[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd3le0xytK0agBNfqXv1AY3_OwvSsWTnM1RL0jioczUk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2485,"Keisarinna Elisabet","Tschudi, Clara",1856,1945,"2485-tschudi-clara-keisarinna-elisabet","2485__Tschudi_Clara__Keisarinna_Elisabet",null,"muistelmat",[],[],"fi",1900,1917,35602,252653,false,65057,[23],"Elisabeth, Empress, consort of Franz Joseph I, Emperor of Austria, 1837-1898",[25,26,27],"Biographies","History - European","History - Royalty","\"Keisarinna Elisabet\" by Clara Tschudi is a historical account written in the early 20th century. The book explores the life and times of Empress Elisabeth of Austria, commonly known as Sissi. It focuses on her journey from a carefree childhood to her complex role as a sovereign, highlighting her struggles within the rigid structures of court life and her relationships with family and the public.  The opening of the narrative introduces the celebrated occasion of the diamond wedding anniversary of Duke Maximilian Josef and Duchess Ludovica, parents of the future Empress Elisabeth. Through vivid descriptions, the text sets the stage for understanding the influential Wittelsbach family and details the rich tapestry of intermarriages among European royalty. The scenes painted bring to life the charm and warmth of the family, while simultaneously hinting at the mental health struggles that plagued their lineage. Additionally, it touches on Elisabeth's birth and early years, underscoring her connection to nature and her formative experiences that shaped her character and outlook before inevitably leading her towards the complexities of her future royal role. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Partio, Tahvo",282,"Norjalaisen kirjailijan laatima elämäkerta Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabetista. Teos kuvaa keisarinnan elämää hovietiketin paineessa, hänen poikkeuksellista luonnettaan sekä Wittelsbachin suvun historiaa.","Clara Tschudin 'Keisarinna Elisabet' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2485. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KEISARINNA ELISABET\n\nKirj.\n\nClara Tschudi\n\n\nSuomentanut\n\nTahvo Partio\n\n\n\n\n\nOulussa,\nPohjolan Kustannus-Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\n      \"Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat,\n     ja Sinulla on jalo luonne. Mutta et kykene\n     laskeutumaan ympäristösi kannalle. Et voi\n     taipua olosuhteiden valtaan. Kuulut toiseen\n     aikaan kuin meidän.\"\n\n          (Herttuatar Ludovica tyttärelleen, keisarinna Elisabetille.)\n\n     \"En pyydä ihmisiltä mitään muuta, kuin että\n     jättävät minut rauhaan.\"\n\n                      (Keisarinna Elisabet.)\n\n\n\n\nI.\n\nTimanttihäät Possenhofenissa. -- Baierin herttua Maks sitransoittajana\nja kansanystävänä. -- Herttuatar Ludovica.\n\n\nSyyskuun 9 päivänä 1888 vietettiin Wittelsbachin ruhtinassuvussa\nharvinaista juhlaa. Maksimilian Josef, Wittelsbachin suvun\nVorphalz-Zweibrücken-Birkenfeldin haaran päämies, ja tämän puoliso,\nLudovica (Louise), Baierin kuninkaan Maksimilian I:n ja tämän toisen\npuolison, Carolina Badenilaisen, tytär, viettivät tänä päivänä\ntimanttihäitään. Sekä morsian että sulhanen olivat olleet hääpäivänään\nnoin kahdenkymmenen vuoden vanhat.\n\nHarvoin lienee mikään hallitsijapari ollut sukulaisuussuhteissa niin\nmoniin Europan ruhtinassukuihin kuin tämä.\n\nMaksin ja Ludovican vanhin poika, Ludvig Wilhelm, oli luopunut\nperintöoikeudestaan mennäkseen avioliittoon itseään alempi-säätyisen\nkanssa; hän oli nainut näyttelijätär Henriette Mendelin, joka sai\nkreivitär Wallerseen arvonimen. Mutta heidän vanhin tyttärensä,\nHelena, oli ollut naimisissa Thurn und Taxis'in arkkiherttuan kanssa,\nja hänen tyttärensä Louise oli avioliitollaan prinssi Fredrik\nHohenzollernilaisen kanssa solminut uuden perhesiteen Wittelsbachien\nja Preussin kuningassuvun välille. Heidän lähinnä vanhin tyttärensä\noli Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabet, jonka poika taas oli nainut\nBelgian kuninkaan tyttären Stephanien.\n\nElisabetin jälkeen seuraa lapsilaumassa Karl Teodor, kuuluisa\nsilmälääkäri, joka isänsä kuoltua tuli Wittelsbachin herttuallisen\nsuvun päämieheksi. Hän oli ensimäistä kertaa naimisissa serkkunsa,\nSaksin kuninkaan Johanin tyttären Sophien kanssa; hänen toinen\npuolisonsa oli Marie Josepha, Portugalin prinsessa.\n\nKaksi timanttiparin tyttäristä, Maria ja Matilda, olivat avioliiton\nkautta astuneet Bourbonien suvun nuorempaan haaraan; Mariasta oli\ntullut Neapelin kuninkaan Frans II:n puoliso, ja Matilda taas oli\nmennyt naimisiin hänen velipuolensa, Tranin kreivin Ludvigin kanssa.\n\nNuorin tytär, Sophie, oli ensin ollut kihloissa serkkunsa, Baierin\nkuninkaan Ludvig II:n kanssa, mutta mennyt sitten naimisiin Ranskan\nLudvig Filipin pojanpojan, Alenconin herttuan Ferdinandin kanssa.\nNuorin poika, Maks Emanuel, oli naimisissa Sachsen-Coburg-Gothan\nAmalian kanssa ja Bulgarian ruhtinaan Ferdinandin lanko.\n\nWittelsbachin suvun jäsenet ovat aina olleet hyvin omituisia, ja\nmielisairaudet ovat raivonneet heidän keskuudessaan. Yhden vuosisadan\nkuluessa on pari-, kolmekymmentä suvun jäsenistä joutunut mielenvikaan.\n\nMutta omituisuuksistaan ja kummallisuuksistaan huolimatta he aina\novat nauttineet alamaistensa suurta rakkautta, sekä henkilökohtaisten\nmiellyttävien ominaisuuksiensa nojalla että sen tähden, että he aina\novat sydämestään harrastaneet kansansa parasta. Monet suvun jäsenistä\novat olleet huomattuja herttaisuutensa ja kauneutensa takia sekä\nsuuresta harrastuksestaan tieteisiin ja taiteisiin. Maan ruhtinaita\nvastaan tehdyt murhayritykset ja salaliitot eivät vie suurta sijaa\nBaierin historiasta, mutta sitä suuremman kansan puolelta tapahtuneet\nhengen ja omaisuuden uhraukset sekä uskollisuus ja harras antautuminen,\njotka aikojen vaihdellessa ovat pysyneet vähentymättöminä.\n\nHerttua Maksimilian Josef oli syntynyt joulukuun 4 päivänä 1808\nBambergissa. Hänen isänsä oli Baierin herttua Pius August, jota tuskin\nvoi sanoa henkisesti normaliksi, ja äitinsä taas Amalia Louise,\nArenbergin prinsessa.\n\nMaksimilian -- \"hyvä herttua Maks\", niinkuin kansa häntä tavallisesti\nnimitti -- oli isänsä ja isoisänsä ainoa jälkeläinen. Hänen puolisonsa\nsitä vastoin oli nuorin lukuisasta sisarus-sarjasta.\n\nViimemainitulla oli ollut neljä sisarta, joista kaksi oli ollut\nSaksin kuningattarina, yksi Preussin kuningattarena ja yksi oli\nItävalta-Unkarin keisarin Frans Josefin äiti. Baierin kuningas Ludvig\nI oli hänen velipuolensa. Hänellä oli sitä paitsi kaksi sisarpuolta;\ntoinen oli ensimäisen kerran naimisissa Würtembergin kuninkaan ja\ntoisen kerran Itävalta-Unkarin keisarin Frans I:n kanssa, toisesta\ntaas, joka oli mennyt naimisiin Napoleonin poikapuolen, Eugène\nBeauharnais'n kanssa, oli tullut Ruotsin kuninkaiden Kaarle XV:n ja\nOskar II:n äidinäiti.\n\nVanhan parin kunniaksi vietetyt juhlallisuudet koskivat siis, enemmän\ntaikka vähemmän suoranaisesti Europan useimpia hallitsijasukuja, jotka\neivät jättäneetkään esittämättä onnittelujaan.\n\nMutta Starnberger-järven rannalla hiljaisuudessa vietettäviä\ntimanttihäitä eivät muistaneet ainoastaan ruhtinashuoneet, vaan\nBaierin kansakin antoi liikuttavia todistuksia kunnioituksestaan ja\nrakkaudestaan Ludovicaan ja Maksiin.\n\nMaksimilian Josef oli Baierin kuningashuoneen kaikkein omituisimpia ja\nkansanomaisimpia henkilöitä.\n\nHänet oli kasvatettu isoisänsä valvonnassa ja lapsuutensa ja\nnuoruutensa hän oli viettänyt osaksi Bambergissa, osaksi Münchenissä.\n\nKahdeksantoista-vuotiaana hän kirjoittautui Münchenin yliopistoon,\njossa erinomaisen uutterasti harjoitti historian, luonnontieteiden ja\nkansantalouden opintoja.\n\nTultuaan täysikäiseksi, hän, Baierin valtiosäännön määräyksen\nmukaisesti, tuli valtiopäiväin jäseneksi.\n\nMutta hän ei koskaan tavotellut mitään kiitosta puhujana\ntai valtiomiehenä eikä hän myöskään pyrkinyt saamaan mitään\nkunnianosotuksia sotilaana, vaikka hän kolmenkymmen-vuotiaasta\nkomensikin erästä ratsuväkirykmenttiä ja vuodesta 1857 oli kenraalin\narvossa. Hänen synnynnäinen harrastuksensa kirjallisuuteen ja\ntaiteeseen sai hänet usein vaihtamaan univormun yksinkertaiseen\nsivilipukuun.\n\nHerttuan nuoruuden aikoina esiintyi eräs soittotaiteilija Johan\nPetzmacher, joka herätti suurta huomiota. Hän oli syntynyt 1803 ja oli\nmajatalonpitäjän poika Wienistä. Kahdeksannellatoista vuodellaan hän\nsattumalta oppi soittamaan sitraa, yksinkertaista vuoristositraa, jolla\nbaierilaisten ja itävaltalaisten vuoristolaisten on tapana säestää\nkansanlaulujaan. Pian hän joutui niin sen hurmauksen valtaan, joka on\ntässä soitikossa, että kokonaan ryhtyi harjaantumaan täydelliseksi\nsitransoittajaksi.\n\nSemmoisena hänen maineensa oli levinnyt hyvin laajalle. Hän soitti\nWienin ylhäisimmille piireille, vieläpä hovissakin, ja teki\nkonserttimatkoja Saksaan, missä kaikkialla vietti riemuvoittoja.\n\nVuonna 1837 herttua Maksimilian kuuli hänet eräässä konsertissa\nBambergissa ja päätti heti mestarin johdolla opetella soittamaan\nsitraa. Petzmacher nimitettiin hänen kamarimusikokseen, ja siitä ajasta\nlähtien aina kuolemaansa saakka hän asui ruhtinaallisen suosijansa\nluona.\n\nVuonna 1838 herttua, kamarimusikonsa seuraamana, teki pitkän matkan\nAasiaan ja Afrikaan. Villit kansanheimot kuuntelivat hurmaantuneina\nsitransoittoa, ja molempien ystävysten istuessa pyramidien huipuilla\ntaikka leiriytyessä erämaan kuumalle hietikolle, kotiseudun sävelet\nveivät heidät takaisin rakkaaseen Saksaan, niin että vaivat ja vaarat\nunohtuivat mielestä.\n\nHerttua Maks sävelsi tällä matkalla useita soittokappaleita, jotka\nsitten julaistiin painosta ja saavuttivat suurta suosiota.\n\nSalanimellä \"Phantasus\" hän kirjoitti kokoelman näytelmärunoja ja\nnovelleja, jotka osottavat aika huomattavia kirjallisia lahjoja. Mutta\npaljon suuremmassa arvossa kuin ne, on kuitenkin hänen \"Vaelluksensa\nItämailla\", jossa hän kuvailee harhailujaan vieraissa maanosissa,\nkirja, jolla vieläkin on arvonsa matkakertomuksena.\n\nPalattuaan Baieriin hän rakennutti linnansa taakse Ludvigstrasselle\nMüncheniin sirkuksen, joka herätti suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä.\nSiellä herttua itse usein esiintyi sirkuksen johtajana ja Baierin\naateliston sekä miehiset että naispuoliset jäsenet sirkusratsastajina.\n\nMutta Münchenissä hän oleskeli ainoastaan talvikuukausina. Koko\nkesän ja syksyn hän perheineen asui ihanalla paikalla sijaitsevassa\n\"Possenhofenin\" linnassa Starnberger-jarven rannalla. Tämä luonnonihana\nseutu, jota alppiharjanteet reunustavat, on kuin luotu saamaan sielun\nkielet väräjämään, ja monet taidetta rakastavan Baierin kuningashuoneen\njäsenet ovat sinne rakentaneet itselleen huvilinnoja.\n\nMaks Josef oli innokas metsästäjä ja harhaili aamusta iltaan metsissä\nja vuorilla Possenhofenin ympäristössä.\n\nHänelle oli käynyt melkein elämänehdoksi saada nauttia tästä ihanasta\nluonnosta, ja talvellakin hänen oli tapana silloin tällöin pistäytyä\nsinne muutamiksi päiviksi.\n\nNäillä retkillään hänen oli tapana käyttää vaatimatonta metsästyspukua:\nlyhyt harmaa nuttu ja avoin paita, jonka päällä näkyivät\nhousunkannattajat, polvihousut, pitkävartiset sukat, paksupohjaiset\nkengät ja sulka hatussa.\n\nUsein hän kulki jalkaisin taikka myöskin käytti sitten siihen aikaan\nhyvin tavallista kulkuneuvoa, dilisanssia, ja toiset matkustajat\nsilloin harvoin aavistivat, että heidän kanssaan juttusille käyvä\niloinen metsästäjä oli herttua ja heidän kuninkaansa lanko.\n\nLakkaamatta tulvi hänelle anomuskirjeitä, ja harvoin kukaan turhaan\nkääntyi hyväsydämiseen, mutta verrattain köyhään herttuaan. Hänen\nhyväntekeväisyytensä olikin yhtenä painavimpana syynä siihen, että hän\noli niin suosittu Münchenissä.\n\nMutta maalaisväki ihaili häntä eniten iloisena sitransoittajana, joka\nliikkui heidän joukossaan kuin vertaistensa seurassa. Soitikkonsa\nkainalossa hän astui talonpojan tupaan ja soitti tanssin säveleitä\nnuorille, jotka eivät koskaan väsyneet hyppimästä hänen säveleittensä\nsäestyksellä.\n\nLukemattomat ovat jutut, joita tiedetään kertoa siitä, kuinka herttua\nsuostui esiintymään juhlasoittajana talonpoikien pidoissa. Suurta\nsuosiota hän saavutti silloinkin, kun esiintyi tilapäis-säveltäjänä\ntaikka vei voiton parhaistakin talonpoikaislaulajista niin sanotussa\n\"Schnaderhüpfel\"-laulannassa, joka on eräänlaista vuorolaulua\nkansanlaulun tapaan.\n\nHänen puolisonsa oli kokonaan toisenlainen. Hänellä ei ollut herttuan\nvirkeää taiteilijatemperamenttia ja hän tuskin hyväksyi sitä\nhyväntahtoista suorasukaisuutta, jota herttua osoitti jokapäiväisessä\nseurustelussaan kansan kanssa. Herttuatar itse piti arvonsa kunniassa\nja hyvin tarkkaa huolta siitä, mitä oli velkapää suvulle, johon kuului,\nennenkuin meni naimisiin Maks Josefin kanssa.\n\nOsaksi ylhäisen olemuksensa takia ja osaksi siitä syystä, että eli\nenemmän erillään kansasta, herttuatar ei koskaan päässyt semmoiseen\nkansansuosioon syvien rivien keskuudessa kuin puolisonsa, mutta\nmonilla vakavilla ominaisuuksillaan hän kuitenkin hankki itselleen\nsuuressa määrin hyväntahtoisuutta ja arvonantoa niiltä monilta, joitten\nkanssa joutui kosketuksiin niinä kuutenakymmenenä vuonna, jotka oli\nPossenhofin linnan valtijattarena.\n\nLuonto oli varustanut hänet useilla järjenlahjoilla ja hän oli\nsaanut hyvän kasvatuksen. Erikoisen ominaiset olivat hänelle\noikeudentuntoisuus ja totuudenrakkaus. Kautta koko elämän hän pysyi\nsiinä, minkä kypsän harkinnan jälkeen oli havainnut oikeaksi.\n\nSamoinkuin herttua niin hänkin piti parempana yksinäistä elämää maalla\nkuin kaupunkien hälinää. Eläessään yhdessä kansanomaisen, levottoman\npuolisonsa kanssa, jonka kanssa hänen avioliittonsa oli onnellinen, hän\naina säilytti mielen tasapainon ja hänellä oli suuri vaikutus useimpiin\nlapsiinsa, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä.\n\nHänen silmistään loisti hyvyys ja älykkäisyys, hänen huulillaan väreili\nusein herttainen hymy, ja koko hänen olemuksessaan oli aito arvokkuus,\njonka juuret olivat sydämen aateluudessa. Hänen tunsi kuuluvan niihin,\njotka ovat luodut tukemaan toisia ja jotka itse tarvitsevat vähemmän\ntukea, koska heillä luonnostaan on ylivoimainen sielunvoima.\n\nKun kysymys oli hänen lapsistaan, ei hän suinkaan ollut kunnianhimotta.\nMutta ne kovat kohtaloniskut, jotka juuri lasten kautta kohtasivat\nhäntä, opettivat hänen vähitellen panemaan vähemmän arvoa ulkonaiseen\nloistoon. Mitä hänen sieluunsa tulee, oli hänen luonteenomaisena\npiirteenään, että hän mieluimmin vältti huomion herättämistä ja vaelsi\ntietään niin huomaamattomana kuin mahdollista.\n\n\n\n\nII.\n\nElisabetin syntymä ja nuoruus.\n\n\nOli jouluaatto vuonna 1837. Münchenin kirkonkellot soittivat juhlaa\ntervetulleeksi, kun Maks Josef eräässä kaupungin köyhimmistä\nkortteleista kohtasi naisen, joka vaivoin jaksoi kävellä hartioillaan\nolevan raskaan taakan alla.\n\nVaimo huudahti hänelle baierilaisen rahvaan tavanmukaisen\njoulutervehdyksen:\n\n\"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!\"\n\n\"Ijankaikkisesti, amen\", herttua vastasi. Samalla hän lisäsi:\n\n\"Minkä tähden kannatte noin raskasta taakkaa itse jouluaattona?\"\n\n\"No, sen sanon teille, armollinen herttua\", nainen vastasi. \"Kun\nlapseni eivät voi saada mitään joululahjoja, olen ollut metsästä\nkeräilemässä heille puita, jotta saisivat iloita ainakin aimo\ntakkavalkeasta.\"\n\n\"Siinä olette tehnyt oikein\", herttua vastasi. \"Minä olen jo muuten\nsaanut joululahjani. Vaimoni on lahjoittanut minulle sievän pikku\ntytön, jonka nimeksi tulee Liisa. Olen niin onnellinen lahjastani,\nettä tahdon toimittaa teillekin iloisen joulun.\"\n\nHän kirjoitti muistikirjaansa vaimon nimen ja osotteen, ja illan tultua\nhänen palvelijansa toivat kaksi suurta ruokatavaroilla täytettyä koria,\njotka asettivat pöydälle vaimon huoneeseen. Tyhjennettyään korit, vaimo\nlöysi toisen pohjalta sinetillä lukitun kirjeen, jossa oli isompi summa\nrahaa.\n\nLapsi, joka tänä päivänä syntyi, oli Elisabet, myöhemmin Itävallan\nkeisarinna ja Unkarin kuningatar.\n\nMonessa maassa pidetään surullisen kohtalon enteenä, että on syntynyt\njouluaattona.\n\nPikku prinsessan iloinen ja huoleton lapsuus ei kuitenkaan millään\ntavoin ollut sen luontoista, mitä hän sittemmin joutui kokemaan.\n\nSuurimman osan lapsuuttaan hän vietti ihanassa Possenhofenissa, jonka\nisä oli ostanut muutamia vuosia ennen hänen syntymäänsä. Suuri puisto\nja ympärillä olevat metsät olivat ensimäisinä temmellyspaikkoina tälle\nraitista ilmaa ihailevalle luonnon lapselle, jonka ruumis kehittyi mitä\nihanimmaksi ja jonka kaikille vaikutteille herkkään sieluun Jumalan\nmahtava luonto piirteli ensimäiset, syvälliset jäljet.\n\nÄiti askarteli enimmäkseen vanhemman tyttärensä Helenan\nkasvattamisessa. Tämä oli näet neljä vuotta vanhempi kuin sisarensa.\nHän oli äidin lemmikki ja hänen kaltaisensa sekä ulkonaisesti että\nluonteeltaankin. Äidillä oli suuret toiveet hänen kyvyistään, hänen\ntiedoistaan ja herkästä sielustaan.\n\nVarjossa sisarensa enemmän silmiinpistävältä lahjakkuudelta, ilman\nharrastuksia kirjaopinnoihin ja aivan välinpitämättömänä hovin\nvaatimuksista Elisabet -- eli Sissi, kuten häntä tuttavallisemmassa\nperhepiirissä nimitettiin -- eli toistaiseksi jotakuinkin\nhuomaamattomana. Hän rakasti sisarta nuoremman ihailulla ja\ntaitamattoman halulla pitää tietorikkaampaa esikuvanaan, ja Helena\nrunsain määrin korvasi pikku siskonsa rakkauden. Mutta kuitenkin\nElisabet oli lähempänä isäänsä ja veljiään kuin äitiään ja sisariaan.\n\nPikku tyttö oli herttuan ilmeinen suosikki. Hän oli perinyt isänsä\nrakkauden luontoon, ja isänsä seurassa hän kuljeksi vuorilla ja kävi\ntervehtimässä talonpoikia. Ja hän oppi aikaisin katsomaan elämää ja\nihmisiä samalta kannalta kuin isäkin.\n\nOn tunnettu asia, että häntä ei suinkaan kasvatettu siihen korkeaan\nasemaan, johonka sitten joutui. Täytettyään viisi vuotta, Sissi sai\nkotiopettajattaren, mutta ollen tavattoman miellyttävä ja ystävällinen\nlapsi, hän osasi pian kietoa opettajattaren sormensa ympäri ja\nvähät vaivasi itseään kirjojen oppimisella, johon hänellä ei ollut\nhalua. Keisarinna Elisabet on selittänyt nuorena olleensa Europan\ntietämättömin ruhtinatar, sillä hän osasi vain puolisen tusinan eri\nkielen ensimäiset alkeet eikä omannut mitään muita tietoja, kuin mitä\noli siepannut isänsä polvella istuessaan.\n\nMutta jos lukeminen ei liikoja rasittanutkaan häntä, niin olipa\nkuitenkin toisia aloja, joilla hänen kasvatustaan ei suinkaan\nlaiminlyöty. Hänen isänsä vaati ankarasti, että lasten piti oppia\nhallitsemaan ruumistaan. Possenhofeniin tuotiin eräs sen ajan parhaista\ntanssinopettajista, joka opetti Sissille ja tämän sisarelle tanssia ja\nesiintymistaitoa.\n\nElisabet oli vanhemmilla vuosillaan erinomainen kävelijä ja kuuluisa\nkevyestä, kauniista käynnistään. \"Käveleminen ei koskaan väsytä minua\",\nhän sanoi keisarinnana eräälle luennoitsijalleen, \"ja siitä saan\nkiittää isääni. Hän oli innokas metsästäjä ja hän tahtoi, että sisareni\nja minä olisimme voineet hypätä ja juosta kuin vuorikauriit.\"\n\nHänen oli opittava myöskin uimaan ja ratsastamaan. Hän istui mielellään\nhevosen selässä ja nautti siitä, kun tuuli suhisi hänen tukkansa läpi.\nHänen suurimpia huvejaan oli ratsastaa Starnberger-järven ympäri\npikku ponillaan, ja ollessaan talvella pakoitettu asumaan Baierin\npääkaupungissa, hän mieluimmin pakeni isän suureen ratsastushuoneeseen,\nmissä ratsasti hurjimmilla ja äksyimmillä hevosilla, mitä siellä oli.\n\nEräänä päivänä leikkiessään sirkusta, niinkuin niin usein tapahtui,\nhän putosi äksyn puhdasverisen oriin selästä. Opettajattarelta pääsi\nkauhun huudahdus, mutta Elisabet nousi äkisti jaloilleen. Hän ei ollut\nsäikähtänyt eikä loukkaantunutkaan, vaan pyysi hymyillen lupaa saada\nuudestaan nousta saman hevosen selkään, minkä säikähtynyt hoitajatar\nkuitenkin mitä jyrkimmin kielsi.\n\nLapsuusvuosien juhlallisimmat hetket olivat ne varhaiset kevätpäivät,\njolloin perhe jälleen muutti Possenhofeniin. Täällä Elisabet sai iloita\nmelkein rajattomasta vapaudesta. Hän tunsi intohimoista rakkautta\nkukkasiin, ja Baierin ylämaalaisten keskuudessa kulkee vieläkin tarina,\nkuinka \"Possenhofenin Liisa\" kiipeili raivaamattomia vuoripolkuja\nilmestyäkseen jälleen näkyviin syli täynnä \"edelweiss\"-kukkia.\n\nIsä oli opettanut hänen soittamaan sitraa, ja hän seurasikin usein\nisäänsä tämän pitkillä kävelyretkillä alpeille. Heidän tapansa oli\nlevähtää ja nauttia virvokkeita jossakin tunturimajassa, ja monessa\ntilaisuudessa isä ja tytär soittivat yhdessä tanssimusikia kahdella\nsoitikolla, jotka heillä joko oli mukanaan taikka saivat lainaksi\npaikalta.\n\nKerran he olivat soittaneet tanssimusikia kaukaisella seudulla, missä\nläsnäolijat eivät tunteneet outoa metsästäjää eivätkä lasta. Talonpojat\nantoivat kauniille tytölle palkaksi muutamia hopeakolikoita.\n\nElisabet pani talteen nämä rahat, jotka huvittivat häntä kovin. \"Ne\novat ainoat rahat, mitä olen ansainnut koko elämässäni\", hän sanoi\nkeisarinnana ollessaan sattumalta näytettyään niitä muutamille\ntuttavilleen.\n\nKun hänellä ei ollut paljon taskurahoja, joilla olisi voinut ostella\nlahjoja, hän piti tapanaan usein iltasin parsia sukkia taikka neuloa\ntai ommella joitakin vaatekappaleita vuoristossa oleville ystävilleen.\nPossenhofenin seudun maalaisväki jumaloi pikku prinsessaa, ja kun hän\nsyysmyrskyjen tultua joutui äkkiä sadekuuron käsiin, oli hänen tapansa\naivan yksinään mennä johonkin majaan suojaan rajuilmalta. Silloin hän\nistahti lieden ääreen ja rupatteli ja naureskeli sekä vanhojen että\nnuorten kera.\n\nHänen vanhempansa eivät pitäneet sitä millään tavoin sopimattomana.\nHerttua Maks piti huvinaan ottaa osaa baierilaiseen kansanelämään, ja\npuhuttaessa Elisabetin äidin kanssa tyttären juoksemisesta veljiensä\nkanssa soittamassa sitraa maalaisten majoissa, herttuatar hymyili\nsäälien ja vastasi: \"Hänhän on vasta lapsi; myöhemmin minä kyllä otan\nhoitooni hänen kasvatuksensa.\"\n\nViettäessään luonnonelämää Possenhofenissa Elisabet vähitellen\noppi pitämään metsiä ja vuoria toisena kotinaan. Palatsien suuret\nloistosalit tuntuivat hänestä painostavilta ja pieniltä, hänen\nverratessaan niitä Jumalan vapaaseen luontoon.\n\nHänen omituisella lapsuuselämällään on epäilemättä ollut ratkaiseva\nvaikutus hänen myöhempään kehitykseensä ja se voi varmaan selvittää\npaljon hänen käytöstään Itävallan keisarinnana.\n\nHänen synnynnäinen itsenäisyyden-himonsa ja lämmin myötätuntonsa\npuhtaaseen ja ihmisten saastuttamattomaan luontoon sai aivan liian\nvoimakasta virikettä kodin yksinkertaisista oloista ja hänen vapaista\npartioretkistään metsissä ja vainioilla. Epäilemättä hänen pakotuksesta\nvapaa lapsuutensa oli kaikkea muuta kuin sopiva valmistamaan häntä\nsiihen asemaan, johon hän pian joutui.\n\n\n\n\nIII.\n\nKeisari Frans Josefin ja prinsessa Elisabetin kihlaus.\n\n\nEnsimäisiä matkoja, jolla prinsessa Elisabet oli vanhempainsa mukana,\noli matka kauniiseen Ischliin.\n\nTäällähän keisari Frans Josefin oli tapana vanhempineen viettää\nkesäkuukaudet, ja molemmat sisarukset, arkkiherttuatar Sophie ja\nherttuatar Ludovica, olivat päättäneet tavata siellä toisensa kesällä\n1853.\n\nNe viisi vuotta, jotka olivat kuluneet keisari Frans Josefin\nnousemisesta valtaistuimelle, olivat olleet täynnänsä lakkaamatonta\ntyötä, huolia ja taisteluja. Vain muutamia kuukausia aikaisemmin\nsalamurhaaja oli haavottanut häntä tikarillaan. Valtakunnan sisällinen\nlevottomuus ei kuitenkaan ollut estänyt miehisiä enemmän kuin\nnaispuolisiakaan juorunpunojia miettimästä valtiollisia yhdistelmiä,\njotka asettivat milloin yhden, milloin toisen Europan prinsessoista\nkeisarin nimen yhteyteen.\n\nMutta kaikki viittailut siihen suuntaan olivat nyt vaienneet. Frans\nJosefin tahdonluja äiti, joka täydellisesti vallitsi keisaria, oli\nmäärännyt, että hänen omaa sukuaan olevan prinsessan tuli päästä\nosalliseksi pojan kaksoiskruunusta.\n\nWittelsbachin ja Habsburg-Lothringenin suvut ovat Europan\nvanhimpia hallitsijaperheitä. Molemmat ovat pysyneet uskollisina\nroomalais-katolilaiselle kirkolle, ja kuuden sadan vuoden kuluessa on\nkummankin suvun välillä solmittu lukuisia avioliittoja.\n\nFrans I:n neljäs vaimo ja arkkiherttuatar Sophie olivat molemmat\nbaierilaisia prinsessoja, eikä mikään voinut sen vuoksi olla\nluonnollisempaa, kuin että nuori keisari otti itselleen morsiamen\nsamasta suvusta.\n\nKeisarin äiti oli kuullut sisarentytärtään Helenaa kehuttavan\nviehättäväksi ja lahjakkaaksi. Arkkiherttuattaren ja herttuattaren\nvälit olivat mitä parhaimmat. Heidän välisessään ahkerassa\nkirjeenvaihdossa hän oli sisarelleen ilmaissut suunnitelmansa, ja\nhiljaisuudessa oli siten päätetty Frans Josefin avioliitto prinsessa\nHelenan kanssa.\n\nNyt oli vain laitettava niin, että nuoret saivat tutustua ja mielistyä\ntoisiinsa. Tämä viimemainittu kohta huoletti erikoisesti keisaria, joka\ntosin oli tottelevainen poika, mutta samalla kauniimman sukupuolen\nintohimoinen ihailija.\n\nOn varmaa, että molemminpuolinen rakkaus yhdisti Frans Josefin ja\nElisabetin, vaikka liikkeessä onkin monta kertomusta siitä, kuinka\nheidän kihlauksensa tapahtui.\n\nEpäilemättä seuraava kuvaus on lähinnä totuutta:\n\nElokuun 16 päivänä 1853 keisari saapui Ischliin tervehtämään\nvanhempiaan ja tapaamaan Maks Josefin perhettä.\n\nVaunujen vieriessä pölyistä maantietä, keisarin adjutantti äkkiä\nhuudahti ihastuksesta.\n\n\"Katsokaahan tuonne, sire!\" hän huudahti.\n\nFrans Josef otti kiikarinsa ja näki vilahduksen ihmeen ihanasta\nlapsesta, joka läheisellä niityllä leikki vuohiparven kanssa.\n\nMinuttia myöhemmin vaunut kääntyivät nurkkauksesta ja lähestyivät\nkaupunkia.\n\nTuntia myöhemmin keisarin istuessa aitansa luona nuori tyttö\nsyöksyi ilmoittamatta salonkiin kädessä vihkonen villiä kukkasia.\nHän oli puettu lyhyeen, valkeaan leninkiin, ja rehevä silkinhieno\nkastanjanruskea tukka aaltoili hänen vielä hyvin kehkeytymättömälle\nvartalolleen. Se oli sama nuori kaunotar, jonka hän oli nähnyt\nvaunuunsa.\n\nTyttö näki hänet ensimäisen kerran, mutta tunsi hänet heti valokuvista.\nVähimmässäkään määrässä ujostelematta hän astui keisarin luo ja virkkoi\navomielisesti.\n\n\"Grüss Gott, Vetter\" (Herran terveeks, serkku!)\n\n\"Kuka te olette?\" keisari kysyi.\n\n\"Olen Elisabet.\"\n\nLämmin katse hänen ihmehikkäistä, sinisistä silmistään samassa hetkessä\nvalloitti keisarin sydämen.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin esiteltiin hänelle prinsessa Helena. Kaunis\nhän ei ollut, mutta näytti älykkäältä ja ylhäiseltä, ja jos Frans Josef\nei jo olisi nähnyt Elisabetia, niin sisaresta luultavasti olisi tullut\nkeisarinna.\n\nSeuraavana päivänä keisarin piti syödä päivällistä tädin ja enon luona.\nAstuessaan eräässä Ischlin hotellissa olevaan herttuan asuntoon hän\nkuuli puolittain avoimesta ovesta kahden naisen äänet.\n\n\"Pyydän teitä olemaan menemättä ulos, prinsessa\", toinen virkkoi.\n\"Tiedättehän, että teitä on kielletty menemästä.\"\n\n\"Juuri siksi on minulla niin suuri halu mennä\", toinen ääni vastasi,\njonka keisari tunsi; se oli hyvin pehmyt ja hyvin nuori ja hyvin hempeä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Elisabet seisoi hymyillen ja punastuen\nhänen edessään.\n\n\"Miksikä ette saa mennä ulos?\" keisari kysyi.\n\n\"Koska olen lapsi perheessä ja minun täytyy pysyä lapsena siihen\nsaakka, kun vanhempi sisareni on päässyt naimisiin\", prinsessa\nvastasi. \"Teidän tähtenne on minun pysyttävä huoneessani iltapäivä, ja\npäivälliseni olen ollut pakoitettu syömään aivan yksinäni.\"\n\n\"Prinsessa, mitä te ajattelette?\" ovessa näyttäytyvä hoitajatar\nhuudahti harmista tummanpunaisena. \"Suokaa anteeksi, teidän\nmajesteettinne\", hän jatkoi keisariin kääntyen, \"mutta minä olen saanut\nankarat ohjeet.\"\n\nKiinnittämättä huomiota hoitajattaren sanoihin, keisari tarjosi\nkäsivartensa nuorelle neidolle.\n\n\"Menkäämme yhdessä\", hän virkkoi.\n\n\"Ei, en minä uskalla\", prinsessa huudahti pelästyneenä. \"Pappa tulisi\nniin vihaiseksi.\"\n\n\"Tulkaa takaisin!\" hoitajatar huudahti, käyttäen hyväkseen tätä\noppilaansa epäröimistä vetääkseen hänet takaisin huoneeseen, jonka oven\nhän sulki, niiattuaan keisarille aina lattiaan asti.\n\nPäivällisen jälkeen tämä lausui herttua Maksimilianille:\n\n\"Minulla on pyydettävänä suosionosoitus rakastettavalta isännältäni.\nEikö Baierissa ole tapana, että lapset tulevat päivällisen jälkeen\nsisään? Minun tekisi kovasti mieleni lähemmin tutustua teidän lähinnä\nvanhimpaan tyttäreenne, jonka aamupäivällä pikimmältään tapasin äitini\nluona.\"\n\nKaikkien silmät kiintyivät häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.\n\n\"Teidän majesteettinne toivomus on täyttyvä\", herttua vastasi.\n\nSillä hetkellä herttuatar Ludovican ylpeät toiveet Helena-tyttären\nsuhteen musertuivat.\n\nHetkisen perästä Elisabet astui saliin punastuen ja huomattavasti\nsäikähtyneenä.\n\nFrans Josefilla ei yleensä ollut kovin korkeata ajatusta naisista.\nNiin nuori kuin olikin, hänellä jo kuitenkin oli omat kokemuksensa.\nMutta tutustuttuaan tähän puhtaaseen, viattomaan lapseen, hänessä äkkiä\ntapahtui muutos. Valtiollisista pilvistä, jotka olivat synkentäneet\nhänen ensimäiset hallitusvuotensa, iski äkkiä rakkaus esiin kuin salama\nhänen sydämeensä.\n\nSamana iltana arkkiherttuatar Sophie toimeenpani tanssiaiset, joissa\nhänen molemmat sisarentyttärensä olivat läsnä. Hovi, joka aavisti\nolevan tekeillä jotakin merkitsevää, piti uteliaana silmällä molempia\nbaierilaisia sisaruksia.\n\nKeisarin äiti suosi huomattavasti prinsessa Helenaa, mutta poika\nseurusteli kummankin serkkunsa kanssa.\n\nHänen ojennettuaan kotiljongin aikana Elisabetille komean ruusuvihkon,\njännitys lisääntyi. Käsitettiin äidin haluavan Helenaa miniäkseen ja\nkeisarin suosivan enemmän Elisabetia, mutta oltiin vielä epävarmoja,\ntaipuisiko äiti poikansa vai poika äitinsä tahtoon.\n\nFrans Josef oli jo päättänyt valintansa. Tanssiaisten päätyttyä hän\nselitti, että Elisabet eikä kukaan muu oli tuleva hänen vaimokseen.\n\nArkkiherttuatar Sophien hämmästys oli rajaton, mutta vaikka hänen\nalkuperäinen suunnitelmansa olikin mennyt nurin, hän heti päätti, että\nei panisi mitään esteitä poikansa harrastukselle. Hän oli toivonut\nsisarentytärtään poikansa puolisoksi, koska toivoi voivansa vallita\nhäntä samoin kuin vallitsi nuorta keisaria. Ja kun kruunun nyt saisi\ntuskin kuusitoistavuotias, kehittymätön lapsi kaksikymmenvuotiaan,\nälykkään sisaren asemasta, niin hän ei suinkaan epäillyt sitäkin\nhelpommin voivansa saada häntä valtoihinsa.\n\nKello yhdeksän seuraavana aamuna nähtiin keisarillisten vaunujen\npysähtyvän Baierin herttuan Maks Josefin asunnon edustalle. Frans Josef\nkiiruhti ylös portaita ja kysyi kamarineidolta:\n\n\"Onko Sissi hereillä?\"\n\n\"Kyllä, teidän majesteettinne, hän juuri pukeutuu.\"\n\n\"Hyvä on, siispä menen tapaamaan hänen vanhempiaan.\"\n\nHän pyysi saada yksityisen keskustelun herttuan ja herttuattaren kanssa\nja siinä varsinaisesti pyysi Elisabetia vaimokseen.\n\nTämä oli loukkaus Helenaa kohtaan, jota sekä Maksin että Ludovican oli\nvaikea sulattaa. Mutta kosija pysyi lujana päätöksessään, että jos\nei saisi sitä, jota rakastaa, niin hän ylipäänsä ei menisi naimisiin\nlainkaan.\n\nVanhemmat tunsivat sen tähden olevansa pakoitetut taipumaan.\n\nKeisari toivoi, että he vielä samana päivänä ilmoittaisivat\nElisabetille, mutta että eivät harjoittaisi minkäänlaista pakoitusta\nsaadakseen hänen suostumustaan.\n\nÄiti kutsui prinsessan luokseen. Ulkonäöltään hän vielä oli puolittain\nlapsi, mutta sydämeltään ja sielultaan kokonaan. Suunniltaan\nhämmästyksestä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:\n\n\"Se on mahdotonta! Minähän olen vasta lapsi!\"\n\nHänen sydämensä ei ollut vielä herännyt, mutta hänen unelmiinsa\nrakkaus jo oli tunkeutunut. Frans Josefin reipas kosinta miellytti\nhänen luonnonlapselle ominaista päättäväisyyttään, ja hän tunsi\nmieluisaa liikutusta keisarin ulkomuodosta ja koko olemuksesta. Ja\nsilmänräpäystäkään harkitsematta hän ilosta loistaen antoi lupauksensa\nruveta keisarin vaimoksi.\n\nKihlaus julaistiin Frans Josefin kolmantenakolmatta syntymäpäivänä\nelokuun 18 päivänä 1853.\n\nHeidän seuraavana aamuna mennessään kirkkoon, keisarin äiti astui\naskeleen taapäin ja viittasi kädellään, että hänen lähinnä vanhin\nsisarentyttärensä astuisi hänen edellään Herran huoneeseen. Messun\npäätyttyä keisari tarttui morsiantaan kädestä, saattoi hänet alttarille\nja lausui papille:\n\n\"Herra pastori, tässä on tuleva puolisoni. Antakaa meille siunauksenne!\"\n\nElokuun 24 päivän aamuna oli \"Wiener-Zeitungissa\" seuraava tiedonanto:\n\n\"Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen, apostolinen majesteettinsa,\nmeidän kaikkein armollisin herramme ja keisarimme, Frans Josef I\non kaikkeinkorkeimman oleskelunsa aikana Ischlissä ja hankittuaan\nsekä hänen majesteettinsa Baierin kuninkaan Maksimilian II:n että\nmorsiamen korkeitten vanheimpain suostumuksen, julaissut kihlauksensa\nBaierin herttuattaren Elisabet Amalie Eugenien, heidän ylhäisyyksiensä\nherttua Maksimilian Josefin ja herttuatar Ludovican, syntyjään Baierin\nkuninkaallinen prinsessa, kanssa.\n\n\"Seuratkoon Jumalan siunaus tätä meidän korkealle keisarihuoneellemme ja\nkeisarikunnalle niin tärkeätä tapausta.\"\n\nKansa oli hurmaantunut. Kihlausta värittävä romanttinen hohde\nmiellytti kovasti wieniläisiä. Kansa oli rakastunut tähän lapseen,\njonka kolmekolmatta-vuotias keisari oli valinnut elämäntoverikseen.\nHänen kuvaansa levitettiin ympäri maata palatseihin ja matalimpiin\nmajoihin, eivätkä ihmiset väsyneet puhumasta hänen kauneudestaan\nja yksinkertaisesta sydämmellisestä perhe-elämästä hänen\nlapsuudenkodissaan.\n\nKuukauden päivät kihlautuneet ja heidän vanhempansa oleskelivat\nIschlissä. \"Onni loisti nuorten kasvoilta, ilma oli ihana, ja elämä\ntuntui avautuvan heille yksinomaan auringonpaisteisena riemupäivänä,\"\nmuuan hovin naisista kirjoitti pojalleen.\n\nLäheisiltä paikkakunnilta saapui joka päivä ihmisjoukkoja Ischliin\nkatsomaan keisarin morsianta ja he palasivat ihastuneina hänen\nkauneuteensa. Hänen kunniakseen kirjoitettiin runoja ja lauluja. Kautta\nvaltakunnan laulettiin:\n\n    \"Rose aus Bayerland\n    Lieblich und traut,\n    Nun grüsst dich ganz Oest'reich\n    Als hehre Braut.\"\n\n[Baierin ruusu, suloinen ja rakas, nyt sinua koko Itävalta tervehtää\njalona morsiona.]\n\nElisabet vastaanotti kaiken tämän kunnioituksen täydellä\nlapsellisuudella. Milloin oli mahdollista, hän ujosti pysyi piilosalla.\nHänet oli pakoitettava tahtoen tai tahtomattaan esiintymään\npäähenkilönä, sillä kaikki itävaltalaiset tahtoivat nähdä tulevan\nhallitsijattarensa.\n\n\n\n\nIV.\n\nBaierin ruusu. -- Morsiona Tonavan-kaupunkiin.\n\n\nHuhtikuun 20 päivänä 1854 Elisabet lähti morsiona matkalle Itävallan\npääkaupunkiin, vanhempainsa ja molempain vanhempien sisarustensa\nsaattamana. Münchenin porvarit ja lähiseudun talonpojat vaimoineen ja\ntyttärineen täyttivät hänen synnyinkaupunkinsa kadut, joita hän kulki.\n\nEron tuskan valtaamana hän nousi vaunussa seisomaan ja kyynelet\nsilmissä heitteli kädellään jäähyväisiään kunnioittavasti tervehtävälle\nväkijoukolle.\n\nHöyrylaiva \"Die Stadt Regensburg\" vei herttua Maksin perheineen Tonavaa\npitkin Straubingista Linziin. Kaikkialla, minne he tulivat, työt oli\nkeskeytetty kuin suurina juhlapäivinä. Tuhansien ja taas tuhansien\najatukset näinä päivinä askartelivat odotetussa prinsessassa.\n\nPassaussa, Itävallan keisarikunnan rajalla, lähetystö tuli laivaan,\nlausuen hänet tervetulleeksi seuraavin sanoin:\n\n\"Ystävälliset kuin tasankomme, vankat kuin vuoremme, semmoiset ovat\nItävallan kansan tunteet keisarin morsianta kohtaan! Sydäntemme\nsyvyydestä kajahtaa tuliaistervehdys, jonka tänään tuomme teidän\nylhäisyydellenne.\"\n\nLinzissä hän astui maihin jatkaakseen matkaa toisella höyrylaivalla.\nFrans Josef oli matkustanut sinne kohtaamaan häntä, mutta riensi\nheti takaisin Wieniin voidakseen sielläkin olla lausumassa hänet\ntervetulleeksi.\n\nLinzissä oli pystytetty mahtava kunniaportti ja koko kaupunki\noli kukkaisin koristeltu. Läheisille kukkuloille oli sytytetty\nilo-tulia. Päivän juhlallisuudet päättyivät teatterinäytäntöön,\nsoihtukulkuun ja sen talon ulkopuolella pidettyihin serenadeihin, jossa\nkuusitoistavuotiaan morsiamen oli määrä nukkua yötä.\n\nSeuraavana aamuna, huhtikuun 22 päivänä, prinsessa seurueineen nousi\nlaivaan jatkaakseen matkaa alaspäin Tonavaa, saaden kaikkialla osakseen\nmitä sydämellisintä kunnioitusta. Höyrylaiva \"Frans Josef\", jolla hän\nmatkusti Linzistä Nussdorfiin, oli kokonaan ruusuilla verhottu ja kansi\nmuutettu todelliseksi kukkaistarhaksi.\n\nOli ihana kevätaamu. Riemuitsevat ihmisjoukot reunustivat jokea\nmolemmin puolin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, olivat tulleet\nkatsomaan tulevaa keisarinnaa. Liput liehuivat kirkontorneista ja\ntalojen katoilta, kaikilla sopivilla paikoilla oli laulukuoroja. Ne\nlauloivat milloin:\n\n    \"Gott erhalte Franz, den Kaiser.\"\n    (Jumala suojelkoon keisari Franzia.)\n\nmilloin taas:\n\n    \"Ein Köningskind in die Fremde zieht,\n    Geführt von innerem Drang,\n    Dem hängt eine Thrän' am Augenlied,\n    Dem ist so bang, so bang!\n\n    O Köningskind, erbange nicht,\n    Wie fremd auch Flur und Strand!\n    Wo dich die Lieb' wie hier umflieht,\n    Da ist dein Heimatsland!\"\n\n(Sisäisen voiman pakoittamana kuninkaanlapsi saapuu vieraaseen maahan.\nSilmäkulmassa hänellä kiiluu kyynel, häntä niin pelottaa! -- Oi,\nkuninkaanlapsi, älä pelkää, vaikka keto ja ranta ovatkin oudot! Missä\nrakkaus ympäröi sinua niin kuin täällä, siellä on kotimaasi!)\n\nLaivassa näkyi valkopukuinen olento, joka riensi puolelta toiselle.\nVaikka hänen piti lakkaamatta kiitellä myrskyisistä tervehdyksistä, hän\nei näyttänyt väsyvän.\n\nSillä aikaa oli ryhdytty suuriin valmistuksiin hänen\nvastaanottamisekseen Nussdorfissa, Wienin luona olevassa\nmaihinnousupaikassa. Aina varhaisimmasta aamuhetkestä saakka\npääkaupungin väestö oli tulvinut sinne. Uskomattomalla sitkeydellä\nodotettiin ja yleisö aivan tappeli niin suurella vaivalla saamiensa\npaikkojen säilyttämiseksi.\n\nSillan lähelle oli rakennettu paviljongi leveine pylvässaleineen, ja\nsen kullattu torni ja kupu loistivat pitkän matkan päähän. Puolipäivän\naikaan pylvässali täyttyi valtakunnan korkeimmasta aatelistosta,\npapistosta, virkamiehistä ja porvareista.