin on minulle onnistunut. Kuten tiedät,\non minulla jo kauan ollut kyky kiitää avaruuden halki henkiolentona,\nmutta tähän asti en ole kyennyt samalla tavoin kiidättämään elottomia\nesineitä. Nyt kuitenkin näet ensi kerran minut aivan samanlaisena kuin\nmarsilaiset lähimmäiseni minut näkevät -- näet juuri sen lyhyen miekan,\njoka on maistanut niin monen tuiman vihollisen verta, hihnat, joita\nkoristavat Heliumin vaakunat ja oman asemani arvomerkit, ja pistoolin,\njonka minulle lahjoitti Tharkin jeddak Tars Tarkas.\n\n\"-- Ottamatta lukuun haluani tavata sinut, mikä on täälläoloni tärkein\nsyy, ja varmistua siitä, että voin kuljettaa Marsista Maahan elottomia\nesineitä ja siis myöskin elollisia olentoja, jos niin haluan, ei\nminulla ole täällä mitään tehtävää. Maa ei ole minua varten. Minua\nkiinnittää kaikki Barsoomiin -- vaimoni, lapseni, työni; kaikki ne ovat\nsiellä. Vietän seurassasi viihtyisän illan ja palaan sitten sille\ntaivaankappaleelle, jota rakastan enemmän kuin henkeäni.\"\n\nPuhuessaan hän laskeutui shakkipöydän vastaisella puolella olevaan\ntuoliin.\n\n\"Mainitsit lapsesi\", sanoin. \"Onko sinulla muita kuin Carthoris?\"\n\n\"On tytär\", vastasi hän. \"Hän on vain vähän nuorempi kuin Carthoris ja\ntoiseksi kaunein olento, joka milloinkaan on hengittänyt menehtyvän\nMarsin ohutta ilmaa. Vain hänen äitinsä Dejah Thoris voisi olla\nkauniimpi kuin Heliumin Tara.\"\n\nHetkisen hän hypisteli shakkinappuloita välinpitämättömästi. \"Marsissa\non samantapainen peli kuin shakki\", hän virkkoi, \"hyvin samantapainen.\nJa muuan sikäläinen rotu pelaa sitä julmalla tavalla, miehillä ja\npaljailla miekoilla. Me nimitämme peliä _jetaniksi_. Sitä pelataan\nsamanlaisella laudalla kuin shakkia, mutta ruutuja on sata, ja\nkummallakin puolella on kaksikymmentä nappulaa. Aina kun näen sitä\npelattavan, en voi olla ajattelematta Heliumin Taraa ja hänen\nseikkailujaan Barsoomin shakkikansan keskuudessa. Haluatko kuulla hänen\ntarinansa?\"\n\nIlmoitin tahtovani, ja niinpä hän kertoi sen minulle. Ja nyt toistan\nsen teille niin tarkoin Marsin sotavaltiaan omilla sanoilla kuin\nsuinkin osaan, mutta käytän kolmatta persoonaa. Jos esityksessäni\nilmenee epäjohdonmukaisia ja virheellisiä kohtia, älköön siitä\nmoitittako John Carteria, vaan laskettakoon se minun erehtyväisen\nmuistini viaksi, jonka syytä se on. Tarina on kummallinen ja tyyten\nbarsoomilainen.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nTara tuittupäisenä\n\n\nHeliumin Tara nousi silkkipeitteistä ja pehmeistä turkiksista kasatulta\nalustalta, jolla hän oli loikonut, venytti raukeasti joustavaa\nvartaloansa ja meni huoneen keskelle, johon sijoitetun ison pöydän\nkohdalla riippui matalasta laipiosta pronssinen kiekko. Hänen ryhtinsä\ntodisti terveyttä ja viimeistellyn moitteetonta ruumiinrakennetta, ja\nhänen virheettömän sopusuhtaisten jäsentensä liikkeet olivat\nvaivattoman sulavat ja viehkeät. Hienosta silkkikankaasta valmistettu\nvaippa oli heitetty hänen toisen olkansa ylitse ja kiedottu hänen\nruumiinsa ympärille; hänen musta tukkansa oli kiinnitetty korkeaksi\nnutturaksi päälaelle. Hän napautti pronssikiekkoa keveästi puisella\npuikolla, ja äänen kutsumana astui heti huoneeseen hymyilevä orjatyttö,\njota hänen emäntänsä tervehti myöskin hymyillen.\n\n\"Joko isäni vieraita saapuu?\" tiedusti prinsessa.\n\n\"Kyllä, Heliumin Tara, heitä on jo tullut\", vastasi orja. \"Olen nähnyt\nlaivaston ylipäällikön Kantor Kanin, Ptarthin prinssin Soranin ja\nKantos Kanin pojan Djor Kantosin.\" Mainitessaan Djor Kantosin nimen hän\nloi veitikkamaisen silmäyksen emäntäänsä. \"Ja -- niin, siellä oli\nmuitakin; heitä on saapunut paljon.\"\n\n\"Kylpy sitten, Uthia!\" käski Tara. \"Mutta miksi\", hän lisäsi, \"katsot\nminuun tuolla tavoin ja myhäilet lausuessasi Djor Kantosin nimen?\"\n\nOrjatyttö naurahti hilpeästi. \"Tietäväthän kaikki, että hän palvoo\nsinua\", hän vastasi.\n\n\"Minä en sitä tiedä\", virkkoi emäntä. \"Hän on veljeni Carthorisin\nystävä ja on niin ollen täällä paljon, mutta ei minua nähdäkseen. Hänen\nja Carthorisin välinen ystävyys se tuo hänet niin usein isäni\npalatsiin.\"\n\n\"Mutta Carthorishan on metsästämässä pohjoisessa Okarin jeddakin Talun\nseurassa\", muistutti Uthia.\n\n\"Kylpyni, Uthia!\" kivahti Heliumin Tara. \"Kielesi syöksee sinut vielä\nonnettomuuteen.\"\n\n\"Kylpy on valmis, Heliumin Tara\", vastasi tyttö silmissään vielä\niloinen tuike, sillä hän tiesi hyvin, ettei suuttumus saattanut\nsyrjäyttää prinsessan sydämestä hänen orjatarta kohtaan tuntemaansa\nkiintymystä. Hän avasi oven ja meni sotavaltiaan tyttären edellä\nviereiseen huoneeseen, jossa kylpy oli valmiina -- marmorinen allas,\njoka oli täynnä välkkyvää, hyvätuoksuista vettä. Sen ympärillä ja\nkahden puolen veteen vieviä marmoriportaita oli kultaketju, joka oli\nkiinnitetty kultaisiin tukipylväisiin. Lasisesta kattokuvusta pääsi\nsisälle päivänvalo, luoden kirkasta hohdetta kiilloitetuille,\nvalkoisille marmoriseinille ja huoneen ympäri ulottuvaan, leveään,\nkultaupotuksiseen kuvasarjaan, joka sovinnaiseen tapaan esitti\nkylpijöitä ja kaloja.\n\nHeliumin Tara irroitti vaipan ympäriltään ja antoi sen orjattarelleen.\nHän laskeutui verkkaisesti portaita myöten veteen, koettaen sen lämpöä\njalallaan, jonka muotoa ahtaat kengät ja korkeat korot eivät olleet\nturmelleet; se oli viehättävä jalka, sellainen, jollaiseksi Jumala\njalat aikoi, mutta jollaisia ne harvoin ovat. Vesi oli hänen\nmieleistään, ja hän uiskenteli keveän vaivattomasti altaassa. Hän ui\npehmeän sulavasti kuin hylje, milloin kelluen pinnalla, milloin\nsukeltaen veteen, norjien lihasten pannessa kuulakan ihon aaltomaiseen\nliikkeeseen -- se oli sanatonta laulua terveydestä, riemusta ja\nviehkeydestä. Sitten hän nousi vedestä ja jättäytyi orjattaren hoitoon.\nTämä hieroi emäntäänsä hyvähajuisella, puolittain nestemäisellä,\nkultaisessa uurnassa säilytetyllä aineella, kunnes hohtava iho oli\nvaahtoisen kuohun peitossa; sitten nopea sukellus altaaseen,\nkuivaaminen pehmeillä liinoilla, ja kylpy oli suoritettu. Tämä\nyksinkertaisen hieno kylpeminen oli kuvaava piirre prinsessan elämässä\n-- ei tarpeettomia orjasaattueita, ei komeilua eikä turhia menoja,\njoihin olisi kulunut kalliita hetkiä. Vielä puoli tuntia, ja hänen\ntukkansa oli kuivattu ja koottu hänen asemaansa vastaavaksi,\nomituiseksi, mutta pukevaksi laitteeksi, kultakorujen ja jalokivien\npeittämä nahkahihnoitus oli sovitettu hänen ylleen, ja hän oli valmis\nastumaan sotavaltiaan palatsiin päiväkutsuille saapuneiden vieraiden\nseuraan.\n\nHänen poistuessaan huoneistostaan mennäkseen puistoon, johon vieraat\nparhaillaan kokoontuivat, lähti häntä muutamien askelten päässä\nseuraamaan kaksi soturia, joiden hihnoituksissa oli Heliumin prinssin\nsuvun vaakunamerkit -- juroina muistuttajina siitä, että salamurhaajan\ntikaria ei saa milloinkaan unohtaa Barsoomissa, jossa se jossakin\nmäärin on vastapainoa ihmisten pitkäikäisyydelle ja jossa arvion mukaan\non luonnollisesti kuolleiden keski-ikä kokonaista tuhat vuotta.\n\nHeidän saapuessaan likemmäksi puutarhan sisäänkäytävää lähestyi heitä\ntoiselta suunnalta samasta laajasta palatsista toinen nainen, jolla oli\nsamanlainen vartiosto. Hänen tullessaan lähemmäksi kääntyi Heliumin\nTara häneen päin, hymyillen ja iloisesti tervehtien, samalla kun hänen\nvahtisoturinsa polvistuivat ja painoivat päänsä kumaraan, mielellään ja\nvapaaehtoisesti osoittaen siten kunnioitusta koko Heliumin rakastamalle\nolennolle. Tällä tavoin ja yksinomaan oman sydämensä pakotuksesta\nHeliumin soturit aina tervehtivät Dejah Thorisia, jonka kuolematon\nkauneus oli useammin kuin kerran syössyt heidät veriseen sotaan\nBarsoomin muita kansoja vastaan. Niin suuresti rakasti Heliumin kansa\nJohn Carterin puolisoa, että se lähenteli palvontaa, ikäänkuin hän\nolisi todella ollut jumalatar, kuten hän näytti olevan.\n\nÄiti ja tytär vaihtoivat barsoomilaisten miellyttävän tervehdyksen\n\"kaor\" ja suutelivat toisiaan. Sitten he yhdessä astuivat puutarhaan,\njossa vieraat olivat. Jättiläiskokoinen soturi tempasi lyhyen miekkansa\nja löi sen lappeella metallista kilpeään, niin että pronssin helähdys\nkajahti naurua ja puhelua voimakkaampana.\n\n\"Prinsessa tulee! Dejah Thoris!\" hän huusi. \"Prinsessa tulee! Heliumin\nTara!\" Sillä tavoin aina ilmoitetaan kuninkaallisten henkilöiden\nsaapuminen. Vieraat nousivat Pystyyn; molemmat naiset taivuttivat\npäätään; henkivartijat vetäytyivät syrjään sisäänkäytävän kahden\npuolen; joukko ylimyksiä astui esiin lausuakseen naisille\nkunnianosoituksensa; nauru ja puhelu pääsivät jälleen valloilleen,\nsamalla kun Dejah Thoris ja hänen tyttärensä liikkuivat luonnollisesti\nja ylvästelemättä vieraittensa seassa. Ei näkynyt jälkeäkään\narvoeroituksista, vaikka saapuvilla oli jeddakeja ja useita tavallisia\nsotureita, joiden ainoana aateluutena olivat uljaat teot ja ylevä\nisänmaanrakkaus. Sellaista on Marsissa, jossa ihmisiä arvioidaan omien\nansioittensa pikemminkin kuin esi-isiensä saavutusten mukaan, vaikka\nsukuylpeys siellä onkin voimakas.\n\nHeliumin Tara antoi katseensa hitaasti lipua vierastungoksessa, kunnes\nse vihdoin pysähtyi hänen etsimäänsä henkilöön. Johtuiko hänen otsansa\nvähäinen rypistyminen hänen katsettaan kohdanneen näyn herättämästä\nharmista vai huikaisivatko keskipäivän auringon kirkkaat säteet hänen\nsilmiään? Kukapa voisi sen sanoa! Hänet oli kasvatettu uskomaan, että\nhänestä vastaisuudessa tulisi isänsä parhaan ystävän pojan Djor\nKantosin puoliso. Kantos Kanin ja sotavaltiaan yhteinen hartain toive\noli ollut, että niin kävisi, ja Heliumin Tara oli pitänyt sitä\nmelkeinpä tapahtuneena tosiasiana. Djor Kantos oli tuntunut ajattelevan\nsiitä samalla tavoin. Ohimennen siitä mainitessaan he olivat puhuneet\nsiitä kuten ainakin itsestään selvästä tapahtumasta, joka sattuisi\njoskus epämääräisessä tulevaisuudessa samoin kuten esimerkiksi Djor\nKantosin yleneminen laivastossa, jossa hän nyt palveli padwarina, tahi\nTaran isoisän, Heliumin jeddakin Tardos Morsin hovin vakiintuneet\ntehtävät taikka kuolema. He eivät olleet koskaan puhuneet rakkaudesta,\nja se oli pannut Heliumin Taran ymmälle niinä harvoina kertoina,\njolloin hän sitä ajatteli, sillä hän tiesi rakkausasioiden suuressa\nmäärin kiinnittävän avioliittoon aikovien mieltä, ja naisena hän oli\nkovin utelias, aprikoiden, millaistahan se rakkaus lienee. Hän piti\nhyvin paljon Djor Kantosista ja tiesi tämän puolestaan pitävän hänestä\nkovasti. He olivat mielellään toistensa seurassa, sillä heitä\nmiellyttivät samat asiat, samat ihmiset ja samat kirjat, ja heidän\ntanssinsa ei tuottanut nautintoa ainoastaan heille, vaan myöskin\nkatselijoille. Hän ei voinut kuvitellakaan haluavansa avioliittoon\nkenenkään muun kuin Djor Kantosin kanssa.\n\nNiinpä ehkä vain aurinko saikin hänen otsansa vetäytymään hyvin\nvähäisiin ryppyihin samalla hetkellä, kun hän huomasi Djor Kantosin,\njoka istui vakavasti keskustelemassa Hastorin jedin tyttären Olvia\nMarthisin kanssa. Djor Kantosin velvollisuus oli heti saapua\ntervehtimään Dejah Thorisia ja Heliumin Taraa; mutta hän ei tehnyt sitä\nja pian sotavaltiaan tytär rypisti todella otsaansa. Hän katsoi Olvia\nMarthisia pitkään, ja vaikka hän oli nähnyt tytön usein ennen ja tunsi\nhänet hyvin, katseli hän nyt vierasta uusin silmin ja pani nähtävästi\nensimmäisen kerran merkille, että Hastorin neito oli huomattavan kaunis\njopa noiden muiden Heliumin kauniiden naisten joukossa. Heliumin Tara\nkävi levottomaksi. Hän koetti eritellä tunteitaan, mutta se oli\nvaikeata. Olvia Marthis oli hänen ystävänsä -- hän piti Olviasta hyvin\npaljon eikä ollut lainkaan suuttunut häneen. Oliko hän sitten vihainen\nDjor Kantosille? Ei; lopulta hän päätteli, ettei hän ollut. Hän\ntunsikin vain siis kummastusta sen tähden, että Djor Kantosin mieltä\nsaattoi joku toinen kiinnittää enemmän kuin hän itse. Hän oli\nlähtemäisillään puutarhan poikki liittyäkseen hänen seuraansa, mutta\nsamassa hän kuuli takaansa isänsä äänen.\n\n\"Heliumin Tara!\" kutsui John Carter ja tyttö pyörähti katsomaan sinne\npäin. Sotavaltias lähestyi häntä seurassaan outo soturi, jonka\nhihnoituksen ja metallivarustusten vaakunamerkkejä hän ei tuntenut.\nJopa Heliumin miesten ja kaukaisista valtakunnista saapuneiden\nvieraiden uhkeiden tamineiden joukossa pisti tämän muukalaisen\nbarbaarisen loistava asu silmään. Hänen nahkahihnansa samoin kuin hänen\nmiekkojensa tupet ja pitkän marsilaisen pistoolinsa kotelo olivat\nkokonaan upeilla, säihkyvillä timanttiupotuksilla varustettujen\nplatinakoristusten peitossa. Kun hän suuren sotavaltiaan rinnalla\nasteli auringonpaisteisessa puutarhassa lukemattomista jalokivistä\nheijastuvien säteiden verhotessa hänet valokehään, muistutti hänen\nylevä olemuksensa jumalallista ilmestystä.\n\n\"Heliumin Tara, tuon luoksesi Gatholin jedin Gahanin\", lausui John\nCarter, noudattaen Barsoomin yksinkertaista esittelemistapaa.\n\n\"Kaor, Gahan, Gatholin jed!\" vastasi Heliumin Tara.\n\n\"Miekkani on jalkasi juuressa, Heliumin Tara\", virkkoi nuori päällikkö.\n\nSotavaltias jätti heidät kahden, ja he istuutuivat ersitepenkille\nrehevän sorapus-puun juurelle.\n\n\"Kaukainen Gathol\", äänsi tyttö haaveksien. \"Mielessäni olen aina\nliittänyt siihen salaperäisyyttä, romanttisuutta ja muinaisaikojen\npuolittain unohdettuja tietoja. En voi ajatella, että Gathol on\nolemassa vielä nykyaikana, mikä kenties johtuu siitä, etten koskaan\nennen ole tavannut ainoatakaan gatholilaista.\"\n\n\"Ja ehkä myöskin siitä, että Heliumin ja Gatholin välimatka on niin\npitkä ja pieni, vapaa synnyinkaupunkini, joka varsin hyvin saattaisi\nkadota johonkin mahtavaan Heliumin nurkkaan, on verrattain\nvähämerkityksinen\", lisäsi Gahan. \"Mutta jos meiltä puuttuukin valtaa,\nolemme sensijaan ylpeitä\", hän jatkoi nauraen. \"Uskomme olevamme\nBarsoomin vanhimman nykyisin asutun kaupungin kansalaisia. Se on yksi\nniitä harvoja, jotka ovat säilyttäneet vapautensa; ja se on jaksanut\nsuojella riippumattomuuttaan siitä huolimatta, että ikivanhat\ntimanttikaivoksemme ovat tuottavimmat, mitä tunnetaan, ja päinvastoin\nkuin jotensakin kaikki muut jalokivikentät näyttävät vieläkin yhtä\ntyhjentymättömiltä kuin konsanaan.\"\n\n\"Kerro minulle Gatholista!\" kehoitti tyttö. \"Yksin se ajatuskin saa\nmielenkiintoni vireille.\" Eivätkä nuoren jedin komeat kasvot\ntodennäköisesti lainkaan vähentäneet kaukaisen Gatholin lumousvoimaa.\n\nJa Gahan näkyi olevan perin mielissään, kun hänelle siten tarjoutui syy\npitää edelleen kaunista puhetoveriaan yksinomaan omana seuranaan. Hänen\nkatseensa näytti imeytyvän tytön ihmeen hienoihin piirteisiin eikä\nhievahtanut niistä muualle kuin jalokivillä somistetun verhon osittain\npeittämään, pyöristyneeseen rintaan, paljaaseen olkaan tahi\nsopusuhtaiseen käsivarteen, jossa säihkyi barbaarisen suurenmoisia\nrannerenkaita.\n\n\"Tutustuessasi oman maasi entisaikojen historiaan olet epäilemättä\nlukenut, että Gathol oli rakennettu saarelle, jonka ympärillä lainehti\nThroxeus, valtavin muinaisen Barsoomin viidestä valtamerestä. Meren\npinnan alentuessa hiipi Gathol alaspäin pitkin sen vuoren rinteitä,\njonka laen muodostamalle saarelle se oli rakennettu, niin että se nyt\npeittää rinteet huipulta juurelle saakka, samalla kun vuoren uumenet\novat täynnä sen kaivosten sokkeloisia käytäviä. Joka taholta ympäröi\nmeitä laaja, suolainen rämeikkö, joka suojaa meitä maata myöten tehtyjä\nhyökkäyksiä vastaan, samalla kun vihollisten ilmalaivojen laskeminen\nvuoremme epätasaiselle, monin kohdin pystysuorille rinteille on\nuhkayritys.\"\n\n\"Jonka vaarallisuutta lisäävät uljaat soturinne\", pisti tyttö väliin.\n\nGahan hymyili. \"Siitä emme puhu muille kuin vihollisille\", hän sanoi,\n\"ja silloin mieluummin teräs- kuin lihaskielellä.\"\n\n\"Mutta mitä harjaannusta sotataidossa on sellaisella kansalla, jota\nluonto turvaa ahdistajalta niin hyvästi?\" kysyi Heliumin Tara, jota\nmiellytti nuoren jedin vastaus hänen edelliseen huomautukseensa, mutta\njonka mielessä silti itsepäisesti kyti epämääräinen tunne, että hänen\npuhetoverinsa ehkä sittenkin kuului veltostuneeseen kansaan. Tällaisen\narvelun oli hänessä epäilemättä herättänyt hänen puhetoverinsa aseiden\nja hihnoituksen ylellinen komeus, joka viittasi pikemminkin loistavaan\nylvästelyyn kuin tuimaan käyttöön.\n\n\"Vaikka luonnon meille suoma turva onkin epäilemättä lukemattomia\nkertoja pelastanut meidät sortumasta, emme me silti suinkaan ole\nkokonaan suojassa hyökkäyksiltä\", selitti Gahan, \"sillä Gatholin\ntimanttiaarteet ovat siksi suuret, että vieläkin saattaa olla\nsellaisia, jotka uhittelevat melkein varmaa tappiota päästäkseen\nryöstämään valloittamatonta kaupunkiamme. Saamme niinollen silloin\ntällöin tilaisuutta harjoittaa aseiden käyttöä. Lisäksi on\nGatholissa muutakin kuin vuorikaupunki. Maani ulottuu polodonasta\n(päiväntasaajasta) kymmenen karadia pohjoiseen päin ja kymmenenneltä\nkaradilta Horzin länsipuolelta kahdennellekymmenennelle läntiselle\nkaradille. Sen pinta-ala on siten miljoona neliöhaadia, ja suurin osa\nsiitä on mainiota laidunmaata, jossa suuret thoat- ja zitidarilaumamme\nsamoilevat.\n\n\"-- Kun olemme rosvoilevien vihollisten ympäröimiä, täytyy paimentemme\ntotisesti olla sotureja, sillä muutoin ei meillä olisi lainkaan karjaa,\nja voit olla varma siitä, että he saavat taistella yllin kyllin. Sitten\ntarvitsemme alituisesti työväkeä kaivoksiimme. Gatholilaiset pitävät\nitseään soturirotuna eivätkä senvuoksi mielellään työskentele\nkaivoksissa. Mutta laissa on säädetty, että jokaisen miespuolisen\ngatholilaisen on suoritettava yksi työtunti päivässä hallituksen\nlaskuun. Se onkin oikeastaan ainoa vero, joka on määrätty heidän\nkannettavakseen. He kuitenkin mieluummin hankkivat sijaisen\nsuorittamaan tämän työn, ja kun oman kansamme jäsenet eivät suostu\npestautumaan kaivoksiin, on orjien hankkiminen käynyt välttämättömäksi,\neikä minun tarvinne selittää sinulle, ettei orjia saada taistelematta.\nOrjat myydään julkisella huutokaupalla, ja tuloista joutuu puolet\nhallitukselle, puolet niille sotureille, jotka ne ovat tuoneet.\nOstajien hyväksi lasketaan se työmäärä, jonka heidän orjansa tekevät.\nVuoden lopussa on kunnollinen orja suorittanut isäntänsä työveron\nkuuden vuoden varalta, ja jos orjia on runsaasti, päästetään hänet\nvapaaksi ja hänen sallitaan palata oman kansansa keskuuteen.\"\n\n\"Taisteletteko yllänne platina- ja timanttikorut?\" tiedusti Tara,\nosoittaen toisen uhkeita tamineita ja hymyillen ilkamoivasti.\n\nGahan naurahti. \"Olemme turhamaista kansaa\", hän myönsi säyseästi, \"ja\nmahdollisesti panemme liian suuren arvon ihmisen ulkoasuun. Kilpailemme\ntoistemme kanssa siitä, kellä on loistavimmat varukset, täyttäessämme\nelämän keveitä tehtäviä, mutta sotaan lähtiessämme on hihnoituksemme\nyksinkertaisempi kuin milloinkaan olet nähnyt muilla Barsoomin\nsotureilla. Myöskin ylpeilemme ruumiillisesta kauneudestamme,\nerittäinkin naistemme kauneudesta. Rohkenenko sanoa, Heliumin Tara,\ntoivovani sinun joskus käyvän Gatholissa, jotta kansani näkisi todella\nkauniin naisen?\"\n\n\"Heliumin naisia on opetettu harmistuneina torjumaan kaikki imartelut\",\nvastasi tyttö. Mutta Gahan, Gatholin jed, havaitsi, että hän niin\nsanoessaan hymyili.\n\nKajahti kirkas ja miellyttävä torven ääni, joka kuului naurusta ja\npuhelusta huolimatta. \"Barsoomin tanssi!\" huudahti nuori soturi.\n\"Saanko pyytää sinut parikseni, Heliumin Tara?\"\n\nTyttö vilkaisi siihen penkkiin päin, jolla hän viimeksi oli nähnyt Djor\nKantosin istuvan. Nuorukaista ei näkynyt. Tara taivutti päätään\nmyöntymykseksi gatholilaisen pyyntöön. Vieraiden seassa liikkui orjia,\njakaen pieniä soittokoneita, joissa oli yksi ainoa kieli. Jokaisessa\nniistä oli merkkejä, jotka ilmoittivat niiden sävelen korkeuden ja\npituuden. Soittokoneiden kieli oli eläinten suolista, ja skeelepuinen\nrunko sovitettu niin, että se voitiin hihnalla kiinnittää tanssijan\nvasempaan kyynärvarteen. Oikean käden etusormen keskinikamassa oli\nkullakin tanssijalla rengas, jonka ympärille oli kierrety suolta. Kun\nsitä hangattiin soittokoneen kieleen, lähti siitä ainoa kultakin\ntanssijalta vaadittu ääni.\n\nVieraat olivat nousseet pystyyn ja siirtyivät hitaasti puutarhan\neteläisessä päässä olevaa tulipunaista nurmikkoa kohti, jossa tanssi\noli suoritettava. Samassa riensi Djor Kantos hätäisesti Heliumin Taran\nluokse. \"Pyydän --\" hän huusi lähestyessään tyttöä, mutta tämä\nkeskeytti hänet käden liikkeellä.\n\n\"Tulit liian myöhään, Djor Kantos\", hän torui muka vihastuneena.\n\"Kuhnustelijain ei kannata tulla pyytämään Heliumin Taraa tanssiin.\nMutta joudu nyt! Muutoin menetät myöskin Olvia Marthisin, sillä en ole\nkoskaan nähnyt hänen odottavan kauan, ennen kuin hänet pyydetään tähän\nja kaikkiin muihinkin tansseihin.\"\n\n\"Olen jo menettänyt hänet\", tunnusti Djor Kantos allapäin.\n\n\"Ja mielitkö sanoa tulleesi noutamaan Heliumin Taraa vasta menetettyäsi\nOlvia Marthisin?\" kysyi tyttö, teeskennellen edelleen harmistunutta.\n\n\"Oi, Heliumin Tara, kyllä käsität asian paremmin!\" puolustautui nuori\nmies. \"Eikö minun ollut luonnollista otaksua, että odottaisit minua,\njoka yksin olen pyytänyt sinua Barsoomin tanssiin ainakin kaksitoista\nkertaa peräkkäin?\"\n\n\"Ja istuisin, pyöritellen peukaloitani, kunnes sinä näkisit sopivaksi\nsaapua?\" ivasi tyttö. \"Ohoo, ei, Djor Kantos; Heliumin Tara ei ole\nkuhnuksia varten.\" Hymyillen nuorukaiselle herttaisesti hän lähti\nkokoontuvia tanssijoita kohti Gahanin, Gatholin jedin, rinnalla.\n\nMarsin muihin muodollisempiin tansseihin nähden on Barsoomin tanssilla\nsamanlainen asema kuin juhlamarssilla meidän oloissamme, mutta se on\näärettömän paljon mutkikkaampi ja kauniimpi. Ennen kuin kumpaankaan\nsukupuoleen kuuluva nuori marsilainen saa hoitaa mitään tärkeää\nyhteiskunnallista tointa, johon liittyy tanssia, on hänen osattava\nainakin kolmea tanssia -- Barsoomin tanssia, kansallistanssiaan ja\nkaupunkinsa tanssia. Näissä kolmessa tanssissa huolehtivat osanottajat\nitse soitosta, joka on aina samanlainen. Eivät myöskään tanssiaskeleet\neivätkä -kuviot muutu, vaan ovat sellaisinaan siirtyneet perinnöksi\nikimuistoisilta ajoilta. Kaikki marsilaiset tanssit ovat arvokkaita ja\nkauniita, ja Barsoomin tanssi on ihastuttavan runollinen harmoonisine\nliikkeineen -- siinä ei ole luonnottomia asentoja, ei ruokottomia eikä\nkiihoittavia liikkeitä. Sen on sanottu tuovan ilmi sellaisen\ntaivaankappaleen korkeimmat ihanteet, jossa pyritään naisten sulouteen,\nkauneuteen ja siveyteen sekä miesten voimaan, arvokkuuteen ja\nvilpittömään uskollisuuteen.\n\nTänään johtivat tanssia Marsin sotavaltias John Carter ja hänen\npuolisonsa Dejah Thoris ja jos joku toinen pari kilpaili heidän\nkanssaan vieraiden äänettömästä ihailusta, niin se oli Gatholin\nloistava jed ja hänen ihana tanssitoverinsa. Tanssikuvioiden alati\nvaihdellessa oli mies milloin käsi kädessä tytön kanssa, milloin taas\nkäsivarsi kierrettynä joustavan vartalon ympärille, jota jalokivillä\nkoristettu hihnoitus peitti vain osittain; ja vaikka tyttö olikin sitä\nennen ollut mukana tuhansissa tansseissa, tunsi hän nyt ensi kerran\nmiehen käsivarren kosketuksen paljaaseen ihoonsa. Häntä vaivasi se,\nettä hän sen huomasi, ja hän silmäili tutkivasti, melkeinpä\nharmistuneena kumppaniaan, ikäänkuin se olisi ollut tämän vika. Heidän\nkatseensa osuivat vastakkain, ja hän näki Gahanin silmissä sellaisen\nilmeen, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt Djor Kantosin\nsilmissä. Tanssi oli ihan lopussa: ja he molemmat pysähtyivät äkkiä,\nsamalla kun soitto lakkasi, ja jäivät seisomaan, katsellen toisiaan\nsuoraan silmiin. Ensiksi puhkesi puhumaan Gatholin Gahan.\n\n\"Heliumin Tara, minä rakastan sinua!\" hän kuiskasi.\n\nTyttö oikaisihe täyteen mittaansa. \"Gatholin jed unohtaa arvonsa!\" hän\nkivahti kopeasti.\n\n\"Gatholin jed unohtaa kaiken muun paitsi sinua, Heliumin Tara!\" vastasi\nmies. Hän puristi intohimoisesti tytön pehmeätä kättä, jota hän vielä\npiti omassaan tanssin jälkeen. \"Minä rakastan sinua, Heliumin Tara\",\nhän toisti. \"Miksi eivät korvasi saisi kuulla sitä, minkä silmäsi äsken\nnäkivät ja -- mihin ne vastasivat?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" huudahti tyttö. \"Ovatko siis Gatholin miehet\ntuollaisia tolvanoita?\"\n\n\"He eivät ole tolvanoita eivätkä tyhmyreitä\", vastasi Gahan\nrauhallisesti. \"He tietävät, milloin he rakastavat naista -- ja milloin\nnainen rakastaa heitä.\"\n\nHeliumin Tara polki suuttuneena pientä jalkaansa. \"Mene!\" hän käski.\n\"Mene, ennenkuin minun käy välttämättömäksi ilmoittaa isälleni, kuinka\nhäpeämätön vieras hänellä on!\"\n\nHän kääntyi astelemaan pois. \"Odota!\" huusi nuori mies. \"Vain sana\nvielä!\"\n\n\"Anteeksipyyntökö?\" kysyi tyttö.\n\n\"Ennustus\", virkkoi Gahan.\n\n\"En halua kuulla sitä\", vastasi Heliumin Tara ja jätti miehen seisomaan\npaikalleen. Tara oli omituisen ärtynyt, palasi pian omaan huoneistoonsa\npalatsiin ja seisoi siellä pitkän aikaa ikkunan ääressä, katsellen\nSuur-Heliumin tulipunaisen tornin ohitse luoteiseen päin.\n\nÄkkiä hän pyörähti vihastuneena toisaalle. \"Minä vihaan häntä!\" hän\nhuudahti ääneen.\n\n\"Ketä?\" tiedusti suosittu Uthia.\n\nHeliumin Tara polkaisi jalkaansa. \"Tuota huonokäytöksistä tomppelia,\nGatholin jediä\", hän vastasi.\n\nUthia kohotti ohuita kulmakarvojaan.\n\nPienen jalan polkiessa lattiaan nousi huoneen nurkasta kookas eläin,\njoka tuli Heliumin Taran luokse, jääden katsomaan häntä silmiin. Tyttö\ntaputti otuksen peloittavan näköistä päätä. \"Vanha, rakas Woola\", hän\nsanoi. \"Ei kenenkään rakkaus voi olla syvempi kuin sinun, mutta\nsittenkään se ei koskaan tunnu loukkaavalta. Kunpa miehet\nmuovautuisivat sinun mukaisiksesi!\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nHirmumyrskyn heiteltävänä\n\n\nHeliumin Tara ei palannut isänsä vieraitten seuraan, vaan odotteli\nomassa huoneistossaan, että Djor Kantos lähettäisi hänelle sanan,\npyytäen häntä tulemaan takaisin puutarhaan, kuten hän varmasti uskoi\nnuorukaisen tekevän. Sitten hän ylpeästi kieltäytyisi. Mutta Djor\nKantosilta ei kuulunut pyyntöä. Aluksi Heliumin Taraa suututti, sitten\nhän loukkaantui, mutta koko ajan hän oli ymmällä. Hän ei jaksanut\nkäsittää. Joskus hän ajatteli Gatholin jediä ja polki aina silloin\njalkaansa, sillä hän oli tosiaankin äkäinen Gahanille. Moista\njulkeutta! Mieshän oli viitannut lukeneensa rakkautta hänen silmistään.\nMilloinkaan ennen ei Taraa ollut kohdannut niin nöyryyttävä loukkaus.\nHän ei ollut koskaan vihannut ketään ihmistä niin katkerasti. Äkkiä hän\nkääntyi Uthian puoleen.\n\n\"Lentohihnani!\" hän komensi.\n\n\"Entä vieraat?\" huudahti orjatar. \"Isäsi, sotavaltias, varmaankin\nodottaa sinun menevän takaisin.\"\n\n\"Hän saa pettyä\", ärähti Heliumin Tara.\n\nOrjatar empi. \"Hän ei hyväksy sitä, että lennät yksin\", hän muistutti\nemännälleen.\n\nNuori prinsessa ponnahti pystyyn, tarttui orjatar-paran olkapäihin ja\npudisti häntä. \"Sinä käyt sietämättömäksi, Uthia\", hän kiljaisi.\n\"Pian ei minulla ole muuta neuvoa kuin lähettää sinut julkiseen\norjahuutokauppaan. Sitten mahdollisesti osut mieleisellesi isännälle.\"\n\nOrjatytön lempeisiin silmiin kohosivat kyyneleet. \"Se johtuu siitä,\nettä rakastan sinua\", hän puolustihe hiljaa. Heliumin Tara heltyi heti.\nHän sulki orjattaren syliinsä ja suuteli häntä.\n\n\"Mielenlaatuni on kuin thoatin, Uthia\", hän pahoitteli. \"Anna anteeksi!\nPidän sinusta ja olen valmis tekemään mitä tahansa hyväksesi enkä\ntahtoisi millään tavoin tuottaa sinulle ikävyyksiä. Vielä kerran\ntarjoan sinulle vapautta, kuten olen tehnyt niin monesti ennen.\"\n\n\"En halua vapautta, jos se eroittaisi minut sinusta, Heliumin Tara\",\nvastasi Uthia. \"Täällä sinun luonasi olen onnellinen -- luulisin\nkuolevani, jos joutuisin etäälle sinusta.\"\n\nTaaskin tytöt suutelivat toisiansa. \"Et kai siis lähde yksin\nlentämään?\" kysyi orjatar.\n\nHeliumin Tara purskahti nauramaan ja nipisti seuralaistaan. \"Sinä\nitsepäinen pieni kiusanhenki!\" hän huudahti. \"Tietysti lähden. Eikö\nHeliumin Tara tee aina niin kuin häntä miellyttää?\"\n\nUthia pudisti murheellisesti päätään. \"Voi! Niinhän se on\", hän myönsi.\n\"Barsoomin sotavaltias on järkkymätön kuin kallio kaikkien muiden\npaitsi teidän kahden vaikutusta vastaan. Dejah Thorisin ja Heliumin\nTaran käsissä hän on kuin pehmeätä savea.\"\n\n\"Juokse sitten noutamassa lentotamineeni, sinä herttainen tyttö!\" käski\nemäntä.\n\nHeliumin Taran nopea lentokone kiiti loitolle Heliumin\nkaksoiskaupungista kellertävien merenpohjien ylitse. Nauttien herkästi\ntottelevan pikku aluksensa vauhdista ja sulavista, keveistä liikkeistä\ntyttö suuntasi lentonsa luoteista kohti. Miksi hän valitsi sen suunnan,\nsitä hän ei pysähtynyt miettimään. Kenties oli syynä se, että sillä\ntaholla olivat Barsoomin vähimmän tunnetut alueet ja että siellä siis\nsaattoi kokea romanttisia, salaperäisiä seikkailuja. Siellä päin oli\nmyöskin kaukainen Gathol; mutta sitä seikkaa hän ei tietoisesti\najatellut.\n\nSilloin tällöin hänen mieleensä kuitenkin johtui tuon kaukaisen\nkuningaskunnan jed, mutta se muisto ei juuri ollut mieluinen. Se\nnostatti vieläkin häpeän punan hänen poskilleen ja sai veren kiukusta\ntulvimaan hänen sydämeensä. Hän oli hyvin suuttunut Gatholin jediin, ja\nvaikka hän ei enää näkisikään Gahania koskaan, oli hän sittenkin varma,\nettä viha sitä miestä kohtaan pysyisi ikuisesti tuoreena hänen\nmuistissaan. Enimmäkseen hänen ajatuksensa pyörivät toisen henkilön --\nDjor Kantosin ympärillä. Ja häntä ajatellessaan hän myöskin ajatteli\nHastorin Olvia Marthisia. Heliumin Tara luuli olevansa mustasukkainen\nOlvialle, ja se harmitti häntä hyvin kovasti. Hän oli suutuksissaan\nDjor Kantosille ja itselleen, mutta ei lainkaan Olvia Marthisille,\njosta hän piti, eikä siis tietysti ollutkaan todella mustasukkainen.\nVika oli se, että kerrankin oli tapahtunut vastoin Heliumin Taran\nmieltä. Djor Kantos ei ollut saapunut alttiin orjan tavoin juoksujalkaa\nhänen odottaessaan, ja -- voi! siinähän olikin kipein kohta -- Gahan,\nGatholin jed, muukalainen, oli ollut hänen nöyryytyksensä näkijänä.\nGahan oli nähnyt, ettei häntä oltu heti alussa pyydetty suureen\ntanssiin, ja Gahanin -- kuten tämä epäilemättä arveli -- oli ollut\ntultava pelastamaan hänet joutumasta syrjästäkatsojan noloon asemaan.\nKun se ajatus johtui hänen mieleensä, tunsi hän polttavan häpeän punan\nleviävän yli koko ruumiinsa; sitten hän äkkiä kalpeni, ja raivo\npuistatti häntä. Samassa hän käänsi koneensa ympäri niin rajusti, että\nhän oli vähällä kiskoutua irti hihnoista, joilla hän oli kiinnitetty\naluksen tasaiseen, kapeaan kanteen. Hän saapui kotiin vähää\nennen pimeän tuloa. Vieraat olivat poistuneet. Palatsi oli\nhiljaisuuden vallassa. Tuntia myöhemmin hän kohtasi isänsä ja äitinsä\nilta-aterialla.\n\n\"Sinä karkasit luotamme, Heliumin Tara\", virkkoi John Carter.\n\"Sellaista ei olisi pitänyt sattua John Carterin vieraille.\"\n\n\"He eivät olleet tulleet tapaamaan minua\", vastasi Heliumin Tara. \"Minä\nen ollut heidän kutsujansa.\"\n\n\"He olivat yhtä kaikki sinunkin vieraitasi\", huomautti isä.\n\nTyttö nousi, meni hänen luokseen ja kiersi käsivartensa hänen\nkaulaansa.\n\n\"Sinä vanha, mainio virgianialaiseni!\" hän huudahti, hypistellen isänsä\ntuuheata, mustaa tukkaa.\n\n\"Virginiassa sinut taivutettaisiin isäsi polvelle ja sinulle\nannettaisiin kuritusta\", sanoi mies hymyillen.\n\nTyttö suikertautui hänen syliinsä ja suuteli häntä. \"Sinä et rakasta\nminua enää\", hän valitti. \"Ei kukaan rakasta minua.\" Mutta hän ei\nkyennyt saamaan kasvoilleen yrmeätä ilmettä, sillä hän oli väkisinkin\npurskahtamaisillaan nauruun.\n\n\"Vikana on se, että liian monet rakastavat sinua\", väitti isä. \"Ja nyt\non niitä taaskin yksi enemmän.\"\n\n\"Tosiaanko?\" kummasteli tyttö. \"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Gatholin Gahan kysyi minulta lupaa kosia sinua.\"\n\nTyttö oikaisi selkänsä hyvin suoraksi ja nosti leukaansa. \"En halua\navioliittoon kävelevän timanttikaivoksen kanssa\", hän kivahti. \"En\nhuoli hänestä.\"\n\n\"Sanoin hänelle sen\", vastasi isä, \"ja ilmoitin, että sinä olet melkein\nkuin kihloissa toisen kanssa. Hän kuunteli sitä hyvin kohteliaasti,\nmutta samalla hän antoi minun ymmärtää tottuneensa saamaan, mitä\nhalusi, ja hyvin kiihkeästi haluavansa sinua omakseen. Otaksuttavasti\nse merkitsee sodan syttymistä. Äitisi kauneus piti Heliumia sodassa\nvuosikausia, ja -- no niin, Heliumin Tara, jos olisin nuori mies,\nolisin valmis sytyttämään taistelun liekit yli koko Barsoomin\nvoittaakseni omakseni sinut, samoin kuin olen vieläkin valmis\nsäilyttääkseni omanani jumalallisen äitisi.\" Hän hymyili katsellessaan\nsorapuspuisen pöydän ja sen kultaisen kaluston ylitse Marsin ihanimman\nnaisen kuihtumattoman kauniita kasvoja.\n\n\"Pikku tyttöämme ei pitäisi vielä huolestuttaa sellaisilla asioilla\",\nhuomautti Dejah Thoris. \"Muista, John Carter, ettet puhele Maassa\nsyntyneelle lapselle, jonka elinikä olisi kulunut yli puolivälin, ennen\nkuin Barsoomin tytär saavuttaa varsinaisen kypsyyden!\"\n\n\"Mutta eivätkö Barsoomin tyttäret joskus mene avioliittoon jo\nkaksikymmenvuotiaina?\" intti sotavaltias.\n\n\"Totta kyllä, mutta he saattavat olla miesten mielestä tavoiteltavia\nvielä sittenkin, kun Maan ihmisiä on neljäkymmentä polvea rauennut\ntomuksi. Sillä asialla ei ainakaan ole kiirettä Barsoomissa. Me emme\nlakastu ja kuihdu, kuten sinä olet kertonut teidän tähtenne asukkaiden\ntekevän, vaikka sinun itsesi näyttämä esimerkki onkin ristiriidassa\nsanojesi kanssa. Kun tulee sopiva aika, menee Heliumin Tara\navioliittoon Djor Kantosin kanssa, mutta heittäkäämme koko asia siihen\nsaakka pois mielestämme.\"\n\n\"Niin\", sanoi tyttö, \"se puheenaihe kiusaa minua, enkä minä mene\nnaimisiin Djor Kantosin enkä kenenkään muun kanssa -- en aio mennä\navioliittoon.\"\n\nIsä ja äiti katsahtivat häneen hymyillen. \"Kun Gatholin Gahan palaa,\nsaattaa hän viedä sinut mennessään\", virkkoi edellinen.\n\n\"Joko hän on poistunut?\" tiedusti tyttö.\n\n\"Hänen lentokoneensa lähtee Gatholiin huomenaamulla\", vastasi John\nCarter.\n\n\"Enää siis en häntä näe\", äänsi Heliumin Tara, huokaisten\nhelpotuksesta.\n\n\"Hän väittää toisin\", huomautti isä.\n\nTyttö ei enää tahtonut puhua siitä asiasta, vaan kohautti olkapäitään,\nja keskustelu siirtyi muille aloille. Oli saapunut kirje Ptarthin\nThuvialta, joka oli vierailemassa isänsä hovissa sillä aikaa kun hänen\npuolisonsa Carthoris metsästeli Okarissa. Oli tullut sanoma, että\ntharkit ja warhoonit olivat taaskin sodassa, tahi pikemminkin, että\nolivat taistelleet, sillä he olivat tavallisesti sotatilassa.\nMiesmuistiin ei näiden kahden villin vihreän heimon välillä ollut ollut\nrauhaa -- ja yhden ainoan kerran lyhytaikainen aselepo. Hastorissa oli\nlaskettu ilmoille kaksi uutta taistelulaivaa. Pieni joukko pyhiä\nthernejä koetti elvyttää arvonsa menettänyttä, ikivanhaa Issuksen\nuskontoa, väittäen, että Issus vielä eli henkiolentona ja oli antanut\nheille tietoja. Dusarista kuului sotaisia huhuja. Eräs tiedemies väitti\nhavainneensa, että kaukaisemmassa kuussa asui ihmisiä. Muuan mielipuoli\noli yrittänyt tuhota ilmatehtaan. Suur-Heliumissa oli murhattu\nseitsemän henkeä viimeisten kymmenen zoden (Maan päivää vastaavan\nyksikön) aikana.\n\nAterian jälkeen Dejah Thoris ja sotavaltias pelasivat jetania,\nBarsoomin shakkia. Sitä pelataan laudalla, jossa on sata, vuorotellen\nmustaa ja vuorotellen punakeltaista neliötä. Kummallakin pelaajalla on\nkaksikymmentä nappulaa, toisella mustat, toisella punakeltaiset. Lyhyt\nselitys tästä pelistä lienee mielenkiintoinen niistä Maassa asuvista\nlukijoista, jotka ovat innostuneet shakkiin, ja on hyödyksi niille,\njotka lukevat tämän kertomuksen loppuun saakka, sillä ennen kuin he\nlaskevat tämän kirjan kädestään, he huomaavat, että jetanin tunteminen\nlisää kertomuksen mielenkiintoisuutta ja jännittävyyttä.\n\nNappulat sijoitetaan laudalla kuten shakissa kahdelle pelaajia\nlähimpänä olevalle riville. Vasemmalta oikealle lukien lähinnä pelaajia\nolevalla rivillä ovat nappulat: soturi, padwar, dwar, lentäjä,\npäällikkö, prinsessa, lentäjä, dwar, padwar, soturi. Seuraavassa\nrivissä ovat kaikki panthaneja paitsi äärimmäisiä nappuloita, joita\nnimitetään thoateiksi ja jotka edustavat ratsumiehiä.\n\nPanthanit, jotka edustavat yksisulkaisia sotureita, saavat liikkua\nyhden askeleen mihin suuntaan hyvänsä, mutta eivät taaksepäin; thoatit,\nkolmisulkaiset ratsumiehet, saavat liikkua yhden askeleen suoraan ja\nyhden vinottain sekä hypätä toisten nappulain ylitse; soturit,\nkaksisulkaiset jalkamiehet, liikkuvat kaksi askelta suoraan tahi\nvinottain mihin päin tahansa, padwarit, kaksisulkaiset luutnantit,\nkaksi askelta vinottain mihin päin hyvänsä tahi yhden askeleen yhteen,\ntoisen toiseen suuntaan, dwarit, kolmisulkaiset kapteenit, kolme\naskelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tahi mutkitellen;\nlentäjät, joita esittää kolmisiipinen potkuri, siirtyvät vinottain\nkolme askelta mihin päin hyvänsä, joko suoraan tahi mutkissa, ja saavat\nhypätä toisten nappuloiden ylitse; päällikkö, jonka merkkinä on\nkymmenjalokivinen diademi, liikkuu kolme askelta mihin suuntaan\ntahansa, joko suoraan tai vinottain; prinsessa, yksijalokivinen\ndiademi, siirtyy samoin kuin päällikkö ja saa hypätä muiden nappulain\nyli.\n\nPelin voittaa se, joka saa sijoitetuksi jonkun nappulansa samalle\nruudulle, jolla vastustaajan prinsessa on, tahi kun päällikkö lyö\npäällikön. Tasapeli syntyy, kun päällikön lyö joku muu vastapelurin\nnappula kuin päällikkö taikka kun kummallakin puolella on jäljellä\nkorkeintaan kolme samanarvoista nappulaa eikä peli pääty kymmenessä\nseuraavassa siirrossa, josta viisi on kummallakin. Siinä yleinen,\nlyhykäisesti esitetty hahmoittelu pelistä.\n\nTätä peliä pelasivat Dejah Thoris ja John Carter, kun Heliumin Tara\ntoivotti heille hyvää yötä, vetäytyen sitten omaan huoneistoonsa\npaneutuakseen levolle silkki- ja turkisvuoteelleen. \"Näkemiin huomiseen\nsaakka, rakkaat!\" huudahti tyttö taakseen poistuessaan huoneesta, eikä\nhän eivätkä hänen vanhempansa aavistaneet, että he silloin ehkä näkivät\ntoisensa viimeisen kerran.\n\nAamu sarasti kolkkona ja harmaana. Uhkaavia pilviä leijaili\nrauhattomasti alhaalla taivaalla. Niiden alapuolella kiiti repaleisia\nhattaroita luoteeseen päin. Heliumin Tara katseli ikkunastaan tätä\nharvinaista näkyä. Synkkiä pilviä on harvoin Barsoomin taivaalla. Tähän\naikaan päivästä hänen oli tapana mennä ratsastamaan pienellä thoatilla,\njollaisia punaiset marsilaiset käyttävät ratsuinaan, mutta aaltoilevat\npilvet houkuttelivat häntä nyt uuteen seikkailuun. Uthia nukkui vielä,\neikä tyttö häirinnyt häntä, vaan pukeutui äänettömästi ja meni palatsin\nkatolla huoneistonsa kohdalla olevaan lentovajaan, jossa hänen nopeata\nkonettaan säilytettiin. Hän ei ollut lentänyt milloinkaan pilvissä, ja\nhäntä oli aina haluttanut päästä kokemaan, miltä se tuntuisi. Tuuli oli\nraju, ja vain vaivoin hän sai aluksensa kommelluksitta vajasta, mutta\npian se taaskin kiiti vinhasti kaksoiskaupunkien kohdalla.\n\nPuuskainen tuuli heitteli ja pudisteli sitä, ja tyttö nauroi ääneen\njännityksen tuottamasta riemusta. Hän hoiteli pientä alustaan vanhan,\ntottuneen ohjaajan tavoin; mutta harvat kokeneet ohjaajat olisivat\nuskaltautuneet sellaiseen myrskyyn niin keveässä aluksessa. Nopeasti\ntyttö kohosi pilviä kohti, kiitäen tuulen repimien hattaraviivojen\nseassa, ja pian nielaisivat hänet ylhäällä aaltoilevat sankat rykelmät.\nHän oli uudessa maailmassa, keskellä sekasortoa, jossa ei ollut muita\nelollisia olentoja kuin hän; mutta se oli kylmä, kostea, kolkon\nyksinäinen maailma, ja se tuntui hänestä masentavalta, sitten kun hänen\nympärillään myllertävien valtavien voimien rusentava tuntu oli\nhaihduttanut uutuuden viehätyksen.\n\nÄkkiä hän alkoi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, viluiseksi ja\npieneksi. Hän antoi senvuoksi aluksensa nopeasti kohota, kunnes se pian\nsujahti häikäisevän kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka muutti\nsynkkien pilvien yläpinnan kiilloitettua hopeata muistuttavaksi\naallokoksi. Täällä oli vielä kylmää, mutta ei niin kosteata kuin\npilvissä, ja säteilevän auringon valossa hänen rohkeutensa elpyi sitä\nmukaa kuin hänen korkeusmittarinsa osoittaja nousi. Kun tyttö nyt\nkatseli syvällä allaan olevia pilviä, tuntui hänestä kuin hän olisi\nkeinunut liikkumattomana taivaalla. Mutta potkurin surina, hänen\nkorvissaan viuhuva viima ja hänen nopeusmittarinsa taululasin takana\nvaihtuvat suuret numerot ilmaisivat hänelle, että hänen vauhtinsa oli\nhirvittävä. Silloin hän päätti kääntyä takaisin.\n\nEnsimmäisen yrityksen hän teki pilvien yläpuolella, mutta se ei\nonnistunut. Ällistyksekseen hän huomasi, ettei hän kyennyt edes\nkääntymään kovaa tuulta vasten, joka heilutti ja sysi hänen heikkoa\nalustaan. Sitten hän laskeutui ripeästi kiitävien pilvien ja niiden\npimentämän, kolkon maanpinnan väliseen hämärään, tuulen tuivertamaan\nvyöhykkeeseen. Siellä hän koetti jälleen kääntää lentokoneensa keulaa\ntakaisin Heliumia kohti, mutta myrsky tarttui vähäiseen alukseen ja\nheitteli sitä hillittömästi sinne tänne, niin että se pyörähteli ympäri\nja lennähteli edes takaisin kuin korkki koskessa. Vihdoin tytön\nonnistui saada kone uudelleen tasapainon jouduttuaan jo vaarallisen\nlähelle maata. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä kuolemaa,\nmutta hän ei sittenkään pelännyt. Vain kylmäverisyys ja niiden hihnojen\nlujuus, joilla hän oli kiinnitetty kanteen, olivat pelastaneet hänet.\nMyrskyn mukana lentäen hän oli turvassa, mutta mihin se veisi\nhänet? Hän kuvitteli mielessään, kuinka hänen isänsä ja äitinsä\nhuolestuisivat, kun hän ei saapuisi aamiaiselle. He huomaisivat, että\nhänen lentokoneensa oli poissa, ja pelkäisivät sen jossakin myrskyn\nkulkemalla tiellä sekavana hylkynä peittävän hänen elotonta ruumistaan,\nja sitten lähtisi uljaita miehiä häntä etsimään, pannen henkensä\nvaaran. Ja hän oli varma siitä, että etsiminen vaatisi ihmisuhreja,\nsillä nyt hän käsitti, että koko hänen elinaikanaan ei sellaista\nmyrskyä oltu nähty Barsoomissa.\n\nHänen täytyy palata! Hänen täytyi saapua takaisin Heliumiin, ennenkuin\nhänen mieletön seikkailuhalunsa olisi vaatinut uhrikseen ainoankaan\nrohkean miehen henkeä! Hän päätteli, että yritys oli turvallisempi ja\nsen menestyminen todennäköisempi pilvien yläpuolella, ja uudelleen hän\nkohosi hyytävän tuulen pieksämän vesihöyryn lävitse. Jälleen oli hänen\nnopeutensa hirvittävä, sillä tuuli tuntui pikemminkin yltyneen kuin\nvaimentuneen. Hän koetti vähitellen hidastuttaa koneensa vinhaa lentoa,\nmutta vaikka hän vihdoin saikin pannuksi moottorinsa käymään\ntaaksepäin, kiidätti tuuli häntä sittenkin eteenpäin mielensä mukaan.\nSilloin Heliumin Tara menetti malttinsa. Eikö hänen maailmansa ollut\naina kumartunut, myöntyen hänen kaikkiin toiveisiinsa? Miten rohkenivat\nnämä luonnonvoimat uhitella häntä? Hän osoittaisi niille, ettei\nsotavaltiaan tyttäreltä niin vain käynyt mitään epääminen! Ne saisivat\nnähdä, etteivät edes luonnonvoimat saisi hallita Heliumin Taraa!\n\nJa niin hän pani moottorinsa uudelleen käyntiin, painoi juron\npäättäväisenä vahvat, valkoiset hampaansa vastakkain ja käänsi\nohjausvivun kauas vasemmalle, aikoen pakottaa aluksen keulan suoraan\ntuulta vasten. Mutta tuuli kellahdutti heikon koneen ylösalaisin,\npyöritteli, kieritteli ja heitteli sitä sinne ja tänne; potkuri pieksi\nhetkisen ohutilmaista kohtaa; sitten myrsky tarttui siihen jälleen ja\nkiskaisi sen irti akselista, niin että tyttö jäi avuttomana\nmitättömälle hylylle, joka nousi ja laski, kallisteli, kellahteli --\nTaran uhmaamien luonnonvoimien leluna. Heliumin Taran ensimmäinen tunne\noli kummastus -- siitä, ettei hän ollut saanut tahtoansa toteutetuksi.\nSitten hän alkoi huolestua -- ei omasta turvallisuudestaan, vaan\nvanhempiensa levottomuuden ja varmasti häntä etsimään lähteviä miehiä\nuhkaavien vaarojen tähden. Hän moitti itseään ajattelemattomasta\nitsekkyydestä, joka oli koitunut toisten mielenrauhan ja turvallisuuden\ntuhoojaksi. Hän oivalsi myöskin, kuinka vakavassa vaarassa hän itsekin\noli; mutta sittenkin hän oli säikkymätön, kuten Dejah Thorisin ja John\nCarterin tyttären pitikin. Hän tiesi, että hänen kannatussäiliönsä\nvoisivat pitää häntä ilmassa rajattoman kauan, mutta hänellä ei ollut\nruokaa eikä vettä, ja hän ajautui Barsoomin vähimmän tunnettuja seutuja\nkohti. Kenties olisi parempi laskea heti maihin odottamaan etsijäin\ntuloa kuin jättäytyä ajelehtimaan yhä kauemmaksi Heliumista, mikä\ntekisi pikaisen löydön mahdollisuudet paljon vähäisemmiksi. Mutta\npainuttuaan lähelle maata hän tajusi, että maahan laskeutuminen olisi\nmyrskyn rajuuden vuoksi samaa kuin tuhoutuminen, ja hän nousi jälleen\nripeästi.\n\nLiitäessään eteenpäin muutamien kymmenien metrien korkeudella maasta\nhän saattoi arvioida myrskyn jättiläismäistä valtavuutta paremmin kuin\nlentäessään pilvien yläpuolella verrattain tyynessä ja selkeässä\nvyöhykkeessä, sillä nyt hän näki tuulen vaikutukset Barsoomin pintaan.\nIlma oli täynnä pölyä ja kasvullisuuden palasia, ja kun myrsky kiidätti\nhäntä kastellun maanviljelysalueen ylitse, näki hän, kuinka isoja\npuita, kivimuureja ja rakennuksia nousi korkealle ilmaan, paiskautuen\nsirpaleiksi hävitettyyn seutuun. Ja sitten hän nopeasti ajautui uusien\nnäkyjen kohdalle, jotka saivat hänen mielessään heräämään ripeästi\nvahvistuvan tunteen, että Heliumin Tara oli sittenkin vain hyvin pieni,\nmitätön ja avuton olento. Niin kauan kuin sitä tunnetta kesti, tuntui\nse hänen ylpeyteensä kohdistuneelta ankaralta iskulta, ja iltapuolella\nhän oli valmis uskomaan, että sitä kestäisi ikuisesti. Myrskyn rajuus\nei ollut vähääkään talttunut, eikä talttumisesta näkynyt merkkiäkään.\nHän saattoi vain arvailla, kuinka pitkän matkan hän oli ajautunut,\nsillä hän ei voinut uskoa matkamittarinsa numerotauluun kasautuneita\nkorkeita lukuja paikkansapitäviksi. Ne tuntuivat uskomattomilta, mutta\nkuitenkin ne olivat oikeita -- jos hän vain olisi sen tiennyt --\nkahdessa tunnissa oli myrsky kantanut häntä hyvinkin seitsemäntuhatta\nhaadia. Vähää ennen pimeän tuloa hän ajautui erään muinaisen Marsin\naution kaupungin ylitse. Se oli Torquas, mutta hän ei sitä tiennyt.\nMuutoin hän olisi helposti voinut menettää viimeisetkin toivon rippeet,\nsillä Heliumin kansasta oli Torquas yhtä etäällä kuin Etelämeren saaret\nmeistä.\n\nKoko yön hän kiiti pilvien alapuolella vallitsevassa pimeydessä,\nnousten silloin tällöin kuutamoon, Barsoomin kahden seuralaisen luomaan\nkirkkaaseen valoon. Hänen oli vilu ja nälkä, ja hän oli kaikin puolin\nsurkeassa tilassa, mutta hänen pieni, uljas sisunsa ei taipunut\nmyöntämään hänen asemaansa toivottomaksi, vaikka järki niin väittikin.\nHänen järjelle antamansa vastaus, jonka hän aina joskus äkillisen uhman\npuuskassa lausui ääneen, muistutti hänen isänsä spartalaista\njäykkyyttä, hänen uhitellessaan varmaa tuhoa: \"Minä elän vielä!\"\n\nSinä aamuna oli sotavaltiaan palatsissa käynyt varhainen vieras. Se oli\nGahan, Gatholin jed. Hän oli saapunut kohta sen jälkeen, kun Heliumin\nTaran poissaolo oli huomattu, ja sen nostattaman kiihtymyksen johdosta\nhän oli jäänyt ilmoittamatta, kunnes John Carter sattumalta osui hänen\nluokseen palatsin avarassa vastaanottoeteisessä, rientäessään antamaan\nmääräyksiä tytärtänsä etsimään lähetettävistä laivoista.\n\nGahan pani merkille, että sotavaltiaan ilme oli huolestunut. \"Suo\nanteeksi, että tunkeudun luoksesi, John Carter!\" hän pyysi. \"Tulin vain\npyytämään saada olla rasituksenanne vielä yhden päivän, koska\npurjehtimaan lähteminen tällaisessa myrskyssä olisi tyhmän\nuskallettua.\"\n\n\"Viivy mieluisena vieraanamme, Gahan, kunnes itse haluat poistua\nluotamme!\" vastasi sotavaltias. \"Mutta sinun on annettava anteeksi,\nettei Helium näytä olevan kyllin huomaavainen sinua kohtaan, ennen kuin\ntyttäreni on pelastettu.\"\n\n\"Tyttäresi! Pelastettu! Mitä tarkoitat?\" hätäili gatholilainen. \"En\nymmärrä sinua.\"\n\n\"Hän on poissa keveine lentokoneineen. Muuta emme tiedä. Otaksumme\nhänen päättäneen lähteä lentämään ennen aamiaista ja joutuneen myrskyn\nkynsiin. Suonet anteeksi, Gahan, että jätän sinut heti yksin -- menen\nlähettämään laivoja etsimään häntä.\" Mutta Gahan, Gatholin jed,\nkiiruhti jo palatsin portille päin. Siellä hän hypähti odottavan\nthoatin selkään ja syöksyi kahden Gatholin asussa olevan soturin\nseuraamana Heliumin katuja pitkin sitä palatsia kohti, joka oli\nluovutettu hänen majapaikakseen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nPäättömät ihmiset\n\n\nSen palatsin katolla, jossa Gatholin jed seurueineen majaili, tempoi\nristeilijä \"Vanator\" vankkoja kiinnitysköysiään. Ulvova taklaus todisti\nhirmumyrskyn hurjaa rajuutta, ja niiden miehistön jäsenten huolestuneet\nilmeet, joiden tehtäviensä tähden oli oltava rimpuilevassa aluksessa,\noli vahvistavana todistuksena tilanteen vakavuudesta. Vain lujat hihnat\nestivät tuulen pyyhkäisemästä näitä miehiä kannelta, samalla kun\nrakennuksen katolla olevien oli yhtenään pakko tarrautua kaiteisiin ja\npylväisiin välttyäkseen suistumasta jokaisen uuden raivokkaan\nvihuripuuskan mukaan. \"Vanatorin\" keulassa oli maalattu Gatholin\nvaakuna, mutta sen mastoissa ei liehunut ainoatakaan viiriä, sillä\nmyrsky oli riipinyt niitä useita mukaansa nopeasti peräkkäin, samoin\nkuin se tarkkailijasta näytti pian varmasti kiskaisevan koko\naluksenkin. Miehet eivät voineet uskoa, että mikään köysistä saattaisi\nkauan kestää näin rajua riehuntaa. Kaikkiin kahteentoista\nkiinnitysköyteen oli kuhunkin takertunut jäntevä soturi paljas lyhyt\nmiekka kädessään. Jos yksikin köysi olisi myrskyn voimasta hellinnyt,\nolisi yksitoista säilää iskenyt poikki kaikki muut -- koska alus\nosittain kiinnitettynä olisi ollut tuomittu tuhoon, kun sillä taas, jos\nse olisi vapaasti rajuilman heiteltävänä, olisi ainakin vähäinen toivo\nselviytyä.\n\n\"Kautta Issuksen veren, uskonpa niiden pitävän!\" kiljui muuan\nsotureista toiselle.\n\n\"Jolleivät ne pidä, olkoot esi-isäimme henget suopeita 'Vanatorissa'\noleville uljaille sotureille\", lisäsi toinen palatsin katolla olevista\nmiehistä, \"sillä köysien katkettua ei kestä kauan, ennenkuin aluksen\nmiehistö pukeutuu manalan asuun! Mutta sittenkin, Tanus, minäkin uskon\nniiden pitävän. Saamme ainakin kiittää onneamme, ettemme lähteneet\nliikkeelle ennen myrskyn puhkeamista, sillä nyt voimme kaikki jäädä\nhenkiin.\"\n\n\"Niin\", vastasi Tanus, \"minua hirvittäisi olla nyt purjehtimassa\nvankimmallakaan laivalla, joka on leijaillut Barsoomin ilmassa.\"\n\nSamassa ilmestyi Gahan, jed, katolle. Hänen muassaan saapui hänen oman\nseurueensa loppuosa kahdentoista heliumilaisen soturin saattamana.\nNuori päällikkö puhutteli miehiään.\n\n\"Lähden heti 'Vanatorilla' etsimään Heliumin Taraa, jonka luullaan\njoutuneen myrskyn käsiin yhden henkilön lentokoneessa. Minun ei\ntarvitse selittää teille, kuinka vähäiset mahdollisuudet 'Vanatorilla'\non kestää myrskyn raivoa enkä tahdo komentaa teitä varmaan kuolemaan.\nNe, jotka haluavat, jääkööt tänne häpeilemättä! Muut seuraavat minua.\"\nJa hän juoksi nuoratikkaille, joita tuuli pieksi vimmatusti.\n\nEnsimmäisenä riensi hänen perässään Tanus, ja kun viimeinen oli\nkavunnut risteilijän kannelle, ei palatsin katolle ollut jäänyt muita\nkuin kaksitoista heliumilaista soturia, jotka miekat paljaina olivat\nsijoittuneet gatholilaisten tilalle kiinnitysköysien ääreen.\n\nLaivalla olleista sotureista ei yksikään taipunut poistumaan sieltä\nnyt.\n\n\"Sitä odotinkin\", kehui Gahan, samalla kun hän ja muut äsken tulleet\nennestään kannella olleiden miehien avulla sitoivat itsensä tukevasti\nalukseen. \"Vanatorin\" komentaja pudisteli päätään. Hän rakasti siroa\nlaivaansa, joka oli omassa luokassaan Gatholin pienen laivaston ylpeys.\nHän näki mielessään sen revittynä ja runneltuna viruvan jonkun\nkaukaisen merenpohjan keltaisella pinnalla ja pian joutuvan jonkun\nvillin, vihreän lauman vallattavaksi ja ryöstettäväksi. Hän katsahti\nGahaniin.\n\n\"Oletko valmis, San Tothis?\" tiedusti jed.\n\n\"Kaikki on valmiina.\"\n\n\"Katkaiskaa sitten köydet!\"\n\nLaivan kannen poikki ja reunan ylitse lähetettiin heliumilaisile\nsotureille sana, että heidän oli katkaistava kiinnitysköydet kolmannen\ntykin pamahtaessa. Kahdentoista terävän säilän tuli iskeä samalla\nkertaa ja yhtä voimakkaasti; jokaisen niistä oli sivallettava paksu,\nkolmisäikeinen köysi poikki tyyten ja silmänräpäyksessä, jotta mikään\nirrallinen pää ei takertumalla johonkin vipukiekkoon syöksisi\n\"Vanatoria\" heti turmioon.\n\n_Pum!_ Merkkilaukauksen ääni kiiri tuulen halki katolla odottaville\nkahdelletoista soturille. _Pum!_ Kaksitoista miekkaa kohosi\nkahdentoista jäntevän olan taakse. _Pum!_ Kaksitoista terävää säilää\nkatkaisi kaksitoista vinkuvaa köyttä äkkiä ja kuin yhdestä iskusta.\n\n\"Vanatorin\" potkurit surisivat ja se syöksähti myrskyyn. Tuuli puski\nsen perään kuin rautainen nyrkki, nosti tuon ison aluksen keulalleen ja\npani sen sitten pyörimään lapsen hyrrän lailla. Ja palatsin katolle\njääneet kaksitoista miestä katselivat äänettöminä ja voimattomina,\nrukoillen kuolemaa kohti kiitävien urheiden soturien sielujen puolesta.\nOli myöskin muita katselijoita Heliumin korkeilla ilmailuasemilla ja\nkatoille sijoitetuissa tuhansissa lentovajoissa. Mutta vain lyhyeksi\nhetkiseksi keskeytyivät valmistukset, joiden jälkeen lisää rohkeita\nmiehiä syöksyisi tuohon kammottavaan temmellykseen lähteäkseen\ntoivottomalta näyttävälle etsintäretkelle, sillä niin pelottomia ovat\nBarsoomin soturit.\n\nMutta \"Vanator\" ei suistunut maahan, ei ainakaan kaupungin näkyvissä,\nvaikka se ei ollutkaan pystyssä hetkeäkään, niin kauan kuin\ntarkkailijat sen eroittivat. Milloin se oli jommallakummalla\nkyljellään, milloin taas kiiti eteenpäin alassuin, joskus taas kierien\nympäri tahi nousten pystyyn keula tahi perä ylöspäin aina sitä\nkiidättävän valtavan voiman oikkujen mukaan. Ja katselijat näkivät,\nettä tämä vankka laiva liiteli avuttomana tuulessa samoin kuin isot ja\npienet myrskyn repimät esineet, joista ilma oli sakeana. Miesmuistiin\nei Marsissa oltu nähty moista myrskyä, eikä historiakaan kertonut\nsellaisen koskaan raivonneen Barsoomin pinnalla.\n\nSeuraavalla hetkellä \"Vanator\" unohtui, kun Pien-Heliumin merkkinä\naikakausien kestäessä ollut korkea, tulipunainen torni sortui maahan,\nlevittäen kuolemaa ja hävitystä juurellaan olevaan kaupunkiin. Syntyi\npakokauhu. Raunioissa puhkesi tulipalo valloilleen. Kaupungin kaikki\nvoimat näyttivät lamautuneen, ja silloin sotavaltias käski miesten,\njotka valmistautuivat lähtemään etsimään Heliumin Taraa, jännittämään\ntarmonsa kaupungin pelastamiseksi, sillä hänkin oli nähnyt \"Vanatorin\"\nlähdön ja käsitti, kuinka hyödytöntä oli uhrata miehiä, joita\ntarvittiin kipeästi, jos Pien-Helium aiottiin pelastaa tyyten\ntuhoutumasta.\n\nSeuraavana päivänä alkoi myrsky asettua kohta keskipäivän jälkeen, ja\nennen kuin aurinko laski, ajelehti alus, jossa Heliumin Tara oli niin\nmonta tuntia leijaillut elämän ja kuoleman vaiheilla, vienon tuulen\najamana aaltomaisten kumpujen kohdalla, jotka aikoinaan olivat olleet\nmarsilaisen mantereen korkeita vuoria. Tyttö oli nääntynyt unen, ruoan\nja juoman puutteesta ja kestämiensä hirveiden kokemusten jälkeisestä\nhermolamaannuksesta. Hän näki vilahduksen vähän matkan päässä olevan\nkummun takaa pilkoittavasta kohoamasta, joka näytti kupulakiselta\ntornilta. Heti hän antoi lentokoneensa laskeutua, niin että kumpu\npiilotti sen hänen näkemänsä, mahdollisen rakennuksen asukkailta. Torni\nmerkitsi hänelle ihmisasutusta, jonka läheisyydessä olisi saatavana\nvettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jos torni oli menneiden aikojen autioksi\nhylätty jäännös, niin hän tuskin löytäisi sieltä ravintoa, mutta\nmahdollisesti kyllä vettä. Jos se oli asuttu, oli hänen lähestyttävä\nsitä varovasti, sillä niin kaukaisessa maassa hän ei voisi olettaa\nmajailevan muita kuin vihollisia. Heliumin Tara tiesi, että hänen\ntäytyi olla etäällä isoisänsä valtakunnan kaksoiskaupungeista. Mutta\njos hän olisi aavistanut, kuinka pitkä matka sinne oli, erehtymättä\nenempää kuin tuhat haadia, olisi hän tyrmistynyt oivaltaessaan, kuinka\ntoivoton hänen tilansa oli.\n\nHän pysytti aluksensa matalalla, sillä kannatussäiliöt olivat vielä\neheät, ja lipui maata pitkin, kunnes lievä tuuli oli työntänyt hänet\nviimeisen kunnaan rinteelle, joka esti hänet näkemästä ihmisten\nrakentamaksi torniksi luulemaansa huippua. Siellä hän antoi koneensa\nlaskeutua kitukasvuisten puiden sekaan, veti sen puun alle, jossa se\nehkä olisi jonkun verran piilossa sen ylitse lentäviltä aluksilta,\nkiinnitti sen ja lähti tiedustelemaan. Kuten useimmilla hänen\nluokkaansa kuuluvilla naisilla oli hänelläkin aseenaan vain yksi ainoa\nvähäinen säilä, joten hänen tällaisissa tapauksissa kuin se, johon hän\nnyt oli joutunut, oli luotettava yksinomaan taitoonsa ja koetettava\nkarttaa ilmituloa. Äärimmäisen varovasti hän hiipi kummun laelle,\nkäyttäen hyväkseen jokaista maiseman tarjoamaa luonnollista suojaa\nvoidakseen lähestyä mahdollisesti edessäolevien tähystäjäin huomaamatta\nja vilkuillen vähäväliä nopeasti taakseen, ettei häntä voitaisi\nyllättää siltä taholta.\n\nVihdoin hän pääsi kummun laelle, josta hän saattoi tarkastella sen\ntakana olevaa seutua matalan pensaston takaa. Hänen edessään levisi\nkaunis, mataloiden kukkulain ympäröimä laakso. Sinne tänne siroteltuina\noli siellä useita pyöreitä, kupukattoisia torneja, ja jokaista tornia\nympäröi kivimuuri, sulkien sisälleen muutamien hehtaarien laajuisen\nalueen. Laakso näytti erittäin hyvästi viljellyltä. Kummun toisella\npuolella, suoraan hänen allaan, oli torni ja ympärysmuuri. Hänen\nhuomionsa oli aluksi kiintynyt juuri ensiksimainitun kattoon.\nRakennustavaltaan se näytti joka suhteessa olevan samanlainen kuin\nkauempana laaksossa olevat -- korkea, kalkittu, jykevätekoinen muuri,\njoka ympäröi samalla tavoin rakennettua tornia; tornin harmaaseen\nulkopintaan oli eloisilla väreillä maalattu joku outo vaakuna. Tornien\nläpimitta oli noin neljäkymmentä sofadia, likipitäen kaksitoista\nmetriä, ja korkeus juuresta huippuun kuusikymmentä sofadia. Maapallon\nasukkaan mieleen ne olisivat heti johtaneet rakennukset, joissa\nmeijerituotteiden valmistajat säilyttävät rehua karjalaumoilleen. Mutta\nkun hän lähemmin tarkastaessaan olisi havainnut siellä täällä\nampuma-aukkoja, olisi hänen mielipiteensä muuttunut. Heliumin Tara\nhuomasi, että kuvut näyttivät olevan päällystetyt lukemattomilla\nlasisärmiöillä, joista laskevan auringon puolella olevat välähtelivät\nniin loistavasti, että hän äkkiä muisti Gatholin Gahanin uhkean\nhihnoituksen. Sitä miestä ajatellessaan hän pudisti päätään vihaisesti\nja siirtyi varovasti eteenpäin askeleen tai pari voidakseen\nesteettömämmin silmäillä lähintä tornia ja sen ympärysmuuria.\n\nKun Heliumin Tara tähysti lähintä tornia ympäröivää muuria, sai\nällistys äkkiä hänen otsansa vetäytymään ryppyihin, ja hänen levälleen\nmenneisiin silmiinsä tuli epäilevä, kauhunsekainen ilme, sillä hän näki\nkolmisenkymmentä ihmisruumista, jotka olivat -- alastomia ja päättömiä.\nHän tarkkaili pitkän aikaa henkeään pidätellen voimatta uskoa omia\nsilmiään -- että nuo kammottavat oliot liikkuivat ja olivat elollisia!\nHän näki niiden nelin kontin ryömivän sinne tänne sekavana sikermänä,\nhapuillen sormillaan ympärilleen. Ja joitakuita oli kaukaloiden\näärellä, joita toiset näyttivät etsivän, ja ne ottivat noista astioista\njotakin, vieden sen nähtävästi kaulan kohdalla oleviin reikiin. Oliot\neivät olleet kaukana hänestä -- hän eroitti ne selvästi ja näki, että\nniiden joukossa oli sekä nais- että miesruumiita, että ne olivat\nkaunismuotoisia ja että niiden iho oli samanlainen kuin hänen, mutta\nhiukan vaaleamman punainen. Aluksi hän oli arvellut katselevansa\nteloituspaikkaa ja luullut, että ruumiilta oli vasta äsken katkaistu\nkaula ja että ne liikkuivat vain lihaskiihoitusten vuoksi. Mutta pian\nhän oivalsi, että ne olivat tavallisessa tilassaan.\n\nKauhea näky lumosi hänet, niin että hän hädin sai siirretyksi\nkatsettaan siitä pois. Käsien hapuilemisen nojalla oli ilmeistä, ettei\nolioilla ollut silmiä, ja niiden saamattoman kankeat liikkeet\nviittasivat siihen, että niillä oli surkastuneet hermot ja vastaavasti\nmitättömän pienet aivot. Tyttö aprikoi ihmeissään, miten he saattoivat\ntulla toimeen, sillä vaikka hän olisi antanut mielikuvituksensa lentää\nkuinka hurjasti hyvänsä, hän ei olisi voinut kuvitella noita\nepätäydellisiä olentoja järkevinä maanviljelijöinä. Ilmeistä kuitenkin\noli, että laaksossa oli maaperä viljeltyä ja että näillä otuksilla oli\nruokaa. Mutta kuka viljeli maata? Kuka hoiti ja ruokki noita\nolio-rukkia ja mitä tarkoitusta varten? Se oli arvoitus, jonka\nratkaisua hän ei kyennyt mielessään johtamaan.\n\nRuuan näkeminen muistutti hänelle taaskin häntä itseään kalvavasta\nnälästä ja kurkkua polttavasta janosta. Hän näki sekä ravintoa että\nvettä ympärysmuurin sisällä. Mutta rohkenisiko hän mennä sinne, vaikka\nhän keksisikin keinon sinne päästäkseen? Hän epäili sitä, sillä pelkkä\najatuskin siitä, että nuo kammottavat otukset koskettaisivat häntä,\nkarmi hänen selkäpiitään.\n\nSitten hänen katseensa harhaili jälleen pitkin laaksoa, kunnes se\nosui viiruun, joka näytti vähäiseltä, viljelysmaiden keskitse\nkoukertelevalta joelta -- oudolta näyltä Barsoomissa. Oi, jospa se\nolisikin vettä! Silloin hän voisi todella toivoa, sillä vainioilta hän\nvoisi öisin käydä noutamassa ravintoa, piileskellen päivisin niiden\nympärillä kohoavilla kukkuloilla, ja joskus -- niin, sen hän tiesi --\nsaapuisivat etsijät, sillä John Carter, Barsoomin sotavaltias, ei\nherkeäisi etsimästä tytärtään, ennen kuin jokainen neliöhaad koko\ntähdellä olisi perinpohjin tutkittu. Hän tunsi isänsä ja tunsi Heliumin\nsoturit ja tiesi senvuoksi, että jos hän vain voisi säilyä\nvahingoittumattomana siihen saakka, kunnes he saapuisivat, he lopulta\nvarmasti tulisivat.\n\nHänen olisi odotettava pimeän tuloa, ennen kuin hän voisi uskaltautua\nlaaksoon, ja sitä ennen hänen oli mielestään hyvä etsiä läheisyydestä\njoku suojapaikka, jossa hän olisi jotakuinkin turvassa villipedoilta.\nOlihan mahdollista, että alueella ei ollut raatelijoita, mutta\nvieraassa maassa ei milloinkaan voinut olla varma mistään. Kun hän oli\nvetäytymäisillään takaisin kummun laen taakse, kiintyi hänen huomionsa\njälleen alla olevaan muuritettuun piiriin. Tornista oli ilmestynyt\nkaksi olentoa. Heidän kauniit ruumiinsa näyttivät samanlaisilta kuin\npäättömät oliot, joiden seassa he liikkuivat, mutta tulokkaat eivät\nolleet päättömiä. Heidän hartioillaan oli pää, joka näytti\ninhimilliseltä, mutta vaistomaisesti tyttö tunsi, ettei se ollut\nihmisen pää. He olivat parhaiksi niin etäällä, ettei hän tarkoin\neroittanut heitä mailleen menevän päivän himmenevässä valossa, mutta\nhän oli varma, että päät olivat liian isot, suhteettomat erinomaisen\nsopusuhtaisiin ruumiisiin verrattuina ja muodoltaan litistyneet.\nMiehillä oli jonkunlaiset hihnoitukset, joihin oli kiinnitetty\nbarsoomilaisen soturin tavanmukainen pitkä miekka ja lyhyt miekka, ja\nlyhyttä kaulaa peitti tanakkatekoinen nahkakaulus, joka sopi tiiviisti\nhartioihin ja mukavasti pään alaosaan. Heidän piirteitään ei juuri\nvoinut eroittaa, mutta niistä huokui eriskummaisen luonnoton tuntu,\njoka herätti Tarassa inhoa.\n\nMiehet toivat pitkän nuoran, johon oli noin kahden sofadin pituisten\nvälimatkojen päähän sidottu laitteita, joiden hän myöhemmin arvasi\nolevan keveitä käsirautoja, sillä soturit liikkuivat aitauksessa\nolevien olio-parkojen seassa ja kiinnittivät käsiraudan kunkin oikeaan\nranteeseen. Kun kaikki oli siten kahlehdittu köyteen, alkoi toinen\nsotureista vetää ja kiskoa nuorasta, ikäänkuin koettaen raahata\npäättömien joukkuetta torniin, samalla kun toinen käveli lauman seassa\nkädessään pitkä, kevyt ruoska, nousivat oliot pystyyn, ja edellä\nkävelevän soturin nykiessä ja takana tulevan piiskatessa saatiin surkea\nlauma vihdoin viedyksi torniin. Heliumin Taraa puistatti hänen\nkääntyessään poispäin. Mitä olentoja ne olivat?\n\nÄkkiä oli yö käsissä. Barsoomin päivä oli päättynyt, ja ohitse oli\nvilahtanut lyhyt hämärä, joka muuttaa päivän valon pimeydeksi melkein\nyhtä äkkiä kuin sähkölampun nappulan kiertäminen, eikä Heliumin Tara\nollut ehtinyt löytää turvapaikkaa. Mutta ehkä ei siellä ollutkaan\npetoja pelättävinä tahi oikeammin välteltävinä -- Heliumin Tara ei\npitänyt sanasta pelko. Mutta iloinen hän olisi ollut, jos hänen\npienessä aluksessaan olisi ollut hytti, vaikkapa kuinka pieni; mutta\nsellaista ei ollut. Lentokoneen runko oli täynnä kannatussäiliöitä.\nAhaa, siinähän se oli! Kuinka typerää, ettei se ollut ennen johtunut\nhänen mieleensä! Hän saattoi kiinnittää aluksen puuhun, jonka juurella\nse oli, ja antaa sen nousta niin korkealle kuin köysi ulottui. Kannen\nrenkaisiin sidottuna hän olisi sitten turvassa kaikilta lähistölle\nosuvilta harhailevilta raatelijoilta. Aamulla hän voisi laskeutua\njälleen maahan, ennenkuin lentokonetta huomattaisiin.