[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLScER-gv3xcT-ll_Gg9qVWWQQ3OsyTLmGjOA4pjS4lg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2483,"Salon pojat","Härkönen, Iivo",1882,1941,"2483-harkonen-iivo-salon-pojat","2483__Härkönen_Iivo__Salon_pojat","Mäenlaskumatkoista koulutielle","lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1918,null,12994,79239,false,65108,[24],"Finland -- Juvenile fiction",[26,27],"Adventure","Children & Young Adult Reading","\"Salon pojat: Mäenlaskumatkoista koulutielle\" by Iivo Härkönen is a work of children's literature written in the early 20th century. The book chronicles the exciting adventures of a group of boys, particularly focusing on their exploration, daring escapades, and the dynamics between them as they navigate both winter activities like sledding and their daily lives.   At the start of the story, readers are introduced to the characters, including brothers Pyntys, Karppa, and their sister Hilppa, who engage in snow sledding on a hill. Hilppa, the eldest, tries to guide her younger brothers, but they prefer to follow their own course of fun, showcasing the playful and rebellious spirit of childhood. As they contemplate their next adventure to Kivimäen, excitement builds, leading them to venture out despite concerns about getting lost or the dark. The opening establishes a vibrant setting and character relationships, suggesting themes of adventure, sibling dynamics, and the innocence of youth. (This is an automatically generated summary.)",[],266,"Kertomuskokoelma seuraa Salon yksinäisen talon poikien elämää, leikkejä ja askareita. Tarinat kuljettavat lukijan talvisista mäenlaskumatkoista kesäisiin puuhoihin ja lopulta koulutien alkuun.","Iivo Härkösen 'Salon pojat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2483.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","SALON POJAT\n\nMäenlaskumatkoista koulutielle\n\n\nKirj.\n\nIIVO HÄRKÖNEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n 1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.\n 2. Salon yksinäisessä talossa.\n 3. Salon satuja.\n 4. Hilpan kaupungissa-käynti ja sen seuraukset.\n 5. Kesäisiä puuhia.\n 6. Runo kesästä.\n 7. Metsän säveliä.\n 8. Aarteen etsintä.\n 9. Runo aarteen etsinnästä.\n10. Kouluun.\n\n\n\n\n1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.\n\n\n-- Hei, hei, Karppa, elä laske sinne nurmelle päin! Laske tänne\njärvelle päin, tänne on parempi mäki. Karppa, Karppa!\n\nKarppa mennä viiletti alamäkeensä niin että lumi pölisi ja peitti koko\nmiehen pehmeään, valkeaan ryöppyynsä.\n\n-- Sinä, Pyntys, elä ainakaan viitsi laskea hänen perästään! Tätä\naitaviertä näin! Täällä on jyrkempi mäki, ja pitempi! Näin, helei!\n\nHilppa komenteli veljiään. Nämä olivat nuoremmat, joten hän katsoi\nsanansa yltävän heidän ylitseen. Eipäs yltänytkään. Pojat laskettelivat\npienillä suksillaan minne halusivat. Ja enimmäkseen juuri niihin\nsuuntiin, minne Hilppa ei halunnut. Pyntys suosi peltomäen kaakkoista\nkuvetta, joka ei laskeutunut nurmikolle eikä järvelle, vaan niiden\nvälillä olevalle niemekkeelle, minkä isoisä oli viime syksynä polttanut\nja perkannut siinä olevista pensaista ja nuorista puista paljaaksi. Ei\nsillä ukkosella ollut siinä työssään mitään tarkoitusta, ei polttanut\npeltoa eikä nurmea varten, mutta polttihan vain! Annapa häviävät\nmokomat häkkyrät, oli hän ähähdellyt hiessä-otsin siinä louhisella\nniemekkeellä polttokangen ja kirveen kera häärätessään. Palakoot,\npalakoot, pakanat!\n\nNyt nuorin ukon pojanpojista käytti hyväkseen hänen työtään, ajaa\nkarautteli lyhyillä suksillaan hänen puhdistamaansa maa-alaa kohti.\n\n-- Elä viitsi sinne ajaa! Hei, Pyntys, kuuletko, senkin nallikka, kun\nkehtaatkin tuonne ukon louhikkoon ajaa! Tänne on parempi, selvälle\njärvelle!\n\nPyntys ei ollut niitä miehiäkään, joka olisi kuunnellut. Hän mennä\nhuhki vain niemekettään kohti.\n\n-- Ole vaiti, tänne on mitä paras mäki! Aja sinäkin tänne! Huhui, tänne\nsitä on kelpo ottaa luikuja!\n\nJa Pyntys peittyi vielä sakeampaan lumipöllyyn kuin Karppa.\n\nKarppa ei edes vastannutkaan mitään vanhimman veljen kieltoihin ja\nhoukutteluihin, hän vain painoi itsepintaisesti sinne nurmelle päin,\nniemen kainaloa kohti, kesäiseen uimarantaan päin.\n\nAikansa lasketeltuaan omiin suuntiinsa kokoustuivat veljekset mäen\nkumpuralle ja jäivät siihen kukin levähtämään. Pyöreät posket\nhelottivat ja rinta kohoili nopeasti. Oli se antanut raikkautta sekä\ntuottanut voimainkoettelua tuo kiivas laskettelu. Nyt ikäänkuin\nyhteisestä sopimuksesta otettiin yhteinen lepohetki.\n\nMitäs nyt? Tuntui kuin ei enää kenenkään heistä kannattaisi laskea\nnäitä mäkiä. Nyt oli lähdettävä muualle. Mutta minnekä?\n\nLähteä täytyi, sillä päivä oli vielä parhaillaan ja voimia ei oltu\nkulutettu vielä kuin palanen alkupäästä. Sää taas oli mitä parhain,\noikein erikoinen mäenlaskusää.\n\n-- Kivimäen vaaralle, kiljahti lyhyt, vanttera Pyntys ja rupesi\nhuitomaan järven ja sen takana olevan metsän taa.\n\n-- Siellähän me oltiin kesällä, jatkoi hän, -- ja miten hyväksi nähtiin\nsen pohjoispuolinen rinne, se, joka johdattaa suolle! Voi miten hyvä\nrinne! Aivan paljas ja kivetön ja kannoton! Ja kaikki kuin luotu oikein\nuhma-laskemista varten! Hyppyreiksi niin hyviä nystermiä, ja sopiva\njyrkkyys ja alaalla niin hauskan loivaa ja kaiken päätteeksi siellä\nalla sellainen sileä suo! Ja mäen päällä sellainen korkeus, jotta ihan\npäätä huimaa katsellessa ympärille, -- mikä ilo siitä olisi alas\nlaskea! Voi pojat, sinne!\n\n-- Ei, ei, emme lähde, ennätti väliin epäileväisempi Karppa, joka aina\nmietti omia asioitaan ja tuumi jokaista ehdotusta perinpohjin. -- Emme\nlähde, sinne on pitkä matka!\n\n-- Ja sieltä on niin paha illalla tulla kotiin, myöhällä, pimeällä, --\nmyöntyi häneen Hilppa, joka edusti keskiväliä keskimmäisen veljen\nhitaan ja nuorimman kiivaan luonteen välillä. -- Emme lähde!\n\n-- Lähdemme, totta totisesti! Lähdemme kuin lähdemmekin! Ellette lähde\nmuut, niin lähden minä yksin! Ja edellä lasken, lasken mäkeä niin, että\nsuksen mäystimet menevät poikki ja itse sauvakin katkeaa! Ja sitten\ntullessa eksyn, ja sitten saatte te olla syypäitä minun häipymiseeni\nsuureen Leutsonkorpeen! Elkääpäs vain lähtekö!\n\nTuo tuollainen perustelu muutti toisten mielet. Jospa pakana sittenkin\nlähtee ja sinne eksyy! Ja sitten -- mitäs tosiaankin sanotaan isälle ja\näidille? Ei, asiaa kannatti ajatella!\n\n-- Töllistelkää mitä töllistelkää, mutta minä lähden! Lähden uhallakin!\nMenkää te isoisän verkkopenkille uunin vieressä! Siellä kuunnelkaa\nsatuja ja loruja! Minä lähden korkealle Kivimäen vaaralle!\n\nTuo itsepintainen into ja muuttumaton lähtömieli vaikutti yhä enemmän,\nja niin toiset pojat taipuivat noudattamaan nuorimman veljen tahtoa.\nLähdetään, lähdetään, mutta pidä sinä sitten varasi, että tulee\nlähdetyksi aikanaan takaisin. Pidä siitä varasi, Pyntys! Jos eksytään\nkaikki palatessa, niin se on sinun syysi!\n\n-- Olkoon! Olkoon kaikki minun syyni; vaikka sinne soihin ja korpiin\nupottaisiinkin, mutta lähdetään nyt vain!\n\nLähdetään! Minnekäs sinun kanssasi pääsee! Et lähtisi, niin saisit\nnähdä nousevan sellaisen metelin ja elämän, että täytyisi se joko\nväkivoimalla tukahuttaa ja saattaa vanhemmat väliin tai, tätä\nvälttääkseen, paeta riihen tai saunan suojiin, jossa sitten saisi lopun\npäivää hyppiä salvamesta salvameen äkeytyneen pikkuveljen\npäällehyökkäyksiä vältellen.\n\nSemmoinen se oli se pikku veli, sille ei ollut antanut voimaa, mutta\nsisua sitä enemmän ja se täytyi yhteisen rauhan vuoksi ottaa huomioon.\n\nJouduttiin lähtemään loittoiselle mäenlaskuvaaralle. Mutta ennen lähtöä\ntäytyi käydä vanhemmille ilmoittamassa, ja siihen tärkeään tehtävään\nsai käydä keskimmäinen, vakain veli. Hänen sanansa painoi enimmän\ntällaisissa tapauksissa.\n\nLupa saatiin, ja sitten kiireellä järven ja sen takaisen metsän\nhelmaan! Pois nyt kotitannerten lumet jaloista, hyvästi nyt hetkeksi\npeltoinen, matalataloinen kotiniemi!\n\nSuuressa Leutson korvessa, syvässä rytönotkelmassa, katkesi Pyntyksen\nsuksesta mäystin ja sitä saatiin miehissä korjata eheäksi! Kun se\nsaatiin kuntoon, lähdettiin kiivaasti jatkamaan matkaa, ja kohtahan se\noli Kivimäen jyrkkä rinne edessä!\n\nKun tultiin mäen päälle, näkyi sieltä paljon ja laajalti maailmoita.\nTuolla pieni takakylä Ihatsu pienen järven rannalla ja siellä se oli\nkorkea, pitkillä salovaaroilla sijaitseva Petäjäselkäkin. Tuolla\nasumatonta alhomaata Sarkaan päin, sakeine ja kirjavine sekametsineen\nja pienine selänteineen ja vaarannyppylöineen, tuolla taas kotikylän\ntuttu puoli. Vihdoin tuonne, Koittoon päin, aava, alava suo. Sinne päin\nsitä olisi lasketeltava, ja sen toimen valmisteluihin ryhdyttiinkin.\n\nKeskimmäinen veli oli ottanut pienen kelkkasen mukaansa suksien\nlisäksi, ja siihen hän oli kaiken varaksi asettanut itsekunkin pienen\nturkkisen, joka ei voinut olla pahaksi, kun matka oli pitkä ja talvi\noli talvea. Saattaisi illalla kylmetä ja silloin ne, paluumatkalla,\nolisivat hyvään tarpeeseen. Nyt keritti hän kelkan nuoran vyöstään ja\nvalmistui toisten kanssa koe-ajoon, katsomaan, millainen mäki todella\nolisi.\n\nHurautettiin alas. Suoraan suota kohti, aukeinta paikkaa myöten.\n\nHyvä oli mäki, ei siinä ollut mitään vikaa. Verraton! Ei moitteen syytä\nminkäänlaista, vaan oli luiunottopaikka ensimäinen koko seudulla,\nkoko siinä maailmassa, joka tiettiin ja tunnettiin! Varsinaiseen\nalas-lasketteluun vain!\n\nSiihen ei tarvinnut kehotella. Se oppi oli jo saatu ja se oli painunut\njo aivan veriin, se oli talven tapoihin kuuluva yhtä hyvin kuin\nsyöminen ja juominen. Semmoisia mäenlaskijoita kuin Niemen talon pojat\nei ollutkaan koko kylässä.\n\nMutta vähitellen rupesi päivä painumaan iltaan. Se tulikin tuo\niltapuoli niin omituisesti, ettei sitä huomannutkaan. Kun aurinko oli\npoissa, harmaiden, lumenväristen pilvien takana, niin eihän sitä\ntiennyt, missä se milloinkin viiletteli. Se hurautteli siellä omia\nmenojaan aivan kuin pojat mäenlaskurinteessä, ja niin se, piilolainen,\npojat petti. Ennenkuin he kerkisivät tulla ensi levähdyshetkeenkään,\noli jo pimeän myräkkä ja siitä jo kehräytyi innokkaiden luiunottajain\nympärille täysi pimeä.\n\nHuh, mitäs nyt? Katsokaas, nyt on jo täysi pimeä!\n\nTämä huudahdus pääsi ensin Karpan suusta, mutta kohta siihen yhtyivät\ntoisetkin. Katso, katsohan vain! Avasi siinä silmänsä ja suunsa jo itse\nPyntyskin.\n\nMitäs nyt? Synkkä pimeys tuli, ja me täällä! Matkaa kolme, neljä\nvirstaa! Mitäs nyt?\n\n-- Tähän jäämme, ratkaisi asian lyhyesti Pyntys.\n\n-- Emme, pisti vastaan Karppa.\n\n-- Jäämme! Menemme tuonne korpirantaan, mäen alle, suon ja mäen juuren\nväliseen metsään, ja sinne suuren puun alle asetumme! Siellähän on\nsellaisia suuria puita! Muistammehan, kun kesällä isoisän kera noita\nranteita myöten ansateillä kuljeksimme! Ne ovat kuin pieniä mökkisiä\nnuo suurten kuusten juuret! Niin kuivia, ja niin suuret ja tiheät on\nniissä kattohavut! Oksat aivan maahan asti ulottuvat. Mutta niiden\nalle, aivan puunjuuren ympärille, syntyy sellainen pyöreä,\nsuippokattoinen suojus, jotta voi, voi! Sinne, sinne! Tässä turkit\npeitoksi, sukset ja kelkka pään alle, ja sinne yhteen kasaan kuin\npienet karhunpennut!\n\n-- Mutta mitä vanhemmat sanovat, vastasi neuvokkaalle Pyntykselle juro\nKarppa.\n\n-- Ei sinne, virkkoi päättävästi Hilppa. Emme tarvitse maata taivaan\nalla, kun ehkä voimme saada lepopaikan oikean katonkin alla.\nMuistattekos, pojat, että tässä lähettyvillä on erään salo-ukkosen\nmökki? Eikös se ole vielä meidän sukulaisiamme, se pieni naurusuinen\nMikki-ukko? Se, joka tuo meille aina kaloja ja väliin isälle,\nkaupunkiin vietäväksi, pyitä, tetrejä, metsäkanoja ja metsoja? Sehän\nasuu tuossa tämän ensimmäisen suokannaksen takana -- niinhän on meille\nselitetty! Siinä kaidassa korvessa, joka on tämän suokannaksen ja\nIhatsujärven välissä! Siinä sakeassa kuusiryhmässä! Lähdetäänpäs pojat\nsinne! Sinne tästä kyllä hyvin osaamme ja siellä on meillä suojaa!\nOikeata Mikki-ukon pikku-mökin suojaa ja lämmintä, ja kyllä se ukko\nhämmästyy, kun kolme pientä suksimiestä keskellä pilkkoisen pimeää\nhänen matalan ovensa eteen karauttaa! Sinne, pojat!\n\n-- Sinne!\n\nArvelematta lähtivät pojat pyrkimään Mikki-ukon mökille päin. Kelkka\nkiinnitettiin takaisin vyöhön ja mäestä alas päästyä lähdettiin\nkiirehtien sujuttamaan yli edessä olevan suokannaksen.