[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZu5xU0j5sj1iDZhp60nd5MGh_5ahyeXAWYPAKJmSYE0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2476,"Velan kahleissa","Geijerstam, Gustaf af",1858,1909,"2476-geijerstam-gustaf-af-velan-kahleissa","2476__Geijerstam_Gustaf_af__Velan_kahleissa","Saarelaiskertomus","romaani",[],[],"fi",1891,1915,18932,116109,false,64784,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Velan kahleissa: Saaristolaiskertomus\" by Gustaf af Geijerstam is a novel written in the early 20th century. The narrative unfolds in an archipelago setting, centering around the lives of two main characters, Andreas Wik and his struggling relationship with his father, as well as his evolving feelings for Ester, the daughter of his employer. Themes of conflict, love, and the burdens of legacy are explored through the interactions and development of these characters as they navigate the complexities of island life.  The opening of the story introduces us to the isolated archipelago, setting the tone for a tale steeped in local history and community dynamics. The protagonist, Andreas Wik, is portrayed as a man defined by his tumultuous past, particularly in relation to his father and the oppressive environment of burgeoning societal expectations. As the tale progresses, we see Andreas grappling with his identity and the familial ties that bind him, particularly as he becomes increasingly aware of his feelings for Ester. Readers are drawn into Andreas's internal struggle as he navigates his desires, societal roles, and the weight of his familial legacy against the tranquil yet complex backdrop of island life. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Pulkkinen, Kaarlo",254,"Saaristolaiskertomus seuraa Andreas Wikin elämää ja kasvua ulkosaaristossa. Teos kuvaa Andreaksen vaikeaa suhdetta isäänsä sekä hänen kamppailuaan häikäilemätöntä Adrian Blidbergiä vastaan kalastajayhteisön keskellä.","Gustaf af Geijerstamin 'Velan kahleissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2476. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","VELAN KAHLEISSA\n\nSaaristolaiskertomus\n\n\nKirj.\n\nGustaf af Geijerstam\n\n\nSuomentanut\n\nKaarlo Pulkkinen\n\n\n\nKariston 50 p:n romaaneja N:o 50\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKen joutuu ulkosaaristoon Hammarbyn vanhan kalastusaseman seuduille,\nhän varmaankin saa kuulla kertomuksia entisiltä ajoilta ja ensimäisten\njoukossa Adrian Blidbergistä, miehestä, joka tyhjin käsin saapui\nsaaristoon, mutta muutamissa vuosissa rikastui, jotta hänestä tuli\npaikkakunnan vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Adrian Blidbergistä ei\njuuri kellään ole sanottavana hyvää. Hän oli kovaluontoinen mies ja\nlisäksi konnankoukkujen tekijä, jonka lopuksi täytyi poistua seudulta,\nvaikkakaan lain koura ei häneen koskenut. Ja hänen poistumistaan ei\nkukaan surrut; moni siitä päin vastoin iloitsi.\n\nHänestä tiedetään paljon ja monellaista mutta kaikista\nsaaristolaiskertomuksista, jotka kulkevat polvesta polveen ja vasta\nmyöhään unohdetaan, ei mikään ole sitkeämpi muistossa säilymään, kuin\nkertomus Andreas Wikistä, joka ensin oli tuon turmeluksen miehen\nuhrina, kunnes lopulta pääsi hänestä voitolle.\n\nAndreas Wik ei suinkaan ollut virheetön mies. Mutta eniten hän sai\nkärsiä siitä viasta, ettei hän ollut sellainen kuin ihmiset ylimalkaan.\nHän eleli mieluimmin erillään muista, niin ettei hänen tarvinnut kuulla\nkenenkään määräilyä. Poikavuosista asti oli hän sotajalalla isäänsäkin\nvastaan, joka oli vanha kyläsuutari ja sai huomattavimman rahatulonsa\nvuokraamalla toisen kahdesta punaiseksi maalatusta rakennuksestaan joka\nkesä saaristoon saapuville kesäasukkaille.\n\nVanha Wik oli kovaluontoinen kuten poikakin, ja paremmiksi eivät välit\ntulleet, kun hänen eukkonsa kuoli, jättäen ukon kahden Andreaksen\nkanssa, joka oli ainoa lapsi. Ukko juopottelikin, ja kun hänellä ei\nenää ollut vaimoaan, johon kohdistaa pahaa tuultansa, sai poika kokea,\nminkä mielivallan ja sisun viina nostatti äijässä. Siitä tuli Andreas\nvarhain ihmisaraksi ja varovaiseksi muita kohtaan, ja kun hän vihdoin\ntunsi saaneensa kärsiä huonoa kohtelua enemmän kuin soveliaasti saattoi\nsietää, purjehti hän tuskin kuudentoista vuoden ikäisenä muuanna yönä\ntiehensä erään suomalaisen laivurin kanssa, joka oli aluksineen\nBrodyssä lastaamassa lautoja. Isä-ukko näki poikansa jälleen vasta kun\ntämä palasi kotiin aikamiehenä ja oli oma herransa.\n\nSilloin palasi Andreas isänsä luo, vieläpä aivan kuin ei mitään olisi\ntapahtunut, ja ihmiset ihmettelivät, että isä ja poika siitä päivästä\nalkaen näyttivät tulleen hyviksi ystäviksi. Pitkää aikaa ei Andreas\nsentään kotona viihtynyt. Jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa,\nolisi hän kyllä lukenut perämieheksi ja siten päässyt paremmille\npäiville. Mutta hänen oli mahdoton järjestää asioita sille tolalle,\nettä olisi voinut käydä vuoden koulua Tukholmassa. Senvuoksi menivät\nasiat omaa menoansa, ja Andreas joutui laivamieheksi erääseen\nsaaristolaisalukseen. Ja hyvä oli niinkin, sillä olisihan hänen\ntietenkin voinut käydä huonommin.\n\nLäheltä Kuusinientä Andreas kuitenkin joutui saamaan sen aseman, joka\ntuli ratkaisevaksi hänen elämälleen, ja Aspön ja Kuusiniemen välillä\nnäyteltiin -- niin sanoaksemme -- tämän saaristolaissankarin koko\nelämäntarina, joka ei suinkaan ollut aivan jokapäiväinen laatuaan.\n\nAspö on iso metsäinen saari toisella puolella selännettä; sen takaa\navautuu suuri purjehdusväylä, antaen ensi kerran näköalan aavalle\nmerelle. Aspön seläksi nimitetään avaraa, saaren kohdalta\npeninkulmamääriä kaakkoista kohden ulottuvaa ulappaa. Sitä väylää\nmereltä päin purjehdittaissa näyttää saari tummalta ja pitkältä; vasta\nvarsin lähelle tultua erottaa kaiken tuon tummuuden ohella, jonka\nmännyt ja kuuset ja alinna rannoilla rehottavat tuuheat lepät saavat\naikaan, valoisaa, ystävällistä vehreää, joka syntyy tammien ja koivujen\ntyöntyessä esiin havumetsän tummemmasta viheriästä. Mutta mitenpä\nlähelle tullaankin, ei mereltä käsin käy havaitseminen, että saari on\nasuttu. Kuin tuhatvuotisen alkumetsän peittämänä näyttää se kohoavan,\nselväpiirteisenä auringon valaistessa ja epämääräisenä sateisessa\nudussa, ja kuten useimmilla saarilla isossa saaristossamme, kasvaa\nsenkin pohjoispuoli mataloita, koukertelevia kitumäntyjä, joilta,\nsikäli kuin saarelle edetään, vähitellen valtaa tilaa tiheä, hyötyisä\nkuusimetsä; se taas vuorostansa jättää sijan hymyileville koivikoille\nja tuuheille tammilehdoille saaren eteläpuolella.\n\nSen kaiken voi purjehtija nähdä mereltä. Mutta sieltä ei hän huomaa,\nettä keskellä saarta on kokonainen pieni yhteiskunta. Ei enempää eikä\nvähempää kuin kolme taloa on siellä, kaksi alhaalla rantamalla, kolmas,\njonka ympäriltä metsä myöhemmin on raivattu syrjään, ylhäällä mäellä,\njohon kaakkoistuulen tohina tuntuu ja jonne Aspön selkä häämöttää\nsyystuulen varisteltua lehdet koivuista ja tammista. Alapuolella\njokaisen asumuksen kohdalla työntyy venesilta ulos veteen\nnuottahuoneeseen ja ikäänkuin kokonaisia pieniä metsikköjä muodostavine\npaaluineen, joille on tapana ripustaa verkkoja kuivamaan.\n\nNiin on laita keskellä saarta, vaikka siellä muuten on kuin oltaisiin\nsisämaassa ja tuntuu kuin joka puolelta olisi pitkä matka merelle.\nSalaisuus on siinä, että saaren sydämeen pistäytyy merenlahti, ja niin\nhuomaamaton on tähän luonnolliseen, suojattuun satamaan johtava kapea\nsolmeke, että koko lahti on kuin saarelle muodostunut sisäjärvi; niin\nsoukka on yhdystie avomereen, että töin tuskin voidaan tuulen suojaan\nsiirrettävä halkojaala ohjata tuon ahtaan juovan kautta, jossa kivet\nraapivat aluksen laitoja.\n\nTämä luonnollinen satama varmaankin aikoinaan oli saattanut saaren\nasutuksi, ja varmaa on, että saarella siellä täällä oli jälkiä\nvanhoista puutarhoista ja jäännöksiä ruohottuneista muureista\ntodistamassa, että saari oli ollut asuttuna jo varhain unhoon\njoutuneina aikoina. Johannes Vestman, saaren vanhin asukas Andreaksen\nsinne tullessa, kyllä kehuskeli olevansa Aspön varsinainen, ensimäinen\nasuttaja, ja hän puheli mielellään siitä ajasta, jolloin heitä aikuisia\noli siellä vain hän kahden vaimonsa kanssa, kun tytöt vielä olivat\npieniä, ja hän kertoili, kuinka vaikeata heidän silloin usein oli tulla\naikoihin, ja kuinka talvet olivat pitkiä, ja miten uskallettuja olivat\nmatkat jään yli, joka ei pitänyt eikä murtunut.\n\nYksinäisyys ja pitkien talvien aiheuttama hankaluus ennen muuta olivat\npakottaneet Johannes Vestmanin parin vuoden mentyä tiedustelemaan\nhenkilöä, joka oman tarpeen vuoksi olisi halukas muuttamaan\nerakkoelämään etäiselle Aspölle, runsaan meripenikulman päähän\nlähimmästä asutusta paikasta. Johannes tapasikin sellaisen, vaimonsa\nveljen, rasittuneen, rutiköyhän torpparin, joka asui ankaran isännän\nalustalaisena mannermaalla, nähden nälkää neljän lapsensa kanssa.\n\nJohannesta kyllä arvelutti vetää vaimonsa sukua niin lähelle itseään,\nja pitkään hän punnitsi asiaa yksinäisillä merimatkoilla ja talvisilla\nmetsänhakkuilla itsekseen, ennen kuin päätti ottaa ratkaisevan\naskeleen. Mutta kun ei ketään muutakaan ollut saatavana, ja kun lanko\ntiedusteltua osottautui halukkaaksi, antoi Johannes aprikoimisen jäädä,\nja eräänä koleana syyspäivänä, jolloin satoi vettä ja räntää, oli\nJohannes vesillä veneineen ja nouti Aspön uutisasukkaan\nhöyrylaivalaiturilta.\n\nKaksi vuotta sen jälkeen seisoi langon tupa valmiina pienen sataman\nitäisellä puolella.\n\nNiin karttuu asutus Aspöllä, ja saattaisi paljonkin olla kertomista\nsiitä, kuinka metsää raivattiin syrjään ja maata avattiin\npeltosaroiksi, kuinka satamaan johtava juova perattiin ja tehtiin tie\npoikittain halki metsän.\n\nTämän kertomuksen alkaissa olivat näet niin Johannes kuin hänen\nlankonsakin Lars Petter vanhoja. Heistä sanottiin, etteivät he\nmilloinkaan olleet vaihtaneet keskenään pahaa sanaa, ja sitä\nihmeteltiin, sillä eihän lankous yleensä näy luontuvan säilyttämään\nkotirauhaa, varsinkaan jos perheet tunkeilevat samalla turpeella ja\npolkevat samoja polkuja. Että kälykset eivät aina olleet samaa mieltä,\nsiitä oli seudulla yhtä ja toista pakistavana. Mutta rauha ei\nkuitenkaan koskaan päässyt rikkumaan, kun miehet pitivät yhtä eivätkä\nantaneet naisten vallita.\n\nKen olosuhteet tarkoin tunsi, lisäsi kernaasti, että ellei Lars Petter\nolisi ollut niin sävyisä ja mukautuvainen kuin oli, ei naapuruus olisi\ntainnut olla kovinkaan suotuisata. Mutta ennen kuin joutui irti\ntorpasta oli Lars Petter kärsinyt niin paljon, ettei hän eläissään\nmilloinkaan unohtanut alistuvaisuutta toista palvellakseen, siihen\nmäärään oli alistuvaisuus silloin juurtunut hänen vereensä. Että\nJohannes tahtoi vallita, se ei häntä koskaan kummastuttanut. Sillä\nJohannes oli etevämpi. Johannes oli miesten mies, pitkä, vankka ja\nviisaampi muita. Johanneshan ensimäisenä oli asettunut Aspölle,\nJohanneksella oli katse -- kuten Lars Petter sanoi -- ja Johanneksella\noli rahoja. Niistä oli hän lainannut Lars Petterille ja auttanut häntä\neteenpäin. Kitsas ja ankara ei hän milloinkaan ollut, kovia korkoja hän\nei liioin ollut ottanut, ja jos Lars Petterillä joku maksuerä ei\nsattunut aivan päivälleen, niin myöntyi hän ja odotti. Siitä kaikesta\noli Lars Petter kiitollinen, ja jos joskus joku kapinallinen tai kade\ntunne hänessä heräsi, tarvitsi hänen vain ajatella sitä aikaa, jolloin\nhän eli vain nälkiintyneenä torpassa, lapsineen laihana ruoan\npuutteesta.\n\nSilloin katseli hän pientä satamaa ja tiluksia, jotka vuosi vuodelta\nyhä varmemmin olivat hänen, ja hän ajatteli silloin, ettei hänen ikinä\nolisi paremmin saattanut käydä kuin oli käynyt.\n\nPienenä, jäntehikkäänä ja vaiteliaana kulki hän Johanneksen rinnalla\nsaarella, ikäänkuin olisi pelännyt olevansa jonkun tiellä, antoi langon\nhallita ja piti tarkkaa huolta vain kaikesta siitä, minkä tiesi\nomakseen.\n\nJohannes puolestaan muisteli sitä aikaa, jolloin hän eleli yksinään. Ja\nniin teki molemminpuolinen tarve nuo kaksi miestä vilpittömiksi\nystävyksiksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAndreas Wikin tulo Aspölle johtui siitä että Johannes Vestman, joka\nkuljetti halkoja kaupaksi omasta metsästään, tarvitsi kunnollisen\nmiehen avukseen milloin mihinkin hommaan. Sillä Johanneksella ei ollut\npoikaa, ja se oli hänen ainoa surunsa, kun vanhuus jo alkoi muistuttaa\nitsestään. Arkku oli Antreaksella tullessansa mukana. Sillä hänen oli\nmääränä olla laivamiehenä jaalassa keväästä syksyyn, renkinä talossa\nsyksystä kevääseen. Kahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen oli hän\nsilloin, terve, reipas ja kunnollinen, hoiti tehtävänsä kuin mies ja\nmuuten oleskeli itsekseen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut lainkaan\ntekemistä ihmisten kanssa, jotka Aspöllä elivät ja isännöivät.\n\nKolme vuotta kului siten minkään häiritsemättä yhteistä rauhaa. Andreas\nWik oli kaikkien mielestä saaren varsinaisiin asukkaihin kuuluva. Itse\nhän varmaankin oli ainoa, josta tuntui toisin.\n\nJohanneksella, kuten sanottu, ei ollut ainoatakaan poikaa, mutta\nhänellä oli tytär, ja niinä vuosina, joina Andreas oli saarella\nrenkinä, varttui Ester täysikasvuiseksi, kehittyi naimaikäiseksi ja\nkauniiksi, eikä ollut ihme, että Johannes hiukan piti silmällä nuoria,\nkuten vanhemman velvollisuus on. Mitään huomiolle käypää ei nuorten\nseurustelussa ilmennyt, mutta Andreas ei voinut sille mitään, että\ntytön olento herätti hänessä sellaista tunnetta, josta hän mieluimmin\nolisi halunnut olla vapaa. Sentähden oli hän kärttyisä, kiivas ja\nepäystävällinen tyttöä kohtaan, vaikka siitä itse pahimmin kärsi, ja\nmilloin hän ei voinut olla ulkona merellä jaalan kanssa, oleskeli hän\nvaiteliaana ja katkeramielisenä itsekseen.\n\nAndreas oli kuitenkin ollut niin kauan talossa, että hänen asemansa oli\nvakaantunut. Hän oli raitis, hänestä pidettiin ja Johanneksen vaimo\nBengta ei voinut olla huomaamatta, että rengillä oli mielessä jotakin.\nJohannes puolestaan pahotteli, ettei ollut saanut poikaa ja niine\nvuosineen hän ei enää voinut toivoa saavansakaan. Naapuritalossa,\nlangon luona, hyöri kaksi vaaleatukkaista poikaa isänsä apuna\nkartanolla ja merellä. Johanneksen oli pakko pitää renkiä, ja hän näki\nsen ajan olevan lähellä, jolloin talo joutuisi vieraan käsiin.\n\n\"Ei kukaan saa kaikkea, mitä toivoo\", tapasi Johannes sanoa, jos joku\nkosketti arkaan kohtaan.\n\nSamalla hän tiukasti sulki leveän suunsa, joka oli kuin poikkijuopa\nvaskenkarvaisissa, sileäksi ajelluissa kasvoissa, ja katsoa humautti\npari kertaa pörröisten kulmakarvojensa alta. Vanha Bengta tunsi\nsellaisissa tilaisuuksissa itsensä mahdollisimman pieneksi ja\nvähäpätöiseksi ja kyyristyi aivan kuin häveten, ettei ollut voinut\nlahjoittaa miehelleen sitä ainoata, jota tämä todella oli häneltä\nhalunnut.\n\nKerran rohkasi Bengta luontoaan ja uskalsi sanoa, mitä pitkinä\nkuukausina oli ajatellut.\n\n-- Kenties kosii Andreas Wik Esteriä, -- hän sanoi. -- Silloin olisi\nsinulla poika, ja me olisimme päässeet siitä huolesta.\n\nSilloin katsoi Johannes terävästi vaimoansa ja vastasi:\n\n-- Jos tahdot naittaa tytön rengille, niin tee se. Minä en sitä tee.\n\nSamassa hän nousi ylös, ojentautuen täyteen mittaansa ja meni vihaisena\nyli lattian. Kumartuen oviaukolla hän poistui ulos kartanolle, missä\nvallitsi heinäkuun illan ohut hämy. Alhaalla satamassa hän pysähtyi ja\nkatseli tarkastellen jaalaa, joka oli täydessä halkolastissa, valmiina\nlähtemään seuraavana aamuna.\n\nSamana iltana tuli Ester saaren pohjoispäästä ja oli menossa metsän\nkautta kotiin. Oli täysikuu, mutta pilvet peittivät taivaan, niin että\nmetsä oli pimeä, eikä Ester huomannut, että häntä seurasi mies. Se oli\nAndreas, joka oli nähnyt tytön tulevan ja vasten tahtoansa lähtenyt\nsaattamaan. Nuoren miehen mieli kuohui, ja useaankin kertaan hän\nitseltään kysyi, miksi hän ei pysähtynyt siihen missä oli ja antanut\ntytön mennä. \"Huomenna minä lähden purjehtimaan\", hän ajatteli.\n\"Silloin pääsen taas rauhaan.\" Ja Andreas uskotteli itselleen, että\nrauhaa hän vain kaipaisi.\n\nTultuaan sille kohdalle, missä havumetsä loppui ja koivikko alkoi,\npysähtyi tyttö kuuntelemaan, sillä hän luuli erottaneensa askeleita.\nHämärässä hän näki silloin, että joku kulki polkua hänen jäljessään.\n\n-- Oletko se sinä, Andreas? kysyi hän.\n\nHeti ei kuulunut mitään vastaukseksi. Mutta kun tyttö jäi seisomaan,\nkoska ei tahtonut kulkea edelleen pimeässä tuntemattoman seuraamana,\ntäytyi Andreaksen tulla häntä lähemmäksi ja tervehtiä, ja kun heillä\noli sama matka, kulkivat he yhdessä edelleen.\n\nNyt lähellä ollessaan Andreas katsoi Esteriin. Suurikasvuinen ja komea\nhän oli, kehkeä ja valkoinen oli hänen ihonsa. Mutta heidän välillään\nvallitseva äänettömyys teki tytön araksi, ikäänkuin olisi hänen\ntarvinnut varoa jotakin.\n\n-- Sinähän purjehdit huomenna? sanoi hän senvuoksi.\n\nSanat tuntuivat pahalta Andreaksesta, vaikka hän ei voinutkaan selittää\nminkävuoksi. Hän nyökkäsi vastaukseksi.\n\n-- Tuleeko siitä pitkä matka? jatkoi tyttö.\n\nSilloin Andreaksella veri läikähti, ja hän vastasi tylysti:\n\n-- Mitä välität sinä siitä?\n\nTyttö säpsähti. Jälleen valtasi hänet tunne siitä, että hänen oli\njonkin vuoksi oltava varuillaan.\n\n-- Tokihan saanen kysyä -- virkkoi hän.\n\nAndreaksesta tuntui kuin olisi erikoinen tarkoitus piillyt niissä\nyksinkertaisissa sanoissa, ja hänen mielensä pehmeni.\n\n-- Huolitko sinä siitä, menenkö minä vai tulenko? sanoi hän. -- Kukapa\nsiitä huolisi?\n\nSellaista ei Ester sanoillaan ollut tarkoittanut. Hän oli kysynyt vain\nvirkkaakseeu jotakin. Senvuoksi hän ei käsittänyt, kuinka hänen sanansa\nolivat voineet liikuttaa nuorta miestä, mutta kuitenkin hänen mielensä\nlämpeni siitä, että niin tapahtui.\n\n-- Miksi niin sanot? kysyi hän nopeasti.\n\nVoimatta oikein selvittää itselleen syytä Andreas seisahtui.\nSilmänräpäyksen molemmat nuoret olivat äänettöminä vastakkain. Niin\nhiljaa he seisoivat, että voivat kuulla koivujen ylitse merelle\nlentävän lokin siipien viuhinan.\n\nSilloin valtasi Andreaksen koko voimallaan kaikki se, mikä hänen\nmieltään oli painanut viimeisinä vuosina, ja ennen kuin hän ehti\nitseään pidättää, veti hän tytön puoleensa ja suuteli tätä\nväkivaltaisesti ja oikopäätä.