\n\nOikealle puolelle laitetulle terassille olivat asettuneet ulkovaltojen\nlähettiläät naisineen. Vasemmalla istuivat Wienin ja muiden Habsburgien\nvallan alle kuuluvien maiden kaupunkien edustajat. Laiturille, johon\nlaivan piti laskea, oli levitetty matot, ja sen molemmin puolin olivat\nlavat keisarillista hovia varten.\n\nWienin seuduilla oli ilma aamulla ollut pilvinen, mutta aamupäivällä\nmuutamat voimakkaat tuulenpuuskat ajoivat pilvet hajalleen, ja kun\nmerkit iltapäivällä ilmoittivat morsiuslaivan olevan lähestymässä,\ntaivas paistoi mitä puhtainta sineä.\n\nKello puoli kuusi laiva laski maihin tykkien paukkuessa, soittokunnan\nsoittaessa ja kirkonkellojen kumahdellessa. Frans Josef, joka\njuuri äsken oli saapunut paikalle, riensi laivaan ja syleili ja\nsuuteli morsiantaan. Heti hänen perästään tulivat hänen vanhempansa\narkkiherttua Frans Karl ja arkkiherttuatar Sophie. Keisarin äiti sulki\nminiänsä syliinsä ja vei hänet sitten jälleen pojalleen.\n\nVihdoin oli odotettu hetki tullut, kun Elisabet keisarin käsivarteen\nnojaten astui pääkaupungin maalle. Tuhannet äänet kajahuttivat silloin\nyhtä haavaa:\n\n\"Kauan eläköön keisarin morsian!\"\n\nWieniläisten tervehdyshuudosta huokui niin ylenpalttista\nsydämellisyyttä, että prinsessa muutamiksi minuteiksi jäi seisomaan\nkuin naulattuna sulhasensa viereen. Ilonkyyneleet täyttivät hänen\nsilmänsä ja tulvivat pitkin hänen poskiaan. Hän heitti pitkän katseen\nväkijoukon yli, joka etelämaisella tulisuudella riemuitsi hänen\ntulostaan, nyökkäsi ystävällisesti hymyillen joka puolelle ja huiskutti\nnenäliinallaan hurmaantuneille katsojille.\n\nMonta vuotta on kulunut siitä päivästä, onnettomuudet ja häviöt ovat\nkohdanneet sekä Itävaltaa että Habsburgien sukua, mutta vielä on elossa\nsilminnäkijöitä, jotka muistavat tämän hetken ja voivat kertoa siitä\nhurmaavasta näystä, jonka nuori ruhtinatar tarjosi, seisoessaan siinä\nkoko ihanteellisen kauneutensa täydessä loistossa.\n\nMatka vaunuissa Nussdorfista vanhaan keisarilliseen linnaan\nSchönbrunniin oli todellinen riemukulku. Kello puoli seitsemän vaunut\najoivat linnan pihalle. Täällä keisari vielä kerran lausui morsiamensa\ntervetulleeksi, ennenkuin vei hänet suuria pääportaita, jotka ylimmästä\nastuimesta alimpaan olivat koristetut etelämaalaisilla kasveilla ja\nkukkasilla.\n\nSuunnattomat ihmisjoukot olivat sillä välin kerääntyneet linnan\npuutarhaan. Elisabetin näyttäytyessä parvekkeella yhdessä keisarin\nkera, iloisten ja lämminsydämisten itävaltalaisten tervehdyshuudot\nryöpsähtivät esiin uudella voimalla. Lumous ei ollut lainkaan loppua,\nja Elisabetin oli illan pitkään alituiseen näyttäydyttävä ikkunassa.\n\nSeuraavana päivänä tapahtui hänen juhlallinen saapumisensa Wieniin.\n\nVanhan tavan mukaan tapahtui kulku Schönbrunnista Theresian\nritariakatemiaan kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitä suurempi oli oleva\nse kunnianosotus, joka omistettiin morsiamelle matkalla akatemiasta\nHofburgiin.\n\nKulkuetta järjestettäessä Elisabet ja hänen äitinsä vetäytyivät\nTheresianumin sisähuoneisiin.\n\nUskolliset kädet olivat koristelleet kaikki Wienin ja esikaupunkien\ntalot, ja kadut, joita Elisabetin piti kulkea, olivat muutetut\npuutarhoiksi. \"Elisabetinsilta\", joka yhdistää Wienin esikaupunkiin\nWieden (eli \"An der Wien\"), vihittiin samana päivänä ja sai keisarinnan\nnimen. Siellä kaupungin pormestari ja neuvoskunta seisoivat odottamassa\nlausuakseen hänet tervetulleeksi. Siltaa koristavien kuuden kuuluisan\nmiehen muistopatsaan ympärille oli hyvin vaikuttavalla tavalla\nryhmitelty kuusituhatta harvinaisinta puuta ja kasvia Lichtenbergin ja\nSchwarzenbergin ruhtinasten kasvihuoneista; niitten tuoksu oli niin\nvoimakas, että levisi laajalle läpi kaupungin.\n\nYhdeksäntuhatta porvaria muodosti kolminkertaisen kujanteen\nKärntnerthornille saakka, ja vähän matkan päässä toisistaan seisoi\nnuoria tyttöjä, jotka sirottelivat kukkasia kadulle.\n\nHeti kulkueen lähdettyä liikkeelle, tykit alkoivat jymistä ja\nkajahdella ja kellot soivat kaikissa Wienin esikaupunkien kirkoissa.\n\nAmmunta vaikeni Elisabetin vaunujen kulkiessa vallien yli, mutta nyt\nkaupungin sisäosissa olevien kirkkojen kellot ilmoittivat tulevan\nkeisarinnan saapuneen vanhan pääkaupungin tantereelle.\n\nKullattuja juhlavaunuja vetämässä oli kahdeksan maidonvalkeata hevosta,\njoitten päät olivat koristetut korkeilla, valkeilla höyhentöyhdöillä.\nSilat ja ohjaksetkin olivat kokonaan kullatut, ja kuskeilla,\nesiratsastajilla ja lakeijoilla oli valkeat tekotukat.\n\nVaunujen taka-istuimella olivat morsian ja tämän äiti. Nuorella\nprinsessalla oli valkea puku kirkkaasta atlaksesta hopeisine\nkoruompeluksineen ja sen päällä valkea kappa, joka oli koristeltu\nruusukiehkuroilla. Kaulalleen hän oli käärinyt pitsishaalin. Hänen\ntuuheissa hiuksissaan kimalteli jalokivi-otsakoriste, jonka ympäri\noli sidottu punaisista ja valkeista ruusuista tehty seppele. Ei hän\nmilloinkaan ennen yhtä hyvällä syyllä ollut ansainnut nimitystä\n\"Baierin ruusu\".\n\n\n\n\nV.\n\nHääjuhlallisuudet.\n\n\nVarhain aamulla huhtikuun 24 päivänä 1854 pidettiin\njuhlajumalanpalvelus ynnä Te Deum kaikissa Wienin kirkoissa. Korkea\nmorsiuspari oli aamumessussa linnan hovikappelissa.\n\nKolmen ajoissa iltapäivällä Hofburgin ja Augustinerkirkon ulkopuolelle\nkerääntyneet kansanjoukot olivat niin suunnattomat, että kadut piti\nsulkea, jotta vaunut pääsisivät kulkemaan linnasta.\n\nPääkaupunkiin oli saapunut vieraita maan kaikista osista ja\nsitäpaitsi useimmista muista Europan maista. Lähinnä edellisinä\npäivinä Wieniin saapuneiden ulkomaalaisten luettelo nousi lähes\nseitsemäänkymmeneen viiteen henkeen, mitä siihen aikaan pidettiin aivan\nennen kuulumattomana määränä. Yksinpä itämailtakin -- Aleksandriasta,\nSmyrnasta ja Salonikista -- oli häihin tullut edustajia.\n\nVanha kuuluisa Augustiner-kirkko, jossa vihkimisen piti tapahtua,\noli runsaasti koristeltu. Pääalttarin päällä oli valkeasta,\nkultakoristeisesta sametista tehty katos. Sen alla olivat morsiusparin\nrukouspallit, jotka nekin olivat tehdyt valkeasta sametista. Toinen\nkatos kaareutui niitten samettipäällyksin varustettujen tuolien yllä,\njotka olivat aijotut toisille ruhtinaallisille henkilöille.\n\nKirkon seinille ja pilareihin oli ripustettu kallisarvoisia gobelinejä\nja silkkikankaita, ja lattialle oli levitetty matot. Kymmenentuhatta\nvahakynttilää, jotka olivat jaetut sataan isompaan ja pienempään\nkruunuun ja kynttiläjalkoihin, levitti loistavan valaistuksen.\nAugustiner-käytävä, joka vie Hofburgin sisähuoneista kirkkoon, oli\nvalaistu samalla tavalla.\n\nVihkimisen piti tapahtua kello seitsemän illalla. Kello kuusi\nkutsutut vieraat täyttivät kaikki paikat kirkossa. Upseerien upeat\nunivormut, Unkarin ja Puolan aatelisten värikkäät ja komeat puvut,\nnaisten loistavat koristeet, ministerien ja korkeitten virkamiesten\nkultakoristeiset hännystakit, kardinalien punaiset kaaput, itämaisten\nlähettiläiden haaveelliset puvut, kaikki yhdessä muodostivat\nsatumaisen, vaikuttavan näyn.\n\nJo ennen määrä-aikaa hovin kavalierit ja naiset ylhäisimmissä\njuhlapuvuissaan olivat menneet Hofburgiin yhtyäkseen hääsaattueeseen.\n\nJuhlallisuus alkoi ruhtinas-arkkipiispan Rauscherin, keisarin entisen\nopettajan, ynnä yli seitsemänkymmenen arkkipiispan ja piispan\nkeräännyttyä sakastiin kultakoristeisissa juhlatamineissaan.\n\nYliseremoniamestari ilmoitti keisarille, että kaikki oli valmiina.\n\nKulkue meni Augustiner-käytävän salien läpi seuraavassa järjestyksessä:\nhovimajoittajat, paasit, kamarirouvat, kamariherrat, salaneuvokset,\nkorkeimmat hovivirkamiehet, arkkiherttuat kamariherrojensa saattamina\nja viimein keisari itse.\n\nArkkiherttuoilla ja hovimiehillä oli kaikilla ritarikuntiensa ketjut.\nSulhanen oli sotamarsalkan univormussa ja koristeltu Itävallan\nkeisarikunnan kaikilla ritarimerkeillä.\n\nHeti sulhasen perästä seurasi hänen äitinsä, joka talutti morsianta\nvasemmalla kädellään. Elisabetin vasemmalla puolella kulki hänen oma\näitinsä, herttuatar Ludovica. Heidän perästään tulivat hovin muut\nnaiset yliseremoniamestarin ohjaamina.\n\nSeitsentoista-vuotias morsian loisti nuoruuden koko ihanuudessa ja\nonnessa. Hänen morsiuspukunsa oli valmistettu paksusta valkeasta\nsilkkikankaasta, joka oli koristeltu kulta- ja hopea-ompeluksilla.\nLeningin päällä oli leveä mantteli pitkine laahuksineen, sekin\nkullalla kirjaeltu. Timanttisolki piti kiinni Brüsselin pitseistä\ntehtyä pitkää huntua. Morsiusseppele oli sidottu myrteistä ja\noranssikukista ja kiinnitetty komealla timanttidiademilla, jota hänen\nanoppinsa oli käyttänyt hääpäivänään ja jonka hän oli Elisabetille\nantanut häälahjaksi. Hänen kaulassaan oli timanttikoriste ja timantit\nloistivat kaikkialla hänen puvussaan. Rinnassa hänellä oli Baierin\nTherèse-ritarikunnan merkki ja Itävallan tähtiristi sekä kimppu\nvalkeita ruusuja.\n\nKirkonportilla keisarin ja tämän kihlatun otti vastaan\nruhtinas-arkkipiispa, joka pirskoitti heidän päälleen vihkivettä.\n\nPrinsessan laahustinta olivat siihen asti paasit kantaneet, mutta nyt\nnäiden sijaan astui hovinaisia. Morsiuspari astui rukouspallin luo, ja\nkummankin ruhtinaallisen perheen muut jäsenet menivät kukin paikoilleen.\n\nLyhyen rukouksen jälkeen Frans Josef ja Elisabet nousivat\npää-alttarille. He vastasivat papin kysymyksiin, vaihtoivat sormuksia\nja antoivat toisilleen kättä.\n\nRuhtinas-arkkipiispan toimitettua kirkolliset menot, Josef Platz'ille\nasetettu jalkaväkipataljoona ampui ensimäisen tervehdyslaukauksen.\nTykkien jyske kaupungin linnoituksista seuraavassa silmänräpäyksessä\nilmoitti, että itävaltalaiset olivat saaneet keisarinnan ja\nunkarilaiset kuningattaren.\n\nRiemuhuudot kajahtivat kirkon edustalla, ja tykkien jyske yhä jatkui,\nkirkkoruhtinaan pitäessä nuorelle parille seuraavan puheen:\n\n\"Missä rauhan ja yksimielisyyden ja rakkauden siteet yhdistävät miehen\nja naisen, sinne onni tulvehtii joka puolelta\", hän lausui. \"Te,\nkorkea prinsessa, joka nyt astutte Itävallan valtaistuimelle, olette\npuolisossanne tapaava ystävän, joka eroittamattomasti on yhdistänyt\nsielunsa teihin. Hän on tunteva teidän ilonne ja tuskanne omikseen,\nja te voitte avata sydämenne hänelle luottaen hänen muuttumattomaan\nrakkauteensa. Tämän maallisen elämän kaikissa vaiheissa hän on oleva\nteitä lähellä alati horjumattomalla osanotolla, hän on oleva teidän\nsuojeluksenne ja voimanne, teidän ilonne ja teidän toivonne, teidän\nylpeytenne ja kunnianne!\n\n\"Hänen majesteettinsa keisari on meidän Herraltamme saanut itselleen\nsuuren tehtävän. Boden-järvestä Siebenbürgeniin, italialaisesta\nPo-joesta Weiksel-joen rantamille kolmekymmentäkahdeksan miljoonaa\nihmistä katsovat häneen ja anovat suojaa ja apua hänen viisaudeltaan\nja voimaltaan. Mutta taakka, joka on hänen harteilleen laskettu, ei\nole ainoastaan kunniakas, se on myöskin raskas! Se on häneltä vaatinut\nsuuren uhrin: hänen majesteettinsa on lahjoittanut huolettoman\nnuoruutensa uhriksi kansalleen. -- Te, ruhtinatar, olette kutsuttu\nsuomaan hänelle korvauksen siitä nuoruudenonnesta, jonka hän on\nuhrannut!\n\n\"Pyhä Augustinus lausuu: Kun vaimo rakastaa miestään, koska tämä rikas\non, silloin hänen ajatuksensa ovat saastaiset, sillä silloin hän ei\nrakasta miestään, vaan tämän rahoja. Jos hän todella rakastaa miestään,\nniin hän rakastaa tätä silloinkin, kun tämä on köyhä ja kaikkea vailla.\nSemmoinen rakkaus teidän on suotava korkealle puolisollenne. Hänen\nhallitsijahuoltensa painostaessa te olette oleva hänelle kuin saari,\njoka keskellä kuohupäiden laineiden lepää rauhaisana, saaden orvokit\nja ruusut povestaan puhkeamaan. Saakoon kaikki puhdas ja jalo suojaa\nja hoivaa teidän majesteetiltanne, tavatkoon se esikuvansa keisarinna\nElisabetissa!\n\n\"Frans Josefin rinnalla, Itävallan sankarin ja suojelijan rinnalla,\nhänen keisarillinen puolisonsa on oleva ensimäisenä naisten joukossa,\nei vain hänen otsaansa koristavan kruunun voimasta, vaan vielä enemmän\nniitten hyveitten voimasta, jotka valtaistuimen korkeudesta levittävät\nlempeää valoansa kansojen yli.\"\n\nHääpäivänään keisari armahti valtakunnissaan melkein kaikki, jotka oli\ntuomittu majesteettirikoksista sekä rikoksista yleistä järjestystä\nvastaan. Samalla kertaa hän julisti, että samanlaisista rikkomuksista\nvireille pannut oikeusjutut olivat lakkautettavat.\n\nMinkälaista osanottoa keisarin häät herättivät, todistaa parhaiten\nhänen valtakunnassaan perustetut lukuisat hyväntekeväisyyslaitokset,\njotka saivat nimensä morsiusparista. Wieniläisten lahjat tekivät\nmahdolliseksi sen, että kaupungin muissa kirkoissa samalla kertaa\nkeisarin vihkiäisten kanssa vihittiin neljäkymmentä muuta paria; nämä\nvarattomat avioparit saivat kukin viisikymmentä guldenia oman kodin\nperustamiseen.\n\nMitä moninaisimmissa muodoissa harjoitettiin suurta hyväntekeväisyyttä:\nköyhät lapset saivat vaatteita, invalideja ruokittiin, puutteessa\nolevat perheet saivat lahjoja, ja tehtaanomistajat toimeenpanivat\njuhlia työväelleen.\n\nFrans Josef lahjoitti hääpäivänään 200,000 guldenia köyhille.\n\nKeisarinna sai häälahjana 60,000 guldenia, jotka hän päätti käyttää\nhyväntekeväisiin tarkoituksiin.\n\nTällöin hän ei ajatellut yksinomaan Wienin väestöä, vaan määräsi, että\nkeisarin kaikkien maiden piti saada osansa hänen lahjastaan.\n\n\n\n\nVI.\n\nEnsimäiset vaikeudet uusissa oloissa.\n\n\nElisabetin joutuessa naimisiin sanottiin hänestä, ja täydellä syyllä,\nettä niinkuin hän oli nuorin, niin hän oli myöskin kaunein keisarinna,\njoka milloinkaan oli pitänyt kädessään Habsburgien valtikkaa.\n\nHänen vartalonsa oli pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa pienet\nja sirot. Lapsekkaat kasvonpiirteet olivat hienot ja säännölliset.\nHänen huulillaan leikehti tavallisesti onnen päivinä kaunis hymy.\nSilmät olivat tummansiniset ja syvät. Iho oli kuin maito, ja veri\nteki tumman tukan varjostamana hurmaavan vaikutuksen; hajallaan hänen\ntukkansa muodosti hänen harteilleen kuin pitkän, paksun vaipan. Välistä\nhän piti sitä alhaalla kahdeksalle raskaalle palmikolle laitettuna,\nvälistä sommiteltuna pään päälle diademin tapaan.\n\nTämän hiusten tavattoman runsauden takia oli luonnollista, että hän\npiti päänsä pystyssä kuninkaallisen majesteetin koko arvokkuudella.\n\nIlman elämänkokemusta ja ihmistuntemusta kun oli ja täynnänsä\nensimäisen nuoruuden luottavaista lämpöä, hän näki elämän edessään\nlakkaamattomana juhlana. Uskollinen rakkaus olisi aina ympäröivä häntä,\nkaikki sydämet sykkisivät hänelle. Hän voisi olla rajattomassa määrin\nhyvänä hengettärenä ympäristölleen ja kansoilleen.\n\nMutta ensimäisen juhlahuuman haihduttua, pettymykset tulivat kuin iskut\ntoisensa jälkeen.\n\nSillä vaikka keskiluokka aluksi olikin varsin tyytyväinen\nkeisarinnaansa, ei ylempien piirien laita ollut läheskään niin.\nItävallan ylimystö on Europan jyrkin, ja sen piireissä pidettiin tätä\nruhtinatarta, joka kuului Baierin kuningashuoneen sivuhaaraan, aivan\nliian nuorena ja ennen kaikkea aivan liian vähän ylhäisenä olemaan\nheidän keisarinnanaan.\n\nElisabetilla olikin vastassaan suljetut sydämet, vaikka hän oli\ntoivonut niitten olevan avoimet, ja hänen tielleen kohosi tylyyden,\nkylmyyden ja juonien muuri. Hän, joka oli luullut tulevansa kaikkien\nharrastuksen ja kunnioituksen loistavaksi keskustaksi, tunsi\nitsensä pettyneeksi ja loukkaantuneeksi ja sai kokea, että häntä\nkadehtien koetettiin syrjäyttää niistä kunnianosoituksista, ja siitä\nvaikutuksesta, jotka hänelle kuuluivat.\n\nOli suuri onnettomuus hänelle, että hän niin aikaisin joutui\nsemmoiselle paikalle, jossa vaadittiin niin tavattoman suurta\nihmistuntemusta, tahdikkuutta ja notkeutta, olematta kasvatuksensa\nkautta tullut valmistetuksi täyttämään näitä vaatimuksia. Hän oli\nluottavainen, lapsellisen suora luonne, lintu raukka, joka oli lähtenyt\npesästään, ennenkuin oli vielä oppinut omin neuvoin lentämään.\n\nKaikki, jotka olivat Baierissa tunteneet hänet, olivat pitäneet\nhänestä. Kotona oli koko hänen olemuksensa uhkunut alkuperäistä\nelämäniloa, joka muistutti niistä metsistä ja tuntureista, joita\nhän niin suuresti rakasti. Kaikkialle, mihin hän astui iloisena ja\nleikkisänä, hän toi mukanaan tuoreuden tuulahduksen. Pää keikkui niin\nreippaana nuorilla hartioilla tumman, pitkän tukan kaartamana, kun taas\ntummansiniset silmät katsoivat aina avoimella ilmeellä, joka oli yhtä\nkaukana kiemailusta kuin ujoudestakin.\n\nSekä isän että äidin puolelta hän oli syntyisin Wittelsbachien\nsuvusta ja oli suuressa määrin perinyt suvun ominaisuudetkin: hän oli\nitsenäinen ja ylpeä, totuutta rakastava ja rohkea.\n\nItsessään hänen totuudenrakkautensa ja luonnollisuutensa olivat yleviä\nhyveitä, mutta nämä hyveet tulivat hänelle suureksi vaaraksi, koska\nhän ei osannut pakoittaa niitä semmoisiin muotoihin, jotka olisivat\nsopineet hovi-elämään.\n\nHänen olentonsa tuoreus ja keväisyys eivät sopineet Hofburgin eikä\nSchönbrunnin oloihin.\n\nOlemme eräässä aikaisemmassa luvussa nähneet, että hän keisarinnaksi\ntultuaan ei ollut saanut vielä läheskään täydellistä kasvatusta. Se oli\npäinvastoin tuskin alkanutkaan. Työ ja ajatteleminen eivät olleet tähän\nsaakka hänen elämässään saaneet mitään sijaa.\n\nTämä tiedettiin Wienin hovissa ja uskottiin, että häntä voitaisiin\nhuvittaa turhamaisuuksilla ja imartelulla viedä hänet mihin hyvänsä.\n\nPian kuitenkin huomattiin, että oli erehdytty. Hän, oli tosin nuori,\nmutta sukunsa muitten ominaisuuksien ohella hän oli perinyt sen\nrunsaan ja monipuolisen lahjakkuuden. Hänen vilkas henkensä otti\nitseensä kaiken, mikä kiinnitti hänen mieltään, ja hän osasi suurella\ntarkkuudella valikoida ja hylätä. Tämä voimakas personallisuus\nnousi kapinaan sitä vastaan, että sen olisi ollut pakko luopua\nyksilöllisyydestään ja tulla muokatuksi uudestaan hovimuotojen\nmukaiseksi.\n\nElämä Hofburgissa, missä toinen päivä oli toisensa kaltainen, väsytti\nhäntä sanomattomasti.\n\nEnsimäisestä hetkestä näyttäytyi selvästi, että hän inhosi loistoa ja\njuhlamenoja. Niin vähän kuin hän muissa suhteissa muistuttikin Marie\nAntoinettea, niin hovitapaa hän inhosi yhtä paljon kuin mainittu\nonneton kuningatar.\n\nWienin hovin naiset ja kavalierit, jotka olivat eläneet hovitavan\nlakien mukaan melkein siitä lähtien, kun olivat nähneet päivänvalon,\npitivät näitä lakeja aivan luonnollisina ja vallan välttämättöminä.\nNe olivat käyneet heidän elämänsä kehykseksi, vieläpä tottumuksen\nvoimalla muodostuneet heidän tunteittensakin ojennusnuoraksi. Mutta\nBaierin alppien luonnonlintu piti Itävallan hovin muotoja naurettavina\nja pikkumaisina. Hän ei voinut hengittää vapaasti tässä painostavassa\nilmassa, missä hänen siipiänsä päivän joka hetki hänen lennossaan\nsoukennettiin.\n\nEräässä ensimäisistä hoviseuroista, jossa Elisabet oli johtavana\nhenkilönä, hän vastoin kaikkia tapoja riisui hansikkaat kädestään.\nMuuan vanhemmista hovinaisista riensi kauhistuneena huomauttamaan, että\nhän rikkoi hovitapaa vastaan.\n\n\"Miksikä se ei olisi sallittua?\" keisarinna kysyi.\n\n\"Koska se on poikkeus säännöstä\", vastaus kuului.\n\n\"Niin ollen otamme poikkeuksen säännöksi\", Elisabet virkkoi.\n\nEi yksikään nuori mies voisi olla enemmän rakastunut, kuin Frans Josef\noli nuoreen puolisoonsa, jonka oli keksinyt ilman sukulaisten ja\nlähettiläiden apua.\n\n\"Olen rakastunut kuin luutnantti ja onnellinen kuin jumala\", hän\nkirjoitti eräälle ystävälleen heti, kun häitten viettämisestä oli\npäätetty.\n\nMutta kaikki hänen rakkautensa tarvittiinkin sovittamaan tätä kaikelle\npakolle vierasta lasta kaikkiin niihin siteisiin, jotka seurasivat\nItävallan ja Unkarin hallitsijattaren asemaa.\n\nVanhempien hovinaisten ja nuoren keisarinnan välillä sattui piankin\nyhteentörmäyksiä, ja keisarin piti usein tulla välittämään rauhaa. Hän\nsalli keisarinnan kernaasti löysätä vanhojen aikojen ankaroita siteitä,\nmutta ei uskaltanut hänen sallia tuoda hoviin uusia lakeja. Hänen\nvapaudenhalunsa sen vuoksi usein pani nuoren aviomiehen kärsimyksen\nkovalle koettelemukselle.\n\nKeisarinna rakasti sydämellisesti Fransiaan, mutta ei samalla tavalla\nkuin tämä vaimoaan. Huolimatta kiihkeästä luonnonladustaan, joka\nvarsinkin hänen myöhempinä aikoinaan usein purkautui ilmi, Elisabet\noli erotisessa suhteessa sangen kylmä. Hän tunsi eräänlaista arkuutta\nkeisarin intohimoisten tunteiden edessä ja säilytti suhteessaan häneen\nlapsellisen sielun puhtauden.\n\nHänen anoppinsa oli tähän saakka ollut rajattomana valtiaana hovissa.\nArkkiherttuatar Sophie olikin ansainnut tämän etevän aseman; pojan\nensimäisinä, hyvin vaikeina hallitusvuosina hän oli ollut keisarille\ntodellisena tukena.\n\nTavattoman älykäs kun oli, hän oli hankkinut itselleen kohtalokkaan\nvallan vaikutuksille hyvin alttiista keisarista. Niin kauan kuin\nvain oli vähintäkään mahdollisuutta pidellä valtikkaa sekä keisarin\nyksityisessä että valtiollisessa elämässä, äiti ei suinkaan aikonut\nluovuttaa hituistakaan vallastaan. Ensimäisen paikan Frans Josefin\nrinnalla hän oli säilyttänyt itselleen, eikä hän hetkeäkään ajatellut\nperääntyä seitsentoista-vuotiaan sisarentyttärensä tieltä.\n\nTuskin voi ajatella kahta naista, joilla olisi vähemmin edellytyksiä\nymmärtää toisiaan, kuin tämä anoppi ja tämä miniä, vaikka molemmat\nkuuluivatkin samaan sukuun.\n\nArkkiherttuatar Sophie oli täynnänsä vallanhimoa. Elisabet ei pannut\nmitään arvoa valtaan, ja vallanhimo oli hänelle vieras.\n\nTäti oli maailmaa kokenut, mutta nuorella keisarinnalla ei ollut vielä\nmitään käsitystä elämästä. Sophie hallitsi keisaria, mutta papit\nhallitsivat vuorostaan häntä. Elisabet palveli Jumalaa luonnossa;\njos oli mahdollista, niin hän vältti kaikkia kirkollisia juhlia, ja\npappisvaltaa hän vihasi.\n\nVanhempi nainen rakasti juhlamenoja, joissa itse sai näytellä\nensimäistä osaa, ja Elisabet taas mieluimmin pysyi erillään kaikista\njuhlamenoista.\n\nArkkiherttuatar eli siinä virheellisessä uskossa, että tätä lasta, joka\nniin odottamatta oli saanut keisarikruunun, kyllä voisi vallita, kun\nvain ympäröisi hänet huveilla ja nautinnoilla. Mutta Elisabetilla ei\nollut luonteessaan hiukkaakaan turhamaisuutta. Hän ei ollut koskaan\ntoivonut pääsevänsä keisarinnaksi taikka kuningattareksi saadakseen\nnauttia semmoisen aseman suomasta loistosta. Hän ei edes pitänyt\nkaupungissa asumisesta. Todennäköisesti hän olisi pitänyt parempana,\nettä hänen Fransinsa olisi ollut tuntematon ruhtinaanpoika, jotta\nhän yhä edelleen olisi voinut tyydyttää makuaan elämällä luonnossa,\njommoisesta elämästä hän kasvunaikanaan oli täysin siemauksin nauttinut.\n\nArkkiherttuatar Sophie vaikutti sisarentyttäreensä aluksi\npainostavasti, mutta sitten hän härnäsi keisarinnan vastarintaa.\n\nTiedämme Frans Josefin morsiamen saapuneen Wieniin sydän täynnä\ntoiveita ja unelmia ja siinä lujassa vakaumuksessa, että tästä\nhetkestä alkaen olisi ensimäisellä sijalla aviomiehensä rinnalla.\nMutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Elisabet tahtoi päästä\nkäyttämään keisarinnan-oikeuksiaan, anoppi koetti huomaamatta työntää\nhänet syrjään. Ylimielisesti hän polki keisarinnan toiveet jalkoihinsa\nja murskasi kovakouraisesti hänen pyrkimyksensä. Ottamatta huomioon\nminiänsä tunteita, anoppi joka tilaisuudessa laiminlöi hänet.\n\n\"_Madame Mère_\" (rouva äiti), niinkuin Sophieta kutsuttiin, vaikka hän\nei missään suhteessa ollut Napoleonin äidin kaltainen, oli suurvalta,\njonka ystävyyttä viisaus vaati säilyttämään. Sitä paitsi tiedettiin\nkeisarin erotisessa suhteessa olevan vaihtelevaisen ja luonnostaan\nhelposti vaikutuksille alttiin, joten hän todennäköisesti piankin väsyi\nvaimoonsa. Elisabetin kokemattomuus teki hänet sangen vähän sopivaksi\nvastustamaan hovin juonitteluja, ja kaikki ennustivat, että anoppi\ntässä taistelussa pääsisi voitolle.\n\nKeisarinna oli vielä kovin suosittu pääkaupungin väestön syvien rivien\nkeskuudessa. Ratsastaessaan keisarin rinnalla Wienissä, tämä hurmaava,\nseitsentoistavuotias lapsi pakostakin valtasi väkijoukkojen suosion\nsekä kauneutensa että ystävällisyytensä nojalla.\n\nMutta hovin vanhemmat kohtelivat häntä, niinkuin jo on mainittu, niin\nkylmästi ja halveksivasti, että se olisi murtanut vähemmän voimakkaan\nnaisen sielun. Köyhän herttuantyttären oli alituisesti siedettävä\nvihjauksia siitä, että hän ei ollut sen kunnian arvoinen, joka oli\ntullut hänen osakseen.\n\nHänen ylpeä sydämensä saattoi kaikkein vähimmin alistua semmoisen\nhalveksimisen alituiseen painostukseen.\n\nOn vaikeata olla miellyttävä, kun on itku kurkussa, hymyillä silloin,\nkun kyyneleet kihoilevat silmäkulmissa, esiintyä arvokkaasti ja\nmiellyttävästi, kun mieluimmin tahtoisi vetäytyä johonkin pimeään\nnurkkaan päästääkseen tuskansa vapaasti valloilleen.\n\nElisabet oli hermostunut luonne. Hän osoitti myöhemmin voivansa\nsuurilla hetkillä tehdä suuria uhrauksia, mutta hänen luonteensa\nmukaista ei ollut tehdä joka päivä pikku uhreja. Hän huomasi parhaat\najatuksensa ymmärrettävän väärin, parhaan tahtonsa tulkittavan\nkierosti, ja hän jäi yksikseen omassa hovissaan.\n\nKeisari osotti hänelle yhä edelleen mitä suurinta huomaavaisuutta,\nmutta aviopuolisoidenkin kesken esiintyi väärinkäsityksiä, jotka\ntoiselta puolen aiheutuivat nuoren vaimon loukatusta ylpeydestä,\ntoiselta taas anopin pyrkimyksistä halventaa häntä poikansa silmissä.\nVaikka rakasti miestään, Elisabet kuitenkin karttoi häntä. Hän ei\ntahtonut olla mikään kiusallinen lapsi, joksi arkkiherttuatar häntä\nnimitti.\n\nMutta tällä totuutta rakastavalla, voimakkaalla sielulla, joka oli\nkypsymässä, oli kiivaan kärsimättömyydenkin hetkiä, jotka eivät\nsuinkaan olleet omiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Häntä tympäsi\nkoko tämä maailma, jossa hän eli, maailma, joka oli täynnänsä\nitserakkautta ja voiton ja vallan himoa. Hermostuneena ja harkitsematta\nhän nousi vastarintaan lakkaamattomia vainoamisia vastaan. Hän\nkohteli silmiinpistävän tylysti niitä naisia, jotka kuuluivat anopin\npuolueeseen, ja soi suosionsa toisille, jotka kavalsivat ja pettivät\nhäntä.\n\n\n\n\nVII.\n\nMatkoilla valtakunnassa. -- Äidin-huolet.\n\n\nEi mikään ollut aluksi ollut nuoren keisarinnan toivomuksille\nenemmän vierasta kuin istuminen valtaistuimella yksinäisessä\nmajesteetillisuudessa, vain muutamien valikoitujen, ylhäisessä asemassa\nolevien perheiden ympäröimänä. Hän ikävöi päästä kansan keskuuteen,\noppia tuntemaan maataan ja alamaisiaan.\n\nHänen avioliittonsa alkuaikoina hänet usein nähtiin Wienin kaduilla.\nHänen ajaessaan pääkaupungin läpi, suuria ihmisjoukkoja kerääntyi hänen\ntielleen. Ihmiset tunkeilivat aivan hänen lähelleen, tyrkkivät toisiaan\nja tappelivat ilakoiden ja nauraen saadakseen nähdä hänet niin läheltä\nkuin mahdollista.\n\nEdeltäpäin kellekään ilmoittamatta aikeestaan ja vain yhden\nhovinaisen saattamana hän eräänä päivänä käveli kaupungilla. Eräällä\nvilkasliikkeisimmällä paikalla hän astui myymälään, jonka akkunassa oli\nhuomannut häntä huvittavan esineen.\n\nEi ollut suinkaan mieluinen yllätys hänelle huomata satoja ihmisiä\nkokoontuneina myymälän edustalle hänen aikoessaan poistua sieltä. Vain\npoliisin avulla ja suurten ponnistusten jälkeen onnistuttiin tekemään\nhänelle tietä.\n\nTämä kävelyretki herätti hovissa mitä suurinta tyytymättömyyttä.\n\n\"Hänen majesteettinsa luulee ilmeisesti vielä olevansa Baierin\nvuoristossa. Hän unohtaa olevansa Itävallan keisarinna ja mitä on\nvelkapää puolisonsa asemalle\", kuiskailtiin hänen ympärillään.\n\nSäikähtyneenä tästä yrityksestään antautua kansan keskuuteen,\nkeisarinna nyt väitteli niin paljon kuin mahdollista esiintymistä\nvilkasliikkeisillä paikoilla; hän rajoitti kävelynsä linnan puutarhaan\nja Schönbrunnin puistoihin.\n\nMutta hovi ei hyväksynyt sitäkään, että hän kokonaan vetääntyi\njulkisuudesta. Samat henkilöt, jotka vasta olivat soimanneet häntä\nsiitä, että hän oli kävellyt kaduilla, moittivat häntä nyt siitä, että\nhän ei siellä kävellyt.\n\n\"Keisarinna unohtaa, mitä hänen asemansa vaatii, ja että hän on\nvelvollinen näyttäytymään kansalle niin usein kuin mahdollista\",\nsanottiin nyt.\n\nNe epäystävälliset tuomiot, jotka keisarinna sai osakseen, tekipä hän\nmitä tahansa, saivat hänet vain yhä enemmän sulkeutumaan itseensä.\nIlkeämielinen hoviseura sai aikaan vahingon, jota ei enää koskaan\nsaatu korjatuksi, sillä tultuaan vanhemmaksi ja kypsyneemmäksi ja\nitsenäisemmäksi, keisarinna oli menettänyt kaiken halun näyttäytyä\npääkaupungissa.\n\nHänen luonteessaan piili perinnäinen taipumus viettämään syrjäistä\nhavainnontekijän-elämää, ja opittuaan rakastamaan yksinäisyyttä, hän\nrakasti sitä liian paljon enää milloinkaan luopuakseen siitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHabsburgien valtakunnan etäisimmissä osissa, Böhmissä, Mährissä,\nGaliziassa ja Unkarissa kuitenkin kärsimättöminä odotettiin tilaisuutta\nsaada lausua keisarinna tervetulleeksi sikäläisen väestön keskuuteen.\n\nKeisaripari tekikin pian useita pienempiä matkoja. Muutamia kuukausia\nhäittensä jälkeen keisari Frans Josef kävi puolisoineen Mährissä ja\nBöhmissä.\n\nSyyskuussa 1856 keisaripari matkusteli Itävallan alpeilla, vierailu,\njoka vieläkin elää kuvissa ja lauluissa ja kansan muistossa.\n\nKärtnenissä olevassa Heiligenblutin alppikylässä, missä keisari ja\nkeisarinna nukkuivat yötä, he kiipesivät samassa kylässä olevalle\nkorkealle Grossglockner-kukkulalle. Kello neljä aamulla he kuuntelivat\nmessua pikku kirkossa, ennenkuin lähtivät matkalle. Parin tottuneen\noppaan johtamina he alkoivat vuoren kiipeämisen.\n\nElisabet ratsasti osan matkasta, mutta hänen puolisonsa käveli\njalkaisin. 1,000 metrin korkeudella merenpinnasta keisari poimi\njyrkältä äyräältä kimpun \"edelweissiä\", ojentaen sen vaimolleen sanoen:\n\n\"Nämä ovat ensimäiset edelweissit, joita olen elämässäni poiminut.\"\n\nN.s. Wallner-majalla keisarinna pysähtyi lepäämään, kun sitä vastoin\nFrans Josef nousi korkealle Glockner-satulalle asti, joka on 2,400\nmetriä meren pinnan yläpuolella. Tämän alppikäynnin muistoksi\nWallner-maja sai nimen \"Elisabetruhe\" (Elisabetin levähdys).\n\nGrossglocknerilta matka kävi Steiermarkiin, missä he pysähtyivät vasta\nMarburgissa. Syyskuun 11 päivän iltana hallitsijapari saapui Graziin,\njoka loisti yhtenä valomerenä ja missä heidät, kuten kaikkialla\nmatkalla, vastaanotettiin riemulla.\n\nMarraskuun 17 päivänä keisari puolisoineen kävi niissä italialaisissa\nmaakunnissa, jotka silloin vielä muodostivat osan heidän\nvaltakuntaansa; sotalaiva \"Elisabeth\" vei heidät Triestistä Venetiaan.\n\nOli varrottu, että silloiset valtiolliset olot ja italialaisten\nvastenmielisyys Itävallan herruutta kohtaan aiheuttaisivat tylyn\nvastaanoton. Mutta \"Adrian kuningatar\", niinkuin kaunista Venetiaa\nkutsutaan, oli pukeutunut loistavaan juhlapukuun tervehtääkseen\nnuorta keisarinnaa. Marcus-tori oli juhlavalaistu ja kaupungissa\ntoimeenpantiin loistavia naamiohuveja.\n\nElisabet voitti kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja kauneudellaan.\nRahvaan naiset heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja suutelivat\nhänen käsiään. Ja Frans Josef lausui hänelle:\n\n\"Sinun suloutesi ja kauneutesi ovat tehneet enemmän tämän kansan\nvalloittamiseksi kuin kaikki minun armeijani pistimineen ja tykkeineen\nvoisivat aikaansaada.\"\n\nMilanossakin vastaanotto oli niin sydämellinen, että keisari\nliikutettuna huudahti:\n\n\"Kaikki entiset loukkaukset olen unohtanut.\"\n\nEnsimäisenä syntymäpäivänä, jota Elisabet vietti Itävallassa,\nBudapestin valtiopäivät lähettivät lähetystön onnittelemaan häntä ja\npyytämään, että hän pian tulisi käymään Unkarissakin.\n\nTähän keisarinna vastasi:\n\n\"Siitä hetkestä lähtien, kun sallimus yhtä rakkailla kuin\nkatkeamattomilla siteillä yhdisti minut Unkarin kuningaskuntaan, on\ntämän menestys ollut hartaimman osanottoni esineenä. Tunteeni tätä\nmaata kohtaan ovat, jos mahdollista, tulleet vieläkin voimakkaammiksi\nsen sydämellisen onnittelun johdosta, joka minulle tänään on esitetty\nja joka on niin kauniisti ilmennyt teidän puheessanne.\n\n\"Vastaanottakaa syvästi tuntemani kiitollisuus ja viekää toistaiseksi\nlämpimimmät tervehdykseni kansalle, joka teidät on lähettänyt. Toivon,\nettä minun pian suotaisiin täyttää maan toivomus ja läheltä oppia\ntuntemaan Unkarin kansa.\"\n\nKuten tunnettua, Frans Josef oli vain nuorukainen, kun hänen setänsä,\nkeisari Ferdinand, luopui kruunusta ja vetäytyi Pragiin päättämään\npäivänsä.\n\n\"Der Blutjunge\" (keltanokka), kuten viholliset nimittivät Habsburgien\nvaltakunnan kahdeksantoista-vuotiasta hallitsijaa, oli pakoitettu\nmelkein heti valtaistuimelle noustuaan lähtemään sotaan unkarilaisia\nvastaan, jotka tekivät kapinan.\n\nHänen omat voimansa eivät riittäneet tukahduttamaan levottomuuksia ja\nhän tunsi olevansa pakoitettu pyytämään apua Venäjältä. Tsaari Nikolai\nI antoi hänen käytettävikseen satatuhatta sotilastaan, ja näiden avulla\nhänen onnistui kukistaa kapina.\n\nUnkarin vallankumous 1848-1849 kukistettiin ankaruudella. Monet\nkaupungit, kylät ja herraskartanot poltettiin tuhkaksi, ja maa ja kansa\nvuoti verta melkeinpä parantumattomista haavoista.\n\nHillityllä katkeruudella kansakunta kesti kohtalonsa. Ennen\navioliittoaan Frans Josef kävi monesti Unkarissa levollisempien aikojen\nkoitettua, mutta nämä vierailut eivät kyenneet vähimmässäkään määrässä\nlieventämään häntä vastaan vallitsevaa kansan vihamielistä mielialaa\ntaikka murtamaan kansan passivista vastarintaa.\n\nHänen mentyään viisi vuotta myöhemmin naimisiin, viha yhä kyti\nUnkarissa.\n\nTiedämme, että hän hääpäivänään armahti valtiolliset rikoksentekijät\nmaissaan. Tähän lempeyden työhön hänen puoleltaan vastattiin vihdoinkin\nsovinnollisemmin tuntein toiseltakin puolelta.\n\nEnsimäisen ystävällisemmän mielialan merkit eivät kohdistuneet\nkuitenkaan häneen, vaan keisarinnaan. Hänen hymyilynsä se sulatti jään\nunkarilaisten sydämistä, hänen hyvyytensä ja kauneutensa laskivat\nensimäisen perustan Unkarin kansan ja sen kuningashuoneen välisille\nparemmille suhteille.\n\nSaatiin tietää, että Elisabet uutterasti opiskeli unkarinkieltä, joka\non Europan vaikeimpia. Tiedettiin hänen suojelevan maan taiteita ja\nettä hän osotti harrastusta sen elämään ja tapoihin. Tiedettiin vielä,\nettä unkarilaisten hyvinvointi oli yksi niitä harvoja aloja, joilla\nhän pyrki aikaansaamaan valtiollista vaikutusta, ja kerrottiin hänen\nvuodattaneen kyyneleitä niissä tilaisuuksissa, joissa hänen puolisonsa\noli kieltäytynyt täyttämästä unkarilaisten toivomuksia.\n\nJohtuu kysymään, mikähän voi olla syynä siihen, että tämä ruhtinatar,\njoka oli syntynyt niin kaukana Unkarista, joka lapsuutensa aikana ei\nkoskaan ollut kuullut ääntäkään sen kielestä ja joka koskaan ei ollut\nuneksinutkaan joutuvansa mihinkään kosketuksiin tämän valtakunnan\nkanssa, kuitenkin saattoi tuntea siihen niin lämmintä harrastusta.\n\nArvoitukseen on sielullinen ratkaisu.\n\nAstuessaan Wienin Hofburgiin, jonka seinien sisällä hän tästä lähtien\nolisi elävä, hän kohtasi mielialan, joka huokui mitä syvällisintä\nvastenmielisyyttä Unkarin kansaa kohtaan. Jokainen vapaamielinen\nliikahduskin oli kauhistus arkkiherttuatar Sophielle -- hovin\njohtavalla sielulle -- sekä niille papeille ja Itävallan hovi- ja\nvaltiomiehille, jotka olivat hänen apureinaan. Vereksenä oli vielä\nmielissä vaikutus, jonka unkarilaiset olivat herättäneet yrityksellään\nkatkoa kahleensa, ja nuori keisarinna kuuli monta karvasta sanaa ja\nankaraa tuomiota Leitha-joen toisella puolella asuvista alamaisistaan.\n\nElisabetin luonne oli vastarintaan taipuisa.\n\nErikoisen itsenäisen luonteensa vuoksi hän halusi ottaa lähemmin selkoa\nolosuhteista, voidakseen itse muodostaa mielipiteensä ja saadakseen\nvakaumuksen siitä, oliko hovipuolue oikeassa vai eikö.\n\nTäten hän sai heti aivan toisen vaikutelman, kuin mitä hänelle\netukäteen oli pyritty tyrkyttämään.\n\nHän tunsi mieltymystä unkarilaisten avoimeen, vilpittömään ja\nritarilliseen olemukseen ja niihin heidän ominaisuuksiinsa, jotka\nolivat sukua hänen oman luontonsa kanssa.\n\nKielen avulla hän toivoi oppivansa tuntemaan kansan sisäisen olemuksen\nja hän rupesi sen vuoksi opiskelemaan sitä niin vakavasti ja\nuutterasti, että ei antanut minkään vaikeuden lamauttaa päätöstään.\n\nHän oppikin, ei vain ymmärtämään kieltä, vaan hän puhuikin sitä aivan\nkuin olisi ollut syntyjään unkarilainen. Unkarinkielen lausumisen\ntaitavuudessa hän vei voiton kaikista Habsburgien kuningashuoneen\nvarhaisemmista jäsenistä.\n\n\"Kuningatar Elisabet puhui kieltämme ilman vierasta murtamista\",\nunkarilainen runoilija Mauri Jókai sanoo. \"Hän puhui sitä kuin reipas\nmaalaisnainen -- ei niin teeskennellen kuin useimmat ylimystömme\nnaiset. Korvissa vieläkin soivat hänen äänensä hopeanheleät säveleet.\"\n\nHänen ensimäinen opettajansa unkarinkielessä oli muuan vanha professori\nHomoky, jonka opetustapa oli ylen väsyttävä. Mutta ei sekään seikka\nvoinut jäähdyttää keisarinnan intoa päästä siihen päämäärään, jonka hän\ntässä suhteessa oli itselleen asettanut.\n\nUseita vuosia myöhemmin hän kysyi eräältä herralta, jonka opettajana\nHomoky oli ollut Theresianumissa:\n\n\"Pitikö teidänkin kirjoittaa niin hirmuisen paljon? -- Minä sain\nkirjoittaa niin, että sormiani pakotti\", keisarinna lisäsi.\n\nHomoky oli päntännyt häneen unkarinkielen kieliopin ja opettanut hänet\nymmärtämään helpompaa kirjallisuutta. Mutta tämä ei läheskään riittänyt\ntyydyttämään keisarinnaa. Hän tahtoi parantaa ja pyöristää taitoaan ja\nhankkia perinpohjaiset tiedot Unkarin kirjallisuudesta.\n\nTohtori Max Falk, joka siihen aikaan asui Wienissä sanomalehtimiehenä,\ntuli nyt hänen opettajakseen. [Tohtori Max Falk, myöhemmin\n\"Pester Lloydin\" päätoimittaja ja Unkarin valtiopäiväin jäsen, on\nmuistelmissaan, jotka muodostavat kaikkein parhaita kirjallisia\nkuvauksia Elisabetista, kertonut siitä ajasta, jonka oli keisarinnan\nopettajana.]\n\nHän käsitti asemansa opettajana aivan toisella tavalla kuin Homoky.\nHänen innostamanaan keisarinna ryhtyi lukemaan parhaita unkarilaisia\nkirjailijoita. Samalla hän piti keisarinnalle luentoja Unkarin kansan\nhistoriasta, kuvaillen varsinkin uudempaa aikaa. Keisarinna sai\nunkarinkielelle kääntääkseen Arnethin julkaiseman Itävallan Josef II:n\nja Venäjän Katarina II:n välisen kirjeenvaihdon, ja tämä työ sekä\nhuvitti että miellytti häntä suunnattomasti.\n\nMax Falk oli ihastunut hänen ahkeruuteensa ja melkein pikkumaiseen\ntarkkuuteen, jolla hän täytti velvollisuutensa sekä oppitunneilla\nettä niitten ulkopuolella. Eräänä aamuna hän ojensi opettajalleen\nunkarinkielisen kirjallisen käännöksen, sanoen:\n\n\"Eilen meni minulta koko aamupäivä vastaanottoihin, ja illalla\noli hovikonsertti. Konsertin loputtua olin niin väsyksissä, että\nmenin heti nukkumaan. Mutta mentyäni vuoteeseeni, muistin, että en\nollutkaan kirjoittanut unkarin-käännöstäni. Sen vuoksi repäsin lehden\nyöpöydälläni olevasta almanakastani ja käänsin erään kertomuksen.