\n\nSuolla oli täysin pimeää, mutta sitten rupesi vähä kerrassaan\nvalaistumaan. He saivat kuin uudet silmät, yösilmät, ja niillä he\nrupesivatkin oivallisesti näkemään. He olivat havainneet ennenkin, että\npimeässä liikkui ensin kuin upposokea, mutta sitten hetken päästä tuli\nsiinä aivan hyvin toimeen. Kotijärven jäällä oli sitä koettu. Mutta\nsiellä oli muitakin apuneuvoja. Oli tie, tienviittoja, nienten päitä ja\nrantoja ja vihdoin kotikylän tuttu häämötys. Täällä ei ollut mitään\nsellaista. Mutta olihan täälläkin vastaranta ja sitä ei voinut sekottaa\nsuon muihin ääriin, jotka häipyivät täyteen pimeyteen.\n\nKun uutterasti ponnisteltiin, päästiin pian kannaksen yli. Siinä\nkannaksen takana piti ensin olla pieni aho, aivan suon rannassa\nloivalla rinteellä, sitten vasta alkaisi se Mikki-ukon mökin korpi.\nNiin olikin. Aivan suon rannassa piti kasvaa muutamia korkeita kuusia\nja itse aholla, sen keskikohdalla, piti olla vanha kekoaitaus, aumojen\npaikka niiltä ajoilta, jolloin tämä aho oli viljelyksellä. Niin oli\nkaikki. Se synnytti turvallisuutta pojissa. Kuuset suhisivat niin\nhiljaisesti yötuulessa ja se ikäänkuin lohdutteli poikia. Keko-aitaus\noli niin kotoisen ja suojaisan näköinen. Se muistutti kotinientä, sen\nkesäisiä eloksia, leikkuutöitä ja sitten syksyisempiä riihenpuinteja.\nSiinä pojat aivan levähtivät ennen lähtöään ahon reunasta mustana\nseisovaan korpeen. Tässähän olisi vain pienoinen matka päämäärään;\nmitäs hätää tässä enää olisi! Ei muuta kuin suksensujaus!\n\nSiinä tuli mieleen se Mikki-ukkokin, sellaisena läheisempänä, oikeana\npoikain ystävänä. Se tuli tavallisimmin käymään heidän kotitalossaan\ntalvisin -- ainakin niin he muistivat. He istuivat isoisänsä\nverkonkutimen ääressä lämpimässä pirtissä, isän veistellessä susta tai\nreenjalasta, äidin kehrätessä rukilla ja isoäidin värttinällä sekä\nulkoilman tihuutellessa hiljaa lumiaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua\npihalta, seinämältä kolinaa ja kaikille oli selvää, että joku siellä\nasetteli suksiaan seinää vasten. Kohta alkoi kuulua kolinaa\neteisestäkin ja pian avautui ovi, valkeata, huuruista ilmaa pullahti\nsisään suuria palloja ja niiden keskeltä ilmestyi pieni, ketteräinen\nukkonen, karvalakki painettuna syvälle korville ja pitkä,\nkissanmuotoinen laukku selässä.\n\n-- Hehe, tässähän sitä ollaan, äännähti ukko ja pian oli hän talon\nväkeä ja myös heitä, lapsia, tervehtimässä. Pienet valkoiset hampaat\nvälkkyivät hupaisesti tuuhean parran takana, silmä paistoi kirkkaasti\nja lystikkäästi, ja vedellen jääpuraita parrastaan lausui ukko heille,\ntoisella kädellään jo nipistäen heitä korvasta tai käsivarresta:\n\n-- Ka, ka, ikuiset vekkulit! Kuin pienet metsäpennut tai kalanhampaat!\nHehe, te keppulin-kääntäjät!\n\nSellaisen ukon luo!\n\nJa sen mökki kuului olevan sitäkin mukavampi! Melkein kuin suuri kivi\nsynkässä rikeikössä, sellainen pystypuilla ja havuilla suojailtu,\njuuremmalta kivillä ja turpeillakin kaarreltu. Kaksiosainen, --\ntoisessa puolessa, pienen eteisen takana, lehmä ja vasikka ammumassa,\ntoisessa hänen oma asumuksensa. Itse hoitaa ukko karjaansa, ja muun\nelatuksen hakee metsästä ja järvestä. Oma asuinpuoli kuuluu olevan kuin\npieni sauna, siinä yksi ainoa pieni ikkuna, seinä ja katto\nkiiltävänmustia, nurkassa saunanuunin tapainen uuni ja sen vierellä\noikeat lavatkin -- makuupaikka! Sellainen merkillinen mökki, pieni,\nmukava, kotoisa!\n\nSinne!\n\nKohottiin levähdykseltä ja lähdettiin hiihtämään korpeen.\n\nSiellä oli omituisen hiljaista ja tutunomaista. Se oli kuin suuri\npirtti, tuo öinen korpi. Siellä oli niin lämpimäntuntuistakin, ja\nkuinka turvallista! Suuret vanhat puut olivat kuin mitäkin tovereita,\nelollisia olentoja! Yksivakainen hiljainen suhina niiden latvoissa oli\nkuin niiden ääntelyä heille. Pienet puut niiden juurilla olivat kuin\nniiden lapsia -- heidän ikäisiään! Mikäs siellä oli etsiessä ukon\nmökkiä! Ja pianhan se saapuu!\n\nEipäs saapunutkaan. He olivat jo tulleet melko pitkälle korpeen, mutta\nmatalaa, tutunomaista asumusta vain ei näkynyt. Korven piti olla kaidan\nja aivan pian läpi hiihdetyn. Kohta piti sen keskeltä ilmautuman\nsellaisen hupaisen hökkelin, joka toki erottautui suuresta kivestä,\nniin paljon kuin se sitä muistuttikin. Oli sanottu, että kun vain siltä\naholta ja keko-aitaukselta suoraan hiihtää korpea kohti, niin on kohta\nmökki edessä!\n\nEi ollut.\n\nMikä kumma!\n\nKohta saattoi olla korpi jo lopussa ja pieni Ihatsujärvi edessä, ja\nsilloinhan olisi pitänyt olla jo mökinkin edessä. Mutta minne se\nhäipyi? Metsäkö sen peitti ja eksytti heidät?\n\nKohta oli korpi läpi hiihdettynä ja pojat tulivat pienen lumiaukion\nrantaan, joka ei voinut olla muu kuin Ihatsujärvi! Mutta missä oli ukon\nmökki?\n\nPojat kääntyivät takaisin!\n\nHe tulivat samaan korpeen ja hiihtelivät sitä edestakaisin. Ei löytynyt\nmökkiä. Jo kävi ilmakin raskaaksi -- kylmänkoleaksi ja kosteaksi -- ja\nlisäksi rupesi nälkä ja väsymys uuvuttamaan. Pojat istuutuivat kuusen\njuurelle ja rupesivat eväitään pureskelemaan. Sitten nousivat he ja\nlähtivät jatkamaan taivaltaan. Suksia kovin takelsi. Ei ollut hauska\nsellaisella kelillä hiihtää. Vihdoin tuli aukea paikka esiin ja se oli\n-- se entinen aho, jolta he olivat lähteneet korpiselle kiertelylleen.\n\nPyntys silloin jo itki. Karppa puri kintaansa peukaloa ja sysieli\nsuksisauvaansa maahan. Hilppa oli nolona. Koko hauska matka oli saada\nikävän päätöksen.\n\nSilloin Hilppa korotti äänensä ja lausui:\n\n-- Tässä aholla on myös pieni metsätöillä olijain mökki. Minä tiedän\nsen. Minulle isä sanoi. Sellainen pieni maamaja, puoleksi maahan\nkaivettu, puoleksi havuista ja pölkyistä rakennettu. Siellä on pieni\nuunikin, kuin saunanuuni, ja leveä makuulava. Sinne menkäämme. Siellä\ntulipesään tikuillamme tuli tehkäämme ja sitten syökäämme loput\neväämme. Sitten käykäämme maate. Sukset ja kelkka ottakaamme sisään ja\nsiten olemme kaikki turvassa. Aamulla sitten lähdemme uudella onnella\nukon mökkiä etsimään! Minä sanon sen!\n\nKellään ei ollut mitään vastaansanomista. Mentiin ja löydettiin tuo\nmaamaja ja sinne miehissä työnnyttiin. Siellä viritettiin tuli pesään,\ntoinen päretikkuun ja sitten syötiin loput eväät. Siitä vierähdettiin\nmatalan majan lepuulautasille ja siihen tuokiossa nukahdettiin uunin\nhiilien vielä risahdellessa ja leppeän lämmön kietoutuessa pienten\neränkävijäin ympärille.\n\nAamulla löydettiin heti ukon mökki ja sieltä lähdettiin päivemmällä\nkotiin.\n\n\n\n\n2. Salon yksinäisessä talossa.\n\n\nPojilla oli monta hyvää ystävää vanhain miesten joukossa. Paitsi\nMikki-eno, tuli ukko Volsku sieltä Ihatsujärven puolelta poikain\nkotitaloon sekä talvella että kesällä ja kysyi pojilta, niin\nhullunkurisen huolestunut ilme kasvoilla, että kuinkas ne näillä\nukkorukilla ovat nyt oikein asiat. Eikös ne ole oikein huonosti? Voi,\nvoi teitä ukko-pahoja!\n\nEräs Larin Mikki-niminen vanhus se saapui jostakin vielä kauempaa ja\nalkoi ladella heille kaikenlaisia valeita:\n\n-- Voi, voi> poikaparat, kun nyt on tapahtunut sellaisia ihmeitä, että\nsiellä Aunuksessakin ovat kaikki kaivonvivut suurella myrskyilmalla\nlentäneet taivaaseen. Ja täällä omilla mailla päin ovat eräillä\npaikkakunnilla kaikki virstatolpat kaatuneet ja kuolleet siihen suureen\nruttoon...\n\n-- Elä valehtele, älähti siihen aina innokas Pyntys ja Hilppa säesti\nhäntä. Karppa vain jäi miettimään. Mutta kun ukko ei hellittänyt, niin\nHilppa ja Pyntys jo alkoivat uskoa häntä, mutta Karppa korotti silloin\näänensä ja pani jyrkän vastalauseen.\n\nKaikista hauskin poikain vanhemmista tuttavista oli eräs pitkä\nsukulaismies, jota sitäkin sanottiin enoksi ja joka oleskeli enimmät\najat, etenkin talvisin, kaukana salokylissä, pienissä yksinäisissä\nerämaakylissä, joita oli poikain kotikylän takana itäänpäin -- samaan\nsuuntaan, missä oli Ihatsukin.\n\nSiellä oli hän jonkinlaisena metsä- ja tukkityöpäällikkönä ja sen\nvuoksi siellä viipyili. Ja sieltä oli hänellä paljon kertomista, aina\nkun poikain kotitaloon saapui. -- Siellä kun on nuo tuvan uunitkin\nniinkuin suuret kivirauniot vain ja savu menee ulos puisesta\nsavutorvesta. Ja pöydät ovat yhdestä puusta ja ikkunat pienet kuin\nkissanreiät aitan ovessa. Ja toinen osa pirtistä on aivan pikimusta ja\ntoinen valkea kuin vasta pesty vaate ja kaikki on siellä ihmeellistä ja\nkummallista. Ja makuupaikat ovat ylhäällä orsien päällä ja kun uunia\nlämmitetään, niin on savua huoneet täynnä. -- Onpa siellä sellainen\nmyllykin, jossa on vain yksi ratas...\n\n-- Voi, voi noita seutuja, huutelivat pojat kuullessaan tällaisia\nkuvauksia. Eikä he ensin tahtoneet uskoakaan, mutta johan täytyi uskoa,\nkun tottakin todemmilta ne lopulta tuntuivat ja eno ne kertoi. Oi, voi,\ntottahan ne ovat ja ovatpa nuo seutuja nuo enon asustelemat maat! Sinne\ntäytyisi päästä!\n\nSinne pääsi eräänä talvena vanhin veli, joulun jälkeen paraana\ntalvisydämenä. Siellä oleskeli taas tuo hupaisa, leikikäs eno, eräässä\npienessä kylässä, jossa oli vain yksi ainoa talo, ja hän otti\nsukulaistalonsa poikasen sinne joksikin aikaa ikäänkuin pieneksi\napulaisekseen -- kirjamieheksi näet, vaikkei Hilppa vielä osannut\nmontakaan kirjainta merkitä -- ja se se oli ilonpäivä tuolle pienelle\nmiehelle, tuo hämäräinen, lumitupruinen päivä, jolloin hän sai lähteä\nenonsa kanssa syvässä reessä ajelemaan noita ihmeellisiä saloja kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKovin yritti Hilppa kysellä enoltaan noiden ihmeellisten seutujen\noloista, minne oltiin matkalla, mutta eno ei vielä ryhtynyt niistä\npaljoakaan kertomaan, sillä parempi oli nähdä ne omin silmin ja\nmuutenkin: mitä ne paranevat liian tarkasta edeltä kertomisesta!\nPahenevat vain.\n\nNo, Hilppa tyytyi vastaukseen ja painui syvän, laajan reen pohjalle\nomiin oloihinsa, miettimään siellä heinäin, loimien ja turkkien välissä\nomia asioitaan ja arvelujaan. Erittäin mietitytti häntä se, että\nsiellä, tämmöisten salojen ja taivalten takana oli semmoinen kylä --\nyksitaloinen! Miten sekin tuli toimeen siellä ja miten se oli voinut\nsinne asettua? Semmoisetko ne loittoiset salokylät lienevät yleensäkin?\nJoko ne siitä hänen kotikylänsä kohdilta loppuivatkin oikeat, suuremmat\nkylät; kulkiko siinä ikäänkuin jokin raja, jonka toisellapuolella oli\noikeita ihmisellisiä kyliä, mutta toisella ei muuta kuin -- taloja. Se\nIhatsukin jo oli semmoinen rähjä. Kulkiko siinä kylien ja salojen raja?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOhoh!\n\nEno oli nukahtanut ja heräsi nyt yhtäkkiä kuin hämmästyen ja huudahti\nnoin pienelle seuralaiselleen. Tämäkin oli nukkunut ja heräsi tuohon\nenon huudahdukseen.\n\nYmpäristö oli täysin muuttunut. Vaikka taival oli yleensä saloista ja\nasumatonta, ei alkumatka kuitenkaan ollut ollut varsinaista saloa, vaan\noli siellä ollut aukeampia maita. Aina silloin tällöin oli tien varteen\nilmestynyt pieniä kyliä ja niiden ympärille peltoja ja sitten joku\njärvi peltorinteiden alle, ja vaikkapa ei olisi ilmestynyt kyliäkään,\nolivat maat aukeampia, vähämetsäisempiä. Niitä oli varmaan joskus\nraadettu. Nyt ei tuosta ollut enää jälkeäkään. Ympärille oli kiertynyt\nsuuri, syvä salo, oikea korpi, josta ei enää mitään aukeampaa auennut.\nPuut seisoivat aivan tiessä kiinni ja taivuttivat joskus lumiset\nvartensa omituisina valkeina kaarina tien ylikin. Kaikki puut olivat\nlumen verhoamina ja tuo teki salon yhä synkemmäksi, sakeammaksi ja\numpinaisemmaksi. Korkeat, vanhat puut olivat vain latvoistaan lumen\nkietomia, mutta nuoremmat, matalammat ne seisoivat yltä päältä lumen\nvallassa, kuin mitkäkin pienet tornikkeet tai viljakeot. Se oli outoa\nHilpasta nähdä tuo tuollainen metsä. Se oli kovin salaperäinen.\n\nJa hiljaista oli siellä. Ei syntynyt ääntä mistään muusta kuin\nlumitullojen silloin tällöin tapahtuvista tupsahteluista, hevosen\ntiukujen hiljaisesta helkkeestä ja kyytimiehen yksitoikkoisesta\nhevosen hoputtelusta. Tuulikin tuntui vaimenneen ja itse lumen\ntupruaminenkin.\n\nMutta olikin yö. Sydänyö pilkkopimeä jo oli, kun yksinäiset ajajat\nheräsivät reessään. Olivat nukahtaneet pimeän tultua illalla ja reen\nhiljaa vieriessä eteenpäin siinä ottaneet raittiita ulkoilmaunia\nmyöhään asti.\n\n-- Hohhoh, kah, eikö sinulla ole kylmä? kysyi eno Hilpalta, luullen\nettä hän oli herännyt joko Hilpan äännähdyksen tai liikahduksen tähden.\n\n-- Ei, ei, ei minulla ole kylmä. Entäs sinulla? vastasi Hilppa\nkirkkaalla äänellä paksujen peittojen alta, koettaen itseään kohottaa\nhieman sieltä syvyyksistä ja tuntien itsensä hyvin virkeäksi. Yö oli\nlämmin ja hän tunsi olonsa sangen hyväksi.\n\n-- Minullako kylmä, ei minulla ole kylmä, vastasi eno, -- pidä vain\nitsestäsi huolta!\n\n-- Mutta emmekö ala jo päästä perille? käänti Hilppa keskustelun\ntoisaalle.\n\n-- Emme vielä. Vielä on sinne matkaa. Vielä on sinne taivalta yhtä\npaljon kuin jos ajaisimme tästä takaisin matkan puoliväliin.