[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJtTvnLbx3OEUkCpWoKnWpxHGqEScZ-C2Jod4Ng6v8_E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2475,"Suomalainen lukemisto","Cannelin, Knut",1860,1938,"2475-cannelin-knut-suomalainen-lukemisto","2475__Cannelin_Knut__Suomalainen_lukemisto",null,"runous",[14],"kansanperinne",[],"fi",1889,57543,366629,false,64973,[23],"Finnish literature",[25,26],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","\"Suomalainen lukemisto\" by Knut Cannelin is a collection of Finnish literary works and folk tales compiled during the late 19th century. The collection serves as a curated anthology of modern Finnish literature and includes various prose pieces and poetry that reflect the linguistic and cultural developments of the Finnish language during this period.  The opening of the work introduces a series of parables and morality tales featuring animals, such as the capricious fox and the naive goat, each conveying a lesson about cunning, loyalty, or truth. These stories illustrate the characteristics of the animal protagonists and their interactions, often resulting in clever twists that highlight human follies and virtues. The tales serve not only as entertainment but also as insightful reflections on moral behavior, showcasing the richness of Finnish folklore and its relevance to contemporary life. (This is an automatically generated summary.)",[],283,"Lukemisto sisältää suomalaista proosaa, runoutta ja tietotekstejä. Kokoelma koostuu muun muassa kansantaruista, historiallisista kuvauksista ja aikansa tunnettujen kirjailijoiden, kuten Kiven ja Ahon, lyhyistä teksteistä.","Knut Cannelinin 'Suomalainen lukemisto' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2475. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAINEN LUKEMISTO\n\nToimittanut\n\nKnut Cannelin\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\n\nEnsimmäinen jakso.\n\n 1. Pukki ja kettu.\n 2. Jalopeura ja kettu.\n 3. Karhu ja hiiri.\n 4. Totuus ja valhe.\n 5. Suulas akka.\n 6. Hiidenkivi. _A. Kivi_\n 7. Puijon mäki. _Suomen Kuvalehdestä_\n 8. Sudenpyynti suksilla. _Suomen Kuvalehdestä_\n 9. Suksimiesten laulu. _J. Krohn (Suonio)_\n10. Kotka ja nälkäkurki. _O. Vuorinen_\n11. Mielikki. _J. Krohn (Suonio)_\n12. Sananlaskuja.\n13. Käen pesintö. _O. Vuorinen_\n14. Lohi. _Suomen Kuvalehdestä_\n15. Kuun tarinoita. _J. Krohn (Suonio)_\n16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee? _Th. Hahnsson_\n17. Kreetta Haapasalo. _Suomen Kuvalehdestä_\n18. Arvoituksia.\n19. Mehtolan Musti. _O. Vuorinen_\n20. Näkymätön vieras. _K. J. Gummerus_ (Ylhäiset ja alhaiset)\n\nToinen jakso.\n\n 1. Jouluaamu Pohjanmaan pappilassa. _E. Aspelin (Eliel)_\n 2. Tunturisopuli. _Suomen Kuvalehdestä_\n 3. Rikas köyhänäkin. _Th. Hahnsson_\n 4. Pieni mierolainen. _Uno von Schrowe_\n 5. Savonlinnan ihmeet. _Y. Yrjö-Koskinen_\n 6. Tyttö. _J. Reijonen_\n 7. Suomen kelloista. _K. Suomalainen_\n 8. Kaiku. _J. W. Calamnius_\n 9. Kohtaus Nuijasodasta. _Suomen Kuvalehdestä_\n10. Ilkka. _K. Kramsu_\n11. Köyhäinmajassa. _Th. Hahnsson_\n12. Hailinpyynti Uudenmaan saaristossa. _K. Suomalainen_\n13. Sananlaskuja.\n14. Koivuni jouluyö. _A. Rahkonen_\n\nKolmas jakso.\n\n 1. Kun isä lampun osti. _J. Brofeldt (Juhani Aho)_\n 2. Entisestä ja nykyisestä ajasta. _Paavo Korhonen_\n 3. Eräs kirkkomatka Inarissa. _K. Cannelin_\n 4. Kirkkoveneessä. _J. P. Hannikainen_\n 5. Turun palo v. 1827. _Suomen Kuvalehdestä_\n 6. Eräs Sakeus Pyöriän kertomuksia. _P. Päivärinta_\n 7. Vapautettu kuningatar. _Paavo Cajander_\n 8. Karsikot. _R. Aspelin_\n 9. Imatra. _Suomen Kuvalehdestä_\n10. Koskenlaskijan morsiamet. _A. Ahlqvist (Oksanen)_\n11. Kuvaelma Suursaarelta. _V. Porkka_\n12. Uudistalo. _P. Päivärinta_\n\nNeljäs jakso.\n\n 1. Pietari Brahe ja Turun yliopisto. _Y. Yrjö-Koskinen_\n 2. Pietari Brahen kuvapatsaan vihkiäisissä 29/5 1888.\n    _J. Krohn (Suonio)_\n 3. Roinilan talossa. _Minna Canth_\n 4. Eräästä elämäkerrasta. _A. Ahlqvist_\n 5. Muinaissuomalaisten taikauskosta. _E. Lönnrot_\n 6. Ilmarinen. _J. Krohn_\n 7. Aino. _J. Krohn_\n 8. Runoja kantelettaresta\n     1. Eriskummainen kantele. I. 1.\n     2. Älä on ääntäni kulunut. I. 6.\n     3. Korpi kurjalla kotina. I. 36.\n     4. Ohoh kullaista kotia. I. 75.\n     5. Mipä paimenten olla? I. 171.\n     6. Jo tulen kotihin I. 182.\n     7. Oisko linnun lentoneuvot. II. 44.\n     8. Maassa mieleni matavi. II. 128.\n     9. Kyllä huoli virttä tuopi. II. 131.\n    10. Viel' on vuoro valvoakkin. II. 192.\n    11. Minä pyy pesätön lintu. II. 226.\n    12. Soria on sotainen tauti. II. 265.\n    13. Omat on virret oppimani. II. 280.\n    14. Muut ja minä. II. 298.\n    15. Emon torat, II. 309.\n    16. Penu pieni koiraseni. II. 340.\n 9. Loitsurunoja\n     1. Loitsijan perustussanat.\n     2. Manaus koskeen.\n     3. Hammastautia vastaan.\n     4. Käärmeen puremaa vastaan.\n     5. Jäniksen sanat.\n     6. Karian sanat.\n     7. Suden manaussanat.\n     8. Kalastus-sanat.\n     9. Kylvösanat.\n10. Tulen synty.\n\nSuomalaisen kirjallisuuden vaiheet. _K. Raitio_\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nSen jälkeen kuin prof. A. Ahlqvist'in \"Uusi suomalainen lukemisto\"\npainosta annettiin on suomalaisen kirjallisuuden kaikilla aloilla ja\nvarsinkin kaunokirjallisuuden alalla ilmestynyt useita eteviä\nkirjailijoita, jotka mainitussa lukemistossa tietysti eivät ole voineet\ntulla edustetuiksi. Sen ohessa on suomenkielikin viime vuosikymmenien\nkuluessa kehittymistään kehittynyt ja rikastunut; kielensä puolesta\nmallikelpoisemman suomalaisen lukemiston tarve on sentähden jo kauan\nollut tunnustettu. Nämät seikat ovatkin olleet päävaikuttimina tämän\nlukemiston toimittamiseen ja sen sisällyksen määränneet. -- Etupäässä\nolen tähän ottanut -- enimmäkseen oman käden oikeudella, joka asian\nhyvän tarkoituksen vuoksi suotakoon anteeksi -- uudemman\nkaunokirjallisuutemme tuotteita, joissa kieli on reipasta ja sujuvaa,\nja jotka sisällyksensä puolesta voinevat pitää oppilaiden mieliä\nvireillä; vieraskielisen lukemiston suhteen -- tämä on näet aiottu\netupäässä ruotsinkielisiä koulujamme varten -- on nim. ajatukseni se,\nettä sen ennen kaikkea tulee olla kielensä puolesta uusimman\nkehityskannan mukainen ja sisällykseensä nähden huvittava ja\nhelppotajuinen; totisemmat aineet jääkööt äidinkielellä opetettaviksi.\n\nSaadakseni oikeinkirjotuksen lukemistossa kauttaaltaan yhtäläiseksi\nolen muutamissa kohden rohjennut muutella jonkun kirjailijan omaa\nkirjotustapaa; viimmeisessä (4:ssä) jaksossa olen kumminkin säilyttänyt\nkunkin kirjailijan omituisen oikeinkirjotuksen, pitäen suotavana ja\ntarpeellisenakin, että oppilaat korkeammalla asteella tutustuvat\ntoisenkinlaisiin käytännössä oleviin sanamuotoihin, jommoisia muuta\nsuomalaista kirjallisuutta lukiessa voi sattua heidän eteensä.\nLauserakennuksenkin suhteen on yhtäläisyyden saavuttamiseksi ja joskus\nmuustakin syystä paikoittain joku pienempi muutos ollut tarpeen. --\nSisällykseen olen ainoastaan ani harvoin ja varovalla kädellä koskenut,\nkun se esim. jossakin kohden muuten olisi saattanut lukijain\nhienotuntoisuutta loukata.\n\nSanastosta [ei tässä mukana] mainittakoon, että siihen -- sanakirjoissa\ntähän asti yleisen tavan mukaan -- olen ottanut nominein _nominativi_-\nja _genetivi-muodot_, verbeistä taas _presensin 1 persoonan_ ja _1\ninfinitivin_, joka ei kumminkaan estä opettajaa sanoja kysellessään\nvaatimasta muidenkin omituisempien muotojen, nk. yksikön _partitivin,\nillativin_ ja monikon _genetivin_ sekä verbien _optativin_ tuntemista\nja luettelemista. -- Yleensä olen ottanut sanastoon lukemistossa\nlöytyvät johdannaiset ja yhdysperäisetkin sanat; vaan 3:sta jaksosta\nalkaen olen jättänyt ottamatta semmoiset yhdysperäiset, joiden\nyhdysosat semmoisinaan jo ennestään löytyvät sanastosta ja jotka\nyhdysperäisinä eivät ole saaneet mitään erikoismerkitystä, esim.\nkirkkomatka, tiedemies y.m. -- Lukemiston loppuun liitetystä lehtori K.\nRaition tekemästä suomalaisen kirjallisuuden historiasta, joka voitanee\nkorkeimmalla luokalla ottaa läksyttäin suomenkielen suullista\nharjotusta varten luettavaksi, ovat tavallisimpien johtopäätteiden\nkautta syntyneet sanat niinikään jäänet sanastoon ottamatta, kun\nalkusana sanaston avulla voidaan saada selville.\n\nLopuksi käytän tätä tilaisuutta lausuakseni suurimmat kiitokseni\nkaikille niille, jotka neuvoillaan ja toimillaan ovat minua tämän\nlukemiston toimittamisessa auttaneet.\n\nHelsingissä, elok. 25 p. 1889.\n\n_Knut Cannelin_.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN JAKSO.\n\n\n\n\n1. Pukki ja kettu.\n\n\nPukki ja kettu olivat kumpikin pudonneet syvään kuoppaan, josta eivät\nvoineet päästä ylös. Vaan viimmein kettu, aina viekas ja kavala, keksi\nseuraavan neuvon. Sanoi pukille: \"Jo nyt tiedän, kuinka pääsemme ylös\".\n\"Kuinka?\" kysyi pukki. \"Niin, vastasi kettu, että kohoat etujaloillesi\npystyyn kuopan laitaa vastaan, minä nousen sarvillesi, hyppään siitä\nylös ja vedän sinunkin jälkeeni\". Pukki ihastui sen neuvon kuultuansa\nja teki niinkuin kettu oli pyytänyt. Vaan kettu itse ylös päästyänsä ei\nollenkaan huolinut pukista, irvisteli vaan, kun toinen häntä petoksesta\nsoimasi, ja sanoi: \"Jos sinulla, pukki raukka, olisi semmoinen mieli\nkuin parta, niin semmoiseen kuoppaan et olisi joutunutkaan.\"\n\n_Hulluilla herrat kyntävät_.\n\n\n\n\n2. Jalopeura ja kettu.\n\n\nJalopeura vanhana ei enää voinut metsän eläviä ajamalla saada kiinni,\njonka tähden hänen täytyi miettiä uusi keino, millä elatusta saisi.\nPani tien viereen maata ja oli olevinaan sairas. Kun näki jonkun sivu\nkulkevan, niin sanoi: \"Voi vaivaista minua, kuinka päätäni kivistää ja\nsisuksiani polttaa. Tuskin elänkään huomispäivään asti, anna siis\nanteeksi, jos olen sinua vastaan rikkonut. En tahtoisi omantuntoni\nvaivalla täältä erota\". Näin sanoi hän, ja moni sivukulkevista astui\nlähemmäksi katsomaan, voisiko jollakin lievittää hänen viimmeisiä\ntuskiansa. Mutta jalopeura söi heidät suuhunsa ja eli sillä tavalla\nliikuttamatta jalkaansa pitkät ajat. Tuli viimmein kettukin paikalle.\nHänellekkin piti jalopeura vanhan puheensa ja kysyi, mitä hän arveli,\nkun ei tullut lähemmäksi. Kettu vastasi: \"Kummastelen jälkiä; moni on\nmennyt, vaan ei yksikään palannut\".\n\n_Tuhmalle tuli vahinko, sen viisas opiksi otti_.\n\n\n\n\n3. Karhu ja hiiri.\n\n\nKarhu oli tarttunut ansaan ja koki kaikin voiminsa päästä irti pahasta\npulastaan, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Kun ei muuta neuvoa\ntietänyt, pani hän maata. Kun hän siihen oli nukkunut, kokoontui koko\njoukko hiiriä hänen ympärilleen ja ne alkoivat keskenään leikkiä.\nNäiden telmeestä heräsi karhu ja sai yhden heistä kynsiinsä; se oli\nihan hänen turvallensa hypännyt. Hiiri anoi rikostaan anteeksi, sanoi\nvahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä karhun hyvyyden kostaa,\njos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun mieli ja hän laski hiiren\nkynsistään, sanoen: \"Yhtä mitätön olet, jos sinut syön tai säästän,\njoudathan olla rauhassa, raukka\". Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä\nmuita kumppaneita ja palasi niiden kanssa karhun luokse. Kaikki\nalkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua.\nViimmein saivatkin ansan paulat poikki purruiksi ja karhu pääsi\nhädästänsä. Sille virkkoi nyt hiiri: \"Pidit, karhu, minua halpana etkä\nuskonut, että täyttäisin lupaukseni, vaan nyt sen näet, että hiirikin\ntaitaa hyvän hyvällä palkita\". Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi\nhäpeissään matkaansa, kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.\n\n\n\n\n4. Totuus ja Valhe.\n\n\nTotuus ja Valhe kulkivat kerran yhdessä. Valhe kysyi Totuudelta: \"Mikä\nmies sinä olet?\" Totuus sanoi: \"Minä olen totinen Totuus, joka en ikänä\ntaida valehdella\". Totuus kysyi Valheelta: \"Mikä mies sinä sitten\nolet?\" -- \"Minä olen totinen Valhe, joka en ikänä taida totta puhua\".\nNiiden tuli käydessä nälkä. Valhe sanoi Totuudelle: \"Syökäämme sinun\nevääsi ensin ja minun evääni sitten, ehkä minä olen väkevämpi mies\nkantamaan.\" Ne söivät Totuuden evään loppuun. Valhe ei antanutkaan\nTotuudelle ruokaa, sanoi vaan: \"En anna, ennenkuin annat toisen silmäsi\npuhkaista\". Totuus antoi puhkaista silmänsä, mutta Valhe ei antanut\nsittenkään ruokaa; tahtoi vielä toisenkin silmän puhkaista ja saikin.\nValhe jätti sitten kirkkopihalle Totuuden. Kolme korppia lensi kirkon\nharjalle. Ensimmäinen sanoi: \"Tiedänpä minä, mitä tiedän. Tässä\nkirkkopihalla on sokea mies. Jos hän ottaisi kirkon nurkan alta kolmen\nkorttelin syvyydeltä multaa ja pyyhkeilisi sillä silmiänsä, niin hän\nnäkisi selvemmin kuin ennen.\" Toinen korppi lauloi: \"Tiedänpä minäkin,\nmitä tiedän. Tässä kaupungissa asuu kuningas, jonka tytär sairastaa\nvaarallista tautia, eikä häntä saa paranemaan millään muulla kuin että\nalttarin alta, siitä, jossa pappi seisoo, kaivetaan korttelin\nsyvyydeltä multaa, voidellaan sillä tuo tytär, niin hän paranee\".\nKolmas korppi lauloi: \"Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa\nmaksaa yksi lusikallinen vettä monta hopearahaa, mutta jos\nsaarnastuolin alta kaivettaisiin suuri kivi, niin tästä kaupungista ei\nikänä vesi loppuisi.\"\n\nTotuus meni kaupungille, kun ensin oli voidellut silmänsä, ja pyysi\nvettä juodaksensa. Sanottiin veden maksavan siinä kaupungissa niin\npaljon, ett'ei kulkevainen sitä voi ostaa. Totuus meni kuninkaan luokse\nja puhui kuninkaan tyttären sairaudesta, laittoi voiteet korpin neuvon\nmukaan ja neuvoi, kuinka vesi riittäisi kaupungille. Kuningas pyysi\nTotuuden tykönsä asumaan, mutta Totuus ei tahtonut sentähden että\nkaupungissa niin paljon valehdeltiin. Kuningas maksoi sitte kullalla\npalkan Totuudelle, lahjotti omat vaatteensa sille. Totuus lähti taas\nkävelemään mailmaan ja joutui samaa Valhetta vastaan, joka ennen hänen\nkanssaan käveli. Valhe ei tuntenut Totuutta, vaan Totuus tunsi Valheen.\nKohta kun Valhe kuuli, mistä Totuus oli rikkaaksi tullut, niin käski\nValhe Totuuden puhkaista hänen silmänsä ja jättää hänet kirkkopihalle.\nTotuus teki niin. Valhe odotti korppien laulua ja korpit lensivätkin\ntaas laulamaan saman kirkon harjalle. Ensimmäinen korppi lauloi:\n\"Tiedänpä minä, mitä tiedän.\" -- \"Mitä sinä tiedät?\" \"Tässä\nkirkkopihalla on sokea mies.\" Toinen lauloi: \"Tiedänpä minä, mitä\ntiedän.\" -- \"Mitä sinä tiedät?\" \"Se olisi tapettava.\" Kolmas lauloi:\n\"Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Se olisi haudattava.\" Kaikki korpit\nlensivät Valheen niskaan, repivät sen, tappoivat ja hautasivat siihen\nsamaan kirkkopihaan. Valhe kuoli, Totuus elää. Sen pituinen se.\n\n\n\n\n5. Suulas akka.\n\n\nOli kerran ukko ja akka. Akka oli ylen suulas. Minkä kodissaan saa\ntietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas oli hyvä metsämies ja\nkalastaja. Hän sattuu kerran metsässä kulkiessaan löytämään aarteen ja\nalkaa miettiä mielessään, kuinka hän nyt sen aarteen hiljaisuudessa\nsaisi kotia, kun hänellä on suulas akka, että minkä vaan saa kuulla,\nsen muille heti kertoo. -- No, ei muuta neuvoksi; oli ukko sinä päivänä\nlöytänyt hauen rysästä ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan. Ne hän\nvaihetti keskenänsä, metson hän pani rysään ja hauen muutti ritaan.\nKulki kotiinsa ja sanoi akallensa: \"Minä aarteen löysin metsästä;\nhuomenna käymme tuomassa rahat sieltä.\" \"No, vai sinä aarteen löysit!\"\nsanoi akka vastaan, ja hänen mielensä jo alkoi hehkua kylään sanomaan\nsitä, vaan ukko ei laskenut; lähdettiin levolle. Kului se yö siten.\nAamulla laittautuvat kantamaan rahoja aarteesta ja menevät yhdessä\nmetsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan, niin virkkaa ukko\nakallensa: \"Odota vähäisen, olisi minulla tässä pyydys.\" Kun katsotaan\nsaalista, täällä on metso rysässä. -- Kuljetaan vähän matkaa tuosta,\nkunnes päästään linnunpyydyksille, ja katsotaan niitäkin, niin täällä\ntaas on hauki ridassa. Se otetaan siitä ja käyvät aarteelle, josta\nkaikki rahat pannaan takkoihin, ja lähdetään kantamaan niitä kotiin.\nNo, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten. Jo tekisi akan\nmieli taloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estää häntä menemästä.\nVaan Kumminkin poikkeaa akka kujaan, lähteäksensä taloon; sattuivat\nkoirat siinä tappelemaan keskenänsä, ärisevät pihalla, niin huutaa ukko\nakalleen: \"Älä mene, akkaseni, etkö kuule, kuinka siinä talossa akka\nmiestään lyöpi.\" Akka säikähti siitä, ei mennytkään taloon, ja ukko sai\naarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta. -- No, maattiin yö taaskin,\nvaan kun päivä tuli, akka ei pysynyt kauemmin kotona, vaan juoksi jo\nhuomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, johon eilen oli ollut\nmenemäisillään, ja alkoi kertoa asiataan kaikille ja sanoi: \"Me aarteen\nlöysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä\niltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle. Vaan myöhä oli, vasta\neilen yhdessä kävimme paikalla, sieltä kaksi takallista rahaa\nkannoimme; ne olivat suuria ne takat.\" \"Ka, mistäpä aarteen löysitte?\"\nkysyi isäntä. -- \"Tuolta, tuolta metsästä\", selvitti akka kiireissään,\n\"Matti ja minä yhdessä saloja kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin,\nniin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki; me ne ensin otimme,\nsiitä edemmäksi menimme, niin...\" \"Valehtelet\", sanoi isäntä,\n\"valehtelet varmaankin, milloin käypi rysään metso tai ritaan hauki?\nTuota eivät usko hullutkaan.\" -- \"Usko pois\", arveli akka, \"löysimme me\naarteen, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen ja tästä kylän\nkautta vielä siihen aikaan kuljimme, kun sinua täällä vaimosi pieksi.\"\n\"Missä ja milloin on minua vaimoni lyönyt\", huusi isäntä suuttuen,\n\"kaikki valehtelet tässä, ei ole mitään puheessasi perää; mene\nmatkaasi, taikka...\"\n\nAkka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi minkä joutui kotiinsa eikä sen\njälkeen enää huolinut ukkonsa asioita kylässä ilmotella, vaan oli\ntoimellinen ja tarkka kaikessa puheessansa. Sen pituinen se.\n\n\n\n\n6. Hiidenkivi.\n\n\nAsui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen\nHiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura, ja\nkaunis, verrattoman nopea juoksemaan. Tuo sorea eläin läksi kerran\nkevättalvisena päivänä karkaamaan hangelle ja rupesi samoamaan ympäri\nSuomennientä. Silloin moni joutsimies nähtyänsä kullankarvaisen ja\nheleäsilmäisen peuran riensi sitä vainoamaan karkaistulla nuolellansa.\nMutta ei kukaan voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän kauas\njälkeensä hiihtävän miehen. Peura joutui viimmein Hämeenmaahan, jossa\nlöytyi eräs mainio hiihtäjä ja joutsimies. Tämä nyt sai vainun Hiiden\nkomeasta peurasta, läksi kohta sitä kiehtomaan, liukuen sileillä\nsuksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla kiiti peura\npitkin tasaista hankea, mutta vielä tuimemmalla vauhdilla joutsimies\nhänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että\njyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimmein väsymys saavuttamaan\npeuraa; hän jo kovin huohottaen pakeni, hänen juoksunsa heikkeni ja\nlikemmäksi saapui mies. Silloin tapahtui kumma, joka kuitenkin on\nennenkin nähty pidättävän monen ampumaniekan nuolen. Äkisti kääntyi\npeura, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen\nhereitä kyyneleitä. Mutta vähääkään arvelematta lähetti armoton mies\nvasamansa, lävisti ihanan eläimen otsan ja niin kaatui Hiiden peura,\npunaten verellänsä valkean lumen.\n\nSilloin Hiisi, käyskellen Pohjanperän kolkoissa laaksoissa, tunsi\näkisti sydämmensä kiertyvän ja tiesi kohta, että hänen kultainen\nvarsansa vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa hänen\nlinnansa oli, ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään\npäin. Nyt näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka,\nveressään uiskellen, kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja myös näki\nhän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla.\nSilloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren\nneliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään\njoutsimiestä kohden, Hämeen saloille. Voimallisella pauhulla ja\nhuminalla kiiti ankara kivi, suuressa kaaressa halkaisten pilvien\ntuulisen maailman. Se kohosi ylös taivaan kumuun, vaipui taas alas,\nvaipui päivään päin, ja juuri joutsimiehen päänlaelle putosi ääretön\npaino, haudaten hänet allensa iankaikkiseksi.\n\n                                                 _A, Kivi_.\n\n\n\n\n7. Puijon mäki.\n\n\nKuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole\nsykähtävin sydämmin useasti ihaellut synnyinmaansa somia näkyaloja! Kas\ntuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen\nhalkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia\noksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa;\nkaikki on siinä jylhää, vaan sentään sopusointuista ja silmää\nmielyttävää, somaa. Käy vähän matkaa metsän halki, tulet ehkä\nkunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet\nsuuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee\nvihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä,\nja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmis-asunnoita. Etäällä,\njärven toisella puolella, siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla.\nTällaisia näkyaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen\nnientä, vaan erittäinkin on Savo niistä rikas.\n\nJos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon\nmäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli.\nKauniina kesä-iltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi\nminnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja\nniemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinervillä salmilla\nkeksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa\nnientä kohden, jonka keskisellä mäellä parhaallaan luontoa ihailet.\nTämä ilmottaa kohta, ett'ei luonto täällä enää ole kokonaan omassa\nvapaudessaan, ett'ei Tapio ole enään täällä yksin-omaisena valtijaana.\nSamalla niemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille\non luonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin\nKuopiolaisille Puijon mäki on.\n\n                                       (Suomen Kuvalehdestä).\n\n\n\n\n8. Sudenpyynti suksilta.\n\n\nMelkein pettämätön susien hävittämisen keino on se, jota Savossa ennen\nkäytettiin ja paikoittain vieläkin käytetään. Se, joka talvella,\nsilloin kun hanki ei kannata, huomaa verekset suden jäljet, ottaa kohta\nsukset ja lähtee perässä hiihtämään. Kiirettä ei tässä liioin ole,\npääasia on vaan, että aina hiihdetään; sillä hiihdettäköön hiljemmin\ntai kovemmin, saavutetaan kuitenkin susi kaikissa tapauksissa viimmein\nkiinni. Temppu on nimittäin se, että tuo hiihtäjä, kun hän ei enää\njaksa hiihtää edemmäksi, poikkeaa lähimmäiseen taloon ja neuvoo, mihin\njäljet ovat häneltä jääneet. Silloin on yhden tai parinkin miehen\nvelvollisuus kohta lähteä jatkamaan ajoa. Vereksillä voimilla ja\nsaaliin toivossa luistavat he hyvää vauhtia lumitanteria myöten, mäkeä\nylös ja mäkeä alas, pedon jäljet varmana oppaanansa. Ensimmäisestä\nvainoojastaan, jos tämä paljon jäljempää alotti retkensä, hukka\nkentiesi ei vielä ollut paljon tietänytkään. Mutta nämät tässä\nluultavasti joutuvat jo niin likelle, että susi heistä vihin saapi ja\nkiiruhtaa kulkuansa. Mutta mitäs siitä apua! Joka askeleella pettää tuo\nkavala lumi ja harmaatakki parka saa ponnistaa kaikki voimansa\npäästäksensä ylös kuopasta, jonka hän itsellensä on kaivanut. Mutta\ntuskin on se päässyt, niin vajoaa se jo uudestaan vatsaansa myöten\ntoiseen kuoppaan. Tällä lailla lähenevät vainoojat lähenemistään, ja\njos hekin vielä väsyvät, niin poikkeavat taas lähimmäiseen taloon,\njosta jälleen yksi tai kaksi miestä lähtee jatkamaan. Olkoon yö, olkoon\npäivä, hukka raiska ei saa silmänräpäykseksikään levähtää. Viimmein\nhiihtäjät tullessaan tiheästä viidakosta ulos jo näkevät saaliinsa\nedessään. Tässä on luisu alasmäki ja iloisesti hurraten huilauttavat\nnyt ajajat viimmeisen matkan pätkän. Susi, huudosta peljästyneenä,\nharppaa vielä hurjasti muutamia kymmeniä askeleita eteenpäin, mutta\nsaakin viimmein nyt kokea, että \"kaiken kierrät, surmaasi et kierrä.\"\nLikelle ennättänyt vainooja kohottaa sauvansa, jonka toinen pää on\nterävällä rautakärjellä varustettu, ja pistää sen syvälle hukan\nkylkeen. Vielä tuima ulvahdus, vielä vähän hurjaa temmellystä, niin on\nloppu.\n\nTämmöistä on sudenpyynti hiihtämisellä. Se on melkein varmin kaikista\nkeinoista. Tyhjäksi voi pyynti ainoastaan silloin mennä, jos nousee\npaha pyry-ilma, joka ajaa jäljet umpeen. Esteeksi ovat maantietkin,\nkoska niillä susi saa kovaa maata myöten oikoa ja jäljet ovat\nvaikeammat erottaa. Mutta kauan se ei kuitenkaan mahtane pysyä teillä,\njotka ihmis-asuntojen likelle vievät; perään-ajoa havaitessaan se\nmieluimmin pyrkii tiettömille saloille, jossa luulee paremmin\nsäilyvänsä.\n\n                                   (Suomen Kuvalehdestä).\n\n\n\n\n9. Suksimiesten laulu.\n\n\n    Ylös. Suomen pojat nuoret,\n    Ulos sukset survaiskaa!\n    Lumi peittää laaksot, vuoret,\n    Hyv' on meidän luisuttaa.\n    Jalka potkee,\n    Suksi notkee\n    Sujuilevi sukkelaan.\n\n    Heräs' tuuli tuntureilla,\n    Lehahti jo lentämään, --\n    Sukkelat on sukset meillä, --\n    Lähtään, veikot, kiistämään!\n    Saishan koittaa,\n    Kumpi voittaa,\n    Eikö tuulta saavuttais!\n\n    Koti kontion on tuossa --\n    Siihen sukset kääntäkää!\n    Havuin alla korpisuossa\n    Vanhus nukkuu röhöttää. --\n    Kuules ukko,\n    Oves' lukko\n    Miehissä jo murretaan!\n\n    Kohoaapi kämmenille\n    Metsän kuulu kuningas. --\n    Lähtään, otso, painisille,\n    Tässä löydät vertojas'!\n    Hammasluske,\n    Keihäsruske\n    Kaikuttavi korpea.\n\n    Jo on karhu kaatununna;\n    Keihäs sattui rintahan;\n    Ukko nukkuu uupununna\n    Sikeintä untahan. --\n    Riemuellen,\n    Soitatellen\n    Viekää saalis kotihin!\n\n    Vaan kun verivainolainen\n    Suomehemme rynnättää,\n    Silloin saalia toisellainen,\n    Veikot, meitä hiihdättää.\n    Käsi sauvan,\n    Toinen raudan\n    Teräväisen tempoaa.\n\n    Verihinsä kohta nääntyy,\n    Kuka meitä vastustaa,\n    Kenpä pakosalle kääntyy,\n    Senkin suksi saavuttaa.\n    Pelastettu,\n    Rakastettu\n    Kohta ompi kotimaa.\n\n                 _J. Krohn (Suonio)_.\n\n\n\n\n10. Kotka ja nälkäkurki.\n\n\nKotka lenteli kerran Afrikassa Saharan erämaan yli. Huomasipa\nnälkäkurjen juoksevan hyvää vauhtia hietikossa. Nälkäkurjen nopea\njuoksu alkoi herättää kateutta tuossa lyhytjalkaisessa ilmanlinnussa,\nmutta samassa juohtui hänen mieleensä, ett'ei nälkäkurki voi ollenkaan\nlentää töyhtömäisillä siivillään. Äkkiä tuiskahti hän alas, alkoi\npilkata nälkäkurkea, mutta itseään hän kiitteli ja kehui:\n\n\"Hyvää päivää, nälkäkurki! Varmaan nälkä vatsassasi nävertelee ja\npakottaa sinut tuollaisella kiireellä einettäsi etsimään!\"\n\nNälkäkurki olisi voinut vastata: \"Ei nimi miestä pilaa!\" Hän ei\nkuitenkaan mitään vastannut; luultavasti ajatteli hän: \"Ei suuret sanat\nsuuta halkaise.\"\n\nKotka jatkoi: \"Voi pahainen päivä! Oletpa varvastellessasi varpaasikin\nkadottanut, koska niitä on jäljellä vaan kaksi kummassakin jalassa, --\nvai lienet nälissäsi syönyt omat varpaasi. Minulla on yhdessä jalassa\nniin monta varvasta kuin sinulla kaikkiaan. Katsoppas kynsivekaroitani;\nniillä voin ottaa ruokani, vaikka -- selästäsi.\"\n\nNälkäkurki vavahti, mutta pysyi ääneti.\n\nKotka jatkoi: \"Entäs nokkasi sitten, moinen töpykkä! Roomalaisnenät,\nmaailman kauneimmat ja kuuluisimmat nenät, verrataan tavallisesti\nsomuudessa minun nokkaani. Ja onpa matkaa nokastasi mahaan! Ennättää\nvielä palan nieltyäsi nälkä viidesti vihlaista sulattimia, ennenkuin\nruoka joutuu mokoman kaularoikkanan läpi.\"\n\nNälkäkurki nyykytteli päätänsä.\n\nKotka jatkoi: \"Jos muutoinkin jo olet kaikin puolin katala, oletpa\npäällepäätteeksi siivillä ja pyrstöllä tykkänään pilattu. Niillä ei ole\nminkäänlaista virkaa. Minä kun levitän lentoneuvoni, kohoan niin\nylhäälle kuin haluan. Uljuuteni on ääretön. Tosin muutamat typerät\nhaukkuvat minua raatelijaksi, mutta maailman nerot, runoniekat ja\nruhtinaat tietävät antaa minulle oikean arvon. Kenpä voisi\nluetellakkaan, kuinka monessa runossa minun nimeni on kunniotuksella\nmainittu. Ja hallitsijat sitten -- niin heidän vertaisensahan minä\nolenkin. Jos esimerkiksi rahassa on kuninkaan kuva tahi minun kuvani,\nyks' kaikki, se käypi täydestä.\"\n\nNälkäkurki pudisti päätänsä.\n\nKotka jatkoi: \"Huomaatko sinä, kurja olento, minkä verrattoman kunnian\ntein sinulle, kun alensin itseni ja rupesin pakinoimaan kanssasi,\nsinun, joka et ikipäivinäsi ole muuta nähnyt kuin tämän erämaan --\"\n\n\"Ja taivaan,\" tokaisi nälkäkurki.\n\nKotka joutui hämilleen. Hän oli luullut, ett'ei taivasta näe muut kuin\npilvien palteilla liikkujat. Jäähyväisiä sanomatta lehahti hän lentoon\nja suunnitti kulkunsa maiden ja merien ylitse Suomen suurille saloille.\n\nVuosia kului. Kotka, tapansa mukaan, iski kyntensä talonpojan\nlampaaseen, yrittäen sitä viedä saaliikseen. Typerä paimenpoika, joka\nei osannut huomata kotkan työtä jaloksi, riensi ryövärin kimppuun ja\nlöi sen seipäällä kuolijaaksi. Kuljettipa vielä raadon kotiinsa ja\nnaulasi sen, siivet levälleen, tallin oven päälle. Suomen\nmetsästys-yhdistys maksoi pojalle siitä tapporahaa kolme markkaa.\nVähitellen tippuivat kotkan sulat ja höyhenet likaan tallattaviksi,\nkunnes koko kummitus viskattiin tunkioon.\n\nVuosia kului. Nälkäkurki vanheni ja kuoli erämaahan. Onnellinen\nkauppamatkustaja löysi sen. Huolellisesti kokoili hän nälkäkurjen\nsiipi- ja pyrstöhöyhenet ja asetti ne kalleimpain tavarainsa joukkoon,\nmutta ruumiin hautasi hän hiekkaan. Kauppias möi sitten höyhenet\ntoiselle, toinen kolmannelle, ja viimmein joutuivat ne tänne meidän\nkotimaahamme. Suomen ihanat ja suloiset rouvat kaunistavat nyt niillä\npäähineitänsä.\n\nNiinpä tosiaankin. Tämä ei suinkaan ollut ainoa kerta kuin unhotettu\ntai halpana pidetty erämaan lapsi on jättänyt paremman perinnön kuin\nhänen ylä-ilmoissa liikkuva halveksijansa.\n\n                                              _O. Vuorinen_\n\n\n\n\n11. Mielikki.\n\n\nTunnetteko Mielikkiä? Mielikki on metsän emäntä, salon mieluinen muori.\n\nHänellä on aika komea talo, komeampi ja suurempi kuin keisarien ja\nkuningasten palatsitkin. Se on melkein yhtä suuri kuin koko Suomen maa\nja korkeudelle se ylettyy aivan taivaaseen asti. Taivaan kansi sillä\nonkin kattona. Päivällä siinä enimmiten palaa suuri kaasuliekki, joka\nsamassa on niin laitettu, että lämmittää huoneet; yöllä pannaan lakeen\nriippumaan suuri kynttiläruunu, jossa monta tuhatta kynttilätä palaa;\nvälin sytytetään sen lisäksi vielä suuri himmeävaloinen öljylamppu.\n\nMielikin ulkohuoneita, aittoja ja karsinoita sanotaan viidakoiksi tai\nlehdoiksi; niissä hän pitää kaikellaista tavaransa ynnä myöskin pientä\nkarjaansa: jäneksiä, metsäsikoja, metsähiiriä, teeriä, pyitä, tikkoja\nja monellaisia muita eläviä. Paikoittain on hänellä myöskin suuria ja\npieniä vesialtaita, missä hän ahvenia, haukia, kiiskiä, muikkuja ja\nmuita kaloja elävinä pitää, siksikuin tarvitaan. Mielikki näet on\nhuolellinen ja tarkka emäntä, joka pitää murhetta huomispäivästäkin.\nVieraskamarinsa hän nimittää niityiksi ja nurmiksi; niiden lattialle on\nhän levittänyt kalliita, monenkarvaisia mattoja, jotka ovat täynnä\nhyvää hajua; pöydillä, joita siinä mäenrinteiksi sanotaan, on koko\nsuven aina makeisia vierasten varalla, välin mansikoita, välin\nvaaraimia, välin puoloja; talvella siellä ei juuri käy vieraita,\nsentähden eivät makeispöydät olekkaan laitoksessaan.\n\nVälin tulevat tietysti lattiat likaisiksi, kellertävän näköisiksi;\nsilloin ne ovat pestävät. Jos Mielikillä sattuu vieraita olemaan\nhuoneissaan, niin hän pyytää heitä vähäksi aikaa aittaan menemään,\njuuri siksi että saisi pölyn pois huuhdotuksi matoista. Toisinaan on\nhänellä oikein lauantaipuuha, vaikk'ei se tapahdu niin joka viikko kuin\nmuilla emännillä. Silloin hän pyytää anteeksi että hänen nyt täytyy\nkäskeä vieraansa kotiin menemään, sillä semmoisissa tiloissa pestään\nkaikki huoneet ja aitatkin, ja vieraalle voi pahempaakin vahinkoa\nsattua kuin kastuminen. Mielikillä näet on, niinkuin Amerikassakin\nkuuluu olevan, aina talon tarpeiksi vesivaroja ylisellä. Kun sitten\nhuoneet ovat pestävät, niin piiat kaatavat vaan tuolta ylhäältä vettä\nlattialle, tavallisesti seulan kautta, että tulisi tasaisesti joka\npaikkaan, mutta välistä myöskin saavittain. Ylisellä tietysti on pimeä,\njonka tähden siellä täytyy valkealla käydä, ja tiedäthän piikain tavan,\nettä monesti eivät huoli ottaa lyhtyä, ottavat vaan palavia päreitä,\njoista kekäleitä voi pudota alas ja polttaa kenen hyvänsä.\n\nOma makuukamarinsa on Mielikillä korven keskellä, Havulinna nimeltään;\nsepä vasta on kaunis. Pitkät hongat seisovat siinä niinkuin pielet\nkirkossa, ja niiden latvat ovat niin tarkoin toisiinsa liitettyinä,\nettä makuukamarissa aina on vilpas ja vähän hämärä. Lattia on peitetty\npehmeimmillä viheriäisillä sammalilla, joilla ei kengän kopina\nkuulu ja on suloista maata. Siinä tuvassaan Mielikki, niinkuin muu\nvanhan-aikuinen kansa, pitää suurta karjaansakkin, karhuja, hirviä,\npeuroja ja metsoja.\n\nMielikki rakastaa hellästi lapsia ja pitää ne hyvin hyvinä, jos\nnimittäin hyviä ja siivoja lapsia tulee hänelle vieraiksi. Mutta jos\nsinne tulee joku laiskuri kuljeksimaan, ennenkuin hän on työnsä tehnyt,\ntaikka joku vallaton ilman vanhempainsa luvatta, silloin Mielikki ei\nota häntä hyvin vastaan. Hän samassa muuttaa koko asuntonsa, niin että\nsinitaivas näyttää harmaalta, viheriäinen nurmi kuloheinältä, lintuin\nlaulut kuuluvat korpin rääkynnältä ja marjaset maistuvat katkerilta. Ja\nlopuksi hän vielä antaa vanhemmille tiedon ja viepi heille aitastansa\nvahvan ja norjan vitsan tottelemattoman makupalaksi. Varsinkin suuttuu\nhän, jos pienet lapset myöhään iltasilla tulevat hänen luoksensa;\nsilloin hän lähettää tuhansittain pieniä itikoita eli sääksiä heitä\npistelemään, panee puut ja kivet mörköinä pelottelemaan ja juoksuttelee\npahoja lapsia eksyksissä ympäri lumperoisiinsa, niin että viimmein\npelosta ja väsymyksestä ovat nääntymäisillään. Ja kiittäkööt onneansa,\njos ei Mielikin vihaiset koirat, sudet, revi heitä kappaleiksi.\n\n                                        _J. Krohn (Suonio)_.\n\n\n\n\n12. Sananlaskuja.\n\n\n    Kun on olutta, niin on ystäviä.\n    Ei koirakaan kotiväkeä hauku.\n    Ei syvästä kaivosta vesi lopu.\n    Ei taito ole taakaksi.\n    Ei tuki suovaa alenna.\n    Ain' on laiska aikehessa.\n    Hiiri syöpi köyhän säästön.\n    Ei kalaa saada jalkaa kastamatta.\n    Huono vahti tekee monta varasta.\n    Ken pahat hyviksi saapi, Suomen suot se siltoaapi.\n    Vala varkaan miekka.\n    Herrain elo, köyhäin vero.\n    Isännän askeleet pellon höystävät.\n    Kärsivä kaikki voittaa.\n    Ei susi koiran kuolemata itke.\n    Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta.\n    Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moittii.\n    Kiitä muille muita maita, itsellesi omia maita.\n    Riko ei mieli miehen päätä, lohi ei koskea sokaise.\n    Aina onni saanehella, ei aina ansainnehella.\n    Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.\n    Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.\n    Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekkin.\n    Sovinnolla on sija suuri, ahdas riidalla asunto.\n    Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi\n    Joka ei ota saatuansa, se ei saa tarvittuansa.\n    Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\n    Meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen.\n    Paeten pahasta pääsee, syöden leipäkannikasta.\n    Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.\n    Syöty leikattu palanen, annettu luvattu lahja.\n    Ei ole paimenen pyhistä, eikä lapsen armottoman.\n    Kussa laki lakkaa, siinä vaivaisuus alkaa.\n    Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.\n    Tuli opetti salvamahan, kylä käymähän käräjät.\n    Tauditta vanha kuolee, tuuletta pölhö kaatuu.\n    Toivotaan meren takaista, vaan ei turpehen alaista.\n\n\n\n\n13. Käen pesintö.\n\n\n\"Pehmeä ja lämmin kuin käen pesä\", on sananparsi. Sillä on melkein\nsamallainen leikkisä merkitys kuin sananparrella: \"Kestävä ja vahva\nkuin jänisnahka.\" Kuitenkin on edellisen sananparren leikillisyys monta\nvertaa sukkelampi kuin jälkimmäisen; sillä onhan jänisnahalla toki\nnimeksi kestävyyttä ja vahvuutta, mutta käen pesällä ei ole ollenkaan\npehmeyttä eikä lämpimyyttä. Syy on yksinkertainen. Käellä ei tähän\nmaailman aikaan olekkaan pesää. Asia ei ole niin ymmärrettävä, että\nkäki kanervikkoon tahi puun oksalle synnyttäisi eläviä poikia --\nlintuin tyttäristä kansa valitettavasti ei tiedä mitään -- semmoisia\npoikia, jotka syntymäpäivänänsä jo kykenisivät hakemaan ruokansa ja\nkenties kukkuisivatkin kilvassa emänsä kanssa. Ei suinkaan! Käki munii,\nmunista syntyvät hautomalla pojat, jotka viikkokausia ovat heikkoja ja\ntarvitsevat hoitoa.\n\nOlipa kerran aika, jolloin kaikille luoduille määrättiin tehtävänsä ja\ntarkotuksensa. Silloin pienten lintuin elikkä laululintuin tehtäväksi\nannettiin kevätluonnon sulostuttaminen laululiverryksillä; sen lisäksi\nuskottiin heille huolenpito siitä, ett'ei hyönteisten valtakunta pääse\nkovin paisumaan ja rasitusta tekemään kasvien valtakunnalle.\n\nUseat hyönteiset, erittäinkin niiden toukat, ovat suuria syömäriä, ja\nne turmelisivat kaikki kasvit, jos ei niitä pidettäisi tarpeellisessa\nkurissa. Pikkulinnuille on annettu valta käyttää näitä kasvikunnan\nvihollisia ruoaksensa ja niinpä he tekevätkin.\n\nMutta keväällä purojen liristessä, puiden viheriöidessä, nurmien\nkukostaessa on Leivolla, Peipolla, Pääskyllä, Rastaalla ja muilla\nlaululinnuilla niin paljon suloista nähtävänä, niin paljon laulamisen\nainetta, että tuskin ruokaansa muistavat nauttia. Sitä paitsi on heillä\nsamaan aikaan yksityiset perheellisen elämän toimet ja puuhat:\npesänrakentamiset, munimiset ja hautomiset, jotka kaikki vaativat\naikansa. Hyönteisten liikanaista lisääntymistä keväällä ja kesän alussa\nei kukaan heistä jouda kunnollisesti vastustamaan. Katso! Kasvikunta\nsurkastuu. Toukkia vilisee joka paikassa. Pikkulinnuille hätä käteen.\nMitäs neuvoksi?\n\nPidettiinpä kokous. Siihen kutsuttiin neuvottelemaan kaikki ne linnut,\njotka paarmoja, kärpäsiä ja muita hyönteisiä syövät ja niiden toukkia\nhävittävät. Kokouksen esimieheksi valittiin yksimielisesti Satakieli.\nHänpä siihen toimeen olikin erittäin sopiva, sillä hän osaa kaikkein\nlintuin kieltä.\n\nKeskustelu oli vilkas. Kaikki kokouksen jäsenet olivat yksimielisiä\nsiitä, että synnyinmaan vihollisten lisäytyminen on estettävä, vaikkapa\nsemmoinen toimi uhrauksiakin vaatisi. Koetettiin keksiä keino. Yksi\nehdotteli yhtä, toinen toista. \"Monta miestä, monta mieltä.\" Satakieli\nkuulusteli muilta linnuilta, kuinka monta hyönteistä tahi toukkaa kukin\nheistä pesimis-aikana päivässä hävitti. Vastauksista havaittiin, että\njo pesänteko-aikana kovan työn tähden ei joudettu tarpeeksi hyönteisiä\ntavottelemaan ja sitten hautomis-aikana olivat hellät äitilinnut\nmilt'ei kokonaan unhottaneet ruokansa. Heitä ei sentään kenenkään\nsopinut moittia, sillä se olisi ollut äidinrakkauden halveksimista.\nVieläpä tultiin keskustelussa huomaamaan, että pesimis- ja\nhautomis-aikana etenkin nuo rumat karvapeittoiset hyönteistoukat,\n\"ukonkoirat\", pääsivät suuresti lisäytymään ja tuhoilemaan kasvia.\nNiitä oli suuruutensakkin vuoksi pienten lintuin vaikea hävittää. Joku\nehdotteli, että Varis sukulaisinensa ottaisi hävittääksensä\nkarvapeittoisia toukkia, arvellen, ett'eivät ne heille olisi liian\nsuuria ja karheita. Mutta toiset ilmottivat, ett'ei Varikseen eikä\nhänen sukulaisiinsa ole luottamista, ja onhan jo sananparreksi\ntullutkin: \"Meni kuin variksen vala.\" Varis sen kuultuaan lensi\nuhkaavaisesti raakuttaen tiehensä ja Harakka päästi korvia särkevän\npilkkanaurun.\n\nKun Käki kuusen latvassa istuessaan kuuli, että karvaisten toukkain\nhävittäminen pani pikkulinnut pahimpaan pulaan, kukahteli hän\nkauniisti: \"Karvapeittoiset toukat, nehän juuri ovatkin minun parhaita\nherkkujani. Kylläpä niitä söisin syötyänikin! Söisin, söisin!\nPesimispuuhat ja hautomishankkeet ottavat aikani.\"\n\n\"Kuules, Käki kulta\", huusivat pikkulinnut yhdestä suusta, \"kuules,\nkultainen Käkönen, tule munimaan täst'edes meidän pesäämme. Muni vaan\nmuna kuhunkin pesään, kyllä me haudomme munasi ja ruokimme poikasi,\nkunhan sinä pidät tarkkaa huolta siitä, ett'eivät karvaiset\nhyönteistoukat turmele kasvien menestystä suloisessa syntymämaassamme!\"\n\n\"Kyllä mielelläni suostuisin ehdotukseenne\", vastasi Käki, \"mutta minun\npoikani, suoraan sanoen, ovat runsasruokaisia, ne syövät paljon; entä\njos omat poikanne tulevat puutetta kärsimään.\"\n\n\"Synnyinmaan etu on tärkeämpi kuin jokaisen yksityisen etu\",\ntirkuttivat pikkulinnut. \"Me ravitsemme poikasi, vaikkapa itse omain\nlastemme kanssa näkisimme nälkää.\"\n\nSovinto syntyi, liitto lyötiin. Siitä ajasta ei ole Käki pesää\nrakentanut, vaan on muninut pienten lintuin pesään, munan kuhunkin.\nAhkerasti ahdistaa Käki turmiollisia hyönteisiä ja toukkia muiden\nlintuin pesimisaikana. Vieläpä antaa hän kuulla suloista kukkumistansa,\njonka ihanasta helkkeestä nuoret neidot naimavuotta ja vanhukset\nkuolinvuotta ennustavat.\n\nJokainen pikkulintu, jonka pesään Käki on muninut, pitää pyhänä\nvelvollisuutenansa hautoa munan pojaksi ja noitaa pojan\ntäysikasvuiseksi. Maailmassa tuskin mitään muuta hoitolasta niin\nhellästi ja huolellisesti kasvatetaan. Semmoinen puuha ei ole\npikkulinnuille vähäpätöinen; mutta eipä ole se ilokaan vähäinen, kun\ntietää kasvattavansa \"poikaa\", josta kerran on oleva hyötyä\nsynnyinmaalle.\n\n                                          _O. Vuorinen_.\n\n\n\n\n14. Lohi.\n\n\nLohi on levoton veitikka. Kauan ei se viihdy syntymämaillaan eli\npikemmin sanoen syntymävesissään, jokien pohjassa, vaikka siellä kyllä\non kaunis olla kirkkaassa, vilppaassa tupasessa. Jo pienenä pahaisena\ntuntuu hänestä tämä hänen kotinsa kovin ahtaalta, kovin köyhältä; hän\nlähtee kaukaisille ulkomaille, ulkovesille piti sanoakkin, onnea\nhakemaan. Eikä se toivossaan petykkään. Ulapoilla aukeilla\nuiskennellen, hän kasvaa, hän lihoo, hän paisuu aika vonkaleeksi,\noikein isoksi herraksi, ja semmoisena hän viimmein näkee hyväksi taas\ntulla katsomaan tuota eriskummallista maailman nurkkaa, missä hän ensin\non päivän valon nähnyt. Ja hän viepi kanssansa monta samallaista\nveitikkaa; he keräytyvät suureksi, monta tuhatta sisältäväksi laumaksi\nja alkavat nousta jokien suista ylös. Vähän he huolivat siitä, onko\nvastavirta kova. Heillä on sama luonne kuin muinaisella akalla, joka\nhukkui, he ponnistavat aina vastavirtaan. Tuleepa silloin koski\nvastaan; siihen toki luulisit niiden pysähtyvän. Vielä mitä! He\npaiskahtavat väkevällä, pontevalla pyrstöllänsä, ja vuptis! jo\nloiskahtavat veteen yläpuolelle koskea. Taikka jos hyppäys sattui\nolemaan liian lyhyt ja ne putosivat virran vietäviksi, niin yrittävät\ntoisen kerran ja kolmannenkin, siksikuin onnistuu. Lohella ei\nkuitenkaan aina ole onni seurassa; se usein sattuu hyppäämään satimeen\nja silloin se joutuu itse lihavaksi makupalaksi. Jokien poikki on näet\nlohien nousuajaksi asetettu laitoksia, nimeltä padot, joihin noita\nhyviä, herkullisia kaloja pyydetään. Olipa muutama herra Skotlannissa\nkerran laittanut lohikoskeensa padan semmoiselle paikalle, että aina\nvälistä lohia lompsahti siihen sisään, jolloin pata otettiin pois ja\npantiin tulelle. Kas sepä oli mukavasti varustettu, niin ett'ei voi\nmukavampaa ajatellakkaan, paitsi jos laittaisi niin, että lohet jo\nkeitettyinä hyppäisivät suoraan suuhun!\n\nEivät ole ajat niinkuin ennen! Sitä valitetaan kaikissa asioissa ja\nniinpä myös lohien suhteen. Ei ole enää Pohjanmaallakaan se aika,\njolloin palvelijat pestiä ottaessaan tekivät sen lujan ehdon, ettei\nsaisi syöttää heille lohta useammin kuin kolme kertaa viikossa. Lohen\nsaalis on suuresti vähennyt ja vähenee vähenemistänsä. Mutta jos\nihminen paljon hävittää, niin osaapa hän myös, jos tahtoo,\nhävitykset jälleen parantaakkin. Moneen paikkaan on perustettu\nlohensiitys-laitoksia, joissa lohen määhnää sekä poikia hoidetaan,\nsiksikuin ne ovat niin suuriksi kasvaneet, ett'eivät enää mahdu joka\nhauen kitaan. Sillä keinolla on ulkomailla saatu lohirikkaaksi jälleen\nmoni joki, josta ne jo olivat melkein sukupuuttoon hävinneet.\nSuomessakin on useampia tämmöisiä \"lohikouluja\", joista jo on päästetty\nsatoja tuhansia oppilaita ulos. Mutta mikä heille päähän pistänee,\neivätpä kuulukkaan palaavan syntymäpaikoilleen, niinkuin siivon lohen,\nvarsinkin koulutetun ja sivistyneen, tapa vaatisi. Näyttää siltä, kuin\nSaksan ruokoiset rannat heidän mielestänsä olisivat makeammat.\n\n                                         (Suomen Kuvalehdestä).\n\n\n\n\n15. Kuun tarinoita.\n\n\nI.\n\nPaljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta ja\nvarsinkin sanotaan niiden kauneimpina olevan, kun kasteen pisara niissä\nkiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessani on\nuseinkin mieleni tehnyt sitä nähdä; vaan juuri silloin, kun päivän\nkoittaessa kaste kukkiin laskeutuu, täytyy minun aina lähteä pois,\npiilemään.\n\nKerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja\nyhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista\nte ihmiset kehutte.\n\nOli vielä talvi, minä kuljin lakean kankaan yli. Päivällä oli siinä\nollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona -- päivällä oli siinä\nkuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli\nkaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä\nSuomen joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli\nsaattanut talven nietoksetkin kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi,\npaistoi valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. Tätä katsellessani\nläheni neitonen tappelutannerta; hän asteli kuolleiden joukossa; hän\nkatseli, etsiskeli jotain -- ja viimmein hän lankesi polvilleen nuoren\nkaatuneen sotilaan viereen. -- Hänen kupeestansa oli punaisia ruusuja\nvalunut lumelle. -- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui\nkyynelpisara; se tipahti veriruusun päälle lumelle. -- Kah se oli\nkallein kaste kauneimmassa ruusussa.\n\n\nII.\n\nOli Toukokuun alku. Talvi oli jo muuttanut pois majoiltamme, mutta\nmeri, manner oli vielä ramua täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.\n\nUusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt\nhuoneitansa siivota. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä\nharmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;\nnurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty\nkirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät ikkunan pieliltä,\njoista uutimet on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut\nlämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen sanoo: suven\nsilmät, talven hampaat.\n\nIllalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä\nollaan. Toista on tuossa ikuisen kevään kodissa. Ihana, sanomattoman\nihana on Italia! Mitäs on tämä vaalea hursti, joka teillä kesällä\nlaeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivaan rinnalla. Tässä ei\ntähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on\nsiellä. -- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli taitanut\nmatkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se\ntaas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Kyllä on Etelä ihana; mutta miksi\nkääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi\n\n    -- syksylinnun lähtevän\n    On sävel niin surullinen?\n    Keväillä mielimaillehen\n    Se rientää riemuiten!\n\nVaan mitäs minä tyhjiä rupatan; parempi olisi ruveta jotain\ntarinoimaan. Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.\n\nMinä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi,\nsiellä oli suloinen suvi.\n\nMeren maininki kohoili hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli\nlämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeranssipuut olivat valkeilla\nkukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat\nAlpit, jotka ovat tämän paratiisin vartijat Pohjan pahoja peikkoja\nvastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka\npimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren\nmorsiuspeitossa.\n\nMeren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä\nkiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja\nairoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene\nluikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito; se nähtävästi oli\nItalian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa\ntuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui\nnuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla\nposkilla ilmottivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet\nkuiskailivat suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaaseen.\nJoutsenjoukko lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahtelivat; niillä oli\nniin kiire; riemuhuuto kajahti; ne olivat matkalla Pohjoseen. --\nNuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja\nistui synkkänä.\n\n\"Mikäs sinun taas on, armas Antonio; joko pilvi taas on peittänyt\nPohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana\nriemuitsee?\" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: \"Katso\nnoita; ne rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi\". \"Pohja,\nPohja\", huokasi neito. \"Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi,\nsiellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jälleen saanut,\nsiellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä...\"\nNuorukainen huusi: \"Siellä on syntymämaa!\"\n\n\nIII.\n\nMinä tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean\nvaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä\nmyöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta\nikkunat pilkistelevät vaan niinkuin silmät naamiosta. Talon ympärillä\non kukkaslavoja ja edempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen.\n-- Kas semmoinen on amerikkalainen _farm_.  Se on toista kuin teidän\nmaanne hirsihökkelit ja seiväs-aidat.\n\nVähän matkaa asumahuoneista on vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja\nsen turtaunut, mustennut muoto osottaa selvästi sen olevan perintöä\nniiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset uudis-asukkaat tänne asettuivat.\nSen yliselle on talonväki korjannut vanhaa ramua pois jaloista. Minä\nsitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon, että muun\njoukosta keksin vanhan kanteleen, jossa kuitenkin vielä näkyi pari\nkatkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet naurussa suin,\nkaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olisi\nSuomen kantele joutunut amerikkalaiseen taloon? -- Olipa kuitenkin, ja\nsiitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia\nasioita, joista ei teidän Suomalaisten viisaustiede vielä ole saanut\nvihiä.\n\nMinä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin.\nSilloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli\nuudis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä\nsuurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohden oli kuitenkin\njo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja.\nMustuneina, hiestyneinä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata\nmyöten. Ja kummastuksella katselivat heidän hollantilaiset naapurinsa\nsitä outoa menoa.\n\nTalon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää\nkyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynellä\nlahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei karttunut paljon. Ukko\nkökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat\nnykielivät syöttiä. Hänen mietteensä oli kaukana, aivan toisella\npuolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän\noli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimmeistä lepoa. Kun\nKristiina-kuningattaren kehotuksesta hänen lapsensa muuttivat, oli\nhänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa\nhonkaa on vaikeampi siirtää kuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta\nkatkeaa, ja uudessa paikassa se kituu kitumistaan kunnes kuivuu.\n\nPyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista\nja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan \"Finnin\"\nfarmilla, jossa aina oli vieraanvaraa. Talon sinisilmät eivät suotta\nolleet Suomen sukuperää; he olivat suloudellaan kokonaan lumonneet\nnuorten miesten sydämmet. -- Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä\nriemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty jänteisissä\niloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä\nmenossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä\nsaunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli\nkuullut kotimaassa\n\n    Piimäsuuna pikkaraisna\n    Maitopartana pahaisna.\n\nKolmas vuosisata jo vierii vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa\nunhottivat muukalaisten joukossa kotikielensä; lasten lapset olivat\nsitä tuskin tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten\nHollantilaisiksi, viimmein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei\nmuistakkaan enää, mistä alkuperästä se on lähtenyt. Mutta ukon kannel\nsäilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun ramun joukossa vanhan aitan\npölyisessä nurkassa.\n\n                                          _J. Krohn (Suonio)_.\n\n\n\n\n16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailevat?\n\n\nTuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan\nmuutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti\nhyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö\n-- hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen\nkiharoitaan. Siinä oleskeli hän aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta\nmyllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna,\njolloin kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain\nvisertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus\nkädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä\nolevan lähteen reunalle, jossa hän sitten istahti kaatuneen puun\nrungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vaan hän kirjaan\nsilmäili, mutta laski sen sitten pois ja nousi osottelemaan lintujen\nääniä, mutta eipä tuo kauan häntä huvittanut, sillä kuuluipa nyt\nkuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti meni Helmi vakaana\ntaas istumaan puun rungolle; hän kuunteli tarkkaan, sormensa vaipuivat\nristiin; tuo kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut\nHelmin sydämmen. Mutta äkkiä nousi hän paikaltaan, huudahtaen: \"En,\nminä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte, mihin te niin\nhellästi hyväillen minua käskette! Juoksenpa kosken rannalle, kosken\nkohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa\" -- ja Helmi\njuoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta,\nyksitoikkoista pauhinaa, välistä läskein kätensä silmilleen, jotta\nkuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin olisi hän taaskin istunut monet\nhetket, joll'ei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi\nhänelle huutanut: \"Kuules tyttö, missä kotosi on? Varmaankin olet\nnäiltä paikoilta, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä.\"\n\n\"Tuolla kuusikossa on kotoni\", vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran\nedelle kotia päin.\n\n\"Onko teillä lehmiä?\" kysyi herra. \"On kyllä.\" \"Saako äidiltäsi ostaa\nruokaa?\" \"Saa kyllä.\" \"Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on\nkyllä?\" \"Kyllä\" -- vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi\njuoksemaan kotia.\n\n\"Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä\", ajatteli nuorukainen. \"Lieneekö\nheissä mitään hienompia tunteita?\" -- sitten miettien ennätti hän\nmyllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmin sanovan:\n\n\"Tuolla tulee valkolakki\". -- Nuorukainen oli ylioppilas ja\nluonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä\netsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ostaa ruokaa. Myllärin\nvaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, vaan sen\ntehtyänsä sanoi hän Helmille: \"Tuo kirjasi tänne, että luetan\nlukupätkääsi?\"\n\n\"Kirjani jäi lähteelle\", sanoi Helmi punastuen, \"enkä vielä ole\nlukenutkaan.\"\n\n\"No, hyvänen aika, tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule! Sillä\nehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit.\"\n\n\"Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti,\nminun täytyi niitä kuunnella, ja sitten unhotin koko kirjani, mutta\njuoksenpa sen noutamaan kotia.\" Näin sanoen Helmi puikahti ulos ovesta,\nja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoaluku kävi\nhuonosti, kun hän vaan aina tahtoi oleskella luonnon ääniä\nkuuntelemassa. -- \"Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista, kyllä hänellä\non ikää, vaikka hän on vähäinen ko'oltaan ja niin äärettömän\nlapsellinen, että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa\nkuulevansa paljon, josta hän ei selvää saa; 'mutta jahka tulen\nvanhemmaksi, kyllä kai sitten niitä ymmärrän' -- sanoo tyttö.\"\n\nÄidin vielä puhuessa palasi Helmi jo kotia, kirja kädessä. Ylioppilas\nkysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. \"Ei ole\", vastasi vaimo.\n\"Osaako Helmi sisältälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?\"\n\n\"Kyllä sisältäluku hänen suustaan vieriää kuten pavut pussista -- sehän\nnyt lukeekin latinaiset ja kaikki.\"\n\n\"Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista; tuleppas\nsitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat.\" Helmi tuli\njuoksujalkaa. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski hänen lukea,\nkehotettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan isänmaataan.\n-- Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan yht'äkkiä hän\nhuudahti:\n\n\"Äiti! Nyt minä tiedän, mitä koski kohisee, ja mitä kuuset kuiskaavat.\nVoi äiti! Ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä\naivan samoja tuntee sydämmeni niitten kohinaa tuolla ulkona\nkuunnellessani, kuin jolloin tätä luen; joka kerta kuin tässä\nisänmaanrakkaudesta puhutaan, niin sydämmeni lämpenee, tuntuupa\nikäänkuin kesäinen tuuli sinne virtailisi. Voi äitini! minäkin\ntahtoisin rakkautta osottaa isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin\npieni, ett'en voi mitään!\"\n\n\"Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta! Ensiksikin tulee sinun muistaa,\nettä Jumalan pelko on kaiken viisauden alku; siitä kaikki hyvyys tulee.\nJos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle on\ntyöala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen jäsen,\nja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi.\"\n\n\"Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi\", vakuutti Helmi, ja tuon\nlupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän vieläkin\nhalusta lepohetkensä viettää, \"kuunnellen sen kuusen huminata, jonka\njuurella hänen asuntonsa on.\"\n\nYlioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa \"mökin\nlapsista\" olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.\n\n                                              _Th. Hahnsson_.\n\n\n\n\n\n17. Kreetta Haapasalo.\n\n\n    Soitto on suruista tehty,\n    Murehista muovaeltu.\n\nOli vuosi 1853. Halla, harmaatakki kuokkavieras, oli taas kerran käynyt\nSuomen pelloilla. Kerjäläisiä rienteli kaupunkeihin, varsinkin\npääkaupunkiin, samoin kuin kärpäset syyskylmän alkaessa etsivät suojaa\nlämpimistä tuvista. Tuli silloin myös eräs huono reki, huono, laiha\nhevonen edessä, Helsinkiin, kuljettaen äitiä ynnä hänen kahta lastansa.\nNe eivät kuitenkaan olleet kerjäläisiä, ne eivät rukoilleetkaan\nleipämurua _ilmaiseksi_ onnellisemmilta veljiltänsä; heillä oli\ntuomisensa muassaan, jota tahtoivat _vaihtaa_ leipään. Se äiti oli\n_Kreetta Haapasalo_,  köyhän kruununtilallisen vaimo Yli-Vetelin\nkappelista Kokkolan pitäjää. Heidän pieni talonsa muulloinkin heitä\nvaan töin tuskin elätti; nyt oli halla aitan aivan tyhjäksi tehnyt.\nKreetta oli, ruokaa lapsilleen hankkiaksensa, mennyt apulaiseksi\npitäjän räätälille; mutta hän oli ompeluun tottumaton, neulat\nkatkeilivat, langat menivät poikki. Räätäli ei voinut häntä pitää\ntyössänsä. \"Älä huoli\", lohdutti hän katkerasti itkevää kuitenkin, \"jos\net juuri ommella osaa, niin osaatpa laulaa sitä paremmin. Mene\nkaupunkiin laulamaan, niin kyllä saat leipää itsellesi!\" -- Kreetta\nHaapasalolla oli näet pienestä asti ollut suuri halu ja taito sekä\nlauluun että soittoon. Kuudenvuotisena tyttö-tynkkäsenä oli hän jo\nalkanut soitella kuutta kieltä, jotka oli lautaan viritetty. Sittemmin\nlaittoi hänelle tuttava varsinaisen 14-kielisen kanteleen.\n\nKreetta noudatti hyväntahtoisen räätälin neuvoa ja läksi ajamaan\nre'ellään pitkää Pohjan rantaa, käyden kaikissa kaupungeissa. Uskalsipa\nhän sitten, koska häntä joka paikassa lempeästi otettiin vastaan, mennä\nmyös etelään päin, jossa kanteleen sävelet jo olivat aikaa sitten\nunohtuneet. Hän kulki Jyväskylän ja Hämeenlinnan kautta ja tuli lopulla\nTammikuuta v. 1853 Helsinkiin. Sielläkin oli hänelle onni yhtä\nmyötäinen. Hän sai soittaa milloin tämän, milloin tuon perheen kodissa,\nja ihastutteli kaikkia koristelemattomalla, sujuvalla soitannollaan ja\nheleällä, kauniilla, vaikka tietysti harjottamattornalla äänellään.\nRunsaasti karttui myös rahalahjoja jokaisena tämmöisenä iltana Kreetan\nkukkaroon, ja kun hän keväämpänä kotiinsa palasi, saattoi hän\nsaaliillaan suorittaa pienen tilansa kaikki velat. Myöhemminkin, joka\nkerta kuin kovempi katovuosi on kohdannut Suomen kansaa, on hän\nuudelleen ottanut kanteleensa ja \"laulanut leipää\" leivättömille\nlapsilleen.\n\n                                         (Suomen Kuvalehdestä).\n\n\n\n\n18. Arvoituksia.\n\n\n    1. Lauta kaatui lammikkoon, ei koskaan kuiva eikä mätäne?\n    2. Pohjaton, kanneton, tuoretta lihaa täynnä?\n    3. Rautainen hiiri, liinainen häntä?\n    4. Ensin nahka nyljetään, sitten villat keritään?\n    5. Ei huku vedessä, ei pala tulessa, eikä mahdu maan rakoon?\n    6. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä?\n    7. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo, kun kotiin tulee,\n       niin metsään katsoo?\n    8. Helsingissä hakataan, tänne lastut lentelevät?\n    9. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy?\n   10. Henki alla, henki päällä, siinä hengetön välissä?\n   11. Lahdet kaidat, niemet pitkät, kalliot nenässä nienten?\n   12. Korppi lentää leuhottelee, veri siivistä tippuu?\n   13. Kolmasti päivässä päälleen pukee, enimmät ajat alasti seisoo?\n   14. Kuolleet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon\n       kaadettiin?\n   15. Lentää lintu siivetönnä puuhun lehdettömään, tuli neitsyt\n       suutonna, syöpi linnun siivettömän?\n   16. Helmet neideltä putosi, kuu kuuli, päivä löysi?\n   17. Huoneen suuruinen, lehden kevyinen?\n   18. Huone ruokaa täynnä, ei kattoa ja harvat seinät?\n   19. Härkä meillä tapettiin, sarvet maahan nakattiin, nahka syötiin,\n       veri myötiin, lihat poltettiin?\n   20. Ikkunasta mahtuu, ovesta ei mahdukkaan?\n   21. Ikä kaikki kannetaan, kerta, kaksi tarvitaan?\n   22. Iso härkä, tervaselkä, pyhän pellon pientareella?\n   23. Jota enemmän ottaa, sitä suuremmaksi tulee?\n   24. Kaksi kättä, kaksi päätä, neljä silmää, kuusi jalkaa?\n   25. Kaksi laivaa merellä, iän kaiken purjehtivat, eivät\n       toistansa tapaa?\n   26. Kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä kaikkinansa?\n   27. Kattila mäellä kiehui, ilman puitta, tervaksitta?\n   28. Kirjavaa karjaa ajetaan niinistä siltaa rautaiseen linnaan?\n   29. Kivinen pelto, koivuinen siemen, rautainen aura?\n   30. Korkeampi kotaa, matalampi rekeä, mustempi syttä, valkeampi\n       lunta?\n   31. Korvat on, ei kuule, silmät on, ei näe?\n   32. Kuningas kuulee, harvoin näkee, Jumala ei sinä ikänä, talonpoika\n       joka päivä?\n   33. Latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?\n   34. Metsässä syntyy, metsässä kasvaa, ihmisen polvella itkee?\n   35. Pikku aittanen mäellä, ei ovea, ikkunata?\n   36. Vanha akka, musta vaippa, kulkee kylä kylältä, tulta\n       tiedustelemassa, valkeata vaatimassa?\n   37. Vanha ukko, uusi takki, joka vuosi ommellaan, ratkotaan?\n   38. Vedessä syntyy, veteen kuolee, ympäri maitten kulkee,\n       ei rahatta rekeen istu, joka taloon tahdotaan?\n   39. Viisi veljeä vihaista, yhteen porstuaan menevät, eri tupiin\n       erkanevat?\n   40. Ymmyrkäinen kuin muna, pitempi kuin kirkon seinä?\n\nArvoitusten sanat: 1. Kieli. 2. Sormus. 3. Neula lankoineen. 4. Kenkä\nja sukka riisutaan. 5. Nimi. 6. Verkonpaikkaaja reikää. 7. Kirves tai\nkuokka olalla. 8. Sanomalehdet. 9. Vene. 10. Hevonen, ratsastaja ja\nsatula. 11. Sormien välit, sormet ja kynnet. 12. Vene. 13. Ruokapöytä.\n14. Kalat, nuotta ja vene. 15. Lumitykky puun oksalla ja päiväpaiste.\n16. Kaste. 17. Ilma huoneessa. 18. Pelto. 19. Petäjä, oksat, kuori,\nterva ja puu. 20. Valo. 21. Sormus tai miekka. 22. Kirkko. 23. Hauta.\n24. Ratsastaja ja hevonen. 25. Aurinko ja kuu. 26. Äiti, tytär ja\ntyttären lapsi. 27. Muurahaispesä. 28. Herneet, seula ja pata. 29.\nTulukset. 30. Harakka. 31. Saavi eli korvo. 32. Vertaisensa. 33. Nauris\nkasvaessaan. 34. Viulu. 35. Muna. 36. Yö tai syksy. 37. Järvi, joka\nkesällä on sulana, talvella jäässä. 38. Suola. 39. Sormi ja sormikas.\n40. Lankakerä.\n\n\n\n\n19. Mehtolan Musti.\n\n\nKun asetus määräsi, että kaikki koirat Suomessa olivat verollisiksi\nlaskettavat, silloin katkaistiin väkivaltaisesti monen Mustin\nelämänlanka. Niinpä kerrotaan täytenä totena, ett'ei kuuluisassa\nHölmölän kylässä ole nykyään yhtään nelijalkaista haukkujata. Mainio\nkestikievari Matias Hölmöliin oli silloin kutsunut kokoon kaikki\nkylällisensä, avannut suunsa ja sanonut: \"Mitäs me Hölmöläiset\ntuhlaisimme markkojamme koirain päärahaksi, jotka ovat hyödyttömiä\nluontokappaleita talossa. Kun me muinoin annoimme rahamme\nsilmänkääntäjälle, saimme toki nähdä ihmeellisiä ulkomaan eläimiä, nyt\nkun antaisimme rahamme, saisimme nähdä omia koiriamme. Oletteko\nkuulleet kummempaa?\"\n\n\"Me emme ole kuulleet kummempaa\", huusivat Hölmöläiset yhdestä suusta.\nJa koirain kohtalo oli määrätty.\n\nMutta ei ainoastaan Hölmölässä, vaan monessa muussakin kyläkunnassa\nsurmattiin koirat sukupuuttoon. Surmaajat aikoivat kaiketi tästälähin\nitse toimittaa koirain velvollisuuksia, se on, haukkua varkaat pois\ntaloista ja pedot pois laitumilta.\n\nMehtolankin Mikko, joka asui yksinäisessä torpassaan kaukana kylästä,\noli sattunut kuulemaan koirain verotuskauhusta. Mikko oli mielevä mies.\nHän läksi nimismieheltä asiaa tiedustamaan ja sanoikin hänelle suoraan:\n\"Herra vallesmanni, tehän ymmärrätte kaikki lain pykälät, ilmottakaa\nminulle, saanko ampua koirani lakia rikkomatta?\"\n\nNimismies tiedusteli syytä Mikon kysymykseen.\n\n\"Syy on se\", selitti Mikko, \"että minä ennen ampuisin Mustin kuin\nmaksaisin kaksi markkaa päärahaa.\"\n\nHän ei ollut röyhkeä nimismies, joka Mikkoon olisi suuttunut. Hän sanoi\nnauraen: \"Ei sinua oman koirasi ampumisesta Siperiaan tuomita, eikä\nmuuhunkaan edesvastaukseen; mutta mietippäs asiaa, etköhän siellä\nkorven kolkassa Mustia tarvinne.\"\n\n\"Kyllä mietin, kyllä mietin, herra vallesmanni, kiitoksia paljon!\"\nlausui Mikko Mehtonen.\n\nJa kotiin tullessaan mietti Mikko, miten hän Mustilta hengen riistäisi.\n\nSillä aikaa oli eräs kulkuräätäli käynyt Mehtolan torpassa työtä\nkysymässä. Hän oli jutellut torpan emännälle, Liisalle, yhtä ja toista\nsuuresta maailmasta. Hän oli päästänyt suustansa senkin viisauden, että\nkoirat täst'edes pidetään muka suuremmassa arvossa kuin naiset, koska\nkoirasta on maksettava kaksi markkaa päärahaa, naisesta vaan markka.\n\nMokoma ruma iva suututti Liisan pahanpäiväiseksi ja hän Käski räätälin\nheti mennä tiehensä.\n\nKun räätäli oli ennättänyt lähteä, tuli Mikko Mehtonen kotiin. Hän otti\norrelta vanhan piilukko-pyssynsä ja tarkasteli sen kelvollisuutta.\nLapset, kuusivuotinen Aaro ja nelivuotinen Anni, pyörivät isänsä luona\nkysellen: \"Isä, mitä aiotte ampua!\"\n\nMikko vitkasteli, mutta vastasi viimmein: \"Minä ammun Mustin.\"\n\n\"Mustin joutaakin ampua, se syöpi paljon, ja sitten vielä on kallis\npääraha maksettava\", pakisi torpan emäntä Liisa, sillä hän oli räätälin\nivasta suuttunut Mustiinkin. Toista mielipidettä olivat ainoastaan\nlapset. Anni rupesi katkerasti itkemään ja tarttuen lattialla makaavan\nMustin kaulaan rukoili hän: \"Älkää, hyvä isä, ampuko Mustia! Musti\nkuolee, Musti on niin hyvä.\"\n\n\"Älkää, isä kulta, ampuko Mustia; kun se taas syksyllä haukkuu oravata,\nminä pudistelen puuta, orava hyppää maahan, Musti ottaa kiinni\", saneli\nAaro.\n\n\"Niin, te lapset ette ymmärrä asiata\", virkkoi Mikko. \"Nyt pitäisi\nvähän ajan perästä maksaa päärahaa eli veroa Mustista kaksi markkaa\njoka vuosi. Minulla ei ole liikoja rahoja tuhlattaviksi, lapseni.\nKahdella markalla saatan ostaa Aarolle hatun ja Annille kaulaliinan.\"\n\nMutta Aaro ihastui yhtä vähän uudesta hatusta kuin Auni kaulaliinasta.\nKyynelsilmin katselivat he, kuinka isänsä sulatteli lyijynappia\nmöhkäleeksi, jota sitten takoi ja muodosteli pyssyyn sopivaksi.\n\nOmituista oli, että Musti nähdessään lasten itkevän ja kuullessaan\nnimeänsä usein mainittavan tuli hyvin levottomaksi, kunnes viimmein\ntöytäsi etukäpälillään tuvan oven auki ja meni ulos.\n\nMikko ei ollut siitä millänsäkkään, laati vaan panosta pyssyyn.\n\nAarokin pistäysi ulos ja häristeli luudan varrella Mustia, jotta se\npakenisi. Ja Musti läksikin juosta lunguttamaan saunan taakse.\n\nEnnenkuin Aaro tupaan palasi, kävi hän aitasta noutamassa pienen\nrahakukkaronsa, jossa oli markka viisikymmentä penniä. Ne lennätti hän\nisällensä, lausuen: \"Tässä on kaikki rahani, jotka oravan nahoista olen\nsaanut; jos enempi tarvitaan Mustin verorahaksi, kyllä minä lopun\nsuoritan, kun ensi syksynä saan oravia Mustin kanssa.\"\n\nAnnikin juoksi noutamaan rahansa; ei ollut säästönsä suuren suuri, eikä\npienen pieni; seitsemän penniä ja yksi kopeikka hänellä oli ja ne hän\nantoi isällensä.\n\nMikko luki lastensa rahat ja suunsa vetäysi hymyyn. Antaessaan rahat\ntakaisin sanoi hän: \"Koska teillä, lapseni, on niin vähän rahaa,\nett'eivät ne riitä Mustin verorahaksi, eikä kopeikka siihen asiaan\nkelvannekkaan, niin pitäkää säästönne, minä itse maksan veron tänä\nvuonna.\"\n\nLiisakin hyväili pientä tyttöänsä, sanoen: \"Eihän isä ammu Mustia,\nAnniseni; hän vaan muuten pani pyssyn panokseen. Kummitätisi antamat\nrahat olisit menettänyt turhaan, pieni hupsukka.\"\n\nMikko pisti panoksessa olevan pyssyn orrelle.\n\nAaro juoksi ulos ja kutsui Mustin saunan takaa tupaan, ja vanha rauha\nvallitsi Mehtolan torpassa.\n\nKului muutama viikko. Oli lämmin kevätpäivä. Mikko ja Liisa, tultuansa\ntattarimaan aitaa tekemästä, söivät päivällisen ja menivät sitten\nlevähtämään. Mustikin makasi lattialla, pää käpäläin päällä. Aaro ja\nAnni leikittelivät ulkona.\n\nAnni oli olevinaan emäntä, Aaro isäntä. He odottivat vieraita.\nSentähden leipoi Anni nyt monenlaatuisia multaleipiä ja savipiirakoita,\njoihin hietaa pantiin sydämmeksi. Aaro laitteli uunia kuntoon ja nyhti\nsitten ruohoa saunan sivu tulevain vierasten hevosille. Heidän\ntoimiansa ja liikkeitänsä tirkisteli pensaan takaa varsin odottamaton\nvieras. Se oli susi. Anni siitä tietämättä lähestyi pensasta\ntehdäksensä luudan, jolla muka lattian lakaisisi. Samassa hyökkäsikin\npeto pensaan juuresta ja koppasi lapsiparan kiinni. Anna kirkasi. Aaro\nparkui. Musti kuuli lasten hätähuudot. Rajusti haukahtaen paiskasi se\noven auki ja lensi nuolen nopeudella suden niskaan. Mikko ja Liisa\nheräsivät koiran tölmäyksestä ja ulos mentyään näkivät he, kuinka susi\nkirvotti lapsen suustansa ja ryhtyi ottelemaan koiran kanssa. Liisa\nitkien ja huutaen riensi tempaamaan pois pienen Anninsa vaarasta. Mutta\nMikko pistäysi tupaan, sieppasi orrelta pyssyn ja kiiruhti suden\nperään, jonka kulkua Musti viivytteli. Jo paukahti pyssy, ja luoti,\njoka ennen oli aiottu Mustin surmaksi, lävisti nyt suden sydämmen.\n\nHirveä säikähdys muuttui raikkaaksi riemuksi. Anni ei toki saanutkaan\nmitään vammaa, sillä peto oli sattunut ottamaan vaatteista kiinni.\nLiisa itki ilosta ja laati paikalla voileivän Mustille. Aaro ja Anni\ntaputtelivat Mustia ja silittelivät sen tappelussa pörhöttyneitä\nkarvoja.\n\nMikko itse meni kohta nimismiehen luo ja maksoi Mustin verorahan,\nilmottaen, millaisen onnen Musti oli heille tuottanut. Nimismies, joka\nluuli, että Mikko hänen neuvostaan oli jättänyt Mustin ampumatta,\nvirkkoi ylpeästi: \"Sanoinhan sinulle, että siellä korven kolkassa\nMustia kyllä tarvitset.\" Mikko kiitti nimismiestä hyvästä neuvosta ja\nlupasi tuoda kontillisen kaloja tahi lintuparin lahjaksi hänelle.\n\nKauppapuodista osti Mikko vielä samana päivänä Annille soman\nkaulaliinan ja Aarolle uuden hatun. Niin riemuista iltaa ei liene ennen\nvietetty Mehtolan torpassa. Ja sopipa riemuitakkin. Musti oli\npelastanut lapsen. Mustin tähden oli pyssyyn pantu luoti, joka suden\nsurmasi. Mikko tiesi saavansa sudesta tapporahaa sata markkaa. Mikko\ntiesi suden nahan hinnalla saavansa Mustin veron maksetuksi, vaikka se\nvanhaksikin eläisi.\n\nJos Hölmöläiset saisivat kuulla Mehtolan Mustin suuret ansiot,\nhankkisivat he kyllä kymmenen koiraa joka taloon, ja jos ne eivät ensi\nvuonna susia tappaisi, olisi taas kaikkein koirain kuolemantuomio\nvalmis. Hölmölässä ei tehdä mitään kesken-eräisesti, vaan\njuurtajaksain, perinpohjaisesti.\n\n                                              _O. Vuorinen_.\n\n\n20. Näkymätön vieras.\n\n\n    Korvessa oli kotomme,\n    Maantiellä majasijamme,\n    Karhut kanssa kumppanimme.\n    Ei mieli mesiä tehnyt,\n    Kylki kuuta kasvattanut\n    Pahan pakkasen käsissä,\n    Kovan ilman kouratessa,\n    Hengen hädäss', heltehessä.\n\nSatakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, ja pellot halla\nviisi vuotta peräksyttäin oli typi tyhjiksi pannut. Kuudes kesä oli\ntullut, oli kulunut puoleksi. -- Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä\nmetsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ole mikään\neriskummallinen; ei, päinvastoin on se aivan tavallinen. Tölli oli\nsisältä semmoinen kuin useat töllit siihen aikaan olivat, se on: huone,\njonka ovinurkassa oli takka, lakeinen eli räppänä katon keskellä, josta\nsavu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiinni isketyt;\nperäseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli\nkaikki, ainakin Metsämaassa. Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän\nkorvessa, siitä sen nimi: Metsämaa. Pane tähän lisäksi: pari arkkua,\nmuuan puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin siinä\novat kaikki huonekalut, ell'et lehmää, joka oven suussa seisoo, ja\nporsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella\ntaikka apekiulua ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.\n\nMetsämaa kutsuttiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin\nvähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa\nkartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmältä kirkkoherralle\nja päivätyö kirkkoherran ruoassa pappilaan. Tuon lisäksi maksettiin\nisännältä, emännältä ja appiukolta vähäinen henkiraha kruunulle. Lapsia\noli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18-, nuorin\n7-vuotinen.\n\nAppiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puoli tynnyriä ja kaksi\nkappaa, ja kaskeen neljätoista kappaa. Nyt kylvettiin viisi kappaa,\nväliin kahdeksan kaikkiaan. Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta\nviisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympäriltä leiväksi.\nHallan on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrasta ja kaurasta. Jos\nse ennen viljelijää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla\nrakastaa ylellisyyttä, se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori\nkäytetään myllyssä, kuori leivotaan jauhona, mutta tämä jauho, jos\ntoimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa,\nimelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei\nsydämmen. -- Niinkuin jo sanoimme, on viisi vuotta peräksyttäin halla\nennen sirppiä ennättänyt Metsämaan pelloille. Se on kovaa! Nyt on kevät\nollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivoivat Metsämaan asukkaat. \"Jumala on\nviimmein hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko\npappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on\nrukoillut: 'Varjele, o Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, nälästä\nja kalliista ajasta'.\"\n\nPäivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viimme vuonna\nnäki otsansa hiessä tehdyn työn turhaksi ja jo toivoi tämän vuoden\nrunsaasta saaliista voivansa maksaa velkansa, silmäilee iloiten Jumalan\ntaivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta, luullen saavansa vielä\nkerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät\nkulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen\nvankkoja sirppejä. Viikon päivät vielä, niin kauniit pellot ovat\nkuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata\njyvät. Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilven kipinää näkynyt.\nIlta ehtii. Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti\nkirvestä, jolla on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän\nulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään\ntuuli alkaisi puhaltaa. -- Turhaan! Taivas on selkeä, tuuli uneksii.\n\n\"Jo on toivomme hukassa\", sanoo vanhus huoaten.\n\nNyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin\nohitse. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä\nvanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.\n\nTänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.\n\nIlta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö\nkuluu, siten valitus kuuluu. Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko\nidässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet\ntähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt\nmahtavasti suorina.\n\nHalla on käynyt, on runsaat kymmeniset ottanut. -- Sama aurinko herätti\neilen työhön iloisia, tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen alaisia.\nTaitaako aurinko kummeksia tätä? Hän on siihen tottunut. Hän laskee\nsäteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää hän. Järven rannat ovat\njäätyneet. -- Näkymätön vieras on käynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla\nollut; mutta vähän matkaa töllistä metsään päin näkyi lato, karjalato.\n\nViimme yönä ei nukkunut Metsämaassa kukaan muu kuin nuorin poika.\n\nTöllissä oli vuosi takaperin useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan\nisäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät  -- niitti olkia.\n\nYö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset\nistuneet töllissä pian sanaakaan toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei\ntöllissä ollut, hän keikkui ruuhessa järven rannalla.\n\nSuuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Missä se vaan on\nkulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen\nsydämmeen joku seurastaan -- useampiin paikkoihin useampiakin.\n\nMetsämaahan jätti se viimme yönä: surun, nälän ja epäilyksen.\n\nJaakko istuu lavitsalla pöydän vieressä, nojaten kasvojaan käsiinsä.\nAnoppi ja Eeva, emäntä, istuvat takalla. Lapset itkevät ja valittavat.\n\nRuhmo on kaadettu, on vierinyt sairastavan lehmän jaloille, porsas on\nkaatanut apekiulun ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. Tuota ei\nkukaan huomannut.\n\n\"Kova on kohta!\" sanoi viimmein anoppi.\n\n\"Ei ole kourallistakaan jyviä!\" valitti Eeva.\n\n\"Kova on kohta!\" kertoi Jaakko.\n\nAnoppi oli surullinen, Eevan oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.\n\nMutta lapsen suru ei ole katkera. \"Mikäs nyt neuvoksi?\" lausui vihdoin\nJaakko ja nousi lavitsalta. \"En suinkaan tiedä muuta, kuin että myymme\nlehmämme ja porsaan ja uudestaan lähdemme petäjäin keruulle.\"\n\n\"Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauan luulet niillä saatujen\njyväin riittävän? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjä on\nsittenkin karvas.\"\n\n\"Oikein Eeva, mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn\njaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä\ntallentuvan voimia?\"\n\n\"Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?\" huokasi vaimo.\n\n\"En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä\", lausui Jaakko,\n\"mutta millähän nyt tahdot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin\nparempia päiviä, jos vaan siementä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi\nniinkuin muutkin.\"\n\n\"Minä lähden palvelemaan\", sanoi jäykästi vanhin poika.\n\n\"Ja minä, ja minä, ja minä\", huusivat kaikki lapset.\n\n\"Kyösti, Sakari ja Liisa taitaisivat juuri palvelukseen kelvata\", sanoi\nisä suruisesti, \"ja jos itse tahdotte, luulen sen olevan sekä teille\nettä meille hyödyksi.\"\n\nÄiti itki.\n\n\"Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan\", puhui\nJaakko vähän ajan kuluttua.\n\n\"Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa\",\nsanoi Eeva.\n\n\"Vähän porsaalla saa\", lausui anoppi.\n\nTämän vuoden halla teki paljon muutoksia Metsämaassa.\n\nEnsimmäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät\npalvelemaan. Halla oli ollut välikappaleena; se ajoi pesästä ulos pojat\nkenties useampia vuosia ennen, kuin tähän aikaan näillä seuduin\ntavallista oli, eli ei nälkä, niinkuin tässä, pakottanut.\n\nKyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, että lehmä sai oven suuhun jäädä\nseisomaan. Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota\nestäneet. Lapsikin sai tuntea hallan seurauksia. Porsas oli pojan paras\nystävä. He söivät molemmat petäjäleipää, he hyppelivät yksissä; he\nrakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta.\n\nJoulun edellä kuoli anoppi. Sekin hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää\nelättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu, väsyi väsymistään, kunnes\nhänen ruumiinsa voimat loppuivat. -- Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja\nKaisa olivat vaaleankeltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä.\nNuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukostus asui.\nEll'ei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ell'ei\nlehmää olisi ollut, olisi halla Voiton voittanut.\n\n                                           _K. J. Gummerus_.\n                                         (Ylhäiset ja alhaiset).\n\n\n\n\n\n\nTOINEN JAKSO.\n\n\n\n\n1. Jouluaamu Pohjanmaan pappilassa.\n\n\n\"Anna lasten nukkua\", kuiskasi äiti Maijalle, \"ne heräävät itsestään\nkyllä varain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät\nakkunoihin!\" Molemmat menivät ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi.\nVilauksensa näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla.\nPimeässä väikkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.\n\nOn jouluaamu.\n\nKynttilöitä sytytettiin joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo\npitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä\naamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön. Vaeltajan\nsilmissä oli se avoin ja turvallinen kuin rehellisen miehen sydän.\n\nJo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet ja vilkas\nliike syntyi heidän kamarissaan. \"Mitä kello on? missä minun vaatteeni\novat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä\nherättänyt?\" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen\nvastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä\nolevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä\npuuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa\nperästä valmistui ja meni ulos kamarista.\n\nOn jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä,\nisolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen\nkaikki niin toimitetuksi, ettei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla\nkirkkoon menemättä. Ilo on lasten sydämmissä, vaan eivätpä he tiedä,\nmikä heidät totisiksi teki. Eivät tiedä, onko siihen syynä tuo\nalakuloinen joulupuu, joka vielä seisoo keskellä salin lattiaa loppuun\npalaneine kynttilöineen, vai isä, joka kamarissaan hyräilee\njouluvirttä. Nurkassa olivat pakettipaperit paikallaan. Pianolla ja\npöydällä nähtiin joitakuita joululahjoja. Kaikki muistutti iloista\niltaa; mutta muisto vaan enensi tuota salaista tunnetta, joka karkottaa\nihmisistä tavallisen mielen.\n\nKimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta\nmuuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.\n\nIsä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja\nmyhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset\nyksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä\ntuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän\njokainen tänä aamuna pyrkii.\n\nJo olivatkin toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla\nsisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät\nkirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa\nliialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar\nVäinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä\nmakeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen\nhoitajaksensa ja kodon vartijaksi.\n\nHauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi\nluistivat re'et sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä\nmolemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla\ntuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi\nkuljettavaa rataa.\n\nSamassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi\nloimoava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo\nkirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen ja korkea torni\nhäämötti tähdikästä taivasta kohden.\n\nJumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi\nVäinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani\nVäinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat,\npiti hänenkin istua ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen\nnaiset omaan huomaansa.\n\nEnsin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja\nkynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien\nväliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla sormillaan\nniistivät kynttilöitä, niin levollisesti, kuin ei valkea polttaisikaan.\nLukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten\nvakavia, horisevia, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Erään\nvanhan akan -- siltä ainakin kuului -- kimeä ääni erisi pistävästi\ntoisista, ja tavan takaa Väinö käänteli päätänsä kuullakseen, mistä tuo\nääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja\nkäytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri\nkeskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan\nmuori. Pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka\noli Väinön ikäinen, piti molemmin käsin totisena lakkiaan leukansa\nalla.\n\nVirsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin\nedessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja\nhän näytti niin oudon vakavalta.\n\nSitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen\nehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla.\nTuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo\njuhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona\nolleet; ehkä koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin\npyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se\nkirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan\nrupesi messuamaan, kuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä:\n\"älkäät peljätkö\", messusi hän, \"sillä katso, minä ilmotan teille\nsuuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä\nsyntynyt Vapahtaja.\"\n\nNiistä sanoista hän sitten saarnasi.\n\nPyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein\nkiitoslaulu: \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja\nihmisille hyvä tahto.\" Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset,\njoita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän,\nja he hymyilivät pyhästä ilosta.\n\n                                              _E. Aspelin (Ellei)_.\n\n\n\n\n2. Tunturisopuli.\n\n\nPohjan perillä, Lapin tuntureilla, löytyy pieniä eläviä, joita aina\nnoin 6, 7 tai 10 vuoden päästä vaivaa muuttamisen halu. Ja vaikka eivät\nsuinkaan tiedä, mimmoinen se maa on, jonne aikovat muuttaa, niin\nlähtevät ne kumminkin umpimähkään matkalle, onnensa ja usein\nnahkansakkin kaupalle.\n\nNämä elävät ovat noin 572 tuuman pituisia, lyhythäntäisiä,\nruosteenkeltaisen- ja mustankirjavia, kuuluvat hiirten heimoon ja niitä\nnimitetään _tunturisopuleiksi_ (lat. Myodes lemmus L.). Ne asuvat Lapin\ntuntureilla, mättäisillä, pensaisilla mailla, metsänrajaa ylempänä.\nSiellä ne kaivavat kolonsa ja rakentavat pesänsä mättäisiin ja elävät\npensaitten kuorista sekä muista kasviaineista. Mutta kun heidän lukunsa\non kasvanut suureksi ja kotiseutu alkaa tuntua ahtaalta, keräytyvät he\nyhteen joukkoon ja lähtevät, suureksi iloksi kärpille, pöllöille,\nhaukoille ja muillekkin petoeläimille, matkustamaan, kulkien niin\nsuoraan kuin mahdollista sinne päin, jonne kerran ovat matkansa\nalkaneet, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, nousten vuorien yli,\nuiden jokien, järvien ja merenlahtienkin poikki, ja tulvaavat yht'äkkiä\nmaakuntiin, joissa heitä moneen aikaan ei ole nähty ollenkaan. Linné\nluuli heidän olevan niin tarkkoja suoraan kulkemaan, että, jos ihminen\nsattui heitä vastaan tulemaan, sopuli ei antanut tietä, vaan koetteli\nihmisen jalkain välitse suoraan matkaansa jatkaa. -- Luonteeltansa ovat\nne hyvin rohkeita ja niin äkäisiä, että jos niille keppiä osottaa,\niskevät ne siihen niin kovasti hampain kiinni, että jäävät keppiin\nriippumaan, kun sen nostaa ylös.\n\nVälistä ne matkustavat niin suurissa parvissa, että niitä voi verrata\nEgyptin heinäsirkkoihin. Marraskuussa v. 1868 sattui höyrylaiva\nThrondhjemin vuonolla uivaan sopuliparveen, joka oli niin suuri, että\nalus enemmän kuin neljännestunnin kulki parven läpi, ja niin etäälle,\nkuin laivan kannelta voi nähdä, vilisi vuonon pinta uivia sopuleita.\nVuonna 1823 niitä kuoli Hernösandin kaupungin kaduille niin paljon,\nettä niitä hevoskuormittain sieltä vedettiin pois. Sopuleille itselleen\nnämä matkat kuitenkin ovat onnettomimmat, sillä suurin osa niistä\nhukkuu tai menettää muulla tavoin henkensä näillä retkillä.\n\nNäillä matkoillansa ne usein ovat suureksi vastukseksi ihmisellekkin.\nNiin valitti norjalainen rovasti Heyendahl, että ne Stangvigin\npappilassa syksyllä v. 1827 käydessään pitivät kissain kanssa semmoista\nelämää, että hän ei tahtonut saada yörauhaa. Mutta pahempaakin ne\nsaavat aikaan. Ne turmelevat välistä niityt ja vainiot niin peräti,\nettä Norjassa monessa paikoin on täytynyt muuttaa elukat toiselle\npuolelle vuonoa, kun sopulit ovat hävittäneet kaiken heinänkasvun\ntoiselta puolelta; ja jos ne sattuvat tulemaan, ennenkuin vilja on\npelloilta korjattu, niin tulee tuho yhä suuremmaksi.\n\nEttä elävä, joka näin paljon vahinkoa matkaan saattaa, jo vanhoista\najoista asti on vetänyt paljon huomiota puoleensa, on luonnollista.\nNiin esim. kertoo arvoisa Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus tekemässään\nkirjassa _Historia de Gentibus Septentrionalibus_, joka v. 1555\npainettiin Roomassa, myyränkokoisesta elävästä, joka myrskyisinä ja\nsateisina aikoina putosi pilvistä. Siitä hän ei ollut aivan selvillä,\nolivatko ne pilvestä syntyneet vaiko muualta pilviin joutuneet. Mutta\nniin myrkyllisiä hän tietää niitten olevan, että mitä kasvia ne vaan\nkerran puraisevat, se kuolee pois. Ja kun ne viimmein itse kuolevat,\njoka tapahtuu määrätyllä ajalla, niin ilma tulee heidän mätänevistä\nraadoistaan niin myrkylliseksi, että se ihmisiin vaikuttaa pyörrytys-\nja keltatautia.\n\n'Oppinut Vormius koki vielä 17:llä vuosisadalla antaa luonnollisen\nselityksen siitä, miten ne tuntureilta voivat pilviin joutua, mutta v.\n1740 teki Kaarle Linné näistä ilmamatkoista lopun. Hän tiesi nimittäin\nomasta kokemuksestaan kertoa pilvien olevan paljasta sumua, joka ei\nsiis voinut pienintäkään hiirtä kannattaa, vaikka ennen oli luultu sen\nvoivan viedä Lappalaisen poroineenkin matkassaan.\n\nMutta vaikka tunturisopulit eivät ole pilvistä syntyneitä, eivätkä edes\ntaivaasta tippuneita, niin ovat heidän matkansa kuitenkin kyllä\nkummallisia ja onnettomia.\n\n                                       (Suomen Kuvalehdestä.)\n\n\n\n\n3. Rikas köyhänäkin.\n\n\nT--n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas,\nmahtava nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen\nkanssaan vaunuissa.\n\n\"Äiti\", sanoi näistä vanhempi, \"ajakaamme maalle, siellä ovat jo kaikki\nlehdikot viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu.\"\n\n\"Menkäämme Annaa katsomaan\", pyysi nuorempi, \"hän sanoi asuvansa\nkaupungin lähellä.\"\n\nRouva kysyi palvelijaltansa: \"Tiedätkö, missä Annan asunto on?\"\nPalvelija vastasi tietävänsä, ja nyt ajoivat, että kivikadut tärisivät,\npois kaupungista maalle päin.\n\nAnna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana;\nsilloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan\nvapaus häneltä puuttui, hän oli toisen palvelija. Annan siisti ja hyvä\nluonto saattoi hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi\nja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon. Tässä kodossaan\noli hän onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen\npalvelustyttönsä asunnolle käski nyt rouva palvelijansa ajamaan.\n\nVähän aikaa ajettuansa seisatti palvelija vähäisen mökin edustalle.\nMökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä\nsen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.\n\n\"Tässäkö Anna asuu?\" kysyi rouva.\n\n\"Niin tässä\", vastasi palvelija ja aukasi mökin oven, käskein\nherrasväkeänsä astumaan sisälle.\n\nUljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli\nsäälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä\nmakaavaa pientä lastansa.\n\n\"Voi Anna parka!\" huudahtivat tytöt, \"tämä sinun kotosipa ei ole paljon\nisompi, kuin meidän ison kahlekoiran koppeli.\"\n\n\"Vaiti, vaiti, lapset!\" sanoi rouva, \"älkää toki noin puhuko! Anna\nraukalla nyt ilmankin on kärsimistä, kun hän ei enää asu meidän\ntalossamme, jossa hänellä aina oli kyllin kaikkea.\" Mutta Anna meni\nilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi: \"Rouva hyvä, teillä oli\nminulla hyvä palveluspaikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka\nsuuren-arvoinen oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista\npalvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen\nonnellisempi tässä kuin koskaan ennen.\"\n\nRouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukostavat posket\nja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut,\nmutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin\ntukahutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.\n\nVuodet kuluivat! Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen;\nhänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli\nlattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että\nvaunut olivat seisahtaneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja\nhänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.\n\n\"Kah, minun hyvä rouvani!\" huudahti Anna, ja pyyhkeillen hikeä\notsastansa sanoi hän: \"Kudoin niin, ett'en huomannutkaan, että tulitte.\nTulkaa istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku neitosetkin\nistumaan pääsevät.\"\n\n\"Voi Anna!\" sanoi rouva, \"on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein\nminun tulee sinua sääli, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä\nollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt.\"\n\n\"Rouva hyvä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päiväpalkan\nja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä\nmyymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme.\"\n\nRouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitten hyvästi ja läksi taas\npois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koto oli,\nsaattaisi elää kolmen lapsen kanssa.\n\nTaas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta\nkärsimystä tuottaneet: hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli\nollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa\nkanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Kun he eräänä päivänä kulkivat\nT--n kaupungin katuja pitkin, niin nuori tyttö, joka koulusta palasi,\ntapasi heidät ja huudahti: \"Anna!\" Tämä tyttö oli Annan entinen\nhoitolapsi. \"Voi Anna hyvä\", sanoi tyttö, \"tule äitini tykö, hän\nsinulle kyllä jotakin antaa!\" Vaimo meni ja tultuansa tuohon komeaan\ntaloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen\ntäällä palveli.\n\nRouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja\nheille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia\nkiitoksia. Nyt sanoi rouva: \"Oi Anna parka! Etkö tunne itseäsi kovin\nonnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia\npäiviä elänyt.\"\n\n\"Rouva hyvä\", vastasi Anna, \"mieron tie on joka paikassa raskas, vaan\nonneton en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki\nvastoinkäymiset, jotka Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi\nonnekseni, ja sydämmessäni löytyy tunto, joka on minun maallinen\nonneni; se seuraa minua kuhunka menemme, se tunto on: äidinrakkaus.\nJokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni\nsanomattoman ilon; kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi!\"\n\n\"Äidinrakkaus!\" sanoi rouva, \"oikein sanoit, se on väkevä tunne\nsydämmessämme. Minä katselin lapsia ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö\nolisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja\npäätinpä ottaa sinun sekä lapsesi asumaan tuonne meidän pakarituvan\ntakana olevaan kamariin; siellä saat työtä tehdä ja olla minun\nruoassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle äidinrakkaus.\"\n\nAnnan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti\nentistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi:\n\n\"Älä minua kiitä! -- Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä,\nsillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätön,\nvaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tahdon sinullekkin\nantaa, mutta ja'a sinä sen sijaan hyvällä esimerkilläsi minulle\nparempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa\nelämänvaiheissasi sinun noin onnelliseksi tekee.\"\n\n                                             _Th. Hahnsson_.\n\n\n\n\n4. Pieni mierolainen.\n\n\n    Armas päivä paistaa, kohta\n    Lämpimäks' jo muuttuu sää,\n    Hanki loisteessansa hohtaa,\n    Sulain kiteet kimmeltää.\n\n    Poika repaleissa vallan\n    Saloss' yksin kuljeksii.\n    Hongat, kuuset huminallaan\n    Häntä täällä tervehtii.\n\n    Pieni mierolainen aina\n    Yhä rientää eteenpäin,\n    Eipä murhe mieltä paina,\n    Rallatellen laulaa näin:\n\n    \"Hopsis, jalat! Väsymystä\n    Tunnetteko? Talohon\n    Kohta päästään, siellä kysta\n    Minullekkin kyllin on.\n\n    Hongat, kuuset, vaiheitani\n    Tahdotteko tietää te?\n    Kuulkaa, tässä kulkeissani\n    Minä teille kerron ne.\n\n    Aina muistan riemuin vielä\n    Isän armaan mökkiä;\n    Viisi meit' ol' lasta siellä,\n    Vanhin niistä olin mä.\n\n    Muistan, kuinka kotikaski\n    Tähkäpäin jo kellerti;\n    Noro hallan irti laski,\n    Julma viljan runteli.\n\n    Talvi tuli, loppui leipä;\n    Petäjäistä syötihin --\n    Äitiin tarttui tauti, veipä\n    Hänet kohta hautaankin.\n\n    Häntä mustaan saatoin, itkin\n    Haudallaan ma hetkisen,\n    Kyynel poskipäätä pitkin\n    Vieri, jääksi hyytyen.\n\n    Siitä asti tepastellut\n    Olen mieron tietä ain'...\n    Jopa sulle kertoellut\n    Olen, metsä, muistelmain.\n\n    Hopsis, jalat, joutukaa jo!\n    Muuten yövyn korpehen.\n    Varjot synkät lankeaa jo,\n    Tuolla päivä laskeiksen.\" --\n\n    Yhä kiitää, vaan ei vielä\n    Ihmis-asuntoa näy.\n    Metsän haamut poikaa tiellä\n    Uhkaa, mustaks' yö jo käy.\n\n    Kylmä yltyy. Tähtein valo\n    Syttyy taivahalla jo,\n    Leimuelee pohjanpalo,\n    Huokaa synkkä hongisto.\n\n    Kohta aamun koittehessa\n    Öinen jylhyys häviää --\n    Vaan, ken tuolla kinoksessa\n    Kalvenneena lepäjää?\n\n    Pieni mierolainen siellä\n    Lepoon vaipui viimmeiseen,\n    Jäätyneenä kiiltää vielä\n    Kyynel silmän murtuneen.\n\n                   _Uno von Schrowe_.\n\n\n\n\n5. Savonlinnan ihmeet.\n\n\nOlipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.\n\nNäin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt\nOpinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee\nkuvallisen maantieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja\nluonnon-ilmiöistä.\n\nKaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on\nlinna, joka Uudeksilinnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla\nrakennettu, sekä luonnon että taiteen vahvistama, seisoen ympyriäisen\nkallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä kohden; portin\nedustalla on lauttasilta, vahvoilla rautavitjoilla kiinnitettynä, ja\ntämä vedetään aina yöksi koneiden avulla rantaan -- tosin ankaralla\ntyöllä väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka siitä ohitse kulkee,\non syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista järvistä,\nVienan \"valkoisesta\" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se on\nmustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät, lohet\nja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat ovat ihan\nmustia, mutta kuitenkin hyviä maultansa. Lahnakin siinä virrassa on\nkesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki sitten purkauu,\nkulkien Viipurin ohitse, muuttaa se itse järvenkin mustaksi.\n\nMuitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka\ntäällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alla\nlinnanväki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, syöstään hän säälimättä\ntornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä\npäällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä\nkäypi kummallinen aave. Silloin näet ilmestyy virran aaltojen päälle\nneitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta\nhäiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmisparat\nluoksensa.\n\nSemmoinen on Uusi-linna Suomen perimmäisillä rajoilla; semmoinen virta\nihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.\n\nMuutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia.\nKummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa\nmaille. Venäjänpuoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä,\n20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka\nloppuu, kantavat he veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat\ntoiseen vedenjaksoon. Suomenpuoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä\nVenäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket tarkottavat vähemmin sotaa\nkuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin\nhurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan\nrangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia\nsota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät\nkeskenänsä surmatöitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työaseita saavat\nhe viljellä kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin\nihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla\njonkinlaisia puollustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja joutsimiehiä,\nja käsivarren voimilta ovat he sangen väkeviä, joka tulee siitä,\nettä juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät\npäällekarkauksia, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita\njoutsista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan\ntarkalla kädellä kivi, joka on vahvaan hihnaan kiinnitetty, taikkapa\nheitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiehdotaan. Sitten\nryhdytään pitkiin keihäisiin, joiden kärjet on tulessa karkaistu\ntai nauloilla terotettu. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat\npuollustustyössä, ja se, jolla ei muuta asetta ole, hän viskaa verkkoja\nja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa\nratsumiehenkin kumoon. Mutta suuremmaksi avuksi ovat Suomalaisille\nheidän vihaiset koiransa, joita Venäläisten hevoset yhtä paljon\npelkäävät, kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameleja. Sillä\nnämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu\nnousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.\n\nNäin mellastellaan pitkin Suomen itärajaa, Karjalan kyläkunnissa ja\nSavon sydänmailla.\n\nVaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takasin Savonlinnan\nkummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen kuin Olaus Magnus uutena\nPliniona kirjotti merkilliset juttunsa \"Arx nova'n\" ihmeistä, on\nSäämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa\nseuraavan muistelman:\n\nHamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas,\nniin että toisen kuoltua aina toinen uusi on hankittu, ja kun\nVenäläiset Ison-Vihan aikana pitivät linnaa: hallussansa, hekin samoin\nhoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viimme kesänä eli v. 1728 on\nOlli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui,\nja sen perästä ei ole toista enää hankittu.\n\nMuuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan\ntuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan\naivan epäkirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen\nPyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.\n\n                                              _Y. Yrjd-Koskinen_.\n\n\n\n\n6. Tyttö.\n\n\nVarmaankin olivat Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaavaisia\nnimien suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin.\nHäntä kutsuttiin suorastaan \"tytöksi\", luultavasti sen vuoksi että hän\noli naisihminen. Kentiesi oli hänellä kirkonkirjoissa toinenkin nimi,\nvaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai\nkulkea läpi elämänsä, ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko\npitäjässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän\nolevansa \"hullu tyttö\", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin\ntyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut\nsiitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin\njoku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti\nsanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan \"minä\"\nasemasta.\n\nTyttö-paralla ei enää ollut isää eikä äitiä. Äiti oli kuollut\nsotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, \"ett'ei tahtonut\nrahallakaan saada\", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet\nkertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka oli jättänyt vaimonsa ja\nlapsensa turvattomiksi oman onnensa nojaan. Tytön ikäiset naispuolet\neivät muusta osanneet puhuakkaan kuin hänen mustalaissuvustaau, sillä\ntyttö oli kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.\n\nTytöllä tietysti ei ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi\ntehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli\nkuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaisiinkin taloihin, vaikka hän oli\nniin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin,\nsillä häneltä puuttui järjen valo, tuo -- henkeä lukuun ottamatta --\nkallein Jumalan lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät, mitä\nvarten Luoja tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli\ntyttö ollut lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein\npitkät iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville he eivät koskaan sitä\nsaaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei\nlähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan\npuhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.\n\nSamaa kiitettävää tunnetta osotti sekin seikka, että kaikki muut\nkohtelivat tyttöä hellästi, paitsi ilkeät tyttöheilakat, joiden ei\nsanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka\ntäällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoonpa se sitten hullu\ntai viisas. Ei kuitenkaan voi sanoa, että nämätkään tytölle juuri pahaa\ntekivät, vaikka he eivät kohdelleet häntä niin hellästi kuin muut.\nKukapa tyttöä kohtaan olisi voinut paha ollakkaan, sillä hän oli aina\nniin sievä, nöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan\nolisi hennonut ajaa pois. Jos joku ankarana talviyönä olisi ajanut\nhänet kattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään\nruokavadin pois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin\nolisi hän tytöltä saanut palkinnoksi nöyrän \"suuren kiitoksen\" niinkuin\nhyvästä työstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu siitä, että\nkaikki tarkottivat hänen parastaan.\n\nNiinkuin sanottu, oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä\nkauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään\nkauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä, että se oli\njotakin hirmuisen ilkeätä. Jos joku vahingossakin, tytön kuullen, sitä\nsattui mainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta\nkuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti palkitseekin\nluonto ruumiillisilla lahjoilla sen, mikä sielun omaisuuksissa puuttuu,\nja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niillä seuduilla,\nsen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran, eräänä syksynä, kantanut\nmetsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän\nkarhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen tuo niin äreä koira mahtoi\nolla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.\n\nTodellakin osotti tyttö-paran pahoin revitty käsivarsi, ett'ei metsän\nkuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän kuin tyttökään\nmairitusta. Muuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman\nväkeväksi ja koetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään;\nvaan turhaan! Silloin oli hänelle pälähtänyt päähän sanoa tyttöä\nkauniiksi, ja se keino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat\nsilmät iskivät äkkiä tulta, hienot sinertävät suonet hänen otsassaan\nmuuttuivat tuhoa uhkaaviksi, paksuiksi juoviksi, ja tumma puna peitti\nhänen kasvonsa. Kädet kouristuivat nyrkeiksi ja kiljahtaen ryntäsi hän\nsuutarin kimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimmeinen hetki ollut\nkäsissä, joll'ei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla\nolisi saanut tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan\nkestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään\nkasvonsa käsillään päätyi hän itkemään ja itki itsensä taas hyvälle\ntuulelle. Mainioimman urotyönsä teki tyttö muutamana Juhannuspäivänä.\nOli näet pitäjälle levinnyt huhu, että Juhannuksena saarnaisi Maunolan\nnuori Janne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty,\najoi sinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet\nHerran huoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä;\nkäytävilläkin istui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa\nsaaneet. Tyttökin oli jäänyt' seisomaan käyttävälle, läntisen lehterin\nalle.\n\nAlkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu.\nHitailla, vakavilla askeleilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta\nsaarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat\nnähdä \"nuorta pappia\" ja nousivat seisoalleen kurkistelemaan. Läntistä\nlehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis\n-- se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja,\nvoivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät sulloivat\npaetessaan heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa\nsuuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni\nputoavaan parruun ja, raikkaalla äänellä laulaen:\n\n    \"Herra mua johtaapi,\n    Jos minne kulkenen,\n    Ja tieni viimmein ohjaapi\n    Tykönsä taivaaseen\",\n\njoka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän\nvastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta\npainoa jaksanut estää putoamasta, vaan kuitenkin siksi, että lehterin\nalla olevat kerkisivät mennä pakoon ja moni lehterillä istuvistakin\nennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön voimat väsyivät,\nkolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen lattialle,\npyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin alas tuota\nsuorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi, vaan Pelkolan\nnuori isäntä pääsi paljaalla säikähdyksellä.\n\nTunnottomana kannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon,\neikä kukaan olisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.\n\nPastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten\nlääkäri, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun sirpaleita ja\nihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut sellaiseksi,\nettä näytti ja vuosikausia olleen irrallaan. Silloin muisti Mäkelän\nmuori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän kaivoonsa ja arveli\nsiinä sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri arveli sitä samaa. Kolmen\nkuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteensa, ja nytkös ihmiset vasta\nihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja käyttäytyi\nkaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa ei tuota\nmuutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan\nmahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden\nperästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran\nehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet\nparhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi\nlahjottanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin; siis ei kellään\nollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään\navioliittoon: \"kunniallinen talon-isäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja\npiika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä.\"\nKuulutusta seurasi sitten häät, ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi\nPelkolan emäntää aina sittenkin kylän kesken kutsuttiin, mutta nyt oli\nsen eteen sana \"viisas\" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat\nihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli\ntapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset\nväittivät luusirun pois-ottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse\nsanoi sitä armollisen Jumalan työksi.\n\n                                                   _J. Reijonen_.\n\n\n\n\n7. Suomen kelloista.\n\n\nKello on nykyään niin ylt'yleinen, niin tavallinen kapine, että tuskin\nvoimme käsittää, mitenkä ihminen ilman kelloa voisi toimeen tullakkaan.\nKellohan se nykyään on, joka melkein kaikki toimemme ja työmme määrää,\nyksin lepomme ja työmme ja ateriaimme ajan. Mitä suuremmaksi ihmisen\nniin sanottu sivistys kohoaa, sitä tarkemman vaarin hän ottaa ajasta,\nja sitä tärkeämmäksi hänelle kello tulee. Muistakaamme esimerkiksi\ntuota ylen tarkkaa rautatienkulkua; siinähän on joka ainoalle\nminuutille oma tehtävänsä määrätty. Rautatien junat, ne eivät tule\neivätkä lähde ennen aikojaan eivätkä myöhästy milloinkaan -- muuta kuin\npoikkeustapauksissa. Onko tämmöinen levoton säntillisyys ihmiskunnan\nonnelle välttämätöntä, vaiko ei -- se jääköön viisasten tutkittavaksi.\nSe vaan on varmaa, että nykyinen kehitys sitä vaatii, mutta sen\nnoudattamisen tekee ainoastaan kello mahdolliseksi.\n\nMutta mitenkäs oli laita siihen aikaan, jolloin ei kelloja maailmassa\nollutkaan? Tultiin tietysti vähemmällä tarkkuudella toimeen. Ilman\nkelloa ei toki ihminen milloinkaan ole ollut. Jonkinmoisia kelloja on\naina ollut. Nykyiset täydelliset kellomme ovat kehittyneet\nyksinkertaisista hiekka- ja vesikelloista. Mutta osasipa ihminen jakaa\naikaansa jo ennen sitäkin, ja kellohan ei muuta ole kuin ajanjakaja.\nKelloja on siis ollut alusta saakka, vaikka ne vasta myöhemmin\nvarsinaisina kellokoneina saivat havaannollisen muotonsa. Luonto itse\noli silloin kellona.\n\nAjan jakaminen on kaikille kansoille yhteistä ja ihan luonnollinen\nvälttämättömyys. Auringon nousu ja lasku pakotti ihmisen jakamaan ajan\nyöhön ja päivään. Kuun eri vaiheet tarjosivat pitempiä ajanjaksoja,\nerillaiset ilman vaihetukset vielä pitempiä. Tänään huomattiin auringon\nnousevan tuon kukkulan takaa ja laskevan tuon lahden helmaan; jonkun\npäivän perästä oli nousu- sekä laskupaikkana jo toinen; parin päivän\nperästä yhä jälleen toinen, ja niin kului pitkä aika, kunnes eräänä\naamuna aurinko jälleen nousi tuon äsken mainitun, tähdelle pannun\nkukkulan takaa ja meni jälleen lepäämään entisen lahden laineisiin.\nTämä ajanjakso oli vuosi, ja se uudistui aina yhtä monen päivän\nperästä.\n\nPäivät, kuukaudet ja vuodet ovat niin muodoin aivan luonnollisia\nmerkkejä luonnon suuressa kellotaulussa kaikilla kansoilla. Niinpä\nvanhoilla Suomalaisillakin.\n\nJos ensinnäkin tarkastamme vuorokautta vanhoilla Suomalaisilla, niin\nhuomaamme, että he sen jakoivat erinomaisen tarkasti, jopa useampaan\nosaan kuin moni muu kansa. Niinpä erottaa kansa vielä tänäkin päivänä\nseuraavat osat vuorokaudesta: aamu, aamupuhde, aamupuoli, sydänpäivä,\niltapuoli, iltapuhde, ilta, iltayö, sydän-yö, aamuyö. Sitä paitsi oli\nvielä erittäinkin päivän aika jaettu moneen eri osaan. Siinä oli päivä\n(= aurinko) milloin sylen, milloin kahden sylen, milloin kolmen sylen\nkorkeudella, milloin se oli halki maan (noin kello 10 e.pp.), milloin\npoikki maan (noin kello 2 j.pp.)