\nSuokaa anteeksi, että se on kirjoitettu lyijykynällä.\"\n\nKului muutamia vuosia, ennenkuin hän tuli ensimäisen kerran käyneeksi\nUnkarissa. Toukokuussa 1857 Frans Josef viimein matkusti sinne\npuolisonsa kera.\n\nKeisarinnaa odotti loistava vastaanotto hänen saapuessaan Unkariin.\nRiemuiten unkarilaiset tervehtivät nuorta kuningatartaan.\n\nKeisaripari oli päättänyt tehdä pitemmän kiertomatkan maassa, mutta\nyht'äkkiä se oli keskeytettävä.\n\nKeisarilla ja keisarinnalla oli siihen aikaan kaksi lasta,\narkkiherttuattaret Sophie ja Gisela, ja hovi oli tuskin kerinnyt\nmajoittua Ofenin kuningaslinnaan, kun saatiin tieto, että kaksi-vuotias\nSophie oli sairastunut.\n\nLääkärit lähettivät ensin tietoja, jotka rauhoittivat levotonta äitiä,\nmutta Debreczeniin tullessa toukokuun 28 päivänä oli odottamassa\nkirje, jossa lapsen tilan ilmoitettiin käyneen huonommaksi. Vanhemmat\npalasivat kiiruusti Budapestiin, ja seuraavana iltana heidän vanhin\ntyttärensä kuoli.\n\nKyynelsilmin Elisabet lähti Unkarista. Yksi hänen ensimäisistä,\nsuurista suruistaan oli kohdannut häntä hänen oleskellessaan magyarien\nkeskuudessa. Ehkäpä suru vielä lujemmin sitoi hänet tähän kansaan, jota\nhän myöhemmin elämässä oli oppiva rakastamaan niin hartaasti ja joka\nvastalahjaksi rakasti ja kunnioitti häntä kuin äitiä ja suojelusenkeliä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKruununprinssi Rudolfin syntymä. -- Vuoden 1859 sodan aika.\n\n\nOlemme edellisessä luvussa kertoneet, kuinka nuori keisarinna ja\nkuningatar Unkarin-matkansa aikana menetti vanhimman lapsensa. Olemme\nkuvanneet myöskin, kuinka ne iloiset toiveet, joilla hän alotti uuden\nelämänsä, olivat Wieniin tultua äkkiä sortuneet.\n\nJuuri mainittua lasta kantaessaan sydämensä alla, hän oli saanut\nkokea tuhansia pettymyksiä, mutta tulevan äidinilon ajatus sai hänet\nkestämään koettelemukset.\n\nSekä kansa että keisari ja tämän suku toivoivat ja odottivat\nkruununperillistä. Keisarinna ikävöi lasta, joka täyttäisi tyhjyyden\nhänen elämässään.\n\nTuskin vuotta oli kulunut vihkiäisistä, kun hän (maaliskuun 5 päivänä\n1855) synnytti tytön, joka ristittiin keisarin äidin kaimaksi.\nVarhaisesta aamusta alkaen ihmisjoukko oli häärinyt Laxenburgin linnan\nedustalla, jossa linnassa keisarinna silloin oli, ja Hofburgiin olivat\nkokoontuneet aateli ja korkeimmat upseerit ja virkamiehet.\n\nPettymys oli tavattoman suuri, kun saatiin tietää, että äsken syntynyt\nei ollutkaan prinssi. Maassa vallitsi kallis aika, eikä sen tähden\ntoimeenpantu mitään juhlallisuuksia pikku prinsessan syntymän eikä\nristiäisten johdosta.\n\nElisabet oli liian nuori ja kokematon täysin käsittääkseen\ntyytymättömyyden siitä, että hän ei ollut valtakunnalle lahjoittanut\nkruununprinssiä. Mutta pian hän kuitenkin sai havaita pettymyksen\nkaikkien kasvoilta eikä vähimmin keisarin.\n\nPettymys tuli vielä suuremmaksi ja sitä salattiin vielä vähemmin, kun\nhän heinäkuun 12 päivänä 1856 jälleen synnytti tytön.\n\nKeisarinna otti äidinvelvollisuutensa hyvin vakavalta kannalta eikä\ntoivonut mitään hartaammin kuin saada askarrella lastensa kanssa ja\nuhrata itsensä heille.\n\nMutta arkkiherttuatar Sophie otti häneltä pois heidät melkein heti. Hän\nkarkotti äidin Hofburgin loistosaleihin, missä Elisabet tunsi itsensä\nvieraaksi, ja järjesti nuorten prinsessojen asunnon suunnattoman\nsuuren, vanhan linnan sivurakennukseen.\n\nElisabetin täytyi vasten tahtoaankin verrata omaa elämäänsä äitinsä,\nPossenhofenin emännän sisällökkääseen elämään, joka oli täynnänsä työtä\nja jaloa uhrautumista lapsijoukkonsa hyväksi.\n\nTämä ajatus sai hänet vain sitä katkerammasti tuntemaan oman olemisensa\nsurullisuuden. Hänen itsensä oli pakko viettää paradielämää korkean\nasemansa loistossa; hänen täytyi elää palvellakseen kauneuttaan ja\nnäytelläkseen pukujaan. Hänen äidinrakkautensakin sai näyttäytyä vain\nhaluna välistä huvin vuoksi hetkisen leikkiä pienokaisten kanssa.\n\nHänelle huomautettiin niin usein ja jyrkästi, että hänen oli\nvälttämätöntä hankkia valtakunnalle kruununperillinen, että hän\nrupesi aivan pelkäämään. Eräänä päivänä hän kuuluu avanneen sydämensä\näidilleen ja kysyneen häneltä:\n\n\"Luuletko, että Frans seuraa Napoleonin esimerkkiä ja purattaa\navioliittomme, jos minä en saa poikaa?\"\n\n\"Ei sinun pidä miettiä semmoisia asioita, lapseni. Fransisi rakastaa\nsinua kaikesta sydämestään\", vastaus kuului. Ja viisas äiti kuuluu\nlisänneen:\n\n\"On kahta lajia naisia: semmoisia, jotka saavat kaikki, mitä toivovat,\nja semmoisia, jotka eivät saa mitään siitä, mitä toivovat. Sinä näytät\nkuuluvan viimemainittuihin. Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat\nja olet jalo luonne. Mutta sinulta puuttuu eräs ominaisuus: et kykene\nalentumaan ympäristösi kannalle etkä voi kohota olosuhteiden voimalla.\nKuulut toiseen aikaan kuin meidän, aikaan semmoiseen, jossa oli\npyhimyksiä ja marttyyrejä. Älä vedä maailman katseita itseesi olemalla\npyhimys, mutta älä myöskään päästä sydäntäsi murtumaan kuvittelemalla\nolevasi marttyyri.\"\n\nYhä kiihkeämmin Elisabet alkoi toivoa saavansa pojan. Jos tämä\ntapahtuisi, hän toivoi elämän vielä voivan muodostua hänelle\nonnellisemmaksi, kuin se oli näyttänyt tahtovan muodostua hänen\nensimäisinä aviovuosinaan.\n\nKohta hänen täytettyään kaksikymmentä vuotta, tämä hänen harras halunsa\ntoteutui. Illalla elokuun 21 päivänä 1858 Frans Josefin nuori, kaunis\npuoliso synnytti heikon ja hintelän, mutta kauniin pojan. Syrjäyttäen\nkaikki muodollisuudet, onnellinen isä kiinnitti \"Kultaisen taljan\"\nritarimerkin poikansa kehtoon.\n\nSeuraavana aamuna sähkölennätin vei tiedon keisaripojan syntymästä\nmaailman etäisimpiinkin osiin; sata yksi tykinlaukausta pamahti\nItävallan ja Unkarin kaikista linnoituksista. Miljonat ihmiset\ntervehtivät tapahtumaa riemulla, ja kaikkialla suuressa valtakunnassa\nkokoonnuttiin kirkkoihin rukoilemaan äidin ja lapsen puolesta.\n\nHengenvaarallisessa tungoksessa ja ylenpalttisen sydämellisten\ntervehdysten tulviessa keisari ajeli pääkaupungissaan. Kokonainen\nkynttiläin meri oli sytytetty äsken syntyneen kunniaksi, kaikkiin\nmahdollisiin paikkoihin oli laitettu näkyviin lämpimiä tervehdyksiä\nkeisariparille ja heidän pojalleen. Kaikkialla laulettiin\nkansanlauluja, johon oli sommiteltu seuraava säkeistö:\n\n    \"An des Kaisers Seite waltet\n    Ihm verwandt durch Stamm und Sinn,\n    Reich an Reiz, der nie veraltet,\n    Unsre holde Kaiserin.\n\n    Was das Glück zuhöchst gepriesen,\n    Ström' auf Sie der Himmel aus!\n    Heil Frans Josef, hei! Elisen,\n    Segen Habsburgs ganzen Haus!\"\n\n(Keisarin rinnalla vallitsee hänen sukulaisensa perheen ja mielen\npuolesta, lempeä keisarinnamme, täynnä suloa, joka ei koskaan vanhene.\n-- Mitä on korkeimmaksi onneksi ylistetty, sen taivas hänelle\ntulvimalla suokoon! Terve, Frans Josef, terve, Elisabet, siunattu\nolkoon koko Habsburgien suku!)\n\nIhastus sai uutta virikettä, kun kruununprinssi kasteessa sai suuren\nesi-isänsä Rudolfin nimen. Wienin kaupunginvaltuusmiesten onnitellessa\nFrans Josefia ristiäisten johdosta, keisari vastasi:\n\n\"Taivas on suonut minulle pojan, joka kerran on näkevä uuden,\nsuuremman ja kauniimman Wienin. Mutta vaikka kaupunki muuttuukin,\nprinssi on tapaava muuttumattomana samat uskolliset sydämet, jotka,\njos niin tarvitaan, ovat kaikissa olosuhteissa osottavat hänelle\nuhrautuvaisuuttaan.\"\n\nBurg-teatterin kuuluisa näyttelijätär, rouva Rettich, esiintyi illalla\nelokuun 22 päivänä historian hengettärenä ja lausui näyttämöltä\nFriedrich Halmin kirjoittaman juhlaprologin, joka alkoi seuraavin\nsanoin:\n\n    \"Hier steht das Jahr, der Tag hier eingegraben,\n    Der Rest der Tafel aber bleibe leer,\n    Denn ich muss Raum für seine Thaten haben.\n    Und Grosses, ahn' ich, schreibe ich noch hierher...\"\n\n(Tähän on kaiverrettuna vuosi ja päivä, mutta loput taulusta jääköön\ntyhjäksi, sillä minun täytyy jättää tilaa hänen teoilleen. Ja suurta,\naavistan, vielä tähän kirjoitan ...)\n\nSuuret ja pienet runoniekat ennustivat uudelle habsburgilaiselle\nkunniaa ja suuruutta intomielisissä juhlahymneissä. Yksi ainoa tässä\nsuuressa riemukuorossa värähytti vakavampia säveleitä. Tämä poikkeus\noli sittemmin niin tunnettu runoilija Ludvig Anzengruber, joka toivoi,\nettä pienokainen ei koskaan saisi kokea, kuinka raskaasti kruunu voi\npainaa.\n\nSillä hetkellä Rudolfin äiti oli kansan suosiossa. Hänen vihollisensa\nvaikenivat, hänen anoppinsa oli tyytyväinen, ja itse hän oli onnellinen.\n\n\"Kukaan ei tähän asti näytä tarvinneen minua\", hän virkkoi, \"ei\nedes pikku tyttönikään, jota koetetaan pitää minusta loitolla\nniin paljon kuin mahdollista. Mutta en aijo suostua siihen, että\npoikani otettaisiin minulta ja jätettäisiin hänet vierasten ihmisten\nkasvatettavaksi. Hän on tarvitseva minua, ja me teemme toisemme\nonnellisiksi.\"\n\nTaaskin hän erehtyi. Rudolf karkotettiin melkein heti lastenkamariin,\nlinnan etäisimpään osaan. Turhaan äiti vastusti tätä järjestystä.\nAnoppi oli vallitseva eikä tämä kopea arkkiherttuatar tahtonut\nsallia, että Europan yhden mahtavimman valtakunnan perillinen saisi\nkasvatuksensa nuorelta keisarinnalta, joka hänen mielestään ei ollut\nselvillä edes siitä, kuinka hänen itsensä pitäisi käyttäytyä.\n\nElisabetin rukoillessa lupaa saada täyttää äidinvelvollisuutensa ja\nhuomauttaessa, kuinka lohdullista hänelle olisi saada pienokainen omaan\nhoivaansa, arkkiherttuatar vihastui. Hänen mielestään Elisabetilla\noli täysi syy pitää itseään onnellisena, eikä hän voinut tai tahtonut\nkäsittää, että nuori äiti olisi minkään lohdutuksen tarpeessa.\n\nNäköjäänhän anoppi olikin oikeassa: ulkonaisessa suhteessa Elisabet\noli avioliitollaan saanut kaikki, mitä maailma saattoi tarjota. Mutta\nhän ei ollut kyllin pintapuolinen luonne, jotta ulkoinen loisto olisi\nvoinut korvata hänelle pettyneet toiveet taikka täyttää hänen sydämensä\ntyhjyyden.\n\nHänen asemansa tuli melkoista huonommaksi sen kautta, että keisarin\nlähinnä vanhin veli kesällä 1857 meni naimisiin Belgian kuninkaan\nLudwig I:n kunnianhimoisen tyttären Charlotten kanssa. Tämä näet heti\nliittyi hovin siihen puolueeseen, joka oli vihamielisellä kannalla\nkeisarinnaa kohtaan. Hänestä tuli anoppinsa suosikki, ja se seikka,\nettä hän itse pysyi lapsettomana oli vain lisäsyynä hänelle kadehtimaan\nkälyään.\n\nSynkkiä pilviä nousi sillä välin valtiolliselle taivaanrannalle. Frans\nJosefin italialaisten alamaisten keskuudessa vallitsi mieltenkuohu,\nja Habsburgien valtakunnan muissakin osissa oli syvällistä\ntyytymättömyyttä hallitukseen.\n\nEi ollut mikään salaisuus, että arkkiherttuatar Sophie voimakkaalla\nkädellään ohjasi valtakunnan sekä sisäisiä että ulkonaisia asioita.\nItävallassa puhuttiin julkisesti, että hän se julisti sodat ja\nteki rauhat. Hänen harjottamansa valta herätti tyytymättömyyttä\nlaajoissa piireissä. Upseerit, porvarit ja virkamiehet ilmaisivat\ntyytymättömyytensä \"hamevaltaan\".\n\nSodan syttyessä Ranskaa ja Sardiniaa vastaan 1859, maan kiistämättömät\nedut ja sen alueet merkitsivät keisarin äidille vähemmän kuin\njesuitojen vallan ylläpitäminen.\n\nElisabet tajusi, kuinka onnetonta oli, että hänen puolisonsa salli\näitinsä ohjata häntä valtiollisessakin suhteessa. Hän paloi halusta\npuuttua asiaan ja saada tämä epäkohta autetuksi, mutta hän oli aivan\nvoimaton.\n\nHänen neuvojaan ei kysytty, eikä toivottu hänellä edes olevan\nmielipiteitä, vielä vähemmän hänen niitä ilmaisevan.\n\nSillä aikaa kun Frans Josef taisteli Solferinon luona ja hänen\nanoppinsa kirjoitti kirjeitä Europan hoveihin ja piti pitkiä\nneuvotteluja valtiomiesten ja diplomatien kanssa, keisarinnan oli\nsupistettava toimintansa siihen, että kävi tapaamassa upseereja ja\nsotamiehiä, jotka haavottuneina palasivat Italian taistelukentiltä.\n\nLaupeuden enkelinä hän vaelsi sairashuoneissa. Hän meni sairasvuoteelta\ntoiselle, maistoi ruokia, joita potilaille tarjoiltiin, ja jakeli rahaa\nja paperosseja.\n\nHänen lohduttavat sanansa lankesivat sitä parempaan maahan, kun ne\nilmeisesti tulivat sydämestä ja olivat vapaat siihen aikaan niin\ntavallisesta intoilevasta saarnailusta.\n\nSe tekopyhyys, jolla arkkiherttuatar Sophie verhosi kaikki tekonsa, oli\nElisabetista kovin vastenmielistä, eikä hän salannut tyytymättömyyttään\nsiitä, että klerikalisella puolueella oli ylivalta. Eräässä suuressa\nhovijuhlassa paavin lähettiläs seisoi hänen lähellään, niin että\nhänen jalkansa sattuivat sekaantumaan keisarinnan pitkään laahukseen.\nSuuttunein katsein ja niin kiukkuisesti keisarinna nyhräsi laahuksensa\nirti, että pyhän isän lähettiläs oli kaatua nurin lattialle.\n\nTämä kohtaus herätti suurta iloisuutta, sillä oltiin vakuutettuja\nsiitä, että yhtä kernaasti kuin keisarinna olisi tahtonut nähdä\nlähettilään keikahtavan nurin tanssisalin permannolle, yhtä mielellään\nhän olisi nähnyt, että hänen vaikutusvaltansa linnassa olisi tyystin\nloppunut.\n\n\n\n\nIX.\n\nAvioliiton ristiriitoja. -- Elisabetin sairaus. -- Hänen oleskelunsa\nMadeiralla.\n\n\nValtionasiat, seuraelämän huvittelut, metsästyksen ilot ja keisarin\ntaipumus palata siihen kevyeen elämään, jota hän oli viettänyt ennen\navioliittoaan, yhä syvensivät juopaa nuoren avioparin välillä.\n\nFrans Josef omisti suuressa määrin luontaista sydämellisyyttä. Mutta\nhänellä oli heikkoutensa, ja lähemmin tarkastaessa hän vähän vastasi\nniitä ihanteellisia kuvitteluja, joita hänen puolisonsa oli hänestä\npitänyt.\n\nKeisarinna oli liian ylhäinen luonne käyttääkseen alhaisia keinoja\nhänen kahlehtimisekseen; hän ei ylipäänsä lainkaan tahtonut taistella\nsäilyttääkseen miehensä rakkautta.\n\nHänen alakuloisuutensa ja kasvava vastahakoisuutensa ottaa osaa hovin\nhuveihin vaikutti puolestaan siihen, että keisari vieraantui hänestä.\nKeisaria väsytti hänen alakuloinen hiljaisuutensa, joka vaikutti häneen\nkuin äänetön moite.\n\nHänen esiintyessään majesteettisen naisellisuutensa täydellisessä\nloistossa, haaveksivat silmät saivat epäluuloisen ilmeen, ja avointen,\nkauniitten kasvojen piirteet alkoivat laihtua ja käydä jyrkiksi.\n\nHän sai yhä kestää ankaraa vainoa hovissa olevien vihollistensa\npuolelta, jotka lakkaamatta keräsivät kokoon kaikki, mitä voi lukea\nhänelle viaksi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, pitäen ilonaan\nsaattaa sen keisarin tietoon.\n\nKeisari yhä enemmän luisui hänestä loitommaksi. Elisabet oli mennyt\nnaimisiin tietämättä, mitä avioliitto oli, ja hänen nuoruutensa oli\nalussa tehnyt hänelle mahdottomaksi kiihtyä yhtä tulisiin tunteisiin\nkuin Frans Josef.\n\nHänet oli kasvatettu ankarien perussääntöjen mukaan siveyden ja moralin\nsuhteen, ja lapsuudenkodissaan hänellä oli ollut silmiensä edessä aina\nvanhempainsa onnellinen yhdyselämä. Varmaan hän oli toivonut löytävänsä\nelämänonnensa puolisonsa rakkaudesta, ja hänen yksinäinen asemansa\nWienissä, keskellä niin monia vihamielisiä aineksia, oli hänessä\nvirittänyt hartaan halun päästä liittymään häneen yhä lähemmin.\n\nTodellisuus oli musertanut hänen kuvitelmansa. Häntä ei vaivannut niin\npaljon se, että oli menettänyt vaikutusvaltansa miehensä suhteen,\nehkäpä ei pelko hänen rakkautensakaan menettämisestä. Hänet musersi\nkokonaan se seikka, että hän oli menettänyt kaiken luottamuksensa\naviomieheensä.\n\nWittelsbachien ylpeälle tyttärelle oli vieraiden ihmisten sääli\nkatkerin loukkaus -- almu, joka leimasi hänet melkein kerjäläiseksi.\nHän peitti raskasta pettymystään niin paljon kuin mahdollista ja\nvetäytyi yhä enemmän elämään yksinään. Mutta hänet valtasi samalla\nsyvällinen vastenmielisyys maailmaa kohtaan, joka riemuitsi hänen\ntuskistaan.\n\nHovissa, jossa vallitsi aivan liian suuri kevytmielisyys, jotta siellä\nolisi siedetty tahratonta hyvettä, koetettiin, jos suinkin mahdollista,\nkeksiä jotakin tahraa keisarinnan maineesta, mutta nuori keisarinna oli\nsanan ankarimmassa merkityksessä kerrassaan tahraton nainen.\n\nHänen terveytensä kärsi, mutta hän taisteli uljaasti ruumiillista\nheikkouttaan vastaan.\n\nJonkun aikaa kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen hän sairastui\ntautiin, jota lääkärit eivät voineet käsittää ja jota he turhaan\nkoettivat parantaa.\n\nLukuisien neuvottelujen ja tutkimusten jälkeen he vihdoin luulivat\nkeksineensä, että hänen keuhkonsa olivat vialla. He ilmoittivat\nhänelle, että hänen tästä lähtein pitäisi noudattaa kaikkia mahdollisia\nvarokeinoja ylläpitääkseen horjuvia voimiaan, tieto, joka masensi häntä\nsyvästi.\n\nPäivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta hän tuli yhä sairaammaksi.\nHäntä kehotettiin koettamaan saada terveytensä takaisin ja voimansa\npalautetuiksi oleskelemalla Madeiralla, jota siihen aikaan pidettiin\nsopivimpana kylpypaikkana rintatautisille. Mutta vaikka taudin tuhoisa\nvaikutus oli selvästi nähtävissä hänen kalpeilta kasvoiltaan ja\nlaihasta varatalostaan, hän viimeiseen asti vastusti tätä ehdotusta.\n\nUuden vuoden aikoihin 1861 hän kuitenkin päätti matkustaa Madeiraan.\nSurullisin tuntein häntä seurattiin matkalle, sillä monet epäilivät,\ntokko hän tulisi hengissä edes perillekään. Itse hän ehkä kaikkein\nvähimmin uskoi enää koskaan parantuvansa, mutta hän kesti kohtalonsa\nkärsivällisesti ja valoi ympäristöönsä tuskan sekaista kunnioitusta.\n\nEuropa oli hänen lähtiessään verhottuna kylmään ja usvaan. Viikkoa\nmyöhemmin noustessaan maihin Madeiralla hän kohtasi kesän, tropillisen\nkasvullisuuden, loistavan auringon ja kirkkaan, sinisen taivaan.\n\nHänen asuntonsa oli hurmaavalla paikalla. Talo oli rakennettu huvilan\ntyyliin ja sitä ympäröi pitkä veranta. Hoviseurueen huoneet olivat\nvaatimattomat, mutta keisarinnan salongit ensimäisessä kerroksessa\nolivat hienosti sisustetut.\n\nAivan sen talon takana, jossa keisarinna asui, kohosi vuoriharjanne,\njonka yksityiset kukkulat kohoavat neljän, viiden tuhannen jalan\nkorkeuteen. Pihaportista vei tie puutarhan läpi meren rannalla olevalle\nterassille.\n\nMaaliskuussa alkoi sokerinkorjuu. Koko saari komeili kukkaispuvussa, ja\nkeisarinna käytti ihanaa kevätilmaa jokapäiväisiin kävelyretkiin.\n\nTauti, joka oli niin kovasti iskenyt häneen, muodostui samalla kertaa\nvapauttajaksi, sillä sen nojalla hän oli voinut repäistä itsensä irti\npiinallisesta hovielämästä. Ja pitkällinen yksinäisyys lujitti hänen\nkärsivällisyyttään ja valmisti häntä niihin koviin koettelemuksiin,\njoita sallimuksella vielä oli hänelle varattuina.\n\nKäyskennellessään meren rantamilla hänellä oli yllin kyllin aikaa\nrauhassa ajatella asemaansa Wienissä ja nuoruutensa taisteluita.\n\nHän ajatteli myöskin kaikkia kotiinsa Baieriin jättämiään rakkaita\nomaisiaan. Hänen ajatuksissaan kuvastui jälleen elävänä muisto hänen\nkotimaansa vuoristossa olevasta rauhaisasta linnasta sekä isänsä\npolvella kuulemistaan seikkailuista ja saduista. Joka päivä hän\nkirjoitti kirjeitä miehelleen, vanhemmilleen ja sisaruksilleen, ja\nhänen sisarensa Helena, joka oli mennyt naimisiin Thurn und Taxisin\nruhtinaan kanssa, kävi häntä saarella tapaamassa.\n\nKun Madeiraan tuli harvoin laivoja, niin elämä siellä oli hyvin\nyksitoikkoista. Elisabet oli aina rakastanut luontoa, mutta nyt se tuli\nhänelle kaksin verroin rakkaaksi.\n\nHän nousi varhain ylös, opiskeli kieliä ja harjoitti soitantoa, mutta\nse ei riittänyt tyydyttämään hänen toimintahaluaan.\n\nTämä oleskelu kaukaisella saarella soi hänelle vielä uuden, runsaan\nlahjan: hän oppi rakastamaan runouden maailmaa. Tahtoessaan tuudittaa\ntuskansa lepoon, hän turvautui kirjoihin. Pitkinä, yksinäisinä iltoina\nhän seurusteli niitten kanssa, niinkuin olisivat olleet rakkaita\nystäviä, ja ne vaimensivat hänen levotonta ikävöimistään ja kohottivat\nhänet elämän pikku huolten yläpuolelle.\n\nWienissä odoteltiin sillä välin uutista keisarinnan kuolemasta. Mutta\nsiihen sijaan saatiinkin tietää hänen yskänkohtaustensa käyneen\nharvinaisemmiksi ja helpommiksi ja viimein, että lempeä ilmanala oli\ntehnyt ihmeteltävän vaikutuksen hänen terveyteensä.\n\nNeljän kuukauden oleskelun jälkeen hän voi lähteä Madeiralta.\n\nPalatessaan toukokuun puolivälissä Itävaltaan, hän joutui hirveän\nmyrskyn käsiin. Hän matkusti kuningatar Viktorian huvilaivalla\n\"Victoria and Albert\", jota kiihtyneet aallot viskelivät kuin\npähkinänkuorta. Melkein koko ajan keisarinna istui kannella, vaikka\npilvenkorkuiset laineet löivät hänen ylitsensä, uhaten pyyhkäistä hänet\nmukaansa. Ylimmäinen kamariherra pyysi ja rukoili, että hän poistuisi\nhyttiinsä, mutta turhaan.\n\nHän sidotti itsensä kiinni mastoon voidakseen nauttia suuremmoisesta\nnäytelmästä.\n\nToukokuun 8 päivänä hän nousi maihin Triestissä. Edellisenä iltana\nkeisari seurueineen oli saapunut sinne vastaanottamaan häntä. Varhain\naamulla hän nousi keisarilliseen huvilaivaan \"Fantasia\" mennäkseen\nkeisarinnaa vastaan; keisarilaivaa saattoi viisi juhlallisesti\nkoristettua höyrylaivaa, joissa oli Triestin ylhäisöä ja useita\nsoittokuntia.\n\nPorte Rosen edustalla laivat kohtasivat toisensa, ja Frans Josef\nastui puolisonsa laivaan. Kello kymmenen linnoituksen ensimäiset\nlaukaukset ilmoittivat laivojen lähestyvän. Patterien ja sotalaivojen\nampuessa tervehdyslaukauksia, keisari ja keisarinna saapuivat satamaan\nja astuivat maihin arkkiherttuan -- sittemmin Meksikon keisarin --\nMaksimilianin huvilinnan laituriin Marimarin luona, missä juhlallinen\nvastaanotto tapahtui.\n\nMuuan kuuluisa maalari on esittänyt sen silmänräpäyksen, jolloin\nnuori onnellinen arkkiherttuatar Charlotte suurella mereen johtavalla\nmarmoriterassilla syleilee kotiutuvaa, ihanaa keisarinnaa.\n\nBadenissa Wienin luona Elisabet tapasi anoppinsa ja lapsensa. Viisi\npäivää myöhemmin keisaripari saapui Wieniin, jonka asema oli kukilla\nkaunistettu.\n\nMatka linnaan kuljettiin avovaunuissa ja kansan riemuitessa. Keisarinna\ntervehti joka puolelle erinomaisen ystävällisesti ja kansan vilpitön\nilo hänen parantumisestaan ilmeni sekä vastaanotossa että seuraavana\npäivänä pidetyssä kiitosjumalanpalveluksessa.\n\n\n\n\nX.\n\nKorfussa. -- Kotiintulo. -- Pako Wienistä. -- Keisarinna vuoden 1866\nsodan aikana.\n\n\nOleskelu Madeiralla ei tuottanut pysyväistä parannusta, niinkuin oli\ntoivottu. Keisarinna ei ollut kerinnyt olla monta viikkoa Wienissä,\nennenkuin yskä palasi ja hän rupesi tuntemaan itsensä jälleen\nvoimattomaksi ja sairaaksi.\n\nAlettiin pelätä, että hänen henkilääkärinsä oli erehtynyt sairaudesta,\nja keisarinnan rauhoittamiseksi kutsuttiin se lääkäri, joka oli\nhoitanut häntä hänen lapsuudessaan. Tämä huomasikin, että keisarinna\nei suinkaan sairastanut rintatautia, vaan että hänellä oli vakava\nvatsanpohjavika.\n\nMolemmat lääkärit olivat yksimieliset siitä, että hänen piti\nmahdollisimman pian poistua Wienistä, mutta olivat samalla sitä mieltä,\nettä hänen tällä kertaa ei pitäisi valita Madeiraa, vaan sen sijaan\nlähempänä oleva Korfu.\n\nTuskin kuukautta siitä, kun oli tullut Madeiralta, hän lähti Korfuun,\nmihin saapui onnellisesti kolmen päivän merimatkan jälkeen.\n\nWienissä luultiin nyt varmasti, että hän ei enää koskaan saisi takaisin\nentisiä voimiaan ja että hänellä ylipäätään ei olisi pitkälti elämisen\naikaa.\n\nHänen henkilääkärinsä oli lähtenyt hänen mukaansa. Hänen asuntonsa,\njoka sijaitsi puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, Korfusta, oli\npuutarhojen ja istutusten keskellä.\n\nHänen heikkoutensa otettiin kaikin mahdollisin tavoin huomioon. Jotta\npotilas ei häiriintyisi, lakkautettiin ne tervehdyslaukaukset, jotka\nmuuten joka aamu ammuttiin linnan tykeistä.\n\nKeisarinna ihastui vähitellen oloonsa Korfulla, ja pian huomattiin\nsikäläisen ilmaston tekevän suunnattoman paljon suotuisamman\nvaikutuksen hänen terveyteensä kuin Madeiran ilmanalan. Hän ei ollut\nkauan viipynyt Korfulla, kun jo rupesi huomaamaan melkoisen parannuksen\ntilassaan.\n\nHänen asumansa talon lähellä on Aja Kyriahin vuori, jonka huipulla on\npieni yksinäinen kirkko sypressien keskellä.\n\nJoka aamu ennen auringon nousua keisarinna käveli tämän vuoren huipulle\nsaakka.\n\nUseita vuosia myöhemmin, satuttuaan uudestaan tälle saarelle, hän kävi\njälleen samalla vuorella.\n\n\"Rakastan tätä paikkaa\", hän sanoi. \"Täällä voisin vastustaa\nmatkustushimoani ja jäädä rauhaan pysyväisesti.\"\n\nHänen sisarensa, Thurn und Taxisin ruhtinatar Helena, tuli Korfuun\nkoko ajaksi hänen luokseen. Myöskin Frans Josef kävi häntä siellä\ntervehtämässä useita kertoja.\n\nParin kuukauden kuluttua saapui se iloinen tieto, että keisarinna\ntuntui olevan melkein aivan terve.\n\nLokakuun lopulla hän lähti saarelta ja matkusti Venetiaan, missä aikoi\nviipyä yli talven.\n\nOlemme ennen nähneet, kuinka hän jo aikaisemmalla käynnillään\nVenetiassa oli vallannut kaikkien sydämet, ja valtiollisesta\njännityksestä huolimatta, joka viime vuosien kuluessa ei ollut\nvähentynyt, hän tälläkin kerralla saattoi iloita kansansa lämpimästä\nmyötätunnosta.\n\nTotuttuaan siellä ilmanvaihtoon, hän Ischlissä ja Kissingenissä saattoi\nyhä kartuttaa voimiaan.\n\nVielä juhlallisempi kuin vastaanotto Triestissä Madeiralta palattua,\noli se vastaanotto, joka valmistettiin hänelle, kun hän elokuun 14\npäivänä 1862 jälleen saapui Wieniin. Koko kaupunki oli juhlavalaistu.\n\"Jumala varjelkoon maamme äitiä\", \"Tervetuloa, Elisabet\" ja muita\nsamanlaisia tervehdyksiä oli ripustettu julki kaikkialle. Pääkaupungin\nlaulukuorot kunnioittivat häntä, ja 16,000 tulisoihtua liehui ilmassa,\nkun pormestari Zelinka hehkuvassa puheessa ilmaisi wieniläisten ilon\nhänen palaamisestaan.\n\n\"Siihen iloon, jota tunnen palaamisestani Wieniin, liittyy sydämellinen\nkiitollisuuteni siitä juhlallisesta vastaanotosta, jolla minut on\nyllätetty täällä toisessa kotimaassani\", keisarinna vastasi. \"Wien ja\nItävalta ovat tulleet minulle jos mahdollista vieläkin rakkaammiksi\nsen osanoton kautta, josta minä ja keisarillinen puolisoni olemme\nsairauteni aikana saaneet valtakunnan kaikista osista vastaanottaa\nniin monia liikuttavia todistuksia. Pyydän teitä lausumaan kiitokseni\nkaikille, jotka ovat ottaneet osaa vastaanottoon. Toivon, että se onni,\njota tunnen olostani jälleen teidän keskuudessanne, on pysyvä ja että\nmitkään pilvet eivät sitä synkistäisi.\"\n\nKeisarinna vastaanotettiin tänä päivänä melkein yhtä suurella riemulla\nkuin tullessaan pääkaupunkiin morsiamena. Kaikki tunsivat häntä kohtaan\nmitä liikuttavinta osanottoa.\n\nTulevaisten onnettomuuksien aavistusko hänet sai vastauspuheessaan\nlausumaan toivomuksen, että mitkään varjot eivät synkistäisi hänen\noleskeluaan Wienissä? -- Varmaa kuitenkin on, että hänen oleskelunsa\nsiellä ei nytkään tullut pitkälliseksi.\n\nAivan odottamatta ja ilmoittamatta aikeestaan kellekään ihmiselle, hän\nmuutamien viikkojen perästä jälleen poistui Itävallan pääkaupungista.\nSydämellisestä tapaamisesta huolimatta molempien puolisojen välille oli\nvarmaan taaskin syntynyt aviollisia ristiriitoja.\n\nKeisari meni hänen perästään koettaakseen saada aikaan sovintoa,\nmutta nuori keisarinna teki kaikkensa välttääkseen puolisoaan, joka\nalakuloisena palasi takaisin pääkaupunkiinsa.\n\nJuuri sentähden, että Elisabetilla oli suuremmat edellytykset kuin\nmonella muulla rakastaa voimakkaasti ja hartaasti, hän oli myöskin\nkärsinyt enemmän kuin monet muut niistä pettymyksistä, jotka häntä\nolivat avioliitossa kohdanneet. Jos hänen tunteensa eivät olisi olleet\nniin lujat ja hänen ylpeytensä niin suuri, hän ei olisikaan murtunut\nniin täydellisesti.\n\nMutta syynä hänen uuteen poistumiseensa kotoa olivat varmaan osaltaan\nmyöskin anopin ja hovin aiheuttamat ikävyydet, sekä se seikka, että\nhän surukseen oli tuntenut arkkiherttuatar Sophien käyttäneen hänen\npoissaoloaan vierottaakseen lapset hänestä.\n\nKului kuukausia, ja keisarinna oli yhä vain matkoilla.\n\nSurkuteltiin keisaria, mutta monet rupesivat menemään myöskin nuoren,\nkokemattoman keisarinnan puolelle. Ja kun arkkiherttuatar nyt lausui\nhalventavia huomautuksia miniästään, niin monissa vakiintui ajatus,\nettä Elisabet ehkä ei koskaan olisi lähtenytkään tiehensä, jos hänen\nanoppinsa ei olisi laittanut kompastuskiviä hänen tielleen ja koettanut\nkaikissa tilaisuuksissa loukata ja solvaista häntä.\n\nAviopuolisojen huonot välit jatkuivat monta vuotta.\n\nSekä Itävallan hovin että oman perheensä puolelta tehtyjen\nhartaiden kehotusten jälkeen Elisabet viimein suostui silloin\ntällöin näyttäytymään Wienissä. Mutta niin pian kun oli täyttänyt\nvälttämättömimmän esiintymisvelvollisuuden, hän jälleen matkusti\nulkomaille.\n\nKeisarillisen hovin pakko oli hänestä kiusallisempi kuin koskaan ennen,\nsitten kun oli tutustunut ja mielistynyt matkustuksen huveihin ja\nvapauteen. Hän oli ruvennut tuntemaan osanottoa vieraisiin kansoihin,\nheidän kieleensä ja tapoihinsa, ja hänestä oli yhä välttämättömämpää ja\nhauskempaa tehdä pitkiä matkoja.\n\nKeisari Frans Josefille tämä suhde kävi ajan mittaan melkein\nsietämättömäksi. Kruununprinssin terveys oli horjuva. Keisaria\nneuvottiin tekemään sovinto lastensa äidin kanssa, ja hän tajusi, että\nhänen pitäisi noudattaa tätä neuvoa.\n\nHänen puolisonsa ei antanut vaikuttaa itseensä. Yksi niitä harvoja,\njotka tässä suhteessa jotakin voivat häneen vaikuttaa, oli hänen\näitinsä, jonka luonnetta hän mitä syvimmin kunnioitti.\n\nHerttuatar Ludovican huomautusten johdosta keisarinna vähitellen\nviimein alkoi käsittää, että hänen velvollisuutensa oli palata lastensa\nluo. Aika oli vaimentanut hänen surunsa kiivaudenkin, ja siihen tuli\nnyt yksinäisyyden tunne, joka molemmin puolin synnytti toivomuksen\nlöytää jonkun muodon sovintoon.\n\nTästä huolimatta sovintoa ei varmaan olisi syntynyt pitkiin aikoihin,\njos eivät ulkonaiset olosuhteet olisi sitä jouduttaneet.\n\nItävallalle koittivat vakavat ajat, syttyi vuoden 1866 sota. Ikivanha\nvihollinen Maria Theresian ajoilta voitti jälleen keisarikunnan, ja\nHabsburgit tungettiin pois Saksasta ja Italiasta.\n\nNämä tapahtumat palauttivat keisarinnan tarmon, ja viime vuosina häntä\nvallinnut omituinen väsymys ja välinpitämättömyys väistyivät ja sijalle\nastui syvä sääli keisaria ja tämän valtakuntia kohtaan.\n\nElisabet palasi kotiin, sillä hän tunsi, että hänen oikea paikkansa oli\nhänen kansojensa joukossa ja Frans Josefin rinnalla.\n\nHän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hänen\nnuoruutensa oli ohitse. Hän oli matkustanut epätoivo sydämessä; hän\npalasi takaisin kypsyneenä, sielultaan lujana naisena.\n\nHäntä ei lainkaan haluttanut ottaa paikkaansa hovissa, mutta hän omisti\naikansa uhraavaan ja itsensäkieltävään työhön sairaaloissa, mikä tuotti\nhänelle nimityksen \"haavotettujen enkeli\". Vain yhden kerran hänen\nelämänsä aikana -- Rudolfin kuollessa -- häntä ihailtiin enemmän kuin\ntähän aikaan.\n\nHän kävi kaikissa sotilassairaaloissa ja osasi haavottuneisiin\nsotilaisiin jälleen valaa rohkeutta ja toivoa.\n\nJoka päivä hän teki kiertokulkunsa ja istui pitkät ajat jokaisen\nyksityisen potilaan luona. Hän puhutteli kutakin tämän äidinkielellä,\ntutki hänen haavojaan, kyseli häneltä sukulaisista ja mieskohtaisista\nolosuhteista ja oliko sairailla toivomuksia, joita hän voisi täyttää.\n\nEräs Josef Feher-niminen sotilas, sokean mustalaisnaisen poika\nTopio-Szelosta, ei suostunut antamaan ruhjottua käsivarttaan pois\nsahattavaksi. Mutta keisarinna pyysi häntä niin hartaasti, että hän\nviimein suostui. Keisarinna kirjoitti silloin hänen vanhalle äidilleen,\nlähetti hänelle rahaa ja kertoi, kuinka hän aikoi viedä pojan\nkeisarilliseen Laxenburgin huvilinnaan ja pitää siellä huolen hänen\ntulevaisuudestaan.\n\nEräänä toisena päivänä hän meni haavottuneen sotilaan luo, jonka\npää sapeliniskusta oli mennyt melkein murskaksi, niin että lääkärit\nolivat menettäneet toivon hänen pelastumisestaan. Elisabet istui hänen\nluokseen ja kysyi, oliko hänellä jotakin toivottavaa, sillä keisarinna\ntahtoisi täyttää hänen toivomuksensa.\n\nSammuvalla äänellä mies vastasi:\n\n\"Saatuani nähdä keisarinnan kuolinvuoteeni ääressä, ei minulla enää ole\nmitään toivottavaa maailmassa ja olen tyytyväinen, että saan kuolla.\"\n\nElisabet jakeli keisarillisia lahjoja kaikille haavotetuille. Yksinpä\nkaikkein heikoimmatkin koettivat kohota pystyyn ja ojentaa kätensä\nhäntä kohti, kun hän lähestyi. Ja hänen poistuessaan he huusivat hänen\njälkeensä:\n\n\"Jumala siunatkoon Elisabetia.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nElisabet ja politika. -- Kruunaus Unkarissa.\n\n\nVaieten keisarinna oli jälleen ottanut paikkansa Itävallan hovissa, ja\nvastoinkäymisten kovina päivinä keisari oppi tuntemaan hänen arvonsa.\n\nArkkiherttuatar Sophien suunnitelmat olivat toistamiseen tuottaneet\ntuhoa Habsburgien huoneelle, ja Frans Josef sai vihdoinkin silmänsä\nauki näkemään, että äitinsä vaikutus oli tuhoisa sekä hänen\nvaltakunnilleen että hänen perhe-elämälleen.\n\nElisabetista tuli miehensä ystävä. Heidän avioliittonsa myöhempinä\nvuosina hän usein neuvotteli keisarinnan kanssa valtiollisista asioista\nja kyseli hänen neuvojaan. Epäilemättä keisarinna olisi voinut\nsaavuttaa miehensä suhteen hyvin suuren vaikutusvallan, jos olisi sitä\ntahtonut.\n\nMutta hän ei pyrkinyt näyttelemään mitään valtiollista osaa.\nHän halveksi niitä salakähmäisyyksiä, jotka politikassa ovat\nvälttämättömät. Ja jos hän joskus harvoin esiintyi vapaaehtoisesta\nsyrjäisyydestään, niin tapahtui se ainoastaan sovittavassa\ntarkoituksessa.\n\n\"Minä vähät välitän politikasta ja annan sille vähäisen merkityksen\",\nhän lausui. \"Politikot kuvittelevat ohjaavansa tapahtumia, vaikka\npäinvastoin tapahtumien kulku yllättää heidät. Jokaisesssa\nministeristössä on alusta alkaen omassa itsessään lankeemuksensa\nsiemen. Ainoa, mitä diplomatia voi, on milloin minkinlaisen saaliin\nriistäminen toisilta. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, se tapahtuu\nsisäisestä välttämättömyydestä, koska aika sille on tullut.\" [Tämä\nsekä useat seuraavista keisarinnan lausunnoista ovat otetut hänen\nkreikkalaisen opettajansa \"päiväkirjalehdistä\".]\n\nMutta vaikka hän ei millään tavoin puuttunutkaan politikaan, hän\nkuitenkin oli hyvin selvillä kaikesta, mitä tapahtui. Hänelle kuvaavaa\non, että hän suurella hartaudella luki kirjoituksia, jotka moittivat\nkeisarin politikaa ja että hän lausui ihastuksensa kirjoista, jotka\nhänen puolisonsa maissa olivat takavarikoidut. [Näistä on syytä mainita\n\"Der Zerfall Österreichs\" ja Horváthin \"Ungerns Unabhängigkeitskrieg\".]\n\nOli kuitenkin eräs valtiollinen ala, jolla hän usein pani vaikutuksensa\nvaakaan, nimittäin kun kysymys oli Unkarin eduista. Sekä ilossa että\nsurussa hän tunsi olevansa läheisesti yhdistetty tähän maahan.\n\nItävallassa luettiin hänelle ansioksi, että hän ei ottanut osaa\npolitikaan. Unkarilaiset sitä vastoin panivat suuren arvon sille, että\ntiesivät kuningattarensa käyttävän vaikutustaan, milloin heidän asiansa\nolivat käsiteltävinä.\n\nHistorioitsija Horváthille, jonka keisarinna vastaanotti heti tämän\npalattua vuosikausia kestäneeltä karkotusmatkalta, hän lausui viitaten\nUnkarin verisiin tapahtumiin vuonna 1849:\n\n\"Uskokaa minua, jos olisi minun ja mieheni vallassa, olisimme me\nensimäiset palauttamaan henkiin ne miehet, jotka tuomittiin ja\nsurmattiin tänä onnettomana aikana.\"\n\nItävallan ollessa vuoden 1866 tapausten johdosta menettämässä alueensa\nItaliasta, hän lausui kreivi Julius Andrássylle:\n\n\"Kun Italiassa käy huonosti, surettaa se minua, mutta jos Unkarissa\ntapahtuisi onnettomuuksia, niin se surmaisi minut\".\n\nMissä hän milloinkin oleskelikin, hän kuitenkin aina tunsi olevansa\nUnkarin kuningatar. Hän vietti erään kesän Gasteinin kylpypaikassa.\nYhdessä hovinaisensa kanssa hän meni kävelylle läheiselle vuorelle,\njonka korkeimmalla kukkulalla on pieni maja.\n\nNaiset astuivat pieneen tunturitupaan, missä pöydällä oli kirja, johon\nkävijäin on tapana kirjoittaa nimensä.\n\nHovinainen kirjoitti: \"Elisabet, Itävallan keisarinna\".\n\nMutta tämän nähtyään, keisarinna riisui hansikkaat kädestään ja\nkirjoitti edellisen alle: \"Erzsébet, magyar kyralynö\" (Elisabet,\nunkarilaisten kuningatar).\n\nKuningattaren ja Unkarin kansan molemminpuolinen rakkaus oli voimakas\ntuki valtaistuimelle.\n\nVuoden 1866 sodassa preussilaiset uhkasivat hyökätä Wieniä vastaan,\nja tiedettiin, että Elisabet ja pikku kruununprinssi saisivat silloin\nvarmimman turvapaikan Budapestissa.\n\nHän riensi poikansa kera sinne. Frans Déak, Andrássy ja useat muut\nmaan suurmiehet matkustivat häntä vastaan rajalle ja vakuuttivat\nhänelle unkarilaisten ritarillisen suojeluksen. Pääkaupunki vastaanotti\nhänet riemuiten, eikä paljon puuttunut, että historiallinen Maria\nTheresia-kohtaus ei uusiintunut.\n\nOn kaiken epäilyksen ulkopuolella, että suureksi osaksi unkarilaisten\nuskollisuus kuningatartaan kohtaan oli syynä siihen, että Beustin\nonnistui kuusikymmenluvulla saada aikaan sovinto Itävallan ja Unkarin\nvälillä.\n\nMitkään asiakirjat eivät voi todistaa hänen osuuttaan siihen, että\nriitaisuudet toistaiseksi sovittiin, mutta unkarilaiset tunnustivat\nkuitenkin keisarinnalle suuren vaikutuksen.\n\nHuhu vuosikausia kestäneestä keisarin ja hänen puolisonsa välisestä\nepäsovusta oli tunkeutunut unkarilaistenkin korviin. Ja Frans Josefin\nkäydessä Budapestissä Frans Déak sanoi hänelle:\n\n\"Sire, kun nyt valtakuntanne ovat sopimaisillaan keskenään, on\nteidän pidettävä huoli siitä, että sovinto syntyy teidän omassa\nperheessännekin\".\n\nSeuraavana päivänä Frans Josef lähetti sähkösanoman vaimolleen, kertoen\nsydämmellisestä vastaanotosta Budapestissä.\n\nHieno kohteliaisuus keisarinnaa kohtaan oli, että valtiopäivät, jotka\nvahvistivat molempien valtakuntien väliset uudet suhteet, kokoontuivat\nElisabetin päivänä (marraskuun 14 päivänä 1865).\n\nKansan ihastus oli suuri. Omin käsin Elisabet laittoi Pyhän Tapanin\nkauhtanan, ja hän kirjaeli kolmiväriset nauhat ensimäisille\nnostoväkipataljoonille.\n\nElisabetin vihollisetkin ovat tunnustaneet, että hän oli vapaa kaikesta\nkiemailusta, mutta siitä huolimatta hän valtasi kaikki miehet,\njoitten kanssa joutui kosketuksiin, joko hän sitä tahtoi tai ei.\nEikä hän voinut olla tuntematta itseään ylpeäksi siitä ihailevasta\nkunnioituksesta, jota Unkarin ylimykset hänelle osottivat, niiden\nmiesten jälkeläiset, jotka olivat olleet Maria Theresian uskollisia\nystäviä.\n\nFrans Josef ei ollut kruunattu Unkarissa, ja kansa tahtoi nyt, että\nkruunaus tapahtuisi.