[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKEZ3uYQcO7r92sD-pfbWN-mXDZUy98Bk_8rM2uY9jro":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2484,"Aave","Pontoppidan, Henrik",1857,1943,"2484-pontoppidan-henrik-aave","2484__Pontoppidan_Henrik__Aave",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1888,1896,23338,146634,false,65281,[24],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Aave\" by Henrik Pontoppidan is a novel written in the late 19th century. The story is centered around a young girl named Aune, who is a pastor's daughter, navigating the challenges of her life after the recent death of her father. As she travels in a dilapidated carriage to serve as a companion to a countess, Aune grapples with her feelings of grief, loss, and the tension between her humble origins and the aristocratic world she is entering.  The opening of the novel introduces us to Aune during a dark and rainy October night as she travels through the dreary countryside in an old carriage. Reflecting on her past, Aune recalls the recent death of her father, the sorrows she has endured, and her resignation to the life that now awaits her at the estate of the countess. Despite her tumultuous emotions, there is a flicker of determination and rebellious pride within her spirit. The narrative vividly presents her thoughts and feelings as she confronts the contrast between her past and the uncertain future that lies ahead in the aristocratic environment. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Johansson, Fanny",226,"Nuori Aune matkustaa lokakuun sateessa kohti Nörrekjaerin metsiä ja vanhaa kartanoa, jonka asukkaita varjostavat menneisyyden tragediat. Romaani käsittelee ihmismielen sisäisiä ristiriitoja ja yhteiskunnallisia odotuksia 1800-luvun lopun Tanskassa.","Henrik Pontoppidanin 'Aave' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2484.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AAVE\n\nKirj.\n\nHenrik Pontoppidan\n\n\nSuomentanut\n\nFanny Johansson\n\n\n\n\n\nRaumalla,\nRauman Kirjapaino-Osakeyhtiö,\n1896.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nPimeänä ja synkkänä lokakuun iltana vyöryivät vanhan-aikaiset vaunut\nrappeutuneella maantiellä, joka eriskummaisesti kaartaen ja\näkkijyrkkänä johtaa ylämaalta suuriin Nörrekjaerin luona oleviin\nmetsiin ja soihin. Korvia myöten valkoiseen sadetakkiin puettuna, josta\nainoastaan pitkä, punainen nenä pistäytyi esiin, istui ajuri\nkumarruksissa sateen tähden, jota lakkaamatta tulvi ja joka kahdeksan\npäivän kuluessa oli vetyyttänyt kentät ja tehnyt tiet kulkuliikkeelle\nmiltei sopimattomiksi.\n\nHengenvaarallista oli kulkea syvien laaksojen pohjalla, joihin tie vähä\nväliä äkkijyrkästi suistui. Valo vaunulyhdyistä, jotka kahden\ntulipunaisen kuulan tavoin loistivat usvan lävitse, väräili\nvesitäytteisissä ojissa, tulvivissa niityissä, itkevissä puissa ja\nyksinäisissä majoissa. Vanhentuneet vaunutkin huokailivat ja valittivat\nkulunutta nahkaansa aivan kuin luuvaloinen vanhus, joka on parempiakin\nja onnellisempiakin aikoja elänyt.\n\nNiin oli tosiaan vaunujenkin laita. Sen ovilla oli niinhyvin sinisiä\nvaakuna-kilpiä kuin kullanvärisiä tammenlehtiseppeleitä maalattuina.\nSuuressa arvossa olivat ne olleet, kreivittären häävaunut kun olivat;\nusein oli niiden pehmeissä patjoissa kuulunut rakkauden kuherruksia ja\nkuiskeita. Nyt saattoi nähdä, että ne, samoin kuin vanha, punanenäinen\najurikin, olivat virkaheittoja. Ruoskan lyönneistä, joilla hän koetti\nlyhentää aikaa sekä vähemmän ystävällisestä tervehdyksestä, jonka\ntalonpoikaisvaimo-raukka sai osalleen, Voipi päättää, ettei kenkään\nkreivillisen perheen jäsenistä istunut vaunuissa, kankean, nikaraisen\nnahan suojassa.\n\nNiin ei ollutkaan. Suojassa siellä oli nuori, porvarissäätyyn kuuluva\ntyttö, papintytär, Aune nimeltä.\n\nHän istui kokoonvaipuneena kunnia-arvoisain ajoneuvojen yhdessä\nnurkassa, kalpeana ja puristunein huulin eteensä tirkistäen. Lyhdyistä\ntuleva heikko valo, joka pienten, himmeäin ikkunain kautta tunki\nvaunuihin, valaisi yksinkertaista, mustaa pukua sekä kahta isoa tummaa\nsilmää, ollen näissä kummallinen loiste, mikä todisti, että usea yö\nperäkkäin oli itkien vietetty. Tämä kuin myöskin surusta riutuneet\nkasvonsa, musta surupukunsa, häntä seuraava tuoreiden havujen ja\nkarboolin tuoksu, selitti tuon loisteen syyn.\n\nAika ajoin, kun ruoskanlyönti tai joku epätasaisuus tiellä sai vaunut\nnytkähtämään, hypähti hän hermostuneesti ja oikaisi sitten itseään\njäntevällä liikkeellä. Peruuttamaton päätös kuvastui silloin hänen\nkasvoissaan, veri nousi hänen poskilleen ja silmänsä säkenöivät.\n\nVähitellen kuitenkin vaunujen heiluminen, vanhan nahan synnyttämä\nnarina, ikkunien taukoamaton tärinä ja sateen räiskinä uuvutti hänen\nkiihoittuneet hermonsa ja hän vaipui jälleen pimeään nurkkaansa. Kuten\nlintu pesäänsä lentää, kiitivät hänen ajatuksensa hyljättyyn pappilaan\nlapsuuden kotiinsa, jonka hän äskettäin oli jättänyt ja jossa nyt\nainoastaan unohdettu hautaseppele, sammuva hiilus uunissa ja muutamat\nvanhat huonekalut kertoivat kodista, joka oli hajonnut, onnesta, joka\noli särjetty.\n\nTässä vanhassa olkikattoisessa pappilassa, korkeitten, puuttomien\nmäkien välissä, pienen, kurjan kylän takatta, oli hän nähnyt\npäivänvalon eräänä kesäpäivänä ainoastaan kahdeksantoista vuotta\nsitten. Elämänsä päivät oli hän viettänyt noissa pienissä, matalissa\nhuoneissa, tuossa vähäpätöisessä puutarhassa, siinä pienessä\nmaailmassa, joka uletttui tallista peltoihin, halavasta sorsalampeen,\ntäällä oli hänestä kasvanut rohkea, uljas, pienoinen ruskeaverinen\ntyttö, joka ensi kerran jätti kotiseutunsa.\n\nHarvoin oli hän käynyt kotinsa rajojen ulkopuolella; ainoastaan\npappilan takana olevalta korkealta vuorelta, jonne hän usein isänsä\nseurassa meni katsomaan laskeuvaa aurinkoa, oli hän tähän asti ollut\ntilaisuudessa vähän luomaan silmäyksensä tähän laajaan, levottomaan\nmaailmaan, jossa hän nyt oli taistelun alkava. Kahdeksan vuoden ijässä\noli hän samana päivänä kadottanut äitinsä sekä pienen sisaren; siitä\nsaakka oli hän elänyt kahden, hiljaisen, vakavan isänsä kanssa, jota\nhän rakasti ylinnä kaiken taivaassa ja maassa ja joka tänäpänä oli\nkätketty ijankaikkiseen lepoon.\n\nHän oli ollut noita väkeviä uroita, jotka saavat kautta elämänsä kärsiä\npilkkaa ja ylenkatsetta kuitenkaan sortumatta. Mahtavat kutsuivat häntä\nivallisesti \"kerjäläispapiksi\", eivätkä köyhät ja sorretutkaan, joiden\nystävä hän ennen kaikkia oli, kaikkina aikoina käsittäneet tuota\nsynkkää, vakaista miestä, joka apostoolein tavoin kulki ovelta ovelle\npaljastaakseen vääryyttä ja lieventääkseen hätää ja puutetta: kaikesta\nvainoomisesta huolimatta oli hän aina valmis auttamaan. Katkeria suruja\nja kovia koettelemuksia oli hän kärsinyt, mutta kuitenkin oli hän yhtä\nluja ja taipumaton. Mikään ei voinut häntä lannistaa, kuolemankin\ntäytyi tulla salaa kuin varas yöllä tukkiakseen hänen suunsa\nainaiseksi.\n\nKahdeksan päivää sitten oli hän vielä terveenä ja reippaana palannut\nkotiin sairaan ripitykseltä. Seuraavana aamuna, kun Aune riensi isän\nhuoneesen antaakseen hänelle aamusuutelon sekä yhdessä hänen kanssaan\nrukoillakseen aamurukouksensa, makasi hän käsi posken alla kuten lapsi,\nhuoneesen tirkistäen -- mutta katse oli murtunut.\n\nAune huudahti sydäntä särkevästi ja oli seuraavina päivinä kuin\nmieletön. Eivät rukoukset eivätkä puheet poistaneet häntä isänsä\nkuolinvuoteelta, päänpuolessa hän istui yöt päivät itkien ja nyyhkien\nkasvot käsien peitossa. Kaksi vanhaa ja puheliasta tätiä, jotka\nvainajan vakavuuden ja spartalaisen elantotavan tähden eivät moneen\nvuoteen olleet talossa käyneet, saapui nyt pääkaupungista pitääkseen\nhuolta tytöstä. Niin pian kun onnistuivat häntä vähin lohduttaa,\nrupesivat he innokkaasti puuhaamaan hautajaisia sekä järjestämään\njälkeen jäänyttä omaisuutta.\n\nRikkaanlainen se ei ollut. Eipä ihme, jos tädit arveluttavasti\npudistivat kiehkuroitaan perin pohjin tarkastellessaan tyhjiä\nlaatikoita ja kaappeja. Vainajalla oli ollut oma katsantokantansa\ntavarasta, jota ruoste ja koi raiskaavat; kauan ei kestänyt ennen kuin\ntädit hämmästyksekseen huomasivat, että hän oli, sanan mukaan, jättänyt\nlapsensa \"Jumalan suojaan\" -- kuten hän usein oli lausunut.\n\nSattumalta saivat he kuulla, että Nörrekjaerin leskikreivitär, vanha,\nkivulloinen nainen, oli sanonut haluavansa nuorta, miellyttävää tyttöä\nseuralaisekseen yksinäisyydessään. Mahdollisesti olisi tässä pelastus\norpo raukalle. Parin salaisen neuvottelun jälkeen vierashuoneessa,\njosta Aune ei voinut mitään kuulla, lähti vanhempi tädeistä linnaan;\nyllään oli hänellä musta silkkipuku ja silkkiseen nenäliinaansa oli hän\nkätkenyt Aunen muotokuvan. Ilo ei ollut vähäinen, kun hän palattuaan\nkertoi, että hänen armonsa oli suvainnut ottaa Aunen palvelukseensa.\n\nNäytti siis, kuin kaikki saisi onnellisen käänteen; Aunen suostumus\nenään puuttui.\n\nEttei tämä ollut niinkään helposti saatu, sen täti vanhukset aivan\nhyvin tiesivät. Tuttua oli heille, kuinka jo lapsuuden ajoilta viha\nhänessä kyti rikkaita ja ylhäistä kohtaan, jotka aina olivat hänen\nisäänsä ivanneet ja vihanneet. Mahtava herraskartano, jonka pelkän\nnimen mainitseminen tuotti pilviä isävainajansa otsalle, oli\nensimmäiseksi hänen sydämessään herättänyt ylenkatseen tunteen.\nPelvolla ja kammoksuen oli hän uneksinut sen meluavista metsästyksistä\nja yöllisistä keinuistaan palavine tulisoihtuineen, joista hän niin\npaljon oli kuullut kerrottavan. Vielä nytkin vetäytyi hänen kätensä\nnyrkkiin ja veri nousi hänen kasvoihinsa nähdessään linnan\nkullanhohtavat huiput sekä köyhien viheliäiset mökit.\n\nKaiken tämän tädit tiesivät. Niinikään ei hänen itsenäinen,\nintohimoinen luonteensa ollut heille tuntematon, Iuonne, joka paljon\nmuistutti isän synkkää totisuutta ja masentumatonta ylpeyttä ja mitä\nsuurimmalla varovaisuudella oli nyt meneteltävä.\n\nTätien ihmeeksi ja iloksi ei Aune ensinkään vastustellut. Päätänsäkään\nei hän nostanut, istui vaan samassa asennossa kuin koko päivän oli\nistunut, itkien, kasvot käsiin kätkeyneenä sekä ihan tunnottomana\nympäristöstään. Aivan tahdottomana antoi hän toisten asettaa ja hallita\nkuten parhaiten tahtoivat ja tätien kysymykseen vastasi hän vain\nsurumielin:\n\n-- Tehkäät kanssani, kuten haluatte!\n\nVasta sitten, kun hän, hautajaisten jälkeen, istui vaunuissa ja\nkuunnellen tätien yksimielisiä varoituksia ja neuvoja, tajusi hän,\nmitä hänen kanssaan oli tehty sekä mihinkä hän oli matkalla. Hetken\ntunsi hän pelkoa, niin että oli jo heittäytyä vaunujen ikkunasta ulos.\nMutta yht'äkkiä katosi pelkuruus ja levottomuus. Uhkamielisyyden tunne,\nepäselvä viehätys, joka elvytti hänen puuntuneita jäseniään, täytti\nhänen rintansa. Hän ei itsekään käsittänyt, mikä tunne häntä tällä\nhetkellä valtasi tai mikä aikomuksensa oli, mutta hän tunsi, että\nkorkeampi voima johti hänen askeleitaan, että taivas itse oli ohjannut\nhänet juuri tälle tielle ja hän oli kuulevinaan isänsä äänen, joka\nrohkaisi häntä ja antoi toivoa.\n\nKaikki pelko, kaikki epäilys hävisi. Hän tunsi itsensä erinomaisen\nlujaksi ja rohkeaksi, kuten urhoollinen asemies, joka yötiseen aikaan,\nterävä ase nutussaan, hiipii vihollisen linnaan -- kostaakseen.\n\nMitä olivat vanhat, kokeneet tädit sanoneet? Olivathan he pyytäneet\nhäntä olemaan säntillisen, hillitsemään tunteitansa sekä muistamaan,\nettä hän nyt joutui maan ylhäisempiin perheisin. Hän oli kutsuva\nkreivitärtä \"hänen armokseen\" ja suuteleva häntä kädelle heidän ensi\nkerralla toisensa kohdatessaan. Kreivitärhän oli suvainnut puhua\nystävällisesti hänestä ja jo edeltäpäin oli hän joutunut \"hänen\narmonsa\" suosioon -- niin olivat tädit sanoneet.\n\nAune hymyili muistellessaan näitä sanoja. Ripeästi kohotti hän päätään,\nkädet puristuivat suonenvedontapaisesti ja hän vannoi itsekseen, että\nhe tulevat tuntemaan hänen olevan Thorbjörken pastorin tytär!\n\nVaunut vierivät viimeistä rinnettä alas.\n\nAune tempasi ikkunan auki saadakseen ilmaa. Mäen alapuolella eroitti\nhän usvan läpi laajat suot. Vaunut vierivät sillan yli. Tie teki\näkkinäisen mutkan ja sen oikealla puolella näkyi rivi heikosti\nvalaisevia valoja.\n\nSiellä olivat \"suomökit.\" Vieretysten ne siinä olivat, kosteaan\nsuo-maahan vajonneina ja kurjuudessaan turvausivat ja nojasivat ne\ntoisiinsa kuten niiden asukkaatkin. Kaikkialla oli ikkuniin ripustettu\nkurjia ryysyjä, jotka kuitenkin peittivät vaan alimman ruudun ja niiden\nyli saattoi Aune, ohi kulkiessaan, nähdä sisälle tupiin. Huone\nhuoneelta, koti kodilta, toinen ahtaampi ja köyhempi kuin toinen, oli\ntien varrella jokapäiväisessä alastomuudessaan ohimennen kertoen kukin\nsurullisen juttunsa.\n\nTäällä, pimeässä, kurjassa tuvassa seisoi riutunut laiha vaimo pitäen\nkädessään savuttavaa talikynttilätä; hän seisoi kumartuneena vuoteen\nyli, jossa rivi nukkuvia lapsen päitä näkyi, kädellään varjosi hän\nkynttilästä tulevata valoa. Tuolla istui punapartainen mies, pää seinää\nvastaan nojautuneena ja nukkui, suu auki; puoleksi pukeutunut nainen\ntaasen seisoi ja suki hiuksiaan pienen kuvastin-palasen edessä.\nMuutamin paikoin oltiin vielä iltasella ikkunan alla olevan pöydän\nluona. Ikkunat olivat puoliväliin peitossa niin, ettei eroittanut muuta\nkuin aterioivien isot, muodottomat varjot katossa. Toisissa mökeissä\nvalmistauduttiin menemään olkivuoteille. Mutta viimeisessä ja kaikkein\nkurjimmassa huoneessa, jossa ei ollut repalettakaan ikkunassa, istui\nijäkäs mies ypö yksinään tyhjässä mökissä olevalla rahilla. Pää oli\nvaipunut polville ja hän tähysteli suoraan eteensä, samalla kun\nhuulensa liikkuivat, aivan kuin olisi hän puhunut itsekseen.\n\nTaasen tie kävi mutkaan.\n\nAune ummisti silmänsä. Tämä, puutteen ja kurjuuden kuva sydämmessään,\naikoi hän astua kreivittären luo.\n\nVaunut vierivät pitkään, sysi pimeään lehtokäytävään. Hevoset kävivät\njalka jalalta ja vesi roiskui pyörissä. Märjät, tippuvat puut\nhaamoittivat silloin tällöin kuten hirmuiset, liikkuvat aaveet.\n\nAune muuttelihe levottomana paikasta toiseen. Hänestä ei matka tahtonut\nensinkään loppua.\n\nYht'äkkiä huomasi hän kahden puun välistä pilkistävän valon, joka tuli\nlinnasta ja sydämmensä sykintä kiihtyi. Jälleen puristuivat kätensä\nsuonenvetoisesti. Ja vaunujen vieriessä linnan pihalle, koetteli hän\nvielä kerran muistutella isänsä muotoa, saadaksensa ikäänkuin voimia\nhänen siunauksestaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVaunut pysähtyivät ison pääkäytävän luo; mahtava, kunnioitusta\nherättävä linna, korkeine tornineen ja huippuineen, kohosi mustana ja\nsynkkänä sumussa. Mistään ikkunasta ei loistanut valoa. Ainoastaan\navarassa etehisessä levisi kirkas valo korkeitten kiviportaitten sekä\nniiden kullattujen rautakaidepuitten yli. Pieni, lihava palvelija\nhyppäsi varovasti kosteita portaita alas, avasi vaunujen oven ja ojensi\nlyhyen kaulan päässä olevan pyöreän, hiusvoiteella voidellun pään\nvaunuihin, joita hän toisella silmällä tarkasteli. Huomatessaan Aunen,\nvetäytyi hän taaksepäin ja levitti sateenvarjon, jonka oli tuonut\nmukanaan samalla kun hän kohteliaasti pyysi neitiä astumaan vaunuista.\n\nAune, jota värisytti niin, että maailma musteni silmänräpäyksen ajan,\nkoetti koota koko rohkeutensa ja tarttui ylpeänä ja kylmänä käteen,\njoka hänelle ojennettiin; tämän jälkeen hän käskevällä kädenliikkeellä,\njoka ensin hämmästytti pientä miestä, mutta sitten saattoi hänet\nhymyilemään, osoitti muutamia laatikoita ja kääröjä vaunuissa, -- astui\nsitten reippaasti ja varmasti portaita ylös niin, että palvelija\nvaivatta saattoi seurata häntä sateenvarjoineen.\n\nKorkeaan etehiseen, jonka lattia oli mustista ja valkoisista\nmarmorineliöistä kokoonpantu, oli usva tunkeutunut peittäen sen kuten\nkuvastimen ja taulujen yli levitetty harmaa harso. Kullatut lamput\npaloivat uneliaasti pylväillä korkeitten, tummien tammi-ovien välissä,\njotka synkän juhlallisuutensa kautta näyttivät tietävänsä, mimmoinen\npyhimys niiden suojassa oli, samalla kuu mahdottoman suuret\nhirvensarvet, aivan kuin vakoilevat vartijat, vartioitsivat niiden\nyläpuolella. Leveät, matoilla peitetyt portaat johtivat yläkertaan\nja tämän lähellä -- vastapäätä sisäänkäytävää -- oli iso uuni\npunakirjavasta marmorista kullattuine ristikkoineen.\n\nKalpeana, puristunein huulin ja hermostuneena seisoi Aune siinä kuten\nruhtinatar ja katseli vaativaisesti ja uhkaavasti ovia -- ikäänkuin\nodottaen, että kreivitär astuisi ulos jostakin niistä. Mutta ne\npysyivät suljettuina eikä mitään mainittavampaa tapahtunut. Olipa tuo\nlihava palvelijakin jättänyt hänet pitääkseen huolta hänen tavaroistaan\nja hän seisoi ypö yksinään isossa etehisessä. Ainoastaan sankarimainen\nkuski, tummansinisissä samettihousuissa, seisoi ikkunapieliä vastaan\nnojautuneena kuin käskyä odottaen. Välinpitämättömästi katseli hän\nAunea tervehtimättä häntä ja rupesi jälleen hiallaan puhdistamaan\nvirkapuvussaan olevia nappeja.\n\nAune puri huuliaan ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mitä tämä merkitsi?\nEikö kukaan tulisi häntä vastaanottamaan? Mihin tulisi hänen suunnata\naskeleitaan?\n\nHän oli ihan neuvotonna, mutta samassa kuuli hän, että ovi avattiin ja\nkun hän kääntyi, näki hän pienen, miltei kääpiömäisen tulevan eräästä\npaperi-ovesta portaitten alla ja lähestyvän häntä. Hän oli puettuna\nmustaan pukuun alaskäännettyine kalvosimineen sekä valkoiseen\nesiliinaan, jonka vyössä riippui iso avainkimppu. Päässä oli hänellä\nvalkoinen myssy, joka oli leuan alle sidottu; tämä puku vaikutti, että\nhän näytti nunnalta. Kasvonsa olivat kalpeat ja kurttuiset; hän ojensi\nystävällisesti Aunelle jääkylmän kätensä toivoen häntä tervetulleeksi,\nniin, miltei äidillisesti hän sen teki.\n\n-- Kreivitär ei ota vastaan tänä iltana, hän tervehdittyään sanoi niin\nmatalalla äänellä kuin olisi hän peljännyt jokaisen sanan häiritsevän\n\"hänen armoaan\". -- Kreivitär ei ollut hyvissä voimin ja hän poistui jo\ntunti sitten... Neitsy Andersson, sanot hän tummanveriselle, nuorelle\nkiharatukkaiselle tytölle, joka samassa ilmestyi portaitten alla\nolevalle ovelle, seuratkaa neitiä hänen huoneesensa. Kaikki on siellä\nkunnossa kreivittären määräyksien mukaan. Minä olen itse pitänyt huolta\nkaikesta.\n\nJälleen nyykäytti hän äidillisesti päätään kääntyen sitten odottavan\najurin puoleen.\n\nAune ei käsittänyt, kuinka hän onnellisesti ja hyvin oli päässyt\nmonilukuisia, matoilla peitetyitä portaita ylös sekä pitkän,\npuolipimeän käytävän kautta pieneen, somaan huoneesen, jossa oli\nmattoja laattialla sekä kukkia ja mitä hienoin tuoksu kohtasi häntä\nsisäänastuessaan. Mutta kun kamarineitsyt oli sytyttänyt pöydällä\nolevat kynttilät, vaipui hän väsyneenä oven vieressä olevalle tuolille.\nSuuttumuksen tai ujostelemisen tunne, tai vapauden tai tyhjyyden tunne,\ntai kenties kaikki nuo yhdistettyinä, saattoivat hänen päänsä pyörätie.\nKovassa jännityksessä oleminen, odottamaton vastaanotto, vaunut, joiden\npyöriminen ja melu yhä kaikui hänen korvissaan, pimeys, sade, äkillinen\nvalo, pienen, hiljaisen naisen jääkylmä käsi -- tämä kaikki pyöri hänen\npäässään ja kauan kesti, ennenkuin hän tointui jälleen.\n\nKeveämmin hän nyt kuitenkin hengitti, hän oli ollut luja, kestäväinen\nja sellaisena tulisi hän olemaan. Tosin häntä vaivasi tunne, että hän\noli mennä tajuttomaksi pienen neidin läsnä-ollessa ja hän luuli\nnähneensä ylenkatseellisen hymyn kamarineitsyeen huulilla, tämän\njohtaessa häntä huoneesensa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että\ntämä oli ollut heikko hetki, joka ei enään uudistuisi ja pyhästi lupasi\nhän itselleen, ettei tämä vastaanotto, jolla oli tahdottu häntä\nnöyryyttää, ollut pehmittävä hänen selkäänsä, kun hän seuraavana\npäivänä kohtaisi kreivittären.\n\nVitkallisesti hymyillen katseli hän \"nukenkaappiaan\" -- kuten hän heti\nalkoi huonettaan nimittää. Näiden sametti-tuolien, mattojen,\nkynttiläjalkojen, koko tämän loistavuuden ja ylellisyyden piti\nvaikuttaman häneen. Välinpitämättömästi silmäili hän silkkisiä\npatjoja ja kukkavasuja, sekä narrimoista, pitkien vaaleansinisten\npoimujen takana olevata vuodetta, joka oli yhdellä seinällä\njaapanilaisen varjoksen takana. Samalla, kun hän ylenkatsoi kaikkea\ntätä, ajatteli hän jonkinlaisella ylpeydellä kotona pappilassa olevia\njouhitäytteisiä tuolia, honkasia pöytiä, paljaita seiniä ja kylmiä\nlaattioita.\n\nSuurta kummastusta herätti linnassa vallitseva haudan hiljaisuus. Mutta\nsamassa muistui hänen mieleensä, että hän oli suruhuoneessa. Aivan\nhyvin hän tiesi, että kreivi oli vähän aikaa sitten kuollut --\nkaatuihan hän hevosen seljästä? -- ja että linnan nykyisenä omistajana\noli kreivinnan nuori, heikkomielinen poika, joka, kertomusten mukaan,\noli suljettuna linnan yhteen huoneesen eikä kukaan saanut nähdä häntä.\nNyt muisti hän myöskin, että etehisen lamput olivat suruharsoon\nverhottuna sekä että palvelijalla ja ajurilla oli ollut musta nauha\ntoisessa hihassa.\n\nMutta minuutit vierivät. Mitä oli nyt tapahtuva? Häntä huolestutti tämä\nhaudan hiljaisuus, jota ei häirinnyt mikään ääni tuossa isossa\nrakennuksessa. Hyvälle tuoksuva ilma teki hänet pyöröpäiseksi, koko tuo\nouto loisto, väririkkaat kankaat, joihin ei minkään naisen silmät\nvoineet kiintyä, miellyttävä silkinhohde, valkoisten pitsien hienot\nsilmukat, suuret kuvastimet, kaikki tuo vaikutti hermostuttavan\ntuskallisesti häneen aivan kuin hän olisi ollut vihollisensa kanssa\nkahden, joka häntä katseli tuhansin silmin.\n\nTorninkello löi yhdeksän.\n\nMitä nyt tapahtuu? Tuleekohan joku nyt? Arvelivatko, että hän menee\nlepäämään? Mitä oli hän tekevä? Täytyihän hänen saada matkalaukkunsa.\nEntä matkalaatikko sitten?\n\nHän alkoi itkeä, hiljaa nyyhkyttäen kuten lapsi. Ensi kerran eläissään\ntunsi hän olevansa yksin.\n\nViimein peitti hän kasvonsa käsillään rukoillen Jumalata ja\nlujaluontoista isäänsä auttamaan ja vahvistamaan itseänsä.\n\nYht'äkkiä hypähti hän seisaalleen ja kuivasi silmänsä. Hän oli kuullut\naskeleita etehisessä.\n\nHetken jälkeenpäin naputti joku hänen ovelleen ja kiharatukkainen\nkamarineitsy astui sisään ilmoittaen, että illallinen oli valmis.\n\n-- Hyvä! vastasi Aune, ääni vähän väristen. Hän oli kääntynyt pois ja\noli innokkaasti katselevinaan päällys-vaatettaan, jonka hän töin tuskin\noli yltään saanut.\n\nMutta kamarineitsyt pysähtyi ovelle ja nyt ymmärsi Aune, että hänen\ntuli seurata tyttöä. Hän heitti vaatteensa tuolille, mutta pani sen\nhämmästyksessään hatulleen; ei ollut?hänessä rohkeutta oikaista\nerhetyksensä, vaan meni kiireisesti, katsomatta ylös, kamarineitsyeen\nhuoneesta.\n\n-- Neiti on hyvä ja menee ruokasaliin, sanoi tämä... Illallinen on\nsinne järjestetty täksi illaksi, eikä kammioon, ettei kreivitärtä\nhäirittäisi.\n\nRuokasali oli etehisen sivulla ja oli sekä isompi että vireämpi kuin\nhuoneet, mitkä Aune oli ennen nähnyt. Iso, tamminen pöytä, raskaine\nsorvattuine jalkoineen, seisoi keskellä laattiata, kahden komean,\nsuruharsolla verhotun kristallikruunun alla. Pöytä oli toisessa päässä\nkatettu ja kaksi korkeata, kahdellatoista kynttilällä varustettua\nkynttiläjalkaa valaisi huoneen.