Historiallinen romaani kuvaa Kalevan heimon muuttomatkaa kohti uusia asuinsijoja kuningas Äyräpään johdolla. Tarina seuraa vaellusta halki erämaiden, asutuksen perustamista sekä selviytymistä luonnonvoimien armoilla muinaissuomalaisessa miljöössä.
Kaarlo Hännisen 'Kuningas Äyräpää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2486. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
KUNINGAS ÄYRÄPÄÄ
Romaani
Kirj.
KAARLO HÄNNINEN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.
SISÄLTÖ:
Kun erämaa kutsui. Akon-Jaran ladulla. Tyhjä pesä. Kolme kärpästä yhdellä iskulla. Taikakaluja. Uusilla asuinsijoilla. Yöllinen hälytys. Kun korven kynnet löyhtyivät. Asuntojen rakentaminen. Mannun mahti. Nolosti päättynyt rankaisuretki. Nelijalkainen metsärosvo. Keskeytynyt heinänteko. Kutsumattomia vieraita. Peijaat joutsenniemellä. Akon-Jara uudestaan karkutiellä. Tuomio. Pauha. Kosken kosto. Kuningas ja erämaa.
KUN ERÄMAA KUTSUI.
Oli säteilevän kirkas keväinen päivä hevoshankien aikana, kun Kalevan heimon muuttokulkue vaelsi uutta kotimaataan, Saameinmaata kohti Peipsen järven ja Nevajoen välistä erämaata halkoen. Se ei ollut kiiltokarvaisilla ja korskuvilla oriilla ratsastavaa ritarijoukkoa, vaan tavallinen muuttokuormasto, jossa oli juhlatamineisia miehiä, oli hevosia, lehmiä, koiria ja rekiä pitkänä, koukertelevana jonona sekä kuormissa vanhuksia, naisia, lapsia, pienempiä kotieläimiä ja monenlaista muuta tavaraa.
Kuin suunnattoman suuri muinaismaailman jättiläiseläin kiemurteli kulkue ikihongikon suojaisessa varjossa aukeampia kohtia etsien. Ei ollut tietoa tiestä, ei pilkkoja puissa eikä rasteja soiden ja järvien rannoilla. Mutta määrätietoisesti se kuitenkin kulki eksymättä hetkeksikään pois oikeasta suunnasta. Aurinko näytti ajankulun ja suunnan päivällä, Otava ja Seulainen yöllä.
Edellä hiihti pitkä, kapeakasvoinen ja ruskeapartainen keski-ikäinen mies. Jäljessä tuli hevosjono, kuormat täynnä tavaroita ja ihmisiä. Sitä seurasivat härät ja lehmät, joista toiset vetivät rekiä tai haapioita, toiset kantoivat tavarasäkkejä selässään. Niiden jäljessä asteli pieniä, pitkäkarvaisia hevosia raskaita rekiä vetäen, kuormina naisia, lapsia, lampaita, sikoja ja ruokatavaroita.
Kulkue oli sangen äänekäs. Koirien haukuntaan ja miesten huudahduksiin – kun he juhtia kiirehtivät – sekaantui lasten itkua, naisten laulua, kavioiden raksutusta ja sauvojen tahdikasta karskutusta.
Ihmeissään oravat puiden oksilta katselivat tätä kulkuetta, peloissaan jänöt ja ketut puikkivat pakoon, ja kummissaan karhukin pesänsä reiältä kuunteli, kun erämaan rauhaa oli hetkeksi häiritty.
Kuningas Äyräpää, vanhan Kalevan heimon johtaja, siinä kuljetti väkeään uusille asuinsijoille.
Se maa, johon hän oli matkalla, ei ollut kuitenkaan kokonaan tuntematonta. Useana kesänä hän oli miehineen siellä käynyt lohia ja siikaa kalastamassa sekä metsästelemässä sen loputtomilla saloilla. Hyvät siellä olivat olleet saaliit sekä vedessä että maalla. Nyt he olivat menossa sinne myötyreiksi. He aikoivat ottaa ensin kalaiset Nevajoen seudut omikseen, sitten koko siitä pohjoiseen olevan kannaksen ja levittää sieltä valtaansa yhä pohjoisemmaksi yli Saameinmaan. Pois oli sieltä ajettava sekä pienikasvuiset lappalaiset että karvaiset "koirankuonolaiset", jotka idästä sinne pyrkivät.
Kun Kuningas – tämä oli hänellä vain tavallinen etunimi – ajatteli näitä valloitusasioita, jyskähti hänen suksisauvansa kovemmin hankeen ja hänelle tuli kiire.
– Oo-aa, oo-aa...! hän huuteli hevosilleen ja muulle joukolleen kiirehtien kulkua.
– Hei-jaa, hei-jaa! vastattiin hänelle jonon hännältä, joka merkitsi, että kaikki on kunnossa.
Mutta useimmiten päällikön pää painui alas, hartiat kumartuivat, ja hän näytti hiihtäessääu miettivän jotakin raskasta asiaa, sillä suru painoi kivenä hänen sydäntään kulkiessakin.
Muola, hänen ehtoisa emäntänsä, oli näet edellisenä syksynä kadonnut Nevan rannalta, kun hän oli lähtenyt pyytömiesten mukaan sinne kesäksi. Kalanperkuusta oli hävinnyt, eikä jälkeäkään sen koommin oltu nähty. Oliko hän suistunut jokeen vai tullut hulluksi ja karannut erämaahan miesten ollessa pyyntihommissa, vai olivatko metsän pedot repineet tai "koirankuonolaiset" tai lappalaiset ryöstäneet hänet. Viimeinen otaksuma tuntui luonnolliselta. He olisivat jo edellisenä syksynä käyneet vihamiestensä lappalaisten kanssa tekemässä tiliä sekä hävittäneet "kuonolaisten" pesäpaikat, mutta heillä ei ollut silloin vielä kylliksi aseita. Nyt oli uusia ja uudesta aineesta tehtyjä keihäitä ja miekkoja reissä, semmoisia, jotka suhahtaen menivät miehen läpi.
Näitä hän mietti, mutta ei puhunut mitään nuorelle, hentorakenteiselle pojalleen Kirvulle, joka hiihti sivulla, eikä tanakalle Tieralle, Tallalle ja Paksujalalle sekä muille heimon miehille, jotka kulkivat etujoukon sivulla varoen, etteivät kuormat ja reet vierteissä kaatuneet tai pistäytyneet puun taa.
Hyvän päällikön tavoin hän myös suunnitteli heimon elämää uudessa maassa: kuinka voisi sen varjella kylmältä ja nälältä ja miten parhaiten saisi sen turvatuksi vihollisten hyökkäyksiltä, sillä vaikka ihmisiä olikin vielä vähän, oli taistelu erämaista sinne pyrkivien heimojen välillä kiivas. Häntä myöskin huoletti, olivatko Vuoksen lappalaiset taas tulleet kesäkylilleen, olivatko "koirankuonolaiset" taas koonneet voimiaan, vai harhailivatko vielä yksinäisinä metsärosvoina niinkuin edellisinä kesinä se Akon-Jara, joka oli kolttosillaan tehnyt elämän sietämättömäksi. Ne olivat heimolle tärkeitä kysymyksiä, ja niitä Kuningas Äyräpääkin hiihtäessään mietti.
– Lähdemmekö heti armasta äitiä etsimään, kun perille pääsemme? kysyi Kirvu.
Kuningas havahtui mietteistään, häntä miellytti, että poika ajatteli samoja asioita.
– Etkö vielä tiedä, että en olisi lähtenyt tänne vielä myötyriksi, jos ei äitisi olisi kadonnut. Tämä matkamme on myös hänen etsimistään. Minulla on toiveita, että hänet löydämme. Näin hänet yöllä unessa kauniina ja hymyilevänä kuin kesäisen illan. Hän seisoi harjun rinteellä ja ojensi minulle kätensä. Se viittasi siihen, että Akon-Jara on hänet ryöstänyt.
– Mutta tietäjähän sanoi toista! – Viime kesänä, kun Talla-ukko teki taikojaan kadonneen jäljille päästäkseen, hän lovesta noustuaan väitti saamelaisten hänet vieneen.
– Kukapa sen tietää!
– Isä, mitä tekisimme Akon-.Taralle, jos kiinni saisimme?
– Etkö tiedä ennestään, mitä tehdään metsävarkaille, pyydysten hävittäjille, kotien polttajille ja vihatun heimon jäsenille? Eihän se Akon-Jara ole ihmisen näköinenkään. Vaskikärkiseen keihääseen tuon koirankuonolaisen pujotan tai roviolla poltan, jos hän on lisäksi tehnyt sen teon, josta epäilen häntä.
– Annammeko lappalaisten kalastaa Nevalla?
– Sittenpä nähdään. Tapa on täällä sellainen, että jos me emme lyö heitä, he lyövät meidät. Kumpi on sinusta parempi, vapaanko miehen vai orjan elämä?
Kysymys oli niin yksinkertainen, ettei Kirvu viitsinyt vastata. Se kuitenkin täysin selvitti isän ajatuksen kulun, joka usein oli sama kuin koko heimon mielipide. Taistelut, entistä kiivaammat siis miehiä odottivat.
Taistelu näiden erämaiden omistamisesta oli ollut kiivain lappalaisten ja suomalaisten kesken, se oli viime aikoina ollut niin katkera, ettei kummankaan heimon väkeä ollut uskaltanut jäädä Nevalle, vaan nekin, jotka kesällä olivat siellä kalastaneet, vetäytyivät lumen tullen takaisin: suomalaiset Peipsenjärven, lappalaiset Vuoksen seuduille. Näin oli syntynyt jonkinmoinen puolueeton vyöhyke.
Ei siis ihme, ettei kiveliön läpi muuttavan heimon mieliala ollut yhtä kirkas kuin ne keväiset päivät, joina se kulki ja kuin se vitilumen verhoama kantohanki, joka heille muutamiksi päiviksi tien uuteen maahan oli tasoittanut. Mutta se ei ollut perin masentunutkaan. Vaikka todennäköisesti entistä ankarammat olosuhteet heimoa odottivat, ei se kuitenkaan saanut heitä luopumaan vain muutamien heimon vanhusten mielestä uhkarohkeasta yrityksestä.
Täytyi mennä, kun erämaa kutsui. Sen jylhä autius, sen suuret mittasuhteet, sen neitseellinen turmeltumattomuus ja kauneus ja vihdoin taistelut ja seikkailut sen aarniometsissä ja vesillä, ne ovat suomalaisia aina kannustaneet kiveliön kulkijoiksi ja niiden ensimmäisiksi asukkaiksi.
Ei kukaan suomensukuisen kalevalaisheimon jäsenistä voinut aavistaakaan, että Karjalan kannas oli aikaisemmin ollut tiheämmin asuttua kuin heidän vaelluksensa aikana ja että luontoäiti oli heille ikäänkuin raivannut maan avoimeksi hävittämällä miltei kokonaan sen entisen asutuksen. Jos kivet olisivat voineet puhua, niin he olisivat saaneet kuulla jännittäviä kertomuksia näiden seutujen entisistä asukkaista ja niiden edesottamisista, joista Arjakin ja Aslak-Jaurin tarinoissa on vain katkelmia esitetty.
Sillä olihan Karjalan kannaksella jo kivikaudella ihmisiä asunut: jotakin tuntematonta muinaiskansaa, porolaumoineen vaeltelevia saamelaisia (lappalaisia) sekä merentakaista ryöstö- ja kauppakansaa. Mutta ne olivat olleet ja menneet, kuolleet sukupuuttoon tai muuttaneet muualle.
Johtuiko ihmisten väheneminen siitä, että luontoäiti oli näitä lapsiaan kivikauden lopulla ankarasti kurittanut, vai muista syistä, ei tarkemmin tunneta. Se vain on varmaa, että ilmasto kivikauden lopulla jatkuvasti kylmeni. Ehkäpä säikäytti senaikaisia asukkaita mahtava luonnonmullistuskin, joka Karjalan kannaksella näihin aikoihin tapahtui. Laatokan selkien ja sen lukemattomien lahtien ja salmien vedenpinta oli näet alkanut nopeasti laskea, ikivanhat kalavedet kuivua ja entiset kylät, jotka oli rakennettu rannikolle, jäivät kauas mantereelle. Kuivaksi maaksi kuroutui sekin kalainen salmi, joka oli niihin saakka johtanut Laatokan vedet nykyiseen Viipurinlahteen. Salmen asukkaat lienevät kauhuissaan Vedenemää rukoilleet palauttamaan vedet takaisin, mutta turhaan. Ruoikko ja heinikko kasvoi heidän entisille kala-apajilleen. Silloin moni pakeni kauhistuneena niiltä mailta, joista luonnonhaltijat näyttivät aikovan hävittää koko ihmissuvun – nyt uskalsi sinne muuttaa uusi kansa.
Kalevalaiset eivät voineet aavistaakaan, että Laatokka vähän aikaisemmin oli puhkaissut itselleen uuden laskuväylän Suomenlahteen, Nevajoen, jonka rannoille he nyt ensiksi pyrkivät.
Mutta sen he hyvin tiesivät edellisten kesien kokemuksista, että uuden joen kalaisuus ja ympärillä olevat riistamaat houkuttelivat uudisasukkaita joka taholta ja että näiden erämaiden omistaminen ja asuttaminen vaativat taistelua ja työtä.
AKON-JARAN LADULLA.
He olivat jo aamutuimaan hiihtäneet pitkän rupeaman. Hiki höyrysi miesten hartioista sekä poronkoipilakkien reunojen alta. Kirkkaina pallosina se vieri Kuningas Äyräpäänkin tuuheaa tukkaa myöten, putoillen poskilta pitkälle parralle ja siitä rintamuksille, vaikka hän silloin tällöin karvakintaan selkämyksellä korvallistaan hipaisi. Vari tuli vetäjillekin: hevosen lavat kostuivat ja vähän väliä lamaiset elukat sieraimiaan päristelivät; kyllästytti jo alinomainen matkanteko entisiltä kotilaitumilta poispäin, tuntematonta maata kohti. Mutta mukavasti istuivat vaimot ja lapset lämpimiin turkkeihinsa ja petoeläinten taljoihin kääriytyneinä yksinkertaisissa reissään.
Keli oli kerrassaan mainio. Suuri erämaa oli kulkukelpoisempi kuin koskaan muulloin. Hanki kantoi hevosenkin, suksimiehistä puhumattakaan. Auringon kilon kirkastama viti vain silmiä huikaisi. Siinä näkyi hyvin kaikenlaisten metsäneläjäin jäljet: hiiren piiperrys puun juurelta toiselle, oravan laukat, jäniksen hypyt sekä soivien metsälintujen jalkojen jäljet ja siipien kirjaamat kuviot. Olisi näkynyt siellä asuvain suurten jättiläisnisäkkäiden: hirvien, metsähärkäin ja karhujenkin jäljet, jos ne niillä mailla sinä aamuna olisivat sattuneet kulkemaan.
Kuningas Äyräpää oli siitä mielissään, ettei ihmisen jälkeä näkynyt erämaassa ja että hän muiden edellä hiihtäen painoi siihen sompasauvallaan kuin oman sinettinsä, omistaen niin pitkälle kuin kulkue vaelsi, kankaat, ahot ja vaarat Suomen heimon metsästys- ja kaskimaiksi sekä joet, lammet ja järvet sen kulku- ja kalavesiksi.
Mutta muutaman mäen kukkulalla, josta ukkosen tuli oli metsän korventanut, hän äkkiä pysähdytti jonon, survaisi sauvansa vihaisesti vastakynteen ja viittasi toisella kädellään lumeen kuiskaten kuivankäheästi:
– Ihmisen latu!
Siihen kasaantuivat toisetkin Kuninkaan viereen tuota kummaa katsomaan, mutta vaimot ja lapset ihmettelivät outoa pysähdyttämistä, kun ei vielä ollut levähdysaika.
– Ei ole latu lappalaisen eikä suomalaisenkaan suksen jälki, sanoi vanha kyssäselkäinen Talla, heimon noita. Lappalaisilla on poronkoivilla sukset pohjattu, eikä ole suksessa olasta ollenkaan kuten suomalaisilla.
– Se on "koirankuonolaisen" latu. Siitä on tainnut itse Akon-Jara tänä aamuna kulkea, päätteli Paksujalka.
Akon-Jaran nimi kulki kapulan tavoin mieheltä miehelle ja naiselta naiselle.
Akon-Jaran nimen maininta kiihdytti Kuningasta. Hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, silmät saivat oudon kiillon ja sormet koukistuivat suonenvedontapaisesti suksisauvan ympärille. Sillä kaikkien niiden vahinkojen ja konnantöiden lisäksi, joita hän luuli heittiön erakon hänelle ja hänen heimolleen tehneen, Kuningas epäili häntä syylliseksi vaimonsa Muolan ryöstöön. Siihen viittasivat useat eri seikat. Erakko oli nähty vähän aikaisemmin kotakentän takalistolla, mutta myöhemmin jäljettömiin kadonnut. Kuningas päätteli siitä, että erakko oli siepannut Muolan veneeseensä rannalta ja laskenut sitten myötävesiä virtaa alas. Sitä paitsi oli Kuninkaalle näytetty unessa, että Muola-emäntä on multapesässä vankina. – Jos Akon-Jara nyt hiihtää suoraan pesäänsä – koirankuonolaisten tiedettiin asuvan harjuihin tai joen törmiin kaivetuissa pesissä – ja jos heti lähdetään ajamaan takaa, niin illalla on ehkä Muola pelastettu, jos hän vielä elää, ajatteli Kuningas.
Kuningas katseli mietteissään ladulle.
– Mitä mietit, isä? kysyi Kirvu.
– Lähden häntä ajamaan, voi olla hyvinkin se konna. Akon-Jaran jäljille ei monesti pääse, sillä hän osaa ne sotkea kuin kettu, eikä monesti liikukaan lumilla. Nyt hän ei pääse kynsistäni.
– Saanko minä tulla mukaan? kysyi Kirvu. – Äitiäni pelastamaan.
– Pääset, kun vain lupaat olla varovainen, Tiera tulkoon myös. Toiset saavat tässä levähtää ja jatkaa sitten matkaa. Me kyllä osaamme Joutsenniemelle jäljestäkin. – Metsäpiru ei voi olla täältä kaukana. Katsohan, kuinka teräväreunainen on latu vitilumessa.
– Etkö sinä, Kuningas, voisi jäädä kuormastoa johtamaan. Minä lähtisin sen "otuksen" ajoon? esitti Talla.
– Minun velvollisuuteni on pelastaa vaimoni ja kostaa hänen puolestaan.
Otettuaan keihäänsä, jousensa ja kimpun nuolia he lähtivät latua hiihtämään kuin olisivat olleet hirven tai karhun ajossa. Mutta muu väki jäi juhtiaan riisumaan, nuotioita laittamaan tai ruokatarvikkeita kääröstä kaivamaan.
Ei ollut hiihtäjä vielä saanut vihiä suomalaisista; sen näki siitä, että latu teki rauhallisen vaikutuksen ja sompasauvain sijain välit olivat lyhyet ja määrämittaiset. Olipa sillä rienalla ollut aikaa yöllisiä jäniksen jälkiäkin seurailla.
Mutta pienen suopyörylän takana, mäennikaralla, seisoi suksillaan omituisen näköinen olio ouneksivasti pälyillen eri suunnille. Hän vuoroin niinkuin peura veti vainua pyörein sieraimin, vuoroin heristetyin korvin eritteli erämaan ääniä ja toisinaan taas sirittävin silmin tähysteli jäljilleen. Jotakin outoa näytti kantautuvan hänen korviinsa, mitä, siitä hän ei näyttänyt päässeen selville. Häntä olisi yhtä hyvin voinut luulla joko metsänjumala Tavaksi tai paholaiseksi tai hulluksi erakoksi, joka elää omaa elämäänsä, peläten kaikkea kosketusta muiden ihmisten kanssa.
Hän oli vihattu Akon-Jara, näiden metsien villi erakko, "koirankuonolainen".
Naama oli miltei kokonaan tiheän parran peitossa; nenä vain paljaana pisti esille kuin karvakuontalosta. Peuranvasikan nahasta kyhätyn lakin reunojen alta mustanruskea tukka työntyi sekavina suortuvina alas harteille, ruumista verhosivat karvapäälliset nahanriekaleet, ja jaloissa oli peuran koivista kurotut kengän tapaiset.
– Ihmisiä? hän mölähti eläimen tapaan.
Hän, Akon-Jara, on kuullut ja nähnyt tarpeekseen, kuullut ihmisen puhetta, suksen louketta ja sauvan karskutusta sekä nähnyt kolme miestä kiivasta vauhtia laskeutuvan suolle. Kuin kettu, joka korkean kiven päällä on kurkistellut vihollistaan, erakko syöksyi mäkeä alas, ennenkuin ajajat kerkesivät häntä vilahdukseltakaan nähdä.
Pian Kuningas, Kirvu ja Tiera olivat kaikkojäljillä. Heidän vauhtinsa kiihtyi. Yhä tiheämmin he potkivat sivakoilla ja samalla työnsivät sivulta pitkällä sauvalla kuin sauvoimella. Heidän hiihtonsa oli omituista kuukkimista. Äreästi hanki karskahti joka pistolla, äkäisesti suksikin suhahti, kun kiire oli, kun edessä oli otus, jonka ajossa jokainen heimon mies mielellään olisi mukana.
Ei Akon-Jaraa tavallinen suksimies saavuttanut pienellä matkalla. Hänellä oli kotikunnas lähellä, siksi hän voi panna kaikki voimansa peliin. Hän tahtoi elää ja korjata sen erehdyksen, että oli lumen aikana lähtenyt liikkeelle; se ei ollut hänen tapainsa mukaista.
Hän oli melkein pakahtua rinnettä ylös noustessaan, kun hän viimein löysi "pesänsä" aukon ja katosi aivan kuin maa olisi hänet nielaissut.
Hiukan myöhemmin hän sieltä kurkisti kuin karhu.
– Ei näy vielä. Ehkä hiihtävät sivu.
Turha toivo. Minne ne selvältä ladulta olisivat lähteneet. Kun hetkisen perästä erakko pisti taas päänsä ulos pesästä, hän näki miesten tulla porhaltavan täyttä vauhtia.
Akon-Jara vetäytyi pesäaukosta maan sisään ja kätkeytyi käytäviensä syrjäisimpään haarakkeeseen.
– Ottakoot, jos saavat! hymähti hän varmana asiastaan.
Silloin jo ajajat olivat lähellä, suksien sihinä kuului selvään mäen alta.
Mutta metsäistä harjukumpua lähestyessään he hiihtivät hiljemmin ja rinteen alta poikkesivat jäljiltä sivulle.
– Ehkä on parasta kiertää kunnas – Koirankuonolainen voi vastamäkeä ylös kavutessamme singauttaa nuolen rintaamme ja paeta tekosen tehtyään niinkuin monesti ennenkin. – Akon-Jaralla on jo monta verityötä omallatunnollaan, joista kukaan ei ole voinut hänelle kostaa. Luulen, että hän nytkin tuolla ylhäällä jonkin puun juurella vaanii kuin ilves saalistaan. Turhaan se menee ainakin tällä kertaa. Kuningas Äyräpää ei mene Akon-Jaran loukkuun.
– Eikä Tiera! Minäkin luulen hänen piileilevän jossakin tuolla ylhäällä.
Miehet puhuivat hyvin hiljaa kuten karhua kiertäessään ja hiihtäessään tarkkailivat jokaista puunjuurta, jokaista suurta, mustaa juurikkaa ja rykelmää harjun rinteellä, mutta mitään ihmiseltä näyttävää ei näkynyt, vaikka he kiersivät mäen. – He eivät myöskään löytäneet sieltä poispäin johtavaa tuoretta suksenlatua. Sen sijaan he huomasivat rinteellä useita vanhoja talvellisia latuja, jotka kevätauringon sulattaessa lunta olivat jääneet koholle.
– Karhu on jo kierroksessa! Kunhan vain varomme, ettei pääse enää pakenemaan, niin vaivamme ei ole mennyt hukkaan, sanoi Kuningas.
– Täällä mäessä sillä on talvipesänsä, ja siellä se nyt luulee olevansa turvassa. Hui, hai! On tässä ennenkin kaiveltu karhun pesiä ja ketun suumuja, ja esille on niistä aina otukset vedetty.
