[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJiVZ5-UM_UWXiy28Zy-EtS09_qALCsm-uRx1Kmdr4YQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2482,"Muratti","Deledda, Grazia",1871,1936,"2482-deledda-grazia-muratti","2482__Deledda_Grazia__Muratti",null,"romaani",[],[],"fi",1908,1929,48433,298596,true,[],[],[],"Sardinialaiseen kylään sijoittuva romaani seuraa köyhtyvän aatelissuvun hiipumista. Perheen ottotytär Annesa joutuu moraaliseen kamppailuun, kun uskollisuus ja rakkaus ajavat hänet epätoivoiseen rikokseen suvun pelastamiseksi.","Grazia Deleddan 'Muratti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2482.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","MURATTI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGRAZIA DELEDDA\n\n\nTekijättären luvalla suomentanut\n\nJalmari Hahl\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nOli lauantai-ilta, Pyhän Basiliuksen juhlan aatto. Pyhä Basilius\noli Barunéin kylän suojeluspyhimys. Kaukaa kuului epäselvää\nhälyä: rakettien rätinää, rummun pärinää, lasten huutoja. Mutta\nkapealla, viettävällä polulla, joka vielä hohti punaisena iltaruskon\nheijastuksessa, kuului vain don Simone Decherchin honottava ääni.\n\n— Poika on siis kadoksissa, tuo vanha ylimys sanoi istuessaan\ntalonsa portin edessä keskustellen toisen vanhuksen, Cosimu Damianun\nkanssa, joka oli don Simonen veljenpojan Paulu Decherchin appi. Kuka\non nähnyt hänet? Minne se poika lienee joutunut? Sitä ei kukaan näy\ntietävän. Ihmiset hokevat, että isä on tappanut hänet... Ja kaikki tämä\njohtuu siitä, ettei enää ole jumalanpelkoa eikä kunniantuntoa. Minun\nnuoruuteni aikana eivät ihmiset rohjenneet ajatellakaan, että isä voisi\ntappaa poikansa.\n\n— Jumalanpelkoa ei totisesti enää ole ihmisissä, myönsi ukko Cosimu,\njonka ääni muistutti don Simonen ääntä. Mutta tämä ei vielä todista\nmitään. Raamatunhistoriassakin on esimerkkejä siitä, kuinka kauheasti\non paneteltu aivan viattomia ihmisparkoja. Ja tuo kadonnut poika,\nSantus paimenen poika, oli oikea lemmon sikiö. Kolmetoistavuotiaana\nhän jo näpisteli taitavasti kuin vanha varas, eikä Santus mahtanut\nnulikalle mitään. Isä antoi pojalle aimo selkäsaunan, minkä jälkeen\ntämä katosi ja kai lähti kiertämään maailmaa. Ennen lähtöään hän oli\nsanonut vanhalle paimenelle, isänsä toverille: 'Katoan kuin höyhen\nilmaan, ettekä enää näe minua'.\n\nDon Simone pudisti epäillen päätään ja katsoi kauas tielle. Sieltä\nnäkyi lähestyvän musta hahmo kulkien mataloiden, tummanharmaiden\ntalojen seinien vierustaa.\n\nPieni maalaistyttö seisoi oviaukossa, josta virtasi ulos kellervää\nvaloa, ja näytti kuuntelevan vanhusten keskustelua.\n\nDon Simonen avoimesta portista näkyi käytävä ja sen perällä niinikään\navoin ovi, jonka taustana oli puuryhmä.\n\nDecherchin perheen talo oli ikivanha, ehkä jo keskiajalla rakennettu.\nIso, musta portti, jonka päädyssä oli suippokatto, karniisi ja\nluhistumaisillaan olevat rautaparvekkeet, erotti sen selvään kylän\nmuista, vähäpätöisistä taloista. Se näytti pahoin kolhiutuneelta ja\nränsistyneeltä, mutta oli kuitenkin vielä säilyttänyt jotakin entisestä\nsuuripiirteisyydestään ja komeudestaan. Nuo seinät, joiden halkeilleen\nlaastituksen raoista pilkistivät esiin ajan hampaan kalvamat tiilet,\nlaho musta portti, jonka huipussa koreileva kuorikannatin johdatti\nmieleen arvostaan kerskailevan, rappiolle joutuneen aatelismiehen,\nrikkaruohoa kasvava karniisi, vanhasta vihreästä kirjosilkistä tehty\nkiiltäväksi kulunut vuodepeite, joka roikkui parvekkeen kaiteella,\nherättivät alakuloisia, salaperäisiä tunnelmia, jopa ihailuakin kylän\nasukkaissa. Nämä olivat tottuneet pitämään Decherchin perhettä seudun\nvanhimpana ja hienoimpana.\n\nDon Simone itse oli talonsa kaltainen. Hän käytti porvarillista pukua,\nmutta päähineenä hänellä oli sardinialainen lakki, ja paidankaulurissa\noli kultanapit. Hänkin oli vanhuuttaan rapistunut, mutta ylpeä; hänen\nkookas vartensa oli painunut kumaraksi, hampaat olivat lähteneet, mutta\ntummat silmät kiiluivat kirkkaina. Lumivalkea, tuuhea tukka, lyhyt\nvalkoinen piikkiparta ja iso nenä antoivat hänen oliivinvärisille\nkasvoilleen erikoisen leiman, niin että hän muistutti osaksi\npatriarkkaa, osaksi vanhaa soturia.\n\nJa ukko Cosimu Damianu, joka asui Decherchin perheessä, muistutti\nulkonäöltään Simonea. Hän oli samankokoinen ja valkotukkainen, hänen\näänensä kuulosti myös samalta, mutta hänessä oli jotakin karkeaa,\nyksinkertaista ja sivistymätöntä. Hänen pukunsa oli talonpoikainen,\nmikä kaikki osoitti, että hän oli rahvaan mies, vaatimaton nöyrä\ntyöläinen, johon yhdessäolo don Simonen kanssa kuitenkin oli\nvaikuttanut jonkinverran sekä sisäisesti että ulkonaisesti.\n\n— Kymmenen päivää kului, eikä poikaa vain kuulunut kotiin, ukko\nCosimu jatkoi. Silloin isä lähti liikkeelle, kulki Ozieriin, jopa\nGalluraan asti. Hän tapasi paimenen ja kysyi: 'Oletko sattunut näkemään\nsinisilmäistä poikaa, jolla on luomi otsassa?' — 'Totta maar minä\nhänet olen nähnyt. Hän on Gallurassa renkipoikana lammastarhassa'. Niin\npaimen tiesi kertoa. Silloin Santus rauhoittui ja palasi kotikyläänsä.\nMutta nyt typerät ihmiset puhuvat vallan kauheita, poliisikin on\nkuunnellut akkojen loruja, ja kaikki ahdistavat isäparkaa. Tämän\nsanotaan jälleen lähteneen etsimään poikaa. Eikö se ole ihan\nhullunkurista?\n\nDon Simone pudisti päätään ja hymyili hiukan ivallisesti. Olihan ukko\nCosimu aina ollut vähän herkkäuskoinen. Loukkautumatta vanhan ylimyksen\nilmeisestä ivallisuudesta ukko kysyi kiivastuen:\n\n— Herrainen aika, miksi aina itsepäisesti ajattelet pahaa\nlähimmäisestäsi?\n\nToinen ei enää hymyillyt. Hän kävi vakavaksi, melkein synkäksi.\n\n— Ajat ovat pahat. Ei ole jumalanpelkoa, kaikki on mahdollista. Nuoret\neivät usko Jumalaan, ja me vanhat olemme kuin pehmeää taikinaa, katso\nnäin!... hän liikutti kättään, ikäänkuin vatkaten jotakin höllää ja\nvenyvää. Me mukaudumme kaikkeen, ja kaikki menee päin mäntyä.\n\n— Tuo on ehkä totta! ukko Cosimu huudahti. Hän alkoi sauvallaan\nkoputella kiveä eikä virkkanut enää mitään.\n\nDon Simone katseli häntä ja hymyili uudelleen.\n\n— Olen samanlainen kuin poliisi, ajattelen usein kaikkein pahinta,\nmutta monesti osun oikeaan... Joka elää, se näkee, Cosimu Damianu...\n\nTämä koputteli yhä kepillään kiveä. Ja molemmat ajattelivat toinen\ntotisena, toinen hymyillen, samaa asiaa, tai oikeamminkin samaa\nhenkilöä.\n\nTällä välin oli vanhanpuoleinen nainen, jolla oli hartioilla\nkoruompeleinen, ripsureunainen musta hartialiina, kiivennyt mäkenä\nkohoavaa tietä ja pysähtyi nyt molempien vanhusten kohdalle.\n\n— Missä Rosa on? hän kysyi vähän levittäen saalin reunoja.\n\n— Eiköhän liene pihassa Annesan kanssa, ukko Cosimu vastasi.\n\n— Siunatkoon, kuinka kirkossa oli kuuma; siellä oli ihan tukehtua,\neukko toimitti. Hän oli kookas; hänellä oli tummat renkaat silmien\nympärillä, ja hänen hiuksensa olivat kammatut alas ohimoille, niin että\nne näyttivät harmailta silkkinauhoilta.\n\nUkko Cosimu pudisti päätään. Tämä hänen lempityttärensä, kalpea, kookas\nnainen, näytti surevalta madonnalta.\n\n— Vai oli kirkossa tukehtua? hän virkkoi lievää soimausta äänessä.\nSenkö tähden et malttanut olla loppuun asti? Miksi yleensä menit\nkirkkoon?\n\n— Kävin ripillä. Huomenna on yleinen ripilläkäynti, nainen vastasi\ntyynesti. Sitten hän aikoi mennä sisälle, mutta kääntyi vielä kysymään:\nOnko poika jo tullut kotiin? Jollei hän ole vielä tullut, ei hän enää\ntänään tulekaan. Nyt lähden valmistamaan illallista.\n\n— Mitä saamme illalliseksi, Rachele? don Simone kysyi haukotellen.\n\n— Meillä on vielä taimenia, ja lisäksi paistamme munia. Eihän tänään\nole vieraita.\n\n— Mutta voi vielä tulla! ukko Cosimu huudahti hieman katkerasti. Onhan\ntämä ravintola vaatimaton, mutta kelpaa silti vieraille, joiden ei\ntarvitse maksaa.\n\n— Se on totta; olin aivan unohtanut, että meillä on taimenia, don\nSimone virkkoi iloiten ajatellessaan hyvää ateriaa. Ja vaikka tulisikin\nvieraita, on ruokaa riittämiin. Muistanpa, että meillä ennen aina kävi\npaljon vieraita näiden pyhimysjuhlien aikaan. Kerrankin tuli kymmenen,\nkaksitoista henkeä. Nykyisin ihmiset eivät enää käy kirkkojuhlissa,\neivät enää tahdo kuulla puhuttavankaan pyhimyksistä.\n\n— Ihmiset ovat tähän maailman aikaan köyhiä, Simone hyvä, ja ihminen\nvoi tulla toimeen ilman juhliakin.\n\n— Jäniskin loikkii alinomaa, vaikk'ei käy kirkossa, sanoi vanha herra,\njoka jo alkoi suuttua ukko Cosimun vastustelemisesta.\n\nMolempien vanhusten jatkaessa väittelyään Rachele kulki käytävän\nperälle ja meni keittiön vieressä olevaan huoneeseen.\n\nHämärän viimeiset valonsäteet tunkivat sisälle puutarhan puolella\nolevasta ikkunasta. Donna Rachele riisui hartialiinansa ja kääri sen\nkokoon. Ärtyisä miehen ääni kuului sanovan:\n\n— Voisit sytyttää lampun, Rachele. Te jätätte minut yksikseni pimeään\nkuin kuolleen ruumiin.\n\n— Eihän vielä ole pimeä, ja on viileämpääkin, kun ei ole palavaa\nlamppua huoneessa, Rachele vastasi lempeästi puhuen hitaasti tapansa\nmukaan. Mutta sytytän sen nyt heti, kun niin haluatte. Annesa! hän\nsitten sanoi katsahtaen keittiöön, yhäkö sinä seulot jauhoja? Lopeta\njo. On jo myöhä. Missä Rosa on?\n\n— Hän on pihalla, vastasi soinnuton ja melkein valittava ääni. Lopetan\nheti.\n\nDonna Rachele sytytti lampun ja asetti sen ikkunan ja eteisen oven\nvälillä olevalle isolle, mustalle tammipöydälle. Avara, matalahko ja\nsavuttunut huone, jonka puukattoa kannattivat järeät orret, näytti\nvielä kolkommalta kellertävässä valossa. Kaikki tässä huoneessakin\noli vanhaa ja ränstynyttä. Mutta vanhankuosisessa sohvassa, jonka\npäällys oli repaleinen, tammipöydässä, kerinpuissa, lahossa kaapissa,\nveistoksin koristetussa arkussa, sanalla sanoen kaikissa huonekaluissa\noli jotakin tyylikästä ja ylhäissävyistä. Huoneen perällä istui\nvuoteessa puna- ja valkoruutuisiin pieluksiin nojaten hengenahdistusta\npoteva ukko raskaasti huohottaen.\n\n— On viileämpi, on viileämpi! ukko murisi läähättäen ärtyisesti. Jospa\nminun edes olisi vähän viileämpi! Annesa, sinä pahuksen tyttö, jospa\ntoisit minulle edes vähän vettä!\n\n— Annesa, vie vähän vettä setä Zualle! donna Rachele kehoitti\nkulkiessaan keittiön läpi, joka oli isompi ja vielä savuttuneempi kuin\nedellinen huone.\n\nAnnesa, palvelijatar, laski käsistään jauhovasun, pudisti hamettaan ja\nkaatoi sangosta vettä lasiin.\n\n— Tuotko sinä vettä vai et? hengästynyt ukko kirkui.\n\nAnnesa vei lasin vanhukselle. Ukko joi, ja nuori nainen katseli häntä.\nHarvoin kahdet ihmiskasvot ovat niin vähän toistensa kaltaiset.\n\nAnnesa oli lyhyt ja hintelä, näytti aivan lapselta. Lampunvalo levitti\npronssihohdetta hänen ruskeille, pyöreille kasvoilleen, joiden melkein\nlapsekasta suloa leuan kuoppa lisäsi. Isohkossa suussa, jonka hampaat\nolivat valkoiset ja tasaiset ja liittyivät tiukasti toisiinsa, oli\njulman ivan sekainen ilme, mutta raskaiden luomien peittämät siniset\nsilmät olivat lempeät ja surumieliset. Harvapuheisen, kivulloisen\npalvelijattaren kasvoissa oli samalla ivallisuutta ja lempeyttä,\nhuulilla ilkeän akan hymy ja silmissä alakuloisen pikkutytön katse,\nja hänen päänsä oli kenossa ikäänkuin niskaan köytetyn raskaan,\nvaalean hiussykerön painosta. Pitkä kaula, joka oli vaaleamman ruskea\nkuin kasvot, pisti esiin leveäaukkoisesta paidasta; maalaiskuosiset\nkureliivit oli sidottu kireälle matalan poven ympärille. Tässä nuoressa\nnaisessa oli paljon suloa ja notkeutta, nuorekasta ja puoleensa\nvetävää. Ainoastaan pitkät, luisevat kädet osoittivat, että hän oli\naikuinen.\n\nHengenahdistusta poteva vanhus sitävastoin muistutti erakkoa, joka\nlepää rotkossaan kuolemaisillaan.\n\nHänen synkät, kovien tuskien uurtamat kasvonsa näyttivät\npergamenttinaamarilta, ne olivat kellertävät ja ikäänkuin savussa\ntummuneet. Karvainen, huohottava rinta, joka paljastui paidan aukosta,\npörröinen tukka, kellervä parta, luisevat kädet ja raajat, joiden\nmuodot näkyivät laihoina kuin luurangolla raidin alta, vavahtelivat\nkuin ahdistuksesta.\n\nHän valitti yhä:\n\n— Minun täytyy elää vain vavistakseni kolotuksesta!\n\nPieninkin seikka kiusasi häntä, ja hän itse oli vaivaksi kaikille ja\ntuntui elävän ainoastaan siirtääkseen kärsimyksensä taakaksi toisten\nhartioille.\n\n— Annesa, hän uikutti tytön poistuessa tyhjä lasi kädessä, Annesa,\npane ikkuna kiinni. Etkö näe, miten paljon hyttysiä tulvii sisälle?\nPistelkööt pirut sinua, niinkuin hyttyset purevat minua!\n\nMutta Annesa ei vastannut eikä sulkenut ikkunaa. Hän palasi keittiöön,\nasetti lasin vesiruukun viereen, meni pihalle ja sytytti tulen pihan\nkolkassa olevaan vajaan. Jotta kuumuus ja savu eivät olisi tunkeutuneet\nhuoneeseen, jossa sairas vanhus makasi, Annesa kesäisin valmisti ruoan\ntässä vajassa, joka oli järjestetty keittiöksi.\n\nKolkko hiljaisuus vallitsi pitkänkapealla pihalla, jonka suureksi\nosaksi täytti halkopino. Uusikuu riippui taivaanlaella pihamuurin\nyläpuolella valaisten vajan joka sopukan. Kaukaa kuului ääniä, raketit\npamahtelivat, ja käheä, epävarmana hapuileva puhallussoitin yritti\nkaiuttaa ilmoille sävelmää:\n\n    Riennä, aatos, kultaisin siivin...\n\nAnnesa asetti mustan kolmijalan tulelle, ja donna Rachelen mennessä\nruokakomeroon kaatamaan öljyä pannuun, ilmestyi puutarhaportille\nkuusi-, seitsenvuotias tyttö, jolla oli suunnattoman suuri pää ja harva\nvaalea tukka.\n\n— Annesa, Annesa, tule, täältä näkee raketit hyvin! tyttö huusi\näänellä, joka kuulosti heikolta kuin hampaattomalla akalla.\n\n— Mene heti sisään, Rosa; sisilisko voi puraista jalkaasi.\n\n— Mitä vielä! tuo hento ääni virkkoi hiukan vavahtaen. Tule pian,\nAnnesa...\n\n— Mene sisään, johan sen sanoin. Sammakoitakin on liikkeellä, sen\ntiedät.\n\nTyttö astui pihaan ja lähestyi pelokkaana vajaa. Huonosti ommeltu,\nkeltaisilla pitseillä koristettu punainen hame vielä rumensi hänen\nmuodotonta vartaloaan ja hänen kalpeita hampaattoman akan kasvojaan.\nHänen otsansa oli iso ja ulospäin pullistunut, niinkuin tavallisesti\nvesitautisilla, kasvot taas sisäänpainuneet.\n\n— Istu tuohon! Annesa kehoitti. Näet raketit täältäkin.\n\nJokunen säihkyvä pallo kiitikin perässään kultainen häntä kuin\npyrstötähdellä ylös vaalealle taivaalle ja näytti tavoittavan kuuta.\nÄkkiä se räjähti singoten ympärilleen tuhansia punaisia, sinisiä ja\npunasinerviä kipinöitä.\n\nRosa istui sardinialaisilla rattailla keskellä pihaa ilosta vavisten ja\nkallisti päätään, peläten ja toivoen, että nuo ihmeelliset sadepisarat\nrapisisivat hänen päälleen.\n\n— Ainakin yksi noista säkenistä! hän huusi, painoi alas ison otsansa\nja ojensi pientä kättään. Tahtoisin yhden niistä, tuon kullanhohteisen;\nse on varmaankin tähti.\n\n— Aamutähti, virkkoi isoäiti, joka samassa palasi kädessään pata\ntäynnä öljyä.\n\nAnnesa asetti padan kolmijalalle, ja \"aatelisnainen\" meni sisälle\nkattamaan pöytää.\n\n— Putoilevatko nuo hyvin kauas? tyttönen kysyi. Sano! Metsäänkö?\nSinne, missä sisiliskot asuvat?\n\n— Voi, vielä paljoa kauemmaksi, sanoi palvelustyttö, joka oli alkanut\npaistaa taimenia.\n\n— Minne kauemmaksi? Maantiellekö? Luuletko, että jokin niistä putoaa\nlähelle isää, kun hän ajaa siellä?\n\n— Kuka sen tietää! Luuletko, Rosa, että hän vielä tänä iltana ehtii\nkotiin?\n\n— Luulen varmasti! tyttö huudahti innoissaan. Mitä sinä luulet, Annesa?\n\n— En tiedä, Annesa vastasi katuen, että oli puhunut asiasta. Hän palaa\nkotiin, milloin itse tahtoo.\n\n— Onhan hän isäntä, eikö niin? Hän on niin voimakas ja voi käskeä\nkaikkia, eikö niin? Rosa kysyi sellaisella äänenpainolla, joka ei\nsietänyt vastaväitteitä. Hän voi tehdä, mitä tahtoo, hän voi olla\nhäijykin, eikö niin? Eihän kukaan voi rangaista häntä.\n\n— Eipä kylläkään, palvelijatar myönsi vakavasti.\n\nSitten he molemmat, rattailla istuva tyttö ja lieden ääressä askaroiva\nAnnesa, vaikenivat.\n\n— Annesa! Rosa äkkiä huudahti, hän tuleekin jo. Kuulen kavioiden\nkapseen.\n\nMutta Annesa pudisti päätään. Tuo ei kuulostanut Paulu Decherchin\nhevosen kavioiden kopinalta. Annesa tunsi hyvin tämän hevosen askelten\ntöminän, joka palaa väsyneenä pitkältä ratsastukselta. Mutta Rosan\nkuulema kavioiden kapse pysähtyi portin kohdalle.\n\n— Luulen, että se on vieras, Annesa sanoi tyytymättömänä.\nToivottavasti ensimmäinen ja viimeinen.\n\nDonna Rachele tuli jälleen pihalle, antoi Annesalle esiliinassa\ntuomansa kananmunat ja sanoi iloisesti:\n\n— Sanoinhan, ettei kaikki toivo ole vielä mennyttä: tässä tulee\nvieraita.\n\n— Mokomakin ilo! palvelijatar murahti.\n\n— Avaa portti, Annesa. Pyhimysjuhla ei ole juhla eikä mikään ilman\nvieraita.\n\nPalvelijatar laski munat lieden ääreen ja meni avaamaan.\n\nLyhyen jäntterä, ruskean pörröpartainen mies oli laskeutunut\nhevosenselästä maahan ja tervehti vanhuksia, jotka vielä istuivat\nportin edessä.\n\n— Pyhä Anna teitä siunatkoon! Kuinka hurisee?\n\n— Erinomaisesti, don Simone vastasi. Etkö huomaa, että näytämme\nnuorukaisilta, jotka ovat saaneet ensimmäiset haivenet leukaansa?\n\n— Entä Paulu, missä Paulu on?\n\n— Paulu palaa ehkä huomisaamuna. Hän lähti ratsain Nuoroon asioille.\n\n— Miten voit, donna Rachele? Sinäkö se olet, Annesa? vieras sitten\nsanoi astuessaan pihaan ja taluttaessaan hevostaan perästä. Vai et\nvielä ole naimisissa? Mihin saan panna hevosen kiinni? Ehkä tuonne\nvajaan?\n\n— Tee, niinkuin parhaaksi näet, donna Rachele vastasi. Ole vapaasti\nkuin kotonasi. Pane vain hevonen vajaan, sillä talli on täynnä\nolkipatjoja.\n\nAnnesa melkein nautti kuullessaan donna Rachelen valehtelevan.\n\nAnnesa ajatteli katkerasti:\n\n— Juhla ei todellakaan ole onnistunut ilman vieraita, mutta\npyhimystenkin on joskus valehdeltava. Tallin katto on laho, eikä ole\nvaroja sen korjaamiseen.\n\n— Kuinka sisaresi voivat? — donna Rachele kysyi auttaessaan vierasta\nsitomaan kiinni hevosta. Entä äitisi?\n\n— Kaikki voivat hyvin, kaikki kukoistavat kuin ruusut! mies vastasi\nottaessaan satulannastasta riippuvan vasun.\n\n— Tämä on aivan liikaa! Annesa kiitteli ottaessaan tuomiset vastaan.\n\nHän meni keittiöön vieraan seurassa. Annesa kumartui alakuloisena ja\nivallisena tulen puoleen ja nakutti rikki munan kuoren lieden kiveä\nvasten.\n\nRosa kapusi kömpelösti rattailta maahan ja meni niinikään uteliaana\nsisälle nähdäkseen, mitä vasussa oli.\n\nHengenahdistusta potevan vanhuksen huoneessa, jota samalla käytettiin\nruokahuoneena, oli pöytä katettu neljälle hengelle. Donna Rachele\nasetti siihen yhden lautasen lisää, ja vieras meni ukko Zuan luo.\n\n— No, mitä kuuluu? hän kysäsi katsellen vanhusta uteliaasti.\n\nUkko ähisi ja kopeloi sormillaan rintaansa, jolla riippui\nurhoollisuusmitali rasvaisesta nauhasta.\n\n— Huonoa, huonoa! hän vastasi tuijottaen vieraaseen, jota ei heti\nollut tuntenut.\n\n— Vai sinä se olet, Ballore Spanu? Nyt tunnen sinut hyvin. Ovatko\nsisaresi jo naimisissa?\n\n— Eivät vielä, mies vastasi hiukan vihaisena tuosta kysymyksestä.\n\nSamassa molemmat vanhukset tulivat sisään laahaten mukanaan tuolejaan\nja istuutuivat ruokapöytään vieraan, donna Rachelen ja pikkutytön\nkanssa.\n\n— Onko tuo Paulun tyttö? vieras kysyi vilkaisten Rosaan. Eikö\npojallanne ole muita lapsia? Hän kai aikoo mennä uusiin naimisiin?\n\n— Ei suinkaan, donna Rachele vastasi surullisesti hymyillen. Hänen\nensimmäinen avioliittonsa oli siksi onneton, ettei hän hevin ajattele\nuutta. Niin, tämä on hänen ainoa lapsensa. Mutta ota toki ruokaa\nlautasellesi! Ethän sinä syö mitään. Ota tämä taimen, niin, juuri tämä!\n\n— Vieläkö kirkkoherranne elää, se vanha pappi, joka kerran joutui\nmaantierosvojen käsiin?\n\n— Totta kai hän elää. Ja hyvästi elääkin, on kukoistavan pyylevä, että\npois tieltä.\n\nSamassa kuului kolkutusta portilta.\n\n— Varmaankin uusi vieras, donna Rachele sanoi. Kuulin kavioiden\nkapsetta.\n\n— Ehkä se on isä, Rosa virkkoi nousten tuoliltaan ja juoksi ottamaan\nselkoa tulijasta.\n\nOli todella tullut uusi vieras, joka kuului puhuvan portin takaa\nAnnesan kanssa. Hän oli laiha, tummaverinen nuori mies kehnoissa\npukimissa. Palvelijatar ei tuntenut häntä ja katseli häntä ilmeisen\nepäluuloisesti.\n\nTässäkö Simone Decherchi asuu? outo mies tiedusteli. Olen Aritzusta,\nnimeni on Melchiorre Obinu, ja olen don Simonen hyvän ystävän,\nPasquale Solen, kummipoika. Isäkummini lähetti minut tuomaan kirjettä\nystävälleen.\n\n— Ravintola on avoinna! Annesa mutisi, mutta meni sentään ilmoittamaan\ndon Simonelle, että hänen ystävänsä kummipoika anoi vieraanvaraisuutta.\nVanha ylimys ei vastannut mitään muuta kuin että oli pantava pöytään\nuusi lautanen.\n\nMutta vastatullut vieras tahtoi jäädä keittiöön, ja heti kun Annesa\noli tuonut hänen eteensä pöytään leipäkorin, juustoa ja liikkiötä, hän\nalkoi syödä ahmien. Epäilemättä hän oli hyvin köyhä. Hänen vaatteensa\nolivat ylen huonot ja hänen suuret surulliset silmänsä olivat raukeat\nkuin sairaalla. Annesa katseli häntä ja tunsi tyytymättömyytensä\nlauhtuvan. Kun nyt Decherchit itsepäisesti avasivat ovensa kaikille,\noli parempi antaa ruokaa köyhille kuin sellaisille rikkaille ahmureille\nkuin tuokin Ballore Spanu.\n\n— Otapas tämä taimen! palvelijatar sanoi ojentaen köyhälle vieraalle\nosan omasta ateriastaan. Tuon sinulle heti juotavaa.\n\n— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar! vieras sanoi syöden kaiken\naikaa.\n\n— Tulitko juhlille?\n\n— Niin tulin; aion kaupitella kannuksia ja ohjaksia.\n\nAnnesa kaatoi hänelle lasiin juotavaa.\n\n— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar.\n\nMies joi, katsoi häneen ja näytti nyt vasta kiinnittävän huomiota\nhänen ulkonäköönsä. Varsinkin Annesan hiukset vetivät hänen katseensa\npuoleensa.\n\n— Oletko palveluksessa tässä talossa? hän kysyi.\n\n— Olen.\n\n— Mutta oletko näiltä seuduilta? Et ole sen näköinen.\n\n— En olekaan.\n\n— Olet siis muualta?\n\n— Niin olen.\n\n— Mistä sitten?\n\n— Jostakin kylästä... maailmalta.\n\nPalvelijatar poistui huoneesta, meni pihalle ja palasi jälleen\nkeittiöön.\n\nKöyhä vieras käytti hyväkseen tilaisuutta Annesan ollessa ulkona,\ntäytti tyhjän lasinsa uudelleen ja kävi iloiseksi, melkein\ntungettelevaksi.\n\n— Oletko kihloissa? hän kysyi Annesalta tämän tullessa jälleen sisään.\nJollet vielä ole, niin katso, olisinko minä mieleisesi. Tulin tänne\nkannuksien ja ohjasten kaupalle ja etsimään morsianta.\n\nPila ei miellyttänyt Annesaa, joka taas kävi alakuloiseksi ja\npilkalliseksi.\n\n— Voithan sitoa yhden ohjaksistasi jonkun tämän puolen naisen kaulaan\nja viedä hänet kotikylääsi.\n\n— Älä höpise joutavia. Sano nyt, onko sinulla sulhanen vai ei!\nKarskista puheestasi päättäen sinulla ei vielä ole, tai sitten lopen\nruma.\n\n— Erehdyt, veikkoseni; minun sulhaseni on paljoa kauniimpi kuin sinä.\n\n— Saisiko tulla tutuksi sen miehen kanssa?\n\n— Miksikäs ei! Kunhan vain maltat odottaa.\n\nAnnesa meni ruokahuoneeseen. Taimenten jälkeen hän tarjosi paistettuja\nmunia sipulin kera ja kantoi lopuksi pöytään makaroneista ja tuoreesta\njuustosta tehdyn kakun.\n\n— Emme enää osanneet odottaa vieraita, donna Rachele puolusteli luoden\nilmeisen häpeävän katseen Ballor Spanuun. Suo siis anteeksi, Ballore,\njos kestitykset ovat vähän niin ja näin.\n\n— Tehän kestitsette minua kuin ruhtinasta! vieras vastasi syöden ja\njuoden halukkaasti.\n\nMolemmat vanhukset olivat hilpeällä tuulella. Don Simone oli iloinen ja\nrauhallinen, tai ainakin näytti siltä, mikä Ballorelle oli ennestään\ntuttua. Mutta ukko Cosimun naurussa oli alakuloinen soraääni, ja sairas\nvanhuskin, joka hitaasti pureskeli taimenen vaaleanpunaista, mehevää\nlihaa, otti osaa keskusteluun ja hymyili ivallisesti, kun vieras puhui\nPaulusta.\n\n— Kieltämättä, donna Rachele, me kaksi, minä ja poikanne Paulu, olimme\naika rasavillejä! Muistan, kuinka Paulu kerran kävi minua tervehtimässä\nkotikylässäni, eivätkä kummankaan omaiset kuukauden päiviin kuulleet\nmeistä yhtään mitään. Kuljimme juhlasta juhlaan, kylästä toiseen,\nratsain koko ajan. Hyväinen aika, millaisia huimapäitä me olimmekaan!\nKuinka hassu ihminen onkaan nuorena.\n\n— Aika vintiöitä olitte, mutisi sairas.\n\n— Muistan sen hyvin, donna Rachele vastasi. — Ja kuinka levottomia me\nolimmekaan! Luulimme, että poliisi oli pannut teidät kiinni.\n\n— Mitä? Vai poliisi! vieras huudahti melkein loukkautuneena. Olimme\ntosin rasavillejä, mutta silti kelpo poikia. Sen voimme sanoa kaikkien\nkuullen. Se minun vain on tunnustaminen, että tuhlasimme paljon rahaa.\n\n— Juuri sen tähden, sairas ukko aloitti ärtyisästi, mutta samassa\nAnnesa ojensi hänelle lasin ja katsoi häneen tuimasti, niin ettei\nukko uskaltanut jatkaa. Muutoin Ballore Spanu hyvin tiesi, että\nPaulun nuoruudenhurjastelut olivat lopulta syösseet perheen talouden\nrappiotilaan, joten sitä ei tarvinnut toistaa.\n\nDonna Rachelen kasvoille levisi varjo, ja ukko Cosimu sanoi:\n\n— Paulu on hyvä, perin hyvänahkainen mies, mutta hän on aina ollut\nliian iloinen ja ajattelematon. Hän ei koskaan ole pelännyt Jumalaa.\nAina hän on huvitellut ja nauttinut elämästä kaikin tavoin.\n\n— Sen kyllä näkee, ettei hän ole syntynyt munkiksi, vieras huomautti.\nMuutoin ihmisen kai täytyykin huvitella, niin kauan kuin on nuori...\n\n— Anteeksi! Minä pidän vielä hauskaa, vaikka olen jo vanha, don\nSimone virkahti ivallisesti. Hän ei sietänyt, että puhuttiin pahaa\nhänen veljenpojastaan vieraiden läsnäollessa, joten hän koetti siirtää\nkeskustelun muihin asioihin.\n\n— Zua, kuule! hän huudahti kääntyen sairaaseen päin, eikö ole totta,\nettä nuoret ovat tähän maailman aikaan vakavampia kuin vanhat?\n\nUkko ähisi, koetti kohottautua istumaan ja ärähti suuttuneena:\n\n— Nuoretko? Minäkin olen ollut nuori, mutta olin aina vakava.\nKrimillä tunsin ranskalaisen kapteenin, joka alinomaa sanoi minulle:\n'Te sardinialainen olette satavuotias'. Ja... ja... La Marmora sanoi\nminulle taistelun jälkeen... äh... ähhäh.\n\nYskänpuuska esti häntä jatkamasta. Rachele meni ukon luo, kohotti hänen\npäätään ja viittasi hänelle rauhoittavasti.\n\n— Voi veikkonen! Cosimu sanoi kohotellen käsiään miksi noin kiivastut?\nEtkö huomaa, miten pahaa se tekee sinulle?\n\nSairas tahtoi kuitenkin kaikin mokomin puhua, mutta vain muutaman sanan\nsaattoi erottaa hänen kähisevästä soperruksestaan.\n\n— Minä... Viktor Emanuel... mitalin... Balaklava... minä olen aina\ntehnyt työtä... sitävastoin toiset...\n\nAnnesa kulki edestakaisin. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi ja loi\nvanhukseen vihaa säihkyviä katseita ja kiristeli hampaitaan, koettaen\nhillitä itseään, ettei purkaisi vihaansa.\n\nHänen tultuaan takaisin keittiöön köyhä vieras yritti taas laskea\nleikkiä ja saada Annesan yhtymään lörpöttelyyn. Mutta tämä vaikeni\nitsepintaisesti, meni äkkiä pihalle ja viipyi siellä kauan aikaa.\n\nSitten mies kaatoi itselleen vielä lasillisen viiniä ja etsi\nkatseillaan olkimattoa laskeutuakseen levolle. Hän luuli kuulevansa\nAnnesan puhuvan jonkun miehen kanssa pihalla ja höristi korviaan.\n\n— Hän puhuu pahaa don Paulusta, palvelijatar kuului sanovan, ja toiset\nantavat hänen vain paasata! Jospa voisin, paiskaisin hänet vuoteesta\nlattialle!\n\n— Antaa hänen lasketella lorujaan, miesääni vastasi. Jokainenhan\nnäkee, että hän on tullut uudelleen lapseksi.\n\nSitten äänet vaikenivat. Vieras luuli kuulevansa suudelman ja värisi\najatellessaan Annesan kaunista suuta.\n\nNuori renki, jonka musta tukka oli kammattu jakaukselle keskeltä päätä\nja jolla oli tummat, parrattomat kasvot, lempeät silmät ja soma suu,\nastui keittiöön.\n\n— Iltaa, vieras! hän virkkoi istuutuen pöytään.\n\n— Iltaa, toinen vastasi katsoen häneen ilkeästi. Oletko talon renki?\n\n— Olenpa kyllä. Annesa, annatko minulle ruokaa? Tulin näin myöhään,\nkun olin katsomassa ilotulitusta. Kuinka kaunista se olikaan! Näytti\nsiltä, kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet maahan. Jospa ne\nolisivat kelvanneet syötäväksi!\n\nHän nauroi kuin lapsi pannen kauniit ruskeat silmänsä puoliumpeen, ja\nhänen huuliensa välissä välkkyi kaksi häikäisevän valkoista hammasriviä.\n\nAnnesa oli huonolla tuulella, toi hänelle ruokaa pöytään ja meni\npihalle.\n\n— Totinen tyttö! vieras tuumi seuraten häntä katseellaan. Kaunis,\nmutta totinen.\n\n— Turhaan katselet häntä, virkahti renki, joka oli hiukan maistanut.\nEi hänestä ole sinulle...\n\n— Tiedän kyllä. Hän on sinun morsiamesi.\n\n— Mistäs sinä sen tiedät?\n\n— Hän itse sanoi. Ja kuulinhan, että suutelitte toisianne...\n\n— Vai sanoi hän sinulle niin? renki kysyi ihastuneena. Se on totta,\nolemme kihloissa. Olemme pikemminkin perheen jäseniä kuin palvelijoita.\nNiin, Annesa on Decherchien ottotytär.\n\nJa huomatessaan, että muukalaista suuresti huvitti hänen lörpöttelynsä,\nrenki jatkoi:\n\n— Don Simone on, näetkös, melkein aina ollut tämän kylän vanhin. Ei\nvoi luetella kaikkia hänen hyviä tekojaan. Kaikki köyhät saattoivat\nsanoa häntä isäkseen, niin suuresti hän heitä auttoi ja rakasti.\nKerrankin monta vuotta sitten — minusta ei vielä silloin ollut\npuremaan leipää — tuli pyhimysjuhlaan vanha kerjäläinen, mukanaan\nkolmivuotias tyttö. Kuinka ollakaan, mies löydettiin kuolleena kirkon\ntakaa. Tyttö itki, mutta ei osannut selittää, ketä he olivat ja mistä.\nSilloin don Simone otti lapsen hoiviinsa ja kasvatti hänet omassa\nperheessään. Monet väittävät, että Annesa oli mannermaalta; toiset\nluulevat, että kerjäläisvainaja oli ryöstänyt hänet...\n\nVieras kuunteli tarkkaavaisesti, mutta rengin viime sanat saivat hänet\nhymyilemään.\n\n— Kukapa tietää, vaikka hän olisi itse kuninkaan tytär!\n\n— Suusi kiinni! renki Gantine tiuskaisi. Minun kolmea isäntääni\nmainitaan Kolmeksi kuninkaaksi.\n\n— Miksi?\n\n— Siksi, että heitä on kolme ja että he ovat vanhoja.\n\n— Yksi heistä on sairas. Onko hän don Simonen veli?\n\n— Eihän toki! Gantine veti halveksien huulensa suppuun. Hän on\nsukulainen. Hän on mies, joka oli mukana sodassa ja jolla on paljon\nrahoja. Mutta perin saita! Katsopas, näin hän kuolee, kädet nyrkissä.\nHän on asunut täällä kaksi vuotta ja on tehnyt testamenttinsa Rosan,\nPaulun tytön, hyväksi.\n\n— Onko don Paulu don Simonen poika?\n\n— Ei toki, vaan veljenpoika, don Priamu vainajan poika.\n\n— Kai isäntäväkesi ovat hyvin rikkaita?\n\n— Totta kai, renki valehteli; mutta ennen he olivat vielä rikkaampia.\n\nSamassa Annesa palasi sisään, ja nuori lavertelija vaihtoi\npuheenaihetta.\n\n— Annesa, tuo mies ei tahdo uskoa, että me menemme naimisiin ensi\nvuonna. Eikö ole totta, että olemme kasvaneet tässä talossa yhdessä\nkuin sukulaiset?\n\n— Juodaan siis malja teidän onneksenne! muukalainen huudahti\nsiemaisten lasinsa pohjasta viimeisen viinitilkan.\n\n— Etkö noutaisi meille toista pulloa, Annesa? Tuo nyt! renki rukoili\nojentaen hänelle tyhjän pullon. Mutta Annesa käänsi heille selkänsä\nja aikoi mennä huoneeseen, jossa vanha isäntäväki ja rikas vieras\nlörpöttelivät ja nauroivat.\n\nMutta hänen laskeutuessaan ovelle johtavia portaita alkoi autiolta\ntietä kuulua hevosen kavioiden kapsetta. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja\nsanoi sitten. — Gantine, se on don Paulu!\n\nJa Annesa riensi keittiön läpi muistamatta laskea kädestään lautasta\npöydälle.\n\nHetkistä myöhemmin astui keittiöön nuori mies. Hän oli pitkä ja\nsolakka, yllä musta herraspuku ja päässä kova huopahattu. Gantine\nkimposi pystyyn.\n\n— Ei, ei Gantine! tulija kielteli tervehdittyään vierasta\npäännyökkäyksellä, älä riisu satulaa hevosen selästä, se on aivan\nhiestä märkänä. Anna sen levähtää hetkinen ja mene sitten ukko Castigun\nluo, ja vie se huomisaamuna laitumelle.\n\nHän nosti jalkansa jakkaralle ja kumartui irroittamaan kannusta\nsaappaastaan.\n\nKöyhä muukalainen katseli häntä uteliaasti, ja hänestä isäntä ja renki\nolivat toistensa näköiset: samanlaiset tummanruskeat kasvot, suuret\nlempeät silmät, hieman paksut huulet, samanlainen kuoppa leuassa.\n\nMutta Paulu oli päätään pitempi renkiä ja näytti alakuloiselta ja\nmiettiväiseltä, jotavastoin Gantine oli hilpeä ja huoleton. Nuoren\nGantine rengin huulet olivat Punaiset, Paulun taas kelmeät, melkein\nharmaat.\n\n— Niin! ohjaksien kauppias ajatteli itsekseen, nyt muistan:\nkummi-isäni Pasquale Sole sanoi minulle kerran, että Decherchit olivat\nottaneet palvelukseensa erään perheenjäsenen aviottoman pojan. Don\nPaulu ja Gantine ovat todennäköisesti veljeksiä.\n\n— Kas tässä! nuori leskimies sanoi ojentaen Gantinelle kannusta, pane\nse seinälle riippumaan!\n\nHän meni viereiseen huoneeseen, jossa rikas vieras vastaanotti hänet\nilohuudoin. Paulu puristi kättä ja näytti ilostuvan nähdessään vanhan\nseikkailutoverinsa, mutta donna Rachele ja vanhukset katselivat Paulua\nja huomasivat heti, ettei hän tuonut hyviä uutisia.\n\n\n\n\nII\n\n\nAnnesakin oli käynyt entistä alakuloisemmaksi ja vaiteliaammaksi.\n\nIllallisen jälkeen Gantine kehoitti köyhää muukalaista lähtemään ulos\nhänen kanssaan.\n\n— Nyt viedään hevonen ukko Castigun luo, sitten lähdetään pienelle\nkävelylle kylään. Jätä portti auki, hän sanoi Annesalle.\n\n— Kaikkia vielä! tämä vastasi kiivaasti. Jäät ehkä pois koko yöksi.\nMinä panen portin lukkoon, niin että saat ottaa avaimen mukaasi.\n\n— No niin, hyvästi! Gantine sanoi kietoen käsivartensa hänen\nvyötäisilleen. Tulen pian takaisin, siitä saat olla varma.\n\n— Tee miten haluat! Annesa vastasi työntäen hänet tylysti luotaan.\n\nNuoret miehet ottivat paitsi Paulun hevosta mukaansa myös\nohjastenkauppiaan tamman, kun vajassa oli ahdasta. He veivät hevoset\nvanhan paimenen talliin, joka oli monta vuotta ollut palvelijana\nDechercheillä. Sitten he menivät kapakkaan, missä ryypiskelivät, niin\nettä päihtyivät.\n\nPaulukin lähti ulos ystävänsä kanssa. Donna Rachele ja pikkutyttö\nmenivät levolle. Vanhukset juttelivat vielä hetkisen, Annesa järjesti\nhuoneen ja keittiön ja teki vuoteensa.\n\nHän nukkui sohvalla ruokailuhuoneessa ollakseen lähellä, kun sairas\nvanhus kutsui. Kun Gantine oli kotona, tahtoi Donna Rachele estää\nkihlautuneiden vaaralliset yölliset keskustelut. Hän pyysi Paulua tai\nukko Cosimua olemaan Annesan sijalla, joka silloin nukkui jossakin\nsisähuoneessa. Mutta sinä yönä köyhän vieraan oli määrä nukkua Gantinen\nkanssa keittiössä, joten ei tarvinnut pelätä mitään.\n\nPalvelijatar järjesti makuumatot rengille ja vieraalle, sulki puutarhan\npuoleisen oven ja otti avaimen lukosta. Lopuksi hän sulki vitjoilla\nmakuuhuoneen oven. Jos Gantine palaisi kotiin, hän ei pääsisi sisälle\nmuuta tietä kuin pihan kautta keittiöön.\n\nVanhukset vetäytyivät makuulle, ukko Zua nukahti. Annesa sammutti\nvalon ja sytytti pienen yölampun, mutta ei mennyt levolle. Häntä ei\nnukuttanut, päinvastoin hän tunsi olevansa tavattoman virkeä. Ja nyt,\nkun ei kukaan ollut näkemässä, hänen silmissään paloi outo, kiihkeä\nliekki.\n\nHän meni eteiseen ja työnsi puutarhaan johtavan oven auki ja istuutui\nkiviportaille.\n\nYö oli lämmin ja rauhallinen, vain linnunrata ja kirkkaat tähdet\nloivat siihen valoa. Annesan edessä uinui puutarha hiukan synkkänä ja\nhiljaisena, levittäen tomaattien ja ryytikasvien tuoksua. Rosmariinin\nja ruutukasvin lemu toivat mieleen vuoriston, aavat korpimaat, puiden\nja pensaiden peittämät neitseelliset laaksot, jotka ympäröivät kylää.\nPuutarhan perältä alkoi metsä, josta vuori kohotti tähtiä täyteen\nsirotetun taivaan rantaa vasten mahtavia ääriviivojaan, jotka näyttivät\nmuodostavan lepoasennossa olevan jättiläisselän. Suuret tummat puut\nseisoivat niin liikkumattomina, että ne näyttivät kalliokeiloilta.\n\nMutta rauha, hiljaisuus, pimeä yö ja kaiken liikkumattomuus painoivat\nja ahdistivat kuin raskas, tuskallinen salaisuus. Toisinaan häntä\ntuntui tukahduttavan, ja hän hengitti vaivalloisesti kuin vanha\nhengenahdistusta poteva ukko.\n\nAnnesakin oli huomannut, että Paulu palasi Nuorosta ilman rahoja, joita\nhän oli jo kolmen kuukauden ajan epätoivoisesti yrittänyt haalia kokoon\nkaikkialta lähiseuduilta. Taloudellinen romahdus oli edessä.\n\n— Talo ja puutarha, laidunmaat, hevonen, huonekalut, kaikki menee\nvasaran alle... nainen vaikeroi itsekseen istuessaan kumarassa, niin\nettä hänen povensa melkein hipoi polvia. Meidät ajetaan pois kuin\nnälkiintyneet koirat, ja Decherchit ovat sitten kylän kaikkein köyhin\nperhe. Meidän täytyy lähteä... kiireellä kuin mierolaiset kylästä\nkylään... markkinoilta toisille. Voi tätä surkeutta!\n\nHän huokasi syvään ja muisteli syntymätarinaansa.\n\n— Olisi ollut parempi, että olisivat jättäneet minut oman onneni\nnojaan. Ei olisi tarvinnut kärsiä näin; en olisi joutunut näkemään,\nmitä olen nähnyt ja mitä vielä saan nähdä. Miten meidän käyneekään?\nDonna Rachele varmaankin kuolee surusta. Ja _hän... hän_. Hän on jo\nsanonut, millainen hänen loppunsa on... Ei, ei ikinä! Parempi silloin...\n\nAnnesa nousi tuntien ruumiissaan kauhunväristystä.\n\nPaulu oli uhannut ottaa itsensä hengiltä, ja tuo piintynyt ajatus,\nvarmuus, että hengenahdistusta poteva vanhus säilytti pieluksensa\nalla kokonaista arvopaperipinkkaa, mutta saituudessaan ja vihaten\nnuorta leskimiestä itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta rahoja\npelastaakseen perheen täydellisestä häviöstä — tämä tietoisuus\nnostatti Annesassa ahdistuksen ja vihan aallot korkealle.\n\n— Senkin vanha skorpioni! hän mutisi uhkaillen itsekseen. Minä ärsytän\nsinua niin, että pakahdut! Tapan sinut janoon ja nälkään. Voi sinua,\njos käy niinkuin pelkään. Sinä pidät meitä hornantuskissa, mutta, mutta\nminäpä...\n\nHän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun. Joku kuului avaavan\nmaantienpuoleisen portin.\n\nAnnesa hypähti pystyyn, kääntyi ja odotti levottomana. Paulu tuli\nsisään, näki hänet, sulki oven, lähestyi varpaisillaan ja vilkaisi\novesta makuuhuoneeseen, jota yölamppu heikosti valaisi. Sairas\nukko oli vaipunut unen horrokseen puoleksi istuvassa asennossa\npieluksiin nojaten, silmät ummessa ja pää taaksepäin taivutettuna.\nUnenhorroksessaankin hän hengitti vaivalloisesti.\n\nUskoen varmasti, ettei ukko Zua huomannut eikä kuullut mitään, Paulu\nlähestyi Annesaa, kietoi käsivaransa tämän vyötäisille ja painoi tytön\nkiihkeästi povelleen. Väristys puistatti Annesan koko ruumista; hänen\nkäsivartensa riippuivat rentoina, silmät olivat ummessa. Hän näytti\nolevan pyörtymäisillään ja antoi tahdottomana vetää itsensä puutarhan\nperälle, metsän puolelle.\n\nMutta kun he olivat ehtineet sinne, tumman puun varjoon, joka tunsi\nheidän rakkautensa, Annesa näytti heräävän raukeudestaan. Hän kietoi\nkäsivartensa miehen ympärille värähdellen hermostuneesti.\n\n— Luulin, ettet palaisikaan! hän kuiskasi hipaisten Pauhun kasvoja.\nOlit niin synkän, niin alakuloisen näköinen. Tulithan kuitenkin... olet\ntäällä. Tuntui aivan siltä kuin näkisin unta. Sanohan...\n\n— Jätin vieraani Virdis papin luo; noudan hänet sieltä. Onko\nGantinella avain?\n\n— On. Panin kaikki ovet lukkoon, Annesa sanoi ääni sameana. Mutta\nkerro nyt!\n\n— Ei vieläkään mitään tulosta! Mutta emme huoli ajatella sitä.\n\nPaulu suuteli Annesaa. Hänen huulensa olivat polttavat, mutta hänen\nsuudelmassaan oli katkera hehku; siinä väreili miehen epätoivoa, joka\nnaisen huulilta hakee huoliinsa ja suruihinsa unhoitusta. Annesa oli\nälykäs tyttö, hän oivalsi Paulun tunteet. Hän alistui Paulun suudelmiin\nkyselemättä enää enempää, mutta alkoi itkeä.\n\nKuin tuleentuneiden päärynöiden tuoksua levisi puutarhan kosteaan\nilmaan. Etäällä, metsän uumenissa leimahti tämäntästä punainen liekki\nkuin vilkuttava silmä, joka vaanii lempivien kohtausta. Ja kaukainen\nääni, joka oli nuorekas ja sointuva, mutta kuulosti siltä, kuin\nlaulaja olisi ollut hiukan päihtynyt, — ehkä se oli Gantine — lauloi\nlemmensäkeitä.\n\n    Terve, neito, sulorikas,\n    Rikkahampi merta syvää!...\n\nMutta Annesa ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän oli Paulun kanssa ja\nitki ahdistuksesta ja onnesta.\n\n— Annesa, Paulu sanoi melkein suuttuen, lopeta jo tuo! Tiedäthän,\netten tahdo nähdä herkkäitkuisia ihmisiä.\n\n— Oletko sinä sitten iloinen?\n\n— En ehkä ole iloinen, mutta en epätoivoinenkaan. Lopultakin, jos\nomaisuutemme myödään, niinkuin hirtetyn omaisuus, se on pikemminkin\ntuon ukkorahjuksen kuin meidän häpeä. Kaikki tietävät, että hän voisi\npelastaa meidät. Senkin vanha skorpioni, kirottu kitupiikki! Kun vain\nhänet näen, tunnen veren nousevan päähäni. Jos olisin toisenlainen\nmies, kuristaisin hänet kuoliaaksi.\n\nPaulu kiivastui, teki vilkkaita eleitä, puristi kätensä nyrkkiin, kuin\nolisi kiristänyt toista kurkusta. Annesa säpsähti, pyyhki kyyneleensä\nja sanoi vaikeroiden:\n\n— Jospa hän edes kuolisi! Mutta hän ei kuole. Hänellä on seitsemän\nhenkeä kuin kissalla.\n\n— Kävin Nuorossa, nuori mies sitten kertoi. Koetin hakea rahoja\njoka sopesta. Minut neuvottiin koronkiskurin luo, joka oli musta ja\npöhöttynyt kuin vanha viinileili. Nöyrryin, rukoilin, alennuin, niin,\nsuoraan sanoen alennuin kerjäämään siltä vanhalta, saastaiselta,\nhalpamieliseltä koronkiskurilta, rukoilemaan mokomaa kuin Pyhimystä.\nMutta ei ropoakaan! Hän vaati Zua Decherchiä takuuseen. Sitten menin\nnuorolaisen talonomistajan luo, joka katseli minua hymyillen ja\nsanoi: 'Muistan, kun kävit Nuoron seminaaria; olitpa silloin lupaava\nnuorukainen!' Sitten hän antoi minun lähteä ilman rahoja! Sitten...\nmutta mitä hyödyttää muistella talaista? Alistuin turhaan kaikkiin\nnäihin nöyryytyksiin; minä, Paulu Decherchi... olen taivuttanut pääni\nkuin kerjäläinen.\n\nAnnesa painoi päänsä alas, tuntien hänkin itsensä nöyryytetyksi ja\nmasentuneeksi.\n\n— He eivät enää luota sinuun! Annesa sanoi arasti. Ukko Zua on kaiken\nlisäksi heikentänyt luottoasi levittämällä huhua, että sinä olet syypää\nperheesi häviöön. Mutta jos don Simone lähtisi liikkeelle... ehkä...\nhän saisi irti rahaa...\n\nPaulu ei antanut tytön jatkaa. Hän puristi rajusti tämän kättä ja sanoi\nlujasti:\n\n— Annesa, annan sinulle anteeksi, sillä et tiedä, mitä puhut.\nNiin kauan kuin minä elän, ei yksikään perheemme jäsen saa alentua\nsellaiseen...\n\nAnnesa oli vaiti. Hän haki Paulun toista kättä, nosti sen huulilleen ja\nsuuteli sitä.\n\n— Miksi, hän kuiskasi, kuin olisi puhunut tuolle raukealle, kylmälle\nkädelle, miksi et koeta vielä kerran taivutella ukko Zuaa?\n\n— Se ei hyödyttäisi mitään, Paulu vastasi masentuneena. Hän vain\nuudelleen loukkaisi minua. Tiedäthän, mitä hän aina nalkuttaa. Sen\ntiedät kyllä, Annesa. Hän sanoo, että tahdomme syöstä hänet vararikkoon,\nettä tahdomme tappaa hänet.\n\n— Voih! Annesa huokaili, monesti on mieleni tehnyt siepata hänen\narvopaperinsa pieluksen alta. Se todella pitäisi tehdä.\n\n— Hän kyllä olisi valmis vangituttamaan meidät kaikki, Paulu virkkoi\nsiihen. Sitäpaitsi en ole varas. Ennen ottaisin itseni hengiltä.\n\nAnnesa painautui uudelleen häneen säikähtyneenä ja valittaen:\n\n— Puhutko taas noin? Paulu! Paulu! etkö näe, kuinka peloitat minua?\nÄlä puhu noin, älä puhu noin mielettömästi. Mutta sellainen sinä olet.\nAnnahan minun puhua, minullakin on siihen oikeus. Muista, Paulu, sinä\nolet tuottanut vanhuksille ja hurskaalle äidillesi niin paljon surua,\nja nyt kaiken lisäksi aiot saattaa heidät aivan menehtymään häpeään ja\nepätoivoon. Älä enää puhu tuollaisia hirvittäviä asioita!\n\n— No niin, olehan hiljaa. Ei puhuta enää siitä.\n\n— Kuule minua tarkoin, Annesa jatkoi yhä enemmän kiihtyen. Minun on\nsanottava sinulle jotakin. Muistathan, Paulu, että vanhempasi tahtoivat\nsinua ottamaan vaimoksesi Caderina Majulen. Hän oli rikas ja hyvää\nsukua. Mutta et välittänyt hänestä, hän kun ei ollut kaunis, ja oli\nvielä sinua vanhempi. Vuosia on jo kulunut siitä, etkä sinä enää ole\nvallaton, oikullinen poika. Eikä Caderina Majule vielä ole ottanut\nmiestä, vaan odottaa yhä sinua. Mene naimisiin hänen kanssaan; silloin\nkaikki järjestyy. Sinun sijassasi minä menettelisin niin.\n\nTyttö puhui kuin hourien, ja hänen hengityksensä leyhkäili Paulun\nkasvoille. Paulun käsivarret roikkuivat vuorostaan hervottomina\nkupeilla; pää oli painuksissa, katse maassa. Hän oli pyörtymäisillään,\ntukehtumaisillaan, ja hänestä tuntui, ettei hän enää milloinkaan\npääsisi pois synkistä varjoista, jotka saartoivat hänet joka puolelta.\n\n— Vastaa! Annesa jatkoi ravistaen häntä laihoilla käsivarsillaan,\njotka olivat jäntevät kuin teräs. Vastaa, että suostut. Olet kai\nitsekin ajatellut sitä? Älä ole levoton minun vuokseni. Voinhan mennä\nnaimisiin Gantinen kanssa, jos tahdot; muutamme molemmat kauas täältä,\nettemme, me kaksi, koskaan enää näe toisiamme. Minä, näetkös, olen\nsyntynyt kulkemaan surun tietä. Kohtalo sortaa minua, on ylimielisesti\nheittänyt minut tähän maailmaan, aivan kuin juopunut, naamioitu\nkarnevaali-ilvehtijä viskaa rätin kadulle. Kuka minä olen? Riepu,\nmitätön olento, joka ei kelpaa mihinkään. Älä ajattele minua, Paulu!\n\nPaulu kuunteli tytön puhetta vaieten. Annesa herätti hänessä sääliä ja\npaheksumista. Äkkiä hän sysäsi tämän luotaan ja mutisi julmia sanoja:\n\n— En olisi koskaan luullut, että minä olisin kaupan. Mutta ehkä nyt on\naika ajatella sitä, kun ei ole muuta neuvoa. Kuka tietää? Ehkä noudatan\nneuvoasi...\n\nAnnesa vaikeni tyrmistyneenä. Vaikka Paulu työnsi hänet luotaan, hän\ntarrautui tähän kiinni, ja vasta kun hän oli kuullut Paulun viimeiset\nsanat, hän hellitti käsivartensa ja kaatui maahan kuin köynnöskasvi\nvailla tukea. Paulu luuli hänen pyörtyneen ja kumartui hänen puoleensa.\n\n— Mikä sinun on? Annesa vaikeroi.\n\n— Siinä sen näet! Paulu sanoi soimaten, nosti tytön maasta ja hyväili\nhänen poskeaan viihdytellen kuin lasta. Itse näet, kuinka mieletöntä on\npuhua tällaisista asioista. Sinä nöyryytät minua aina; jos joku toinen\npuhuisi noin, en tiedä, mitä tekisin.\n\n— Vaiti! vaiti! Annesa nyyhkytti. Teenhän niin siksi, että ajattelen\nomaa parastasi. Olenhan sinun orjattaresi; minun pitäisi vain vaieten,\npolvillani kuunnella sinua. Olet oikeassa, Paulu, minä olen mieletön,\nhullu. Toisinaan minulla on omituisia ajatuksia, aivan kuin olisin\nkuumeenhoureissa. Tahtoisin lähteä maailmalle, avojaloin, mierolaisena,\nkerjäämään rahoja sinulle... teille... Älä nuhtele minua, Pauluni,\nrakas, älä toru minua. Sanoithan kerran, että olen kuin muratti, joka\ntarrautuu kiinni seinään, eikä eroa siitä, ennenkuin kuihtuu...\n\n— Tai ennenkuin seinä romahtaa! Paulu mutisi synkästi ja ivallisesti.\nMutta riittää jo. Emme enää puhu tästä. Caderina Majule menköön\nnaimisiin vaikka vanhan sikakauppiaan kanssa, jollei saa muuta miestä.\nMinä pidän pikku Annesani, ja sillä hyvä. Ja nyt lähden noutamaan\nBallore Spanua. Tiedät, että hän on rikas. Ehkä hän lainaa minulle,\nniin ettei meidän ole pakko myödä omaisuuttamme. Tahdon koettaa. Anna\nminulle vielä suukko, ja ole taas iloinen.\n\nAnnesa ojensi hänelle huulensa, jotka värisivät ja olivat kyynelten\nkostuttamat, ja hetkeksi molemmat unohtivat kaikki huolet, kaikki\nkärsimykset ja kaikki hairahdukset, jotka erottivat heitä toisistaan.