\n\n-- Paljonkos oli siihen asti matkaa?\n\n-- Puolet kuudestakymmenestä virstasta.\n\n-- Kolmekymmentä virstaa siis. Siis tuon alkupuolen jälkeen tultiin\nviisitoista virstaa. Ja viisitoista vielä on jälellä...\n\n-- Hyvä laskupää! Sellainen se minun apulaisellani pitää ollakin!\n\nHilppa tunsi ylpeyttä.\n\nSitten painuttiin taas äänettömyyteen.\n\nYö soitteli noita yksitoikkoisia hiljaisia säveliään ja siihen yhtyi\nnyt vähitellen korviin erottautuva pitkänomainen puunlatvojen humina.\nKun ilma oli lämmin ja kostea, muuttui se kuuntelijain korvissa yhä\nenemmän suhinaksi. Se tuntui niin hyvänsuovalta ja viihdyttävältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jo rupesi ilma vähän valkenemaan ja samalla maat rupesivat\naukenemaan. Jo ilmaantui tien toiselle puolelle harvapuisempaa maata,\noliko se sitten pikkusuota tai muuta laaksoketta, ja kas, tuolta\nkauempaa, ajajain edestä, valotti jotain laajempaa aukeamaa, joka\nsamalla tuntui olevan ylävämpää maata.\n\n-- Tuolla, tuolla... kas, mitä sieltä näkyy? huudahti Hilppa, kun hänen\nsilmänsä sattuivat tuohon valotteluun.\n\n-- Sieltä päivänvalo rupeaa ilmenemään.\n\n-- Eikö muuta?\n\n-- No, kunhan ajamme tuon aukeaman ylänteelle, niin ehkäpä siitä rupeaa\nsamanlainen maa vähän laskemaan, ehkä sieltä rinteen alareunasta lähtee\nleviämään suurehko järvenselkä ja kenties siinä rinteen sivureunassa on\njoku talokin...\n\n-- Sekö meidän talomme?\n\n-- No, vaikka se!\n\nHilppaa ei enää nukuttanut reessä eikä hän pysynyt edes entisessä\nolopaikassaan, vaan kohottautui siitä ylös. Ilma rupesi tosiaankin\nvalkenemaan huomattavasti ja selvää päivänkajoa jo näki edessä olevien\nsalojen takaa, salojen, jotka siihen aukeaman alkurajalle noustua\nnäyttäytyivät hyvin laajasiintoisilta. Samalla siinä elpyvässä kajossa\nilmestyi esiin aukeaman vasemmalta sivulta, korven rannasta, suurehko,\nvanha talorykelmä, jota kiertelivät kinokset, mutta joka kuitenkin\nnousi selvästi ja voittoisasti ympäristöstään katsojan silmään. Katot\nolivat jyrkkiä, savupiiput pyöreitä, koko rykelmä ihmeellisesti yhdessä\nkasassa ja samalla pisti silmään ikkunoiden pienuus -- kaikki seikkoja,\njotka ihmeellisesti sattuivat yhteen enon kertomusten kera.\n\n-- Voi, voi, siinä se on! Ajappas, Jykki, nopeammin hevostasi!\n\nPtpruu, ptpruu! huudahteli Jykki hevoselleen ja reki pysähtyi. Eno\nveteli huurteita parrastaan ja kulmakarvoistaan ja Hilppa koetti kaikin\ntavoin vääntäytyä syvästä olopaikastaan ja korkeiden laitojen takaa.\n\nSiinä se oli se talo!\n\nSatulinna!\n\nJuuri niinkuin eno oli kertonut, näytti kaikki olevan, mutta sittenkin\nse tuntui oudolta ja ihmeelliseltä. Seinätkin jo! Niin paksuhirsiset,\nja nuo hirret olivat aivan pyöreät! Salvamet pitkiä... Ikkunat niin\nmukavan neliskulmaisia ja jos nyt ei aivan kissanaukon kokoisia, niin\nei paljoa suurempiakaan. Mutta niissäkin kuitenkin vielä ruutuja,\nvieläpä niin lukuisia! Ja miten korkealla nuo pienet valoaukot! Entä\nräystäät? Hilpan sylen pituisia ainakin, elleivät aikamiehen! Ja mitkä\nmukavat puukourat niiden reunapuita pitämässä. Tässä taas tämä eteinen,\nporraslaitos, -- sellainen katettu sola, loivasti nouseva, seinän\nviereen sovitettu! Ja katso vaan: kaikki yhden katon alla... kaikki\nrakennukset! Ainoastaan tuossa, -- oliko se vilja-aitta vai mikä? Ja\ntuolla: riihi, sauna!\n\nSisään!\n\nNiin komensi eno ja sinne lähdettiin nousemaan. Tuota omituista\numpinaista solaa myöten noustiin, joka oli seinän viereen rakennettu,\nja kun sen yläpäähän päästiin, niin siellä oli seinässä ei kovin\nkorkea, aivan neliskulmainen ovi, jykevä, honkalaudoista tehty, ja\nsiinä riippui suuri rautarengas.\n\n-- Mitäs tuolla renkaalla tehdään? kysyi Hilppa.\n\n-- Sillä ilmoitetaan, että nyt sitä saavuttiin tänne salon\nyksitaloiseen kylään!\n\n-- Saanko minä paukuttaa?\n\n-- Ei, annahan minä, niin tuntevat paremmin.\n\nKun eno oli lyönyt pari kolme kertaa rengasta ovilautaan, niin kuului\nsiellä jossain sisällä käyvän ovi ja kohta sen jälkeen kysyi ulko-oven\ntakaa leppeä, hyväntahtoinen vanhus-ääni:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Me vaan, vanhat tutut, yökyöpelit, -- päästähän, Jaakko-ukki!\nMinulla on täällä uusi virkamieskin mukana ja se jo haluaisi päästä\nvähän seinämien suojaan!\n\n-- Ahaa, kas vaan, astukaahan sisään, astukaahan sisään, kuului\nJaakko-ukin ääni ensin oven takaa, sitten jo vieraitten edestä, ja\nnaureksien, hauskutellen johti ukko saapujat avaran pimeän eteisen\nläpi, Hilppaa aivan kädestä autellen, salon yksinäisen talon suureen,\nkorkeaan \"perheenpirttiin\", isoontupaan.\n\nSiellä sitä oltiin! Oli siinä tarkastelemista. Kun alkuseikoista oli\nselvitty, -- heräilevä talonväki tervehditty, saatu kuppi kuumaa\ntuliaisiksi ja siirrytty isontuvan viereiseen kamaripuoleen\n\"levähtämään\" ja tarinoimaan talon isäntäväen kanssa -- niin aivan\nkohtahan täytyi Hilpan alkaa ankara tutkimus- ja tiedustelutyö, ja\nsiinä sitä sitten selvitettiin yltä ja päältä tämän merkillisen talon\nja asumuksen olemus. Ei joutanut odottamaan aamiaistakaan, joka oli\naivan kohta tulossa, vaan piti jo sitä ennen ryhtyä työhön. Mitäpäs,\nkun jo heti taloon tultuaan olivat hänen silmänsä palaneet kiihkeinä ja\nmieli pyrkinyt ottamaan selvää joka ainoasta seikasta!\n\n-- Ahaa, tuossa on se huoneen valkea osa ja tuossa musta -- seinät\nalapuolelta orsia puhtaiksi pesty, mutta yläpuolelta jätetty aivan\nmustiksi! Ja tuossa uuni -- kas, ei olekaan savukoppaa siinä, vaan\nhajoaa siitä savu kaikkeen pirttiin! Ja tuolla aukko katossa, johon se\nlopulta kertyy ja josta menee ulos! Pyöreä aukko -- pyöreä on varmaan\nsavutorvikin! Entä vielä, mitä se eno kertoi? Pöytä yhdestä puusta, --\nkas, niin onkin, leveästä hongantyvestä halkaistu! Ja makuupaikat --\nvoi, voi, siellähän ne orsien päällä tuolla kamaripuolella ovatkin, --\nsuuret, laveat lavat! Sielläköhän mekin enon kera saadaan maata?\n\nSitten täytyi toki välillä syödä aamiainen, mutta sen jälkeen heti taas\ntutkimuksia jatkamaan. Nyt talon muita osia, karjasuojia, ylisiä,\nsisämittoja, liiterejä... kaikkia... Kaikkia, jotka melkein kaikki\nolivat saman katon alla asuinhuoneiden kera!\n\nMutta vielähän se on se mylly, se yksirattainen -- missä se on?\n\nEnon täytyi välttämättä lähteä näyttämään sitä.\n\nLähtihän hän.\n\nSe oli siellä samalla suunnalla, mistä oli tultu, pellon rannassa,\npieni neliskulmainen rakennus pienen puron reunalla. Puron vesi\njohdettiin myllyn alle kaitaan kuurnaan ja tämän laitaan oli sovitettu\nvesiratas, joka oli pystyssä. Sen akseli oli luonnollisesti myös\npystyssä ja kun se ulottui ylös myllyhuoneeseen, niin mikäs oli sen\nyläpäähän kiinnittäessä toista myllynkiveä? Ja kun nyt vesiratas rupesi\npyörimään, niin pyörihän se kivikin. Ja vaikka se ei niin nopeasti\npyörinyt kuin oikeiden vesimyllyjen jauhoinkivi, niin pyöri kuitenkin.\nEipä muita ollutkaan jauhattamassa jyviään kuin yksi talo!\n\n-- Sellainen laitos, yhtä yksinkertainen niinkuin kaikki elämä täällä,\nlausui syvämietteisesti Hilppa ja lähti enonsa kera takaisin taloon.\n\nKun kaikki tutustumiset oli tutusteltu, kaikki merkillisyydet nähty,\nalkoi oleskeleminen talossa. Siinä ei ollut mitään erikoisempaa,\nenempää kuin elämässäkään täällä suurten salojen keskessä. Tuo eläminen\nse oli aivan samanlaista kuin kotikylässä tai ihan omassa kotitalossa.\nYhtä hyvänsävyistä ja leikittelevää oli puheentapa, yhtä vilkkaita\nliikkumiset ja yhtä tarkkaan noudatettiin vanhoja sääntöjä ja tapoja.\nRukouksia ei jätetty pitämättä koskaan, ei aamuin, ei illoin, ei\nsyömään käydessä eikä siltä lähtiessä. Käsiä ei unohdettu pestä ruoalle\nruvetessa. Pahalla ajatuksella oli kartettava ajattelemasta kalmistoa\n-- joka oli järven saaressa, melkein saunan vastapäätä --, pahaa\npuhumasta äsken kuolleista omaisista ja pyhillekuville ei saanut\nnauraa. Papista sopi laskea leikkiä, mutta hänen neuvonsa tuli täyttää.\nVielä tarkemmin oli kuitenkin noudatettava entisten, kuolleitten isäin\nja äitien jälellejättämät neuvot ja säännökset.\n\nJa talon ihmisiä sopi verrata melkein oman kotitalon väkeen.\nJaakko-ukki se oli kuin isoisä, nuorempi isäntä kuin isä ja talon\nnuoret tyttäret siskoja. Emäntää vain ei talossa ollut -- kuollut oli\njoku vuosi sitten.\n\nItse omassa oleskelussa oli kyllä paljon hauskaa, mutta eihän se\nsentään niin erinomaista ollut, järkeilyä jokaisen kera, joka vain\nryhtyi väittelyyn, lystinlaskua nauraa hehettelevän Jaakko-ukin kera ja\nnoppakisaa tytärten kera. Omituinen ylemmyyden tunto pyrki Hilpan\nmieltä paisuttamaan aina tällaisissa seurusteluissa, hän kun oli sieltä\nsuurempain kyläin mailta ja lähempää kirkonkylää kotoisin ja nämä taas\ntäältä synkältä salolta. Mitä nämä olivat!\n\nEnon kotosalla ollessa istuttiin kamarissa ja piirusteltiin\nkaikenlaisia merkkejä vihkoon. Ne olivat jonkinlaisia virkamerkintöjä,\nharjoituksia Hilpan tointa varten. Siellä vedettiin neljä pystyä viivaa\nja vino poikkiviiva niiden ylle, osotukseksi että tässä oli viisi\nhirttä tuotu vetopaikkaan ja päiväin ja hirren paksuuden ja pituuden\nmerkeiksi harjoiteltiin numeroita. Tukinvetäjäin nimiä vastaamaan\nkoetettiin keksiä erilaisia merkkejä, jotka tuntuivat Hilpasta suurilta\nkeksinnöiltä. Molemmat he olivat yhtä hyviä kirjamiehiä, mutta Hilppa\nsentään piti itseään etevämpänä.\n\nKun harjoitukset oli onnellisesti suoritettu, otti eno Hilpan metsään\nja siellä se alkoi oikea salon elämä. Ensin hiihdettiin kilpaa jäillä\nja niiden välisillä maakannaksilla ja sitten oltiin kovin arvokkaita ja\nvakavia, kun päästiin vetopaikkaan ja siellä suoriteltiin opeteltuja\nvirkatöitä. Välistä hiihdettiin työmiesten tukkien kaatopaikoille ja\nhalkojen sahaustanterille. Siellä keskusteltiin kovin miehekkäästi\ntyöntekijäin kera.\n\nVäliajoilla, sekä metsässä että asuinpaikassa, hulluteltiin ja\nlasketeltiin kaikenlaisia sukkeluuksia, opeteltiin venäjää, joka\nrajottui muutamiin yksityisiin sanoihin, ja ruotsia, josta tehtiin\nrunoja.\n\n-- Inge tinge, tuppe taala, elä ojaa ui, vaan kaala! -- Buki uu buu,\npane kii suu, kissa koska, lusikka loska!\n\nSiinä olivat molempain kielten suurimmat saavutukset.\n\nEnemmän hullutteli eno muilla aloilla ja hänen antamansa kolme hyvää\nneuvoa jäivät ikuisesti Hilpan mieleen. Ensimäinen neuvo:\n\n-- Kun kaadut, niin ensimäiseksi nouse ylös!\n\nToinen:\n\n-- Kun yritetään ajaa päälle, väisty pois!\n\nMutta kaikkein hauskinta oli silloin, kun Hilpan enon päällikkyyden\nalaiset työntekijät saapuivat saloistaan iltaisin samaan taloon, missä\nhe, päällikötkin asuivat, viettääkseen siinä yönsä -- kun muita taloja\nei lähistöllä ollut -- ja kun nämä, riisuttuaan hevosensa ja\nsijotettuaan suojiin tai muuten täysin kotiuduttuaan, alkoivat, tulten\nräiskiessä liedellä ja päreissä, salopirtin illoille ja salotyöläisille\nominaisen sadunsanonnan. Isännät puuhasivat omissa askareissaan, toinen\nveistellen reenjalasta, toinen taivutellen susta tai paikkaillen\nverkkoaan, tyttöset häärivät tulien luona keittojen ääressä ja joku\ntyöläisistäkin oli jossain toimessa. Toinen käänsi vitsaa reen\nsaverikoksi, toinen venytteli hampain kutistunutta rahetta tai korjasi\nmuuta ajovehettä, ellei neuloskellut kintaitaan tai paikannut\nkenkäänsä. Mutta joku aina sanoi satua, sanoi, sanoi, niin että yksi\nhiljainen, välistä vilkastuva, välistä vaimeneva tarina vain kuului. Ja\ntoiset seurasivat työnsä lomassa sitä, kuuntelivat aivan henkeä\npidätellen, välistä ilmoittaen kiintymyksensä huudahtamalla, toisin\najoin taas yhteiseen nauruun remahtaen.\n\nJa Hilppakin kuunteli tarinaa ja eno kuunteli sitä, ja Hilpan silmät\npaloivat. Hän unohti itsensä ja ympäristönsä. Hän oli milloin vielä\nsynkemmillä saloilla, milloin taas ihanan ihmisrikkailla ja asutuilla\npaikoilla, välistä kumahteli alla kuninkaan linnan kultainen silta ja\nvälistä uhkasi häntä ilkeä peikko syödä. -- Ja usein yli puolen yön\nsadut kaikuivat ja olisihan ollut ihme, jos Hilppa olisi nukkunut.\n\n\n\n\n3. Salon satuja.\n\n\n\nTynnöriin suljettu kuninkaanpuoliso.\n\n\nOlipa kerran kuningas ja hänellä puoliso, oikkein armas ja ihana, ja\nheillä on poika, vielä somempi ja rakkaampi, No, he elävät onnellista\nelämää kodissaan, hopeisessa linnassa, kultaisessa kartanossa suuren\nmeren rannalla, joka päivänpaisteisena heidän silmiinsä aina päilyy.\n\nMutta heille sattuu palvelijaksi sellainen paha ihminen, ilkeäsisuinen,\nmustamielinen, joka ei kellekään hyvää tahdo -- syöjättären tytär. Tämä\nrupeaa kadehtimaan kuninkaanpuolison onnea ja käy punomaan juonia hänen\nsaattamisekseen onnettomuuteen.\n\nEnsi kerran, kun kuningas lähtee pitkille matkoilleen, särkee hän\nkaikki kuninkaan kauniimpain huoneiden huonekalut, ja kun kuningas\ntulee kotiin, niin kantelee hänelle tästä teosta:\n\n-- Katso, oma puolisosi särki nämä! Ota ja saata hänet rangaistukseen!