\n\nEster seisoi aluksi kuin huumautuneena. Sitten hän työnsi Andreaksen\nluotansa kovemmin kuin oli aikonut.\n\n-- Mitä teet sinä minulle? hän huohottain kuiskasi. Ja rauhoituttuaan\nkatsoi hän kylmästi ja suuttuneena mieheen jatkaen:\n\n-- Toisen kerran teet sinä noin minulle. Etkö sinä nytkään mitään sano?\n\nAndreas pudisti päätään ymmärtämättä. Ei, hänellä ei ollut mitään\nsanottavaa.\n\nJotakin pahaa, kovaa ja kylmää heräsi hänessä. Hän tunsi kuin tuskaa\nsiitä, että niin oli paljastanut itsensä, ja voimatta virkkaa sanaakaan\nselitykseksi, hän lähti nopeasti menemään koivikon kautta ja jätti\ntytön yksikseen. Sataman puolella hän peittyi metsän hämärään. Tultuaan\nkylliksi puiden varjoon, mistä ei kukaan enää saattanut häntä nähdä,\nhän heittäytyi ruoholle, repi ja raastoi mättäitä, ja hänen vankka\nruumiinsa vapisi itkusta.\n\nKauvan makasi Andreas siten; hänen siinä omine mielialoineen\nkamppaillessaan ajautuivat pilvet syrjään ja kuu pilkisti niiden\nlomasta, peittyi jälleen pilviin ja tuli näkyviin niistä uudestaan.\n\nOli häpeä, ajatteli Andreas, koveten yhä enemmän ja enemmän, häpeä\nmenetellä siten; oli onnettomuus, että hän oli käynyt niin\nherkkämieliseksi ja heikoksi, ettei mikään maailmassa enää ollut\nhänestä minkään arvoista paitsi tyttö, jota hän ei kuitenkaan\nikipäivinä kerjäisi itselleen. Heikoksi oli hän käynyt, se oli varmaa;\nsurullista ja raskasta oli kaikki. Pahimmin kiusasi häntä kuitenkin\nrakkaus. Sietämättömäksi kivuksi tunsi Andreas rakkautensa, säryksi,\njoka repi rintaa ja selkää, jumoavaksi, kiduttavaksi tuskaksi, joka\nsaattoi hetkiseksi hellittää, mutta kohta taas tuli uudelleen\nahdistamaan häntä pahemmin kuin ennen.\n\nAndreas piteli kaksin käsin päätään. Se tuntui hänestä olevan\nhalkeamaisillaan. Hän hypähti pystyyn ja enempää ajattelematta meni\npitkin, voimakkain askelin takaisin samaa tietä, jota oli tullut.\n\nValkamalle päästyään aikoi hän mennä jaalaan, nukkuakseen siellä pari\ntuntia ennen aamun sarastusta, jolloin alus oli ohjattava ulos. Mutta\nehdittyään paalulle, jonka ympäri kiinnitysköysi oli kiedottu,\nseisahtui Andreas äkkiä, kykenemättä etäytymään tai peräytymään.\nSillalla istui Ester. Sanaakaan hiiskumatta tuijotti tyttö Andreakseen\nkuin olisi istunut kauan ja odotellut.\n\n-- Se ei käy laatuun, -- ajatteli Andreas. -- En voi olla vaiti enkä\npuhuakaan saata. Miksi istuu hän täällä?\n\nJälleen aikoi hän lähteä ja mennä ohitse. Jälleen pidättyi hän.\nNeuvottomana tuijotti hän jaalan mustaan runkoon, jossa hänestä tuntui\npelastus olevan. Kunpa vain voisi päästä piilottautumaan sinne.\n\nSilloin hän äkkiä kuuli tytön sanovan:\n\n-- Mitä tahdot sinä minusta? Miksi et anna minun olla rauhassa?\n\nVeri nousi Andreaksen päähän. Ennen kaikkea maailmassa olisi hän\ntahtonut tytölle hyvää, hän olisi halunnut saada kuulla tuon äänen,\njoka tuntui loukkaantuneelta ja terävältä, haastavan lempeitä ja hyviä\nsanoja. Mutta sensijaan vastasi hän kuivasti:\n\n-- Sitäpä minä juuri tahdon. Minähän tahdon vain mennä, kuinka pääsisin\nmenemään.\n\n-- Sinä aijot mennä pois ja jättää minut sanaakaan virkkamatta, --\nsanoi tyttö. -- Nyt kuten viimeinkin.\n\n-- Kuten viimeinkinkö? -- toisti mies vitkaan. -- Sitä minä en tiedä.\n\nSilloin nousi tyttö ja antoi hänelle tietä.\n\n-- Nyt pääset, -- sanoi hän halveksien. -- Mene, kun tahdot.\n\nMutta Andreas seisoi paikallaan.\n\n-- Miksi olet paha minulle, Ester? virkkoi hän suopeasti.\n\n-- Sen itse paraiten tiedät.\n\n-- En tiedä.\n\nTyttö peitti molemmin käsin kasvonsa ja purskasti hillittömään itkuun.\nJa siinä hetkessä nuoren miehen mielessä kaikki muuttui, kaikki, mitä\nhän äsken oli nähnyt ja tuntenut, valkeni yksinkertaiseksi ja selväksi,\nkuten oli ollut ja kuten oli. Syyllisenä hän seisoi siinä, eikä\nkuitenkaan tiennyt, mitä oli rikkonut.\n\nKoskaan ei hän ollut hiiskunut sanaakaan siitä, miten hänen povensa\npaloi ja kuohui joka kerta kun nuori tyttö tuli hänen lähelleen.\nKahdesti oli hänen käynyt niin, että hän äkkiä, odottamatta, oli\nlähestynyt tyttöä, mitään tekemättä, mitään sanomatta, ainoastaan\npeloittaen häntä. Sinä päivänä se oli toisen kerran tapahtunut. Mutta\nsamassa hetkessä hän havahtuneena ja häveten oli hiipinyt pois. Hän ei\nymmärtänyt, miksi tyttö itki, ei uskaltanut ymmärtää, ja puolittain\nujolla, puolittain vihaisella äänellä puhuen koetti hän vielä kerran\nsuoriutua tukalasta asemasta.\n\n-- Sinä et liene parempi kuin muutkaan.\n\n-- En huonompikaan toki.\n\nSilloin astui Andreas suoraan tytön luo, tarttui häntä molemmin käsin\nolkapäistä, ja pakottaen hänet katsomaan ylös sanoi hän tuimasti:\n\n-- Tahdotko kuulla, että minä pidän sinusta? Tahdotko? Saadaksesi\nnauraa minulle sitten.\n\nHiljaisesti ja vakavasti tuli vastaus. Mutta samalla irrottausi tyttö\notteesta, tai Andreas laski kätensä kuin hänen sanojensa lamauttamana.\nEi kumpainenkaan tiennyt, kumpi tapahtui.\n\n-- Luuletko, että minä nauraisin sinulle? sanoi Ester.\n\n-- Kenties et, -- myönsi Andreas, ja hänen voimakas ruumiinsa vavahti.\n-- Mutta siitä ei kuitenkaan koskaan tule hyvää.\n\nTyttö katsoi häneen ymmärtämättä.\n\n-- Sinä et tiedä, millainen minä olen, -- puhui Andreas. -- Ei kukaan\nsitä tiedä. Ei isäsi eikä äitisi etkä sinäkään. En minä itsekään edes.\nMutta sen voin sinulle sanoa, että sellaisena kuin nyt olen, en saata\nolla täällä sinun omaistesi parissa, en mukautua heidän mielensä\njälkeen, en olla kaikkien käskettävänä ja kuitenkin kuulua yhteen\nmuiden kanssa. Kuule, mitä sanon: se olisi onnettomuus sinulle ja\nminulle. Jos tahdot huolia minut tämän sinulle sanottuani, niin ota\nminut.\n\nEster ei vastannut. Arasti katsoi hän noihin kasvoihin, joiden piirteet\nolivat suuret, terävät, avoimet ja kunnialliset, ja jotka suun seudulta\nnyt värähtelivät silmien hehkuvina loistaessa.\n\nYhdellä askeleella hyppäsi Andreas Wik tytön ohi alas jaalan kannelle\nja katosi kajuuttaan, jonka aukko ammotti tyhjänä pimeydessä, kuin\nolisi niellyt uhrin, jota ei aikoisi antaa takaisin.\n\nVaiti ja itkien, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, meni tyttö tieltä\nkotiin päin ja astui hiljaa sisään ovesta, jottei kenenkään tarvitsisi\nkuulla hänen niin myöhään olleen ulkona.\n\nMutta alhaalla kajuutassa istui Andreas pää käsien varassa valveilla\npitkän yön, istui ja mietiskeli tapahtunutta. Hitaasti hänelle selveni,\nettä tyttö sellainen kuin Ester oli voinut kiinnittää huomionsa häneen,\noman isänsä köyhään renkiin. Tunti kului toisensa perään, aamuviileä\nsaapui, ja pilvien takaa valosti aurinko puiden huippuja.\n\nSilloin nousi Andreas kajuutasta, jossa ei rahtuakaan ollut nukkunut.\nOnnekkaana ja voimakkaana hän seisoi kannella katsellen kuinka hämärä\nväistyi ja kuinka vihdoin rakennuksen savupiipusta kiemuroi ylöspäin\nohut savujuova merkiksi, että ihmiset olivat heränneet.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun Andreas Wik siltä retkeltä palasi Aspölle jaaloineen, oli jo syksy.\nTiheänä seisoi ruohosto pitkin rantamia, keltaisina loistivat lehdet\nkoivujen latvoissa.\n\nAndreaksella oli ollut paljon mietiskelemistä sillä matkalla, ja ukko\nJohannes oli pannut sen merkille. Kun alus oli tullut lähelle rantaa,\nkohotti Andreas kannella lakkiaan kotona oleville, jotka olivat tulleet\nalas rantaan palaavia vastaanottamaan. Mutta kun jaala sitten oli\nankkuroitu satamaan jäi hän alukseen, ja illalla täytyi lähettää\npyytämään häntä illalliselle.\n\nEster tuli häntä kutsumaan. Miltei samalla paikalla, jolta kesällä\nolivat eronneet sanomatta jäähyväisiä toisilleen, seisoi tyttö huutaen\nhänen nimeään. Nytkin oli miltei pimeä, mutta mereltä puhaltava tuuli\nhuokui kylmyyttä maihin.\n\nKoko matkalla ei Andreas ollut uneksinut muusta kuin onnesta, jonka\nluuli saavuttaneensa. Nyt, sen tultua lähelle, pelotti se hänet entistä\nvaiteliaammaksi.\n\n-- Hyvää päivää, Ester, -- sanoi hän lyhyesti, ojentaen kätensä.\n\nTyttö tarttui käteen ja vastasi tervehdykseen. Andreas huomasi, että\ntyttö häneen nopeasti katsahti, ja jälleen tunsi hän itsensä kuin\nmykäksi ja halpautuneeksi. \"Kaikki on ollut vain tyhjää unelmaa\",\najatteli hän. \"Se ei tule milloinkaan takaisin.\"\n\nSilloin virkkoi Ester puhuen tyynesti, ikäänkuin ei mitään erikoista\nkoskaan olisi ollut heidän välillään:\n\n-- Tänne on lähetetty tieto kotoasi, että isäsi on kovin sairaana.\nLuullaan, ettei hän enää nouse vuoteelta.\n\n-- Milloinka tieto tuli? kysyi Andreas jurosti.\n\n-- Viime viikolla. Emme voineet saada siitä sanaa sinulle. Te olitte jo\nlähteneet kaupungista.\n\nAndreas ei kysellyt enempää, ja enempää eivät nuoret muutenkaan\nkeskenänsä puhuneet. Aterialla istui Andreas ajatuksiinsa vaipuneena,\nja syötyään hän nousi ja meni alas jaalaan saadakseen taas olla yksin.\n\nEikä kukaan kummastellutkaan, että hän niin teki. Sillä kukaan ei\najatellut muuta kuin että isän kadottaminen liikutti hänen mieltään.\n\n-- Hän on kuitenkin yhä kiintynyt ukkoon, vaikkei hän sitä ole\nnäyttänyt, -- sanoi Johannes Andreaksen mentyä.\n\nMutta Andreas Wik ei ajatellut isää eikä sitä, ettei hän kenties\nkoskaan enää näkisi vanhusta. Isä oli yli seitsemänkymmenen vuoden\nvanha, ja oli ihmeteltävää, että hän niin kauvan oli pysynyt pystyssä,\nvaikka oli niin paljon juopotellut. Andreas heittäytyi vaatteissaan\nkajuutan vuoteelle saadakseen parisen tuntia levähtää. Seuraavana\naamuna ennen auringon nousua hän istui veneessä ja suuntasi kulkunsa\nrannikolle päin, ehtiäkseen niemelle, missä hänen isänsä mökki oli,\nennättääkseen sinne ennen kuin olisi liian myöhäistä ja vanhus jo ehtii\nsulkea silmänsä.\n\nAndreas purjehti puolittain vastatuulta, ja syyskuun ilma tuntui\nviileältä. Siinä peräsimessä istuessaan tuntui Andreaksesta kuin olisi\nollut kysymys elämän onnesta toiselta puolen ja itse elämästä toiselta.\nYksi ainoa ajatus oli hänellä ollut mielessään siitä asti kuin hän\nuutisen kuuli, ajatus, jota hän häpesi, sillä olisihan hänen pitänyt\nmuistella ainoastaan vanhusta, joka kotona makasi kamppaillen viimeistä\ntaisteluaan. \"Jos hän nyt kuolee\", ajatteli Andreas, \"niin saan minä\nmökin. Ehkä Ester suostuu tulemaan kanssani sinne; silloin ei minun\ntarvitsisi viettää elämääni tuolla saaressa, missä minun täytyisi olla\npuolittain renkinä kaikkien muiden isännöidessä.\" Se oli Andreakselle\nkaikki kaikessa. Siitä riippui hänen elämänsä.\n\nJo näki hän kotiselän edessään. Saarien taa tultuaan joutui venhe\ntuulen suojaan, ja Andreas työnsi ylähangan airot veteen päästäkseen\nulommaksi rannasta ja saadaksseen jälleen tuulta purjeisiin. Hän ei\nsaattanut sietää hidasta kulkua. Ja kun tuuli taasen pullisti purjeita\nja painoi venettä, niin että vettä hulahti keulalaudalta sisään,\nhuomasi Andreas istuvansa siinä toivoen isänsä kuolemaa, huomasi, että\nolisi hänelle suuri pettymys, jos isä hänen kotirannassa maihin\nnoustessaan tulisikin häntä vastaan terveenä ja rivakkana. Ja häntä\nvilutti aamukylmässä; hän muisti äkkiä, ettei ollut maistanut muruakaan\nennen lähtöänsä.\n\nHän oli lähellä kotia. Hän tunsi rannikot ylt'ympäri, niin että olisi\nosannut purjehtia siellä vaikka pilkkopimeässä. Tuolla häämötti lahti,\nmissä hänellä oli ollut tapana uida, tuolla näkyi luoto, jolla hän oli\nistunut onkivapoineen ja vedellyt ahvenia, tuolla saari, jolla kesäisin\noli punaisenaan mansikoita, ja tuossa -- aivan häntä vastapäätä --\nyleni matala metsänreuna taustana mökeille, noille pienille, aikoinaan\npunaiseksi maalatuille mökeille, jotka olivat vanhuuttaan mustuneet.\nÄänettöminä ja suljettuina ne siinä seisoivat, isommassa pieni, ahdas\nlasikuisti kesävieraita varten; toinen oli tavallinen, ei edes\nlaudoitettu. Istuessaan siinä olisi Andreas voinut lukea rakennusten\nseinähirret, niin jännitettynä tähystellen hän katseli maihin. Mutta\nketään ei näkynyt, ei edes savujuovaa kuusimetsää vasten.\n\nAndreas laski rantaan, ja hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt jotakin\nhäiritsevänsä tahi tulevansa jollakin tavoin kuulluksi, hiipi hän tietä\npitkin ylös, astui keittiön ovesta sisään ja katseli ympärilleen. Vanha\nmuija nousi ja tuli äänettömänä häntä vastaan. Andreas tunsi eukon\nhyvin; tämä oli eräs vanha vaimo pitäjältä, jota oli tapana lähettää\nhakemaan, kun tarvittiin hoitamaan sairasta köyhissä kodeissa.\n\n-- Hiljaa, -- sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Andreaksen kysyvään\nkatseeseen. -- Siitä tulee pian loppu.\n\nAndreas Wik astui vuoteen luo ja kumartui lähelle isää. Hän oli kovin\nlaihtunut ja kutistunut, kasvot olivat ihan muuttuneet. Leuasta tunki\npitkä parransänki esille, ja peitteellä nytkähtelivät koukkuiset\nsormet.\n\n-- Noin hän on maannut aina puoliyöstä asti, -- selitteli eukko. --\nKoeta, kuuleeko hän sinua.\n\n-- Isä, -- sanoi Andreas ja kumartui vielä kerran vanhuksen kasvojen\npuoleen.\n\nSilloin ukko aukasi silmänsä, ja Andreas huomasi, että isä tunsi hänet.\nKuoleva koetti puhua, mutta silmät sulkeutuivat ikäänkuin häntä\nvoimallisemman tahdon pakoittamina, ja kurkusta tunkeusi kumea,\nkoriseva ääni, joka sai pojan peräytymään.\n\nVanha nainen meni takaisin paikoilleen ja istuutui alistuvaisesti\nodottamaan, tottunut kun oli oivaltamaan kuoleman merkit, kun se pala\npalalta ottaa omansa. Andreas jäi istumaan sängyn laidalle; hän ei\nuskaltanut ottaa isäänsä kädestä, istui vain ja tuijotti näkyyn, jota\nei milloinkaan ennen ollut nähnyt, elämään uupuneen ihmisen\nkuolonkamppaukseen.\n\nAndreakselle oli uutta kaikki, mitä hän nyt näki, ja kuoleman\ntodellisuutta katsellessaan unohtui häneltä, etteivät isän ja hänen\nvälit aina olleet pysyneet sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla.\nKatumuksen tapainen tunne täytti hänen mielensä, katumus siitä, että\nhän oli jättänyt vanhuksen niin kokonaan yksin. Yhä hiljaisemmaksi kävi\nhuoneessa, raskaammin ja raskaammin huohotti kuolevan rinta, lähemmäksi\nja lähemmäksi tuli kuolema. Silloin unohti Andreas, mitä oli ajatellut\nsinne tullessaan. Hän unohti kaiken muun, paitsi että hän oli poika,\njoka oli tullut tapaamaan isäänsä ennen kuin tämä kuoli. Kun vihdoin\nhengähdykset taukosivat ja kaikki oli hiljaista, oli Andreaksen ensin\nvaikea käsittää, että se mitä oli tapahtunut, oli totta ja että isä\ntodellakin oli kuollut. Mutta kun hän sen tajusi, oli hän hyvillään\nmuistaessaan, että isä oli avannut silmänsä ja tuntenut hänet.\n\nKun kaikki oli ohitse, kertoi vanha eukko Andreakselle, mitä isä oli\ntahtonut sanoa pojalleen, mutta ei ollut sanotuksi saanut. Se koski\nhuoneita, jotka kuoleva omisti ja oli jättävä jälkeensä, ne olivat\nviideksikymmeneksi vuodeksi vuokratulla maapalstalla. Niistä vuosista\noli enää vain kolme jäljellä, \"mutta jos Andreas puhuu hyvin Hammarbyn\nBlidbergin kanssa\", niin oli vanhus sanonut, \"antaa hän kyllä kaiken\njäädä entiselleen. Eihän hänellä ole mitään hyötyä tästä maatilkusta,\nja hän kun on niin rikas.\" Sitten oli vainaja vielä puhunut venheestä\nja puutarhasta, maakaistaleesta ja nuotasta, huone-, talous- ja\ntyökaluista sekä lehmästä. Kaikki oli hän luetellut, kaiken tulisi\nsaamaan poika. \"Hän saa niin ollen vähän periä jälkeeni\", oli ukko\nsanonut, \"aivan rutiköyhänä ei hänen tarvitse täällä olla\". Sitten oli\nhän pyytänyt tervehtimään poikaa, ellei tämä tulisi hänen vielä ollessa\nhengissä.\n\nSen sanottuaan meni vanha vaimo vuoteen luo ja alkoi levollisesti\npuuhailla vainajan ruumiin kanssa, jolle nyt oli tehtävä viimeinen\npalvelus. Mutta Andreas tunsi itsessään rauhaa, jollaista hän ei\nollut milloinkaan tuntenut. Hän tunsi tulleensa vanhemmaksi ja\nmiehistyneensä, oli kuin olisi hän käynyt kelvollisemmaksi elämään. Hän\nmeni ulos ja katseli ympärilleen omituisin, vastaherännein tuntein,\nettä kaikki mitä hän siinä lähimmässä ympäristössä näki, oli hänen\nomaansa.\n\nAndreas jäi kotiin kahdeksi päiväksi, järjestääkseen hautauksen.\nKolmantena päivänä hän lukitsi oven vainajan jälkeen ja suuntasi\nvenheensä keulan ulospäin pitkin suuria selänteitä sinne, missä Aspö\noli.\n\nSillä kertaa hänellä oli navakka laitatuuli, niin että hän saapui\nperille heti iltapäivällä, ja käärittyään kokoon purjeet ja saatuaan\nvenheen valkamaan, hän astui empimättä rakennusten välistä tietä pitkin\nsuoraa päätä hakaan, missä karja kävi laitumella ja jonne hän tiesi\nEsterin ennen pitkää tulevan lypsylle.\n\nKauvaa ei Andreaksen häntä tarvinnutkaan odottaa. Maitokiulu\nkäsivarrella ja huivi niskaan valahtaneena tuli tyttö reippaasti astuen\nja saapui kiven luo, jolla Andreas istui, ennenkuin hänet huomasikaan.\nKun Andreas silloin nousi ylös, joutui hän äkkiarvaamatta seisomaan\nkeskelle tietä tytön eteen, joka ei edes tiennyt hänen vielä\ntulleenkaan takaisin. Suorana ja varmana seisoi hän siinä,\ntervehtimättä, puhumatta aluksi sanaakaan, katsoen vain katsomistaan\ntyttöön, ikäänkuin olisi väkivallalla tahtonut hänet pakottaa katsomaan\nitseensä takaisin.\n\nEster oli kauvan pidättänyt ja tukahuttanut mielipahaansa; nyt se pääsi\nhänessä valloilleen. Pahastuksissaan hän oli ollut nuorta miestä\nkohtaan ja apein mielin sen vuoksi, että tämä niin kauvan oli ollut\nmitään puhumatta. Kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, ja kasvot\nvääntyivät mielenliikutuksesta.\n\n-- Mitä sinä tahdot minusta? huudahti hän. -- Eikö se riitä, että olet\nkatsoa tuijotellut minuun, hymyillyt minulle ja vetänyt minua puoleesi\nystävällisin sanoin, työntääksesi sitten minut pois, ikäänkuin olisin\nhuonoin ja halvin olento, minkä tiedät. Kaksi kertaa olet niin tehnyt,\nmutta kolmatta kertaa sellaista ei tapahdu, petollinen mieleltäsi kun\nolet.\n\n-- Minä en ole petollinen, Ester, sen sinä kyllä tiedät.\n\nMiehen kasvot olivat ankarat, ja hänenkin silmissään hehkui jotakin\nvihan tapaista.\n\n-- Mikä sinä sitten olet? Miksi et anna minun mennä? Mitä sinä minusta\ntahdot?\n\nTyttö puhui melkein huutaen ja piti vapaata kättään edessään, ikäänkuin\nolisi hänen tarvinnut torjua uhkaavaa lyöntiä.\n\nAndreas Wik kävi levollisemmaksi nähdessään tytön raivon. Vaikka hän ei\ntäysin käsittänyt sen syytä, ei se sentään peloittanut häntä\nperäytymään kuten ennen. Miltei tylyiltä ja kylmiltä tuntuivat hänen\nsanansa, kun hän puhui, mutta äänen sävyssä oli jotakin, mikä pakoitti\nEsterin kuuntelemaan.