[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTbysQUf2Aztnppb7_zjG-C2Y17NTqwOxQiE9fQTJIhg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2477,"Mäntyniemen torpassa","Hahl, Jalmari",1869,1929,"2477-hahl-jalmari-mantyniemen-torpassa","2477__Hahl_Jalmari__Mäntyniemen_torpassa","Yksinäytöksinen tuokiokuva","muistelmat",[],[],"fi",1919,null,2070,12655,false,[],[],[],"Draamallinen tuokiokuva sijoittuu vuoden 1918 tapahtumien kynnykselle hämäläiseen torppaan. Teos kuvaa maaseudun köyhyyttä ja perheen tuntemaa pelkoa sisällissodan levottomuuksien ja punakaartin lähestymisen edessä.","Jalmari Hahlin 'Mäntyniemen torpassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2477. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MÄNTYNIEMEN TORPASSA\n\nYksinäytöksinen tuokiokuva\n\n\nKirj.\n\nJALMARI HAHL\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nISOISÄ.\nÄITI.\nVILJO.\nAINO.\nURHO.\nVAPPU.\n\nTapaus Mäntyniemen torpassa punakapinan alkupäivinä.\n\n\n\n\nMaalaistupa. Keskellä takaseinää kiuasuuni. Hehkuvalla hiilloksella on\npata, jossa kiehuu ruokaa illallista varten. Vasemmalla [vasen ja oikea\nkatsojista käsin] kiukaasta seinähylly astioineen. Vasemmalla\nseinustalla penkki, sen yläpuolella seinäkaappi ja sen edessä\nruokapöytä. Pöydän edessä niinikään penkki. Uunin oikealla puolella\ntakaseinässä matala kamariin johtava ovi. Oikealla seinustalla,\nlähempänä taustaa vuode. Sen yläpuolella seinällä riippuu lyhyt turkki\nja vanha haulikko metsästyslaukkuineen. Oikealla lähinnä katsojia, ovi.\nSen oikealla puolella ikkuna kukkaruukkuineen.\n\nÄITI (noin 45-vuotias nainen, seisoo kiukaan ääressä, selin katsomoon,\nkohennellen padan alla olevaa tulta).\n\nVAPPU (vanha, sauvan nojassa kulkeva kerjäläiseukko, säkki selässä,\nhyvin repaleisissa pukineissa, tulee hiljaa ulko-ovesta tupaan ja\nasettuu oven pieleen. Rykäisee hetken kuluttua, kun ei emäntä huomaa\nhänen läsnäoloaan).\n\nÄITI (kääntyy äkkiä).\n\nHyi, kuinka säikähdin! Sinäkö se olitkin, Vappu! Oletpa vielä näin\niltasella liikkeellä. Ja niin kovalla pakkasella.\n\nVAPPU. Pakkanen on pureva ja kouristi minua aavalla jäällä, niin että\nluulin siihen paikkaan kangistuvani. Mutta täytyi sentään ponnistella\neteenpäin. Jalat ihan kohmettuivat. Kun nuo kengätkin jo ovat niin\nhuonot ja hatarat.\n\nÄITI (katsahtaen Vapun rikkinäisiin kenkiin). Ei meillä ole liikeneviä\nkenkiä. Ei tahdo olla omiin tarpeisiinkaan.\n\nVAPPU. Enhän niitä pyydäkään. Kunhan vaan saisin vähän ruokaa. En ole\nmuuta syönyt kuin vähän kuivaa leipää Hietalan talossa tänä aamuna. Ja\njos annettaisiin talossa yösijaa...\n\nÄITI. Hietala on rikas talo. Olisivat hyvin voineet syöttää sinut. Me\nolemme köyhiä. Meillä tuskin itsellämme on riittävästi suuhun pantavaa.