\n\nKesällä 1867 tämä toivomus toteutettiin. Tämä oli yksi niitä harvoja\ntapauksia maan historiassa, kun kuningatar kruunattiin samalla kertaa\nkuin kuningaskin. Ja kun kansa pyysi, että niin tapahtuisi, niin se\noli suuri todistus kunnioituksesta ja rakkaudesta Elisabetin personaa\nkohtaan.\n\nMonta kuukautta ennen oli lähetystö ollut keisarin luona audiensilla\nWienissä keskustelemassa asiasta. Lähetystön jäsenet menivät heti\nkeisarin luota keisarinnan luo pyytämään hänen suostumustaan siihen,\nettä kansa saisi tällä tavalla kunnioittaa kuningatartaan.\n\n\"Ilolla täytän tämän toivomuksen, jonka kansa on lausunut\", hän\nvastasi. \"Se käy aivan yhteen oman sydämeni toivomuksen kanssa. Kiitän\nJumalaa, joka on sallinut minun kokea tämän juhlallisen hetken. Viekää\nkansalle vilpitön kiitollisuuteni ja sydämelliset tervehdykseni!\"\n\nPressburg oli vanha Unkarin kruunauskaupunki. Ofen ja Pest eli\nBudapest, niinkuin pääkaupunkia tavallisesti kutsutaan, oli vuonna 1848\nvalittu valtiopäiväin kokoontumispaikaksi, ja nyt sen piti ensimäinen\nkerta olla kruunauskaupunkina.\n\nKaupungin asema on kauneimpia Europassa. Melkein äkkijyrkällä kalliolla\non vanha mahtava kuninkaanlinna. Rinteillä on kolmella puolella\nOfen, kun taas vasemmalla on täysin nykyaikainen Pestin kaupunki;\nviimemainitun takana näkyvät äärettömät tasangot.\n\nKuningasparin saapuessa, molemmat kaupungit olivat juhla-asussa. Mihin\nkatseensa käänsikin, näki lippuja, viirejä, vaakunoita, valokuvia ja\nvertauskuvia. Pestin raatihuoneen torille oli laitettu suunnaton Pyhän\nTapanin kruunu.\n\nJuhlallisuuksien piti tapahtua Marian tuomiokirkossa, jonka\nunkarilaiset päivän merkityksen johdosta olivat koristaneet tosiaan\nkuninkaallisesti.\n\nKruunajaisten edellisenä iltana Frans Josef puolisonsa kera kävi\nkatsomassa kirkkoa. Kansa, jota oli kerääntynyt kaikkialle, missä\nkuningaspari liikkui, tervehti heitä innostuksella, josta ei tahtonut\nloppua tulla. Heidän ollessaan lähtemässä kirkosta muuan vanha mies\nputosi portailta, joille hän oli kiivennyt. Hän oli tullut maan\netäisestä seudusta edes kerran elämässään nähdäkseen \"Unkarin hyvän\nkuningattaren\".\n\nHuomattuaan miehen putoavan, Elisabet riensi hänen luokseen, tarjosi\nhänelle apuaan ja kysyi vilkkaalla osanotolla hänen vointiaan.\n\nKun saatiin kuulla, että keisarinna personallisesti oli auttanut\nvanhusta, kajahti taaskin myrskyisä: \"Eljen Erzsébet!\"\n\nKaupunkiin ja lähiseuduille oli saapunut laumoittain matkustajia:\nmagyareja Bakony-metsistä, slovakeja Pohjois-Unkarista, shvaabeja\nkaupungin länsipuolella olevilta vuoriseuduilta, serbialaisia ja\nkroateja eteläisistä maakunnista ja saksalaisia Siebenbürgenistä.\n60,000 sotamiestä oli asetettuna riviin rautatieasemalta\nkuninkaalliseen linnaan, jota välimatkaa oli kuusi kilometriä.\n\nKruunaus tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Kuninkaallinen kulkue oli melkein\nsatumaisen loistava. Englannista, Ranskasta ja Amerikasta saapuneet\nvieraat diplomatit ja sanomalehtimiehet kertoivat, että mitään niin\nsuuremmoista ja kaunista he eivät olleet koskaan ennen nähneet.\n\nSuuressa määrin tunteellista oli se, kun kuningas ja kuningatar\nseurueineen lähtivät liikkeelle kiemurtelevaa tietä Ofenin\nkuninkaanlinnasta ja kulkivat siltojen yli.\n\nFrans Josef ratsasti uljaalla päistäriköllä; hän oli puettu\nkruunaus-kauhtanaan ja kruunu oli päässä. Ei hän koskaan ollut\nnäyttänyt komeammalta ja mahtavammalta.\n\nMutta vielä voimakkaamman ja pysyvämmän vaikutuksen teki Elisabetin\nmajesteetillinen kauneus. Kaikkien katseet olivat suunnatut häneen,\nkun hän näyttäytyi komeissa, vanhoissa kruunajaisvaunuissa, joita veti\nkahdeksan espanjalaista päistärikköä, joitten pitkät harjat ja hännät\noli palmikoitu kultanyöreillä.\n\nItse vaunu oli kullattu. Sen kupolinmuotoisella katolla oli valtainen\nkruunu. Suurista peililasiruuduista näkyi koko vaunun sisusta, niin\nettä kuningatarta sai katsella joka puolelta. Hän ei ollut vielä\nkolmenkymmenen vanha ja häntä pidettiin sivistysmaailman kauneimpana\nruhtinattarena.\n\nHänen ajaessaan linnasta Marian tuomiokirkkoon, eljen-huudot\nkajahtelivat lakkaamatta. Nuoret, valkopukuiset tytöt sirottelivat\nkukkasia hänen tielleen, ja tykit paukkuivat.\n\nHän vastasi riemuhuutoihin ystävällisin tervehdyksin, heittäen\nkansalle lämpimiä katseita loistavista silmistään, joissa oli safirin\ntummansininen loiste, ja hymyillen tuota sydämiä valloittavaa hymyä,\njonka lumousvoimaa siihen aikaan ihaili koko Europa.\n\nHeti kuningattaren perästä tuli saattojoukkona kaksi sataa Unkarin\nnuorinta ja ylhäisintä ylimystä. He olivat puetut loistaviin\npukuihin, jotka olivat koristetut kultakirjailuilla ja jalokivillä.\nHe ratsastivat komeilla hevosilla, ja heidän ohjaksissaan ja\njalustimissaan oli jalokiviä joukottain. Vasemman olkapään yli heillä\noli tiikerin nahka.\n\nKuningas seurueineen oli asettunut paikoilleen kirkossa, kun\nkuningatar saapui. Hänellä oli valkeasta silkkibrokadista valmistettu\npuku, joka oli jalokivillä koristettu, sekä kaulassa unkarilainen\njalokivikaulanauha. Kruunaus-levätti oli tehty mustasta sametista\nja vuorattu valkealla atlaksella. Päässä hänellä oli Habsburgien\nperhekruunu, joka alkujaan oli tehty Maria Theresialle; sen arvo\nlasketaan kolmeksi miljonaksi guldeniksi ja on se kokonaan peitetty\njalokivillä ja helmillä.\n\nKuningasta kruunattaessa Elisabet istui valtaistuimella ja katseli\nsyvällä hartaudella toimitusta. Kun kuningas oli kruunattu,\nyliseremoniamestari otti sukukruunun kuningattaren päästä. Kuningas\nkehotti Unkarin ruhtinas-arkkipiispaa kruunaamaan kuningattaren ja\nnousi itse sen jälkeen jälleen valtaistuimelle.\n\nElisabet polvistui pääalttarin alimmalle askelmalle ja suuteli ristiä,\njoka ojennettiin hänelle. Pääministeri oli sillä aikaa ottanut\nkuninkaan päästä Pyhän Tapanin kruunun ja asettanut sen alttarille.\n\nKuningatar voideltiin olkapäästä ja käsivarresta. Yliseremoniamestarin\nohjaamana ja piispojen sekä naisseuralaistensa saattamana Elisabet\nsitten meni sakastiin kuivattavaksi voitelun jälkeen.\n\nUnkarin ruhtinas-arkkipiispa seisoi alttarin edessä. Kohta Elisabet\njälleen astui sisään ja polvistui hänen eteensä. Korkea kirkkoruhtinas\nlaski perhekruunun hänen päähänsä. Pääministeri nosti raskaan Unkarin\nkuningaskruunun alttarilta ja ojensi sen kirkkoruhtinaalle. Tämä\nlaski kruunun kuningattaren oikealle olkapäälle ja jätti sen siihen\nsiksi aikaa, kun luki rukouksen, nosti sitten kruunun jälleen ylös\nja ojensi sen pääministerille, joka kantoi sen valtaistuimelle ja\nylihoviseremoniamestarin avulla asetti jälleen kuninkaan päähän.\n\nRuhtinas-piispa asetti sitten valtikan kuningattaren oikeaan käteen ja\nvaltakunnanomenan vasempaan sekä ohjasi hänet takaisin valtaistuimelle,\nminne hän istui kuninkaan viereen.\n\nSillä hetkellä seurakunta viritti Te Deumin, joka kaikui mahtavana ja\njuhlallisena vanhan kirkon holveissa. Ulkona kajahtelivat tykkien ja\nkivärien yhteislaukaukset, ja kellot soivat koko Unkarin maan kaikissa\nkirkoissa.\n\nKruunauksen muistoksi lyötiin raha, jonka toisella puolella oli Frans\nJosefin ja toisella Elisabetin kuva. Kuningattaren kuvan ympärille oli\nkaiverrettuna kirjoitus: \"Onnen tähti valaiskoon häntä!\"\n\nVanhan unkarilaisen tavan mukaan sekä kuningas että kuningatar kumpikin\nsaivat kruunauspäivänään lahjaksi viisikymmentä tuhatta taalaria.\nRahat olivat hopealippaissa, jotka olivat sangen mielenkiintoisia\ntaideteoksia. Frans Josefin lipas oli koristettu kuvioilla, jotka\nesittivät Unkarin mainioimpia kuninkaita. Elisabetin lipas oli saman\nkokoinen ja muotoinen kuin kuninkaankin, mutta sen koristeina olivat\npienet hopeaiset pystykuvat Pyhästä Elisabetista, Adelaide, Maria\nja Maria Theresia kuningattarista. Kaksi enkeliä kannessa piteli\nkuningattaren kruunua.\n\nKuningaspari käytti lahjarahat vuosina 1848-49 Frans Josefia vastaan\ntaistelleiden unkarilaisten jälkeenjättämien leskien ja lasten hyväksi.\nEttä sovinto kansan ja hallitsijan välillä oli täydellinen, todistaa\nsekin, että Julius Andrássy, joka vuonna 1849 oli tuomittu kuolemaan\nkapinoitsijana, nyt tuli pääministeriksi ja korotettiin kreivilliseen\nsäätyyn.\n\nKruunajaisten jälkeen lähtiessään Budapestista, Elisabet lausui eräälle\nhänen seurueeseensa kuuluvalle unkarilaiselle ylimykselle:\n\n\"Iloitsen jo siitä ajasta, jolloin saan jälleen palata tänne\".\n\nNämät sanat levisivät nopeasti ja tekivät hänet vieläkin enemmän\nsuosituksi kansan keskuudessa.\n\nKruunajaisten yhteydessä vietetyt suuremmoiset juhlallisuudet ja\nse erinomainen rakkaus ja ihailu, jotka seurasivat Elisabetia joka\naskeleella Unkarissa, tekivät niin syvän vaikutuksen häneen, että hän\nsittemmin ei koskaan voinut liikutuksetta puhua tästä ajasta, jota hän\npiti elämänsä onnellisimpana.\n\n\n\n\nXII.\n\nKeisarinna äitinä. -- Arkkiherttuatar Maria Valeria.\n\n\nVuodet, jotka seurasivat kruunausta Unkarissa, kuuluivat epäilemättä\nkeisarinna Elisabetin elämän onnellisimpiin. Hän seurasi hartaalla\nosanotolla kaikkia pikku seikkoja lastensa jokapäiväisessä elämässä,\nosotti suunnatonta hyvyyttä ja hienotuntoisuutta hoviväkeänsä ja\npalvelusväkeänsä kohtaan, oli ystävällinen joutuessaan kosketuksiin\nkansan kanssa ja ilmaisi suurta osanottoa miehensä huoliin ja\nharrastuksiin.\n\nHänen asemansa oli tullut toiseksi ja paljon kevyemmäksi, ei vain sen\ntähden, että hän itse oli kehittynyt kypsyneeksi naiseksi, vaan myöskin\nsen kautta, että arkkiherttuatar Sophien valta oli tullut murretuksi.\n\nVastoin Frans Josefin toivomusta ja kunnianhimoisen puolisonsa\nyllytyksestä keisarin vanhin veli oli ottanut päähänsä Meksikon\nseikkailukruunun. Vuonna 1867 hänet alamaisensa tuomitsivat kuolemaan\nja ampuivat Queretarossa. Hänen vaimonsa tuli mielipuoleksi ja\nhänen äitinsä murtui tämän tapauksen johdosta sekä sielultaan että\nruumiiltaan.\n\nNyt tuli Elisabetin toimeksi lohduttaa miestään tämän surussa veljen\nkohtalosta sekä tukea ja auttaa murtunutta anoppia ja kälyä, joka\nauttamattomasti oli vaipunut mielipuolisuuden yöhön.\n\nUnkarissa tapahtuneen kruunauksen jälkeisenä vuonna ja kymmenen\nvuotta kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen keisarillinen perhe\nlisääntyi tyttärellä, arkkiherttuatar Valerialla, joka syntyi Ofenin\nkuninkaanlinnassa huhtikuun 22 päivänä 1868.\n\nKello kuusi aamulla linnoituksen tykit ilmoittivat tämän iloisen\nuutisen.\n\nTämä oli ensimäinen kerta kokonaiseen vuosisataan, kun kuninkaanlapsi\nnäki päivänvalon Unkarissa, ja magyarien ihastus oli suunnaton.\n\nPimeän tultua koko kaupunki oli juhlavalaistu, iloiset ihmisjoukot\naaltoilivat kaduilla, ja linnan edustalla kajahtelivat lakkaamattomat\neljen-huudot sadoista kurkuista kuninkaalle, vastasyntyneelle\nprinsessalle, mutta varsinkin kuningattarelle.\n\nValeria oli Elisabetin nuorin ja rakkain lapsi. Tietysti hän oli\nrakastanut myöskin Giselaa ja Rudolfia, mutta kun hänen anoppinsa\noli opettajain ja hoitajattarien avulla saanut heidät vierotetuiksi\nhänestä, ei hän ollut kyllin vakavasti taistellut heidän\nsäilyttämisekseen. Hänen äidinrakkaudellaan ei ollut ollut riittävää\nlujuutta ja tyyntä itseuhrautuvaisuutta, jotta hän olisi voinut\npakoittaa osottamaan itselleen kunnioitusta ja ottamaan huomioon hänen\näidinoikeuksiaan, ja sen vuoksi hän oli luopunut kaikesta ja jättänyt\nlapsensa.\n\nVasta nyt äidinrakkaus hänessä heräsi koko voimallaan. Kestettyjen\nkärsimysten muistot työntyivät syrjään sen sanomattoman hellyyden\ntieltä, jota hän tunsi sitä pientä hentoa olentoa kohtaan, joka lepäsi\nhänen rinnoillaan.\n\nEnsimäisestä hetkestä alkaen hän pidätti itselleen oikeuden valvoa\nMaria Valerian kasvatusta ja hoitoa.\n\nUnkarilainen kirjailija Mauri Jòkai on kertonut seuraavaa:\n\n\"Vuonna 1869 kuningatar oli niin ystävällinen, että salli minun omistaa\nerään romanini hänelle. Kuninkaallinen hovi oleskeli siihen aikaan\nOfenissa, ja minä annoin hänelle kappaleen kirjaani. Hän puheli kauan\nja vakavasti kanssani Unkarin kirjallisuudesta, ja lähtiessäni hän\nvirkkoi:\n\n\"'Odottakaas vähän, niin näytän teille tyttäreni!'\n\n\"Hän avasi sivuoven ja viittasi lapsentyttöä tuomaan sisään pienokaisen.\nKuningatar otti hymyillen lapsen käsivarsilleen ja painoi sitä kevyesti\nposkeaan vasten. En koskaan unohda tätä ihanata näkyä.\"\n\nMaria Valeria oli lapsena hyvin heikko terveydeltään. Äiti oli\nensimäinen, joka aamuisin tuli hänen vuoteensa luo, ja yöllä hän\nusein meni katsomaan, nukkuiko pienokainen. Tämän ollessa sairaana,\näiti ei hievahtanutkaan hänen viereltään; vain vaivoin saatiin hänet\ntaivutetuksi nauttimaan välttämätöntä lepoa.\n\nHän käsitti ja katui syvästi, että epäsovun vallitessa hänen ja\nkeisarin välillä hän oli laiminlyönyt lapsensa. Niin paljon kuin\nmahdollista hän nyt koetti parantaa ja korvata laiminlyömisensä.\n\nHänen ei kuitenkaan koskaan onnistunut täydelleen voittaa takaisin\ntyttärensä Giselan rakkautta. Tämä, joka joutui aikaisin naimisiin,\npysyi aina hieman vieraana keisarinnalle.\n\nMyöskin Rudolf oli ollut niin kauan erotettuna äidistään, että hän\naluksi arasteli ja kainosteli ollessaan kahden äitinsä kanssa. Mutta\nvähitellen hänen ujoutensa hävisi, ja äiti sai suuren sijan hänen\nsydämessään.\n\nKruununprinssi oli hyvin miellyttävä lapsi; kymmenen vuoden vanhana hän\njo oli hovin ja wieniläisten suosikki. Mutta isoäidin vaikutuksesta\nhänessä oli kehittynyt suuri itsekkyys, johon yhdistyivät turhamaisuus\nja ylpeys -- vikoja, jotka syvästi surettivat hänen äitiään.\n\nTämä koki innokkaasti vastustaa sen onnettoman matelemisen ja\nimartelevan leväperäisyyden seurauksia, joilla hänen seurueensa oli\ntäyttänyt kaikki hänen oikkunsa ja päähänpistonsa, ja kun poika\noli lämminsydäminen lapsi ja helposti tajusi vikansa, niin äidin\nponnistukset tuottivat toivotun tuloksen.\n\nNiin usein kuin olosuhteet sallivat, keisarinna valvoi näinä vuosina\nlastensa opetusta. Oltuaan estetty olemasta oppitunneilla läsnä, hän\nantoi lasten ja opettajain tehdä hänelle selkoa siitä, mitä häneltä\nitseltään oli jäänyt kuulematta. Hyvin usein hän kuuluu lausuneen\nkruununprinssin ja arkkiherttuattarien opettajille toivovansa, että\nhänen lapsiaan ei hemmoteltaisi. Hän piti huolen siitä, että opettajain\nmääräyksiä tarkoin noudatettiin, ja antoi heille usein todistuksia\nhyvänsuopaisuudestaan; samoin näki hän mielellään, että hänen lapsensa\nosoittivat heille kuuliaisuutta ja ystävyyttä.\n\nItse hän opetti tyttärensä tanssimaan. Ensimäinen tanssi, jonka hän\nopetti Valerialle, oli unkarilainen \"czardas\". Hän koki hartaasti sekä\nRudolfiin että Valeriaan valaa omia sydämellisiä tunteitaan Unkaria\nkohtaan. On kuvaavaa, että hän kuuluu lausuneen eräälle opettajista:\n\n\"Tehkää lapsistani niin vähän saksalaisia kuin mahdollista.\"\n\nPääsiäissunnuntaina 1872 hän kutsutti luokseen piispa Ronayn puhuakseen\nhänen kanssaan arkkiherttuatar Valerian kasvatuksesta. Hän lausui\nsilloin m.m.:\n\n\"En tahdo uskoa lapseni opetusta moniin käsiin. Tahdon, että hänellä\non yksi opettaja, ja että tämä ainoa opettaja olisitte te. Sittemmin\nhän saa unkarilaisia, saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia\nseuranaisia, mutta yksin teidän on ohjattava hänen opetustaan.\nMäärätkäämme unkarinkieli opetuskieleksi, varsinkin mitä tulee uskonnon\nopetukseen. Minä rukoilen joka päivä unkarinkielellä yhdessä lasteni\nkanssa. Älkää opettako häntä oikeauskoiseksi, mutta opettakaa hänet\nuskonnolliseksi. Uskonnon lohdutusta tarvitsemme tässä elämässä\njokainen.\"\n\nJouluaatto oli suurin juhlapäivä habsburgilaisessa keisariperheessä, ja\nkoska se oli samalla keisarinnan syntymäpäivä, oli kaksinkertainen aihe\nsen viettämiseen.\n\nJoulukuuset sijoitettiin aina Elisabetin salonkiin, ja hän koristeli\naina omin käsin pienemmän joulupuun, joka oli määrätty lapsille.\nHänelle tuotti suurta päänvaivaa keksiä sopivia lahjoja miehelleen,\nlapsilleen ja hoviväelleen, kun hän aina koki saada selville kunkin\nerikoiset toivomukset.\n\nEräänä päivänä vähän ennen joulua Maria Valeria tuli äitinsä luo ja\npyysi niin liikuttavasti, että myöskin muutamat köyhät lapset saisivat\njoulukuusen linnassa ja että tämä olisi vanhempien lahja hänelle\nitselleen.\n\nKeisarinna tuli liikutetuksi ja täytti hänen pyyntönsä. Ja monet vuodet\ntästä päivästä alkaen Elisabet omin käsin syntymäpäivänään koristeli\njoulukuusen, johon hän ripusti lahjoja köyhille lapsille.\n\nElisabet rakasti kukkasia. Kävelyretkillään hänen oli tapana poimia\nsylinsä täyteen, ja ratsastusmatkoillaan hän usein hyppäsi hevosen\nselästä poimimaan villejä kukkia kiinnittääkseen ne satulaansa. Joka\npäivä hän tarkasti ne kukkaismaljakot, jotka olivat hänen huoneensa\nkaunistuksena. Sitten hän valitsi kauneimmat, kantoi ne keisarin\ntyöhuoneeseen ja asetti hänen työpöydälleen.\n\nJos hän oli erikoisen ihastunut johonkin kukkaseen, hän piti sitä koko\npäivän huoneessaan ja vei sen illalla mukanaan makuuhuoneeseensa.\n\n\"Mutzerl\", niinkuin Maria Valeriaa kutsuttiin, oli perinyt äitinsä\nrakkauden kukkasiin, ja niin pian kuin hän kykeni kävelemään omin\nneuvoin, hän laitteli pieniä puutarhoja eri huvilinnojen lähelle,\njoissa keisarillisen perheen oli tapana oleskella. Ja kun äiti ja tytär\nolivat erossa toisistaan, he lähettivät toisilleen kukkia, joita itse\nolivat poimineet.\n\nNäitä molempia yhdisti toisiinsa sielun ja sydämen siteet. Wienissä,\nBudapestissä ja matkoilla heidät näki melkein aina yhdessä. \"Valeria on\nminulle enemmän kuin tytär, hän on minun rakas ystävättäreni\", hänen\näitinsä sanoi.\n\nKeisarinna ei ollut vielä vanha, mutta hän oli kärsinyt paljon ja\ntunsi itsensä paljon vanhemmaksi, kuin mitä todellisuudessa olikaan.\nKehityttyään Valeria soi hänelle hiukan keväisestä tunnelmastaan, ja\ntämä nuorin tytär muodostui auringonpaisteeksi, joka valaisi häntä\nvanhempana ollessaan.\n\nArkkiherttuattaren huomattavimpia ominaisuuksia oli hänen\nvaatimattomuutensa ja silmiinpistävä yksinkertaisuutensa, hänen\nhyvyytensä ja hänen lämmin rakkautensa äitiin.\n\nElisabet uskoi sokeasti siihen, että urheilu kykenee säilyttämään\nruumiin terveyden ja voimat. Hän tahtoi kasvattaa tyttärensä yhtä\nintohimoiseksi ratsastajaksi, kuin itse oli, ja opetti häntä myöskin\nmiekkailemaan.\n\nMutta Valeria oli vain osittain perinyt äitinsä rakkauden luontoon eikä\nhän suinkaan ollut hänen tavallaan ihastunut peninkulmien pituisiin\njalkamatkoihin ja tulisiin ratsastuksiin.\n\nSitä vastoin hän oli perinyt Wittelsbachien harrastuksen\nkirjallisuuteen ja taiteeseen. Jo lapsena hän kirjoitteli kauniita\npikku runoja, ja hän opiskeli innokkaasti eri aikojen runoilijoita.\n\nÄiti muisti aivan liian hyvin ne tuhannet neulanpistokset, joilla oli\nhaavoitettu seitsentoista-vuotista keisarinnaa tämän puutteellisten\ntietojen johdosta. Hän oli jo kauan sitten ruvennut täyttämään aukkoja\nsivistyksessään, ja yhdessä tyttärensä kanssa hän nyt opiskeli\ninnokkaasti kieliä ja kirjallisuutta. Tuntikausia hän saattoi istua\nkumartuneena tutkimaan kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita, ja\nkun hänellä oli mainio muisti, hän oppi ulkoa kauneimmat kohdat heidän\nteoksistaan.\n\nArvosteltaessa Valerian runouden tuotteita, jotka täyttävät useita\npaksuja nidoksia, Elisabetilla yksinään oli ratkaiseva puhevalta.\nHän oli ainoa, jolta ei mitään salattu siitä, mikä koski tyttären\nsielunelämää, ja kiitoksen sana keisarinnan huulilta oli nuoren\nrunoilijattaren suurin ilo.\n\nValerian rakkaus äitiinsä on ilmennyt lämpimänä monissa hänen\nrunoissaan. Frans Josefin sängyn yläpuolella Mürzburgin\nmetsästyslinnassa on hänen viisitoista-vuotiaana kirjoittamansa runo,\njossa hän kuvailee Elisabetin lapsuudenkotia, hänen syntymistään\njouluaattona ja vanhempiensa onnellista yhtymistä. Äidistään hän laulaa:\n\n    \"Und wenn auf des Kaisers Haupte,\n    Manchmal drückt die Krön',\n    Ist für seine Müh' und Sorgen\n    Sie der schönste Lohn.\"\n\n(Ja kun keisarin päätä monasti kruunu painaa, on keisarinna hänen\nvaivojensa ja surujensa kaunein palkka.)\n\nEhkäpä hän sittemmin huomasi, että se lemmenihanne, josta hän oli\nlaulanut, jo kauan sitten oli kadonnut unelma ja että keisariparin\nyhdyselämä ei ollut niin ihanteellinen, kuin miksi tytär sitä oli\nkuvitellut.\n\nHän rakasti molempia vanhempiaan, mutta vuosien kuluessa hän yhä\nhartaammin liittyi keisarinnaan; tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut\nantaa äidille korvauksen siitä yksinäisestä elämästä, jota äiti oli\nviettänyt, ja siitä rakkaudesta, jota ilman hänen oli pitänyt olla.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKeisarinna ratsastajana ja hevosystävänä.\n\n\nMuutamia vuosia häitten jälkeen keisari ja keisarinna yhdessä kävivät\nkatsomassa erästä taulunäyttelyä Wienissä. Keisari tahtoi ostaa\nmuutamia tauluja, mutta jätti taulujen valikoimisen keisarinnan asiaksi.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Elisabet meni näyttelyyn erään hovinaisen\nseurassa täyttääkseen keisarilta saamansa tehtävän. Hän valitsi\nneljäkolmatta taulua, jotka ostettiin ja lähetettiin linnaan; kaikki ne\nesittivät erilaisia hevosia ja eri asennoissa.\n\nHofburgissa ja Schönbrunnissa kiinnitti hänen mieltään eniten\nkeisarillinen talli. Yleensä hän vietti aamutunnit keisarillisessa\nratsastushuoneessa, laukaten ympäri milloin milläkin hevosella, ja\niltaisin hän ratsasteli puiston yksityisillä käytävillä.\n\nHän oli ylipäänsä mieltynyt voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin, vuorten\nkiipeämisiin, miekkailuun ja metsästykseen. Vaikka hän oppi hyvin\nratsastamaan vasta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, tuli hänestä yksi\nEuropan taitavimmista ja rohkeimmista naispuolisista ratsastajista.\nVälittämättä ulkonaisesta tavasta hän teki Wienissä vierailevien eri\nsirkusten taitavien kouluratsastajattarien tuttavuutta.\n\nJos hän ei olisi ollut keisarinna, hän olisi ollut maailman etevin\ntaideratsastaja ja etevin ratsastustaidon opettajatar. Tämän\nalan erikoistuntijat ovat selittäneet hänellä olleen kerrassaan\npoikkeuksellisen taidon ratsastaessaan aivan heti päästä välittömään\nmagnettiseen yhteyteen hevosen kanssa.\n\nHänen hieno naisellinen kätensä ohjasi hämmästyttävän taitavasti\näksyimpiäkin hevosia, ja vaikeimmissakin olosuhteissa hän osasi\nsäilyttää valtansa niiden yli.\n\nHän ei tiennyt, mitä väsymys oli, taikka ei ainakaan koskaan näyttänyt\nsitä. Vanhempina ikävuosinaan hän mitä helpoimmin kesti matkustuksen\nkaikki rasitukset, ja nuorempana ollessaan hän herätti sekä hämmästystä\nettä ihailua sillä, kuinka hän halveksui vaaraa ja kesti suuria\nruumiillisia voimanponnistuksia.\n\nOsottamatta pelon merkkiäkään hän karahutti korkeimpien aitojen yli,\nja metsästysmatkoilla hän usein valitsi esteitä, joita rohkeimmatkin\nratsastajat kavahtivat. Wienin ratsastuskoulun johtajan hän säikähdytti\nmelkein kuoliaaksi kehottamalla tämän lähettämään hänelle äksyimmät\nhevoset, mitä hänellä oli.\n\nTapahtui usein, että hevonen kaatui ja keisarinna sen kera suistui\nmaahan, jollakin tavoin loukatenkin itseänsä, mutta nämä tapaturmat\neivät vähentäneet hänen rakkauttaan ratsastukseen.\n\nMürzegin keisarillisen metsästyslinnan lähellä on metsäpolku, jonka\nvuolas koski katkaisee, ja ainoa tie, jota myöten saattoi päästä kosken\nyli, oli ennen vain kaitainen, puinen porras.\n\nKerran kahdeksankymmenluvun alulla Elisabet tahtoi ratsastaa tämän\nporras-sillan yli, mutta se olikin laho ja katkesi hevosen painon alla.\n\nRohkea ratsastajatar säilytti mielenmalttinsa, jonka ansioksi on\nluettava, että muutamat paikalle rientäneet halonhakkaajat onnistuivat\npelastamaan hänen henkensä.\n\nHänen pelastamisensa muistoksi on lähellä olevaan kallioon hakattu\nratsastajien suojeluspyhimys Pyhä Yrjänä. Ja tämän kuvan alla on Maria\nValerian sepittämät seuraavat säkeet:\n\n    \"Heiliger Georg! Reitersmann,\n    Der vor Gefahr uns schützen kann!\n    Der meine Mutter oft beschützt,\n    Wo keines Menschen Hilfe nützt!\n    Ich bitte Dich mit Zuversicht --\n    Verweiger' mir die Bitte nicht --\n    Beschütze stets das theure Leben,\n    Das mir das Licht der Welt gegeben!\"\n\n(Pyhä Yrjänä! Ratsumies, joka vaaroilta voit meitä suojella. Joka\näitiäni usein suojelet, missä minkään ihmisen apu ei auta. Rukoilen\nsinua luottamuksella -- älä epää tätä pyyntöäni -- alati suojelemaan\nsitä kallista olentoa, joka minulle on suonut maailman valkeuden!)\n\nOn tuskin luultavaa, että keisari ehdottomasti hyväksyi, että Itävallan\nkeisarinna ja Unkarin kuningatar vietti useita tunteja päivästä\nratsastushuoneessa ja että hän seurusteli tuttavallisella tavalla\njockey- ja taideratsastajattarien kanssa. Joku ratsuväen upseeri kuuluu\nsanoneen keisarille, että hän ei voi käsittää, kuinka hallitsija\nsaattoi sallia puolisonsa kulkea noilla hurjilla ratsastuksilla ja\nmetsästyksillä.\n\n\"Ah, nuori ystäväni\", sanotaan keisarin vastanneen, \"etpä sinä vielä\ntunne naisia. Ne tekevät, mitä itse tahtovat, pyytämättä meiltä lupaa.\"\n\nJotka ovat nähneet keisarinna Elisabetin hevosen selässä, selittävät\nyksimielisesti, että se oli verrattoman kaunis näky. Hänellä oli\nmelkein aina turkiksilla reunustettu tummansininen ratsastuspuku,\nmatalapohjainen silkkihuopahattu ja paksut ratsastushansikkaat. Hänen\nratsastuspukunsa istui kuin valettu hänen solakalla varrellaan. Hänellä\nei koskaan nähty silloin mitään kukkia eikä nauharuusuja, ja ainoa,\nmikä hänen puvussaan saattoi näyttää liialliselta, oli musta viuhka,\njota hän joko piti kädessään taikka kantoi riipuksissa satulaan\nsidotussa hihnassa.\n\nTuota viuhkaa hän hyvin usein piteli kasvojensa edessä. Ne, jotka eivät\ntunteneet häntä, luulivat hänen siten suojelevan kaunista ihoaan,\nmuita jotka tunsivat hänet lähemmin, tiesivät hänen käyttävän viuhkaa\nniin usein sentähden, että hän niin kauheasti pelkäsi valokuvaajia ja\npiirtäjiä, jotka alituiseen seurasivat häntä saadakseen kuvata hänet.\n\n\"Minä en lainkaan tahtoisi antaa valokuvata itseäni\", hän sanoi. \"Joka\nkerta, kun minut on valokuvattu, on minulle sattunut joku onnettomuus\".\n\nWieniläisten mielestä hänen innostuksensa ratsastukseen oli liiallinen,\nja he kutsuivat häntä \"sirkusratsastajattareksi\". Unkarilaiset,\njotka ihailivat häntä hevosen selässä, nimittivät häntä \"amatsonien\nkuningattareksi\". Hän tiesi, että hänen ratsastusintoaan monet\nselittivät väärin, mutta hän oli rakastanut tätä urheilua aina\nlapsuudestaan asti, ja vuosikausia kestäneen sairauden jälkeen lääkärit\nolivat käskeneet häntä ratsastamaan. Hän ei sen vuoksi välittänyt siitä\narvostelusta, jota sai osakseen.\n\nHän valvoi itse hevosiaan, ja aina hänellä oli taskussa niille\nporkkanoita ja sokeria. Joka aamu hän meni talliin taputtelemaan\nniitä ja katsomaan, että ne ruokittiin kunnollisesti. Välistä\nsaattoi sattua niinkin, että hän meni pilttuihin omin käsin sukimaan\nlemmikki-eläimiään.\n\nSchönbrunnin linnassa hänellä oli huone, jossa kaikki seinät olivat\nkoristetut hevosten kuvilla.\n\n\"Katsokaas\", hän virkkoi kreikkalaiselle luennoitsijalleen,\nnäyttäessään tätä huonettaan, \"kaikki nämä ystävät olen menettänyt\nsaamatta yhtään uutta niiden sijaan. Monet niistä ovat menneet\nkuolemaan minun edestäni, mitä yksikään ihminen ei tahtoisi tehdä;\nihmiset tahtoisivat pikemmin murhata minut\".\n\nHän tunsi suunnatonta nautintoa hevosen selässä kiitäessään Itävallan\nmetsien läpi ja Unkarin arojen poikki. Mutta hän ratsasti myöskin\nvoittaakseen sen syvän alakuloisuuden, joka vähitellen alkoi vallata\nhänen mieltään.\n\nSekä isän että äidin puolelta hänellä oli sukulaisia, joitten elämän\nvaellus yhä oli vienyt heidät lähemmäksi mielipuolisuuden kuilua. Ja\nmonet hänen perheensä jäsenistä olivat omituisten päähänpistojen,\nhämärän ja mielisairauden yön rajaseuduilla.\n\nKuta vanhemmaksi tuli, sitä selvemmin hän käsitti, että hänen\nhermostuneessa luonnossaan oli monia sukusairauden tunnusmerkkejä.\nTuskin on mitään epäilystä siitä, että hän elämänsä viimeisinä\nkahtenakymmenenä vuonna tunsi itsessään siemenen siihen\nmielisairauteen, joka on ominainen Baierin kuningashuoneen jäsenille.\n\nHän koetti ruumiinponnistuksilla karkoittaa synkät ajatukset.\n\nHän saattoi ratsastaa peninkulmittain täyttä laukkaa aamuauringon\nkoitteessa taikka tähtikirkkaassa yössä. Hän ratsasti pois ihmisten ja\nolojen keskuudesta, jotka häntä kiusasivat.\n\nPuolet päivät hän saattoi istua hevosen selässä, ja rajumyrskyn tavoin\nhän ryöpsähti rauhallisten maalaisten ohi, jotka pysähtyivät ihmetellen\nkatselemaan häntä.\n\nTämmöiset ratsastukset rauhoittivat hänen tuskiaan, tyynnyttivät hänen\nhermostonsa levottomuutta. Myrsky ja sade, lämmin ja kylmä eivät\nmerkinneet hänelle mitään. Monta kertaa hän istui aivan läpimärkänä\nsatulassa, mutta ei kärsinyt siitä mitään vahinkoa. Hän näytti\nratsastusretkillään olevan aivan täysin karaistu kestämään ruumiillisia\nvaikeuksia ja vaivoja, eikä hänen tapansa ollut hiljentää vauhtia,\nennenkuin hevonen rupesi vapisemaan väsymyksestä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nGödöllön huvilinna. -- Elisabet Unkarin kuningattarena.\n\n\nHeti kruunauksen jälkeen unkarilaiset lahjoittivat kuningattarelleen\npääkaupungin lähellä olevan Gödöllön huvilinnan. Se on metsässä\nylevässä yksinäisyydessä, ja niinä aikoina, kun kukaan kuninkaallisen\nperheen jäsenistä ei oleskele siellä, vallitsee siellä yli seudun\nulottuva mitä täydellisin rauha. Mustalaisten viuluniekkain milloin\nriemuitsevat, milloin valittavat säveleet ovat melkein ainoat äänet,\njotka häiritsevät luonnon hiljaisuutta.\n\nMonet vuodet Gödöllö oli Elisabetin rakkain olinpaikka. Siellä hän\nvietti iloisia, huolettomia päiviä. Siellä hän toimeenpani suuria\nmetsästyksiä, siellä hän oli emäntä omassa talossaan.\n\nSeitsenkymmen-luvulla hän vietti suurimman osan vuotta tässä\nlinnassa. Tavallisesti hän nousi ylös neljän aikaan aamulla; viiden\naikaan hän jo oli satulassa ja ratsasti yhteentoista asti, jolloin\ntarjottiin aamiainen. Hänen retkeilynsä tasangoilla veivät hänet\nusein cziko-leirille, eikä hän koskaan jättänyt juttelematta näitten\nUnkarin pusztan beduinien, tämän puoli-villin kansanheimon kera, joka\nherätti hänessä vilkasta osanottoa. Tottuneen ratsastajan hartaudella\nhän tarkasteli heidän hevosiaan. Hän vei mukanaan lahjoja heille, ja\nsydämelliset tervehdyshuudot kajahtivat aina hänelle, kun hän lähestyi\nheidän leiriään.\n\nHän rakasti Unkarin aavoja tasankoja, noita ratsastajalle niin ihania\nmaita. Hevosen selässä istuen hän harhaili Gödöllön ympäristön joka\nsuuntaan, tuntien siellä jokaisen metsäpolunkin.\n\nNäinä vuosina oli hänen unkarilaisessa linnassaan vilkas elämä. Hänen\nväkiratsastuksensa olivat kuuluisat kautta Europan, ja hänen huoneensa\nolivat täynnä metsästyksillä saatuja voitonmerkkejä.\n\nFrans Josef, kruununprinssi Rudolf, prinsessa Valeria ja perheeseen\nkuulumattomat vieraat tavallisesti ajoivat sille paikalle, missä\nmetsästys päättyi. Nähdessään kuningattaren tulevan ratsastaen,\nkuningas ja lapset huiskuttivat hänelle nenäliinojaan. Hän oli melkein\naina ensimäisenä perillä -- monta minuttia ennen toisia.\n\nLinnan lähellä on kaurapelto, missä kuningatar usein näyttäytyi\npuettuna lyhyeen hameeseen ja sirppi kädessä itse leikkaamassa kauraa\nlemmikki-eläimilleen.\n\n\"Gödöllössä minulla on puu, joka on parhain ystäväni\", Elisabet lausui\nmuutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen. \"Joka kerta\nkun tulen sinne tai kun lähden sieltä, menen sen puun luokse, ja me\nkatselemme toisiamme hetkisen äänettöminä. Tuo vanha puu tietää kaikki,\nmitä minussa on, ja minä uskon sille kaikki, mitä minulle on tapahtunut\nsinä aikana, jonka olemme olleet erillämme\".\n\nItävallassa ollessaan Elisabet ajatuksissaan ikävöi Unkaria, missä hän\ntunsi olevansa aivan toisella tavalla kotonaan, koska hänen sydämensä\nsykki yhdenmukaisesti sen tuntehikkaan, romantisen kansan kanssa.\n\nKokonaisia talvia hän vietti tässä maassa. Budapestin aateli,\nkeskisääty, työväki ja kansan köyhimmät jumaloivat kaunista\nkuningatartaan, joka käytti kaikkia tilaisuuksia ollakseen heidän\nkeskellään ja joka usein esiintyi puettuna heidän kansallispukuunsa.\n\nHe näkivät hänessä paljon semmoisia sielunaateluuden piirteitä,\njotka herättivät heidän ihastustaan. Hän rohkeni harhailla\nBudapestin köyhimmissä kortteleissa ei ohimenevänä katselijana,\nvaan laupeudensisarena, joka etsii inhimillistä kurjuutta siinä\ntarkoituksessa, että saisi sitä lievittää.\n\nHän harjoitti hyväntekeväisyyttään mikäli mahdollista salassa.\nLuettuaan polisin raporteista taikka sanomalehtien oikeus- ja\npolisiuutisten tietoja onnettomista, hän meni näitä auttamaan.\n\nMonta kertaa hän tunsi sydäntään ahdistavan kulkiessaan pimeissä,\nahtaissa takaportaissa ja astuessaan niin mataloihin majoihin, että\nei voinut seisoa niissä suorana. Mutta ei hän koskaan osottanut\npienintäkään merkkiä pelosta.\n\nBudapestissä asuessaan hänen oli tapana varhain aamuisin hiipiä\nlinnasta suorittamaan laupeudentöitään. Useimmiten hänellä oli\nmukana joku hovinainen, mutta välistä hän meni aivan yksinkin.\nMutta vaikka hän oli hyvin vaatimattomasti puettu ja meni aina\nköyhiin kaupunginosiin, hän kuitenkin aina kulki varmana ja turvassa\nkaupungin roskaväenkin keskuudessa. Verrattain harvat hädänalaisista,\njoitten luona hän kävi, tiesivät, kuka hän todella oli, mutta hänen\nystävällisyytensä ja anteliaisuutensa vaikuttivat sen, että häntä\npidettiin enkelinä.\n\nHämärissäkin hän usein kävi tervehtimässä köyhiä, lahjoillaan ja\nystävällisellä hymyllään hän levitti päivänpaistetta monen sairaan\nvuoteelle.\n\nUnkarilaisten keskuudessa elää joukottain kertomuksia, jotka todistavat\nyhtä hyvin hänen ihmisrakkauttaan kuin mielenmalttiaan. Tässä niistä\nmuutamia.\n\nEräänä päivänä hän ratsasti metsästykselle Magyarodiin. Tie sinne\nkulkee syvän vuorenrotkon ohitse. Yht'äkkiä hän näki edessään naisen\nlähestyvän rotkoa. Nainen oli sokea ja vanha, ja hänen saattajansa oli\njättänyt hänet yksin.\n\nElisabet pysähtyi silmänräpäyksessä, hyppäsi alas hevosen selästä ja\nauttoi eukon turvalliseen levähdyspaikkaan tien viereen. Jos hän ei\nolisi tullut juuri ratkaisevalla hetkellä, niin eukko olisi epäilemättä\nsyöksynyt syvyyteen.\n\nMuutamia minutteja myöhemmin tuli se pieni tyttö, joka oli ollut sokeaa\nvanhusta saattamassa, saaden kuningattarelta kaikkea muuta kuin lempeän\nvastaanoton, sillä kuningatar oli hyvin kiivastunut.\n\nMuutamat tapaukset hänen elämässään Unkarissa olivat myöskin sangen\nkoomilliset. Niinpä eräänä iltana, kun hän hovinaisensa kera ratsasti\nBudapestissa. Molemmat ratsastajattaret ajoivat kaupungin laidassa,\njonkun matkaa maantiestä olevan aivan yksinäisen majan ohi, josta\nkuului kauheita hätähuutoja. Joku nainen huusi siellä apua ja oli\nilmeisesti mitä äärimmäisessä hädässä.\n\nHetken vaikutusta noudattaen Elisabet hyppäsi hevosen selästä ja riensi\nmajaan. Hovinainen seurasi perästä.\n\nNaiset työnsivät oven auki, ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä\nmatalassa, likaisessa huoneessa. Suunnattoman suuri mies, joka näytti\noikealta metsärosvolta, laahasi naista pitkin huonetta hänen pitkistä,\nhajallaan olevista hiuksistaan, samalla kertaa ankarasti potkien häntä.\n\nKuningatar löi ratsupiiskallaan miestä kasvoihin.\n\nMies hämmästyi hänen odottamattomasta ilmestymisestään ja ripeästä\nsekaantumisestaan asiaan niin, että heti päästi irti uhrinsa ja\ntuijotti ihmetellen kuningattareen.\n\nMutta Elisabetin oma hämmästys oli seuraavassa silmänräpäyksessä\nvieläkin suurempi, kun pahoinpidelty nainen nousi ja hyökkäsi häntä\nvastaan kuin raivostunut tiikeri. Hän syyti alhaisinta katukieltä oudon\nnaisen silmille, joka oli uskaltanut lyödä hänen miestään.\n\nKuningatar purskahti nauramaan. Hän otti taskustaan kultakolikon ja\nojensi sen miehelle.\n\n\"Lyökää häntä, ystäväni\", hän lausui miehelle, \"antakaa hänelle selkään\nniin paljon, kuin hän ansaitsee. Hänen tulee saada selkäänsä, koska on\nteille niin uskollinen.\"\n\nKesällä 1886 raivosi Unkarissa kolera. \"Unkarilaisten äiti\", niinkuin\nElisabetia nyt kutsuttiin, oleskeli niihin aikoihin Ischlissä, mutta\nlausui heti tahtovansa mennä unkarilaiseen pääkaupunkiinsa käymään\nsairaaloissa. Mutta silloinen pääministeri, Coloman von Tisza, vastusti\ntätä hänen toivomustaan. Toiselta puolen ei vaara ollut niin suuri,\nettä kansa olisi joutunut pakokauhun valtaan, mikä olisi oikeuttanut\nniin poikkeuksellisen toimenpiteen kuin kuningattaren menon itse\nruton pesäpaikkaan. Toiselta puolen ei ollut hänelle vaaratonta\noleskella Budapestissä, ja pääministeri selitti sen vuoksi, että hänen\nvastuunalaisuuden-tunteensa pakoitti häntä vastustamaan tätä matkaa.\n\nToistaiseksi kuningatar taipui pääministerin vastaväitteisiin. Mutta\nkun Frans Josef kolerasta ja rokkotaudista huolimatta kohta sen jälkeen\nmatkusti Budapestiin avaamaan valtiopäiviä, niin Elisabetiakaan ei enää\nvoitu saada jäämään Ischliin.\n\n\"Vaaran hetkellä on paikkani puolisoni vierellä\", hän selitti.\n\nAivan äkkiarvaamatta hän saapui Gödöllöön, mistä saattoi kuningasta\njoka kerta, kun tämä vaunuissa ajoi kaupunkiin.\n\nRakkautensa Unkaria kohtaan hän ilmaisi myöskin suhteessaan Frans\nDeákiin. Tätä sai maa kiittää suureksi osaksi sen vapautensa\npalauttamisesta, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta mitään arvonimiä\nja rahalahjoja, joita hänelle oli kiitollisuuden osotukseksi tarjottu\nhänen palveluksistaan.\n\nKuningatar osotti hyvin monta kertaa häntä kohtaan huomaavaisuutta ja\nystävällisyyttä. 1875 tuo unkarilainen valtiomies sairastui. Tammikuun\n25 päivänä 1876 kuningatar tuli Münchenista Ofeniin, ja ensimäinen\nkysymys, jonka hän linnan eteissalissa teki piispa Ronaylle, oli:\n\n\"Kuinka on Deákin laita?\"\n\nKun sanottiin, että potilaalla ei ilmeisesti enää ollut pitkää\nelämänaikaa jälellä, kuningatar päätti heti mennä häntä tapaamaan.\nHienotunteinen kun aina oli, hän kuitenkin ensin käski kuulustaa, tokko\npotilas tahtoisi ottaa häntä vastaan.\n\nKuningattaren saapuessa oli valtava kansanjoukko kerääntynyt suuren\nisänmaanystävän asunnon edustalle. Kansa tahtoi nähdä, kun kuningatar\nosotti tunnustusta hänen toiminnalleen ja osanottoa hänen kohtaloonsa.\nKansanjoukon äänetön tervehdys tässä tapauksessa oli tavallaan yhtä\nsydämellinen kuin ne eljen-huudot, jotka muuten tavallisesti kajahtivat\nhäntä vastaan, missä hän näyttäytyikin.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin Deák kuoli. Kuningatar purskahti itkuun\nsaadessaan sanoman hänen kuolemastaan.\n\nHänen ruumiinsa oli näytteillä akatemian suuressa salissa, joka oli\nmuutettu surutemppeliksi. Portille ajoivat yksinkertaiset hovivaunut,\nja niistä astui ulos Elisabet, puettuna syvään surupukuun.