\n\n-- Sinä et ole voinut ymmärtää minua, haastoi Andreas, enkä minä sitä\nihmettele. Näinä kahtena vuonna en ole itsekään ymmärtänyt itseäni. En\nole voinut olla erossa sinusta, enkä ole voinut jättää sinua rauhaan.\nNiin pian kuin olen sanankaan sinulle virkannut, olen kääntynyt sinusta\npois, ikäänkuin olisin polttanut itseni. Olen mennyt pois ollakseni\nitsekseni jossakin, missä minua ei kukaan näkisi. Niin olen kävellyt\ntuntimääriä tietämättä itselleni mitään neuvoa. Taivaan Jumala tietää,\netten ole milloinkaan ollut sinulle petollinen. Olen ollut sellainen\nvain siksi, etten ole uskonut meidän väleistämme koskaan voivan tulla\nmitään. Ja tänne minä en saattaisi jäädä.\n\nEster oli kuunnellut häntä, ja Andreaksen sanojen vaikutuksesta hän\nunohti omat kärsimyksensä, unohti että hänellä vielä äsken oli ollut\nhuulillaan sanoja, joilla hän aikoi keskeyttää Andreaksen puheen ja\nselvästi ilmaista miten paljon itse oli kärsinyt. Sen sijaan sanoi hän\nlyhyeen ja hätäisesti:\n\n-- Miksi et saattaisi jäädä tänne?\n\n-- Olen sanonut sen sinulle kerran, -- kuului töykeä vastaus. -- Mutta\nsinä kaiketi et pannut huomiota siihen, mitä sanoin. En voisi sietää\nsitä, että olisin täällä ikäänkuin kaikkien renkinä.\n\n-- Ja sen vuoksi et tahtoisi?\n\nHe olivat joutuneet astumaan vierekkäin polkua, joka johti metsään. Kun\nEster oli ne sanat lausunut, keskeytti hän äkkiä puheensa ja punastui.\nHetkisen olivat he vaiti molemmat.\n\n-- Ei, -- alkoi jälleen Andreas hiljaisemmalla äänellä. -- Syy, jonka\nvuoksi en saata jäädä tänne, ei ole aivan se. Minä en ole luotu elämään\nyhdessä muiden ihmisten kanssa. Minä en viihdy kylissä, en suurissa\nenkä pienissä. En viihdy siellä, missä muut ihmiset sekaantuvat minun\nasioihini. Jos kerran menen naimisiin, tulee minun saada pitää omani\nomanani, minun metsäni, minun kalaveteni, tupani, niiden tulee olla\nminun. Sellainen minä olen enkä toisellaiseksi ikinä muutu.\n\nJos Andreas silloin olisi katsonut sivullepäin, olisi hän huomannut,\nkuinka äänettömäksi Ester oli käynyt, miten pehmeä ja vieno oli koko\nhänen olentonsa hänen siinä verkalleen astuessaan Andreaksen rinnalla\nkapeata metsäpolkua. Mutta Andreas katsoi vain suoraan eteensä\nikäänkuin omien ajatustensa kahlehtimana, kuullen ainoastaan Esterin\näänen, kun tämä vastasi:\n\n-- Mitenkä tulet ajatelleeksi kaikkea tuota juuri nyt?\n\n-- Isä on kuollut, -- ilmoitti Andreas, ja hänen äänensä värisi hieman.\n-- Sen minä tahdoin sanoa sinulle, kun tulin. Siellä kotona tulisi\nminulla nyt olot olemaan sellaiset, etten niitä täällä mitenkään enkä\nmilloinkaan voisi niin mieleisikseni saada, kunhan sinä vain tahtoisit\nlähteä kanssani.\n\nSen lausuttuaan laski Andreas tyynesti, tavalla, jolla ei koskaan ennen\nollut uskaltanut, kätensä tytön olkapäälle, ja Ester salli sen\ntapahtua. Heidän väliltään oli ristiriita hälvennyt, hiljaista ja\ntyyntä oli kaikki korkeiden honkien alla, missä he vierekkäin kulkivat\neteenpäin. Ei mitään ääntä kuulunut, paitsi syystuulen tohina, sen\nhuojuttaessa vanhojen puiden latvoja, saaden ne huokailemaan\nmaininkisen meren tavoin.\n\nSamana iltana puhui Andreas Wik Esterin vanhempien kanssa\ntulevaisuus-suunnitelmistaan, ja kova kiista syntyi siinä vanhojen ja\nnuorten kesken, ennenkuin myöntävä vastaus annettiin. Johannes olisi\ntahtonut pitää vävyn Aspöllä, mutta Andreas oli luja puolestaan; ellei\nvaimo tahtoisi muuttaa hänen kanssaan, lähtisi hän yksinänsä.\n\nSe koski katkerasti vanhaan Johannekseen. Sillä kun hänellä ei ollut\nmiespuolista perillistä, oli hän ajatellut asiat toisin. Kun hän antoi\nmyöntymyksensä, johtui se vain siitä, että hän jo oli ijäkäs eikä\njaksanut pitää puoliansa.\n\nSeuraavalla viikolla haudattiin Kuusiniemen vanhusvainaja, ja lokakuun\nsaapuessa muutti Andreas Wik kotiin omaan tupaansa, laittaakseen kaikki\nkuntoon kevääseen, jolloin häät piti vietettämän.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSiihen aikaan sai Andreas elämältä sanalla sanoen kaiken, mitä toivoi.\nHän sai vaimokseen sen tytön, jota hän niin kauvan ja niin\nhillittömästi oli halunnut. Hän sai kodin ja konnun itselleen, ja\nvuoden kuluttua hänen vaimonsa synnytti pojan, joka kasteessa sai\nnimekseen Johannes. Isoisän mukaan se nimi pojalle annettiin, ja sillä\ntahtoi Andreas osoittaa kiitollisuutta appiukolleen, joka oli antanut\nhänen tehdä oman tahtonsa mukaan naimisiin mentyänsä.\n\nKaiken tuon onnen ympäröimänä tuli Andreas yhä vanhoillisemmaksi ja\ntyynemmäksi. Hänen luonteensa väkivaltainen aines talttui ja\nhilliintyi. Kun hän itse jonkun kerran muisti, millainen hän oli ennen\nollut, kuohahtelevainen, omapäinen, ihmisvauhko, ajatteli hän, että se\nkaikki oli kuulunut nuoruuteen ja mennyt ohi sen mukana. Kaikki, mikä\noli ollut, oli hävinnyt tai toiseksi muuttunut; hän itsekin oli nyt\nvallan toisenlainen. Andreas ei enää tiennyt mitään, mitä vielä olisi\nitselleen lisäksi toivonut, hän, joka ennen oli toivonut ja ikävöinyt\nikänsä kaiken.\n\nMetsän suojassa, joka kohosi aivan rakennuksen takana, mieli niin\nrauhalliseksi tasaantui, ja kun Andreas oli sillä paikalla, missä oli\nleikkinyt, mistä oli kaivannut pois nuorukaisena, missä oli kinastellut\njuopottelevan isän kanssa ja ollut vaikeissa olosuhteissa, tiesi hän,\nettä nyt se kaikki oli selän takana ja että hän itse oli päässyt\nsatamaan.\n\nKesäasukkaat eivät häntä enää aristuttaneet. Niistä piti huolen hänen\nvaimonsa, joka samalla hoiti lapsen ja lehmän, kotiaskareet ja kaiken,\nmitä emännälle kuului. Andreaksen ei tarvinnut edes huomata, että\nvieraita ihmisiä tulikaan taloon tai pitää väliä heistä heidän siellä\nasuessansa. Jos kotimäki tuntui hänestä joskus liian rauhattomalta,\notti hän veneen ja lähti vesille kalastelemaan, tai sieppasi kirveen\nolalleen ja painui metsään.\n\nKun sitten ehti syksy, kehui Andreas kesävieraita. Sillä rahoja he\nolivat jättäneet jälkeensä taloon. Ja Andreaksesta tuntui\nhommaillessaan kuin olisi hän uudestaan tullut isännäksi omassa\nkodissaan. Hänestä oli hauskaa ja tervetullutta syksyllä se, että\nkaikki taas muuttui niin hiljaiseksi, ja hän tunsi vapaaksi itsensä\nsentähden, että ilma hänen ympärillään oli puhdistunut ja että hän\nsaattoi tehdä ja toimia, kuinka ikinä itse tahtoi.\n\nNiin kului kaksi vuotta surun varjonkaan häiritsemättä aviopuolisoiden\nonnea. Tosin tunsi Ester itsensä hiukan vieraaksi nykyisessä olossaan.\nYksinäinen hän myöskin oli, ei ketään ollut hänellä, kenen kanssa\npuhella. Siitä huolimatta hän oli onnellinen. Sillä Andreas oli hänelle\nhyvä mies, ja pahoista ennustuksista, joita hän oli kuullut heistä\nmolemmista lausuttavan, ei ainakaan vielä ollut yksikään käynyt toteen.\n\nHuonoja ennustuksia ei nimittäin suinkaan ollut puuttunut heidän\nnaimisiin mennessään, ja se, joka niitä oli lausunut, oli Lars Petter,\njoka ei voinut sisarensatyttärelle antaa anteeksi, että tämä jätti\nisänsä ja äitinsä yksikseen heidän vanhoilla päivillään ja seurasi\nvierasta miestä.\n\n\"Kukaan ei tiedä, mitä sen miehen ajatuksissa asuu\", oli Lars Petter\nsanonut, \"en minä etkä sinä, Ester. Se, joka ei viihdy muiden kanssa,\nei lopulta viihdy oman vaimonsa eikä lastensa kanssa, niin, eipä\nitsensäkään kanssa vihdoin viimein.\"\n\nNämä enon sanat eivät sentään milloinkaan olleet vaikuttaneet Esteriin.\nSillä millainen hänen miehensä olikin, Esterin oli seurattava häntä\nsitä tietä, jota tämä kulki, jollei halunnut jäädä yksikseen, sillä\nolihan Esteri, ennenkuin he olivat naimisiinmenosta puhuneetkaan,\ntiennyt että siihen mieheen eikä kehenkään muuhun sitoi hänet kohtalo.\n\nMutta pitkien talvi-iltojen tultua lensivät hänen ajatuksensa kuitenkin\nisän ja äidin luo, jotka olivat kaukana suurella saarella, missä\nmyrskyävän meren meuru kuului tupaan. Voimatta asiata auttaa hän sinne\ntoisinaan ikävöitsi.\n\nAndreakselle ei Ester koskaan tohtinut virkkaa ikävästään mitään. Sillä\nAndreaksen oli tarvis tuntea, että vaimon tahto oli yhtä hänen oman\ntahtonsa kanssa. Muuten oli hän kenties käynyt raskasmieliseksi ja\nsaattanut menettää elämänhalunsa.\n\nSen oivalsi Ester, ja ainoastaan kerran, kun hän oli kauvan ajatellut\nvanhuksia, tuli hän miehelleen virkkaneeksi:\n\n-- Isän on raskas olla yksinään, vaikka sinun sopisi olla kuin poika\nhänelle. Aina oli hän itsekseen ajatellut, että minun mieheni ottaisi\ntalon hänen jälkeensä.\n\nSen sanottuaan Ester pelästyi. Vaikka ei sitä ollut tarkoittanutkaan,\ntunsi hän, että jotakin hänen sisimmässään piilevästä kaipuusta pääsi\nilmenemään sanoissa. Ja Andreas synkistyikin ja vastasi töykeästi:\n\n-- Ehkäpä, mitä talon pitoon tulee, siihen vielä keino keksittänee, kun\nukko on kuollut.\n\nJa terävä, epäileväinen hohde silmissään hän jatkoi:\n\n-- Jos kaipaat pois minun luotani, niin sano se.\n\nSilloin ravisti Ester päätään ja kätki ikävän itseensä.\n\nMutta Andreas, joka näki, että vaimo oli surumielinen, tahtoi saada\nkaikki jälleen hyväksi. Sen vuoksi lisäsi hän:\n\n-- Ole hyvilläsi siitä, että minä en ole sinun kanssasi siellä. Sillä\nen olisi sellainen kuin nyt olen, en sinua enkä muita kohtaan.\n\nEster tiesi hänen totta puhuvan. Ja kun hän ei voinut jakaa itseänsä\nmiehen ja isän välillä, unohti hän vähitellen kaikki miehen vuoksi,\njoka oli hänen, ja lapsen vuoksi, joka heitä yhdisti voimakkaammin kuin\nmikään muu.\n\nKun kaksi vuotta oli siten kulunut, alkoi Andreas ajatella, että olisi\njo aika tehdä asiat selviksi maanomistajan kanssa. Sillä kolmas vuosi\noli jo kohta käsillä, ja mitä enemmän se päivä lähestyi, jolloin\nvuokrakirjan aika meni umpeen, sitä enemmän Andreaksesta tuntui, että\nmaa, jolla hän astui, yhä vähemmän ja vähemmän oli hänen omansa.\n\nUseammin kuin kerran oli Andreas haastellut vaimonsa kera siitä, että\nhänen pitäisi lähteä puhumaan Blidbergin kanssa asiasta, niinkuin isä\nennen kuolemaansa oli sanonut pojan tarvitsevan tehdä. Mutta\nsaaristolainen, joka on niin paljon riippuvainen ilmasta ja tuulista,\nei pidä kiirettä. Suotuisalla säällä oli Andreaksella aina jotakin\ntehtävää. Jos hänellä oli joku päivä joutilasta, sattui vastatuuli.\nNiin meni talvi, eikä mitään tullut tehdyksi asian johdosta, ja kevät\nsaapui avoimine selkineen ja salmineen lauhoine tuulineen ja\nlinnunlauluineen.\n\nSilloin etsi Andreas eräänä päivänä isän vanhasta kaapista käsille\nkellastuneen paperin, joka vakuutti hänelle omistusoikeuden maahan,\njolle hänen tupansa oli rakennettu. Se paperi ei enää ollut paljon\narvoinen. Ainoastaan kaksi kuukautta sillä vielä oli laillista voimaa.\nJa kun Andreas sitä katseli, tuntui hänestä, että se ei merkinnyt juuri\nmitään.\n\nMutta paperi oli kuitenkin asiakirja ja sellaisenaan pisti Andreas sen\npovitaskuunsa ja lähti matkalle.\n\nAdrian Blidberg, Andreaksen siihen päivään asti omaksensa sanoman\nmaapalstan silloinen omistaja, oli maakauppias, jota puhuteltiin\npatruunaksi; hän asui eräässä Hammarbyn siihen aikaan eteenpäin\npyrkiviä ja edistyviä kyliä, yhdessä niitä Itämeren satamapaikkoja,\njotka kunnianhimoisina toivovat pian saavuttavansa kauppalan arvon.\nBlidberg oli lyhyessä ajassa tullut tämän yhdyskunnan sieluksi. Hän\noli, suurin piirtein sanoen, Hammarbyn omistaja, paikkakunan\nverrattomasti suurin työnantaja, samalla kertaa maanomistaja,\nlaivanvarustaja ja seudun rahamies, joka sekä lainasi muille että\nmyöskin otti varoja tilittääkseen ja hoitaakseen.\n\nVielä muutamia vuosia sitten oli Blidberg ollut vähän tunnettu\nmetsänhakkaaja saaristossa, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän\nosannut Hammarbyssä hankkia itselleen johtavan aseman, jota hän sitten\nyksinään vallitsi. Kuinka hän niin nopeasti oli päässyt nousemaan niin\nkorkealle, siitä kulki paljonkin puheita, ja se, mitä puhuttiin, ei\naina ollut hyvää.\n\nAndreas oli myös kuullut yhtä ja toista niistä, ja vastoin tahtoaan\ntunsi hän jotain pelon tapaista, kun hänen oli mentävä tuon peljätyn\nmiehen eteen pienine, kellastuneine paperinlappuineen, josta hänen\nonnensa tai onnettomuutensa riippui. Mutta talonpoika, jolta vanha Wik,\nAndreaksen isä, aikoinaan oli ostanut oikeuden kalaveteen ja maahan,\noli kuollut, ja seuranneessa vararikossa oli Blidberg ostanut talon ja\nkonnun kimpsuineen kampsuineen, ja talon mukana seurasi se pieni\nmaatilkkukin, johon Andreaksen omistusoikeus nyt oli loppumassa.\n\nAdrian Blidbergin konttori, johon Andreas muutamia tunteja kestäneen\nmatkan jälkeen astui, oli pieni huone, sillä siihen tarkoitukseen oli\nsisustettu muuan niistä monista lautasuojista, jotka olivat tuolle\nentiselle, patruunan nykyään hallitsemalle kalastusasemalle johtavan\nsataman kaunistuksena. Pöydällä seinän vieressä ison seinäkellon\nalapuolella oli konjakkipullo ja laseja; niitä käytettiin Blidbergin\ntehdessä kauppoja talonpoikien kanssa. Keskellä lattiaa oli suuri\npulpetti, ja sen takana istui iso, jykevä mies karvalakki päässä;\nhänellä oli poskiparta, pienet, sikurtelevat, kulmakarvattomat silmät,\nhiukan vino suu ja tukeva ihraleuka. Kun Andreas avasi oven, ei\nBlidberg katsonut tulijaan, vaan vastasi tämän tervehdykseen\näännähdyksellä, joka hyvinkin muistutti röhkäisyä.\n\nTavallistaan suoremmaksi oikeni Andreaksen selkä tämän vastaanoton\njohdosta, kun hän vihdoin sai esittää asiansa. Sanottuaan, mitä tahtoi,\nAndreas veti paperin taskustaan ja ojensi sen patruunalle. Tämä pisti\nsammuneen sikaarinpätkän, jota oli pidellyt sormiensa välissä, viistoon\nsuupieleensä, singautti ovella seisovaan suoraselkäiseen mieheen\nviheriäisistä silmistään tutkivan katseen ja piti paperin, alkaen lukea\nsitä. Lopetettuaan lukemisen hän pani paperinlipun pulpetille eteensä,\nsamalla kun hänen ruumistaan vapisutti jokin nauruntapainen, joka yhtä\näänettömästi ja yhtä pian kuin oli tullutkin taas meni ohitse.\n\n-- Mikä on nyt sitte tarkoituksena? lausui hän vihdoin.\n\nAndreas toisti, mitä oli esittänyt; hän halusi pitentää välikirjaa\nvielä edelleen viideksikymmeneksi vuodeksi.\n\n-- Ei tule ikinä kysymykseen, -- kuului pulpetin takaa.\n\nAndreas tunsi polviensa vapisevan siinä seistessään, ja hänen täytyi\nräpyttää taajaan silmiänsä voidakseen selvästi nähdä eteensä.\n\n-- Eihän patruunalla saattane olla mitään sitä vastaan, -- väitti hän.\n-- Maa ei ole minkään arvoinen sille, joka ei omista rakennuksia, Ja\nrakennukset omistan minä.\n\n-- Ei, -- vastasi patruuna, -- kaikki, mitä on maan päällä, kun ne\nviisikymmentä vuotta ovat loppuun kuluneet, on minun. Niin on\nvälikirjassa, ja paperi pitää.\n\nKaikki mitä Andreas oli toivonut ja uneksinut koko elämäkseen, tuntui\nhänestä nyt savuna haihtuvan. Maakamara, jolla hän seisoi, ei ollut\nenää vankka. Kaikki horjui hänen ulkopuolellaan ja sisässään. Mutta\nsamalla oli hänellä vaistomainen tunne, että siinä tilanteessa oli\npysyttävä ryhdikkäänä, sillä armoa ja laupeutta ei ollut odotettavissa.\nHän tuli ajatelleeksi vaimoaan, joka oli kotona odottaen ratkaisua, ja\nhädässään ei hän osannut sanoa muuta kuin:\n\n-- Mitä patruuna tahtoo? Minä maksan niin hyvin kuin kykenen.\nHätätilassa on kyllä joku ihminen, joka auttaa minua.\n\nPulpetin toisella puolella istuvan miehen kasvoissa ei ainoakaan väre\nmuuttunut. Rauhallisesti ja mukautuvasti hän vastasi ainoastaan:\n\n-- Sen kyllä uskon. Mutta se aika on mennyt, jolloin ostettiin maata\nsadalla viidelläkymmenellä kruunulla viideksikymmeneksi vuodeksi ja\nsitten ruvettiin vuokraamaan huoneita kesäasukkaille. Minä pidän\nmieluummin sitä liikettä itse. Ymmärrätkö minua?\n\nKyllä, Andreas ymmärsi aivan hyvin. Hän ymmärsi niin hyvin, että kaikki\nveri pakeni hänen poskiltaan, ja hän näytti vaaralliselta astuessaan\npulpetin eteen ja ojentaessaan kätensä ottaakseen paperin.\n\n-- Paperini tahdon saada, -- sanoi hän käheällä äänellä. -- Paperi on\nminun.\n\nAdrian Blidberg näytti huvitetulta siinä istuessaan, ja ottaen\nsikaarinpätkän suustaan hän sylkäsi sivullepäin lattialle ja vastasi:\n\n-- Pidä paperi. Siitä ei ole minulle haittaa. Mutta määräpäivästä\nalkaen on tontin oltava minun hallussani. Minä tarvitsen sitä.\n\nAndreas pisti paperin taskuunsa enempää sanomatta. Raskaasti astui hän\novesta ulos, meni makasiini-rivin ohitse alas laiturille, nosti purjeet\nja käänsi kokan kotiansa kohden. Mitä oli tapahtunut, se ei ollut\nhyvää.\n\nSen verran tajusi Andreas. Se, mikä nyt oli odottamassa, tuntui hänestä\nmahdottomalta, ihan kerrassaan mahdottomalta.\n\nSyy, miksi patruuna oli niin järkähtämätön, oli aivan yksinkertaisesti\nse, että hänellä itsellään olisi ollut vuokrattavana kesäasukkaille\nsamalta saarelta, jolla Andreaksenkin tupa oli, ylempänä rannasta\ntyhjilleen jäänyt talonpoikaistalo, mutta sen vuokraaminen ei koskaan\nollut onnistunut. Blidbergin luonne oli sellainen, ettei hän olisi\nsuonut muiden ansaitsevan. Senvuoksi oli hän itsekseen aikonut\ntilaisuuden sattuessa näpäyttää Andreasta. Ja nyt oli hän sen tehnyt;\nBlidberg oli tyytyväinen päiväänsä.\n\nMutta Andreaksella ei ollut yhtään selkeätä ajatusta päässään, kun hän\npurjehti kotia kohden. Tervehtimättä hän sinne saavuttuaan astui\ntupaan. Siellä heittäysi hän äänettömänä sänkyyn ja makasi iltaan asti.\nMiehen ulkomuoto oli sellainen, ettei vaimo tohtinut puhutella häntä\neikä mitään kysellä.\n\nIllan tultua kertoi Andreas matkansa tulokset, Ester istui hänen\nlähellään ja tarttui hänen käteensä. Tyynnyttääkseen häntä ja\ntehdäkseen kaiken hyväksi hän sanoi:\n\n-- Sinähän tiedät, että voit aina turvautua isääni.\n\nMutta samassa kun Ester oli sen sanonut, ymmärsi hän, että juuri sitä\nhänen ei olisi pitänyt sanoa. Sentähden lisäsi hän kiireesti.\n\n-- Isä saa mennä puhumaan Blidbergin kanssa.\n\nMutta Andreas ei kuunnellut kauvemmin vaimon puhetta. Sanat tämän\nisästä olivat tarttuneet hänen ajatustensa pyörteeseen, enentäen hänen\ntukahuttavaa tuskaansa. Hän makasi äänettömänä, kuten oli maannut,\ntuijottaen suoraan eteensä. Hän olisi tahtonut menua pois saadakseen\nolla yksin kuten ennen nuorena ollessaan jolloin hän aina haki\nyksinäisyyttä antaakseen kaiken sen purkautua, mitä ei kenenkään\npitänyt nähdä. Nytkin olisi hän halunnut yksinäisyyttä, eikä olisi\nsuonut kenenkään olevan lähettyvillään. Vaimo, joka istui hänen\nluonaan, kävi hänelle vastenmieliseksi ainoastaan sen vuoksi, että hän\ntunsi, kuinka hyvää tämä hänelle tahtoi. Mitä se häntä nyt auttoi?