\n\nPaulu lähti jälleen, ja taas Annesa istuutui portaille oven\nulkopuolelle.\n\nHäntä ei nukuttanut, ja kammoten hän ajatteli velvollisuuttaan, että\noli sulkeuduttava huoneeseen, jossa lakkaamatta kuuli hengenahdistusta\npotevan ähkinää. Mutta nyt sekoittui hänen levottomuuteensa ja\nahdistukseensa epämääräistä hurmiota. Hän tunsi vielä Paulun suudelman\npolttavan huulillaan ja näki yhä edessään hänen alakuloisen, ivallisen\nja hekumallisen olemuksensa. Nuo kasvot olivat alati hänen edessään, ne\nseurasivat häntä kaikkialle kuin varjo.\n\nVuosikausia Annesa oli elänyt tuon haavekuvan seurassa, joka ainoastaan\nPaulun todella ollessa läsnä oli haihtunut. Hän ei ollut sivistymätön\nnainen. Hän oli käynyt neljä luokkaa alkeiskoulua ja vielä senjälkeen\nlukenut paljon kirjoja, kaikki, mitä Paululla oli. Ja Paulu oli\nollut hänen paras, hänen herättävin opettajansa. Paulu oli opettanut\nhänelle kaiken, minkä hän tiesi tai luuli tietävänsä, oli näyttänyt\nhänelle tähdistön, selittänyt ihmissuvun, ukkosen ja salaman synnyn,\noli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan antamalla hänen luettavakseen\nromaaneja sekä lopulta istuttanut häneen vakaumuksen, ettei Jumalaa ole\nolemassa.\n\nAnnesa talletti paria kolmea romaania, jotka hän oli lukenut nuorena\ntyttönä. Hän säilytti niitä kalleimpien tavaroittensa joukossa; niiden\nlehdet olivat kellastuneet ja risaiset kuin monen sukupolven lukemat\nhartauskirjat. Ja hän osasi melkein ulkoa nuo kertomukset rakkaudesta\nja surusta, aivan kuin ne olisivat olleet hänen sukunsa tarinoita.\n\nHänen varhaisen nuoruutensa vuosina Decherchin perhe oli rikas ja\nmahtava. Palvelijat ja palvelijattaret, kerjäläiset, köyhät lapset\nja naiset, naapurikylästä tulleet vieraat, hevoset, koirat, kesyt\nmetsäsiat ja sardinialaiset villilampaat loivat taloon vilkkautta.\nTaimenen pyytäjä toi joka päivä taloon saaliinsa.\n\nLahjoja annettiin ja saatiin. Moni vieras viipyi Decherchien talossa\nneljä, viisi päivää, ja pöytä oli aina katettuna. Pihassa kuhisi\nalati kerjäläisiä, mutta keittiöön oli pujahtanut jokunen kaino köyhä\nhenkilö, joka kerjäsi salaa ja jolle donna Rachele ilomielin antoi\nalmunsa. Palvelusväki kunnioitti ja palveli siihen aikaan Annesaa\nkuin talon neitiä ainakin. Häntä pidettiin pikemminkin donna Rachelen\noikeana tyttärenä kuin ottolapsena, hänellä oli avaimet taskussaan,\njopa hänellä oli oikeus avata se lipas, jossa don Simone säilytti\nrahojaan, joita silloin oli runsaasti.\n\nMyöhemmin hän oli monesti katunut, ettei ollut pannut säästöön mitään;\nnyt hän olisi voinut auttaa _hyväntekijöitään_ heidän köyhdyttyään.\n\nAnnesa oli ollut osallisena perheen kaikissa elämyksissä tässä talossa,\njohon kohtalo oli heittänyt hänet, aivankuin maaliskuun tuuli tuo\nsiemenen kalliolle kaatumaisillaan olevan puun juurelle. Hän oli\nkasvanut ja varttunut kuin muratti, joka kietoutuu vanhan puunrungon\nympärille, niin että myrsky, joka huojutti tuota runkoa, raastoi ja\ntempoi häntäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuessaan kynnyksellä, varjona varjossa, Annesa heittäytyi muistojen\nsyliin. Ne olivat surullisia, niiden tausta oli epämääräinen ja kolkko\nkuin tuo öinen taivas, joka painui hänen edessään nukkuvan vuoren\ntaakse. Mutta eräät noista muistoista tuikahtivat tuolla tummalla\ntaustalla kuin tähden lennot, jotka silloin tällöin irtaantuivat\ntaivaanlaesta, kyllästyneinä yksitoikkoiseen ylevyyteensä, kiitääkseen\ntänne maan päälle, jossa rakastetaan ja kuollaan.\n\nKerran kun Paulu palasi kotiin lomalle Nuorosta, ei Annesa tuntenut\nhäntä, hän kun oli kasvanut pitkäksi ja tullut niin kauniiksi. Tämän\nloman aikana, kun kerran kävi raju ukonilma, Paulu selitti hänelle,\nparemmin kuin kolmannen luokan opettajatar oli kyennyt tekemään, miksi\nilma jylisee, kun salama on kiitänyt sen halki.\n\n— Olen luullut, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni, Annesa virkkoi\npuoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.\n\n— Sinua houkkaa! Eihän Jumalaa ole olemassakaan, Paulu sanoi katsoen\nkuitenkin ympärilleen, hän kun pelkäsi, että vanhukset voisivat kuulla.\n\n— Mitä sanot, Paulu? Annesa kuiskasi pelästyneenä. Jos don Simone, jos\npastori Virdis tuon kuulee!\n\n— Pastori Virdis on jaarittelija ja syntinen ihminen, niinkuin\nkaikki muutkin. Jumalaa ei ole olemassa Annesa! Jos Jumala olisi\nolemassa, Paulu jatkoi, hän ei sallisi kurjuutta olevan maailmassa.\nPuhumattakaan iänikuisesta kysymyksestä rikkaista ja köyhistä, jotka\nsyntyvät sellaisiksi ilman omaa ansiotaan tai syytään, maailmassa on\npaljon muuta vääryyttä. Sinä esimerkiksi; miksi ei sinulla ole isää\neikä äitiä, miksi et edes tiedä, kuka olet? Jos tahtoisin ottaa sinut\nvaimokseni, en voisi sitä tehdä...\n\nAnnesa kalpeni, vaikk'ei ollut koskaan ajatellut, ei unissaankaan, että\njoutuisi vaimoksi hyväntekijöitten pojalle. Sitten kerran Decherchien\ntalossa tapahtui jotakin kaameaa. Paulun isä kaatui pihassa maahan,\naivan kuin jos olisi kompastunut, eikä siitä enää noussut. Viimeisiksi\nsanoikseen hän pyysi vaimoaan: — Rachel pidä huoli _siitä pojasta!_\n\nJa Gantine, poika, jonka yleisesti väitettiin olevan vainajan\nlehtolapsi, otettiin taloon renkipojaksi. Toiset palvelijat kohtelivat\nhuonosti ja pilkkasivat Gantineea, joka vielä oli lapsi ja joka ei\nkyennyt edes nylkemään lammasta. Poika valitti tästä donna Rachelelle.\n\n— Poikakulta, hurskas leski sanoi hänelle, koeta olla kärsivällinen.\nSano heille, että kasvat ja vartut ja että kerran sinusta tulee parempi\nihminen kuin kukaan heistä.\n\nJa ukko Cosimu Damianu, donna Rachelen isä, lisäsi.\n\n— Sano sinä, Pyhän Antonion poika, heille:\n\n    Munkit ne tulevat, menevät ainiaan,\n    Luostari yksin vain on paikoillaan;\n\ntoisin sanoen: 'te olette irtolaisia, jotka tulette ja menette, mutta\nminä pysyn aina täällä paikoillani!'\n\nDonna Rachele soimasi isäänsä, sillä \"Pyhän Antoniuksen poika\"\nmerkitsee äpärää, hän kun ei sallinut, että palvelijat olisivat saaneet\njuorun aihetta vastauksesta, jonka vanhus oli neuvonut Gantinen\nantamaan heille.\n\nDon Simone tuli avuksi sovittelevana ja hymyilevänä niinkuin aina\nsanoen:\n\n— Älä ole milläsikään! Anna heidän lörpötellä! Ihmiset puhuvat aina\npahaa lähimmäisistään.\n\nJa rauha vallitsi perheen keskuudessa.\n\nMutta juuri niihin aikoihin palvelijat alkoivat muuttaa talosta; ensin\nyksi, sitten toinen, lopulta kaikki. Jäljelle jäivät vain Gantine ja\npaimenrenki, jota mainittiin Castigun nimellä — rangaistus — hän kun\noli hiukan yksinkertainen. Tämäkin sai sittemmin eronsa. Perhe oli\njoutunut ahdinkoon, ja se joutui yhä syvemmälle puutteen kuiluun.\n\nKolmen sukupolven velat, kolmesataa scudoa, jotka don Simone oli\nlainannut Maalaispankista, don Plimun vekselit, Paulun velkojen\nsuunnattomat korot nielivät muutamassa vuodessa perheen laidunmaat,\nviinitarhat, karjan ja hevoset. Donna Rachele itki ja sanoi:\n\n— Meidän velkojemme on käynyt kuin fiikuksen: yhdestä ainoasta\nlehdestä on kasvanut tuhansia.\n\nAlussa don Simone ja ukko Cosimukin valittivat ja riitelivät keskenään.\nMutta ajan mittaan he tottuivat köyhyyteen; ja don Simone kävi taas\niloiseksi ja hymyileväksi ja toisteli filosofista lauselmaansa: \"Mitäs\nnäistä maallisista!\"\n\nKun Paulu oli erotettu Nuoron seminaarista, ei häntä enää haluttanut\njatkaa opintoja. Hän rupesi huvittelemaan, samoin kuin monet muut\nsardinialaiset pienten maatilojen omistajat tekevät, samoillen kylästä\nkylään, maalaisjuhlasta toiseen. Kaikki Sardinian kerjäläiset, jotka\nkulkevat juhlasta juhlaan, tunsivat hänet. Sokeatkin sanoivat: \"Tuo\non Baruneista kotoisin oleva aatelisherra, don Paulu Decherchi, rikas\npösö, joka viettää iloista elämää\".\n\nKylissä hän lainaili koronkiskureilta rahoja, jotka sitten tuhlasi\njuhlissa. Hän kuohui hillitöntä elämänhalua. Toisinaan hän oli\nhyväluontoinen ja iloinen, toisinaan häijy ja raju.\n\nAnnesa kaiveli muistojensa kätköä. Nyt Paulu oli käynyt hiljaiseksi ja\nsävyisäksi. Vuodet ja vastoinkäymiset olivat taltuttaneet hänet, kuin\nruoska raisun varsan. Mutta silloin! Kuinka monesti hän olikaan lyönyt\nAnnesaa, kun tämä oli suosiollinen Gantinelle.\n\n— Etkö häpeä, senkin letukka! Hän on renki ja äpärä.\n\n— Enkö minä sitten ole piikana talossa? Annesa vastasi itkien. Enkö\nminäkin ole tuntemattomien vanhempien lapsi?\n\n— Gantine on sinua kymmenen vuotta nuorempi.\n\n— Vuosilla ei ole väliä. Nuori puu kietoo oksansa vanhemman oksiin.\n\nSilloin Paulun silmät kiiluivat kuin villikissan silmät.\n\n— Sinä julkea, rietas lutka, jonka armeliaisuudesta olemme ottaneet\nkotiimme!\n\nMutta Annesa, joka piti Gantinesta, tämä kun oli Paulun näköinen,\nsamoin kuin pidetään tulesta, joka muistuttaa aurinkoa, itki, vaikeni\nja teki työtä.\n\nSiihen aikaan Paulu otti itselleen vaimon. Tämä oli jalosukuinen\nja kaunis, mutta köyhä ja kivulloinen. Vuoden ajan puolisot elivät\nonnellisina. Donna Kallina oli hyväsydäminen ja tuntui luovan hyvyyttä\nkaikkiin, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Aviomies näytti muuttuvan\naivan toiseksi ihmiseksi. Mutta kun heille oli syntynyt tyttölapsi,\njolla oli suunnattoman suuri pää, nuori rouva tuli hyvin sairaaksi.\n\nDon Paulu käytti vaimoaan Cagliarissa, Sassarissa ja mannermaalla\nlääkärissä. Mutta donna Kallina kuoli pois, ja taas täytyi myödä\nkarjatarha entisten lisäksi.\n\nDecherchien talo kävi kolkoksi, yksinäiseksi. Kerjäläisiä ei enää\nkäynyt yhtä tiheään almua anomassa, vieraatkin harvenivat.\n\nDon Simone vain hymyili, mutta surumielisesti. Ja hän toisteli\ntoistelemasta päästyään, että täytyy alistua kohtaloon, ettei pitänyt\nvälittää \"maallisista\", mutta mutisi samalla, etteivät ihmiset enää\nuskoneet Jumalaan, minkävuoksi he tekivät syntiä.\n\nUkko Cosimu piteli sylissään pikku Rosaa ja myönsi, että jumalanpelko\non voimakas pahojen himojen ja halujen hillitsijä, mutta puolusti\nsilti inhimillisiä hairahduksia ja heikkouksia: ihmiset ovat syntyneet\ntekemään syntiä.\n\nTällävälin Annesa oli mennyt kihloihin Gantinen kanssa pyydettyään\nsiihen hyväntekijöittensä suostumuksen. Hän oli jo täyttänyt\nkolmekymmentä; mitä siis hyödytti odottaa kauempaa? Gantine tosin oli\nköyhä, mutta hyvä työntekijä. Heidän oli määrä mennä naimisiin heti\nkun Decherchit olisivat saaneet maksetuksi nuorelle miehelle osan\npalkkarahoista, jotka he olivat hänelle velkaa. Mutta aika kului, eikä\nrahoja kuulunut.\n\nNuori sulhasmies oli iloinen, hyväntahtoinen ja sopuisa, aivan kuin\ndon Simonekin. Hänellä oli Annesalle kaksi lisänimeä: _Kultakutri_,\nkun tämä oli iloinen ja hellä, mitä sattui harvoin, ja _Tuppisuu_,\nkun tyttö oli harvapuheinen, alakuloinen ja synkkä, mitä mielentilaa\nsaattoi kestää useita päiviä.\n\n— Kuule sinä, Pyhän Antonion poika, ukko Cosimu Damianu sanoi,\ntunnethan vanhan sananparren: Tyynessä vedessä isot kalat kutevat.\n\nSiihen aikaan Annesa lakkasi uskomasta Jumalaan, kun hänen\nhyväntekijäinsä perhe vaipui yhä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon.\nSaattoiko olla mahdollista, että oli olemassa niin pahansuopa Jumala?\nDecherchit olivat koko elämänsä ajan Häntä pelänneet ja palvoneet\nnoudattaen Hänen käskyjään, ja nyt Hän palkitsi heitä lähettämällä\nheille kaikkein kovimpia onnettomuuksia.\n\nMutta äkkiä Herra näytti tuntevan sääliä perhettä kohtaan, joka\noli saanut kestää niin pitkäaikaisia ja kovia koettelemuksia. Ukko\nZua, vanha, kitsas sukulainen, joka oli ollut mukana Krimin sodassa\nmenettäen siellä toisen jalkansa, ehdotti Decherchin perheelle, että\nse ottaisi hänet luokseen asumaan. Hän lupautui maksamaan määrätyn\nkorvauksen kuukausittain ja tekemään jälkisäädöksensä Rosan hyväksi.\nHän oli vanha mies, poti hengenahdistusta ja pelkäsi, että hänen\nrahansa varastettaisiin. Paulu ei pitänyt tuosta vanhasta raihnaisesta\nukosta, jolta hän useat kerrat oli turhaan pyytänyt rahoja lainaksi.\nSilti hän ei ollut vastustanut hänen ottamistaan taloon. Ja ukko Zua\ntuli ja asettui noiden kahden vanhuksen rinnalle, joiden oli tapana\nistua portin edustalla, maantien varressa, kuin kaksi vanhaa leijonaa,\njotka vartioivat rappeutuneen, lumotun linnan porttia. Ihmiset kulkivat\nohi ja kuuntelivat ukkojen puheita keksien heille liikanimen: \"Kolme\nItämaan viisijalkaista viisasta\".\n\nUkko Zua puhkui ja puhui pahaa \"meidän aikamme nuorisosta\", tarkoittaen\ntällä Paulua. Don Simone myönteli että veljenpoika oli tuhlannut\nomaisuutensa, tämä kun ei koskaan ollut pelännyt Jumalaa, mutta ukko\nCosimu Damianu, Rosa tyttö polvillaan, rypisti kulmiaan ja puolusti\n\"nykyajan nuorisoa\".\n\n— Kaikki olemme olleet nuoria ja tehneet itsemme syypäiksi\nhairahduksiin. Herra Jumala sanoi: 'Joka teistä on synnitön, heittäköön\nensimmäisen kiven!'\n\n— Kenestä sinä puhutkaan? vanha hengenahdistusta poteva ukko huusi\nottaen karvaiselta poveltaan urhoollisuusmitalin. Katsohan, näetkö\ntämän, vai etkö näe? Voit siinä nähdä kuvasi kuin kuvastimesta!\n\nDon Simone oli katselevinaan, kohenteli lakkiaan ja virkkoi:\n\n— Kuvastimesi ei ole erityisen kirkas.\n\nJa Cosimu Damianu huudahti:\n\n— Kautta Pyhän Antonion, kuka tässä tarkoittaa sinua, Zua Dechè?\nNäetkös, juuri se, joka on synnitön, heittää ensimmäisen kiven\nsyntiseen. Se, joka itse on synnitön, ei tunne sääliä.\n\nUkko Zua alkoi sitten kertoa muistelujaan sodasta. Hänen äreä äänensä\nsuli lempeämmäksi, ja usein hän aivan itki muistaessaan, että La\nMarmora oli puristanut hänen kättään. Mutta hänen muistonsa olivat\nlopen sekavia. Muunmuassa hän kiven kovaan väitti, että sardinialaiset\nolivat ottaneet osaa Balaklavan taisteluun, ja turhaan don Simone\ntoisti:\n\n— Eihän toki! He olivat mukana Tshornajan taistelussa.\n\n— Ei, ei, se oli _Bellaklavan_ taistelu. Muistan sen hyvin, kesäaika,\nelokuu, mutta oli niin sakea sumu kuin talvella. Meidät oli jo\nennen aamun sarastusta järjestetty kukkulalle majuri _Corpograndin_\n[Corporandi] johdolla. Hän on koko piru miehekseen. Painakaa tuo nimi\nmieleenne, Cor-po-gran-di. Ette saa unohtaa ainoaakaan tavua, se olisi\nmelkein yhtä suuri synti kuin jos unohtaisi Jumalan nimen.\n\nKerran ukko Zua kaatui pihalla samoin kuin de Plimu aikoinaan. Hän\ntosin ei kuollut, mutta kun hänet nostettiin maasta, oli hänen oikea\njalkansa jäykempi ja puutuneempi kuin raudoitettu puujalka, joka\nkannatti poikki sahatun jalan tynkää. Hänet kannettiin vuoteeseen, eikä\nhän siitä enää noussut. Nyt hän kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän\nkätki arvopaperinsa pieluksen alle eikä uskonut niitä sukulaisilleen\nedes korkojen ja osinkojen maksun ajaksi. Yöllä hän heräsi omaan\nhuutoonsa, että varkaat tulivat ryöstämään hänen aarteitaan, ja vaati,\nettä Annesa nukkuisi samassa huoneessa. Paulu alkoi inhota ukkoa ja\nAnnesa vihata häntä, kun kerran Paulukin teki niin. Ja Gantine noudatti\nheidän esimerkkiään.\n\nNiitä muutamia, jotka olivat pysyneet onnettomalle perheelle\nuskollisina, oli ukko Castigu, vanha palvelija, joka oli ruvennut\n\"itsenäiseksi\" paimeneksi, hankkinut muutamia lampaita, joita hän hoiti\nja kaitsi omiin nimiinsä.\n\n— Kulkekaa vaikka ympäri maailman, hän oli tapana sanoa puhuessaan\nperheestä, jossa oli palvellut nelisenkymmentä vuotta, yrittäkää vain\netsiä, mutta minä takaan, ettette löydä hienompaa ja parempaa perhettä.\nDon Simone esimerkiksi; jos Jumala kuolisi, niin taivaan enkelit\nvalitsisivat don Simonen avukseen ja heidän kaikkien Herraksi. Täytyy\nkunnioittaa don Simonen kenkiäkin!\n\nKylän asukkaat pilkkasivat äijää tämän ylenmääräisestä ihailusta. Joka\nkerran kun oikeudenpalvelija kohtasi ukko Castigun, hän kysyi tältä:\n\n— No, onko Herra jo kuollut?\n\nKirkkoherra Virdis nuhteli ankarasti ukko Castigua, kun tämä tuli\nripille.\n\n— Herran pyhät enkelit! (tätä huudahdusta isä Virdis täytti\nripitettäviensäkin kuullen) älä enää puhu tuollaisia, rakas veli! Herra\non yksi ja ainoa, eikä hän koskaan kuole, ei edes silloin, kun on\nantanut meidän kaikkien muuttaa manalle.\n\nUkko Castigu vain ei lakannut ylistämästä Decherchejä maailman\nhienoimmaksi perheeksi. Annesaankin Casigu kohdisti suuren ihailunsa\nja luottamuksensa. Kerran vanhus uskoi hänelle, että oli rakastunut\nkauniiseen, rikkaaseen kylän tyttöön, ja pyysi Annesalta pientä\npalvelusta:\n\n— Tahtoisin lähettää tytölle kirjeen. Etkö sinä ottaisi\nkirjoittaaksesi sitä, _Keltakutri?_ Miksi naurat?\n\n— Enhän minä ole tottunut kirjoittamaan kirjeitä.\n\n— Yhdentekevää! Ei siinä työssä tarvitse olla kirjanpainaja\neikä asianajaja. Riittää, jos kirjoitat näin: \"Maria Pasquala,\nsydänkäpyseni, minä rakastan sinua, ja jos huolit minusta, asetan sinut\nkuin pyhimyskuvan lasikuvun alle\". — No, Annesa, tee nyt minulle\nmieliksi. Jos tahdot kirjoittaa sen kirjeen, tuon sinulle arkin\n_rakkauspaperia_, joka on niin hienoa, että sen voisi lähettää vaikka\nprinsessalle.\n\nAnnesa lupasi kirjoittaa kirjeen, ja Castigu toi tuon merkillisen\n\"rakkauspaperin\"; se oli lovikuvioilla ja nuolen lävistämän sydämen\nkuvalla koristettu paperiarkki, jommoista koulupoikien on tapana\nkäyttää kirjoittaessaan ensimmäisiä rakkaudentunnustuksiaan.\n\nMutta tästä kirjeestä ei ollut toivottua tulosta. Kaiken kukkuraksi\nMaria Pasqualan veli uhkasi, nähdessään Castigun kulkevan tytön\nkotitalon ohi, ukkoa ryhmysauvalla; ja paimen livisti tiehensä \"kuin\nkoira, jonka häntää on kärvennetty palavalla kekäleellä\".\n\nKerran ukko Castigu kutsui ystävänsä ja entisen isäntäväkensä\nlammastarhaansa. Ukko Cosimu Damianu, Paulu ja Annesa noudattivat\nkutsua. Lammastarha oli melkein Santu Juanne-vuoren huipulla,\neräänlaisella esialpilla, jonka takana Gennargentu-vuori rajoittaa\nnäköpiiriä huipuillaan ja hopeanhohteisilla ääriviivoillaan.\n\nSuunnattomat graniittimöhkäleet, joille sammal levitti eriskummaista\nmustan ja vihreän kirjavaa mosaiikkiaan, olivat omituisesti\npinoutuneet päällekkäin, muodostaen pyramideja, torneja, salaperäisiä\nkyklooppilinnoja. Tuli pakostakin ajatelleeksi, että kaukaisina\nkaaoksen aikoina näiden lohkareiden välillä oli syntynyt taistelu, että\ntoisten oli onnistunut kukistaa, toisten jotka ne olivat murskanneet,\nitse nyt kohoten voitokkaina kohti sinitaivasta. Ja kun kivien taistelu\noli tauonnut, olivat pensaat ja tammet turvallisesti anastaneet\nvaltaansa äkkijyrkänteet, kiivenneet kalliolohkareille kilvan\npyrkien toinen toistaan korkeammalle. Kaikki tässä suurenmoisessa,\nsalaperäisessä seudussa näytti oudolta, epätavalliselta, ja ne\nyksinäiset ihmiset, jotka elivät keskellä näitä kallioita —\njoista muutamat muistuttivat taruhirviöitä, jättiläiskaloja, ennen\nvedenpaisumusta eläneitä hirmuliskoja — ja jotka ymmärsivät metsissä\nkuiskivan vuoristohengen ja tajusivat tuulen huminan ja varisseiden\nlehtien kahinan merkityksen, nämä ihmiset olivat tietysti kertoneet\ntuhansia taruja, joiden tapahtumapaikan he olivat sijoittaneet seudun\npeloittavan jylhiin ja runollisimpiin paikkoihin.\n\nLähellä Castigun lammastarhaa, kivenheiton päässä keskiajalla\nrakennetusta kirkosta, oli kallion huipulla pitkä, kivisen ruumisarkun\nmuotoinen lohkare, joka lepäsi vinottain suunnattoman suurella\nnelikulmaisella kiviröykkiöllä. Siellä sisällä, tuossa ylväässä,\njuhlallisessa hautakammiossa, jota ei keisarin eikä runoilijan\nolisi tarvinnut halveksia, nukkui kansantarun mukaan ikuista untaan\njättiläinen, jonka vuoristossa asuvat viekkaat kääpiöt olivat\npetollisesti surmanneet.\n\nIstuessaan tuhatvuotisten puiden varjossa, jotka pitkine harmaine\nköynnöskasveineen näyttivät parrakkailta vanhuksilta, Castigun vieraat\nkertoilivat aamiaisen aikana yksinomaan noita vanhoja taruja.\n\nVanha aviopari, jotka häittensä jälkeen aina oli syönyt samalta\nlautaselta, muisteli erään Paulun esi-isän häämatkaa.\n\n— Hän otti vaimokseen aritzulaisen neitosen. Aritzusta Baruneihin\nmorsiusparia saattoi kaksikymmentäseitsemän sukulaista, jotka\nratsastivat komeilla raudikoilla. Ainoastaan vastanaineet ratsastivat\nvalkoisella tammalla. He kulkivat vuoren yli, ja saavuttuaan tänne\nkiipesivät jättiläisen haudalle, mistä näkee kylän, ja kaikki\nlaukaisivat pyssynsä. Siinä oli semmoinen pauke kuin sodassa...\n\n— Tahdon kiivetä sinne; kuka tulee mukaan? Paulu kysyi. Hän oli juonut\nkokolailla ja näytti iloiselta ja nuortuneelta.\n\nMutta muut seurassa olivat melkein kaikki vanhoja ja väsyneitä ja\noikaisivat kernaammin pitkäkseen puiden siimekseen. Annesa yksin\nseurasi nuorta leskimiestä, eikä kukaan oudoksunut sitä. Kaikkihan\nolivat tottuneet pitämään Paulua ja Annesaa sisaruksina.\n\nHe lähtivät siis. Oli toukokuu, keskipäivän aurinko paahtoi kallioita,\njoilla kasvoi metsäruusuja. Puiden lehdet kiilsivät ja välkkyivät.\n\nÄkkiä metsä harveni, ja kahden tammen välitse, joiden oksat yhtyivät,\ntuli näkyviin kuin suurenmoisen kaaren kehystämänä Gonare vuoren\npyramidi siintäen säteilevän taivaan taustalla.\n\nMetsän oikealla puolella kohosi se huippu, jolla jättiläinen lepäsi\nvihreän sammalsametin peittämässä haudassaan. Kiipeäminen sinne oli\ntyölästä, täytyi hypätä kalliolta kalliolle.\n\nPaulu kulki edellä, Annesa perässä. Tyttö tahtoi ennen kaikkea nähdä\nkylän kaukaa. Äkkiä hän joutui seisomaan kivillä, jotka horjuivat. Hän\nluuli menettävänsä tasapainon ja päästi huudon. Paulu kääntyi katsomaan\nja ojensi hänelle kätensä.\n\nHe kiipesivät yhä korkeammalle ja istuutuivat ulkonevalle paadelle,\njättiläisen hautakallion alapuolelle. Heidän jalkojensa juuresta metsä\nvyöryi alaspäin kuin suurenmoinen vihreä koski rannikolle asti, jonka\nkeltaisesta taustasta kylän talot erottuivat harmaina kuin sammunut\nhiilikasa. Vuoret ja laaksot vuorottelivat taivaanrannalle asti. Kaikki\noli vihreää, keltaista, sinistä.\n\nNälkäiset korppikotkat kirkuivat ajellen toisiaan takaa korkealla\npäivänpaisteisessa, kuulakassa ilmassa.\n\nAnnesa ja Paulu eivät vaihtaneet ainoaakaan sanaa. Paulu oli jälleen\nvaipunut synkkiin mietteisiinsä. Hänen hehkuvat silmänsä tarkkasivat\nenemmän korppikotkia kuin näköalaa. Äkkiä hän ponnahti pystyyn ja alkoi\nlaskeutua vuoren rinnettä alas. Siinä, missä kivet olivat irrallaan,\nhän pysähtyi, ojensi taas Annesalle kätensä ja katsoi tähän.\n\nAnnesasta tuo katse näytti kiehtovan häntä kuin hehkuva liekki.\nHänestä tuntui aivan kuin hän olisi luisunut alas edestään vierivien\nkalliolohkareiden mukana. Mutta Paulu pidätti häntä voimakkailla\nkäsivarsillaan ja painoi huulensa hänen huulilleen niin lujasti, kuin\nne olisivat ainaiseksi liittyneet toisiinsa.\n\n\n\n\nIII\n\n\n— Annesa! Annesa! Sairaan vanhuksen sisähuoneesta kuuluva vaikeroiva\nääni herätti Annesan hänen haaveistaan. Hän kavahti pystyyn ja meni\nhuoneeseen.\n\nTavallisen tukehtumiskohtauksen kouristamana ukko Zua koetti kohota\nistumaan, mutta ei voinut. Hänen luisevat kätensä hosuivat ilmassa\nikäänkuin torjuen näkymätöntä aavetta.\n\nAnnesa meni hänen luokseen erityisesti kiiruhtamatta ja asetti toisen\npieluksen hänen selkänsä taakse. Vähitellen ukko alkoi hengittää\nhelpommin ja tahtoi juotavaa. Heti kun hän taas kykeni puhumaan, hän\nalkoi valittaa ja sadatella:\n\n— Aina sinä hylkäät minut, hän nalkutti ääni kähisten. Hyttyset\npistelevät, valo sammuu... sammukoot sinun silmäsikin! Lähetä ainakin\nhakemaan luokseni pappi Virdis, tahdon tunnustaa hänelle syntini, en\nhalua kuolla pannaan julistettuna kuin pakana. Te annatte minulle\nmyrkkyä, te kaikki, jotta kuolisin hitaasti. Olkaa kirotut te kaikki,\nkirottu olkoon äitinne maito! Se hetki, jota ikävöitte, tulee pian,\naivan pian. Löydätte minut kuolleena kuin koiran, ja silloin olette\ntyytyväisiä.\n\n— Lopettakaa jo! Annesa sanoi uhkaavasti. Teidän sietäisi hävetä, kun\npuhutte tuollaisia, senkin kiittämätön, ilkeä ukkorahjus!\n\nMutta vanhus mutisi vain, vielä senkin jälkeen kun Annesa oli\nsammuttanut tulen ja mennyt levolle. Vielä pimeässä hän kuuli tuon\nähkivän, korvia viiltävän äänen, ja hänestä tuntui siltä, kuin saha\nolisi raadellut hänen sydäntään. Toinen puoli tätä sydäntä oli vielä\nhyvä ja puhdas ja hehkui rakkaudesta, toinen taas vuoti verta ja hehkui\nsekin, mutta kuin kostea kekäle, joka palaa kelmeällä, kituvalla\nliekillä levittäen ilkeää käryä. Muistojen viehkeän alakuloinen\ntunnelma oli haihtunut, tuon häijyn peikon ääni palautti hänet takaisin\ntodellisuuteen.\n\nHänkin kuvitteli potevansa hengenahdistusta. Annesa ei lainkaan\nsäälinyt eikä surkutellut tuskissaan voihkivaa vanhusta, vaan toisti\nitsekseen hänen sadattelunsa ja häijyt sanansa.\n\nLopulta molemmat rauhoittuivat ja vaipuivat uneen. Pehmeä ja kirkas\nääni lauloi etäällä vienoa lemmenlaulua, joka vähitellen lähestyi,\nkaikuen tien hiljaisuudessa nuorten äänten surumielisen kuoron\nsäestämänä:\n\n    Sinisilmä, sulokasvo,\n    kultakukka kaunokainen\n    Riistänyt on syömen multa.\n    Rauhani on vienyt nainen.\n\n— Gantine, laululintuparka! Annesa ajatteli vielä puolihorroksissa\nja alkoi haaveilla Paulusta. Tapansa mukaan hän hellästi ja tuntien\ntunnonvaivoja ajatteli nuorta sulhastaan. Mutta kun ääni taukosi, hän\nvaipui uneen ja näki edessään Paulun kasvot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna donna Rachele meni varhaisimpaan messuun ja kävi\nripillä. Toiset vanhat naiset näkivät hänen kirkossa itkevän ja\nrukoilevan palavasti verhoutuneena mustaan hartiahuiviinsa kuin\nsuruvaippaan.\n\nAnnesa puolestaan meni Rosan kanssa vasta kello yhdeksän messuun.\nKauniissa puvussaan, yllään poimukas, vihreähelmainen hame, punamustat\nliivit, edessä vanhanaikaisilla koruompeleilla kaunistettu esiliina ja\npäässä keltainen päähinenauha, hän näytti keskiaikaiselta madonnalta.\n\nMutta hänen vieressään asteleva tyttönen, jolla oli yllään mauttoman\nherraskainen, punainen karttuunihame, oli kuin rappeutuneen kulttuurin\nelävä, surkea irvikuva.\n\nMäkiseltä syrjätieltä he poikkesivat valtatielle, joka kulki läpi\nkylän, ja astelivat kirkkoa kohti.\n\nToisia naisia, jotka olivat pukeutuneet samoin kuin Annesa, tulvi\nsyrjäpoluilta. Repaleisia, mutta terveitä ja kauniita, säteilevän\nmustasilmäisiä lapsia leikitteli joukoittain porttikäytävissä,\nulkoportailla ja pienillä pihoilla, jotka, harvinaista kylläkin, oli\nlakaistu ja kasteltu.\n\nVaikka Pyhä Basilio oli kylän suojeluspyhimys, hänen kirkkonsa oli\nkylän ulkopuolella, satakunta metriä viimeisestä majasta, jossa\nDecherchien sukulainen asui.\n\nAvara, kivillä laskettu pihamaa, joka oli täynnä heinän ja oljen\nruuppua, levisi pienen kirkon ympärillä, jonka taakse oli kyhätty\nmuutamia huoneita ja vaja juhlan järjestäjien ja valvojien asunnoiksi.\n\nLähellä kirkkoa kohosi nelikulmainen torni, jonka karkeatekoiselle\nparvekkeelle päästiin ulkoportaita. Kirkko, torni ja lisärakennukset,\njotka oli kömpelösti kyhätty rosoisista kivistä ja savesta, olivat\naikojen kuluessa saaneet saman tumman ruosteen värin kuin niitä\nympäröivät kalliot. Vasemmalla kirkosta, kylän laidassa alkoi\nharmaakivilohkareinen laakso, jonka takana aukeni avara vaihteleva\nmaisema, vuoria ja laaksoja, jotka ensin vihreinä, sitten siintävinä\nhäipyivät taivaan hohteeseen. Oikealla kohosi San Giovannin vuori\nmetsineen, kanervikkoineen ja oudonnäköisine kalliomuodostumineen.\n\nNeljä satavuotista tammea kasvoi kirkon edessä, jonka julkisivu\npilkotti oksien lomista näyttäen kallioseinään hakatulta. Kookkaita ja\nrotevia miehiä mustan ja punaisen kirjavissa puvuissaan, naapurikylien\nväkeä, paimenia ja talonpoikia, seisoskeli ryhmissä viinipöytien\nääressä ja lehtimajoissa, jotka nojasivat kallioseiniin. Siinä oli\nsardinialaisten pyhimysjuhlien tavallista yleisöä: iloisia miehiä,\njotka olivat tulleet ryypiskelemään, ja kansanpukuisia naisia, jotka\nolivat tulleet kirkkoon rukoilemaan ja näyttelemään itseään.\n\nAnnesa ja Rosa kulkivat hitaasti tietä, joka valtatieltä poikkeaa\nkirkolle. Kylän viimeisen majan eteen he pysähtyivät tervehtimään täti\nAnnaa, donna Rachelen serkkua.\n\nTäti oli vanhahko nainen, kookas, laiha ja kalpea kuin aave. Hän\nmuistutti donna Rachelea, mutta väitti olevansa nuorempi ja kauniimpi\nkuin jalosukuinen serkkunsa. Hän kertoi, että hänellä oli ollut ja oli\nvieläkin useita ihailijoita ja kosijoita, mutta että hän oli antanut\nnäille rukkaset pysyäkseen vapaana ja voidakseen täysin omistaa\nhuolenpitonsa kolmelle orvolle veljentyttärelleen.\n\nNämä asuivat hänen luonaan. Yksi heistä oli jo naimaiässä. Täti\nAnna rakasti heitä kuin omia lapsiaan; hän oli hyväsydäminen ja\nviisas nainen, jonka ainoana heikkoutena oli piintynyt päähänpisto\nihailijoista ja kosijoista.\n\nMajan edessä oli matalan muurin ympäröimä piha. Avoimesta ovesta\nvirtasi miellyttävää kahvin hajua.\n\nAnnesa huusi:\n\n— Täti Anna, ettekö tule messuun?\n\n— Odotan vierasta, nainen vastasi näyttäytyen ovessa kahvikannu\nkädessä. Rosa, pikku kultaseni, oletpas sinä tänään hieno. Tulkaahan\nsisään, niin saatte kahvia. Oletko yhä vain kuin vanha hampaaton akka?\nEivätkö pikku hampaat vielä tule näkyviin?\n\nRosa hymyili näyttäen hampaattomia ikeniään, ja Annesa vastasi tytön\npuolesta.\n\n— Kyllä hänelle vielä tulee hampaat ja vielä ne lähtevätkin. Teiltäkin\nne lähtevät, täti Anna, eikä teille enää kasva uusia tilalle.\n\n— Se on kyllä mahdollista, vastasi Anna täti, jolla oli erinomaisen\nkauniit hampaat. Mutta tulkaa jo sisään, että saan tarjota teille\nkahvia. On vielä pitkä aika messun alkuun. Näin juuri, että kirkkoherra\nVirdis käyskenteli kirkon edustalla seurassaan joku herra, joka näytti\nPaululta.\n\nAnnesa, joka juuri oli menemäisillään sisälle, muutti silloin äkkiä\nmieltään.\n\n— Hyvästi, hyvästi! Eläkää terveenä, ja paljon terveisiä tytöille.\nMenemme nyt sentään, että ehdimme ajoissa messuun.\n\nJa hän kääntyi poistuakseen.\n\n— Minulla olisi jotakin kerrottavaa sinulle, Annesa, mutta käyn teillä\nhuomenna, täti Anna sanoi huiskuttaen kättään jäähyväisiksi. Hyvästi,\nRosa, älä syö liian monta mantelikakkua. Etpä vielä ole kertonut\nminulle, mitä kukko on muninut sinulle korvaukseksi hampaistasi. Eikö\nse ole tuonut sinulle jotakin pieneen kuoppaan, siihen, joka on oven\nedessä?\n\n— On kyllä, lapsi huusi. Se muni minulle muutamia pähkinöitä, mutta ei\nhampaita.\n\n— Mitä teet pähkinöillä, kun sinulla ei ole hampaita, joilla purisit\nkuoret rikki?\n\n— Nakutin ne rikki kivellä!\n\n— Hyvästi!\n\n— Hyvästi.\n\nAnnesa veti Rosan mukaansa ja tuijotti eteensä kuin noiduttu.\n\nLapsi huudahti:\n\n— Katso, isä onkin tuolla kirkon edessä ja kävelee kirkkoherran\nkanssa, joka on raivoissaan.\n\nVanha pappi Virdis todellakin huitoi äkäisenä käsiään, niin että\niso vatsa hyllyi. Hän oli tavattoman ruma lihava, pöhöttynyt mies.\nTiilenväriset, pulleat kasvot, joissa oli syviä ryppyjä, kuvastivat\npaheksumista ja ylenkatsetta. Pitkähiuksinen valetukka, johon niskassa\nsekoittui jokunen hopeahapsi hänen omista haivenistaan, vain lisäsi\nhänen inhoittavaa rumuuttaan.\n\nAnnesa loi katseensa maahan aina kun hän kohtasi papin. Tänäkin aamuna\nhän yritti mennä suorana ohi laahaten tyttöä jäljessään, mutta vanha\nsielunpaimen nosti toista isoa kättään ja huusi:\n\n— Rosa! Rosa!\n\nAnnesan oli pysähtyminen.\n\n— Rosa, pappi sanoi tullen niin lähelle heitä, että hänen iso vatsansa\npeitti lapsen kasvot. Olen iloinen, kun tulet messuun. Tänään tulevat\nkirkkoon vuohet, juutalaisnaiset ja pakanatkin!\n\nAnnesa ei tosin käynyt usein kirkossa, mutta hän ei silti joutunut\nhämilleen papin vihjauksesta. Hän katseli kirkkopihalle päin ja oli\nkiinnittävinään huomionsa siihen kirjavaan näkyyn, joka siellä avautui\nsilmien eteen, ja kuunteli, mitä kivelle kiivennyt kyläkuuluttaja huusi\nkansanjoukolle.\n\nPaulukin katsoi sinnepäin. Kuuluttajan kookas, omituinen hahmo kohosi\ntummana auringonpaisteessa. Hänellä oli kädessään kiiltävä rumpu, ja\nhänen pukunsa oli puolittain talonpojan, puolittain metsästäjän. Päässä\nhänellä oli karvalakki, jota etempää luuli hänen tukakseen. Hän oli\nkuin jokin muinaisaikainen sanansaattaja, joka oli laskeutunut vuoren\nmetsistä ilmoittamaan peloittavaa sanomaa näille rauhallisille viinan\nja anisliköörin ryyppääjille, jotka olivat kerääntyneet kirkkopihaan\novelien kaupustelijoiden ympärille. Kaikki katsoivat häntä, ja hän\nkuulutti jylisevällä saarnamiehen äänellä:\n\n— Nuoret miehet ja neitoset, menkää valokuvauttamaan itsenne\nvalokuvaajalla, joka asuu puuseppä Francescu Casun luona. Ja ken tahtoo\nnelikon ohraryynejä liiralla, rientäköön herra Balentinu Virdiksen luo.\nJa Mariettan tykönä, liikanimeltään \"Hurskas neitsyt\", myödään tuoreita\nkananmunia ja jääkylmää limonaadia.\n\n— Niin, pakanatkin, pappi Virdis toisti. Ne, jotka aamulla heräävät,\navuksi huutaen Beelsebubia, ja menevät illalla levolle rukoillen\nsaatanaa. Mene, mene, Rosa, ja rukoile noiden ihmisten puolesta, jotta\nhe kääntyisivät. Sitten sinun pitää kertoa minulle, miten Vapahtajamme\nkuoli. Vieläkö muistat sen?\n\n— Muistan kyllä.\n\n— Hyvä. Sinä et siis ole juutalainen. Mene nyt.\n\nJa hän alkoi taas ähkien saapastella edes takaisin. Paulu seurasi häntä\nluotuaan kuitenkin sitä ennen Annesaan kiireisen, hehkuvan katseen,\njoka täytti neidon riemulla.\n\n— _Pyhät enkelit!_ Annesa sanoi hiljaa ja ivallisesti toistaen pappi\nVirdiksen mielilauseen. Ja pikku Rosa, joka ei pitänyt tuosta lihavasta\npapista, remahti nauruun, joka kuulosti vanhan naisen hahatukselta.\n\nAnnesa kuunteli messua ajatellen Paulua ja muistellen hänen\nintohimoista katsettaan. Hän tunsi itsensä aina huumautuneeksi, kun\nnuori leskimies antoi hänelle kiireisiä rakkaudentodistuksiaan.\nHänestä tuntui, että katse, joka vaihdettiin keskellä kirkasta päivää\nihmisvilinässä, joka erotti heidät toisistaan paremmin kuin korkea\nmuuri, oli suurempiarvoinen kuin yöllinen kohtaus.\n\nJa pappi Virdiksen purevat sanat tuntuivat hänestä etäiseltä tuulen\nhuminalta. Yksi ainoa Paulun katse antoi hänelle korvauksen kaikista\nsolvauksista ja nöyryytyksistä.\n\nMessun jälkeen Paulu odotti Annesaa tammien juurella ja tarttui Rosan\nkäteen.\n\n— Nyt menemme mantelikakkukojuun, hän sanoi ääneen ja lisäsi hiljaa:\nPastori Virdis on suutuksissaan sinulle, kun et käynyt ehtoollisella.\nPuolustin sinua sanoen, että sinulla on niin paljon työtä. Se pappi\nei ole häijy, kaikkea muuta! Hän on kuin mehiläisleipä, ruma nähdä,\nmutta täynnä hunajaa. Hän lupasi puhua vielä kerran ukko Zualle minun\npuolestani. Hän tulee meille tänään; pyytäisin, ettet ole hänelle\nepäystävällinen. Jollei hän saa Zuaa taivutetuksi, lähden näinä päivinä\nBallore Spanun kotikylään. Hän on luvannut viedä minut naissukulaisensa\nluo, joka on kyläpastorin sisar, varakas vanha nainen. Hän ehkä lainaa\nminulle muutamia tuhansia liiroja. Tahdotko lasin likööriä, Annesa?\n\n— Toivotaan siis parasta! Annesa huokasi. Missä ystäväsi on?\n\n— En tiedä; hän lupasi tulla tänne tapaamaan minua, Paulu vastasi\nkatsellen ympärilleen kirkkopihalla.\n\nHe lähestyivät kakkujen myyjää.\n\nKäytyään kirkossa miehet tunkeilivat jälleen liköörinkaupustelijan\nympärillä. He eivät tyytyneet pieneen lasiin, vaan ostivat kokonaisia\nlikööripulloja, jotka he tyhjensivät tuttaviensa ja vieraittensa kanssa\nviimeiseen pisaraan. Nuo kookkaat, rotevat miehet, joiden puvut olivat\nnahasta ja hiukset öljytyt ja jotka ilmestyessään vuoristosta näyttivät\nmuinaisajan ihmisiltä, joivat himokkaasti väkijuomia ja söivät makeisia\nnuollen huuliaan lapsellisen ahneesti.\n\nAnnesa antoi Paulun tarjota itselleen pienen lasin minttulikööriä.\nHuomatessaan, että joukko Gantinen ystäviä piti häntä silmällä, hän\ntekeytyi välinpitämättömäksi ja jäykäksi niinkuin kaikki muutkin\nkirkkopihan poikki kulkevat naiset.\n\nÄkkiä Annesa tunsi, miten miehen käsivarsi kietoutui hänen vyötärönsä\nympäri, ja näki vieressään pikku setä Castigun, uusi puku yllä,\npuhtaana ja iloisena kuin lapsi.\n\n— Mitä? tämä ihmetteli käsivarsi yhä Annesen vartalolla, mutta\nkääntyen Pauluun päin, aiotteko lähteä pois, käymättä tervehtimässä\njuhlan järjestäjiä? Onko tämä mielestänne oikein tehty, pikku don\nPauluni? Ettehän toki aikone loukata Pyhää Basiliota poistumalla,\nennenkuin olette käyneet katsomassa juhlaprioreita? Minä, nähkääs, olen\nyksi heistä, enkä aio niin vain kuitata käymistänne. Mennään, Rosa,\npikku ruususeni; tahdotko, että setä Castigu ottaa sinut syliinsä? Vai\nselkään, niin kuin pienen karitsan?\n\n— Minun täytyy lähteä kotiin. Donna Rachele odottaa minua, Annesa\nvastusti.\n\n— Otan selkääni sinutkin, Kultakutri, jos tahdot. Lähdetään nyt!\nGantine toi varhain tänä aamuna hevosen, joka päästettiin laitumelle.\nEikö hän ole vielä palannut?\n\n— Ei ole. Se poika käy päivä päivältä laiskemmaksi! Paulu sanoi. Hän\ntekee, mitä hyväksi näkee.\n\n— Hyss! Castigu suhisi viitaten kädellä Annesaan. Mutta tämä ei\nnäyttänyt kiinnittävän huomiota Paulun sanoihin. Hän oli tarttunut\nRosan pieneen käteen ja kulki molempien miesten edellä kirkolle päin.\n\n— Muutaman päivän perästä aion lähettää Gantinen parkinkuorintaan\nLulan metsään, nuori leskimies selitti. Pyysivät, että saisivat pitää\nhäntä siellä töissä kylvöaikaan asti. Sillä tavalla ainakin saa hänet\nansaitsemaan jotakin.\n\n— Hän on kyllä hyvin iloinen poika, Castigu myönsi. Mutta olemmehan\nkaikki olleet iloisia nuorina.\n\n— Kaikki, se on totta, Paulu totesi.\n\n— Tekin, pikku don Pauluseni, olitte hyvin iloinen. Mutta ette ole nyt\nenää.\n\n— Linnut ovat lentäneet tiehensä! Paulu virkkoi katsoen ylös ilmaan ja\nviitaten kädellään ikäänkuin jäähyväisiksi. Lentää lehahtaneet tiehensä!\n\n— Hitto vieköön! Jokunen sentään on jäänyt jäljelle, paimen sanoi\npäästäen hänelle ominaisen puoleksi typerän, puoleksi ivallisen\nnaurahduksen. Tännepäin näin! Mennään isoon keittiöön.\n\nHe menivät keittiöön, jossa juhlanjärjestäjät valmistivat\njättiläispitoja.\n\n— Hoi, Miale Corbu, tässä nyt ollaan, ukko Castigu huusi ylpeänä,\nedeten don Paulun vieressä.\n\n_Priore maggiore_, juhlatoimikunnan puheenjohtaja, tuntui ponnahtavan\nesille keskeltä rasvaista höyrypilveä, joka harson tavoin peitti\nkeittiön peräosan. Hän oli mies, joka ansaitsi olla pilvien ympäröimä\nkuin metsänjumala: suuri jättiläinen, yllä punainen takki ja niin\navarat sarssihousut, että ne näyttivät hameelta. Päässä hänellä oli\niso suippolakki, jonka alta kaksi öljyttyä, mustaa hiustöyhtöä valui\nohimoille. Hänellä oli ruskeat kasvot, kotkannenä, väkäleuka ja\npunertava parta. Mies näytti keramiikkiveistokselta.\n\nKun puheenjohtaja huomasi, että Paulu Decherchi kunnioitti käynnillään\nyksinkertaisten ja köyhien paimenten juhlaa, hän hymyili melkein\nliikutettuna ja opasti nuorta miestä läpi keittiön ja huoneiden\nnäyttäen vieraalleen kaiken, ikäänkuin tämä olisi ollut muukalainen.\n\n— Hyvät juhlat tänä vuonna? Paulu kysyi katsellen ympärilleen.\n\n— Eipä sovi moittiakaan. Meitä on viisikymmentä järjestäjää. Lisäksi\ntuli juhlaan sata paimenta, jokaisella mukanaan lammas ja vakallinen\nviljaa.\n\nIsot halot paloivat suurilla tulisijoilla, ja kokonaisia lampaita\nkiehui kuparipadoissa. Muutamia miehiä istui lattialla kasvot hehkuen\nkuumuudesta ja silmät vettä valuen savussa. He kääntelivät hitaasti\ntulella puuvartaisiin pujotettuja lampaanreisiä. Punaista lihaa\noli kasoittain seinävieripenkeillä, ja puu- ja korkkitammialtaissa\nhöyrysivät vielä sisälmykset. Siellä täällä oli läjissä mustia ja\nkellerviä vuotia, jotka oli nyljetty sadasta lampaasta; nämä oli\nkaikki teurastettu pienen pyhimyksen, Barunein suojeluspyhän, juhlan\nasianmukaista viettoa varten.\n\nMiale Corbun viedessä Paulua parvekkeentapaiselle, jossa naishenkilö\ntarjoili kahvia ja liköörejä niille, jotka suvaitsivat käydä\ntervehtimässä juhlatoimikunnan puheenjohtajaa, ukko Castigu johdatti\nAnnesan ja Rosan keittiön viereisiin huoneisiin. Toisessa oli miesten\nmäärä aterioida, toisessa naisten ja lasten. Kolmannessa huoneessa,\njota sanottiin _makeiskamariksi_, säilytettiin makeisia, neljännessä\nleipää. Ja kaikissa näissä savuisissa huoneissa vilisi oudon näköisiä,\nparrakkaita miehiä, jotka puhdistivat puulautasia ja veitsiä juhlaa\nvarten.\n\n— Onpa siinä leipää! Varmasti riittää sadaksi vuodeksi! Rosa ihmetteli\npysähtyen katsomaan isoja koreja, jotka olivat täynnä valkoisia,\nkiiltäviä nisuleipiä.\n\n— Jospa todella riittäisikin, ruususeni, ukko Castigu sanoi hartaasti\nkuunnellen pienokaisen jokaista sanaa.\n\n— Kuka jaksaa syödä kaiken tämän leivän paljouden? Paholainenko?\nRosa kysyi kurottaen korin kohdalla isoa päätään, joka näytti milloin\ntahansa voivan irtaantua sitä kannattavasta ohuesta kaulasta.\n\nUkko Castigu nauroi ja selitti, että suuri osa tästä leivästä kului\njuhla-aterialla ja että loput jaettiin kerjäläisille ja niille\nhurskaille ihmisille, jotka kävivät tervehtimässä prioria.\n\n— Jos tulet katsomaan kahden tunnin kuluttua, ruususeni, saat nähdä,\nettä ihmiset syövät enemmän kuin paholainen. Tuossa esimerkiksi on\nyksi, joka hyvinkin voisi lyödä vetoa pirun kanssa, että syö enemmän\nkuin se...\n\nLihava ja romuluinen, punatukkainen ja -partainen mies ilmestyi\nsamassa leipähuoneeseen. Hänellä oli kädessä kääntöpääveitsi ja\nkappale keitettyä, höyryävää lihaa; tämän tästä hän siitä puraisi\nirti palasen, ja jos sattui jänteinen kohta, hän leikkasi sen poikki\nveitsellä ottamatta lihaa suustaan, ja pureskellen himokkaasti. Hänen\ntummansiniset, kiiluvat ja kylmät silmänsä kuvastivat eläimellistä\nahneutta.\n\n— Niin, Annesa sanoi, viime syksynä kävin täällä, ja silloin te\nhotkitte kuin sudet. Jokaisella oli polvillaan lautanen täynnä lihaa,\nja syödessään palasta he jo viiruilivat toista. Näytti siltä, kuin ette\nkoskaan ennen olisi nähneetkään ruokaa.\n\n— Kun on juhla, silloin kai täytyy syödä, Castigu huomautti\nloukkautumatta. Syömme itse ja annamme toisillekin. Niin on sen asian\nlaita.\n\nToinen paimen, nuori ja kaunis mies, jolla oli yllään sinisillä\nnauhoilla koristettu takki, astui hymyillen esiin ja tarjosi Annesalle\nhöyryävällä lihalla täytetyn lautasen.\n\n— Kaunis neito, hän sanoi kohteliaasti, tässä on sinulle.\n\n— Pyhä Basilio! Annesa huudahti levittäen kätensä ja peräytyen\nsäikähtyneenä. Tuoko kaikki! Mitä minä noin paljolla...?\n\n— Syöt suuhusi, toinen vastasi totisena.\n\nAnnesa oivalsi, että hän olisi loukannut nuorta miestä, jollei olisi\nottanut lihaa, ja sanoi kohteliaasti:\n\n— No niin, kääri se nenäliinaan, niin vien kotiin.\n\n— Kenelle? Gantinellesiko?\n\n— Hänen Gantinelleenko? Tuossa hän onkin.\n\nNuori renki tuli samassa todella huoneeseen juhlatamineissaan, yllään\npunainen sininauhoilla päärmätty takki, parta ajeltuna, sileät,\nkiiltävät hiukset kammattuina korvien yli kuin musta silkkimyssy.\nGantine oli tavallistakin pulskempi, ja Annesa katseli häntä melkein\näidillisen hellästi.\n\n— Tiesin, että olit täällä, poika sanoi onnistumatta salaamaan\nmustasukkaisuuttaan. Lähdetään pois täältä. Donna Rachele odottaa\nsinua; hän tarvitsee sinua.\n\nSanat olivat aivan tavalliset, mutta äänenpaino oli tavattoman katkera.\nMikä Gantinea vaivasi? Hän näytti synkältä ja epäluuloiselta. Annesa\njoutui hämilleen, mutta osasi teeskennellä, niinkuin aina, jopa\nnäytellä loukkautunutta.\n\n— Donna Rachele tietää kyllä, milloin palaan kotiin. Lähden täältä\nsitten kun minua huvittaa.\n\n— Sinun täytyy heti lähteä minun mukaani! Gantine valahti kalpeaksi.\nSetä Castigu, sanokaa tekin se hänelle.\n\n— Gantine on mustasukkainen! huudahti ivallisesti nuori paimen, joka\noli tarjonnut Annesalle lihalautasta. Mene, kaunis tyttö, mene! Hän\nostaa sinulle mantelikakkua. Olet muutoin väärässä, Gantine! Täällä me\nkaikki olemme veljiä, eikä kukaan yritä riistää sinulta kyyhkyäsi.\n\n— Veljiä! Pahus vieköön sinut ja sukusi, Gantine ärähti, mutta näytti\nsamassa katuvan sanojaan ja naurahti väkinäisesti.\n\nAnnesa säpsähti, mutta ei ollut kuulevinaankaan sulhasensa sanoja.\n\n— Tule, Rosa, anna minulle kätesi. Setä Castigu, jos don Paulu kysyy\nRosaa, sano hänelle, että lähdimme pois.\n\nAnnesa poistui leipähuoneen takaovesta, nuori renki perässä. Sillä\ntaholla oli ulkona melkein tyhjää. Vain muutamia kerjäläisiä istui\nkyyryssä kivien ja pensaiden välissä ahmien lihaa ja leipää, joita\npriori oli käskenyt jakaa heille. Juuri siinä kohdassa, mistä\nvuoripolku alkoi, oli kuollut se sokea ukko, joka oli tullut kylään\nAnnesa mukanaan. Annesa ei ollenkaan muistanut tuota salaperäistä\ntapausta, mutta joka kerran kun hänen oli kuljettava paikan ohi, hän\nkuvitteli näkevänsä kuolleen vanhan kerjäläisen. Hän tunsi sisimmässään\nlevottomuutta ja nöyryytystä ja ajatteli:\n\n\"Hän toi minut tänne ja jätti minut tänne, vaikka olisi yhtä hyvin\nvoinut viedä minut muuallekin. Olisin silloin ollut mierolainen, oikea\npalvelijatar, mutta minun ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. No\nniin, mutta kuitenkaan...\"\n\nKuitenkaan hän ei voinut ajatella elämää toisenlaiseksi, ilman Paulua,\nilman surua, ilman kärsimystä.\n\n\"Sitä varten kai olen syntynytkin...\"\n\nKulkiessaan tänä päivänä Rosan kanssa sen paikan ohi, jossa vanhus oli\nkuollut, hän tunsi itsensä surullisemmaksi ja nöyryytetymmäksi kuin\nkoskaan ennen. Hän joudutti askeliaan ja tuijotti etäisyyteen, silmät\nhimmeinä ja kasvot tavanomaisen synkän ja ylenkatseellisen naamion\npeitossa.\n\n— Annesa! poika aloitti melkein rukoilevasti, älä ole noin\nsuutuksissasi! Anna minulle anteeksi, teinhän sen vain sinun hyväksesi.\nTiedäthän, ettei naisten ole tapana käydä sellaisissa paikoissa, missä\non pelkkiä miehiä, tai käydä siellä korkeintaan miehensä tai veljiensä\nseurassa.\n\n— Olinhan don Paulun kanssa.\n\n— Niin, mutta hän ei ole miehesi eikä veljesi, nuori mies huomautti\nhuoaten. Tuttavani ovat nähneet teidät yhdessä ja alkaneet vihjailla.\nIhmiset ovat niin ilkeitä, Annesa!\n\n— Tuo on kai suuri uutinen, Annesa virkahti pilkallisesti. Ja hän\njoudutti taas askeliaan ja laahasi jäljessään hidasta tyttölasta.\nKuljettuaan tienmutkan ohi he joutuivat mantelikakkujen kaupustelijan\nkojulle. Tuonnempana oli eilinen köyhä vieras asettanut ohjaksensa\nja kannuksensa näytteille säkille, jonka oli maton tavoin levittänyt\nmaahan. Nähdessään Gantinen hän hymyili ja tervehti kädenliikkeellä.\n\n— Kuulehan! nuori mies sanoi lähestyessään tätä, onko sinulla\nsellaisia ohjaksia, joilla voi hillitä raisua tammavarsaa?\n\nMolemmat miehet katsoivat Annesaan ja nauroivat.\n\n— Annesa! Gantine sitten sanoi, ääni rukoilevana, saanko tarjota\nsinulle naulan mantelikakkua?\n\n— Tammavarsat eivät syö mantelikakkua, Annesa vastasi aivan tyynesti.\n\nGantine sanoi vielä jotakin, mutta hänen äänensä hukkui kokonaan rummun\npärinään, joka kuulosti melkein kammottavalta kansanjoukon äkillisessä\näänettömyydessä.\n\nKuuluttaja teki tiettäväksi kimakalla saarnanuotillaan, että kilpa-ajot\nalkavat kello viisi iltapäivällä:\n\n— Ensimmäinen palkinto: kaksikymmentä hopealiiraa ja hieno,\nkultakuteinen huivi; toinen palkinto: kymmenen hopealiiraa ja\nsilkkihuivi...