\n\n-- Enpä saatakaan, lausui kuningas hetken mietittyään, -- kun särki,\nniin omansahan olivatkin! En saata onnettomuuteen omaa puolisoani!\n\nSe kerta ei auttanut. Mutta kun kuningas lähti toisen kerran matkoille,\nniin tapatti syöjättären tytär kaiken kuninkaan karjan eräällä\napulaisellaan ja kun kuningas palasi matkaltaan, sanoi hänelle, että\npuoliso oli käskenyt karjan tappaa.\n\n-- En oikein uskoisi, arveli kuningas ja tuumi hetken asiaa. Mutta kun\nhän sitä mietti, armahti hän taas ja lausui:\n\n-- No, omansahan nämäkin olivat, -- tapattakoon!\n\nSyöjättären tytär ei hellittänyt, vaan keksi uuden juonen ja entisiä\nviekkaamman. Kun kuningas nyt lähti kolmannelle matkalleen, niin hän ei\ntehnytkään nyt tällä kertaa mitään, vaan kun kuningas palasi, niin\nriensi hänen luokseen ja hätäisenä selitti:\n\n-- Kuules, korkea isäntäni, kun sinä olit poissa, niin sillä aikaa\nsinun armas puolisosi otti ja tapatti oman lapsensa ja otti\nventovieraan lapsen sijaan.\n\nEnempää tutkimatta asiaa suuttui silloin kuningas ja määräsi pantavaksi\npuolisonsa poikineen umpinaiseen tynnöriin ja työnnettäväksi siinä\nsuurelle, rannattomalle merelle.\n\nNo se täytettiin. Kuningas luuli, että sinne tynnöriin joutuu täten se\nvieras, vaihdettu poika, mutta sinne joutuikin hänen oma poikansa\näitineen, sillä eihän sitä oltu vaihdettu.\n\nNo, vierii tynnöri, vierii niitä suuria vesiä, mitkä ajat vierineekin,\nkun yhtäkkiä sen pohja alkaa kolkkaa kiviin.\n\n-- Mihinkäs tynnöri kolkkaa? kysyy poika äidiltään umpinaisessa\nolosijassa.\n\n-- Mihin kolkkanee, elä välitä siitä, yksinäiseen merikiveen saattaa\nkolkkaa!\n\n-- Ei kolka merikiveen, vaan saaren rantaan, vastaa poika. --\nPotkasenko pohjan tynnöristä?\n\n-- Elä potkase, hullusti käy!\n\n-- Ei käy! Tuoss' on! Nyt on tie auki maailmaan.\n\nNo eihän siinä auttanut, piti nousta pois tynnöristä, katsomaan, mihin\noli tultu. Saareen, ihanaan saareen oli saavuttu, kaikenlaisia kauniita\npuita ja kukkia kasvavaan saareen, jossa oli paljon vuoria, mutta vielä\nenemmän lauhkeita laaksoja ja niiden keskellä oli suuri, kaunis linna.\n\nNo, siihenhän suureen ja komeaan piti mennä!\n\nSen keskimmäisessä huoneessa oli keskellä huonetta suuri pöytä ja se\noli täytetty kaikenlaisilla herkkuruoilla.\n\n-- Syömmekö tuosta? kysyi poika.\n\n-- Emme syö, vastasi äiti, -- paha tulee!\n\n-- Ei tule, syömme! On niin kova nälkä.\n\nNo syötiin. Ahmittiin herkkuja oikein innolla ja nautinnolla.\n\nMutta silloin, juuri syödessä, se linna pöytineen katosikin heidän\nympäriltään ja he jäivät kahden keskelle saarta, joka oli tullut\nmelkein autioksi.\n\n-- Mitäs nyt? Milläs nyt täällä eletään?\n\nNo, poika teki pienen merran vitsoista ja pyyteli sillä kaloja merestä\nja metsästä saatiin aina silloin tällöin lintu ja maasta poimittiin\nniitä marjoja ja hedelmiä, joita vielä oli saareen jäänyt. Asuntoa\npidettiin vuorenonkalossa.\n\nEräänä päivänä sai poika mertaansa suurenlaisen hauin. Hän aikoi juuri\nkäydä sitä iskemään kiveen, kun hauki laati puhelun ja sanoi hänelle:\n\n-- Elä tapa minua, teen siitä sinulle hyvän työn?\n\n-- Minkä työn sinä tekisit?\n\n-- Minun suussani on tavallista erikoisempi sormus ja jos jätät minut\nhenkiin, saat ottaa sen. Sitten kun pyörähdytät sitä kolmesti\nmyötäpäivään ja ajattelet samassa, mitä haluat tapahtuvaksi, tapahtuu\nse heti.\n\n-- No, se muuttaa asian! En tapa sinua, anna sormus!\n\nHauki avasi suunsa ja poika otti sormuksen. Poika jäi ihastelemaan\nsaalistaan ja kala pääsi vapaaksi.\n\n-- No tämähän vasta olisi tapaus, jos asiat niin olisi kuin hauki\nsanoi, tuumi poika ja pyöritteli sormusta kädessään. -- Kyllä silloin\nolisi alkanut onni potkia meille! No, koetetaanpas!\n\nEnsimäisimmäksi se toki oli se linna toivottava tähän saareen\nnousemaan, arveli poika ja pyöräytti sormustaan linnan saamisen\ntarkoituksessa.\n\nHetkessä välkähtikin linna keskelle saarta.\n\n-- No nyt kelpaa, virkkoi poika ja riensi äitinsä luo. -- Nyt kelpaa,\näitiseni, minä olen saanut sellaiset mahtikeinot käsiini, että saamme\ntähän mitä haluamme!\n\n-- Elä turhia puhele, mistä sinä sellaisia, tyynnytteli äiti.\n\n-- Katsopas tuonne saaren keskelle!\n\nJo ihastui äitikin ja lähti rientämään linnaan päin. Siellä\ntarkasteltiin sormusta yhdessä ja loihdittiin sen avulla saari\nkaikinpuolin sellaiseksi, kuin se ennen oli.\n\nSitten käytiin siinä saaressa ja linnassa elämään uutta, parannutta\nelämää ja tuskin heillä siinä oli mitään valittamisen syytä.\n\nMutta kuningas kotona suri kadotettua puolisoaan ja poikaansa.\n\nKerran poika huvikseen loihti sormuksellaan siihen saaren ja mannermaan\nvälille suuren, komean sillan, ja sitä myöten sattui kerran eräs\nkerjäläinen uteliaisuuksissaan saapumaan saareen. Siellä tutustui hän\nsaaren kauniiseen, hyväsydämiseen emäntään ja hänen neuvokkaaseen\npoikaansa. Näitä katseli ja tutki hän oikein tarkoin, että muisti\nheidän kasvonpiirteensä, puheentapansa, äänensä ja kaikki, jotta\nsitten, jos tarvittaisiin, voisi heistä antaa oikein perinpohjaiset\ntiedot.\n\nNo, se sama kerjäläinen sattuu kerran osumaan kuninkaan linnaan. Siellä\nrupeaa hän kertomaan noista saaren oloista ja eläjistä. Kuningas sattuu\nsen kuulemaan. Hänen sydämeensä pistää oudosti. Heti seuraavana aamuna\nlähtee hän tuonne outoon saareen ajamaan ratsullaan. Sinne tultuaan\ntapaa hän puolisonsa ja poikansa, jotka oli luullut kuolleiksi,\nilmielävinä, muuttuneina kyllä, mutta sittenkin sellaisina, että hän\ntunsi heidät ensi sanojen vaihdettua.\n\nJa arvatahan sopii, mikä riemu täällä saarella syntyi ja mitä iloa oli\nkuninkaalla etenkin pojastaan, joka oli niin neuvokas ja nokkela ja\njolla oli sellaiset mahdit käsissään kuin tuo kaikki aikaansaava\nsormus.\n\nSen pituinen se.\n\n\n\nSavesta tehty poika.\n\n\nOlipa ennen ukko ja akka, mutta heillä ei ollut poikaa. No, he\ntahtoivat saada kaikinmokomin itselleen pojan. He olivat hyvin ahneita,\neivätkä suoneet toisille mitään, mitä ei heillä itsellä ollut, ja\nsentähden he halusivat saada pojankin.\n\nNo, kun he sitä oikein kovasti kaipasivat, niin tuli kerran eräs\nkerjäläisukko heidän luokseen ja teki heille savesta pojan.\n\nNo, tämä on aluksi aivan tönkkö ja hengetön, sillä eihän se ukko\nosannut antaa sille henkeä.\n\nMutta kun se on hetken loikonut lattialla sellaisena jäykkänä\nmöhkäleenä, niin jopa se liikahuttaa jalkaansa, kättänsä, nostaa\npäätään ja vetää suunsa leveään nauruun.\n\n-- Hehe, tässähän minäkin!\n\nUkko ja akka sekä säikähtävät että ihastuvat siitä. Kas, kas, mitä se\ntekee tuo savitönkkö, -- mutta katsopas, eikö se vain elä!\n\nElää kuin elääkin. He hypähtävät lavitsoillaan ja lyövät kämmeniään\nyhteen sekä kyyristyvät ihmeellisen poikansa puoleen.\n\n-- Kas, kas vaan, mimmoinen olet, -- tuollainen lystikäs tönkäle!\n\n-- Kah, tämmöinenhän minä, minkäs muun lainen minä, virkkaa poika\nvastaukseksi ja jatkaa: -- Menkääpäs siitä ennemmin katsomaan jotain\npöytään, niin nousen minä tästä ja käyn syömään! Ei tässä elä pelkillä\nkatselemisilla ja ihasteluilla!\n\n-- Vai syömään, vai syömään jo! No, nouse vain, kyllä me pian tuomme\nruokaa pöytään ja kyllä saat siinä syödä, minkä haluttaa!\n\n-- Hyvä on!\n\nPoika nousi ja söi.\n\nMutta kun hän oli muutaman päivän oleillut talossa, syöden ja\nlepäillen, niin ehdotteli \"isä\" pojalle työtä.\n\n-- Tässä kun minäkin jo vanha ja...\n\nEipä poika pitänyt tuosta ehdotuksesta.\n\n-- Vai työtä, vai työtä, kah vaan, jokos sitäkin! Jokos sitä tässä on\nkauvan oleiltu jouten...\n\n-- Mutta kun jo syntyissäsi olit täysi mies...\n\n-- Vaikka! Vaikka vieläkin täydempi mies olisin ollut, niin ei tässä\nvielä ole niin kauvoja aikoja talon leipiä syöty, että pitäisi suin\npäin syöksyä työhommiin!\n\n-- No, olehan nyt vielä muutama päivä joutilaana.\n\nMuutaman päivän perästä huomautti isä uudestaan pojalle työstä.\n\nMutta silloin tämä suuttui, otti ja ryntäsi isää kohti ja oli hänet\nsiihen paikkaan musertaa.\n\nIsä pakeni ulkosuojien sopukkoihin.\n\nSamalla tuli poika yhä vaativaisemmaksi ruoan suhteen. Nyt hän vaati\neteensä kaikenlaisia herkkuja ja kaiken piti tulla silmänräpäyksessä\nhänen eteensä.\n\nJonkun ajan kuluttua työlästyivät vanhemmat hänen vaatimuksiinsa ja\nilmoittivat, etteivät he voi niitä täyttää. Ei heillä ole kaikkia noita\nherkkuja hänen saatavakseen ja syötäväkseen.\n\n-- Vai ei, ärjäsi poika, -- vai ei teillä ole niitä herkkuja! Vai\npanette te minun vaatimuksiani vastaan! Kas vaan, sellaisia vanhempia!\nNo -- kun te ette voi hankkia minulle kylliksi syötävää, niin -- olkoon\nmenneeksi vaan itsepintaisuutenne -- syön teidät itsenne!\n\nSamassa syöksähti hän molempia vanhempiaan kohtaan ja avaten suunsa\naikoi tarttua heihin sekä käsin että hampain.\n\nSilloin vanhemmat lähtivät pakoon.\n\nHe painaltivat järven taa, siitä metsään, siitä pitkälle, pölisevälle\nmaantielle, jota myöten sukasivat ensin kirkonkylään päin, sitten\nsyrjäkyliin päin ja vihdoin -- ken tietää, minne. Ja poika tietysti\nlensi perästä...\n\nJa sanotaan, että heidän juoksunsa jatkuu vieläkin: ahnaan,\nkademielisen ukon ja akan ja heidän suurisuisen, savesta tehdyn\npojan...\n\n\n\nViisas Juones.\n\n\nSe viisas Juones oli semmoinen mies -- pojan veitikka -- ettei itse\npahaamiestäkään pelännyt, vaan petti hänetkin.\n\nHän oli kyllä tämän kahleissa, sellaisissa omituisissa pahanmiehen\nkahleissa, joissa ei ollut näkyväisiä siteitä eikä pitimiä, mutta\npitivät ne vain sen miehen valloissa kiinni, mutta neuvokkuudellaan ja\nnokkeluudellaan pääsi niistä.\n\nEräänä päivänä kuljetti eräs mies lehmää läheistä maantietä myöten.\n\nPahamies huokasi, että nyt se jo lehmäkin maistaisi tässä pitkässä\nsyömättömyydessä, mutta mistä sen saisi.\n\nViisas Juones ehti luo ja ilmoitti: -- Eräs mies kuljettaa lehmää\nmaantietä myöten...\n\n-- Näen sen. Mutta miten saada. Väkisin ei ole lupa ottaa ja\nmielisuosiolla ei se anna. Miten sen saat?\n\n-- Saanko minä tuoda tuon lehmän, etten käytä kumpaakaan keinoa?\n\n-- Tuo vaan! Jos saat sen, niin olet heti vallanalaisuudestani vapaa!\n\n-- Koetan.\n\nJuones meni ja asetti kappaleen matkan päähän maantielle miehen\netupuolelle miekan ilman tuppea ja juoksi sitten metsään. Mies tuli\nmiekan kohdalle, näki sen, katseli sitä, otti sen käteensäkin, mutta\nsanoi:\n\n-- Siinä olisi miekka, mutta mitäpäs sillä teen ilman tuppea, --\njääköön siihen!\n\nHän meni edelleen.\n\nJuones otti miekan ja juoksi miehen sivu metsää myöten taas hänen\nedelleen ja asetti maantielle tupen, ilman miekkaa.\n\nMies tuli siihen, katseli, ähähti:\n\n-- Ah, siinä olisi tuppi; jospa nyt olisin ottanut sen miekan, niin\nolisi minulla sekä miekka että tuppi!\n\nHän sitoi lehmänsä puuhun tievarteen ja lähti hakemaan miekkaa. Tupen\njätti lehmän viereen. Viisas Juones otti sekä tupen että lehmän, vei\nviimemainitun pahallemiehelle ja -- hän oli hänen valloistaan vapaa.\n\nMutta heti kun hän oli päässyt vapaaksi, rupesi pahamies katumaan, että\noli päästänyt hänet irti ja rupesi häntä uudelleen vainoamaan.\n\nNyt oli Juones erään suutarin luona pienessä kaupungissa asumassa ja\ntämä suutari oli pahanmiehen liitossa. Pahamies panee hänen päähänsä\nsellaisen ajatuksen, että lähteä Juoneksen kera varastamaan ruunun\nraha-aittaa.\n\n-- Lähde pois, sieltä saamme suuria rikkauksia!\n\n-- Lähdetään!\n\nKun tullaan pimeällä yöllä raha-aitan seinän viereen, niin siinä onkin\njo valmis aukko, mistä mennä, ja suutari kehottelee Juonesta menemään\nhakemaan rahoja. -- Ei, mene sinä ensin katsomaan, onko siitä selvä\ntie, sitten minä menen ja haen rahat!\n\nSuutari tottelee ja pistää päänsä aukkoon. Siellä ovat takana\nrevonraudat ja ne naksahtavat heti kiinni, kun suutari pistää päänsä\naukkoon. Siihen heittää henkensä suutari.\n\nNyt vedätyttää pahamies suutarin ruumista pitkin kaupungin katuja ja\nmäärä on, että mistä talosta älähdetään, se on suutarin talo; sen oveen\non vedettävä punainen viiva ja siitä pahanmiehen palvelijat tulevat\nhakemaan Juonesta.\n\nSuutarin eukkohan se älähtää talonsa ikkunassa ja hänen ovelleen\nvedetään pahaamerkitsevä viiru; mutta seuraavana yönä menee Juones ja\nvetää samanlaiset viirut joka talon ovelle.\n\nJa Juonesta ei saada kiinni.\n\nVihdoin antaa pahamies vetää suutarin ruumiin korkealle mäelle, josta\nkaupungin määräysten mukaan on kuolleen omaisten heti vietävä ruumis\npois ja saatettava hautaan, ja pahamies ajattelee, että Juoneshan se\ntietystikin tulee suutarin omaisten puolesta ruumista mäeltä hakemaan.\nJa silloinhan se veijari saadaan lopultakin kiinni.