\nMitenkä se olisi voinut auttaa häntä, kun kaikki oli mustaa, -- kun\nkaikki hänestä tuntui mahdottomalta, kun koko se pohja, jolle hän ennen\noli rakentanut, riuhtaistiin pois, niin että hän vajosi ikäänkuin\ntyhjään ilmaan.\n\n\"Minkätähden menin naimisiin?\" ajatteli hän. Hänen päähänsä pälkähti,\nettä vaimo istui siinä salaisesti iloiten hänen onnettomuudestaan. Eikö\nvaimo ehkä ollut ikävöinyt kotiin, ikävöinyt pois hänen luotaan? Sinne\ntahtoi Ester hänet saada, sinne, mihin hän ei voisi mennä. Andreaksesta\ntuntui synkältä siinä lojuessaan. Ja siitä syystä oli hänen vaimonsa\nsillä hetkellä hänestä vihollinen, hänestä tuntui unennäöltä, että hän\nennen oli tätä rakastanut.\n\nTylysti työnsi hän Esterin luotaan ja astui pöydän luo, jolle ruoka oli\nasetettu. Hautoen päässään kaikellaisia ajatuksia söi hän äänetönnä ja\nmeni sitten vuoteeseen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAndreaksella ei ollut mitään muuta neuvoa kuin mukautua kohtaloonsa ja\nsuostua vaimoineen lapsineen muuttamaan Aspölle, mistä hän kerran oli\npaennut sen vuoksi että halusi kulkea omia teitänsä ja pitää talonsa ja\nkalavetensä muista erillään. Hänen täytyi tehdä niin ja vielä olla\nkiitollinen siitä, että se kävi laatuun. Muuta mahdollisuutta ei\nhänellä ollut. Hän ei voinut jättää vaimoaankaan ruvetakseen\npurjehtimaan toisten kanssa kuten ennen. Sellaista hän kyllä puhui\nmielensä ollessa kuohuksissa, mutta Ester tiesi hyvin, että siitä ei\nkoskaan mitään tulisi. Andreas sen kyllä myöskin tiesi. Sillä sidottu\nhän oli, oli avioliiton ja papin sitoma, kaiken sen sitoma, mikä miestä\nvaimoon ja kotiin kiinnittää.\n\nEsterin asiaksi jäi puhua Aspön vanhan Johanneksen kanssa siitä, mitä\noli tapahtunut. Andreas ei itse asian hyväksi kortta ristiin pannut,\njos ei vastustanutkaan. Hän antoi toisten neuvotella puolestaan ja\nmyöntyi siihen, mitä muut hänelle ehdottivat. Itseensä sulkeutuneeksi\nhän entistä enemmän tuli, ei edes vaimonsa kera kahden ollessaan ollut\nmies entisellään.\n\nEster oli sinä aikana kuin kuumeessa levottomuudesta ja toivoi\nainoastaan, että ne muutamat viikot, jotka heillä vielä oli jäljellä\nKuusiniemellä, pian loppuisivat. Esteristä tuntui olo niin vaikealta,\nettei hän voinut uskoa milloinkaan sen vertaista tulevan. Andreas oli\nhyvä häntä kohtaan, muuta ei hän miehestään suinkaan voinut sanoa.\nKoskaan ei tämä lausunut hänelle pahaa sanaa. Mutta mies oli sen\nnäköinen kuin olisivat koko maailman surut painaneet hänen hartioitaan,\nja Ester ymmärsi, että siltä hänestä varmaankin tuntui. Kenelle tahansa\ntoiselle olisi muutto ollut kuin onni. Mutta Andreas oli nyt kerran\nsellainen, että kieltäytyminen ei merkinnyt hänelle sitä, mitä se\nmerkitsee muille. Hän oli toisellainen kuin muut eikä viihtynyt siellä,\nmissä ihmisiä asui ennen häntä.\n\nMiehen jatkuva äänettömyys sinä aikana herätti Esterissä myös\njonkunlaista pelkoa, jota hän ei voinut karkoittaa. Esteristä tuntui\nkaikki niin raskaalta, että hän päivä päivältä oli yhä enemmän\nhuolissaan tulevaisuudesta. Hän, joka oli terve ja reipas,\nelinvoimainen ja joustava, kiusasi itseään pahoilla mielikuvilla.\nVuoteelle mentyään hän virui valveilla, kuunnellen pienimpiäkin\nrisahduksia. Nukkuessaan saattoi hän äkkiä havahtua unesta ja\nihmetellä, mitä oli tapahtunut ja miksei hän ollut niin onnellinen kuin\nennen. Kartanolla yksinään askarrellessaan kun hänen pieni poikansa\ntallusteli pitkin pihamaata, saattoi hän yhtäkkiä joutua mielettömän\nkammon valtaan kuin olisi hän pelännyt jotakin pahaa tapahtuvan\nitselleen tai lapselle, tai ettei Andreas tulisikaan takaisin mereltä.\nMitä enemmän kesä lähestyi, sitä valtavammaksi hänen pelkonsa yltyi.\nNuori vaimo laihtui ja kävi kalpeaksi. Andreas näki sen, mutta\ntietämättä, mitä vaimo kärsi, ei hän voinut tätä millään lohduttaa.\nAndreas luuli, että Esterin suru johtui viimeaikaisista tapahtumista.\nHän ymmärsi, että hänen olisi pitänyt olla siitä vaimolleen\nkiitollinen. Mutta niin raskaana painoi tuska hänen mieltänsä, ettei\nhän muuta sen ohessa tuntenut.\n\nPahinta oli Esteristä se, että hän hämärästi aavisti miehen\nraskasmielisyyden jollakin tavoin kohdistuvan juuri häneen. Hänestä\ntuntui, ettei Andreas sietänyt lastakaan, ja tuskassaan hän ei voinut\nmuuta kuin toivoa, että kaikki tulisi paremmaksi, kunhan vain muutto\nolisi ohitse ja hän Andreaksen kanssa pääsisi rauhaan Aspölle.\n\nMitä Andreas mielessään hautoi ja mitä hän puuhasi, siitä ei Ester\nsiihen aikaan ollut paljoa selvillä. Kysymyksiin antoi hän vältteleviä\nvastauksia, jopa ilminähtävästi totuudenvastaisiakin.\n\nAsian laita oli sellainen, että Andreas kierteli seudulla ja tarjoili\nKuusiniemen rakennuksia polkuhinnasta, ken vain olisi tahtonut ennen\nvuokra-ajan loppumista purkaa huoneet ja viedä pois hirret. Siihen\nhänellä oli oikeus, sen tiesi Andreas, ja hänessä oli herännyt tarve\nsaada käyttää tämä oikeus viimeiseen asti. Siinä ei enää ollut\nkysymystä syistä eikä eduista eikä muista vähäpätöisyyksistä. Kysymys\noli oikeudesta oikeuden itsensä vuoksi. Andreas ei voittoa toivoen\nkulkenut narrina talosta taloon tarjouksineen. Rakennukset olivat\nvanhat, hirret ja laudat lahonneet; silloisessa kunnossaan olisivat\nhuoneet voineet seista vielä monta vuotta, mutta niiden siirtäminen ei\nmaksanut vaivaa.\n\nKaiken sen tiesi Andreas yhtä hyvin kuin kuka tahansa, Ja kuitenkin\nmenetteli hän, kuten menetteli. Sillä hän oli saanut päähänsä sen\najatuksen, että talonpoikaispatruunan, joka ajoi hänet pois, ei sopinut\nsaada mitään etua teostaan, ja sen ajatuksen toteuttaminen oli hänellä\nkuin painajaisena. Ei äyriäkään saisi Blidberg ankaruudestaan hyötyä.\nEi kukaan saisi tulla Andreaksen jälkeen asumaan punaisissa\nrakennuksissa metsän reunalla, jossa Kuusiniemi ulkoni mereen. Mutta\nasiasta ei Andreas mielestään saattanut puhua muille, ei vaimolleen\neikä kenellekään. Sen vuoksi sanoi hän kaikille, joille huoneitaan\nkaupitteli, tekevänsä niin siitä syystä, että hän oli eteensäkatsova\nmies, joka tahtoi saada omaisuudestansa kaiken mahdollisen hyödyn.\n\nSitten eräänä iltana tuli Andreas myöhään kotiin. Hän näytti\nväsyneeltä, mutta ei kuitenkaan halunnut mennä nukkumaan. Äänetönnä hän\nistui kynnyksellä oven luona tuijottaen puhumattomissa ajatuksissaan\npuoli- valoisaan kesäyöhön. Venesillalta päin kuului rantakiviin\nloiskivien laineiden hiljainen ääni.\n\nTuokion niin istuttuaan Andreas kääntyi Esterin puoleen ja virkkoi:\n\n-- Sinä saat laittautua valmiiksi nyt ja lähteä kotiisi pojan kanssa.\nMinulla on täällä paljon tehtävää, ennenkuin tulen jäljessä.\n\nEster luuli miehen äänen sävystä voivansa päättää, että häntä sinä\niltana oli helpompi lähestyä kuin tavallisesti. Sen vuoksi astui hän\nAndreaksen luo ja istuutui hänen viereensä kynnykselle. Hänestä tuntui\npaljon keveämmältä sen vuoksi, että hän sai lähteä matkalle jo niin\npian. Sillä kahta viimeistä jälelläolevaa viikkoa hän oli pelännyt\neniten.\n\n-- Mitä on sinulla sitten tekemistä? kysyi hän.\n\n-- Minä tahdon siistitä paikat täällä, jotta kaikki on puhdasta\nlähdettyämme, -- vastasi Andreas.\n\nNyt oli kaikki sanottu hänen mielestään. Nyt sai käydä, kuinka oli\nkäydäkseen.\n\nVaimo ei aluksi ymmärtänyt miehensä tarkoitusta, mutta kun Andreas oli\nalkanut puhua, jatkoi hän myös. Hämmästyneenä kuunteli Ester hänen\npuhettaan, ja kun mies oli lopettanut, kysyi hän ainoastaan:\n\n-- Onko oikein tehdä niin?\n\n-- Onko hän tehnyt oikein minua kohtaan? tokaisi mies.\n\nHänen silmänsä säihkyivät, jokainen lihas hänen kasvoissaan pingoittui\nja tuli kovaksi.\n\n-- Oikeinko? Kysyykö hän, mikä on oikein? Siitä asti kun olin niin iso,\nettä muistan, olen täällä kieritellyt kiviä pellosta, perannut,\nkastellut ja kylvänyt. Ennen minua oli isä täällä, koko elämänsä lähes.\nÄiti kuoli täällä niin kauan aikaa sitten, että sitä tuskin muistan.\nKaikki, mitä täällä on, on minun, eikä hänen, hänen, joka sen ryöstää\nminulta. Hän ei tule tapaamaan täällä muuta minun jälkeeni kuin sen\nmitä täällä alkujaan oli. Omansa pitää hänen saada, ei rahtuakaan\nenempää. Oikeutta on hän saapa, hän, joka on tehnyt vääryyttä. Eikö\nsiinä ole enemmän kuin kylliksi?\n\nEster kuunteli Andreaksen puhetta ymmärtämättä siitä paljon mitään.\n\"Hän on tullut kummalliseksi\", ajatteli hän. Ainoastaan niin paljon\nEster tajusi, että jos mies panisi toimeen aikeensa, koituisi siitä\nainoastaan häpeätä ja onnettomuutta heille kaikille. Sen vuoksi asettui\nhän ensi kerran todenteolla miestänsä vastustamaan, ja Andreas sai sinä\nyönä tuntea, että niin mukautuvainen kuin hänen vaimonsa olikin, oli\nhänellä tahto, joka, jos niikseen tuli, saattoi vetää vertoja hänen\nomalleen. Siihen asti kunnes aamuaurinko valaisi kuusimetsää ja lahtea,\nistuivat puolisot ylhäällä, ja sanat mitä he keskenään vaihtoivat,\neivät olleet rauhan sanoja. Esteristä tuntui, että siinä oli kuin onni\nja elämä kysymyksessä. Ja Andreas puhui suunsa puhtaaksi, kaikki, mitä\nvaimoltaan ja muilta oli salannut, lausui hän julki, ja mitä selvemmin\nhän oivalsi, että vaimo häntä vastusti, sitä itsepäisemmäksi hän kävi.\nKun lahden vesi alkoi aamupäivän paisteessa kimmeltää, ja Ester\noivalsi, että oli aivan turhaa koettaakaan saada Andreasta luopumaan\naikeestaan, silloin vasta hän tunsi, miten sanomattoman uupunut hän\noli. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän vuoteelle ja nukkui.\n\nAndreaksen mieli oli niin järkytettynä kaikesta siitä, mitä he olivat\npuhuneet, että hän, vaimon hengityksestä kuultuaan tämän nukkuvan,\nvaipui kokoon ja purskahti itkuun.\n\n-- Minä en voi muuta, -- vaikeroitsi hän. -- En voi.\n\nEnsi kerran elämässään hän vihasi ihmistä niin että hän kärsi siitä.\nMiestä, joka karkoitti hänet kodistaan ja konnultaan, hän vihasi.\nAndreaksesta tuntui, että hän olisi voinut tehdä rikoksen päästäkseen\nkärsimästä sitä tuskaa, jota hän nyt koki. Hänen ruumiinsa oli sairas,\nniinkuin siihen aikaan, kun hän rakasti Esteriä ja luuli mahdottomaksi\nsaada häneltä vastarakkautta.\n\nKaksi päivää sen jälkeen purjehti Andreas vaimoineen ja lapsineen ja\nkaikkineen pois Aspölle. Ester ei enää pyytänyt miestään luopumaan\nsiitä, mitä tällä oli mielessä. Hän ei niinä päivinä ollut edes\nhuolinut enää koskea asiaan. Oli ikäänkuin olisi viimeinen yö, jolloin\nhe olivat puhuneet, tyhjentänyt hänen voimansa.\n\nYksinään purjehti Andreas takaisin iltatuulessa. Aurinko laski, ja\nsuoraan aurinkoa kohden kulki vene. Kuusiniemeltä päin kimalteli ja\nvälkkyi vesi kuin valuva kulta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKuusiniemi on sisäsaaristossa, syrjässä purjehtijain valtaväylästä.\nSuurten höyrylaivojen mahtavat vana-aallot tuntuvat Kuusiniemen\nlaiturille vain heikkoina maininkeina, kaikuna siitä liikkeen\nmaailmasta, jossa ihmiselämän laineet korkeina loiskuvat. Vain laivuri\njaalallaan, kalastaja soutuveneessään tai talonpoika, joka\npurjealuksellaan kulkee saarien lomitse, siitä toisinaan menee ohi.\nVälkkyvä on saarien välinen selkä; ei ainoakaan ihmissilmä näe, mitä\nsiellä tapahtuu.\n\nAvoimella alueella metsän ja rannan välissä liikkuu Kuusiniemellä\nmiehiä työaseineen. He ovat lopettaneet tehtävänsä. Se, minkä he ovat\ntehneet, ei ole uutisviljelijän eikä maanraatajan työtä. Mäellä, jolla\nkodikkaat tupaset kohosivat, on hirsi- ja tiilikasoja. Hävitys on\ntekonsa tehnyt, viidenkymmenen vuoden viljelyksestä ei enää ole paljoa\nnähtävissä. Muutamia hedelmäpuita, harmaa, puolittain kaatunut\nnuottalato rannassa, venesilta, joka on rakennettu kulmittain aaltoja\nvastaan, siinä kaikki.\n\nAlhaalla rannassa on kaksi leveätä lauttaa, jollaisia saaristolaisten\non tapana käyttää kuljettaessaan elukoita, talontarpeita, halkoja ja\nheiniä. Sinne kannetaan hirret, joita vielä voidaan käyttää, ja lahot\ntukit, joita ei kannata viedä pois, vieritetään mereen. Tiilet,\nikkunat, ovet, rautaromu -- kaikki korjataan pois.\n\nMiesten joukossa häärii Andreas johtaen työtä ja itse sitä tehden,\nkatkoen käsissään kappaleiksi esineitä, jotka kerran olivat hänen. Ei\nrahtuakaan hän työtovereilleen ilmaise siitä, että hänen sielunsa on\nsurun, raivon ja häpeän järkyttämä. Hän on ikäänkuin mies, joka\nkuolleiden omaistensa yli kumartuneena salaa surunsa vieraiden\nnähdessä. Koston työ, jonka hän on pannut täytäntöön, ei enää tuota\nhänelle iloa. Kun se on ohi, kun lautat ovat lastatut ja entisistä\nrakennuksista on ainoastaan perusmuurit jäljellä sorasta ja hiekasta,\nkohoten metsäistä taustaa vasten, silloin kääntyy Andreas katsomaan ja\nnäkee yhdellä silmäyksellä, miten kolkoksi mäki on muuttunut. Neljä\nmiestä seisoo alhaalla laiturin luona, kaksi kummallakin lautalla.\nAndreas itse on viidentenä. Äänettöminä miehet siellä seisovat ja\nkatselevat hävitystä, joka jää heidän tekonsa todistajaksi.\n\nSilloin kääntyy muuan miehistä, ijäkäs kalastaja, joka tunsi vanhan\nWikin, vainajan jonka työ nyt on tasoitettu maahan, Andreaksen, pojan,\npuoleen ja ojentaa kätensä hyvästiksi.\n\n-- Tulehan vielä käymään täällä päin, niin saa nähdä sinua, -- sanoo\nhän.\n\nAndreas ei vastaa mitään, mutta mielenilmeet ikäänkuin sammuvat hänen\nkasvoiltaan. Muutkin miehet ojentavat hänelle kätensä, ja hän puristaa\nniitä välinpitämättömästi, kääntyy ja menee. Kuormitetut lautat\nulkonevat laiturista, ja miehet alkavat raskaasti soutaa yli selän.\nAndreas jää yksikseen.\n\nSilloin hän astuu vitkalleen ylös paikalle, missä hänen kotinsa vielä\näsken seisoi. Rakennuksen kivijalalle hän istuutuu ja katselee\nmaakaistaletta, joka ei enää ole hänen, katselee hedelmäpuita, jotka\nnousevat jo rikkaruohon peittämiltä penkereiltään, marjapensaita, jotka\novat alkaneet työntää uusia oksia keväisen auringon paisteessa,\nmolempien talven nietosten painamia ruusupensaita ja liljoja, jotka jo\ntekevät limppuja. Hän silmää kauvemmaksi, valkamalle, jonka\nulkopuolella ulapat yhtyvät, katselee pieniä koivikkoisia saaria, jotka\npiilottavat taakseen purjehtijan, heittää pitkän silmäyksen aina\netäiseen kuusimetsäiseen vuorijonoon asti, joka uloinna rajoittaa\nvedenpintaa, luoden siihen tumman varjon.\n\nKauvan hän siinä istuu, ja hänestä tuntuu kummalliselta, ettei hän ole\nsitä kaikkea enää näkevä niin kuin ennen. Raivo valtaa hänet jälleen,\nhän ajattelee miestä, joka ilman syytä ajaa hänet pois ja jolla on\noikeus niin tehdä, -- jolla on oikeus, sanalla sanoen, ryöstää häneltä\nviidenkymmenen vuoden työn hedelmät pelkän päähänpiston vuoksi.\n\nAndreas katselee toimeenpanemaansa hävitystä. Mutta työ tuntuu hänestä\nkeskeneräiseltä. Kuin peläten pehmenevänsä hentomieliseksi, jos siinä\npitempään istuisi auttamatonta asiaa ajatellen, hän nousee puistaen\nitsensä valveille unesta, johon hänen tahtonsa oli ollut vaipumassa, ja\nmenee paikalle, missä hedelmäpuut kasvavat. Perätysten hän hakkaa ne\nnurin. Hän iskee kuin raivopäinen. Lyönnit nostavat kaiun vuoresta\npurjehdusväylän toiselta puolelta. Kun yksi puu on kaatunut, hengähtää\nAndreas ja kuivaa hikeä kasvoiltaan. Koko ajan hän hymyilee\npahansuovasti ja mutisee äänekkäästi itsekseen käsittämättömiä sanoja.\n\nKuin mullassa lahonneet kuivat karahkat ovat vanhat puut pitkällään\npoletulla maalla. Kun puita ei enää ole jäljellä, käy mies pensaiden ja\nkukkakasvien kimppuun. Kaiken kasvavan, kaiken, josta jollekulle voisi\nolla hyötyä tai iloa, tempoo hän juurinensa ylös ja viskaa syrjään\niloiten hävityksestä. Vihdoin hän pirstaa veräjän ja aidan kappaleiksi,\nja kun ei enää mitään ole jäljellä, jota teräkalu voisi purra, heittää\nhän kirveen pois ja menee alas valkamalle.\n\nSiellä olevan veneensä hän siirtää syrjään laiturilta ja kiinnittää sen\nrannalla kasvavaan leppään. Sitten hän vie veneeseen kaiken, mitä vielä\noli poiskuljettamisen arvoista, talouskapineita, romurautaa ja\nkalastuskojeita, niin että vene tulee aivan täyteen. Päällimmäisiksi\nhän panee nuttunsa ja makuuvaatteet, joilla on viimeiset yöt levännyt.\nSitten ei ole muuta hävitettävää kuin venesilta. Se on rakennettu\nerisuuruisista, tiiviisti yhteenliitetyistä kivistä. Aikoja sitten\nolisi se tarvinnut korjaamista, nyt on Andreas hyvillään, ettei sitä\nollut laitettu kuntoon, mielissään venesillan vanhuudesta ja\nkehnoudesta, joka tekee hävittämisen helpoksi.\n\nIkäänkuin ilkityöhön innostunut poika vierittää Andreas isommat kivet\nveteen, jolloin pienimmät vierivät perässä. Hänellä ei ole enää minkä\npäällä seisoisi, hän juoksee vyötäröä myöten veteen ja vääntää kangella\nsidehirret irralleen, jotta kivet vyöryvät sivuille ja vesi kohisee,\neikä enää ole jäljellä laituria, johon voisi venettä laskea.\n\nSitten nousee hän maalle ja ravistaa vaistomaisesti märkiä vaatteitaan.\nHän ei tunne kylmää, hän vain tietää ottaneensa omansa niin perinpohjin\nkuin oli mahdollista. Kuten oli käyttäydytty häntä kohtaan, siten oli\nhänkin menetellyt. Kukaan ei voinut väittää hänen tehneen väärin. Hän\noli käyttänyt oikeuttansa, ottanut sen, mihin hänellä oli oikeus. Silmä\nsilmästä.\n\nNiin astui Andreas venheeseensä ja purjehti matkoihinsa Kuusiniemeltä,\njättäen sen jälkeensä autioksi. Rauhallisena istuu hän peräsimessä eikä\nkäänny katsomaan taaksensa. Hän tietää, että nyt lähdettyään hän ei\nenää palaa.\n\nMutta noustessaan maihin Aspöllä ja kohdatessaan Esterin hymyilee hän,\nkun tämä tutkien ja levottomasti katsoo häntä silmiin. Sillä hetkellä\nnäyttää Andreas rauhalliselta ja suopealta. Sillä hän on saanut kostaa\nvääryyden, ja toisinaan tulee ihminen siitä vienoksi ja leppeäksi. Hän\nnostaa syliinsä pojan, joka äidin mukana on tullut isää vastaan, ja\nkantaa hänet leikkien tupaan, missä vanhukset odottavat.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAspön Johannes oli vanhentunut siitä ajasta, jolloin hänen tyttärensä\nja vävynsä muuttivat pois Kuusiniemelle sen vuoksi, että vävyä, joka\noli ottanut tyttären melkein väkivallalla, ei voitu taivuttaa jäämään\nsaarelle, vaikka appiukko olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen pitää\nomaisensa luonaan. Johannes oli sill'aikaa niin paljon muuttunut, että\nihmiset pudistivat päätään hänen mentyään ohi.\n\nKun nyt vävy palasi Aspölle vaimoineen ja lapsineen siitä syystä, ettei\nheillä enää ollut kattoa päänsä päälle, arveli moni, että appiukko oli\nkerrassaan aulis, kun hän sellaisissa olosuhteissa otti jälleen\nluokseen tyttärensä sekä hänen miehensä ja lapsensa.