\n\nKun Heliumin Tara hiipi kummun reunalta laaksoon, piilotti yön pimeys\nhänet kaikkien läheisen tornin ikkunoissa mahdollisesti sattumalta\nvetelehtivien tähyilijöiden näkyvistä. Kluros, etäisempi kuu, nousi\nparhaillaan näköpiirin yläpuolelle aloittaakseen verkkaisen\nvaelluksensa taivaan kannella. Kahdeksan zodea -- hieman enemmän kuin\nyhdeksäntoista ja puoli Maan tuntia -- myöhemmin se laskisi, ja siihen\nmennessä olisi sen vilkasliikkeinen kumppani Thuria kiertänyt Barsoomin\nympäri kahdesti ja vielä ennättänyt jo yli puoliväliin kolmannella\nkierroksellaan. Nyt se oli juuri äsken laskenut. Kuluisi enemmän kuin\nkolme ja puoli tuntia, ennenkuin se kohoaisi näkyviin vastaiselta\npuolelta vinhasti ja alhaalla kiitääkseen riutuvan taivaankappaleen\npinnan ylitse. Tämän rajusti liikkuvan kuun väliaikaisen poissaolon\nkestäessä toivoi Heliumin Tara löytävänsä sekä ruokaa että vettä ja\nehtivänsä jälleen turvaan aluksensa kannelle.\n\nHän lähti hapuilemaan pimeässä eteenpäin, kiertäen tornin ja sitä\nympäröivän muurin mahdollisimman kaukaa. Joskus hän kompastui, sillä\nkun nouseva Kluros loi pitkiä varjoja, näyttivät esineet eriskummaisen\nvääntyneiltä, vaikka kuun valo oli siksi himmeä, ettei siitä ollut\nhänelle paljoakaan apua. Eikä hän oikeastaan kaivannutkaan valoa. Hän\nsaattoi löytää joelle yksinkertaisesti astelemalla rinnettä alaspäin,\nkunnes joutuisi veden rajaan, ja hän oli nähnyt, että kaikkialla\nlaaksossa kasvoi hedelmäpuita ja viljaa, joten hän tapaisi yllin kyllin\nravintoa, ennen kuin joutuisi joelle. Jos kuu näyttäisi hänelle tietä\nselvästi ja siten pelastaisi hänet silloin tällöin kaatumasta,\npaljastaisi se myöskin hänet tornin oudoille asukkaille, eikä niin\nluonnollisestikaan saanut käydä. Jos hän olisi jaksanut, niin hän olisi\nodottanut seuraavaa yötä, jolloin liikkuminen olisi ollut vieläkin\nturvallisempaa, koska Kluros ei silloin lainkaan ilmestyisi taivaalle\nja Thurian ollessa maillaan vallitsisi sysimusta pimeys. Mutta hän ei\nenää kyennyt kestämään riuduttavaa janoa ja kalvavaa nälkää, kun sekä\nruokaa että juomaa oli näkyvissä, ja niinpä hän oli päättänyt\nmieluummin antautua ilmitulon vaaraan kuin kärsiä enää kauempaa.\n\nPäästyään kommelluksitta lähimmän tornin ohitse hän eteni niin nopeasti\nkuin hänestä suinkin tuntui turvalliselta, valiten mikäli mahdollista\ntiensä siten, että saattoi käyttää hyväkseen siellä täällä kasvavien\npuiden varjoja ja ottaa samalla selkoa siitä, missä niistä oli\nhedelmiä. Viimemainitussa suhteessa häntä onnisti melkein heti, sillä\nkolmas puu, jonka juurelle hän pysähtyi, oli täynnä kypsiä hedelmiä.\nHeliumin Taran mielestä ei koskaan ollut mikään niin miellyttävästi\nkutittanut hänen suulakeaan, vaikka hedelmä olikin melkein mauton usa,\njota pidetään maukkaana vasta keitettynä ja hyvin maustettuna. Tämä puu\non hyväkasvuinen, vaatii vähän kastelua ja tuottaa runsaasti hedelmiä.\nSen hyvin ravintorikas hedelmä on varattomien kansankerrosten\ntärkeimpiä ruoka-aineita, ja halpuutensa ja ravintoarvonsa tähden sitä\nkäytetään Barsoomissa pääasiallisesti muonana sekä armeijassa että\nlaivastossa. Tämän käytännön johdosta se on saanut siellä liikanimen,\njoka vapaasti käännettynä kuuluisi \"taisteluperuna\". Tyttö oli siksi\nviisas, että söi niukasti, mutta täytti reppunsa hedelmillä, ennen kuin\nlähti jatkamaan matkaansa.\n\nSivuutettuaan kaksi tornia hän saapui joelle. Siellä hän taaskin oli\nmaltillinen, juoden vain vähän ja senkin hyvin hitaasti ja tyytyen\nhuuhtelemaan usein suutaan ja viruttamaan kasvojaan, käsiään ja\njalkojaan vedellä. Ja vaikka yö olikin kylmä, kuten Marsin yöt ovat,\noli virkistymisen tunne enemmän kuin riittävä korvaamaan kylmyydestä\naiheutuvan ruumiillisen epämukavuuden. Kiinnitettyään anturat jälleen\njalkaansa hän tarkasti joen varrella olevia kasvilavoja, etsien niistä\nsyötäviä marjoja ja mukulakasveja, ja löysi pari lajia, joita voitiin\nsyödä raakoina. Hän pani niitä reppuunsa otettuaan sieltä pois osan\nusa-hedelmiä, koska ne antoivat vaihtelua ruokaan ja lisäksi olivat\nmaukkaampia. Silloin tällöin hän palasi joelle juomaan, mutta aina\nkohtuullisesti. Aina hän piti sekä silmänsä että korvansa valppaina,\nmutta ei kertaakaan kuullut eikä nähnyt mitään häiritsevää vaaran\nmerkkiä.\n\nJa pian lähestyi aika, jolloin hänen oli palattava lentokoneelle, ettei\njoutuisi alhaalla kiertävän Thurian paljastavaan valaistukseen. Hänen\noli tuskallista poistua veden luota, sillä hän tiesi, että häntä\nalkaisi kovasti janottaa, ennen kuin hän voisi toivoa uudelleen\npääsevänsä joelle. Jospa hänellä olisi joku pieni astia, jossa hän\nvoisi viedä vettä mukaansa! Vähäinenkin määrä auttaisi häntä kestämään\nseuraavaan yöhön saakka. Mutta sellaista hänellä ei ollut, joten hänen\ntäytyi parhaansa mukaan tulla toimeen kokoamiensa marjojen ja mukulain\nmehulla.\n\nJuotuaan joesta vielä viimeisen siemauksen, pisimmän, jonka hän oli\nsuonut itselleen, hän nousi palatakseen jälleen kummulle. Mutta samassa\nhän äkkiä jännittyi pelokkaana tarkkailemaan. Mitä se oli? Hän olisi\nvoinut vannoa nähneensä jotakin liikkuvan jonkun matkan päässä kasvavan\npuun varjossa. Hyvinkin minuutin tyttö seisoi liikahtamatta, tuskin\nhengittäen. Hän tuijotti hievahtamatta puun synkkään pimentoon ja\nherkisti korviaan kuullakseen yön hiljaiset äänet. Matalaa ulvontaa\nkuului kummuilta, joille hänen lentokoneensa oli kätketty. Hän tunsi\nsen hyvin -- se oli saalistavan banthin kaamea ääni. Ja iso peto oli\nsuoraan hänen tiellään. Mutta se ei ollut niin lähellä kuin tuo toinen,\nvähän matkan päässä pimeydessä väijyvä otus. Mikä se oli? Pahimmin\nhäntä painoi jännittävä epävarmuus. Jos hän olisi tiennyt, millainen\notus siellä vaani, olisi sen herättämä kammo ollut puolta vähäisempi.\nHän vilkaisi hätäisesti ympärilleen löytääkseen jonkun turvapaikan, jos\notus osoittautuisi vaaralliseksi.\n\nTaaskin kajahti ulvonta kummuilla, mutta tällä kertaa lähempänä.\nMelkein heti se sai vastauksen laakson vastaiselta laidalta, tytön\ntakaa, ja sitten jonkun matkan päästä hänen oikealta ja kahdesti hänen\nvasemmalta puoleltaan. Hänen katseensa oli osunut puuhun, joka kasvoi\nvarsin likellä häntä. Siirtämättä katsettaan toisen puun varjosta hän\nalkoi hitaasti väistyä alhaalle riippuvia oksia kohti, jotka ehkä\ntarpeen tullen tarjoaisivat hänelle turvapaikan. Mutta heti kun hän\nliikahti, kuului siltä suunnalta, johon hän oli tähyillyt, matala\nmurahdus, ja samassa syöksähti kuutamoiselle aukealle kookas peto,\nkaraten vinhaa vauhtia häntä kohti häntä suorana, pienet korvat\nluimussa, iso kita avoinna, moninkertaiset rivit teräviä, vankkoja\nhampaita valmiina iskemään saaliiseensa. Kymmenjalkainen otus\nponnahteli eteenpäin pitkin loikkauksin, ja äkkiä kajahti sen kurkusta\nhirvittävä karjaisu, jolla se koetti tyrmistyttää uhrinsa. Se oli\nbanth, Barsoomin iso, tuuheaharjainen leijona. Heliumin Tara näki sen\nlähestyvän ja lähti kiitämään puuta kohti, johon päin oli siirtynyt.\nBanth oivalsi hänen aikeensa ja lisäsi nopeutensa kaksinkertaiseksi.\nSen kamala karjaisu pani kaiun kiirimään kukkuloilla ja sai kaikuvia\nvastauksia myöskin laaksosta. Mutta ne lähtivät elävistä kurkuista; ne\nolivat samanlaisten petojen ärjäisyjä, joten tytöstä tuntui, että\nkohtalo oli heittänyt hänet lukemattomien tällaisten petojen keskelle.\n\nHyökkäävä banth etenee melkein uskomattoman nopeasti, ja oli onni,\nettei se ollut tavannut tyttöä kauempana aukeamalla. Nytkin hänen\npelastumisensa oli hiuskarvan varassa, sillä samalla kun hän ketterästi\nheilautti itsensä alaoksille, paiskautui häntä takaa ajanut ja häntä\ntavoittamaan hypähtänyt raatelija lehvistön sekaan melkein hänen\nkohdalleen. Vain hyvä onni ja vikkelyys pelastivat hänet. Tanakka oksa\nkäänsi syrjään pedon repivät kynnet, mutta kuolema oli hyvin lähellä\nhäntä, sillä jättiläismäinen käpälä pyyhkäisi hänen ihoaan, hänen\nreutoutuessaan ylemmille oksille.\n\nSaaliinsa menettänyt banth päästi raivonsa ja pettymyksensä ilmoille\nsarjassa raivoisia karjaisuja, jotka panivat maan vapisemaan. Ja niihin\nsekaantui toisten samanlaisten hirviöiden ärjyntää, murinaa ja\nulvontaa, niiden lähestyessä joka taholta, toivoen joko oveluudella\ntahi voimalla voivansa riistää itselleen osan saaliista. Niiden\nkaartuessa puun ympärille kääntyi Taraa ahdistanut banth äristen niihin\npäin, samalla kun ylhäällä oksan haarautumassa kyyröttävä tyttö katseli\nlaihoja, keltaisia hirviöitä, jotka meluttomin käpälin rauhattomasti\ntassuttelivat piirissä hänen ympärillään. Nyt häntä ihmetytti se\nkummallinen kohtalon oikku, että hän oli häiritsemättä saanut edetä\nnäin kauaksi laaksoon yöllä. Mutta vielä enemmän päänvaivaa hänelle\ntuotti kysymys, miten hän pääsisi takaisin kummuille. Hän ei uskaltaisi\nyrittää palata sinne yöllä ja aavisti, että päivällä häntä väijyisivät\nkenties vieläkin vakavammat vaarat. Nyt hän käsitti, että hänen oli\nmahdotonta toivoakaan voivansa tulla toimeen tässä laaksossa, koska\nbanthit estäisivät häntä hankkimasta ravintoa ja vettä öisin, kun taas\ntornien asukkaat epäilemättä tekisivät muonan saamisen yhtä\nmahdottomaksi päivällä. Hän saattoi selviytyä tukalasta asemastaan vain\nyhdellä tavoin, palaamalla lentokoneelleen antautuakseen tuulen\najeltavaksi, rukoillen, että se veisi hänet johonkin vähemmän kauheaan\nmaahan. Mutta milloin voisi hän palata lentokoneelleen? Banthit\nnäyttivät yhäti toivovan saavansa hänet kynsiinsä, ja rohkenisiko hän\nkoettaa poistua, vaikka ne loittonisivatkin pois näkyvistä? Hän epäili\nsitä.\n\nHänen asemansa tuntui todella toivottomalta -- toivoton se olikin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nVangiksi\n\n\nKun Thuria, yön nopea kiitäjä, uudelleen ilmestyi taivaalle, muuttui\nmaiseman ulkonäkö. Ikäänkuin taikaiskusta sai koko luonto uuden sävyn.\nTuntui siltä kuin katselija olisi äkkiä siirretty toiselle\ntaivaankappaleelle. Se oli Marsin öiden ihmenäky, ikivanha, mutta\nkuitenkin aina uusi, jopa marsilaisistakin -- kaksi loistavaa kuuta\ntaivaalla, jossa vasta äsken oli välkkynyt vain yksi; toisiinsa\nsekaantuvia, nopeasti vaihtuvia varjoja, jotka muuttivat itse\nkukkulatkin toisennäköiseksi; kaukainen Kluros, ylevänä,\nmajesteettisena, valaen tasaista valoaan seudulle; Thuria, iso, upea\nkehrä, rientäen vinhasti öisen taivaan sinertävän tummalla,\nkaareutuvalla laella niin alhaalla, että se näytti hipovan kukkuloita.\nSe oli komea näky, joka kiehtoi tytön lumoihinsa kuten se oli aina\ntehnyt ja kuten se aina tekee.\n\n\"Oi, Thuria, taivaan raju kuningatar!\" jupisi Heliumin Tara. \"Kukkulat\nmuodostavat upean kulkueen, ja niiden rinnat nousevat ja laskevat; puut\npyörivät piirissä levähtämättä; pienet ruohot piirtävät vähäiset\nkaarensa; ja kaikki liikkuu, rauhattomasti, salaperäisesti,\näänettömästi Thurian kiitäessä ohitse.\" Tyttö huoahti ja antoi\nkatseensa jälleen vaipua allansa vallitsevaan kovaan todellisuuteen.\nIsoissa bantheissa ei ollut mitään salaperäistä. Se niistä, joka\nensinnä oli hänet havainnut, kyyrötti puun juurella, silmäillen häntä\nnälkäisestä. Useimmat muut olivat hajaantuneet saalista etsimään, mutta\nmuutamia oli jäljellä, yhä toivoen saavansa iskeä raateluhampaansa\ntytön pehmeään ruumiiseen.\n\nYö kului edelleen. Taaskin jätti Thuria taivaan kannen herransa ja\nmestarinsa haltuun, kiiruhtaen kohtaamaan aurinkoa muilla taivailla.\nYksi ainoa banth odotteli kärsimättömänä sen puun juurella, jonka\noksilla Heliumin Tara oli turvassa. Muut olivat poistuneet, mutta\nniiden jyrisevät ja kiirivät karjaisut, murina ja ulvonta kantautuivat\nhänen korviinsa läheltä ja kaukaa. Mitä saalista ne löysivät tästä\npienestä laaksosta? Varmastikin ne olivat tottuneet saamaan täältä\njotakin, koska niitä saapui sinne niin lukuisasti. Ihmeissään tyttö\naprikoi, mitä se saattoi olla.\n\nKuinka pitkä yö olikaan! Turtana, viluisena ja nääntyneenä Heliumin\nTara takertui kiinni puuhun yhä syvemmän epätoivon vallassa, sillä hän\noli hetkiseksi torkahtanut ja ollut vähällä pudota. Toivo oli\nsammumaisillaan hänen pienessä, uljaassa sydämessään. Kuinka paljon hän\njaksaisi vielä kestää? Hän kysyi sitä itseltään, mutta sitten hän\npudisti urheasti päätään ja oikaisi hartioitaan. \"Minä elän vielä!\" hän\näänsi.\n\nBanth vilkaisi ylöspäin ja murisi.\n\nJälleen näyttäytyi Thuria ja vähän ajan kuluttua suuri aurinko --\nliekehtivän tulinen rakastaja, noudattaen sydämensä halua. Ja Kluros,\nkylmä aviopuoliso, jatkoi ylväästi matkaansa yhtä rauhallisena kuin\naikaisemmin, ennen kuin tämä kuumaverinen Lothario oli tullut\nhäiritsemään hänen kotinsa rauhaa. Ja nyt kiersivät aurinko ja molemmat\nkuut yhdessä taivaalla, antaen kaukaista, salaperäistä tenhoaan Marsin\ntaikamaisen kiehtovalle aamusarastukselle. Heliumin Tara silmäili\nkaunista laaksoa, joka levisi hänen ympärilleen. Se oli hedelmällinen\nja kaunis, mutta hänen katsellessaan sitä häntä puistatti, sillä hänen\nmieleensä johtui kuva tornien ja muurien piilottamista päättömistä\nolennoista. Päivällä ne ja yöllä banthit! Oliko kummakaan, että häntä\npuistatti?\n\nAuringon noustessa nousi iso Barsoomin leijona seisoalleen. Se silmäili\nkiukkuisesti yläpuolellaan kyyröttävää tyttöä, päästi yhden ainoan\nuhkaavan murahduksen ja lönkytti tiehensä kukkuloille päin. Tyttö\ntarkkaili sitä ja huomasi sen kiertävän mahdollisimman etäältä tornien\nympäri siirtämättä katsettaan niistä sivuuttaessaan ne. Ilmeisesti\nolivat niiden asukkaat opettaneet nuo hurjat pedot kunnioittamaan\nheitä. Pian otus katosi näkyvistä ahtaaseen rotkoon, ja sikäli kuin\ntyttö saattoi nähdä, ei lähistöllä ollut enää ainoatakaan banthia.\nAinakin hetkeksi oli tienoo jäänyt autioksi. Tyttö mietti uskaltaisiko\nhän yrittää päästä jälleen kukkuloille lentokoneensa luokse. Häntä\npeloitti se hetki, jolloin työntekijät saapuisivat vainioille, ja hän\noli varma, että ne tulisivat.\n\nHäntä kammotti nähdä jälleen päättömiä olentoja, ja hän ajatteli\nihmeissään, tulisivatko ne pelloille työskentelemään. Hän tarkasteli\nlähintä tornia. Siellä ei näkynyt elon merkkiäkään. Laakso oli nyt\nhiljainen, eikä siellä ollut ihmisiä eikä eläimiä. Puusta laskeutuminen\nkävi jäykästi; hänen lihaksensa olivat kankeat, ja jokainen liike\naiheutti vihlovaa kipua. Pysähdyttyään vielä kerran juomaan joesta hän\ntunsi virkistyvänsä ja kääntyi enempää vitkastelematta kumpuja kohti.\nAinoalta varteenotettavalta suunnitelmalta tuntui hänestä se, että\nhänen oli riennettävä sinne niin nopeasti kuin mahdollista. Puista ei\nenää ollut piilopaikaksi, minkä vuoksi hän ei poikennut tieltään\npysytelläkseen niiden läheisyydessä. Kummut näyttivät hyvin\nkaukaisilta. Edellisenä yönä hän ei ollut luullut loitonneensa niin\netäälle. Oikeastaan ei välimatka ollutkaan pitkä, mutta kun hänen nyt\noli sivuutettava kolme tornia, tuntui se hänestä todella hankalalta.\n\nToinen torni oli melkein suoraan hänen tiellään. Sen väistäminen ei\nolisi vähentänyt ilmitulon vaaraa, vaan olisi vain tehnyt sen\npitkäaikaisemmaksi. Senvuoksi hän oikaisi suoraa päätä sille kummulle,\njolla hänen lentokoneensa oli, tornista välittämättä. Hiipiessään\nensimmäisen muurin ohitse hän oli kuulevinaan liikettä sen takaa, mutta\nportti ei avautunut, ja hän hengitti vapaammin jätettyään sen taakseen.\nSitten hän saapui toiselle vallitukselle, jonka ulkomuurin ympäri hänen\noli kierrettävä, koska se oli suoraan hänen tiellään. Astellessaan sen\njuurella hän kuuli sen takaa sekä liikettä että puhelua. Koko Barsoomin\nyhteisellä kielellä saneli siellä mies määräyksiä -- niin monen oli\nkoottava usaa, niin monen kasteltava peltoja, niin monen taas\nmuokattava vainioita ja niin edelleen, kuten työnjohtaja jakelee\nalaisilleen käskyjä päivän tehtävistä.\n\nHeliumin Tara oli juuri ehtinyt ulkomuurin portille. Ilman\nminkäänlaista varoitusta se heilahti auki häneen päin. Hän oivalsi,\nettä se hetkisen ajaksi piilottaisi hänet sisälläolijain katseilta, ja\nhän pyörähti heti ympäri ja lähti juoksemaan muurin juurta pitkin,\nkunnes hän pääsi pois näkyvistä käänteen taakse ja joutui vallituksen\nvastaiselle puolelle. Läähättäen ponnistuksesta ja täpärän\npelastumisensa aiheuttamasta kiihtymyksestä hän siellä heittäytyi\nmuurin vierellä kasvavien rikkaruohojen sekaan. Siellä hän virui\nvapisten jonkun aikaa uskaltamatta edes nostaa päätään katsellakseen\nympärilleen. Heliumin Tara ei ollut koskaan ennen tuntenut lamauttavaa\npelkoa. Häntä tyrmistytti ja harmitti se, että hän, John Carterin,\nBarsoomin sotavaltiaan, tytär pelkäsi. Ei edes se seikka, ettei sitä\nnäkemässä ollut ketään, kyennyt lieventämään hänen häpeäänsä ja\nmielipahaansa, mutta pahinta oli se, että hän tiesi samanlaisissa\noloissa uudelleenkin olevansa yhtä arka. Se ei ollut kuoleman pelkoa --\nsiitä hän oli varma. Ei, vaan häntä kammotti ajatus, että hän jälleen\nnäkisi päättömiä olentoja ja että ne ehkä koskettaisivatkin häntä --\ntarttuisivat häneen käsiksi. Se ajatus puistatti ja vapisutti häntä.\n\nVähän ajan kuluttua hän sai hillityksi itseään kylliksi kohottaakseen\npäätään ja silmäilläkseen ympärilleen. Mihin hän katsoikin, hän\nkauhukseen näki kaikkialla vainioilla ihmisiä joko työssä tahi\nvalmistautumassa ryhtymään työhön. Muista torneista saapui myöskin\nväkeä. Pieniä joukkueita hajautui sinne tänne pelloille. Joitakuita jo\ntyöskenteli vain kolmenkymmenen adin -- vajaan sadan metrin -- päässä\nhänestä. Lähinnä häntä puuhailevassa seurueessa oli kymmenkunta\nhenkilöä, sekä miehiä että naisia, ja kaikilla niillä oli kauniit\nvartalot ja luonnottoman kuvatusmaiset kasvot. Heidän hihnoituksensa\noli niin niukka, että he olivat melkein alasti -- mikä ei ollut\nlainkaan merkillistä Marsin maanviljelijäin keskuudessa. Kaikilla\nheillä oli omituinen, korkea nahkakaulus, joka piilotti kaulan\ntäydelleen, ja kullakin oli hihnoja riittävästi kannattamaan yhtä\nainoata miekkaa ja repputaskua. Heidän tamineensa olivat hyvin vanhat\nja kuluneet, ja niissä oli pitkäaikaisen, uutteran käyttämisen\nmerkkejä, eikä niissä ollut minkäänlaisia koruja, lukuunottamatta\nvasemmalla olalla olevaa vaakunamerkkiä. Mutta päät sensijaan olivat\nkalliista metalleista ja jalokivistä valmistettujen korujen peitossa,\nniin että niistä ei näkynyt juuri muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ne\nolivat kammottavan epäinhimilliset. Silmät olivat etäällä toisistaan ja\nulkonevat; nenässä oli tuskin muuta kuin kaksi pientä yhdensuuntaista\nrakoa pystysuorassa asennossa pyöreän reiän -- suun -- yläpuolella.\nPäät olivat erittäin inhoittavan näköiset, siinä määrin vastenmieliset,\nettä tytöstä tuntui mahdottomalta uskoa niitä muuten kauniiden\nruumiiden osiksi.\n\nHeliumin Tara oli kuin lumottu ja kykeni tuskin siirtämään katsettaan\nnoista oudoista olennoista -- mikä seikka koitui hänen turmiokseen,\nsillä nähdessään ne hänen oli pakko paljastaa osa omaa päätään, ja\näkkiä hän säikähdyksekseen havaitsi yhden kuvatuksen keskeyttäneen\ntyönsä ja tuijottavan suoraan häneen. Tyttö ei uskaltanut hievahtaa,\nsillä saattoi olla mahdollista, että olento ei vielä ollut huomannut\nhäntä tai ainakin vain epäili jonkun otuksen piileksivän rikkaruohojen\nkeskellä. Jos hän pysymällä liikkumattomana voisi vaimentaa tämän\nepäilyn, saattaisi tähyilijä uskoa erehtyneensä ja käydä jälleen\nkäsiksi työhönsä. Mutta voi, niin ei käynyt! Hän näki olennon\nkiinnittävän toisen huomiota häneen, ja melkein heti lähti heistä viisi\ntahi kuusi häntä kohti.\n\nNyt hänen oli mahdoton välttää ilmituloa. Hänen ainoa toivonsa oli\npako. Jos hän kykenisi pujahtamaan heidän kynsistään ja ennättäisi\nkummuille ennen heitä, saattaisi hän pelastua, mutta se voi tapahtua\nvain yhdellä tavoin -- pakenemalla vitkastelematta ja vikkelästi. Hän\nhypähti pystyyn ja syöksyi kiitämään pitkin muurin vierustaa\npäästäkseen sen päinvastaiselle laidalle, jonka takana hänen\npäämääränään oleva kumpu sijaitsi. Samassa päästivät hänen perässään\ntulevat olennot kummallisia vihellysääniä ja vilkaistessaan olkansa\nylitse hän näki niiden kaikkien ripeästi rientävän jälkeensä.\n\nMyöskin huudettiin hänelle kimeitä pysähtymiskäskyjä, mutta\nniistä hän ei ollut millänsäkään. Ennen kuin hän oli ennättänyt\nkiertää muurin puoliväliin, oli hänelle selvinnyt, että hänen\npelastamismahdollisuutensa olivat suuret, sillä hänen takaa-ajajansa\neivät ilmeisestikään olleet niin nopsajalkaisia kuin hän. Hän olikin\nniin ollen hyvin toiveikas saadessaan kummut näkyviinsä, mutta hänen\neteensä ilmestyvä näky mursi pian hänen toiveensa, sillä hänen edessään\nleviävillä vainioilla oli hyvinkin sata hänen ahdistajiensa kaltaista\nolentoa, jotka kaikki olivat valppaina vahdissa, ilmeisesti\nkumppaniensa vihellysten hälyttäminä. Ohjauksia ja komennuksia\nhuudeltiin kahden puolen, minkä johdosta hänen edessään olevat olennot\nhajaantuivat likipitäen laajan puoliympyrän muotoiseen kaareen\nkatkaisemaan hänen pakoaan, ja kun hän kääntyi oikealle välttääkseen\nheidän ketjuaan, näki hän toisia saapuvan kauempana sijaitsevilta\nvainioilta. Samoin riensi lisäväkeä vasemmalta puolelta. Mutta Heliumin\nTara ei mielinyt alistua tappioon. Edes pysähtymättä hän pyörsi suoraan\nlähestyvän puoliympyrän keskustaa kohti.\n\nHän voi selviytyä pulasta vain tunkeutumalla kaaren läpi, ja\njuostessaan hän veti esille pitkän, ohutteräisen tikarinsa. Jos hänen\noli kuoltava, tahtoi hän uljaan isänsä tavoin kuolla taistellen. Hänen\nvastassaan olevassa yksinkertaisessa rivissä oli aukkoja, ja hän\nsuuntasi askeleensa leveintä väliä kohti. Aukon kahden puolen olevat\noliot arvasivat hänen aikeensa ja lähenivät toisiaan salvatakseen\nhäneltä tien. Sen johdosta levenivät välit heidän molemmilla\npuolillaan, ja juuri kun tyttö näytti olevan syöksymäisillään heidän\nsyliinsä, hän äkkiä tekikin suorakulmaisen mutkan, juoksi vinhasti\nuuteen suuntaan muutamia metrejä ja kääntyi sitten uudelleen nopeasti\nkummulle päin. Nyt sulki häneltä tien vapauteen enää ainoastaan yksi\nsoturi, jonka molemmilla puolin oli leveä väli, toisten rientäessä\nestämään hänen pakoaan niin nopeasti kuin jaksoivat. Jos hän pääsisi\ntämän miehen ohitse viipymättä kovin kauan, saattaisi hän pelastua --\nsiitä hän oli varma. Kaikki hänen toiveensa olivat sen varassa. Hänen\nedessään oleva olento oivalsi sen myöskin, sillä hän liikkui varovasti,\nvaikkakin ripeästi, koettaen katkaista hänen etenemisensä, menetellen\nsamalla tavoin kuin jalkapallo-joukkueen puolustaja, joka tietää yksin\nolevansa vastapuolueen hyökkääjien ja oman maalinsa välissä.\n\nAluksi Heliumin Tara oli toivonut voivansa välttää miehen, sillä hän\noli huomannut olevansa sekä nopsajalkaisempi että myöskin äärettömän\npaljon vikkelämpi kuin nämä kummalliset olennot; mutta pian hän\nkäsitti, että sillä aikaa, kun hän koettaisi vältellä soturin otteita,\nennättäisivät tämän lähemmät kumppanit hänen kimppuunsa, ja silloin\nolisi pakoonpääsy mahdoton. Senvuoksi hän piti parempana hyökätä\nsuoraan miestä vastaan. Kun tämä oivalsi sen, pysähtyi hän puolittain\nkumaraan asentoon ja jäi odottamaan tyttöä kädet levällään. Hänen\ntoisessa kädessään oli miekka, mutta äkkiä kajahti käskevä ääni: \"Ota\nhänet kiinni elävänä! Älä vahingoita häntä!\" Heti pisti mies miekkansa\ntakaisin tuppeen, ja sitten oli Heliumin Tara hänen kimpussaan. Hän\nsyöksähti suoraan kaunista ruumista vasten, ja kun käsivarret\nkiertyivät tarttumaan häneen, upposi hänen terävä aseensa syvälle\npaljaaseen rintaan. Törmäyksestä he molemmat kellahtivat maahan, ja\nponnahdettuaan jälleen pystyyn Heliumin Tara näki kauhukseen\ninhoittavan pään kierähtäneen irti ruumiista ja ryömivän nyt tiehensä\nkuudella lyhyellä, hämähäkkimäisellä jalalla. Ruumis nytkähteli\nsuonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hiljaa. Vaikka ottelusta\naiheutunut viivytys olikin ollut lyhytaikainen, oli se kuitenkin\nriittävän pitkä tuottamaan hänelle tuhon, sillä hänen noustessaan ylös\nkarkasi kaksi muuta olentoa hänen kimppuunsa, ja heti sen jälkeen hän\noli saarroksissa. Hänen aseensa upposi toistamiseen alastomaan\nruumiiseen, ja taaskin kierähti pää irralleen, ryömien tiehensä. Sitten\nhänet nujerrettiin, ja hetkisen kuluttua kuhisi hänen ympärillään\nainakin sata noita olentoja, jotka kaikki pyrkivät häneen käsiksi.\nAluksi hän luuli heidän haluavan repiä hänet kappaleiksi kostoksi\nsiitä, että hän oli surmannut kaksi heidän kumppaniaan, mutta pian hän\nkäsitti, että heitä kannusti enemmän uteliaisuus kuin mikään häijy\ntarkoitus.\n\n\"Tule!\" käski toinen hänen vangitsijoistaan, jotka molemmat pitivät\nedelleenkin häntä kiinni. Niin sanoen hän koetti vetää tyttöä mukaansa\nlähintä tornia kohti!\n\n\"Hän on minun!\" kiljaisi toinen. \"Minähän hänet vangitsin. Hän lähtee\nminun kanssani Moakin torniin.\"\n\n\"Ei ikinä!\" kivahti edellinen puhuja. \"Hän on Luudin. Minä vien hänet\nLuudille, ja jos ken sekaantuu tähän, hän saa tuntea miekkani\nterävyyden -- _päässään_!\" Viimeisen sanan hän lausui melkein\nkiljumalla.\n\n\"No, riittää jo!\" huudahti eräs toinen, joka näytti arvovaltaiselta.\n\"Hänet vangittiin Luudin vainioilla -- hänet viedään Luudille.\"\n\n\"Hänet nähtiin ensiksi Moakin alueella, ihan Moakin tornin juurella\",\nintti se, joka oli vaatinut tyttöä Moakille.\n\n\"Kuulithan, mitä Nolach sanoi\", huusi luudilainen. \"Niin sen pitää\nolla.\"\n\n\"Ei niin kauan kun tällä moakilaisella pysyy miekka kädessä\", vastasi\ntoinen. \"Mieluummin halkaisen hänet kahtia ja vien oman puoliskoni\nMoakille kuin luovutan hänet kokonaan Luudille.\" Ja hän vetäisi\nmiekkansa tahi oikeammin laski kätensä uhkaavasti miekkansa kahvalle.\nMutta ennen kuin hän ehti paljastaa asettaan, oli luudilainen\ntempaissut omansa ja iskenyt vastustajansa päähän syvän, hirvittävän\nhaavan. Iso, pyöreä pää rutistui heti kokoon ikäänkuin lävistetty\nilmapallo, samalla kun haavasta ruiskahti esiin harmaata, tahmeata\nainetta. Ulkonevat, nähtävästi luomettomat silmät jäivät tuijottamaan,\nsuuaukon sulkemislihas supistui ja laajeni, ja sitten pää vierähti\nruumiin hartioilta maahan. Vartalo seisoi hetken tylsästi paikoillaan\nja lähti sitten hitaasti ja päämäärättömästi harhailemaan sinne tänne,\nkunnes eräs olennoista tarttui sen käsivarteen.\n\nNyt lähestyi sitä toinen maassa ryömivistä päistä. \"Tämä rykor on\nMoakin\", se virkkoi. \"Minä olen moakilainen. Otan sen.\" Ja muitta\nmutkitta se alkoi kavuta päättömän vartalon raajoja myöten ylöspäin,\nkäyttäen kuutta lyhyttä hämähäkinjalkaansa ja kaksia vankkoja saksia,\njotka sijaitsivat sen jalkojen etupuolella ja muistuttivat suuresti\nMaassa asustavan hummerin saksia, mutta olivat molemmat samankokoiset.\nSillä välin seisoi vartalo toimettoman välinpitämättömänä, ja sen\nkäsivarret riippuivat velttoina kupeilla. Pää kiipesi olkapäille ja\nsijoittui nahkakaulukseen, joka nyt piilotti sen sakset ja jalat.\nMelkein heti alkoi ruumiissa näkyä toimeliaan ajattelun merkkejä. Se\nkohotti käsiään ja korjasi kauluksen mukavampaan asentoon, otti pään\nkämmeniensä väliin ja sijoitti sen paikoilleen, ja liikkuessaan se ei\nenää harhaillut päämäärättömästi, vaan asteli varman tietoisesti.\n\nTyttö katseli kaikkea tätä yhä enemmän ihmeissään. Kun ei yksikään\nnoakilainen enää nähtävästi halunnut riidellä luudilaisten kanssa\nvangin omistamisesta, lähti hänen vangitsijansa taluttamaan häntä\nlähimpään torniin. Heitä seurasi useita muita, joista yksi kantoi\nirtonaista päätä kainalossaan. Kannettu pää keskusteli sen pään kanssa,\njoka oli sitä kantavan olennon olkapäillä. Heliumin Taraa puistatti. Se\noli hirvittävää! Kaikki, mitä hän oli nähnyt näistä kammottavista\nolennoista, oli hirvittävää. Ja hän oli niiden vankina, niiden\nmielivallassa! Kautta hänen ensimmäisen esi-isänsä varjon! Millä\nteollaan hän oli ansainnut näin julman kohtalon?\n\nHe seisahtuivat tornin ympärysmuurin juurelle, kunnes yksi seurueesta\naukaisi portin. Sitten he astuivat pihalle, joka tytön kauhuksi oli\ntäynnä päättömiä ruumiita. Ruumiitonta päätä kantava olento laski nyt\ntaakkansa maahan, ja se ryömi heti lähellä viruvan ruumiin luokse.\nJotkut päättömät liikkuivat veltosti sinne tänne, mutta tämä oli\nalallaan. Se oli naispuolinen. Ryömittyään sen luokse pää sijoittui sen\nolkapäille. Samassa ruumis ponnahti keveästi pystyyn. Eräs toinen\npelloilla olleista otuksista toi hihnat ja kauluksen, jotka olivat\nolleet pään aikaisemman ruumiin verhona. Uusi ruumis omisti ne nyt, ja\nkädet sovittivat ne näppärästi paikoilleen. Olento oli nyt yhtä hyvässä\nkunnossa kuin sitä ennen, kun Heliumin Tara oli kaatanut sen entisen\nruumiin maahan ohuella tikarillaan. Mutta oli yksi erotus. Aikaisemmin\nse oli ollut miespuolinen -- nyt se oli naispuolinen. Mutta siitä ei\npää näyttänyt välittävän mitään. Heliumin Tara olikin jo kahakan\nja hänestä sukeutuneen riidan aikana pannut merkille, että\nsukueroavaisuudet nähtävästi merkitsivät hyvin vähän hänen\nvangitsijainsa keskuudessa. Mies- ja naispuoliset olivat olleet samalla\ntavoin mukana ajamassa häntä takaa, molemmilla oli samanlaiset\nhihnoitukset ja miekat, ja hän oli nähnyt niin hyvin nais- kuin\nmiespuolistenkin paljastavan aseensa silloin, kun molempien puolueiden\nvälinen kiista tuntui uhkaavalta.\n\nTyttö sai vain vähän aikaa tarkkailla pihalla olevia säälittäviä\nolioita, sillä hänen vangitsijansa käski toisten palata vainioille ja\nvei hänet torniin. He astuivat kolmen metrin levyiseen ja kuuden metrin\npituiseen huoneeseen, jonka toisessa päässä oli ylemmälle tasanteelle\nvievät portaat, toisessa aukko samanlaisille, alaspäin johtaville\nportaille. Maanpinnan tasalla oleva huone sai kirkasta valoa\nperäseinässään olevista ikkunoista, jotka avautuivat tornin keskellä\nolevalle sisäpihalle. Tämän pihan seinät näkyivät olevan päällystetyt\ntiiliä muistuttavilla, valkeilla, lasipintaisilla levyillä, ja sinne\ntulvi huikaisevan kirkasta valoa. Siitä selvisi tytölle heti niiden\nlasisärmiöiden tarkoitus, joista kupukatot olivat kokoonpannut. Itse\nportaatkin olivat omiaan herättämään huomiota, koska melkein kaikkialla\nBarsoomissa käytetään tasaisesti viettäviä käytäviä yhdistämään eri\nkerroksia toisiinsa. Erittäinkin on asianlaita sellainen vanhoissa\nrakennuksissa ja syrjäisissä seuduissa, joissa ei ole tapahtunut paljon\nmuutoksia ja ikivanhat tavat ovat säilyneet.\n\nVangitsija vei Heliumin Taraa portaita alaspäin, yhä alemmaksi\nkammioiden kautta, joita kaikkia valaisi sama säihkyvä valolähde.\nSilloin tällöin he sivuuttivat vastaantulijoita, ja nämä pysähtyivät\naina tarkastamaan tyttöä ja kyselemään hänen saattajaltaan hänestä.\n\n\"En tiedä mitään muuta kuin sen, että hänet tavattiin vainioilta ja\notettiin kiinni taistelun jälkeen, jonka kestäessä hän surmasi kaksi\nrykoria ja minä yhden moakilaisen, ja että minä vien hänet Luudille,\njolle hän luonnollisesti kuuluu. Jos Luud haluaa kuulustella häntä, on\nse Luudin asia -- eikä minun.\" Niin hän aina vastasi uteliaille.\n\nPian he saapuivat huoneeseen, josta lähtevä pyöreä tunneli vei pois\ntornista, ja sinne olento saattoi hänet. Tunneli oli läpimitaten vähän\nkolmatta metriä, ja sen pohja oli tasoitettu jalkakäytäväksi. Noin\nkolmenkymmenen metrin päähän tornista se oli sisustettu samalla\ntiilimäisellä aineella kuin tornin valkea sisämuurikin ja sai runsaasti\nsamasta lähteestä heijastunutta valoa. Siitä eteenpäin se oli\npäällystetty erimuotoisilla ja erikokoisilla, sievästi hakatuilla ja\ntoisiinsa liitetyillä kivillä hyvin kauniin, sekavan mosaiikin tapaan.\nHe sivuuttivat myöskin haaraantumia ja poikkitunneleja sekä silloin\ntällöin aukkoja, joiden läpimitta oli vain kolmisenkymmentä sentimetriä\nja jotka tavallisesti olivat lattian rajassa. Jokaisen tällaisen pienen\naukon yläpuolelle oli maalattu erilainen merkki, kun taas leveiden\ntunnelien seinissä oli risteyksissä ja yhtymäkohdissa hieroglyfejä.\nNiitä ei tyttö osannut lukea, mutta hän arvasi, että niissä oli\nmainittu tunnelien nimet tahi ilmoitukset siitä, mihin ne veivät. Hän\nkoetti ottaa selvää joistakuista niistä, mutta niissä ei ollut\nainoatakaan hänelle tuttua merkkiä, mikä tuntui omituiselta, sillä\nvaikkakin Barsoomin eri kansojen kirjoitetut kielet ovat erilaisia, on\nniissä kuitenkin paljon yhteisiä kirjaimia ja sanoja.\n\nHän oli koettanut keskustella vartijansa kanssa, mutta tämä ei ollut\ntuntunut halukkaalta puhelemaan, ja lopulta hän oli luopunut\nyrittämästä. Hän oli pannut merkille, ettei saattaja ollut loukannut\nhäntä millään tavoin eikä myöskään ollut tarpeettoman raaka eikä julma.\nSe seikka, että hän oli tikarillaan tappanut kaksi ruumista, ei\nnähtävästi ollut nostattanut lainkaan kiukkua eikä kostonhimoa\nruumiiden olkapäillä ratsastavissa kummallisissa päissä -- ei\nniissäkään, joiden ruumiit olivat saaneet surmansa. Hän ei\nkoettanutkaan ymmärtää sitä, koska hän ei voinut arvostella näiden\nolentojen päiden ja ruumiiden välisiä omituisia suhteita minkään\naikaisempien kokemustensa nojalla. Tähän saakka ei hänen osakseen\ntullut kohtelu ollut omiaan millään tavoin herättämään pelkoa. Ehkäpä\nhänelle sittenkin oli ollut onneksi, että hän oli joutunut näiden\neriskummaisten ihmisten käsiin; kenties he sekä suojelisivat häntä\nvaaroilta että auttaisivat häntä palaamaan Heliumiin. Hän ei kyllä\nsaanut mielestään sitä, että he olivat inhoittavia ja kammottavia,\nmutta jolleivät he tarkoittaneet hänelle pahaa, saattoi hän ainakin\nkoettaa sopeutua heidän vastenmieliseen ulkonäköönsä. Toivon elpyessä\nreipastui myöskin hänen mielensä, ja pian hän asteli kummallisen\nseuralaisensa vierellä melkein hilpeästi. Jopa hän alkoi hyräillä\nsiihen aikaan Heliumissa suosittua, iloista säveltä. Hänen vierellään\nkävelevä olento käänsi ilmeettömät kasvonsa häneen päin.\n\n\"Mitä ääntä pidät?\" hän tiedusti.\n\n\"Hyräilin vain säveltä\", vastasi tyttö.\n\n\"Hyräilit säveltä\", kertasi toinen. \"En tiedä, mitä tarkoitat; mutta\ntee vieläkin niin; pidän siitä.\"\n\nTällä kertaa Tara lauloi sanat, ja hänen kumppaninsa kuunteli\ntarkkaavasti. Hänen kasvonilmeistään ei voinut lainkaan huomata, mitä\nhänen outorakenteisessa päässään liikkui. Olennon kasvot olivat yhtä\nilmeettömät kuin hämähäkin kasvot ja muistuttivat tytöstä hämähäkkiä.\nTaran lopetettua kääntyi mies jälleen hänen puoleensa.\n\n\"Se oli toisenlaista\", hän virkkoi. \"Pidin siitä vieläkin enemmän kuin\nedellisestä. Miten se käy?\"\n\n\"Sehän on laulamista\", sanoi tyttö. \"Ettekö tiedä, mitä laulu on?\"\n\n\"En\", myönsi mies. \"Miten sen teet?\"\n\n\"Sitä on vaikea selittää\", vastasi tyttö, \"koska selittäminen\nedellyttäisi jonkun verran tietoja sävelistä ja musiikista ja jo\nkysymyksesi osoittaa, ettei sinulla ole aavistustakaan niistä.\"\n\n\"Ei olekaan\", tunnusti toinen. \"En käsitä puhettasi. Mutta selitähän,\nmiten menettelet!\"\n\n\"Se on vain ääneni soinnukasta vaihtelua\", virkkoi Tara. \"Kuuntele!\" Ja\nhän lauloi taaskin.\n\n\"En ymmärrä\", tankkasi mies. \"Mutta pidän siitä. Osaisitko neuvoa\nminuakin laulamaan?\"\n\n\"En tiedä, mutta mielelläni koetan.\"\n\n\"Saamme nähdä, mitä Luud tekee sinulle\", jatkoi saattaja. \"Jollei hän\ntahdo sinua, pidän minä sinut, ja sinun on opetettava minua\npäästelemään tuollaisia ääniä.\"\n\nHänen pyynnöstään tyttö alkoi jälleen laulaa, ja he jatkoivat matkaansa\npitkin kiemurtelevaa tunnelia. Sitä valaisivat nyt Taran tuntemien\nradiumlamppujen kaltaiset lamput, joita kaikki Baarsoomin kansat\nkäyttivät ja jotka, sikäli kuin hän tiesi, oli keksitty niin ammoisina\naikoina, että tiedot niiden alkuperästä olivat häipyneet muinaisuuden\nhämärään. Ne ovat tavallisesti puolipallon muotoisia, paksusta lasista\nvalmistettuja lamppuja, ja niihin on sullottu seosta, joka John\nCarterin arvelun mukaan varmasti sisältää radiumia. Kupu on sitten\nliitetty metallilevyyn, jonka takapuoli on hyvin eristetty, ja koko\nkoje kiinnitetty sopivaan paikkaan seinään tahi laipioon, jossa se\nantaa täyteaineen kokoomuksesta riippuen heikompaa tahi voimakkaampaa\nvaloa melkeinpä arvaamattoman pitkän ajan.\n\nEdetessään he kohtasivat yhä enemmän tämän maanalaisen maailman\nasukkaita, ja tyttö havaitsi, että useilla niistä oli komeammat\nmetallimerkit ja hihnoitukset kuin pelloilla puuhailleilla\ntyöntekijöillä. Pää ja vartalot olivat hänen mielestään kuitenkin\nsamanmuotoiset, jopa aivan samanlaiset. Ei kukaan loukannut häntä, ja\nvähitellen hänet valtasi melkeinpä riemuisa huojennuksen tunne. Äkkiä\nhänen saattajansa poikkesi tunnelin oikeanpuolisessa seinässä olevaan\naukkoon, ja he astuivat avaraan, hyvin valaistuun kammioon.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nTäydelliset aivot\n\n\nTytön astuessa huoneeseen kuoli hänen huulillaan värähdellyt laulu\nhänen katsettaan kohdanneen kaamean näyn hyydyttämänä. Keskellä kammion\nlattiata virui päätön ruumis osittain syötynä, ja pitkin sitä ryömi\npuolikymmentä päätä lyhyillä hämähäkkimäisillä jaloillaan, raastaen\nnaisen lihaa saksillaan ja vieden kappaleet kammottaviin suihinsa. Ne\nsöivät ihmislihaa -- ja söivät sitä raakana!\n\nHeliumin Tara jäi seisomaan kauhun tyrmistyttämänä ja kääntyi poispäin,\npeittäen kasvonsa käsillään.\n\n\"Tule\", kehoitti hänen vangitsijansa. \"Mikä sinun on?\"\n\n\"Nuo syövät naisen lihaa\", supatti tyttö ääni kauhusta väristen.\n\n\"Entä sitten?\" virkkoi toinen. \"Otaksuitko meidän pitävän rykoreja vain\ntyöntekoa varten? Emmehän toki. Hoidettuina ja lihotettuina ne ovat\nherkullisia. Ja onnellisia ovatkin niistä ne, joita elätetään\nsyötäviksi, sillä niitä ei panna koskaan tekemään mitään muuta kuin\nsyömään.\"\n\n\"Se on kamalaa!\" huudahti Tara.\n\nMies katsoi häntä värähtämättä hetkisen, mutta hänen ilmeettömistä\nkasvoistaan ei voinut päättää, tunsiko hän kummastusta, suuttumusta\nvaiko sääliä. Sitten hän talutti tytön huoneen läpi, sivuuttaen\nhirvittävän näytelmän, Taran kääntäessä katseensa toisaalle. Lattialla\nseinävierillä loikoi viisi tai kuusi päätöntä ruumista hihnoitukset\nyllään. Tara arvasi, että juhla-aterialla olevat päät olivat jättäneet\nne siihen odottamaan, kunnes niiden palveluksia taaskin tarvittaisiin.\nTämän huoneen seinissä oli lukuisasti pieniä, pyöreitä aukkoja,\njollaisia hän oli huomannut tunnelien eri osissa ja joiden tarkoitusta\nhän ei osannut arvata.\n\nHe menivät toista käytävää myöten toiseen, edellistä tilavampaan ja\nkirkkaammin valaistuun huoneeseen. Siellä oli useita olentoja, joilla\noli sekä pää että vartalo, samalla kun useita päättömiä ruumiita virui\nseinävierillä. Tytön vangitsija seisahtui puhuttelemaan muuatta\nhuoneessaolijoista.\n\n\"Etsin Luudia\", hän ilmoitti. \"Tuon Luudille olennon, jonka vangitsin\nvainioilla.\"\n\nMuut keräytyivät heidän ympärilleen tarkastamaan Heliumin Taraa. Eräs\nheistä vihelsi, minkä jälkeen tyttö oppi tietämään jotakin seiniin\ntehdyistä aukoista, sillä melkein heti ryömi niistä jättiläismäisten\nhämähäkkien tavoin ainakin parikymmentä hirvittävää päätä. Kukin niistä\nriensi jonkun lattialla makaavan ruumiin luokse ja sijoittui\npaikalleen. Heti alkoivat ruumiit toimia päiden järkiohjauksen mukaan.\nNe nousivat pystyyn, kädet oikoivat nahkakauluksia ja järjestivät\nhihnoja. Sitten olennot tulivat Heliumin Taran luokse. Hän pani\nmerkille, että niiden asu oli upeampi kuin yhdenkään hänen sitä ennen\ntäällä näkemänsä olion ja arvasi siitä, että he olivat arvokkaampia\nkuin toiset. Eikä hän erehtynytkään. Sen osoitti hänen vangitsijansa\nkäytös. Tämä puhutteli heitä kuten alempi ylempiään.\n\nMonet hänen tarkastelijoistaan tunnustelivat hänen ihoaan, hypistellen\nsitä peukalonsa ja etusormensa välissä. Tämä tungetteleminen harmitti\ntyttöä. Hän näpsäytti heitä käsille. \"Älkää koskeko!\" hän kivahti\nkäskevästi, sillä olihan hän Heliumin prinsessa. Noiden kauheiden\nkasvojen ilmeet eivät muuttuneet. Taran oli mahdoton eroittaa, olivatko\nolennot suuttuneita vaiko huvitettuja, oliko hänen tekonsa herättänyt\nheissä kunnioitusta vaiko halveksumista. Vain yksi heistä puhkesi heti\npuhumaan.\n\n\"Häntä on lihotettava\", virkkoi mies.\n\nTytön silmät menivät levälleen kauhusta. Hän pyörähti vangitsijansa\npuoleen. \"Aikovatko nuo hirvittävät otukset syödä minut?\" hän huudahti.\n\n\"Se on Luudin määräysvallassa\", vastasi saattaja, kallistuen sitten\nniin, että hänen suunsa oli lähellä tytön korvaa. \"Lauluksi nimittämäsi\nääni miellytti minua\", hän kuiskutti, \"ja palkkioksi siitä varoitan\nsinua ärsyttämästä näitä kaldaneja. He ovat hyvin mahtavia. Luud\nkuuntelee heidän sanojaan. Älä moiti heitä hirvittäviksi. He ovat hyvin\nkomeita. Katsohan heidän ihailtavia hihnoituksiaan, heidän kulta- ja\njalokivikorujaan!\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Tara. \"Nimitit heitä kaldaneiksi. Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Me olemme kaikki kaldaneja\", selitti mies.\n\n\"Myöskin sinä?\" Tyttö osoitti häntä, suunnaten hoikan sormensa hänen\nrintaansa kohti.\n\n\"Ei, ei tämä\", vastasi toinen, koskettaen ruumistaan. \"Tämä on rykor.\nMutta tämä\" -- hän kosketti päätään -- \"on kaldane. Kaikkea ohjaavat\naivot, järki, hengen voima. Rykor\" -- hän osoitti ruumistaan -- \"on\nmitätön. Se ei ole edes niin arvokas kuin hihnoituksemme jalokivet;\nniin, ei edes hihnoituksenkaan arvoinen. Se on liikeneuvomme. Tosin\nmeidän kävisi vaikeaksi tulla toimeen ilman sitä; mutta sen arvo on\nvähäisempi kuin hihnoituksen tai jalokivien, koska sen hankkiminen on\nhelpompi.\" Hän kääntyi jälleen muiden kaldanein puoleen. \"Suvaitsetteko\nilmoittaa Luudille, että olen täällä?\" hän tiedusti.\n\n\"Sept meni jo Luudin puheille. Hän ilmoittaa sinut\", vastasi heistä\nmuuan. \"Mistä löysit tämän rykorin ja tämän kummallisen kaldanen, joka\nei kykene irtautumaan?\"\n\nTytön saattaja kertoi taaskin, miten vangitseminen oli käynyt. Hän\nselosti kaikki tapahtumat sellaisinaan ja kaunistelematta; hänen\näänensä oli yhtä ilmeetön kuin hänen kasvonsakin olivat; ja hänen\nkertomustaan kuunneltiin samalla tavoin kuin se esitettiinkin. Näillä\nolennoilla ei näyttänyt olevan lainkaan tunteita, ei ainakaan niiden\nilmaisemiskykyä. Oli mahdoton päätellä, minkä vaikutuksen selostus teki\nheihin tahi kuulivatko he edes sitä. Heidän ulkonevat silmänsä\ntuijottivat hievahtamatta, ja heidän suulihaksensa supistuivat ja\nvenyivät silloin tällöin. Tottumus ei saanut tytön heitä kohtaan\ntuntemaa kauhua lieventymään. Kuta enemmän hän heitä näki, sitä\ninhoittavammilta he tuntuivat. Usein vavahti hänen ruumiinsa\nsuonenvedontapaisesti, kun hän katseli kaldaneja, mutta kun hänen\nkatseensa siirtyi kauniisiin ruumiisiin ja hän sai hetkiseksi\ntungetuksi päät pois mielestään, vaikutti se rauhoittavasti ja\nvirkistävästi, vaikkakin ruumiit viruessaan lattialla olivat täysin\nyhtä kammottavia kuin ruumiiden olkapäillä olevat päät. Mutta\nkaameinta, kammottavinta oli nähdä päiden ryömivän hämähäkinjaloillaan.\nHeliumin Tara oli varma siitä, että hän kirkuisi, jos joku niistä\ntulisi hänen likelleen ja koskettaisi häntä, ja jos taas joku koettaisi\nkavuta hänen jäsenilleen -- huu! -- se ajatuskin pyörrytti.\n\nSept palasi huoneeseen. \"Luud tahtoo nähdä sinut ja vangin. Tulkaa!\"\nhän käski ja kääntyi kammion vastaisessa seinässä olevalle ovelle.\n\"Mikä on nimesi?\" Hän kohdisti kysymyksensä tytön saattajalle.\n\n\"Olen Ghek, Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja\", vastasi mies.\n\n\"Entä hänen?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Eipä väliä. Tulkaa!\"\n\nHeliumin Taran ylimykselliset kulmakarvat kohosivat. Eipä väliä,\ntosiaankin! Ei väliä, kuka hän oli, Heliumin prinsessa, Barsoomin\nsotavaltiaan ainoa tytär!\n\n\"Malttakaahan!\" hän huudahti. \"On paljonkin väliä sillä, kuka olen. Jos\naiotte viedä minut jedinne luokse, voitte ilmoittaa Heliumin prinsessa\nTaran, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin tyttären.\"\n\n\"Pysy hiljaa!\" komensi Sept. \"Puhu silloin, kun sinua puhutellaan!\nSeuratkaa minua!\"\n\nHeliumin Tara oli melkein tukehtua kiukkuunsa. \"Tule!\" kehoitti Ghek,\ntarttuen hänen käsivarteensa, ja Heliumin Tara lähti. Hän oli pelkkä\nvanki. Hänen asemansa ja arvonimensä eivät tehonneet vähääkään näihin\nepäinhimillisiin hirviöihin. Hänet vietiin lyhyttä S:n muotoista\nkäytävää myöten kammioon, jonka seinät olivat yltyleensä päällystetyt\nsamalla valkealla, tillimäisellä aineella kuin valomuurien sisäpinta.\nLattian rajassa oli seinissä useita pyöreitä aukkoja, jotka kuitenkin\nolivat suuremmat kuin hänen aikaisemmin näkemänsä samanlaiset reiät.\nUseimmat näistä aukoista olivat suljetut ja sinetöidyt. Suoraan\nsisäänkäytävän vastapäätä oli niistä yksi, kultapuitteinen, ja sen\nyläpuolella omituinen, samasta kalliista metallista upotettu merkki.\n\nSept ja Ghek pysähtyivät ovelle tytön kahden puolen, ja kaikki kolme\nseisoivat äänettöminä, silmäillen vastaisessa seinässä olevaa aukkoa.\nSen vieressä lattialla virui jättiläiskokoinen, miespuolinen päätön\nvartalo, ja sen kummallakin puolen seisoi runsaasti aseistettu soturi\npaljas miekka kädessään. He saivat odottaa ehkä noin viisi minuuttia;\nsitten ilmestyi aukkoon jotakin. Ensin näyttäytyi pari isoja saksia, ja\nheti senjälkeen kömpi esille kamalannäköinen, tavattoman iso kaldane.\nSe oli toista vertaa kookkaampi kuin ainoakaan Taran siihen saakka\nnäkemä, ja sen ulkomuoto oli äärettömän paljon hirvittävämpi. Toisten\niho oli sinertävän harmaa -- tämä oli hieman sinertävämpi, ja sen\nsilmien samoin kuin suun ympärillä oli vaaleita ja tulipunaisia\nviiruja. Kummastakin sieraimesta lähti valkoinen ja toinen tulipunainen\nviiru vaakasuorasti ulospäin poikki kasvojen.\n\nEi kukaan hiiskahtanut eikä liikahtanut. Olio ryömi pitkänään loikovan\nvartalon luokse ja sijoittui sen olkapäiden väliin. Sitten pään ja\nvartalon muodostama olento nousi pystyyn ja lähestyi tyttöä.\nSilmäiltyään häntä kuvatus puhutteli hänen vangitsijaansa.\n\n\"Oletko Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja?\" se kysyi.\n\n\"Kyllä, Luud; nimeni on Ghek.\"\n\n\"Kerro minulle, mitä tiedät tästä!\" Kuulustelija nyökkäsi Heliumin\nTaraan päin.\n\nGhek noudatti käskyä, ja sitten tiedusti Luud tytöltä:\n\n\"Mitä tekemistä sinulla on Bantoomin alueella?\"\n\n\"Minut toi tänne ankara myrsky, joka rikkoi lentokoneeni ja kiidätti\nminut minulle outoihin seutuihin. Tulin yöllä laaksoon saadakseni\nravintoa ja juomaa. Sitten saapuivat banthit ja hätyyttivät minut\netsimään turvaa puusta. Kun aioin poistua laaksosta, otti väkesi minut\nkiinni. En tiedä, minkä tähden he minut pidättivät. En tehnyt mitään\npahaa. Pyydän teitä vain sallimaan minun poistua rauhassa.\"\n\n\"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan\",\nvastasi Luud.\n\n\"Mutta kansani ei ole sodassa teitä vastaan. Olen Heliumin prinsessa;\näitini isoisä oli jeddak, hänen isänsä jed, isäni koko Barsoomin\nsotavaltias. Teillä ei ole oikeutta pidättää minua ja vaadin teitä\nvapauttamaan minut heti.\"\n\n\"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan\",\ntoisti Luud ilmeettömästi. \"En tiedä mitään mainitsemistasi Barsoomin\nalemmista olennoista. On olemassa vain yksi kehittynyt rotu --\nbantoomilaiset. Koko luonto on heitä varten. Sinä saat osaltasi\npalvella heitä, mutta et vielä -- olet liian laiha. Meidän on\nlihotettava häntä jonkun verran. Sept. Olen kyllästynyt rykoreihin.\nKenties tässä on toisenlainen maku. Banthit ovat liian pahanmakuisia,\nja laaksoomme tulee harvoin mitään muita otuksia. Ja sinä, Ghek, saat\npalkkion. Ylennykseksi siirrän sinut vainioilta käytäviin. Tästä\nlähtien saat olla aina maan alla, mihin kaikki bantoomilaiset pyrkivät.\nEnää sinun ei tarvitse sietää inhoittavan auringon paahdetta, katsella\nkammottavaa taivasta tai maanpintaa rumentavia kasveja. Toistaiseksi on\nsinun hoidettava tätä minulle tuomaasi oliota ja huolehdittava siitä,\nettä se nukkuu ja syö -- mutta ei tee mitään muuta. Ymmärrätkö, Ghek?\nEi mitään muuta!\"\n\n\"Ymmärrän, Luud\", vastasi toinen.\n\n\"Vie se pois!\" komensi olento.\n\nGhek kääntyi ja talutti Taran huoneesta. Tyttöä kauhistutti, kun hän\najatteli häntä odottavaa kohtaloa, jota hänen näytti olevan mahdoton\nvälttää. Oli liiankin ilmeistä, ettei näillä olennoilla ollut lempeitä\neikä ritarillisia tunteita, joihin hän voisi vedota, eikä hän voinut\nuskoa kykenevänsä karkaamaan heidän maanalaisten käytäviensä sekavista\nsokkeloista.\n\nVastaanottohuoneen ulkopuolella riensi Sept heidän luokseen ja\nkeskusteli vähän aikaa Ghekin kanssa. Sitten Taran hoitaja saattoi\nhäntä sekavasti mutkittelevia tunneleja pitkin, kunnes he tulivat\npieneen kammioon.\n\n\"Meidän on toistaiseksi jäätävä tänne. Luud ehkä lähettää toistamiseen\nnoutamaan sinut luokseen. Jos hän tekee sen, ei sinua otaksuttavasti\nlihoteta -- hän käyttää sinua toiseen tarkoitukseen.\" Tytön\nmielenrauhalle oli onneksi, ettei hän käsittänyt miehen tarkoitusta.\n\"Laula minulle!\" pyysi Ghek äkkiä.\n\nHeliumin Tara ei ollut lainkaan laulutuulella, mutta siitä huolimatta\nhän lauloi, sillä saattoihan hän aina toivoa pääsevänsä karkaamaan, jos\nvain saisi siihen tilaisuuden, ja jos hän voittaisi jonkun näistä\nolennoista ystäväkseen, parantuisivat hänen mahdollisuutensa sitä\nmukaa. Koko tämän koettelemuksen ajan, sillä sellaiseksi laulaminen\nkoitui liikarasittuneelle tytölle, silmäili Ghek häntä hievahtamatta.\n\n\"Se on ihmeellistä\", hän ihasteli tytön vaiettua. \"Mutta en virkkanut\nsiitä mitään Luudille. Huomasitko, etten ilmaissut sitä Luudille? Jos\nhän olisi saanut sen tietää, olisi hän käskenyt sinun laulaa hänelle,\nja sitten olisi sinua säilytetty hänen luonaan, jotta hän voisi kuulla\nsinun laulavan, milloin haluaisi. Mutta nyt saan minä pitää sinut\nluonani koko ajan.\"\n\n\"Mistä tiedät, että hän pitäisi laulustani?\" kysyi tyttö.\n\n\"Hänen täytyisi pitää siitä\", vastasi Ghek. \"Jos minä pidän jostakin,\ntäytyy hänenkin siitä pitää, sillä emmekö ole samanlaisia -- me\nkaikki?\"\n\n\"Minun rotuni ihmiset eivät pidä samoista asioista\", huomautti Tara.\n\n\"Kuinka kummallista!\" ihmetteli Ghek. \"Kaikista kaldaneista ovat samat\nseikat joko mieluisia tai vastenmielisiä. Jos keksin jotakin uutta,\njosta pidän, tiedän kaikkien kaldanein pitävän siitä. Siitä syystä\ntiedän, että Luud pitäisi sinun laulustasi. Me näet olemme kaikki\ntäsmälleen samanlaisia.\"\n\n\"Mutta sinä et ole samannäköinen kuin Luud\", sanoi tyttö.\n\n\"Luud on kuningas. Hän on isompi ja hänen merkkinsä ovat komeammat.\nMutta muutoin olemme aivan samanlaiset. Ja eikö se ole luonnollista?\nOnhan se muna, josta minä kehityin, lähtöisin Luudista.\"\n\n\"Mitä!\" kummasteli tyttö. \"En ymmärrä sinua.\"\n\n\"Niin\", selitti Ghek, \"olemme kaikki kehittyneet Luudin munista samoin\nkuin kaikki moakilaiset Moakin munista.\"\n\n\"Ahaa!\" äänsi Heliumin Tara, luullen käsittävänsä. \"Tarkoitat siis,\nettä Luudilla on monta vaimoa ja että sinä olet jonkun hänen vaimonsa\njälkeläinen.\"\n\n\"En suinkaan, en sinne päinkään\", vastasi Ghek. \"Luudilla ei ole yhtään\nvaimoa. Hän munii itse munat. Sinä et sitä ymmärrä.\"\n\nHeliumin Tara myönsi, ettei hän tajunnut.\n\n\"Koetan siis selittää sen sinulle\", virkkoi Ghek, \"jos lupaat laulaa\nminulle myöhemmin.\"\n\n\"Minä lupaan\", vakuutti tyttö.\n\n\"Me emme ole samanlaisia kuin rykorit\", alkoi mies. \"Ne ovat alempia\nolentoja samoin kuin sinä ja banthit ja muut sellaiset. Me olemme\nsukupuolettomia -- kaikki muut paitsi kuningastamme, joka on\nkaksisukupuolinen. Hän synnyttää paljon munia, joista me, työntekijät\nja soturit, kehitymme. Ja jokaisessa tuhannessa munassa on yksi\nkuningasmuna, josta kehittyy kuningas. Panitko merkille sinetöidyt\naukot siinä huoneessa, jossa näit Luudin? Kuhunkin niihin salvattuna on\nkuningas. Jos joku niistä pääsisi vapaaksi, karkaisi hän Luudin\nkimppuun ja koettaisi surmata hänet; jos se hänelle onnistuisi, olisi\nmeillä uusi kuningas, mutta muutoin jäisi kaikki ennalleen. Hänen\nnimensä olisi Luud, ja kaikki jatkuisi entiseen tapaansa, sillä emmekö\nole kaikki samanlaisia? Luud on elänyt kauan ja synnyttänyt useita\nkuninkaita, minkä vuoksi hän jättää eloon niistä vain harvoja, jotta\nhänellä olisi seuraaja kuolemansa jälkeen. Muut hän tappaa.\"\n\n\"Miksi hän säästää useampia kuin yhden?\" kysyi tyttö.\n\n\"Joskus sattuu tapaturmia\", selitti Ghek, \"niin että kaikki pesäkunnan\ntallettamat kuninkaat saavat surmansa. Sellaisessa tapauksessa\nnoudetaan uusi kuningas naapuriyhdyskunnasta.\"\n\n\"Oletteko te kaikki Luudin lapsia?\" tiedusti Tara.\n\n\"Kaikki muut paitsi muutamia harvoja, jotka ovat kehittyneet\naikaisemman kuninkaan munista kuten Luudkin. Mutta Luud on ollut\npitkäaikainen, eikä muita ole enää monta elossa.\"\n\n\"Onko ikänne yleensä pitkä vaiko lyhyt?\" kysyi Tara.\n\n\"Hyvin pitkä.\"\n\n\"Entä rykorit? Elävätkö nekin kauan?\"\n\n\"Eivät. Rykorit elävät ehkä kymmenen vuotta\", vastasi Ghek, \"jos\npysyvät voimakkaina ja käyttökelpoisina. Kun ne joko vanhuuden tai\nsairauden tähden käyvät hyödyttömiksi, jätämme ne vainioille, ja\nbanthit käyvät yöllä ne noutamassa.\"\n\n\"Kuinka hirveätä!\" huudahti tyttö.\n\n\"Hirveätä?\" kertasi mies. \"Minusta siinä ei ole mitään hirveätä.\nRykorit ovat pelkkiä aivottomia lihasmöhkäleitä. Ne eivät näe, eivät\nkuule eivätkä tunne. Ne tuskin osaavat liikkua ilman meitä. Jollemme\nantaisi niille ruokaa, kuolisivat ne nälkään. Niitä ei kannata sääliä\nniinkään paljoa kuin nahkahihnojamme. Itsekseen ne eivät kykene muuhun\nkuin ottamaan ruokaa altaasta ja viemään sen suuhunsa, mutta meidän\nohjaaminamme -- katsohan niitä!\" Ja kopeasti hän näytteli jalomuotoista\nvartaloa, joka häntä kantoi ja josta uhkui elinvoimaa, tarmoa ja\ntuntoa.\n\n\"Miten se käy?\" ihmetteli Heliumin Tara. \"En käsitä sitä ollenkaan.\"\n\n\"Minä näytän sen sinulle\", sanoi Ghek ja laskeutui pitkäkseen\nlattialle. Sitten hän irtautui vartalosta, joka jäi virumaan\npaikoilleen elottoman näköisenä. Hämähäkinjaloillaan hän ryömi tyttöä\nkohti. \"Katsos nyt!\" hän kehoitti. \"Näetkö tätä?\" Hän ojensi päänsä\ntakaosassa sijaitsevaa tuntosarvilta näyttävää kimppua. \"Rykorin suun\ntakana, selkärangan yläpään kohdalla on aukko. Siihen pistän\ntuntosarveni ja tartun niillä selkäytimeen. Heti on rykorin jokainen\nlihas määräysvallassani -- siitä tulee ruumiini, joka tottelee minua,\nkuten sinä ohjaat oman ruumiisi lihasten liikkeitä. Minä tunnen kaikki,\nmitä rykor tuntisi, jos sillä olisi pää ja aivot. Jos sitä koskee,\nkärsisin minä, jos jäisin sen yhteyteen. Mutta samassa kun rykorimme\nvahingoittuu tai sairastuu hylkäämme sen ottaaksemme uuden. Samoin kuin\nkärsisimme rykorien ruumiillisista vammoista aiheutuvat tuskat,\nnautimme niiden ruumiillisista nautinnoista. Kun sinun ruumiisi väsyy,\net kykene juuri mihinkään; kun se on sairas, olet sinäkin sairas; jos\nse tapetaan, kuolet sinäkin. Sinä olet tylsän lihas-, luu- ja\nverirykelmän orja. Sinun ruumiisi ei ole sen ihmeellisempi kuin banthin\nruho. Vain aivosi nostavat sinut banthin yläpuolelle, mutta aivojasi\nsitovat ruumiisi rajoitukset. Niin ei ole meidän laitamme. Meissä ovat\naivot kaikki kaikessa. Yhdeksänkymmentä sadasosaa tilavuudestamme on\naivoja. Meillä on perin yksinkertaiset elimet, ja ne ovat hyvin pienet,\nsillä niiden ei tarvitse olla mukana huoltamassa monimutkaista hermo-,\nlihas- ja luukoneistoa. Meillä ei ole keuhkoja, sillä emme tarvitse\nilmaa. Syvällä niiden tasanteiden alapuolella, joihin voimme viedä\nrykorit, on tavattoman laaja käytäväverkko, jossa kaldane elää\ntodellisen elämänsä. Siellä kuolisi ilmaa hengittävä rykor kuten\nsinäkin kuolisit. Sinne olemme panneet varastoon suunnattomia\nravintomääriä ilmanpitävästi suljettuihin kammioihin. Ne riittävät\nikuisiksi ajoiksi. Syvällä maanpinnan alapuolella on vettä, joka säilyy\nsiellä lukemattomia ajanjaksoja sen jälkeen, kun pintavesi on loppunut.\nValmistaudumme sen ajan varalle, jonka varmasti tiedämme tulevan --\njolloin Barsoomin ilmakehän viimeisetkin rippeet on kulutettu --\njolloin vesi ja ravinto ovat lopussa. Meidät on luotu sitä tarkoitusta\nvarten, ettei tähdeltämme katoaisi luonnon jumalallisin luomus --\ntäydelliset aivot.\"\n\n\"Mutta mikä tarkoitus teillä voi sitten olla, kun se aika tulee?\" kysyi\ntyttö.\n\n\"Sinä et sitä ymmärrä\", sanoi Ghek. \"Se on liian ylevää tajuttavaksesi,\nmutta minä koetan selittää. Barsoom, kuut, aurinko ja tähdet on luotu\nyhtä ainoata tarkoitusta varten. Ajan alusta saakka on luonto\ntyöskennellyt ankarasti tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Ihan alussa\noli olioita, jotka elivät, mutta joilla ei ollut aivoja. Vähitellen\nkehittyi surkean vähäisiä hermoja ja mitättömän pieniä aivoja. Kehitys\njatkui. Me olemme sen korkein aste. Mutta jotkut meistä uskovat, että\non vieläkin askel ylöspäin -- että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa\nrotumme kehittyy yliolioiksi -- pelkiksi aivoiksi. Painajaisen\ntapaisena lisäkkeenä olevat jalat, sakset ja muut elimet katoavat.\nTulevaisuuden kaldanessa ei ole mitään muuta kuin laajat aivot.\nKuurona, mykkänä ja sokeana se lepää salaisessa holvissaan syvällä\nBarsoomin uumenissa -- vain pelkkinä laajoina, ihmeellisinä, kauniina\naivoina, joiden ikuista ajattelua ei mikään häiritse.\"\n\n\"Tarkoitatko, että ne vain lepäävät ja ajattelevat?\" tiedusti Tara.\n\n\"Juuri niin!\" huudahti Ghek. \"Voiko mikään olla ihastuttavampaa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi tyttö. \"Tiedän hyvin paljon, äärettömän paljon\nihastuttavampaa.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKauhun kourissa\n\n\nOlennon puheet antoivat Heliumin Taralle ajattelemisen aihetta. Hänelle\noli opetettu, että jokaisella luodulla oliolla oli joku hyödyllinen\ntarkoitus, ja hän koetti tunnollisesti sovittaa kaldanea oikealle\npaikalleen maailmankaikkeuden järjestelmään. Hän oli varma, että sillä\ntäytyi olla oma paikkansa, mutta hän ei voinut älytä, missä se paikka\noli. Hänen oli luovuttava yrittämästäkin. Kaldaneista johtui hänen\nmieleensä pieni ryhmä heliumilaisia, jotka olivat vannoneet\nkieltäytyvänsä elämän nautinnoista hankkiakseen tietoja. He\nsuhtautuivat koko lailla ylimielisesti niihin, joita eivät pitäneet\nyhtä viisaina. Taraa hymyilytti, kun hän muisti, mitä hänen isänsä oli\nkerran heistä huomauttanut; John Carter oli sanonut, että jos joku\nheistä sattuisi pudottamaan itserakkautensa ja se särkyisi, pitäisi\nHeliumia savuttaa kokonainen viikko. Hänen isänsä piti normaalisista\nihmisistä -- ihmiset, jotka tiesivät liian vähän, ja ihmiset, jotka\ntiesivät liian paljon, olivat molemmat yhtä kiusallisia. Heliumin Tara\noli tässä suhteessa isänsä kaltainen, sekä tervejärkinen että\nnormaalinen.\n\nOttamatta huomioon hänen omaa vaarallista asemaansa oli tässä\nkummallisessa maailmassa hänestä paljon mielenkiintoista. Rykorit\nherättivät kovasti hänen sääliään ja panivat hänet ankarasti pohtimaan.\nMiten ja millaisesta alkumuodosta ne olivat kehittyneet? Hän tiedusti\nsitä Ghekiltä.\n\n\"Kun laulat minulle vielä, niin kerron sen sinulle\", vastasi mies. \"Jos\nLuud sallisi minun pitää sinut, et kuolisi koskaan. Säilyttäisin sinut\naina laulamassa itselleni.\"\n\nTyttöä ihmetytti se, että hänen äänensä vaikutti niin voimakkaasti\ntuohon olentoon. Noissa tavattoman laajoissa aivoissa oli joku jänne,\njonka sävelet panivat värähtelemään. Se oli ainoa rengas yhdistämässä\nhäntä näihin aivoihin, kun ne olivat erillään rykorista. Rykoria\nhallitessaan niillä saattoi olla muitakin inhimillisiä vaistoja, mutta\nniiden ajatteleminenkin kammotti häntä. Laulettuaan hän jäi odottamaan,\nettä Ghek alkaisi puhua. Mies oli pitkän aikaa vaiti, vain tarkastaen\nhäntä kamalilla silmillään.\n\n\"Eiköhän\", hän virkkoi vihdoin, \"olisi hauska kuulua teidän rotuunne?\nLaulatteko te kaikki?\"\n\n\"Melkein kaikki, ainakin jonkun verran\", vakuutti tyttö, \"mutta teemme\npaljon muutakin mielenkiintoista ja huvittavaa. Me tanssimme, leikimme,\nteemme työtä, rakastamme ja joskus taistelemme, sillä olemme\nsoturirotu.\"\n\n\"Rakastatte\", kertasi kaldane. \"Luultavasti käsitän tarkoituksesi.\nMutta onneksi olemme me tunteettomia -- ollessamme irrallamme. Rykoria\nvallitessamme -- niin, silloin on kokonaan toista, ja kuunnellessani\nlauluasi ja katsellessasi kaunista ruumistasi ymmärrän, mitä tarkoitat\nrakkaudella. Voisin rakastaa sinua.\"\n\nTyttö peräytyi kauemmaksi hänestä. \"Lupasit kertoa minulle rykorien\nalkuperästä\", hän muistutti.\n\n\"Aikakausia sitten\", aloitti Ghek, \"olivat ruumiimme kookkaammat ja\npäämme pienemmät. Jalkamme olivat hyvin heikot, emmekä jaksaneet\nkävellä nopeasti emmekä kauan. Oli neljällä jalalla liikkuva, typerä\neläin. Se majaili maaonkaloissa, joihin se kantoi ruokansa, ja me\nkaivoimme käytäviämme niihin onkaloihin ja söimme sen keräämää\nravintoa. Mutta se ei hankkinut riittävästi kaikille -- itselleen ja\nkaikille niille kaldaneille, jotka elivät sen kustannuksella, joten\nmeidän oli lähdettävä ulkosalle saamaan ruokaa. Se oli raskasta puuhaa\nheikoille jaloillemme. Silloin aloimme ratsastaa näiden alkuperäisten\nrykorien selässä. Vihdoin -- siihen kului epäilemättä monia miespolvia\n-- kaldanet keksivät keinot ohjatakseen rykoreja, kunnes viimemainitut\nlopulta olivat täydelleen riippuvaisia isäntiensä ylemmistä aivoista,\njotka ohjasivat niitä hakemaan ravintoa. Ajan vieriessä kävivät\nrykorien aivot yhä pienemmiksi. Niiden korvat kuihtuivat, samoin\nsilmät, sillä enää ne eivät niitä tarvinneet -- kaldanet kuulivat ja\nnäkivät niiden puolesta. Samoin rykorit asteittain alkoivat kävellä\ntakajaloillaan, jotta kaldanet voisivat nähdä kauemmaksi. Aivojen\nsupistuessa kutistui pääkin. Ainoa pään elin, jota käytettiin, oli suu,\nja niinpä se yksin on jäänyt jäljelle. Silloin tällöin joutui\nesi-isiemme käsiin punaisen rodun jäseniä. Kaldanet oivalsivat, kuinka\npaljon kauniimpi ja edullisempi luonnon punaiselle rodulle antama muoto\noli kuin rykorien kehittymässä oleva vartalo. Älykkään ristisiitoksen\navulla saatiin nykyiset rykorit. Ne ovat kuin ovatkin yksinomaan\nkaldanein ylivoimaisen järjen tuotteita -- ne ovat ruumiimme, joille\nsaamme tehdä mitä haluamme, kuten te saatte menetellä mielenne mukaan\nomiin ruumiisiinne nähden. Mutta meillä on se etu, että meillä on\nruumiita rajaton määrä. Etkö toivoisi olevasi kaldane?\"\n\nKuinka kauan Heliumin Taraa säilytettiin maanalaisessa kammiossa, siitä\nhänellä ei ollut aavistustakaan. Se aika tuntui hyvin pitkältä. Hän\nsöi, nukkui ja silmäili päättymättömiä olentojonoja, joita meni hänen\nvankilansa sisäänkäytävän ohitse. Alaspäin laskeutui kuormitettu jono,\nvieden ylhäältä ruokaa, ruokaa, yhä vain ruokaa. Toinen jono palasi\ntyhjin käsin. Ne nähdessään Tara tiesi, että ylhäällä oli päivä. Kun\nniitä ei näkynyt, tiesi hän, että oli yö ja että banthit raatelivat\nniitä rykoreja, jotka oli edellisenä päivänä jätetty oman onnensa\nnojaan pelloille. Hän alkoi kalveta ja laihtua. Hän ei pitänyt hänelle\nannetusta ravinnosta -- se ei sopinut hänen kaltaisilleen -- eikä hän\nlihomisen pelosta syönyt kovin paljon maukastakaan ruokaa. Lihavuudella\noli täällä uusi merkitys -- peloittava merkitys.\n\nGhek huomasi, että hän laihtui ja kalpeni, ja puhui hänelle siitä. Tara\nselitti, ettei hän voinut viihtyä maan alla -- että hänen täytyi saada\nraitista ilmaa ja auringon paistetta; muutoin hän kuihtuisi ja kuolisi.\nIlmeisesti Ghek kertoi siitä kuninkaalleen, sillä pian sen jälkeen hän\nilmoitti tytölle kuninkaan määränneen hänet säilytettäväksi tornissa,\nja sinne hänet siirrettiin. Hän oli hartaasti toivonut, että juuri se\nolisi hänen ja Ghekin välisen keskustelun seuraus. Jo auringon\nnäkeminenkin oli jotakin, mutta nyt heräsi hänen rinnassaan toive, jota\nhän ei ollut rohjennut ajatellakaan ollessaan synkeissä sokkeloissa,\njoista hän ei ikinä olisi osannut ulkoiseen maailmaan. Nyt hänellä oli\nhiukkasen toivon aihetta. Ainakin hän näkisi kummut, ja kun hän kerran\nne näkisi, niin eikö hänelle saattaisi tarjoutua tilaisuus päästä\nniille? Jospa hän vain saisi kymmenen minuuttia -- vain kymmenen\nlyhyttä minuuttia! Lentokone oli vielä siellä -- siitä hän oli varma.\nVain kymmenen minuuttia, ja hän olisi pelastunut -- ikiajoiksi\npelastunut tästä hirveästä paikasta. Mutta päivät vierivät, eikä hän\njäänyt koskaan yksikseen, ei viideksikään minuutiksi.\n\nUsein hän tuumi karkaamista. Jollei olisi ollut bantheja, olisi se\nollut helppo toteuttaa yöllä. Yöksi Ghek aina irtautui ruumiistaan ja\nvaipui jonkunlaiseen torkkumistilaan. Uneksi sitä ei voinut sanoa,\nainakaan se ei siltä näyttänyt, sillä hänen luonnottomat silmänsä\npysyivät muuttumattomina: mutta hän pysyi hiljaa alallaan nurkassa.\nTuhansia kertoja Heliumin Tara suoritti karkaamisen mielessään. Hän\nsyöksähtäisi rykorin luokse ja tempaisi sen hihnoituksessa riippuvan\nmiekan. Ennen kuin Ghek aavistaisi hänen tarkoitustaan, olisi hän\ntehnyt sen, ja ennen kuin kaldane ennättäisi hälyttää, iskisi hän\nsäilän tuohon kamalan näköiseen päähän. Muutamassa minuutissa hän olisi\nmuurin ympäröimällä pihalla. Rykorit eivät osaisi pysäyttää häntä,\nsillä niillä ei ollut aivoja ilmaisemassa niille, että hän aikoi\nkarata. Hän oli ikkunasta tarkkaillut pihalta vainioille vievän portin\navaamista ja sulkemista ja tiesi, miten isoa salpaa liikuteltiin. Hän\nmenisi ulos portista ja rientäisi nopeasti kummulle. Se oli niin\nlähellä, ettei häntä saavutettaisi. Kaikki oli niin helppoa! Se olisi\nollut helppoa, jollei olisi ollut bantheja! Yöllä bantheja ja päivällä\ntyöntekijöitä pelloilla. Teljettynä torniin ja saamatta tarpeellista\nliikuntoa ja sopivaa ravintoa Tara ei voimistunut, kuten hänen\nvangitsijansa toivoivat. Ghek haastatteli häntä, koettaen saada\nselville, miksi hän ei lihonut ja pyöristynyt, ei näyttänyt edes\nniinkään reippaalta kuin joutuessaan vangiksi. Hänen huolestumisensa\naiheutui Luudin uudistuneista tiedusteluista ja herätti vihdoin tytön\nmielessä suunnitelman, jolla hän ehkä saattoi hankkia itselleen uuden\nkarkaamistilaisuuden.