\n\nKun Aune oli istuutunut pöytään, jätti kamarineitsyt huoneen ja hän oli\nyksin. Odottaessaan, mitä nyt tapahtuisi, katseli hän pelokkaasti\nympärilleen.\n\nSalin toisella päätyseinällä oli iso ruokakaappi, mustasta puusta,\njossa oli hopeisia viinikannuja, kullattuja maljoja ja pokaaleja.\nPitkät seinät olivat uurtojuovaisten pylväitten kautta jaetut\nmaalattuihin kenttiin ja pylväille oli ripustettu loistavia kilpiä,\nristissä olevia miekkoja ja kiiltäviä sotavarustuksia. Salin ympäri oli\nleveä lavitsa, joka oli punaisella vaatteella verhottu ja tämän\nyläpuolella oli korkea kuvilla veistetty tamminen laudoitus. Mutta\nAunen silmäillessä erästä kenttä-maalausta, loi hän katseensa alas ja\npunehtui korviaan myöten.\n\nOliko mahdollista?\n\nOli! Tuollahan, keskellä seinää seisoi ilki-alastoin nainen! Hänen\njalkainsa juurella... Jumalani... alastoin mies! Viereinen kenttä\nesitti niinikään alastointa naista pitkillä, hajallaan olevilla\nhiuksilla, pitäen joutsenta sylissään!... Häntä kauhistutti. Niin\npitkälle kuin silmänsä kannattivat, näki hän alastomia miehiä ja\nnaisia, jotka kevytmielisesti huvittelivat itsensä tahi koristelivat\nitseään.\n\nKovasti löi hänen sydämmensä vielä, kun ovi avautui ja sisään astui\npitkä, laiha, vakavan näköinen palvelija, joka oli mustaan\nhännystakkiin puettu. Kohteliaasti kumartaen asetti hän pienen,\npeitetyn astian pöydälle, mutta mykkänä ja väsyneenä meni hän laattian\npoikki ja asettui Aunen tuolin taakse, johon hän jäi parin askeleen\npäähän seisomaan äänetönnä ja liikkumattomana.\n\nAune ei tätä ymmärtänyt. Kaikesta, mitä hän tähän asti oli nähnyt, oli\ntämä käsittämättömintä. Miksi seisoi hän tuolla takana? Joka hetki\nodotti hän, että palvelija tarjoisi hänelle jotakin ruokaa. Mutta\nliikkumattomana, kuin kuvapatsas, seisoi tämä hänen selkänsä takana.\n\nVihdoinkin astui hän askeleen sivullepäin ja sanoi äänellä, joka\nmuistutti ravistuneen oven narinata.\n\n-- Eikö neitiä haluta eturuokaa?\n\nAune hypähti säikähdyksestä. Hän kävi tulipunaiseksi ja silmäili\ntutkivasti katettua pöytää. Mutta ei hän kuitenkaan luullut löytävänsä\nruokalajia, jota palvelija tarkoitti.\n\n-- Ei, sanoi hän senvuoksi lyhyesti.\n\nSamassa nostettiin pari pikku lautasta ja astia, minkä hän oli luullut\nvoi-astiaksi, pois ja lämmin lautanen sekä uusi ruokalaji tuotiin\nsijaan. Astian kapea kansi otettiin pois, lasi viiniä tarjottiin ja\npalvelija asettui jälleen entiseen paikkaansa -- kaikki tapahtui hyvin\nluonnollisesti.\n\nAune pelottavasti katseli vasta tuotua astiata. Siinä oli ruokalaji,\njommoista hän ei koskaan ollut nähnyt ja joka hänestä oli hyvin\nkummallisen ja erinomaisen näköistä ja hän hämmästyi vielä enemmän. Se\noli keltaista ainetta, jossa oli aivan kuin isoja, valkoisia matoja,\njotka siinä kiemurtelivat, ja astian ympärille oli asetettu pieniä,\npyöreitä viipaleita paistettua leipää. Ällistyneenä katseli hän tuota\nmerkillistä ruokaa miettien, mitä se olisi ja kuinka sitä syödään,\nkunnes hän kokonaan hämmentyi. Näytti kuin madot olisivat ruvenneet\nelämään ja liikkumaan sekä kuin alastomat olennot seinällä olisivat\nivaten kääntyneet häntä päin ja yksi niistä ojentanut kätensä häntä\nkohti. Viimein pyöri koko sali hänen edessään eikä hän tuntenut muuta\nkuin silmät hänen tuolinsa takana, jotka pöyristyttivät häntä.\n\nPonnistaen tahtonsa ojensihe hän ja tarttui kahveliin. Vahingossa\nsattui hänen kätensä hopeakanteen, joka vieri laattiaan, niin että humu\nkuului.\n\nSamassa heittäytyi hän hillitsemättömästi itkien tuolinsa selkänojaa\nvastaan.\n\n-- Tahdon kotia! Viekää minä kotiin! huusi hän suonenvedontapaisesti\nkätkien päänsä käsiinsä.\n\nKonemainen palvelija, joka toimessaan ei luultavasti koskaan ollut\ntällaista nähnyt ja joka ei tiennyt, mitä hänen tuli tehdä, jäi\nliikkumattomana paikalleen ja katseli häntä suuresti ällistyneenä.\n\nVihdoin otti hän pari askelta eteenpäin ja antaen toisen kätensä\nriippua alaspäin, avasi hän jälleen narisevan ovensa ja sanoi:\n\n-- Eikö neitiä haluta ruoka?\n\n-- Kotiin! Kotiin!... Isä! Isä!\n\nPitkin askelin meni palvelija pois ja hetken kuluttua tuli pieni\nnaisemme lyöden kätensä yhteen hämmästyksestä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun Nörrekjaerin yövahti tänä pimeänä, sateisena yönä oli kolmannen\nkerran käynyt suurten rehulatojen ympäri, tallien ja avonaisten\nkaluhuoneitten ohi, puiston lävitse ja tullut jälleen linnalle, meni\nhän kellariin saadakseen siellä tavallisuuden mukaan lasin lämmintä\nolutta, joka odotti häntä siellä uunissa, samalla puheli hän hetkisen\npalvelustyttöjen kanssa, jotka makasivat väen arkipäivähuoneen\nviereisessä huoneessa ja joista tavallisesti joku heräsi, kun hänen\nraskaitten saappaittensa askeleet kuuluivat ja hänen lyhtynsä valo\nsohtasi heitä.\n\nSillä koska Martti vahti oli vanha mies, jota ei ensinkään tarvinnut\nhävetä, oli ovi aina öisin avoinna molempain huoneitten välillä. Koska\nhän sen lisäksi, huolimatta hänen murinastaan ja jankuttamisestaan, oli\niloinen, jonka kanssa talon palvelustytöt aina leikkiä laskivat, olivat\nnämät pienet illanvietot tulleet molemmille välttämättömiksi, vaikkei\naina vaihdeltu niinkään ystävällisiä sanoja oven kautta.\n\nAlku tapahtui aina sisimmäisessä huoneessa, tavallisesti kysyttiin,\nminkälainen sää oli, tai kuului sieltä pitkä haukotus tai myöskin\nunenvoittoinen kirous melun tähden. Mutta Martti, jonka omituisuutena\noli puhua asioita, joita ei kukaan muu uskaltanut ja joka, etenkin\nnaisten seurassa, käytti mitä pöyristyttävimpiä sanoja ja lauseita,\ntaisi aina kääntää mitä viattomimman huomautuksen oman mielensä mukaan.\nSilloin rupesi huoneesta kuulumaan hiljaista naurua peittojen alta sen\nmukaan kuin kaikki tytöt heräsivät ja vanhus sai puhelun vanhoihin\nrattaisin.\n\nKun Martti tänä yönä tuli ulkoa, kuuli hän jo porstuaan kuinka\nhuoneessa innokkaasti puheltiin ja naurettiin ja kun hän astui\nhuoneesen, eivät tytöt huomanneetkaan hänen tuloaan, niin innostuneet\nolivat he.\n\nMartti tajusi heti, että jotain erinomaista oli tapahtunut. Mutta kun\ntapansa oli esiintyä kuurona kunnes sai lyhtynsä sytytetyksi ja löysi\nolutastiansa, sekä kunnes hän mumisten ja kiroten istuutui pöydän luo,\nei hän nytkään ollut mitään huomaavinaan, vaan alotti ateriansa.\n\nVasta kun oli odottanut pitkän ajan, huomiota kuitenkaan herättämättä,\nsanoi hän kuivalla äänellään, samalla kuin ruostuneella veitsellä\nleikkasi leipää viipaleisiin:\n\n-- Mitä kaakotusta siellä pidätte, tytöt?... Ettehän vain ole laskeneet\nmiehistä väkeä sinne?\n\nSisältä kuului jälleen naurua ja kikottamista, jonka ohella kaikki\ntytöt -- paremmin kuullakseen -- yht'aikaa kääntyivät seljälleen niin,\nettä sängyt natisivat.\n\n-- Voithan tulla katsomaan, Martti, sanoi joku heistä.\n\n-- Jaha!... Vai niin. Tottako se olikin!... Ole varuillasi, äläkä ole\nniin varma itsestäsi, hempukkani!... Kenties tulen, ennenkuin\nluuletkaan. Tosin olen vanha, mutta olen sitkeä, kuten räätäli sanoi,\nkun hänen leukaansa kasvoi parta.\n\n-- Oletko kuullut papin pääsiäislampaasta, jonka tänä iltana olemme\ntänne saaneet? kysyt vuoroonsa toinen.\n\n-- Oletko saanut lampaan, Liisa?... Varmaan saat niitä useampia,\ntyttöseni, jos oikein tunnen sinut. Et tavallisesti tyydy vähään.\n\nJälleen naurettiin peittojen alla taukoamatta ja keskustelua jatkettiin\nsamaan suuntaan vielä vähän aikaa, kunnes sakea ja puuronen ääni\nvirkkoi:\n\n-- Antakaa meidän nyt jo olla rauhassa! Olemmehan jo kyllin kauan\nkuunnelleet tuota vanhaa lörpöttäjää. Pidä, Martti, voileivästäsi\nhuolta ja anna meidän nukkua.\n\n-- Oho! Oletko sinäkin, Leena muori, siellä? Ihmeellistä, kuinka kopea\nolet tänä iltana!... Varmaankaan et pitkään aikaan ole syönyt\nmaitoruokaa. Kenties olet kadottanut lusikkasi?\n\nMutta tytöt olivatkin nyt toden teolla väsyneet, olivathan he valvoneet\npari tuntia puhellen yksinomaan Aunesta. Nyt kääntyivät he, yksi\ntoisensa perään ja käärivät peiton ympärilleen nukkuakseen.\n\n-- Hyvää yötä, aarteeni, sanoi yksi heistä.\n\n-- Kissa kanssasi olkoon, Martti, sanoi toinen.\n\nMartti mumisi.\n\n-- Odottakaa vaan, odottakaa!... Kenties tulen ennemmin kuin\nluulettekaan ja silloin tulee toinen ääni kelloon... Mitä sanot,\nLottaseni?\n\nMutta ei yksikään häntä enään vastannut. Pian kuului huoneesta\nmoni-ääninen kuorsaaminen.\n\nVähän sen jälkeen pani Martti linkkuveitsensä kiinni, joi vielä\nmuutaman kulauksen, pyyhki suunsa kädellään, röyhkäsi pari kertaa ja\nnousi vihdoin mennäkseen.\n\nSade oli laannut, sumukin oli osaksi hälventynyt ja pimeällä,\ntähdettömällä taivaalla ajeli etelätuuli raskaita harmaita pilviä.\nMartti työnsi aimo keppinsä kivien väliin, katseli ulkohuoneitten\nkatolla olevata viiriä, mutisi jotakin myrskystä ja pahasta säästä sekä\nkääntyi alkaaksensa yöllisen kulkunsa.\n\nKäytyään ensimmäisen kierroksensa, meni hän linnan takana olevalle\npienelle kukkulalle, ja istui sinne kuusen alla olevalle mättäälle.\nTäällä hän Ievollisesti pisti puupiippuunsa tupakkata, sytytti sen ison\nkarvalakkinsa suojassa ja vuoroin sitten imi piippuaan ja puheli\nitsekseen samalla miettiväisenä tirkistellen eteensä.\n\nTästä paikasta voi hän nähdä koko laajan rakennus-ryhmän aina\njääkellariin ja pajaan saakka ja tänne eroitti hän heikommankin äänen.\nKaksikymmentä neljä vuotta oli hän istunut tässä ja vartioinut tätä\npyhyyttä. Jokaisena yönä tänä murheen aikana muistui hänen mieleensä\nlevoton elämä, jonka mykkänä todistajana hän niin monen vuoden kuluessa\noli ollut.\n\nMutta mitä kaikkea olikaan hän nähnyt ja kokenut täällä! Joka kerta,\nsitä ajatellessaan, ihmetteli hän ettei kaikki ollut pelkkää unta. Hän\nmuisti vielä vanhan salaneuvoksen, joka häntä \"aasiksi\" nimitti ja\njoka, kun suuttui, sylki häntä kasvoihin. Niin selvään kun olisi se\neilen tapahtunut, muisti hän päivän, jolloin itse kuningas seurueineen\noli ollut siellä ja kuinka kuningas oli heittänyt kultarahan hänen\nkassiinsa heidän pois mennessään. Hän ajatteli iloisia tanssilla\nvietettyjä iltoja, jolloin tulisoihtuja paloi vallihautojen ympärillä\nja jolloin puistossa paloi värillisiä lyhtyjä kuin itse paratiisissa.\nHän muisti päivän, onnellisimman koko elämässään, jona kreivi sanoi\nhänelle: -- Martti, tästä päivästä olet ainiaan kuuluva taloon, Sinä\nolet ollut uskollinen palvelija ja sinä jäät isäntäväkesi luo.\n\nNyt oli kaikki mennyttä! Vanha kreivi oli kuollut, samoin kreivi\nMaunukin, vaikka olikin kaunis, loistava ilmeinen mies. Milloinkaan ei\nhän unohda päivää, jolloin punainen ratsashevonen verisenä ja\nlikaisena, satula riippuvana kuin säkki sivullaan, tuli juosten\npihalle. Sitten kannettiin Maunu kreivi jälestä. Hän näki vieläkin\nvanhan kreivin kuolon kalpeana ja miltei pyörtymäisillään seisovan\nportailla. Mitkä tuskan päivät silloin seurasivatkaan ja mimmoiset\nolivatkaan hautajaiset! Vanhan kreivin omat peijaiset eivät olleet\nmitään niihin verrattuina. Se talvi-päivä oli kaiken kurjuuden alkuna.\nKaikkialla oli surua ja murhetta. Mikä olikaan loppu oleva? Tosin\nkreivitär vielä eli, mutta kuinka kauan jaksaa hän kestää tätä kaikkea?\nJa nuori kreivi sitten...?\n\nVanha vartija pudisti päätään ja mutisi jotakin itsekseen.\n\nKuinka oli kaikki päättyvä? Toteutuisiko, mitä tuo ankara pappi, joka\nnyt oli kuollut, oli ennustanut ja joka oli sanonut, että helvetin\ntuli, tulikivi, myrkky ja arseniikki oli hajottava linnan? Onkohan\ntotta, kun sanotaan, että kreivitär on ottanut pastorin tyttären\nluokseen sillä lepyttääkseen Herraamme ja poistaakseen onnettomuuden.\nNiin, kuka sen tietää? Kenties oli sille parempi, joka onnellisesti on\narkussaan; hän vapautui kumminkin kaikista murheista.\n\nTuossa seisoi vanha linna pimeänä ja synkkänä tornineen ja huippuineen\nhänen edessään. Pilvenhattarat olivat vähitellen hajaantuneet ja kuu\npilkisti esiin levittäen kalpean hohteen kuparikaton ja kullatun viirin\nyli. Pöllö lensi linnan ympäri kamalasti huutaen ja katosi sitten\npuistoon.\n\nYht'äkkiä nousi Martti ja kuunteli. Hän oli kuullut ikkunan avautuvan.\nSitten oli taas hiljaista.\n\n-- Kreivi! mutisi hän ja astui hiljalleen kukkulalla.\n\nTämä ääni oli herättänyt Aunenkin, joka levotonna oli heitellyt itseään\nsinne tänne pehmeässä vuoteessaan lepoa saamatta. Väsyneenä nukahti hän\nkaiketi silloin tällöin levottomasti, mutta vähinkin ääni tai melu\nsaattoi hänet hypähtämään vuoteeltaan.\n\nOnnettoman kohtauksen jälkeen ruokasalissa, ei hän enään voinut itseään\nhillitä. Eipä hän tietänyt, kuinka hän oli tullut huoneesensa ja\nvuoteesensa. Epäselvästi hän muisti, että vaIko-myssynen, pieni nainen\noli saattanut häntä portaita ylös ja lohduttavin sanoin oli auttanut\nhäntä riisuutuessaan; itse oli hän ollut kuin avuton lapsi ja oli\nvärissyt vilusta niin, että hampaat suussa kalisivat. Hämärä oli\nmyöskin muisto siitä, että kylmä käsi oli lohduttavaisesti taputtanut\nhänen poskeaan ja asettanut patjan hänen päänsä alle. Niinikään ymmärsi\nhän, että hän heti oli vaipunut raskaasen uneen, sillä kun hän hetken\nkuluttua avasi silmänsä, oli hän yksin, kynttilät olivat sammutetut ja\nainoastaan leimuava tuli tulisijasta levitti Ievottoman, liehuvan\nvalonsa huoneesen.\n\nHävyn ja tuskan tunne valtasi hänet samassa määrin, kun hän menneitä\nmuisteli. Selvään muisti hän nyt, mitä oli tapahtunut... ja hän peitti\nkasvonsa käsillään, ikäänkuin häpesi hän itseään.\n\nHän tiesi, että kaikki oli nyt menetettyä. Huomenna kaikki linnassa,\nyksin halvin renkipoikakin, tietäisi, kuinka hän oli käyttäytynyt ja\nnauraisi hänelle. Häin oli menehtyä häpeästä!... Mutta miten olikaan\nmoista tapahtunut? Olihan hän varmasti luottanut itseensä ja oli niin\nuljas ja rohkea. -- -- --\n\nSamassa kuuli hän ensi kerran pöllön valittavan huudon ja hän vävähti.\n\nMikä se oli?\n\nKalpeana ja värisevänä nosti hän päänsä vuoteeltaan ja kuunteli.\nSamassa kuului torninkellon kumea ääni, joka ilmoitti puoliyön olevan\nkäsillä.\n\nJälleen kuului huuto ja vielä kamalampana sekä lähempänä.\n\nÄkkiä juolahti hänen mieleensä, että se oli mielenvikainen kreivi ja\nlamauttava pelko valtasi hänet. Vieläpä, kun huuto oli tauvonnut, maksi\nhän tuijottavin silmin peiton alle vetäytyneenä, tohtimatta liikuttaa\nitseään... Näytti siltä, kun kaikki tässä vieraassa huoneessa, jokainen\nnurkka, jokainen huonekalu, jokainen kirjava väri-yhdistys puhuisi\nsynnistä ja paheesta, joka hänessä synnytti pelkoa ja inhoa. Viimein\ntäytyi hänen sulkea silmänsä, ettei näkisi punaista, liehuvata valoa,\njoka valaisi koko huoneen -- tuota hehkuvata, vilkkuvata valoa, joka,\nkuten iso, verinen silmä, tähysteli häntä... Hänet valtasi sanomaton\ninho. Häntä iljetti kaikki, hän itse, huoneen loisto, pehmeä vuoteensa,\nsilkkipeitto, hienot raidit, kaikki, kaikki...\n\nAjatuksiaan ei hän enään kyennyt kokoomaan. Parisen kertaa puheli hän\nääneen itsekseen. Viimein oli ainoastaan yksi seikka hänelle selvillä:\nhän tahtoi pois. Maksakoon mitä maksoi, pois hän tahtoi, täällä ei hän\nvoinut elää. Kernaammin tahtoi hän kerjätä, vieläpä varastaakin\nelatuksensa, kernaammin kärsiä maailman pilkkaa ja ivaa kuin jäädä\ntähän helvettiin, jonka tuli kulutti häntä.\n\nHän nousi vuoteessaan, pyyhkäsi molemmin käsin hiukset otsaltaan ja\ntuijotti hämmentyneenä eteensä.\n\nPakenisiko heti? Hiipisi pois jo tänä yönä?... Kaikki oli nyt hiljaista\nhänen ympärillään. Ei ääntä kuulunut koko linnasta. Voisihan hän\npukeutua nopeasti ja hiipiä käytävän kautta... tai ehkäpä ikkunankin...\nSitomalla lakanat köydeksi. \"Suomökeissä\" hän kylläkin saisi levätä\ntämän yön. Ja huomenna --\n\nSamassa kuului taasen kamala huuto hänen päänsä kohdalta.\n\nHän heittäytyi patjalle, jonne kätki kasvonsa. Koko ruumiinsa värisi;\nhän oli näkevinään mielipuolen kalpeine kasvoineen ja pitkine\nhiuksineen seisovan hänen edessään ja tarttuvan haritetuin sormin hänen\nkurkkuunsa...\n\nMutta hiljaa!\n\nTuliko siellä kukaan? Varmaan kuuli hän oven aukeavan. Ei hän saattanut\nerehtyä... Oikein! seisoihan ovella valkea haamu tirkistäen häntä!\n\nHän hypähti vuoteeltaan ja tahtoi huutaa, mutta tuska lamautti hänen\nkielensä.\n\nSamassa tunsi hän haamun. Sisälle astui nimittäin tuttu, pieni,\nkääpiömäinen nainen yömyssyssä ja kynttilä kädessä.\n\n-- Älkää säikähtykö, neitiseni, sanoi hän. Tahdoin vain tiedustaa,\nmiten voitte. Voi, Jumalani! -- miltä näytätte? Onhan teissä kova\nkuume, lapseni! Menkää levolle!... Kaikin mokomin menkää levolle!...\n\nMutta ennenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, vaipui Aune tuiki\nväsyneenä takaisin vuoteelle ja ennen kuin hän ehti laskea kynttilän\nyöpöydälle sekä nojautua vuoteen yli, oli sairas jo vaipunut raskaasen\nuneen.\n\nToisella sivulla hän makasi, huoneesen käännettynä -- jalat oli hän\nvetänyt allensa ja kädet olivat hervottomina leuan alla. Valo\nkynttilästä levisi, häntä herättämättä valkoiselle otsalleen, silmään\npistäville kulmakarvoilleen, joille silmäluomilleen pitkine\nsilmäkarvoineen ja hänen punaisille huulilleen. Suuret ruskeat\nhiuksensa valuivat hänen hartioilleen; maatessaan tuossa, karkeassa,\nkotikutoisessa paidassaan, joka hänen houreissa ollessaan oli\naukeentunut ja valunut pyöreille harteilleen, muistutti hän nuorta\nnaaras-leijonata, joka taistelussa on maahan vaipunut ja uneksii\nverestä ja kostosta. Kasvonsa punottivat ja huulet olivat raollaan\nniin, että saattoi nähdä valkeat hampaansa. Henki oli nopea ja raskas,\nmiltei koriseva, silloin tällöin puistutti hänen ruumistaan.\n\nVanha nainen pani kätensä valkoisen yöpukunsa ympärille ja puisti\nsääliväisesti myssyllä koristettua päätään:\n\n-- Lapsi raukka!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNörrekjaer oli puuttoman vuorenharjun pohjoisen rinteen alapuolella,\nLinnan akkunasta oli aava näkö ala elottoman erämaan yli, jossa ei\nkoskaan näkynyt elävätä olentoa, ei lintuakaan. Kevyt, sinertävä auer\npeitti kesät, talvet sen sisimmän osan ja auringon paistaessa voipi\neroittaa milloin vaaleampien, milloin tummempien kuvien epäselvät\npiirteet, jotka kuvat ikäänkuin leijailivat tai purjehtivat autereen\nyläpuolella. Oliko tuo kangastusta vai oliko soitten takana kirkkoja ja\nvuorenhuippuja, joita aurinko valaisi, siitä ei koskaan tultu täysin\nvakuutetuksi, niin epäselvästi kuvastui kaikki sumuisessa ilmassa.\n\nLinnan edessä, soitten puolisella sivulla, oli pieni, vähäpätöinen\npuisto, jonka puut länsituuli oli katkaissut aivan kuin ne olisivat\nsaksilla olleet leikatut. Tämän takana, matalampien rakennusten\nympäröimänä -- konttori ja talousrakennuksia -- oli avara linnanpiha,\njosta taru kertoi, että muutamina vuosina veripisaroita tiukkui\nmuurissa olevien kivien välistä. Linnanpihan takana oli kokonainen\nlabyrintti talleja, latoja ja meijerirakennuksia. Itse linna oli\nmahdottoman iso, punaisista neliskulmaisista kivistä rakennettu,\nmyöhemmin oli siihen kiinnitetty hiekkakivi-ornamentteja. Linnan\nhuomattavimpia koristuksia, kullattua huippua lukuunottamatta, oli\nleveät kiviportaat, mitkä etehisestä johtivat linnanpihalle.\n\nNäillä portailla tapaamme Aunen eräänä iltapäivänä. Kolmas päivä oli jo\nloppumaisillaan hänen tulopäivästään. Yksinkertaiseen, mustaan pukuun,\nhattu päässä, oli hän puettu, mutta oli viehättävän näköinen, päivän\nvalo häikäisi hänen silmiään niin, että hän pysähtyi hetkeksi\nylimmäiselle portaalle katsellen samalla pelokkaana ympärilleen.\nVarovaisesti, pää alas vaipuneena, astui hän portaita alas katsomatta\noikealle tai vasemmalle, -- jossa kenties kaksi punatukkaista\npalvelijata tai jokunen kirjuri uteliaana katseli häntä pesutuvan tai\nkonttorin ikkunasta -- meni sitten nopein askelin pihan poikki portista\nulos, jonka holvissa hänen askeleensa kajahtelivat.\n\nHän oli hyvin kalpea. Ensimmäisen kerran kävi hän nyt ulkona\nsairastettuaan ankarata kuumetta puolitoista vuorokautta. Vasta\ntänäpänä oli hän esitetty kreivittärelle, joka oli ystävällisesti\nottanut hänet vastaan ja kysellyt hänen vointiaan. Viimeksi oli hän\nvielä taputtanut poskellekin ja kehoittanut häntä hoitamaan terveyttään\nhyvin sekä joka päivä kävelemään ulko-ilmassa niin, että ruusut\njälleen nousisivat hänen poskilleen.\n\nAune teki heti kehoituksen mukaan ja käveli nyt sillan yli sekä sitten\npitkän poppelikujan kautta, mikä käytävä oli kokonaan peittynyt\npunaisilla ja keltaisilla lehdillä, joita kolme päivää kestänyt myrsky\noli sinne heitellyt.\n\nAikomuksensa oli etsiä korkeata vuorta, jonka piti oleman jossakin\nläheisyydessä; hän oli kuullut, että sen huipulta näkee hänen\nkotiseutunsa kirkon ja myllyn. Niinikään oli hän kuullut, että\nkotiseudun talonpojat, käydessään kaupungissa tai sieltä kotiin,\nkulkivat aina vuoren ohitse, luultavasti toivoi hän nyt tapaavansa\njonkun, jonka mukana olisi voinut lähettää tervehdyksen ystävilleen ja\npyytää päästä heidän luokseen suojaan kunnes ehtisi saamaan paremman\ntoimen.\n\nVakava päätöksensä oli, jättää tämä paikka ja -- mitä pikemmin, sitä\nparempi. Hän tunsi, ettei hän parantuisi ennen kuin nuo muurit ovat\nkaukana, nuo muurit, joiden sisäpuolella hän oli viettänyt kauhean yön,\nmikä vieläkin kummitteli hänessä.\n\nKaikki olivat kuitenkin hänen sairautensa jälkeen olleet hyvin\nystävällisiä ja auttavaisia häntä kohtaan. Eipä kiharatukkaisen\nkamarineitsyeenkään huulet enään ivallisesti hymyilleet; pieni,\nvalkeamyssyinen nainen -- neiti Leidersdorff, kuten häntä nimitettiin\n-- ei ollut poistunut hänen vuoteeltaan tuskin ensinkään, vaan oli\nhoitanut ja vaalinut häntä kuin äiti. Mutta tämä kaikki teki hänen\nsiellä olonsa sietämättömäksi. Hänestä oli väärin ja petollista vastaan\nottaa niiden henkilöiden suosiota, joiden tähden hänen isänsä oli niin\npaljon kärsinyt ja kenties joutunut ennen aikaiseen hautaan. Tämä\nosaa-ottavainen sääliväisyys, jonka hän jokaisen silmissä näki, heidän\navuliaisuutensa ja anteeksi-antavaisuutensa, kiusasi ja nöyryytti\nhäntä. Kun kreivitär aamupuolella taputti häntä poskelle, ja kutsui\nhäntä \"rakkaaksi lapsekseen\", oli kuin tulivirta olisi kulkenut hänen\nsuonissaan ja hänen rintansa puristui kokoon niin, että hän vielä kauan\njälkeenpäin tunsi kalvavan tuskan rinnassaan.\n\nKuitenkin tunsi hän -- tässä kulkiessaan, raittiista ilmasta\nelähtyneenä -- ylpeyttä siitä, että hän puhuessaan kreivittären kanssa,\noli ollut järkähtämätön, ei ollut kutsunut häntä \"hänen armokseen\" eikä\nsuudellut häntä kädelle. Monta sanaa ei hän ollut sanonut; hän oli\nväsynyt ja uupunut, huoneen loisto, isot kuvastimet, joissa hän\nkaikkialla näki kuvansa, kreivittären kahiseva puku, hänen kummallinen\nääntämisensä ja hänen puvussaan oleva hieno tuoksu oli kokonaan saanut\nhänet valtaansa. Koko ajan oli hän tuntenut, ettei kaikki tämä koskenut\nhäntä vähintäkään, sillä aikoihan hän muuttaa, koko ajan oli hän\najatellut kuinka hän, saatuaan vanhoilta ystäviltään avun ja turvan\nlupauksen, suoraan ja rehellisesti voisi sanoa kreivittärelle\nmillaisten asian-haarojen vaikutuksesta hän oli tänne tullut, sekä\npyytää tätä vapauttamaan häntä toimesta, jommoista hän ei ollut\nhalunnut ja jota hän ei kyennyt täyttämään.