\n\nJuones meneekin suutarin omaisten puolesta ruumista hakemaan. Mutta\njuuri kun hän mäen toisella juurella valmistaa hevostaan ja rekeään,\npalkkaa hän samaksi hetkeksi mäen vastapäiselle juurelle erään vanhan,\nikilopun ukon rimpuilemaan isoine kuormineen ja huonoine hevosineen\neteenpäin, pääsemättä minnekään.\n\nUkko rimpuilee ja rimpuilee ja koettaa auttaa hevostaan. Ei askeltakaan\npääse se eteenpäin eikä reki liikahda tuumaakaan. Siinä on pieni\nylämäki parhaillaan ja se muka seisauttaa matkan kokonaan.\n\nRuumiinvartijat katselivat mäeltä ja huudahtivat vihdoin tuolle\nrimpuilijalle:\n\n-- Voi sinuas ukkoparka, kyllä sinulla on kova paikka edessä!\n\n-- Onhan, veikkoset, on! Kun olisi joku, joka auttaisi vähäisen, niin\nmitä antaisinkaan hänelle, mutta kenpä se köyhää vaivaista auttaa!\n\n-- Mennään auttamaan tuota ukkoraiskaa, tuumivat miehet mäellä ja\nlaskeutuvat ukon luo.\n\nMutta sillä välin katoaa suutarin ruumis mäeltä ja -- Juones pääsee\nikuisesti rauhaan pahalta mieheltä.\n\n\n\n\n4. Hilpan kaupungissa-käynti ja sen seuraukset.\n\n\nToisenkin kerran potkaisi Hilppaa sellainen onni, että hän pääsi\npitkälle, harvinaiselle matkalle, sensijaan kuin toisten veljien täytyi\njäädä kotiin. Tällä kertaa se tapahtui isän kera eräänä kesänä ja\nmatkan päämäärä ei ollut salo, vaan kokonaan toisenlainen ja toisella\npuolella maailmaa oleva seutu: kaupunki. Siellä meren rannalla, pitkän\nlahden pohjukassa, suurten, korkeavuoristen saarten suojassa on\nsellainen suuri kylä, jonka talot ovat kaikki maalattuja,\nmonenkertaisia ja toinen toisessaan kiinni, jonka tiet ovat suoria ja\nleveitä ja jossa on monta kirkkoa ja monta muuta merkillistä rakennusta\nja jossa on keskellä suuri, paljas kenttä, kuin nurmi. Mutta joka on\nhiekalla peitetty... Siellä asuu paljon kauppiaita ja siellä on paljon\nmuutakin kansaa, ja sen rantaan tulevat laivat ja siellä on kaikki\nerilaista... Laivalla siihen tulee loppumatka mennäkin, täältä\nNiemenkylän puoleltakin päin...\n\nSiihen!\n\nSiellä pidettiin taas kesämarkkinoita, joita taatto suosi, ja sinne\notti hän vanhimman poikansa mukaan.\n\nToiset pojat panivat ankaria vastalauseita tätä ainaista\nyksipuolisuutta vastaan, mutta isän päätös oli järkähtämätön, ja niin\nsai Hilppa lähteä yksin. Taatto sanoi: \"Eivät kaikki sovi kärreihin ja\ntoiseksi olette te toiset vielä niin pieniä! Ei Hilppakaan tekisi\nmitään tällä matkalla, mutta kun hän on käynyt jo muuallakin, niin\ntulkoon!\"\n\nTuo selitys lohdutti toisia veljiä melkoisesti. \"Ei Hilppakaan tekisi\nmitään tällä matkalla...\" -- aivan oikein, ei tekisikään mitään, mutta\nkun nyt sattuu heitä, toisia, suuremmaksi ja vanhemmaksi, niin menköön!\nEi se sieltä mitään hyödy, eivätkä he, toiset, tässä mitään kadota!\nMenköön! He sill'aikaa sitä uutterammin takovat kivirahoja rauniopellon\nkivisellä kielekkeellä ja ottavatpa vielä esiin sen vanhan\ntuulimyllynkin ja laittavat sen uudestaan käyntiin, ja vaikkapa vielä\nse lyhytikäinen polkupyörä-laitekin antaisi uutta iloa ja puuhaa, ja\nsitten he käyvät vielä järven toisella puolellakin... Menköön vain,\nkyllä heidän aikansa täällä kuluu! On täällä naapurinlapsia ja nehän\novat kehottaneet rakentamaan puoteja multaleipien myymistä varten, ja\nsitten voi heidän kanssaan leikkiä kiekkopeliäkin ja monta muuta! Eikä\ntuo matka kestä kuin muutamia päiviä...\n\nHilppa nousi ylpeästi isän kärryihin ja lähti ajamaan pois talosta.\nToiset veljet katselivat hetken peitetyllä harmilla, mutta sitten he\nkäänsivät äkkiä päänsä pois ja hyökkäsivät naapurin riihimäen\nrinteeseen, syvään kuoppaan, josta sai punervaa multaa, ja kävivät\nsiellä täyttämään vanhoja savi- ja läkkiastioitaan, joilla aikoivat\nlastata vieressäseisovat pikkukärryt. Menköön, menköön, ei harmitella!\n\nHilppa ajoi mahtavana ja voitokkaana kuin pikkukuningas ja toivoi, että\nkaikki kylän lapset näkisivät hänen uljaan menonsa. Mitä oli tuo käynti\ntuolla synkässä salossa tähän verraten, eihän siellä ollut oikeastaan\nmuuta kuin se pieni yksirattainen mylly, mutta täällä, minne nyt oli\nmeno, siellä olisi -- mitä tahansa! Jo matkalla! Kun nyt vain näkisivät\ntämän menon Jorit, Petrit, Mikit, kaikki!\n\nMatkalla ei kiintynyt huomio enää Kirkonkylään, vaikka ennen kyllä\naina, sen keltaiset kirkot, suurenlaiset pappilarakennukset ja\nmatalan lätyskäiset kauppiaan-asunnot sekä vihdoin sen suuri vanha\nkalmisto-kuusikkokin saivat mennä sivu aivan ilman mitään huomiota --\nei niissä nyt ollut mitään katsomista. Tuuhean, mustan kalmiston\nautiolla nurkalla huojahteleva pitkä ja jykevä \"opettajan-ristikin\",\njoka aina ennen oli herättänyt sekä ihmettelyn että kammonkin tunteita\ntuon harvinaisen suuruutensa tähden, vilahti nyt ohi kuin joku tumma\nhaamu vain. Nyt oli merkillisempiin paikkoihin matka! Eihän tuo\nkirkkokaan ollut nyt mikään korkea!\n\nMyöhemmällä levähtivät Hilpan silmät suuriksi, kun tien varteen tuli\nsuuri leveä joki ja sen yli saattamaan oli rakennettu silta, mutta sen\nedessä oli portti ja portinpielessä vielä joku kirjoitus, jonka isä\nselitti sisältävän, että \"ei saa ajaa tätä siltaa myöten\". Ei sitä,\nvaan toista, joka on tuonnempana, jyrkän kosken kohdalla, kylän\nkeskellä. Miksei? Näyttihän tuokin silta hyvältä, vakavalta ja\nvahvalta! Ei, se oli petollinen: vanha, laho; olisi saattanut ajaessa\nromahtaa alas! Voi kauhistus, olisipa se ollut paikka, jysähtää\nsuureen, leveään, syvään jokeen, -- voi voi toki; oli se hyvä, että oli\nkirjoitustaitoa maailmassa ja että sellainen kirjoitus oli siihen\nripustettu! Isä, panetko minut kouluun? Minä tahdon kaikinmokomin oppia\nkirjoittamaan ja lukemaan!\n\nTuon toisen sillan yli ajo tuntui vieläkin arveluttavammalta, sillä se\nkulki aivan kosken niskalla ja joki oli siinäkin leveä ja vesi kiehui\nja kuohui siinä niin hirvittävästi, ja siinä vierellä, toisella\nrannalla, jyski ja tärisi vielä joku tehdaslaitos. Mutta isä sanoi,\nettä tämä silta oli vahva, ja joskin sekä hevonen että poikanen siinä\nvilkuilivat kovin levottomina sivuilleen ja hevosen yritellessä sivulle\nja tehdessä tenää poikanen kohoili kärreissä pystyyn, ajettiin\nonnellisesti yli.\n\nSitten ei ollutkaan mitään pahempaa pelättävää enää ja niin oltiin --\nmeren rannassa!\n\nMeri, meri! Se oli tuontuostakin kangastellut Hilpan ja toistenkin\npoikasten mielessä ja monia kuvitelmia oli siitä tehty ja sitä näkemään\nkovin kaipailtiin, ja siksipä se tempasikin Hilpan mielen kokonaan, kun\nse ilmestyi esiin. Tuossa se oli, tuollainen se oli! Noin aava ja\nhämäränä häipyvä jonnekin aivan rajattomuuksiin, jonnekin taivaan\nääriin, maailman tuolle puolelle asti! Tuossa se oli! Kuinka suuri ja\nvoimakkaan näköinen! Kuin joku, ensin outo, mutta sitten jo miellyttävä\nsalaperäisyyden henki olisi tulvahtanut ympärille ja kietonut pienen\nmiehen ja sitten kuin jotkut raskaat, yliluonnollisen voimakkaat kädet\nolisivat laskeutuneet hänen olkapäilleen ja kiertyneet hänen\nympärilleen ja yrittäneet hänet aivan murskaksi pusertaa! Semmoinen\nihmeellinen mahti! Siinä tuntui aivan erilaiselta hengittääkin, niin\nsyvään piti vetää ilmaa!\n\nIsä jätti hevosensa erääseen rantataloon ja sitten lähdettiin\nlaivantulopaikkaan, johon oli rakennettu pitkä puinen silta pitkien\nristikkojalkojen varaan. Se huojui hieman ja siinä yritti Hilppaa aivan\npyörryttää, mutta selvisihän siitä, kun tarttui isän käteen. Sillan\npäässä oli leveämpi, tukevampi paikka ja sen reunamilla istuimia, ja\nsiinä tuli odottaa laivaa.\n\nLaiva, laiva -- nyt jo senkin näkisi! Aivan jo löi Hilpan sydän! Jo\nnäkyi tuolta niemen takaa sellainen pieni kyrmyniska kääntävän\nkeulaansa tänne päin ja samalla se savusi ja -- huusi! Voi, voi,\nihanhan se korvat särkee! Mutta tottui sitten jo tuohon ääneen, ja\nkohta kellui ja tohisi ja puuskahteli pieni \"Ystävä\" laiturin vieressä\nja kohta myös olivat pitkämatkaiset kaupunkiin-menijät siinä.\n\nKaupunki! Voi, voi, tuollainenko se on? Torneja, torneja, talojen\nkattoja ja maalattuja seiniä sellaisessa sekasorrossa, että silmiä\nhäiritsi! Ja sitten sitä ihmisvilinää rannassa ja laivoja, laivoja,\nmastollisia ja purjeellisia, ja tällaisia höyryllä käypiäkin!\n\nMarkkinoiden tähden oli kaupungissa tavallista enemmän väkeä. Siksi tuo\nitsessään pieni elinpaikka rikkoi kaikki kuvitelmat Hilpan silmissä ja\nmielessä. Tämähän on maailman suurin paikka! Täällähän on kerrassaan\npuoli maailmaa koolla!\n\nEnnenpitkää kuitenkin tottui tuohon elämään ja pian käveli Hilppa\nisänsä vierellä kaupungissa kuin olisi aina elänyt ja ollut sellaisessa\nhälinässä.\n\nKaikkein enimmän kiinnitti Hilpan huomiota kaksi markkinaväen keskellä\ntunkeilevaa ja omituista hälinää pitävää miestä, jotka olivat puetut\noutoihin pukuihin, väljiin, pitkiin ja vaaleanvärisiin viittoihin, ja\njoilla olivat kasvot maalatut aivan valkeiksi ja joilla olivat päässä\nihmeellisen korkeat tötteröt ja käsissä joitakin helistimiä. Ne\nkulkivat markkinaväen keskellä ja helistelivät noita helistimiään ja\nomituisella, puoleksi ymmärtämättömällä puhetavallaan huutelivat\nlakkaamatta:\n\n-- Voi, voi, tulkaa katto, tulkaa katto, täällä on suuri ja kaunis\nkometia, ihmeellinen kometia!\n\n-- Mikä tuo on, ketä nuo ovat? kysyi hämmästynein katsein Hilppa\nisältään, tarttuen lujemmin hänen käteensä.\n\n-- Ne ovat niitä, joutavia, tyhjänpäiväisiä kometiannäyttäjiä! Mennään\ntoisaanne!\n\n-- Mikä se on se kometia? tiukkasi Hilppa.\n\n-- No se on semmoinen, ei mikään, joutava konstinnäyttöpaikka vain --\nelä kysele, mennäänhän nyt jo pois!\n\n-- Konstinnäyttöpaikka! Voi, isä, se mahtaa olla merkillinen paikka!\n\n-- Ei ole, -- tulehan jo!\n\n-- Eikö mennä mekin sitä katsomaan? Onko se tuo suuri vaatehuone\ntuolla?\n\n-- Ei mennä: turhaa raha kuluu vain!\n\n-- Mennään, mennään, isä! Minun tekisi niin mieli!\n\nMikäs siinä auttoi, täytyihän isän lähteä Hilpan kanssa katsomaan sitä\nkonstinnäyttöä, kun Hilppa niin kovin pyysi ja kiusasi. Ei auttanut --\npiti näyttää pojalle -- uhrata puoli markkaa omasta ja puolet siitä\npoikansa puolesta.\n\nSiellä oli tavallista suuren, kiertävän markkina-teltan menoa. Jotkut\nkäänsivät kieppejään, pyöräyttelivät neulansilmiään ja heiluivat ja\nriippuivat renkaissa, tangoissa ja köysissä katon ja maan välillä,\ntoiset temmelsivät maassa ja hulluttelivat kujeitaan ja joku käveli\nnuoralla. Ei ollut isä ennen nähnyt tällaista, mutta hänestä ne\ntuntuivat hyvin luonnollisilta, nähdyiltä ja aivan tavallisilta. Hän ei\nniistä innostunutkaan. Mutta sitä enemmän syttyi poika. Hän ei voinut\najatella mitään tämän parempaa. Hänestä oli tämä maailman\nihmeellisintä, saavutusta sellaista, että sitä jo piti ihmetellä. Jos\nisä oli levollinen ja liikkumaton, niin Hilppa suorastaan hyppi\npaikoillaan ja hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tempoilevia\nliikkeitä.\n\nJa kun tultiin ulos teltasta, niin hän ei enää muuta ajatellutkaan kuin\ntuota ihmeellistä vaatehuonetta. Kaikki muu: kaupunki, markkinat olivat\nmuuttuneet aivan olemattomiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotiin tultuaan oli Hilppa kovin mahtavaa miestä. Hän ei puhunut mitään\nveljilleen, eikä hän heidän kanssaan paljon liikkunutkaan. Ikäänkuin\nkarttoi heitä. Ohoh, olihan hän käynyt kaupungissa!\n\nJa mitä hän oli siellä nähnyt! Veljet ihmettelivät tuota, mutta eivät\nhekään tahtoneet oikein lähestyä. Ei heidänkään ylpeytensä antanut.\n\nVaan viimein jo laukesi molemminpuolinen jännitys ja silloin Hilppa\nkertoi kaupunkinäkemänsä. Kun se kuultiin, valtasi kaikki hurja ilo,\nsopu ja ylpeys. He olivat sellaisen talon lapsia, jonka yksi pojista\noli nähnyt kometian! Kometian, kometian -- se oli nyt ylin ja ainoa\npuheenaihe Niemen pihoilla, nurmikoilla, pellonkielekkeillä ja\nrannoilla!\n\n\n\nSalon poikien näytäntö.\n\n\nEihän siihen pitkiä tuumimisia tarvittu, kun pojat päättivät laatia sen\nihmeellisen laitoksen tapaisen suojuksen pihaansa -- sileälle\nsaunannurmikolle -- ja sitten ruveta miehissä harjoittelemaan sellaisia\ntemppuja kuin ne kaupungin kometiannäyttäjätkin ja vihdoin antaa\nsamallaisia näytöksiä läheisille naapurin lapsille.\n\nRyhdyttiin tarmokkaaseen työhön. Hilppa haki rautakangen ja jyskytteli\nsillä syviä reikiä saunanurmikkoon omituiseen pyöreään, kahdeksankulmaa\ntavoittelevaan kehään ja toiset pojat kantoivat paikalle seipäitä,\nnuoria, vanhoja kulimattoja ja säkkejä sekä rikkinäisiä riihihursteja.\nHilppa otti kirveen käteensä ja teroitteli seipäitten päät. Sitten ajoi\nhän ne kaivamiinsa reikiin. Senjälkeen sidottiin niihin poikkipuita ja\nräystäänyhdistelijöitä ja sitten kivuttiin tikapuiden avulla laittamaan\nkattoa. Siinä kehikko; sitten vetämään kuleja ja säkkejä ja hursteja\nsen päälle. Etuseinämälle jätettiin oviaukko ja harjaan kiinnitettiin\npunainen lippu.