\n\n\"Olen tottunut kävelemään raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa\",\nsanoi Tara Ghekille. \"En voi tulla samanlaiseksi, kuin ennen olin, jos\nminun on aina oltava suljettuna tähän yhteen kammioon, hengittäen\npilaantunutta ilmaa ja saamatta ruumiinliikettä. Päästäkää minut joka\npäivä auringon paisteessa vainioille kävelemään! Sitten minusta\nvarmasti tulee komea ja lihava.\"\n\n\"Sinä karkaisit\", huomautti Ghek.\n\n\"Mutta miten voisin karata, jos sinä olisit aina seurassani?\" kysyi\ntyttö. \"Ja jos haluaisinkin karata, niin minne voisin mennä? En edes\ntiedä, missä päin Helium on. Sen täytyy olla hyvin kaukana. Jo\nensimmäisenä yönä joutuisin banthien käsiin, eikö niin?\"\n\n\"Niin joutuisit\", myönsi Ghek. \"Tiedustan sitä Luudilta.\"\n\nSeuraavana päivänä hän ilmoitti Luudin käskeneen, että tyttö oli\nvietävä vainioille. Hän muka koettaisi sitä kerran nähdäkseen,\nvoimistuisiko vanki.\n\n\"Jollet liho, noudattaa hän sinut sittenkin\", hän selitti, \"mutta ei\nkäytä sinua ravinnoksi.\"\n\nHeliumin Taraa puistatti.\n\nSinä ja useina seuraavina päivinä hänet vietiin tornista pihan läpi\npelloille. Hän etsi aina valppaasti karkaamistilaisuutta, mutta Ghek\noli alituisesti ihan hänen vierellään. Häntä ei kuitenkaan estänyt\nyrittämästä siinä määrin miehen läsnäolo kuin se seikka, että aina oli\npaljon työväkeä hänen ja niiden kumpujen välillä, joilla hänet\nlentokoneensa oli. Ghekin käsistä hänen olisi ollut helppo pujahtaa,\nmutta toisia oli liian paljon. Ja eräänä päivänä sitten Ghek\nsaattaessaan häntä jaloittelemaan ilmoitti, että se oli viimeinen\nkerta.\n\n\"Tänä iltana sinun on mentävä Luudin puheille\", hän virkkoi. \"Se\npahoittaa mieltäni, koska en enää saa kuulla lauluasi.\"\n\n\"Tänä iltana!\" Tytön ääni tuskin kuului ja värisi kauhusta.\n\nHän vilkaisi hätäisesti kummuille päin. Ne olivat niin lähellä! Mutta\nvälillä olivat ainaiset työntekijät; niitä oli kenties parikymmentä.\n\n\"Kävellään tuonne!\" hän ehdotti, osoittaen heihin päin. \"Haluaisin\nnähdä, mitä he puuhailevat.\"\n\n\"Sinne on liian pitkä matka\", esteli Ghek. \"Minua vaivaa aurinko. On\npaljon viihtyisämpää täällä, missä voi seisoa tämän puun siimeksessä.\"\n\n\"No niin\", virkkoi tyttö. \"Jää sinä sitten tänne, ja minä käyn tuolla.\nSiihen en tarvitse kuin hetkisen.\"\n\n\"Ei\", vastasi Ghek. \"Tulen mukaasi! Tahtoisit karata. Mutta se ei\nonnistu.\"\n\n\"Karkaaminenhan on mahdotonta\", huomautti Tara.\n\n\"Tiedän sen\", myönsi Ghek, \"mutta saattaisit koettaa. En halua sinun\nyrittävän. Ehkä meidän on paras heti palata torniin. Minulle kävisi\nhuonosti, jos sinä pääsisit karkuun.\"\n\nHeliumin Tara oivalsi viimeisen tilaisuuden lipuvan käsistään. Tämän\npäivän jälkeen ei hänellä enää olisi mahdollisuutta. Hän mietti jotakin\ntekosyytä houkutellakseen vartijansa edes vähän lähemmäksi kumpuja.\n\n\"Paljoa en haluakaan\", hän sanoi. \"Tänä iltana pyydät minua laulamaan\nitsellesi. Se on viimeinen kerta. Jollet salli minun mennä katsomaan,\nmitä nuo kaldanet tekevät, en enää laula sinulle.\"\n\nGhek epäröi. \"Sitten pidän sinua koko ajan kiinni käsivarresta\", hän\nvirkkoi.\n\n\"Pidä toki, jos tahdot!\" suostui tyttö. \"Matkaan nyt!\"\n\nHe lähtivät työskentelijöitä ja kumpuja kohti. Pieni ryhmä kaivoi\nmaasta mukuloita. Tara oli huomannut sen ja pannut merkille, että\nkaivajat olivat melkein aina hyvin kumarassa kammottavat silmät\nsuunnattuina möyrittyyn maahan. Hän vei Ghekin hyvin likelle heitä,\ntahtoen muka tarkoin katsoa, miten työ kävi. Koko ajan mies puristi\nlujasti hänen vasenta rannettaan.\n\n\"Se on kovin mielenkiintoista\", kehui tyttö huokaisten. \"Katsos, Ghek!\"\nhän jatkoi sitten äkkiä ja osoitti torniin päin. Pitäen edelleen kiinni\nhänestä kaldane kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan. Vikkelästi kuin\nbanth ja jännittäen kaikki voimansa iski tyttö samassa oikean nyrkkinsä\nGhekin pehmeään takaraivoon kauluksen rajaan. Iskulla oli toivottu\nteho, kaldane kirposi irti rykorista ja kierähti maahan. Heti\nheltisivät sormet tytön ranteesta; ruumis, jota Ghekin aivot eivät enää\nhallinneet, haparoi hetkisen umpimähkään sinne ja tänne, vaipui sitten\npolvilleen ja kellahti lopulta selälleen. Mutta Heliumin Tara ei jäänyt\ntarkkailemaan tekonsa seurauksia. Heti kun sormet irtaantuivat hänen\nranteestaan, hän syöksyi kiitämään kumpuja kohti. Samassa pääsi Ghekin\nhuulilta varoitusvihellys; vastaukseksi ponnahti työskentelijöitä\npystyyn, yksi melkein ihan tytön edessä. Hän vältti ojennetut kädet ja\nriensi jälleen kumpuja ja vapautta kohti, mutta hänen jalkansa sattui\nkuokkamaiseen työaseeseen, jollaisilla maata käännettiin ja joka oli\njätetty maahan puolittain mullan peittoon. Hetkisen hän jatkoi\njuoksuaan, rajusti koettaen saada takaisin tasapainonsa, mutta hänen\njalkansa sekaantuivat vakoihin -- hän kompastui jälleen ja kellahti\ntällä kertaa kumoon. Kun hän ponnistautui noustaksensa pystyyn,\nheittäytyi hänen niskaansa raskas ruho, tarttuen hänen käsivarsiinsa.\nSeuraavalla hetkellä hän oli saarrettu, hänet kiskottiin seisomaan, ja\nkatsahtaessaan ympärilleen hän näki Ghekin ryömivän pitkänään viruvan\nrykorinsa luokse. Pian oli Ghek hänen vierellään.\n\nGhekin kamalan näköiset kasvot, jotka eivät voineet kuvastaa\nmielenliikutuksia, eivät lainkaan osoittaneet, mitä hänen laajoissa\naivoissaan liikkui. Hautoiko hän mielessään kiukkuisia vihan ja koston\najatuksia? Heliumin Tara ei kyennyt sitä arvaamaan eikä siitä\nvälittänytkään. Pahin oli tapahtunut. Hän oli koettanut karata, mutta\nse ei ollut onnistunut. Enää hän ei saisi toista tilaisuutta.\n\n\"Tule!\" komensi Ghek. \"Palataan torniin.\" Hänen äänensä pysyi kolkon\nyksitoikkoisena. Se oli pahempaa kuin kiukku, sillä se ei lainkaan\npaljastanut hänen aikeitaan. Se vain lisäsi Taran kauhua noita isoja\naivoja kohtaan, joille inhimilliset tunteet olivat tyyten vieraat.\n\nJa niin hänet taaskin laahattiin vankeuteen torniin, ja Ghek ryhtyi\njälleen vartioimaan, kyyröttäen oven pielessä, mutta nyt hänellä oli\nkädessään paljas miekka, eikä hän eronnut rykoristaan muulloin kuin\nsiirtyäkseen toisen tänne hankkimansa olkapäille edellisen osoittaessa\nväsymyksen merkkejä. Tyttö istui, silmäillen häntä. Ghek ei ollut\nkohdellut häntä tylysti, mutta Tara ei tuntenut kiitollisuutta, silti\nei myöskään vihaa vartijaansa kohtaan. Nuo aivot, joilla ei itsellään\nollut mitään hienompia tunteita, eivät herättäneet niitä hänessäkään.\nHän ei voinut olla niille kiitollinen, ei pitää niistä eikä vihata\nniitä. Hänellä oli vain aina sama hellittämätön kauhun tunne niiden\nläheisyydessä. Hän oli kuullut suurien tiedemiesten pohtivan punaisen\nrodun tulevaisuutta ja muisti jonkun heistä väittäneen, että\nlopullisesti olisivat aivot ihmisessä yksinomaan vallitsevina. Enää ei\nsitten olisi vaistomaisia tekoja eikä mielenliikutuksia; mitään ei\ntehtäisi tunteiden pakotuksesta. Järki päinvastoin ohjaisi kaikkia\ntoimiamme. Tämän teorian puolustaja pahoitteli sitä, ettei hän saisi\nnauttia sellaisen tilan siunauksista, joka hänen mielestään muuttaisi\nihmiskunnan elämän ihanteelliseksi.\n\nHeliumin Tara toivoi sydämensä pohjasta, että oppinut tiedemies olisi\nollut täällä perinpohjaisesti kokeakseen, minkälaiset olisivat hänen\nennustuksensa toteutumisen käytännölliset seuraukset. Jos oli tarjolla\nvain puhtaasti ruumiillinen rykor ja puhtaasti henkinen kaldane, ei\nollut paljoakaan valinnan varaa. Mutta viehättävin olomuoto oli\nonnellinen keskiväli, normaalinen, epätäydellinen ihminen, jollaisen\nhän tunsi. Ne idealistit -- hän arveli -- jotka toivovat ihmiskunnan\nkokonaisuudessaan missään vaiheessaan tulevan täydelliseksi, koska he\ntäällä voisivat nähdä, että ehdoton täydellisyys on yhtä vähän\ntoivottava kuin sen vastakohtakin.\n\nHeliumin Taran mielessä risteilivät synkät ajatukset hänen odottaessaan\nLuudin kutsua, joka saattoi merkitä hänelle vain yhtä seikkaa:\nkuolemaa. Hän aavisti, mitä varten hänet kutsuttaisiin, ja tiesi, että\nhänen oli keksittävä keino tuhotakseen itsensä, ennen kuin se ilta\nolisi kulunut. Mutta sittenkin hän toivoi ja takertui kiinni elämään.\nHän ei nujertuisi, ennen kuin muuta keinoa ei olisi. Kerran hän pani\nGhekin hätkähtämään huudahtamalla ääneen melkein rajusti: \"Minä elän\nvielä!\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi kaldane.\n\n\"Tarkoitan sitä, mitä sanoin\", vastasi tyttö. \"Elän vielä, ja niin\nkauan kun elän, saatan keksiä jonkun keinon. Kuoleman jälkeen ei enää\nole toivoa.\"\n\n\"Saatat keksiä keinon -- mitä varten?\" tiedusti Ghek.\n\n\"Pelastaakseni henkeni, päästäkseni vapauteen ja oman kansani pariin\",\noli vastaus.\n\n\"Ei kukaan, joka on tullut Bantoomiin, pääse sieltä milloinkaan\",\nmurahti toinen.\n\nTara ei vastannut, ja jonkun ajan kuluttua puhkesi Ghek uudelleen\npuhumaan. \"Laula minulle!\" hän pyysi.\n\nTytön laulaessa tuli neljä soturia viemään häntä Luudin luokse. He\nkäskivät Ghekin jäädä paikoilleen.\n\n\"Minkä tähden?\" kysyi hän.\n\n\"Luud on sinuun tyytymätön\", vastasi eräs sotureista.\n\n\"Mistä syystä?\" tiedusti Ghek.\n\n\"Olet paljastanut, että järkeilykykysi ei ole pettämätön. Olet sallinut\ntunteen vaikuttaa itseesi ja siten osoittanut olevasi vajavainen.\nTiedät, mikä on vajavaisten kohtalo.\"\n\n\"Tiedän kyllä, mikä on vajavaisten kohtalo, mutta minä en ole\nvajavainen\", puolustihe Ghek.\n\n\"Olet sallinut vangin kurkusta lähtevien omituisten äänien miellyttää\nja mairitella itseäsi, vaikka olet hyvin tiennyt, etteivät ne ole\nmillään tavoin johdonmukaisen järkeilyn yhteydessä. Sellaisenaan se jo\non anteeksiantamattoman heikkouden merkki. Sitten, epäilemättä\nepäjohdonmukaisen tunteen vaikutuksesta, sallit vangin edetä\nvainioilla sellaiseen kohtaan, jossa hän voi yrittää karata, melkein\nmenestyksellisesti. Jollei oma järkeilykykysi olisi puutteellinen,\ntodistaisi se sinulle, ettet ole kelvollinen. Luonnollinen,\njärjenmukainen seuraus on tuhoaminen. Senvuoksi sinut tuhotaan\nsellaisella tavalla, että se esimerkki on siunauksellinen kaikille\nmuille Luudin yhdyskunnan kaldaneille. Siihen saakka on sinun pysyttävä\ntäällä.\"\n\n\"Olet oikeassa\", myönsi Ghek. \"Olen täällä siihen saakka, kunnes Luud\nnäkee hyväksi tuhota minut järkevimmällä tavalla.\"\n\nHeliumin Tara loi häneen kummastuneen katseen poistuessaan soturien\nsaattamana kammiosta. Olkansa ylitse hän huusi taakseen: \"Muista, Ghek,\nettä vielä elät!\" Sitten hänet loputtomia tunneleja myöten vietiin\nodottavan Luudin luokse.\n\nKun hänet opastettiin kuninkaan eteen, kyykötti tämä huoneen nurkassa\nkuudella hämähäkin jalallaan. Vastaisen seinän vieressä virui hänen\nrykorinsa, jonka kaunista vartaloa somisti upea hihnoitus -- elottomana\nmöhkäleenä ilman ohjaavaa kaldanea. Luud lähetti pois soturit, jotka\nolivat tuoneet vangin. Sitten hän tuijotti tyttöön hirveillä silmillään\nvirkkamatta vähään aikaan mitään. Heliumin Tara ei voinut muuta kuin\nodottaa. Hän saattoi vain arvailla, mitä oli tulossa. Sitten kun se\ntapahtuisi, olisi kyllä aikaa kohdata se. Ei ollut lainkaan\ntarpeellista ajatella loppua ennakolta. Äkkiä alkoi Luud puhua.\n\n\"Mietit karkaamista\", hän sanoi soinnuttomaan, ilmeettömän\nyksitoikkoiseen tapaansa, joka on välttämätön seuraus, jos suullisesti\nilmaistaan tunnevaikutuksista vapaata järkeä. \"Sinä et pääse karkuun.\nOlet ainoastaan kahden epätäydellisen osan -- epätäydellisten aivojen\nja epätäydellisen ruumiin -- yhtymä. Ne kaksi eivät voi olla yhdessä\ntäydessä muodossaan. Tuossa näet täydellisen ruumiin.\" Hän osoitti\nrykoria. \"Sillä ei ole aivoja. Tässä\" -- hän kohotti toisia saksiaan\npäätänsä kohti -- \"ovat täydelliset aivot. Ne eivät kaipaa ruumista\ntoimiakseen moitteettomasti ja asianmukaisesti aivoina. Haluaisit panna\nheikon järkesi kilpasille minun järkeni kanssa! Parhaillaankin\nsuunnittelet minun surmaamistani. Jollet saa sitä tehdyksi, aiot tappaa\nitsesi. Saat nähdä, miten henki hallitsee ainetta. Minä olen henki.\nSinä olet ainetta. Aivosi ovat liian heikot ja kehittymättömät\nansaitakseen aivojen nimeä. Olet sallinut tunteen sanelemien,\nharkitsemattomien tekojen heikentää niitä. Ne ovat tyyten arvottomat.\nNe eivät kykene juuri lainkaan ohjaamaan olemassaoloasi. Sinä et tapa\nminua. Et tapa itseäsi. Kun minä olen tehnyt sinulle, mitä tahdon,\nsitten sinut surmataan, jos se on järjen vaatimusten mukaan tehtävä.\nSinulla ei ole aavistustakaan, miten valtava voima piilee huippuunsa\nkehittyneissä aivoissa. Katso tuota rykoria. Sillä ei ole aivoja.\nOmasta aloitteestaan se kykenee liikkumaan vain vähän. Se vie ruuan\nsuuhunsa synnynnäisen, koneellisen vaistonsa nojalla, jonka olemme\njättäneet sille. Mutta itse se ei löytäisi ruokaa. Meidän on pantava\nravintoa sen ulottuville ja aina samaan paikkaan. Jos laskisimme ruokaa\nsen jalkojen juureen ja jättäisimme sen yksin, niin se kuolisi nälkään.\nMutta nyt näet, mitä todelliset aivot saavat aikaan.\" Hän käänsi\nkatseensa rykoriin ja kyyrötti paikallaan, tuijottaen tuohon\ntunnottomaan lihaskasaan. Tytön kauhuksi päätön ruumis alkoi äkkiä\nliikkua. Se nousi verkkaisesti pystyyn ja asteli lattian poikki Luudin\nluokse, kumartui ja otti kammottavan pään käsiinsä, nosti sen\nolkapäilleen ja sijoitti sen kohdalleen.\n\n\"Mitä mahdollisuuksia sinulla on yrittää tällaista voimaa vastaan?\"\nkysyi Luud. \"Samoin kuin rykorille voin tehdä sinullekin.\"\n\nHeliumin Tara ei vastannut mitään. Ilmeisesti oli sanallinen vastaus\ntarpeeton.\n\n\"Epäilet kykyäni!\" totesi Luud. Niin asianlaita olikin, vaikka tyttö\noli sitä vain ajatellut -- hän ei ollut sitä lausunut.\n\nLuud meni huoneen toiseen päähän ja laskeutui pitkäkseen. Sitten hän\nirtaantui ruumiista ja ryömi lattian ylitse saman pyöreän aukon\nkohdalle, josta tyttö oli nähnyt hänen ilmestyvän silloin, kun hänet\noli ensi kerran tuotu Luudin puheille. Sinne hän seisahtui ja suuntasi\npeloittavat silmänsä Taraan. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen\nkatseensa tuntui tunkeutuvan suoraan tytön aivoihin. Tara tunsi melkein\nvastustamattoman voiman pakottavan häntä kaldanea kohti. Hän ponnisti\nsitä vastaan ja koetti kääntää silmänsä toisaalle, mutta ei voinut.\nTuntui siltä kuin olisi kaamea lumousvoima sitonut hänen katseensa\nhänen edessään olevien isojen aivojen kiiluviin, luomettomiin silmiin.\nHitaasti, rimpuillen joka askeleella tuskaisesti vastaan, hän siirtyi\nkammottavaa hirviötä kohti. Hän koetti huutaa kovasti herättääkseen\npuutuneet sielunkykynsä, mutta hänen huuliltaan ei päässyt ääntäkään.\nJos nuo silmät kääntyisivät toisaalle vain hetkeksikään, niin silloin\nhän, sen hän tunsi, saisi takaisin kyvyn ohjata itse askeleensa. Mutta\nsilmien katse ei kertaakaan siirtynyt pois hänestä. Se vain tuntui\nuppoavan yhä syvemmälle häneen, imien itseensä hänen hermostonsa\nhallinnan viimeisetkin rippeet.\n\nHänen lähestyessään päätä se peräytyi verkalleen hämähäkinjaloillaan.\nHän pani merkille, että sen sakset huojuivat hitaasti edestakaisin, kun\nse peräytyi, yhtenään peräytyi seinässä olevaan pyöreään aukkoon.\nTäytyikö hänen seurata sitä sinnekin? Mikä uusi ja nimetön kauhu piili\ntuolla salakammiossa? Ei! Hän ei tekisi sitä. Mutta ennen kuin hän ehti\nseinäviereen, huomasi hän olevansa nelin kontin ja ryömivänsä suoraan\nreikään, josta silmät yhäti tuijottivat häneen. Aukon suulla hän\nponnisti vielä viimeisen kerran sankarillisesti, jännittäytyen häntä\neteenpäin vetävää voimaa vastaan; mutta lopulta hän sortui. Päästäen\nähkäisyn, jota seurasi nyyhkytys, Heliumin Tara meni aukosta sen takana\nolevaan huoneeseen.\n\nAukko oli parhaiksi niin laaja, että hän mahtui siitä sisälle. Sen\ntoisella puolen hän havaitsi joutuneensa pieneen kammioon. Hänen\nedessään kyykötti Luud. Vastaisen seinän vieressä loikoi kookas,\nkaunis, miespuolinen rykor, jonka yllä ei ollut lainkaan hihnoja.\n\n\"Nyt näet\", virkkoi Luud, \"kuinka turhaa sinun on niskuroida.\"\n\nSanat tuntuivat hetkiseksi laukaisseen häntä sitoneen lumouksen.\nNopeasti hän käänsi silmänsä toisaalle.\n\n\"Katso minua silmiin!\" komensi Luud.\n\nHeliumin Tara piti katseensa poispäin suunnattuna. Hän tunsi saaneensa\nuutta voimaa tahi ainakin kaldanen häneen kohdistaman vallan\nheikentyneen. Oliko hän sattumalta saanut selville salaisuuden, jonka\navulla tuo olento pystyi niin kammottavasti hallitsemaan hänen\ntahtoaan? Hän ei rohjennut toivoa. Katse toisaalle käännettynä hän\npyörähti samaan aukkoon päin, josta nuo inhoittavat silmät olivat\nvetäneet hänet perässään. Uudelleen Luud komensi häntä pysähtymään,\nmutta ääni yksin ei lainkaan tehonnut häneen. Se ei vaikuttanut samoin\nkuin silmät. Hän kuuli Luudin viheltävän ja arvasi hänen kutsuvan apua.\nMutta koska hän ei uskaltanut katsoa sinnepäin, ei hän nähnyt kaldanen\nkääntyvän ja tähtäävän katseensa peräseinän vieressä viruvaan\nkookkaaseen, päättömään ruumiiseen.\n\nTyttö oli vieläkin hiukan olennon vaikutuksen lumoissa -- hänen\nsielunkykynsä eivät vielä olleet täysin ja riippumattomasti hänen\nomassa vallassaan. Hän liikkui kuin kamalan painajaisen vaivaamana --\nse kävi hitaasti, tuskallisesti, ikäänkuin jokaista jäsentä olisi\nestänyt raskas paino tahi kuin hän olisi raahannut ruumistaan tahmeassa\nnesteessä. Aukko oli lähellä, oi, niin lähellä, mutta ponnistelipa hän\nkuinka hyvänsä, hän ei sittenkään tuntunut huomattavasti etenevän sitä\nkohti.\n\nHänen takanaan ryömi isojen aivojen ilkeän voiman kannustama, päätön\nvartalo nelin kontin häneen päin. Vihdoinkin hän oli aukolla. Jokin\nääni kuiskasi hänelle, että kun hän vain pääsisi sen toiselle puolelle,\nolisi kaldanen mahti murrettu. Hän oli jo melkein ennättänyt viereiseen\nhuoneeseen, kun hän tunsi vankan kouran puristuvan nilkkansa\nympärille. Rykor oli ojentanut kätensä ja tarttunut häneen, ja vaikka\nhän rimpuilikin vastaan, kiskoi se hänet takaisin toiseen kammioon\nLuudin luokse. Se piti häntä tiukasti kiinni, veti hänet lähelle\nitseään ja alkoi sitten hänen kauhukseen hyväillä häntä.\n\n\"Nyt näet\", kuuli hän Luudin soinnuttoman äänen lausuvan, \"kuinka\nhyödytöntä on vastustaa ja mikä rangaistus siitä koituu.\"\n\nHeliumin Tara koetti puolustautua, mutta hänen lihaksensa olivat\nsurkean heikot verrattuina tähän raa'an voiman aivottomaan\nruumiillistumaan. Mutta sittenkin hän taisteli, taisteli toivottoman\nrusentavaa ylivoimaa vastaan kantamansa ylvään nimen kunnian puolesta\n-- taisteli yksin, hän, jota pelastaakseen mahtavan valtakunnan\nsoturit, Marsin ritarillisten kansojen kukka, olisivat ilomielin\npanneet henkensä alttiiksi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nPöyristyttävä näky\n\n\nRisteilijä \"Vanator\" kiiti eteenpäin myrskyssä. Oli suorastaan luonnon\noikku, ettei rajuilman voima ollut paiskannut sitä maahan tahi\nmykertänyt sitä sotkuiseksi hylyksi. Koko myrskyn ajan se heittelehti\navuttomana hirveän vihurin puskemilla tuuliaalloilla. Mutta kestetyistä\nvaaroista ja vaiheista huolimatta säilyivät se ja sen miehistö\nikäänkuin ihmeen kautta viimeiselle tunnille ennen hirmumyrskyn\ntyyntymistä. Sitten sattui onnettomuus, joka oli todella rusentava\n\"Vanatorin\" miehistölle ja Gatholin kuningaskunnalle.\n\nMiehet eivät olleet saaneet ruokaa eivätkä juomaa Heliumista\nlähdettyään, ja heitä oli temmottu ja sysitty kiinnityshihnoissaan,\nniin että he olivat lopen nääntyneet. Myrskyssä sattuneen lyhyen,\ntyynen hetken aikana yritti eräs miehistöstä päästä majoituspaikkaansa\nirroitettuaan hihnat, jotka olivat pitäneet häntä epävarmassa turvassa\nkannella. Teko sellaisenaan oli määräysten suoranaista rikkomista, ja\nmiehistön muiden jäsenten silmissä näytti sen seuraus, joka tuli\npeloittavan äkkiä, nopealta ja hirveältä rangaistukselta. Tuskin oli\nmies ennättänyt päästää varmuushihnat auki, ennen kuin myrskyhirviön\nraju käsi kiertyi laivan ympärille, pyöritellen sitä ympäri, ja\nuhkarohkea soturi suistui laidan ylitse ensimmäisessä kellahduksessa.\n\nLaivan alituinen heiluminen ja nuokkuminen ja väkevä tuuli oli\nirroittanut hyökkäys- ja maihinlaskuköysistön kiinnityksistään,\nja nyt se laahautui mukana laivan pohjan alla sekavana nuora- ja\nhihnarykelmänä. Milloin \"Vanator\" pyörähti täydelleen ympäri, kiertyi\nse aluksen rungon ympärille, kunnes taas uusi pyörähdys päinvastaiseen\nsuuntaan tahi itse tuuli jälleen irroitti sen kannesta myrskyn\nliehuttamana laahaamaan eteenpäin kiitävän aluksen alla.\n\nSoturi putosi sen sekaan, ja kuten hukkuva tarttuu oljenkorteen,\ntarrautui mies köysiin, jotka pidättivät hänet ja keskeyttivät hänen\nputoamisensa. Hän takertui nuoriin epätoivon voimilla, rimpuillen\nvimmatusti sotkeakseen niihin jalkansa ja vartalonsa. Joka kerta kun\nlaiva heilahti, olivat hänen kätensä vähällä hellitä otteestaan, ja\nvaikka hän olikin varma, että vihdoin niin kävisi ja hän syöksyisi\nmaahan, taisteli hän kumminkin toivottoman hurjasti surkeista\nsekunneista, jotka vain pidensivät hänen tuskiaan. Tämä näky kohtasi\nGatholin Gahanin katsetta, kun hän kurkisti \"Vanatorin\" huojuvan kannen\nreunalta nähdäkseen miten soturille oli käynyt. Lähellä häntä heilui\nlaivan kupeesta riippuva laskeutumishihna, joka ei ollut sotkeutunut\nsekavaan rykelmään, ja sen alapäässä oli koukku. Yhdellä silmäyksellä\nkäsitti Gatholin jed tilanteen. Hänen allaan katseli yksi hänen\nmiehistään kuolemaa silmästä silmään. Jedin ulottuvilla oli keino,\njolla voi antaa apua.\n\nHän ei empinyt silmänräpäystäkään. Hän kiskaisi ympäriltään\nkiinnityshihnat, tarttui laskeutumisköyteen ja liukui alas laivan\nreunalta. Liehuen kuin vinhasti liikkuvan heilurin pallo hän kuppuroi\nlaajoissa kaarissa sinne tänne lähes tuhannen metrin korkeudessa\nBarsoomin pinnan yläpuolella. Vihdoin tapahtui se, mitä hän oli\ntoivonut. Hän joutui niiden köysien ulottuviin, jossa soturi vieläkin\npysytteli, vaikka hänen voimansa uupuivat nopeasti. Sujauttaen toisen\njalkansa sekavien nuorien muodostamaan silmukkaan Gahan veti itsensä\nniin likelle, että sai tartutuksi miehen lähellä olevaan köyteen.\nJaksaen hädin tuskin säilyttää tämän uuden otteensa jed veti hitaasti\nkieppuun laskeutumishihnaa, jota myöten hän oli kiivennyt, kunnes sai\nkäteensä sen päässä olevan koukun. Sen hän kiinnitti soturin\nhihnoituksen renkaaseen, ennättäen tehdä sen juuri parhaiksi, ennen\nkuin miehen tarmottomat sormet kirposivat köysistä.\n\nHän oli pelastanut alamaisensa hengen ainakin toistaiseksi, ja nyt hän\nkiinnitti huomionsa oman turvallisuutensa varmentamiseen. Rykelmään,\njossa hän riippui, oli selvittämättömästi sotkeutunut useita\nsamanlaisia laskeutumiskoukkuja kuin se oli, jonka hän oli kiinnittänyt\nsoturin hihnoitukseen, ja jollakin niistä hän aikoi turvata itsensä\nsiihen saakka, kunnes myrsky vaimenisi siksi paljon, että hän voisi\nkavuta kannelle. Mutta kun hän parhaillaan tavoitteli likellään\nkieppuvaa koukkua, osui laivaan uusi raivoisa myrskyn puuska, köydet\nalkoivat liehua kuin piiskan siimat ison aluksen heilahdellessa, ja\nilmassa kiitävä raskas metallikoukku kolahti suoraan Gatholin jedin\nsilmien väliin.\n\nGahan pyörtyi, hänen sormensa irtaantuivat köysistä, ja hän suistui\nkuolevan Marsin ohuen ilman läpi maata kohti, joka oli lähes tuhannen\nmetrin päässä hänen allaan, samalla kun keinuvan \"Vanatorin\" kannella\nhänen uskolliset soturinsa pitelivät kiinni tukihihnoistaan\naavistamatta rakastetun johtajansa kohtaloa. Ja vasta yli tunnin\nkuluttua, myrskyn tuntuvasti tyynnyttyä, he oivalsivat menettäneensä\nhänet ja saivat tiedon hänen uhrautuvasta sankariteostaan, joka oli\nkoitunut hänen tuhokseen. Nyt oli \"Vanator\" pystyssä voimakkaan, mutta\ntasaisen tuulen ajaessa sitä eteenpäin. Soturit olivat irroittaneet\nkiinnityshihnansa, ja päällystö otti selkoa vahingoista ja vaurioista.\nÄkkiä kuului laivan ulkopuolelta heikkoa huutoa, ja kannellaolijain\nhuomio kiintyi aluksen alapuolella köysistössä riippuvaan mieheen.\nVoimakkain käsin hänet hinattiin alukseen, ja vasta sitten sai\n\"Vanatorin\" miehistö tiedon jedinsä sankaruudesta ja lopusta. He\nsaattoivat vain hyvin epämääräisesti arvioida, kuinka pitkän matkan he\nolivat kiitäneet hänen putoamisensa jälkeen, eivätkä myöskään kyenneet\npalaamaan etsiäkseen häntä, koska heidän laivansa oli kelvottomassa\nkunnossa.\n\nEntä Gahan, Gatholin jed -- miten oli hänen käynyt? Hän putosi kuin\nkivi noin kolmesataa metriä, mutta sitten kietaisi myrsky hänet\njättiläisotteeseensa ja kantoi häntä jälleen ylöspäin. Ikäänkuin\nvihurin kiidättämä paperipala hän leijaili ilmassa tuulen leikkileluna.\nSe pyöritteli häntä sinne tänne, milloin nostaen, milloin laskien;\nmutta luonnonvoimien jokaisen puuskan jälkeen hän oli aina lähempänä\nmaata. Hirmumyrskyn oikut ovat niissä sääntönä, sillä sellaiset myrskyt\nitsekin ovat luonnon oikkuja. Ne kiskovat jättiläispuita juurineen ja\npirstovat niitä, mutta samalla kertaa ne kuljettavat hentoja lapsia\nkilometrien päähän ja laskevat ne vahingoittumattomina maahan.\n\nJa niin kävi Gatholin Gahanillekin. Hän oli joka hetki, odottanut\npaiskautuvansa kuoliaaksi maahan, mutta huomasikin äkkiä keveästi\ntupsahtaneensa kuivuneen merenpohjan pehmeälle, keltaiselle sammalelle,\nsaamatta järkyttävästä seikkailusta sen pahempaa vammaa kuin vähäisen\nkuhmun otsaansa, johon metallikoukku oli osunut. Voiden tuskin uskoa,\nettä kohtalo oli ollut hänelle niin lempeä, jed nousi hitaasti pystyyn\nikäänkuin olisi ollut enemmän kuin puolittain varma siitä, että hänen\nluunsa olivat katkenneet ja murtuneet eivätkä voisi kannattaa hänen\npainoaan. Mutta hän oli vahingoittumaton. Hän silmäili ympärilleen,\nkoettaen turhaan saada selville, mihin oli joutunut Ilma oli täynnä\nlentävää pölyä ja sirpaleita. Aurinkoa ei näkynyt. Hän näki vain\nmuutamien kymmenien metrien laajuudelta ympärillään keltaista sammalta\nja tomun täyttämää ilmaa. Parin sadan metrin päässä hänestä millä\nsuunnalla tahansa saattoivat kohota jonkun suurkaupungin muurit, eikä\nhänellä olisi ollut siitä aavistustakaan. Hänen oli hyödytöntä lähteä\nliikkeelle, ennen kuin ilma kirkastuisi, koska hän ei tietäisi, mihin\nsuuntaan olisi menossa. Niinpä hän oikaisihe sammalelle odottamaan,\nmiettien, miten hänen sotureilleen ja laivalleen oli käynyt, paljoakaan\najattelematta omaa tukalaa asemaansa. Hänen hihnoitukseensa\nkiinnitettyinä olivat hänen miekkansa, pistoolinsa ja tikarinsa, ja\nrepussaan hänellä oli pieni määrä tiivistettyä muonaa, joka on osana\nBarsoomin soturien varuksissa. Kun hänellä oli nämä välineet\nharjaantuneiden lihasten, uljaan rohkeuden ja lannistumattoman\nmielen lisäksi, oli hän valmis voittamaan kaikki häntä odottavat\nvastoinkäymiset pyrkiessään Gatholiin, jonka suunnasta ja etäisyydestä\nhänellä ei ollut aavistustakaan. Tuuli tyyntyi nopeasti, ja samaa mukaa\nhälveni pöly, joka pimitti maiseman. Hän oli varma siitä, että myrsky\noli ohitse, mutta häntä harmitti näköpiirin suppeudesta aiheutunut\npakollinen toimettomuus. Mutta ilma ei sanottavasti seestynyt ennen yön\ntuloa, joten hänen oli pakko odottaa uutta päivää samalla paikalla,\njohon myrsky oli hänet laskenut. Kun hänellä ei ollut vuodevaippoja\neikä -turkiksia, ei hänen yönsä ollut lähimainkaan mukava, ja\nsekaantumattomin huojennuksen tuntein hän näki äkkiä valkenevan aamun\nsarastavan. Ilma oli nyt kirkas, ja uuden päivän valossa hän näki joka\ntaholle ympärilleen leviävän aaltoilevan tasangon, samalla kun\nluoteisessa epäselvästi häämöitti matalien kumpujen ääriviivoja.\nGatholin kaakkoispuolella oli sellainen seutu, ja kun Gahan myrskyn\nsuunnan ja nopeuden nojalla otaksui sen tuoneen hänet sen seudun\nläheisyyteen, oletti hän Gatholin olevan nyt näkemäinsä kukkuloiden\ntakana, vaikka se todellisuudessa oli kaukana koillisessa.\n\nGahan sai kävellä tasankoa myöten kaksi päivää, ennen kuin saapui\nkukkuloille, joiden laelta hän toivoi näkevänsä oman maansa. Mutta\nsiellä häntä kohtasi pettymys. Hänen edessään levisi toinen tasanko,\nvieläkin laajempi kuin se, jonka ylitse hän oli juuri tullut, ja sen\ntakana taaskin kukkuloita. Yhdessä olennaisessa suhteessa tämä tasanko\nerosi siitä, joka oli jäänyt hänen taakseen: siinä oli siellä täällä\nyksinäisiä kumpuja, Mutta varmana siitä, että Gathol oli jossakin sillä\nsuunnalla, johon hän oli lähtenyt, hän laskeutui laaksoon ja suuntasi\naskeleensa luoteiseen päin.\n\nViikkokausia Gatholin Gahan samosi laaksojen poikki ja kumpujen ylitse,\netsien jotakin tuttua maamerkkiä, joka opastaisi hänet kotimaahansa,\nmutta jokaisen uuden harjanteen laella avautui hänelle aina uusi, outo\nnäköala. Hän näki eläimiä vain vähän eikä ihmisiä ollenkaan, ja alkoi\nvihdoin uskoa joutuneensa siihen muinaisen Barsoomin taruihin\nkiedottuun osaan, joka oli vanhojen jumaliensa kirouksessa -- aikoinaan\nrikkaaseen ja hedelmälliseen maahan, jonka kansa ylpeydessään ja\nröyhkeydessään oli kieltänyt jumalansa ja rangaistukseksi siitä kuollut\nsukupuuttoon.\n\nMutta eräänä päivänä hän sitten noustuaan matalille kummuille näki\nedessään asutun laakson, jossa oli puita, viljeltyjä vainioita ja\nkivimuurien ympäröimiä, omituisen muotoisia torneja. Pelloilla oli\ntyössä ihmisiä, mutta hän ei rientänyt heitä tervehtimään. Sitä ennen\nhänen oli saatava heistä enemmän selkoa ja tiedettävä, saattoiko heidän\nolettaa olevan ystäviä vaiko vihamiehiä. Piiloisan pensaston suojassa\nhän ryömi edulliselle tähystyskohdalle kauemmaksi laaksoon\npistäytyvälle kummulle ja jäi sinne vatsalleen makaamaan tarkkaillen\nlähinnä häntä työskenteleviä ihmisiä. He olivat vieläkin kaukana\nhänestä, eikä hän eroittanut heitä oikein hyvin, mutta heissä oli\njotakin sellaista, mikä hipoi luonnottomuutta. Heidän päänsä näyttivät\nsuhteettomilta -- ruumiiseen verrattuina liian isoilta. Hän makasi\npitkän aikaa tähystämässä, ja yhä varmemmaksi syöpyi häneen vakaumus,\netteivät nuo olennot olleet samanlaisia kuin hän ja että olisi\najattelematonta uskaltautua heidän sekaansa. Äkkiä hän näki, että\nlähimmän muurin portista ilmestyi pari, joka sitten verkkaisesti\nlähestyi likinnä hänen piilokumpuaan työskentelevää seuruetta. Hän\nhuomasi heti, että toinen heistä oli erilainen kuin kaikki muut.\nNiinkin pitkän matkan päässä Gahan havaitsi, että hänen päänsä oli\npienempi, ja parin lähestyessä kävi yhä varmemmaksi, että hänen\nhihnoituksensa oli toisenlainen kuin hänen kumppaninsa ja maata\nmuokkaavien olentojen.  Pari pysähtyi usein nähtävästi väitellen,\nikäänkuin toinen olisi tahtonut edetä siihen suuntaan, johon he\ntulivat, toisen taas estellessä. Mutta joka kerta sai pienempi toisen\nvastahakoisesti suostumaan, ja niin he etenivät yhä kauemmaksi\nportista, josta olivat tulleet, ja joutuivat yhä likemmäksi\nniitä työntekijöitä, jotka ahersivat lähinnä Gatholin Gahanin\ntarkkailukukkulaa. Äkkiä sitten pienempi olento iski kumppaniaan\npäähän. Kauhistuksekseen Gahan näki viimemainitun pään putoavan maahan;\nruumis huojui ja kellahti kumoon. Gahan nousi puolittain pystyyn\npiilopaikastaan nähdäkseen paremmin, mitä laaksossa tapahtui. Olento,\njoka oli kaatanut seuralaisensa, riensi rajusti sitä kumpua kohti,\njolla hän piileksi, ja väisti häntä tavoittavaa työläistä. Gahan toivoi\npakenijan saavuttavan vapautensa, vaikka hän ei osannut selittää, mistä\nse toivo johtui; lähempää katsottuna pakenija kuitenkin näytti joka\nsuhteessa olevan samanrotuinen kuin hän itse. Mutta sitten karkulainen\nkompastui, lennähti pitkälleen, ja heti olivat takaa-ajajat hänen\nkimpussaan. Samassa Gahanin katse jälleen osui pakenijan kaatamaan\nolentoon. Mitä kauhistusta hän nyt näkikään? Vai tekivätkö hänen\nsilmänsä hänelle kaamean kepposen? Ei; vaikka se oli mahdotonta, oli se\ntotta sittenkin -- pää siirtyi hitaasti vartalon luokse. Se sijoittui\nolkapäille, ruumis nousi, ja näköjään aivan vahingoittumattomana olento\njuoksi vikkelästi onnettoman vangin luokse, jota hänen kumppaninsa\nparhaillaan kiskoivat pystyyn.\n\nTähyilijä näki olennon tarttuvan vankinsa käsivarteen ja saattoi\nniinkin pitkän välimatkan päästä eroittaa, että viimemainitun ryhdistä\nkuvastui lamaannusta ja äärimmäistä toivottomuutta, ja hän oli myöskin\nmelkein varma siitä, että vanki oli nainen, kenties hänen oman rotunsa\njäsen, punainen marsilainen. Jos hän saisi siitä varmuuden, olisi hänen\nkoetettava jollakin tavoin pelastaa onneton, vaikka hänen eriskummaisen\nmaailmansa tavat velvoittivatkin häntä siihen vain siinä tapauksessa,\nettä nainen oli hänen oma kansalaisensa. Mutta hän ei ollut siitä\nvarma. Mahdollisesti ei nainen ollut lainkaan punainen marsilainen,\ntahi jos olikin, saattoi hän yhtä hyvin olla kotoisin jostakin\nvihollismaasta kuin Gatholista. Gahanin ensimmäinen velvollisuus oli\npalata oman kansansa keskuuteen, pannen itsensä mahdollisimman vähän\nvaaraan, ja vaikka seikkailun halu kiihoitti hänen mieltään, torjui hän\nhoukutuksen ja käänsi huokaisten selkänsä kauniille, rauhaiselle\nlaaksolle, johon hän aikoi mennä, sillä hän mieli jatkaa matkaansa sen\nitäliepeen poikki etsiäkseen Gatholia sen toiselta puolelta.\n\nGatholin Gahanin astellessa Bantoomia etelässä ja idässä rajoittavien\nkumpujen eteläisiä rinteitä kiintyi hänen huomionsa jonkun matkan\npäässä oikealla kasvavaan vähäiseen puuryhmään. Alhaalla oleva aurinko\nloi pitkiä varjoja. Pian olisi ilta käsissä. Puut olivat syrjässä hänen\nvalitsemaltaan polulta, eikä häntä suinkaan haluttanut poiketa\nsuunnastaan; mutta katsastaessaan taaskin sinne päin hän alkoi empiä.\nSiellä oli jotakin muutakin kuin puunrunkoja ja pensaita. Sieltä\nhäämötti tuttuviivainen ihmiskätten työ. Gahan seisahtui ja tähysti\ntarkasti esinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Ei; hän oli\nvarmasti erehtynyt -- puiden oksat ja matala pensas olivat näyttäneet\nluonnottomilta vaakasuoraan paistavan, laskevan auringon valossa. Hän\nkääntyi jatkamaan matkansa. Mutta kun hän vielä kerran vilkaisi tuohon\nmieltänsä kiinnittäneeseen esineeseen päin, osui hänen silmiinsä puiden\nseassa välkkyvästä kirkkaasta täplästä heijastunut auringon säde.\n\nGahan pudisti päätään ja meni ripeästi salaperäistä puuryhmää kohti,\npäättäen ratkaista sen arvoituksen. Kiiltävä kohta houkutteli yhäti\nhäntä luokseen, ja hänen ehdittyään lähelle sitä hänen silmänsä menivät\nlevälleen kummastuksesta, sillä se oli kuin olikin pienen lentokoneen\njalokiviupotuksinen keulavaakuna. Käsi lyhyen miekkansa kahvassa Gahan\ntunkeutui äänettömästi eteenpäin, mutta aluksen likelle tultuaan hän\nhavaitsi, että pelko oli aiheeton, sillä ihmisiä ei ollut\nläheisyydessä. Sitten hän alkoi tarkastaa vaakunaa. Kun sen merkitys\nselvisi hänelle, kalpeni hän ja hänen sydäntään kouristi: siinä oli\nBarsoomin sotavaltiaan suvun vaakuna. Samassa hän muisti lamaantuneen\nvangin, joka oli viety takaisin vankilaansa kumpujen takaisessa\nlaaksossa. Heliumin Tara! Ja Gahan oli ollut niin vähällä jättää hänet\noman onnensa nojaan. Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen.\n\nTämän hylätyn aluksen hätäinen tarkastus selvitti nuorelle jedille koko\nsurullisen tarinan. Sama myrsky, joka oli koitunut hänen tuhokseen, oli\najanut Heliumin Taran tähän kaukaiseen maahan. Hän oli epäilemättä\nlaskeutunut täällä maahan, toivoen saavansa ravintoa ja vettä,\nkoska hän ei potkurittomalla koneellaan voinut mitenkään päästä\nsynnyinmaahansa eikä mihinkään ystävälliseen seutuun muutoin\nkuin perin suotuisan kohtalon oikun avulla. Lentokone näytti\nvahingoittumattomalta; vain potkuri oli poissa, ja se seikka, että se\noli huolellisesti sidottu puuryhmän suojaan, osoitti tytön aikoneen\npalata sen luokse, kun taas sen kannelle kerrostunut pöly ja varisseet\nlehdet ilmaisivat hänen laskeutuneen maahan useita päiviä, jopa\nviikkoja sitten. Nämä piirteet olivat mykän kaunopuheisia todistuksia\nsiitä, että Heliumin Tara oli vankina ja että hän oli juuri sama vanki,\njonka rohkean karkaamisyrityksen Gahan oli äsken nähnyt. Siitä ei\njedillä ollut pienintäkään epäilystä.\n\nNyt oli kysymys ainoastaan siitä, miten hän saisi tytön pelastetuksi.\nHän tiesi, mihin torniin vanki oli viety -- mutta siinä olikin kaikki.\nVangitsijoiden lukumäärästä, laadusta ja mielialasta hänellä ei ollut\naavistustakaan; eikä hän siitä välittänytkään -- Heliumin Taran tähden\nhän olisi ollut yksin valmis uhmailemaan kokonaista vihollismaailmaa.\nNopeasti hän pohti useita suunnitelmia auttaakseen tyttöä; mutta eniten\nmiellytti häntä yksi niistä, joka samalla takasi tytölle parhaan\npelastumismahdollisuuden, jos Gahanin onnistuisi päästä hänen luokseen.\nTehtyään päätöksen hän alkoi ripeästi tutkia lentokonetta. Irroitettuaan\nsideköydet hän veti sen pois puiden juurelta, nousi kannelle ja\nkoetteli ohjauslaitteita. Hänen käännettyään vipua lähti moottori\nliikkeelle ja surisi hupaisesti, kannatussäiliöt olivat kunnossa, ja\nalus totteli herkästi korkeuden määräyslaitteita. Olisi tarvittu vain\npotkuri, ja lentokone olisi ollut täysikelpoinen lähtemään Heliumiin.\nGahan kohautti kärsimättömänä olkapäitään -- lähin potkuri olisi ehkä\ntuhannen haadin päässä. Mutta mitäpä siitä? Potkurittakin alus kelpasi\nsiihen tarkoitukseen, jonka hänen suunnitelmansa siltä vaati -- jollei\nHeliumin Taran vangitsijoilla ollut lentokonetta, eikä hän ollut\nhuomannut minkäänlaisia merkkejä, joiden nojalla olisi saattanut\npäättää heillä niitä olevan. Heidän torniensa ja ympärysmuuriensa\nrakennustapa oli todistuksena siitä, ettei heillä niitä ollut.\n\nBarsoomin äkkiä alkava yö oli tullut. Kluros kiersi majesteetillisesti\nylhäällä taivaalla. Banthin jyrisevä karjaisu kiiri kummuilla. Gatholin\nGahan antoi aluksen kohota parin metrin korkeuteen maasta, tarttui\nsitten keulaan kiinnitettyyn köyteen ja solahti maahan. Nyt oli pienen\naluksen hinaaminen helppo tehtävä, ja Gahanin ripeästi astellessa\nBantoomin rajakummulle, leijaili se hänen jäljessään keveästi kuin\njoutsen tyynen lammikon pinnalla. Sitten suuntasi gatholilainen\naskeleensa kuutamossa himmeästi häämöttävää tornia kohti. Hänen\ntakanaan kajahti saalistavan banthin karjaisu lähempänä kuin äsken.\nTavoittikohan peto häntä vai seurasiko se joitakin muita jälkiä? Nyt\nhän ei saanut sallia nälkäisen raatelijan viivyttää itseään, sillä\nhänen oli mahdoton arvata, mitä Heliumin Taralle juuri sillä hetkellä\ntapahtui. Siksi hän joudutti kävelyään. Mutta ison pedon kammottava\närjyntä tuli yhä lähemmäksi, ja pian hän kuuli pehmeiden käpälien\nnopeata tassutusta takaansa kummun rinteeltä. Hän vilkaisi taaksensa\nparhaiksi nähdäkseen pedon alkavan vinhasti karata kimppuun. Hänen\nkätensä siirtyi pitkän miekan kahvaan, mutta hän ei paljastanut\nasettaan, sillä hän oivalsi samassa, kuinka turhaa aseellinen\nvastustaminen oli: ensimmäisen banthin jäljessä tuli toistakymmentä\notusta käsittävä lauma. Hyödyttömän puolustautumisen sijasta hänellä\noli yksi ainoa vaihtoehto, ja siihen hän turvautui heti nähtyään,\nkuinka rusentava häntä ahdistavien hirviöiden lukumäärä oli.\n\nHän ponnahti ketterästi maasta ja kiipesi nuoraa myöten lentokoneen\nkeulaan. Hänen painonsa sai aluksen hieman laskeutumaan, ja samalla kun\nmies kiskoutui laivan kannelle keulasta, hyppäsi etumainen banth sen\nperään. Gahan hypähti pystyyn ja syöksyi petoa kohti, toivoen saavansa\nsysätyksi sen maahan, ennen kuin se ehtisi alukseen. Samalla hetkellä\nkiitivät toiset lähemmäksi, ilmeisesti aikoen seurata johtajaansa\nkannelle. Jos niitä pääsisi alukseen muutamakaan, olisi hän mennyt\nmies. Hänellä oli vain yksi toivo. Gahan riensi korkeuden säätäjän\nääreen ja käänsi vivun äärimmäiseen asentoon. Yhtäaikaisesti ponnahti\nmaasta kolme banthia, yrittäen alukseen. Lentokone kohosi nopeasti.\nGahan tunsi pedon ruumiin kolahtavan sen pohjaan, ja senjälkeen kuului\npehmeitä tömähdyksiä, kun raskaat otukset putosivat maahan. Hän ei\nollut ennättänyt hetkeäkään liian aikaisin. Ja nyt oli lauman johtaja\nkivunnut kannelle ja seisoi perässä silmät hehkuen ja hampaat irvissä.\nGahan veti miekkansa. Peto oli mahdollisesti ymmällä asemansa outouden\njohdosta eikä hyökännyt, vaan hiipi sensijaan hitaasti tavoittamaansa\nsaalista kohti. Alus kohosi yhä, ja Gahan sulki jalallaan\nkorkeussäätäjän. Hän ei halunnut joutua ylhäällä ehkä puhaltavaan\nilmavirtaan, joka ajaisi hänet pois tornin läheisyydestä. Nyt alus\nsiirtyi verkkaisesti tornia kohti, sen perään hypänneen banthin raskaan\nruhon sysäämänä.\n\nMies tarkkasi hitaasti lähestyvää hirviötä, sen kuolaisia leukapieliä\nja hornamaisen naaman ilkeitä ilmeitä. Huomattuaan kannen vakavaksi\nalustaksi näkyi peto saavan takaisin itseluottamuksensa, mutta sitten\nhypähti mies toiselle laidalle, ja pieni alus kallistui äkkiä. Banth\nliukastui ja harasi rajusti kynsillään pitkin kantta. Gahan syöksähti\nsitä vastaan paljas miekka kädessään. Iso peto saavutti tasapainonsa ja\nnousi takajaloilleen iskeäkseen etukäpälänsä uhkarohkeaan kuolevaiseen,\njoka uskalsi vastustaa sen oikeutta hankkia kaipaamaansa lihaa. Samassa\nmies juoksi kannen vastaiselle laidalle. Banth kellahti syrjälleen\nkoettaessaan hyökätä. Repivät kynnet suhahtivat Gahanin pään ohitse\nsamalla hetkellä, jolloin hänen säilänsä sujahti villiin sydämeen, ja\nkun soturi kiskaisi aseensa irti ruhosta, luiskahti otus meluttomasti\naluksen laidalta.\n\nVilkaistessaan alaspäin Gahan huomasi aluksen ajautuvan sitä tornia\nkohti, johon vanki oli viety. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua se\nolisi suoraan sen kohdalla. Mies kiiruhti korkeuden säätäjälle ja antoi\naluksen nopeasti laskeutua maata kohti, jossa banthit vielä kiihkeästi\nseurasivat saalistaan. Jos hän astuisi maahan muurin ulkopuolella,\nodottaisi häntä varma kuolema, ja pihalla näkyi yhdessä rykelmässä\npitkänään useita hahmoja ikäänkuin nukkumassa. Alus leijaili nyt vain\nmuutamia kymmeniä sentimetrejä ympärysmuurin harjan yläpuolella. Hänen\ntäytyi joko panna kaikki rohkeasti onnen varaan tahi ajautua\navuttomasti ohitse voimatta toivoakaan pääsevänsä takaisin laakson\nläpi, jossa vilisi bantheja ja josta hän nyt kuuli monelta taholta\nnäiden Barsoomin rajujen leijonien karjaisuja ja murinaa.\n\nGahan pudottautui aluksen reunalta laahaavan ankkuriköyden varaan ja\nlaskeutui sitä myöten, kunnes hänen jalkansa koskettivat muurin harjaa,\nminkä jälkeen hänen ei ollut ollenkaan vaikea pysäyttää laivan\nverkkaista liikettä. Sitten hän veti ankkurin luokseen ja laski sen\nmuurin sisäpuolelle. Vieläkään eivät pihalla nukkuvat olennot\nhievahtaneet -- ne viruivat kuin olisivat olleet vainajia. Tornin\naukoista hohti himmeätä valoa; mutta ei näkynyt vahteja eikä valvovia\nasukkaita. Nuoraa myöten Gahan kiipesi pihalle, tarkastaen sitten\nläheltä siellä viruvia olentoja, joiden hän oli luullut nukkuvan.\nPäästäen puolittain tukahdutetun kauhuisen huudahduksen hän peräytyi\npäättömien rykorien luota. Aluksi hän arveli niitä mestattujen, hänen\nkaltaistensa ihmisten ruumiiksi, mikä sekin tuntui jo kovin pahalta.\nMutta kun hän näki niiden liikkuvan ja käsitti, että ne olivat\nelollisia, niin hänen kauhunsa ja inhonsa yltyivät vieläkin\nvoimakkaammiksi.\n\nTämä siis selitti hänen iltapäivällä näkemänsä kohtauksen, jolloin\nHeliumin Tara oli iskenyt pään vangitsijansa olkapäiltä ja pää oli\nryöminyt takaisin ruumiin luokse. Ja ajatella, että Heliumin helmi oli\nnoin kamalien olioiden vallassa! Taaskin miestä puistatti, mutta hän\nehätti sitomaan lentokoneen kiinni, minkä jälkeen hän kiipesi jälleen\nsen keulalle ja laski sen maahan pihalle. Sitten hän meni tornin\npohjakerroksessa olevalle ovelle, harpaten keveästi tiedottomien,\npitkänään viruvien rykorien ylitse, astui kynnyksen yli ja katosi\nsisälle.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nTäpärä koitos\n\n\nGhek, onnellisempina päivinään Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja,\nistui hautoen kiukkuaan ja nöyryytystään. Hänen mielessään oli äsken\nherännyt jotakin, minkä olemassaolosta hän ei aikaisemmin ollut\nuneksinutkaan. Oliko tuon kummallisen vankinaisen vaikutus missään\nyhteydessä tämän rauhattomuuden ja tyytymättömyyden kanssa! Hän ei sitä\ntiennyt. Hän ikävöi miellyttävän rauhoittavaa ääntä, jota tyttö nimitti\nlauluksi. Saattoiko olla jotakin paremmin tavoittelemisen arvoista kuin\nkylmä järki ja erehtymätön ajatusvoima? Oliko pikemmin pyrittävä\nsopusuhtaiseen epätäydellisyyteen kuin yhden ainoan puolen korkeaan\nkehittymiseen. Hän pohti laajaa, lopullista aivomuotoa, jota kaikki\nkaldanet tavoittelivat. Ne aivot olisivat kuurot, mykät ja sokeat.\nKauniit muukalaiset saisivat tuhatlukuisina laulaa ja tanssia niiden\nympärillä, mutta ne eivät kykenisi lainkaan nauttimaan laulusta eivätkä\ntanssista, koska niillä ei olisi havaintoaisteja. Jo nyt kaldanet\nolivat luopuneet useimmista aistien tuottamista nautinnoista. Ghek\naprikoi, oliko paljoakaan voitettavissa, jos kieltäydyttäisiin yhä\nenemmän, ja se ajatus herätti hänen mielessään kysymyksen, oliko koko\nheidän teoriansa oikealla pohjalla. Kenties tyttö sittenkin oli\noikeassa. Mikä saattaisi isojen, maan uumeniin suljettujen aivojen\ntarkoitus olla?\n\nJa hänen, Ghekin, oli kuoltava tämän teorian tähden. Luud oli niin\npäättänyt. Se vääryys sai hänen mielensä raivon valtaan. Mutta hän oli\nvoimaton. Pelastuminen oli mahdoton. Ympärysmuurin takana häntä\nodottivat banthit, sen sisällä hänen omat heimolaisensa, jotka olivat\nyhtä armottomia ja julmia. Heidän keskuudessaan ei tunnettu rakkautta,\nuskollisuutta eikä ystävyyttä -- he olivat pelkkiä aivoja. Hän voisi\nsurmata Luudin; mutta mitäpä se hyödyttäisi? Vapautettaisiin toinen\nkuningas sinetöidystä kammiostaan, ja Ghek tapettaisiin. Hän itse ei\ntosin tajunnut, mutta hän ei saisi edes koston aiheuttamaa vähäistä\ntyydytystä, koska hän ei kyennyt tuntemaan niin hämärää tunnetta.\n\nRykorinsa olkapäillä Ghek asteli edestakaisin tornihuoneessa, jossa\nhänen oli käsketty pysyä. Tavallisissa oloissa hän olisi alistunut\nLuudin tuomioon tyynimielisesti, koska se oli vain johdonmukaisen\njärkeilyn tulos. Mutta nyt tuntui asianlaita olevan toisenlainen.\nMuukalaisnainen oli lumonnut hänet. Elämä näytti hauskalta -- siinä oli\nsuuria mahdollisuuksia. Lopullisten aivojen unelma oli kaikonnut\nohueksi uduksi hänen ajatustensa takalistolle.\n\nSamassa ilmestyi huoneen oviaukkoon punainen soturi paljas miekka\nkädessään. Hän oli miespuolinen, mutta muutoin samanlainen kuin vanki,\njoka oli tuhonnut pohjan kaldanen kylmästi harkitsevalta järjeltä.\n\n\"Hiljaa!\" varoitti tulokas, jonka otsa oli pahaenteisen tuikeissa\nrypyissä ja jonka miekan kärki välkkyi uhkaavasti kaldanen silmien\nedessä. \"Etsin naista. Heliumin Taraa. Missä hän on? Jos pidät henkeäsi\narvossa, niin puhu nopeasti ja totta!\"\n\nJos hän piti henkeään arvossa! Sehän oli Ghekille vasta äsken\nselvinnyt. Hän ajatteli nopeasti. Laajat aivot eivät sittenkään ole\nihan hyödyttömät. Ehkäpä hänelle nyt tarjoutui keino välttää Luudin\ntuomio.\n\n\"Oletko hänen kansalaisensa?\" hän kysyi. \"Oletko tullut häntä\npelastamaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No, kuuntele sitten! Minusta tuli hänen ystävänsä, ja senvuoksi minun\non kuoltava. Jos autan sinua vapauttamaan hänet, niin otatko minut\nmukaasi?\"\n\nGahan silmäili kummallista olentoa kiireestä kantapäähän --\nviimeistellyn sopusuhtaista vartaloa, omituista päätä, ilmeettömiä\nkasvoja. Tuollaisten parissa oli Heliumin ihanaa tytärtä pidetty\nvankina monen monituista päivää.\n\n\"Jos hän elää ja on vahingoittumaton\", virkkoi Gahan, \"niin otan sinut\nmukaamme.\"\n\n\"Kun hänet vietiin luotani, hän oli elossa ja vahingoittumaton\",\nvastasi Ghek. \"En tiedä, mitä hänelle on senjälkeen tapahtunut. Luud\nnoudatti hänet luokseen.\"\n\n\"Kuka on Luud? Missä hän on? Opasta minut hänen luokseen!\" Gahan puhui\nnopeasti, ja hänen äänessään oli käskevä sointu.\n\n\"Tule sitten!\" kehoitti Ghek ja meni edellä huoneesta, laskeutuen\nkaldanein maanalaisiin käytäviin vieviä portaita myöten. \"Luud on\nkuninkaani. Opastan sinut hänen kammioihinsa.\"\n\n\"Kiiruhda!\" hoputti Gahan.\n\n\"Pane miekkasi tuppeen!\" pyysi Ghek. \"Jos sitten sivuutamme\nheimolaisiani, voin sanoa sinua uudeksi vangiksi ja toivoa heidän\nuskovan minua.\"\n\nGahan noudatti kehoitusta, mutta ilmoitti samalla kaldanelle, että\nhänen kätensä oli aina valmiina tikarin kahvassa.\n\n\"Sinun ei tarvitse ensinkään pelätä petosta\", vakuutti Ghek. \"Kaikki\npelastumistoiveeni ovat sinun varassasi.\"\n\n\"Ja jos petät minut\", varoitti Gahan, \"voin luvata, että kuolet yhtä\nvarmasti kuin kuninkaasikin käskystä.\"\n\nGhek ei vastannut mitään, vaan liikkui ripeästi koukertelevissa\nmaanalaisissa käytävissä, kunnes Gahan alkoi oivaltaa, kuinka\nehdottomasti hän oli tuon kummallisen kuvatuksen vallassa. Jos mies\nolisi vilpillinen, ei hänen surmaamisensa hyödyttänyt Gahania\nlaisinkaan, sillä hänen opastamattaan ei punainen mies voisi toivoakaan\nosaavansa takaisin torniin ja vapauteen.\n\nKahdesti tuli heitä vastaan muita kaldaneja, jotka puhuttelivat heitä.\nMutta molemmilla kerroilla näkyi Ghekin yksinkertainen selitys, että\nhän saattoi uutta vankia Luudin puheille, vaimentavan kaikki epäluulot,\nja vihdoin he sitten saapuivat kuninkaan etuhuoneeseen.\n\n\"Nyt, punainen mies, sinun on taisteltava, jos milloinkaan\", supatti\nGhek. \"Mene tuonne!\" Ja hän osoitti heidän edessään olevaa ovea.\n\n\"Entä sinä?\" tiedusti Gahan, yhä varoen petosta.\n\n\"Rykorini on voimakas\", vastasi kaldane. \"Tulen mukaasi ja taistelen\nvierelläsi. Yhtä hyvä on minun kuolla näin kuin rääkättynä Luudin\nkäskystä. Tule!\"\n\nMutta Gahan oli jo mennyt lattian poikki ja astunut viereiseen\nhuoneeseen. Sen vastaisessa päässä oli kahden soturin vahtima pyöreä\naukko. Aukon toisella puolella oli kaksi olentoa kamppailemassa\nlattialla, ja kun hän vilahdukselta näki toisen ottelijan kasvot, sai\nhän kymmenen soturin voimat ja haavoitetun banthin hurjuuden. Se oli\nHeliumin Tara, joka taisteli kunniansa tai henkensä puolesta.\n\nPunaisen miehen äkillinen ilmestyminen pani soturit ymmälle; he\nseisoivat hetkisen mykkinä hämmästyksestä, ja siinä silmänräpäyksessä\nGatholin Gahan oli heidän kimpussaan, ja toinen heistä sortui maahan\nsaatuaan miekanpiston sydämeensä.\n\n\"Lyö päähän!\" kuiskasi Ghek Gahanin korvaan. Viimemainittu näki\nkaatuneen soturin pään kiireisesti ryömivän aukkoon, jonka toisella\npuolella olevassa huoneessa Heliumin Tara oli päättömän vartalon\nkynsissä. Sitten Ghekin ase kolautti jäljelläolevan soturin kaldanen\nirti rykoristaan, ja Gahan lävisti säilällään inhoittavan pään.\n\nPunainen soturi riensi heti aukolle Ghekin seuratessa hänen\nkintereillään.\n\n\"Älä katso Luudia silmiin!\" varoitti kaldane. \"Muutoin olet tuhon oma.\"\n\nHuoneeseen saavuttuaan Gahan näki Heliumin Taran valtavakokoisen\nruumiin kourissa, samalla kun kamalannäköinen, hämähäkkimäinen Luud\nkyykötti seinävieressä. Kuningas oivalsi heti vaaran uhkaavan ja koetti\ntähdätä katseensa Gahanin silmiin. Mutta niin tehdessään hänen oli\npakko siirtää katseensa pois rykorista, jonka syleilyssä Tara rimpuili,\njoten tyttö melkein heti jaksoi kiskoutua eroon kammottavasta,\npäättömästä oliosta.\n\nVasta pystyyn ponnahtaessaan hän huomasi, mistä syystä Luudin\nsuunnitelmien toteuttaminen oli keskeytynyt. Punainen soturi! Hänen\nsydämensä sykähti riemusta ja kiitollisuudesta. Mikä kohtalon ihme oli\nlähettänyt miehen hänen luokseen? Hän ei kuitenkaan tuntenut Gahania,\nvaelluksen ränsistyttämää soturia, jonka yksinkertaisessa\nhihnoituksessa ei ollut ainoatakaan jalokiveä. Miten hän olisi voinut\naavistaakaan, että mies oli sama platinasta ja timanteista säihkyvä\nolento, jonka hän oli lyhyen tunnin aikana nähnyt niin toisenlaisissa\noloissa mahtavan isänsä hovissa?\n\nLuud näki Ghekin seuraavan outoa soturia kammioon. \"Iske hänet\nkuoliaaksi!\" komensi kuningas. \"Iske kuoliaaksi tämä muukalainen, niin\nsaat pitää henkesi!\"\n\nGahan vilkaisi kuninkaan kammottaviin kasvoihin.\n\n\"Älä katso häntä silmiin!\" kirkaisi Tara varoittavasti, mutta liian\nmyöhään. Kuningas-kaldanen hirveä, hypnoottinen katse oli jo osunut\nGahanin silmiin. Punainen soturi empi eikä astunut eteenpäin. Hänen\nmiekkansa kärki painui hitaasti lattiaa kohti. Tara katsahti Ghekiin\npäin. Tämän ilmeettömät silmät tuijottivat muukalaisen leveään selkään.\nHänen rykorinsa käsi hiipi hiljaa tikarin kahvaan.\n\nJa sitten Heliumin Tara nosti katseensa ylöspäin ja kajahdutti Marsin\nkauneimman sävelen \"Rakkauden laulun.\"\n\nGhek veti tikarin tupesta, luoden katseen laulavaan tyttöön. Luudin\nsilmät siirtyivät miehestä Taran kasvoihin, ja heti kun tämän laulu\nhoukutteli Luudin katseen pois Gatholin Gahanista, pudisti tämä itseään\nja ponnistaen rajusti tahtoaan suuntasi silmänsä seinään Luudin kamalan\npään yläpuolelle. Ghek kohotti tikarin oikean olkansa tasalle, astui\neteenpäin yhden ainoan askeleen ja iski. Tytön laulu päättyi\ntukahdutettuun parkaisuun, ja hän syöksähti eteenpäin, ilmeisesti\naikoen tehdä tyhjäksi kaldanen aikeet. Mutta hän ei ennättänyt, ja se\nolikin onneksi, sillä seuraavalla hetkellä hän oivalsi, mitä Ghek\ntarkoitti, kun hän näki tikarin sinkoavan olennon kädestä, sujahtavan\nGahanin olkapään ylitse ja uppoavan kahvaa myöten Luudin pehmeisiin\nkasvoihin.\n\n\"Tulkaa!\" huusi murhaaja. \"Emme saa hukata silmänräpäystäkään.\" Ja hän\nriensi aukolle, josta he olivat tulleet kammioon. Mutta hän pysähtyi,\nkun hänen katseensa osui maassa viruvaan valtavaan rykoriin --\nkuninkaan rykoriin, komeimpaan ja voimakkaimpaan, mitä Bantoomissa oli\nkyetty kasvattamaan. Ghek käsitti, että hän voisi paetessaan viedä\nmukaansa vain yhden rykorin, eikä koko Bantoomissa ollut ainoatakaan,\njoka pystyisi palvelemaan häntä paremmin kuin lattialla loikova\njättiläisolio. Nopeasti hän siirtyi tuon ison, tarmottoman ruhon\nhartioille. Heti viimemainittu muuttui tuntevaksi, sykkivää elämää ja\nvalpasta tarmoauhkuvaksi olennoksi.\n\n\"Nyt\", sanoi kaldane, \"olemme valmiit. Kuka tahansa koettaa estää\nminua, hänet lähetän tyhjyyteen.\" Puhuessaan hän jo kumartui ja ryömi\nviereiseen huoneeseen, ja Gahan tarttui Taran käsivarteen ja kehoitti\nhäntä menemään perässä. Tyttö katsahti ensimmäisen kerran häntä suoraan\nsilmiin. \"Kansani jumalat ovat olleet armolliset\", hän virkkoi. \"Tulit\nparhaiksi. Heliumin Taran kiitoksen lisäksi saat kiitokset Barsoomin\nsotavaltiaalta ja hänen kansaltaan. Palkkiosi on suurempi kuin osaat\ntoivoa.\"\n\nGatholin Gahan oivalsi, ettei tyttö tuntenut häntä, ja jätti lausumatta\nkielellään pyörineen lämpimän tervehdyksen.\n\n\"Oletpa Heliumin Tara tahi joku muu\", hän vastasi, \"se on vähäarvoinen\nseikka. Se, että olen saanut näin palvella punaista marsilaisnaista, on\nsellaisenaan riittävä palkkio.\"\n\nHeidän puhuessaan tyttö tunkeutui aukon lävitse Ghekin jäljessä, ja\npian he kaikki kolme olivat poistuneet Luudin kammioista ja etenivät\nreippaasti mutkaisia käytäviä myöten, tornia kohti. Ghek hoputti heitä\nyhtenään lisäämään vauhtia, mutta Barsoomin punaiset ihmiset eivät\nmilloinkaan ole joutuisia pakenemaan, joten kaldanea seuraava pari\nliikkuin hänen mielestään ihan liian hitaasti.\n\n\"Ketään ei ole estämässä meitä\", väitti Gahan. \"Miksi siis\ntarpeettomasti kiiruhtamalla rasittaisimme prinsessaa?\"\n\n\"En pelkää niin paljoa vastarintaa edestäpäin, sillä siellä ei kukaan\ntiedä, mitä Luudin huoneissa on tapahtunut tänä iltana. Mutta toinen\nLuudin huoneiston edustalla olleen soturin kaldane pääsi pakoon, ja\nsaatte olla varmat, että hän riensi vitkastelematta noutamaan apua.\nEttei apu ehtinyt ennen lähtöämme, johtuu yksinomaan siitä, että\ntapahtumat kehittyivät niin nopeasti kuninkaan huoneessa. Mutta paljoa\nennen kuin ehdimme torniin, ovat he takaapäin kimpussamme, ja he\ntulevat paljoa lukuisampina kuin me olemme, ja heillä on kookkaat,\nvoimakkaat rykorit, siitä olen varma.\"\n\n[Bantoomin yhdyskuntien hallitsijoista eli päälliköistä olen käyttänyt\nnimitystä _kuningas_, koska alkuperäistä sanaa ei voi lausua meidän\nkielellämme, eikä punaisten marsilaisten kielen sanoilla _jed_ tahi\n_jeddak_ ole aivan sama merkitys kuin bantoomilaisten sanalla, joka\noikeastaan merkitsee samaa kuin meidän kielemme sana _kuningatar_\nkäytettynä mehiläisparven hallitsijasta. J.C.]\n\nJa pian Ghekin ennustus täyttyikin. Alkoi kuulua takaa-ajon ääniä,\nkaukaista varustusten kalahtelua ja kaldanein hälytysvihellyksiä.\n\n\"Torni on nyt vain vähän matkan päässä\", huusi Ghek. \"Joutukaa, kun\nvielä voitte! Jos jaksamme pitää siellä puoliamme turvasulkujen takana\npäivän koittoon saakka, voimme vielä pelastua.\"\n\n\"Emme tarvitse turvasulkuja, kun emme viivy tornissa\", vastasi Gahan,\nliikkuen ripeämmin, sillä hän arvasi takaansa kuuluvista äänistä,\nkuinka suuri joukko oli ajamassa heitä takaa.\n\n\"Mutta emmehän voi edetä tornia kauemmaksi tänä yönä\", intti Ghek.\n\"Tornin ulkopuolella väijyvät meitä banthit ja varma kuolema.\"\n\nGahan hymyili. \"Älä pelkää bantheja!\" hän rauhoitti kaldanea. \"Jos vain\nennätämme pihalle vähää ennen kuin ahdistajamme, emme tarvitse säikkyä\nmitään tämän kirotun laakson ilkeitä voimia.\"\n\nGhek ei vastannut mitään, eikä hänen ilmeettömistä kasvoistaan näkynyt,\nuskoiko hän vai epäilikö hän. Tyttö katsahti Gahaniin kysyvästi. Hän ei\nymmärtänyt miehen tarkoitusta.\n\n\"Lentokoneesi\", selitti Gahan. \"Se on tornin edustalla ankkurissa.\"\n\nTaran kasvot kirkastuivat mielihyvästä ja huojennuksesta. \"Sinä löysit\nsen!\" hän huudahti. \"Mikä onni!\"\n\n\"Onni se todella oli\", myönsi mies. \"Ensiksi se ilmaisi minulle, että\nsinä olet vankina täällä, ja sitten se pelasti minut banthien kynsistä,\nkun tulin laakson poikki kummuilta tähän torniin, johon näin sinua\ntuotavan tänään iltapäivällä yritettyäsi uljaasti karata.\"\n\n\"Mistä tiesit, että se olin minä?\" kysyi tyttö, silmäillen Gahania otsa\nmiettivästi rypyssä, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella, missä\ntilaisuudessa hän oli aikaisemmin kohdannut soturin.\n\n\"Kukapa ei olisi kuullut Heliumin prinsessan Taran katoamisesta\",\nvastasi Gahan. \"Ja kun näin lentokoneesi vaakunan, olin heti varma\nasiasta, vaikka en tuntenutkaan sinua nähdessäni sinut vainiolla vähän\naikaa sitä ennen. Matka oli siksi pitkä, etten eroittanut selvästi,\noliko vanki mies vain nainen. Jollen sattumalta olisi huomannut\nlentokoneesi kätköpaikkaa, olisin mennyt matkoihini, Heliumin Tara.\nMinua puistattaa, kun ajattelen, kuinka vähältä oli niin käydä. Jollei\naurinko olisi sattunut hetkeksi paistamaan aluksesi kiilloitettuun\nkeulavaakunaan, olisin mennyt sen ohitse aavistamatta mitään.\"\n\nTyttö vapisi. \"Jumalat sinut lähettivät\", hän kuiskasi hartaasti.\n\n\"Jumalat minut lähettivät, Heliumin Tara\", kertasi Gahan.\n\n\"Mutta en tunne sinua\", sanoi tyttö. \"Olen koettanut muistella sinua,\nmutta en muista. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Nimitä minua Turaniksi!\" pyysi mies, sillä hänen mieleensä oli\njohtunut, että jos tyttö tuntisi hänet samaksi mieheksi, jonka raju\nrakkaudentunnustus oli tuonnottain suututtanut häntä sotavaltiaan\npuistossa, olisi hänen asemansa äärettömän paljon kiusallisempi\nkuin siinä tapauksessa, että hän pitäisi miestä ventovieraana.\nYksinkertaisena panthanina [onnensoturi; vaeltava ritari] hän myöskin\nvoisi alttiilla uskollisuudellaan paremmin voittaa tytön luottamuksen\nja saada suuremman arvon Taran silmissä kuin loistavana Gatholin\njedinä.\n\nTällä välin he olivat saapuneet torniin, mutta astuessaan maanalaisesta\nkäytävästä he vilkaistessaan taakseen näkivät etumaiset ahdistajansa --\nnopeiden, voimakkaiden rykorien olkapäillä rientäviä kamalannäköisiä\nkaldaneja. He kiiruhtivat mahdollisimman joutuisasti ylöspäin\nmaanpinnan tasalle vieviä portaita myöten, mutta vieläkin ripeämmin\nliikkuivat heidän jäljessään tulevat Luudin kätyrit. Ghek meni edellä,\npitäen Taraa kädestä voidakseen helpommin ohjata ja tukea häntä, kun\ntaas Gatholin Gahan seurasi heitä muutamien askelien päässä paljas\nmiekka kädessään valmiina torjumaan hyökkäystä, jonka he kaikki nyt\ntiesivät saavansa niskaansa, ennenkuin he ennättäisivät pihalle ja\nlentokoneeseen.\n\n\"Salli Ghekin jäädä luoksesi taistelemaan vierelläsi!\" ehdotti Tara.\n\n\"Näissä ahtaissa käytävissä on tilaa vain yhdelle säilälle\", torjui\ngatholilainen. \"Kiiruhda sinä Ghekin kanssa edelleen ja nouse\nlentokoneen kannelle! Ole valmiina korkeuden säätäjän ääressä, ja jos\nehdin riippuvan köyden luokse kyllin paljon ennemmin kuin nuo olennot,\nvoit sinä antaa aluksen kohota, kun käsken, ja minä kipuan sitten\nkannelle. Jos taas joku noista ilmestyy pihalle ennenkuin minä, niin\ntiedät, etten minä enää tule. Silloin nouskaa nopeasti ilmaan ja\nrukoile esi-isiemme jumalia antamaan sinulle suotuista tuulta, joka vie\nsinut vierasvaraisemman kansan pariin!\"\n\nHeliumin Tara ravisti päätään. \"Me emme jätä sinua pulaan, panthan\",\nhän esteli.\n\nVälittämättä hänen vastuksestaan Gahan puhui hänen ohitseen Ghekille.\n\"Vie hänet pihalle kiinnitettyyn alukseen!\" hän komensi. \"Kaikki\ntoivomme on sen varassa. Yksin kenties pääsen sen kannelle. Mutta jos\nminun on viimeisellä hetkellä odotettava teitä kahta, on mahdollista,\nettei kukaan meistä pelastu. Tottele käskyäni!\" Hänen sävynsä oli ylväs\nja uhmaava -- sellaisen miehen sävy, joka syntymästään saakka on\nkomentanut toisia ja jonka tahto on ollut laki. Heliumin Taraa\nsuututti, ja samalla hän oli levoton. Hän ei ollut tottunut siihen,\nettä häntä komennettiin eikä hänen sanoistaan välitetty. Mutta\nkuninkaallisesta ylpeydestään huolimatta hän ei ollut hupsu ja tiesi,\nettä mies oli oikeassa ja pani henkensä vaaraan pelastaakseen hänet.\nSenvuoksi hän riensi Ghekin seurassa eteenpäin, totellen Turanin\nkäskyä, ja ensimmäisen suuttumuksen puuskan hälvettyä hän hymyili,\nsillä hän muisti, että tämä mies oli vain karkea, hiomaton soturi eikä\nollut harjaantunut käyttämään hienostuneen kohteliasta kieltä. Mutta\nmiehen sydän oli paikallaan, se oli uljas ja vilpitön, ja mielellään\nTara antoi anteeksi hänen loukkaavan sävynsä ja käytöksensä. Mutta\nmillainen se sävy oli! Sitä ajatellessaan hän äkkiä seisahtui.\nPanthanit olivat karkeita, kaikkeen alttiita miehiä. Usein he kohosivat\nkorkeihin, määräysvaltaisiin asemiin, eikä miehen äänen käskevä sointu\nniin ollen tuntunut merkilliseltä. Mutta häntä kummastutti jokin muu --\nominaisuus, jota oli vaikea määritellä, mutta joka oli yhtä selvästi\nhavaittavissa kuin se oli tuttu. Hän oli kuullut samanlaisen soinnun\nennenkin, kun hänen äitinsä isoisä, Heliumin jeddak Tardos Mors oli\nkajauttanut komentosanoja; ja sama sointu oli ollut hänen isoisänsä\nMors Kajakin, jedin, ja hänen kuuluisan isänsä, Barsoomin sotavaltiaan\nJohn Carterin äänessä, kun hän puhutteli sotureitaan.\n\nMutta hänellä ei nyt ollut aikaa pohtia niin vähäpätöistä seikkaa,\nsillä hänen takaansa alkoi äkkiä kuulua aseiden kalsketta, ja hän\narvasi, että Turan, panthan, mitteli miekkoja heidän etumaisen\nhätyyttäjänsä kanssa. Kun hän katsahti taakseen, oli Turan vielä\nnäkyvissä portaiden mutkassa, joten hän näki alkavan, nopean ottelun.\nTaivaankappaleensa parhaan miekkamiehen tyttärenä hän tunsi hyvin\nmiekkailutaidon hienoimmat otteet. Hän näki, kuinka kömpelösti kaldane\nhyökkäsi ja kuinka nopeasti ja varmasti panthan torjui iskut. Kun Tara\nylhäältä päin katseli Turanin melkein alastonta, vain mitä\nyksinkertaisimman, koristeettoman hihnoituksen verhoamaa vartaloa ja\nnäki joustavien lihasten liikkuvan punertavan pronssinvärisen ihon alla\nja miekan kärjen nopeat ja hienot siirrot, heräsi hänen mielessään\nkiitollisuuden lisäksi vaistomainen ihailun tunne, joka oli vain naisen\nantama luonnollinen tunnustus miehen taidosta ja urheudesta ja ehkä\nmyöskin jossakin määrin miehuullisen sopusuhtaisesta ja voimakkaasta\nolemuksesta.\n\nKolmasti muuttui panthanin säilän asento -- kerran se torjui rajun\nsivalluksen, kerran teki valehyökkäyksen ja kerran antoi iskun. Kun hän\nnosti aseensa viimemainitun liikkeen jälkeen, kierähti kaldane\nelottomana horjuvan rykorinsa hartioilta, ja Turan juoksi ketterästi\nportaita alaspäin ryhtyäkseen otteluun seuraavan ahdistajansa kanssa.