> milloin vitaisissaan (lännen mailla,\nnoin kello 4 j.pp.).\n\nViikko ei ollut vanhoille Suomalaisille tuntematon ajanjakso sekään.\nMeidän viikkosana on tosin lainasana, mutta muutamilla suomensukuisilla\nkansoilla on tälle käsitteelle omituinen sana, joka alkuaan merkitsee\nseitsemää.\n\nKuukausi nykyisessä ajanlaskussa on peräti vaihteleva käsite, koska\nsillä väliin tarkotetaan 30:n, väliin 31:n, joskus 28:n, vieläpä\n29:nkin päivän aikaa. Varsinainen kuukausi s.o. kuun kiertoaika on\noikeastaan lähes 28 päivää, ja juuri semmoista ajanjaksoa nimittivätkin\nvanhat Suomalaiset kuukaudeksi, joten heidän vuodessansa, niinkuin\nluonnollista onkin, ei ollutkaan kaksitoista, vaan kolmetoista\nkuukautta (13 kertaa 28 = 364). Nämät vanhat kuukaudet olivat\nseuraavat: ensimmäinen sydänkuu, toinen sydänkuu, vaahtokuu, huuhtikuu,\nsulamakuu (myös toukokuu), kesäkuu, heinäkuu, mätäkuu, elokuu, syyskuu,\nlokakuu (myös likakuu), routakuu, joulukuu.\n\nPaitsi jo edellämainituita vuorokauden jakoja, lienee vanhoilla\nSuomalaisilla ollut käytännössä vuorokauden osittaminen tunteihinkin,\nkoskapa siihen löytyy oma sanakin, nimittäin hetki. Olivatko hetket\naina yhtä pitkät, ja kuinka pitkät ne olivat, -- siitä ei kumminkaan\nvielä tähän asti ole selkoa saatu.\n\nSamoin kuin auringon kulku ja eri asemat taivaalla määräsivät päivän\neri ajat, samoin tutkittiin taivaan tähdistä yön hetkien kulumista.\nVarsinkin oli Otava tässä kohden aivan tarkka kello. Sananlaskuissa on\nsäilynyt monta todistusta siitä. Ja osaapa sydänmaan mies tänäkin\npäivänä Otavasta ottaa merkin, milloin on \"nuorten nousuaika.\" Tähdistä\npäättää öinen vaeltaja salolla vieläkin ajan kulumisen, samoin kuin\nvielä joka paikassa Suomessa paimenpoika illalla varjonsa pituudesta\ntietää kotialähdön ajan.\n\nMitä nyt varsinaisiin kellokoneisiin tulee, niin saamme pitää varmana,\nettä hiekka- ja aurinkokellot olivat meidänkin maassa jo varhain\ntunnetut. Milloin varsinaiset luotikellot Suomeen tulivat, sitä ei voi\ntäsmälleen sanoa. Se kumminkin tiedetään, että tornikelloja oli\nkuudennentoista vuosisadan keskipalkoilla ainakin Turussa ja\nSavonlinnassa. Hämeenlinnaan toimitettiin tornikello seuraavan\nvuosisadan alussa. Juhana-herttuan hovissa näkyy olleen 2 seinäkelloa,\njoista toisessa oli niin sanottu herättäjä. Kuinka suuria ja\njäreätekoisia sen aikuiset tornikellot olivat, näkee muun muassa siitä,\nettä vuonna 1589 ostettiin Turun tuomiokirkon kelloa varten köysi, joka\npainoi 3 leiviskää! Tunnit löi kello ainakin Turun tuomiokirkossa\ntavalliseen kirkonkelloon.\n\nViipurissa oli kirkontornissa kello ainakin jo vuonna 1600, ja saman\nvuosisadan lopulla oli kello sekä Turun linnassa että vielä Turun\nraastuvassakin.\n\n                                             _K. Suomalainen_.\n\n\n\n\n8, Kaiku.\n\n\n\"Kuule, kuinka kaikuu!\" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun\nnäkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat\nkerranneet ääntä tai jyminää, joka tapahtui sinun likelläsi. Ja\nihanahan kaiku on kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin,\nmetsästäjäin kajahtavaisiin torviin tahi ylpeän juhlasaaton riemuisaan\nryminään.\n\nKaiku, ollen ihmis-äänen kaltainen, on usein oikein pelottavainen.\nMuistan vielä hyvin tuon viileän elokuunillan, jolloin hiljaa\nsoutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakeli hopeista\nrikkauttansa niin runsaasti että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen\nosan tästä rikkaudesta voidaksesi sinä vuorostasi jaella sitä\nnääntyvälle kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean rannalla\nkohoavan vuoren juurelle, ja jyrkkä kallioseinä kertasi nyt sanojasi\nniin pelottavalla tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento\nolentosi vavahti.\n\n\"Se oli varmaan ihmishenki, joka vuoresta vastasi\", sanoit sinä vielä\nliikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmishenkihän\nse on.\n\nKaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja\npilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos\nvirität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin\nlörpöttääpä kaikukin.\n\nSenpä tähden koko kaiku sinusta välistä on näyttänyt suulaalta naiselta\neli kielekkäältä tytöltä, joka ilman aikojansa lörpöttelee. Ja niinpä\nse onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu:  Eekho (Kaiku) oli\nOreadi eli Vuori-nymfa Boiootian maakunnassa, suloisessa Hellaassa. Hän\noli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot ainakin, mutta sen\nohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että hänen kauniit\ntoverinsa kutsuivat häntä \"monipuheiseksi.\" He rakastivat häntä\nkuitenkin hänen ilomielisyytensä tähden, jopa hellittelivätkin, sillä\nsukkelan kielensä kautta oli hän tilaisuudessa heitä auttaa.\n\nNymfat olivat, niinkuin tiedät, puolijumalallisia olentoja, joiden\nelämä oli pelkkää autuaallista riemua ja työttömyyttä. He rakastivat\niloa, laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen\nkaikille, itse jumaloillekkin. Sillä, samoin kuin kuolon-alaiset,\nrakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista\niloa. Niin tuo lystillinen ruma Paan-jumalakin. Kun tämä oli saanut\nvalmiiksi suloäänisen huilunsa, jossa Syrinki-nymfan henki oli, ja,\ntätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin\nsilloinpa iloisat Vuorinymfat tanssivat hänen ympärinsä, yhdistivät\nheleät äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen\njumalallisia ylistysvirsiä.\n\nMutta eipä Paan ainoastaan mieltynyt vuoren-neitojen iloon. Itse\ntaivaan korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita\nhallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän\nilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten\narmaita tansseja, kuunnellen heidän riemulaulukaan. Ja joskuspa saattoi\ntapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä ilokisoista,\nettä hän, hetkeksi unhottaen olympillisen majesteetinsä, itse\nylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja tanhuili\nheidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin ihastuneet\npilveinjohtajan suopeaan armoon.\n\nMutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli\ntaivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Heera elikkä Juuno. Ei hän\nvoinut kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä\npuolijumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen\nolento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon\nikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että\nOlympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolella!\n\nKaikin mokomin oli tämä estettävä.\n\nTähän tarkotukseen hän koetti äkkiarvaamattomalla läsnäolollansa\nhämmästyttää puolisoansa, kun tämä oli Nymfain seurassa. Mutta turhaan\nkoetti hän näihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän jo\nluuli pääsevänsä tarkotuksensa perille, oli vilkas Eekho hänen\ntiellänsä, viivytellen häntä viekkaalla puheliaisuudellansa, siksi että\nkaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulenleimahuttaja palata takasin\nOlympoon.\n\nNäin kävi useita kertoja. Aina oli kielekäs Eekho hänen tiellänsä.\n\nViimmein ei ollut Heeralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Eekho pois\ntieltä. Ja niin hän tekikin.\n\nKiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Eekho aina teki turhiksi,\notti Heera häneltä pois puhetaidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen\nverran jäljelle, että hän voi matkia toisen viimmeisiä sanoja, mutta ei\nitsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.\n\nTämmöisen rangaistuksen sai Eekho. Ja että se tuntui kovalta\nsemmoiselle, joka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä\nliikuttamaan, sen arvaa jokainen. -- Halu puhumaan ei ollut näet\nkadonnut taidon kanssa. Se yhä pysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen\nhalukas henkensä kaikkialla saadaksensa kuulla jotakin ääntä, jonka hän\nheti matkii.\n\nSillä matkimishalunsa ei rajaudu ainoastaan ihmisten puheisiin. Ei,\nkaikkia ääniä hän kertaa. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta\nvälistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esim. tulee, että\nvälistä saapi kuulla koirien haukkuvan hurjasti ja yhä julmistuvan\nsilmittömiksi, vaikk'ei siihen voi mitään syytä havaita. He haukkuvat\nsilloin Eekhoa, jota he luulevat ilkeäksi ärsyttäjäksi, joka tahallansa\ntahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä asiassa niin peräti väärässä?\n\nKuinka lieneekään: Eekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään.\nTästä voi monelle sinun sisaristasi -- Eekhon sukulaisia -- antaa\nopettavaisen neuvonkin.\n\n                                        _J. W. Calamnius_.\n\n\n\n\n9. Kohtaus Nuijasodasta.\n\n\nIkimuistettava vuosi 1596 oli loppumaisillaan. Silloin nähtiin kaikilla\nteillä ja poluilla Pohjois- ja Keski-Suomessa talonpoikais-joukkoja,\njäntevät joutset selässä, raskaat nuijat olalla, pitkät karhunkeihäät\nkädessä. Kauan aikaa olivat he suomalaisella pitkämielisyydellään\nsyöttäneet, juottaneet viimmeisiä varojansa Klaus Flemingin ahneille\nhuoveille (ratsumiehille) ja kärsineet näiden röyhkeyttä ja\nväkivaltaisuutta. Mutta viimmein oli maltin mitta täyteen tullut, ja\nhillitsemättömänä oli nyt yhtä perisuomalainen kostonvimma vuotanut yli\nkaikkein reunojen. Herrojen ja huovien kartanot suitsusivat nyt\nkekäleinä; niiden omistajat, jos olivat joutuneet hurjistuneen rahvaan\nkäsiin, oli työnnetty järvien sekä jokien jääkohvan alle.\n\nKaukana Pohjanmaalla oli tämä tulva ottanut alkunsa; se oli nyt\nvierinyt sieltä alas Satakuntaan, Hämeeseen sekä Savoon. Tarkotusperänä\noli Turun linna; sen \"nuijamiehet\" tahtoivat murtaa alas kiviraunioksi,\njättiläishautakummuksi pääkiusaajallensa \"Siutian Klaulle.\"\n\nSuurin laine, Jaakko Ilkan joukko, oli Tampereen seuduille alas\nvirrannut. Lähdettäissä oli siinä ollut vaan 7-800 miestä, mutta pitkin\nmatkaa oli se joka askeleella yhä paisunut. Urhot olivat matkallaan\nnostaneet Ikalisten korpien asukkaat sekä Hämeenkyrön ja Pirkkalan\nviljavainioiden kyntäjät. Toinen haarajoukko oli tullut syrjäiseltä\nRautalammilta asti, joka jo kerran ennen oli omin päin ja hyvällä\nmenestyksellä kapinoinut huoveja vastaan:\n\n    \"Kivijärven kiltit miehet,\n    Vahvat Vastingin urohot,\n    Otti nuijat nurkastansa,\n    Pimeästä pitkät varret,\n    Joilla huoveja hosuivat,\n    Ryyttäreitä rynkyttivät.\"\n\nMatkalla olivat vielä Keuruun ja Ruoveden miehet lisänneet joukkoa.\n\nTällä tavoin useammiksi tuhansiksi karttuneina olivat talonpojat nyt\nsaapuneet Nokian kartanolle. Suuria parvia Hämeestä tiedettiin vielä\nolevan tulossa avuksi, toisia toivottiin. Jämsän, Kuhmoisten, Padasjoen\nurhot olivat jo täysissä hankkeissa; Asikkalan, Nastolan, Hollolan,\nLammin, Hattulan miehet odottivat vaan ensimmäistä menestyksen merkkiä,\nyhtyäkseen samaan tuumaan. Hämäläisten tuloa odotellen, majaili nyt\nIlkan joukko täällä, juoda viiletellen suuhunsa Nokian kartanon\nrunsaita jouluoluita.\n\nTapaninpäivänä ryntäsivät Knuutti Kurki ja livar Tavast parin sadan\nhuovin kanssa heidän päälleen. Mutta mitä he olisivat saaneet toimeen\nnäin suurta ylivoimaa vastaan! Lyhyen kahakan jälkeen pakenivat huovit,\nminkä kaviot kerkisivät, takasin Turun tietä myöten.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kestivät Nuijamiehet hyvällä menestyksellä\ntoisenkin, paljoa ankaramman taistelun. Itse tuo peljätty Klaus Fleming\noli nyt rientänyt tänne melkoisen sotavoiman kanssa. Hänellä oli neljä\nlippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös\nuseampia suuria tykkejä. Vuoden viimmeisenä päivänä yritti hän tällä\nvoimallansa, varmaankin 3,000:lla miehellä, vallottaa talonpoikain\nleirin. Mutta turhaan ryntäilivät sekä huovit että jalkamiehet kerran\nkertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen\ntykkinsä paukuttelivat, viskaillen surmapallojansa. Talonpojat pitivät\npaikkansa järkähtämättä; ilta pimeni, eikä ollut sotaväki vielä päässyt\nkyynäränkään vertaa edemmäksi. Jos nyt vaan Hämäläiset olisivat\njoutuneet lisäksi ja ruvenneet ahdistamaan toiselta puolelta, olisipa\nsilloin Klaus Flemingille tullut aika kuuma löyly.\n\nHänenkin jäykän luonteensa oli kuitenkin jo sitä ennen vaara\npehmittänyt; hän oli jo ryhtynyt sovitteluhankkeisiin. Tappelun jälkeen\nlähetti hän yöllä Knuutti Kurjen sekä Pohjanmaan voudin Aaprahami\nMelkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi Pohjalaisille täyden\nvapauden linnaleiristä (sotaväen majotuksesta), siksikuin kuningas\nSigismund, joka ei ollutkaan Ruotsin valtakunnassa asumassa, vaan\nkaukana Puolan maalla, itse ratkaisisi riidan-alaisen asian. Omasta\npuolestansa vaati hän tästä, että talonpojat hiljaisuudessa menisivät\nkotiinsa ja antaisivat kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin\nJaakko Ilkan, hänen käsiinsä. Tuskinpa lienee hän itsekkään toivonut\nNuijamiesten suostuvan tähän viimmeiseen ehtoon, mutta, häpeä kyllä,\nsiihen myönnyttiinkin täydellisesti. Eipä tiedetä, millä viekkailla\nsanoilla lähettiläät osasivat talonpoikien mielen niin peräti saattaa\npyörryksiin.\n\nRangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta sovinnosta ei kuitenkaan\nviipynyt kovin kauan. Ilkka, joka jo ajoissa huomasi \"hänen nahkaansa\nkaupittavan\", oli salaa hypännyt yhden ryöstetyn huovin hevosen selkään\nja päässyt yön pimeyden suojassa pakenemaan. Talonpojat eivät siis enää\nvoineetkaan täyttää sovintonsa pääehtoa. Se pelko siis nyt rupesi heitä\nahdistamaan, että Klaus herra voisi luulla Ilkan paon tapahtuneen\nheidän luvallansa ja siitä rankaisisi heitä kaikkia. Vastarinnasta ei\nnyt enää voinut olla puhettakaan. Kukahan äsköisen tärkeän petoksen\nperästä olisi uskaltanut heille ruveta päällysmieheksi? Suurin laumoin\nalkoivat siis nuijamiehet paeta leiristänsä, kukin kokien pelastaa vaan\nomaa päätänsä.\n\nLähteissään muutamat pakenijoista jostakin syystä sytyttivät erään\nladon. Se herätti Fleming'in etuvartijain huomion ja ne pian ottivat\nselvän asian laidasta. Tykin pamahdus saatti kohta koko leirin\nhereille, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttelivat huovit nurjinta\nvauhtia talonpoikien perään. Pari penikulmaa ajettuaan he jo\nsaavuttivat ta'immaiset joukot. Tästäkös nyt nuijamiehille aika hätä\ntuli! He alkoivat viskata ulos re'istänsä kaikki saaliit, jotka olivat\nretkellään aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat sirotettiin pitkin\ntietä säkeistä, höyhenet karistettiin tuulen vietäviksi ulos patjoista,\nhopeiset astiat lennätettiin hangen rakoihin. Näin kevennettynä enin\nosa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, joihin huovit\nraskaissa rautapaidoissansa eivät saattaneet seurata syvän lumen\ntähden. Mutta paljon talonpoikia kuitenkin sinä surkeana yönä tapettiin\ntai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennen kuin\npuolivälissä sitä kahdentoista penikulman levyistä metsäkangasta, joka\nerotti Satakunnan Pohjanmaasta.\n\nNokian kohdalta meidänkin aikoina löytyvät monet sotakalut: keihään\npäät, kirveet y.m. ovat yhä vielä tämän kahakan todistuksena. Samoin on\nmyös paljon aseita sekä ihmisen luita kaivettu Kalman mäestä, joka on\nvirstan matkan päässä kartanosta etelään päin.\n\n                                         (Suomen Kuvalehdestä).\n\n\n\n\n10. Ilkka.\n\n\n    Viel' elää Ilkan työt, kenties\n    Kauankin, kansan suussa.\n    Hän eli niinkuin Suomen mies\n    Ja kuoli -- hirsipuussa.\n\n    Ol' Ilkka talonpoika vaan,\n    Siis suur' ei suvultansa;\n    Mutt' jaloin poika Suomenmaan\n    Hän oli aikanansa.\n\n    Hänt' ajan hurjan myrskyihin\n    Vei oikku onnetarten;\n    Hän sopi niihin kuitenkin\n    Kuin tehty niitä varten.\n\n    Se aik' ol' ajoist' ankarin\n    Ja itkun aika varmaan,\n    Kun käsissä Klaus Flemingin\n    Ol' ohjat maamme armaan.\n\n    Kyll' itki moni huokaillen;\n    Ett' oikeus on pilkka:\n    Mutt' itkiessä toisien,\n    Niin itkenyt ei Ilkka.\n\n    Vaan koska kansa valittaa,\n    Hän neuvon sille antaa:\n    \"Niin kauan huolta nähdä saa,\n    Kuin tahtoo sitä kantaa.\"\n\n    \"Ken vaivojansa vaikertaa,\n    On vaivojensa vanki,\n    Ei oikeutta maassa saa\n    Ken itse sit' ei hanki.\"\n\n    \"Siis vapauteen taistellen\n    Ken miehen mieltä kantaa:\n    Tie suorin kulkee onnehen\n    Lähellä kuolon rantaa!\"\n\n    Ja vasamata nopsempaan,\n    Jonk' ilmaan viskas' jousi,\n    Nää sanat lensi halki maan,\n    Ja Suomen kansa nousi.\n\n    Nyt liekki sodan verisen\n    Levisi pitkin maata:\n    Ei Suomi sotaa Ilkkaisen\n    Unohtaa koskaan saata.\n\n    Jo kohtas kosto sortajat\n    Kädellä ankaralla,\n    Siks' kunnes juonet kavalat\n    Löi Ilkan Nokialla.\n\n    Tuo teot suuret kunniaa:\n    Tok' viedä voivat muuhun,\n    Ja Ilkan tietä suorimpaa\n    Ne veivät hirsipuuhun.\n\n    Mutt' varmaan Ilkan neuvo tää\n    Viel' elää kansan suussa:\n    Kauniimpi orjan elämää\n    On kuolo hirsipuussa.\n\n                    _K. Kramsu_.\n\n\n\n\n11. Köyhäinmajassa.\n\n\nErään pikku kaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka\naukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa\nliikettä. Hän nojaili akkunanlautaa vasten, hyräillen:\n\n    \"Suomi, armas synnyinmaamme,\n    Tuhatjärvinen --\"\n\n\"Antakaa, hyvä herra, penni\", huusi vähäinen poikanulikka surkealla\näänellä.\n\n\"Älä teeskentele\", sanoi ylioppilas. \"Tuossa toki saat pennin, mutta\njos olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä.\"\nPoika meni ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti\nnuorukaista,o sanoen: \"Hyvää päivää! älkää noille rahoja tuhlatko!\nkyllä kerjäläisiä on niin kauan kuin laiskureitakin; tehkööt ihmiset\ntyötä, niin ei heidän tarvitse kerjätä.\"\n\n\"Se kyllä paljon kurjuutta estäisi\", vastasi nuorukainen, \"sillä\nvalitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet\naikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein\nkäyttäneet tavaraansa. -- Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen\nsyypää.\"\n\n\"Hm -- hm, niin kyllä\", vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas\nrupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:\n\n    \"Täällä kehdon, kodon saamme,\n    Haudan rauhaisen --\"\n\nkun eräs sievän näköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua\npitkin, seisahtui akkunan eteen, sanoen: \"Hyvää huomenta, Keto!\"\n\n\"Huomenta, huomenta! Minne matka?\"\n\n\"Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin\nmaalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! mitäs tuolla\nkuumuudessa venyskelet? täällä ulkona aamu-ilmassa on virkistävää\nkävellä.\"\n\n\"Maltas! heti olen valmis tulemaan.\" Keto otti lakkinsa, riensi ulos\nkadulle ystävänsä luokse, joka, niinkuin jo kuulimme, oli nuori\nmaalari, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. \"Mistä nyt aiot kuviasi\netsiä?\" kysyi Keto.\n\n\"Köyhäinhuoneesta\", vastasi maalari; \"minä olen siellä jo käynyt\nennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja\nhavainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä.\"\n\n\"No niin, tuo hyöty -- sehän sitten vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä\nja arvostella pensselisi tuotteita.\"\n\n\"En tarkota ainoastaan heidän ulkomuotoaan, myöskin heidän sisällinen\nelämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa\nopettavainen.\"\n\n\"Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin\", sanoi Keto, \"mutta\nkoska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vaan\nkurjuudenkin majaa katsomaan.\"\n\nYstävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan,\njossa joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli\nkaiken-ikäisiä, ja kullekkin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä.\nEräs seura oli lahjottanut lapsille vaatteita, että olivat ulkonäöltään\njotenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin\nerilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja\ntyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen,\ntoiset nöyrän ja kärsivällisen näköisiä, toiset taas ikäänkuin\nsuuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja\nvälinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken\ntoivon. Eräs vanha akka erittäinkin veti näitten nuorukaisten huomiota\npuoleensa. Tämä suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan; hänen\nvaatteensa olivat siistit ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen\ntyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, joka tietää sekä ilon että\nsurun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaan otettavia.\nLapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille\nsatuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli\nkalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään tuon akan kuvaa, mutta\nylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi\nkysyikin akalta: \"Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin\nahkera? Eikö teillä ole omaisia?\"\n\n\"Kyllä on montakin, vaan eivät ole kovin hyvissä varoissa nekään\",\nsanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.\n\n\"Joll'ette pahastuisi\", sanoi Keto, \"pyytäisin teitä kertomaan jotakin\nelämänvaiheistanne. Olette suvainnut ystäväni maalata kuvanne, suokaa\nnyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne.\"\n\n\"Hyvä, oppinut herra! minun elämäkertani on aivan tavallinen\", vastasi\nakka, \"sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt\n-- vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää.\nMutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa,\nmiten se on kulunut tähän asti, ja miten tänne jouduin:\n\n\"Minäkin olin ennen nuori ja iloinen; palveluspaikkoja en juuri\nmuutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan\nrintaani, se annettiin oikein kirkossa -- juuri Mikonpäivänä -- ja\nrahaan oli kirjotettu: 'uskollisesta palveluksesta.' -- Tässä sen\nnäette.\" Muori otti nauhan kaulastansa, jossa tuo rakas muisto hänen\nisäntäväestään vielä kirkkaana riippui. \"Kun sen sain\", jatkoi hän,\n\"oli minulla juhlahetki; ette voi sitä ymmärtää, mitä silloin tunsin --\nehkä sentään -- näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri\ntuli kotia, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka\nteilläkin nyt on -- totta tuo on teille onnen tunteita tuottanut? --\nMutta jatkanpa kertomustani. -- Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär\nnaimisiin eräälle papille ja minä rupesin heidän palvelukseensa, vaan\npian jouduin itsekkin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä\nja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala\nsiunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen,\nvaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä\ntyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät\npalvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, -- kun\nMatinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut -- kova oli\neronhetki, me kun olimme onnelliset olleet -- mutta -- hänen otti\nJumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa\n-- minun oma rakas Tuomoni -- niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki\noli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt --\nmutta, hänellekkin oli luotu kumppani -- poikani meni naimisiin -- ja\nminä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina\nynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani\nminulle osotti. Minä huomasin tuon ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen\nkuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka\npaikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa' ja itse myöskin\nikävöitsin takaisin tuota entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis\nnuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja\noli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin\nensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas\nkylmäksi minulle ja antoi tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä\nettä minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti\ntyötä; koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua toki. Näin\nvuodet kuluivat, vaan kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa\ntakamailla, ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi.\nMinä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta\njaloilleni; voimani eivät toki enään tulleet entiselleen. Poikani perhe\nkasvoi ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka\nhaaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta\nnäytti synkältä, ja eräänä päivänä ilmotti hän saaneensa minulle paikan\nköyhäinhuoneessa. -- Se oli salaman-isku se ja kovin kohtaus\nelämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minun hylkäsi, vaan Jumala\nhäntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä\nminä sillä hetkellä kärsin! Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton,\nsillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut\npoikani; -- rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta\njotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin,\nkun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ett'ei sitä kuitenkaan\nparantaa voi! Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan;\nmitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja\noppineet? --\"\n\n\"Ja te saatatte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?\" kysyi\nmaalari.\n\n\"Herra hyvä\", vastasi muori, \"anteeksi antaminen on paljoa helpompaa\nkuin anteeksi pyytäminen.\" --\n\n\"Muori, kuulkaa!\" sanoi maalari innokkaasti, \"kun olen kuvanne\nmaalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten,\nettä tahtoisin olla tottelematon köyhille vanhemmilleni, niin katselen\nteidän kuvaanne, ja se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne\nsekä kuinka pitkälle itsekkäisyys saattaa mennä.\"\n\n\"Ja onpa\", lausui Keto, \"meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös\ntulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se,\njoka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän\näitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne,\nmuori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi\nminua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä\nrakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin\näitini hylkääjä!\"\n\nNäin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät\nköyhäinmajasta. Muori ajatteli itsekseen: \"Oppinut, näen mä. saattaa\nkaikesta oppia ottaa.\"\n\n                                               _Th. Hahnsson_.\n\n\n\n\n12. Hailinpyynti Uudenmaan saaristossa.\n\n\n-- \"No maisteri!\" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut\nkesäksi Uudenmaan saaristoon. \"Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?\"\n\n-- \"Lähden mielellänikin\", vastasin minä, \"sillä tämä rantanuotan veto\nalkaa käydä hyvin yksipuoliseksi.\"\n\nJa todellakin! Joka päivä aina samat apajalle soudut, samat köyden\nvääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen\nkaikkia niukka saalis, -- niistä olin jo saanut tarpeekseni.\n\nPäivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään\nkallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10\nsylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni\nmolemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin\nlähelle toisiansa samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. --\n\"Odottakaa huomiseen\", virkkoivat he. \"Ennen yötä laskevat muut\nverkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan\non tullakseen!\"\n\nAlkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta\nkaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia\nyhteen jataan. Viimmeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet\nlaskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä,\nminne tahtoivat, joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on\nkalamiehen toimi kerrassaan!\n\nTuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu\npuolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta\numpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan\nvähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät\nyksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein\nrunsaisiin saaliisiin, mutta usein myös myrskyihin ja menetettyihin\nverkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta\npuolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin\nsalaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto\nlöi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi\nkiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen\npainuessaan viimmein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla\nkimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani,\n-- mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin\nkokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista\njäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan,\nkun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:\n\n-- \"Kaisa!\"\n\nVälistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun\nsanasutkauksen. Kuulin vielä, kun joku virkkoi:\n\n-- \"Tuolla on Söderskär!\"\n\nEn jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin vaan näkevinäni Söderskär'in\nmajakan vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin\nkokonaan. -- -- Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin.\nAamu oli jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä.\nVenemiehet vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä\nhyppäsin ylös ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun\nisäntä virkkoi: -- \"Kyllä nyt on parasta, että maisteri pysyy kokassa!\"\n\nKiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen\nse, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara\ntyö! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä\nkiinni ja lyödessään sitä ensin vadin laitaan, kuinka monta\nhikipisaraa, kuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä\nvälttämätön särvin on joutunut valmiina vatiin! -- Tuuli yltyi\nyltymistään. Se vonkui kamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti\naalloilla, jotka vihaisesti möyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka\nhetki isännän käskyä: \"hakkaa poikki!\" Mutta yhä vetivät miehet, ja\nhopean hohtoisina kiilsivät hailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä\nlyöden, kunnes uusi päälle tullut verkkokerros pakotti heidät olemaan\nalallaan. Suurella mielen jännityksellä katselin minä miesten työtä.\nViimmeinen verkko oli jo nousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo\nnäkyi, komensi isäntä:\n\n--- \"Reivaa purje ja vedä ylös!\"\n\nKäsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene\nkeikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan\nrantaan päin.\n\n-- \"Söderskär'iä kohti!\" komensi isäntä.\n\nTuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla\nkiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan\nrannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme\nsen kallioiseen kylkeen.\n\nHelpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä\nystävällisten majakkamiesten tuvassa.\n\n-- \"Myrskyksi vaan vetää taas\", puhuivat Söderskär'in miehet. \"Kunhan\nvaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra\nvarjelkoon!\"\n\n-- \"Tapahtuiko mitään erinomaista?\"\n\n-- \"Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa\nhirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota\nsalakaria tuolla -- näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon\npohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ett'emme\npäässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti.\nAalto paiskasi sen kariin.\"\n\n-- \"Pirstaleiksiko meni?\"\n\n-- \"Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!...\"\n\nKamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamiehen\nyksitoikkoisella äänellä.\n\n\"Kuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet\nulapalla?...\"\n\n                                      _K. Suomalainen_.\n\n\n\n\n13. Sananlaskuja.\n\n\n    Mikä sodassa saadaan, se sodassa syödään.\n    Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.\n    Veli velkaa tehdessä, veljen poika maksaessa.\n    Kirjava keto kesällä, ihmisen ikä kirjavampi.\n    Edessä emoton lapsi emintimän leipoessa.\n    Parempi emosen vitsa kuin vieraan vehnäleipä.\n    Karjassa talon juuri, emännässä karjan juuri.\n    Pere pellon kuokkii, pelto perehen ruokkii.\n    Talonpoika vuoden poika, kauppamies venehen poika.\n    Seppä syöpi selvän leivän, auranpainaja paremman.\n    Kyllä rukki ruoan tuopi, kehrävarsi keittämistä.\n    Jonka saapi vuolemalla, sen syöpi nuolemalla.\n    Kurja kankahan kutoja, vaivainen venetten seppä.\n    Tyhjä neuvo neulan tiestä, nälkä naskalin nenästä.\n    Laari langat kehräjääpi, aitta kankahat kutoopi.\n    Kukko talon ilmottaa, haukkuu koira korvessakin.\n    Suojaa puna meressä, vettä pilvi luotehessa.\n    Pelottaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataapi.\n    Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän.\n    Ei pohja suvea kiellä, eikä kylmiä etelä.\n    Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.\n    Itä kesän istuttaa, länsituuli lämmittää.\n    Varis huutaa iltasella huomeneksi hyvää säätä; varis raakkuu\n       aamusella päiväksi pahaa säätä.\n    Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viikkokausi\n       kivenviasta, yksi päivä pääskysestä, västäräkistä ei vähääkään.\n    Kiiskinen kaloja vanhin, vata vanhin pyydyksiä, pata vanhin\n       astioita.\n    Ei ole aittahan asiaa, eikä tietä kellarihin, kun on juomiset\n       joella, suurus suolla sammalissa.\n    Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee.\n    Tule joulu, koska joudut, kyll' on kystä aitassani: sirkan reisi,\n       paarman jalka, peipposen peräpakara.\n    Ottaisin minäkin orjan, pitäisin minäkin piian, jos se syömättä\n       eläisi, tarkenisi vaattehitta.\n    Kaksi on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa, tuomen\n       kukka kolmantena.\n    Keitä munaa, et saa lientä; neuvo hullua, et saa mieltä.\n    Milloin laiska työn tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei\n       kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.\n    Ole orjana kokilla, käskyläisnä keittäjällä: vedä vettä, kanna\n       puita, näe nälkää kaiken päivän.\n    Paljo on mustia merellä, ei ole kaikki hylkehiä; paljo on kantoja\n       kaskella, ei ole kaikki karhun päitä.\n\n\n\n\n14. Koivuni jouluyö.\n\n\nHinnuksen mäellä ikkunain luona seisoo suuren suuri yksinäinen koivu.\nKoska hän jo on vanha, Sampsa Pellervoisen kylvämä, niin on hän\nVäinämöisestä oppinut laulamaan, vaan hänen laulunsa on tähän saakka\naina ollut surullista, >niin murheellista; aina hän vaan vaikeroi. Eikä\nihme, sillä keväällä, kun toiset puut sen läheisyydessä kuiskailevat\ntoisillensa iloa ja riemua, alkaessaan pukeutua kauniiseen, vihantaan\npukuun, tulee sydämmetön ihminen, pistää terävällä puukollaan koivun\nkylkeen suuren haavan ja imee siitä sen elinnestettä, makeaa kuin\nhunaja. Koivupa tuosta surkastuu, surkastuupa yhä enemmän, varsinkin\nkun se näkee, miten vähän edempänä isähaapa ja äitihaapa vihannoivassa\npuvussaan puhelevat lempeästi keskenänsä vienon tuulen soidessa ja\nihanalla mielellä katselevat ympärillä olevia, yhä kaunistuvia\nlapsiansa. Ihmekkö siis, että hän laulaa surullisella äänellä.\n\nTulevat sitten kesän ystävälliset, helteiset päivät. Autuus ja elämä\nkaikuvat metsässä, lumoen niin ihmeellisellä, tavalla ihmissydämmen;\nkedot ja laaksot vihannoivat, pihlajat ja tuomet kukkivat, lepät ja\ntuon vanhan koivun lapset, lasten lapset ja muut sukulaiset koreilevat,\nvirkistäen ihmisen väsynyttä silmää. Mutta hän, tuo Sampsa Pellervoisen\nkylvämä koivu, on niin surkean näköinen; hänen lehtensä ovat pienet,\ntummat, hän kun näet oli kadottanut osan elinnestettänsä. Eivät\nlinnutkaan laskeu sen oksille; he lentävät muihin tuuheampiin,\nsiimeksisempiin puihin visertelemään ilolaulujansa. Välistä, vaikka ani\nharvoin, sattuu tikka siihen lentämään, vaan sekin tekee pahaa koivu\nparalle, hakaten sen kylkeen haavoja; ja jos joskus ylpeä harakka\nviitsii armostansa levähtää sen oksalla, niin sekin vaan nauraa\nräkättää pilkkanauruansa. Kesäkään ei siis tuonut koivulleni iloa, ja\nhän lauloi nyt, ei kateudesta, mutta murheesta, vielä surullisemmalla\näänellä, niin surullisella, että minun huolettomuudesta paatunut\nsydämmeni heltyi. Mietinpä sentähden tehdä koivuni onnellisemmaksi.\nMinä sidotin kiinni sen latvaan pitkän riuvun ja vedin tämän nenään\nnuoran avulla suuren, kauniin lipun; ja koska hänen laulunsa oli\nikäänkuin oman sydämmeni laulua, rakensinpa koivun oksille lavan,\njossa, kyyneleitä vuodattaen, tahdoin kuunnella kesä-iltoina koivuni\nsurullisia säveleitä. Mutta korvani olivat nyt kuurot, ja mielestäni\noli siis tuo koivu nyt niin kaunis ja niin onnellinen; lippu liehui sen\nlatvassa, liehui koreasti luikerrellen; ja entä lava sitten\nistumapenkkeineen ja ristikko-käsipuineen! Luulinpa kaikkien näiden\ntoki vetävän ihmisten silmät koivun puoleen. Mutta turhaan; hänestä ei\nsittenkään huolinut kukaan.\n\nRupesivatpa vielä päälliseksi syksyn tuimat, vihaiset haltijat\nriehumaan. Kova humina kuului ilmassa heidän siipiensä liikunnosta, ja\nrapsis! Ne riuhtasivat lipun palasiksi, lennättäen näitä kauas, kauas\npois; ryhtivätpä vielä lavaakin, niin että ne rautanaulat, joilla sen\nolin oksiin kiinni lyönyt, repivät koivun haavoja vaan yhä suuremmiksi.\nEivät lehtiäkään jäljelle jättäneet, nuo armottomat; niitä he\nkuljettivat sinne ja tänne ja veivätpä suuria oksiakin kerallansa.\nAinoastaan lipunriuku jäi jäljelle ikäänkuin muistopatsaaksi koivun,\nminun mielestäni komeimmasta ajasta. \"Voi koivu-parkaa! hän lauloi\nkuolinvirttänsä, hän on jo kuollut!\" huokasin minä surullisesti. Mutta\nLuonnotar, joka juuri loi valkean vaippansa maahan, haudaten sen alle\nruohot ja kukat, joilta samoin kuin puiltakin kuolon enkeli oli\nkorjannut viimmeisenkin elon talteen, kuiskasi ystävällisesti minulle:\n\"Ei koivusi ole kuollut, vaikka se siltä näyttää; se elää. Hyvä Jumala,\njoka pitää murheen kaikista, niin luotujensa kruunusta kuin maan\nmadostakin, antaen heille onnellisemman ajan ja autuaallisemman riemun,\non koivullesikin varustava ihanan palkkion sen kärsimisistä.\"\n\nTulipa viimmein se aatto-ilta, jolloin me ihmiset, kukin\nperhekunnassamme, puhtaalla sydämmellä riemuitsemme, jaeskellen lahjoja\nomaisillemme ja katsellen, miten viattomat lapset tanssiskelevat\npiirissä joulukuusen ympärillä; tulipa sen jälkeen se yö, jouluyö,\njosta Pyhä Raamattu tietää niin paljon ihmeellisiä asioita kertoilla.\nJuuri tänä yönä astui taivaasta enkeli koivuni luo, suuteli sitä ja\nvaristeli valkoisia, ihania lumikukkia sen päälle. Kohonnut kuu taas\npuolestansa sytytteli leimullaan jääkynttilöitä sen oksille palamaan.\nTäten tuli tuo tähän saakka surkean näköinen puu ennen muita\nkoristetuksi niin ihanan kauniiksi, että se siitä itsekkin vapisi. Ja\nkun sydän-yö lähestyi, ja kukko alkoi aamuvirttänsä kujertaa, rupesi\nkoivukin taas laulamaan, mutta niin suloisilla sävelillä, ikäänkuin\nnämät olisivat Väinämöisen uudesta kanteleesta lähteneet. Metsä kaikui\nja kaikui yhä raikkaammasti, ja sävelet vierivät tuhat-äänisinä\ntaivasta kohti. Koko luonto kuuli nuo viehättävät äänet ja kaikki\nlinnut -- samoin kuin muinoin Väinämöisenkin soittoa kuullessaan --\nlevittivät siipensä lentoon, mennäksensä koivun luo. Tänne kiiruhti\nkorppi juhlapuvussaan, musta hännystakki yllä, pulmunen lumivalkeassa\nviitassaan, varpunen harmaassa mekossaan, harakkakin hymysuin,\nviheriänloistavassa hameessaan. Nähtiinpä joukossa häkkilintujakin,\nsillä hekin olivat laulun kuulleet, vieläpä huoneitten sisällä\nollessaankin siihen ihastuneet ja samassa vaikeroinneet ulos\npäästäksensä koivun luo, johon saivatkin tilaisuuden, kun pienoiset\nkevät-yhtiön jäsenet, saatuansa joululahjaksi \"Kevät-yhtiön Kirjan\"\nolivat sääliväisyydestä laskeneet laululintunsa orjuudesta vapaiksi.\nKalatkin olivat luultavasti järven jään alle tuon ihanan laulun\nkuulleet, koska hekin kiiruhtivat juoksevaan, jäättömään puroon, joka\nvirtaa lähellä koivuamme, ja kohottivat päänsä veden pinnan yli.\nSammalkin pilkisti lumen alta; ihmiskorva vaan oli kuuro koivun\nsulolaululle.\n\nOlipa täällä riemua koivun luona. Talviunestaan heränneet hyönteiset\nolivat täällä: kärpäset lentelivät luikerrellen, perhoset lekottelivat\nloistavia siipiänsä ja hyttyset survoivat, kaikki ihastuksissaan koivun\nympärillä. Tulimatojakin näkyi tuhansittain ja ne hohtivat laulavan\npuun juurella ikäänkuin vahakynttilät. Nopeajalkaiset jänikset ja\nvikkelät oravat tanssivat niin iloisina sen ympärillä parittain\npiiritanssejaan, niin että seuraavana aamunakin vielä jäljet heidän\niloansa osottivat. Kaikki, jänikset, oravat, korpit, pulmuset,\nvarpuset, hyönteiset viettivät siis tuossa suloista jouluhartauttaan ja\nkuunnellessaan koivun laulua uneksivat ne tulevaa lämmittävää aurinkoa.\nSilloinpa koivu värähytti oksiansa ja pulmunen huusi: \"kah joulupukki,\njoulupukki\", niin että kaikki unelmistaan heräsivät. Koivun oksista ja\nurvuista todellakin sateli kaikille joululahjoja, makeita, hyvin\nmakeita hedelmiä, jopa kaloillekkin jyväsiä, joita tuuli lennätteli\nheille, jopa maallekkin osansa, nim. lumikukkia. Jokainen tuosta rupesi\niloitsemaan ja riemua täynnä kiiruhtivat kaikki lähemmäksi koivua häntä\nkiittämään, ylistämään. Häkkilinnut visertävät hänelle kiitosvirttään.\nVarpunen tekisi samoin, mutta suu on täynnä makeisia, hän vaan\nkumartaa, nuokuttaa päätänsä kiitosmerkiksi; täten kiittää jäniskin,\nnakertaen koivun lahjottamia pitkiä rusinoita, samoin oravakin\npureskellen koivun pähkinöitä. Pulmunen ja korppi ylistävät lahjan\nantajaa niin kauniisti kuin taitavat, ja harakka, joka kesällä koivun\noksalla nauroi pilkkalauluaan, on nyt kohonnut koivun latvassa vielä\njäljellä olevan riuvun nenään ja laskettelee sieltä ylistysvirttä\nhänelle niin kimakalla äänellä, että koko luonto kuulee. Hyönteisetkin\nyhtyvät vikisemään samaa virttä ja mykät kalat pirskottavat\npyrstöillään vettä taivasta kohti, kiitoksen ja ylistyksen osotukseksi.\nToiset puut nuokuttavat latvojaan kunniotukseksi ja tuo synkeämielinen\nnärekkin luo pois lumiverhon päältään ja tekee viheriässä puvussaan\nkumarruksen koivulle. Tähdet katsovat kirkkailla silmillä tuota ylevää\njuhlanviettoa ja hyvä Jumala hymyilee taivaassa suloisesti onnellisen\nkoivuni joululle.\n\n                                             _A. Rahkonen_.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS JAKSO.\n\n\n\n\n1. Kun isä lampun osti.\n\n\nKun isä lampun osti tai vähän sitä ennen, sanoi hän äidille näinikään:\n\n\"Äiti hoi, kuulehan, -- eiköhän ostettaisi lamppua meillekkin?\"\n\n\"Mitä lamppua?\"\n\n\"No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut\nsemmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä.\nJo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet.\"\n\n\"Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka\nnurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä.\"\n\n\"Se se on -- ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää\niltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttaisi.\"\n\n\"Vaan mitenkä se märkä öljy palaa?\"\n\n\"No, mitenkä viina palaa?\"\n\n\"Vaan saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon -- kun viina syttyy\npalamaan, ei se sammu vedelläkään.\"\n\n\"Eihän siitä mitenkään talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen\nlasin sisässä ja tuli on myöskin.\"\n\n\"Lasin sisässä! -- Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla -- eikö\nse poksahda rikki?\"\n\n\"Tuliko?\"\n\n\"Ei vaan lasipa.\"\n\n\"Poksahda rikki! Eikä poksahda -- kyllä se saattaa poksahtaakkin, jos\ntulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää.\"\n\n\"Tultako vääntää? -- Älä -- älä -- mitenkä sinä tulta väännät!\"\n\n\"No, ka -- kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee --\nsiinä on niinkuin kynttilässäkin sydän ja tuli nousee myöskin, mutta\nkun vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhasee, niin se\nsammuu.\"\n\n\"Vai sammuu -- mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka\nselittelisit -- mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia.\"\n\n\"Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan.\"\n\n\"Paljonko se maksaa?\"\n\n\"Seitsemän ja puoli markkaa -- öljy erittäin, ja sitä saa markalla\nkannun!\"\n\n\"Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! -- Sillähän saa jo\npärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä\nkiskoo, ei mene penniäkään hukkaan.\"\n\n\"Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä meidän\nmaalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakkaan; pitää etsiä ja\nvedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo kohta\novat lopussa.\"\n\nÄiti se kyllä tiesi, ett'eivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkkiä\ntaida loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole vielä mitään kuulunut,\nmutta että nyt vaan piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Vaan\nei se äiti siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä\nolisi saattanut suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut\njäädä näkemättä ja ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon\nennen ennättäneet lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut,\nettä se talo oli -- pappilaa lukuun ottamatta -- ensimmäinen, jossa\nalettiin lamppua polttaa. Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi\nsitten isälle, että \"osta sitten vaan, jos mieli tekee, sama kai\nminulle on, mikä palaa, pärekkö vai muu öljy, kunhan vaan kehrätä näen.\nKoska sinä sen sitten ostaisit?\"\n\n\"Ajattelin, sopisi ehkä jo huomenna lähteä -- olisi vähän muutakin\nasiaa kauppamiehelle.\"\n\nTämä oli keskellä viikkoa ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat olisi\nennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut mitään,\najatteli vaan, kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana iltana kannatti\nisä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari ennen vanhaan\nOulussa käydessään eväänsä kuljetti, ja käski äidin täyttää sen\nheinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme, minkätähden\nsiihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia keskelle, mutta\näiti käski meidän olemaan vaiti. Isä oli paremmalla tuulella ja\nselitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on lasista ja\nsaattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan taikka reki muuten\ntärskähtäisi.\n\nSinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta\nlamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, se, joka kaikki päreet kiskoi,\nalkoi jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes\nkertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon\npuhetta piisasi.\n\nIsä viipyi matkallaan koko päivän ja se päivä tuntui meistä kaikista\nhyvin pitkältä, ett'ei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli\nmaitovelliä puoliseksi. Istukas-Pekka se vaan söi muittenkin edestä ja\nkiskoi sinä päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä\nmonta levettä kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunan luokse\nkatsomaan, eikö isää jo näkyisi jäältä tulevan. Muutaman kerran sanoi\nhän Pekalle, ett'ei niitä päreitä enää taideta tarvitakkaan, mutta\nPekka ei sitä puhetta edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi\nkysynyt, miksi nyt ei enää muka päreitä tarvittaisi.\n\nVasta iltasta syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.\n\nPala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät\npirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua re'estä nostamaan. Pekka\njo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli jo siinä käynyt niin\nkömpelöksi, että kolahutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän\nkanssa pirttiin kantoi. Vaan siitä olisi hän saanut isältä korvilleen,\njos olisi ollut nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä\nitseään vanhempaa miestä ole eläessään lyönyt.\n\nPaha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt,\nmutta ei sille toki tullut mitään.\n\n\"Mene uunille, sen tollo\", ärjäsi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.\n\nVaan isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja ripusti sitä kädessään.\n\n\"Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on -- tänne lasin sisään\npannaan öljy ja tuo suikale siellä sisällä on sydän eli 'veeku' --\npysykää ulompana päreinenne siinä!\"\n\n\"Eikö sitä panna palamaan\", kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän\nulommaksi.\n\n\"Oletko sinä hupakko -- mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä\nöljyäkään.\"\n\n\"No, vaan eikö sitten saata panna öljyä.\"\n\n\"Vai öljyä panna, ehei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies\nvarotti moneen kertaan, ett'ei saa tulen valolla öljyä panna, se\nsaattaisi syttyä ja polttaa koko talon.\"\n\n\"Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?\"\n\n\"Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivään odottamaan -- ei se niin\nkovin kummaa ole.\"\n\n\"Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan?\"\n\n\"Minäkö!? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt -- olen\nnähnyt pappilassa ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin.\"\n\n\"No, paloiko se?\"\n\n\"Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt\nvaikka nuppineulan lattialla -- katsokaa, tässä on tämmöinen 'kuuppa',\nja kun tuossa tuli palaa, tämän oikulaisen lasin sisässä, niin valo ei\npääse kattoon, jossa sitä ei tarvitakkaan, mutta leviää alas kaikki,\nniin että näkee vaikka nuppineulan lattialla.\"\n\nKyllä meidän kaikkein olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö\nvaikka nuppineulan lattialla, mutta isä ripusti lampun kattoon ja\nrupesi vaan syömään.\n\n\"Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä\", sanoi isä syödessään,\n\"mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua.\"\n\n\"Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä.\"\n\n\"Ka, eikö ole kiskonut -- kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi -- muuhun\nei nyt enää päreitä tarvitakkaan.\"\n\n\"Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa\", sanoi äiti.\n\n\"Mutta tuvassa poltetaan lamppua\", sanoi isä.\n\nTänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella\nheräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin ilennyt, kun muistin, että\nlamppu vasta iltasella pantaisiin palamaan. Olin nähnyt unta, että isä\nyöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän palaisi.\n\nHeti päivän tultua, kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin\nja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme\nkysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä\noli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.\n\nVaan kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruokkoamaan\nja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi,\n\"mitä se isä nyt tekee?\"\n\n\"Panen öljyä lamppuun.\"\n\n\"No, vaan särjethän sinä sen -- mitenkä sinä saat tuon sijoilleen,\njonka irti väänsit?\" -- Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet,\nmiksi sitä sanottaisiin, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä\nei virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vaan pysyä loitommalla.\nSitten hän kaasi siitä pienestä putelista siihen lasiastiaan, niin että\nse tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin\nputelissa mahtoi olla öljyä.\n\n\"No, eikö siihen nyt tulta pannakkaan?\" kysyi äiti taas, kun kaikki ne\nirti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti\nlampun kattoon.\n\n\"Nytkö päivällä?\"\n\n\"Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa.\"\n\n\"Kyllä se palaa -- odota vaan iltaa äläkä hätäile!\"\n\nRuokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja\nromahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa nytkähti ja öljy\nlampussa liikahti.\n\n\"So, so!\" sanoi isä, \"mitä sinä nyt?\"\n\n\"Toin pärepölkyn sulamaan -- eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko.\"\n\n\"Eihän sitä ole pakko kiskoakkaan\", sanoi isä ja iski meille silmää.\n\n\"No, ei kai se tuommoisena pala.\"\n\n\"Eihän sen ole pakko palaakkaan.\"\n\n\"Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakkaan?\"\n\n\"Entäs jos ei kiskottaisikaan.\"\n\n\"Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee.\"\n\n\"Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu.\" Kun isä tämän sanoi,\nkatsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka asetti\npärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.\n\n\"Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakkaan.\"\n\n\"Vai ei tarvitakkaan\", sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta\nhavutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen\nhavuko'on sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei\ntahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei\nkulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti\nulos.\n\nIsä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli\nvastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö\nkylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekkään\nlähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kukaan meistä sormellaankaan\nlamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet\nmennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vaan pelotti, että, jos se\nnuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaisi, sitä\nsitten sanottaisiin meidän syyksi.\n\nIkävältä meille kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei\nmuuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli\nyhteinen vesitie joelle ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta juoksi\naina avennon toiselle puolelle pitkän matkan.\n\n\"Tuolla tulevat lamppulan lapset\", huusivat kylän lapset, kun näkivät\nmeidän tulevan.\n\nMe kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkottivat, mutta kuitenkin\nkysyimme me, \"mitkä lamppulan lapset -- eihän meidän talon nimi ole\nlamppula.\"\n\n\"Jos kohta -- vaan eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?\"\n\n\"No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?\"\n\n\"Äitisi oli meidän pihan läpi kulkeissaan sanonut äidille, että isänne\non kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se palaa, näkee\nvaikka nuppineulan lattialla\", sanoi lautamiehen tyttö.\n\n\"Se kuuluu olevan ihan samallainen kuin se, joka on pappilankin salissa\n-- niin kertoi isänne meillä vast'ikään, ja minä itse kuulin sen\",\nsanoi kievarin poika.\n\n\"No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu?\" kysyivät kaikki kylän\nlapset.\n\n\"On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala;\nmutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki.\"\n\nMe laskea jyräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen\npäälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.\n\nSillä lailla kului aika sukkelammin kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä\nviimmeinen kerta laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti\njuoksemaan.\n\nPekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään\nkääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi\nkatsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.\n\nYhdessä avauksessa syöksimme tupaan, koko lapsilauma.\n\nVaan siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu palamaan\nja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ett'emme osanneet\nmuuta kuin silmät tirrallaan siihen tirkistellä.\n\n\"Ovi kiinni, osto-lämmin\", huusi ääni pöydän päästä.\n\n\"Lentävät kuin kanat tuleen\", kuului äiti toruvan karsinasta päin.\n\n\"Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapahan minä vanha\nihminenkään en osaa muuta kuin päivitellä\", kuului kievarin vanha\nemäntä sanovan.\n\n\"Vaan joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää\", sanoi lautamiehen\nminiä.\n\nKun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli\nnaapurin väkeä puolillaan.\n\n\"No tulkaa nyt lapsetkin vähän likemmäksi, että oikein näette\", puhui\nisä paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.\n\n\"Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se\noikein korealta näyttää\", sanoi taas vuorostaan äiti.\n\nKuurtaen kaartaen kiersimme me äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain\nhänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme\noikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet,\nettä se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas\nmietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin\npitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimme, niin tuntui meistä, kuin\nolisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin\nse nyt paloikin.\n\nMutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu\ntuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi,\n\"tottapahan sitten saatte nähdä.\"\n\nKilvan kyläläiset lamppua kiittelivät ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin\nvanha emäntä sanoi, että \"sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin\ntaivaan tähti.\" Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä\nmainio, \"ett'ei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi\nvaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan.\" Siihen\nsanoi isä, että \"kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta\nhyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa\ntuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka\nmonta olisi.\" -- Kun äiti virkkoi, \"ettei kirkon pienempi kruunukaan\nsen kirkkaammin valaise\", niin isä käski minun ottamaan aapisen ja\nmenemään ovensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin\nja aloin lukea \"Isämeitää.\" Mutta silloin kaikki sanoivat, että \"se\npoika osaa sen ulkomuistista.\" Silloin äiti sieppasi minulle\nvirsikirjan hyllyltä ja minä rupesin lukemaan \"Jerusalemin\nhävityksestä.\"\n\n\"No ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty\", ihmettelivät kyläläiset.\n\nSitten isä vielä sanoi, että \"jos kellään olisi nuppineula, niin saisi\nviskata sen lattialle ja se kyllä paikalla löytyisi.\"\n\nLautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se sen\nlattialle heitti, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty,\nvaikka mitä olisi tehty.\n\nVasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.\n\nHän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta\nriisui sitten vaan rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.\n\n\"Mikä se tuolla katon rajassa kiiluu niin, että silmiä häikäsee\", kysyi\nhän viimmein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.