\n\nSiinä oli kometian talo valmis. Nyt harjoittelemaan temppuja. Se oli\nvähän vaikeampaa, mutta sujuihan se sekin. Hilppa oli opettajana ja\ntoiset oppilaina. Tulihan siinä vähän kiistaakin, mutta sovittiin ne,\npian sovittiinkin, kun näin suuri asia oli kysymyksessä! Pyntys se\nenimmän kiisteli, mutta silloinpa ehti Karppa hänen kurittajakseen ja\nse oli voima, joka lannisti Pyntyksen. Ennen oli usein Karppa asettunut\nhänen puolelleen, vanhimman veljen hirmuvaltaa vastaan.\n\nVihdoin jo lähestyi se päivä ja hetki, jolloin oli määrätty suuri\nnäytös annettavaksi uteliaille naapurin lapsille. Sitä ennen piti\npoikain pukeutua oikeihin pukuihin -- sentapaisiin, missä olivat ne\nkaupunginkin kometiannäyttäjät olleet. Hilppa etsi isän vanhan\nriihipaidan ja teki siitä viitan. Hatuksi pisti hän vanhan\ntuohitötterön, jota hän tarkoitusta varten vähän muovaili, leikkeli ja\nompeli. Jalkoihin veti hän suuret kolhokengät. Ja kasvot vihdoin\nmaalasi punamullalla ja liidulla ja noella.\n\nKarppa veti ylleen äidin vanhan hameen ja päähän pisti vanhan\ntötterömäisen tuohiastian, jalat saivat isoisän riihikengät ja kasvot\nmaalattiin samalla tapaa kuin Hilpan. Pyntys vihdoin vyötti itsensä\nisoisän vanhaan liiviin ja päähän kelpasi vanha, syvä rove, joka sopi\njuuri hänen päähänsä. Sitten oltiin valmiit ottamaan vastaan pihalle\nkertyneet ja hälisevät naapurin lapset.\n\nKaikki kävi hyvin, mutta lopulla näytöstä sattui Karppa sekomaan\nhameistaan pitkään pystypuuhun sen yläosassa ja jäi siitä kiinni sinne.\nPyntys pyöri matalammalla olevassa poikkipuussa mutta hän tarttui\nhousuistaan puun terävään oksaan. Siinä hikoiltiin. Ei mikään auttanut,\neivät tahtoneet selvetä pulmistaan hameet eikä housut. Hilppa kieri\nmaassa näytellen erikoisempia temppuja. Hänen täytyi mennä veljiään\nauttamaan. Silloin oli veljille jo käynyt kovin tuskalliseksi olo ja he\npillahtivat itkuun. Se synnytti naurunrähäkän maassa. -- Katso, katso,\nmiten niille kävi! Katso Kärppääkin!\n\nSe oli liikaa. Hilppa julmistui, ja kun veljet pääsivät pulmistaan\nirti, yhtyivät he samaan ääneen. -- Vai tulitte te tänne rähisemään ja\npilkkaamaan! Oletteko ennen nähneet tällaista? Oletteko käyneet\nkaupungissa? Ulos! Ulos joka sorkka!\n\nKatsojat lähtivät kiireellä ulos ja kiire siinä todella olikin. Pojat\nhyökkäsivät pesästä. He näyttivät sekä nyrkkiä että käyttivät\nsääriään. -- --\n\nPahanlaiseen sekasortoon päättyi se uljas ihmeitten näyttö, mutta eipä\nSellaista ollut kukaan ennen yrittänyt Niemen kylässä, eikä sellaisilla\nmatkoilla ollut kukaan muista käynyt kuin Niemen Hilppa! Tai ei, -- nyt\ntunsivat tuolla ihmeellisellä matkalla käyneensä jo kaikki veljekset ja\nnähneensä omilla silmillä nuo kometiat ja muut! Ja sehän oli jotain se!\n\n\n\n\n5. Kesäisiä puuhia.\n\n\nSiitä Niemen pojat ryhtyivät muihin kesäisiin puuhiinsa. He takoivat\nkivirahoja ja leipoivat multaleivoksia. Ulko-aitan kylkeen rakentui\nisoista laatikoista, laudanpaloista, vanhoista hursteista ja säkeistä\nlaajahko, pitkulainen suojus, joka oli heidän kauppaliikkeensä.\nSomissa, pitkissä riveissä kököttivät pienemmät ja suuremmat, kellervän\nja harmaanväriset multaleivokset puodin peräseinän hyllyillä. Seinän\neteen oli asetettu leveä lauta kauppapöydäksi korkeiden laatikoiden\nvaraan. Sen takana seisoivat päivät päästään Pyntys ja Karppa, Hilpan\nkäydessä vain silloin tällöin liikkeessä. Sen pääisäntänä oli hänellä\nmuutakin tehtävää: liikuskelemista siellä ja täällä, uusien myytävien\ntoimittamista kauppaan, niiden valmistamisen alullepanoa ja vihdoin\napulaisten neuvomista ja ohjailemista, milloin sävyisämmin, milloin\njyrkemmin. Silloin hän tuli puotiin, mutta seisoi kovin mahtavana\nkauppapöydän ulkopuolella ja laususkeli heille vakavia sanoja.\nVälistä hän vaati rahalaatikon nähtäväksi. Jos veljet panivat\nvastalauseita liian sydämetöntä sekaantumista vastaan heidän\nuskolliseen palvelukseensa, silloin Hilppa jysäytti nyrkkinsä\nkauppapöytään ja ilmoitti, että hän ottaa rahat huostaansa ja sulkee\nkoko liikkeen. Se vaimensi vihat ja hyvä sopu taas jatkui. Liikettä he\ntoki eivät suoneet lopetettavaksi, ei edes satunnaisesti, sillä täällä\ntiskin takana oli hyvä olla ja tämä oli tuottava liike. Naapurin lapset\nkävivät uutterasti vaihtamassa kivirahojaan somiin kellerviin tai\nharmaisiin leivänpyörylöihin.\n\nVälistä suljettiin liike yksin tuumin ja lähdettiin rantaan uimaan tai\nleikkimään sen hietikolla. Salolle päin antavalla niemenrannalla oli\nsoma lahdenkainalo ja sen rantakaarteella leveästi vaaleata hiekkaa. Se\noli se sama lahdenhaara, jonka toisen rannan muodosti se isoisän\npolttama louhikkoniemi. Tämä niemi oli muutenkin houkutteleva kesäisin.\nSiinä oli monenlaista maanpinnan muodostumaa ja siinä oli vielä jälellä\npieniä puita ja pensaita. Siinä oli isoja korkeita kiviä, joiden kyljet\npaistoivat vaalealle ja tummalle, joiden harjat olivat kuin sianselkiä\nja jotka päivänpaisteessa olivat ihmeen lämpimiä. Niiden selkään sopi\nnousta ratsastamaan, niiden kylkiä vasten sopi painautua tutkimaan\nniiden tummia, mutkittelevia viiruja ja irroittelemaan niiden\nrapautunutta pintaa ja pieniä jäkäläkasveja. Välistä oli kivi matala ja\nlattea, kuin pöytä, sille sopi ruveta lepäämään, mukavasti alassuin\nloikoen päivää paistattamaan ja katselemaan, kun pienenpienet tummat\nelukat liikuskelivat kiven rakosissa. Ne eivät olleet muurahaisia,\njotain muita ne olivat; he eivät tienneet, mitä ne olivat, mutta\npääasia oli, etteivät ne olleet muurahaisia.\n\nKivien lomissa oli mättäitä ja niillä kasvoi monia marjalajeja. Mesikat\nriippuivat mehevinä ja herkullisina ruohoisten mättäiden kupeilla, joku\nmansikka pilkoitti kuivemmalta mättään kyljeltä, siimeksisessä\nnotkelmassa kahden tuuhean pensaan välillä oli mustikanvarpoja ja\nniissä oli isoja, täyskypsiä mustikoita. Kostealla, suontapaisella\nnurmenkohdalla pisti sammaltuneesta mättäänkyljestä esiin haalea,\npuolikypsä karpalo.\n\nHyvin monenlainen oli luonto tuolla niemekkeellä ja sentähden se soi\nkesällä monta viivähtämisen aihetta.\n\nRannalla odottivat kaarnalaivat, joista monet olivat niin suuria, että\nniihin oli saattanut pystyttää maston ja siihen sitoa valkean\nvaatekappaleen purjeeksi. Rannan ruohikko oli epäedullinen\npurjehdukselle, mutta yhdessä hiekkaisen pohjan kanssa se oli edullinen\nkahlaamiselle ja pulikoimiselle. Ruohikko seisoi ulompana sakeana kuin\nmikäkin suojamuuri ja sen rantapuolella oli lumpeita ja ulpukoita.\nVälistä oli veden alla, aivan veden rajassa kiini, suuri lattea kivi.\nSille sopi nousta levähtämään ja kiskomaan sen ympäriltä pyöreitä,\npaksuja kaisloja. Näistä tehtiin sorsia, uiskentelemaan kilvan laivojen\nkera.\n\nItse rantama oli ojiteltu ja kanavoitu niinkuin matala suistomaa\nainakin ja laivat ja sorsat vedettiin retkeilynsä tehtyään näihin\nsuojaisiin ojanteihin vaalean hiekan keskellä.\n\nKun maaleikit kävivät ikäviksi, työnnettiin vene vesille ja soudettiin\njonkun matalan, isokivisen luodon kohdalle, jossa useinkin oli sileä,\nlaaja kalliopohja ja sen päällä kiviä kuin isoja rautalippaita,\nnelikulmaisia, tummia arkkuja. Joukossa oli joku pienempikin kivi,\njoka katseli ikäänkuin elollinen olento heihin, veden päältä\ntarkastelijoihin, niin että aivan säpsähdytti. Siellä oli kuin eri\nmaailmansa. Niin olikin; tiedettiinhän veden alla olevan suuria\nkultaisia, hopeisia, lasisia linnoja, joissa asui omaa veden väkeä,\nenimmäkseen vihamieIistä ihmisille, mutta joiden joukossa oli joskus\nhyväsydäminenkin eläjä, joku vangittu kuninkaantytär tai -poika. Siellä\nne elivät omaa salaista, erilIistä elämäänsä suurten rikkauksien kera.\nKenties noista kivistä olivatkin jotkut heidän rahalippaitaan. Olipa\nsiellä veden alla suuria aarteitakin, noiden samaisten suurien kivien\nalla, tällaisilla luotopaikoilla.\n\nIsoisän polttaman niemen kohdalla oli pieni pyöreä saari, joka oli\nvielä monenlaisempaa maanpinnan muodostusta kuin tuo niemi. Se oli\nenimmäkseen kalliota, mutta oli siinä myös nurmikkomaata ja sitten\naivan selvää, vesistä suota, joka kasvoi sakeata pensaanrytöä ja\nmuutamia suuria puita. Saaren rannat olivat enimmäkseen matalia, mutta\neräillä suunnilla syviäkin. Sinne vetivät pojat veneensä johonkin\nsomaan suojaisaan kallionkainaloon ja ottivat onkivehkeensä esille sekä\nryhtyivät koettelemaan kalaonneaan. Pieni särki välähtikin heti veden\npinnassa, mutta putosi heti takaisin veteen. Suurempi salakka nousi\nankarammin rimpuillen, mutta tuli aina maalle. Pieni, urhoisa\nahvenenpoika pirisi ja pyristelihe kovasti siimassa, mutta ei\najatellutkaan putoamista veteen. Suurempi särki se tuli kuin suora\nlusikka tai välkkyvä lastunpala, aivan liikkumattomana ja\nvälinpitämättömänä. Suurempia kaloja ei tullut. Välistä ei tullut\nmitään, mutta isoisä oli sanonut, että pääasia onkin, että nykii. Ja\ntätä tapahtui aina. Pienet säret olivat siihen työhön oikein ovelia. Ne\npirisyttivät kuplua kuin olisi se ollut jossakin rattaassa kiinni.\nMutta välistäpä ne tarttuivatkin koukkuun ja joutuivat maalle, vaikkapa\nolisivat puuttuneet ongenkärkeen vain evästä tai suorastaan\npyrstöpuolesta. Ja silloin joutuivat ne aina armottomasti kalliolla\nseisovaan vesipurkkiin, tai, jos oli kissa mukana, sen naukuvaan\nsuuhun, toivotuksi herkkupalaksi tuolle rantakallioilla köyristelevälle\npienten kalamiesten seuralaiselle.\n\nKesän kirkkaimpana ja paisteisimpana aikana valtasi pojat pitempien\nretkeilyjen henki. Silloin otettiin muutamia voileipiä taskuun ja\nsoudettiin yli järven. Siellä jo heti, ensimäisellä aholla, joka kasvoi\nnuorta vesakkoa ja pensaikkoa ja joka laski loivasti rantaan, sattui\neräs seikka, joka tempasi poikain huomion puoleensa. Pieni harmaa\npeltohiiri juoksi vanhan nauriskuopan kuvetta. Pojat syöksähtivät heti\nsen perästä. Hilppa asettui kuopan suille tarkastamaan, pujahtaisiko\npieni elukka tuon vanhan säiliön sisään. Pyntys taas kiiti kuin\nvimmattu hiiren perästä ja Karppa asettui seiväs kädessä seisomaan\nulommalle, valmiina antamaan vikkelälle kiiruhtajalle pysähtymiskäskyn.\n\n-- Onko, katsokaa, reikiä maan sisään siellä kuopan takapuolella, huusi\nHilppa ja kurkisteli jännittyneenä kuoppaan.\n\n-- Ei ole, en minä näe, vastasi Pyntys juostessaan ja Karppa ei älynnyt\ntarkata mitään seisoessaan siellä paikallaan kahareisin ja yrittäen\nhuitaista seipäällään milloin puoleen, milloin toiseen.\n\n-- Voi teitä, kun ette näe, että hiiri pujahtaa juuri siitä nenän\neditse syvään salareikäänsä, valitti Hilppa havaittuaan Karpan\nkohdalta, kannon juuresta pienen tumman aukon.\n\n-- Siinä on, katso; siitä on mennyt maahan! Turha on sitä enää jahdata!\n\nHilppa viskasi puunsa maahan ja Pyntys pysäytti juoksunsa.\n\n-- No, on täällä vielä muutakin kuin mitättömiä hiiriä, lohdutti\nviimemainittu ja ehdotti jatkettavaksi matkaa.\n\n-- Ja jos ei ole täällä, niin on kotitalon aitassa, virkkoi Karppa ja\nlähti astuskelemaan metsään päin.\n\nSiellä tuonnempana kiiti pieni kärppä tietä myöten, niin että pieni\nmatala ruumis notkuili, häntä muodosti suoran, hiukan nousevan jatkon\nja pää kekotti niin somasti ylöspäin.\n\n-- Voi, voi, tuossa on sellainen orava, jota ei koskaan kiinni saada!\nJuostaan pojat, jälestä, niin eikö nähdä, kun se ryntää johonkin\nkiviraunioon, hätyytti Hilppa veljiään. -- Juoskaa, juoskaa!\n\nToista käskyä ei tarvinnut. Pojat lähtivät perästä. Töintuskin he\nehtivät nähdä, kuinka pieni juoksija katosi äkkiä suureen,\nröykkiömäiseen kiviraunioon ja hävisi sinne niinkuin ei koskaan olisi\nollut näkyvillä. Siinä oltiin: ei näkynyt vilahdustakaan eikä kuulunut\npienintäkään hiiskahdusta. Neuvottomina ja henkeä pidätellen seisoivat\npojat siinä.\n\n-- Puretaanpas tuo raunio! virkkoi vihdoin Hilppa.\n\n-- Ei; voi vielä syöksähtää sieltä esiin ja puraista kädestä! Sillä on\nhyvin terävät hampaat, terävämmät kuin oravalla.\n\n-- Niinkuin naskalit!\n\nPojat jäivät edelleen neuvottomiksi siihen. Kun kaikki toivo jo oli\njättänyt, pisti eräästä kiven raosta pieni soma pää esiin ja tummat\nsilmät välkähtivät kuin kipunat. Kuin sähkövirta sattui se poikiin ja\nhe kurkistivat aukkoon. Mutta samassa ilmestyi sama pää toisesta raosta\nja taas toisesta. Näytti kuin kärppä olisi saanut kymmenittäin päitä.\nKuka sellaista otusta jahtaamaan rupesi!\n\nSyvemmälle metsään tultua narskutteli orava puussa ja kallioisella\naholla juoksi jänis. Mutta tuossa oli se vanha tuttu oja, joka tien\nkohdalla juoksi louhikkoista maata, muodostaen jonkinlaisen\nkoskipaikan, mutta tuonnempana kiemurti kaitaa, pitkulaista\nnurmilaaksoa, jonka reunat kasvoivat rehevää lehtoa ja jonka toiselta\nlaidalta kohosi korkea, kallioreunainen vaara, Toramäki. Nurmikon\nkeskellä oli vanha lato, joka kyllä sekin vanhastaan hyvin tunnettiin.