\n\nNyt oli hän pitkän lehtokäytävän päässä ja tuli maantielle. Täältä\naikoi hän mennä kaitaiselle polulle, joka kulki ylöspäin vuorten\nvälitse, ja jonka neiti oli hänelle neuvonut; samassa huomasi hän\nvanhanpuoleisen vaimon, joka istui tienvieressä paimentaen vuohta.\nVarmuuden vuoksi kysyi hän vaimolta, johtiko tämä tie Vejrhöjniin.\n\nVastaamatta mitäkään, käänsi vaimo äkkiä, aivan kuin häntä olisi\njossakin pahassa työssä yllätetty, tulipunaiset kasvonsa, muodottoman\npaksuine ja ajettuneine alihuulineen, häntä päin. Sitten poimi hän\nsalaman nopeudella muutamia ympärillään olevia pikkukaluja taskuunsa,\nnosti hameen lievettään sitoakseen jalka-siteensä, pani molemmin käsin\npienen, ryppyisen myssyn päähänsä ja tuli vihdoinkin nelin ryömin\nojasta, jonka jälkeen hän läheni hitaasti, toinen käsi silmillä ja\nkummallisesti irvistäen.\n\nPuolitiehen tultuaan pysähtyi hän ja alkoi nauraa samalla kurttuisen\nkätensä alta töllistäen Aunea pienillä, ilkeillä silmillään.\n\nAune käsitti nyt, ettei vaimo ollut täydessä järjessään, mutta kotonaan\ntuolla köyhässä kylässä oli hän usein nähnyt samallaisia henkilöitä\neikä hän peljästynyt. Hän aikoikin poistua tietänsä, kun samassa pitkä,\ntummanverinen, kaunis talonpoikaisvaimo tuli käyden sukanneula kädessä\nja tiedusteli, mistä kysymys oli.\n\nAune toisti kysymyksensä ja kun vastasaapunut vaimo oli varovaisesti\ntyöntänyt toisen syrjään, ilmoitti hän tien. Mutta kun Aune aikoi\nmennä, sanoi vaimo:\n\n-- Saanko luvan kysyä, ettekö ole neiti Thor... Thorbjörsen?\n\n-- Olen.\n\n-- Neiti on siis jälleen terve. Olihan tauti kuitenkin vaarallista\nlaatua, kertomusten mukaan. Niin, niin -- siten käy monelle linnassa.\nJa luonnollista onkin, että tulee pyöröpäiseksi ensi kerralla, kun\njoutuu ylhäisten pariin -- kunnes on siihen tottunut.\n\nAune kävi tulipunaiseksi.\n\n-- Tämä tie johtaa siis Vejrhöjniin? kysyi hän äkisti.\n\n-- Aivan niin. Käykää polkua suoraan poikkeamatta oikealle tai\nvasemmalle, silloin ette voi eksyä, vaan tulette suoraan Vejrhöjniin.\n\nAune kiitti ilmoituksesta ja kiirehti pois, vastustamaton ikävöiminen\nnähdä kotia, jossa ajatuksensa joka hetki olivat, kiirehti hänen\naskeleitaan. Pian olikin hän jo kaukana eivätkä molempien vaimojen\ntähystävät silmät häntä enään nähneet.\n\nSilmänkannon matkan oli maa, tällä puolen soita, isoa, ei aivan\nkorkeata vuorimaata, jota korkea ja matala ruoho peitti, paikoittain\noli tuulen runtelemia pensaita, joiden välitse siellä täällä pistäytyi\npieniä mustia kanervatupsuja esiin. Syvällä laaksossa, jonne\nlänsituulen hävittävä valta ei ulottunut, oli pieniä metsikköjä\nkivisten vainioiden ja niittyjen välissä. Kiertelipä siellä vuoren\njuurella pieniä purojakin, jotka päättyivät isoihin soihin.\n\nAunen kulkema polku johti juuri tällaiseen leveään, metsäiseen\nsyvyyteen. Kun hän yht'äkkiä näki tuon kirjavista lehdistä muodostuneen\nmonivärisen meren lainehtivan jalkainsa juuressa, tunsi hän niin\nvaltavan ilon, riemuitsevan vapauden tunteen, että hän samalla rupesi\njuoksemaan niin nopeaan kuin taisi, rinnettä alas metsään, eikä\npysähtynyt ennen kuin hän oli kokonaan metsän ympäröimänä niin, ettei\nhän muuta kuullut kuin lehtien suhinaa päänsä yläpuolella.\n\nVoi, kuinka ihanaa! Hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin\nvihantaa. Mitkä jättiläispuut! Mikä oivallinen lehväkaarres! Mikä\nväririkkaus!... Heti muistui hänelle mieleen kotiseudun metsä ja heidän\nköyhä puutarhansa, jonka puut eivät koskaan kasvaneet korkeammiksi kuin\nettä isä, hänen pienenä ollessa, saattoi nostaa hänet niiden latvaan\nasti. Ei hän laannut ihmettelemästä. Hänestä tuntui, kun olisi hän\nyht'äkkiä astunut satumaailmaan, lumottuun metsään, ja hän astui\nhitaasti ja hartaana tietä eteenpäin ja hymyili ihastuksissaan.\n\nAh, nuo värit! Mikä pehmeä sammal ja tuoksu! Selville ei hän saanut,\nmistä tämä tuoksu muistutti häntä!... Aivan hänen päänsä päällä\nviserteli pieni, yksinäinen lintu, ei hänen silmänsä keksineet iloista\nlaulajata, mutta hän kuuli, kuinka se muuttelihe oksalta oksalle ja\nleikillisesti huusi: katso tänne! katso tänne!... Kauempana kuului\nmetsäkyyhkysen yksitoikkoinen kuherrus. Ja kun hän tarkkaan kuunteli,\nerottu hän syvällä metsässä olevan lähteen porinan. Silmänsä vettyivät.\nEi hän tietänyt, kuinka laitansa oikeastaan oli, mutta hän tunsi\nitsensä vapaaksi, hän hengitti kevyesti aivan kuin kaikki, mikä häntä\nrasitti, äkkiä olisi hävinnyt. Viimein tunsi hän halun laulaa, hän\ntahtoi antaa tuuteillensa vapauden. Kun aurinko, joka kauan oli\ntaistellut pilvien kanssa, voittorikkaana vihdoin näyttäytyi ja valaisi\nkullanhohtavat lehdet, ei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan\ntäydestä sydämmestä virtasi nyt kirkkaita, riemuitsevia liverryksiä\nväririkasta lehväkaarrosta kohti.\n\nÄkkiä taukosi hän, pelokkaasti katsellen ympärilleen. Kenties kuuli\njoku häntä? Mutta sitten nauroi hän arkuudelleen. Lintu oli lentänyt\nmatkaansa ja surullisena etsi hän sitä.\n\nHän säpsähti ja kalpeni. Metsikössä, lähellä häntä, näki hän\nnaarashirven, joka korvat pystyssä ja tuijottavin silmin katseli häntä.\nAune ei koskaan ollut nähnyt tällaista metsäotusta ja seisoi siinä\nihastuksissaan. Hän ei paikaltaan liikahtanut ja hetken seisoivat\nmolemmat toisiaan katsellen. Hirvi räpytti pari kertaa hienoja korviaan\nja kurotti viimein kaulansakin eteenpäin. Mutta, aivan kuin oma\nliikkeensä olisi sitä säikäyttänyt, kääntyi se äkkiä ja juoksi pitkin\nloikkauksin metsikköön. -- Seis! huudahti Aune ojennetuin käsin.\nPoskensa punottivat jälleen ja silmänsä loistivat. -- Seis! seis!\ntoisti hän kun viimeinen ratina kuului etäällä. Kaikki oli hiljaista;\nainoastaan keltainen, kuihtunut lehti putosi hänen jalkainsa juureen.\n\nTie johti yhä alaspäin, kunnes se tuli pienelle sillalle, joka oli\nmuodostettu muutamista puun-kannoista, joita savi- ja puunkuori-kerros\npeitti. Pieni soriseva puro kierteli sen alatse. Tästä tie vähitellen\nyleni mutkissa kulkien jyrkkää mäkeä, josta isot puunjuuret\nsuonenvedontapaisesti vääntelivät itseään ilmaan.\n\nMetsä loppui äkkiä matalan patolaakson jyrkänteellä. Tiekin haaraantui\nkahdelle suunnalle. Leveämpi haara johti laakson reunoja myöten\nkukkuloitten väliin. Toinen taasen kulkihe katajien ja orjantappurain\nvälitse laakson pohjalle ja nousi jälleen jyrkästi laakson toisella\npuolella.\n\nAune seisoi hetkisen neuvotonna ja katseli ympärilleen. Kumpaako tietä\ntuli hänen kulkea? Silloin huomasi hän sauhua nousevan etäämpänä\npienestä, yksinäisestä tuvasta, joka oli lähellä leveämpätä tietä,\npuoleksi synkän kuusikon kätkössä. Vähän aikaa mietittyään päätti hän\nmennä sinne hankkimaan tietoja tiestä.\n\nJo ulkopuolelle kuulut ääniä sisältä. Ovi porstuaan oli auki ja iso\nkissa hyppäsi alas sekä hiipi ulos, kun Aune avasi portin. Seudun\nyksinäisyys ja surunvoittoisuus oli vähän lannistanut hänen mieltään,\nmutta hän rohkaisi itseään ja kolkutti ovelle.\n\nVastausta ei kuulunut, mutta puhe taukosi ja hän kuuli koiran\nhiljalleen murisevan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTupa oli matala, puolipimeä ja sen valkoiseksi kalkituille seinille\nlevittivät ulkopuolella olevat kuuset vihertävän homeen. Perimmäisen\nseinän luona olevalla maalaamattomalla puusohvalla istui ijäkäs mies;\nseinässä, sohvan yläpuolella oli pieni, pyöreä ikkuna. Hän istui,\nkäsivarret vanhalla saranapöydällä, tukien päätään käsillään samalla\nkun hän pienillä, aivan kuin puolisokean myyrän silmillä katseli ylös.\n\nMatalalla olkituolilla pöydän toisessa päässä istui pieni, tanakka\nvaimo kartaten villoja. Vastapäätä häntä pöydän toisessa päässä istui,\nkasvot oveen käännettyinä, nuori parraton ja pisaminen mies, puettuna\nharmaasen takkiin, pitkävartisiin saappaisiin ja pehmeään huopahattuun.\nHänen edessään pöydällä oli puukannella varustettu kivituoppi ja hänen\ntakanaan uunin nojassa seisoi pyssy, uunin edessä makaava\nruskeankirjava koira ojensi unisena päätään tulijata kohti.\n\nAune ei voinut olla suurempata huomiota kiinnittämättä nuoreen mieheen\nsentähden, että tämä, sillä aikaa kun toiset ihmetellen ja kysyväisesti\nhäntä tähystelivät, heti hänen astuessa sisään kumartui pöydän yli,\njohon hän kynnellään piirteli. Tuntui aivan kuin nuorukainen olisi\npunastunut, kun hänet tavattiin tällaisessa paikassa ja seurassa.\n\n-- Ken olette? kuului akan vähemmän ystävällinen kysymys, kun Aune\nepävarmalla äänellä oli ilmoittanut asiansa. Hän oli pannut kartat\nhelmaansa ja istui, katsellen Aunea epäilevin silmin.\n\nAune sanoi tulleensa linnasta sekä että hän oli kreivittären uusi\nhoitajatar.\n\n-- Va-i ni-in, sanoi akka pitkäveteisesti ja samassa katsoivat sekä hän\nettä mies metsästäjän puoleen ikäänkuin kysyäkseen, oliko tämä\nmahdollista.\n\nMutta tämä ei katsonut ylöskään, oli kuin ei olisi mitään kuullutkaan.\n\n-- Mitä teette Vejrhöjnissä, jos saa kysyä? sanoi akka jälleen.\n\nAune aikoi juuri vastata, kun ääni hänen takanaan virkkoi:\n\n-- Ei siellä ole mitään hoidettavaa!\n\nKun Aune kääntyi, näki hän pienten ikkunain alla olevalla lavitsalla\nolennon, jota ei ollut ennen huomannut. Nuori, mustatukkainen tyttö\nsiinä istui, kaulansa oli pitkä ja paljas, yllään oli hänellä tumma\npuku, jossa ei näkynyt ainoatakaan nauhaa tai muuta koristusta. Hän\nistui etu-nojossa, kädet polvien väliin puristuneina ja katseli\npistävin, mustin silmin Aunea, jota näiden tutkiva ja viekas silmäys\nmilt'ei pelotti.\n\nHän tuli oikein \"alle päin, pahoille mielin\", nähdessään näiden\nihmisten kummallisen muodon ja käytöksen. Kun he vielä pitkän ajan\nolivat vaiti ja ainoastaan tähystelivät häntä vihamielisin ja epäilevin\nkatsein, rohkaisi hän mieltänsä ja kääntyi nuoren miehen puoleen\npyytäen häntä neuvomaan hänelle tien.\n\nNuorukainen kohotti vihdoinkin päänsä ja katseli häntä arasti ja\nepävarmasti.\n\n-- Minäkö? sanoi hän.\n\nRaikuva nauru syntyi.\n\nMutta kun nuorukainen kaikessa hiljaisuudessa oli häntä katsellut,\nnousi hän. Heitettyään pyssynsä olalleen, asetettuaan hattunsa suoraan\nja huudettuaan koiraansa, joka unisena kömpi makuultaan, pyysi hän\nAunea seuraamaan itseään. Hänellä oli sama tie kuljettavana -- hän\nsanoi.\n\nAune ei ymmärtänyt, mikä oli syynä tuohon äkkinäiseen iloon, päätään\npyörrytti ja hän tointui vasta ehdittyään kappalen matkaa tuvasta. Hän\noli ihan kalpeana suuttumuksesta ja koetti pidättää kyyneleitään. Mitä\nkaikki merkitsi? Miksi nauroivat he hänelle? Mitähän väkeä siellä\noikeastaan asui?\n\nMetsästäjä, joka huomasi hänen liikutuksensa, katseli vaan muutaman\nkerran häntä sivulta päin, mutta ei puhunut mitään. Kauan kulkivat he\nnäin kummallakin puolella leveätä tietä, joka johti kunnaitten väliin.\n\nAune oli viimein aivan kuin poissa suunniltaan ja toivoi vain, että\nvoisi juosta tiehensä. Häntä harmitti oma arkuutensa ja avuttomuutensa.\nKuinka olikaan hän niin typerä, että pyysi itselleen seuraa? Mitä\nkauemmaksi he tulivat, mitä enemmän tie mutkisteli johtaen pimeitten\nkanervamäkien väliin, jotka viimein estivät heitä näkemästä mitään,\nsitä enemmän levottomaksi ja pelokkaaksi hän tunsi itsensä ollessaan\nyksinään ventovieraan ihmisen kanssa, johonka hän ei voinut luottamusta\ntuntea. Nuorukainen käveli hitaasti, heinänkorsi suussa ja katseli\nmaahan aivan kuin olisi syvissä mietteissä ollut. Hänen olennossaan oli\njotakin salaperäistä ja kun hän silloin tällöin katsahti Auneen,\nhuomasi tämä kummallisesti urkkivan katseen, mikä peloitti häntä.\n\nVihdoin täytyi hänen kuitenkin sanoen jotakin ja lausui sentähden:\n\n-- Kenties olette Nörrekjaerin metsänvartija?\n\n-- Niin olen.\n\nPuhe loppui.\n\nTuskissaan rupesi Aune miettimään, mitenkä pääsisi eroon hänestä.\n\nViimein kysyi hän:\n\n-- Onko matka pitkäkin vielä?\n\n-- Eikä.\n\nJälleen päättyi puhelu.\n\nNäyttipä lopulta, kuu ei tytön läsnäolo olisi metsästäjätä\nmiellyttänyt.\n\nViimein rupesi hänkin puhumaan; katsomatta Auneen ja nykäisten\nheinänkorren maasta, sanoi hän:\n\n-- Olettehan neiti Thorbjörnsen?\n\n-- Olen.\n\n-- Tulittehan tänne muutama päivä sitten?\n\n-- Niin tulin.\n\n-- Tuntuu aivan, kun olisin kuullut asiasta puhuttavan.\n\nYht'äkkiä kääntyi hän ja katseli tyttöä ensi kerran kasvoihin lausuen:\n\n-- Olettehan ollut sairaana? muistan kuulleeni, että sairastuitte heti\nlinnaan tultuanne.\n\nAune puri huuliaan. Tiesikö hänkin sen? Ehdottomasti joudutti hän\naskeleitaan ikäänkuin santa olisi alkanut polttaa hänen jalkojaan.\n\nMetsästäjä katsahti häneen jälleen muutamia kertoja sivulta päin ja\nAune huomasi, että hän säpsähti ja katseli häntä suuremmalla\ntarkkuudella.\n\nVähän sen jälkeen alkoi hän lempeällä äänellä puhumaan Aunen isästä,\njota hän ei ollut tuntenut, mutta josta oli kuullut paljon puhuttavan.\nHän oli kuullut, että vainaja oli ollut merkillinen mies ja että\nmielipiteensä olivat kummalliset, mielellään olisi hän tahtonut tuntea\nvanhusta.\n\nAunen huomio kiintyi enemmän häneen. Tarkoittiko hän tosiaan, mitä\npuhui? Vai oliko tässä ivaa?\n\nVakavana hän katseli nuorukaista tämän puhuessa, mutta ivan tai pilkan\nilmausta ei ollut hänen kasvoissaan. Silmänräpäyksessä pyöri sekanaisia\najatuksia hänen päässään ja sydämmensä alkoi kiivaammin sykkiä. Kenties\nei hänen isänsä vaikutus ollut aivan mitätön ollut? Oliko se kenties\ntäälläkin hedelmätä kantanut?\n\nSamalla osaa-ottavaisella äänellä metsästäjä kysekseli hänen omista\nolo-suhteistaan, oliko hänellä sukulaisia ja kuinka hän oikeastaan oli\njoutunut linnaan. Vaikkakin Aune, omien ajatustensa tähden, vastasi\nhajamielisesti ja harvoilla sanoilla, mieltyi metsästäjä yhä enemmän\nhäneen. Häntä ihmetytti, ettei Aune koskaan ennen ollut käynyt\nNörrekjaerissä ja harvoin ulkopuolella synnyinseutuaan. Hän nauroi\nmiltei ääneen, kun Aune, hänen kysyessään, mitä hän pitkinä kesäpäivinä\noli tehnyt, vastasi hoitaneensa taloutta ja väli-aikoina poimineensa\nmarjoja lähellä olevissa metsiköissä.\n\nTaukoamatta silmäili hän Aunea ja pelosta, että puhe jälleen loppuisi,\nrupesi hän kertomaan yhtä ja toista paikkakunnasta linnan tienoolla,\nsiellä olevista jäniksistä ja viimeisestä suuresta metsäpalosta, jonka\nkauan kestänyt sade vasta oli onnistunut oikein sammuttaa.\n\nMutta Aunen rinta työskenteli hurjasti. Hän ajatteli, olisiko\nsoveliasta pyytää tätä vierasta auttamaan häntä linnasta. Olihan hän\nhyvä ja rehellinen mies. Varmaankin kuljeskeli hän paljonkin ympäri\nteillä ja poluilla, kenties tunsi hän muutamia talonpoikiakin hänen\nkotitienoillaan. Pyytäisikö häntä puhuttelemaan jotakuta heistä tai\njättämään kirjeen, tai...?\n\nÄkkiä seisahtui metsästäjä ja kääntyi Aunea kohti. Ihmeteltävän kaunis\nhymy hänen kasvoissaan, mitkä tästä saivat aivan toisen muodon ja hän\nsanoi:\n\n-- Miksikä neiti välttämättömästi haluaa tulla Vejrhöjniin?\n\nAune tuli hämilleen ja katsahti maahan, ei hän itse tietänyt oliko se\nhymyn vaiko odottamattoman kysymyksen tähden.\n\n-- Saanko koettaa arvata? kysyi hän hiljaan, kun Aune vastauksen sijaan\nalkoi vääntää korkoaan maahan.\n\nHän nyykäytti tietämättänsä.\n\n-- Senvuoksi, että neiti tietää Vejrhöjnin kukkulalta näkevän\nkotinsa... Eikö niin?\n\nAune yhä katseli jalkojaan. Sitten katseli hän puolen pelokkaana\nmetsästäjätä samalla jatkaen kulkuaan.\n\nMuuta vastausta ei tullut. Mutta hän käsitti vastauksen hyvin. Hän\npuristi huuliaan yhteen ja vähän aikaa kävivät he vaieten toistensa\nsivulla.\n\n-- Tahdotteko sanoa minulle, eikö teillä ole hyvä oltava tuolla\nylhäällä... linnassa? virkkoi hän viimein. Te ette viihdy siellä...\nEikö totta?\n\nMutta Aune ei kyennyt vastaamaan. Häntä kummastutti omituinen värinä\näänessä, kun metsästäjä puhui. Oliko mahdollista? Olikohan tämä\ntodellakin...?\n\nKun ei hän mitään vastannut, jätti metsästäjäkin tämän aineen ja alkoi\njälleen puhua metsänpalosta.\n\nTie päättyi nyt vähäiseen, korkealla olevaan laaksoon, jonka sivulla\nolevaan suureen kiveen Aunen huomio kiintyi. Tästä loi hän silmänsä\njyrkkään rinteesen ja hän näki edessään jättiläis-keilan, jonka\nhuipulla oli topograafillisella merkillä varustettu kiviroukkio. Hän\narvasi nyt olevansa Vejrhöjnillä.\n\n-- Tästä tulee meidän astua ylös, sanoi metsästäjä heidän\nastuttuaan vuorelle. Samassa astui hän pari askelta edelle ja sanoi\nystävällisesti:\n\n-- Antakaa minun auttaa teitä!\n\n-- Mikä kummallinen ihminen! ajatteli Aune, joka oli tottunut\nvuorivuohen tavoin kapuamaan jyrkimpiä vuoria. Kuitenkin tarttui hän\nojennettuun käteen ja olipa varsin miellyttäväistä tulla näin\ntalutetuksi liukasta rinnettä ylös. Metsästäjä oli vahva ja Aune\npunehtui huomatessaan tämän. Ennenkuin vuoren huipulle tulivat,\npysähtyi nuorukainen äkisti ja sanoi omituisella hymyllään:\n\n-- Sulkekaa silmänne, neiti!\n\nAunea rupesi vähän pelottamaan ja hän mietti oliko sopivaista.\nKuitenkin seurasi hän annettua kehoitusta, ja sitten kuten sokea,\nloppumatkan roukkiolle. Mutta kun hän täällä avasi silmänsä, löi hän\nihastuksella kätensä yhteen.\n\nAlhaalla, vuoren juurella olivat laajat suot kuni kuollut ja\njähmettynyt meri. Synkkänä ja kammoksuttavana, ilman elonmerkkiä, oli\ntuo musta pinta puuttomain vuorten välissä. Lähellä Vejrhöjniä lenteli\npari hyyppää uskaltamatta etääntyä kivenheiton päähänkään vuoresta, ne\nlentelivät kanervikon yläpuolella edes ja takaisin aivan kuin\nhermostuttavalla huudollaan olisivat tahtoneet herättää aution seudun\neloon. Niiden levottomat äänet tekivät hiljaisuuden huomattavammaksi ja\njylhyyden vielä kauheammaksi. Oli aivan kuin paha henki olisi liikkunut\nluoksepääsemättömien soitten yli, joiden myrkyllisissä kaasuissa\nkangastukset rakensivat aavelinnojaan.\n\nKorkeasta paikastaan saattoi Aune aaltoilevan sumun lävitse, jonka\naurinko jo oli punertavaksi värittänyt, nähdä vastaiselle puolelle.\nJa pohjoisessa, kun hän katseensa sinne loi, huomasi hän vanhastaan\ntutun, pienen kirkon kaukana vuorten välissä. Mutta täältä katsottuna\nnäytti se omituisen vieraalta. Siinä oli jotakin kylmää ja kolkkoa. Kun\nhän nyt silmäili tuota suurta, höyryävää suo-aukkoa, noita auringon\nvalossa kullalle hohtavia kukkuloita, pitkine, mustine marjoineen,\ntuntui kun olisi hän tirkistellyt jotakin outoa ja kuollutta.\n\n-- Kuinka ihmeellistä! huudahti hän ehdottomasti ja pani hartaudella\nkätensä ristiin.\n\n-- Mutta mikä tuolla on? kysyi hän äkisti osoittaen tummaa kohtaa\npohjoisessa, jossa pyöreä kunnas kohosi suosta aivan kuin myyränmätäs.\n\nMetsästäjä, joka koko ajan oli seisonut kappalen matkan päässä ja\nhuomannut pienimmänkin ihastuksen, ihmettelemisen ja kauhunkin\nilmauksen hänen kasvoissaan, alkoi nyt kertoa. Siellä näkyi vanha\nlinnamäki, jossa vanhin Nörrekjaer satoja vuosia sitten oli ollut,\nsiinä oli ollut kaksikymmentäkaksi tornia sekä paksut ja lujat muurit.\nVanhan tarun mukaan oli siinä sataviisikymmentä huonetta sekä sitä\npaitsi viisi vankiluolaa ja yksi käärmeenkuoppa, mutta koko komeuden\noli tuli hävittänyt talonpoikaiskapinan aikana, jolloin myöskin\nlinnanherra kaikkine palvelijoineen oli surmansa saanut.\n\nAune kuunteli kertomusta tarkasti, mutta äkkiä hän taasen virkkoi:\n\n-- Mikä huone näkyy tuolla kaukana?\n\nSiellä näkyikin, miltei vuoreen kaivettuna, pieni sveitsiläinen maja\nsuippuisella olkikatolla, ja oven yläpuolelta riippui suuri kivääri.\n\n-- Metsästyskoju se on, vastasi hän. Näettekö kojun takana olevan\nsuon?... Syksyisin on siellä paljo sorsia ja silloin oleskelee kreivi\nsiellä yöt päivät metsästääkseen.\n\n-- Kreivi? kysyi Aune katsoen kysyvästi häneen. -- Nuori kreivikö?\n\n-- Niin, sanoi hän tirkistellen Aunea paremmin häntä nähdäkseen.\n\n-- Niin, mutta... onhan hän... eikö hän ole?...\n\n-- Tarkoitatteko... eikö hän ote vähäjärkinen, eikö niin? Kenties\nolette kuulleet, että 'hän on koiraa vailla?... Enkö ole oikeassa?\ntiedusteli hän hymyillen kummallisesti. -- Mutta voipi kai hän\nsenvuoksi sorsia ampua? -- Eikä hän itse asiassa niin paljon ammukkaan,\nlisäsi hän hieman nauraen.\n\n-- Ah, minä luulin... -- mutta hän ei lausettaan jatkanut, vaan vaipui\najatuksiinsa katse kiitäen soitten yli.\n\nOli kuin ei hän olisi voinut irroittua tästä ihmeellisestä näystä.\nViimein alkoivat he kuitenkin astua rinnettä alas.\n\nVielä kerran, ennenkuin hän jätti paikan, tahtoi hän katsella suuren\nsuurta kiveä, joka oli siinä kuin kallio kanervikon keskellä. Hän oli\nnyt aivan ujostelematon ja käveli kiven ympäri ihmetellen, että\ntuollainen jättiläinen oli eksynyt niin korkealle.\n\nKuitenkin huomasi hän nyt, että metsästäjä vastasi häntä enemmän\nharvasanaisesti ja hajamielisesti sekä että hän ylimalkaan oli tullut\nvarovaisemmaksi, kuten umpimieliset ihmiset ainakin, kun he mielestään\novat olleet liian avosydämmiset ja puheliaat. Näyttipä, kuin aikoisi\nhän jättää Aunen nyt, sillä hän heitti pyssynsä olalleen ja katseli\nkoiraansa, joka koko ajan oli uskollisesti häntä seurannut.\n\nAune kiitti häntä ystävällisyydestään ja pian olivat kumpikin tahollaan\nnäkymättömissä.\n\nMutta pienen laakson loppupäässä kääntyi Aune vielä kerran ja katseli\nkiviroukkiota. Häntä kummastutti, ettei vanhan kodin ja kaikkien\nrakkaitten paikkojen näkeminen häneen syvemmin vaikuttanut. Hän soimasi\nitseään, sillä hän pelkäsi, että vieraan metsästäjän läsnäolo oli liian\npaljon kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa. Hän ei ollut tottunut\nseurustelemaan nuorten miesten kanssa ja tässä hitaasti kulkiessaan\npolkua, mikä johti linnaan, tuli hän yhä levottomammaksi, kenties oli\nhän käyttäytynyt sopimattomasti, kun hän niin avomielisesti oli\npuhellut sekä kävellyt nuoren miehen kanssa, jota ei ensinkään\ntuntenut.\n\nKun hän meni yksinäisen tuvan ohitse, kuuli hän oven hiljalleen\naukeavan; kun hän kääntyi, huomasi hän nuoren tytön, joka katseli\nhäntä terävin, vihasin silmäyksin niin, että häntä kauhistutti.\nTietämättänsä kiiruhti hän askeleitaan, mutta oli kuin tuo katse olisi\nhäntä yhä seurannut, eikä hän ollut hyvillä mielin ennen, kuin hän näki\nsini-taivaan vapaana ylitsensä sekä eroitti Nörrekjaerin huiput\nvuorenharjanteen yli.\n\nLinnassa tuli jo etehisessä neiti Leidersdorff häntä vastaan; hän oli\nollut hyvin levoton, kun Aune niin kauan oli viipynyt ja kertoi, että\nkreivitär jo kaksi kertaa oli kysynyt häntä. Aunen piti -- lisäsi hän\n-- tänäpänä ensi kerran syömän kreivittären seurassa kammiossa. Hänen\ntäytyi siis mennä heti huoneisiinsa pukeutumaan ja huolellisesti täytyi\nhänen se tehdä, sillä kreivitär näki mielellään, että pöydässä oltiin\nhyvin puetut.\n\nRuoka-aikana tuli Aune, halvimpaan jokapäiväiseen pukuunsa puettuna,\nkammioon. Tuskin uskalsi hän kajota ruokaan, vaikka hän pitkän\nkävelynsä jälkeen oli nälkäinen kuin susi. Kreivitär kyseli, missä\nhän oli ollut ja hän kertoi avomielisesti, että oli tavannut\nmetsänvartijan, joka oli ollut ystävällinen ja osoittanut hänelle tien.