\n\n\"Arvaappas nyt, mikä se on\", sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille\nsilmää.\n\n\"En minä sitä arvaa\", sanoi Pekka ja läheni lamppua.\n\n\"Ehkä se on kirkon kruunu\", ivasi isä.\n\n\"Jos lienee\", arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja alkoi\nkoetella lamppua.\n\n\"Ei sitä koetella tarvitse -- pitää se uskoa koettelemattakin.\"\n\n\"No, no -- en minä häntä tahdokkaan\", sanoi Pekka vähäisen vapisevalla\näänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuu-seinälle.\n\nÄidin taisi käydä Pekka-parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi\nselittämään hänelle, ett'ei se kruunu ole, mutta että sitä kutsutaan\nlampuksi, ja että siinä palaa öljyä, eikä nyt enää tarvitse pärettä\npolttaakkaan.\n\nPekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että\nrupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen\npienentelemään. Vaan isä sanoi hänelle, että johan hän päivällä sanoi,\nett'ei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa.\n\n\"Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää\ntarvitse\" -- ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.\n\n\"Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa\", sanoi isä, mutta Pekka ei enää\npuhunut mitään.\n\nVähän ajan perästä rupesi hän kenkiään paikkaamaan. Kurkotti päreen\norrelta, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen.\nMe lapset huomasimme sen ennenkuin isä, joka, selin Pekkaan päin,\nkirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet,\nmutta nauraa kuhersimme vaan keskenämme ja ajattelimme, että \"annas\nkunhan isä näkee -- mitähän sanoo!\" Ja kun isä sen näki, astui hän\nkädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, mitä hän siinä nyt\nniin tarkkaa teki, kun ei muiden tulella nähnyt? \"Kenkiänihän minä\ntässä paikkaan\", sanoi Pekka. \"Vai kenkiäsi sinä paikkaat -- mutta jos\net näe sitä työtäsi tehdä sillä tulella, jolla minä, niin mene sitten\npäreinesi vaikka saunaan tai saunan taakse.\"\n\nJa Pekka lähti.\n\nPisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen\ntoiseen. Hiljalleen kyhni hän ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä\nkartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma\nrusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me\nlapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun\nPekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki\nkartanolla ja sen sijaan näimme me vaan lampun häikäisevän kuvaimen\nmustassa ikkunassa. Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä\nmilloinkaan poltettu. Lamppu se vaan katossa loisti, ja usein sitä\nkyläläiset kävivät sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko\npitäjässä kohta tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa --\npappilaa lukuun ottamatta -- alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen\nosti lautamies samallaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei\nsitä milloinkaan sytyttämään oppinut, niin möi hän sen kievariin, ja\nsiellä se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä\nyrittäneetkään lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin\npäivänä pitkät puhteensa pärevalkean ääressä.\n\nVaan sitten kuin meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä tuvan\nseinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan\nmustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särjettiin ja sijaan\ntehtiin uusi ulos lämpiävä, peltiniekka.\n\nVanhan uunin kivistä teki Pekka saunaan uuden kiukaan, ja niitten\nkanssa muutti sinne sirkatkin, koskapahan niitä ei sen koommin enää ole\ntuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee\nvälistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me\njuoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä\npärettä polttaen iltojansa viettää.\n\n                                 _J. Brofeldt (Juhani Aho)_.\n\n\n\n\n2. Entisestä ja nykyisestä ajasta.\n\n\n    Savon ukko, sarkahousu,\n    Pikimusta, pitkäparta,\n    Päästi äänen uunin päältä,\n    Laski pankolta pakinan.\n    Puhe oli aivan pulska,\n    Sanat kaikki sarvipäitä,\n    Jotka rikkoi miesten mielet,\n    Naiset näytti närkästävän.\n\n    Lausui ukko uunin päältä,\n    Pani pankolta sanansa:\n    \"Elettihin ennen meillä,\n    Paistettihin paksut leivät,\n    Verot markoin maksettihin,\n    Talarin talon asiat,\n    Kun ei kuljettu kuvissa,\n    Maalatuissa matkusteltu.\n    Ajokalut kaikki tyynni\n    Voideltihin voitehella,\n    Siveltihin juuri sillä,\n    Jolla voidellaan venekkin.\n    Akat vaipoissa vaelsi,\n    Villaröijyissä röhötti;\n    Ukot sarkakauhtanoissa,\n    Kelsiturkissa kohotti.\n    Oli kellona otava,\n    Kukon virret viisarina;\n    Ajan juoksu arvattihin,\n    Tulo päivän tunnettihin\n    Ilman uuritta tuvissa,\n    Seinäkellon kertomatta.\"\n\n    \"Minä miessä ollessani\n    Kun ma kuljin kaupungissa,\n    En kauan katuja käynyt,\n    Puhutellut puotimiestä;\n    Suolat survasin rekehen,\n    Rautakangen kannoin siihen;\n    Luoti pari painehia,\n    Vaimolleni lakkivaate,\n    Lapsille lakeripalli,\n    Inkivääriä vähäisen.\n    Olin ilmankin iloinen,\n    Kapineitta kauppamiehen.\n    Heti valjastin hevosen,\n    Heti kukkaron kuristin,\n    Kissannahan kiinni käärin,\n    Koivet solmisin kovasti;\n    Enkä ennen lievittänyt,\n    Vasta voudin vaatimalla,\n    Veroherran huutamalla.\n    Herrat veti vissit viivat,\n    Kaksi kuuta kuittihini.\"\n\n    \"Nyt on aika aivan toinen,\n    Voudinluku loppumaton,\n    Rahanpuute puuttumaton;\n    Monen karja kirjan päällä,\n    Alla ausionin hevonen,\n    Pannut panttina kylässä,\n    Hyvät ryysyt ryöstön alla.\n    Herra teillä, toinen meillä\n    Ruunun käskyllä kovalla:\n    Lautamiehet laukun tuovat,\n    Rästikirjat kiidättävät,\n    Joista arkit aukeavat,\n    Nahka naukuupi punainen;\n    Niiss' on rästit räknättynä,\n    Nurkissa pahat numerot.\"\n\n    Ei ukko unessa ollut,\n    Ei paljon valetta pannut;\n    Vaan se oli sangen vanha,\n    Muisti muinaiset asiat,\n    Tiesi tämän-aikaisetkin,\n    Vaikka nuoret naurahteli,\n    Pojat pisti pilkkojansa.\n\n                  _Paavo Korhonen_.\n\n\n\n\n3. Eräs kirkkomatka Inarissa.\n\n\nOli Jaakonpyhän lauantai. Nukuin vielä sikeintä untani, kun tilapäinen\nemännöitsijäni, talon miniä Kaisa, yht'äkkiä, kalisevat kahviueuvot\nkädessä, astui huoneeseeni -- arkatuntoisuudesta isäntäväkeäni kohtaan\nen koskaan pitänyt ovea lukossa. Mikä tämän hänen varhaisen\nherättämisensä oikeutti, siitä unenhorroksissani en heti paikalla\nvoinut päästä selville. -- Asetettuaan kahvinsa viereeni tuolille jätti\nhän minut omaan huomaani, ja sain siis rauhassa ruveta ajatuksiani\nselvittämään. Kahvin virkistävän mehun vaikutuksesta huomasin itseni\nennen pitkää täydelleen siirretyksi unien maailmasta Inarin Lappiin,\nKyrön kylään. Tämä kylä, jos kohta se onkin \"Lapin raukoilla rajoilla\",\nei suinkaan ole mikään lappalaiskylä, jonka asukkaat olisivat pelkkiä\nlappalaisia. Päinvastoin ovat ne sukuperältään suurimmaksi osaksi\npuhtaita suomalaisia, jotka aikain kuluessa ovat tänne etelästä\nsiirtyneet ja asettuneet Ivalojoen rannoille. Muutamissa taloissa on\ntosin asukkaita, jotka näyttävät olevan lappalaista lähtöä, vaikka\neivät mielellään tahdo tätä sukulaisuutta tunnustaa. Ne ovatkin jo\nkokonaan omistaneet varsinaisten suomalaisten uudis-asukasten\ntavat ja elinkeinot. Tämä kylä ei siis huomattavasti eroa muista\ntalonpoikaiskylistä. Kyröläisten on myös onnistunut talojensa ympärille\njotenkin pienellä vaivalla raivata kauniita, kivettömiä ohrapeltoja ja\nperunamaita, jotka parhaina vuosina antavat viljelijälleen kuudennenkin\njyvän, vaan useina, ehkä useimpina vuosina eivät anna siementäkään.\n\nVaan palatkaamme jälleen varsinaiseen kertomukseeni Jaakonpyhän\nlauantaista.\n\nNoustuani rankisen [_Rankiseksi_ sanotaan valkoisesta, hienosta\nkankaasta teltan muotoon ommeltua sääskensuojaa, joka kaikissa Lapin\ntaloissa riippuu katosta makuusijan yli ja jota ulko-ilmassakin,\npuuhun tai seipään päähän ripustettuna, käytetään suojana.] alta,\nporontalja-vuoteeltani, koetin auringon asemasta saada selville, kuinka\npitkälle aamua jo oli kulunut. Vaikeanlaista on tosin tottumattoman\nkäyttää tätä ajanmääräämis-tapaa näillä seuduin, jossa aurinko kesällä\nkokonaista kuusi viikkoa on laskematta, enkä minäkään nyt voinut tulla\nmihinkään varmuuteen ajan suhteen. Vaan eihän nyt tunnin eikä minuutin\nmäärääminen ollutkaan tarpeen; pääasia oli, että tietäisin, olinko\nmyöhästynyt. -- Mistä myöhästynyt? No, olinhan minä isäntäväkeni kanssa\nedellisenä iltana sopinut siitä, että talon veneessä tänä aamuna\nmatkustaisin Inarin kirkolle.\n\nVaatteet ylleni saatuani pistäysin ensin tupaan, vaan kun siellä en\ntavannut ketään ihmistä, riensin kiiruumman kautta rantaan, peljäten,\nettä jo ehkä olivat minut jättäneet; pelkoni oli kaikeksi onneksi\njoutava. Rannalle tultuani näin tavattoman suuren veneen, jota talon\nmiehet paraikaa asettivat matkakuntoon. Mikä väänsi vaulovitsoja, mikä\nselvitti purjeita, mikä taas hankki airoja ja tuhtoja, mistä vaan\nsattui löytämään -- täällä näyttivät kaikki veneisiin kuuluvat\ntarvekalut olevan koko kylän yhteistä omaisuutta. -- Kummastellen\nveneen suuruutta kysäsin miehiltä, mihin tarkotukseen sellaista\n\"proomua\" oikeastaan käytettiin, ja sain vastaukseksi, että se on\nrakennettu Inarin poikki matkustavia kalastajajoukkoja varten, joita\nvuosittain käy Jäämerellä turskaa ja seitaa pyytämässä. Näiden\njoukkojen kuljettaminen on Kyröläisille erityisenä tulolähteenä.\n\n\"Tuollako sitten lähdetään, millä sen aiotte täyttää?\" kysyin minä\nedelleen.\n\n\"Niin, sillä juuri lähdetään, ja saattepa nähdä, että kuormaakin\nkarttuu, ennenkuin olemme Inarissa\", vastasivat miehet, \"eikä veneen\ntästäkään tarvitse tyhjänä lähteä\" -- on huomattava, että Mikkolan\ntalo, jossa asuin, on noin puolen penikulman päässä Ivalojoen suusta;\ntaloja on sekä ylempänä että alempana; näistä luultavasti toivottiin\nveneen täytettä.\n\nVähitellen rupesikin väkeä \"ylikylästä\" tulvaamaan rannalle, veneen\nkohdalle, vaan lähdöstä ei vielä moneen aikaan tullut mitään. Mikä oli\nunohtanut eväänsä, mikä tupakkinsa tai virsikirjansa. Se meitä lopulta\nkumminkin enimmiten viivytti, että Kaisa viimmeisellä hetkellä päätti\nottaa mukaansa kirkolle nuorimman, kohta vuoden vanhan poikansa\nkastettavaksi. Lapsi oli tietysti kunnollisesti varustettava tätä\npitkää matkaa varten, eikä sitä niin silmänräpäyksessä toimitettu. Kun\nhän vihdoin saapui, komsio lapsineen kainalossa, olimmekin valmiit\nlähtemään. Mutta eivät viivytykset sittenkään olleet lopussa. Joka\ntalosta, jonka sivu kuljimme, otimme lisää väkeä veneeseen. Jos\njossakin talossa sattui olemaan ylempää tulleiden kirkkomiesten\nsukulaisia tai hyviä tuttavia ja ystäviä, niin oli kahvi juotava,\nennenkuin uudelleen matkalle lähdettiin.\n\nKun puolenpäivän aikana saavuimme Inarin järvelle, oli veneessä\nkuudettakymmentä kirkolle pyrkivää. Kulku oli Ivalossa ollut tavattoman\nhidasta: myötävirta meillä tosin oli, vaan se näin alhaalla, joen\nsuussa ei paljon tunnu eikä sentähden vaikuta sitä eikä tätä. Tuuli\ntaas oli niin heikko, ett'ei kannattanut purjetta nostaakkaan; soutaen\nvaan kuljettiin, eikä sopinut kerrallaan useampaa kuin kahdeksan miestä\nairoihin. Aika ei kuitenkaan käynyt minulle pitkäksi. Tuo rähisevä\nvenekunta kyllä piti mieleni vireillä. Paitsi sitä tarjosi ympäröivä,\nihana luonto silmälle yltäkyllin viehätystä ja mielelle virkistystä. Se\netelän mies, joka ei itse ole ollut tilaisuudessa sitä nähdä, voi\ntuskin aavistaa, että luonto täällä\n\n    \"Lapin maassa laukeassa,\n    Ahoilla vesattomilla\"\n\non niin viehättävä, että sen vertoja saa etelässä hakemalla hakea.\n\nErittäinkin koskee tämä Ivalojoen seutuja. Ylempänä jokea nuo jylhät,\nkolkot kalliot ja korkeat vaarat, joiden välitse joki kapeana, vaan\nkoskisena ja voimakkaana tunkeuu eteenpäin, kunnes se vähitellen leviää\nja paikka-paikoin haaraantuu, muodostaen putaillaan kauniita koivuja\nkasvavia saaria, välistä useampiakin rinnakkain. Merkillisiä ovat\nIvalojoessa n.s. _vuopajat_. Ne ovat matalia lahdelmia, jotka Kyrön\nseuduilla itse pääjoesta pistäyvät syvälle rannoilla kasvavaan metsään.\nVuopaja on suustaan tavallisesti hyvin kapea, jotta sitä jokea\nkulkiessaan töin tuskin huomaakaan, vaan edempänä voi se levitä melkein\njärven muotoiseksi ja siitä taas kaitaisena salmena jatkua toiseen,\nleveämpään aukeamaan j.n.e. -- tiesi, kuinka pitkälle. --\nIhmetellessäni näitä kummallisia vedenmuodostuksia, joista\nmatkakumppanini tiesivät antaa minulle tarkempia tietoja, kuin itse\nveneestä voin saada, olimmekin pian jättäneet taaksemme Ivalojoen\nihanat rannikot ja saapuneet Inarille. Purje nostetaan, vaikka tuuli\nvielä on heikonlainen, erittäinkin niiden monien saarien suojassa,\njoiden sivutse kuljetaan. Inarin etelä-osa on näet täynnä suurempia ja\npienempiä saaria, jonka tähden Kyrön ja kirkon välinen kulkuväylä\nInarilaisillekkin on hyvin vaikea osata.\n\nMatkamme kului verkalleen. Minä olin asettunut veneen keulaan vanhan\n\"Kyrö-Aatamin\" viereen. Saarien ja salmien nimiä kysellessäni kertoi\nminulle Aatami yhtä ja toista lappalaisista, jotka milloin mistäkin\nsyystä olivat paikoille nimet antaneet. Topeliuksen sanat: \"nimeä\nsaaret vailla\" eivät näy täydelleen pitävän paikkaansa, sillä, sen\nmukaan kuin minä tulin tietämään, on milt'ei jokaisella pienimmällä,\nainakin yleisten kulkuväyläin lähellä olevalla, karillakin oma nimensä.\n\nMoneen paikkaan ja sen nimeen liittyi täydellinen muinaistaru. Niin\nmatkustimme esim. Konisniemen ohitse, jossa Aatami näytti minulle\n\"Päiviön kiven\". Sen oli mahtava lappalaisten kastaja aikoinaan\nnostanut kolmen pienemmän kiven päälle, näyttääkseen tavatonta\nvoimaansa häntä vainoaville lappalaisille. Hän oli näet sytyttänyt\npalamaan heidän etevimmän, Ukon saareen pystytetyn epäjumalansa,\nseidan, josta ilkityöstä epäjumalan palvelijat Päiviötä kovasti\nahdistivat. Vaan kun hän tuon suuren kiven nostamalla oli osottanut,\nettä hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, luopuivat lappalaiset\nvainostaan ja useimmat kääntyivät kristin-uskoon. Uppiniskaiset oli\nPäiviö hukuttanut Inarin järveen siten, että oli nostanut suuren\nvesitulvan, josta \"Päiviön tulvan\" nimellä vieläkin on säilynyt\nmuistoja ja jonka korkeudesta Aatami näytti minulle merkkejä kallioissa\nja kivissä; ne olivat veden syömiä juovia noin 2 jalan korkeudella\nveden nykyisestä pinnasta.\n\nErääseen salmeen liittyi seuraava muinaistaru. -- Siinä oli kaksi\nlappalaista nuorukaista ollut kaksintaistelussa. He jännittivät\njoutsensa, toinen salmen toisella puolella, toinen toisella; silloin\nsattui niin, että kummankin joutsi laukesi aivan samaan aikaan, ja niin\nkaatuivat molemmat; riitakumppanit. -- Sitka, kummankin lemmitty, itki\nmonet ajat suruansa tuossa salmessa, kunnes lappalaiset rangaistukseksi\nsiitä, että hän muka oli ollut syypäänä nuorukaisten onnettomaan\nkuolemaan, tappoivat hänet ja hautasivat rakastajiensa viereen. Salmea\nkutsutaan vielä tänäkin päivänä lapinkielestä lainatulla nimellä\nSitkasierrama-salmeksi (= Sitkan itkusalmi). Tällainen oli Aatamin\nkertomus tuosta surullisesta tapauksesta, joka on paikalle nimen\ntuottanut ja joka on omansa todistamaan, että rakkaus tuolla kylmässä\nPohjolassa voipi olla palava ja uhraavainen.\n\nKuunnellessani näitä ja vielä muitakin muinaistaruja olimme saapuneet\nerään lappalaisen, Nuoran Juhanin, kalastuspaikalle, jota kyröläiset\nvanhastaan pitävät varsinaisena levähdyspaikkanaan kirkkomatkoillansa.\nLaskimme nytkin rantaan, jossa Juhani vaimoineen tervehti meitä\nystävällisellä \"buöre-bäivi'llään\" ja kutsui meitä tuvassa käymään --\nei kumminkaan ollut ajattelemistakaan, että kaikki vieraat samaan\naikaan saisivat tilaa Juhanin tuvassa. Minä kuitenkin noudatin hänen\nkutsuaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, saadakseni nähdä,\nminkälainen tuo, ainakin ulkopuolelta siistin näköinen, lappalaisasunto\noikeastaan oli -- suojaa hakeakseen ei tällä kertaa tarvinnut katon\nalle pyrkiä, sillä ulkona oli mitä ihanin, helteinen kesäpäivä. Asunto,\njoka oli ylen tavallinen hirsistä salvottu rakennus, sisälsi paitsi\ntupaa myöskin pienen kamarin tuvan perällä. Molemmat, erittäinkin\njälkimmäinen, olivat siisteydeltään täydelleen verrattavat\nuudis-asukasten huoneisiin: ovi- ja ikkunapielet punaisiksi maalatut,\nlattia puhtaaksi pesty, jotenkin täydelliset huonekalut j.n.e. Asunnon\nedustalla oli suurenlainen, rehevä perunamaa; mutta ohra oli tähän asti\njäänyt Juhanilta viljelemättä, vaikka hän luuli sen hyvinkin menestyvän\nInarin rannoilla, siitä päättäen, että halla ani harvoin koski hänen\nperunoitaan. Tämä paikka oli muuten ainoastaan Juhanin kesäasunto,\n\"kesäpaikka\", jonne hän talviasunnostaan, joka oli matkan päässä\nmantereella, joka kevät muutti, ollakseen paremmassa tilaisuudessa\nkalastaa Inarissa. Talvella oleskeli hän porolaitumien vuoksi\nmetsemmässä.\n\nKun kahvit oli juotu ja kukin vähentänyt eväsvarojaan, lähti matkue,\nnyt lisääntyneenä Juhanin perheellä, uudelleen liikkeelle. Puheen vuoro\ntuli tästä lähin Juhanille, joka puhui sujuvasti suomea, jotta hyvin\ntoisiamme ymmärsimme. Juhanin perhe on muuten, sen mukaan kuin minulle\nkerrottiin, ainoa varsinainen lappalaisperhe Inarissa, jonka jäsenet\nkeskenänsäkkin puheessaan käyttävät suomenkieltä; lapset eivät lappia\nosaakkaan. -- Pääasiallisesti meidän haastelemisemme koski lapinkieltä,\nsen omituisia ääniä, joiden oikeata ääntämistä Juhani oli erittäin\nharras minulle opettamaan. Hänen vaimonsakkin välistä yhtyi puheeseemme\nlappalaisten sanojen ääntämisen johdosta, joka useinkin, mitä minuun\ntuli, oli päin seiniä ja sentähden se alin-omaa oli korjattava. --\nPieni Vuolle, Juhanin seitsenvuotias poika, istui äänetönnä vieressämme\nveneen pohjalla, alussa hyvin tarkkaavaisena meidän keskusteluamme\nseuraten. Kauan ei kuitenkaan meidän kielelliset harjotukset näyttäneet\nhäntä miellyttävän; vähitellen kävi hän hyvin välinpitämättömän,\nvieläpä närkästyneenkin näköiseksi. Isä pian Vuollen alakuloisuuden\nhuomasi, siten hänkin osottaen tuota lappalaisten vanhempain ennenkin\nhuomaamaani hellyyttä lapsiaan kohtaan. Juhani otti Vuollen syliinsä,\nlohdutti häntä ensin hyväilyksillä, vaan otti sitten povestaan pienen\nsuomalaisen satukirjan, josta hän Vuollelle luki muutamia viattomia\neläinsatuja.\n\nJuhanin kesäpaikalta lähdettyämme kävi matkamme penikulman määrän\npitkää kaitaista salmea, Nuoraa, joka erottaa suuren Mahlatin saaren\nmantereesta. Sitä kulkiessamme oli aivan kuin olisi jokea soutanut --\npurje ei nyt mitään auttanut, sillä Mahlatti esti kokonaan tuulen\ntuntumasta. Salmen toisesta päästä aukeni eteemme Inarin lakein ulappa,\nUkonselkä, jossa tuulikin taas täytti purjeemme ja vauhti eneni.\nUkonselkää oli vielä lähes kaksi penikulmaa purjehdittava, ennenkuin\nsaapuisimme Kyröläisten nykyiseen kirkkorantaan, Pielpavuonoon.\nMerkillisin nähtävä Ukonselällä oli tuo keilanmuotoinen, mahtavan\nnäköinen Ukonsaari, josta jo äsken oli puhe. Teki kyllä mieleni käydä\nsitä lähemmältä katsomassa, vaan sen kautta olisimme tulleet tekemään\npuolen penikulman mutkan, enkä voinut niin suurta venekuntaa itseni\ntähden niin paljon vaivata. Ukonsaari jäi siis käymättä ja katsomatta.\n\nLähempänä kirkkorantaa huomautettiin minulle kahta pienenlaista saarta,\njoihin ruumiit haudataan, koska näet mantereella eivät saa olla\nrauhassa metsän pedoilta.\n\nViimmeinkin, noin 7 aikana illalla, olimme Pielpavuonon perukassa.\nRantaan saakka ei veneemme kuitenkaan uinut, vaan täytyi osan miehistä\nriisua jalkineet ja kahlaamalla auttaa venettä rantaan. Kun suurella\nvaivalla kaikki olimme kuivalle päässeet, oli meillä vielä neljänneksen\npituinen, vaikeanlainen kävelymatka kirkolle. Iltaa oli jo kulunut iso\nmäärä, kun vihdoin pääsimme matkamme päähän. Lappalaisia oli jo monet\nkymmenet, ehkä toista sataa, päivän kuluessa kokoontunut paljon\nedempääkin, muun muassa Patsjoelta asti, josta luetaan kirkolle 9\npenikulmaa -- Kyröstä on noin 5 penikulmaa. -- Lappalaiset tekevät\nmuuten kirkkomatkansa hyvin perinpohjaisesti. Muutamat saapuvat jo\nperjantaina ja vasta maanantain iltapuolella rupeavat viimmeiset\npaluumatkaansa ajattelemaan. Syynä tähän lienee se, että \"kirkkopyhät\"\n-- Inarissa pidetään jumalanpalvelusta vaan joka toinen sunnuntai --\novat täydellisiä markkina-aikoja, jolloin kaikki kaupat hierotaan ja\nmuut yhteiset asiat toimitetaan.\n\nKirkkomäki, jossa ei ole muita asuntoja kuin pappila ja n.s.\nkirkkomajat, joissa Kyröläiset ja myöskin varakkaammat lappalaiset\nkirkkopyhän aikana asuvat, tarjosi silmälleni hauskan näön; se oli\naivan kirjavana lappalaisten rankisista; useammalla lappalaisella ei\nolekkaan kesän aikana kirkolla viipyessään muuta suojaa kuin\nrankisensa, eikä hän parempaa näy kaipaavankaan.\n\nMinä jätin nyt kyröläiset sikseen ja lähdin pappilaan, jossa\neräs toverini asui. Hänen kanssaan menin vielä illalla tuohon\nlappalaisleiriin katsomaan ja kuulemaan, kuinka siinä elettiin. Unta ei\nkukaan lappalaisista vielä näkynyt ajattelevankaan, vaikka jo pian oli\npuoliyön seutu. Mitkä olivat rankisten alla sääskiä suojassa, mitkä\nistuivat ulkopuolella, keittäen ja juoden kahviansa liekitsevän tulen\nääressä, mitkä taas olivat kirkolla löytyvissä tilapäisissä\nkauppapuodeissa tupakin ja kahvin kauppoja hieromassa -- sanoin\n\"tilapäisissä\", sillä ainoastaan kirkkopyhien aikana pidetään puodit\nauki, kauppiaat kun itse asuvat kaukana kirkolta ja ainoastaan\nsanotuiksi ajoiksi tulevat kauppaansa hoitamaan. -- Yli puoliyön me\ntässä rähinässä valvoimme, kunnes sääsket ja uni viimmein pakottivat\nmeidät etsimään suojaa ja lepoa kumppanini kamarista.\n\nJaakonpyhänä, seuraavana päivänä, pidettiin tavanmukainen\njumalanpalvelus Inarin vanhassa kirkossa. Suurin osa kirkkoväkeä oli\nlappalaisia, vaan kirkollisena kielenä käytettiin kuitenkin suomea,\njota kaikki -- ainakin täysikasvuiset -- Inarin lappalaiset ymmärtävät\nja jolla heille uskonnollinen opetuskin annetaan. Sunnuntain\niltapuolella palasivat Kyröläiset kotia, vaan minä jäin vielä pariksi\npäiväksi Inarin pappilaan.\n\n                                              _K. Cannelin_.\n\n\n\n\n4. Kirkkoveneessä.\n\n\n    Hei! soutakaamme poiat,\n    Ja norjat neitoset!\n    Me kilvan soutakaamme,\n    Ett' aallot vaahtoiset\n    Vierellä venehemme\n    Hilpeinä hyppelee,\n    Ja kokka mahtavasti\n    Edessä kohisee.\n\n    Ah kaunis ompi ilma,\n    Tää Herran päivä on!\n    Vienosti vedet välkkyy,\n    On taivas sumuton,\n    Ja metsät vihriässä\n    On juhlaverhossaan,\n    Ja vakavina vaarat\n    Nostaapi rintojaan.\n\n    Ja uutta ihastusta\n    Vaan nousee mielehen,\n    Kun venhe viilettääpi\n    Välitse niemien,\n    Ja joka salmen suulla\n    Meit' yhä tervehtää\n    Taas uudet rannat, saaret --\n    Oi, hausk' on retki tää!\n\n    Me airokkahat, kelvot\n    Olkaamme soutajat:\n    Pois joukostamme veltot\n    Ja -- turhan-kiskojat!\n    Ken voimat taiten käyttää\n    Ja, harras toimessaan,\n    Mies ompi kestämähän --\n    Se meistä miesi vaan!\n\n    Mutt' kunnon perämiesi\n    Täss' ensi arvon saa,\n    Hän kaikki karit tuntee\n    Ja suunnan suuntoaa;\n    Hän, hänpä meidät saattaa\n    Vakaasti valkamaan,\n    Siis kiitoksemme hälle\n    Nyt ensin kaikukoon!\n\n    Ja nyt me laulakaamme,\n    Oi siskot, veikkoset,\n    Tään Suomen suloutta,\n    Mi hurmaa sydämmet!\n    Ja niinkuin mieli puhdas\n    Nyt kirkkomatkall' on,\n    Niin työssä tälle maalle\n    Se puhdas olkohon!\n\n    Ah, herttainen on hetki,\n    Tää Herran päivä on!\n    Jo kirkon torni nousee\n    Tuolt' yli kuusikon.\n    Ja aamupaistehessa\n    Se noin kun hohtelee,\n    Totuuden pyhän tietä\n    Se meille viittailee.\n\n    Niin maamme tulevaisuus\n    Myös meille hohtakoon,\n    Kuin pyhä templi tuolla,\n    Ja meitä kutsukoon!\n    Se hohto sydämemme\n    Innolla täyttäköön,\n    Ja vauhti rientojemme\n    Sen ilmi näyttäköön!\n\n    Hei! Soutakaamme veikot\n    Ja siskot armahat!\n    Me kilvan soutakaamme\n    Ett' aallot vaahtoisat\n    Vierellä venehemme\n    Hilpeinä hyppelee\n    Ja kokka mahtavasti\n    Edessä kohisee.\n\n    Ja laulakaamme kaikki\n    Nyt täysin sydämmin,\n    Kuink' on tää maamme kallis\n    Ja meille rakkahin,\n    Mutt' Herrallemme harras\n    Myös kiitos kohotkoon,\n    Ett' armostaan loi meille\n    Näin armaan isänmaan!\n\n                 _P. Hannikainen_.\n\n\n\n\n5. Turun palo v. 1827.\n\n\nOli syyskuun 4:n päivän ilta v. 1827. Syksyinen kuu kumotteli taivaalla\npilvenhattaroiden välistä ja vieno luodetuuli häilytteli hiljaa puiden\nja pensaiden lehvistöä. Kello löi juuri yhdeksän ja yksi ja toinen\nvanha Turkulainen sammutti jo talikynttilänsä, laskeutuen rauhallisena\nlevolle. Vaan nukahtamaan ei kukaan ennättänyt, ennenkuin tuomiokirkon\ntornista alkoi kuulua yksiäänistä läppäämistä: se oli tulipalon merkki.\nSäikähtyneinä tästä kolkosta soitosta kiiruhtivat ihmiset ulos kadulle\ntiedustelemaan, missä päin valkeanvaara oli. Monikin, kun nyt kuuli,\nettä valkea oli valloillaan etäällä toisella puolella jokea, Suuren\nAningaisten kadun varrella, huokasi itsekseen: \"Jumalan kiitos!\" ja\nkääntyi taas rauhallisesti kotiinsa, siinä luulossa, ett'ei mitään\nvaaraa olekkaan.\n\nValkea oli päässyt irti teurastaja Hellmanin talossa Suuren Aningaisten\nkadun varrella. Täällä oli nimittäin teurastuksen jälkeen sulatettu\ntalia, ja piika jätetty vartioimaan talipataa. Vaan piian\nhuolimattomuudesta pääsi valkea talipataan, ja silmänräpäyksessä oli\nkoko rakennus ilmitulessa. Valkea oli jo alusta alkaen erittäin\nraivokas, niin että tunnin kuluessa koko Aningaisten puoli oli tulen\nomana. Aljettiinpa jo peljätä, että valkea mahdollisesti voisi levitä\nyli koko luoteisen osan kaupunkia, joka on joen oikealla puolella, ja\nruvettiin sen vuoksi kiireesti muuttamaan tavaroita joen vasemmalle\npuolelle, tuttujen luokse turvaan. Eikä tämä varovaisuus näyttänytkään\nolevan liioteltua, sillä noin kello kymmenen aikana muuttui hiljainen\ntuuli riehuvaksi myrskyksi ja levitti valkeata hirveällä tavalla.\nKuitenkin luultiin joen panevan rajan sen tuholle ja estävän kiukkuista\nluonnonvoimaa edemmäksi pääsemästä.\n\nVaan kas! vähäinen savupatsas nousee tuon kaksikerroksisen, joen\nvasemmalla puolella olevan rakennuksen katolta. Se suurenee äkisti, ja\nsilmänräpäyksessä leiskahtavat siitä esiin punaiset liekit.\nKauhistuksella huomasivat nyt Turkulaiset, että valkea jo oli tunkeunut\nsuojelevan rajan ylitse ja nuolen nopeudella levisi joka haaralle.\nMyrskyn riehuessa ja liekkien räiskyessä kaikui läppäys kolkosti vanhan\ntuomiokirkon tornista, ikäänkuin kamalana hautaussoittona Auran\nkaupungille. Vaan yht'äkkiä vaikenivat kellot: hehkuvat kipinät olivat\npian tarttuneet tuomiokirkon tervattuun paanukattoon, joka kohta\nniinkuin taula syttyi tuleen; silmänräpäyksessä nousi siitä hurjat\nliekit ja ahneesti tavottelivat niiden haarapäiset kielet kaikkialle.\nKello oli neljänneksen yli kymmenen.\n\nTuomiokirkon palo ja säkene- ja savupilvet, joita myrsky ajoi siitä yli\nmuun kaupungin, tekivät kaiken pelastuksen mahdottomaksi. Mätäjärven\nkaupungin-osa ja Uudenmaankadun vieret paloivat nyt kokonaan, samoin\nsuurin osa kirkko- ja luostarikorttereista. Yliopisto, hovioikeus,\npakkahuone, raastupa, presidentin ja maaherran asunnot, vieläpä\nAurajoen yli vievä siltakin joutuivat tulen omiksi. Kuumuuden sanotaan\nolleen niin kauhean, että vesi joessa tuntui lämpimältä ja akkunalasit\nalkoivat sulaa tähtitornista, joka kuitenkin oli 200 kyynärän päässä\nlähimmästä tulipalo-paikasta.\n\nTila kaupungissa oli kauhea. Tulen raivo ja äkkinäinen leviäminen joka\nhaaralle synnytti hämmingin, jota on mahdoton kuvailla. Sammuttamista\nei ollut ajatteleminenkaan. Tavaroita koetettiin pelastaa julmalta\nviholliselta, kuljettamalla niitä taloihin, joihin valkean ei luultu\nleviävän, vaan ei aikaakaan niin oli jo tuli ennättänyt näihinkin ja\nuusi muuttaminen oli taas edessä, ja joka kerralla haaskaantui ja\nturmeltui aina joku osa muutettavasta. Mielet olivat niin huumautuneet\nettä nähtiin monenkin aivan kylmäkiskoisesti katselevan, kuinka liekit\nahmustivat hänen talonsa ja omaisuutensa; moni taas pelasti palavasta\nkodistansa jotakin vähäpätöistä, jättäen kallis-arvoisemmat tavarat,\njopa puhtaat rahatkin tulen omiksi. Tullien ulkopuolella oleville\nmäille ja pelloille kokoontuivat suuret joukot kaikenlaista pelastettua\ntavaraa. Täällä vietti sadottain kodittomia perheitä kylmän syysyön;\ntäällä viihdyttivät äidit itkeviä pienosiansa, vanhemmat etsivät\nkateessa olevia lapsiansa, miehet vaimojansa, ja monikin sai olla\nseuraavaan päivään saakka kauheimmassa tietämättömyydessä omaistensa\nkohtaloista.\n\nTulipaloa ja sen kauhua kesti koko yön ja seuraavan päivän; vasta\nehtoolla saatiin tulen leviäminen rajotetuksi. Mutta raunioissa pysyi\nvalkea vireillä ja kyti vielä monta päivää, vaikka koetettiinkin sitä\nvedellä saada sammumaan; tuon tuostakin leiskahtivat ilmiliekit\nraunioista esiin, ja vasta sitten kun tulella ei enään ollut mitään\nahmustettavaa, sammui se kokonansa. Vaan mitä oli nyt jäljellä vanhasta\nAuran kaupungista! Kamalat rauniot, kaikkialla alastomia muureja ja\nuuninpiippuja. -- Sydäntäsärkevä oli se näky, kun koditon seurakunta\nkokoontui seuraavana sunnuntaina Kupittaalle taivas-alla\njumalanpalvelusta pitämään.\n\nVahingot olivat äärettömät. Tässä tulipalossa sanotaan palaneen noin\nmiljona riksiä Ruotsin setelirahaa. Lukemattomain yksityisten\naineellinen toimeentulo joutui täten vauriolle, vaan tämän kautta\nsyntynyt yleinen vahinko oli kokonansa korvaamaton ja sen arvo rahaksi\nlaskematon. Yliopiston kirjaston kallis-arvoinen kirjakokoelma, joka\nPorthanin ja hänen jälkeläistensä toimellisuuden kautta oli melkoisesti\nenennetty ja sisälsi paljon Suomen historialle, kieli- ja lakitieteelle\nverrattoman tärkeitä kirjotuksia, oli nyt porona; ainoastaan muutama\nsata nidosta, jotka silloin sattuivat olemaan lainassa, pelastui\nhäviöstä. Näiden joukossa sattui onneksi olemaan kirjaston\nkallis-arvoinen kokoelma muinais-ajan asiakirjoja, nimittäin Turun\ntuomiokirkon mainio \"Musta kirja\". Myöskin tuomiokapitulin ja\nhovioikeuden arvokkaat arkistot joutuivat tulen omiksi. Yliopiston\nkonsistorin asiakirjat saatiin suurimmaksi osaksi pelastetuiksi, vaikka\nniihinkin jo tuli ja vesi ennättivät painaa selvät merkkinsä; vaan\nyliopiston kaikki muut tieteelliset kokoelmat ja aarteet ahmustivat\nliekit.\n\nPian levisi tieto tästä onnettomuudesta ympäri koko maan.\nHätääntyneille koottiin kaikkialla apua, ja runsaasti tuli sekä\nelatusvaroja ja muita tarpeita että rahaa. Raha-apuja tuli\nulkomailtakin. Turun kaupungille myönsi hallitus melkoisen\nrakennuslainan huokeilla ehdoilla, ja tuomiokirkon korjaukseen\nmäärättiin osa suolatullista kuuden vuoden ajaksi; samoin annettiin\netuja kodittomaksi käyneelle yliopistolle; myöskin suotiin\nkaupunkilaisille huojennusta verotuksessa ja majotusvelvollisuudessa.\nNäiden toimenpitojen kautta sekä asukasten omasta ky'ystä kohosi Turku\npian raunioistansa, ja muutaman vuoden kuluttua oli vanhan kaupungin\nsijaan syntynyt uusi. Entisten kapeiden katujen sijassa olivat nyt\nleveät ja suorat, eikä moni paikka enään muistuttanut vanhaa Turkua.\n\nTämä onnettomuus ei vaikuttanut Turussa muutosta ainoastaan näin\nulkonaisesti, vaan myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä sisällisesti,\nsen henkisessä elämässä. Nuori Helsinki oli jo v. 1818 tehty kokonaan\nmaan hallituksen asemaksi, vaan yliopisto jäi kuitenkin vanhaan\npääkaupunkiin, ja sen mukana oli maan henkisen elämän kehto edelleen\nAuran rannoilla. Vaan kun yliopisto nyt joutui kodittomaksi, hankittiin\nsille suuri asumus maan uuteen pääkaupunkiin, ja tämän toimen kautta\ntuli vuorovaikutus hallinnon ja yliopiston välillä taas entiselleen.\n\n                                           (Suomen Kuvalehdestä).\n\n\n\n\n6. Eräs Sakeus Pyöriän kertomuksia.\n\n\nOli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa; mutta lunta ei\nollut vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet\nolivat röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli\nmyötäänsä parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää aivan\nhyvin, ett'ei ollut mikään hauska kärrykeli.\n\nLähtöni oli eräästä kaupungista ja majapaikassani olin odottanut\nhevosta lähes pari tuntia.,\n\n\"Hevonen on tullut\", tultiin minulle sanomaan. Sieppasin siis\nmatkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se\nseisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat\nperässä, vieressä isonlainen poikatorrelo. Kärryjen lavoilla ei ollut\ntämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta\nistuimelle oli pantu vähän heiniä.\n\n\"Kumma, kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle,\nkaikkihan vaatteensakkin tuossa ryvettää\", sanoin pojalle.\n\n\"Eipä se isäntä tahdo sitä\", sanoi poika ja vänki kärryihin.\n\n\"Mitä minä isännän tahtomisista\", sanoin minä, \"minähän sitä tahdon.\"\n\n\"Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu.\"\n\n\"Oletko sinä kestikievarin poika?\"\n\n\"Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!\"\n\n\"Kenenkäs sitten?\" kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.\n\n\"Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille -- --\"\n\n\"Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Paljonko sinä saat palkkaa?\"\n\n\"Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä, että saa ruokaa suuhunsa\nja vähän vaatteen apua.\"\n\nPojan päällä oli jonkun aika-ihmisen vanha takki, köytettynä jollain\nnuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta ja\ntuiki vähän kehittyneeltä.\n\n\"Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?\" kysyin\npojalta, koetellakseni häntä.\n\n\"Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin,\nkumpi on raskaampi\", sanoi poika vakaisesti.\n\nMinä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei\nhymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä\npoika oli minut voittanut.\n\n\"Koeta nyt ajella, ett'emme kovin kauan taipaleella viipyisi\", kehotin\nhäntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.\n\n\"Kyllä, kunhan tässä tie paranee.\"\n\nNyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika\nlyödä räppäsi hevosta suitsienperillä, ja hevonen lähti menemään täyttä\nriiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, etteivät kenenkään\nkuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.\n\n\"Älä Jumalan tähden aja, älä aja\", koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä,\npinnistäen sisälmyksiäni niin ko'olle kuin mahdollista.\n\n\"Tpruu, tpruu!\" Hevonen rupesi kävelemään. Sitten taas mennä\njurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.\n\n\"Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie\", sanoin hänelle tovin\nperästä.\n\n\"Kyllä, kun minä ensin käyn.\"\n\n\"Missä käyt?\"\n\n\"Tuolla tiepuolessa vitsan leikkaamassa.\"\n\nHän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen\nlyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin\nkaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan\nkäveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin\nhänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti juosta lönkäyttävän,\nmutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa pitkitettiin useita\nvirstoja, ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä olla saattaa.\nVihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pian oli hän taas\nkärryissä.\n\n\"Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon\",\nsanoin hänelle nuhtelevaisesti.\n\n\"Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut\nhevosta\", arveli poika.\n\nNyt juuri loppui hyvä tie, ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin\nkiukaan harjaa. Raide oli syvä ja tie täynnä syviä kuoppia ja\nlyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin\nminä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon\nkärryistä putoamisensa sentähden, että hän pääsi ajamasta juoksua\ntuolla paremmalla tiellä.\n\n\"Pitäisipä tässä ajaa, ett'ei kovin kauan taipaleella viivyttäisi\",\nsanoi poika ja räppäsi taasen hevostansa.\n\nKärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle, ja\nisot matkat mentiin, niin ett'ei toinen ratas koskenut maahan\nensinkään; joka silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan\nylönkuppuraisiamme.\n\n\"Älä veli kulta aja!\" sain viimmein hänelle ärjästyksi.\n\n\"No, en suinkaan minä tahdo ajaa, kun ette te sitä salli\", sanoi poika\nvakavasti, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan\nkuin koko hitaan kulkumme syy olisi minussa.\n\n\"Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä\", sanoin jälleen\ntovin päästä.\n\n\"Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä, jos minä ajan, eikä jos\najamatta olen\", sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että\nsäkeneet kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä\ntie, mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.\n\n\"Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?\" kysyin pojalta\nkestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.\n\nPoika joutui vähän hämilleen, mutta pian selkeni hän ja määräsi\nkaksivertaa siitä, mitä päiväkirja sisälsi.\n\n\"Kuinka sinä enemmän vaadit, kuin vahvistettu taksa säätää?\" sanoin\nhänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin\njoutuvan hämille.\n\nPoika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja\nmiehevän näköiseksi.\n\n\"No, annetaan sen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo;\nannetaan sen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii\", sanoi\nhän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa\njalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.\n\nNoilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme\ntuntia vähän toista penikulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi\nolisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi\nvoinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan,\nett'ei poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.\n\nTästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä\nnyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin,\npari, eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin\ntultiin sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle.\nHevosen luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.\n\n\"Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle\", sanoin\nlujasti.\n\n\"Ei, herra! (minä kävin herrasta pimeässä). Älkää olko millännekään,\nkyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on jo monta\nkyytiä vienyt -- kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!\" vakuutti\nkärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.\n\nMikäpä siinä muu oli neuvona; minä ja mies nousimme kärryihin ja niin\nLähdettiin mennä jukertamaan eteen päin.\n\nKappaleen matkaa kestikievarista lähtien, oli tiheää kylää, ja sen\nkohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa\njuoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat\nsileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita\nolisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä\npois, ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin\nnäyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä;\nnäyttipä todellakin siltä, että \"tämä on koeteltu hevonen\" ja että\n\"tämä on jo monta kyytiä vienyt.\"\n\n\"Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja\nsileät, että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna\", sanoin\nhänelle.\n\n\"Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, sen vuoksi se pyrkii joka\ntienhaarassa kotiin kääntymään\", selitti mies. \"Samapa sillä näkyy\ntapana olevan, vaikk'ei ole mitään tienhaaraakaan.\"\n\n\"Niin, mutta kotiin palastuksesta se kumminkin tulee; näettekös, kuinka\nse kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme\nedemmäksi kodista\", vakuutti mies.\n\n\"Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty\",\narvelin hänelle tovin päästä.\n\n\"Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö.\"\n\n\"Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen  ja jättää omanne\nsyömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista penikulmaa\npitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä\npakkasella\", sanoin hänelle, ennenkuin kylä loppui.\n\n\"Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella,\nkonstiko meidän on sitten mennessä\", vakuutti mies.\n\n\"Oletteko te talon isäntä?\" kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.\n\n\"Isäntäpä tietenkin\", sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa\nhevoskaakkansa.\n\n\"Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin\nlaiha?\"\n\n\"Tämä onkin vaan hollihevonen.\"\n\n\"Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte, että hollihevosen\npitää juuri olla tuommoisen?\"\n\n\"Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta\nasti.\"\n\n\"Mutta se on laiha ja huono sittenkin.\"\n\n\"Varasta takaa ajamasta.\"\n\n\"Se seikka ei paranna asiaa yhtään.\"\n\n\"Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ett' kenelläkään ole\nsemmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin\nsäene; entäs se?\"\n\n\"Miks!ei se ole nyt tässä?\"\n\n\"Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ett' tallista\nsaada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi.\"\n\n\"Se olisi pitänyt kengittää.\"\n\n\"Ei ole saanut seppää.\"\n\n\"Joutavia! ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa.\"\n\n\"Ei todellakaan.\"\n\n\"Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja\nnaulat.\"\n\n\"Niin vain; ne tulevat niin paljon tyyriimmiksi.\"\n\n\"Päin vastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun\nraudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka.\"\n\n\"Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin laskee\", arveli mies ja rykäsi\nsamassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan\nkiinni.\n\n\"Koettakaapas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie\non parannut\", muistutin hänelle.\n\n\"Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa\", sanoi mies touhussa.\n\nHän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan,\nmutta joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin\nennenkin ja seisahtui.\n\nSamassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.\n\n\"Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me\njäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan\", sanoi mies ihastuksissaan,\nikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön tehnyt.\n\n\"Saadaanpa nyt nähdä, mikä tässä syntyy.\"\n\nVaimo ajoi juuri nyt meidän sivutsemme. Luultavasti hän oli huomannut\nmeidän pulamme, koska hän juuri ohi mennessään sanoi hyvin ivallisesti:\n\"vaihdetaan hevosia!\"\n\nJälkeenkulustakaan ei tullut tämän taivaallista. Akka meni vaan\nmenojansa, eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se\nkävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat\nlerpallaan.\n\n\"Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?\" kysäsin häneltä.\n\n\"Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat\nmyötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee,\nkun ei siinä ruokakaan tepsi?\" uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä\nmaahan.\n\nHän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen\nkaariskan, jonka hän karsi ja josta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen\ntoi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt\nmuka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista ja kauroistakaan ota\nhyötyäkseen.\n\n\"Antakaa minulle kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä\najaja lyöpi aina ensi kerran ja minä osaan oikein hyvästi lyödä\",\nesittelin hänelle.\n\nHän antoi sen minulle mielihyvällä.\n\nKäsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi mies tuimasti. \"Jos joku selkäänsä\ntarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette\nhevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksisitte sitä. Näettehän että\nhevos-riepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. -- On kyllä hyvä,\njos se voipi kävelemälläkin perille päästä\", porisin hänelle\npuolisuutuksissani.\n\nEnnustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauvan odottaa: hevonen seisoi\nyht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.\n\nMies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja\nrupesi syöttämään sitä hevosellensa.\n\n\"Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan minä\nvaihtaisin pois koko otuksen.\"\n\n\"Kenenkäs se sitten on?\"\n\n\"Talon.\"\n\n\"Sanoittehan olevanne isäntä.\"\n\n\"Tuota noin, kyllä tämä onkin omani, vaikka minä niin sanoin\", sanoi\nmies hätäyksissään.\n\n\"Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt\nsanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne\ntien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen, mitä teillä\non eväitä. Itse teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani\nkestikievariin saakka\", sanoin hänelle melkein tuimasti.\n\nMies totteli ehdottomasti.\n\nKun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä\nvereslihalla. Turvottunut ja pahan näköinen, kiusattu liha paistoi kuin\nkuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat\ntörröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman\nnäköisien puuränkikoliskoin toinen puolikas oli verissä kuin olisi\nveripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja,\nhaavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi, jotka\nhakkasivat melkein niinkuin häklä hirveätä, ärtynyttä haavaa. -- Hirveä\noli näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen \"palasti\nkotia päin\" silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se\nkärsinyt vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä,\nsälyttää sen terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.\n\n\"Voi hirveitä ihmisiä!\" sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle.\nHänellä ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla hän olisi\npuoltanut tuota rumaa asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui\nhän kantamaan kapineitani.\n\n\"Onko teillä lointa muassanne?\" kysyin häneltä.\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te\nkävellessänne paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoessansa\",\nsanoin hänelle.\n\nMies totteli ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä\njäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä jalkaisin tallusteltavana,\nja täysi kuu valaisi täydeltä terältä yöllistä matkaa. Ei yhtään\nelollista olentoa näkynyt missään ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä\nainoaa sanaa. Kolkko, öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla\nympärillämme, ainoastaan säännöllinen astuntamme kapse kuului\nkorvissamme. Tuommoisessa olossa kuvastelivat tuon edelläni astelevan\nmiehen epärehellisyys ja tienviereen jätetyn kurjan hevosen tuskat\nedessäni. Koetin saada selville kysymystä: olivatko nuo epäkohdat\nkyytilaitoksen vai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen\nsynnyttämät? mutta siihen en saanut tyydyttävää vastausta. -- Noita\najatellessani tulimme vihdoin kestikievariin mitään erin-omaista\ntapahtumatta.\n\n                                          _P. Päivärinta_.\n\n\n\n\n7. Vapautettu kuningatar.\n\n\n    On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,\n    Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:\n    Lukoss' on sen rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,\n    Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartijat käy.\n\n    \"Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois,\n    On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;\n    Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,\n    Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.\n\n    Sanotaan: on hänkin ollut maan valtija ylhäinen,\n    Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;\n    Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt...\n    Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.\n\n    Välin vaan, kun vartijat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,\n    Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,\n    Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,\n    Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. -- --\n\n    Näin matkamies tuli kerran, jo saapui linnan luo,\n    Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo;\n    Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen,\n    Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.\n\n    Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis' yli maan:\n    Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,\n    Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi:\n    Siin' urhone, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi\n\n    Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks' jäis?\n    Ken miekkaa nyt ei tahkois', ken keihäst' ei terästäis'?\n    Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan:\n    Pois, pois vapauttaja viel' on, ties', saapuuko milloinkaan!\n\n    Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,\n    Kypäristään välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:\n    \"Pelastettava maan on äiti!\" hän huutavi kansallen,\n    Ja se soi kuni ukkosen ääni: \"ken nyt mua seuraa, ken?\"\n\n    \"Oi, turhaa! pois on poissa!\" -- Hän vinhemmin vaan käy.\n    \"Oi surmasi helmaan kiidät!\" -- Hän koht' ei enää näy.\n    Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,\n    Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.\n\n    Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,\n    Sen vartija-joukko jo häilyy niin kuin raju-ilmassa puu,\n    Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin...\n    Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.\n\n    \"Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses' hetki nyt lyö!\n    Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!\n    Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,\n    Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!\"\n\n    Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,\n    Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.\n    Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,\n    Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.\n\n    Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,\n    Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. --\n    Mut vuoren huipulla linna vuos' vuodelta vaan häviää,\n    Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.\n\n                                      _Paavo Cajander_.\n\n\n\n\n8, Karsikot.\n\n\nOmituisia pitämyspuita ovat Suomalaisilla n.s. karsikot, jotka vielä\novat tavallisia Savossa ja Karjalassa sekä paikoin Pohjanmaan\nperilläkin.\n\nTavan mukaan tehdään karsikko petäjästä taikka kuusesta oksia\nkarsimalla siten, että joko ainoastaan latva tai myöskin tyvipää jää\nkarsimatta. Keskelle puuta jätetään vielä käsivarsiksi kaksi oksaa, jos\nse henkilö, jolle karsikko tehdään, on nainut, mutta vaan yksi, jos hän\non naimaton.\n\nKarsikkoja tehdään sekä eläville että vainajille. Jos joku ensi kerran\nsaapuu vieraaseen taloon, niin hänelle kunniotukseksi tehdään karsikko,\njossa oksa osottaa, miltä ilmalta hän on kotoisin. Matkustaja on\nsilloin \"härkämies\" ja karsikon tekijöille tulee hänen kustantaa\nhärkäkannut. Samoin tekevät matkatoverit karsikkoja toisillensa, kun\nesim. kaupunkiretkillä saapuvat oudoille seuduille.\n\nVainajalle tehdään karsikko ruumista kirkolle vietäessä. Jos vainaja on\nnainut, niin jätetään kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin,\nnaimattomalle yksi oksa tielle käsin. Paikoin taasen tuntee kuolleen\nkarsikon siitä, että oksa viittaa kirkolle. Mutta myöhempinä aikoina on\naljettu silittää petäjän kylkeä ja siihen on leikattu vuosiluku taikka\npetäjään kiinnitetty kohon muotoinen musta lautanen ja siihen pantu\nvainajan nimimerkit sekä kuolinvuosi. Jopa sanotaan Iisalmella\nvainajien muistoksi seiniinkin leikattuja vuosilukuja karsikoiksi.\n\nNähtävästi karsikon yllä kerrottu muoto \"käsivarsineen\" tavottaa\nihmisen haamua ja M.A. Castrén kertoo muistoonpanoissaan Sodankylästä\nsen tavan, että matkustaja, joka ensi kerran tulee jollekkin seudulle,\nteettää itselleen joko karsikon taikka ihmismuotoisen veistokuvan, jota\nsanotaan hurrikkaiseksi ja jonka Castrén arvaa olevan samaa laatua kuin\nLappalaisten muinoiset puuseidat. Tuollaisia kuvia on kuvattu ja\nlueteltu Kemijoen varsilta, jossa niitä runsaasti tavataan patsaiden\nnimellä pyytäjien jättäminä muistoina kenttäpaikoilla, apajan\nnostimilla sekä peuran ja simpukan pyyntipaikoilla.\n\n\"Oikeastaan, kertoo eräs tutkija, ovat ne olleet Lappalaisten\nepäjumalain kuvia eli 'seitoja', joita nykyinen kansa huvin vuoksi\nvielä jäljittelee. Muistellaan näet Lappalaisilla ennen vanhaan olleen\ntapana, kalastamaan kun rupesivat, luvata veden kunniaksi tehdä\npatsas, jos runsaasti viljaa saisivat. Samaten tekivät niitä kun\npeuranhaudoistaan saivat hyvän saaliin. Patsaita on sekä puusta että\nkivestä. Edelliset tehtiin siten, että elävä puu hakattiin poikki 1:n\neli 2:n kyynärän pituudelta ja pölkyn pää muodostettiin ratin\nmuotoiseksi, joten se johonkin määrin tavotteli ihmisen haamua; päältä\nse tasotettiin ja laelle pantiin kivilaaka estämään lahoamista,\"\nKivipatsaat taasen ovat pieniä, päällitysten ladotuista kivilaaoista\ntehtyjä, siis sellaisia kuin Jatulin patsaat Kemissä.\n\nKarsikoilla, hurrikkaisilla ja patsailla näyttää kuitenkin, edellisestä\npäättäen, olevan melkein sama tarkotus, koska ne kaikki ovat\nmuistoja vieraalla seudulla käynnistä. Jos taasen niin on, niin\nkarsikkojen yleisyys Savossa ja Karjalassa todistaa, että sellaisten\nmuistojen pystyttäminen ei ole ainoastaan halpaa lappalaisen tavan\njäljittelemistä, vaan nähtävästi jossakin muodossa ikivanha tapa\nSuomalaisillakin, vastaava ehkä penaatien siirtämistä klassillisessa\nmuinaisuudessa. Siihen viittaa eräs säilynyt historiallinen muisto. Kun\nnäet Venäläiset v. 1559 valittivat Ruotsin hallitukselle uudis-asutusta\nOulunjärven ympäristöillä, joita pitivät venäläisenä alana, niin\nkertoivat muun muassa, että uudis-asukkaat, Kuritkin nimiseen kylään\ntullessaan, pystyttivät veistokuvansa -- \"theres utskårne beleter\" --\nniille paikoille, johon aikoivat perustaa talonsa.\n\nLuonnollista on, että Suomalaisten kotoiset epäjumalain kuvat, sen\nmukaan kuin niitä löytyi, varhain hävitettiin kristin-uskon jaloista;\nvaikeampi oli hävittää tuota satunnaisissa tiloissa käytettyä tapaa,\njosta ylempänä on kerrottu. Joitakuita tarinoita kotoisistakin\nepäjumalain kuvista on kuitenkin säilynyt. Viipurin Sanan-Saattajassa\nv:lta 1834 luetaan Karjalaisten kääntymyksestä kirjotus, jossa lähteitä\nmainitsematta kerrotaan muutamia outoja tietoja heidän pakanuudestaan,\nmuun muassa, että heillä kotona oli puusta veistettyjä epäjumalain\nkuvia, mutta metsissä tilavia uhrikenttiä suuri kivi keskellä, jolle\nkonttien kantoivat uhrinsa, voidellen sitten niiden verellä\nepäjumaliensa kuvia. Töysässä taasen kerrotaan Töhnin epäjumalasta. Se\noli pystytetty Töhnin talon viereen kiviraunioon, jota sanottiin\nristiraunioksi, mutta jo toista sataa vuotta sitten sen hävitti Lapuan\nnimismies. Kun raunio sittemmin purettiin, löydettiin vielä kuvan\nperäpuoli ja sen sisästä hopearaha sekä raunion pohjasta pieniä ristiä\nja sormuksia.\n\nVaikeata lienee päättää, kumpiko yllä kerrotuista tavoista on kansalle\nvanhempi, karsikkojenko vai veistokuvien teko. Edellinen oli tietysti\nyksinkertaisempi ja karsikot, jotka vähemmin ovat herättäneet papiston\nhuomiota, ovat sentähden voineet säilyä kansan tavassa meidän aikoihin\nasti kuten uhripuutkin, joita vielä tavataan monessa kohden Keski- ja\nItäsuomessa. Sanotaanpa Viitasaarella vielä säilyvän uhripuun, jonka\nkylkeen on leikattu epäjumalain kuvia, -- ehkä samallaisia ihmisen\nmuotoisia kuvauksia kuin ne, jotka M.A. Castrénin mukaan on tavattu\niäkkäissä puissa Suomen pohjois-osissa.\n\nKarsikolla, joka tehdään vainajalle ruumista kirkolle vietäessä, mahtaa\ntietysti olla joku toinen tarkotus. Sanomissa Turusta v. 1861 sanoo\neräs matkustaja tavanneensa maantien varrella Viipurin ja Haminan\nvälillä ison koivun, jonka kyljessä oli lukemattomia ristiä sekä\nvainajien nimillä ja kuolinvuosilla varustettuja lautasia. Sitä\nsanottiin ristikoivuksi ja selitettiin, että se estää vainajaa kotona\nkäymästä. Hän näet seisahtuu nimeänsä katselemaan, mutta kun samassa\nnäkee ristin, niin täytyy hänen palata. Kerrotaan että samaa tarkotusta\nvarten muuallakin Viipurin läänissä piirretään risti puuhun tai kiveen\nkodon ja kirkon puolimatkalla. Lienee siis vainajan karsikollakin\ntarkotuksena estää häntä kotona kummittelemasta.\n\n                                             _J. R. Aspelin_.\n\n\n\n\n9. Imatra.\n\n\nMuutamia virstoja ylempänä lepää Saimaan selkä  tyynenä, rauhallisena\nSavo-emonsa sylissä. Se luopi korkeuteen päin suuren sinisilmänsä. Se\nilmottaa tämän kristallikirkkaan silmänsä kautta salaisimmat,\nsyvimmätkin sydämmensä pohjukat. Se kuvastelee siinä, niinkuin viaton\nlapsi, ainoastaan näitä kahta: emonsa kuvaa ja taivasta.\n\nJa tässä Imatran koski hurjana kuohuu, rauhattomana riehuu,\nsokaisenkeltaisena syökseytyy silmän näkemättömiin syvyyksiin.\n\nMikä perinjuurinen erilaisuus näissä molemmissa luonnon-ilmiöissä, mikä\npäinvastainen luonne näissä molemmissa näöissä! Kenpä näistä voisi\nvähintäkään sukulaisuutta keksiä! Vaan kuitenkin on niillä likempikin\nside keskenään kuin paljaan sukulaisuuden. Sama Saimaa-lapsi, joka\ntuolla äitinsä sylissä makasi, se nyt Imatra-nuorukaiseksi varttuneena\nyrittää tässä raivata itselleen tietä maailman kautta. Sama veri, joka\nlapsessa tyvenesti juoksee juontansa, se nuorukaisessa pöyhkeästi\npaisuu ja tahtoo halkaista suoniaan.\n\nHurja on tämä Imatra-nuorukainen, mutta \"nuoruus, hurjuus -- vanhuus\nviisaus\". Katsokaa vaan pikkuisen tuonne edemmäksi, niin Imatrakin,\nviisastuneena, vakautuneena, niinkuin aika miehen sopii, taas tekee\nVuoksena rauhallista, hyödyllistä työtä, kostutellen laajoja\nrantojansa, kuljettaen ihmisiä ja heidän aarteitaan.\n\nJa ihana, jalo on Imatra juuri hillittömässä hurjuudessaan! Katsos,\nkuinka hän äitinsä sylistä karattuaan kepeästi niinkuin vallaton\nvasikka hyppää ensimmäisten hänelle vastaan sattuvien hankaluuksien\nylitse. Ne ovat Neitsytniemen kosket. Katsos, kuinka hän sitten,\nvastusten häntä yhä soukemmalle ahdistaessa, alkaa suuttua; hänen\nsappensa paisuu ja muuttaa hänen pintansa kellertäväksi; hän rientää\nyhä kiireemmin, pikemmin muka päästäkseen tästä ahdingosta. Hän ei ole\nvielä maailman rantaa tarpeekseen kokenut; hän ei tiedä vielä, että\ntämmöinen se on tie maailman kautta aina, ja että kulkunsa täytyy sitä\nmyöten asettaa.