Mäntyniemen torpassa

MÄNTYNIEMEN TORPASSA

Yksinäytöksinen tuokiokuva

Kirj.

JALMARI HAHL

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

HENKILÖT:

ISOISÄ.

ÄITI.

VILJO.

AINO.

URHO.

VAPPU.

Tapaus Mäntyniemen torpassa punakapinan alkupäivinä.

Maalaistupa. Keskellä takaseinää kiuasuuni. Hehkuvalla hiilloksella on pata, jossa kiehuu ruokaa illallista varten. Vasemmalla [vasen ja oikea katsojista käsin] kiukaasta seinähylly astioineen. Vasemmalla seinustalla penkki, sen yläpuolella seinäkaappi ja sen edessä ruokapöytä. Pöydän edessä niinikään penkki. Uunin oikealla puolella takaseinässä matala kamariin johtava ovi. Oikealla seinustalla, lähempänä taustaa vuode. Sen yläpuolella seinällä riippuu lyhyt turkki ja vanha haulikko metsästyslaukkuineen. Oikealla lähinnä katsojia, ovi. Sen oikealla puolella ikkuna kukkaruukkuineen.

ÄITI (noin 45-vuotias nainen, seisoo kiukaan ääressä, selin katsomoon, kohennellen padan alla olevaa tulta).

VAPPU (vanha, sauvan nojassa kulkeva kerjäläiseukko, säkki selässä, hyvin repaleisissa pukineissa, tulee hiljaa ulko-ovesta tupaan ja asettuu oven pieleen. Rykäisee hetken kuluttua, kun ei emäntä huomaa hänen läsnäoloaan).

ÄITI (kääntyy äkkiä).

Hyi, kuinka säikähdin! Sinäkö se olitkin, Vappu! Oletpa vielä näin iltasella liikkeellä. Ja niin kovalla pakkasella.

VAPPU. Pakkanen on pureva ja kouristi minua aavalla jäällä, niin että luulin siihen paikkaan kangistuvani. Mutta täytyi sentään ponnistella eteenpäin. Jalat ihan kohmettuivat. Kun nuo kengätkin jo ovat niin huonot ja hatarat.

ÄITI (katsahtaen Vapun rikkinäisiin kenkiin). Ei meillä ole liikeneviä kenkiä. Ei tahdo olla omiin tarpeisiinkaan.

VAPPU. Enhän niitä pyydäkään. Kunhan vaan saisin vähän ruokaa. En ole muuta syönyt kuin vähän kuivaa leipää Hietalan talossa tänä aamuna. Ja jos annettaisiin talossa yösijaa...

ÄITI. Hietala on rikas talo. Olisivat hyvin voineet syöttää sinut. Me olemme köyhiä. Meillä tuskin itsellämme on riittävästi suuhun pantavaa.

VAPPU. Sanoivat minua siellä ulkopitäjäläiseksi, vaikka tässä ei muu eroita kuin järvenselkä. Ja sielläkös oli aikaa ajatella mierolaista! Kaikki vaan puhuivat punikkien tulosta. Sanoivat, että punikit vielä tänä yönä voivat hyökätä Salokankaan taloon, ja sinne on Hietalasta ainoastaan peninkulman matka.

ÄITI. On sitten totisesti hätä Salokankaan talossa. Se on kovin ylpeä se Salokankaan emäntä.

ISOISÄ (seitsemääkymmentä lähentelevä kunnianarvoinen mies, joka hiukan laahaa leinistä kangistunutta vasenta säärtään, tulee tällävälin peräkamarista ja ottaa seinältä lyhyen turkin, jota alkaa pukea ylleen).

ÄITI (jatkaen). Kun poikani Yrjö kosi sitä heidän Helenaa, emäntä vaan ilkkui, että on sitä rikkaiden talojenkin pojat Helenalta saaneet rukkaset, saati sitten torpan pojat. He ovat rikkaita, ja me köyhiä. Sentähden he meitä halveksivat. Mutta saa nyt nähdä miten noiden rikkauksien käy, jos punaiset tulevat.

VAPPU. Hietalassa kertoivat, että poikasi Yrjö on mennyt punikkien puolelle ja että hän on oikein johtajia retkellä Salokankaan taloa vastaan.

ÄITI (suuttuen). Mitä se sinua liikuttaa, missä minun lapseni ovat! Eipähän heidän tarvitse kysyä lupaa muilta, ei ainakaan mierolaisilta.