\n\nVAPPU. Sanoivat minua siellä ulkopitäjäläiseksi, vaikka tässä ei muu\neroita kuin järvenselkä. Ja sielläkös oli aikaa ajatella mierolaista!\nKaikki vaan puhuivat punikkien tulosta. Sanoivat, että punikit vielä\ntänä yönä voivat hyökätä Salokankaan taloon, ja sinne on Hietalasta\nainoastaan peninkulman matka.\n\nÄITI. On sitten totisesti hätä Salokankaan talossa. Se on kovin ylpeä\nse Salokankaan emäntä.\n\nISOISÄ (seitsemääkymmentä lähentelevä kunnianarvoinen mies, joka hiukan\nlaahaa leinistä kangistunutta vasenta säärtään, tulee tällävälin\nperäkamarista ja ottaa seinältä lyhyen turkin, jota alkaa pukea\nylleen).\n\nÄITI (jatkaen). Kun poikani Yrjö kosi sitä heidän Helenaa, emäntä vaan\nilkkui, että on sitä rikkaiden talojenkin pojat Helenalta saaneet\nrukkaset, saati sitten torpan pojat. He ovat rikkaita, ja me köyhiä.\nSentähden he meitä halveksivat. Mutta saa nyt nähdä miten noiden\nrikkauksien käy, jos punaiset tulevat.\n\nVAPPU. Hietalassa kertoivat, että poikasi Yrjö on mennyt punikkien\npuolelle ja että hän on oikein johtajia retkellä Salokankaan taloa\nvastaan.\n\nÄITI (suuttuen). Mitä se sinua liikuttaa, missä minun lapseni ovat!\nEipähän heidän tarvitse kysyä lupaa muilta, ei ainakaan mierolaisilta.\n\n    (Kääntää vihoissaan selkänsä ja alkaa uudelleen\n    hääriä kiukaan ääressä).\n\nISOISÄ (on saanut turkin päälleen ja lähestyy Vappua).\n\nIltaa, Vappu. Vai niin huonoja kuulumisia toiselta puolen järveä.\nSellaisilla matkoillako Yrjö on viipynyt poissa kotoa! En ikinä olisi\nuskonut, että hän yhtyisi punikkeihin. Ihan se poika häpäisee kunnon\nisävainajansa muistoa.\n\nÄITI (kääntyen). Miksi he Yrjöä ärsyttivät. Hänellä on kiivas luonto.\n\nISOISÄ. On tässä kiivas luonto muillakin, mutta ei silti liitytä\nmaankavaltajiin.\n\n    (Lyhyt hiljaisuus).\n\nVappu käy tuonne peremmälle istumaan. Taitaahan se Vappu jo olla\npäivätyöstään väsynyt. Ja onhan se sauna vielä eilisestä lämmin, jos\ntahdot siinä nukkua. Iltaruokakin kohta joutuu. Pistäyn tästä vähän\ntallissa. Sillä aikaa Viljokin ehtii palata kylästä.\n\nVAPPU. Kiitos isännälle. Mutta en liene muille tässä talossa\ntervetullut. Lähdenkin tästä painautumaan alas kylään, aina siellä\njossakin talossa on minulle tilaa.\n\n    (Kääntyy ovea kohti ja aikoo lähteä).\n\nISOISÄ (ottaa pöydältä leivän ja leikkaa siitä ison palan, jonka\nojentaa Vapulle). Tässä Vapulle vähän evästä.\n\nVAPPU. Monta tuhatta kiitosta. Isäntä on aina hyvä. Isännältä on\nmierolaisen helppo ottaa almua. Jumalan haltuun.\n\n    (Poistuu ulko-ovesta).\n\nISOISÄ. Olisitpa voinut olla tuolle poloiselle vähän ystävällisempi.\n\nÄITI. Mitäpä hän sekaantui talon asioihin. Pitäköön huolen omista\nasioistaan. Enkä tuota leipäpalaa häneltä olisi kieltänyt minäkään.