\nSitten veti Ghek Taraa ylöspäin, ja portaiden mutka piilotti\ntaistelevan panthanin hänen näkyvistään. Mutta yhäti hän kuuli teräksen\nkalskahtelevan terästä vasten, varuksien kalahtelevan ja kaldanein\npäästelevän kimeitä vihellyksiään. Sydän vaati häntä palaamaan uljaan\npuolustajansa vierelle. Mutta järki vakuutti hänelle, että hän voisi\nauttaa miestä parhaiten olemalla valmiina lentokoneen korkeuden\nsäätäjän ääressä sillä hetkellä, kun Turan saapuisi pihalle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nAjelehtimassa oudoilla seuduilla\n\n\nÄkkiä Ghek sysäsi syrjään portaista aukeavan oven, ja Tara näki\nedessään kuutamon valaiseman, muurin ympäröimän pihan, jossa päättömät\nrykorit lojuivat ruoka-altaittensa vieressä. Kauniit ruumiit olivat\nyhtä komealihaksisia kuin hänen isänsä parhaat soturit, ja\nnaispuolisten vartalot olisivat herättäneet kateutta useissa\nHeliumin kauneimmissa naisissa. Oi, jospa hän vain voisi saada ne\ntoimintakykyisiksi! Silloin ei panthania tosiaankaan uhkaisi mikään\nvaara. Mutta ne olivat pelkkiä surkeita lihaskasoja, eikä hän kyennyt\nantamaan niille eloa. Niiden täytyi aina virua tuolla tavoin, jolleivät\nkaldanen kylmät, sydämettömät aivot niitä hallinneet. Tyttö huoahti,\nsamalla kun häntä puistatti kammo hänen pujotellessaan maassa makaavien\nolentojen välitse lentokoneen luokse.\n\nHän ja Ghek nousivat nopeasti kannelle viimemainitun irroitettua\nkiinnitysköydet. Tara koetteli korkeudensäätäjää, antaen aluksen kohota\nja laskeutua muutamia metrejä pihamuurin sisällä. Se toimi mainiosti.\nSitten hän laski sen takaisin maahan ja jäi odottamaan. Avoimesta\novesta kuului taistelun melua, milloin lähestyen, milloin loitoten.\nTyttö oli nähnyt, kuinka taitava hänen sankarinsa oli, eikä ollut\nkovinkaan huolissaan tuloksesta. Vain yksi vastustaja kerrallaan\nsaattoi ahdistaa Turania kapeissa portaissa; hän oli edullisemmassa\nasemassa ja puolustautumassa ja käytteli miekkaansa mestarillisesti,\nkun taas vastustajat olivat häneen verrattuina kömpelöitä hosujia.\nHeidän ainoa etunsa oli suuri lukumäärä, jolleivät he pääsisi hänen\nkimppuunsa takaapäin.\n\nSitä ajatellessaan Tara kalpeni. Jos hän olisi nähnyt Turanin, olisi\nhän ollut vieläkin levottomampi, sillä hän ei käyttänyt hyväkseen\nuseita tarjoutuneita tilaisuuksia päästäkseen lähemmäksi pihaa. Hän\ntaisteli kylmäverisesti, mutta rajun itsepintaisesti, eikä se suinkaan\nnäyttänyt pelkältä puolustautumiselta. Usein hän harppasi kaatuneen\nvihollisen ylitse karatakseen seuraavan kimppuun, ja kerran oli hänen\ntakanaan kokonaista viisi kuollutta kaldanea; niin paljon hän oli\ntunkenut ahdistajiaan taaksepäin. Hänen vastassaan olevat kaldanet ja\nhäntä lentokoneessa odottava tyttö eivät sitä tienneet, mutta häntä\nkannusti voimakkaampi kiihoitin kuin pelastumisen halu, sillä hän\ntahtoi kostaa rakastamaansa naista kohdanneet loukkaukset. Mutta äkkiä\nhän oivalsi mahdollisesti panevansa Taran turvallisuuden vaaraan\nhyödyttömästi. Senvuoksi hän nujersi vielä yhden hätyyttäjänsä ja lähti\nvikkelästi juoksemaan portaita ylöspäin. Etunenässä oleva kaldane\nliukastui aivojen peittämällä lattialla ja kompastui yrittäessään ajaa\nhäntä takaa.\n\nGahan ennätti pihalle parikymmentä askelta heidän edellään ja riensi\nlentokoneelle. \"Ilmaan!\" hän huusi tytölle. \"Minä nousen alukseen\nköyttä myöten.\"\n\nPieni alus kohosi hitaasti maasta Gahanin hyppiessä tiellään olevien\nvelttojen rykorien ylitse. Ensimmäinen takaa-ajaja ilmestyi tornista,\nkun Gahan tarttui aluksesta riippuvaan köyteen.\n\n\"Nopeammin!\" komensi hän Taralle. \"Muutoin he vetävät meidät alas!\"\nMutta alus tuntui tuskin liikahtavan, vaikka se itse asiassa kohosi\nniin nopeasti kuin kolmen ihmisen painama yhden hengen lentokone\nsuinkin saattoi. Gahan heilui jo muurin harjan yläpuolella, mutta\nköyden pää laahasi vielä maata, kun kaldanet ennättivät sen luokse.\nHeitä tulvi jatkuvana virtana tornista pihalle. Johtaja tarttui\nköyteen.\n\n\"Joutukaa!\" hän kiljui. \"Käykää kiinni! Kiskotaan heidät maahan.\"\n\nHänen aiettaan toteuttamaan ei tarvittu montakaan olentoa. Alus\nseisahtui, ja sitten tyttö kauhukseen tunsi, että sitä vedettiin\nvarmasti alaspäin. Myöskin Gahan huomasi vaaran ja käsitti, että oli\ntoimittava vitkastelematta. Hän oli takertunut nuoraan vasemmalla\nkädellään ja kiertänyt toisen jalkansa sen ympärille, jättäen oikean\nkätensä vapaasti heiluttamaan pitkää miekkaa, jota hän ei ollut pannut\ntuppeen. Alaspäin tähdätty sivallus halkaisi erään kaldanen pehmeän\npään ja toinen katkaisi paksun köyden panthanin jalkojen alapuolelta.\nTyttö kuuli heidän ahdistajiensa jälleen päästävän kimeitä\nvihellyksiään ja havaitsi samassa aluksen taaskin kohoavan.\nVerkkaisesti se leijaili ylöspäin pois vihollisten ulottuvilta, ja\nhetkisen kuluttua kapusi Turan laidan yli kannelle. Ensimmäisen kerran\nmoniin viikkoihin oli tytön sydän tulvillaan riemuista ylistystä, mutta\nensiksi hänen ajatuksensa kiintyivät toiseen asiaan.\n\n\"Ethän ole haavoittunut?\" tiedusti hän.\n\n\"En, Heliumin Tara\", vastasi panthan. \"He olivat tuskin säiläni\narvoisia vastustajia, eivätkä heidän miekkansa kertaakaan olleet\nminulle vaarallisia.\"\n\n\"Heidän olisi pitänyt surmata sinut helposti\", sanoi Ghek. \"Meidän\njärkeilykykymme on niin oivallinen ja hyvin kehittynyt, että heidän\nolisi ennen jokaista iskuasi pitänyt tarkalleen tietää, mihin kohtaan\njärjen pakosta koettaisit osua. Senvuoksi heidän olisi pitänyt osata\nhelposti torjua kaikki lyöntisi ja saada sydämesi lävistetyksi.\"\n\n\"Mutta he eivät tehneet sitä, Ghek\", huomautti Gahan. \"Heidän\nkehittymisteoriansa ei pidä paikkaansa, sillä se ei ole omiaan\nkehittämään sopusuhtaisesti heidän koko olemustaan. Olette\nvoimistuttaneet aivoja ja antaneet ruumiin kuihtua, mutta toisen\nkäsillä ette ikinä kykene samaan kuin omillanne kykenisitte. Minun\nkäteni ovat harjautuneet miekan käyttöön; jokainen lihakseni toimi\nsilmänräpäyksessä ja täsmällisesti -- melkein koneellisesti -- hetken\ntarpeiden mukaan. Itse tuskin huomaan ajattelevani taistelun aikana --\nniin nopeasti sujahtaa säiläni kärki jokaiseen aukkoon tai siirtyy\nminua puolustamaan, jos minua uhataan, että tuntuu melkein siltä kuin\nolisi kylmällä teräksellä silmät ja aivot. Te kaldane-aivoinenne ja\nrykor-ruumiinenne ette voi toivoakaan voivanne ikinä kehittyä yhtä\ntäydellisiksi tässä suhteessa kuin minä. Aivojen voimistamisen ei\npitäisi olla ihmisen yksinomainen pyrkimys. Täyteläisin ja onnellisin\non sellaisten elämä, joiden sekä ruumis että sielu ovat sopusuhtaisesti\nsaavuttaneet mahdollisimman korkean tason, mutta hekään eivät voi\nkoskaan saavuttaa täydellisyyttä. Ehdoton ja yleinen täydellisyys\nmerkitsisi puuduttavaa yksitoikkoisuutta ja kuolemaa. Luonnossa täytyy\nolla vastakohtia, yhtä hyvin varjoa kuin kirkasta valoakin, surua ja\nonnea, oikeata ja väärää, syntiä ja hyvettä.\"\n\n\"Minulle on aina opetettu toisin\", vastasi Ghek. \"Mutta opittuani\ntuntemaan tämän naisen ja sinut, jotka olette toisen rodun vesoja, olen\njohtunut uskomaan, että saattaa olla muitakin päämääriä, täysin yhtä\nkorkeita ja tavoiteltavia kuin kaldanein. Ainakin olen vilahdukselta\nsaanut tutustua onnellisuudeksi nimittämäänne tilaan, ja käsittääkseni\nse lienee hyvä, vaikka minä en kykenekään tuomaan sitä julki. En osaa\nnauraa enkä hymyillä, mutta sittenkin valtaa mieleni tyytyväisyys, kun\ntämä nainen laulaa; se tunne avaa sieluni silmien eteen ihmeellisen\nkauniita ja riemuisia näköaloja, jotka ovat paljon suurenmoisempia kuin\nvirheettömän aivotoiminnan tuottama nautinto. Toivoisin, että olisin\nsyntynyt teidän rotunne jäseneksi.\"\n\nLentokone oli joutunut lievään ilmavirtaan ja ajautui verkkaisesti\nkoillista kohti, Bantoomin laakson ylitse. Heidän allaan lepäsivät\nviljellyt vainiot, ja toisen toisensa jälkeen he sivuuttivat Moakin,\nNolachin ja muiden tässä kummallisessa ja hirveässä maassa asustavien\nyhdyskuntien omituiset tornit. Jokaista tornia ympäröivän muurin\nsisällä makaili rykoreja, luotaan sysääviä, päättömiä olioita,\nkauniita, mutta kammottavia.\n\n\"Noista\", virkkoi Gahan, osoittaen erään tornin pihalla olevia\nrykoreita, joiden yli he juuri silloin ajautuivat, \"saisivat opetuksen\nne rotumme pienenä vähemmistönä olevat henkilöt, jotka palvovat ainetta\nja pitävät ruokahalua epäjumalanaan. Tiedät, millaisia he ovat,\nHeliumin Tara; he muistavat tarkalleen, mitä he nauttivat päivälliseksi\nkaksi viikkoa sitten, ja osaavat neuvoa, miten thoatin reisi on\nvalmistettava ja mitä juomaa on tarjottava, kun zitidarin kinkkua on\npöydässä.\"\n\nHeliumin Tara naurahti. \"Mutta yksikään heistä ei tiedä sen miehen\nnimeä, joka tänä vuonna sai jeddakin palkkion Kauneuden temppelissä\",\nhän lisäsi. \"Samoin kuin rykorien ei heidänkään kehityksensä ole ollut\ntasapuolinen.\"\n\n\"Todella onnellisia ovat sellaiset ihmiset, joissa on yhtynyt vähän\nhyvää ja vähän pahaa, vähän tietoja monista oman kutsumuksensa\nulkopuolella olevista asioista, kyky rakastaa ja kyky vihata, sillä\nsellaiset kykenevät suhtautumaan suvaitsevaisesti kaikkiin vapaina\nniiden itserakkaiden ihmisten ennakkoluuloista, joiden pään toinen\npuoli on niin raskas, että kaikki aivot valuvat sinne.\"\n\nGahanin lakattua puhumasta yskäisi Ghek hieman, ikäänkuin haluten\nkiinnittää huomion itseensä. \"Puhutte ikäänkuin olisitte ajatelleet\npaljon monia asioita. Saattaisiko siis punaisen rodun jäseniä huvittaa\najatteleminen? Onko teillä aavistustakaan sisäisen tutkistelun\nnautinnoista? Ovatko järki ja johdonmukainen harkinta osina\nelämässänne?\"\n\n\"Ihan varmasti\", vastasi Gahan, \"mutta eivät siinä määrin, että ne\nveisivät koko aikamme -- eivät ainakaan tietemme. Sinä, Ghek, olet\nesimerkki äsken mainitsemistani itserakkaista olennoista. Koska sinä ja\nsinun kaltaisesi omistatte elämänne sielun palvomiselle, uskot,\netteivät muut luomakunnan olennot lainkaan ajattele. Ja ehkä emme sitä\nteekään samassa mielessä kuin te, jotka ajattelette ainoastaan itseänne\nja laajoja aivojanne. Me ajattelemme monia seikkoja, jotka koskevat\ntaivaankappaleemme menestystä. Ilman Barsoomin punaista kansaa olisivat\nkaldanetkin tuhoutuneet, sillä vaikka te tulettekin toimeen ilmatta,\neivät ne olennot tule, joista teidän olemassaolonne riippuu, eikä enää\nmoniin miespolviin olisi Barsoomissa ollut riittävästi ilmaa, jollei\npunainen ihminen olisi suunnitellut ja rakentanut suurta ilmatehdasta,\njoka antoi riutuvalle taivaankappaleellemme uutta eloa.\n\n\"-- Mitä ovat kaikkina aikoina eläneiden kaldanein aivot tehneet\nsellaista, mitä voitaisiin verrata tämän ainoan punaisen miehen yhteen\nainoaan ajatukseen?\"\n\nGhek jäi tuppisuuksi. Kaldanena hän oli varma, että aivot olivat koko\nmaailman elämän lopullinen päämäärä, mutta hänen mieleensäkään ei ollut\njuolahtanut, että niitä pitäisi käyttää käytännöllisesti ja\nhyödyllisesti. Hän kääntyi toisaalle ja silmäili esi-isäinsä laaksoa,\njonka yli hän ajautui tuntemattomaan maailmaan. Hänen pitäisi olla\ntodellinen jumala alempien olentojen parissa; mutta sittenkin kalvoi\nhäntä epäilys. Ilmeisesti nämä kaksi toisen maailman olentoa olivat\nvalmiit kiistelemään hänen ylemmyydestään. Niin itserakas kuin hän\nolikin, oli hänellä sittenkin aavistus, että he pitivät häntä alempana\nkuin itseään, jopa kenties säälivät häntä. Sitten hän alkoi aprikoida,\nmiten hänelle kävisi. Enää hänellä ei olisi useita rykoreja\ntottelemassa käskyjään. Hänellä olisi vain tämä yksi, ja sen kuoltua\nhän ei voisi saada toista. Sen väsyttyä Ghek jäisi melkein avuttomaksi\nsen lepoajaksi. Kunpa hän ei olisikaan tavannut tätä punaista naista!\nNainen oli tuottanut hänelle pelkästään harmia, häpeää ja nyt maanpaon.\nÄkkiä Heliumin Tara alkoi hyräillä säveltä ja Ghek, kaldane, oli\ntyytyväinen.\n\nHe ajelehtivat hiljalleen marsilaisen yön sekavien varjojen ylitse.\nBanthien karjahdukset kuuluivat yhä heikompina heidän aluksensa\nsivuutettua Bantoomin rajat, tämän onnettoman maan kauhujen jäätyä\nheidän taakseen. Mutta minne he olivat matkalla? Tyttö katsahti\nmieheen, joka istui jalat ristissä pienen lentokoneen kannella,\nkatsellen eteensä yön pimeyteen nähtävästi vaipuneena syviin aatoksiin.\n\n\"Missä olemme?\" kysyi Tara. \"Mihin päin ajaudumme?\"\n\nTuran kohautti leveitä hartioitaan. \"Tähdistä näen, että ajaudumme\nkoilliseen\", hän vastasi, \"mutta missä olemme ja mitä on edessämme,\nsiitä minulla ei ole aavistustakaan. Viikko sitten olisin voinut vannoa\ntietäväni, mitä oli kunkin harjanteen takana, jota lähestyin, mutta nyt\ntunnustan perin nöyrästi, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä on\nkilometrin päässä millään suunnalla. Heliumin Tara, olen eksyksissä\nenkä osaa ilmoittaa sinulle muuta.\"\n\nHän hymyili, ja tyttö hymyili vastaan. Taran kasvoilla oli hieman\nymmälle joutuneen ilme -- miehen hymyssä oli jotakin kiusoittavan\ntuttua. Hän oli tavannut useita panthaneja -- he tulivat ja menivät,\nliikkuen aina siellä, missä taisteltiin -- mutta tätä hän ei jaksanut\nmuistaa.\n\n\"Mistä maasta olet kotoisin, Turan?\" hän kysyi äkkiä.\n\n\"Etkö tiedä, Heliumin Tara\", vastasi mies, \"ettei panthanilla ole\nisänmaata? Tänään hän taistelee yhden, huomenna toisen lipun alla.\"\n\n\"Mutta täytyyhän sinun olla jonkun maan alamainen, kun et ole\ntaistelemassa\", intti Tara. \"Mitä lippua pidät nyt sitten omanasi?\"\n\nTuran nousi ja kumarsi hänelle syvään. \"Jos olen kelvollinen, palvelen\nsotavaltiaan tytärtä nyt -- ja aina.\"\n\nTara ojensi hoikan, ruskean kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan.\n\"Palvelustarjouksesi on hyväksytty\", hän virkkoi, \"ja jos vielä kerran\npääsemme Heliumiin, niin lupaan, että palkkiosi tyydyttää kaikki\nsydämesi toiveet.\"\n\n\"Palvelen sinua uskollisesti sen palkkion toivossa\", vastasi Turan.\nTara ei kuitenkaan aavistanut, mitä hänen mielessään oli, vaan\npikemminkin luuli häntä ahneeksi. Sillä mistäpä sotavaltiaan kopea\ntytär olisi arvannut yksinkertaisen panthanin tavoittelevan hänen\nkättään ja sydäntään?\n\nPäivän koittaessa he liikkuivat ripeätä vauhtia oudon maiseman\nkohdalla. Tuuli oli yön aikana yltynyt ja kantanut heidät kauaksi\nBantoomista. Heidän allaan oleva maisema oli epätasainen ja karu. Vettä\nei ollut näkyvissä, maanpintaa halkoivat syvä rotkot, ja kasvullisuus\noli perin niukkaa. He eivät nähneet ainoatakaan eläintä, ja kaikesta\npäättäen seutu ei kyennyt elättämään elollisia olentoja. Kaksi päivää\nhe ajelehtivat tämän peloittavan erämaan kohdalla. Heillä ei ollut\nruokaa eikä juomaa, ja he kärsivät siitä ankarasti. Ghek oli\ntoistaiseksi irtautunut rykoristaan sidottuaan sen ensin Turanin avulla\nvankasti kanteen. Kuta vähemmän hän sitä käyttäisi, sitä vähemmän sen\nelinvoimat kuluisivat. Nyt siinä alkoi jo näkyä ravinnon puutteen\nvaikutuksia. Ghek ryömi aluksessa jättimäisen hämähäkin tavoin --\nkavuten laidan ylitse, pohjan alitse ja vastaiselta laidalta takaisin\nkannelle. Hän näytti olevan kuin kotonaan joka paikassa. Mutta hänen\nkumppaneillaan oli ahtaat olot, sillä yhden hengen lentokoneen kansi ei\nole aiottu kolmea varten.\n\nTuran silmäili aina eteenpäin, tähyillen vettä. Heidän täytyi saada\nvettä tahi tavata niitä vettä antavia kasveja, jotka tekevät elämän\nmahdolliseksi Marsin monilla kuivilta näyttävillä alueilla. Mutta\nkahteen päivään he eivät kohdanneet kumpaakaan, ja nyt yllätti heidät\nkolmas yö. Tyttö ei valittanut, mutta Turan tiesi hänen varmasti\nkärsivän, ja hänen sydämensä oli raskas. Vähimmin kärsi Ghek, joka\nselitti hänen kaltaistensa olentojen tulevan pitkiä aikoja toimeen\nvedettä ja ruuatta. Turan melkein kirosi häntä nähdessään Heliumin\nTaran hitaasti kuihtuvan silmiensä edessä, samalla kun kammottavan\nnäköinen kaldane näytti yhtä elinvoimalta kuin konsanaan.\n\n\"Eräissä olosuhteissa\", huomautti Ghek, \"ei kookas, aineellinen ruumis\nole niin hyvä kuin korkealle kehittyneet aivot.\"\n\nTuran katsahti häneen, mutta ei virkkanut mitään. Heliumin Tara hymyili\nhieman. \"Häntä ei sovi moittia\", hän sanoi. \"Emmekö me hiukan\nkerskuneet, ylvästellen ylemmyydellämme -- kun vatsamme olivat täydet?\"\nhän lisäsi.\n\n\"Heidän järjestelmällään lienee hyvät puolensa\", myönsi Turan. \"Jos\nvoisimme panna syrjään vatsamme, kun ne huutavat ruokaa ja juomaa, niin\nepäilemättä sen tekisimme.\"\n\n\"Minä puolestani en nyt lainkaan ikävöi omaani\", vakuutti Tara. \"Se on\nkovin surkea seuralainen.\"\n\nUusi päivä oli valjennut: he olivat saapuneet vähemmän autiolle\nseudulle, ja heidän lamautunut toivonsa elpyi. Äkkiä Turan kumartui ja\nosoitti kädellään eteenpäin.\n\n\"Katsos tuonne, Heliumin Tara!\" hän huudahti. \"Kaupunki! Niin totta\nkuin olen Ga-- niin totta kuin olen Turan, panthan, tuolla on\nkaupunki.\"\n\nKaukana välkkyivät kaupungin muurit, kupukatot ja solakat tornit\nnousevan auringon valossa. Mies tarttui sukkelasti korkeuden säätäjään,\nja alus painui nopeasti matalan kukkulajonon suojaan, sillä Turan\nkäsitti hyvin, ettei heidän pitänyt näyttäytyä ennenkuin saisivat\nselville, olivatko oudon kaupungin asukkaat ystäviä vaiko vihamiehiä.\nTodennäköisesti he olivat kaukana ystävien asumasijoilta, ja senvuoksi\npanthanin oli liikuttava äärimmäisen varovasti. Mutta tuolla oli\nkaupunki, ja missä oli kaupunki, siellä on myöskin vettä, vaikka\nkaupunki olisikin autio, ja ruokaa, jos se olisi asuttu.\n\nPunaisesta miehestä merkitsi jopa viholliskansan linnoituksessa oleva\nruoka ja vesi ravintoa ja juomaa Heliumin Taralle. Hän ottaisi sen\nlahjana ystäviltä tahi anastaisi sen vihollisilta. Kunhan sitä vain\nolisi, niin hän kyllä saisi sitä, siinä ilmeni taistelijan itserakkaus,\nvaikka Turan ei sitä käsittänyt sen enempää kuin Tarakaan, joka oli\npitkän taistelijasarjan jälkeläinen; mutta Ghek olisi saattanut\nhymyillä, jos olisi osannut.\n\nTuran antoi lentokoneen ajautua lähemmäksi suojaavia kukkuloita. Kun\nhän ei enää voinut edetä kauemmaksi pelkäämättä ilmituloa, ohjasi hän\naluksen hiljalleen maahan pieneen rotkoon, hypähti kannelta ja\nkiinnitti koneen vankkaan puuhun. He pohtivat suunnitelmiaan useita\nminuutteja -- olisiko heidän parasta odottaa paikallaan, kunnes pimeys\nsalaisi heidän liikkeensä, ja vasta sitten lähestyä kaupunkia\netsiäkseen ravintoa ja vettä, vai mennäkö nyt lähemmäksi, pysytellen\nmahdollisimman hyvin piilossa, kunnes näkisivät, millaisia kaupungin\nasukkaat olivat.\n\nLopullisesti voitti Turanin suunnitelma. He lähestyisivät niin likelle\nkaupunkia kuin turvallisesti voisivat, koettaen löytää kaupungin\nulkopuolelta vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jolleivät he löytäisikään,\nsaattaisivat he ainakin tarkastaa asemaa päivän valossa, ja yön tultua\nvoisi Turan sitten nopeasti pujahtaa kaupungin muurien viereen\njatkamaan ravinnon ja juoman etsintää.\n\nHe seurasivat rotkoa ylöspäin ja nousivat vihdoin selänteen laelle,\njosta he erinomaisesti näkivät lähinnä itseään olevan osan kaupunkia,\npysyen samalla itse piilossa pensaikon takana. Ghek oli jälleen\nliittynyt rykoriinsa, joka oli pakollisesta paastosta kärsinyt vähemmän\nkuin Tara ja Turan.\n\nKaupunki oli nyt paljon lähempänä kuin heidän ensiksi havaitessaan sen,\nja heti ensi silmäys osoitti, että se oli asuttu. Lippuja ja viirejä\nliehui useissa tangoissa. Heidän edessään olevan portin seudulla\nliikkui väkeä. Korkeilla, valkeilla muureilla asteli vahteja pitkien\nvälimatkojen päässä toisistaan. Korkeimpien rakennusten katoilla näkyi\nnaisia tuulettamassa vuodesilkkejaän ja -turkiksiaan. Turan silmäili\nkaikkea äänettömänä jonkun aikaa.\n\n\"En tunne, mitä kansaa he ovat\", hän puhkesi vihdoin puhumaan. \"Minulla\nei ole aavistustakaan, mikä kaupunki tämä on. Mutta se on ikivanha\nkaupunki. Sen väestöllä ei ole lentokoneita eikä tuliaseita. Sen täytyy\nolla todella vanha.\"\n\n\"Mistä tiedät, ettei kaupunkilaisilla ole niitä?\" kysyi tyttö.\n\n\"Katoilla ei ole lentoasemia -- tänne ei näy ainoatakaan sellaista; jos\ntaas samalla tavoin katselisimme Heliumia, näkisimme niitä sadoittain.\nEikä heillä ole tuliaseita, koska heidän turvalaitteensa on kaikki\nrakennettu puolustettaviksi keihäillä ja jousilla keihäs- ja\nnuolihyökkäyksiä vastaan. He ovat vanhanaikaista väkeä.\"\n\n\"Jos he ovat vanhanaikaisia, ovat he kenties ystävällisiä\", lausui\ntyttö. \"Kun lapsina tutustuimme taivaankappaleemme historiaan,\nsaimmehan silloin tietää, että täällä aikoinaan asui ystävällistä,\nrauhaa rakastavaa kansaa.\"\n\n\"Mutta en usko heitä niin ikivanhoiksi\", vastasi Turan nauraen. \"On\nkulunut pitkiä ajanjaksoja siitä, kun barsoomilaiset rakastivat\nrauhaa.\"\n\n\"Isäni rakastaa rauhaa\", huomautti Tara.\n\n\"Mutta sittenkin hän käy aina sotaa\", sanoi mies.\n\nTyttö naurahti. \"Mutta hän väittää pitävänsä rauhasta.\"\n\n\"Me kaikki pidämme rauhasta\", vastasi Turan, \"kunniakkaasta rauhasta\",\nmutta naapurimme eivät salli meille sitä, ja siksi on meidän\ntaisteltava.\n\n\"Ja kyetäkseen taistelemaan hyvin täytyy miesten rakastaa taistelua\",\nlisäsi tyttö.\n\n\"Ja rakastaakseen taistelua heidän täytyy osata taistella\", virkkoi\nTuran, \"sillä kukaan ihminen ei tee mielellään semmoista, mitä hän ei\nosaa tehdä hyvin.\"\n\n\"Tahi minkä joku toinen osaa tehdä paremmin kuin hän.\"\n\n\"Ja niin ollen tulee aina olemaan sotia, ja ihmiset tulevat aina\ntaistelemaan\", päätti Turan, \"sillä miehet, joilla on kuumaa verta\nsuonissaan, tulevat aina harrastamaan sotataitoa.\"\n\n\"Olemme ratkaisseet suuren kysymyksen\", sanoi tyttö hymyillen, \"mutta\nvatsamme ovat vielä tyhjät.\"\n\n\"Panthanisi ei pidä huolta velvollisuuksistaan\", vastasi Turan. \"Mutta\nmiten hän voisikaan, kun suuri palkkio aina on hänen silmiensä edessä!\"\nTyttö ei arvannut, kuinka kirjaimellisesti hän puhui. \"Lähden\nliikkeelle\", jatkoi mies, \"anastamaan ruokaa ja juomaa noilta\nmuinaisajan ihmisiltä.\"\n\n\"Älä!\" huudahti Tara, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. \"Älä vielä!\nHe surmaisivat sinut tahi ottaisivat sinut vangiksi. Olet uljas ja\nvaltava panthan, mutta et kykene yksin voittamaan kokonaista\nkaupunkia.\"\n\nTara katsoi hymyillen häntä silmiin käsi yhä hänen käsivarrellaan. Veri\nsuhisi kuumana Turanin suonissa. Hän olisi saattanut siepata tytön\nsyliinsä ja puristaa häntä rintaansa vasen. Vain Ghek, kaldane, oli\nsaapuvilla, mutta häntä hillitsi joku suurempi voima. Kukapa osaisi sen\nmääritellä -- tuon luontaisen ritarillisuuden, joka tekee eräistä\nmiehistä naisten luonnollisia suojelijoita?\n\nTähystyspaikaltaan he näkivät aseistetun soturiryhmän ratsastavan\nportista, etenevän kiemurtelevaa, hyvin poljettua tietä pitkin ja\nkatoavan näkyvistä saman kukkulan taakse, jolla he olivat. Miehet\nolivat punaisia kuten hekin ja ratsastivat punaisen rodun pienillä\nratsuthoateilla. Heidän hihnoituksensa olivat barbaarisen upeat, ja\nheidän päähineissään oli paljon sulkia, kuten entisaikoina oli ollut\ntapana. Aseina heillä oli miekat ja pitkät keihäät; he ratsastivat\nmelkein alastomina, maalattuina keltaisen, sinisen ja valkoisen\nkirjaviksi. Seurueessa oli ehkä parikymmentä miestä, ja nelistäessään\nväsymättömillä ratsuillaan he tarjosivat samalla kertaa villin ja\nkauniin näyn.\n\n\"He näyttivät loistavilta sotureilta\", virkkoi Turan. \"Minua kovasti\nhaluttaisi rohkeasti marssia suoraan kaupunkiin tarjoamaan\npalvelustani.\"\n\nTara pudisti päätään. \"Malta mielesi!\" hän varoitti. \"Miten minulle\nkävisi ilman sinua, ja miten voisit noutaa palkkiosi, jos joutuisit\nvangiksi?\"\n\n\"Minä karkaisin\", vakuutti panthan. \"Joka tapauksessa yritän.\" Ja hän\nnousi lähteäkseen.\n\n\"Et saa!\" sanoi tyttö äänessään hyvin käskevä sävy.\n\nMies loi häneen nopean, kysyvän katseen.\n\n\"Olet astunut palvelukseeni\", selitti Tara hieman ylpeästi. \"Olet\nastunut palvelukseeni palkkiosta, ja sinun on toteltava minua.\"\n\nTuran laskeutui jälleen hänen vierelleen hienon hymyn väikkyessä\nhuulillaan. \"Sinun asiasi on komentaa, prinsessa\", hän kuiskasi.\n\nPäivä kului. Ghek, jota auringonpaiste vaivasi, oli eronnut rykoristaan\nja ryöminyt läheisyydestä löytämäänsä onkaloon. Tara ja Turan\nloikoilivat pienen puun niukassa varjossa. He katselivat portista\ntulevia ja meneviä ihmisiä. Ratsujoukkue ei palannut. Päivän aikana\najettiin kaupunkiin pieni zitidarlauma, ja karavaani leveäpyöräisiä\nvaunuja, joita vetämässä oli näitä isoja eläimiä, suikersi esiin\nkaukaisesta näköpiiristä ja lähestyi kaupunkia. Sekin katosi heidän\nnäkyvistään porttikäytävään. Sitten tuli pimeä, ja Heliumin Tara käski\npanthaniaan etsimään ravintoa ja juomaa, mutta varoitti häntä\nyrittämästä kaupunkiin. Ennen poistumistaan Turan kumartui suutelemaan\nhänen kättään, kuten soturi suutelee kuningattarensa kättä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nSatimessa\n\n\nTuran-panthan lähestyi outoa kaupunkia pimeän suojassa. Hän ei juuri\ntoivonut löytävänsä ruokaa tai vettä muurien ulkopuolelta, mutta hän\nkoettaisi, ja jos se ei onnistuisi, yrittäisi hän tunkeutua kaupunkiin,\nsillä Heliumin Taran oli saatava ravintoa ja pian olikin. Hän oli\nhuomannut, että muureilla oli vain vähän vahteja, mutta muurit olivat\nsiksi korkeat, että niiden ylitse kapuaminen oli etukäteen tuomittu\nraukeamaan tyhjiin. Käyttämällä hyväkseen pensaita ja puita Turan pääsi\nmuurin juurelle kenenkään huomaamatta. Hän siirtyi hiljaa pohjoiseen\npäin tulevan portin ohitse, joka tehokkaasti esti sen takana olevan\nkaupungin vilahdukseltakaan näkymästä. Turan toivoi kaupungin kummuista\npoispäin olevalla pohjoislaidalla olevan tasaista maata, jossa\nasukkaiden viljapellot olisivat, ja löytävänsä sieltä myöskin vettä\nkastelulaitoksista, mutta vaikka hän hiipi kauas loppumattomalta\ntuntuvan muurin juurella, ei vainioita eikä vettä löytynyt. Hän koetti\nkeksiä jonkun keinon päästäkseen kaupunkiin, mutta sekään ei\nonnistunut, ja hänen edetessään tähyilivät häntä nyt terävät silmät\nylhäältä päin, ja äänetön hiipijä pysytteli jonkun aikaa hänen\nkohdallaan muurin harjalla. Mutta pian väijyvä laskeutui muurin\nsisäpuolella olevalle kadulle ja lähti vinhasti kiitämään ulkopuolella\nastelevan muukalaisen edelle.\n\nHän saapui pian pienelle portille. Sen vieressä oli matala rakennus,\njonka oven edustalla seisoi soturi vahdissa. Hän lausui soturille\nhätäisesti muutamia sanoja ja meni sitten rakennukseen, palaten melkein\nheti senjälkeen seurassaan hyvinkin neljäkymmentä soturia. Avattuaan\nvarovasti portin mies tirkisti vaivihkaa pitkin muurin ulkosyrjää\nsiihen suuntaan, josta hän oli tullut. Ilmeisesti tyytyväisenä hän\nkuiskasi lyhyen määräyksen takanaan oleville miehille, minkä jälkeen\npuolet sotureista palasivat rakennukseen, kun taas toinen puoli seurasi\nhäntä hiipien portista. Muurin ulkopuolella he kyyristyivät\npuoliympyrään pensaikon sekaan avoimeksi jättämänsä portin\npohjoispuolelle. Siellä he odottivat ihan hiljaa, eikä heidän\ntarvinnutkaan odottaa kauan, ennen kuin Turan, panthan, lähestyi\nvarovasti pitkin muurin juurta. Tultuaan portille ja huomattuaan sen\nolevan auki hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, pilkistäen sitten\nsisälle. Varmistuttuaan, ettei siellä ollut ketään väijymässä, hän\nastui portista kaupunkiin.\n\nHän havaitsi saapuneensa kapealle, muurin suuntaiselle kadulle. Sen\nvastaisella reunalla kohosi rakennuksia, joiden tyyli oli hänestä outo;\nmutta omituisen kaunis. Rakennukset oli sullottu hyvin likelle\ntoisiaan, mutta niissä ei näyttänyt olevan kahta samanlaista, ja niiden\njulkisivut olivat hyvin monenmuotoisia, erikorkuisia ja erivärisiä.\nTaivasta vastaan piirtyi huippuja, kattokupuja, minaretteja ja\nkorkeita, solakoita torneja, ja seinissä oli lukuisasti parvekkeita.\nNyt alhaalla lännessä olevan Klurosin, kaukaisemman kuun, lempeässä\nvalossa hän ällistyksekseen ja tyrmistyksekseen näki parvekkeilla\nihmisiä. Suoraan hänen kohdallaan oli kaksi naista ja yksi mies. He\nistuivat parvekkeen kaiteeseen nojautuneina ja katselivat nähtävästi\nsuoraan häneen; mutta jos ne huomasivatkin hänet, eivät he ainakaan\nnäyttäneet siitä minkäänlaista merkkiä. Turan empi hetkisen, sillä hän\noli melkein varma joutuneensa ilmi, mutta sitten hän päätteli olentojen\nuskovan häntä kaupungin asukkaaksi ja meni rohkeasti kadulle. Kun\nhänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä päin hän parhaiten voi\ntoivoa löytävänsä mitä etsi, eikä hän enää empimällä tahtonut herättää\nlisää epäluuloja, niin hän kääntyi vasemmalle ja lähti reippaasti\nastelemaan katukiveyksellä, haluten mahdollisimman pian päästä pois\nnoiden yöllisten tarkkailijain näkyvistä. Hän tiesi, että yön täytyi\nolla pitkälle kulunut, eikä saattanut niin ollen olla ihmettelemättä,\nmiksi ihmiset istuivat parvekkeillaan, vaikka heidän siihen aikaan\nolisi pitänyt olla sikeässä unessa silkki- ja turkisvaippojensa\nvälissä. Aluksi hän oli luullut heitä jonkun juhlijan myöhäisiksi\nvieraiksi, mutta heidän takanaan olevat ikkunat olivat pimeässä ja\nvallitsi ehdoton hiljaisuus, mikä kumosi sellaisen olettamuksen. Ja\nedetessään hän sivuutti useita muita ryhmiä, jotka istuivat äänettöminä\ntoisilla parvekkeilla. Istujat eivät kiinnittäneet häneen lainkaan\nhuomiota eivätkä nähtävästi edes panneet merkille, että hän meni\nohitse. Jotkut heistä nojasivat kyynärpäätään kaiteeseen leuka kämmenen\nvarassa; toiset nojautuivat molempiin käsiinsä, silmäillen kadulle, kun\ntaas muutamilla oli käsissään soittokoneita, mutta heidän sormensa\neivät hypistelleet niiden kieliä.\n\nJa siten Turan saapui kohtaan, jossa katu kääntyi oikealle, kiertäen\nkaupungin muurista ulkonevaa rakennusta, ja kaarrettuaan nurkan ympäri\nhän tulla tupsahti suoraan kahden soturin eteen, jotka seisoivat hänen\noikealla puolellaan olevan rakennuksen kahden puolen. Heidän oli\nmahdotonta olla huomaamatta häntä, mutta sittenkään ei kumpikaan\nhievahtanut eikä muutoinkaan ilmaissut nähneensä häntä. Hän seisoi\npaikallaan varroten käsi pitkän miekan kahvassa, mutta soturit eivät\npuhutelleet eivätkä pysähdyttäneet häntä. Saattoivatko nämäkin pitää\nhäntä omana kansalaisenaan? Minkään muun otaksuman pohjalla hän ei\ntodellakaan voinut selittää heidän toimettomuuttaan.\n\nTuranin tultua portista ja lähdettyä esteettömästi etenemään pitkin\nkatua oli kaupunkiin astunut kaksikymmentä soturia, sulkien portin\njälkeensä. Sitten oli yksi heistä noussut muurille, seurannut sen\nharjalla Turanin jäljessä; toinen oli hiipinyt hänen jälkeensä katua\nmyöten, ja kolmas oli mennyt kadun poikki sen vastaisella puolella\nolevaan rakennukseen.\n\nPortille oli jäänyt yksi ainoa vahti, kun taas kaikki muut olivat\npalanneet rakennukseen, josta heidät oli noudettu. He olivat\nkaunisvartaloisia, hartevia miehiä, ja nyt oli heidän yllään komeat\npuvut suojana yön koleutta vastaan, Puhuessaan muukalaisesta he\nnauroivat sille, kuinka helposti he olivat pettäneet hänet, ja\nheitä nauratti vielä sittenkin, kun he sukelsivat silkki- ja\nturkisvuoteisiinsa vaipuakseen jälleen äsken keskeytettyyn uneensa.\nIlmeisesti heidät oli määrätty sen portin vahdeiksi, jonka\nläheisyydessä he nukkuivat, ja yhtä ilmeistä oli, että sekä portteja\nettä koko kaupunkia vahdittiin paljon huolellisemmin kuin Turan oli\nluullut. Olisipa Gatholin jed ollut tosiaankin harmissaan, jos olisi\naavistanut, kuinka näppärästi hänet oli houkuteltu ansaan.\n\nJatkaessaan matkaansa pitkin katua Turan sivuutti uusia, muiden ovien\nedustalle sijoitettuja vahteja, mutta nyt hän ei paljoakaan heistä\nvälittänyt, koska he eivät puhutelleet häntä eivätkä muutoinkaan\nnähtävästi panneet häntä merkille. Mutta vaikka tämän mutkikkaan kadun\nmelkein jokaisessa käänteessä hänen taakseen jäi yksi tai useampia\nnäitä äänettömiä vahteja, ei hän voinut arvata, että hän oli\nsivuuttanut yhden heistä useita kertoja ja että hiljaiset, taitavat\nhiipijät tähyilivät hänen kaikkia liikkeitään. Tuskin hän oli ehtinyt\nerään tällaisen jäykkänä seisovan vahtimiehen ohitse, ennen kuin\nmiekkonen äkkiä virkosi eloon, harppasi kadun poikki, pujahti\nulkomuuriin tehdystä kapeasta aukosta ja lähti rientämään hänen\njälkeensä muurin sisään järjestettyä käytävää myöten ilmestyäkseen pian\nnäkyviin Turanin etupuolella ja sijoittuakseen jälleen vahtisotilaan\njäykkään, äänettömään asentoon. Eikä Turan tiennyt, että toinen soturi\nseurasi häntä rakennusten piilossa kolmannen kiiruhtaessa hänen\nedellään toimittamaan jotakin tähdellistä asiaa.\n\nJa niin panthan liikkui oudon kaupungin hiljaisilla kaduilla etsimässä\nruokaa ja juomaa rakastamalleen naiselle. Varjoisilla parvekkeilla\nistui miehiä ja naisia, katsellen häntä, mutta virkkamatta mitään; ja\nvahtisotilaat näkivät hänen menevän ohitseen, mutta eivät luikahtaneet\nhänelle. Äkkiä alkoi kauempaa kadulta kuulua varuksien kalahtelun\ntuttua ääntä, joka ilmaisi soturijoukon marssivan siellä, ja melkein\nsamanaikaisesti hän huomasi oikealla puolellaan himmeästi valaistun,\navoimen oven. Se oli ainoa tarjona oleva paikka, johon hän saattoi\npiiloutua lähestyvältä joukko-osastolta, ja vaikka hän olikin tullut\nuseiden vahtisotilaiden ohitse näiden kyselemättä mitään, saattoi hän\ntuskin toivoa, että patrulli, jollaisena hän luonnollisestikin piti\nedestäpäin saapuvaa joukkoa, päästäisi hänet sivutseen tutkimatta ja\nkuulustelematta.\n\nOven sisäpuolella oli käytävä, joka kääntyi jyrkästi oikealle ja miltei\nheti senjälkeen vasemmalle. Ketään ei ollut näkyvissä, ja niin ollen\nhän pujahti varovasti toisen mutkan taakse ollakseen sitäkin varmemmin\npiilossa kadulta päin. Hänen edessään oli pitkä käytävä, joka oli\nhimmeästi valaistu kuten ovikin. Pysyen paikallaan hän kuuli seurueen\nlähestyvän rakennusta, kuuli liikettä piilopaikkansa sisäänkäytävältä,\nja sitten pamahti kiinni ovi, josta hän oli tullut. Hän tarttui\nmiekkaansa, odottaen heti askelia käytävästä, mutta mitään ei kuulunut.\nHiivittyään nurkkaukseen hän tirkisti sen taakse; käytävä oli tyhjä\nsuljetulle ovelle saakka. Sen sulkija oli itse jäänyt ulkopuolelle.\n\nTuran odotti ja kuunteli. Ei hisahdustakaan. Sitten hän lähestyi ovea\nja painoi korvansa sitä vasten. Kadulla oli kaikki hiljaista. Oven oli\nsulkenut äkillinen veto, tahi ehkä oli patrullin velvollisuus pitää\nhuolta sellaisista seikoista. Se oli vähäarvoinen asia. Joukkue oli\nilmeisesti mennyt ohitse, ja hän pujahtaisi kadulle jatkamaan\nmatkaansa. Jossakin olisi julkinen kaivo, josta hän saisi vettä, ja\nruokaa hän voisi anastaa kuivatusta kasvis- ja lihakimpuista, joita,\nsikäli kuin hän oli nähnyt, riippui Barsoomin miltei kaikkien\nköyhälistötalojen ovien pielissä. Juuri tällaisten talojen piiriä hän\netsi ja oli siitä syystä loitonnut kauaksi kaupungin pääportista, joka\nvarmasti ei ollut köyhien asumuksien läheisyydessä.\n\nHän koetti avata ovea, mutta huomasi sen vastustavan hänen kaikkia\nponnistuksiaan -- se oli lukittu ulkopuolelta. Tässäpä oli tosiaankin\ntukala vastoinkäyminen. Turan-panthan kynsi korvallistaan. \"Onni on\nminulle vastainen\", hän jupisi; mutta oven takana seisoi myhäilevä\nkohtalo -- maalattu soturi. Näppärästipä hän olikin houkutellut\nvaromattoman muukalaisen satimeen. Valaistu ovi, marssiva patrulli --\nkaiken sen oli tarkoin suunnitellut ja järjestänyt se kolmas soturi,\njoka oli rientänyt Turanin edelle viereistä katua myöten, ja\nmuukalainen oli menetellyt täsmälleen, kuten hän oli olettanut. Oliko\nihmekään, että häntä hymyilytti.\n\nKun Turanilta oli tämä tie teljetty, kääntyi hän takaisin käytävään,\nedeten sitä pitkin varovasti ja meluttomasti. Siellä täällä oli ovia\nsen kahden puolen. Hän tunnusteli niitä, mutta kaikki ne olivat lujasti\nlukitut. Käytävä kävi yhä sokkeloisemmaksi, kuta kauemmaksi hän eteni.\nSen lopussa sulki häneltä tien salvattu ovi, mutta oikealle päin\navautui ovi, ja hän astui siitä hämärästi valaistuun kammioon, jonka\nseinissä oli kolme muuta ovea, joita hän koetteli kaikkia peräkanaa.\nKaksi oli lukossa; kolmas avautui alaspäin vieville portaille. Ne\nolivat kiertoportaat, eikä hän nähnyt ensimmäistä mutkaa kauemmaksi.\nHänen poistuttuaan käytävästä avautui eräs siihen tuova ovi, ja siitä\nilmestyi kolmas soturi, joka lähti seuraamaan häntä. Miehen tuikeilla\nhuulilla väikkyi vielä heikko hymyily.\n\nTuran paljasti lyhyen miekkansa ja laskeutui varovasti portaita. Niiden\nalapäässä oli käytävä, joka päättyi suljettuun oveen. Hän lähestyi\nvankkaa laudoitusta ja kuunteli. Salaperäisen oven takaa ei kuulunut\nrisahdustakaan. Hän tunnusteli sitä hiljaa, ja se kääntyi helposti\nhäneen päin. Hänen edessään oli matala, multapermantoinen kammio. Sen\nseinissä oli useita muita ovia, kaikki lukittuja. Turanin astuessa\nhiipien kammioon, laskeutui kolmas soturi kiertoportaita myöten hänen\njäljessään. Panthan meni ripeästi kammion poikki ja koetti erästä ovea.\nSe oli lukittu. Hän kuuli hiljaisen kilahduksen takaansa ja pyörähti\nympäri miekka valmiina kädessään. Hän oli yksin, mutta ovi, josta hän\noli tullut, oli suljettu -- hän oli kuullut sen lukon kilahduksen.\n\nYhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä ja koetti avata\novea, mutta turhaan. Enää hän ei yrittänytkään olla hiljaa, sillä nyt\nhän oli varma, ettei kaikki ollut tapahtunut sattumalta. Hän heittäytyi\nkoko painollaan puista ovea vastaan, mutta paksut skeel-laudat, joista\nse oli kokoonpantu, olisivat kestäneet muurinmurtajan iskuja. Ulkoa\nkuului matalaa naurua.\n\nHätäisesti Turan tarkasti toisia ovia. Ne olivat kaikki lukossa. Hän\nvilkaisi ympäri huonetta ja näki puisen pöydän ja penkin. Seiniin oli\nupotettu useita paksuja renkaita, joihin oli kiinnitetty ruostuneita\nkahleita -- mikä kaikki osoitti liiankin hyvin, mihin tarkoitukseen\nhuone oli aiottu, Seinävieressä oli multapermannossa pari, kolme\nreikää, jotka muistuttivat käytävien suita -- epäilemättä Marsin\njättiläismäisten rottien tyyssijoja. Kaiken sen hän oli ehtinyt\nhavaita, kun himmeä valo äkkiä sammutettiin ja hän jäi sysimustaan\npimeyteen. Hapuillen ympärilleen Turan etsi pöydän ja penkin.\nSijoitettuaan viimemainitun seinäviereen hän veti pöydän eteensä ja\nistuutui penkille pitkä miekka valmiina edessään. Ainakin olisi\ntaisteltava, ennen kuin hänet vangittaisiin.\n\nJonkun aikaa hän istui odottaen tietämättä mitä. Ei ainoatakaan ääntä\ntunkeutunut tähän maanalaiseen vankiholviin. Hän muisteli hitaasti\nmielessään sen illan tapahtumia -- avointa, vahditonta porttia,\nvalaistua ovea, ainoata, joka oli siten ollut auki ja valaistu hänen\nnoudattamansa kadun varrella, soturien lähestymistä juuri sillä\nhetkellä, jolloin hänellä ei ollut tarjolla mitään muuta pako- eikä\npiilopaikkaa, käytäviä ja kammioita, jotka veivät useiden lukittujen\novien ohitse tähän maanalaiseen vankilaan jättämättä hänelle mitään\nmuuta etenemistietä.\n\n\"Kautta ensimmäisen esi-isäni!\" sanoi hän. \"Kävipä se yksinkertaisesti,\nja olinpa minä aika tolvana! He peijasivat minua näppärästi ja\nsieppasivat minut kiinni joutumatta itse alttiiksi naarmullekaan. Mutta\nmikä on heidän tarkoituksensa?\"\n\nHän olisi toivonut tietävänsä vastauksen siihen kysymykseen. Ja sitten\nhänen mieleensä johtui tyttö, joka odotti kukkulalla kaupungin\nulkopuolella -- eikä hän palaisi. Hän tunsi Barsoomin villimpien\nkansojen tavat. Niin, nyt hän ei palaisi koskaan. Hän ei ollut totellut\ntyttöä. Noiden tytön armailta huulilta lähteneiden käskysanojen\nsuloinen muisto sai hänet hymyilemään. Hän oli ollut tottelematon ja\noli nyt menettänyt palkkionsa.\n\nEntä tyttö? Mikä kohtalo nyt odottaisi häntä, kun hän oli\nnääntymäisillään nälkään viholliskaupungin edustalla, seuranaan vain\nepäinhimillinen kaldane? Turanin mieleen tunkeutui toinen ajatus --\nkamala ajatus. Tara oli kertonut hänelle kaldanein käytävissä\nnäkemistään kauhunkohtauksista, ja hän tiesi noiden olentojen syövän\nihmislihaa. Ghekiä kalvoi nälkä. Jos hän söisi rykorinsa, olisi hän\navuton; mutta -- käsillä oli ravintoa heille kummallekin, sekä\nrykorille että kaldanelle. Turan kirosi sitä, että oli ollut niin\ntyperä. Miksi hän oli poistunut tytön luota? Paljon parempi olisi ollut\njäädä kuolemaan hänen kanssaan aina valmiina suojelemaan häntä kuin\njättää hänet kammottavan bantoomilaisen armoille.\n\nÄkkiä Turan tunsi ilmassa väkevää tuoksua. Se vaikutti häneen\nunettavasti. Hän olisi noussut pystyyn torjuakseen hiipivää turtumusta,\nmutta hänen jalkansa tuntuivat heikoilta, joten hän vaipui takaisin\npenkille. Pian heltisi miekka hänen sormistaan, ja hän retkahti\nmakaamaan pöydälle käsivarret pään alla.\n\nKun yö kului eikä Turania kuulunut takaisin, kävi Heliumin Tara yhä\nrauhattomammaksi, ja kun aamu valkeni eikä panthanista näkynyt\nmerkkiäkään, arveli hän, että miestä oli kohdannut onnettomuus. Hänen\nsydäntään kouristi surullinen yksinäisyyden tunne, joka ei johtunut\nyksinomaan hänen omasta onnettoman tukalasta asemastaan. Nyt hän\ntajusi, ettei hän ollut alkanut turvautua tähän panthaniin ainoastaan\nsuojelusta, vaan myöskin seuraa saadakseen. Hän ikävöi Turania ja häntä\nkaivatessaan äkkiä oivalsi miehellä olleen hänelle suuremman\nmerkityksen kuin pelkällä palkatulla soturilla. Hänestä tuntui kuin\nolisi häneltä riistetty ystävä -- vanha, rakas ystävä. Hän nousi\npiilopaikastaan voidakseen paremmin silmäillä kaupunkia.\n\nU-Dor, Manatorin jeddakin O-Tarin kahdeksannen utanin dwar, ratsasti\nvarhaisena aamuhetkenä takaisin Manatoria kohti, palaten naapurikylään\ntekemältään lyhyeltä retkeltä. Hänen kiertäessään kaupungin\neteläpuolella sijaitsevien kukkuloiden ympäri kiintyi hänen terävä\nkatseensa vähäiseen liikkeeseen lähellä likimmän kukkulan lakea\nkasvavassa pensaikossa. Hän seisautti rajun ratsunsa ja tähysti\ntarkemmin. Pensaikosta nousi olento, joka katseli poispäin hänestä,\nsilmäillen kukkulan toiselle puolelle Manatoria kohti.\n\n\"Tulkaa!\" komensi U-Dor seuralaisiaan, hoputti thoatiaan ja käänsi\neläimen nelistämään ripeätä laukkaa rinnettä ylöspäin. Hänen jäljessään\nriensi kaksikymmentä hurjaa soturia, joiden ratsujen pehmeäanturaiset\njalat eivät päästäneet ääntäkään laskeutuessaan joustavalle turpeelle.\nVasta aseiden ja hihnoitusten kalina sai Heliumin Taran äkkiä\npyörähtämään ympäri heihin päin. Hän näki parikymmentä soturia, jotka\nkeihäät tanassa syöksyivät hänen kimppuunsa.\n\nHän vilkaisi Ghekiin. Mitähän hämähäkkimies tekisi tällaisessa\ntilanteessa? Kaldane ryömi rykorinsa luokse ja kiinnitti itsensä\nsiihen. Sitten hän nousi pystyyn; komea ruumis oli taaskin eloisa ja\nnopsa. Tara arveli olennon valmistautuvan pakenemaan. No niin, se oli\nhänelle jotakuinkin yhdentekevää. Noita rinnettä myöten heitä vastaan\nkarkaavia sotureja vastaan oli yksi ainoa Ghekin kaltainen,\nkeskinkertainen miekkamies puolustajana huonompi kuin ei yhtään.\n\n\"Riennä, Ghek!\" hän kehoitti. \"Takaisin kukkuloille! Ehkä löydät sieltä\npiilopaikan.\" Mutta olento astuikin hänen ja hyökkäävien ratsastajien\nväliin, paljastaen pitkän miekkansa.\n\n\"Se on hyödytöntä, Ghek\", esteli Tara oivaltaessaan kaldanen aikovan\npuolustaa häntä. \"Mitäpä mahtaisi yksi ainoa miekka tuollaista\nylivoimaa vastaan?\"\n\n\"Voin kuolla vain kerran\", vastasi kaldane. \"Sinä ja panthanisi\npelastitte minut Luudin kynsistä, ja teen vain sen, mitä panthanisi\ntekisi, jos hän olisi täällä suojelemassa sinua.\"\n\n\"Se on uljaasti tehty, mutta hyödytöntä\", vastusti tyttö. \"Pane\nmiekkasi tuppeen! Kenties he eivät tahdo meille pahaa.\"\n\nGhek antoi säilänsä kärjen painua maata kohti, mutta ei pannut asettaan\ntuppeen; ja niin he seisoivat odottaen, kunnes U-Dor pysähdytti\nthoatinsa heidän eteensä hänen kahdenkymmenen soturinsa kaartaessa\nympyränmuotoiseen kehään heidän ympärilleen. Hyvinkin minuutin ajan\nU-Dor istui ratsunsa selässä virkkaamatta mitään, silmäillen tutkivasti\nensin Heliumin Taraa, sitten hänen kamalannäköistä kumppaniaan.\n\n\"Mitä olentoja te olette?\" hän tiedusti äkkiä. \"Ja mitä tekemistä\nteillä on Manatorin porttien edustalla?\"\n\n\"Olemme kaukaisista maista\", vastasi tyttö, \"eksyksissä ja\nmenehtymäisillämme nälkään. Pyydämme vain ruokaa ja lepoa ja oikeutta\npoistua etsimään kotipaikkojamme.\"\n\nU-Dorin huulille levisi juro hymy. \"Ainoastaan Manator ja sitä vahtivat\nkukkulat tietävät Manatorin iän\", hän sanoi; \"mutta sittenkään ei\nkaikkina niinä aikoina, jotka ovat vierineet Manatorin perustamisen\njälkeen, ole Manatorin aikakirjoissa mainittu ainoankaan muukalaisen\npoistuneen Manatorista.\"\n\n\"Mutta minä olen prinsessa\", huudahti tyttö ylpeästi, \"eikä kansani ole\nsodassa teitä vastaan. Teidän on tuettava minua ja seuralaisiani ja\nautettava meitä palaamaan omaan maahamme. Sellainen on laki\nBarsoomissa.\"\n\n\"Manatorissa tunnetaan ainoastaan Manatorin lait\", vastasi U-Dor.\n\"Mutta tulkaa! Teidän on lähdettävä kanssamme kaupunkiin, jossa sinun\nkauniina naisena ei tarvitse pelätä mitään. Minä itse olen valmis\nsuojelemaan sinua, jos O-Tar niin määrää. Ja mitä tulee seuralaiseesi\n-- mutta miten olikaan? Sinähän puhuit seuralaisistasi -- onko teitä\ntäällä useampiakin?\"\n\n\"Katso itse, mitä näet!\" oli Taran kopea vastaus.\n\n\"Olkoon sen laita miten tahansa!\" virkkoi U-Dor. \"Jos seurassasi on\nmuita, niin he eivät pääse pois Manatorista. Mutta kuten aioin sanoa,\njos kumppanisi on kelpo taistelija, saattaa hänkin jäädä eloon, sillä\nO-Tar on oikeudenmukainen ja oikeudenmukaisia ovat myöskin Manatorin\nlait. Tulkaa!\"\n\nGhek viivytteli.\n\n\"Se on hyödytöntä\", varoitti Tara nähdessään, että kaldane mieli jäädä\npaikalleen ja alkaa taistella. \"Mennään heidän mukaansa! Miksi\nyrittäisit säilä-pahaisinesi vastustaa heidän valtavia aseitaan, kun\nlaajojen aivojesi pitäisi keksiä keinoja voittaaksesi heidät järjen\navulla?\" Hän puhui hiljaa kuiskutellen ja hätäisesti.\n\n\"Olet oikeassa, Heliumin Tara\", myönsi Ghek ja pisti miekkansa tuppeen.\n\nJa niin he lähtivät kukkulan rinnettä alas ja Manatorin porttia kohti\n-- Tara, Heliumin prinsessa, ja Ghek, bantoomilainen kaldane. Ja heidän\nympärillään ratsastivat U-Dorin, Manatorin jeddakin O-Tarin\nkahdeksannen utanin dwarin, rajut, maalatut soturit.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nTaran valinta\n\n\nBarsoomin huikaiseva auringonpaiste kietoi Manatorin loistavaan\nsädekehään, kun tyttö ja hänen vangitsijansa ratsastivat kaupunkiin\nVihollisten portista. Tällä kohdalla muuri oli noin viisitoista metriä\npaksu, ja porttikäytävässä oli ylhäältä alas asti yhdensuuntaisia,\nmuurattuja hyllyjä. Näillä hyllyillä tahi näissä pitkissä,\nyhdensuuntaisissa komeroissa oli päälletysten riveissä pieniä\nmuovauksia, jotka näyttivät surkean vähäisiltä, eriskummaisilta\nihmispatsailta ja joiden pitkät, mustat hiukset valuivat jalkoihin\nsaakka, ulottuen joissakuissa tapauksissa vielä niiden taakse\nhyllyille. Patsaat olivat tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuisia,\nja jolleivät ne olisi olleet niin pienen pieniä, olisivat ne saattaneet\nolla aikoinaan eläneiden ihmisten muumioituja ruumiita. Tyttö pani\nmerkille, että heidän mennessään niiden ohitse soturit tekivät niille\nkeihäillään kunniaa Barsoomin sotilastapaan, ja sitten he ratsastivat\npuistokadulle, joka leveänä ja komeana ulottui kaupungin läpi itää\nkohti.\n\nKummallakin puolella oli ihailtavan taidokkaasti rakennettuja, isoja\nrakennuksia. Usein paikoin oli seinässä hyvin kauniita, ikivanhoja\nmaalauksia, joiden värejä auringon paiste oli aikakausien kestäessä\npehmentänyt ja haalistanut. Katukiveyksellä kuhisi jo äsken heränneen\nkaupungin elämä. Loistavahihnoituksisia naisia, sulitettuja sotureita,\njoiden vartalo oli maalin peitossa, aseistettuja, mutta ei niin\nvärikkäästi vaatetettuja käsityöläisiä kiiruhti toimiinsa kukin omalle\nhaaralleen. Jättiläiskokoinen, upeavaljainen zitidar veti rämiseviä,\nleveäpyöräisiä vaunuja katukiveyksellä Vihollisten portille päin.\nLiike, värit ja kauniit muodot muodostivat yhdessä kuvan, jota Heliumin\nTara katseli ihmetellen ja ihaillen, sillä tässä oli palanen riutuvan\nMarsin muinaista elämää. Sellaista oli ollut hänen rotunsa esi-isien\nkaupungeissa, ennen kuin Throxeus, valtavin valtameri, oli kadonnut\ntämän taivaankappaleen pinnalta. Ja kummallakin puolen olevilla\nparvekkeilla oli miehiä ja naisia äänettöminä katselemassa alhaalla\nolevaa näkyä.\n\nKadulla liikkuvat ihmiset katselivat vankeja, erittäinkin\nkamalannäköistä Ghekiä, ja lausuivat kysymyksiä ja huomautuksia heidän\nvartijoilleen. Mutta parvekkeilla istujat eivät virkkaneet mitään, eikä\nainoakaan heistä edes kääntänyt päätänsä merkiksi siitä, että oli\nhuomannut heidät. Kaikissa rakennuksissa oli useita parvekkeita, ja\njokaisessa niistä oli äänetön ryhmä upeahihnoituksisia miehiä ja naisia\nsekä siellä täällä lapsi tahi pari; mutta lapsetkin pysyivät yhtä\näänettöminä ja liikkumattomina kuin kaikki heidän vanhempansa. Heidän\nlähestyessään kaupungin keskustaa Tara näki, että katoillakin oli\nnäitä toimettomia katselijaseurueita, joiden hihnoitukset ja\njalokivikoristeet muistuttivat juhlatilaisuutta, naurua ja musiikkia.\nMutta nauru ei kajahtanut äänettömiltä huulilta eikä soitto niiden\nsoittokoneiden kieliltä, joita monet heistä pitelivät jalokivistä\nsäihkyvine sormineen.\n\nÄkkiä puistokatu leveni tavattoman laajaksi aukioksi. Sen toisessa\npäässä kohosi uhkea rakennus, jonka hohtavan valkea marmoripäällystys\nvälkkyi ympärillä olevien hilpeäväristen rakennusten, tulipunaisen\nnurmikon, helakoiden kukkien ja vihreiden pensaiden keskellä.\nU-Dor johti vankinsa ja heidän vartiojoukkueensa sen upealle\nsisäänkäytävälle, jonka edustalla heiltä sulki tien viisikymmentä\nratsusoturia. Kun vahtijoukon komentaja tunsi U-Dorin, siirtyivät\nvahdit syrjään kahden puolen, muodostaen leveän kujan, jota myöten\nseurue eteni. Heti sisäänkäytävän takana alkoi kaksi ylöspäin viettävää\nkäytävää. U-Dor kääntyi vasemmalle ja vei heidät toiseen kerrokseen ja\nsitten alaspäin pitkää käytävää myöten. Täällä he vielä sivuuttivat\nratsumiehiä, ja kahden puolen olevissa huoneissa näkyi niitä myöskin\nolevan. Silloin tällöin erosi käytävästä toisia, joko ylös- tahi\nalaspäin vieviä. Eräästä niistä syöksähti näkyviin neliä kiitävällä\nsotaoriilla ratsastava soturi, rientäen nopeasti heidän ohitseen\nsuorittamaan jotakin asiaa.\n\nTähän mennessä ei Heliumin Tara ollut nähnyt ainoatakaan jalkamiestä\nkoko tässä avarassa rakennuksessa. Mutta kun U-Dor muutaman mutkan\njälkeen opasti heidät kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta\nhuoneita, joihin oli sidottu useita ratsastajattomia thoateja, ja\ntoisissa niiden läheisissä oli satulasta laskeutuneita sotureita, jotka\nnojailivat veltosti tahi pelasivat joko taidon tai onnen ratkaisun\nvarassa olevia pelejä, useiden pelatessa jetania. Sitten seurue saapui\nniin upeaan juhlasaliin, jollaista ei edes Heliumin prinsessa ollut\nmilloinkaan nähnyt. Huonetta kattoi pitkin pituuttaan kaarilaipio,\njossa hohti lukemattomia radiumlamppuja. Valtavat kaaret ulottuivat\nseinästä seinään, eikä tavattoman laajaa lattiata katkaissut ainoakaan\npylväs. Kaaret olivat valkoista marmoria, nähtävästi kukin kaari\nhakattu yhdestä ainoasta isosta möhkäleestä. Kaarien välillä olevaan\nlaipion osaan oli radiumlamppujen ympärille upotettu runsaasti\njalokiviä, joiden heijastamat säteet täyttivät koko huoneen säihkyvällä\nväriloistolla. Jalokivipeite ulottui seinille epäsäännöllisenä,\nmuutamien kymmenien metrien levyisenä reunustana, näyttäen valkeilla\nmarmoriseinillä riippuvalta upean kauniilta verholta. Seinäin\nmarmoripäällys ulottui puolentoista tai yhden ja kolmen neljäsosan\nmetrin päähän lattiasta; siitä alaspäin olivat seinät päällystetyt\npuhtaalla kullalla. Lattia oli runsailla kultaupotuksilla varustettua\nmarmoria. Tässä yhdessä huoneessa oli yhtä paljon aarteita kuin monessa\nsuurkaupungissa.\n\nMutta vieläkin enemmän kuin tarumaisen kallisarvoiset koristukset\nkiinnittivät tytön huomiota komeahihnaiset soturit, jotka istuivat\nthoatiensa selässä kahden puolen keskiosaa ja joita oli rivi toisensa\ntakana kaukaisempaan seinään saakka, eikä hän seurueen edetessä heidän\nvälitseen havainnut ainoankaan silmän värähtävän eikä yhdenkään thoatin\nheilauttavan korvaansa.\n\n\"Päällikköjen sali\", kuiskasi eräs hänen vartijoistaan ilmeisesti\nhavaittuaan hänen ihmettelynsä. Miehen äänen sävy oli ylpeilevä ja\nhillityn kunnioittava. Sitten he siirtyivät leveästä ovesta toiseen,\ntilavaan, neliskulmaiseen huoneeseen, jossa toistakymmentä ratsusoturia\nistui velttoina satuloissaan.\n\nKun U-Dor seurueineen astui huoneeseen, ojentautuivat soturit\nvikkelästi satuloissaan ja muodostivat rivin huoneen vastaisessa päässä\nolevan oven eteen. Heitä komentava padwar teki kunniaa U-Dorille, joka\nseurueineen oli seisahtunut vastapäätä vahtijoukkuetta.\n\n\"Lähetä joku ilmoittamaan O-Tarille\", käski U-Dor, \"että U-Dor on\ntuonut kaksi vankia, jotka ansaitsevat suuren jeddakin huomion, toinen\ntavattoman kauneutensa, toinen tavattoman rumuutensa tähden.\"\n\n\"O-Tar on neuvottelemassa alempien päälliköiden kanssa\", vastasi\nvahtipäällikkö, \"mutta dwar U-Dorin sanoma viedään hänelle.\" Ja hän\nkääntyi antamaan määräyksen miehelle, joka istui thoatinsa selässä\nhänen takanaan.\n\n\"Minkälainen otus tuo miespuolinen on?\" hän tiedusti U-Dorilta.\n\"Varmastikaan he eivät ole samaa rotua.\"\n\n\"He olivat yhdessä kaupungin eteläpuolella sijaitsevilla kukkuloilla\",\nselitti U-Dor, \"ja väittävät eksyneensä ja olevansa nääntymäisillään\nnälkään.\"\n\n\"Nainen on kaunis\", virkkoi padwar. \"Hänen ei tarvitse kauan kulkea\nkerjäämässä Manatorin kaupungissa.\" Sitten he puhuivat muista asioista\n-- palatsin tapahtumista, U-Dorin retkestä -- kunnes lähetti palasi\nilmoittaen, että O-Tar oli käskenyt tuoda vangit luokseen.\n\nSenjälkeen he menivät sisälle jykevästä ovesta, jonka avauduttua tuli\nnäkyviin Manatorin jeddakin O-Tarin avara neuvotteluhuone. Koko avaran\nsalin ylitse ulottui keskuskuori, joka päättyi marmorisen korokkeen\nportaisiin. Korokkeella istui mies uhkealla valtaistuimella. Kuorin\nkummallakin puolella oli hienosti kaiverrettuja pöytiä ja tuoleja\nkovasta ja hyvin kauniista skeelpuusta. Vain muutamien pöytien ääressä\noli istujia -- eturivissä, puhujalavan edustalla.\n\nOven suussa U-Dor laskeutui ratsailta; samoin teki neljä hänen\nmiehistään, jotka sijoittuivat vankien vartijoiksi. Sitten vangit\nsaatettiin valtaistuimen eteen U-Dorin marssiessa muutamia askelia\nheidän edellään. Heidän pysähdyttyään marmoriportaiden juurelle tähtäsi\nHeliumin Tara ylpeän katseensa edessään hallitsijan tuolilla olevaan\nmieheen. Jeddak istui suorana, mutta sulavassa asennossa --\nbarsoomilaisten päällikköjen maun mukaiseen barbaarisen loistavaan\nasuun puettuna, käskevänä valtiaana. Hän oli kookas mies, jonka\nkasvojen hienon kaunista vaikutusta pilasivat vain kylmien silmien\nynseä ja liian ohuissa huulissa oleva julma piirre. Vähänkään\nhuomiokykyisen ihmisen ei tarvinnut katsahtaa häneen kahta kertaa\nollakseen varma siitä, että hän oli todellinen kansan hallitsija --\ntaisteleva jeddak, jota alamaiset voivat palvoa, mutta eivät rakastaa,\nja jonka vähäisimmästäkin suosionosoituksesta hänen soturinsa olisivat\nvalmiit kilvan rientämään kuolemaan. Sellainen oli Manatorin jeddak\nO-Tar, ja nähdessään hänet ensi kerran ei Heliumin Tara saattanut olla\nmyöntämättä jossakin määrin ihailevansa tätä vanhanaikaista, villiä\npäällikköä, jossa sodan jumalan muinaiset hyveet olivat niin\ntäydellisesti ruumiillistuneet.\n\nU-Dor ja jeddak lausuivat toisilleen Barsoomin yksinkertaiset\ntervehdyssanat, ja sitten edellinen selosti yksityiskohtaisesti, miten\nvangit oli havaittu ja pidätetty. O-Tar tarkasti heitä molempia\ntiukasti U-Dorin kertoessa tapahtumia, mutta hänen ilmeensä eivät\nlainkaan paljastaneet, mitä hänen aivoissaan, hänen tutkimattomien\nsilmiensä takana liikkui. Upseerin lopetettua puheensa tähtäsi jeddak\nkatseensa Ghekiin.\n\n\"Entä sinä\", hän kysyi, \"mikä otus sinä olet? Mistä maasta? Miksi olet\nManatorissa?\"\n\n\"Olen kaldane\", vastasi Ghek, \"korkeimman laatuinen luomakunnan olento\nBarsoomin pinnalla. Olen henki; sinä olet ainetta. Tulen Bantoomista.\nOlen täällä, koska eksyimme ja kärsimme nälkää.\"\n\n\"Entä sinä?\" O-Tar kääntyi äkkiä Taran puoleen. \"Oletko sinäkin\nkaldane?\"\n\n\"Olen Heliumin prinsessa\", vastasi tyttö. \"Olin vankina Bantoomissa.\nTämä kaldane ja muuan omaan rotuuni kuuluva soturi pelastivat minut.\nSoturi erosi meistä, lähtien etsimään ravintoa ja vettä. Hän on\nepäilemättä joutunut sinun miestesi käsiin. Pyydän sinua vapauttamaan\nhänet, antamaan meille ruokaa ja juomaa sekä päästämään meidät menemään\nomaa tietämme. Olen jeddakin tyttärentytär, jeddakien jeddakin,\nBarsoomin sotavaltiaan, tytär. Vaadin ainoastaan samanlaista kohtelua,\njonka kansani soisi sinulle ja teikäläisille.\"\n\n\"Helium\", kertasi O-Tar. \"En tiedä mitään Heliumista, eikä Heliumin\njeddak hallitse Manatoria. Minä, O-Tar, olen Manatorin jeddak. Minä\nyksin hallitsen täällä. Suojelen omiani. Et koskaan ole nähnyt\nainoatakaan manatorilaista, naista tahi soturia, vankina Heliumissa!\nMiksi pitäisi minun suojella jonkun toisen jeddakin alamaisia? Heidän\nsuojelemisensa on hänen velvollisuutensa. Jollei hän siihen kykene,\nniin hän on heikko, ja hänen kansansa täytyy joutua voimakkaan käsiin.\nMinä, O-Tar, olen voimakas. Pidän sinut. Mutta tuo\" -- hän osoitti\nGhekiä -- \"osaako tuo otus taistella?\"\n\n\"Hän on rohkea\", vakuutti Heliumin Tara, \"mutta ei niin taitava aseiden\nkäyttelijä kuin minun kansalaiseni.\"\n\n\"Eikö siis ole ketään, joka voisi taistella puolestasi?\" kysyi O-Tar.\n\"Olemme oikeamielistä kansaa\", hän jatkoi odottamatta vastausta, \"ja\njos sinulla olisi joku taistelemaan puolestasi, saattaisi hän voittaa\nvapauden sekä itselleen että sinulle.\"\n\n\"Mutta U-Dor vakuutti minulle, ettei yksikään muukalainen ole\nmilloinkaan poistunut Manatorista\", huomautti tyttö.\n\nO-Tar kohautti olkapäitään. \"Se ei todista sitä, etteivät Manatorin\nlait ole oikeudenmukaisia\", hän vastasi, \"vaan pikemminkin sitä, että\nManatorin soturit ovat voittamattomia. Jos tänne olisi saapunut joku,\njoka olisi kyennyt voittamaan soturimme, olisi hän päässyt vapaaksi.\"\n\n\"Jos noudat minun soturini\", huudahti Tara ylpeästi, \"saat nähdä\nsellaista miekan käsittelyä, jollaisen todistajina rappeutuvan\nkaupunkinne murenevat muurit epäilemättä eivät ikinä ole olleet, ja\njollei tarjouksessasi ole vilppiä, voimme nyt jo pitää itseämme\nvapaina.\"\n\nO-Tar hymyili entistä leveämmin, ja myöskin U-Doria hymyilytti;\nkatsomassa olevat päälliköt ja soturit nykivät toisiaan ja kuiskailivat\nnaurahdellen keskenään. Silloin Heliumin Tara oli varma siitä, että\nheidän oikeudenmukaisuudessaan piili jokin juoni; mutta vaikka hänen\nasemansa tuntui toivottomalta, ei hän lakannut toivomasta, sillä olihan\nhän saman John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär, jonka mainio\ntaisteluhaaste kohtalolle: \"Minä elän vielä!\" oli järkkymätön turva\nepätoivoa vastaan. Kun Heliumin Tara ajatteli ylevää isäänsä, kohosi\nhänen ylimysleukansa hieman korkeammalle. Oi! jos isä vain tietäisi,\nmissä hän oli, niin silloin ei olisi paljoakaan pelättävissä. Heliumin\nsotajoukot saapuisivat jyskyttämään Manatorin portteja, John Carterin\nvillien liittolaisten kookkaat, vihreät sotilaat rientäisivät\nkuivuneiden merien pohjilta, palaen ryöstön ja saaliin himosta, hänen\narmaan isänmaansa komeat laivat leijailisivat tämän tuomitun kaupungin\nsuojattomien tornien ja minarettien kohdalla, ja vain antautuminen ja\nraskas sotavero saattaisi sitten pelastaa Manatorin.\n\nMutta John Carter ei tiennyt! Oli vain yksi toinen mies, johon Tara\nsaattoi perustaa toiveensa -- Turan, panthan; mutta missä hän oli?\nTyttö oli nähnyt hänen miekkansa taistelussa ja ymmärsi, että sitä oli\nheiluttanut mestarin käsi, ja kukapa osaisi arvostella miekkailua\nparemmin kuin Heliumin Tara, joka oli sen oppinut hyvin itse John\nCarterin alituisen ohjauksen alaisena. Hän osasi taitotemppuja, jotka\nvastasivat paljoa suurempaa fyysillistä urhoollisuutta kuin hänen, ja\nhänen hyökkäystapansa olisi saattanut herättää samalla kertaa kateutta\nja epätoivoa taitavimmissakin sotureissa. Ja niinpä hänen ajatuksensa\npalasivat Turaniin, vaikka syynä ei ollutkaan yksinomaan hänen\npanthanilta toivomansa suojelus. Senjälkeen kun mies oli eronnut\nhänestä lähtiessään etsimään ruokaa, hän oli käsittänyt, että heidän\nvälilleen oli kehittynyt eräänlainen kumppanuussuhde, jota hän nyt\nkaipasi. Turanissa oli jotakin, mikä tuntui tasoittavan heidän\nyhteiskunnallisten asemiensa välisen kuilun. Turanin seurassa hän ei\nollut ajatellut, että mies oli panthan ja että hän oli prinsessa -- he\nolivat olleet toveruksia. Äkkiä hän tajusi kaivanneensa enemmän Turania\nitseään kuin hänen miekkaansa. Hän kääntyi O-Tarin puoleen.\n\n\"Missä on Turan, soturini?\" hän tiedusti.\n\n\"Sinulta ei puutu sotureja\", vastasi jeddak. \"Niin kaunis nainen kuin\nsinä löytää yllin kyllin miehiä taistelemaan puolestaan. Mahdollisesti\nsinun ei tarvitse etsiä tämän kauempaa, vaan saat Manatorin jeddakin.\nNainen, sinä miellytät minua. Mitä arvelet sellaisesta kunniasta?\"\n\nSilmät soukkina tähysti Heliumin prinsessa Manatorin jeddakia\nsulitetusta päähineestä anturakenkäiseen jalkaan saakka.\n\n\"'Kunniasta'!\" hän matki pilkallisesti. \"Miellytän sinua, niinkö? Tiedä\nsitten, sika, että et miellytä minua -- ettei John Carterin tytär ole\nsinun kaltaisiasi varten!\"\n\nKoolla olevat päälliköt kävivät äkkiä jännittyneen hiljaisiksi.\nManatorin jeddakin O-Tarin uhkaavista kasvoista poistui veri hitaasti,\nja raivo teki hänet sairaloisen sinervänväriseksi. Hänen silmänsä\nkapenivat ohuiksi viiruiksi, ja huulet puristuivat verettömäksi,\npahaenteiseksi viivaksi. Pitkään aikaan ei kuulunut hiiskahdustakaan\nManatorin palatsin valtaistuinsalissa. Sitten jeddak kääntyi U-Doriin\npäin.\n\n\"Vie nainen pois!\" hän käski tasaisella äänellä, joka ei sopinut hänen\nvimmastuneeseen ulkonäköönsä. \"Vie hänet pois, ja ensi kisoissa\npelatkoot vangit ja halvat sotilaat jetania hänestä!\"\n\n\"Entä tämä?\" kysyi U-Dor, osoittaen Ghekiä.\n\n\"Vankiholveihin seuraaviin kisoihin saakka!\" vastasi O-Tar.\n\n\"Tämä siis on kerskumaanne oikeutta!\" huudahti Heliumin Tara. \"Kaksi\nmuukalaista, jotka eivät ole tehneet teille vääryyttä, tuomitaan ilman\noikeudenkäyntiä! Ja toinen heistä on nainen. Manatorin siat ovat yhtä\noikeamielisiä kuin miehuullisiakin.\"\n\n\"Pois näkyvistäni!\" karjaisi O-Tar, ja U-Dorin antamasta merkistä\nvartijat sijoittuivat vankien ympärille ja saattoivat heidät ulos\nhuoneesta.\n\nPalatsin ulkopuolella Ghek ja Heliumin Tara eroitettiin toisistaan.\nTyttö vietiin pitkiä puistokatuja myöten kaupungin keskustaan ja\nvihdoin matalaan rakennukseen, jonka katosta kohosi korkeita,\njykevätekoisia torneja. Siellä hänet luovutettiin soturille, jolla oli\ndwarin eli kapteenin arvomerkit.\n\n\"O-Tarin määräys on\", selitti U-Dor dwarille, \"että naista säilytetään\nensi kisoihin saakka, jolloin vangit ja tavalliset sotilaat pelaavat\nhänestä. Jollei hänen kielensä olisi pureva kuin thoatin, olisi hän\nollut parhaan säilämme arvoinen panos.\" U-Dor huoahti. \"Kenties vielä\nnytkin voin hankkia hänelle anteeksiannon. Tuntuisi kovin ikävältä, jos\ntuollainen kaunotar joutuisi jonkun halvan miekkosen osaksi. Olisin\nitse kunnioittanut häntä tarjouksellani.\"\n\n\"Jos minut on pantava vankilaan, niin tehkää se!\" vaati tyttö.\n\"Muistaakseni ei minua tuomittu kuuntelemaan jokaisen minuun sattumalta\nihastuneen, halpasyntyisen tolvanan herjauksia.\"\n\n\"Siinä kuulet, A-Kor\", kivahti U-Dor, \"millainen kieli hänellä on.\nJuuri tuolla tavoin ja ilkeämmin hän puhui jeddakillemme O-Tarille.\"\n\n\"Kyllä kuulen\", myönsi A-Kor, jonka Tara näki vaivoin pidättävän\nhymyilyään. \"Tule siis mukaani, nainen!\" hän kehoitti. \"Löydämme kyllä\nvarman paikan Jetan-torneissa -- mutta seis! Mikä sinua vaivaa?\"\n\nTyttö oli alkanut hoiperrella ja olisi kaatunut, jollei mies olisi\nottanut häntä syliinsä. Sitten hän näkyi reipastautuvan ja koetti\nuljaasti pysyä pystyssä ilman tukea. A-Kor vilkaisi U-Doriin.\n\"Tiesitkö, että nainen oli sairas?\" hän tiedusti.\n\n\"Kenties se johtuu ravinnon puutteesta\", vastasi toinen. \"Muistelen\nhänen maininneen, ettei hän kumppaneineen ollut syönyt moneen päivään.\"\n\n\"Miehekkäitä ovat O-Tarin soturit\", pilkkasi A-Kor, \"ylenpalttinen on\nheidän vieraanvaraisuutensa. U-Dor, jonka varat ovat arvaamattomat, ja\nurhea O-Tar, jonka kiljuvat thoatit marmoritalleissaan syövät\nkultaisista kaukaloistaan, eivät henno luovuttaa leivänkannikkaa\nnälkään nääntyvälle tytölle.\"\n\nMustasukkainen U-Dor synkistyi. \"Kielesi lävistää vielä kerran\nsydämesi, orjan poika!\" hän huusi. \"Sinä koettelet oikeamielisen\nO-Tarin kärsivällisyyttä liian usein. Tästä lähtien huolehdi puheistasi\nyhtä hyvin kuin torneistasi!\"\n\n\"Älä luulekaan voivasi herjata minun äitini asemalla!\" sanoi A-Kor.\n\"Sen orjattaren sukuperä, jonka veri virtaa suonissani, onkin\nylpeyteni, ja häpeän ainoastaan sitä, että olen myöskin jeddakisi\npoika.\"\n\n\"Entäpä, jos O-Tar saa kuulla tästä?\" uhkasi U-Dor.\n\n\"O-Tar on jo kuullut samat sanat omasta suustani\", vastasi A-Kor, \"ja\npaljon muutakin.\"\n\nHän pyörähti kantapäillään ympäri käsivarsi yhä tukena Heliumin Taran\nvyötäisillä, ja niin hän puolittain saattoi, puolittain kantoi tytön\nJetan-torneihin, kun taas U-Dor käänsi thoatinsa ja lähti täyttä\nlaukkaa takaisin palatsin suuntaan.\n\nJetan-tornien pääkäytävässä vetelehti puolikymmentä soturia. A-Kor,\ntornien hoitaja, puhutteli yhtä näistä. \"Nouda orjatyttö Lan-O ja käske\nhänen tuoda ruokaa ja juomaa Thurian tornin yläkerrokseen!\" Sitten hän\notti puolipyörryksissä olevan tytön syliinsä ja kantoi hänet ylöspäin\nviettävää kiertokäytävää myöten torniin.