\n\nUnkarin ministerit ja edustajat seisoivat arkun ympärillä, kun maan\nkuningatar astui sen ääreen. Kädessä hänellä oli laakeriseppele, joka\noli kaunistettu valkeilla kamelioilla ja valkeilla silkkinauhoilla,\njoissa oli seuraava omistus:\n\n\"Erzsébet kyralynö Deák Ferencznek\". (Kuningatar Elisabet Frans\nDeákille).\n\nHän seisoi muutaman minutin ääneti vainajan luona, ja hänen silmänsä\ntäyttyivät kyynelillä. Sitten hän laski seppeleen arkulle ja kääntyi\nympäri poistuakseen. Mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, polvistui\nkatafalkin alimmalle portaalle ja rukoili pitkään.\n\nUnkarilaiset maalarit Munkácsy ja Ziczy ovat ikuistaneet tämän\nkohtauksen. Ja muuan unkarilainen runoilija on kirjoittanut siitä:\n\n\"Niin paljon kuin; Deákin muistoa on ylistettykin, niin kuningattaren\nkyyneleet olivat kuitenkin suurin kunnianosoitus, joka vainajan osaksi\nsaattoi tulla\".\n\n\n\n\nXV.\n\nWienin maailmannäyttely. -- Elisabet toisten ruhtinatarten joukossa. --\nKeisarinna ja wieniläiset.\n\n\nVuosi 1873 oli Frans Josefille ja Elisabetille enemmän kuin yhdessä\nsuhteessa merkillinen.\n\nHeidän vanhin tyttärensä joutui sinä vuonna naimisiin Baierin prinssin\nLeopoldin kanssa.\n\nHuhtikuun 20 päivänä kello kaksitoista tapahtuivat vihkiäiset\nAugustiner-kirkossa, missä keisaripari yhdeksäntoista vuotta takaperin\noli yhdistetty. Keisarinna itse saattoi tytärtään kirkkoon ja\nalttarille. Saman päivän iltapuolella nuori pari matkusti Müncheniin.\nWieniläiset toimeenpanivat arkkiherttuattaren kunniaksi erojaisjuhlia\nja antoivat hänelle lahjoja, ja melkein koko pääkaupunki tuntui olevan\njalkeilla katsomassa morsiusparin lähtöä.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin -- toukokuun 1 päivänä 1873 -- keisari ja\nkeisarinna avasivat maailmannäyttelyn Wienissä. Näyttely oli yhtenäistä\nriemujuhlaa. Ylpeydellä keisaripari saattoi katsella sitä suurtyötä,\njoka verrattain lyhyessä ajassa oli saatu aikaan heidän alamaistensa\nälyllä ja työvoimilla.\n\nFrans Josef ja Elisabet kutsuivat Europan kruunupäät vieraikseen\nItävallan pääkaupunkiin. Vanha keisari Wilhelm ja hänen lahjakas\npuolisonsa Augusta kävivät Hofburgissa ja Schönbrunnissa. Venäjän\ntsaari Aleksanteri II tuli käymään useitten perheensä jäsenten kera.\nNiinikään tulivat Wieniin Italian kuningas Viktor Emanuel, Persian\nshahi ja monta muuta ruhtinasta.\n\nElisabet ei pannut paljon arvoa seurusteluun keisarien ja kuningasten\nkanssa.\n\n\"Arvonimet ja kunnia-asemat eivät merkitse mitään\", hän lausui. \"Ne\novat vain kirjavia lappuja, joita ihmiset ripustelevat ympärilleen,\nkun luulevat siten voivansa peittää alastomuuttaan, mutta ne eivät tee\nmitään muutosta meidän sisäiseen olemukseemme.\"\n\nMutta kuinka vähän hovimenot häntä miellyttivätkin, hän kuitenkin\ntäytti velvollisuutensa siinä suhteessa ihastuttavalla sulolla, koska\noli siihen pakoitettu. Ja joutuessaan yhteen toisten keisarinnain ja\nkuningatarten kanssa, hän aina oli kaunein, eniten ihailtu ja sai\nosakseen suurinta huomiota.\n\nMuutamia vuosia ennen Ranskan keisarikunnan kukistumista Itävallan\nkeisaripari kohtasi Napoleonin ja Eugenien Salzburgissa. Sirona ja\nupeana Wittelsbachien tytär astui Montijon kreivittären rinnalla.\nRanskalaisten keisarinna oli vielä kauneutensa ja kansansuosionsa\nkukkuloilla, mutta tummine säteilevine silmineen, tuuheine tukkineen\nja koko henkilönsä sulolla Elisabetin ei tarvinnut millään tavalla\nvaivautua kyetäkseen kestämään kilpailun espanjattaren kanssa.\n\nOllessaan nuorempienkin ruhtinatarten kanssa, Elisabet aina vei\nkauneudessa voiton.\n\nKuningas Umberto ja kuningatar Margherita kävivät useita vuosia\nmyöhemmin tervehtämässä Itävallan keisariparia, ja molemmat\nruhtinaalliset naiset olivat joka päivä yksissä. Margherita edusti\nkevään tuoreutta, mutta sen ajan sanomalehtimiehet selittivät, että\nElisabet oli paljon kauniimpi, hän oli \"habsburgilainen syksy\".\n\nSamana vuonna kuin maailmannäyttely oli Wienissä, Frans Josef\nvietti viisikolmatta-vuotista juhlaansa keisarina. Juhlallisuuksien\nloistokohdan muodosti keisariparin ja kruununprinssin ajelu vaunuissa\npitkin katuja, jotka olivat juhlallisesti koristellut ja niin\nkirkkaasti valaistut, kuin olisi oltu keskellä päivää. Riemuitsevat\nihmisjoukot tunkeilivat kilvan osottamaan keisariparille kunnioitustaan.\n\nJo tässä tilaisuudessa huomattiin kuitenkin, että keisarinnaa vaivasi\nosanotto julkisiin juhliin ja että hän niin paljon kuin mahdollista\nkoetti vetäytyä syrjään niitten melusta ja hälinästä.\n\nSairaudenaika oli opettanut häntä rakastamaan yksinäisyyttä.\nHänelle oli tullut elämänehdoksi olla paljon yksinään. Ollessaan\ntoisten seurassa hän tunsi itsensä vieraaksi, ja kun ruhtinaalliset\nvelvollisuudet pakoittivat hänet olemaan paljojen ihmisten joukossa,\noli koko hänen olemuksessaan surullinen, kärsivä ilme.\n\nLuultavasti hänen ei olisi ollut ensinkään vaikea säilyttää sitä\nsuosiota, jota syvemmissä kansankerroksissa hänen avioliittonsa\nensimäisinä aikoina oli hänelle niin auliisti osotettu, jos hän ei\nolisi kuulunut sukuun, joka kautta vuosisatojen oli ollut omituinen ja\nhermostunut.\n\nKaikkialla nähtiin hänen muotokuviaan: kouluissa, yliopistoissa,\nhotelleissa, kirjakauppojen akkunoissa. Naiset käyttivät\n\"Elisabetin-harsoja\", \"Elisabetin-kappoja\" ja \"Elisabetin-huiveja\".\nUlkomaalaisia hän on vieläkin muistuttamassa \"Elisabetin-näköalalla\",\n\"Elisabetin-kujanteella\", \"Elisabetin-sillalla\" ja monella muulla, joka\nkantaa hänen nimeään.\n\nYleinen mielipide itävaltalaisten keskuudessa oli, että kukaan ei\nvoinut kauneudessa kilpailla heidän keisarinnansa kanssa. Mutta\nlukuunottamatta osaa hoviväestä ja niitä vieraita, jotka kävivät\nkeisariparin joka talvi toimeenpanemissa juhlissa, vain hyvin harvat\nvoivat seitsenkymmen-luvun alkupuolelta keisarinnan kuolemaan saakka\nkehua nähneensä häntä läheltä.\n\nHän oli liiaksi tietoinen sisäisestä arvostaan salliakseen käyttää\nitseään ainoastaan ulkonaisena koristuksena.\n\nVastenmielisyydellään sisällyksettömään loistoon ja uteliaihin\nkatselijoihin hän vieroitti itsestään monet sydämet.\n\nUteliaisuus on ominainen piirre wieniläisille, vallankin mitä tulee\nkeisarihuoneeseen. Ja juuri sen tähden, etteivät saaneet nähdä\nkeisarinnaa, tehtiin häntä vastaan katkeria valituksia.\n\nWieniin verraten München oli pikkukaupunki, mutta Elisabet ei ollut\nkauan kerinnyt olla Wienissä, kun huomasi juorujen rikkaruoholla\nolevan siellä paljon syvemmät juuret kuin hänen lapsuutensa\naikuisessa kotikaupungissa. Joka kerta kun hänet nähtiin, otettiin\nhänet arvosteltavaksi. Hänen suoran, arvokkaan ryhtinsä selitettiin\nmerkitsevän ylpeyttä. Väitettiin hänen hienon hipiänsä olevan\nkeinotekoisesti aikaansaadun. Häntä moitittiin hänen asemassaan\nolevalle henkilölle liian yksinkertaisesta vaatetuksesta. Ja\ntyytymättömyyttä herätti sekin, että hän ei tehnyt pääkaupungissa\nkyllin suuria ostoksia.\n\nKatolinen kirkko velvoittaa keisarillisen perheen jäsenet\npitkänäperjantaina ja pääsiäispäivänä ottamaan osaa kirkollisiin\njuhlakulkueisiin.\n\nWieniläiset iloitsivat tästä loistavasta näytelmästä, he iloitsivat\nnäkevänsä keisarinnan kulkueen etunenässä, perässään hänen\nlaahustintaan kantavat hovinaiset.\n\nMutta muutamia päiviä ennen pääsiäistä heille ilmoitettiin aina,\nettä hänen majesteettinsa keisarinna oli tullut pahoinvoivaksi ja\nmatkustanut maalle vahvistamaan itseään.\n\nIloiset wieniläiset olisivat tämän ehkä suoneet anteeksi, jos\nkeisarinnan maineessa olisi ollut pieninkin tahra, mutta he eivät\nkoskaan antaneet anteeksi, että heiltä hänen oikkunsa takia jäi\nnäkemättä hauska näytelmä.\n\nNiinpä vähitellen ruvettiin tervehtämään häntä tavallaan\nkylmäkiskoisesti niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa hän esiintyi\njulkisesti. Häntä sanottiin ylpeäksi ja itseensä sulkeutuneeksi, eikä\nole kiellettävissä, että hän osottamallaan välinpitämättömyydellä pani\nwieniläisten kärsivällisyyden kovalle koetukselle.\n\nKuinka vähän Europan iloisin pääkaupunki soveltuikaan tälle\nkeisarinnalle, joka vuosien kuluessa kävi yhä enemmän synkkämieliseksi\nja ihmisiä arastelevaksi!\n\nEhkäpä hän itse ensimäisenä huomasikin, että hän ei enää nauttinut\nsuosiota, ei Itävallan keskisäädyn eikä korkeampien luokkien taholta,\nja tämä varmaan lisäsi hänen haluaan vetäytyä erilleen maailmasta.\n\n\"Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän pitäisi minusta sanoa\", hän lausui.\n\"Minä en sovellu heidän laatimiinsa kuvitelmiin, eivätkä he pidä siitä,\nettä heidän laatikkonsa saatetaan epäjärjestykseen. Sen vuoksi olenkin\nkokonaan omissa oloissani. Sivistyneet ihmiset eivät seuraakaan minua\nyksinäisyyteeni, sillä heillä on kyllä mielestään tilaisuutta käyttää\naikansa paremminkin.\"\n\nJa hän lisäsi: \"Pitkällinen yksinäisyyteni on opettanut minulle, että\noleminen tuntuu raskaimmalla silloin, kun on toisten ihmisten seurassa.\"\n\nKun Wienin maailmannäyttely suljettiin, hän otti palvelukseensa\npienen neekeripojan, jonka nimi oli Mahmud. Hän oli ollut oppaana\nsiinä Kairon-talossa, jonka Egyptin khedivi oli laitattanut\nmaailmannäyttelyyn ja jonka hän lahjoitti Elisabetille.\n\nMahmud jumaloi valtijatartaan ja oli onnellinen saadessaan elää hänen\nläheisyydessään. Keisarinna kohteli pikku poikaa erinomaisen hyvin.\nTottuneena Afrikan ilmastoon poika sai Wienissä keuhkokuumeen, ja\nkeisarinna hoiteli häntä kaikin tavoin. Sekä kansa että Itävallan\nylimystö pitivät hyvin sopimattomana, kun saivat tietää, että\nkeisarinna salli tyttärensä Valerian leikkiä neekeripojan kanssa.\n\n\"Puhua pahaa lähimmäisistään on ihmisille elämänehto, samoin kuin\nvalittaminen on sypressille elämänehto\", keisarinna kuuluu lausuneen.\n\n\"Varokaa hovin juonitteluja\", hän virkkoi eräässä toisessa\ntilaisuudessa. \"Ei koskaan tiedä, mitä ansoja viritellään eteemme.\nHovissa on kenenkään mahdotonta elää tuntiakaan puhumatta pahaa\nlähimmäisestään.\"\n\n\"Varmaan minun olisi kiitettävä Jumalaa siitä, että olen keisarinna\",\nhän jatkoi, \"sillä muuten minun olisi käynyt huonosti. Keisarinnaa\nsuvaitaan vain siitä syystä, että hänen avullaan voidaan luoda oma\nasema.\"\n\nHovielämä synnytti hänessä välistä suorastaan kauhua.\n\nWienin lyhytnäköinen, turhamainen hovi oli aina valmis levittämään\nhänestä valheita, joita keskisääty sitten levitti edelleen.\nVuosien kuluessa keisarinnan nimi tahrattiin niin likaan Itävallan\npääkaupungissa, että hänen oli tosiaan vaikea sietää oleskelua siellä.\n\nEikä Elisabet voinut sitä sietääkään -- kärsivällisyys ei kuulu\nWittelsbachien sukuominaisuuksiin. Hän oli luonnostaan hermostunut\nmielenlaadultaan, ja myöhempinä vuosina ruumiilliset kivutkin vielä\nedistivät hänen luontonsa kiivaita ja kärsimättömiä ominaisuuksia.\nNiinpä syttyi hänessä melkein hurja uhma kaikkea sitä parjausta\nvastaan, jonka esineeksi hänet oli tehty.\n\nKun hänelle huomautettiin, että hänen ystävällisyytensä Mahmudia\nkohtaan herätti paheksumista, niin hän valokuvautti tyttärensä Valerian\nyhdessä neekeripojan kanssa ja panetti näitä kuvia näytteille.\n\nEi ihme, että tämä sai pahat kielet entistä vilkkaampaan toimintaan.\nJa siitä hetkestä alkaen monet väittivät, että keisarinnan merkilliset\npäähänpistot ja se rauhaton levottomuus, joka yhä enemmän ilmeni\nhänessä, olivat alkavan mielenhäiriön merkkejä.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKeisarinna ja hyväntekeväisyys. -- Keisariparin hopeahäät.\n\n\nOlemme edellisessä luvussa tutustuneet muutamiin niistä syistä, jotka\nvaikuttivat siihen, että Elisabet rupesi menettämään suosiotaan\nItävallan pääkaupungissa. Mutta siihen oli olemassa muitakin syitä.\n\nItävallan saksalaisten ruvetessa lähentymään Preussia ja\nHohenzollerneja, keisarinna lakkasi tuntemasta itseään saksalaiseksi.\nJa hänen miehensä maitten saksalainen väestö tunsi vaistomaisesti, että\nElisabet paheksui heidän menettelyään monissa asioissa.\n\nHeikäläisten oli vaikea sulattaa hänen rakkauttaan Unkariin. Miehestä\nmieheen kuiskailtiin, että hänen melkoinen itävaltalainen vuosirahansa\njaettiin puutteessa oleville magyareille. Jalon ja lahjakkaan\nkeisarinnan epäsuosio lisääntyi Itävallassa paljon sen kautta, että\nhänen sydämensä myötätunto oli toisella puolella Leitha-joen.\n\nMutta hänen jakamiensa lahjojen suhteen häntä tuomittiin väärin, sillä\ntuskin koko Habsburgien valtakunnassa -- enemmän Itävallassa kuin\nUnkarissakaan -- on yhtään hyväntekeväisyys- tai armeliaisuuslaitosta,\njota hän ei olisi suojellut taikka avustanut.\n\nKerrotaan, että kun hän eräänä päivänä avioliittonsa ensimäisinä\nvuosina ajoi erään Wienin kasarmin ohi, sattui niin, että muuan\nsotamies juuri sai raipparangaistusta jostakin rikoksestaan. Keisarinna\nkuuli miehen voivotukset, pysähtyi ja otti selon niitten syystä,\nja muutamien päivien perästä keisari Elisabetin rukousten johdosta\nantoi määräyksen, että tuo vanhentunut rangaistustapa oli Itävallan\narmeijassa vaihdettava uusiin ja enemmän ajanmukaisiin.\n\nMissä tahansa hän kuulikin puhuttavan onnettomuudesta, siellä hän aina\nkoetti lievittää sitä.\n\nOlemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, kuinka hän vuosina 1859\nja 1866 kävi haavoitettujen luona, joita hoiteli ja lohdutteli. Mutta\nvielä rohkeampana ja uhrautuvaisempana hän esiintyi useitten kolera- ja\nlavantauti-ruttojen aikoina, käyden sairaaloissa vähääkään välittämättä\nsiitä vaarasta, johon siten antautui.\n\nMiehitettyään vuonna 1878 Bosnian ja Hertsegovinan, itävaltalaiset\nkohtasivat ankaraa vastarintaa väestön puolelta. Voittaakseen nämä\nuudet alueet, heidän täytyi uhrata paljon ihmishenkiä.\n\nHuolenpito haavottuneista ja kaatuneiden omaisista tuli taaskin\nankaraksi välttämättömyydeksi. Keisarinna löysi uuden alan\ntoiminnalleen suomalla suojeluksensa niille kansallisille\nnaisyhdistyksille, joitten tehtävänä on auttaa kaatuneitten soturien\nleskiä ja lapsia sekä pitää huolta haavoittuneiden hoitamisesta.\nItävalta-Unkarin kaikissa kaupungeissa naiset mielellään noudattivat\nhänen kehoitustaan muodostaa yhdistyksiä ja työskennellä mainitun\ntarkoituksen hyväksi.\n\nKeisarinnan, niin sanoaksemme, virallisia velvollisuuksia on\nasettua johtamaan armeliaisuuslaitoksia ja käydä parantoloissa ja\nkenttäsairaaloissa. Mutta kun Elisabetin halu yksinäiseen elämään kävi\nyhä voimakkaammaksi, niin ei hänen mielensä tietysti myöskään enää\ntehnyt ottaa osaa julkiseen hyväntekeväisyyteen. Viimeisinä vuosinaan\nhän kävi Itävallan julkisissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ainoastaan\nkeisarin painostuksesta eikä hän jaksanut tehdä sitä säännöllisesti.\n\nHän suoritti viralliset armeliaisuustekonsa omituisen kylmästi ja\nhätäisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut niukalti aikaa. Silloin\ntällöin esiintyessään Wienin filantropisissa laitoksissa, hän saapui\nkuin tuulenpuuska, ilman että hänen tulostaan tiedettiin edeltäpäin\nmitään. Saattoi tapahtua, että hän yhtenä ainoana päivänä teki\nkahdeksan ja kymmenenkin vierailua kaupungin eri osissa, aivan kuin\ntahtoisi korvata sen, mitä oli laiminlyönyt, ja yhdellä kertaa\nsuorittaa kaikki velvollisuutensa hyväntekeväisyyden suhteen.\n\nJa kuitenkin hän oli oikein hyvä. Hän kannatti kuolemaansa asti\nlukemattomia tarvitsevaisia ja onnettomia. Wienissäkin hän kävi\ntuntemattomana kurjuuden pesissä, vaikkakaan ei niin usein kuin\nBudapestissä. Mutta wieniläiset eivät yleensä tienneet mitään niistä\nrakkaudentöistä, joita hän teki hiljaisuudessa. Heidän ei koskaan\npistänyt päähänsä, että hyväsydäminen nainen, joka tuhlasi hyviä\ntöitään heidän hädänalaisilleen, olisi heidän ylpeä keisarinnansa, joka\nylhäisten ja alhaisten silmissä kuvattiin sydämettömäksi ja toisten\nhädästä välinpitämättömäksi.\n\nVuonna 1879 Frans Josef ja Elisabet viettivät hopeahäitään. Varmaan\nkumpikin kaihomielin odotti tätä päivää.\n\nHeidän avioliittonsa oli enemmän kuin useimpien muitten joutunut\nkokemaan pettymyksiä ja muutoksia heidän molemminpuolisten tunteittensa\nsuhteen. Mutta uusille edellytyksille oli heidän välilleen syntynyt\nuusi ja tavallaan sydämellinen suhde, jossa keisarinna oli oppinut\ntinkimään vaatimuksistaan, silti menettämättä kunnioitusta itseään\nkohtaan.\n\nKeisarillinen hopeamorsiuspari lausui toivomuksen, että\npäivän merkityksen johdosta ei toimeenpantaisi mitään\njulkisia juhlia ja että rahat, joita maan eri osissa aijottiin\nuhrata semmoisiin juhlallisuuksiin, käytettäisiin sen sijaan\nhyväntekeväisyystarkoituksiin.\n\nAinoastaan Wienin suhteen tehtiin poikkeus, sillä pääkaupunki varusti\nsuuria mielenosoituksia. Sen johdosta, että Frans Josef vuonna 1853 oli\npelastunut unkarilaisen Libenyn murhayrityksestä, oli vapaaehtoisilla\nlahjoilla rakennettu kirkko sille paikalle, missä murhaajan väkipuukko\noli sattunut häneen. Tämä kirkko vihittiin hopeahääpäivänä ja\nkeisariparin läsnäollessa.\n\nVihkimisensä viisikolmattavuotispäivänä Frans Josef ja Elisabet\njälleen astuivat alttarin ääreen. Hopeaparista ei päältäpäin voinut\npäätellä mitään niistä myrskyistä, jotka olivat järkyttäneet heidän\nkuluneen elämänsä menneitä vuosia. Keisari näytti vielä olevan\nmiehuutensa täysissä voimissa ja keisarinnaa kutsuttiin syystä kylläkin\n\"kauneimmaksi isoäidiksi\". [Heidän vanhimmalla tyttärellään Giselalla\noli siihen aikaan jo useita lapsia.]\n\nKoko Wien oli kokoontunut niille kaduille, joita keisaripari ajoi\nkirkkoon. Nuoria tyttöjä oli odottamasssa kirkon asehuoneessa, ja\nkeisarin ja keisarinnan saapuessa juhlallisten jumalanpalvelusmenojen\njälkeen kävellen ovea kohti, he astuivat esiin ojentamaan kukkasia.\nErinomainen ystävällisyys, jolla keisarinna tervehti heitä, rohkaisi\nheitä, ja yksi nuorista tytöistä piti kauniin pikku puheen antaessaan\nkukkiaan.\n\nItävallan ja Unkarin runoilijat olivat virittäneet lyyransa\nhopeamorsiusparin kunniaksi. Mutta heidän kunnioituksensa liikuttivat\nElisabetia vähemmän kuin seuraava tervehdys eräältä hänen oman\nsynnyinmaansa runoilijalta:\n\n    \"Wie deiner Güte milder Sinn,\n    Erhab'ne Kaiserin!\n    Wie Huld, die deine Stirne kränzt\n    Hoch über allen Festschmuck glänzt,\n    So blüh' dir Macht und Segen\n    In Zukunft allerwegen.\n    O, nimm hierfür als Treuespfand\n    Den Herzensgruss von Heimatsland!\"\n\n(Niinkuin hyvyytesi leppeä mieli, niinkuin lempeys, joka seppelöi\notsaasi, loistaa yli kaiken juhlakorun, niin alati kukoistakoon\nsinulle tulevaisuudessa valta ja siunaus, ylevä keisarinna! Oi, ota\nuskollisuuden pantiksi siitä sydämellinen tervehdys kotimaastasi!)\n\nWienin historiallinen juhlakulkue hopeaparin kunniaksi päätti\njuhlallisuudet huhtikuun 27 päivänä. Useita kuukausia ennen\nkuuluisa maalari Hans Makart oli laatinut kulkueen suunnitelman\nja yksityiskohtaiset piirustukset. Se oli nerokkaasti ajateltu ja\nmainiosti järjestetty.\n\nOsanottajia oli ilmoittautunut suunnaton määrä. Valtakunnan kaikki\nsäädyt, kaikki laitokset, kaikki valtiot olivat edustettuina.\n\nKulkue vieri verkalleen Ringstrassea pitkin, korvia vihlovien\nsuosionhuutojen kaikuessa. Eri ryhmät, jotka esiintyivät ratsain,\njalkaisin ja loistavissa vaunuissa, olivat puetut historiallisiin\npukuihin.\n\nFrans Josef ja hänen puolisonsa, jotka monta tuntia lakkaamatta\nkuuntelivat ohikulkevien riemuhuutoja, olivat syvästi liikutetut\nyleisestä innostuksesta.\n\n\n\n\nXVII.\n\nKruununprinssi Rudolfin avioliitto. -- Keisarinna ja hänen linnansa.\n\n\nFrans Josefin ja Elisabetin ainoa poika oli varttunut tulemaan yhä\nenemmän vanhempiensa ylpeydeksi, ja hän nautti suunnatonta suosiota\nkaikissa kansankerroksissa.\n\nHän ei ollut koskaan käynyt mitään julkista koulua, mutta tiedettiin\nhänen saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen kelpo opettajilta.\n\nHän oli perinyt äitinsä vastenmielisyyden kaikkea pikkuporvarillista\nkohtaan, hänen kirjalliset harrastuksensa ja hänen rakkautensa luontoon.\n\nVanhan itävaltalaisen ruhtinas-tavan mukaan hänen piti ajatella\njokin ammatti, ja hyvin kuvaavaa hänelle on, että hän valitsi\nkirjapainoammatin. Hän kävi ahkerasti Wienin yliopistossa luennoilla\nsekä Burgteatterissa, wieniläisten taiteellisen maun korkeakoulussa.\n\nÄidin tavoin hänkin haki rakkaimman seuransa oman piirinsä\nulkopuolelta. Lähimmäksi seurakseen hän valitsi runoilijoita ja\nsanomalehtimiehiä. Luonnontieteillä oli häneen erityinen vetovoima, ja\ninnostuneen ystävän ja opettajan hän sai kuuluisasta luonnontutkijasta\nBrehmistä.\n\nItse hän oli etevä matkakirjailija, ja monet hänen kirjoistaan ovat\nlevinneet laajalti, ei tekijän ruhtinaallisen aseman takia, vaan siitä\nsyystä, että hän oli tosiaan hyvä kynäniekka.\n\nHän ja keisarinna olivat vähitellen joutuneet toisiinsa samanlaiseen\nsuhteeseen, kuin toisiinsa hyvin ihastuneet veli ja sisar.\nKruununprinssi uskoi hänelle sekä ilonsa että surunsa. Mutta poikaansa\ntuntemasta lämpimästä rakkaudestaan huolimatta Elisabet hyvin pian\nhuomasi hänen vikansa ja tiesi hänen olevan yhtä herkän vaikutuksille\nja yhtä kevytmielisen kuin isä oli ollut nuoruudessaan.\n\nKeisarinna ja keisari olivat yksimieliset siitä, että oli välttämätöntä\nsaada kruununprinssi naimisiin. Se turvaisi perintöjärjestyksen ja\ntekisi hänet ehkä vähemmän levottomaksi ja huikentelevaiseksi.\n\nMutta poikansa tulevan puolison valinnassa Frans Josef piti silmällä\nyksinomaan valtiollisia näkökohtia, kun taas äiti ajatteli pojan\nkoti-onnea.\n\nElisabetin mielestä ei hänen naimisensa ollut niin kovin kiireellinen,\nja hän toivoi kruununprinssin etsivän itselleen morsiamen, joka\nsekä ulkonaisella suloudellaan että älynsä viehätyksellä pystyisi\nvangitsemaan ja vallassaan pitämään kruununprinssin epävakaisen sydämen.\n\nRudolfin täyttäessä kaksikymmentä vuotta, Europassa oli sangen vähän\nnaimahaluisia katolilaisia prinsessoja. Keisarin, mutta ei keisarinnan,\nvalinta sattui Belgian prinsessaan Stephaniehen, seitsentoistavuotiseen\ntyttöön, joka oli keskinkertaisen lahjakas eikä ulkonaisesti ensinkään\nmiellyttävä.\n\nElisabet ei voinut sietää Belgian kuningasta tämän epämiellyttävän\nkäytöksen ja huonojen elämäntapojen takia. Häntä ei miellyttänyt\nmyöskään Belgian kuningatar, itävaltalainen arkkiherttuatar, joka\nElisabetin mielestä näytteli alentavaa osaa puolisonsa rinnalla.\n\nElisabet vastusti mitä jyrkimmin semmoista avioliittoa. Mutta Belgian\nkuningattaren sisar, itävaltalainen arkkiherttuatar Elisabet, jolla oli\nsuuri vaikutusvalta hovissa ja jota kohtaan Frans Josef tunsi lämmintä\nystävyyttä, puhui sisarentyttärensä puolesta. Hän ja monet muut\nneuvonantajat tekivät keisarinnan esittämät epäilykset tyhjiksi.\n\nKihlaus julkaistiin, ja Belgian kuningaspari tuli tyttärensä kera\nWieniin. Rudolf itse oli asian suhteen sangen välinpitämätön.\n\nVihkiminen tapahtui toukokuun 10 päivänä. Kaikissa häitten\naiheuttamissa juhlallisuuksissa Elisabet täytti arvokkaasti ne\nvelvollisuudet, jotka kuuluivat hänelle tulevan keisarin äitinä. Mutta\nhänen kylmyytensä ja jäykkä käytöksensä Belgian kuningasparia kohtaan\npistivät kaikkien silmiin.\n\nAjellessaan vaunuissa pääkaupungissa ja istuessaan kuningatar\nHenrietten rinnalla, keisarinna vastaili kohteliain tervehdyksin\nkansanjoukkojen eläköön-huutoihin. Mutta hänen kasvoillaan oli\nhajamielinen ilme, eikä hän koko pitkällä matkalla lausunut yhtään\nainoata sanaa Belgian kuningattarelle. Ja kesken vihkimistoimituksen\nhän kokonaan menetti mielenmalttinsa, purskahtaen itkemään.\n\nRudolfin häissä hän viimeisen kerran julkisesti näyttäytyi Wienissä.\n\nWieniläiset tarvitsivat keisarillisesta huoneesta jotakin naispuolista\nedustajaa, jonka puoleen voivat kääntää sydämensä. Stephanie\nedusti nuoruutta, sen toivoja ja sen lupauksia. Tämä elämäniloinen\nkuninkaantytär sai Wieniin tullessaan sydämelliset tuliaistervehdykset,\nja kun hän syyskuun 3 päivänä 1883 synnytti tyttären, niin kansan\nihastuksessa ilmeni voimakkaana hänen ja Rudolfin nauttima suosio.\n\nOn luonnollista, että pojan suhde äitiin tämän naimisen jälkeen tuli\ntoiseksi. Elisabet tämän tunsi ja se kiusasi häntä.\n\nVielä Rudolf kuitenkin uskoi hänelle monet huolensa, ja keisarinna\nhuomasi pian, että poikansa ei ollut onnellinen avioliitossaan.\n\nElisabet tunsi nyt vähemmin kuin koskaan ennen viihtyvänsä Hofburgissa.\nKruununprinsessan saavuttua hoviin, hän oli enää vain lyhemmän aikaa\ntalvisin Wienissä. On väitetty olleen vuosia, joina hän ei oleillut\nsiellä muuta kuin kolme tai neljä viikkoa.\n\nSekä hän että keisari asuivat mielellään kuukauden verran kesällä\nIschlissä, missä heille oli niin monta ja merkitsevää nuoruudenmuistoa.\nKoko perheen oli silloin tapana kokoontua sinne viettämään keisarin\nsyntymäpäivää.\n\nSiellä Elisabetilla oli runsaasti tilaisuutta vuorikäveilyihin,\njoita hän niin kovin rakasti. Ischlin lähellä on tuskin ainoatakaan\nvuorenhuippua taikka paimenmajaa, jossa keisarinna ei olisi vuosien\nkuluessa käynyt.\n\nKävelyretkillään hän mielellään tarinoi talonpoikien kanssa. Hän kyseli\nheiltä heidän jokapäiväisestä elämästään ja maksoi ruhtinaallisesti\njoka maitolasin, joka hänelle tarjottiin.\n\nLapset toivat hänelle alppikukkasia, ja hän vastasi heidän\nsydämelliseen tervehdykseensä: \"Grüss die Hand, Frau Kaiserin!\"\nystävällisellä vastatoivotuksellaan: \"Grüss Euch Gott, liebe Kinder!\"\n\nLankonsa, Meksikon keisarin Maksimilianin kuoleman jälkeen Elisabet\nuseina vuosina kävi hänen huvilinnassaan Miramarissa Triestin lähellä.\nRakennus on tehty puhtaimmasta, hienoimmasta marmorista kalliolle\navoimen meren rannalle. Lähellä on paviljonki, jossa keisarinna\nCharlotte asui Meksikosta palattuaan leskenä, mielipuolena ja kansansa\nkarkoittamana.\n\nSekä Hofburgissa että Schönbrunnissa keisarinna oli huomannut\nsemmoista, mikä ei ollut hänen makunsa mukaista, mutta mitä hän\nhienotunteisuudesta ei kuitenkaan tahtonut muuttaa.\n\nKeisarin oli tapana viettää talvikaudet Schönbrunnissa, ja heidän\navioliittonsa ensimäisinä vuosina keisarinnakin usein asui siellä.\nMutta Elisabet rupesi pian ikävöimään toista olinpaikkaa, ja Rudolfin\nhäitten aikoihin hän päätti rakennuttaa oman linnan, \"Waldesruhe\",\nLainzin eläintarhan lähelle Hietzingiin Wienin laitamalle.\n\nWaldesruhe rakennettiin kahden vuoden kuluessa keisarinnan oman ylimmän\njohdon mukaisesti. Sillä aikaa kun tätä pikku renesanssi-linnaa\nrakennettiin, ei kukaan utelias päässyt katsomaan sitä eikä edes\nastumaan sen alueelle, ja keisarinnan kuolemaan saakka se pysyi\nulkomaailmalle salaisuutena.\n\nLainzin leppoisa eläintarha on vanhimpia ja kauneimpia puistoja\nWienin lähellä. Se ympäröitiin korkealla kivimuurilla, jonka yli voi\nnähdä vain puiden latvat, ja linnan ympärillä olevat puutarhat ovat\nläpipääsemättömillä pensasaidoilla ympäröidyt.\n\nPuistoon ja puutarhaan eivät päässeet ketkään muut kuin\nhovihenkilökunta, eikä yleisön keskuuteen päästetty edes kuvia linnasta\neikä niistä taideaarteista, joita siellä säilytettiin.\n\nJulkisivua koristavat terassit ja parvekkeet, jotka keisarinnan aikana\nmelkein huojuivat kukkien painon alla.\n\nLeveät marmoriportaat, joille on kiinnitetty pehmeät samettimatot,\nvievät ylempään kerrokseen, jossa ovat keisarin ja keisarinnan\nhuoneet sekä suuri vastaanottosali. Rakennuksen nurkkauksessa on\nElisabetin tilava makuuhuone, jossa on kaksi akkunaa itään ja kaksi\netelään; toinen näistä on varustettu leveillä ovilla, jotka johtavat\nparvekkeelle.\n\nKeisarinnan sänky oli vapaana keskellä lattiaa. Päänpuolessa oli\nvarjostin, jonka takapuolella oli harvinaisen kaunis Neitsyt Marian\nkuva ja sen edessä rukouspalli.\n\nHuoneen yhteen nurkkaan keisarinna oli pystyttänyt Neitsyt Marian\npystykuvan, jonka jalustaan oli kiedottu kallisarvoinen vanhanaikainen\nrukousnauha.\n\nToiseen nurkkaan hän oli asettanut pronssisen Nioben patsaan, joka\nvihreitten kasvien keskellä teki omituisen kolean vaikutuksen.\nVastakkaisessa nurkassa riippuivat vihreät hehkulamput. Maatessaan\nsängyssä keisarinna voi vääntää sähkövalon niin, että huoneessa ei\nollut muuta kuin Niobeen lankeava vihreä valo.\n\nMakuuhuoneestaan hän aamuisin astui parvekkeelle, joka aina oli\nkaunistettu kukilla ja jonne usein katettiin aamiaispöytä. Tälle\nparvekkeelle hän viimeisinä vuosinaan teetti taideteoksen, joka oli\nhänelle hyvin rakas. Se oli pienoiskokoon valettu jäljennös siitä\nrunoilija Heinrich Heinen patsaasta, jonka hän oli marmorista teettänyt\ntanskalaisella kuvanveistäjällä Hasselriisillä Korfun saarella olevaan\nhuvilaansa \"Achilleion\".\n\nTahtoessaan olla yksin taikka kun ei voinut hyvin, hän mielellään\nkäytti tätä aamiaispaikkaa.\n\nHänen makuuhuoneensa toisella puolella oli hänen pukuhuoneensa,\njossa oli vain yksi ainoa akkuna. Huomattavinta tässä huoneessa oli\nmahtava toalettipöytä liikkuvine kuvastimineen ja monine hopeisine\ntoalettiesineineen, kristalleineen ja maalattuine porsliineineen.\n\nVasemmalla keisarinnan makuuhuoneesta oli Waldesruhessa --\neli Lainzissa, niinkuin linnaa yleensä kutsuttiin -- keisarin\nkirjoitushuone, josta ovet samoin johtivat parvekkeelle. Yhdessä\nnurkassa oli iso kirjoituspöytä, jolle keisarinna oli järjestänyt\nmuistoja lapsistaan ja lapsenlapsistaan, piirroksia ja maalauksia,\njotka olivat omistetut hänelle itselleen.\n\nKeskellä huonetta oli pöytä, jolla oli joukko loistoteoksia ja\nsalkkuja, muistoja hänen matkoiltaan. Samalla pöydällä oli myöskin\nerinomaisen kaunis valokuva hänen serkustaan, Baierin kuninkaasta\nLudvig II:sta.\n\nPylväitten ja hyllyjen päälle oli asetettu pronssimaljakkoja, itämaisia\nporsliineja ja kaikenlaisia harvinaisia taideteoksia, ja kaikissa\nmaljakoissa oli kukkia.\n\nKirjoitushuoneessa -- keisarinnan budoarissa -- paloi usein tuli\nkaakeliuunissa, ja keisarin ja keisarinnan oli tapana iltaisin istua\nkeskustelemassa takkavalkean ääressä. Linnan keskellä oleva suuri sali\noli heidän huoneittensa välillä.\n\nElisabetin huoneitten alla olivat arkkiherttuatar Valerian huoneet,\nkeisarin huoneitten alla vierashuoneet.\n\nKeisarinnan komeasti sisustettu kylpyhuone ja hänen voimistelusalinsa\nolivat linnan toisella puolella.\n\nVoimistelu ei suinkaan ollut vähäpätöinen tekijä hänen elämässään, ja\nkaikkiin linnoihin, joissa oleskeli, hän laitatti voimistelutelineet.\n\nHänen luennoitsijansa, Christemanos, on kertonut kerran astuneensa\nvoimistelusaliin juuri kun keisarinna oli renkaissa nostamassa itseään\nkäsivoimillaan. Hän oli puettu mustaan silkkileninkiin, jossa oli pitkä\nkamelikurjen höyhenillä reunustettu laahustin. Päästäkseen tulijan\nluokse hänen täytyi hypätä nuoran yli, joka oli viritetty osaksi poikki\nhuoneen.\n\n\"Tämän nuoran olen virittänyt sen tähden, että en unohtaisi\nhyppäämistä ja juoksemista\", keisarinna selitti. Hän odotti muutamia\narkkiherttuattaria ja oli sen vuoksi niin hienosti puettu.\n\n\"Jos arkkiherttuattaret tietäisivät minun voimistelleen tässä puvussa,\nniin he kaatuisivat selälleen kauhistuksesta\", hän jatkoi. \"Teinkin\nniin muuten vain ohimennen. Muuten voimistelen aamuisin ja iltaisin.\nTiedän, mitä olen velkapää ruhtinaalliselle arvokkuudelleni.\"\n\n\"Minä en koskaan väsy kävelemään\", hän lausui erään toisen kerran.\n\"Sisareni, Alenconin herttuatar ja Neapelin kuningatar, ovat Parisissa\nkuuluisat verrattomasta käynnistään. Mutta me emme kävele niin, kuin\nkuningatarten tulee kävellä. Bourbonit eivät juuri koskaan kulje\njalkaisin ja he ovat omaksuneet aivan erikoisen käynti-tavan --\nkävelevät kuin hanhet. He kävelevät niinkuin oikeat kuninkaat!\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKäyntejä Baierissa. -- Elisabet ja kuningas Ludvig II.\n\n\nKaikissa suruissaan ja elämänvaiheissaan Elisabet tunsi sydämensä\nolevan kiintyneenä kotimaahansa Baieriin. Palatessaan usein\nuusiutuvilta ja pitkiltä matkoiltaan, jotka tuntuivat käyvän\nhänelle yhä enemmän elämisen ehdoiksi, hänen tapansa oli aina\npysähtyä muutamiksi viikoiksi lapsuudenkotinsa Possenhofenin\nläheisyyteen. Hän kävi silloin uudestaan kaikissa tunnetuissa\npaikoissa metsissä ja vainioilla sekä tervehtämässä vanhoja ystäviään\ntalonpoikien keskuudessa. Baierilaiset kutsuivat häntä aina \"meidän\nkeisarinnaksemme\", lainkaan ajattelematta, että tämä arvonimi heidän\npuoleltaan vuodesta 1870 kuului Preussin kuningattarelle.\n\nViimeisinä vuosina Elisabetin oli tapana välttää vanhempiensa linnaa\nja asua Strauchin hotellissa Feldafingin lähellä, mistä hän monena\nkesänä peräkkäin vuokrasi itselleen kokonaisen huoneuston. Tämä\nhotelli on kuuluisa ihanan asemansa takia. Sen lähellä olevat tuoreet,\ntuoksuvat metsät, joissa hiljaisuutta harvoin keskeyttivät muut kuin\nhalonhakkaajat ja metsänvartijat, tuntuivat olevan aivan kuin luodut\nhänen yksinäisyydenkaipuutaan varten.\n\nAika ja etäisyys eivät olleet voineet vähentää hänen hellyyttään\nisäänsä kohtaan, hänen kunnioittavaa luottamustaan äitinsä neuvoja\nkohtaan eikä hänen ystävyyttään sisaruksiin. Ilahduttaakseen heitä hän\nsäännöllisesti kirjoitti heille, ja hämmästytti heitä usein kauniilla\nlahjoilla.\n\nMurheet olivat murtaneet vanhan herttuaparin. Heidän vanhin poikansa\noli mennyt naimisiin maineeltaan epäilyttävän näyttelijättären kanssa,\nheidän vanhin tyttärensä, Thurn und Taxis'in ruhtinatar, oli aikaisin\nmenettänyt miehensä ja vanhimman poikansa ja sai käyttää kaiken\ntarmonsa hoitaakseen perheen suunnatonta varallisuutta.\n\nSamoin kuin Elisabet, niin heidän kolmaskin tyttärensä oli\nseitsentoista-vuotiaana kohonnut valtaistuimelle, menemällä naimisiin\nmolempien Sisiliain kuninkaan Frans II:n kanssa. Mutta tuskin\nvuottakaan häistä oli kulunut, kun Garibaldin vapaajoukot karkoittivat\nhänet ja hänen miehensä. Hän eli sitten maattomana kuningattarena\nmiehensä kera, joka oli kaikissa suhteissa hänelle arvoton.\n\nTuskin sen suopeamman kohtalon alaiseksi oli joutunut heidän neljäs\ntyttärensä, Mathilda, joka kahdeksantoista-vuotiaana oli mennyt\nnaimisiin Tranin kreivin Ludvigin, irstailujen turmeleman miehen\nkanssa, joka viimein itse päätti päivänsä. Ei Maria eikä Mathilda\nolleet ennen häitä nähneetkään tulevaa aviomiestään.\n\nSophie, sittemmin Alenconin herttuatar, oli nuorin Wittelsbachien\nsisaruksista, jotka lapsina olivat leikkineet Starnberger-järven\nrannalla olevassa linnassa ja joitten kauneus oli laajalti kuulu.\n\nUlkomuodoltaan hän muistutti Elisabetia, mutta ei ollut luonteeltaan\nhänen kaltaisensa, sillä kaikki, jotka tunsivat hänet nuorena, ovat\npuhuneet hänen räiskävästä iloisuudestaan.\n\nKuningas Ludvig II oli yhdeksäntoista-vuotiaana noussut Baierin\nvaltaistuimelle. Vaikka oli kaunis kuin Adonis ja sen vuoksi jumaloitu,\nvarsinkin naisten kesken, hän pian tunsi inhoa hyvien müncheniläistensä\nenemmän taikka vähemmän ystävälliseen uteliaisuuteen, joka sai hänet\nrakennuttamaan linnoja yksinäisiin vuoriseutuihin ja yhä harvemmin\nnäyttäytymään kansalleen.\n\nOman valintansa perusteella ja ilman yhdenkään ihmisen painostusta\ntaikka neuvoa hän meni kihloihin serkkunsa Sophien kanssa, joka siihen\naikaan oli kahdeksantoista vanha.\n\nTämä liitto herätti maassa yleistä tyytyväisyyttä. Ja varmaan se oli\nyksi Maksin ja Ludovican elämän onnellisimpia ja ylpeimpiä hetkiä,\nkun heidän tyttärensä ja nuoren kuninkaan välillä tapahtunut kihlaus\njulkaistiin.\n\nLudvig oli erinomaisen rakastunut nuoreen serkkuunsa. Hän antoi\nkuuluisan kuvanveistäjän muovailla morsiamensa rintakuvan, jonka\nsijoitti talvipuutarhaansa ja kävi alituiseen sitä katselemassa.\n\nSillä aikaa kun Possenhofenissa valmistettiin morsiuskapioita, kuningas\npiti huolta siitä, että kansa saisi tulevasta kuningattarestaan\narvokkaan muotokuvan. Hän antoi maansa erään taitavimman\nvaskenpiirtäjän valmistaa nuoren prinsessan muotokuvan siinä mielessä,\nettä sitä hääpäivänä levitettäisiin satoja tuhansia kappaleita.\n\nLevyjä valmistettaessa kuningas usein kävi taiteilijaa tapaamassa, ja\nnähtyään ensimäisen jäljennöksen, hän huudahti ihastuneena:\n\n\"Toden totta kuninkaallinen morsian!\"\n\nTulevaisuus petti katkerasti kaikki ne toiveet, jotka tähän aikaan\ntäyttivät kaikkien sydämet.\n\nLokakuun 11 päivänä, juuri vähän ennen kuin häät piti vietettämän,\nkuningas aivan äkkiarvaamatta purki kihlauksen. Hän oli ruvennut\nepäilemään, että serkkunsa ei rakastanut häntä eikä ollut hänelle\nuskollinen.\n\nSiitä hetkestä saakka, kun valtaistuimelle nousi, kaikki olivat\nimarrelleet ja ihannoineet häntä ja madelleet tomussa hänen edessään.\nMieleltään sairaalloisuuteen taipuisa kun oli, nuorukainen ei\nsietänyt kaikkia näitä mielenliikutuksia, ja hänen aivoissaan syntyi\nkohtuuttomia kuvitelmia siitä, mitä ihmiset olivat velkapäät hänelle\nkuninkaana.\n\nTulevan kuningattaren luuloteltu uskottomuus haavoitti häntä\näärettömästi. Prinsessa oli hänen silmissään kavala ja halveksittava\nkiemailija. Omin käsin hän hävitti koko painoksen neidon muotokuvista\nja viskasi hänen rintakuvansa akkunasta ulos, niin että se meni\nsäpäleiksi pihan kivitykseen.\n\nHuhu on tietävinään, että herttuatar Sophie oli joutunut läheistensä\njuonittelujen viattomaksi uhriksi. Mutta hänen nimeensä jäi kuitenkin\nainiaaksi tahra, jonka poistamiseksi kuningas Ludvig II ei tehnyt\nmitään. Kihlauksen purkaminen herätti suurta kummastusta ja johti\nauttamattomaan eripuraisuuteen kuninkaan sekä Maks Josefin ja tämän\nperheen välillä.\n\nJo Ludvigin ensimäisinä hallitusvuosina terävä tarkkaaja olisi voinut\nmonista merkeistä päättää, että hän ei suinkaan ollut mieleltään\nnormaali. Kihlauksen purkamisen jälkeen hänen elämänsä kului\nyksinäisyydessä. Hän arasteli vertaistensa seuraa, ja ollessaan\npakoitettu vastaanottamaan ministereitään, hän piilottautui varjostimen\ntaakse.\n\nSe pettymys, jonka hän uskoi kohdanneen itseään, jätti hänen sieluunsa\nkatkeruuden ja epäluulon. Hän selitti, että ei enää koskaan rakastaisi\nketään naista eikä koskaan menisi naimisiin.\n\nAinoa Sophien läheisistä sukulaisista, joka vielä oli jossakin\nyhteydessä kuninkaan kanssa, oli keisarinna Elisabet. Tämä oli hyvin\nsydämellisissä suhteissa serkkuunsa aina tämän kuolemaan saakka.\n\nEpäilemättä oli heidän välillään vahva henkinen sukulaisuus, niinkuin\nhe ulkomuodoltaankin olivat hyvin toistensa näköiset.\n\nLudvigin valtakunnassa kävi kuninkaita, keisareita ja kuuluisia\nvaltiomiehiä, ilman että kuningas näyttäytyi heille, mutta kun Unkarin\nElisabet kesällä saapui Feldafingiin, he aina tapasivat toisensa.\nSemmoisinakin ajanjaksoina, joina hän tuskin sieti ketään ihmistä\nlähellään, hän aina oli valmis vastaanottamaan Elisabetin.\n\nVähäisen matkan päässä Feldafingistä on \"Ruususaari\". Tiheät pensaikot\nja korkeat puut, jotka reunustavat sen rantoja, peittävät sen\nsoutelijoitten katseilta.