\n\nKokonainen liuta poikanulikoita oli piirittänyt kuuluttajan\nkiusoitellen tätä. Yksi heistä oli niin julkea, että näpähdytti rumpua\npatukallaan.\n\n— Kolmas palkinto: hopeataaleri ja uuden uutukainen sardinialaislakki!\nPois tieltä, nulikat, taikka potkaisen teitä niin, että lennätte ilmaan\njoka sorkka!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Annesa kello kolmen ajoissa iltapäivällä kulki käytävässä, hän näki\nportin raosta pastori Virdiksen ison vatsan. Kevein, hiljaisin askelin\nAnnesa kiiruhti vanhaa sielunpaimenta vastaan, ja avatessaan porttia\nhän hymyili tälle ystävällisemmin kuin koskaan ennen.\n\nAurinko, joka paahtoi vanhan talon julkisivua ja kirkasti koko aution\ntien, tunki sisälle käytävään ja kultasi Annesan kalpeat kasvot. Pappi\ntarkasti häntä tutkivasti, huiskahdutti häntä käsivarrelle puna- ja\nsiniruutuisella nenäliinallaan, joka hänellä aina oli kädessä, ja kysyi:\n\n— No? mitäs nyt tuumitaan? Näytät kovin kalpealta, tyttöseni. Oletko\nsairas?\n\n— Minäkö? En koskaan ole ollut terveempi, herra pastori. Käykää\nsisälle.\n\nAnnesa riensi avaamaan sairaan huoneen ovea. Pappi lähti ähkien\nliikkeelle, astui sisään ja katseli ympärilleen.\n\nUkko Zua näytti nukkuvan, mutta huomatessaan papin hän elostui ja alkoi\nliikehtiä.\n\n— Missä toiset ovat? Kuinka hurisee, veli Zua?\n\n— Don Simone on kävelyllä, setä Cosimu ja donna Rachele ovat\npuutarhassa. Kutsunko heidät sisälle, arvoisa kirkkoherra? Annesa\nkysyi toimessaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että ukko Zua oli käynyt\nlevottomaksi papin tulon johdosta, ja katui, että oli pyytänyt häntä\ntulemaan.\n\n— Lähden kutsumaan heitä. Olkaa hyvä ja istuutukaa.\n\n— Annesa, kohota tätä pielusta! potilas komensi käskevällä äänellä.\n\nAnnesa järjesti pielukset, ja pappi istuutui vuoteen ääreen pyyhkien\nkasvoistaan hikeä ruudukkaisella nenäliinallaan.\n\n— Huhhuh! Olen kuoleman väsynyt. Onko teillä vieraita, Annesa? pappi\nkysyi.\n\n— On, kaksi: rikas maatilanomistaja, ja ohjaskauppias. Ovatko\npielukset mukavasti näin, setä Zua?\n\n— Ovat. Mene tiehesi! sairas ärähti vihaisesti.\n\nAnnesa poistui, ja pappi huomasi, että ukko Zuan kasvot olivat käyneet\nentistään synkemmiksi, epäluuloisemmiksi ja rumemmiksi.\n\n— Huhhuh! Onpas täällä kärpäsiä! Annesa, miksi et pane ikkunaa kiinni?\n\nAnnesa veti ikkunan raolleen, poistui huoneesta ja jäi seisomaan\noven taakse. Mutta hetken aikaan hän ei kuullut muuta kuin papin\nähkinää ja sairaan huohotusta. Paha merkki, että ukko Zua puhkui\nnoin tavattomasti. Sen pappi Virdis tiesi, ja hänkin ähki tavallista\nankarammin.\n\nLopulta hengenahdistusta poteva vanhus kysyi:\n\n— Miksi tulitte juuri tänään? Oliko juhla onnistunut, veli Virdis?\n\n— Juhla ei ole vielä lopussa, veli Zua. Kulkue, kilpa-ajot ja siunaus\novat vielä pitämättä.\n\n— Voi! vanhus huokasi surumielisesti, kuka olisi uskonut pari kolme\nvuotta sitten, etten enää koskaan voi olla mukana juhlassa? En ole\nelävä, enkä kuollutkaan. Kaikki on minulta mennyttä.\n\nHän huokaili yhä painaen luisevia kasvojaan pielukseen. Kaksi kyyneltä\ntunki esiin silmiä ympäröiviin ryppyihin kuin kastepisarat lakastuneen\nlehden poimuihin.\n\n— Ei! sanoi vakava ja lempeä ääni, jota Annesa ei olisi hevin tuntenut\npapin ääneksi. Ei mikään ole mennyttä, veli Zua. Päinvastoin, kaikki\nvasta alkaa...\n\n— Olen mennyttä miestä, veli Virdis!\n\n— Mitä on elämämme verrattuna iäisyyteen, veli Zua? Hietajyvä meressä,\nhöyhen äärettömässä avaruudessa. Ja kovimmatkin kärsimyksemme, koko\nolemassaolomme, sen intohimot ja hairahdukset, ovat vain tuulen\nhenkäys. Tänään elämme, huomenna olemme kuolleet, ja vasta silloin\nsaamme sanoa: kaikki alkaa, ei millään ole loppua...\n\nSairas huokasi taas.\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto, veli Virdis! Ottipa Hän minut luokseen,\ntai jätti minut tänne, se on minulle nyttemmin yhdentekevää. Mutta\nsellaisten ihmisten, kuin minä, pitäisi pikemminkin kuolla. Mitä minä\nteen täällä maailmassa? Olen vastuksena itselleni ja muille. Sen eräät\novatkin varsin hyvin käsittäneet, ja he tahtovat lakaista minut pois,\nsamoin kuin lakaistaan rikat lattialta tai tieltä...\n\nAnnesa säpsähti seisoessaan oven takana; hän painoi kättään otsalle ja\npidätti henkeään paremmin kuullakseen. Nyt Virdiksen ääni taas kaikui\nkarkeana ja käheänä:\n\n— Hyi, hyi, mitä puheita nuo ovat, veli Zua? Miksi laskettelette\ntuollaisia loruja? Ajatelkaa vain, jos he kuulisivat!\n\n— Ettekö luule, että joku höristää korviaan kuunnellen minua? Joka\novella ja raossa, joka ikkunan takana täällä on korva, joka kuuntelee\nminua, ja joka käsi on valmis lyömään minua. Niin, kuulkoot vain, mitä\nsanon. Enkö ehkä puhu julkisesti, kaikkien kuullen? Iäisyys, ukko\nsitten sanoi yhä pahemmin ähisten ja kiihoittuen. Puhutte iäisyydestä,\nveli Virdis? Iäisyys on olemassa tässä maailmassa sillä, joka kärsii.\nJoka tunti on vuosi, joka päivä kuolonkamppauksen täyttämä vuosisata.\nMutta riittäköön. Tapahtukoon Jumalan tahto!\n\n— Te houritte, pappi virkkoi. Olen jo tuhat kertaa sanonut teille:\nteitä vaivaa vainoamishulluus. Kuka on aikonut tehdä teille pahaa? Mitä\nvarten? Ja jos teillä on sellaisia ajatuksia, niin miksi yhä asutte\ntäällä?\n\n— Minne minun sitten pitäisi lähteä? vanhus kysyi itkien. Minulla ei\nole kotia, ei sisaruksia, ei ystäviä. Ei kukaan pidä minusta. Minne\nlähdenkään, aina on niitä, jotka tahtovat varastaa rahani. Kaikki\nvihaavat minua, kun minulla on muutamia kolikoita. Ilmakin on minulle\nvihamielinen, kun ei anna minun hengittää.\n\n— Veli Zua, päästäkää sitten kolikot kierimään tai lahjoittakaa ne\nhyväntekeväisyystarkoituksiin. Kun teillä ei enää ole mitään...\n\n— Kun minulla ei enää ole mitään, minun käy vielä huonommin. Silloin\nhe pitävät minua vanhana koirana, vanhana hevosluuskana...\n\n— He muka joka tapauksessa ottavat teidät hengiltä! pappi huudahti\nsuuttuneena. Zua! Zua! Teidän tautinne on todella parantumaton.\n_Teissä_ ei ole jumalanpelkoa! Te ette pidä kenestäkään, ettekä ole\nkoskaan pitänyt.\n\n— Minäkö?\n\n— Niin, juuri te, veli Zua! Ketä olette koskaan rakastanut? Ainoastaan\nrahojanne. Kuinka monesti olenkaan sanonut teille jo monena Herran\nvuotena: \"Veli, hankkikaa itsellenne perhe, täyttäkää Jumalan käsky...\"\n\n— Ei kukaan ole noudattanut Jumalan käskyjä paremmin kuin minä. En\nole koskaan tehnyt syntiä, en ole varastanut, en tappanut, en sanonut\nväärää todistusta, en himoinnut lähimmäiseni vaimoa. Mutta Jumala on\nväärämielinen...\n\n— Tätä nyt vielä puuttui, _pyhät enkelit!_ pappi huudahti lyödä\nläiskäyttäen kätensä yhteen ja käyden yhä katkerammaksi. Tähän maailman\naikaan muka on olemassa vain häijy ja vääryyttä tekevä Jumala. Vanhat\nja nuoret, miehet ja naiset, kaikki syyttävät Jumalaa. On hyvin mukava\nsyyttää Jumalaa kaikesta pahasta, jota itse teemme. Ja tekin, veli\nZua, vanha typerä aasi! Antakaa minun puhua, muuten pakahdun: En pane\npahakseni, vaikka loukkaisitte minua, panettelisitte minua tai vaikka\nannatte minulle selkäsaunan, mutta en voi kärsiä, että rienaatte\nJumalaa! Tämä on kaunista! Onko Jumala käskenyt, ettei teidän pidä\nauttaa lähimmäistänne, ei rakastaa häntä, onko Hän käskenyt teitä\ntekemään pahaa, jota ette tahdo muiden tekevän teille? Jumalako\non neuvonut teitä aina pysyttelemään yksin elämässä, voidaksenne\nvälttää vaikeuksia, koota rahoja ja olla vapaa vastuusta? Pitäkää nyt\nhyvänänne! Nyt olette yksin koko elämänne ajan, yksin kuin vanha koira!\n\nUkko Zua huokaili ja voihki, mutta ei enää rohjennut vastustella. Hänen\ntäytyi myöntää mielessään, että hänen vanha ystävänsä oli oikeassa.\nTämä jatkoi:\n\n— Jumala kai saarnaa teille saituutta ja sanoo. \"Piilota roposi, Zua,\npiilota ne ja rakasta niitä enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin\nitseäsikin. Älä auta sitä, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan ja\nepätoivoissaan kurottaa käsiään sinua kohti...\"\n\n— Ymmärrän! ukko sanoi kavahtaen istualleen vuoteessaan. Kyllä\nymmärrän!\n\n— Ettepähän! Ette ole ymmärtänyt mitään.\n\n— Ymmärrän, ymmärrän, sairas hoki haluten vaihtaa puheenaihetta.\nKaiken pahan me ihmiset muka teemme itsellemme. Minäkin kaiketi itse\nolen ampunut poikki jalkani...\n\n— Jumalako sen kenties ampui? Jollette olisi lähtenyt sotaan, niin...\n\nMutta pappi Virdis hillitsi mielensä. Hän älysi, että hänen käyntiään\ntäytyi pitää hyödyttömänä, jopa vahingollisenakin.\n\n— Sotaan, sotaan! sairas huusi, reuhtoillen ja läähättäen, koko ruumis\nvapisten, aivan suunniltaan. Hah hah haa! Kaikki muut solvaukset voin\nsietää, tätä vain en. Sotaan, sotaan tietystikin... lähdin sotaan, kun\nkuningas minut sinne lähetti... sentähden, että kaikki terveet miehet,\nkaikki miehet, joilla on omaatuntoa, lähtevät sotaan. Ja minäkin\nlähdin, ja tekisin niin uudelleenkin, ja La Marmora... ja Balaklava...\nja mitali, peilailkaa tässä mitalissa... niin, peilailkaa...\n\nHänen vihaa uhkuva äänensä sortui muuttuen korinaksi.\n\n\"Kaikki on mennyttä! Pastori Virdis ei totisesti saata kehua\noveluuttaan\", Annesa ajatteli oven takana. Alunpitäen hän oli älynnyt,\nettä ukko Zua johti keskustelun toiselle tolalle ärsyttäen pappia, niin\nettei tämä päässyt käyntinsä todelliseen aiheeseen. Virdis oli mennyt\naivan liian pitkälle ja koskenut vanhan ystävänsä kaikkein arimpaan\nkohtaan. Annesa kuuli nyt papin vääntelehtivän ja puhkuvan, kun hän\nei kyennyt korjaamaan kömpelyyttään, ja Annesa kiristeli hampaitaan\nenemmän kiukuissaan papille kuin ukko Zualle.\n\nSinä yönä vanhuksella oli ankara hengenahdistuskohtaus. Annesa jo\nluuli, että hän kuolisi, ja tunsi omituista, kauhunsekaista iloa.\n\nJospa ukko kuolisi! Hänen kuolemansa selvittäisi kaiken. Mutta kuolema\non kuitenkin aina salaperäinen, hirvittävä tapaus, ja huolimatta\nmielenlujuudestaan ja julmasta toivostaan Annesa kahistui ajatusta,\nettä vanhus saattaisi kuolla hänen silmiensä edessä minä hetkenä\ntahansa. Hän avasi keittiön oven ja kutsui Gantinea. Köyhä vieras\nei vielä ollut palannut. Renki nukkui raskaasti ja kuorsasi kuin\nukkorahjus, mikä ei ollenkaan miellyttänyt hänen morsiantaan.\n\nAnnesan täytyi kutsua poikaa toistamiseen. Tämä kavahti unestaan oikein\nymmärtämättä, mitä Annesa sanoi. Sitten hän meni sairaan huoneeseen\nja lähestyi vuodetta; mutta hän ei ruvennutkaan huolehtimaan vanhasta\npotilaasta, vaan alkoi hyväillä morsiantaan, niin että tämä kävi\nkärsimättömäksi.\n\n— Mitä tyhmyyksiä sinä, Gantine! Tätäkö varten minä kutsuin sinua?\n\n— Minkäs tähden sitten? nuorukainen mutisi huoaten. Etkö näe, että\nukko Zua on paremmassa kunnossa kuin minä? Eihän hän muuta kuin\nhengittää raskaasti. Se menee pian ohi, saat nähdä. Setä Zua! hän\nhuudahti kumartuen vuoteen yli. Kuinka voitte? Lähdenkö noutamaan\nlääkäriä?\n\nUkko avasi silmänsä selälleen ja huitoi käsillään, kuin olisi tahtonut\nleyhyttää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta hetken kuluttua hän rauhoittui, ja\nhänen kasvonsa, joihin veri oli pakkautunut, saivat jälleen tavallisen\nkellertävän värinsä.\n\n— Veli Virdis!... hän kuului mutisevan.\n\n— Tahdotteko, että lähetämme noutamaan häntä? Annesa kysyi auliisti.\n\nVanhus katseli häntä, mutta ei vastannut.\n\n— Voitteko jo paremmin? Noudammeko lääkärin? toisti Gantine, joka\noli istuutunut vuoteen jalkopuoleen eikä näyttänyt aikovan hievahtaa\npaikaltaan.\n\n— Lääkäriä, lääkäriä... milloin olette noutaneet lääkäriä minua\nvarten? Antakaa edes vettä! ukko soperteli. Raikasta vettä.\n\n— Kas tässä.\n\nAnnesa nosti lasin hänen huulilleen, mutta ukko otti sitä suuhunsa vain\nvähän, ja sylki senkin takaisin lasiin.\n\n— Tämä on tulta, eikä vettä. Eikö enää ole vettä kaivossa? Tuokaa\nminulle toki vähän raikasta vettä.\n\nSaadakseen raikasta vettä Annesa meni pihalle, köytti nuoran vesiruukun\nkaulaan ja upotti sen kaivoon, nosti astian taas ylös ja kaatoi vettä\nlasiin aikoen palata sisään. Silloin hän näki Gantinen tulevan häntä\nvastaan.\n\n— Mitä tahdot? Annesa kysyi karskisti.\n\nGantine kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä rajusti.\nAnnesalta läikkyi vesi lasista.\n\n— Päästä minut! tyttö tiuskaisi suuttuen ja koetti irroittautua, mutta\npoika suuteli häntä toistamiseen ja painoi häntä lujemmin poveaan\nvasten.\n\n— Oletko morsiameni vai etkö? poika kuiski huohottaen, intohimosta\nsuunniltaan. Miksi aina kaihdat minua? Ennen et ollut tuollainen,\nAnnesa? Et enää näy rakastavan minua.\n\n— Päästä irti. Ukko odottaa.\n\n— Odottakoon! Parasta olisi, jos lopultakin kuolisi. Jos hän kuolee,\nvoi isäntäväki maksaa rahat, jotka he ovat minulle velkaa; silloin\nvoimme mennä naimisiin. Jää nyt hetkeksi luokseni, Annesa! Juokset aina\nminua pakoon. Tuntuu siltä, kuin pelkäisit minua.\n\n— Se on totta. Minä pelkään sinua, Annesa sanoi hiukan ivallisesti.\n\n— Olet siveä tyttö, sen tiedän, ja se on mieleeni. Mutta joskus toki\nvoisit olla minunkin seurassani.\n\n— Päästä jo irti! Annesa toisti kiukkuisesti.\n\n— Tule takaisin, Annesa, odotan sinua! poika pyyteli. Parin päivän\nperästä minun täytyy lähteä. Jollemme ole yhdessä tänä iltana, emme\nenää näe toisiamme. Tule nyt, Annesa!\n\n— Päästä minut. Saammehan nähdä.\n\nGantine päästi hänet, mutta Annesa ei enää tullut ulos; vieläpä hän\njoutuin sulki oven vitjalla, eikä vastannut liioin vanhuksen pyyntöihin\neikä sadatuksiin.\n\nSeuraavana aamuna vieraat lähtivät varhain. Rengin taas täytyi lähteä\nvuoristoon viemään Paulun hevosta laitumelle.\n\nKun juhla oli ohi, elämä Decherchien talossa jatkui entiseen\nyksitoikkoiseen, synkkään tapaansa. Molemmat ukot kävivät messussa\nja istuskelivat sen päätyttyä kauan kunnallistalon kiviportailla\njuttelemassa vanhojen tuttavien kanssa. Mutta illoin he istuivat\nkotitalon ulko-oven edessä, ja joskus pappi Virdis oli heidän seuranaan.\n\nPaululla oli omat tuttavansa, asioittensa hoito ja omat puuhansa.\nOllessaan kylässä hän joutui kotiin ainoastaan päivälliseksi ja yöksi.\n\nNaiset puuhasivat omissa askareissaan, donna Rachele rukoili alinomaa.\nMiehet kajosivat pöydässä harvoin talon raha-asioihin, mutta ne olivat\nsurkeassa kunnossa. Kolme päivää juhlan jälkeen kyläkuuluttaja,\njoka samalla toimi oikeudenpalvelijana, tuli antamaan ensimmäisen\nvaroituksen talon ja tiluksien myömisestä huutokaupalla.\n\nParin viikon kuluttua olisi kaikki mennyttä. Silti vanhukset ja donna\nRachele eivät näyttäneet ylen levottomilta. Ehkä he odottivat, että\nKaitselmus puuttuisi asiaan, tai toivoivat Paulun voivan hankkia\nrahoja. Paulukin toivoi vielä. Ballore Spanu oli sanonut hänelle ennen\nlähtöään:\n\n— Olen vielä ikäänkuin perheen poika, niinkuin tiedät, eikä minulla\nole centesimoakaan omaa rahaa. Mutta jos tulet kotikylääni, esitän\nsinut kirkkoherran sisarelle, rikkaalle muorille, joka varmaankin voi\nlainata sinulle muutamia tuhansia. Viikon kuluttua on meidän kylässämme\npyhimysjuhlat; silloin sinun on sopivin tulla.\n\nPaulu oli päättänyt uskaltaa yrityksen. Mutta jollei sekään\nonnistunut...\n\n— En oikein tiedä, hän sanoi Annesalle lähtönsä edellisenä iltana,\nmutta olen varma siitä, että saan rahoja irti. Ilman rahoja en tule\nkotiin... ennemmin otan itseni hengiltä.\n\nTämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän uhkasi tehdä itsemurhan. Mutta\nniin kovasti ei uhkaus ollut koskaan ennen pelästyttänyt Annesaa.\n\nPaulu matkusti. Gantinekin oli lähtenyt kotoa, ja hänen oli määrä jäädä\nLula-metsään kylvöaikaan asti.\n\nSairas ukko Zua tahtoi ripittäytyä. Pastori Virdis istui kauan hänen\nluonaan, ja kun hän vihdoin tuli ulos huoneesta ja istuutui oven eteen\nmolempien vanhusten pariin, Annesa pani merkille, että hän näytti\ntavattoman iloiselta.\n\n— Kirkkoherra on hyvällä tuulella, hän sanoi donna Rachelelle. Ehkä\nhän on saanut setä Zuan taivutetuksi auttamaan meitä.\n\n— Jumala sen suokoon! donna Rachele huokasi. Silloin tekisin jalkaisin\ntoivioretken Gonare-madonnan luo.\n\nMutta kuuntelipa Annesa kuinka tarkkaavasti tahansa, pappi ei\nilmoittanut vanhuksille tuota ilosanomaa. Hän kutsui Rosan luokseen\nja käski lapsen kertoa Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja pohti\ntytön kanssa laveasti yksityiskohtia. Sitten hän puhui ukko Cosimun\nja don Simonen kanssa Santus paimenesta, jota syytettiin poikansa\nmurhaamisesta, ja hänkin puolusti onnettoman isän viattomuutta.\n\n— Isä on taas lähtenyt liikkeelle; hän on saanut tietää, että poika\noleskelee lammastarhassa lähellä Ozieria.\n\n— Olisipa oikein ja kohtuullista, jos hän hirttäisi koko nulikan, jos\nsaa hänet kiinni! ukko Cosimu tuumi tavattoman jyrkästi.\n\nPappi Virdis pani tämän kovin pahakseen, alkoi huohottaa ja huitoi\nkäsillään.\n\n— Cosimu Damianu! Mitä sanotkaan? Onko tuo kristityn puhetta? Onko\nsinusta viime aikoina tullut villipeto?\n\nRosa alkoi nyt kertoa kamalaa unta, jota hän oli nähnyt edellisenä yönä:\n\n— Oli hirmuisen iso susi, jolla oli pikkiriikkinen häntä. Se juoksi\ntoisen pedon perässä erämaassa. Ei aikaakaan, kun tuli mies, jolla oli\nsauva ja keihäs...\n\n— Huijui millainen uni! ukko Cosimu sanoi ollen säikähtävinään. Oikein\nminua peloittaa!\n\nRosa naurahti, mutta kävi sitten jälleen vakavaksi ja viittaili\nkäsillään.\n\n— Älkää pelätkö! Sehän oli vain unta!\n\n— No, mitä mies teki keihäällä?\n\n— Mies juoksi juoksemistaan. Sitten hän tuli toiseen erämaahan, ja\nsitten vielä toiseen.\n\n— Olipa siinä erämaita enemmänkin, pappi huudahti.\n\n— Kuulkaa nyt, kuulkaa tarkasti, Rosa sanoi kärsimättömästi.\n\nJa nuo kolme vanhusta kuuntelivat tarkkaavasti tytön haaveellista\nlörpötystä. Annesa ja donna Rachele istuivat sillä aikaa sisällä\nkäytävässä ajatuksiinsa vaipuneina. Edellinen oli synkän odotuksen\nvallassa, mutta toivoi rauhaa ja onnistumista, jälkimmäinen huusi\navukseen Jumalaa, joka ei heltynyt hänen rukouksistaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nPaulu oli lähtenyt matkaan aamun sarastaessa. Moneen vuoteen hän\nei ollut tehnyt muuta kuin näin matkustellut hankkimassa rahoja,\nniinkuin keskiajan ritarit aarteita etsimässä. Varmaankin virtasi\nvähän espanjalaisen ylimyksen verta tämän köyhtyneen sardinialaisen\naatelismiehen suonissa. Mutta ajat olivat muuttuneet. Vuorista ei\nenää löytynyt aarteita, eivätkä ihmiset olleet auliita hellittämään\nkukkaronsa nauhoja. Ja kuitenkin Paulu Decherchi matkusteli ja toivoi\nlopultakin osuvansa paikkaan, jossa asuisi ihmisiä, jotka eivät olleet\nniin saastaisen kitsaita kuin ne koronkiskurit, joiden kanssa hän\nsiihen asti oli ollut tekemisissä.\n\nHän toivoi, jopa uskoi varmasti, että onni olisi viimeinkin hänelle\nsuosiollinen. \"Kirkkoherran sisar on rehellinen ihminen\", hän tuumi.\n\"Hän lainaa minulle rahat kohtuullisella korolla. Näin saatamme maksaa\nvelan pankkiin; ja kuolee kai setä Zuakin kerran, jolloin on helppo\njärjestää asiamme\".\n\nHän ratsasti edelleen. Hänen pieni raudikkonsa, jonka satulasta\nriippui valko- ja punakukkainen pussi, niin että sen kangas näytti\nseinäverhosta leikatulta, pysähtyi äkkiä nostaen kaunista, viisasta\npäätään. Pölyisestä ja huonosti hoidetusta maantiestä oikeaan, muurin\ntakana, häämötti polun suu, jonka melkein peittivät näkyvistä tuuheat,\nmarjoja täynnä olevat sinivatukkapensaat.\n\n— Olet oikeassa, Paulu sanoi ääneensä taputtaen älykkään eläimen\npäätä. Parempi on poiketa tuonne polulle. Se on kapea ja hankala, mutta\nsillä on vähemmän pölyä ja enemmän siimestä.\n\nHän antoi eläimen noudattaa vaistoaan, ja se pujottautui varovasti\npensaiden välitse.\n\nPolku mutkitteli ja polveili syvän laakson kaltaalla. Aamun ruusuinen\nhohde valaisi himmeästi maisemaa, jossa vielä melkein oli alkuperäinen\nkoskemattomuuden leima. Näytti siltä, kuin ei ihmisjalka olisi\nvielä koskaan tallannut tätä seutua. Laakson seininä kohosivat\nharmaakivikalliot. Kuivunut joen uoma, jonka pohja oli hyvin vaaleaa\ngraniittia, uursi laakson vihreään pohjaan harmaanvalkean vakonsa, ja\nkukkivat oleanderit, joita kasvoi kivien lomissa pitkin joen vartta,\nnäyttivät aivan kuin kyklooppien kivimaljakkoihin istutetuilta.\nKiiltävälehtinen laakeri, mustamarjainen myrtti, vielä kukkivat\npionipensaat ja monet Sardinian kasviston harvinaisemmatkin pensaat\nja kukat koristivat laaksoa ja kallioita kiiveten niiden huipuille\nasti. Valkoisina hohtavat ja sinisinä siintävät vuoret, joista\nmuutamat vielä olivat leijuvien huurujen peitossa ja joihin aamuruskon\nheijastus valoi punaansa, rajoittivat näköalaa. Etäällä, metsärinteisen\nvuoren juurella, siellä josta laakso alkoi, näkyi vielä kotikylä,\nja kauempana, harmaassa kalliosyvennyksessä, pilkottivat toisen\npienen kylän rauniot, jonka kaikki asukkaat olivat kansantarun mukaan\nammoisina aikoina kuolleet salaperäiseen ruttotautiin; toinen tarina\ntaas tiesi kertoa, että heidät oli yhtenä ainoana yönä surmannut\nsukupuuttoon naapurikylän väestö, joka halusi laajentaa aluettaan.\n\nPaulu joutui aamun runouden ja seudun kauneuden lumoihin. Hän ei ollut\npitkiin aikoihin tuntenut itseään näin iloiseksi ja onnelliseksi. Hän\nnäytti tulleen nuorukaiseksi jälleen ja siirtyneen takaisin siihen\naikaan, jolloin hän lähti kotoa hilpeänä ja huolettomana kuin lintu\netsimään vain huveja ja hauskuutta huolimatta huomisesta. Väliin hän\nlaulahti:\n\n    Linnut, siipi ilmaan luokaa,\n    Mulle lemmen viesti tuokaa...\n\nJa hänen äänensä, joka oli sointuvan heleä kuin naisen ääni, kajahti\ntyynessä aamuilmassa. Hevonen höristi korviaan, ikäänkuin isännän\ntavaton hilpeys olisi häirinnyt sitä. Mutta Paulu jatkoi laulamistaan\nja kannusti ratsuaan. Niin, hän oli iloinen. Annesan muisteleminen,\nrahan saannin toivo, aamun ihanuus saivat hänen mielensä virkeäksi.\nHiiteen kaikki synkät muistot ja ikävät ihmiset, varsinkin setä Zua ja\nkyläkuuluttaja julistuksineen!\n\nJa ratsu kantaa häntä yhä etemmäksi. Milloin polku kiipeää laakson\nrinnettä ylös, milloin laskeutuu sen pohjaan. Pienen ylätasangon\npoikki hän saapui pieneen ravintolaan, johon poikkesi syöttämään\nhevostaan. Hän aikoi oitis taas jatkaa matkaansa, mutta muuan nainen\ntunsi hänet ja kiiruhti kertomaan Pietro eli Peu Corbulle, rikkaalle\ntilanomistajalle, että Paulu Decherchi oli poikennut korpraalinlesken,\nZanan, kapakkaan. Don Peu Corbu riensi heti Zana lesken ravintolaan\nja alkoi oitis Paulun nähtyään moittia tätä, kun ei hän ollut tullut\nsuoraa päätä tervehtimään ystäväänsä.\n\n— Pelkäätkö, että meillä on rutto talossa? Milloin Paulu Decherchi on\nruvennut poikkeamaan kievareihin, sensijaan että tulisi ystäviensä luo?\n\nPaulu oli aikaisemmin pyytänyt rahoja lainaksi don Peulta, joka oli\nevännyt pyynnön. Lainailihan Paulu rahoja kaikilta tuttaviltaan,\nmutta ei koskaan toistanut pyyntöään, jos se kerran oli hylätty, vaan\nkantoi sitten kaunaa noille nurjamielisille henkilöille. Hän oli\nkuitenkin tulevinaan iloiseksi don Peun näkemisestä, lausui hänelle\nkohteliaisuuksia, mutta kieltäytyi lähtemästä hänen mukaansa.\n\n— Minulla on kiire, hän selitteli. Puhallutan vain hetkisen hevostani.\nOlen matkalla Pyhän Isidoron juhlaan.\n\n— Se on vasta ylihuomenna. Sinä jäät kauniisti tänne koko täksi\npäiväksi, niin totta kuin nimeni on Peu Corbu.\n\n— Älä vanno! En minä kuitenkaan jää, Paulu vastasi. Mutta hän jäi\nsentään. Don Peu oli noita sardinialaisia aatelismiehiä, jotka eivät\nkarta maatöitä, kun niikseen on, mutta jotka enimmäkseen vetelehtivät\ntoimettomina odottaen ystäviä ja vieraita, joiden kanssa voivat vähän\nryypiskellä ja jutella kaiken maailman asioista pitkin ja poikin.\n\nHän otti Paulun huostaansa kuin ainakin tavoittamansa saaliin ja\nlaahasi häntä ympäri kylää kapakasta toiseen. He joivat yhdessä aika\ntanakasti; Paulu oli edelleen iloista poikaa ja alkoi lasketella\nhullutuksia. Hän kehui, ettei hänen raha-asioitaan vaivannut mikään\nja että hengenahdistusta poteva ukko oli lahjoittanut hänelle\narvopaperinsa mielin määrin käytettäviksi.\n\n— Katsopas, hän virkkoi osoittaen takkiaan, joka oli mitä hienointa\nenglantilaista kangasta, mutta huonosti tehty, tämän setä Zua lahjoitti\nminulle; toisin sanoen pisti minulle käteen sata liiraa ja käski ostaa\nuuden puvun.\n\n— Teittepä viisaasti, kun otitte sen ukkorahjuksen luoksenne, don Peu\nvastasi hypistellen takin kangasta. Mutta kyllä te olettekin hänelle\nhyviä. Jos hän olisi joutunut toisenlaisten ihmisten pariin, he\nolisivat ottaneet hengen hänestä. Zana, sinä kaunosilmä, tuohan meille\npullo lisää tätä kirottua muskat-viiniä!\n\nZana, kaunis leski, jolla oli suuret, sysimustat silmät, nousi\npöytänsä äärestä ja tuli myymälästään, josta sai mitä erilaisimpia\ntavaroita, pieneen perähuoneeseen, jonne jalosukuiset ystävykset\nolivat vetäytyneet. Tätä huonetta, johon valo tuli ruokokattoon\ntehdystä pienestä ikkunasta, käytettiin ruokailupaikkanakin. Siellä oli\nkatettuna pöytä, jossa oli kori täynnä kivikovia, \"nuottipaperiksi\"\nsanottuja sardinialaisia leipiä; korin rei'istä kurkisteli pieniä\nvalkoisia, erittäin pirteän ja vilkkaan näköisiä matoja. Punaisilla\npapereilla verhotuilta seiniltä ei puuttunut almanakkoja eikä\npyhäinkuvia. Suurennetusta valokuvasta katseli huoneeseen lihava,\nsävyisän näköinen karabinieeri, joka näytti korpraaliksi naamioidulta\npapilta.\n\n— Zana, tähtisilmä, don Peu puheli jäykkänä ja vakavana viiniä\nlaseihin kaatavalle leskelle, tämä jalosukuinen herra, tämä ratsumies\nja ritari on leskimies ja hakee lohdutusta. Sinä taidat myös hakea\nlohdutusta. Ettekö voisi lohduttaa toinen toistanne?\n\n— Joko te taas hulluttelette, don Peu! leski vastasi arvokkaasti.\nJollen kunnioittaisi vierastanne, vastaisin teille, niin kuin\nansaitsisitte!\n\n— Antakaa hänen loruilla! Paulu sanoi lepytellen.\n\nMutta leski katseli nuorta leskimiestä, ja tämäkin jo oli puolestaan\nkiinnittänyt huomionsa häneen. Molemmilla oli kauniit silmät; ja\nkauniit silmät ovat olemassa sitä varten, että niitä katseltaisiin,\nvaikka ne jo olisivatkin vuodattaneet kyyneliä rakkaiden vainajien\nhaudalla.\n\nZana jäi vielä hetkeksi asiakkaittensa seuraan, mutta poistui sitten\nmyymälään, jonne oli tullut pikkupoika ostamaan soldolla [soldo = 5\ncentesimoa] lampunsydäntä.\n\nPaulu oli käynyt alakuloiseksi, mistä syystä, sitä hän ei itsekään\ntiennyt. Tähän asti hän oli saanut pidetyksi hyvää tuultaan yllä\nkerskailuillaan pettäen itseään harhakuvitelmalla, että hänen\nraha-asiansa todella olivat hyvällä kannalla ja ettei hänen taskussaan\nolevia sataa liiraa oltu lainattu pastori Virdikseltä. Mutta pienen\npunaisen myymäläkamarin hämärässä hän luuli kuin unessa näkevänsä\nepämiellyttäviä hahmoja: kyläkuuluttajan tummanpuhuvat karskit kasvot\nhengenahdistusta potevan ukon luisevan, laihan haamun takana.\n\n— Hän on vielä kaunis nainen, don Peu sanoi puhuen yhä leskestä, ja\nhänellä kuuluu olevan kolikoitakin arkun pohjalla. Hokevat myös... minä\npuolestani en väitä mitään... mutta hoetaan — no, juo toki, Paulu\nDecherchi! Mitä sinä taas aprikoitset?\n\n— En tahdo juoda enää. Mitä sitten hoetaan?\n\n— Sinun täytyy juoda, niin totta kuin nimeni on Peu! Vai tahdot sinä\ntietää, mitä ihmiset sanovat? Sitä ei voi kertoa täällä... korpraali\nkuulee puheemme, ha, ha, haa! Terve!\n\nDon Peu joi seinällä riippuvan valokuvan maljan, ja Paulukin ryyppäsi.\nKorpraalinlesken muskat-viini sai kyläkuuluttajan naaman häipymään.\n\n— Mitä sitten sanotaan, Peu?\n\nDon Peu hiljensi ääntään ja kertoi koko joukon juoruja Zanasta.\nTämäntästä hän kohotti katseensa ja silmäili veitikkamaisesti\nkorpraalivainajan säyseitä kasvoja, joka hämärässä näytti katsovan\nkaukaisesta maailmastaan, suvaitsevasti kuunnellen kertomuksia oman\nleskensä seikkailuista. Paulukin katseli kuvaa ja naurahti. Hän unohti,\nettä Maatalouspankki viikon kuluttua säälimättä myöttäisi huutokaupalla\nDecherchien vanhan sukukartanon ja heidän viimeiset maatilkkunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä jo aamun koitteessa Paulu jatkoi matkaansa\nBalloren kotikylää kohti. Ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, se\ntuntui aivan syksyiseltä. Paulu ei enää ollut iloinen, niinkuin\nedellisenä päivänä. Humalasta oli hänen suuhunsa jäänyt karvas maku,\nja kurkku tuntui kuivalta. Hän muisteli niitä kahta tuntia, jotka\noli viettänyt lesken myymälän takahuoneessa, ja tuo muisto tuntui\nkiihoittavalta unelta. Viini, tuttavan jutut, Zana, joka alinomaa\npistäytyi sisälle ja jollakin verukkeella jäi seisomaan pöydän ääreen,\noli saanut hänet hulivilituulelle ja huolettomaksi, aivan kuin ennen\nnuorukaisvuosina. Huolimatta don Peun vastustelusta Paulu oli tahtonut\nmaksaa yhden viinipullon, ja kun hän oli ottanut taskustaan _marengon_,\nkahdenkymmenen liiran kultarahan, eikä leskellä ollut pientä rahaa,\nPaulu oli sanonut:\n\n— Voitte antaa minulle takaisin, kun palaan kolmen päivän päästä.\n\nZana oli tahtonut uskoa hänelle velaksi, don Peu oli tarjoutunut\nlainaamaan hänelle pientä rahaa, mutta Paulu oli ollut suuttuvinaan.\nPeu oli ajatellut Paulun tahtovan näytellä mahtavaa miestä\nmiellyttääkseen Zanaa, ja katsellut nauraen valokuvaa.\n\nRatsastaessaan Paulu muisteli lesken kookasta, kaunista vartaloa, hänen\nruusuisia poskiaan ja uhkuvia, hekumallisia huuliaan. Mutta samalla hän\najatteli pikku Annesaa, sitkeää ja uskollista murattia, jonka kietovan\nsyleilyn hän yksin tunsi ja josta hän ei tuntenut enää koskaan voivansa\nerota.\n\n— Zana on kaunis. Mutta vaikka hän olisikin kunniallinen nainen, ei\nhäntä voisi rakastaa kauan, Paulu tuumi itsekseen. Annesa on salainen,\ntyhjentymätön aarre. Hänen jokainen suudelmansa tuntuu minusta\nensimmäiseltä.\n\nPaulu ei tahtonut tunnustaa itselleen, että Annesan rakkauden voiman\nsalaisuus piili kokonaan siinä järkyttävässä intohimossa, jonka hän,\nPaulu, tytössä oli herättänyt. Hän ei tunnustanut sitä itselleen, mutta\ntunsi sen sisimmässään ja salli tämän intohimon täydelleen vallata ja\nkiehtoa olemuksensa, niinkuin muratti kietoutuu puunrungon ympärille.\nHän rakasti vähemmän kuin antoi rakastaa itseään, ja olematta\ntahallisesti uskoton hän katseli ja halusi toisia naisia antautuen\nmielihyvin heidän helliteltäväkseen.\n\nNäin hän unohtamatta Annesaa, mutta ajatellen kaunista leskeä, saapui\nkylään, matkansa päämäärään. Suuret ruusunpunaiset pilvet peittivät\nauringon, lempeä hohde välkkyi sänkipeltojen peittämillä kukkuloilla,\njoiden takana kohosi vaaleanpunaiselta marmorilta näyttävä kalkkivuori.\nPienet, mustat lehmät joivat kapeasta ojasta, piirtyivät kukkulan\nkeltaista taustaa vasten. Mutta kun hän ehti lähemmäksi kylää, kaikki\nnäytti kolkolta, tie pölyiseltä, ja löyhkäävää ilmaa oli vaikea\nhengittää. Pieni kirkko kohosi sadan metrin päässä kylästä karulla\nkentällä, joka oli kartion ja pyramidin muotoisten suurten paasien ja\nkivilohkareiden peitossa. Näytti siltä, kuin jokin muinaisajan kansa\nolisi samoillut tämän kentän yli ja yrittänyt pystyttää rakennuksia,\njotka olivat jääneet keskeneräisiksi. Kaikki oli täällä hiljaista ja\nautiota.\n\nHevosen kaviot vajosivat syvälle tomuun ja likaan. Kivihökkeleitä,\njotka oli rakennettu kalliopohjalle, oli rykelmissä harvojen\nuudisrakennusten ympärillä. Myssypäisiä, avojalkaisia naisia,\nrepaleisia lapsia, puolialastomia poikasia, melkein koko kylän väestö\nvilisi tomuisella tiellä. Kaikki alkoivat kuiskailla nähdessään Paulu\nDecherchin, joka tervehti oikeaan ja vasempaan hevosen selästä.\n\nRatsastaessaan vanhan talon ohi, joka näytti muita varakkaammalta, hän\noikaisi ryhtinsä, käänsi hevosensa ja katseli rautaristikkoikkunoita.\nSiinä talossa asui kirkkoherran sisar, rikas vanha nainen, jolta Paulu,\nköyhtynyt aatelismies, toivoi saavansa lainaksi rahoja. Ikkunoissa ei\nnäkynyt elävää sielua, ja Paulu ratsasti eteenpäin. Hänen tuttavansa\nBallore asui kauempana, syrjätien varrella, talossa, joka oli\nrakennettu korkealle kalliolle ja jossa oli avoin pihamaa edessä.\n\nBallore Spanu itse ei ollut kotona, mutta hänen omaisensa, äiti\nja seitsemän naimatonta tytärtä, joista nuorin oli täyttänyt\nkolmekymmentä, ottivat vastaan vieraan ilmeisesti mielissään.\n\n— Ballore on ulkoisalla, sanoi äiti, pieni lihava eukko, jonka\nkellervät kasvot olivat melkein kokonaan mustan päähineen peitossa.\nLähellä meidän laidunmaitamme on tulipalo, ja Ballore lähti avustamaan\nsammutustyössä. Mutta hän palaa kyllä illan suussa. Miten voivat\nomaisenne, don Paulu? Entä kuinka donna Rachele jaksaa? Muistan vielä,\nkun hän kävi tämän kylän juhlassa; hän oli silloin kihloissa ja kaunis\nkuin neilikan kukka.\n\nKaikki seitsemän neitosta häärivät Paulun ympärillä; mikä toi\npesumaljaa, mikä taas tarjosi kahvia, j.n.e. He olivat hämmästyttävästi\ntoistensa näköisiä, pieniä ja pyyleviä; kaikilla oli isot, kellervät\nkasvot, ja tiheät, mustat kulmakarvat yhtyivät kotkannenän yläpuolella.\n\nIsot mustat ja punaruskeat, vanhanaikaisilla kaiverruksilla koristetut\narkut, vuode, jonka yllä kohosi vaatekatos, ja vanha, musta penkki\nolivat huoneen kalustona. Valo tuli ovesta. Kanat tepastelivat vapaasti\nsisälle ja ulos.\n\nPaulu joi kahvia, pesi kasvonsa ja kätensä ja kuunteli puheliaan muorin\nlörpötystä. Tämä kertoi jo seitsemän vuotta käräjöineensä naapurinsa\nkanssa oikeudesta kulkea laidunmaalleen hänen tiluksiensa poikki.\n\n— Seitsemän vuotta, poikaseni! Yksistään asianajajat jo ovat nylkeneet\nminulta yli kaksituhattakolmekymmentä skudoa. Tämä tietysti on vain\nkunnianasia, ymmärrättehän. Voittaakseni jutun olisin valmis vaikka\ntarttumaan kerjuusauvaan.\n\nIllan suussa Paulu lähti kävelemään. Muorin lorut, Balloren poissaolo\nja seitsemän vanhaa piikaa, jotka tuuheiden kulmakarvojensa alta\ntähystelivät häntä, olivat saaneet hänet ylen huonolle tuulelle. Hän\nkuljeksi ympäri kylää epäröiden, menisikö kirkkoherran luo, jota\nei vielä tuntenut. Taivas peittyi pilviin. Tämä pikku kylä, johon\nverrattuna Paulun kotikylä Barunei tuntui somalta pikkukaupungilta,\nnäytti kolkolta kerjäläispesältä synkän taivaan alla.\n\nMiehet palasivat pelloilta ja laidunmailta, toiset jalkaisin, toiset\nratsastaen pienillä valkoisilla tai mustilla hevosilla. He näyttivät\ntulevan kaukaa, äänettöminä ja väsyneinä kuin kuljeskelevat ritarit.\n\nÄkkiä kietoi epätoivo Paulun sydämen jäisen kylmään vaippaansa.\n\n— Mistä olenkaan tullut etsimään onnea? Likaisesta sopesta! hän\najatteli itsekseen suunnatessaan askelensa kirkolle. Voisiko olla\nmahdollista, että saan rahoja täältä, niin, juuri täältä?\n\nPaljon väkeä riensi kirkkoon, jossa kirkkoherra toimitti iltamessua.\nPaulu pysähtyi katselemaan naisia, joista monet olivat erittäin\nkauniita huolimatta yksinkertaisista ja hullunkurisen näköisistä\npuvuistaan. Sitten hänkin meni kirkkoon ja asettui omituisen\ntaideteoksen luo. Se oli kuvapatsas, joka esitti pilvillä istuvaa Pyhää\nNeitsyttä. Pilvet olivat mustaa puuta ja pyöreät kuin pallot. Itse\nmadonna, jolla oli päässä myssy ja vyötäryksellä esiliina, oli muodoton\nhirviö ja muistutti luonnonkansojen epäjumalankuvia. Paulu tunsi\nsardinialaisten maalaiskirkkojen pyhimyskuvat, joten tämä ei häntä\nihmetyttänyt. Mutta se palautti hänen mieleensä äkkiä pyhimyskuvat\nZana lesken peräkamarissa, ja hänen päähänsä pälkähti hurja ajatus.\nMutta samassa hän hylkäsi sen inhoten. Ei, hän saattoi alentua mihin\ntahansa, nöyrtyä kurjimpien koronkiskurien edessä, jopa katsella, kun\ntalo myötiin ja vanhukset, donna Rachele parka ja viaton Rosa ajettiin\npois vanhasta kodista kuin elukat navetasta... mutta pyytää rahoja\nhuonomaineiselta naiselta, ei ikinä!\n\n— Parempi kuolla, hän ajatteli painaen päänsä alas. Itsemurhan ajatus\nei peloittanut. Jos otan itseni hengiltä, ukko Zua pelastaa perheen.\nHän vihaa minua, ja tehdäkseen minulle kiusaa hän ei auta meitä, mutta\njos minä kuolen...\n\nAnnesan hahmo ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen kirkon hämärässä,\nja enemmän kuin vanhusten ja äitinsä surua hän ajatteli Annesan\nepätoivoa ja päätti ilmoittaa hänelle kaamean päätöksensä.\n\n— Silloin se ei tule hänelle odottamatta. Sitten _jäljestäpäin_ hän\nei ilmaise tunteitaan, vaan salaa muilta, että rakastimme toisiamme,\nja voi mennä naimisiin Gantinen kanssa. Ei! En tahdo musertaa häntä,\nAnnesa parkaa, pientä sydänkäpyäni.\n\nVilpittömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen; salatakseen niitä hän\nlaskeutui polvilleen, laski hatun permannolle, nojasi kyynäspäänsä\ntoiseen käteen ja pyyhkäisi toisella kädellä otsaansa.\n\nHarvinaisen synkkä kuoro kajahti kirkossa; se oli kuin etäistä ukkosen\njylinää, johon sekoittui kellojen soittoa ja lasten valitushuutoja\nja nyyhkytyksiä. Miehet, jotka olivat polvillaan alttarin ääressä,\nolivat aloittaneet hillityllä, rukoilevalla äänellä kaihoisan,\nvalittavan virren, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Naiset istuivat\npermannolla kirkon perällä ja vastasivat terävällä, korvia viiltävällä\näänellä. Varsinkin kuoron johtajattaren ääni kaikui kimakkana ja\nmetallinsävyisenä kuin kirkonkellot.\n\nHämärä sakeni. Alttarilla palavat vahakynttilät valaisivat heikosti\nmiesten ryhmää. Paulu ei voinut unohtaa tätä elämänsä järkyttävää\nhetkeä, alkeellinen, synkkä laulu palautti hänen mieleensä koko hänen\nsurullisen ja hurjan nuorukaisikänsä. Unohtuneet kuvat sukelsivat esiin\nhänen muististaan, outoja hahmoja kohosi hänen eteensä kirkon hämärästä\nahdistaen ja raastaen häntä ja huutaen outoja sanoja. Noiden haamujen\njoukossa oli eräitä hänen kotinsa monivuotisia palvelijoita, ja hän oli\nkuulevinaan lapsentytön, tämän sukiessa pikku Annesan tukkaa hyräilevän\ntyperää laulua:\n\n    Kampaa, kampaa kaunotukkaa,\n    kultaista kuin silkkisukkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten ääni taukosi, tyttö katosi, ja lihava pappi Virdis istui\nhänen paikallaan nenäliina kädessä, ja Rosa kulki hitaasti pihan\npoikki. Donna Kallina, hänen vaimovainajansa, istui vahankelmeänä ja\nläpikuultavana kuin aave päivänpaisteessa koettaen turhaan lämmetä.\n\nKirkossa, joka kävi yhä kolkommaksi, lauloi seurakunta edelleen\nsurullista virttään. Tuntui siltä, kuin jokin paimentolaiskansa olisi\nkulkenut ohi kaiuttaen kaihomielistä laulua jäähyväisiksi menetetylle\nkotiseudulle.\n\nPaulu tunsi sisimmässään tuota salaista kaihoa, joka piilee Sardinian\nkansan sydämen pohjalla. Huvitteluhalu, nautinnonhimo, seikkailut\nolivat lapsuudesta alkaen houkutelleet hänet tielle, joka ei ollut\nhänen oikea tiensä. Hänkin oli alati uneksinut etäisestä isänmaasta,\nilon ja tyydytyksen tyyssijasta, jonne ei koskaan pääsisi — sen hän\ntiesi nyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaulun käyttäytyminen kirkossa oli tehnyt syvän vaikutuksen Balloren\nseitsemään sisareen. Mutta Ballore itse, joka oli palannut palopaikalta\nkädet kärventyneinä, uuvuksissa ja pahalla tuulella, tuijotti Pauluun\nja ajatteli nähdessään hänet niin alakuloisena:\n\n— Epäilemättä hän on hirvittävässä pulassa. Eihän hän usko Jumalaan,\nja kuitenkin hän on ollut rukoilevinaan miellyttääkseen kirkkoherran\nsisarta.\n\nJa hän ajatteli ehkä tehneensä tyhmästi pyytäessään Paulua tulemaan.\n\n— Miten hän voi maksaa takaisin lainansa? hän tuumi. Eihän hänellä\nole mitään. Joudunpa ikävään valoon kirkkoherran ja hänen sisarensa\nsilmissä!\n\nOllessaan kahden kesken huoneessa, jossa oli katosvuode ja johon\nvieraalle oli katettu ateria, ystävykset katsoivat toisiaan suoraan\nsilmiin.\n\n— Tahdotko, että lähdemme kävelylle? Ballore kysyi. Mutta Paulu\nkäsitti, että hänen ystävänsä oli väsynyt ja huonolla tuulella, joten\nhän sanoi:\n\n— Minne sitten lähtisimme? Senkö henkilön luo, jolle olet luvannut\nesittää minut? Ehkä jo on liian myöhä. Tähän vuorokauden aikaan ei\nmennä lainaamaan rahoja.\n\n— Miksi ei, jos se on välttämätöntä! Ballore virkkoi. Sitten hän\nhuokasi: Voi, kuinka olen väsynyt, olin vähällä kärventyä koko mies.\nMutta saimmepas tulen viimeinkin masennetuksi. Sekös lähti kiitämään\npitkin maata, pahus, ja me perässä, kädessä haot ja kepit. Ajoimme sitä\ntakaa, pieksimme sitä ja tallasimme sen jaloillamme kuoliaaksi kuin\nelukan. Onneksi se ei ehtinyt metsään asti, mutta näin se meitä poltti,\nkatsohan!\n\nHän näytti punaisia käsivarsiaan ja kärventyneitä kämmeniään; myöskin\nhänen partansa, jopa tuuheat, yhteen kasvaneet kulmakarvatkin\nolivat kärventyneet. Hän tunsi, miten paljon oli erottamassa häntä,\nvoimakasta, karkeaa raatajaa, joka oli valmis kaikkeen, otteluun\ntulenkin kanssa, Paulusta, jolla oli hienot, kalpeat kasvot ja\nalakuloiset, huolista raskaat lapsensilmät. Hän katseli vierastaan ja\nsääli tätä, mutta mitäpä hän saattoi tehdä? Ei, hän ei voinut auttaa.\nBallorellahan oli niin paljon vihamiehiä, niin monta käräjäjuttua ja\nniin monta asianajajaa maksettavana. Ystävien täytyi tyytyä hyviin\nsanoihin. Ja Paulu saikin kuulla hyviä sanoja niin runsaasti, että\nheltyi ja oli yhtä nöyrä ja epävarma Balloren parissa kuin oli ollut\nkerskaileva Peun seurassa.\n\n— Johan sen sanoin sinulle, Ballò. Olen täydellisen häviön partaalla.\nJollet sinä auta minua, en tiedä, miten minun käy. Parasta, että teen\nitsestäni lopun. Ehkä minun kuoltuani meikäläisten asema paranee. Minä,\nnäetkös, olen talon turmiontuoja. Minun syntymäni jälkeen rappeutuminen\nalkoi, ja asiani ovat huononemistaan huonontuneet.\n\n— Älä puhu noin, Ballore sanoi. Sinä olet terve ja voimakas. Voithan\ntehdä edullisen naimakaupan, jollet muuta. Ihmettelen suorastaan, ettet\nole ajatellut sellaista. Donna Kallina vainaja oli pyhimys, ja luulen,\nettä hänen hurskas sielunsa iloitsisi, jos sinä...\n\n— Ole vaiti! Paulu sanoi, jottei hän kuule, mitä joutavia puhut. En\nkoskaan mene uusiin naimisiin.\n\n— Ja se on ehkä kuitenkin ainoa pelastus.\n\nPaulu ajatteli Balloren puhuvan näin tyrkyttääkseen hänelle\njotakuta sisaristaan. Se oli kuin kylmää vettä niskaan. Hän piti\nnaisista, vaikka nämä olisivat olleet rumiakin, kunhan he muuten\nolivat miellyttäviä, mutta nuo seitsemän vanhaa impeä uhkaavine\nkulmakarvoineen tuntuivat hänestä sekasikiöiltä, puoleksi naisilta,\npuoleksi linnuilta, ja herättivät hänessä vastustamatonta inhoa.\n\n— Ballore, hän sanoi ajatellen Annesaa, olemme molemmat miehiä. Sinun\ntäytyy ymmärtää minua. Minun on ilmaistava sinulle jotakin. Minulla on\nsalainen suhde. En ole heittiö; olen onneton, mutta en epärehellinen.\nEn ehkä koskaan ota vaimokseni tuota naista, mutta en koskaan\nhylkääkään häntä.\n\n— Miksi et voi naida häntä? Onko hän köyhä?\n\n— Hän on naimisissa, Paulu sanoi, kääntääkseen ystävänsä epäluulon\npois Annesasta. Olen pitänyt hänestä jo pienestä pojasta, mutta kohtalo\non aina erottanut meidät toisistamme. Menin sitten naimisiin, ja\njäätyäni leskeksi näin jälleen tuon naisen. Siihen aikaan minun oli\npakko vainajaa surressani elää säännöllistä, siveää elämää. En voinut\nhuvitella, en koskaan lähennellyt naisia. Kerran jouduin ystävättäreni\nkanssa kahden kauas metsään. Olin aina kunnioittanut häntä ja olin\ntoivonut voivani hillitä intohimoani. Mutta halu sai minusta voiton,\nse sokaisi minut. Ja pahinta oli, että nainen odotti vain merkkiä\ntäydellisesti antautuakseen minulle. Hänkin oli aina rakastanut minua.\nHän tarrautui kiinni minuun kuin muratti puunrunkoon. En hylkää häntä\nikinä elämässäni.\n\n— Voi Paulu! Ballore sanoi huoaten. Sinun onnettomuutesi on se, että\naina olet ollut heikko.\n\n— Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän liiankin hyvin, Paulu jatkoi\nkiihtyneenä muistaessaan kirkossa vuodattamansa lapselliset kyynelet.\nOlen lapsi ja ymmärrän, että heikkouteni ja kelvottomuuteni on\nperheemme onnettomuuksien syy. Ja vielä enemmän kuin nämä onnettomuudet\nminua kiusaa se, että yhä edelleen olen heikko, olen lapsi. Olen\njoutunut eksyksiin, eikä kukaan voi neuvoa minua oikealle tielle.\nJos olisin jatkanut lukujani, minusta olisi tullut jotakin, mutta\nvanhempani ja sukulaiseni erehtyivät suuresti pannessaan minut\nseminaariin. Minusta ei ollut häkkilinnuksi. He panivat oven kiinni,\nmutta minä lensin ulos ikkunasta. Sitten he lähettivät minut pois, ja\nsilloin jouduin harhateille. Ei kukaan sanonut minulle, että minun\npiti tehdä työtä, ja niin lähdin maailmalle kuin kerjäläiset, jotka\nkulkevat almua anoen juhlasta juhlaan. Minäkin etsin juhlista jotakin,\nmitä en koskaan löytänyt. Mutta minä en ole paha. En koskaan ole tehnyt\npahaa, mutta en liioin koskaan hyvääkään. Vain itselleni olen tehnyt\npahaa. Monesti olen toivonut, että voisin tehdä edes pahaa, niinkuin\nmonet muut osaavat viekkaasti, ja tarmokkaasti. Mutta siihenkään en\npysty. Sanon sinulle vielä kerran: olen yhä edelleen lapsi. Älyni,\nsivistykseni, sanalla sanoen kaikki, kaikki minussa on pysähtynyt\nkesken kehityksensä. Olen hedelmän kaltainen, joka kuivettuu ennen\ntuleentumistaan.\n\nToinen kuunteli, mutta ei kyennyt käsittämään Paulun puheen hienoutta\neikä epätoivoa. Yhden seikan hän vain ymmärsi: ettei Paulu koskaan\nvoisi nousta siveellisestä ja taloudellisesta häviöstään, ja hän katui,\nettä oli kutsunut hänet vieraakseen.\n\nHe keskustelivat vielä hetken ja menivät sitten nukkumaan.\n\nPäivän valjetessa Paulu heräsi ja näki Balloren jo lähtevän ulos. Mutta\nnoustuaan hän huomasi, että Ballore taas oli palannut ja joi lasista\nviinaa.\n\n— Olenpa minä nukkunut, Ballore sanoi. Tuskin vieläkään olen oikein\nhereillä. Juo, mies!\n\nSitten he menivät kirkolle. Pyhimysjuhla oli mitätön. Asukkaat, jotka\nmelkein kaikki olivat maanviljelijöitä ja nyt viettivät suojeluspyhänsä\nIsidoron juhlaa, olivat sinä vuonna saaneet huonon sadon. Sen johdosta\nBallore alkoi valittaa:\n\n— Tänä talvena varmaankin tämän kylän ihmisiä kuolee nälkään.\nNälänhätä raivoaa taas kelpo lailla. Ajat ovat muuttuneet, Paulu hyvä.\nTähän maailman aikaan meidän kaikkien toimeentulo on kurjaa. Mutta\nmuistan, että kaikki elimme minun lapsuuteni aikana mainiosti. Silloin\ntäälläkin oli perin rikasta väkeä. Kirkkoherralla ja hänen sisarellaan\nesimerkiksi oli säkeittäin rahoja, nii-in, ihan säkeittäin, kautta\nkunniani!\n\n— Senpä vuoksi rosvot kävivätkin ryöstämässä, ellen väärin muista.\n\n— Niin, se oli kuuluisa rosvous: neljäkymmentä aseellista miestä\nnaamiot kasvoilla, ja väitettiin olleen joukossa monta sinun\nkotikyläläistäsikin — älä pane pahaksesi, Paulu! He hyökkäsivät\nkirkkoherran taloon, riisuivat vaatteet pappiparalta ja hänen\nsisareltaan, köyttivät heidät kiinni toisiinsa, paiskasivat vuoteeseen\nja ryöstivät, mitä ikinä irti saivat. Kerrotaan heidän vieneen enemmän\nkuin kymmenentuhatta skudoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Paulu ja hänen isäntänsä menivät kirkkoherran luo, alkoi sisar,\npieni vanha nainen, jolla oli päässä kultakudemyssy, taas kertoa samaa\nrosvousjuttua. Luultavasti hän ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen tehnyt\nmuuta kuin selvittänyt tuota tapausta. Hänen ammottava suunsa ja\npienet, tirkistelevät lasimaiset silmänsä näyttivät vielä olevan täynnä\ntuon hirvittävän hetken kauhua.