\n\nJa viimmeinpä kalliot, melkein yhteen liittäytyen, näkyvät aikovan\nestää hänet tykkänään edemmäksi pääsemästä. Nyt hän aivan vaalenee\nvihasta, ja syökseytyy vimmaisesti alas pohjaan kallioita vastaan,\nikäänkuin niitä kerrassaan puhkaistakseen. Mutta kova ikivuori ei\nhetkessä anna myöten -- takaisin syöstynä kuohahtaa nyt koski\nkorkealle, lennättäen valkeata vaahtoansa ilmoihin ja kiiveten,\nniinkuin kuoleman hädästä pois pakeneva, tuskallisesti ylös ahtaan\nrotkonsa seiniä myöten. Mutta hän vaipuu niistä voimatonna jälleen\nalas; kallioseinät ovat liian korkeat. Hän syöksyy taasen syvyyteen,\nkoetellen, onko pohja siinäkin kohdassa yhtä rautaisenkova, ja taasen\nhän sitten tuskautuneena hyppää ylös äyräitä vastaan. -- Tämmöiset ovat\npääpiirteet tässä jalossa, kauhistavassa -- ihastuttavassa näössä.\nTäydellisesti ei sitä voi sana selittää, kieli kertoa. Eipä edes kuva,\nei paraskaan, voi Imatrasta oikeaa käsitystä antaa. En tiedä, mistä se\ntullee, vaan kaikki Imatran kuvat aina tekevät kosken paljon\nmatalammaksi kuin miltä se todella näyttää. Lieneekö sitten silmän\npetos vaikuttanut niihin, jotka ovat sitä kuvata yrittäneet, vai\nlumonneeko kenties kosken pauhu ja jyminä katsojain silmät, sitä ei ole\nhelppo päättää.\n\nJoka kerta, kun olen istunut Imatran äyräällä ja katsellut sen\nviimmeisiä ponnistuksia, on minulle sattunut mieleen se vertaus, että se\non aivan vangitun jalopeuran kaltainen, joka häkkinsä ahtauteen\nsuuttuneena järisyttää sen seiniä, karjuen niin, että koko ympäristö\nkumajaa ja viskellen pitkää harjaansa, niin että siitä tuskan\nheruttamat hikikarpalot kauas pirskoilevat. Ja että tämä eläinnäyttelyn\nvertaus tulisi aivan täydelliseksi, vilisee täälläkin pitkin käsipuita\nhäkin ympärillä ajattelemattomia ja halpamielisiä katsojia, jotka\nvangittua jaloa elävää härnäilevät ja pilkkailevat. He viskaavat sen\nkitaan puun karankoja, jotka vihainen peto hetkessä puree pieniksi\nmuruiksi. He astuvat aivan liki äyrästä, ikäänkuin houkutellakseen sitä\npäälle tulemaan, ja nauravat sitten, kun se turhaan yritettyänsä vaan\nsaapi heitä huiskahutetuksi kostealla harjallaan. He saastuttavat sen\nkallioseiniä joutavilla nimillään, ikäänkuin kerskatakseen kaikille\njälkeentuleville, että heissäkin on ollut tuo verraton rohkeus tulla\nmakaavaa hirviötä likelle. He tekevät köydentanssijakonstiansa sen\nylitse, ajaen äsken laitetussa vaunuin tapaisessa laitoksessa rannasta\nrantaan, kutkutellaksensa maailmankaupungin ylellisistä huvituksista\ntylstyneitä hermojansa sillä tunteella, että muka taivaan äärettömyyden\nja pyörteen pohjattomuuden välillä rautalangasta riippuvat.\n\nSattuipa kerta muutamalle älykkäälle miehelle päähän sekin, että toki\non sääli antaa Imatran näin joutilaana peuhata. Sen veden voimalla\nolisi ilma puserrettava kokoon, tämä puserrettu ilma torvia myöten\njohdettava Moskovaan asti, ja siellä sen voimalla, kun se jälleen\ntavalliseen tilaansa pyrkii, pantaman liikkeelle satoja tehtaita. Tällä\nkeinoin luuli hän saavansa, muistaakseni, 14,000 hevosvoimaa\npalvelukseensa. Mutta siinä luvunlaskussa oli pikkuinen, vaikka sentään\nsangen tärkeä erehdys. Nuo 14,000 voimaa Imatrassa, näet, eivät\nolekkaan hevos- vaan jalopeuran voimia! Jalopeuraa saattaa vangittuna\npilkkanaan pitää, vaan ei sitä ikinä saa työjuhdakseen, orjakseen. Hei\nkuinka noiden viisasten herrain vedenjohtimet ja rattaat olisivat\nsaaneet lystin kyydin, samassa kuin ne olisi paikoilleen asetettu!\nOlisivatpa itse keksijät saaneet kiittää onneansa, jos ei heidän olisi\ntäytynyt seurata samalle matkalle! Ei, Imatra ei rupea tehtaita\npalvelemaan; ainoa tehdas, jota se käyttää, on hänen omansa, jossa se\nhuviksensa sorvailee \"_kelräkiviä_.\" [Keträkivet ovat välistä\nympyriäisen, välistä 8:n näköisiä kiviä, jotka kosken kuohu on vuollut\ntämmöisiksi ja joihin se myös on piirustanut säännöllisiä viivoja.]\n\nEikös se siis toimita mitään tosityötä? Toimittaa kyllä, vaikka omalla\ntavallaan. Se viilee ja vuolee jo vuosituhannet sitä kalliokynnystä,\njoka Saimaan vedet Laatokan vesistä erottaa. Ennen muinoin, kun Imatra\nensiksi työhönsä ryhtyi, oli tämä kynnys joka paikassa yhtä korkea kuin\nkosken reuna. Nytpä on se jo uurtanut itselleen syvän rotkotien ja\nuurtaa sitä yhä syvemmäksi, leveämmäksi. Pohjoisella rannalla näkyy\nvielä selviä jälkiä sen muinaisesta kulusta; siellä on useammassa\npaikassa, niin korkealla, ett'ei nyt kepein vaahtokaan enää niihin\nylety, kalliot vuollut ja läpinäverretyt veden voimalla. Siihen aikaan\nImatra luultavasti syöksi pystysuoraan alas tuolta kynnykseltä; se oli\nsilloin oikea vedenputous eli köngäs, eikä koski niinkuin nyt. Tätä\nnykyistä seikkaa katsookin moni viaksi ja se muka halventaa Imatran\narvoa, pystyjyrkkien koskien rinnalla. Mutta paraassakin Euroopan\nkönkäässä, Schaffhausin könkäässä, ei ole sitä monipuolista\nvaihtelevaisuutta, joka Imatran juuri niin ihastuttavaksi tekee. Eikä\nsillä myös -- kuivina vuosina on joskus sen poikki jaloin kahlattu --\nole sinnepäinkään Imatran valtavaa vedenrikkautta. Trollhätta Ruotsissa\non pikemmin Imatran veljeksi luettava, vieläpä suuremmaksi veljeksi,\nkoska se on paljon korkeampi, mutta se on niin moneksi erinäiseksi\npienemmäksi koskeksi jakautunut, ett'ei sen suuruutta ja jaloutta voi\nyhdellä silmäyksellä käsittää. Verraton on siis Euroopassa meidän jalo\nImatra, eli, käyttääksemme Kalevalan ylistysvirttä hänestä:\n\n    Ei ole Vuoksen voittanutta,\n    Ylikäynyttä Imatran.\n\n                                      (Suomen Kuvalehdestä).\n\n\n\n\n10. Koskenlaskijan morsiamet.\n\n\n    \"Äl', armas Annani, vaalene,\n    Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!\n    Sen voimaa en tosin vallitse,\n    Ei löydä se koskaan rauhaa,\n    Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,\n    Niin sille se nöyr' on ja voimaton.\"\n\n    Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen\n    Ja itsekkin purteen astuu,\n    Ja päästi purtensa valloilleen,\n    Sen koskessa laidat kastuu,\n    Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan\n    Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.\n\n    \"Voi kuinka kirkas on illan kuu\n    Ja välkkyvä virran kalvo!\n    Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,\n    Ei muut kuni tähdet valvo;\n    Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois.\n    Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!\"\n\n    Näin Anna äänteli hiljalleen,\n    Sen silmähän kyynel' entää;\n    Mut koski kiihtyvi eellehen,\n    Sen voimassa venhe lentää;\n    Vaan Vilho on oppinut laskemaan,\n    Tää kulku se on hänen riemujaan.\n\n    Jo laski poikana purressaan\n    Hän Lyyjoen kaikki kosket,\n    Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan\n    Se kasteli häitä posket;\n    Ei paatoa löytynyt yhtäkään,\n    Jot' ei olis tottunut välttämään.\n\n    Mut kosken kuumassa kuohussa,\n    Juur' jossa sen juoksu suorin,\n    On, päällä vaahtinen vaippansa,\n    Yks' Ahtolan neito nuorin;\n    Se Vellamon karjoja paimentaa\n    Ja koskien kuohua katsastaa.\n\n    Sydän on Vellamon neidolla!\n    Sen vaahtisen vaipan alla,\n    Ja lemmen liekki se aallossai\n    Voi syttyä niinkuin maalla:\n    Ja Vilhoa neitonen Vellamon\n    Se katsellut kauan ja liioin on.\n\n    Ja tuostapa neitosen rintahan\n    On syttynyt outo mieli,\n    Povensa kuulevi huokaavan.\n    Mut kertoa ei voi kieli;\n    Hän kuohujen keskehen istuksen,\n    Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.\n\n    Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa\n    Kuin Pohjolan vankin myrsky,\n    Se kons' on aaltojen harjalla,\n    Kons' yltäki käypi hyrsky;\n    Mut itse perässä hän pelvott' on,\n    Vaan Annasen poski on ruusuton.\n\n    Ilolla Vellamon neitonen\n    Sen vastahan uida täyttää:\n    \"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,\n    Jok' immeltä silmään näyttää?\n    -- Voi, voi mua, Vellamon neitonen,\n    Sill' ompi jo kultana ihminen!\"\n\n    Jo päättää Vellamon neitonen\n    Nyt toivonsa turhan kostaa,\n    Ja kosken pohjasta paatosen\n    Hän äkkiä pintaan nostaa,\n    Johon vene Vilhelmin loukahtaa,\n    Ja hän kera kultansa kuolon saa.\n\n    Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin\n    On _Vellamonneidonpaasi_,\n    Se paasi, jolla hän Vilhelmin\n    Veneen sekä onnen kaasi;\n    Mutt' neitosen itsensä kerrotaan\n    Meressä murehtivan- onneaan.\n\n                  _A. Ahlqvist (Oksanen)_.\n\n\n\n\n11. Kuvaelma Suursaarelta.\n\n\nSeuraa minua, hyvä lukija, hetkeksi aikaa rauhaisesta kodistasi Suomen\nlahden ulapoille. Sinä, joka ehkä olet viettänyt elämäsi päivät tyynen\nkotijärvesi rannalla tai salon honkien suojassa, voit siellä hengittää\nmeren vapaata, raitista ilmaa, nähdä sen pauhaavaa taistelua, ihailla\nsen rauhallista lepoa. Sinä voit tutustua siellä luontoon, joka\njylhyytensä vuoksi on viehättävä, oloihin, jotka ovat sinulle outoja,\nkansaan, jonka elämänsä puolesta täytyy kestää kovia taisteluja meren\nvaltaa vastaan. Minä pyydän sinua kanssani tekemään pienen retken\nSuursaarelle. Mutta ehkäpä jo tämä nimi panee sinua vähän arvelemaan,\nkun muistelet kaikkia niitä kamaloita juttuja, jotka useinkin\nyksipuolisten kertomusten kautta ehkä ovat tulleet korviisi. Voin\nkuitenkin täydelleen jo alusta vakuuttaa, ett'ei mitään hengenvaaraa\ntässä suhteessa ole tarjona. Vaan jos muutoin matka tulee tuntumaan\nsinusta ikävältä ja sinä kyllästyt seuraani, niin voithan sinä minä\nhetkenä tahansa palata kotisi suojaan virkistyäksesi retken\nikävyyksistä.\n\nKeskellä Suomen lahtea melkein niillä paikoin, jossa se on levein,\nkohoovat Suursaaren [ei Korkeasaari, niinkuin sanomissa joskus näkee,\njoka muoto on suoranainen käännös ruotsalaisesta Hogland, Högeland]\nautiot kalliot merestä 400-600 jalan korkuisina. Etäältä ne näyttävät\nkuin kolme synkeätä pilvenmöhkälettä taivaanrannalla, mutta lähemmäksi\ntultuasi huomaat, että kaksi kaulainta yhdistää nuo kolme kauas\nhäämöttävää vuorenhuippua Pohjaskorkian, Havukkavuoren ja\nLounatkorkian. Koko saari onkin vaan vuoriryhmäke, lohkaistu irti\nSuomen maaemästä ja heitetty mereen \"laivan laskemasijaksi, merimiesten\npään menoksi.\" Sen kalliot ovat vuosisatoja onnellisesti kestäneet\nmyrskyisen meren ankaroita hyökkäyksiä -- paikka paikoin vaan ovat nämä\nuurtaneet jonkun hietarantaisen lahdelman tai kivisen poukamaan. Niin\navonaiset ovat rannat merta vastaan, että tuskin ainoatakaan\nkelvollista satamapaikkaa löytyy aluksien turvaksi. Korkeat vuoret\nsuojaavat kuitenkin itärannalla olevia kyliä merituulia vastaan.\n\nMilloin kalastaja ensi kerran rakensi matalan majansa tänne meren\nselälle? siinä kysymys, johon sinä ihmisiltä voit saada yhtä vähän\nselvitystä kuin noilta mykiltä vuorilta. Että se merenkulkijoille oli\ntunnettu yhtä aikaisin kuin heidän purtensa alkoivat piirrellä\nSuomenlahden ulapoita, on aivan luonnollista, koska sen asema ja\nkorkeus teki sen heille tien osottajaksi päivällä, samoin kuin sen\nkolme valotornia öisin nyt ohjaavat purjehtijan laivaa. Vuosisatoja on\nkuitenkin siellä ihmisiä asunut, sen tiedämme varmaan, ell'emme\ntahtoisikaan uskoa, että lappalaisia siellä on asunut, joista nimi\n\"Lapinlahti\" muistuttaa, ell'emmekä yhtyisi kansantaruun, joka antoi\nmunkkien Alttarkalliolle rakentaa nykyään hävitetyn kivitarhan, jonka\nkeskellä löytyi muka alttarina käytetty suuri latuskainen kivi toisen\njalanveroisen kiven päällä. Ensimmäisistä Ruotsin valtakunnan Suomen\nvaltioarkistossa säilytetyistä tilikirjoista tiedämme nimittäin, että\nSuursaaresta v:n 1540 paikoilla maksettiin kruunulle veroa 27 leiviskää\nkaloja, ja että se ynnä muut ulkosaaret sen itäpuolella kuului Viipurin\nja kohta sen perästä Koiviston seurakuntaan.\n\nParemmin tiedämme, mistä saaren asujaimet ovat tulleet. Siihen antaa\nvastauksen kielimurre, siihen myös osaksi viittaa kansantaru. Edellinen\nosottaa, että Virolahden tienoilta eli länsi- ja itämurteen rajalta\nensimmäiset asukkaat ovat Suursaareen saapuneet; sillä tämän saaren\nkielessä löytyy aineksia kummastakin Suomen päämurteesta. Kansa taas\nkertoo, että eräs talollinen Virolahden Kiislahdesta oli kerran\nmatkalla Viroon. Yksin hän ankkuroitsi Suursaaren rannalle nykyisen\nKiiskinkylän paikoille. Mutta sattuipa mies nyt näkemään kauniin unen,\njonka johdosta hän päätti jäädä siihen ja pyysi lupaa saaren\nasukkailta, joita silloin jo löytyi nykyisessä Suuressakylässä. Nämät\nsuostuivatkin anomukseen sillä ehdolla, että tulokkaat rupeaisivat\nheidän lampaanpaimenekseen. Tästä muka Kiiskinkylä sai alkunsa. Vielä\nnytkin löytyy Kiiski-nimisiä, useampiakin viimmeksi mainitussa kylässä.\n\nMiten onkin, kansaa on karttunut, niin että vuodesta 1841 Suursaari\nlähellä olevan Tyttärensaaren kanssa muodostaa itsenäisen seurakunnan,\njolla on oma pappinsa ja kaksi kirkkoa, yksi kummassakin saaressa.\nTosin asukasmäärä ei ole aivan suuri: noin 1200:n hengen paikoilla,\njoista 700-800, sijotettuina kahteen eri kylään, tulee Suursaaren\nosaksi. Mutta tässäkin on niin kylliksi, että useimmat vaivalloisesti\nvaan voivat saada elatuksensa. Maastansa he eivät suinkaan voi hankkia\nsitä; sillä mitään kellertäviä viljavainioita sinä et siellä huomaa,\netkä tuommoisia avaroita niittyjä, joista manteren mies niittää talven\ntarpeet karjallensa. Nimeksi tosin joka talolla on vähän niittyä, mutta\nhyvästikkin hoidettuna se useimmiten ei voi antaa talveksi ruokaa\nyhdelle lehmälle. Pikkuisia \"tuhlimaita\" (potaattimaita) näet siellä\ntäällä, vaan tulos niistäkään ei ole suurempi, kuin että se riittää,\nsiksi kuin saarelainen syksyllä Virosta hankkii talven tarvittavat.\nMeri se kuitenkin ennen kaikkea on, jonka uhkuvasta rinnasta hän imee\nelinvoimansa. Mereen hän kylvää, merestä hän satonsa korjaa. Kalanpyytö\non hänen varsinainen elinkeinonsa. Kun kevään aurinko on sulannut lumen\nvuorilta, kun meri taas vapaana hengittää, silloin alkaa myös\nvilkkaampi liike saarella. Jaalat mereen, ja pieninkin talo lähtee\njohonkin läheiseen kaupunkiin hakeaksensa suoloja kohta alkavaa\nkutuaikaa varten. Nuotat laitetaan kuntoon. Johonkin kalliorotkoon\nkaadetaan kiehuvaa vettä ja siihen valetaan kuumennettua tervaa, jossa\nsekanesteessä nuotat kastetaan saadakseen ne kestäviksi, ja sitten ne\nkuivataan joko kalliolle hajotettuina tai \"kärytpuihin\" ripustettuina.\nNuotat jaetaan suuriin, jotka vaativat kahdeksan henkeä, ja pieniin,\njoita vaan kuusi hoitaa. Erotus ei ole yksistään niiden suuruudessa,\nvaan siinäkin, että edellisten pyytämät kalat jaetaan kylän noin 60:n\ntalon kesken. Pienien nuottien osakkaita taas on ainoastaan 2-4 taloa\nkussakin. Luonnollista on sentähden, että nämä viimmeksi mainitut\nosottavat paljoa suurempaa huolta ja intoa työssään kuin suurennuotan\nväki, ja niille pannaankin saaren rotevinta kansaa, jota vastoin\nvanhanpuolisia miehiä ynnä naisia enimmiten saa nähdä suurilla\nnuotilla. Toukokuun lopulla kutuaika alkaa ja kestää aina juhannukseen\nsaakka -- aika, jolloin myrskysäät ovat suursaarelaisen pyydölle samaa\nkuin halla maamiehen viljalle. Silloin vaaditaan kestävyyttä yhtä\nsuuressa määrässä kuin ankarimmassa maatyössä.\n\nMutta -- seuratkaamme mukana jollekkin kalaretkelle. Päivä on jo\npuolessa; hengetön tyyni vallitsee: sen vuoksi ei ole enää aikaa viipyä\nkotona. Nuotat lopetaan haapioihin, voimakkaat kädet tarttuvat\nairoihin, ja nytpä pannaan aika kiistaa, että ajoissa jouduttaisiin\nparhaimmille apajoille. Kun apaja on saatu omaksi, niin iltapäivän\nkuluessa tuon tuostakin käydään katsomassa soretta -- pulakkeita eli\nkuplia vedessä niillä paikoin, joilla kalaparvi liikkuu -- tai\ntarkataan, näkyykö vedenpinnassa uivan kalalauman väreitä. Jos ei\nmitään syytä ole soutaa nuottaa mereen, odotetaan auringon laskua. Kun\nviimmeisetkin rusopilvet taivaalla ovat vaalenneet, silloin on\niltavedon aika. Nuotta \"potkitaan\" mereen, ja sill'aikaa kun väki vetää\nsitä maalla käsivoimin (veivit, joita useammissa paikoin manteressa\nkäytetään, olisivat rotkoisilla kallioilla hankalat liikutella), niin\nperämies pysyy nuotan perillä valmiina päästämään sitä auki, koska se\nmelkein joka apajassa tarttuu kiinni jonkun paaden taaksi tai sompa\njoutuu kivenrakoon. Saalis tällä kertaa ei ole niin runsas, että heti\nvedettäisiin toinen apaja. Pannaan sen vuoksi kaloja kiehumaan ja\nasetutaan leimuavan tulen ympärille, jossa jokainen koettaa hankkia\nitselleen niin mukavan aseman kuin mahdollista. Pianpa tuossa yksi jo\nniin makeasti nukkuu, ett'ei suinkaan luulisi kallion olevan hänen\npolstarinaan eikä kiven hänen päänaluksenansa; toinen piippukyssä\nsuussa tuijottaa tuleen ja miettii varmaankin painavia asioita; hänen\npäänsä vähä väliin nyykähtää kalliota vasten. Muut joko seuraavat\nnäitten esimerkkiä tai keskustelevat \"päivän kysymyksistä.\" Joskus\nkuuluu korviisi oudonlainen laulu: suomea se ei ole, ruotsia täällä et\nkuule. Tutuilta tuntuvat sanat kuitenkin: virolaisia miehiä ja naisia,\njoita keväiksi joukoittain tulee saarelaisten nuottamiehiksi, on\nyhtynyt sekaäänisesti laulamaan jonkun kauniin laulun armaasta\nEestimaastaan tai kaaltaalla huolehtivasta immestä.\n\nMutta, ei ole enää aikaa loikoa, \"pimeintä aikaa\" täytyy koettaa.\nSaalis lupaa hyvää, ja sen vuoksi kohta koittavan aamun hämärässä\nkaikki väki jaloilleen. Kuteva hailikala, joka ynnä siika on ainoa,\njota Suursaaressa pyydetään, on ilmestynyt näillä paikoin, ja siitä\nsyystä tänne kymmenittäin haapioita soutelee. Nytpä syntyy aika hälinä\nja kiire. Vielä on toisella puoli nuottaa meressä, kun jo toinen aitaa\noman nuottansa hänen ympärilleen. Ja kun viimmein on saatu haapio niin\ntäyteen, että parraspuut vaan ovat vedestä ylhäällä, soudetaan\nkiiltelevät hailit kotiin, jossa ne mitataan, ruokitaan, virutellaan ja\nsuolataan suuriin tynnyriin \"viroreisua\" varten. -- Ilma pysyy yhä\nkauniina, eipä siis ole lomahetkeä kotona levähtääkkään. Uudestaan\nsoudetaan virstoittain, uudestaan katsellaan soretta ja vedellään\nnuottaa; niin että parhaimmalla kutuajalla moni pariin kolmeen\nvuorokauteen ei ole tilaisuudessa suuresti silmiään ummistaa. Mutta hän\ntietääkin, että nyt on pyydön aika, että tämä aika voi tehdä hänen\ntalvensa joko huolettomaksi tai jättää puutteen tulevan ajan\nkumppaniksi. Sen vuoksi hän panee kaikki voimansa liikkeelle ja\nosottaakin tuota kestävyyttä, jonka me yleensä tunnemme suomalaisissa.\nEnnen juhannusta kaikki saatavat ovat jo tynnyrissä ja suursaarelainen\nvalmistautuu Viroon, jossa hän vaihtaa silakkansa elämänsä tarpeiksi.\n\n                                                   _V. Porkka_.\n\n\n\n\n12. Uudistalo.\n\n\nKerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan\npoikki, jonka puolivälissä sanottiin olevan erään uudistalon. Talvi\noli. Kun lähtöni kylän viimmeisestä talosta oli jokseenkin\niltapäivällä, neuvottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä\ntähän yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja\nhalkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroivat sinne tänne ja olivat\nhyvin eksyttäviä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja\nlakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan vielä tullut. Edessäni oleva\ntaival oli melkein yhtä aavaa, osaksi jonkun tiellä vastaan tulevan\npienen järven ja isojen nevojen tähden, osaksi senvuoksi, että\nmetsämaatkin aina olivat jonkun ajan takaa poltetut monelta\npenikulmalta aivan putipuhtaiksi, niin että metsää ei näkynyt muuta\nkuin mitätöntä koivun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden\nalinomaiseen palamiseen oli se, että ne olivat kruunun metsämaita,\njolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata,\npolttelivat niitä mielivaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa\nlaitumia ja kruunun maiden keskellä olevia niitty-kurujansa. Niistä\nsyistä oli mainittu taival niin aukea, että se näytti silmissäni\njonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä\naikoja, jolloin matkani sattui, oli ollut suvi-ilma, jonkatähden koko\naukea oli aivan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei\nreki tahtonut pysyä suorassa hevosen perässä, vaan se kääntyi aina\npoikkipuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä.\nIlta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lanta\nalkoi tulla myrskyn ohessa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä\nsuuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään\nsemmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en\nosaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unhottanut saadut neuvoni\nja joutunut väärälle suunnalle,' jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin\njäädä vihdoin väsyneenä -- uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle\naukealle, hevosineni hirmuisen myrskyn käsiin -- kuolemaan. En\nkumminkaan antanut epätoivon itseäni voittaa, vaan ponnistelin kaikin\nvoimin sitä suuntaa kohden, jonka pidin mahdollisiinmasti oikeana,\nsillä tietä ei enään ollut. Vihdoin viimmeinkin rupesi kaukaa taivaan\nrannalta häämöttämään korkeampaa metsää, joka jo viitatessa oli minulle\nilmotettu olevan uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön\nhavaitsemisen luulen olleen saman minulle, kuin Saharan erämaan\naavoilla hietikoilla matkustavaisille karavaneille on kaukaa havaittu\nkosteikko. \"Tuollahan se onkin uudistalo\", ajattelin, \"sinnehän pääsen\nyöksi, eikä tarvitse minun jäädä tänne kuolemaan\", ja kaksinkertaisella\ninnolla rupesin ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta alkoi nyt tulla\nniin rajusti, ett'ei sylen päähän erottanut minkäänlaista esinettä ja\nniin katosi metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa\nmuutoin kuin tuulesta vaaria pitämällä. Hetken aikaa vielä näin\ntaisteltuani, ilmestyi eteeni nuorta männikkömetsää, mutta tietä en\nlöytänyt, josta olisi päässyt ajamaan sen läpitse eteenpäin; täytyi\nsitoa hevonen puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka\nvihdoin viimmeinkin löysin; ja pian oli hevosenikin sinne viety. Vähän\naikaa männikköä ajettuani, rupesi valkea pilkottamaan edestäpäin.\n\"Tuollahan se on tavottamani uudistalo\", ajattelin itsekseni iloisesti,\nja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen akkunoista\nloisti kartanolle iloinen valkea ja melkeinpä kadehdin niitä onnellisia\nsisällä olijoita, jotka siellä olivat ulkona raivoavalta myrskyltä\nsuojassa. Kun sain hevoseni riisutuksi, astuin kursailematta sisälle,\ntoivotin hyvää iltaa ja pyysin hevoselleni suojaa. Mutta sitä ei heillä\nollut antaa, sillä heidän oma hevosensakkin oli ladon nurkassa eri\nhäkkelissä, johon ei suinkaan vieraita mahtunut. Eräs pieni vanha\nhuonekömmänä olisi tosin ollut tyhjä, vaan sen ovi oli niin matalaksi\nlätistynyt, ett'ei hevonen mahtunut siitä sisälle.\n\nKun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kovin tunnoton\nolisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hevosensa jättää suojatta\nmyrskyn käsiin; pyysin siis talon väeltä, saisinko hakata mainitun\nkömmänän oven reijän isommaksi, että hevoseni siitä sisään pääsisi. Se\nluvattiinkin ja kirves annettiin minulle sitä varten. Kun olin pari\nhirttä saanut oven reijän päältä hakatuksi poikki, niin hevonen ja reki\nmahtuivat sisälle. Nyt toimitin hevoselleni vielä ruokaa ja juomaa\nyöksi eteen, ja sillä kerralla olivat näin elämän surut poistetut ja\nminä pääsin taas tupaan, tutustumaan perheeseen.\n\nTällä kertaa kun eivät omat huoleni enää olleet hämmentämässä\nhuomiotani, näin heti, tupaan tultuani, että siellä vallitsi\nperinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat olivat niin hatarat, että\ntuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssivat\nlumi-hiutaleet kilvan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä\nakkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia\nlumi-kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuuvaatteilla\nvarustettu vuode; oven pielessä oli toinen vuode, jossa oli kehnoihin\nryysyihin kääritty, noin seitsenvuotinen poika; se oli sinne vilua\npakoon kiivennyt.\n\nEmäntä näkyi olevan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selvästi huomasi\nhuonokin tuntija, että surut ja kärsimiset olivat ennen aikojaan\nkyntäneet vakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kasvoihinsa. Likellä\ntakkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olevan kovin kipeä;\nluultavasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että\nvalkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä\nvilulta. Asujamina huoneessa näkyi vielä olevan: ijäkäs, harmaapäinen\nukko ja vanha mummo, jotka näyttivät olevan pariskunta ja samassa\nperheen vanhimpina jäseninä. Viimmemainitut eivät näkyneet pitävän\nmitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olevan sama, olivat\nasiat miten hyvänsä. Hyvästi tahi huonosti, sama se, sillä he\nkäsittivät asian siltä kannalta, että se pitää välttämättömästi niin\nolla, eikä sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa\ntoiseksi. Tämän heidän mielipiteensä huomasin selvemmin heitä\njäljestäpäin puhuteltuani; -- ja kukaties se onkin ainoa kelvollinen\nluonne uudistaloa perustaessa, sillä semmoinen ei voi surra niitä\nvaivoja ja vastuksia, jotka välttämättömästi uudistalon alkajia\nkohtaavat. Mutta emäntä ei näkynyt enään olevan sitä luonnetta, sillä\nselvästi näkyi hän osaavan surra ja kärsiä.\n\nKun talonväki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkotuksen ja\nmäärän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.\n\n-- \"Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa miesväkeä?\" kysyin minä.\n\n-- \"On minulla mies\", vastasi vaimo.\n\n-- \"Missä se on kulkemassa, koska ei sitä kotona näy?\" kysäsin taas.\n\n-- \"Kyllä se kotosella on, vaan se on vielä tervahaudalla tervaksia\nsärkemässä\", vastasi vaimo.\n\n-- \"Herra Jumala!\" huudahdin minä, \"tämmöisellä ilmalla ja näin\nmyöhään! Ettekö pelkää, että hänelle on joku vahinko tapahtunut?\"\n\n-- \"Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä\nmyöhäisistä ajoista; hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta,\ntavallisesti niin kauan kuin voimansa riittävät, ja kun ne rupeavat\nuupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin\", sanoi vaimo innokkaasti,\njota tehdessään hän nähtävästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olevat\nsurut ja huolet.\n\n-- \"Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen\ntulo, jos se sinne uumertuisi?\" arvelin minä taas.\n\n-- \"Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta\non myrskyllä hyvä suoja; kyllä hän tulee, kun joutuu, saattepa nähdä\",\nlausui vaimo luottavasti.\n\n-- \"Joko kauan on asuttu tätä taloa?\" kysyin taas, ikäänkuin\nkääntääkseni puhettamme toiselle uralle.\n\n-- \"Minähän tämän alotin\", sanoi vanha vaari huolettomasti.\n\n-- \"Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?\" kysyin\nminä.\n\n-- \"Eikö mitä; olin jo kohta viidenkymmenen vanha, kun se asia päähäni\npöllähti, että pitäisi ruveta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa\nolisikin se mieli ollut päässä\", arveli ukko huolimattomasti, ja\nsamassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.\n\nMutta minä taas jatkoin puhettani emännän kanssa.\n\n-- \"Kumpiko teistä on noiden vanhusten lapsi: tekö vai miehenne?\"\ntiedustelin häneltä.\n\n-- \"Minähän tuota olen heidän lapsensa; Heikki on tähän muualta\ntullut\", vastasi vaimo.\n\n-- \"Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?\"\n\n-- \"On meitä ollut kymmenen kaikkiansa, vaan yhdeksän on kuollut\",\nsanoi vaimo.\n\n-- \"Jokos te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?\" kysyin\ntaaskin.\n\n-- \"Kuusi vuotta\", oli vastaus.\n\n-- \"Onko ollut lapsia muita kuin nuot kaksi, jotka minä näen?\"\n\n-- \"On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, vaan kaksi on kuollut\", sanoi\nvaimo surullisesti.\n\n-- \"Teidän nuorin lapsenne on kovin sairas\", huomautin vaimolle.\n\n-- \"Niin, pikku Heikki-riepuni on kovin kipeä; pelkään hänenkin\nkuolevan\", lausui vaimo surullisesti ja huokasi raskaasti.\n\nMinusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt\njotakin velvollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa\nennen-aikuiseen kuolemaan; sillä en vieläkään tuntenut tarkoin\nasukasten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ettei tällä kerralla\nsuinkaan sopinut lisätä \"kiviä kuorman päälle\", sanoin vaimolle hyvin\nvarovasti: \"ettekö olisi voineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?\"\n\nHän näkyi hyvin käsittäneen, mitä sillä kysymykselläni tarkotin; hän\nnäytti oikein säpsähtävän ja loi läpitunkevan silmäyksen päälleni ja\nsanoi: \"voi hyvä vieras! Te ette tunne vielä meidän sisällisiä\nolojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee\ntyötä yötä ja päivää, kun vaan voimat vähänkin riittävät; muita työhön\nkykeneviä ei ole kuin hän, sillä vanhempani ovat jo vanhat ja\nvoimattomat; ainoastaan minä kesäaikana voin häntä työssä auttaa.\nHeikin tähän tullessa ei tässä ollut paljo mitään viljeltyä maata,\nsillä vanhempani olivat jo vanhalla puolen ikäänsä, kun tulivat tähän\nja alkoivat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden vuoden\nkuluessa on Heikki ahkeralla työnteollansa raivannut korpeen paljon\nuudismaata, ja toissa kesänä saimme jo niin paljon vuodentulosta, että\nHeikki rohkeni ruveta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona vuonna\nsaimmekin tämän tähän määrään.\n\n\"Aikomuksemme oli viimme syksynä saada kamaritkin valmiiksi ja tuvan\nparempaan voimaan, mutta 'ihminen päättää, Jumala säätää', sanoo\nsananlasku, ja niinpä kävi meidänkin. -- Viimme kesänä tuli kova\nkatovuosi, joka vei kaiken toivomme ja -- elon elämämme; tilamme\npuoliin ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki, mitä hengestä irti\noli.\n\n\"Nyt kokee Heikki, yötä päivää, vetää tervaksia haudalle ja särkeä\nniitä, että saataisiin survon ja petäjäisen sekaan selvää viljaa koko\nvuoden ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei voi olla puhettakaan.\"\n\nTämä vaimon surullisesti sointuva, viaton ja mielestäni totuuteen\nperustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.\n\nKoko keskustelun ajan vaimo usein hoiteli ja hellästi vaali kipeää\nlastansa.\n\nVaikka mitä vielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan\npelkoni haihtunut isännän poissaolon tähden. Nyt varsinkin, kun puheen\naineet tuntuivat olevan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää\nyhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle vaimon\nhyvälle miehelle on tapahtunut joku vahinko. Mutta huoltani en\nkumminkaan hennonut uudestaan ilmottaa lisäsuruksi ilmankin jo niin\npaljon kärsivälle vaimolle. Vaan kun pelkoni oli korkeimmallaan,\nrupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen\nmies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirveensä\nlaapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olevan\nkätkyen ja vaimonsa tykö -- hän ei näyttänyt huomaavan minua, kun\nistuin varjopuolessa. -- \"Kuinka pikku Heikki voipi?\" kysyi hän\nhiljaisesti vaimoltansa.\n\n-- \"Pikku Heikki-raukka on kovin kipeä, luulen, että hän kohta kuolee\",\nvastasi vaimo.\n\n-- \"Jumala varjelkoon!\" sanoi huolestunut ja vaivoistansa väsynyt isä,\nastui pienokaisen kätkyen tykö, kohotti sen silmivaatetta, kyyristyi\nkätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa -- suuteli lapsensa\nkuolonkalpeilta kasvoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen\nja säälimätön käsi oli niihin nostanut. -- Silloin en ollut kyllin\nvoimakas estämään karkaamasta silmistäni parvea kirkkaita kyyneleitä.\nMies nousi siitä ylös, ja vaimo sanoi hänelle -- luultavasti siten\nilmottaaksensa, että täällä on vieras. -- \"Miksi sinä olit näin pahalla\nilmalla niin kauan? Vieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan\npoissaoloasi.\" Isäntä näytti säpsähtävän viimmeistä osaa vaimonsa\nlauseesta, ja sanoi: \"kuka vieras täällä sitten on ollut?\" Vaimo\nviittasi minua kohden ja sanoi: \"tuossahan vieras on vielä nytkin.\" Nyt\nvasta isäntä havaitsi minun ja alkoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen\nja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä välttävät\ntiedot saatuansa, näytti hän olevan tyytyväinen tilaansa, ja sanoi:\n\"kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, vaan kuitenkin täyden kuun\naika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä, kuin tervaksien\nsärky on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää\ntämän kovan ajan yli.\" Sen tehtyänsä rupesi mies vasta lämmittelemään\nkohmettuneita käsiään takka-valkealla ja vaimo laittoi hänelle\nillallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin,\njonka hän toi pöydälle, ja vielä lisäksi tuli: karhea sekaleipä, toisen\nkupin pohjassa pisare maitosintua ja suolaruuhi; näin oli illallinen\nvalmis. Minä rupesin syömään evästäni ja isäntä illallistansa. -- Muu\nväki oli tietysti syönyt illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin\nsilloin, mitä kupissa oli, jonka vaimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli\npettupuuroa, höystettyä vähillä suuruksilla. Mies, syömään ruvetessaan,\notti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän\nmursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa\npäälle. Nyt rupesi oven pielessä makaava poika näyttämään elonmerkkiä,\nsillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti vuoteelta lattialle, juosta\nkapitti isänsä tykö ja hoki: \"isä, isä!\" Mies otti pojan syliinsä,\nnouti vuoteesta vaateriepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he\nmenivät yksissä neuvoin jatkamaan illallista. Minun kävi poika-riepu\nkovin säälikseni: otin siis eväästäni puolen leipää, johon panin voita\npäälle, ja palasen lihaa, ja vein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut\nottaa niitä mitenkään vastaan, vaikka kuinka olisin häntä siihen\nkehottanut. Hän näkyi pitävän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä\nraskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen\nsanovan äidillensä hiljaisesti: \"Heikillekkin.\" -- \"Ei Heikki-raukka\nsaata nyt syödä mitään, hän on kovin sairas; syö nyt vaan itse!\" sanoi\nhänen äitinsä. -- \"Hyvä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla\non pieneen veljeensä, vaikka ei suinkaan oma nälkänsäkkään liene\nkaukana!\" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä viimmeiset sanat\nkuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.\n\nTähän asti oli takkavalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin\nvälttävästi, mutta nyt loppui valkea ja samassa kylmyys tuntui\nvallottavan koko huoneen. Vaimo rupesi minulle esittelemään, että\nmenisin vaarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka vaari oli jo\niltapäivällä lämmittänyt. Sillä tämän tuvan sanoi hän olevan niin\nkylmän, ett'en minä täällä tarkenisi, semminkään kuin vuoteita ei\nollut. Esitys tuntui varsin hyvältä, sillä tunnustaa täytyy, että\nitsekkin aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika\npantiin vuoteeseensa maata; vaimo nosti sairaan lapsensa kätkyineen\ntakan liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse viereen\nvalvomaan ja hoitamaan sairasta lastansa; mies väsynynnä vaivoistansa\nvääntyi, vaimonsa kehotuksesta, pehkuvuoteelle pitkäksensä, ja minä,\notettuani päällysvaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.\n\nIlma ei ollut yhtään asettunut: kova tuuli kävi ja lunta tuli niin\nsakeasti, että oli mahdoton erottaa minkäänlaista esinettä. Ennen kuin\nmenin saunaan, täytyi käydä ensin vaalimassa ja hoitamassa hevostani,\njoka kumminkin oli nyt hyvässä suojassa, kun kerran olin saanut sen\nhuoneeseen.\n\nSaunan tykö tultuani huomasin, että sen ovi oli tuuleen päin; ovi oli\nhyvin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin vetää sitä\nauki, vaan sepä ei auennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää\nkovasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi\naika käydä ikäväksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kaksin\nkäsin, voimieni takaa, repimään ovea auki. Nyt rupesi se viimmein\nheltimään, ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa\nkajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: \"no mikä siellä nyt on?\" --\n\"Avatkaa vieraalle ovi! Minut käskettiin saunaan maata\", huusin minä\nulkoa.\n\n-- \"Älkää vielä, kun minä saan oven auki\", kuului vanhuksen ääni\nsaunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja\nnäpläämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko oven avaamisesta tullut\nmitään.\n\n-- \"Minä palellun tänne, avatkaa ovi!\" huusin minä tuskissani ulkona.\n\n-- \"Eihän tuota saa auki\", vastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain\nvoimilla repimään ja riuhtomaan, ja vihdoin viimmeinkin ovi aukesi.\nMinulle tuli jo niin vilu ulkona pitkällisen oven aukaisemisen aikana,\nettä hampaat suussani kalisivat.\n\nKun pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni tuolla\noven takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku ihminen\nryskytti ovea, vaan oli luullut tuulen sitä rämyyttävän, niinkuin se\ntekikin sille myötäänsä, ilman ihmisen auttamatta. Kun ovi oli niin\nhatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettavia\nkiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää\npitkin rakennetulla lavalla olevaan reen jalasten paininpuuhun\njoillakuilla vitsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin\nsompeloisesti ja koneellisesti, ett'ei itsekkään saanut sitä auki\nmuutoin kuin väkirynnäköllä. Sauna oli hyvin pieni: kun vaari\nmuorinensa makasi mainitulla perässä olevalla lavalla, ja kun siinä oli\nvielä joitakuita astiain kimpilautoja kuivamassa ja vielä päälliseksi\nmainittu paininpuu jalaksinensa aivan seinän vieressä, niin lavalle ei\nollut ajattelemistakaan päästä maata; penkkinä, sivuseinällä, oli vaan\nyksi pieni hirren kapula, johon ei ensinkään sopinut makaamaan ja\nlattia oli sekä siivoton että kylmä, jotka syyt tekivät sen\nkelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuvoa ei ollut, täytyi ruveta\ntuolla penkin tapaisella, lavaa vasten nojallaan, istua kykkimällä\nyötänsä viettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei\ntullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.\n\n-- \"Onko pitkästi tästä teiltä likimmäiseen naapuriin?\" kysäisin\nukolta.\n\n-- \"Puolitoista peninkulmaa\", vastasi hän.\n\n-- \"Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi\nturma sattuisi tulemaan\", sanoin taas.\n\n-- \"Ei; täällä pitää tulla toimeen _omistansa_\", vastasi ukko\ntyytyväisesti.\n\n-- \"Te olette kaiketi saaneet monta kovaa kokea elämässänne?\" kysyin\ntaasen.\n\n-- \"Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu\", sanoi siihen ukko.\n\n-- \"Teiltä on kuollut paljon lapsia?\"\n\n-- \"Yhdeksän kappaletta.\"\n\n-- \"Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?\"\n\n-- \"Jo kaksi, kaikki seitsemän ovat täällä kuolleet.\"\n\n-- \"Mutta jos otaksumme, että lapsenne ovat kuolleet sentähden, että\nheiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet\", sanoin\nminä varovasti.\n\n-- \"Eikö mitä\", sanoi ukko. \"Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi\ntoimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsikakarat elävät kaikki\nterveinä ja ovat punaposkisia ja palleroisia kuin hylkeet. -- Semmoiset\nmielipiteet ovat aivan joutavia -- kuka kuolemasta estää? Syy lastemme\nkuolemaan on vaan se, ett'eivät ne -- _eläneet_\", lausui ukko\nhuolettomasti ja vähän närkästyksissään.\n\nKun huomasin ett'ei senlaatuiset puheet huvittaneet ukkoa, käänsin\npuhettani toiselle uralle ja kysyin: \"kumpiko teistä on vanhempi, tekö\nvai muorinne?\" (-- muori oli aikoja nukkunut --).\n\n-- \"Ämmähän tuo on pian kymmentä vuotta nuorempi minua.\"\n\n-- \"Onko talon emäntä vanhin lapsistanne?\"\n\n-- \"Vanhin; ja onpa siinäkin ollut vastusta meidän osaksemme,\nsaadessamme häntä ihmiseksi\", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas\nuusisin sen ikävän lasten kuolemajutun.\n\n-- \"Vävynne näyttää kelpo mieheltä?\"\n\n-- \"Onhan se; tavallinen työmies se on.\"\n\n-- \"Minusta näyttää, että hän on parempi kuin tavallinen\", väitin ukkoa\nvastaan.\n\n-- \"Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia\", arveli ukko, ikäänkuin\nilmottaakseen, että kaikkein täytyy tehdä voimiensa takaa työtä, jotka\nvaan uudistalossa tahtovat oman ja perheensä hengen elättää.\n\n-- \"Minä pelkään, että heidänkin sairas lapsensa kuolee\", sanoin taas.\n\n-- \"Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei voi elää, se kuolee\", lausui\nukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.\n\nMielelläni olisin suonut unen tulevan itsellenikin, vaan sitä ei\ntullut. Ukon välinpitämätön luonnonlaatu kangasteli vaan alati\nmielessäni. Tuvassa olevat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa\nja siellä tanssivat lumihiutaleet olivat elävinä kuvina mielessäni.\nMinä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa\nja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut,\najattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka\nkelvottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kovaan kouluun; mutta\nmiehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot.\nSilloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, vaan\nhyvänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kasvojen juonteilla\nvarustettu. Hänen poskissaan näkyi vielä jälkeä nuoruuden ruusuista,\nvaikka selvästi näki, että vaivoista valuva hiki oli kokenut niitä\nahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin, ett'ei hänen sydämmensäkkään\nollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta vailla, vaimonsa miehenä ja\nlastensa ja perheensä isänä, koska hän -- niinkuin ennen olen kertonut\n-- suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka\ntauti oli siihen saattanut -- sanalla sanoen: hänessä olisi ollut\nisäntää vaikka minkälaiseen hoviin. -- Silloin tulin myös huomaamaan,\nett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kovaan\nkotiin, elämän vaivoja kärsimään, vaan että siihen oli ollut väkevämpi\nsisällinen syy -- rakkaus vaimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti vastaan\ntuon sisällinen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka\nsen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyörivät sekaisin\najatuksissani ja unta ei tullut. Otin tulitikulla valkean ja katsoin\nkelloani, se oli puolivälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin,\nnäkyykö sieltä valkea, vaan sillä puolella ei saunassa ollut\nminkäänlaista akkunaa ja ovi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että\nminun oli mahdoton sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis\ntaas istuallani nojalleen lavaa vasten ja vihdoin viimmeinkin tapasi\nminun uni.\n\nMinä uneksin ja olin olevinani tuolla tuvassa isän ja äidin ja heidän\nsairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli\nollut, ja kahta ankarammin tanssivat lumihiutaleet tuvassa. Lapsi oli\nkovin sairasna, ja isä sekä äiti istuivat murheellisen näköisinä\nkätkyen vieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin oven seinään ja\nparvi isoja lumihattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa\ntanssissa kiitivät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja\nsiunasi, mutta isä laskeusi kätkyen viereen polvillensa, kurottui sen\nyli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kasvoille. Nyt\ntuli ovesta valkoinen, läpikuultava, liehuva haamu, jolla oli kauniit\nsiivet hartioilla. Hän oli niin keveän näköinen, että hän ei näyttänyt\nkäyvän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen\nyli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä,\nettä hän oli sairaan lapsen sovitellut kauniisti siipeinsä alle.\nMurheellinen äiti havaitsi sen: \"Herra Jumala! Mihin te minun lapseni\nviette?\" sanoi hän haamulle. -- \"Sinne, jossa ei enää lumihiutaleet\ntanssi, ja jossa ei isän tarvitse koskaan enään suutelolla kuivata\nhikeä hänen otsastansa\", kuiskasi haamu hätäilevälle äidille; äiti\nhymyili surullisesti. Sen tehtyänsä lähti haamu lapsen ja tanssivien\nlumiparvien kanssa ulos, semmoista vauhtia, että ovi meni siitä\nliehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan,\nmihinkä he menisivät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti\nilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäksi ja ylemmäksi;\nminä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin, vaan viimmein he\nkatosivat näköpiiristäni. Tuuli vinkui ja kiljui puiden latvoissa ja\nhuoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa veisattavan: \"Kunnia,\nkiitos ja ylistys olkoon Herralle meidän Jumalallemme ijankaikkisesta\nijankaikkiseen!\"\n\nKun heräsin unestani, oli vaari noussut ylös ja kiskoi päreitä,\npärevalkean valossa; muori oli myös jo ylhällä ja kutoi sukkaa.\nMielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuallista unta, vaan se\nei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt valveellani. Minulla pysyi\nuni mielessäni, ja rupesin aavistamaan, että lapsi on -- kuollut.\n\n-- \"Oletteko jo käyneet tuvassa?\" kysyin ukolta.\n\n-- \"Eikö mitä; mitä minä siellä olisin käynyt\", vastasi ukko\nhuolimattomasti.\n\n-- \"Katsomassa vieläkö lapsi elää\", sanoin hänelle.\n\n-- \"Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin\",\nsanoi ukko kylmästi.\n\nTuo ukon vastaus tuntui taas hyvin yhtäkaikkiselta ja huvittomalta;\nsivalsin siis vaatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo\nlakannut; päivä koitti. Kun olin hevostani käynyt katsomassa, astuin\ntupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla\nnostettiin ja pärevalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso\nkoko korsia. Isä ja äiti istuivat kätkyen vieressä ja katsoa\ntuijottivat kätkyeeseen; he näyttivät olevan niinkuin kivettyneet.\nSelvään näkyi, että runsas kyyneltulva oli valunut alas kummankin\nkasvoja myöten, mutta kyynelten lähteet olivat nyt kuivuneet.\n\n-- \"Onko lapsi kuollut?\" kysyin heiltä hiljaa.\n\n-- \"Pikku Heikki ei ole enään elävien joukossa\", sanoi äiti\nsurullisesti.\n\nVaimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kasvoihin:\nsuonenvedon tapaisia värähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä\nkasvoissaan; suuri kyynelparvi nyt valahti minunkin silmistäni.\n\nKun matkani tarkotus oli mennä aina eteenpäin, panin hevoseni aisoihin\nja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikävän taipaleen pyöri\nuudistalon kuva kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole\nkoskaan kadonnut.\n\nMainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraava ajatus: kun\nmaita ja valtakuntia vallotetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman\npaljon ihmisverta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee\nmyös maksanut Suomen vallottaminen viljelykselle ja yhteiskunnallisille\nihmis-asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei\nvoi mitkään tilastolliset tiedot vastata, sillä:\n\n    \"Ken taistelut ne kaikki voi\n    Kertoilla kansan tään,\n    Kun sota laaksoissamme soi\n    Ja halla nälän tuskat toi?\n    Sen vert' ei mittaa yksikään,\n    Ei kärsimystäkään.\"\n\n                       _P. Päivärinta_.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS JAKSO.\n\n\n\n\n1. Pietari Brahe ja Turun yliopisto.\n\n\nKreivi Pietari Abrahaminpoika Brahe -- tavallisesti kutsuttu \"Pietari\nBrahe nuorempi\", eroitukseksi Kustaa Vaasan aikuisesta iso-isästään --\noli jo Kustaa Aadolfin eläessä ollut taitonsa ja kelvollisuutensa\nkautta kanslerin kilvoittelija kuninkaan suosiossa ja seisoi nykyänsä,\nvaikka vasta 35:n vanha, Oxenstiernojen etevimpänä vastustajana\nvaltaneuvoskunnassa. Hänen korkea sukunsa ja suuri kykynsä näyttikin\nvaativan hänelle itsenäistä vaikutusalaa, ja molemmin puolin huomattiin\nviisaimmaksi sillä tavoin karttaa haitallista eripuraisuutta. Niinpä\nnyt kreivi Brahe kesällä 1637 neuvoskunnan yksimielisellä päätöksellä\nmäärättiin Suomen kenraali-kuvernöriksi kolmen vuoden ajaksi. Hän on\ntähän luottamukseen vastannut semmoisella tavalla, joka tekee hänen\nhallitusaikansa kauniimmaksi rauhanlehdeksi isänmaamme historiassa.\nOlemme useat kerrat nähneet, kuinka Suomenmaa aina virkistyi ja tointui\nyhteiskunnallisista epäkohdistansa, milloin kuninkaat joskus kävivät\nsen oloja omin silmin tarkastamassa. Mutta sama hyöty, joka oli\nlähtenyt Kustaa Vaasan, Kaarlo IX:n ja Kustaa Aadolfin käymisistä,\nseurasi myöskin Pietari Brahe'n virantoimesta tässä maassa; sillä se\nvalta, jolla hän oli varustettu, oli enemmin varakuninkaan kuin\nkenraalikuvernöörin, ja itse hän heti alusta hyvän isännän innolla ja\nhuolella ryhtyi tehtäviinsä. Marraskuun 21 p. 1637 hän astui maalle\nTurussa ja alkoi kohta järjestää maan keskihallitusta. Hänen\nvirka-alansa käsitti koko nykyisen Suomenmaan, paitsi Pohjanmaata, joka\nedellisinä aikoina oli ollut Länsi-Pohjaan yhdistetty, ja nytkin,\nvaikka eri maaherralla varustettuna, luettiin Ruotsiin kuuluvaksi.\nMuussa Suomenmaassa oli nykyään neljä maaherraa, nimittäin Turun läänin\n(Satakunnan ja Ahvenan kanssa), Hämeen-Uudenmaan, Viipurin läänin\n(Savon kanssa), sekä Käkisalmen läänin. Näiden yhteiseksi keskukseksi\noli maamme nyt saanut ylimmäisen hallituksensa Turussa, jotenkin\ntäydellisellä virkalaitoksella. Kamreeri ja sihteeri kirjureinensa,\nkomisarius ja kirjanpitäjä ynnä useat muut palvelusmiehet kuuluivat\nuuden kenraalikuvernöörin virastoon, ja 12 trapanttia ympäröitsivät\nhäntä, niinkuin Rooman liktorit muinoin konsuliansa. Viivyttyänsä kaksi\nkuukautta Turussa, hallitusvirastoa järjestämässä, lähti Brahe\nseuraavan Tammikuun loppupuolella, puolisonsa Kristiina Stenbock'in\nkanssa, lavealle tarkastusmatkalle Hämeen ja Savon kautta Käkisalmeen\nsaakka, josta hän sitten palasi Viipurin-Uudenmaan tietä ja oli\nToukokuun ensi päivinä taas Turussa. Se kertomus, jonka hän nyt antoi\nRuotsin hallituskunnalle maamme tilasta ja tarpeista, oli ensimmäinen\nsuunnitus tehtäviin parannuksiin ja ansaitsee muutoinkin erinomaista\nhuomiotamme.\n\n\"Ylipäänsä\" -- lausui kreivi Brahe -- \"on tämä maa niin iso jo\npaikoittain niin rikas, etenkin kalansaaliilta ei ainoastaan\nmerenpartailla, vaan sisämaassakin, sen useissa ja laveissa järvissä,\nettä se sen puolesta voittaa kaikki muut tunnetut maat; kelvollisia\nmetsiä on runsaasti, täynnä lintuja ja turkkieläimiä, vuorikaivoksia\nalkaa myöskin siinä ilmaantua, niin että, jos Jumala sallisi sen tulla\nsiihen kuntoon, jonka inhimillinen järki katsoisi mahdolliseksi, se\nminun mielestäni olisi verrattava laveata alaansa lukematta\njohonkuhun, eikä aivan vähäiseenkään, kuningaskuntaan Euroopassa:\"\n\nTämän yleisen arvostelun perästä puhuu kreivi erinäisistä kohdista\njärjestänsä. Kirkollisen hallituksen suhteen hän valittaa\ntaikauskoisuuden suuresta vallasta; sanoo kuitenkin kirkkojen olevan\njoka paikassa papeilla hyvin varustettuina, vaikka useat näistä opissa\nja elämässä eivät ole sanankuulijoillensa esimerkiksi, vaan\npahennukseksi. Turun hiippakunnassa, jossa jäntevä Rothovius jo oli\nkymmenen vuotta vallinnut, oli järjestys kuitenkin parempi kuin\nitäisessä hiippakunnassa, jonka piispa, Melartopaeus, nyt oli vanha ja\nraajarikko, ja konsistorion jäsenet enimmältä osalta vähemmän\nkelvollisia. Pahimman häiriön teki siellä puolen tuo \"Venäläinen\nhapatus\", s.o. Käkisalmen läänissä vallitseva Kreikanusko, joka oli\nmuka enemmän karttumassa kuin vähenemässä; sillä useat sinne asettuneet\nSuomalaisetkin (muusta Suomenmaasta) taipuivat Kreikan-uskon puolelle.\nBrahe, niinkuin muut tämän ajan hallitusmiehet, toivoi Lutherin uskon\nvähitellen voittavan sijaa, ja soimasi sitä, että tähän lähetys-alaan\noli pantu kaikkien huonoimmat Lutherilais-papit, jotka kyllä\nolutkapakoissa, piippukynä hampaissa, herjasivat Venäjän uskoa, mutta\nsillä tavoin ainoastaan herättivät herjausta toiseltakin puolelta.\nKristillisyyden virkistämiseksi ylipäänsä katsoi Brahe tarpeelliseksi,\nettä liian isot pitäjät jaettaisiin, ja että lisättyjen koulujen\nkautta, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan maaseuduillakin, raakuus\nsaataisiin kansasta luopumaan. Vaan edellä kaiken hän tahtoi Akatemian\neli Yliopiston perustetuksi Suomenmaata varten Turun kaupunkiin. Hän\noli tästä asiasta, joka jo ennen oli hallituskunnassa kysymyksenä\nollut, heti tänne tultuaan kirjoittanut Ruotsin hallitusmiehille ja\nmuistutti nyt uudestaan semmoisen laitoksen suurta tarpeellisuutta.\nAinoastaan sillä tavoin voisi myöskin maan kova puute kelvollisista\nlainlukijoista ja muista virkamiehistä tulla autetuksi.\n\nYlipäänsä oli maan virkalaitoksissa vielä paljon epäjärjestystä,\nvarsinkin alhaisempien virkamiesten kelvottomuuden tähden.\nLainkäytöksessä oli tosin hovioikeuden asettaminen ollut alku parempaan\njärjestykseen, mutta alisissa oikeustoissa oli todellakin kaikki\nparannustoimi tehoton, niin kauan kuin tuomarivirat jaettiin\nläänitykseksi ja palkinnoksi valtakunnan ylimyksille, jotka nauttivat\nviran suuret tulot, mutta teettivät sen toimet huonopalkkaisilla\nsijaisilla eli lainlukijoilla. Tämä epäkohta oli tätä nykyä yhä\nkarttumassa ja synnytti rahvaassa niin paljon mielipahaa, että useat\nkihlakunnat olivat äskettäin Ruotsin hallitukselle tehneet anomuksen\nsaada laamanni- ja tuomariverot poistetuiksi, koska sen nimiset\nvirkamiehet eivät kumminkaan tehneet niistä mitään hyötyä. Nämä\nanomukset oli hallitus tietysti hylännyt, ja Pietari Brahe oli liian\npaljon ylimysmielinen, että hänkään olisi tahtonut koskea tämän haitan\nsydänjuuriin. Vaan välittäväksi keinoksi hän jo vuoden alussa oli\nehdotellut, että lainlukijain pitäisi saada joko kuudes osa viran\ntuloista taikkapa edes 10 taaleria kultakin käräjäkunnalta, kuten\nKustaa Aadolfin aikana oli ollut säädetty; ja jälkimmäiseen ehtoon\nhallitus antoikin väliaikaisesti vahvistuksensa. Sen ohessa Brahe\nehdotteli tärkeitä parannuksia ylöskantolaitokseen. Ylöskantomiesten\npaljous ja verokappaleiden moninaisuus oli hänestä suurin syy niihin\npetoksiin, joilla sekä kruunun että rahvaan oikeutta loukattiin; sen\nvuoksi kaikki veroparseelit piti muka muutettaman neljään lajiin,\nnimittäin viljaan, kalaan, voihin, tervaan, mutta, yksi ylöskantomies\nasetettaman kaikkia saman paikkakunnan veroja varten. Yllämainittu\nveroparseelien muuttaminen on vasta meidän aikoina voitu toimeen panna;\nmutta tämä kaksi vuosisataa takaperin tehty ehdotus todistaa miehen\nselvää ja käytännöllistä hallintoaistia. Paitsi sitä oli Brahen\nmielestä tarpeellinen eroittaa Uusmaa Hämeen läänistä ja Savo Viipurin\nläänistä, koska kaukaisemmilta seuduilta rahvaan oli aivan hankala\nkäydä läänihallituksensa luona ja maaherrain mahdoton hallita liian\nlaveita aloja. Samasta syystä oli hänestä myöskin tarpeellista asettaa\nuseampia markkinoita maan sisäosiin, jossa kaupungeita vielä tykkänään\npuuttui, ja semmoisiksi kauppa-asemiksi ehdoteltiin joku paikka\nylisessä Satakunnassa sekä Hämeenlinnan ja Savonlinnan edustat.\n\nKaupan suhteen olivat kreivin mielestä Suomen luonnolliset edut\nerinomaisen suuria. Hän luuli mahdolliseksi vähällä vaivalla\navata venekulkua Porista Päijänteelle, siitä Saimaan vesille,\nja niiltä sekä Oulujärvelle pohjasessa että Viipurin lahdelle\netelässä. Viimmemainitussa paikassa hän oli tarkastellut entisiä\nkaivantoyrityksiä ja piti niiden jatkamista hyödyllisenä. \"Ja koska\nmaalta liikenee enemmän tavaroita, kuin mitä se ikinä tarvitsee jälleen\nvastaan ottaa\" -- kuuluvat Brahe'n sanat -- \"en näe mitään puuttuvan\nkaupunkien erinomaiseen hyötymiseen\". Turusta ja Viipurista oli muka\nparas toive; niiden jälkeinen oli Helsinki, joka kuitenkin oli\nmuutettava Vantaa-joen suusta uuteen paikkaan. Tämä muutto pantiinkin\nheti toimeen. Brahe oli ensin ehdotellut uudeksi kaupunkin-asemaksi\nSantahaminan (joka jo Kustaa Vaasan aikana oli puheena) ja sitten\nSöörnäs'in niemen; mutta molemmat paikat huomattiin liian ahtaiksi, ja\nhallitus vihdoin (v. 1640) määräsi Estnäs'in nokan, jossa siitä ajasta\nonkin Suomen nykyinen pääkaupunki.\n\nBrahe lopettaa kertomuksensa muutamilla mietteillä Suomalaisten\nluonteesta ja tavoista yleensä. Hän moittii sitä, ett'eivät paljon\nhuoli enempää ansaita, kuin mitä heti voivat kuluttaa, ja että laiskuus\nja juopumus päivä päivältä karttuvat. Juopumuksen erinomaiseksi syyksi\nhän katsoo tupakin nauttimisen, joka nähtävästi Saksan sodasta oli\ntänne levinnyt ja heti päässyt semmoiseen valtaan, että miehet ja\nvaimot, vanhat ja nuoret olivat tavaksi ottaneet sekä nuuskata että\n\"juoda\" (s.o. polttaa) tupakkaa. Brahe'n mielestä tämän aineen tuonti\noli kiellettävä, niin että ainoastaan apteekarit kaupungeissa saisivat\nsitä sairaille myydä. Työtoimen suhteen Brahe lisää: \"Kummasteltavaa\non, että milloin tämän kansan väkeä tulee Ruotsiin ja muualle, tekee\nyksi sen verran työtä kuin 'kolme muuta, ja ovat sukkelia jokaisessa\ntyössä, vaan täällä kotosalla on heillä ihan toinen luonne\". Hän\nmoittii olletikkin heidän toimettomuuttansa talvis-aikana, lisäten\nkuitenkin, että rantalaiset ovat vireämmät kuin sydänmaalaiset. Nämä\nkansalliset viat, jotka olivat muka yhtä huomattavat ylhäisissä kuin\nalhaisissa, eivät olleet, kreivin mielestä, muulla keinoin\npoistettavina kuin Akatemian pikaisella perustamisella; \"sillä tämä\" --\nkuuluvat sanat -- \"synnyttää ensin jumalisen elämän, vetää soveliaimmat\nhenkilöt kaikkinaisista paikoista jälleen kotia maahan, ja kiihoittaa\nmonta kirjallisiin taiteisiin ja muuhun kunnialliseen elämään\". Tämä\naate, Yliopiston asettaminen Suomenmaahan, oli sydänpaikka kreivin\nkaikissa parannustuumissa.\n\nJo kuningas vainajalla oli ollut aikomus varustaa Suomenmaata\nerinäisellä akatemialla, ja kun hänen varhainen kuolemansa oli\ntoimeenpanon estänyt, oli kansleri Oxenstierna pari kertaa\nneuvoskunnassa ehdotellut, että se yliopisto, joka v. 1632 oli Tarttoon\nperustettu, vaan siellä ei näyttänyt vastaavan tarkoitukseensa, olisi\nmuutettava Turkuun. Mutta suuren kuninkaan asettamia laitoksia oli\nsääli hävittää, ja Suomi olisi kenties kauankin jäänyt korkeinta\nopin-istuinta vaille, ell'ei Brahe'n erinomainen into ja harrastus\nolisi jouduttanut asian päätöstä. Tarton yliopisto jäi tosin\nasemilleen, mutta samallainen laitos nyt perustettiin Turkuun,\nholhoja-hallituksen kirjeen kautta Maalisk. 26 p. 1640. Provessorien\nlukumäärä oli niinkuin Tartossakin ainoastaan 11, nimittäin 3\nJumaluus-opin tiedekunnassa, 6 Filosofiallisessa ja 1 kummassakin\nLääkintä- ja Lakitiedekunnissa. Ne olivat ensi aluksi melkein kaikki\nRuotsalaisia, mutta enimmältä osalta varsin eteviä miehiä, esim.\nJumaluusoppineet Eskil Petraeus (ensimmäinen rehtori) ja Johannes\nTerserus, lainoppineet Juhana Olavinpoika (Stiernhöök) ja historian\nprovessori Mikael Wexionius.