\n\nISOISÄ (pudistaen synkkänä päätänsä). Huonosti ovat asiat täällä meidän\nmaassa. Ynseyttä ja eripuraisuutta kaikkialla. Ja kuitenkin olisi\nvälttämätöntä, että me valkealla puolella kaikki olisimme yksimieliset.\n\n    (Panee karvalakin päähänsä ja poistuu ulko-ovesta).\n\nÄITI (ottaa hyllyltä astioita, joita alkaa järjestellä pöydälle).\n\n    Viljo ja Aino (tulevat hetken kuluttua sisään ulko-ovesta.\n    Molemmat ovat hilpeällä tuulella).\n\nAINO. Iltaa, emäntä.\n\n    (Kättelevät).\n\nÄITI (ystävällisesti). Iltaa, Aino. No, jo arvasinkin, että Viljo oli\nAinon seurassa, kun näin kauan viipyi.\n\nVILJO. Hyvänähän siellä Ainon kodissa aina pidetään. Annettiin kahvit\nja olisi tahdottu tarjota illallistakin.\n\nÄITI. Ei joka talossa niin hyvin kestitetä, ei ainakaan tähän aikaan.\n\nVILJO. Olisin jäänytkin, mutta kun isoisä aamupäivällä valitti kovaa\nkipua sääressään, tahdoin palata hevosta hoitamaan.\n\nÄITI. Isoisä meni juuri talliin. Käväsenpä minä tästä navetassa.\nHämmennä sinä, Viljo, sillä aikaa velliä, niin ettei se pala pohjaan.\nKun ukki ja minä palaamme tupaan, saamme syödä. Jäähän Aino meille\nruualle?\n\nAINO. Kiitos vaan. Mutta minun on velliä hämmennettävä. Rupeanpa\nemännän tilalle.\n\nAITI. (nauraen ja lyöden Ainoa olalle.) Eihän vierasta sellaisella\nsaisi vaivata. (Hiukan veitikkamaisesti.) Mutta jos Aino harjoituksen\nvuoksi tahtoo emäntänä hääriä, niin voihan siitä olla vähän hyötyä...\ntarkoitan, sitten kun itse emännäksi tulee.\n\n    (Poistuu ulos.)\n\nVILJO (on lähestynyt liettä hämmentääkseen velliä.)\n\nAINO (menee hänen luokseen ja ottaa häneltä kauhan kädestä.) Tätä en\nsalli. Muutenhan sinä jo edeltäpäin saat huonon ajatuksen minun\nkelvollisuudestani emännäksi.\n\nVILJO. No, olkoon sitten menneeksi. Pitäisihän minun vastustaa. Mutta\ntiedät, etten sinulta voi kieltää mitään.\n\n    (Asettuu katselemaan Ainon askartelua.)\n\n    (Lyhyt vaitiolo).\n\nTiedätkö, Aino, kun kuljimme äsken niemen ohi, juolahti mieleeni muuan\najatus, ja olen utelias kuulemaan, mitä sinä siitä arvelet.\n\nAINO. Kerrohan. Minäkin olen utelias.\n\nVILJO. Ajattelin, että siihen niemen kärkeen meidän pitäisi rakentaa\nitsellemme mökki, vaikka kuinka yksinkertainen ja pieni, niin että\nsitten häidemme jälkeen saisimme asua siinä yhdessä, sinä ja minä.\n\nAINO. Se paikka on minustakin aina ollut niin kaunis. Mutta tahtovat\nkai sinua sinne meille kotivävyksi.\n\nVILJO. Eihän se estä minua auttamasta talon töissä. Mutta minusta\ntuntuu kuin en sinua oikein täydellisesti omistaisi, jos asumme siinä\nisossa talossa, jossa on niin paljo väkeä ja touhua. Sanohan, Aino,\ntahtoisitko asua siinä niemellä, sen tiheän männikön keskellä -- minun\nkanssani?\n\nAINO. Tiedäthän, että kernaasti teen, niinkuin sinä tahdot. Sillä\ntahdothan sinä aina parastani. Ja sinä olet niin hyvä ja voimakas.\n\nVILJO. Jätä nyt jo tuo pata kiehumaan ja tule tuonne viereeni istumaan.