\n\n— Yksi niistä paholaisista oli pitkä ja musta mies, hartioilla pitkä\nturkki, joka valui nilkkoihin asti. Hän oli kuin takajaloilleen noussut\nlammas. Poikaseni, näen joka yö, aina vapisten kauhusta, sen mustan,\nkarvaisen hirviön. Niin, he ryöstivät meidät putipuhtaiksi, tuskin\njättivät edes tuhkaa pesään...\n\nSanalla sanoen, ei kirkkoherralla eikä muorilla ollut liikoja rahoja.\nPaulu lähti talosta epätoivo sydämessään.\n\n— Ballore varmaankin tänä aamuna kävi kieltämässä muoria lainaamasta\nminulle rahoja, hän ajatteli itsekseen.\n\nSuru ja nöyryytys herätti hänen ylpeytensä, ja samoin kuin Peulle\nhän Ballorellekin teeskenteli huolettomuutta ja hilpeyttä. Hän jäi\nkoko siksi päiväksi kylään, uhrasi loput sadasta liirastaan lahjoihin\nisäntäväelleen, ryyppäsi ja nauroi.\n\nSeuraavana päivänä Paulu aamun sarastaessa lähti paluumatkalle. Hän ei\ntiennyt, mitä tehdä, mutta ei mitenkään tahtonut tulla kotiin ilman\nrahoja:\n\n— Ennemmin paneudun puun juurelle ja kuolen nälkään.\n\nEteenpäin, eteenpäin! Taivas oli synkässä pilvessä, ja kuiva maa,\npölyiset puut ja paljaat kalliot odottivat hartaasti sadetta. Lehti\nei liikahtanut, ihmisääntä ei kuulunut; koko harmaankellertävässä\nmaisemassa ei näkynyt elävää olentoa. Minne hänen kannatti suunnata\nkulkunsa, kun koko maailma oli hänelle tämän erämaan kaltainen? Kaikki\noli mennyttä, auttamattomasti.\n\nMutta silti yhä vain eteenpäin! Nöyrä ja viisas hevonen juosta\nhölkytteli, ja kun se näki aukon laitumen aitauksessa, se epäröimättä\npoikkesi hakemaan oikotietä. Juuri kun Paulu ratsasti syrjätiellä don\nPeun pienen kylän lähettyvillä, hän kuuli kutsuvan äänen, joka hänestä\ntuntui tutulta. Ratsu seisattui. Kookas, roteva mies, jolla oli pitkä\npunertava parta ja seurassaan repaleinen, hurjan mustalaisen näköinen\npoika, tuli häntä vastaan.\n\nDon Paulu! Don Paulu! mies huusi huohottaen ja väsyneenä.\n\nPaulu huomasi, että mies oli Santus, paimen, jota yleisesti syytettiin\npoikansa murhasta. Nulikka oli hänen poikansa.\n\n— Oletteko vihdoinkin löytänyt tuon vekkulin? Paulu kysyi.\n\nSantus tarttui pojan hartioihin ja pudisti häntä rajusti.\n\n— Olen kahteen kertaan kiertänyt jalkapatikassa koko Sardinian ympäri,\nja tahdon kuolla vapaana epäluuloista. Tässä tämä hirtehinen nyt on.\nVien hänet poliisin luo ja sanon kaikille: \"Nyt näette, onko isä\nsurmannut poikansa. Ja nyt silitkää siitä hornan tuuttiin joka sorkka!\"\nNyt pesen käteni, don Paulu.\n\nMies kiroili, mutta huolimatta väsymyksestä ja matkan rasituksista,\njotka selvästi näkyivät hänen kasvoistaan, hän tuntui olevan hurjan\nilon vallassa. Poika sitävastoin oli synkkä ja tuijotti kauas suurilla\nsinisillä silmillään kuin vanki, joka hautoo mielessään pakotuumia.\n\n— Lähdettekö suoraa päätä kotiin? Paulu kysyi sen enempää välittämättä\nSantuksen ja pojan kohtaloista.\n\n— Heti paikalla. Voinko toimittaa puolestanne jonkin asian?\n\n— Voitte kyllä, Paulu vastasi hitaasti, miettien, mitä sanoisi.\nAnnan teille kirjelipun, jonka pyydän antamaan Annesalle, mutta ei\nkenellekään muulle kuin hänelle, ymmärrättehän? Suullisesti voitte\nsanoa hänelle, ettei pidä odottaa minua kotiin vielä tänään.\n\n— Kyllä toimitetaan, don Paulu.\n\nPaulu otti taskustaan muistikirjansa ja kirjoitti lehdelle lyijykynällä\nnämä sanat:\n\n\"Tulen O:sta, jään täksi yöksi don Peu Corbun luo. Turha matka. Huono\nonni, kaikki toivotonta. En tiedä, milloin palaan. Muista, mitä sanoin\nlähtiessäni. Älä pelästy\".\n\nSantus ei osannut lukea. Paulu taittoi paperilipun ja antoi sen\nhänelle. Santus pisti sen vyöstä riippuvaan konttiinsa ja lupasi\ntoimittaa Annesan omiin käsiin. Sitten hän jatkoi vaellustaan työntäen\nedellään vaiteliasta poikaansa ja pysähdyttäen jokaisen vastaantulijan\nkertoakseen tarinansa. Hän ei osannut aavistaa laukussaan kantavansa\nsellaisen murhenäytelmän siementä, joka oli hänen omaa tarinaansa\npaljoa hirvittävämpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuolimatta Peun juoruista Paulu jälleen poikkesi korpraalinlesken\nluo. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa, mutta lähetettyään\nkirjelipun Annesalle hän oli tuntenut itsensä vielä alakuloisemmaksi\nja levottomammaksi. Päätös, ettei hän palaisi kotiin, oli muuttunut\npiintyneeksi päähänpistoksi.\n\n— Minulla on vielä viisi päivää aikaa, hän ajatteli. Vaikka minun\nolisi pakko harhailla ympäri maata samoin kuin tuo poloinen Santus,\nen aio palata kotiin tyhjin käsin. Tämä on nyt jo käynyt minulle\nkunnianasiaksi.\n\nMutta minne hän suuntaisi kulkunsa? Hänen mieleensä muistuivat Nuoron\nkoronkiskurit ja niiden joukossa eräs nainen, joka kerran oli lainannut\nhänelle tuhat liiraa kolmellasadalla prosentilla.\n\n— Mitä eroa on sellaisella koronkiskuriakalla ja naisella, jonka maine\nei ole aivan puhdas? hän ajatteli.\n\nMutta hypähtäessään hevosen selästä Zanan pienen Muratti myymälän\neteen ja nähdessään lesken juoksevan ovelle hymyillen tuttavallisesti,\ntämä häntä tympäisi. Ei! Ei! Tuolta naikkoselta hän ei tahtonut pyytää\nrahoja.\n\n— Jaha, Zana sanoi tarttuen hevosen suitsiin, ette näy unohtaneen\nrahoja, jotka teidän piti saada takaisin.\n\nLeski tempasi auki oven vieressä olevan pienen portin ja talutti\nhevosen pihaan. Paulu antoi hänen tehdä mielensä mukaan, mutta ei\nnäyttänyt halukkaalta leikinlaskuun.\n\nZana sitävastoin oli iloinen. Hän ei enää ollut se arvokas ja totinen\nleski, joka möi lampunsydämiä pienessä kaupassaan ja moitteettomasti\ntarjoili vieraille perähuoneessa. Hän oli nuori, kaunis nainen, joka\nkolme päivää oli ajatellut don Peun aatelissukuisen tuttavan lempeitä\nsilmiä ja kaihoisaa katsetta.\n\n— Olen yksin kotona, leski sanoi sidottuaan hevosen kiinni.\nPalvelijatar meni pesemään vaatteita. Minulla ei ole valmista ruokaa,\nniin että teidän täytyy kärsivällisesti odottaa.\n\nOli jo melkein keskipäivä. Pilvisen sään kolkko hiljaisuus lepäsi\nraskaana kylän, pihan ja lesken talon yllä.\n\nPaulu meni sisälle ja istuutui pöydän ääreen, missä toistaiseksi\noli vain leipäkori. Punaiselta seinältä katseli korpraali entistään\nsävyisämpänä huoneen hämärään.\n\nRuoan tultua pöytään Paulu söi vain vähän, mutta joi paljon, ja kuta\nenemmän hän joi, sitä enemmän hänen mielensä, joka oli pilvessä\nniin kuin taivaskin, selkeni, ja monet ongelmat näyttivät helpoilta\nratkaista.\n\n— Mitä eroa oikeastaan on koronkiskuriakalla ja Zanan kaltaisella\nnaisella? Ei mitään. Yhtä luuta pukinsarvi!\n\nZana kulki edestakaisin. Hän asetti vieraan eteen rasiallisen\nsardiineja, kaksi munaa ja lopuksi rasvassa paistettua lihaa.\n\n— Ja sinä sanoit, ettei sinulla ollut ruokaa! Kunhan et vain\njäljestäpäin antaisi minulle ylen suurta laskua.\n\nZana katseli häntä hymyillen.\n\n— Tämä oli vain minun yksinkertainen aamiaiseni. Don Paulu, älkää\ntehkö minusta pilkkaa.\n\n— Mitä? Paulu sanoi nousten. Sinun aamiaisesiko? Entä sinä itse, mitäs\nsinulle jää?\n\n— Älkää huolehtiko minusta, don Paulu!\n\nMutta Paulu oli jo hiukan hiprakassa ja seisoi siinä hetken\nhullunkurisen onnettomana, kun oli syönyt Zanan aamiaisen. Sitten hän\nnauroi ja sanoi:\n\n— Ajattelehan, että kotonani tänään tarjotaan päivällistä kuudelle\nköyhälle ja että äiti itse palvelee heitä. Pöydällä on meidän hienoin\nliinamme, ja siihen on kannettu hopeainen pöytäkalusto. Ja minä istun\ntäällä ja syön lesken aamiaisen.\n\n— Täytyykö äitinne tarjoilla? Onko se lupaus madonnalle? Zana kysyi\nlähestyen häntä.\n\n— Ei, se on perinnäistapa, tai oikeammin jonkinlainen velvoitus, joka\nkuuluu erääseen karjatarhaamme.\n\nHän tuli ajatelleeksi, että tuo köyhien ateria ehkä oli viimeinen,\njonka hänen jumalinen äitinsä saattoi tarjota, ja hän kävi jälleen\nsynkäksi, melkein kalmankalpeaksi. Ja tuuma lainata rahoja leskeltä\npalasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä.\n\n\n\n\nV\n\n\nJoka vuosi donna Rachele kutsui taloon jonkun seudun naisen auttamaan\nAnnesaa köyhien aterian valmistamisessa. Mutta tällä kertaa Annesa\nselitti, ettei hän huolinut vieraasta avusta. Päivällinen tuli\njo muutenkin liian kalliiksi, \"kolmekymmentä liiraa koirille ja\nvariksille\", niinkuin hän sanoi.\n\nPaulukin oli aina tuumaa vastaan eikä koskaan ollut kotona sinä\npäivänä. Hän ei tahtonut hermostua nähdessään äitinsä vaivautuvan ja\npalvelevan kuutta kurjaa kerjäläistä.\n\nMutta hurskaan kärsivällinen donna Rachele antoi \"lasten\" puhua ja\nodotti melkein kaihoten tätä hänen mielestään siunattua päivää. Hän\najatteli:\n\n— Vapahtajamme pesi köyhien jalat. Minä tahtoisin tehdä samoin niille\nköyhille, jotka istuvat pöydässäni!\n\nMonen monina vuosina, ehkäpä vuosisatoinakin Decherchin perheen\nnaisjäsenet olivat täyttäneet pyhän velvollisuuden, omin käsin\npalvelleet \"kuutta kainoa köyhää, jotka ehkä toivoivat voivansa pitää\nköyhyytensä salassa\".\n\nDonna Rachele oli aina vastustanut sen karjatarhan myömistä, johon tämä\nvelvoitus liittyi, luultavasti sentähden, että se hänestä oli pyhä ja\nrakas.\n\nSiten se karjatarha oli jäänyt viimeiseksi, mutta nyt täytyi taipua\nvälttämättömyyteen. Paulu ei vain ollut vielä palannut, ja häneen donna\nRachele ja molemmat vanhukset kohdistivat viimeisen toivonsa.\n\n— No niin, ensi vuonna ehkä olen kuollut. Tänä vuonna ainakin meidän\ntäytyy tunnollisesti täyttää velvollisuutemme, hurskas nainen sanoi\nlevottomalle ja hermostuneelle Annesalle.\n\nNuo kuusi \"kainoa köyhää\", jotka salaa kokoontuivat aterialle,\nolivat melkein joka vuosi samat. Ja huolimatta heitä ympäröivästä\nsalaperäisyydestä useimmat Barunein asukkaat tiesivät, että sinä\npäivänä, määrättynä aikana nuo kuusi söivät hopeahaarukoilla ja että\nhieno nainen tarjoili heille. Kyläkuuluttaja, joka oli puolihöperö,\nhuvittelihe joka vuosi köyhien päivän iltana kulkemalla noiden kuuden\nköyhän asuntojen ohi, huutaen heidän nimiänsä ja kohdistaen heihin\nnöyryyttävän pilantekonsa.\n\n— Chircu Pira, tulehan ulos! Sanohan, aiotko sinäkin tänä iltana syödä\nhopeahaarukalla?\n\n— Matteu Bette! Mitä arvelet, maistuuko keitto paremmalta\nhopealusikasta kuin puulusikasta?\n\n— Jaha, vieläkö nuoleskelet sormiasi, Miale Caschitta?\n\nEnnen köyhäin ateriapäivää täti Anna, donna Rachelen vanha serkku,\ntarjoutui auttamaan Annesaa.\n\n— Voinhan silloin valita itselleni sulhasen rikkaista vieraistanne,\nhän sanoi leikkisästi.\n\n— Tule vain, leski vastasi. Mutta muista, että minä yksin hoidan\ntarjoilua pöydässä.\n\n— Silloinhan en saa nähdä vieraitasi, Anna huomautti.\n\nVarhain seuraavana aamuna hän palasi ja alkoi taas laskea leikkiä. Hän\nkertoi, että yksi vieraista, Matteu Corbu, liikanimeltään \"Leijonan\nvatsa\", kerran oli kosinut häntä.\n\n— En välittänyt hänestä, hän kun oli suursyömäri. Onhan hän syönyt\nkaiken, minkä omisti, ja lopulta hän kai olisi syönyt vaimonsakin.\n\nAnnesa ei huolinut Annan avusta. Hän valmisti ruoan ja ajatteli mieli\nahdistuksen vallassa Paulua, joka jo oli ollut poissa kolme päivää.\nMissä hän oli? Miksi häntä ei kuulunut takaisin? Hänen jäähyväissanansa\ntuntuivat Annesasta yhä kaameammilta ja uhkaavammilta:\n\n— Tämä on viimeinen matka. Joko hankin rahoja, tai... en ollenkaan\npalaa.\n\nToisinaan, kun hevonen kuului laukkaavan tiellä, Annesa säpsähti.\nMutta tuo ei ollut Paulun raudikon kavioiden kapsetta. Toivo haihtui,\nlevottomuus kasvoi. Annesa oli siististi pukeutunut ja kampautunut\nniinkuin tavallisesti, mutta donna Rachele, joka alinomaa kulki\nhuoneen, keittiön ja pihalla olevan vajan väliä, jonne oli sytytetty\ntuli makaronien ja lihan paistamista varten, pani merkille, ettei hän\nollut ennallaan.\n\n— Välistä olet kalpea, välistä taas tulipunainen, hän sanoi\npyyhkäisten kädellään hänen otsaansa. Mikä sinun on? Oletko väsynyt tai\nsairas?\n\nTäti Annakin katseli häntä ja herkesi laskemasta pilaa. Annesan\nlempeistä ja surullisista silmistä oli tavanomainen levollisuus\nkadonnut. Milloin niistä välkähti hurja leimu, milloin ne taas\ntuijottivat jäykkinä ja hajamielisinä kuin hurmiossa.\n\n— Tyttö on huonolla tuulella tänään; jätetään hänet rauhaan. Hän on\nsuutuksissaan, kun ei tahtonut, että tarjoisimme köyhäin ateriaa tänä\nvuonna, donna Rachele sanoi kahden kesken serkulleen.\n\nTäti Anna oli sitä mieltä, että Annesa todella oli oikeassa. Kun\ntuo karjatarha kuitenkin täytyi myödä muutaman päivän kuluttua, oli\nmieletöntä täyttää vanhaa lupausta. Mutta hän ei sanonut mitään,\nkäänteli vain paistinvarrasta hiilloksen yläpuolella.\n\nHengenahdistusta potevan ukon huoneessa oli pöytä jo katettu.\nKellastuneella pöytäliinalla koreilivat hopealusikka ja -haarukka sekä\nhopeinen veitsenpää jokaisen valkoisen, punakukkakuvioisen lautasen\nkohdalla.\n\nKaksi kutsuvieraista, vanhat veljekset Chircu ja Predu Pira olivat jo\nsaapuneet, ja he istuivat sairaan vuoteen ääressä. Nämä onnettomat\nvanhukset olivat hyvästä perheestä, joka aina oli yrittänyt jotakin\nliikettä tai muuta, mutta aina epäonnistunut. He olivat siistissä\npuvussa kuin herrasmiehet. Heidän kelmeät, väsyneet kasvonsa, laihat\nkätensä ja alakuloiset silmänsä saattoivat kertoa pitkän tarinan\nsuruista ja ponnistuksista. He olivat todella kaksi \"kainoa köyhää\",\njoiden köyhyys kuitenkin oli yleisesti tunnettu, ja donna Rachele oli\npyytänyt heitä tulemaan ilahduttaakseen ukko Zuaa, jonka uskottu ystävä\nnuorempi veli Chircu ennen oli ollut. Toisia vieraita odotettaessa ukko\nZua käytti tilaisuutta hyväkseen, donna Rachelen poistuessa pihalle,\npanetellakseen sukulaisiaan. Ukon matala, kähisevä ääni täytti synkän\nhuoneen voivotuksellaan.\n\nZua puhui pahaa kaikista, Rosastakin, \"möhkälekallosta\".\n\n— Cosimu Damianu lähti tänään maatöihin. Hänen tekee mieli raataa,\ntuon tyhjäntoimittajan, nyt, kun jo seisoo haudan partaalla! Hän muka\nrupeaa tekemään työtä elettyään toisten armoilla koko ikänsä. Ja don\nSimone on kävelyllä; täytyyhän hänen saada liikuntoa, vanhan ylimyksen,\njotta ruokahalu olisi parempi. Kävele vain, ystäväni! Ensi vuonna olet\nköyhien päivällisillä entisen talosi uuden omistajan vieraana!\n\nMolemmat vieraiksi pyydetyt vanhukset hymyilivät surumielisesti. Mutta\nvanhempi, joka ei koskaan ollut voinut kärsiä Zuaa, sanoi ärsyttääkseen\nhäntä:\n\n— Paulu palaa tänään ja tuo mukanaan paljon rahoja. Hänen sanotaan\nolleen Nuorossa, jossa...\n\n— Suusi kiinni! ukko Zua ärjäisi yrittäen kohota istualleen,\nkiukustuen kuullessaan mainittavan Paulun nimeä. Hän palaa kotiin nenä\npitkänä, senkin irtolainen, maankiertäjä! Kuka enää antaisi hänelle\nluottoa? Kaikki nauravat hänelle... kaikki... kaikki... voi voi!\n\nViha oli vähällä tukehduttaa hänet. Vanha Pira nousi kohentelemaan\npieluksia hänen selkänsä taakse.\n\n— Älä noin kiivastu, Zua, se on sinulle kovin vaarallista.\n\n— Suutun niin, että pakahdun, kun kaikki luulevat hänen olevan\nmatkoilla järjestämässä raha-asioitaan... mutta sensijaan hän...\n\n— Sensijaan hän renttuilee ja huvittelee, sen hyvin tiedämme, Chircu\nPira sanoi koettaen rauhoittaa vanhaa ystäväänsä.\n\n— Niin, vanhat ystäväni. Hän lähti Pyhän Isidoron juhlaan, ja sitä\nvarten hän otti lainaksi rahoja. Hän ei ajattele, että viiden päivän\nkuluttua tämä talo ja karjatarha joutuvat vasaran alle. Sitä hän ei\najattele sen enempää kuin kukaan muukaan tässä talossa. Kaikki ovat\nnoin iloisia ja antavat palttua kaikelle. Ajatelkaa don Simonea! Hän\nsaapastelee maantiellä saadakseen ruokahalua. He kaiketi toivovat, että\nminä näiden viiden päivän kuluessa kuolen. Mutta nahkani on paksu, ja\nsen sisällä on seitsemän henkeä kuin kissalla! En minä hevin kuole,\nhyvät ystävät, ja jos kuolen, niin saavatpa totisesti nähdä... voi voi\nvoi voi.\n\n— Älä kiihoitu noin, Zua! vanha ystävä varoitti. Se on sinulle ylen\nvaarallista.\n\nMutta toinen veli tiedusteli:\n\n— Mitä he saavat nähdä?\n\nMutta sairas oli jo katunut sanojaan eikä puhunut asiasta sen enempää.\n\n— Niin paljon kärpäsiä! hän valitti huitoen kädellään, jonka ranteesta\nriippui rukousnauha. Kuinka vaikea päivä! Kun on näin tukahduttavan\nkuuma, kärsin sanomattomasti. Viime yönä luulin varmasti tukehtuvani.\nJa tuo Annesa, senkin lutka! Piru hänet periköön! Hän mulkoili minuun\nkuin olisi tahtonut... kas, tuossa he tulevat.\n\nTulijoiden askeleet kuuluivat ulkoa. Rosan nauru kaikui käytävässä,\nja ovessa näkyi jo tytön iso pää, hänen pirteät silmänsä ja sinisillä\nnauhoilla koristettu punainen hameensa, ja hänen takanaan don Simonen\nmusta puku, sauva ja sardinialainen lakki.\n\nVanha aatelismies näytti tavallistaan iloisemmalta, laski leikkiä\nlapselle nykien hänen päähuivinsa kulmia ja sanoi lapsellisella äänellä:\n\n— No, pikku tammavarsa, loikkaa nyt!\n\nUkko Zua katseli häntä halveksivasti.\n\nSitten saapuivat muut vieraat. Heistä oli vain yksi nuori, varhaisesta\nlapsuudestaan asti sokea. Don Simone istuutui pöytään köyhien kanssa,\nmitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja otti Rosan viereensä.\n\n— Donna Rachele! hän huusi leikkisästi, nyt olemme valmiit. Mutta tänä\nvuonna olette laskenut väärin vieraiden luvun. Kuuden köyhän asemesta\nolette kutsunut seitsemän, jopa seitsemän ja puoli.\n\nJäykkänä ja kalpeana mustassa puvussaan donna Rachele tuli sisään\nkantaen kukkurapäistä, isoa makaronivatia. Hän hymyili, mutta\nnähdessään vanhan sukulaisensa istuvan pöydässä köyhien parissa hän\nsäpsähti, ja katkerat kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan. Mutta ukko\nkatseli häntä hymyillen, silmät hilpeinä kiiluen, ja donna Rachele\najatteli:\n\n— Hänellä näyttää olevan minulle jotakin kerrottavaa. Mitähän Paulu\nlienee kirjoittanut hänelle?\n\nAterian aikana don Simone laski leikkiä, mutta hänen läsnäolonsa tuntui\nhiukan häiritsevän vieraita. Hän alkoi hyvänsävyisesti kiusoitella\nheitä:\n\n— Kuules, Matteu \"Leijonan vatsa\", sinä olet kuin valas, kun se on\nsyönyt itsensä kylläiseksi. Nähkääs, hän syökin kaksi päivällistä ja\nillastaa vahvasti päälle päätteeksi.\n\nMatteu Corbu, suursyömäri, itsekin kerskaili hyvästä ruokahalustaan ja\noli kerran kertonut syöneensä kokonaisen lampaan.\n\nDon Simonen pila houkutteli muut vieraat nauramaan. Tehdäkseen mieliksi\nisännälle muutamat alkoivat ahdistella vanhaa Matteuta pilapuheillaan.\n\n— Millainen olikaan lempilaulusi nuoruudessasi, Matteu? kysyi ukko\nChiru. Koetapas muistella!\n\nMutta tuo pikku äijä, joka oli kuin pieni Pyhä Pietari, hänellä kun\noli kalju, ja niskassa pitkä hiustöyhtö, söi aivan rauhallisesti\nvastaamatta mitään.\n\nHänen vieressään istuva sokea nuorukainen, Niculinu, hypisteli\npöytäliinaa ja sanoi hymyillen:\n\n— Et näy muistavan, Matteu. Oletko kuuro? Mutta minä muistan sinun\nlaulunpätkäsi:\n\n    Jos makaroneja oisivat vuoret,\n    ja laaksot juustoja täynnä...\n\nRosa kuunteli tarkkaavasti. Äkkiä hän purskahti nauruun ja tahtoi\nkuiskata jotakin don Simonen korvaan.\n\n— Mitä sanot? En kuule!\n\nRosa laskeutui kömpelösti tuolista lattialle ja nykäisi vanhuksen takin\nlievettä. Ukko nousi ja meni tytön mukana keittiöön.\n\n— Pyytäkää heitä lukemaan uudelleen se laulu makaroneista!\n\n— Voi sinua pikku veitikkaa! Tätäkö varten kutsuit minut tänne?\n\nTyttö livisti pakoon, ja vanhus riensi hänen jälkeensä pihalle. Anna\ntäti oli keittiössä, Annesa oli mennyt antamaan sairaalle ruokaa. Donna\nRachele hääri vajassa nostaen paistinvarrasta tulelta. Don Simone meni\nhänen luokseen ja sanoi kiireisesti:\n\n— Pappi Virdis uskoi minulle erään asian, mutta mitä suurimmassa\nsalaisuudessa. Hän on saanut Zuan ostamaan tämän talon ja karjatarhan;\nsiten kaikki järjestyy hyvin. Mutta älä Jumalan nimessä puhu siitä\nkenellekään, älä edes Annesalle!\n\n— Nyt mennään sisään, Rosa, ja pyydetään heitä lukemaan se runopätkä\nuudelleen.\n\nKun leski ilmestyi huoneeseen tuomaan paistia, kaikki saattoivat\nhuomata, että hänen kasvoissaan oli aivan toisenlainen ilme. Melkein\nkuumeinen ilo elostutti hänen katsettaan, ja lempeitä, rakkautta\nuhkuvia sanoja kuului hänen huuliltaan, joihin oli tullut vähän väriä.\nAnnesakin huomasi donna Rachelen muuttuneen mielialan, mutta selitti\nsen johtuneeksi siitä melkein haltioituneesta nautinnosta, jota\nköyhien ruokkiminen tuotti tuolle hurskaalle sielulle, ja hänen synkkä\nkiihoittuneisuutensa vain yltyi. Toisinaan Annesallakin oli pahoja\najatuksia hyväntekijöistään samoin kuin sairaalla vanhuksella. Hän\noli todella raivostua nähdessään heidät noin huolettomina ja iloisina\nvähää ennen täydellistä häviötä. Eikä Pauluakaan kuulunut kotiin! Missä\nhän oli? Annesan ajatus etsi häntä, seurasi häntä aavoilla, autioilta\nlaidunmailla, kolkoilla poluilla, tuon pimeän ja uhkaavan taivaan alla,\njoka kaareutui hänen surevan päänsä yli kuin raskas kiviholvi.\n\nPöytävieraat puhuivat sokeasta Niculinusta.\n\n— Hän sanoo toisinaan tähän aikaan näkevänsä kuin etäisen\nvalkenemisen. Kolmivuotiaaksi asti hän näki, mutta menetti näkönsä\nankaran taudin jälkeen. Hän oli äskettäin Vapahtajan juhlassa Nuorossa\nja luulee vähitellen saavansa näkönsä takaisin. Eikö niin, Niculinu?\n\nSokea vastasi vain tekemällä ristimerkin.\n\n— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! donna Rachele huudahti ja risti\nhänkin silmänsä. Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä kaiken; kiitetty\nolkoon aina Hänen nimensä!\n\nJa hän taputti Niculinua olalle, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista\ntälle, että hänkin, samoin kuin nuori mies, oli ollut sokea siihen\nhetkeen asti, mutta että nyt alkoi nähdä kaukaisen valonhohteen. Niin,\nhän alkoi toivoa ihmisten hyvyyttä, ja tämä toivo aiheutti hänen\nilonsa. Tekipä hänen mielensä mennä sairaan vanhuksen vuoteen ääreen ja\nsanoa: \"Setä Zua, kiitän sinua; en siksi, että pelastat meille talon\nja viimeisen maatilkun, vaan senvuoksi, että osoittaudut siten hyväksi\nihmiseksi, me kun olemme luulleet sinua häijyksi\". Mutta don Simone\nloi häneen terävän katseen, ja hän oivalsi, että tuo salaisuus täytyi\nvisusti säilyttää.\n\nNiin hän tekikin. Mutta iltapäivän kuluessa hän tuhlaamalla tuhlaili\nhuolenpitoaan ja huomaavaisuuttaan sairaalle vanhukselle, joka aavisti,\nmistä tämä johtui, ja kävi siitä entistään äreämmäksi. Tämä vain yhä\nenemmän kiihoitti ja katkeroitti Annesaa.\n\nPäivä kävi yhä pimeämmäksi ja kolkommaksi. Ukkosen jyrinää kuului\netäältä tummansinisen vuoren takaa. Ilmassa oli jotakin painostavaa ja\nmieltä ahdistavaa.\n\nAterian loputtua köyhät vieraat lähtivät pois, ja talo vaipui jälleen\ntavalliseen järjestykseensä ja painostavaan hiljaisuuteensa. Vain\nsilloin tällöin ukko Zua voivotteli, ja kun Annesa kulki huoneen läpi,\nhänen valituksensa sai uhkaavan sävyn.\n\nAnnesa askarteli ääneti, asetti kaappiin pöytäliinan ja -astiat,\nlakaisi pihan, meni sitten vesikiulu pään päällä lähteelle ja viipyi\nkauan muurin ääressä katsoen kauas laaksoon. Melkein mustien pilvien\npeittämän taivaan alla näytti kaikki synkältä. Laakso levisi katseiden\nedessä kuin ääretön kuilu, kalliot näyttivät olevan romahtamaisillaan\ntoistensa yli, ja musta, liikkumaton metsä vuoren huipulla tuskin\nerottautui pilvistä, jotka kulkivat yhä alempana.\n\nEikä Paulua kuulunut. Annesan päätä särki kauheasti. Häntä pyörrytti\nja hänestä tuntui, kuin vesiastia olisi ollut yksi noista kallioista,\njotka hänestä näyttivät horjuvan ja järkkyvän paikoiltaan. Oli aivan\nkuin ukkonen olisi jyrissyt hänen päänsä sisässä. Hän aikoi juuri\npalata taloon, kun huomasi Santus paimenen, kolmen miehen ja pojan\nilmestyvän tielle. Houriko hän, eikö tuo poika ollut Santuksen karannut\npoika? Uteliaisuus haihdutti hetkeksi hänen oman levottomuutensa.\nHän nosti vesiastian päänsä päältä, asetti sen kivimuurille ja jäi\nodottamaan. Ryhmä lähestyi, ja Santus paimenen kova ja iloinen ääni\nkuului hetki hetkeltä selvempänä yksinäisen tien hiljaisuudessa.\n\n— Hitto vieköön! Nyt lähden heti poliisin luo pojan kanssa. Jos hän\nsitten vielä tahtoo karata, niin karatkoon ja menköön vaikka hornan\ntuuttiin!\n\nPoika oli ääneti. Annesa katseli eikä enää hämmästynyt, kun Santus\nhuusi:\n\n— Annesa hoi! Tässä se karannut lintu nyt on! Katsele häntä tarkoin!\nSinäkin voit todistaa, että se on hän.\n\n— Missä olet ollut koko tämän ajan? Annesa kysyi, kun he olivat\ntulleet lähemmäksi.\n\nPoika loi häneen katseen ilkeistä, sinisistä silmistään, mutta ei\nvastannut sanaakaan.\n\n— Tapasimme don Pauhun, paimen jatkoi. Hän ei tule vielä tänä yönä\nkotiin; älkää siis odottako.\n\nAnnesa, joka taas oli nostanut vesikiulun päälaelleen, vapisi kiireestä\nkantapäähän. Peittääkseen kiihoittuneisuuttaan hän antoi miesten mennä\nohi. Mutta Santus näytti pysähtyvän ja ikäänkuin jäävän odottamaan.\n\n\"Varmaankin hänellä on minulle jotakin sanottavaa\", Annesa ajatteli ja\nmeni hänen luokseen.\n\nToiset kulkivat edelleen muutaman askelen päähän\n\n— Missä tapasit don Paulun? Annesa kysyi puoli ääneen.\n\n— Magudas kylän mäessä... oli matkalla kylään. Hän antoi minulle\nkirjelipun toimitettavaksi sinulle... ehkä sinun on annettava se\ndon Simonelle, sanoi paimen, joka oli hyväntahtoinen, mutta hiukan\nveitikkamainen mies. Hän kielsi antamasta sitä kenellekään muulle kuin\nsinulle. Tässä on!\n\nHän ojensi tytölle paperilipun, jonka oli siepannut repustaan.\n\nAnnesa rutisti paperia käsissään; hehkuva hiili ei olisi voinut\npahemmin polttaa hänen sormiaan. Kului tuokio; paimen puhui, mutta\nAnnesa ei kuunnellut. Hän kuuli vain ukkosen jyrinän kaukaa, ja hänestä\ntuntui, ettei hän puristanut kädessään paperia, vaan sykähtelevää\nsydäntä, sielua, joka värisi ja vaikeroi. Mitä oli tapahtunut? Paulu\nei ollut koskaan ennen kirjoittanut hänelle. Miksi hän nyt kirjoitti?\nHyviä vai huonoja uutisia? Vain hetken hän epäili. Sitten hänessä\nheräsi varmuus, että tämä sanoma oli huono. Ja häntä peloitti saada\ntietää se liian pian.\n\nNuori tyttö, joka ratsasti valkoisen hevosen selässä, näkyi tulevan\ntiellä. Ehdittyään pienen ryhmän kohdalle häneltä pääsi iloisen\nyllätyksen huuto hänen tuntiessaan Santus paimenen pojan.\n\n— Tuossahan hän nyt on! Kuinka iloinen olenkaan! Eihän voi\najatellakaan, että kukaan Barunein asukkaista tappaisi oman poikansa!\nSilloin koko Baruneimme olisi tullut surullisen kuuluisaksi\nkuljeskelevien laulajienkin viisuissa.\n\n— Suu kiinni, Anna Pica! Santus huusi. Onpa sinulla kieli, terävä kuin\nveitsi!\n\nAnnesa kuuli vain ukkosen jyrinän ja tunsi kädessään olevan\nkohtalokkaan paperilipun. Hänen tajuntaansa ei mahtunut mitään muuta.\n\nToiset lähtivät liikkeelle kulkien läpi kylän. Vaistomaisesti Annesa\nseurasi heitä ja joutui keskelle väkijoukkoa, joka vähitellen oli\nkeräytynyt paimenen ympärille kuunnellen häntä hymysuin. Äkkiä\nvälähti salamaa, ukkonen jyrähti voimakkaasti, ja alkoi tipahdella\nsadepisaroita. Ihmiset hajautuivat säikähtyneinä eri tahoille. Annesa\noli lopuksi yksin tiellä, lähellä hyväntekijöittensä taloa. Hän alkoi\njuosta.\n\nDonna Rachele ja Rosa olivat menneet iltamessuun. Vain sairas vanhus,\njoka sinä päivänä oli tavallistaankin synkempi ja levottomampi, täytti\nhiljaisen talon vaikeroimisellaan. Salamoiden metallivälke valaisi\ntämäntästä pimeää huonetta ja kolkkoa käytävää.\n\nAnnesa laski vesiastiansa maahan yhä puristaen kädessään kirjelippua.\nSitten hän meni pihalle ja sai vaivoin luetuksi surullisen sanoman:\n\"... muista, mitä sanoin sinulle ennen lähtöäni\".\n\nHäikäisevä salama ja hirvittävä jylinä täyttivät koko taivaan kauhulla.\nAnnesa luuli, että ukonnuoli oli iskenyt häneen, ja alkoi vaikeroida\nsamoin kuin sairas vanhus.\n\n— Hän ei ole saanut rahoja. Hän ottaa itsensä hengiltä. Tällä kertaa\nse todella tapahtuu. Parin, kolmen päivän kuluttua, kun ei enää ole\nvähintäkään toivoa, hän kuolee. Niin on asia.\n\nUusi kamala jyrähdys, punasinervä salama, ja taaskin jyrähdys täytti\npihan valolla ja kauhistuksella. Sade valui virtanaan. Annesa meni\nkeittiöön, nojasi päätään suljettuun oveen ja ajatteli, että jos Paulu\npar'aikaa oli ulkoisalla, hän kastui läpimäräksi. Hetken ajan tämä\najatus sai hänet levottomammaksi kuin kovanonnen kirjelippu. Koko hänen\nruumiinsa värähteli hermostuneesti. Hän kuvitteli, että sade valui\npitkin selkää jalkoihin asti.\n\nEikä hän voinut huutaa eikä itkeä. Hänen kurkkunsa puristui\nhysteerisesti kokoon, ikäänkuin siihen olisi tullut solmu. Ulkona\nukkosilman raivo kiihtyi, sade pieksi ovea, jyrähdykset jylisivät\nuhkaavan vihamielisinä. Yhä nojaten päätään oveen Annesa seisoi\najatellen, että Paulu oli saattanut eksyä kamalassa ilmassa, alttiina\nrajusään sokealle raivolle, ja hänestä tuntui, että luontokin nyt oli\nliitossa kohtalon ja ihmisten kanssa kiduttaakseen tuota onnetonta\nmiestä. Sisällä, ulkona, kedoilla kokonainen joukko vihamielisiä voimia\nnautti julmasti ahdistaessaan yhtä ainoaa epätoivoista ihmistä. Ei\nkukaan auttanut, ei kukaan puolustanut häntä, ei edes hänen äitinsä,\njoka ei ollut huolissaan poikansa vuoksi, vaan hymyili kotiinsa\nkutsumilleen köyhille, samalla aikaa kun hänen poikansa köyhempänä\nja kurjempana kuin viheliäisin kerjäläinen harhaili kylästä toiseen\netsimässä apua.\n\n— Ei kukaan, ei kukaan! Annesa vaikeroi hieroen otsaansa oveen,\nniinkuin lammas hankaa syyhyttävää päätään tammen kaarnaiseen runkoon.\nEi kukaan, ei kukaan! Ainoastaan talon palvelijatar ajattelee sinua,\nPaulu Decherchi, onneton lapsi. Mutta miten voi _palvelijatar_\nvastustaa kaikkien ihmisolentojen valtiatarta, kohtaloa?\n\n— Annesa, kirottu otus! ukko Zua ärjyi huudettuaan turhaan\nneljännestunnin, kuuletko, senkin pirun sikiö, tee tuli!\n\nAnnesa meni huoneeseen, mutta ei sytyttänyt valoa. Himmeä, hämärä\nvalaistus tunkeutui ikkunasta huoneeseen, mutta sen harmaa juova ei\nulottunut Zuan vuoteeseen asti. Silloin tällöin salamat valaisivat\nhuonetta kelmeällä valollaan; silloin näytti aina siltä, kuin ukon\nhahmo olisi kohonnut esiin pimeästä jälleen vaipuakseen salaperäisiin\npimentoihin.\n\nAnnesa katseli sairasta kauan kuin houreissa. Hänestä tuntui, kuin\nvanhus jo olisi ollut kuollut, mutta silti yhä vielä ulvova ja\nsadatteleva. Tästä hetkestä hänet sai valtaansa hurja pakkomielle:\nhän kuristaa tuon kitupiikin kuoliaaksi, jotta viimeinkin saa hänet\nvaikenemaan, ja syöksee hänet ainiaaksi siihen pimeyden kuiluun, josta\nhän alinomaa kohosi ilmoille kirkumaan.\n\nAnnesa seisoi paikaltaan hievahtamatta keittiön oven ääressä ojennellen\nkäsivarsiaan ja puristaen kätensä nyrkkiin. Hänen huuliltaan pusertui\nuikuttava valitus. Silloin vanhus luuli, että tyttö pelkäsi ukkosta, ja\nhiljensi hiukan ääntään.\n\n— Annesa! hän rukoili, sytytä toki kynttilä. Pelkääthän sinä itsekin.\nNäethän, kuinka he ovat jättäneet minut yksikseni. Herra tiesi, missä\nhe ovatkaan! Rosakin on ulkoisalla. Kaikki he kastuvat likomäriksi.\n\nAnnesa palasi keittiöön ja sytytti kynttilän. Silloin hän muisti, että\nPaulu oli ottanut mukaansa sadetakin, ja ajatus, että tämä siis saattoi\nsuojella itseään sateelta, tuotti hänelle hiukan lohdutusta. Hän\nhuokasi helpotuksesta, aivan kuin lapset kuullessaan, että rajuilman\nyllättämä sadun sankari on löytänyt majan metsästä. Ja hän palasi\nvanhuksen huoneeseen kynttilä kädessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRajuilma riehui iltamyöhäiseen. Sitten taivas äkkiä kirkastui,\nviimeinen salama ikäänkuin halkaisi kahtia pilvet, jotka alkoivat\nhajaantua ja painua vuoren tuolle puolen. Suuri, alakuloinen kuu nousi\nmetsän takaa äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kolkossa, kosteassa yössä.\n\nDonna Rachele, tyttönen ja molemmat ukot, jotka olivat odottaneet\nkirkossa sateen taukoamista, palasivat kotiin, söivät illallista ja\nmenivät levolle.\n\nAnnesa oli yksin keittiössä, johon hän oli sytyttänyt valkean, vaja kun\nvielä oli sadevettä tulvillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi ollut talvi.\nLiesivalkea levitti hohdettaan ruskeille seinille, väreili kostealla\nlattialla, johon don Simonen ja ukko Cosimun lokaiset jalkineet\nolivat jättäneet jälkensä. Annesa värjötti vilusta ja haukotteli\nhermostuneesti.\n\nSiivottuaan keittiön hän meni huoneeseen ja sytytti yölampun, jonka\nlaski permannolle oven viereiseen nurkkaan. Ja ukko Zua, joka nukkui,\nmutta huohotti tavallista rajummin, näytti taas vaipuneen pimeään.\nAnnesa kävi moneen kertaan sairaan vuoteen ääressä, palasi takaisin\nsohvan luo ja levitti sitten sille peitteen. Hänestä tuntui, kuin\nhänellä olisi ollut _jotakin tehtävää_. Mutta mitä? Mitä? Hän ei\ntiennyt, ei muistanut sitä.\n\nHän meni takaisin keittiöön, istuutui lieden ääreen ja luki uudelleen\nPaulun kirjelipun. Sitten hän heitti sen tuleen. Pitkän aikaa hän istui\npaikoillaan liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, kasvot käsiin\nnojaten, ja tuijotti hiillokseen, jossa paperi mustana ja käpristyneenä\nkuin lakastunut lehti hitaasti muuttui tuhaksi.\n\nHänen sisässäänkin tuntui samalla jotakin palavan poroksi. Omatunto\nja järki vaikenivat, verho laskeutui hänen ylitseen, erotti hänet\ntodellisuudesta ja ympäröi hänet pimeällä ja kauhulla. Jäljestäpäin\nhän ei koskaan muistanut, kuinka kauan hän siten istui siinä kyyryssä\nmelkein tajuntansa menettäneenä. Hän uneksi ja koetti kavahtaa ylös\nhorroksestaan, mutta painajainen kouristi häntä hellittämättä otettaan.\nÄkkiä hän kuitenkin ponnahti pystyyn ja meni huoneen ovelle. Vanhus\nnukkui. Annesa kuvitteli vielä näkevänsä kuluneen päivän kuusi köyhää\nvierasta istumassa ruokapöydässä. He eivät syöneet eivätkä puhuneet\nsanaakaan, tuijottivat vain häneen synkin katsein. Varsinkin sokea\nNiculinu suuntasi silmiensä isot valkuaiset häneen ja avasi levälleen\nsinertävät luomensa.\n\nHän palasi äskeiselle paikalleen keittiöön ja ummisti silmänsä, mutta\nnäki silti yhä edessään sokean maidonvalkeat silmät ja turvonneet\nluomet. Iltapäivän kuluessa hän oli pari kolme kertaa ajatellut\nNiculinua, joka sanoi muistavansa valon ja värit kaukaisesta\nlapsuudestaan; hän oli onnellisempi kuin Annesa, joka ei muistanut\nmitään ensimmäisistä ikävuosistaan. Ainoatakaan ääntä ei noussut hänen\nsyntyperänsä pimeästä syvyydestä, ainoatkaan kasvot eivät häämöttäneet\nhänen aikaisimmasta menneisyydestään.\n\n\"Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sukulaisia\", hän ajatteli kuin\nhoureissaan. \"Hyväntekijänikin ovat olleet vihamiehiäni. Ei kukaan\nitke kuoloani. Minulla on vain _hänet_, samoin kuin hänellä minut.\nOlemme kaksi sokeaa, jotka tukevat toinen toistaan. Mutta hän on minua\nvahvempi ja vaikka minä kompastuisinkin, ei hän silti lankea\".\n\nAnnesasta tuntui, että hän ja Paulu todella olivat sokeita. Hänelläkin,\nAnnesalla, oli valkoiset silmät ja raskaat luomet niinkuin Niculinulla,\nja edessään hän näki vain hehkuvan punaisen muurin, jonka kuumuus\nhäntä poltti. Oudot äänet surisivat hänen korvissaan, ja hän luuli\nvielä kuulevansa sateen ropisevan ovea vasten ja ukkosen täyttävän\nyön pimeyden kammottavalla jylinällään. Rajuilma piiritti taloa joka\ntaholta ja tahtoi vallata sen rynnäköllä kuin rosvoliuta, hävittääkseen\nkaiken.\n\nSitten tuli ukon huoneesta haamu hiipien seinän vierustaa ja\nistuutui lieden ääreen. Annesa ei voinut kääntyä, mutta tunsi aaveen\nkosketuksen. Ensin hän luuli, että tämä oli se sokea mies, mutta äkkiä\nhänen kättään kosketti luja, lämmin käsi. Gantine, hän ajatteli.\nKäsi kohosi ylös, hänen kasvoihinsa asti, hyväili niitä, tarttui\nhänen leukaansa, sitten kuristi hänen kurkkuaan. Hänen eteensä kohosi\nkellervä hahmo, kiiluvat silmät, harmaa parta, jonka haiventen lomassa\nammotti vääntynyt, musta suu. Se oli ukko Zua. Hän näköjään tahtoi\nkuristaa Annesan kuoliaaksi.\n\nAnnesa heräsi kauhistuneena ja istui kauan liikkumatta sanomattoman,\njäätävän pelon kangistamana. Viimein hän kykeni nousemaan ja meni\njälleen kurkistamaan ovesta huoneeseen. Kuuden köyhän hahmot olivat\nkadonneet, vanhus nukkui selkä ja pää pielusten varassa, kädet\nraidilla. Hän oli rauhoittunut ja lepäsi niin liikkumattomana ja\nhiljaa, kuin olisi ollut kuollut. Ainoa, mikä näytti elävältä\ntässä haudanomaisessa huoneessa, oli yölampun liekki, joka tuntui\npiilottautuneen oven taa. Annesa meni huoneeseen, lähestyi vuodetta ja\nkatseli raihnasta vanhusta. Hetkinen vain, vähäinen voimanponnistus,\nvähän rohkeutta, niin kaikki olisi ohi...\n\nMutta voimat ja rohkeus pettivät. Hän tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä\nja hänen sormensa käpertyivät kokoon. Ei, hän ei voinut, ei voinut!\n\nHän palasi takaisin keittiöön, avasi ulko-oven ja meni pihalle.\nIhmeekseen hän huomasi rajuilman tauonneen. Kuu nousi kirkkaana\nsinitaivaalle, joka oli selkeä kuin kristalli. Ikkunaruudut, pihan\nkivilevyt ja vajan kattotiilet hohtelivat hopeisina. Syvää hiljaisuutta\nei rikkonut edes heinäsirkkojen sirinä eikä satakielen laulu, joka\nmuuten joka yö kuului puutarhan perältä metsästä.\n\nUkkosilman raivo oli saanut niidenkin äänet vaikenemaan. Tuntui siltä\nkuin kylän asukkaat, joka lepäsi kuutamossa synkkänä ja kosteuttaan\nkiiltävänä, olisivat kaikki kadonneet, niinkuin ammoin heidän\ntarunomaiset naapurinsa hävitetystä kylästä. Mutta tämä hiljaisuus,\nkun kaikki elävät oliot tuntuivat vaipuneen kuolemankaltaiseen uneen,\nei rauhoittanut Annesaa, vaan kiihdytti häntä entistään enemmän.\nUlkomaailma varoituksineen ja vaaroineen oli kokonaan kadonnut hänen\ntietoisuudestaan, hänen sisäisessä maailmassaan oli kaikki taas\npimeänä. Pakkomielle valtasi hänet jälleen ja upotti hänet melkein\nkuumeisen itsetiedottomuuden tilaan. Mutta hän yritti vielä taistella\nsitä sokeaa vaistoa vastaan, joka ohjasi häntä. Hän meni sisälle,\npalasi takaisin pihalle, kulki edestakaisin kuin sukkula kutoen\nhirvittävää kudosta.\n\nVähitellen itsesäilytysvaisto vei voiton hänen uhrautumiskiihkostaan\nja näytti pelastavan hänet. Hän meni sairaan huoneeseen, pani oven\nkiinni, sammutti kynttilän, istuutui sohvan laidalle ja kumartui\nriisumaan kenkiään. Vanhus huokasi ja liikahti, ja Annesa viipyi hetken\nkumarassa kuunnellen. Sitten hän oikaisi vartalonsa. Parasta oli, ettei\nriisuutunut, tukehduskohtaukset, jotka viime öinä olivat vaivanneet\nukkoa, saattoivat alkaa milloin tahansa. Täytyihän hänen nousta\nhoitamaan sairasta; sentähden oli paras nukkua vaatteet yllä.\n\nHän paneutui siis pitkäkseen sohvalle ja veti peitteen kasvoihin asti.\nKylmä väristys puistatti häntä kiireestä kantapäähän. Hirvittävä totuus\niski jälleen hänen mieleensä ja kouristi hänen sydäntään.\n\nHän oli laskeutunut levolle täysissä pukimissa, ei auttaakseen\nvanhusta, vaan avustaakseen kuolemaa, jos kohtaus toistuisi. Pieni\nvoimanponnistus, käsi potilaan suuta vasten, unilääkepullo kumoon\nyöpöydälle, niin kaikki olisi lopussa.\n\nHän tunsi sydämensä jyskyttävän pakahtuakseen ja koetti vielä torjua\npirullista kiusausta, joka ei kuitenkaan ottanut väistyäkseen. Hän\ntunsi olevansa samanlaisessa odotuksessa kuin salamurhaaja viidakossa\nvaaniessaan.\n\nHän näki edessään sairaan kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet\nedellisenä yönä tukehtumiskohtauksen aikana. Tämä näytti kuolevalta,\nsilmät ja suu selällään, ja haukkoi ahneesti ilmaa.\n\n— Ehkä riittää sekin, etten auta häntä nousemaan istuvaan asentoon\nja etten anna hänelle rauhoittavaa lääkettä. Hänen täytyy kuolla tänä\nyönä, muuten kuolee _toinen_. Paulun täytyy huomenna saada tietää, että\nukko on heittänyt henkensä. Tässä ei ole varaa viivytellä.\n\nHänen toiveensa oli niin voimakas, että hänestä tuntui mahdottomalta\nolla sitä tyydyttämättä. Koska vanhuksen täytyi kuolla, sen täytyi\ntapahtua heti. Kahdenkymmenen, kymmenen, kahden päivän kuluttua se\nolisi liian myöhäistä. Sanoma hänen kuolemastaan oli saatava Paulun\ntietoon mitä pikimmin. Toinen tai toinen!\n\nHänestä tuntui, että koko tämän onnettoman perheen kohtalo oli hänen\nkäsissään; kuin mielenhäiriössä hän arveli tekevänsä suunnittelemaansa\nsuuremman rikoksen, jollei hän estäisi Paulun kuolemaa ja\nhyväntekijöittensä täydellistä perikatoa. Siis: toinen tai toinen.\n\nAika ajoin kuului tieltä kavioiden kapsetta. Sitten hiljaisuus kävi\nentistään syvemmäksi.\n\nAika kului. Väsymys, kuumeinen kiihko ja levottomuus alkoivat taas\npyörryttää Annesaa. Nuo kuusi köyhää vierasta kummittelivat taas pöydän\nääressä, sokean valkoisina kiiluvat silmät tuijottivat hengenahdistusta\npotevan vanhuksen vuoteeseen. Rosan suhteettoman iso pää alkoi vaappua\nohuen kaulan kannattamana, ikäänkuin se olisi tahtonut tempautua irti.\nDonna Rachele tuli sisään tarjotin kädessä ja nauroi niin, ettei\nhouriva ollut vuosikausiin nähnyt häntä sellaisena, ja tuo odottamaton\nhilpeydenpuuska ikäihmisessä, joka äkkiä näytti tulleen hulluksi,\nsai Annesan aivan suunniltaan. Kuumehoureissaan hän katseli vanhusta\najatellen:\n\n\"Vaikka hänen kohtauksensa toistuukin, mitä voin tehdä? Kaikki nämä\nihmiset katselevat minuun; Nicolinukin on saanut näkökykynsä takaisin.\nEivätköhän he sentään mene tiehensä?\"\n\nMutta he eivät lähteneet, sillä houriva kuvitteli rajuilman vielä\njatkuvan. Annesa odotti yhä, ja unenhoureissa odotus oli täynnä\nkauhua ja ahdistusta. Kuka tulisi? Mitä tapahtuisi? Nyt hän sen hyvin\nmuisti: Kuoleman oli määrä tulla, ja Annesan täytyi auttaa sitä. Kuin\npalvelijattaren herraansa. Mutta tämän lisäksi hän odotti toisia,\nvielä kammottavampia aaveita ja aavisti, että jotakin vielä kauheampaa\ntapahtuisi. Hänen pahuuden pimeyteen vajonnutta sieluaan raateli tuska,\njoka voitti kaikki hänen siihen asti kokemansa kärsimykset, se oli\nkatkerampi kuin hänen asemansa tuottama nöyryytys, voimakkaampi kuin se\nharhaharso, johon hän siihen asti aina oli verhoutunut, voimakkaampi\nkuin sääli perhettä kohtaan, joka oli ollut hänen hyväntekijänsä,\nkirvelevämpi kuin ajatus, että Paulu kuolisi itsemurhaajana. Se oli\nnimetöntä tuskaa, haaksirikkoisen kauhua hänen vajotessaan meren\npehmeään ja kauhistuttavaan syliin ja muistellessaan elämän suruja,\njotka ovat kauniit ja suloiset verrattuina hirvittävään kuoleman\ntuskaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälleen kavioiden kopinaa tieltä!\n\nAnnesa kimposi ylös horroksistaan, työnsi peiton kasvoiltaan ja\nkuunteli. Herra, Herra, oliko se mahdollista? Tuo ääni lähestyi, se\nkuulosti voimakkaalta ja tasaiselta kuin Paulun hevosen kavioiden\ntöminä.\n\nHän heittäytyi alas sohvalta laahaten peitettä jäljessään ja syöksyi\novelle kuin mielipuoli. Mutta hevonen kuului juoksevan ohi. Vanhus\nkavahti unestaan, huomasi peitteen keskellä huoneen lattiaa, näki\nAnnesan pukeutuneena ja säikähti.\n\n— Annesa! hän huusi hiljaisella äänellä. Sitten hän huusi lujemmin:\nAnnesa, mitä tämä merkitsee?\n\nTämä huuto palautti Annesan todellisuuteen. Hän muisti äkkiä kaikki ja\nälysi, että hänen oli selitettävä vanhukselle.\n\n— Luulin don Paulun tulevan, hän sanoi ääni käheänä ja unisena.\nLuulin, että hän vielä tänään palaisi, sentähden en ole riisuutunut.\nHaluatteko jotakin?\n\nHän lähestyi vuodetta, ja kiusaus, ahdistus ja kauhu valtasivat hänet\nuudelleen, mutta hänestä tuntui, että ukko aavisti pimeässä hänen\naikeitaan ja oli varuillaan.\n\n— Anna minulle vähän vettä.\n\nAnnesa otti tuolilta vesilasin ja ojensi sen hänelle. Hänen kätensä\nvapisi.\n\n— Näin unta, että minulta riistettiin mitalini, mutta tässä se onkin,\nukko Zua sanoi vapisevalla, kähisevällä äänellään löydettyään mitalin\nkätköstään.\n\n— Juuri niin. Nyt ne tulevat ryöstämään teiltä tuon romunkin! Annesa\nsanoi ylenkatseellisesti. Rosvot tulevat ottamaan sen pois!\n\nUkko kohotti päätään.\n\n— Ajattele, mitä sanot, letukka! Mitäpä he tekisivät minun\nmitalillani? Mutta varmaankin he vievät isäntäväkesi rääsyt!\n\n— Minulla ei ole isäntäväkeä. Nukkukaa te vain, se on ainoa hyvä työ,\nminkä voitte tehdä. Ette yölläkään anna ihmisten olla rauhassa...\n\n— Vai ei sinulla ole isäntäväkeä! Niin, se on totta huomenna te kaikki\nolette piikoja ja renkejä! ukko kähisi ärtyen ärtymistään. Niin juuri,\npiikoja ja renkejä. Sinun korea maankiertäjäsi saa kulkea lapio ja\nkuokka olalla jos haluaa pysyä hengissä...\n\nTämä ei ollut ensimmäinen, tuskin tuhanneskaan kerta kun vanhus,\njoka nyt päällepäätteeksi oli pahasti ärsyttynyt, oli singonnut\nhänelle \"isäntäväen\" köyhyyden vasten kasvoja. Kumpikin tiesi, miten\nkatkerimmin loukkaisi toistaan, ja empimättä kumpikin sen myös teki.\n\nVaistomaisesti Annesa vetäytyi pois vuoteen äärestä,\nsuonenvedontapaisten kylmien väristysten jälleen kouristaessa häntä.\nHän nosti peitteen lattialta, istuutui sohvalle ja haukotteli.\n\nUkko alkoi taas rähistä:\n\n— Vai en minä muka anna teille rauhaa yölläkään. Piru vieköön teidät\nkaikki tyyni, kun latelette minulle moisia syytöksiä. Kuka sinua\nkutsui, kyykäärme? Itsehän sinä herätit minut, ja olisi parempi, että\nriisuisit vaatteesi ja menisit levolle. Maankiertäjäsi ei palaa kotiin,\nole varma siitä, hän ei palaa. Turhaan odotat häntä, kaunokaiseni.\nTällä haavaa hän ei ajattele sinua.\n\nAnnesa herkesi haukottelemasta ja vapisemasta.\n\n— Mitä? Mitä sanotte?\n\n— En mitään. Sanoin, että mitalin voivat riistää minulta, mutta eivät\nsilmiäni eivätkä korviani.\n\n— Jatkakaa vain, Annesa virkkoi uhkaavasti.\n\n— Enkä jatka. Olen jo lopettanut. Mene maata, minä sanon, äläkä syytä\nminua, jollei maankiertäjäsi palaa. Sanoinhan, ettei hän ajattele\nsinua... tänä yönä.\n\nTämä oli jo liikaa. Annesan silmät himmenivät. Vaistomaisesti hän\nnousi laahaten jäljessään peitettä, jonka hän jälleen päästi putoamaan\nkeskelle huonetta. Hän karkasi vanhuksen kimppuun ja puristi häntä\nkäsillään kurkusta. Ukon ammottavasta suusta kuului korinaa. Mutta\nhän jaksoi sentään vapauttaa kurkkunsa kouristavista käsistä ja alkoi\nhuutaa:\n\n— Auttakaa, auttakaa!\n\nAnnesa oli vain vihan vimmassaan tahtonut kurittaa häntä, mutta sanoi\nnyt ääneen:\n\n— Jollette pidä suutanne kiinni, kuristan teidät todella kuoliaaksi.\nKoettakaapas vielä kirkua, koettakaahan!\n\nVanhus pelästyi uhkauksesta eikä enää rohjennut huutaa, mutta suojeli\nvaistomaisesti käsillään kaulaansa, painoi päänsä alas, taivutti\nolkapäänsä eteenpäin vapisten kiireestä kantapäähän lapsellisen kauhun\nvallassa. Hänen partansa hipoi peitettä, jonka alla hänen vanhat\njäsenensä nytkähtelivät.\n\nAnnesa, poloinen, ei nähnyt mitään. Hän vain vaistosi, että vanhus\npelkäsi häntä; ja hänkin puolestaan alkoi pelätä tätä.\n\n\"Huomenna hän antaa minut ilmi\", Annesa ajatteli tuijottaen häneen\nsilmin, joista kaikki inhimillinen oli kadonnut. \"Olen hukassa. Hän\nkantelee ja lähtee pois talosta, ja kaikki on silloin mennyttä. Jos\nminä joudunkin turmion omaksi, se ei merkitse mitään\", hän sitten\najatteli epätoivoissaan. \"Mutta nuo toiset, ei ikinä\"!\n\nArmoton vasara tuntui takovan hänen ohimoitaan kuin ovea, joka on\nmurrettava auki. \"Joko hän, tai nuo toiset!