Silloin Kuningas heristeli kättään Tieralle. Hän oli kuullut outoa ääntä ylhäältä mäestä, aivan kuin tukahdutettua itkua. Mutta vaikka he olisivat koko päivän yhdessä kuunnelleet äänen toistumista, olisi se mennyt hukkaan. Kevättuuli vain hongikossa vaisusti humisi ja jossakin kauempana tikka hongan sälöä helisteli. Sen sijaan Tiera huomasi mäkirinteessä juurineen kaatuneen kuusen alla reiän, aivan kuin karhunpesän suun, jonka ympärillä lumikin oli mustempaa kuin muualla.
– Tuolla se varmasti asuu. Suumuunsa se kettukin pakenee. Pitäisi vain toimia varovasti, ettei se julmuri viimeisessä hädässä tekisi kauhuntekoja, kuiskaili Kuningas.
Miehet kapusivat suksillaan reiälle visusti varoen, ettei luolamies ammu nuolta jonkun rintaan. Mitä lähemmäs he aukkoa tulivat, sitä enemmän varmistui heissä käsitys, että siinä on hänen pesänsä, sillä aukon reunat olivat savustuneet.
Kukaan heistä ei mennyt suoraan reiän eteen, vaan sivulta kuin pedon pesälle ja suksilta laskeuduttuaankin olivat syrjässä.
– Muola – Muolaa! huusi Kuningas.
Ei mitään vastausta, ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut maan alta.
– Äiti – äitiii! huusi vuorostaan Kirvu.
Henkeään pidättäen ja korvaansa painaen aukon sivuun miehet kuuntelivat odottaen rakkaan tutun äänen vastaavan.
– Hän ei ole siellä, sanoi Kirvu surullisena.
– Hirviö voi pitää kättään suun edessä, huomautti Kuningas.
Mutta jonkin aikaa kuunneltuaan he tulivat siihen päätökseen, että Muola ei voi ainakaan elävänä olla pesässä.
– Ei tämä ole hänen ainoa asuntonsa. Koirankuonolaisilla on useita maapesiä eri puolilla. Kun ne yhdestä häätää, ne menevät toiseen. Ne lienevät karhun sukua. Jos Akon-Jaralla on useita asuntoja, voi Muola olla johonkin toiseen teljettynä, puhui Kuningas.
– Mutta kyllä me ne kaikki etsimme, kaivamme auki ja itsensä Akon-Jaran kappaleiksi revimme, kiihkoili Kirvu huohottaen vielä äskeisestä hiihdosta.
– Tulehan ulos, Akon-Jara! Täällä on vieraita. Me tuomme sinulle terveisiä suomalaisilta. Se on vallan toista kansaa kuin saamelaiset, huusi Kuningas aukkoon.
– Me tuomme sinulle lammaspaistia. Luulen, että talven aikana on ehtinyt väljähtyä suustasi lampaanlihan maku, vaikka varastitkin meiltä kymmeniä viime syksynä. naljaili Tiera.
Luolasta kuului vain epämääräinen rasahdus.
Sillä välin Kuningas otti käteensä leveän sivakkansa, asetti peurankoipilakkinsa sen päähän ja kuljetti lakkia hiljaa aukosta sisään. – "Raks, raks", kuului luolasta ja suhahtava nuoli lävisti lakin iskeytyen lujasti sivakan pohjaan.
– Ukolle olkoon kiitos, kun lahjoitit meille hyvän nuolen! kuiskaili Kuningas, uudistaen taas edellisen temppunsa, valehyökkäyksen. Toinen nuoli iskeytyi sukseen. Mutta siihen ampuminen pysähtyi. Akon-Jara oli huomannut petoksen ja ryhtynyt toisenlaisiin puolustuspuuhiin.
Hetkisen kuluttua Kuningas ja Tiera kuulivat luolasta kuin ukkosen jyrinää, kuin kiviraunio olisi lähtenyt vyörymään mäkeä alas. He eivät aavistaneetkaan, että Akon-Jara siellä sisällä sulki maanalaisen "linnansa" portin solauttaen sen päälle ladotun kiviröykkiön käytävään, joka siten muurautui miltei umpeen. Hänen tarvitsi vain latoa muutamia kiviä lisää aukon yläosaan.
Silloin suomalaiset vuorostaan singauttivat nuolensa pimeään käytävään, mutta kuultuaan nuolien kiviin kilahtavan lakkasivat hekin ampumasta, sillä nuolet, sen ajan ammukset, olivat arvokasta tavaraa, jonka valmistus vei paljon aikaa ja kysyi myöskin taitoa.
– Ajetaan se sieltä samoin kuin karhu tai kettu pesästään, ehdotti Tiera.
Jos karhu talvella äkääntyi pesäänsä, niin jo kivikauden metsästäjät käyttivät sen karkoittamiseen pääasiallisesti kahta keinoa: joko he vahvalla kangella survaisivat kontiota kylkeen tai vatsaan, josta peto tietysti pahasti närkästyi ja hyökkäsi ärjyen ulos, tai he asettivat kuivia tervaksia tai tuohia vavan päähän, sytyttivät ne palamaan ja työnsivät tuohuksen pesään, jolloin savu ja liekit pakottivat kontion ulos suojastaan.
Saman menetelmän Kalevan miehet ottivat käytäntöön, kun eivät aluksi parempaa keksineet, vaikka tiesivät, että Akon-Jaralla oli enemmän järkeä kuin useimmilla sen ajan ihmisillä. Kuningas taittoi tiheiköstä juurillaan kuivuneen virpimännyn, karsi siitä enimmät oksat ja työnsi sen latva edellä maanonkaloon. Sen latva kesti, vaikka molemmat miehet sitä kangella puskivat.
– Savulla se kärppäkin komostaan karkoitetaan, virkkoi Tiera kyllästyneenä kankiin.
– Mehän voisimme sen herjan vaikka paistaa pesäänsä. Panemme vain käytävän täyteen kuivia honkia ja sytytämme ne tuleen, niin kyllä Akon-Jaralle hätä tulee.
Ja miehet keräsivät hät'hätää kuivia oksia, naavoja, koivunpökkelöiden tuohta, sitoivat ne vavan kärkeen, sytyttivät palamaan ja työnsivät pesään. Pian oli koko onkalo sakean savun täyttämänä.
– Tule ulos hyvällä, Akon-Jara, muutoin kohta pitkä partasi kärventyy liekeissä.
Ei mitään vastausta, ei yskähdystäkään kuulunut kivisen sulun takaa luolan peräosista. Kuningas ja Tiera siinä pahasti erehtyivät, kun luulivat savua sinnekin menevän. Kummissaan siinä uroot katselivat ja ihmettelivät.
– Onpahan sillä keuhkot, joihin ei tervassavukaan vaikuta!
Vasta myöhemmin selvisi, että luolassa ei savu pysynytkään, vaan kumpusi ylös onttoa, ukkosen taittamaa honkaa myöten, jonka Akon-Jara oli asuntonsa kattoon niin taitavasti laittanut, että sitä jokainen ensimmältä luuli juurillaan seisovaksi hongaksi. Miehet eivät huomanneet, että heikko savupatsas kohosi hongan latvasta ja sen sivurei'istä, joita tikat olivat siihen takoneet.
– Kerätään kuivia honkia pesän käytävä täyteen ja sytytetään ne palamaan. Paistukoon sinne elävänä, ehdotti Tiera.
– Ei, poikani! Kalevan miehet eivät tee katalia tekoja. Eihän petojakaan pesiinsä polteta, vaikka niitä savulla ajetaan ulos. Kunniakkampaa on meille, että otamme vangiksi tuon pitkäpartaisen villipeikon ja köysiin sidottuna sitten kuljetamme heimon luo, Mitähän siitä uroot sanovat, entä vaimot ja lapset, joille Akon-Jara on kauhistus?
– Mielelläni minäkin katselisin, minkälainen on oikea villi-ihminen. Kaivamme hänet esille kuin myyrän kolostaan.
– Millä? Eihän meillä ole mukana sellaisia aseita, kun maanpintakin on vielä roudassa. Mutta minä olen ajatellut toista keinoa: sulkekaamme puilla pesän suu, ja hakekaamme lisää miehiä ja työkaluja, että voisimme kaivaa hänet esille.
Kun kellään ei ollut halua kontata pesään noutamaan sen asukasta, jota yleensä pidettiin karhua vaarallisempana, näytti Kuninkaan esitys järkevältä.
Ja niin miehet alkoivat kerätä metsästä hongantyviä ja kantoja, joita sai poikki ilman kirvestä, kun ne olivat maanrajasta lahonneet, ja niillä he tukkivat ja kiilasivat kuopan suun niin tiiviiksi, että he varmasti uskoivat miehen pysyvän sulun takana sen aikaa, kun he kävivät lisäapua hakemassa.
Näissä puuhissa oli keväinen päivä kulunut ja aurinko ehtinyt sillä aikaa painua lännen taivaalle, kun Kuningas ja Tiera tapasivat pääjoukon, jolle he ilmoittivat iloisen sanoman; koko heimo huokasi helpotuksesta.
Mutta kun oli jo myöhäinen ilta, päätettiin vasta aamulla lähteä vankia sitomaan. Sinä iltana ei kalevalaisten nuotiotulilla muusta puhuttu kuin "koirankuonolaisesta" ja niiden kuuluisimmasta miehestä Akon-Jarasta. Hänestä lapset vielä yölläkin näkivät unta, heräilivät painajaiseen, joka villin miehen muodossa ahdisteli, ja porontaljoilla, keveän nahkakatoksen alla vanhempiensa kanssa maatessaan he pelokkaina katselivat yöllisen tähtitaivaan pilkehtiviä valoja tai kuuntelivat aarniometsän huokauksia, kunnes uudelleen nukkuivat.
Eläimiltä on entisajan ihminen oppinut useita itsevarjelussa käytettäviä temppuja: pakenemisen, piilottautumisen, naamioimisen, vieläpä asunnon valitsemisen ja rakentamisen taidon, vaikkakin ihminen teräväjärkisempänä on niitä edelleen kehittänyt. Luonnon valmistamat kallioluolat olivat aluksi sekä suurten eläinten että ihmisen mieluisimmat asunnot. Mutta kun niitä ei ollut vuorettomilla mailla kuten suurella Itä-Euroopan tasangolla eikä pienimäkisellä Karjalan kannaksellakaan, täytyi siellä sekä eläinten että ihmisten oppia itse valmistamaan asuntonsa.
Akon-Jara oli asuntoa valmistaessaan matkinut kettua, jonka tavat hän hyvin tunsi. Hän kaivautui kuivan hiekkaharjun sisään sivulta, teki sinne mutkaisia ja monihaaraisia käytäviä ja laajennuksia ja johonkin salaiseen kohtaan harjun vastakkaisella rinteellä teki varaoven, josta vaaran uhatessa huomaamatta livahti ulos.
Sen tähden Akon-Jara jokseenkin turvallisena seuraili pyyntimiesten puuhia piilopaikastaan, naureskeli savustamis- ja sulkemisyrityksiä ja hiveli partaansa. Mutta Kuninkaan ja Tieran poistuttua hän vaipui vakavasti miettimään, kumpi oli parempi, jäädäkö edelleen asuntoon, vai lähteäkö pakoon. Hän tunsi olevansa samanlaisessa asemassa kuin karhu, jonka pesän ihminen on löytänyt. Paikalleen jääminen näytti hänestä kuitenkin vaarallisemmalta, kun hän ei ollut täysin selvillä siitäkään, minkälaisia keinoja hänen vihollisensa tulisivat käyttämään. Pakoa taas vaikeutti onneton vitilumi, jossa suksenlatu helposti näkyi. Illan pimentyessä hän kuitenkin päätti paeta salakäytävän kautta suureen, vapaaseen luontoon.
Sitä ennen hänen oli kuitenkin tehtävä eräitä matkavalmisteluja: hän vei kaikki tärkeimmät tavaransa erään käytävän haaran kaukaisimpaan soppeen, nimittäin kaikki ne kapineet, joita hän ei voinut mukanaan kuljettaa; niiden joukossa oli mm. savinen keittopata, saamelaisilta varastettu, linnunloukun lukkolaitteita, peuran jänteistä punottuja ansoja, piikiven palasia, joista hän toisella kivellä iskien oli valmistellut keihään ja nuolenkärkiä, lisäksi eläinten taljoja, joista hän toisia oli käyttänyt alusena, toisia peitteenä nukkuessaan. Kaikki nämä tavarat Akon-Jara pani vanhan hirventaljan sisään ja peitti käärön hiekalla. Aseet, osan pyydyksistään ja ruokatavaroistaan hän otti mukaansa.
TYHJÄ PESÄ.
Metsässä oli jo kevätyön hämärä, kun Akon-Jara työntyi salakäytävästään sysäten suksensa ja tavaransa edellään. Hän peitti huolellisesti aukon turpeella, joka oli sen talvellakin tukkinut, asetti pussin selkäänsä ja lähti laskettelemaan rinnettä alas pohjoiseen, sinne päin, missä vielä näkyi punertavaa hehkua puiden lomitse taivaanrannalta.
Villin miehen mieli oli hieman alakuloinen kuten usein yöllisen kulkijan. Hänen oli vaikea jättää hyvä talo, joka oli hänelle antanut suojaa tuulta ja pakkasta vastaan ja hänet piiloittanut vihollisen katseilta. Mutta hänen lohdutuksenaan oli se, että hänellä oli monta samanlaista pesää eri puolilla Karjalan kannasta. Hän voi olosuhteiden mukaan valita niistä kulloinkin sen, joka antoi hänelle parhaan turvapaikan. Hän ei toivonut mitään hartaammin, kuin että lumi sulaisi mailta pian, jotta hän vapautuisi jäljistä, suksenladusta, joka tyhmimmällekin näytti suunnan, minne hän oli kulkenut. Hänellä oli siis karhun keväiset ajatukset.
Hänen täytyi väistää ylivoimaa ja koettaa pelastaa henkensä, että saisi taas kostaa ja näyttää, että Akon-Jara vielä eli ja toimi.
Sää kävi yön kuluessa yhä lenseämmäksi, keli pehmeni sikäli, että suksi sihisi yhä pehmeämmin, ja myöhemmin alkoi vihmoa vettä. Se oli pakolaisesta hyvä. Se vilkastutti myös aarniometsän eläinten elämää: huuhkajat huhuilivat, pienemmät pöllöt puputtelivat kelohongissa pesäreikiensä lähellä, metsäkanat naukuttivat, ja metsot soida kalistelivat. Akon-Jaran mieli ei tehnyt niitä häiritä. Hänellä oli vain yksi ajatus: paeta.
Mutta yön hiihdettyään hän arveli jo saavuttaneensa sellaisen etumatkan, etteivät suomalaiset ainakaan aamupäivällä voineet vielä olla kintereillä. Kun hän aamun valjetessa tapasi tuoreet hirviemon ja vasikan jäljet, hän ei voinut enää metsästysvaistoaan hillitä. Hän muisti, miten makeata on vartaassa paistettu hirvenvasikan liha. Vesi tahtoi herahtaa metsäläisen kielelle sitä ajatellessa.
Hänen ei tarvinnut pitkältä hiihtää, kun näki hirviemon kurottelevan haavan ritvoja puron rannalla. Hän painautui pensaiden taa kyyrylleen ja kurkisteli sieltä vasikkaa, joka varmasti oli makaamassa jossakin lymypaikassa emon lähellä. Äärimmäisen varovasti hän lähti kiertämään otusta, hyvin tietäen ennestään, että ei ole leikintekoa joutua vasikkoineen elävän hirviemon kavioiden kopisteltavaksi; kerran sellainen hurjistunut emakko oli katkaissut häneltä käsivarren,ja Akon-Jara oli monta viikkoa saanut maata ja parannella särkynyttä jäsentään. Tätä muistellessaan hän oli malttamaisillaan mielensä ja lähtemäisillään matkaansa jatkamaan, kun hän kuusen juurella huomasi ruskeanharmaan vasikan. Hän jännitti jousensa, tähtäsi lavan taakse ja laukaisi. Mölähtäen hyppäsi hirven vasikka jaloilleen, mutta samassa singahti toinenkin nuoli sen vatsan läpi ja muutamia kertoja kahdelle jalalle hypättyään eläin kaatui kuolleena maahan.
– Ei näy vielä pettävän Akon-Jaran silmä eikä käsi! huudahti ampuja puoliääneen ja lapsellisen riemukkaasti.
Mutta hänen ilonsa loppui lyhyeen, kun hän huomasi emohirven harppaavan täyttä vauhtia vasikkansa luo.
Akon-Jara tiesi vanhastaan, että hirvi puolustaa vasikkaansa vimmatusti ja kostaa viholliselle. Sen tähden hän aikoi piilottautua tiheän kuusen juureen. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Nähtyään vasikkansa verissään hirvi juoksenteli sen ympärillä silmät suurina, sieraimet ammollaan hyvin raivostuneen näköisenä. Se huomasi Akon-Jaran ja hyökkäsi päälle. Tiheä oksikko esti kuitenkin sitä pääsemästä mieheen käsiksi ja kun Akon-Jaralla ei ollut halua antautua kaksintaisteluun, kiipesi hän puuhun kuin ahdistettu apina, pudottaen jousensa, nuolivarastonsa ja eväslaukkunsa puun juurelle. Kaikki kävi niin nopeasti, että hirvi ennätti vain kerran turvallaan töykätä jalkaa. Jos sillä olisi ollut petoeläimen ominaisuuksia, olisi se ehtinyt hampaillaan tarttua metsäläisen koipikenkään ja vetää miehen alas, mutta naarashirvi kurittaa vihollistaan vain jaloillaan.
Kylliksi korkealle päästyään metsästäjä katseli haikeissaan väliin puun alla ärhentelevää hirveä, väliin jonkin matkan päässä makaavaa vasikkaa. Sitä mies mielessään pahoitteli, ettei ehtinyt edes verta juomaan nuolen haavasta eikä maksaa kaivamaan. Ja nälkäkin jo tuntui suolissa kurisevan pitkän ja ankaran hiihdon jälkeen.
Vähän aikaa puuta kierreltyään hirvi palasi kuolleen vasikkansa luokse, käänteli sitä turvallaan puolelta toiselle ja huomattuaan sen makaavan liikkumattomana jäi pitkäksi aikaa pää alaspäin painuneena seisomaan.
Akon-Jara yritti jo laskeutua alas, aikoen lähteä hiihtämään edelleen, mutta kuultuaan rapinaa hirvi palasi puun juurelle takaisin. Kuin metsäkoira, joka on ajanut ilveksen puuhun, se kierteli levottomana ympäri katsellen ihmeissään sille outoa petoa ja toisinaan suurin sieraimin veti vainua kuin lehmä, joka aavistelee karhun olevan lähimailla.
– Olisi jousi ja nuoli mukanani, niin silmään ampuisin, ähkyi Akon-Jara tuskissaan, kun pelkäsi perästä tulevia ehkä enemmän kuin hirveä. Vuoroin hän korvat höröllä kuunteli metsän ääniä, kuuluisiko sieltä suomalaisten vainolaisten suksien sihinää, vuoroin taas mietti pelastuskeinoja.
Kuusi, jossa hän istui, oli hyvin naavainen. Kun hän tiesi tulentekopuiden jääneen vielä selkään, hän arveli että hirvi ehkä pelkää tulta. Hän otti tulipuut, kaksi tervaksista kapulaa, käsiinsä ja hankasi niitä vimmatusti yhteen. Viimein kohosi niistä savusäie ja hetken kuluttua leimahtivat kuivat naavat, joita hän piti hiiltyneen paikan lähellä, tuleen.
Kuusen naavat olivat kuitenkin sikäli yön usvien kostuttamat, ettei niistä saanut sopivia tulipommeja; ne sammuivat heti alkuunsa ja Akon-Jaran täytyi jättää sikseen koko puuha. Sitten hän koetti loitsutaitoaan, mutta hirvi ei siitäkään näyttänyt välittävän.
Näissä kokeiluissa kuluivat tuskalliset päiväsydämen hetket. Kauhuissaan Akon-Jara jo ajatteli suomalaisten tuloa ja kaikkea, mitä sen jälkeen seuraisi. Hänellä ei ollut oikeuttakaan odottaa heiltä armoa, koska ei sitä itsekään ollut kenellekään antanut. Hän jo kuvitteli mielessään, kuinka voitoniloiset viholliset hänet nuolillaan ampuisivat puusta alas kuin ahman tai ilveksen, ja kuinka he sitten pitäisivät peijaita paistellen hänen ampumansa hirven lihaa. Kaikki tuo sai hänet kiihtymään, nostatti hänessä epätoivon rohkeutta, ja hän päätti ennemmin sortua hirven jalkoihin kuin suomalaisten nuoliin.
Mutta silloin muuttui tilanne toisenlaiseksi – kiitos siitä karhun tarkalle hajuaistille. Äkkiä hirvi sihkaisi sieraimiinsa, nosti päänsä korkealle ja lähti pitkin loikkauksin juoksemaan metsään.
Akon-Jara oli varma, että hänen vainolaisensa jo tulivat, kun hän huomasi suuren, sammalenkarvaisen eläimen turpa maassa kävelevän kuusten takaa hirven vasikan luo. Karhu oli saanut sieraimiinsa tuoreen lihan hajun ja kulki nyt sitä kohti hieman epäröivin askelin.
– Kun yhdestä pahasta pääsee, toinen tulee eteen, ajatteli kuusen vanki uskaltamatta vielä laskeutua maahan.
Siihen aikaan ihmisen ja karhun välinen suhde oli hieman toisenlainen kuin nykyään raudan ja ruudin aikana. Silloin molemmin puolin pidettiin toisiaan lähes tasavertaisina taistelijoina: ihminen ei kivi- ja pronssikärkisin nuolin ja keihäin monesti uskaltanut metsänkuningasta hätyytellä, eipä juuri muulloin kuin talviunen aikoina; karhu taas puolestaan ei pahoin pelännyt metsämiestä, kun se harvoin näki kahdella jalalla kulkijan eikä sitä vielä vaistokaan varoittanut. Molemmat katselivat silloin toisiaan pikemmin uteliaina kuin vihan ja pelontunteen vallassa. Mutta metsästäjän koiraa karhu jo silloin pelkäsi, minkä seikan "koirankuonolainenkin" hyvin tiesi.
Äsken talviunestaan herännyt kontio oli kovin nälkäinen; se ei tahtonut uskoa aistimiaan nähdessään edessään valmiin paistin, vieläpä parhaimman herkkupalan, mitä se saattoi ajatella. Se asetti voimakkaat käpälänsä ruhon päälle ja puri rintapäästä paloja niin innokkaasti, että luiden rouske kuului selvään kuusessa istujalle, joka myös näki pedon pienten pippurisilmien tyytyväisinä välkähtelevän.
– On sillä heittiöllä leuat ja hampaat! ihmetteli Akon-Jara. – Olisipa minullakin sellaiset aseet luonnostaan ja sellainen voima käpälissä! Minä nyt tahtoisin ennemmin olla tuo karhu, kuin Akon-Jara, viheliäinen metsänerakko, jota kaikki vainoavat, mutta joka myöskin itse kaikkia vainoaa.
Kun karhu tapansa mukaan painautui vatsalleen maahan ateriaansa lopettamaan ja kun vasikasta olivat enää vain jalat ja selkäranka jäljellä, arveli erakko ajan tulleen koettaa laskeutua puusta pakomatkaa jatkamaan.
Hiljaa, hyvin varovasti hän alkoikin laskeutua puusta toivoen karhun huomaamatta saavansa sukset jalkaansa ja aseet selkäänsä. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Karhu kuuli rapinan, katseli pitkään sinne päin, mistä se kuului, ja murisi pahaenteisesti.
Aarniometsän erakko tiesi ennestään, että karhu on kiukkuinen ruokarauhan häiritsijöille ja että se haaskalta useimmin päälle hyökkää. Sen tähden hän piti viisaimpana istua paikoillaan ja vielä odottaa, varsinkin kun hän karhun tavat tuntien tiesi sen hyvän aterian päälle nukkuvan sikeästi.