\n\nPitkän nousun aikana Tara menetti tajuntansa. Sen palattua hän huomasi\nolevansa tilavassa, pyöreässä huoneessa, jonka kiviseinissä ympäri koko\nhuoneen oli ikkunoita säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan. Hän\nmakasi silkki- ja turkisvaipoista kasatulla vuoteella, ja polvillaan\nhänen vieressään oli nuori nainen kumartuneena hänen puoleensa,\ntiputtaen jotakin virkistävää nestettä hänen paahtuneiden huuliensa\nväliin. Heliumin Tara nousi kyynärpäänsä varaan ja silmäili\nympärilleen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä tajunnan palattua hän ei\nmuistanut useiden viime viikkojen tapahtumia. Hän luuli heränneensä\nsotavaltiaan palatsissa Heliumissa. Hänen tarkastaessaan puoleensa\nkallistuneita outoja kasvoja meni hänen otsansa ryppyihin.\n\n\"Kuka olet\", hän kysyi, \"ja missä on Uthia?\"\n\n\"Olen orjatar Lan-O.\" vastasi toinen. \"En tunne ketään Uthia-nimistä.\"\n\nHeliumin Tara nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Tällaisia karkeita\nkiviseiniä ei ollut hänen isänsä marmorisaleissa. \"Missä olen?\"\ntiedusti hän.\n\n\"Thurian tornissa\", ilmoitti tyttö, mutta huomattuaan sitten, ettei\ntoinen vieläkään ymmärtänyt, hän arvasi oikean asian laidan ja ehätti\nselittämään: \"Olet vankina Manatorin kaupungin Jetan-torneissa. Tornien\ndwar A-Kor toi sinut tänne; olit heikko ja pyörtynyt; hän lähetti minut\nluoksesi ja käski minun tuoda ruokaa ja juomaa, sillä A-Korilla on hyvä\nsydän.\"\n\n\"Nyt muistan\", saneli Tara hitaasti. \"Muistan; mutta missä on Turan,\nsoturini? Puhuivatko he hänestä?\"\n\n\"En kuullut mainittavan ketään muuta\", vastasi Lan-O. \"Vain sinut\ntuotiin torneihin. Voit pitää itseäsi onnellisena, sillä Manatorissa ei\nole ylevämpää miestä kuin A-Kor. Hänet tekee sellaiseksi hänen äitinsä\nveri. Hän oli Gatholista saatu orjatar.\"\n\n\"Gatholista!\" huudahti Heliumin Tara. \"Onko Gathol lähellä Manatoria?\"\n\n\"Ei se ole lähellä, mutta se on läheisin maa\", selitti Lan-O. \"Se\nsijaitsee noin kahdenkolmatta asteen 1 päässä idässä päin.\"\n[Suunnilleen tuhatkolmesataakymmenen kilometriä.]\n\n\"Gathol!\" jupisi Tara. \"Kaukainen Gathol!\"\n\n\"Mutta ethän sinä ole Gatholista\", huomautti orjatyttö: \"Hihnoituksesi\nei ole gatholilainen.\"\n\n\"Olen Heliumista\", vastasi Tara.\n\n\"On pitkä matka Heliumista Gatholiin\", virkkoi orjatar, \"mutta me\ngatholilaiset olemme opiskellessamme saaneet paljon tietoja Heliumin\nsuuruudesta, joten se ei tunnu meistä niin kovin kaukaiselta.\"\n\n\"Oletko sinäkin Gatholista?\" kysyi Tara.\n\n\"Meistä Manatorissa olevista orjista ovat monet Gatholista\", selitti\ntyttö. \"Manatorilaiset käyvät orjia hankkimassa useimmiten Gatholista,\nlikimmästä maasta. Kolmen tai seitsemän vuoden pituisten väliaikojen\njälkeen he suurilukuisina menevät väijymään Gatholiin vievillä teillä\nja vangitsevat siten kokonaisia karavaaneja jättämättä ketään viemään\nvaroittavaa sanomaa toisten kohtalosta. Eikä Manatorista pääse kukaan\nkoskaan karkaamaan saattaakseen meistä tiedon jedillemme Gahanille.\"\n\nHeliumin Tara söi hitaasti ja äänettömänä. Tytön sanat olivat\nherättäneet hänen mielessään muistoja hänen viimeisistä, isänsä\npalatsissa viettämistään tunneista ja suuresta keskipäivä-juhlasta,\njossa hän oli kohdannut Gatholin Gahanin. Nytkin hän punehtui\najatellessaan jedin rohkeata puhetta.\n\nHän oli vielä aatoksissaan, kun ovi avautui ja aukkoon ilmestyi varteva\nsoturi -- pitkä miehenkoljo, jolla oli paksut huulet ja ilkeät,\nvirnuilevat kasvot. Orjatyttö ponnahti pystyyn hänen eteensä.\n\n\"Mitäs tämä merkitsee, E-Med?\" hän kivahti. \"Eikö A-Kor kieltänyt\nhäiritsemästä tätä naista?\"\n\n\"A-Kor, tosiaankin!\" Mies irvisti. \"A-Korin tahto on tehoton\nJetan-torneissa kuten kaikkialla muuallakin, sillä hän viruu nyt\nO-Tarin vankiholveissa, ja E-Med on tornien dwar.\"\n\nHeliumin Tara näki, että orjattaren kasvot kalpenivat ja hänen\nsilmiinsä tuli kauhun ilme.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nGhek tekee tepposia\n\n\nSillä aikaa kun Heliumin Taraa vietiin Jetan-torneihin, saatettiin Ghek\npalatsin alla oleviin vankiholveihin ja teljettiin himmeästi valaistuun\nkammioon. Siellä oli maapermannolla seinävieressä penkki ja pöytä ja\nseinässä useita renkaita, joista riippui lyhyitä kahleita. Seinien\njuurella oli maapermannossa useita reikiä. Monista näkemistään\nseikoista kiinnittivät yksin nämä Ghekin mieltä. Hän istahti penkille\nodottamaan äänettömänä. Pian sammutettiin valot. Jos Ghek olisi\nosannut, niin hän olisi silloin hymyillyt, sillä hän näki pimeässä yhtä\nhyvin kuin valossakin -- ehkä paremminkin. Hän tarkkaili lattiassa\nolevia tummia aukkoja ja vartosi. Äkkiä hän huomasi muutoksen häntä\nympäröivässä ilmassa -- siihen sekaantui outoa, painostavaa tuoksua, ja\ntaaskin olisi Ghek hymyillyt, jos olisi osannut.\n\nTäyttäkööt vain kammion ilman asemasta kuolettavimmilla höyryillään! Se\nolisi samantekevää Ghekille, jolla ei ollut keuhkoja ja joka senvuoksi\nei tarvinnut ilmaa. Rykorin laita saattaisi olla toinen. Jollei se\nsaisi ilmaa, se kuolisi; mutta jos kaasua tulisi vain niin paljon, että\nse riittäisi huumaamaan tavallisen kuolevaisen, ei se vaikuttaisi\nmitään rykoriin, jota ei haitannut tietoinen järki. Niin kauan kun\nveressä ei olisi hiilihappoa riittävää määrää keskeyttämään sydämen\ntoimintaa, ei rykorilla olisi siitä muuta vahinkoa kuin elinvoimien\nvähentyminen; edelleenkin se tottelisi kaldanen aivojen käskyjä.\n\nGhek sijoitti rykorin istumaan selin seinää vasten, jotta se pysyisi\npaikallaan ilman hänen aivojensa ohjaustakin. Sitten hän irtautui sen\nselkäytimestä, mutta jäi edelleenkin sen hartioille, odottaen ja\ntarkkaillen, sillä kaldanen uteliaisuus oli virinnyt. Hänen ei\ntarvinnutkaan odottaa kauan, kun valot jälleen sytytettiin, yksi\nlukituista ovista avattiin, ja sisälle astui puolikymmentä soturia. He\nlähestyivät häntä reippaasti ja toimivat vikkelästi. Ensin he riistivät\nhäneltä kaikki aseet, napsauttivat sitten kahleen rykorin toisen nilkan\nympärille ja kiinnittivät sen seinästä riippuvan ketjun päähän.\nSenjälkeen he vetivät pitkän pöydän uuteen asentoon ja naulasivat sen\nkiinni lattiaan, niin että suoraan vangin edessä tuli olemaan sen\ntoinen pää keskikohdan asemasta. Pöydälle he panivat hänen eteensä\nruokaa ja vettä ja toiseen päähän kahleen avaimen. Aukaistuaan vielä\nkaikki ovet selälleen he poistuivat.\n\nTultuaan jälleen tajuihinsa tunsi Turan, panthan, pistävää kipua\nkyynärvarressaan. Kaasun vaikutus haihtui yhtä nopeasti kuin se oli\nlamauttanutkin hänet, ja kun hän avasi silmänsä, olivat hänen kaikki\naistinsa täysin valppaat. Valot paloivat taaskin, ja niiden hohteessa\nmies eroitti marsilaisen jättiläisrotan, joka kyyrötti pöydällä,\njyrsien hänen käsivarttaan. Hän kiskaisi kätensä pois ja hapuili\nlyhyttä miekkaansa, kun taas rotta yritti muristen tarttua hänen\nkäsivarteensa uudelleen. Vasta silloin Turan havaitsi, että häneltä oli\nanastettu aseet, pitkä ja lyhyt miekka sekä tikari ja pistooli. Rotta\nkarkasi sitten hänen kimppuunsa; hän iski sen kädellään syrjään ja\nperäytyi, etsien jotakin esinettä antaakseen tehokkaamman huitaisun.\nTaaskin rotta hyökkäsi, ja kun Taran astahti nopeasti taaksepäin\nvälttääkseen uhkaavia hampaita, tuntui jokin äkkiä nykäisevän hänen\noikeata nilkkaansa ja kun hän saadakseen takaisin tasapainonsa siirsi\nvasenta jalkaansa taaksepäin, osui hänen kantapäänsä kireään ketjuun,\nja hän kellahti raskaasti selälleen, juuri kun rotta syöksähti hänen\nrintaansa vasten, pyrkien kiinni hänen kurkkuunsa.\n\nMarsilainen rotta on raju ja inhoittava otus. Se on monijalkainen ja\nkarvaton; sen nahka on jokseenkin yhtä epämiellyttävän näköinen kuin\nvastasyntyneen hiiren. Koko ja paino ovat suunnilleen samat kuin ison\nairedalelaisen terrierin. Silmät ovat pienet, lähellä toisiaan ja\nmelkein piilossa syvissä, lihareunaisissa kuopissaan. Mutta sen\nhirvittävin ja inhoittavin piirre on sen leukapielet, joiden koko\nluusto pistää esille lihasta useita sentimetrejä, niin että näkyy viisi\nterävää, lapiomaista hammasta yläleuassa ja sama määrä samanlaisia\naseita alaleuassa. Kokonaisvaikutuksena on: mädäntyvät kasvot, joista\non tippunut pois paljon lihaa.\n\nTällainen otus hypähti panthanin rintaa vasten repiäkseen rikki hänen\nkurkkunsa. Kahdesti Turan sysäsi sen luotaan koettaessaan nousta\njälleen pystyyn, mutta molemmilla kerroilla se palasi uudistamaan\nhyökkäyksensä entistä hurjemmin. Sen ainoat aseet ovat hampaat, sillä\nsen leveiden latuskaisten jalkojen kynnet ovat tylsät. Esiinpistävillä\nleuoillaan se kaivertaa sokkeloiset käytävänsä, työntäen mullan\ntaakseen leveillä jaloillaan. Turanin ei siis tarvinnut muuta kuin\npitää sitä irti ruumiistaan, ja se hänelle onnistui, kunnes hän\nsattumalta sai tarratuksi eläimen kurkkuun. Senjälkeen oli kaikki vain\nmuutamien silmänräpäysten asia. Vihdoin hän nousi ja sinkosi elottoman\nraadon luotaan inhon puistattaessa häntä. Nyt hän alkoi hätäisesti\ntarkastaa niitä uusia oloja, joihin hän oli joutunut, sitten kun hänet\noli teljetty vankikoppiin. Hän arvasi suunnilleen, mitä oli tapahtunut.\nHänet oli huumattu ja häneltä oli riistetty aseet, ja pystyyn noustuaan\nhän näki, että hänen toinen nilkkansa oli kahlehdittu seinään. Hän\nkatseli ympärilleen. Kaikki ovet olivat selkosen selällään! Vangitsijat\ntahtoivat tehdä hänelle vankeuden sitäkin raskaammaksi, jättämällä\nhänen silmiensä eteen alati houkuttelevat, saavuttamattomaan vapauteen\nvievät, avoimet käytävät. Pöydän päässä oli ruokaa ja juomaa hänen\nulottuvillaan. Niihin hän ainakin pääsi käsiksi, ja kun hän näki ne,\ntuntui hänen nälkiintynyt vatsansa huutavan ravintoa melkein ääneen.\nVaivoin hän jaksoi hillitä itseään niin paljon, että söi ja joi\nkohtuullisesti.\n\nHänen pureksiessaan ruokaa hänen katseensa harhaili ympäri kammion,\nkiintyen äkkiä pöydän toisessa päässä olevaan esineeseen. Se oli avain.\nHän nosti kahlehdittua jalkaansa ja tarkasti lukkoa. Siitä ei voinut\nolla epäilystäkään! Tuolla pöydällä hänen edessään oleva avain sopi\njuuri tähän lukkoon. Huolimaton soturi oli laskenut sen siihen ja\nunohtanut sen poistuessaan. Toivo virisi jälleen voimakkaana Gatholin\nGahanin, Turan-panthanin rinnassa. Hän vilkuili salaapäin avoimiin\noviin. Ei ketään ollut näkyvissä. Oi, jospa hän vain pääsisi vapauteen!\nJollakin tavoin hän sitten kyllä selviytyisi tästä vihatusta\nkaupungista takaisin _hänen_ luokseen; eikä hän enää koskaan jättäisi\nhäntä yksin, ennen kuin olisi saanut hänet turvaan tahi itse kuollut.\n\nHän nousi ja siirtyi varovasti pöydän toista päätä kohti, jossa\nviekoitteleva avain oli. Nilkan kahle esti hänen ensimmäisen\naskeleensa, mutta hän ojentautui pöydälle täyteen mittaansa, kurottaen\nkiihkeästi tavoittamaan palkkiota. Hänen sormensa miltei ylettyivät\nsiihen -- vielä vähän, ja se olisi hänen kädessään. Hän venytti\nitseään, pinnistäen voimiaan, mutta avain oli sittenkin parahiksi hänen\nsaavuttamattomissaan. Hän heittäytyi eteenpäin, niin että rautainen\nkahle painui syvälle hänen ihoonsa, mutta kaikki oli turhaa. Sitten hän\nistuutui jälleen penkille ja jäi tuijottamaan avoimiin oviin ja\navaimeen, oivaltaen nyt, että ne olivat osia hyvin harkitussa ja\nsuunnitellussa rääkkäyssuunnitelmassa, jonka siveellisiä tarmoa\njäytävää tehoa ei suinkaan vähentänyt se, ettei siihen sisältynyt\nruumiillisia tuskia.\n\nVain hetkiseksi mies antautui hyödyttömän harmittelun ja tuskailun\nvaltaan. Sitten hän reipastautui, hänen otsansa kirkastui, ja hän kävi\njälleen käsiksi keskeneräiseen ateriaansa. Ainakaan he eivät saisi sitä\ntyydytystä, että tietäisivät, kuinka kipeästi he olivat häneen osuneet.\nHänen syödessään välähti hänen mieleensä, että hän vetämällä pöytää\npitkin lattiaa saisi avaimen ulottuviinsa. Mutta yrittäessään tehdä\nniin hän huomasi, että pöytä oli vankasti naulattu lattiaan hänen\nollessaan tajuttomana. Taaskin Gahan hymyili, kohautti olkapäitään ja\nkävi jälleen syömään.\n\nSoturien poistuttua Ghekin vankikopista ryömi kaldane rykorin\nolkapäiltä pöydälle. Juotuaan hiukan vettä hän ohjasi rykorin kädet\nvesiastiaan ja ruokaan, ja aivoton olento kävi ahnaasti niiden\nkimppuun. Sillä välin Ghek hämähäkkimäiseen tapaansa meni pöydän\ntoiseen päähän, jossa kahleen avain oli. Tartuttuaan siihen toisilla\nsaksillaan hän hypähti lattialle ja riensi nopeasti seinänrajassa\nolevalle aukolle, johon hän katosi. Kauan aikaa olivat hänen aivonsa\nmiettineet, mitä ne reiät olivat. Ne viehättivät hänen kaldanemakuaan\nja osoittivat sitäpaitsi, mihin hän voisi kätkeä avaimen ja mistä\nlöytäisi sitä ainoata ruokaa, jota kaldane söi halukkaasti -- lihaa ja\nverta.\n\nGhek ei ollut koko elinaikanaan nähnyt ulsiota, koska tämä iso\nmarsilainen rotta oli kauan sitten kuollut sukupuuttoon Bantoomista,\nsillä kaldanet olivat pitäneet paljon sen lihasta ja verestä. Mutta\nGhek oli melkein sumentumattomina perinyt kaikkien esi-isiensä kaikki\nmuistot ja tiesi senvuoksi, että näissä rei'issä asusti ulsioita ja\nettä ulsiot olivat hyvänmakuisia. Hän tiesi myöskin, minkänäköinen\nulsio oli, ja tunsi sen tavat, vaikka hän ei ollut milloinkaan nähnyt\nsitä eikä kuvaa siitä. Samoin kuin me jalostamme eläimiä ruumiillisten\nominaisuuksien kehittämiseksi, jalostavat kaldanet omaa rotuaan\nkehittääkseen henkisiä ominaisuuksia kuten muistia, ja niinpä he\novatkin kohottaneet meidän vaistoksi nimittämämme sielunkyvyn tietoisen\najattelun piiriin, joten sitä voi muisti hallita ja käyttää hyödyksi.\nEpäilemättä piilee meidänkin alitajunnassamme paljon esivanhempiemme\nsaamia vaikutteita ja kokemuksia. Ne saattavat pujahtaa tietoisuuteemme\nvain unina tahi epämääräisinä, hämärinä tunnelmina, että olemme jo\naikaisemmin eläneet jonkun ohimenevän vaiheen nykyistä olemassaoloamme.\nOi, jospa kykenisimmekin muistamaan ne! Silloin avautuisi silmiemme\neteen ennen meitä vierineiden, unholaan vaipuneiden aikojen,\nihmismuistista hävinnyt historia. Saattaisimmepa käyskennellä Jumalan\nseurassa hänen tähtitarhassaan niinä aikoina, jolloin ihminen oli vasta\npuhkeavana ajatuksena Hänen mielessään.\n\nLaskeuduttuaan reiän jyrkästi kaltevaa pohjaa myöten noin kolme metriä\nGhek saapui huolitellusti valmistettuun ja hauskaan käytäväverkkoon.\nKaldane oli riemuissaan. Tämäpä vasta oli elämää! Hän liikkui ripeästi\nja pelottomasti ja meni yhtä suoraan päämääräänsä kohti kuin ihminen\nmenee oman kotinsa keittiöön. Hänen päämääränään oli syvällä maan\nsisässä oleva, ison ammeen kokoinen pallomainen onkalo. Revityistä\nsilkki- ja turkistilkuista kyhätyssä pesässä oli siellä kuusi pientä\nulsion poikasta.\n\nEmän palatessa oli siellä vain viisi poikasta ja iso, hämähäkkimäinen\nolento, jonka kimppuun se heti kävi; mutta siihen tartuttiin\nvoimakkailla saksilla, jotka pitivät sitä niin, ettei se voinut\nhievahtaakaan. Hitaasti ne kiskoivat emän kurkun kammottavalle suulle,\nja lyhyen hetkisen kuluttua ulsio oli kuollut.\n\nGhek olisi voinut viipyä pesässä pitkän aikaa, koska siellä oli\nrunsaasti ruokaa moneksi päiväksi, mutta hän ei tehnyt niin. Sensijaan\nhän tutki käytäviä. Hän seurasi niitä useihin Manatorin kammion\nmaanalaisiin käytäviin ja taaskin ylöspäin seinien sisällä maanpinnan\nyläpuolella oleviin kammioihin. Hän löysi useita älykkäästi keksittyjä\nsatimia, myrkytettyä ravintoa ja muita merkkejä alituisesta sodasta,\njota Manatorin asukkaat kävivät näitä heidän kotiensa ja julkisten\nrakennusten alla majailevia, inhoittavia otuksia vastaan.\n\nTutkimusmatkallaan hän ei saanut selville ainoastaan sitä, kuinka\ntavattoman laaja, nähtävästi kaupungin kaikkiin osiin ulottuva\nkäytäväverkko oli, vaan myöskin sen, että suurin osa siitä oli hyvin\nvanha. Oli täytynyt poistaa maata monia tonneja, ja kauan aikaa hän\nihmetteli, mihin se oli viety, kunnes hän seuratessaan erästä laajaa ja\npitkää tunnelia alaspäin kuuli edeltään maanalaisen putouksen\nukkosentapaista jymyä ja saapui pian ison, epäilemättä Marsin toisessa\nääressä sijaitsevaan, maanalaiseen Omeanjärveen vierivän virran\npartaalle. Tähän vuolaaseen viemäriin olivat lukemattomat ulsiopolvet\ntyhjentäneet vähäiset multakantamuksensa kaivaessaan ääretöntä\nsokkeloaan.\n\nGhek vitkasteli joella vain hetkisen, sillä hänen näennäisesti\npäämäärättömällä vaelluksellaan oli varma tarkoitus, johon hän pyrki\ntarmokkaasti ja noudattaen yksinkertaista suunnitelmaa. Hän noudatti\nvain sellaisia käytäviä, jotka näyttivät päättyvän vankiholveihin tahi\nmuihin kaupungin asukkaiden kammioihin; niitä hän tarkasti, pysytellen\ntavallisesti itse piilossa käytävien suulla, ja otti selville, ettei\nhänen etsimänsä ollut siellä. Hän liikkui nopeasti hämähäkinjaloillaan\nja taivalsi melkoisia matkoja lyhyessä ajassa.\n\nKun hänen etsinnällään ei ollut heti tuloksia, päätti hän palata\nvankiholviin, jossa hänen rykorinsa virui kahlehdittuna, huolehtiakseen\nsen tarpeista. Lähestyessään holviin vievän käytävän loppupäätä hän\nhiljensi vauhtiaan ja pysähtyi aukon suulle silmäilläkseen kammioon,\nennen kuin menisi sinne.. Hänen tähyillessään ilmestyi hänen vastassaan\nolevalle ovelle äkkiä soturi. Rykor oli pitkänään pöydällä, ja sen\nkädet hapuilivat sokeasti lisää muonaa. Ghek näki soturin seisahtuvan\nällistyneenä tuijottamaan rykoriin; miehen silmät menivät levälleen, ja\nhänen pronssinväriset poskensa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Hän astahti\ntaaksepäin, ikäänkuin olisi saanut iskun vasten kasvojaan. Vain\nhetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin pelon lamauttamana; sitten hän\npäästi tukahdutetun kiljaisun ja kääntyi pakoon. Oli taaskin vahinko,\nettei Ghek, kaldane, osannut hymyillä.\n\nHän meni vikkelästi huoneeseen, kapusi pöydälle ja sijoittui rykorin\nolkapäille, jääden sitten odottamaan. Ja kenpä voisi väittää, ettei\nGhekillä ollut huumorin tajuntaa, vaikka hän ei osannutkaan hymyillä?\nIstuttuaan puoli tuntia hän kuuli askelia käytävän kivilattialta. Hän\neroitti, kuinka aseet kalahtelivat seiniä vasten, ja arvasi miesten\nsaapuvan ripeästi. Mutta vähän ennen kuin he tulivat hänen koppinsa\novelle, he pysähtyivät ja etenivät sitten hitaammin. Etunenässä oli\nupseeri ja hänen takanaan silmät pystyssä ja ehkä vielä hieman harmaana\nse sotilas, joka oli äsken niin hätäisesti poistunut. He seisahtuivat\novelle ja upseeri kääntyi ankarana sotilaan puoleen, osoittaen\nsormellaan Ghekiä.\n\n\"Tuossahan se olento istuu! Rohkenitko siis valehdella dwariilesi?\"\n\n\"Vannon\", huudahti sotilas, \"puhuneeni totta. Vain vähän aikaa sitten\ntuo otus retkotti päättömänä tällä samalla pöydällä! Ja iskeköön\nensimmäinen esi-isäni minut kuoliaaksi tähän paikkaan, jollei joka\nsanani ole totta!\"\n\nUpseeri näytti olevan ymmällä. Marsin miehet valehtelevat harvoin, jos\nkoskaan. Hän raapi päätään. Sitten hän puhutteli Ghekiä. \"Kuinka kauan\nolet ollut täällä?\" hän kysyi.\n\n\"Kukapa tietää sen paremmin kuin ne, jotka toivat minut tänne ja\nkiinnittivät minut kahleilla seinään?\" huomautti kaldane vastaan.\n\n\"Näitkö tämän sotilaan käyvän täällä muutamia minuutteja sitten?\"\n\n\"Kyllä näin hänet\", vastasi Ghek.\n\n\"Istuitko silloin samassa paikassa kuin nytkin?\" jatkoi upseeri.\n\n\"Katso kahleitani ja sano sitten, missä muutoin voisin istua!\" kivahti\nGhek. \"Ovatko kaikki tämän kaupungin ihmiset hulluja?\"\n\nKolme muuta soturia tunkeili molempien etumaisina olevien takana,\nkurkottaen kaulojaan nähdäkseen vangin ja samalla virnistellen\nkumppaninsa hämmingille. Upseeri katsahti Ghekiin äkäisesti.\n\n\"Kielesi on yhtä myrkyllinen kuin sen naarasbanthin, jonka O-Tar\nlähetti Jetan-torneihin\", hän virkkoi.\n\n\"Puhutko siitä nuoresta naisesta, joka vangittiin samalla kertaa kuin\nminut?\" tiedusti Ghek; hänen ilmeettömän yksitoikkoinen äänensä ja\nkasvonsa eivät lainkaan paljastaneet, kuinka kiihkeä hän oli.\n\n\"Juuri hänestä\", vastasi dwar ja kääntyi sitten sen sotilaan puoleen,\njoka oli käynyt häntä kutsumassa. \"Palaa majapaikkaasi ja pysy siellä\nensi kisoihin saakka! Siihen mennessä ovat silmäsi ehkä oppineet\nolemaan pettämättä sinua.\"\n\nMies loi Ghekiin myrkyllisen katseen ja lähti. Upseeri ravisti päätään.\n\"En ymmärrä sitä\", hän mutisi. \"U-Van on aina ollut varma ja luotettava\nsoturi. Saattaisikohan --\" Hän katsahti Ghekiin läpitunkevasti.\n\"Sinulla on kummallinen pää, joka ei sovi vartaloosi, mies\", hän\närjäisi. \"Taruissamme kerrotaan entisaikojen olennoista, jotka\nloitsivat harhanäkyjä toisten ihmisten silmiin. Jos sinä olet\nsellainen, niin kenties U-Van on joutunut synnillisten kykyjesi\nuhriksi.\" Hän pyörähti ja viittasi sotilaitaan seuraamaan itseään.\n\n\"Maltahan!\" huusi Ghek. \"Jollei minua aiota tappaa nälkään, niin lähetä\nminulle ruokaa!\"\n\n\"Sinä olet saanut ruokaa\", vastasi soturi.\n\n\"Annetaanko minulle ravintoa vain yksi kerta päivässä?\" kysyi Ghek.\n\"Tarvitsen sitä useammin. Lähetä minulle ruokaa!\"\n\n\"Kyllä saat\", lupasi upseeri. \"Ei kukaan saa väittää, että Manatorin\nvangeilla on huono muona. Oikeamielisiä ovat Manatorin lait.\" Ja hän\npoistui.\n\nTuskin oli heidän askeltensa ääni häipynyt etäisyyteen, kun Ghek\nkiipesi rykorinsa olkapäiltä ja kiiruhti reikään, johon oli kätkenyt\navaimen. Noudettuaan sen hän irroitti kahleen rykorin nilkasta, lukitsi\nsen jälleen tyhjiltään ja vei avaimen entistä kauemmaksi rotankoloon.\nSitten hän palasi paikalleen aivottoman palvelijansa niskaan. Hetkisen\nkuluttua hän kuuli lähestyviä askelia, minkä jälkeen hän nousi ja\nsiirtyi toiseen käytävään, joka poikkesi soturin tulosuunnasta. Siellä\nhän odotti kuunnellen ja pysyen näkymättömänä. Hän kuuli miehen astuvan\nkoppiin ja seisahtuvan, kuuli hiljaisen huudahduksen, jota seurasi\nmetalliastioiden kilinä, kun tarjotin paiskattiin pöydälle, sitten\nnopeasti poistuvia askelia, jotka pian häipyivät etäisyyteen.\n\nVitkastelematta Ghek palasi kammioon, haki avaimen ja lukitsi rykorin\njälleen kahleeseensa. Vietyään avaimen takaisin onkaloon hän jäi\nkyyröttämään pöydälle päättömän ruumiinsa viereen ja ohjasi sen kädet\nruokaan. Rykorin syödessä Ghek kuunteli, milloin anturakenkien töminä\nja aseiden kalina alkaisi lähestyä, minkä hän tiesi pian tapahtuvan.\nEikä hänen odotusaikansa ollutkaan pitkä. Kuullessaan miesten saapuvan\nGhek kapusi rykorinsa hartioille. Taaskin tuli sama upseeri, jonka\nU-Van oli noutanut, ja hänen seurassaan oli kolme sotilasta. Hänen\ntakanaan oleva oli ilmeisesti sama mies, joka oli tuonut muonan, sillä\nhänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki Ghekin istuvan pöydän\nääressä, ja hän näytti kovin typertyneeltä, kun dwar suuntasi häneen\ntuikean katseensa.\n\n\"Asia on ihan niin kuin kerroin\", hän huusi. \"Hän ei ollut täällä, kun\ntoin hänelle ruokaa.\"\n\n\"Mutta hän on täällä nyt\", sanoi upseeri jurosti, \"ja kahle on\nlukittuna hänen nilkassaan. Katsokaa! Sitä ei ole avattu. Mutta missä\non avain? Sen pitäisi olla pöydällä vastaisessa päässä kuin hän. Missä\navain on, olento?\" karjaisi hän Ghekille.\n\n\"Miten voisin minä, vanki, tietää paremmin kuin vartijani, missä\nkahleitteni avain on?\" tokaisi kaldane.\n\n\"Mutta se oli tuossa\", kiljui upseeri, osoittaen pöydän toista päätä.\n\n\"Näitkö sen?\" kysäisi Ghek.\n\nUpseeri epäröi. \"En; mutta sen on täytynyt olla siinä\", hän väitteli.\n\n\"Näitkö sinä avaimen olevan tuossa?\" tiedusti Ghek, osoittaen toista\nsoturia.\n\nMies pudisti päätänsä kieltävästi. \"Entä sinä? Ja sinä?\" jatkoi\nkaldane, puhutellen muita kahta.\n\nHe kumpikin myönsivät, etteivät olleet nähneet avainta.\n\n\"Ja jos se olisikin ollut siinä, niin miten olisin minä voinut ulottua\nsiihen?\" pitkitti kaldane.\n\n\"Niin, hän ei olisi voinut saada sitä\", myönsi upseeri. \"Mutta\ntällaista ei saa enää sattua! I-Zav, sinä jäät vartioimaan tätä vankia,\nkunnes sijallesi saapuu toinen mies!\" Tämän määräyksen kuultuaan ei\nI-Zav näyttänyt olevan lainkaan hyvillään, ja hän silmäili Ghekiä\nepäluuloisesti, kun dwar ja muut soturit poistuivat, jättäen hänet\nikävään asemaansa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nEpätoivoinen urakka\n\n\nE-Med astui tornihuoneen lattian poikki Heliumin Taran ja orjatytön\nLan-On luokse. Hän tarttui kovakouraisesti edellisen olkapäähän. \"Nouse\nylös!\" hän komensi. Tara löi hänen kätensä irti itsestään, nousi\npystyyn ja peräytyi edemmäksi.\n\n\"Älä satuta kättäsi Heliumin prinsessaan, elukka!\" hän varoitti.\n\nE-Med naurahti. \"Luuletko minun pelaavan puolestasi jetania, jollen\nsitä ennen tiedä, millaisesta panoksesta pelaan?\" hän kysyi. \"Tule\ntänne!\"\n\nTyttö oikaisihe täyteen mittansa, laskien käsivartensa ristiin\nrinnalleen, eikä E-Med huomannut, että hänen oikean kätensä ohuet\nsormet pujottautuivat hänen vasemman olkansa ylitse kulkevan leveän\nnahkahihnan alle.\n\n\"Jos O-Tar saa tästä tiedon, niin sinä kadut sitä, E-Med\", tuskitteli\norjatar. \"Manatorissa ei liene sellaista lakia, jonka nojalla saisit\ntämän tytön, ennen kuin voitat hänet rehellisesti.\"\n\n\"Mitä välittää O-Tar hänen kohtalostaan?\" vastasi E-Med. \"Enkö ole sitä\nkuullut? Eikö hän pilkannut suurta jeddakiamme, syytäen hänelle\nherjauksia? Kautta ensimmäisen esi-isäni, luulisinpä O-Tarin saattavan\nkorottaa jediksi sen miehen, joka taltuttaa tytön.\" Ja uudelleen hän\nlähestyi Taraa.\n\n\"Odota!\" sanoi tyttö hiljaa ja tasaisesti. \"Kenties et tiedä mitä teet.\nHeliumin kansa pitää Heliumin naisia pyhinä. Halpa-arvoisimmankin\ntähden olisi itse suuri jeddakimmekin valmis paljastamaan miekkansa.\nBarsoomin suurimmat kansat ovat vapisseet sodan jyrinästä, kun on\npuolustettu äitiäni Dejah Thorisia. Olemme vain kuolevaisia ja voimme\nsiis kuolla; mutta häpäistä meitä ei saa. Saatte pelata jetania\nHeliumin prinsessasta, mutta vaikka voittaisitkin pelin, et ikinä saisi\npalkkiota omaksesi. Jos haluat saada kuolleen ruumiin, niin tunkeudu\nminua liian likelle! Mutta tiedä, Manatorin mies, että Heliumin Taran\nsuonissa ei turhaan virtaa sotavaltiaan verta! Olen puhunut!\"\n\n\"En tiedä mitään Heliumista, ja _meidän_ sotavaltiaamme on O-Tar\",\nvastasi E-Med. \"Mutta siitä olen varma, että tahdon lähemmin tarkastaa\nsitä palkkiota, josta aion pelata ja jonka aion voittaa. Tahdon koettaa\nsen olennon huulia, joka ensi kisojen jälkeen on orjattareni. Eikä\nsinun, nainen, ole hyvä ärsyttää minua liian paljon.\" Hänen puhuessaan\nsoukkenivat hänen silmänsä, ja hänen kasvonsa muistuttivat ärisevää\npetoa. \"Jos epäilet sanojeni todenmukaisuutta, niin kysy Lan-Olta,\norjatytöltä!\"\n\n\"Hän puhuu totta, oi Heliumin nainen\", pisti Lan-O väliin. \"Älä ärsytä\nE-Medin luontoa, jos henkesi on sinusta kallis!\"\n\nMutta Heliumin Tara ei vastannut mitään. Hän oli jo puhunut. Nyt hän\nseisoi äänettömänä silmäillen lähentelevää, tukevaa soturia. Mies tuli\nlikelle häntä, sieppasi sitten äkkiä hänet syliinsä ja kumartui,\nkoettaen vetää hänen huulensa omilleen.\n\nLan-O näki Heliumin naisen puolittain kääntyvän ja rajusti kiskaisevan\noikean kätensä irti oikean rintansa kohdalta. Hän näki käden sujahtavan\nE-Medin käsivarren alitse ja kohoavan miehen hartioitten taakse.\nKädessä välkkyi pitkä, kapea tikari. Soturin huulet painuivat yhä\nlähemmäksi naisen suuta, mutta ne eivät ehtineet sitä koskettaa, sillä\näkkiä mies suoristautui jäykäksi, hänen huuliltaan pääsi parahdus, ja\nsitten hän vaipui maahan kuin tyhjä turkki, jääden sortuneena läjänä\nvirumaan lattialle. Heliumin Tara kumartui ja pyyhki asettaan hänen\nhihnoitukseensa.\n\nLan-O katseli ruumista silmät kauhusta levällään. \"Tämän tähden pitää\nmeidän molempien kuolla\", hän vaikeroi.\n\n\"Kukapa tahtoisi elää orjana Manatorissa?\" virkkoi Heliumin Tara.\n\n\"En ole niin rohkea kuin sinä\", tunnusti orjatyttö, \"ja elämä on\nsuloista, ja onhan aina toivoa.\"\n\n\"Elämä on suloinen\", myönsi Heliumin Tara, \"mutta kunnia on pyhä. Älä\nsentään pelkää. Kun he tulevat, kerron heille totuuden -- ettet sinä\nollut tässä osallinen etkä saanut tilaisuutta estää sitä.\"\n\nHetkisen näytti orjatar olevan syvissä mietteissä. Äkkiä hänen silmänsä\nkirkastuivat. \"Ehkä voimme\", sanoi hän, \"yhdellä tavoin kääntää\nepäluulot pois itsestämme. Hänellä on tämän huoneen avain mukanaan.\nAukaistaan ovi ja raahataan hänet ulos -- kenties löydämme jonkun\npaikan, johon saamme hänet kätketyksi.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti Heliumin Tara, ja he kävivät heti yhteisvoimin käsiksi\ntyöhön Lan-On ehdotuksen mukaan. Pian he löysivät avaimen, avasivat\noven, ja sitten he välissään puolittain kantoivat, puolittain\nlaahasivat E-Medin ruumiin huoneesta portaita myöten seuraavaan\nkerrokseen, jossa Lan-O väitti olevan tyhjiä huoneita. Ensimmäinen ovi,\njota he koettivat, ei ollut salvassa, ja siitä he kiskoivat hirveän\ntaakkansa pieneen, yhden ainoan ikkunan valaisemaan huoneeseen. Näöstä\npäättäen oli sitä käytetty pikemminkin asuinhuoneena kuin vankikoppina,\nsillä se oli sisustettu verrattain mukavasti, jopa ylellisesti.\nSeinissä oli lattiasta alkaen yli kahden metrin korkuinen laudoitus, ja\nsen yläpuolella olevat osat seinistä ja laipio olivat koristetut\nmuinaisaikojen virttyneillä maalauksilla. Taran katseen nopeasti\nlipuessa pitkin huoneen sisustaa kiintyi hänen huomionsa erääseen\nlaudoituksen osaan, jonka toinen reuna näytti irtautuneen siihen\nrajoittuvasta kappaleesta. Hän meni ripeästi sen luokse ja havaitsi,\nettä kokonaisen levyn toinen kohtisuora reuna oli enemmän kuin\nsentimetrin verran toisten ulkopuolella. Oli olemassa mahdollinen\nselitys, joka kiihoitti hänen uteliaisuuttaan, ja noudattaen\nmielijohdettaan hän tarttui ulkonevaan reunaan, vetäen sitä ulospäin.\nHitaasti levy kääntyi häneen päin, ja näkyviin tuli tumma aukko sen\ntakana olevassa seinässä.\n\n\"Katsos, Lan-O!\" huusi Tara. \"Näetkö, mitä löysin -- onkalon, johon\nvoimme kätkeä tuon lattialla viruvan möhkäleen.\"\n\nLan-O tuli hänen luokseen, ja yhdessä he tarkastivat pimeätä aukkoa;\nsiellä oli vähäinen permanto, josta kapea käytävä vei alaspäin\nsysimustaan pimeyteen. Salaoven takaista lattiaa peitti paksu\npölykerros, osoittaen, että oli kulunut pitkä aika siitä, kun\nihmisjalka oli sitä viimeksi polkenut -- se oli salakäytävä, jota\nsilloin elävät manatorilaiset epäilemättä eivät tunteneet. Sinne he\nraahasivat E-Medin ruumiin, jättäen sen tasaiselle permannolle. Heidän\npoistuessaan synkästä ja kammottavasta komerosta olisi Lan-O tahtonut\nrämäyttää laudoituksen kiinni, mutta Tara esti sen.\n\n\"Maltahan!\" hän kehoitti ja ryhtyi tarkastamaan oven puitteita ja\nkynnystä.\n\n\"Joudu!\" kuiskasi orjatar. \"Jos joku tulee, olemme hukassa.\"\n\n\"Meille saattaa olla paljon hyötyä siitä, että osaamme uudelleen avata\ntämän oven\", vastasi Heliumin Tara ja painoi sitten äkkiä jalallaan\navonaisen levyn oikealla puolella olevaa kaiverretun laudoituksen osaa.\n\"Ahaa!\" hän virkkoi äänessään tyytyväinen sointu ja sulki sitten levyn,\nniin että se sopi tarkasti paikalleen. \"Tule!\" hän kehoitti ja kääntyi\nhuoneen ulko-ovelle.\n\nHe pääsivät omaan koppiinsa kenenkään huomaamatta, ja suljettuaan oven\nTara lukitsi sen sisäpuolelta, pistäen sitten avaimen hihnoituksensa\nsalataskuun.\n\n\"Tulkoot he vain!\" hän sanoi. \"Kuulustelkoot meitä! Mitä voisi kaksi\nvanki-parkaa tietää ylhäisten vartijoittensa puuhista? Kysyn sinulta,\nLan-O, mitä he voisivat.\"\n\n\"Ei mitään\", myönsi Lan-O, hymyillen kumppanilleen.\n\n\"Kerrohan minulle näistä Manatorin miehistä!\" pyysi Tara äkkiä. \"Ovatko\nhe kaikki E-Medin kaltaisia vai ovatko jotkut heistä samanlaisia kuin\nA-Kor, joka tuntui miehuulliselta ja ritarilliselta?\"\n\n\"He ovat hyvin samanlaisia kuin muidenkin maitten ihmiset\", selitti\nLan-O. \"Heidän joukossaan on sekä hyviä että pahoja. He ovat rohkeita\nja oivallisia sotureita. Omassa keskuudessaan he kyllä noudattavat\nritarillisuuden ja kunnian vaatimuksia, mutta ollessaan tekemisissä\nmuukalaisten kanssa he tunnustavat vain yhden lain -- voiman oikeuden.\nMuiden maiden heikot ja onnettomat herättävät heissä halveksumista ja\nlietsovat vireille heidän luonteensa kaikki huonoimmat puolet, mistä\nepäilemättä johtuu meidän, heidän orjiensa, osaksi tuleva kohtelu.\"\n\n\"Mutta miksi he oikeastaan halveksivat niitä, jotka kovaksi onnekseen\novat joutuneet heidän käsiinsä?\" tiedusti Tara.\n\n\"En tiedä\", vastasi Lan-O. \"A-Kor arvelee sen johtuvan siitä, ettei\nvoittoisa vihollinen ole koskaan tunkeutunut heidän maahansa. Varkain\ntekemillään ryöstöretkillä he eivät ole kertaakaan kärsineet tappiota,\nkoska he eivät milloinkaan odota joutuakseen taistelemaan voimakasta\nsotajoukkoa vastaan, ja siksi he ovat alkaneet pitää itseään\nvoittamattomina. Ja muita kansoja halveksitaan vähemmän uljaina ja\nhuonompina aseiden käyttäjinä.\"\n\n\"Mutta onhan A-Kor yksi heistä\", huomautti Tara.\n\n\"Hän on O-Tarin, jeddakin, poika\", vastasi Lan-O; \"mutta hänen äitinsä\non korkeasukuinen gatholilainen, jonka O-Tar sai vangikseen ja teki\norjakseen; A-Kor kerskuu, että hänen suonissaan virtaa ainoastaan\näidin verta, ja tosiaan hän on toisenlainen kuin muut. Hänen\nritarillisuutensa on hellempi, vaikka ei edes hänen pahin\nvihamiehensäkään ole tohtinut lausua epäilyksiä hänen rohkeudestaan,\nsamalla kun hänen miekan- ja keihäänkäyttönsä ja ratsastustaitonsa ovat\nmaineessa kautta koko Manatorin.\"\n\n\"Mitä luulet hänelle tehtävän?\" kysyi Heliumin Tara.\n\n\"Hänet tuomitaan kisoihin\", vastasi Lan-O. \"Jollei O-Tar ole kovin\nkiukuissaan, saatetaan hänet määrätä vain yhteen peliin, missä\ntapauksessa hän voi selviytyä hengissä; mutta jos O-Tar todella haluaa\npäästä hänestä eroon, tuomitaan hänet olemaan mukana koko sarjassa,\neikä kaikista kymmenestä ole elossa suoriutunut yksikään soturi tai\noikeammin ei ainoakaan O-Tarin tuomitsema.\"\n\n\"Mitä ovat kisat? En oikein ymmärrä\", valitti Tara. \"Olen kuullut\ntäällä puhuttavan jetanin pelaamisesta, mutta eihän jetanissa totisesti\nkukaan voi saada surmaansa. Minun kotimaassani pelataan sitä paljon.\"\n\n\"Mutta ei sillä tavoin kuin Manatorin arenalla\", vakuutti Lan-O.\n\"Tulehan ikkunaan!\" Yhdessä he menivät itään päin avautuvalle aukolle.\n\nAlhaalla Heliumin Tara näki laajan kentän matalan rakennuksen ja niiden\ntornien ympäröimänä, joista yhdessä oli vankina. Arenan ympärillä oli\npenkkirivejä; mutta hänen huomionsa kiintyi heti jättiläiskokoiseen\njetanlautaan, joka oli muodostettu arenalle isoista, vuorotellen\npunakeltaisista ja mustista neliöistä.\n\n\"Täällä pelataan jetania elävillä nappuloilla. Panokset ovat suuria,\ntavallisesti nainen -- joku harvinaisen kaunis orjatar. Itse O-Tar\nolisi saattanut pelata sinusta, jollet olisi raivostuttanut häntä,\nmutta nyt sinusta pelaavat avointa peliä orjat ja rikolliset, ja sinut\nsaa voittava puoli -- ei yksi ainoa soturi, vaan kaikki, jotka\nselviytyvät pelistä hengissä.\"\n\nHeliumin Taran silmät välähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään.\n\n\"Pelin johtajien ei välttämättä tarvitse itsensä olla siinä mukana\",\njatkoi orjatyttö, \"vaan saavat istua noilla kahdella komealla\nvaltaistuimella, jotka näet molemmin puolin lautaa, ja ohjata\nnappuloita ruudulta toiselle.\"\n\n\"Mutta mikä siinä on vaarallista?\" kysyi Heliumin Tara. \"Jos nappula\nlyödään, niin sehän vain poistetaan laudalta -- se on jetanin sääntö,\nmelkein yhtä vanha kuin Barsoomin sivistys.\"\n\n\"Mutta kun täällä Manatorissa pelataan suurella arenalla elävillä\nnappuloilla, on se sääntö muutettu\", selitti Lan-O. \"Kun soturi\nsiirretään ruudulle, jolla on joku vastustajan nappula, taistelevat he\nmolemmat kuolemaan saakka ruudun omistamisesta, ja menestyksellinen\npuoli hyötyy siirrosta. Kaikki soturit on koristettu edustamiensa\nnappulain mukaisesti, ja lisäksi on kullakin merkki osoittamassa, onko\nhän orja, tuomiotaan suorittava soturi vaiko vapaaehtoinen. Tuomion\nsuorittajilla pitää olla ilmaistuna heidän pelattavikseen määrättyjen\nottelun erien luku. Siten liikkeiden ohjaaja tietää, mitä nappuloita\nuhrata, mitä säästää. Sen lisäksi vaikuttaa miehen toiveisiin se asema,\nmikä hänelle on määrätty pelin ajaksi. Ne, joiden toivotaan kuolevan,\novat aina pelissä panthaneina, sillä panthaneilla on pienimmät\nmahdollisuudet jäädä henkiin.\"\n\n\"Ottavatko pelin ohjaajat koskaan siihen mieskohtaisesti osaa?\"\ntiedusti Tara.\n\n\"Kyllä vain\", sanoi Lan-O. \"Kun kahdella soturilla, ylimpäänkin\nluokkaan kuuluvalla, on keskinäistä vihaa, pakottaa O-Tar usein\nheidät ratkaisemaan välinsä arenalla. Siinä tapauksessa he ovat\nmieskohtaisesti mukana ja miekka kädessä ohjaavat pelaajiaan päällikön\npaikalta. He valitsevat itse pelaajansa, tavallisesti parhaimmat omista\nsotureistaan ja orjistaan, jos he ovat mahtimiehiä, joilla niitä on,\ntai tarjoutuu heidän ystäviään vapaaehtoisiksi tai he saavat vankeja\nholveista. Ne ovat todellisia kamppailuja, parhaita mitä nähdään. Usein\nsaavat itse päälliköt surmansa.\"\n\n\"Tässä amfiteatterissako siis Manatorissa jaetaan oikeutta?\" kysyi\nTara.\n\n\"Hyvin suuressa määrin\", vastasi Lan-O.\n\n\"Miten niin ollen vanki voi voittaa vapautensa, kun oikeudenkäyttö on\ntällaista?\" jatkoi Heliumin tyttö.\n\n\"Jos hän on mies ja suoriutuu hengissä kymmenestä pelistä, saa hän\nvapautensa\", selitti Lan-O.\n\n\"Mutta kukaan ei suoriudu?\" huomautti Tara. \"Entä jos hän on nainen?\"\n\n\"Kukaan Manatorin porttien sisälle saapunut muukalainen ei ole koskaan\nollut elossa kymmenen pelin jälkeen\", vastasi orjatar. \"Heidän\nsallitaan tarjoutua pysyviksi orjiksi, jos se on heistä mieluisempaa\nkuin jetanlaudalla taisteleminen. Tietysti heidät kuten kuka soturi\nhyvänsä voidaan vaatia osallisiksi peliin; mutta silloin ovat heidän\neloonjäämismahdollisuutensa suuremmat, koska he eivät enää koskaan saa\ntilaisuutta voittaa vapauttaan.\"\n\n\"Entä nainen\", tiukkasi Tara, \"miten voi nainen päästä vapaaksi?\"\n\nLan-O naurahti. \"Hyvin yksinkertaisesti\", hän huudahti ilkamoiden.\n\"Hänen on vain löydettävä soturi, joka taistelee hänen puolestaan\nkymmenessä pelissä peräkkäin ja jää eloon.\"\n\n\"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait\", lausui Tara pilkallisesti.\n\nSamassa he kuulivat askelten töminää koppinsa ulkopuolelta, ja hetkistä\nmyöhemmin kiertyi avain lukossa ja ovi avautui. Heidän eteensä ilmestyi\nsoturi.\n\n\"Oletko nähnyt E-Mediä, dwaria?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä\", vastasi Tara; \"hän oli täällä vähän aikaa sitten.\"\n\nMies silmäili hätäisesti tyhjää huonetta, sitten ensin Heliumin Taraa\nja senjälkeen orjatyttöä, Lan-Ota. Hänen kasvonsa saivat yhä enemmän\nhämmentyneen ilmeen. Hän kynsi korvallistaan. \"Tämä on kummallista\",\nhän virkkoi. \"Parikymmentä miestä näki hänen tulevan tähän torniin,\nmutta vaikka on ainoastaan yksi uloskäytävä ja se hyvin vahdittu, ei\nkukaan ole nähnyt hänen poistuvan.\"\n\nHeliumin Tara salasi haukotustaan kaunismuotoisen kätensä\nselkämyksellä. \"Heliumin prinsessan on nälkä, mies\", hän sanoi\nvenytellen. \"Ilmoita isännällesi, että tahtoisin syödä!\"\n\nTunnin kuluttua tuotiin ruokaa; kantajaa seurasi upseeri ja useita\nsotilaita. Upseeri tarkasti huoneen huolellisesti, mutta mikään ei\nosoittanut, että siellä oli tapahtunut mitään outoa. Haavasta, joka oli\nlähettänyt E-Medin esi-isäinsä luokse, ei Heliumin Taran onneksi ollut\nvuotanut verta.\n\n\"Nainen\", kivahti upseeri, kääntyen Taran puoleen, \"sinä näit dwar\nE-Medin viimeiseksi. Vastaa minulle heti ja vastaa totuudenmukaisesti!\nNäitkö hänen poistuvan tästä huoneesta?\"\n\n\"Näin\", vakuutti Heliumin Tara.\n\n\"Minne hän täältä lähti?\"\n\n\"Mistä minä sen tietäisin? Luuletko minun pääsevän lukitun, skeelpuisen\noven lävitse?\" Tytön sävy oli pilkallinen.\n\n\"Sitä emme tiedä\", sanoi upseeri. \"On tapahtunut kummia kumppanisi\nkopissa Manatorin vankiholveissa. Kenties kykenet sinä menemään lukitun\nskeelpuisen oven lävitse yhtä helposti kuin hän suorittamaan\nmahdottomilta näyttäviä tekoja.\"\n\n\"Ketä tarkoitat?\" huudahti tyttö. \"Turania, panthaniako? Elääkö hän\nsiis? Onko hän täällä Manatorissa ja vahingoittumattomana?\"\n\n\"Puhun siitä oliosta, joka nimittää itseään Ghekiksi, kaldaneksi\",\nvastasi upseeri.\n\n\"Entä Turan? Kerro minulle, padwar, oletko kuullut mitään hänestä!\"\nTaran sävy oli kiihkeä, ja hän kumartui hieman eteenpäin upseerin\npuoleen huulet hiukan raollaan jännityksestä.\n\nHäntä tarkkailevan orjattaren, Lan-On, silmiin ilmestyi lempeä\nymmärtämyksen ilme. Mutta upseeri ei välittänyt mitään Taran\nkysymyksestä -- mitäpä merkitsi hänelle orjan kohtalo? \"Ihmisiä ei\nkatoa pelkkään ilmaan\", murahti hän, \"ja jollei E-Med löydy pian,\nsaattaa itse O-Tar käydä käsiksi tähän juttuun. Jos sinä, nainen, olet\nyksi noita kamalia korphaleja, jotka käskemällä kelvottomien vainajien\nhenkiä hankkivat ilkeämielistä valtaa eläviin nähden ja jollaiseksi\nmonet nyt uskovat Ghekiksi nimitettyä oliota, niin varoitan sinua,\nettei O-Tar osoita sinua kohtaan vähääkään sääliä, jollet palauta\nE-Mediä.\"\n\n\"Mitä hulluutta tämä on?\" kivahti tyttö. \"Olen Heliumin prinsessa,\nkuten olen maininnut teille pariinkymmeneen kertaan. Jos tarunomaisia\nkorphaleja olisikin olemassa, mitä nykyisin eivät usko enää muut kuin\nperin tietämättömät, niin ne, kuten perityt muinaistarumme kertovat,\nmenivät vain alimpaan luokkaan kuuluvien turmeltuneiden rikollisten\nruumiisiin. Manatorin mies, sinä olet hupsu kuten myöskin jeddakisi ja\nkoko hänen kansansa.\" Ja hän käänsi kuninkaallisen selkänsä padwarille,\nalkaen katsella ikkunasta Jetan-kentän ja Manatorin kattojen ylitse\nmatalia kumpuja, aaltoilevaa maisemaa ja vapautta.\n\n\"Jos kerran tiedät korphaleista noin paljon\", kiljui mies, \"niin tiedät\nmyöskin sen, että vaikka tavallinen ihminen ei rohkenekaan loukata\nheitä, saa jeddak rankaisematta surmata heidät omalla kädellään!\"\n\nTyttö ei vastannut mitään eikä suostunut enää puhumaan miehen kaikista\nuhkauksista ja raivonpurkauksista huolimatta, sillä nyt hän tiesi,\nettei koko Manatorissa uskaltaisi häntä loukata kukaan muu kuin jeddak,\nja hetkisen kuluttua padwar poistui, vieden miehensä mennessään. Ja\nheidän mentyään Tara seisoi hyvän aikaa, katsellen Manatorin kaupunkia\nja aprikoiden mielessään, mitä julmia vääryyksiä kohtalolla oli\nvarattuna häntä varten. Hänen seisoessaan siten äänettömissä\nmietteissään, kantautui alhaalta kaupungista hänen korviinsa\nsotilasmusiikin soittoa -- ratsujoukkojen pitkien sotatorvien syviä,\npehmeitä ääniä, jalkasoturien soittajain kirkkaita, kiiriviä säveliä.\nTyttö nosti päätään ja silmäili kuunnellen ympärilleen, ja Lan-O, joka\nseisoi vastaisen ikkunan ääressä ja katseli länteen päin, viittasi\nTaraa luokseen. Nyt he saattoivat kattojen ja katujen yli nähdä\nVihollisten portille, jonka kautta marssi joukkoja kaupunkiin.\n\n\"Tulossa on suuri jed\", sanoi Lan-O, \"ei kukaan muu uskalla saapua\nManatorin kaupunkiin tällä tavoin torvien raikuessa. Se on U-Thor,\nManatorin toisen kaupungin Manatosin jed. Häntä nimitetään suureksi\njediksi kautta koko Manatorin, ja koska kansa rakastaa häntä, niin\nO-Tar vihaa häntä. Ne, jotka ovat selvillä asioista, väittävät, että\nhyvin vähäinen aihe riittäisi saamaan sodan leimahtamaan näiden kahden\nvälillä. Miten sellainen sota päättyisi, sitä on kenenkään mahdoton\narvata, sillä Manatorin kansa palvoo suurta O-Taria, vaikka häntä ei\nrakastetakaan. U-Thoria rakastetaan, mutta hän ei ole jeddak.\" Ja Tara\nymmärsi, kuten vain marsilainen saattaa ymmärtää, kuinka paljon tähän\nyksinkertaiseen lauseeseen sisältyi.\n\nMarsilaisen uskollisuus jeddakiaan kohtaan on miltei\nvaiston luontoinen, eikä se lisäksi ole heikompi muuta kuin\nitsesäilytysvaistoa. Eikä se tunnukaan kummalliselta, kun ajatellaan,\nettä heidän uskontoonsa kuuluu esi-isäin palvominen, että heidän\nperheittensä sukujuuret ulottuvat ammoisiin aikoihin, ja että heidän\njeddakinsa istuvat samoilla valtaistuimilla, joita heidän esi-isänsä\nsuoraan ylenevässä polvessa ovat vallinneet ehkä satojatuhansia vuosia,\nja hallitsevat samojen kansojen jälkeläisiä, joita heidän\nesivanhempansa ovat hallinneet. Kelvottomia jeddakeja on syösty\nvaltaistuimilta, mutta harvoin on heidän tilalleen korotettu muita kuin\nhallitussuvun jäseniä, vaikka laki myöntääkin jedeille oikeuden valita\njeddakiksi kenet haluavat.\n\n\"Onko siis U-Thor oikeamielinen kelpo mies?\" tiedusti Heliumin Tara.\n\n\"Hän on miesten ylevimpiä\", vastasi Lan-O. \"Manatosissa ei jetania\npakoteta pelaamaan muita kuin turmeltuneita rikollisia, jotka\nansaitsevat kuoleman, ja silloinkin on peli suoraa ja rehellistä, joten\nheillä on mahdollisuus päästä vapaiksi. Vapaaehtoiset saavat pelata,\nmutta siirtojen lopputuloksena ei välttämättä ole kuolema -- haava,\njopa joskus miekkailun pistelasku määräävät tuloksen. Siellä pidetään\njetania sotaisena leikkinä -- täällä se on teurastusta. Ja U-Thor\nvastustaa ikivanhoja orjanryöstämisretkiä sekä politiikkaa, joka\nikuisesti pitää Manatoria eristettynä Barsoomin muista kansoista. Mutta\nU-Thor ei ole jeddak, joten muutos on mahdoton.\"\n\nTytöt katselivat sotilasjonoa, joka eteni leveää puistokatua myöten\nVihollisten portilta O-Tarin palatsille. Se oli upea, barbaarinen\nkulkue: maalattuja, liehuvasulkaisia sotureita jalokivistä säihkyvissä\ntamineissa, raisuja, kirkuvia thoateja upeissa valjaissa, korkealla\nniiden yläpuolella ratsastajien pitkissä peitsissä liehuvat viirit,\nkeveästi katukivityksellä marssivia jalkasotilaita, joiden\nzitidarinnahkaisista anturoista ei kuulunut kapsetta, ja jokaisen\nutanin jäljessä jättiläiskokoisten zitidarien vetämä jono maalattuja\nrattaita, joissa kukin joukkue kuljetti varustuksiaan. Utan toisensa\njälkeen astui isosta portista, eivätkä vielä sittenkään, kun kulkueen\netupää oli saapunut O-Tarin palatsille, kaikki olleet kaupungissa.\n\n\"Olen ollut täällä monta vuotta\", virkkoi Lan-O, \"mutta en kertaakaan\nole nähnyt edes suuren jedin tuovan Manatoriin niin paljon sotaväkeä.\"\n\nHeliumin Tara katseli silmät puoliummessa leveätä katua myöten\nmarssivia sotureja, koettaen kuvitella heitä prinsessaansa pelastamaan\nsaapuviksi armaan Heliuminsa miehiksi. Tuo uhkea soturi kookkaan\nthoatin selässä saattaisi olla itse John Carter, Barsoomin sotavaltias,\nja hänen takanaan marssivat utanin valtakunnan koeteltuja urhoja, Mutta\nsitten tyttö avasi silmänsä, näki maalatut, sulitetut barbaarit ja\nhuokasi, Mutta sittenkin hän katseli sotaisen näyn lumoamana ja sitten\nhän taaskin huomasi parvekkeilla olevat äänettömät olennot. Ei näkynyt\nliehuvia silkkivaippoja; ei kuulunut tervehdyshuutoja; ei satanut\nkukkia ja jalokiviä, kuten olisi tapahtunut, jos noin loistava,\nystävällinen sotajoukko olisi marssinut hänen syntymäkaupunkiinsa.\n\n\"Väestö ei näy olevan ystävällistä Manatosin sotureita kohtaan\",\nhuomautti hän Lan-Olle. \"En ole nähnyt parvekkeilla olevien ihmisten\nainoallakaan merkillä tervehtivän heitä.\"\n\nOrjatar katsahti hänen kummastuneena. \"Onko mahdollista, ettet sitä\ntiedä?\" hän huudahti. \"Nehän --\" Edemmäksi hän ei ehtinyt. Ovi lennähti\nauki, ja heidän eteensä ilmestyi upseeri. \"Orjatyttö Tara kutsutaan\nO-Tarin, jeddakin, puheille!\" hän ilmoitti.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nGhekin komennuksessa\n\n\nTuran, panthan, vääntelehti kahleissaan. Aika vieri hitaasti,\näänettömän yksitoikkoisuuden vallitessa viruivat minuutit tunneiksi.\nEpätieto hänen rakastamansa naisen kohtalosta muutti jokaisen tunnin\nhelvetilliseksi ikuisuudeksi. Hän kuunteli kärsimättömästi, odottaen\naskelten ääniä voidakseen nähdä ja puhutella jotakuta elävää olentoa ja\nehkä saada joitakin tietoja Heliumin Tarasta. Tuskaisten tuntien\njälkeen hänen korvansa eroittivat varuksien ja aseiden kalinaa. Ihmisiä\noli tulossa! Hän vartosi henkeään pidättäen. Kenties ne olivat\nteloittajia; mutta siitä huolimatta ne olisivat hänestä tervetulleita.\nHän kyselisi heiltä. Mutta jolleivät he tietäisi Tarasta mitään, ei hän\nilmaisisi piilopaikkaa, johon hän oli tytön jättänyt. Nyt he tulivat --\nkuusi sotilasta ja upseeri, saattaen aseetonta miestä, epäilemättä\nvankia. Siitä Turan sai pian varmuuden; tulokas kahlehdittiin läheiseen\nrenkaaseen. Panthan alkoi heti tiedustella vartiostoa komentavalta\nupseerilta.\n\n\"Miksi\", hän kysyi, \"on minut vangittu, ja onko pidätetty muitakin\nmuukalaisia minun astuttuani kaupunkiinne?\"\n\n\"Minkälaisia muukalaisia?\" sanoi upseeri.\n\n\"Nainen ja mies, jolla on omituinen pää\", vastasi Turan.\n\n\"Mahdollisesti\", virkkoi upseeri \"Mutta minkänimisiä he ovat?\"\n\n\"Nainen on Heliumin prinsessa Tara, ja mies Ghek, kaldane,\nBantoomista.\"\n\n\"Ovatko he ystäviäsi?\" kysyi upseeri.\n\n\"Kyllä\", vastasi Turan.\n\n\"Juuri sen tahdoinkin tietää\", sanoi upseeri, lausui miehilleen lyhyen\nkomennuksen seurata häntä, kääntyi ja poistui kopista.\n\n\"Kerro minulle heistä!\" huusi Turan hänen jälkeensä, \"Kerro minulle\nHeliumin Tarasta. Onko hän vahingoittumaton?\" Mutta mies ei vastannut,\nja pian häipyivät heidän loittonevat askeleensa etäisyyteen.\n\n\"Heliumin Tara oli vahingoittumaton vain vähän aikaa sitten\", virkkoi\nTuranin vierelle kahlehdittu vanki.\n\nPanthan kääntyi puhujan puoleen; tämä oli kookas, kauniskasvoinen mies\nja esiintyi komean arvokkaasti. \"Oletko nähnyt hänet?\" tiedusti Turan.\n\"Hän on siis vankina? Vaarassa?\"\n\n\"Häntä säilytetään Jetan-torneissa ensi kisojen palkinnoksi\", vastasi\nvieras.\n\n\"Entä kuka olet sinä?\" kysyi panthan. \"Ja miksi olet täällä vankina?\"\n\n\"Olen A-Kor, dwar, Jetan-tornien hoitaja\", vastasi toinen. \"Olen täällä\nsen tähden, että uskalsin lausua totuuden O-Tarista, jeddakista, hänen\neräälle upseerilleen.\"\n\n\"Entä rangaistuksesi?\" tiedusti Turan.\n\n\"Sitä en tiedä. O-Tar ei vielä ole puhunut siitä. Epäilemättä kisat --\nkenties kaikki kymmenen peliä, sillä O-Tar ei rakasta poikaansa\nA-Koria.\"\n\n\"Oletko jeddakin poika?\" kysyi Turan.\n\n\"Olen O-Tarin ja orjattaren, Gatholin Hajan, poika. Äitini oli oman\nmaansa prinsessa.\"\n\nTuran silmäili puhujaa tutkivasti. Gatholin Hajan poika! Hänen äitinsä\nsisaren poika! Tämä mies oli siis hänen serkkunsa, Gahan muisti hyvin\nprinsessa Hajan ja hänen saattueenaan olleen kokonaisen utanin\nkatoamiseen. Hän oli ollut vieraskäynnillä kaukana Gatholista ja kotiin\npalatessaan kadonnut koko seurueineen ihmisten ilmoilta. Tämä oli siis\nsalaperäiseltä näyttävän arvoituksen selitys. Epäilemättä olivat samoin\ntapahtuneet useat muut samanlaiset katoamiset, joita oli sattunut\nmiltei yhtä kauan kuin Gatholin historia tiesi kertoa. Turan tarkasti\nvankitoveriaan ja havaitsi useita piirteitä, jotka muistuttivat hänen\näitinsä omaisia. A-Kor saattoi olla kymmentä vuotta nuorempi kuin hän,\nmutta sellaisia ikäeroavaisuuksia tuskin otetaan huomioon sellaisen\nkansan keskuudessa, jonka jäsenet harvoin, jos koskaan, vanhenevat\nulkonaisesti saavutettuaan kypsyysiän ja jossa elinikä saattaa olla\ntuhat vuotta.\n\n\"Entä missä Gathol on?\" kysyi Turan.\n\n\"Suunnilleen itään Manatorista\", vastasi A-Kor.\n\n\"Entä kuinka kaukana?\"\n\n\"Manatorin kaupungista on Gatholin kaupunkiin noin yksikolmatta\nastetta\", oli A-Korin vastaus; \"mutta näiden molempien maiden väliä on\nvain vähän enemmän kuin kymmenen astetta. Niiden välillä on kuitenkin\nrosoisia kallioita ja ammottavia kuiluja.\"\n\nGahan tunsi hyvästi tämän seudun, joka oli hänen maansa länsipuolella\n-- ilmalaivatkin karttoivat sitä syvistä rotkoista kohoavien,\npetollisten ilmavirtojen tähden ja sen vuoksi, ettei siellä ollut juuri\nlainkaan turvallisia maihinlaskupaikkoja. Nyt hän tiesi, missä Manator\nsijaitsi ja -- viikkokausia kestäneen epätiedon jälkeen -- missä päin\nGathol oli, ja hänen vierellään oli mies, vankitoveri, jonka suonissa\nvirtasi hänen omien esivanhempiensa verta -- joka tunsi Manatorin, sen\nasukkaat, tavat ja sitä ympäröivät seudut -- joka voisi auttaa häntä\nainakin neuvoillaan löytämään Heliumin Taran ja karkaamaan. Mutta\nsuostuisiko A-Kor -- uskaltaisiko hän ottaa asian puheeksi? Koettaa\nhänen pitäisi joka tapauksessa. \"Entä luuletko O-Tarin tuomitsevan\nsinut kuolemaan?\" hän kysyi. \"Ja mistä syystä?\"\n\n\"Hän tekisi sen mielellään, sillä kansa huokaa hänen rautaisen kätensä\nhallitsemana ja on uskollinen vain hänen sukunsa mainioitten jeddakien\npitkälle sarjalle. Hän on epäluuloinen mies ja on osannut selviytyä\nuseimmista niistä miehistä, joilla syntyperän nojalla olisi saattanut\nolla oikeus vaatia itselleen valtaistuinta ja joilla oli jonkunmoista\npoliittista merkitystä kansan suosikkeina. Se seikka, että olen\norjattaren poika, on saattanut O-Tarin pitämään minua vähemmän\ntärkeänä, mutta silti olen jeddakin poika ja sopisin istumaan Manatorin\nvaltaistuimella aivan yhtä hyvin kuin O-Tar itsekin. Tähän tulee\nlisäksi se, että viime vuosina on väestö, erittäinkin monet nuoret\nsoturit, alkanut osoittaa minua kohtaan yhä lisääntyvää kiintymystä,\nminkä luulen johtuvan erinäisistä äidiltäni perityistä luonteen ja\nkasvatuksen hyvistä puolista, mutta joiden O-Tar olettaa aiheutuvan\nsiitä, että muka kunnianhimoisesti tavoittelen Manatorin kruunua. Ja\nnyt minulla on varma vakaumus, että hän on päättänyt käyttää\narvostelevia sanoja, jotka lausuin hänen Tara-orjatarta kohtaan\nosoittamastaan kohtelusta, tekosyynä vapautuakseen minusta.\"\n\n\"Entäpä jos pääsisit karkuun Gatholiin?\" esitti Turan.\n\n\"Olen miettinyt sitä\", vastasi A-Kor, \"mutta olisiko minun siellä\nkovinkaan paljon parempi olla? Gatholilaisten silmissä en olisi\ngatholilainen, ja epäilemättä he kohtelisivat minua samalla tavoin kuin\ntäällä Manatorissa kohdellaan muukalaisia.\"\n\n\"Jos voisit todistaa heille olevasi prinsessa Hajan poika, olisit\nvarmasti tervetullut\", vakuutti Turan. \"Ja toisaalta voisit lunastaa\nitsellesi vapauden ja kansalaisoikeudet työskentelemällä lyhyen ajan\ntimanttikaivoksissa.\"\n\n\"Mistä tiedät kaiken tämän?\" kysyi A-Kor. \"Luulin sinua\nheliumilaiseksi.\"\n\n\"Olen panthan\", selitti Turan. \"Olen palvellut useita maita, muiden\nmuassa Gatholia.\"\n\n\"Juuri niin ovat gatholilaiset orjat kertoneet minulle\", virkkoi A-Kor\naatoksissaan. \"Samaa puhui äitini, ennen kuin O-Tar lähetti hänet\nasumaan Manatosiin. Luultavasti jeddak pelkäsi hänen vaikutusvaltaansa\ngatholilaisten orjien ja näiden jälkeläisten keskuudessa, joita on\nkenties miljoona hajallaan Manatorissa.\"\n\n\"Ovatko nämä orjat järjestäytyneet?\" tiedusti Turan.\n\nA-Kor katsoi kauan panthania suoraan silmiin, ennen kuin vastasi\nmitään. \"Olet kunnian mies\", hän sanoi. \"Näen sen kasvoistasi ja olen\nharvoin erehtynyt arvostellessani ihmistä. Mutta\" -- hän kumartui\nlikemmäksi toista -- \"seinilläkin on korvat\", hän kuiskasi, ja Turan\nsai vastauksen kysymykseensä.\n\nMyöhemmin samana iltana saapui sotureita, jotka irroittivat kahleen\nTuranin nilkasta ja veivät hänet O-Tarin, jeddakin eteen. Hänet\nsaatettiin palatsille kapeita, mutkikkaita kujia ja leveitä\npuistokatuja myöten; ja loputtomilta parvekeriveiltä katselivat heitä\nkaupungin äänettömät asukkaat. Itse palatsissa kuhisi elämää ja\nliikettä. Ratsusotureja lasketti täyttä neliä eri kerroksia\nyhdistävissä käytävissä. Muutamia orjia lukuunottamatta ei palatsissa\nnäkynyt lainkaan kävelijöitä. Kirkuvia, tappelevia thoateja oli upeissa\neteissaleissa, kun taas niiden ratsastajat, joilla ei ollut tehtäviä\npalatsissa, pelasivat jetania pienillä, puusta sorvatuilla nappuloilla.\n\nTuran pani merkille, kuinka upea palatsin sisustus oli, kuinka\ntuhlaavasti oli käytetty jalokiviä ja kalliita metalleja, kuinka\nuhkeita olivat seinäkoristeet, jotka miltei yksinomaan kuvasivat\nsotaisia tapahtumia, erittäinkin nähtävästi jättiläiskokoisilla\njetanlaudoilla suoritettuja kaksintaisteluja. Niissä käytävissä ja\nhuoneissa, joiden läpi he menivät, olivat useiden laipiota kannattavien\npatsaiden yläpäät muovatut jetannappulain muotoisiksi -- kaikkialla oli\ntätä peliä koskevia viittauksia. Samaa tietä, jota myöten Heliumin Tara\noli viety, ohjattiin Turankin O-Tarin, jeddakin, valtaistuinsaliin, ja\nkun hän astui Päällikköjen saliin, muuttui hänen mielenkiintonsa\nihailuksi ja ihmettelyksi hänen silmäillessään loistaviin\nsota-asuihinsa verhottuja patsasmaisia thoatmiehiä. Hän ei ollut\nkoskaan Barsoomissa nähnyt sotaisempia miehiä eikä niin täysin\nliikkumattomiksi harjoitettuja thoateja. Ei ainoakaan lihas värähtänyt,\nei yksikään häntä heilahtanut, ja ratsastajat olivat yhtä\nhievahtamattomia kuin ratsutkin -- jokainen tuikea silmä suoraan\neteenpäin suunnattuna, kaikki pitkät peitset yhtä paljon kallellaan. Se\nnäky herätti taistelijan sydämessä kunnioitusta. Myöskin Turaniin se\ntehosi, kun hänet opastettiin huoneen toiseen päähän, johon hän jäi\nodottamaan ison oven eteen, kunnes hänet kutsuttaisiin Manatorin\nhallitsijan puheille.\n\nKun Heliumin Tara opastettiin O-Tarin valtaistuinsaliin, oli tämä\navara huone täynnä O-Tarin ja U-Thorin päälliköitä ja upseereita;\nU-Thor oli kunniapaikalla valtaistuimen juurella, kuten oli hänen\nvelvollisuutensa. Tyttö vietiin kuorin edustalle ja pysäytettiin\njeddakin eteen, joka silmäili häntä korkealta valtaistuimeltaan otsa\nrypyssä ja kiukkuisena, julmin silmin.\n\n\"Manatorin lait ovat oikeamieliset\", sanoi O-Tar hänelle. \"Siksi on\nsinut uudelleen kutsuttu tänne tuomittavaksi Manatorin korkeimmassa\npaikassa. Minulle on ilmoitettu, että sinua epäillään korphaliksi. Mitä\non sinulla sanomista tämän syytöksen torjumiseksi?\"\n\nHeliumin Tara kykeni tuskin pidättämään pilkkanauruaan vastatessaan\ntähän naurettavaan noituussyytökseen. \"Kansani sivistys on niin vanha\",\nhän virkkoi, \"ettei luotettava historia mainitse mitään puolustuksia\ntästä syytöksestä, jonka tiedämme saaneen alkunsa vain menneisyyden\nalkeellisimpien kansojen tietämättömissä ja taikauskoisissa mielissä.\nJos kuka nyt vielä on niin kehittymätön, että uskoo korphalien\nolemassaoloon, ei häntä millään järkisyillä voida saada käsittämään\nerehdystään -- vain pitkäaikainen hienostuminen ja sivistys voivat\nvapauttaa hänet tietämättömyyden kahleista. Olen puhunut.\"\n\n\"Mutta et väitä syytöstä vääräksi\", sanoi O-Tar.\n\n\"Se on niin arvoton, ettei sitä vastaan kannata väittää\", vastasi Tara\nylpeästi.\n\n\"Sinun sijassasi, nainen\", lausui syvä ääni hänen vieressään,\n\"torjuisin sen sittenkin.\"\n\nHeliumin Tara kääntyi ja näki U-Thorin, Manatosin suuren jedin,\nkatselevan itseään. Miehen silmät olivat rohkeat, mutta eivät kylmät\neivätkä julmat. O-Tar napautti kärsimättömästi valtaistuimensa\nkäsinojaan. \"U-Thor unohtaa\", hän huusi, \"että jeddak on O-Tar.\"\n\n\"U-Thor muistaa\", vastasi Manatosin jed, \"että Manatorin lakien mukaan\non jokaisella syytetyllä oikeus saada neuvoja ollessaan tuomarinsa\nedessä.\"\n\nTara käsitti, että tämä mies halusi jostakin syystä auttaa häntä, ja\nnoudatti senvuoksi hänen neuvoaan.\n\n\"Minä torjun syytöksen\", hän virkkoi. \"En ole korphal.\"\n\n\"Siitä otamme selkoa\", ärähti O-Tar. \"U-Dor, missä ovat ne henkilöt,\njotka tietävät tämän naisen taidosta?\"\n\nU-Dor toi esille useita todistajia, jotka kertoivat sen vähän, mitä\ntiedettiin E-Medin katoamisesta, ja toisia, jotka selostivat, miten\nGhek ja Tara joutuivat vangiksi ja päättelivät, että koska heidät oli\ntavattu yhdessä, olivat he järjen kannalta päätellen yhdenlaisissa\npuuhissa ja toinen oli yhtä paha kuin toinenkin; senvuoksi tarvitsi\nvain todistaa toinen heistä korphaliksi, ja silloin olisi varma, että\nmolemmat olivat syypäitä. Ja sitten O-Tar kutsutti Ghekin, ja heti\nraahattiin kammottava kaldane esille. Häntä saattavat soturit eivät\nkyenneet salaamaan pelkoa, jota he tunsivat tätä olentoa kohtaan.\n\n\"Ja sinä!\" sanoi O-Tar kylmän syyttävästi. \"Minulle on jo nyt kerrottu\nsinusta siksi paljon, että se oikeuttaisi minut syöksemään jeddakin\nsäilän lävitsesi; sinä varastit aivot soturiltani U-Vanilta, niin että\nhän oli näkevinään päättömän ruumiisi vielä elossa; panit erään toisen\nuskomaan, että olit karannut, ja näkemään vain tyhjän penkin ja sileän\nseinän siinä paikassa, missä sinä olit ollut.\"\n\n\"Oi, O-Tar, tuohan ei ole vielä mitään!\" huudahti nuori padwar, joka\noli saapunut Ghekiä tuoneen vartioston komentajana. \"Se, mitä hän teki\ntälle I-Zaville, riittäisi yksin todistamaan hänet syylliseksi.\"\n\n\"Mitä hän teki I-Zaville?\" tiedusti O-Tar. \"I-Zav puhukoon!\"\n\nSotilas I-Zav, kookas, vankkalihaksinen, tanakkaniskainen mies, astui\nvaltaistuimen juurelle. Hän oli kalpea ja vieläkin silminnähtävästi\nvapisi ikäänkuin hermojärkytyksestä.\n\n\"Olkoon ensimmäinen esi-isäni todistajani siitä, O-Tar, että puhun\ntotta\", hän alkoi. \"Minut jätettiin vartioimaan _tätä_ olentoa, joka\nistui penkillä kahlehdittuna seinään. Seisoin avoimella ovella huoneen\ntoisessa päässä. Hän ei yltänyt minuun käsiksi, mutta, O-Tar, nielköön\nminut Iss, jollei hän vetänyt minua luokseen avuttomana kuin\nhautomattoman munan. Hän veti minut luokseen, oi sinä suurin jeddak,\n_silmillään!_ Silmillään hän tarttui silmiini, kiskoi minut luokseen ja\npakotti minut panemaan miekkani ja tikarini pöydälle ja peräytymään\nnurkkaan. Väistämättä katsettaan silmistäni hänen päänsä sitten\nirtautui ruumiista, lähti ryömimään kuudella lyhyellä jalalla,\nlaskeutui pöydältä, peräytyi vähän matkan päähän ulsionreikään, mutta\nei niin kauaksi, että silmät eivät olisi tähyilleet minua, ja palasi\nsitten, tuoden kahleittensa avaimen, sijoittui jälleen ruumiinsa\nolkapäille, avasi kahleet, veti minut uudelleen huoneen poikki ja\npakotti minut istumaan penkille, jolla hän itse oli ollut, kiinnittäen\nsitten kahleen nilkkaani, enkä minä mahtanut mitään, sillä hänen\nkatseensa piti minua vallassaan ja hänellä oli molemmat miekkani ja\ntikarini. Senjälkeen pää katosi ulsion reikään, vieden avaimen\nmuassaan, ja palattuaan se liittyi jälleen ruumiiseensa ja jäi oven\nsuuhun vartioimaan minua, kunnes padwar tuli noutamaan sen tänne.\"\n\n\"Se riittää!\" virkkoi O-Tar tuikeasti. \"Molemmat saavat maistaa\njeddakin säilää.\" Hän nousi valtaistuimeltaan, vetäisi pitkän miekkansa\nesille ja laskeutui marmoriportaita myöten vankeja kohti, samalla kun\nkaksi jäntevää soturia tarttui Taran kumpaankin käsivarteen kahden muun\npitäessä kiinni Ghekiä, niin että heidän kasvonsa olivat jeddakin\npaljaaseen aseeseen päin.\n\n\"Odota, oikeamielinen O-Tar!\" huudahti U-Dor. \"Lienee vielä yksi\ntuomittava. Tuotakoon se mies, joka nimittää itseään Turaniksi, näiden\nveitikoiden seuraan, ennen kuin he kuolevat!\"\n\n\"Hyvä!\" suostui O-Tar, seisahtuen portaiden puoliväliin. \"Tuokaa tänne\nTuran, orja!\"\n\nTuran tuotiin huoneeseen ja sijoitettiin hieman Tarasta vasemmalle,\naskeleen verran lähemmäksi valtaistuinta. O-Tar silmäili häntä\nuhkaavasti.\n\n\"Oletko Turan\", hän kysyi, \"näiden ystävä ja kumppani?\"\n\nPanthan oli vastaamaisillaan, mutta Heliumin Tara ehätti puhumaan sitä\nennen. \"En tunne tätä miestä\", hän sanoi. \"Kuka rohkenee väittää häntä\nHeliumin prinsessan Taran ystäväksi ja kumppaniksi?\"\n\nTuran ja Ghek katsahtivat häneen kummastuneina, mutta hän ei katsonut\nTuraniin päin, vaan vilkaisi Ghekiin varoittavasti ikäänkuin\nsanoakseen: \"Pysy hiljaa!\"\n\nPanthan ei koettanutkaan käsittää hänen tarkoitustaan, sillä pää on\nkäyttökelvoton, kun sydän häiritsee sen toimintaa, ja Turan tiesi vain,\nettä hänen rakastamansa nainen oli kieltänyt hänet, ja vaikka hän\ntahtoi olla sitä ajattelemattakin, vakuutti hänen typerä sydämensä,\nettä oli olemassa ainoastaan yksi selitys -- että tyttö kieltäytyi\ntuntemasta häntä pysyäkseen sekautumasta hänen vaikeuksiinsa.\n\nO-Tar silmäili heitä vuoroin kutakin, mutta kukaan heistä ei virkkanut\nmitään.\n\n\"Eikö heitä vangittu yhdessä?\" tiedusti jeddak U-Dorilta.\n\n\"Ei\", vastasi dwar. \"Tämä mies, jota nimitetään Turaniksi, tavattiin\netsimässä pääsytietä kaupunkiin ja houkuteltiin vankiholveihin.\nSeuraavana aamuna huomasin toiset kaksi Vihollisten portin edustalla\nolevalla kummulla.\"\n\n\"Mutta he ovat ystävyksiä ja kumppanuksia\", väitti eräs nuori padwar,\n\"sillä tämä Turan kyseli minulta näistä kahdesta, mainiten heidän\nnimensä ja sanoen heitä ystäväkseen.\"\n\n\"Se riittää\", lausui O-Tar. \"Kaikkien kolmen on kuoltava.\" Ja hän astui\njälleen askeleen alemmaksi valtaistuimelta.\n\n\"Mistä syystä meidän on kuoltava?\" kysyi Ghek. \"Kansanne kerskuu\nManatorin oikeudenmukaisista laeista, mutta sittenkin aiotte surmata\nkolme muukalaista ilmoittamatta heille, mistä rikoksesta heitä\nsyytetään.\"\n\n\"Hän on oikeassa\", lausui syvä ääni. Puhuja oli U-Thor, Manatosin suuri\njed. O-Tar katsahti häneen ja rypisti otsaansa; mutta huoneen muista\nosista kuului ääniä, jotka tukivat tätä oikeusvaatimusta.\n\n\"Tiedä sitten, vaikka sinun onkin kuoltava joka tapauksessa\", huusi\nO-Tar, \"että teidät on todistettu korphaleiksi, ja koska vain jeddak\nvoi surmata teidänkaltaisenne vaaratta, aiotaan teille antaa se kunnia,\nettä kuolette O-Tarin säilästä.\"\n\n\"Hupsu!\" kivahti Turan. \"Etkö tiedä, että tämän naisen suonissa virtaa\nkymmenentuhannen jeddakin veri -- että hänellä on omassa maassaan\nsuurempi valta kuin sinun? Hän on Tara, Heliumin prinsessa, Tardos\nMorsin pojantyttären tytär, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan,\ntytär. Hän ei voi olla korphal. Eikä myöskään tämä Ghek ole, en liioin\nminä. Jos haluat tietää enemmän, voin todistaa, että minulla on oikeus\nvaatia sanoilleni luottamusta, jos saan puhutella Gatholin prinsessaa\nHajaa, jonka poika on vankitoverini isänsä O-Tarin holveissa.