    (Kääntää vihoissaan selkänsä ja alkaa uudelleen
    hääriä kiukaan ääressä).

ISOISÄ (on saanut turkin päälleen ja lähestyy Vappua).

Iltaa, Vappu. Vai niin huonoja kuulumisia toiselta puolen järveä. Sellaisilla matkoillako Yrjö on viipynyt poissa kotoa! En ikinä olisi uskonut, että hän yhtyisi punikkeihin. Ihan se poika häpäisee kunnon isävainajansa muistoa.

ÄITI (kääntyen). Miksi he Yrjöä ärsyttivät. Hänellä on kiivas luonto.

ISOISÄ. On tässä kiivas luonto muillakin, mutta ei silti liitytä maankavaltajiin.

    (Lyhyt hiljaisuus).

Vappu käy tuonne peremmälle istumaan. Taitaahan se Vappu jo olla päivätyöstään väsynyt. Ja onhan se sauna vielä eilisestä lämmin, jos tahdot siinä nukkua. Iltaruokakin kohta joutuu. Pistäyn tästä vähän tallissa. Sillä aikaa Viljokin ehtii palata kylästä.

VAPPU. Kiitos isännälle. Mutta en liene muille tässä talossa tervetullut. Lähdenkin tästä painautumaan alas kylään, aina siellä jossakin talossa on minulle tilaa.

    (Kääntyy ovea kohti ja aikoo lähteä).

ISOISÄ (ottaa pöydältä leivän ja leikkaa siitä ison palan, jonka ojentaa Vapulle). Tässä Vapulle vähän evästä.

VAPPU. Monta tuhatta kiitosta. Isäntä on aina hyvä. Isännältä on mierolaisen helppo ottaa almua. Jumalan haltuun.

    (Poistuu ulko-ovesta).

ISOISÄ. Olisitpa voinut olla tuolle poloiselle vähän ystävällisempi.

ÄITI. Mitäpä hän sekaantui talon asioihin. Pitäköön huolen omista asioistaan. Enkä tuota leipäpalaa häneltä olisi kieltänyt minäkään.

ISOISÄ (pudistaen synkkänä päätänsä). Huonosti ovat asiat täällä meidän maassa. Ynseyttä ja eripuraisuutta kaikkialla. Ja kuitenkin olisi välttämätöntä, että me valkealla puolella kaikki olisimme yksimieliset.

    (Panee karvalakin päähänsä ja poistuu ulko-ovesta).

ÄITI (ottaa hyllyltä astioita, joita alkaa järjestellä pöydälle).

    Viljo ja Aino (tulevat hetken kuluttua sisään ulko-ovesta.
    Molemmat ovat hilpeällä tuulella).

AINO. Iltaa, emäntä.

    (Kättelevät).

ÄITI (ystävällisesti). Iltaa, Aino. No, jo arvasinkin, että Viljo oli Ainon seurassa, kun näin kauan viipyi.

VILJO. Hyvänähän siellä Ainon kodissa aina pidetään. Annettiin kahvit ja olisi tahdottu tarjota illallistakin.

ÄITI. Ei joka talossa niin hyvin kestitetä, ei ainakaan tähän aikaan.

VILJO. Olisin jäänytkin, mutta kun isoisä aamupäivällä valitti kovaa kipua sääressään, tahdoin palata hevosta hoitamaan.

ÄITI. Isoisä meni juuri talliin. Käväsenpä minä tästä navetassa. Hämmennä sinä, Viljo, sillä aikaa velliä, niin ettei se pala pohjaan. Kun ukki ja minä palaamme tupaan, saamme syödä. Jäähän Aino meille ruualle?

AINO. Kiitos vaan. Mutta minun on velliä hämmennettävä. Rupeanpa emännän tilalle.

AITI. (nauraen ja lyöden Ainoa olalle.) Eihän vierasta sellaisella saisi vaivata. (Hiukan veitikkamaisesti.) Mutta jos Aino harjoituksen vuoksi tahtoo emäntänä hääriä, niin voihan siitä olla vähän hyötyä... tarkoitan, sitten kun itse emännäksi tulee.

    (Poistuu ulos.)

VILJO (on lähestynyt liettä hämmentääkseen velliä.)