\n\nMuinaisina aikoina siinä kuuluu olleen pakanallinen temppeli, joka\nsittemmin muutettiin katolilaiseksi kappeliksi, mutta vielä meidän\naikoinamme sieltä on löydetty roomalaisia koristeita ja rahoja.\n\nPuutarhat istutti kuningas Maksimilian II, mutta hänen poikansa Ludvig\nteki ne melkoista kauniimmiksi. Huhun mukaan pitäisi tällä saarella\nolla kuusitoista tuhatta kauneinta ruusulajia ja niitten tuoksu on niin\nväkevä, että tuntuu kauas järvelle.\n\nEremitasi -- pieni italialais-mallinen huvila -- ja puutarhurin asunto\novat nykyisin ainoat ihmisasunnot tässä kukkaismeressä, missä kukat\nkasvavat niin taajassa, että tuskin voi nähdä sitä pientä laituria,\njohon Ludvig II nousi maihin huvipurrestaan \"Tristanista\".\n\nSinne satukuningas oli kerännyt lemmikki-kirjailijainsa teokset. Siellä\nhän haaveili ja mietiskeli, siellä hän vietti muutamia onnellisimpia\npäiviään.\n\nSiellä hän myöskin kohtasi keisarinna Elisabetin. Siellä he, kenenkään\nhäiritsemättä, saattoivat puhella siitä, mitä heidän sydämissään\nliikkui.\n\n\"Kuka voikaan tässä ihmiselämässä tarkalleen ratkaista, missä järki\nloppuu ja alkaa järjettömyys? Olen taipuisa uskomaan, että ne ihmiset,\njoita sanotaan hulluiksi, oikeastaan ovatkin viisaimmat\", keisarinna\nElisabet kerran lausui puheen ollessa Shakespearen Hamletista.\n\nKoko Europa oli kuullut puhuttavan Ludvigin päähänpistoista, hänen\nveloistaan, hänen vastenmielisyydestään naisia kohtaan ja hänen\nihailevasta rakkaudestaan erinäisiä miehiä kohtaan. Häntä pidettiin\nyleisesti mielisairaana.\n\nSemmoisena häntä viimein kohdeltiin omassa maassaankin. Vuonna 1886\nhänet erotettiin hallituksesta ja lääkärin saattamana hänet lähetettiin\nBergin linnaan.\n\nEräänä kesäkuun-iltana hän meni yhdessä lääkärinsä kera kävelemään,\nja kun tunnin kestäneen odotuksen jälkeen ruvettiin heitä etsimään,\nlöydettiin heidät molemmat ruumiina Starnberger-järvestä.\n\nKerrotaan Itävallan keisarinnan panneen kovin pahakseen, että Ludvig\njulistettiin mielisairaaksi, ja että Frans Josef hänen hartaista\nrukouksistaan oli luvannut tehdä kaikkensa saadakseen aikaan, että\nhänen erottamisensa kuninkuudesta olisi tullut vain väliaikaiseksi.\n\nTuon kauhean loppuonnettomuuden sattuessa keisarinna Elisabet oli\nFeldafingissa, niinkuin hänen tapansa oli siihen aikaan vuodesta.\nKuninkaan tragillinen loppu teki häneen hyvin syvän vaikutuksen.\n\nHän kiiruhti paikalle, niissä kuninkaan ruumis oli, ja käski seurueensa\njättää hänet yksin vainajan paarien ääreen.\n\nKun sitten viimein mentiin katsomaan ruumishuoneeseen, tavattiin\nkeisarinna pyörtyneenä lattialla. Suurella vaivalla saatiin hänet\nvirvoitetuksi jälleen tuntoihinsa.\n\nMutta hänen sielunsa tuntui aluksi olevan kuin sumentunut. \"Päästäkää\nkuningas pois hautakappelista\", hän huusi houraillen. \"Hän ei ole\nkuollut. Hän on vain olevinaan kuollut, saadakseen olla rauhassa ja\npäästäkseen kiusaajistaan.\"\n\n\"Oletteko koskaan nähnyt ruumista?\" hän eräänä päivänä kysyi\nluennoitsijaltaan Christomanokselta. \"Kaikkien kuolleitten kasvoilla on\ntuskan ja ivan ilme. Se on voittajan ivaa elämästä, joka on tuonut niin\npaljon tuskaa ja jonka hän viimein on onnistunut voittamaan.\"\n\nLudvig II makasi ruumisvuoteellaan Münchenin linnassa. Hänen\nkatafalkinsa ympärille oli kasattuna suuret määrät seppeleitä. Mutta\nvain yksi ainoa kukka oli kuninkaan rinnan päällä; se oli jasminin\noksa, Elisabetin viimeinen lahja ystävälleen ja sukulaiselleen.\n\nHeidän välillään oli ollut semmoinen sopimus, että tulisivat\nRuususaarelle määrätyllä kellonlyönnillä. Jos jotakin tapahtuisi, joka\nestäisi toista saapumasta kohtauspaikalle, niin toinen kirjoittaisi\nkirjeen ja panisi sen kirjoituspöydän laatikkoon, johon heillä\nmolemmilla yksin oli avain.\n\nKuninkaan jäämistöä järjesteltäessä tavattiin kirjoituspöydän\nlaatikosta kirje, jossa oli päällekirjoitus: \"Kotkalta Kyyhkyselle\".\nNämä olivat näet ne nimitykset, jotka kuningas ja keisarinna olivat\nvalinneet käytettäviksi keskinäisessä romantisessa seurustelussaan.\n\nMonta viikkoa Elisabet yksinäisyydessä suri serkkunsa kuolemaa.\nToiselta puolen hän toivoi, että Ludvig ei ehkä ollut mielipuoli,\ntoiselta taas pelkäsi, että sukutauti pian tarttuisi häneenkin.\n\nSen ajan jälkeen hän ei enää koskaan viettänyt kesäänsä Feldafingissa.\nHänen veljensä, Karl Teodor, koetti saada häntä tulemaan Tegernseen\nkylään Ylä-Baieriin, missä hänellä oli sairaalansa ja klinikkansa.\nEräänä vuonna Elisabet sitä koettikin, mutta lähti sieltä pian pois.\n\nSerkkunsa kuoleman jälkeen hän kävi vain lyhyillä vierailuilla\nvanhempiensa ja tyttärensä Giselan luona. Mutta niin usein kuin oli\nMünchenissä, hän meni hautakappeliin rukoilemaan onnettoman Ludvigin\narkun ääressä.\n\n\n\n\nXIX.\n\nMatkusteleva keisarinna.\n\n\nTäynnänsä lämmintä rakkautta luontoon ja elävää tiedonjanoa sekä\nveressään olevan hermostuneen levottomuuden pakoittamana keisarinna\nElisabet vietti, kuten yleisesti tunnettua, suuren osan ajastaan\nmatkoilla paikasta toiseen. Seurueetta ja aivan tavallisena turistina\nhän kävi kaukaisissa, vieraissa maissa.\n\n\"Meidän täytyy koettaa pelastaa muutamia tunteja, joina voimme\ntunkeutua omaan elämäämme\", hän lausui. \"Minä löydän itseni joka kerta,\nkun vaihdan ilmaa. Ollessani yksin yksinäisessä seudussa, josta tiedän,\nettä sinne ei usein astu ihmisjalka, tunnen suhteeni tähän luontoon\ntulevan aivan toiseksi kun toisten ihmisten ollessa siellä mukana.\nElämä ihmisten keskuudessa antaa meille kaikille samanlaisen ulkonaisen\nunivormun, mutta sisässämme säilytämme yhteyden ainoastaan alhaisten\nvaistojen muodossa\".\n\n\"Matkan päämäärä on viehättävä pääasiallisesti siitä syystä, että matka\nsinne on välissä\", hän lausui toisella kertaa. \"Jos olisin jossakin\npaikassa ja tietäisin, että en enää koskaan poistu sieltä, niin se\ntuntuisi minusta helvetiltä, vaikka se muuten olisi itse paratisi.\nAjatus, että kohta täytyy lähteä paikasta, jossa olen, liikuttaa\nmieltäni ja saa minut rakastamaan paikkaa. Joka kerta kun matkustan,\nhautaan siis unelman, joka äkisti katoaa, ja huokaillen toivon uutta\".\n\nLuonnolla oli häneen merkillinen vetovoima. Luonnossa hän löysi\nsopusointua, joka repäsi hänet jokapäiväisistä tunnelmista ja\ntaisteluista.\n\n\"Ei pidä olla sisällä kauempaa kuin on aivan välttämätöntä\", hän\nlausui, \"ja asuntomme pitää olla niin laitetut, että ne eivät murskaa\nunelmia, joita viemme sinne mukanamme\".\n\nEniten hän piti siitä, että sai katsella outoja seutuja laivansa\nkannelta. Joka tapauksessa hän mieluimmin pysytteli loitolla\nkansanvilinästä. \"Minä katselen Europaa mieluimmin profilista\",\nkerrotaan hänen lausuneen.\n\nJoku selittämätön voima veti häntä merelle. Lapsuudessaan hän\noli paljon liikkunut sinisellä Starnberger-järvellä ja oli usein\nsoudellutkin siellä. Hänen rakkautensa järveen oli sittemmin muuttunut\nrakkaudeksi mereen.\n\nKun hän oli laivassaan, saattoi nähdä hänen tuntikausia kävelevän\nkannella. Kukaan ei saanut silloin lähestyä häntä eikä häiritä hänen\najatuksiaan.\n\n\"Meri on minun rippi-isäni\", hän sanoi. \"Se antaa minulle takaisin\nnuoruuteni, sillä se poistaa minusta kaiken vieraan. Kaikki, mitä\ntiedän, olen oppinut mereltä.\" Eräässä toisessa tilaisuudessa hän\nlausui: \"Meri on kuin suuri äiti, jonka rinnoilla unohtaa kaiken\".\n\nHän ei tuntenut mitään pelkoa merellä, vaan pysyi kannella niin rumalla\nkuin kauniillakin ilmalla. Seuralaistensa kärsiessä meritaudin tuskia,\nhän istui hurjimmassakin myrskyssä tyynesti nojaten tuolinsa selustaan.\nYlen harvoin hän meni salonkiin. Hän tahtoi nähdä aaltojen temmellystä\nja nauttia myrskyn raivosta.\n\nHuvilaiva \"Miramar\", jolla hän matkusteli ympäri puolen maailman, oli\nhyvin hienosti ja miellyttävästi sisustettu, mutta niissäkin huoneissa,\njotka olivat määrätyt keisarinnalle, oli enemmän yksinkertainen\nlaivanleima. Huonekalut olivat verhotut valkealla liinakankaalla, joka\nkätki silkkipäällyksen. Mutta kukkia oli joka paikassa.\n\nOllessaan merellä Elisabet aina otti merikylpyjä. Vesi tuotiin\ntynnyreissä veneellä, jotka lähetettiin sitä ottamaan hyvin etäältä\nlaivasta. Kylpyhuone oli sisustettu hyvin mukavaksi.\n\nKannelle oli rakennettu ympyriäinen, lasikattoinen paviljonki, josta\nnäki yli meren. Se oli varustettu sinisestä silkistä tehdyillä\nakkunaverhoilla, jotka voitiin vetää eteen, sekä sohvalla, joka ulottui\nympäri koko paviljongin.\n\nSiellä keisarinna joka aamu kampautti tukkansa. Kampauksen aikana hänen\ntapansa oli lukea, kirjoittaa taikka antaa jonkun lukea hänelle ääneen.\nKampauksen kestäessä kaikki akkunaverhot olivat vedetyt eteen.\n\nMuutoin hän oleskeli siinä ainoastaan sateisella ilmalla, ja silloin\nakkunaverhot aina vedettiin syrjään, jotta hänellä oli vapaa näköala.\n\n\"Olen kuin myrskylintu\", hän lausui. \"Otatan pois kaikki purjekankaat,\njotta ei olisi pakko jättää näkemättä kiukkuisia aaltoja. Joka kerta\nkun uusi laine loiskahtaa yli kannen, tekee mieleni huudahtaa riemusta\".\n\nHänen varsinainen alueensa oli peräkansi ja toinen komentosilta, jonka\nhän oli eristänyt purjekankaalla, niin että ei nähnyt sinne mitään\nlaivasta, vaan ainoastaan näköalan merelle.\n\nHän oli määrännyt ajat, milloin oleskeli peräkannella ja milloin\nkomentosillalla. Aamuisin hänen tapansa oli olla sillalla, keskipäivä\nkannella ja iltaisin taas sillalla. Silloin hän otatti purjekankaan\npois ja miehistö pysytteli mikäli mahdollista näkymättömissä.\n\n\"Koetan nauttia elämästä laivalla niin täydellisesti ja niin kauan\nkuin mahdollista\", hän selitti. \"Siinä on kuin saaressa, mistä kaikki\nikävät ja ahtaat olot ovat karkoitetut. Se on ihanteellista oloa, jossa\nei kaipaa mitään eikä tunne mitään ajan kulkua. Tunto siitä, että aika\nvierii nopeasti, on aina tuskallinen, sillä se tuottaa samalla tunteen\nelämän turhuudesta\".\n\nVieraissa maissa keisarinna Elisabet matkusti useimmiten nimellä\n\"kreivitär Hohenembs\", joka oli kolmaskymmeneskahdeksas hovikalenterin\nmukaan hänelle tulevista kolmestaviidettä arvonimestä. Hän piti\nparhaana matkustaa semmoisiin paikkoihin, joihin \"maailmankiertäjät\"\nvielä eivät olleet löytäneet tietään. Hän ei sietänyt ympärillään melua\neikä huutoja ja todella ylhäisten henkilöiden tapaan hän inhosi huomion\nherättämistä.\n\nVuonna 1885 hän teki suuremman matkan itämaille. Hän oli Europan\nkruunupäistä ensimäinen, joka on käynyt Troiassa.\n\nHänen vertaistaan kestävyydessä turistina tuskin on ollut olemassa\nnaisten keskuudessa. Useimpien keisarinnan seuralaisista noustua\nhevosen selkään matkalla Troiaan, hän itse käveli kahdeksan tuntia\njalkaisin polttavassa auringonpaisteessa huonoja teitä ja nauttimatta\nmitään ravintoa, eikä perille päästessä kuitenkaan osottanut\npienintäkään väsymyksen merkkiä.\n\nSittemmin Pohjois-Afrika oli usein hänen matkojensa päämääränä.\nItämailla hän usein asettui henkilökohtaiseen kosketukseen kansan\nkanssa, eikä hän tarvinnut lainkaan tulkkia, kun useimmat osasivat\nkreikkaa, jota keisarinna puhui sujuvasti.\n\nNe itämaiden kaupungit, joista hän eniten piti, olivat Tunis,\nAlgier, Aleksandria ja Kairo. Mutta hän kävi Algierin vanhassakin\npääkaupungissa, Tlemczenissä, ja teki useita retkeilyjä vanhoihin\ntrapisti-luostareihin Staüelissä, missä suurella harrastuksella\ntarkasteli munkkien töitä. [Trapisti-munkkikunta on perustettu v. 1112\nja uudelleen muodostettu 1636 sistersiläisen munkkikunnan tapaiseksi,\neläen hyvin ankarien askettisten sääntöjen mukaan, joihin kuuluu m.m.\nehdoton vaikeneminen. Suom. muist.] Hän ei koskaan käynyt näitten\nmykkien miesten luona jättämättä heille suurta rahasummaa, joka aina\nkäytettiin seudun köyhien hyväksi.\n\n\"On paljon ihmisiä, jotka eivät halusta matkusta näillä seuduin, koska\nkaupungit eivät ole kyllin siistejä\", hän lausui. \"Minä puolestani\nrakastan itämaita, varsinkin nykyisessä, ihanassa tilassaan. Minun\nsilmäni eivät näe likaa eikä pölyä. Näen vain kansan, joka tuottaa\nminulle mitä suurinta iloa\".\n\n\"Tunnen viihtyväni tavattoman hyvin Kairossa\", hän lausui eräässä\ntoisessa tilaisuudessa. \"Keskellä muulien ja aasien pahinta tungosta\ntunnen olevani vähemmin ahdistuksessa kuin hovitanssiaisissa ja melkein\nyhtä onnellinen kuin metsässä. Viljelystä on Afrikankin erämaissa,\nvarsinkin etelässä ja idässä, minne sivistys ei vielä ole tunkeutunut.\nSivistys on kuin raitiotiet, viljelystä vertaan vapaihin, raittiisiin\nmetsiin. Sivistys on lukemista, viljelys ajattelemista. Sivistys tahtoo\nvallata jokaisen yksityisen ihmisen ja asettaa hänet häkkiin\".\n\nMissä oleskelikin, hän aina ajatteli hätää kärsiviä, ja monessa\nkurjassa hökkelissä Marokossa, Egyptissä ja Tunisissa, yhtä hyvin kuin\nKreikassa, Ranskassa, Englannissa ja Sveitsissä muistellaan hänen\nhyvyyttään kiitollisuudella.\n\nKaikkialla, missä kävi, hän jakeli lahjoja. Yksinpä asemapäälliköt\npikku asemilla, joitten ohi hän oli matkustanut, hämmästyivät\nsaadessaan kravattineulan tai jonkun muun koristeen häneltä muistoksi.\n\nHän oli harvinaisen taitava kielissä. Paitsi saksaa ja unkaria, hän\nhallitsi täydellisesti ranskaa, englantia ja kreikkaa, taisipa hiukan\nlatinaakin.\n\nItaliankielestä hän sitä vastoin ei lainkaan pitänyt. Hän ei\nerikoisesti rakastanut Italiaa eikä italialaisia.\n\n\"Keisari puhuu vielä sangen hyvin italiaa\", hän lausui muutamia vuosia\nennen kuolemaansa luennoitsijalleen Christomanokselle. \"Se on ainoa,\nmitä on jälellä italialaisesta vallastamme, ja siinäkin on enemmän,\nkuin tarpeeksi. -- Minunkin oli aikoinaan opittava italiaa, mutta en\nminä koskaan voinut sietää sitä kieltä. Se oli turhaa vaivaa\".\n\nMonta vuotta ennen kuin italialainen murhasi hänet, hän jo oli ollut\nvaarassa menettää henkensä erään toisen italialaisen kautta. Eräässä\nnäyttelyssä Triestissä kahdeksankymmen-luvun alulla muuan italialainen\nviskasi pommin siihen linnaan, jossa keisarinna oleskeli. Useita\nhenkilöitä haavottui, mutta Elisabet pääsi vaarasta loukkaantumatta.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin piti Frans Josefin ja kruununprinssi Rudolfin\nkäydä näyttelyssä ja keisarinna tahtoi lähteä heidän mukaansa.\n\nOli syytä pelätä murhayritystä, ja hänen miehensä ja poikansa\nvannottivat häntä jäämään Wieniin.\n\nMutta hän kieltäytyi mitä jyrkimmin noudattamasta heidän toivomustaan.\n\n\"Jos te pelkäätte väkivaltaisuuksia, niin se on vain uusi syy minulle\nlähteä mukaanne\", hän vastasi. \"Onnettomuuden tapahtuessa minun\npaikkani on enemmän kuin koskaan mieheni ja poikani rinnalla\".\n\nMuutamia vuosia ennen kuolemaansa hän sai osakseen raakoja loukkauksia\nitalialaisen väestön puolelta Lago di Gardan rannalla.\n\nHän oli muutamien naisten ja herrojen kanssa höyrylaivalla pikku\nhuvimatkalla. Seurueen noustessa maihin erään pienen kaupungin rannassa\njärven toisessa päässä, väestö vastaanotti Itävallan keisarinnan\nhuudoilla ja vihellyksillä. Väkijoukon käytös kävi lopulta niin\nuhkaavaksi, että Elisabet tunsi olevansa pakoitettu seurueineen\npalaamaan höyrylaivaan. Sen poistuessa rannasta, viskeltiin hänen\njälkeensä vielä kiviä.\n\nKun Itävallassa sittemmin tämä tapaus tuli puheeksi, niin keisarinna\nlausui:\n\n\"Mitä Italiassa tapahtui, sen jätämme Italiaan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun keisarinna tahtoi viettää niin syrjäistä elämää, niin suuri yleisö\nhänen maissaan tunsi ulkomuodolta paremmin Itävallan arkkiherttuat ja\narkkiherttuattaret kuin itsensä keisarinnan.\n\nEräänä päivänä hän nousi junaan Mödlingissä, ainoastaan palvelijan\nsaattamana. Hän lähetti palvelijansa pyytämään asemapäällikköä\njärjestämään niin, että juna pysähtyisi eräälle hänen huvilinnansa\nLainzin lähellä olevalle pysäkille.\n\nPalvelijan puhuessa asemapäällikön kanssa, juna lähti liikkeelle.\n\n\"Sanokaa tuolle musta-takkiselle miehelle, että hänen tulee kiirehtiä\",\nkeisarinna huusi konduktöörille.\n\n\"Joutukaa, muuten vaimonne jättää teidät\", konduktööri huusi,\nilmeisesti luullen keisarinnaa palvelijan aviosiipaksi.\n\nKeisarinna piti niistä yllätyksistä, joita hänelle sattui sen johdosta,\nettä häntä ei tunnettu, ja melkein kaikilla matkoillaan hän saikin\nkokea seikkailuja.\n\nHänen ei ollut aina helppo säilyttää salaisuuttaan henkilönsä suhteen,\nmutta hän ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, jotta olisi\nvoinut siinä onnistua. Sattui usein, että hän oleskeli päiviä tai\nviikkoja linnassaan, ennenkuin ulkoinen maailma sitä aavistikaan.\nJa usein seisoi väkeä rautatieaseman taikka hotellin ulkopuolella\nodottamassa hänen tuloaan, vaikka hän itse asiassa oli saapunut monta\ntuntia sitten ja aivan toiselta taholta, kuin odotettiin.\n\nKäydessään Itävallan eteläosissa, hän teki huvimatkan katsoakseen\nerästä vanhaa linnaa, jonka omisti muuan maalais-aatelismies.\n\nPortilla seisoi mies, joka, niinkuin niin monet muut, ei tuntenut\nkeisarinnaa. Tämä kysyi, olisiko lupa katsella linnaa, ja miehen\nvastattua myöntävästi, keisarinna meni seurueineen sisälle.\n\nHetken kuluttua hänen hovinaisensa astui ulos Elisabetin itsensä\njäädessä eteissaliin.\n\nMies, joka yhä seisoi linnan edustalla, oli sen omistaja itse.\n\nHän kysyi, olivatko naiset ulkomaalaisia ja mistä he tulivat.\n\n\"Olemme hovista\", vastaus kuului.\n\n\"Minkä näköinen keisarinna on?\" kysyi mies edelleen.\n\nSillä välin keisarinna oli astunut ulos ja vastasi:\n\n\"Häntä on vaikea kuvailla, hänet pitää nähdä\".\n\nAatelismies huomautti, että hänellä ei ollut siihen tilaisuutta.\nSilloin Elisabet hymyillen lausui:\n\n\"Keisarinnan voi nähdä silloin, kuin vähimmin aavistaa\".\n\nHän luuli miestä portinvartijaksi ja ojensi hänelle kolikon, jota mies\nkuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta sanoen:\n\n\"Naiset eivät näytä tuntevan minua\".\n\n\"Älkää loukkaantuko\", keisarinna pyysi ja lisäsi: \"Kun te ette tunne\nminua, niin suotakoon minulle anteeksi, että minäkään en tunne teitä\".\n\nNuorempana ollessaan hän usein oleskeli Skotlannissa ja Irlannissa,\nmissä hän huvitteli ketun metsästyksellä.\n\nHänen ollessaan eräänä päivänä Irlannissa harjoittamassa tätä urheilua,\nkettu, jota hän ajoi, pakeni hänen metsästysmaittensa lähellä olevaan\nMaynoothin pappisseminaariin.\n\nOppilaat olivat välitunnilla. Koulukartanon ympärillä oli korkea muuri,\njonka sisäpuolella nuoret ylioppilaat olivat kävelyllä.\n\nYht'äkkiä he näkivät ketun hyppäävän muurin yli ja epätoivossaan\njuoksevan heidän joukkoonsa. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi useita\najokoiria, ja kohta sen jälkeen rohkea ratsastajatar yli muurin.\n\nKettu otettiin kiinni, ja nainen astui tyynesti alas hevosen selästä.\nHän meni nuorten miesten luo ja pyysi saada puhutella koulun johtajaa.\n\nHeti tämän saavuttua, hän selitti olevansa Itävallan keisarinna ja\npyysi saada jossakin huoneessa kuivatella vaatteitaan. Hurjalla\najollaan ketun jälestä hän oli näet antanut hevosen laukata poikki\nlammikon, jolloin hänen leninkinsä oli joutunut laahaamaan vedessä,\nniin että se oli aivan kastunut.\n\nTohtori Logue (sittemmin Irlannin kardinaali-piispa) järjesti heti\nkuntoon huoneen ja käski sytyttää kaminiin tulen.\n\nKeisarinnan huomattiin kastuneen paljon enemmän, kuin hän itse oli\nluullutkaan, ja leningin oli mahdotonta kuivua vähemmässä kuin kolmessa\ntai neljässä tunnissa.\n\nSeminaarissa ei ollut lainkaan naisväkeä eikä siis myöskään naisten\nvaatteita, mutta Elisabet pyysi saada lainaksi tohtorin pappiskaapua.\n\nRatsastuspukunsa kuivaessa hän pukeutui papilliseen kaapuun ja\nkutsui johtajan ja muut opettajat huoneeseen ottamaan lasin hänen\nkanssaan. Kaikki olivat hurmaantuneet hänen ystävällisyydestään,\npitäen hyvin hauskaa hänen koomillisen pukunsa ja hänen matkoillaan\nja metsästysretkillään sattuneiden seikkailujen johdosta, joita hän\nkertoeli.\n\nAmsterdamissa hän oleskeli usein ja hierotti itseään kuuluisalla\nlääkärillä, tohtori Metzgerillä.\n\nEräänä päivänä hän astui tämän kaupungin muutamaan leikkikalukauppaan\nja osti nuken. Hovinaiseensa kääntyen hän lausui:\n\n\"Luulen pikku tyttärentyttäreni ihastuvan tämän saadessaan\".\n\nKauppias, joka ei ottanut uskoakseen, että tämä solakka, nuorekas\nnainen olisi isoäiti, kiiruhti huomauttamaan:\n\n\"Armollinen rouva ei varmaankaan tarkoita totta; armollisella rouvalla\nei toki vielä voi olla lapsenlapsia\".\n\n\"Kyllä, minulla on neljä lapsenlasta\", keisarinna vastasi, \"ja\ntodistaakseni teille sen, tulen piakkoin ostamaan toisia leikkikaluja\nlapsenlapsilleni. Voitte silloin lähettää ne suoraan tyttärelleni\nprinsessa Giselalle Müncheniin\".\n\nKauppias nolostui kovin ja pyysi nöyrästi anteeksi, että oli ollut\nepäkohtelias.\n\n\"Ette ole ollut lainkaan epäkohtelias\", keisarinna vastasi,\n\"päinvastoin hyvinkin kohtelias\".\n\nAmsterdamissa häntä muuten pidettiin hiukan omituisena, kun hän siellä\nniinkuin muuallakin piti tapanaan kävellessään kadulla pidellä viuhkaa\nkasvojensa edessä. Niinpä tapahtui tässä kaupungissa, että muuan\nkatupoika riuhtasi häneltä viuhkan pois, huutaen:\n\n\"Annas, kun katson naamaasi!\"\n\nMutta vaikka hänelle oli kaikenlaisia ikävyyksiäkin siitä, että\nmatkusti tuntemattomana, kuten olemme nähneet, niin hän ei kuitenkaan\nkoskaan voinut luopua tästä tavastaan, ja hän loukkaantui kovin, jos\ntätä hänen toivomustaan ei pidetty arvossa. Eräässä espanjalaisessa\nhotellissa hän kirjoitti nimekseen matkustajakirjaan \"rouva Folna\nKorfusta\". Mutta kun eräs palvelija puhutteli häntä \"teidän\nkorkeutenne!\" niin hän vastasi jyrkästi:\n\n\"Minun huoneissani ei ole mitään korkeuksia!\"\n\nMutta tällä kertaa olikin hänelle puhuttelusanassa annettu arvo liian\nalhainen hänen säädylleen.\n\nSattui usein, että hän matkusti katsomaan jotakin taideteosta, josta\noli kuullut puhuttavan. Kuitenkaan hän ei seurueelleen koskaan\netukäteen ilmoittanut, minne matkustettaisiin.\n\nEräs hänen kreikkalaisista opettajistaan, professori Rhousso\nRhoussopoulos on kertonut, kuinka hän eräänä päivänä Wiesbadenissa,\nmissä keisarinna kävi kylpemässä ischias-kipujensa tähden, sai\nmääräyksen lähteä keisarinnan ja tämän tyttären Valerian kanssa\nmatkalle.\n\nVasta heidän tultuaan rautatieasemalle hän sai tietää, että matkan\npäämäärä oli Frankfurt Mainin varrella, missä Elisabet halusi nähdä\nThorwaldsenin korkokuvia ja Danackerin Ariadnen, jotka olivat\nRothschildien kodissa.\n\nPäivällinen oli tilattu Frankfurtin rautatieaseman ravintolassa.\nKeisarinna oli mitä mainioimmalla tuulella. Hän tarttui tyttärensä\nkäsipuoleen ja käveli hänen kanssaan edes-takaisin asemalaiturilla. Hän\noli iloissaan siitä, että kukaan ei tuntenut häntä, ja söi suurella\nnautinnolla ensimäisen ruokalajin.\n\nMutta seuraava ruokalaji tarjoiltiin kullatuilla lautasilla ja\npalveluskuntaa lisättiin. Joku oli tuntenut hänet ja ilmaissut hänen\noikean henkilönsä.\n\nHänen hyvä tuulensa hävisi heti, ja hän kiiruhti lopettamaan\npäivällisensä päästäkseen pois niin pian kuin mahdollista.\n\nHänestä oli hirveän ikävää, että häntä pidettiin silmällä.\n\nKävellessään eräänä päivänä professori Rhoussopouloksen kanssa\nmuutamassa Pohjois-Saksan pikku kaupungissa, hän lausui äkkiä:\n\n\"Pitäkäähän silmällä tuota naista toisella puolella katua! Huomatkaa,\nkuinka hän katselee meitä tutkivasti!\"\n\nProfessori katsoi osoitettuun suuntaan, ja keisarinna toisti:\n\n\"Hänhän aivan tuijottaa minuun! Mitä te sanotte semmoisesta?\"\n\n\"Teidän majesteettinne, minä luulen, että tuolla naisella on semmoinen\nhuono tapa\", professori vastasi.\n\nSamassa keisarinna riensi yli kadun tuon tuijottavan naisen luo, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä he syleilivät toisiaan.\n\nNainen oli keisarinnan sisar, kreivitär Trani, joka rakasti\nmatkailijaelämää melkein yhtä paljon kuin keisarinnakin.\n\nMissä keisarinna kulkikin, hän oli aina sotajalalla polisiviranomaisten\nkanssa, joitten velvollisuutena oli valvoa hänen turvallisuuttaan.\nMilloin hän teki pitkiä kierroksia välttääkseen heitä, milloin koetti\nnarrata heitä antamalla harhaanjohtavia tietoja matkasuunnitelmistaan.\nJa häntä huvitti suunnattomasti, milloin onnistui viemään heidät\nharhaan.\n\nMuuan englantilainen sanomalehtimies seisoi eräänä päivänä antikvarisen\nkirjakaupan edustalla Italian kaupungissa Monzassa. Hän oli tuskin\nseisonut kahta minuttia katselemassa akkunalla näytteillä olevia\nkirjoja, kun kirjakauppias astui ulos ja pyysi häntä poistumaan,\nkoska muuan nainen, joka oli myymälässä, ei tahtonut, että häntä\nvartioitaisiin. Keisarinna näet otaksui seisoskelijan olevan\nsivilipukuisen polisin.\n\nSanomalehtimies, joka halusi tietää, kuka se nainen oli, vilkaisi\nmyymälään ja näki, että se oli keisarinna Elisabet. Hän antoi silloin\nkäyntikorttinsa ja pyysi kirjakauppiaan ilmoittamaan korkealle\nostajalleen, että tämä oli erehtynyt.\n\nKulkiessaan tuntia myöhemmin Monzan linnanpuistossa, sanomalehtimies\naivan odottamatta sai nähdä jälleen keisarinnan, joka käveli muutamia\naskelia hänen edellään.\n\nTahtomatta uudestaan herättää epäluuloa, että olisi polisi, hän aikoi\nväistyä syrjäkäytävälle, mutta silloin keisarinna viittasi hänelle ja\nkutsui lähemmäksi.\n\nHyvin arvokkaasti, mutta samalla kertaa erittäin ystävällisesti\nkeisarinna nyt selitti hänelle, että polisin aivan liian suuri into\nvaivasi häntä, sekä pyysi anteeksi käytöstään kirjakaupassa.\n\nSeuraavana päivänä sanomalehtimies matkusti Milanoon. Mentyään myöhään\nillalla erääseen tunnettuun ravintolaan ja istuttuaan pikku pöydän\nääreen, hän suureksi hämmästyksekseen huomasi Itävallan keisarinnan,\njoka istui aivan yksinään sivupöydän ääressä ilman mitään seuraa taikka\nsuojelusta.\n\nMuuan viinureista meni hänen luokseen.\n\n\"Ei suinkaan rouva liene tullut tänne syömään?\" hän tiedusti. \"On jo\nhyvin myöhä, ja kaikki hyvät ruoat ovat lopussa\".\n\n\"Mutta minulla on kovin nälkä\", keisarinna virkkoi. \"Kyllä teidän pitää\nhankkia minulle jotakin syötävää\".\n\nViinuri riensi kiiruusti keittiöön ja palasi muutaman minutin kuluttua.\n\n\"On vielä yksi ruokalaji jälellä\", hän sanoi, \"ja minkälainen\nruokalaji, armollinen rouva! Se on jotakin aivan erikoisen hienoa!\nVoitte huoleti syödä sitä, kun minä suositan. Ei ole tuntiakaan, kuin\nitse söin sitä. Mutta se on kyllä aika kallista\".\n\n\"Mitä tuo erinomainen ruokalaji sitten maksaa?\" keisarinna kysyi\nhymyillen.\n\n\"Kahdeksankymmentä centisimeä\", viinuri vastasi epäröiden.\n\nElisabet purskahti nauramaan.\n\n\"Rouvan ei lainkaan tarvitse nauraa\", mies jatkoi loukkaantuneena.\n\"Useimmat pitävät sitä liian kalliina eivätkä ota muuta kuin puolen\nannosta\".\n\nSanomalehtimies istui ääneti, suuren sanomalehden taakse piiloutuneena.\nMutta keisarinna oli kuitenkin varmaan tuntenut hänet ja lausui\nhymyillen:\n\n\"Hyvää iltaa, herra toimittaja, tätä teidän ei pidä kertoa lehdessänne!\"\n\nKesällä vuonna 1875 keisarinna salanimellä vuokrasi komean huvilan\nNormandiassa, missä oleskeli muutamia kuukausia. Hän teki joka päivä\nratsastusmatkoja rannikkoa pitkin ja hämmästytti talonpoikia sillä\nuskaliaisuudella, jolla hän meni vaikeimpienkin esteiden yli.\n\nEräänä päivänä juoksi muuan poikanen hänen hevosensa perästä, viskellen\nsitä kivillä, niin että se pillastui. Jotkut näkijät kertoivat\ntapauksesta, ja prefekti meni keisarinnalle ilmoittamaan, että poika\nsaa rangaistuksen.\n\n\"Kiitoksia paljon vaivastanne\", keisarinna virkkoi. \"Mutta minä en ole\nvalittanut enkä tahdo, että ketään rangaistaan minun takiani\".\n\nMerellä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa monta kalastajaa\nhukkui, hän riensi tarjoamaan leskille ja orvoille apuaan, osottaen\nniin suurta anteliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia.\n\nSiitä hetkestä alkaen hänen oli mahdoton säilyä tuntemattomana. Missä\nhän näyttäytyikin, ihmiset pysähtyivät tervehtämään häntä suurella\nkunnioituksella.\n\nMutta kansan kunnioituskin oli hänelle taakka. Niin pian kuin hänen\ntodellista yhteiskunnallista asemaansa ei enää voinut pitää salassa,\nhän kiiruhti lähtemään tiehensä.\n\nHän piti äärettömän paljon Parisista. Kiertomatkoillaan Europassa hän\nmelkein aina kävi Ranskan pääkaupungissa, mutta hän tuli sinne aina\nkreivitär Hohenembs'inä, ei koskaan Itävallan keisarinnana eikä Unkarin\nkuningattarena.\n\nTavattuaan hänet Salzburgissa, Napoleon ja Eugenie odottivat häntä\nviralliselle vastavierailulle Tuillerioihin, mutta hän antoi Frans\nJosefin matkustaa yksin.\n\nMutta maailman aavistamatta vähääkään, hänkin kävi kuitenkin usein\nkeisarikunnan aikana Parisissa tapaamassa sisariaan, entistä Neapelin\nkuningatarta, kreivitär Trania ja Alenconin herttuatarta.\n\nHän ratsasti mielellään Boulognen metsässä ja käveli Boulevardeilla\ntässä miljonakaupungissa, missä hän voi kadota ihmisjoukkoon.\n\nEräänä päivänä hän sai päähänsä nousta omnibusvaunuun. Maksaessaan\npilettiään, hän antoi konduktöörille kaksi kultakolikkoa. Hänen\nanteliaisuutensa herätti säästäväisten parisilaisten ihmettelyä. Hänet\ntunnettiin ja vaunussa olevat muut matkustajat ilmaisivat hänelle\nihastustaan.\n\nKeisarinna astui kiiruusti pois vaunusta, meni lähimpään taloon aivan\nvento-vierasten ihmisten luo, ja odotti siellä, kunnes väkijoukko\nhajaantui. Sitten hän ajoi umpinaisissa vaunuissa akuttimet alhaalla\nhotelliinsa ja päätti itsekseen, että se oli ensimäinen ja viimeinen\nkerta, kun hän missään pääkaupungissa ajaisi omnibuksella.\n\nHän ihaili kovin Napoleon Suurta.\n\n\"Mikä mies!\" hän lausui. \"Vahinko vain, että hän himoitsi\nkeisarikruunua\". Hänen Napoleon-ihastuksensa vei hänet Ajaccioon,\nNapoleonin synnyinkaupunkiin.\n\nVuoden 1870 sodan jälkeen hän kävi Parisissa useammin kuin ennen,\nvaikka hän syvästi valitti, että kommuni oli hävittänyt niin monta\nrakennustaiteellista mestariteosta.\n\nPolisimiehillä, jotka olivat saaneet toimekseen hänen turvallisuutensa\nvalvomisen, ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Hän nousi makuulta usein\nkello neljä aamulla ja meni yksinään Boulognen metsään. Salapolisien,\njotka olivat olleet koko yön vahdissa hänen hotellinsa ulkopuolella,\ntäytyi kiiruhtaa perästä, minkä suinkin kerkisivät. Jouduttuaan\nheidän kanssaan personalliseen kosketukseen, hän kohteli heitä mitä\nystävällisimmin, mutta oli tavattoman varomaton ja sangen itsepäinen,\nkun kysymyksessä olivat hänen henkilöllistä turvallisuuttaan\ntarkoittavat toimenpiteet.\n\nFrans Josef ja Elisabet olivat jonkun aikaa yhdessä Mentonessa. Eräänä\npäivänä keisarinna kutsutti luokseen sikäläisen polisikomisariuksen.\nHän sanoi tälle, että häntä vaivasi kovin, kun salapolisit aina\nseurasivat hänen kintereillään kaikilla hänen kävelymatkoillaan, ja\nvaati, että tämä vartioiminen oli lopetettava.\n\nKomisarius vastasi olevansa pakoitettu täyttämään velvollisuutensa. Jos\nse ei miellyttänyt hänen majesteettiaan, niin komisariuksella ei ollut\nmuuta neuvoa kuin pyytää eroa virasta.\n\n\"Tahdon, että jäätte edelleen Mentoneen\", keisarinna vastasi.\n\"Kohdistakaa kaikki huomionne mieheeni, sillä hänen elämänsä on\nvälttämätön hänen alamaistensa menestykselle. Mutta minä sitä vastoin\n-- mitä minä olen? Muukalainen, joka kulkee tietään kenenkään\nhuomaamatta. Minä voin joutua semmoisen tapaturman uhriksi, jota teidän\nvalppautenne ei voi ehkäistä. Te ette kykene estämään, että kattotiili\nputoaa päähäni taikka että kallionlohkare irtaantuu jalkani alta, kun\nolen vuorta kiipeämässä.\"\n\n\n\n\nXX.\n\nKeisarinna Elisabet ja kirjallisuus.\n\n\nElisabet oli hyvin soitannollinen. Tiedämme hänen isänsä opettaneen\nhänet sitransoittajaksi, ja hän lauloikin hyvin kauniisti. Wienissä\nhän otti opetusta pianonsoitossa Lisztiltä ja esiintyi usein\nsitransoittajana ja pianistina hovin hyväntekeväisyyskonserteissa.\n\nHänen lempisäveltäjiään olivat Rubinstein, Chopin, ja Wagner. Richard\nWagnerille hän esiintyi hädässä pelastavana enkelinä, lähettäen kerran\nsäveltäjän elämän tukalimpina hetkinä hänelle isomman rahasumman.\nHänen kuolemansa jälkeen keisarinna salanimellä kävi Bayreythin\nWagner-näytännöissä.\n\nMyöskin maalaustaiteesta hän oli kovin huvitettu. Hän oli\npersonallisessa ystävyyssuhteessa Munkácsyyn ja Makartiin ja oli usein\ntuntikausia vieraana heidän ateliereissään.\n\nNuorempana ollessaan häntä huvitti käydä Burg-teatterissa, mutta\nmyöhemmällä ijällään hän lakkasi käymästä siellä. Samoin kuin\nkuninkaallinen sukulaisensa Baierissa, Elisabetkin olisi mieluummin\nvarmaan nähnyt, että näytäntö olisi annettu hänelle yksinään.\n\nMutta vaikka kävikin teatterissa yhä harvemmin, hän kuitenkin yhä\nedelleen osotti harrastustaan erinäisiä näyttelijöitä kohtaan.\nKahdeksankymmen-luvun lopulla hän äkkiarvaamatta tuli Wienin\nhospitaliin tiedustamaan erään mielipuolisen näyttelijän tilaa.\nJa tunnettu näyttelijä Ferdinand Bonn, joka muutamia vuosia ennen\nkeisarinnan kuolemaa asui Wienissä, on kertonut seuraavaa:\n\nHän oli joutunut ansaitsemattomien loukkausten uhriksi sekä\ntaiteilijatoimessaan että yksityiselämässään ja asui nyt Hietzingin\nlaidassa Wienin lähellä.\n\nEräänä aamuna hänen palvelijansa tuli ilmoittamaan, että eräs rouva\nElisabet halusi tavata häntä.\n\nKiukuissaan siitä, että ei saanut olla rauhassa, hän huusi niin ääneen,\nettä sen piti välttämättä kuulua avoimesta akkunasta:\n\n\"En minä tunne ketään rouva Elisabetia. -- En ole kotona.\"\n\nPalvelija meni viemään tätä vastausta. Mutta samassa taiteilija\nkatsahti akkunasta ja näki solakan, musta-pukuisen naisen seisovan\npuutarhassa kahden muun naisen seurassa.\n\n\"Suokaa anteeksi -- ette suinkaan te vain ole keisarinna?\"\n\nSe oli tosiaan keisarinna Elisabet. Hän astui taiteilijan luo ja puhui\nystävällisesti ja lohduttaen hänelle kaikista niistä vainoamisista,\njoitten alaiseksi hän oli joutunut. Osanottavaisena hän tarkasteli\ntaiteilijan yksinkertaista asuntoa, pysähtyen pitkäksi aikaa erään\nvalokuvan eteen, joka esitti näyttelijää itseään Hamletina.\n\n\"Mitä keisarinna, joka itse oli kärsinyt niin paljon, lausui minulle,\nkohotti minut niitten häijyjen juonittelujen yläpuolelle, joitten\nuhrina olin ollut\", näyttelijä selitti. \"En koskaan ole unohtava hänen\nsanojaan, ja kuolinhetkellänikin olen toistava niitä.\"\n\nYlpeä ja älykäs kun oli, Elisabetilla oli oma erikoinen makunsa\ntaiteessa ja runoudessa, mikä maku ei suinkaan ollut sopusoinnussa\nhovin mielipiteiden kanssa. Hänen ihailunsa kaikkeen suureen oli käynyt\nhänen toiseksi luonnokseen, ja missä hahmossa hän kohtasikin suuren\nhengen, hän osoitti sille kunnioitustaan.\n\nEräässä edellisessä luvussa olemme nähneet, että hän vasta Madeirassa\nja Korfussa, seurustellessaan luonnon kanssa, rakastui opinnoihin.\nMaailmankirjallisuuden suurmiehiltä hän etsi ja sai virkistystä, joka\nauttoi häntä kestämään elämän koettelemuksia.\n\nHänen lukuhalunsa tuli hänelle avuksi sitä raskasmielisyyttä vastaan,\njoka surullisten kokemusten ja perinnäisen taipumuksen nojalla\nalituiseen pyrki peittämään hänen sieluaan.\n\nHarvat ihmiset ovat osanneet käyttää aikansa paremmin, kuin keisarinna\nElisabet. Hän tuskin koskaan astui linnansa kynnyksen yli, ilman\nettä hänellä oli kirja kädessä, ja tuntikaudet hän voi kävellä\npuutarhoissaan ja puistoissaan taikka istua penkillä, syventyneenä\nlukemiseen.\n\nEtevät miehet, jotka tutustuivat häneen, hämmästyivät hänen tietojaan.\n\n\"Voidakseen puhella hänen kanssaan, täytyy olla hyvin perehtynyt\nhistoriaan, taiteeseen ja tieteisiin\", oppinut Hasenauer lausui. \"Hänen\ntietonsa ovat erinomaiset.\"\n\nHän on suurella taituruudella uus-kreikaksi kääntänyt kaikki, mitä\nSchopenhauer on kirjoittanut. Erikoisella mielihyvällä hän luki\nVoltairea ja Rousseauta. Hän, joka itse oli oppinut niin paljon ja\njonka tiedonjano ei koskaan tuntunut tulevan sammutetuksi, puhui usein\nsiitä, kuinka hyvin hän ymmärsi Rousseaun ikävöinnin takaisin luontoon.\nKeisarinna tahtoi niinkuin ranskalainen filosofikin hylätä kaikki\ntarpeettomat tiedot.\n\nKoko maailma tietää, että Elisabetin ensimäinen ja suurin kirjallinen\nhurmaaja oli Heine. Ennenkuin hänen varsinainen harrastuksensa\nkirjallisuuteen vielä oli herännytkään, hän jo oli oppinut rakastamaan\ntätä runoilijaa. Avioliittonsa ensimäisinä vuosina hän oli sattumalta\nnähnyt hänen runojaan, ja nämä olivat vallanneet hänet sillä, että\npuhuivat samanlaisista kärsimyksistä ja pettymyksistä, joita Elisabet\noli itsekin kokenut.\n\nMyöhemmin hän luki kaikki, mitä Heine oli kirjoittanut.\n\nHeinen \"matkakuvilla\" oli herkeämätön lumousvoima matkustelevaan\nkeisarinnaan, joka yhä uudestaan ja uudestaan luki hänen runojaan.\n\nSe, mitä hän piti erikoisessa arvossa runoilijassa, ja mikä vaikutti\nsen, että hän niin erikoisesti kiintyi hänen kirjoihinsa, oli Heinen\nsuuri vilpittömyys.\n\n\"Heine on toisenlainen kuin muut suuret runoilijat, hän kun halveksii\ntekopyhyyttä\", keisarinna kerran kirjoitti. \"Hän näyttäytyy aina\nsemmoisena, kuin on, kaikkine inhimillisine hyveineen ja kaikkine\ninhimillisine vikoineen.\"\n\nEräälle saksalaiselle kirjailijalle, joka oli löytänyt muutamien\nHeinen painamattomien satiristen runojen käsikirjoituksen, mutta joka\nvaltiollisista syistä epäröi sen julkaisemista, keisarinna lausui:\n\n\"Heinrich Heinen lukijakunta ei ole vain yksi erikoinen kansa, vaan\nkoko maailma. Hänen lukijoillaan on oikeus tutustua kaikkiin tämän\nrunoilijan teoksiin, jota ei voida verrata kehenkään.\"\n\nHän tahtoi julkisesti osottaa kunnioitustaan Heinen muistolle.\nMuodostettiin komitea, jonka tehtäväksi tuli pystyttää Heinelle\nmuistopatsas johonkin Saksan kaupunkiin. Puuha oli jo hyvällä tolalla,\nja Itävallan keisarinna merkitsi listaan nimensä ensimäiseksi ja\nhuomattavan suuren rahasumman.\n\nMutta silloin tuli Wienin hallitukselle kirje Saksan\nvaltakunnankanslerilta. Bismarck lausui ihmettelynsä siitä, että\nystävällisissä suhteissa olevan naapurimaan keisarinna tahtoi osottaa\nkunnioitusta runoilijalle, joka oli häväissyt Hohenzollerneita.\n\nFrans Josef ja Elisabet olivat monet vuodet eläneet hyvinä ystävinä,\njotka pitivät arvossa toistensa erilaista makua ja tunteita, mutta\nkolmiliiton takia keisarin täytyi pyytää puolisoaan tällä kertaa\ntaipumaan rautakanslerin edessä ja pyyhityttämään nimensä pois Heinen\nmuistopatsaan rahankeräyslistoista.\n\nKeisarinna huomasi olevansa pakoitettu antamaan myöten, ja Bismarckin\nsekaantuminen estikin pystyttämästä Heinelle muistopatsasta Saksaan.\n\nMutta Elisabet oli itsepäinen ja osasi kostaa. Hän sai tietää,\nettä tanskalainen kuvanveistäjä Hasselriis oli Romassa muovaillut\nhänen lempirunoilijansa muistopatsaan. Hän pyysi nyt kuvanveistäjän\nhakkaamaan sen hänelle marmoriin ja asetti sen Korfussa olevan linnansa\nedustalle.