Mutta niin tarkka erämaan tuntija kuin hän olikin, teki hän tässäkin väärän johtopäätöksen; hän ei ottanut huomioon poikkeusta – nehän usein yllättävät tarkankin tilanteiden arvioijan. – Hän ei tiennyt, että karhu söi siinä hänen edessään ensimmäistä ateriaa talvihorroksesta herättyään, ja kun karhu ei ollut mitään syönyt talviunensa aikana, oli syksyisistä ruuanjätteistä kuivunut suolistoon kova tulppa, joka salpasi siellä ruuan kulun ja sai aikaan ankaran ähkyn. Akon-Jaraakin aluksi huvitti nähdessään kontion valitellen kierivän maassa, köyristelevän selkäänsä, nousevan puita vasten kahdelle jalalle, syleilevän niitä ja raapivan kuorta kynsillään. Ja vähän väliä se karjui tuskasta, minkä huomasi siitä, että jokaiseen ärjähdykseen yhtyi valittava Ioppusäe.
Ei toki tullut sitä puuta puistelemaan, missä erakko istui. Onneksi se vähitellen etääntyi vähän väliä lumessa kieriskellen.
Kuultuaan, ettei erämaasta kantautunut muita hälyttäviä ääniä, Akon-Jara laskeutui alas kiusallisesta vankeudestaan, keräsi tavaransa, otti sukset kainaloonsa ja lähti kävelemään pohjoiseen, saamelaisten kesämajoja kohti. Kun hänen jälkensä olivat miltei karhun jälkien kaltaiset, arveli hän siten viivyttävänsä vainolaisiaan.
Olihan Akon-Jara monesti ennenkin ollut kiukkuisten vihamiesten ajettavana: milloin lättäjalkaisten lappalaisten, milloin sitkeiden suomalaisten. Mutta enimmän hän pelkäsi viimeksimainittuja, jotka eivät hevillä hellittäneet.
– Riivatun suomalaiset! hän mutisi partaansa. Mikä lieneekään miehen roikale se pitkä, Kuninkaaksi mainittu, mutta jos se olisi muutamia askeleita tullut lähemmäksi harjun rinteellä, niin tuskinpa nyt enää minua ajaisi. Hyviä olivat hiihtämään ne kolme: illalla ne ehkä ovat taas perässäni. Mutta silloin jo olenkin Nevalla ja ajajille tulee siellä muutakin tekemistä.
Akon-Jaran aivoissa oli näet syntynyt oivallinen ajatus, mikä oli alkuisin ketun viekkaudesta. Hän oli toisinaan repoa ajaessaan tehnyt sen huomion, että se pelastaakseen oman nahkansa johdattaa vihollisensa jonkin toisen eläimen lymypaikalle, milloin pesässään talviuntaan nukkuvan karhun asunnolle, milloin ilveksen luolalle tai ahman makuusijalle. Pahaa aavistamaton peto joutuu siten ketun sijasta ja sen viekkauden vuoksi erämiehen maalitauluksi.
Hän tiesi, että niihin aikoihin keväällä lappalaisetkin saapuvat Nevalle lohia kalastamaan. Akon-Jara muisti tarkoin niiden asuntopaikat ja päätti johdattaa jäljessä tulijat suoraan niiden syliin ja pujahtaa itse syrjään kuin koira veräjästä. Se ajatus häntä niin miellytti, että hänen täytyi itsekseen naurahtaa ja omaa viisauttaan kehaista.
– Tapelkoot sitten keskenään, konnat!
Pitkiin aikoihin ei suomalaisen Kalevan heimon leiriin oltu tuotu hälyttävämpää tietoa kuin se, minkä Kuningas Äyräpää ja Tiera kertoivat. Se nostatti koko leirin kuohuntatilaan.
– Akon-Jara on suljettu luolaansa, huomenna hänet kaivetaan kuin myyrä käytävästään.
– Tuopihan isä Akon-Jaran tänne, pyytelivät lapset isiltään.
Sillä ne erämiehet, jotka kalevalaisten kotakylistä olivat edellisinä kesinä käyneet Nevan rannoilla lohia ja taimenia pyytämässä, kertoivat pitkinä talvi-iltoina takkavalkean ääressä ihmeellisiä tosikertomuksia metsien erakoista, "koiraukuonolaisista", eräästä hajonneesta ja lyödystä kansanheimosta, joka oli Karjalan kannakselle tullut, karvaisista kummituksista, joiden kasvoissa ei liioin näkynyt paljasta ihoa muualla kuin nenän päässä, ilkeistä ryöväreistä ja varkaista, joilta ei tahtonut säilyä elävä eikä kuollut omaisuus. Ja miltei kaikki näiden salaperäisten metsien asukkaiden mieltä jännittävät ominaisuudet sijoitettiin niiden kuuluisimpaan mieheen, Akon-Jaraan, josta näin ollen oli tehty suorastaan tarumainen henkilö. Hänellä peloiteltiin lapsia, kun ne olivat tottelemattomia: "Akon-Jara tulee, Akon-Jara ottaa sinut, ellet tottele." Ja tämän uhkan edessä uppiniskaisinkin taipui. Toisinaan naisetkin olivat muka nähneet Akon-Jaran hiiviskelevän kalevalaisten talviasuntojen läheisyydessä Peipsenjärven rannoilla, mutta se oli pelkkää kuvittelua; mielikuvitus maalaili heille niin eloisia kuvia hänestä, että he luulivat niitä omin silmin nähneensä. Kukaan ei silloin aavistanutkaan, että Akon-Jara oli paljon suurempaan mutta hajanaiseen kansaan kuuluva yksilö, kansaan, joka myös pyrki riistarikasta ja kaunista Suomenmaata omakseen valtaamaan.
Ei siis ihme, jos Kalevan uroot aamulla miehissä lähtivät Kuninkaan ja Tieran avuksi. Heidän joukossaan nähtiin heimon vanha tietäjä, Talla, taikakaluineen, urhoollinen, nuori Kolipää, leveäharteinen Paksujalka, kekseliäs Ikäheimo sekä kymmenkunta nuorta miestä.
Kirvu jäi nyt pois.
Kalevalaisten tapana ei tosin ollut käyttää liian suurta ylivoimaa, he mieluimmin taistelivat mies miestä vastaan, mutta tämän vihollisen kukistamista pidettiin suorastaan heimon elinehtona. Vieläpä kuiskailtiin, että Akon-Jara ei kulkisikaan yksin omilla asioillaan, vaan että hän vakoilisi yhtä rintaa sekä lappalaisten että suomalaisten puuhia ja veisi niistä tiedon "koirankuonolaisten" päämiehille "Suurenjärven" (Laatokan) taa.
Seuraavana päivänä ja samaan aikaan kun Akon-Jara istui eläinten vankina, oli hänen "pesänsä" ympärillä vilkasta tohua: tukkopuita kiskottiin oikein miesvoimin käytävästä, päältäpäin kivisellä tuurakirveellä jystettiin routaiseen maahan reikää, ja kun se saatiin puhkaistuksi maanalaisen asunnon keskiholviin saakka, usutettiin pörrökarvaiset karhukoirat sisälle. Kuningas oli varma, että "kuonolainen" pistää muutaman koiran kuoliaaksi, mutta sehän ei hänestä ollut suurikaan menetys hyvän saaliin rinnalla.
Mutta maan alta ei kuulunutkaan koirien rähinää eikä haukkumista. Sen sijaan ne kuuluivat järsivän luita kaikessa rauhassa jonkin sivukäytävän sopessa. Siellä siis ei ollut ketään.
– Onko se heittiö taaskin livahtanut käsistämme? päivitteli Kuningas.
– En usko, ennenkuin itse käyn katsomassa, tuumi Tiera laskeutuessaan reiästä Akon-Jaran asunnon pääkäytävään. Useita muitakin nuoria miehiä laskeutui siitä maan alle, majan avarampaan keskikäytävään.
Ihmistä sieltä ei löytynyt, mutta ihmettelemistä oli pitkäksi aikaa henkipaton asunnossa. Siinä oli sivukäytäviä jos jonnekin ja eräs niistä vei maanpinnalle; nyt heille selvisi, miten Akon-Jara oli päässyt pakoon; löytyipä suksenlatukin harjun takaa.
Keskikäytävällä oli nuotion sija ja sen ympärillä monien eri eläinten luita, keskentekoisia luu- ja kiviesineitä ja nahan palasia aivan kuin ketun pesässä.
Perin harmissaan lähtivät Äyräpään miehet hiihtämään paenneen perään, päättäen etsiä hänet uudestaan, vaikka erämaan toiselta laidalta. Kukaan ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Vihaisesti he vain survaisivat sauvansa lumeen ja lykkelivät eteenpäin yhä pehmeämpää hankea pitkin. Koirat sen sijaan välistä haukahtelivat kohdatessaan metso- tai teeriparvia sankoissa metsissä, häiriten siten erämaan syvää rauhaa.
– Lieneekö tuo ihminenkään, se Akon-Jara, epäili Talla. – Mikä lienee kuotolainen, metsäpiru, joka voi itsensä muuttaa näkymättömäksikin.
– Mutta tässähän on selvä suksenlatu. Jollei hän olisi lihaa, luuta ja verta, niin hän ei jättäisi jälkeä lumelle, selitti Kuningas.
Tallan epäilyt saivat uutta yllykettä, kun he näkivät paikan, jossa Akon-Jara oli puussa eläinten vankina istunut. Miten voi ihminen yht'aikaa temmeltää hirven ja karhun kanssa, niinkuin jäljistä päättäen näytti? Miten voivat karhun jäljet äkkiä muuttua suksenladuksi? Näihin kysymyksiin he eivät keksineet järjellistä vastausta.
Yksi ja toinen seurueen nuoremmistakin miehistä alkoi kyllästyä ajoon; he oikeastaan hieman pelkäsivät edessään pakenevaa salamyhkäistä oliota, jolla näytti olevan pahathenget vallassaan. He sangen mielellään tottelivat kuninkaan käskyä, kun tämä määräsi puolet miehistä palaamaan pääjoukon luo auttamaan sitä vaivalloisessa vaelluksessa uutta kotimaata kohti. Mutta Kuningas ja Tiera eivät hellittäneet.
KOLME KÄRPÄSTÄ YHDELLÄ TSKULLA.
Päivä oli jo kulunut iltapuolelle. Aurinko paistoi lämpimästi. Kiveliö loisti ja kimalteli sen säteistä. Nuori lumi oli hangen pinnalla pehminnyt puuroksi ja suurimmaksi osaksi sulanut vedeksi, vanha hankikin oli jo höltynyt liitoksistaan ja humahteli Akon-Jaran alla, kun hän yhä pohjoista kohti paineli.
Suksen latu tuli yhä syvemmäksi ja sompiin paatui takkalata lunta. Hiihto tuntui näistä syistä raskaalta. Mies olisi mielellään tehnyt nuotion ja paistanut päivällisekseen jäniksen, jonka hän aamulla oli kokon kynsistä ryöstänyt, mutta hän luuli suomalaisten vielä jatkavan ajoa. Heistä tosin ei ollut koko päivänä mitään kuulunut eikä vilahdustakaan näkynyt, mutta hänellä oli entisiä kokemuksia suomalaisten sisusta ja sitkeydestä tällaisilla retkillä. Sitäpaitsi joen piti olla jo lähellä ja sen takana oli saamelaisten kesäkylä, jonka hän aikoi kiertää ja eksyttää vainolaiset lappalaisten laduille. Silloin voisivat suomalaiset hiihtää suoraan lappalaisten kylään.
Se ajatus häntä hykäytti, mutta se ei saanut häntä unhottamaan nälkää, joka vihaisena kissana naukui hänen suolistossaan. Jalkaankin koski kipeästi joka potkulla.
– Senkin hirvi! Sillä oli liian kovat kaviot. Mutta oma oli syyni, oma tyhmyyteni saattoi minut tähän tilanteeseen. Oliko pakko lähteä ennen lumen sulamista hyvästä pesästä, eikö olisi ollut viisaampaa maata siellä kuin vanha karhu. Ei Akon-Jara tee enää milloinkaan näitä tyhmyyksiä, ei tee.
Hiihtäessään hän pronssiveitsellään leikkasi jäniksen reiden ja raastoi siitä lihaa hampaillaan. Se poisti pahimman nälän, vaikka se oli Akon-Jaran mielestä liian laihaa ja liian mustaa eikä verrattavissakaan poron, "vinkujaisen" ja mäkättäjän lihaan; jota ensinmainittua hän vain kerran oli saanut syödä. Vihaisesti hän viskasi luun syrjään samalla katsahtaen taaksensa.
Näky, joka häntä siellä kohtasi, sai polvet vapisemaan.
Kaksi suomalaista suksimiestä laski mäkeä alas hänen perässään tuskin kahdensadan askelen päässä. Akon-Jara ponnisti myötämäessä voimainsa takaa. Kipeään polveen pisti silloin niin, että maailma musteni silmissä. Ei ollut enää ajattelemistakaan pakoon.
Mitä oli tehtävä? Oliko heittäydyttävä maahan ja tekeydyttävä kuolleeksi vai oliko työnnyttävä tiheän puun juureen ja koetettava ampua sivu hiihtäviä, taikka...? Akon-Jaran hätäiset ajatukset katkesivat hetkeksi, mutta sitä voimakkaammin ne sitten työskentelivät, kun oikea pelastuskeino iski kuin salama hänen päähänsä.
Edessä oli tiheä, pitkäoksainen kuusi, mainio piilo- ja pelastuspaikka. – Puuhunhan ilveskin viimeisessä hädässä nousee, samoin karhu, ajatteli erakko. – Tulkootpa sieltä ottamaan!
Ja nopeasti kuin apina hän kiipesi tanakoita oksia myöten puun puoliväliin ja kiersi rungon suojaan.
Parahiksi hän ennätti suojaan, kun Kuningas ja Tiera laskivat puun sivu, mutta palasivat pian takaisin, kun latu loppui. Tottuneiden metsästäjäin terävin silmin he etsivät kadonnutta ryteiköstä, puiden juurista ja puista. Ja pian he hänet huomasivatkin, sillä ihminen ei meidän puissamme voi piileksiä.
Kuningas Äyräpää viittasi kuuseen mitään virkkamatta.
– Akon-Jara, tule heti alas ja antaudu, minulla on sinulta kysyttävää! huusi Kuningas.
Ei vastausta.
– Minne olet, ryöväri, vienyt vaimoni Muola-emännän, jonka ryöstit.
– Ei Akon-Jara, vaan saamelainen vieny, kuului puusta.
– Valehtelet! Jollet heti tunnusta, niin ammumme läpi kuin ahman.
– Ei Akon-Jara ryöstäny.
– Kyllä opetan sinut puhumaan totta, kun ensin saan sinut maahan. Täysi on jo muutenkin mittasi.
– Suoliisi sinut hirtämme, uhkaili Tierakin.
– Olisi tuo otus ammuttava niin, ettei se heti kuolisi. Pitäisi sitä ennen saada häneltä kiristetyksi totuus, kuiskasi Kuningas.
– Oletko nähnyt lastani? kysyi Akon-Jara.
Miehet luulivat erakon tekevän pilkkaa ja siksi he vastauksen lähettivät nuolen muodossa.
Samassa suhahti puusta erakon ampuma nuoli. Ähkien Tiera veti nuolen lihankappaleiden kera käsivarrestaan. Mutta Akon-Jara näytti istuvan ihan vahingoittumattomana kuusen rungon takana, joka tiheine oksineen oli häntä suojannut.
– Kautta Ukon nuolen vannon, ettet enää pääse käsistämme, konna, puhisi Tiera näreen takana.
– Ole varovainen, älä antaudu aukealle! varoitteli Kuningas, joka myös puun takaa tähysteli heittiötä asetellen nuolta jänteeseen. Muista, että ylhäältä ammuttu nuoli uppoaa syvemmälle kuin alhaalta ylöspäin.
Hänen ei olisi enää tarvinnut Tieraa neuvoa, nuoli oli hänet jo opettanut varovaisemmaksi. Puun suojassa kulkien hän ensin loittoni metsään, kiersi puiden taitse kuusen suojaan päästäkseen paremmalle ampumamatkalle ja alkoi sieltä ammuskella. Jonkin aikaa Akon-Jara oli sananmukaisesti nuolisateessa, kun molemmat suomalaiset ampuivat minkä kerkesivät, ja "koirankuonolaisella" oli täysi työ suojellessaan ruumistaan. Se ei kuitenkaan täysin auttanut. Useimmat nuolet tosin iskeytyivät puun runkoon tai kilpistyivät syrjään oksista, mutta muutamat lävistivät turkin ja haavoittivat lievästi; puhkaisipa muuan niistä jäniksenkin, joka vielä oli hänen selässään, toinen pyyhkäisi korvallista niin läheltä, että repäisi tukkaa mukaansa. Pahimman nuolituiskun lakattua Akon-Jara vastasi tarkasti tähdäten ja harvakseen, koska hänellä oli vähän nuolia.
Ja vahventaakseen asemaansa Akon-Jara taitteli oksia ja rakensi niistä ympärilleen etuvarustuksen. Sen jälkeen hän näytti istuvan kuin talaalla, jossa karhua vahdataan.
– Meidän on muutettava taistelutapaa! huusi Tiera. Meistä on jommankumman kiivettävä puuhun ja pudotettava piru keihäällä alas.
– Ei, poikani! Huomaat kai, että hänen, joka on ylempänä, on parempi pudottaa puuhun kiipeäjä alas, virkkoi Kuningas harmistuneen näköisenä. Minulla on parempi keino. Metsäpaholainen tulee kohta itse alas.
– Mikä keino?
– Kohta näet.
Ja Kuningas vetäytyi puun suojaa hyväkseen käyttäen etäämmäksi metsään, keräili sieltä kuivia risuja, naavoja ja koivupökkelöitä sekä tuohenpalasia, sitoi ne sitten pitkän seipään nenään ja sytytti tukon tuleen. Tällä soihdulla hän toisen lähellä olevan kuusen takaa kurkottaen sytytti naavaisen kuusen tuleen, jossa vihollinen oli saarrettuna. Kevätahavan kuivattamat naavat ja ritvat syttyivät nopeasti kuin tappurat, ja pian liekkien tuliset kielet ruuvikierteisinä kohosivat juuresta latvaan singoten säkeniä korkealle ilmaan.
Akon-Jara huitoi puussa ympärilleen kuin hullu iskien kuusenoksilla liekkeihin ja hajoittaen samalla varustuskehän ympäriltään.
– Pitääkö lisätä löylyä? kysyi Tiera – suomalaiset jo näihin aikoihin käyttivät saunoja.
Mutta sen sijaan, että Akon-Jara hiiltyneenä könttinä olisi pudonnut hangelle, luisti hän koivun konkeloa myöten mäntyyn, joka oli vain sylen päässä, ja koetti kätkeytyä sen laajaan latvaoksikkoon.
Kuningas ja Tiera voivat nähdä, että "koirankuonolainen" oli säilynyt melkein vahingoittumattomana. Turkki vain vielä savusi, mutta sammui miehen huitoessa sitä puun lehvillä. Hiihdon aikana hiestynyt nahka oli miestä suojellut pahimpien liekkien humahtaessa hänen ylitsensä.
Kuningas Äyräpää pyyhki epätoivoisena manaillen hikeä kulmiltaan.
– Sehän kuin orava puittaa puusta toiseen.
– Se on täällä erämaassa oppinut kaikkien eläinten tavat. Nyt se istuu tuolla "aihkin" latvuksessa kuin huuhkaja, katsoa killistellen meitä. Taitaisi vielä ampuakin, jos olisi nuolia.
– Kyllä sen kynnet vielä kärvennämme.
– Tarkoitatko, että vielä koettaisimme savustaa.
– Niin, kaadamme puun maahan, niin tottapa mieskin tulee mukana.
Tieran silmissä leimahti vahingonilo.
Suuren puun kaataminen olisi kivi- ja pronssiaseilla ilman muita apukeinoja ollut vaikea tehtävä.
Mutta tuli poltti suurimmankin puun poikki vähällä vaivalla, vaikkakin hitaanlaisesti.
Kuningas ja Tiera keräilivät metsästä kuivia risuja ja tekivät tulen hongan juurelle. Akon-Jara puun latvasta seurasi tätä työtä erittäin tarkkaavasti, kurkistellen sivuille ja alas kaartuvien oksien lomitse kuin metso, jota koirat haukkuvat. Hänellä oli käsissään jousi ja ainoa nuoli, mitä vielä voi käyttää. Oli hänellä toinenkin, mutta siitä oli kärki lohjennut. Hän ei kuitenkaan raskinut ampua niin etäältä.
Kun liekit alkoivat ahnaasti nuoleskella puun tyveä, valtasi Akon-Jaran epätoivo. Hän tiesi, että kaatumista hongan mukana seurasi joko kuolema tai vaaralliset vammat ja että hän nyt oli tuomittu joutumaan vainoojien käsiin.
Hän katseli ympärilleen kuin apua odotellen, mistä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Silloin hän kuuli koiran haukuntaa pohjoisesta. Ja kun hän kääntyi katsomaan sinne päin, näki hän joen jään puiden latvojen lomitse ja joen takaa savua kohoavan. Iltataivasta vasten se kumpuili niin somasti keveään, keväiseen ilmaan ja laskevan auringon rusko sitä koreasti värjäili. Siinä muutaman kivenheiton päässä oli siis Neva ja sen takana saamelaiset. Akon-Jarasta oli hyvä, että ne olivat jo kesäkyläänsä ehtineet. Ehkäpä... Hän ei uskaltanut ajatella ajatusta loppuun, sillä sen mukaan hän odotti apua toisilta vihollisiltaan. Mutta kun kerran oli kuoltava, oli henki annettava mahdollisimman kalliista hinnasta. Ja Akon-Jaralle ailahti mieleen erinomainen ajatus: oli koetettava houkutella lappalaisia paikalle.
Kuningas ja Tiera eivät voineet käsittää, miksi Akon-Jara, joka koko ajan oli ollut vaiti kuin kala, yht'äkkiä alkoi kamalasti mylviä ja mölistä.
– Ammuu, ammuu, ammuuuuuu...
Metsäläinen matki villihärkää niin mestarillisesti, että molemmat hänen piirittäjänsä ensin katselivat ympärilleen ja tapailivat keihäitään, kunnes ääni toistui. Useita kertoja hän toisti matkintansa pitäen väliin tauon, jolloin hän tarkasti seurasi, minkä vaikutuksen se teki kylässä.
Suuret villihärät tekivät myöskin lyhyitä vaellusretkiään siihen aikaan Pohjolan metsissä: kulkivat kesän tullen pohjoiseen, ei kuitenkaan Karjalan kannasta kauemmaksi, ja vetäytyivät talven tullen etelämmäksi lumettomille maille. Toisinaan sattui jokin yksilö keväällä tulemaan liian varhain ja joutui silloin usein metsästäjän saaliiksi. Sekä saamelaiset että suomalaiset pitivät suuressa arvossa sen lihaa ja erittäinkin sen paksua nahkaa, josta tuli mainioita hihnoja. Akon-Jarakin oli joskus keväällä hirvenhiihdon aikana kohdannut näitä jykeviä otuksia ja vahvassa lumessa saanut kaadetuksikin. Hän tiesi myöskin, että villihärän ammuminen siihen vuodenaikaan sai lappalaiset liikkeelle.
Erämiehillä on yleensä vilkas ja fantastinen mielikuvitus, eivätkä kivikauden metsästäjät tehneet siinä poikkeusta: kuultuaan tai nähtyään otuksista yhdenkään todellisuutta vastaavan piirteen täydensivät he muun omasta mielikuvituksestaan. Kun lappalaiset kuulivat Nevan yli härän ammumista matkivan äänen, ei se heidän mielestään voinut lähteä muun kuin metsähärän suusta.
Eikä aikaakaan, niin Akon-Jara korkealta tähystyspaikaltaan huomasi ovelan juonensa onnistuvan: hän näki joukottain lappalaisia hihnoihin sidottuine koirineen lähestyvän joen jäätä.
Akon-Jara ei oikein tiennyt metsänkö vai ukkosenjumalaako olisi pitänyt kiittää. Sydänkin jyskytti kuin moukari kylkiluihin. Mutta Kuningas ja Tiera istuivat silloin aivan huoletonna havujen päällä odottaen, että tuli tekisi työnsä. Toisinaan kävi Tiera keihäällään kaapimassa hiiltä puun tyvestä, että tuli nopeammin polttaisi hongan poikki.
– Kun vain ehtisivät ajoissa... Olisikohan niitä vielä kiirehdittävä.