\"\n\nMutta Annesa ei sittenkään voinut, ei voinut! Hänen kätensä\nkieltäytyivät täyttämästä kauheaa tekoa. Hän koetti lepyttää vanhusta;\nhän kumartui hänen ylitsensä ja puhui jotakin, mutta hänen lauseensa\nolivat hajanaiset, ja äänensä oli käheä ja uhkaava ja tuntui tulevan\nkaukaa, pimeästä maailmasta, jossa asui hirviöitä, pahojahenkiä ja\neläimiä, jotka puhuivat.\n\nEhkä vanhus, joka oli ikäänkuin kumartuneena yli elämän rajan ja\naavisti jo etäisyyden salaisuuksia, tunsi, ettei tuo enää ollut\nihmisääni; ehkei hän edes kuunnellut toisen puhetta, vaan ainoastaan\noman kauhunsa ääntä. Vaikka Annesa puhui ja vakuutti hartaasti, ei\nvanhus liikahtanutkaan, vaan istui yhä pidellen käsillään kaulaansa ja\nkasvot peitteeseen painettuina.\n\nAnnesa väsyi, kohosi pystyyn ja palasi nostamaan peitettään lattialta.\nÄkkiä huoneessa kajahti hurja ulvonta.\n\n— Auttakaa! Auttakaa!\n\nSilloin Annesa menetti viimeisenkin järjen kipinän. Hän ryntäsi\nvanhuksen kimppuun, heitti peitteen hänen päänsä yli, heittäytyi hänen\npäälleen ja puristi häntä koko ruumiinsa painolla.\n\nKumeaa vaikeroimista, epätoivoista sätkytystä peitteen alla — sitten\nvaikeroiminen hitaasti heikkeni, ja hurjasti läähättävän povensa ja\njännittyneiden käsivartensa alla Annesa tunsi vain nytkähdyksen, heikon\nliikkeen, eikä sitten enää mitään...\n\nKuinka pitkä aika oli kulunut? Annesa tuumi, että pari kolme minuuttia,\nja hän ihmetteli, ettei uhri enää tehnyt vastarintaa. Arvellen, että\nukko teeskenteli, hän painoi tämän kasvoja käsillään ja hänen päätään\npielukseen.\n\nKului hetkinen. Annesa alkoi vähitellen palata tajuihinsa Nyt hän oli\ntietoinen teostaan ja pelkäsi, että hänet yllätettäisiin. Joku oli\nvoinut kuulla uhrin huudot. Minä hetkenä tahansa saattaisivat ukko\nCosimu tai don Simone ilmestyä ovelle kysymään, mitä oli tekeillä.\n\nAnnesa kuunteli ja tuijotti lakkaamatta kauhuissaan ovelle. Mutta\nhuoneessa vallitsi nyt kuolonhiljaisuus. Esineet olivat liikkumattomina\npuolipimeässä, ainoastaan yölamppu paloi edelleen, ikäänkin urkkien\nhuoneen sopessa kuin todistaja, joka tahtoo nähdä pysytellen itse\nnäkymättömänä. Hänestä tuntui, että hämärään kietoutuneet esineet hänen\nympärillään pelkäsivät häntä, vaikka juuri hän itse pelkäsi niitä;\njos jostakin olisi kuulunut pieninkään risahdus, hän olisi päästänyt\nhuudon ja syöksynyt pakoon.\n\nLopulta hän liikahti, seisoi hetkisen jäykkänä uhrinsa edessä\nuskaltamatta kohottaa peitettä sen kasvoilta. Sitten hän kuuli melua,\njoka tuntui tulevan yläkerran huoneista, ja juoksi lukitsemaan oven.\nMutta seuraavassa tuokiossa hän taas kiersi lukon auki ja meni\nkäytävään.\n\nMitä tehdä? Hetken hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt huutaa,\npyytää apua, sanoa, että vanhus oli kuolemaisillaan. Hän nousi\npuoliväliin donna Rachelen huoneeseen johtavia portaita, mutta juuri\nkun hän aikoi naputtaa ovelle, hän muisti, että oli jättänyt peitteensä\nuhrin päälle, ja taas hänessä heräsi epäilys, ettei vanhus ehkä\nollutkaan kuollut.\n\nHän palasi alakertaan, mutta ei rohjennut kohottaa peitettä. Häntä\npeloitti nähdä uhrinsa kasvoja. Mutta jotakin täytyi tehdä, huutaa,\nteeskennellä, sanoa, että vanhus oli kuollut tukehtumiskohtaukseen.\n\n— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! hän mutisi kahdesti sivellen molemmilla\nkäsillään hiuksiaan.\n\nHän meni istumaan sohvalle. Raju sydämentykytys oli ohi. Mutta hän oli\nväsynyt, niin uuvuksissa, ettei hän luullut enää jaksavansa nousta eikä\nottaa askeltakaan. Hän olisi tahtonut paneutua pitkäkseen ja nukkua,\nkun kaikki kuitenkin oli ohi, eikä hänellä enää ollut muuta tekemistä\nkuin nukkua, nukkua sikeästi.\n\n— Sanon, että hän kuoli nukkuessani. Miksi nyt herättäisin heidät?\nVielähän sen ehtii...\n\nHän taivutti päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä. Mutta äkkiä hän\n_näki_ vanhuksen pään pyörivän huimaavan nopeasti hänen ympärillään.\nJa nyt alkoi kuulua askeleita hiljaisessa yössä tien kostealta\nkivitykseltä. Uusi kauhu valtasi Annesan, hän kun luuli tuntevansa\nPaulun askeleet.\n\nAskeleet lähestyivät. Annesa ponnahti pystyyn, otti kynttilän,\nkumartui yölampun yli kynttilää sytyttämään ja kuunteli yhä kiihtyvin\nkauhuntuntein. Eihän se sentään voinut olla Paulu? Olisihan hän joka\ntapauksessa tullut ratsain. Mutta nuo hiukan laahustavat askeleet\ntuntuivat sittenkin olevan Paulun.\n\nYölampun matala liekki kohosi ja sekoittui kynttilän liekkiin, näytti\nilmaisevan sille salaisuuden, sitten se taas kutistui pieneksi ja\nkävi entistään hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Uuden liekin valo levisi\nkeltaisena ja kolkkona, tutki kauhun huoneen joka sopen, valaisi\ntaas vuoteessa liikkumattomana lepäävän kasan. Annesan järki tuntui\nselkenevän. Hän tajusi täysin, mitä oli tehnyt, ja kauhistui itseään.\n\n— Olen tappanut ihmisen, minä, Annesa, olen tappanut. Hyvä Jumala,\nmitä olenkaan tehnyt!\n\nSikäli kuin askeleet lähestyivät, hänen pelkonsa kasvoi, pelko, että\nvanhus, joka mahdollisesti ei vielä ollut kuollut, alkaisi liikkua\nja kohoaisi esille kellervän peitteen alta kuin multakasasta. Häntä\npeloitti mennä lähelle vuodetta, peloittivat lähestyvät askeleet, tuon\nyölampun liekki, joka näytti katselevan häntä kuin elävä silmä.\n\nNyt askeleet taukosivat kuulumasta. Portille kolkutettiin. Annesa ei\nhetkeäkään epäröinyt. Tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Paulu.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHän meni pihalle, mutta ei heti avannut.\n\n— Avaa, Annesa, minä täällä olen, Paulu virkkoi ja kolkutti uudelleen.\n\nAnnesa lukitsi huoneen oven, mutta peläten, että Paulu tahtoi kulkea\nsen läpi keittiöön, hän kiersi lukon jälleen auki, meni vuoteen ääreen\nja otti peitteen kuolleen kasvoilta.\n\nVanhus lepäsi pää pieluksella, kädet puristuneina nyrkkiin, silmät\nlevällään, suu auki; kasvot olivat tummanpunaiset ja näyttivät nauravan\ntyperästi. Annesa ei jäljestäpäin koskaan voinut unohtaa tuota\nammottavaa suuta, josta näkyi neljä mustaa, madonsyömää hammasta, eikä\nnoita silmiä, joista kuvastui hänen kädessään olevan kynttilän liekki\nja jotka näyttivät eläviltä, ivailisilta ja naurunhaluisilta.\n\nPaulu kolkutti yhä.\n\nAnnesa levitti peitteensä huolellisesti vuoteelleen, peitti vainajan\nkaulaan asti, meni sitten ulos, asetti kynttilän portaille ja avasi\nportin.\n\n— Annesa, miksi viivyttelit? Paulu kysyi.\n\n— Panin päälleni. Sinäkö se olet, Paulu? Missä hevosesi on?\n\nPaulu astui sisään yllään märkä pitkä sadetakki ja kädessä pieni\nlaukku. Hän oli kalpea, mutta hymyili, ja hänen silmänsä säihkyivät\nlapsellisen iloisina. Annesa, joka oli luullut, että hän par'aikaa\nkamppaili kuoleman tuskissa, tunsi synkkää ahdistusta nähdessään hänet\nnoin tavattoman iloisena.\n\nPaulu sanoi leikkisästi:\n\n— Möin hevosen. Mutta oitis hän lisäsi vakavasti:\n\n— Etkö äsken kuullut minun ratsastavan ohi? Arvelin, että vaja\nvarmaankin lainehti sadevettä tulvillaan, niin että jätin hevosen ukko\nCastigun hoiviin. Hän saa huomenna viedä sen laitumelle.\n\nTällaista oli kyllä sattunut ennenkin, mutta nyt Annesa ihmetteli sitä\nkuin jotakin merkillistä tapahtumaa. Paulu riisui yltään sadetakin.\nAnnesa otti sen joutuisasti häneltä ja muisti levottomuutensa rajuilman\naikana.\n\n— Sydämeni sanoi, että olit matkalla, Annesa virkkoi puoliääneen, yhä\nkuvitellen, että vanhus kuulisi. Mutta emme odottaneet sinua tulevaksi.\nNiin, sainhan kirjelippusi. Kuinka se minua pelästyttikään! Sain aivan\nkuumetta.\n\n— Näen, että vapiset vieläkin, Paulu mutisi. Mutta kuulehan, olen\nsaanut rahoja. Odota minua hetkinen. Menen yläkertaan, mutta palaan\nheti.\n\nAnnesa tuli lähemmäksi ja katseli häntä silmät levällään. Paulu syleili\nhäntä, painoi hänet povelleen, suuteli häntä ja sanoi:\n\n— Niin, se onnistui viimeinkin; sain irti rahoja, Annesa. Odota nyt\nvähäsen.\n\nPaulu hellitti syleilynsä, otti kynttilän ja kiipesi yläkertaan. Annesa\nei huomannut syleilyä, ei tuntenut suudelmaa, tajusi vain kaksi kauheaa\nasiaa. Paulu oli saanut rahoja, oli kulkenut talon ohi, ennenkuin rikos\noli tapahtunut, eikä ollut kolkuttanut portille! Hän istuutui portaiden\nastuimelle pimeään märkä ja raskas sadetakki polvillaan, ja hänestä\ntuntui, kuin häntä olisi painanut hirvittävä taakka. Paulu oli kulkenut\nohi, eikä ollut ilmaissut tuloaan. Hän oli pelastunut, mutta Annesa\nitse oli hukassa!\n\nMutta itse tämä epätoivo loi häneen rajua voimaa. Hän kapinoi suruaan,\ntunnonvaivojansa, pelkoaan, kaikkia niitä kauheita tunteita vastaan,\njotka häntä raatelivat.\n\nHän nousi, pudotti sadetakin maahan, kulki käytävän päähän ja avasi\npuutarhaan johtavan oven. Hän näki kuun hopeoiman taivaan mustan metsän\nyläpuolella ja hengitti syvään.\n\n— Tein kaiken hänen vuokseen, hän puheli pannen kädet kiihkeästi\nristiin. Olin sokea, en nähnyt enkä kuullut mitään. Ja hän ratsasti\nohi, eikä ilmoittanut tuloaan! Minulle hän kirjoitti, että tahtoi\nkuolla, mutta toivoi kuitenkin pelastuvansa. Hän petti minut... petti\nminut!\n\nPaulu yllätti hänet avoimen oven kynnyksellä ja luuli hänen avanneen\nsen mennäkseen puutarhaan hänen kanssaan, niinkuin heidän oli tapana\ntehdä. Paulu kietoi siis käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti\nhänet mukaansa. Maa oli kostea, yö viileä. Puutarhan perällä virtaava\noja, joka oli paisunut sateesta, välkkyi kuutamossa. Ruohon ja kostean\nmullan tuoksua uhosi metsästä. Annesa ei kiinnittänyt huomiota\nmihinkään, mutta Paulu nautti, huolimatta matkan väsymyksestä, luonnon\nihanuudesta ja tahtoi ilmaista iloaan rakastetulleen. Tämä oli hänestä\noikein, hän kun näytti tahtovan hyvittää jonkin lemmitylleen tekemänsä\nvääryyden. He eivät menneet metsän laitaan asti, siellä kun oli kovin\nmärkää, vaan kulkivat seinäviertä ja pysähtyivät pienen pihaportin\nkohdalle.\n\n— Sinä luultavasti pelästyit? Paulu sanoi yhä painaen häntä lujasti\nitseensä. Kaduin suuresti, että lähetin koko kirjelippua. Mutta olin\nsilloin niin toivoton. Nyt kerron sinulle kaiken. Pelästyitkö todella?\n\nAnnesa ei vastannut. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut suuttunut.\n\n— Niin, anna minulle anteeksi! Ole taas iloinen ja kuuntele, miten\nminun kävi.\n\n— On paras panna talon ovi kiinni ja pysytellä pihalla. On jo myöhä,\nhyvin myöhä, Annesa kuiskasi ja koetti irtaantua hänestä.\n\n— Odotahan, Annesa. Et vielä ole antanut minulle suukkoa.\n\nPaulu suuteli häntä tavallista tulisemmin. Näytti siltä, kuin hän\nolisi ollut alttiina jollekin vaaralle, kuin olisi pelännyt, ettei\nenää koskaan saisi nähdä Annesaa, ja nähdessään hänet nyt hän tunsi\nrakastavansa tätä enemmän kuin oli luullutkaan.\n\nAnnesa värähti, mutta ei Paulun suudelmista. Hän näki yhä edessään\nvanhuksen tummanpunaiset kasvot ja kaamean hymyn ja pelkäsi, mutta\ntoivoi samalla, että hän heräisi henkiin.\n\n— Ehkä, jos kutsumme lääkärin... hän ajatteli.\n\n— Annesa, mikä sinun on? Onko sinussa vielä kuumetta? Niin, mene nyt\nvain pian nukkumaan. Annahan, kun ensin kerron sinulle, mitä kaikkea\nminulle on tapahtunut senjälkeen kuin kirjoitin tuon kirjelipun. Lähdin\ndon Peun kotikylään. Hän oli tutustuttanut minut korpraalinleskeen —\neukon nimi on Zana — joka lainailee rahoja. Ensi kerralla hän epäsi\npyyntöni. Epätoivoissani palasin tuon lesken luo ja sanoin hänelle...\n\nHän valehteli ja tunsi valehtelevansa kömpelösti, mutta Annesa ei\nhuomannut sitä. Paulun kertomus herätti hänessä mielenkiintoa vain\nyhdessä suhteessa, sillä aivan toisenlaiset ajatukset risteilivät hänen\naivoissaan. Mutta hän tunsi jonkinlaista ylenkatsetta tuota leskeä\nkohtaan, joka Paulun selostuksen mukaan oli taipunut ja oli lainannut\nhänelle kuusisataa skudoa kymmenen prosentin korolla.\n\n— Onko hän nuori vai vanha? Annesa kysyi.\n\n— Sitä on vaikea sanoa. Hän tuntuu nuorelta, mutta kun häntä katselee\ntarkemmin, niin huomaa... näin Paulu korjasi samassa mutta tämähän ei\nkuulu asiaan. Pääasia on vain, että hän lainasi rahat.\n\n— Päästä minut, menen panemaan oven kiinni, Annesa pyysi pelästyneenä.\nLuulin kuulevani melua. Donna Rachele ehkä on herännyt. Sinä puhut niin\nkovalla äänellä...\n\n— Kaikki nukkuvat, ole huoleti...\n\n— Anna minun mennä, Paulu. Minä niin pelkään. Mutta jos he tapaavat\nmeidät täällä pihalla, niin ollaan noutavinamme halkoja kuivataksemme\nsadetakkiasi.\n\nPaulu päästi hänet. Annesa riensi sulkemaan oven notkeasti ja\näänettömin askelin. Paulu oli jättänyt kynttilän käytävään. Annesa otti\nsen, astui vanhuksen huoneeseen varpaisillaan ja lähestyi vuodetta,\nikäänkuin salaisen voiman pakotuksesta.\n\nVanhus lepäsi edelleen liikkumatonna ja kelmeänä; peitteensä alla. Hän\nnauroi vielä kammottavaa nauruaan, pää pieluksella ja neljä mustaa\nhammasta ammottavassa suussa. Annesa katseli häntä, ja hänestä tuntui\nmahdottomalta, että ukko oli kuollut. Hän olisi tahtonut pudistaa\nhäntä, huutaa hänen nimeään, mutta ei tohtinut. Yhä varpaisillaan\nkulkien hän palasi keittiöön, avasi ovet ja tuli ulos Paulun luo, joka\nkysyi hiljaa:\n\n— Onko hän herännyt?\n\n— Ei, hän nukkuu, Annesa vastasi. Hän ei herännyt edes kun sinä\nkolkutit porttiin. Hänellä oli taas tukehtumiskohtaus, sitten hän\nnukahti. Hän näyttää aivan kuolleelta. Minua niin peloittaa...\n\n— Jospa hän olisikin kuollut! Paulu sanoi välinpitämättömästi. Muutoin\nemme enää tarvitse häntä. Tuota noin, jos hän kuolisi, se ilahduttaisi\nminua; silloin en olisi velkaa sellaiselle naiselle kuin korpraalin\nleski.\n\nAnnesa olisi tahtonut pyytää Paulua noutamaan lääkäriä, mutta\npelkäsi, että kauhea salaisuus tulisi silloin ilmi. Paulu vaihtoi\näkkiä puheenaihetta. Molemmilla oli jotakin toisiltaan salattavaa;\nkiinnittäessään huomionsa kumpikin omaan asiaansa he eivät älynneet\ntoistensa valhetta. Mutta Annesa oivalsi, että hänen täytyi osoittautua\niloisemmaksi ja teeskennellä paremmin.\n\n— Olenpa kovin iloinen, kun asioittesi järjestely onnistui, hän sanoi\nääni värähtäen. Nyt toivottavasti et enää lähde matkoille? Sinun\nkirjelippusi säikähdytti minua kauheasti; luulin, että aioit ottaa\nitsesi hengiltä.\n\n— Ei puhuta enää siitä! Olen kuin olenkin täällä ja toivon todella,\nettei minun vallan pian tarvitse matkustaa. Ajattelin koko ajan sinua,\nAnnesa. Ajattelin: \"Nyt voimme hengittää vapaasti, minä voin tehdä\ntyötä, minä voin...\" Niin, aion todenteolla ryhtyä johonkin, onkin\njo aika, että vakavasti ajattelen toimeentuloani. Don Peu ehdotti\nminulle tointa. Hänellä on kaivos Lula-vuoristossa ja hän aikoo panna\nsiellä työt käyntiin. Kysyin häneltä leikillä, eikö hän tahtoisi ottaa\nminua palvelukseensa työnvalvojaksi ja työläisten ruokalan pitäjäksi.\nMainitsin tahtovani pois joksikin aikaa näiltä seuduilta, missä kaikki\non minusta niin vastenmielistä. Ja hän suostui.\n\n— Sinä ruokalanpitäjäksi? Sinä? Annesa sanoi surullisesti.\n\n— Miksi ei? Mitäs pahaa siinä on? Ei ole häpeä tehdä työtä,\nAnnesa! Eikä se minun toimeni muutoin olisikaan varsinaista työtä.\nTuhannella liiralla voin panna pystyyn ravintolan tai ruokalan,\njosta kaivostyöläiset saavat ruokaa ja muuta, mitä tarvitsevat.\nVoisin ansaita sata prosenttia. Tämä on epäilemättä mitä edullisin\ntilaisuus, olen tarkoin harkinnut asiaa. Olen tästä iloisempi kuin\nrahalainan onnistumisesta. Kukaties, Annesa, kohtalo vihdoin on saanut\nkyllikseen meidän vainoamisesta. Mutta älä vielä puhu tästä mitään, älä\näidillekään. Ensin täytyy selvitellä meidän raha-asioitamme. Olenpa\ntotisesti iloinen, hän toisti yhä innostuen, olen iloinen tuon kirotun\nukonkin vuoksi. Minä näytän, ettemme enää tarvitse häntä. Ja jos hän\nvielä yrittää kiusata meitä, ajan hänet pois koko talosta. Ei! Emme\nenää ole hänen armoillaan. Mutta sinähän vapiset, Annesa; juo jotakin.\nOletko koettanut juoda vähän kahvia? Minä tahtoisin jotakin miestä\nväkevämpää. Tunnen hiukan vilun väreitä ruumiissani.\n\n— Tahdotko syötävää? On vielä ruokaa jäljellä... tänään meillä oli\nköyhien päivälliset.\n\n— En huoli ruoasta. Tahdon juotavaa. Käyn kellarista noutamassa, tulen\nheti takaisin. Puhuisin kernaasti äidinkin kanssa ja ilmoittaisin, että\nolen saanut rahoja. Mutta paras kai on odottaa huomiseen.\n\n— Ethän aio mennä sairaan huoneeseen? Annesa kysyi säikähtäen.\n\n— Vähät siitä, vaikka ukko heräisikin! Enkö saa tehdä mitä tahdon\nomassa talossani? En pelkää häntä.\n\n— Odota vähän, tuon sinulle juotavaa. Älä mene sisälle. Voit herättää\ndonna Rachelen; hän on väsynyt, kun on raatanut koko päivän.\n\nKun Annesa yritti lähteä, Paulu pidätti häntä.\n\n— Odota hetkinen. Minulla oli vielä jotakin sanottavaa sinulle, mutta\nunohdin sen äsken. Älä vaivaudu, jääköön koko juominen. Ryyppäsin\neilisiltana ja vähäsen tänäänkin.\n\n— Ja kaiketi ryyppäät huomennakin, Annesa mutisi hyvin tietäen, mistä\nPaulun hyvät aikeet olivat kotoisin, myöskin hänen päätöksensä ottaa\nitselleen toimi ja ruveta tekemään työtä.\n\n— Et näy uskovan minua. Mutta saat nähdä, että huomisesta alkaen olen\ntoinen ihminen.\n\n— Huomenna... Annesa ajatteli itsekseen. Mitähän huomenna\ntapahtuneekaan?\n\nPaulu tunsi hänen vapisevan ja kehoitti häntä menemään levolle. Mutta\nAnnesa intti:\n\n— Tuon sinulle viiniä. En viivy kauan. Odota, minullakin on jotakin\nsinulle sanottavaa.\n\n— Sano se heti. Vakuutan vielä kerran, etten tahdo mitään juotavaa.\nEt näy uskovan, että minäkin voin pitää lupaukseni! En ole enää lapsi.\nNäinä viime päivinä olen paljon ajatellut ja päättänyt kerrassaan\nlopettaa kaikki mielettömyydet.\n\n— Minunkin vuokseni?\n\n— Niin, tavallaan sinunkin vuoksesi, Paulu vastasi vakavasti.\nKuulehan, Annesa, aioin ensin puhua äidin kanssa kysyäkseni häneltä\nneuvoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi, ettei hän osaa neuvoa minulle\nmuuta, kuin että minun pitää täyttää velvollisuuteni. Sanon siis\nsinulle... sinä epäilemättä jo ymmärrät.\n\n— Minäkö? En ymmärrä, Annesa kuiskasi nostaen silmänsä, jotka koko\najan oli pitänyt maahan luotuina, ikäänkuin uni olisi niitä painanut.\n\n— Etkö ymmärrä? Tahdon ottaa sinut vaimokseni, Annesa. Vien sinut\nmukaani pois täältä, muutamme lähelle kaivosta. Silloin ei kukaan voi\nerottaa meitä toisistamme.\n\nPaulu ei sanonut, ehkä sentähden, ettei edes itse ollut selvillä siitä,\nettä oli tehnyt tämän päätöksen osaksi omaa etuaan silmälläpitäen. Hän\ntarvitsi seuraa kestääkseen yksitoikkoisuuden ja ikävän Lulan karussa\nvuoristossa ja hän tarvitsi naisen apua varsin vähäistä tyydytystä\ntuottavassa ravintoloitsijan toimessaan. Tosiasiassa ajatus, että hän\nnaisi Annesan tai ainakin ottaisi tämän mukaansa, oli rohkaissut häntä\ntekemään päätöksensä.\n\nPaulu odotti joka tapauksessa, että Annesa iloitsisi tästä suuresti.\nMutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän tai ei ehkä uskonut hänen sanojaan.\nToistamiseen Annesan valtasi outo, tukahduttava ja pyörryttävä tunne.\nHän luuli kuulevansa jostakin kaukaa salaperäistä, surullista ivanaurua.\n\n— Miksi naurat? Paulu kysyi ihmeissään. Mitä nauramista siinä on?\nEt enää usko, mitä sanon. En siis puhu enempää. Sen sanon vain, että\nsaat nähdä, olenko valehtelija. Puhumme tästä tarkemmin huomenna. Nyt\nminäkin menen nukkumaan. Olen väsynyt, täällä on kylmä, ja sinussa on\nkuumetta.\n\nHän astui pari askelta, mutta kääntyi ja sanoi vähän ivallisesti:\n\n— Vai eikö sinua haluttaisi tulla kanssani kaivosalueelle?\n\nAnnesa ei vastannut, mutta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti\nitkuun. Ja kaikki, mitä ihmisen itkussa on katkerinta: epätoivo,\ntunnontuskat, viha kohtaloa kohtaan, joka hirveäksi nautinnokseen\nkiduttaa ihmislapsia, väreili hänen itkussaan.\n\nPaulu oli tottunut näkemään totisen ystävättärensä usein itkevän.\nToisinaan hän heltyi, toisinaan taas suuttui. Nyt, kun hän ei voinut\nmuuten selittää Annesan kiihoittunutta mielentilaa, hän arveli sen\njohtuvan ilosta tai vastarakkaudesta, jota Annesa kaiketi tunsi sinä\nhetkenä.\n\nMutta ollessaan itse iloinen Paulu tahtoi nähdä toisetkin iloisina.\n\n— Lopeta jo, Annesa! hän virkkoi; tiedäthän, etten tahdo nähdä sinun\nitkevän. Olemme molemmat itkeneet tarpeeksi. Nyt on jo aika lakata.\nNo, sano minulle jotakin hauskaa, ennenkuin eroamme; ethän totisesti\nole avannut suutasi muuta kuin sanoaksesi ikäviä asioita. Kun vain\ntahdot, osaat puhua oikein kauniistikin. Sano nyt minulle hyvä sana,\nniin menemme kumpikin levolle. Kulunut päivä on ollut ylen pitkä ja\nvaivalloinen. Nyt kaikki kuitenkin on ohi. Miksi itket, tyttö? Usko\npois, kaikki ikävä on nyt ohi, ja kaikille koittaa rauhallinen aika.\n\nAnnesa itki kasvot miehen povea vasten. Hän olisi tahtonut kuolla näin,\nsulaa kyyneliin, nukahtaa ainiaaksi. Kuolettava väsymys painoi hänen\nhartioitaan. Jokainen Paulun sana oli hänestä suloinen ja samalla\ntuskallinen.\n\nPaulu koetti irtaantua hänestä, mutta se ei onnistunut. Annesaa\npeloitti hirveästi, että Paulu kulkiessaan vanhuksen huoneen läpi\nhuomaisi rikoksen, mutta häntä peloitti myös jäädä yksikseen, vaikka\nhäntä nukuttikin. Kaikkien kuumetautisten ja suurten vaarojen\nahdistamien ihmisten tavoin Annesaa kammotti jo nukkumisen ajatuskin.\n\nPaulu, joka oli uuvuksissa, halusi vetäytyä huoneeseensa ja vei hänen\nmukaansa keittiön ovelle. Mutta kun Annesa näki kynttilän, jonka oli\nasettanut lattialle lähelle liettä, hän alkoi jälleen vapista ja\npainautui hampaat kalisten lähemmäksi Paulua.\n\n— Älä sentään tukehduta minua! Paulu kuiskasi leikkisästi.\n\nAnnesa hellitti äkkiä jäykistyen otteensa. Mutta jotta Paulu ei olisi\npoistunut, hän alkoi puhua. Tuntui kuin hän olisi houraillut:\n\n— Odota! Tahdon sanoa sinulle jotakin. Sitä varten ei ole\nvälttämätöntä odottaa huomiseen. Tulen mukaasi kaivokselle. Jos tahdot,\nolen valmis lähtemään huomenna tai vaikka jo tänä yönä. Kuinka oletkaan\nvoinut ajatella muuta? Et tunne minua, jollet tiedä, että seuraisin\nsinua maanpakoon, kauas vieraisiin maihin, toisiin maanosiin. Jos\ntekisit rikoksen, tulisin kanssasi vankilaan, kantaisin kahleitasi, en\nkoskaan hylkäisi sinua, pistäisin käteni sinun ja kahleittesi väliin...\n\n— Toivotaan, ettei sitä toki tarvita, Paulu virkkoi osoittamatta\nerityistä mielenliikutusta.\n\n— Kuule, Paulu, tahtoisin vielä sanoa sinulle jotakin... odota! hän\npyysi pyyhkäisten kädellään otsaansa. Pyydän, ettet puhu äidillesi\nmeidän asioistamme. Älä mainitse siitä kenellekään.\n\n— Pelkäätkö Gantinea?\n\nSulhastaan Annesa ei ollut vähääkään ajatellut. Hän pudisti päätään.\n\n— Sano vain äidillesi, että aiot lähteä kaivokselle ja että otat\nminut mukaasi palvelijattareksesi, sillä ethän voi yksin tulla toimeen\nsiellä. Silloin he kyllä päästävät minut lähtemään. Voimmehan sitten\nmyöhemmin mennä naimisiin, jos niiksi tulee. Minä puolestani en sitä\nvaadi, minulle riittää, ettet hylkää minua! Jos Jumala on olemassa, hän\nantaa meille anteeksi. Antavathan papit synninpäästön kaikesta? Mitä\narvelet? Antaahan pappi Virdis minulle synninpäästön, siitä olen varma.\n\n— Äitini suostuu pikemminkin avioliittoomme kuin siihen, että\nlähtisimme muuten niin kauas.\n\n— Sepä ikävää, mutta minä lähden mukaasi vaikka vastoin äitisi\ntahtoakin. Suutelen hyväntekijöitteni käsiä, mutta lähden kanssasi,\nPaulu. Minä karkaan, jos sinä menet pois! Annesa jatkoi puristaen\nrajusti hänen kättään. Ethän jätä minua tänne? Muista, mitä olet\nluvannut! En tahdo, että otat minut vaimoksesi, mutta pyydän, että viet\nminut pois. Sen olet luvannut, Paulu! Voi Paulu, Paulu!\n\n— Mikä sinun on, Annesa? Paulu kysyi levottomana. Olen luvannut ja\npidän myös lupaukseni. Mene nyt vihdoinkin nukkumaan. Ota jotakin\nlääkettä; etkö tunne, että sinussa yhä vielä on kuumetta? Mene nyt. Jos\nolisin tiennyt sen, en olisi puhunut sinulle mitään tänä yönä.\n\nMutta Annesa ei tarkannut Paulun sanoja; hänen ajatuksensa harhailivat\nmuualla.\n\n— Onko se kaivos kaukanakin?\n\n— Ei sinne ole pitkä matka. On kuljettava Nuoron kautta; sieltä on\nviiden, kuuden tunnin ratsastusmatka. Mutta hyväinen aika, mene toki\nnukkumaan, hyvä lapsi. Puhumme kaikesta huomenna. Menen varpaisillani\nhuoneen läpi, jottei se vanha tuittupää herää. Pane ovi kiinni ja mene\nmaata. Kas niin, Annesa, älä suututa minua!\n\nPaulu suuteli häntä vielä, mutta tunsi hänen huulillaan kyynelten\nsuolaisen maun. Sitten hän meni keittiön läpi varoen kolistelemasta, ja\nAnnesa oli suunniltaan ilosta huomatessaan, ettei hän ottanut kynttilää\nmukaansa.\n\nSilmät tuijottaen ja henkeänsä pidättäen Annesa kuunteli; mutta\nkun Paulun hiljaiset askeleet häipyivät kuulumattomiin, hänestä\ntuntui, että hän oli yksin maailmassa, kaikkien hylkäämänä sen oven\nkynnyksellä, joka johti kauhun ja kuoleman asuntoon.\n\nHetken epäröityään hän meni sisälle, mutta ei rohjennut astua\nhuoneeseen, vaikka hirvittävä voima tuntuikin vetävän häntä sinne.\nHän istuutui lieden ääreen samaan paikkaan, jossa oli istunut kauan\nmuutamia tunteja aikaisemmin, ja kaiveli tuhkaa puikolla. Tuli oli\nkokonaan sammunut. Hänen oli vilu, mutta hän ei uskaltanut eikä\njaksanutkaan liikkua.\n\nHän asetti jälleen kyynärpäät polville, laski päänsä käsien varaan ja\nkuvitteli, että hänen päänsä huimaavasti pyöri kaulan ympäri. Hänestä\ntuntui, kuin hän ei olisi liikahtanut tästä paikasta mihinkään koko\nyönä. Kaikki oli ollut unta, ensin hirvittävää, sitten surullista,\nmutta samalla vienoa. Ukko nukkui vielä, Paulu ratsasti yhä maantiellä\nyllään märkä sadetakki.\n\nKuumeen harhanäyt alkoivat ympäröidä häntä; ne ilmestyivät ja\nhaihtuivat kuin utuhaamut. Aika ajoin hän tunsi muutamia niistä:\nukko Castigun, pastori Virdiksen, Rosan, Gantinen. Mutta sitten nuo\nutuolennot muuttelivat eriskummaisesti muotoaan. Ukko Castigu hymyili\nhänelle hänen nuoren sulhasensa lapsensuulla. Papin kauhtanan poimujen\nlomasta pilkistivät esiin Rosan muodottomat kasvot. Ja sadetakkiin\npukeutunut mies, joka ratsasti aaveenomaisella hevosella, ei ollut\nPaulu, vaan salaperäinen olento, vanha kerjäläinen, joka oli matkalla\nLula-vuoriston kaivokselle etsimään eksynyttä tyttöä! Annesa houraili\nja vaikeroi. Unissaan hän kuitenkin kuuli oman valituksensa ja tiesi\nnäkevänsä unta, mutta huolimatta ponnistuksistaan ei hänen onnistunut\nherätä. Tällaiseen horrostilaan hän oli vaipuneena useita tunteja\npahojen unien häntä kiusatessa.\n\nHerätessään vilusta kangistuneena hän muisti selvästi, mitä oli\ntapahtunut. Hänen ajatuksensa kävivät äkkiä harvinaisen teräviksi, ja\nhän tiesi tarkalleen, mitä hänen nyt oli tehtävä. Kuume oli kadonnut,\neikä hän enää tuntenut kauhua, ei pelkoa eikä epäröintiä. Hän oli\njälleen teeskentelevä, vaitelias olento, joka ryhtyi taisteluun nurjan\nkohtalon kanssa. Mitä hyödytti vapiseminen ja tasapainon menettäminen?\nHän ei välittänyt itsestään, kunhan vain hänen hyväntekijöilleen ei\nkoitunut ikävyyksiä. Hän ei toivonut itselleen mitään tässä maailmassa\neikä uskonut tulevaan.\n\nHän nousi ja haukotteli vilusta värjöttäen. Oli vielä pimeä, mutta\nkukot alkoivat kiekua, ja rattaat rämisivät jossakin kaukana kuun\nvalaisemalla, kostealla tiellä. Öljylamppu paloi vielä, mutta kynttilä\nvalaisi vaivaisesti, se kun oli palanut vinosti, levittäen kitkerää,\nkäryävää mustaa savua.\n\nKuin paatunut pahantekijä Annesa _ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin_,\nennenkuin kutsui hyväntekijöitään. Hän täytti lampun säiliön\npuolilleen, niisti kynttilää saksilla ja meni varovasti huoneeseen.\nKaikkein ensiksi hän huolehti siitä, että sohva oli asiaankuuluvasti\nepäjärjestyksessä, sitten hän kauan katseli uhrinsa kasvoja. Niissä\noli edelleen tuo kaamea naurunilme, mutta ne olivat muuttuneet\nkelmeän harmaiksi, ja silmät olivat vähän painuneet umpeen ja käyneet\nhimmeiksi, lasimaisiksi. Hän olisi tahtonut liikuttaa ruumista ja\nsaada sen toiseen asentoon, mutta siihen hänellä ei ollut rohkeutta,\nvoittamaton inho esti siitä. Hän kuvitteli, että hänen sormensa\nolisivat tarttuneet kiinni ruumiiseen, jos hän olisi siihen kajonnut.\n\nSitten Annesa riisui kureliivinsä ja esiliinan ja laski ne tuolille,\npörrötti tukkansa, hieroi kasvojaan ja luomiaan, pakottaakseen\nkasvoihinsa välinpitämättömän ilmeen. Tämän jälkeen hän kiipesi\nportaita yläkertaan ja kolkutti donna Rachelen huoneen ovelle. Miehet\nnukkuivat ylimmässä kerroksessa. Ukko Cosimu oli tehnyt vuoteensa\nullakolle vilja- ja vihanneskasojen väliin.\n\nDonna Rachelen oli tapana lukita ovensa. Hän nukkui vain muutaman\ntunnin yössä, mutta hänen unensa oli raskasta, ja Annesa sai kolkuttaa\nkolme kertaa, ennenkuin hän heräsi.\n\n— Donna Rachele, avatkaa! Setä Zua on hyvin huonona; hän on\nkuolemaisillaan!\n\n— Jeesus Maria! Mene heti noutamaan kirkkoherra Virdistä... mutta\nherätä ensin isäni, leski huusi hädissään ja riensi avaamaan ovea.\n\nRosa, joka nukkui isoäitinsä huoneessa, heräsi ja alkoi itkeä. Annesa\nastui huoneeseen kynttilä kädessä, ja donna Rachelen pukiessa vapisten\nylleen alushamettaan hän sanoi aivan tyynesti:\n\n— Älkää säikähtäkö. Luulen, että setä Zua on jo kuollut.\n\n— Mitä sanot? vanha leskirouva parahti ja juoksi avojaloin ovelle.\nKuollut noin vain, ilman sakramentteja, ilman pappia. Herra Jumala!\nMitä ihmiset sanovatkaan? Että olemme antaneet hänen kuolla noin! Miksi\net kutsunut meitä?\n\n— En huomannut mitään. Heräsin muutama hetki sitten, ja silloin...\n\nDonna Rachele ei enää kuunnellut häntä. Paljain jaloin ja pelkkä\nalushame yllään hän juoksi pimeässä portaita alas voivotellen:\n\n— Ilman armonvälikappaleita, laupias Jumala, ilman armonvälikappaleita!\n\nRosa itki yhä. Don Simone koputti kepillään lattiaan, Paulu avasi\novensa ja kysyi:\n\n— Mitä nyt, Annesa? Äiti?\n\nAnnesa alkoi jälleen pelätä, mutta nyt hän oli täysin tietoinen siitä,\nmitä oli tehnyt ja mitä saattoi tapahtua, joten hän hillitsi itseään\ntarmokkaasti. Hän koetti rauhoittaa Rosaa ja vastasi Paululle:\n\n— Tulkaa heti alas ja herättäkää vanhukset. Setä Zua on kuollut.\n\nPaulu pukeutui nopeasti ja meni don Simonen luo, joka yhä kovasti\nkoputti lattiaan saadakseen tytön vaikenemaan.\n\n— Ole hiljaa; menen alakertaan ja palaan heti, Annesa sanoi. Setä Zua\non sairas, hänellä on vatsankipuja, menen antamaan hänelle lääkettä.\nÄlä liiku paikoiltasi.\n\nMutta Rosa oli kuullut isoäitinsä sanat ja toisti nyyhkyttäen:\n\n— Hän on kuollut ilman armonvälikappaleita. Mitä ihmiset sanovat?\n\n— Pidä suusi kiinni! Annesa kivahti. Jollet pysy alallasi, saat\ntästä...!\n\nJa Annesa juoksi portaita alas käyden yhä levottomammaksi, mutta yhä\nlujemmin päättäen, ettei ilmaisisi tekoaan. Ovelta hän näki donna\nRachelen kumartuneena uhrin yli kohottaen tämän päätä ja heiluttaen\nkäsivarsia.\n\n— Ei hengen hiventäkään! Hän on todella kuollut. Mutta miten tämä\ntapahtui, Annesa? Laupias Jumala, mitä ihmiset sanovat?\n\nAnnesa lähestyi vuodetta tuntien outoa helpotusta. Hänestä vainajan\nilme oli muuttunut, se oli lakannut irvistelemästä.\n\n— Tulette sairaaksi, jos seisotte siinä paljain jaloin, Annesa\nsanoi donna Rachelelle sysäten hänet syrjään vuoteen äärestä. Ettekö\nnäe, että hän on kuollut? Hän on jo kylmä. Viime yönä hänellä oli\nsamanlainen tukehtumiskohtaus kuin edellisenäkin, ja hän piti pahaa\nmelua. Luulin, että kuulitte hänen huutonsa. Sitten hän rauhoittui ja\nnukkui. Minäkin olin väsynyt ja nukuin sikeästi. Hetki sitten heräsin,\nkuuntelin, mutta en kuullut mitään. Tahdoin nukahtaa uudelleen, mutta\nminulla oli kumma aavistus. Sytytin valon ja katsoin...\n\n— Hyvä Jumala, miksi et yöllä kutsunut meitä? Nyt asia täytyy pitää\nsalassa. Ei sovi sanoa, että hän on kuollut näin meidän tietämättämme,\nvaan että me olimme läsnä.\n\n— Niin, sanotaan, että olimme kaikki läsnä, Annesa virkkoi\ninnokkaasti. Tuossa tulee don Paulu.\n\nKuullessaan tämän askeleet Annesa kalpeni ja alkoi taas hermostuneesti\nväristä, ja hänen täytyi purra kieltään ja huuliaan. Paulullakin oli\nkynttilä kädessä, ja hän riensi katselemaan kuollutta, kumartui,\ntuijotti siihen ja kosketteli sitä. Hänen uniset kasvonsa eivät\nilmaisseet surua eivätkä iloa.\n\n— Hän on siis mennyt menojaan. Hän on jo kylmä ja jäykkä. Miten\nse tapahtui, Annesa? hän kysyi mennen pöydän ääreen, jolle asetti\nkynttilän.\n\n— Viime yönä hänellä oli uusi tukehtumiskohtaus, samoin kuin\nedellisenäkin... Annesa lasketteli uudelleen toistaen, mitä oli sanonut\ndonna Rachelelle, joka kulki edestakaisin huoneessa kuin etsien\njotakin, mitä ei löytänyt.\n\n— Äiti, mene panemaan kengät jalkaasi. Mitä etsit? Mitä hyödyttää\nolla noin epätoivoissaan? Hän on kuollut. Mitä me olisimmekaan voineet\ntehdä? Paulu virkkoi. Häntä alkoi epäilyttää, että vanhus oli kuollut\nhänen ja Annesan yöllisen keskustelun aikana.\n\nDonna Rachele ei kuunnellut. Hän tunsi kovia tunnonvaivoja, kun he\nolivat antaneet vanhuksen kuolla ilman sakramentteja. Hän kuvitteli\nnäkevänsä vainajan keskellä kiirastulen liekkejä, kädet ojossa ja suu\nauki, haluten valoa ja rauhaa. Etsittyään kaikkialta hän viimein löysi,\nmitä oli etsinyt: pienen, mustan ristiinnaulitun kuvan, jonka hän laski\nvainajan povelle.\n\n— Meidän täytyy pestä ja pukea hänet, hän sanoi rauhoittuen. Annesa,\nmene sytyttämään tuli ja lämmitä vähän vettä. Mitä sinä siinä\nlaiskottelet, typerä tyttö? Annesa, Annesa, mitä oletkaan tehnyt?\n\nTämä lievä nuhde sai Annesan säpsähtämään. Hänen mielestään joka\nsanalla oli nyt kaksinainen merkitys. Mutta tulta tehdessään hän\najatteli, että nyt täytyi pysyä vahvana, valmiina kestämään kaikki\nyllätykset.\n\nHetken kuluttua kuului don Simonen ääni:\n\n— Mitä on tapahtunut? Onko hän ehkä kuollut? Mitä Annesa sanoo? Miksi\nhän ei ilmoittanut heti meille?\n\n— Mitä te häntä syytätte? Jättäkää hänet rauhaan! Paulu sanoi\nhermostuneesti, kun donna Rachele taas alkoi valittaa. Hän on kuollut,\nrauha olkoon hänen sielulleen!\n\n— Niin, mutta ajattelehan, Paulu, ettei hän...\n\n— Älä ole huolissasi siitä, äiti! Luuletko, että hän olisi päässyt\ntaivaaseen, jos olisi tunnustanut papille syntinsä?\n\n— Paulu! setä sanoi vakavalla, alakuloisella äänellä. Kunnioita edes\nvainajia!\n\nPaulu ei vastannut. Äkillisen hiljaisuuden vallitessa kuului Rosan\nitku, ja seuraavassa tuokiossa ukko Cosimu Damianu tuli sisään tyttö\nkäsivarrella kysyen:\n\n— Missä Annesa on? Sanokaa hänelle, että hoitelee lasta. Mitä on\ntapahtunut? Mitä Annesa on tehnyt?\n\nAnnesa ja yhä vain Annesa! Kaikki ahdistelivat häntä, mutta hän oli\npäättänyt taistella kaikkia vastaan.\n\nHän meni pihalle noutamaan vettä. Taivas oli vielä pimeä, mutta vaalea\njuova ennusti päivänkoittoa. Suuri alakuloinen kuu oli vaipumassa\ntaloa ympäröivän muurin taa, tähdet tuikkivat himmeten ikäänkuin\nkärsimättöminä odottaen, että saisivat kokonaan sammua. Annesa olisi\nsuonut yötä vielä jatkuvan. Hän pelkäsi valoa ja ihmisiä, jotka\nilkeämielisesti pistivät nenänsä toisten asioihin. Ihmiset? Hän vihasi\nihmisiä, noita julmia kyykäärmeitä, jotka imevät lähimmäisensä verta.\nIhmisten tähden hän oli luopunut kaikkien kunniallisten naisten\nunelmasta, menemästä vaimoksi miehelle, jota rakasti. Ihmisten tähden,\nheidän juorujensa ja panettelujensa vuoksi, sen kärsimyksen tähden,\njonka he olisivat tuottaneet Paululle, jos hänen olisi ollut pakko\nnähdä, miten vanhukset ja äiti karkoitettiin vanhasta sukutalostaan,\nkaiken tämän vuoksi hän oli tehnyt rikoksensa. Ja ennen pitkää ihmiset\ntunkeutuisivat huoneeseen, missä vainaja lepäsi, he katselisivat sitä,\ntutkisivat sitä ja kenties pääsisivät hirvittävän salaisuuden perille.\n\nMyöhemmin, donna Rachelen ja Annesan pestessä ruumista, don Simone,\nukko Cosimu ja Paulu istuivat pesän ääressä ja alkoivat puhua\nikävyyksistä, joita ihmisillä on tapana tuottaa toisille erityisissä\ntilaisuuksissa. Ukko Cosimu itki ja koetti piilottaa kasvonsa Rosan\nkömpelön, ison möhkäleen näköisen pään taa. Tyttö oli nukahtanut\nhänen polvilleen, mutta toisinaan hän vavahti ja puristi lämpöisellä\nkädellään lujasti hänen sormeaan.\n\n— Niin, don Simone aloitti, nyt tietysti kaikki juoksevat tänne\nmeitä kiusaamaan. Silloin kun kipeimmin kaipaisimme rauhaa, hyvät\nnaapurit tulevat pistämään nenänsä toisten asioihin. Entisajan\nihmiset hautasivat kuolleensa kotiinsa tarvitsematta pitää peijaisia.\nNiin ainakin kerrotaan, että Sardinian _nurageista_, noista\njättiläiskiviröykkiöistä, joita muinaisihmiset käyttivät asuntoina,\nlöydetään vieläkin kuolleiden luita.\n\n— Suuri kiitos! Paulu virkahti. Minä ainakaan en tahdo, että setä Zua\nhaudataan tähän taloon! Levätköön rauhassa, mutta kyllä hän jaksoi\nkiusata meitä.\n\n— Punnitse sanojasi, Paulu! don Simone varoitteli. Äläkä suinkaan puhu\nnoin ihmisten kuullen, jotka tuollaisissa tilaisuuksissa tarkkaavat\nkaikkea.\n\n— Olen suoraluontoinen mies. Setä Decherchi, minä vakuutan, että\nvalitan vanhuksen kuolemaa, mutta en voi itkeä.\n\n— Sentähden, poikani, että olet liiaksi kiintynyt elämään, ukko Cosimu\nsanoi.\n\n— Ei edes vainajan läsnäolo voi sinussa herättää kunnioitusta.\n\nTämä oli kenties ensi kerta, kun ukko Cosimu puhui näin ankarasti\ntyttärenpojalleen. Pauluun äidinisän sanat vaikuttivat syvemmin kuin\ndon Simonen alituiset soimaukset.\n\n— Kiintynyt elämään! hän sanoi katkerasti itsekseen muistaessaan,\nettä hän edellisenä päivänä oli hautonut itsemurha-aikeita. Jos olisin\nollut sellainen, joksi minua sanotte, en olisi... no niin, eihän siitä\nkannata puhua.\n\n— Ole siis vaiti! Tuossa lepää vainaja. Ajattele pikemminkin, että\nmeidän kaikkien täytyy kuolla. Ukko Zua ei ollut sellainen viheliäinen\nheittiö, että voisi lasketella loruja ja pilaa hänen ruumiinsa\nääressä. Hän oli kunnian mies, ennenkaikkea rehellinen, työteliäs ja\noikeamielinen. Ruumiillinen kärsimys oli tehnyt hänet äreäksi, ja usein\ntotuus tulee esiin juuri ihmisen ollessa pahalla tuulella. Mutta totuus\non katkera kuulla.\n\nPaulu ei heti vastannut. Hänhän oli poika ja lapsenlapsi ja kunnioitti\nvanhempia perheenjäseniä, joiden kanssa ei koskaan ollut riidellyt\nsiitäkin syystä, että katsoi sen vallan turhaksi. Hän ei ollut koskaan\nkysynyt heidän neuvoaan, vaan aina menetellyt oman päänsä mukaan\nhyvin tietäen olevansa älyltään ja tahdonlujuudeltaan monta vertaa\netevämpi noita oppimattomia, yksinkertaisia vanhuksia. Ukko Cosimun\nodottamattomat sanat tässä surullisessa tilaisuudessa tekivät häneen\nsyvän vaikutuksen, mutta ärsyttivät häntä samalla. Sitten hän ajatteli,\nettä äidinisä ehkä oli oikeassa, ja kenties senvuoksi hän hetken\nkuluttua virkkoi:\n\n— Oikeamielinen, niin! Eikö hän siis kuollut oikeamielisen ihmisen\nkuolemaa...?\n\n— Ole vaiti, kuuletko! tiuskaisi don Simone, joka oli alkanut\nrukoilla puoliääneen. Et tiedä, mitä puhut. Miksi hän ei olisi\nkuollut oikeamielisen ihmisen kuolemaa? Eikö hän kuollut vuoteessaan,\nluonnollisella kuolemalla? Senkö tähden, ettei hän ehtinyt tunnustaa\npapille syntejään? Mutta Herra on laupias, ja hänen vaakansa punnitsee\nhyvät ja pahat tekomme paremmin kuin me kykenemme tekemään.\n\nAnnesa, joka kulki edestakaisin huoneen ja pihan väliä, kuuli vanhuksen\nsanat. Hän olisi voinut hymyillä, hän kun ei uskonut Jumalaan eikä\njumalalliseen oikeuteen, olisi tehnyt niin, mutta hänellä oli nyt muuta\najateltavaa.\n\n— Joko olette lopettaneet? ukko Cosimu kysyi Annesan kaataessa pihalle\nveden, jolla donna Rachele oli pessyt ruumiin.\n\nDonna Rachele tuli pesän ääreen pudistaen päätään. Hän ei enää puhunut,\nhänen huulensa tuntuivat olevan kuin sinetillä suljetut. Paulu jatkoi:\n\n— Minun sanani eivät merkitse mitään vainajaan nähden, mutta luulen,\nettä taivaallinen vaaka on kaiken Herran laupeuden tarpeessa voidakseen\npunnita...\n\n— _Pyhän Antonion poika!_ ukko Cosimu huudahti, etkö kuullut, ettei\nsinun sovi puhua tuohon tapaan? Pidä varasi...\n\n— Mitäpä minun oikeastaan tarvitsee pelätä? Paulu kysyi. Eivät kai\nihmiset voi sanoa, että minä olen ottanut hänet hengiltä!\n\n— Juuri niin he voivat sanoa! vanhus virkkoi hiljentäen ääntään.\nSitäpaitsi ei nyt ole kysymys siitä, nyt on vain rukoiltava tai...\noltava ääneti.\n\n— Hän ei muutoin ollut lainkaan niin häijy kuin luulisi, don Simone\nsanoi heiluttaen kättään ilmassa. Hän tarkoitti meidän parastamme.\nEmme _ehkä_ osanneet kohdella häntä niin kuin olisi pitänyt, emmekä\nkenties oppineet häntä oikein tuntemaan. Laiminlöimme häntä päivä\npäivältä yhä enemmän, jätimme hänet yksikseen, emme muistaneet häntä,\nennenkuin tarvitsimme häntä. Niin! hän lisäsi yhä hiljentäen ääntään,\nemme pitäneet hänestä niin paljon, kuin hän kenties olisi ansainnut. Ja\nhän katsoi, nyt voin sen jo sanoa, meidän parastamme. Hän oli antanut\npastori Virdikselle toimeksi ostaa hänen nimeensä tämän talon ja\nkarjatarhan.\n\nPaulu kohotti äkkiä katseensa ja huomasi Annesan keittiön perältä\ntuijottavan don Simoneen. Annesa näytti pelästyneeltä.\n\n— Riittää jo! vanha aatelismies lisäsi. Rukoillaan nyt, älkäämmekä\nkoskaan tuomitko lähimmäistämme, ennenkuin tunnemme hänet oikein.\n\nMutta Paulu vihasi ukko Zuaa vielä nytkin tämän jo ollessa vainaja ja\nkatsoi sopivaksi ilmaista vanhuksille, ettei hän olisi tarvinnut vanhan\nsaiturin apua.\n\n— Levätköön rauhassa, Paulu sanoi. Mutta jos hän todella aikoi auttaa\nmeitä, hän olisi voinut säästää meiltä monet ikävyydet ja vaikeudet.\nHän olisi voinut säästää minulta sen vaivan, että sain harhailla ympäri\nmaailmaa helteessä ja sateessa ja nöyrtyä ja olla kaikenkarvaisten\nkoronkiskurien, akkojen ja heittiöiden armoilla. Ette tahdo sallia\nminun puhua, mutta en silti voi vaieta. Siis vielä muutama sana.\nViime yönä palasin kotiin myöhään, enkä tahtonut herättää teitä. Olin\nsaanut hankituksi rahoja, mutta inhoittavan nöyryytyksen hinnalla.\nMinun oli pakko lainata rahat huonomaineiselta leskeltä, ja häneltä\nne lopulta sainkin. Eihän minulla enää ollut muuta keinoa, hän lisäsi\npuolustautuakseen soimauksilta, joita vanhukset eivät ollenkaan\naikoneetkaan hänelle lausua. Olin vedessä kaulaa myöten, ja jos se\nolisi noussut vähääkään korkeammalle, olisin hukkunut.\n\n— Eihän kukaan aio moittia sinua siitä. Jos maksat rahat takaisin,\nsinun ei tarvitse välittää lesken huonosta maineesta mitään.\n\n— Tietysti maksan ne takaisin. Älkääkä luulko, että maksan ne\nvainajan jättämästä perinnöstä. En suinkaan! Tahdon vielä sanoa teille\ntoisenkin asian: olen saanut työtä. Aion ruveta tekemään työtä, lähden\nkaivokselle.\n\nMolemmat vanhukset katsoivat häneen, ja don Simone pudisti päätään.\nUkko Cosimukin, huolimatta luontaisesta hyväntahtoisuudestaan,\nosanotostaan ja hellyydestään, puristi huulensa yhteen ja ravisti\npäätään. Ei, ei, hän ei luottanut tyttärenpoikansa sanoihin.\n\nPaulu ei sanonut sen enempää. Hän olikin jo sanonut kaiken, mitä piti\ntarpeellisena ilmaista vanhuksille. Loput hän oli aikonut kertoa\näidilleen joskus toiste. Nyt hän ei sitä ajatellutkaan.\n\nVanhukset alkoivat jälleen rukoilla, ja Paulu peitti kädellä kasvonsa\nja vaipui omiin ajatuksiinsa. Kuoleman näkeminen, vaikk'ei se ollutkaan\nhänelle uutta, sai hänet alakuloiseksi ja palautti hänen mieleensä\nmonia kysymyksiä, vanhoja kuin maailma, mutta samalla uusia ja vaikeita\nratkaista. Päättyykö kaikki kuolemaan? Onko meillä todella kuolematon\nsielu? Ja jos niin on, minne tämä sielu siirtyy kuoleman jälkeen?\nMissä par'aikaa oli vanhusvainajan sielu? Onko todella olemassa Herra,\nisiemme Jumala, joka istuu pilven päällä, vanha, oikeamielinen ja\npeloittava Jumala, vaaka kädessä, se Jumala, jota molemmat vanhukset\nhartaasti palvoivat?\n\nSitä Paulu ei tiennyt. Hän muisti sekä isänsä että vaimonsa kuoleman,\nmutta muisti myös, että suru ja epätoivo oli silloin estänyt häntä\nvastaamasta noihin kauheihin kysymyksiin, jotka nyt palasivat hänen\nmieleensä. Nyt hänen mielialansa oli aivan toinen. Hän oli melkein\nonnellinen, tunsi olevansa nuori, voimakas, täynnä hyvää tahtoa, ja\ntulevaisuus näytti hänestä melkein rusohohteiselta. Hän oli siis\ntaipuvainen uskomaan Jumalan ja hänen vaakansa olemassaoloon ja siis\nmyös hänen oikeamielisyyteensä.\n\nAnnesa sitävastoin oli käynyt entistään hiljaisemmaksi ja synkemmäksi\nkuultuaan, että vainaja oli \"tarkoittanut perheen parasta\". Donna\nRachele puolestaan täytti velvollisuutensa vainajaa kohtaan kuin\ntuntien jonkinlaista uskonnollista haltioitumista, huokaili, rukoili ja\nmumisi toisinaan:\n\n— Kuollut vain, Annesa, kuollut vain!\n\nAnnesa ei vastannut. Kun ruumis oli puettu ja peitetty kellastuneella\ndamastiverholla ja kalpea aamurusko tunki sisälle puutarhanpuoleisesta\nikkunasta sekoittuen punertavaan valoon, joka lähti vanhoissa\nkullatuissa kynttiläjaloissa palavista vahakynttilöistä, Annesan\nliikkumattomat kasvot näyttivät mustan huivin varjossa vahanaamiolta.\n\nHeti päivän valjettua hän meni hakemaan pastori Virdistä.\n\nKirkkoherra peruutti aamumessun rientäen taloon, jossa tuoni oli\nkäynyt vieraana. Tultuaan huoneeseen, jossa ukko Cosimu valvoi ruumiin\nääressä, hän polvistui rukoilemaan. Sitten hän meni keittiöön, istuutui\nlähelle pöytää ja oli muutaman hetken vaiti. Hän punoitti tavallista\nenemmän. Mutta äkkiä hän näpsähdytti sinisellä nenäliinallaan polviaan,\npudisti päätään ja ähki:\n\n— Annesa kertoi minulle, että te kaikki olitte läsnä Zuan kuollessa.\nMiksi ette kutsuneet minua saapuville, _Pyhät enkelit?_ Siinä teitte\nkovin pahasti.\n\n— Hänellä oli noita kohtauksia melkein joka ilta. Lääkäri oli\nmäärännyt rauhoittavaa lääkettä, joka melkein aina vaikutti. Mutta\nviime yönä kohtaus tuli niin äkkiä, ettei Annesa ehtinyt kaataa\nlääkettä lasiin. Löysimme tämän pinkan patjojen alta, emmekä tahtoneet\navata sitä ennen teidän tuloanne, näin donna Rachele selitteli.\n\n— Avatkaa se vain. Kerran hän jätti minulle talletettavaksi\narvopaperinsa ja jälkisäädöksensä.\n\n— Kaikki on siis hyvissä käsissä, donna Rachele virkkoi avatessaan\nvuodevaatteiden alta löydettyä paperipakkaa.\n\nMutta Paulu, joka oli lähestynyt katselemaan, päästi raivonhuudon,\npuristi käsillä päätään ja alkoi kävellä hurjasti edestakaisin.\n\n— Hän oli lähettänyt jälkisäädöksen pois talosta! Luuliko hän siis\nminua niin kurjaksi, että olisin voinut väärentää sen? Pidetäänkö minua\nniin kehnona miehenä? Pidittekö tekin, Virdis, minua niin viheliäisenä?\n\n— Ajatellaan nyt muuta! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa.\nTäytinhän vain hänen tahtonsa. Nyt on velvollisuutemme ajatella hänen\nhautaamistaan. Myöhemmin puhumme muista asioista. Sinun, Paulu, pitää\nmennä kunnan esimiehelle ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Minä taas\njärjestän hautajaiset.\n\n— Minunko? Paulu huusi lyöden kädellä rintaansa. Minä lähden heti\npaikalla pois kotoa. Ei kukaan nähnyt minun palaavan kotiin yöllä.\nHevoseni on ehkä vielä ukko Castigun luona. Minä en voi jäädä tänne\ntänään. Olen liiaksi kiihoittunut, herra pastori. Hän solvaa minua\nvielä kuoltuaankin. Lähden siis tieheni. Voisin puhua pahaa vainajasta,\nja jokaista sanaani punnittaisiin. Anna minulle satulapussi, Annesa, ja\npane siihen pala leipää...\n\n— Paulu, meillä on muuta tehtävää, donna Rachele virkkoi. Annesakaan\nei hievahtanut.