\n\n-- Vai niin, metsänvartija! -- no, tosiaan on hän hauska poika, sanoi\nkreivitär hymyillen.\n\nIllan täytyi Aunen jälleen viettää hänen armonsa seurassa ja lukea\nhänelle paksua kirjaa, kummallista romaania, josta hän ei sanaakaan\nkäsittänyt. Mutta jo kello kahdeksan vetäytyi kreivitär omiin\nhuoneisiinsa ja Aune meni omaansa, jossa hän istuutui lukeakseen isänsä\nUutta Testamenttiä, joka oli hänen kalliin aarteensa ja jota hän ei\nkoskaan voinut ottaa käteensä ilman, että kaikki surut ja murheet\nmuistuivat hänelle mieleen. Kuitenkin koetti hän lukea ja tutkia sitä\nvapaahetkinään toivossa, että hän sen kautta olisi kuollutta lähempänä.\n\nAika ajoin katsahti hän ulos ja vaipui ajatuksiinsa. Muiden muassa\najatteli hän metsästäjätä, jonka oli tänäpänä tavannut. Ken oli hän\noikeastaan? Eikö ollut ihmeellistä, että hän niin hyvin oli arvannut\nhänen ajatuksensa? Miksi ei hänessä ollut rohkeutta vastata? Miksi oli\nhän yht'äkkiä käynyt pelkuriksi? Olihan hän sanonut, että olisi\nmielellään tahtonut tuntea hänen isänsä. Kuinka kummallisia kysymyksiä\noli hän tehnyt ja omituinen oli äänensä!... Aune istui kauan ja\ntirkisteli tummilta silmiltään leimuavaan tuleen.\n\nSaisiko hänestä todellisen ystävän, liittolaisen?\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAune ei ollut monta päivää Nörrekjaerissä ennen kuin hän huomasi, ettei\nhän suinkaan ollut ainoa, joka oli levoton nuoren kreivin tähden. Sekä\nneiti että talon muu palvelusväki olivat levottoman näköiset niin pian,\nkun hänen nimensäkin mainittiin; kreivittärenkin hienoissa piirteissä\nkuvastui jonkunlainen levottomuus joka kerta, kun hänelle sanottiin\njoku asia, mihin pojan nimi oli sekoitettu.\n\nSitävastoin oli toinen, josta aina puhuttiin mitä kiitettävimmin.\n\nTämä oli seitsemän kolmatta vuotias kreivi Maunu, joka kaksi vuotta\nsitten oli pudonnut hevosen seljästä ja jonka surullinen kuoleva oli\nsaattanut vanhan kreivinkin hautaan. Hänestä puhui miltei jokainen\nkyynelsilmin. Hänen muistokseen riippuivat vielä mustat suruharsot\nhuoneissa, ajokaluissa ja palvelijoitten puvuissa. Olipa kuin hänen\nhenkensä olisi liidellyt linnassa ja painanut leimansa linnan elämään.\n\nKreivittären arkihuoneessa riippui iso, kullatussa kehyksessä oleva ja\nsuruharsolla peitetty kuva vainajasta, mikä ulottui katosta laattiaan.\nTämän kuvan mukaan oli hän ollut pitkä ja hoikka, vaaleahapsinen ja\nsinisilmäinen, hampaansa olivat kauniit ja miellyttävä hymy hänen\nkasvoissaan. Hän oli kuvattu skotlantilaisessa metsästyspuvussa\npolvihousuilla, päässään teerentöyhtöinen hattu. Vyöllään oli häneltä\nleveä, keltainen nahkavyö -- jossa riippui kimppu metsälintuja --\nkäsissä oli hirvennahkahansikkaat. Oikea käsivarsi nojasi pyssyyn ja\nhänen takanaan näkyi sekä pieniä että isoja koiria pitkät kielensä\nulkona suusta.\n\nNeiti Leidersdorff ei koskaan väsynyt kertoessaan Aunelle että Maunu\nkreivi hamasta lapsuudestaan oli ollut kaikkien epäjumala sekä\nmiellyttänyt jokaista, joka vähänkin oli tekemisissä hänen kanssaan,\ntalon omista palvelijoista alkaen aina Köpenhaminassa olevaan hoviin.\nKymmeniä kertoja oli hän kertonut, että kuningatar itki kuultuaan hänen\nkuolleen. Mutta Aune käsitti, että suru oli käynyt syvemmäksi ja saanut\nperinpohjaisemman merkityksen sen kautta, että rikkaan kreivikunnan\nhallitus joutui nuorimman, nyt ainoan pojan käsiin, jonka terveydentila\nhuolestutti kaikkia.\n\nUsein mietiskeli hän, mikä nuorta kreiviä oikein vaivaa, sillä ettei\nhän ollut tylsämielinen eikä mielipuoli -- kuten hän ensin oli luullut\n-- siihen päätökseen oli hän tullut muutamista sanoista, joita silloin\ntällöin oli kuullut.\n\nEräänä päivänä rohkaisi hän kuitenkin itseään ja kyseli sitä neiti\nLeidersdorffilta, mutta tämä ei tahtonut ensin mitään kertoa, koetti\nvaan puhua kaunistellen siitä ja kehoitti häntä varomaan kreiviä,\nkertoi, ettei tällä ollut hyvä mielenluonne ja että hän, ylimalkaan\nsanottuna, oli aina ollut aivan toisellainen kuin veli. Vähitellen\nhän kuitenkin ilmaisi, että kreivi ajottain oli vaarallinenkin\nympäristölleen. Kreivitärkin häntä pelkäsi ja vanan kreivin kuoltua ei\nkellään ollut valtaa hänen ylitsensä, kun paha sisu sai vallan hänessä.\nSitäpaitse oli hän aina elänyt halpamaisesti ja levottomasti eikä\npitkää aikaa ollut kulunut siitä, kun hän oli väkivallalla sortanut\nerästä tyttöä. Hurjan luonteensa ja onnettomien taipumustensa kautta\noli hän jo lapsuudestaan tuottanut perheelle paljo surua ja\nlevottomuutta.\n\nNämä kertomukset eivät suinkaan vähentäneet Aunen levottomuutta. Aina\nhän pelkäsi kohtaavansa kreivin portaissa tai käytävissä. Huoneissa\nollessaan säpsähti hän joka kerta, kun kuuli oven aukeavan tai\naskeleita lähestyvän, vaikka neiti olikin sanonut, ettei kreivi\nmilloinkaan tule tähän linnan osaan sekä että hän tähän aikaan vietti\nsuurimman osan ajasta metsänvartijan luona metsästäjäkojussa suon\ntoisella puolella.\n\nNämät puheet neiti Leidersdorffin kanssa pidettiin aina illoin sen\njälkeen kuin kreivitär oli mennyt huoneisiinsa. Neiti ja Aune istuivat\nsilloin valkean ääressä kreivittären arkihuoneessa kammion vieressä,\njonka ovet sänkykamariin olivat avoinna niin, että he heti voivat\nkuulla kun kreivitär joko soitti tai huusi heitä. Tähän aikaan\nvuorokaudesta, jolloin taloudelliset toimet olivat ohitse, oli neitimme\nhyvin puheliaalla tuulella, jonka myöskin vaikutti ympärillä vallitseva\nhiljaisuus, huoneen kunnian-arvoinen asu, seinällä riippuvat vanhat\nperhekuvat, tulen rätinä uunissa ja kahdensadan vuotisen seinäkellon\nnaksutus.\n\nPuhe-aine oli aina sama, nimittäin elämä linnassa entis-aikoina ennen\nonnettomuuden tapausta. Hän oli, Martti vartijan jälkeen, vanhin\ntalossa, sillä hän oli kreivittären kamarineitsyeenä seurannut tätä\nlinnaan. Alituiseen eli hän entisten päivien muistoissa niin, ettei\nhuomannut, kuinka hänen nuori kuulijansa punehtumistaan punehtui ja\npainoi päänsä työnsä yli, kun neiti jatkoi kertomustaan kreivittären\nkomeista puvuista, vanhan kreivin loistavista kemuista -- joita varten\nhe usein olivat leiponeet ja valmistaneet kahdeksan päivää peräkkäin,\n-- tahi Maunu kreivin metsästysretkistä, joihin naisetkin ottivat osaa\npuettuina punaisiin, kullalla koristettuihin nuttuihin, hatuissa\njoutsentöyhtöjä. -- Unohtipa niin kokonaan itsensä, että hän nuorelle\ntytölle osaksi paljasti salaperäisen verhon, joka varjosi moniaita\nseikkailuita ja lemmenseikkoja, joita hän oli tullut näkemään ja\nhuomaamaan.\n\nJoka ilta, kun Aune tuli huoneesensa, oli hän suuttunut itseensä, että\noli noin vaan istunut ja kuunnellut kertomuksia, jotka häntä\nkiihottivat ja harmitti, pyhästi lupasi hän sanoa neidille kaiken\ntämän seuraavana päivänä ja pyytää päästä kuulemasta sanottuja\nhalveksittavia juttuja. Yhä enemmän hän tunsi, ettei ympäristönsä ollut\npuhdasta; että pahetta ja syntiä oli jokaisessa esineessä, jota hän\nkoski; että vuosisatoja kestänyt jumalaton elämä oli itse ilmankin\npilannut.\n\nVielä ei hänessä kuitenkaan ollut lujuutta eikä voimaa tukkia korviansa\ntai poistua huoneesta, kun vanhus alkoi muistelmiaan jutella. Kaikkien\nkuvauksien loisto ja komeus valtasi kaikki hänen aistimensa. Olipa kuin\nkoko tuota kirjavaa sekasotkua olisi ollut hänen ympärillään ja\ntäyttänyt linnan valoilla ja ilolla sekä silkkiin ja samettiin\npuetuilla, kauniilla naisilla. Nämät kuvat pyörivät kauan jälkeenkin\npäin hänen ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan. Ne seurasivat häntä\nkaikkialle, minne hän vain meni, vieläpä uniinsakin niin, että hän\neräänäkin yönä heräsi ankaralla sydämmentykytyksellä, kokonaan\npyöröpäisenä soitosta, naurusta ja lojien helinästä.\n\nHän häpesi itseään ja punastui usein; kauhistuneena kyseli hän\nitseltään, oliko linnan ilma jo niin tarttunut häneen. Parannusta\ntehdäkseen ja poistaakseen riettaat ajatukset, luki hän yhä\ninnokkaammin isänsä Uutta Testamenttiä ja erittäinkin pieniä, täyteen\nkirjoitettuja paperiliuskaleita, joita isä oli sitten tänne lehtien\nväliin pistänyt ja joihin oli merkitty hänen saarnansa suunnitelmia,\nrukouksia tai virrenvärssyjä. Hän oli aina löytävinään niissä sanoja,\njotka tarkoittivat juuri häntä ja olivat sovelletut juuri tällaisia\nhetkiä varten -- lemmekkäitä varoituksia ja lohdutussanoja, joiden\nkautta isä ikäänkuin ojensi kätensä haudan toiselta puolelta\nohjaaksensa häntä ja osoittaaksensa hänelle oikean tien niin, ettei\nkompastuisi tai kulkisi harhaan. --\n\nMuuten kuluivat päivät hiljaisessa yksitoikkoisuudessa linnassa.\n\nKaikki siellä tapahtui kellonlyönnillä. Aunella oli niinmuodoin\nmäärätyt tunnit, joina hänen tuli olla kreivittären luona joko\nlukeakseen ääneen hänelle tai muuten pitääkseen hänelle seuraa. Mutta\nhän ei voinut valittaa liiallista rasittumista eikä myöskään ystävyyden\nja kohteliaisuuden puutetta.\n\nItse kreivitärkin oli yhä vielä hyvin ystävällinen hänelle, joskin\nvähän itseensä sulkeutuvainen. Hänen isästään ei oltu sanaakaan\npuhuttu. Tavallisesti istui kreivitär aivan äänetönnä nojatuolissaan\najatuksiinsa vaipuneena, hienot, läpikuultavat kätensä ristissä\nhelmassaan. Hän oli hyvin heikko, toisinaan niin uupunut, että\nainoastaan voimakas tahdon ponnistaminen esti häntä tainnoksiin\nmenemästä. Terveempinä hetkinään saattoi vielä nähdä piirteitä hänen\nmenneestä ihanuudestaan, josta Aune oli kuullut paljon puhuttavan.\nMutta kun hän tavallisuutensa mukaan istui ajatuksiinsa vaipuneena, oli\nhänen suunsa ympärillä surunvoittoinen piirre, joka saattoi hänen\nnuoren hoitajansa vastoin tahtoaan pitämään hänestä.\n\nItse asiassa ei Aune enään niin usein ajatellutkaan jättää\nNörrekjaeria. Hän oli tullut siihen loppupäätökseen, että, koska tänne\nkerran oli joutunut, hän käyttäytyi sopivammin ja arvokkaammin, ellei\nkoettanut vetäytyä pois velvollisuuksistaan, vaan jäisi tänne puoleksi\nvuotta, kuten oli luvannutkin.\n\nHän alkoi enemmän tutustua oloihin ja viihtyä asemassaan. Joka päivä,\nilman ollessa kaunista, käveli hän pitkän matkan metsään tahi\nVejrhöjniin, jonne hän oli löytänyt uuden tien, mikä ei johtanut\nkammoksuttavan tuvan ohitse metsässä. Raitis elämä ja käveleminen\nulko-ilmassa saivat pian punan hänen poskilleen ja veri virtasi\nlämpimämpänä ja nopeammin hänen suonissaan.\n\nNäillä retkillä kohtasi hän metsänvartijan alussa useasti, sittemmin\njoka päivä.\n\nEnsi aikoina ei hän voinut poistaa levottomuutta, joka hänet valtasi,\nsun metsänvartija yht'äkkiä ilmaantui hänen sivulleen aivan kuin olisi\nhän maasta noussut. Hänen tervehtiessään oli sama vakoileva, pelkäävä\nilmaus hänen katseessaan, jonka Aune oli ensi kerrallakin nähnyt.\nOsaksi katosi tämä ilmaus päivä päivältä, osaksi oli hän, kuten\nkreivitär oli sanonut, hauska poika, jota ei kaikkina aikoina voinut\nymmärtää, mutta joka nähtävästi ei mitään pahaa tarkoittanut. Aune oli\nvähitellen niin tottunut hänen seuraansa, että hän viimein miltei\nkaipasi seuralaistaan jos sattui, etteivät he toisiaan tavanneet tai\njos sää pidätti häntä sisällä.\n\nEi hän viihtynyt metsänvartijan seurassa hänen puheliaisuutensa tähden.\nPäinvastoin käveli tämä usein mykkänä ja hämillään ollen pureskeli\nheinänkortta aivan kuin ei olisi löytänyt puheen ainetta. Kun hän\ntaasen puhui, tuntui usein siltä, kun hän ei aina olisi ajatellut, mitä\npuhui, vaan näytti tyytyväiseltä kuu sai koirineen seurata Aunea --\ntuntui kuin olisi hänen mielessään asioita, joita hän ei voisi sanoa.\n\nAune ei unohtanut hänen omituista äänenpainoaan, millä hän linnasta\npuhui ensi kerralla kun he toisensa tapasivat. Monasti oli hän --\njälkeenpäin sykkivällä sydämmellä miettinyt, mitä hänen seuralaisensa\nsillä oli tarkoittanut. Nyt koetti hän varovaisesti johtaa häntä näistä\nasioista keskustelemaan, sillä hän luuli, että metsänvartija juuri tätä\najatteli.\n\nMutta näyttipä kuin ei tämä tahtoisi enää kosketellakaan sanottua\nkysymystä; hän rupesi aina muista seikoista puhumaan.\n\nJoka päivä tiedusteli hän Aunelta hänen vointiaan sekä rupesiko jo\nviihtymään \"siellä ylhäällä.\" (Harvoin mainitsi hän linnan nimeä,\nosoitti vaan päällään Nörrekjaeriä kohti.) Alituisesti puheli hän\nAunesta itsestä, hänen isästään, pappilan oloista, hänen lapsuutensa ja\nnuoruutensa päivistä, mitkä asiat näyttivät erityisesti häntä\nhuvittavan.\n\nPäivä päivältä tuli hän yhä enemmän arvoitukseksi Aunelle. Välistä\nvaltasi häntä silmänräpäyksellinen levottomuus, hän pelkäsi, että\nseuralaisensa mietti jotakin pahaa. Mutta kun hän katseli\nmetsänvartijata, hänen hienoja, kalpeita kasvojaan, jotka välistä\nolivat kärsivän näköiset, joissa sanomaton tuska kuvastui, niin\nsilmänräpäyksessä katosi pieninkin pelko ja sydämmessään sääli hän tätä\nomituista miestä, joka oli niin onneton ja yksinäinen.\n\nKun puhe johtui hänen omiin oloihinsa, oli hän hyvin varovainen. Aune\noli monasti koettanut urkkia niitä, mutta hän oli aina vastannut\nkiertävästi tehtyihin kysymyksiin.\n\nAinoastaan kerran, kun oli puheena Aunen lapsuus ja kun Aune oli\nmaininnut mikä onni on omata hyvän kodon, oli hän kahta kiivaammin\npureskellut suussaan olevata heinänkortta ja mutissut jotakin, ettei\nhän ollut sitä kokenut, sillä hän ei ollut koskaan omannut kotia. Mutta\nkun Aune kysyväisesti oli kääntynyt hänen puoleensa selitystä\nsaadakseen, oli tämä katsonut pois sekä ruvennut muista asioista\npuhumaan.\n\nEnimmäkseen puhelivat he vähäpätöisistä seikoista, kuten luonnosta,\nmetsästyksestä ja kauniista ilmasta, jota kauan oli kestänyt. Välistä\nhän silloin laski leikkiä Aunen tietämättömyydestä, esim. silloin, kun\nhän ei eroittanut metsäpeuraa vuohipeurasta tai kun hän käytti\njotakuta sanaa kansankielestä. Itse tunsi ja tiesi hän paljon, mikä\nAunelle oli aivan uutta ja jota hän mielellään tahtoi oppia tuntemaan.\nHän oli pidemmän ajan oleskellut maanviljelyskoulussa Köpenhaminassa ja\nlausuntojensa mukaan aikoi hän tutkia metsänhoitotointa istuttaakseen\nkerran metsiä maan kaikkiin nummeihin.\n\nLämpiminä päivinä istuivat he välistä mättäälle lepäämään, jolloin hän\nopetti Aunelle ympärillä kasvamien kukkien tieteelliset nimet.\nTällaisissa tilaisuuksissa innostui hän suuresti ja tuli vapaammaksi,\naivan kuin häneen yht'äkkiä olisi syntynyt halu puhella jonkun kanssa.\nAune katseli häntä silloin ihmetellen.\n\nItse asiassa viipyivätkin Aunen ajatukset metsänvartijassa enemmän kuin\nhän itse tahtoi myöntääkään. Kaikki, mitä tämä sanoi, vaikutti häneen,\nvaikka hän aivan hyvin huomasi, etteivät nuo puheet aina olleetkaan\nerittäin syvämietteiset. Ei hän myöskään ollut kaunis, vaan\npäinvastoin. Kuitenkin oli hänessä jotakin vastustamatonta, hänen\nkatseessaan, äänessään, liikkeissään sekä hänen hymyilyssään. Vieläpä\nhänen alakuloisuutensa ja umpimielisyytensä vaikuttivat valtavasti\nhäneen; useammin, kun Aune itsekään tiesi, istui hän miettien mikä\nsalaisuus tähän mieheen liittyi ja mikä katkera kokemus oli häntä\nkohdannut.\n\nJoskus muisteli hän myöskin metsässä olevata mökkiä, jossa he ensi\nkerran toisensa kohtasivat ja kuinka kummallisesti sen asukkaat silloin\nolivat käyttäytyneet. Tähän saakka ei hän vielä ollut rohjennut mitään\ntästä kysyä, pelkäsipä, että arvoituksen selitys olisi juuri tässä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEräänä iltana, sun sade oli jo kahteen päivään estänyt Aunea menemästä\ntavalliselle kävelymatkalleen, rohkaisi hän viimeinkin itseään ja kysyi\nneiti Leidersdorffilta, heidän istuessaan valkean ääressä, työtä\ntekemässä, tunsiko hän metsänvartijan.\n\n-- Metsänvartijanko? kysyi neiti ihmetellen, minkä äkkinäisen käänteen\nhänen nuoren kuuntelijansa ajatukset olivat tehneet. Hän oli nimittäin\ntapansa mukaan vaipunut muistoihinsa, niin että Aune puolen tunnin ajan\noli koettanut johtaa keskustelua ikävöityyn aineesen.\n\n-- Metsänvartijanko? toisti vanhus. -- En tosiaan tiedä, mitä sanoa;\ntunnen häntä hyvin vähän, hän on ollut täällä ainoastaan lyhyen ajan.\nMutta olen kuullut, että hän olisi aivan rappiolla.\n\nAune katsahti ylös.\n\n-- Rappiollako?\n\n-- Niin ainakin sanotaan. Mutta ihmiset puhuvat hyvin paljon, johon ei\nvarmasti voi luottaa, -- lisäsi hän, jatkaen sitten kertomuksiaan\nmenneistä ajoista.\n\nAune istui kuin pilvistä pudonneena.\n\nOliko mahdollista? Siinäkö salaisuus olikin?... Hän ei voinut sitä\nuskoa. Itsekseen lupasi hän ensi kerralla tarkata metsänvartijata,\ntullakseen selville asiasta.\n\nJo seuraavana päivänä paistoi aurinko kirkkaasti eikä Aune kävelyltään\nehtinytkään kauas, ennenkuin hän vieressään kuuli tutun äänen: \"Hyvää\npäivää, neiti!\"\n\nHän oli hyvin iloinen ja rupesi heti reippaalla, puoleksi\ntuttavallisella äänellä, joka oli tullut tavalliseksi heidän välillään,\npuhumaan \"tavattoman pitkästä ajasta\", mikä oli kulunut siitä, kun he\nviimeksi toisensa tapasivat, sekä Iaskemaan leikkiä kuinka kovin hän\noli kaivannut Aunen seuraa. Sitten antoi hän Aunelle vihkon harvinaisia\nvalkoisia liljoja, joita oli poiminut suon toisella puolella. Aune\nmietti hetkisen, otti sitten kukat vastaan katsomatta antajaan\nkuitenkaan.\n\nHän oli levoton ja alakuloinen. Hän tunsi, että jokin tunne hänessä\ntulisi tukehutetuksi, jos vanhan neidin puheessa olisi perää.\n\nKun he olivat tulleet Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon,\njonne he tavallisesti retkillään kulkivat, istuutui Aune pienelle\nmättäälle ison kiven luona. Metsänvartija istui vähän loitommalle ja\noli niin iloissaan, ettei huomannut Aunen alakuloisuutta. Hän kertoi\nkaikesta, mitä näinä kahtena päivänä oli tapahtunut, raju-ilmasta ja\nsateesta, joka edellisenä yönä oli tunkeutunut suon vieressä olevan\ntuman katon kautta sisään niin, että hänen vuoteensakin oli täyttynyt.\n\nHän istui jalat allansa ristissä. Hatun oli hän lämpimän tähden\nasettanut maahan ja auringon säteet sattuivat hänen vaaleisiin\nhiuksiinsa. Puhuessaan kuori hän veitsellään pitkää raippaa, minkä oli\nmetsästä ottanut.\n\nAunen katse, joka oli ollut kukkiin kiinnitettynä, seurasi häntä nyt\ntarkkuudella.\n\nMutta kauan ei hän ollut seuralaistaan katsellut, ennenkuin hän\nhymyili omalle pelvolleen. Mahdotonta oli, että tämä mies oli niin\nsyvään langennut. Kuinka olikaan hän niin yksinkertaisesti uskonut,\nmitä sanottiin? Katsellessaan kasvoja, jotka hymyillessäänkin olivat\nsuruiset ja alakuloiset, mitkä muistuttivat huonosti hoidettua lasta,\najatellessaan hänen käytöstään, liikuttavaista huolenpitoaan Aunesta\nheidän tuttavuutensa alusta, silloin oli hän ihan varma, että neidille\noli kaikki kerrottu väärässä valossa ja hän häpesi, että hetkeäkään oli\nvoinut epäillä häntä.\n\nMutta mitä maailmassa hän sitten sureskeli, kun ei tämä ollut syynä?\n\nHartaasti hän toivoi, että seuralaisensa avaisi sydämmensä hänelle\naivan kuin sisarelle. Oliko se mahdotonta? Olivathan he yhtä yksinäiset\ntässä maailmassa ja tämä yhteinen tunnehan oli saanut heitä toisiinsa\nliittymään ja sitten yhdistänyt heitä kuten sukulaisuuden siteillä.\n\nViimein katsahti hän Auneen ja kysyi eikö hän ollut \"hyvällä tuulella\",\noliko joku ikävä kohdannut \"tuolla ylhäällä\" -- hän kohotti toista\nkulmakarvaansa ja osoitti päällään Nörrekjaeriä kohti.\n\nAune ei heti vastannut, katsoi vaan kukkiaan, mitkä oli rintaansa\nkiinnittänyt.\n\nÄkillinen vallattomuus, jota ei Aune itsekään saattanut selittää,\nsynnytti hänessä halua kertomaan kaikki, mitä oli kuullut. Tekisikö\ntosiaan sen? Oliko sopivaista?\n\nToinen huomasi hänen empimyksensä ja sanoi:\n\n-- Minä näen, että vastoinkäyminen on teitä kohdannut!... Onko jotakin\nikävällistä sattunut?\n\n-- Ei, päinvastoin!\n\n-- Ah! -- suokaa anteeksi; siis vieläkin salaisuus.\n\n-- Mistä niin päätätte?\n\n-- En tiedä -- näen sen kasvoistanne.\n\n-- Entäs jos erehdytte?\n\n-- Tahdotteko silloin kertoa sen minulle?\n\n-- Tahdon, jos lupaatte olla suuttumatta?\n\n-- Miksi suuttuisin?\n\n-- Senvuoksi... että se... koskee teitä.\n\n-- Minua? -- sanoi hän katsoen hämmentyneenä Aunea. -- Kertokaa!\n\n-- No, no, -- nauroi Aune -- eihän se liene niin vaarallista...\nvaikka... ikävätä kylläkin.\n\n-- Mitä sitten asia koskee?\n\n-- Se on... Ei, en taida kuitenkaan sanoa mitään, -- lausui hän\npunehtuen ja kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n-- Kyllä vaan... antakaa minulle siitä tieto, pyysi hän kiihkeästi.\n\n-- Ei, ei... tosiaankin on se hyvin tyhmää.\n\n-- Mutta voittehan toti sanoa. Mitä minusta sanotaan? Teidän täytyy se\nkertoa!\n\n-- No, olkoon menneeksi, sanoi hän katsahtaen seuralaiseensa.\nKerrotaan... että te... että te... juotte, lausui hän äkisti ja\npunehtui aivan kuin olisi sopimattomia puhunut.\n\n-- Mitä? juonko? Mitä?... Ah, lausui hän äkkiä. -- Sitenkö! Ha, ha,\nhaa! Senhän teenkin. Vakuutan teille, että niin teen, sanoi hän\nnauraen.\n\n-- Niin, mutta juonhan minäkin, virkahti Aune nauraen. Hän oli nyt\nvakuutettu, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja että\nhän taasen saattoi seuralaiseensa luottaa.\n\nKuitenkin katui hän sanoneensa tuon asian. Hyvin huomasi hän, että\nseuralaisensa oli loukkaantunut. Hän oli jälleen tullut hiljaiseksi ja\nhajamieliseksi ja alkoi innokkaasti veistellä raippaansa.\n\nSitten katsahti hän Auneen ja kysyi empien:\n\n-- Uskoitteko tekin?\n\n-- Tietysti, tämä nauraen vastasi.\n\n-- No, sepä oli kauniisti tehty. Minun tulisi kai tänäpänä nauttia\nväkeviä oikein tuntuvasti, ettei teidän hyvät ajatuksenne minusta\njoutuisi häpeään. Vanha... neitikö teille sellaisia kertoo?\n\n-- Kuka niitä sitten kertoisi?\n\n-- Niin, niin -- onhan kuitenkin hyvä tietää...\n\n-- Saanko pyytää teitä, herrani! keskeytti häntä Aune ja ojensi\ntorjuvasti kättään, koettaen osotella vanhan neidin hienoja tapoja. --\nHänen armonsa ei suinkaan suvaitsisi, että hänen armonsa armollinen...\n-- Molemmat nauroivat eivätkä oikeastaan tietäneet, minkätähden.\n\nÄkkiä vaikeni Aune ja säpsähti. Hän luuli kuulleensa huudon aivan\nheidän lähellään.\n\n-- Jumalani! huudahti hän ja tahtoi nousta. -- Eihän vain kreivi ole\ntulossa?\n\n-- Kreivikö?\n\n-- Niin, ettekö kuulleet?\n\n-- Nyt kuulen tosiaan. Mutta sehän on Jaakko, vanha paimen. Ettekö ole\nhäntä nähneet? Paimenessa ollessaan hän aina laulaa... Tarkatkaa kuinka\nkauniisti hän laulaa, vaikka onkin jo lähemmä seitsenkymmenvuotias...\nKuuletteko?\n\nMolemmat kuuntelivat.\n\nVallitsevassa hiljaisuudessa ja kirkkaassa, lämpimässä lokakuun ilmassa\nkuului etäältä omituista laulua, valittava sävel, joka sekaantui\nleivojen iloiseen viserrykseen.\n\n-- Eikö totta?... Ääni on kuin lapsen?\n\n-- On, kuinka ihmeellistä! Taukoamatta hän laulaa.\n\n-- Hän ei ole oikein viisas... Hänellä sanotaan olevan sydänsuru.\n\n-- Eikö ole kummallista, että täällä on niin monta mielenvikaista?\n\n-- Paikkakunnan ilma on siihen syynä. Täällä kummittelee.\n\n-- Kummitteleeko?\n\n-- Aivan niin, ettekö sitä tiedä? Ettekö ole kuulleet punasilmäisestä\nkissasta tai miehestä, jonka hampaat kalisevat? Ettekö?... Ettekö\nmyöskään koirasta, joka itkee kuin ihminen ja kanasta, joka laulaa\njokaisena juhannusyönä?... kaikki tapahtuu suolla. Kerronko siitä\nteille?