Ja metsäläinen luikautti vielä kerran niin, että kaiku monesta kunnaasta vastasi.
Mutta sillä oli päinvastainen vaikutus. Lappalaiset pysähtyivät kuuntelemaan ja näkivät savun nousevan vastaiselta rannalta. Metsähärkä ja savu eivät sovi yhteen, ei ainakaan kukaan Vuoksen saamelaisista ollut nähnyt metsähärkää savulla. Sen tähden lappalaiset tekivät toisen päätelmän: suomalaiset olivat muka karjoineen muuttaneet vastakkaiselle rannalle.
Ja Akon-Jara näki surukseen saamelaisten kääntyvän takaisin ja hiihtävän kotiinsa vieläkin kiivaammin, kuin olivat äsken lähestyneet.
Sillä välin oli aurinko painunut jo puiden latvain tasalle; sen viimeiset säteet silailivat vielä maisemia pian katoavalla kullallaan. Pohjoinen taivas pohotti punaisena ennustaen lämmintä ilmaa seuraavaksi päiväksi eikä kovin kylmiä öitäkään.
Miehet olivat väsyneet pitkästä hiihdosta ja jännityksestä. Kun Kuningas arveli, että honka kaatuisi vasta seuraavana aamuna, tekivät piirittäjät itselleen toisen tulen, asettivat kuusen havuja sen lähelle hangelle ja nukkuivat vuoron perään toisen aina vahtiessa vankia.
Puoliyön tienoilla kuuli Tiera ympäristöltä outoa rahinaa, tuntui kuin suksimiehiä lähestyisi nuotiota. Hän herätti Kuninkaan sikeimmästä unestaan ja molemmat miehet tarttuivat aseihinsa. Mitään ei näkynyt, mutta sen sijaan alkoi suhahdella nuolia joka taholta, eivätkä Kuningas ja Tiera tienneet, minnepäin hyökätä.
– Älkää ampuko, saamelaiset, me olemme teidän ystäviänne, ajamme "koirankuonolaista".
– Ystäviä? ihmetteli joku metsästä. – Suomalaiset saamelaisten ystäviä!
– Emme ole tulleet teidän alueitanne valtaamaan emmekä pyyntipaikkoja omaksemme ottamaan. Metsää ja vettä on molemmille kansoille.
– Antakaa pois aseenne!
Suomalaiset viskasivat hangelle keihäänsä, jousensa ja veitsensä, he kun luottivat hyökkääjäin hyväntahtoisuuteen. – Eikä ollut tapana tappaa yksinäisiä erämiehiä, mutta aseet heiltä aina vallattiin vahvemman oikeudella.
Saamelaisten päällikkö, koreaan peskiin pukeutunut Hirvaslompolo astui esiin ja kokosi aseet. Parikymmentä muuta miestä asettui hänen ympärilleen.
– Tämähän oli hyvä saalis! hän huudahti Kuningas Äyräpään tuntiessaan.
Hän viittasi miehilleen, jotka sitten sitoivat hihnoihin molemmat suomalaiset.
– Tällaista vieraanvaraisuuttako saamein päällikkö osoittaa suomalaista kohtaan? Etkö muista, että paljon suomalaisia tulee perässä, hyvin paljon. Eikö Akon-Jara ole myös saamelaisten vihollinen. Hän on tuolla puun latvassa.
Lappalaiset innostuivat pyydystämään Akon-Jaraa. Metsien erakolla oli lujat hermot, niitä ei liika kulttuuri ollut kerinnyt pilata, mutta moista koettelemusta ne eivät sentään kestäneet. Kun hän puusta voi seurata, että liekit hetki hetkeltä kalvoivat yhä ohkaisemmalle kaulalle hongan tyveä ja kun puu alkoi, vaikka ilma oli tyyni, hiukan huojahdella, tuli hän yhä levottomammaksi. Hän katseli ympärilleen maahan tarkastellen paikkoja, mihin honka kaatuisi ja oliko mitään mahdollisuuksia paeta.
– Kohta se on maassa! kuiskailivat saamelaiset siirtyen ulommaksi.
– Akon-Jara tulemas maahan, Akon-Jara antautumas. Minä antamas hyvä lahja, hyvä taikakalu.
Hän heitti jousensa ja nuolensa maahan ja laskeutui sitten itsekin puun juurelle asettaen kätensä ristiin rinnalle antautumisen merkiksi.
Lappalaisen päällikön poika aikoi heti pistää hänet keihäällään kuoliaaksi, mutta joku vanhempi mies teki kädellään torjuvan liikkeen.
Kovin oli metsäläinen avuttoman ja kurjan näköinen seisoessaan ahdistajainsa edessä. Parta ja hiukset olivat puoleksi kärventyneet, turkkinsa pahasti palanut ja savustunut, jäniskin, vitsalenkissä hänen selässään oli miltei musta ja paljas. Entinen hurjan villi uhma hänen käytöksestään oli kadonnut ja ruumiin sekä sielun lamaannus tullut tilalle. Lappalaiset veivät hänetkin mukanaan.
Lappalaiset kuljettivat vangit kyläänsä. Kaikilta kolmelta oli kädet sidottu hihnoilla selän taakse ja sitä paitsi oli heidät toisiinsa köytetty siten, että Kuningas ja Tiera hiihtivät rinnan ja Akon-Jara kolmen askelen päässä edellä. Heidän perässään kulki Hirvaslompolon poika suksisauvoja kantaen, mutta toiset miehet hiihtivät sivulla keihäs vasemmassa kädessä ja oikeassa suksisauva; kaikilla oli varusteet valmiina siltä varalta, että vangit lähtisivät karkuun.
Kesäkylä, jossa oli noin parikymmentä nahka- ja lisäksi puolikymmentä turvekotaa, oli joen niemekkeellä, majat aivan lähellä toisiaan. Tuskin oli saattojoukkue ilmaantunut saarten takaa näkösälle, kun koirat nostivat kylässä ankaran rähäkän. Ja voittosaaliin kera palaavat lappalaiset vastasivat siihen "oaa-oaa"-huudoin, joka siihen aikaan merkitsi samaa kuin: "voitto-voitto".
Koko kylän väki oli vielä jalkeilla ja varuillaan: miehet sota-aseissa, vaimot täysissä matkavarusteissaan ja ajoporot kylän reunassa valmiina. Sillä eihän ollut mahdotonta, että saamelaiset häviäisivät ja heidän täytyisi perääntyä. Kun voitonsanoma kuului joelta, synnytti se liikettä ja hälinää kylässä. Miehet ja poikaset riensivät rantaan tulijoita vastaan, mutta vaimot ja tyttäret kerääntyivät kotien edustalle.
Ilo kohosi ylimmilleen, kun saattue ehti kotakehän aukealle. Hirvaslompolo kuulutti alamaisilleen, mikä suuri voitto oli saatu, mainiten samalla vangit nimeltään.
– Akon-Jara...? Kuningas Äyräpää...? ihmettelivät vanhukset, jotka olivat näistä miehistä kuulleet paljon puhuttavan. Nämä olivat koko saamein heimolle antaneet paljon päänvaivaa ja jalkajuonia.
– Kolme kärpästä yhdellä iskulla, kehaisi saamelaisten päällikkö.
– Mutta kärpäset voivat vielä lentää, kun niiltä ei ole siipiä katkottu, sanoi heimon vanhuuttaan tutiseva Oukka-noita vankeja katsellen.
Poikasia huvitti enemmän karvainen ja risainen Akon-Jara. He kerääntyivät kehäksi hänen ympärilleen ivasanoilla häntä pommittelemaan:
– Mitä kuuluu metsän mörököllille?
– Peloittelepa nytkin marja- ja metsämiehiä!
Tytöt sen sijaan piileskelivät äitiensä helmojen takana ja kurkistelivat sieltä vihollisiaan.
Päällikön käskystä tehtiin kentälle nuotio, jonka ääreen vangit saivat istuutua jalkojensa päälle ja tarkoin vartioituina. Miehet kokoontuivat päällikön kotaan yhteiseen tärkeään neuvotteluun, joka näytti koskevan vankeja.
Mutta sillä aikaa Kuningas Äyräpää päällikön silmin tarkasteli lappalaiskylää ja arvioi sen asukasmäärää. Sen jälkeen hänen huomionsa kiintyi Akon-Jaraan, jota hän sydämestään vihasi senkin vuoksi, että tämä oli saattanut heidät satimeen ja myös siksi, että hän vieläkin epäili tätä syylliseksi Muolan katoamiseen. Koston ja vihan tunteet olivat hänessä niin voimakkaat, että ne saivat hänet hetkeksi unohtamaan, että hän itsekin istui nyt vankina ja että hänenkin kohtalostaan juuri päällikön kodassa neuvoteltiin. Murhaavan vihaisia silmäyksiä hän heitteli väsyneenä ja nälkäisenä kyyröttävään erakkoon. Jos hänen kätensä olisivat olleet vapaat, niin hän olisi hyökännyt kuin ilves niskaan ja nutistanut kuoliaaksi.
Tähän vaikutti kuitenkin ajon liiaksi kuumenneissa aivoissa synnyttämä kiihko eikä terve harkinta. Tarkemmin asioita punnitessaan siitä osa haihtui.
Eräässä merkityksessä Kuningas tunsi mielenkiintoa villiä kohtaan, vaikkei sitä suoraan myöntänyt; hän näet ihmetteli, että Akon-Jara oli tullut aarniometsässä toimeen ilman kenenkään apua, olematta millään tavoin tekemisissä yhdenkään ihmisolennon kanssa ja sitä paitsi vihollistensa vainoamana. Hän katseli nuotion valossa hänen jänteviä, pronssinkiiltoiseksi savustuneita käsivarsiaan, jotka turkinhihojen repaleista työntyivät paljaina esille, hän tarkasteli luolamiehen silmiä, joissa välkähteli eläimellinen pälyily ja terävyys; hän huomasi, että vanki istuessaan päätään kääntämättä seuraili ympäristöään silmillään.
– Valpas peto! myhäili Kuningas itsekseen miltei kokonaan unohtaen, että itsekin oli vaaranalaisessa asemassa.
Enimmän Kuningasta kiinnosti kuitenkin se, että Akon-Jara oli elämällään todistanut, kuinka ihminen on kekseliäin kaikista olennoista ja kuinka aarniometsä oli rikas luonnon antimista; eihän köyhässä ympäristössä olisi yksinäinen, kiviaseilla varustettu mies tullut toimeen ankaran talven yli.
Suomalaisten kesken oli nimittäin ollut kinaa siitä, voiko ihminen elää talvella niin kaukana pohjoisessa – lappalaisia he eivät silloin ottaneet lukuun, ne kun heidän mielestään olivat jotakin alempaa rotua. Kun puolivillikin mies yksin voi hankkia elatuksensa, niin tottapa silloin Kuninkaan mielestä paremmilla aseilla varustetut ja korkeammalla kehitystasolla olevat suomalaiset siellä elävät. Varsinkin vaimot olivat vastustaneet koko muuttoa, ja Muolan katoamisen jälkeen olivat pohjoiset seudut tuntuneet heistä miltei peloittavilta.
TAIKAKALUJA.
Nuotiolla istuessaan Kaima, vääräsäärinen ja pyöreänaamainen päällikön poika, muisti Akon-Jaran kiinni joutuessaan puhuneen joistakin salaperäisistä taikaesineistä, jotka olivat hänen hallussaan. Ajankuluksi hän halusi niitä katsella.
– Missä ovat taikakalusi, Akon-Jara?
– Povessa.
– Anna ne heti minulle!
– Ei voi, käsi olemas kiinni.
– Irroitan kätesi siksi aikaa.
Ja Kaima avasi hihnan silmukat oikean käden ranteesta ja olkavarresta, että vanki saisi etsiä esineitä. Akon-Jara kaivoi povestaan pullean nahkapussin ja puisteli sen sisällön turkkinsa liepeelle. Kuningas Äyräpää pani merkille, että siinä oli kaikenlaista kamaa: linnun nokkia, käärmeen pääkalloja, petoeläinten hampaita, kirkkaita kivipalasia, simpukan kuoria, mutta niiden ohella oli myöskin ihmisen muovailemia esineitä, osia kaulakoristeesta, jotka mitä suurimmassa määrin kiihdyttivät Kuningasta.
Hän näet huomasi erakon varastossa pari meripihkasta muovailtua helmeä ja kolme niin ikään reiällä varustettua pronssirahaa, jotka hän aikoinaan oli tavaran vaihtajilta vaimolleen hankkinut; tämä koriste oli ollut Muolalla kaulassa hänen kadotessaan.
– Mistä Akon-Jara sai helmen? kysyi Kuningas katkonaisesti ja huohottaen.
– Suomalainen vaimo viskasi maahan, kun saamelaiset hänet veivät.
– Vangit eivät saa mitään puhua! ärjäisi Kaima. – Vain silloin kun kysytään.
Erakon ihmeellinen kokoelma viehätti kuitenkin nuorta päällikköä sikäli, että hän ei huomannut, kun suurin merenvahainen helmi putosi Akon-Jaran helmasta lumelle ja että Kuningas sen kantapäällään painautti hyhmän sisään. Kaima miehineen siirtyi lähemmäksi nuotiota arvostelemaan voittosaalista. Häntä näyttivät koristeet erikoisesti kiinnostavan. Niitä näet kivi- ja pronssikauden neitoset ja naiset mielellään ottivat ystäviltään lahjoina vastaan ja niiden valmistaja oli sen ajan "kultaseppä", ensi luokan mestarismies.
Lappalaiset eivät olleet monesti nähneet meripihkasta eivätkä pronssista valmistettuja koristeita. Ja siitä syystä kerääntyivät kaikki naisetkin nuotiolle koruja arvostelemaan. Mutta vielä uteliaimmiksi he tulivat löytäessään kokoelmasta kirkkaan, ympyriäisen ja reiällä varustetun hopeakoristeen. Kukaan lappalaisista ei näyttänyt. olevan selvillä, mitä sillä tehtiin ja mistä aiheesta se oli. Se kulki kädestä käteen samoinkuin meripihkahelmetkin, niitä tutkittiin, tunnusteltiin painoa, ihailtiin väriä ja taisipa joku niitä kielelläänkin koskettaa.
Tätä tungosta ja huonoa vartiointia hyväkseen käyttäen Akon-Jara irroitti itse hihnat toisestakin kädestään, juoksi suksilleen, sivalsi läjästä sauvansa ja ennenkuin kukaan lappalaisista huomasi, hän luisti hyvää vauhtia törmää alas joen jäälle.
– Akon-Jara pakenee! huudahti Kuningas, joka ei vielä ollut oikein selvillä, valehteliko "koirankuonolainen" vai puhuiko totta kertoessaan, miten hän helmet oli saanut.
Lappalaiset usuttivat ensin paimenkoiransa pakenijan jälkeen ja lähtivät sitten itsekin. Pian hurtat kiihkeästi haukkuen ja vihaisesti vingahdellen kiirivät jäällä kuin pörröiset karvakuontalot ja hetkisen kuluttua kuului jäältä aikamoinen rähäkkä. Koirat olivat tavanneet "otuksen" ja kipenöitsevin silmin iskeneet hampaansa Akon-Jaran kinttuihin.
– Ota kiinni, ota kiinni! kiihoittivat takaa-ajajat.
Heidän ei olisi tarvinnut koiria usuttaa; ne tiesivät tehtävänsä itsekin, sillä koirilla on synnynnäinen vaisto vihata niitä, jotka isännällekin ovat vastenmielisiä ja erittäinkin niitä, jotka ovat luihun ja epäilyttävän näköisiä.
Ja paha olisi perinyt pakolaisen, ellei hän olisi käyttänyt tehokasta taikaansa lumotakseen ärhentelevät rakit. Heti kun hän oli kääntynyt niihin päin, katsahtanut niihin ja heittänyt niille lumottuja lihapaloja, vaikeni haukunta, hurtat seisahtuivat jäälle häntiään heilutellen ja sallivat Akon-Jaran jatkaa hiihtoaan.
Hurjasti hän ponnisteli eteenpäin riivannekelillä, mutta vimmatusti myös hänen vainolaisensa kahtena joukkona karskuttelivat perässä – kokouksenpitäjät jälkijoukkona. Tämä oli kuitenkin turhaa. Metsäläinen eksytti lappalaiset Nevan takaisessa metsässä. Hän luikki taas aamuyöstä jälkiä jättämättä, kun hanki tuli kantavaksi, uuteen maanalaiseen pesäänsä, jossa nälänkin uhalla päätti odottaa sulan tuloa.
Kuohunta lapin kylässä ja etenkin miehisten miesten lähtö pakolaisen perään herättivät toivon kipinöitä vangittujen suomalaistenkin mielissä, kun vain vanhuksia, nuorukaisia ja vaimoväkeä jäi heitä vartioimaan. Kummallakin heistä oli yhteisenä ajatuksena se, että sopiva tilaisuus oli tullut, kunhan vain olisi saanut hihnat irti käsistä. Tätä pyrkimystä heissä terästi lappalaisnoidan kaamea neuvottelu nuotion takana toisen yhtä vanhan ja kuivettuneen näköisen ukon kanssa: – Sanoinhan minä, mainitsi Oukka matalalla äänellä, joka hädintuskin kuului Kuninkaan korvaan, – sanoinhan minä, että kärpäsiltä olisi leikattava siivet. Nyt jo yksi niistä lentää ja nämäkin ehkä myös aikovat pyrähtää siivilleen, mutta eivät ne meiltä pääse. Oukka-ukko on yhtä viisas kuin vanhakin. Minä en ole yhtä armelias kuin nämä nuoret. – Ei muka saa tappaa vangittuja suomalaisia. Tulevat muka suurin joukoin kostamaan. Olisi ennemmin tehtävä orjiksi. Silloin niistä olisi muka hyötyä heimolle, kun ne opettavat uusia keksintöjä.
– On niillä piessoilla aseet: aurinko ja kuu välkehtii niiden teristä, mitä lienevätkään ainetta, kun eivät murene; vääntyvät vain kiveä iskiessä. Mitähän, jos vähän hioisi ennen käyttöä. Maistakoot sitten itse tämän terästä.
Ja ukko käveli sitten laakakiven luokse, jossa kylänväki tavallisesti hioi kiviaseensa teräviksi ja siloitteli sieviksi, asetti keihäänkärjen sen päälle ja alkoi hioa karskuttaa.
Suomalaiset eivät olleet epätietoisia siitä, ketä varten hän sitä hioi. Kylmät väreet kulkivat selkärankaa pitkin sitä ajatellessa. Ja kun toisetkin miehet kerääntyivät hiomista katsomaan ja uudesta aineesta tehtyä keihäänkärkeä koettelemaan, rimpuilivat miehet sillä aikaa hirveästi koettaen löyhdyttää hihnojen silmuksia käsistään. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet löyhtyvän. Kylmä hiki kostutti selkää ja ohimoita, kun ukko suoristautui tahkon luona ja murahti vankeihin päin kääntyneenä: – Eikö tuo jo pystyne.
Silloin vangit kimmahtivat pystyyn aikoen vaikka jaloin puolustautua puolihouriota ukkoa vastaan, jolle toinen kuului ivallisesti ilkkuvan: – Saatkohan enää kytkettyjä vankejakaan hengiltä. Tästä Oukka kimmastui tahtoen näyttää nuorille, miten miehiä seivästetään, ja survaisi aseensa ensin Kuninkaan rintaa kohti. Mutta kun miehet väistivät, keihäs suhahti heidän välistään, ja ukko tuupertui heidän jalkojensa juureen silmälleen. Silloin Kuningas kiskaisi oikeaa kättään niin voimakkaasti, että hihnan silmukka löyhtyi ja käsi niljahti irti melkein nahattomana. Samassa hän tempasi keihään maasta ja leikkeli sen terällä nahkasiteet molemmilta niin nopeasti, että lappalaiset seisoivat ihmeissään älyämättä käydä miehiin käsiksi tai hyökätä aseineen heidän kimppuunsa. Kun Oukka-ukko uudestaan kömpi ylös, potkaisi Tiera hänet selälleen palavaan nuotioon, jossa hänen karvapäällinen peskinsä kärventyi, ennenkuin hän ennätti siitä ylös.
Kirkuen lappalaiset juoksivat kotiinsa Kuninkaan uhatessa heitä keihäällään ja Tieran suksisauvallaan, minkä hän paremman aseen puutteessa oli maasta tavannut. Kuninkaalla ei kuitenkaan ollut halua tappelemiseen, siihen ei ollut aikaa, sillä suuri ylivoima oli jo tulossa joen jäällä.
Otettuaan lumesta sinne piilottamansa helmen hyppäsi hän suksilleen ja työntyi Tieran jälkeen.
Suomalaiset olivat jo kaukana joen törmän suojassa, kun lappalaisten pääjoukko palasi Akon-Jaran jäljiltä.
Hirvaslompolo oli kovasti harmissaan nähtyään, että suomalaisetkin olivat karanneet.
– Nyt ovat jo kaikki kärpäset lentäneet pois, kähisi Oukka.
– Ja noita on polttanut siipensä, äkäili päällikkö.
Nevan lappalaiskylässä oli keväisen yön aamupuolikin sangen levoton. Kukaan ei uskaltanut nukkua. Kuunneltiin kotien seinuksilla erämaan ääniä, kuiskailtiin, katseltiin vuoroin aamun sarastuksen valkaisemaan erämaahan, vuoroin joelle, jonka teräksenharmaa jää nousevan auringon säteiden sitä pitkinpäin sivellessä kimalteli.
Jotakin tavatonta oli tapahtunut: erämaan pyhä rauha oli rikkoutunut jo toisena iltana kesämajoille muuton jälkeen ja lähestyvä kesä näytti kaikista merkeistä päättäen uhkaavalta.
Kylän naiset vaativat Oukan hakemaan noitarumpunsa ja ennustamaan tulevia tapauksia ja pyysivät, että päällikkö konttaisi ulos kodastaan peräoven, pyhän posson kautta uhraamaan "jubmelille", jonka kuva, seita, seisoi kiveen muovailtuna niemen tyvellä.
UUSILLA ASUINSIJOILLA.
Sillä välin suomalaisten pääjoukko eteni aarniometsässä uusia asuinsijojaan kohden. Paksujalka asettui muuttokuormaston johtoon Kuninkaan poissaolon ajaksi. Se paikka olisi tosin jo kuulunut Kirvulle, heimon päällikön vanhimmalle pojalle, mutta hänkin oli nyt poissa.
Kulku kävi hitaammaksi, ja päivämatkat lyhenivät senkin tähden, että yökylmä kesti vähän aikaa. Jo ennen puoltapäivää hanki upotti. Ei ollut sosekelillä yrittämistäkään taipaleelle, siksi raskaat olivat kuormat, hyvin raskaat. Sittenkin tuupertui joka päivä juhtia kuormainsa eteen: hevosia väsyi taipaleelle ja niitä täytyi jäädä erityisesti ruokkimaan ja hoitamaan, että ne jälkijoukossa voisivat taivaltaa loppumatkan. Silloin Talla, heimon noita, myrtyneenä pakisi partaansa: – Vieraan noidan nuoli taas iski hevosta ristiluihin. Lapin velhot ovat tehneet taikojaan, mutta kyllä minä vielä niille kostan.
Ja heimon miehet katselivat halveksien voimatonta noitaa irroittaessaan raatoa valjaista ja asettaessaan uuden tilalle.
Mutta todellisuudessa eläimet sortuivat nälästä ja liikarasituksesta johtuneeseen sydänhalvaukseen.
Eihän se ollut ihme, että vetojuhtia nälkä ahdisteli kaikkein pahimmin. Hevosille ei ollut antaa ohria, kun kaskimaat siellä etelässä edellisenä kesänä olivat kärsineet kuivuudesta, tuskin niitä riitti tarpeeksi ihmisillekään ja heiniäkin oli matkassa vähän.
Ikävystyä tahtoivat niin eläimet kuin ihmisetkin pitkään matkaan: porsaat ja siat soittelivat ahkerasti puhalluspillejään kaivaten vapautta ja ruokaa, lampaan vuonat määkyivät, ja lapset äkämystyneinä itkivät, kun päiväkaudet piti istua reessä raskaissa turkeissa ja kun matkasta ehtyneet lehmät eivät antaneet enää ravitsevaa maitoa. Kun nämä erilaiset äänet yhtyivät, syntyi siitä kevätkajealla kauas kuuluva ruihu ja sorina, johon yhtyivät miesten lyhyet kehoitushuudot ja komentosanat. – Hei, eteenpäin... mitä sinä siinä ällistelet... oa-aa-oaa... siellä taas pisti joku päänsä puun taa... Kirvu, katso perään, ettei taas jokin kelkka kaadu myötämäessä...