\n\nPispa Rothovius määrättiin varakansleriksi; mutta varsinaista kansleria\nei laitoksella ensi vuosina ollutkaan. Heinäk. 15 p. 1640 vietettiin\nBrahe'n läsnäollessa tämän \"kuninkaallisen akatemian\" vihkimys suurella\njuhlallisuudella Turun kaupungissa, ja samana päivänä pidettiin yli\nkoko maan jumalanpalvelus, jolloin saarnattiin tekstistä: \"Kiitetty\nolkoon Herra, Israelin Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen ja kaikki\nkansa sanokoon Amen. Halleluja\".\n\n                                        _Y. Yrjö-Koskine_.\n\n\n\n\n2. Pietari Brahen kuvapatsaan vihkiäisissä 29 p. toukokuuta, 1888.\n\n\n    Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,\n    Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?\n    Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,\n    Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.\n\n    Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;\n    Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.\n    Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,\n    Tarkoin ensin tutkistella -- siitä kiitos, kunnia!\n\n    Ja Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,\n    Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.\n    Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,\n    Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.\n\n    \"Tääkö köyhä\", huusit, \"riistaa täynnä vedet, metsät on,\n    Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon,\n    Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie --\n    Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!\"\n\n    Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;\n    Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.\n    Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran,\n    Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean.\n\n    Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,\n    Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.\n    Siksi ensi työkses otit pajan moisen rakentaa,\n    Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.\n\n    Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,\n    Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas.\n    Vaan et tullut niinkuin tulee valtaherra orjan luo,\n    Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun tuo.\n\n    Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,\n    Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.\n    Muistit aina jalon lauseen: \"aateli se velvoittaa;\n    Ruotsin suuruus juuri vaatii ett'ei toista sortaa saa.\"\n\n    \"Ei voi muukalainen\", sanoit, \"kansan hyvää valvoa;\n    Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua;\n    Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,\n    Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.\"\n\n    Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.\n    \"Ennen teen sen itse\", sanoit, \"kuin sen sallin raueta.\"\n    Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,\n    Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.\n\n    Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois.\n    Mit' yliopistottaan Suomi? Tuskin nimens tallell' ois.\n    Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,\n    Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.\n\n    Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt,\n    Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;\n    Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,\n    Muuttumatt' -- ei -- suurempana kuin hän itse arvaskaan.\n\n    Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat,\n    Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat,\n    Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee,\n    Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.\n\n    Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois,\n    Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois.\n    Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa:\n    Et voi koskaan, Suomen kansa, \"Kreivin aikaa\" unhottaa!\n\n                              _J. Krohn (Suonio)_.\n\n\n\n\n3. Hoinilan talossa.\n\n\nNäytelmä kolmessa näytöksessä.\n\nJÄSENET:\n\nROINILA, talon isäntä.\nANNA (20 vuotias), hänen tyttärensä.\nEERO (22 vuotias), hänen poikansa.\nLEENA (keski-ikäinen) |\nELLI (18 vuotias)     | Palvelioita Roinilassa.\nMAUNO.\nSILLANKORVAN SANNA, noin 45 vuoden iässä oleva vaimo.\nOLLI, talonpoika.\nMATTI, tukkimies.\nKYLÄLÄISIÄ.\n\n(Tapaus.- Itä-Suomessa).\n\n\nEnsimmäisen näytöksen sisällys lyhykäisesti kerrottuna: Roinilan pojan,\nEeron, ja Ellin välillä tapahtuva rakkauskeskustelu päättyy siten, että\nmolemmat yhdessä lähtevät Sorsankoskelle, jossa sinä iltana on nuorisoa\nhuvittelemassa itseään. Talon tytär Anna on sieltä palannut kotia\nmurheissaan siitä, että Mauno, jota hän rakastaa, oli pahoittanut\nhäntä. Roinila lupaa tyttärensä Ollille, ja Anna tuleekin murheissaan\npuolittain luvanneeksi mennä hänelle. Olli luulee Matin kautta\nonnistuneensa hävittää Ellin kasvatus-isän, Ojalan, Ellin eduksi\ntekemän testamentin. Mauno ajetaan Roinilasta pois sentähden, että on\nuskaltanut toivoa Annaa morsiamekseen. Eero, joka pitää Maunosta,\nlähtee palattuaan Ellin kanssa Sorsankoskelta ja asian kuultuaan Maunoa\netsimään ja tuomaan takaisin.\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n(Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on\nsanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa\nperälle päin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu.\nSen toisella puolen karjapiha. Edempänä aitta, jonka edessä hirrenpää\non portaana; aitan likellä suurenlainen tasainen kivi. Perällä\npisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan\nsaakka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä\nkäteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita\nvasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa).\n\n_Elli_.\n\n    Koko yön minä valvoin hukkaan,\n    Monta kertaa suutoin ma sukkaan,\n    Eikä kultaa kuulunutkaan.\n\n    Tulevan yön minä odotan vielä.\n    Jos ois kulta eksynyt tiellä.\n\n    Kolmatta yötä en odota enään.\n    Enkä sure kultani perään.\n\n    Neljännen yön minä hyppään ja häärään.\n    Jos ois' kultani eksynyt väärään.\n\n_Leena_. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli.\n\n_Elli_. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää.\n\n_Leena_. Viskaa jo järveen tuo sukankudin, ja tule ennemmin auttamaan\nminua näitten astioitten pesemisessä.\n\n_Elli_ (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan).\n\n    (Hetkinen äänettömyys).\n\n_Elli_. Voi sentään, sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa.\n\n_Leena_. Sanos muuta.\n\n    (Taas äänettömyys).\n\n_Elli_. Mihin luulette hänen joutuneen.\n\n_Leena_. En ollenkaan voi arvata.\n\n_Elli_. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt.\n\n_Leena_. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin\nharmissaan.\n\n_Elli_. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia\ntulee.\n\n_Leena_. Luultavasti hän niitä ansaitseekin.\n\n_Elli_ (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin\ntapahtua --\n\n_Leena_. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole.\n\n_Elli_. Armollinen taivas! (herkeää työstään).\n\n_Anna_. Miksi juuri pahinta ajattelisimme.\n\n_Elli_. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdannut.\nLeena -- mitä luulette?\n\n_Leena_. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen.\nSemmoista elämää täällä pidettiinkin viimme pyhänä kaiken päivää,\nkorttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista\nrankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.\n\n_Elli_. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi.\n\n_Leena_. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani\nkuulevinaankaan.\n\n_Elli_. Niin varoitittehan, se on tosi.\n\n_Leena_. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko\nkuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?\n\n_Elli_. En minä ole mitään kuullut.\n\n_Anna_ (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista.\nOvatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.\n\n_Leena_. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä\nsattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten\njumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.\n\n_Elli_. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat.\n\n_Leena_. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että\nnämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat\nkesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.\n\n_Elli_. Herran tähden, olikohan Eero mukana. Entä jos ovatkin hänen --?\n\n_Anna_. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi\njuontuu. Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin?\n\n_Leena_. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät\nsinne sekaantumaan. Kiittivät kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi,\nett'ei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen\nkertaan lukenut \"Isä meidän.\"\n\n_Elli_. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?\n\n_Leena_. Vast'aika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa\nmieli sitten musta tai valkea, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja\nMaunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä\nyönä. Tarvitsee niitä pohjolaisia puukkojunkkaria ottaakin\npalvelukseen. Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan\nolla, kuinka kauan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en\nhuolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat.\n\n_Anna_. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt. Ettehän tiedä oikeastaan\nmitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.\n\n_Leena_. Vai ei tiedetä. Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.\n\n_Roinila_ (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?\n\n_Leena_. Ei ole.\n\n_Roinila_. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa\nlakin päästään ja pyyhkii paidan hijalla otsaansa.) Ei silmiään ole hän\nnäyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli\nsunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on\najatteleminen. (Kävelee edestakaisin).\n\n_Anna_ (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).\n\n_Roinila_. Ell'ei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.\n\n_Anna_ (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).\n\n_Roinila_. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja\ntaivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat mellastavat,\ntappelevat -- (istuu penkille lähellä porttia). Perhana, kuinka minua\nharmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksisin heidät mäsäksi, se on\ntotinen tosi.\n\n_Elli_ (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut, -- eikä Eero\nliioin.\n\n_Roinila_. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he\neivät olleet.\n\n_Elli_ (painaa päänsä alas; on vaiti).\n\n_Roinila_. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet\ntalossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!\n\n_Elli_ (hiljaa). En mitään.\n\n_Roinila_. No, elä sitten puhu. -- Enkähän juuri väitäkään, että ennen\novat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää.\nMonta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla\nmiehillä, (pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään). Siellä olen nyt\nkyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi\nenemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei,\npäin mäntyyn käy tässä kaikki, (katsoo Annaan). Nooh -- eikö tahdo tuo\nhäkä lähteä päästäsi, vai?\n\n_Anna_ (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).\n\n_Roinila_. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa\nsanaakaan suustasi?\n\n_Anna_. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.\n\n_Roinila_. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun\nminä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun\ntäytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.\n\n_Anna_. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella\ntyhjänpäiväisellä riidalla.\n\n_Roinila_. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä\ntästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu). Menetkös laskemaan kaljaa\nsiitä.\n\n_Anna_ (menee tupaan).\n\n_Roinila_. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta, (pyyhkii\notsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa,\nettä kyntämään kykenisi. Mutta mitä vielä.\n\n_Leena_. Miehilleppä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme\nraamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken\nelinaikas.\n\n_Anna_ (tuo kaljaa puutuopilla).\n\n_Roinila_ (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (pyyhkii suutaan).\nHapanta sekin oli.\n\n_Anna_ (vie tuopin takaisin tupaan).\n\n_Leena_. Kaljako hapanta? Ei maar olekkaan. Eilen sen vasta teinkin,\nmillä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata. Elkää moittiko minun\nkaljaani, sillä minä tiedän, ett'ei kukaan tässä maailmassa tee\nparempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaa-ah, tuskinpa\nniinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.\n\n_Roinila_. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.\n\n_Leena_. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki\nkyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta.\nMinun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina\nollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää\nKuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen\npalvellut, ell'ette minua usko.\n\n_Roinila_. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia\nkuunteli.\n\n_Leena_. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.\n\n_Roinila_. Mikäs sitten? Vanha piikako?\n\n_Leena_. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua\nhaukkua, (itkee). Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tällaista\nelämää ruvetaan pitämään.\n\n_Roinila_ (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä\nitkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee,\neikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.\n\n_Leena_. Kuka tässä lienee toran alkanut tekö vai minä, sanokaapas.\nVaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ett'ei ole syytä, ei\nvähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa?\nNo, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi.\n\n_Roinila_. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa\nkilpaa juosta, se on juuri yhtä.\n\n_Leena_. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin\npääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.\n\n_Elli_. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan\nkärsivällisiä.\n\n_Leena_ (itkien). Niin, käsketään kyllä, -- mutta... hoi oi -- ihminen\non heikko, herra paratkoon -- hoi oi -- ja tuo paha sydän -- niin,\nherra paratkoon -- hoi oi -- se on niin paha.\n\n_Anna_ (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?\n\n_Roinila_. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.\n\n_Leena_ (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä\nmeille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt.\nJuuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka\nikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen\nmukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuntea. Niin, niin!\nSiitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.\n\n_Anna_. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan\nniin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.\n\n_Roinila_. Mistä sinä sen päätät, mamseli?\n\n_Anna_ (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.\n\n_Roinila_. Niin -- tunnet! -- Ole vai.\n\n_Olli_ (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.\n\n_Anna_. Eerosta!\n\n_Elli_. No, Jumalan kiitos.\n\n_Roinila_. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?\n\n_Olli_. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta\nKaisa muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni,\nniinkuin vaimoväen tapa on.\n\n_Roinila_. Niinkö Sillankorvan Sanna?\n\n_Olli_. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan\nolen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin sain\nvarmoja tietoja.\n\n_Roinila_. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana\nkaupunkiin.\n\n_Olli_. Ei sinnepäinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet?\n\n_Roinila_. Emme mitään.\n\n_Anna_. Onko häntä nähty näillä tienoilla?\n\n_Olli_. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne\ntullakkaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.\n\n_Roinila_. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän?\n\n_Elli_. Niin, mitä tiedätte Eerosta?\n\n_Roinila_. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini\nsaan.\n\n_Olli_. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään\naavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.\n\n_Roinila_. Hänen kohta -- hänen kohtalostaan, sanoit?\n\n_Olli_ (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea.\n\n_Elli_. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut?\n\n_Roinila_. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia.\n\n_Olli_. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan. Ei, se on pahempaa,\npaljon pahempaa.\n\n_Roinila_. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten.\n\n_Olli_ (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi.\n\n_Roinila_. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä\nhetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?\n\n_Oili_. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää.\nNiin, näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö --\n\n_Anna_ (nousee säikähtäen). Mauno?\n\n_Olli_. Hän oli Sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja\nollut aivan kuin hurja. Pohjolainen kun on humalassa, niin tiedätte,\nettä siinä on leikki kaukana.\n\n_Roinila_. No, niin, niin. Entäs sitten?\n\n_Olli_. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen\nja kiivas luonto --\n\n_Roinila_. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo\nkerrankin.\n\n_Olli_. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne.\n\n_Elli_ (putoo alas). Taivaan vallat!\n\n_Leena_. Herra hyvästi siunaa!\n\n_Roinila_. On murhannut poikani -- Eeron --\n\n_Anna_. Maunoko murhannut --? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä\nihminen, sinä valehtelet -- minä sanon sen -- sinä valehtelet... Elkää\nhäntä uskoko, -- isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista.\n\n_Olli_ (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?\n\n_Roinila_. Se on Eeron.\n\n_Leena_ (lähestyen). Ja aivan märkä.\n\n_Roinila_. Puhu!\n\n_Olli_. Tuoltapa se Sannakin viimmein tulee. Puhukoon hän nyt\nvuorostaan.\n\n_Sanna_ (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen\ntukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää\nhän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua). Niin, hyvää\niltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan,\nkoska olen teitä viimmeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan.\nHerran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin,\nmitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko\nkylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.\n\n_Roinila_. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu.\n\n_Sanna_. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli\nvakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot\nkaikki tyyni, ett'et unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole\ntotta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä --\n\n_Olli_. Perhana olkoon, ell'et tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät\nsunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun --\n\n_Sanna_. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti,\noli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi\nkuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin, että oli\nkamala olla, ja minä sanoin Antille, ja koko edellisen päivän olin jo\nsamaa hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä\nhyvää tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ell'ei koski\nkohta veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti -- hän on nyt aina tuommoinen\nmörökölli, niinkuin tiedätte, -- hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän\nsanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn\nikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja\nentä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita, -- voi\nsun pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin:\noutoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin\ntoteen käymän.\n\n_Leena_. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ett'ei\nvariksen rääkkyminen hyvää tiedä.\n\n_Roinila_. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.\n\n_Sanna_ (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten,\nell'ei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen\nkuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi\nherännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään.\nKauan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia\nkylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea! Mutta hän,\n-- kuin viimmeinkin sain häneen vähän henkeä -- örisi vaan: mene\nhiiteen ja anna minun maata. Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi ja\nkääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsasi niin, että seinät\ntärisivät, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei\nmuuta, minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen\nsamassa jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini,\nryntään ulos ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun\nnäkeväni. Kaksi miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselevat\nalas koskeen, ja uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää,\nett'ei ne oikeita ihmisiä olleet.\n\n_Roinila_. Entäs sitten?\n\n_Sanna_. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: \"sinne se\nmeni, eikä takaisin tule\", johon toinen vastaa: \"kyllä siitä pahasta\nnyt pääsit\", ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä\nlaukkaa pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa\npaikassa minun valalle veisitte.\n\n_Leena_. Ohhoo sentään tätä maailmaa!\n\n_Roinila_. Jatka, jatka.\n\n_Sanna_. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto,\nmutta toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin\nMaunon äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni,\nettä Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.\n\n_Anna_. Mutta ehkä se olikin joku toinen.\n\n_Olli_. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät\nkertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.\n\n_Roinila_. Entä lakki?\n\n_Leena_. Niin, lakki? Mistä sen löysit?\n\n_Sanna_. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku\ntoinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla\nsilmilläni, ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta\nnäille tienoille tuli.\n\n_Roinila_. Asiaan!\n\n_Sanna_. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä\npensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas,\nja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin\nteidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta\nvei sitä mukanaan kauemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.\n\n_Elli_. Taivahan vallat!\n\n_Sanna_. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, ja kun ulkonakaan ei\nenää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta\nsielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä\nunestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian,\nymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven\nkovaan kenellekkään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika\nselkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette,\npelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ell'ei\nvaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en\nminä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia\nsalassa pysynyt.\n\n_Olli_. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin\ntiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.\n\n_Roinila_. Mutta lakki, lakki?\n\n_Sanna_. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä\nkosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko\noikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat -- ja\nsanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu.\nMutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan\nlämpöiseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman\nminutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut\nihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte.\n\n_Leena_. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa\npidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.\n\n_Olli_. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi\nsen niin hyvin peittää.\n\n_Anna_. Itse voit olla koira.\n\n_Olli_. Suuri lurjus, hunsvotti --\n\n_Sanna_. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.\n\n_Roinila_ (nousee) En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.\n\n_Sanna_. Minä jo sanoin silloin, kuin Mauno tähän taloon tuli: no\nkaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää.\nNiin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin\nylpeäksi oli se mies paisunut, ett'ei hän hyvää päivää minulle tehnyt,\nkun tiellä vastaan tuli.\n\n_Anna_. Voi, älkää, älkää puhuko enää. Otetaan asiasta edes selvä\nensin, ja tuomitaan sitten vasta.\n\n_Roinila_. Niin, eihän se puhumisesta parane.\n\n_Leena_. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakkaan.\nMutta semmoista se viina tekee.\n\n_Sanna_. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjolaiset\nkun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin\nverraten. Ilman minutta --\n\n_Roinila_. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta.\n\n_Sanna_. Menette kai pappilaan ilmottamaan poikanne kuolemaa?\n\n_Roinila_. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.\n\n_Sanna_. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin, (istuu). Ohho,\ntäytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen). Eivätköhän nuo aio edes\nkahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani, (rykii; ääneen).\nKylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kuin saa\nkävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ett'ei malttanut antaa minun\nkahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän\nsisään astui, (kädet ristissä sylissä, hetkuttelee ruumistaan eteen ja\ntaakse).\n\n_Roinila_. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.\n\n_Elli_ (on kuin houreissa). Nuttua?\n\n_Roinila_. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.\n\n_Elli_. Enhän minä muista.\n\n_Roinila_. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon\npanit.\n\n_Elli_. Olenko minä sen vienyt aittaan? (menee horjuvin askelin\naittaan).\n\n_Leena_ (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan).\n\n_Sanna_ (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni.\n\n_Olli_. Saat kiittää onneasi, Anna, ett'et yhtynyt Maunoon. Taisipa se\njo vähällä olla.\n\n_Sanna_. Herra jesta, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä tosiaankin\nhänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.\n\n_Roinila_. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy?\n\n_Elli_ (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle).\n\n_Roinila_ (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin\nmukaan, Olli.\n\n_Olli_. Mennään vaan. -- Sanna!\n\n_Sanna_ (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan).\n\n_Olli_. Sanna!\n\n_Sanna_. Mikä on?\n\n_Olli_. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt.\n\n_Sanna_ (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään.\n\n_Roinila_. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten.\n\n_Sanna_ (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten\njäljessä, kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.\n\n_Olli_. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä\nsitten.\n\n_Sanna_. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo\nsisään; imelästi). Mitäs se Leena siellä toimittaa?\n\n_Leena_ (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää.\n\n_Sanna_ (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (erikseen) Ei\nvalkeata piisissä, eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin\nantaa mun mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta (ääneen). Täytynee tästä\nsitten lähteä, että joutuu kotiakkin kahvia juomaan, (katsoo Annaan,\njoka häntä ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä). Täytynee tästä\nsitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan.\n\n_Anna_. Niin, ehkä on parasta.\n\n_Sanna_ (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta!\nSen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin --! En mokomia ole\nennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin\nkestittänyt ja kahvittanut, mutta nämä --! Antaahan olla. (ääneen).\nHyvästi jääkää! Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda\nSanna niin köyhä olla, ett'ei hänellä olisi teille mitään suuhun\nannettavaa. Tarjoisin Hokmannin roppia kumminkin, ell'ette joutaisi\nkahvia odottamaan, (katsoo hetken ikään kuin odottaen). Hyväst'\nhyväst'! (mutisee mennessään). Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa\nvaivanen ole. (Vasempaan).\n\n_Elli_. Anna, eiköhän tämä olekkin jotain kauheata unta vaan.\n\n_Anna_. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta\nse ei ole.\n\n_Elli_. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana,\nkylmänä järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että\nsallii tuommoista tapahtua, (itkee).\n\n_Anna_. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää,\nonko tuossa kaikessa sittenkään perää.\n\n_Elli_. Miks'ei siinä ole. Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi\nsiitä ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit\nhäntä noin kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.\n\n_Anna_. Mene pois ja jätä minut rauhaan.\n\n_Elli_ (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on. Ei vedenpisaraa hänen\nsilmistään vuoda veljen tähden, (menee tupaan).\n\n_Anna_. Minä se olin, joka kiihotin häntä! Minä, minä kurja se olin,\njoka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti). Mutta ehkä on\nkaikki vaan erehdystä -- kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli\nsen niin olevan. Voi, kuinka on tuskallista olla tällaisessa\nepätiedossa. Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia. -- Mauno\nmurhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni. Kiivas, hurja, raivokas, mutta\nmurhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei! -- Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko\njo uusia tietoja -- Uusia todistuksia? (puristaa molemmin käsin\nrintaansa).\n\n_Mauno_ (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain\nsinua vielä tavata.\n\n_Anna_. Mauno -- sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan\nkiitos! En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.\n\n_Mauno_. Olenhan minä tässä, -- minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen,\n-- pakana, turkkilainen -- niin -- en tiedä enkä tunne niin pahaa\nsanaa, joka minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo\nlinnun piimä, tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki\nhänen pedoksi, oikein ulvovaksi sudeksi, -- niin, kirottu olkoon se\nliemi, iän ikuisiksi ajoiksi, sanon minä.\n\n_Anna_. Totta siis kaikki!\n\n_Mauno_. Totta -- totta! Totta, että minä olen suurin heittiö\nmaailmassa. Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri hirtetyksi.\nMutta olkoon -- enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne\nasiat selvitän kahden kesken oman itseni kanssa. Näes, Anna, minä en\nvoinut lähteä täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja\nkuulla, että annat minulle anteeksi, ett'et minua vihaa, vaikka sinulla\ntosin olisi siihen syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin\nmetsiä tuolla rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois,\nlähteä kauas merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana,\nyksi ainoa vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa\npolttaa jalkaini alla.\n\n_Anna_. Mitä minusta tahdot. Anna mun olla.\n\n_Mauno_. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta\nottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen\ntiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin --\n\n_Anna_. Vaiti onneton. Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua.\n\n_Mauno_. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää\nlausua, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon\nmerkiksi, Anna, ennenkuin lähden.\n\n_Anna_. Pois minusta, pois.\n\n_Mauno_. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ett'emme enää koskaan\ntoisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara. Sinä\net tunne miehen luontoa, etkä tiedä, kuinka kovaa tuo taistelu on\nintohimoa vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle\njoutuu, kukapa on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja\nparannusta kun tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo\nminulle anteeksi, Anna, sitä vaan pyydän.\n\n_Anna_. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi. Ei, mene\npois, minä vihaan ja inhoon sinua.\n\n_Mauno_. Sekö viimmeinen sanasi?\n\n_Anna_. Parempaa et ole ansainnut.\n\n_Mauno_ (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, ett'en palaa koskaan, kun\ntäältä nyt lähden?\n\n_Anna_. Kuulin tuon jo.\n\n_Mauno_. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.\n\n_Anna_. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.\n\n_Mauno_ (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää\nhyvästi, Anna.\n\n_Anna_. Jumalan haltuun!\n\n_Olli_ (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi!\n\n_Ääniä_. Tääll' ollaan, Ohoi!\n\n_Olli_ (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen\ntunnen, ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.\n\n_Anna_. Taivaan tähden -- he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat.\n\n_Mauno_. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen.\nNo, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.\n\n_Anna_. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi,\npakene pian.\n\n_Olli_ (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut.\n\n_Äänet_. Kyllä! Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään.\n\n_Mauno_. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan.\n\n_Anna_. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene. Hukassa olet, jos joudut\nheidän käsiinsä.\n\n_Mauno_. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon\nvaikka itse paholainen kimppuuni, en pelkää.\n\n_Olli_. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa miehet.\n\n_Äänet_. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt.\n\n_Anna_ (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä\nsinua etsiä.\n\n_Mauno_. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis?\n\n_Anna_. Tule, tule Mauno, joudu. He ovat täällä, -- voi,\nsilmänräpäyksessä he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttäile, Mauno,\nvaan tottele minua.\n\n_Mauno_. Ei, elä pyydäkkään. Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on,\nett'en tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.\n\n_Olli_ (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne, taikka\ntaloon.\n\n_Anna_. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et\nvähääkään --\n\n_Mauno_. Enkö minä sinua rakasta, Anna?\n\n_Anna_. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli.\n\n_Mauno_. Tuolla sanalla saat minut vaikka hirteen, (menee pätevästi\naittaan).\n\n_Anna_ (sulkee oven, panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos! (Olli ja\nuseita miehiä tulee vasemmalta).\n\n_Olli_. Onko häntä nähty? Sano pian.\n\n_Anna_. Ketä onko nähty?\n\n_Olli_. Maunoa, tietysti, ketäs muuta.\n\n_Anna_. Niinkö Maunoa?\n\n_Olli_. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa.\nVallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan ja\nhetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.\n\n_Anna_. Vai niin!\n\n_Olli_. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla?\n\n_Anna_. Olen.\n\n_Olli_. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin?\nEtkö kuullut askeleitakaan?\n\n_Anna_. En.\n\n_Olli_ (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä.\n\n_Anna_. Merkillistä? kuinka niin?\n\n_Olli_. Hän on siitä kumminkin kulkenut, taikka --\n\n    (Roinila tulee vasemmalta).\n\n_Eräs mies_. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte?\n\n_Roinila_. Toimitin miehiä ruumista haromaan.\n\n_Olli_. Parempi kuin olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä\nmurhaajan kiinni ottamisessa.\n\n_Roinila_. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä mailla ole.\n\n_Olli_. On kuin onkin. Ell'ei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän\njoko niemellä tuolla, taikka --\n\n_Roinila_. Taikka --?\n\n_Olli_. En tiedä onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee.\n\n_Roinila_. Sano sinä pois vaan.\n\n_Olli_. Epäilen vähän tätä taloa.\n\n_Roinila_. Mitä?\n\n_Olli_. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä.\n\n_Roinila_. Oletkos hullu?\n\n_Eräs mies_. No, Olli, jopa sinä nyt peräti.\n\n_Roinila_. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi. Sekö vaan.\n\n_Olli_. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin\nkuin minäkin.\n\n_Roinila_. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele\nvähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.\n\n_Olli_. Mitä siitä noin kiivastutte. Itse minun pakoititte ilmottamaan\najatukseni.\n\n_Roinila_. Tiesinkö sinulle tuollaisia päähän pälkähtävän. Tiesinkö,\nsanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista\ntaloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä\nsuosittu.\n\n_Ensimmäinen mies_. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä,\nsaatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.\n\n_Toinen mies_. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa.\n\n_Kolmas mies_. Järjettömiä hän puhuu.\n\n_Ensimmäinen mies_. Mutta kuinka kauan tässä viivyttelemme aikaa?\n\n_Toinen mies_. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla?\n\n_Roinila_. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua\nmuuttanut, (menee tupaan).\n\n    (Miehet menevät oikeaan).\n\n_Olli_ (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä\njäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten jälkeen,\ntuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan).\n\n_Anna_. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt. Veljeni murhaaja\nhän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.\n\n_Olli_ (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin.\n\n_Roinila_ (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli?\n\n_Olli_. Niin, jäin teitä odottamaan.\n\n_Roinila_. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi,\nennenkuin menemme toisten pariin.\n\n_Olli_. Olemmeko epäsovussa?\n\n_Roinila_. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän\nsyytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö\nsitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi\ntahdot.\n\n_Olli_. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että\nminussa heräsi epäluuloa.\n\n_Roinila_. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään\nyhteydessä epäiltäväin ihmisten kanssa.\n\n_Anna_ (hiljaa). Voi, minua onnetonta!\n\n_Olli_. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan\npuolella sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei\nole tehnyt; päinvastoin kieltänyt.\n\n_Roinila_. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan.\n\n_Olli_. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään\nniin tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimmein\nkärsivällisyys loppuu.\n\n_Roinila_. Mitä siihen sanot, Anna?\n\n_Anna_. Anteeksi, isä, anteeksi. Minä koetan olla toisenlainen. Kun\nvaan tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä! --\nkuule, annathan?\n\n_Roinila_. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota!\noikeinhan se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps' kulta. Eihän tässä\nmitään hätää ole.\n\n_Anna_. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä\nikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen\nvalmis menemään vaikka mihin --\n\n_Roinila_. Vaikka vihille?\n\n_Anna_ (hämmästyen). Niin vihillekkö?\n\n_Roinila_. Nooh?\n\n_Anna_. Vihille tai hautaan, yhdentekevä.\n\n_Roinila_. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähdetään jo katsomaan, mitä ne\nmiehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle,\nniin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat, (mutisee\nmennessään). En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää\nkoko tämä juttu.\n\n_Olli_. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna?\n\n_Anna_. Kuinka isä tahtoo.\n\n_Olli_. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen. -- No, ja sinä olet nyt\nsitten morsiameni, vai kuinka? Pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta\npuhut, ett'et pilkkaa.\n\n_Anna_. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?\n\n_Olli_. Et siltä ainakaan näytä. -- Mutta tokkohan minä maltankaan\nlähteä tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista\nmorsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi\n--? Tules tänne likemmäksi.\n\n_Anna_. En -- en ikinä.\n\n_Olli_. Noo, -- mitä sinä suotta ujostelet. Tule nyt vaan.\n\n_Anna_. Mene niemelle, Olli.\n\n_Olli_. Enpäs menekkään, ennenkuin saan sinua vähän hyväillä.\n\n_Anna_. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.\n\n_Olli_. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo\nvallan unhottaa, (katsoo Annaan). Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla\nhetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin\nvielä, (menee oikeaan).\n\n_Anna_. Mene, -- mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun\nomaksesi. Kuinka minä häntä inhoon.\n\n_Mauno_ (koputtaa ovea). Kuinka kauan minua kiusataan täällä?\n\n_Anna_ (kavahtaen) Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä, (aukaisee\noven).\n\n_Mauno_. Joko he ovat menneet?\n\n_Anna_. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä\nvälttää.\n\n_Mauno_. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin\npelkäät meidän yhteen joutumista.\n\n_Anna_. Elä menetä aikaa turhilla puheilla. He saattavat palata milloin\nhyvänsä.\n\n_Mauno_. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero\non niin vaikea -- niin äärettömän vaikea.\n\n_Anna_. Voi miksi viivyttelet. Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.\n\n_Mauno_. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole? Näes,\nse antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä,\njolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni, -- kaikki,\nkaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.\n\n_Anna_. Mauno, -- vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauas,\nkauas pois. Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan. Elä viivyttele,\nlähdetään pian, pian ennenkuin he palaavat tuolta niemeltä.\n\n_Mauno_. Mitä on tuo puhe?\n\n_Anna_ (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha\nhenkikö minua yhä syvemmälle vajottaa?\n\n_Mauno_. Pilkkaako sinä minusta teet, vai --?\n\n_Anna_. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin\nleikkisellä tuulella. Todeksiko sen otit?\n\n_Mauno_. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen\ntoivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän\ntunteen oiretta. Nyt viimmeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla\nsydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun\nrauhaan. Jää hyvästi -- ainiaaksi! (menee kiivaasti vasempaan).\n\n_Anna_ (vaipuu kivelle). Hän on poissa -- poissa! Mennyt on nuoruus,\nelämä, toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!\n\n    (Esirippu alas).\n\nKolmannen näytöksen sisällys lyhykäisesti kerrottuna:\n\nElli, joka palaa kaupungista maitoa myymästä, tuo kotia sen ilosanoman,\nettä hän on nähnyt Eeron eräässä kadunkulmassa, vaan ei saanut\nkäsiinsä. Tätä ei uskota todeksi, kun Anna sanoo Maunon itse\ntunnustaneen hänelle rikoksensa. Maunon tuovat Olli ja muut köytettynä\npihalle, jossa häntä vaaditaan tunnustamaan rikostansa. Annakin on\nvielä siinä luulossa, että Mauno on Eeron murhannut, vaan kuitenkin\nkoettaa hän Maunoa puollustaa ja tunnustaa rakastavansa häntä. Mauno ei\ntunnusta murhaa, vaan huomaa samassa erehdyksensä; hän oli näet luullut\nAnnan tarkottaneen edellisen yön rajua elämää, syyttäissään Maunoa\nrikoksesta, eikä Eeron murhaa, josta Mauno ei ollut kuullut mitään.\nEero tuleekin samassa itse kotia kaupungista. Kaikki ovat hyvin\nkummissaan ja Olli vihoissaan, kun nyt oli luullut voivansa syrjäyttää\nMaunon tieltänsä ja itse päästä Annan suosioon. Eero oli kaupungissa\nsaanut Ojalan testamentin käsiinsä Matilta, joka ei ollutkaan sitä\nhävittänyt, koska Olli muka oli maksanut hänelle liian pienen palkkion.\nEeron lakin, jonka Sanna sanoi koskessa nähneensä ja jota pidettiin\nvarmana Eeron murhan todistuksena, oli tuuli Eerolta koskeen vienyt,\nkun hän Matin kanssa sillan yli ajoi. Lopuksi saavat Eero ja Elli\ntoisensa, ja samoin Mauno ja Anna.\n\n                                              _Minna Canth_.\n\n\n\n\n4. Eräästä elämäkerrasta.\n\n\nMitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi kelvollinen\ntekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan, maksavan mitään,\nell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen. Suomen uudemman\nkirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin runsaan osan, että\nhän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten määrän, ja oli niin\nlikellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on mahdollista. Ilman\ntöitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri mies. Hän oli\nhenkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden ihanteet ovat\nkilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin vaakunoitetuissa kehdoissa.\nJalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin jalomielisyys. Luonnotar ei valitse\nlemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan pistää monesti aatelikirjansa,\noikean jalouden lahjakirjan, senkin lapsen kapaloihin, joka ensi\nuniansa makailee matalassa mökissä, karstaisen kurkihirren alla. Tämän\naateliston etevin tunnusmerkki on rakkaus, se oikea rakkaus, josta\napostoli antaa niin miellyttävän ja täydellisen kuvan, alkaen näillä\nihanoilla sanoilla: \"jos minä ihmisten ja enkelien äänillä puhuisin, ja\nei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski ja\nkilisevä kulkuinen\". Rakkauden kanssa ovat yhdistettyinä nöyryys ja\ntyytyväisyys. Ne harvat, joilla nämät omaisuudet ovat siinä määrin kuin\nne olivat Lönnrotilla, ovat ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät\ntekisikkään mitään uros- tahi ansiotöitä. He ovat kansan suola. He\npitävät henkisten ja siveellisten ihanteiden lippua ylhäällä, silloin\nkuin enimmät muut ihmiset mellastavat elämän turhuuden markkinoilla.\nNäitä valituita oli Lönnrotkin.\n\nSe puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen\npitkällinen, sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo\nseuraavana vuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin silloisen\nkirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle\ntoiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että\nhän vielä keski-iällänsäkkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja\nsiksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät\niäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden\npitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekkin on\nannettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut\nraha-avuillakin, ja minkä muotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin\nhuonot eivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan virasta erotessaan\nnäytä olleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi\nensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa\npainatti 1:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt\nhänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja\nnuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden\nja ahneudenkin muodossa hänen vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo\nluonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päinvastoin oli hänellä\naulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta on\nniitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista varoistansa.\nSamalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt avutta niitä\nsiskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä tarvitsivat.\nVanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin vanhuuden\nvoimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa, joka\ntällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania, muutamain\nvirstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi pienen\nkruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään.\n\nPolvila, se oli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota\nmyöten ylävedet Koivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen.\nKajaanin kaupunki on näiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui\nkaupungissa, mutta kävi joka päivä, kun ilma salli, päivällisen\nsyötyänsä Polvilassa. Talvella hiihti hän tämän matkan suksilla.\nKesällä kulki hän sinne jalkaisin ja tuli illalla, virtaa myöten\nKoivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku myötäseuraava henkilö\npalautti veneen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot sillä seuraavana päivänä\nitse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa näkeminen ei hänellä ollut\nainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi hänelle samalla hyvää\nruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä Polvilassa\niltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa aamupuolella.\nV. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa kävin\nKajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten\nkokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti hän\npar'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä\nsyksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi\nmiestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana,\nsilloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina,\nmuutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin\ntorpassa.\n\nSiskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä\nneljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi.\nVanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo\nEliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin\nvaraton, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin\ntietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa\nhänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman\npoikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi\nnäistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kun tapaturmainen\nkuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot\ntäydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän\nrokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen\nhuolta. Tämä sisar taisi olla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä\nmeni miehelle ja joutui hyviin varoihin.\n\nHyväsydämmisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa\npääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä\nsilmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja\nhänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan\nriitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin kulloin yritti\njoku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei\nvastannut, piti toisenkin tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä\nmenetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla\naloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta\n(arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen\nauttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakkin. Töistänsä\nja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan\nantajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkkään. Kuinka vähän hän\nteoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän\nniihin pannut nimeänsä. Esipuheiden alla vaan tavataan hänen\nkirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E. L. Ainoastaan Sanakirjassa on\ntässä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän,\nikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt\nmieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p.\nhuhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista\nedellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että\nkansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen,\nei liene moitittava. Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta\njuhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla\nkeväällä v. 1882 ei voitu olla viettämättä sitä hetkeä, jolloin hän\ntuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea piinaviikko.\n\nLönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen\ntasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat\nolleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan\nkasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden uskoansa ei hän\nkoskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen\nkaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta\noli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys\nKorkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan\nonnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä\npäästä elämästä.\n\nEnsimmäinen tämmöinen kohtaus, ja se kamalinta laatua, oli, kuin hänen\nedellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea\ntapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin vene hänen virtaa\nlaskiessaan törmäsi veden-alaiselle kivelle ja kaatui. Tämä tapahtui\neräsnä Juhannus-aamuna luultavasti v. 1839. Hän oli silloin ollut yötä\nPolvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan veneellä kaupunkiin päin, jonne\nhäntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo nuorukainen ja eräs\npalvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja ainoastaan väkivoimauksilla\noli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle, turhaan ponnisteltuaan\nkoettaessansa pelastaa toisia. -- Monta vuotta myöhemmin kohtasi häntä\ntäällä se surkea tapaus, että eräs hänen puolisonsa likeinen\nsukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä luonnonlahjoillansa sekä\nvakavilla opinnoillaan herätti paljonkin toiveita itsestänsä,\nonnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. -- Raskainta lienee\nhänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita Surma teki hänen\nperheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan puolisonsa ja sitten,\npitemmällä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme tytärtä. Kauan ennen näitä\nkuolemantapauksia oli Tuoni temmannut hänen esikoisensa vuoden vanhana\npois. Minkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen\nolivat, näkyy paraiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti\nhuhtikuussa v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli\nkuollut kaksi lasta. \"Olen kokenut itsekkin\", sanoo hän muun muassa\ntässä kirjeessä, \"sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli,\nmutta ei auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei\nvoineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että\nhän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta,\nkuin minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi\nsemmoisissa tapauksissa kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen\nhallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?\"\n\nTämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään \"Kopfhänger\" (jumalisesti\nsuruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein aina\ntyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen mielestänsä\nkuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia, kuin hän oli, ei\nsuinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut jos\njoidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri\nsivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä\nkeksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurun-alaiset) puolet, ja\ntämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita\nhän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli\nnähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän,\nolletikkin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin\nhäntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana.\nUlkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian\nja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä\nmyöskin se \"incognito\" (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne\n\"qvi-pro-qvo't\" (erhetykset), jotka siitä seurasivat.\n\n    Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,\n    Kanssa laakerin kun maahan se laskettiin:\n    Vaan sun henkesi heelmät\n    Meille ainainen aarre on.\n\n    Vierkööt vuos'sadat vaan toinen toisensa taa',\n    Vanhat unhottukoot, uudetkin muuttukoot:\n    Ei sun muistosi muutu,\n    Eikä unhotu ansiotyös'.\n\n    Peittyipä Hellaankin kirkkaus peittoon yön,\n    Kauneus karkkosi pois, raakuus vallan sai,\n    Mutt' ei laulut Homeeron\n    Unhotuksihin jääneet, ei.\n\n    Näinpä Väinämön myös virret ja viisaus suur',\n    Ilmarin ihmetyöt, Kullervon kauhea tie,\n    Lemmin sankarin uljaus\n    Unhoon Suomessa eivät jää.\n\n    Aina, ain' yhä vaan nuoriso niistä juur'\n    Urhoon voimaa juo, intoa laulun saa,\n    Äidinrakkauden töitä,\n    Tiedon tenhoa ihmehtii.\n\n    Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'\n    Kansoas' kirkastaa; itse Sä loistat myös,\n    Niinkuin Alppien huippu\n    Loistaa laajojen maiden taa'.\n\n                                            _A. Ahlqvist_,\n\n\n\n\n5. Muinaissuomalaisten taikauskosta.\n\n\nJos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja\nhänen vaikutuksestansa maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen\nhämmentyi tarusekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme\npakanuuden aikana oli vallallansa. Jumalan nimen tosin silloinkin\ntunsivat, mutta sillä nimellä he kunnioittivat monenlaisia\nhenkiolentoja, joilta toivoivat jotain apua tahi pelkäsivät jotain\npahaa itsellensä. Voimallisinta niistä kutsuivat ylijumalaksi eli\nerityisnimellä Ukoksi, ja hänen valtansa alaisia tavallisimmasti\nhaltijoiksi, välistä myös jumaliksi.