\"\n\nSen kuullessaan U-Thor nousi pystyyn ja kääntyi O-Tariin päin. \"Mitä\ntämä merkitsee?\" hän kysyi. \"Puhuuko mies totta? Onko Hajan poika\nvankina holveissasi, O-Tar?\"\n\n\"Mitä kuuluu Manatosin jedille se, ketä on vankeina hänen jeddakinsa\nholveissa?\" huomautti O-Tar kiukkuisesti.\n\n\"Se on Manatosin jedistä tärkeätä seuraavasta syystä\", vastasi U-Thor\nniin hiljaa, että se oli melkein vain kuiskaus, mutta kuului kuitenkin\nyli koko Manatorin jeddakin O-Tarin avaran valtaistuinsalin. \"Annoit\nminulle orjattareksi Hajan, joka oli ollut Gatholin prinsessa, koska\npelkäsit hänen vaikutusvaltaansa gatholilaisten orjien keskuudessa.\nMinä vapautin hänet ja menin hänen kanssaan avioliittoon, tehden\nhänestä siten manatosilaisen prinsessan. Hänen poikansa on minun\npoikani, ja vaikka oletkin jeddakini, niin sanon sinulle, että kaikesta\nA-Korille koituvista vahingoista sinun on vastattava Manatosin\nU-Thorille.\"\n\nO-Tar katseli U-Thoria pitkään, mutta ei vastannut mitään. Sitten hän\nkääntyi jälleen Turanin puoleen. \"Jos teistä joku on korphal, niin\nolette kaikki korphaleja, ja sen nojalla, mitä tuo olento on tehnyt\" --\nhän osoitti Ghekiä -- \"tiedämme varsin hyvin, että hän on korphal,\nsillä kellään kuolevaisella ei ole sellaisia kykyjä. Ja koska olette\nkaikki korphaleja, on teidän kaikkien kuoltava.\" Hän astui taaskin\naskeleen alaspäin, ja Ghek puhkesi puhumaan.\n\n\"Näillä kahdella ei ole sellaisia kykyjä kuin minulla. He ovat vain\ntavallisia aivottomia olentoja kuten sinäkin. Olen tehnyt kaikki, mistä\ntietämättömät soturi-parkasi ovat sinulle kertoneet, mutta se vain\nosoittaa, että olen korkeampi olento kuin te, kuten asia todella on.\nOlen kaldane enkä korphal. Minussa ei ole mitään yliluonnollista eikä\nsalaperäistä, mutta tietämättömistä on salaperäistä kaikki, mitä he\neivät jaksa tajuta. Olisin helposti kyennyt pujahtamaan soturiesi\nkäsistä ja karkaamaan vankiholveistasi; mutta jäin, toivoen voivani\nauttaa näitä kahta typerää olentoa, joiden aivot ovat siksi huonot,\netteivät he pääse karkuun avutta. He ovat olleet ystäviäni ja\npelastaneet henkeni. Sen olen heille velkaa. Älä surmaa heitä -- he\novat vaarattomia! Tapa minut, jos tahdot! Uhraan henkeni, jo se\nlauhduttaa tietämättömän vihasi. En voi palata Bantoomiin ja saatan\nsentähden yhtä hyvin kuoliakin, sillä hauskaa ei ole seurustella\nheikkoälyisten olentojen kanssa, jotka asustavat tähdellämme Bantoomin\nlaakson ulkopuolella.\"\n\n\"Sinä kammottava, itserakas kuvatus\", kivahti O-Tar, \"valmistaudu\nkuolemaan äläkä rohkene tyrkyttää ohjeitasi O-Tarille, jeddakille! Hän\non julistanut tuomion, ja kaikki kolme saatte maistaa jeddakin paljasta\nkalpaa. Olen puhunut.\"\n\nHän laskeutui vielä yhden askeleen alemmaksi, mutta sitten tapahtui\nkummallista. Hän pysähtyi katse juuttuneena Ghekin silmiin. Miekka\nkirposi hänen tarmottomista sormistaan, ja hän jäi seisomaan\npaikalleen, huojuen edestakaisin. Eräs jed hypähti pystyyn rientääkseen\nhänen avukseen, mutta Ghek seisautti hänet varoituksellaan.\n\n\"Odota!\" huudahti kaldane. \"Jeddakisi henki on käsissäni. Pidätte minua\nkorphalina ja siis uskotte, että minut voi surmata vain jeddak, joten\nmiekkanne ovat kelvottomia minua vastaan. Jos ahdistatte ketään meistä\ntai yritätte lähestyä jeddakianne, ennen kuin minä olen puhunut\nsanottavani, niin hän vaipuu elottomana permannolle. Päästäkää irti\nmolemmat vangit ja sallikaa heidän tulla luokseni! Haluan puhua heille\nmuiden kuulematta. Nopeasti! Noudattakaa käskyäni! Yhtä mielelläni\nvoisin surmata O-Tarin kuin jättää hänet henkiin. Annan hänen olla\nelossa vain hankkiakseni vapauden ystävilleni. Jos vastustatte minua,\nniin hän kuolee.\"\n\nVartijat peräytyivät, hellittäen irti Taran ja Turanin, jotka\nsiirtyivät likelle Ghekiä.\n\n\"Tehkää, kuten sanon, ja liikkukaa vikkelästi!\" kuiskutti kaldane. \"En\njaksa pidättää tätä miestä kauan enkä kykenisi surmaamaan häntä näin.\nMinun ajatuksiani vastassa ovat useiden muiden ihmisten ajatukset, ja\nhenkeni väsyy pian, joten O-Tar pääsee taaskin omaksi herrakseen.\nTeidän on pantava parhaanne niin kauan kuin voitte.. Tuolla\nvaltaistuimen takana riippuvan verhon toisella puolen on salaovi.\nSieltä vie käytävä palatsin holveihin, joissa on ruokaa ja juomaa\nsisältäviä varastohuoneita. Siellä liikkuu ihmisiä harvoin. Niistä\nholveista pääsee käytäviä myöten kaupungin kaikkiin osiin. Seuratkaa\nlänteen päin vievää! Sitä pitkin joudutte Vihollisten portille. Sitten\nsaatte menetellä mielenne mukaan. Enempää en voi tehdä. Rientäkää,\nennenkuin heikkenevät voimani uupuvat tyystin! En ole samanlainen kuin\nLuud, joka oli kuningas. Hän olisi voinut pidättää tätä olentoa\niankaikkisesti. Kiiruhtakaa! Menkää!\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nHolvien vanhus\n\n\n\"Minä en jätä sinua yksin\", virkkoi Heliumin Tara koruttomasti.\n\n\"Mene! Lähde!\" supatti kaldane. \"Et kykene tekemään hyväkseni mitään.\nLähde! Muutoin ovat kaikki ponnistukseni menneet hukkaan.\"\n\nTara pudisti päätänsä. \"En voi\", hän intti.\n\n\"Hänet surmataan\", sanoi Ghek Turanille, ja panthan, jota raastoi\ntoisaalta uskollisuus tätä kummallista, hänen puolestaan henkensä\nuhrannutta olentoa kohtaan, toisaalta rakkaus naiseen, empi vain\nhetkisen, siepaten Taran syliinsä ja syöksyen Manatorin valtaistuimelle\nvieville portaille. Valtaistuimen takana hän kiskaisi verhot syrjään ja\nlöysi salaoven. Hän kantoi tytön siitä ja sitten alaspäin pitkää,\nahdasta käytävää ja kiertoportaita myöten, jotka veivät alempiin\nkerroksiin, kunnes he saapuivat O-Tarin palatsin kellareihin. Siellä\noli monisokkeloisia käytäviä ja kammioita, joissa oli tuhansittain\npiilopaikkoja.\n\nKun Turan kantoi Taran portaita myöten valtaistuimelle, ponnahti\nparikymmentä soturia pystyyn, syöksähtäen eteenpäin estääkseen heidän\npakonsa. \"Seis!\" kiljaisi Ghek, \"tahi jeddakinne kuolee.\" Soturit\nseisahtuivat kuin lattiaan naulattuina, jääden odottamaan tämän oudon\nja peloittavan olennon määräyksiä.\n\nPian Ghek käänsi katseensa O-Tarin silmistä, ja jeddak pudisti itseään,\nikäänkuin olisi koettanut päästä eroon pahasta unesta, yhä vieläkin\npuolittain huumautuneena.\n\n\"Katsokaa!\" kehoitti Ghek sitten. \"Olen sallinut jeddakinne pitää\nhenkensä enkä ole vahingoittanut ketään niistä, jotka olisin voinut\ntappaa heidän ollessaan vallassani. Minä ja ystäväni emme ole tehneet\nManatorin kaupungissa mitään pahaa. Miksi siis vainoatte meitä?\nSallikaa meidän pitää henkemme! Päästäkää meidät vapaiksi!\"\n\nO-Tar, joka oli saanut takaisin toimintakykynsä, kumartui ottamaan\nmiekkansa. Huoneessa vallitsi hiljaisuus kaikkien odottaessa jeddakin\nvastausta.\n\n\"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait\", puhkesi hän vihdoin puhumaan.\n\"Ehkä muukalaisen sanoissa sittenkin on jotakin totta. Viekää senvuoksi\nhänet takaisin vankiholveihin ja ajakaa toisia takaa ja ottakaa heidät\nkiinni! O-Tarin armosta heidän sallitaan voittaa vapautensa\njetankentällä tulevissa kisoissa.\"\n\nJeddakin kasvot olivat yhä vieläkin tuhkanharmaat, kun Ghek vietiin\npois, ja hän näytti mieheltä, joka oli temmattu iäisyyden reunalta\nkatseltuaan sinne pelokkaana eikä tyynimielisenä ja järkkymättömän\nrohkeana. Valtaistuinsalissa oli miehiä, jotka tiesivät, että vankien\nteloitus oli vain siirretty toistaiseksi ja sen vastuunalaisuus\nlaskettu toisten hartioille, ja yksi niistä, jotka tiesivät, oli\nManatosin suuri jed U-Thor. Hänen kaartuva huulensa osoitti, kuinka hän\nhalveksi jeddakia, joka oli valinnut nöyryytyksen mieluummin kuin\nkuoleman. Hän tiesi, että O-Tar oli noina lyhyinä hetkinä menettänyt\narvovaltaansa enemmän kuin kykenisi saamaan takaisin koko elinaikanaan,\nsillä marsilaiset ovat perin arkoja päällikköjensä rohkeudesta -- he\neivät saa poiketa jyrkän velvollisuuden tieltä eivätkä tinkiä\nkunnia-asioissa. Että huoneessa oli muitakin, jotka ajattelivat samoin\nkuin U-Thor, se kävi ilmi äänettömyydestä ja juroista kasvoista.\n\nO-Tar loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän varmaankin vaistomaisesti\ntunsi vihaisen mielialan ja arvasi sen syyn, sillä hän kävi äkkiä\näkäiseksi ja puhuen kuten henkilö, joka koettaa kiivailla sanoillaan\nrohkaista sydäntään, hän karjui sanoja, joita ei voinut pitää muuna\nkuin taisteluhaasteena.\n\n\"O-Tarin, jeddakin, tahto on Manatorin laki\", hän huusi. \"Manatorin\nlait ovat oikeudenmukaiset -- ne eivät saata erehtyä. U-Dor, lähetä\nmiehiä tarkastamaan palatsia, holveja ja kaupunkia ja palauttamaan\nkarkulaiset koppeihinsa.\n\n\"-- Ja sitten sinä, Manatosin U-Thor! Luuletko saavasi rangaistuksetta\nuhkailla jeddakiasi -- epäillä hänen oikeuttaan rangaista pettureita\nja petoksen puuhaajia? Mitä on minun ajateltava sinun omasta\nuskollisuudestasi, kun olet ottanut vaimoksesi naisen, jonka minä\nkarkoitin hovistani, koska hän juonitteli herransa ja jeddakinsa\narvovaltaa vastaan? Mutta O-Tar on oikeamielinen. Esitä selityksesi ja\ntodista rauhallinen tahtosi, ennen kuin se on myöhäistä!\"\n\n\"U-Thorilla ei ole mitään selittämistä\", vastasi Manatosin jed, \"eikä\nhän ole sodassa jeddakiaan vastaan. Mutta hänellä on sama oikeus kuin\njokaisella jedillä ja jokaisella soturilla vaatia jeddakilta oikeutta\nkenelle hyvänsä, jota hän luulee vainottavan. Yhä jyrkemmin on\nManatorin jeddak vainonnut gatholilaisia orjia siitä alkaen kun hän\notti itselleen prinsessa Hajan vastoin tämän tahtoa. Jos gatholilaiset\norjat ovat hautoneet kostoa ja karkaamista, niin muuta ei voida\nodottaakaan ylpeältä ja rohkealta kansalta. Olen aina puoltanut\nsuurempaa oikeuden- ja kohtuudenmukaisuutta kohdellessamme orjiamme,\njoista monet ovat omissa maissa hyvin huomattuja ja mahtavia\nhenkilöitä. Mutta aina on O-Tar, jeddak, röyhkeästi pilkannut kaikkia\nesityksiäni. Vaikka kysymys onkin nyt otettu esille ilman minun\naikomustani, olen iloinen, että niin on käynyt, sillä kerran täytyi\nManatorin jedien vaatia heille tulevaa kunnioitusta ja arvonantoa siltä\nmieheltä, joka on korkeassa asemassa heidän mielisuosiossaan. Tiedä\nsiis, O-Tar, että sinun on heti vapautettava A-Kor, dwar, tai tuotava\nhänet oikeudenmukaisesti tuomittavaksi Manatorin jedien kokouksessa.\nOlen puhunut.\"\n\n\"Puhuit hyvin ja asiallisesti, U-Thor\", huusi O-Tar, \"sillä paljastit\njeddakillesi ja jedkumppaneillesi, kuinka syvä on petollisuutesi, jota\nolen jo kauan epäillyt. A-Kor on jo tutkittu ja saanut tuomionsa\nManatorin korkeimmalta tuomioistuimelta -- O-Tarilta, jeddakilta; ja\nsinäkin saat oikeutta samasta pettämättömästä lähteestä. Toistaiseksi\nsinut pidätetään. Vankiholveihin hänet! Vankiholveihin U-Thor,\npetollinen jed!\" Hän taputti käsiään kutsuakseen ympärillään olevia\nsotureita täyttämään käskyään. Parikymmentä miestä hypähti esiin\ntarttuakseen U-Thoriin; he olivat enimmäkseen palatsin sotureita. Mutta\nkaksi kertaa sama määrä riensi U-Thoria puolustamaan, ja aseet\nkalisivat heidän otellessaan Manatorin valtaistuimelle vievien\nportaiden juurella ja O-Tarin, jeddakin, seisoessa paljas miekka\nkädessään valmiina omakohtaisesti sekaantumaan käsikähmään.\n\nMiekkojen kalskeen hälyttäminä kiiruhti palatsin vahteja näyttämölle\nrakennuksen muista osista, kunnes U-Thorin puolustajilla oli\nkaksinkertainen ylivoima vastassaan. Silloin Manatosin jed miehineen\nperäytyi verkkaan, raivaten taistelemalla itselleen tien käytävien ja\nkammioiden kautta ja päästen vihdoin kadulle. Siellä hän sai avukseen\npienen armeijansa, joka oli marssinut hänen mukanaan Manatoriin.\nHitaasti hänen joukkonsa vetäytyi Vihollisten portille äänettömien\nihmisryhmien katsellessa kahden puolen katua olevilta parvekkeilta.\nPortilla, kaupungin muurien sisäpuolella, he seisahtuivat vastarintaan.\n\nO-Tarin, jeddakin, palatsin alla olevassa, himmeästi valaistussa\nkammiossa Turan, panthan, laski Heliumin Taran sylistään ja katsoi\nhäntä silmiin. \"Olen pahoillani, prinsessa\", hän virkkoi, \"että minun\noli pakko olla tottelematta komennuksiasi ja jättää Ghek pulaan; mutta\nmuuta keinoa ei ollut. Jos hän olisi voinut pelastaa sinut, olisin\nmielelläni jäänyt hänen paikalleen. Annathan minulle anteeksi?\"\n\n\"Kuinka muuta voisinkaan?\" vastasi Tara herttaisesti. \"Mutta ystävän\nhylkääminen tuntui raukkamaiselta.\"\n\n\"Jos meitä olisi ollut kolme soturia, olisi asianlaita ollut toinen\",\nsanoi Turan. \"Silloin emme olisi voineet muuta kuin jäädä ja kuolla\nyhdessä taistellen. Mutta tiedäthän, Heliumin Tara, ettemme saa jättää\nnaisen turvallisuutta vaaraan, vaikka kunniamme joutuisi alttiiksi.\"\n\n\"Tiedän sen, Turan\", myönsi tyttö. \"Mutta kenenkään ei sovi väittää,\nettä sinä olet pannut alttiiksi kunniasi, tuntiessaan, kuinka vilpitön\nja uljas kunnianmies olet.\"\n\nMies kuunteli ihmeissään, sillä ensi kerran lausui tyttö hänelle\nsanoja, joista ei kuvastunut prinsessan suhtautuminen panthaniin --\nvaikka hän aavistikin erotuksen enemmän Taran sävystä kuin sanoista.\nKuinka erilaista olikaan tämä puhe verrattuna siihen, että tyttö oli\näsken hyljeksinyt häntä! Hän ei jaksanut ymmärtää sitä, ja niinpä hän\nlausua tokaisi julki kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen mielessään\nsiitä alkaen, kun Tara oli O-Tarille selittänyt, ettei hän tuntenut\nTurania.\n\n\"Heliumin Tara\", hän virkkoi, \"sanasi ovat balsamia siihen haavaan,\njonka iskit minuun O-Tarin valtaistuinsalissa. Sanohan, prinsessa,\nmiksi minut kielsit?\"\n\nTara käänsi suuret, syvät silmänsä häntä kohti, ja niissä oli hieman\nnuhteleva ilme.\n\n\"Etkö aavistanut\", hän kysyi, \"että sinut kieltäessäni puhuivat\nainoastaan huuleni, mutta ei sydämeni? O-Tar oli määrännyt, että minun\noli kuoltava, pikemmin siitä syystä, että olin Ghekin seurassa, kuin\nsen tähden, että minua vastaan olisi ollut todistuksia, ja tiesin niin\nollen, että jos tunnustaisin sinut yhdeksi meistä, sinutkin\nsurmattaisiin.\"\n\n\"Se siis tapahtui pelastaaksesi minut?\" huudahti Turan, ja hänen\nkasvonsa kirkastuivat äkkiä.\n\n\"Pelastaakseni urhean panthanini\", vastasi Tara hiljaa.\n\n\"Heliumin Tara\", sanoi soturi, langeten toiselle polvelleen, \"sanasi\novat ikäänkuin ruokaa nälkäiselle sydämelleni.\" Hän tarttui tytön\nsormiin ja painoi ne huulilleen.\n\nHellästi Tara nosti hänet pystyyn. \"Sinun ei tarvitse puhua minulle\npolvillasi\", hän esteli.\n\nTytön käsi oli vielä Turanin kädessä tämän noustessa seisomaan, he\nolivat hyvin likellä toisiaan, ja mies oli vielä kuumana Taran ruumiin\nkosketuksesta kannettuaan hänet tänne O-Tarin valtaistuinsalista.\nTuranin sydän sykki rajusti, ja veri kiersi vinhasti hänen suonissaan,\nkun hän katseli Taran kauniita kasvoja, alaspäin luotuja silmiä ja\nraollaan olevia huulia, jotka omistaakseen hän olisi ollut valmis\nluopumaan kuningaskunnasta; ja sitten hän tempasi tytön luokseen,\npainoi häntä rintaansa vasten ja peitti hänen huulensa suudelmillaan.\n\nMutta sitä ei kestänyt kuin hetkinen. Rajusti kuin naarastiikeri tyttö\nkävi häneen käsiksi, löi häntä ja sysäsi hänet luotaan. Astahdettuaan\ntaaksepäin pää pystyssä ja silmät liekehtien Tara huusi: \"Rohkenetko\nsinä? Rohkenetko loukata tällä tavoin Heliumin prinsessaa?\"\n\nMies katsoi häntä värähtämättä, eikä hänen silmistään kuvastunut\nhäpeätä eikä katumusta.\n\n\"Kyllä; minä rohkenen\", hän tunnusti. \"Rohkenen rakastaa Heliumin\nTaraa. Mutta en rohkenisi loukata häntä enkä ketään muutakaan naista\nsuudelmilla, jotka eivät aiheutuisi yksinomaan rakkaudesta häneen.\" Hän\nastui likemmäksi tyttöä ja laski kätensä tämän olalle. \"Katso minua\nsilmiin, sotavaltiaan tytär!\" hän pyysi. \"Ja sano minulle, ettet\ntoivoisi Turanin, panthanin, rakastavan sinua!\"\n\n\"En halua rakkauttasi\", kivahti Tara, työntäen häntä kauemmaksi. \"Minä\nvihaan sinua!\" Sitten hän kääntyi toisaalle, taivutti päänsä käsivarren\nsuojaan ja purskahti itkemään.\n\nMies astui askeleen häneen päin ikäänkuin lohduttaakseen häntä, mutta\npysähtyi äkkiä kuullessaan takaansa naurun hihitystä. Hän pyörähti\nympäri ja näki oviaukossa seisovan omituisen näköisen miehen. Mies oli\nnoita harvinaisuuksia, joita Barsoomissa joskus kohtaa -- vanha mies,\njonka olemuksessa oli iän painamia merkkejä. Kumaraisena ja ryppyisenä\nhän näytti pikemminkin muumiolta kuin ihmiseltä.\n\n\"Rakastelua O-Tarin kellareissa!\" hän huudahti, ja jälleen hänen kuiva,\nnariseva naurunsa häiritsi maanalaisten holvien hiljaisuutta.\n\"Omituinen kosimispaikka! Omituinen kosimispaikka tosiaankin! Minun\nnuorena ollessani me käyskentelimme puutarhoissa jättiläiskokoisten\npimalioiden juurella ja sieppasimme suudelmamme kiitävän Thurian\nlyhytaikaisessa pimennossa. Me emme tulleet kolkkoihin holveihin\npuhelemaan rakkaudesta. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja tavat ovat\nmuuttuneet, vaikka mieleenikään ei ole johtunut, että saisin nähdä\nvielä sellaisenkin ajan, jolloin miehen käytös naista kohtaan tai\nnaisen miestä kohtaan olisi muuttunut. Niin, mepä suutelimmekin heitä\nsilloin! Entäpä jos he vastustelivat? Jos he vastustelivat? Suutelimme\nheitä sitäkin enemmän. Niin, niin, ne vasta olivat aikoja!\" Hän hihitti\ntaaskin. \"Niin, muistan hyvin ensimmäisen heistä, jota suutelin, ja\nsenjälkeen olen suudellut kokonaista armeijaa. Hän oli komea tyttö,\nmutta koetti sujauttaa tikarin ruumiiseeni minun suudellessani häntä.\nNiin, niin, olivatpa ne aikoja! Mutta minä suutelin häntä. Nyt hän on\nollut kuolleena yli tuhat vuotta, mutta sellaisia suudelmia hän ei enää\nkoskaan saanut eläissään, sen vannon, eikä kuoltuaankaan. Ja sitten se\ntoinen --\" Mutta Turan, joka pelkäsi joutuvansa kuuntelemaan vähintään\ntuhatvuotisia suudelmamuistoja, keskeytti hänet.\n\n\"Kerrohan, vanhus\", hän pyysi, \"itsestäsi äläkä rakkausseikkailuistasi!\nKuka olet? Mitä tekemistä sinulla on täällä O-Tarin holveissa?\"\n\n\"Voisin kysyä sinulta samaa, nuori mies\", vastasi toinen. \"Harvoin käy\nnäissä holveissa ketään muita kuin kuolleita paitsi oppilaitani --\nniin, siinäpä se! Olette uusia oppilaita. Mutta milloinkaan ennen ei\nole lähetetty naista oppimaan suurta taidetta suuremmalta\ntaiteilijalta. Mutta ajat ovat muuttuneet. Minun aikoinani eivät naiset\ntehneet lainkaan työtä -- he olivat vain suutelemista ja rakastamista\nvarten. Niin, he olivat vasta naisia! Muistan sen, jonka saimme\nvangiksi etelässä -- niin! Hän oli pahus, mutta kuinka hän osasikaan\nrakastaa! Hänen rintansa oli marmorista ja sydän tulta. Niin hän --\"\n\n\"Niin juuri\", keskeytti Turan, \"olemme oppilaita ja haluamme kiihkeästi\npäästä käsiksi työhön. Opasta sinä, me seuraamme.\"\n\n\"Niinpä niin! Niinpä niin! Tulkaa, Aina vain kuumeista kiirettä,\nikäänkuin ei edessäpäin olisi vielä lukemattomia tuhansia miespolvia.\nNiinpä niin! Yhtä monta kuin takanakin. On kulunut kaksituhatta vuotta\nsiitä, kun minä mursin munankuoreni, ja aina on ollut kiirettä,\nkiirettä, mutta kuitenkaan ei nähdäkseni ole saatu mitään suoritetuksi.\nManator on sama nyt kuin silloin -- tyttöjä lukuunottamatta. Silloin\nmeillä oli tyttöjä. Voitin erään jetankentällä. Teidänpä olisi sietänyt\nnähdä --\"\n\n\"Eteenpäin!\" huudahti Turan. \"Päästyämme työhön saat kertoa meille\nhänestä.\"\n\n\"Niin kylläkin\", myönsi ukko ja lähti käydä lyllertämään himmeästi\nvalaistua käytävää alaspäin. \"Seuratkaa minua!\"\n\n\"Aiotko mennä hänen mukaansa?\" tiedusti Tara.\n\n\"Miksi en?\" vastasi Turan. \"Emme tiedä, missä olemme, emmekä tunne\nnäistä holveista vievää tietä, sillä minulla ei ole aavistustakaan,\nmissä päin on itä, missä länsi. Mutta hän epäilemättä tietää, ja jos\nolemme ovelia, saamme kenties urkituksi häneltä kaikki, mitä haluamme.\nAinakaan emme saa herättää hänessä epäluuloja.\" Ja niinpä he seurasivat\nvanhusta koukeroisten käytävien ja useiden kammioiden kautta, kunnes\nvihdoin saapuivat huoneeseen, jossa lähes metrin korkuisilla\njalustoilla oli useita marmorilevyjä ja jokaisella levyllä virui\nihmisen ruumis. \"Täällä nyt olemme\", huudahti vanhus. \"Nämä ovat\ntuoreita, ja meidän on pian ryhdyttävä niitä muokkaamaan. Parhaillaan\non minulla käsillä vihollisten portille aiottu vainaja. Hän surmasi\nuseita sotureitamme. Hän on hyvin ansainnut paikan portilla. Tulkaa\nkatsomaan häntä!\"\n\nHän vei heidät viereiseen kammioon. Lattialla oli paljon tuoreita\nihmisluita ja marmorilavalla läjä muodotonta lihaa.\n\n\"Tämän opitte myöhemmin\", ilmoitti ukko, \"mutta teidän ei ole\nvahingoksi tarkkailla minua nyt, sillä tällä tavoin ei ruumiita\nvalmisteta usein ja saattaa kulua kauan, ennen kuin saatte tilaisuuden\nnähdä jotakuta toista valmistettavan Vihollisten portille. Kuten\nnäette, poistan aluksi kaikki luut varovasti, jotta iho vahingoittuisi\nmahdollisimman vähän. Pääkallo on vaikein, mutta senkin taitava mestari\nkyllä poistaa. Näette, että olen tehnyt vain yhden aukon. Sen ompelen\nnyt kiinni, ja senjälkeen ripustetaan näin.\" Ja hän kiinnitti nuoran\nruumiin tukkaan ja nosti kammottavan esineen riippumaan katossa\nolevasta renkaasta. Suoraan sen kohdalla oli lattiassa luukku; hän\nsiirsi sen syrjään, ja näkyviin tuli kaivo, jossa oli punertavaa\nnestettä. \"Nyt laskemme vainajan tähän nesteeseen, jonka kokoonpanon\nsaatte tietää aikanaan. Kiinnitämme sen tällä tavoin luukun alapintaan\nja sijoitamme luukun jälleen paikalleen. Se on valmis yhdessä vuodessa.\nMutta sitä on tarkastettava sillä välin usein ja nesteen pinta\npidettävä sen päälaen yläpuolella.\n\n\"-- Ja teitä onnisti toisessakin suhteessa, sillä yksi nostetaan pois\nnesteestä tänään.\" Hän siirtyi huoneen vastaiselle laidalle, nosti\ntoisen luukun, kumartui alas ja kiskoi aukosta eriskummaisen näköisen\nhahmon. Se oli ihmisruumis, mutta kemiallinen aine, jossa se oli ollut\nliossa, oli kutistuttanut sen pieneksi, tuskin kolmenkymmenen\nsentimetrin korkuiseksi kääpiöksi.\n\n\"Katsokaahan! Eikö se ole komea?\" ihasteli vanhus. \"Huomenna se pääsee\npaikalleen Vihollisten portille.\" Hän kuivasi sen pyyhkeeseen ja\nsijoitti sen varovasti koppaan. \"Ehkä haluaisitte tutustua\nelämäntyöhöni\", hän huomautti ja odottamatta heidän myöntymystään\nopasti heidät toiseen huoneeseen, tilavaan kammioon, jossa oli neljä-\ntai viisikymmentä ihmistä. Kaikki olivat hiljaa, istuen tai seisoen\nseinävierillä, paitsi kookasta soturia, joka ratsasti thoatin selässä\nkeskellä lattiaa, ja kaikki olivat liikkumattomia. Heti johtuivat Taran\nja Turanin mieleen kaupungin katuja reunustavilla parvekkeilla istuvat\näänettömät ihmisryhmät ja Päällikköjen salissa olevat uljaat\nratsusoturit. Heille molemmille pälkähti päähän sama selitys, mutta\nkumpikaan ei uskaltanut lausua ääneen mielessään pyörivää kysymystä,\nsillä he pelkäsivät tietämättömyydellään paljastavansa, että he olivat\nmuukalaisia Manatorissa ja siis valheellisesti oppilaina esiintyviä\npettureita.\n\n\"Ne ovat perin ihmeellisiä\", virkkoi Turan. \"Niiden valmistaminen\nvarmastikin vaatii suurta taitoa, paljon kärsivällisyyttä ja aikaa.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi ukko. \"Mutta kun olen tehnyt sitä niin kauan,\nkäy se minulta nopeammin kuin useimmilta muilta. Ja minun ovat\nluonnollisempia. Rohkenisinpa väittää, ettei tuon soturin vaimo osaisi\nulkonäöstä päättäen sanoa häntä elottomaksi.\" Ja hän osoitti\nthoatin selässä olevaa miestä. \"Useita heistä tuodaan tietenkin\nkäsiteltävikseni runneltuina tai pahasti haavoitettuina, ja ne minun on\nkorjattava. Juuri se vaatii suurta taitoa, sillä kukin toivoo\nvainajainsa näyttävän samanlaisilta kuin he näyttivät elämänsä parhaina\npäivinä. Mutta tekin saatte oppia valmistamaan ja maalaamaan niitä,\nmyös korjaamaan ja joskus tekemään rumasta kauniin. Ja on hyvin mukava\nkyetä itse valmistamaan omat vainajansa. Tuhanteen viiteensataan\nvuoteen ei minun vainajiani ole valmistanut kukaan muu kuin minä.\n\n\"-- Minulla on niitä paljon -- parvekkeeni ovat niitä täynnä; mutta\nvaimoni säilytän yksin avarassa huoneessa. Minulla on ne kaikki\nensimmäisestä alkaen, ja monta iltaa olen viettänyt niiden seurassa --\nrauhaisia iltoja ja hyvin viihtyisiä. Ja nautinto, jonka tuottavat\nniiden valmistaminen ja niiden tekeminen vieläkin kauniimmiksi kuin ne\nolivat eläissään, korvaa osittain niiden menetyksen. Kulutan aikani\nniihin, etsien uutta työskennellessäni vanhaa valmistaen. Milloin en\nole uudesta varma, vien hänet siihen kammioon, jossa vaimoni ovat, ja\nvertaan hänen sulojaan heidän suloihinsa, ja sellaisilla hetkillä\non hyvin mieluista tietää, etteivät he vastusta. Minä pidän\nsopusoinnusta.\"\n\n\"Oletko sinä valmistanut kaikki Päällikköjen salissa olevat soturit?\"\ntiedusti Turan.\n\n\"Kyllä; minä ne valmistan ja minä niitä korjaan\", vakuutti vanhus.\n\"O-Tar ei usko niitä kellekään muulle. Parhaillaankin on minulla\neräässä toisessa huoneessa kaksi, jotka olivat jollakin tavoin\nvahingoittuneet ja tuotiin minun käsiteltävikseni. O-Tar ei suvaitse,\nettä ne ovat kauan poissa, koska sillä aikaa salissa on kaksi\nratsastajatonta thoatia; mutta minä saankin ne valmiiksi pian. Hän\ntahtoo, että ne kaikki ovat siellä, jos esiintyy joku tärkeä kysymys,\njosta elävät jedit eivät pääse yksimielisiksi tahi josta he eivät ole\nyhtä mieltä O-Tarin kanssa. Sellaiset kysymykset hän esittää\nPäällikköjen salissa oleville jedeille. Hän sulkeutuu sinne yksin\nsuurten päällikköjen seuraan, jotka ovat saaneet viisautta kuolemasta.\nSe on mainio suunnitelma, eikä siellä koskaan ilmene kahnausta eikä\nväärinkäsityksiä. O-Tar vakuuttaa, että se on paras neuvottelukunta\nkoko Barsoomissa -- paljon älykkäämpi kuin elävistä jedeistä\nkokoonpantu. Mutta lähdetään, meidän on käytävä työhön. Mennään\nviereiseen huoneeseen; siellä alan opettaa teitä.\"\n\nHän meni edellä kammioon, jossa ruumiit viruivat marmorialustoillaan,\npistäytyi komeroon, otti päähänsä isot silmälasit ja alkoi valita\ntyökaluja pienistä lokeroista. Sen tehtyään hän jälleen kääntyi\noppilaittensa puoleen.\n\n\"Antakaapa, kun nyt katselen teitä!\" hän sanoi. \"Silmäni eivät ole\nsamanlaiset kuin aikoinaan, ja tarvitsen näitä voimakkaita linssejä\ntyössäni ja nähdäkseni tarkoin seurassani olevien henkilöiden\npiirteet.\"\n\nHän suuntasi katseensa edessään olevaan pariin. Turan pidätti henkeään,\nsillä hän tiesi miehen nyt varmasti huomaavan, etteivät heidän\nhihnoituksensa ja merkkinsä olleet Manatorin. Hän oli sitä ennen\nihmetellyt, miksi vanhus ei ollut pannut sitä aikaisemmin merkille,\nsillä hän ei ollut tiennyt, että toinen oli melkein sokea. Ukko\ntarkasti heidän kasvojaan, ja hänen katseensa viipyi kauan Heliumin\nTaran kauniissa piirteissä, siirtyen sitten heidän hihnoituksiinsa.\nTuran oli näkevinään ihmisten palsamoijan huomattavasti hätkähtävän\nkummastuksesta, mutta jos vanhus olikin havainnut jotakin, ei se käynyt\nilmi hänen seuraavista sanoistaan.\n\n\"Tule I-Gosin mukaan!\" hän kehoitti Turania. \"Viereisessä huoneessa on\ntarpeita, jotka haluaisin sinun noutavan tänne. Jää sinä tänne, nainen,\nviivymme poissa vain hetkisen!\"\n\nHän meni yhdelle huoneeseen avautuvista lukuisista ovista ja astui\nsiitä Turanin edellä. Pysähdyttyään ovenpieleen hän osoitti huoneen\ntoisessa päässä olevaa silkki- ja turkismyttyä, käskien Turanin ottaa\nsen. Mentyään lattian poikki ja kumarruttuaan tarttumaan myttyyn\nviimemainittu kuuli lukon kilahtavan takanaan. Hän pyörähti heti ympäri\nja näki olevansa yksin huoneessa, jonka ainoa ovi oli suljettu.\nJuostuaan nopeasti sen luokse hän koetti avata sitä, mutta huomasi\nolevansa vanki.\n\nAstuttuaan ulos ja lukittuaan oven jälkeensä kääntyi I-Gos Taran\npuoleen.\n\n\"Hihnoituksenne paljastivat teidät\", hän virkkoi, nauraen hihittävää\nnauruaan. \"Koetitte pettää vanhaa I-Gosia, mutta saitte nähdä, että\nvaikka hänen silmänsä ovatkin heikot, niin hänen aivonsa eivät ole.\nMutta sinulle ei käy huonosti. Olet kaunis, ja I-Gos rakastaa kauniita\nnaisia. Missään muualla Manatorissa en kenties saisi pitää sinua\nomanani, mutta täällä ei ole ketään kiistämässä vanhan I-Gosin\noikeutta. Vainajien holveissa ei käy paljon ihmisiä -- vain ruumiiden\ntuojat, ja he rientävät tiehensä niin nopeasti kuin voivat. Kukaan ei\naavista, että I-Gosilla on kaunis nainen teljettynä vainajiensa\nseuraan. En kysy sinulta mitään, ja silloin minun ei tarvitse antaa\nsinua ilmi, sillä en tiedä, kenelle kuulut, vai mitä? Ja kuoltuasi\nvalmistan sinut kauniisti ja sijoitan sinut muiden naisten joukkoon.\nEikö se olisi erinomaista?\" Hän oli lähestynyt kauhistunutta tyttöä.\n\"Tule!\" hän huusi, tarttuen Taran ranteeseen. \"Tule I-Gosille!\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nUusi nimenmuutos\n\n\nTuran paiskoi itseään vankilansa ovea vastaan, turhaan koettaen\nmurtautua vankan skeelpuisen laudoituksen lävitse Taran luokse, jonka\nhän arvasi olevan vakavassa vaarassa; mutta paksut laudat kestivät, ja\nhänen onnistui kolhia hartiansa ja käsivartensa vain mustelmille.\nVihdoin hän lakkasi yrittämästä ja alkoi tutkia vankilaansa löytääkseen\njonkun toisen ulospääsytien. Kiviseinissä ei ollut muuta aukkoa, mutta\nhänen etsintänsä tuloksena oli sekava kokoelma kaikenlaisia aseita ja\nvaruksia, hihnoituksia, koristuksia ja merkkejä sekä aimo joukko\nvuodesilkkejä ja -turkiksia. Siellä oli miekkoja, keihäitä ja useita\nisoja, kaksiteräisiä sotakirveitä, jotka suuresti muistuttivat pienten\nlentokoneiden potkureita. Hän tempasi yhden niistä ja kävi jälleen\nkäsiksi oveen vimmaisen raivoisasti. Hän odotti kuulevansa jotakin\nI-Gosista tämän rajun hävitystyön johdosta, mutta hän ei erottanut\nminkäänlaista ääntä oven takaa ja arveli sitä siksi paksuksi, ettei\nihmisääni kyennyt tunkeutumaan sen lävitse. Mutta siitä hän olisi ollut\nvalmis lyömään paljon vetoa, että I-Gos kuuli hänen iskunsa. Kovasta\npuusta sinkoili sirpaleita joka kerta, kun raskas kirves osui siihen,\nmutta se oli hidasta ja rasittavaa työtä. Hänen oli pian pakko levätä,\nja niin hänestä tuntui kuluvan tuntikausia hänen uurastaessaan\nnääntymyksen partaalle, hengähtäen sitten aina muutamia minuutteja.\nReikä kasvoi yhä laajemmaksi, mutta hän ei voinut nähdä oven takana\nolevaan huoneeseen, sillä I-Gos oli vetänyt verhon oven eteen\nlukittuaan Turanin sisälle.\n\nVihdoin panthan oli saanut hakatuksi niin suuren aukon, että hän mahtui\nsiitä lävitse, ja otettuaan pitkän miekan, jonka hän sitä varten oli\ntuonut oven ääreen, hän kömpi viereiseen huoneeseen. Kiskaistuaan\nverhon syrjään hän seisoi miekka kädessä valmiina taistellen raivaamaan\nitselleen tien Heliumin Taran luokse -- mutta tyttö ei ollut siellä.\nKeskellä huonetta virui I-Gos kuolleena lattialla; mutta Heliumin\nTarasta ei näkynyt jälkeäkään.\n\nTuran oli ymmällä. Juuri Taran oli täytynyt surmata vanhus, mutta tyttö\nei ollut yrittänytkään vapauttaa häntä vankilasta. Sitten hänen\nmieleensä johtuivat Taran viimeiset sanat: \"En halua rakkauttasi! Minä\nvihaan sinua!\" Ja totuus alkoi hänelle valjeta -- Tara oli käyttänyt\ntätä ensimmäistä hänelle tarjoutunutta tilaisuutta päästäkseen eroon\nhänestä. Sydän masentuneena Turan kääntyi poistumaan. Mitä hänen oli\ntehtävä? Siihen saattoi olla vain yksi vastaus. Niin kauan kuin hän eli\nja Tara eli, ei hän saanut jättää koettamatta mitään keinoa\npelastaakseen tytön ja saattaakseen hänet takaisin oman kansansa\nmaahan. Mutta miten? Miten hän edes osaisi pois näistä sokkeloista?\nMiten hän löytäisi Taran jälleen? Hän meni lähimmälle ovelle. Se sattui\nviemään siihen huoneeseen, jossa olivat ratsastavat vainajat\nodottamassa, että heidät siirrettäisiin jollekin parvekkeelle, synkkään\nhuoneeseen tahi mihin hyvänsä heidät oli määrä sijoittaa. Hänen\nkatseensa osui thoatin selässä istuvaan kookkaaseen, maalattuun\nsoturiin, ja sen lipuessa pitkin miehen upeata hihnoitusta ja\nkelvollisia aseita kirkastuivat panthanin surun himmentämät silmät.\nReippain askelin hän meni soturivainajan luokse ja kiskoi hänet\nratsunsa selästä. Yhtä ripeästi hän riisti kuolleelta hihnoituksen ja\naseet, riisui omat tamineet yltään ja pukeutui vainajan asuun. Sitten\nhän kiiruhti takaisin siihen huoneeseen, johon hänet oli teljetty,\nsillä siellä hän oli nähnyt välineitä, joita hän tarvitsi tehdäkseen\nvalepukunsa täydelliseksi. Hän löysi ne muutamasta komerosta --\nvärikuppeja, joiden sisältöä vanha palsamoija oli käyttänyt\nsivelläkseen sotamaalauksen leveät viirut kuolleiden soturien kylmille\nkasvoille.\n\nVähän ajan kuluttua Gatholin Gahan ilmestyi huoneesta hihnoitukseensa,\nvaruksiinsa ja koristuksiinsa nähden yksityiskohtia myöten Manatorin\nsoturina. Hän oli poistanut vainajan hihnoista sukua ja arvoa\nosoittavat merkit voidakseen esiintyä tavallisena sotilaana ja siten\nherättää vähimmän epäluuloja.\n\nHeliumin Taran etsiminen O-Tarin holvien äärettömistä, hämäristä\nsokkeloista tuntui gatholilaisesta toivottomalta tehtävältä, joka oli\netukäteen tuomittu epäonnistumaan. Viisaampaa oli hänen pyrkiä\nManatorin kaduille, sillä siellä hän voisi toivoa saavansa ensin\ntietää, oliko tyttö joutunut jälleen kiinni, ja jollei niin olisi\nkäynyt, voisi hän sitten palata holveihin jatkamaan etsintäänsä.\nLöytääkseen pääsytien sokkeloista olisi hänen mahdollisesti vaellettava\nmelkoinen matka koukertelevissa käytävissä ja kammioissa, koska hänellä\nei ollut aavistustakaan, missä tai millä suunnalla uloskäytäviä oli.\nOikeastaan hän ei olisi osannut palata sataakaan metriä sinne päin,\nmistä hän ja Tara olivat saapuneet näihin synkkiin onkaloihin, ja siksi\nhän lähti liikkeelle umpimähkään, toivoen sattumalta osuvansa joko\nHeliumin Taran luo tahi katujen tasolle vievälle tielle.\n\nJonkun ajan kuluessa hän sivuutti huoneen toisensa jälkeen, jotka\nkaikki olivat täynnä Manatorin taidokkaasti valmistettuja vainajia.\nMonet niistä oli ladottu pinoihin samalla tavoin kuin polttopuut\npinotaan. Edetessään käytävissä ja kammioissa hän pani merkille, että\njokaisen aukon yläpuolelle ja käytävien haaraumiin ja risteyksiin oli\nseiniin maalattu hieroglyfejä; tarkkailemalla hän tuli siihen\njohtopäätökseen, että ne ilmaisivat käytävien päätekohdat, joten niitä\nymmärtävä henkilö saattoi nopeasti ja varmasti liikkua holveissa. Mutta\nTuran ei niitä ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisikin osannut lukea\nManatorin kieltä, eivät ne olisi paljoakaan auttaneet kaupunkiin\nperehtymätöntä; eikä hän saanutkaan niistä mitään selvää, koska\nBarsoomissa on kirjoitettuja kieliä yhtä monta kuin kansakuntia, vaikka\nsiellä puhutaankin yhtä ainoata kieltä. Muuan seikka selvisi hänelle\nkuitenkin pian: jokaisen käytävän merkit pysyivät samanlaisina käytävän\nloppuun saakka.\n\nKulkemansa matkan nojalla Turan varsin pian oivalsi, että holvit olivat\nosana tavattoman laajassa järjestelmässä, joka kenties ulottui koko\nkaupungin alapuolelle. Joka tapauksessa hän oli varma edenneensä pois\npalatsin piiristä. Käytävien ja kammioiden ulkomuoto ja rakennustyyli\nmuuttui vähän väliä. Kaikki ne olivat valaistut radiumlampuilla, vaikka\ntavallisesti hämärästi. Pitkään aikaan hän ei nähnyt minkäänlaisia\nelonmerkkejä paitsi silloin tällöin jonkun ulsion, mutta aivan äkkiä\nhän sitten eräässä lukuisista risteyksistä joutui vastakkain soturin\nkanssa. Mies katsahti häneen, nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Turan\nhuokaisi helpotuksesta käsittäessään, että hänen naamionsa oli tehoisa,\nmutta huokaus katkesi kesken, kun soturi, joka oli seisahtunut ja\nkääntynyt häneen päin, päästi luikkauksen. Panthan oli hyvillään siitä,\nettä hänen kupeellaan riippui miekka, että he olivat syvällä holvien\nhimmeissä uumenissa ja että hänellä oli vain yksi vastustaja sillä\nhänen aikansa oli kallis.\n\n\"Oletko kuullut mitään siitä toisesta?\" huusi soturi hänelle.\n\n\"En\", vastasi Turan, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, ketä\ntai mitä mies tarkoitti.\n\n\"Hän ei voi päästä pakoon\", jatkoi soturi. \"Nainen juoksi suoraan\nsyliimme, mutta vannoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen kumppaninsa oli\nlöydettävissä.\"\n\n\"Vietiinkö hänet takaisin O-Tarin luokse?\" tiedusti Turan, sillä nyt\nhän tiesi, ketä toinen tarkoitti, ja halusi tietää enemmän.\n\n\"Hänet vietiin takaisin Jetan-torneihin\", vastasi soturi. \"Kisat\nalkavat huomenna, ja epäilemättä hänestä pelataan, mutta en usko\nkenenkään haluavan häntä, vaikka hän onkin kaunis. Hän ei pelkää edes\nO-Taria. Kautta Klurosin, hänpä olisi työläs orjatar nujerrettavaksi!\nHän on oikea naarasbanth. Ei sovi minulle.\" Ja mies meni menojaan,\npudistellen päätään.\n\nTuran riensi etsimään jotakin katujen tasalle vievää tietä, mutta\njoutui äkkiä pienen kammion avoimelle ovelle; kammiossa istui mies\nseinään kytkettynä. Turanilta pääsi hiljainen hämmästyksen ja\nmielihyvän huudahdus, kun hän tunsi miehen A-Koriksi ja huomasi\nsattumalta osuneensa samaan koppiin, jossa hän oli ollut vankina. A-Kor\nsilmäili häntä kysyvästi. Ilmeisesti hän ei tuntenut vankeustoveriaan.\nTuran meni pöydän ääreen, kumartui toisen puoleen ja supatti hänelle.\n\n\"Olen Turan, panthan\", hän selitti, \"joka oli kahlehdittuna\nvieressäsi.\"\n\nA-Kor katsoi häntä tarkasti. \"Ei oma äitisikään tuntisi sinua\", hän\nvirkkoi. \"Mutta kerrohan, mitä on tapahtunut, koska sinut vietiin\npois!\"\n\nTuran selosti seikkailujaan O-Tarin valtaistuinsalissa ja palatsin\nalaisissa holveissa. \"Ja nyt\", hän jatkoi, \"minun täytyy löytää nämä\nJetan-tornit ja ottaa selkoa, mitä voin tehdä vapauttaakseni Heliumin\nprinsessan.\"\n\nA-Kor ravisti päätään. \"Olin kauan tornien dwarina\", hän sanoi, \"ja\nvoin vakuuttaa sinulle, muukalainen, että voit yhtä hyvin koettaa yksin\nkukistaa Manatorin kuin vapauttaa vangin Jetan-tornista.\"\n\n\"Mutta minun täytyy\", intti Turan.\n\n\"Oletko parempi kuin hyvä miekkamies?\" kysyi A-Kor äkkiä.\n\n\"Kyllä minua on pidetty\", vastasi Turan.\n\n\"Sitten on olemassa yksi keino -- st!\" Hän vaikeni äkkiä ja osoitti\nseinän juurta huoneen toisessa päässä.\n\nTuran katsahti toisen etusormen näyttämään suuntaan; eräästä\nulsionreiästä pisti esiin kahdet isot sakset ja pari ulkonevaa silmää.\n\n\"Ghek!\" huudahti panthan, ja heti ryömi kammottavan näköinen kaldane\nlattialle ja lähestyi pöytää. A-Kor vetäytyi kauemmaksi, päästäen\npuolittain tukahdutetun inhon huudahduksen.\n\n\"Älä pelkää!\" rauhoitti Turan häntä. \"Hän on ystäväni -- sama, jonka\nkerroin pidättäneen O-Taria, kunnes Tara ja minä ehdimme paeta.\"\n\nGhek kapusi pöydälle ja jäi kyyköttämään molempien soturien väliin.\n\"Saat olla varma siitä\", hän vakuutti A-Korille, \"ettei Turanilla,\ntällä panthanilla, ole vertaista miekkamiestä koko Manatorissa. Kuulin\nkeskustelunne. Jatkakaa!\"\n\n\"Olet hänen ystävänsä\", jatkoi A-Kor, \"ja senvuoksi voinen pelkäämättä\nsinun kuultesi esittää sen ainoan suunnitelman, jota noudattaen tiedän\nhänen voivan toivoakaan saavansa Heliumin prinsessan pelastetuksi. Hän\njoutuu panokseksi johonkin kisojen peliin, ja O-Tar toivoo, että hänen\nvoittajansa olivat orjia ja tavallisia sotilaita, koska hän hyljeksi\njeddakia. Siten tahtoisi O-Tar rangaista häntä. Hänen omistajakseen ei\ntule ainoastaan yksi mies, vaan kaikki voittavat eloonjääneet. Mutta\nrahalla voi yksi heistä ostaa itselleen kaikkien toisten osuuden ennen\nottelua. Sen voisit sinä tehdä, ja jos selviäisit hengissä, tulisi\nhänestä sinun orjasi.\"\n\n\"Mutta miten kykenee siihen muukalainen ja vainottu karkulainen?\" kysyi\nTuran.\n\n\"Ei kukaan tunne sinua. Menet huomenna tornien päällikön puheille ja\nilmoittaudut pelaajaksi siihen otteluun, jonka panoksena tyttö on,\nkertoen olevasi kotoisin Manatajista, Manatorin syrjäisimmästä\nkaupungista. Jos hän kyselee, voit mainita nähneesi tytön, kun hänet\nvangittuna tuotiin kaupunkiin. Jos voitat hänet, löydät thoateja\nvalmiina palatsistani ja saat minulta merkin, jonka nojalla kaikki,\nmitä minulla on, on käytettävissäsi.\"\n\n\"Mutta miten kykenen ostamaan toisten osuuden ilman rahaa?\" tiedusti\nTuran. \"Minulla ei ole mitään -- ei edes oman maani rahaa.\"\n\nA-Kor aukaisi repputaskunsa ja veti esille käärön Manatorin rahaa.\n\n\"Tässä on kylliksi ostaaksesi ne kahdesti\", hän sanoi, ojentaen\nrahoista osan Turanille.\n\n\"Miksi teet kaiken tämän muukalaisen hyväksi?\" kysyi panthan.\n\n\"Äitini oli tänne vangiksi joutunut prinsessa\", selitti A-Kor. \"Teen\nHeliumin prinsessan hyväksi vain sen, mitä äitini toivoisi minun\ntekevän.\"\n\n\"Asiain niin ollen siis, manatorilainen\", vastasi Turan, \"en voi muuta\nkuin Heliumin prinsessan puolesta hyväksyä anteliaan tarjouksesi ja\ntoivoa vielä kerran voivani tehdä jotakin vastapalvelukseksi.\"\n\n\"Nyt sinun on lähdettävä\", neuvoi A-Kor. \"Millä hetkellä tahansa\nsaattaa tänne ilmestyä vartija ja huomata sinut. Mene suoraa päätä\nPorttikadulle, joka kiertää kaupungin ympäri ulkomuurien sisäreunaa\nmyöten! Siellä on useita rakennuksia varattuina muukalaisten\nmajapaikoiksi. Tunnet ne ovien päälle hakatuista thoatinpäistä. Kerro\nsaapuneesi Manatajista katselemaan kisoja. Käytä nimeä U-Kal -- se ei\nherätä epäluuloja, ja vältyt niistä, jos voit olla antautumatta\nkeskusteluihin. Varhain huomenaamulla etsi käsiisi Jetan-tornien\npäällikkö! Olkoot apunasi kaikkien esi-isiesi voima ja onni!\"\n\nSanottuaan jäähyväiset Ghekille ja A-Korille panthan noudatti A-Korin\nhänelle antamia ohjeita ja lähti etsimään Porttikatua, eikä se\nkäynytkään hänelle kovin vaikeaksi. Matkallaan hän kohtasi useita\nsotureita, mutta nämä vain nyökkäsivät hänelle välittämättä hänestä sen\nenempää. Helposti hän löysi majapaikan, jossa oli paljon vieraita\nManatorin muista kaupungeista. Kun hän ei ollut nukkunut sitten\nedellisen yön, heittäytyi hän vuoteensa silkki- ja turkisvaippojen\nsekaan saadakseen lepoa, joka oli välttämätön, jos hänen oli mieli\nmahdollisimman hyvin kunnostautua palvellessaan Heliumin Taraa\nseuraavana päivänä.\n\nHänen herätessään oli jo aamu, ja noustuaan vuoteestaan hän maksoi\nyösijansa, etsi aterioimispaikan ja oli vähää myöhemmin matkalla\nJetan-torneille, joiden löytäminen ei ollut lainkaan vaikeata, koska\nihmisiä riensi sankoin parvin katuja pitkin kisapaikalle. Tornien\nuudella, E-Mediä seuranneella päälliköllä oli niin paljon puuhaa, ettei\nhän ennättänyt perehtyä ilmoituksiin tarkasti, sillä lukuisten\nvapaaehtoisten pelaajien lisäksi oli kymmenittäin orjia ja vankeja,\njotka heidän omistajansa tahi hallitus oli pakottanut mukaan kisoihin.\nIlmoittauduttaessa oli mainittava kunkin pelaajan nimi samoin kuin\nhänelle tuleva paikka ja peli tahi pelit, joihin hänet oli merkittävä,\nsekä lisäksi jokaisen useampaan kuin yhteen otteluun merkityn soturin\nvaramiehet -- yksi kutakin ensimmäisen jälkeistä ottelua varten, jottei\nainoatakaan seuraavaa peliä tarvittaisi siirtää toistaiseksi pelaajan\nkuollessa tahi tullessa taistelukyvyttömäksi.\n\n\"Nimesi?\" tiedusti kirjanpitäjä, kun Turan astui esiin.\n\n\"U-Kal\", vastasi panthan.\n\n\"Kotikaupunkisi?\"\n\n\"Manataj.\"\n\nKirjanpitäjän lähellä seisova päällikkö katsahti Turaniin. \"Olet\nsaapunut pitkän matkan päästä pelaamaan jetania\", hän huomautti.\n\"Manatajin miehet käyvät harvoin muissa kuin vuosikymmenien kisoissa.\nMitä kuuluu O-Zarille? Tuleeko hän tänne ensi vuonna? Hänpä oli uljas\ntaistelija! Jos olet puolittainkaan niin oiva miekankäyttäjä, U-Kal,\nniin Manatajin maine kasvaa tänään. Mutta mitä O-Zarille oikeastaan\nkuuluu?\"\n\n\"Kyllä hän voi hyvin\", vakuutti Turan kielevästi, \"ja lähetti terveisiä\nmanatorilaisille ystävilleen.\"\n\n\"Sepä hauskaa!\" huudahti päällikkö. \"Entä mihin peliin haluat mukaan?\"\n\n\"Haluaisin pelata heliumilaisesta prinsessasta, Tarasta\", vastasi\nTuran.\n\n\"Mutta, mies, hän on panoksena orjien ja rikollisten pelissä\", huusi\npäällikkö. \"Et kai halua vapaaehtoiseksi sellaiseen otteluun!\"\n\n\"Kyllä haluan\", vastasi Turan. \"Näin hänet, kun hänet tuotiin\nkaupunkiin, ja silloin vannoin saavani hänet omakseni.\"\n\n\"Mutta sinun on jaettava hänet eloonjääneiden kanssa, vaikka sinun\nvärisi voittaisikin\", esteli toinen.\n\n\"Saanen heidät järkiinsä\", intti Turan.\n\n\"Ja antaudut siihen vaaraan, että saat niskaasi O-Tarin vihan, sillä\nhän ei lainkaan pidä tästä villistä barbaarista\", virkkoi tornien\nhoitaja.\n\n\"Jos minä voitan, pääsee O-Tar hänestä eroon\", vastasi Turan.\n\nJetan-tornien valvoja pudisti päätään. \"Olet harkitsematon\", hän\npahoitteli. \"Tahtoisin saavani taivutetuksi ystäväni O-Zarin ystävän\nluopumaan moisesta hulluudesta.\"\n\n\"Tahtoisitko tehdä palveluksen O-Zarin ystävälle?\" kysyi Turan.\n\n\"Ilomielin'\" huudahti toinen. \"Mitä voin tehdä hyväksesi?\"\n\n\"Merkitse minut mustien päälliköksi ja anna kaikiksi miehikseni\ngatholilaisia orjia, sillä tietääkseni he ovat mainioita sotureja!\"\npyysi panthan.\n\n\"Se on omituinen pyyntö\", vastasi tornien valvoja, \"mutta ystäväni\nO-Zarin tähden olisin valmis enempäänkin, vaikka tietystikin\" -- hän\nempi -- \"tapana on, että päälliköksi haluava suorittaa vähäisen\nmaksun.\"\n\n\"Tietenkin\", ehti Turan vakuuttamaan. \"Sitä en ole unohtanut. Aioin\nkysyä sinulta tavanmukaisen summan suuruutta.\"\n\n\"Ystäväni ystävälle se on vain nimellinen\", vastasi tornien valvoja ja\nmainitsi summan, joka varakkaan Garholin kalliisiin hintoihin\ntottuneesta Gahanista tuntui naurettavalta.\n\n\"Milloin\", hän tiedusti, ojentaen rahat valvojalle, \"heliumilaisesta\npelataan?\"\n\n\"Se on toinen tämänpäiväinen ottelu. Jos tulet mukaani, saat valita\nmiehesi.\"\n\nTuran seurasi valvojaa tornien ja jetankentän väliselle laajalle\npihalle, jossa oli koolla sadoittain sotureita. Senpäiväisien ottelujen\npäälliköt olivat jo valitsemassa miehiään ja määräämässä heidän\npaikkojaan, vaikka tärkeimpiä pelejä varten oli nämä seikat järjestetty\njo viikkoja sitten. Valvoja opasti Turanin pihan siihen osaan, jossa\norjien enemmistö oli koolla.\n\n\"Valitse niistä, joita ei vielä ole otettu!\" kehoitti tornien valvoja.\n\"Ja saatuasi määrän täyteen vie miehesi kentälle! Sinulle osoittaa\npaikan siellä oleva upseeri, ja pysyttelet siellä, kunnes toinen ottelu\nkuulutetaan. Toivotan sinulle onnea, U-Kal, vaikka sikäli kuin olen\nkuullut, olisit onnellisempi menettäessäsi kuin voittaessasi tuon\nheliumilaisen orjattaren.\"\n\nMiehen poistuttua Turan lähestyi orjia. \"Etsin parhaita miekankäyttäjiä\ntoista peliä varten\", hän ilmoitti. \"Haluan gatholilaisia, sillä olen\nkuullut, että he ovat uljaita taistelijoita.\"\n\nMuuan orja nousi ja lähestyi häntä. \"On aivan sama missä pelissä\nkuolemme\", hän virkkoi. \"Haluaisin taistella puolestani panthanina\ntoisessa ottelussa.\"\n\nSaapui toinen. \"Minä en ole Gatholista\", hän tunnusti. \"Olen\nheliumilainen ja tahtoisin taistella Heliumin prinsessan kunnian\npuolesta.\"\n\n\"Hyvä on!\" huudahti Turan. \"Onko sinulla Heliumissa hyvän miekkamiehen\nmaine.\"\n\n\"Olin dwar suuren sotavaltiaan joukoissa ja olen taistellut hänen\nrinnallaan parissakymmenessä ottelussa Kultaisilta kallioilta\nHaaskaluolille saakka. Nimeni on Val Dor. Ken tuntee Heliumin, tuntee\nkuntoni.\"\n\nNimi oli hyvin tuttu Gahanille, joka käydessään viimeksi Heliumissa oli\nkuullut puhuttavan miehestä ja keskusteltavan hänen salaperäisestä\nkatoamisestaan samoin kuin hänen miekkailijamaineestaan.\n\n\"Mistäpä voisin tietää mitään Heliumista?\" torjui Turan. \"Mutta jos\nolet sellainen taistelija kuin väität, ei sinulle sopisi mikään paikka\nparemmin kuin lentäjän. Mitä arvelet?\"\n\nMiehen silmistä kuvastui äkillinen hämmästys. Hän katseli tiukasti\nTurania katseen nopeasti lipuessa pitkin toisen hihnoitusta. Sitten hän\nastui ihan likelle gatholilaista, joten kukaan muu ei saattanut kuulla\nhänen sanojaan.\n\n\"Minusta tuntuu, että tiedät enemmän Heliumista kuin Manatorista\", hän\nkuiskasi.\n\n\"Mitä tarkoitat, mies?\" kysyi Turan, koettaen vaivata aivojaan\nkeksiäkseen, mistä tämän miehen tieto, arvaus tahi mielijohde oli\nalkuisin.\n\n\"Tarkoitan sitä\", vastasi Val Dor, \"ettet ole Manatorista, ja jos\nmielit pitää sen salassa, ei sinun ole hyvä puhua manatorilaisille,\nkuten äsken puhuit minulle -- lentäjistä! Manatorissa ei ole lentäjiä\neikä heidän jetanpelissään sennimistä nappulaa. Sitä nappulaa, joka on\nlähimpänä päällikköä tai prinsessaa, he sensijaan nimittävät odwariksi.\nSe liikkuu samalla tavoin ja on samanarvoinen kuin Manatorin\nulkopuolella pelatun jetanin lentäjä. Muista siis se, ja muista\nmyöskin, että jos sinulla on salaisuus, on se varmassa tallessa\nollessaan Heliumin Vai Dorin tiedossa!\"\n\nTuran ei vastannut mitään, vaan alkoi valita muita miehiään. Val\nDorista, heliumilaisesta, ja Floranista, gatholilaisesta tarjokkaasta,\noli hänelle suurta apua, sillä yhdessä he tunsivat useimmat orjat,\njoiden keskuudesta hänen oli tehtävä valintansa. Saatuaan kaikki miehet\nvalituiksi Turan vei heidät ottelukentän vierelle, missä heidän oli\nodotettava vuoroaan, ja siellä hän lähetti kiertämään sanan, että\nheidän oli taisteltava enemmästäkin kuin siitä määrästä, minkä hän\ntarjosi prinsessasta, jos he voittaisivat. He hyväksyivät hänen\ntarjouksensa, joten Turan oli varma Taran omistamisesta, jos hänen\npuolensa selviytyisi voittajana, mutta hän tiesi, että hänen miehensä\ntaistelivat vieläkin uljaammin ritarillisuuden kuin rahan kannustamina,\neikä ollut vaikeaa innostaa gatholilaisiakin palvelemaan prinsessaa. Ja\nnyt hän esitti heille, että oli mahdollista saavuttaa vieläkin suurempi\npalkkio.\n\n\"En voi luvata sitä teille\", hän puhui, \"mutta saattanen ilmoittaa\nkuulleeni, että jos voitamme tämän ottelun, voimme myöskin hankkia\nteille vapauden!\"\n\nOrjat hypähtivät pystyyn ja tungeksivat hänen ympärilleen, tehden\nlukuisia kysymyksiä.\n\n\"Siitä ei saa hiiskua ääneen\", selitti Turan, \"mutta Floran ja Val Dor\ntietävät, ja he ovat vakuuttaneet minulle, että olette kaikki\nluotettavia. Kuunnelkaa! Se, mitä nyt ilmaisen teille, saattaa henkeni\nteidän valtaanne, mutta teidän on tiedettävä ja joka miehen on\nkäsitettävä, että tänään ottelette elämänne suurimman kamppailun --\nBarsoomin ihailtavimman prinsessan kunnian ja vapauden samalla kuin\nomankin vapautenne puolesta -- mahdollisuudesta palata kukin omaan\nmaahansa ja sen naisen luokse, joka häntä siellä odottaa.\n\n\"-- Ensiksi siis minun salaisuuteni. En ole manatorilainen. Kuten tekin\nolen minäkin orja, vaikka tällä hetkellä Manatajista kotoisin olevan\nmanatorilaisen valepuvussa. Sen, mistä maasta ja kuka olen, täytyy\njäädä mainitsematta syistä, joilla ei ole mitään merkitystä\ntämänpäiväiseen otteluumme nähden. Olen siis yksi teistä. Taistelen\nsamojen asioiden puolesta kuin tekin.\n\n\"-- Ja sitten se seikka, josta vasta äsken sain tietää. U-Thor,\nManatosin suuri jed, joutui toissa päivänä palatsissa riitaan O-Tarin\nkanssa, ja heidän soturinsa olivat käsikähmässä. U-Thor karkoitettiin\nVihollisten portille saakka, missä hän nyt on leirissä. Millä hetkellä\nhyvänsä voi taistelu leimahtaa uudelleen. Mutta arvellaan U-Thorin\nlähettäneen noutamaan Manatosista lisävoimia. Ja, Gatholin miehet, tämä\nseikka on teille mielenkiintoinen. U-Thor on äskettäin ottanut\nvaimokseen Gatholin prinsessan Hajan, joka oli O-Tarin orjatar ja jonka\npoika A-Kor oli Jetan-tornien dwar. Hajan sydän sykkii uskollisuudesta\nGatholia ja säälistä niitä sen maan poikia kohtaan, jotka ovat täällä\norjina, ja tämän viimemainitun tunteen hän on jossakin määrin\ntartuttanut U-Thoriin. Auttakaa senvuoksi minua vapauttamaan Heliumin\nprinsessa Tara. Luullakseni voin minä auttaa teitä ja häntä ja itseäni\npelastumaan tästä kaupungista. Kallistakaa korvanne likelle minua,\nO-Tarin orjat, jottei kukaan julma vihollinen pääsisi kuulemaan\nsanojani!\" Sitten Gatholin Gahan esitti hiljaa kuiskaten keksimänsä\nrohkean suunnitelman. \"Ja nyt\", hän vaati lopetettuaan, \"puhukoon se,\njoka ei uskalla liittyä mukaan!\" Ei kukaan vastannut. \"Eikö ole\nketään?\"\n\n\"Eikä se kavalla sinua, jos viskaan miekkani jalkojesi juureen. Niin on\ntehty täällä ennenkin\", virkkoi eräs miehistä hiljaisella äänellä,\njosta uhkui hillittyä tunnetta.\n\n\"Ja minä!\" \"Ja minä!\" \"Ja minä!\" liittyivät toiset hänen tarjoukseensa\nvärähtävin kuiskauksin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nKuoleman kisa\n\n\nKirkkaana ja heleänä kajahti torven ääni Jetan-kentillä. Korkeasta\ntornista sen viileä ääni kiiri yli Manatorin kaupungin ja ihmisäänien\nsekasortoisen hälyn, joka kohosi stadionin katsomolle ahdinkoon saakka\nsulloutuneesta väkijoukosta. Se kutsui pelaajia ensimmäiseen otteluun,\nja samalla lehahti tuhansien tankojen nenään torneihin, linnoituksen\nmuureille ja stadionin vankalle ympärysmuurille Manatorin taistelevien\npäällikköjen upeita, kirkasvärisiä viirejä. Se oli merkkinä Jeddakin\nkisojen alkamisesta, jotka olivat vuoden tärkeimmät ja jäivät jäljelle\nvain vuosikymmenien Suurkisoista.\n\nGatholin Gahan tarkkasi jokaista siirtoa kotkansilmin. Peli oli\nvähäpätöinen, ratkaisten vain jonkun pienen, kahden päällikön välisen\njupakan, ja sitä pelasivat ammattipelaajat vain pistelaskun mukaan. Ei\nkukaan saanut surmaansa, ja verta vuoti vain vähän. Kamppailu kesti\ntunnin ajan, ja se päättyi siten, että häviöpuolen päällikkö\nvapaaehtoisesti suostui jäämään vähemmälle pistemäärälle, joten peliä\nvoitiin nimittää ratkaisemattomaksi.\n\nTaaskin törähti torvi, tällä kertaa ilmoittaen sen iltapäivän toisen ja\nsamalla viimeisen ottelun alkavan. Vaikka tätä ei pidettykään tärkeänä\nkamppailuna, jollaiset oli varattu kisojen neljänneksi ja viidenneksi\npäiväksi, lupasi se kuitenkin tarjota kylliksi mielenkiihoitusta, koska\nsiinä taisteltiin kuolemaan saakka. Elävillä miehillä ja elottomilla\nnappuloilla pelattujen pelien olennainen erotus on se, että kun\nedellisessä siirron ratkaisee pelkkä nappulan sijoittaminen\nvastapuolueen nappulan vallassa olevalle ruudulle, suorittavat\nedellisessä sillä tavoin samalle ruudulle joutuneet miehet\nkaksintaistelun ruudun omistamisesta. Senvuoksi edellisessä pelissä ei\nole tärkeätä ainoastaan jetanin taitaminen, vaan myöskin jokaisen\nnappulayksikön kunto ja urheus, joten siis ei ainoastaan omien miesten,\nvaan myös kaikkien vastapuolueen pelaajien tunteminen on tavattoman\nsuurimerkityksellinen päällikölle.\n\nTässä suhteessa oli Gahan alakynnessä, mutta hänen pelaajiensa\nvilpitön uskollisuus oli suuressa määrin omiaan tasoittamaan hänen\ntietämättömyyttään, sillä he avustivat häntä järjestämään laudan\nedullisimmalla tavalla ja rehellisesti ilmaisivat hänelle itsekunkin\nheikot ja vahvat puolet. Joku otteli parhaiten tappioon kallistuvassa\ntaistelussa; toinen oli liian hidas, toinen liian raju; tämä oli\ntulinen ja hänen sydämensä terästä, mutta häneltä puuttui kestävyyttä.\nVastustajista he kuitenkin tiesivät vähän, jos mitään, ja vasta nyt,\nkun molemmat puolet sijoittuivat laajan jetanlaudan mustille ja\nkellanpunaisille neliöille, pääsi Gahan tarkoin silmäilemään vastassaan\nolevia sotureita. Kellanpunainen päällikkö ei ollut vielä saapunut\nkentälle, mutta hänen miehensä olivat kaikki paikoillaan. Val Dor\nkääntyi Gahanin puoleen. \"He ovat kaikki Manatorin vankiholveista\ntuotuja rikollisia\", hän sanoi. \"Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan\norjaa. Meidän ei tarvitse taistella ainoatakaan kansalaistamme vastaan,\nja jokainen surmaamamme vastustaja on vihollinen.\"\n\n\"Se on hyvä\", vastasi Gahan. \"Mutta missä on heidän päällikkönsä ja\nmissä ovat molemmat prinsessat?\"\n\n\"He ovat parhaillaan tulossa, näetkö?\" Val Dor osoitti kentän toista\npäätä, josta lähestyi kaksi vartioitua naista.\n\nHeidän tullessaan likemmäksi Gahan näki toisen tosiaankin olevan\nHeliumin Taran, mutta toista hän ei tuntenut. Sitten naiset vietiin\nkentän keskelle molempien vastustajien puoliväliin ja jäivät sinne\nodottamaan, kunnes kellanpunainen päällikkö saapui.\n\nFloranilta pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi miehen. \"Kautta\nensimmäisen esi-isäni! Eikö hän ole yksi heidän suuria päällikköjään?\nJa meille kerrottiin, että tämän ottelun panoksesta pelaavat orjat ja\nrikolliset.\"\n\nHänen sanansa keskeytti tornien valvoja, jonka velvollisuutena ei\nainoastaan ollut ilmoittaa pelien alkaminen ja niiden panokset, vaan\nmyöskin toimia erotuomarina.\n\n\"Tässä toisessa ottelussa Jeddakin kisojen ensimmäisenä päivänä\nManatorin jeddakin O-Tarin neljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenä\nkolmantena hallitusvuonna ovat kummankin puolen prinsessat ainoina\npanoksina, ja voittava puoli saa molemmat prinsessat menetelläkseen\nheihin nähden, miten hyväksi näkevät. Keltainen prinsessa on\ngatholilainen orjatar Lan-O, musta prinsessa on orjatar Tara, Heliumin\nprinsessa. Musta päällikkö on U-Kal Manatajista, vapaaehtoinen\npelaaja; kellanpunainen päällikkö on dwar U-Dor Manatorin jeddakin\nkahdeksannesta utanista, myöskin vapaaehtoinen pelaaja. Ruuduista on\ntaisteltava kuolemaan saakka. Oikeudenmukaiset ovat Manatorin lait!\nOlen puhunut.\"\n\nAlkusiirron sai U-Dor, minkä jälkeen molemmat päälliköt saattoivat\nkumpikin prinsessansa heille tuleville paikoille. Silloin Gahan oli\nensimmäisen kerran kahden kesken Taran kanssa sen jälkeen, kun tyttö\noli tuotu kentälle. Lähestyessään Taraa viedäkseen hänet paikalleen hän\nhuomasi tytön tarkastavan häntä tiukasti ja aprikoi, tunsiko Tara\nhänet. Mutta jos niin olikin, ei Tara ilmaissut sitä millään merkillä.\nVäkisinkin johtuivat hänen mieleensä tytön viimeiset sanat: \"Minä\nvihaan sinua!\" Ja hän muisti, että tyttö oli jättänyt hänet pulaan, kun\nI-Gos, balsamoija, oli lukinnut hänet palatsin alaiseen huoneeseen.\nSenvuoksi hän ei yrittänytkään ilmaista prinsessalle, kuka hän oli. Hän\naikoi taistella Taran puolesta -- kuolla hänen puolestaan, jos se\nkävisi tarpeelliseksi -- ja jollei hän kaatuisi, jatkaa loppuun saakka\ntaistelua Taran rakkaudesta. Gatholin Gahanin sisu ei hevillä\nnujertunut, mutta hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänellä oli\nhyvin vähäiset toiveet Heliumin Taran rakkauden saavuttamisesta. Tyttö\noli sysännyt hänet luotaan kahdesti, kerran Gatholin jedinä ja\ntoistamiseen Turanina, panthanina. Mutta tärkeämpi kuin Gahanin rakkaus\noli Taran turvallisuus ja pelastus, ja ensinmainittu oli työnnettävä\ntakalistolle, kunnes jälkimmäinen oli saavutettu.\n\nHe astelivat jo asemillaan olevien pelaajien välitse ja sijoittuivat\npaikoilleen kumpikin omalle ruudulleen. Taran vasemmalla puolella oli\nmusta päällikkö, Gatholin Gahan, suoraan hänen edessään prinsessan\npanthan, gatholilainen Floran, ja hänen oikealla puolellaan prinsessan\nodwar, heliumilainen Val Dor. Ja kukin näistä tiesi, mistä nyt oli\noteltava, mitä voitettava tahi menetettävä, ja samoin tiesi sen\njokainen musta pelaaja. Taran asettuessa paikalleen kumarsi Val Dor\nsyvään. \"Miekkani on jalkojesi juuressa, Heliumin Tara\", hän virkkoi.\n\nTyttö kääntyi katsomaan häneen päin kasvoillaan hämmästyksen ja\nepäilyksen ilme. \"Val Dor, dwar!\" hän huudahti. \"Val Dor Heliumista --\nisäni luotettuja päällikköjä! Voinko uskoa silmiäni?\"\n\n\"Olen Val Dor, prinsessa\", vastasi soturi, \"ja valmis kuolemaan\npuolestasi, jos tarvis vaatii, kuten jokainen tämän päivän jetankentän\nmustavärinen soturi. Tiedä, prinsessa\", hän lisäsi, \"että meidän\npuolellamme ei ole ainoatakaan manatorilaista, vaan kaikki he ovat\nManatorin vihamiehiä!\"\n\nTara loi nopean, merkitsevän silmäyksen Gahaniin päin. \"Entä hän?\" hän\nsupatti, mutta sitten hän pian pidätti henkeään kummastuneena.\n\"Ensimmäisen jeddakin varjo!\" hän huudahti. \"Vasta nyt juuri tunsin\nhänet hänen valepukunsa lävitse.\"\n\n\"Luotatko häneen?\" kysyi Val Dor. \"En tunne häntä, mutta hänen puheensa\noli rehellistä, kunniallisen soturin puhetta, ja me olemme luottaneet\nhänen sanoihinsa.\"\n\n\"Siinä ette ole erehtyneet\", vastasi Heliumin Tara. \"Uskoisin hänelle\nhenkeni -- sieluni; ja kai tekin luotatte häneen.\"\n\nOlisipa Gatholin Gahan ollut todellakin onnellinen, jos hän olisi\nkuullut ne sanat; mutta kohtalo, joka tavallisesti on epäsuotuisa\nrakastuneille tällaisissa asioissa, järjesti toisin, ja sitten leikki\nalkoi.\n\nU-Dor siirsi prinsessansa odwarin kolme ruutua vinottain oikealle,\njoten se joutui mustan päällikön odwarin seitsemännelle ruudulle. Tämä\nsiirto osoitti, mitä U-Dor halusi -- pikemminkin veristä kuin\ntaitopeliä -- ja todisti, että hän halveksi vastustajiaan.\n\nGahan vastasi siirtämällä odwarinsa panthanin yhden ruudun suoraan\neteenpäin -- teoreettisesti harkitumpi siirto, sillä se avasi hänelle\ntien panthaniensa rivin lävitse, samalla kun se ilmaisi sekä pelaajille\nettä katsojille, että hän aikoi itse olla mukana taistelemassa, jopa\nennen kuin pelin kulku hänet siihen pakotti. Tämä siirto nostatti\nmeluisia kättentaputuksia tavallisille sotilaille ja heidän naisilleen\nvaratuilta penkkiriveiltä, mikä ehkä osoitti, ettei U-Dor ollut\nkovinkaan suuresti heidän suosiossaan, ja sillä oli myöskin siveellinen\nvaikutus Gahanin miehiin. Päällikkö saattaa -- ja usein hän sen\ntekeekin -- pelata melkein koko pelin poistumatta omalta ruudultaan.\nIstuen siellä thoatin selässä hän näkee koko kentän ja ohjaa kaikkia\nliikkeitä. Eikä häntä voida moittia rohkeuden puutteesta, jos hän\nvalitsee tällaisen pelitavan, koska peli, joka hänen taitonsa ja\nmiestensä kunnon nojalla olisi kääntynyt voitoksi, olisi sääntöjen\nmukaan ratkaisematon, jos hän kaatuisi tahi hänen olisi pahasti\nhaavoitettuna vetäydyttävä syrjään. Jos päällikkö senvuoksi panee\nitsensä alttiiksi henkilökohtaiselle ottelulle, on se todistuksena\nsiitä, että hän luottaa omaan miekkailutaitoonsa ja on hyvin rohkea,\njoilla kahdella ominaisuudella mustien päällikkö laski valavansa\nmiehiinsä toivoa ja uljuutta antamalla niistä näytteen näin pelin\nalussa.\n\nU-Dorin seuraavalla siirrolla tuli Lan-On odwar Taran odwarin\nneljännelle ruudulle -- iskumatkan päähän mustasta prinsessata.\nSeuraavalla siirrolla Gahan menettäisi pelin, jollei kellanpunaista\nodwaria nujerrettaisi tai Taraa siirrettäisi turvalliseen paikkaan.\nMutta jos hän nyt olisi siirtänyt prinsessansa, olisi se merkinnyt\nsitä, että hän myönsi vastustajan paremmaksi. Hän saattoi itse siirtyä\nkolmelle ruudulle, mutta ei sille, jolla U-Dorin prinsessan odwar oli.\nMustien puolella oli vain yksi pelaaja, joka voi otella vihollisen\nkanssa ruudusta, nimittäin Gahanin vasemmalla puolella oleva päällikön\nodwar. Gahan kääntyi thoatinsa selässä katsomaan häneen. Hän oli\nkomeannäköinen mies odwarin upeassa puvussa, ja hänen arvoaan\nosoittavat viisi kirkasväristä sulkaa nousivat uhmaavan pystyinä hänen\ntuuheasta, mustasta tukastaan. Samoin kuin kaikki kentällä olevat\npelaajat ja ahdinkoon asti täydessä katsomossa istuvat katselijat\nhänkin arvasi, mitä hänen päällikkönsä mielessä liikkui. Hän ei\nrohjennut puhua, pelitavat kielsivät sen, mutta sen, mitä hänen\nhuulensa eivät saaneet lausua, ilmaisivat hänen sotaista tulta\nsäihkyvät silmänsä kaunopuheisesti: \"Mustien kunnia ja prinsessamme\nturvallisuus ovat taatut, kun minä olen tässä!\"\n\nGahan ei enää epäröinyt, vaan komensi: \"Päällikön odwar prinsessan\nodwarin neljännelle!\" Se oli sellaisen johtajan uskalias siirto, joka\noli nostanut maasta vastustajansa sotakintaan.\n\nSoturi syöksähti eteenpäin ja hypähti U-Dorin miehen valtaamalle\nruudulle. Se oli ensimmäinen ruutu, josta siinä pelissä kamppailtiin.\nPelaajien katseet olivat suunnatut ottelijoihin, katselijat kumartuivat\neteenpäin istuimillaan ensimmäisten kättentaputusten jälkeen, joilla\nsiirtoa oli tervehditty, ja koko suunnattomassa ihmisjoukossa vallitsi\nhiljaisuus. Jos musta sortuisi voitettuna, voisi U-Dor siirtää\nvoittoisan miehensä Heliumin Taran ruudulle, ja peli olisi päättynyt --\nneljässä siirrossa ja Gatholin Gahanin tappioksi. Jos kellanpunainen\nkaatuisi, olisi U-Dor uhrannut yhden tärkeimmistä nappuloistaan ja\ntyyten tuhonnut sen edun, jonka olisi saattanut saada ensimmäisestä\nsiirrostaan.\n\nRuumiillisesti näyttivät taistelijat täysin tasaväkisiltä, ja kumpikin\notteli henkensä edestä, mutta alusta alkaen oli selvää, että musta oli\nparempi miekkailija, ja Gahan tiesi, että hänellä oli toinenkin\nja kenties vielä suurempi hyvä puoli vastustajaansa nähden.\nViimeksimainittu taisteli vain hengestään ilman ritarillisuuden ja\nuskollisuuden kannustavaa kiihoitinta. Mustan odwarin käsivartta\nvahvistamassa olivat nämä ja sen lisäksi tieto siitä, mitä Gahan oli\nkuiskannut miestensä korviin ennen pelin alkua, ja niinpä hän ottelikin\nsellaisesta, mikä kunnianmiehelle on henkeäkin kalliimpi.\n\nSe kaksintaistelu piti katselijansa lumotun äänettöminä. Viuhuvat\nsäilät välkkyivät huikaisevassa auringon paisteessa, kalskahdellen\nvastakkain, kun pistoja ja iskuja väistettiin. Taistelijain barbaarinen\nhihnoitus loi loistavaa väriä villiin, sotaiseen näkyyn. Kellanpunaisen\nodwarin oli pakko asettua puolustuskannalle, ja hän otteli hurjasti\nhenkensä edestä. Kylmän, peloittavan tarmokkaasti pakotti musta hänet\nvääjäämättömästi askel askeleelta perääntymään ruudun nurkkaan --\nasemaan, josta oli mahdoton siirtyä muualle. Ruudulta poistuminen\nmerkitsisi sitä, että hän menettäisi sen vastustajalleen ja hankkisi\nitselleen häpeällisen ja nopean kuoleman pilkkaavan rahvaan näkyvissä.