\n\nAINO. Mutta jos velli palaa pohjaan, on äitisi pahoillaan. Ja sitten\nmoittii minua huonoksi emännäksi.\n\nVILJO (katsahtaa pataan). Onhan tuo jo tarpeekseen kiehunut. Nostamme\nsen vähän syrjempään hiilloksen laitaan, niin kyllä se siinä kansi\npäällä kuumana pysyy.\n\n    (Siirtää padan ja peittää sen kannella. Vetää Ainon\n    luokseen penkille istumaan).\n\nSitten lähdemme suvisin yhdessä soutelemaan järvelle. Kun minä lasken\nverkkoja, sinä pitelet airoja. Yhdessä lähdemme sitten taas verkkoja\nkokemaan. Ja hauska on minun nähdä sinun häärivän pikku emäntänä siinä\npienessä kodissa. Se on sitten meidän oma valtakuntamme, jossa ei\nkenelläkään muulla ole mitään sanottavaa.\n\nAINO. Mutta miten saamme hirret tuvan rakentamiseen?\n\nVILJO. Talkoolla ne helposti saadaan.\n\nAINO. Eivät ihmiset nyt malta ajatella talkoota. He ajattelevat vaan\ntätä kapinaa ja taistelua...\n\nVILJO. No niin. Ajatelkoot muut. Meillä on oikeus ajatella onneamme. Ja\nminusta tuntuu, kuin ei mikään muu maailmassa sen rinnalla merkitsisi\nmitään.\n\nAINO. Tiedätkö, Viljo, mikä minua välistä peloittaa?...\n\nVILJO (tarttuen hänen käteensä). No, mitä se voisikaan olla?\n\nAINO. Ajattelen, että kun sinä olet seudun pulskin poika, niin miehekäs\nja reipas... että jos myöhemmin petytkin, jos et sitten enää pidä\nminusta niin paljon kuin nyt...\n\nVILJO. Vai sellainen tuhma pelko sinulla on. Ne ajatukset sinun täytyy\ntyystin karkoittaa tuosta sievästä pikku päästäsi. Mitä olen minä sinun\nrinnallasi? Sinä olet pitäjän kaunein kukka. Sinun omistamisestasi\nolisi ylpeä kuka tahansa. Ja minä, köyhän torpan poika, tulen maailman\nrikkaimmaksi mieheksi, kun kerran saan sinut täysin omistaa. Niinkuin\nihana kevät sinä ilmestyit tielleni, ja niinkuin kevät sinä ainaiseksi\nhurmasit mieleni.\n\n    (Vetää hänet povelleen ja painaa pitkän suudelman\n    hänen huulilleen.)\n\nURHO (reipas nuori mies, seudun suojeluskunnan lakki päässä, rientää\nsisään, mutta säpsähtää, nähdessään rakastavat, ja pysähtyy vähän\nmatkan päähän ovesta).\n\nAINO (irtaantuu Vilhon käsivarresta, kuullessaan askelia).\n\nURHO. Iltaa. Taisinpa tulla hiukan sopimattomaan aikaan.\n\nVILJO (nousten tyytymättömänä, lyhyesti). Mitä sinulla siis on asiaa?\n\nURHO. Sama asia kuin ennenkin. Tulin taas kysymään, etkö nyt vihdoinkin\nliity suojeluskuntaamme.\n\nVILJO. Olenhan sen jo monasti sanonut. En pääse. Olen ainoa työhön\nkykenevä mies talossa.\n\nURHO. Mutta suojeluskunta tarvitsee juuri nyt työhön kykeneviä\nmiehiä paljoa kipeämmin kuin talot ja torpat. Punikit ovat jo\nnaapuripitäjässä. Salokankaasta tuli juuri kylään pakolaisia. Tätä\ntaloa ovat punikit kauan uhanneet. Nyt he ovat sytyttäneet sen\npalamaan. Katso tuonne! (Viittaa ikkunaan päin.) Tuo hohde heijastuu\nSalokankaan liekeistä. Koko se puoli taivasta hehkuu veripunaisena.