\n\nPaulu, joka oli loukkautunut siitä, mitä oli kuullut arvopapereista\nja jälkisäädöksestä, oli kuitenkin päättänyt poistua talosta. Ajatus,\nettä hänen olisi pitänyt jäädä koko päiväksi kotiin ja teeskennellä\nvierasten nähden surua, jota ei tuntenut, vain pahensi hänen\nhermostuneisuuttaan. Hän sanoi:\n\n— Lähden ukko Castigun lammastarhaan.\n\n— Mene vain, sinä pakana! Kettu vaihtaa karvansa, mutta ei sydäntään.\nMene, mene! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa ikäänkuin karkoittaen\nkärpäsiä.\n\nPaulu meni ovelle. Donna Rachele ja don Simone, jotka hyväksyivät hänen\nvihastumisensa, eivät pidättäneet häntä. Annesa vain juoksi hänen\njälkeensä ja sanoi rukoillen:\n\n— Älä tee niin, älä lähde kotoa, Paulu! Mitä ihmiset sanovat?\n\n— Jos joku minut näkee, palaan kotiin, hän lupasi. Anna minun nyt vain\nmennä. On vielä varhainen aamuhetki; en minä tapaa ketään.\n\nHän poistui eikä palannut. Donna Rachele, Virdis ja Simone\nkeskustelivat kauan. Sitten pappikin lähti luvattuaan järjestää kaiken\nhautajaisia varten.\n\nMyöhemmin päivällä talo tuli täyteen väkeä: naapureita, sukulaisia\nja ystäviä. Vanhat veljekset, jotka olivat olleet köyhien aterialla,\ntulivat niinikään, ja vainajan ystävä sanoi:\n\n— Kuinka pian ihminen kuoleekaan! Vielä eilen ukko Zua uhkui elämää!\n\n— Niin, hän hypähteli kuin jänis, joka odottaa sadetta! toinen veli\nhuomautti ivallisesti.\n\nSitten tuli puuseppä tuomaan arkkua, ja ruumis laskettiin siihen\nmitaleineen ja ristiinnaulitunkuvineen. Muuan vanha nainen, kuolleen\ntuttavia, tarjoutui laulamaan itkuvirttä vainajan kunniaksi. Mutta\ndon Simone epäsi tarjouksen. Tosin hän oli vanhan polven miehiä ja\nyleensä hyväksyi vanhat perinnäistavat, mutta tajusi silti, että\neräät rahvaanomaiset tavat ja tottumukset olivat eläneet aikansa.\nSitten hän käski Annesan ryhtyä päivällisen valmistuspuuhiin, vaikk'ei\ntavallisesti viritetä tulta pesään talossa, jossa on ruumis. Ja\nAnnesa vetäytyi soppeensa vajaan, tyytyväisenä, kun pääsi joutumasta\nuteliaiden ihmisten huomion esineeksi, joita tungetellen kävi talossa\npitkin päivää muka valittamassa donna Rachelen ja vanhuksien surua.\n\nPiha oli autio ja tyhjä. Rosa oli lähetetty täti Annan luo, josta hänen\noli määrä palata vasta myöhään illalla.\n\nAika kului. Annesa tunsi olevansa jo koko levollinen. Pian mykkä\nmaa avaisi povensa ja nielisi hirvittävän salaisuuden. Mennessään\nkeittiöön noutamaan jotakin kaapista hän kuuli syvän huokauksen. Hän\nkääntyi säikähtyneenä ja huomasi sokean Niculinun istumassa nurkassa\noven takana. Hän istui liikkumattomana ja jäykkänä, ja hänen valkoiset\nsilmänsä raskaine luomineen tuijottivat tyhjään ilmaan. Hän ei\nnäyttänyt aivan pian aikovan lähteä tiehensä.\n\n— Mitä sinä täällä teet? Annesa kysyi levottomana. Vieraat ovat\nyläkerrassa, mene sinne.\n\n— Entä mitä sinä teet?\n\n— Minä valmistan ruokaa, hän vastasi ottaen lautasen kaapista.\n\n— Kuolleet eivät enää syö, mutta elävät syövät vielä.\n\n— Totta kai, onhan heillä suu syödäkseen! Mitä se sinuun kuuluu?\nAnnesa sanoi suutahtaen. Söithän täällä eilen! Ja eikö isäsi ole\nkuollut.\n\n— Niin, söin ja join, sokea nuori mies vastasi heikolla, lempeällä\näänellään. Olen siis kylläinen. Missä Gantine on? Eikö hän palaa kotia\ntänään?\n\n— Ei tänään, eikä huomenna. Hän on kaukana töissä San Matteon\nrinteillä.\n\n— Entä missä don Paulu on?\n\n— Mitä se sinua liikuttaa? Minua ei ollenkaan haluta puhua pötyä sinun\nkanssasi, Niculinu. Ole nyt hyvä ja mene matkoihisi.\n\n— Annesa, sokea sanoi välittämättä hänen karskista sanoistaan, missä\ndon Paulu on? Jos hän palaa kotiin, niin sano hänelle, etteivät kaikki\neiliset kutsuvieraat olleet sitä mieltä, että aterioitsimme hurskaassa\nperheessä. Maailmassa on paljon ilkeitä ihmisiä.\n\n— Olkoon vain! Tiedän, että Piran veljekset ovat puhuneet pahaa meistä\nsaatuaan syödä ja juoda luonamme. Mutta meillä ei ole aikaa ajatella\nsellaista tänään...\n\n— Mutta pitäisi varoittaa don Paulua, mies intti.\n\n— Hän ei ole varoitusten tarpeessa. Jätä minut rauhaan, Niculinu.\n\nAnnesa palasi jälleen pihaan, mutta kävi taas levottomaksi. Varoittaa\nPaulua? Mistä? Vanhojen juorukonttien loruistako? Sellaiselle Paulu\nolisi nauranut. Hän ei välitä juoruista.\n\nHetken kuluttua Annesa meni takaisin keittiöön kysymään, mitä Piran\nveljekset olivat sanoneet; mutta Niculinu ei enää ollut siellä.\nHuoneessa kuului puuseppä naulaavan kiinni hopeanauhakkeita mustaan\nruumisarkkuun. Synkät vasaraniskut olivat kuin soittoa Annesan\nkorvissa. Tästälähin ei kukaan enää saisi nähdä vainajaa. Annesa\nvain näki hänet edessään kelmeänä, kammottavana, suu auki ja silmät\nlasimaisina. Mutta nyt musta arkku hopeanauhakkeineen ja nauloineen\nsäilytti salaisuuden, samoin kuin hänkin oli aikonut sen kätkeä.\n\nVasara herkesi paukkamasta, ja ääni kuului sanovan oven takana:\n\n— Kas noin! Nyt lähdetään syömään.\n\nVähitellen ihmiset poistuivat; molemmat vanhukset ja donna Rachele\naterioivat, tosin vähänlaisesti, mutta rauhallisesti kuin ainakin\nhenkilöt, joilla on hyvä omatunto ja varma vakaumus, että ovat\ntäyttäneet velvollisuutensa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKello kolme ruumis vietiin pois. Annesa järjesti vuoteen ja siisti\nhuoneen. Vanhukset ja donna Rachele tulivat alakertaan ja ottivat\nedelleen vastaan kävijöitä samassa huoneessa, jossa vainaja oli\nheittänyt henkensä.\n\nMaahanpanijaisten jälkeen pappi Virdis palasi ja istuutui donna\nRachelen viereen kysyen, oliko Paulu tullut.\n\n— Eräät kylän ihmisistä näkivät hänen tänä aamuna lähtevän tästä\ntalosta, lihava pappi jatkoi tapansa mukaan pidellen kädessään puna-\nja siniruutuista nenäliinaansa. Erehdyksiä, yhä vain erehdyksiä.\nNiin, rakkaat ystävät, eilisestä lähtien ette ole tehneet muuta kuin\nerehdyksiä. Toivokaamme, ettei kaikesta tästä seuraa onnettomuutta.\n\n— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla? don Simone kysyi. Mutta Virdis\nviuhtoi nenäliinallaan ja vaikeni. Annesa pani levottomana merkille,\nettä hän äkisti käänsi päätään joka kerran kun ovi aukeni. Hän näytti\nodottavan jotakuta tulevaksi, mutta nähtyään, keitä tulijat olivat,\nhän painoi päänsä alas ja huiskutti jälleen nenäliinaansa virkkamatta\nmitään. Vasta auringon mailleen mennessä hän nousi.\n\n— Minun on mentävä toimittamaan iltamessu, hän sanoi vakavasti; jos\ntarvitsette minua, lähettäkää sana.\n\nVihdoin viimeinkin talonväki pääsi rauhaan. Ukot menivät puutarhaan,\nja donna Rachele saattoi liikkua vapaasti. Annesa istuutui\npuutarhanpuoleiselle portille ja katseli vuorille päin. Ilta laskeutui\nlauhkeana ja seesteisenä. Liikkumattomat, äänettömät metsät, jotka\nalkoivat heti puutarhan perältä ja jatkuivat vuoren ylimmille huipuille\nasti, olivat punaisina kuin kaukaisen tulipalon heijastuksesta.\nViimeisten rautatammien hehkuvat latvat piirtyivät selvästi\nharmaanpunasinervää taivaanrantaa vasten. Luonto uhkui rauhaa ja\nhiljaisuutta. Annesa oli kuolemanväsynyt, ja vaikka hän kuvitteli yhä\nvielä kuulevansa viereisestä huoneesta hengenahdistusta potevan ukon\nkähisevää hengitystä, hänellä samalla oli se tunne, että oli kulunut\nvuosia viime yön pauhaavasta rajuilmasta. Hän ei voinut käsittää, että\nyön ja päivän kuluessa oli saattanut tapahtua niin paljon. Hänestä\ntuntui, kuin hän olisi vanhennut ja kuin näkymätön taakka olisi\nlaskeutunut hänen hartioilleen ja painanut hänet maahan.\n\n— Kaikki on lopussa, hän ajatteli. Ja nyt minun on lähdettävä pois\ntäältä. Jos jään tähän taloon, en enää koskaan kykene nauramaan,\npuhumaan enkä tekemään työtä. Olen vapauttanut nämä toiset vanhasta\nkiusanhengestään, mutta olen laskenut raskaan taakan omille\nhartioilleni. Vanha potilas, joka vaikeroi yhä...\n\nKylmä väristys puistatti häntä, ja hän kalpeni. Hermostunut haukotus\nväänsi hänen kasvojaan.\n\n— Nyt kuume taas alkaa auringon laskettua. Ja se kuume polttaa minua\nkoko yön.\n\nMuutaman hetken hän vielä istui portailla, mutta toimettomuus ei\nvirkistänyt; päinvastoin häntä painoi yhä raskaampi väsymys, ja\ntaivaan peittyessä tummiin pilviin hänen ajatuksensakin sumenivat. Hän\nsuuntasi katseensa siihen vuoren kohtaan, jossa arveli ukko Castigun\nlammastarhan olevan, ja ajatteli:\n\n\"Paulu on varmaankin jo kotimatkalla. Luultavasti hän tulee jalan\nvuorelta, jotta hevonen saa jäädä laitumelle, ja saapuu perille\nnälissään tahtoen illallista. Minun täytyy tästä lähteä liikkeelle ja\nkäydä lähteelläkin\".\n\nMutta vielä raskaampana hän tunsi väsymyksen jäsenissään, ja uudelleen\nhäntä värisytti kiireestä kantapäähän.\n\n— Se vielä puuttuisi, että tulisin sairaaksi, hän sanoi ääneensä, ja\nkamala ajatus alkoi ahdistaa häntä: jos rupean hourimaan ja puhumaan\nasiasta? Ei! Huuleni, vaietkaa! Ilmaisisinko salaisuuden nyt, kun maa\njo on sen niellyt?\n\nHän haukotteli jälleen ja painoi molemmat kätensä huulilleen.\nSitten hän nousi tuntien tarvetta liikkua ja pudistaa itsestään sen\nsairaalloisen velttouden, joka raukaisi hänen ruumistaan. Hän sytytti\ntulen ja alkoi valmistaa iltaruokaa. Mutta hänen aikoessaan lähteä\nnoutamaan vettä lähteestä ja kääriessään kokoon vaatetta asettaakseen\nsen päälaelle vesiastian alle häntä pyörrytti; hän horjahti ja nojasi\nmuuriin, jottei olisi kaatunut kumoon. Iltahämärän mukana luihu kuume\nhiipi hänen ruumiiseensa. Donna Rachele huomasi, että Annesa voi\npahoin, ja otti vesiastian hänen kädestään.\n\n— Tottele minua, tyttöseni, ja mene nukkumaan. Etkö tunne, että\nsinussa on kuumetta?\n\n— Minun täytyy kuitenkin käydä noutamassa Rosaa, ja voin samalla ottaa\nvettä täti Annan lähteestä. Antakaa minun mennä.\n\nHän otti kannun ja poistui. Ilta oli kirkas ja lauhkea, taivaalla,\njolla vielä hohtivat sinertävät ja vaaleanpunaiset häiveet, kylän\ntummien talojen tuolla puolen tuikkivat Otavan tähdet. Maalaiset\npalasivat ratsain pienillä, väsyneillä hevosillaan, ja avoimista\novista näki naisten virittävän tulta pesään valmistaakseen illallista\nmiehille. Annesa, joka alkoi käydä levottomaksi Paulun viipymisestä,\npysähtyi donna Rachelen serkun, Annan, majan kohdalle hetkiseksi\nodottamaan, näkisikö jonkun paimenen laskeutuvan vuoripolkua. Mutta\nhän ei nähnyt ketään ja meni ensin täti Annan pihaan ja sitten hänen\nmajaansa. Se oli köyhän asunto. Keittiössä oven yläpuolella oli\njonkinlainen parvi, jossa säilytettiin halkoja, olkia ja ohria.\n\n— Sinäkö se olet, Annesa? Rosa meni Balloran ja pikkutyttöjen kanssa\nlähteelle, täti Anna sanoi kohoten pystyyn parvella, minne oli noussut\nottamaan puita. Odotahan hetkinen.\n\nHän laskeutui vaivalloisesti tikapuita alas Annesan ammentaessa vettä\nruukkuunsa sangosta, joka oli asetettu kivelle.\n\n— Otan tästä hiukan vettä; huomenna saatte sen takaisin, täti Anna.\n\n— Ota vain, hyvä ystävä, mutta tahdon sen takaisin korkoineen, täti\nAnna sanoi leikkisästi. Ballora kyllä saattaa Rosan kotiin palattuaan\nlähteeltä. No, ovatko jo avanneet jälkisäädöksen? hän sitten kysyi.\nOliko pastori Virdis todella saanut sen talletettavakseen? Olipa\nvainaja aika härkäpää! Minun sanani eivät paljoa merkitse, mutta\nenpä malta olla sanomatta, että hän oli suuri kitupiikki ja lopen\nepäluuloinen. Tänäpäivänä levisi kylässä huhu, että Paulu pieksi hänet\nkepillä kuoliaaksi.\n\n— Vai niin! Annesa huudahti muistaen sokean vihjaukset, sellaistako\nhuhutaan?\n\n— Pelkkiä loruja. Mutta mikä sinun on?\n\nKuume ja pelästys puistattivat Annesaa, mutta hänen mieleensä johtui,\nettei hän saanut ilmaista salaisuuttaan, ja hän virkkoi tyynesti:\n\n— Jonkin aikaa minussa on joka ilta ollut kuumetta. Aion nyt lähteä\nnukkumaan. Olen kuolemakseni väsynyt. Selkäni on kuin poikki. Hyvästi!\nSaammehan puhua toiste pitemmältä. Nyt minun täytyy mennä.\n\n— Käväisen sitten teillä tuonnempana, täti Anna puheli saattaessaan\nhäntä vuoripolulle. Jos näet Balloran, sano hänelle, että hän tekisi\njoutua; on jo myöhä.\n\nAnnesa joudutti askeliaan, toivoen tapaavansa Paulun jo kotona. Mutta\npuolitiessä, yksinäisellä polulla, hän luuli kuulevansa Balloran äänen\nja Rosan itkun. Hän lähti juoksemaan, ja polun päässä hän todella\nkohtasi täti Annan sisarentyttären, joka myös juoksi, Rosa sylissään,\nja jäljessään kaksi muuta säikähtynyttä pienokaista.\n\n— Rosa, Rosa! Annesa huusi, laskien maahan vesiastian ja rientäen\nBalloraa vastaan.\n\n— Mitä on tapahtunut?\n\nRosa tarrautui Annesan kaulaan ja kallisti raskaan päänsä hänen\nolkapäätään vasten. Koko hänen pieni ruumiinsa vapisi.\n\n— Pyörrä heti takaisin! Ballora toimitti hengästyneenä. Karabinieerit\nhakevat sinua; he ovat teillä ja pidättävät koko kotiväkenne. Kaikki he\nvangitsevat, täti Rachelenkin...\n\n— Täti Rachelenkin... Annesa soperteli tietämättä, mitä sanoi, ja\nBallora ja pikkutytöt alkoivat taas juosta silmittömän pelon vallassa\nikäänkuin paeten vaarallisesta paikasta. Annesa seurasi heitä ja kysyi\nhengästyneenä:\n\n— Kuinka se tapahtui?\n\n— En tiedä... Saavuimme lähelle teidän porttianne... olin tuomassa\nRosaa takaisin. Mutta talon edustalla oli sankka väkijoukko, ja joku\nnainen sanoi minulle: \"Sisällä on karabinieerejä, jotka vangitsevat\nkoko talon väen ja... hakevat Annesaa.\" Silloin minä laskin maahan\nvesiruukun, otin Rosan syliini ja pakenin juoksujalkaa. Täytyyhän minun\nviedä sana täti Annalle. Ja sinä, Annesa, piilottaudu!\n\nAnnesa ei pelästyksissään ja itsesuojelemisvaiston vallassa ajatellut\nmuuta, kuin että vaara uhkasi ainoastaan häntä, syyllistä. Toiset\nolivat syyttömiä, eihän heidän tarvinnut pelätä. Hän ei enää sanonut\nainoatakaan sanaa, eikä hänen mieleensä johtunut palata kotiin ottamaan\nselvää, oliko Ballora erehtynyt tai liioitellut vaaraa. Vaisto ajoi ja\npakotti hänet juoksemaan ja pyrkimään turvaan.\n\nBallora ja pikkutytöt jatkoivat samoin hillitöntä juoksemistaan. Näytti\nsiltä, kuin karabinieerit olisivat ajaneet takaa heitä kaikkia. Naisia\nilmestyi majojen porteille sanoen:\n\n— Nuo tytöt näyttävät olevan leskisillä.\n\nPakenevien onnistui kenenkään estämättä päästä täti Annan tupaan.\nKeittiö oli tyhjä. Annesa aikoi piilottautua parvelle, mutta Ballora\nsanoi:\n\n— Älä jää tänne, Annesa! Kaikkein ensiksi he tulevat etsimään sinua\ntäältä. Piilottaudu jonnekin muualle.\n\n— Minne, minne? Annesa kysyi katsellen epätoivoissaan ympärilleen.\n\n— Lähde joutuin täältä, Annesa! toinen tiukkasi. Luulen, että he jo\ntulevat.\n\nPelon ja itsesuojelusvaiston kouristamana Annesa ei tiedustellut\nenempiä yksityisseikkoja, ei enää nähnyt selvästi mitään. Hän\nirroittautui äkkiä Rosasta raastaen hänet pois kaulastaan kuin\norjantappuranoksan, johon on takertunut kiinni, syöksyi ulos tuvasta\nja pakoon, minkä jaloista lähti. Tie oli onneksi autio; kukaan\nei nähnyt häntä, tai paremminkin, hän ei nähnyt ketään ja pääsi\npujahtamaan kirkkopihaan. Hän kiipesi kiviportaita pieneen alkeelliseen\nnäkötorniin, jonne pyhimysjuhlien järjestäjien oli tapana kokoontua\nhengittämään raitista ilmaa ja lyömään korttia. Se oli kuistintapainen\nja kivimuurin ympäröimä laitos. Annesa polvistui muurin ääreen ja pisti\nvarovasti päänsä esiin kivien aukosta katsellen ympärilleen. Hänen\npäänsä yläpuolella kiiluivat tähdet; äänettömyys, rauha, yön varjot\nvallitsivat hänen ympärillään.\n\nHänen sydämensä jyskytti rajusti, kuume kiihdytti hänen kauhuaan.\nHän kuvitteli, että kauheat hirviöt olivat ajamassa häntä takaa\nvangitakseen hänet ja teljetäkseen hänet salaperäisempään ja\npeloittavampaan paikkaan kuin helvetti, jonka olemassaoloa hän ei\nuskonut. Sekasorto, pimeys, sankka sumu, loppumaton, toivoton yö\nympäröi häntä joka puolelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä tuli totisesti vielä kauheampi yö kuin edellinen oli ollut.\nPiilopaikastaan Annesa saattoi nähdä kirkkopihan, kivikkorinteen ja\ntäti Annan majan. Tuli paloi siellä myöhäiseen yöhön; hän näki sisällä\nliikkuvan varjoja, luuli erottavansa Rosan itkun, ja epämääräistä\nhälyä. Mutta sitten seurasi hiljaisuus. Kirkkopihan ohi ratsasti\nmies. Taivas valkeni idässä. Hiukan rauhoittuneena hän nousi, pudisti\nruumistaan ja alkoi pohtia asemaansa.\n\nMissähän Paulu oli? Oliko hän palannut kotiin? Oliko hänetkin\npidätetty? Entä kaikki muut? Ehkä Ballora oli erehtynyt.\n\n— Kaikki on kenties pelkkää unta, hän ajatteli. Ballora on varmaankin\npuhunut joutavia. Eihän ihmisiä pidätetä noin vain silmänräpäyksessä.\nMinä hourailen, tämä kaikki johtuu vain kuumeesta.\n\nMutta sitten hän muisti, että edellisenäkin yönä hän oli luullut\nnäkevänsä unta, vaikka kaikki oli ollut hirvittävää todellisuutta.\n\n— Minä olen syypää kaikkeen, minä, kirottu olento! Mitä minun nyt\non tekeminen? Miksi olenkaan paennut? Mitä pelkään? Vankila odottaa\nminua, tiesinhän sen jo ennenkuin tein, minkä tein. Mitä tämä pako siis\nhyödyttää? Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kaikki on hukassa!\n\nAnnesa istuutui portaiden alimmalle astimelle ja koetti tarkemmin\nharkita asiaa. Vähitellen hänen kauhunsa ja tuskansa helpotti, ja\nvalon välkähdys pilkahti hänen sielunsa pimeydessä. Jälleen hän tunsi\nolevansa se mikä hän aina oli ollut: muratti, joka ei voi elää ilman\npuunrunkoa.\n\n— Minun täytyy pelastaa heidät, hän päätteli nousten ja palaten\nkirkkopihaan. Lähden näyttäymään, ja jos on tarpeen, ilmaisen koko\ntotuuden.\n\nHän palasi täti Annan majaan. Hän ei enää pelännyt. Vangitkoot hänet\nvain, sitokoot kahleisiin ja teljetkööt iäisen kärsimyksen alhoon. Hän\nei aikonut lausua sanaakaan muuten kuin \"hyväntekijöittensä\" hyväksi.\nHän kolkutti ovelle. Täti Anna avasi heti.\n\n— Miksi tulit? He etsivät sinua kaikkialta. He ovat haeskelleet sinua\nlähitaloista ja voivat minä hetkenä tahansa saapua tänne.\n\n— Se on siis totta? Annesa kysyi soinnuttomalla äänellä. Entä Paulu?\n\n— Hän ei ole palannut. Ei ollut ainakaan äsken vielä tullut. Kaikki\nmuut on pidätetty, Rachelekin.\n\n— Hänkin? Annesa kirkaisi lysähtäen maahan kuin salaman iskemänä.\n\nLuullen hänen menneen tajuttomaksi täti Anna kumartui nostamaan häntä.\nMutta Annesa työnsi hänet luotaan, nousi ja painoi nyrkkiään huulilleen\nikäänkuin estääkseen itseään puhumasta. Ja hän kääntyi poistuakseen.\n\n— Kuulehan, Annesa, minne aiot lähteä? Anna huusi hänen jälkeensä.\n\n— Minnepä minä muuanne kuin kotiin. Onko siellä ketään?\n\n— Siellä on karabinieeri odottamassa Paulua. Mutta Paulu ei suinkaan\npalaa. Varmaankin joku hyvänsuopa ihminen on rientänyt varoittamaan\nhäntä. Kuulehan, Annesa, kyllä ymmärrän, mikä on tarkoituksesi. Aiot\nmennä sinne, jotta he vangitsisivat sinut. Varo visusti puhumasta\nmitään, vaikka sattuisitkin tietämään jotakin. Olet nainen, olet\nheikko, ja heillä on keinonsa pakottaakseen sinut puhumaan.\n\n— Vai tekin... tekin siis uskotte?\n\n— En tiedä mitään! Mutta koko kylä puhuu, että Paulu on piessyt\nvanhuksen kuoliaaksi ja että sinä ja te kaikki olette hänen\nrikostovereitaan. Jollei se ole totta, miksi siis aiot antaa vangita\nitsesi? Piilottaudu, jos tiedät varman lymypaikan. Saatpa nähdä, ettei\ntässä kaikessa ole perää. Ehkä kaikki selviää jo huomenna.\n\n— Juuri sentähden tahdon itse ilmoittautua. Minne muuten menisin,\ntäti Anna? Enhän ole mies, en voi piileskellä metsissä. Ja kun he nyt\naikovat tulla tänne, sallikaa minun odottaa heitä täällä. Ei! Ei! En\ntule sisälle; en tahdo, että lapset säikähtävät. Odotan täällä ulkona.\n\nAnnesa istuutui pihan matalalle kiviaitaukselle. Ympärillä vallitsi yhä\nvielä yön syvä hiljaisuus. Iso, keltainen kuu nousi vuorten takaa, sen\nsurumielinen hohde valaisi kirkkopihaa ja kirkkoon kiinni rakennettuja\npieniä taloja. Täti Anna lähestyi Annesaa ja laski kätensä hänen\npäälaelleen.\n\n— Kuulehan, hän sanoi hiljaa. Olen tuntenut Paulun kauemmin kuin sinä\nja tiedän, mikä hän on miehiään. Hän on sen perheen häviön alku ja\njuuri! Kun kerran poliisi on puuttunut asiaan, on varmaankin tapahtunut\njotakin.\n\nAnnesa kiivastui:\n\n— Vaiti! vaiti! Sitten hän pudisti päätään jatkamatta lausettaan. Mitä\nse olisi hyödyttänyt? Hän ei tahtonut puhua turhia sanoja, tahtoi vain\npelastaa \"hyväntekijänsä\".\n\nTäti Anna painoi kädellään hänen päätään ja jatkoi vakavasti ja\nsalaperäisesti:\n\n— Kuule nyt, mitä sanon. Sinä epäilemättä tiedät, mitä on tapahtunut,\nja poliisi haeskelee sinua toivoen, että sinä ilmaiset totuuden. Varo\njoutumasta oikeuden käsiin, sen sanon vielä kerran, jos haluat Paulun\nparasta. Onhan hän melkein kuin oma veljesi. Älä puhu, älä syökse häntä\nturmioon! Ehkä kaikki selviää. Mutta teidän kaikkien täytyy vaieta kuin\nkivi.\n\n— Jos on välttämätöntä, sanon, että syyllinen olen minä, minä yksin,\nAnnesa virkkoi arasti.\n\nMutta täti Anna painoi kätensä hänen huuliaan vasten.\n\n— Näetkös nyt! sinä alat jo laverrella mielettömiä. Vaiti, tyttöseni,\nvaiti kuin muuri! Sinä et _saa_ puhua, et saa syyttää ketään, et\nitseäsikään. He eivät uskoisi sinua, vaikka sanoisit olevasi syyllinen,\nvaan pakottaisivat sinut tunnustamaan, mitä todella olet nähnyt. Ja\nsilloin syöksisit heidät kaikki turmioon.\n\n— Älkää puhuko noin! Annesa rukoili kädet ristissä. Älkää tehkö minua\nhulluksi!\n\n— Vaiti! täti Anna komensi kohottaen päätään.\n\nAnnesa vaikeni ja kuunteli. Hän kuuli kujalta kirkon takaa raskaita\nloksuttavia askelia, ja vaikka hän oli valmiina kaikkeen, hän\nvärisi säikähdyksestä ja kavahti pystyyn. Mutta askeleet häipyivät\nkuulumattomiin, ja kaikki vaipui jälleen hiljaisuuteen kuun keltaisen\nsilmän alla.\n\n— Luuletteko siis, että Paulu on jäänyt tuonne? hän kysyi, luoden\nkatseensa vuorille.\n\n— Niin luulen. Aamusta alkaen on huhuiltu, että ukko Zua kuoli Paulun\npahoinpitelystä ja että Paulu vangittaisiin ennen iltaa. Luultavasti\njoku ystävällinen sielu on varoittanut häntä, joten hän ei kaiketi ole\nliikkunut ukko Castigun lammastarhasta minnekään. Etkö sinäkin ole\nsamaa mieltä?\n\n— Olen, olen! Annesa vakuutti. Ja jos hän on vapaana, kaikki kyllä\nselviää. Jospa voisin tavata hänet, Annesa ajatteli — jospa saisin\npuhua hänen kanssaan!\n\nMitä hän olisi sanonut Paululle? Varmaankaan ei totuutta. Mutta\ntoivo ja tarve tavata häntä ja kertoa tapahtumista, neuvotella hänen\nkanssaan, miten olisi viisainta menetellä, miten voisi puolustautua ja\npelastua, veti häntä vastustamattomasti vuoristopolulle.\n\nAnnesa lähti kulkemaan kuin unissakävijä ilmaisematta täti Annalle,\nminne aikoi.\n\n— Minne menet, minne menet, Annesa?\n\nAnnesa ei vastannut. Hän muisti sokean nuorukaisen puheet, pappi\nVirdiksen omituisen käyttäytymisen, Pira veljesten ivalliset ilmeet.\nNiin, aamusta alkaen oli Paulun panetteleminen ollut käynnissä, ja joku\n\"hyvänsuopa ihminen\", niinkuin täti Anna sanoi, ehkä Niculinu itse oli\nvaroittanut Paulua.\n\nTuolla ylhäällä kallioiden keskellä ja tuhatvuotisissa metsissä oli\nluoksepääsemättömiä rotkoja ja piilopaikkoja. Ainoastaan paimenet\ntunsivat nuo salaiset sokkelot.\n\nVarsinkin ukko Castigu tunsi ne paikat niin tarkoin, että hän joskus\nkehui olevansa _rotkokuningas_. Todennäköisesti Paulu oli jäänyt\nvuoristoon odottamaan, kunnes vainajien ystävien liikkeelle laskema\nilkeämielinen huhu olisi saatu vaikenemaan.\n\nKulkiessaan kirkon taitse, mistä vuoristopolku alkoi, Annesa pysähtyi\nkuuntelemaan ja katsahti kylään päin. Hän oli siinä luulossa, että\nhäntä ajettiin takaa; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Kirkas\nkuu valoi hohdettaan mustille ja harmaille majoille. Maidonsininen,\navara taivaanranta näytti kaukaiselta mereltä. Kallioiden ja pensasten\nvarjot levittivät kuvioitaan kellervään maakamaraan. Kaikki oli\nsalaperäistä ja rauhoittavaa. Annesa rauhoittui hiukan.\n\nHänestä tuntui, että yö, kuu, varjot ja hiljaisuus olivat hänen\nystäviään. Kaikki, mikä oli surullista ja hämärää, rohkaisi häntä, kun\nkaikki oli surullista ja hämärää hänen sielussaan. Eteenpäin! Polku\nalkoi nousta vuorelle juuri siitä kohdasta, jossa vanha kerjäläinen,\nhänen ensimmäinen seuralaisensa, oli kuollut, tuo vanhus, joka oli\ntuonut Annesan tähän maailman sopukkaan, niinkuin tuuli lennättää\nsiemenen kuilun partaalle. Kohtalo vainosi häntä edelleen, kalman\nhenkäys ajoi häntä eteenpäin. Hän kulki kulkemistaan, yhä eteenpäin,\ntietämättä minne, samoin kuin ei tiennyt, mistä hän alunpitäen oli\ntullut.\n\nPolku vei yhä ylöspäin, kalliolta kalliolle, viidakosta toiseen.\nSiellä täällä välkkyi keskellä tummaa saraheinää synkän vihertäviä,\npyöreitä suosilmäkkeitä, jotka näyttivät vielä valveilla olevan vuoren\nsilmiltä. Äkkiä polku sukelsi vuoren rinteitä peittävään sanajalikkoon\nja sinivatukkoon, sitten tiheikköön, yhä syvemmälle metsään ja\nkalliorotkoihin. Paikoittain kuun säteet tunkivat korkeiden puiden\nlehvistöjen lomitse, mutta enimmäkseen kalliot kätkivät sen näkyvistä,\njolloin varjot lankesivat mustina polulle. Hirviömäiset aaveet\nnäyttivät silloin tukkivan tien. Kauempana tuntui häämöttävän mustia,\noudon näköisiä rakennuksia, ylipääsemättömiä muureja. Pensastot olivat\nkuin väijyksissä olevia eläimiä, ja rautatammista kurottautui esiin\nmustia käsivarsia ja käärmeen päitä. Täydellinen unelmamaailma levisi\nylt'ympäri, ja sen värittömät ja muodottomat oliot herättivät kauhua\npelkällä liikkumattomuudellaan.\n\nAnnesasta tuntui siinä kulkiessaan, että hän oli ennenkin liikkunut\nkeskellä tätä pimeyttä, näitä liikkumattomia kummituksia. Ne tuntuivat\ntutuilta, eikä hän pelännyt edessään olevia eikä takaa tulevia vaaroja.\nMutta toisinaan kuivien lehtien kahina hänen jalkojensa alla sai hänet\nkauhusta värisemään.\n\nPuolitiessä, kaitaan laella ilmestyi näkyviin omituinen ihmishahmo,\njoka todella liikkui. Sillä oli suunnattoman suuri Medusan pää, joka\nnäytti sysimustalta kuutamossa. Annesa piilottautui ison kiven taa ja\nnäki avojalkaisen tytön, jolla oli risukimppu päälaella, kulkevan ohi\npitkin, äänettömin askelin. Se oli tyttönen, joka eli myöskentelemällä\nvarastettuja polttopuita. Hänen pienet jalkansa olivat lokakerroksen\npeitossa, niin että niissä näytti olevan kevyet sandaalit, jotka\neivät paljoa painaneet, jos oli lähdettävä pötkimään pakoon. Annesa\njatkoi vaellustaan. Ylemmäksi, yhä vain ylemmäksi. Ylhäältä näkyi meri\nkuin kaukainen, sinivivahteinen hopeapilvi maidonsinertävän taivaan\nlaidassa. Ja tien oikealla puolella tuli näkyviin pieni, musta kirkko,\njoka törrötti kivikkomäen laella. Läheltä kuului laitumella käyvän\nlammaslauman hopeankirkasta tiukujen helinää. Varmaankin ukko Castigun\nkatras. Alakuloisesti kilisevien kulkusten opastamana Annesa kulki\nrinteen juurella leviävän tasanteen poikki vanhan paimenen majalle.\nSiellä ei ollut ketään. Mutta kun koira alkoi haukkua, ukko Castigu\ntuli näkyviin metsästä ja lähestyi ripein askelin.\n\n— Annesa, mikä sinun on? Sinäkö se todella olet, lemmikkini? vanhus\nhuudahti säikähtyneenä. Mitä on tapahtunut?\n\n— Missä hän on? Annesa kysyi vastaukseksi hiljaa, huohottavalla\näänellä. Missä hän on?\n\nPaimen katseli häntä tarkemmin. Tyttö näytti vanhenneelta, melkein\nmielipuolelta.\n\n— Ketä tarkoitat? paimen kysyi.\n\n— Ketäkö? Paulua tietysti, Annesa vastasi melkein suuttuen.\n\n— Paulua? En ole nähnyt häntä.\n\nAluksi Annesa luuli vanhuksen valehtelevan.\n\n— Sanokaa minulle, missä hän on! Minulle voitte kyllä sanoa. Tulin\nhänen tähtensä, minun on välttämättä saatava puhua hänen kanssaan.\n\n— Mutta Herran nimessä, mitä on tapahtunut? Vannon, etten ole nähnyt\ndon Paulua.\n\nSilloin Annesa horjahti ja näytti todella menettävän järkensä.\n\n— Missä hän sitten voi olla? hän huusi. Ja hän näytti kohdistavan\nkysymyksensä taivaaseen, yöhön, nurjaan kohtaloon, joka ajoi häntä\neteenpäin yhä pettäen häntä ja pitäen häntä leikkikalunaan.\n\n— Mitä sitten on tapahtunut, Annesa?\n\n— Voi kova onni! Luulin, että Paulu olisi täällä... piilottautunut\ntänne. Häntä etsitään, setä Castigu! Minuakin etsitään... ovat\nvanginneet don Simonen, setä Cosimu Damianun ja donna Rachelen, ja\ntahtovat vangita Paulun ja minutkin. He syyttävät meitä setä Zuan\nmurhasta. Missä Paulu on, missä?\n\nVanhus kalpeni ja kävi kovin levottomaksi.\n\n— Veljenpoikani, Ballore, kävi täällä tänä aamuna ja kertoi, että don\nPaulu oli noutanut hevosensa täältä laitumelta ja sanonut lähtevänsä\nkauemmaksi maaseudulle. Minä valitettavasti en nähnyt häntä. Kerro\nminulle kaikki. Tämä on kuin unta. Onko se mahdollista, mitä kerroit?\nEthän vain ole... sairas?\n\n— En, en ole hullu, setä Castigu, vaikka toivoisin melkein\nolevani! Annesa sanoi epätoivoisesti. Ja hän kertoi, mitä tiesi\n\"hyväntekijöittensä\" pidättämisestä.\n\n— Myöskin donna Rachele! ja don Simonekin! Mutta millaisessa\nmaailmassa me elämmekään! Onko järjestysvalta tullut hulluksi? Etkö\nsinä, Annesa, tiedä enempää?\n\nAnnesa vakuutti, ettei hän tiennyt sen enempää. Mutta äkkiä pelko taas\nkouristi hänen sydäntään. Hän ajatteli, että häntä yksin uhkasi vaara,\njotavastoin toiset, jotka olivat viattomia, saattoivat puhdistautua\nsyytöksestä. Hän tarrautui kiinni vanhukseen ja sanoi nöyrästi:\n\n— Piilottakaa minut, piilottakaa minut! Kuolleiden omaistenne sielujen\nnimessä, piilottakaa minut! Missä ne rotkot ovat? Viekää minut sinne.\nMinun täytyy olla piilossa, ei kukaan saa kuulla ääntäni, ennenkuin he\novat vapaina.\n\nHän tarttui ukon käsivarsiin, heittäytyi maahan, syleili hänen polviaan\nja käpertyi aivan kuin keräksi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut\npiilottautua paimenen jalkojen alle. Tämä katseli häntä tarkasti\nyht'äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, kirkkaana ja samalla kaameana\nkuin salama:\n\n— Olet nähnyt tai tehnyt jotakin, hän sanoi ankarasti.\n\n— En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään. Piilottakaa minut! Kaikki\novat neuvoneet, etten saa antaa vangita itseäni. Piilottakaa minut,\nsetä Castigu!\n\n— Ketkä kaikki?\n\n— Kaikki, kaikki, setä Castigu! Ettekä tekään voi sallia, että... Ei!\nEi! piilottakaa minut!\n\n— Enhän voi pistää sinua taskuuni, vanhus huudahti kärsimättömänä\nlaskien kätensä hänen olalleen.\n\nAnnesa vapisi kiireestä kantapäähän. Ukko tunsi sisimmässään ikäänkuin\ntuon vavistuksen kaikua ja vaistosi taas totuuden. Mutta hän tunsi\nenemmänkin syvää alakuloisuutta kuin kammoa. Ja vanhan erakon herkkä,\nyksinkertainen sielu heltyi sääliväksi ja kasvoi sankarilliseksi tuon\nnaisen surun näkemisestä, joka lepäsi hänen jalkojensa juuressa kuin\nhaavoittunut karitsa.\n\n— Nouse ja tule perästä, hän sanoi tyynesti. Jollet ole rikollinen, ei\nsinun tarvitse pelätä.\n\nAnnesa nousi katsellen ympärilleen, ja hän tunsi, että hänen täytyi\nkysyä paimenelta neuvoa. Osaaottava sydän oli tänä hirvittävän hädän\nhetkenä suuremmanarvoinen kuin kaiken maailman asianajajat.\n\n— Setä Castigu, sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä!\n\n— Vaieta, lapsukaiseni, vanhus virkkoi painaen sormen huulilleen.\nToistaiseksi vaieta. Ja nyt piilotan sinut, niinkuin haluat. Sinun\ntäytyy pysyä siellä, minne sinut vien, ja olla ääneti kuin kallio,\nkunnes palaan. Piilotan sinut kiven koloon, niin että saavat etsiä\nsinua kuin mereen pudonnutta neulaa. Tuon sinulle ruokaa ja juomaa niin\nkuin korppi, joka toi Eliakselle leipää.\n\nPaimen meni majaan, otti tammiastian ja ohraleivän ja alkoi kävellä\nmetsään päin. Annesa seurasi häntä muistellen kerran ennen kulkeneensa\npoikki tämän puuttoman kedon, jolla kasvoi heinää ja kuivia ohdakkeita,\nja nähneensä tuon metsän ääriviivat, joka levisi mustana pilvenä\nhopeataivaan alla.\n\nKuu kumotti kirkkaasti. Mutta kaukana alkoi kohoilla leveitä,\nhopeanhohtoisia sumuvöitä, ja kun molemmat olivat saapuneet aukean\ntoiseen reunaan, he näkivät puunrunkojen lomitse hopeisen usvameren,\njosta Gonare-vuori kohosi sinisenä pyramidina. Annesa vavahti. Tämä\noli sama tie, jota he Paulun kansa olivat kulkeneet _sinä päivänä_,\nrakkautensa ensimmäisenä päivänä.\n\n\"Teimme silloin kuolemansynnin. Jumala on laskenut kätensä raskaasti\npäällemme rangaisten meitä\"!\n\nHe saapuivat _jättiläisen haudalle_, joka törrötti suunnattomana\nsalaperäisenä möhkäleenä kirkkaassa kuutamossa. Ukko Castigu kiipesi\nkalliolta toiselle melkein vetäen perässään surun ja kyynelten\nsokaisemaa naista.\n\n— Miksi yhä itket? Älä pelkää, kun kerran sanon! Saatpa nähdä! Astu\nvarovasti, ettet kompastu. Onhan sinulla hyvät silmät.\n\nAnnesa tunsi kivien liikahtavan jalkojensa alla samoin kuin _silloin_,\nja hänestä tuntui, että hän minä hetkenä tahansa saattoi syöksyä\nsyvään kuiluun. Todellakin he kulkivat juuri äkkijyrkänteen reunaa. He\nkiipesivät sen kivimöhkäleen juurelle asti, joka näytti ruumisarkulta.\nSitten he laskeutuivat sen toisella puolen rinnettä alas ja joutuivat\nkahden kallioseinän väliin. Taivaanlaelta loistava kuu valaisi ahdasta\nkalliopolkua. Paimen asteli varovasti pysytellen lähellä kallioseinää.\nÄkkiä seinään avautui aukko, koko toinen puoli vuoren rinteestä tuli\nnäkyviin, laakso toisensa jälkeen, toisia vuoria, varjoja ja usvia,\nja kuutamo loi tähän suurenmoiseen maisemaan jotakin salaperäisen\nhaaveellista. Annesa pyyhki silmiään ja katsoi alaspäin. Ukko Castigu\nhyppäsi kalliolohkareelle ja auttoi Annesaa laskeutumaan perässä.\nTaaskin he kulkivat vuorenpaltaalla kuilun reunalla ja päätyivät\nlopulta rotkon matalalle ja leveälle aukolle.\n\n— Katsohan! Kun olet mennyt tuonne sisälle, tukin aukon kivillä ja\nrisuilla, paimen selitti. Silloin ei kukaan aavistakaan, että siellä on\nelävä olento.\n\n— Minua niin peloittaa! Annesa valitti.\n\n— Mitä sinä pelkäät? Ei kukaan muu kuin piru itse löydä sinua täältä.\nTule!\n\nHän kyyristyi kadoten aukkoon. Annesakin kumartui, ja paimen tarttui\nhänen käsivarsiinsa ja veti hänet rotkoon.\n\nAnnesa ei nähnyt matalaa luolaa, jommoisia vuoristorotkot tavallisesti\novat, vaan eräänlaisen nelikulmaisen huoneen, jonka seininä olivat\nihmeellisesti ryhmittyneet kalliolohkareet. Paitsi oviaukkoa oli\nkahden kivilohkareen välissä halkeama, johon ihmisen pää juuri mahtui.\nAnnesa kurkisti varovasti siitä ulos. Rotkon alapuolella hän näki\nkuin paikoilleen jähmettyneen hirvittävän kivimöhkälevyöryn, joka\nulottui melkein laakson pohjaan asti. Siellä täällä kuutamossa vaaleina\nkiiltelevien kivilohkareiden halkeamista pisti esiin mustia tammenoksia\nja pensaita, jotka näyttivät kivettyneiden olentojen pörröiseltä\ntukalta. Himmeää valoa tunki rotkoon halkeamasta, mutta ukko Castigu\nraapaisi tulta tikulla valaisten luolaa ylhäältä alas. Silloin Annesa\nnäki rotkon perällä tuhkakasan ja sen vieressä seinää vasten asetetun\nkiven, merkkejä siitä, että ihmisiä oli aikaisemminkin käynyt täällä.\nToisetkin olivat siis jo käyttäneet rotkoa piilopaikkanaan jättäen\nsinne ahdistuksensa ja pelkonsa muistot. Annesa istuutui kivelle kuin\nsovitusalttarille. Paimen lähti pois, mutta Annesa ei tuntenut enää\nolevansa aivan yksin, hän kun jalallaan hipaisi tulisijan jäännöksiä,\njonka liekki ehkä oli valaissut hänen oman tuskansa ja rikkomuksensa\nkaltaista kärsimystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetket kuluivat. Annesa ajatteli: \"En ole ainoa rikoksellinen\nmaailmassa. Monet muut miehet ja naiset ovat tehneet syntiä,\nrikkoneet ja tehneet pahaa. Mutta kaikki eivät ole saaneet sellaista\nrangaistusta, jota minä olen kärsinyt ja saan edelleen kärsiä. Miksi\ntällainen kohtalo on tullut juuri minun osakseni?\"\n\nMutta hän oli jo melkein alistunut kohtaloonsa. Hän tiesi, mitä hänen\noli tehtävä. Toistaiseksi hän ei voinut muuta kuin odottaa. Setä\nCastigu epäilemättä antaisi hänelle hyviä neuvoja. Ja jos osoittautuisi\nvälttämättömäksi, hän antautuisi oikeuden käsiin. Entä sitten?\nHän ei jaksanut ajatella tuota _sitten_. Hän oli uupunut, uni oli\nvaltaamaisillaan hänet. Mutta silti hänestä tuntui mahdottomalta nukkua\ntuolla laakealla kivellä, tuossa piilopaikassa, johon todennäköisesti\ntoiset pahantekijät olivat kätkeneet ahdistuksensa huohottaen kuin\nvillieläimet, joita armottomat metsästäjät ajavat takaa.\n\n— Kuinka voisin nukkua täällä, kun hyväntekijäni ovat teljettyinä\npaikkaan, joka on tätä luolaa paljoa kamalampi? hän ajatteli jälleen.\nMutta tämä ajatus haihtui oitis, ja hän kuvitteli näkevänsä halkeaman\nlaajenevan ja partaisten kasvojen ilmaantuvan näkyviin kivilohkareen\ntakaa.\n\nHän koetti liikkua, mutta ei voinut. Sitten kaikki ajatukset hälvenivät\nhänen aivoistaan; hän näki vain edessään hopeanhohteisen sumun metsän\ntakana, Gonare-vuoren särmäkartion ja jättiläisen haudan.\n\nHän kuvitteli olevansa hereillä, vaikka olikin vaipunut horrostilaan.\nJa hän vaelsi vaivalloisesti horroksissaan kammottavilla vuorilla ja\nnäki tuhansia kummallisia seikkoja. Äkkiä hän avasi silmänsä, ja vilun\nväristys puistatti häntä.\n\nPunasinervä sarastus heijastui kelmeänä rotkoon. Annesa nousi ja\nkatsoi ulos halkeamasta. Vallitsi syvä hiljaisuus. Taivas oli pilvien\npeitossa. Valkoiset usvavyöt kiersivät siellä täällä laaksossa ja\nvuorten kuvetta kuin hopeiset joenuomat.\n\nKuilun syvyydestä alkoi äkkiä kuulua valittavaa kirkunaa. Annesa\nvetäytyi pois raon äärestä ja istuutui jälleen kivelle odottamaan.\nÄsken hän oli unenhorroksissa kuvitellut liikkuvansa ja näkevänsä\nhirvittäviä asioita, nyt hän taas todellisuuteen palattuaan luuli\nnäkevänsä unta.\n\nEpämääräiset ja sekavat harhakuvat liitivät hänen säikähtyneiden\nsilmiensä ohi. Halkeaman edessä kohoavan kallion ääripiirteet\nmuistuttivat Annesasta hänen uhrinsa kasvojen sivukuvaa. Ukko Zua oli\nyhä vielä elossa ja istui talon oven edessä don Simonen ja setä Cosimun\nkanssa ja kertoi äkäisellä äänellään sotaseikkailujaan:\n\n— ... Äkkiä rupesi rumpu pärisemään, sitten toinen, sitten tuhat\nrumpua... aivan kuin olisi koittanut tuomiopäivä, jolloin Jeesus\nKristus tulee taivaasta maan päälle ja vuoret halkeavat. Kaikki\nkavahtivat pystyyn, aivan kuin sielut, jotka odottavat tuomiohetkeä...\n\nAnnesa kuvitteli istuvansa ulko-oven kynnyksellä kuuntelemassa kaamean\nkauhun vallassa. Hän ei uskonut Jumalaan eikä viimeiseen tuomioon,\nmutta silti vanhuksen sanat säikyttivät häntä.\n\nViimein ukko Castigu palasi.\n\n— Hei, rosvo! hän virkkoi leikkisästi ryömiessään rotkoon kädessään\nkannellinen saviastia. Poliisi tulee!\n\n— Setä hyvä, älkää puhuko noin, Annesa rukoili painaen käsiään\nsydämelleen — ei tässä ole leikinlasku paikallaan. Kertokaa, kertokaa!\n\n— Don Paulua ei ole vielä saatu pidätetyksi, mutta häntä etsitään\nkaikkialta. Sinuakin etsitään. Kaikki lähitalot on tarkastettu, täti\nAnnan hökkeli, kirkkoherra Virdiksen pappila, Franchisca Perran\nasunto...\n\nAnnesa kuunteli silmät levällään, kuin olisi juuri kavahtanut unesta.\n\n— Missähän Paulu on? Missä luulette hänen piileskelevän?\n\n— Kyyhkyseni, kaiketi täällä housuntaskussani! vanhus vastasi pistäen\nkäden taskuunsa. Kuinka voit kuvitellakaan, että minä tietäisin? Juo\nvähän maitoa ja syö pala leipää.\n\n— Kertokaa nyt minulle! Annesa tiukkasi. Kävittekö kylässä?\n\n— Kävin kuin kävinkin. Puhuin pastori Virdiksen kanssa. Hän luulee,\nettä koko juttu nukkuu nahkoihinsa, sillä hän pitää teitä kaikkia\nsyyttöminä. Tänään tulee Nuorosta kaksi lääkäriä toimittamaan\nruumiinavauksen. Muutaman tunnin kuluttua veljenpoikani Ballore tulee\ntänne tuomaan tietoja. Sitten taas minä vuorostani käyn täällä.\n\nAnnesa laski maitoruukun ja leivän syrjään voimatta maistaa mitään.\n\nKädet helmassa ja silmät tuijottaen tyhjään avaruuteen hän istui\nliikkumattomana, mutta nyt hän ei enää uneksinut.\n\n— Jollei mitään ole tapahtunut, ei voi mitään seuratakaan.\n\nNuo toiset saattoivat toivoa; hän ei enää toivonut.\n\n\"_He_ etsivät minua etsimistään\", Annesa ajatteli tuntien melkein\nruumiillista inhoa. — \"Loppujen lopuksi he löytävät minut täältä tai\njostakin muualta. On ehkä parasta, että lähden pois. Hän, vainaja,\npuhuu nyt ja ilmaisee oppineille lääkäreille salaisuuden. Sitä varten\nhänet on kaivettu haudasta. Hän puhuu, hän puhuu!\"\n\nJa yhä vielä Annesa tunsi vihaavansa häntä.\n\n\"He ovat etsineet minua vanhan täti Franchiscankin luota. Eukkoparka,\nmitähän hän ajatellee minusta\"?\n\nHän kuvitteli näkevänsä tuon sairaan, vanhan naisen; hän oli usein\nkäynyt viemässä tälle ruokaa ja siivoamassa hänen kurjan mökkinsä.\nFranchisca oli yhtä hyvä ja kärsivällinen kuin hengenahdistusta poteva\nukko oli ollut ärtyisä ja häijy. Joka kerta kun Annesa vei vanhalle\nnaiselle ruokaa, tämä suuteli hänen kättään ja itki kiitollisuudesta.\n\n\"Jospa vainaja olisi ollut samanlainen!\" tyttöpoloinen ajatteli. \"Ja\nmitä täti Franchisca nyt sanookaan? Hän kaiketi vuodattaa kuumia\nkyyneliä muistellessaan suudelleensa minun kättäni\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin Annesa tunsi janon kuivaavan kurkkuaan ja joi vähän maitoa.\nSyvän hiljaisuuden rohkaisemana hän pisti päänsä ulos kallion raosta\nja katseli kauan rotkon jyrkkää rinnettä. Päivä oli autereinen ja\nkuuma. Merenrannikon liituvuoret näyttivät tulevan lähemmäksi. Syvällä\navaran laakson pohjalla erottui tien uoma, pensastoja, puro, mutta\nvuoren kaltaalla aallehti usvia ja varjoja, jotka näyttivät isoilta\nkallioille levitetyiltä verhoilta. Valittava kirkuna, jota Annesa oli\nkuullut päivänkoitteesta alkaen, kaikui nyt terävämpänä ja selvempänä\nja kuulosti ihmisääneltä.\n\nHän alkoi jo luulla sitä paimenen hätähuudoksi, mutta huomasi samassa\nkaksi korppikotkaa, jotka olivat tehneet pesänsä kallion komeroon.\nLinnut ajelivat takaa toisiaan lennellen puusta puuhun alempana\nkuilussa. Mutta äkkiä koiras lenti korkealle yläilmoihin ikäänkuin\ntähystysretkelle, laskeutui sitten alas ja alkoi räpytellä naaraan\nympärillä. Tämä houkutteli sitä valittavalla kirkunallaan, joka uhkui\nhurjaa hellyyttä.\n\nTämän jälkeen molemmat rakastelevat linnut kohosivat lähellä rotkoa\nkasvavan rautatammen latvaan, ja niiden lemmenhuudot tuntuivat luovan\neloa koko jylhän suuripiirteisen maiseman yksinäisyyteen.\n\nAnnesa ajatteli rakastettuaan, joka samoin kuin hän piileskeli jossakin\ntuntemattomassa paikassa, ja tunsi menetetyn onnensa koko haikeuden.\n\n— He julistavat tuomioni ja telkeävät minut kaukaiseen vankilaan.\n\nSiellä hän muistelisi Pauluaan niin kuin langenneet enkelit Herraa\nJumalaa. Eikä hän enää koskaan saisi mitään tietoa hänestä, sillä eihän\nPaulu enää voisi edes ajatella häntä, murhan tekijää!\n\n— Miksi teinkään sen? hän kysyi itseltään langeten polvilleen. Jumala\nsanoo: \"Älä tapa, älä tee huorin\". Minä olen ummistanut silmäni Jumalan\nvalolta ja langennut, samoin kuin kaikki, jotka eivät varo askeliaan.\n\nAnnesa heltyi jälleen itkuun ja löi otsaansa kallioon. Mutta hänen\nsisimmässään alkoi jo koittaa himmeä valo kiinnittäen hänen katseensa\nkauas etäisyyteen, ohjaten häntä, samoin kuin majakan valo opastaa\nmerenkävijää kautta pimeän, keskellä myrskyisän meren riehuvaa raivoa.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nUkko Castigu palasi vasta auringonlaskun tienoissa. Annesa pani\nmerkille, että hän oli totinen ja levoton.\n\n— Ovatko vanginneet Paulun?\n\n— Hän ilmoittautui vapaaehtoisesti. Siinä hän teki typerästi.\n\n— Miksi niin typerästi? Uskotteko kenties, että hän on syyllinen?\nNo niin, saammehan nähdä, kun lääkärit ovat tarkastaneet ruumiin ja\nkuollut tekee tunnustuksensa. Sittenhän saamme nähdä, onko ukko piesty\nkuoliaaksi, saamme nähdä, mitä ruumis puhuu.\n\n— Sinä hourit, Annesa. Annahan tunnustella valtimoasi: sinussa on\nkuumetta. Etkä ole kajonnut ruokaan. Miksi?\n\nUkko Castigu koetteli hänen valtasuontaan ja loi häneen terävän\nkatseen. Annesa tuijotti takaisin, silmät surullisina, heijastaen\ntuskaa ja heikkoutta. Hän irroitti kätensä paimenen kourasta, painoi\nsitä hänen povelleen, työntäen häntä luotaan ja huutaen:\n\n— Tekin siis uskotte, että he ovat syyllisiä! Te, kurja mies, joka\nolette syönyt heidän leipäänsä ja nukkunut heidän kattonsa alla! Kuka\nsitten enää uskoo heidän viattomuuteensa?\n\n— Rauhoitu nainen! Olet raivoissasi, minkä hyvin käsitän, mutta älä\nsuutu minulle. Malta mielesi ja kuuntele; punnitaan sitten yhdessä\nasiaa. Ei kukaan usko lujemmin kuin minä, että isäntäväkesi on\nviaton. Itkin koko menneen yön ja koko tämän päivän. Itkin heidän\nonnettomuuttaan, niinkuin itketään vainajia. Kuule siis, mitä neuvon:\nSinun pitää puhua pappi Virdiksen kanssa.\n\nAnnesa rauhoittui, istuutui jälleen kivelle, mutta ei sanonut mitään.\nHän puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen itseään huomaamattaan\npuhumasta. Paimen kumartui häneen päin laskien kätensä hänen\npäälaelleen.\n\n— Mitä sanot, Annesa? Minun mielestäni...\n\nAnnesa pudisti päätään.\n\n— Alussa pidit kovaa ääntä, nyt vaikenet kuin muuri. Minähän tosin\nkehoitin sinua vaikenemaan. Mutta eilisestä on tapahtunut paljon\nasioita.\n\n— Minulla ei ollut eilen, ei ole tänään eikä koskaan tule olemaan\nkenellekään sanottavaa yhtään mitään! hän huudahti käheästi. Miksi\ntahdotte, että puhuisin papille?\n\n— Neuvotellaksenne, mitä on tehtävä.\n\nAnnesa pudisti toistamiseen päätään.\n\n— Joka tapauksessa minä tänä iltana tai huomenna lähden kylään: saan\nkaiketi silloin tietää jotakin.\n\n— Älkää vain sanoko, että minä olen täällä. Otitte minut turviinne,\nälkää siis ilmiantako minua. Se olisi Juudaksen työ.\n\n— Mokomaan puheeseen ei kannata vastata! paimen virkkoi paheksuen.\nSitten hän heltyi, hyväili hänen otsaansa ja lykkäsi maitoastian hänen\neteensä. Sinussa on kuumetta. Jätän tähän viittani, myöhemmin tuon\nsinulle olkipatjan. Älä pelkää. Täällä olet yhtä hyvässä turvassa kuin\näitisi kohdussa.\n\nHuolimatta paimenen rauhoitteluista ei Annesa tuntenut oloaan\nturvalliseksi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jonkin kivihirviön\nkohdussa tai teljettynä samankaltaiseen hautaan kuin vuoren huipulle\nhaudattu jättiläinen. Hänetkin oli kurjan kohtalon katala juoni\njohtanut tähän hautaan. Mutta niin kauan kuin voimia riitti, hän aikoi\nkapinoida sitä vastaan ja taistella. \"Ukko Castigu on arvannut kaiken\",\nhän tuumi itsekseen. \"Hän tahtoo, että tunnustaisin kaiken papille.\nMutta minä en tahdo... en ainakaan vielä\".\n\nToinenkin kuumeen ja ahdistuksen täyttämä yö kului. Annesa tunsi\nvoimiensa olevan loppumaisillaan. Kivilohkareet tuntuivat murskaavan\nhänet painollaan, ja hän kuvitteli, että vankila oli juuri\ntämäntapainen elinaikainen lymypaikka. Kuumehoureet kiihoittivat\nhäntä pakenemaan. Hirvittävä painajainen tuntui tukehduttavan hänet.\nHän luuli makaavansa mustan peitteen alla, jonka päällä lepäsi hänen\nuhrinsa. Kolme lääkäriä oli kumartuneena sen yli mutisten outoja\nsanoja. Hänen täytyi paeta. Mutta minne? Koko maailma oli täynnä\nvaaroja ja kauhua.\n\nUusi päivä valkeni, ja taas aurinko meni mailleen. Ukko Castigun tuomat\nuutiset olivat aina lamauttavia. Hän ei tiennyt mitään lääkärien\ntoimittamasta ruumiin tarkastuksesta eikä pitkistä kuulusteluista,\njoilla tutkintatuomari kiusasi syytettyjä.\n\n— Ehkä jo huomenna entinen isäntäväkeni viedään Nuoron vankilaan.