\n\n-- Tuonne, tuonne, pojat, haukia tavoittelemaan Hako-ojasta! Ettekös\nmuista: aina siellä jossakin poukamassa seisoo pitkä suora\ntummankellervä olento kuin kirveenvarsi ja samassa jo syöksähtää\nmuuanne. Lähdetään iskemään sitä seipäällä, lähdetään!\n\n-- Ei sitä sillä tavoin saada, virkkoi Pyntys ja kuvaili, kuinka hän\nisoisän kanssa oli kerran koettanut tuollaista seisoskelijaa saada\nseipään avulla. Loiskahdutettiin, mutta vesi vain sekoi sillä kohtaa ja\nkun se selvisi, niin hauesta ei nähty mitään. -- Sille pitää olla onki,\nsuuri, ja siihen on pistettävä pieni sammakko, kas, silloin se saadaan!\n\n-- Voi, kun ei muistettu ottaa sitä isoisän vanhaa takra-onkea mukaan!\n\n-- Siinäpä se; miksi on niin hätä lähtemään, lausahti Karppa.\n\n-- No mennäänhän nyt kuitenkin; saadaanhan se edes nähdä!\n\nPehmeitten ja hiukan vesisten rantojensa keskitse kulki joen vesi\ntuskin huomattavasti, hiljaa siirtyi vain, jotta joen pohjassa olevat\nnaavat ja levät kääntyivät siihen suuntaan, mihin virta kävi. Maa oli\npuoleksi soista. Vettä ei joessa ollut yleensäkään paljoa, mutta kesän\nkuivalla ajalla oli sitä vieläkin vähemmän. Eräissä kohdissa oli\nkuitenkin leveämpiä ja syvempiä poukamia, ja niistä paikoin sopi\ntutkiella noita veden yksivakaisia eläjiä. Ne jököttivät siellä\nrantapenkereen siimeksissä tosiaankin kuin mitkäkin kirvesvarret ja\ntuijottelivat liikkumattomilla silmillään rannoille päin. Ne olivat\nkuin kuolleita, mutta annahan olla, jos lähestyit varomattomasti niitä,\nniin yksi purskahdus vain!\n\nTämän vuoksi lähestyivät pojat ylen varovasti joen poukamia ja aivan\nkyyryssä ja henkeä pidätellen. Kun he tulivat rantaan, ei heidän\ntarvinnutkaan kauvan tarkkailla veteen, kun yksi tuollaisista\njokottelijoista ilmestyi heidän silmiinsä. Mitäs nyt? Pyntyksellä oli\npitkä seiväs käsissä ja kun hän näki kalan, unohti hän entiset\nkokemuksensa ja paiskasi puullaan vettä. Mutta ranta sillä kohtaa oli\nylen pehmeä, puoleksi lementapainen, ja kun hän oli iskenyt kovin\nrajusti, murtui tuo pehmeä pengermä hänen altaan ja hän tuiskahti\nveteen.\n\n-- Ui, ui, ui, voi, voi, voi, voi, auttakaa! Katsokaa, keppikin lensi\nveteen!\n\nToiset veljet riensivät auttamaan veteen pudonnutta. He tempasivat\nrannalta kumpikin pitkän puun ja ojensivat sen veljelleen. Tämä tarttui\nKarpan puuhun ja Karppa veti sitä voimakkaasti maalle päin. Pyntys\npääsi maalle ja oli kiitollinen veljilleen, mutta kysyi samassa, miksi\nhe eivät olleet hänen pulskiessaan vedessä iskeneet sitä ilkeätä\nhaukea, joka oli kaiken tämän aiheuttanut.\n\nKorkean Toramäen tasaisella, kallioisella laella kutoi suuri hämähäkki\nsuurta verkkoaan kahden puolikasvuisen koivahaisen väliin. Tai oli\noikeastaan jo kutonut. Se oli niin suuri, että sen ylälangat ulottuivat\nylös latvoihin, alalangat taas aina puun juuriin. Se oli kuin suuri\nkiehkura, sellainen välkkyvä säteikkö. Olivathan pojat ennenkin\nsellaisen nähneet -- eiväthän he ensi kertaa metsässä kuljeskelleet --,\nolihan semmoinen havaittu kerran aitan nurkastakin, mutta olihan tuo\nsentään tällä kerralla erikoisempi. Mikä lieneekin tällä kerralla\nkaikki niin erilaatuisena silmään satuttanut. He kävelivät kuin\nmissäkin satumetsässä, vaikka kuljeskelivat aivan omilla, usein\nkuljetuilla lähimailla; heistä paistoi päivä nyt niin erikoisesti,\ntuuli suhisi kuin mikäkin elollinen tuttava ja maa oli niin lämmin,\nlehto niin leppoisa, suojaisa. He olivat tavallaan menossa aikuisväen\nluo tuonnempana olevalle heinänurmelle, mutta tuskin muistivatkaan\nsen, vaan pysähtyivät matkallaan joka mäennystermälle, joka\n\"merkkipaikalle\", tutkaisemaan mitä eteen sattui, levähtämään,\nlaususkelemaan mietteitään, jopa heittäytymään pitkäkseenkin.\n\n-- Kuule, Pyntys, mene sinä ensin kuivaamaan ne housusi! Niissä on joen\npohjamutia! Katso vain, eikö niistä riipu niitä pitkiä leväkasveja!\nAikuinen mies, sinne pohjaan hervottomana mötkähtää!\n\n-- En minä sinne hervottomana mötkähtänyt! Minut petti puu ja joen\nheteranta! Minä sitä haukea iskin.\n\n-- Vettä sinä iskit, sulaa vettä, et mitään haukea huimaissut, -- etkä\nedes nähnytkään! Sinä -- haukea!\n\n-- Haukea, haukea iskin, ja sen minä sanon, että semmoinen pitkä\nmötköttävä kirvesvarsi se oli, että oikein sydämestä riipaisi!\n\n-- Etpäs pelännyt sen viereen huiskahtaessasi! Sinne tahdoit oikein\nuhalla! Ei sinua sinne kukaan käskenyt.\n\n-- Te käskitte, te molemmat, ja minä tein niinkuin kerran isoisän kera\ntehtiin.\n\n-- Isoisäpä se kerran kotijärvessä selvään veteen kuutistaan keikahti.\nEi kukaan käskenyt. Aikoi vain iskeä tarpoimellaan vettä verkon\npohjukan kohdalla, -- siinä jo tuiskahtikin saman pohjukan kohdalle.\nNiin sinäkin!\n\n-- Isoisän jalat tarttuivat kuutin kaitaan pohjaan. Tahtoi kääntyä;\nmutta jalat eivät päässeet irti ja niin kaatui.\n\n-- Sinun jalkojasi ei mikään kiinni pitänyt, aivan irrallaan olivat, ja\nkaaduit vain!\n\n-- Minä en kehtaa teidän kanssanne kiistellä; minä lähden katsomaan,\nkuinka hämähäkki pyytää suuria paarmojaan kehikköönsä.\n\nHämähäkki istui loittona kehikon laidassa, sen alareunoilla, toisen\npuun juuressa. Se ei liikahtanutkaan, oli kuin kuollut. Suuri paarma\nlentää pörisi koivahaisten väliin. Se tarttui verkkoon. Ensin tarttui\nsiihen kuono, sitten jo jalat. Jo takertui siihen toinen siipi ja kun\nse rupesi lyömään toisella siivellään ilmaa, puuttui sekin\nsilmukkoihin. Jo pörisi paarma kovin umpinaisesti verkossa, ikäänkuin\njossakin suljetussa astiassa. Pojat katselivat jännityksellä. Heitä\nhuvitti. Mitenkä hämähäkki selviää tuosta elukasta, joka kovin kiusasi\nlehmiä ja hevosia. Oli tunkeutua heidänkin sieramiinsa ja silmiinsä,\ntuo paha pörisijä.\n\nHyvin hämähäkki selvisi. Se ei heti hyökännyt siihen käsiksi, kun se\ntarrautui kiinni verkkoon, eikä vielä sittenkään, kun se hiljeni siinä,\nvaan antoi sen olla kauvan aikaa, aivankuin olisi odottanut sitä\njähmettyväksi ja jäykistyväksi. Pelkäsikö se sen voimaa vielä\nverkossakin, siihen tarkoin kietoutuneena. Ei, ei se sitä pelännyt;\nsillä ei ollut ensi kerta tällaisia petoja pyytää. Se olisi voinut\naivan heti hyökätä sen päälle ja pistää terävän, armottoman piikkinsä\nsen läpi ja imeä sen tyhjäksi siemauksessa. Mutta se ei sitä tahtonut.\nSe oli hämähäkki, oikea vanha pyytäjä. Se tahtoi perinpohjaisesti\nkostaa.\n\nAlhaalla, mäen toisella puolella, oli toinen lato, matalampi, pienempi,\n-- vielä tyhjänä heinistä. Pojat hyökkäsivät siihen. Sen pohjalla oli\nvähän menneentalvisia haaleutuneita heiniä ja orret olivat niin sopivan\nkorkealla. Siinähän sopi ruveta tekemään niitä samoja temppuja, joita\nkerran oli juhlallisuudella yritetty esittää siellä pihanurmen\nkaupungissa opituissa vaatehuoneissa. Täällä oli parempi niitä tehdä.\nTäällä ei olisi ketään näkijää eivätkä kieppuilupuut pettäisi. Ei\nniissä ollut oksiakaan. Täällä oli oikea paikka harjoitella; täällä ei\nniiden epäonnistumisesta seuraisi sellaisia selkkauksia kuin siellä\nkotipihoilla.\n\nYks, kaks, yks! Hilppa pudota mäksähti vanhaan heinätukkoon ja Pyntys\nhuomasi korkealta katonrajasta pitkäkoipisen kattohämähäkin kömpivän\nhäntä vastaan. Tuo oli paha tulija ja hän luisui äkkiä pitkästä\npystypuusta alas. Karppa oli löytänyt ampiaisenpesän nurkasta ja tutki\nsitä. Ampiaiset syöksähtivät päälle. Hätäisesti huudahtaen hyökkäsi hän\nulos ovesta ja toiset seurasivat esimerkkiä, sillä kuka sen tiesi, mitä\nKarppa näki. He juoksivat kauvan ja seisahtuivat vasta nurmen takana,\nmetsän reunassa.\n\nSiellä alkoi sakea metsä. Se ei ollut sitä oikeata salometsän puolta,\njossa he talvisin kävivät loittoisilla mäenlaskumatkoillaan, kesäisin\nmarjassa Ihatsusuolla ja syksyisen ranteilla ansateillä. Se oli\nIhatsusuon toista puolta ja siellä oli vain kapeat kaistaleet heidän\nmetsäpalstojaan, sellaiset kielekkeet ja rannakset. Siellä oli\ntuonnempana edessä aivan aukea suo, josta ei vesiseen aikaan mitenkään\nyli päässyt. Sieltä alkoi jo toisen kylän maat. Siellä päin oli\nkuitenkin eräs heidän pienistä metsänurmistaan ja sieltä toi se joki,\njoka äskettäin kierteli verkalleen, heidän suuremman metsänurmensa\nläpi. Tässä virtaili joki korkean pengermän alitse. Se itse oli kovin\npeittynyt notkokasvien, kaikenlaisen rojun ja turan alle, mutta juuri\nsillä kohtaa hyppäsi siihen korkealta pengermältä iloinen sivupuronen\nterävän kallioreunan yli syösten vettä kuin putkista pitkien ja syvien\nkalliouurnien yli, niiden teräviin reunakielekkeihin, rinteen rosoihin\nja louhikkoihin ja vihdoin niiden alle pieneen valkeapohjaiseen\nvesipyörylään rinteen alla, joka oli muodostunut veden ainaisesta\nputoamisesta siihen ja pohjalle kertyneestä hiekasta. Pyörylästä puron\nvesi sitten hiljalleen vierieli turaiseen emäjokeen. Siinähän pojat\npysäyttivät matkansa ja kävivät täydentämään luonnontyötä\nkaikenlaisilla estelaitteilla, sivuojanteilla ja uusilla\nsuihkujohteilla. He hakivat metsästä puunsälöjä ja kaarnoja, kokoilivat\nlouhikosta sopivia kiviä ja vihdoin jo kasasivat multaakin ja savea\nojanteittensa kylkiin, ja niin muodostui siihen mitä monisokkeloisin\nrakennelma veden johdattimeksi kallionräystäältä alas. Eihän mikään\nollut hauskempaa kuin puuhaileminen viileän, raikkaan veden kanssa\nkuumana kesäpäivänä. Pian vesi pörhäili, sihisi ja suhisi terävältä\nkallionreunakkeelta tuhansissa eri suihkeissa ja johteissa alas ja\nmuodosti kaikenlaisia ristisuihkuja ja vastakkainpärskeitä sekä loi\npienen sateenkaaren jokaisen vesisäikeen kohdalle. Työ ei olisi ollut\ntäydellistä, elleivät pojat olisi loppujen lopuksi laskeutuneet\nräystäältä alas ja menneet seisomaan paljainpäin vesisuihkujen alle ja\nottaneet siellä oikeata kesäsaunaa pörröiselle tukalleen ja\npaahtuneille kasvoilleen, mitkä eivät alituisen kiireen vuoksi olleet\noikeata kotipesua pitkiin aikoihin saaneetkaan.\n\nMatka päättyi pienen korkeaäyräisen lammin ranteille lähellä sitä\npikkunurmea, jossa muut väet työskentelivät ja joka oli matkan\nlopullinen määrä. Siinä tuttu naapurikylän kalaukko istui pienessä\nveneessään jyrkän kallion juurella ja onki kokonaisella kolmella\nongella kalojaan. Tuon kumppaniksi! Pyntys tahtoi päästä heti ukon\nkeikkuvaan veneeseen, mutta Hilppa tuli väliin ja sanoi, että hänellä\nvanhempana veljenä oli etuoikeus. Hän oli päässyt kaupunkiinkin ja\nkaikkialle... hänen täytyy päästä!\n\n-- Ei, vaan minun, sillä minä olen pienin joukosta ja minun täytyy\npäästä -- minulle isäkin markkinoilta tultuaan suurimmat vehnäpalat\nkatkasee. Minun, minun täytyy sinne päästä!\n\nPoikain kiistellessä rannalla ukko nosti hiljaa onkensa ja ankkurinsa\npois vedestä ja lähti salakähmää soutelemaan pois rannalta, lammin\nkeskikohdalle päin. Siihen jäivät pojat noloina ja olivat nyt yhtä\näänettömiä kuin äsken olivat melunneet ja kovaa kiistaa pitäneet.\n\n\n\n\n6. Runo kesästä.\n\n\n    Ken ei muistais kesää,\n    räystään pikkupesää,\n    ken ei auvojaan\n    ikiarmaitaan?\n\n    Ken ei kanssa tuulen --\n    joka mies, niin luulen --\n    juossut kilpaa ois\n    poikki nurmen pois?\n\n    Ken ei valkosantaan\n    rakkaasen ois rantaan\n    riemuin rientänyt,\n    uimaan entänyt?\n\n    Uimasta kun tultiin\n    viileet, raikkaat oltiin,\n    laivat laskettiin\n    kaukomaille, niin.\n\n    Kun nuo mahlat juoksi,\n    suurten koivuin luoksi\n    metsään riennettiin,\n    mahlat ahmattiin.\n\n    Siitä kaskimaille\n    noille noekkaille\n    maita raatamaan,\n    paloks saattamaan!\n\n    Ah, jo nurmimaalle\n    tuolle tuoksukkaalle\n    heinäväen luo,\n    tuohan tuuma, tuo!\n\n    Tulee helle hyvä,\n    onpa joki syvä\n    siinä -- siihen vaan\n    uida polskimaan!\n\n    Siell' on lumpeet lempeet,\n    pohjaheinät hempeet...\n    Mutta katsokaas,\n    mik' on tuossa taas!\n\n    Siell' on mutka laaja,\n    rantaruoho taaja,\n    siinä kala suur\n    polskahutti juur.\n\n    Sitä kangen kanssa\n    piiloruohostansa\n    pian häätämään,\n    niskaan iskemään!\n\n    Mitäs pojat ylväät,\n    suurten tuumain pylväät!\n    Pian puetaan,\n    rantaan joudutaan!\n\n    Siellä roiskis, räiskis!\n    Oi voi, ploiskis, mäiskis,\n    veteen suin ja päin\n    pojat syöksyy näin,\n\n    rantaliettymältä\n    pahoin viettävältä,\n    veteen viekkaaseen\n    ploiskis kaikkineen!\n\n    Mitäs tuosta huolta,\n    pian päästään tuolta,\n    pian päivyt tuo\n    kuivaa vaatteet nuo.\n\n    Siitä kunnahille\n    kukkarikkahille,\n    kukat poimimaan,\n    marjat maistamaan!\n\n    Kunnes ladon luota --\n    kuunnelkaapas tuota! --\n    ääni tuttu soi:\n    \"Keitto kypsyy, hoi!\"\n\n\n\n\n7. Metsän säveliä.\n\n\n\nPikkulintujen laulu.