AINO (menee hänen luokseen ja ottaa häneltä kauhan kädestä.) Tätä en salli. Muutenhan sinä jo edeltäpäin saat huonon ajatuksen minun kelvollisuudestani emännäksi.

VILJO. No, olkoon sitten menneeksi. Pitäisihän minun vastustaa. Mutta tiedät, etten sinulta voi kieltää mitään.

    (Asettuu katselemaan Ainon askartelua.)

    (Lyhyt vaitiolo).

Tiedätkö, Aino, kun kuljimme äsken niemen ohi, juolahti mieleeni muuan ajatus, ja olen utelias kuulemaan, mitä sinä siitä arvelet.

AINO. Kerrohan. Minäkin olen utelias.

VILJO. Ajattelin, että siihen niemen kärkeen meidän pitäisi rakentaa itsellemme mökki, vaikka kuinka yksinkertainen ja pieni, niin että sitten häidemme jälkeen saisimme asua siinä yhdessä, sinä ja minä.

AINO. Se paikka on minustakin aina ollut niin kaunis. Mutta tahtovat kai sinua sinne meille kotivävyksi.

VILJO. Eihän se estä minua auttamasta talon töissä. Mutta minusta tuntuu kuin en sinua oikein täydellisesti omistaisi, jos asumme siinä isossa talossa, jossa on niin paljo väkeä ja touhua. Sanohan, Aino, tahtoisitko asua siinä niemellä, sen tiheän männikön keskellä – minun kanssani?

AINO. Tiedäthän, että kernaasti teen, niinkuin sinä tahdot. Sillä tahdothan sinä aina parastani. Ja sinä olet niin hyvä ja voimakas.

VILJO. Jätä nyt jo tuo pata kiehumaan ja tule tuonne viereeni istumaan.

AINO. Mutta jos velli palaa pohjaan, on äitisi pahoillaan. Ja sitten moittii minua huonoksi emännäksi.

VILJO (katsahtaa pataan). Onhan tuo jo tarpeekseen kiehunut. Nostamme sen vähän syrjempään hiilloksen laitaan, niin kyllä se siinä kansi päällä kuumana pysyy.

    (Siirtää padan ja peittää sen kannella. Vetää Ainon
    luokseen penkille istumaan).

Sitten lähdemme suvisin yhdessä soutelemaan järvelle. Kun minä lasken verkkoja, sinä pitelet airoja. Yhdessä lähdemme sitten taas verkkoja kokemaan. Ja hauska on minun nähdä sinun häärivän pikku emäntänä siinä pienessä kodissa. Se on sitten meidän oma valtakuntamme, jossa ei kenelläkään muulla ole mitään sanottavaa.

AINO. Mutta miten saamme hirret tuvan rakentamiseen?

VILJO. Talkoolla ne helposti saadaan.

AINO. Eivät ihmiset nyt malta ajatella talkoota. He ajattelevat vaan tätä kapinaa ja taistelua...

VILJO. No niin. Ajatelkoot muut. Meillä on oikeus ajatella onneamme. Ja minusta tuntuu, kuin ei mikään muu maailmassa sen rinnalla merkitsisi mitään.

AINO. Tiedätkö, Viljo, mikä minua välistä peloittaa?...

VILJO (tarttuen hänen käteensä). No, mitä se voisikaan olla?

AINO. Ajattelen, että kun sinä olet seudun pulskin poika, niin miehekäs ja reipas... että jos myöhemmin petytkin, jos et sitten enää pidä minusta niin paljon kuin nyt...

VILJO. Vai sellainen tuhma pelko sinulla on. Ne ajatukset sinun täytyy tyystin karkoittaa tuosta sievästä pikku päästäsi. Mitä olen minä sinun rinnallasi? Sinä olet pitäjän kaunein kukka. Sinun omistamisestasi olisi ylpeä kuka tahansa. Ja minä, köyhän torpan poika, tulen maailman rikkaimmaksi mieheksi, kun kerran saan sinut täysin omistaa. Niinkuin ihana kevät sinä ilmestyit tielleni, ja niinkuin kevät sinä ainaiseksi hurmasit mieleni.

    (Vetää hänet povelleen ja painaa pitkän suudelman
    hänen huulilleen.)

URHO (reipas nuori mies, seudun suojeluskunnan lakki päässä, rientää sisään, mutta säpsähtää, nähdessään rakastavat, ja pysähtyy vähän matkan päähän ovesta).