\n\nLars Petter oli myös vanhentunut, mutta vastenmielisyyttään entistä\nrenkiä kohtaan ei hän ollut unhottanut. Lars Petteriin oli vanhuus\ntehonnut vähemmän, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut vaikeasti\ntoteutettavia toiveita. Sellaiset ihmiset säilyvät paremmin elämän\ntuimassa taistelussa.\n\nJohannesta vastaan ei Lars Petter nyt uskaltanut sanoa enempää kuin\nennenkään. Mutta samalla oli tunne, joka hänellä aina oli ollut, että\nhän nimittäin oli järjestyksessä numero toinen Aspöllä, juurtunut\nhäneen ylen syvästi. Ja joskin hän oli tyytynyt toisarvoiseen asemaan,\nei hän silti ollut halukas siirtymään kolmannelle sijalle. Lars Petter\nei ollut hyvillään siitä, että saarelle tulisi joku, joka olisi hänen\nyläpuolellaan, ja että Andreas ei ottaisi alistuakseen kenenkään\nedessä, sitä Lars Petterin ei tarvinnut keltään kysyä ollakseen varma\nasiasta.\n\nKun siis ne suuret muutokset, jotka olivat seurauksina siitä, että\nsaarelle lisääntyi kolmas perhe, alkoivat näyttäytyä Aspöllä, ei Lars\nPetter taistellut niitä vastaan. Hän vetäytyi vain itsekseen omalle\ntilkulleen ja pysytteli enemmän asuntonsa portaitten ja ulkohuoneitten\nvaiheilla. Sillä aikaa kun pojat, jotka jo olivat kasvaneet isoiksi,\nhoitivat tilaa ja kalastusta, kulki hän kotinurkilla ja mietiskeli\nitsekseen ja ennusteli pahaa vastaisuudesta. Jos ukko istui yksinään\nsormien leukapartaansa, joka ennen oli ollut punainen, mutta nyt oli\nkäynyt harmahtavaksi ja paikoin valkeaksi, silloin hän oli pahalla\ntuulella, ja mitä hän ajatteli, sen uskoi hän ainoastaan vaimolleen.\nSisarensa Bengtan kanssa ei Lars Petter koskaan puhellut.\n\nVävylle rakennettiin tupa vanhan Johanneksen lähelle ja Lars Petter\nnäki rakennuksen nousevan, tulevan katon alle ja valmistuvan\nasuttavaksi. Lars Petteristä tuntui kuin olisi alkanut olla ahdasta\nAspöllä. Ja Lars Petter kokosi arvostelunsa kaikesta siitä, mitä hänen\nympärillänsä tapahtui, sanoiksi:\n\n\"Ken muille antaa itse kerjätäkseen, on monen harmi koko elämäkseen.\"\n\nAndreas puolestaan perehtyi vähitellen Aspön oloihin sinä aikana eikä\naavistanutkaan saaneensa vihamiestä vaimonsa enosta. Hänellä oli täysi\ntyö häätäessään mielestään menneisyyden ajatuksia, jotka yhä vaanivat\nja alati pyrkivät esiin viekotellakseen häntä ansoihinsa. Itsensä\nestäminen mietiskelemästä oli Andreaksen suurtyö siihen aikaan, ja niin\npaljon tekemistä hänellä oli omassa itsessään kaiken sen vuoksi, mitä\noli tapahtunut, ettei hän joutanut huomaamaan muita eikä edes\ntahtonutkaan huomata. Siitä hetkestä, jolloin hän astui jalkansa\nAspölle jäädäkseen sinne, oli hän ajatellut itsekseen, että nyt oli\nhänen tultava muiden ihmisten kaltaiseksi, maksoi mitä maksoi. Muutoin\nei hän milloinkaan saisi rauhaa, eikä vaimo ja poika voisi luottaa\nmieheen, joka olisi niin omapäinen ja itsevaltainen kuin hän.\n\nTuona yksinäisenä päivänä, jolloin hän oli Kuusiniemellä hajottanut\nvenesillan ja hakannut maahan hedelmäpuut, oli Andreas saanut oudon\ntunteen veriinsä. Kaiken tapahduttua oli hän purjehtinut kotiin\nrauhallisena ja tyytyväisenä kuin olisi täyttänyt velvollisuutensa.\nHänestä oli tuntunut kuin olisi hänen mielensä synkkyys haihtunut\nvähemmälle. Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka niin odottamatta oli\ntullut myrskyn perästä, oli pannut omituisen miehen arvelemaan. Hän oli\nnimittäin silloin huomannut itsessään jotakin, mitä hän itse pelkäsi,\nja hän tahtoi kunniakkaasti taistella omassa itsessään piileviä voimia\nvastaan, joita ennen oli sokeasti seurannut, taistella niitä vastaan ja\nvoittaa ne.\n\nKerran taivuttuaan ja päätettyään toden teolla jäädä Aspölle, Andreas\nmuuttui toisellaiseksi. Raitis ja työteliäs hän oli aina ollut. Siitä\nasti mukautui hän myöskin olemaan toisten seurassa ja saattoi\nkeskustella muiden kanssa. Ester tuli melkein onnelliseksi sinä aikana,\nja itsekseen kiitti hän Jumalaa vastoinkäymisestä, joka heillä oli\nollut. Sillä yksinäisyys Kuusiniemellä oli ollut hänestä raskasta.\nAspöllä, missä meri kohisi hänen ympärillään ja missä hänen omaisensa\nasuivat, tuli hän jälleen elämänhaluiseksi. Tuntui siltä kuin kovat\npäivät olisivat olleet lopussa.\n\nParemmiksi vielä kävivät olot sen jälkeen kun eräänä päivänä tuli\ntehdyksi suuri päätös, jonka johdosta uusi jaala rakennettiin. Vanha\nJohannes oli kyllä aluksi epäilevällä kannalla. Esterinkin mielestä\nAndreas oli liian uskalias esittäessään sellaisen ehdotuksen. Sillä\nsaadakseen oman aluksen oli Andreaksen pakko tehdä velkaa. Vanhuksella\nitsellään ei ollut käteisiä rahoja, eikä koskaan ennen ollut nähty\nvanhan Johanneksen nimeä velkakirjan takauksena. \"Ken takaa\", oli ukon\ntapana sanoa, \"se unetta makaa\". Mutta sillä kerralla takasi Johannes,\nja kun hänen nimensä yksinään ei riittänyt, täytyi hänen antaa\nniinsanottu hypoteekki, jota hän ei koskaan oikein ymmärtänyt, mutta\njoka merkitsee sitä, että talo ja kaikki, minkä hän omisti, oli\nlainasumman vakuutena. Sillä Andreasta ei ollut helppo vastustaa, kun\nhän jotakin tahtoi, ja sillä kerralla hän oli taistellut uuden aluksen\npuolesta kuin olisi henki ollut kysymyksessä.\n\nKun Lars Petter sen kuuli, kyti hänen mielensä pahemmin kuin ennen, ja\nkohdatessaan Andreaksen pysähtyi hän ja sanoi:\n\n-- Sinä taidat luulla tehneesi hyvin nyt?\n\n-- Mitä tarkoitat, eno? kysyi Andreas.\n\n-- Sinä et ota opiksesi ennen kuin olet pannut appesi talon menemään\nsamaa tietä kuin omasikin, -- kähisi Lars Petter.\n\nSitten meni ukko tupaansa ja sulkeutui sinne sulattamaan pahaa\nsisuansa.\n\nMutta kun alus, joka oli kaksimastoinen ja nimeltä \"Haukka\", oli tehnyt\nensimäiset matkansa, näytti siltä kuin olisi Andreas saattanut kaikki\npahat ennustukset häpeään. Lainan maksuerät suoritettiin täsmälleen\nmääräajoin, ja Andreas itse sai voittoa, niin että jokainen saattoi sen\nhuomata. Hän oli nyt isäntänä omalla aluksellaan. Toisen kerran oli hän\nsaanut omansa, ja hän ajatteli itsekseen, että toistamiseen ei kukaan\nottaisi hänen omaisuuttansa.\n\nSiihen aikaan vanha Johannes sairastui, eikä enää siitä noussut. Eräänä\ntalvi-iltana hän nukkui hiljaa viimeiseen uneensa, tuskattomasti kuten\nyleensä ihmiset, jotka ovat tehneet paljon työtä eivätkä koskaan ole\nolleet sairaita, ennen kuin kuolintauti tulee. Aspön koko väestö\nsaattoi häntä hautaan.\n\nTalven kuluessa pidettiin pesänjako, ja Andreas muutti vaimonsa kanssa\nisompaan rakennukseen, lesken ottaessa haltuunsa pienemmän, jossa nuori\nväki siihen asti oli asunut. Kun se tapahtui, oli pikku Johannes\nseitsemän vuoden vanha, eivätkä puolisot useampia lapsia olleet\nsaaneetkaan.\n\nEräänä iltana, kun kaikki oli kunnossa, kulkivat Andreas ja Ester\ntietä, joka johti hakamailta valkamalle. Se oli sama tie, jota he\nolivat käyneet silloin kun he ensi kerran olivat toisilleen puhuneet ja\nlöytäneet toisensa. Oli kevät, ja raidat kukoistivat.\n\nSilloin katsahti Ester mieheensä ja kysyi:\n\n-- Etkö kuitenkin ole tyytyväinen oloihisi sellaisina kuin ne nyt ovat,\nAndreas?\n\nMies nyökkäsi hajamielisenä. Hänellä oli muuta ajatuksissa, ja\nnuoruutensa mielettömyydet hän oli unohtanut.\n\n-- Oli kerran aika, jolloin pelkäsin, ettet sinä koskaan tulisi\ntyytyväiseksi, -- jatkoi vaimo.\n\nVasta silloin Andreas oivalsi, mitä Ester tarkoitti, ja hän hiljensi\nmiettiväisenä käyntiänsä.\n\n-- Se, mikä on ollut, ei milloinkaan palaa, -- sanoi hän matalalla\näänellä, -- ja se on toisinaan hyvä.\n\nHeidän yläpuolellaan kaartui taivas kirkkaansinisenä, mutta metsän\ntakana merenselän toisella puolella painui aurinko alas pilveen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n\"Haukka\" oli ankkurissa Aspön pohjoisella puolella. Lehdettömien\ntammien lomitse saattoi nähdä, miten sen molemmat mastot heiluivat\naaltojen laivaa keinutellessa. Alus oli jäänyt sinne ennenkuin kaakosta\noli alkanut kovasti tuulla jota kesti sitten koko päivän, niin\nettä saaren sisälle pistäytyvän lahden suu oli yhtenä ainoana\nkuohuvana tyrskynä. \"Haukka\" oli saaren takana tuulen alapuolella\nkaksinkertaisten ankkuriketjujen varassa ja lisäksi tukevilla köysillä\nmaihin kiinnitettynä.\n\nPuolenyön aikaan heräsivät kaikki ihmiset Aspöllä siitä, että ilma\nyht'äkkiä muuttui hiljaiseksi. Kaksi vuorokautta oli kaakkoinen\nmeurunnut, ja ihmisten korvat olivat jo niin tottuneet kohinaan, että\nsen äkkiä tauottua äänettömyys havahdutti nukkuvat aivan kuin uusi\nmelu, jota ei kukaan tiennyt odottaa. Levottomana kaksimastoisensa\nvuoksi, joka seisoi avomerellä sataman ulkopuolella, Andreas nousi\nylös, avasi oven ja kuulusteli.\n\n-- Tuuli on tauonnut, -- sanoi hän.\n\nKuitenkin saattoi hän tuskin uskoa korviansa. Sillä kolmesta\nvuorokaudesta, jotka myrsky tavallisesti kestää, oli tuskin kaksi\nlopussa. Siksi Andreas ei voinut nukkua. Hän makasi valveilla,\nikäänkuin olisi varronnut jotakin pahaa tapahtuvaksi.\n\nSilloin kuului keskellä yötä pauhinaa mereltä, ja tuuli, joka samassa\ntuli tohisten läpi metsän, sai akkunat tärisemään ja oli riistää\nrakennuksen katon mennessään. Kohta uudistui sama ääni, ja samassa\nsilmänräpäyksessä putoili raskaita vesipisaroita rakennuksen katolle.\n\nSiinä tuokiossa oli Andreas ylhäällä. Puolihereillä istui vaimo\nvuoteella, kuunnellen rajuilmaa, joka jo valtoimena riehui.\n\n-- Myrsky on pyörtänyt pohjoiseen, -- sanoi Andreas lyhyesti.\n\nKalpeana seisoi hän siinä ja veti nuttua ylleen, sotkeutuen ja\nhätäillen. Kuinka hän sai vaatteet päälleen, sitä ei hän itsekään\ntiennyt. Nopeasti kuin ajatus ryntäsi hän ulos.\n\nMetsään johtavalla tiellä tulee tummia haamuja esiin. Pilkkopimeässä\nniitä ei voisi eroittaa, ellei näkymättömien käsien kantamista\nlyhdyistä valahtelisi hohdetta yli teiden ja kunnaiden. Monta ei niitä\nole, voimattomina näyttävät nuo muutamat lyhdyt ponnistelevan avaraa,\nmyrskyistä pimeyttä vastaan. Miehiä ovat nuo tulijat, miehiä karvalakit\npäässä ja raskaat saappaat jaloissa, sekä parisen naista, jotka\nsaaleihin kietoutuneina ponnistelevat eteenpäin alas maahan asti\npainavassa vastatuulessa. Ainoastaan Andreaksella ei ole lyhtyä.\nVäistämättä aitoja tai pensaikkoja hän juoksee tuulta vasten, poikki\nmetsän suorinta tietä sitä paikkaa kohden, missä \"Haukka\" oli vielä\nedellisenä iltana ollut tuulen suojassa.\n\nTuuli ei puhalla tavalliseen tapaansa. Se on yltynyt hirmumyrskyksi,\njoka nujertaa jättiläispuita nurin, kohottelee olkipieleksiä ja pirstoo\nmastoja. Jyminä on niin voimakasta, ettei kukaan voi kuulla omia\naskeleitaan, ei edes omaa ääntään. Kaikki nuo ihmiset, jotka ovat\nlähteneet ulos sen vuoksi, että tietoisuus lähestyvästä vaarasta\npakoittaa heitä yhteen, huutavat kovasti halki tuulen, neuvovat\ntoisiaan kirkuvalla äänellä tai pyytävät apua. Ei kukaan kuule mitään,\nei kukaan tiedä, miksi niin kovasti huudetaan. Ylt'ympäriltä metsästä\nkuuluu kaatuvien puiden rytinää.\n\nSamaa päämaalia kohden ponnistelevat kulkijat, sinne missä \"Haukka\"\nkeinuu ankkuripaikalla, kaksinkertaisten ketjujen ja kahden vahvan,\nmaihin puiden ympärille sidotun köyden varassa. Lars Petterkin on\nmukana. Onnettomuuden uhatessa on hän unohtanut vastenmielisyytensä\nuutta naapuriaan kohtaan. Niin nopeasti kuin hänen heikot jalkansa\nsuinkin sallivat tunkee hän eteenpäin vastatuuleen, joka on painaa\nhänet polvilleen. Kun hän ei jaksa enää käydä, laskeutuu hän maahan ja\nryömii eteenpäin.\n\nUlkona merellä näyttää kaikki mustalta, ikäänkuin taivas ja meri\nolisivat yhtenä. Ainoina näkyvinä valoisina kohtina ovat aaltojen\nharjat, jotka nousevat sylen korkuisina. Kaiken tämän mustan joukosta\nnäkyy esine, joka keinuu, kallistuu syrjälleen ja taas kohoutuu.\n\"Haukan\" ympäri ikäänkuin kokoontuvat kaikki äänet, jotka ilman\ntäyttävät. \"Haukkaan\" tähtäävät kaikkien katseet. Huoaten, kitisten,\närjyen, vinkuen ja kohisten meuruavat aallot ankkuriketjuja ja köysiä\nvastaan, saadakseen valtaansa aluksen, joka aallonmurtajan tavoin on\nkääntänyt kylkensä hillitsemättömästi ylitse heittäytyviä vesivuoria\npäin. Kaksi täyttä meripeninkulmaa on matkaa lähimpään mantereeseen;\nyhtä pitkä matka on merellä yhtyäkseen ja täyttääkseen hävitystyönsä.\n\nAlhaalla rannalla seisoo miesjoukkue. Hyvin vähäinen on se\nlukumäärältään, ei suurempi kuin! mitä tuohon pieneen yhteiskuntaan\nkuuluu. Andreas siellä on ja hänen laivamiehensä, ovat Lars Petterin\npojat ja vanha Lars Petter itse. Ponnistellen tuulta vastaan pystyssä\npysyäkseen seisovat he ja koettavat nähdä pilkkopimeään. Heidän\ntakanaan kyyristelevät naiset, etsien tuulen suojaa miesten selän takaa\nja kiihkeästi odottaen saavansa kuulla jonkun sanan, joka antaisi\ntoivoa ja toisi huojennusta.\n\nMiehet seisovat vaiteliaina yhä samalla paikalla. Liiankin hyvin\ntietävät he, mitä sellainen rajuilma merkitsee; siitä ei tarvitse\npuhua. He älyävät liiankin hyvin vaaran ja heidän ympärillään ja\nedessään raivoavain luonnonvoimien mahtavuuden; kuinka saattaisi kukaan\nheistä tyhjin puhein pettää muita tai itseään!\n\nHe eivät voi mitään tehdä, mutta ei kuitenkaan kukaan ajattele\nkotiinkaan palata etsimään tuulen suojaa seinien sisäpuolelta. Siellä\nolisi olo ollut samallaista kuin kuolleen luona valvominen. Ei kukaan\nvoi mitään toimia, ei kellään ole sydäntä poiskaan lähteä. Syrjässä\nmuista seisoo Andreas, avopäin tuulessa sitä huomaamatta, ja hänen\nhuulensa liikkuvat ikäänkuin hän puhelisi ääneen itsekseen.\n\nAndreas tekeekin niin, vaikkei kukaan, ei edes hän itse, kuule\npuhuttuja sanoja. Kallion luona, jonne aaltojen hyrske ulottuu, istuu\nEster. Hän on kätkenyt päänsä käsiinsä, päästäkseen näkemästä.\n\nEi kukaan miehistä liiku paikaltaan eikä kukaan puhu. Jokainen tietää,\nettei siinä mitään voi tehdä. Siksi he vain odottavat, tuijottaen\ntiukasti pimeyteen, odottavat vain saadakseen nähdä, ovatko raudat ja\nköydet kestäneet vai onko meri voimakkaampi kuin ihmisten varokeinot.\nJännittyneinä he tähystävät pimeään, koettavat turhaan tunkea\nkatseillaan sen läpi, mistä keinuvat mastot ja raakapuut häämöttävät\nkuin jätteet aavelaivasta.\n\nVielä pitää rauta, vielä kestävät köydet. Mutta jokainen uusiutuva\naalto kohoaa niin korkealle, että touvit ja kiinnikkeet huokaavat sen\nvoimallisessa syleilyssä, ja näyttää siltä kuin alus seuraavassa\nsilmänräpäyksessä seuraisi pirstoutuvien aaltojen mukana kauas ylös\nmaalle.\n\nÄkkiä kuuluu tuulessa ankara paukaus, kuin olisi joku laukaissut\nkiväärin. Syntyy liikettä miesten joukossa, vaistomaista liikettä, kuin\ntahtoisivat he syöstä veteen jotakin pelastamaan. Liike taukoaa\nitsestään ja ainoastaan mykkiä silmäyksiä vaihdetaan merkiksi siitä,\nettä kaikki ovat nähneet ja ymmärtäneet. Toinen kiinnitysköysi on\nkatkennut, petäjän tyvellä aivan lähellä heiluu tuulessa käsivarren\nvahvuinen köydenpätkä.\n\nEsteri on katsahtanut ylös pamahduksen kuultuaan. Vaikka hän hyvin\ntietää, mitä se oli, täytyy hänen kuitenkin saada varmuus siitä, että\nkuulemansa kauhea ääni oli todellinen. Laivan runko kääntyy ulospäin.\nEster kuulee toisen, äskeistä mielestään vielä kovemman ja kumeamman\njymähdyksen. Mutta silloin hän ei enää tohdi pitää silmiään ylhäällä.\nPää saaliin kätkettynä hän istuu siinä, vavisten jokaista kuulemaansa\nääntä. Hän tahtoisi mennä Andreaksen luo, mutta miesten tähden, jotka\nseisovat ympärillä ja voivat nähdä hänet, hän ei rohkene. Siinä\nistuessaan kuulee hän vielä äänen, kaksinkertaisena toistuvan, toinen\nikäänkuin kaikuna toisesta. Silloin on kaikki toivo loppunut, ja pahin\non tulossa. Ester ei enää saa istutuksi paikoillaan. Mieletönnä juoksee\nhän Andreaksen luo ja tarttuu tämän käsivarteen, tietämättä mitä\nsanoisi tai tekisi.\n\nMutta Andreas ei nyt muuta näe kuin mitä tapahtuu myrskyssä ja aaltojen\nseurassa. Tylysti tempaa hän käsivartensa irti ja tuijottaa kuten\nennenkin kuohuihin. Siellä ajelehtaa \"Haukka\". Maihin kiinnitettyjen\nköysien katkettua raskas alus kääntyi ympäri, hakaten aaltoja vasten,\nlouhikkoa päin painuen se vielä kerran kääntyi, ja kun toinenkin\nankkuriketju vihdoin petti ja alus oli vapaa, syöksyi se somerikolle\nkuin nuolen lävistämä eläin ja pysyi sitten hiljaa. Ensimäinen esiin\nvyöryvä aalto rikkoi siinä \"Haukan\" keulasta perään asti, ja kun aamu\nsarasti, olivat säpäleet hajallaan pitkin rantamia kuin jätteet\njättiläisluurangosta.\n\nYksinään, kuten oli tullutkin, poistui Andreas hävityksen paikalta.\nKuten haavoitettu eläin etsii soppensa piiloutuakseen kärsimyksineen,\nsiten palasi hänkin kotiinsa, huomaamatta, että Ester äänetönnä häntä\nseurasi, uskaltamatta päästää epätoivoon vaipunutta miestä näkyvistään.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun vastoinkäyminen äkisti, odottamatta ja lisäksi perinpohjaisesti\nkohtaa ihmistä, painaa se mielen maahan asti ja pimentää sielun syttä\nsynkemmäksi. Jos mies vastoinkäymisestään nousee, luulee hän ikäänkuin\nolevansa oikeutettu elämään jonkun aikaa armahdettuna. Mutta ellei hän\nehdi hengähtää ennen kuin uusi onnettomuus kohtaa, silloin tulee turmio\nkahdenkertaiseksi, ja henkilöstä, jolle sellaista tapahtuu, sanoo\nkansa, että hän on syntynyt onnettomana päivänä.\n\nYksinäisyydessä pitkät talvet läpeensä muusta maailmasta erillään elävä\nsaaristolainen lannistuu onnettomuuden kohdatessa kenties pikemmin\nkuin muut. Sillä yksinäisyys synnyttää alakuloista mietiskelyä.\nSaaristolaisen luonne on samalla kertaa pehmeä ja kova, valoisa ja\nsynkkä, raskas ja kevyt, myrskyisä ja päivänpaisteinen. Hänen\nluonteessaan on samoja vastakohtia kuin luonnossa, joka häntä ympäröi,\nmuodostaen hänen elämänsä puitteet. Meri ja kallio ovat hänen\nensimmäiset tuttavansa, ja hänessä itsessään on elämänsä läpi jotakin\nniistä kumpaisestakin.\n\nKova isku oli sillä kertaa kohdannut Andreasta, ja kuitenkin kummasteli\nEster itsekseen, että mies näytti ottavan osalleen sattuneen\nonnettomuuden paljoa rauhallisemmin kuin aikaisemmin tiedon siitä, että\nmaapalsta, jolla hänen kotinsa seisoi, ei enää saanut jäädä hänen\nhaltuunsa. Andreas ei paljoa puhunut tapahtumasta ja milloin puhui,\nhaastoi hän keinoista, joilla voisi välttää onnettomuuden seuraukset.\n\nItse asiassa oli Andreaksen laita huonompi kuin kukaan, arvasikaan.