\n\nNäitä haltijoita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto\ntäynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allakin. Ei ollut järveä,\nsaarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja\nlaaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja\nkoskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää,\njolla ei olisi ollut erityinen oma haltijansa. Vedellä ja raudalla,\ntulella, tuulella ja pakkasella, vieläpä semmoisillakin olennoilla kuin\nuni ja kuolema oli oma lähimmäinen haltijansa. Näiden haltijain\nluultiin itsekunkin voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla\nalallansa kuin syrjäisellekkin. Muutamilla haltijoilla oli suurempi\npiiri kuin toisilla, niin esimerkiksi Tapiolla suurempi kuin\nHongattarella, Pihlajattarella ja muilla eri puiden haltijoilla, mutta\nkaikki olivat ne ylijumalan Ukon vallan alaisina, jonka puoleen siis\nrukouksissa käännyttiin, kun muusta ei tullut toivottua apua.\n\nTämmöinen yleensä oli esivanhempaimme taikauskonto, joka oli heidän\nmieleensä niin syvälle juurtunut, että jälkiä siitä vieläkin tavataan,\nvaikka kristin-oppia jo niin monta vuosisataa Suomen kansalle on\nsaarnattu.\n\nTaikarunoillansa luulivat esivanhempamme voivansa taivuttaa jumaliansa\nja haltijoitansa avuliaisuuteen moninaisissa tiloissa ja tarpeissa,\nmilloin niiden paljaalla, usein monikertaisella lukemisella ja\nerittäinkin rukous- ja hyvityssanoilla, milloin sen ohessa erinäisillä\nlupauksilla ja uhreilla. Metsän haltijoille luvattiin hyvästä saaliista\nperintökultaa ja hopeata, josta sitten myös pieniä hitusia heille\nkaapittiin; lieneepä joskus myös kokonainen kukkokin luvatta ja\nuhrattu. Karjan keväällä ensi kerran laitumelta tultua, uhrattiin\nesikkomaitoa sen menestykseksi ja vuodentulosta syksyllä esikkojyvät\nriihestä, jotka, niin maito kuin jyvätkin, vietiin jonkun pyhän\npitämyspuun juurelle ja annettiin karjan ja vuodentulon haltijoille.\nMyös Ollin päivänä, heinäaikana, vuodenalkajais- ja kekrijuhlina\nsyksyllä muistettiin \"näkymättömiä vieraita\" s.o. haltijoita\nruokauhreilla. Lähteihin uhrattiin pieniä mynttirahoja, neuloja ja\nmuuta vähäpätöistä tavaraa luultavasti veden tähden, jota niistä\nloitsutarpeihin otettiin, eikä unhotettu maan-alaistenkaan haltijain\nhyvittämistä, jos niiden tienoilta arveltiin jotain sairautta tahi\nmuuta pahaa tulleen.\n\nPaitsi sitä, mitä jo sanottu on, palvelivat he jumaliansa myös välistä\npäänsä paljastamalla, polvikumarruksilla, maahan lankeemisella, pyhissä\npaikoissa käymällä ja muilla semmoisilla tavoilla, jotka ehkä vasta\nmyöhempinä aikoina olivat käytäntöön tulleet kristittyin\njumalanpalveluksen mukaan. Todenmukaisesti esivanhempamme eivät\nkuitenkaan palvelleet minkäänlaisia kuvia eikä muita hengettömiä\nkappaleita, sillä vaikka Agricola sanoo: \"palveltiin myös paljo muuta,\nkivet, kannot, tähdet, kuuta\", niin ei niitä palveltu, vaan haltijain\npuoleen, jotka niitä vartioitsivat, toisinaan tarpeen tultua\nkäännyttiin; kivet, kannot y.m. ilman haltijoitansa eivät voineet\nmitään, kun itsekkin tarvitsivat niiden apua ja suojelemista.\n\nHyviä jumalia ja haltijoita, jonkalaisia Ukko, Tapio, Ahti, Vellamo,\nSampsa, Metsän emäntä, Mannun eukko, Kuutar, Päivätär ja monet muut\nolivat, loitsijat sekä muut avun tarpeessa rukoilivat ja palvelivat,\nmutta harvoin, jos milloinkaan, lienevät mitään palveluksentapaista\npahoille hengille osottaneet. Semmoisia kuin Hiisi, Lempo, Louhi,\nSyöjätär ja mitä muita niitä oli, loitsijat enemmin käskemisen eli\nmanaamisen, kuin rukoilemisen ja avuksi huutamisen tavoin kohtelivat,\nkun vaativat heitä jotain heidän itsensä laittamaa pahaa panosta\nkorjaamaan taikka myös jotain semmoista jollekulle toiselle hankkimaan.\n\nTaikasanoja ja useampia rukouksia käytti yhteinen kansa yleisesti\ntarpeissansa, mutta toisia taikarunoja löytyy, joiden käyttämiseen\nvaadittiin erityistä taitoa. Semmoisella erityisellä taidolla\nvarustetut olivat niin kutsutut tietäjät, loitsijat, arpojat,\npoppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet, lumojat, taikurit y.m., joiden\njoukkoon myös noidat ja velhot nimitettäkööt, vaikka eroavatkin edellä\nmainituista siinä suhteessa, että heidän toimensa ja hankkeensa aina\ntarkoittivat jotain pahaa ja turmiollista, kun niillä toisilla\ntavallisesti oli jotain hyvää toimenansa.\n\nTietäjillä ja loitsijoilla oli hyvin avara vaikutus-ala sen mukaan,\nmitä he itse kerskasivat tahi muut heidän voimastansa tiesivät kertoa.\nPaitsi sairaiden parantamista, johon työhön heitä tavallisimmasti\nkäytettiin, taisivat he myös ihmisiä ja eläimiä sairaiksi saattaa,\nlaittaa ihmiset vihaamaan tai lempimään toisiansa, kääntää silmät\nnäkemään outoja olentoja ja korvat kuulemaan olemattomia ääniä, saattaa\nkielen puhumattomaksi tahi puhumaan toisin, kuin puhuja tahtoi ja\naikoi, tehdä ihmiset sokeiksi, rammoiksi, mielipuoliksi, avioelossa\nriitaisiksi juomareiksi, tuhlareiksi, varkaiksi, vieläpä muuttaa heidät\nsusiksi, koiriksi, karhuiksi tahi muiksi eläviksi.\n\nHe taisivat saattaa hyvän naimis-onnen, sovittaa riitaiset pariskunnat,\nonnistaa kirnumisen, oluenpanon, saipuankeiton ja muut emännyystoimet,\ntuottaa karjan-, kalastus-, metsästys- ja vuodentulo-onnen, usein\ntoisistakin taloista, taisivat myös hävittää sen ja toisiin paikkoihin\nsaattaa, pilata lehmät ja vasikat, hevoset ja varsat, siat ja porsaat,\nlampaat ja karitsat, maidot, voit, villat, pyssyt, nuolet, permet,\nloukut ja satimet, onget, rysät, merrat, verkot, nuotat, navetat,\ntallit ja riihet, mutta saattoivat myös korjata, mitä muut olivat\npilanneet.\n\nVarkaan he panivat takaisin tuomaan, mitä oli varastanut, tahi\nkiinnittymään varastamaansa kaluun, ett'ei päässyt irti, ennenkuin\nomistaja tuli omansa perimään, saattoivat karanneen hevosen tai muun\nelukan kotiin palaamaan, antoivat tietoja kadonneista kappaleista,\nmissä ne olivat. He käänsivät ilmassa lentelevät noidannuolet ja muut\npahat hankkeet lähtöpaikkaansa takaisin omain lähettäjäinsä päälle,\nvarjelivat karjan metsänpedoilta, kaalimaat madoilta, tou'ot\nruosteelta, jyvälaarit ja aumat hiiriltä, huoneet tulipaloilta,\nkarkoittivat syöpäläiset huoneista, poistivat vahingolliset tuulet,\nsateet, hallat ja pakkaset; lujittivat muita ja itsensä velhoja,\ntarttuvia tauteja, rikkeitä ja kaikkia pahoja vastaan vieläpä niinkin,\nettä taisivat tulikuumaa rautaa paljailla käsillään pidellä, lumoivat\nkäärmeitä ja muita pahoja eläviä, lumoivatpa lainki ja tuomarit niin,\nettä käräjissä aina pääsivät voitolle, oli asia mikä tahansa.\n\nNäitä ja monta muuta kummaa kerrottiin tietäjistä tai kuultiin heidän\nomista kerskauksistansa. Jos sairas asui kaukana tahi muuta estettä\noli, ett'eivät päässeet hänen luoksensa, niin taisivat taudin laadun,\nmistä se oli alkunsa saanut ja mitenkä se päättyisi, sanoa, jos vaan\nsaivat tutkiaksensa jotakin sairaan pitämää vaaterepaletta tahi muuta.\nMuistakin etäisistä oloista ja tulevista asioista kuin myöskin toisten\nihmisten ajatuksista voivat he tietoa hankkia ja edeltäpäin sanoa,\nmiten joku ai'ottu matka tahi muu hanke, metsästys, kalastus, oli\nonnistuva. Kivillä istuen sanottiin tietäjien kulkeneen yli jokien ja\njärvien ja heidän henkensä, ruumiista erillään, matkustaneen muilla\nkaukaisillakin paikoilla tietoja saamassa ja sitten jonkun tiiman\nperästä jälleen yhtyneen ruumiisen. Semmoiseen henkimatkaan olivat he\njonkun taikarunon hiljaisella hyrinällä valmistauneet, siitä\ntainnoksiin joutuneet eli \"loveen langenneet\" ja sillä aikaa, kuin\nhenki itsepäällänsä kulki, sanottiin ruumiin, kuin hengetön ruumis\nainakin, kuolleena maanneen, sitten hengen matkoiltaan palattua jälleen\nvironneen.\n\nMainittakoon muutamia tavallisimpia taikakeinoja.\n\nHammastaudissa otettiin hampaan kaivimeksi säystä eli pirste kirkon\nkynnyksestä tahi kirkkotarhassa kasvavan pujoheinän juuresta, jolla\nkaivettiin hammasta verille asti, jonka tehtyä kaivin vietiin entiseen\npaikkaansa. Myös koiran kulmahammasta pidettiin hyvänä hampaan\nkaivin-aseena. Se veri, mikä hampaasta oli saatu tihkumaan, koottiin\nsitä varten liekoon tahi uhripuuhun, johon karhun pääkallo oli\nkiinnitetty, tehtyyn reikään ja lyötiin siihen pihlajaisella tapilla\nlujasti kiinni hammastaudin sanoja luettaessa.\n\nKovissa kuoleman tuskissa kierrettiin sairasta virsikirjalla kahdesti\nmyötä- ja kerran vastapäivää.\n\nKäärmeen puremia parannettaessa otettiin elävä sammakko tahi kala,\nraapaistiin siitä paikasta, mihin käärme oli purrut, vähä verta, joka\npantiin sammakon tahi kalan suuhun. Vähän aikaa sitten niillä\npuremapaikkaa likisteltyä ja pideltyä, vietiin ne elävinä veteen.\n\nNikassa piti, kertaakaan välillä hengittämättä, kolme kertaa perätysten\nlukea: mene nikka niineen, nikka toinen tuoheen, kolmas koivuun, neljäs\nneiteen, viides viitaan, kuudes kuuseen, seitsemäs seipääsen, kahdeksas\nkannolle, yhdeksäs uunin päälle, niin nikka lähti.\n\nJos riihi oli noiduttu, ett'ei puitaessa eli tapettaessa saatu\ntavallista jyvämäärää, piti se elon sijasta ahtaa kuusen havuilla ja ne\ntappaa, niin riihi korjautui.\n\nVieraasen paikkaan tahi vieraalle maalle tultaessa piti, ennenkuin\nastui jalkansa siihen, uhrata, mynttiraha tahi muu mitalipalanen, joka\nnakattiin maahan sanottaessa: terve maa, terve manner, tervehempi\ntervehtäjä.\n\nKarjan talvionneksi pestiin navetta syksyllä yhdeksällä lehtisellä\nvastalla, sitten ammuttiin kolmesti läpi navetan ja pantiin elävää\nhopeata, hampun siemeniä ja suoloja joka hinkaloon.\n\n                                           _E. Lönnrot_.\n\n\n\n\n6. Ilmarinen.\n\n\nLuonteessansa edustaa Ilmarinen sitä suomalaisuuden muotoa, joka\nulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin\nsekä ylistyksiin että moitteisiin.\n\nIlmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus\noikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itseppä Annikki, hänen\noma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Väinämöisen\nlähdöstä kosioretkelle:\n\n    \"Takoa yhä taputat,\n    Ajan kaiken kalkuttelet,\n    Kulkeaksesi kosihin,\n    Päästäksesi Pohjolahan;\n    Talven rautoja rakennat,\n    Kesän kengität hevosta,\n    Jo nyt vievät viekkahammat,\n    Ottavat sinun omasi!\"\n\nSamasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva\nhaluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu\nvoitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko\ntuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Väinämöinen häntä\nkehoittaa Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan\nmiellytä:\n\n    \"En sinä pitkänä ikänä,\n    Lähe Pohjolan tuville,\n    Miesten syöjille sijoill!\"\n\nEipä auta sekään, vaikka Väinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja\nkehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. -- Koska sittemmin\nVäinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero\nVipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi,\nmahdottomaksi yritykseksi:\n\n    \"Viikon on Vipunen kuollut;\n    Et sieltä sanoa saane,\n    Et sanoa puoltakana!\"\n\nSama on taas laita, koska Väinämöinen nostaa puheeksi yhteisen\nPohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan\nmahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, -- todellakin\nkummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. -- Sitten, kun\nSampo-retkellä hauki on saatu ja Väinämöinen siitä tahtoo jotain\nteettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:\n\n    \"Ei tule tyhjästä mitänä,\n    Kalan ruotasia kalua,\n    Ei seponkana pajassa,\n    Luona taitavan takojan.\"\n\nHuomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on\nsekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja\nsepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen\nryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta\npäästänsä, mutta -- molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä\non nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen\nkosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.\n\nIlmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle\npantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia\nliikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä\nuupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin\n_alku_ hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa _keskenheittäminen_\nvasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin\nlennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään\nepäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli\nnäköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy,\nkun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään\nsepän asetta.\n\n    \"Akatpa epäelköhöt,\n    Herjat kesken heittäköhöt;\n    Eipä mies pahempikana,\n    Uros untelompikana!\"\n\nNäin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä\nja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta\ntäytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon\ntaotuksi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon\nherättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa,\nsuorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös\nkylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten\nsekaan, rohkeasti lähtee hän Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.\n\nMutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei hän kuitenkaan ylimalkaan\nole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme nähdessämme, ett'ei\nvaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ett'ei verinen kosto\nverisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties sopisi tosin\ntässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties ei hän\nkerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo oli\nteille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella on ainakin\nhänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa\ntilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan\nistuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti \"heittäiksen\nJumalahansa\", rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen\noli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä\nvaipalla, ett'ei tuota lähenevätä turmiota olis tarvis silmin nähdä.\nNäyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen\nvesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta\nSammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä\nPohjolaan:\n\n    \"Lempo menköhön merelle!\n    Siellä tuuli turjuttaisi,\n    Saisi sormet soutamiksi,\n    Kämmenet käsimeloiksi.\"\n\nIlmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden\nharjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes\nsukua uljaalle Perth'in sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa,\njoka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän on\npikemmin viimeaikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin\nyleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka\nIlmarinen ei ole sankari, on hän sen sijaan omassa työssään,\nammatissaan verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa.\nMissä vaan jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa,\nSammosta tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään\naina, joka kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän\ntöissänsä melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu\nKalevala sekä Pohjola. Lyhyet sanat tai rukoukset, joita hän joskus\nlausuu, ovat tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan\nnäemme hänen todentodella ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun\nhän, ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.\nSangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta\nmyöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti\nhän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään\nsiihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti\nvoi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien\nvoimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että\n\n    Kivet kasvoi kantapäihin,\n    Vahat varvasten sijoille.\n\nItse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna\nlietsojiksi.\n\nYhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin\non hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on\nvalmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset,\nkaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen\nyrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama\nrunollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen\nepäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.\n\nIlmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen\nmäärään, ett'ei hän aavistakkaan, toisten voivan sanoissansa siitä\npoiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin\nhelppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen,\nHiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen\nollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi\nVäinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen\nlatvassa ovat oikeat taivaan valot.\n\nKaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä on kuitenkin hiukkanen\nlystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa\nliian naimiskiihkoiselle Väinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös\npienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan\nkehuu, että _tämä_ neitonen\n\n    Ei ole suuri suun piolta,\n    Kovin leu'oilta leveä.\n\nSamaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväissanoillaan, joilla\nPohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.\n\nMutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja\nvaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei\nIlmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee\nsangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim.\nAnnikin kautta on saanut tiedon Väinämöisen kosioretkestä, joka kenties\nvoi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma\nkovin kipeästi hänen sydämmeensä:\n\n    Tunkihe sepolle tuska,\n    Rautiolle raskas tunti;\n    Kirposi pihit piosta,\n    Vasara käestä vaipui.\n\nSyvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa\npois-menosta:\n\n    Se on seppo Ilmarinen,\n    Yöt itki unettomana,\n    Päivät einehettömänä;\n    Eipä kääntynyt käessä\n    Vaskinen vasaran varsi,\n    Kuulunut pajasta kalke\n    Yhen kuuhuen kululla.\n\nHuomaammepa hänessä kerran yliluonnollistenkin rajain menevää,\noikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon\nvalmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen\nvastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu\nseppä-parka Werther'in-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:\n\n    \"Sinne mieleni tekisi:\n    Kotihini kuolemahan,\n    Maalleni masenemahan!\"\n\nTässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu\nsentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen\nperiluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar\ntaitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista\npoikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.\n\n                                            _J. Krohn_.\n\n\n\n\n7. Aino.\n\n\nKullervorunoissa on ainoasti _miehen_ traagillinen kohtalo kuvattuna.\nMutta Kalevala ei olekkaan tyytynyt tähän yksipuoliseen traagillisuuden\nkuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen\n_neitsyen_ traagillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme\nrunoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset\nluonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse\nelämän toiminnossa joutuu traagillisen surman alaiseksi. Hän viimein\ntuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen\nomassa sydämmessään, hänen tunteissaan. Sydämmen surun sortamana vaipuu\nhän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen\ntraagillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämmensä joutuu\nepäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii\nsemmoista, jota neidon sydän ei voi sallia.\n\nHänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa\nvanhalle Väinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen\nsuostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian\ntoinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo\nlupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu\nsiitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa hänen sydämmessään:\nettä hän nimittäin vävykseen saisi Väinämöisen, sukuhunsa suuren\nmiehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoastaan ajattelemaan,\nkuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon\nkuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin\nulkopuolinen voima, vaatien saadakseen määrätä hänen sydämmensä\nkalleimmista asioista, ja tämä voima on vielä edellistä suurempi, sillä\nse on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.\n\nAino, kun saa kuulla, kenelle hän on määrätty, hyrehtyy katkeraan\nitkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin hänen\näitinsä. Väinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia\nmiehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämmen valittu. Kaikki vanhuksen maine\nja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden\nrakkauden tarvetta. Hänen sydämmensä laki vaatii, ett'ei hän mene\nmiehelle, jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi\nsydämmensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä\nvelvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat\nmolemmat velvollisuudet traagillisessa ristiriidassa.\n\nAino lähtee nyt lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä kohtaa hänet\nVäinämöinen. Ukko ei kysykkään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän\npitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä\nhän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:\n\n    \"Äläpä muille, neito nuori,\n    Kuin minulle, neito nuori,\n    Kanna kaulan helmilöitä,\n    Rinnan ristiä rakenna,\n    Pane päätä palmikolle,\n    Sio silkillä hivusta!\"\n\nLoukkauneena tästä vastaa Aino, ett ei hän korista itseänsä Väinämöistä\neikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki\nkoristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensi\nsilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä\nseikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen syvä\nmerkityksensä. Väinämöisen käsky, ett'ei hän saisi muita kuin häntä\nvarten pitää noita koruja, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat\nhänen mielestään saastuneet sen kautta, että Väinämöinen niihin oli\nyhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne\neivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin\nennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.\n\nKun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen,\nhän vaan sanoo surevansa korujensa katoamista:\n\n    Kirpoi kullat kulmiltani,\n    Hopeat hivuksiltani,\n    Sinisilkit silmiltäni,\n    Punanauhat pääni päältä.\n\nNiin huolellisesti koettaa arka vaimon sydän muilta salata tilaansa.\nAino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen\nmuodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti\näidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian\ntodellisen laidan: että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa,\nkaristanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.\n\nMutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee\nAinon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen\nkoristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen\nhankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa\nsieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät\nkoristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen\nlahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on traagillisesti hyvin kaunis\nkohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen\nhyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös\ntämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys.\nLieneekö missään muussa runossa äidinrakkauden erhetys kuvattu yhtä\nhellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa?\nÄiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta,\nyksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi\nliian kallista äidin rakkaudelle?\n\nPian näkee kuitenkin äiti, ett'ei siitä loistavasta lohdutuksesta ole\napua. Aino vaan itkee ja valittaa:\n\n    Mieli ei tervoa parempi,\n    Syän ei syttä valkeampi.\n    Parempi minun olisi,\n    Parempi olisi ollut\n    Syntymättä, kasvamatta,\n    Suureksi sukeumatta\n    Näille päiville pahoille,\n    Ilmoillen ilottomille!\n    Oisin kuollut kuusi-öisnä,\n    Kaonnut kaheksan-öisnä!\n\nViimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan\nsuruun, sanoo tytär:\n\n    Sitä itken impi rukka,\n    Kaiken aikani valitan:\n    Kun annoit minun poloisen,\n    Oman lapsesi lupasit,\n    Käskit vanhalle varaksi,\n    Ikäpuolelle iloksi!\n    Oisit ennen käskenynnä\n    Alle aaltojen syvien,\n    Sisareksi Siikasille,\n    Veikoksi ve'en kaloille!\n\nNämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa; ne aavistavat sitä\nsurmaa, johon hänen sydämmensä suru  hänet on saattava. Tässä ei ole\nmitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi\nsemmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut,\nvalmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.\n\nAinon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun\nsurman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman\nomaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää\nselvästi tiedä, mitä hän tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja\npukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisiin.\n\n    Siit' astui aittamäelle\n    Astui aittahan sisälle,\n    Aukaisi parahan arkun,\n    Kannen kirjo kimmahutti:\n    Löysi kuusi kultavyötä,\n    Seitsemän sinihametta.\n    Ne hän päällensä pukevi,\n    Varrellensa valmistavi,\n    Pani kullat kulmillensa,\n    Hopeat hivuksillensa,\n    Sinisilkit silmillensä,\n    Punalangat päänsä päälle.\n\nOliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämmeen? Oliko hän nyt\nvalmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on\nomalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären\nlahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta\n-- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan\nulkomuodon ja sysimustan sydämmen välillä!\n\nTässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekkään tietämättä\nminne.\n\n    Läksi siitä astumahan\n    Ahon poikki, toisen pitkin,\n    Vieri soita, vieri maita,\n    Vieri synkkiä saloja.\n    Itse lauloi mennessänsä,\n    Virkkoi vieriellessänsä:\n    Syöntäni tuimelevi,\n    Päätäni kivistelevi,\n    Eikä tuima tuimemmasti,\n    Kipeämmästi kivistä,\n    Jotta koito kuolisinkin,\n    Katkeaisinkin katala\n    Näiltä suurilta suruilta,\n    Ape'ilta mielialoilta.\n    Jo olisi minulla aika\n    Näiltä ilmoilta eritä;\n    Ei mua isäni itke,\n    Ei emo pane pahaksi,\n    Ei kastu sisaren kasvot,\n    Veikon silmät vettä vuoa,\n    Vaikka vierisin vetehen,\n    Kaatuisin kalamerehen,\n    Alle aaltojen syvien,\n    Päälle mustien mutien.\n\nAinon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää\nvoi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaassa mitään etsinyt, hänellä\nei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena,\nepätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta.\nTämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; hänen henkensäkkin on\neksynyt, ei ainoastaan hänen jalkansa. Hänen sielunsa valo on\npimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa\nsuuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla.\n\nNäin saapuu hän meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:\n\n    Kolm' on neittä niemen päässä,\n    Ne on merta kylpemässä;\n    Aino neiti neljänneksi.\n\nKun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enää ole\nitsessään tukea; hän joutuu, ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuot\nmeressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä\nilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman\ntoivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän\nheittää vaatteensa rannalle ja uipi vedessä olevalle kullanpaistavalle\npaadelle. Mutta tämä paasi petti:\n\n    Kilahti kivi vetehen,\n    Paasi pohjahan pakeni;\n    Neitonen kiven keralla,\n    Aino paaen palleassa.\n\nTätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi\nhukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa\npilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan\novat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen.\nNeidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan,\nsiveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakkin\nhukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös\nraukenee ruumiillisesti traagillisen kohtalonsa voimasta.\n\nSana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren,\nturmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä siitä, että oli\nyrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka\nhellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä\nkasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme\nluotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja\nsen latvaan kolme kultaista käkeä:\n\n    Sai käköset kukkumahan\n    Yksi kukkui: lemmen, lemmen!\n    Toinen kukkui: sulhon, sulhon!\n    Kolmas kukkui: auvon, auvon!\n    Kuka kukkui: lemmen, lemmen!\n    Sepä kukkui kuuta kolme\n    Lemmettömälle tytölle,\n    Meressä makoavalle.\n    Kuka kukkui: sulhon, sulhon!\n    Sepä kukkui kuusi kuuta\n    Sulholle sulottomalle,\n    Ikävissä istuvalle.\n    Kuka kukkui: auvon, auvon!\n    Se kukkui ikänsä kaiken\n    Auvottomalle emolle,\n    Iän kaiken itkevälle.\n    Näin emo sanoiksi virkki,\n    Kuunnellessansa käkeä:\n    \"Älköhön emo poloinen,\n    Kauan kuunnelko käkeä!\n    Kun käki kukahtelevi,\n    Niin syän sykähtelevi,\n    Kyynärän ikä kuluvi,\n    Vaaksan varsi vanhenevi,\n    Koko ruumis runnahtavi,\n    Kuultua kevätkäkösen.\"\n\nKuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämmen surun\nilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti\nliikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan\ntuntematon, se ei osoitakkaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin\nsurua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään\ntyttärensä kohtaloa.\n\n                                                 _J. Krohn_.\n\n\n\n\n8. Runoja Kantelettaresta.\n\n\n1. Eriskummainen kantele,\n\n    Ne varsin valehtelevat,\n    Tuiki tyhjeä panevat,\n    Jotka soittoa sanovat,\n    Arvelevat kanteletta\n    Väinämöisen veistämäksi,\n    Jumalan kuvoamaksi,\n    Hau'in suuren hartioista,\n    Veen koiran koukkuluista;\n    Soitto on suruista tehty,\n    Murehista muovaeltu:\n    Koppa päivistä kovista,\n    Emäpuu ikipoloista,\n    Kielet kiusoista kerätty,\n    Naulat muista vastuksista.\n    Sentä ei soita kanteleni,\n    Ei ilotse ensinkänä,\n    Soitto ei soita suosioksi,\n    Laske ei laatuista iloa,\n    Kun on huolista kuvattu,\n    Murehista muovaeltu.\n\n                  I. 1.\n\n\n2. Älä on ääntäni kulunut.\n\n    Lauloin ennen lapsempana,\n    Kieltä pieksin pienempänä,\n    Vaan en nyt sanoa saata,\n    Enkä kielin kerskaella;\n    Kieleni minun kipiä,\n    Säveleni sangen sairas.\n    Älä on ääntäni kulunut,\n    Säveltäni suuri säije,\n    Sitte mennehen sykysyn,\n    Sitte toisen toukoaijan.\n    Yskä on suuni sulkenunna,\n    Tauti salvanna sanani,\n    Jotk' ennen jokena juoksi,\n    Myötävirtana vilisi.\n    Niin mun ennen ääni juoksi,\n    Kun lyly lumella juoksi,\n    Venonen jokivesillä,\n    Mastilaiva lainehilla.\n    Nyt on ääneni poloisen,\n    Minun kurjan kulkkutorvi,\n    On kun karhi kaskimailla,\n    Hangella havupetäjä,\n    Vene kuivilla kivillä,\n    Reki rannan hiekkasilla.\n\n                    I. 6.\n\n\n3. Korpi kurjalla kotina.\n\n    Kotihinsa muut menevät,\n    Majoillensa matkoavat,\n    Kurjall' ei ole kotia,\n    Katalalla kartanoa;\n    Korpi kurjalla kotina,\n    Salo sauna vaivaisella.\n    Moni on päivä päätön päivä,\n    Usiampi einehetön;\n    Ilta ainakin tulevi,\n    Yö etehen ennättävi,\n    Moni tuikkavi tulonen,\n    Vilkuttavi valkiainen\n    Eessä lapsen armottoman,\n    Kohalla kovaosaisen.\n    Noin tunsi tulen isäntä,\n    Virkkoi valkian pitäjä,\n    Tuvallinen tuumoavi\n    Ja sanovi saunallinen:\n    \"Pois turvaton tuvasta,\n    Armoton katoksen alta!\n    Tuulen vieä turvatonta,\n    Ahavaisen armotonta,\n    Varatonta vastarannan.\"\n\n                   I. 36.\n\n\n4. Ohoh kullaista kotia.\n\n    Lämmin paita liinainenki\n    Oman äitin ompelema;\n    Vilu on vaippa villainenki\n    Vaimon vierahan tekemä.\n    Lämmin on emosen sauna\n    Ilman löylyn lyömättäki;\n    Kylmäpä kyläinen sauna,\n    Vaikka löyly lyötäköhön.\n    Koria kotoinen leipä,\n    Jos on täynnä tähkäpäitä;\n    Vihavainen vieras leipä,\n    Vaikka voilla voituohon.\n    Villainen emosen vitsa,\n    Ruokoinen isosen ruoska,\n    Joskon viikon virpokohon,\n    Rupeaman ruoskikohon;\n    Vitsa vierahan verinen,\n    Kyläläinen kynnäppäinen,\n    Josko kerran iskeköhön,\n    Tahi puolen koskekohon.\n    Ohoh kullaista kotia,\n    Armasta ison eloa!\n    Jos oli leipeä vähempi,\n    Niin oli unta viljemmältä;\n    Ei toruttu torkunnasta,\n    Makoomasta ei manattu.\n\n                I. 75.\n\n\n5. Mipä paimenten olla?\n\n    Mipä meiän paimenien,\n    Kupa karjan kaitsijoien? --\n    Ei ole paha paimenien,\n    Pah' ei karjan kaitsijoien;\n    Kiikumma joka kivellä,\n    Laulamma joka mäellä,\n    Joka suolla soittelemma,\n    Lyömmä leikkiä aholla,\n    Syömmä maalta mansikoita,\n    Ja juomma joesta vettä.\n    Marjat kasvon kaunistavi,\n    Puolukat punertelevi,\n    Vesi ei voimoa vähennä,\n    Jokivesi ei varsinkana.\n\n                I. 171.\n\n\n6. Jo tulen kotihin.\n\n    Jo tulenki, jo tulenki,\n    Jo tulenki kotihini;\n    Joko on kylpy joutununna,\n    Joko saatu saunavettä,\n    Sekä vastat valmihina?\n    Onko huttu keitettynä,\n    Puohtimella peitettynä,\n    Voita päälle heitettynä?\n    Onko lusikat ääressä,\n    Maitokupit vieressä?\n    Ptru _Kirjo_, ptru _Karjo_,\n    Ptruko haikia _Haluna_!\n    Jo on Kirjo kiini pantu,\n    Karjo kaarehen rakettu,\n    Haluna hakahan saatu;\n    Jo nyt jouvunki tupahan,\n    Jo tulenki, jo tulenki,\n    Jo tulenki, jo, jo.\n\n                  I. 182.\n\n\n7. Oisko linnun lentoneuvot.\n\n    Voi, kun loit minua luoja,\n    Kun et luonut lentäväksi,\n    Kotkana kohoavaksi,\n    Lintusena liikkuvaksi!\n    Oisko linnun lentoneuvot,\n    Kohottimet kotkalinnun,\n    Saisin siivet hanhoselta,\n    Kurelta kulettimensa;\n    Sitte siiville rupeisin,\n    Lenteleisin liiteleisin --\n    Kulkisin ma kullan maalle,\n    Asunnolle armahani.\n    Lentäisin lepeämättä,\n    Matkalla makoamatta,\n    Ilman puussa istumatta,\n    Lehvällä levähtämättä;\n    Meret ei estäisi minua.\n    Selät ei ne seisattaisi.\n    En surisi iltaisesta,\n    Enkä einetruo'istani,\n    Murkinat' en muisteleisi.\n    Viel' en viikonkaan perästä;\n    Armas minun aamustaisi,\n    Illastuttaisi ihana,\n    Kasvo kaunis syötteleisi,\n    Muoto murkinoitteleisi.\n\n                   II. 44.\n\n\n8. Maassa mieleni matavi.\n\n    Niin ne muutamat sanovat,\n    Moniahat arvelevat:\n    \"Iloissahan tuo elävi,\n    Riemuissahan riehkahuvi\".\n    Minä hoikka huolissani,\n    Ikävissäni ilotsen.\n    Usein minun utuisen,\n    Usein utuisen lapsen,\n    Maassa mieleni matavi,\n    Alla jalkani asuvi,\n    Alla penkin piehtaroivi,\n    Nurkissa nuhaelevi.\n    Usein minun utuisen,\n    Usein utuisen lapsen,\n    Mieli kulkevi kulossa,\n    Vesakoissa viehkuroivi,\n    Miel' ei tervoa parempi,\n    Syän ei syttä valkiampi.\n    Usein minä utuinen,\n    Usein utuinen lapsi,\n    Itketän ihanat silmät,\n    Kastuttelen kaian kasvon,\n    Vetytän verevän posken,\n    Hoikan varteni valelen;\n    Kylä tiesi kylpenehen,\n    Veli vettä kantanehen --\n    Minä kylvin kyyneleillä,\n    Hautelin haluvesillä.\n\n               II. 128.\n\n\n9. Kyllä huoli virttä tuopi.\n\n    Kun olin ennen nuorempana,\n    Kasvavaisena kanana,\n    Tuli eukko tuonnempata,\n    Laulaja Lapin periltä,\n    Joka virsiä veteli,\n    Monet laulut laulatteli.\n\n    Annoin rätsinän akalle,\n    Hyvän paian palkastansa,\n    Siirrytin sinikeräset,\n    Puottelin punaiset langat,\n    Hyvän laulun laulannasta,\n    Paremman pajattamasta,\n    Virret kielin kertomasta,\n    Suin sanat sovittamasta.\n\n    Kuules eukko, kuin nyt laulan,\n    Kuules akka, kuin sanelen:\n    Tuo nyt jälle rätsinäni,\n    Palahuta paitavaate,\n    Työnnä pois punaiset langat.\n    Siirrytä sinikeräset --\n    Jo on virttä neuvomatta,\n    Saamatta sanoja kyllin;\n    Kyllä huoli virttä tuopi,\n    Mure virttä muistuttavi,\n    Kaiho kantavi sanoja,\n    Miel'alani arveloita.\n\n                II. 131.\n\n\n10. Viel' on vuoro valvoakkin.\n\n    Tuuti, tuuti tyttöäni,\n    Tuuti onnea tytölle:\n    Tule onni oppimahan,\n    Sekä lykky löytämähän.\n    Kirjavalla korjallasi,\n    Ruskialla ruunallasi,\n    Valkialla varsallasi,\n    Tasakarva tammallasi.\n    Orihilla olkisella.\n    Hernevarrella hevolla!\n    Kun et tulle oppimahan;\n    Susi syököhön hevosen,\n    Tauti miehen tappakohon,\n    Tuli korjan polttakohon!\n    Tuuti, tuuti tyttöäni,\n    Nuku, nuku nurmilintu,\n    Väsy, väsy västäräkki,\n    Nuku nukkumis-ajalla.\n    Väsy maata-vuorollasi;\n    Viel' on aika valvoakkin,\n    Vuoro toinen valvoakkin.\n    Eipä anna mahti maata,\n    Hyvä onni olla jouten,\n    Kyty kun kinnasta kysyvi,\n    Appi paitoa anovi,\n    Nato nauhoja hyviä.\n\n    Tuuti, tuuti tyttöäni,\n    Tuuti tyyneksi tytärtä;\n    Hyvä on tyttö tyynemmästä,\n    Piika suusta pienemmästä.\n    Eläkä itke ilman syyttä,\n    Elä vaivoitta valita;\n    Viel' on syyssä itkemistä,\n    Vaivoissa valittamista,\n    Ikävissä itkemistä,\n    Huolissa kujertamista.\n\n                II. 192.\n\n\n11. Minä pyy pesätön lintu.\n\n    Ajattelen aikojani,\n    Muistan muita päiviäni,\n    Entistä elantoani;\n    Niin oli entinen elanto,\n    Kun kesäinen päivän nousu,\n    Aamu armas aurinkoinen.\n    Niin on nyt minun eloni,\n    Kun pimiä pilven ranta;\n    On kun syksy-yö suruinen,\n    Pimiä kuin talven päivä.\n    Olin ennen kun olinki,\n    Olin kun omena-kukka.\n    Tahi tuores tuomenkukka,\n    Olin mansikka mäellä,\n    Punapuola kankahalla,\n    Koppelo emon ko'issa,\n    Tavi taaton kartanolla,\n    Sirkkunen sisaren luona --\n    Missä nyt minun kotini,\n    Kussa kurjan kartanoni?\n\n    Koti on koppelon pojilla,\n    Kartano kylän kanoilla,\n    Pesä pyillä pienoisilla;\n    Minä koppelo ko'iton,\n    Minä kana kartanoton,\n    Minä pyy pesätön lintu,\n    Korvess' on minun kotini,\n    Kalliolla kartanoni,\n    Maantiellä minun majani,\n    Turpehessa muut tupani,\n    Aian soppi on suojanani,\n    Joka tuuli turvanani,\n    Meren aallot armonani,\n    Meren vaahet varjonani.\n\n               II. 226.\n\n\n12. Soria sotainen tauti.\n\n    Suku suuresti surevi,\n    Laji kaikki kaihoavi,\n    Heimokunta hellehtivi,\n    Saavani minun sotahan,\n    Tykin suuren suun etehen,\n    Rautakirnujen kitahan;\n    Sortuvan sotatiloilla,\n    Vainoteillä vaipuvani.\n\n    Vaan elä sure sukuni,\n    Kaihoa lajini kaunis;\n    En mä silloin suohon sorru,\n    Enkä kaau kankahalle,\n    Kun minä sotahan kuolen,\n    Kaaun miekan kalskehesen.\n    Soria on sotainen tauti,\n    Soria sotahan kuolla,\n    Hemme miekan helskehesen:\n    Akin poika pois tulevi,\n    Potematta pois menevi,\n    Laihtumatta lankeavi.\n\n               II. 265.\n\n\n13. Omat on virret oppimani.\n\n    Ei ole seppä sen parempi,\n    Eikä tarkempi takoja,\n    Jos syntyi sysi-keolla,\n    Kasvoi hiili-kankahalla.\n\n    En ole opissa ollut;\n    Käynyt mailla mahtavien,\n    Samonnut Lapin saloja,\n    Souellut Wiron vesiä;\n    Omat on virret oppimani,\n    Omat saamani sanaset,\n    Tiepuolista tempomani,\n    Risukoista riipomani,\n    Pajukoista poimimani,\n    Vesoista vetelemäni,\n    Kanervoista katkomani,\n    Päästä heinän hieromani.\n    Kun olin piennä paimenessa,\n    Lassa karjan kaitsijana.\n    Metisillä mättähillä,\n    Kultaisilla kunnahilla,\n    Kirjavaisilla kivillä,\n    Paistavilla paateroilla;\n    Tuuli toi sata sanoa,\n    Tuhat ilma tuuvitteli,\n    Virret aaltona ajeli,\n    Laulut läikkyi lainehina.\n    Ne minä kerälle käärin,\n    Sykkyrälle syyättelin,\n    Panin aitan parven päähän,\n    Kukkarohon kultaisehen,\n    Rasiahan rautaisehen,\n    Vaskisehen vakkasehen.\n\n                II. 280.\n\n\n14. Muut ja minä.\n\n    Muut istui iloitsemahan,\n    Painuivat pajahtamahan;\n    Minä istun itkemähän,\n    Ja painun pahalle mielin.\n\n    Ilossahan muut elävät,\n    Leikissähän leikamoivat;\n    Minä hoikka huolissani,\n    Palo pakkopäivissäni.\n\n    Muill' on tässä mustat kengät,\n    Saappahat soman näköiset;\n    Minä virsussa vitistän,\n    Tuohikengässä kitistän.\n\n    Muill' on kauhtanat komiat,\n    Sinertävät silkkiviitat;\n    Mull' on nuttu nukkavieru,\n    Takki tappuran näköinen.\n\n    Muill' on pitkät piipun varret,\n    Kopat kopran täytehiset;\n    Minä tynkyllä typytän.\n    Nahkavarrella naputan.\n\n    Muut syövät murukaloja.\n    Ja juovat olutpunaista;\n    Minä kiiskiä kitustan,\n    Vesilientä lippielen.\n\n               II. 298.\n\n\n15. Emon torat.\n\n    Ei ennen emo torunna;\n    Kantajani kalkuttanna,\n    Vaikka maion maahan kaasin,\n    Lehmät metsähän levitin.\n\n    Ei ennen emo torunna.\n    Kantajani kalkuttanna,\n    Kun särin pari patoa,\n    Poltin paitani pahaksi.\n\n    Ei ennen emo torunna,\n    Kantajani kalkuttanna,\n    Kun tein kieron kehrävarren,\n    Väärän värttinän rapasin.\n\n    Ei vielä emo toruisi,\n    Kantajani kalkuttaisi,\n    Jos ma viikomman viruisin,\n    Kauan työttä kalkehtisin.\n\n    Ei vielä emo toruisi,\n    Kantajani kalkuttaisi,\n    Jos joisin hevosen varsan,\n    Kellokaulan kenkkeäisin.\n\n    Vaan tuosta emo toruvi,\n    Kantajani kalkuttavi,\n    Toin tuhman tulen puhujan,\n    Pahan paian ompelijan.\n\n    Pahan paian ompelevi,\n    Päälle päärmehet tekevi;\n    Kehnon rihman ketreävi,\n    Päiksi pellavat panevi.\n\n              II. 309.\n\n\n16. Penu pieni koiraseni.\n\n    Penu pieni koiraseni,\n    Aina harras haukkujani,\n    Tule minun turvikseni,\n    Metsolahan mennessäni,\n    Ett'ei naiset naurahtaisi,\n    Piiat pilkkana pitäisi,\n    Ukotki urahtelisi,\n    Partasuut pahoin puhuisi!\n\n    Koirani keränä vieri,\n    Kylän kukka kuuluisana,\n    Itse mie kulen kuvana,\n    Sukset mustina matoina.\n\n    Sinä koirani komehin,\n    Juoksuttele, jouvuttele,\n    Ahomaita aukehia;\n    Juokse tuonne toisa'alle,\n    Mieluisahan metsolahan,\n    Tarkkahan tapiolahan!\n\n    Minun on koirani komiat,\n    Otukseni oivalliset;\n    Niin on silmät koirallani,\n    Kun on suuri suitsirengas,\n    Niin on korvat koirallani,\n    Kun on lumme lammin päällä;\n    Niin on hammas koirallani,\n    Kun on viikate Virossa;\n    Niin on häntä koirallani,\n    Kun on komehin korpikuusi.\n    Mielikki metsän emäntä,\n    Tapiolan tarkka vaimo,\n    Kukuta nyt koiroani,\n    Haukuta hakijatani,\n    Sisällä salon sinisen,\n    Korven kultaisen kuvussa;\n    Elä haukuta havuja,\n    Kuusen oksia kukuta;\n    Haukuta havun-alaista,\n    Kuusen-oksan istujaista!\n    Luo löyly etempätäkin,\n    Kanna vainu kaukempata,\n    Vilullakin, vihmoillaki,\n    Tuiskuillaki, tuulillaki,\n    Jotta koiran kohti juosta,\n    Penun julki julkotella,\n    Mieluisassa metsolassa,\n    Tarkassa Tapiolassa.\n\n             II. 340>\n\n\n\n\n9, Loitsurunoja.\n\n\n1. Loitsijan perustussanat.\n\n    Armoa minä anelen,\n    Huojennusta huokaelen,\n    Ylähältä taivahasta,\n    Luota Luojan kaikkivallan,\n    Mistä armot annetahan,\n    Huojennusta hoivatahan,\n    Ovet armon auki käyvät,\n    Turvat tuttavat tulevat.\n    Herra hoivan heittäköhön,\n    Avun tuokohon Jumala,\n    Minun silmin nähtyäni,\n    Mielin arvaeltuani,\n    Suin sulin puheltuani,\n    Hengin huokaeltuani,\n    Käsin päälle käytyäni,\n    Sormin suoriteltuani!\n    Saakohon minun sanani\n    Läpi luun, läpi jäsenen,\n    Läpi lämminten lihojen,\n    Läpi suonten soljuvien,\n    Iho'on imento raukan,\n    Emon tuoman ruumihisen!\n\n\n2. Manaus koskeen.\n\n    Mene tuonne, kunne käsken,\n    Keskelle tulisen kosken,\n    Vuoksen koskehen kovahan,\n    Imatrahan ilkeähän,\n    Kahen kallion lomahan.\n    Kinahmehen kauheahan,\n    Jost' et pääse päivinäsi.\n    Selviä sinä ikänä.\n    Ilman luojan päästämättä,\n    Kaikkivallan katsomatta!\n\n    Jospa tuolta päätä nostat,\n    Tahi kuonoa kohotat,\n    Ukko pääsi särkenevi\n    Neuloilla teräsnenillä,\n    Äimillä äkähisillä,\n    Rakehilla rautaisilla.\n\n\n3. Hammastautia vastaan.\n\n    Poijes, lukki, leukaluista,\n    Haihu, häkki, hampahista,\n    Ilkeä, ijenlihoista,\n    Puremasta, järsimästä,\n    Hammasta hajottamasta,\n    Leukaluuta luistamasta,\n    Pääkamua kaivamasta;\n    Heitä tuonne hernehesi,\n    Tuonne paiskoa papusi,\n    Suen kiljuvan kitahan,\n    Leveihin leukaluihin.\n    Paholaisen parran alle,\n    Tuonen hau'in hampahisin.\n\n\n4. Käärmeen puremaa vastaan.\n\n    Sinä vanha maan matonen,\n    Maan rikka, manalan rikka,\n    Pihan rikka, pellon rikka,\n    Rikka kaiken ristikansan,\n    Alla aitojen asuja,\n    Lahokannon kaivelija,\n    Kulon kultaisen alainen,\n    Pinon pitkän vierehinen,\n    Pettäjä iän-ikuinen,\n    Petit meitä ennen muita,\n    Petitpä esi-isämme,\n    Valehtelit vanhempamme,\n    Petit Luojan kaikkivallan,\n    Itse julkisen Jumalan:\n    Lupa sulle annettihin,\n    Lupa kulkea kulossa,\n    Mateloita maan sisässä,\n    Vaan ei annettu lupoa\n    Ruveta rumille töille,\n    Käyä töille törkeille.\n    Ethän kulkenut kulossa,\n    Mateloinut maan sisässä,\n    Kun rikoit ihon imeisen,\n    Turmelit emosen tuoman!\n\n    Miksi nostit norpoasi,\n    Kuksi päätäsi kohotit,\n    Ylemmäksi heinän juurta,\n    Heinän juurta, maan mätästä,\n    Liikuttelit liiroasi,\n    Kärseäsi käännyttelit,\n    Irvistit ikeniäsi,\n    Suutasi pahoin pitelit,\n    Teit paljolta pahoa,\n    Äijältä tihua työtä,\n    Pahoin sulle, pahoin mulle.\n    Pahoin meille kummallenki?\n\n    Miksi pistit, kun ma kielsin.\n    Miksi maistoit, kun manasin?\n    Ei sua käskenyt isosi,\n    Ei isosi, ei emosi,\n    Tekemähän näitä töitä,\n    Ristittyä rikkomahan,\n    Kastettua kaatamahan,\n    Tehtyä teloamahan.\n\n\n5. Jäniksen sanat.\n\n    Minä laitan lankojani,\n    Liitän näitä liinojani,\n    Liitän liinani lumelle,\n    Lasken langat hangen päälle\n    Jänön poika kyykelöinen,\n    Ristisuu, räkäleleuka,\n    Juokse noron notkokkeita,\n    Painakkeita painattele,\n    Juoskos kullaisna käkenä,\n    Hopeaisna myöhkyränä,\n    Vasten minun pyytöäni,\n    Kohen kultalankojani;\n    Tullos ilman tuusimatta,\n    Varomatta vaapottele,\n    Lyöte kynsin kynnykselle,\n    Käpälöin kahan etehen;\n    Ellös varpoja valitko,\n    Pure varpa ensimmäinen,\n    Se on voittu metsän me'ellä,\n    Sivuttu salon simalla,\n    Ellös vainen mengökkänä\n    Toisten varpojen tyköhön,\n    Siellä surma suin pitäisi,\n    Kova kuolo kohtoaisi;\n    Kaikk' on muut vihaiset varvat,\n    Joita sie kovin varaja,\n    Vaan täm' on metinen varpa,\n    Jok' on latvoin laskettuna,\n    Latvoin laskettu lumehen,\n    Tyvin työtty taivosehen,\n    Latva pihtiä pitävi,\n    Tyvi jousta jännittävi.\n\n\n6. Karjan sanat.\n\n    Keskellä kesäsyäntä,\n    Jumalan suvea suurta,\n    Lasken lehmäni leholle,\n    Maion antajat aholle,\n    Hatasarvet haavikolle,\n    Kourusarvet koivikolle,\n    Työnnän kuuta ottamahan,\n    Talia tavottamahan,\n    Ahomailta aukeilta,\n    Leveiltä lehtomailta,\n    Korkeilta koivikoilta,\n    Mataloilta haavikoilta,\n    Kultaisilta kunnahilta,\n    Hopeaisilta saloilta.\n    Lepy lehto, kostu korpi,\n    Lempeä salo sininen,\n    Leppyös lepyttäissäni,\n    Kostu kostutellessani,\n    Anna rauha raavahille,\n    Sorkkasäärille sovinto,\n    Tänä Jesuksen kesänä.\n    Maarian suvena suurna!\n\n\n7. Suden manaussanat.\n\n    Susi juoksi suota myöten,\n    Villahäntä maata myöten,\n    Karjakullan kuuluvilla,\n    Pienen viljan vieremillä:\n    Pois minä sinun manoan\n    Näiltä karjan käytäviltä.\n    Juokse tuonne jouhikuono,\n    Viron hurtta viilettele,\n    Pohjan pitkälle perälle,\n    Lapinmaahan laakeahan,\n    Kuss' ei käyne karja teitä,\n    Vaella hevosen varsa;\n    Sini juokse jouhikuono.\n    Viron hurtta viilettele,\n    Kuni kynttä varpahissa,\n    Hammasta ikenissäsi!\n    Sinne mä sinun manoan.\n    Korpivuorten kukkuloille,\n    Kotihinsa korven koiran,\n    Paikoillensa maan pakanan,\n    Ettet tieä tietä tänne,\n    Etkä kulkea osoa,\n    Viljaisille viitamäille,\n    Viljavieruille mäille,\n    Muille maille mulkosilmät,\n    Tuonne, taanne toitohännät,\n    Ulvojaiset ulkomaille,\n    Surmapaikoille susien.\n    Tänne jääköhöt jänikset,\n    Tänne linnut lentäköhöt!\n\n\n8. Kalastus-sanat.\n\n    Lasken verkkoni vesille,\n    Kivekseni kiinnittelen,\n    Juolehatar, akka kaunis,\n    Veen ehtosa emäntä,\n    Nouse tänne liettehestä,\n    Antamahan ainoasi,\n    Avarasta aitastasi;\n    Lähetä kalainen karja\n    Vanhoille verovesille,\n    Apajille aivotuille;\n    Anna noita, joit' anelen,\n    Noita tuo'os, joita pyyän,\n    Nosta luotojen lomista,\n    Kallioien kainalosta!\n\n\n9. Kylvösanat.\n\n    Akka manteren alainen,\n    Mannun eukko, maan emäntä,\n    Pane turve tunkemahan,\n    Maa väkevä vääntämähän;\n    Eip' on maa väkeä puutu,\n    Eikä nurmi einehiä,\n    Kun lie armo antajista,\n    Lupa einetten emistä.\n\n    Nouse maa makoamasta,\n    Luojan nurmi nukkumasta,\n    Pane korret korttumahan,\n    Sekä varret varttumahan.\n    Tuhansin neniä nosta,\n    Saoin haaroja hajota,\n    Kynnöstäni, kylvöstäni,\n    Varsin vaivani näöstä!\n\n\n10. Tulen synty.\n\n    Se varsin valehtelevi,\n    Tyyni tyhjeä latovi,\n    Joka tulta arvelevi\n    Väinämöisen iskemäksi;\n    Tuli on tullut taivosesta,\n    Panu pilvissä rakettu,\n    Se on poika aurinkoisen,\n    Armas auringon sikiö,\n    Tehty taivosten navoilla,\n    Otavaisten olkapäillä.\n\n    Siell' on tulta tuikuteltu,\n    Varvenneltu valkeaista,\n    Luona päivän, kuun malossa,\n    Kehän kultaisen kesessä,\n    Suun alla sulon Jumalan,\n    Alla parran autuahan.\n    Sielt' on tullunna tulonen,\n    Puhki pilvien punaisten,\n    Yläisistä taivosista\n    Alaisihin maaemihin;\n    Taivot reikihin repesi,\n    Ilmat kaikki ikkunoihin,\n    Tulta maahan tuotaessa,\n    Valkeaista vaaittaissa.\n\n\n\n\n\n\nSUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET.\n\n\n\n\nSuomalaisten pakanuuden aika.\n\n\n    Tuo oli laulaja ikuinen,\n    Virren porras polvuhinen,\n    Tuop' on vanha Väinämöinen,\n    Toinen seppo Ilmarinen,\n    Kolmas lieto Lemminkäinen --\n\nPakanuutensa aikana eivät esi-isämme tiettävästi tunteneet\nkirjoitustaitoa. Senpä tähden ei siltä ajalta olekaan mitään\nkirjallista teosta mainittavissa. Mitä arvokasta silloin ajateltiin tai\ntunnettiin, se kulki tavallisesti runoksi sepitettynä muistin avulla\nmiehestä mieheen, polvesta polveen. Eikä se aika ollutkaan köyhä\nsenlaatuisista tuotteista. Meidän päivinämme on näet Suomen kansan\nmuistista kirjoitettu ja sitten painosta julkaistu ääretön joukko\nkansanrunoutta. _Kalevalan_  ihanat kertomarunot, _Kantelettaren_\nvienonsuruiset laulurunot, _loitsurunojen_ mahtava paljous, viisautta\nja terävyyttä ilmaisevat _sananlaskut ja arvoitukset_ -- kaikki nämä\novat suurimmaksi osaksi syntyneet jo Suomen kansan pakanuuden aikana ja\nsäilyneet sen muistissa aina meidän päivihimme asti. Niistä saamme\nmyöhemmin vielä vähän tarkemmin puhua.\n\n\n\n\nKatholisuuden aikakausi (1157-1542).\n\n\nVuonna 1157 j.Kr.s. tehtiin Ruotsista ensimmäinen ristiretki Suomeen.\nMaamme lounais-osa sen kautta saatettiin Ruotsin yhteyteen ja\nkristinoppia tunnustamaan. Sittemmin saatettiin uusien ristiretkien\nkautta Hämäläiset (1249) ja suuri osa Karjalaisistakin (1293) Ruotsin\nalamaisiksi ja katholisen kirkon yhteyteen.\n\nLähes neljäsataa vuotta vallitsi katholinen kirkko maassamme. Niin\nSuomessa kuin muissakin katholisissa maissa oli hengellinen sääty sinä\naikana melkein yksinomaisesti kirjallisen sivistyksen edustajana ja\nkannattajana; muissa kansanluokissa ei kirjoitustaito eikä\nkirjallisuuden viljeleminen vielä olleet sanottavasti perehtyneet.\nMutta kirkon ja pappein kielenä oli latinankieli. Mitä siis\nkatholisuuden ajalla kirjoitettiin, se kirjoitettiin enimmäkseen\nlatinan kielellä: ainoastaan harvoissa maissa kansojen omat kielet\nsilloin tulivat kirjallisen viljelyksen alaisiksi. Eikä silloin vielä\nsaattanut latinankielistäkään kirjallisuutta suuressa määrässä\nilmestyä, koska kirjapainotaito, joka teki kirjain ilmestymisen\nhelpommaksi ja niiden hinnat huokeammiksi, keksittiin vasta v. 1440.\n[Sen keksijä oli saksalainen Juhana Gutenberg.] Mitä erityisesti\nSuomeen tulee, olivat kirjallisuuden ilmaantumisen ehdot täällä vielä\npienemmät kuin muualla. Korkeampia kouluja ei vielä maassamme löytynyt.\nNiiden harvain, jotka korkeampaa oppia halusivat, täytyi käydä sitä\nulkomaiden yliopistoista etsimässä. Yleinen sivistys oli siis täällä\nheikompi kuin muualla. Senpä tähden katholisuuden aika ei voinutkaan\nsynnyttää maassamme mitään mainittavaa latinankielistä, vielä vähemmin\nsuomenkielistä kirjallisuutta. Joku lyhyt Suomen piispain aikakirja\nsekä muutamat latinankieliset virret ja koululaulut -- siinä melkein\nkaikki tämän aikakauden kirjalliset tuotteet.\n\nSuomalainen kansanrunous tällä ajalla sitävastoin yhä kajahteli\neloisana ja virkeänä. Tosin vanhat pakanuudenaikuiset runot\narvattavastikin alkoivat hävitä niiltä tienoilta, missä kristinusko ja\nsen mukana kulkeva uusi länsimainen sivistys ennättivät syvemmälle\njuurtua. Mutta niiden sijalle syntyi koko joukko uusia rupoja,\nvarsinkin Länsi-Suomessa. Sellaisia ovat Kantelettaressa tavattavat\n_legendat_ eli pyhimystarut (esim. \"Piispa Henrikin surma\") ja\n_balladit_  eli lyhyet kertomarunot, joiden joukosta on muistettava\neritenkin ihana runo \"_Elinan surma_\", jossa elävästi ja liikuttavasti,\nmelkein näytelmärunon tapaan, kerrotaan, kuinka Laukon herra Klaus\nKurki luulevaisuudesta poltti puolisonsa ja lapsensa (arvellaan\ntapahtuneen vuosien 1470 ja 1480 välillä).\n\n\n\n\nUskonpuhdistuksen aika (1542-1640).\n\n\n    \"Kyllä se kuulee Suomen kielen,\n    Joka ymmärtää kaikkein mielen.\"\n\nPyhän Raamatun perustuksella nousi _Martti Luther_ Saksanmaalla\nvastustamaan katholisen kirkon monia harhaoppeja ja väärinkaytöksiä.\nHänen voimallisen vaikutuksensa kautta syntyi suuri kirkollinen\nparannus, n.s. _uskonpuhdistus_. Monet maat ja kansat kerrassaan\nluopuivat katholisesta kirkosta ja omistivat itselleen Luther'in\npuhdistaman opin. Varsinkin tapahtui näin pohjois-Saksassa. Sieltä\npuhdistettu oppi pian levisi pohjoismaihinkin. Ruotsin silloinen\nkuningas Kustaa Waasa (hallitsi vuosina 1523-1560) salli sitä\nvaltakunnassaan saarnata. Tuota pikaa katkaistiin yhteys katholisen\nkirkon kanssa, ja sekä Ruotsi että Suomi muuttuivat lutherilaisiksi\nmaiksi.\n\nMonen muun hyvän ohessa seurasi tästä uskonpuhdistuksesta kaikkialla\nsekin, että kansojen omat kielet joutuivat kirjallisen viljelyksen\nalaisiksi. Lutherin ja muiden uskonpuhdistajain ensimmäisiä\nperiaatteita oli se, että kansan tulisi saada kuulla ja lukea Jumalan\nsanaa omalla kielellänsä. Kaikkialla, missä puhdistettu oppi\nvastaanotettiin, ryhdyttiin sitä vakaannuttamaan lukutaidon opetuksella\nja toimittamalla Raamattu ynnä muita hengellisiä kirjoja kansan\nluettavaksi.\n\nNäin synnytti uskonpuhdistus Suomessakin ensimmäisen suomenkielisen\nkirjallisuuden. Ensimmäinen mies, joka kieltämme kirjallisesti käytti,\ntullen siten \"suomalaisen kirjallisuuden isäksi\", oli _Mikael Agrikola_.\n\nMikael Agrikola oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä,\nsyntynyt noin vuonna 1508. Käytyään koulua Viipurissa ja Turussa pääsi\nhän Suomen silloisen piispan _Martti Skytten_ kirjuriksi. Tämä lähetti\nhänet muutamien muiden nuorten miesten kanssa Saksanmaalle\nWittenberg'iin. Siellä Mikael Agrikola pari vuotta kuunteli Luther'in\nja hänen uskonpuhdistustoverinsa Melanchton'in opetusta. Palattuaan\nsieltä maisterina ja varustettuna Luther'in ja Melanchton'in\nsuosituskirjeellä tuli hän Turun koulun rehtoriksi. Martti Skytten\nkuoltua v. 1550 tuli hän piispanviran hoitajaksi ja v. 1554\nvarsinaiseksi piispaksi. Hän kuoli jo vuonna 1557 Uudenkirkon pitäjässä\nollessaan paluumatkalla Moskovasta, jonne kuningas Kustaa Waasa oli\nhänet lähettänyt rauhanteon asioissa.\n\nSuomenkielisten kirjain toimittaminen oli Agrikolan pääharrastuksena.\nNiiden kautta tahtoi hän saada Lutherin opin maassamme vakaantumaan.\nTämä Agrikolan kirjallinen toiminta oli sangen vaikea. Ei näet ole\nmikään helppo asia kirjoittaa kielellä, jota ei vielä koskaan ole\nkirjallisuudessa käytetty ja jonka sääntöjä ei ole selvitetty. Mutta\nAgrikolalla oli väsymätön työvoima ja suuri rakkaus asiaan. Täytyipä\nhänen tässä työssään taistella harhaluulojakin vastaan. Hänen\naikalaisensa, jotka olivat tottuneet pitämään latinankieltä kirkon ja\nhengellisen kirjallisuuden kielenä, eivät vielä pystyneet käsittämään,\nettä suomenkielikin voisi tähän tarkoitukseen soveltua. \"Kylle se cuule\nSomen kielen Ioca ymmerdhe caickein mielen\", sanoi Agrikola näille\nrukouskirjansa esipuheessa. -- Suuren joukon teoksia ennätti Agrikola\nsuomeksi valmistaa. Kaikkein ensimmäiseksi kirjoitti hän _Aapiskirjan_\n(Abc-kirjan), joka ilmaantui luultavasti v. 1542. Toinen kirja oli\n\"_Alcuoppi uscohon_\", luultavasti Luther'in vähän katekismuksen\nsuomennos, v:lta 1543. V. 1544 ilmaantui laaja \"_Rucouskirja\nBibliasta_\", jossa rukouksien ohessa löytyi muutakin, esim. kalenteri,\nmuutamia lukuja evankeliumeista y.m. Tärkein kaikista Agrikolan\nteoksista oli _Uuden Testamentin_ suomennos (Se wsi testamenti), joka\nvalmistui painosta v. _1548_. Seuraavana vuonna ilmaantuivat\n_\"Käsikirja castesta ia muista christikunnan menoista\", \"Messu eli\nHerran echtolinen\" ja \"Se meiden Herran lesuxen Chrisiuxen pina,\nylesnousemus ja taivaisen astumus\"_. Seuraavat teokset olivat\n_Psaltari_ (v. 1551), \"_Weisut ja ennustoxet Mosesen laista ja\nProphetista uloshaetut_\" (v. 1551), sekä \"_Ne Prophetat Haggai,\nSacharia ja Maleachi_\" (v. 1552).