\n\n-- Kertokaa vain, mutta ei tänään, sanoi Aune nousten. Oli aika palata,\nSuon peitti hieno sumu ja varjot kävivät pitemmiksi. Hän pudisti\nhelmastaan kanervat, joita istuessaan oli murentanut, kiinnitti\npäällisnuttunsa, katsahti kukkiinsa ollakseen varma, että ne olivat\njälellä, huomasi hansikkaansa maassa -- ne hän tavallisesti ensin pani\npois -- otti ne ylös, sovitteli päähinettään ja kuunteli vielä hetken\nomituista laulua etäisyydestä.\n\nMetsästäjä, joka niinikään oli noussut, katseli häntä säihkyvin silmin\nsivultapäin.\n\nKäydessään kapeata polkua, joka johti rinnettä alas ja jolla eivät\nvoineet vierekkäin astua, käveli Aune vähän aikaa metsästäjän takana ja\nsaattoi silloin häiritsemättä tarkata häntä. Tämä oli tosiaan kookas\nmies käydessään tuossa pyssy olalla ja kanervakukka hatussa uskollisen\nkoiransa seuraamana. Kenties oli pää vähän liian pieni niin komeaan\nvartaloon nähden, mutta kädet ja jalat olivat kauniit sekä hyvin\nmuodostuneet. Korvansa olivat pienet ja hienot ja ahvettuneen niskan\nympäröimät vaaleitten hiusten hienot kiharat, jotka tekivät hänet\nkauniimmaksi. Ei hän ymmärtänyt, miksi hän ensin oli näyttänyt vähemmän\nmiellyttävältä. Kaunis hän ei varsinaisesti ollut, mutta ei Aune\nkuitenkaan löytänyt hänessä mitään, minkä olisi tahtonut toisin\nolevaan. Kuinkahan vanha hän oli? Sopivassa tilaisuudessa tahtoi hän\nsitä tiedustaa. Hän näytti olevan noin kuudenkolmatta tai vähän\nnuoremman. Vasenta jalkaansa veti hän perässään aivan kuten Aunen\nisäkin oli tehnyt. Eikö tämä ollut ihmeellistä?\n\nSamassa kääntyi ajatusten esine ja sanoi:\n\n-- Kavahtakaa, neiti!... Tässä on hyvin kosteata.\n\nAune säpsähti ja katseli ympärilleen. He olivat tulleet syvälle ojalle,\njonka rankka sade oli santaan uurtanut ja joka vielä oli täynnänsä\nvettä.\n\nMetsästäjä asettui pitkine säärineen ojan yli ja ojensi kätensä\nAunelle. Kun tämä siihen tarttui, tunsi hän pistoksen sydämmessään ja\nyli päästyään meni hän nopein askelin edellä seuralaistaan odottamatta.\n\nVähän sen jälkeen kääntyivät he metsään hakeakseen siimestä. Puron yli\nolevalla puusillalla pysähtyivät kumpikin ehdottomasti ja vaipuivat\najatuksiinsa katsellessaan kirkasta, kohisevata vettä, joka\näkkijyrkkään laskuunsa kuljetti mukanaan lehtiä, puunkuoria ja\nhyönteisiä. Päänsä yläpuolella kohisivat metsän puut ja pöllöjen\nläpitunkeva huuto kuului aivan kuin haaksirikkoisten avunhuuto.\nVedenpinnan yläpuolella surisivat hyttyset ja kappalen matkan päässä\nviserteli hamppuvarpunen.\n\n-- Mitä mietitte, neiti Thorbjörnsen? -- kysyi metsästäjä hiljaan\nkatsoen Auneen.\n\nAune punehtui ja kulki nopein askelin eteenpäin vastaamatta. Hän oli\ntosiaankin vaipunut ajatuksiin, joita itsekin täytyi hävetä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEräänä aamuna muutama päivä myöhemmin löi torninkello kahdeksan ennen\nkuin Aune heräsi.\n\nSäikähtyneenä nousi hän istumaan silmiään hieroen. Jumalani!... Olihan\nhän jälleen nukkunut liian kauvan! Aivan hyvin muisti hän heränneensä,\nkun kamarineitsyt oli tullut lämmittämään, hän oli silloin kääntynyt\ntoiselle kyljelleen hetken nauttiakseen aamu-unen huumauksesta, jonka\nalaiseksi hän viime aikoina usein oli antautunut. Tänäpänä oli käynyt,\nkuten monesti ennenkin.\n\nJumalani!... mitä olikaan hän taasen uneksinut!\n\nHän viskasi suuttuneena peiton sivulle, noustakseen. Mutta\nvuoteenreunalle hän jälleen istui, pää käden nojassa, hämärien\nmuistojen valtaamana, uneliaana tirkistellen paljaita jalkojaan, joille\nuunissa oleva valo levitti ruusunpuna sen hohteen.\n\nLintujen viserrys puistossa herätti hänet äkkiä horroksestaan. Samassa\noli uni kokonaan poistunut ja mieli oli täynnä iloisia toiveita.\nAurinko paistoi, sää oli kaunis, hän olisi siis tänäpänä tilaisuudessa\nnauttimaan vapauttaan ja kohtaisi hänet -- \"toverinsa\", kuten Aune\nhäntä ajatuksissaan nimitti.\n\nNopeasti pukeutui hän, veti sukat jalkoihinsa ja kiinnitti\nvyötäreensä, joita naisten puvuissa on lukuisa paljous. Aistikkaasti\njärjesti hän rikkaita suortuviaan samalla hyräillen, ikäänkuin ulkoa\nkuuluvan linnunlaulun yllyttämänä.\n\nVähitellen oli hän kotiutunut kultaisessa häkissään, jossa hän oli\nmuutoksia tehnyt oman mielensä mukaan. Kirjoituspöydällä olivat\n\"toverin\" liljat vielä vereksinä pienessä, ruohonviheriäisessä\nkukkavasussa. Pöydän yläpuolella riippui isänsä muotokuva\nkanervakiehkuran ympäröimänä. Leveässä akkunanloukossa oli joukko\nomituisia esineitä, osaksi omia löytämiänsä, osaksi ystävänsä\nlahjoittamia; omituisen muotoisia ja värisiä kiviä, meri-kukka kappale,\nmeritähti, tyhjäksi puhallettu hyypän muna, pyssynkuula y.m. Seinillä\nriippuvia kuvastimia ja tauluja koristeli punaiset ja keltaiset\nsananjalat, puiden oksat ja pihlajanmarjatertut.\n\nNeiti välistä ivaten laski leikkiä, arveli Aunen pian tuovan koko\nmetsän huoneeseensa.\n\nPukeuduttuaan poisti hän akkunaverhot; huikasevan kirkas auringon valo\nkohtasi hänen silmiään. Avatessaan akkunan hän miltei säikähtyi\nlintujen korkea-äänisestä viserryksestä, mikä häntä vastaan virtasi\nraittiista aamu ilmasta.\n\nIhmeellisen kaunista ilmaa oli pitkän ajan kestänyt vielä lokakuussa,\ntaivas oli ollut sininen ja oli miltei yhtä lämmin kuin kesälläkin.\nJoskin silloin tällöin satoi oikein rankasti, paistoi aurinko kahta\nkirkkaammin sen jälkeen. Myrskytkin, mitkä tavallisesti tekivät tälle\npaikkakunnalle suuria tuhoja, olivat etsineet toisia taistelupaikkoja\nja metsät, jotka muulloin tähän aikaan olivat paljaina ja lehdittöminä,\nolivat nyt rikkaassa väriloisteessa, jommoista harvoin näkee.\n\nTämä päivä oli kuitenkin paljoa ihanampi, kuin edelliset.\n\nJo aamupäivällä oli Nörrekjaerin huoneissa -- joita tavallisuuden\nmukaan oli aamulla lämmitetty -- niin kuuma, että oli pakko avata\nkaikki akkunat. Puolenpäivän aikaan tuli seinien sisäpuolella\noleskeleminen miltei mahdottomaksi ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä\najelemaan. Tämä oli harvinaista ja synnytti hälinätä linnassa. Harvoin\nkesän kuluessa uskalsi kreivitär liikkua Nörrekjaerin ulkopuolella.\nSen vuoksi, kun jättiläismäinen kuski kello yhden tienoissa ajoi\navonaisten vaunujen eteen valjastetut, Maunu kreivin harmaat hevoset,\npääkäytävän luo, näkyi monet kasvot kellarikerroksen pienissä\nakkunoissa ja konttorirakennuksen akkunoissa näkyivät kirjurien päät;\nkaikki tahtoivat nähdä, kun \"hänen armonsa\" nousi vaunuihin.\nMartti-vartijakin, joka äskettäin oli makeasta unestaan noussut ja joka\nmuutoin tahtoi olla komentajana, kun jotain harvinaista oli tekeillä,\nhiipi nyt portin taakse seisoakseen siellä lakki kädessä vaunujen\nohitse vieriessä.\n\nVihdoin näkyi kreivitär portaitten ylimmältä askeleella. Hän oli\nmustaan silkkikauhtanaan ja pitsipäähineeseen puettu, jonka leveihin\nleukanauhoihin hienot, kalpeat kasvot miltei kokonaan katosivat. Hän\nnojautui vanhaan neitiin ja hitaasti eteenpäin käydessään katseli hän\nlevottomasti ympärilleen, aivan kuin ilma ja omituinen ympäristö olisi\ntehnyt hänet pyöröpäiseksi. Hänen jälkeensä tuli Aune, jonka piti\nseuraamaan kreivitärtä matkalla, sekä viimeksi kamarineito kantaen\nhänen armonsa pitkäkarvaista villakoiraa käsivarrellaan.\n\nSittekuin kreivitär monen vaivan jälkeen oli peittoihinsa kääriytynyt\nja jakkara pantu hänen jalkainsa alle, asettui Aune vastapäiselle\nistuimelle. Koira -- pieni, kaunis punakuonoinen eläin -- asetettiin\npehmeälle villahuiville kreivittären viereen. Vanha neiti antoi\nlähdönmerkin ja vaunut vierivät pois.\n\nJo lehtokujassa näkivät he surisevia hyönteisjoukkoja, joita, kuten\nkeski-kesäpäivänä, kokoontui kaikilta tahoilta. Linnut sitävastoin\nvaikenivat. Ne olivat etsineet suojaa puiden latvoissa, joissa istuivat\nkyyryssään levitetyin höyhenin ja katselivat ohikulkevia vaunuja.\nTaivaalla ei näkynyt pilvenhattaratakaan. Lämpö virtasi alas.\nYlt'ympärillä, kuivemmilla mäkilöillä kokoontuivat lammasraukat yhteen,\nkolme uhkeata, lieassa olevata härkää, kuopivat levottomana maata\nsamalla kun kumeasti mölisten halukkaasti katselivat viereisellä\nniityllä laitumella olevia kahtasataa lehmää.\n\nAune, joka koko aamupuolen oli ollut erittäin iloinen, ei nyt ollut\nensinkään hyvillä mielin. Viime aikoina oli hän ollut niin\ntoisellaisten ajatusten ja mielikuvitusten vallassa, että oli miltei\nunohtanut alhaisen asemansa. Mutta nyt heräsi entinen hävyn tunne\nhänessä. Kaikkialla, missä kulkivat, tervehti väki nöyrästi; kun he\najoivat \"suomökkien\" ohitse, joiden jokaisessa ovessa ja ikkunassa\nnäkyi takkurainen pää, kävi hän tulipunaiseksi ja vetäytyi vaunujen\nnurkkaan piiloon.\n\nEräs seikka vaivasi häntä enemmän kuin myöntää tahtoikaan. Hän tiesi,\nettä metsänvartija nyt oli Vejrhöjnillä ja odotti häntä. Koska ilma oli\nmitä herttaisin tänäpänä, odotti hän luonnollisesti Aunea tulevaksi.\nMielessään kuvitteli hän, mitä kaikkea \"toverinsa\" ajattelee, kun hän\nei tulekaan.\n\nOlipa hän tavallansa luvannutkin tulla. Edellisenä päivänä olivat he\npienestä laaksosta Vejrhöjnin alapuolella, mikä ikäänkuin sopimuksesta\noli tullut heidän yhtymis-paikakseen, kävelleet noin puolen peninkulman\npäässä olevalle korkealle vuorelle, jossa Aune ei ollut ennen käynyt ja\njonka huipulta voi nähdä rahtunen mertakin. Ensin ei hän oikein\ntahtonut siihen suostua, mutta monen houkutuksen jälkeen meni hän\nkuitenkin -- eikä hän sitä ollut katunutkaan. Matka oli ihastuttava.\n\"Toveri\" oli iloisempi ja leikillisempi kuin koskaan ennen. Tämä\niloisuus, auringon loistavuus, meri, itse yrityksen uskaliaisuus teki\nAunenkin mielen keveämmäksi kuin se pitkään, pitkään aikaan oli ollut.\nHe olivat mäen rinteiltä poimineet marjoja ja juoneet maitoa vanhan,\nkyssäselkäisen talonpoikaisvaimon luona, joka vuorella asui ypö\nyksinään seuranaan ainoastaan kaksi lammasta sekä kissa. Hänen\npienessä, puolipimeässä tuvassa olivat he istuneet lavitsalla toistensa\nvieressä ja nauraneet akan uteliaisuutta ja leikillistä puhetta. Vaimo\npiti heitä äskettäin kihloihin menneenä parina ja puheli siitä niin\npaljon, että Aune tuli ihan hämilleen ja tahtoi mennä pois. Mutta ensin\ntahtoi vaimo näyttää heille \"omaa\" morsiuspukuaan, vanha rohtiminen\nhame, joka oli eräässä laatikossa muutamien muitten halpojen muistojen\nseurassa ja joiden historian hän tarkkaan kertoi. Viimeinkin pääsivät\nhe menemään. Ovella oli metsästäjä antanut hänelle rahan, mikä ei\nsuinkaan ollut pieni päättäen akan ihmettelemisestä. Sitten olivat he\nvielä kerran menneet vuoren huipulle nähdäkseen loitolla kimaltelevan\nmeren. Oli miltei pimeä, kun he saapuivat kotiin. Kun he erosivat,\nojensi hän Aunelle ensi kerran kätensä ja kysyi, tekisivätkö\ntoistenkin, ilman sitä myöntäessä, samallaisen matkan toiseen\nkauniiseen, lähellä olevaan paikkaan. Ajattelematta vastasi Aune\nmyöntävästi ja puristi hänen kättään aivan vapaasti.\n\nMitä luuleekaan hän nyt, kun Aune näin kauniina päivänä kuitenkin jää\ntulematta?\n\nKun vaunut olivat kulkeneet pienen puron yli johtavaa siltaa,\nkääntyivät ne syrjätielle mikä johti vuorille. Suosta nousevat viileät\ntuulahdukset muuttuivat polttavaksi scirocco-tuuleksi, mikä puhalsi\nkuivilta rinteiltä heitä vastaan. Kuski antoi hevosten astua jalka\njalalta ja polttava hiekka narskui pyöriä vastaan hermostuttavasti.\n\nSamassa juolahti Aunen mieleen, että he mahdollisesti kohtaisivat\nmetsänvartijan täällä. Tuskan tunne valtasi hänet ja kasvonsa kävivät\nyhä punaisemmaksi. Voisihan tosiaan niin sattua! Kuinka silloin kävisi?\nPysähtyisiköhän kreivitär kysyäkseen häneltä jotakin...\n\nLevottomuutensa suureni mitä lähemmäksi vaunut tulivat niitä paikkoja,\nmissä Aune tavallisesti käveli. Jokainen kauempaa esille pistäytyvä\nesine, monet kettujen pelättimet, joita sinne tänne oli lammasten\nsuojaksi asetettu, saivat hänet säpsähtämään. Nähdessään Vejrhöjnillä\nolevan kiviroukkion, tykytti hänen sydämmensä niin valtavasti, että hän\npelkäsi kreivittären sen kuulevan. Vihdoin kääntyikin kreivitär, joka\nkoko matkan oli istunut liikkumattomana ja tirkistellyt eteensä,\nAuneen, lausuen:\n\n-- Täällä on hyvin kaunista, neiti Thorbjörnsen, eikö totta?\n\nAunesta tuntui kuin kreivitär häntä tarkastelisi ja vaivalla sai hän\näänensä hillityksi niin, että taisi tyynesti vastata:\n\n-- On, hyvin kanttista!\n\nTunnin perästä olivat he jälleen kotona, mutta kreivitär oli matkasta\nniin väsynyt, että hän heti päivällisten jälkeen vetäytyi huoneisiinsa.\nAunen täytyi siis viettää koko illan vanhan neidin seurassa, jonka\njutut tänäpänä enemmän kuin muulloin kiusasivat häntä. Tosin ei hän\nkymmenettä osaakaan suuttunut näistä jutuista, hän oli hyvin suuttunut\ntälle puheliaalle naiselle, joka ei antanut hänen olla rauhassa. Hän ei\nensinkään ollut hyvillään. Kalvava levottomuus oli hänet vallannut,\ntuskin malttoi hän istua alallaan tuolilla, neula hänen kädessään\nliikkui hermostuneella vauhdilla, jota hän ei voinut estää.\n\nHän oli nimittäin hämärissä ikkunastaan huomannut harmaita pilviä\ntaivaan rannalla ja aurinko oli mailleen mennessään ikäänkuin\ntulimereen laskeutunut, mikä ei suinkaan ollut hyvä tunnusmerkki. Hän\ntiesi kuinka ankara raju-ilma näillä tienoin oli. Jos kerran pääsi\nvalloille, voitiin odottaa monta päivää kestävää sadetta, myrskyä ja\npimeyttä. Kenties pitäisi ilma hänet viikkokausia vangittuna synkässä\nvankeudessaan, sinä aikana ehtisi talvi tulla, joka verhoisi vuoret\nvalkealla peitteellä ja tekisi tiet liikkeelle sopimattomiksi.\nMilloinka tapaisikaan hän sitten toverinsa?\n\nAune oli kuumeentapaisessa levottomuudessa. Joka silmänräpäyksessä hän\nsäpsähti, kuin luuli kuulleensa sadepisaroitten rapisevan ikkunaan.\nHuoneen tukahduttava kuumuus, lampun surina, seinäkellon alituinen\nnaksutus -- kaikki sai hänet suuttumaan. Ja kuin neiti iloitsi\npannakseen suitsujaisen hiilokselle, ei hän enään voinut itseään\nhillitä, vaan virkahti kärsimättömästi:\n\n-- Jumalani! Eikö saa olla rauhassa! Mikä inhottava löyhkä!\n\n-- Löyhkä! lausui neiti. Ja kuitenkin on tämä mitä hienointa lajia...\nOnko kuultu hullumpata!\n\nAune ei kyennyt vastaamaan, vaikka huomasikin kiivastuneensa. Mutta\nneiti oli loukkaantunut ja istuutui jälleen tuolilleen, suutansa sen\nkoommin avaamatta.\n\nVähän senjälkeen tuli kreivittären villakoira kammiosta kävellen, jossa\nse oli maannut. Ovella pysähtyi se hetkeksi kiiskoitellakseen ja\nhaukotellakseen; sitten astui se, kaukaa kaartaen neidin tuolia, Aunen\nluo, jonka viereen se seisahtui, katsellen häntä alakuloisilla\nsilmillään. Aune oli ruvennut suosimaan pientä, kaunista koiraa, joka\nlinnassa kulki niin yksinään sitte kuin sen holhoja oli nukkunut. Usein\notti hän koiran syliinsä ja hyväili sitä tai opetti sille pieniä\ntemppuja, kuten seisomaan takajaloilla ja nyökäyttämään päätä.\nVähitellen oli heistä tullut hyvät ystävykset, mutta tänä iltana tuntui\nsiltä, kun ei hän voisi katsoakaan sinne päin, missä koira oli.\nVaikkakin se seisoi odottavasti hänen jalkainsa juuressa, ei hän voinut\nsitä hyväillä; kun se, tullakseen paremmin huomatuksi, veti käpälällään\nhänen hamettaan, suuttui hän ja työnsi jalallaan koira parkaa niin,\nettä se vinkuen kaatui selälleen ja kiiruhti sitten kammioon takaisin.\n\nNeiti kohotti päätään ja katseli Aunea hiljaisella kauhulla pyöreitten\nsilmälasiensa lävitse.\n\n-- Jumalani! huudahti hän viimein. Mikä teidän on tänä iltana? Ettehän\nole kaltaisenne!\n\nAune ei vastannut. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan. Vaikkei kello\nollut kuin yhdeksän, kokosi hän kuitenkin työnsä ja poistui huoneesta\nsanoen hampaitansa kolottavan. Tultuaan omaan huoneeseensa, riisui hän\nkiireesti vaatteensa, sammutti kynttilän sekä koetti nukkua.\n\nMutta käännyttyään sisäänpäin, kätki hän kasvonsa käsiin ja heltyi\nitkemään.\n\nHän ei itseään enää käsittänyt, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.\n_Rakastiko_ hän metsänvartijata? Häntä pöyristytti tätä ajatellessa.\nSitä ei hän voinut uskoa, mahdotontahan se oli. Kuvitellessaan joskus\nennen rakkautta oli hän luullut sitä hiljaiseksi, vienoksi tunteeksi,\njoka leviäisi sieluun. Mutta hän oli viimeisinä päivinä ollut hyvin\nlevoton, jota ei voinut poistaa. Aika ajoin oli hän tuntenut olevansa\nniin onneton ja suruissaan, että täytyi kaikin voimin estää\nkyyneleitänsä. Kaikki oli pimeätä ja toivotonta; ihmiset tuntuivat\nhäijyiltä ja hän toivoi kuolevansa. Ei hän tahtonut ajatellakaan häntä.\nHänestä tuntui, kuin pitäisi hän metsänvartijasta enemmän saadessaan\najatella häntä ystävänä, toverina tai veljenä. Mutta niin pian kun\ntoinen ajatus tahtoi saada valtaa hänessä, muutti tuo toveri heti\nmuotoa, oli hänelle ventovieras, miltei vihollinen, jota hän pelkäsi ja\ntoivoi ettei koskaan enää häntä kohtaisi.\n\nTällaistako rakkaus oli?\n\nEi, mahdotonta; senkaltaista ei se voinut olla!\n\nMutta, miksikä halusi hän sitten niin hartaasti päästä hänen seuraansa,\njos vaan yksikin päivä oli kulunut ilman, että he olivat toisensa\ntavanneet? Miksi tykytti sydämmensä kahta kiivaammin ajatellessaan\nhäntä? Miksi ei hän voinut laskeutua vuoteelle uneksimatta hänestä,\nmiksi ei sulkea silmänsä näkemättä hänet edessään, kuulematta hänen\näänensä sekä jalkainsa askeleet?... Hän muisti, että vanha Matleena\nsiellä kotona kerran oli sanonut, että jos tahtoo ihan varmaan tietää\nrakastaako todella jotakin miestä, niin täytyy tarkata, uneksiiko\nhänestä kolmena yönä peräkkäin. Kuinka usein olikaan hän viime aikoina\nherännyt keskellä yötä siitä, että luuli tuntevansa hänen katseensa\ntarkastelevan itseään... Mitä oli tuo kummallinen, levoton toivo\nalituiseen tietää, missä hän oleskeli, mitä hän teki ja mitä ajatteli?\nMitä oli sulous, jota hän aina tunsi metsänvartijan läsnäollessa tai\nväristys, mikä kävi hänen ruumiissaan tämän tarttuessa hänen käteensä\ntai kun tämä sattui koskemaan hänen hameesensa heidän kävellessään\nVejrhöjnin yksinäisiä polkuja? Tuonoin, kun he istuivat Vejrhöjnin\nkukkulalla ja hän oli synkän ja alakuloisen näköinen sekä oli pannut\nhattunsa kanervikolle, aivan kuin ei olisi kärsinyt sen painoa, oli\nAune -- nähdessään hänen kärsivät kasvonsa, kokoonpuristuneet huulensa\nja armottoman raskasmielisyyden, mikä ei koskaan tahtonut poistua\nhänestä -- tuntenut vastustamatonta halua istuutua hänen viereensä ja\nkädellään hyväillä hänen vaaleita hiuksiaan ikäänkuin poistaakseen\nkaikki surulliset ajatukset ja katkerat muistot.\n\nEikö tämä ollut rakkautta?\n\nHän luuli... miltei pelkäsi sitä.\n\nKauan makasi hän liikkumattomana, miltei tainnuksissa.\n\nViimein kysyi hän itseltään: -- Mutta hän, rakastaako hänkin minua.\n\nHän luuli niin olevan, vaikkei hän koskaan ollut siitä mitään sanonut.\nAjottain, varsinkin viime aikoina, oli hänen katseessaan ollut jotain\nsen tapaista, hänen äänensä oli myöskin ilmaissut hänen tunteensa.\nEnsin, kuu Aune tunsi tällaisen aavistuksen sielussaan, oli hän tullut\nmurheelliseksi ja pelkäsi, että metsänvartija siitä puhuisi hänelle,\nsillä hän luuli ei koskaan voivansa rakastaa tätä. Heidän istuessaan\npienessä tuvassa kyssäselkäisen akan luona, joka välttämättömästi\ntahtoi pitää heitä kihloissa olevana parina, huomasi hän kyllä, miten\nmetsänvartija taukoamatta häntä tutkivasti katseli ja kotimatkalla\npuheli tämä kerran niin merkillisellä ja salaperäisellä tavalla, että\nhän pelkäsi siitä tulevan rakkauden tunnustuksen.\n\nMutta, jos he nyt todella rakastivat toinen toistaan? Jos hän jonakin\npäivänä kosii?...\n\nHänkö sitten oli tuleva hänen ainaiseksi ystäväkseen? Hänellekö,\nventovieraalleko, hän kerran oli uskova kaikki? Hänenkö omansa oli\nhänen ruumiinsa ja sielunsa oleva?\n\nHän kääntyi toiselle kyljelle. Ei hän sietänyt sitä enään Ajatella.\nKenties olikin kaikki pelkkää luulottelua! Hän tahtoi nukkua pois koko\najatuksista ja seuraavana päivänä katselisi hän asioita aivan toisessa\nvalossa.\n\nHän sulki silmänsä nukkuakseen.\n\nMutta hän ei saanut ajatuksiaan tieltä, jonne ne olivat eksyneet.\n\nHän muisteli romaania, josta joka päivä luki luvun kreivittären kuullen\nja jota hän ei alussa ensinkään ymmärtänyt. Niin merkilliset ja\nkäsittämättömät olivat hänelle olot, joista siinä kerrottiin. Kauan ei\nkuitenkaan kestänyt ennen, kuin hänelle selvisi, mistä oli kysymys ja\nvähitellen rupesi hän sekä mielessään että unissaan kuvittelemaan niin\nhyvin itse kertomusta kuin sen henkilöitäkin. Romaani liikkui etelän\nviinitarhoissa ja sini-järvillä, vanhoissa luostareissa ja\nöljypuulehdoissa; se kertoi nuoresta munkista ja nuoresta nunnasta,\njoita maallinen rakkaus yhdisti. Molempien luostarein välillä olevassa\nmetsässä kohtasivat he toisensa joka päivä aikoina, jolloin heidän tuli\ntoimittaa kirkon laupeuden töitä köyhien kesken ja pienessä piilossa\nolevassa lehtimajassa unohtivat he kuolevaiset, joita heidän tuli\nlohduttaa, sairaat, joita tuli hoitaa.\n\nMonasti oli hävyn puna noussut Aunen poskille lukiessaan näistä\nrakkauden kohtauksista, joissa suuteloita ja helliä syleilyjä\nvaihdettiin, sillä nämä syntiset nautinnot olivat kerrotut tavalla,\nmikä ei suinkaan inhoa herättänyt, vaan niitä ylistettiin ja\nkaunisteltiin. Ensi päivinä oli hän usein pakoittanut itseänsä\nistumaan alallaan, mieli kun teki nousta ja kieltäytyä lukemasta\neteenpäin. Mutta tämän kirjan kanssa oli käynyt samoin kuin neidin\njuttujenkin. Mitä enemmän se kiihoitti ja suututti häntä sitä enemmän\nmielikuvituksensa sen kanssa työksenteli. Ja kiihtyvällä jännityksellä\noli hän päivä päivältä seurannut rakastettujen kohtaloja, sykkivällä\nsydämmellä kuunnellut heidän kuherruksiaan, jälleennäkemisen iloa ja\neroamisen suruvoittoisia huokauksia. Omituista kyllä, oli hän jo alusta\nmielessään kuvitellut, että kalpea intohimoinen munkki oli hänen\nmetsästäjänsä. Nyt oli aivan kuin olisi hän tuntenut nunnan sydämmen\nsykkivän omassa povessaan ja aavistanut ikävöimisen, joka saattoi\nkoppilo-vangin paheen tielle.\n\nHän makasi aivan hiljaa kuin hurmaantuneena. Ennenkuin itsekään tiesi,\nsulkeutuivat silmänsä, uni nosti hänet pehmeille käsivarsilleen ja\nkantoi hänet kukitettuja polkuja myöten unien maahan...\n\nEnsimmäinen ajatuksensa, kun aamulla heräsi, koski ilmaa. Hän nousi\nistumaan ja kuuli heti puistosta lintujen viserrystä, mikä ennusti\nkaunista päivää. Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeusi nopeaan. Aamupäivä\nkului hitaasti ja vaikka hän tiesi, että niin hyvin kreivitär kuin\nneitikin tarkkaavasti häntä katselivat, ei hän voinut olla levollisena.\nNiinpian kuin oli murkinoitu, kiiruhti hän huoneeseensa ottaakseen\npäällysnuttunsa. Kuvastimen edessä veti hän paksun otsatukkansa\nalaspäin niin, että se pieninä kiehkuroina peitti otsan yläosan.\nMieleensä muistui hänen kerran sanoneen, että se puki häntä. Sitten\npisti hän napinreikään kaksi _hänen_ antamaansa kukkaa sekä pienen\npunaiseen vivahtavan sananjalka-lehden.