\nAjattele, Annesa, ajattele, ukko Castigu vaikeroi pannen\nepätoivoissaan kätensä ristiin. Don Simone ja donna Rachele kahleissa\nvanginkuljettajan rattaille kuin tavalliset raa'at pahantekijät! Siitä\njo kivetkin voivat heltyä kyyneliin.\n\n— Mitä siis on tehtävä? vanhus toisti.\n\nHe loivat toisiinsa epätoivoisia katseita. Sitten Annesa virkkoi:\n\n— Mutta entä sukulaiset, miksi eivät he tule väliin ja hanki\nasianajajaa?\n\n— Sukulaiset? Etkö tiedä, ettei rakkailta sukulaisilta yleensä voi\nodottaa mitään. Ei yksikään heistä ole liikuttanut pikkusormeaankaan.\nAinoastaan pastori Virdis on yrittänyt auttaa heitä. Mutta mitä hän voi\ntehdä? Kuulehan, tyttö, minun melkein tekisi mieleni ottaa syy omille\nniskoilleni pelastaakseni heidät...\n\n— Silloin sanottaisiin, että te vain olette ollut rikostoverina,\nAnnesa sanoi surullisesti.\n\nTuo vilpitön kansanmies, joka ei nähnyt muuta pelastuskeinoa, tahtoi\nuhrata vapautensa rakastetun entisen isäntäväkensä hyväksi. Hän tuli\ntaas kolmannen päivän iltana rotkoluolaan ja istuutui Annesan viereen.\n\n— Mitä teillä on kerrottavana? tämä kysyi ääni entistään kumeampana.\nMitä uutta?\n\n— Kaikki sanovat, että sinun pitäisi antautua oikeuden käsiin. Koska\nhän lymyilee, hän varmaankin tietää jotakin, niin he ajattelevat.\nPastori Virdiskin on sitä mieltä. Hän se juuri kehoitti Paulua\nvapaaehtoisesti palaamaan ja toivoo sinunkin tekevän samoin.\n\n— Mitä hän sitten tietää minusta?\n\n— Annesa, hän tietää, että minä tapaan sinua...\n\n— Te olette siis pettänyt minut! Annesa huusi kavahtaen pystyyn.\nOlette Juudas, vielä pahempi kuin Juudas. Olette pettänyt naisparan.\nNyt ei enää muuta kuin sidotte minut ja jätätte oikeuden käsiin.\n\n— Älä nyt joutavia, vanhus virkkoi tyynesti ja surullisesti. Kuulehan!\nEn minä ole pettänyt sinua. Kävin pastori Virdiksen luona, hän kun on\nainoa ihminen, joka välittää onnettomasta isäntäväestämme ja tahtoo\npelastaa heidät hinnasta mistä tahansa. Omalla kustannuksellaan hän\non kutsunut puolustusasianajajan Nuorosta. Hän myöskin neuvoi Paulua\nvapaaehtoisesti palaamaan. Hän sanoi minulle: \"Antaisin kymmenen\nvuotta elämästäni, jos saisin tilaisuuden puhua Annesan kanssa; hän\nehkä on ainoa, joka voisi pelastaa hyväntekijänsä. Heidän kohtalonsa\non hänen käsissään aivan kuin lelu lapsen käsissä\". Annesa, kallista\nkorvasi kahden rehellisen miehen sanoille! En minä eikä Virdis ole\nkoskaan tehnyt epärehellistä tekoa, emmekä nytkään aio ruveta tekemään\npahaa emmekä vainoamaan onnetonta naista. Itsehän muutoin sanoit, että\najattelet vain, miten saisit heidät pelastetuksi. Sama on meidänkin\ntarkoituksemme. Niin, Annesa, heidät on pelastettava.\n\nAnnesa itki nojaten päätään kallioon. Hän vaistosi, että vanhus oli\noikeassa. Mitä hän oikeastaan odotti? Kolme päivää oli kulunut,\neikä hän ollut tehnyt mitään, ei ollut yrittänyt mitään heidän\nauttamisekseen. Nyt täytyi lähteä liikkeelle ja voittaa se synkkä\nluonnonvaisto, joka pakotti häntä piileskelemään haavoittuneen pedon\nlailla.\n\n— Jollet uskalla palata kylään, pastori Virdis tulee tänne. Eihän\nmuutoin kukaan pakota sinua tekemään, mitä et itse tahdo. Mutta onhan\nsinulla toki omatunto. Mitä se kehoittaa sinua tekemään?\n\n— Sitä en saa sanoa teille! Annesa vastasi nousten ylpeänä. Pyytäkää\npappia tulemaan tänne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän kohtaamisensa tapahtui pienen autiona olevan vuoristokirkon\npylväskäytävässä.\n\nOli vielä melkein pimeä. Kuu laski harmaansiniselle taivaanrannalle,\njota reunustivat tummat pilvet. Idässä häämöitti jo meri vaaleana ja\nutuisena. Olisi voinut luulla, että oli myöhäinen iltahämärä.\n\nPappi Virdis oli tullut vuorelle jalan ja oli kiivetessään kaatunut\nja satuttanut kätensä. Mutta vähät siitä; hän oli tottunut sellaisiin\npieniin tapaturmiin. Kävellä taapertaessaan tämä pyylevä mies\nkompastui helposti varsinkin yöllä loukaten itseään. Jos hän taas\nliikkui ratsain, hevonen usein kompastui, terävä rautatammen oksa\nraapaisi hänen kasvojaan tai riuhtaisi valetukan päästä. Ilkeät\nja heikkouskoiset ihmiset hokivat, että nämä pienet vahingot aina\nsattuivat kunnon hengenmiehelle päivällisen tai illallisen jälkeen.\nTosiasia oli tällä kertaa kuitenkin se, että sekä päivällisestä että\nillallisesta oli kulunut hyvän aikaa, mutta hän oli vain kaatunut,\nvaikka oli kuutamo ja vaikka ukko Castigu oli hänen oppaanaan.\n\nAnnesa tapasi kirkkoherran istumasta pienen kirkon pylväskäytävän\nmatalalla muurilla, kauhtana käärittynä polviin asti, tuttu puna- ja\nsiniruutuinen nenäliina kiedottuna vahingoittuneen käden ympärille. Hän\nrukoili ääneen ja loi katseensa kauas aukosta näkyvää taivaanrantaa\nkohti, jossa kuu teki laskuaan kelmeänä ja alakuloisena.\n\nAnnesan tullessa pappi tuijotti häneen pienillä harmailla silmillään,\nmutta ei silti näyttänyt huomaavan häntä yhä edelleen hartaasti\nrukoillessaan. Annesa katseli häntä hämmästyneenä: pappi näytti\nmuuttuneelta. Hän ei ollut niin pullea eikä turpea kuin tavallisesti.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat, melkein kelmeät, ja posket riippuivat\nvelttoina. Hänen leukaansa oli alkaen suupielistä ilmestynyt kaksi\nuutta, syvää ryppyä. Hän näytti suuttuneelta ja surulliselta, mutta se\ntuntui lapsen suuttumukselta ja surulta.\n\n— No niin! hän äkkiä virkkoi kooten käteensä pienen, mustan\nrukousnauhansa.\n\n— Tässä nyt siis ollaan. Tule lähemmäksi, tähän näin!\n\nAnnesa istuutui hänen viereensä muurin reunalle. Siitä hetkestä he\neivät enää katsoneet toisiinsa, molemmat vain tuijottivat kolkkoon\nkaukaisuuteen, missä kuu himmeni himmenemistään ja taivas oli harsojen\npeitossa, jotka toinen toisensa perästä hitaasti vaipuivat etäisimpien\nvuorten taakse.\n\nAnnesa alkoi puhua:\n\n— Minua suuresti pahoittaa, että olette vaivautunut tulemaan tänne\nvuoristoon asti. Oletteko vielä loukannut kätenne? Jospa olisin\ntiennyt! Mutta eilisiltaan asti pelkäsin. Olen heikko nainen, arvoisa\nkirkkoherra. Antakaa minulle anteeksi. Viime yönä ajattelin tarkoin\ntilaani ja olin jo päättänyt palata kylään, mutta setä Castigu neuvoi\nminua edelleen pysymään lymypaikassani. Tahdoin itse ilmoittautua\npoliisille, koska se kerran tahtoo vangita minutkin.\n\n— Kerro nyt minulle kaikki, nipasta napaan! vanha pappi kehoitti.\n\nAnnesa kertoi, miten hän oli paennut tänne vuorille.\n\n— Tahdon kuulla enemmän. Kerro minulle, millä tavoin vanhuksen kuolema\ntapahtui.\n\n— Johan tiedätte sen...\n\n— Yhdentekevää. Kerro kuitenkin.\n\nAnnesa alkoi puhua soinnuttomalla, kylmällä äänellä toistaen kaiken,\nminkä oli sanonut \"hyväntekijöilleen\".\n\n— Tämä on totinen tosi. Siinä tein väärin, etten heti kutsunut talon\nväkeä kokoon, kun huomasin vanhuksen kuolleeksi.\n\nPappi Virdis kuunteli ja hengitti syvään, melkein läähättäen. Annesa ei\nkatsonut häneen, mutta kuuli väsyneen miehen huohotuksen, ja hänestä\ntuntui, ettei pappi vähääkään ottanut huomioon, mitä hän sanoi.\n\n— Sinä et puhu totta, Annesa, hän huomautti lopulta, liikahtamatta,\nyhä nojaten selkäänsä ja päätään kiviseinään. Minä olen tullut tänne\nainoastaan kuullakseni totuuden.\n\nAnnesa ei vastannut.\n\n— Kuule, Annesa! Minä en esiinny täällä tuomarina enkä ripittäjänä.\nTuomari kyllä osaa temmata totuuden suustasi kuin madonsyömän hampaan,\nennenkuin itse huomaatkaan. Rippi-isän puoleen voit kääntyä, silloin\nkun siihen tunnet tarvetta. Olen tullut tänne ainoastaan ihmisenä —\nihmisenä, joka rakastaa lähimmäisiään ja tahtoisi auttaa heitä. Jos\nnäet vanhuksen kaatuvan, totta kai tahdot auttaa häntä? Jollet niin\ntekisi et olisi ihmisolento, vaan järjetön elukka. Mutta riittää jo. En\nole tullut tänne saarnaamaan. Tulin vain sanomaan, että tahdon auttaa\nhyväntekijöitäsi ja auttaa heitä, kaatuneita, nousemaan. Ja siinä sinun\ntulee auttaa minua.\n\n— Tuon kaiken tiedän, ja olen valmis tekemään, mitä voin. Mitä minun\npitää tehdä? Enkö ole tähän asti noudattanut hyväntekijöitteni neuvoja?\nHe kehoittivat minua piilottautumaan, ja niin olenkin tehnyt. He\nkehoittivat minua vaikenemaan, ja olen vaiennut.\n\n— No niin. Mutta nyt sinun on puhuttava. Sinun on tunnustettava\ntotuus. Siinä kaikki.\n\n— Sen olen jo tehnyt, Annesa vakuutti.\n\nSilloin pappi hiljensi ääntään.\n\n— Ei! Annesa, sinä et ole sanonut totuutta. Minä kuitenkin tiedän\nsen ja olen aavistanut sitä jo vuosikausia, olen nähnyt sen totuuden\nkasvavan rinnan sinun kanssasi, ja se on peloittava totuus. Se on\nkuin käärme, joka on kasvanut ja varttunut kilvan sinun kanssasi ja\nkietoutunut ruumiisi, käsivarsiesi ja kaulasi ympäri ja on sama kuin\nsinä itse. Nainen ja käärme... se olento, jonka nimi on Annesa.\n\n— Herra pastori, älkää puhuko noin! Annesa rukoili silmät levällään,\nloukkautuneena ja samalla peloissaan. Mitä minä sitten olen tehnyt?\n\n— Mitäkö olet tehnyt? Sen tiedät sanomattanikin. Tunnet kai tarinan\nkäärmeestä, joka puremallaan myrkytti sen miehen, joka oli kätkenyt sen\npovelleen. En aio ruveta saarnaamaan, johan sen sanoin, mutta yhden\nasian mainitsen sinulle. Paulu tuli hakemaan turvaa minun kodistani,\nkun joku oli varoittanut häntä. Minä otin hänet turviini, samoin kuin\nukko Castigu tarjosi sinulle suojapaikan. Koettelemuksen hetkenä hän\nilmaisi minulle kaikki.\n\n— Mitä hän on voinut sanoa? Että Paulu ja minä olemme rakastaneet\ntoisiamme? Mutta enkö ole muuten aina täyttänyt velvollisuuttani? Mitä\npahaa olen tehnyt?\n\n— Nyt käärme puhuu! Mitäkö pahaa olet tehnyt? Olet tehnyt syntiä. Eikö\nse mielestäsi ole mitään?\n\n— No niin, olen tehnyt syntiä. Mutta olen vahingoittanut vain itseäni.\n\n— Mutta sinulla ei ollut sen enempää oikeutta vahingoittaa itseäsi\nkuin muitakaan. Jumala on antanut sinulle puhtaan sielun, mutta sinä\nolet tahrannut sen ja tahdot laskea sen Herran eteen saastaisena\nriepuna. Olet painautunut lokaan, olet kohdellut itseäsi kuin pahinta\nvihamiestäsi.\n\n— Se on totta, se on totta!\n\n— Tämä on kaikkein suurin rikoksesi. Sielusi on ulkoapäin valkeaksi\nsivuttu, mutta sisältä se on mätä kuin ruumis haudassaan. Ja se on\nturmellut ja saastuttanut sinut. Valkeaksi sivuttu hauta: ulkoa hyvä\nnähdä, mutta täynnänsä kuolleitten luita ja raadollisuutta.\n\n— Herra pastori! Herra pastori! Annesa vaikeroi kätkien kasvonsa\nkäsiinsä.\n\n— Anna minun jatkaa! Puhun sinulle näin siksi, että tiedän sinun\nymmärtävän minua. Joku toinen nainen ei olisi minua ymmärtänyt,\nmutta sinä olet erilainen kuin muut, olet älykäs; ja ehkä jo monesti\nolet itseksesi sanonut samaa, mitä minä nyt sinulle toistan. Annesa,\nenkö ole monesti torunut sinua, kun et ole käynyt kirkossa etkä ole\nrukouksin kääntynyt Herran puoleen! Jo vuosikausia sitten eksyit\noikealta tieltä, ja minä seurasin sinua, tai oikeammin, odotin sinua\npalaavaksi. Mutta en olisi uskonut, että niin sokeasti syöksyisit\nkuilun pohjaan. Kuka nyt voi sinua pelastaa?\n\nAnnesa ei vastannut. Vanhan papin sanat olivat yksinkertaiset, jopa\njokapäiväiset, ja hän oli lausunut ne monta kertaa ennenkin. Mutta nyt\nhänen äänensä oli vakava ja vakuuttava, ja siinä väreili enemmän sääliä\nkuin soimausta, enemmän surua kuin sääliä. Jokainen hänen sanansa\nvajosi Annesan sydämeen kuin kivi suohon puhkaistuaan ensin sen kolkon,\npahalle löyhkäävän, lokaisen pinnan.\n\n— Jumala yksin voi sinut pelastaa, pappi jatkoi yhä hiljentäen\nääntään. Sinä olet tehnyt itsesi syypääksi hairahdukseen toisensa\njälkeen, sillä sellainen on sen ihmisen kohtalo, joka eksyy vääryyden\ntielle. Mutta ainoastaan kuolleiden on mahdoton nousta; elävät kohoavat\njälleen pystyyn langettuaan, sairaat voivat parantua. Sanoin äsken,\nettä sielusi on kuollut, mutta se oli väärin sanottu, sillä sielu ei\nkuole. Mutta sinun sielusi on sairas, siihen on tarttunut rutto, joka\nmyrkyttää koko ilman ympärilläsi. Koettakaamme parantaa se. Annesa,\nvastaa kysymykseeni: Uskotko Jumalaan? Et vastaa. Vakuutan sinulle: En\nole nyt sinun rippi-isäsi enkä tuomarisi, vaan lääkärisi.\n\n— En tiedä, Annesa vastasi. Totta kyllä en enää moneen vuoteen ole\nuskonut Jumalaan, kun liian monet onnettomuudet ovat kohdanneet\n_meidän_ perhettämme, aivan kuin salama olisi iskenyt moneen kertaan\nsamaan puuhun. Niin, liian monet! Ja kuitenkin hyväntekijäni ovat\nrehellistä, Jumalaa pelkäävää väkeä. Miksi Herra on siis heitä\nkiduttanut ja yhä edelleen ahdistaa heitä? Mutta näinä päivinä olen\njoskus ajatellut Jumalaa, ja nyt luulen, että olette oikeassa, herra\npastori, mutta en ole häijy, niinkuin näytte arvelevan. Olen tehnyt\npahaa itselleni, mutta ainoastaan voidakseni tehdä hyvää toisille.\nJa sanon vielä kerran, että olen valmis; sanokaa vain, mitä minun\non tehtävä. Pitääkö minun sanoa, että olen tappanut ukko Zuan? Olen\nvalmis. Sanon näinikään: 'Vihasin häntä, ja tapoin hänet. Pankaa minut\nrautoihin, heittäkää minut pimeään vankilaan, niinkuin kivi kaivoon,\nälköönkä kukaan sitten enää kuulko minusta puhuttavan'. Mutta uskovatko\nhe puhettani?\n\n— He eivät usko sinua, sillä se ei ole totta.\n\n— Mikä siis on totta? Mitä minulta vaaditaan, herra pastori? Annesa\nhuusi, ääni karheana. Sanokaa se minulle!\n\n— Sanon sen totisesti sinulle. Näin sinun tulee puhua: \"Minä yksin\nolen syyllinen. En tappanut häntä vihasta, enkä rakkaudesta, vaan\ntavoitellen omaa itsekästä etuani. Olen käärme ja nainen, olen\nvuosikausia kierrellyt kielletyn puun ympärillä ja olen viekoitellut\nheikon miehen tekemään syntiä kanssani. Ja kyllästyttyäni lihanhimoon\nolen kohdistanut pyyteeni muuhun: Tahdon kahlehtia tuon miehen itseeni\ntoisenlaisilla siteillä\".\n\n— En käsitä, en käsitä mitään, Annesa mutisi. Sanokaa se minulle\ntoisin, selvemmin sanoin.\n\n— No niin, sinun pitää sanoa näin: \"Surmasin vanhuksen luulotellakseni\nihmisille, jos rikos tulisi ilmi, että Paulu oli rikoksen tekijä ja\nettä minä olin hänen rikostoverinsa. Tätä rikosta tahdoin käyttää\naseena kahlehtiakseni hänet ainaiseksi itseeni\".\n\n— Vai sillä tavoin minun pitää sanoa? Ja luuletteko, että he\nuskoisivat sen?\n\n— Totta kai, sillä sehän on totta.\n\nAnnesa kavahti pystyyn jäykkänä ja kalman kalpeana puristaen kädet\nnyrkkiin. Hänen silmänsä mulkoilivat ja loivat lopulta pappiin hurjan,\nlasimaisen katseen.\n\n— Pastori Virdis! Pauluko on sanonut teille...? Hänkö se on? Tahdon\ntietää sen heti. Sanokaa minulle heti, ettei se ole totta; muuten...\n\nPappi ei liikahtanut, ei katsonut häneen. Selvällä äänellä, joka\nkuulosti ivalliselta, mutta oli surullinen ja aivan toisenlainen kuin\nse lempeä ja sääliä uhkuva ääni, jolla hän siihen asti oli puhunut, hän\nkysyi:\n\n— Aiotko muuten tehdä minulle samoin kuin ukko Zua vainajalle?\n\nSilloin Annesa luuli tajuavansa jotakin kauheaa: että pappi pelkäsi\nhäntä kuin petoa, kuin vesikauhuista koiraa ja koetti tähdätä häneen\niskun varovasti ja teeskennellen, ettei pelännyt häntä. Samassa\nhetkessä hän vaistosi rikoksensa koko kauheuden, ja hänestä tuntui,\nettä hän todella oli sellainen käärme, johon pappi oli häntä verrannut.\n\n— Katsokaa minua, Jumalan nimessä! Annesa sanoi ääni kähisten ja\nhaukkoen henkeään, asettuen hänen eteensä ja pakottaen papin katsomaan\nhäntä suoraan silmiin. Sanokaa minulle omantuntonne mukaisesti,\nuskotteko itse, mitä sanoitte? Jos te uskotte, jos Paulukin on sen\nuskonut, silloin pidän itseäni villipetoja pahempana. Sanokaa, sanokaa!\nJos voitte vielä toistaa, minkä sanoitte, en enää epäröi, riennän\nkylään, heittäydyn polvilleni vankilan oven eteen ja rukoilen, että se\navataan minulle kuin kirkon ovi.\n\nPappi oli kohottanut päänsä ja katseli onnetonta säälivin, mutta\nsamalla tutkivin katsein. Annesan toivottomat silmät, hänen vanhenneet\nkasvonsa, koko hänen hento, värähtelevä olemuksensa eivät olleet\nviekkaan ja paatuneen rikoksellisen silmät, kasvot ja olento.\n\n— Rauhoitu, Annesa, hän sanoi kohottaen sidottua kättään, olen\nvoinut erehtyä; me ihmislapset saatamme kaikki erehtyä. Ja kuule nyt\nminua. Istuhan ja kuuntele. Paulu oli, niinkuin sanoin, yön luonani\nja niin hyvässä piilossa, etteivät karabinieerit häntä tarkastuksessa\nlöytäneet. Rauhoituttuamme puhuimme pitkälti kahdenkesken. Hän uskoi\nminulle kaiken. Hän kertoi edellisenä iltana palanneensa kotiin ja\nkeskustelleensa sinun kanssasi Zuan nukkuessa. Hän oli sanonut sinulle\nsaaneensa rahoja, uskonut sinulle tulevaisuudentuumansa, luvannut mennä\nkanssasi naimisiin. Mutta sinä et ollut uskonut häntä, vaan sanonut\npelkääväsi, että hän lähtisi tiehensä ja unohtaisi sinut. Ja tuon\nkeskustelun jälkeen vanhus kuoli. Saattaahan nyt siis olettaa, että\nsinä teit rikoksen estääksesi Paulua lähtemästä pois.\n\n— Mutta mitä Paulu sanoi? Annesa kysyi.\n\n— Hän piti sinua syyttömänä, ainakin hän niin sanoi.\n\n— Herra pastori! Annesa sanoi peittäen kädellä kasvonsa, te olette\narvioinut minut huonommaksi kuin olenkaan. Ukko Zua oli jo kuollut, kun\nPaulu palasi kotiin. No niin, hän jatkoi hetken kuluttua paljastaen\nkasvonsa ja kohottaen ääntään, sanon teille kaiken. Surmasin ukon,\nkoska luulin siten pelastavani Paulun. Vähää ennen Paulu ratsasti\nohi puhumatta minulle mitään. Ja sama kohtalo, joka johdatti minut\ntälle kirotulle seudulle, pakotti minut tulemaan siksi, mikä nyt\nolen. Halusinko ehkä sitä rikosta? En, en suinkaan, tein itselleni\nväkivaltaa, sillä se oli kohtalon määräys. Olisin tahtonut olla\nsamanlainen nainen kuin muutkin, olisin tahtonut, että minulla olisi\nollut isä ja äiti ja että olisin saanut elää rehellisesti. Miksi Jumala\non säätänyt toisin, jos hän on olemassa?\n\n— Jumala on antanut sinulle järjen, Annesa. Etkö tajua, että sinulla\non järki, ja että itse olet luonut kohtalosi? Miksi et aina ole\nkäyttänyt järkeäsi samoin kuin nyt? Sentähden, että luulit olevasi oma\nherrasi ja että saatoit tehdä, mitä ikinä halusit. Kaikki oli sinusta\nluvallista, kun et tunnustanut sinua korkeamman tahdon olemassaoloa. Ja\nnyt, kun huomaat olevasi sen orja, jota mainitset kohtaloksi, puhkeat\nvalituksiin. Etkö käsitä, Annesa, että se, joka sinua ohjaa, on Jumala?\n\n— Jumala? Älkää sanoko niin! _Hän_ ei olisi sallinut ukon kuolemaa.\n\nPappi alkoi suuttua ja puhista.\n\n— Sinä et kykene arvostelemaan Jumalan päätöksiä. Zuan hetki oli\ntietysti tullut, eikä meidän sovi arvostella hänen kohtaloaan. Ajattele\nitseäsi, Annesa! Sinun hetkesi ei vielä ole tullut, eikä se merkitse\nmitään, millä tavoin se tulee. Ajattele vain, että voisit astua Herran\neteen sielu puhdistuneena kaikesta pahasta.\n\n— Mitä minun on tehtävä? Olen valmis antamaan itseni ilmi ja\ntunnustamaan kaikki, mitä vaaditte.\n\n— Mitäkö vaadin? Mitä minulla on tämän asian kanssa tekemistä? Sinä\nsanot totuuden, etkä mitään muuta.\n\n— Mutta uskovatko he minua? Eivätkö he sano, että olen ollut vain\nrikostoveri? Olen aina tehnyt taitamattomasti, mitä olen tehnyt. En\nenää tahtoisi vahingoittaa toisia.\n\nHän ei enää rohjennut puhua hyväntekijöistään.\n\nPappi pudisti päätään. Hän loi katseensa kauas, ja näytti siltä, kuin\nhän olisi puhunut jollekulle kaukana olijalle: \"Ei suinkaan\".\n\n— Et ole vielä ymmärtänyt minua, Annesa. Totuus, Annesa, totuus\nennenkaikkea. Täytyy sanoa totuus, kävi miten kävi. Kärsitkö\nrangaistuksesi vai et, saavatko toiset vielä kärsiä sinun rikoksesi\ntähden, se kaikki on yhdentekevää. Se vain on tärkeää, että sinä kuljet\nsuoraan tietäsi.\n\n— Teen, niin kuin neuvotte, Annesa vastasi.\n\nMutta pappi ei enää näyttänyt kuuntelevan. Hän nousi, teki väsymystä ja\nkärsimystä ilmaisevan eleen ja katsoi edelleen kauas.\n\n— Eikä nyt ole kysymys ainoastaan tästä, hän sitten jatkoi. Suurin\nrangaistus sinun on itsesi ottaminen hartioillesi. Jumala ei ole\njulma, niinkuin ihmiset. Hän sanoo langenneelle: \"Nouse, ja varo\nuudelleen lankeamasta!\" Sinulle Hän sanoo: \"Nainen, olen avannut\nsilmäsi näkemään, olen vapauttanut sielusi pimeästä, samoin kuin päivän\nsarastaessa puhdistan taivaan öisistä usvista. Nouse, mene, äläkä enää\ntee syntiä!\"\n\nAnnesa huokasi ja pani kätensä ristiin.\n\nPapin viime sanat herättivät hänessä syvemmän mielenliikutuksen kuin\nuhkaukset ja vertaukset, joilla hän oli höystänyt puhettaan.\n\n— En enää tee syntiä, hän kertasi. Olenkin ajatellut tätä niin paljon\nnäinä viime päivinä. Olen ajatellut, etten enää tahdo tehdä pahaa\nkenellekään.\n\n— Se on hyvä, tyttäreni.\n\n— Jos minut tuomitaan...\n\n— Odotahan! pappi keskeytti kärsimättömästi kohottaen loukkautunutta\nkättään. On vielä aikaa. Ehkä asiat järjestyvät paremmin kuin osaamme\najatellakaan. Ajattele tällävälin sieluasi.\n\nPappi puhui edelleen huomauttaen, miten lyhyt ja täynnä pettymyksiä\nelämä on ja että ainoa onnemme on se, että uskomme tulevaan, ikuiseen\nelämään, olemassaoloon, jossa kaikki on totuutta, kaikki puhtautta, ja\njossa oikeus on levinneenä kuin ilma maan ympärille.\n\nMutta Annesan ei enää tarvinnut kuunnella saarnoja. Sisäinen ääni\nkuiski hänelle lohdun sanoja ja viittoi tielle, jota hänen oli\nkulkeminen.\n\nPappi sanoi hänelle:\n\n— Jottei tulostasi syntyisi turhia juorupuheita, tule kylään tänä\niltana kenenkään huomaamatta. Tule minun luokseni, niin päätämme\nyhdessä, mitä on tehtävä. Ennenkuin lähden, aion tässä pienessä\nkirkossa toimittaa messun sinun hyväksesi. Minulla on mukana, mitä sitä\nvarten tarvitaan.\n\nHe kutsuivat luokseen vähän matkan päässä odottavan ukko Castigun,\njolla oli hallussaan kirkon avain, ja he avasivat oven. Aurinko\nei vielä ollut noussut, mutta itäinen taivas loisti jo punervan\nkeltaisena, ja helottava aamurusko tunki sisälle kirkon pienestä\nikkunasta kullaten pölyiset seinät. Kaikki oli sisällä yksinkertaista\nja kodikasta. Madonna, yllään haalistunut keltainen hame ja sylissään\npullea, uninen lapsi, näytti kerjäläisnaiselta, joka oli vetäytynyt\nerakko majaan raviten itseään tammenterhoilla ja seurustellen vuoriston\npaimenten kanssa. Ei ollut tauluja eikä veistoksia koristamassa seiniä.\nKokonainen rottalauma livisti pakoon ukko Castigun avattua kirkon\noven, ja pappi, joka vaistomaisesti kammoksui kaikkia pieniä eläimiä,\nsäikähti ja näytti pelkäävän enemmän tätä pakenevaa pientä joukkoa kuin\nAnnesan syntejä.\n\n— Älkää pelätkö, ukko Castigu rauhoitti. Ne ovat metsärottia. Kerran\nolin jättänyt tänne kirkkoon leipä- ja juustosäkin; rotat jyrsivät\nsäkin rikki, mutta eivät kajonneet leipään eivätkä juustoon. Ne eivät,\nnähkääs, koskaan ennen olleet nähneet sellaista ruokaa.\n\nPappi astui varovasti eteenpäin ja puetutti paimenella ylleen\nmessukaavun ja -kasukan, joita säilytettiin arkussa alttarin takana ja\njoihin rotat olivat jyrsineet reikiä. Paimenen sytyttäessä tuluksilla\nja taulanpalasella alttarin ainoan kynttilän pastori Virdis yhä katseli\nlevottomana ympärilleen.\n\n— Älkää pelätkö, paimen sanoi totisena. Minä kilisytän kelloa, niin\nkyllä nuo elukat pötkivät tiehensä.\n\nMessu alkoi. Kohtaus olisi syrjästäkatsojasta tuntunut suorastaan\nhilpeyttä herättävältä: vanha, lihava sielunpaimen yllään rottien\nrepimä messukasukka, ja toinen vanhus, teeskentelemätön luonnonlapsi,\njoka lakkaamatta kilisytti pientä kulkusta ikäänkuin karkoittaakseen\nkokonaisen lauman pahoja henkiä.\n\nAution pikku kirkon perällä, jonka seinillä pöly ja hämähäkinverkot\naamuruskon heijastuksessa saivat yhä kirkkaamman kultahohteen,\nAnnesa mutisi unohdettujen rukousten katkelmia tämäntästä kumartuen\nintohimoisesti suutelemaan kivipermantoa. Ei usko eikä jumalanpelko\nsaaneet häntä kumartumaan ja suutelemaan tomua, ei rakkaus eikä\nnöyrtymys, vaan koko hänen olemuksensa itki ja vaikeroi; hän näytti\ntyystin joutuneen ikäänkuin rajun uskonnollisen kiihkon valtaan.\n\nUkko Castigu helisytti yhä tiukuaan. Alttarin ainoa vahakynttilä\nkatseli tätä menoa liikkumattomalla, kullanhohtoisella silmällään.\nMutta äkkiä liekki venyi pitkulaiseksi, lepatti ja muuttui kellervän\nkielen kaltaiseksi ja näytti sanovan jotakin uniselle Jeesus-lapselle,\njoka tuijotti siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnesa viipyi koko sen päivän pienessä kirkossa. Hän mumisi edelleen\nrukouksia, mutta ajatteli muita seikkoja.\n\n\"He tuomitsevat minut kolmenkymmenen vuoden vankeuteen\", hän ajatteli.\n\"Ehkä kuolen ennen sen päättymistä. Tai mahdollisesti he määräävät\nminulle vain kaksikymmentä vuotta. Kun pääsen vapaaksi, olen vanha.\nMitä silloin enää voin tehdä? Täytyy kulkea kerjäämässä almuja. Ehkä\nvankilassa voin tehdä työtä ja koota vähän rahaa. Matteu Piras, joka\noli viisitoista vuotta Civitavecchian vankilassa, toi sieltä päästyään\nmukanaan kotiin neljäsataa skudoa ja pani pystyyn sievän myymälän.\nMitähän Paulu sanoo? Mille kannalle hän asettuu? Auttaako hän minua?\nKieltääkö hän minut? Tehköön, niinkuin parhaaksi näkee. Minä täytän\nvelvollisuuteni. Tahdon muuttua hyväksi ihmiseksi. Voi jumala! Voi\nJumala!\"\n\nJa hän itki ajatellessaan Paulua, mutta ei enää häpeän eikä epätoivon\nkyyneliä. Sitten hän päätti olla enää ajattelematta Paulua. Hänestä\ntuntui, että olisi tehnyt syntiä, jos vielä olisi ajatellut tätä. Eikä\nhän enää koskaan tahtonut tehdä syntiä. Entä Gantine? Mitä Gantine\nsanoisi, mitä tekisi? No niin, hän oli nuori ja kevytmielinen, ennen\npitkää hän rauhoittuisi.\n\nPuolenpäivän ajoissa ukko Castigu kolkutti kirkon ovelle. Annesa meni\npylväskäytävään, söi palan leipää, joi hapanta maitoa ja vaihtoi\nmuutaman sanan vanhan paimenen kanssa.\n\n— Onko päätöksesi järkähtämätön? paimen kysyi häneltä. Menetkö kylään\ntänä iltana? Tahdotko, että tulen saattamaan?\n\n— Se ei ole tarpeen. En pelkää.\n\nUkko Castigu katseli häntä. Hän oli kalpea, mutta oli muuten entisen\nnäköinen, katse ivallinen ja yksinkertainen. Ukko Castigu luuli\nerehtyneensä luullessaan häntä syylliseksi.\n\nJa paimen kertoi:\n\n— Viime yönä näin unta, että täti Anna Decherchi oli tullut tänne.\nHänellä oli päälaella kori täynnä rypäleitä ja kädessä kirje. Mutta se\nei ollutkaan Anna Decherchi, vaan Paulu valepukuisena ja niin hyvin\nnaamioituna, että hän ihan näytti tuolta vanhalta tädiltä. Heti kun hän\noli nähnyt minut, hän purskahti nauruun ja kysyi minulta: \"Missä Annesa\non? Tahdon hiukan narrata häntä\".\n\n— Rypäleet merkitsevät kyyneliä, Annesa huomautti.\n\nMutta paimen pani vastaan:\n\n— Mutta don Paulu nauroi, ja se on hyvä merkki. Sydämeni sanoo\nminulle, että tänään saamme hyvän sanoman. Jos tämä on totta, Pyhä\nNeitsyt, lupaan käydä täällä joka päivä, polvistua tälle pyhälle\nkynnykselle ja suudella maata Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.\n\nHän lankesi polvilleen, suuteli maata ja teki ristinmerkin. Annesa\nvavahti, kun hän vain ajatteli, että \"hyvä sanoma\" voisi saapua.\n\nVoi! Elämä veti vielä häntä puoleensa kaikkine houkutuksineen. Ja\ntoivo, että hän vielä voisi pelastua, oli niin suloinen ja hehkuva,\nettä se melkein tuotti hänelle kärsimystä.\n\nHän palasi kirkkoon ja laskeutui jälleen varjoisaan, pölyiseen\nsoppeen. Paras oli kuitenkin olla toivomatta. Pelastuminen olisi samaa\nkuin lankeaminen jälleen syntiin, rikoksen unohtamista, syöksymistä\nainaiseen turmioon. Eikä hän tahtonut enää koskaan tehdä syntiä, ei\nkoskaan!\n\n— Jumala! Jumala, auta minua! Jos minun on palattava maailmaan, auta\nsinä minua. En enää tahdo valehdella, en pettää enkä tehdä pahaa. En\naio mennä vaimoksi Gantinelle, sillä olisihan se hänen pettämistään,\nen mene naimisiin Paulun kanssa, en enää tee syntiä hänen kanssaan. En\nansaitse olla kenenkään vaimo. Aion elää yksin, hoitaa sairaita, tehdä\ntyötä, yksistään omilla hartioillani kantaa rikokseni taakkaa.\n\nHän kumartui lattiaan asti, jota taaskin suuteli. Ja noustessaan hän\nluuli näkevänsä varjon ikkunan takana.\n\n— Näkevätköhän minut? Hän alkoi pelätä ja vetäytyi syrjään. Yhä vain\nhän vavisten ajatteli tuomiota ja vankilaa. Hän alkoi jälleen rukoilla,\nmutta äärettömän surumielisyyden vallassa. Jumala, jonka luo hän oli\npalannut epätoivon hetkenä, samoin kuin lapsi palaa äidin syliin, joka\non häntä kurittanut, oli ankara, leppymätön Jumala. Hän saattoi antaa\nanteeksi, mutta ei silti unohtanut; hän vaati katumusta, yhä uusia\nkatumusharjoituksia.\n\n— Ei, minä en voi välttää tuomiota, hän ajatteli hiljaa itkien pää\nseinään nojaten. Se ei ole mahdollista. _He_ pelastuvat, siinä on\nminulle kylliksi. Ja se hyvä sanoma on heidän pääsemisensä vankilasta.\nSiinä kaikki.\n\nHän kuvitteli näkevänsä Paulun Barunein pienessä vankikopissa. Hän\nnäki hänet kokoonkyyristyneenä, kelmeänä nöyryytyksestä ja raivosta,\nkatuen, että oli suotta antautunut typerän ja sokean inhimillisen\noikeuden käsiin. Hän oli epäilemättä toivonut, että hänet olisi yhdessä\nomaistensa kanssa muutaman tunnin kuluttua päästetty vapaaksi. Hän oli\nvapaaehtoisesti ilmoittautunut todistaakseen viattomuutensa, mutta\nhäntä ei oltu uskottu. Tunnit ja päivät kuluivat turhaan, ja hän oli\nkenties jo menettänyt toivonsa.\n\n— Ja minä olen vielä täällä, olen vielä vapaana. Rakas Paulu! Mitä\nsanotkaan minusta, kun saat tietää, mitä olen tehnyt? Entä mitä donna\nRachele sanoo? Hän itkee. Molemmat vanhat miehet sanovat: \"Hän on\nsaattanut meidät pohjattoman kuilun partaalle. Hänen tähtensä olemme\nsaaneet kärsiä elämämme suurimman nöyryytyksen\". Mutta sitten he\nrauhoittuvat ja unohtavat, ja elämä alkaa kulkea edelleen tavallista\nkulkuaan. Mutta minä elän kaukana, hyvin kaukana, tuntemattomassa\nkuritushuoneessa, ja näen lakkaamatta edessäni ukko Zuan kamalat kasvot\nja kostoa ilkkuvan hymyn. Hän yksin ei voi minua unohtaa. Hän pysyy\nalati luonani. Hän sai tietää sen jo eläessään, että osaisi kostaa\nminulle. Hän tiesi, mutta minä en tiennyt mitään. Tiedämmekö yleensä\nkoskaan, miten jäljestäpäin käy? Tiedänkö minä, mitä huomenna tapahtuu?\nVoi Jumala, armollinen Herra, anna minulle anteeksi. Toivon yhä vielä.\nEi! Ei! Tuhannesti ei!\n\nHän ei tahtonut toivoa, mutta odotti kuitenkin. Pieninkin risahdus\nsai hänet värähtämään. Pienestä ikkunasta tulvi kirkkoon keskipäivän\nkirkasta sinistä valoa. Metsä kuiski pikku pyhäkön ympärillä uneen\ntuudittavasti kuin mehiläisten surina pesän ympärillä. Ääretön,\nsurunvoittoinen rauha täytti pienen kirkon, Herran huoneen,\njossa vanhanaikainen madonna, uninen lapsi sylissä, oli tyynessä\nkoruttomuudessaan niin kaukana tuosta naisesta, joka itki sen jalkojen\njuuressa.\n\nAuringonlaskun aikana ukko Castigun veljenpoika, joka iltaisin vei\nlauman tuotteet myötäviksi laaksoon, palasi vuoristoon, meni setänsä\nluo ja alkoi kertoa:\n\n— Pastori Virdis kutsutti minut luokseen ja pyysi sanomaan teille,\nettä hän tänä iltana haluaa puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hän\nkehoitti minua nimenomaan huomauttamaan: _kahden kesken_.\n\nPaimen riensi Annesan luo kertoen sanoman.\n\n— Annesa, hän sanoi ääni liikutuksesta värähdellen, luulen melkein,\nettä uneni toteutuu. Se merkitsee, ettei pappi tahdo sinun lähtevän\nlaaksoon. Tämä on todistuksena siitä, että on olemassa toivoa.\n\nAnnesan ruumis alkoi vapista.\n\n— Älkää herättäkö minussa turhaa toivoa! Ei! Ei!... enhän minä enää\nsaa toivoa...\n\n— Miksi et saisi toivoa? Yön perästä tulee päivä. Rukoile, rukoile,\nAnnesa! Minä riennän sillä välin laaksoon. Tahdotko tulla majaani?\n\nMutta Annesa halusi jäädä pieneen kirkkoon. Kiireessään paimen unohti\ntuoda hänelle ruokaa; mutta Annesa ei tuntenut nälkää, ei saanut\nunta, ei hievahtanut sopestaan. Hän näki ikkunasta punertavan tähden\nkimmeltävän hämärän vihertävällä taivaalla, sitten toisiakin tähtiä. Ja\nmetsä oli ääneti, kaikki vaipui hiljaisuuteen, odotuksen salaperäiseen\nhiljaisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko Castigu palasi puoliyön aikaan.\n\nKun Annesa kuuli avaimen kirskuvan ruosteisessa lukossa, hänet valtasi\nouto tunne. Hän kuvitteli, että näkymätön olento, tuntemattomasta\nmaailmasta tullut aave yritti päästä kirkkoon keskustelemaan hänen\nkanssaan ja ilmaisemaan hänen tulevaisuutensa salaisuuden. Mutta tulija\nolikin vanha paimen. Annesa tunsi hänen askeleensa, näki hänen päänsä\nkuvastuvan tummana ikkunan harmaaseen, tähtien tuikkeen valaisemaan\nnelikulmioon, ja tavasta, jolla vanhus sanoi: \"Annesa, kuulehan!\" hän\naavisti, että ukko kuin salatun maailman aave ilmaisisi hänelle hänen\ntulevaisuutensa salaisuuden.\n\n— Setä Castigu?\n\n— Huomenna, huomenna heidät päästetään vapaalle jalalle. Asianajaja\nkertoi pastori Virdikselle ruumiinavauksessa käyneen selville, että\nvanhus oli kuollut tukehtumalla, omaan tautiinsa, ettei kukaan ollut\nhäntä lyönyt, ja ettei kukaan muu kuin Herra itse ollut aiheuttanut\nhänen kuolemaansa.\n\nAnnesa lysähti polvilleen pimeässä, ja hehkuva, auringon loisteen\nkaltainen valo kirkasti hänen sielunsa.\n\n— Herra on antanut anteeksi. Herra on katsonut syvälle sydämeeni,\non punninnut hairahdukseni ja kärsimykseni. Hän on havainnut sen\nrikkomustani suuremmaksi.\n\nUkko Castigu kuuli pimeässä Annesan hampaiden rajusti kalisevan.\n\n— Annesa, mitä teet? Lähde pois täältä minun kanssani. Kirkkoherra\nneuvoo sinua pysymään täällä aloillasi, kunnes _heidät_ on päästetty\nvapaiksi. Kuulitko?\n\n— Kuulin.\n\n— Mutta mitä nyt teet?\n\n— Rukoilen.\n\n— Nyt voit olla huoleti, paimen sanoi suorasukaisesti. Voit nyt lähteä\nmajaani lammastarhaan.\n\n— Ei, jään tänne, tahdon rukoilla.\n\n— Voit rukoilla majassanikin. Jumala kuulee äänesi yhtä hyvin siellä.\nEtkä ole syönyt mitään, _Kultakutri_.\n\nKuullessaan itseään mainittavan hyväilynimellään Annesa tunsi rajua\niloa. Ukko Castigu ei ollut kaikkina näinä kauhun päivinä kertaakaan\nmaininnut häntä tällä nimellä.\n\nKaikki oli siis ohi. Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta?\nSaadakseen siitä varmuuden Annesa nousi unohtaen rukouksensa ja\nnoudatti vanhuksen kehoitusta:\n\n— Lähdetään! Lähdetään!\n\nHe poistuivat pienestä pyhäköstä. Yö oli kirkas, taivas tähdessä.\nTaivaanranta näytti olevan aivan lähellä, heti metsän ja kallioiden\nmustien ääriviivojen takana. Ukko Castigun lampaat olivat laitumella\npensaiden piilossa, niiden tiukujen tahdikas kilinä kuulosti\nsalaperäiseltä, melkein lumoavalta soitolta, vuorilta, väreileviltä\nääniltä, joiden helinä kohosi kivistä, kannoista ja pensaista.\n\nTähdenlennot halkoivat vaalenevaa taivaankantta. Ukko Castigu, jolta\nei yksikään yläilmojen ilmiö jäänyt huomaamatta, sanoi luodessaan\nkatseensa ylös:\n\n— _Isot_ tähdet näyttävät itkevän tänä yönä. Katsohan, miten ne\nvuodattavat kyyneliä.\n\nAnnesa katsahti niinikään ylös. Hänkin itki. Hänen mieleensä muistui\nPyhän Basilion juhlan ilta ja raketit, jotka sujahtelivat tummalle\ntaivaalle hiljaisen pihan takaa. Siitä oli kulunut kaksi viikkoa,\nkaksi pitkää ja hirvittävää viikkoa, päiviä, joilla ei tuntunut loppua\nolevankaan, pitkiä kuin rutto- ja nälkävuosi. Nyt oli kaikki ohi,\nkaiken täytyi alkaa uudelleen.\n\n— Mitä muuta pastori Virdis sanoi? hän kysyi seuraten varovasti\nvanhuksen kintereillä, joka notkeana ja ketteränä pujotteli kivien ja\nohdakkeiden lomitse.\n\n— Että sinun on pysyteltävä alallasi, eikä liikuttava mihinkään,\nkunnes...\n\n— Tahtoisin sitä ennen puhua hänen kanssaan — Annesa keskeytti;\nsitten hän hetken kuluttua lisäsi hiljaa: Ennenkuin palaan\n\"hyväntekijöitteni\" luo.\n\nHän lausui taas tuon tutun sanan, mutta seuraavassa tuokiossa hän\nherahti itkuun. Ne eivät olleet katkeria tunnontuskan, mutta ei liioin\nilokyyneliäkään. Ne olivat katumuksen ja toivon kyyneliä, jotka\nvuotivat hänen sielunsa äärettömässä pimeydessä ja loistivat kuin\ntähdenlennot yössä.\n\n\n\n\nIX\n\n\nOli kolmas ilta Decherchin perheen vankilasta vapautuksesta. Kylässä ei\nenää puhuttu tapahtumasta muulloin kuin arvailtaessa Annesan katoamisen\nsyytä. Häntä ei ollut kuulunut kotiin.\n\nMinne hän olikaan joutunut? Monet sanoivat, että hän piileskeli ukko\nCastigun lammastarhassa. Hänen luultiin sairastuneen säikähdyksestä;\nhänessä kaiketi oli kuumetta, niin ettei häntä voitu siirtää\nmuualle. Toiset vakuuttivat nähneensä hänet kylällä ja kirkkoherra\nVirdiksen luona; hän oli muka koko ajan ollut siellä. Toiset taas\nväittivät, että postimies oli tuonut Nuorosta Annesalta kirjeen,\njoka oli osoitettu donna Rachelelle. Miksi hän ei palannut? Miksi\nhän pelkäsi pidättämistä? Sekaisia, outoja huhuja kierteli vielä\ntapahtumien kulkua seuraavien keskuudessa. Lääkärien toimittamassa\nruumiinavauksessa oli todettu, että vanhus oli kuollut luonnollisen\nkuoleman, hengenahdistuskohtaukseen. Mutta tuo kohtaus kaiketi\njohtui Annesan huolimattomuudesta; tämä ei ollut antanut potilaalle\nlääkärin määräämiä rauhoittavia lääkkeitä. Se ei tosin sinänsä ollut\nsuuri asia, mutta pieninkin laiminlyönti on rangaistava. Annesa siis\npelkäsi eikä uskaltanut palata kotiin. Saataisiinpa nähdä, että vielä\nkestäisi kauan, ennenkuin hän näyttäytyisi. Decherchit vakuuttivat,\netteivät he tienneet mitään hänestä. Molemmat ukot kävivät mustissaan\nsurren vainajaa huolimatta siitä, että tämä oli ollut heille ristinä,\neivät liikkuneet kotoa minnekään ja ottivat vastaan vain ani harvoja\nvieraita. Donna Rachele ei liioin näyttäytynyt. Paulu oli äreä, ja jos\njoku häneltä pyysi tietoja Annesasta, hän tiuskaisi:\n\n— Pitäkää huoli omista asioistanne; Annesa on, missä suvaitsee olla!\n\nGantine lörpötteli mielellään. Kuultuaan kerrottavan _tapauksesta_ hän\noitis palasi kylään. Heti kun Paulu oli päässyt vankilasta hän kysyi\nGantinelta:\n\n— Mitä teet täällä? Ota heti kapistuksesi ja palaa korpeen.\n\n— Mitäkö teen täällä? Eikö minun pidä huolehtia Annesasta?\n\n— Annesa tulee toimeen ilman sinun apuasi. Mene matkoihisi.\n\nMutta Gantine uhmaili. Hän kierteli kylää, lörpötteli, kysyi ja antoi\ntietoja. Hän kävi ukko Castigun lammastarhassa, naputti kirkkoherra\nVirdiksen ovelle. Annesaa hän vain ei tavannut. Ihmiset alkoivat\nivailla häntä. Joku sanoi:\n\n— Ehkä Annesa lähti sinun luoksesi korpeen! Ehkä kuljitte eri teitä.\n\nSilloin Gantine, joka sisimmässään kärsi tästä kaikesta, vaikk'ei\ntahtonut näyttää sitä, oli tietävinään, missä Annesa hymyili.\n\n— Hän lähti Nuoroon. Hän meni sinne postinkuljettajan rattaissa\nisäntäväkeni pidättämisen jälkeisenä päivänä. Hän oleskelee pastori\nVirdiksen sisarentyttären luona, joka on naimisissa nuorolaisen\nkauppiaan kanssa.\n\n— Mutta miksi hän ei palaa?\n\n— Siksi, että hän kammoksuu teidän panetteluanne, typerät ja ilkeät\nihmiset!\n\nJa Gantine parka kulki talosta taloon kuunnellen juoruja, ja sitten hän\nriensi donna Rachelen luo, jonka kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet,\nmutta joissa oli marttyyrin autuas ilme, ja tämän naisen edessä hän\nitki raivosta ja levottomuudesta kuin sairas lapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappi Virdis istui, yllään lyhyt takki ja pitkät housut, jalassa\ntallukat, ilman valetukkaa ja nenäliinaa, talonsa puuparvekkeella\nlukien rukouskirjaansa. Hän näytti suuresti muuttuneelta. Tuli\najatelleeksi, että hän oli kuin lintu, josta on kynitty koreimmat\nhöyhenet.\n\n\"Tori\", talon edessä aukeava kolmikulmainen kivikko, oli autio kuin\nsyrjäinen vuorikaltaan lieve. Taustassa häämöitti etäinen maisema:\nvaaleansinervä vuorenhuippu, joka kuvastui iltaruskon punaamaa\ntaivaanrantaa vasten. Torin ja hiljaisten, tuhkanharmaiden talojen yli\nkaareutuva taivas menetti vähitellen värinsä näyttäen ennen pitkää\nhaalistuneelta sinervältä samettikankaalta. Tieltä leyhkäili raikas\ntuulahdus, mutta pappi näytti olevan tukehtumaisillaan kuumuuteen, ja\nkun ei hänen kuuluisa sini- ja punaruutuinen nenäliinansa sattunut\nolemaan käsillä, hän huitoi kädellään karkoittaakseen kuvitellun\nhyttysparven.\n\nMitä tehdä, mitä tehdä? Annesa oli jo kaksi päivää piileskellyt hänen\nasunnossaan. Kun pappi pari iltaa aikaisemmin oli palannut Decherchien\nluota, oli Annesa, joka lymyten \"torin\" muurin takana oli odottanut\nhäntä, äkkiä ilmestynyt hänen eteensä.\n\n— Herra pastori!\n\n— _Pyhät enkelit!_ Sinäkö se olet?\n\n— Minä. Minun täytyy puhua kanssanne.\n\n— No, tule sitten.\n\nTalossa oli hiljaista. Paula Virdis, papin sisar, oli jo makuulla\nkeittiön viereisessä pohjakerroksen huoneessa. Hapuillen Annesa\nseurasi pappia, jonka kähisevä hengitys kuului pimeässä. He kulkivat\nkäytävän päähän, josta nousivat kapeita, jyrkkiä portaita yläkertaan\nparvekehuoneeseen. Ikkuna oli avoinna. Huoneeseen tunki sirkan\nsiritystä, kukkien tuoksua ja tähtien tuiketta. Pappi sytytti lampun.\nAnnesa tunsi ennestään tämän huoneen, joka oli yksinkertaisesti\nsisustettu kuin talonpojan tupa. Väsyneenä ja masentuneena, mutta\nsilmät sisäisen liekin hehkua heijastaen hän vaipui istumaan vanhalle\narkulle, jossa oli merkkejä hiirien hampaista, ja hänen päänsä retkahti\nalas ikäänkuin väsymyksen ja unisuuden painamana. Pappi pani ikkunan\nkiinni ja kääntyi häneen päin näyttäen suuttuneelta.\n\n— No?\n\n— Nyt olen täällä, Annesa virkkoi kavahtaen ylös. Kuljin _siitä_ ohi\nja pysähdyin kuuntelemaan ikkunan alle.\n\n— Mistä _siitä?_\n\n— _Siitä_, Annesa vastasi viitaten kädellään tarkoittamaansa suuntaan\nikäänkuin sanoakseen, ettei ollut mitään muuta paikkaa kylässä, minne\nhän olisi voinut pysähtyä. Siitä, missä te äsken olitte. Sitten kuljin\nteidän edellänne tänne ja odotin teitä. Näittekö?\n\n— Totta kai, totta kai. Näin kyllä, näin kyllä.\n\nPappi alkoi astuskella edestakaisin huoneessa. Mitä tehdä? Mitä tuo\nnainen hänestä tahtoi? Hän tahtoi apua, toivoi häneltä pelastusta.\nMiten pelastaa hänet? Hyvät aikeet, hyvät sanat eivät riittäneet.\nTäytyi toimia. Mutta miten?\n\n— Olen jo kaksi päivää ajatellut sinua, pappi sanoi katsomatta\nvieraaseensa. Ja mielipiteeni on, ettei tämän kylän ilma enää ole\nsinulle soveliasta.\n\n— Niin, aionkin lähteä pois täältä.\n\n— Mutta minne? Minne?\n\n— Neuvokaa te minne.\n\n— Minäkö? pastori painoi sormen rintaansa vasten. Tietysti minä! Ensin\npannaan toimeen aika sekasorto; sitten minun tulee järjestää asiat\noikealle tolalle.\n\n— Te olette sielunpaimen, Annesa soperteli. Älkää suuttuko, rakas\nkirkkoherra, älkää hylätkö minua. Te autatte kaikkia, varmaan autatte\nminuakin.\n\n— Myöhäistä, liian myöhäistä, pappi huomautti surullisesti.\n\nMutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:\n\n— Sisarenne Paula valitti minulle kerran: \"Veljeni ei koskaan ajattele\nitseään. Sentähden talomme näyttää hökkeliltä, ja ihmiset moittivat\nhäntä ja sanovat, että hän on saita ja piilottaa rahansa. Sensijaan\nhän aina ajattelee muita, hän on pahantekijöiden, tuhlaajapoikien ja\nrappiolle joutuneiden isä\".\n\n— Paula on lörppö, oikea suunpieksäjä, eikä mikään muu.\n\n— Tahdon lähteä tieheni, enkä enää koskaan toiste tule tähän taloon.\nMutta auttakaa nyt minua. Tänä iltana olin kyllin vahva vastustamaan\nkiusausta, etten mennyt sinne, mutta huomenna, miten käynee huomenna?\nTahdon lähteä pois koko seudulta, asettua Nuoroon. Suositelkaa minua\nsisarentyttärellenne. Rupean palvelijattareksi, teen työtä, elän\nkunniallisesti.\n\n— Paulu etsii sinua, löytää sinut viimein, ja sinä lankeat jälleen.\n\n— Ei! Ei! Annesa huudahti pannen kädet ristiin ja ojentaen niitä\nrukoilevin elein. Älkää puhuko tuollaisia! Mutta puhukaa te,\nkirkkoherra, Paulun kanssa. Sanokaa hänelle kaikki, jos se on tarpeen.\n\n— Minäkö? Ennemmin huuleni kuivukoot kuin ilmaisisin salaisuutesi.\nSinun itsesi se on tehtävä.\n\n— Minunko? Annesa vuorostaan sanoi.\n\nOvelle koputettiin. Annesa säpsähti ja tuijotti sinnepäin silmät\nselällään. Huolimatta asian selviytymisestä hän yhä pelkäsi. Hänestä\ntuntui mahdottomalta, että hänen rikoksensa voisi pysyä salassa ja\njäädä rankaisematta. Sitten surumielinen, mutta samalla hehkuva toivo\nvärähti hänen sydämessään.\n\n— Ehkä se on Paulu! hän virkkoi puoliääneen.\n\n— Niin, sitä sinä tietysti toivot! Ole vaiti.\n\nAnnesa loi katseensa maahan ja ajatteli, mitä olisi tehnyt, jos Paulu\nolisi äkkiä ilmestynyt hänen eteensä. Hän olisi syöksynyt maahan, olisi\nsulkenut silmänsä, tukkinut käsillä korvansa ja painanut suunsa tomuun,\njottei olisi nähnyt häntä eikä kuullut hänen puhettaan ja jottei olisi\nvoinut puhutella häntä.\n\nSilti, kun pappi avasi oven ja pienen poikasen ääni sanoi melkein\nrukoilevana: — Kirkkoherra, isä on sairaana ja tahtoisi tunnustaa\nsyntinsä, Annesa huokaili pettymyksestä.\n\n— Onko hänen tilansa huonontunut? pappi kysyi.\n\n— On kovasti; hän näyttää jo kuolleelta, on rykinyt suustaan paljon\nverta, paljon verta...\n\nPojan ääni värisi. Annesa kuvitteli näkevänsä sairaan miehen, jolla\noli ollut verensyöksy, ja muisti lupauksensa: \"Tahdon hoitaa sairaita,\npainaa kuolevien silmät umpeen\"...\n\nAnnesa nousi; hän näki papin panevan hatun päähänsä ja menevän ovelle.\nHän unohti sulkea kuistikon oven eikä näyttänyt enää ajattelevan\nAnnesaa.\n\n— Herra pastori, enkö minä voisi hoitaa tuota sairasta?\n\n— _Pyhät enkelit!_ Pysy alallasi. Se sairas ei tarvitse sinua. Palaan\ntuossa tuokiossa.\n\n— Jos täti Paula tapaa minut täällä?\n\nPappi ei kuunnellut. Hänellä oli kiire, hän otti lampun ja sulki\nulkoa oven lukkoon. Annesa lyyhistyi jälleen arkulle eikä hievahtanut\npaikaltaan. Kukkien tuoksu, sirkan siritys, tähtien tuike tunki\nhuoneeseen avoimesta kuistikon ovesta, ja hetken aikaa hänestä tuntui,\nkuin hän vielä olisi istunut don Simonen puutarhan portailla. Ja kaiken\nmenettämänsä viehkeys, suru ja kaiho, valtasi hänet uudelleen.\n\n— Kuka estäisi minua pakenemasta _sinne?_ Jospa jo olisin poikennut\nsinne! Miksi, miksi en saa palata? Kuka sen minulta kieltää? Pastori\nVirdiskö, joka lukitsi oven? Miksi en saisi palata?\n\nKaiho kasvoi. Hän oli väsynyt, häntä nukutti, ja kuume alkoi\npolttaa. Oli aika palata _kotiin_ ja mennä levolle vuoteeseensa.\nOlihan hän kulkenut niin pitkän matkan pimeässä kivien yli ja\norjantappurapensaiden lomitse; nyt oli jo aika levähtää. Hän sulkee\nsilmänsä ja nukahtaa. Äkkiä ilmestyy hänen eteensä naisolento, täti\nPaula, papin toraisa sisar.\n\n— Kuka sinä olet? Mitä teet täällä? Nainen täällä! Se on totta,\nveljeni Micheli on päästään vialla, pian hän tulee pähkähulluksi; vähän\nhassu hän aina on ollut. Mene tiehesi!\n\n— Olen Annesa, rakas täti Paula.\n\n— Mene hiiteen rakkaine Paula täteinesi! Mene matkoihisi! Olen saanut\ntarpeekseni toisten ihmisten onnettomuudesta, minulla on sitä itselläni\nyllin kyllin.\n\nAnnesa nousee ja lähtee. Hän kulkee, kulkee pitkin pimeitä teitä ja\nsaapuu sinne, don Simonen talon edustalle. Portti on kiinni. Hän\ntyöntää sitä, se aukenee. Huomaa, että Gantine on salaa poistunut\ntalosta ja jättänyt portin lukitsematta. Annesa menee pihaan, sieltä\nkeittiöön ja huoneeseen. Oven takana palaa yölamppu. Ukko Zua istuu\nvuoteessa ja hengittää huohottaen. Annesa heittäytyy sohvalle ja\non vaipumaisillaan uneen. Mutta äkkiä hän kohottautuu ja katsoo\nsäikähtyneenä vanhukseen. Eikö hän siis olekaan kuollut? Eikö Annesa\nollutkaan surmannut häntä? Mitä ukko parast'aikaa tekeekään? Miksi\nhe ovat tuoneet hänet siihen takaisin? Elääkö hän todella? Onko hän\nylösnoussut? Aikooko hän puhua, ilmiantaa Annesan? Täytyy paeta, täytyy\nkulkea yhä vielä, väsymättä. Mennä kauas, kauas.