\nToivottomalta näyttävän asemansa kannustamana teki kellanpunainen odwar\näkkiä rajun hyökkäyksen, pakottaen mustan peräytymään puolikymmentä\naskelta, ja sitten U-Dorin miehen säilä sujahti eteenpäin ja viilsi\nnaarmun hellittämättömän vastustajansa olkapäähän, vuodattaen\nensimmäisen veren. U-Dorin miehiltä pääsi hillitty kehoitushuuto, ja\nmenestyksensä kiihoittamana koetti kellanpunainen odwar kaataa mustan\njatkamalla ripeästi hyökkäystään. Vähän aikaa miehet liikkuivat niin\nnopeasti, ettei kukaan kyennyt seuraamaan niitä katseillaan, mutta\nsitten musta odwar väisti salamannopeasti uhkaavan piston, kumartui\nsukkelasti eteenpäin, tähdäten näin saatuun aukkoon, ja syöksi aseensa\nkellanpunaisen odwarin sydämeen -- terä vaipui kahvaa myöten\nkellanpunaisen odwarin ruumiiseen.  Katsomolta kajahti huuto, sillä\nolipa katsojain suosio ollut kummalla puolella tahansa, kukaan ei olisi\nvoinut väittää, että taistelu ei ollut komea ja ettei kyvykkäämpi mies\nolisi voittanut. Ja mustilta pelaajilta pääsi helpotuksen huokaus, kun\nheiltä laukesi viime hetkien jännitys.\n\nEn tahdo väsyttää teitä kuvaamalla pelin yksityiskohtia -- vain sen\ntärkeimmät piirteet ovat välttämättömät lopputuloksen ymmärtämiseksi.\nNeljännellä siirrolla mustan odwarin voiton jälkeen pääsi Gahan U-Dorin\nneljännelle ruudulle. Viereisellä ruudulla vinottain vasemmalla oli\nkellanpunainen panthan, ainoa mies, joka paitsi U-Doria itseään saattoi\nryhtyä taisteluun hänen kanssaan.\n\nKahden viimeisen siirron aikana oli sekä pelaajille että katsojille\nselvinnyt, että Gahan eteni suoraan kentän poikki päästäkseen\nmieskohtaiseen kamppailuun kellanpunaisen päällikön kanssa -- että hän\nuskoi olevansa parempi miekanmittelijä ja pani kaikki sen varaan, koska\nmolempien päällikköjen joutuessa otteluun tulos ratkaisee koko pelin.\nU-Dor saattoi lähteä paikaltaan käydäkseen ottelemaan Gahanin kanssa\ntai siirtää prinsessansa panthanin Gahanin valtaamalle ruudulle,\ntoivoen viimemainitun voittavan mustan päällikön, joten peli jäisi\nratkaisemattomaksi, kuten aina käy, jos joku muu mies kuin päällikkö\nsurmaa vastapuolen päällikön, taikka siirtyä pois ja ainakin\ntoistaiseksi välttää mieskohtaisen kamppailun. Tämä hänellä olikin\nmielessään, kuten oli ilmeistä kaikille, jotka näkivät hänen tähyilevän\nlaudan lähiosia. Ja hänen harminsa oli silminnähtävä, kun hän huomasi\nGahanin sijoittuneen niin, ettei hän voinut siirtyä ainoallekaan\nruudulle, jolle Gahan ei ulottuisi seuraavalla siirrollaan.\n\nU-Dor oli siirtänyt uhatuksi joutuneen prinsessansa neljännelle\nruudulle itäänpäin Gahanista ja kauemmaksi hänestä itsestään. Mutta se\nei ollut onnistunut. Nyt hän käsitti voivansa panna oman odwarinsa\nottelemaan Gahanin kanssa; mutta hän oli jo menettänyt toisen odwarin\neikä hevillä tahtonut jäädä ilman toistakin. Hänen asemansa oli vaikea,\nsillä hän ei halunnut taistella Gahanin kanssa mieskohtaisesti, samalla\nkun oli hyvin todennäköistä, ettei hän voisi sitä välttää. Oli vielä\nyksi mahdollisuus, joka perustui hänen prinsessan panthaniinsa, ja\nniinpä hän sen enempää arvelematta määräsi tämän siirtymään mustan\npäällikön valtaamalle ruudulle.\n\nNyt oli katsojain myötätunto jakamattomana Gahanin puolella. Jos hän\nhäviäisi, julistettaisiin peli tasapeliksi eikä Barsoomissa pidetä\ntasapeliä sen paremmassa arvossa kuin maapallollakaan. Jos hän\nvoittaisi, koituisi siitä epäilemättä päälliköiden välinen\nkaksintaistelu, ja sitä kaikki toivoivat. Nyt oli jo kaiken nojalla\nselvää, että pelistä tulisi lyhyt, ja väkijoukko olisi harmissaan, jos\nse jäisi ratkaisemattomaksi ja kaatuneita olisi vain kaksi. Muistettiin\nsuuria, historiallisia pelejä, joissa peliä aloitettaessa kentällä\nolleista neljästäkymmenestä miehestä oli jäänyt henkiin vain kolme --\nmolemmat prinsessat ja voittanut päällikkö.\n\nHe moittivat U-Doria, vaikka hänellä itse asiassa oli täysi oikeus\nohjata pelinsä parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä hänen\nkieltäytymisensä ryhtymästä taisteluun mustan päällikön kanssa\nvälttämättä ollut pelkuruuden merkki. Hän oli suuri päällikkö, jonka\noli vallannut halu omistaa Tara. Hän ei voinut niittää kunniaa\nantautumalla taisteluun orjien, rikollisten tai Manatajista kotoisin\nolevan tuntemattoman soturin kanssa, eikä panoskaan ollut siksi suuri,\nettä olisi kannattanut antautua vaaraan.\n\nMutta nyt oli Gahanin ja kellanpunaisen panthanin välinen ottelu\nkäynnissä, ja seuraavan siirron ratkaisu ei enää ollut muiden kuin\nheidän käsissään. Ensi kerran manatorilaiset näkivät Gatholin Gahanin\ntaistelemassa, mutta Heliumin Tara tiesi hänen käytelevän miekkaansa\nmestarillisesti. Jos Gahan olisi nähnyt ylpeän välkkeen tytön silmissä,\nolisi hän helposti saattanut ihmetellä, olivatko ne samat silmät,\njoista oli säihkynyt tulta ja vihaa häntä kohtaan silloin, kun hän\nO-Tarin palatsin alaisissa holveissa oli peittänyt Taran huulet\nrajuilla suudelmilla. Tarkkaillessaan Gahanin miekkailua ei Tara\nsaattanut olla vertaamatta häntä kahden taivaankappaleen parhaaseen\nmiekkamieheen -- omaan isäänsä, virginialaiseen John Carteriin,\nHeliumin prinssiin, Barsoomin sotavaltiaaseen -- ja hän tiesi, ettei\nmustan päällikön taito jäisi verrattaessa paljoa huonommaksi.\n\nLyhyt ja naseva oli se kaksintaistelu, joka ratkaisi kellanpunaisen\npäällikön neljännen ruudun omistuksen. Katselijat olivat odottaneet\nmielenkiintoista, ainakin keskinkertaisen pituista ottelua, mutta he\nnousivat melkein pystyyn nähdessään säkenöivän miekkailun, joka\npäättyi, ennenkuin näkijä ennätti pidättää henkeään. He näkivät mustan\npäällikön astahtavan taaksepäin miekan kärki maahan suunnattuna, kun\ntaas hänen vastustajansa, jonka sormista heltisi miekka, tarttui\nrintaansa, vaipui polvilleen ja retkahti sitten eteenpäin kasvoilleen.\n\nJa sitten Gatholin Gahan käänsi katseensa suoraan Manatorin U-Doriin,\njoka oli kolmen ruudun päässä. Päällikkö saa siirtyä kolme ruutua --\nkolme ruutua mihin suuntaan hyvänsä, joko suoraan tahi mutkitellen,\nkunhan hän vain ei saman siirron aikana käy kahdesti samalla ruudulla.\nVäkijoukko näki sen ja arvasi Gahanin aikeet. Katsojat nousivat pystyyn\nja päästivät mylviviä suosion huutoja, kun hän verkkaisesti asteli\nvälillä olevien ruutujen poikki kellanpunaista päällikköä kohti.\n\nKuninkaan aitiossa istui O-Tar, silmäillen synkästi näyttämöä.\nO-Tar oli suuttunut. Hän oli suuttunut U-Dorille siitä, että tämä\noli ryhtynyt pelaamaan orjattaresta, jonka hän oli toivonut\nainoastaan orjien ja rikollisten pelipanokseksi. Hän oli suuttunut\nmanatajilaiselle soturille siitä, että tämä oli sekä pelannut että\notellut niin paljon paremmin kuin Manatorin miehet. Hän oli suuttunut\nkatsojiin sitä, että he avoimesti osoittivat vihamielisyyttään miestä\nkohtaan, joka oli monia vuosia paistatellut hänen suosionsa hohteessa.\nO-Tar, jeddak, ei ollut nauttinut iltapäivästä. Myöskin hänen\nympärillään istuvat ylimykset olivat synkkiä -- myöskin he tuijottivat\nmurjotellen kentälle, pelaajiin ja rahvaaseen. Heidän joukossaan oli\nköyristynyt ukko, joka tähyili kenttää ja pelaajia heikoilla,\ntihruisilla silmillään.\n\nKun Gahan astui U-Dorin ruudulle, karkasi tämä miekka kädessä hänen\nkimppuunsa niin raivokkaasti, että vähemmän taitava ja vähemmän\nvoimakas miekkailija kuin Gahan olisi siitä nujertunut. Minuutin ajan\ntaistelu oli tiukkaa ja rajua, jättäen varjoon kaikki, mitä siihen\nsaakka oli nähty. Tässä tosiaan oli kaksi suurenmoista miekkailijaa, ja\ntämä ottelu lupasi korvata katselijoille pelin lyhyyden tuottaman\npettymyksen. Eikä ottelua ollut kestänyt kauan, ennen kuin moni olisi\nollut valmis ennustamaan, että hän silloin näki taistelun, josta tulisi\nhistoriallinen Manatorin jetanmuistelmissa. Nämä miehet käyttivät\nmiekkailutaidon kaikkia temppuja ja juonia. Silloin tällöin jompikumpi\nosui toiseen, saaden veren vuotamaan vastustajansa kuparinväriselle\niholle, kunnes he molemmat olivat punaiset hurmeesta; mutta kumpikaan\nei näyttänyt kykenevän antamaan surmaniskua.\n\nPaikaltaan kentän toisesta päästä tarkkaili Heliumin Tara pitkäksi\nvenyvää taistelua. Hänestä näytti musta päällikkö koko ajan olevan\npuolustuskannalla, ja jos Gahan milloin ahdistikin vastustajaansa,\njätti hän käyttämättä hyväkseen toisen monet virheet, jotka tytön\nharjaantunut silmä huomasi. Gahan ei kertaakaan näyttänyt olevan\ntosivaarassa eikä myöskään näyttänyt pinnistävän taitoaan niin paljon,\nettä olisi voittanut. Kaksintaistelua oli jo kestänyt kauan, ja päivä\nalkoi kallistua iltaan. Pian oli käsissä päivänvalon äkillinen\nmuuttuminen pimeydeksi, mikä Barsoomin ilman ohuuden vuoksi tapahtuu\nmelkein ilman maapallon varoittavaa hämärää. Eikö ottelu päättyisikään?\nJulistettaisiinko peli sittenkin tasapeliksi? Mikä mustaa päällikköä\nvaivasi?\n\nTara olisi toivonut saavansa vastauksen ainakin viimeiseen näistä\nkysymyksistä, sillä hän oli varma, että Turan, panthan, jona hän\nGahanin tunsi, tosin taisteli loistavasti, mutta ei pannut parastansa.\nHän ei voinut uskoa, että miehen kättä pidätti pelko, mutta syynä oli\nvarmasti jokin muu kuin kykenemättömyys ahdistaa U-Doria rajummin. Mitä\nse oli, sitä hän ei kuitenkaan osannut arvata.\n\nKerran hän näki Gahanin hätäisesti vilkaisevan laskevaan aurinkoon\npäin. Puolen tunnin kuluttua olisi pimeä. Ja sitten hän ja kaikki\nmuutkin näkivät mustan päällikön miekkailutavan muuttuvan omituisesti.\nTuntui siltä kuin hän olisi koko ajan pitänyt suurta dwaria\nleikkilelunaan, ja nyt hän vieläkin leikki, mutta toisella tavoin. Hän\nleikki hirvittävästi, samoin kuin kissa uhrillaan vähäistä ennen\nsurmaamista. Kellanpunainen päällikkö oli nyt avuton niin ylivoimaisen\nmiekkailijan käsissä, ettei heitä voinut verratakaan toisiinsa.\nKatsojat istuivat suu ammollaan ihmettelystä ja kunnioituksesta, kun\nGatholin Gahan uuvutti vastustajansa ja sitten iski hänet maahan\nsivalluksella, joka halkaisi hänen päänsä leukaan saakka.\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua aurinko laskisi! Entäpä sitten?\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nUskollisuuden näyte\n\n\nKauan kaikuivat äänekkäät kättentaputukset Manatorin jetankentällä, kun\ntornien valvoja kutsui molemmat prinsessat ja voittoisan päällikön\nkentän keskelle ja esitti viimemainitulle hänen kuntonsa hedelmät. Ja\nkuten tapa vaati, sijoittuivat sitten voittaneet pelaajat, Gahan ja\nmolemmat prinsessat etunenässä, jonoon tornien valvojan taakse, ja\nheidät vietiin voittajien paikalle kuninkaan aition edustalle saamaan\njeddakin kiitokset. Ne, jotka olivat ratsujen selässä, luovuttivat\nthoatinsa orjille, sillä tässä juhlatoimituksessa tulee kaikkien olla\njalkaisin. Suoraan kuninkaan aition alapuolella oli portti, josta\npäästiin yhteen kentälle tuovista, katsomon alitse kulkevista\ntunneleista. Seurue pysähtyi tämän portin edustalle, ja O-Tar silmäili\nheitä ylhäältä päin. Val Dor ja Floran siirtyivät rauhallisesti toisten\nedelle ja menivät suoraan portille, jossa he olivat piilossa O-Tarin\nseurassa aitiossa olevien soturien katseilta. Tornien valvoja lienee\nhavainnut heidät, mutta voittaneen päällikön muodollinen esittäminen\njeddakille antoi hänelle niin paljon puuhaa, ettei hän kiinnittänyt\nhuomiota heihin.\n\n\"Tuon luoksesi, O-Tar, Manatorin jeddak, U-Kalin Manatajista\", hän\nhuusi niin äänekkäästi, että mahdollisimman monet sen kuulisivat,\n\"kellanpunaisten voittajan Jeddakin kisojen toisessa ottelussa O-Tarin\nneljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenäkolmantena hallitusvuonna, ja\norjatar Taran ja orjatar Lan-On, jotta voit antaa heidät, pelipanokset,\nU-Kalille.\"\n\nHänen puhuessaan tirkisteli pieni, ryppyinen ukko aition kaiteen ylitse\ntornien valvojan takana seisovaa kolmikkoa, jännittäen heikkoja\ntihrusilmiään tyydyttääkseen vanhuksen uteliaisuutta, vaikka asia ei\nollutkaan erikoisen tärkeä, sillä mitäpä kaksi orjatarta ja halpa\nmanatajilainen sotilas merkitsisivät kellekään O-Tarin seurassa\nistuvalle henkilölle.\n\n\"Manatajin U-Kal\", lausui O-Tar, \"olet ansainnut panokset. Harvoin\nolemme nähneet uljaampaa miekan käyttöä. Jos kyllästyt Manatajiin, on\ntäällä Manatorissa sinulle aina paikka valmiina jeddakin\nhenkivartiostossa.\"\n\nJeddakin puhuessa pikku vanhus, joka ei selvästi eroittanut mustan\npäällikön piirteitä, pisti kätensä repputaskuunsa ja otti sieltä\npaksulinssiset silmälasit, pannen ne nenälleen. Hetkisen hän tähysti\nGahania tarkasti, hypähti siten seisomaan, puhutteli O-Taria ja osoitti\nGahania vapisevalla sormellaan. Hänen noustessaan pystyyn Heliumin Tara\ntarttui mustan päällikön käteen.\n\n\"Turan!\" hän kuiskasi. \"Ukko on I-Gos, jonka luulin surmanneeni O-Tarin\nholveissa. Hän on I-Gos ja hän tuntee sinut ja --\"\n\nMutta I-Gos teki jo parhaillaan mitä aikoi. Kimakalla äänellään hän\nsuorastaan kirkui: \"Tuo on Turan, orja, joka varasti naisen, Taran,\nvaltaistuinsalistasi, O-Tar. Hän häpäisi I-Malia, päällikkövainajaa, ja\npitää nyt hänen asuaan!\"\n\nHeti syntyi hornamainen meteli. Soturit paljastivat miekkansa,\nponnahtaen pystyyn. Gahanin voittaneet pelaajat syöksyivät yhtenä\nmiehenä eteenpäin, pyyhkäisten tornien valvojan pitkäkseen maahan. Val\nDor ja Floran kiskaisivat auki kuninkaan aition alla olevan portin,\npaljastaen tunnelin, joka vei tornien takana olevan kaupungin kadulle.\nMiestensä ympäröimänä Gahan veti Taran ja Lan-On käytävään, ja ripein\naskelin seurue ehätti ennättämään tunnelin toiseen päähän, ennen kuin\nheidän pakotiensä katkaistiin. Se heille onnistui, ja kun he astuivat\nkaupunkiin, oli aurinko laskeutunut ja tullut pimeä, jota hälvensi\nainoastaan vanhentunut ja kehno valaistusjärjestelmä, joka loi vain\nkalpeata hohdetta pimentoisille kaduille.\n\nNyt Heliumin Tara oivalsi, miksi mustien päällikkö oli pitkittänyt\nkaksintaisteluaan U-Dorin kanssa, ja käsitti, että Turan olisi voinut\nsurmata vastustajansa melkeinpä millä hetkellä olisi tahtonut. Koko\nsuunnitelma, jonka Gahan oli kuiskinut miehilleen ennen pelin alkua,\noli ymmärretty hyvin. Heidän oli raivattava itselleen tie Vihollisten\nportille ja tarjottava siellä palvelustaan U-Thorille, Manatosin\nsuurelle jedille. Se seikka, että useimmat heistä olivat gatholilaisia\nja että Gahan osasi opastaa pelastajat U-Thorin puolison pojan A-Korin\nvankikoppiin, sai Gatholin jedin luottamaan siihen, ettei U-Thor\nkohtelisi heitä tylysti. Mutta joskin hän torjuisi heidät luotaan, oli\nheidän määrä lähteä yhdessä pyrkimään vapauteen, tarpeen tullen\nraivaamalla ase kädessä tiensä U-Thorin joukkojen lävitse Vihollisten\nportille. Heitä oli tosin vain kaksikymmentä miestä pientä armeijaa\nvastaan; mutta sellaista ainesta ovat Barsoomin soturit.\n\nHe olivat edenneet melkoisen matkan miltei autiolla kadulla, ennen kuin\nalkoi kuulua takaa-ajon ääniä, ja sitten tuli äkkiä heidän kimppuunsa\nkaksitoista thoateilla ratsastavaa miestä -- ilmeisesti osasto jeddakin\nhenkivartiostoa. Heti syntyi kadulla hornamainen melske, miekat\nkalahtelivat, soturit kiroilivat, thoatit kiljuivat. Ensimmäisessä\nyhteentörmäyksessä vuoti verta molemmin puolin. Kaksi Gahanin miestä\nsortui maahan, ja vihollisten puolella oli kolme ratsastajatonta\nthoatia ainakin osittaisena todistuksena heidän kärsimistään\ntappioista.\n\nGahanilla oli vastassaan mies, joka nähtävästi oli valittu hätyyttämään\nyksistään häntä, sillä hän ratsasti suoraan Gahania kohti ja koetti\niskeä hänet maahan välittämättä vähääkään monista muista, jotka\nsivaltelivat häntä hänen sivuuttaessaan heidät. Gatholilainen oli\ntottunut jalkaisin taistelemaan ratsastavaa soturia vastaan ja yritti\npäästä thoatin vasemmalle puolen hieman ratsastajan taakse, ainoaan\nasemaan, joka olisi hänelle edullisempi kuin vastustajalle tai\noikeammin joka suuresti vähentäisi ratsumiehen etua. Manatorilainen\npuolestaan koetti tehdä hänen aikeensa tyhjäksi. Ja niinpä henkivartija\nkäänteli ja pyöritteli virmaa, äkäistä ratsuaan, samalla kun Gahan\nhyppi sinne ja tänne pyrkiessään haluamaansa edulliseen kohtaan, mutta\naina myöskin väijyen, milloin saisi tilaisuuden iskeä vastustajaansa.\n\nHeidän kilpaillessaan asemasta porhalsi heidän sivuitsensa vinhaa\nvauhtia ratsastaja. Hänen sivuuttaessaan selkäpuolelta Gahanin kuuli\nhätähuudon.\n\n\"Turan, olen heidän vankinaan!\" kuului Heliumin Taran ääni.\n\nGahan vilkaisi hätäisesti olkansa ylitse ja näki neliä laskettavan\nratsumiehen kiskovan Taraa thoatinsa sä'älle. Raivoisasti kuin paha\nhenki Gatholin Gahan sitten karkasi ahdistajansa kimppuun, veti hänet\nratsun selästä ja eroitti hänen päänsä olkapäiltä terävän miekkansa\nyhdellä ainoalla sivalluksella. Tuskin oli ruumis ehtinyt vaipua\nkatukiveykselle, kun gatholilainen jo oli kaatuneen soturin ratsun\nselässä ja ohjasi sen ripeätä laukkaa katua myöten Taran ja hänen\nryöstäjänsä pieneneviä hahmoja kohti Taistelun äänet häipyivät\netäisyyteen, kun hän kiiti takaa-ajettaviensa jäljessä katua pitkin,\njoka vei O-Tarin palatsin ohitse Vihollisten portille.\n\nGahanin ratsu, jolla oli kannettavanaan ainoastaan yksi ratsastaja,\nsaavutti manatorilaisen thoatin, joten heidän lähestyessään palatsia\nGahan oli vajaan sadan metrin päässä jäljessä, mutta tyrmistyksekseen\nhän sitten näki miehen kääntyvän isolle sisäänkäytävälle. Vahdit\npysähdyttivät hänet vain hetkiseksi, ja sitten hän katosi sisälle.\nGahan oli silloin melkein hänen kintereillään, mutta rosvo oli kaiketi\nvaroittanut heitä, sillä he riensivät katkaisemaan gatholilaisen tien.\nMutta ei! Mies ei ollut voinut tietää, että häntä ajettiin takaa, koska\nhän ei ollut nähnyt Gahanin nousevan ratsaille, eikä hän olisi\nsaattanut uskoa takaa-ajon alkavan niin pian. Jos siis hän oli päässyt\nsisälle, pääsisi Gahankin, sillä olihan hänellä manatorilaisen\nhihnoitus. Gatholilainen ajatteli nopeasti ja pysäytettyään thoatinsa\nhuusi vahdeille, kehoittaen heitä laskemaan hänet sisälle \"O-Tarin\nnimessä.\" Miehet epäröivät hetkisen.\n\n\"Pois tieltä!\" karjaisi Gahan. \"Täytyykö jeddakin lähetin neuvotella\nsaadakseen viedä jeddakin lähettämän sanan?\"\n\n\"Kelle sinun on se vietävä?\" kysyi vahtimiehistön padwar.\n\n\"Ettekö nähnyt miestä, joka meni sisälle juuri äsken?\" huusi Gahan.\nOdottamatta vastausta hän hoputti thoatinsa heidän ohitseen suoraan\npalatsiin, ja heidän pohtiessaan, mitä olisi paras tehdä, oli liian\nmyöhäistä tehdä mitään -- mikä on varsin tavallista.\n\nGahan ohjasi thoatiaan pitkin marmorikäytäviä ja pikemminkin siitä\nsyystä, että hän oli ennen kulkenut sitä tietä, kuin sen tähden, että\nolisi tiennyt, minne Tara oli viety, hän ratsasti niitä käytäviä myöten\nja niiden huoneiden lävitse, joiden kautta päästiin O-Tarin\nvaltaistuinhuoneeseen. Toisessa kerroksessa hän kohtasi orjan.\n\n\"Minne päin meni se mies, jolla oli nainen edessään?\" hän tiedusti\n\nOrja osoitti läheistä, kolmanteen kerrokseen vievää käytävää, ja Gahan\nsyöksyi nopeata kyytiä sinne. Samalla hetkellä lähestyi palatsia\nratsumies, joka ajoi hurjaa vauhtia ja seisautti ratsunsa portille.\n\n\"Oletteko nähnyt soturia ajamassa takaa toista, jolla oli nainen\nthoatinsa selässä?\" hän huusi vahdeille.\n\n\"Hän meni sisälle juuri äsken\", vastasi padwar, \"väittäen olevansa\nO-Tarin lähetti.\"\n\n\"Hän valehteli\", kiljui tulokas. \"Hän oli Turan, orja, joka kaksi\npäivää sitten ryösti naisen valtaistuinsalista. Hälyttäkää palatsi!\nHänet on vangittava ja elävänä, jos suinkin mahdollista. Se on O-Tarin\nkäsky.\"\n\nHeti lähetettiin sotureja etsimään gatholilaista ja kehoittamaan\npalatsin asukkaita samaan puuhaan. Kisojen tähden oli laajaan\nrakennukseen jäänyt verrattain vähän väkeä, mutta kaikki, jotka\ntavattiin, pantiin heti etsimään, joten pian oli ainakin viisikymmentä\nsoturia tarkastamassa O-Tarin palatsin lukemattomia käytäviä ja\nkammioita.\n\nKun Gahanin thoat kiidätti hänet kolmanteen kerrokseen, näki hän\nvilahdukselta toisen thoatin lautaset, jotka katosivat kaukana edessä\npäin olevan mutkan taakse. Hän hoputti omaa ratsuaan ja riensi nopeasti\nperässä, mutta pyörrettyään käänteen ympäri hän näki edessään vain\ntyhjän käytävän. Hän ratsasti sitä myöten; sen toisessa päässä oli\nneljänteen kerrokseen vievä nousukäytävä, jota hän noudatti ylöspäin.\nTäällä hän huomasi saavuttaneensa ajettavansa, joka juuri poikkesi\nvajaan viidenkymmenen metrin päässä olevasta ovesta. Kun Gahan saapui\naukolle, oli soturi laskeutunut ratsailta ja raahasi parhaillaan Taraa\nhuoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle. Samassa Gahanin takaa\nkuuluva varuksien kalina sai hänet vilkaisemaan taakseen; käytävässä,\njota myöten hän oli juuri tullut, lähestyi kolme soturia juoksujalkaa.\nHypähdettyään thoatinsa selästä Gahan syöksähti huoneeseen, jossa Tara\nrimpuili päästäkseen irti vangitsijansa otteesta, paiskasi oven kiinni\njälkeensä, sysäsi vankan salvan paikoilleen, tempasi miekkansa ja\njuoksi lattian poikki ryhtyäkseen taisteluun manatorilaisen kanssa.\nNäin uhattuna käski mies huutaen Gahania pysähtymään, samalla työntäen\nTaran käsivarren matkan päähän itsestään ja tähdäten lyhyen miekkansa\nkärjen tytön sydämeen.\n\n\"Seis!\" hän huusi. \"Muutoin kuolee tämä nainen, sillä niin käski O-Tar\ntehdä pikemmin kuin luovuttaa hänet uudelleen sinun käsiisi.\"\n\nGahan seisahtui. Vain muutamia askelia oli erottamassa hänet Tarasta ja\ntytön vangitsijasta, eikä hän kuitenkaan kyennyt auttamaan. Hitaasti\nsoturi peräytyi takanaan olevaa ovea kohti, kiskoen Taraa jäljessään.\nTyttö ponnisteli rajusti, mutta soturi oli väkevä mies, ja kun hän oli\ntarttunut selkäpuolelta Taran hihnoitukseen, voi hän pitää Taraa\navuttomassa asennossa.\n\n\"Pelasta minut, Turan!\" huusi Tara. \"Älä salli minua raahattavan\nkohtaloon, joka on kuolemaa pahempi! Parempi on minun kuolla nyt\nnähdessäni uljaan ystävän kuin myöhemmin taistellessani yksin\nvihollisten keskellä kunniani puolesta.\"\n\nGahan astui askeleen lähemmäksi. Soturi teki uhkaavan liikkeen\nmiekallaan, painaen sen kärjen likelle prinsessan pehmeätä, sileätä\nihoa, ja Gahan seisahtui.\n\n\"En voi, Heliumin Tara\", hän tuskaili. \"Älä ajattele minusta pahaa\näläkä pidä minua heikkona! En voi nähdä sinun kuolevan. Rakastan sinua\nliian suuresti, Heliumin tytär.\"\n\nManatorilainen soturi peräytyi yhtenään pilkkahymy huulillaan. Hän oli\njo melkein ovella, kun Gahan näki toisen soturin siinä huoneessa, johon\nTaraa raahattiin; mies liikkui hiljaa, melkein hiipien marmorilattialla\nlähestyessään takaapäin Taran vangitsijaa. Oikeassa kädessä hänellä oli\npitkä miekka.\n\n\"Kaksi yhtä vastaan\", mietti Gahan, ja hänen huulilleen levisi tuikea\nhymy, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että kun Tara olisi saatu varmaan\ntalteen viereiseen huoneeseen, kävisivät molemmat miehet yhdessä hänen\nkimppuunsa. Jollei hän kyennyt pelastamaan tyttöä, sai hän ainakin\nkuolla hänen puolestaan.\n\nMutta äkkiä sitten Gahanin valtasi hämmästys, ja hänen katseensa\nkiintyi soturiin, joka hiipi Taraa pitelevän ja häntä ovelle kiskovan,\nvirnistelevän vintiön takana. Hän näki tulokkaan lähestyvän melkein\nkäsivarren matkan päähän toisesta. Sitten mies pysähtyi, ja hänen\nkasvoillaan väikkyi kiukkuisen vihan ilme. Pitkä miekka heilahti\nlaajassa kaaressa, saaden nopeudestaan ja painostaan hirvittävän\nvoiman, jota vielä lisäsi sitä ohjaavan teräksisen käsivarren\njäntevyys. Se osui manatorilaisen sulitettuun kalloon, halkaisten hänen\nivanauruun vääntyneet kasvonsa kahtia, ja upposi hänen rintalastaansa\nsaakka.\n\nKun kuolleen käsi heltisi Taran hihnoituksesta, ponnahti tyttö\neteenpäin, syöksyen taakseen vilkaisematta Gahanin luokse.\nGatholilainen kietoi vasemman kätensä hänen ympärilleen, eikä hän\nvetäytynyt pois, kun Gahan miekka valmiina odotti kohtalon seuraavaa\nmääräystä. Heidän edessään pyyhki Taran vapauttaja verta miekastaan\nuhrinsa tukkaan. Hän oli ilmeisesti manatorilainen; hänen yllään oli\njeddakin henkivartioston asu, joten hänen tekonsa tuntui Gahanista ja\nTarasta selittämättömältä. Pian hän pisti miekkansa tuppeen ja lähestyi\nheitä.\n\n\"Jos mies haluaa piiloutua salanimen taakse\", hän sanoi, katsoen\nsuoraan Gahania silmiin, \"ja joku ystävä saa selvän tästä petoksesta,\nei hän olisikaan ystävä, jos hän paljastaisi toisen salaisuuden.\"\n\nHän pysähtyi, ikäänkuin odottaen vastausta. \"Vilpitön mielesi on\nkäsittänyt ja huulesi ovat lausuneet ehdottoman totuuden\", vastasi\nGahan, ihmetellen, saattoiko viittaus millään tavoin olla\npaikkansapitävä -- oliko tämä manatorilainen voinut arvata, kuka hän\noli.\n\n\"Olemme siis yhtä mieltä\", jatkoi manatorilainen, \"ja voinen ilmaista\nsinulle, että vaikka minut täällä tunnetaan A-Sorina, on oikea nimeni\nTasor.\" Hän jäi silmäilemään Gahanin kasvoja tarkkaavasti nähdäkseen\njoitakin merkkejä tämän ilmoituksen vaikutuksesta ja huomasi\npalkkiokseen nopean, vaikka varovan, tuntemista osoittavan ilmeen.\n\nTasor! Gahanin nuoruudenystävä! Sen suuren gatholilaisen ylimyksen\npoika, joka oli niin mainehikkaasti, vaikka turhaan uhrannut henkensä,\nkoettaessaan suojata Gahanin isää salamurhaajien tikareilta. Tasor oli\npadwarina Manatorin jeddakin O-Tarin henkivartiostossa! Se oli\nkäsittämätöntä -- mutta hän se sittenkin oli; siitä ei voinut olla\nepäilystäkään.\n\n\"Tasor\", kertasi Gahan ääneen. \"Mutta sehän ei ole manatorilainen\nnimi.\" Lause oli puolittain kysyvä, sillä Gahanin uteliaisuus oli\nherännyt. Häntä halutti tietää, miten hänen ystävästään ja uskollisesta\nalamaisestaan oli tullut manatorilainen. Oli kulunut monta vuotta\nsiitä, kun Tasor oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin prinsessa Haja\nja niin moni muu Gahanin alamainen. Gatholin jed oli jo ammoin\nolettanut hänen kuolleen.\n\n\"Ei\", myönsi Tasor, \"eikä se olekaan manatorilainen nimi. Tulkaa! Sillä\naikaa kun etsin teille piilopaikan jossakin unohdetussa kammiossa\npalatsin asumattomissa osissa, kerron sinulle matkalla lyhyesti, miten\ngatholilaisesta Tasorista on tullut manatorilainen A-Sor.\n\n\"-- Sattui niin, että kun ratsastin seurassani alun toistakymmentä\nsoturiani Gatholin läntisillä rajamailla etsimässä laumoistani\nharhautuneita zitidareja, karkasi kimppuumme suuri joukko\nmanatorilaisia, jotka ympäröivät meidät. He nujersivat meidät, mutta\nvasta sitten, kun puolet meistä olivat kaatuneet ja toiset avuttomina,\nhaavoittuneina. Ja niin minut vietiin vankina Manatajiin, syrjäiseen\nmanatorilaiseen kaupunkiin, ja myytiin siellä orjaksi. Minut osti\nnainen -- manatajilainen prinsessa, jonka varallisuudella ja asemalla\nei ollut vertaistaan hänen syntymäkaupungissaan. Hän rakastui minuun,\nja kun hänen miehensä sai selville hänen tunteensa, pyysi hän minua\nsurmaamaan miehen, ja kun minä kieltäydyin, palkkasi hän toisen\ntekemään sen. Sitten hän meni kanssani avioliittoon, mutta kukaan\nmanatajilainen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan,\nsillä epäiltiin häntä tietoisesti syylliseksi puolisonsa murhaan. Ja\nniinpä me lähdimme Manajista Manatoriin saattueenamme pitkä karavaani,\njoka kuljetti koko hänen maallisen omaisuutensa, jalokivensä ja kalliit\nmetallinsa, ja matkalla hän levitti huhun, että hän ja minä olimme\nkuolleet. Sitten me sensijaan saavuimmekin Manatoriin. Hän otti uuden\nnimen ja minä nimen A-Sor,. jottei jäljillemme päästäisi nimiemme\nnojalla. Runsailla varoillaan hän osti minulle paikan jeddakin\nhenkivartiostossa, eikä kukaan tiedä, etten ole manatorilainen, sillä\nhän on kuollut. Hän oli kaunis, mutta samalla hän oli paholainen.\"\n\n\"Entä etkö ole koskaan yrittänyt palata syntymäkaupunkiisi?\" tiedusti\nGahan.\n\n\"Sydämeni ei ole milloinkaan lakannut sitä toivomasta eivätkä aivoni\nsitä suunnittelemasta\", vastasi Tasor. \"Uneksin siitä päivin ja öin,\nmutta aina on minun ollut pakko palata samaan johtopäätökseen -- että\nminulla on vain yksi pelastumismahdollisuus. Minun on odotettava,\nkunnes kohtalo suo minun päästä Gatholiin lähtevän ryöstöseurueen\nmukaan, Kun sitten olen oman maani rajojen sisäpuolella, eivät\nmanatorilaiset enää minua näe.\"\n\n\"Kenties on toivomasi tilaisuus jo kätesi ulottuvilla\", virkkoi Gahan.\n\"Eikö uskollisuutesi omaa jediäsi kohtaan ole heikentynyt, kun olet\nniin monta vuotta ollut manatorilaisten seurassa?\" Kysymys oli\npuolittainen taisteluhaaste.\n\n\"Jos jedini olisi nyt edessäni\", huudahti Tasor, \"ja voisin vannoa\nvalani loukkaamatta hänen luottamustaan, heittäisin miekkani hänen\njalkainsa juureen ja rukoilisin suurta etuoikeutta kuolla hänen\npuolestaan, kuten isäni kuoli hänen isänsä puolesta.\"\n\nEi voinut olla epäilystäkään hänen vilpittömyydestään, sen enempää kuin\nsiitäkään, että hän tiesi, kuka Gahan oli. Gatholin jed hymyili. \"Ja\njos jedisi olisi täällä, niin hän epäilemättä käskisi sinun omistaa\nlahjasi ja kuntosi Heliumin prinsessan Taran pelastamiseksi\", hän sanoi\nmerkitsevästi. \"Jos hän tietäisi kaikki, mitä minä olen saanut tietooni\nollessani täällä vangittuna, sanoisi hän sinulle: 'Mene, Tasor, siihen\nvankiholviin, missä A-Kor, Gatholin Hajan poika, on kahlehdittuna,\npäästä hänet vapaaksi, nostata hänen kanssaan gatholilaiset orjat,\nmarssi Vihollisten portille ja tarjoa palvelustasi Manatosin\nU-Thorille, joka on naimisissa Gatholin Hajan kanssa, ja pyydä häntä\npuolestaan hyökkäämään O-Tarin palatsiin ja pelastamaan Heliumin Tara\nja sen suoritettuaan vapauttamaan gatholilaiset orjat sekä antamaan\nheille aseita ja muita tarpeita, jotta he voisivat palata omaan\nmaahansa.' Sitä, Gatholin Tasor, vaatisi sinulta jedisi Gahan.\"\n\n\"Ja sen suorittaakseni, orja Turan, ponnistan kaikki voimani,\nsenjälkeen kun olen löytänyt varman turvapaikan Heliumin Taralle ja\nhänen panthanilleen\", vakuutti Tasor.\n\nGahanin katseesta Tasor luki jedinsä kiitollisuuden, ja se lujitti\nhänen ritarillisen päätöksensä tehdä sen, mitä häneltä pyydettiin, tahi\nkuolla, sillä hän katsoi saaneensa rakkaalta hallitsijaltaan tehtävän,\njoka pani hänen hartioilleen vastuunalaisuuden sekä Gahanin ja\nTaran hengestä että myöskin Gatholin menestyksestä, ehkä koko\ntulevaisuudesta. Siksi hän joudutti heitä eteenpäin vanhan palatsin\nummehtuneissa käytävissä, joissa miespolvien aikana laskeutunut pöly\noli häiritsemättömänä marmorilevyillä. Vähän väliä hän tunnusteli ovia,\nkunnes tapasi lukitsemattoman. Avattuaan sen hän opasti heidät\nhuoneeseen, jonka lattia oli paksun tomukerroksen peitossa. Seiniä\nkoristivat lahonneet silkki- ja turkisvaipat, muinaisaikaiset aseet ja\nisot maalaukset, joiden väreille aika oli antanut ihastuttavan pehmeän\nvivahduksen.\n\n\"Tämä paikka lienee yhtä hyvä kuin joku muukin\", hän huomautti. \"Täällä\nei käy ketään. En ole ollut täällä kertaakaan ennen, joten en tiedä\nläheisistä huoneista sen enempää kuin tekään. Mutta tänne ainakin osaan\nuudelleen tuodakseni teille ruokaa ja juomaa. O-Mai Julma asui palatsin\ntässä osassa, ollessaan valtaistuimella viisituhatta vuotta ennen\nO-Taria. Yhdessä näistä huoneista hänet tavattiin kuolleena, ja hänen\nkasvonsa olivat vääntyneet niin kammottavan pelokkaaseen ilmeeseen,\nettä ne, jotka hänet näkivät, tulivat mielipuoliksi. Hänen ruumiissaan\nei kuitenkaan ollut mitään väkivallan merkkejä. Siitä lähtien on O-Main\nhuoneistoa kammottu, sillä tarujen mukaan ajavat korphal-aaveet näissä\nhuoneissa öisin takaa kelvottoman jeddakin henkeä, kirkuen ja ulvoen\nrientäessään. Mutta\", hän lisäsi rauhoittaakseen niin hyvin itseään\nkuin kumppaneitaankin, \"sellaista eivät Gatholin ja Heliumin\nsivistyskansat tunne.\"\n\nGahan naurahti. \"Jos kaikki ne, jotka häntä katsoivat, tulivat\nhulluiksi, niin ketä sitten olisi jäänyt suorittamaan juhlallisia\nkuolintoimituksia ja valmistamaan jeddakin ruumista niitä varten?\"\n\n\"Ei ketään\", vastasi Tasor. \"Hänet jätettiin siihen paikkaan, mistä\nhänet tavattiin, ja vielä tänäkin päivänä hänen lahoavat luunsa viruvat\njossakin tämän kaihdetun huoneiston kammiossa.\"\n\nSitten Tasor poistui heidän luotaan vakuutettuaan koettavansa\nensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa puhutella A-Koria ja tuovansa\nylihuomenna heille ruokaa ja juomaa.\n\n[Ne jotka ovat lukeneet John Carterin kuvauksen vihreistä marsilaisista\nkirjassa \"Marsin prinsessa\", muistanevat että tämä kummallinen kansa\nsaattoi melkoisen pitkiä aikoja tulla toimeen ilman ruokaa ja vettä, ja\nvähemmässä määrin on asianlaita sama kaikkiin marsilaisiin nähden.]\n\nTasorin lähdettyä Tara kääntyi Gahanin puoleen, lähestyi häntä ja laski\nkätensä hänen käsivarrelleen, sanoen: \"Tapaukset ovat kehittyneet niin\nnopeasti sen jälkeen, kun tunsin sinut valepuvustasi huolimatta, ettei\nminulla ole ollut tilaisuutta vakuuttaa sinulle kiitollisuuttani eikä\nsitä, kuinka suuressa arvossa pidän sinun uljuuttasi. Salli minun nyt\ntunnustaa kiitollisuudenvelkani, ja jolleivät sellaisen ihmisen\nlupaukset, jonka henki ja vapaus ovat vakavasti uhatut, ole\nturhanpäiväisiä, niin usko vakuutustani, että saat suuren palkkion\nisältäni Heliumissa.\"\n\n\"En kaipaa mitään muuta palkkiota\", vastasi mies, \"kuin sen tiedon,\nettä rakastamani nainen on onnellinen.\"\n\nHetkisen ajan Heliumin Taran silmät säkenöivät, ja hän oikaisihe\ntäyteen mittaansa, mutta sitten hänen katseensa pehmeni, hänen ryhtinsä\nherposi, ja hän pudisti päätään.\n\n\"Sydämeni ei salli minun nuhdella sinua, Turan\", hän virkkoi, \"olkoonpa\nvirheesi kuinkakin suuri, sillä olet ollut Heliumin Taran kunniallinen,\nvilpitön ja uskollinen ystävä. Mutta sinä et saa lausua sellaista, mitä\nkorvani eivät saa kuulla.\"\n\n\"Tarkoitatko\", kysyi Gahan, \"etteivät prinsessan korvat saa kuulla\nrakkauden sanoja panthanilta?\"\n\n\"Asia ei ole niin, Turan\", vastasi tyttö, \"vaan pikemminkin niin, etten\nsaa kuunnella rakkauden sanoja keltään muulta kuin siltä mieheltä,\njonka kanssa olen kihloissa -- kansalaiseltani Djor Kantosilta.\"\n\n\"Tarkoitatko, Heliumin Tara\", huudahti mies, \"että muutoin sinä --\"\n\n\"Seis!\" käski Tara. \"Sinulla ei ole oikeutta olettaa mitään, mitä\nhuuleni eivät tuo esiin.\"\n\n\"Silmät puhuvat usein selvempää kieltä kuin huulet. Tara\", vastasi\nGahan, \"ja sinun silmistäsi olen lukenut sellaista, mikä ei ole vihaa\neikä halveksumista Turania, panthania, kohtaan, ja sydämeni sanoo\nminulle, että huulesi lausuivat väärän todistuksen huutaessaan minulle:\n'Minä vihaan sinua.'\"\n\n\"En vihaa sinua, Turan, mutta silti en saa rakastaa sinua\", sanoi tyttö\nkoruttomasti.\n\n\"Kun mursin itselleni tien I-Gosin kammiosta, olin todella\nuskomaisillani, että vihaat minua\", sanoi Gatholin jed, \"sillä vain\nviha -- niin minusta tuntui -- voi selittää sen, että olit poistunut\nkoettamatta vapauttaa minua. Mutta pian sekä sydämeni että järkeni\nvakuuttivat minulle, ettei Heliumin Tara voi hylätä pulaan joutunutta\nkumppania, ja vaikka en vielä tunnekaan olosuhteita, olen varma siitä,\nettä sinun oli mahdoton auttaa minua.\"\n\n\"Niin oli todellakin\", virkkoi tyttö. \"Tuskin oli I-Gos kaatunut\ntikarini iskusta, kun kuulin, että sotureita lähestyi. Juoksin silloin\npiiloon, kunnes he olisivat menneet ohitse, ajatellen sitten palata ja\nvapauttaa sinua. Mutta koettaessani välttää kuulemaani seuruetta\njuoksin suoraan toisen joukkueen syliin. Minulta kyseltiin, missä sinä\nolit, ja minä vastasin, että sinä olit mennyt edellä ja minä tulin\nperässäsi, johdattaen siten heidät kauemmaksi sinusta.\"\n\n\"Tiesin sen\", oli Gahanin lyhyt huomautus, mutta hänen sydämensä\nsykähteli riemusta, kuten sellaisen rakastajan, joka on kuullut\njumaloimansa naisen suusta kiintymyksen ja uskollisuuden vakuutuksia,\nniin vähän kuin niistä huokuneekin hellempiä tunteita. Vaikkapa miehen\nsydämen valtiatar häntä polkisikin, on se parempi kuin se, ettei hän\nvälittäisi miehestä mitään.\n\nSillä aikaa kuin he kahden keskustelivat huonosti valaistussa\nhuoneessa, jonka lamppuja verhosi vuosisatoina kasautunut pöly,\nharhaili läheisissä, synkissä käytävissä kumarainen, kuihtunut olento,\ntähystäen heikkoine, tihruisine silmineen jalanjälkiä tomuisella\nlattialla.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nVainajan varjo\n\n\nYö ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun sen salin ovelle, jossa\nManatorin O-Tar istui päällikköineen juhla-aterialla, ilmestyi mies,\njoka pyyhälsi vahtien ohitse ja astui avaraan saliin häikäilemättömästi\nkuten ainakin suosikki, jollainen hän todella oli. Kun hän lähestyi\npitkän pöydän yläpäätä, huomasi O-Tar hänet.\n\n\"Kas vain, harmaapää!\" hän huudahti \"Mikä on nyt taaskin houkutellut\nsinua armaista, löyhkäävistä onkaloistasi? Luulimme, että sinä nähtyäsi\nniin paljon eläviä ihmisiä kisoissa, palaisin ruumiittesi luokse, minkä\nkäpälistäsi pääsisit.\"\n\nNaurunhihityksellään I-Gos antoi tunnustuksensa jeddakin pilalle.\n\"Niinpä niin, O-Tar\", kirskui ukko, \"I-Gos ei lähde liikkeelle huvin\nvuoksi. Mutta kun I-Gosin vainajia häikäilemättömästi häväistään, on\nkostoa saatava!\"\n\n\"Tarkoitatko orja Turanin tekoa?\" tiedusti O-Tar.\n\n\"Kyllä; Turanin ja orjatar Taran, joka sujautti ihooni tikarin\nmurha-aikeissa. Vain tuuman murto-osa, O-Tar, ja I-Gosin vanha,\nryppyinen verho olisi parhaillaan jonkun aloittelevan parkitsijan\nkäsissä, niin juuri!\"\n\n\"Mutta he pujahtivat taaskin karkuun\", huusi O-Tar. \"Itse suuren\njeddakin palatsissa he ovat kahdesti päässeet noiden jeddakin\nhenkivartijoiksi nimittämieni typerien tolvanoiden käsistä.\" O-Tar oli\nnoussut pystyyn ja antoi kiukkuisesti pontta sanoilleen\nkolhauttelemalla kultaista pikariaan rajusti pöytään.\n\n\"Niin, O-Tar, he peijaavat henkivartijoitasi, mutta eivät vanhaa,\nviisasta kalotia, I-Gosia.\"\n\n\"Mitä tarkoitat? Puhu!\" komensi O-Tar.\n\n\"Tiedän, missä he piileksivät\", vastasi vanha balsamoija.\n\"Käyttämättömien käytävien pölyyn jääneet jäljet kavalsivat heidät.\"\n\n\"Seurasitko heitä? Näitkö heidät?\" kysyi jeddak.\n\n\"Seurasin heitä ja kuulin heidän puhuvan suljetun oven takana, mutta en\nnähnyt heitä.\"\n\n\"Missä se ovi on?\" kiljaisi O-Tar. \"Lähetämme heti miehiä noutamaan\nheidät.\" Hän katsahti ympäri pöydän ikäänkuin päättääkseen, kenelle\nuskoisi tämän tehtävän. Toistakymmentä päällikkösoturia nousi pystyyn,\nvieden kätensä miekankahvaan.\n\n\"Vainusin heitä O-Mai Julman huoneistoon\", sanoi I-Gos. \"Löydätte\nheidät sieltä, missä ulvovat korphalit ahdistavat O-Main kirkuvaa\naavetta; niin!\" Ja hän käänsi katseensa O-Tarista seisomaan nousseihin\nsotureihin, jotka kuitenkin nyt kaikki yksimielisesti ehättivät\nhätäisesti istuutumaan jälleen.\n\nI-Gosin pilkallinen hihitys katkaisi huoneessa syntyneen hiljaisuuden.\nSoturit katselivat häpeissään kultalautasillaan olevaa ruokaa. O-Tar\nnäpsäytti sormiaan kärsimättömästi.\n\n\"Ovatko Manatorin päälliköt pelkkiä pelkureita?\" hän kivahti.\n\"Toistamiseen ovat nämä julkeat orjat loukanneet jeddakinne\nmajesteettia. Täytyykö minun komentaa joku noutamaan heidät?\"\n\nHitaasti nousi eräs päällikkö, ja kaksi muuta noudatti hänen\nesimerkkiään, vaikka huonosti salaten vastahakoisuuttaan. \"Kaikki siis\neivät ole raukkoja\", huomautti O-Tar. \"Tehtävä on epämiellyttävä.\nSenvuoksi on teidän mentävä kolmisin ja ottakaa mukaanne niin monta\nsotilasta kuin haluatte!\"\n\n\"Mutta älkää kysykö vapaaehtoisia!\" pisti I-Gos väliin. \"Muutoin saatte\nmennä yksin.\"\n\nPäällikkökolmikko kääntyi ja poistui juhlimissalista, astellen\nverkkaisesti kuten tuomitut kohtaloaan kohti.\n\nGahan ja Tara jäivät siihen huoneeseen, johon Tasor oli heidät\nopastanut, ja mies pyyhki pölyn pehmeältä ja viihtyisältä penkiltä,\njolla he voivat levätä verrattain mukavasti. Hän oli huomannut,\nettä ikivanhat silkki- ja turkisvaipat olivat pilaantuneet\nkäyttökelvottomiksi ja murenivat tomuksi kosketuksesta, joten mukavan\nvuoteen laittaminen tytölle oli mahdotonta. Niinpä he istuivat yhdessä,\npuhellen hiljaa jo kokemistaan seikkailuista ja arvaillen vastaisia\ntapahtumia, suunnitellen pakokeinoja ja toivoen, ettei Tasor olisi\npoissa kauan. He pakinoivat monista asioista -- Hastorista, Heliumista\nja Ptarthista, ja vihdoin keskustelu toi Taran mieleen Gatholin.\n\n\"Oletko palvellut siellä?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kyllä\", vastasi Turan.\n\n\"Kohtasin Gahanin, Gatholin jedin, isäni palatsissa\", sanoi Tara,\n\"päivää ennen kuin myrsky sieppasi minut Heliumista. Hän oli\npöyhkeilevä mies, yllään suurenmoinen, platinasta ja timanteista\nsäihkyvä hihnoitus. En eläissäni ole nähnyt niin loistavaa asua kuin\nhänen, ja tietänet silti, että Heliumin hovissa liikkuvat koko\nBarsoomin uhkeimmat ylimykset. Mutta mielessäni en osannut kuvitella\nniin koreata olentoa vetämässä esiin jalokivin koristettua miekkaansa\nkäydäkseen taistelemaan hengestään. Minua peloittaa, että Gatholin jed\ntosin on komea miehen kuva, mutta ei juuri sen enempää.\"\n\nHämärän tähden Tara ei nähnyt kumppaninsa puolittain toisaalle\nkäännettyjen kasvojen hapanta ilmettä.\n\n\"Et siis silloin paljoa pitänyt Gatholin jedistä?\" tiedusti Turan.\n\n\"En silloin enkä nyt\", vastasi tyttö naurahtaen. \"Kuinka hänen\nturhamaisuuttaan pistelisikään, jos hän tietäisi, että köyhä panthan on\nvoittanut ylemmän paikan Heliumin Taran silmissä!\" Ja hän laski kätensä\nhellästi miehen polvelle.\n\nTuran tarttui hänen sormiinsa ja vei ne huulilleen. \"Oi, Heliumin\nTara\", hän huudahti, \"pidätkö minua kivisenä miehenä?\" Hän kiersi\nkäsivartensa tytön hartioiden ympärille ja veti vastustelematonta\nvartaloa puoleensa.\n\n\"Antakoon ensimmäinen esi-isäni anteeksi heikkouteni!\" huoahti Tara\nkietoessaan kätensä Turanin kaulaan ja ojentaessaan vavahtelevat\nhuulensa hänen suulleen. Kauan olivat heidän huulensa vastakkain\nrakkauden ensimmäisessä suudelmassa, mutta sitten Tara työnsi Turanin\nhellästi luotaan. \"Minä rakastan sinua, Turan\", hän melkein nyyhkytti.\n\"Rakastan sinua niin! Se on ainoa heikko puolustukseni sille, että olen\ntehnyt tämän vääryyden Djor Kantosille, jota, sen tunnen nyt, en ole\nkoskaan rakastanut, joka ei tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Ja jos\nrakastat minua, kuten väität, Turan, täytyy rakkautesi turvata minua\nsuuremmalta häpeältä, sillä minä olen kuin vahaa käsissäsi.\"\n\nUudelleen Turan puristi häntä rintaansa vasten, mutta päästi sitten\näkkiä hänet irti, nousi ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin\nlattialla, ikäänkuin koettaen rajuilla ruumiinliikkeillä hillitä\njotakin pahaa henkeä, joka oli saanut hänet valtaansa. Hänen\naivoissaan, sydämessään ja sielussaan kaikuivat riemuisen hymnin tavoin\nnuo sanat, jotka olivat kokonaan muuttaneet Gatholin Gahanin maailman:\n\"Minä rakastan sinua, Turan. Rakastan sinua niin!\" Ja se oli tullut\nniin äkkiä. Hän oli luullut tytön tuntevan häntä kohtaan ainoastaan\nkiitollisuutta hänen alttiin uskollisuutensa tähden, mutta äkkiä sitten\nsortuivat kaikki Taran muurit, hän ei enää ollut prinsessa, vaan\nsensijaan -- Hänen mietteensä keskeytyivät, kun suljetun oven\nulkopuolelta kuului melua. Hänen zitidarinnahkaisista anturoistaan ei\nollut lähtenyt ääntäkään hänen astellessaan marmorilattialla, ja kun\nhän vinhasti liikkuessaan osui huoneen ovelle, kantautui hänen\nkorviinsa etäältä pitkästä käytävästä heikkoa metallin kalahtelua, joka\noli pettämätön merkki aseellisten miesten lähestymisestä.\n\nHetkisen Gahan kuunteli jännittyneenä, painautuen kiinni oveen, kunnes\nei ollut epäilystäkään siitä, että tulossa oli joukko sotureita.\nTasorin puheiden nojalla hän totuudenmukaisesti arvasi, että palatsin\ntähän osaan saavuttiin vain yhdessä ainoassa tarkoituksessa -- etsimään\nTaraa ja häntä, ja hänen tuli senvuoksi heti koettaa keksiä keinoja\ntulijoiden välttämiseksi. Siinä huoneessa, jossa he olivat, oli\nmuitakin ovia kuin se, josta he olivat tulleet, ja jostakin niistä\nhänen täytyi pyrkiä varmempaan piilopaikkaan. Hän meni Taran luokse ja\nilmoitti hänelle arvelunsa, vieden hänet sitten ovelle, joka oli\nlukitsematon. Sen takana oli himmeästi valaistu huone, jonka\nkynnykselle he pysähtyivät tyrmistyneinä, vetäytyen sukkelasti takaisin\nsamaan huoneeseen, josta olivat juuri tulleet, sillä heti ensi\nsilmäyksellä he olivat nähneet neljä jetanpöydän ääressä istuvaa\nsoturia.\n\nHeidän näyttäytymistään ei oltu huomattu, minkä Gahan arveli johtuneen\nsiitä, että molemmat pelaajat ja heidän ystävänsä olivat syventyneet\npeliin. Suljettuaan oven hiljaa pakolaiset siirtyivät viereiselle\novelle, mutta se oli lukittu. Enää oli vain yksi ovi, jota he eivät\nolleet tunnustelleet, ja sitä he lähestyivät nopeasti varmoina siitä,\nettä etsimisseurueen täytyi olla likellä huonetta. Harmikseen he\nhavaitsivat tämän pakotien teljetyksi.\n\nNytpä he olivat todella surkeassa pulassa, sillä jos etsijät\ntietäisivät tulla tähän huoneeseen, olisivat he hukassa. Talutettuaan\nTaran taaskin sille ovelle, jonka takana jetanin pelaajat olivat, Gahan\nveti miekkansa esille ja jäi kuunteleman. Käytävästä he eroittivat\nselvästi joukkueen melua -- tulijat olivat hyvin lähellä, ja heitä oli\nepäilemättä paljon. Oven takana oli vain neljä soturia, joiden\nyllättäminen kävisi helposti. Ei siis ollut valinnan varaa, ja niinpä\nGahan avasi varovasti oven uudelleen, astui viereiseen huoneeseen\nkäsikkäin Taran kanssa ja sulki oven jälkeensä. Jetanpöydän ääressä\nistuvat neljä miestä eivät ilmeisesti kuulleet mitään. Toinen\npelaajista oli joko juuri tehnyt tai oli tekemäisillään siirron, sillä\nhänen sormensa puristivat nappulaa, joka oli vielä laudalla. Muut kolme\ntarkkasivat hänen siirtoaan. Hetkisen Gahan katseli noita miehiä, jotka\npelasivat jetania tässä hämärässä, unohdetussa ja kammotussa huoneessa,\nja sitten levisi verkkaisesti hänen kasvoilleen ymmärtämyksen hymy.\n\n\"Tule!\" hän kehoitti Taraa. \"Meidän ei tarvitse ollenkaan pelätä näitä.\nHe ovat istuneet tuolla tavoin enemmän kuin viisi tuhatta vuotta jonkun\nmuinaisen balsamoijan taidon muistomerkkinä.\"\n\nLikemmäksi mentyään he huomasivat, että nuo elävännäköiset olennot\nolivat pölykerroksen peitossa, mutta muutoin oli iho yhtä hyvin\nsäilynyt kuin I-Gosin uusimmilla ryhmillä. Sitten he kuulivat sen oven\navautuvan, josta he olivat lähteneet, ja tiesivät etsijöiden olevan\nkintereillään. Huoneen toisessa päässä oli aukko nähtävästi käytävään;\nsitä tarkastaessaan he huomasivat sen lyhyeksi väliholviksi, joka\npäättyi toiseen huoneeseen. Sen keskellä oli komea makuulava. Tämän\nkuten edellistenkin huoneiden valaistus oli kehno, sillä aika oli\nhimmentänyt lamppujen valovoimaa, ja lamput olivat tomun verhoamat.\nYhdellä vilkaisulla he näkivät, että seinillä oli paksut verhot ja että\nhuoneessa makuulavan lisäksi oli aika paljon jykevää kalustoa.\nTarkemmin silmäillessään sisustusta he eroittivat miehen ruumiin, joka\nvirui osittain lattialla, osittain lavalla. Muita ovia kuin se, josta\nhe olivat tulleet, ei näkynyt, mutta he tiesivät, että verhojen takana\nsaattoi olla niitä useampiakin.\n\nGahanin uteliaisuutta kiihoittivat tarut, joihin palatsin tämä osa oli\nkiedottu, ja hän meni makuulavan luokse tarkastamaan ruumista, joka\nnähtävästi oli pudonnut siltä. Se oli kuivunut ja rypistynyt miehen\nruumis ja virui selällään lattialla kädet levällään ja sormet jäykästi\nharallaan. Toinen jalka oli osittain taipunut vartalon alle, kun taas\ntoinen oli vieläkin sotkeutuneena vuoteen silkki- ja turkisvaippoihin.\nViisituhatta vuotta olivat kuihtuneet kasvot ja tyhjät silmäkuopat\nsäilyttäneet niin kamalan pelokkaan ilmeen, että Gahan arvasi\nkatselevansa O-Mai Julman ruumista.\n\nÄkkiä hänen vieressään seisova Tara tarttui hänen käsivarteensa ja\nosoitti huoneen kaukaista nurkkaa. Gahan katsoi sinne ja tunsi\nhiustensa nousevan pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä Taran\nvyötäisille ja sijoittui miekka paljaana tytön ja niiden verhojen\nväliin, joita he katselivat. Ja sitten Gatholin Gahan peräytyi\nhitaasti, sillä tässä kolkossa ja hämyisessä huoneessa, johon\nihmisjalka ei ollut astunut viiteentuhanteen vuoteen ja johon tuulen\nhenkäyksenkään ei olisi pitänyt voida tunkeutua, olivat etäisen nurkan\nverhot liikkuneet. Eikä liike ollut hiljaista kuten vedosta aiheutunut,\njos siellä olisi ollut vetoa, vaan ne olivat äkkiä pullistuneet\nulospäin, ikäänkuin niitä olisi takaapäin työnnetty. Gahan peräytyi\nvastaiseen nurkkaan, kunnes he seisoivat selkä verhoja vasten, ja kun\nhän sitten kuuli takaa-ajajien lähestyvän viereisessä huoneessa, työnsi\nhän Taran verhojen välitse, meni itse jäljessä ja piti vasemmalla\nkädellään, jonka hän oli irroittanut tytön puristuksesta, verhoissa\npientä aukkoa, voidakseen pitää silmällä huonetta ja sen toisessa\npäässä olevaa ovea, josta etsijät tulisivat, jos he etenisivät sinne\nsaakka.\n\nVerhojen ja seinän välissä oli lähes metrin levyinen väli, muodostaen\nkoko huoneen ympäri ulottuvan käytävän, jonka katkaisi vain heitä\nvastapäätä oleva sisäänkäytävä. Tällainen järjestely oli tavallinen\nBarsoomissa erittäinkin rikkaitten ja mahtavien makuuhuoneissa. Sen\ntarkoitus oli moninainen. Käytävään voitiin sijoittaa vahteja, jotka\ntulivat olemaan isännän huoneessa silti täydelleen tunkeutumatta hänen\nyksityiseen seuraansa; verho piilotti huoneesta vievät salaovet; sen\ntaakse saattoi huoneen asukas kätkeä kuuntelijoita ja salamurhaajia\nhuoneeseen houkuttelemiensa vihamiesten varalle.\n\nKolmen päällikön, joilla oli mukanaan kaksitoista sotilasta, ei ollut\nlainkaan vaikea seurata pakolaisten jälkiä käytävien ja kammioiden\npölyssä. Se, että he olivat lainkaan tulleet palatsin tähän osaan, oli\nkysynyt koko heidän rohkeutensa, ja kun he nyt olivat itse O-Main\nhuoneissa, olivat heidän hermonsa äärimmilleen pingoittuneet -- vielä\nvähän, ja ne laukeaisivat, sillä Manatorin asukkailla on kummallisia,\ntaikauskoisia luuloja. Astuessaan ulompaan huoneeseen he liikkuivat\nhitaasti paljaat miekat käsissään, eikä kukaan heistä näyttänyt\ninnokkaalta käymään etunenään, samalla kun sotilaat vitkastelivat\ntakanapäin salaamatta ja häpeilemättä pelkoaan; päälliköt taas, joita\nkannustivat O-Tarin pelko ja ylpeys, painautuivat yhteen rohkaistakseen\ntoisiaan astellessaan verkkaisesti hämärän huoneen poikki.\n\nSeuratessaan Gahanin ja Taran jälkiä he havaitsivat, että vaikka oli\nkäyty joka ovella, oli menty vain yhden kynnyksen ylitse, ja sen oven\nhe avasivat varovasti, jolloin he hämmästyksekseen näkivät jetanpöydän\nääressä istuvat neljä soturia. Hetkisen he olivat pyörtämäisillään\npakoon, sillä vaikka he tiesivätkin, mitä olentoja istujat olivat,\nhätkähtivät he kuitenkin osuessaan niiden luokse tässä salaperäisessä\nkummitushuoneistossa yhtä pahasti kuin jos olisivat nähneet itse\nvainajien haamut. Mutta pian he saivat jälleen rohkaistuksi itseään\nkylliksi mennäkseen tämänkin huoneen läpi ja astuakseen O-Mai Julman\nentiseen makuuhuoneeseen vievään lyhyeen käytävään. He eivät tienneet,\nettä heidän edessään oli juuri tämä kammottava huone; muutoin olisi\nollut epäiltävää, olisivatko he edenneet enää. Mutta he näkivät\netsittäviensä menneen sitä kautta, ja niinpä he seurasivat perässä.\nMutta päästyään synkkään huoneeseen he pysähtyivät, ja päälliköt\nhoputtivat hiljaa kuiskaillen seuralaisiaan tulemaan ihan lähelle\nheidän taakseen. He seisoivat oven suussa kunnes heidän silmänsä\ntottuivat hämärään; sitten muuan heistä äkkiä osoitti lattialla viruvaa\nolentoa, jonka toinen jalka oli sotkeutuneena makuulavan vaippoihin.\n\n\"Katsokaas!\" hän läähätti. \"Tuossa on O-Main ruumis! Esi-isien\nesi-isät! Olemme kielletyssä huoneessa.\" Samassa kuului kammottavan\nvainajan toisella puolen riippuvien verhojen takaa kolkkoa ulvontaa,\njota seurasi vihlova parkaisu, ja verhot vavahtivat ja pullistuivat\nheidän silmiensä edessä.\n\nIkäänkuin yhteisestä sopimuksesta he kaikki, päälliköt ja sotilaat,\nkääntyivät ja syöksähtivät ovelle. Se oli kalpea, miehet tungeksivat\ntoisiaan, tappelivat ja kirkuivat pyrkiessään pelastautumaan. He\nviskasivat miekkansa käsistään ja kynsivät toisiaan raivatakseen\nitselleen tien; takanaolevat kapusivat etupuolella olevien hartioille,\njoitakuita putosi, ja heidän päälleen poljettiin; mutta vihdoin\npääsivät kaikki lävitse ja kiitivät, nopein edellä, molempien\nvälihuoneiden lävitse ulompaan käytävään, eivätkä keskeyttäneet hurjaa\npakoaan, ennen kuin tuoksahtivat O-Tarin juhlasaliin väsyneinä ja\nvapisevina. Heidät nähdessään ponnahtivat jeddakin seuraan jääneet\nsoturit seisomaan ja vetivät miekkansa, luullen vihollisjoukon ajavan\ntakaa heidän tovereitaan. Mutta näiden jäljessä ei huoneeseen tullut\nketään, ja saapuneet kolme päällikköä seisahtuivat O-Tarin eteen\nkumarassa päin ja vapisevin polvin.\n\n\"No?\" kysyi jeddak. \"Mikä teitä vaivaa? Puhukaa?\"\n\n\"O-Tar\", alkoi eräs heistä saatuaan vihdoinkin puhelahjansa takaisin.\n\"Milloin me kolme olemme pettäneet sinut sodassa ja taistelussa?\nEivätkö säilämme ole aina olleet etumaisten joukossa, kun on\npuolustettu henkeäsi ja kunniaasi?\"\n\n\"Olenko väittänyt, ettei niin ole ollut?\" tiedusti O-Tar.\n\n\"Kuuntele siis, oi jeddak, ja tuomitse meitä lempeästi. Seurasimme\nmolempia orjia O-Mai Julman huoneistoon. Menimme niihin kirottuihin\nhuoneisiin emmekä sittenkään vielä horjuneet. Vihdoin saavuimme\nkauhunkammioon, jota ei ainoakaan ihmissilmä ole tätä ennen nähnyt\nviiteenkymmeneen vuosisataan ja katselimme O-Main ruumista, joka virui\nsamalla tavoin kuin on virunut koko tämän ajan. Etenimme O-Mai Julman\nkuolinhuoneeseen saakka ja olimme sittenkin valmiit tunkeutumaan\nvieläkin kauemmaksi, kun kauhistuneihin korviimme äkkiä kuului ulvontaa\nja kirkunaa, mikä on niiden aavehuoneiden tunnusmerkki, ja verhot\nliikkuivat ja kahisivat kalmanhajuisessa ilmassa. O-Tar, se oli enemmän\nkuin ihmishermot jaksoivat kestää. Pyörsimme pakoon. Heitimme pois\nmiekkamme ja tappelimme keskenämme pelastuaksemme. Surren, mutta\nhäpeilemättä kerron sen, sillä koko Manatorissa ei ole ainoatakaan\nmiestä, joka ei olisi menetellyt samoin. Jos ne orjat ovat korphaleja,\novat he turvassa aavekumppaniensa parissa. Jolleivät he ole korphaleja,\nniin sitten he ovat jo vainajia O-Main huoneistossa, ja siellä he\nsaavat mädätä minuun nähden, sillä en suostu palaamaan siihen kirottuun\npaikkaan, vaikka saisin jeddakin hihnat ja puolet Barsoomia. Olen\npuhunut.\"\n\nO-Tar rypisti synkästi otsaansa. \"Ovatko kaikki päällikköni raukkoja ja\narkoja?\" hän tokaisi äkkiä pilkalliseen sävyyn.\n\nNiiden joukosta, jotka eivät olleet mukana etsintäseurueessa, nousi\neräs päällikkö ja kääntyi O-Tariin päin kasvot synkkinä.\n\n\"Jeddak tietää\", hän virkkoi, \"että Manatorin historiassa on jeddakimme\naina mainittu uljaimmaksi sotureistamme. Minne jeddakini johtaa minua,\nsinne seuraan, älköönkä yksikään jeddak nimittäkö minua raukaksi ja\npelkuriksi, jollen kieltäydy menemästä sinne, mihin hän uskaltaa mennä!\nOlen puhunut.\"\n\nHänen istuuduttuaan vallitsi kiusallinen hiljaisuus, sillä kaikista oli\nselvää, että puhuja oli haastanut Manatorin jeddakin O-Tarin rohkeuden\nkoetukselle, ja kaikki odottivat hallitsijansa vastausta. Kaikkien\nmielessä liikkui sama ajatus -- O-Tarin täytyi viedä heidät O-Mai\nJulman huoneeseen tai ottaa ikuisesti kantaakseen pelkuruuden,\nhäpeämerkkiä, ja Manatorin valtaistuimella ei saanut olla pelkuria. Sen\nhe tiesivät kaikki, ja yhtä hyvin sen tiesi myöskin O-Tar.\n\nMutta O-Tar empi. Hän silmäili juhlapöydän ympärillä istuvien\npäällikköjen kasvoja, mutta näki vain heltymättömiä soturien tuikeita\npiirteitä. Ei kenenkään kasvoissa ollut jälkeäkään pehmeydestä. Ja\nsitten hänen katseensa siirtyi avaran salin yhdessä seinässä olevaan\npieneen oveen. Huojennuksen ilme syrjäytti hänen piirteistään\nlevottomuuden rypyt. \"Kas!\" hän huudahti. \"Katsokaahan, kuka saapuu!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nSyytös pelkuruudesta\n\n\nVerhojen aukosta tähyilevä Gahan näki heidän takaa-ajajarisa\nmielettömän paon. Juro hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän katseli,\nkuinka hurjasti manatorilaiset rimpuilivat päästäkseen turvaan,\nviskasivat pois aseensa ja tappelivat pelokkaina keskenään, tahtoen\nkukin ensimmäisenä tunkeutua ulos huoneesta. Kaikkien poistuttua hän\nkääntyi taaksepäin Taran puoleen sama hymy yhä huulillaan. Mutta hymy\nhaihtui heti hänen käännyttyään, sillä Tara oli kadonnut.\n\n\"Tara!\" huusi hän kovasti, sillä hän oli varma, etteivät ahdistajat\npalaisi. Mutta vastausta ei tullut, jollei ehkä kuulunut kaukaista\nnaurun hihitystä. Hätäisesti hän tutki verhojen takaista käytävää ja\nlöysi useita ovia, joista yksi oli raollaan. Siitä hän astui viereiseen\nhuoneeseen, joka sillä hetkellä sai kirkkaampaa valoa taivaankannella\nvinhasti kiitävän Thurian lempeistä säteistä. Hän havaitsi, että\nlattiata peittävä pölykerros oli rikkoutunut ja siinä oli anturoiden\njälkiä. He olivat menneet tätä tietä -- Tara ja se olento, joka hänet\noli ryöstänyt, mikä se sitten lieneekään ollut.\n\nMutta mikä se olisi saattanut olla? Gahanissa, joka oli sivistynyt ja\nälyllisesti korkealle kehittynyt mies, oli taikauskoa vain vähän, jos\nollenkaan. Samoin kuin miltei kaikki Barsoomin rodut oli hänkin\neräänlainen ylevälaatuinen esi-isien palvoja, mutta hän jumaloi\npikemminkin esivanhempiensa hyveiden ja sankaritekojen muistoa ja\ntaruja kuin itse vainajia. Hän ei odottanut minkäänlaista\nkouraantuntuvaa merkkiä heidän kuolemanjälkeisestä olemassaolostaan.\nHän ei uskonut heidän kykenevän hyvään eikä pahaan muutoin kuin siten,\nettä heidän eläessään antama esimerkki saattoi vaikuttaa jälkipolviin.\nHän ei senvuoksi myöskään uskonut vainajain henkien aineellistumiseen.\nJos oli haudantakaista elämää, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä hän\ntiesi tieteen todistaneen, että muinaisten uskontojen ja taikauskoisten\nväitteiden esittämillä näennäisesti yliluonnollisilla ilmiöillä oli\naina joku aineellinen syy. Mutta nyt hän oli ymmällä eikä voinut\nkuvitella, mikä voima oli saattanut viedä Taran hänen luotaan tässä\nhuoneessa, jossa viiteentuhanteen vuoteen ei ollut käynyt ainoatakaan\nihmistä.\n\nHämärässä hän ei eroittanut, oliko lattialla muidenkin kuin Taran\nanturan jälkiä -- hän näki vain, että tomukerros oli rikottu -- ja kun\njäljet veivät hänet pimeihin käytäviin; eksyi hän niiltä täydelleen.\nNyt hän joutui todelliseen labyrinttiin, sokkeloiden käytäviin ja\nkammioihin, rientäessään eteenpäin O-Main autioksi jätetyssä\nhuoneistossa. Tuossa oli vanhanaikainen kylpyhuone, epäilemättä itse\njeddakin, ja sitten hän joutui huoneeseen, jossa oli pöydällä\nviisituhatta vuotta sitten katettua ruokaa -- kenties O-Main\nmaistamatta jäänyt aamiainen. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka hän\ntarvitsi kiiruhtaakseen huoneiden lävitse, vilahti hänen silmiensä\nohitse niin arvokkaita koristuksia, jalokiviä ja kalliita metalleja,\nettä ne hämmästyttivät jopa Gatholin jeddiäkin, jonka hihnoitus oli\ntimanttien ja platinan peitossa ja jonka rikkautta koko maailma\nkadehti. Mutta vihdoin O-Main huoneisto oli tarkastettu, ja hän saapui\npieneen kammioon, jonka lattiassa olevasta aukosta kiertokäytävä vei\nsuoraan alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Kammion sisäänkäytävän luona\noli pölyä äskettäin sotkettu, ja koska Gahanilla ei ollut mitään muuta\nvihjausta siitä suunnasta, johon Taran ryöstäjä oli mennyt, tuntui\nhänestä yhtä viisaalta edetä sinne kuin etsiä jostakin muualta.\nEmpimättä hän senvuoksi laskeutui alaspäin sysimustaan pimeyteen. Kun\nhänen täytyi jalallaan tunnustella, ennenkuin astui askeltakaan,\noli hänen laskeutumisensa pakostakin hidasta; mutta Gahan oli\nbarsoomilainen ja niin ollen tiesi, minkälaiset salakuopat saattoivat\nväijyä varomatonta tällaisissa jeddakin palatsin pimeissä, kielletyissä\nosissa.\n\nHän oli arvion mukaan laskeutunut hyvinkin kolmen kerroksen verran ja\noli juuri, kuten hän silloin tällöin teki, pysähtynyt kuuntelemaan, kun\nhän selvästi eroitti omituista laahustavaa, kahnaavaa ääntä, joka\nlähestyi häntä alhaalta päin. Liikkuipa siellä mikä tahansa, se nousi\nkiertokäytävää myöten tasaista vauhtia ja olisi pian hänen lähellään.\nGahan vei kätensä miekkansa kahvaan ja veti aseen tupesta hitaasti,\njottei syntyisi melua, joka saattaisi ilmaista tulijalle hänen\nläsnäolonsa. Hän toivoi, että olisi ollut edes hitusen valoisampaa. Jos\nhän olisi eroittanut vaikka vain lähestyvän olennon hahmopiirteet,\nolisi hänellä ollut parempi mahdollisuus selviytyä kohtauksesta. Mutta\nhän ei nähnyt mitään, ja koska hän ei eroittanut mitään, kalahti hänen\ntuppensa pää käytävän kiviseinään, päästäen äänen, jonka hiljaisuus\nkäytävän ahtaus ja pimeys tuntuivat paisuttavan peloittavaksi\nkalahdukseksi.\n\nHeti lakkasi häntä lähestynyt laahustava ääni. Hetkisen Gahan seisoi\nhiljaa odottaen, mutta lähti sitten laskeutumaan edelleen, luopuen\nkaikesta varovaisuudesta. Mikä olento lieneekään ollut, nyt se ei\npäästänyt ääntäkään, jonka nojalla Gahan olisi voinut päättää, missä se\noli. Se saattoi olla hänen kimpussaan millä hetkellä tahansa, ja\nsenvuoksi hän piti miekkansa valmiina. Jyrkkä kiertokäytävä vei\nalaspäin, yhä vain alaspäin. Gahania ympäröi pimeys ja haudan\nhiljaisuus, mutta jossakin hänen edellään oli jotakin. Hän ei ollut\nyksin tässä kammottavassa paikassa -- hänen edessään oli joku toinen\nolento, josta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään -- siitä hän oli varma.\nKenties juuri se oli ryöstänyt Taran. Ehkä itse Tara, vielä jonkun\nnimettömän hirviön kynsissä, olikin hänen edellään. Hän johdatti\naskeliaan, alkaen melkein juosta ajatellessaan rakastamaansa naista\nuhkaavaa vaaraa, ja sitten hän törmäsi puiseen oveen, joka sysäyksettä\nlennähti auki. Hänen edessään oli valaistu käytävä, jonka kahden puolen\noli huoneita. Edettyään vain lyhyen matkan kiertokäytävän juurelta hän\ntunsi olevansa palatsin alaisissa holveissa. Hetkistä myöhemmin hän\neroitti takaansa samaa laahaavaa ääntä, joka oli kiinnittänyt hänen\nhuomiotaan kiertokäytävässä. Hän pyörähti ympäri ja näki äänen\naiheuttajan ilmestyvän äsken sivuuttamastaan ovesta. Se oli Ghek,\nkaldane.\n\n\"Ghek!\" huudahti Gahan. \"Sinäkö olit kiertokäytävässä? Oletko nähnyt\nHeliumin Taraa?\"\n\n\"Kyllä minä olin kiertokäytävässä\", myönsi kaldane, \"mutta en ole\nnähnyt Heliumin Taraa. Olen etsinyt häntä. Missä hän on?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi gatholilainen. \"Mutta meidän on löydettävä hänet ja\nvietävä hänet pois tästä paikasta.\"\n\n\"Saatamme kyllä hänet löytää\", sanoi Ghek. \"Mutta epäilen, kykenemmekö\nviemään hänet pois täältä. Ei ole niin helppo poistua Manatorista kuin\ntulla sinne. Minä saatan liikkua mieleni mukaan vanhoja ulsionreikiä\nmyöten. Mutta sinä olet liian iso, ja keuhkosi tarvitsevat enemmän\nilmaa kuin joissakuissa syvissä käytävissä on tarjolla.\"\n\n\"Entä U-Thor?\" huudahti Gahan. \"Oletko kuullut mitään hänestä ja hänen\naikeistaan?\"\n\n\"Olen kuullut paljon\", vastasi Ghek. \"Hän on leirissä Vihollisten\nportilla. Hän pitää sen paikan hallussaan ja hänen soturinsa ovat aivan\nportilla, sen ulkopuolella; mutta hänellä ei ole riittävästi väkeä\nmarssiakseen kaupunkiin ja vallatakseen palatsin. Tunti sitten olisit\nvoinut päästä hänen luokseen. Mutta nyt vartioidaan kaikkia katuja\nankarasti, senjälkeen kun O-Tar sai tietää A-Korin päässen karkaamaan\nU-Thorin luokse.\"\n\n\"A-Kor on päässyt karkuun ja liittynyt U-Thoriin!\" riemuitsi Gahan.\n\n\"Mutta vasta vähän enemmän kuin tunti takaperin. Olin hänen luonaan,\nkun sinne saapui soturi -- Tasor-niminen mies -- joka toi sanoman\nsinulta. Päätettiin, että Tasorin piti seurata A-Koria U-Thorin,\nManatosin suuren jedin, luokse ja hankkia häneltä haluamasi takeet.\nSitten Tasorin piti palata ja tuoda ruokaa sinulle ja Heliumin\nprinsessalle. Minä saatoin heitä. Pääsimme sinne helposti, ja U-Thor\noli enemmänkin kuin valmis täyttämään kaikki toiveesi, mutta kun Tasor\naikoi palata luoksesi, sulkivat O-Tarin soturit häneltä tien. Silloin\nminä tarjouduin tulemaan luoksesi kertomaan asioista, hankkimaan ruokaa\nja juomaa sekä sitten menemään edelleen Manatorin gatholilaisten orjien\nluokse selvittääkseni heille heidän osansa U-Thorin ja Tasorin\nmiettimässä suunnitelmassa.\"\n\n\"Minkälainen se suunnitelma on?\"\n\n\"U-Thor on lähettänyt noutamaan lisävoimia. Hän on lähettänyt\nsanansaattajia Manatosiin ja kaikille omille alueilleen. Soturien\nkokoaminen ja tänne tuominen vaativat kuukauden ajan, ja sillä välin on\nkaupungin sisällä olevien orjien järjestäydyttävä salaisesti,\nvarastettava ja piiloitettava aseita sen päivän varalta, jolloin\nlisävoimat saapuvat. Sinä päivänä U-Thorin joukot marssivat Vihollisten\nportista, ja kun O-Tarin joukot karkaavat torjumaan niitä, hyökkää\ngatholilaisten orjien enemmistö manatorilaisten niskaan takaapäin,\nsamalla kun loput ryntäävät palatsiin. Siten toivotaan houkuteltavan\nportilta pois siksi paljon väkeä, ettei U-Thorin ole kovinkaan vaikea\ntunkeutua kaupunkiin.\"\n\n\"Kenties heitä luonnistaa\", virkkoi Gahan, \"mutta O-Tarilla on paljon\nsotureita, ja niillä, jotka taistelevat kotiensa ja jeddakinsa\npuolesta, on aina edullisempi puoli. Oi, Ghek, jospa meillä olisi\nGatholin tahi Heliumin isoja sotalaivoja syytämässä säälimätöntä\ntultaan Manatorin kaduille, silloin kun U-Thor marssii palatsille\nkaatuneiden ruumiiden ylitse.