\n\nHohenzollernien ystävyys keisarinnaa kohtaan ei muuten millään tavalla\ntästä tapauksesta häiriintynyt. Saksan nykyinen keisari, joka oli hänen\npoikansa ystävä, osotti hänelle kaikkea mahdollista kohteliaisuutta.\nElisabetin matkustaessa hänen valtakuntansa läpi taikka oleskellessa\njossakin saksalaisessa kylpypaikassa, keisari puolisoineen kävi\nhäntä tapaamassa ja osotti hänelle tuhansia pikku huomaavaisuuksia,\njoita Elisabet piti arvossa. Wilhelm II kuuluu lausuneen, että\nItävalta-Unkarin Elisabet oli henkevin nainen, mitä hän on elämässään\ntavannut.\n\nMutta myötätunto oli tuskin molemminpuolinen. Heinen lyrillinen tuska\nja iva elämän sortuneista kuvitelmista ensin oli saanut myötätunnon\nkielet väräjämään Elisabetin rinnassa. Mutta vasta sitten, kun\npreussilaiset olivat voittaneet Itävallan, maailma sai tietää hänen\nihailevan runoilijaa. Tämän avoin viha Preussia kohtaan, hänen\npureva ivansa hiippalakeista, hänen halunsa laittaa Preussin kotka\nseipään päähän Rheinin maitten tarkka-ampujain maalitauluksi, saivat\nepäilemättä vastakaikua Elisabetin sielussa.\n\nKirjoista hän oli oppinut pitämään Heinestä ihmisenä, ja hän ilmaisi\nmonella tavalla ihastuksensa häneen. Usein hän lähetti seppeleen hänen\nhaudalleen. Nauhoissa oli seuraava kirjoitus: \"Keisarinna Elisabetilta\nhänen lempirunoilijalleen.\"\n\nTiedämme, että hän matkoillaan usein oleskeli Parisissa eikä hän\nkoskaan jättänyt käymättä Montmartren kirkkomaalla omin käsin\nkoristelemassa Heinen hautaa.\n\nOppiakseen tuntemaan runoilijan lähemmin, kuin mitä elämäkerroista\noli mahdollista, hän kävi tapaamassa Heinen yhdeksänkymmen-vuotista\nsisarta, Hampurissa asuvaa rouva Charlotte von Embdeniä.\n\n\"Hän istui minun luonani, ei kuin keisarinna, vaan kuin rakas\ntytär\", on tämä vanha nainen kertonut, lisäten, että hänen\nkeskustelunsa Elisabetin kanssa ovat olleet hänen elämänsä kaikkein\nmielenkiintoisimmat.\n\n\"Ei yksikään arvostelija, ei yksikään elämäkerrankirjoittaja ole\nymmärtänyt veljeäni niin hyvin kuin keisarinna Elisabet ymmärsi hänet\",\nhän lausui.\n\nKruununprinssi Rudolf oli saanut selville, missä \"Buch der\nLieder\"-teoksen käsikirjoitus oli ja oli ostanut sen äidilleen.\nOsottaakseen kiitollisuuttaan keisarinnan ystävällisyydestä, rouva\nEmbden lahjoitti hänelle kokoelman runoilija-vainajan kirjeitä, jotka\nolivat sisällöltään liian yksityis-luontoisia tullakseen yleisön\nsilmiin.\n\nPiti itse olla harvinaisen runollinen luonne, voidakseen tuntea niin\nlämmintä osanottoa runoilijoihin ja heidän teoksiinsa, kuin keisarinna\nElisabet teki. Ja kuitenkaan hän ei laisinkaan tahtonut lukea paljon\nkirjoja. Niitä, joita piti arvossa, hän luki yhä uudestaan ja uudestaan.\n\nSaksalaisista runoilijoista Heine varmaankin oli ainoa, jota hän\nkokonaan ymmärsi ja piti arvossa. Göthe häneen ei tehnyt mitään\nvaikutusta, eikä Schillerkään ollut varsin läheinen hänen sielulleen.\nMaria Valeria, joka ihaili Scheffeliä, kiinnitti äitinsä huomion\nhäneen, mutta tämä herätti paljon suurempaa innostusta nuoressa\narkkiherttuattaressa kuin keisarinnassa, joka oli nähnyt ja kokenut\nniin paljon.\n\nUudenaikaisia ranskalaisia runoilijoita hän luki harvoin. Sitä vastoin\nhän pani paljon arvoa Lamartineen. Englantilaisesta kirjallisuudesta\nhän ihaili etupäässä Shakespearea ja Byronia.\n\nHänen harrastuksensa Shakespearea kohtaan ei antanut paljon perään\nhänen ihastukselleen Heineen. Hän kuuluu tehneen mainioita käännöksiä\nShakespearen useista näytelmistä, ja monet kohtaukset hän osasi lausua\nääneen muistista. \"Hamlet\" ja \"Kesäyön unelma\" miellyttivät häntä\neniten. Hänellä oli jokaisessa linnassaan taulu, joka kuvasi Titaniaa\naasinpäineen. \"Se on kuvitelmiemme aasinpää, jota aina hyväilemme\",\nkeisarinna lausui.\n\nPitkiltä matkoiltaan, jotka veivät suurimman osan hänen aikaansa, hän\njoka viikko, joskus useamminkin, lähetti pitkiä kirjeitä keisarille ja\nlapsilleen. Sen sijaan, että olisi kertoellut kokemistaan ja omista\najatuksistaan, oli hänen suurissa, nelis-kulmaisissa kuorissaan\nrunoja, joita hän itse oli sepitellyt, taikka hänen käännöksiään\njoistakin kohtauksista Shakespearen dramoista. Hän kirjoitti mainioita\nmatkakuvauksia. Tehdäkseen ne vaihtelevammiksi, hän kuvitti tekstiä\nsadoilla piirroksilla paikoista, joissa oli käynyt.\n\nHänen kirjalliset työnsä säilytetään Hofburgissa, osaksi monet vuodet\npitämiensä päiväkirjojen muodossa, osaksi omaisilleen lähettämäinsä\nkirjeitten muodossa.\n\nHänellä ei koskaan ollut mielessä päästää julkisuuteen mitään siitä,\nmitä kirjoitti. Hän luki ja kirjoitti sen ilon ja huvituksen takia,\njota tämä työskentely hänelle antoi. Mutta kirjallinen maine ei häntä\nhoukutellut.\n\nVain muutamia harvoja hänen runoistaan on tullut yleisön silmiin.\nNiistä on tunnetuin seuraava säkeistö, joka on kirjoituksena eräässä\nIschlin lähellä olevassa Neitsyt Marian kuvassa, vaikka monet, jotka\nsen ovat lukeneet, eivät tiedä sen olevan keisarinna Elisabetin\nkirjoittaman:\n\n    \"O, breite deine Arme aus,\n    Maria, die wir grüssen!\n    Leg' schützend sie auf dieses Haus\n    Im Thal, zu deinem Füssen!\n    O, segne dieses kleine Nest,\n    Mag rings der Sturm auch wüthen!\n    In deinem Schutze steht es fest\n    Voll Gnaden wirst du's hüten!\"\n\n(Oi, levitä kätesi, Maria, jota tervehdämme! Laske ne suojaten tämän\nlaaksossa, jalkojesi juuressa olevan talon yli. Oi, siunaa tämä pieni\npesä, vaikka myrsky ympärillä riehukoonkin! Sinun suojassasi se pysyy\nlujana, armosta olet sinä sitä varjeleva.)\n\nMuutamia vuosia ennen kuolemaansa hän oleskeli eräässä Kaakkois-Unkarin\npikku kaupungissa Mehadiassa, käyttäen hyväkseen sikäläisiä\n\"Herkules-kylpyjä\".\n\nMuuan paimen oli rakentanut majansa korkealle vuorenkukkulalle\nkylpypaikan yläpuolelle. Siellä keisarinna usein kävi, kirjoittaen\nkerran lyijykynällä pöytään unkarinkielellä runon, joka suorasanaisena\nkäännöksenä kuuluu seuraavaan tapaan:\n\n\"Kaikki on maassa turhuutta, uskollisuus vain tyhjä sana. Suuri ja\nihana olet korkeudessasi yksistään sinä, luonto! Onnellinen se, joka on\nsinua lähellä,sillä hän ei pety. Kaikki muun vaihdan mielelläni siihen\nrauhaan, jonka sinä minulle lahjoitat.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\nSairaus. -- Keisarinnan jokapäiväinen elämä. -- Hänen suhteensa\npalveluskuntaansa ja hovinaisiinsa.\n\n\nTiedämme, kuinka keisarinna Elisabet aikaisemmassa nuoruudessaan, kohta\nainoan poikansa syntymän jälkeen, sairastui pitkälliseen tautiin.\n\nHuolellinen hoito ja lukuisat oleskelut etelän lempeässä ilmastossa\nolivat pelastaneet hänen henkensä. Ja palatessaan monet vuodet\nkestäneiltä matkoiltaan kotiinsa, hän loisti terveyttä, ja hänen\nkauneutensa nousi uuteen kukoistukseen.\n\nSeitsenkymmen-luvun lopulla hän sairastui siihen kiusalliseen tautiin,\njota nykyisin tavallisesti sanotaan neurasteniaksi.\n\nSe oli huomattavassa määrässä Wittelsbachien perhetauti. Miespolvesta\nmiespolveen se oli ilmennyt vastenmielisyytenä seurusteluun toisten\nihmisten kanssa ja kaikenlaisina merkillisinä oikkuina.\n\nKun perinnäistä taipumusta on, silloin hermotaudit vaikuttavat\nkaksinkertaisella voimalla. Elisabetin taipumus yksinäisyyteen, hänen\nvastenmielisyytensä julkiseen esiintymiseen, hänen tarpeensa alituiseen\nvaihtaa olinpaikkaa voidaan varmaan osaksi pitää perinnäisinä\ntaipumuksina.\n\nHän oli sairaampi, kuin useimmat aavistivatkaan. Häiriöt ruumiinelinten\ntoiminnassa, hermotulehdukset ja monet muut vakavat taudit tekivät\nmonet vuodet hänen elämästään todelliseksi kärsimykseksi.\n\nTuskallinen ischias kummassakin polvessa pakoitti hänet\nkahdeksankymmen-luvun alussa luopumaan ratsastusurheilusta, uhri, joka\ntuntui hänestä erikoisen raskaalta. Koko loppu-ikänsä häntä vaivasi\nischias, kymmenenä viimeisenä vuonna nämä tuskat olivat välistä\nniin voimakkaat, että hänen lääkärinsä selitti tarvittavan melkein\nyli-inhimillistä kärsivällisyyttä kestämään taudinkohtauksia huutamatta\ntuskasta.\n\nMutta Elisabet oli totuttanut ruumiinsa tottelevaisuuteen. Hän\nkärsi tuskansa kuin sankaritar ja etsi ratsastusretkien korvausta\nväsyttävistä vuorten kiipeämisistä ja peninkulmien pituisista\nkävelyretkistä.\n\nHänen rasittavat kävelynsä vapaassa luonnossa saivat asioita\ntuntemattoman luulemaan hänellä olevan hyvätkin ruumiinvoimat, sillä\ntottuneittenkin vuori-oppaitten oli vaikea seurata häntä väsymättä.\n\nTosin hän kevyen, joustavan käyntinsä takia saattoi kulkea pitempään\nkuin useimmat muut, mutta taipumus liiallisiin voimanponnistuksiin\njohtui suureksi osaksi ärtyneestä hermostosta. Kärsien unettomuutta,\nhän koetti väsyttää ruumiinsa, toivoen siten saavansa yöllä lepoa,\njonka tarpeessa oli ja jota kaipasi.\n\nKeisarinna oli tottunut hyvin yksinkertaisiin elämäntapoihin. Pöydän\nnautinnot olivat hänelle kokonaan vieraat; ei hän ainakaan pannut\nniihin mitään arvoa. Hänellä oli tavattoman huono ruokahalu ja hän\nsöi harvoin muuta kuin kylmiä ruokia. Suurilla juhlapäivällisillä hän\ntavallisesti söi vain pari viipaletta vehnäleipää, kupin lihalientä ja\nhedelmiä.\n\nJokapäiväisessä elämässään ja matkoilla hän sangen usein jätti\npäivällisen syömättä, ja hänen ravintonaan oli silloin enimmäkseen lasi\nmaitoa, palanen leipää ja pari kaakkua. Eniten hän piti makeisista, ja\nhänellä olikin aina konvehtirasia mukanaan.\n\nHän inhosi väkijuomia. Hovijuhlissa viinilasit olivat aina hänen\nlautasensa vieressä niinkuin muittenkin. Mutta hänen lasinsa pysyivät\ntyhjinä, hän joi maitoa eikä mitään muuta.\n\nKun hänen lääkärinsä määräsi hänet terveytensä takia juomaan lasin\nviiniä, oli se hänelle melkein mahdotonta.\n\nYlipäänsä hän vähän luotti lääketieteeseen. Mieluummin hän koetti\nlievittää tuskiaan omilla keksimillään hoitotavoilla. Viikkoja ja\nkuukausia hän eli yksinomaan maidolla. Toisinaan taas hän heittäytyi\nappelsini-hoidolle, jota noudatti hyvin tunnollisesti.\n\nHänellä oli sairaaloinen kauhu lihomista vastaan, osaksi siitä syystä,\nettä pani suuren arvon solakalle varrelleen, osaksi sen tähden,\nettä piti terveydelleen hyödyllisempänä olla laihana. Sen vuoksi\nhän punnitsikin itsensä joka päivä. Ja jos oli tullut parikin kiloa\ntavallista lihavammaksi, hän söi ainoastaan appelsineja, kunnes jälleen\ntuli niin laihaksi kuin tahtoi olla.\n\nLääkärit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että hän kiinnitti niin\nvähän huomiota heidän neuvoihinsa. He pitivät sitä puolustamattomana,\nettä hän eli niin niukalla ja kevyellä ruoalla. Ja kun hän myöhempinä\nvuosinaan kävi hyvin vähäveriseksi, he uskoivat tämän johtuneen hänen\nvuosikausia kestäneestä, itse valitsemastaan ruokajärjestyksestä.\n\nVaikka Elisabet omasta kohdastaan pani vähän arvoa aineellisille\nnautinnoille, hän ollessaan keisarin kanssa kuitenkin aina kiinnitti\nsuurta huomiota ruokalistaan. Joka aamu piti kyökkimestarin lukea\nhänelle ruokalista, jonka hän huollelisesti tarkasti, ehdottaen siihen\nvälistä muutoksiakin.\n\nEi mikään ruokapöytä maailmassa voinut olla maukkaampi kuin Itävallan\nhovipöytä keisarinnan ollessa kotona, ja hän hankki kaikkiin\nlinnoihinsa kalleimmat porslinit ja komeimmat kulta- ja hopeakalustot.\n\nVoi muuten sanomattakin käsittää, että näitä ihanuuksia hänen\nviettämässään yksinäisessä elämässä käytettiin hyvin harvoin.\n\nMaria Theresialla oli ollut kuusitoista lasta. Hänen pojallaan keisari\nLeopold II:lla oli ollut seitsemäntoista lasta, niin että Itävallan\nkeisariperhe oli siis hyvin lukuisa.\n\nSitäpaitsi asui Wienissä monta vierasta ruhtinasta, joista useimmat\nolivat sukua habsburgilais-lotringilaiselle suvulle.\n\nMutta lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, joissa arkkiherttuat ja\narkkiherttuattaret talvisin kokoontuivat keisarilliseen pöytään,\netäisemmät sukulaiset eivät juuri koskaan tavanneet Frans Josefia ja\nElisabetia.\n\nKeisari oli kovin kiinnitetty työhön ja vanhempana ollessaan hän\nmenetti makunsa muihin huvituksiin kuin metsästykseen. Hän vietti siis\nmelkein yhtä yksinäistä elämää kuin puolisonsakin.\n\nHänen käydessään tapaamassa Elisabetia taikka milloin tämä joksikin\naikaa asettui johonkin keisarillisen linnaan ollakseen yhdessä\nmiehensä ja lastensa kanssa, keisarinna teki kaikkensa luodakseen iloa\nnäihin yhdessä-oloihin. Hän näytti ikäänkuin tuntevan tarvetta antaa\nmiehelleen hiukan korvausta siitä perhe-elämästä, jota ilman tämän piti\nolla hänen matkojensa takia.\n\nIllat hän silloin vietti melkein aina pitkissä, huvittavissa\nkeskusteluissa terassilla taikka takkavalkean ääressä miehensä ja\nheidän nuorimman tyttärensä kanssa. Välistä Rudolfkin liittyi heidän\nseuraansa.\n\nJos keisari oli iltasella kiinni, hän seurusteli Valerian ja muutamien\nhovinaistensa kanssa, joitten lukumäärä kuitenkin yhä pieneni.\n\nHovia hän yleensä tahtoi pitää erillään itsestään. Hänen käytöksensä\nilmaisi selvästi niille, joista hän ei pitänyt: \"Pääsy syrjäisiltä\nkielletty!\" Ja jos tätä hänen toivomustaan ei ymmärretty, hänen\nhermostuksensa saattoi leimahtaa ilmi-liekkiin.\n\nKerran hän Wienin keisarillisen linnan suurilla portailla antoi\nkorvapuustin eräälle palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka\nsyystä taikka toisesta oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.\n\nTämän tapauksen olivat nähneet liian monet, jotta kamariherra olisi\nvaieten voinut niellä loukkauksen. Hän tunsi olevan syytä pyytää\nkeisarilta eroa toimestaan.\n\nFrans Josef varmaankin soi anteeksi puolisonsa tämmöisen tarmon\npuuskahduksen -- tarmon, jota häneltä itseltään puuttui aivan liian\npaljon. Hänen sanotaan lausuneen, että hänellä oli mitä suurin halu\nantaa kamariherralle ero.\n\nMutta hyväntahtoinen kuin oli, hän otti asian harkitakseen, ja\nlepyttääkseen katkeroittuneen kamariherran, keisari antoi hänelle\nseuraavana päivänä ritarimerkin.\n\nJuttu aatelismiehestä, joka oli saanut ritarimerkin siitä syystä,\nettä keisarinna oli antanut hänelle korvapuustin, huvitti wieniläisiä\nsuunnattomasti.\n\nVanhempana ollessaan Elisabetista tosin ei paljon pidetty korkeammissa\npiireissä, joissa häntä tuskin tunnettiin, mutta siihen sijaan\nhäntä sitä enemmän rakastivat hänen lähimmät hovinaisensa, ja hänen\npalvelijansa jumaloivat häntä.\n\nHän osotti suurta huolenpitoa sekä palveluskuntaansa että hovinaisiaan\nkohtaan. Hän otti osaa kaikkiin heidän suruihinsa ja kärsimyksiinsä,\neikä kukaan osannut paremmin kuin hän hoivata ja lohduttaa heitä.\n\nPalvelevan hovinaisen ollessa sairaana, keisarinnan oli tapana käydä\nhäntä tapaamassa, ja hän voi silloin tuntikausia istua potilaan\nvuoteen vieressä.\n\nEräänä aamuna sanomalehdet toivat sanoman, että eräs hänen\nmajesteettinsa keisarinnan kamarirouvista oli yöllä kuollut.\nWieniläiset, jotka mielellään moittivat keisarinnaa, soimasivat häntä\nvälinpitämättömyydestä, sillä hänet oli nähty edellisenä iltana\nratsastamassa Praternissa.\n\nMutta kukaan ei tiennyt, että hän oli viettänyt viimeisen ja monta\nedellistä yötä potilaan vuoteen vieressä ja että hän oli ratsastanut\nraittiissa ilmassa liikunnolla virkistääkseen itseään siten\naiheutuneesta rasituksesta.\n\nMuuan hänen hovinaisistaan kirjoitti hänestä hänen kuolemansa jälkeen:\n\n\"Me, jotka rakastimme häntä niin suuresti, koska tunsimme hänet, ja\njotka tunsimme hänet juuri siksi, että rakastimme häntä niin suuresti,\nemme kyyneliltä voi puhua hänestä.\n\n\"Hän oli yksi niitä harvoja olentoja, jotka voivat tulla toimeen ilman\nmaailmaa, koska heillä omassa sydämessään on maailma, joka on niin\npaljon rikkaampi ja parempi kuin meidän maailmamme.\n\n\"Hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen tunteensa oli ylevämielinen.\nHän oli kuningatar sielultaan. Ja kuitenkin hän oli suora, vaatimaton,\ninhimillinen, täynnänsä liikuttavaa hienotunteisuutta hovinaisiaan ja\npalvelijattariaan kohtaan, Menipä hän siinä suhteessa pitemmällekin,\nkuin heille oli mieluista. Hän ei soittanut öisin, vaikka kärsi\ntuskiakin, sillä hän ei tahtonut häiritä toisten unta, hienotuntoisuus,\njoka -- keisarinnan tietämättä -- aiheutti sen, että palvelusvuorolla\nolevat hovinaiset monasti valvoivat hallitsijattarensa makuuhuoneen\noven takana.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hänelle me uskoimme syvimmät ja inhimillisimmät tunteemme, aina\nvarmoina hänen lämpimästä osanotostaan, hänen ystävällisistä\nneuvoistaan, ja samalla kertaa varmoina hänen avustaan, jos sitä\ntarvittiin\" [Tämän kirjeen on tekijä saanut Wienin keisarillisesta\nhovikirjastosta.]\n\n\n\n\nXXII.\n\nElisabetin puvut ja hänen tukkansa.\n\n\nLuonto oli suonut keisarinna Elisabetille kauneutta, jalon mielen\nja suuret henkiset lahjat. Sallimus oli asettanut hänet korkeimpaan\nasemaan, mitä nainen voi saavuttaa, ja hän näytti olevan luotu onneen\nja rakkauteen.\n\nHänen ulkomuotonsa tarjosi mitä täydellisimmän sopusointuisuuden\nnäyn. Mutta hänen luonteensa oli täynnänsä vastakohtia. Hän rakasti\nyksinäisyyttä ja ulko-elämää, mutta ei yksikään Europan ruhtinattarista\nosannut esiintyä niin edustavaisena kuin hän niissä tilaisuuksissa,\njoissa esiintyi virallisesti.\n\nElämäntapojen yksinkertaisuus oli hänessä yhtynyt rajattomaan\ntuhlaavaisuuteen. Niinkuin serkkunsa, Baierin Ludvig, hän käytti\nsuunnattomia summia rakennuksiin ja haaskasi rahaa ja lahjoja\nympärilleen, missä vain kulkikin.\n\nHän ei koskaan alistunut muodin oikkuihin, mutta siitä huolimatta hänen\nsolakka vartalonsa oli vuosikaudet muotitaiteilijain ihanteena.\n\nHänen käyntinsä oli liitelevä ja kevyt, mutta hän kätki jalkansa\npaksuihin, paksupohjaisiin kenkiin. Kasvojensa ihanuuden hän piilotti\nharson taikka viuhkan taakse. Hänen pukunsa oli usein vaatimattomampi\nkuin hänen kamarineitonsa puku, mutta hänen synnynnäinen arvokkuutensa\nei koskaan jättänyt tekemättä vaikutustaan, olipa hän puettuna kuinka\nyksinkertaisesti tahansa.\n\nHänen arkipäiväisissä leningeissään hameen tuli olla niin lyhyen,\nettä jalat jäivät vapaiksi, sekä kiinteästi lanteita myöten, olematta\nkuitenkaan niin piukka, että olisi ollut esteeksi kävelemiselle. Liivi\nommeltiin puseron tapaan.\n\nHyvin vastenmielisesti hän, milloin välttämätöntä oli, pukeutui\nkalliisiin hovipukuihin. Mutta niihinkin hän osasi lyödä\nyksilöllisyytensä leiman. Myöhempinä vuosinaan hän käytti melkein\nyksinomaan mustaa ja valkeata taikka valkeata mustalla reunustettuna.\nJoskus harvoin hän pukeutui vaaleanharmaaseen taikka sinipunaseen\nsilkkiin tai samettiin, mutta räikeitä värejä hän ei käyttänyt\nmilloinkaan.\n\nHuolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, aika oli ihmeellisesti\nsäästänyt hänen ulkomuotoaan. Jotka olivat nähneet hänet hovijuhlassa\nupeissa puvuissaan, hänen omituista kauneuttaan korostavan kullan ja\njalokivien hohdossa, ovat sanoneet hänen viidenkymmenen vuoden vanhana\nolleen melkein yhtä kauniin kuin hän oli ollut kolmenkymmenen ijässä.\n\nHänen hiuksensa olivat säilyneet yhtä kauniina ja runsaina kuin\nnuoruudessa. Ollessaan hajallaan hänen tukkansa ulottui alapuolelle\npolvien, ja hän voi yhä kääriytyä siihen kuin suureen kaapuun. Hänen\nelämänsä viimeisinä aikoina siihen ilmestyi harmaita hapsia, ja on\nväitetty hänen olleen suruissaan siitä, että hiuksensa harmaantuivat.\n\nTämä hiusten tuuheus tuotti hänelle muuten paljon vaivaa. Vaikka\nhän muuten oli lempeä ja hyvä valtijatar alaisiaan kohtaan, sattui\nuseinkin, että hän menetti kärsivällisyytensä niinä pitkinä tunteina,\njotka menivät hänen hiustensa hoitamiseen.\n\n\"Tunnen tukkani\", hän lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen\nChristomanokselle, sormillaan nivelien raskaita palmikoitaan, ikäänkuin\nkeventääkseen päätään painavasta taakasta. \"Se on kuin vieras olento\npääni päällä\".\n\n\"Teidän majesteettinne kantaa tukkaansa kruununa keisarikruunun\nsijasta\", opettaja vastasi.\n\n\"On paljon helpompi vapautua toisesta kruunusta kuin tästä\", keisarinna\nvastasi surullisesti hymyillen.\n\nEräänä päivänä hän käveli vuoripolkua, luennoitsijansa Christomanoksen\nsaattamana. Tiellä tuli vastaan nainen, jonka hiukset oli leikattu\nlyhyiksi.\n\n\"Siinäpä viisas nainen, joka pitää tukkansa lyhyenä\", Elisabet lausui.\n\"Mutta jos minä leikkauttaisin tukkani, kun pidän tarpeettomana kantaa\nkaikkea tätä kuormaa, niin ihmiset hyökkäisivät kimppuuni kuin sudet\".\n\nEräänä toisena päivänä, kun Christomanos luki hänelle ääneen suittaessa\nhänen hiuksiaan, hän lausui:\n\n\"Olen hiusteni orja. Ehkäpä jonakin päivänä sittenkin leikkaan tukkani\npois\".\n\nMutta nämä sanat olivat kai tuskin vakavasti tarkoitetut. Väsymys\nja suuttumus kaikesta siitä vaivasta, jota tukka hänelle tuotti,\naiheuttivat ehkä joskus lyhyeksi hetkeksi halun päästä siitä, mutta\nitse asiassa hän oli ylpeä tuuheasta tukastaan. Tämä oli yksi niitä\nharvoja turhamaisuuden piirteitä, joita hänessä oli huomattavissa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nYstävyydensuhteita. -- Korfun linna.\n\n\nKeisarinnan ollessa kerran kävelyllä Madeiralla, tuli hänen luokseen\nvanha mies, ojentaen hänelle kimpun kamelioita, ja keisarinna käski\nseurueensa antaa miehelle hopeakolikon kiitollisuuden osotukseksi.\n\nKun oli kulkenut jonkun matkaa, häntä vastaan tuli kaunis tyttö, joka\nniinikään ojensi hänelle kamelioita. Elisabet antoi hänelle ominkäsin\nkultakolikon.\n\nHänen seuralaisensa kysyivät häneltä, minkä tähden hän antoi nuorelle,\nterveelle tytölle enemmän kuin vanhalle miehelle.\n\n\"Koska tyttö oli niin kaunis\", Elisabet vastasi.\n\nHän oli hurmaantunut nuoruuden kauneuteen.\n\nItsellään hänellä ei ollut ollut mitään nuoruutta. Hän oli ikäänkuin\nastunut lastenkamarista suoraan valtaistuimelle. Mutta juuri siitä\nsyystä, että ei itse ollut saanut nauttia nuoruuden iloja, hän tunsi\nvastustamatonta vetovoimaa naisen ensimäiseen nuoruudentuoreuteen,\ntapasipa hän sen elämässä taikka taiteen esityksissä.\n\nShakespearen viisitoista- ja kuusitoista-vuotiaat sankarittaret,\nMiranda \"Myrskyssä\" tai Rosalinda näytelmässä \"Miten mielitte\",\nkuuluivat hänen suosikkeihinsa kirjallisuudessa. Ja joutuessaan\nmatkoilla kosketuksiin nuorten, kauniitten tyttöjen kanssa, hän\ntavallisesti antoi heille kukkuroittain ystävyyttään ja lahjojaan.\n\nKuinka vakavat hänen ajatuksensa olivatkin, hän voi kuitenkin tuntea\nlapsellista iloa mitä vähäpätöisimmistä pikku asioista. Hänellä oli\nihmeellinen taito mukautua lasten ja nuorten ihmisten ajatuselämään, ja\nviimeiseen saakka hänellä oli, milloin tahtoi, suuri taikavoima niihin,\njoitten kanssa joutui kosketuksiin.\n\nKuten tiedämme, hän seurusteli ainoastaan poikkeustapauksissa hovin\nnaisten kanssa, jotka olivat hänelle henkisessä suhteessa ala-arvoiset\nja joitten katsantotapa hänelle oli vastenmielinen. Milloin hän taas\nnuorempana ollessaan liittyi johonkin itseään alempisäätyiseen, se\nherätti tyytymättömyyttä ja juoruja.\n\nMonet, jotka hänet tunsivat, väittävät, että hän ei ollut koskaan\ntuntenut mitään todellista ystävyyttä kehenkään. Mutta ollen suuressa\nmäärin tunne-ihminen, hän voi jonkin aikaa tuntea lämmintä kiintymystä\nmilloin toiseen, milloin toiseen, joka oli herättänyt hänessä\nmyötätuntoa. Ja niin kauan kuin tätä tunnetta kesti, hän voi jutella\ntuon ystävän kanssa, olipa mies tahi nainen, kaikista mahdollisista\nasioista taivaan ja maan välillä.\n\nMutta hän väsyi äkisti useimpiin ja päästi heidät häviämään\nnäköpiiristään tuntematta mitään kaipausta. Tässäkin suhteessa ilmeni\nhänen luontonsa ominainen levottomuus.\n\nEräässä aikaisemmassa luvussa olemme lyhyesti maininneet, että hänen\nvanhin veljensä oli mennyt naimisiin näyttelijättären, Henriette\nMendelin kanssa. Heillä oli tytär, nuori kreivitär Wallersee, joka\nsittemmin joutui naimisiin operalaulajan Bruckin kanssa. Keisarinna,\njoka halveksi säätyerotusta, kutsui luokseen veljentyttärensä, ja piti\ntavattomasti tästä sukulaisestaan, joka seitsenkymmen-luvulla melkein\naina nähtiin hänen seurassaan.\n\nTädin ystävyys valoi nuoreen neitoseen liian suuria ajatuksia omasta\narvosta, ja kuuluupa hän toivoneen pääsevänsä kruununprinssi Rudolfin\nvaimoksi.\n\nTämän mentyä naimisiin, hän kuuluu kylväneen eripuraisuutta nuoren\nparin välille, ilmoitellen Stephanielle asioita, jotka Rudolf\nmieluimmin tahtoi pitää salassa vaimoltaan. Hänen ja Elisabetin välinen\nystävyys laimeni vuosien kuluessa, ja Rudolfin kuoltua hän ei koskaan\nuskaltanut näyttäytyä tätinsä silmissä.\n\nInnokkaana ratsastajana keisarinna tunsi suurta kiintymystä Elisa\nRenziin, ja heidän ystävyytensä antoi aihetta pahoihin juoruihin. Elisa\nratsasti keisarinnan hevosia keisarillisessa ratsastushuoneessa, ja\nkehuttuaan keisarinnan lempihevosta \"Lord Byronia\", hän sai sen heti\nlahjaksi.\n\nMyöskin taideratsastajatar Emilie Loisset sai iloita keisarinnan\nerikoisesta suosiosta.\n\nTuskin kuitenkaan mikään nainen hänen sukunsa ulkopuolelta on ollut\nniin läheisissä suhteissa keisarinnaan kuin _Ida von Ferenczy_,\nunkaritar, joka aivan nuorena oli tullut hänen palvelukseensa ja pysyi\nhänen luonaan hänen kuolemaansa asti.\n\nUnkarissa toimitetuissa kruunajaisissa Elisabet oli tutustunut\ntähän nuoreen tyttöön, joka valloitti hänen sydämensä raikkaalla,\nmiellyttävällä ulkomuodollaan, kirkkaalla älyllään, iloisella,\navoimella olennollaan ja hienolla käytöksellään.\n\nMonet vuodet hän seurasi keisarinnaa kaikilla tämän matkoilla,\nharmaantui hänen palveluksessaan, ja Elisabet osotti hänelle kaikin\ntavoin suosiotaan melkein viimeiseen hetkeensä asti.\n\nIda von Ferenczy oli kiintynyt valtiattareensa rajattomalla rakkaudella\nja ihailulla. Viimeisinä vuosina hän oli vain nimellisesti keisarinnan\nlukijatar; itse asiassa hän oli keisarinnan seuranainen, hänen\nneuvonantajansa ja ystävänsä.\n\nMuistamme, että Elisabet kuusikymmen-luvulla sai takaisin terveytensä\nKorfulla, jonka luonto oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja jonka\nkielen hän helposti oli opetellut.\n\nLukuisilla myöhemmillä käynneillään Kreikan maassa hänessä kypsyi\najatus rakennuttaa saarelle oma huvila. Ihanan Gasturin kylän\nlähelle loihdittiin hänen käskystään ja hänen makunsa mukaisesti se\nrakennustaiteellinen mestariteos, joka on saanut nimen \"Achilleion\".\nTätä linnaansa Elisabet rakasti.\n\n\"Kaikki olen itse järjestänyt\", hän sanoi, \"ja itse valinnut jok'ikisen\nesineen. Sen tähden tunnenkin itseni siellä vähemmän vieraaksi kuin\nWienissä.\"\n\nAchilleionin julkisivu on merelle päin. Muita sivuja ympäröivät\nkukkaisterassit ja öljy-, laakeri- ja sitronapuiden vyöhyt. Linnassa\non 128 huonetta ja tallissa sijaa 50 hevoselle. Kaikkiin huoneisiin\nkeisarinna on koonnut kreikkalaisia ja pompejilaisia taideteoksia.\n\nLinnan lähelle hän pystytti lempirunoilijansa Heinen muistopatsaan.\nRunoilija istuu Aja Kyriahin vuoren juurella pilarien kannattaman\navoimen marmoritemppelin suojassa, katse suunnattuna merelle. Polvea\nvasten nojaavassa kädessä hänellä on taulu, johon kuvanveistäjä\nkeisarinnan tahdosta on piirtänyt runoilijan seuraavan säkeistön:\n\n    \"Was will die einsame Thräne?\n    Sie trübt mir ja den Blick!\n    Sie blieb aus alten Zeiten\n    In meinen Augen zurück.\"\n\n(Mitä tahtoo yksinäinen kyynel? Sehän sumentaa katseeni! Se on jäänyt\nsilmiini vanhoilta ajoilta.)\n\nKeisarinnan yksityishuoneet Achilleionissa olivat tykkänään eristetyt\nlinnan muista osista. Hänellä oli oma käytävänsä, josta voi tulla ja\nmennä, milloin tahtoi, sekä yöllä että päivällä.\n\n\"Tahdon elää kuin ylioppilas\", oli hänen tapansa sanoa. Ja niin hän\nelikin, mutta niinkuin hyvin ahkera ylioppilas.\n\nHän nousi nukkumasta kello viisi, otti kylvyn ja meni sitten ulos\nkävelemään, mutta tavallisesti yksin ja kirja kainalossa.\n\nKävelyltä palattuaan, hän harjoitti opinnoita. Tavallinen koululaisen\nkirjoitusvihko ja lyijykynä olivat kaikki, mitä hän tarvitsi\nkirjoittamiseen. Hän taivutteli eri kielten sanoja ja kirjoitti joka\npäivä aineen, jonka näytti luennoitsijalleen taikka opettajalleen.\n\nAchilleionin ihanalla terassilla hänen oli tapansa pukeutua. Siihen\nlaitettiin teltta, jossa hän puetutti ja kampautti itsensä merta\nvasten. Illalla hän kylpi marmoriammeessa, jonka oli ostattanut Villa\nBorghesesta Romassa. Yhdeksän aikaan keisarinna aina makasi vuoteessaan\nHeinen \"Buch der Lieder\" päänalusensa alla.\n\nUsein sattui, että hän nousi ylös keskellä yötä ja meni kävelemään\npimeille puistokäytäville. Vetäydyttyään huoneisiinsa, hovihenkilökunta\nvoi nähdä, kuinka hän, puettuna pikimustaan pukuun ja musta harso\nkäärittynä pään ympärille, hiipi terassin poikki puistoon.\n\nHän kuljeskeli kautta koko Achilleionin läheisen seudun. Erikoisella\nhalulla hän käyskenteli jyrkimmillä ja vaarallisimmilla vuoripoluilla.\nSinne hän aina meni yksin, sillä hänen hovinaisillaan ei ollut\nrohkeutta eikä kestävyyttä seurata häntä. Hiljaisuus vuorten\nhuipuilla, ylimaallinen kirkkaus, luonnon majesteetillinen kauneus\nsoivat hänen levottomalle mielelleen hetkisen rauhaa, ja hän palasi\nvuorikävelyiltään rikkaana ylentävistä vaikutelmista ja rakkaista\nmuistoista.\n\n\"Mihin tulee ihmisiä, siellä kaikki turmeltuu\", hän lausui. \"Vain\nmissä luonto saa olla rauhassa, se säilyttää kauneutensa. Sen vuoksi\nen näytäkään Achilleion-linnaani vieraille. Jos sen tekisin, niin\nmuutaman kuukauden kuluttua ei olisi kiveäkään, jota toiset eivät olisi\nkoskettaneet. Ihmiset kirjoittelevat nimiään joka paikkaan painaakseen\noman vähäpätöisen leimansa kiviin.\"\n\nKorkea, valkea puutarhamuuri ja öljypuiden lehvistö suojasivat hänen\nlinnaansa uteliaitten katseilta.\n\n\"Englantilaiset ovat aivan toivottomat\", hän virkkoi, \"he seisovat\ntuntikausia vastakkaisella kukkulalla eivätkä kuitenkaan saa nähdä\nmitään.\"\n\nJa kuitenkaan hän ei ollut läheskään niin ihmisarka kuin on väitetty.\nHän tunsi osanottoa ihmisiin. Mutta hän ilmaisi osanottoaan vain\nsilloin, kun itse ei ollut heidän uteliaan huomionsa esineenä.\n\n\"Enhän pyydä ihmisiltä muuta, kuin että antavat minun olla rauhassa\",\nhän usein lausui.\n\nMissä häntä ei tunnettu, hän voi tuntikausiksi sekaantua kansan\njoukkoon, ja köyhiä kohtaan hän aina oli ystävällinen.\n\n\"Katsellessani luonnonihmisiä, saan jotakin siitä samasta rauhasta,\njota luonnon on tapana suoda minulle\", hän lausui.\n\nIstuen tuoksuvan ajuruohon ja vaaleanpunaisten kanervapensaiden\nvälissä, hän jutteli Gasturin talonpoikain kanssa, virkistäen itseään\nlempijuomallaan, vasta lypsetyllä kilinmaidolla.\n\nSeudun asukkaat jumaloivat \"Gasturin kuningatarta\", niinkuin he häntä\nnimittivät. Hänen näyttäytyessään maantiellä, he heittäytyivät maahan\nhänen eteensä.\n\n\"Ihana kuningatar!\" nuoret naiset huutelivat hänen jälkeensä. \"Jumala\naskeleesi siunatkoon\", vanhat naiset toivottivat, ristiten itsensä\nikäänkuin antaakseen suurempaa tehoa sanoilleen. Nuoret miehet\npaljastivat päänsä ja katselivat häntä ihastuksella. Kylänlapset\nseisoskelivat ryhmissä häntä odottelemassa. Puoliksi piilottuneina\npaksujen öljypuiden runkojen taakse he tähystelivät häntä kaukaa, ja\nhänen tullessaan lähelle, he kilpailivat siitä, kuka saisi ojentaa\nhänelle öljypuun tai oranssipuun oksia.\n\nUsein hän kävi eräässä munkkiluostarissa, joka on vuorenkukkulalla\nhänen linnansa lähellä. Hän jutteli mielellään näitten miesten kanssa,\njotka vapaaehtoisesti olivat luopuneet elämästä toisten ihmisten\nkeskuudessa.\n\nHän kysyi eräältä heistä, kävikö tämä joskus kylässä.\n\n\"Täytyyhän siellä silloin tällöin käydä ostoksilla\", munkki vastasi.\n\"Olemmehan ihmisiä ja ruumis tuntee nälkää ja vilua. Mutta mitäpä\nmuuta kylässä tekisi? En kiellä, että siellä alhaalla voi olla sangen\nkaunista, mutta täällä ylhäällä on parempi olla.\"\n\n\"Ja minä sanon teille\", keisarinna vastasi, \"että olette valinnut\nparemman osan.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\nKruununprinssi Rudolfin kuolema. -- Synkkämielisyyden painostusta.\n\n\nTammikuun 31 päivänä 1889 kohtasi Itävallan keisariparia onnettomuus,\njonka vertaista ei liene siihen saakka tapahtunut. \"Mayerlingin\nmurhenäytelmä\", joka pääpiirteiltään on tunnettu kautta maailman, mutta\njoka samalla on peitetty salaperäisyyteen, päätti yhtä äkillisesti kuin\nkamalasti heidän ainoan poikansa elämän.\n\nTästä tapahtumasta on liikkeellä tuhansia kertomuksia. On melkein\nsuotavaa, että historia ei koskaan loisi valaistustaan tähän\nhämäryyteen, jos asia on niin, kuin Belgian kuningas kirjoitti\nFlanderin kreiville, että \"kaikki huhut ovat paremmat kuin se, että\nsaataisiin tietää totuus\".\n\nVarmasti tiedetään vain seuraavaa:\n\nKruununprinssi löydettiin kuolleena sängystään Wienin lähellä olevassa\nMayerlingin metsästyslinnassa, missä hän oli viettänyt pari päivää.\nHän oli kuollut päähänsä samastaan ammottavasta haavasta. Samasta\nhuoneesta löydettiin ruumiina eräs nuori nainen, paronitar Vetsera,\njota kruununprinssi oli rakastanut. Luultiin heidän tehneen itsemurhan,\nmutta merkkejä oli siitäkin, että Rudolf olisi murhattu. [Myöhemmin on\neräs Saksan keisarin entinen salainen lähetti julkisesti väittänyt,\nettä kysymyksessä oli tosiaankin murha, vieläpä Sarajevon tapauksen\nluontoinen valtiollinen murha, ja että tämä on todistettavissakin.\nSuom. muist.]\n\nKansa oli suuresti rakastanut krunnunprinssiä. Hänen henkilönsä tuntui\nlupaavan, että maa saisi hänestä uudenaikaisten aatteiden elähdyttämän\nlahjakkaan hallitsijan.\n\nMutta loistavien lahjojensa ohella nuori ruhtinas oli perinyt myöskin\nhuomattavassa määrässä Habsburgien kevytmielisiä taipumuksia. Ja hänen\nlähimmät seuralaisensa olivat viime aikoina käyneet levottomiksi hänen\ntulevaisuudestaan.\n\nOli kuitenkin yksi, joka oli säilyttänyt luottamuksensa häneen, ja tämä\nainoa oli hänen äitinsä. Tämä oli viisaasti ja varmasti ohjannut häntä\nhänen ensimäisessä esiintymisessään julkisuudessa, ja kruununprinssi\nsai osittain kiittää äitiään siitä kansansuosiosta, jonka oli saanut\nvarhaisimmassa nuoruudessaan.\n\nSitten hän oli heittäytynyt toisille urille, mutta jotka tunsivat\nlähemmin keisarinnan, olivat Rudolfin parhaina hetkinä kuulevinaan\nhänestä äitinsä kaiun hänen sanoistaan ja ajatuksistaan.\n\nMasentava kauhu valtasi Wienin tuona kylmän-harmaana tammikuun-aamuna,\nkun Mayerlingistä levisi huhu kruununprinssin kuolemasta. Kukaan ei\noikein tuntenut asiaa, ja kaupungissa levisi suunnaton hätäännys.\n\nHofburgissa muuan vanha kamariherra selitti, että olisi ilmoitettava\nensin keisarinnalle. Ja vaikka useimmat pelkäsivät, että tämä kauhea\nisku kokonaan musertaisi hänet, oltiin kuitenkin yksimieliset siitä,\nettä se oli ainoa oikea menettely.\n\nTässä tilaisuudessa ilmeni kuitenkin, että Elisabetin sielussa oli\nenemmän vastustusvoimaa kuin useimmilla miehillä. Ensin hän ei\nvirkkanut sanaakaan, mutta kääntyi vain muutamaksi minutiksi pois\nniistä, jotka surusanoman olivat tuoneet.\n\nViimein hän kysyi:\n\n\"Missä on poikani?\"\n\nKun tähän oli vastattu, hänen ajatuksensa lensivät kuolleesta pojasta\nhänen mieheensä, joka ei vielä tiennyt mitään. Koko Hofburgissa ei\nnäet ollut ketään, ei upseerien eikä ministerien joukossa, joka olisi\nrohjennut viedä keisarille tuota hirveätä sanomaa.\n\nNeuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Silloin keisarinna astui toisten luo.\nSuru oli jäykistänyt hänen piirteensä, ääni oli saanut toisen soinnun,\nja kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Varmaan tämä oli raskain\nhetki tämän kovia kokeneen ruhtinattaren elämässä.\n\nHän ilmoitti itse tahtovansa antaa keisarille tiedon kauheasta\ntapauksesta.\n\nSankarillisesti taistellen omaa suruaan vastaan ja samalla kertaa\nlempeällä ja lujalla kädellä tukien puolisoaan, hän seurasi keisaria\nläpi kaikkien loppumattomien surumenojen jakson, saatellessa hautaan\ntätä heidän onnetonta lastaan, joka vei mukanaan niin monet heidän\ntoiveensa.\n\nRaskaat surunpäivät olivat ainakin antaneet maailmalle tilaisuuden\nkerrankin oppia tuntemaan keisarinnan arvon. Kun valtiopäivien\nlähetystö tuli ilmaisemaan osanottoaan keisarihuoneen suruun, keisari\nFrans Josef lausui seuraavat muistettavat sanat, joita sydäntä särkevät\nnyyhkytykset keskeyttivät:\n\n\"Mistä näinä päivinä saan kiittää korkeasti rakastettua puolisoani,\nmikä tuki hän on minulle ollut, sitä en voi kuvata enkä kyllin\nlämpimästi mainita. Kiitän sydämestäni Jumalaa, joka on lahjoittanut\nminulle semmoisen elämäntoverin. Levittäkää tätä tietoa. Kuta enemmän\nsitä levitätte, sitä kiitollisempi olen teille\".\n\nToivo Habsburgien huoneen miehisen linjan jatkumisesta oli äkkiä ja\nkamalalla tavalla riistetty keisariparilta. Ja kuitenkin oli Frans\nJosefilla ja Elisabetilla voimia kirjoittaa paavi Leo XIII:lle:\n\"Nöyryydessä annamme Jumalalle takaisin, mitä hän armossaan oli meille\nsuonut\".\n\nKymmenen päivää myöhemmin molemmat matkustivat Unkariin, seurassaan\nMaria Valeria.\n\nRudolf oli ollut ensimäinen hallitsevan huoneen prinssi,\njota järjestelmällisesti oli kasvatettu tulemaan hyväksi,\nperustuslailliseksi Unkarin hallitsijaksi. Hän oli lapsuudesta\npitäen tutustunut unkarinkieleen, jota hän puhui ja kirjoitti kuin\nunkarilainen. Lukuisilla matkoillaan maassa hän oli hankkinut\nperinpohjaiset tiedot sen eri osista, käyden yksinpä kaikkein\nsyrjäisimmissäkin seuduissa. Hän tunsi kaikki Unkarin yhteiskunnan\nhuomattavat miehet ja oli ystävyydensuhteissa Unkarin ylimystön useihin\njäseniin.\n\nHänen kuollessaan järkkymätön kohtalo oli riistänyt unkarilaisilta\nsuuren toivon.\n\nSuru hänen kuolemastaan sai Budapestissä yhtä sydämellisen osanoton\nkuin Wienissä. Maan kaikista osista Frans Josef ja Elisabet saivat\nosakseen mitä lämpimintä osanottoa. Varsinkin äitiä säälittiin syvästi.\n\nBudapestin asemalla olivat kuningasperhettä vastassa ministerineuvoston\njäsenet, molempien kamarien edustajat, aatelismiehiä, kirkkoruhtinaita\nja kaupunginvaltuusmiehiä. Rautatieaseman edustalla ylioppilaat\nodottivat suruharso käsivarressa, ja kansa muodosti kujanteen aina\nOfenin kuningaslinnaan saakka. Kansanjoukko tervehti kuningastaan ja\nkuningatartaan semmoisella ystävällisyydellä, jonka vertaa oli nähty\nvain kruunajaisissa.\n\nUnkarin Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuin hänet murhattiin:\n\n\"Jokaisella ihmisellä on elämässä hetki, jolloin hänen sielunsa kuolee,\neikä sen tarvitse suinkaan sattua yhteen sen hetken kanssa, jolloin\nruumiillinen kuolema tulee\".\n\nHänelle se hetki sattui silloin, kun hänelle tuotiin tieto hänen\npoikansa kuolemasta. Siitä hetkestä lähtien hän ei enää ollut\nentisellään. Kerrotaan, että hän ei enää milloinkaan nauranut ja että\nhänen huulillaan harvoin nähtiin hymyäkään:\n\nHän oli ollut sankarillinen onnettomuuden kohdatessa häntä, mutta\nensimäisten viikkojen itsehallitsemisen jälkeen tuli vastavaikutus\nraatelevana epätoivona.