\n\nHän kavahti torkuksistaan ja ajatteli:\n\n— Täytyy yhä vielä kulkea... kulkea...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän myöhemmin hän kuuli papin palaavan kotiin. Hän odotti tätä, mutta\nvasta muutaman hetken kuluttua vanhus kiipesi yläkertaan.\n\n— Varmaankin hän kävi täti Paulan huoneessa ilmoittamassa, että minä\nolen täällä. Kyllä kai täti on nyt aika tavalla torunut!\n\nMutta täti Paula ei torunutkaan. Hän nukkui pohjakerroksen huoneessa,\njoka oli yhtä vaatimattomasti sisustettu kuin papin huone yläkerrassa.\nKun pappi astui hänen huoneeseensa ja herätti hänet sanoen, että täytyi\npiilottaa Annesaa ainakin muutamia päiviä, täti Paula tyytyi sanomaan:\n\n— Nyt on päähäsi pälkähtänyt piilottaa ihmisiä, kun et voi piilottaa\nrahoja. No tulkoon sitten tänne se nainen.\n\nPappi Virdis vei Annesan pieneen pohjakerroksen huoneeseen ja jätti\nnaiset kahden.\n\nTäti Paula oli suuresti veljensä, vanhan papin, näköinen, jonka kanssa\nhän aina oli elänyt yhdessä.\n\n— Riisu vaatteesi ja tule nukkumaan vuoteeseeni. Jollet tahdo maata\nvieressäni, niin paneudu vuoteen jalkapuoleen, vanha ikäneito sanoi\ntyynesti.\n\nAnnesa noudatti kehoitusta. Vuode oli hyvin avara, ja vaikk'ei se\nollut erityisen pehmeä, hänestä tuntui kuin hän olisi nukkunut\nuntuvapatjoilla.\n\n— Olen niin monta yötä maannut paljaalla maalla; nyt minusta tuntuu,\nkuin olisin laivassa, joka vie minut kauas.\n\n— Missä olitkaan, Annesa? Saako sen tietää?\n\n— Ajatelkaahan, piileskelin pienessä San Basilion kirkossa.\n\n— Pyhä Basilio! vanha nainen huudahti ristien silmänsä. Tuo kuulostaa\nuskomattomalta. Ja miksi et nyt palannut kotiisi?\n\n— Minulla ei ole kotia, täti Paula. En voinut, kun ihmiset sanovat,\nettä minä...\n\n— Niin, niin. Ihmiset sanovat, että sinä otit hengiltä Zua Decherchin.\nVäitetään, että ärsytit hänet raivoihinsa etkä antanut hänelle\nrauhoittavaa lääkettä. Onko se totta?\n\nAnnesa ei vastannut.\n\n— Minne nyt aiot lähteä, Annesa? Etkö enää palaa isäntäväkesi luo?\n\n— Kuka sen tietää? Olen niin väsynyt, sallikaa minun nukkua.\n\n— Entä Gantine, oletko tavannut häntä? Hän kiertelee ympäri kylää ja\ntiedustelee olinpaikkaasi. On kuin mielipuoli.\n\n— Gantine parka! Hän on niin nuori.\n\nVanhapiika lörpötteli edelleen, mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan\nvaipui surullisiin mietteisiinsä.\n\nKolme päivää hän lymyili tässä synkässä huoneessa, joka sai valonsa\npienestä katon rajassa olevasta ikkunasta. Siitä hän kuuli Gantinen\näänen, kun poika kerran tuli tapansa mukaan kysymään tietoja Annesasta.\n\n— Poikaseni, täti Paula sanoi, Annesa on varmaankin lähtenyt kauas,\nhyvin kauas. Ja siinä hän on tehnyt oikein. Hänen sijassaan minä olisin\npaennut maailman ääriin, olisin luikkinut tieheni kuin kärventynyt\nkissa.\n\n— Mutta miksi? miksi? Gantine kysyi surkealla, valittavalla äänellä.\n\n— Miksi, miksi — mistä minä sen tiedän! No niin, koeta rauhoittua.\nAnnesa ei luultavasti koskaan enää palaa.\n\n— Voi tuota ukkorähjää! Jos hän vielä eläisi, niin kyllä minä löisin\nhänet kuoliaaksi. Vielä kuoltuaankin hän kiusaa meitä.\n\n— Se on totta, Annesa huokaili kolkon huoneen hämärässä.\n\n— Hän ei enää pidä minusta, Gantine valitti. Hän ei ole enää pitkään\naikaan välittänyt minusta. Sen olen hyvin huomannut. Muuten hän ei\nolisi tehnyt niin, täti Paula. Ymmärrän kyllä, että hän kantaa kaunaa\nisäntäväellemme eikä enää tahdo palata heille, missä on kärsinyt niin\nsuuresti. Sillä heidän tähtensä hän on saanut kärsiä.\n\n— Vaiti, vaiti, senkin lörpöttelijä! täti Paula tiuskaisi. Kuinka niin\nheidän tähtensä? päinvastoin heidän pitäisi sanoa...\n\n— Mitä heidän sitten pitäisi sanoa?\n\n— No niin, jos Annesa olisi antanut sairaalle rauhoittavaa lääkettä,\nukko ei olisi kuollut.\n\n— Rauhoittavaa lääkettä, vielä mitä! olisi kuristanut hänet kuoliaaksi!\n\n— Suu kiinni, senkin lörpöttelijä, ja heti paikalla!\n\nAnnesa ajatteli:\n\n\"Jos Gantine tietäisi kaiken, puolustaisikohan hän minua? Hänkin vihasi\nvainajaa. Mutta Gantine ei koskaan saa sitä tietää. Ei! Tuhannesti ei!\nMene, mene Gantine parka! En tahdo enää pettää sinua, en enää tahdo\npettää ketään\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerjettyään lukemasta rukouskirjaansa pastori Virdis nousi ja asettui\nparvekkeen lasioven eteen. Taivas oli käynyt harmaaksi; tähti, joka loi\nvihertävää tuikettaan pieneen huoneeseen, oli tullut näkyviin etäisen\nvuoren yläpuolella. Sirkka siritti. Pappi odotti Paulua ja hevosmiestä,\nukko Sogosta, jonka oli määrä tuoda hänelle kirje Nuorosta. Mutta\nkumpaakaan ei kuulunut tulevaksi, vaikka posti todennäköisesti jo tunti\nsitten oli saapunut. Viimeinkin näkyi kehnoissa pukimissa oleva vanhus\nkulkevan pienen \"torin\" poikki, ja samassa hän kuului kolkuttavan\nparvekkeen alla olevalle ulko-ovelle.\n\n— Tulkaa ylös vain — vihdoinkin! pappi kehoitti vetäytyen pois\nikkunan äärestä.\n\nHän sytytti lampun, otti tuolin selkänojalle kuivamaan asetetun\nvaletukkansa ja painoi sen päähänsä, vaikka se vielä oli kosteana\nhiestä. Sitten hän pani parvekkeen oven kiinni ja avasi portaisiin\nvievän oven. Ukko Sogos kapusi ähkien portaita ylös.\n\n— Vanhuus vaivaa, kirkkoherra, vanhuus vaivaa! Ei enää jalka nouse\nniinkuin nuorempana.\n\nHevosmies tuli sisälle. Ryppyinen, harmaapartainen vanhus näytti\nkerjäläiseltä.\n\n— No? näittekö sisarentyttäreni?\n\n— Kävin hänen luonaan ja annoin hänelle kirjeenne. Tässä on vastaus.\n\n— Painakaa puuta. Odottakaahan... pappi otti kirjeen kuoresta\nhuomaamatta, että se jo oli avattu.\n\n— Hyvä! Hyvä! pappi virkkoi taittaen jälleen kirjeen kokoon ja jättäen\nkuoren pöydälle. Kuulkaahan, teidän pitää nyt tehdä minulle pieni\npalvelus.\n\nUkko, joka istui arkulla pöydän ääressä, loi pienet, murheelliset\nsilmänsä kirjekuoreen ja ojensi kätensä.\n\n— Käskystä, herra pastori. Olette auttanut minua niin monta kertaa.\nOlen aina sanonut: \"Kirkkoherra voi aina käskeä, minä olen hänen nöyrä\npalvelijansa\".\n\n— Huomenna... ei, ylihuomenna teidän pitää kyyditä Nuoroon joku, joka\nei halua, että hänet Baruneista lähtiessä huomataan.\n\n— Ymmärrän, ukko vastasi auliisti. Menköön ylihuomenna varhain sillan\nkorvaan ja odottakoon siinä.\n\n— Entä jos sattuu muita matkustajia?\n\n— Sen saan tietää huomisiltana; siinä tapauksessa tuon teille sanan.\n\n— Hyvä. Ja suu poikki! Ymmärrättekö?\n\n— Totta kai. Olkaa huoleti.\n\nUkko nousi ja laski käden kirjekuorelle.\n\n— Paula, anna meille jotakin juotavaa, pappi huusi ovelta. Mutta kun\nvastausta ei kuulunut, hän pudisti päätään sanoen: Mennään alas, niin\nhommaan teille lasillisen viiniä. Vai otatteko kernaammin viinanaukun?\n\n— Viiniä, viiniä! ukko Sogos urahti rypistäen kirjekuorta kädessään.\nViina ei ole minun juomiani.\n\nSopestaan Annesa kuuli vanhan hevosmiehen äänen ja huoahti. Vihdoinkin!\nVarmaankin oli Nuorosta saapunut vastaus. Voi, pääsisipä oitis\nlähtemään, pois, pois täältä, tuntemattomalle seudulle, uusien ihmisten\npariin! Aloittaa uutta elämää, tehdä työtä, kärsiä, unohtaa! Hän ei\najatellut mitään muuta.\n\nHeti kun ukko Sogos oli lähtenyt, pastori Virdis kiiruhti Annesan luo\nja sanoi:\n\n— Kuinka, sinä istut täällä pimeässä! Mitä siunattu sisareni\najatteleekaan, kun antaa sinun istua pilkkopimeässä? Eikö tänä vuonna\nole kasvanut oliiveja? Eikö talossa ole öljyä?\n\n— No eipä minulla tässä ole sellaista tehtävää, joka vaatisi valoa. Ja\nonhan tuossa lamppu.\n\nHän nousi hakemaan tulitikkuja.\n\n— Tässä on sisarentyttäreni, Maria Antonian, vastaus. Hän kirjoittaa\nlöytäneensä sinulle paikan nuorolaisessa perheessä.\n\nKuullessaan tämän hyvän sanoman Annesa tunsi melkein rajua iloa. Mutta\näkkiä hän alkoi vavista ja pudotti palavan tulitikun kädestään. Pappi\nvaikeni, ja hiljaisuudessa ja pimeässä Annesa unohti kaiken menneen,\nunohti nykyhetken kuullessaan Paulu Decherchin äänen.\n\n— Kuinka voitte, täti Paula? Missä kirkkoherra on?\n\nHänen äänensä oli vakava, melkein äreä.\n\n— Kas, tehän se olette, don Paulu! Veljeni Micheli tulee heti. Olkaa\nhyvä ja nouskaa yläkertaan hänen huoneeseensa.\n\nTäti Paula kulki hänen edellään kynttilä kädessä.\n\n— Mitä Paulu tahtoo? Annesa kysyi hiljaa, ja pappi vastasi puoliääneen:\n\n— En tiedä. Luulen hänen epäilevän — niinkuin kaikki muutkin — sinun\nolevan täällä. Tässä kirje on. Lue se. Nyt minä menen. Rohkeutta!\n\nAnnesa sytytti tulen ja luki harvat, huonolla käsialalla kirjoitetut\nrivit:\n\n    \"Rakas eno,\n\n    Toimitin oitis asianne. Täällä olisi sopiva paikka sille\n    naiselle, jota suosititte. Isäntä on varakas talonomistaja\n    Nuorossa. Hänen vaimonsa on vanha, eikä hänellä ole lapsia.\n    Mutta siinä talossa täytyy tehdä työtä, leipoa paljon ohraleipää\n    palvelusväelle, ja lisäksi raataa maatöissä. Mutta isäntäväki on\n    ystävällistä ja kohtelisi hyvin suosittamaanne naista. Jos hän\n    tahtoo, voi tulla jo huomenna. Olemme kaikki terveinä.\n\n                               Sisarentyttärenne Maria Antonia\".\n\nAnnesa luki kirjeen moneen kertaan, yhä uudelleen, mutta ymmärsi\nvaivoin sen sisällyksen, hänen ajatuksensa kun olivat ylhäällä\npienessä huoneessa, jossa pappi ja Paulu varmaankin puhuivat hänestä.\nMitä he sanoivat? Mitä Paulu tahtoi? Annesa olisi uhrannut kymmenen\nvuotta jäljellä olevasta kurjasta elämästään saadakseen kuulla\nmolempien miesten keskustelun. Ja hän toisti itsekseen papin viime\nsanan: \"Rohkeutta! Niin, rohkeutta, Annesa! Rohkeutta taistelemaan,\nvoittamaan, jottet jälleen vajoaisi synnin pimeään kuiluun\".\n\nKeittiöstä ei kuulunut risahdustakaan. Epäilemättä utelias täti Paula\nseisoi kuuntelemassa ylhäällä parvekehuoneen oven takana. Kunhan nuo\nmolemmat miehet vain eivät viittailisi kauheaan salaisuuteen! Ei, se\nei ollut mahdollista. Paulu ei tiennyt, ei osannut epäillä, ei voinut\nluulla... Ja pastori Virdis oli sanonut: \"Ennenkuin puhun _siitä_,\nhuuleni kuivukoot!\"\n\nHe puhuivat kenties Annesan katoamisesta; Paulu ehkä sanoi:\n\n— Tiedän, että hän on täällä, tahdon nähdä hänet, tahdon pakottaa\nhänet palaamaan kotiin.\n\nJa pappi kaiketi ähki vastatessaan:\n\n— _Pyhät enkelit_, kuinka itsepäinen olet, poikani! Etkö ole\nymmärtänyt, että Annesa on lähtenyt kauas ja ettei hänen enää sovi\npalata sinun asuntoosi?\n\nKeittiöstä kuului askelia. Sitten kaikki taas oli hiljaa. Niin,\nvarmaankin täti Paula oli kiivennyt yläkertaan ja kuunteli korvat\nhörössä ovella. Se ajatus herätti Annesassa sekä suuttumusta että\nkateutta. Hänkin olisi tahtonut kiivetä kuuntelemaan. Kiusaus kävi\nylivoimaiseksi. Hän rypisti kirjeen kädessään, lähestyi ovea ja raotti\nsitä varovasti.\n\nAnnesa näki Gantinen istuvan liikkumattomana penkillä keittiön perällä.\nPoika tuijotti eteisen oveen, mutta kuuli varmaankin oven narahtavan,\nnousi äkkiä ja katseli ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt mitään. Annesa\noli kädenkäänteessä vetäytynyt takaisin ja vetänyt oven kiinni,\npainautuen lujasti sitä vastaan estääkseen nuorukaista pääsemästä\nhuoneeseen. Kului hetkinen. Täti Paulan ääni herätti Annesan hänen\nherpautuneisuudestaan.\n\n— Mitä sinä teet täällä, Gantine? papin vanha sisar kuului kysyvän\nlevottomana.\n\n— Odotin teitä. Totta puhuakseni aioin jo lähteä tieheni ja ottaa\nmukaani padan, joka kiehua porottaa tuossa hellalla, nuori mies virkkoi\nyrittäen olla leikkisä.\n\n— Se olisi ollut laiha saalis. Luulet kai, että minun padassani on\npapuja ja silavaa? Eikö mitä. Katsohan: siinä on vain perunoita. Istu,\nGantine. Et siis palannut metsään?\n\n— En. Koska olen täällä, en ole lähtenyt metsään! hän tiuskaisi\nkarskisti.\n\nJälleen vallitsi keittiössä muutaman hetken hiljaisuus. Annesa kuunteli\nlevottomana. Hän pelkäsi, että Paulu poistuessaan tapaisi Gantinen ja\nettä miesten välillä syntyisi kiivas kohtaus.\n\n— Niin, nuori mies virkkoi hetken kuluttua, don Paulu vaati minua\nlähtemään takaisin työmaalle, mutta minä annan palttua hänen\nvaatimuksilleen. Hän on ollut raivoissaan näinä päivinä, äkäinen kuin\nitse ilmetty piru. Mutta minäkin olen raivostunut, olen raivostunut\nkaikille, ja etenkin teille!\n\n— Herra siunaa! vanha neiti parahti hiven ivaa äänessään. Miksi olet\nniin raivostunut, Gantine?\n\n— Sen hyvin tiedätte, täti Paula. Annesa on täällä. Hän on piilossa\ntäällä, kenties tuon oven takana. No niin, kuulkoon vain, mitä sanon,\njos on siellä. Minun täytyy puhua.\n\n— Puhu hiljaa! Puhu vain, mutta älä huuda. Annesa tosin ei voi kuulla\nsinua. Jospa paholainen olisi meistä yhtä kaukana kuin hän.\n\n— Annesa on täällä, tässä talossa! Gantine toisti alakuloisena,\nmutta varmasti. Älkää valehdelko, älkää vannoko, täti Paula! Olen\njo tarpeeksi joutunut naurun- ja säälinalaiseksi. Mutta minun muka\nvain täytyy olla vaiti! Ei! Tuhannesti ei! Olen jo liian kauan\nmalttanut mieleni. Ja nyt olen ymmärtänyt kaiken ja aion puhua siitä\nasianomaisille.\n\n— Minulleko?\n\n— Teillekin. Ja sanokaa sille naiselle, että olen oivaltanut koko\nilveilyn. En aio nostaa hälinää, en ole häijy mies. Toiset ovat minua\nhäijympiä.\n\nGantine melkein itki. Annesa heltyi hetkeksi ja tunsi melkein\näidillistä hellyyttä, jota Gantinen nuoruus ja hyvyys aina olivat\nhänessä herättäneet. Hänen teki mieli avata ovi ja lausua nuorukaiselle\nmuutama lohdun sana. Mutta tuo _toinen_ saattoi äkkiä ilmestyä. Eikä\nAnnesa enää tahtonut nähdä häntä.\n\n— Tänä iltana, Gantine jatkoi, näin Paulun juttelevan ukko Sogoksen\nkanssa. He lukivat kirjettä ja neuvottelivat kaiketi Annesan lähdöstä.\nNäinä päivinä Paulu ja Sogos muutoin ovat yhtenään kököttäneet nenät\nyhdessä. Hän, Paulu, minun _isäntäni_, luulee, etten minä tiedä mitään,\nja kuitenkin olen selvillä kaikesta. Onhan minulla korvat kuullakseni\nja silmät nähdäkseni.\n\n— Minä taas en tiedä mitään, poikaseni, en yhtään mitään.\n\n— Siinä tapauksessa kerron teille, millä tolalla asiat ovat. Paulu\ntahtoo ottaa vaimokseen Annesan, joka ehkä ei vastustakaan tuumaa.\nHän ei ole enää pitkiin aikoihin ollut sama Annesa kuin ennen. Hän ei\nenää rakasta minua, ei ajattele minua. Minun lähtiessäni metsään hän\nei edes tahtonut suudella minua. Minulla oli lähtiessäni paha aavistus\nsydämessäni. Sitten tapahtui, mitä tapahtui. Nyt Paulu tahtoo mennä\nnaimisiin hänen kanssaan, muka sentähden, että Annesaa panetellaan ja\nvainotaan Decherchien takia.\n\n— Miten tiedät kaiken, Gantine? Vilkas mielikuvituksesi kaiketi vie\nsinut harhaan, vanha neiti sanoi hämmästyneenä ja uteliaana. Etköhän\nerehdy?\n\n— En erehdy, täti Paula. Se on totinen tosi. Miksi Annesa ei\npalaa kotiin? Sentähden, ettei Paulu tahdo. Miksi Paulu alinomaa\nkeskustelee ja väittelee ukkojen ja äitinsä kanssa? He luulevat,\nettä Annesa on syyllinen, ja Paulukin on samaa mieltä. Hän sanoo\ntahtovansa velvollisuudesta solmia avioliiton Annesan kanssa, ja\nvanhukset väittävät häntä mielettömäksi. Paulu sanoo lähtevänsä kauas\nvuorikaivoksille ja ottavansa Annesan mukaansa. Donna Rachele itkee\nyhtenään, ja don Simone on pakahtumaisillaan raivosta ja surusta. Asiat\novat näin, täti Paula, valitettavasti näin.\n\n— Mutta Annesa ei luultavasti tiedä mitään tästä kaikesta.\n\n— Kaikkia vielä! Hän on yksissä tuumin Paulun kanssa. Muuten hän\nolisi palannut kotiin. Hän ei palaa, koska on, sellainen kuin on,\nkavala nainen, viekas metsäkissa. Minä vihaan häntä nyt enkä huolisi\nvaimokseni, vaikka hänellä olisi kahdet laidunmaat, tuhannen skudon\narvoiset kummatkin!\n\n— Mutta miksi siis haeskelet häntä? Ethän enää välitä hänestä. Anna\nhänen olla...\n\n— Vihaan häntä, Gantine toisti, mutta soinnuttomalla ja alakuloisella\näänellä.\n\nOven takana Annesa mutisi itsekseen:\n\n— Parempi näin, parempi näin!\n\n— Minäkö haeskelen häntä? Se ei pidä paikkaansa. En enää vähääkään\nvälitä hänestä. Mutta tahdon tavata hänet sanoakseni hänelle suoraan,\netten ole pölkkypää, etten tahdo olla naurunalaisena kaikkien\nhampaissa ja että surkuttelen häntä. Tyttöparka! Hän ei koskaan ole\nnähnyt naulaa, joka on ollut vähällä lävistää hänen silmänsä. Typerä\non aina ollut hän, enkä minä. Minä olen mies, kärsin nyt ja kärsin\nvastakin, mutta ehkä kestän koettelemuksen, unohdan hänet ja löydän\ntoisen naisen, joka pitää minusta. Mutta miten hänen käy? Vaikka hän\nmenisi naimisiin isännän kanssa, hänen asemansa ei siitä paranisi. Hän\non kuitenkin aina vain palvelijatar. Paulu lyö häntä jo yhdyselämän\nensi päivänä. Hän kostaa Annesalle kaikki vastoinkäymiset, jotka\novat tulleet hänen osakseen. _He_ ovat aina käyttäneet hyväkseen ja\nkiusanneet Annesaa, joka edelleenkin joutuu olemaan heidän uhrinaan. Ja\nminä vain nauran, täti Paula, saattepa nähdä!\n\nSilti hän ei ainakaan nyt nauranut. Hänen äänensä kuulosti niin\nvaikeroivalta ja paheksuvalta, kuin hän olisi ollut lapsi, joka on\nitkuun heltymäisillään.\n\nTäti Paula ei tiennyt, mitä sanoa. Hän hääri äänetönnä kattaessaan\npöytää ilta-ateriaksi. Ja hän alkoi käydä levottomaksi ajatellessaan,\nettä Paulu minä hetkenä tahansa voisi tulla keittiöön ja kuulla\nGantinen katkerat sanat.\n\n— Muutoin voin vakuuttaa, Gantine jatkoi, että kaikki on minulle\nyhdentekevää. Sitäpaitsi voin, jos tahdon, saada niin monta tyttöä\nkuin haluan. Kauniimpia, kunniallisempia ja nuorempia kuin _hän_.\nAnnesa lähentelee neljääkymmentä. Minä en vielä ole täyttänyt\nkahtakymmentäseitsemää. Menköön hiiteen. Kun hän on vanha, minä olen\nvielä nuori.\n\n— Sitähän minäkin. Miksi siis olet niin tuohkeissasi? Katso itsellesi\ntoinen morsian. Älä hukkaa aikaa, lapsukaiseni. Olisihan esimerkiksi\nBallora, Anna Decherchin veljentytär; hän sopisi sinulle hyvin. Hän ei\nole vailla kolikoitakaan.\n\nMutta Gantine paukahdutti kätensä yhteen ja huusi rajusti:\n\n— Olkaa vaiti! Miksi puhutte tuollaisista? Minä en ajattele rahtuakaan\nsellaista nyt.\n\n— Älä huuda! Luulen, että he jo laskeutuvat portaita alas.\n\n— Ketkä?\n\n— Micheli ja don Paulu.\n\n— Onko don Paulu täällä? Gantine kysyi hiljentäen ääntään. Siinä\ntapauksessa menen tieheni.\n\nHän nousi ja kuunteli. Oven takana Annesa saattoi vain vaivoin hillitä\nlevottomuuttaan.\n\n— Lähden nyt, Gantine sanoi hetken kuluttua outo sävy äänessään. Hyvää\nyötä, täti Paula. En tiedä, tulenko huomenna. Jos näette Annesan —\nja olen varma siitä, että näette hänet — niin sanokaa hänelle minun\npuolestani: \"Annesa, teet väärin, kun kohtelet minua näin, sillä ainoa\nhenkilö, joka todella tarkoittaa parastasi, olen minä. Annesa, lähetä\nminulle sana; teen, mitä tahdot\". Sitten sanotte hänelle näin: \"Vaikka\nolisikin totta, niinkuin ihmiset väittävät, että sinä olet tappanut\nukko Zuan, se ei tee mitään. Jo vuosi sitten olisin tahtonut ottaa\nhänet hengiltä, kuristaa hänet kuoliaaksi, heittää hänet palavaan\npätsiin\".\n\n— Onpa sinulla kauniit periaatteet, hyvä ystävä. Ne vievät sinut\nsuoraa päätä helvettiin.\n\n— Helvetti on jo tässä maailmassa, täti Paula!\n\nHankkiutuessaan poistumaan hän pysähtyi ja lisäsi:\n\n— Sanokaa Annesalle näin: \"Älä luota Pauluun. Hän on kyykäärme. Hän ei\npidä sinusta. Jos hän aikoo ottaa sinut vaimokseen, se johtuu siitä,\nettä hän luulee sinun surmanneen sen vanhan kitupiikin hänen tähtensä,\neikä hän tahdo kärsiä tunnonvaivoja\". Don Paululla, nähkääs, on herkkä\nomatunto. Tänä aamuna kuulin vielä asian, jonka pyydän teitä sanomaan\nAnnesalle: \"Magudas kylässä asuu huonomaineinen, varakas leski, joka\nkerran kuului kerskanneen, että Paulu on mielettömästi rakastunut\nhäneen, ja että hän lainasi Paululle paljon rahaa ukko Zuan kuoleman\nedellisenä päivänä, ja että oli lainannut rahat siksi, että Paulu oli\nluvannut naida hänet\". Hyvää yötä, täti Paula.\n\n— Odota! Odota! utelias vanha neiti virkkoi juosten hänen jälkeensä.\nMutta Gantine meni pois luvattuaan palata toiste.\n\nAnnesa lysähti ovea vasten vapisevat käsivarret riippuen hervottomina\nkupeilla. Hän luuli tukehtuvansa samoin kuin sinä yönä, jona teki\nrikoksensa, saatuaan kuulla, että Paulu oli ratsastanut talon ohi\nilmoittamatta saapumistaan. Hän koetti olla uskomatta Gantinen sanoja,\nmutta sisimmässään hän tunsi, ettei poika ollut valehdellut. Surusta ja\ntuskasta suunniltaan hän toisteli itsekseen:\n\n— Parempi näin, parempi näin!\n\n\n\n\nX\n\n\nPaulun mentyä pastori Virdis viipyi yhä parvekehuoneessa, vaikka hänen\nvanha sisarensa oli jo moneen kertaan kutsunut häntä. Kyynärpäät\npöydällä ja hypistellen sormillaan punaisen valetukkansa haivenia hän\nähki ja toisti ääneensä:\n\n— Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?\n\nPaulu oli selittänyt aikovansa ehdottomasti, vaikka vastoin kaikkien\ntahtoa, solmia avioliiton Annesan kanssa. Hän piti Annesaa syyllisenä,\nja juuri sentähden hän tahtoi ottaa tämän vaimokseen. Mutta hänen\npäätöksessään oli niin paljon raivoa ja katkeruutta, että pappi oli\nsiitä kovin pelästyksissään.\n\n— Se olisi pirullinen avioliitto, hän ajatteli yhä nyppien\nvaletukkaansa.\n\nSitten hän nousi ja alkoi laskea sormillaan:\n\n— Ensiksi: En usko Paulun päätökseen. Silti hän on valmis\nahdistelemaan Annesaa ja lähtemään Nuoroon hänen jälkeensä. Toiseksi:\nLuotan varsin vähän sen onnettoman naisen katumukseen ja kääntymykseen.\nPahimmin minua peloittaa se, ettei hänellä ole tunnonvaivoja. Nyt hän\non jonkinlaisen uskonnollisen haltioitumisen vallassa mutta uskaltaisin\nlyödä vetoa, että jos hän näkee Paulun, hän oitis heittäytyy tämän\nsyliin. Kolmanneksi: Jos niin tapahtuu, olemme kaikki hukassa; hukassa\nmolemmat poloiset nuoret, molemmat ukot, hukassa onneton äiti ja\nhukassa minäkin Herran edessä, kun en ole kyennyt pelastamaan eksynyttä\nsielua. Kaikki olemme hukassa.\n\n— Eikö tässä talossa aiotakaan syödä illallista tänään? Kaikki on\nvalmista. Tule alas!\n\nVanha Paula seisoi kynnyksellä. Pappi tuijotti sisareensa häntä edes\nhuomaamatta ja toisti epätoivoissaan:\n\n— Hukassa, hukassa!\n\n— Mikä on hukassa? Vanha sisar kysyi levottomana katse luotuna maahan.\n\n— Käske _se nainen_ tänne heti paikalla! pappi sanoi taaskin nykien\ntekotukkaansa ja alkaen mitellä lattiaa.\n\n— Mutta etkö voisi tulla alas, Michele? Voisithan puhua hänen kanssaan\nillallispöydässä.\n\n— Ei tässä nyt ole aikaa syömiseen. Mene.\n\n— Minusta näyttäisi olevan aika teljetä joku mielisairaalaan, täti\nPaula mutisi laskeutuessaan portaita. Hänkin huokaili ja kähisi.\n\nAnnesa meni yläkertaan äänetönnä ja suruissaan, mutta kohtaloonsa\nalistuneena. Pappi tallusteli edelleen huoneessa eikä tapansa mukaan\nkatsonut häneen.\n\n— Oletko lukenut kirjeen, Annesa? Mitä olet päättänyt?\n\n— Matkustaa pois.\n\n— Paulu kävi täällä. Puhuimme pitkän aikaa. Tiedätkö, mitä hän aikoo\ntehdä? Hän tahtoo ottaa sinut vaimokseen; omaiset panevat vastaan,\nmutta hänen päätöksensä on järkähtämätön. Voi, voi sentään! _Pyhät\nenkelit!_ Mitä sinä itse sanot, Annesa? Suostutko menemään hänelle?\n\n— En! Annesa vastasi heti.\n\n— Miksi et?\n\n— Kirkkoherra tietää sen paremmin kuin minä.\n\n— Minäkö? Niin, se on totta. Sanoithan, että tahdot elää\nkatumuksentekijänä. Niin puhut tänään. Mutta kuukauden, vuoden kuluttua\nluultavasti puhut toisin. Jos tapaat Paulun, etkö hänen kanssaan\njälleen lankea kuolemansyntiin? Ehkä sentään on parempi, että menette\nnaimisiin.\n\n— Ei! Ei ikinä! Annesa sanoi rajusti.\n\n— Paulu tahtoo tavata sinua. Hän tietää, että olet täällä, tietää,\nminne aiot lähteä; sanalla sanoen, tietää kaikki. Hän sanoo tulevansa\nperässä... parempi, että tapaatte toisenne ja että sanot hänelle, mitä\najattelet.\n\n— Ei! Ei! Annesa toisti rukoilevasti. En tahdo nähdä häntä. Rakas,\nhyvä kirkkoherra, älkää salliko hänen tulla puheilleni!\n\n— Kas niin! Sinua peloittaa tavata häntä. Juuri sentähden on parempi,\nettä tapaatte toisenne ja että kahdenkesken sovitte asiat. Ja jos\ntahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, Annesa, niin tee se! Tämä on\nehkä kaikkein suurin katumuksentekosi. Mutta se tuottaa paljon kyyneliä\ntoisille, viattomille. Jumala kuitenkin on armollinen ja laupias. Hän\non antanut sinulle anteeksi, eikä tahdo rangaista sinua ylenmäärin.\nMutta hän vaatii, ettet enää tee pahaa toisille. Ymmärrätkö?\n\nAnnesa tarkkasi häntä katseillaan. Hän huomasi, että vanha pappi oli\nkiihoittunut, ja oivalsi, ettei tämä vieläkään luottanut häneen. Mitä\nhän sanoisi, saadakseen hänet uskomaan?\n\n— Herra pastori, hän vastasi vilpittömästi, aika kyllä näyttää, että\npäätökseni on luja!\n\n— Aika! Aika! ukko mumisi kääntäen katseensa parvekkeelle ikäänkuin\nhakien pimeästä tulevaisuuden osviittoja.\n\nHän pysähtyi, loi Annesaan salaa katseen ja pudisti päätään.\n\n— Etkö siis enää tahdo nähdä häntä? Ajattele tarkoin asiaa. Sinulla on\nkoko huomispäivä aikaa.\n\n— Olen jo tarpeeksi ajatellut. En tahdo tavata häntä.\n\n— Mennään siis alakertaan illalliselle.\n\nHe laskeutuivat keittiöön. Täti Paula oli käynyt panemassa portin\nkiinni ja noutanut kellarista viiniä.\n\nPappi söi ateriansa keittiössä aivan kuin talonpojat. Ateriat olivat\nyksinkertaisia, mutta niiden höysteenä oli jaloa viiniä. Sinäkin\niltana pappi maistoi runsaanpuoleisesti. Sitten hän alkoi lörpötellä\nja kiistellä vanhan sisarensa kanssa, joka kertoi, mitä Gantine oli\nsanonut.\n\nPappi oli äkäinen rengille, joka oli \"ajattelematon lörppö kuin\nnaiset\". Silti hän ei puolustanut Paulua. Annesa kuunteli äänetönnä,\nikäänkuin ei olisikaan ollut puhe hänestä itsestään, vaan henkilöstä,\njota hän ei koskaan ollut tuntenut ja joka jo aikoja sitten oli\nkuollut. Mutta täti Paulan mentyä uudelleen kellariin noutamaan viiniä\nhän äkkiä sanoi:\n\n— Herra pastori, pyydän teiltä laupeudentekoa: Antakaa minun lähteä jo\nhuomisaamuna.\n\n— _Pyhät enkelit!_ Onpa sinulla kiire. Aikaisemmin kuin\nylihuomisaamuna se on mahdotonta.\n\n— Päästäkää minut menemään! Muuten lähden jalkaisin tänä yönä. En voi\nviipyä täällä kauempaa.\n\nTäti Paula palasi pullo kädessä ja alkoi taas napista:\n\n— Viinitynnyri on melkein tyhjä. Siitä ei enää pirahda kuin muutama\npisara. Meidän talostamme on tullut viinikapakka.\n\n— Sitten iskemme reiän toiseen viinitynnyriin. Jospa maailmassa ei\nolisi sen suurempia suruja! pappi murahti.\n\nAterian jälkeen pastori Virdis meni ulos ja naputti palattuaan\nsisarensa ovelle. Annesa oli jo vuoteessa. Hänessä oli kuumetta, ja hän\noli vaipunut surullisten haaveiden täyttämään horrokseen. Hän tunsi\npapin äänen, mutta luuli silti yhä uneksivansa. Pappi kuului sanovan:\n\n— Annesa, huomenna, päivän valjetessa voit mennä sillan päähän ja\nodottaa siinä postinkuljettajan rattaita. Mutta tule ennen lähtöäsi\nluokseni; minulla on jotakin sanottavaa sinulle.\n\nTäti Paula alkoi alushameessa ja yömyssyssä taaskin nalkuttaa:\n\n— Mitä tahdot? Et edes yöllä jätä minua rauhaan. Et nuku itse, etkä\nanna toisten nukkua. Minä menen nyt makuulle.\n\n— Sydänkäpyseni, tule nyt sentään. Vain pari sanaa.\n\nKun he olivat menneet pihalle, pappi sanoi:\n\n— Minun mielestäni meidän täytyy tehdä hänelle nyytti. Emmehän voi\npäästää häntä lähtemään aivan tyhjin käsin. Olisiko sinulla liikenevää\nhametta ja paitaa antaa hänelle?\n\n— Sinä olet totisesti hullu. Nyt jo tahdot riistää minulta paidan\nyltä, ehkäpä lopulta viet nahkanikin.\n\n— Herramme eteen meidän täytyy astua ilman paitaa ja ilman nahkaakin,\npappi huomautti ankarasti, vaikkakaan ei erittäin sattuvasti.\n\n— Älä pärpätä siinä, Paula! hän lisäsi. Ajattele, että sinun on\ntehtävä laupeudentyö.\n\n— Mutta etkö käsitä, että yhteen minun paitaani mahtuu kolme Annesaa?\n\nTämä näkökohta tuntui papista vakuuttavalta. Hän ei enää inttänyt, vaan\nkiipesi pimeässä yläkertaan.\n\nPaula pani keittiön oven kiinni ja palasi huoneeseensa, mutta ei mennyt\nvuoteeseen, vaan avasi kaapin, haki sieltä käsiinsä vaatekappaleita\nja teki niistä mytyn. Nenäliinan solmuun hän sitoi kahden liiran\nhopealantin ja pisti nenäliinankin myttyyn.\n\nPappi sytytti huoneessaan tulen, sulki oven, avasi piirongin laatikon\nja laski muutamat kolikkonsa, joita hän siinä säilytti. Niiden joukossa\noli pieni, kymmenen liiran kultaraha, jonka hän oli saanut donna\nRachelelta palkkioksi siitä, että oli lukenut viisi sielumessua Zua\nDecherchi vainajalle. Ja kun kaikki muut rahat olivat kovin raskaita,\nkuparilantteja, hän päätti antaa Annesalle kultarahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSarastus alkoi vaalentaa taivasta San Giovanni vuoren yläpuolella.\nAvara laakso oli vielä uneen vaipuneena; kalliot, graniittiseinät,\nkiviröykkiöt tuskin erottuivat tummista orjantappurapensaista.\n\nTaivaanlaki oli harmaa, alempaa punasinervä. Nuoron ja Orune-vuorten\nyläpuolella leijui kellerviä pilvenhattaroita ja häilähteli ohuita\nmalvanvärisiä huuruja.\n\nAnnesa käveli viettävää tietä sillalle päin mytty kädessä. Hän näytti\npelkäävän, että rikkoisi paikan ja aikaisen hetken hiljaisuuden.\nHänen harmaat, jähmettyneet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, joiden\nterät olivat oudosti laajentuneet, kuvastivat suuripiirteisen, kolkon\nmaiseman ja korkean, aution taivaan haudanomaista rauhaa.\n\nTultuaan lähelle siltaa, jonka alitse kulkeva joenuoma oli aivan\nkuivana, Annesa piilottautui kiven taakse. Kun hänen olisi\ntodennäköisesti odotettava sangen kauan, ennenkuin ukko Sogoksen\nrattaat räminällään rikkoisivat tien hiljaisuuden, hän istahti kivelle\nja laski myttynsä maahan.\n\nLähellä kohosi rautatammi, jonka latva oli kuivunut, ja muutamia\nrungosta varisseita, vielä vihreitä muratinlehtiä, joita ohikulkijoiden\njalat olivat tallanneet, oli hajallaan maassa.\n\nAnnesa huomasi ne ja muisti Paulun usein verranneen häntä murattiin.\nHyvästi, hyvästi! Nyt on kaikki ohi. Annesa on jälleen lähtenyt\ntaivaltamaan omaa polkuaan, jonka on määrä johtaa hänet ainaiseksi\npois, kauas koko tältä seudulta, jonne hän kerran oli saapunut samalla\ntavoin kuin nyt sieltä lähteekin, mytty kädessä, vanhan, salaperäisen\nmiehen opastamana, joka kenties on hänen surullinen kohtalonsa.\n\nTaivas peittyi punerviin usviin, mikä ennusti helteistä päivää. Leivo\nalkoi laulaa, ensin arasti, sitten yhä iloisemmin. Rattaiden räminää\nkuului tieltä. Annesa kavahti pystyyn. Jokohan ukko Sogoksen vaunut\nsaapuivat? Olihan tämä liian aikaista, mutta vanha postinkuljettaja oli\nluultavasti sinä aamuna lähtenyt tavallista varhaisemmin liikkeelle.\nAjoneuvot lähenivät siltaa, hiljensivät vauhtiansa ja pysähtyivät.\nAnnesa sieppasi myttynsä ja meni tielle. Mutta kuljettuaan muutaman\naskeleen hän tunsi hehkuvan punan peittävän poskensa. Paulu Decherchi\nseisoi siinä vähän matkan päässä hänestä ajoneuvojen edessä, joissa oli\ntilaa kahdelle.\n\n— Annesa!\n\nAnnesa ei hievahtanut, katseli vain Paulua säikähtyneenä, samalla sekä\npelon että ilon vallassa. Paulu tuli aivan lähelle häntä ja sanoi\njonkin sanan. Annesa ei kiihdyksissään kuullut. Hetkeksi hän unohti\nkaiken muun. Jos Paulu tuon hänen tajuttomuutensa kestäessä olisi\ntarttunut hänen käteensä sanoen: \"Palataan kotiin!\" hän olisi totellut.\n\nMutta Paulu ei tarttunut hänen käteensä eikä ehdottanut, että he\nyhdessä palaisivat kotiin. Ja Annesa tointui huomatessaan, että Paulu\noli vanhennut, käynyt rumaksi ja loi häneen outoja, ilkeitä katseita.\n\n— Mitä tahdot? Annesa kysyi ikäänkuin heräten unesta.\n\n— Sen sanon sinulle matkalla. Nouse joutuin ajoneuvoihin. Meillä on\nsitten hyvää aikaa puhua.\n\n— Mitä tahdot? Minne aiot? Annesa kysyi ja kävi jälleen kelmeäksi ja\nsurumieliseksi.\n\n— Lähdemme, minne tahdot. Mutta joutuin, täytyy lähteä matkaan.\n\n— En lähde kanssasi.\n\nViha leimahti Paulun silmissä.\n\n— Sinä _lähdet!_ Heti paikalla. Joudu, joudu!\n\nPaulu ojensi kätensä, mutta veti sen heti jälleen takaisin, ikäänkuin\nhänen tahtoaan vahvempi voima ja kammo olisivat estäneet häntä\nkoskettamasta Annesaa. Annesa huomasi sen, samoin kuin vuoristossa oli\nhuomannut pastori Virdiksen vaistomaisen pelon. Hän vetäytyi kauemmaksi.\n\n— Tahdon kyllä matkustaa pois, mutta en lähde sinun kanssasi, hän\nsanoi surullisesti, mutta tuntematta katkeruutta, tuijottaen toisen\npaheksumista uhkuviin silmiin.\n\n— Miksi tulit? Tiesithän, etten noudattaisi kehoitustasi. Eikö\nkirkkoherra sanonut sitä sinulle? En enää koskaan seuraa sinua.\n\n— Sen sinä teet, totisesti. Panen sinut kahleisiin...\n\n— Voithan yrittää laahata minut jäljessäsi. Mutta heti ensi tilassa\npakenen luotasi, ettäs tiedät...\n\nPaulu laski käsivartensa ristiin rinnalle ikäänkuin tukahduttaakseen\njokaisen väkivallan puuskauksen. Hän vapisi ja lähestyi, loittoni taas\nristiriitaisten tunteiden ja ajatusten vallassa, kokien vuoroin vihaa\nja intohimoa, sääliä ja kammoa. Annesa ei koskaan ollut nähnyt häntä\nsellaisena, ei edes hänen kaikkein epätoivoisimpinakaan hetkinään,\nkun hän sanoi aikovansa ottaa itsensä hengiltä. Ja hän katseli Paulua\njoutuen vastoin tahtoaankin säälin ja nöyryyden valtaan.\n\n— Sinun täytyy tulla mukaani, Paulu sanoi seuraten tyttöä rautatammen\njuurelle, jonka taakse tämä oli paennut. Sinun täytyy tulla kanssani.\nJollet tule tänään, niin huomenna. Lähde vain nyt yksin, mutta\npaina tarkoin mieleesi, mitä sanon sinulle: Estän sinua rupeamasta\npalvelijattareksi. En ole retku, olen Paulu Decherchi ja tiedän, mikä\non velvollisuuteni. En hylkää sinua. Ymmärrätkö?\n\n— Ymmärrän. Et sinä ole retku. Minun on täytettävä velvollisuuteni, ja\ntäytänkin sen.\n\n— Jätä turhat sanat, Annesa! En hylkää sinua, eikä sinun enää pidä\nkiusata minua! Olen väsynyt, kuuletko, olen perin väsynyt. Olen\nkyllästynyt papin hullutuksiin, kaikkeen, mitä hän on ahtanut päähäsi.\nOlen väsynyt kaikkeen. On aika lopettaa jo tämä sietämätön olo.\n\n— Se on totta, on aika lopettaa se, Paulu! Älä huuda, älä pauhaa!\nPapilla ei ole mitään tekemistä meidän asiassamme. Sinun omaisesikin\novat suotta levottomia. Jättäkää minut rauhaan, ja eläkää itse\nrauhassa. Älä menettele vastoin kenenkään tahtoa, älä vastoin omaakaan\ntahtoasi.\n\n— Minun täytyy siis taistella _sinun_ tahtoasi vastaan?\n\n— Aivan niin.\n\n— Ja miksi?\n\n— Tiedät kyllä, miksi. Älä pakota minua sitä sanomaan.\n\nAnnesan sammuneet silmät alkoivat äkkiä hehkua ja kuvastivat melkein\nruumiillista tuskaa.\n\n— Sinä kyllä tiedät, hän virkkoi puoliääneen. Näen sen silmistäsi.\nMene, äläkä enää kiusaa minua. Sinä olet liian myöhään alkanut ajatella\nvelvollisuuttasi. Mutta oikeastaan onkin parasta näin. Mikä tapahtui,\nolisi joka tapauksessa tapahtunut, ja silloin olisit kironnut minut.\nNytkin olet muuttunut minuun nähden, Paulu. En enää ole Annesa, vaan\nrikollinen nainen. Mutta kuule, rakas, olen iloinen siitä, ettet silti\nminua kiroa. Sitä olin pelännyt. Olen onnellinen, kun tulit, enkä\nvaadi sinulta mitään muuta. Sinulla ei ole, niinkuin luulet, mitään\nvelvollisuuksia minua kohtaan. Tein, minkä tein, kohtalon pakosta. En\ntehnyt sitä ainoastaan sinun vuoksesi, vaan teidän kaikkien tähden.\nTein pahasti, mutta olin silloin melkein mieletön, aivan suunniltani:\nen tajunnut mitään. Myöhemmin ajattelin: \"Jos siitä seuraa heidän\npelastuksensa ja jos itse pelastun, rankaisen itseäni, tahdon poistua\nkauas, tahdon elää loitolla hänestä, jotten enää tekisi syntiä\". Siinä\nkaikki. Ja nyt olen oikeassa. Sillä sinäkin, Paulu, olet hyvin suuresti\nmuuttunut. Kammoksut ja pelkäät minua.\n\n— Sinä hourit, olet ihan suunniltasi! Paulu sanoi tarttuen molemmin\nkäsin päähänsä. Se ei ole totta, ei sinne päinkään! hän sitten huusi\nraivostuneena.\n\n— Kaikki on totta. Tapahtunut, mikä tapahtunut.\n\nAnnesa ravisti päätään ja käsivarsiaan ikäänkuin pudistaakseen\npois itsestään koko menneisyyden. Paulu näytti rauhoittuvan hänen\nsanoistaan. Hän painoi päänsä alas ja katseli maahan tallattuja\nmuratinlehtiä. Hiljaisuudessa kaikui yläilmoista leivon livertely\nentistään iloisempana.\n\n— Mitä aiot tehdä? Paulu kysyi. Minne lähdet? Olet sairas, olet\nvanhennut. Tiedätkö, mitä merkitsee palvelijattarena olo? Tiedätkö,\nmillainen se talo on, johon aiot asettua? Tunnen tulevan isäntäväkesi.\nHe ovat itaroita ja vaativaisia. Ne ihmiset eivät suinkaan kohtele\nsinua ystävällisesti. Tulet sairaaksi, kaadut ja lakastut kuin nuo\nmuratin lehdet tuossa.\n\n— Muratti oli tukahduttamaisillaan puun. Parasta oli, että se\ntemmattiin siitä irti, Annesa huomautti liikutettuna myötätunnosta,\njota Paulu vihdoinkin hänelle osoitti. Ja hän vaipui istumaan kivelle\npeittäen kasvonsa käsillään.\n\nPaulu puhui edelleen, ja Annesa itki. Mutta äkkiä Annesa rauhoittui\nja istui liikkumattomana kivellä, kyynärpäät polvilla ja pää käsien\nvarassa, samoin kuin oli istunut puutarhanpuoleisilla portailla\nhauteessaan synkkiä ajatuksiaan. Hän vaistosi, että Paulu sisimmässään\noli iloinen päästessään hänestä eroon. Paulu taaskin tunsi, että hänen\nsanansa olivat turhia ja etteivät ne tunkeneet Annesan sydämeen.\n\nEtäältä alkoi kuulua postinkuljettajan rattaiden raskasta räminää.\n\n— Mene! Mene! Annesa rukoili, mene Herran nimessä. Jätä minut oman\nonneni nojaan. Purista kättäni, tervehdi omaisiasi, don Simonea, setä\nCosimua, donna Rachelea. Sano heille, etten ole kiittämätön. Olen\nonneton, mutta en kiittämätön. Mene; hyvästi!\n\nPaulu ei liikahtanut paikaltaan.\n\nPostivaunut lähestyivät. Ne olivat epäilemättä jo sivuuttaneet\nviimeisen tien mutkan ennen siltaa.\n\nAnnesa nousi ja otti maasta myttynsä.\n\n— Paulu, hyvästi! Purista kättäni!\n\nMutta Paulu oli kovin kalpea. Häntä ilmeisesti raastoi sekä halu\npäästää Annesa lähtemään että nöyryytys, jonka Annesan jalomielisyys\nhänelle tuotti. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuntui jälleen kiihoittuvan.\n\n— Ei! Ei! En tahdo sanoa sinulle hyvästi enkä puristaa kättäsi. Näemme\ntoisemme jälleen! Kadut vielä katkerasti sitä, mitä tänään teet. Lähde\nvain matkoihisi, en estä sinua. Mutta en anna sinulle anteeksi, en\nvoi antaa sinulle anteeksi, sillä tänään loukkaat minua pahemmin kuin\nkukaan koskaan ennen. Mene, mene siis!\n\n— Paulu, rakas! Annesa huusi epätoivoissaan. Anna minulle anteeksi!\nKatso minuun! Älä päästä minua epätoivoisena lähtemään! Anna minulle\nanteeksi!\n\n— Tule mukaani. Menen sanomaan ukko Sogokselle, että hän saa ajaa ohi.\n\nSilloin Annesa kavahti Paulun kaulaan estääkseen häntä menemästä. Ja\nmiehen käsivarsien syleilyssä, tämän painaessa häntä todellisen säälin\nvaltaamana povelleen Annesa värähteli kuin haavoittunut lintu.\n\n— Lähdetään! Lähdetään! Paulu toisti. Lähdetään, minne sinä tahdot.\nKaikkialla voi suorittaa katumusta. Olemme yhdessä tehneet syntiä,\nkadutaan myös yhdessä!\n\nPostihevonen saapui, se pysähtyi sillan korvaan. Annesa tunsi, että\nPaulu puhui hänelle lempeästi, hän kun varmaan tiesi, että Annesa\nlähtisi pois. Ei edes juolahtanut hänen mieleensäkään panna Paulua\nkoetukselle. Niin hän erosi Paulusta, hän kun arveli tehneensä syntiä\njo koskemallakin häneen. Sanomatta enää sanaakaan hän otti myttynsä ja\nmeni tielle.\n\nPaulu ei seurannut häntä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nVuodet vierivät.\n\nVanhukset kuolivat pois, nuoret vanhenivat. Kun perhe, jossa Annesan\noli määrä saada palvelijattaren paikka, sai tietää hänen tarinansa,\nse ei enää tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hänen täytyi\nodottaa jonkin aikaa, ennenkuin sai paikan, ja lopulta hän pääsi\npalvelijattareksi pikkuporvariperheeseen. Isäntä yritti vietellä häntä,\nemäntä oli tuittupäinen nainen. Kun hän palasi kotiin kirkosta tai\nkävelyltä ja oli nähnyt paremmin pukeutuneen naisen kuin hän itse, hän\npurki kiukkuaan palvelijattarelle. Kerran hän tätä löikin.\n\nTämä ei ollut sellaista katumuksentekijän elämää, jommoista\nrikollinen nainen oli kuvitellut mielessään, eikä se suinkaan\ntuottanut tyydytystä. Mutta aika kului kuitenkin. Kerran Gantine kävi\ntervehtimässä entistä morsiantaan, ja Paulu kirjoitti hänelle kirjeen.\nSitten Gantine otti itselleen vaimon, ja Paulu näytti alistuvan\nkohtaloonsa.\n\nAnnesa vaihtoi isäntäväkeä. Lopulta hän joutui palvelukseen vanhalle\npapille, jota kaikki sanoivat \"kaniikki Perhoseksi\", hän hän käveli\nniin joustavan kevyesti, että näytti liitävän. Kaniikista kulki huhu,\nettä hän oli etevä tähdistäennustaja. Joka yö hän asuntonsa pienistä\nikkunoista, joka sijaitsi kylän laidassa, tähysteli tähtiä. Kun\ntaivaalla näkyi jokin luonnonilmiö, kaikki kiiruhtivat kysymään häneltä\nselitystä siihen.\n\nHän oli sivistynyt mies, mutta tavattoman hajamielinen. Ennen pitkää\nAnnesasta tuli talon valtiatar. Hän saattoi tehdä, mitä tahtoi. Hän sai\nsilloin hurskaan naisen maineen. Hänet nähtiin joka hautajaissaatossa,\nhänet kutsuttiin hoitamaan kuolevia, pesemään ja pukemaan ruumiita.\nKaikkia köyhiä potilaita, köyhiä lapsivaimoja ja kaatuvatautisia hän\njollakin tavoin auttoi.\n\nNiin kuluivat vuodet. Kerran donna Rachele tuli Nuoroon Vapahtajan\njuhlaan. Hän otti selvän Annesan asunnosta, tuli häntä tervehtimään,\nsyleili häntä, ja molemmat itkivät yhdessä. Sitten vanha nainen alkoi\nvalittaa:\n\n— Vanhat miehet, niinkuin tiedät, ovat kuolleet. Paulu on vanhennut;\nhän on uneton ja hänellä on muitakin vaivoja. Minä käyn päivä päivältä\nkyyryselkäisemmäksi ja haen paikkaa haudalleni. Tarvitsemme taloon\nuskollisen, meihin kiintyneen ja luotettavan naisen. Meillä oli\npalvelijatar, joka varasti, mitä käsiinsä sai. Paulu ei enää kykene\nmihinkään. Rosa on viallinen. Miten heidän käy, kun minä kuolen?\n\nAnnesa luuli donna Rachelen ehdottavan, että hän palaisi heille, ja\nvaikka hän oli päättänyt kieltäytyä, hänen sydämensä sykki rajusti.\nVanha nainen ei kuitenkaan puhunut mitään siitä.\n\nJonkin aikaa myöhemmin Annesa kuuli, että Paulu oli sairastunut\nlavantautiin; sitten kerran syksyllä hän näki Paulun ilmestyvän eteensä\nkuin aaveen. Hän oli enää oma varjonsa: vanha ja laiha, tukka harmaa,\nsilmät syvällä kuopissaan, ja hampaat pistivät törröttäen esiin.\nKuluneina vuosina hän oli edelleen elänyt toimettomana ja riitaisana ja\nantautuen paheisiin. Lavantauti oli hiukan sumentanut hänen järkeään\nja iskenyt hänen aivoihinsa päähänpiintymän: hän kuvitteli olevansa\nAnnesan rikostoveri, osallinen ukko Zuan murhaan, ja tunsi siitä\ntunnonvaivoja. Annesa säikähti nähdessään hänet. Ja Paulu kertoi\nhänelle kaiken kurjuutensa:\n\n— Joka yö näen unta ukosta. Toisinaan hän on kuin setä Simone, joka\nvaatii minua lähtemään sinun luoksesi ja pakottamaan sinut menemään\nkanssani naimisiin. Mitä meidän on tehtävä, Annesa? Eikö sinulla ole\ntunnonvaivoja? Etkö näe unta vainajasta?\n\nAnnesaa eivät tunnontuskat koskaan olleet varsin pahasti vaivanneet.\nHän oli katunut ja luuli tarpeeksi rangaisseensa itseään hylkäämällä\nrakastajansa ja lisäksi hyväntekijöittensä kodin, eikä hän ensi aikojen\njälkeen ollut _nähnyt_ vainajaa, ei hereillä eikä unissa.\n\n— Mitä teemme? Paulu tuumi. Meillä on tarpeen uskollinen ja\nkärsivällinen nainen. Äiti on vanha ja kivulloinen, Rosa parka on niin\nonneton, ja minä olen elävä ruumis. Palaa meille, Anna, jos todella\ntahdot suorittaa katumusta.\n\n— Donna Rachele pelkää minua. Jos hän sittenkin tahtoo, niin\nvoinhan palata, mutta niin kauan kuin hän elää, et saa puhua meidän\navioliitostamme.\n\n— Siinä tapauksessa on turha sinun palata, Paulu sanoi\npäähänpiintymänsä vallassa.\n\nJa hän lähti pois edes puristamatta Annesan kättä. Kumpikin oli\ntoiselleen vain kaamea aave.\n\nKului vielä vuosi.\n\nPaulu ei enää häirinnyt Annesaa, mutta hänen tunnonvaivansa, pelkonsa\nja päähänpiintymänsä varmaankin olivat vaikuttaneet donna Racheleen,\nsillä Annesa sai eräänä päivänä kirjeen, missä vanha nainen pyysi häntä\n\"palaamaan\".\n\nAnnesa erosi pahoilla mielin rauhallisesta talosta, jonka ikkunoista\nkaniikki Perhonen puheli tähtien kanssa, ja palasi takaisin.\nDecherchien vanha talo näytti rauniolta: portti oli laho, parvekkeet\nruostuneet, räystäs kasvoi rikkaruohoa, koko talo sekä sisältä että\nulkoa oli rapistunut ja luhistumaisillaan, valmiina hautaamaan\npirstaleittensa alle ne kolme surkeaa olentoa, jotka asustivat siinä.\n\nAnnesa meni itkien tähän kurjuuden tyyssijaan. Hän näki donna Rachelen\nlepäävän ruokahuoneen vuoteessa ja säpsähti. Vuoteen vieressä istui\nkeltaihoinen, pieni mummo, joka oli hiukan kyttyräselkäinen ja jonka\nsilmät tuijottivat metallinhohtoisina, oudon epäluuloisina kuin\nkissalla.\n\n— Rosa! Rakas Rosa! Annesa huudahti itkien. Mutta Rosa ei tuntenut\nhäntä. Ja kun hän kuuli, että tuo pieni nainen, joka näytti häntä\nnuoremmalta, oli entinen kasvattitytär ja tuleva äitipuoli, hän katseli\ntätä entistään epäluuloisempana.\n\n— Rosa, donna Rachele sanoi, mene keittiöön ja keitä kahvia.\n\n— Voinhan minä mennä. Totta kai tunnen keittiön! Annesa virkkoi.\n\nMutta Rosa otti mielenosoituksellisesti taskustaan avainkimpun, avasi\npöytälaatikon, otti siitä sokerirasian ja sanoi:\n\n— Et tiedä pitopaikkoja. Minä lähden keittiöön. Jää sinä isoäidin luo.\n\nJa hän pisti avaimet takaisin taskuunsa. Kun donna Rachele ja Annesa\nolivat jääneet kahden, edellinen virkkoi:\n\n— Älä suututa Rosa parkaa. Hän tahtoo kaikin mokomin olla emäntä ja\nhoitaa kaikkea sitä vähää, mitä meillä vielä on jäljellä. Älä pahoita\nhänen mieltään. Kun Rosa parka on pahoillaan, hän saa kouristuksia.\n\nSamassa Paulu palasi kotiin. Hän oli ollut kirkossa. Joku oli kertonut\nhänelle Annesan paluusta.\n\n— Mitä uutta Nuorosta? Paulu kysyi tältä yksinkertaisesti puristaen\nhänen kättään. Onko siellä hyvin kuuma?\n\n— Ei pahasti, Annesa vastasi.\n\nHän katseli Paulua. Vuodessa tästä oli tullut vanhus. Hiukset olivat\nvalkoiset, viikset harmaat. Hän oli aivan ukko Cosimu Damianun näköinen.\n\n— Paulu, donna Rachele sanoi hiljaa, minä huomautin Annesalle, ettei\npidä vastustaa Rosa paran tahtoa. Pyydä sinäkin, ettei Annesa sitä\ntekisi.\n\n— Tietysti, tietysti! Paulu sanoi kärsimättömästi. Annesa tietää jo,\nettä on tullut tänne katumuksentekijäksi. Enkö jo sanonutkin sinulle\nsitä, Annesa?\n\n— Sanoit, sanoit, Annesa vastasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoin kuin kerran illalla hyvin kauan sitten Annesa avaa\npuutarhanpuoleisen oven ja istuutuu portaille.\n\nYö on kuuma, rauhallinen, linnunradan himmeä hohde valaisee heikosti.\nKukkien tuoksua leyhähtelee puutarhasta, metsä on liikkumaton; vuori,\njonka harja on ihmisen selän näköinen, näyttää nukkuvan tähtitaivaan\näänettömässä aukeudessa.\n\nKaikki muut nukkuvat talossa, Paulukin, joka muuten kärsii hermojen\nheikkoudesta johtuvaa unettomuutta. Hän on jo muutaman päivän ollut\nlevollinen. Hänen omatuntonsa alkaa rauhoittua. Huomenna Annesa saa\noikean sukunimen: silloin hän on Anna Decherchi. Kaikki on valmiina\nvaatimattomien, surunvoittoisten häiden varalle. Annesa on järjestänyt\nkaiken ja istuu nyt väsyneenä portailla.\n\nJa hän ajattelee, tai oikeammin tuntee, että hänen varsinainen\nkatumuksentekonsa, hänen oikea hurskaudenelämänsä nyt vasta alkaa.\nMuratti kietoutuu taas puuhun ja peittää sen laupiaasti lehdillään.\nLaupiaasti, sillä vanha runko on nyt laho.\n\n\n\n"]