\n\nVILJO ja AINO (katsovat säikähtyneinä ikkunaan päin.)\n\nÄITI ja ISOISÄ (palaavat yhdessä tupaan.)\n\nISOISÄ. Itäinen taivas punoittaa. Se tietää, että punikit lähestyvät.\n\nURHO. Salokankaan talo palaa.\n\nISOISÄ (synkkänä). Ja noihin rosvoihin on Yrjö yhtynyt.\n\nURHO. Hänen sanotaan olevan kaikkein hurjimpia.\n\nÄITI. Miksi he häntä ärsyttivät?\n\nISOISÄ. Ei ihminen silti saa heittäytyä kehnoksi.\n\nÄITI (katkerana). Eikö sinulla, Urho, ole muuta meille kerrottavaa?\n\nURHO. Suojeluskunnan päällystö lähetti minut vielä kerran kehoittamaan\nViljoa liittymään joukkoomme.\n\nÄITI. Voitteko riistää meiltä talon ainoan turvan? Voitteko vaatia,\nettä Viljo lähtisi taistelemaan omaa veljeään vastaan?\n\nISOISÄ. Onhan tämä veljestaistelu; ja mitä julmin veljestaistelu. Ja se\non loppuun taisteltava. Mutta voi niitä, jotka ovat tämän veljesvihan\nja -taistelun nostaneet! Voi niitä, jotka ovat yllyttäneet vuodattamaan\nveljesverta. Lähtemättömän Kainin-merkin he ovat otsaansa painaneet.\n\nVILJO (synkkänä). Minä en ole tämän vihan ja taistelun nostajia.\nVuodattakoot veljesverta ne, jotka ovat miekkaan ryhtyneet.\n\nÄITI. Viljo puhuu oikein, häntä ei voi pakoittaa taisteluun lähtemään.\n\nURHO. Viljon syitä en minä voi hyväksyä. Murhaten ja polttaen\nlähestyvät viholliset. Jokaisen kunnon miehen velvollisuus on puolustaa\nkotejamme näiltä petomaisilta murhamiehiltä. Ja se, joka ei lähde\nmukaan taisteluun, on kurja raukka.\n\nVILJO (hyökkää kiihtyneenä Urhon eteen). Peruuta sanasi, Urho,\ntaikka...\n\nURHO (järkähtämättömänä). En niitä peruuta, ennenkuin teolla todistat,\netteivät ne sovi sinuun.\n\nISOISÄ. Urho on oikeassa. Olet todella raukkamainen, jos unhoitat\nvelvollisuutesi yhtyä kotiseutusi puolustajiin.\n\nVILJO. Olenhan aseeton. Mitä teen minä siellä...?\n\nURHO (täynnä taisteluintoa). Me saarramme viholliset ja otamme heiltä\nheidän aseensa. Sinä olet sitäpaitsi tämän seudun paras hiihtäjä. Voit\naluksi palvella pikalähettinä.\n\nVILJO (vetäytyy syrjään, näyttää epäröivän ja luo kysyvän katseen\nAinoon.)\n\nURHO (Joka on tämän huomannut). Tiedän, mikä sinua pidättää, Viljo. Se\non tuo tyttösi. Hänen kanssaan tahdot hempeästi kuherrella, sillä aikaa\nkun muut ikäisesi nuoret miehet panevat henkensä alttiiksi isänmaan ja\nkodin edestä.\n\nISOISÄ (astuu pari askelta lähemmäksi Viljoa). Oletko siis päättänyt\njäädä tänne kotia, Viljo?\n\nVILJO (epävarmana). Täytyyhän minun jäädä auttamaan ja suojelemaan\näitiä ja... Ainoa.\n\nÄITI. Viljo on oikeassa, ette saa riistää minulta ainoata turvaani.\n\nISOISÄ. Voi, että minun pitikin elää näin vanhaksi, nähdäkseni, miten\nkelvottomiksi pojanpoikani ovat kehittyneet. Isäsi varmaankin kääntyy\nhaudassaan, sillä hän oli kunnon mies ja rakasti maatansa.