\n\n\n    Ihminen, ihminen,\n    elä sure aina,\n    katso, ei lintujen\n    mieltä mure paina;\n    eivät he varusta\n    vaatteita,\n    eivätkä puuhaa\n    pellolla,\n    kuitenkin ain' ovat\n    autettuja!\n\n    Eivät he kylvä,\n    eivätkä niitä,\n    täysi on aittansa! --\n    Luojaasi kiitä,\n    ihminen ihana,\n    taidollinen,\n    täydempi meitä, --\n    tiedäthän sen!\n\n\n\nPuron laulu.\n\n\n    Tuolta lähdin lähtehestä,\n    kupehesta kallion,\n    vuoren kevätkyynelestä\n    intoa sain elohon,\n    siksi vuoren vankan innoin\n    ijän kaiken kuohuilen,\n    kunnes meri välkkyrinnoin\n    sulkee syliin pienoisen!\n\n\n\nMehiläisten laulu.\n\n\n    Mettä, mettä!\n    Parahia\n    kukan päitä!\n    Punaisia,\n    keltaisia,\n    kultaisia!\n    Viettää häitä\n    kuningatar korkee.\n\n    Viivykettä\n    suo ei toimi,\n    vaikk' on helle!\n    Vuottaa soimi!\n    Kultaloimi\n    yhteisvoimin\n    arvoiselle\n    kuningattarelle!\n\n    Mettä, mettä!\n    Kukan päitä!\n    Ne kun riittää,\n    tulkoon säitä\n    myrskykkäitä,\n    talven jäitä!\n    Luojaa kiittää\n    mehiläinen pieni!\n\n\n\nHämähäkin laulu.\n\n\n    Vetelen verkkoja, lankoja laitan,\n    konnia koukkuhun pyydän,\n    kiusantekijät kahdeksi taitan,\n    syylliset suuhuni syydän.\n\n\n\nMuurahaisten laulu.\n\n\n    Ahkeruus, ahkeruus,\n    siinä ilo pienten,\n    ilo mutkat matkustaa,\n    kiertää ympär nienten;\n    ennen virsta väärää,\n    kun vain raataa, häärää,\n    kuin työttä tavotella matkan määrää\n\n    Onpa eessä elämä,\n    mik' ei laiskaa siedä,\n    täytyy yötä päivää vain\n    kortta pesään viedä,\n    vaan on sitten pesä\n    meillä joka kesä,\n    on niinkuin linna korkee kuninkaitten!\n\n\n\nHongan laulu.\n\n\n    Minne, kunne sun, lapsonen, kulkusi lie,\n    sinne, tänne tai tuonne sen vienevi tie,\n    kotikunnaissa kun vain juuresi on,\n    minun laillani honka oot horjumaton!\n\n\n\n\n8. Aarteen etsintä.\n\n\nIsoäiti kertoi istuttaessa isonpellon harjalla suuren kiven juurella:\n\n-- Näinikään tässä istuin, oli yhtä tyyni ja lämmin kesäilta kuin nyt,\njärvi lepäili tuossa yhtä liikahtamattomana, kaikki oli hiljennyt\nkylässä, yö jo laskeutui lauhana ja leppoisena kuin mikäkin pehmeä\nverho kaiken ylle. Silloin yhtäkkiä tuolta järven takaisen vaaran\nrinteeltä alkoi nousta maasta kaita vaaleanvihertävä tuli, ensin\nlyhyempänä, sitten pitempänä ja pitempänä, kunnes jo ylettyi puiden\npuoliväliin. Se paloi niin hiljaa, liekahdellen ja välistä kuin\nkatkeillen keskeltä... Arvasin heti, että se oli aarretuli -- sillä\nolihan juhannusyö, jolloin ne tavallisesti palavat --, ja jos olisin\nsilloin lähtenyt yksin, hiljaisesti, kellekään mitään virkkamatta\nsoutamaan veneellä järven toiselle puolen, niin olisin varmasti saanut\nsen alla olevat rikkaudet käsiini. Mutta minäpä, hupsu -- lienenkö\nsäikähtänyt vai mitä? -- menin tupaan ja siellä kerroin kaikille asian.\nKun sitten tulimme yhdessä tänne tulta uudestaan katsomaan, niin oli se\njo poissa ja turhaan myös teimme matkan järven taakse; emme löytäneet\nenää sitä, emme sen paikkaakaan. Ne näet, aarteet, eivät antaudu muuta\nkuin yhdelle, tai sille, jolle näyttäytyvät, ja pitäisi niistä oikeata\nmyöten nähdä vielä unikin, oikein hyvä ja selkeä uni, sellainen, jossa\ntarkoin ilmoitetaan niiden paikka ja ne ehdot, joiden täytettyä ne\nvoidaan saada -- jos ne sellaiset ehdot asettavat. Ainakin on tuli\nnähtävä ja sitten lähdettävä kaikessa hiljaisuudessa ja varovaisuudessa\nhakemaan.\n\n-- Eikö niitä ole muualla kuin tuolla Viljakkavaaran kupeella? kysyi\nsilmät intoa täynnä Pyntys, joka kaikkeen ensimmäisenä kerkisi.\n\n-- On tuossa, sanotaan, järven pohjassa niemen edustalla, mutta se on\nhyvin syvällä ja hyvin suuren pohjakiven alla -- ei sitä saa.\n\n-- Eikö ole lähempänä, maalla?\n\n-- On tuossa naapurinpellollakin, mutta sekin on ylen suuren kiven\nalla, eikä siitä ole nähty tulta eikä untakaan ole juuri kukaan siitä\nnähnyt.\n\n-- Mutta minäpä näen, kiljahti Pyntys ja lähti heti nukkumaan,\nnähdäkseen unen, joka oli tarpeen. Toistenkin piti lähteä pois, sillä\noli jo yö, ilma kävi viileäksi ja isoäitikin jo sitä ehdotti.\n\nEi nähnyt Pyntys sinä yönä unta, eikä toisinakaan. Hän koetteli oikein\nerikoisesti hankkia tätä unennäkemistä itselleen, ajatellen\nitsepintaisesti tuota asiaa, kiusaten itseään valvomisella y.m.\nsellaisilla keinoilla, mutta ei vaan auttanut sekään. Yhtä vähän\nnäkivät toiset -- jotka muuten eivät siihen taikaan eikä koko\ntuollaisen ihmeen saavuttamiseenkaan oikein uskoneetkaan. Heistä oli\nisoäidin puhe ollut kovin epäileväinen, ja mitä niistä kaikista vanhain\npuheista, olivat he usein kuulleet.\n\nKuitenkin tahtoivat he olla asiassa mukana, sillä pitihän ymmärtää\npienen, lapsihupakon veljen tuumia ja puuhia.\n\nKun Pyntys ei nähnyt unta, päätti hän muuten ryhtyä aarretta etsimään,\nensin siitä naapurin pellolta, sitten sieltä niemestä, järvestä, suuren\nkiven alta. Jos veljet tahtoivat tulla mukaan, oli hyvä, ellei, niin\nhän käy asiaan yksin.\n\nVeljet tulivat mukaan. Ottaen pitkät kanget käsiinsä lähtivät he kaikki\nnaapurin pellolle. Siellä olivat naapurin lapset katsomassa ja naapuri\nitsekin jäi seisomaan aidan taa.\n\nSiinä oli se iso kivi ja se näytti kovin hyväenteiseltä, kun oli niin\nmatala. Ei tultu ajatelleeksikaan, että se oli matala vain maan\nyläpuolella, mutta maan alla saattoi ulottua vaikka kuinka kauvas.\n\nPojat pistivät miehekkäinä kankensa alle. Mitäs tuo tuommoinen kivi,\npian se saadaan paikoiltaan väännetyksi. He väänsivät. Eipä kivi\nliikahtanutkaan. Kerran tuntui kuin se liikahtaisi, mutta sitten ei se\nollut tietävinäänkään. Tuohan oli kummaa, kun ei kolmen miehenkään\nyrityksestä välitä.\n\nMutta yritetäänpäs uusi kerta!\n\nYhtä turhaan meni sekin kerta ja samoin kaikki muut. Tämä oli\nkäsittämätöntä, mutta siihen se oli vain jätettävä se aarre ja\nlähdettävä sitä niemenpään vedessä olevaa aarretta katsastelemaan. Niin\npäätti Pyntys ja toiset tottelivat.\n\nPäivällä soudellessa sen yläpuolella paistoi kyllä eräs suuri kivi\nsillä kohdalla missä sen piti olla, vieläpä tavallista harvinaisempana,\nnimittäin jonkun verran vaaleapintaisena, mutta se oli kovin suuri ja\nylen syvällä. Ei sinne ylettänyt Pyntyksenkään pituinen mies käsillään.\nAirot taas olivat liikutella heikot, samoinpa kangetkin. Metsän puita\nolisi pitänyt tuoda. Yöllä taas, jolloin sen saanti puheiden mukaan\npiti olla varmempaa, ei sitä ollenkaan erottanut vedestä, se häipyi\nsinne syvään, pelottavan tummaan veteen kuin mikä kummitus.\n\nMahdottomalta näytti. Oltiin täyden pulman edessä. Silloin paukautti\nPyntys:\n\n-- Mutta me ei sitä yritetäkään kohottaa! Me olemme vielä niin pieniä\nja me emme tässä ijässä vielä niin suuria rikkauksia tarvitse! Mitäs,\nniillähän saataisiin kokonaiset kiviset kartanot ja sitten ihan\nkuninkaanlinnojen omaisuudet! Mitä me niillä tehtäisiin! Jätetään ne\nvain tuonne veden pohjaan, kyllä me ne sitten vielä saadaan! Saadaan,\nsanon teille ja kun minä sanon, niin se on sillä tavoin!\n\nSillä tavoinhan se oli, uskoivat veljet Pyntyksen sanaan. Hänen\nsanaansahan piti tässä uskoa kun hän kerran oli tämän puuhan johtaja.\nJa hänen selityksiinsähän piti Niemen vanhempain poikain välistä\nmuutenkin uskoa, sillä kukapa se muu olisi nämä mutkikkaammat asiat\nparemmin tietänyt.\n\n\n\n\n9. Runo aarteen etsinnästä.\n\n\n    Pienet pojat paitaressut\n    kertomuksen kuulivat:\n    aarre alla suuren kiven,\n    kultakirstut hohtavat.\n\n    -- Pojat, pojat, pohtimatta,\n    tuumimatta toimimaan,\n    aarre all' on suuren kiven,\n    sitä, veikot, kaivamaan!\n\n    Käskyä ei uutta tarvis,\n    viipymättä joudutaan,\n    kiirehellä kiven luoksi\n    kangin, tuurin saavutaan.\n\n    Siellä sitä kääntämähän,\n    vääntämähän, voi ja voi,\n    puskuellen puuhatahan,\n    hei ja junttanpoo tuo soi.\n\n    Mutta kumma, kivi suuri\n    ei vain käänny, paikoill' on,\n    jokos pahat peikkolaiset\n    joutuneet on joukkohon?\n\n    Ei vain käänny kivi suuri,\n    mutta into puutu ei,\n    hiki-otsin väännetähän,\n    kaikuu junttanpoo ja hei!\n\n    Mutta vaikka kuinka kaikuis\n    laulu, voima kuohuisi,\n    ei vain käänny suuri kivi --\n    jääpi siihen ijäksi.\n\n    Tuo nyt kummaa, mutta silloin\n    veli pienin virkahtaa:\n    -- Ei se kummaa, täss' on jotain,\n    jost' ei voittoa nyt saa!\n\n    -- Tähän pahat peikkolaiset\n    totta saapui estämään,\n    ne ne voimat meiltä vievät,\n    jättää aarteen piilemään!\n\n    -- Mutta annas suuriks saadaan,\n    käsivarret vahvistuu,\n    totta kivi kääntyy tieltä,\n    aarre esiin ilmautuu!\n\n    -- Ilmautuvi! Nousee, nousee!\n    Kerran kivet kirotut\n    väännähtävät! Käyvät käsiin\n    rahakirstut salatut!\n\n\n\n\n10. Kouluun!\n\n\nMutta kesä päättyi ja syksy saapui. Oli käyty isoisän kera pitkähköllä\nansaintarkastelu-matkalla samoilla metsämailla, missä oli ominpäinkin\nkuljeskeltu sekä kesin että talvisin, mutta se olikin viimeinen matka\neletyn kesän lukuun. Kylmä, kolea ja pimeä aika alkoi tulla. Ei silloin\ntehnyt mieli loitommaksi liikahdella, ei aina edes pihaankaan. Kuin\nkarhun poikasten piti silloin taas kerran sulkeutua tuvan ahtaaseen\npiiriin ja koettaa löytää ilonsa sieltä.\n\nSilloin, eräänä myöhäisenä iltana, saapuu isä kirkonkylästä ja julistaa\njuhlallisesti, että hän on päättänyt panna poikansa kouluun. Ensin tänä\nsyksynä panee vanhimman pojan, sitten myöhemmin, kun ne tulevat\nparempaan ikään, toiset, nuoremmat. Kaikki muutkin jo panevat lapsensa\nniihin, kuinkas ei hänkin! Kun nyt koulu vielä on tullut omaan\nkirkonkylään, niin siihenhän nyt toki on pantava lapsensa. Ei sitä enää\nnykymaailmassa tulla toimeen ilman oppia ja kouluviisautta. Se olisi\nollut hänellekin ylen tarpeen, kaikenlaisissa asioissa ollessaan ja\nsuurta perhettä elättäessään, mutta nyt on ainakin poikain sitä\nsaatava. Se on nyt kaikkien puheina ja kirkonkylänkin kauppiaat ja muut\npuhuivat nytkin hänelle sen asian tärkeydestä ja kehottivat panemaan\npoikansa kouluun. Sentähden oli hän tehnyt tuon päätöksensä ja kyllä\nhän sen nyt toteuttaakin: vie kuin viekin Hilpan jo tänä syksynä\nkouluun.\n\nVaikka pojat olivat aina kuulleet koulusta ja joinakuina hetkinä sinne\nhalunneetkin, tuli tuo isän ilmoitus heille melkoisena yllätyksenä. He\neivät olleet sitä sittenkään uskoneet, että heidän tulisi jättää nämä\nvanhat tutut lapsuusaskartelunsa ja lähteä tuollaiseen varsin outoon\nlaitokseen ja olopaikkaan. Ei heillä oikeastaan ollut siitä mitään\nselvää käsitystäkään. Mikä se oikein oli? Sekö suuri rakennus siellä\nkirkon ja kunnan jyväaitan vieressä -- senhän sen sanottiin olevan --,\nvai oliko koulun parempi kuvaus se tuimannäköinen pitkä mies, joka\nkerran kirkolla käytäessä oli tullut heitä vastaan ja jonka äiti oli\nsanonut opettajaksi? Vai sekö suuri risti siellä kirkonkylän\nhautausmaalla? Tai tämänkö lähikylässä elävän kiertävän koulun\nopettajan elämä ja toimet ne kuvaisivat paremmin tuota uutta oloa ja\nelämää. Vitsaa, vitsaa ja sitten tuntikausia jälelläseisontaa... Kirja\nja keppi... Musta kivitaulu ja viivotin... Pieni repaleinen kirja...\n\nEikö heidän elämänsä tullutkaan olemaan samanlainen kuin muiden poikain\nja kylänlasten? Eivätkö he kelvanneet tällä tavalla elämään? Eikö nyt\nkirjantaidotta todellakaan tule toimeen maailmassa?\n\nOikein heistä kävi apeaksi. Erota kaikesta, jättää kaikki... Kaikki\nnämä kesäiset, talviset tepastukset...\n\nHilpan silmään jo kohosi kyynel, samoin Pyntyksenkin. Karppa oli kalpea\nja vakava.\n\nVaan samassa he jo tunsivat iloakin ja ylpeyttä. Heistä tulisi\nerikoisempia kuin muista. He saisivat sellaisia oudompia taitoja ja\noudompaa se tulisi olemaan heidän elämänsäkin. He menisivät loitos\nmaailmalle ja sieltä tulisivat aivan uusina miehinä takaisin. Tultuaan\nkutsuisivat he kaiken kansan kokoon ja jakaisivat heille tuomisiaan. He\nkutsuisivat kaikki vanhat toverinsa tuonne Kokkoniemelle ja siellä\nantaisivat heidän leikkiä ja kisailla kuten ennen suurina kisailtoina.\nSitten löisivät he heidän olkapäilleen ja sanoisivat: \"No, nyt on\nkylliksi temmelletty! Nyt on aika mennä nukkumaan ja sitten huomenna\njoka mies uudella voimalla taattonsa pellolle ja isoisänsä\nperkkausniemelle!\"\n\nNiin tekevät he tulevaisuudessa. He eivät käytäkään oppiaan turhaan.\nHeistä täytyy tulla miehiä, jotka tietävät, mitä varten he kävivät\nkoulua!\n\nNäin tuumailivat pojat ja se tuotti heille iloa ja lohdutusta.\n\nJa mieli täynnä kultaisia kuvitelmia, silmät kyynelistä kuivattuina,\nastuivat he pieneen kamaripuoleensa vanhalle veljesvuoteelleen\nviettämään ensimäistä yötä suuren koulusanoman kuultua.\n\n\n\n"]