\nHänen tilansa oli niin onneton, ettei hän uskaltanut kenellekään siitä\nvirkkaa. Hän ei todella uskaltanut sitä tehdä. Sillä hän tunsi, että\nhäntä pidettäisiin mielenvikaisena jos tiedettäisiin, mitenkä\nonnettomuus häneen vaikutti, ja silloin kääntäisivät kaikki hänelle\nselkänsä. Ja Andreaksen asiat olivat todellakin huonolla kannalla.\nAluksessa, joka nyt hylkynä ajelehti kummitellen pitkin saaristoa, oli\nkoko hänen omaisuutensa. Jos hänelle nyt tehtäisiin lain ja oikeuden\njälkeen, menisi talo samaa tietä kuin jaala. Sillä talo oli panttina,\nja jos se myytäisiin huutokaupalla, jäisi jäännökseksi vähemmän kuin ei\nmitään. Oli kuin olisi meri noussut yli äyräittensä ja ryöstänyt\nhäneltä kaikki mukaansa. Sitä oli vaarallinen ajatella. Siinä olisi hän\nollut kuin soutaja sumussa, kun tämä eksyttyään joutuu yhä pahemmin ja\npahemmin harhaan.\n\nAndreas ei enää voinut tulla toimeen omin neuvoin. Senvuoksi kierteli\nhän veneellään saaresta toiseen ja etsi apua. Ja sillä kertaa hän etsi\napua tosissaan. Hänen täytyi tavata joku, joka lainaisi hänelle rahaa\ntahi menisi takaukseen hänen vanhasta velastaan. Mutta talonpojat,\njoiden puoleen hän kääntyi, pudistivat vain päätään ja katsoivat\nsurkutellen miestä, joka saattoi esiintyä sellaisin ehdotuksin. Kukapa\nolisi tohtinut lainata henkilölle, joka oli menettänyt laivansa ja\npantannut talonsa ja milloin tahansa saattoi joutua puille paljaille!\n\nAndreas alkoi oivaltaa, että kaikki säälittelivät häntä, ja ettei\nhänellä ollut mistään apua saatavissa. Oli kuin olisi onnettomuus\nkarkoittanut ihmiset pois hänen luotaan. Niin yksinäiseksi tunsi\nAndreas itsensä. Kuitenkin hän jatkoi kulkuaan talosta taloon. Koko\nkesän hän sitä teki, niin että vihdoin tuli puheenparreksi kansan\nkesken: \"Luulenpa, että Aspön Andreas on vesillä purjehtimassa\", --\njoka merkitsi samaa kuin: \"Nyt tulee hän tänne jälleen kerjäämään\".\nAndreas rupesikin aavistamaan sitä, hän aavisti pistopuheita ja naurua\nselkänsä takana, niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi ja lähtenyt.\nMutta siitä huolimatta hän yhä pitkitti noita tuloksettomia matkojansa.\nLopen uupuneena ja kärsien kaikesta hän niiltä aina tuli kotiin, mutta\nvaimolleen hän aina sanoi olevansa hyvässä toivossa ja että kaikki\nvielä kyllä lopulta kääntyisi parhain päin.\n\nSiihen aikaan oli Lars Petter kuin kuumeessa pahasta mielestä Andreasta\nkohtaan, joka hänen puheensa mukaan oli tuonut onnettomuutta saarelle.\nNyt Johanneksen kuoltua tuntui Lars Petteristä kuin olisi hänen\ntäytynyt asustaa siellä katsellakseen, miten toinen hävitti sen, mitä\nvanhus aikanaan oli rakentanut. Eräänä syyskuun päivänä kohtasi hän\nAndreaksen, ja voimatta kauvemmin pidättää sisässään riehuvaa vihaa hän\nasettui tämän tielle ja sanoa sähähti:\n\n-- Ajattelet kai muuttaa minun luokseni nyt, kun tämä talosi on mennyt\nsamaa tietä kuin ensimmäinen. Mutta siitä ei tule mitään, kuuletko?\nParasta että tiedät sen ennakolta.\n\nAndreaksella ei ollut siihen mitään vastattavaa. Mutta pahat sanat\nsyöpyivät hänen mieleensä. Ne ikäänkuin pakoittivat häntä etsimään apua\nsiltä taholta, jota hän kauvan oli kammonnut.\n\nParia päivää myöhemmin istui Andreas isossa veneessään ja purjehti\nhyvää tuulta poispäin Aspöltä. Hän näytti synkkämieliseltä ja\nmurheelliselta. Piirteissä oli jotakin harvinaisen kovaa ja katkeraa,\nteräviksi laihtuneissa kasvoissa näkyivät lihakset selvemmin kuin\nennen, molemmin puolin suuta oli syviä juonteita, jotka menivät\nposkiparran alle. Andreas tiesi asioittensa laadun, ja tieto siitä ei\nhänen matkaansa ilahuttanut. Puolen vuotta saattoi hän vielä pitää\nhallussaan taloansa, niin kauvan olivat velkojat luvanneet odottaa.\nMutta siinä olikin kaikki, mitä hän oli saanut toimeksi koko kuluneena\nkesänä. Talven mentyä tulisi nimismies ja ottaisi hänen rakennuksensa,\nhänen peltonsa, karjansa ja talouskalunsa, kaikki hän ottaisi.\nVaimoineen, lapsineen Andreas silloin joutuisi paljaalle mäelle, hän,\njoka kerran ei ollut halunnut elää ilman omaa kalavettä, ilman omaa\ntaloa ja omaa metsää.\n\nAndreas ajatteli itsekseen, olisiko hän kenties ymmärtämättään ollut\nrikollinen pyrkiessään niin pitkälle ja asettuessaan niin yksinäiseksi\nihmisten joukossa. Mistä tuli se sana? Asettua yksinäiseksi ihmisten\njoukossa! Siten ei Andreas milloinkaan ollut kuullut kenenkään sanovan.\nKuin joku ääni sen olisi kuiskannut hänen korvaansa, niin tuli se nyt\nhänen mieleensä. \"Kenties olen niin elänyt?\" ajatteli Andreas. \"Kenties\non se väärin? Varmasti täytyy sen olla väärin, muutoin ei kaikki kävisi\nminulle aina onnettomasti.\"\n\nVene kulki hyvää vauhtia. Kaukana merellä näkyi muuan höyrylaiva\nhäviävän näköpiirin ulkopuolelle.\n\nAndreaksen eteen avautui Hammarbyn lahti, kylmänsinisen syysauringon\nhohteessa. Hyvin muisti Andreas sen kerran, jolloin hän ennen sitä oli\npurjehtinut. Vuosi oli siitä kulunut. Mies, joka nyt tuli, ei enää\nollut sama kuin se, joka sitä kerran viiletti nuorena, vihapäisenä,\nuhkamielisenä.\n\nVihaa ei Andreas ollut unohtanut, mutta uhka oli poissa. Hänelle oli\nkaikki muuttunut yhdentekeväksi, kaikki paitsi tarve pelastaa leipäpala\nitselleen ja omaisilleen. Ylenkatsottuna ei hän tahtonut elää. Pahat\nsanat, jotka vaimon eno oli lausunut, polttivat vielä hänen mieltään.\nSen vuoksi Andreas nyt purjehti Hammarbytä kohden. Sen vuoksi hän on\npäättänyt tehdä viimeisen kokeen. Ei kukaan, ei vaimokaan tiedä, millä\nteillä Andreas nyt liikkuu merellä. Aikanaan kyllä, arvelee mies, ehtii\nhän, joka kotona istuu, sellaisen asian tietää.\n\nAndreas kiinnitti veneen siltaan, ja kun hänen piti kulkea\ntavarasuojien ohitse, teki hän kierroksen, ettei häntä nähtäisi.\nKonttorin ovelle tullessaan hän pysähtyi hengähtämään. Jälleen hän\nmuisti, miten hän kerran ennen oli seisonut saman suljetun oven edessä.\nJa hänellä oli ainoastaan yksi toive, hän halusi tavata kauppiasta\nkahdenkesken. Häpeä tuntuisi silloin hänestä ikäänkuin keveämmältä.\nMitä hän vastaisi kysymykseen, minkätähden oli siten menetellyt\nKuusiniemellä, sitä Andreas ei tiennyt. Mutta niin välinpitämättömäksi\noli hän käynyt, ettei häntä kauempaa pidättänyt edes häpeän tunne\npyytämästä apua viholliselta, jolle hän kerran oli vannonut vihaa ja\nkostoa.\n\nKun Andreas astui sisään, seisoi Adrian Blidberg keskilattialla. Kädet\nolivat housuntaskuissa, suu oli tavallista vinommassa, ja pienet silmät\nupposivat kasvojen lihavaan pöhöön.\n\nAndreaksen nähdessään hän veti ylös otsanahkansa, ja suu meni irviin\nkuin olisi hän ollut peräti hyvillään.\n\n-- Hyvää päivää, -- tervehti Andreas.\n\n-- Hyvää päivää, -- vastasi patruuna. -- Tuletko sinä minun luokseni?\n\nKun patruuni Blidberg sinutteli tuntemattomia, jotka olivat häntä\nalhaisempia, merkitsi se, että hän tiesi heidän tavalla tai toisella\nolevan hänen vallassaan. Hän oli nuoruudessaan ollut palvelijana ja\noppinut tavan silloiselta isännältään, ainoalta ihmiseltä, jota kohtaan\ntämä harvinainen maakauppias milloinkaan oli tuntenut pelonsekaista\nkunnioitusta.\n\nKuten kaikki paikkakunnalla, tiesi hän hyvin Andreasta kohdanneen\nonnettomuuden. Sen vuoksi hän pitempää puhuttelua odottamatta lausui:\n\n-- Sinä olet ollut liikemies, sinä, Andreas. Missä on jaalasi? Niin,\nminä tiedän, kyllä tiedän. Se pirstautui myrskyssä. Minulta hukkaantui\nmyöskin pari laivaa. Mutta minun olivat vakuutettuja. Sen vuoksi minä\nen mitään menettänyt. Niin olisi sinunkin pitänyt tehdä.\n\n-- Minulla ei ollut varaa vakuuttaa, -- sanoi Andreas matalalla\näänellä.\n\n-- Eikö? Mutta jaalan menettämiseen sinulla oli varaa. Ja niin seisot\nsiinä kauniisti. Huoneet, joissa asut, eivät ole enää sinun, ei\nmaakaan, jota viljelet, ole sinun, ei sen vertaa kuin kaarnan\nkappaletta metsässä ole sinulla enää tahi haukea meressä. Sinä otat\nliian lyhyeksi maksuajaksi, poikaseni. Varo itseäsi sellaisesta!\n\nPaksu mies käveli lattiata edestakaisin. Hän ei puhunut nopeasti, vaan\nkäyttäytyi hyvin rauhallisesti. Näytti kuin olisi hän ollut huvitettu\nsiitä, ja jotenkin niin olikin laita.\n\n-- Mitä sinä nyt tahdot? -- kysyi hän lopuksi.\n\nKaikki tuo raakuus oli ikäänkuin silmänräpäykseksi herättänyt\nAndreaksen hänen välinpitämättömyydestään. Mitä syvemmin toinen\nnöyryytti häntä, sitä suorenmaksi oikeni köyhän miehen selkä.\nRauhallisesti ja selvästi esitti hän, mitä oli ajatellut sanoa, pyysi\nsaada siirtää velkansa patruunalle, lupasi korkeata korkoa ja lopetti\nehdotuksensa, pyytäen niin suurta lisäsummaa, että voisi hankkia uuden\njaalan ja siten alottaa uudestaan. Andreas oli aivan hämmästynyt omasta\nesiintymisestään. Hän ei ollut osannut ajatellakaan asiaansa niin\nhelposti suorittaa.\n\nKoko ajan, kun hän puhui, seisoi patruuna Blidberg kuunnellen häntä\neikä vähääkään muuttanut kasvojensa ilmettä. Hän vain seisoi kuin\ntorkkuen ja piti silmänsä ummessa kuin olisi sanomattomasti nauttinut\nomista ajatuksistaan. Andreaksen vaiettua hän heittäysi tuolille\npulpetin taa istumaan ja löi kämmenensä pöytään, jotta mäjähti.\n\n-- Sinäpä vasta mies olet, -- hän huudahti. Täristen naurusta keskeytti\nhän puheensa silmänräpäykseksi. Sitten jatkoi hän matalalla äänellä ja\nmaiskautteli hekumallisesti huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut nauttia\nomista sanoistaan.\n\n-- Näytti kauniilta jälkesi, kuuletko, lähdettyäsi Kuusiniemeltä, --\nsähähti hän. -- Sellaiselta siellä näytti kuin olisi muhamettilainen\nsiellä raastanut. Muistatko sitä edes?\n\nAndreas muisti ajatelleensa, että hän kerran tulisi seisomaan patruunan\nedessä puhumassa siitä asiasta. Vuosikausia olisi kulunut. Kaikki\nheidän välillään olisi jo unohdettuna. Hän, Andreas, yksinään ei olisi\nmitään unohtanut. Hymyillen hän silloin kerskuisi urotyöstään, nauttisi\nkostostaan ja toisen voimattomasta vihasta. Toisin kuin hän oli\najatellut oli kaikki käynyt.\n\nSitä muistaen Andreas nyt mykistyi. Sanaakaan hän ei löytänyt\npuolustuksekseen. Mutta Adrian Blidberg, joka luuli miehen vaitiolon\njohtuvan jostakin muusta, jatkoi:\n\n-- Nyt tulet sinä minun luokseni ja pyydät apua. Sitä tulisi kaiketi\nantaa kiitollisuudesta sinua kohtaan, vai kuinka, sen vuoksi että olit\nniin kohtelias minulle? Mitä?\n\n-- Minä otin, mikä minun oli, -- pääsi Andreakselta.\n\nHän ei kestänyt kauvempaa. Hänen ruumiinsa vapisi, ja hänen silmänsä\npimenivät.\n\n-- Mitä sanot? kuului pulpetin takaa.\n\nPatruuna ällistyi niin, kun toinen juuri nyt tohti uhmailla, että hän\nluuli kuulleensa väärin.\n\nAndreas puolestaan ei enää uskonut avunsaannin mahdollisuuteen, tai hän\nei enään saanut sitä ajatelleeksi. Vanha viha heräsi hänessä. Hän astui\noikopäätä miestä kohden pulpetin eteen ja sähisi hänelle päin silmiä:\n\n-- Sinä ryöstit kodin ja konnun minulta. Sinä ajoit minut paljaan\ntaivaan alle. Ei ollut sinun ansiotasi, että oli olemassa muita, jotka\nauttoivat minut pulasta. Tahdoin antaa sinulle muiston itsestäni ja\nkiitokset viimeisestä. En kerjää sinulta apua.\n\nNiin sanoen hän löi lakin päähänsä, tempasi oven auki ja meni\nsulkematta sitä jälkeensä. Hän ajatteli hävittäneensä viimeisenkin\navunsaannin mahdollisuuden ja luuli kaiken olevan lopussa.\n\nSilmänräpäystä myöhemmin seisoi patruuna portailla, ja kuin unessa\nkuuli Andreas nimeänsä huudettavan. Kolme kertaa sai Blidberg huutaa\nennen kuin Andreas pysähtyi ja katsahti taakseen.\n\n-- Tule sisään vielä, niin saan puhua kanssasi, -- sanoi maakauppias.\n\nAndreas totteli koneellisesti. Kun he taas olivat tulleet pieneen\nhuoneeseen, viittasi maakauppias tuolille ja sanoi lyhyesti:\n\n-- Istu.\n\nSitten meni hän takaisin entiselle paikalleen pulpetin taa ja alkoi\npuhua kuin ei mitään olisi heidän välillään koskaan tapahtunut. Rumat,\nlihavat kasvot elostuivat, silmät katsoivat terävästi ja viisaasti, suu\nsulkeutui lujasti ja päättäväisesti.\n\nAndreas istui kuin nauloilla. Hän ei ymmärtänyt, mitä siitä kaikesta\nlopuksi tulisi. Ei myöskään ollut koskaan häneltä niin paljoa kyselty.\nHän sai tehdä selvää itsestään ja vaimostaan, talostaan, suvustaan,\npojastaan, kaikesta, mitä hänellä oli ja mitä hän ennen oli omistanut,\nmitä oli menettänyt, ja kuinka nyt eteenpäin ajatteli tulla toimeen.\nKun tutkinto oli päättynyt, puristi maakauppias huulensa yhteen, ja\nhänen otsalleen kohosi poimuja. Andreas luuli siihen istumapaikalleen\nvoivansa tuntea, miten terävästi toinen laski ja ajatteli.\n\nVihdoin sanoi Blidberg:\n\n-- Tahdon miettiä asiaa. Mutta ennen uuttavuotta en voi mitään\ntoimittaa. Silloin saat kyllä tiedon minulta, jotta voimme puhua vielä\nkerran.\n\nMiten Andreas sen keskustelun perästä tuli rantaan veneelleen, sitä hän\nei muistanut. Sinne hän joka tapauksessa pääsi, ja hän arveli\nitsekseen, että pahemminkin olisi saattanut käydä. Hänellä oli ainakin\njotakin toivoa, sellaista kun se toivo nyt oli. Mutta iloinen ei hän\nkuitenkaan ollut, vielä vähemmän rauhallinen. Pahojen aavistusten\nahdistamana ohjasi hän veneensä kotia kohden.\n\n\n\n\nX.\n\n\nEttä Adrian Blidberg niin nopeasti muutti menettelynsä Andreasta\nkohtaan, ja että hän vähääkään panematta huomiota hänen\nkiivaaseen puheeseensa, niin äkisti kutsui hänet takaisin, se ei\nluonnollisestikaan tapahtunut ilman syytä. Tukeva maakauppias, joka\nmuutamissa vuosissa oli tullut rikkaaksi mieheksi ja seudun\nvaltijaaksi, oli nimittäin tunnettu siitä, että hän osasi hyvin\nvalita ne uhrit, joita hän tarvitsi lisätäkseen rikkauttansa ja\nenentääkseen valtaansa niin pitkälle kuin nimi Blidberg oli tunnettu.\nHerkkätuntoisuus siihen nähden, miten muut häntä arvostelivat, ei ollut\nBlidbergin ominaisuuksia, ja että Andreas oli loukannut häntä\npersoonallisesti, se oli hänestä aivan yhdentekevää. Blidberg teki\nsiitä vain sen johtopäätöksen, että Andreaksessa oli miestä pystymään\nkenties mihin tahansa, ja sellaiset henkilöt olivat Adrian Blidberpin\nmieleisiä, sillä niistä hänellä oli hyötyä. Kuten hämähäkki istuu\nverkkonsa keskellä ja houkuttelee kärpäsiä, jotka verettömiksi\nimettyään viskaa syrjään, samoin Adrian Blidberg istui konttorissaan ja\nveti uhrinsa luokseen rahan ja häikäilemättömyyden yhdistetyllä\nvoimalla.\n\nPahempaakin kuin sellaista kuiskailtiin maakauppiaasta, ja se kaikki,\nmitä hän oli ansainnut, ei ollut tullut hänen käsiinsä edes\nlainmukaisen vääryyden tietä. Kukapa ei muistanut, miten Blidberg, kun\nsalama iski alas Maröllä, käden käänteessä ansaitsi kaksitoistatuhatta\nkruunua vakuutuksesta? Jotkut sanoivat, että summa oli vieläkin\nsuurempi, ja olipa se iso tai pieni, tietoja oli, että hän ansaitsi.\nHirveä hälinä siitä syntyi, sillä ken päivän muisti, jolloin\nonnettomuus tapahtui, tiesi, ettei sinä päivänä pilveäkään näkynyt\ntaivaalla Landsortin majakalta Arholmaan asti. Ei liioin ollut kukaan\nkuullut ukkosen käyvän. Kuinka suuri puuvarasto siellä oikeastaan oli,\nsiitäkin oltiin erimielisiä. Ne, jotka tuntuivat hyvin olevan selvillä\nasiasta, olivat suorastaan tietävinään, että rakennustarpeet, jotka\nolivat Maröllä, olivat vain riukuja ja rankoja, joita tuskin olisi\nkannattanut pois kuljettaa. Siitä tuli tietysti oikeudenkäynti\nBlidbergin ja vakuutusyhtiön välillä. Herroja Tukholmasta tuli ja meni,\nhe pitivät tarkastuksia palopaikalla ja kuulustelivat asiaa. Mutta\nBlidberg voitti jutun kaikissa oikeusasteissa. Hänellä oli selvät\ntodistajat, jotka ottivat valallensa, kuinka kaikki oli käynyt, ja että\npalo oli raivonnut Maröllä, niin että koko saari oli näyttänyt olevan\ntulessa, se oli kyllin tunnettua.\n\nAdrian Blidberg pisti vakuutussumman taskuunsa ja antoi ihmisten puhua,\nja sitä nämä eivät suinkaan jättäneet tekemättä. Hänellä oli onnea\nvielä enemmänkin. Sillä hänelle sattui useammin kuin kerran, että\ntulipalo osui sopivasti. Eräänä yönä paloi asuinrakennus poroksi hänen\npäänsä päältä, ja itse hän hädin tuskin pääsi vahingoittumattomana.\nJokainen saattoi nähdä, että hän oli ollut vähällä palaa sisään. Vanha\npalvelijatar, joka oli hoitanut taloutta maakauppiaan luona\nvuosikausia, ja joka yksinään oli ollut läsnä onnettomuustilaisuudessa,\nkylmetytti itsensä samana yönä ja kuoli vähän jälkeenpäin\nkeuhkotulehdukseen. Ei ollut ketään muita kuin Blidberg, joka olisi\nvoinut kertoa, miten asian todellinen laita oli. Laivoja, jotka\nkorkeasti vakuutettuina olivat hukkuneet, oli hänellä myöskin ollut.\nMutta kun laivat hukkuivat syys- ja kevätmyrskyissä, ei kukaan voinut\ntodistaa häntä vastaan, ja kun onnettomuus sattui, teki se tehtävänsä\nperinpohjaisesti. Alukset saivat vaurioita ja upposivat. Miehistö hädin\ntuskin pelastui veneissään.\n\nSellaisia rumia juttuja puhuttiin runsaasti Blidbergistä tämän\nmilloinkaan ottamatta vaivakseen sanoa niitä vastaan. Eräs hänen\nrenkinsä, joka oli suuttunut ja kuului uhanneen isäntäänsä jollakin\nilmiannolla, löydettiin jonkun ajan perästä kuolleena eräästä suosta\nsisämaassa. Siinäkin arveltiin Blidbergin käden olleen mukana. Eikä hän\nsilloinkaan tehnyt mitään hillitäkseen huhuja, joita asiasta liikkui.\nHänestä sanottiin, että hän mielellään tiesi olevansa peljätty ja että\nhän varoi vain yhtä asiaa: joutumasta tekemisiin lain kanssa.\n\nKaiken sen, mitä Blidbergistä puhuttiin, ja vielä enemmänkin tiesi\nAndreas. Hän tiesi vielä, että juuri sellaisia, jotka olivat joutuneet\nonnettomuuteen, etsi Blidberg, sai ne valtaansa ja teki ne juhdakseen.\nSillä henkilöllä, joka tekee konnantöitä, täytyy itse rangaistuksesta\nsäilyäkseen olla varmoja miehiä, joihin voi luottaa, miehiä, jotka\nilman häntä eivät mitään ole eivätkä mihinkään kykene.\n\nSen vuoksi oli Andreas arka ja häpeissään sinä iltana tullessaan kotiin\nja siellä vaimolleen kertoessaan, missä oli ollut ja mitä oli\ntapahtunut.\n\n-- Hyvä, ettei se mennyt pitemmälle, -- oli Esterin vastaus --\nMieluummin menemme kodistamme ja menetämme kaiken, ennen kuin otamme\napua sellaiselta.\n\nSiinä asiassa luotti Ester mieheensä. Sillä oikein tämä oli tahtonut\nmenetellä, tieten tahtoen ei Andreas milloinkaan ollut tehnyt sitä,\nmikä oli väärin ihmisten ja Jumalan edessä. Hänen käyntinsä Adrian\nBlidbergin luona, kun se pelkkään käyntiin rajoittui, tulkitsi vaimo\nteoksi, jota ei voinut pitää rikollisena silloin, kun hätä uhkasi\novella.