\n\nMutta koskiessaan oven lukkoa, seisahtui hän yht'äkkiä ja kummallinen\ntuska valtasi hänet. Oli kuin sisällinen ääni olisi sanonut, että\nnykyinen aikomuksensa ei ollut oikein, ettei hän menisi ulos sekä että\nhän vast'edes välttäisi metsänvartijata. -- Heti sen jälkeen katsahti\nhän ujostelematta ylös. Miksi hän niin tekisi? Mitä tarvitsi hänen\npeljätä? Eihän toveri tiennyt, eikä koskaan saisi tietääkään -- että\nAune todella häntä rakasti.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAune oli tuskin ehtinyt sillan yli, kun hän säpsähti ja kalpeni.\n\nLehtikujassa oli hän huomannut vieraan olennon, joka nopein, kevein\naskelin läheni häntä pyssy olalla ja joukko koiria jälessään.\nHetkeäkään ei hän epäillyt, että tämä oli kreivi. Jo kaukaa eroitti hän\npunaiset kasvot sekä pitkän punertavan huuliparran, mikä oli kuin kaksi\nketunhäntää. Peljästyneenä katseli hän ympärilleen pakopaikkaa etsien.\n\nMutta hän oli jo tullut niin kauas lehtokujassa, että pako oli\nmahdoton. Hänen täytyi siis kohdata kreivi.\n\nMitä tuli hänen tehdä? Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Jos kreivi nyt\nseisahtui puhuttelemaan häntä! Kuka tiesi, mitä hän tässä\nyksinäisyydessä hänelle tekisi.\n\nSydämmensä sykki niin, että oli tukehtumaisillaan, kun kuuli hänen\naskeleensa takanaan ja kaikuvan vihellyksensä. Mutta kun hän meni Aunen\nohitse, tervehti hän vaan sotilaallisella tavalla nostaen kättään\nhattuunsa eikä ollut sen enempätä hänestä tietävinään.\n\nAune luuli jo kaiken vaaran olevan ohitse ja hengitti keveämmin. Mutta\nonnettomuudeksi syöksivät kaikki koirat käytävän poikki nuuskiakseen\nhäntä ja kun tämä nyt näki ympärillään joukon murisevia ja äyhkiviä\nkoiria, mitkä sulkivat tien, ei hän säikähdyksessään voinut pidättää\nhuutoa, mikä heti pysäytti koirien omistajan.\n\nKäheällä ääneltä, mikä saattoi sekä Aunen että koirat säpsähtämään,\nkutsui hän niitä luokseen, sekä sivalsi niitä pari kertaa pitkällä\nkoiranruoskallaan niin, että ne ulvoen ja valittaen kiereskelivät\nsamassa hänen jalkainsa juuressa.\n\nSitten kääntyi hän hymyillen Auneen ja kohteliaasti hattua nostaen ja\nkumartaen virkahti:\n\n-- Suokaa anteeksi tämä juttu, armollinen neitini! Odottamaton tapaus,\nonneton kohtaus... ymmärrättehän?... Suokaa anteeksi! sallikaa minun...\nmutta, eikö minulla ole kunnia puhutella neiti Thorbjörnseniä, pastori\nThorbjörnsen vainajan tytärtä?\n\nAunen oli täytynyt seisahtua; hän oli kalpea ja polvensa vapisivat\nvastatessaan:\n\n-- On!\n\nHän oikaisihe, ojensi toisen jalkansa ja pani kätensä puuskaan samalla\nkun tuntijan katsein tirkisteli toisella silmällään Aunea ja näytti\nkuin olisi tarkastukseensa ollut tyytyväinen.\n\n-- Kunniasanallani! virkkoi hän, pidellen toista ketun-häntää. -- Heti,\nnähdessäni teidät, sen arvasin. Minulla ei ole ollut kunnia tavata\nteitä aikaisemmin, mutta heti kun minulle se kunnia suotiin,\najattelin: Tämä on varmaan pastori Thorbjörnsen-vainajan tytär!\nHa, ha, haa!... Ei neidin olisi ollut tarvis niin pahoin säikähtyä\npikku eläviäni. Eivät ne riiviöt pahaa tarkoita; veitikat ovat vaan\nsaaneet niin ruman tavan. Mutta kunniasanallani lupaan poistaa sen\nheistä. Vakuutan neidille, että kyllä rankaisen synnilliset ruumiinsa,\nniin että ne toisen kerran antavat säädyllisten naisten käydä rauhassa.\nAnnan niille aika läksytyksen, minkä kyllä muistavat, uskokaa se... Ha,\nha, haa! Haluatteko nähdä, miten ne nyt pelosta matelevat? Ne tietävät\naivan hyvin, mitä on odotettavissa... Ha, ha, haa!\n\nKoirat matelivat väristen hänen taaksensa ja katselivat häntä\nrukoilevin silmin aivan kuin olisivat kuulleet ja ymmärtäneet hänen\nsanansa.\n\n-- Niin, eikö ole ihmeellistä, jatkoi hän -- kun ei Aune mitään\nvastannut, vaan aikoi jatkaa kulkuaan -- eikö ole ihmeellistä, että\nluontokappaleella on niin paljo älyä? Niiden tulee vaan saada hyvä\nkasvatus, eikä se olekaan niin helppo tehtävä, kuin moni luulee, Se on\nmyöskin tieteenhaara, sanoi lukkari... no niin, neidillä ei ole\naavistustakaan, kuinka itsepäinen tuollainen riiviö on! Katsokaappa\niätä pientä pilkullista veitikkata!... Tule esille, pikku marakatti,\näläkä siellä matele... Vakuutan neidille, ettei koko Tanskan\nvaltakunnassa ole suurempata keikailijata! Miesten ohi käydessään on se\nkuin tukki tahi kivi, mutta kun se näkee naisen, vaikkapa kahdentoista\nvuotiaan hempukan, tulee se aivan pyöröpäiseksi, vaikka olisikin vasta\nviiden kuukauden vanha... Ha, ha, haa!\n\nHän nauroi oikein kaikuvasti, koirat vetäytyivät vavisten lähemmäksi\ntoisiaan ja parvi pikku lintuja, jotka olivat lähellä olevassa puussa\nlepäämässä, lähtivät pelokkaana lentoon.\n\nHymyillen ja -- sulkeudun suosioonne! -- tervehti hän jälleen sotilaan\ntavoin, heitti päätään ja huusi koirilleen: \"Tulkaa!\" sekä jatkoi\nviheltäen kulkuansa.\n\nAune oli kauhun valtaamana. Hän ei tointunut ennen kuin oli käynyt\nkauas vuorien keskellä.\n\nJumalani! Minkä näköinen hän oli! Tuskin oli Aune rohjennut katsoa\nylöspäin, mutta hän oli kuitenkin nähnyt kylliksi: kaksi suurta,\nväritöntä, lasinkaltaista silmää, mitkä pöyristyttivät häntä. Mitä\nsekamelskaa olikaan hän puhunut? Oliko hän päihtynyt? Aune luuli\ntunteneensa väkijuomain lemun hänen läheisyydessään.\n\nSydämmensä tykytti jälleen levottomuudesta, kun hän tavallisella\npaikalla Vejrhöjnillä tapasi ystävänsä, joka hänet nähtyään, nousi\nmättäältä hattuaan heiluttaen.\n\n-- Ajatelkaas, minä olen tavannut kreivin, lausui Aune ennenkuin ehti\ntoverinsa sivullekaan polulla.\n\nMetsästäjä pysähtyi.\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Kohtasin kreivin lehtokujassa. Hän tuli käyden minua vastaan lauma\nkoiria seurassaan; mahdotonta oli minun välttää häntä. Hän seisahtui ja\npuheli koko joukon asioita, mutta minä en sanaakaan ymmärtänyt...\nJumalani! minkä näköinen hän oli!\n\nAune oli vielä niin kiihoittunut ja innostui kertoessaan niin, ettei\nhuomannut, miten seuralaisensa muoto muuttui; hän ei huomannut, että\ntämä painoi päänsä alas ja levottomasti pureskeli heinänkortta, Aunen\nyhä lausuessa:\n\n-- Kauheata!... Niin hirvittäväksi en ollut häntä kuvitellut!\n\nViimein sanoi metsästäjä hiljaan:\n\n-- Sanokaa... millaiseksi olitte kuvitelleet hänet?\n\n-- Noh, en sitä tarkoin voi sanoa. Tarkemmin en koskaan ole asiata\najatellut. Mutta, että hän olisi noin toisellainen, kuin veljensä,\njonka muotokuva riippuu linnan seinällä -- sitä en todella ole voinut\nluulla, joskin olen kuullut, etteivät he olleet toistensa näköiset.\n\n-- No, mutta... änkytti hän ja nykäisi maasta vapisevin käsin\nvieressään kasvavan kukan -- kaikessa tapauksessa olette ajatelleet,\nettä hän oli... hyvin kauhistuttava, eikö niin?\n\n-- Aivan niin, ettekä voi sitä kummastella.\n\n-- Miksikä en?\n\n-- Te tiedätte sen aivan hyvin, sanoi hän punehtuen. Hän muisti, mitä\nkaikkea sekä neiti että muut olivat kertoneet nuoren kreivin elämästä.\n\n-- Te olette siis tuulleet hänestä jotakin?\n\n-- Niin olen; kyllä kai jokainen on hänestä kuullut vähäsen.\n\n-- No, niin, -- sanoi hän ja tuntui kuin sanat olisivat tarttuneet\nkurkkuun, -- kaiketi tekin halveksitte häntä?\n\nHiukan loukattuna katsahti Aune ylös. Tämä ei ollut ensi kerta kun hän\nhuomasi, että toverinsa puolusti kreiviä.\n\n-- Eikö ole syytä sitten?\n\n-- On, tietysti... tarkoitan vaan...\n\n-- Nyt tiedän, mitä te tarkoitatte. Teidän mielestänne tulee suoda\nhänelle anteeksi, koska hän on vähäjärkinen, eikö niin? Mutta jokainen\nsanoo, ettei hänen tajunnassaan niinkään vikaa ole. Hän on aina vaan\nollut niin raju ja hurja luonteeltaan, että kaikki ovat peljänneet\nhäntä... Usein olen ajatellut, että teidän tulisi olla varoillanne --\nlisäsi hän hiljaisella äänellä. -- Tehän olette niin paljon hänen\nseurassaan ja minä olen kuullut, että hän yht'äkkiä, ilman vähintäkään\nsyytä, tulee aivan raivoon niin, ettei itsekään tiedä, mitä hän silloin\ntekee.\n\n-- Kuka on niin sanonut?\n\n-- Kaikki. Neiti, joka pienestä pahasesta on tuntenut hänet, on\nkertonut, että hän hamasta lapsuudestaan on ollut häijyn-ilkinen poika,\njota ei kukaan voinut ymmärtää eikä suvaita. Hän oli aina yksinään eikä\nhäntä ajottain saatu tulemaan huoneeseenkaan. Aina hän teki päinvastoin\nkun häntä käskettiin ja välistä oli hän pelkästä kiukusta monta päivää\nvaiti niin, ettei saanut sanaakaan hänen suustaan, vaikka isä usein\npieksi häntä kepillään saadakseen hänet edes itkemään. Ajatelkaas, että\nhän kerran pienenä poikana ollessaan tahtoi tappaa itsensä! Tämän hän\nteki senvuoksi, että hänen äitinsä oli antanut Maunulle kauniimman\nlahjan kuin hänelle ja tätä kostaakseen tahtoi hän ampua itsensä isän\npistoolilla ullakolla, mutta joku palvelustytöissä oli nähnyt hänen\nhiipivän sinne. Eikö ote kauheata?... Eikä tämä kuitenkaan ole kaikkein\npahinta. Myöhemmin on hän tehnyt itsensä syypääksi kamalampiin\ntekoihin.\n\n-- Mihin sitten?\n\n-- En saata kertoa sitä teille.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Neiti sanoo, että kunnolliset ihmiset ovat aina häntä inhonneet --\neikä kukaan, joka vaan kerrankin on nähnyt hänet, voi sitä kummeksia.\nViimein luettiin hän perheesen tuskin kuuluvaksi eivätkä vieraat\nkoskaan maininneet hänen nimeään vanhempain läsnä-ollessa. Kun linnassa\noli vieraita, ei hän tahtonut näyttäytyä heille, vaan meni kauas pois\nja kävi silloin seudun mitä huonoimpien ja kurjimpien ihmisten luona.\nNämä olivat hänen tovereinaan. Heidän seurassaan hän pelasi ja joi\nniin, että hänet kerran löydettiin aivan tiedotonna vuorten välissä.\nSamallaista elämätä hän vieläkin viettää. Tiedättekö, mitä neiti sanoo?\nHän sanoo, ettei kreivi ole mikään metsästäjä, vaan että hän käy\npyssy olalla voidakseen paremmalla syyllä poistua linnasta ja\nkuljeskellakseen, missä häntä haluttaa... Mutta tämän kaiken tiedätte\nte paremmin kuin minä. Vai eikö kaikki ole totta?\n\nAune katsahti ylös ja huomasi mikä muutos oli hänen kasvoissaan\ntapahtunut.\n\nHän oli hyvin kalpea, huulensa värisivät ja tumma varjo oli silmien\nalapuolella, jotka muutenkin olivat kuin syvemmällä päässä. Aune ei\nkoskaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Kauhulla ajatteli hän, mikä\nyhdysside voisi olla hänen ja kreivin välillä, koska hänen sanansa niin\nsuuresti saatti seuralaisensa kiihkoon.\n\nHe olivat sillä välin saapuneet pieneen laaksoon Vejrhöjnin alapuolella\nja istuutuivat tavalliselle paikalleen kiven lähellä.\n\nAune ei voinut poistaa ihmettelemistään. Häntä aavistutti, että\nhän nyt oli hyvin kätketyn salaisuuden perillä ja hän päätti juuri\nnyt ottaa selvon siitä. Mahdotonta oli hänelle kauemmin kärsiä\ntietämättömyyttään, mikä häntä kiusasi ja hän oli ihan epätoivossaan,\nkun heidän välinsä oli käynyt aremmaksi, mikä teki heidät toisilleen\nvieraiksi.\n\nTavallisuutensa mukaan nyppi hän kanervikkoa ja sydämmensä tykytti\nankarasti. Äänellä minkä värinätä hän turhaan koetti tukahuttaa, sanoi\nhän hetkisen vaiti-olon jälkeen:\n\n-- Tahdotteko sanoa minulle erään seikan?... pidättekö kreivistä?\n\n-- Minäkö? -- kysyi hän katsellen Aunea pelokkaasti.\n\n-- Niin... pidättekö todella hänestä?\n\n-- Oh, en tiedä. Mutta... minusta ei ole helppoa tuomita\noikeudenmukaisesti. Voihan olla monta syytä... monia seikkaa, jotka...\n\n-- Voiko mitenkään puolustaa sitä, joka syntiä tekee? kysyi Aune\nkatsellen häntä kammoen. -- Onko kellään oikeutta elää niin kurjasti?\n\n-- Ei suinkaan... mutta...\n\n-- Ja mitä on hänellä sitten valitettavana? Onnen lahjat ovat hänen\nhelmaansa ikäänkuin pudonneet ilman että hän on sormeakaan koukistanut.\nEikö hänellä ole tavarata ja kultaa ja muuta elämän ihanuutta yllin\nkyllin? Eikö tämä jo olisi kylliksi saattamaan häntä ajattelemaan\nelämätänsä ja tekemään häntä kiitolliseksi ja...\n\n-- Kiitolliseksi? sanoi hän katkerasti hymyillen. Luuletteko, että\n\"elämän ihanuudet\", kuten sanotte, aina tuottavat onnea? Ja miltä\nluulette tuntuvan sille, joka kaikkein kasvoista voi lukea, etteivät\nrikkauden lahjat oikeutta myöten hänelle tule ja kuulu?\n\n-- Kuulu? toisti Aune hieman ivallisella äänellä. Se asia ei häntä\nensinkään epäilytä. Ei hän sen kaltainenkaan ollut eikä sitä paitse\nkoko suku ole ollut taipuvainen siihen. Viisi se on huolinut muitten\noikeuksista kun vaan ovat omiaan voineet valvoa. Kun asiata\ntodenperäisesti ajatellaan, ei eroitus nykyisen kreivin ja hänen\nedeltäjänsä välittä ole niinkään suuri. Eroitus on vaan siinä, että\ntämä on aivan toisin tavoin tuottanut harmia.\n\n-- Nyt neidin isä puhuu tyttärensä kautta.\n\n-- Aivan niin, sanoi Aune ylpeästi ja hehkuva puna peitti hänen\nkasvonsa. -- Minä olen kiitollinen, että hän opetti minua inhoamaan\nsellaisia ihmisiä ja halveksimaan heidän kelvotonta elämäänsä. Minä en\nkäsitä, kuinka voi iloita ja nauttia juuri siten, kun ympärillään\nnäkee niin paljon puutetta ja kurjuutta. Monasti, mennessäni pehmeään\nvuoteeseeni nukkumaan, tuntuu kuin olisin varas, joka on köyhältä\nvarastanut hänen viimeisen roponsa ja usein tulen silloin ajatelleeksi,\nkuinka monella raukalla ei ole kattoa suojanaan eikä leivänpalasta\nnälkänsä sammuttamiseksi. Eikö ole surkeata? Eikö jokaisen ihmisen\nvelvollisuutena ole kernaammin kieltää itseltään kuin nähdä toisen\npuutetta kärsivän? Mitä sanoakaan niistä, jotka julkevat elää\nylellisesti, pitää suurenmoisia kemuja, pukeutua silkkiin ja ainoana\nyönä kuluttaa niin paljon, että sata perhettä tulisi sillä toimeen koko\nvuoden? Eikö tämä ole syntiä? Niin tekin asian katsotte, eikö totta?...\nTeettehän sen? sanoi hän katsoen metsästäjätä miltei rukoilevasti.\n\n-- Minäkö? sanoi tämä välttäen hänen katsettaan. Varovaisesti hyväili\nhän koiraansa, joka nukkui hänen vieressään. -- Niin luulin kyllä\nmuinoin, mutta... en nyt enään.\n\n-- Ette nyt enään?\n\n-- En.\n\n-- Ah! sanoi hän sortuneella äänellä.\n\nHetkisen kuluttua jatkoi hän katsomatta ylös ja yhä koiraansa\nsilitellen:\n\n-- Ettekö usko, että niilläkin ihmisillä, joista te puhutte -- joita te\nköyhiksi ja orjuutetuiksi nimitätte -- on ilonsa ja nautintonsa,\nvaikkakin vieras ei sitä niin huomaa. Minä olen paljon seurustellut\nsellaisten ihmisten kanssa ja minä tunnen heidät aivan hyvin. Mutta\nminä vakuutan, ettei kukaan ihminen vietä suruttomampaa ja\nonnellisempaa elämää kuin he. Olisiko heillä siis syytä valittaa...\nparemmin kuin muillakaan? Eikö äidillä heidän joukostaan ole santa ilo\nlapsestaan ja lapsella vanhemmistaan ja... onhan heillä itse asiassa\nsamat ilot ja surut tuin kaikilla muillakin.\n\n-- Mutta nälkää, vilua ja puutetta -- sitä saavat he yksinään kärsiä ja\nonhan se ainakin oikeudetonta?\n\n-- Ettekö luule löytyvän mitään pahempata ja vaikeampata kärsittävänä\nkuin nälänhätä on tai katkerampata kuin vilu -- ja mistä juuri nämä\nihmiset enemmän kuin muut ovat säästetyt?... Te ajattelette nyt siten\nsyystä, että olette niiden onnellisten joukossa, jotka saavat nauttia\niloa ja valoa. Teillä on ollut hyvä koti, missä olette viettäneet\nonnellisen lapsuuden ajan ja josta teillä on pelkkiä suloisia muistoja.\nTeillä on ollut isä, jota olette rakastaneet -- ja joka on teistä\npitänyt. Mutta on myöskin ihmisiä, jotka ovat luodut ikäänkuin\nvakituiseen suruun ja onnettomuuteen... ja sellaisia on sekä\nrikkaitten että köyhien joukossa, kenties yhtä paljon edellisten kuin\njälkimmäisten joukossa. Ettekö milloinkaan ole sellaista onnetonta\ntavanneet? Kainit merkki on heidän otsallaan jo syntymästään; on kuin\nkirous seuraisi heitä kautta koko elämänsä. Kodittomina kuljeksivat he\nmaailmassa, kaikki kääntävät selkänsä heille, eikä kukaan kärsi heitä.\nÄitikin suree, kun ovat syntyneet, veli ja sisar ei tahdo heitä tuntea.\nKysykää heiltä, neitiseni!... ja te saatte kuulla, että löytyy nälkä,\njota ei voi leivällä lieventää ja kaipuu, mikä on monta vertaa\nkatkerampi kuin köyhyys ja puute. Ken ei koskaan ole ystävätä omannut,\njoka ei koskaan ole ystävällistä sanaa kuullut, ei tuntenut, mikä onni\non olla toisille iloksi, jolla ei ole ainoatakaan suloista muistoa...\nhän on kymmenentuhatta kertaa köyhempi kuin kurjin kerjäläinen, joskin\nhän omistaisi koko maailman kullan ja loiston.\n\nHän oli puhunut kiihkolla ja äänensä, kätensä, koko ruumiinsa värisi.\nHän istui puoleksi kääntyneenä poispäin ja katseli koiraansa, jonka\npäätä hän yhä silitteli kunnes se viimein nousi ja katseli häntä\nuneliain silmin.\n\nAune, joka oli katsellut häntä enenevällä ihmettelemisellä, painoi\npäänsä alas ja istui hetkisen ääneti. Hän käsitti, että oli kosketellut\narkaa kohtaa seuralaisensa omassa elämässä ja häntä aavistutti, mitkä\nmuistot olivat katkeroittaneet hänen elämäänsä.\n\nUudestaan hän ajattelemattansa repi vierellä olevalla mättäällä\nkasvavia kanervia ja sanoi hiljaan:\n\n-- Ettekö tahdo kertoa minulle jotakin itsestänne... elämästänne?...\nMinä olen niin paljo puhunut omastani.\n\n-- Oh, ei se maksa vaivaa... elämäni on ollut kaikkea muuta kuin\niloista.\n\n-- Kyllä sentään, pyysi hän hartaasti ja katsahti ylös. -- Teidän\ntäytyy kertoa! Usein on tuntunut niin omituiselta, kun en teistä tiedä\nmitään ja monasti olen aikonut pyytää teitä kertomaan itsestänne.\nMuistaakseni sanoitte kerran, ettei teillä koskaan ole ollut kotia.\nEikö niin?\n\n-- Aivan niin... ei kotia sellaista kuin muilla.\n\n-- Mutta eikö teillä sitten ole ollut sukulaisia... ja ystäviä...?\n\n-- On tämä, vastasi hän hyväillen koiraansa, joka tyytyväisenä heilutti\nhäntäänsä.\n\n-- Onko se ollut ainoa ystävänne?\n\n-- On.\n\n-- Entä vanhempanne?\n\n-- Hän, joka itsensä isäkseni kutsui, on kuollut.\n\n-- Entä äitinne?\n\n-- Äitini?... Koskaan en ole tuntenut äidillistä rakkautta.\n\nHetken olivat kumpikin ääneti. Vihdoin sanoi metsästäjä ajatuksiinsa\nvaipuneena:\n\n-- Sanokaa... muistatteko äitiänne?\n\n-- Muistan. Mutta miksi sitä kysytte?\n\n-- Oh!... En tiedä.\n\nHitaasti loi Aune katseensa häneen, mutta katsahti jälleen maahan.\nSilmänsä olivat kyyneliä täynnä. Hyvin hän käsitti seuralaisensa\najatukset, mutta hän ei raahtinut kysyä enempätä eikä herättää eloon\nkatkeria muistoja.\n\nHän poimi kanervia ja sidottuaan pienen, sievän vihkosen, ojensi hän\nsen metsästäjälle lausuen:\n\n-- Tahdotteko vastaanottaa nämä kukat muistona tästä päivästä?\n\nHän katsahti Anneen. Kovin kalpea oli hän ja katseensa oli arka, miltei\nhämmentynyt.\n\n-- Ovatko ne minulle?\n\n-- Ovat.\n\nHän otti sekä kukat että Aunen käden. Mutta samassa nousi tämä ja teki\nlähtöä.\n\nVaieten kävivät he toistensa rinnalla ja polun luona he erkanivat.\nHyvästi jättäessään huomasi Aune, että seuralaisensa käsi oli polttavan\nkuuma ja että hän ainoastaan vaivalla saattoi hymyillä hyvästi\njättäessään.\n\nAune kulki miltei tiedotonta tietänsä rinnettä myöten. Kappalen matkaa\nkuljettuaan, kääntyi hän katsomaan toveriaan. Tämä oli jo saapunut\nsuolle, jonka reunaa hän seurasi. Hänen päänsä ylä-puolella\nlekuttelivat sirriäiset ja auringon laskun tummanpunaiset pilvet\nlevisivät suon yli.\n\nAune seurasi häntä; silmillään, kunnes hän katosi vuoren taakse.\nSilloin loi hän lämpimän, hellän katseen hänen jälkeensä, mikä\nselvemmin suin mitkään sanat, sanoi:\n\n-- Minä rakastan sinua!\n\nÄkkiä säpsähti hän kuullessaan kaikuvaa naurua. Hän kääntyi ja näki\ntumma-hapsisen tytön pitkällä, paljaalla kaulalla seisovan mättäällä\nvähän matkan päässä kädet puuskassa; tämä seisoi ja katseli häntä\npistävästi, vihaisesti.\n\nAune tunsi heti tytön samaksi, jonka oli nähnyt metsän sisässä olevassa\nmökissä.\n\n-- Noh, näytäänpä osattavan suuteloita pistää ynnä muuta sellaista...\nKaunista kylläkin papin tyttäreltä.\n\nAune rypisti suuttuneena kulmakarvojaan ja lausui:\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Kyllä me olemme nähneet, miten te olette käyneet täällä ja\nviritellyt ansoja kreiviä vangitaksenne. On meilläkin, hyvä kyllä,\nsilmiä, me...\n\n-- Ketä varten? Kreiviäkö? Oletteko mieltä vailla?...\n\n-- Ah, älkää teeskennelkö! Tunnette hyvinkin asian laidan. Ette te ole\nniin viatoin kuin olette olevinaan. Ettekö seisoneet siinä ja\ntöllistelleet hänen jälkeensä? Omin silmin näin teidän tulevan kreivin\nseurassa aivan kuin kihloissa olevat. Kauniisti tosiaankin papin\ntyttäreltä! Mutta voitte olla huoletta...\n\nAune ei kuullut enempätä. Nuolena oli kreivin nimi iskenyt hänen\nsieluunsa... Hän kuuli ainoastaan tytön iva-naurun yhä loitommalta.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMyöhään illalla naputti joku kuusikossa olevan metsämökin ovea.\n\nPunertava valo loisti pienistä ikkunoista pimeyteen, missä yksinäinen\nolento seisoi, jalka kynnyksellä, odotellen. Ovi avautui hiljaa\nsisäpuolelta ja porstuaan astui puoleksi puettu vanha nainen kynttilä\nkädessä.\n\n-- No, mutta, nähkääs kreiviä! virkkoi hän puoli-ääneen astuen askeleen\nsivulle. -- Harvinaisia vieraita!\n\nVastaamatta astui kreivi hänen ohitsensa huoneesen, jossa kynttilä\npaloi sohvan edessä olevalla pöydällä. Sohvassa istui tumma-hapsinen\ntyttö ja ompeli. Hän loi puoleksi levottoman, puoleksi viekkaan katseen\novea kohti ja tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen kreivin\nastuessa sisälle. Mutta hän ei noussut tervehtiäkseen ja vastasi tuskin\nkuuluvasti kreivin lyhyeseen tervehdykseen.\n\nNäyttipä kuin hän olisi odottanut kreiviä tulevaksi. Tämä istuutui\ntuolille pöydän toiseen päähän ja koiransa ryömi vanhalle paikalleen\nuunin eteen.\n\nVanha nainen, joka jälleen oli sulkenut oven varovaisesti, luotuaan\nensin vakoilevan katseen huoneen ympäristöön, astui kynttilöineen\nmyöskin huoneesen. Askaroidessaan yhtä ja toista ikkunan luona, josta\nhän silloin tällöin salaa tarkasteli pöydän luona istuvia aivan kuin ei\nkreivin tulo olisi häntä ensinkään ihmetyttänyt, sanoi hän vihdoin\nivallisella äänenpainolla:\n\n-- Pitkä aika on siitä, kun meillä oli kunnia nähdä kreivi luonamme,\nmutta kreivillä on tietenkin ollut muuta ajateltavaa, luulen minä.\nKuinka myöhään kreivi tulee tänäpänä! Isä on jo mennyt nukkumaan ja\nitse olen jo niin riisuutunut, että tulisi hävetä. Mutta me emme\nvoineet odottaa niin harvinaisia vieraita. Kaikessa tapauksessa\ntahdomme teitä palvella. Haluatteko lasin olutta eli saanko keittää\nkahvia?\n\nHän vastasi lyhyesti \"ei.\" Näytti kuin olisi vaimo ymmärtänyt kreivin\ntarkoituksen, sillä hän otti muutamia vaatteita, mitkä olivat\nkuivamassa, sytytti lyhtynsä ja meni juomakeittiöön.\n\nKun vaimo oli oven sulkenut, katsoi kreivi ensi kerran tyttöön, joka ei\nkoko aikana ollut liikuttanut itseään. Hänen katseensa oli synkkä ja\näänensä levoton lausuessaan:\n\n-- Sinä olet käynyt hakemassa minua metsänvartijan luona; hän kertoi,\nettä olit kysynyt minua iltapäivällä. Mitä tahdot minusta?\n\nTyttö nojasi kyynärpäillään pöytään, kätki kasvonsa työhönsä ja\npurskahti itkuun.\n\n-- Kuinka voitkaan sitä kysyä! Kuukauteen en ole sinua nähnyt ja kun\nolen etsinyt sinua, en ole koskaan löytänyt -- tietysti sentähden, että\nkätkeydyt minulta. Eikö minulla siis ole syytä olla onneton?\n\n-- Sinullako? sanoi hän ivallisesti hymyillen. -- Älä nyt pane ilveilyä\ntoimeen! Tiedät, että minä tunnen sinut liian hyvin. Puhukaamme sen\nsijaan vakavasti. Tulin sanomaan sinulle, että me nyt kohtaamme\ntoisemme viimeisen kerran.