Levähdyspaikoissa päiviteltiin, missä Kuningas ja Tiera niin kauan viipyivät.
– Onkohan Akon-Jara ne tappanut?
– Tai jos ovat molemmat joutuneet lappalaisten vangiksi?
– Tahi kaatuneet karhuja vastaan taistellessaan?
– Taikka jos noidat ovat heidät susiksi noituneet?
– Kuka meitä sitten johtaa, jos Kuningas kaatuu?
Tähän suuntaan puhelivat vaimot viimeisellä yöpuulla, kuvitellen pahimpia mahdollisuuksia.
– Akkojen lorua! kivahti Paksujalka. – Kaksi kalevalaista urosta selviää niistä kaikista, niinkuin monesti ennenkin.
Eikä aikaakaan, niin metsästä kuului hiihdon rahinaa ja molemmat ihka terveinä saapuivat jälkiä myöten tulille.
Kuningas ja Tiera istuutuivat rakovalkealle pyyhkien hikeä otsalta.
Kumpikin oli aluksi vaiti; molemmat istuivat allapäin ja näyttivät miettivän, mistä alkaisivat kertomuksensa.
– Missä on Akon-Jara? kysyi Kirvu.
– Mitäpä me hänestä, kun muut tärkeämmät asiat mieltämme painavat.
– Mitkä asiat?
– Äitisi Muola elää vielä, on joko lappalaisten orjattarena tai Akon-Jaran vankina.
– Muolako orjana?! huusivat naiset ja miehet melkein yhteen ääneen, miehet kimmahtaen pystyyn.
– Missä hän nyt on? Hänet on heti pelastettava!
– Siinäpä se kysymys onkin. – Lappalaisten talvikylässä jossakin kaukana tai erakon maapesässä.
Koko heimo kuunteli hiljaa, miltei liikkumatta, kun Kuningas kertoi monivaiheisen seikkailunsa. Mieliä masentava uutinen herpaisi heimon miehisiäkin jäseniä hetkiseksi, mutta sitten alkoi nyrkkejä, jousia ja keihäitä kohoilla ilmaan ja pyhä lupaus pääsi kuin itsestään urosten huulilta. Naiset hyrähtelivät itkuun.
– Me vapautamme Muolan!
Tällaiseen ratkaisuun Kuningas suunnitteluissaan pyrkikin. Oli hyvä, että heimo omasta aloitteestaan sen päätti. Heimon miesten käytös myöskin osoitti, kuinka pidetty Muola-emäntä oli heimon keskuudessa; tämä seikka oli tosin tullut ilmi katoamisenkin aikana: monta viikkoa olivat miehet etsineet häntä virrasta ja erämaasta löytämättä jälkeäkään. Kuninkaan tuoma merenvahahelmi kulki sitten kädestä käteen ja sitä katseltiin kuin pyhäinjäännöstä.
Seuraavana päivänä hankien höltyessä aukeni vihdoin vaeltajien eteen Nevajoen jäätikkö ja sen etelärannalta he löysivät vielä viimekesäiset kodatkin melkein eheinä. Kalevalaiset ihmettelivät, että lappalaiset olivat jättäneet ne sinä talvena polttamatta. Muina kesinä olivat suomalaiset kalamiehet löytäneet vain tuhkaläjät kotiensa sijoilta, mutta he eivät olleet aivan varmoja siitä, oliko tihutyö ollut Akon-Jaran vai lappalaisten tekemä.
Siinä nyt kyyköttivät kehässä tuohilla tai kuusen koskuksilla katetut majat. Ne oli rakennettu osaksi joen hiekkatörmän sisään, muutama hirsikerta seiniä yläpuolella, mutta miltei pääosan muodosti keilanmuotoinen katto. Ne siis olivat hirsistä salvattujen ja lappalaiskotien välimuotoja.
Eiväthän ne olleet isoja nämä kalamiesten tilapäisasunnot, mutta olivathan ne tyhjää paremmat, osoittivathan ne, että ihmiselämä oli ennenkin sykähdellyt sillä erämaan kolkalla, ja kun ne olivat omien uroiden rakentamia, olivat ne vaimoväenkin mielestä sitäkin rakkaampia. Kylänpaikka oli myöskin hyvin valittu: mykevä joen niemi, johon maalta johtava kannas oli kanavalla katkaistu, joen törmät sikäli korkeat, ettei vihollinen ilman kärvästikkaita voinut helposti sinne kiivetä; lisäksi kaunis näköala kalaisen joen yli sekä kaskimaita penikulmittain joen molemmin puolin.
Uteliaina Kalevan heimon naiset ja miehet, varsinkin ensikertalaiset seisahtuivat katselemaan ympäristöä, ennenkuin taloksi rupesivat.
– Eikös ole kaunis maa? sanoi Kuningas Äyräpää.
– Kaunis on ja riistaakin näkyy olevan runsaasti metsissä jäljistä päätellen.
– Ja vielä kauniimpi ja riistarikkaampi on Saameinmaa, joka alkaa tuolta joen takaa ja jonka me Kalevan kansalle heiltä valloitamme. Paetkoot lappalaiset pohjoiseen, jos elää tahtovat.
– Täällä on meille tilaa jos minne päin. Eivätkä toiset pakkaa päälle, niinkuin siellä, mistä lähdimme, myönteli Paksujalkakin.
Vaimoväkikin näytti tyytyväisemmältä. Lämmin ja kirkas keväinen päivä, kaunis luonto, valmiit asunnot ja tietoisuus siitä, että rasittava matka oli suoritettu, ilahdutti mieliä jonkin verran.
Kaikki kävivät sitten rivakasti työhön, perustamaan uusia suomalaisia, pysyviä koteja. Hevoset ja härät riisuttiin valjaista ja saatettiin syömään joen sulille törmille, sinne vietiin lehmät, siat ja lampaatkin siksi aikaa, kunnes kullekin eläinlajille ehdittiin saada sopivat suojat ja etsiä ruokaa tai sopivia laitumia. Kotien ovet avattiin, niiden keskelle kiuaskivien kehään sytytettiin nuotioita j§ monenlaisia tavaroita kuormista kannettiin sisään: peuran ja hirven taljoja lattiamatoiksi, lippaita ja nahkasäkkejä, joissa säilytettiin vaatteita, saviastioita, koruja ja osittain ruokatavaroita, liharaajoja, ohria ja muita siemeniä, joita pidettiin erittäin tähdellisinä; kannettiin myös monenlaisia aseita, joita oli valmistettu kivestä, pronssista ja raudasta. Pian täyttyivät äskeiset autiomajat, joissa talvella olivat vain hiiret ja kärpät majailleet, tavaroista ja ihmisistä.
Ilta kului hupaisesti kotien sisustustyössä ja muissa askareissa. Oikeita paistejakin kerittiin iltaiseksi valmistaa. Ja kun väki oli aterioinut, asetuttiin pitkistä ajoista levolle lämpimään kotaan. Mutta paimenten piti olla ulkona laumoja vartioimassa, sillä eihän koskaan voinut tietää, milloin jokin peto hyökkäsi karjaan tekemään tuhojaan.
Kaikki eivät kuitenkaan mahtuneet kalastajain kesämajoihin, ei likimainkaan. Nuoret miehet saivat sytyttää suuret roviotulensa niemen kannakselle vallihaudan taa heinikkoiselle sulalle pengermälle ja nukkua havujen ja niille levitettyjen peurantaljojen päällä.
– Asukaa te siellä "suuressa kodassa", kunnes saatte tehdyksi pienempiä, puhui Kuningas leikillään, kun levollemenon aikana kävi tätä miesten leiriä katsomassa.
– Lattia on täällä leveä ja katto korkealla, sanoi Kirvu.
– Lumi on täällä lattiana ja taivaankupu kattona, lisäsi siihen Kuningas, mutta näyttäkää, että syksyllä seisoo tällä niemellä sorea kylä, suurempi kuin se, josta lähdimme ja jonka me Osmon heimolle möimme kahdesta lehmästä, viidestä lampaasta ja kolmesta rautaviikatteesta. – Hullu mies, kun maksoi niin paljon!
– Olisi Osmon heimokin lähtenyt mukaan, kyllä täällä tilaa olisi ollut, ja kahden heimon voimalla voisimme helpommin karkoittaa lappalaiset, lisäsi Kirvu.
– Saihan Osmo valmiit kasketkin samaan kauppaan, mainitsi joku.
– Ja viholliset, jotka häneltäkin tulevat ylettömiä veroja vaatimaan tai hävittävät koko heimon, sanoi Kuningas Äyräpää.
Kävellessään takaisin kotaansa Kuninkaan ajatukset tarttuivat kiinni Kirvun ajatukseen – nuoret usein antavat hyödyllisiäkin suunnitelmia.
– Olisi Osmon ja Ontron heimokin tullut tänne yhtä matkaa, olisimme asettuneet kaikin asumaan tänne lähekkäin, metsästäneet, kalastaneet ja kaskea polttaneet kukin heimo omaan laskuunsa, mutta vihollista vastaan olisimme seisoneet kuin yksi mies. – Hajanainen, sangen hajanainen on meidän kieltämme puhuvien heimojen asuma-alue. Vihollisen on ne helppo yksitellen nujertaa. Toista olisi, jos kaikki tottelisivat samaa johtoa, kaikki olisivat yhden ja yksi kaikkien puolesta.
Vielä puoliyön vaiheilla, kun aurinko oli jo aikoja sitten painunut pohjoisten metsien taa ja sen heikko ruskotus vain sielläpäin värjäili taivaan rantaa, yksinäinen mies seisoi Joutsenniemellä oikealla kädellään parrastaan pidellen. Kuningas Äyräpää siinä ajatuksissaan suunnitteli suomalaisten heimojen yhtymistä, joka ei onnistunut, kuten myöhemmin tulemme näkemään.
YÖLLINEN HÄLYTYS.
Erähengen innostama kalevankansa oli mielihyvin pannut kulkiessaan merkille, että kuta pohjoisemmaksi tultiin, sitä rikkaammaksi tulivat riistamaat. Metsälintuja pemahteli yhtenään lentoon muuttokaravaanin tieltä, haavikkoihin olivat hirvet jälkensä jättäneet kaluamalla kuorta puista ja taittelemalla hienompia ritvoja, metsäpeurojen talvisia polkuja kuumotti vielä sulavassa lumessa ja metsäkauriiden siroja jälkiä näkyi myös paikoin. Kaikki tuo ennusti hyvää. Ja mielissään erämiehet hymähtelivät jälkiä katsellessaan. Mutta olipa kiveliössä myös toisia jälkiä, jotka toivat mieleen, että alinomaista taistelua on elämä uusillakin asuinsijoilla. Usein oli matkan kestäessä jonon etumies viitannut lumeen huomauttaen seuralaisilleen: – Tuosta on kontio kulkenut tai: – Susijoukko on siitä juossut viime yönä. Kukaan ei kuitenkaan niiden jälkiin kiinnittänyt sen enempää huomiota. Erämaa on aina erämaa, siellä on kaikkea. Miesten mielestä olisi metsä päinvastoin tuntunut tyhjältä, jos siellä ei olisi ollut petoeläimiä; niistähän heimo sai hyviä turkiksia, hampaista kaulakoristeita kaunottarille ja pääkalloista uhriesineitä jumalien lepyttämiseksi.
Se suuri lakeus, joka leviää Suomen itäpuolella ja jota me sanomme nykyisin Itä-Euroopan tasangoksi, oli jo kivikaudella susien syntymämaa. Sen laajat heinäarot kaakossa ja etelässä kasvattivat runsaasti saiga-antilooppeja ja villejä lampaita, sen loputtomat metsät pohjois- ja keskiosissa tarjosivat niille herkullista hirven, peuran ja metsäkauriin lihaa varsinkin talvella, jolloin vahva lumi vaikeutti niiden pakoa. Sudet eivät silloin, kuten nyt, pelänneet pehmeää metsäluntakaan, kun ihmisiä oli vielä harvassa. Luomakunnan herra ei ollut vielä ehtinyt näiden röyhkeiden ryövärien vaistoon valaa pelkoa itseään kohtaan eikä niillä silloin ollut muitakaan varomisen arvoisia vihollisia. Idästäpäin ne usein satapäisin laumoin liikehtivät nykyiseen Suomeenkin. Kivikauden miehillä oli täysi työ suojellessaan niiltä lapsiaan, karjaansa vieläpä itseäänkin.
Samoin kuin albatrossi seurailee valtamerillä kulkevia laivoja ja kettu pyyntimiehen ripelatua siinä toivossa, että jokin muru suuhun pirahtaisi, seuraavat susilaumat peura- ja porotokkien jäljessä, ei toki muutamaa palaa pyydellen, vaan siinä toivossa, että saisivat hajoitetuksi lauman ja teurastetuksi sen yksilöt. Kalevalaiset olivat itsekin syypäät siihen, että "häntyreiden" kasvava lauma kulki heidän perässään jälkijoukkona äänen kuuluman päässä pistellen poskeensa kaikki tielle jääneet, vähänkin ruuaksi kelpaavat tähteet. Vallan erinomaisia olivat niistä tietysti tielle kaatuneiden eläinten ruhot, joista aina syntyi tappelun rähäkkä. Kuningas Äyräpää ei itse olisi niitä jättänyt sinne, koirien ruokaa. Susia kiihoitti myöskin eläinten äänet ja lasten itku, joka ei yölläkään tahtonut tauota.
Uudisasukkaiden sekava leiri oli tuskin rauhoittunut yöteloillaan, kun kylään kantautui koirien hirveä, vihlova vinkuna ja haukunta sekä paimenten hätäinen huuto:
– Susia, susia...!
Ja samassa Kuningas, joka vielä oli valveilla, kuuli meluun sekaantuvan kavioiden kapsetta, hevosten korskuntaa, lehmien ja härkien mölinää ja sikojen vinguntaa. Pian sitä meteliä lisäsi heräävien ihmisten hälinä.
Sudet olivat tapansa mukaan suunnitelleet saartoliikkeen. Ne ryntäsivät karjan kimppuun metsästä joelle päin aikoen valita jyrkän rannan teurastuspaikakseen. Mutta eläimet turvautuivat kylään. Nelistäen ne ryntäsivät kannaksen kautta niemelle, kotakylään ja jäivät yhteen ahtautuneena rykelmänä seisomaan luottaen ihmisen apuun. Lampaita polkeutui siinä kahakassa kuoliaaksi.
Hätääntyneet ihmiset tapailivat aseitaan. Kuka sai käteensä keihään, kuka jousen, mutta Kuningas valitsi aseekseen pitkän ja tukevan suksisauvansa.
Taistelu susien ja paimenten välillä oli täydessä käynnissä, kun apua kylästä ehti kannakselle, johon pedot olivat kaataneet useita eläimiä ja jossa haaskojen ja henkitoreissa älisevien lehmien ja lampaiden ympärillä ärhenteli hukkien murisevia joukkoja, vähääkään välittämättä paimenten huudoista ja iskuista. Jos jokin sortui keihään lävistämänä, sukelsi toinen tilalle uhkaillen iskijää. Vihreät silmät hämärässä kipenöitsivät ja valkeat hampaat välkähtelivät kuhisevista, harmaista rykelmistä, joissa sakonaan kiehui päitä, häntiä ja käpäliä.
Mutta Kuningas Äyräpää ei ensi kertaa ollut susien kanssa tekemisissä.
– Älkää pistäkö, vaan lyökää poikkiselkään! huusi hän näyttäen itse esimerkkiä.
Minkä pedon ristiluille paukahti hänen koivuinen tukeva sauvansa, sen selkä rouskahti poikki kuin kuiva korte, ja se äristen jäi istumaan voimatta enää paetakaan, vielä vähemmän päälle hyökätä. Ja moneen hänen sauvansa sattui. Muut miehet käyttivät myös tätä sudenpyytäjäin koeteltua tapaa, niin että jyske kuin riihen puinnista kuului kauas öiseen korpeen ja yhtyi siellä susien valittavaan "vau-vau"-ulvontaan, kun pedot näkivät parhaaksi yksitellen paeta.
Mutta kauan vielä vavahteli korpi äkämystyneiden miesten iskuista, kun he lopettelivat "istujia", kauan ulvahteli susien loittoneva lauma ja kauan vielä kuului kodista naisten ja lasten vaikerrus, ennenkuin häiriytynyt öinen rauha palasi uudisasukkaiden kylän vaiheille.
– Nahkallaanpa ne korvasivat vahingon, kehaisi Kuningas kotaan palatessaan.
– Sudet ovat erämaan eläjäin pahimpia vihollisia, niitä noidatkin useimmin nostavat sen karjaa hävittämään, jota vihaavat. Oletteko kuulleet tarinaa kahdesta saamelaisesta, joilla kummallakin oli paljon poroja, mutta jotka kadehtivat toisiaan.
– Emme ole kuulleet.
Heimon väki kerääntyi nuotion ympärille tiheiksi ihmisrykelmiksi, niinkuin ennenkin oli ollut tapana, kun Kuningas kertoi. Naiset tekivät samalla käsitöitä, mutta miehet vain joutessaan pärepaloja vuoleskelivat.
– Oli kerran kaksi veljestä, alkoi Kuningas. – Toisen nimi oli Lippo, toisen Lappo. He asuivat kaukana semmoisessa maassa, jossa ei kasva yhtään puuta, mutta sensijaan on maa valkeanaan jäkälää, – Ei semmoista maata ole olemassakaan, väittivät kuulijat vastaan ajatuksissaan. – He olivat lähimpiä naapureita, vaikkakin päivän sai porolla ajaa, ennenkuin naapuriin ehti. Mutta kumpikaan ei halunnut veljensä luo, sillä Lippo ja Lappo olivat pahimmat viholliset keskenään: he kadehtivat toisiaan, eivätkä he mitään muuta toivoneet niin hartaasti, kuin että sudet olisivat syöneet naapurin porokarjan. Samalla kun he seitansa (jumalankuvansa) luona uhrasivat ja toivoivat menestystä omalle karjalleen, toivottivat he häviötä toisen poroille. Eivät he ajatelleet, että karjansa menettänyt lappalainen silloin joko kuoli nälkään tai joutui toisten armoille.
Ei kuitenkaan kumpikaan saanut "metsännenää" nostetuksi naapurinsa karjan kimppuun, ei ollut voimaa miehissä, vaikka tahto oli hyvä.
Kuulipa sitten Lippo, että kaukana siellä, mistä aurinko keskiyöllä paistaa, asuu mahtava noita, nimeltään Ailikas, joka tietää kaikki asiat edeltäpäin ja joka voi pedot usuttaa toisen karjaan kuin koiran. Lippo valjasti pororaitonsa, kuormasi kelkkoihin lahjoja noidalle ja ajoi sinne aukeille maille. – Mielelläni minä sinua autan, sanoi Ailikas. – Ennenkuin pääset kotiisi, on naapurisi porot revitty tai hajoitettu.
Oli myös Lappo kuullut Ailikas-noidasta sanoman, että hän tekee, mitä tahtoo. Lappo myöskin lähti pororaidon kera perimmäiseen Lappiin ja tavattuaan siellä noidan teki saman esityksen kuin veljensäkin, vaikka ei tiennyt mitään hänen käynnistään. – Mielelläni sinua autan, olenhan niin monta muutakin auttanut. Ennenkuin ennätät kotiisi, on veljesi karja raadeltu, virkkoi ilkeä noita, joka ei ajatellut muuta, kuin miten olisi saanut enimmän omaisuutta itselleen apua hakevilta.
Lippo ja Lappo paluumatkalla tapasivat toisensa. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään toisilleen, ajelivat vain eteenpäin.
Mutta kotiin tultuaan he molemmat kuulivat surullisen uutisen, että sudet ovat syöneet porokarjan. – Se on Lapon työtä, sanoi Lippo. – Se on Lipon työtä, sanoi puolestaan Lappo.
Kun veljekset sitten tapasivat toisensa aavan tunturin laella, karkasivat he silmät muljollaan ja kädet vihasta vapisten toistensa kimppuun. Mutta Ukko ei ollut mielissään siitä, että veljekset keskenään tappelivat. Vaikka vielä oli lumi maassa, hän singautti pilvestä salaman Lipon ja Lapon läpi, niin että miehet kaatuivat vierekkäin kummankin kädet toisen kaulukseen kouristuneena.
– Sepä oli kauhea loppu! huudahti Paksujalka.
Kun Kuningas oli istuutunut nuotion loisteeseen lämmittelemään, hän virkkoi vakavana:
– Naapurikateus ja viha hävittävät ei ainoastaan yksityisiä perheitä, vaan kokonaisia sukuja ja heimokuntia. Meillä kalevalaisilla ja muillakin meidän kieltämme puhuvilla asuu myös kateus povessamme. Jos naapurisi on koiranhaukun kuuluman päässä, on se liian lähellä, jos hän on miehen päivämatkan takana, on hän sittenkin liian lähellä ja vahingollinen, kun hän käyttää laitumia, hakkaa halmemaita sekä pyytää riistaa.
Jos mekin tässä uudessa maassa hajoaisimme heti alussa yksi perhe yhtäälle, toinen toisaalle ja alkaisimme kadehtia ja vihata toisiamme, niin varmasti sortuisimme taistellessamme saamelaisia, "koirankuonolaisia", metsänpetoja sekä kylmää ja nälkää vastaan.
– Niin varmasti kävisi, myöntelivät miehet.
– Sentähden olen ajatellut, että asuisimme aluksi kaikki samassa kylässä ja taistelisimme yhdessä vihollisiamme vastaan. Silloin me ne varmasti voitamme, lyömme niiltä kuin susilta tänä iltana selkärangat poikki.
Vielä samana yönä heimon miehet nylkivät sudet ja pingoittivat nahat kuivamaan. Ensimmäisen voiton näkyvinä merkkeinä ne tehostivat Kuningas Äyräpään ajatusta, että kalevanheimon oli aluksi viisainta asua yhdessä kylässä.
KUN KORVEN KYNNET LÖYHTYIVÄT.
Kiveliö oli ehkä liian kovakouraisesti kohdellut jo ensi yönä suomalaisia uudisasukkaita. Erämaa ei tunne vieraskunniaa, vaan tervehtii jokaista, ken siihen asumaan aikoo, kuin karhun käpälin, suden hampain ja ilveksen terävin kynsin. Moni on sen tylyyden vuoksi takaisin ihmisten ilmoille pyörtänyt.
Mutta ei säikähtänyt siitä suomen suku, ei kääntynyt takaisin Kalevan kansa.
Seuraavana aamuna, kun yöllisen taistelun jälkiä peiteltiin ja paikkailtiin ja kun jotkut pyrkivät päivittelemään korven kohluja, Kuningas lohdutteli ja rohkaisi väkeään:
– Kun kovan kokee, tulee pehmeä perässä. – Siihen tyydyttiin ja taloksi ruvettiin.
– Kyllä ne korven kynnet vielä löyhtyvät, ennusteli Tierakin, jolla oli jo entisiä, monikesäisiä kokemuksia elämästä Nevan varrella.
Vahinko siis otettiin vastaan lakonisen tyynesti. Kun se kerran oli kohdannut, oli se nurkumatta kestettävä, mikäli se oli sallimuksen määräämä. Mutta Talla-ukko uskotteli, että susien yöllinen hyökkäys ei ollut tavallinen, vaan lappalaisten noidan nostama.
– Se on kostettava, koko saamein heimo on ajettava pois, muuten ei kauan nouse savu Joutsenniemeltä, jurnutti noita.
– Miksi et kosta, kun sinulla on voimat vallassasi? kysyi Kuningas, vaikka hän hyväksyi ukon ehdotuksen; olihan siinäkin yksi lisäaihe, jolla voi kiihdyttää heimon vihaa lappalaisia kohtaan.
Talla katsoi Kuningasta kysyvästi ja ihmetellen, oliko hän niin tietämätön, vai viisasteliko hän.
– Kuka noita voisi nostattaa petoja repimään toisen karjaa, ellei käy itse paikalla ja tee taiat. Lappalaiset ovat käyneet täällä tänäkin keväänä, mutta minä en milloinkaan heidän kylässään. Siinä on syy, miksi en voi nyt heille kostaa.