\n\nSyksy kului vähitellen, ja useammin kuin kerran oli Andreaksen kotona\npuute ruoasta. Kun korkoja piti viimeksi maksaa, otti nimismies kaksi\nlehmää. Kolmas oli vanha ja lypsi huonoa maitoa. Silakanpyydykset\ntuhoutuneet myrskyssä. Ja Andreas ei saattanut mennä Lars Petterin luo\nkerjäämään.\n\nJoulu tuli, ja sellaista joulua eivät Ester ja Andreas olleet koskaan\nviettäneet. Jouluillaksi heidät kaikki oli kutsuttu enon luo, ja\nJohannes sai mennä, sillä hän oli lapsi ja tarvitsi vähän hauskuutta.\nAndreas ei tahtonut lähteä, kun ei luonnoltaan voinut näyttäytyä\nmuille. Sen vuoksi jäi Esterkin kotiin.\n\nIlta kului kuin ei olisi juhlaa ollutkaan. Pöydällä puolisoiden välillä\npaloi lamppu. Ester oli ottanut esille raamatun, koska oli joulu, mutta\nei Andreas eikä hän itsekään ajatellut lukea.\n\nKauvan istuivat he vaiteliaina. Vihdoin virkkoi Andreas:\n\n-- Tällaiseksi et elämäämme ajatellut silloin kun tulit vaimokseni.\n\n-- Älä siitä nyt puhu -- vastasi Ester.\n\n-- Miksikä en? lausui mies. -- Kerran siitä on puhuttava. Ja sanon\nsinulle tänä iltana sen, mikä kuitenkin on sanottava. Niinkuin asiat\nnyt ovat, ei minulla ole muuta neuvoa kuin kääntyä Blidbergin puoleen.\nKäyköön sitten, kuinka on käydäkseen.\n\nKuukausia oli kulunut miehen virkkamatta siitä asiasta sanaakaan. Ester\noli aivan unohtanut, että joku sopimus oli ollut kysymyksessäkään hänen\nmiehensä ja pelätyn maakauppiaan välillä. Hän ei lainkaan osannut\nuskoa, että mies puhui täyttä totta.\n\n-- Älä puhu sellaista nyt, -- pyysi hän. -- Älä jouluiltana.\n\n-- Minusta ei tunnu, että tässä paljon joulusta tietäisimme, --\nkeskeytti Andreas. -- Tiedätkö sinä jotakin muuta neuvoa? Sano, jos\ntiedät!\n\nSilloin painoi Ester kasvonsa käsiinsä ja itki hiljaa. Hänestä tuntui\nkuin olisi kaikki paha nyt ollut heitä kohtaamassa. Kaikki, mitä ennen\noli tapahtunut, tuntui hänestä mitättömältä sen rinnalla. Aavistuksen\nvoittamaton tuska valtasi hänet. Oli kuin olisi mies sanonut myövänsä\nitsensä paholaiselle.\n\n-- Minkätähden itket? kysyi Andreas vihdoin vasten tahtoansa. -- Vielä\nei ole mitään tapahtunut.\n\nEster katsoi ylös.\n\n-- Lupaa minulle, Andreas, -- sanoi hän, -- tapahtuipa mitä tahansa,\nettä hänen kanssansa et koskaan ryhdy tekemisiin.\n\n-- Miksi sellaista lupaisin? väitti Andreas. -- Voitko sanoa, minkä\nvuoksi?\n\n-- Sen vuoksi, että sitten en saisi rauhaa. Sinun pitää toki ajatella\nvähän minuakin.\n\nAndreas sävähti sitä kuullessaan, ja hänen äänensä oli kiivas, kun hän\nvastasi:\n\n-- Sinua minä juuri ajattelen. Luuletko, että miettisin sellaista,\njollei minun täytyisi pojan ja sinun vuoksi.\n\nHetkisen oli hän vaiti, ja hänen oikea kätensä puristui vitkalleen\nnyrkkiin.\n\n-- Jos ei minun täytyisi pojan vuoksi ja sinun, niin menisin mereen.\nYmmärrätkö nyt?\n\nSilloin vaikeni Ester. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni yksinään\npihalle. Siellä oli maa valkoisena lumesta, naapuritalon ikkunasta\nloistivat joulukuusen sytytetyt kynttilät, ja monihaarainen\njoulukynttilä valaisi pöydältä.\n\nYksinään seisoi Ester ulkona, ja ensi kertaa pitkästä ajasta rukoili\nhän Jumalaa, rukoili, että Hän varjelisi heitä kaikkia niin suuresta\nonnettomuudesta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTalvi oli lauha sinä vuonna, ja eräänä päivänä kun oli kuulas, selkeä\nilma, tuli patruuna Blidberg purjehtien Aspölle. Puettuna turkkiin ja\nsuuriin saappaisiin hän tuli, koputtamatta astui hän sisään Andreaksen\nluo. Kuin olisi kaikki jo ollut valmiiksi puhuttua heidän kesken, pyysi\npatruuna Andreasta mukanaan ulos. Tunnin tai kaksi kierteli hän sitten\nsaarta, katseli kaikkea ja kyseli kaikesta. Kun hän jälleen purjehti\npois, oli Andreas joutunut työhön patruuna Blidbergille Hammarbyhyn.\nPurjehdusajan aljettua piti hänen johtaa purjealusta, joka välitti\ntavarankuljetusta Norrlantiin. Siihen asti sai hän tehdä kaikellaista\ntyötä lautapihassa. Kaikesta siitä saisi Andreas palkan, ja kun hän\nvihdoin alhaalla venevalkaman alla tuli kysyneeksi, kuinka kävisi\ntalon, joka keväällä täytyisi myödä, ellei velka tulisi maksetuksi,\nvastasi patruuna ainoastaan:\n\n-- Sen selvitän minä.\n\nJa niin hän käänsi selkänsä kysyjään, astui veneeseensä ja laski ulos\nlaiturista.\n\nAndreas seisoi paikallaan ja katseli mietteissään lahdelle, jolla\npurjevene eteni poispäin. Aivan kuin vaimo kerran oli ajatellut, tuntui\nAndreaksesta nyt, kuin olisi hän myönyt itsensä paholaiselle. \"Se mies\nei tee mitään ilmaiseksi\", ajatteli hän. \"Mitä tahtoo hän minusta?\"\nKaikki mitä hän oli kuullut ja tiesi maakauppiaan konnantöistä, tuli\nhänen mieleensä siinä. \"Kukaan muu ei tahdo auttaa\", mutisi hän\nikäänkuin puolustukseksi itselleen. Mutta valoisammalta tulevaisuus ei\nsen vuoksi hänestä tuntunut.\n\nKotona istui Ester ja odotti miestänsä saadakseen kuulla, miten oli\nkäynyt. Nähdessään patruuni Blidbergin tulevan pihamaan yli oli hän\nhiipinyt ullakolle ja siellä viipynyt siksi kun tämä oli mennyt ulos\novesta. Pihalta oli hän sitten pitänyt silmällä miesten kulkua, ja\nAndreaksen palattua hän puhkesi sanomaan:\n\n-- Ethän vain ole myönyt itseäsi hänelle?\n\nEster lausui sillä miehen omat ajatukset, mutta juuri sen vuoksi, että\nniin oli laita, pistivät sanat Andreasta, joka tahtoi puolustautua sekä\nvaimonsa että itsensä edessä.\n\n-- Kiittäisitkö minua siitä, että antaisin sinun ja pojan istua täällä\nja kuolla nälkään? -- kysyi hän terävästi.\n\nEster astui miehensä eteen. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmät\nloistivat.\n\n-- Sinä olet tehnyt sen siis kuitenkin, vaikka olen niin paljon\npyytänyt sinua. Sinä teet paljon, sinä, joka et mitään tiedä, ja sinä\net keneltäkään kysy, mitä teet. Koskaan ennen en ole sanonut sinulle\npahaa sanaa. Kaikki, mitä minulla oli, sinä otit. Sinä veit minut pois\ntäältä ja annoit minun istua metsässä yksinäni, niin etten nähnyt\nihmisiä kahteen vuoteen. Kun sinä sitten tulit tänne, sait sinä\nsilloinkin, mitä tahdoit. Toisen kerran hävitit meiltä kodin ja konnun.\nKaikki, mitä täällä oli, sait sinä minulta, ja sinä et voi sanoa, että\nminä olisin valittanut. Mutta sen, mikä nyt edessä on, sen sinä saat\nkantaa yksin, Andreas. Sillä sitä kurjuutta minä en tahdo jakaa\nkanssasi.\n\n-- Jos ajattelet lähteä luotani, niin lähde, -- vastasi Andreas.\n\nHän oli vihoissaan, ja hänen mieltään vihloi, kun vaimo moitti häntä\nomaisuuden menettämisestä. Kieltää hänen olevan oikeassa ei hän voinut.\n\nEster katsoi toisaanne hänen puhuessaan ja sanoi hiljaisesti:\n\n-- Sinä tiedät, että sitä en koskaan tee.\n\n-- Miksi sitten puhut? -- iski Andreas.\n\nEnempää ei siitä asiasta sanoja vaihdettu, ja enempää ei vaimo saanut\nsiitä tietääkään. Mutta siitä päivästä alkaen kulkivat Andreaksen ja\nhänen vaimonsa tiet erillään. Andreas antoi vaimolleen, mitä irti sai,\nja vaimo otti vastaan, mitä tarvitsi itselleen ja pojalle. Mutta\nvaitelias vihamielisyys vallitsi heidän välillään, ja mitä Andreas teki\ntai aikoi, siitä hän ei sen päivän perästä kellekään puhunut.\n\nNäytti kuitenkin kauvan siltä kuin ei maakauppiaalla olisi ollut muuta\nkuin kunniallisia aikeita ryhtyessään auttamaan Andreaksen asioita\ntolalleen. Kun kevät tuli, maksoi hän lopun Andreaksen vanhasta\nvelasta, antoi miehen kirjoittaa uuden velkakirjan ja otti kiinnityksen\ntaloon. Kun Andreas joskus puhui velkakirjan lunastamisesta,\nlyhennysmaksuista ja sellaisista, kohautti maakauppias olkapäitään ja\narveli, että sillä ei ollut mitään kiirettä, aikanaanhan voisi\nsellaisesta keskustella. Kaikesta siitä ei Andreas virkannut vaimolleen\nsanaakaan, eikä tämäkään häneltä siitä mitään kysellyt.\n\nEnemmän kuin puolitoista vuotta kului, ja sinä aikana oli Andreas\nmiltei alkanut unohtaa epäluulonsa, jotka olivat häntä ahdistelleet\nsilloin, kun hän joutui tekemisiin pahamaineisen isäntänsä kanssa.\n\"Moni on parempi kuin maineensa\", ajatteli Andreas toisinaan.\nAinoastaan velka, sitä kun ei oltu maksettu eikä näyttänyt\ntulevankaan maksetuksi, toisinaan painoi hänen mieltään. Hänestä oli\narvoituksellista, että Blidberg, joka oli niin kova muita kohtaan,\nosottautui niin suopeaksi hänelle. Sen ajatuksen herätessä ei Andreas\nnähnyt muuta neuvoksi kuin koettaa sitä tukahuttaa. Sietämättömältä\nhänestä muutenkin elämä tuntui. Kovin raskas se hänestä oli ilmankin.\n\nSiihen aikaan synnytti Ester Andreakselle toisen pojan; sille annettiin\nkasteessa nimeksi Göran. Toivottu ei lapsi ollut, syntyen aikana,\njolloin vanhemmilla oli niukat ja vaikeat olot. Harvoin oli Andreas\nkotona. Kun hän tuli, viipyi hän veneineen puolen päivää tai, jos tuuli\noli huono, kokonaisen päivän. Sitten oli taas poissa, kuin ei olisi\nlainkaan käynytkään. Ester eleli yksinään ja päivät kävivät hänelle\njälleen raskaiksi. Pojan syntyessä oli Andreas poissa merellä.\n\nEttä lapsi jollakin tavalla kuului hänelle, siitä Andreaksella ei ollut\ntunnettakaan. Kun hän saapui Hammarbyn satamaan, oli siellä kirje\nodottamassa häntä; siitä sai hän tietää tapauksen. Andreaksen mieli\nsynkkeni, kun hän kirjeen luki. Katkeruus, jota hän vaimoansa kohtaan\noli tuntenut siitä päivästä alkaen, jolloin tämä perintönsä\nhävittämisestä oli häntä moittinut, virisi hänessä kaksinkertaisena.\nKirjeessä mainittiin myöskin, että Ester tarvitsi rahaa. Ja\nAndreaksesta tuntui se pyyntö kohtuuttomalta ja häikäilemättömältä.\nHäntä pelotti ajatellessaan lasta, hän tunsi itsensä avuttomaksi\najatellessaan, että hänellä oli vielä yksi suu lisää ruokittavana, yksi\nruumis lisää vaatetettavana. Oman kohtalon mietiskeleminen oli tehnyt\nhänet luonnottoman kovaksi, niin ettei hän mitään muuta enää osannut\nottaa huomioon kuin oman itsensä. Raskaampaa kuormaa ei kukaan kanna.\n\nAndreas ei ennättänyt vastata siihen kirjeeseen, kun Adrian Blidberg\nlähetti sanan laivalle, pyytäen saada puhutella laivuria. Kun Andreas\nsitten tuli konttoriin, oli maakauppias pahalla tuulella. Hän istui\ntuolillaan pulpetin ääressä, piteli papereita, selaili kirjoja ja\nyhteen menoon valitti huonoja aikoja. Rahdin kuljetus huonontui yhä,\nväki tuli yhä kalliimmaksi. Puhuessaan katsoa vilautti hän pienillä\nsilmillään tuolia kohden, jolla Andreas istui, ja vinossa suupielessä\nlerkkui hänen tapansa mukaan puoleksi poltettu, sammunut sikaarinpätkä.\nViimein nousi hän ylös ja katsoi ulos ovesta, ikäänkuin nähdäkseen,\nettei kukaan ollut ulkopuolella kuulemassa, mitä puhuttiin. Sitten\npalasi hän paikalleen pulpetin ääreen ja sanoi aivan lyhyesti:\n\n-- Milloin aijot maksaa velkasi? Oletko ajatellut sitä? Minä tarvitsen\nrahan ihan juuri nyt.\n\nAndreas hymyili kouristuneesti, mutta ei kyennyt vastaamaan. Hän\ntunsi, että nyt tuli selvitys, selvitys kahden vuoden aikaisesta\nkäsittämättömästä hyväntahtoisuudesta. Maakauppias istui äänetönnä ja\nodotti vastausta. Hänen silmänsä kävivät teräviksi kuin naskalit. Kun\nvastausta ei kuulunut, selkenivät hänen kasvonsa.\n\n-- Sinä et voi, et, minä tiedän sen kyllä. Mutta sinä voit sen sijaan\nauttaa minua. Sillä minä tarvitsen rahoja niinkuin sinäkin. Ja silloin\nolet autettu itsekin.\n\nSanat menivät kuin ohi Andreaksen hänen siinä istuessaan. Hän ei niitä\nkuullut, ja kuitenkin hän aavisti, mitä isäntä häneltä tahtoi.\nMaakauppias ei ollut ymmärtävinään toisen tuskaa. Hän piti uhristaan\nlujasti kiinni eikä ajatellutkaan hellittää otettaan. Jotakin\npetoeläimen julmuutta oli hänen katseessaan.\n\n-- Sinä lastaat, kuten on puhuttu, -- hän jatkoi. -- Nyt on syksy ja\nyöt ovat pimeät. Matkalla hukkuu laiva. Onko asia selvä?\n\nSillä kerralla maakauppias pysähtyi odottamaan vastausta. Kun sitä ei\nkuulunut, jatkoi hän:\n\n-- Oletko kuullut, mitä minä sanoin?\n\n-- Kyllä, -- vastasi Andreas.\n\nEnempää hän ei voinut sanoa. Hän ymmärsi nyt kaikki, toisen ei\ntarvinnut lisätä mitään uhkauksia, ei tarvinnut sanoa, että jos hän\nkieltäytyisi tottelemasta, joutuisi hän kylmälle mäelle vaimoineen ja\nlapsineen, köyhempänä ja yksinäisempänä kuin koskaan ennen.\n\nMaakauppiaankaan mielestä ei ollut tarpeen mitään lisätä. Sen sijaan\njatkoi hän:\n\n-- Kun olet tehnyt työn hyvin, niin sitten kuitataan puoli summaa, ja\nloppu saa jäädä toistaiseksi.\n\nMaakauppias puhui enemmän siitä asiasta, ja Andreas vastaili. Kun hän\nlähti konttorista, luuli hän koettaneensa päästä vapaaksi, mutta\nonnistumatta. Hän luuli luvanneensa tehdä, mitä kiusaaja häneltä vaati.\nMutta hän ei ollut siitä varma, hän tiesi vain, että hänellä taskussaan\nkäden sisällä oli neljä kokoonpuserrettua pientä seteliä, jotka hän oli\nsaanut etukäteen sen vuoksi, että oli tarpeessa.\n\nAndreas suuntasi askeleensa alas satamaan, ja kävellessään tuli hän\najatelleeksi, että oli muita, jotka olivat tehneet samaa, mitä hänellä\nnyt oli edessä. Andreas tunsi ne miehet. Monta ei niitä ollut, ehkä\nkaksi tai kolme, joista sellaista kuiskailtiin. Andreas oli ennen\ntuominnut heitä ankarasti ja halveksinut heitä. Nyt hän tiesi, miten\nvaikeata heidän elämänsä oli ollut. Aina siihen päivään asti oli hän\ntuskin osannut uskoa, sellaista mahdolliseksi. -- Hän muisti äkkiä,\nettä hänen pitäisi mennä kotiinsa vaimonsa luokse. Mutta samassa\ntuokiossa hänestä tuntui kuin olisivat he olleet vihollisia. \"Sinne en\nvoi mennä\", ajatteli hän. \"Näyttää kummalliselta, jollen käy katsomassa\nlastani\", ajatteli hän taas toiselta puolen.\n\nAndreas oli tullut alas venesillalle, ja katsahtaessaan ylös, näki hän\ntoisen Aspön pojista seisovan edessään ja tervehtivän häntä. Hän oli\ntullut Hammarbyhyn ostamaan jauhoja.\n\n-- Kuinka voitte kotona? kysyi Andreas.\n\nNuori mies kertoi, mitä oli tapahtunut, ja miten kaikki oli.\n\n-- Andreas nyt varmaankin tulee kotiin? sanoi hän lopuksi.\n\nSilloin muisti Andreas jotakin, jonka oli unohtanut, ja hän pisti\nkätensä taskuun ja otti esiin setelit. Kokoon rypistyneinä, kuten\nolivat, hän ojensi ne toiselle laskematta.\n\n-- Anna ne Esterille, -- sanoi hän, -- ja sano hänelle, että minä tulen\nsitten kun voin.\n\nNiin lausuttuaan hän astui veneeseen ja seisoen siinä suorana meloi\nairolla laivaa kohden, joka oli laskenut ankkurinsa satamaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nAndreas työskentelee öiseen aikaan, sillä työtä, jota hän nyt tekee, ei\nsaa kukaan nähdä. Kumarruksissaan lastihuoneessa seisten toimittaa hän\ntyön sillä tavoin kuin toinen on hänelle opettanut. Hän on yksinään ja\nkun hänen työaseittensa ääni tuokioksi vaikenee, kuuluu silloin\nainoastaan laivan runkoa vasten lyövien laineiden loiskinta.\n\nSe työ, jota Andreas nyt tekee, ei saa epäonnistua. Karin luona\nluoteiseen Grissltebodasta on aluksen upottava. Siellä on syvyys suuri\nja hiljainen, siellä ei maksa vaivaa laskea alas sukeltajia, ja vaikka\nlaiva jälleen saataisiinkin päivän valoon, ei kuitenkaan tulisi ilmi\nmitään, mikä todistaisi voitosta itsensä myöneen, yksinäisen miehen\nteosta. Kaikesta on Andreas nyt luopunut, paitsi yhdestä. Mitä\ntapahtuukin, sen on tapahduttava niin, että miehistö tulee\npelastetuksi. Ihmishenkeä hän ei tahdo ottaa tunnolleen.\n\nOn kuukauden loppupuoli, ja puolikuu loistaa taivaalla. Kullanhohteisin\njuovin sen kelmeä valo keinuu sisäsataman pienillä, levottomilla\nlaineilla, jotka lipajavat pitkin aluksen laitoja. Avarassa ympyrässä\nseisoo metsä tummansynkkänä vettä vasten, raskaita pilviä, joiden\nreunat loistavat, on ulapan yläpuolella siellä päin, mistä aurinko on\nnouseva seuraavana päivänä, ja Hammarbyn rakennukset ovat epäselvänä\nhämynä. Ei valon pilkettäkään sieltä näy, ja kaikki on äänetöntä.\n\nAndreas voi ajatella kaikkea nyt, sillä hän on lopettanut työnsä ja\ntullut istumaan kajuutan katolle. Nukkua ei hän kuitenkaan sinä yönä\nsaattaisi. Vastustamattomalla tavalla tuntuu hänestä hänen kohtalonsa\nkehittyneen, itse hän ei ole mitään siinä tehnyt; hän, joka ennen oli\nkulkenut omaa tietänsä erillään muista ihmisistä, hän oli nyt tullut\nmääränpäähän. Pitemmältä ei hän kuuluisi elävien joukkoon. Hänen\npäähänsä pälkähtää äkisti ajatus: \"Miksi en hukuta itseäni täällä,\nlopeta kaikkea paikalla?\" Ajatus ei häntä peloita, ainoastaan\ntukahuttava, sekava ihmettely täyttää hänen sielunsa kaiken sen\njohdosta, mitä on tapahtunut. Raskasmielisenä tuijottaa hän merelle, ja\nvaikka on tottumaton panemaan sellaiselle huomiota, havaitsee hän nyt,\nmiten suurena ja hiljaisena luonto uinuu hänen ympärillään.\n\nSilloin kuulee Andreas äkkiä keveitä aironvetoja, ja kuutamossa hän\nnäkee veneen ulkonevan rannasta. Veneessä istuu yksinäinen mies ja\nsoutaa; lähemmäksi, yhä lähemmäksi alusta hän tulee. Mutta Andreas ei\nliikahda. Hän on käynyt niin täysin välinpitämättömäksi, ettei hän\nsillä hetkellä pelkää ilmituloa eikä häpeää. \"Tulkoon, mitä on\ntullakseen\", ajattelee hän. \"Pahempaa ei minulle missään tapauksessa\ntule.\"\n\nAndreas havahtuu horrostilastaan kuullessaan jonkun hiljaa lausuvan\nhänen nimensä. Hetkistä myöhemmin seisoo Adrian Blidberg kannella hänen\nedessään.\n\n-- Onko kaikki kunnossa nyt? -- kysyy patruuna.\n\nAndreas hymyilee hänelle pilkallisesti päin silmiä. \"Vai niin, hän on\npeloissaan\", ajattelee hän. \"Hän ei ole voinut nukkua, hänkään.\"\n\n-- On, vastaa hän lyhyesti. -- Kaikki on selvää.\n\n-- Huomenna sinä siis purjehdit, niin pian kuin väki on tullut laivaan,\n-- jatkaa patruuna.\n\n-- Se on mahdollista, -- vastaa Andreas, -- sikäli kuin ei mitään\ntapahdu.\n\n-- Mitä tapahtuisi? -- kysyy toinen nopeasti.\n\nAndreas näkee, että isäntä ei ole niin tyyni kuin tavallisesti.\n\n-- Mitä tahansa saattaa tapahtua, -- vastaa hän kuivasti.\n\nPatruuna heittää epäilevän silmäyksen laivuriin ja lähtee alas\nlastihuoneeseen. Mitä hän siellä tekee, se on Andreaksesta\nyhdentekevää. Mutta siinä entisellä paikallaan istuessaan alkaa hän\najatella itseään. Hänestä tuntuu kuin olisi hän herännyt pitkästä\nunesta. Hänessä on jotakin herännyt, tai hän itse on herännyt.\nOmatunto, siihen asti nukkunut omatunto, huutaa nyt hänessä\näänekkäästi. \"Miksi minä tämän teen?\" kysyy hän itseltään. \"Pakoittaa\nei kukaan minua voi.\"\n\nHän tuntee voimien väkivaltaisesti ja odottamatta itsessään elpyvän, ja\nhypähtäen seisomaan kuten unissaan kulkenut, joka puolittain heränneenä\nhavaitsee olevansa kuoleman vaarassa, hän huutaa alas lastihuoneeseen:\n\n-- Tule ylös sieltä alhaalta!