\n\n-- Mitä sanot? virkkoi tyttö katsoen häntä kyynelettömin silmin. --\nKohtaammeko toisemme viimeisen kerran?\n\n-- Kyllä niin. Sinä et saa käydä kysymässä minua -- et\nmetsästäjämajassa etkä muuallakaan... ymmärrätkö?\n\nTyttö katsoi häneen vaanien. Hänen pukunsa oli avoinna; hiuksensa oli\nhän äskettäin sukinut ja koristellut itseään korvarenkailla.\n\n-- Vai niin, sitenkö ovat asiat, sanoi hän äänellä, mikä ei hyvää\nennustanut ja ryhtyi jälleen ompeluunsa. -- Hyvinkin olen huomannut,\nettä ajatuksesi on olleet aivan toisaalla. Sitä paitse tiedän aivan\nhyvin, mitä viime aikoina olet toiminut.\n\nKreivi katsahti häneen kysyen:\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Noh, enhän ole sokea. Etkö luule nähneeni, kuinka olet mielistellyt\npientä pappilan tytärtä, joka kerran kävi täällä tietä kysymässä. Aivan\nhyvin tunnen teidän pakopaikkanne ja usein olen nähnyt pienen\nteeskenteli|ä-neidin käyvän vaanimassa teitä.\n\nKreivi punehtui. Viimeisiä sanoja kuullessaan, hypähti hän seisaalleen\nlyöden nyrkkiään pöytään niin että tuvassa humisi.\n\n-- Pidä suusi... tai käy sinulle huonosti, sen vannon! huusi hän\nväristen kiukusta.\n\nTyttö painot päänsä alas ja istui vähän aikaa yhtä hiljaisena kuin\nrotta ollessaan väijymässä; näytti siis siltä, kuin hän olisi peljännyt\nkreiviä.\n\nSitten pani hän ompeleensa pois, heitti esiliinan päänsä yli ja alkoi\ntaas itkeä.\n\n-- Voi, Jumalani, Jumalani! -- sellainenko onnettomuus minua kohtaisi!\nMihinkä nyt joudun? Mitä ajatellaankaan köyhästä tyttö raukasta, jota\nmoinen häpeä on kohdannut? Sinun ei tulisi unohtaa, kuinka olet minua\nkohdellut ja että sinä, vasten tahtoani, otit minut lemmitykseksesi.\n\nKreivi istui ajatuksiin vaipuneena, mutta kuullessaan viimeiset sanat,\nkatsahti hän ylös ja sanoi katkerasti:\n\n-- Minusta sinä jo kyllin kauan olet saanut nauttia siitä jutusta,\nElsa. Tiedä, etten enään mene mihinkään pauloihin. Sinä olit asiaan\nhyvinkin myöntyväinen vaikka, viisaasti kylläkin, annoit sille toisen\nmuodon ja värin. Kauan olit koettanut viekotella minua. Poikana\nollessani, et sinä voinut nähdä minua täällä vuorilla, tulematta\njuosten avojaloin ja riettaine tapoinesi luokseni ja aivan hyvin\ntiesit, mitä teit, senkin heittiö!\n\n-- Mitä? sanoi tyttö katsoen häneen loukattuna. Mitä syytöksiä tuot\nminua vastaan? Oletko kenties unohtanut illan, jolloin linnassa oli\nisot tanssijaiset ja sinä tapasit minut lehdossa? Et tahtonut mennä\nkotiin luultavasti pelosta, että hienot naiset nauraisivat sinulle, kun\net osannut tanssia. Tuotit silloin koston tyttö-raukalle, joka koskaan\nei ollut sinulle mitään tehnyt, Sanoit tahtovasi naida minut ja paljo\nmuutakin, jota nyt en voi muistutella, Sittemmin ymmärsin hyvinkin,\nettä tahdoit siten kostaa kotona oleville, koska he enemmän suosivat\nveljeäsi kuin itseäsi. Nyt hylkäät meidät, jotka kaikki olemme\nrakastaneet sinua ja jotka olemme koettaneet sinua kaikin tavoin\nhuvittaa muiden ollessa häijyjä ja tehdessä kiusaa sinulle. Tiedän\nmyöskin, että ainoastaan täällä viihdyt pelatessasi isän kanssa tai\nleikitellessäsi kissojen seurassa. Niin olet itse usein sanonut.\n\n-- Niin, sanoi hän surullisesti hymyillen -- niin viihdyinkin,\nvaikkakin tiesin, että te valehtelitte ja petitte minua sekä olitte\nkavala kohtaani.\n\n-- Mitä sanotkaan! Jumalani! onko tosiaan sinulla sydäntä puhua\ntuollaista?...\n\n-- Älä puhu enempätä! sanoi kreivi äkkiä ja nousi tuolilta. Hän paloi\nhalusta päästä tästä paikasta ja puhdistaa tomun jaloistaan. -- Ei\nkannata puhua siitä enempätä. Tunnet nyt aikomukseni ja olen tullut\ntänne tänä iltana jättääkseni sinulle hyvästit! Minusta me voimme erota\nsovussa. Sano, mitä vaadit minulta -- ja anna minun sitten olla\nrauhassa!\n\nSamassa avautui ovi hiljalleen -- kuten tänne kutsuttuna -- astui äiti\nhuoneesen ja katseli heitä tarkkaavasti pienillä, vakoilevilIa\nsilmillään. Mielistelevällä hymyllä kysyi hän, mitä oli tapahtunut ja\ntytär kertoi nyyhkien kaikki.\n\n-- No, etkö ymmärrä, Elsa, että kreivi laskee leikkiä -- sanoi hän\nviekkaasti ja sammutti lyhtynsä. -- Kreivi ei voi kuvitellakaan, miten\ntyttö on viime aikoina ollut aivan kuin mieletön. Lapsi rukka on kaiket\nyöt itkenyt, niin että isä ja minä olemme sen seinän lävitse kuulleet.\nEikö ole kauheata? Hänen sekä sielunsa että sydämmensä on niin\nkiintynyt kreiviin, että luulen hänen mieluummin kuolevan suin luopuvan\nteistä. Tietysti toruin häntä, sillä hänen tuli ymmärtää, ettei kreivi,\njoka monasti puhui hyvin kauniisti köyhistä ja onnettomista, tällä\ntavalla jättäisi tyttö parkaa onnettomuuteen... varsinkin kun se oli\ntapahtunut luvattomilla teillä, vaan että kreivi kyllä tulisi\ntakaisin... Kreivi tietää varsin hyvin -- sanoin minä -- että moinen\njuttu, kun se tunnetuksi tulee, tuottaa paljo ikävyyksiä. Mutta niin\nkauan kuin ystävyyttä on olemassa, ei kannata siitä puhua... Muissa\ntapauksissa saa asia toisen käänteen... toisissa olosuhteissa... eikö\ntotta?\n\n\nÄänensä, joka alussa oli ystävällinen ja mielistelevä, oli vähitellen\nmuuttunut ivalliseksi, ja viimein miltei uhkaavaksi, kun huomasi, ettei\nsanansa saavuttaneet tarkoitettua vaikutustaan. Kreivi oli asettunut\nikkunan luo, selkä huoneesen päin ja vasta vaimon lopetettua, kääntyi\nhän katsellen toista ja toista vaimoista halveksien ja inhoten.\n\nElsa oli jälleen tarttunut työhönsä, mieli muka hyvin loukkaantuneena.\nÄiti sitävastoin seisoi yhä vielä ovella ja vastasi kreivin katseesen\nhävyttömästi ja sotaan valmiina.\n\nKreivi koetti voittaa vastenmielisyytensä ja läheni jälleen pöytää,\nsynkkänä lausuen:\n\n-- Kuulkaa, mitä sanon teille. Olen tullut tänne erotakseni teistä\nsovinnossa. Muutamista syistä, joita en saa lähemmin teille selittää,\ntahdon, ettei synny mylläkkätä. Ymmärrättekö?... Te ette tule puutetta\nkärsimään. Pyytäkää, mitä tahdotte ja koetan tehdä kaikkea, mitä\nvoimassani on, teidän hyväksenne... Vastapalkkana vaadin että te --\njos... Siinä tapauksessa... että minä sitä toivon -- heti jätätte\npaikkakunnan ja ettette koskaan tule tänne takaisin sekä että huone\nhävitetään perustuksia myöten. Ymmärrättekö?\n\nNuori tyttö yhä vaan ompeli silmäillen salamiten silloin tällöin äitiä,\njoka painoi päänsä alas ja alkoi nyyhkiä aivan kuin olisi ollut itkuun\npurskahtamaisillaau. Hän nosti esiliinakulmansa silmien yli ja katseli\nkädessään olevata kynttilätä.\n\n-- No, sehän on toinen asia... Koska kreivi tahtoo maksaa hyvitystä\nmeille... niin emme saa valittaa. Köyhät ihmiset eivät voi muuta\npyytääkään, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä heille annetaan ja olla\nkiitolliset. Mutta tuottaahan se häpeätä nuorelle tytölle ja kun\najattelee, mitä kaikkea Elsa on saanut kärsiä, niin on aivan\nluonnollista, että hänen äitinsä itkee! Onhan lapsi raukan elämä miltei\nhäväisty nyt...\n\nKreivi keskeytti hänen puheensa ja huusi koiraansa.\n\nVähän jälkeenpäin jätti hän mökin ja astui nopein askelin rinnettä\nalas. Kuun hopeanhohtava valo levisi seudun yli, ja pienessä lehdossa,\nmistä tyttö oli puhunut, oli miltei yhtä valoisata kuin päivällä. Mutta\nhän sulki silmänsä ja kiiruhti askeleitaan, kuten ainaiseksi olisi\ntahtonut poistaa kuluneen ajan synkät muistot. Hänessä oli yksi ainoa\najatus ja tunne; veri kuohui suonissaan ja sydämmensä tykytti niin\nankarasti, että hänen silloin tällöin täytyi seisahtua ja painaa\nkasvonsa käsiään vastaan. Hän oli tehnyt päätöksensä. Huomenna tahtoi\nhän selittää kaikki. Ennenkuin aurinko seuraavana päivänä menisi\nmailleen, tietäisi Aune kaikki -- tulkoon mitä seurauksia tahansa.\n\nTenhottomana kulki hän Vejrhöjniin johtavata tietä ja kun hän astui\npieneen laaksoon, jossa oli elämänsä onnellisimmat hetket viettänyt ja\njossa kiviroukkion ja topograafillisen merkin varjo levisi rinteen\nyli aivan kuin fantastillinen riimukivi, valtasi hänet ankara\nmielenliikutus. Voimakkaasti painoi hän kätensä silmilleen ja hänestä\ntuntui, kuin olisivat elämänsä kahleet katkenneet ja raskaat pilvet\nhaihtuneet.\n\nOi, olisipa se vaan todellisuus! Silloin hymyilisi hän kaikelle ivalle\nja vääryydelle sekä nauraisi ääneen suruilleen ja kärsimyksilleen!\nSilloin salit kotona linnassa laitettaisiin kuntoon juhlallisuutta\nvarten ja tulisoihdut palaisivat vuorilla niin, että hänen onnensa\ntulisi tunnetuksi koko maailmalle... Tai matkustaisivat he pois\nvieraasen maahan, asuisivat rannalla olevassa mökissä, eläisivät siellä\nkahden ja rakastaisivat toisiaan. Kenkään ei tuntisi heitä, ei kukaan.\n\nHän löi nyrkillään otsaansa.\n\n-- Unelmia!... pelkkiä unelmia! mutisi hän tyytymättömänä ja kulki\nhitaasti suota kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahtena päivänä odotti hän Aunea heidän tavallisella yhtymäpaikallaan,\nmutta turhaan; kun tätä ei kolmantenakaan päivänä kuulunut, ymmärsi\nhän, että Aune jo tiesi kaikki. Hän kirjoitti silloin kirjeen,\nmissä pyysi Aunea seuraavana päivänä tulemaan tavalliselle\nyhtymäpaikalle, hän tahtoi kumminkin ilmoittaa, minkä tähden ei ollut\nennemmin sanonut, ken hän oli. Sanottuna päivänä seisoi hän\nVejrhöjnillä ja katseli Nörrekjaeriä kohti, kunnes aurinko laski suon\ntaakse.\n\nMutta kukaan ei tullut.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSamana iltana istui kreivitär hämärissä yksinään kammiossa. Aune oli\nvastikään jättänyt hänet. Hän istui käsi poskella ja tirkisteli tuleen,\njonka hehkuva valo valaisi huoneen. Katsantonsa oli synkkä ja\nmiettiväinen. Sivu-ovi avautui ja neiti astui kuulumattomin askelin\nmatolla sytyttääkseen lamput. Mutta silloin katsahti kreivitär ylös ja\nsanoi:\n\n-- Odottakaa hetkinen... Tahdon mielelläni puhua kanssanne vähäsen,\nneiti Leidersdorff. Tulkaa istumaan.\n\nNeidin kääpiömäinen ruumis värisi. Varovaisesti lähestyi hän, laihat\nkätensä ristissä ja korvat höröllään. Harvoin seurasi mitään hyvää, kun\nhänen armonsa pyysi häntä istumaan.\n\n-- Sanokaa, alkoi kreivitär vihdoinkin, kun neiti oli istuutunut häntä\nvastapäätä olevan tuolin äärimmäiselle reunalle -- ettekö ole\nhuomanneet muutosta neiti Thorbjörnsenissä viimeisinä päivinä?...\nTarkoitan, että hänen ulkomuotonsa näyttää kuin puuttuisi häneltä\njotakin. Voitteko aavistaa mitä?\n\n-- Kyllä, teidän armonne... Neidillä on ollut kova hampaan- ja\npäänpakoitus, sanoi neiti, joka aina kreivittären läsnä ollessa käytti\nvalittuja lauseparsia.\n\n-- Vai niin, mutta täytyypä löytyä toinenkin syy. Sanokaa, onko\nluultavata, että joku linnasta tai joku muu, jonka kanssa hän on ollut\ntekemisissä, ei ole ollut ystävällinen tai on jollakin tavoin loukannut\nhäntä?\n\n-- Ei, mahdotonta, sanoi neiti varmasti.\n\n-- Sanon teille, miksi sitä kysyn. Muutama minuutti sitten pyysi hän\nlupaa saada lähteä täältä hakeakseen muuta tointa.\n\n-- Jumalani, virkkoi neiti.\n\n-- Kysyin syytä siihen, mutta sitä en saanut tietää. Hän vaan uudisti\npyyntönsä ja selvästi huomasi, että jotakin vakavampaa laatua oli asia,\njoka saattoi hänet moista ajattelemaan... Ettekö todella aavista mitään\nsyytä?\n\nNeiti punehtui hieman, yskähti ja vastasi vihdoin:\n\n-- Kyllä... jos teidän armonne suvaitsee, että puhun suoraan,\npeittelemättä, niin kenties...\n\n-- Puhu!\n\n-- Teidän aronne muistaa kai, ettei neiti Thorbjörnsenin isä -- Jumala\narmahtakoon minua -- oikein ollut muitten ihmisten kaltainen. Teidän\narmonne luonnollisesti ei puutu sellaisiin asioihin, mutta olen kuullut\nihmisten sanovan, että hän monesti saarnastuolistaankin lausui ankaria\nsanoja linnasta ja kreivi-vainajasta. Luulenpa, että neiti\nThorbjörnsenissä on vähän samaa vikaa.\n\n-- Onko teillä tukea luulollenne?\n\n-- On. Nähkääs, teidän armonne, kun me iltasin istumme tuolla sisällä,\nkuten teidän armonne tietää, juttelemme milloin mistäkin; silloin\nkerron välistä elämästä ja oloista linnassa menneinä aikoina, jolloin\nkreivi-vainaja vielä eli. Luonnollistahan oli, että kerroin, sillä\nluulin sen huvittavan häntä. Ennen en ole mitään huomannut, hiljaa kuin\nhiiri on hän istunut ja kuunnellut. Mutta tuonoin -- toissapäivänä --\nnousi hän aivan kalpeana ja puhui asioita, joita en voi kertoa edes\nteidän armollenne. Selvään huomasi, että isän kauheat opetukset olivat\njuurtuneet tytössä ja tehneet hänet aivan poissa suunniltaan, jotta\nminäkin jo säikähdyin.\n\n-- Mahdollista kyllä, sanoi kreivitär hajamielisesti. -- Mutta\nsanokaa... Ei suinkaan hän ole nähnyt kreiviä? Ei suinkaan poikani ole\nollut kotona neiti Thorbjörnsenin täällä olo-aikana?\n\nTarkkaavaisesti ja tuskastuneena katsahti hän neitiin tämän vastatessa:\n\n-- Ei, teidän armonne, ainoastaan neiti Thorbjörnsenin sairauden ensi\npäivinä.\n\n-- Vai niin, sanoi hän katsellen ympärilleen huoneessa -- kysyn vaan\nsentähden, että tuntuu vähän kummalliselta, että hän tahtoo jättää\nlinnan, vaikkei ole nähnytkään kreiviä. Mutta kenties on hän sattumalta\ntavannut kreivin;... onhan hän hyvin paljon kävellyt näillä seuduilla\n-- ja välistä viipynyt retkillään hyvinkin kauan, niin että minusta on\naivan luonnollista, että hän on kohdannut poikani.\n\n-- Ei, ihan varma on, ettei hän tunne kreiviä.\n\n-- Kuinka voitte olla asiasta niin varma, neiti Leidersdorff? sanoi\nkreivitär äänellä, minkä tuli ilmaista välinpitämättömyyttä.\n\n-- Tiedän sen siitä, että hän pari päivää sitten kysyi, millainen\nkreivi on, onko hän pitkä vai lyhyt, vaalea vai tumma, sekä paljo muuta\nhän tiedusteli kreivistä...\n\n-- No niin, olkoon asian laita kuinka hyvänsä, keskeytti häntä\nkreivitär kärsimättömästi, -- niin on kaikki jo päätetty. Tietysti en\nole voinut kieltää häntä lähtemästä. En halua pitää talossani ketään,\njoka ei täällä viihdy. Itse asiassa en mielelläni luovu hänestä. Olin\nruvennut pitämään hänestä. Hän on niin kaunis, ja avomielinen on hän,\nsekä olentonsa on miellyttävä... Nyt voitte sytyttää lamput, neiti\nLeidersdorff! --\n\nSuurta hämmästystä herätti linnassa tieto, mikä samana iltana levisi,\nnimittäin, että Aune jättää linnan. Kreivitär ei ollut ainoa, joka oli\nruvennut pitämään kauniista lapsesta, joka itse ei koettanut ketään\nmiellyttää ja oli kuitenkin aikaa myöten tullut kaikkien suosikiksi,\npalvelusväki oikein kilpaili, kuka heistä vaan saisi häneltä\nystävällisen hymyn tai sanan. Jokaista heistä oli huolestuttanut\nsilminnähtävä muutos, mikä hänessä viime päivinä oli tapahtunut ja jota\nei kukaan voinut olla huomaamatta vaikka hän kaikin tavoin koetti\nsalata mielentilaansa. Turhaan kokivat he miettiä mikä oli häirinnyt\nheidän suosikkinsa mielenlepoa.\n\nMuutamat palvelustytöistä luulivat, että hän oli sairas; toiset\narvelivat, että hän oli uskonhäiriössä, koska hänellä, papin tyttärenä\nollen, luonnollisesti oli moniaita kiusauksia ja muuta senkaltaista.\nSitäpaitse oli kiharahiuksinen kamarineitsyt huomannut, että Aunen uusi\ntestamentti oli viime aikoina aina ollut avoinna hänen pöydällään;\nkerran, kun hän oli tavannut Aunen portaissa, oli vimmattu tuska\nkuvastunut hänen katseessaan, aivan kuin näkymätön olento olisi häntä\nseurannut tai kuin olisi häneltä ollut omantunnonvaivoja.\n\nKukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että kreivi mahdollisesti olisi\nhäirinnyt hänen mielenlepoaan -- ei kukaan, ainoastaan neiti\nLeidersdorff ja hänkin nyt yht'äkkiä.\n\nKeskustelusta kreivittären kanssa oli hän saanut asiassa vähä valoa,\njonka loisteessa hän alkoi huolellisesti seurata kutoman erilaisia\nlankoja -- ja ihmeellistä kylläkin, moni pieni, mitätön asia, jota hän\nennen ei ollut minään pitänyt, saivat tässä valossa toisen muodon.\n\nHän huomasi nyt, että Aune usein viime aikoina oli kysynyt kreivistä.\nEnsi kerralla oli hän hyvin tarkkaan tiedustellut kreivin ulkomuotoa.\nSen jälkeen oli Aune säännöllisesti joka ilta ruvennut samasta asiasta\npuhumaan ja häntä, joka ennen oli ollut niin väliäpitämätön linnan\nhenkilöistä ja oloista, häntä innostutti nyt kaikki, vanha kreivi,\nMaunu kreivi ja elämä linnassa muinaisaikoina, mutta ennen kaikkea\nhalusi hän kuulla nuoresta kreivistä, hänen lapsuudestaan,\nensimmäisestä nuoruuden ajastaan ja kaikesta, mikä vaan häntä koski.\nViimein oli hän aivan suoraan kysynyt, oliko tosiaankin totta, että\nkreivi oli pitänyt yhteyttä metsämökissä asuvan tytön kanssa ja oliko\nelämänsä ollut hurjaa ja kelvotonta. Nyt muisti neiti, että hän kerran,\ntästä puhuttaissa, oli katsahtanut Auneen ja oli tämä silloin ollut\nluonnottoman kalpea sekä ummistanut samassa silmänsä aivan kuin olisi\ntaistellut sanomattoman tuskan kanssa. Neiti oli ensi hetkessä luullut\nhammastaudin kiusaavan häntä, mutta heti sen jälkeen oli Aune äkisti\nnoussut paikaltaan ja ankarassa mielenliikutuksessa ollen, oli hän\nkironnut linnaa ja koko kreivillistä perhettä niin, että neiti oli\nollut pyörtyä kauhistuksesta.\n\nHänellä oli jo omat ajatuksensa Aunen mielentilasta ja hän oli\npäivitellyt isää, joka lapseensa oli istuttanut turmiollista oppia,\nmutta siitähän syystä olivatkin kaikki kunnon ihmiset pitäneet häntä\nhoukkapäisenä. Hän käsitti nyt aivan hyvin levottomuuden, minkä\nkolmenkymmenenvuotisella kokemuksellaan oli helpostikin huomannut\npiilevän välinpitämättömyyden naamion takana, johonka kreivitär oli\nitsensä pukenut.\n\nOliko se mahdollista? Oliko hän tosiaan tavannut kreivin? -- Olihan se\naivan luonnollista. Mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko kreivi\npuhellut hänen kanssaan ja kenties houkutellut häntä johonkin pahaan\ntahi oliko vielä kauheampata tapahtunut? Tässäkö syy hänen lähtöönsä?\n\nTarkemmin asiata mietittyään, ei neiti Leidersdorff sitä kuitenkaan\nvoinut uskoa.\n\nHän muisti pientä kohtausta edellisenä iltana, johon hän ei silloin\nhuomiotansa juuri kiinnittänyt, mutta joka nyt näytti kummalliselta. He\nolivat jälleen -- neiti ei tietänyt minkä johdosta -- ruvenneet\npuhumaan kreivistä ja hän oli kertonut, että kreivitär monasti oli\najatellut saada kreivin julistetuksi ala-ikäiseksi sekä asetetuksi\nholhun-alaiseksi, koska koko seudun väki häntä pelkäsi; sekä että niin\noli jonakin päivänä käyvä, jos vaan hänen hillitsemätön luonteensa\njohti hänet tekoihin, jotka voivat tulla yleisön tietoon. Aune oli --\nkuultuaan tämän -- tullut hyvin liikutetuksi, kyyneleet olivat nousseet\nhänen silmiinsä ja vihdoin oli hän moittinut kreivitärtä, Maunu kreiviä\nja koko perhettä, oli sanonut, että he aina olivat kreiviä solvaisseet\nja tehneet hänelle vääryyttä sekä sen kautta olleet syynä hänen\nonnettomuuksiinsa. Vasta sitten, kun oli huomannut neidin kummastelevan\nkatseen, oli hän yht'äkkiä vaiennut, käynyt tulipunaiseksi sekä heti\njälkeenpäin aivan kalpeaksi. Sitten pani hän työnsä kokoon ja meni\nhuoneesta.\n\nTämä osoitti aivan toista tuulta tuin mitä kreivitär oli tarkoittanut\n-- arveli neiti.\n\nMutta olisiko hän tosiaan rakastunut kreiviin -- kreivi Fredrikkiin!\n\nMoinen ajatus oli neiti Leidersdorffin mielestä niin naurettava, että\nheti hylkäsi sen. Hän ei vielä ollut nähnyt sitä ihmistä, joka olisi\nrakastunut kreivi Fredrikkiin. Hän päätti siis vastaiseksi pysyä\nalkuperäisessä ajatuksessaan. --\n\nSamaan aikaan istui Aune huoneessaan. Hän oli niin väsynyt\nmietiskelemiseen, niin uupunut sisällisistä taisteluista, että oli\npainanut päänsä käsiinsä ja näytti nukkuvan. Mutta sydämmensä tykytti\nankarasti ja ajatukset, joita hän ei saanut poistetuksi, pyörivät hänen\naivoissaan.\n\nKuten takaa ajettu metsänotus oli hän edellisenä päivänä, kohdattuaan\nvieraan vaimon, tullut kotiin linnaan ja varkaan tavoin oli hän --\npysyäkseen salassa -- hiipinyt pihan poikki ja sitten huoneeseensa,\njossa oli miltei tunnottomana vaipunut tuolille. Niin kauan kuin\nmahdollista oli, koetti hän olla uskomatta vaimon sanoja. Hän ei\nymmärtänyt, kuinka kukaan saattaisi niin teeskennellä itseään. Mutta\nkun hän vihdoin sai selvyyttä asiassa, kun sitä ei kauemmin sopinut\nepäillä, silloin valtasi häntä tuska ja häpy, niin suuri, että kokonaan\ntahtoi piilottaa itsensä koko maailmalta. Moisen ihmisen kanssa oli\nhän puhellut! Moinen mies oli ollut hänen ystävänsä! Hänelle oli hän\nhymyillyt; hänen tähtensä kaunistanut itseään kukilla!\n\nSuomukset putosivat hänen silmiltään. PelvoIIa huomasi hän, miten kauas\noli poikennut isänsä tieltä; kuinka linnassa vallitseva syntinen ilma\noli hänenkin mielensä myrkyttänyt.\n\nKatuen heittäysi hän isänsä jalkain juureen, rukoillen hänen apuaan ja\nanteeksi antaumustaan. Tuskissaan koetti hän mieleensä johtaa isänsä\nmuistoa, hakea turvapaikkaa hänen rakkauden siipeinsä suojassa ja imeä\nlohdutusta niistä vahvistavista, kehoittavista sanoista, joita isä\nsinne tänne raamattuunsa oli kirjoittanut ja joiden kautta hän vielä\nnytkin, haudan tuolta puolen, puheli tyttärensä kanssa ja joita sanoja\nAune ei viime aikoina ollut paljo kuunnellut. Hän sulkeutui\nhuoneeseensa ja vaipui niiden lukemiseen, kunnes hän tunsi ikäänkuin\nisänsä olevan lähellä ja tunsi sielussaan samallaisen siunauksen\nrauhan, kuin oli tuntenut silloinkin, kun isä tapasi ottaa hänen päänsä\nisojen käsiensä väliin, suudella hänen otsaansa ja sanoa: \"Lapseni,\nsulje sydämmesi maailman pahoilta himoilta, älä kallista korvaasi sen\nhoukuttelevalle äänelle, ummista silmäsi sen pettävää loistoa vastaan!\nEtsi onnesi taivaassa ja ilosi kieltäymyksessä. Silloin Herra sinun\nJumalasi siunaa sinua ja sinä tulet muille siunaukseksi!\"\n\nMutta hän ei ollut kyennyt tukehuttaa sydämmensä ääntä. Vaikkakin hän\npäivät ja yöt oli kokenut riistää pienimmänkin kipinän, vieläpä\nsyntisen rakkautensa muistonkin, jatkoi tämä alati houkutustaan ja\nkiihoitustaan, jopa uhkasi rusentaa sydämmensäkin.\n\nVähitellen oli kaikki selvennyt hänelle. Neidin kertoessa oli hän\nvähitellen syventynyt kipeään, haavoitettuun sieluun, joka oli\nsaattanut hänen oman sydämmensä pelkäämään ja värisemään; hän oli\nkärsinyt ja kaivannut yhdessä kreivin kanssa ja ajatuksissaan oli hän\nkulkenut kreivin yksinäistä, onnetonta tietä. Hän oli nähnyt, kuinka\nhän kasvoi kenenkään häntä ymmärtämättä, väärin tuomittuna ja\nylenkatsottuna, samalla kuin turhamainen, mielistelevä veljensä --\nkomea narri, jolla oli ylpeiltävänä ainoastaan koiristaan ja hyvin\nhoidetusta parrastaan -- kaikkialla tapasi hymyilyä ja helliä katseita\nja jonka tähden kaikkein naisten sydämmet sykki. Kaikki tämä oli\nsynnyttänyt hänessä katkerata vihaa, hurjaa uhkamielisyyttä, mikä\npäivä päivältä kasvoi ja joka oli vienyt hänet epätoivon tielle, missä\nhän kokonaan oli menehtynyt.\n\nHirmuisesti oli Aune kärsinyt ja kun kaikki nyt oli mennyttä, tunsi\nhän, kuinka sanomattomasti hän rakasti kreiviä, kuinka jokainen\nveripisara hänessä ikäänkuin huusi kreivin perään ikävöimisellä,\nhimolla, mikä miltei musersi hänet.\n\nEräänä yönä oli hän nähnyt unen tahi näyn.