Heimon väkeä oli kertynyt tätä mahtimiesten keskustelua kuuntelemaan ja kuulemaan, mihin töihin piti ensiksi ryhtyä.
– Mistä tiedät, että saamelaiset ovat käyneet täällä? kysyi Kuningas.
– Katselehan tätä!
Ja noita antoi hänelle omituisen näköisen onkivehkeen. Sen siima oli punotuista peuran jänteistä, koukku hirven sarviluusta ja painona pitkulainen kivi, johon oli iskemällä tehty kaula siiman silmustamista varten.
– Hiiden penikat!
Sen jälkeen Talla haki kodasta heinätukon, joka oli ollut ihmisen talluksena, ja antaessaan sen Kuninkaalle hän huudahti:
– Tutkihan tätäkin! Käyttävätkö kalevalaiset tällaisia heiniä kengissään?
Ne olivat selviä merkkejä siitä, että kylässä vierailleet kalastajat olivat olleet lappalaisia; niillä oli tapana jo silloin valmistaa erityisen huolellisesti kenkäheiniä limaskoista.
Kuningas viskasi talluksen vihaisesti maahan. Lappalaiset olivat nähtävästi asuneetkin kalevalaisten kodissa ja luultavaksi "pahalla silmällä" katselleet kaikkea eli kuten silloin sanottiin "silmänneet" kylän. Se merkitsi, että kylä oli noiduttu, mikään elinkeino ei siinä menestynyt, ennenkuin oli tehty vastataiat. Tähän otaksumaan saatiin vielä lisätodistuksia. Muutaman kodan katolta löydettiin kala, suuri hauki, jonka suu oli kivellä pönkitetty ammolleen, neljä tikkua pistetty jaloiksi ja asetettu sitten seisomaan majan harjalle. Siellä se irvisteli uudisasukkaille kuin hiiden koira, ja väki uskoi lappalaisten siihen keskittäneen kaiken pahan, onnettomuuden ja halveksumisensa.
– Herjat, minkä keksivät! kiukutteli Kuningas pudottaen keihäällään kuivettuneen kalan alas.
Siitä päättäen lappalaiset olivat käyneet Joutsenniemellä syksyllä, kun kalevalaiset kalamiehet jo olivat palanneet etelään.
Seurasi pitkä neuvottelu heimon vanhimpain miesten kesken. Kysymyksessä oli perin tärkeä asia, se, että voitiinko ollenkaan jäädä enää Joutsenniemelle, vai oliko viisainta etsiä uusi kylän paikka ylempää joen varrelta. Mutta kun Talla tekeytyi taioillaan poistamaan kateellisen vihollisen tenhotusten ja taikojen tehon, päätettiin jäädä kylään.
Toinen melkein yhtä tärkeä asia oli, käydäänkö jo kevätkelien aikana, jos niitä näytti riittävän, lappalaisia kurittamassa ja etsimässä sitten talvikylästä kadonnutta Muola -emäntää, jonka kohtalo painoi kuin kivi Kuninkaan sydäntä ja masensi koko heimon mieltä. Hänet oli pelastettava, mutta miehet olivat epätietoisia, milloin hetki olisi sopivin. Voiton ja tappion vaaka oli jo silloin herkkäliikkeinen. Pieni harkitsematon teko voi sen viisarin kääntää tappionkin puolelle. Kelirikon aika oli kohta käsissä, joki tulisi muutaman viikon perästä luomaan jääpeitteensä, kevätkalastuksen ja -metsästyksen aika oli kohta parhaallaan ja heimon oma elämä oli saatava varmemmalle kannalle. Nämä syyt pakottivat kalevalaisia siirtämään sotaisat puuhat tuonnemmaksi. Lisäksi tuli sekin, ettei Kuningaskaan tiennyt lappalaisten talvikylien paikkaa.
Kuinka perinpohjin saamelaiset lienevät taikoneetkaan kylän, niin yhtä huolellisesti kalevalaisten oma noita poisti "pahannenät" sekä kodista että koko kylän alueelta. Hän kiersi ensin myötäpäivään Joutsenniemen vetäen perässään päällikön keihästä siten, että sen kärki piirsi maahan ja lumeen uran. Sen jälkeen hän kiersi sen tulikekäleellä. Mutta molemmilla kerroilla hän jätti tien kohdan "auki", jotta pahat voimat pääsisivät pakenemaan kylästä. Ukolla näet oli se käsitys, että mihin hän viivan piirsi, sen yli eivät pahat voimat päässeet.
Kun saartaminen oli suoritettu, keräsi Talla saamelaisten jättämät esineet: hauen, onkivehkeen ja talluksen, heitti ne nuotioon palamaan ja siirtyi sitten itse sivulle katsomaan, minnepäin savu kaatui. Heimon väki kerääntyi kehäksi hänen taakseen.
– Jos savu kallistuu kotiinpäin, on paras hylätä tämä paikka, jos se häipyy poispäin, on se merkkinä siitä, että lumous lakkaa, ilmoitti Talla.
Tämä tiedonanto lisäsi hetken jännitystä. Henkeään pidättäen he seurasivat savun kumpuilemista nuotiosta. Palaneen kalan karren haju lisäsi toimituksen salaperäistä tehoa.
Nykyajan ihmisistä, jotka eivät usko salattuihin voimiin, olisi kaikki tuo näyttänyt joutavalta ilveilyltä, ja he olisivat kai nauraneet noidan puuhille, mutta muinaissuomalaisten tarumainen maailmankatsomus oli toisenlainen. Näkyväisessä luonnossa he luulivat liikkuvan lukuisia jumalia ja haltioita, hyviä ja pahoja, joita ihminen voi lepytellä itselleen suosiolliseksi, mutta eräitä myös toisille vahingollisiksi. Nämä henkiolennot heille toisinaan muka ilmestyivät näkyväisessäkin muodossa. Haltioilla oli suuri vaikutus sekä yksilön että heimon menestymiseen.
Ei siis ihme, että kalevalaiset hengittivät helpommin nähdessään savun painuvan Tallan jättämää "porttia" kohti.
– Nyt ne menevät! kuului kuiskauksia naisten parvesta.
– On se tuo Talla sentään tavallista miestä mahtavampi, mainitsi joku miesten joukosta.
– Hän onkin hammas suussa syntynyt, tiesi toinen.
Talla-ukko näki tulleen hyvän tilaisuuden nostaa omaa mahtiaan heimon silmissä. Sen tähden hän otti kumpaankin käteensä koivun vitsan ja piiskasi niillä savua jupisten jotakin loitsua hampaittensa lomitse. Ja kun kaikki esineet olivat palaneet, viskasi hän vitsatkin tuleen. Se merkitsi toimituksen loppua ja sitä, että Kalevan heimo sai ilman "nostettujen" henkien vainoa asua Joutsenniemellä.
Tämän toimituksen jälkeen vielä tarkastettiin kodat ja niiden ympäristöt, ettei yhtään lappalaisilta jäänyttä esinettä ollut niissä. Mitään merkillistä ei niistä löydetty. Viimein Talla meni katsomaan pientä kala- ja riista-aittaansa, joka oli rakennettu korkean kannon päähän pyöreistä hirsistä ja katettu tuohilevyillä. Se oli melkein samanlainen kuin lappalaisten "njolla", joita vieläkin näkee Kuollan Lapissa.
Tuskin oli noita noussut kärväsportaita sen ovelle ja kurkistanut sisälle, kun hän säikähtyneenä hyppäsi alas huudahtaen:
– Siellä on vielä paholainen.
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen näki koko heimon väki: irvistelevä peto, jonka silmät hämärässä hehkuivat, katseli maristen aitan aukosta. Samassa musta, noin koiran kokoinen eläin hyppäsi maahan ja koiralauman 'seuraamana laukkasi metsään kirkuvien naisten ja lasten parven ohi.
– Ahmahan se vain oli, sanoi Kuningas hymähdellen Tallan säikähdykselle.
Toisetkin miehet olisivat jossakin toisessa yhteydessä ivailleet ukkoa, mutta äskeinen vakava hetki jännitti vielä mieliä.
Ahma oli jo kivikaudella metsä- ja kalamiehelle vahingollinen; se oli rohkea ryöväri ja varas, joka kävi hänen kätköjään kaivelemassa ja syömässä, puhumattakaan niistä vahingoista, joita se teki karjalaumoissa. Juuri ahmojen ja karhujen takia erämies teki varastoaittansa paalun päähän, mutta sittenkin sattui usein, että ahma kiipesi niihinkin ja pääsi varastoihin käsiksi katon kautta.
Kun Kuningas vuorostaan kiipesi varastoaitan ovelle, veti hän sieltä ulos kaksi pahasti ärisevää ahman poikasta, jotka tapettiin ja joiden kallot naulattiin niemen tyvellä kasvavaan uhrikuuseen.
– Näettekö, miten korven kynnet löyhtyvät ja sen vahinkoeläimet pakenevat ihmisen tieltä, puheli Kuningas heimolleen. Ihminen on korpien valtias. Mihin hän tositeolla asettuu, siitä korven voimat kaikkoavat.
– Ja jos varsinkin hänellä on henget vallassaan, lisäsi Talla.
– Hyvät aseet ovat pääasia.
– Eivät aseet yksin auta.
– Tietysti pitää olla mies asetta käyttämässä.
– Ja hyvät haltijat apuna sekä loitsun mahti. Olihan Ohta siellä etelässä vahva mies ja hänellä oli hyvät aseet. Mutta kuinka kävi? Karhu söi miehen, kun hän vetoa lyöden oli lähtenyt yksin pedon ajoon ja unohtanut karhun lumoussanat. Keihäs oli kyllä miehellä terävä, mutta hänen pistäessään karhua rintaan "hiisi pontta pyöräytti, lempo tempasi tereä" ja siksi keihäs luiskahti sivulle. Pahasti runneltuna löydettiin sitten Ohta erämaasta. Unohtanut oli poloinen karhun lumoussanat, jotka kiukkuisemmankin pedon seisauttavat metsästäjän eteen.
ASUNTOJEN RAKENTAMINEN.
Kuningas Äyräpää tiesi, ja tiesi sen koko kalevankansakin, että selvät ja järkähtämättömät erämaan lait olivat voimassa ihmisiinkin nähden. Pakkanen puri ja nälkä näännytti kuoliaaksi, jollei ollut lämpöä kodassa, turkiksia ihmisten yllä ja ruokaa riittävästi varastoissa. Ja niitä sai hankituksi vain tekemällä työtä. Toisten apuun erämaassa ei voinut luottaa, päin vastoin. Olemassaolon taistelu vaati terävää älyä, teroitettuja aseita, urhoollisuutta, ahkeruutta, kestävyyttä, työniloa, rakkautta kotikontuun ja tulevaisuuden uskoa.
Nämä elämän ohjeet Kuningas tottumuksenkin voimalla tahtoi kansaansa istuttaa. Siksi piti kohta uudessa paikassa kansan jäsenten käydä ankarasti työhön.
Ahkeraa työtä ja omaan apuun luottamista kalevalaiset pitivät kaikkein tärkeimpinä menestymisen ehtoina. Sentähden Kuningas vaati, että väki pienimmästä suurimpaan, kukin osaltaan ja voimiensa mukaan käy työhön, että se ryhtyy rauhallisin asein heltiämättömään taisteluun, jonka heimo uusilla asuinsijoillaan oli aloittanut. Aarniometsään oli iskettävä kirvein ja kuokin. Leipä oli kasvatettava siellä, missä kanervikko kasvoi, niityksi raivattava se, missä hirvet ja majavat myllersivät.
Mutta ihmisten tahdon ja voiman yläpuolella oli hänen käsityksensä mukaan lukuisten jumalain ja haltijain mahti, joka loppujen lopuksi muinaiskansan uskomuksien mukaan määräsi, kuinka pitkälle ihminen yksilönä tai koko heimo voi päästä. Taivaalla asui Ukko ylijumala, jonka toisinaan siellä nähtiinkin ajavan kultavaunuissa tai kuultiin ukkosena jylisevän. Huonosti onnistui se viljanviljelijä, joka ei häneltä rukoillut orailleen sadetta. Maan alla oleili Mannuneukko saattaen "turpeen tunkemahan, maan väkevän vääntämähän", sekä maahiset, joilta oli kysyttävä, mihin paikkaan saa rakentaa kodan tai pirtin. Kaunismuotoinen, ruskeasilmäinen ja pitkätukkainen Veenemä hallitsi vesistöjä ja niiden eläimistöä. Metsän ukko Tapio (lappalaisilla Tava) ja Metsän emäntä asuivat ja hallitsivat metsissä ja antoivat, jos tahtoivat pyyntimiehille saalista. Turhaan meni sen kala- tai metsämiehen vaivat, jolle nämä haltijat vihamielisinä näyttäytyivät, mutta tulos oli taattu, jos ne hyvillä mielin hymyilivät ja jos luonto oli juhla-asussa. Näiden ohella oli lukuisa joukko muita pienempiä haltijoita.
Ei kuningas Äyräpääkään unohtanut näitä henkiolentoja, vaan hän ja Talla-noita pitivät huolen siitä, että heimo uusillakin asuinsijoilla säilytti vanhat uskonnolliset menot ja että haltijat koetettiin pitää heimolle suosiollisina. Uhrikuusen hän oli jo edellisenä kesänä Joutsenniemelle karsinut ja siihen oli jo uhreja kannettu haltijain lepyttämiseksi.
Seuraavana päivänä Joutsenniemelle saapumisen jälkeen Kuningas jo määräili, mihin töihin oli ryhdyttävä.
– Kovin ovat pienet nämä kalakodat koko suvun asua. Suuremmat pirtit on meidän salvettava. Jo huomenna alamme rakennustyöt. Talla ja Kolipää pitäkööt huolen kalanpyydyksistä ja kalastuksesta, Paksujalka metsästyksestä. Tieran vaimo valvokoon naisten töitä, kunnes Muolan saamme kotiin.
– Valitkaa siis kukin itsellenne sopiva majan sija. Minulle rakennetaan tähän keskelle.
– Miksikä ei jo tänä iltana? kysyi Tiera.
Talla katsoi kummissaan Tieraa ihmetellen, että hänkin oli niin tietämätön tai muistamaton.
– Pienemmissäkin asioissa kysytään haltijan tahtoa. Eihän tiedä, vaikka maahisilla olisi majansa näillä mailla, vaikka emme niitä näe. Eihän niitä maahisiakaan monesti näy. Jos ilman muuta rakentaisi, voisi käydä niinkuin sille Kaakkurille siellä etelässä: rakensi majan, mutta jo ensi yönä tuli maahinen ja sanoi, että "minä olen tässä jo asunut kauan, muuta pois kotasi". Kun mies ei saanut unta uudessa kodassaan, täytyi hänen muuttaa se pois, selitti Kuningas.
Tiesiväthän miehet, miten maahisilta majan paikkaa kysytään. Kukin asettui valitsemansa majan sijalle täysissä tamineissaan nukkumaan: kirves kainalossa, puukko vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki päässä. Talla antoi sitten kullekin lepakon siipioravan nahkan sisässä ja käski panna sen pään alle.
Kun yöllä ei kenellekään haltija ollut ilmestynyt vihaisesti murjottavana, oli se merkki siitä, että majojen paikat olivat vapaat.
Tuskin oli aamuaurinko seuraavana päivänä ehtinyt paistamaan pitkin joen suuntaa, kun niemeltä jo kuului ankaraa jyskettä. Miehet iskivät raskailla tuurakirveillä, joita käytettiin tavallisesti jään jystämiseen, routaisen maan puhki tulevan majan sijalta.
Ei ollut lapioita eikä kuokkia. Niitä piti tehdä puusta. Kun ne eivät pystyneet kovaan maahan, täytyi käyttää kivikirveitä apuna; kahta pronssikirvestä, jotka heillä oli, ei kannattanut käyttää maan hakkaamiseen. Vaimot kantoivat irroitettua multaa kuopasta.
– Eikö tuossa jo liene kokoa, laajuuttakin on jo lattiassa viisi askelta joka suunnalle, syvyyttäkin on miehen mitta. Kun vain saadaan salvetuksi muutamia hirsikertoja seiniä maan päälle ja niiden päälle suippo, veden pitävä katto, niin kelpaa sitten Kuninkaan elää. – Kunhan sitten saataisiin Muola-emäntä kotiin.
– Onhan tässä tilaa, eikä tule vesikään keväällä lattialle, kun on mäen rinne, kehui Kuningaskin.
Kevään kuluessa kaivettiin useampia kuoppia, niin monta, että jokaiselle perheelle tuli asunto. Niemen harjalla oli vielä kelohonkia. Miehet niitä polttivat poikki seinähirsiksi. He eivät raskineet käyttää kaatamiseenkaan pronssikirveitään, kun ne nopeasti kuluivat. Niitä tarvittiin hienompiin töihin: salvamiseen, veistämiseen, pienempien puiden kaatamiseen ja työesineiden tekoon.
Seinien päälle he asettivat kattoruoteet, mutta kun ei tuohi eikä kuusen kuori ollut vielä irti, jäi katon teko kesän puolelle.
Vanhat kalamajat olivat pieniä. Niissä oli kaikenlaista tavaraa, lisäksi sekä vaimoja että lapsia tungokseen saakka. Ei ollut tilaa kylliksi kalanpyydysten tekijälle, vaikka ulkona tuuli puhalsi kylmästi.
Mutta paloihan kentällä räiskyen iloinen honkarovio. Sen ääressä Talla ja Kolipää kalanpyydyksiä katselivat ja korjailivat.
– Hyvinpä ovat verkot säilyneet matkalla, mutta pyynnin jäljeltä näkyy niissä olevan paikkailtavaa ja korjailtavaa.
– Kasvaneeko nokkosia täällä, kuten siellä etelämpänä, että saisi kuitua verkkorihmoiksi, epäili Kuningas katsellessaan hänkin tärkeitä pyyntivehkeitä. – Jollei kasva, kylvetään hamppua.
– Paremmat meillä on pyydykset kuin lappalaisilla, lisäsi Talla. – Naurattamaan pyrki niitä katsellessa.
– Ovat. Mutta lappalaiset asuvat alempana, mistä päin kala nousee. He ottavat parhaat kalat päältä, me mitä jääpi.
– Me olemme Veenemän kanssa paremmassa sovussa, me uhraamme sille aina ruodot. Vaikka pyydykset olisi kuinka hyviä, ei auta, ellei osaa tehdä kalataikoja ja lepyttää veden haltijoita.
Talla levitti verkkoa vapeille ja alkoi paikata silmäpakoja, juoksusilmiä, repeämiä ja poslukoita. Kolipää kivesvajauksia ja kohokaarnoja katseli.
– Käykääpä lapset multatörmästä hakemassa litteitä ja ympyriäisiä painokiviä! käski Talla. – Kohokaarnoja näkyy täällä ennestään olevan.
Lapset toivat kiviä, Kolipää niihin kehrotti reikiä rautaporalla ja Talla niitä nuoralla alaseen kiinnitteli, Kuningas yliseen reiällä varustettuja männynkaarnasta vuoltuja kohoja.
Näin valmistuivat lohiverkot pyyntikuntoon.
– Katiskoita ja mertoja pitäisi olla täällä viime kesän jäljeltä, huomautti Kuningas.
- Missä ne ovat?
– Niemen tyvellä havukatoksessa.
Nyt vasta Kuningas muisti, että niitä ei ollut kukaan käynyt katsomassa. Kun hän itse kävi niitä etsimässä, ei hän löytänyt muuta kuin muutamia päreen ja pajun palasia.
– Lappalaiset ovat ne polttaneet, sanoi hän kiukkuisena.
– Riivatut! Ei niiltä heinäkengiltä mikään säily, päivitteli Talla. – Olisi pitänyt viedä edemmäksi metsään.
– Viirusilmät kai ovat ajatelleet, etteivät kalevalaiset pääse heti pyytämään, kun täytyy ensin pyydykset valmistaa. Siinä ne erehtyvät. Tätä tekostansa he saavat katkerasti katua. Niin totta kuin minä olen Kuningas Äyräpää, revin kaikki niiden kalapadot hajalle. Silmä silmästä, hammas hampaasta!
Verkkojen paikkaaminen kesti useita päiviä. Sitten seurasi mertojen ja katiskain teko. Talla taitteli veitsellään pajun virpoja, kuori ne ja alkoi kutoa mertoja. Hänen apulaisensa sitoivat koivun vitsoilla yhteen vahvoja, pitkiä päreitä katiskain aitoja ja pesää varten.
Naiset sillä aikaa puuhailivat omissa töissään: laittoivat ruokaa, muokkailivat nahkoja ja ompelivat niistä turkkeja ja kenkiä. Taitavasti he käyttelivät työkalujaan: pistivät pronssinaskalilla reiän nahan reunaan, työnsivät luuneulan siitä lävitse ja vetivät suonisäikeellä lujasti saumat yhteen. Sieviä koristeitakin he teoksiinsa sommittelivat.
Mutta Paksujalka tovereineen piti huolta metsästyksestä. Varastosta löytyi valtainen tukku linnun pauloja: vahvoja hevosen häntäjouhien kera kierrettyjä metson ansoja ja hienompia teeren ja metsäkanan pauloja. Niitä hän kävi heti soidinahoille virittelemässä. Taisi Paksujalka paulat asettaa sopivan suuriksi renkaiksi ja soidinmetsolle kylliksi korkealle koiran mentävään aukkoon – ei mene "kalistaja" ahtaaseen ansaan – "kauhaa"-huutajalle ja "naukuttajalle" vain niin korkealle, että kämmen syrjällään mahtui ansan mutkan alle. Osasi hän myöskin ansavieheet oikein laittaa; ei liian pimeät, joita lintu pelkää, eikä liian harvat, joista se juoksee läpi.
Ja ansoille mennessään hän muisti uhrata Tapiolle, metsän ukolle, ja Metsänemännälle vasken siruja ja linnun jalkoja, jotta metsän haltijat ajaisivat riistaa pauloihin.
Mielissään oli Paksujalka jo ensi kerralla pyydyksiltään palatessaan. Taakaksi asti oli Tapio karjaansa antanut, vaikka muutamat vanhat metsot, joilla soidinaikana on niskoissaan ja siivissään suuremmat voimat kuin muulloin, olivat ansoja katkoneet.
Niin kului kevätkausi Joutsenniemellä ahkerassa työssä ja suunnitteluissa. Ja tuloksiakin alkoi jo näkyä, ja elämä sitä mukaa, kuin olot paranivat, tuntui hupaisemmalta.
Aurinko päivä päivältä piirsi taivaan kupuun yhä pidemmän kaaren, lumi katosi mailta, purot ruhjoivat rikki jääkahleensa; vihdoin Nevakin ne nakkasi niskoiltaan, ja koko luonto lauloi ihmiselle lumoavaa vapauden lauluaan. Ja kun siihen yhtyi peippo puussa, satakieli pensaassa ja leivonen poutapilven reunalla, niin laulamaan sai kevät myöskin kalevan kansan.
Kevät sai laulamaan varsinkin kiveliön kaunismuotoiset, punaposkiset tyttäret, joilla oli yllään omien lampaiden villoista ja värttinällä kehrätyistä langoista kudotut vaatteet – nahkaturkin oli jo saanut ripustaa varastoaittaan – ja jotka jokiäyräällä saviastioita valmistelivat: etsivät äyräästä sitkeää savea, vanuttivat sen huolellisesti, muovailivat siitä pohjan, kiersivät sen reunojen ympäri laidoiksi saviköyttä painellen sormin liitokset eheiksi sekä silaillen laidat tasaisiksi ja koristellen ne kauniisti pykäläpuikoin ja sormin; astiat oli lisäksi kuivattava ja poltettava kestäviksi. Kaikki tuo vei impien, kaihomielisten kassapäiden aikaa. Joutui siinä sivussa katsahtamaan tyyntä hidasjuoksuista virtaa ja sen takaista tuntematonta maata, ehti kukuttamaan käkeä ja ajattelemaan Osmon heimon nuorisoa, joka oli jäänyt kauas, mutta joka oli uhannut tulla perästä.
– Hyviähän näistä tulee, mutta vieläkin parempia saisimme, jos Muola-äiti olisi työtämme valvomassa, sanoi kerran tummasilmäinen Päivätär, Kuninkaan tytär toisille.