\" Hän keskeytti puheensa, vaipuen syviin\nmietteisiin, ja käänsi sitten jälleen katseensa kaldaneen. \"Oletko\nkuullut mitään joukkueesta, joka pakeni seurassani Jetan-kentiltä --\nFloranista, Val Dorista ja muista. Miten heidän on käynyt?\"\n\n\"Kymmenen heistä raivasi tiensä U-Thorin luokse Vihollisten portille,\nja he saivat siellä hyvän vastaanoton. Kahdeksan kaatui taisteltaessa\nmatkalla. Val Dor ja Floran luullakseni elävät, sillä varmasti kuulin\nU-Thorin puhuttelevan kahta soturia niillä nimillä.\"\n\n\"Sepä hyvä!\" huudahti Gahan. \"Mene siis ulsioiden käytäviä myöten\nVihollisten portille viemään Floranille sanoma, jonka kirjoitan hänen\nomalla kielellään! Tule mukaan! Kirjoitan sanoman.\"\n\nLäheisessä huoneessa he löysivät penkin ja pöydän, jonka ääreen Gahan\nistuutui ja kirjoitti marsilaisten omituisilla, pikakirjoitusta\nmuistuttavilla kirjaimilla kirjeen Gatholin Floranille. \"Miksi\", hän\ntiedusti lopetettuaan sen, \"lähdit etsimään Taraa kiertokäytävää\nmyöten, jossa olimme vähällä kohdata toisemme?\"\n\n\"Tasor kertoi minulle, missä te olitte tavattavissa, ja koska olen\nulsionreikiä sekä pimeitä ja vähän käytettyjä käytäviä myöten tutkinut\nsuurimman osan palatsia, tiesin tarkalleen, mistä ja miten tapaisin\nteidät. Nämä salaiset kiertoportaat nousevat kellariholveista palatsin\nkorkeimman tornin katolle. Niissä on salaovia joka kerrokseen. Mutta\nluultavasti ei yksikään elävä manatorilainen tunne niiden olemassaoloa.\nAinakaan en ole kertaakaan kohdannut niissä ketään ja olen käyttänyt\nniitä usein. Olen kolmasti ollut siinä huoneessa, jossa O-Mai viruu,\nvaikka en tiennytkään mitään siitä, kuka hän oli, enkä hänen\nkuolintarinastaan, ennen kuin Tasor kertoi sen meille U-Thorin\nleirissä.\"\n\n\"Tunnet siis palatsin perinpohjin?\" pisti Gahan väliin. \"Paremmin kuin\nitse O-Tar tai ainoakaan hänen palvelijoistaan. Se on hyvä! Jos tahdot\npalvella prinsessa Taraa, teet sen parhaiten liittymällä Floraniin ja\nnoudattamalla hänen ohjeitaan. Kirjoitan ne tähän hänelle lähetettävän\nkirjeen loppuun, sillä seinilläkin on korvat, Ghek, kun taas sitä, mitä\nFloranille kirjoitan, ei osaa lukea kukaan muu kuin gatholilainen. Hän\nselostaa sen sinulle. Voinko luottaa sinuun?\"\n\n\"En voi milloinkaan palata Bantomiin\", oli Ghekin vastaus. \"Sentähden\non minulla koko Barsoomissa ainoastaan kaksi ystävää. Mitä parempaa\nvoisin tehdä kuin palvella heitä uskollisesti? Saat luottaa minuun,\ngatholilainen, joka yhdessä kaltaisesi naisen kanssa olet opettanut\nminulle, että saattaa olla olemassa vieläkin hienompaa ja ylevämpää\nkuin huippuunsa kehittynyt ajatuskyky, johon järjen lakeja\nnoudattamaton sydämen vaikutus ei pysty. Minä lähden.\"\n\nKun O-Tar osoitti pientä ovea, kääntyivät kaikkien silmät hänen\nviittaamaansa suuntaan, ja soturien kasvoista kuvastui suuri hämmästys,\nkun he tunsivat molemmat juhlasaliin astuneet henkilöt. Ovella oli\nI-Gos, ja hän raahasi perässään naista, jonka suussa oli kapula ja\njonka kädet oli sidottu selän taakse sitkeällä silkkinuoralla. Hän oli\norjatar Tara. I-Gosin hihitys särki huoneessa vallitsevan hiljaisuuden.\n\n\"Hi, hi!\" hän kirskui. \"Mihin O-Tarin nuoret soturit eivät kykene, sen\nsuorittaa vanha I-Gos yksin.\"\n\n\"Vain korphal voi vangita korphalin\", murahti yksi niistä päälliköistä,\njotka olivat paenneet O-Main huoneistosta.\n\nI-Gos purskahti nauramaan. \"Pelko on muuttanut sydämenne vedeksi\", hän\nvastasi, \"ja häpeä kielenne herjaaviksi. Tämä ei ole mikään korphal,\nvaan heliumilainen nainen; ja hänen kumppaninsa on soturi, joka kykenee\nmittelemään miekkoja parhaan teikäläisen kanssa ja lävistämään\nsaastaiset sydämenne, Niin ei ollut I-Gosin nuoruuden päivinä. Niin,\nsilloin oli Manatorissa miehiä. Muistan hyvin sen päivän, jolloin --\"\n\n\"Hiljaa, höpisevä vanhus!\" komensi O-Tar. \"Missä on mies?\"\n\n\"Siellä, mistä löysin naisen -- O-Main kuolinhuoneessa. Käske viisaiden\nja uljaiden päällikköjesi mennä sinne noutamaan hänet! Olen vanha mies\nenkä kyennyt tuomaan muuta kuin yhden.\"\n\n\"Olet menetellyt hyvin\", ehätti O-Tar rauhoittamaan häntä, sillä\nsaatuaan tietää, että Gahan kenties oli vieläkin kummitushuoneissa,\nhalusi hän lepyttää suuttunutta I-Gosia, sillä hän tunsi hyvin, kuinka\nmyrkyllinen kieli ja paha sisu ukolla oli. \"Luuletko siis, ettei hän\nolekaan korphal, I-Gos?\" hän kysyi, toivoen johdattavansa pois tästä\naiheesta vanhuksen, joka oli edelleen puhetuulella.\n\n\"Ei sen enempää kuin sinäkään\", vastasi vanha balsamoija.\n\nO-Tar katsoi Heliumin Taraa kauan ja tutkivasti. Koko tytön kauneus\ntuntui äkkiä syöpyvän hänen tietoisuuteensa. Hänellä oli vielä yllään\nmustan jetanprinsessan upea asu, ja katsellessaan häntä käsitti O-Tar,\njeddak, ettei hänen katseensa ollut koskaan hivellyt täydellisempää\nvartaloa eikä kauniimpia kasvoja.\n\n\"Hän ei ole korphal\", jupisi O-Tar itsekseen. \"Hän ei ole korphal, vaan\nprinsessa -- Heliumin prinsessa -- ja kautta pyhän hekkadorin\nkultatukan, hän on kaunis. Päästäkää kapula hänen suutaan ja\nirroittakaa hänen kätensä!\" hän komensi ääneen. \"Tehkää tilaa Heliumin\nprinsessalle Taralle Manatorin O-Tarin vierelle! Hänen on aterioitava\nprinsessan arvon mukaisesti.\"\n\nOrjat tottelivat O-Tarin käskyä, ja Heliumin Tara seisoi silmät\nsäihkyen hänelle tarjotun tuolin takana. \"Istu!\" komensi O-Tar.\n\nTyttö vaipui tuolille. \"Istun vankina\", hän sanoi, \"enkä vieraana\nviholliseni, Manatorin O-Tarin, pöydässä.\"\n\nO-Tar kehoitti seuralaisiaan poistumaan huoneesta. \"Haluaisin puhua\nkahden kesken Heliumin prinsessan kanssa\", hän virkkoi. Seurue ja orjat\npoistuivat ja taaskin Manatorin jeddak kääntyi tytön puoleen, lausuen:\n\"Manatorin O-Tar tahtoisi olla ystäväsi.\"\n\nHeliumin Tara istui käsivarret ristissä pienien, kiinteiden rintojen\npäällä; hänen silmänsä säkenöivät soukenneiden luomien takaa, eikä hän\nsuvainnut vastata miehen esitykseen. O-Tar kumartui lähemmäksi häntä.\nHän huomasi, kuinka vihamielinen Tara oli, ja muisti ensimmäisen\nkohtauksensa tytön kanssa. Tyttö oli naarasbanth, mutta hän oli kaunis.\nHän oli tavoiteltavin nainen, jonka O-Tar oli milloinkaan nähnyt, ja\nhän oli päättänyt saada Taran omakseen. Ja sen hän sanoikin tytölle.\n\n\"Voisin ottaa sinut orjattarekseni\", hän puhui. \"Mutta haluan tehdä\nsinusta puolisoni. Sinusta tulee Manatorin jeddara. Saat seitsemän\npäivää valmistautuaksesi siihen suureen kunniaan, jonka O-Tar tarjoaa\nsinulle, ja tällä samalla tunnilla seitsemäntenä päivänä sinusta\ntulee hallitsijatar ja O-Tarin puoliso Manatorin jeddakien\nvaltaistuinsalissa.\" Hän napautti vieressään pöydällä olevaa rumpua, ja\nkun orja ilmestyi, käski hän orjan kutsua seurueen takaisin. Hitaasti\nastelivat päälliköt peräkkäin sisään ja sijoittuivat paikoilleen.\nHeidän ilmeensä olivat tuikeat ja synkät, sillä vielä oli vastaamatta\nkysymys heidän jeddakinsa rohkeudesta. Jos O-Tar oli toivonut heidän\nunohtaneen, oli hän erehtynyt miehistään.\n\nO-Tar nousi seisomaan. \"Seitsemän päivän kuluttua\", hän ilmoitti,\n\"pidetään suuret juhlat Manatorin uuden jeddaran kunniaksi.\" Hän\nheilautti kättään Heliumin Taraan päin. \"Juhlamenot alkavat\nseitsemännellä zodella [noin 20.30 Maan aikaa] valtaistuinsalissa.\nSiihen saakka Heliumin prinsessasta huolehditaan palatsin naisasuntojen\ntornissa. Saata sinä, E-Thas, hänet sinne, mukanasi sopiva\nkunniavartiosto, ja pidä huolta siitä, että hänen käytettäväkseen\njärjestetään orjia ja eunukkeja, jotka huolehtivat hänen kaikista\ntarpeistaan ja valppaasti varjelevat häntä kaikilta ikävyyksiltä!\"\n\nE-Thas tiesi, mikä todellinen tarkoitus piili näissä hienoissa\nsanoissa: hänen oli vietävä vanki vankan vartioston saattamana naisten\nmajoituspaikkaan ja teljettävä hänet seitsemäksi päiväksi torniin,\nasettaen hänen ympärilleen luotettava vartiosto joka estäisi hänen\npakonsa ja tekisi tyhjiksi kaikki mahdolliset pelastamisyritykset.\n\nKun Tara E-Thasin ja vartioston saattamana poistui huoneesta, kumartui\nO-Tar hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa: \"Mieti näinä\nseitsemänä päivänä tarkoin sinulle tarjoamaani suurta kunniaa ja sen\nainoata vaihtoehtoa!\" Ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan tyttö\nasteli juhlasalista pää pystyssä ja katse suoraan tähdättynä.\n\nErottuaan Ghekistä Gahan harhaili kellariholveissa ja palatsin\nautioiden osien vanhanaikaisissa käytävissä, etsien jonkunlaista\nmerkkiä Heliumin Taran olinpaikasta tai kohtalosta. Kiertokäytävää\nmyöten hän siirtyi kerroksesta toiseen, kunnes hän tunsi siitä jokaisen\njalan mitan kellareista korkean tornin huipulle saakka; hän tiesi,\nmihin huoneistoihin siitä eri kerroksissa päästiin, ja oli perehtynyt\ntaitavasti kätkettyjen ovien lukkoja käyttävään älykkääseen\nsalakoneistoon. Ruokaa saadakseen hän pistäytyi holveista tapaamissaan\nvarastokammioissa ja lepäsi nukkuessaan O-Main kuninkaallisella\nvuoteella kielletyssä huoneessa, jakaen tilan entisaikaisen jeddakin\nkuolleen jalan kanssa.\n\nGahanin aavistamatta vallitsi hänen ympärillään palatsissa tavattoman\nrauhaton kuohunta. Soturit ja päälliköt suorittivat virkatehtävänsä\nkasvot happamina ja keskustelivat siellä täällä pienissä ryhmissä\nsuuttuneen näköisinä jostakin asiasta, joka oli päällimmäisenä kaikkien\nmielessä. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kun Tara oli teljetty\ntorniin, tuli E-Thas, palatsin hoitaja ja O-Tarin nöyrä käskyläinen,\nisäntänsä puheille jonkun mitättömän asian johdosta. Kun hänet\nilmoitettiin O-Tarille, oli tämä yksin eräässä henkilökohtaisen\nhuoneistonsa pikku, kammiossa, ja kun asia, jonka tähden E-Thas oli\ntullut, oli selvitetty, viittasi O-Tar häntä jäämään.\n\n\"Tuntemattoman soturin asemasta olen nostanut sinut, E-Thas, päällikön\nkunniapaikalle. Palatsin piirissä on sanasi painavin minun käskyjeni\njälkeen. Siitä syystä ei sinua rakasteta, ja jos Manatorin\nvaltaistuimelle astuisi joku toinen jeddak, niin miten kävisi sinulle,\njonka vihamiehet kuuluvat Manatorin mahtavimpiin?\"\n\n\"Älä puhu siitä, O-Tar!\" pyysi E-Thas. \"Näinä viime päivinä olen\najatellut sitä paljon ja tahtoisin sysätä sen mielestäni. Mutta olen\nkoettanut lepyttää katkerimpien vihamiesteni kiukkua. Olen ollut heitä\nkohtaan hyvin ystävällinen ja huomaavainen.\"\n\n\"Oletko sinäkin lukenut ilmassa häilyvän, äänettömän sanoman?\" kysyi\njeddak.\n\nE-Thas oli silminnähtävästi Vaikeassa asemassa eikä vastannut mitään.\n\n\"Miksi et ole tullut kertomaan minulle pelokkaita aavistuksiasi?\"\ntiedusti O-Tar. \"Onko tämä vilpitöntä uskollisuutta?\"\n\n\"Minua on peloittanut, oi mahtava jeddak\", vastasi E-Thas. \"Minua on\npeloittanut, ettet ymmärtäisi, vaan suuttuisit.\"\n\n\"Mitä on tiedossasi? Puhu koko totuus!\" komensi O-Tar.\n\n\"Päällikköjen ja soturien keskuudessa on hyvin rauhatonta\", selitti\nE-Thas. \"Myöskin ne, jotka ovat olleet ystäviäsi, pelkäävät niiden\nvoimaa, jotka puhuvat sinua vastaan.\"\n\n\"Mitä sanotaan?\" murahti jeddak.\n\n\"Väitetään, ettet uskalla mennä O-Main huoneistoon etsimään Turania,\norjaa -- oi, älä vihastu minuun, jeddak! Toistan vain, mitä puhutaan.\nMinä, uskollinen E-Thasisi, en usko sellaista lörpötystä.\"\n\n\"Niin, niin\", äänsi O-Tar. \"Miksi pelkäisin? Emme tiedä, että hän on\nsiellä. Käviväthän siellä päällikköni näkemättä hänestä jälkeäkään.\"\n\n\"Mutta väitetään, että sinä et lähtenyt\", jatkoi E-Thas. \"Eikä\nManatorin valtaistuimella siedetä pelkuria.\"\n\n\"Onko puhuttu niin petollisesti?\" O-Tar melkein kiljui.\n\n\"On, ja vielä pahempaakin, suuri jeddak\", vastasi palatsin hoitaja. \"Ei\nväitetä ainoastaan niin, ettet uskaltanut mennä O-Main huoneistoon,\nvaan myöskin sitä, että pelkäsit Turan-orjaa, ja moititaan sinun\npuoleltasi A-Korin osaksi tullutta kohtelua. Luullaan, että hänet on\nmurhattu sinun käskystäsi. A-Korista pidettiin, ja monet lausuvat nyt\nääneen, että hänestä olisi tullut erinomainen jeddak.\"\n\n\"Uskalletaanko?\" karjaisi O-Tar. \"Uskalletaanko mainita orjattaren\nepäsikiötä O-Tarin valtaistuimen perijänä?\"\n\n\"Hän on poikasi, O-Tar\", muistutti E-Thas, \"eikä rakastetumpaa miestä\nole koko Manatorissa -- luettelen sinulle vain tosiseikkoja, joita ei\nsaa jättää huomioon ottamatta, ja rohkenen sen tehdä, koska vasta\nsitten, kun tunnet todellisen asiaintilan, voit koettaa torjua\nvaltaistuimesi kohdalle kohoavaa turmaa.\"\n\nO-Tar oli lysähtänyt tuolilleen -- hän oli äkkiä käynyt riutuneen,\nväsyneen ja vanhan näköiseksi. \"Kirottu olkoon se päivä\", hän huusi,\n\"jona nuo kolme muukalaista saapuivat Manatorin kaupunkiin! Kunpa U-Dor\nolisi elossa! Hän oli voimakas -- vihamieheni pelkäsivät häntä. Mutta\nhän on poissa -- saanut surmansa vihatun Turan-orjan kädestä. Painakoon\nTurania Issuksen kirous!\"\n\n\"Jeddakini, mitä meidän on tehtävä?\" tiedusti E-Thas. \"Orjan\nsadatteleminen ei ratkaise pulmaasi.\"\n\n\"Suuret pidot ja avioliiton solmiminen ovat jo kolmen päivän perästä\",\nsanoi O-Tar. \"Niistä tulee komeat juhlat. Soturit ja päälliköt tietävät\nsen -- sellainen on tapa. Sinä päivänä jaetaan lahjoja ja\nkunnianosoituksia. Nimitähän kiivaimmat vastustajani! Lähetän sinut\nheidän keskuuteensa, ja vihjaise heille, että suunnittelen antaa heille\npalkkioita heidän valtaistuimelle tekemiensä palvelusten johdosta.\nKorotamme päällikköjä jedeiksi ja sotureja päälliköiksi ja takaamme\nheille palatseja ja orjia. Mitä arvelet, E-Thas?\"\n\nToinen pudisti päätään. \"Se ei käy päinsä, O-Tar. He eivät välitä\nlahjoistasi eivätkä kunnianosoituksistasi. Niin olen kuullut heidän\nsanovan.\"\n\n\"Mitä he tahtovat?\" tiedusti O-Tar.\n\n\"He tahtovat jeddakin, joka on yhtä uljas kuin uljain\", vastasi E-Thas,\nvaikka hänen polvensa vapisivat, kun hän lausui sen.\n\n\"Pitävätkö he minua pelkurina?\" huusi jeddak.\n\n\"Väitetään, että sinua peloittaa mennä O-Mai Julman huoneistoon.\"\n\nO-Tar istui pitkän aikaa pää rinnalle painuneena, tuijottaen tylsästi\nlattiaan.\n\n\"Kerro heille\", hän virkkoi vihdoin kaiuttomasti, eikä hänen äänensä\nlainkaan kuulostanut suuren jeddakin ääneltä, \"kerro heille, että minä\nmenen O-Main huoneistoon etsimään Turan-orjaa!\"\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nUhkayritys rakkauden tähden\n\n\n\"He, he! Hän on arka ja nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi'!\" Puhuja\noli I-Gos, ja hän puhui päällikköryhmälle eräässä Manatorin jeddakin\nO-Tarin palatsin huoneessa. \"Jos A-Kor olisi elossa, niin hänestä\nsaisimme jeddakin!\"\n\n\"Kuka sanoo, että A-Kor on kuollut?\" kysyi muuan päälliköistä.\n\n\"Missä hän sitten on?\" tokaisi I-Gos. \"Eikö ole kadonnut muitakin\nsellaisia, joita O-Tar on pitänyt liian suosittuina niin lähellä\nvaltaistuinta oleviksi henkilöiksi?\"\n\nPäällikkö pudisti päätään. \"Jos luulisin niin, tai oikeammin, jos\ntietäisin sen, liittyisin Vihollisten portilla olevaan U-Thoriin.\"\n\n\"S-s-st!\" varoitti toinen. \"Tuolla tulee jalkojen nuolija.\" Ja kaikkien\nsilmät kääntyivät lähestyvään E-Thasiin.\n\n\"Kaor, ystävät!\" hän huudahti pysähtyessään heidän joukkoonsa, mutta\nhänen ystävällinen tervehdyksensä sai vastaukseksi vain joitakuita\njuroja nyökkäyksiä, \"Oletteko kuullut uutisia?\" hän jatkoi\nlannistumatta kohtelusta, johon hän alkoi tottua.\n\n\"Mitä -- onko O-Tar nähnyt ulsion ja pyörtynyt?\" kysäisi I-Gos leveän\npurevasti.\n\n\"Miehiä on kuollut vähäisemmistäkin sanoista, vanhus\", muistutti\nE-Thas.\n\n\"Minua ei mikään vaara uhkaa\", vastasi I-Gos, \"sillä en ole Manatorin\njeddakin uljas, kansan suosiossa oleva poika.\"\n\nSe oli tosiaan peittelemättömän valtiopetoksellista puhetta, mutta\nE-Thas ei ollut sitä kuulevinaankaan. Välittämättä I-Gosista hän\nkääntyi muiden puoleen. \"Tänä yönä O-Tar menee O-Main huoneeseen\netsimään Turan-orjaa\", hän virkkoi. \"Hänen mieltään pahoittaa, ettei\nhänen sotureillaan ole kylliksi rohkeutta niin vähäiseen tehtävään ja\nettä heidän jeddakinsa on senvuoksi pakko vangita halpa orja.\" Tämän\npistosanan jälkeen E-Thas jatkoi matkaansa levittämään tietoa palatsin\nmuihin osiin. Tosiasiallisesti hänen lauseensa jälkiosa oli kokonaan\nhänen omaa keksintöään ja hän nautti suuresti esittäessään sen\nvihamiestensä apeudeksi. Hänen erottuaan pienestä miesryhmästä huusi\nI-Gos hänen jälkeensä: \"Millä tunnilla O-Tar aikoo käydä O-Main\nhuoneistossa?\"\n\n\"Kahdeksannen zodan lopulla\" [noin kello 1 yöllä maapallon aikaa],\nvastasi palatsin hoitaja ja meni menojaan.\n\n\"Saamme nähdä\", sanoi I-Gos.\n\n\"Mitä saamme nähdä?\" tiedusti muuan soturi.\n\n\"Saamme nähdä, käykö O-Tar O-Main huoneessa.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"Olen silloin itse siellä, ja jos näen hänet, tiedän hänen käyneen\nsiellä. Jollen näe häntä, tiedän, ettei hän ole ollut siellä\", selitti\nvanha balsamoija.\n\n\"Onko siellä mitään, mikä olisi omiaan kauhistuttamaan rehellistä\nmiestä?\" kysyi päällikkö. \"Mitä olet nähnyt?\"\n\n\"Näkemäni, vaikka sekin on ilkeää, ei ollut niin kummaa kuin\nkuulemani\", vastasi I-Gos.\n\n\"Kerrohan! Mitä kuulit ja näit?\"\n\n\"Näin O-Main ruumiin\", virkkoi I-Gos. Toisia puistatti.\n\n\"Entä etkö tullut hulluksi?\" kysyttiin.\n\n\"Oletko hullu?\" tokaisi ukko.\n\n\"Entä menetkö toistamiseen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Silloin olet kuin oletkin hullu\", huudahti eräs.\n\n\"Näit O-Main ruumiin, mutta mitä kuulit sellaista, mikä oli vieläkin\npahempaa?\" kuiskasi toinen.\n\n\"Näin O-Mai vainajan viruvan makuuhuoneensa lattialla toinen jalka\nsotkeutuneena vuoteensa silkki- ja turkisvaippoihin. Kuulin kammottavaa\nulinaa ja hirveätä kirkumista.\"\n\n\"Eikö sinua peloita mennä sinne jälleen?\" kyseltiin.\n\n\"Kuollut ei voi tehdä minulle pahaa\", sanoi I-Gos. \"Hän on maannut\nsamalla tavoin viisituhatta vuotta. Eikä äänikään voi minua\nvahingoittaa. Kuulin sen kerran ja olen elossa -- voin kuulla sen\nuudelleenkin. Se kajahti melkein viereltäni ollessani piilossa verhojen\ntakana väijymässä Turan-orjaa, ennen kuin sieppasin häneltä naisen.\"\n\n\"I-Gos, sinä olet rohkea mies\", kehui eräs päälliköistä.\n\n\"O-Tar nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', ja olisin valmis uhmaamaan\npahempiakin vaaroja kuin piileksimään O-Main kielletyissä kammioissa\nsaadakseni tietää, etteikö hän käy O-Main huoneessa. Jos niin on, niin\nsitten O-Tar totisesti sortuu!\"\n\nTuli yö, zodet vierivät ja lähestyi aika, jolloin Manatorin jeddakin\nO-Tarin oli lähdettävä O-Main huoneeseen etsimään Turan-orjaa. Meistä,\njotka epäilemme pahansuopien henkien olemassaoloa, tuntunee hänen\npelkonsa uskomattomalta, sillä hän oli voimakas mies, mainio\nmiekkailija ja hyvän maineen saavuttanut taistelija. Mutta niin on\nasia, että Manatorin O-Tarin hermoja kalvoivat pelokkaat aavistukset,\nkun hän asteli palatsinsa käytäviä pitkin O-Main autioksi jätettyjä\nsaleja kohti, ja seisoessaan vihdoin käsi tomuisesta käytävästä itse\nhuoneistoon vievän oven rivalla hän oli melkein kauhun lamauttama. Hän\noli tullut yksin kahdesta erinomaisesta syystä. Ensiksikään ei näin\nolisi ketään näkemässä hänen pelkoaan eikä hänen heikkouttaan, jos\nhänen rohkeutensa viimeisellä hetkellä pettäisi. Ja toinen syy oli se,\nettä jos hän suorittaisi teon yksin tahi saisi uskotelluksi\npäälliköilleen tehneensä sen, hänen ansionsa olisi paljon suurempi kuin\nsiinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut mukanaan sotureita.\n\nMutta vaikka hän olikin lähtenyt yksin, oli hän huomannut, että häntä\nseurattiin, ja tiesi niin olevan sen tähden, ettei hänen väkensä\nluottanut hänen rohkeuteensa eikä hänen totuudenrakkauteensa. Hän ei\nuskonut löytävänsä Turania, orjaa. Eikä häntä erikoisesti\nhaluttanutkaan tavata Turania, sillä vaikka O-Tar olikin mainio\nmiekkailija ja urhea soturi ruumiillisessa ottelussa, oli hän nähnyt\nTuranin pitävän U-Doria leikkikalunaan eikä hänestä ollut ensinkään\nmieluista joutua mittelemään miekkojaan itseään etevämmän taistelijan\nkanssa.\n\nJa niin O-Tar seisoi käsi oven rivalla, peläten astua sisään, peläten\nolla astumatta. Mutta vihdoin häntä takaapäin pälyileväin omien\nsoturien pelko voitti kauhun, jota hän tunsi ikivanhan oven takana\nväijyvää tuntematonta kohtaan, ja hän työnsi syrjään raskaan\nskeelpuisen oven ja meni sisälle.\n\nHuoneessa vallitsi kolkko hiljaisuus, ja siellä oli vuosisatain tomun\naiheuttama painostava tuntu. Sotureiltaan hän oli saanut tietää, mitä\ntietä hänen oli mentävä, ja niinpä hän pakotti vastahakoiset jalkansa\nastelemaan edessään olevan huoneen poikki, jossa jetanpelurit istuivat\nikuisen pelinsä ääressä, ja saapui O-Main huoneeseen vievään lyhyeen\nkäytävään. Paljas miekka vapisi hänen kädessään. Joka askeleella hän\nseisahtui kuuntelemaan, ja hänen saavuttuaan melkein kummitushuoneen\novelle hänen sydämensä lakkasi sykkimästä ja hiki kihosi hänen\ntahmeaksi käyneelle otsalleen, sillä sisältä kantautui hiljaista\nhengityksen ääntä hänen säikähtyneihin korviinsa. Silloin Manatorin\nO-Tar oli vähällä paeta nimetöntä kauhua, jota hän ei voinut nähdä,\nmutta jonka hän tiesi väijyvän itseään oven takana olevassa huoneessa.\nToisaalta kuitenkin kannusti häntä omien soturiensa ja päällikköjensä\nvihan ja halveksumisen pelko. He riistäisivät häneltä vallan ja\nkaupanpäällisiksi surmaisivat hänet. Ei voinut olla epäilystäkään\nsiitä, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos hän pelon vallassa pakenisi\nO-Main huoneistosta. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli senvuoksi\nuhitella tuntematonta mieluummin kuin tiettyä.\n\nHän siirtyi eteenpäin. Hänen edessään oleva huone oli pimeämpi kuin\nkäytävä, joten hän vain epäselvästi eroitti siellä olevat esineet.\nMelkein huoneen keskellä oli makuulava ja sen vieressä joku\nmarmorilattialla viruva tummempi esine. Hän astui ovesta vielä\naskeleen, ja hänen miekkansa raapaisi kiviseen pihtipieleen. Kauhukseen\nhän näki, että vuodesilkit ja -turkikset lattian keskellä olevalla\nlavalla liikkuivat. O-Mai Julman kuolinvuoteella nousi hahmo hitaasti\nistumaan. O-Tarin polvet vapisivat, mutta hän jännitti koko siveellisen\nvoimansa ja valmistautui hyökkäämään lattian poikki kauhunäyn kimppuun.\nMutta hän empi hetkisen. Hän tunsi että häneen tuijottivat silmät --\naavemaiset silmät, joiden katse tunkeutui pimeyden läpi hänen heikkoon\nsydämeensä ja joita hän ei nähnyt. Hän pinnistäytyi hyökkäystä varten --\nmutta samassa vuoteella oleva olento päästi kammottavan kirkaisun, ja\nO-Tar vaipui tajuttomana lattialle.\n\nGahan nousi O-Main vuoteelta hymyssä huulin, pyörähtäen heti ympäri ja\nvetäisten miekkansa, kun hänen herkät korvansa eroittivat vähäistä\nmelua hänen takanaan vallitsevasta pimeydestä. Erilleen vedettyjen\nverhojen välissä seisoi kumarainen ja ryppyinen olento. Se oli I-Gos.\n\n\"Pane miekkasi tuppeen, Turan\" kehoitti vanhus. \"Sinun ei tarvitse\npelätä mitään I-Gosin puolelta.\"\n\n\"Mitä tekemistä sinulla on täällä?\" tiedusti Gahan.\n\n\"Tulin varmistautumaan siitä, ettei tuo suuri pelkuri petä meitä. Niin,\nhän nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', mutta katsopa nyt häntä! Hän\non kauhusta pyörtynyt, mutta hänelle saattaakin antaa sen aneeksi, kun\non kuullut kamalan kiljaisusi. Se oli vähällä viedä rohkeuden\nminultakin. Ja sinäkö siis ulvoit ja kiljuit, kun päälliköt saapuivat\nsinä päivänä, jolloin ryöstin Taran sinulta?\"\n\n\"Sinäkö se olitkin, vanha lurjus?\" kysyi Gahan, astahtaen uhkaavasti\nI-Gosiin päin.\n\n\"No, no!\" rauhoitti vanhus. \"Mutta silloin olin vihollisesi. Enää en\nsitä tekisi. Olosuhteet ovat muuttuneet.\"\n\n\"Miten ne ovat muuttuneet? Mikä ne on muuttanut?\" tiedusti Gahan.\n\n\"Silloin en täysin käsittänyt, kuinka raukkamainen jeddakini on ja\nkuinka urheita sinä ja tyttö olette. Olen toista polvea, vanha mies, ja\nrakastan rohkeutta. Aluksi minua suututti tytöltä saamani isku, mutta\nsitten tulin ajatelleeksi, kuinka uljas teko se oli, ja aloin ihailla\nsitä kuten hänen kaikkia tekojaan. Hän ei pelännyt O-Taria, hän ei\npelännyt minua, hän ei pelännyt kaikkia Manatorin sotureita. Ja sinä\nsitten! Kautta miljoonan esi-isän veren! Miten sinä taisteletkaan! Olen\npahoillani siitä, että paljastin sinut jetankentillä. Olen pahoillani\nsiitäkin, että raahasin tytön, Taran, takaisin O-Tarin käsiin.\nTahtoisin korvata sen. Tahtoisin olla ystäväsi. Tässä on miekkani\njalkojesi juuressa.\" Vetäisten esille aseensa I-Gos heitti sen\nlattialle Gahanin eteen.\n\nGatholilainen tiesi, että tuskin pahinkaan heittiö saattoi hyljeksiä\ntällaista juhlallista valaa, ja niinpä hän kumartui, otti lattialta\nvanhuksen säilän ja ojensi sen kahva edellä hänelle takaisin, siten\nsuostuen hänen ystävyyteensä.\n\n\"Missä on Heliumin prinsessa Tara?\" kysyi Gahan. \"Onko hän\nvahingoittumaton?\"\n\n\"Hän on teljettynä naisten asuntojen torniin odottamaan\njuhlatoimitusta, joka tekee hänestä Manatorin jeddaran\", vastasi I-Gos.\n\n\"Tuo olio on rohjennut luulla Heliumin Taran suostuvan hänen\naviopuolisokseen\", jupisi Gahan. \"Valmistan hänelle lyhyen lopun,\njollei hän jo ole kuollut kauhusta.\" Hän meni maahan vaipuneen O-Tarin\nluokse syöstäkseen miekkansa hänen sydämeensä.\n\n\"Älä!\" varoitti I-Gos. \"Älä surmaa häntä, vaan rukoile, ettei hän olisi\nkuollut, jos sinun on mieli pelastaa prinsessasi!\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Gahan.\n\n\"Jos sanoma O-Tarin kuolemasta saapuisi naisten asumuksille, olisi\nprinsessa Tara tuhon oma. Naiset tietävät O-Tarin aikovan ottaa hänet\nvaimokseen ja tehdä hänestä Manatorin jeddaran, joten saat olla varma,\nettä he kaikki kateellisina ja mustasukkaisina naisina vihaavat häntä.\nAinostaan O-Tarin mahti suojaa häntä nyt kaikilta ikävyyksiltä. Jos\nO-Tar kuolisi, jätettäisiin hänet sotilaiden ja miesorjien haltuun,\nsillä ei olisi ketään kostamassa hänen puolestaan.\"\n\nGahan pisti miekkansa tuppeen. \"Puhut järkevästi; mutta mitä teemme\ntuolle?\"\n\n\"Jätetään hänet virumaan paikalleen\", neuvoi I-Gos. \"Hän ei ole\nkuollut. Virottuaan hän palaa huoneistoonsa ja esittää komean tarun\nuljuudestaan, eikä hänen kerskailuaan kumoamassa ole ketään -- ei\nketään muita kuin I-Gos. Tule! Hän saattaa toipua millä hetkellä\nhyvänsä, eikä hän saa nähdä meitä täällä.\"\n\nI-Gos meni maassa viruvan jeddakin luokse, polvistui hetkiseksi sen\nääreen ja palasi sitten leposijan sivuitse Gahanin luo. Yhdessä he\npoistuivat O-Main huoneesta ja suuntasivat askeleensa kiertokäytävälle.\nSitä myöten I-Gos vei Gahanin ylemmäksi ja edelleen palatsin sen osan\nkohdalle, jossa hän osoitti varsin lähellä olevaa korkeata tornia.\n\"Tuolla\", hän virkkoi, \"on Heliumin prinsessa, ja hän on varmassa\nturvassa juhlallisuuksiin saakka.\"\n\n\"Ehkä turvassa muilta, mutta ei itseltään\", sanoi Gahan. \"Hänestä ei\nikinä tule Manatorin jeddaraa -- ennemmin hän tappaa itsensä.\"\n\n\"Tekisikö hän sen?\" epäili I-Gos.\n\n\"Kyllä hän tekee, jollet voi saada hänelle sanomaa, että minä elän ja\nettä vielä on toivoa\", vakuutti Gahan.\n\n\"En voi viedä hänelle tietoa\", vastasi I-Gos. \"Naistensa asuntoja O-Tar\nvartioitsee mustasukkaisen huolekkaasti. Siellä ovat hänen luotetuimmat\norjansa ja soturinsa, ja lisäksi heidän seassaan vilisee lukemattomia\nurkkijoita, joten kukaan ei tiedä, kuka kukin on. Jokaisen varjon\nniissä huoneissa panevat sadat silmät merkille.\"\n\nGahan silmäili korkean tornin valaistuja ikkunoita; sen yläkerroksissa\noli Heliumin Tara teljettynä. \"Minä koetan löytää jonkun tien, I-Gos\",\nsanoi Gahan.\n\n\"Ei ole mitään tietä\", väitti vanhus. Jonkun aikaa he seisoivat katolla\nriutuvan Marsin kirkkaiden tähtien ja kiitävien kuiden alla,\nsommitellen suunnitelmia sen ajan varalta, jolloin Heliumin Tara\ntuotaisiin tornista O-Tarin valtaistuinsaliin. Silloin, ja vain\nsilloin, vakuutti I-Gos, oli pelastamisyrityksillä vähääkään\nonnistumismahdollisuuksia. Gahan ei tiennyt, kuinka paljon hän saattoi\nluottaa toiseen, ja piti senvuoksi omina tietoinaan sen suunnitelman,\njonka hän Ghekin mukana oli lähettänyt Floranille ja Val Dorille. Mutta\nhän takasi vanhalle balsamoijalle, että jos hänen usein toistetut\nvakuutuksensa O-Tarin syyttämisestä ja syrjäyttämisestä olivat\nvilpittömiä, olisi hänellä tilaisuus tehdä se sinä yönä, jona jeddak\nkoettaisi ottaa Heliumin prinsessan puolisokseen.\n\n\"Silloin on aikasi, I-Gos\", vakuutti Gahan, \"ja jos joku puolue\najattelee samalla tavalla kuin sinä, niin valmista sen jäseniä kaiken\nsen varalta, mitä tapahtuu sen jälkeen kun O-Tar julkeasti koettaa\nmennä avioliittoon sotavaltiaan tyttären kanssa. Missä ja milloin\ntapaan sinut uudelleen? Nyt menen puhuttelemaan Taraa, Heliumin\nprinsessaa.\"\n\n\"Pidän rohkeudestasi\", sanoi I-Gos, \"mutta siitä ei ele sinulle\nvähääkään hyötyä. Sinä et pääse puhuttelemaan Heliumin prinsessaa\nTaraa, vaikka epäilemättä monen manatorilaisen veri tahraa naisten\nasuntojen lattioita, ennen kuin sinä saat surmasi.\"\n\nGahan hymyili. \"Minä en saa surmaani. Milloin ja missä tapaamme? Mutta\nlöydäthän minut aina öisin O-Main huoneesta. Se tuntuu olevan\nturvallisin pakopaikka koko Manatorissa jeddakin vihamiehelle, vaikka\nse onkin jeddakin palatsissa. Nyt lähden!\"\n\n\"Ja olkoot esi-isäisi henget mukanasi!\" toivotti I-Gos.\n\nVanhuksesta erottuaan Gahan meni kattoa myöten korkealle tornille, joka\nnäkyi olevan rakennettu sementistä ja myöhemmin koristettu taidokkailla\nkaiverruksilla; sen koko pinta oli täynnä monimutkaisia kuvioita, jotka\noli hakattu syvälle sen kivimäiseen rakennusaineeseen. Vaikka se oli\nmonien miespolvien ikäinen, oli se vain vähän ravistunut, mikä\njohtui Marsin ilmakehän kuivuudesta, sateiden ja tomumyrskyjen\nharvinaisuudesta. Sitä myöten kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata ja\nvaarallista ja olisi peloittanut uljaimmankin miehen luopumaan sitä\nkoettamasta -- epäilemättä Gahaninkin, jollei hän olisi tuntenut, että\nhänen rakastamansa naisen henki riippui siitä, suorittiko hän tämän\nuhkarohkean teon.\n\nRiisuttuaan aseensa ja koko muun hihnoituksensa paitsi yhtä ainoata\nvyötä, josta riippui tikari, gatholilainen aloitti vaarallisen\nkapuamisen. Tarrautuen kaiverruksiin käsin ja jaloin hän ponnisteli\nhitaasti ylöspäin, karttaen ikkunoita ja pysytellen tornin varjoisella\npuolella, Thurian ja Klurosin valon luomassa pimennossa. Torni kohosi\nnoin viisitoista metriä palatsin läheisen osan katon yläpuolelle; siinä\noli viisi kerrosta ja ikkunoita joka suunnalla. Muutamien ikkunoiden\nedessä oli parvekkeet, ja niitä hän koetti välttää enemmän kuin muita,\nvaikka olikin varsin todennäköistä, ettei tornissa enää ollut ketään\nvalveilla, koska yhdeksäs zode alkoi olla käsissä.\n\nHän eteni meluttomasti ja saapui vihdoin kenenkään huomaamatta ylimmän\nkerroksen ikkunoille. Näissä kuten useissa muissakin hänen\nsivuuttamissaan oli vankat ristikot, joten hänen oli sitä kautta\nmahdoton päästä sisälle niihin huoneisiin, joissa Tara oli vankina.\nPimeys esti hänet näkemästä sisälle ensimmäisestä ikkunasta, jonka\nluokse hän kiipesi. Toinen kuului valaistuun huoneeseen, jossa näkyi\nasemapaikallaan oven edessä nukkuva vartija. Siellä oli myöskin\nseuraavaan alempaan kerrokseen vievien portaiden yläpää. Edettyään\nvielä kauemmaksi kiertäen tornia Gahan lähestyi muuatta toista ikkunaa,\nmutta nyt hän liikkui tornin sellaisella seinällä, jonka alapuolella\noli kolmekymmentä metriä alempana piha ja johon Thurian säteet pian\nsattuisivat. Hän tajusi, että hänen oli jouduttava, ja rukoili, että\nhän nyt lähestymänsä ikkunan takaa tapaisi Heliumin Taran.\n\nAukolle saavuttuaan hän silmäili pieneen, hämärästi valaistuun\nhuoneeseen. Lattian keskellä oli makuukoroke, jolla lepäsi silkki- ja\nturkisvaippojen verhoama ihminen. Peitteistä pisti esiin paljas\nkäsivarsi, leväten mustan ja keltaisen kirjavalla orlukinnahalla --\nihastuttavan kaunis käsivarsi, jonka ympärillä oli Gahanille tuttu\nrannerengas. Ainoatakaan muuta olentoa ei näkynyt huoneessa, jonka\nsisuksen Gahan näki täydelleen. Painaen kasvonsa ristikkoa vasten\ngatholilainen kuiskasi hänelle armaan nimen. Tyttö liikahti, mutta ei\nherännyt. Taaskin Gahan lausui nimen, mutta tällä kertaa äänekkäämmin.\nTara nousi istumaan ja katsoi ympärilleen, mutta yhtä aikaa ponnahti\npystyyn eunukki, joka oli maannut korokkeen sillä puolella, joka oli\nkauimpana Gahanista. Ja samassa Thurian kirkas valo valahti\nikkunaan, jossa Gahan riippui, paljastaen hänet selvästi molemmille\nsisälläolijoille.\n\nMolemmat ponnahtivat seisomaan. Eunukki syöksähti ikkunaa kohti, ja\navuton Gahan olisi joutunut miehen murha-aseen helpoksi uhriksi, jollei\nHeliumin Tara olisi ehättänyt vartijansa kimppuun ja kiskonut häntä\ntaaksepäin. Samalla tyttö veti ohuen tikarinsa piilopaikastaan\nhihnoituksensa alta, ja eunukin koettaessa sysätä hänet syrjään upposi\naseen terävä kärki miehen sydämeen. Hän kuoli ääntäkään päästämättä ja\nvaipui lattialle. Sitten Tara juoksi ikkunan ääreen.\n\n\"Turan, päällikköni!\" hän huudahti. \"Kuinka kammottavaan vaaraan\noletkaan antautunut etsiessäsi minua täältä, missä ei edes sinun uljas\nsydämesi kykene auttamaan minua.\"\n\n\"Älä ole siitä niin kovin varma, sydämeni sielu\", vastasi Gahan.\n\"Vaikka nyt tuonkin armaalleni vain sanoja, ovat ne toivoakseni\nsellaisten tekojen edeltäjiä, jotka antavat hänet takaisin minulle\nikuisiksi ajoiksi. Pelkäsin, että sinä, Heliumin Tara, saattaisit\ntuhota itsesi, välttyäksesi O-Tarin aikomasta häpeästä. Senvuoksi tulin\nvalamaan mieleesi uutta toivoa ja rukoilemaan sinua elämään,\ntapahtukoonpa mitä tahansa, tietäen, että vielä on yksi keino ja että,\njos kaikki käy hyvin, voimme vihdoinkin vapautua. Odota minua O-Tarin\nvaltaistuinsalissa sinä iltana, jona hän aikoo ottaa sinut\npuolisoksesi! Ja nyt: miten selviydymme tuosta veitikasta?\" Hän osoitti\nlattialla viruvaa kuollutta eunukkia.\n\n\"Hänen tähtensä meidän ei tarvitse olla huolissamme\", vastasi tyttö.\n\"Kukaan ei uskalla tehdä minulle pahaa, peläten O-Tarin vihaa. Muutoin\nolisin kuollut heti astuttuani palatsin tähän osaan, sillä naiset\nvihaavat minua. Ainoastaan O-Tar saattaa rangaista minua, ja mitäpä\nO-Tar välittää yhden eunukin hengestä? Niin, älä ole peloissasi tämän\nasian tähden!\"\n\nHe puristivat toistensa käsiä ristikon lävitse, ja nyt Gahan veti Taran\nlikemmäksi itseään.\n\n\"Yksi suukko\", hän pyysi, \"ennen kuin lähden, prinsessani!\" Ja heliumin\nprinsessan Dejah Thorisin ja Barsoomin sotavaltiaan ylpeä tytär\nkuiskasi: \"Päällikköni!\" ja painoi huulensa Turanin, halvan panthanin.\nhuulille.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nVihkimishetkellä\n\n\nKun O-Tar, Manatorin jeddak, avasi silmänsä, vallitsi hänen ympärillään\npainostava haudanhiljaisuus. Hänen mieleensä muistui hirveä näky, joka\noli hänelle ilmestynyt. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Hänen\nnäköpiirissään ei näkynyt mitään huolestuttavaa. Hän nosti verkkaisesti\npäätään ja silmäili ympärilleen. Lattialla vuoteen vieressä oli se\nesine, joka oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotaan, ja hän sulki\nsilmänsä kauhun vallassa tuntiessaan, mikä se oli. Mutta se ei\nhievahtanut eikä hiiskunut mitään. O-Tar aukaisi jälleen silmänsä ja\nnousi pystyyn. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mitään ei ollut\nvuodekorokkeella, jolta hän oli nähnyt _sen_ nousevan.\n\nO-Tar peräytyi huoneesta verkkaisesti. Vihdoin hän pääsi ulompaan\nkäytävään. Se oli tyhjä. Hän ei tiennyt, että se oli tyhjentynyt äkkiä,\nkun äänekäs kiljaisu, johon hänen oma parahduksensa oli sekautunut, oli\nsaapunut häntä vakoilemaan lähetettyjen soturien korviin ja\nhätkähdyttänyt heitä. Hän vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaan\npaksuun rannerenkaaseen kiinnitettyyn ajanmittariin. Yhdeksäs zode oli\nmelkein puolivälissä. O-Tar oli virunut tajuttomana tunnin ajan. Hän\noli viettänyt tunnin O-Main huoneessa eikä ollut kuollut! Hän oli\nkatsellut edeltäjänsä kasvoja ja oli sittenkin täysjärkinen! Hän\nravisti itseään ja hymyili. Pian hän sai hillityksi kapinalliset,\njärkkyneet hermonsa, niin että ehdittyään palatsin asuttuihin osiin hän\nkykeni täysin hillitsemään itsensä. Hän käveli leuka pystyssä, hiukan\nmahtaillen, ja meni suoraan juhlimissaliin, arvaten, että hänen\npäällikkönsä odottivat häntä siellä. Hänen astuessaan sisään nousivat\nkaikki pystyyn, ja monen kasvoista kuvastui epäilystä ja hämmästystä,\nsillä he eivät olleet luulleet näkevänsä jeddakiansa O-Taria jälleen\nsen jälkeen, mitä urkkijat olivat kertoneet heille O-Main huoneesta\nkuuluneista kamalista äänistä. O-Tar oli mielissään siitä, että hän oli\nmennyt siihen kauhunpaikkaan yksin, sillä nyt ei kukaan voinut väittää\nvalheeksi sitä juttua, jonka hän kertoisi.\n\nE-Thas syöksyi tervehtimään häntä, sillä E-Thas oli nähnyt synkkiä\nkatseita suunnattavan itseensä päin, kun talit vierivät eikä hänen\nhyväntekijäänsä kuulunut takaisin.\n\n\"Oi, sinä urhea ja mainehikas jeddak!\" riemuitsi palatsin hoitaja. \"Me\niloitsemme siitä, että olet palannut vahingotonna, ja pyydämme sinua\nkertomaan meille seikkailustasi.\"\n\n\"Ei siinä ollut mitään\", huudahti O-Tar. \"Tarkastin huoneet\nläpikotaisin ja odotin piiloutuneena, että Turan-orja palaisi, jos hän\nolisi poistunut vähäksi aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Häntä ei ole\nsiellä, ja epäilen, ettei hän ikinä mene sinne. Harvat miehet\nhaluaisivat viipyä kauan niin vastenmielisessä paikassa.\"\n\n\"Eikö sinua ahdistettu?\" tiedusti E-Thas. \"Etkö kuullut ulinaa ja\nparkumista?\"\n\n\"Kuulin kauheita ääniä ja näin aavehaamuja; mutta ne pakenivat minua,\nniin etten päässyt käsiksi ainoaankaan, ja katselin O-Main kasvoja enkä\nole mielipuoli. Vieläpä lepäsin samassa huoneessa hänen ruumiinsa\nvieressä.\"\n\nHuoneen kaukaisessa nurkassa piilotti kumarainen ja ryppyinen vanhus\nhymynsä väkevällä juomalla täytetyn kultaisen pikarin taakse.\n\n\"Hei! Nyt ryypätään!\" huusi O-Tar ja tavoitti tikariaan, jonka nupilla\nhän tavallisesti löi kelloa, jolla orjia kutsuttiin, mutta tikari ei\nollut tupessa. O-Tar oli ymmällä. Hän oli varma, että se oli ollut\npaikallaan vähää ennen kuin hän astui O-Main huoneeseen, sillä hän oli\nvisusti tunnustellut kaikkia aseitaan ollakseen varma siitä, ettei\nmikään niistä ollut poissa. Hän sieppasi sen sijasta pöytäkalustosta\nastian ja löi sillä kelloa, orjien saavuttua käskien heidän tuoda\nväkevintä juomaa O-Tarille ja hänen päälliköilleen. Ennen\naamun sarastusta lähti juopuneiden huulilta paljon äänekkäitä\nihailunvakuutuksia -- jeddakin rohkeuden johdosta. Mutta jotkut olivat\nvieläkin synkän näköisiä.\n\nKoitti vihdoin päivä, jolloin O-Tarin piti ottaa Heliumin prinsessa\nTara puolisokseen. Neljä tuntia orjat valmistivat vastahakoista\nmorsianta. Seitsemään tuoksukylpyyn kului kolme pitkää ja väsyttävää\ntuntia, sitten hänen koko ruumiinsa voideltiin pimaliakukkien öljyllä,\nja häntä hieroi kätevin sormin kaukaisesta Dusurista kotoisin oleva\norjatar. Hänen hihnoituksensa, ihkasen uusi ja tätä tilaisuutta varten\nvalmistettu, oli Barsoomin isojen, valkeiden apinoiden valkoisesta\nnahasta ja runsaasti varustettu platinakoristuksilla ja timanteilla --\nsuorastaan niillä päällystetty. Hänen tuuhea, kiiltävän musta tukkansa\noli kammattu upean komeaksi ja pukevaksi laitteeksi, johon oli pistetty\ntimanttinuppisia neuloja, niin että se säihkyi kuin kuutamottoman yön\ntahdikas taivas.\n\nMutta morsian, joka saatettiin korkeasta tornista O-Tarin\nvaltaistuinsaliin, oli äreä ja uhmaileva. Käytävät olivat täynnä orjia\nja sotureita sekä palatsin ja kaupungin naisia, jotka oli käsketty\njuhlatilaisuuteen. Saapuvilla oli koko Manatorin mahti ja ylpeys,\nrikkaus ja kauneus.\n\nLukuisan kunniavartioston ympäröimänä Tara liikkui hitaasti ihmisten\ntäyttämissä marmorikäytävissä. Päällikköjen salin ovella oli häntä\nvastaanottamassa E-Thas, palatsin hoitaja. Salissa ei ollut ketään\npaitsi kuolleilla ratsuillaan istuvia päällikkövainajia. Tämän pitkän\nhuoneen läpi E-Thas saattoi hänet valtaistuinsaliin, joka myöskin oli\ntyhjä, sillä Manatorissa olivat vihkimisjuhlallisuudet toisenlaiset\nkuin Barsoomin muissa maissa. Täällä piti morsiamen odottaa sulhasta\nvaltaistuimelle vievien portaiden juurella. Hänen jäljessään tulivat\nvieraat, sijoittuen paikoilleen ja jättäen Päällikköjen salin ja\nvaltaistuimen välisen keskikuorin tyhjäksi, sillä sitä myöten saapuisi\nO-Tar yksin morsiamen luokse oltuaan ensin lyhyen ajan yksin vainajien\nseurassa Päällikköjen salissa suljettujen ovien takana. Sellainen oli\ntapa.\n\nVieraat olivat kaikki marssineet jonossa Päällikköjen salin lävitse;\nsen molemmissa päissä olevat ovet oli suljettu. Äkkiä avautui salin\nalapäähän ovi, ja O-Tar astui sisään. Hänen mustaa hihnoitustaan\nkoristivat rubiinit ja kultalaitteet; hänen kasvojaan peitti samasta\njalosta metallista valmistettu naamari, jonka silmiksi oli pantu kaksi\ntavattoman isoa rubiinia, vaikka niiden alla oli kapeat raot, joista\nnaamarin kantaja saattoi nähdä. Hänen päälaellaan oleva laite kannatti\nkeinotekoisia sulkia, jotka oli valmistettu samasta metallista kuin\nnaamari. Pienimpiä yksityiskohtia myöten hänen asunsa oli sellainen,\njollaiseksi Manatorin tavat vaativat kuninkaallisen sulhasen asun, ja\nsamojen tapojen mukaisesti hän nyt saapui yksin Päällikköjen saliin\nottaakseen vastaan siunaukset ja neuvot häntä edeltäneiltä Manatorin\nsuurmiehiltä.\n\nKun salin alapään ovi sulkeutui O-Tarin jälkeen, jäi jeddak yksin\nsuurten vainajain seuraan. Ikivanhojen sääntöjen mukaan ei yksikään\nkuolevainen saanut nähdä sitä, mitä tässä pyhitetyssä huoneessa silloin\ntapahtui. Koska Manatorin mahtavat kunnioittivat Manatorin\nperinnäistapoja, niin kunnioittakaamme mekin tuon ylvään ja\nherkkätuntoisen kansan perinnäisiä tapoja. Mitäpä meitä liikuttaisikaan\nse, mitä tapahtui siellä, juhlallisessa vainajien salissa?\n\nKului viisi minuuttia. Morsian seisoi äänettömänä valtaistuimen\njuurella. Vieraat puhelivat keskenään hiljaa kuiskaillen, niin että\nhuone oli täynnänsä monien äänten sorinaa. Vihdoin lennähti päällikköjen\nsalista tuova ovi auki, ja loistava sulhanen seisoi hetkisen jykevän\naukon puitteissa. Häävieraiden seassa syntyi hiljaisuus. Tasapituisin,\nmahtavin askelin lähestyi sulhanen morsianta. Taran sydäntä kouristivat\npahat aavistukset, jotka olivat hiipineet hänen mieleensä, kun kohtalon\nlangat kiertyivät yhä tiukemmin hänen ympärilleen eikä Turanista\nkuulunut eikä näkynyt merkkiäkään. Missä Turan oli? Mitäpä hän tosiaan\nsaattoi tehdä pelastaakseen Taran? O-Tarin mahdin ympäröimänä, ilman\nainoatakaan ystävää tuntui tytön asema lopultakin tyyten toivottomalta.\n\n\"Minä pysyn elossa!\" kuiskasi hän itsekseen, koettaen vielä viimeisen\nkerran vastustaa hirvittävää toivottomuutta, joka uhkasi saada hänet\nvaltaansa, mutta varmuuden vuoksi hänen sormensa pujahtivat\nohutteräiseen tikariin, jonka hän oli kenenkään huomaamatta saanut\nsiirretyksi vanhasta hihnoituksestaan uuteen. Ja nyt oli sulhanen hänen\nvieressään, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet portaita myöten\nvaltaistuimen eteen, mihin he pysähtyivät, kääntyen alhaalla olevaan\nyleisöön päin. Huoneen taustalta saapui sitten kulkue sen korkean\nvirkamiehen johtamana, jonka velvollisuus oli tehdä nämä kaksi mieheksi\nja vaimoksi. Kulkueen takana asteli upeasti puettu nuorukainen kantaen\nsilkkityynyllä lyhyillä kultaketjuilla yhdistettyjä kultaisia\nkäsirautoja, joilla juhlallinen toimitus päätettäisiin siten, että\nvirkamies kiinnittäisi käsiraudan kummankin ranteeseen, mikä olisi\nmerkkinä avioliiton pyhien siteiden katkeamattomuudesta.\n\nSaapuisiko Turanin lupaama apu liian myöhään? Tara kuunteli pitkää,\nyksitoikkoista vihkimistoimitusta. Hän kuuli, kuinka O-Tarin hyveitä ja\nmorsiamen kauneutta ylistettiin. Ratkaiseva hetki lähestyi, eikä\nvieläkään merkkiäkään Turanista. Mutta mitäpä hän voisikaan suorittaa,\nvaikka hänen onnistuisikin päästä valtaistuinsaliin, muuta kuin kuolla\nTaran kanssa? Pelastuksesta ei voinut olla toivoakaan.\n\nVirkamies otti kultaiset käsiraudat pielukselta, jolla ne olivat\nolleet. Siunattuaan ne hän ojensi kätensä tarttuakseen Taran\nranteeseen. Hetki oli tullut! Tätä pitemmälle ei toimitus saanut mennä,\nsillä Barsoomin kaikkien lakien mukaan hän olisi Manatorin O-Tarin\nvaimo samalla hetkellä, kun heidät olisi kiinnitetty yhteen. Vaikkapa\npelastus tulisikin sitten tai myöhemmin, ei hän voisi koskaan katkoa\nniitä siteitä, ja Turan olisi häneltä mennyttä yhtä varmasti kuin jos\nkuolema olisi heidät eroittanut.\n\nHänen kätensä pujahti kätkettyyn tikariin, mutta heti ojentui sulhasen\nkäsi, tarttuen hänen ranteeseensa. O-Tar oli arvannut hänen\naikomuksensa. Eriskummaisen naamarin raoista Tara näki jeddakin häneen\ntähdätyt silmät ja aavisti, millaisen pilkallisen hymyn naamari peitti.\nHe seisoivat siten jännittävän hetkisen. Alhaalla oleva rahvas pysyi\nhiljaa ja pidätti henkeään, sillä valtaistuimen edessä sattunut tapaus\nei ollut jäänyt huomaamatta.\n\nNiin dramaattinen kuin tilanne olikin, muuttui se äkkiä kolmin kerroin\ndramaattisemmaksi, sillä Päällikköjen saliin vievä ovi tempaistiin\nmelukkaasti auki. Kaikkien silmät kääntyivät häiriöön päin; jykevien\novipielien puitteissa näkyi toinen hahmo -- puolittain puettu olento,\njoka hätäisesti kiinnitti puolittain irrallista hihnoitustaan\npaikoilleen -- O-Tar, Manatori jeddak.\n\nKaikkien katseet suuntautuivat valtaistuimen edessä seisovaan\nsulhaseen. Hän nosti kätensä ja kiskaisi kultaisen naamarin\nkasvoiltaan, ja silmät levällään hämmästyksestä katseli Heliumin Tara\nTuran-panthanin kasvoja.\n\n\"Turan, orja!\" huudettiin. \"Kuolema hänelle! Kuolema hänelle!\"\n\n\"Odottakaa!\" huusi Turan, vetäisten miekkansa, kun toistakymmentä\nsoturia syöksähti eteenpäin.\n\n\"Odottakaa!\" kirkaisi toinen ääni, vanha ja särkynyt, ja I-Gos, iäkäs\nbalsamoija, riensi vieraiden joukosta valtaistuimen portaille\netumaisten soturien edellä.\n\nVanhuksen nähdessään soturit seisahtuivat, sillä ikää kunnioitetaan\nsuuresti Barsoomin kansojen keskuudessa kuten kaikkialla, missä uskonto\njossakin määrin perustuu esi-isäin palvontaan. Mutta O-Tar ei heistä\nvälittänyt, vaan karkasi rajusti valtaistuinta kohti. \"Seis, pelkuri!\"\nkarjasi I-Gos.  Kaikki katselivat pientä vanhusta ihmeissään.\n\"Manatorin miehet\", hän sanoi heikolla, kimeällä äänellään, \"haluatteko\nolla pelkurin ja valehtelijan hallittavia?\"\n\n\"Alas hänet!\" mylvi O-Tar.\n\n\"Ei, ennen kuin olen puhunut!\" vastasi I-Gos. \"Se on oikeuteni. Jollei\nse onnistu, on henkeni mennyttä -- sen te kaikki tiedätte ja sen tiedän\nminäkin. Sen vuoksi vaadin, että minua kuullaan. Se on oikeuteni!\"\n\n\"Siihen hänellä on oikeus\", kertasi parikymmentä soturia salin eri\nosista.\n\n\"Sen, että O-Tar on arka valehtelija, voin todistaa\", jatkoi I-Gos.\n\"Hän väitti uljaasti uhmailleensa O-Main huoneen kauhua näkemättä\njälkeäkään Turan-orjasta. Minä olin siellä, piilossa verhojen takana ja\nnäin kaikki, mitä tapahtui. Turan oli piileskellyt siinä huoneessa ja\nlepäsi parhaillaan O-Main vuoteella, kun O-Tar pelosta vapisten astui\nsisälle. Häiritty Turan nousi istumaan, päästäen samalla vihlovan\nkiljauksen. O-Tar parahti ja pyörtyi.\"\n\n\"Se on valetta!\" huusi O-Tar.\n\n\"Se _ei_ ole valetta, ja minä voin todistaa sen\", vakuutti I-Gos.\n\"Panitteko silloin, kun hän palasi O-Main huoneesta kerskuen\nurotyöstään, panitteko silloin merkille, että hän tahtoessaan kutsua\norjia tuomaan viiniä tavoitti tikariaan lyödäkseen nupilla kelloon,\nkuten hänen aina on tapana tehdä? Paniko teistä kukaan sen merkille? Ja\nsen, ettei hänellä ollut tikaria? O-Tar, missä on tikari, joka oli\nvyölläsi, kun menit O-Main huoneeseen? Sinä et sitä tiedä, mutta minä\ntiedän. Sinun maatessani pyörtyneenä pelosta otin minä sen\nhihnoituksestasi ja kätkin sen O-Main vuoteen silkkivaippojen sekaan.\nSiellä se on vielä nytkin, ja jos ken sitä epäilee, menköön sinne; hän\nlöytää sen sieltä ja tietää jeddakinsa raukaksi.\"\n\n\"Entä tämä petturi?\" tiedusti muuan. \"Saako hän rankaisematta seistä\nManatorin valtaistuimella, sillä aikaa, kun me kinastelemme\nhallitsijastamme?\"\n\n\"Juuri hänen urheutensa on paljastanut teille O-Tarin raukkamaisuuden\",\nvastasi I-Gos, \"ja hänen avullaan saatte suuremman jeddakin.\"\n\n\"Valitsemme itse oman jeddakimme. Orja kiinni ja surma hänelle!\"\nHyväksymishuutoja kuului huoneen kaikilta puolilta. Gahan kuunteli\ntarkkaavasti, ikäänkuin odottaen jotakin toivottua ääntä. Soturit\nlähestyivät koroketta, jolla hän nyt seisoi paljas miekka kädessään ja\ntoinen käsivarsi kiedottuna Taran ympärille. Hän aprikoi, eivätkö hänen\nsuunnitelmansa sittenkään pitäneet paikkaansa. Jolleivät ne pitäneet,\nmerkitsisi se hänelle kuolemaa, ja hän oli varma siitä, että Tara\nhänen kaaduttuaan surmaisi itsensä. Niin turhaanko hän kaikkine\nponnistuksineen oli palvellut tyttöä?\n\nUseat soturit vaativat kiihkeästi, että olisi heti mentävä O-Main\nhuoneeseen etsimään tikaria, jonka löytyminen todistaisi O-Tarin\npelkuriksi. Vihdoin suostui kolme heistä lähtemään. \"Teidän ei tarvitse\npelätä\", vakuutti I-Gos. \"Siellä ei ole mitään, mikä voisi vahingoittaa\nteitä. Viime aikoina olen käynyt siellä usein, ja Turan-orja on\nnukkunut siellä nämä monet yöt. Kirkaisut ja ulinan, jotka säikyttivät\nteitä ja O-Taria, päästi Turan ajaakseen teidät pois piilopaikastaan.\"\nHäpeilevän näköisenä kolmikko poistui huoneesta etsimään O-Tarin\ntikaria.\n\nJa sitten toiset käänsivät huomionsa jälleen- Gahaniin, He lähestyivät\nvaltaistuinta paljaat miekat käsissään, mutta liikkuivat hitaasti,\nsillä he olivat nähneet tämän orjan jetan-kentällä ja tunsivat hänen\nkäsivartensa taitavuuden. He olivat saapuneet portaiden juurelle, kun\nkorkealta heidän yläpuoleltaan kuului syvä kumahdus, sitten toinen ja\nvielä yksi. Turan hymyili ja huoahti helpotuksesta. Ehkei se sittenkään\nollut tapahtunut liian myöhään. Soturit seisahtuivat kuuntelemaan\nsamoin kuin kaikki muutkin huoneessaolijat. Nyt kantautui heidän\nkorviinsa kovaa pyssyjen räiskettä, ja kaikki se kuului ylhäältä,\nikäänkuin olisi taisteltu palatsin katolla.\n\n\"Mitä se on?\" kyselivät he toisiltaan.\n\n\"Ankara myrsky on puhjennut Manatorin kohdalla\", arveli joku.\n\n\"Älkää välittäkö myrskystä, ennen kuin olette surmanneet tuon olion,\njoka uskaltaa seisoa jeddakinne valtaistuimella!\" vaati O-Tar. \"Käykää\nhänen kimppuunsa!\"\n\nJuuri kun hän herkesi puhumasta, jakautuivat valtaistuimen takana\nolevat verhot, ja korokkeelle astui soturi. O-Tarin sotureitten\nhuulilta pääsi hämmästyksen ja harmin huudahdus. \"U-Thor!\" he\nkiljaisivat. \"Mitä petosta tämä on?\"\n\n\"Ei se petosta ole\", sanoi U-Thor syvällä äänellään. \"Tuon teille uuden\njeddakin koko Manatoria varten. En valehtelevaa raukkaa, vaan rohkean\nmiehen, jota kaikki rakastatte.\"\n\nSenjälkeen hän astahti syrjään ja verhojen kätkemästä käytävästä tuli\nesiin toinen mies. Hän oli A-Kor, ja hänen näyttäytyessään kajahti\nhuudahduksia, joista kuvastui hämmästystä, riemua ja raivoa, eri\npuolueiden oivaltaessa, millainen valtiokeikaus oli niin ovelasti\nsuoritettu. A-Korin jäljessä tuli lisää miehiä -- kaikki Manatosin\nkaupungin manatorilaisia -- kunnes heitä oli korokkeella tungokseen\nsaakka.\n\nO-Tar kehoitteli parhaillaan sotureitaan hyökkäämään, kun sivuovesta\ntuoksahti saliin verinen padwar, jonka asu oli sekaisin. \"Kaupunkimme\non kukistunut!\" hän huusi äänekkäästi. \"Manatosin laumat tulivat\nsisälle Vihollisten portista. Gatholilaiset orjat ovat nousseet ja\ntuhonneet palatsin vartioston. Isoista laivoista lasketaan sotaväkeä\npalatsin katolle ja Jetan-kentille. Heliumin ja Gatholin väkeä marssii\nManatorissa. Huudetaan ääneen Heliumin prinsessaa ja vannotaan, että\nManator jätetään suitsuavaksi ruumisrovioksi, joka nielee koko\nkansamme. Taivas on mustanaan laivoista. Niitä saapuu komeina jonoina\nidästä ja etelästä.\"\n\nJa sitten taaskin Päällikköjen salin ovi lennähti auki, ja käännyttyään\nkatsomaan näkivät manatorilaiset kynnyksellä uuden tulokkaan, valtavan\nkookkaan, vaaleaihoisen, mustatukkaisen miehen, jonka harmaat silmät\nnyt kiiluivat kuin teräskärjet, ja hänen takanaan oli Päällikköjen sali\ntäynnänsä sotureita, joilla oli yllään kaukaisten maiden hihnoitukset.\nKun Heliumin Tara näki tulijan, sykähti hänen sydämensä riemusta, sillä\nmies oli John Carter, Barsoomin sotavaltias, joka voittoisan armeijan\netunenässä oli saapunut pelastamaan tytärtään. Ja hänen vierellään oli\nDjor Kantos, jonka kanssa Tara oli ollut kihloissa.\n\nSotavaltias silmäili seuruetta hetkisen, ennen kuin puhkesi puhumaan.\n\"Laskekaa alas aseenne, Manatorin miehet!\" hän virkkoi. \"Näen, että\ntyttäreni on elossa, ja jollei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, on\nverenvuodatus tarpeetonta. Kaupunkinne on täynnä U-Thorin, Heliumin ja\nGatholin sotaväkeä. Palatsia pitävät hallussaan gatholilaiset orjat ja\ntuhat minun soturiani, joita tämän salin ympärillä olevat käytävät ja\nhuoneet ovat täynnänsä. Jeddakinne kohtalo on teidän omissa käsissänne.\nMinua ei haluta lainkaan sekaantua siihen asiaan. Olen tullut vain\nnoutamaan tytärtäni ja vapauttamaan gatholilaisia orjia. Olen puhunut!\"\nOdottamatta vastausta hän asteli leveätä pääkuoria pitkin Heliumin\nTaraa kohti, ikäänkuin sali olisi ollut täynnä hänen omaa väkeään eikä\nvihollisia.\n\nManatorin päälliköt seisoivat tyrmistyneinä. He katsoivat O-Tariin,\nmutta tämä saattoi vain avuttomana vilkuilla ympärilleen, kun\nvihollisia marssi Päällikköjen salista, kiertäen valtaistuinsalin\nympäri, kunnes he olivat saartaneet koko seurueen. Sitten astui sisälle\neräs Heliumin armeijan dwar.\n\n\"Olemme pidättäneet kolme päällikköä\", hän ilmoitti sotavaltiaalle. \"He\npyrkivät tänne valtaistuinsaliin selostamaan kumppaneilleen jotakin\nasiaa, jonka he väittävät ratkaisevan Manatorin kohtalon.\"\n\n\"Tuo heidät tänne!\" käski sotavaltias.\n\nHe saapuivat vahvan vartioston saattamina valtaistuimelle vievien\nportaiden juurelle. Sinne he pysähtyivät, ja heidän johtajansa kääntyi\nmuiden manatorilaisten puoleen, nosti oikean kätensä korkealle ja\nnäytti jalokivillä koristettua tikaria. \"Löysimme sen\", hän sanoi,\n\"juuri sieltä, mistä I-Gos väitti sen löytyvän.\" Ja hän katsoi O-Taria\nuhkaavasti.\n\n\"A-Kor, Manatorin jeddak!\" huusi joku, ja huutoon yhtyi sata\nkäheäkurkkuista soturia.\n\n\"Manatorissa ei voi olla muuta kuin yksi jeddak\", virkkoi tikaria\npitelevä päällikkö. Katse yhä tähdättynä onnettomaan O-Tariin hän\nasteli jeddakin luokse ja ojensi tikaria kämmenellään, tarjoten sitä\nalamaistensa luottamuksen menettäneelle hallitsijalle. \"Manatorissa ei\nsaata olla muuta kuin yksi jeddak\", hän toisti merkitsevästi.\n\nO-Tar otti ojennetun aseen, oikaisihe täyteen mittaansa ja iski sen\nkahvaa myöten rintaansa, sillä teolla hankkien jälleen itselleen\nkunnioituksen kansansa silmissä ja ansaiten ikuisen paikan Päällikköjen\nsalissa.\n\nHänen kaaduttuaan vallitsi tilavassa salissa hiljaisuus, jonka äkkiä\nkatkaisi U-Thorin ääni. \"O-Tar on kuollut!\" hän huusi. \"Hallitkoon\nA-Kor, kunnes koko Manatorin päälliköt kutsutaan koolle valitsemaan\nuutta jeddakia! Mikä on vastauksenne?\"\n\n\"Hallitkoon A-Kor! A-Kor, Manatorin jeddak!\" Sali vapisi niistä\nhuudoista, eikä ainoatakaan soraääntä kuulunut.\n\nA-Kor kohotti miekkaansa, vaatien hiljaisuutta. \"A-Korin, Manatosin\nsuuren jedin U-Thorin, Gatholin laivaston komentajan ja Barsoomin\nmaineikkaan sotavaltiaan John Carterin tahto on\", hän sanoi, \"että\nManatorin kaupungissa vallitkoon rauha, ja senvuoksi käsken\nmanatorilaisten mennä lausumaan tervetulleiksi näiden liittolaistemme,\nvieraittemme ja ystäviemme soturit ja näyttämään heille ikivanhan\nkaupunkimme nähtävyyksiä ja osoittamaan Manatorin vieraanvaraisuutta.\nOlen puhunut.\" U-Thor ja John Carter lähettivät pois soturinsa, käskien\nheitä nauttimaan Manatorin vieraanvaraisuudesta. Huoneen tyhjentyessä\ntunkeutui Djor Kantos Heliumin Taran luokse. Tytön tuntemaa,\npelastumisen aiheuttamaa riemua oli sumentanut sen miehen näkeminen,\njolle hän oli tehnyt vääryyttä, kuten hänen hyveellinen sydämensä\nsoimasi häntä. Häntä peloitti tuskainen koettelemus ja häpeä, joka\nhänen täytyisi kestää ennen kuin hän voisi toivoa vapautuvansa heidän\nvälillään kauan aikaa voimassa olleesta sopimuksesta. Ja nyt astui Djor\nKantos hänen luokseen, polvistui ja vei hänen sormensa huulilleen.\n\n\"Heliumin kaunis tytär\", alkoi mies, \"kuinka saatan kertoa sinulle\nsiitä, mistä minun pitää kertoa sinulle -- häpeällisestä teosta, jonka\ntyyten tahtomattani olen sinua kohtaan tehnyt? En osaa muuta kuin\nantautua jalomielisyytesi armoille, toivoen anteeksiantoa. Mutta jos\nvaadit, voin tarttua tikariin yhtä kunniakkaasti kuin O-Tar teki.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Heliumin Tara. \"Mistä puhut -- miksi\nnäin arvoituksellisesti sellaiselle, jonka sydän jo nyt on\npakahtumaisillaan?\"\n\nTaran sydän jo nyt pakahtumaisillaan! Alku oli kaikkea muuta kuin\nlupaava, ja nuori padwar toivoi, että hän olisi kuollut, ennen kuin\nhänen olisi ollut lausuttava ne sanat, jotka hänen nyt tuli lausua.\n\n\"Heliumin Tara\", hän jatkoi, \"me kaikki pidimme sinua kuolleena. Olet\nollut poissa Heliumista runsaan vuoden. Murehdin sinua uskollisesti,\nmutta sitten, vähemmän kuin kuukausi takaperin, menin avioliittoon\nOlvia Marthisin kanssa.\" Hän lopetti puheensa ja katseli tyttöä; hänen\nsilmänsä olisivat saattaneet sanoa: \"Nyt iske minut kuoliaaksi!\"\n\n\"Oi, sinä mies-hupakko!\" huudahti Tara. \"Ei mikään, mitä olisit\nsaattanut tehdä, olisi ollut minusta mieluisempaa. Djor Kantos, voisin\nsuudella sinua!\"\n\n\"En usko, että Olvia Marthis siitä pahastuisi\", virkkoi Djor Kantos,\njonka kasvoja nyt kirkasti hymy. Heidän puhuessaan oli valtaistuinsaliin\ntullut joukko miehiä, jotka lähestyivät koroketta. He olivat kookkaita\nsotureita, yllään yksinkertaiset, tyyten koruttomat hihnoitukset.\nHeidän johtajansa saapuessa korokkeelle oli Tara juuri kääntynyt\nGahanin puoleen, viitaten häntä luokseen.\n\n\"Djor Kantos\", hän sanoi, \"esitän sinulle Turanin, panthanin, jonka\nvilpitön uskollisuus ja uljuus ovat voittaneet rakkauteni.\"\n\nJohn Carter ja äsken tulleiden soturien johtaja, jotka seisoivat\nlähellä, vilkaisivat pieneen ryhmään. Ensinmainitun huulilla väikkyi\ntutkimaton hymy, viimemainittu puhutteli Heliumin prinsessaa. \"Turan,\npanthan!\" hän huudahti. \"Etkö tiedä, Heliumin ihana tytär, että tämä\nmies, jota nimität panthaniksi, on Gahan, Gatholin jed?\"\n\nVain silmänräpäykseksi kävi Tara ällistyneen näköiseksi, sitten hän\nkohautti somia olkapäitään, käänsi päätään ja katsahti olkansa ylitse\nGatholin Gahaniin.\n\n\"Jed tahi panthan\", hän virkkoi; \"mitäpä väliä sillä, kumpi ihmisen\norja on ollut?\" Ja hän nauroi veitikkamaisesti, katsellen rakastajansa\nhymyileviä kasvoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopetettuaan tarinansa John Carter nousi tuoliltaan ja oikaisi\njättimäistä vartaloaan kuin metsäleijona.\n\n\"Pitääkö sinun lähteä?\" valitin, sillä en olisi suonut hänen poistuvan\nja minusta tuntui, että hän oli ollut seurassani vain lyhyen hetkisen.\n\n\"Taivas jo punertaa tuolla teidän kauniiden kukkuloittenne takana\",\nvastasi hän, \"ja pian on täysi päivä.\"\n\n\"Vielä yksi kysymys, ennen kuin menet\", pyysin.\n\n\"No?\" myöntyi hän suopeasti.\n\n\"Miten saattoi Gahan tulla valtaistuinsaliin O-Tarin asussa?\"\ntiedustelin.\n\n\"Se oli yksinkertainen temppu -- Gatholin Gahanille\", vastasi\nsotavaltias. \"I-Gosin avulla hän hiipi ennen juhlallisuuksien alkua\nPäällikköjen saliin, sillä aikaa kun valtaistuinhuone ja Päällikköjen\nsali olivat tyhjinä ennen morsiamen saapumista. Hän tuli\nkellariholveista pitkin sitä käytävää, joka päättyi valtaistuimen\ntakaisen verhon taakse, ja Päällikköjen saliin päästyään sijoittui\nratsastajattoman thoatin selkään, jonka soturi oli I-Gosin\nkorjattavana. O-Tarin astuttua sisään ja tultua likelle Gahania tämä\nheittäytyi hänen niskaansa ja löi häntä vankan keihään nupilla. Hän\nluuli surmanneensa jeddakin ja ällistyi, kun O-Tar ilmestyi\npaljastamaan hänet.\"\n\n\"Entä Ghek? Miten hänelle kävi?\" tiukkasin.\n\n\"Opastettuaan Val Dorin ja Floranin Taran särkyneen lentokoneen luokse,\njonka he korjasivat, hän seurasi heitä Gatholiin, josta lähetettiin\nsana minulle Heliumiin. Sitten hän ohjasi lukuisan joukkueen, jossa\nmuun muassa olivat A-Kor ja U-Thor, katolta, johon heidät oli laskettu\nlaivoistamme, kiertokäytävää myöten palatsin sisäosiin ja opasti heidät\nvaltaistuinsaliin. Veimme hänet muassamme Heliumiin, jossa hän vielä\nelää, käyttäen ainoata rykoriaan, jonka hän tapasi melkein kuoliaaksi\nnälkiintyneenä Manatorin vankiholveista. Mutta seis! Nyt ei enää\nkysymyksiä!\"\n\nSaatoin hänet itäiselle kaarikäytävälle, jonka holvien takaa rusotti\npäivänkoitto.\n\n\"Hyvästi!\" hän virkkoi.\n\n\"Jaksan tuskin uskoa, että tuossa todellakin olet sinä\", huudahdin.\n\"Huomenna luulen varmasti uneksineeni kaiken tämän.\"\n\nHän naurahti, vetäisi miekkansa ja raapaisi sillä karkeatekoisen ristin\nerään kaaren sementtiin.\n\n\"Jos sinua huomenna epäilyttää\", hän sanoi, \"niin tule katsomaan, onko\ntämäkin unta!\"\n\nSeuraavassa hetkessä hän oli poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Jetan eli marsilainen shakki_.\n\nNiiden varalta, joita tällaiset asiat huvittavat ja jotka haluaisivat\nkoettaa tätä peliä, selitän jetanin säännöt sellaisina kuin John Carter\nne minulle esitti. Kun kirjoitetaan eri nappuloiden nimet ja\nsiirtymätavat paperipalasille ja liimataan ne tavallisiin tammipelin\nnappuloihin, voidaan peliä pelata yhtä hyvin kuin Marsissa käytetyillä\nkoristetuilla nappuloilla.\n\n_Lauta_ on nelikulmainen, ja siinä on sata vuorotellen mustaa ja\nkellanpunaista ruutua.\n\n_Nappulat_ luetellaan siinä järjestyksessä, jossa ne ovat laudalla\nkummastakin pelaajasta katsoen vasemmalta oikealle. Ensimmäisessä\nrivissä:\n\n_Sotilas_: Kaksi sulkaa; kaksi askelta suoraan mihin suuntaan hyvänsä\ntai ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan.\n\n_Padwar_: Kaksi sulkaa; kaksi askelta vinottain mihin suuntaan hyvänsä\ntahi ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan.\n\n_Dwar_: Kolme sulkaa; kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko\nsuoraan tai mutkitellen.\n\n_Lentäjä_: Kolmisiipinen potkuri; kolme askelta vinosti mihin suuntaan\nhyvänsä, joko suoraan tahi mutkitellen; saa hypätä toisten nappulain\nylitse.\n\n_Päällikkö_: Kymmenjalokivinen diadeemi; kolme askelta mihin suuntaan\ntahansa, suoraan, vinottain tai mutkitellen.\n\n_Prinsessa_: Yksijalokivinen diadeemi; samoin kuin päällikkö, mutta saa\nhypätä muiden nappulain yli.\n\n_Lentäjä_: Katso yllä!\n\n_Dwar_: Katso yllä!\n\n_Padwar_: Katso yllä!\n\n_Sotilas_: Katso yllä!\n\nJa toisessa rivissä vasemmalta oikealle:\n\n_Thoat_: Ratsusotilas; kaksi sulkaa; kaksi askelta, toinen suoraan,\ntoinen vinottain, mihin suuntaan tahansa.\n\n_Panthanit_ (kahdeksan kappaletta): yksi sulka; yksi askel eteenpäin,\nsivuttain tai vinottain, mutta ei taaksepäin.\n\n_Thoat_: Katso yllä!\n\nPelissä on toisella pelurilla kaksikymmentä mustaa ja hänen\nvastapelurillaan kaksikymmentä punakeltaista nappulaa, ja alkujaan sen\notaksutaan esittäneen etelän mustan ja pohjolan keltaisen rodun välistä\ntaistelua. Marsissa lauta tavallisesti sijoitetaan niin, että mustat\nnappulat lähtevät etelästäpäin ja punakeltaiset pohjoisesta päin.\n\nPeli on voitettu, kun joku nappula siirretään samalle ruudulle, jolla\nvastapuolen prinsessa on, tai kun päällikkö lyö päällikön.\n\nPeli on tasapeli, kun päällikön lyö joku vastapuolueen muu nappula kuin\npäällikkö tahi kun kummallakin puolella on jäljellä korkeintaan kolme\nsamanarvoista nappulaa eikä peliä voiteta kymmenellä siirrolla, joista\nviisi on kummallakin.\n\nPrinsessa ei saa siirtyä uhatulle ruudulle eikä lyödä vastapuolen\nnappulaa. Milloin hyvänsä pelin aikana sitä saadaan yksi kerta siirtää\nkymmenen askelta. Tätä siirtoa nimitetään _paoksi_.\n\nKahta nappulaa ei saa sijoittaa samalle ruudulle muulloin kuin pelin\nviimeisellä siirrolla, jolloin prinsessa lyödään.\n\nKun pelaaja sääntöjen mukaisesti siirtää nappulansa ruudulle, jolla on\njoku vastapelurin nappula, pidetään vastapuolen nappulaa lyötynä, ja se\npoistetaan pelistä.\n\nSuorat siirrot merkitsevät liikettä pohjoiseen, etelään, itään tahi\nlänteen, vinottaiset liikkumista koilliseen, kaakkoon, lounaiseen tai\nluoteiseen. Dwar saa liikkua suoraan pohjoiseen kolme ruutua tahi\npohjoiseen yhden ja itään kaksi ruutua tai jonkun samantapaisen\nsuoraliikkeiden yhdistelmän, kunhan se vain ei saman siirron aikana\njoudu kahdesti samalle ruudulle. Tämä esimerkki selittää yhdistetyt\nsiirrot.\n\nSiitä, kumpi siirtää ensiksi, voidaan määrätä millä tahansa kummankin\npelaajan hyväksymällä tavalla. Ensimmäisen ottelun jälkeen saa sen\nvoittaja, jos haluaa, siirtää ensiksi tai määrätä vastustajansa\ntekemään ensi siirron.\n\nVetoja marsilaiset lyövät jetanissa monella tavoin. Pelin tulos\ntietystikin ratkaisee, kenelle pääpanos tulee; mutta myöskin sovitaan\nkunkin nappulan lyömisestä suoritettava, sen arvon mukainen palkkio, ja\njokaisesta menettämästään nappulasta pelaaja suorittaa sen arvon\nvastustajalleen.\n\n\n\n"]