\n\nMonien mielestä hänen käytöksensä oli jo kauan ollut ristiriitaista ja\nomituista. Nyt hän itse lausui, että hänellä ei enää ollut \"voimaa elää\neikä halua kuolla\".\n\nBerlinin lehdet kertoivat hänen tulleen mielipuoleksi. Siinä ne\nkuitenkin erehtyivät. Mutta jos hän todellakin olisi tullutkin\nmielipuoleksi semmoisen iskun jälkeen, ei sen olisi pitänyt ihmetyttää\nmaailmaa. Juuri niihin aikoihin lääkärit huomasivat hänessä ensimäiset\nmerkit sydäntaudista, jota hän sairasti kuolemaansa asti.\n\nTullessaan niitten huoneitten lähelle, joissa keisarinna oleskeli,\nhänen seurueensa saattoi kuulla epätoivoisan äidin nyyhkytykset. Yhä\nsuuremmaksi kävi hänen vastenmielisyytensä näyttää ulkomaailmalle, mitä\nhän kärsi.\n\nUseammin kuin koskaan hän pakeni pois hovista.\n\nKruununprinsessa Stephanieta hän ei enää koskaan tahtonut nähdä\nsilmissään, sillä keisarinna piti hänen älyttömyyttään syynä Rudolfin\nerehdyksiin ja kuolemaan. Ei hänen tytärtäänkään, arkkiherttuatar\nElisabetia, keisarinna sietänyt lähellään. Häntä vaivasi tämän\nlapsen näkeminen, joka oli perinyt isänsä luonnon ja osaksi äitinsä\nkasvonpiirteet.\n\nKansa ei häntä nähnyt enää koskaan ja aateli melkein yhtä vähän.\nTullessaan joskus Wieniin hän ei enää asunut linnassa vanhoissa\nhuoneissaan, n.s. Amalienhofissa. Hän ei voinut unohtaa sitä päivää,\njolloin oli ollut pakoitettu keisarille viemään tiedon, jota kukaan muu\nei uskaltanut hänelle ilmoittaa.\n\nHäntä ympäröivä piiri kävi yhä suppeammaksi. Yhä enemmän hän\npakeni ihmisiä, ja hän käski mitä ankarimmin pitämään uteliaat\nhänestä loitolla. Haavoittipa hän miestäänkin ja lapsiaan\nyksinäisyyden-kaipuullaan.\n\nTuskin edes hänen lempilinnansa Lainz nyt enää saattoi pidättää häntä\nmontakaan viikkoa. Unkariinkin hän tuli harvemmin kuin ennen eikä\nviipynyt koskaan kauempaa kuin kuukauden kerrallaan. Ruusut kuihtuivat\nhänen puutarhasalongissaan Gödöllössä, ja hänen ratsastusratansa olivat\njo kauan sitten menneet ruohon peittoon.\n\nEnnenkin matkustushalu oli vallinnut häntä, mutta nyt se oli muuttunut\nkuumeeksi, joka ajoi häntä paikasta toiseen. Hän harhaili pitkin\nmaailmaa kuin rauhaton lintu, joka ei voi löytää lepopaikkaa.\n\nSilloin tällöin keisari kävi häntä tapaamassa näillä alituisilla\nmatkoilla, ja silloin keisarinna tuntui hetkeksi hiukan vilkastuvan.\nMutta tuskin keisari oli matkustanut, kun Elisabet vaipui vielä\nsyvempään synkkämielisyyteen. Hän kävi aina surupuvussa, oli aina\nmurheellinen, ja minne tulikin, aina hänessä kuvastui mitä syvällisin\nsuru.\n\n\n\n\nXXV.\n\nMaria Valerian kihlaus. -- Herttuatar Ludovica kuolee. -- Oleskelu\nKorfussa. -- Viimeinen hovijuhla ja viimeinen käynti Unkarissa.\n\n\nKruununprinssi Rudolfin kuoleman jälkeisenä jouluaattona -- isänsä\ntoisenakuudetta syntymäpäivänä -- arkkiherttuatar Maria Valeria meni\nkihloihin sukulaisensa, ritarillisen ja taiteita rakastavan Toscanan\nherttuan Frans Salvatorin kanssa.\n\nSyvästi liikutettuna Frans Josef yhdisti tyttärensä ja nuoren miehen\nkädet.\n\n\"Olenhan sen jo kauan tiennyt\", hän lausui. \"Tulkaa niin onnellisiksi,\nkuin ihmisten on mahdollista!\"\n\nValeria kätki kasvonsa isänsä rintaa vasten. Sitten hän kiiruhti\nkeisarinnan luo ja suuteli häntä hellästi.\n\n\"Äiti, kuinka onnellinen olen, että minun ei tarvitse naimisiin\nmentyäni matkustaa pois, vaan saan aina olla sinun luonasi\", hän\nhuudahti.\n\nKihlauspäivänään hän lausui toivomuksen päästä niin pian kuin\nmahdollista matkustamaan äidinäitinsä luo Baieriin saamaan hänenkin\nsiunauksensa. Toisena joulupäivänä keisarinna Elisabet matkusti\nMüncheniin tyttärensä ja tulevan vävynsä kanssa.\n\nHerttua Maks oli kuollut vuonna 1888, kohta Possenhofenissa\nvietettyjen timanttihäitten jälkeen. Herttuatar Ludovica oli vanha\nja heikko. Rudolfin kuolema oli koskenut häneen kovasti. Mutta hän\noli yhtä terve kuin nuorenakin, ja hänen kohtaamisensa tyttärensä ja\ntyttärentyttärensä kanssa oli hyvin sydämellinen.\n\nKevätkuukaudet vuonna 1890 Elisabet vietti yhdessä Valerian ja\ntämän sulhasen kanssa osaksi Wiesbadenissa ja osaksi kauniissa\nHeidelbergissa. Ylimääräinen juna, jonka piti viedä heidät takaisin\nWieniin, suistui radalta lähellä Frankfurtia Mainin varrella. Monta\nvaunua keisarinnan vaunun edestä sekä takaa kaatui ja meni murskaksi,\nmutta Elisabet seurueineen pelastui kuin ihmeen kautta.\n\nHän oli tuskin palannut pääkaupunkiin, kun sai suvustaan uuden\nsurusanoman. Hänen vanhin sisarensa, Thurn und Taxis'in Helena, kuoli\naivan äkkiä Regensburgissa. Keisarinna matkusti hänen hautajaisiinsa ja\nsieltä Müncheniin lohduttamaan murheellista äitiä.\n\nKohta sen jälkeen vietettiin Maria Valerian ja Frans Salvatorin\nhäät. Hymy, joka pojan kuolemasta saakka oli ollut poissa Elisabetin\nhuulilta, näyttäytyi taas tyttären hääpäivänä. Ja siksi päiväksi hän\nluopui surustaan, pukeutuen harmaaseen silkkiin.\n\nMutta tämä valonvälähdys hänen mielialassaan ei kestänyt kauan.\nValerian uskollinen hellyys oli lieventänyt synkkämielisyyden\npainostusta. Mutta äiti tiesi, että vaikkakin tytär oli joutunut\nnaimisiin itävaltalaisen prinssin kanssa ja sen vuoksi jäi asumaan\nmaahan, niin suhde heidän välillään tästä päivästä lähtein olisi\ntoinen. Tytär ei enää olisi alituisesti hänen seuranaan, ja hän, joka\ntuntui rakastavan yksinäisyyttä niin määrättömästi, itki katkeria\nkyyneleitä ajatellessaan, että jäisi nyt yksinäisemmäksi kuin koskaan\nennen.\n\nVielä surullisemmaksi ja synkemmäksi Elisabet kävi, kun hänen äitinsä\nkohta sen jälkeen sairastui ja kuoli tammikuun 25 päivänä 1892.\nKeisarinna vetäytyi nyt linnaansa Korfuun, missä eleli vainajiaan\nmuistellen.\n\nAja Kyriahin vuoren huipulla on yksinäinen, pieni sypressien ympäröimä\nkirkko. Joka aamu ennen auringon nousua hän käveli sinne ja julkaisi\nkiellon, että kukaan muu ei niin varhain saanut tulla sinne.\n\nVaarallisimmillakin ja jyrkimmillä vuoripoluilla hän kulki aina ilman\nseuraa. Kuihtunut, mustiin puettu keisarinna muodosti lohduttoman\nvastakohdan saaren valoisalle, iloiselle väriloistolle.\n\n\"Minä hengitän kevyemmin ja vapaammin yksinäisillä kukkuloilla, missä\ntoiset tuntevat ahdistusta\", hän lausui. \"Aja Kyriahilla viihdyn\nerinomaisesti; siellä voisin voittaa matkahaluni ja jäädä sinne\nainiaaksi.\"\n\nSiellä olevan kirkon muuriin hän oli kirjoittanut:\n\n\"Tässä istui Itävallan Elisabet. Länsituuli kuiski hänelle leppoisasti,\nja kallio, joka hänen tähtensä oli pukeutunut kukkaisiin, rakkaudesta\nsäilyttää hänen muistonsa.\"\n\nSattui usein, että hänen hovinaisensa ja hänen luennoitsijansa eivät\nnähneet häntä muuta kuin muutamia tunteja päivässä. Mutta näitten\nmurheellisten vuosien monina murheellisina päivinä hänen suurimpana\nhuvinaan yhä oli jonkun Heinen runon taikka jonkun Shakespearen\nnäytöksen lukeminen.\n\nHän vaati kirjoilta vähemmin, että ne huvittaisivat häntä, vaan siihen\nsijaan, että ne toisivat hänen yksinäisyyteensä mielikuvituksellisia\nhenkilöitä. Hän oli niin eläytynyt lempirunoilijainsa henkilöihin, että\nne olivat hänen mielessään melkein todellisuuksina.\n\nVälistä hänen luennoitsijansa koetti saada häntä mieltymään uusiin\nkirjailijoihin. Mutta silloin hänen silmänsä tuijottivat yhä kauemmas\navaruuteen, ja hänen hajamielinen katseensa ilmaisi kaikkien sen\ntapaisten yritysten olevan turhia.\n\nVasta kun he uudestaan kävivät käsiksi Heineen tai Shakespeareen,\nsyttyi hänen katseeseensa uutta eloa, ja sattui usein, että hän\nkeskeytti lukijan ja lausui ääneen muutamia säkeistöjä, joita\nerityisesti rakasti.\n\nAinoa kerta, minkä hän näyttäytyi hovissa poikansa kuoleman jälkeen,\noli silloin, kun Venäjän keisari ja keisarinna kävivät Wienissä\nyhdeksänkymmen-luvun keskivaiheilla. Hänen läsnäolonsa suurissa\nvastaanottajaisissa herätti vielä suurempaa osanottoa ja uteliaisuutta\nkuin Venäjän keisaripari. Suuri jännitys ja kunnioitus valtasi kaikki,\nhänen astuessaan Venäjän keisarin käsipuolessa juhlasaliin.\n\nHän oli puettu kuten aina surupukuun. Majesteetillisella sulolla hän\ntervehti läsnäolijoita. Hän näytti vähintäin kahtakymmentä vuotta\nnuoremmalta kuin ikäisensä, ja kaikista kestämistään kärsimyksistä\nhuolimatta häntä vieläkin täydellä syyllä mainittiin hovinsa\nkauneimmaksi naiseksi.\n\nMutta varmaan hänen ajatuksensa olivat loitolla siitä loistosta, joka\nsäihkyi hänen ja hänen vieraittensa ympärillä.\n\n\"Minusta tuntuu usein, kuin olisin taajalla harsolla hunnutettu, vaikka\nen olekaan, kuin olisin naamiaisissa keisarinnan vaatteissa\", hän\nlausui kerran näinä vuosina. Ja toisessa tilaisuudessa hän virkkoi:\n\"Liikkuessani ihmisten joukossa, tarvitsen itsestäni vain sen osan,\njoka minulla on yhteistä toisten kanssa. Ihmiset ihmettelevät, että\nminä olen niin heidän kaltaisensa, koska kyselen heiltä ilmasta ja\nmakeisten hintoja. Se muistuttaa aivan vanhaa leninkiä, jonka silloin\ntällöin ottaa käsille säiliöstä pitääkseen sitä päivän.\"\n\nVuonna 1896 vietettiin Unkarin tuhatvuotis-juhlaa. Siihen aikaan\nElisabet oli heikompi kuin tavallisesti eikä hän millään ehdolla\ntahtonut lähteä juhliin. Mutta lähetystö esitti hänelle valikoiduin\nsanoin, että hänen poissaolonsa heittäisi varjon unkarilaisten\njuhlatunnelmaan. Sielullisista ja ruumiillisista tuskistaan huolimatta\nhän viimein taipuikin ottamaan osaa juhliin.\n\nHän istui valtaistuimella puolisonsa rinnalla, puettuna mustaan\npitsipukuun. Kaikki hänen yllään oli mustaa. Unkarilaisen tavan mukaan\nmusta harso lankesi hänen hiuksilleen, jotka olivat säilyttäneet\nkauneutensa ja rehevyytensä.\n\nVain kasvot olivat valkeat ja äärettömän surulliset. Pitkät\nsilmänripset olivat painuneet alas. Hiljaa ja välinpitämättömänä,\nniinkuin ei näkisi eikä kuulisi mitään, hän istui valtaistuimella: hän\noli kuin kuvapatsas.\n\nSilloin edustajakamarin presidentti rupesi puhumaan. Frans Josefin\nhuomio heti heräsi ja hänen katseensa kiintyi puhujaan.\n\nMutta kuningattaren kasvoilla ei havaittu mitään muutosta, ne pysyivät\nyhtä valkeina ja yhtä liikkumattomina.\n\nPuhuja mainitsi hänen nimensä. Ei lihaskaan värähtänyt hänen\nkasvoillaan. Mutta Elisabetin nimeä mainittaessa eljen-huudot\nkajahtivat kautta salin. Se oli yhteisen tunteen purkaus, niin voimakas\nsuosionmyrsky, että valtaistuinsalin marmoriseinät tuntuivat vapisevan.\nTässä \"_Eljen Erzsébet_!\"-huudossa oli rukous taivaaseen hänen\npuolestaan ja syvimmän rakkauden ilmaus. Siihen saakka niin jäykkä\nja majesteetillinen pää liikahti; melkein huomaamatta hän nyökkäsi\nkiitokseksi. Eljen-huudot kajahtivat vielä mahtavampina kuin ennen\nja niitä kesti useita minuteja. Unkarilaisten ylimykset heiluttivat\ntöyhtökoristeisia hattujaan.\n\nHeidän kuningattarensa päästi päänsä painumaan alas. Lumikalpeat\nkasvot punehtuivat yhä enemmän, hänen silmänsä avautuivat täydelleen,\nvanha loisto hohti hänen katseestaan, ja silmissä kiilui kyyneleitä.\nLäsnäolijat tunsivat, että rakkaus kuningattaren ja tämän kansan\nvälillä oli yhtä vilpitön ja luja molemmin puolin, kuin se oli aina\nollut.\n\nKuningatar vei pitsinenäliinan silmilleen ja pyyhki pois kyyneleet.\nPresidentti jatkoi puhettaan. Puna väistyi verkkaan hänen kasvoiltaan,\nja pian hän jälleen istui Frans Josefin rinnalla kuin \"Mater dolorosa\".\n\nTämä oli viimeinen kerta, kun hän näyttäytyi Unkarissa ja viimeinen\nkerta, kun hän esiintyi ruhtinaallisessa loistossa.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nKeisarinnan kuolema.\n\n\nKeisarinna Elisabet ajatteli usein kuolemaa, mutta hän ei pelännyt\nsitä. Olemme nähneet, kuinka hän sotien ja ruttotautien aikoina riensi\nuhmaamaan vaaraa ja että hän matkoillaan ei koskaan väistänyt vaaraa.\n\nHänen makuuhuoneessaan Korfun linnassa oli kaksi runoa, jotka hän itse\noli kirjoittanut ja panettanut yksinkertaisiin puupuitteisiin. Toinen\nniistä kuului:\n\n    \"Gerüstet sein wie für die letzte Reise\n    Allstündlich ohne sorgendes Bedenken,\n    Das ist vielleicht die einzig rechte Weise\n    Der Götter Segen auf ein Haupt zu lenken.\n    Was du ersehnst, das wird dir ewig fliehen,\n    Was du beweinen kannst, verlierst du auch.\n    Die Huld des Schicksals wird nur frei verliehen,\n    Und suchst du sie, verweht sie dir im Hauch!\n    Es liegt ein Fluch auf allem ird'schen Trachten,\n    Und was er hält, das ringt sich nicht mehr los.\n    Doch lernst du lächelnd Glück und Glanz verachten,\n    Dann sinkt dir ihre Fülle in den Schoss\".\n\n(Olla varustettuna kuin viimeistä matkaa varten joka hetki ilman\nsurevaa arvelua, se on kai ainoa oikea tapa ohjata itselleen jumalien\nsiunaus. Se, mitä ikävöit, on aina pakeneva sinua; mitä voit itkeä,\nsenkin kadotat...Kohtalon suopeus suodaan vain vapaasti, ja jos sitä\netsit, haihtuu se sinulta ilmaan! Kaikessa maallisessa pyrkimyksessä\non kirous, ja mitä se pitää, se ei enää pääse irtautumaan. Mutta jos\nopit hymyten halveksimaan onnea ja loistoa, silloin niitten ylellisyys\nlankeaa helmaasi.)\n\nPuhuessaan kuolemasta hän aina lausui:\n\n\"Olen valmis kuolemaan. Toivon vain, että en joutuisi kärsimään paljon\nenkä kauan\".\n\n\"Kuolonajatus jalostaa mieltä, niinkuin puutarhuri kitkee rikkaruohon\nkulkiessaan puutarhassa\", hän kerran lausui kreikkalaiselle\nluennoitsijalleen. \"Mutta tämä puutarhuri tahtoo olla yksin ja suuttuu,\nkun uteliaat häntä tirkistelevät. Sen tähden pidän auringonvarjon\ntaikka viuhkaa kasvoillani, sillä tahdon, että hän saa työskennellä\nrauhassa\".\n\nAavistus sanoi hänelle, että hän kuolisi luonnottoman kuoleman. Hän\nluuli joutuvansa päättämään päivänsä merellä. Kävellessään rannalla\ntai laivansa kannella hän saattoi sanoa luennoitsijalleen taikka\nhovinaisilleen:\n\n\"Olen aina oleva meren oma, tiedän kuuluvani sille. Ollessamme kovassa\ntuulessa merellä, sidotan itseni kiinni tuoliin. Teen siten siitä\nsyystä, että aallot houkuttelevat minua niinkuin ne houkuttelivat\nOdysseystä\".\n\n\"Tiedän, että mikään ei voi estää minua vastaanottamasta kohtaloani\nsinä päivänä, jona minun täytyy se kohdata\", hän lausui muutamia vuosia\nennen kuolemaansa. \"Kaikkien ihmisten täytyy määrättyyn aikaan taipua\nvastaanottamaan kohtalonsa, joka kauan ummistaa silmänsä, mutta kerran\nkuitenkin huomaa meidät. Mitä siitä, jos hukkuisin? Kansa sanoisi:\nMiksikä meni merelle? Miksikä matkusti ylipäänsä talvella -- hän, joka\nlisäksi oli keisarinna? Miksi ei pysynyt Hofburgissa? -- Mutta ehkäpä\nelämäni loppu on oleva vieläkin hämmästyttävämpi -- keisarinnallekin!\nIhmisten varmuus ja ylpeys saavat usein korvapuustin kohtalolta. Jos\njotakin semmoista minulle tapahtuisi, korvaisi se minulle paljon\".\n\nKeisarinnan toivon piti toteutua. Hän kuoli vieläkin\nhämmästyttävämmällä tavalla, kuin maailma taikka hän itse olisi osannut\naavistaakaan.\n\nElämä oli auennut hänelle keväisenä idyllinä, se päättyi\nmurhenäytelmänä.\n\nVainajien muistojuhlassa marraskuun 2 päivänä 1897 hän yhdessä\npuolisonsa kera meni Wienin Kapusinilaiskirkkoon, missä yhdessä\nrukoilivat poikansa arkun ääressä.\n\nJonkun ajan kuluttua hän lähti Itävallasta ja meni ranskalaiseen\nBiarritzin kylpypaikkaan, missä viipyi kaksi kuukautta. Hän tuotti\nRanskan hallitukselle useita vaikeuksia, kun hän pitkillä kävelyillään\nmeni Ranskan ja Espanjan välisen rajan poikki ja kun -- aivan vastoin\nhänen tahtoaan -- täytyi ryhtyä toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen\ntämän rajaseudun ryöväreiltä.\n\nLiikuttava tapaturma oli äsken temmannut elämästä hänen nuorimman\nsisarensa. Alenconin herttuatar oli Ranskan ylhäisön eräitten naisten\nkera toimeenpannut keväällä vuonna 1897 hyväntekeväisyysmyyjäiset\neräässä vasta rakennetussa parakissa Parisissa. Neljän aikaan\niltapäivällä toukokuun 4 päivänä 1897 yht'äkkiä räjähti lamppu,\njonka piti valaista eläviä kuvia. Tuli tarttui oviverhoon, ja kun\novet avattiin ihmisten päästämiseksi ulos, niin yht'äkkiä kaikki oli\nliekkien vallassa.\n\nSatakolmetoista henkeä kuoli liekkeihin. Niitten joukossa oli myöskin\nAlenconin Sophie, Baierin Ludvig II:n entinen morsian. Hänen ruumiinsa\nlöydettiin myöhemmin ja todennettiin. Mutta jo heti tulipalon jälkeen\ntiedettiin, että hänen oli täytynyt joutua tuhon omaksi, sillä hänen\nvihkimäsormuksensa oli löydetty raunioista.\n\nNeapelin kuningatar ja Tranin kreivitär Mathilda olivat nyt ainoat\nelossa olevat keisarinnan sisaret.\n\nNäistä Mathilda oli häntä lähinnä. Hän oli sielultaan ja maultaan\nElisabetin kaltainen, hänkin karttaen maailmaa ja voiden parhaiten\nviettäessään liikkuvaista matkailijanelämää. Kylpypaikoissa ja\nhotelleissa hän kätkeytyi vaatimattoman \"Neiti Nelly Schmidt'in\" nimen\nsuojaan.\n\nElämänsä viimeisen joulun keisarinna Elisabet vietti Parisissa\nsisarensa kanssa. Mutta ankara ischias-kohtaus pakoitti hänet\nkiiruhtamaan matkaansa etelään. Uudenvuoden iltana hän sen tähden\nlähti Marseilleen, mistä huvilaivansa Miramar vei hänet ja Tranin\nkreivittären San Remohon.\n\nSiellä he olivat yhdessä pari kuukautta. Maaliskuun 1 päivänä he\nmolemmat matkustivat Turinin kautta Territet'iin Sveitsiin, missä\nsisarukset erkanivat koskaan enää tapaamatta toisiaan.\n\nAikaisempina vuosina Elisabet oli usein oleskellut Genève-järven\nseuduilla, ja hän palasi mielellään paikkoihin, jotka hyvin tunsi.\nTerritetistä hänen oli tapansa joka päivä mennä rautatiellä Glioniin ja\nsieltä jalkaisin vielä korkeammalla olevaan Mont de Caux'hon ainoastaan\nhovinaisen taikka erään nuoren miehen, Fredrik Barkerin, saattamana,\njoka oli hänen viimeinen lukijansa.\n\nOltuaan kuusi viikkoa Sveitsissä hän lähti Kissingeniin, missä sai\nvieraakseen puolisonsa.\n\nKaksi kuukautta myöhemmin hän saapui Wieniin, missä keisari otti hänet\nasemalla vastaan ja saattoi hänet Lainziin, missä hän viipyi kaksi\nviikkoa.\n\nHänen elämässään oli tuskin ollut yhtään semmoista aikaa, jolloin\nhän olisi ollut lähempänä mielipuolisuuden rajaa kuin nyt.\nSynkkämielisyyden harso painui hänen ylitseen yhä taajempaan, hänen\nkatseensa oli harhaileva ja levoton, ja piirteet hänen suunsa ympärillä\nolivat tulleet katkeriksi ja jyrkiksi.\n\nHänen ruumistaan raatelivat hirveät hermotuskat eikä hän saanut lepoa\nyöllä eikä päivällä. Kun puheli hänen kanssaan, voi nähdä hänen\nlaihojen käsiensä vapisevan ja kuihtuneiden kasvojensa kalpenevan\nhänen ponnistaessaan voimiaan kestämään ruumiillisia tuskiaan. Hän ei\nsietänyt enää juuri ketään ihmistä läheisyydessään. Yksinpä miehensä,\nlastensa ja lastenlastensa tapaaminen kiusasi häntä.\n\nHeinäkuun 2 päivänä hän lähti Ischliin miehensä, Valerian ja\ntyttärenlastensa kera viettämään, kuten tavallista, keisarin\nsyntymäpäivää mainitussa linnassa. Heinäkuun 18 päivä oli ainoa päivä\nvuodessa, jolloin hän luopui surupuvustaan, ja sinä päivänä oli\nkeisariparin tapana yhdessä käydä kirkossa. Mutta tänä vuonna hän\nlähti jo ennen sitä matkalle, mennäkseen lääkärien neuvosta Hessenin\nNauheimiin.\n\nViikkoa ennen oli Itävallan ja Unkarin suuremmissa lehdissä ollut hänen\nterveydestään seuraava tiedonanto:\n\n\"Hänen majesteettinsa keisarinna ja kuningatar lähtee heinäkuun\npuolivälissä Nauheimiin kylpemään.\n\n\"Hänen majesteettinsa on pitkän aikaa sairastanut verenvähyyttä,\nmikä tauti viime talvena on huomattavasti pahentunut vaikean\nhermotulehduksen (neuritis) ja siitä aiheutuneen useitten viikkojen\nunettomuuden johdosta. Sitä paitsi on tapahtunut sydämen laajennus.\n\n\"Täysin rauhallisissa oloissa tauti ei aiheuta mitään pelkoa, mutta\nlääkärit neuvovat hänen majesteettiaan mitä hartaimmin alistumaan\nkylpyhoitoon Nauheimissa sydänlihaksen vahvistamiseksi\".\n\nMatkalla Nauheimiin keisarinna poikkesi syntymäkaupunkiinsa Müncheniin,\nkäymättä kuitenkaan tapaamassa tytärtään tai muita sukulaisiaan.\nSitä vastoin hän hovinaisensa seurassa kävi julkisissa paikoissa ja\n\"Hofbräuhaus'issa\".\n\nVaikka yhä oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen, hänen terveytensä\nkuitenkin parani huomattavasti Nauheimissa olon aikana. Hieronta,\njota hänelle annettiin, lisäsi hänen ruokahaluaan ja untaan. Hän\noleskeli joka päivä monta tuntia läheisissä metsissä, kävi lähiseudun\nmaalaistaloissa ja jaksoi jälleen käydä kävelyllä. Mutta entiset\npitkät kävelyretkensä hänen oli pakko lopettaa, ne kun väsyttivät ja\nsynnyttivät hengenahdistusta.\n\nElokuun 29 päivänä hän matkusti Nauheimista jälleen Sveitsiin. Tällä\nkertaa hän meni ylimääräisellä junalla. Nauheimista Mont de Caux'hon,\nmissä voi helpommin saada olla rauhassa kuin meluisassa Territetissä,\nmissä oli ennen asunut.\n\nHän oli huomattavan hyvässä voinnissa, nousi varhain ylös niinkuin\ntavallista ja teki joka päivä kävelymatkoja läheisille vuorille.\n\nJotka tapasivat tuon aina mustiin puetun, solakan, oudon naisen, joka\nniin tuttavallisesti puheli yhden ainoan naisen kera -- joka ilmeisesti\noli hänen ystävättärensä -- saattoivat tuskin aavistaa, että hän oli\nEuropan kolmannen suurvallan keisarinna ja yli neljänkymmenen miljonan\nihmisen hallitsijatar.\n\nSähkösanomassa, jolla ilmoitti miehelleen onnellisesti saapuneensa Mont\nde Caux'hon, hän valitti sitä, että keisari ei voinut olla nauttimassa\nSveitsin elämän tarjoamista suloista.\n\nHän aikoi viipyä siellä viisi tai kuusi viikkoa. Vähän ennen\nkuolemaansa hän kirjoitti miehelleen tuntevansa voivansa siksi paljon\nparemmin, että toivoi voivansa olla saapuvilla hänen pian vietettävässä\nkeisarina-olonsa viisikymmenvuotisjuhlassa.\n\nSyyskuun 9 päivänä hän meni huvimatkalle Rothschildien perheen\nomistamaan Pregnyn linnaan, joka oli ollut Josef Bonaparten omaisuutta.\n\nRothschildit olivat tehneet suuria palveluksia Neapelin kuninkaalle\nja kuningattarelle, ja Elisabet halusi nyt osottaa heille\nkohteliaisuuttaan käymällä heidän linnassaan.\n\nSinne lähtönsä edellisenä iltana hän käveli Territetin sillan lähellä\nFredrik Barkerin kanssa. He istahtivat rannalla olevalle sammaltuneelle\npaadelle. Keisarinna kuori viikunan ja tarjosi seuralaiselleen toisen\npuolen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä korppi lähti lentoon aivan heidän vierestään\nja löi siivellään hedelmän keisarinnan kädestä.\n\nHabsburgien suvussa oli korppia aina pidetty onnettomuuden-lintuna.\nElisabetin seuralainenkin piti sitä pahana enteenä ja neuvoi luopumaan\naijotusta matkasta Genèveen ja Pregnyyn.\n\n\"Rakas ystävä, minä en pelkää mitään\", Elisabet lausui. \"Olen\nfatalisti. Minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu\".\n\nSeuraavana päivänä hän lähti Pregnyyn, ainoastaan hovinaisensa,\nunkarilaisen kreivitär Sztarayn seuraamana. Hän oli mitä ihanimmalla\ntuulella, osottaen vapaaherratar Rothschildille mitä sydämellisintä\nystävyyttä.\n\nSamana päivänä iltapäivällä hän matkusti Genèveen, mennen asumaan\nBeaurivagen hotelliin, missä oli asunut ennenkin.\n\n\"Genève on minun kaikkein rakkain olinpaikkani\", hän oli lausunut pari\nvuotta ennen kuolemaansa, \"sillä siellä kävelen aivan huomaamatta\nkosmopolitien seassa\".\n\nHotellin emäntä luonnollisesti tiesi, kuka hän oli. Keisarinna kysyi,\noliko hänen henkilönsä pidetty salassa.\n\n\"Kyllä\", emäntä vastasi, mutta lisäsi, että ei ollut mahdotonta, että\npalvelusväki oli tuntenut hänet eräältä aikaisemmalta käynniltä.\n\nElisabetin tultua Sveitsiin, kantonin hallitus oli antanut salapolisien\ntoimeksi valvoa hänen turvallisuuttaan. Mutta hän oli tavallisuuden\nmukaan pyytänyt päästä sen luontoisista seuralaisista, koska\ntahtoi mieluimmin matkustaa yksinään. Syyskuun 10 päivänä, aivan\nkeskipäivällä, hän lähti hotellista hovinaisensa seurassa mennäkseen\nhöyrylaiva \"Genèveen\", joka veisi hänet takaisin Mont de Caux'hon.\nHotellin henkilökunta katsoi hänen jälkeensä kiinnittäen huomiotaan\nhänen kevyeen, reippaaseen käyntiinsä.\n\nNäytti siltä, kuin naiset eivät kerkiäisi laivalle ajoissa, ja\nkreivitär kiiruhti sen vuoksi muutamia askeleita edelle keisarinnasta.\n\nSamalla hetkellä astui esiin mies, joka oli istunut penkillä Quai Mont\nBlanc-kadun varrella. Se oli italialainen Luigi Luccheni, vaarallinen\nanarkisti, joita Sveitsin viranomaisten oli kehoitettu pitämään\ntarkasti silmällä.\n\nHän astui Elisabetia kohti ja iski terävän murha-aseen hänen rintaansa.\n\nElisabet vaipui maahan. Hovinainen, jolla ei ollut aavistustakaan\nsiitä, mitä oli tapahtunut, otti hänet käsivarrelleen, kun näki hänen\nkaatuvan.\n\n\"Voiko teidän majesteettinne pahoin?\" hän kysyi.\n\n\"En tiedä\", kuului vastaus.\n\n\"Tahtooko teidän majesteettinne tarttua minun käsivarteeni?\"\n\n\"Kiitos.\"\n\nKreivitär koetti tukea häntä, mutta se oli tuskin tarpeellista. He\nmenivät laivaan.\n\n\"Olenko kalpea?\" keisarinna kysyi.\n\n\"Olette, teidän majesteettinne\".\n\nHän vaipui jälleen alas ja pyörtyi.\n\nLaiva oli sillä välin lähtenyt laiturista. Kreivitär Sztaray ja pari\nmuuta laivassa ollutta naista koettivat virvoitella keisarinnaa\ntajuihinsa. Kukaan ei ajatellut murhaa. Mutta päästellessään auki hänen\nvaatteitaan helpottaakseen hänen hengittämistään, hovinainen huomasi\nveren jälkiä.\n\nElisabet tuli vielä kerran tuntoihinsa.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" hän kysyi kuuluvalla, kirkkaalla äänellä.\n\nNe olivat hänen viimeiset sanansa.\n\nVasta nyt hovinainen vakavasti säikähtyi. Hän ilmoitti kapteenille,\nettä sairas nainen oli Itävallan keisarinna, ja laiva kääntyi heti\ntakaisin Genèveen.\n\nElisabet vietiin purjekankaisella paarilla Beaurivagen hotelliin. Juuri\nkun hänet oli viety huoneeseensa, hän vielä pari kertaa huokasi syvään.\nSe oli hänen viimeinen elonmerkkinsä.\n\nMuutamia päiviä ennen hän oli sanonut luennoitsijalleen:\n\n\"Toivon saavani nopean, kivuttoman kuoleman. Tahtoisin mieluimmin\nkuolla muualla kuin vuoteessani\".\n\nKaksi lääkäriä ja pappi tulivat hotelliin aivan heti, mutta lääkärien\ntutkimukset voivat todeta vain, että hän oli tyynesti vaipunut\nkuolonuneen.\n\nKuolema oli aiheutettu terävällä aseella, joka oli lävistänyt neljännen\nkylkiluun, vasemman puolen rinnasta, keuhkon ja sydämen.\n\nTämä tapaus keskellä päivää ja avonaisella paikalla suuressa\nkaupungissa herätti koko maailmassa inhoa ja kauhua. Harvoin lienee\nmikään murha ollut niin kokonaan mieletön. Itävalta-Unkarin Elisabet\nei ollut suoranaisesti eikä epäsuorasti millään tavoin vaikuttanut\npolitikan menoon. Suurin osa siitä, mikä oli koskenut hänen maansa\npolitikaa, oli ollut hänelle kokonaan vierasta. Hän oli, niinkuin Frans\nJosef surun hetkellä lausui, \"tehnyt monelle hyvää, mutta ei kellekään\npahaa\".\n\nMaailman silmissä hän oli vähemmin otsakoristeinen keisarinna kuin\nWittelsbachien ihana ja onneton tytär, joka oli mennyt omaa tietään\nkautta elämän katse suunnattuna sisäänpäin ja ylöspäin.\n\nTämän jalon, oikeamielisen naisen murha vieraassa maassa kaukana\nomaisistaan on inhoittavimpia rikoksia, mitä meidän aikanamme on tehty.\n\nJa kuitenkin oli Luccheni korkeampien voimien aseena. Aavistamattaan\nElisabet oli mennyt päin kohtaloaan. Kuolema oli hänelle ystävä ja\nvapauttaja.\n\nElisabet oli kauan ikävöinyt rauhaa ja lepoa, ja hän löysi ne niin,\nkuin itse oli toivonut -- ilman pitkiä kärsimyksiä ja luonnon\nhelmassa. Jumala yksin, joka isänhelmaansa otti hänen levottoman\nsielunsa, tietää, eikö hänen viimeinen huokauksensa maailmassa ollut\nkiitollisuuden ja vapautuksen henkäys. [Keisarinna Elisabetin murhaaja\nhirttäytyi vankilassa lokakuun 19 päivänä 1910. Suom. muist.]\n\n\n\n\nXXVII.\n\nLoppusanat.\n\n\nRuumishuone hotellissa verhoiltiin mustalla. Arkun ympärillä seisoi\nkorkeita kynttiläjalkoja. Papit polvistuivat arkun päässä, ja kannen\npäällä olevan purppurapeitteen nurkkaan olivat nuoret sveitsiläiset\nnaiset kirjailleet: \"_Repose en paix_\" (Lepää rauhassa).\n\nNiinkuin oli ollut surupuvussa eläessään, niin Elisabet oli\nkuolleenakin. Hän oli verhottu mustaan silkkileninkiin. Jalot\nkasvot, jotka olivat olleet niin kuuluisat kauneudestaan, eivät\nolleet muuttuneet, ja piirteet olivat säilyttäneet majesteetillisen\ntyyneytensä.\n\nHänen tukkansa oli järjestetty aivan samalla tavalla kuin eläessäänkin.\nTummansiniset silmät, joissa ei koskaan oltu nähty ilkeyttä eikä\nvahingoniloa, olivat suljetut. Kädet, jotka olivat kääntäneet niin\nmonta lehteä hänen lempikirjoissaan, olivat nyt ristissä norsunluisen\nristin ja rukousnauhan ympärillä.\n\nKeisarinna ei ollut koskaan väsynyt matkustamiseen ja nyt hän kuoli\nmatkalla ollessaan. Mutta hengen erottua, ruumiin piti vielä lähteä\nviimeiselle matkalle.\n\nIllalla syyskuun 11 päivänä lähti ylimääräinen juna Genevestä\nkuljettamaan keisarinnan arkkua.\n\nEläessään hän oli kammonnut kaikkia mielenosotuksia matkallaan.\nMutta tällä keisarinnan viimeisellä matkalla ylhäiset sekä alhaiset\npaljastivat päänsä hänelle ja kuoleman majesteetille.\n\nMatka Sveitsistä hänen itävaltalaiseen pääkaupunkiinsa kulki useitten\npaikkojen läpi, joissa hän neljäviidettä vuotta aikaisemmin oli käynyt\nmorsiusmatkallaan Wieniin. Linzissä, missä ensimäinen kerta oli\nseppelöity hänen laivansa ruusuilla, liehuivat suruharsot ja suruliput\njok'ikisestä talosta. Missä kaupungin arvohenkilöt hänen ensimäistä\nkertaa tullessaan olivat astuneet nuorta ruhtinatarta vastaan lausumaan\nhäntä tervetulleeksi, papit nyt astuivat siunaamaan hänen tomuaan.\n\nSaatuaan tiedon puolisonsa kuolemasta, Frans Josef purskahti\nnyyhkytyksiin ja lausui:\n\n\"Ei kukaan aavista, kuinka suuri kärsimäni tappio on. -- Minua ei\nsitten säästetä tässä maailmassa miltään.\"\n\nUnkarilaisten lähetystölle hän lausui muutamia päiviä myöhemmin:\n\n\"Ilman häntä en koskaan olisi voinut suorittaa sitä tehtävää, jonka\nJumala on pannut hartioilleni.\"\n\nJoka taholta keisari sai osanoton todistuksia. Italiassa, Kreikassa,\nEnglannissa ja Sveitsissä kirjoitettiin runoja vainajan kunniaksi.\nIrlantikin, missä hän oli niin rakastettu varsinkin köyhien\nkeskuudessa, ilmaisi suruaan ja osanottoaan. Tuhansittain seppeleitä\nlähetettiin sekä linnasta että matalista majoista melkein kaikista\nmaista, missä hän oli käynyt. Yksinpä Smyrnasta, Johannesburgista\nTransvaalista ja Kiinasta saapui seppeleitä hänen haudalleen.\n\nKairosta hänelle lähetettiin seppele, joka oli sidottu erämaan\nkukkasista, sadoista Jerikon ruusuista -- vanhimpien kristittyjen\nylösnousemuksen-merkki -- ja lotus-kukkasista, jotka ovat ikuisen\nelämän tulkkina. Nauhojen yli oli kiinnitetty oksa siitä vanhasta\nviikunapuusta, jonka alla tarinan mukaan Neitsyt Maria oli lapsineen\nlevähtänyt pakomatkalla Egyptiin. Keisarinna Elisabetkin oli usein\nlevännyt sen varjossa, ollessaan siellä pakosalla maailmaa.\n\nArmenian naiset olivat mustiin nauhoihin kirjaelleet seuraavan\nomistuksen: \"_Flores etiam miseri desertorum te salutant_!\" (Raukat\nerämaan kukkasetkin tervehtävät sinua!)\n\nKuvaavaa vaeltavalle keisarinnalle oli, että hänen kuolemansa teki\nsyvällisemmän vaikutuksen useimmissa muissa pääkaupungeissa kuin\nWienissä. Häntä oli viimeisinä aikoina nähty siellä niin harvoin,\nettä hänen kuvansa oli puolittain häipynyt hänen itävaltalaisten\nalamaistensa tietoisuudesta. Hänen kuolemansa herätti Tonavan varrella\nolevassa pääkaupungissa vähemmin kaihoa kuin katkeruutta sitä konnaa\nkohtaan, joka oli surmannut turvattoman naisen, surussa olevan äidin.\n\nMutta jos itävaltalaisten suru keisarinnan kuolemasta oli pintapuolinen\nja sovinnainen, niin Unkari suri kuningatartaan sitä vilpittömämmin.\nSiellä nähtiin miesten ja naisten itkevän kaduilla. Koko maassa\nliehuivat liput puolitangossa. Suuret syysmanöverit peruutettiin.\nValtiopäivät kutsuttiin ylimääräiseen istuntoon. Hänen hautauspäivänään\nsuljettiin pörssi, ja pörssineuvosto päätti heti merkitä viisi tuhatta\nguldenia hänen muistopatsaansa pystyttämistä varten.\n\nKaikki sanomalehdet tulkitsivat valituin sanoin maan surun. Kuinka\nsuuressa arvossa unkarilaiset pitivät häntä, se näkyy m.m. siitä, että\nhänen elämäkertansa päätettiin liittää kansallisarkistoon, jotta hänen\nkuvansa säilyisi maan historiassa.\n\nElisabetilla oli melkoinen omaisuus. Yksistään hänen personalliset\nkorunsa -- Frans Josefin ja muitten ruhtinaallisten henkilöiden lahjoja\n-- arvioitiin neljään miljonaan guldeniin.\n\nHänen testamenttinsa oli kirjoitettu vuonna 1896 Budapestissa. Se oli\nomakätinen ja hyvin lyhykäinen. Hän testamenttasi linnansa Lainzissa\ntyttärelleen Valerialle. Hänen tyttärensä Gisela sai Korfun linnan.\nKaikki hänen hovinaisensa ja palvelijansa saivat suuria lahjoituksia.\nEipä hän ollut unohtanut myöskään vanhoja ystäviään ja opettajiaan\nBaierissa. Hovipalveluskunnastaan hän oli runsaasti muistanut\nedellämainittua seuranaistaan Ida von Ferenczyä, joka kolmekymmentä\nvuotta oli kuulunut hänen lähimpään seurapiiriinsä. Paitsi suurta\nrahasummaa, jonka keisarinna lahjoitti hänelle, hän sai pitää\nvuosipalkkansa ja asuntonsa keisarillisessa linnassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräässä edellisessä luvussa olen maininnut säkeistön, jonka Elisabet\noli kirjoittanut ja ripustanut Korfussa olevan linnansa seinälle. Se\nilmaisi meille hänen ajatuksensa kuolemasta ja elämästä.\n\nToinen säkeistö näyttää meille, että hän harjoitteli nöyryyden taitoa\nja että hän ei kuvitellut muistonsa jäävän elämään ihmisten keskuudessa.\n\n    \"Ob gross, ob klein erscheint was wir gethan,\n    Wenn wir beschlossen unsere Erdenbahn,\n    Wie schnell ist ausgefüllt die leere Stelle!\n    Wie viel macht's Unterschied im Ocean,\n    Ein Tropfen weniger oder eine Welle.\"\n\n(Näyttääpä suurelta tai pieneltä, mitä olemme tehneet, kunhan maallisen\nvaelluksemme päätämme, kuinka pian onkaan tyhjä paikka täytetty! Kuinka\npaljon onkaan eroa valtameressä, onko siinä enemmän pisara tai aalto!)\n\nVarhaisempina vuosinaan hän oli lausunut, että hän tahtoisi tulla\nhaudatuksi sen vanhan puun alle Gödöllöön, joka oli ollut hänelle niin\nrakas. Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein lausui haluavansa levätä\nKorfussa linnansa Achilleionin läheisyydessä. Hänen seurapiirinsä kuuli\nhänen usein sanovan:\n\n\"Tahdon tulla haudatuksi Korfuun meren rannalle, jotta laineet saisivat\nhuuhdella hautaani.\"\n\nKeisarinnan luennoitsija kertoo hänen kerran lausuneen hänelle\nAchilleionissa:\n\n\"Tahdon, että minut haudattaisiin tänne, jos en häviä mereen. Täällä\nminulla olisi kaikki tähdet päälläni, ja sypressit huokaisivat\nhaudallani enemmän kuin koskaan ihmiset. Sypressien valituksessa\neläisin kauemmin kuin alamaisteni muistissa.\"\n\nTestamentissaankin hän oli lausunut toivomuksen saada levätä lähellä\nAchilleionia. Mutta tätä hänen toivomustaan ei noudatettu.\n\nTiedon tultua hänen kuolemastaan Unkariin, lähetystö meni Wieniin\npyytämään Frans Josefilta, että Elisabetin maalliset jäännökset\nsaisivat levätä Gödöllössä, toivomus, jota kannatti koko kansa.\n\nMutta ei tähänkään rukoukseen suostuttu.\n\nWienin sisäosassa on pieni vähäpätöinen kappeli, joka kuuluu\nkapusinimunkeille. Erään sivuoven päällä nähdään kirjoitus:\n\"Kaisengruft\" (keisarihauta). Kuluneet kiviportaat vievät\nummehtuneeseen kellariin, jossa Habsburgien ruhtinassuku lepää ikuista\nuntaan.\n\nSinne oli suuren Maria Theresian tapana laskeutua ja siellä hän\npakoitti elämäniloiset tyttärensä katsomaan vallan turhuutta.\n\nElisabet oli elämässä ollut poikkeusasemassa, mutta Frans Josef ei\ntahtonut, että hän olisi siinä kuoltuaankin. Hän oli päättänyt, että\nhänen puolisonsa elämän myrskyistä sijoitettaisiin lepäämään saman\nkaton alle, missä entisetkin keisarinnat, hänen sukunsa jäsenet olivat.\n\nRistikäytävän päässä on murhatun keisarinnan arkku hänen lankonsa,\nmurhatun keisari Maksimilianin, ja itsemurhaajan tai murhatun Rudolfin\nvälissä.\n\nElämässä hän vältteli kirkollisia juhlamenoja, nyt luetaan hänen\nsielunsa puolesta messuja yötä päivää. Joka aamupäivä on kappelin ovi\nauki, ja hän, joka elämässään vihasi ihmisten uteliaisuutta, on nyt\nuteliasten joukkojen vaellusten päämääränä.\n\nKuinka paljon paremmin hänelle olisikaan sopinut kreikkalainen saari\ntaikka Gödöllön puu kuin Habsburgien kolkko hautaholvi! Kuinka paljon\nparemmin hänelle olisikaan sopinut meren kohina kuin munkkien messut!\n\nAchilleion myytiin pelipankille, jossa kaiken maailman pelurit pääsivät\nheittelemään rahojaan sen linnan pöydille, jonka yksinäisyyttä\nrakastava keisarinna oli rakennuttanut.\n\nMutta suuren matkustajayleisön joukosta on varmaan moni muistava sitä\nharhailevaa ruhtinatarta, joka piilotti kasvonsa viuhkansa taakse ja\njoka aina oli surupuvussa. Muistokiviä hänelle on pystytetty useihin\npaikkoihin, missä hänen oli tapana oleksia ja missä köyhät muistelevat\nhänen anteliaisuuttaan.\n\nArvostelu hänestä oli hyvin erilainen hänen eläessään. Ulkomailla\noltiin kuitenkin aina yksimielisiä huomauttamaan hänen kauneudestaan,\nhänen rakkaudestaan kirjallisuuteen ja hänen anteliaisuudestaan.\n\nItävallassakin häntä oli mainittu suuri-lahjaiseksi hengeksi. Mutta\ntässä maassa, missä häntä ei ymmärretty viimeiseen hetkeensä saakka, on\nkuitenkin sanottu kovia sanoja hänen omituisesta personastaan ja siitä\nWittelsbachin perinnöstä, joka hänessä oli.\n\nMutta kuolema on sovittanut paljon, joka ennen herätti katkeruutta.\nItävaltalaiset eivät ole unohtaneet, mitä hänellä oli voimaa tehdä\nkauheana tammikuunaamuna vuonna 1889 keisarin hyväksi. He eivät ole\nunohtaneet, että kymmenen viimeistä vuotta hänen elämästään olivat\nvaellusta tuskassa ja että hän jalolla alistuvaisuudella kantoi ne\nkoettelemukset, jotka sallimus lähetti.\n\nUnkarissa Elisabetin muistoa suuresti kunnioitetaan. Unkarin\nnaiset ovat pystyttäneet muistomerkin hänen arkkunsa viereen. Se\nesittää surevaa madonnaa, jonka ristiinpuristetuissa käsissä on\norjantappurakruunulla ympäröity risti. Kuvan jaloissa on suuri\npronssiseppele neilikoita ja ruusuja, keisarinnan lempikukkia.\nNauhoihin on piirretty lämpimiä sanoja vainajasta.\n\nOfenin linnoitusesplanaadissa oli kauan ollut vuoden 1848-49 sodassa\nUnkaria vastaan kunnostautuneen itävaltalaisen kenraalin muistopatsas,\njoka oli tietysti pahana silmätikkuna unkarilaisille. Frans Josef\npäätti poistaa sen ja luovuttaa paikan Elisabetin muistopatsasta varten.\n\nTätä päätöstä tervehdittiin suurella ihastuksella. Sen johdosta Mauri\nJókai kirjoitti \"Magyar Hirlap\"-lehdessä:\n\n\"Rakastettu kuningattaremme Elisabet tekee ihmeitä meille taivaastaan.\nHän kuivaa viimeiset kyyneleet kansan silmistä, hän parantaa viimeisen\nhaavamme, josta voimme sanoa, että se on lakannut särkemästä, mutta\nvuotaa kuitenkin vielä verta\".\n\nUnkarin papisto on korottanut Elisabetin pyhimysten joukkoon. Kansan\nrakkaus on lahjoittanut hänelle nimen \"pyhä Elisabet\".\n\nUnkarilaisista tuntuu hyvältä uskoa, että heidän rakas kuningattarensa,\njoka elämässä oli heille niin ystävällinen ja suopea, joka suri\nheidän kanssaan ja itki heidän kanssaan, kuoltuaankin on heidän\nsuojelusenkelinään.\n\n\n\n"]