– Ehkä hän jo syksyllä on luonamme. Häntä kipeästi tarvitsisi heimo, mainitsi toinen.
– Parhaassa on vievän mieli, sanoi kolmas.
MANNUN MAHTI.
Vaikka vedet ja metsät Joutsenniemen uudisasukkaille antoivatkin ensialuksi toimeentulon, oli Kuningas Äyräpään mielestä käytävä puutetta ja kylmää vastaan taisteluun myöskin kirvein ja kuokin. Kalaa ja metsänriistaa tosin näytti olevan runsaasti ja sitä saatiin – kiitos siitä Veenemännälle, Metsänemännälle ja Tapiolle – mutta eihän kukaan tiennyt, milloin kala vesistä katoaa tai riista metsistä häviää. Kuningas muisti pitkää talveakin, jolloin metsä ja vedet olivat "laiskoja" antamaan ja jolloin jouti jauhamaan jyvistä jauhoja ja suurimoita, paistamaan niistä kakkuja kuumennetun kiven päällä tai umpinaisessa, kivestä muuratussa uunissa. Joutivat naiset jauhaa, orjatytöt olletikin, ja hyvältä se kasvisruoka maistui välistä.
Makealta oli Kuninkaan mielestä ohrarieska maistunut, varsinkin, kun Muola-emäntä oli sen leiponut. Eivät toiset saaneet siihen sellaista makua.
Juuri Muolaa ajatellen oli Kuningas jo ensi kesänä aikonut kylvää melkoisen pellon. Hänen suunnitelmiensa mukaan, joista hän ei kenellekään ollut vielä puhunut mitään, oli seuraavana syksynä lappalaisten muuton aikana, kun he kesäkylästä palasivat talvikyläänsä, suurin joukoin seurattava heidän jälkiään, hyökättävä talvikylään ja valloitettava se. Tälle retkelle tarvittiin paljon ohria sekä hevosille että ihmisille eväiksi, sillä matka talvikyliin oli pitkä. Samoihin aikoihin oli puhdistettava ympäristöt koirankuonolaisista.
Kesä oli kynnyksellä. Etelä lämpimästi tuuli, pohjoinen otti voimansa takaisin. Koivut tekivät jo hiirenkorvia, ja västäräkki kodan edessä jo pyrstöään heilutteli.
– Nyt olisi jo aika lähteä kylvötöihin, sanoi Kuningas eräänä aamuna miehille.
– Maa jo voimaansa näyttää, taivas vettä vihmoilee, ukko jyrähtelee. Niemen kumpuralle perkkaamme pellon. Siihen jo viime kesänä kalansuolia ja eläinten lantaa höysteeksi heittelin. Haukiaholle laitamme halmemaan. Siitä jo viime kesänä sammalet, kanervat ja puut tuhaksi poltin.
Miehet läksivät niemelle. Monta päivää he kuokkivat maankamaraa pehmeäksi puisin kuokin, joissa oli metallia vain kärjessä, ja harasivat pintaa pehmeäksi käsiharoilla. Ei ollut vielä auraa käytännössä, vaikka sellaisenkin jo olivat etelässä nähneet.
Olihan siemeniäkin kuninkaalla aitassa, korkeiden paalujen päähän rakennetussa. Oli kullankarvaisia ohransiemeniä, oli pienempiä rukiinjyviä nahkasäkeissä ja pieniä nauriinsiemeniä näädän nahassa. Osmo oli luvannut tuoda seuraavana keväänä, jos tulee, vehnän, kauran, hampun ja herneen siemeniä lisäksi, joita kasveja jo etelämpänä viljeltiin.
– Muistitteko kysyä maahisilta, onko tämä paikka vapaa? kysyi Kuningas käydessään miesten töitä katsomassa.
– Emme.
– Se oli paha, mutta Mannuneukkoa ja Ukkoa, ylijumalaa on meidän ainakin suostuteltava, muutoin menee kaikki hukkaan.
Kuningas itse ohran kylvi, siroitteli siemenet sormiensa välitse, nauriin suustaan sylki. Toiset sekoittivat ohran siemenen haravoiden multaan, mutta naurismaan vain jaloin tasapintaiseksi tallasivat.
Mutta kylvön jälkeen vetäytyivät miehet pellon reunalle haltijoita rukoilemaan. Ensin Kuningas koetti Maaemoa suostutella, toisten hartaina seisoessa sivulla, ja maahan kumartuen hän lausui:
"Akka mantereen alainen,
Mannuneukko, maan emäntä,
pane turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän.
Eip' on maa väkeä puutu
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana,
jos on armo antajilla,
lupa luonnon tyttärillä."Ja Maaemo kuuli rukouksen. Auringon lämpimässä paisteessa höyrähti usva mustasta mullasta ja tuoksahti voimaa. Se oli miehistä hyvä merkki.
Sitten Kuningas kätensä ja silmänsä taivaalle kohottaen rukoili orailleen kastetta sanoen:
"Oi Ukko ylijumala
tahi taatto, taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä,
hattaroiden hallitsija,
iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
toinen lännestä lähetä,
etelästä ennättele,
vihmo vettä taivahasta,
mettä pilvistä pirota
orahille nouseville
touville tohiseville!"Samoin he menettelivät kaskimaata kylväessään, mutta käsiharojen sijasta he käyttivät risukarhia, jota hevonen veti.
Tiheään Kuningas käveli peltonsa ja kaskimaansa reunoja tarkastellen, joko oraat nousevat ja itivätkö siemenet vuonkaan maan mullassa.
Ensin näkyi teräviä kärkiä pistävän esiin mullasta.
– Ohra on hauinhampaalla, iloitsi Kuningas.
Pian oli orasta vehreänään pelto, nauriin sirkat näkösällä.
Tuskin oli oras kaksihaaralla, kun jo siihen tuholaiset käsiksi kävivät. Eräänä yönä, kun kylä nukkui sikeintä untaan, kurki, pitkäkaula, lentää laahusteli joen yli, laskeutui pellolle ja kupunsa täyteen oraita keräsi. Vasta lähtiessään parkaisi kylän kohdalla. Tottuivat siinä käymään peltohiiret ja variksetkin, mutta kun vahti asetettiin pellon laidalle, niin eivät uskaltaneet enää. Halmemaalla taas jänikset ja metsäpeurat tuhojaan tekivät, keskikesän aikana kuivuuskin kasvua harvensi.
Mutta sakeaksi oli Kuningas peltonsa kylvänyt, oli siinä tuholaistenkin varalta.
Keskikesällä, siihen aikaan kun käki taukosi kukkumasta ja heinäntekoon alettiin suoriutua, näytti ohra tähkää. Eikä kulunut enää montakaan viikkoa, kun kullankeltaisena vilja kypsyi.
Kun Kuningas eräänä päivänä tapansa mukaan kierteli peltojaan seuraten viljan kypsymistä, tapasi hän nuorimman poikansa pientareella leppäpilliä soittelemassa.
– Kenelle sinä nyt soittelet?
– Äitiä kutsun kotiin. Hän ei muuten osaa, kun kukaan ei opasta.
– Odota poikani! Kun tämä ohra valmistuu ja syksyllä järvet jäätyvät, kaikki erämaat ja ihmistenkin kylät etsimme.
– Sitten Muola-äiti leipoo minulle taas kakun ja kalakukon.
– Leipoo, leipoo...
– Ja iso sisar, Päivätär, ne uunissa paistaa.
NOLOSTI PÄÄTTYNYT RANKAISURETKI.
Erämies on kateellinen kaikkialla. Ei hän suvaitse kilpailua kalavesillään: katselee kierosti onkimiestä, joka on juljennut tulla hänen turolleen, kyräilee syrjästä verkkomiestä, joka on pyydyksensä laskenut hänen apajilleen. Ja kaikki apajat ja erätiet hän mielellään itselleen omistaisi. Niin on ollut ennen ja niin on vielä meidänkin päivinämme, vaikka sivistys onkin jonkin verran kalamiehen ja metsämiehen kalvavaa perisyntiä sievistellyt.
Ei siis ollut ihme, jos pääasiallisesti kalastamisella ja metsästyksellä elävät kivi- ja pronssikauden erämiehet olivat toisilleen kateellisia ja vihamielisiä. Mutta kun tämä tunne oli kiihdyttämässä siveellistä suuttumusta, joka syttyi, jos naapuri ei malttanut pitää kynsiään erillään toisen pyydyksistä, vaan hävitti, turmeli tai niistä saalista itselleen anasti, nousi siitä rajuilma, jolla ei ollut rajoja. Se oli muinais-suomalaisten mielestä kauhea teko ja miltei kuolemalla rangaistava.
Vuoksenkylän lappalaiset tekivät itsensä vikapäiksi semmoiseenkin syntiin, "koirankuonolaisista" puhumattakaan. Se karvasteli kovasti koko heimon, mutta erittäinkin Kuninkaan mieltä, koska se oli heimolle vaarallistakin, kun se vähensi heidän toimeentulomahdollisuuksiaan.
Useana aamuna peräkkäin oli Kolipää palannut myrtyneenä pyydyksiltään.
– Eivät kalat enää ui katiskaan eivätkä mene mertoihin, hän valitteli eräänä aamuna.
– Kateensilmäkö pyydyksesi pilasi? kysyi Talla.
– Saisit mennä tekemään kalataiat.
– Oletko vedenjumalia lepyttänyt?
– Uhrannut olen joka aamu Vedenemännälle, kalanruotoja olen veteen karistellut ja vaskea vuollut.
– Entäpä jos varas on mertasi kokenut? Sen seikan selvittämiseksi on sinun jätettävä mertaan merkitty kala.
Kolipää sai iltasella lohen, mutta ei ottanutkaan sitä pois merrasta, leikkasi vain palan pyrstöevästä. Seuraavana aamuna oli merta tyhjä. Siitä Kolipää näki, että varkaita kävi hänen pyydyksillään.
Kolipää ja Paksujalka jäivät seuraavaksi yöksi vahtiin parhaimman lohipadon luokse. Yöllä saamelainen luikki rantaa pitkin haapiollaan, nosti kalevalaisten merrat, noukki kalat ja asetti sitten pyydykset takaisin. Silloin Kolipää ja Paksujalka ryntäsivät esiin, tarttuivat haapion keulaan ja vetivät aluksen miehineen päivineen maalle.
Saamelainen säikähti pahanpäiväisesti.
– Mitä sinä teet kalapadolla? kysyi Kolipää.
– Katselin, kun lohi mertaan teki reiän ja ulos loikkasi.
– Valehtelet, varas! Mistä ovat lohet haapiossasi?
– Omista merroistani otin.
– Vai omista! Meidän ovat lohet haapiossasi. Useana yönä olet käynyt pyydyksiämme kokemassa, mutta et käy enää.
– Säästäkää henkeni! rukoili rosvo.
– Suomalainen ei tahdo saastuttaa käsiään yksinäisen saamelaisen verellä, mutta rangaistusta et voi välttää.
Ja miehet asettivat hänet vatsalleen sammalmättäälle ja hutkivat selkään kysyen:
– Vieläkö vasta, vieläkö vasta?
– En, en, vakuutteli hintelä saamelainen. – Kaukaa kierrän kalevalaisten katiskat, jos lopetatte.
– Muista lupauksesi. Jos sen rikot, niin Talla-noita käärmeen maksasi läpi ampuu.
Saamelainen luuli, että hän pääsee palaamaan kotiinsa. Mutta sen sijaan istuttivat kalevalaiset hänet sitomatta haapioon ja alkoivat meloa kylään päin.
– Miksi en pääse kotiin? kysyi saamelainen.
– Kuninkaalla on sinulta kysyttävää. Hän ja me kaikki tahdomme tietää, minne olette vieneet Muola-emännän, jonka viime kesänä ryöstitte.
Saamelainen taas säikähti, mutta koetti tekeytyä tyyneksi.
– Ei tiedä saamelainen, ei ottanut kukaan.
– Kyllä Kuningas sinulta tiedot puristaa.
Haapio oli oikeastaan kahden miehen kantava, yhdestä puuntyvestä polttamalla koverrettu eikä lisälaidoilla varustettu, kuten kalevalaisten veneet. Se oli sitäpaitsi hyvin häiläkkä.
Peläten itselleen jotakin kauheaa tapahtuvan saamelainen keikautti haapion nurin ja sukelsi veden alle. Melkein uimataidottomat suomalaiset pulikoivat ja huusivat apua samalla pyrkien ruuhen pohjan päälle. Henkensä edestä kamppaillessaan he eivät joutuneet seuraamaan, minne lappalainen hävisi; vain kerran Kolipää näki hänen päänsä kohoavan lähellä rantaa. Onneksi molemmat hätään joutuneet pääsivät haapion päälle poikittain vatsalleen ja pysyttelivät siinä, kunnes virta kantoi heidät pyörteessä sikäli lähelle rantaa, että he saivat pensaista kiinni ja pääsivät ryömimään maalle.
Molemmat olivat kylmästä niin kontistuneet, että lappalainen, jos hän vielä olisi ollut lähellä ja halunnut, olisi voinut heidät keihästää kuoliaiksi. Mutta hän oli jo kaukana menossa kotikyläänsä kohden.
Kovin harmissaan oli Kuningas kuullessaan miesten kertomuksen, enimmän siitä, ettei saanut kiristää tietoja vaimonsa kohtalosta.
– Oli meidän heimollamme ennen ollut tietäjäkin, jolta ei mikään asia jäänyt salaan, nyt ei ole. Kaakko-vainaa oli ollut sellainen noitakin, että itse oli kaikki rangaissut; nyt ei ole, sanoi Tiera.
– Niin oli, myönsi Kuningaskin. – Kerran katosi hevosen varsa laitumelta. Miehet arvelivat, että sudet taisivat syödä. Kaakko ei uskonut. Otti esille noitakalunsa, luki lukunsa ja lankesi loveen. Kuin kämmenestään ukko herättyään lateli: – Ei ole peto syönyt, ihmispeto on vienyt varsan, mutta kohta hän sen tuopi takaisin. – Seuraavana päivänä Korkalon heimon mies varsaa takaisin talutti. Niin oli näkymätön voima miestä painanut, että palavaansa oli pakahtua.
– Olivat ne toisenlaisia ukkoja ne vanhankansan poppamiehet! lisäsi Kolipää.
– Olivat.
Mutta Talla, joka syrjästä tämän kuuli ja jolle se oli kiihdykkeeksi tarkoitettukin, tuli siitä hyvin kiukkuiseksi.
Talla-ukko tahtoi kuitenkin tällä kertaa näyttää, ettei miesten soimaus ollut paikallaan. Oli ennen kuulumatonta, että noitaa niin äänekkäästi soimattiin; yleensä häntä pelättiin ja kunnioitettiin, pelättiin siinäkin tapauksessa, jos hän jonkin kerran epäonnistui.
Noita etsi kodasta rumpunsa, jonka säämiskänahkaiseen kanteen oli lepän nesteellä ja peuran verellä maalattu erilaisia kuvioita, napautti nahkaa vasarallaan ja katseli tarkkaan arpanappulan tapaisen puupalikan liikkeitä sen päällä. Sitten hän otti taikaesineensä nahkapussista, asetteli niitä eri asentoihin eteensä lukien loitsulukujaan, kuitenkin niin hiljaa, etteivät miehet kuulleet, mitä hän sanoi.
Noitaa moittineet miehet katselivat hämillään toisiaan.
– On vaarallista moittia niitä, joilla on osa henkien maailmaa vallassaan, heille voisi käydä niinkuin sille lohen varkaalle, sanoi Talla.
Kukaan ei uskaltanut kysyä, miten saamelaiselle käy. Mutta kun kylän miehet menivät seuraavana aamuna lohipadolle, löysivät he merrasta merkkieväisen lohen, sen, jolta Kolipää oli evän leikannut kololle.
Ei myöhemminkään saatu tietää, mikä pakotti lappalaisen tuomaan kalan takaisin ja mitä hänelle itselleen tapahtui, mutta sen jälkeen saivat suomalaisten pyydykset olla rauhassa. Toiset väittivät, että Talla noitakeinoillaan pakotti siihen varkaan, mutta toiset, erittäinkin Tiera, selittivät asian niin, että lappalaiset, nähtyään evättömän lohen luulivat sitä "marraskalaksi" eli semmoiseksi, jonka saaja pian kuolee, ellei vie sitä heti takaisin.
NELIJALKAINEN METSÄROSVO.
Usein käy niin, että pahaan maineeseen joutunutta syytetään monesti sellaisestakin pahanteosta, jota hän ei ole tehnyt. Akon-Jarankin syyksi epäiltiin monta kolttosta Joutsenniemen heimokylässä, vaikka hän ei niitä ollut tehnyt.
Paksujalka tuli kerran vihaisena ansojaan kokemasta.
– "Koirankuonolaiset" taas syövät linnut pyydyksistä, valitteli hän heimon päämiehelle.
– Sano Akon-Jara. Hänet itsensä pyydystämme kiinni jo ensi yönä.
Lumi oli jo silloin sulanut kokonaan mailta, ja soidinaika oli kohta ohitse. Harvakseen kalauttelivat enää metsot nokkiaan ja kahistelivat siipiään, "hioivat" vieläkin harvemmin. Teeret sen sijaan kuusen' latvoissa kukertelivat.
Kuningas ja Paksujalka varustautuivat kiinniottamaan varasta. He hioivat teräviksi pronssiset keihäänsä, varustivat useita nuolia viineihinsä ja piilottautuivat sen ansan lähelle, josta varas edellisenä yönä oli metson vienyt. Täyksi he paulaan asettivat kuolleen metson.
Oli tyyni ja kirkas yö. Kauan miehet istuivat hiljaa odotellen pahantekijää. Iltayöstä kuului kyllä erämaasta paljonkin erilaisia ääniä – kevätöinen kiveliö elää uudestaan syntymisen, häähumun ja jälleennäkemisen ilon merkeissä – mutta ihmisen askeleita ei kuulunut. Lahorastas siinä lähellä luritteli niin soman soreasti, että miehisiltä miehiltä pyrki mieliala pehmenemään ja sydänalaa mokottava viha sulamaan. – Metsot eivät ollenkaan tulleet sinä yönä soitimelle.
Soidin oli jokeen viettävällä rinteellä. Aamupuolella sumu nousi joesta vyöryen maallekin. Tavi kuului "frik, frik"-kiään äännellen kaikkoavan rannalta. – Jokohan tulee? – Ei, ahma vain yöllisillä retkillään rantaa kulki ja sivu juoksi. – Jos se on ollutkin ahma, joka on ansoja kokenut, juolahtaa Kuninkaan mieleen. Mutta samassa metsäkana rähähtää takana hillittömään nauruun, liitää kepein siivin yli ja istahtaa äänetönnä jonnekin jokirannalle. Samassa kantautuu korviin raskaita askeleita. Miehet eivät uskalla kääntyä taakseen katsomaan, etteivät pelästyttäisi metsien villiä miestä. Askelet lähestyvät. Miesten kourat lujasti jousen kaareen puristuvat. Kohta se on ansalla, kuusen lähellä, jonka juurella miehet piilevät. Silloin tuhahtaa takana, ja maa alkaa tömistä. Kun miehet kääntyvät katsomaan sinnepäin, näkevät he mustanhallavan eläimen nelistävän pakoon ja katoavan puiden taa.
– Sehän on karhu! huudahtaa Kuningas.
Molemmat vahtimiehet nousevat jälkiä tarkastelemaan.
– Siinähän se onkin lintujen varas, mainitsee Paksujalka. Jo minä vähän eilen epäilinkin, että jos se on mesikämmen, metsän omena, joka ansoilla kulkee, kun se oli kuvatellut virittää paulaa paikoilleen ja kun se ei höyheniä vieheistä pois poiminut. Akon-Jara olisi osannut ansan virittää ja höyhenet kerätä. Sen hän olisi tehnytkin jälkiensä peittämiseksi.
– Nytkö vasta vertailet karhun käsialoja ihmisen merkkeihin. Se olisi pitänyt tehdä jo eilen.
– Ka, en ymmärtänyt sitä eilen.
– Karhulla ja Akon-Jaralla ei kyllä ole paljon eroa, molemmat ovat petoja: toinen ihmispeto, toinen metsänpeto, molemmilla on ihmisen pahat puolet.
Kotiin kävellessään miehet päättivät tehdä soitimeen karhun loukun, koska peto kesällä voisi käydä karjalle vaaralliseksi.
Vielä samana päivänä kylän miehet lähtivät joukolla loukun tekoon. He kaatoivat kaksi vahvaa honkaa ja leikkasivat ne tukeiksi, toisen aluspuuta, toisen iskupuuta varten. Pienemmistä puista he rakensivat karsinan, johon karhun täky, kuollut metso, asetettiin laukaisulaitteen yhteyteen. Karsinaan täkyä ottamaan pääsi kontio vain karsinan ovelle viritettyjen loukkuhirsien raosta, joista päällimmäinen oli toisesta päästä lukkolaitteella koholle viritetty ja lukkojen molemmille sivuille pystyyn lyötyjen vaajojen välissä pääsi vain ylös ja alas liikkumaan.
Kun loukku oli valmis, teki Talla tavanmukaiset karhunpyyntitaiat ja luki rukouksen, jossa hän anoi Metsänemännän apua.
"Mielikki metsän emäntä,
puhas muori, muoto kaunis!
pane kulta kulkemahan,
hopea vaeltamahan
miehen etsivän etehen,
anelian askeleille."Samoin pyyntimiehet anoivat muidenkin metsänhaltijain apua suurriistan pyynnissä. Ja haltijat näyttivät kuulevan heidän rukouksensa, koskapa Mielikki, metsän emäntä, luonnon juhlapukuun vaatetti:
"Metsä kullassa kuhisi
hopeassa hulmahteli."Hyvin tekivät Joutsenniemen miehet loukun, oikein myöskin Talla tällä kertaa osasi haltijoita lepytellä. Karhu oli yöllä tullut pyydykselle, katsonut loukun hirsien välistä sisään ja nähnyt siellä linnun. Oli koettanut ensin karsinapuiden välistä käpälillään täkyä kurkotella, sitten edestä, mutta ei ollut käpälä yltänyt. Sitten oli työntänyt molemmat etukäpälät hirsien raosta karsinaan, kiskaissut lintua käpälällään, mutta – voi kauheata – hirsi oli pudonnut harteille. Myöhään, liian myöhään mesikämmen huomasi ihmisen ovelan juonen. Henkensä sai kontio heittää pyydyksessä.
Mielissään olivat pyyntimiehet aamulla, kun metsän paras riistaeläin oli pyydyksessä.
– Mesikämmenelle, metsänomenalle on pidettävä peijaat, niinkuin heimolla on aina ollut tapana, virkkoi Kuningas.
– Viekäämme kontio riemusaatossa kotiin, lisäsi Kolipää.
Ja pian miehet hakkasivat koivikosta lujan kangen, sitoivat karhun käpälistään siihen ja kantoivat Joutsenniemelle ylistysrunoja metsän kuninkaan kunniaksi laulellen. Kun väki tunkeutui liian lähelle, lausui Talla:
"Pois vaimo oven eestä,
ulos uksen renkahasta
lapset keskilattialta!"Karhu asetettiin seisomaan renkun varaan, sen päähän asetettiin lakki, etteivät naiset näkisi silmiä, ja runoissa miehet sitä hyvittelivät, mainitsivat, etteivät he olleet syypäitä karhun kuolemaan, vaan
"itse hairahdit haolta,
itse vierit vempeleeltä,
itse koivun konkelolta
lepän longalta lipesit
puhki kultaisen kupusi,
halki marjaisen mahasi."Miehet nylkivät karhun, paistoivat ja keittivät karhun lihaa, mutta jättivät sen hampaalliset leuat ja kallon uhriksi.
Näin muuttui Akon-Jaraksi luultu lintujen varas kunnioitetuksi metsänkuninkaaksi.
KESKEYTYNYT HEINÄNTEKO.
Kesä oli kukkeimmillaan. Ohra kaskessa teki jo tähkää, käki oli jo lakannut kukkumasta, satakielet laulamasta ja joen rantahietikolla kasvoi kauniita monivärisiä kukkasia ja korkeata, mehevää ruohoa.