\n\nSamassa hyppää hän aluksen tuulenalaisella puolella olevaan veneeseen\nja asettuu käsiänsä vastaan nojalleen laivan reunaa vasten tuijottaen\nlastihuoneeseen tummaa aukkoa kohden, josta kuuluu askeleita.\nPäättäväiseksi ja rohkeaksi tuntee Andreas itsensä, ikäänkuin olisi\nJumala itse auttanut häntä. Paremmin kuin koskaan ennen on hän\ntietävinänsä mitä tekee.\n\nSilmää räpäyttämättä kohtaa hän maakauppiaan katseen, kun tämä\nhämmästyneenä häneen tuijottaa.\n\n-- Komenteletko sinä minua? sanoo patruuna.\n\n-- Tällä kerralla teen minä niin, -- vastaa Andreas.\n\nHänen äänensä vapisee hiukan, mutta muuten puhuu hän varmasti.\n\n-- Se voi käydä sinulle kalliiksi, -- väittää toinen.\n\n-- Voi kyllä, -- vastaa Andreas. -- Mutta sinä et pidä minua kuitenkaan\nvallassasi. Sinä olet pitänyt ja luulit saavasi pitää aina. Jumala\nminua auttakoon, että luulin niin itsekin. Olet saattanut minut niin\npitkälle, ettei vielä yksikään. Olet houkutellut minut auttamaan sinua\nkonnantyössä. Mutta pitemmälle en jaksa. Mitä nyt on jäljellä, saa\ntehdä se, joka kykenee.\n\nNiin sanoen työntää Andreas patruunan oman veneen aluksen sivulta ja\nasettuu soututeljolle. Raivoten uhkaa häntä maakauppias kannelta\npuristetuin nyrkein, mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Andreas\nymmärtää, että toinen ei uskalla huutaa, peläten maihin kuultavan.\nLujin, vakavin vedoin soutaa Andreas ulos satamasta. Hänen eteensä\naukenee selkä avoimena ja laajana, kuun hohteen kirkastamana.\n\nViipymättä soutaa Andreas edelleen. Hän tuntee kuin pahan vallasta\nirtautuneensa. Hän ei huoli siitä, mitä myöhemmin seuraisi. Jos hän\nvain sen saa tehdyksi, mikä häntä nyt eteenpäin ajaa, on hän valmis\nvaikka kuolemaan. Pitkin, voimakkain vedoin hän soutaa, ja etäältä\nhäämöttää hänen kotinsa ympärillä kasvavan metsän tummat ääripiirteet.\n\nAndreas levähtää silmänräpäyksen, ja ympärillään näkee hän ulapan,\nsaaret, metsät, luodot, kaikki hänelle ennestään niin tutut paikat.\nHänestä tuntuu kun olisi hän kauvan ollut kotoa poissa ja kuin hän nyt\nvihdoin olisi palaamassa sinne. Hänen ei tarvitse katsoa taakseen\nedelleen soutaessaan. Hän tuntee vedet ja maat kylliksi hyvin. Nyt on\nhän pitkän niemekkeen kohdalla, tuolla on mantere leveänä ja raskaana,\netempänä kapenee väylä ja alihangon puolella kohoaa Alholm-ryhmä.\nJonkun ajan kuluttua hän on päässyt tyynemmälle vedelle ja kiertää\nniemen; kapeata juovaa myöten lipuu vene satamaan. Siitä ylöspäin on\nhänen kotinsa. Metsä uinuu tumman rakennuksen ympärillä.\n\n\"Hän nukkuu nyt siellä sisällä lasten kanssa\", ajattelee Andreas. Ja\nhän pelkää säikäyttävänsä heitä. Mutta tällä asiallaan hän ei voi\nodottaa. Ei kukaan voisi vaatia häneltä, arvelee Andreas, että hänen\npitäisi olla ulkona päivän tuloon asti, hänellä kun nyt on niin paljon\npuhumista ja kertomista. Hän koputtaa hiljaa ikkunaan. Ja pian sen\njälkeen istuu Andreas sisällä omassa kodissaan. Vaimo ei paljoa kysy.\nHän voi nähdä Andreaksesta, että jotenkin tärkeätä on varmasti\ntapahtunut. Odottaessaan pukeutuu hän hiljaisesti, ettei herättäisi\nlapsia, ja seuraa miestänsä kamariin.\n\nSiellä Andreas kertoo hänelle kaikki, niinkuin hän nyt näkee ja uskoo\nelämänsä olleen. Hän kertoo vaimolleen niin sen, mitä tämä ennalta\ntietää, kuin senkin, mitä hän ei tiedä. Kaikki hän puhuu, ei mitään\nsalaa. Niin suuri on ollut hänen tuskansa, ja niin kernaasti hän nyt\ntahtoo kärsiä rikoksensa vuoksi, ettei mikään muu kuin täysi totuus\nhäntä enää voi auttaa. Hänen kertoessaan vähenee öljy lampusta\nvähenemistään, ja ennen kuin hän on lopettanut, sarastaa aamurusko\npunaisena metsän takaa.\n\n-- Minä en koskaan saanut elämääni sellaiseksi kuin halusin, -- lopetti\nAndreas, -- enkä minä kuitenkaan halunnut koskaan mitään sellaista,\njota muut ihmiset eivät voi saada. En minä paljoakaan tahtonut,\nainoastaan että saisin elää itsekseni sinun kanssasi. Ensin luulin\nsinun tahtovan samaa, mutta nähtyäni, että sinä mielelläsi palasit\nkotiisi isäsi luo, tunsin vastenmielisyyttä sinua kohtaan. Minusta oli\nkuin olisit sinä sitonut minua, niin etten saanut mennä, mihin halusin.\nEn antanut sinun mitään huomata, sillä luulen, että häpesin itseäni.\nKun sinä sitten minulle sanoit, että olin hävittänyt kaikki mitä\nsinulla oli, tiesin minä sen olevan totta. Mutta sen jälkeen en koskaan\nole voinut olla avomielinen sinua kohtaan, en ennen kuin nyt. Olen\najatuksissani vihannut sinua ja sen vuoksi en nytkään tullut kotona\nkäymään, kun poika oli syntynyt. Olen tiennyt, että mitä teinkään,\nsiitä tuli vain häviötä ja turmiota. Sitähän minä olen aikaansaanut.\nSellaista ei voi kukaan ihminen ymmärtää, joka ei itse ole sellaista\nkokenut.\n\nÄänetönnä tuijottaa Andreas hetkisen eteensä. Sitten hän sanoo:\n\n-- Ei ole muuta, luulen. Niin, siinä on kaikki. Minä olen tehnyt\nkaikki, minkä rikollinen tekee, ja minä olen ottanut rahaa pahoista\ntöistäni. Mutta kun hän -- sinä tiedät -- hän, jota en enää tahdo\nnimeltä mainita, tuli tänä yönä, valkeni minussa niinkuin silloin kun\nkynttilä sytytetään. Jumala itse se oli, joka minua auttoi, niin että\npääsin irtautumaan.\n\nEster on istunut ja kuunnellut tarkkaavaisesti, mutta hän ei itke eikä\ntunne pelkoa.\n\n-- Aijotko sinä nyt mennä nimismiehen luo? kysyy hän.\n\n-- En ole ajatellut vielä niin pitkälle, -- vastaa Andreas, -- mutta\njos luulet, että se on oikein, niin minä menen.\n\nEster on vaiti. Hän ei voi pyytää miestään menemään ja ilmoittamaan\nitseänsä rikoksesta, että se tulisi julki ja syyllinen rangaistaisiin.\n-- Ja kun hän katselee Andreasta, näkee hän, miten väsynyt tämä on.\n\"Huomenna\", ajattelee Ester, \"kun hän on nukkunut, tekee hän sen kyllä\nitsestäänkin\". Puhumatta enempää menee hän keittiöön ja asettaa vuoteen\nkuntoon.\n\nAndreas seuraa häntä, ja kun hän tulee sisään, kumartuu hän kehdon yli\nja katsoo pienokaista, joka liikuttelee huuliaan unissaan. Hän tuntee\nikäänkuin vapautuvansa jostakin siinä seistessään. Väsynyt kun on, ei\nhän kuitenkaan mitään sano, vaan käy vuoteeseen ja nukkuu raskaasti.\n\nMutta Ester on nähnyt, miten mies viipyi lapsen kehdon luona, ja hän on\nymmärtänyt, että Andreas jälleen on hänelle ja lapsille hyvä. Vaikka\nhän ei aavista, mitä edessä on, on hän kuitenkin tyytyväinen Andreaksen\ntulosta. Kaikki, mitä Andreakselle ja hänelle on tapahtunut, näyttää\nhänestä sillä hetkellä suurelta. Hän istuu äänetönnä valveilla ja\nkatselee Andreasta ja lapsia, jotka nukkuvat. Ei tule hänen mieleensä\ntuomita miestään. Siihen on hänen sydämensä liiaksi täysi.\n\nKun Andreas herää, on jo kauvan ollut täysi päivä. Aamupuolella on\nluoteistuuli alkanut puhaltaa, ja ilma on raitis.\n\nAndreas katsahtaa ulos ja sanoo sitten: -- Minä menen nimismiehen luo,\nmuuten en saa koskaan lepoa. Kerron hänelle kaikki, niinkuin asia on\nollut, en mitään salaa. Sitten saa käydä, kuinka käy. Jos minun on\nkärsittävä siitä, mitä olen tehnyt, niin olen valmis kärsimään\nrangaistuksen, joka rikoksestani tulee.\n\nPuolenpäivän jälkeen samana päivänä purjehti Andreas kotoansa viimeisen\nkerran.\n\nMutta Ester istuu yksinänsä kotona, ja ensi kerran pitkästä ajasta\ntuntee hän itsensä rauhalliseksi. Hän pitää pikku Görania rinnallaan ja\najattelee, että Andreas oli tullut takaisin sellaisena, jollaiseksi hän\noli tuntenut hänet ennen. Vapauttavia kyyneleitä putoilee povelle, jota\nvastaan pienokainen lepää.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nAndreaksen matkan tulos ei sentään ollut sellainen, kuin hän itse ja\nhänen vaimonsa olivat ajatelleet.\n\nKun Andreas astui maihin nimismiehen laiturilla, oli nimismies jo\nlähtenyt häntä etsimään. Sen ilmoitti Andreakselle eräs palvelijatar,\njoka näytti sekä pelokkaalta että neuvottomalta saatuaan tietää, mistä\noli kysymys. Andreaksen nenän edestä sulki hän keittiön oven ja jätti\nmiehen itsekseen, selittämättä syytä omituiseen vastaanottoon.\n\nTyytymättömänä ja alakuloisena, tietämättä oikein minkä johdosta,\nAndreas jäi kartanolle saadakseen lopuksi edes selvittää asiansa. Kun\nnimismies sitten vihdoin tuli, otettiin Andreas ilman muuta kuulustelun\nalaiseksi, ja kun hän oli vastannut kaikkeen ja lopuksi sanoi tulleensa\nilmiantamaan Blidbergin ja itsensä samalla kertaa, tuli nimismies\nmiettiväiseksi. Ja hän selitti, että se, joka oli jo rikoksesta\nilmiannettu, ei enää voinut ilmiantaa toista. Ensin täytyisi hänen\nasiansa olla ratkaistuna ja hänen itsensä vapaana.\n\nSe oli enemmän kuin mitä Andreas saattoi käsittää. Hän, joka oli\nsaapunut syyttämään, pidätettiin ja asetettiin tutkintovankilaan.\nAndreas lohdutti kuitenkin mieltään asiansa oikeudella ja uskoi, että\nhänen päivänsä oli vielä tuleva. Kun oikeuden istuntopäivä valkeni, oli\nhän täynnä elävää luottamusta, että totuus tulisi ilmi, ja valmis\nottamaan osansa rangaistuksesta, mutta myöskin vain oman osansa.\n\nNiin uskomattomasti oli kuitenkin tapahtunut, että rikollinen,\nvapauttaakseen itsensä, oli häikäilemättömästi syyttänyt apulaistaan\nrikoksesta, jonka alottajana ja toimeenpanijana itse oli ollut. Adrian\nBlidberg ei ollut tuhlannut aikaa. Kun hän jäi yksikseen laivan\nkannelle ja näki Andreaksen soutavan pois, otti hän vitkastelematta\nalukseen kuuluvan veneen ja souti kiireesti maihin. \"Hän menee\nnimismiehelle ja antaa minut ilmi\", oli maakauppiaan ensi ajatus.\nToinen oli tämä: \"Nyt kysytään, kumpi ehtii ensiksi\". Ja kolmas kuului:\n\"Olisipa se nauta ajatellut ennakolta ja ottanut laivaveneen mukaansa,\nniin olisin ollut koreasti kiikissä.\" Adrian Blidberg katsoi Andreaksen\nkoko menettelyä erittäin ovelaksi tempuksi, mutta itse hän ei ollut se,\njoka oli saatavissa satimeen.\n\nHerättämättä ketään, Adrian Blidberg heti irroitti rannasta\npurjeveneensä ja purjehti nimismiehen talolle, jossa koputti sisään\nkeskellä yötä.\n\nNiin hyvin löi hän esiin korttinsa, että kun Andreas sitten saapui\ntunnustuksineen, käänsi hän sillä vain syyllisyyden pahemmin puoleensa.\nNimismies tiesi ennestään Andreaksesta, että hän aina oli ollut\numpimielinen ja omituinen ja pelännyt muiden ihmisten seuraa. Sellaisen\nei nimismies arvellut tietävän hyvää, ja sen käsityksen mukaan, jonka\nhän siten oli syytetystä itselleen muodostanut, laati hän\nsyytöksensäkin.\n\nKun oikeuspäivä tuli, seisoi Adrian Blidberg tuomarin pöydän luona,\nhaastettuna samalla kertaa ilmiantajana ja todistajana. Julkeana ja\nrauhallisena seisoi hän siinä puettuna harmaaseen nuttuun, eikä\nkeneltäkään jäänyt huomaamatta, miten vihaisesti hän tähysteli\nsyytettyä. Mieliala yleisössä oli sellainen, että tuomarin vihdoin\ntäytyi tyhjentää istuntosali ja asettaa vartija ovelle, sillä hän\npelkäsi, että kävisi mahdottomaksi hillitä väestön kiihtymystä, se kun\nnousi korkealle, varsinkin vaimon todistuksen jälkeen, silloin kävi\nyleisön kesken raivon sorina, ja tuomari, joka tunsi väkensä, ymmärsi\nettä katkeruus helposti voisi kohota käräjärauhan häiriöksi. Blidberg\nitse kalpeni silmänräpäykseksi, kuullessaan uhkausten mutinan\nympärillään, sillä hän tiesi, että siinä joukossa oli useampia, jotka\ntahtoivat hänelle pahaa ja joilla oli kostettavaa. Jokainen, joka\nsilloin näki hänet ja Andreaksen siinä rinnakkain seisomassa, olisi\nvoinut vannoa, kumpi heistä oli rikollinen.\n\nSuljettujen ovien takana jatkettiin sen vuoksi oikeudenkäyntiä.\nAinoastaan syytetyn lähimpäin omaisten ja niiden harvojen, jotka olivat\nkutsutut todistajiksi, sallittiin olla läsnä. Ikkunoitten ulkopuolella\noli piha täynnä ihmisiä, vaiteliasta, kiihtynyttä joukkoa, odottamassa\ntämän oikeudenkäynnin päättymistä.\n\nSillä Andreasta itseänsä lukuunottamatta ei ollut sinä päivänä ketään,\njoka olisi uskonut, että tuomio lankeisi hänen edukseen. Kaikki, mistä\nhäntä syytettiin, tunnusti hän avoimesti ja omasta tahdostaan.\nKuitenkaan ei voitu saada häntä peruuttamaan isäntää vastaan tekemäänsä\nsyytöstä. Tämän houkuttelusta oli hän toiminut. Viekoiteltuna ja\npakoitettuna oli hän tehnyt työn, jota nyt katui ja josta\nvapaaehtoisesti oli kesken luopunut. Siinä oli kaikki, mitä\nAndreaksella oli sanottavana puolustuksekseen ja isännän kiellettyä\nosallisuutensa, jätettiin Andreaksen sanat huomioonottamatta kaikessa,\nmikä ei koskenut hänen omaa tunnustustansa siitä, minkä hän itse\ntodella oli tehnyt.\n\nKun tuomio lankesi, julistettiin Andreas sen vuoksi syylliseksi, mutta\nvastapuolta ei voinut tuomio koskea, koska ei ollut ilmennyt todistetta\nhänen teostaan ja koska laki tuntee ainoastaan sen oikeuden, joka on\nkirjaimessa.\n\nMutta ihmiset, jotka täyttivät käräjätalon pihan ja odottivat, olivat\njo aikaa ennen oikeuden päätöksen julistamista tuominneet Adrian\nBlidbergin, ja kun tieto väärästä tuomiosta tuli tuulenpuremain,\nsynkeäsilmäisten saaristolaisten korviin, jotka tunsivat kummankin\nasianomaisen, oli kiihtymys vähällä päästä valloilleen. Itse\nnimismiehen täytyi mennä ulos palauttamaan järjestystä ja\nlevollisuutta, ja vasta kun piha oli tyhjä ja viimeinen vene oli\nkadonnut käräjätalon laiturilta, uskalsi Adrian Blidberg mennä alas\npurjeveneelleen ja lähteä kotiin.\n\nPaljoa varemmin kuin hän lähti, vietiin Andreas pois. Hänet asetettiin\nnimismiehen vaunujen takaistuimelle, ja vanginvartija sai paikan hänen\nvierellään.\n\nRangaistus oli pakkotyötä, ja neljä vuotta oli Andreas vankilassa. Sen\najan kuluessa myötiin hänen talonsa huutokaupalla, ja hänen vaimonsa ja\nlapsensa joutuivat naapuritaloon sukulaisten armoille.\n\nMutta niin suuri oli suuttumus Adrian Blidbergiä kohtaan saaristossa,\nettei tämä kauvempaa voinut olla Hammarbyssä. Hän möi talonsa toisille\nja muutti itse pääkaupunkiin, missä hänen sanottiin harjoittavan\nliikettä. Kalastusasema ei koskaan tullut kauppalaksi, ja kansa arveli,\nettä paras olikin niinkuin oli. Ken seudulla jonkun ajan kuluttua kävi,\nvoi havaita, että siellä oli menty taaksepäin, ja sanoa täytyi, että\nBlidberg, millainen hän sitten muuten olikaan, kuitenkin oli saanut\npaikkakuntaa kohotetuksi. Mutta rannikon ijäkkäämpien asukkaiden\njoukossa oli niitä, jotka sanoivat olevansa onnellisia, kun\nvarhaisempien aikojen varattomuus alkoi palata.\n\nPaljoa ei sen jälkeen tiedetä Andreas Wik'istä. Onhan yleensä niin\nlaita, ettei mikään niin pahoin katkeroita ihmistä kuin se, että hän\nyksinänsä on oikeessa ja saa kärsiä vääryyttä. Suuttuneena ja katkerana\nvietti Andreas pitkiä vankeusvuosiansa. Hänen kerrottiin niin vähän\npitäneen väliä itsestään, että viimeiseen asti epätoivoissaan uhkasi\nottaa vihamiehensä hengen samana päivänä, jona pääsisi vapaaksi, ja\nsanottiin, ettei edes pappikaan vankilassa saanut häntä toisiin\najatuksiin.\n\nNiin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Muutamia päiviä vankilasta\npääsemisensä jälkeen saapui Andreas Aspölle. Ja tiedetään, että hänellä\ntullessaan oli summa rahaa, kylliksi suuri hänen vaimonsa kera\nalottaakseen uutta elämää.\n\nSiitä rahasummasta kerrottiin saaristossa, että hän oli laskenut sen\npöydälle vaimonsa eteen ja sanonut:\n\n\"Tässä on neljä tuhatta kruunua, tuhat jokaista vuotta kohden, jotka\ntuo mies otti elämästäni. Hän on itse antanut ne minulle. Minä olin\nsisällä hänen konttorissaan kaupungissa, olin yksin hänen kanssaan,\neikä mikään olisi voinut estää minua. Vankilan johtaja kehoitti minua\nmenemään sinne, kun pääsin vapaaksi, ja vaikka minun ei olisi\ntarvinnut, niin noudatin kehoitusta ja menin. Kahden kesken olin siellä\nhänen kanssaan, eikä paljoa puuttunut, ettei luontoni kuohahtanut ja\nettette olisi koskaan enää nähneet minua.\n\n\"Silloin hän otti esille nämä setelit ja laski ne pöydälle eteeni. Hän\notti ne suuresta kuoresta, ja ne olivat olleet siinä minua odottamassa.\nMinä huomasin sen. 'Mitä teen minä niillä?' kysyin minä.\n\n\"'Sinun pitää luvata, että lähdet Ameriikkaan, niin pääsen sinusta\nrauhaan', sanoi hän.\n\n\"Ymmärsin hänestä kyllä, että hän pelkäsi minua, ja että hän halusi\nostaa itsensä minusta vapaaksi. Ja se oli sellainen hetki, ettei hänen\nhenkensä ollut paljon arvoinen.\n\n\"Mutta sitte katsoin häneen jälleen ja siinä tuokiossa minulle\nikäänkuin selveni, että minä oikeastaan en tahtonut hänestä mitään.\nKostonajatukset olin riisunut yhdessä vanginvaatteitten kanssa. Se oli\nsairaus, joka oli juurtunut mieleeni ja mennyt ohitse. Minulla oli\nkylliksi iloa siitä, että siinä seisoin ja näin miten mies oli pelokas\nja miten hän oli muuttunut. 'Minä en haluaisi vaihtaa sinun kanssasi',\noli ainoa, mitä sanoin. Ja niin sylkäisin minä häntä kohden, otin rahat\nja lähdin.\"\n\nSiihen tapaan oli Andreas kertonut vaimolleen, kun hän rangaistusajan\npäätyttyä palasi kotiin. Pitkää aikaa ei Andreas Aspöllä viipynytkään.\nPian saapumisensa jälkeen poistui hän saaristosta. Vaimonsa ja molemmat\npoikansa otti hän mukaansa.\n\nEttä Andreas oli ottanut vastaan rahat, se oli kaikkien mielestä\nluonnollista ja oikein.\n\nHän oli kunniallisesti ne ansainnut, ja kiittää ei hänen niistä ketään\ntarvinnut. Seikka oli kuin miehentapossa vanhoina aikoina, se kun\nverikoston ehkäisemiseksi voitiin hyvittää suurilla rahasakoilla, ja ne\nvoi ken tahansa kunniallinen mies ottaa vastaan.\n\nViimeiset tiedot Andreaksesta toi saaristoon luotsi, joka oli ollut\nohjaamassa ulos merelle siirtolaislaivaa silloin kun Andreas lähti. Hän\nja Andreas olivat tuttuja vanhastaan, ja luotsi kertoi, että niin vaimo\nkuin mieskin olivat näyttäneet tyytyväisiltä ja tulevaisuuteen\nluottavaisilta. Muista erillään he olivat istuneet keulassa molempine\npoikineen, ja kun saaret alkoivat muuttua alastomammiksi, ja manner\nhäipyi näkyvistä, olivat he pitäneet toisiaan kädestä. Mutta\nainoatakaan kertaa he eivät olleet katsahtaneet taaksensa.\n\nKun luotsin sitten piti mennä veneeseensä, tuli Andreas ja jätti\nhyvästi.\n\n-- Vie terveisiä kotiin, -- oli hän sanonut. -- Takaisin minä en\nkoskaan palanne.\n\nLuotsi luuli, että Andreas oli halunnut sanoa jotakin vielä. Mutta\nlaiva oli kallistunut samassa, niin että hänen oli täytynyt hypätä\nveneeseen. Sillä meri kävi korkeana, ja kapteeni seisoi ja huusi\nkomentosillalla. Silloin oli Andreas huutanut jotakin tuulessa, mutta\nei luotsi ollut voinut kuulla, mitä hän oli sanonut. Kapteeni ärjäisi:\n\"Täysi vauhti!\" ja merijättiläinen höyrysi pois kannella olevine\nsiirtolaisineen, vieden mukanansa viimeisen, kuulumattoman hyvästin,\njonka Andreas oli huutanut kotimaata kohden.\n\n\n\n"]