\n\nKaikki nämä kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa ei silloin\nvielä löytynyt kirjapainoa. -- Kieli niissä on pääasiallisesti\nLänsi-Suomen murretta, joka sitten tulikin yhä edelleen\nkirjakielessämme vallitsemaan. --\n\nAgrikolan työtä kirjallisuutemme alalla jatkoi sitten ensinnäkin Turun\nansiokas piispa _Paavali Juusten_ (kuollut 1576). Hän toimitti suomeksi\n_Katekismuksen_ (1574) sekä _Pyhän messun_ (1575). Latinaksi on sama\nmies kirjoittanut muutamia teoksia, joista tärkein oli _Ajantieto\nSuomen piispoista_ (Chronicon episcoporun Finlandensium).\n\nMuistettavan sijan kirjallisuutemme ensimmäisten viljelijäin joukossa\nsaa oppinut ja lempeämielinen piispa _Eerikki Sorolainen_ (Ericus\nErici), kuollut Turun piispana v. 1625. Saatuaan sen ajan sotaisten ja\nlevottomien tapausten aikana Suomen kirkon ylipaimenena kokea monta\nvaihetta ja mielenmurhetta, pääsi hän viimein elämänsä loppupuolella\nnauttimaan rauhallisempia päiviä ja ryhtyi silloin toimittamaan\nsuomenkielisiä kirjoja. Ensinnäkin painatti hän v. 1614 opettajain\nohjeeksi lavean ja ansiokkaan uskonopin nimellä _Katekismus_. Siitä\ntuli myöhemmin lyhyempi laitos kansaa varten. Sen jälkeen kirjoitti hän\nensimmäisen suomenkielisen _Postillan_, joka ilmestyi kahdessa osassa\nvuosina _1621_ ja _1625_.  Tämä teos oli erinomaisella taidolla\nkirjoitettu. Se oli kansallemme erittäin mieluinen, ja sitä\nkäytettiinkin vielä tämän vuosisadan alussa. Vielä toimitti Eerikki\nSorolainen v. 1614 suomeksi samana vuonna Ruotsissa ilmestyneen\nkäsikirjan, jossa jumalanpalvelus on säädetty melkein siihen muotoon,\njommoisena se sitten kirkossamme on pysynyt.\n\nNämä ensimmäiset suorasanaiset kirjallisuudentuotteet olivat siis\nkaikki hengellistä sisällystä. Hengellisiäpä olivat ensimmäisen\nsuomenkielisen runoudenkin tuotteet, ollen _virsikirjoja_. Ensimmäiset\nsuomalaiset virsisepät olivat _Jaakko Suomalainen eli Finno ja Hemminki\nMaskulainen_. Edellinen, Turun koulun rehtori ja Rantamäen kirkkoherra,\nkuollut 1588, toimitti pienen virsikirjan, jonka arvellaan ilmaantuneen\nnoin 1580-1582. Siinä oli 99 virttä. -- Hemminki Maskulainen (kotoisin\nMaskun pitäjästä, kuollut tämän seurakunnan kirkkoherrana vuosien 1618\nja 1620 välillä) toimitti uuden lisätyn virsikirjan vv. 1610 ja 1614\nvälillä. Vuonna 1639 ilmaantui tästä uusi laajennettu laitos, sisältävä\nyhteensä 242 virttä.\n\nAinoastaan osa näistä virsistä oli Suomalaisen ja Hemmingin omia\ntekemiä; muut olivat käännöksiä latinasta, saksasta ja ruotsista.\nHemminki näyttää olleen etevämpi runoilijalahjoiltaan; hänellä oli\nvilkas mielikuvitus, rikas ja luonteva kieli. Kumpaisenkin virsissä\nrunomitta ja muu ulkonainen rakennus oli vaillinainen. He perehdyttivät\nvirsiensä kautta suomalaiseen virsikieleen katkonaiset sanamuodot,\njotka loukkaavat nykyistä kieliaistia, kuin myös suomalaiselle\nrunoudelle sitä ennen vieraan kaunistuskeinon: loppusoinnun eli riimin.\nAikalaistensa mielestä nämä virsikirjat olivat sekä kielen että\nsisällyksen puolesta verrattoman onnistuneet.\n\nSuomalainen on toimittanut suomeksi myöskin rukouskirjan ja\nkatkismuksen, ja Hemminki on suomentanut erään katholis-aikaisen\nlatinankielisen laulu- ja virsikokoelman (1616).\n\nAstuttuaan täten hengellisessä kirjallisuudessa viljelyksen alaiseksi\njoutui kielemme pian maallisenkin kirjallisuuden alalla käytäntöön. Jo\nvuonna 1548 oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra _Martti_\nsuomentanut n.s. _Kristofer kuninkaan Maanlain_. Se suomennos ei\nkuitenkaan tullut painetuksi. Saman lakiteoksen suomensi sitten\nKalajoen kirkkoherra _Ljungo Tuomaanpoika_ (kuollut 1611). Hoitaessaan\npapillisen toimensa ohessa tuomarinkin tehtäviä oli tämä kansan parasta\nvalvova mies tullut näkemään, kuinka monenmoisia väärinkäytöksiä syntyi\nsiitä, ett'ei silloista lakia löytynyt kansan omalla kielellä, ja\nsuomensi sen vuoksi sekä mainitun _maanlain_ v. 1602 että myöskin\n_kaupunginlain_ v. 1609. Molemmat suomennokset kuitenkin jäivät\nsotaisten aikain vuoksi silloin painattamatta.\n\n\n\n\nSuomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun (1640-1721).\n\n\nHeinäkuun 15 p. v. 1640 oli maassamme yleinen juhlapäivä; silloin näet\navattiin Suomelle oma yliopisto Turussa. Siitä lähtien Suomen\nnuorukaiset saivat omassa maassaan korkeampaa oppia ja sivistystä,\njoten heidän ei enää tarvinnut sitä etsiä vieraiden maiden\nyliopistoista. Ensi alussa ei tämä yliopisto kuitenkaan voinut antaa\nsuurtakaan herätystä suomenkielisen kirjallisuuden kasvamiseen. Sen\nensimmäiset professorit näet olivat Ruotsalaisia ja samoin\nenimmät oppilaatkin. Ja latinankieli oli silloin yhä edelleenkin\nkorkeamman opin ja tieteellisen kirjallisuuden kielenä. Sitä paitsi\nalkoi ruotsinkieli tällä aikakaudella voittaa maassamme alaa.\nKolmekymmenvuotisen sodan kautta oli Ruotsi kohonnut mahtavuutensa\nkukkulalle. Valtiollinen loisto, jonka tuo hallitseva kansa täten oli\nsaavuttanut, antoi meikäläisten silmissä arvoa sen kielellekin.\nKäytännöllinen hyöty myös vaati monen siihen tutustumaan. Vaikka\nsuomenkieli tällä aikakaudella vielä pysyikin maassamme yleisenä\npuhekielenä, alkoivat kuitenkin aateliset virkamiehet, vieläpä joskus\nporvarit ja talonpojatkin hankkia lapsillensa ruotsinkielen taitoa.\nOman kansallisuuden tunto, joka Suomalaisissakin oli herännyt sen\nmaineen kautta, jonka he saavuttivat urotöillään 30-vuotisessa sodassa,\nei voinut estää tätä ruotsinkielen enenevää valtaa. Kouluissakin\nruvettiin sitä opettamaan. Näin siis alkoi sivistyneen säätymme\nruotsalaistuminen, joka tietysti on vaikuttanut ehkäisevästi\nkirjallisuuteemmekin.\n\nTärkeimpänä suorasanaisen kirjallisuuden joukosta on mainittava\nensinnäkin koko _Pyhän Raamatun_ suomennos, joka ilmestyi v. _1642_.\n\"Kirjojen kirja\" oli nyt siis saatu kokonaisuudessaan Suomenkin\nkielelle. Suomennoksen toimittajina olivat: _Eskil Petraeus_,\njumaluusopin professori, sittemmin Turun piispa, kuollut 1657,\nprofessori _Martti Stodius_, Maskun kirkkoherra _Henrik Hoffman_ ja\nPiikkiön kirkkoherra _Gregorius Favorinus_,  Käännös oli, sen\nilmaantumis-aikaan katsoen, varsin onnistunut. Se painettiin\nTukholmassa, sillä vasta samana vuonna, kuin Raamatun käännös\nilmaantui, perustettiin Turkuun kirjapaino.\n\nEskil Petraeus, joka oli edellä mainitun suomennostyön johtajana, on\nkirjallisuutemme historiassa vielä muutenkin mainittava. Ollen\nRuotsista kotoisin oli hän täällä Suomessa, jonne muutti v. 1628,\nkuitenkin niin perehtynyt kieleemme, että pystyi kirjoittamaan\n_ensimmäisen Suomen kieliopinkin_. Se ilmaantui latinankielisenä v.\n_1649_. Uuden laitoksen siitä toimitti Viipurin lukion lehtori Mattias\nMartinius v. 1689.\n\nV. 1685 ilmaantui Raamatun käännös alkukielten mukaan parannettuna. Sen\ntyön suoritti Paimion kirkkoherra _Henrik Florinus_ (kuollut v. 1705).\nTällä miehellä on muitakin ansioita kirjallisuutemme suhteen. Hän\ntoimitti muun muassa pienen latinais-ruotsalais-suomalaisen\n_sanakirjan_ (v. 1678). Hänen huomionsa oli jo kääntynyt suomalaiseen\nkansanrunouteenkin. V. 1702 julkaisi hän näet ensimmäisen kokoelman\n_suomalaisia sananlaskuja_.\n\n_Jaakko Raumanus_, Pirkkalan kirkkoherra, suomensi _Augsburgin\nuskontunnustuksen_ (1651) sekä Lutherin _suuremman katekismuksen_\n(1674).\n\nAlkuperäisiä _saarnakirjoja_ toimittivat Tammelan kirkkoherra\n_Laurentius Petri_ (1644) ja Tyrvään kirkkoherra _Tuomas Rajalenius_\n(1654).\n\nTällä kohdalla mainittakoon myöskin ikimuistettavain piispain _Juhana\nGezelius_ vanhemman (kuollut 1690) ja nuoremman (kuollut 1718) ansiot\nsuomalaisen kirjallisuuden suhteen. Heidän monipuolinen ja\nvaikutukseltaan mahtava toimintansa Turun piispoina ei saata tässä\ntulla puheen-alaiseksi; muistettakoon vaan, että he varsinkin\nhengellistä kirjallisuutta julkaisemalla ja kustantamalla kuin myös\nsaattamalla lukutaidon kansassamme yleiseksi paljon ovat vaikuttaneet\nkirjallisuutemmekin hyväksi. Edellinen heistä on sitä paitsi suomeksi\nkirjoittanut katekismuksen nimellä _Lasten paras tavara_  (1666), joka\non ollut käytännössä meidän aikaamme asti.\n\nMainittuamme vielä, että v. 1642 ilmaantuivat suomeksi kuningas Kustaa\nAadolfin säätämät _sota-artikkelit_ \"lainlukijan\" Hartikka Speitz'in\nkääntäminä ja että Ruotsin _kirkkolaki_ v:lta 1686 saatiin pari vuotta\nmyöhemmin suomeksikin, olemmekin täten luetelleet tämän aikakauden\nhuomattavimmat tuotteet.\n\nRunouden tuotteista mainittakoon ensinnäkin _suomalainen virsikirja_.\nHemminki Maskulaisen toimittama virsikirja oli uusissa painoksissaan\nvähitellen kasvanut yhä laajemmaksi varsinkin _arkkiveisuista_,\njommoisia alkoi viljalti ilmestyä, etupäässä käännöksinä ruotsin-,\nlatinan- ja saksankielistä, kunnes suomalainen virsikirja viimein v.\n1701, luultavasti Kronobyn kirkkoherran Erik Cajanuksen toimittamana,\nilmaantui sellaisena, jommoisena se sitten monine ansioineen\nsisällyksensä puolesta ja monine virheineen runollisen muotonsa ja\nkielensä puolesta on ollut kirkkomme ja kansamme käytettävänä aina\nmeidän päivihimme asti.\n\nEtevin tämän ajan muista runotuotteista oli _llolaulu Jesuksesta_, joka\nensi kerran ilmestyi v. 1690. Sen tekijäksi mainitaan eräs pappi\n_Mattias Salamnius_, jonka elämänvaiheista ei ole varmoja tietoja;\narvellaan hänen olleen kotoisin Pohjanmaalta, olleen sotapappina\nInkerinmaalla sekä sitten kuolleen Paraisten pitäjässä. \"Ilolaulu\nJesuksesta\" kuvaa 29 runossa, evankeliumein mukaan, Vapahtajan elämää,\nkuolemaa y.m. vaiheita. Mahtavan ja elävän, mutta samalla\nyksinkertaisen esityksensä, kuin myös sen verrattoman taidon kautta,\njolla tässä runossa on käytetty suomenkieltä ja vanhaa suomalaista\nrunomittaa, on tämä runoteos Ruotsin aikuisen kirjallisuutemme\nmuistettavimpia. Kansalle on se ollut rakasta luettavaa; siitä onkin\ntähän asti ilmaantunut 16 painosta, viimeinen painos v. 1886.\n\nMuutamia _historiallisia_ runoja ilmaantui tällä ajalla. Jo ennen\nmainittu _Laurentius Petri_ toimitti v. 1658 \"_Ajantiedon Suomen maan\nmenoist ja uscost_\". Se oli n.s. riimikronika, runopukuinen Suomen\nhistoria, ensimmäinen suomenkielellä. -- Ajan tapausten johdosta\ntekivät runoja _Anterus Aschelinus_ (kappalainen Askaisissa, kuollut\n1703), Oulun kirkkoherra _Sakari Lithovius_ sekä Ilmajoen kirkkoherra\n_Pärttyli Vhael_. Ensin mainitun tekemiä ovat _\"Virsi suuresta nälästä\nv. 1697\", \"Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta\" ja \"Uron-uhri Jumalalle\nKahdennentoista Kaarlen edestä\"_. Pärttyli Vhael taas on vanhalla\nrunomitalla kirjoittanut liikuttavan _Valitusrunon_  n.s. Isonvihan\nkauhuista ja hävityksistä. Sen tapaisia haikeita runoja on tuolta\nkamalalta ajalta säilynyt useampiakin.\n\nVielä mainittakoon tältä ajalta kansaa miellyttävä opetusrunoelma\n_Huoneenpeili_ sekä _Veisu talonpojille kunniaksi_,  jonka teki\nAlatornion kirkkoherra _Gabriel Tuderus_.\n\nMuuten ilmaantui tähän aikaan paljon _tilapäistä_ runoutta. Oli yleensä\ntapana juhlatiloja, niinkuin häitä, hautajaisia, yliopistollisia\nväitöstilaisuuksia y.m. varten sepittää yksityisten kunniaksi runoja,\nusein monilla eri kielilläkin. Suomeksikin niitä ilmaantui koko joukko.\nYlimalkaan runous tällä aikakaudella oli pikemmin runopukuista\nkaunopuheliaisuutta, kuin todellista, sydämen tunteita tai yleviä\naatteita ilmaisevaa, runoutta. Ulkomuoto, korealta helähtävät sanat ja\nkonstikkaat värssyrakennukset olivat senaikuisten mielestä runon\nvarsinaisia tunnusmerkkejä. Näin ollen varsinkin tuollaisissa\ntilapäärunoissa useimmiten vallitsi sisällinen tyhjyys ja kuivuus. Jo\nsiitä syystä kuin myös niiden ylimalkaan hetkellisen merkityksen vuoksi\nei niillä ole mitään pysyväistä arvoa ollut. Se hyöty niistä\ntietysti kuitenkin oli, että kieltämme sitenkin viljeltiin. --\nTilapäärunoilijoista ansaitsee muistamista _Erik Justander_\n(runoustaiteen professori, virallinen suomentaja, kuollut Mynämäen\nkirkkoherrana v. 1678), ei kuitenkaan niin suuresti runoilijana, kuin\nRuotsin hallituksen antamien asetusten suomentajana. --\n\nTämä nyt puheena ollut aikakausi päättyi surullisilla tapahtumilla.\nKahdeksastoista vuosisata alkoi näet n.s. isolla Pohjan sodalla, jota\nRuotsi sai käydä Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan. Sodan alkupuoli\noli Ruotsin aseille onnellinen. Sankarikuninkaansa Kaarle XII:nnen\njohdolla saivat Ruotsalaiset monta loistavata voittoa vihollisistaan.\nMutta Pultavan tappelun jälkeen (v. 1709), jossa Ruotsin armeija kärsi\nsuuren tappion, asiat muuttuivat. Varsinkin Suomi joutui nyt ankarien\nkärsimysten, n.s. Ison-vihan, alaiseksi. Kun Ruotsista ei tullut\nriittävää apua, joutui maamme vähitellen kokonansa Venäläisten haltuun.\nVihollisen miekka ja hävitykset, nälkä ja rutto silloin olivat tehdä\nlopun Suomen kansasta. Väkiluku väheni puoleen määräänsä, maa jäi\nuseissa paikoissa aivan autioksi ja viljelemättömäksi, kirkot, koulut\nja virastot suljettiin, virkamiehet ja kutka vaan kykenivät pakenivat\nRuotsiin. Sellaisten kauheiden olojen vallitessa tietysti\nkirjallisuuden kartuttaminen, niinkuin muukin sivistystyö, kokonaan\nkeskeytyi. Yksi ainoa kirjallinen tuote silloin syntyi, surullisena\nmuistutuksena noiden aikain kamaluudesta. Kun näet ei enää ollut\nkirjapainoa, ryhtyi eräs Daniel Medelplan siihen vaivaan, että koversi\n_aapiskirjan_ puuhun, jonka avulla sitten tätä teosta painoi. Tämä\nmerkillinen aapiskirja ilmaantui v. 1719 Tauralan kylässä Pälkäneellä.\n\n\n\n\nRuotsin vallan loppuaika. (1721-1809).\n\n\na) Juslenius ja hänen aikalaisensa.\n\n    \"Otavanais sua tiell' opastellen\n    Loisteli säihkyen sammumaton\n    Lempi Juslenion.\"\n\nIson vihan vammat alkoivat vähitellen arpeutua, Suomi alkoi uudelleen\nkohota nääntyneestä tilastansa. Maan taloudellista tilaa koetettiin nyt\nRuotsin hallituksenkin toimesta monilla keinoilla parantaa.\nTaloudellisen vaurastumisen pyrintö, joka tähän aikaan muuallakin\nEuropassa vallitsi, voitti jalansijaa myöskin Ruotsissa ja Suomessa,\nollen sillä valtakunnan yleisessä rappiotilassa suoranaisetkin\nilmaantumissyynsä. Tiedekin astui tämän taloudellisen vaurastumis-innon\npalvelukseen, pyrkien yleisessä taloudessa, maanviljelyksessä y.m.\nelinkeinoissa vaikuttamaan. Varsinkin harrastettiin tähän aikaan\nluonnontieteitä. Jumaluus-opilliset ja filosofilliset tutkimukset,\njoita yliopistossamme oli siihen asti etupäässä harjoitettu,\nsyrjäytyivät nyt melkoisesti näiden uusien harrastusten tieltä.\nLatinankieli, joka siihen asti oli yksinomaisesti vallinnut tieteessä,\nalkoi Suomessakin askel askelelta väistyä vanhalta asemaltaan.\nLuonnollista olisi ollut, että täällä, niinkuin muissakin maissa,\nkansan kieli, suomi, olisi astunut sen sijalle. Niin ei kuitenkaan\ntapahtunut, vaan ruotsinkieli voitti yliopistossa alaa, mikäli latina\nväistyi. Jo edellisellä aikakaudella oli ruotsinkieli yleensä\nsivistyneessä säädyssämme saanut tukevan jalansijan, ja nyt Ison-vihan\njälkeen pääsi ruotsalaistuminen täyteen vauhtiin. Sitä edisti\narvatenkin se yleinen voimattomuus, johon Iso-viha oli kansamme\nkaikissa suhteissa saattanut, mutta varsinkin se seikka, että ne\nkansalaisistamme, jotka Ison-vihan aikana olivat paenneet Ruotsiin ja\nsiellä tottuneet ruotsinkielen käyttämiseen, kotimaahan palattuansakin\ntätä kieltä yhä edelleen käyttivät. Itse Ruotsin hallituskin mielellään\nsuosi tätä ruotsinkielen paisuvaa valtaa maassamme, koska se\nerikois-asema, joka Suomen kansalla oman kielen kautta oli, siten muka\nheikkeni. Ilman vastusta ei ruotsinkieli meillä kuitenkaan päässyt\nvaltaan. Tavan takaa tekivät Suomen edusmiehet valtiopäivillä Ruotsissa\nvalituksia etenkin sen epäkohdan johdosta, että virkamiehet eivät\nosanneet kansan kieltä. Ja löytyipä tänä aikana miehiä, joiden\nsydämissä oman kansallisuuden tunne ja rakkaus suomenkieltä kohtaan\nhehkui lämpimänä ja virkeänä, puhjeten ilmi tieteellisissä\ntutkimuksissa ja kirjallisissa teoksissa. Näitä miehiä kutsuttiin\n_fennofileiksi_, s.o. suomalaisuuden ystäviksi.\n\nEtevin fennofileistä oli _Daniel Juslenius_. Hän oli papin poika,\nsyntyi Mynämäellä v. 1676. Nuorena ylioppilaana julkaisi hän jo pari\nlatinankielistä väitöskirjaa (\"Vanha ja uusi Turku\" sekä \"Suomalaisten\npuolustus\"), joissa hän innokkaasti ylistelee omaa maatansa ja\nkansaansa sekä puolustaa niitä soimauksia vastaan. Hän pääsi ensin\nkotiopettajaksi piispa Gezelius nuoremman perheesen, sitten (v. 1712)\nkreikan ja hebrean kielten professoriksi Turun yliopistoon. Seuraavana\nvuonna täytyi hänen perheensä kera paeta Ruotsiin Ison-vihan kauhujen\nalta. Palattuaan sieltä rauhan tultua pääsi hän yliopistoon\njumaluusopin professoriksi. V. 1734 tuli hän Porvoon piispaksi. Vuosina\n1741-1743 raivosi taas sota Ruotsin ja Venäjän välillä; Venäläiset\nottivat toisen kerran Suomen haltuunsa. Jusleniuksen täytyi jälleen\npaeta Ruotsiin hiippakunnastaan, jota hän oli suurella innolla\nhoitanut. Sinne hän sitten loppuiäkseen jäikin, päästen Skaran\nhiippakunnan piispaksi. Hän kuoli v. 1752. -- Ruotsissa ollessaan sai\nJuslenius valmiiksi teoksen, joka oli mitä kaunein tulos hänen\nharrastuksestaan ja työstään suomenkielen hyväksi. Se oli laaja\nsuomenkielen sanakirja, nimeltään \"_Suomalaisen sanaluvun coetus_,\nJumalan avulla, suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla,\nSuomen kielen cunniaxi koottu.\" Tämä tärkeä kirja, jommoista jo\nyleiseen kaivattiin, ilmestyi painosta Tukholmassa v. 1745.\nSuomenkielen sanat oli siinä selitetty latinaksi ja ruotsiksi. -- Vielä\njulkaisi Juslenius Ruotsissa käännöksen _Svebiliuksen katkismuksesta_\n(1746), joka on vielä meidänkin päivinämme käytännössä. Sen esipuheessa\nlähettää Juslenius Ruotsista lämpimän ja ylevän tervehdyksensä\n\"rakkaimmille maanmiehillensä.\" -- Ollessaan pappissäädyn jäsenenä\nRuotsin valtiopäivillä koetti Juslenius sielläkin valvoa suomenkielen\netuja. Hänen ynnä muiden valitusten johdosta säädyt sitten päättivätkin\nv. 1734 hyväksytyn _Ruotsin valta kunnan lain_ suomennettavaksi.\nSuomennos ilmaantuikin vihdoin v. 1759, maisteri Samuel Forseen'in\nkääntämänä ja Turun hovioikeuden aktuarin Yrjö Kustaa Saloniuksen\npainattamana. -- Yhteydessä tämän seikan kanssa mainittakoon, että\ntällä aikakaudella jo otettiin tavaksi suomentaa kuninkaallisia\nasetuksia, säätyjen päätöksiä y.m.\n\nToinen mies, joka tällä aikakaudella harrasti kielemme tieteellistä\ntutkimista, oli jo ennen runoilijana mainittu _Pärttyli Vhael_\n(k. 1723). Hän oli innokas suomenkielen ystävä ja tutki sitä syvemmin\nkuin kukaan ennen häntä. Hän kirjoitti latinaksi ansiokkaan _Suomen\nkieliopin_. Siinä oli kielemme oma luonne jo käsitetty paremmin kuin\nPetraeuksen kieliopissa, jossa sitä oli koetettu sovitella\nlatinankielen kaavoihin. Vhaelin kielioppi ilmaantui painosta v. 1733.\n\nMuuten vallitsi tähän aikaan oppineissa monta harhaluuloa kielemme\nsuhteen. Luultiin sen olevan läheistä sukua kreikan ja hebrean kielten\nkanssa. Kaikenmoisilla näennäisillä yhtäläisyyksillä koetettiin tätä\nsukulaisuutta todistella. Itse Daniel Juslenius kannatti tätä\nluuloteltua sukulaisuutta. Muista senaikuisista suomenkielen\ntutkijoista, jotka niinikään teoksissaan edustivat samaa harhaluuloa,\nmainittakoon vielä Huittisten rovasti _Niilo Idman_ (kuollut 1790) ja\n_Kaarle Kustaa Weman_, ensimmäinen suomenkielen dosentti Turun\nyliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien suomenkielen opettaja,\nkuollut Kemiön rovastina v. 1803. Weman oli tunnettu myöskin\nrunoilijana.\n\nMuuten suomenkielinen kirjallisuus, edellä mainittujen kielisuhteiden\nvuoksi, oli tähän aikaan, niinkuin vielä kauan jälkeenpäinkin,\npääasiallisesti yhteisen kansan tarpeeksi kirjoitettua ja etupäässä\nhengellistä sisällystä. Ansiokkain ja muistettavin hengellisen\nkirjallisuuden tuote tältä ajalta on Oulun rovastin _Juhana\nWegeliuksen_ (kuollut 1764) postilla _Pyhä evangeliumillinen valkeus_,\nilmaantunut Tukholmassa v. 1747-1749. Ajaen elävän kristillisyyden\nasiaa tuli se pian hyvin suosituksi; se käännettiin ruotsiksikin v.\n1856. -- _Andreas Hasselqvist_, Paraisten kirkkoherra, kirjoitti\nhartauskirjan _Hengellinen sydämen herättäjä_. (1706), josta on\nilmaantunut 13 painosta. -- _Iisakki Ervasti_, kuollut Kemin\nkirkkoherrana 1757, julkaisi v. 1733 osaksi alkuperäisen, osaksi\nsaksasta käännetyn _rukouskirjan_, jota on ilmaantunut 15 painosta. --\nUusi _Raamatun suomennos_ saatiin v. 1758. Sen toimitti taitava\nsuomenkielen käyttäjä _Antti Lizelius_ (kuollut Mynämäen rovastina v.\n1795) professori Kaarle Abraham Clevberg'in ja Turun piispan Juhana\nBrovalliuksen johdolla. -- Ilmaantuipa tähän aikaan suomeksi jo\nmuutamia siveys- ja terveysopillisiakin teoksia, tarkoittaen hyvien\ntapojen istuttamista, juoppouden poistamista, pienten lasten parempaa\nhoitoa y.m.\n\nSuomenkielinen runous tällä ajalla oli myöskin enimmäkseen hengellistä\nsisällystä, ja useimmat runoilijat olivatkin pappeja. Edelliseltä\naikakaudelta peritty tapa kyhäillä viljalti tilapäärunoja säilyi vielä\ntälläkin aikakaudella. Muuten alkoi runous ulkomuotonsa puolesta olla\nparempaa kuin ennen, koska siinä nyt enimmäkseen viljeltiin vanhan\nkansanrunon runomittaa ja vältettiin sanain katkomista, -- _Gabriel\nCalamnius_, kuollut Kalajoen kappalaisena v. 1774, on kirjoittanut koko\njoukon runoja, jotka v. 1755 julkaistiin eri vihkona nimellä \"_Vähäinen\ncocous suomalaisista runoista_\". -- _Henrik Lilius_, Messukylän\nkirkkoherra, kuollut 1745, on paitsi latinankielisiä runoja\nkirjoittanut suomeksikin muutamia, jotka todistavat hänellä olleen\nhyvät runoilijalahjat. -- _Abraham Achrenius_, kuollut Nousiaisten\nkirkkoherrana v. 1769, oli tuotteliain varsinkin hengellisten laulujen\nsepittäjä. Jo nuorena ylioppilaana kirjoitti hän tilapäärunoja\nlatinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Sen jälkeen joutui hän uskonnollisen\nyksipuolisuuden ja kiihkoisuuden valtaan, joka meni niin pitkälle, että\nhän poltti vihkon painamattomia maallisia runoelmiaan ja, ollessaan\nÄhtävän kappalaisena, luopui julkisesti papinvirastaan, yhtyen\nlahkolaisiin. Vapautettuna rangaistuksesta sai hän sittemmin kuitenkin\npapinvirkansa takaisin. Nyt alkoi hän yhä ahkerammin kirjoittaa\nhengellistä kirjallisuutta suomeksi ja ruotsiksi. Varsinkin kyhäsi hän\npaljo virsiä, \"Sionin virsiä\", jotka, vaikka ovatkin pitkäveteisiä ja\nsekavia, hartaan jumalisuutensa kautta ovat käyneet kansallemme\nrakkaiksi. -- _Simo Achrenius_, kuollut pappina Pietarsaaressa v. 1758,\non kirjoittanut, paitsi tilapäärunoja, pitkän hengellisen runoteoksen\nnimellä \"_Uudet hengelliset runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista\ntiloista_\" (1766). Hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus ja hienompi\nrunoaisti, kuin useimmilla muilla runosepillä siihen aikaan. --\nEdellisen veli _Henrik Achrenius_, nimismies Kalajoella, kuollut 1798,\nkyhäsi sukkelan leikillisiä, jopa vallattomiakin tilapäärunoja.\n\n\nb) Porthan ja hänen aikalaisensa.\n\n    \"Sitä kuusta kuuleminen,\n    Jonka juurella asunto.\"\n\nKun suuri Pohjan sota (1700-1721) päättyi, joutui jo silloin kaakkoinen\nosa Suomea Venäjän alle. Vuosien 1741-1743 onneton sota taas riisti\nSuomesta palasen lisää Venäjälle. Suomen kansan ollessa täten\nvaltiollisesti jaettuna kahden valtakunnan alle sekä Ruotsin yhä\nheikontuessa ja Venäjän mahtavuuden yhä kasvaessa, alkoi se ajatus\nitää, ett'ei Ruotsi enää ajanpitkään voisi pitää Suomea hallussansa.\nTämä ajatus viime vuosisadan loppupuolella muun muassa saattoi muutamat\nSuomen miehet yrityksiin hankkia Suomelle jonkinmoista valtiollista\nitsenäisyyttä Venäjän suojeluksen alla. Ylipäänsä johti se Suomen\najattelevat miehet enemmän kotimaisiin harrastuksiin. Vaikka useimmat\nheistä eivät mitään eroamista Ruotsin yhteydestä ajatelleetkaan,\nalettiin kuitenkin käsittää, että Suomella oli Ruotsin rinnalla\njonkinmoinen erikoisasema ja omat kotimaiset etunsa, joita Suomalaisten\ntulisi erityisesti pitää silmämääränänsä. Suurella innolla alkoivat\ntiedemiehetkin nyt tutkia kaikkea omamaista ja kansallista: Suomen\nhistoriaa ja maantiedettä, suomenkieltä, kansanrunoutta y.m. Tämä\nkotimaisten ja kansallisten harrastusten heräjäminen on luettava\nvarsinkin nerokkaan ja oppineen _Henrik Gabriel Porthan'in_ ansioksi.\n\nPorthan syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli\npappina; hänen äitinsä oli D. Jusleniuksen veljentytär. Ylioppilaaksi\npääsi hän jo viidentoista vuoden iällä. Maisteriksi vihittiin hän v.\n1760. Vakinaisen paikan yliopistossa sai hän v. 1772, päästen silloin\nyliopiston kirjastonhoitajaksi. Viisi vuotta sen jälkeen tuli hän\nroomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa virassa oli kuolemaansa\nasti, joka tapahtui 16 p. Maalisk. 1804.\n\nPorthan'in monipuolisesta ja väsymättömästä toiminnasta ovat\nensinnäkin hänen Suomen historiaa koskevat tutkimuksensa muistettavat.\nKirjoitettuansa ensin latinankielisen _Turun yliopistonkirjaston\nhistorian_, joka samalla oli kuvaus yliopistonkin vaiheista, ryhtyi hän\nv. 1784, niinikään latinaksi, julkaisemaan laajaa historiallista\nteosta. Sen nimenä oli _Selitykset Paavali Juusten'in Suomen piispain\naikakirjaan_ -- siinä näet oli otettu ikäänkuin selitettäväksi\ntekstiksi Paavali Juusten'in pieni Suomen historia. Tämä teos ilmestyi\n56 vihkossa ja valmistui vasta v. 1800. Se oli hedelmä Porthan'in\nsyvistä ja nerokkaista tutkimuksista Suomen historian alalla ja\nselvitti kansamme vaiheita vanhimmilta ajoilta uskonpuhdistukseen asti.\nSen kautta vasta poistui se hämäryys, joka siihen asti oli vallinnut\nkansamme aikaisemman historian suhteen. -- Näin oli siis oman kansan\nhistorian tutkimus Porthan'in kautta pantu alullensa.\n\nVaikka Porthan kirjoittikin teoksensa joko latinaksi tai ruotsiksi,\ntutki hän innolla suomenkieltäkin, rakastaen sitä varsinaisena\näidinkielenään ja ymmärtäen sen kansallisen merkityksen ja tärkeyden.\nHän jätti jälkeensä paljon suomen kielioppia ja sanavarastoa koskevia\nmuistoonpanoja. Samallainen rakkaus ja harrastus asui hänessä\nsuomalaista kansanrunouttakin kohtaan. Tähän aikaan oli muuallakin\nsivistyneessä maailmassa tultu käsittämään, että kansanrunous on\nikäänkuin kansan hengen ja luonteen kuvastin. Porthan oli ensimmäinen\nSuomen mies, joka tältä kannalta käsitti kansanrunoutemme suuren\nmerkityksen. Hän jo kokosi melkoisen joukon sittemmin Kalevalassa ja\nKantelettaressa tavattavia runoja, kuin myös loitsurunoja ja\nsananlaskuja. Samalla kehoitti hän muitakin niitä kokoamaan. V.\n1766-1778 julkaisi hän latinaksi kirjoitetun teoksen _Suomen\nrunoudesta_, jossa hän selvittää kansanrunomme luontoa ja sääntöjä.\nTämän teoksensa kautta saattoi hän kansanrunoutemme sivistyneen\nmaailman huomioon.\n\nVielä moni muukin kotimainen asia oli Porthan'in tutkimuksen esineenä.\nPuhumatta useista historiallisista ja muinaistieteellisistä\nkirjoituksista on mainittava, että hän vielä kyhäsi Suomen\nmaantiedettä, vieläpä sen taloudellisia olojakin koskevia kirjoituksia.\nTurussa perusti hän v. 1770 muutamien tiedemiesten kanssa kirjallisen\nyhdistyksen, _Auroraseuran_, joka seuraavana vuonna alkoi ruotsiksi\njulkaista Suomen _ensimmäistä sanomalehteä_.  Sen päätoimittajana oli\nPorthan pitkät ajat.\n\nYliopistossa oli Porthan opiskelevan nuorison johtajana ja elähyttäjänä\ntieteellisiin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Useat nuorukaiset, jotka\nsittemmin tulivat kuuluisiksi miehiksi, saivat Porthanilta ensimmäisen\nherätyksensä.\n\nLuonnollista on, että Porthan'in nimi jo hänen eläissään oli Suomen\nkuuluisimpia ja enimmin kunnioitettuja. Myöhempi aika on vielä\nselvemmin käsittänyt, että hän nerokkailla tieteellisillä\ntutkimuksillaan ja koko elämäntyöllään on ollut tienraivaajana niille\nkansallisille ja isänmaallisille aatteille, jotka sitten meidän\nvuosisadallamme ovat kansamme keskuudessa päässeet toteutumaan. Sen\nvuoksi on Suomen kansa pystyttänyt hänelle muistopatsaankin Turun\nkaupungissa. Se paljastettiin v. 1864.\n\nMiehistä, jotka työskentelivät samoilla aloilla ja samojen aatteiden\nelähyttäminä, kuin Porthan, on mainittava varsinkin kaksi kirjailijaa,\n_Erik Lencqvist ja Kristfrid Ganander_. Edellinen, kuollut Oriveden\nrovastina v. 1808, on kyhännyt paljon kirjoituksia Suomen historian,\nkansatieteen, talousopin ja tilastotieteen alalta. Mainittavin\nhänen kirjallisista töistään on esitys muinaissuomalaisesta\njumalaistarustosta, jonka hänen poikansa v. 1782 julkaisi kahtena\nlatinankielisenä väitöskirjana nimellä _vanhain Suomalaisten\ntaikauskosta_. -- Kr. Ganander, syntynyt Haapajärveltä Pohjanmaalla\n1741 ja kuollut Frantsilan kappalaisena 1790, oli Porthan'in\nuutterimpia apumiehiä hänen suomalaisissa tutkimuksissaan. Varsinkin\ntyöskenteli hän kansanrunoutemme tuotteiden kokoilemisessa ja\ntutkimisessa. V. 1789 julkaisi hän ruotsiksi teoksen nimellä\n_Mythologia Fennica_. Siinä lueteltiin ja selitettiin Suomalaisten\nmuinaisia jumalia y.m. vanhaan tarustoon kuuluvia seikkoja, mikäli ne\nkoottujen runojen ja tarujen nojalla olivat tiedossa. Jo sitä ennen oli\nhän ryhtynyt kirjoittamaan suurta _suonialais-ruotsalaista sanakirjaa_,\njoka jo sisälsi vertailuja Viron, Lapin y.m. suomalaisiin heimokieliin.\nTämä tärkeä teos ei kuitenkaan tullut painetuksi; sen runsaat\nainekokoelmat käytti seuraavalla aikakaudella Kustaa Renvall\nsanakirjansa hyväksi. Ganander, ollen runoilijakin, viljeli\nsuomenkieltä runollisissakin teoksissa. Muun muassa kyhäsi hän kolme\nonnentoivotusrunoa sen johdosta, että Porthan v. 1766 alkoi julkaista\nteostaan \"Suomen runoudesta\", ja julkaisi v. 1786 _Runokirjan_, joka\nsisälsi runomitallisia mukailuja Vanhan-Testamentin runollisista\nkirjoista. Vielä on hän kirjoittanut muutamia kansantajuisia\nlääkekirjoja (\"_Eläinten tautikirja_\" ja \"_Maamiehen huone- ja\nkotiaptheki_\").\n\nMuut tällä ajalla ilmaantuneet suomenkieliset teokset, harvat\nlukumäärältään, olivat aivotut enimmäkseen yhteistä kansaa varten,\nsivistynyt sääty kun yhä edelleen käytti ruotsinkieltä. Uskonnollisen\nkirjallisuuden joukosta mainitsemme Wehmaan kappalaisen _Antti\nBjörkqvist'in_ (k. 1809) kirjoittaman postillan _Uskon harjoitus\nautuuteen_, v:lta 1801, jota on ilmaantunut useampia painoksia. --\nEräs kansantajuinen luonnontieteellinenkin teos ilmaantui tällä ajalla\nsuomeksi. Se oli Sotkamon rovastin _Juhana Frosteruksen_ (k. 1809)\nmiellyttävä kirjanen \"_Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_\", joka\nilmaantui v. 1791. Sittemmin on siitä tullut monta uutta painosta.\nFrosterus oli taitava suomenkielen käyttäjä. Ja olipa hän hyvälahjainen\nrunoilijakin, niinkuin hänen kauniit runonsa \"hääruno\" ja \"runo Jumalan\npyhästä laista\" osoittavat. -- Muista tämän ajan runoilijoista\nmainitsemme vielä talonpoikaisen runoilijan _Tuomas Ragvaldinpojan_\n(Tyrväästä kotoisin, kuollut 1804). Hän oli syntymästään asti\nruumiinviallinen ja elätti itseään kyhäämällä hengellisiä\ntilapäärunoja, jotka hartaan sisällyksensä ja selvän esitystapansa\nvuoksi ovat kansaa suuresti miellyttäneet. -- Vielä on muistettava,\nettä tällä aikakaudella syntyi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti.\nJo ennen mainittu _Antti Lizelius_ toimitti näet v. 1775-1776, yhteensä\nvähän toista vuotta, pientä sanomalehteä, \"_Suomenkielisiä\nTietosanomia_\". Se sisälsi parhaastaan maanviljelystä ja muita\ntaloudellisia oloja koskevia kirjoituksia.\n\n\n\n\nUusin aika, vuodesta 1809.\n\n\n1) Aika ennen Kalevalan ilmestymistä, 1809-1835.\n\n\nVuonna 1809 liitettiin maamme erityisenä valtiona Venäjän keisarikunnan\nyhteyteen. \"Kansakuntain joukkoon korotettuna\" ja oman hallituksensa,\nomien lakiensa ja laitostensa turvissa sai kansamme nyt lähteä uusia\nuria astumaan. Jaksaisiko pieni Suomen kansa mahtavan naapurinsa\nrinnalla säilyttää oman kansallisuutensa ja asemansa, se oli tuon ajan\nsuuri, epätoivoinen kysymys. Monet epäilivät, antautuen toivottomaan\nvälinpitämättömyyteen. Ja syytä kyllä olikin epäillä. Suomen kansan\nsisällinen voima oli näet kahtia jaettu: toisella puolen oli pieni\njoukko kieleltään ruotsalaistuneita sivistyneitä, toisella puolen\nsuomea puhuva kansa, erotettuna sivistyneiden yhteydestä, ilman\nherännyttä kansallistuntoa, ilman kirjallisuutta ja sivistystä. Löytyi\nkuitenkin miehiä, jotka sittenkin uskalsivat ajatella kansallemme omaa,\nkansallisesti itsenäistä tulevaisuutta. Mutta he ymmärsivät samalla,\nettä sen tulevaisuuden voisi saavuttaa ainoastaan sillä ehdolla, että\nmaamme sivistyneet jälleen kielensä ja mielensä puolesta astuisivat\nvarsinaisen kansan yhteyteen ja että suomenkielikin tehtäisiin\nkoulujen, kirjallisuuden ja virastojen kieleksi.\n\nSelvästi ja voimakkaasti tuotiin jo tällä nyt puheena olevalla\naikakaudella nämä vaatimukset julkisuuteen. Varsinkin _Aadolf Iivari\nArvidsson_ (historian dosentti yliopistossa, kuollut 1858) niitä\nnuoruuden tulisella innolla esitti toimittamassaan sanomalehdessä _Åbo\nMorgonblad_ (1821). Hän tahtoi tehdä selväksi, että Suomen nyt, kun se\noli eroitettu Ruotsista, täytyi perustaa tulevaisuutensa omaan\nitseensä. Silloiset vallanpitäjät ja sivistyneet eivät kuitenkaan vielä\nolleet kypsyneet Arvidsson'in mielipiteille ja aatteille. Sekä näiden\nettä muidenkin rohkeiden huomautusten vuoksi joutui hän valtiollisen\nepäluulon alaiseksi. Erotettuna yliopistosta ja vainottuna omassa\nmaassaan täytyi hänen siirtyä Ruotsiin, jossa vietti lopun ikäänsä,\nollen kuninkaallisen kirjaston hoitajana ja työskennellen etupäässä\nSuomen historian tutkimuksissa.\n\nVastoinkäyminen, joka täten kohtasi suomalaisuuden aatetta, sen\npyrkiessä esiin valtiollisena ja yhteiskunnallisena vaatimuksena, ei\nvoinut sitä tukahuttaa -- se aate oli niin luonnollinen ja niin olevien\nolojen parannusta tähtäävä. Se puhkesi ilmi hiljaisessa ja hartaassa\ntyössä suomenkielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Suomenkieltä\ntutkittiin tieteellisesti, sitä _puhdistettiin_ siihen aikain kuluessa\ntarttuneista ruotsalaisuuksista ja sitä rikastutettiin eri murteiden\nkieliaarteilla. Suomalaisen kirjallisuuden karttumista myöskin\nharrastettiin ja kansanrunouden kokoamista jatkettiin. Mainitsemme nyt\nne miehet, jotka etupäässä näihin töihin antauivat.\n\n_Kustaa Renvall_ (Suomenkielen dosentti, sittemmin Uskelan ja viimein\nUlvilan kirkkoherra, kuollut 1841), ryhtyi suomenkieleen ihastuneen\ntanskalaisen tiedemiehen Rask'in kehoituksesta ja tieteitä suosivan\nvenäläisen kreivin Rumjantsovin kustannuksella toimittamaan\n_suomalaista sanakirjaa_. Se valmistui painosta v. 1826. Kielemme sanat\non siinä selitetty latinaksi 'a saksaksi. Tämä tärkeä teos oli hyvin\ntarkka ja onnistunut ja ennen Lönnrotin sanakirjan ilmaantumista paras\napukeino suomenkieltä oppiville. -- Paitsi muuta kirjoitti Renvall\nvielä ruotsiksi _Suomen kieliopin_ länsi-Suomen murteen mukaan (1840).\n\n_Reinhold von Becker_ (apulaisprofessori historiassa ja suomalainen\nkielenkääntäjä senatissa, kuollut 1858) osasi erittäin hyvästi suomea\nja tunsi, ollen kotoisin Kangasniemeltä Savossa, Itä-Suomen murteenkin\nomituisuudet. Hän kirjoitti ruotsiksi _Suomen kieliopin_, parhaan, mitä\nsiihen asti oli kirjoitettu. Se ilmestyi v. 1824. Siinä esitettiin\nitämurteenkin omituisuudet. -- Kielitaitoansa käytti Becker virallisten\nasetusten y.m. laatimiseen puhtaammalla kielellä, kuin myös\nsanomakirjallisuuden alalla, toimittaen v:sta 1820 alkaen parin vuoden\najan _Turun viikkosanomia_ hyvällä suomenkielellä sekä niin\nmiellyttävästi ja kansantajuisesti, että lehden maine levisi\nulkomaillekin.\n\nSuomalaisen kirjakielen suhteen vallitsi tähän aikaan erimielisyyttä.\nMuutamat, niiden etupäässä Renvall, tahtoivat säilyttää länsimurteen\nyhä edelleenkin kirjakielenä, toiset taas, niinkuin Becker, vaativat\nitämurretta kirjakieleksi. Lönnrot sitten seuraavalla aikakaudella\nvakaannutti kirjakielemme, laskien sen perustukseksi länsi-murteen,\nmutta samalla rikastuttaen sitä itämurteen sanavaroilla ja\nlausetavoilla.\n\n_Antti Juhana Sjögren_ (kuollut 1855) oli mainio suomensukuisten\nkielten tutkija. Hän teki pitkiä matkustuksia heimolaistemme luokse\npohjois-Venäjälle, Liivin- ja Kuurinmaalle sekä julkaisi sitten\ntutkimustensa tulokset arvokkaissa teoksissa (_Liivin kielioppi ja\nsanakirja_), jotka hän kirjoitti enimmäkseen saksaksi. Tieteellisten\nansioittensa vuoksi nimitettiin hän Pietarin akatemian jäseneksi.\n\n_Jaakko Juteini_ (talollisen poika Hattulasta, maistratin sihteeri\nViipurissa, kuollut 1855) piti kirjailemista suomenkielellä elämänsä\npääharrastuksena. Hän onkin kirjoittanut suuren joukon runoja ja\nsuorasanaisia teoksia hyvin moninaisista asioista, ja suomenkieli\nvirtasi hänen kynästään puhtaana, täyteläisenä ja raikkaana. Ylimalkaan\ntarkoitti hän kaikilla kirjoituksillaan kansan sivistämistä ja hyviin\ntapoihin totuttamista. Selviä ja kansantajuisia ovatkin hänen kirjansa\naina. Hänen runonsa, jotka sisällykselleen useinkin ovat opettavaisia\nja sen vuoksi syvempää runohenkeä vailla, ovat kielen ja ulkomuodon\npuolesta erittäin sujuvia. Hän se paljon muun ohessa on kyhännyt laulun\n\"Arvon mekin ansaitsemme\", joka on tullut kansamme mielilauluksi.\nPaljon vaikutti Juteini kirjoituksillaan kansan sivistymiseen sekä\nsuomenkielen kehittymiseen varsinkin runokielenä.\n\n_Kaarle Aksel Gottlund_ (Suomenkielen lehtori yliopistossa, kuollut\n1875) on suomalaisen kirjallisuuden omituisimpia ilmiöitä. Kasvaneena\nSavossa (Juvalla, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana), osasi hän\nhyvästi suomenkieltä. Jo nuorena kokoili hän kansanrunouden tuotteita.\nYlioppilaaksi päästyään muutti hän Upsalaan. Sieltä teki hän retkiä\nRuotsin ja Norjan rajoilla asuvien Suomalaisten luokse. Liikutettuna\nniiden surkeasta ja sorretusta tilasta -- niillä kun ei ollut\njumalanpalvetustakaan omalla kielellä -- puuhasi hän heille parannusta,\nhankkien heille suomalaisia kirjoja ja saattaen heidän tilansa Ruotsin\nsilloin kokoontuneiden säätyjen tietoon. Samoihin aikoihin julkaisi\nGottlund Upsalassa keräämiänsä suomalaisia kansanrunoja nimellä _Pieniä\nrunoja Suomen pojille ratoksi_ (1818 ja 1821). Se oli ensimmäinen\npainettu kansanrunojemme kokoelma. Huomattavin Gottlundin teoksista oli\n_Otava_, jota ilmestyi Tukholmassa kaksi osaa v. 1831 ja 1832. Se oli\naivottu sivistynyttä suomenkielistä lukijakuntaa varten, sisältäen\nSuomen historiaa, kieltä, muinaistiedettä y.m. koskevia kirjoituksia\nkuin myös alkuperäisiä ja käännetyitä runoja. Palattuaan v. 1834\njälleen kotimaahansa ja v. 1839 päästyään suomenkielen lehtoriksi\nyliopistossa julkaisi hän vielä suuren joukon suomenkielisiä runollisia\nteoksia (_\"Runola\", \"Uusia suomalaisia runoja\", \"Sampo_\", käännöksiä\nruotsalaisen runoilijan Bellman'in lauluista y.m.). Myöskin\ntieteellisiä kirjoituksia kyhäsi hän useampia sekä suomeksi että\nruotsiksi. Ylimalkaan haittasi häntä tieteellisissä tutkimuksissa liian\nsuuri runollinen mielikuvitus, kun sitävastoin hänen runonsa useinkin\nolivat runollista henkeä vailla. Itsepintaisesti käytti hän aina Savon\nmurretta suomalaisissa kirjoituksissaan. Loppuiällään joutui tämä\nuuttera ja innokas suomalaisuuden harrastaja itsepäisen luonteensa ja\nmuiden omituisuuksiensa vuoksi moniin ikäviin rettelöihin. Kun hänen\nmaineensa alkoi hälvetä häntä etevämpäin miesten, niinkuin Lönnrot'in,\nCastrén'in y.m. rinnalla, oli se hänestä katkerata, ja se katkeruus\npuhkesi hänen kirjoituksissaankin ilmi.\n\n_Sakari Topelius_, lääkäri Uudessa-Kaarlepyyssä, kuollut 1831, oli\ninnokas vanhojen kansanrunojemme kokoilija. Hän painatti niitä 5 vihkoa\nnimellä _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_\n(1822-1831). Hän se ensimmäiseksi keksi, että vanhoja runoja runsaimmin\nlöytyi Vienan läänissä Venäjän puolella.\n\n_Kaarle Helenius_, Pöytyän rovasti, kuollut 1855, on kirjoittanut\nsuomalais-ruotsalaisen sanakirjan (v. 1838) sekä, ollen v. 1817\narkkipiispa _Jaakko Tengström'in_ (k. 1832) johdolla Suomalaisen\nvirsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä, myöskin\nsuuren joukon _virsiä_, jotka painettiin mainitun komitean\nvirsikirjaehdotukseen (1836), jota ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty.\n\n_Jaakko Fredrik Lagervall_, kapteeni, kuollut 1865, on kirjoittanut\nsuomeksi useampia kaunokirjallisia teoksia, muun muassa vanhalla\nrunomitalla kyhätyn mukailun Shakespearen Macbeth-näytelmästä nimellä\n_Ruunulinna_. --\n\n_Abraham Poppius_, kappalainen Juvalla, kuollut 1866, on kirjoittanut\nkoko joukon sieviä runoja. -- _Kallio eli Samuli Kustaa Bergh_\n(hovioikeuden auskultanti, tuli nuorena sokeaksi, kuoli v. 1853) oli\netevin tämän ajan runoilijoista. Hänen harvat runonsa ovat kaikki\nerittäin kauniita (\"Oma maa\", \"Milloin muistelet minua\", \"Soidin\").\n_Klaus Juhana Kemell_, pappi Alavieskassa, kuollut 1833, oli taitava\nsuomentaja. Hän on kääntänyt suomeksi muutamia runoja sekä Tuomas\nKempiläisen kuuluisan kirjan \"_Kristuksen seuraamisesta_\".\nKieli tässä käännöksessä oli puhdasta ja raikasta kansankieltä.\nSe muodosti ikäänkuin käännekohdan kirkollisessa kielessä, sillä\nKemell'in esimerkkiä seuraten alkoivat saarnamiehet nyt puhdistaa\nruotsalaisuuksilla pahasti turmeltua kirkollista kieltä.\n\nLopuksi on meidän mainittava koko tämän aikakauden ehkä tärkein ilmiö,\n_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ perustaminen. Kirjallisuutemme\nkartuttamista, kansanrunojen ja muiden vanhojen muistojen kokoamista\nsekä suomenkielen ja Suomen historian tutkimista varten perustivat\nmuutamat yliopiston opettajat ja muut suomalaisuuden ystävät v. 1831\nHelsingissä mainitun seuran. Se tuli ikäänkuin yhdyssiteeksi maamme\nmainioimpien miesten kesken; jo sen perustajain joukossa oli miehiä\nsellaisia, kuin _Elias Lönnrot, R. v. Becker, Johan Ludvig Runeberg_,\nmainio historioitsija, dosentti, sittemmin professori _Gabriel Rein_\n(k. 1867), historiantutkija _Mattias Akiander_ (k. 1871), mainio\nlainoppinut _Juhana Jaakko Nordström_ (k. Ruotsin valtioarkiston\nhoitajana v. 1874) y.m.m. Ensi aikoina oli tämän seuran päätehtävänä\nkansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen. Sittemmin sen työ-ala yhä\nlaajeni, ja se tuli tienraivaajaksi kaikille kirjallisuutemme\nhaaroille. Niin on se julkaissut paljon eteviä tieteellisiä teoksia,\nsanakirjoja, oppikirjoja, eteviä kaunokirjallisia tuotteita y.m.\nPalkintoja jakamalla on se edistänyt kirjallista harrastusta. V:sta\n1841 alkain on Seuralla ollut oma aikakauskirja _Suomi_,  jossa on\njulkaistu monta tärkeätä tutkimusta isänmaan historian ja suomenkielen\nalalta.\n\n\n2) Vuodet 1835-1850.\n\n    \"Siitäpä nyt tie menevi,\n    Ura uusi urkenevi.\"\n\nNiinkuin jo edellä on huomautettu, oli suomalaisuuden harrastajoilla\npitkin matkaa tärkeänä silmämääränä saada kootuiksi kaikki ne vanhat\nrunot ynnä muut hengentuotteet, joita tiedettiin kansamme muistissaan\nsäilyttävän. Sillä ajalla, jonka nyt otamme puheeksi, enimmät noista\naarteista saatiin ilmoille ja niin suuressa määrässä, ett'ei sitä\nedeltäpäin voitu aavistaakaan. Niiden ilmituojana oli etupäässä\n_Elias Lönnrot_.\n\nTämä mainio Suomen mies syntyi 9 p. Huhtikuuta v. 1802 Paikkarin\ntorpassa Sammatin kappelissa. Isä oli köyhä räätäli. Kun nuori Elias jo\noli päässyt Porvoon kymnaasiin, täytyi hänen köyhyyden vuoksi jättää\nlukutuumat ja ruveta apteekinoppilaaksi Hämeenlinnassa. Siellä jatkoi\nhän kuitenkin itsekseen lukujaan, ja kaupungin lääkäri, joka huomasi\nhänen opinhalunsa, auttoi häntä, niin että hän v. 1822 pääsi Turun\nyliopistoon. Vuonna 1827 suoritti hän maisteri-tutkinnon ja v. 1832\ntuli hän lääketieteen tohtoriksi. Samana vuonna määrättiin hän\npiirilääkäriksi Kajaaniin. V. 1853 kutsuttiin hän, ensimmäisen\nsuomenkielen professorin M.A. Castrén'in kuoltua, suomenkielen\nprofessoriksi yliopistoon. V. 1862 erosi hän täysin palvelleena tästä\nvirasta ja asettui syntymäseudulleen, siellä loppu-ikänsä uutterasti\ntyöskennellen kirjallisissa toimissa. Hän kuoli 19 p. Maaliskuuta v.\n1884.\n\nBecker'in Turun Viikkosanomista, Juteinin lauluista sekä Topeliuksen\njulkaisemista vanhoista runoista sai Lönnrot jo apteekissa ollessaan\nherätyksen suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä vanhojen\nkansanrunojemme kokoilemiseen. Maisteriksi tultuaan lähti hän pitkille\nrunonkeruumatkoille Hämeesen, Savoon ja Suomen Karjalaan sekä Kajaanin\nseuduille. Päästyänsä Kajaaniin lääkäriksi oli hän tilaisuudessa\nvuosittain käydä runonkeruulla myöskin Venäjän puolisessa Karjalassa --\nsiis seuduilla, jotka jo Topelius oli huomauttanut kaikista\nrunorikkaimmiksi. Kokoamiansa runoja julkaisi Lönnrot jo silloin\nneljässä, _Kantele_-nimisessä runovihkossa (1829-1831). Suomalaisen\nKirjallisuuden seuran avulla jatkoi Lönnrot edelleen keräyksiänsä.\nSamalla selvisi hänelle yhä enemmän se ajatus, että ne runot, jotka\nolivat _kertovia_, kuuluivat yhteen ja että ne voisi sovitella\ntoisiinsa pitkäksi yhtäjaksoiseksi kertomarunoksi. Ja nyt alkoi Lönnrot\njärjestää runoja yhteen kokoon. Se oli vaikea ja suurta aistia kysyvä\ntyö. Runoja oli eri paikoilla laulettu vähän eri tavalla. Näin\nkarttuneista monilukuisista toisinnoista täytyi Lönnrot'in valita\nparhaat, keksiä eri tarujen yhteys ja sommitella kaikki osat toisiinsa.\nNäin se valmistui _Kalevala_, ilmaantuen painosta 28 p. Helmikuuta\n_1835_. Se oli yhtäjaksoinen, mahtava kertomaruno, jonka pieni _Suomen\nkansa itse_ aikojen kuluessa oli sepittänyt ja muistissaan tallettanut.\nSe kertoi hämärän taruajan tapahtumista ja sankareista, antaen samalla\nelävän kuvauksen kansamme muinaisesta elosta ja olosta. Kaikki\najattelevat Suomen miehet ymmärsivät, että kirjallisuutemme nyt oli\nsaanut mitä arvokkaimman tuotteen. Sen nojalla oli kansamme muinaisuus\nja alkuperäinen luonne selviävä; se oli kohottava Suomalaisten\nkansallistuntoa ja antava uutta voimaa suomalaisuuden harrastuksille;\nsiitä oli suomenkieli ammentava uusia vereksiä aineksia, ja se oli\nkansan luomana kertomarunona -- jommoisia maailman kirjallisuudessa\nlöytyy ainoastaan harvoja -- kuljettava pienen Suomen kansan maineen\nkauas ulkomaillekin -- toiveita, jotka kaikki ovatkin toteutuneet. --\nMutta tähän teokseen ei kansanrunoutemme julkaiseminen päättynyt. V.\n1840 ilmaantui Lönnrot'in toimesta kokoelma kansamme vienonsuruisia,\nyksinkertaisuudessaan niin ihania _laulurunoja_, nimellä _Kanteletar_.\nV. 1842 julkaisi Lönnrot Suomen kansan älykkäitä _sananlaskuja_ (noin\n7000) sekä seuraavana vuonna toista tuhatta _arvoitusta_. Sen jälkeen\nkeräsi Lönnrot ja hänen esimerkistään innostuneina jotkut muutkin koko\njoukon kertomarunoja lisää. Oli tarpeellista liittää ne Kalevalan\nyhteyteen. Sen tekikin Lönnrot, julkaisten v. 1849 _toisen_, paljon\n_lisätyn laitoksen_ Kalevalaa. Runoja kerätessä oli karttunut suuri\nmäärä myöskin n.s. _loitsurunoja_, s.o. runoja, joita lukemalla\nesi-isämme luulivat voivansa luonnon esineitä hallita, poistaa niiden\npahat vaikutukset y.m. Ne julkaisi Lönnrot vasta v. 1880.\n\n[Tämän yhteydessä mainitsemme, että kokoelma Suomen kansan _Satuja ja\nTarinoita_, jotka myöskin kuuluvat kansanrunoutemme piiriin,\njulkaistiin neljässä vihkossa v. 1852-1866. Ne julkaisi _Eero\nSalmelainen_ (Rudbeck), kuollut kymnaasin apulaisena Kuopiossa 1867.]\n\nIkimuistettavan nimen on Lönnrot täten saavuttanut Kalevalan ja muiden\nkansanrunoutemme tuotteiden kokoojana ja julkaisijana. Mutta hänellä on\nvielä muitakin suuria ansioita. Hän tutki tieteellisesti suomenkieltä\nsekä useita sen heimokieliä, tehden kolme tutkimusmatkaa Lappiin,\nVenäjän Karjalaan, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle, sekä julkaissen\ntieteellisiä kirjoituksia näistä tutkimuksistaan (_Wepsän kielestä_,\nruotsiksi, _Inarin Lapin murteesta_, saksaksi). V. 1880 valmistui hänen\nsuuri _suomalais-ruotsalainen sanakirjansa_, pitkällisen työn\ntuloksena, kielemme sanavarojen aarreaittana. Näiden töiden ohella\nharjoitti hän hyvin monipuolista kirjailijatointa, vakaannuttaen\nkirjakielemme, niinkuin siitä jo edellä on ollut puhe. Vuosina 1836\nja 1837 sekä 1839 ja 1840 toimitti hän _Mehiläinen_-nimistä,\naikakauskirjaa Oulussa. Hän on suomentanut, paitsi runoelmia, useita\nlain-opillisia teoksia (_Kauppa- ja maakaaren_ sekä _Palmén'in\nlainopillisen käsikirjan_) sekä kirjoittanut ansiokkaan kasviopillisen\nteoksen _Suomen Kasviston_  (1860) ja useita kansankirjoja, joista\nhuomattavin on _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_ (1839). V. 1863\nsuomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä\non Lönnrot parannellut ja uudestaan suomennellut suuren joukon virsiä.\nUuden Suomalaisen virsikirjan aikaansaaminen olikin hänen\nmieliharrastuksiaan.\n\nNäin monipuolinen oli Lönnrot'in vaikutus. Hurskaana, lempeänä,\nvaatimattomana ja uutterana työskenteli hän kansansa hyväksi elämänsä\nloppuun asti.\n\nSamaan aikaan kuin Kalevala ja muut kansanrunoutemme tuotteet nostivat\nihailua ja antoivat uutta viritystä kansallisille pyrinnöille, tapahtui\ntoistenkin vaikuttimien kautta suuri isänmaallisen mielen ja\nkansallistunteen herätys sivistyneessä säädyssämme. Tähän aikaan näet\nmainio ruotsinkielinen runoilijamme _Johan Ludvig Runeberg_ (syntynyt\nPietarsaaressa v. 1804, kymnaasin lehtori Porvoossa, kuollut 6 p.\nToukok. v. 1877) sepitti Suomen maata ja kansaa sekä 1808 vuoden sodan\nsankareita kuvaavat laulunsa (Hirvenhiihtäjät 1832, Hanna 1836,\nJouluaatto 1841, Vänrikki Stoolin tarinat 1848 ja 1860), jotka\narvaamattomassa määrässä herättivät kansalaisissamme rakkautta\nisänmaahan ja omaan kansaan. Tähän aikaan myös suuri valtiomiehemme\n_Johan Wilhelm Snellman_ (syntynyt 1806, koulumies, filosofi,\nviimein senatori, kuollut 4 p. Heinäk. 1881) ruotsinkielisillä\naikakauskirjoillaan _Saima_ (1844-1846), _Kallavesi_ (1846) ja\n_Litteraturblad_ (1847-1849, sittemmin jatkettu vuosina 1855-1863)\nvaikuttavalla tavalla selitti oman kansallisuuden suurta merkitystä ja\nherätti välinpitämättömyydessä uinailevaa sivistynyttä luokkaamme\nrakkauteen isänmaata, kansaa ja suomenkieltä kohtaan. Tähän aikaan\nvielä _Mattias Aleksanteri Castrén_ (syntynyt Tervolassa Pohjanmaalla\nv. 1813, tullut ensimmäiseksi suomenkielen professoriksi v. 1851,\nkuollut 1852) tehden vaivalloisia tutkimusmatkoja etsi suomensukuiset\nkansat Lapissa, Venäjällä ja Siperiassa sekä tutki niiden kieltä,\nmuinaisuutta y.m. oloja. Tämän kansallisen keväimen lämpö, joka\ntäten oli Suomen kansalle koittanut, herätti suomenkielisessä\nkirjallisuudessa kauniita taimia esille. Huomattavimmat suomenkieliset\nkirjailijat tällä ajalla olivat seuraavat:\n\n_Juhana Fredkik Kajaani_ (Cajan), Piippolan kappalainen (kuollut 1887),\ntoimitti liitteenä Lönnrotin \"Mehiläiseen\" ensimmäisen varsinaisen\n_Suomen historian_ (1839-1840). Tästä ansiokkaasta teoksesta oli hän\naikeessa antaa uudistetun ja laajennetun laitoksen ja toimittikin jo\npainetuksi sen ensimmäisen osan (1846), mutta sairaus esti häntä sitä\njatkamasta.\n\n_Antero Warelius_ (Loimaan rovasti, syntynyt 1821) on muun muassa\nkirjoittanut hauskan luonnontieteellisen teoksen kansaa varten: _Enon\nopetuksia luonnon asioista_. -- _Pietari Hannikainen_, maanmittari,\nsynt. 1813, on työskennellyt paljon sanoma- ja kaunokirjallisuuden\nalalla (huvinäytelmä \"Silmänkääntäjä\" (1847), Viipurissa ilmaantuva\nsanomalehti \"Kanava\", joka otti puheeksi muun muassa valtiollisia ja\nyhteiskunnallisia asioita (1845), jutelmavihko \"Talvikukkasia\",\nkansantajuisia kirjoituksia sisältävä \"Pitäjään kirjasto\" y.m.) --\nUutta vauhtia ja edistystä antoi suomalaisuuden pyrinnöille pontevasti\ntoimitettu sanomalehti \"_Suometar_\" (1847), jonka päätoimittajana oli\nmaisteri _Paavo Tikkanen_ (kuollut 1873). -- _Juhana Fredrik Granlund_\n(kirjanpainaja Turussa, kuollut 1874) kirjoitti runoja, käännöksiä ja\nalkuperäisiäkin (\"Kevät\"). -- Uskonnollisia kirjailijoita olivat\n_Antero Wilhelm Ingman_ (kuollut yliopiston professorina 1877), joka on\nsuomentanut _Lutherin evankeliumi-postillan_, parantanut suuresti\nsuomalaisen _Raamatun_ kieltä (1859) ja kirjoittanut kuusi osaa \"_Pyhän\nRaamatun selityksiä_\" (1868-1873), sekä _Henrik Renqvist_ (Sortavalan\nkappalainen, kuollut 1866), joka on toimittanut suuren joukon sekä\nalkuperäisiä että käännetyitä hengellisiä kirjoja kansaa varten.\n\nEttä se runohenki, joka kansassamme on vanhoista ajoista saakka asunut,\nvieläkin on elossa, sitä todistavat tällä ajalla ilmaantuneet\ntalonpoikaiset runoilijat, joista mainittavimmat ovat: _Paavo Korhonen_\n(Rautalammilta, kuollut 1840), jonka runoista Lönnrot julkaisi runsaan\nkokoelman v. 1848 (\"Suomenkielestä\"). _Pietari Makkonen_ Kerimäeltä,\nkuollut 1858 (\"Ilolaulu suomenkielen kasvannasta\"), _Olli Kymäläinen_\nHeinävedeltä, kuollut 1855 (\"Punkaharju\", \"Kiitos Luojalle hyvästä\nvuodentulosta\") ja _Antti Puhakka_, Kontiolahdelta, syntynyt 1816,\nterävä pilkkarunoilija (\"Tuhman Jussin juttureissu\" ja \"Surulaulu 1850\nvuoden kiellosta\").\n\nMutta näin edistyvä suomalainen kirjallisuutemme sai kärsiä ankaran\niskun. Suomalaisuuden pyrinnöt oli saatettu valtiollisen epäluulon\nalaisiksi. Sen johdosta annettiin _v. 1850 kielto, ettei suomeksi saisi\npainattaa muuta kuin uskonnollisia tahi taloudellisia kirjoja_. Tämä\ntavaton kielto olisi kerrassaan hävittänyt kansalliset pyrinnöt ja\nsuomalaisen kirjallisuuden, jos se olisi jäänyt voimaansa. Mutta\nonneksi se pian raukesi omaan luonnottomuuteensa ja poistettiin viimein\nkokonaan.\n\n\n3) Silmäys aikaan vuoden 1850 jälkeen.\n\nAikomuksemme ei ole ryhtyä tekemään lähempää selvää nykyisimmästä\nkirjallisuudestamme, jonka tuotteita on joka päivä tilaisuus lukea.\nMainitsemme vaan, että suomalainen kirjallisuus 1850 vuoden kiellon\njälkeen on kasvanut arvaamattomassa määrässä. Mikäli suomenkieli on\nsaavuttanut luonnollisen asemansa valtiollisella ja yhteiskunnallisella\nalalla ja mikäli sitä on ruvettu koulu- ja sivistyneiden puhekielenä\nkäyttämään, sikäli on suomenkielinen kirjallisuuskin edistynyt kaikilla\naloilla. Monilukuisista kirjailijoista luettelemme tässä seuraavat:\n\n_August Engelbrekt Ahlqvist_ (Oksanen), syntynyt 1826, täysinpalvellut\nsuomenkielen professori; kuuluisa suomenkielen tutkija (\"Suomen kielen\nrakennus\", \"Suomalainen runous-oppi\", \"Länsi-suomalaisten kielten\nsivistyssanat\" y.m.m.) ja etevä runoilija (\"Säkeniä\"). -- _Yrjö\nKoskinen_, synt. 1830, professori, v:sta 1882 senatori, joka\nhistorioitsijana (\"Nuijasota\", \"Oppikirja Suomen kansan historiassa\",\n\"Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa\" y.m.m.), suomalaisuuden\npuolesta pontevasti työskentelevänä valtiomiehenä sekä monella muulla\nalalla on saavuttanut kansalaistensa rakkauden. -- _Julius Leopold\nFredrik Krohn_ (Suonio), synt. 1835, kuollut 1888, tunnettu etevänä\nrunoilijana (\"Kuun tarinoita\", lyyrillisiä runoja), historioitsijana\n(\"Kertomuksia Suomen historiasta\", \"Suomen historia nuorisolle\" y.m.),\nrunoutemme tutkijana \"Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana\",\nlaaja \"Suomalaisen kirjallisuuden historia\", ens. osa, \"Suomalaisen\nvirsikirjan historia\" y.m.) sekä kuvalehtien toimittajana (\"Maiden ja\nMerien takaa\", \"Suomen Kuvalehti\"). -- _Aleksis Kivi_ (kuollut 1872),\naivan omituinen, verrattomilla lahjoilla varustettu kirjailijaluonne,\njoka sukkeluutta uhkuvissa komedioissaan (\"Nummisuutarit\", \"Kihlaus\")\nsekä laajassa kertomuksessaan \"Seitsemän veljestä\" on kuvannut Hämeen\nkansan-elämää, mutta on myös käsitellyt aiheita muiltakin aloilta\n(näytelmät \"Kullervo\", \"Karkurit\", \"Lea\" ja \"Margareta\", lyyrillinen\nrunokokoelma \"Kanervala\" y.m.; näistä on varsinkin \"Lea\" ihanuutensa\nkautta verraton). -- _Tuokko_ eli _Antti Törneroos_, synt. 1835,\nkaunokirjailija (murhenäytelmä \"Saul\", useita lyyrillisiä runoja sekä\nmainioita runoteosten suomennoksia). -- _Aleksanteri Rahkonen_, kuollut\n1877, runoilija (\"Sääskiä\" sekä lyyrillisten runojen suomennoksia). --\n_Kaarle Martti Kiljander_, Nilsiän rovasti, kuollut 1879, kääntänyt\nsuomeksi muun muassa Runeberg'in runoelmia. -- _Evald Ferdinand\nJahnsson_, synt. 1844, historiallisten näytelmien ja romanien\nkirjoittaja. -- _Paavo Emil Cajander_, synt. 1843, etevä lyyrillinen\nrunoilija ja suomentaja (suomentanut muun muassa useita Shakespearen\nnäytelmiä sekä Runeberg'in runoelmat \"Hanna\" ja \"Joulu-ilta\"). --\n_Juhana Enlund_, taitava runollisten teosten suomentaja. -- _Juhana\nHenrik Erkko_, synt. 1849, miellyttävien lyyrillisten runojen tekijä.\n-- _Kaarle Jaakko Gummerus_, synt. 1840, romanien kirjoittaja,\nsuosittujen kansanlehtien \"Kyläkirjaston\" ja \"Kyläkirjaston Kuvalehden\"\ntoimittaja. -- _Pietari Päivärinta_, synt. 1827, lukkari Ylivieskassa,\nuseiden onnistuneiden, kansan-elämää kuvaavien kertomusten kyhääjä,\njonka esimerkkiä noudattaen useat muutkin talonpoikaiset miehet viime\naikoina ovat kirjoitelleet onnistuneita kertomuksia kansan-elämäsfä. --\n_Samuli S. eli Kaarlo Gustav Samuel Suomalainen_, synt. 1850, sieväin,\nusein leikillisten novellien kirjoittaja, samalla taitava suomentaja.\n-- _Wilho Soini_, synt. 1854, sanomalehtimies, kyhännyt humorillisia\nkertoelmia ja näytelmiä. -- Rouva _Theodolinda Hahnsson_, synt. 1838,\nmiellyttävien kertomusten kyhääjä, -- _Olli Wuorinen eli Berg_ ja\n_Kaarlo Kramsu_, taitavia lyyrillisiä runoilijoita. -- Rouva\n_Minna Canth_, kirjoittanut näytelmiä ja kertomuksia (näytelmät\n\"Murtovarkaus\", \"Roinilan talossa\" y.m.). -- _Juhani Aho_, synt. 1860\n(kertomukset \"Rautatie\", \"Muudan markkinamies\" y.m.).\n\nYlimalkaan saapi nykyisimmän suomenkielisen kirjallisuuden joukossa\ntärkeän sijan käännöskirjallisuus. On näet viime aikoina uutterasti\nrikastutettu kirjallisuuttamme siten, että kotimaisen kirjallisuuden\ntärkeimpiä ruotsinkielisiä tuotteita kuin myös muiden kansain etevimpiä\nkirjallisia teoksia kaikilta aloilta on suomeksi käännetty. Täten on\nsamalla suomenkieli joutunut monipuolisen kehityksen ja taivutuksen\nalaiseksi, joten se yhä enenevässä määrässä pystyy kaikkia aatteellisen\nja käytännöllisen elämän asioita tulkitsemaan. Syvempi tieteellinen\nkirjallisuus esimerkiksi on viime aikoina suuresti kasvanut.\n\nRinnakkain tämän käytännöllisen taivutuksen ja muodostuksen kanssa\nkulkee suomenkielen tieteellinen tutkimus ja selvittäminen. Lönnrot'in,\nCastrén'in ja Ahlqvist'in työtä tällä alalla on käynyt jatkamaan joukko\ntiedemiehiä ja kirjailijoita (_Erik Kustaa Eurén_, k. 1872, _Frans\nFerdinand Ahlman, Aadolf Waldemar Jahnsson, Arvid Genetz_, tunnettu\nmyöskin runoteosten suomentajana (Runeberg'in \"Hirvenhiihtäjäin\"\nsuomennos), _E.N. Setälä_ y.m.m.\n\nVielä on muistettava eräs kirjallisuuden haara, joka on tällä\naikakaudella Suomessakin kasvanut suureksi, nim. sanomakirjallisuus. Se\nlevittää tietoja, synnyttää yhä laveammissa piireissä harrastusta\nyleisiin asioihin sekä lukuhalua herättämällä valmistaa muullekin\nkirjallisuudelle lukijakuntaa. Monet suurenmoiset kirjalliset\nyritykset, joihin viime vuosina on ryhdytty, osoittavatkin kirjallisen\nharrastuksen kansassamme olevan yhä kasvamaan päin.\n\nRuotsinkielisistä kirjailijoista on varsinkin _Sakari Topelius_ (synt.\n1818, täysin palvellut professori) Suomen luontoa kuvaavilla\nrunoillaan, historiallisilla romaneillaan (\"Välskärin kertomukset\") ja\nverrattomana lastenkirjailijana saavuttanut muistettavan ja rakastetun\nnimen.\n\n\n\n"]