\n\nAINO. Viljo, minun tähteni ei sinun pidä jäädä.\n\nVILJO. Juuri sinun tähtesi ja äidin tähden jään.\n\nISOISÄ. No hyvä. Sinä olet huono mies, kun halveksit kunniaa olla\nmukana Suomen vapaustaistelussa. Ja muista, vielä vanhana miehenä saat\nkokea sitä häpeää, että sinua sormella osoitetaan ja sanotaan: Tuossa\nmies, joka ei lähtenyt kukistamaan oman maan kavaltajia ja ajamaan pois\nSuomesta verivihollisiamme, ryssiä!\n\nVILJO (on kovan mielenliikutuksen valtaama ja näyttää epäröivän).\n\nISOISÄ. Mutta kuulehan, Urho, käyntisi Mäntyniemen torpassa ei saa olla\nturha. Minä lähden mukaasi.\n\nKAIKKI (säpsähtävät).\n\nÄITI (ihmetellen). Sinä! Entä jäykkä sääresi, kova leinisi?\n\nISOISÄ. En minä sentään vielä ole niin huono, etten säärtäni jaksaisi\njälessäni laahata ja kulkea mukana, vaikka hitaamminkin. Ja jos en\nmuuksi kelpaa, niin ainakin kuorma-ajuriksi.\n\n    (Ottaa seinältä haulikon ja metsästyslaukun.)\n\nTällä vanhalla haulikolla kykenen vielä pudottamaan metson korkean\npetäjän latvasta. Ja tästä aion vielä lennättää monen tuiman\ntervehdyksen punaryssille.\n\n    (Panee lakin päähänsä, laukun selkään ja valmistautuu\n    lähtemään Urhon seurassa.)\n\nVILJO (heltyneenä). Ei, isoisä. Sinä et saa lähteä. Sinä jäät kotia.\nNyt sen tunnen: Minun on velvollisuus lähteä. Minäkin tahdon olla\nmukana Suomen  vapaustaistelussa. (Menee Urhon luo ja tarttuu hänen\nkäteensä.) Urho, minä seuraan sinua.\n\nÄITI (epätoivoisena). Saitte houkutelluksi minulta viimeisen lapseni.\n\nVILJO. Aino, rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, mutta en voi\nmuuten menetellä, en voi kärsiä sitä ajatusta, että sinäkin kerran\nminua halveksisit.\n\nISOISÄ. Tuo on miehen puhetta! Me lähdemme siis molemmat.\n\nVILJO (Syleilee jäähyväiseksi Ainoa). Hyvästi Aino. Jos kaikki hyvin\nkäy, tapaamme toisemme vielä.\n\nAINO. Nyt rakastan ja ihailen sinua vielä syvemmin.\n\nVILJO (puristaa hänen kättään). Suojele äitiä. Vie hänet kauas\nturvalliseen paikkaan, jos vihollinen lähestyy. Hyvästi äiti.\n\n    (Kättelee äitiä liikutettuna.)\n\nURHO. Aika rientää, joutukaamme. Heti on meidän lähdettävä vihollista\nvastaan.\n\nISOISÄ (kääntyen äidin ja Ainon puoleen). Jumalan haltuun!\n\nISOISÄ ja URHO (alkavat poistua.)\n\nVILJO (katsoo vielä viimeisen kerran Ainoon, painaa hänen kättään ja\nseuraa Urhoa ja isoisää.)\n\nÄITI (hoipertelee pöydän ääreen, vaipuu penkille ja kumartaa päänsä\nkäsien varaan, nyyhkyttäen syvään).\n\nHe jättivät meidät, turvattomat naiset, tähän autioon tupaan.\n\nAINO (silittäen hänen päätään). He läksivät yhdessä synnyinmaata ja\nmeitä puolustamaan. Ja uskon varmasti, että Viljo palaa, entistään\nvielä uljaampana ja miehekkäämpänä. Näittekö, kuinka hän lähtiessään\noli jalo ja kaunis!\n\nESIRIPPU\n\nLoppu.\n\n\n\n"]