AINO (irtaantuu Vilhon käsivarresta, kuullessaan askelia).

URHO. Iltaa. Taisinpa tulla hiukan sopimattomaan aikaan.

VILJO (nousten tyytymättömänä, lyhyesti). Mitä sinulla siis on asiaa?

URHO. Sama asia kuin ennenkin. Tulin taas kysymään, etkö nyt vihdoinkin liity suojeluskuntaamme.

VILJO. Olenhan sen jo monasti sanonut. En pääse. Olen ainoa työhön kykenevä mies talossa.

URHO. Mutta suojeluskunta tarvitsee juuri nyt työhön kykeneviä miehiä paljoa kipeämmin kuin talot ja torpat. Punikit ovat jo naapuripitäjässä. Salokankaasta tuli juuri kylään pakolaisia. Tätä taloa ovat punikit kauan uhanneet. Nyt he ovat sytyttäneet sen palamaan. Katso tuonne! (Viittaa ikkunaan päin.) Tuo hohde heijastuu Salokankaan liekeistä. Koko se puoli taivasta hehkuu veripunaisena.

VILJO ja AINO (katsovat säikähtyneinä ikkunaan päin.)

ÄITI ja ISOISÄ (palaavat yhdessä tupaan.)

ISOISÄ. Itäinen taivas punoittaa. Se tietää, että punikit lähestyvät.

URHO. Salokankaan talo palaa.

ISOISÄ (synkkänä). Ja noihin rosvoihin on Yrjö yhtynyt.

URHO. Hänen sanotaan olevan kaikkein hurjimpia.

ÄITI. Miksi he häntä ärsyttivät?

ISOISÄ. Ei ihminen silti saa heittäytyä kehnoksi.

ÄITI (katkerana). Eikö sinulla, Urho, ole muuta meille kerrottavaa?

URHO. Suojeluskunnan päällystö lähetti minut vielä kerran kehoittamaan Viljoa liittymään joukkoomme.

ÄITI. Voitteko riistää meiltä talon ainoan turvan? Voitteko vaatia, että Viljo lähtisi taistelemaan omaa veljeään vastaan?

ISOISÄ. Onhan tämä veljestaistelu; ja mitä julmin veljestaistelu. Ja se on loppuun taisteltava. Mutta voi niitä, jotka ovat tämän veljesvihan ja -taistelun nostaneet! Voi niitä, jotka ovat yllyttäneet vuodattamaan veljesverta. Lähtemättömän Kainin-merkin he ovat otsaansa painaneet.

VILJO (synkkänä). Minä en ole tämän vihan ja taistelun nostajia. Vuodattakoot veljesverta ne, jotka ovat miekkaan ryhtyneet.

ÄITI. Viljo puhuu oikein, häntä ei voi pakoittaa taisteluun lähtemään.

URHO. Viljon syitä en minä voi hyväksyä. Murhaten ja polttaen lähestyvät viholliset. Jokaisen kunnon miehen velvollisuus on puolustaa kotejamme näiltä petomaisilta murhamiehiltä. Ja se, joka ei lähde mukaan taisteluun, on kurja raukka.

VILJO (hyökkää kiihtyneenä Urhon eteen). Peruuta sanasi, Urho, taikka...

URHO (järkähtämättömänä). En niitä peruuta, ennenkuin teolla todistat, etteivät ne sovi sinuun.

ISOISÄ. Urho on oikeassa. Olet todella raukkamainen, jos unhoitat velvollisuutesi yhtyä kotiseutusi puolustajiin.

VILJO. Olenhan aseeton. Mitä teen minä siellä...?

URHO (täynnä taisteluintoa). Me saarramme viholliset ja otamme heiltä heidän aseensa. Sinä olet sitäpaitsi tämän seudun paras hiihtäjä. Voit aluksi palvella pikalähettinä.

VILJO (vetäytyy syrjään, näyttää epäröivän ja luo kysyvän katseen Ainoon.)

URHO (Joka on tämän huomannut). Tiedän, mikä sinua pidättää, Viljo. Se on tuo tyttösi. Hänen kanssaan tahdot hempeästi kuherrella, sillä aikaa kun muut ikäisesi nuoret miehet panevat henkensä alttiiksi isänmaan ja kodin edestä.