\n\nEdellisenä iltana oli hän kreivittärelle lukenut kappaleen munkin ja\nnunnan kertomuksesta. Koko ajan oli hän koettanut estää kyynelien\nvuotamista, kun luki molemmista rakastuneista, jotka -- kun heidän\nrikoksensa tuli ilmi ja he ajettiin luostarista -- elivät onnellisina\nkuten kaksi taivaan enkeliä, pienessä, vuorten välillä, ruusujen\nkeskellä olevassa majassa ja jotka hymyilivät sekä kirkon kiroukselle\nettä maailman ylenkatseelle samalla kun he suudellen ja syleillen\ntoisiaan nauttivat onnesta ja autuudesta, jonka taivas oli ollut\nkieltää heiltä.\n\nRintansa puristui kokoon kuten tukehtumaisillaan olevan, lukiessaan\nheidän rakkaudesta rikasta elämäänsä; yöllä oli hän sitten\nuneksinut olevansa silkkipukuun puettu morsian päässään valkoinen\nliljankiehkura. Linnan salit loistivat valosta ja pauhaava soitto\nkuului ihmisäänien ja maljojen kilinän keskeltä. Ylt'ympäri linnan\npaloi vallihaudoilla sauhuavia tulisoihtuja, joiden pitkät tulikielet\nnousivat tähtikirkasta taivasta kohti. Itse tanssi hän _hänen_ kanssaan\nisossa salissa, jonka seinillä olevat alastomat naiset ojensivat\nkäsiään häntä kohti toivottaen häntä tervetulleeksi. Onnesta ja\nrakkaudesta hurmaantuneena leijaili hän _hänen_ sivullaan ja _hän_\nkumartui hänen ylitsensä kuiskaten morsiameni, hempeä morsiameni! --\nSilloin avautui seinässä oleva ovi, soitto taukosi ja keskellä hälinätä\nnäkyi jättiläisolento puettuna kalpeaan, ruskeaan kaapuun, partansa oli\npitkä ja harmaa; Aune oli tuntenut isänsä. Vakavin, hitain askelin meni\ntämä Aunea kohti, kasvonsa olivat kalpeat kuten kuolinvuoteella\nmaatessaan, katseensa synkkä ja surullinen. Häntä seurasi joukko\nrepaleisia ja nälkääntyneitä olentoja, suomökkien köyhiä asujamia,\njotka vihaisin katsein ja uhkaavin liikkeisin huusivat: petturi!\npetturi! Mutta isä viittasi kädellään ja joukosta astui mustahapsinen\nnainen, jonka kasvonpiirteet olivat hurjat ja uhkaavat. Isä otti naista\nkädestä ja talutti häntä Aunen luo ja sanoi: \"Katso, tämä nainen on\nJumalan edessä kreivin puoliso, jonka hän on hyljännyt tehdäkseen sinut\nrakastetukseen. Hänen kyyneleensä ja valituksensa on vuodattava myrkkyä\nteidän ilonne maljaan ja puolisosi rikos on oleva kirouksena teidän\nelämällenne'\" Aune aikoi huutaen heittäytyä isänsä jalkoihin -- --\nmutta samassa hän heräsi.\n\nKoko seuraavan päivän oli hän ollut sanomattomassa tuskassa. Kaikkialla\noli hän näkevinään tuon uhkaavan joukon ja kuulevinaan isänsä äänen.\n\nKun hän aamupäivällä vastaanotti kreivin kirjeen, oli hän taistellut\nviimeisen, ratkaisevan taistelunsa. Heti tiesi hän, että kirje oli\nkreiviltä, vaikkakin käsi-alaa oli koetettu muutella. Luettuaan hänen\nkirjeensä, josta aivan hyvin kävi selville mitä hän tahtoi sanoa,\nvajosi Aune tuolille kätkien päänsä käsiinsä.\n\nKauan istui hän tässä asennossa liikkumatta. Näytti, kun hän ei olisi\nuskaltanut katsahtaa ylös, ikäänkuin olisi peljännyt omaa huonettaan,\npuiston puita, joiden latvat ulottuivat hänen ikkunainsa yläpuolelle,\nkaikkea komeutta, mikä oli kreivin omaa ja jota hän tahtoi hänen\nkanssaan jakaa. Häntä värisytti, mutta pontevuudella, voimalla poisti\nhän kaikki kiusaukset ja nousi äkisti. Eipä kannattanut asiata enempätä\najatella. Hän ei voinut elää isänsä kirouksen alaisena ja kantaa koko\nmaailman ylenkatsetta. Hänen täytyi päästä pois -- pois täältä,\nennenkuin sortui taistelussa.\n\nIltapäivällä teki hän jo ennen mainitun päätöksen, josta kreivitär oli\nneidille puhunut.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJo seuraavana iltana, pimeän tultua, seisoivat vanhanaikaiset,\nkreivittären omat häävaunut linnanpihalla pääkäytävän edustalla\nviedäkseen Aunen Nörrekjaeristä. Vaikkakin taivas oli pilvetön, istui\nvanha kuski nytkin kummitakki korviin saakka vedettynä, niin että\nainoastaan punanen nenä, äyriäissaksien tavoin, pistäytyi takin\nkauluksen nipujen välistä. Silloin tällöin huiski hän maltittomasti\npiiskaa tavalla, josta hyvin saattoi käsittää, ettei tälläkään kertaa\nkreivillisen perheen jäseniä hänen huostaansa uskota.\n\n-- Kirotut naiset, jotka eivät koskaan saa ajoissa itseään kuntoon!\nmutisi hän.\n\nViimeinkin tuli Aune portaille ja häntä seurasi neiti sekä\nkiharahiuksinen kamarineitsyt. Hän oli aivan kalpea ja näytti kuin\npyörrytys olisi häntä kohdannut astuessaan portaita alas.\n\nNeiti jäi ovelle seisomaan, josta vielä kerran katseli Aunea uteliaasti\nja vakoilevasti. Kamarineitsyt sitä vastoin seurasi kyynelsilmin\nvaunuille, kääri liikuttavalla huolellisuudella vaipan Aunen jalkojen\nympäri ja pani kaikki hänen tavaransa paikoilleen. Eroaminen neidistään\nliikutti häntä niin, että, kun hänen piti sulkea vaunujen oven, hapuroi\nja hapuroi hän lukkoa, kunnes kuskinpaikalla istuvaa ukkoa suututti.\n\n-- Kirotut naiset! mutisi hän jälleen. -- Eiväthän he, hemmetissä, voi\noveakaan sulkea!\n\nAjaessaan portin kautta, ummisti Aune silmänsä --\n\nAjatuksissaan jätti hän hyvästi tämän pienen maailman, jota hän ei\nkoskaan enää tulisi näkemään. Vähitellen vaipui hän vaununnurkkaan\nvanhojen ajoneuvojen hitaasti vieriessä miltei alastonta lehtikäytävää;\nsurusta, sisällisestä taistelusta ja mielenliikutuksesta väsyneenä\njoutui hän jonkunlaiseen tiedottomuuteen, josta silloin tällöin\npeljästyneenä havahtui.\n\nKuluneena yönä ei hän ollut hetkeäkään nukkunut. Hän ei ollut\nuskaltanut laskea päätään patjalle, sillä hän tiesi hyvinkin, että\nheti, kun hän ummistaisi silmänsä, saisivat entiset ajatukset vallan\nhänessä ja hän tahtoi koettaa poistaa ne. Koko pitkän yön oli hän\nistunut vuoteellaan kasvot käsissään. Seinällä riippuva isänsä kuva oli\npimeässä ikäänkuin saanut elämän ja hän tunsi, että isä taukoamatta\nrankaisevasti ja moittivana häntä katseli; isän katse häntä kokonaan\nrusenti. Viimein oli hän tuskissaan menettää järkensäkin; vasta päivän\nvaljettua ja kun hän huomasi ihmisiä olevan liikkeellä, oli hän tullut\ntuntoihinsa.\n\nHeti aamiaisten jälkeen jätti hän kreivittären hyvästi, joka halusi\nviettää päivän loppupuolen yksinäisyydessä. Kreivitär oli lyhyesti ja\njokseenkin kylmästi sanonut jäähyväisensä, josta Aune oli iloinen. Hän\nhalusi jättää jälkeensä niin vähän hyviä muistoja kuin mahdollista\npaikkaan, jota hän tästälähin tulisi muistelemaan. Mutta kun hän\netehisessä näki pienen villakoiran, joka iloisena ja huoletonna juoksi\nhäntä vastaan tullakseen hyväillyksi, hyrähti hän itkuun; ja kun ei\nkukaan nähnyt, otti hän pikku toverinsa syliinsä ja suuteli sitä\nintohimoisesti.\n\nViime hetkeen saakka oli hän heikosti toivonut vielä kerran näkevänsä\n_hänet_. Koko päivän oli hän sykkivin sydämmin seisonut huoneensa\nikkunassa ja katsellut Vejthöjnillä olevata kiviroukkiota. Joka kerta,\nkun kuuli linnanpihalta lähestyviä askeleita tahi ääniä etehisestä,\nsäpsähti hän luullen kreivin tulevan. Mutta päivä meni ja pimeys alkoi;\n-- ja vaunujen vieriessä portista, lähetti hän ajatuksissaan viimeiset\njäähyväisensä hänelle.\n\nTulevaisuus oli synkkänä hänen edessään. Ainoastaan sen hän tiesi,\nettä hän nyt oli matkalla parin peninkulman päässä olevalle\nrautatie-asemalle, jossa hänen tuli odottaa yö-junaa, joka veisi hänet\nvanhojen tätiensä luo; heidän luonaan aikoi hän asua kunnes saisi uuden\npaikan. Kotiseudulla olevien ystävien luo ei hän tahtonut palata.\nOmituisella pelvolla muisteli hän vanhoja, tuttuja paikkoja ja isänsä\nhautaa. Pois täytyi hänen päästä, kauas pois kaikesta, seutuun, jossa\nei kukaan häntä tunne ja jossa hän särjetyin sydämmin voi vetäytyä\nyksinäisyyteen.\n\nHän muisteli iltaa, jolloin hän surusta ja murheesta runneltuna tuli\najaen linnaan. Hän ei käsittänyt, että oli vasta kuukausi kulunut\nmainitusta illasta. Kaikki oli kuin unta vaan. Tuntui, kuin olisi hän\nelänyt koko pitkän elämän siitä ajasta ja jälellä oli nyt ainoastaan\ntyhjyyttä, pimeyttä, ja pitkällinen, tuskallinen kuolema.\n\nHän huomasi, että tie teki käänteen ja vähän jälkeenpäin näkyivät valot\nsuomajoista. Siinä ne olivat samassa kurjassa rivissä, seinät\nsisäänpäin vaipuneina ja ikkunat puoleksi peitettyinä, joiden\nrepaleitten yli hän voi nähdä köyhien kotiin ja joiden puute ja hätä\noli saattanut veren hänen suonissaan nopeammin virtaamaan.\n\nMutta muistellessaan, mitä kreivi oli lausunut näistä \"elämän\nlapsipuolista\", huomasi hän, että hän oli oikeassa. Ei ainoatakaan\nollut heidän joukossaan, jonka kanssa hän ei olisi tahtonut vaihtaa, ei\nainoatakaan niin köyhää, kun hän tällä hetkellä.\n\nPuron yli johtavan sillan luona pysähtyivät vaunut yht'äkkiä; kuski\nhuusi jotakin ja pari ääntä vastasi yht'aikaa aivan lähellä.\n\nAune huomasi, etteivät asiat olleet oikein. Hän avasi heti akkunan ja\nnäki koko joukon ihmisiä, -- miehiä, vaimoja ja lapsia -- joita oli\nkokoontunut mustan ruumiin ympärille, joka makasi pitkänään maassa\nliikkumattomana kuten kuollut. Pari miestä kumartui ruumiin ylitse ja\nAune kuuli, kuinka he kiukussaan monta kertaa lausuivat kreivin nimen.\n\nAunea pöyristytti.\n\nSamassa sattui lyhdystä tuleva valo makaajan kasvoille ja hän näki\npitkän, punertavan huuliparran, josta hän tunsi hänet samaksi\nhenkilöksi, jonka oli tavannut lehtokujassa ja luullut kreiviksi.\n\n-- Kuinka, hemmetissä, on noin käynyt? kysyi vanha kuski.\n\n-- Kuinkako on käynyt? mutisi moni. -- Niin, niin, tiedustelkaa \"tuolta\nylhäältä.\"\n\n-- Kuka on syyllinen?\n\n-- Tuhat tulimmaista! huusi mahtava sankari, joka avopäin paidan hihat\nylös käännettyinä valmisteli muutamista laudanpätkistä ja purjekangas\nkappaleesta paareja. -- Eihän sitä tarvitse kysyä; luonnollisesti on\nteidän mielipuoli kreivinne huvitellut itseään. Mutia nyt onkin -- s--i\nsoikoon -- tuleva loppu leikistä; sen olemme vannoneet.\n\n-- Niin, niin! totta se! lisäsi toinen.\n\n-- Meitä ei suinkaan haluta odottaa kunnes hän lyö meidät kaikki työhön\nkykenemättömiksi. Sitä aiomme estää. Ellei \"hänen armonsa\" tästälähin\ntahdo hänestä vaaria pitää, niin kyllä me -- tuhat tulimmaista --\npidämme huolta, että hän pysyy aisoissaan. Joskin minä jälestäpäin\nkadottaisin sekä jalkani että käteni, aion kuitenkin opettaa\nherraselleni ihmisten tapoja. Me, työväki ja köyhempi kansa, emme saa\nolla vähänkään pyöröpäisiä, jos olemme, pannaan meidät heti salpojen ja\nlukkojen taa. Mutta kreivi -- Jumala varjelkoon -- hän saa lyödä\nihmisiä niin, että tulevat kenties koko elinajakseen työhön\nkykenemättömiksi, joskin hän on hurjan hullu. Mutta niin ei enään\ntapahdu, siitä saatte olla varmat. Hänestä kylläkin pidetään huolta nyt\n-- sen olemme vannoneet.\n\nHyvä-huuto seurasi hänen sanojaan.\n\n-- Mutta kuinka, hitto vieköön, on tämä tapahtunut? kysyi vanhus\nuudelleen.\n\nEräs vaimo tuli hänen luokseen ja kertoi tapauksen tärkeimmät kohdat.\n\nKreiviä ei ollut näkynyt sitte kuin edellisenä päivänä suolla ja kun\nmetsänvartija kuuli, ettei hän ollut linnassakaan käynyt, tuli hän\nlevottomaksi. Pimeän tultua aikoi hän mennä kreiviä etsimään, sillä\nkreivitär oli antanut käskyn etsiä häntä, jos hän sattui viipymään\ntavallista kauemmin. Mutta hän ei ollut vielä ovea edemmäksi\nkerjennyt, kun näki jo kreivin tulevan vuorelta. Jo etäälle näki hän,\nettä kreivi astui horjuen ja jalkansa kävivät ristiin; ja kun hän meni\nhäntä vastaan ja nosti hattuaan, seisoi kreivi kauan sanaakaan\npuhumatta ja katseli häntä kummallisesti hymyillen. Mutta yht'äkkiä\ntuli hän kuolon-kalpeaksi, ja löi nyrkillään metsänvartijata kasvoihin,\nniin että tämä, joka ei kerjennyt puolustaa itseään, kaatui\ntunnottomana maahan murtaen toisen jalkansa.\n\nPuoli tuntia sitten oli tämä tapahtunut. Kun metsänvartija tuli\ntuntoihinsa, oli kreivi kadonnut eikä metsästyskojussa ollut ketään\napuun kykenevätä, sillä vanha Anna, joka hoiti taloutta, oli vähän\nvaremmin mennyt linnaan, missä vietti yönsä. Hän oli silloin ruvennut\nhuutamaan apua, kunnes työstä palaava mies sen kuuli ja haki muita\nihmisiä apuun.\n\nHeti lähetettiin sana Nörrekjaeriin, sillä päivän selvää oli, että\nkreivi oli tullut rutihulluksi. Kymmenkunta suomökkien asujamia lähti\nhäntä etsimään viedäkseen hänet linnaan. Muutenhan täytyi peljätä mitä\nhyvänsä tapahtuvaksi, kun hän noin hurja oli. Olihan hän jo kerran\naikonut tappaakin itseään ja nyt oli parasta ajoissa koettaa estää\nmahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia. Pieni poika oli nähnyt hänen\nmenevän vuorille ja koska nyt oli kuutamo, luulivat he piankin\nlöytävänsä hänet.\n\nVaunuissa istui Aune ja kuuli kaiken tämän ja veri jähmettyi hänen\nsuonissaan.\n\nMutta pian tuli hän tajuntaansa. Ei, tätä hän ei voinut kestää. Hän\nymmärsi kaikki. Nyt tiesi hän, kuinka suuresti kreivi oli häntä\nrakastanut ja hän itse oli syyllinen kaikkeen. Tulkoon mitä tuleekin --\nhänen täytyi, hän tahtoi pelastaa kreivi.\n\nAavistus sanoi hänelle, että kreivi oli Vejrhöjnillä; ajattelematta\navasi hän hiljaan vaunujen oven siltä puolen, missä ei kukaan häntä\nnähnyt ja hiipi ulos. Kaikkein huomio oli kiintynyt metsänvartijaan,\njoka jo vähän liikutti itseään, eikä kukaan huomannut hänen pakoaan.\nHengästyneenä saapui hän vähän ajan perästä Vejrhöjnin alapuolella\nolevaan pieneen laaksoon.\n\nTäällä oli tyhjää ja hiljaista.\n\nSilloin muisti hän pienen metsäkojun, missä oli ensi kerran kreivin\nnähnyt. Mitään ajattelematta, miltei tietämättä, mitä teki, riensi hän\nsamaa leveätä polkua, jota olivat ensi päivänä yhdessä kulkeneet.\n\nJo kauas kuuli hän suurta huutoa, laulua ja melua kojusta. Pelkäämättä\nmeni hän lähemmäksi ja katseli akkunasta tupaan.\n\nTupa oli täynnä väkeä. He olivat kokoontuneet puusohvan edessä olevan\npöydän ympärillä, jossa oli olutpulloja sekä iso viina-astia. Köyhää\nkansaa oli täällä koossa ja Aune tunsi monta heistä. Täällä loistivat\nheidän silmänsä elämän halusta ja ilosta. Isäntä itse, vanha,\npuolisokea ukko, istui sohvakulmassa, ja hymyili houkkamaisesti.\nToiset kilistelivät pullojaan ja lauloivat, uunin edessä istuva\npuolikasvuinen poika soitteli käsi-urkuja. Pimeässä nurkassa istui\nmustahapsinen tyttö. Hänen vieressään, käsi hänen kaulallaan -- eikö se\nollut? -- --\n\nAune oli huutamaisillaan.\n\nMutta samassa huomasi hän, ettei se ollutkaan kreivi, vaan joku toinen\nnuori, vaaleaverinen mies suomajoilta. Hän näytti päihtyneeltä ja\nintohimoisesti he suutelivat toisiaan.\n\nHän riensi pois.\n\nMiltei tiedotonta kävi hän kaikkia polkuja, joissa he tapasivat kävellä\nja haki kaikki rotkot ja laaksot. Hänen täytyi -- hän tahtoi löytää\nkreivi ennen tuin oli myöhäistä. Ajottain oli hän kuulevinaan\ntakaa-ajavien ääniä ja tuskissaan ollen, näki hän, kuinka he\nheittäytyivät kreivin yli, taistelivat hänen kanssaan ja viimein veivät\nhänet sidottuna pois. Se ei saanut tapahtua!... Kun hän vaan kykenisi\nhuutamaan! Vieläkin oli hän vakuutettu kreivin täällä olosta, että hän\noli hakenut juuri tämän paikan...\n\nSamassa näki hän edessään olennon, joka liikkumattomana istui kasvot\nkäsissään.\n\nSe oli kreivi.\n\nAune seisahtui kuten maahan naulattuna. Mutta kreivi oli kuullut hänen\naskeleensa, otti kätensä kasvoiltaan ja asettui vastustusasentoon.\n\nKuutamo valaisi häntä. Hän oli avopäin, vaatteensa olivat revityt,\nkatsantonsa hurja ja miltei tuntematon.\n\nAune oli vaipunut kanervikolle peittäen kasvonsa. Kreivi ei tuntenut\nhäntä, vaan huusi hänelle asioita, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt.\nAune huomasi, että hän oli aivan raivoissaan ja uhkasi häntä\nnyrkillään. Silloin Aune nousi äkisti ja sanoi äänellä, joka värisi\npelosta ja tuskasta:\n\n-- Jumalani!... Ettekö tunne minua?... Voi, kuulkaa minua!\n\nMutta hän seisoi yhä liikkumattomana, huusi ja pui nyrkkiä.\n\nAune painoi käsillään rintaansa. Oli kuin sydänmensä olisi haljennut.\n\nSitten nosti hän kätensä uhkaavasti taivasta kohti huutaen:\n\n-- Isä... isä! ja vaipui polvilleen.\n\nSamassa oli hän taas kuulevinaan takaa-ajavien äänet. Hän väänteli\nkäsiään ja ojensi ne rukoilevasti kreiviä kohti:\n\n-- Kuulkaa!... ah, kuulkaa minua! Teidän täytyy paeta!...\nkiiruhtakaa!... Ettekö kuule heidän tulevan?... He aikovat ottaa teidät\nkiinni. Jumalan tähden, paetkaa, paetkaa! Katsokaa minua... ettekö\ntunne minua?... Minä olen Aune Thorbjörnsen...\n\nNimeä kuullessa värisi hänen ruumiinsa. Hän astui askeleen taaksepäin\nja tähysteli häntä, kuten näkisi hän näyn.\n\n-- Tunnen... luulen... sanoi hän tuskin kuuluvasti. -- Kuinka olette\ntulleet tänne?\n\n-- Kuulin, mitä aiottiin tehdä teille. Tointukaa, Herran tähden! He\nlöytävät teidät pian, ellette pakene... Muistatteko korkeitten vuorten\nvälissä olevan pienen tuvan vanhaa akkaa -- häntä, jonka luona\nhiljattain olimme?... Menkää sinne... Sieltä ei kukaan etsi teitä...\nmutta rientäkää, rientäkää, ennenkuin on myöhäistä!\n\nMutta hän ei kuullut Aunen sanoja. Hän oli astunut lähemmäksi ja he\nseisoivat vastakkain. Huulensa liikkuivat ja silmistään loisti\nheikkomielisyyden tuli. Aune kääntyi paetakseen; mutta samassa tarttui\nkreivi suonenvedontapaisesti häneen ja veti häntä sellaisella voimalla\nluokseen, että hän vaipui tunnottomana hänen rinnalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyhjät vaunut vierivät hiljalleen maantietä pitkin kahden peninkulman\npäässä olevalle rautatien-asemalle, ne pysähtyivät kestikievari-talon\neteen, jossa joukko talonpoikia istui ja joi. Tallirenki tuli ja avasi\nvaunujen oven, jonka jälkeen hän sanoi kuskille:\n\n-- Mitä tavarata te tänäpänä kuljetatte?\n\n-- Voitte kai nähdä, murisi hän.\n\n-- En, totta tosiaan.\n\n-- Mitä se on?\n\nMutta kun vanhus oli kavunnut kuskinistuimelta ja katsonut vaunuihin,\nkalpeni hänen äyriäissaksensakin ja hän tähysteli säikähdyksestä\nmykkänä avaruuteen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nOli leuto, kaunis ilta, muutama kuukausi myöhempään.\n\nSevillan laakealla katolla, nojaantuneena massiivisen kehyksen yli,\njossa oli tomaatteja ja kasviksia isoissa, punaisissa savi-astioissa\npitkin muuria, seisoi nuori nainen valkeassa puvussa ja katseli torilla\nolevata ihmishälinätä.\n\nAurinko oli vast'ikään mennyt mailleen sinertävien vuorten\ntaakse lännessä ja samassa värittänyt toisen puolen taivasta\nkarneoolinpunaiseksi. Kaupungin monista kirkoista ja luostareista,\njoiden lukemattomat pienet huiput olivat muita rakennuksia ylempänä,\nmuistuttaen kyyhkyislakkaa, kuului rukouskellojen ihmeen kaunis soitto;\nkukista ja hedelmistä levisi ilmaan suloinen tuoksu.\n\nTorilla, jossa pian tuli pimeä, oli puhuvia, nauravia ja laulavia\nihmisiä, joita tulvi kapeista kujista saadakseen hengittää raitista\nilmaa. Joukko kaasulyhtyjä sytytettiin katujen käytävillä ja torilla\npaloi iso rovio, jonka ympärille kansaa kerääntyi nokisten miesten\nviereen, jotka tulella paahtoivat papuja mataloissa rautapannuissa.\nSiellä ja täällä näkyi vedenkantajia, isot savi-astiat olalla, ja\npienten vesimyymäläin edustalla tungeskeli nuorukaisia ja neitosia\niloiten ja riemuiten. Ei kukaan paheksinut, että rakastunut nuorukainen\npainoi palavan suutelon valittunsa kaulalle tai povelle. Vanhatkin\nhymyilivät tyytyväisinä, vieläpä lausuivat kehoittavia sanoja nuorille,\npienet aasit kuljettivat raskaita positiiveja ja muulta taholta kuului\nkitarrin lumoavat äänet. Soiton innostuttamina rupesi pari siellä,\ntoinen täällä tanssimaan.\n\nNuori nainen valkoisessa puvussa -- Aune -- katseli maailman hyörinätä\nja pyörinätä, ajatuksensa kiitivät kotiinsa, sumupeitteisiin soihin\nkaukana pohjoisessa, jossa kylmyys ja pimeys vallitsee. Hän muisteli\nyksinäistä, pientä majaa korkeitten vuorien välissä ja kyssäselkäistä\nvanhaa vaimoa, jonka luona hän ja ystävänsä olivat pimeänä syys-yönä\nlöytäneet suojaa rakkaudelleen ja turvapaikan itselleen. Pienissä,\nyksinkertaisissa huoneissa, joiden pieninkin omituisuus oli jäänyt\nhänen muistoonsa, olivat sumumaiset pilvet poistuneet heidän\nmielistään. Täällä oli hän jälleen tullut täyteen tajuntaansa ja kun he\nseuraavana yönä jättivät vanhuksen hyvästi paetakseen maasta, oli\nheidän taivaansa sininen; ainoakaan pilvi ei sen jälkeen ollut heidän\nonneaan pimentänyt.\n\nEnsi aikoina oli Aune tosin -- etenkin unissa -- nähnyt isänsä\nuhkaavana edessään. Mutta rakastettunsa suutelo poisti sen heti. Oli\nkuin tuo isän varjo ei oikein viihtyisi etelän valon ja kukkain\njoukossa ja nyt se ainaiseksi katosi hautaan.\n\nHänen onnensa oli täydellinen, kun kreivittäreltä, joka viimeinkin oli\nsaanut tietoja heidän olinpaikastaan, tuli kirje. Hänen ihmeekseen ei\nkirje sisältänyt ainoatakaan nuhtelevaista sanaa, sitä hän vaan\nsuri, ettei poikansa eikä Aunekaan ollut sanallakaan ilmoittaneet\nsalaisuuttansa hänelle. Hän oli varmasti vakuutettu, että pojalleen oli\nonneksi, mitä oli tapahtunut; kaikesta päättäen, ei hän hetkeäkään\nepäillyt, että poikansa oli löytänyt juuri sen, joka kykenee\npalauttamaan häntä huonoilta teiltään. Tosin olisi hän toivonut, että\nhe toisella tavalla olisivat yhtyneet liittoon; ja vaikkakin hän omasta\npuolestaan piti rakkauden siteen ainoana sitovana, pyysi hän kuitenkin,\nettä he tulevaisuutta varten antaisivat kirkonkin vahvistaa liittonsa.\nHartaasti toivoi hän myöskin, että he pian tulisivat kotiin; hän tunsi\nloppunsa lähestyvän ja tahtoi mielellään kerran vielä nähdä heidät\nennen kuolematansa.\n\nAune, tuossa seisoessaan, muisteli kirjettä ja kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä.\n\nSilloin huomasi hän käden hiljaa laskettavan hänen vyötäreilleen. Mutta\nhän ei kääntynyt; aivan hyvin tunsi hän tämän käden. Huulensa\nhymyilivät ja päänsä painui sivulle päin, kunnes se löysi luonnollisen\nlepopaikkansa toisen hartioilla. Molemmat kätensä pani hän sitte\nkädelle, joka oli hänen vyötäreillään ja tuntiessaan pitkän, hellän\nsuudelman otsallaan, ummisti hän silmänsä ja nojautui lujemmasti\nystäväänsä.\n\nNäin seisoivat he kauan liikkumattomina. Torilla tuli vähitellen\nhiljaista. Ihmisjoukot hajaantuivat ja pimeys peitti kaupungin. Viimein\nsammutettiin lyhdytkin ja ainoastaan kirkkaat tähdet pilkistivät\ntaivaalta alas molempiin rakastuneihin.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? kysyi kreivi poistaen kädellään hiukset hänen\notsaltaan.\n\n-- Sinä et koskaan voisi sitä arvata.\n\n-- Eihän sinulla vain ole ikäviä ajatuksia? Minusta sinä olit itkenyt,\nkun minä tulin.\n\n-- Mutta en surusta.\n\n-- No, silloin on kaikki hyvin.\n\n-- Muistelin päivää -- muistatkohan sinä sen? -- kun me istuimme\nalapuolella Vejrhöjniä. Kuulimme silloin vanhan Jaakko-paimenen\nlaulavan, ja kun minä kysyin, miksi siellä kotona oli niin monta\nheikkomielistä, sanoit sinä syyn olevan sen, että linnassa kummitteli.\nMitä oikeastaan sillä tarkoitit? Sitä en koskaan saanut tietää.\n\n-- Etkö koskaan siellä kotona mitään huomannut?\n\n-- Mitä?\n\n-- Etkö koskaan nähnyt punasilmäistä kissaa ja miestä, jonka hampaat\nkalisivat? Etkö myöskään kuullut koiraa, joka itkee kuten ihminen, tai\nkanaa, joka laulaa joka juhannus-yö -- kaikki tapahtuu suolla?\n\n-- Mitä oikeastaan tarkoitat?\n\n-- Sitä on vaikea selittää, ellet itse ole mitään huomannut. Mutta,\netkö tosiaankaan ole kuullut kanojakaan, jotka laulavat?... Etkö\nnytkään... kun olet omani?...\n\nAune katsahti ylös ja hymyili punastuen, Sitten pani hän molemmat\nkätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä intohimoisesti.\n\n\n\n"]