ISOISÄ (astuu pari askelta lähemmäksi Viljoa). Oletko siis päättänyt jäädä tänne kotia, Viljo?

VILJO (epävarmana). Täytyyhän minun jäädä auttamaan ja suojelemaan äitiä ja... Ainoa.

ÄITI. Viljo on oikeassa, ette saa riistää minulta ainoata turvaani.

ISOISÄ. Voi, että minun pitikin elää näin vanhaksi, nähdäkseni, miten kelvottomiksi pojanpoikani ovat kehittyneet. Isäsi varmaankin kääntyy haudassaan, sillä hän oli kunnon mies ja rakasti maatansa.

AINO. Viljo, minun tähteni ei sinun pidä jäädä.

VILJO. Juuri sinun tähtesi ja äidin tähden jään.

ISOISÄ. No hyvä. Sinä olet huono mies, kun halveksit kunniaa olla mukana Suomen vapaustaistelussa. Ja muista, vielä vanhana miehenä saat kokea sitä häpeää, että sinua sormella osoitetaan ja sanotaan: Tuossa mies, joka ei lähtenyt kukistamaan oman maan kavaltajia ja ajamaan pois Suomesta verivihollisiamme, ryssiä!

VILJO (on kovan mielenliikutuksen valtaama ja näyttää epäröivän).

ISOISÄ. Mutta kuulehan, Urho, käyntisi Mäntyniemen torpassa ei saa olla turha. Minä lähden mukaasi.

KAIKKI (säpsähtävät).

ÄITI (ihmetellen). Sinä! Entä jäykkä sääresi, kova leinisi?

ISOISÄ. En minä sentään vielä ole niin huono, etten säärtäni jaksaisi jälessäni laahata ja kulkea mukana, vaikka hitaamminkin. Ja jos en muuksi kelpaa, niin ainakin kuorma-ajuriksi.

    (Ottaa seinältä haulikon ja metsästyslaukun.)

Tällä vanhalla haulikolla kykenen vielä pudottamaan metson korkean petäjän latvasta. Ja tästä aion vielä lennättää monen tuiman tervehdyksen punaryssille.

    (Panee lakin päähänsä, laukun selkään ja valmistautuu
    lähtemään Urhon seurassa.)

VILJO (heltyneenä). Ei, isoisä. Sinä et saa lähteä. Sinä jäät kotia. Nyt sen tunnen: Minun on velvollisuus lähteä. Minäkin tahdon olla mukana Suomen vapaustaistelussa. (Menee Urhon luo ja tarttuu hänen käteensä.) Urho, minä seuraan sinua.

ÄITI (epätoivoisena). Saitte houkutelluksi minulta viimeisen lapseni.

VILJO. Aino, rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, mutta en voi muuten menetellä, en voi kärsiä sitä ajatusta, että sinäkin kerran minua halveksisit.

ISOISÄ. Tuo on miehen puhetta! Me lähdemme siis molemmat.

VILJO (Syleilee jäähyväiseksi Ainoa). Hyvästi Aino. Jos kaikki hyvin käy, tapaamme toisemme vielä.

AINO. Nyt rakastan ja ihailen sinua vielä syvemmin.

VILJO (puristaa hänen kättään). Suojele äitiä. Vie hänet kauas turvalliseen paikkaan, jos vihollinen lähestyy. Hyvästi äiti.

    (Kättelee äitiä liikutettuna.)

URHO. Aika rientää, joutukaamme. Heti on meidän lähdettävä vihollista vastaan.

ISOISÄ (kääntyen äidin ja Ainon puoleen). Jumalan haltuun!

ISOISÄ ja URHO (alkavat poistua.)

VILJO (katsoo vielä viimeisen kerran Ainoon, painaa hänen kättään ja seuraa Urhoa ja isoisää.)

ÄITI (hoipertelee pöydän ääreen, vaipuu penkille ja kumartaa päänsä käsien varaan, nyyhkyttäen syvään).

He jättivät meidät, turvattomat naiset, tähän autioon tupaan.

AINO (silittäen hänen päätään). He läksivät yhdessä synnyinmaata ja meitä puolustamaan. Ja uskon varmasti, että Viljo palaa, entistään vielä uljaampana ja miehekkäämpänä. Näittekö, kuinka hän lähtiessään oli jalo ja kaunis!

ESIRIPPU

Loppu.