Karjalla oli jo kauan ollut riittävästi ruokaa. Se oli huomattavasti lihonut ja kaunistunut. Talven takut olivat varisseet, ja lyhyt kesäkarva kiilsi kuin rasvattu. Lehmät lypsivät paremmin. Koreaksi kirjotut saviruukut täyttyivät iltaisin kellertävällä kesämaidolla, kun naiset lehmiään rantaniityllä lypsivät. Hevosetkin olivat jo "kostuneet" kiiltokarvaisiksi ja varsat kirmailivat mielissään. Tammat vain usein levitetyin sieraimin ilmaa vainusivat.
Eräänä iltana Kuningas toi niityltä angervon kukan, haisteli sen hyvää tuoksua ja näytteli miehille, jotka suuren kaatuneen kelohongan päällä iltaansa kuluttivat.
– Siellä etelässä aloitettiin heinänteko, kun tämä kasvi alkoi kukkia.
– Niin aloitettiin, myöntelivät miehet.
– Naiset saisivat jo alkaa lehdeksiäkin taitella lampaille. Talvi on täällä pohjoisessa pitempi, ja karjaakin näyttää lisääntyvän. Ruokaa pitää olla paljon talveksi, lisäsi Kuningas.
– Huomenaamuna aloitamme heinänteon oikein rytinällä, innostui Tiera. – Meillä on täällä tosin vielä vähän niittyjä, omia perkkiöitä ei vielä ollenkaan, mutta tulvaniittyjä on joen rannalla melkoisesti. Kun ne kaikki kolutaan ja majavan raivaamia puronvarsia lisäksi, niin heinää täytyy kerääntyä.
– Tulivatkohan ne viikatteet ja haravat tänne uuteen paikkaan, vai unohtuivatko sinne vanhaan kylään?
Kuningas säikähti tämän kysymyksen kuullessaan. Hän ei kuolemakseen muistanut viikatteista mitään, vaikka ne olivatkin mitä tärkeimpiä kapineita heimon toimeentulolle. Niin kiinteästi hänen ajatuksensa olivat askarrelleet muiden asiain ja ongelmain selittelemisessä. Hän ei kuitenkaan vielä paljastanut muistamattomuuttaan, vaan meni varastoaitalle, jossa niitä tavallisesti säilytettiin.
– Ukolle olkoon kiitos! Täällähän ne ovat poron nahkaan käärittyinä. Talla näkyy pitäneen niistä huolen. Mutta haravat ovat unohtuneet. – Samapa se, niitä saadaan puusta.
Ja Kuningas kantoi puolikymmentä lyhyttä, tuskin sirppiä pitempää, mutta vähän suorempaa viikatetta miesten luo.
– Tässä ne ovat!
– Eihän niitä ole monta, yhtä paljon kuin kädessä sormia. Ehkä niillä kuitenkin tämä kesä toimeen tullaan, kun varovasti niitetään, ei piestä kiviin eikä kantoihin, pakisi Paksujalka.
– Niin, meillähän ei ole rautaseppääkään omassa heimossa, huomautti Kuningas huolestuneena.
Olisi se Osmon heimo saanut tulla samaa matkaa. Osmo itsekin on melkoinen metalliseppä.
– Hän tekee, mitä tahtoo.
– Ei sentään. Mutta aseseppä hän on mainio, sanoi Kuningas.
Sinä iltana alkoi Joutsenniemellä ankara käsityö, haravain teko. Talla haki viidakosta suoria koivuisia vapoja. Yhdessä ne pronssipuukoilla kuorittiin – helpostihan se tuohi ja parkki lähti nilakoivuista. Niin saatiin haraviin varret. Toiset tekivät lapoja. Poltinraudalla tehtiin niihin varrenreikä ja pienemmät lovet piikkejä varten. Talla takoi niihin pihlajaiset piikit. Yökin kului aamupuolelle, ennenkuin haravia valmistui yhtä monta kuin oli viikatetta.
– Kerätkööt toiset käsin. Onhan jokaisella kymmenpiikkiset haravat syntymästään saakka, sanoi noita viimeistä valmistellessaan.
Seuraavana aamuna kasteen aikana oli heinätyö jo täydessä käynnissä Joutsenniemen sivulietteellä. Syvään kumartaen joka lyönnillä – viikatteissa oli lyhyet ja väärät varret – miehet niittivät heinää ja naiset haravoivat niitä luokoihin. Työn ilo näytti heimolla olevan yhteinen.
Mutta joen takana lappalainen kummeksuen katseli outoa työtä. – Mitähän ne suomalaiset siellä kuukkivat? Taikojako tehnevät?
Lappalaisen valtasi tavaton uteliaisuus. Jos olisi ollut haapio lähellä, olisi hän saarien suojassa soutanut toiselle rannalle lähempää katsomaan. Mutta mikäpä sen veneen varasi satunnaiselle metsästäjälle, kauas omilta mailta kulkeneelle, joka huvikseen oli tullut rannalle virran yli kurkistelemaan vihollistensa puuhia. Hän ei osannut ajatellakaan, että suomalaiset sillä tavoin tekivät heinää. Lappalaiset vain taittelivat lehdeksiä lampailleen, nyhtivät ruohoa käsin ja kuivattivat auringon paisteessa. Eihän kivestä voinut tehdä viikatteita ja eiväthän ne olisi heinää leikanneetkaan. Vaskea ja tinaa, joiden sekoituksesta tehtiin aseita, oli heillä perin vähän. Se ei riittänyt edes nuolien valmistamiseen, kun vaihtokauppa etelään oli melkein kokonaan loppunut; heille vihamielinen heimo oli turkiskaupalta tien tukkinut.
Oli toinenkin salaa katsellut kalevalaisten heinäntekoa. Akon-Jara oli taas asettunut melkein päntiöksi Joutsenniemen lähistölle, mutta kylän väki ei hänestä ollut hajuakaan saanut. Hän ei uskaltanut enää varastaa lampaita eikä muitakaan eläimiä, jonkin linnun vain loukuista; hän oli elänyt pääasiallisesti kalalla. Paisteisina päivinä hän oli keihästellyt haukia luhdilta, kokenut kalevalaisten katiskoita ja keräillyt lintujen munia. Hämärissä hän usein oli hiipinyt aivan kylän reunaan ja kätkeytynyt pensaikkoon. Sieltä oli hauskaa katsella ihmisten puuhia. Akon-Jaralle oli tullut ikävä ihmisiä. Kerran nuori tyttö, Paksujalan Vehka, käveli aivan pensaan vieritse. Akon-Jaran mieli teki ryöstää hänet vaimokseen ja viedä pesäänsä, mutta hän ei uskaltanut, kun ei ollut kankea lähellä, millä olisi tainnuttanut. Muutoin olisi parkunut ja hälyttänyt koko kylän väen.
Mutta Akon-Jaralla oli toinenkin syy kuin halu nähdä ihmisiä, joka saattoi hänet seurailemaan kalevalaisten puuhia. Hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä saada samanlaisia kirkaskärkisiä nuolia, joilla Kuningas Äyräpää ja Tiera olivat häntä puuhun ampuneet. Silloin hän oli niistä kolme piilottanut turkkinsa laskoksiin ja pelastanut ne joutumasta lappalaisille, kun ne ottivat hänet vangiksi. Kun hän myöhemmin teki niistä itselleen kala- ja lintuatraimen, eivät kivi- eivätkä luukärkiset sen rinnalla olleet minkään veroisia. Se oli kerrassaan mainio ase. Ei sillä tarvinnut kuin vähän koskettaa kalan selkään, niin kiinni oli. Kymmeniä suuria hauin venkaleita Akon-Jara oli kerinnyt sillä keihästää, monta lohtakin nostaa. Kerran hän tuli heittäneeksi sen liian suuren hauin niskaan. Se tapahtui lähellä Joutsenniemen kylää. Hyvin tarttui atrain senkin, miehenmittaisen votkaleen selkään, mutta se lähti uimaan virtaa alas niin nopeasti, ettei hän voinut seurata rannalla. Syvemmissä kohdissa oli atraimen varren latvakin kadonnut vedenpinnan alle. Se oli vahinko. Akon-Jara olisi antanut ennemmin vaikka ainoan turkkinsa kuin sen atraimen. Hän kuitenkin päätti korvata vahingon. Kun hän tiesi suomalaisilla olevan samaa "kirkasta kiveä" kuin nuolenkärjet olivat, asettui hän vakoilemaan heidän puuhiaan.
Niin, Akon-Jara oli asettunut myöskin heinäntekoa tarkastelemaan. Hän oli piilottautunut rytöpuun alle niityn lähelle ja seuraili sieltä heinäväen puuhia. Häntä huvitti, kun miehet löivät heinää "käyrällä kepillä" ja kun se lakosi laajalti heidän edestään. – Kummallisia vehkeitä! Mistä aineesta lienevät? – Mutta kun hän tarkemmin katseli, hän näki niiden omituisesti välähtelevän auringon paisteessa. Eivät ne ainakaan puusta olleet. – Jos ne ovat sitä "kirkasta kiveä", samaa kuin nuolenkärjet! Tämä kysymys häntä vaivasi koko päivän ja se, vievätkö heinämiehet kylään vehkeensä.
Eivät vieneet. Työnsä lopetettuaan pistivät miehet viikatteensa kuuseen ja naiset haravansa pystyyn niitylle ja menivät pois.
Silloin Akon-Jara ryömi esiin piilopaikastaan, juoksi kuusen luo ja otti siitä viikatteet alas. Hänen ihmettelyllään ei ollut rajoja, kun hän katseli niitä. Aseet leikkasivat heinää melkein itsestään. Kun hän peukalolla hiukan siveli terää, tuli nahkaan haava. Kovaa, hirveän kovaa ainetta olivat ne "käyrät keihäät" ja aivan toisen väristä kiveä kuin nuolet, melkein samaa väriä, jota on teeren pyrstösulissa, mutta kirkkaampaa.
Akon-Jara hotaisi terällä pensasta. Siitä katkesi monta oksaa kerralla. Erakko riemuitsi kuin lapsi. Hänen silmänsä kiilsivät omituisesti, kun hän aavisteli, että "uusi kivi" tekee hänet entistä kykenevämmäksi hankkimaan ruokaa ja lämpöä ja taistelemaan vihollisiaan vastaan.
Hän keräsi kaikki kalevalaisten viikatteet olalleen ja lähti juoksemaan multaharjupesää kohti. Viikatteen terät helisivät toisiaan vastaan hänen juostessaan. Se häntä vähän hermostutti, että ovatkohan ne noiduttuja. Kerran jokin voima nykäisi ne olalta maahankin. Silloin erakko arveli, että takaa-ajajat ottivat kiinni, ja hän juoksi jonkin matkaa eteenpäin. Mutta kun ei sen enempää kuulunut, palasi hän takaisin paikalle ja huomasi viikatteiden tarttuneen puuhun. Hänen mielensä oli levoton, sillä hän tiesi, että suomalaiset tulisivat rankaisemaan ankarasti.
Multaharjulla hän rupesi valmistelemaan viikatteista toisia aseita. Hän sai viikateraudan helposti poikki lyömällä sitä suurella kirveellä. Kärkipuolesta hän suunnitteli keihästä, mutta kynsipuolesta nuolenkärkiä tai veitsenterää. Miten niistä mikin esine tehdään, siitä hän ei ollut selvillä, kun ei ollut milloinkaan nähnyt metallia taottavan; sen sijaan hän kyllä oli ollut mukana kivi- ja luuaseiden teossa. Ja sitä taitoaan hän käytti rautaakin muovaillessaan.
Hänellä oli pesässään hiomakivi, tasainen laaka, jonka pinnalla hän tavallisesti teroitti nuolen ja keihään kärjet. Akon-Jaran mielestä oli ihme, että se kulutti myöskin sitä uutta ainetta, jota hän alkoi kutsua "viisasten kiveksi". Hän hioi ja hioi. Hiki vieri päästä. Hän innostui työhönsä yhä enemmän, kun tummasta "viisasten kivestä" kirkastui niin loistava pinta, että aurinko kimalteli siinä kuin kastehelmi. Akon-Jara hioi ensin keihään kärjen teräväksi, sitten ruodon, jonka hän upotti iskemällä varren päähän.
Paljon työtä olisi häneltä vähentynyt, jos joku olisi neuvonut, että rauta on ensin tulessa kuumennettava ja pehmitettävä ja sitten kovalla esineellä taottava, minkä muotoiseksi halutaan. Mutta kaikki keksinnöthän, yksinkertaisimmatkin, on pitänyt kalliisti ostaa.
– Mikä mainio ase! huudahti erakko, kun keihäs oli valmis. Sen terä tosin oli vähän käyrä, mutta se ei haitannut, kun molemmat sulat ja kärki olivat terävät.
Akon-Jara riensi uutta asettaan kokeilemaan. Hän pistää tuhnutteli sitä muurahaispesään, hiekkatöyryyn, välisti iski sen puuhun niin lujaan, että oli vaikea saada sitä irti. Hän olisi iskenyt sen mihin eläimeen hyvänsä, joka olisi ollut ulottuvilla, koetellakseen asetta. Hänessä olivat pedon vaistot heränneet. Terävä, kirkas rauta häntä kiihdytti kuin punainen vaate härkää.
Vielä samana päivänä hän lähti metsästämään. Tuskin milloinkaan ennen hän oli niin hiihkeästi otuksia etsinyt. Hänen mielialansa oli kuin pojan, jolle isä on antanut ensimmäisen pyssyn.
Kuinka hartaasti hän olisikaan toivonut metsässä tapaavansa karhun, hirven tai villihärän, mutta eihän riistaa koskaan silloin saa, kun sitä kovin kiihkeästi himoitsee, kun se taas toisinaan tulee eteen aivan odottamatta. Suurriistan sijaan hän tapasi muutamasta lammikosta parven satohanhia. Hän hiipi alta tuulen aivan lammikon reunalle, ajoi linnut suolle ja hyökkäsi jälkeen. Hän juoksi lintujen perässä kuin riivattu. Ja lähelle päästyään hän heitti puukapulan lintujen päiden yli. Ne luulivat haukan suhahtaneen ylitse ja painautuivat heinikkoon piiloon.
Silloin erakon rautainen keihäs alkoi tiheään rusahdella lintujen ruhojen läpi. Se oli teurastusta eikä metsästystä. Muutamassa hetkessä hän sai takan hanhia.
Pesälleen palattuaan erakko alkoi hioa nuolenkärkiä ja veitsiä. Niistäkin tuli käyttökelpoisia. Sen jälkeen Akon-Jara tunsi olevansa hyvin aseistettu; hänestä tuntui, että hän voisi taistella vaikka koko kalevan heimoa vastaan.
Akon-Jara oli muutamissa viikoissa siirtynyt kivikaudesta rautakauteen, vaikka pronssikausikin muilla kesti toistatuhatta vuotta.
Kuningas oli kovin hämmästyksissään, kun hän seuraavana aamuna ensimmäisenä saapui heinäniitylle eikä löytänytkään viikatteita. Ensin hän arveli, että Talla oli mennyt niitä jokirantaan hiomaan teräviksi, mutta sekin toivo petti, kun hän näki noidan toisten miesten mukana tulevan tyhjin käsin.
– Missä ovat viikatteet?
Miehet seisoivat ensin mykkinä katsellen kuuseen. Pahat aavistukset pyrkivät mieleen.
Kyseltiin kylästä. Kukaan ei niistä tiennyt mitään. Haikailtiin, päiviteltiin, kiukuteltiin ja syyteltiin toisiaan.
– Ne on varastettu, rohkeni Paksujalka sanoa.
– Minä hirtän suoliinsa varkaan! uhkaili Kuningas.
– Kuka on varas? kysyi joku.
– Se on Akon-Jaran työtä, epäili Kuningas. – Voi, ettemme repineet vaikka kappaleina häntä puusta alas, kun hän oli miltei käsissämme. Millä nyt elätämme hevosemme, lehmät ja lampaat talven yli. Mitä seuraa, jos karjamme menetämme? Nälkä, kuolema siitä meille koituu. Tärkeämpiä esineitä se heittiö ei olisi meiltä löytänyt kuin viikatteet.
– Voi se olla lappalaistenkin työtä, huomautti Kirvu.
– Mitä me tässä kiistelemme. Onhan meillä noita, joka tietää kaikki ja joka voi pakottaa varkaan tuomaan viemänsä tavarat takaisin. – Talla, nyt näytä heimolle mahtisi. Ota ensin selvä, kuka on viikatteet vienyt ja pakota ne tuomaan takaisin, puhui Tiera. Ja häneen yhtyivät toiset heimon miehet paitsi Talla, joka päivitteli, että häneltä taikaesineiden joukosta puuttui valkean havukan varpaat.
Kovin levotonta oli elämä sinä iltana ja seuraavinakin päivinä Joutsenniemellä. Yleisesti jo neuvoteltiin, lähetettäisiinkö miehiä pitkän matkan taa hakemaan Osmolta uusia viikatteita. Mutta tämä ei oikein käynyt päinsä sen vuoksi, että kalevan heimolla ei ollut sopivia vaihtoesineitä ja myöskin siksi, että ennenkuin aseet sieltä saakka tulisivat, olisi heinäntekoaika ehkä jo lopussa.
Ei myöskään ollut tietoa, oliko Osmolla rautaa liikenemään.
Pitkäaikaisen tuumailun ja miettimisen jälkeen lähetettiin kaksi miestä Joutsenniemelle Osmon kylään viikatteita hankkimaan; jollei ollut rautaisia, niin piti ottaa pronssisia.
Ratsastaen miehet lähtivät.
– Toivottakaa Osmolle terveyttä puolestani ja sanokaa, että täällä olisi tilaa myöskin hänen heimolleen. Rautio pitäisi tuoda mukana, muuten ei tule mitään elämästä erämaassa.
Kuningas Äyräpää lähetti toiset kaksi miestä vakoilemaan alajoelle lappalaisia.
– Jos saamelaiset ovat varastaneet viikatteet, eivät ne malta olla koettelematta niitä rantaniityillä, luuli Kuningas.
Nämä puuhat osoittivat Kuninkaan epäilevän Talla-ukon noitataitoa. Se suretti ukkoa, joka todenteolla tahtoi tehdä työtä heimon menestykseksi. Hän koetti langeta loveen, että henki harmaana perhosena tai yölepakkona olisi liidellyt hetkeksi pois ruumiista ja ottanut selvän varkaasta. Mutta turhaan ukko itseään koko heimon edessä kiihoitti. Hän ei pyörtynyt millään, ja tiedot jäivät saamatta.
Vielä toinenkin suru kohtasi vanhaa tietäjää näihin aikoihin. Eräänä päivänä, kun hän oli ongella joen rannalla, yölepakko istuutui hänen päähänsä ja tarttui kynsistään ja siivistään hänen tuuheaan, takkuiseen tukkaansa. Talla ei tietänyt, mikä elävä takaapäin hänen päähänsä tarttui ja siksi hän pyyhkäisi hiuksiaan kädellään. Yölepakko putosi silloin virtaan, joka kuljetti sen pois hänen näkyvistään.
Ukko sitä kovin säikähti. Se ei merkinnyt hyvää, sillä "musta yölintu" oli hänen mielestään jonkun läheisen kuolleen omaisen sielu, joka muka kävi häntä varoittamassa lähestyvästä vaarasta.
KUTSUMATTOMIA VIERAITA.
Näinä rauhattomina aikoina, jolloin suomensukuisten heimojen yhteys oli jo sangen hatara ja jolloin kukin niistä sai huolehtia omasta turvallisuudestaan, oli tärkeää, että kylät olivat mahdollisimman turvallisessa paikassa ja helposti puolustettavissa. Useimmiten rakennettiin ne kannaksille, niemiin tai saariin. Sitä turvallisempi oli niissä asua, kuta jyrkemmät olivat esim. joen, niemen tai saaren rannat, kuta vaikeampi oli veden puolelta niihin pääsy. Usein varustettiin kannas vallihaudoillakin, niin että kylä oli kuin pieni linnoitus.
Joutsenniemi oli syntynyt siten, että Laatokan veden alkaessa purkautua Nevan kautta korkeahko hiekkakunnas oli jäänyt niemenä pistämään jokeen, mutta sen rantatörmät eivät kuitenkaan estäneet vihollisen maihin nousua, jos se veden puolelta veneillä sinne saapui. Sen sijaan niemen kannas oli kapea, joten maaltapäin lähestyvää vihollista voi vähäisinkin voimin vastustaa.
Kuningas Äyräpää oli alkujaan valinnut tämän paikan vain tilapäistä kesäkylää varten. Mutta kun se näytti verraten edulliselta, eikä parempaa paikkaa ollut lähistöllä saatavissa, rakennettiin Joutsenniemelle heimon pysyväinen kylä.
Kuningas oli varovainen heimon päämies. Hän oli vanhassakin asuinpaikassa nähnyt, ettei erämaan näennäiseen rauhaan ole luottamista ja että näinä kansojen liikehtimisen aikoina vihamielinen vierasheimo voi ilmautua mistä päin tahansa, todennäköisimmin kuitenkin etelästä tai idästä, öillä vartioivat kylää vartijat ja tavallisesti hän itsekin oli myöhään jalkeilla.
Usein hän tarkasteli niemen rantoja, kantoiko vesi niille Laatokalta päin mitään merkkejä ihmisistä.
Kevätkesästä hän ei huomannut mitään, mutta syksympänä öiden pimetessä hän löysi rannoilta puoleksi palaneita kekäleitä ja hiiliä, tuulastajain rovion tähteitä. Laatokan puolella siis täytyi asua ihmisiä. Olivatko ne ennen mainittuja "koirankuonolaisia" vai muita, siitä hänellä ei ollut mitään tietoa.
Tämän jälkeen hän käski vielä tarkemmin vartioida kylää.
Näihin aikoihin kalevalaiset odottivat myöskin oikeita vieraita, Osmon heimon miehiä, jotka olivat heinänteon jälkeen aikoneet tulla Nevalle kutulohta tuulastamaan yhdessä Äyräpään miesten kanssa. He olivat myös aikoneet tuoda rautasepän tullessaan, jonkun niin kätevän miehen, joka taitaa atraimet korjata ja nuolenkärkiä takoa. Ihmeteltiin, miksi miehet eivät jo tule. Uutisiakin olisi jo mielellään kuultu muusta maailmasta. Olisi Kuningaskin halunnut kuulla, hyökkääkö se suuri kansa vielä siellä etelässä, jonka edessä pienemmät pakenevat, käyvätkö etelän kauppiaat sinä kesänä metallilla turkiksia vaihtamassa ja aikovatko Osmon ja Ontron heimot todenteolla seuraavana keväänä muuttaa Saamein maahan. Mutta hartaimmin odotettiin heimon lähettejä. Viikatteita olisi kylässä tarvittu kipeästi, sillä heiniä oli saatu vain vähän kootuksi ja syyspuoli oli jo käsissä.
Naisväki siitä usein muistutti miehille, heimon päälliköllekin. – Tänä syksynä täytyy tappaa puolet lehmistä, kun ei saada tarpeeksi rehua, huomautti kerran Tieran vaimo.
– Kaikki sen kirotun Akon-Jaran syytä. Ei uskoisi, että yksi mies voi tehdä koko heimolle niin paljon häiriötä. Mutta kyllä me nämä metsät puhdistamme, kun Osmon miehet tulevat. – Jollei ehditä saada heiniä tarpeeksi, kerätään jäkäliä lisäksi syksyllä.
– Tuskinpa tulevat tänne, ylemmäksi Laatokan puolelle ovat ehkä jo tulleet, kun tuulaspuiden kekäleitä vedessä kelluu.
– Kenenkä lienevät, eivät ainakaan suomalaisten, sen olen nähnyt kirveen jäljistä.
Saatuaan aseisiinsa "viisasten kivestä" tehdyt terät Akon-Jara tunsi olevansa todellinen erämaiden valtias. Pahimmatkaan metsän pedot eivät voineet häntä kukistaa ja suomalaistenkin kanssa taistellessaan hän tiesi olevansa aseiden puolesta tasavertainen. Rauta-aseet ikäänkuin terästivät hänen omaakin tahtoaan; ne vaativat häntä taisteluun kaikkia vastaan, jotka hänen ja hänen heimolaistensa olemassaoloa uhkasivat. Kerran oli karhu suon rämeellä yrittänyt hänen päällensä peuran haaskalta ja noussut takakäpälilleen aikoen juuri hyökätä, mutta hän oli käyrän keihäänsä upottanut vartta myöten pedon rintaan, painanut varren pään mahaan ja pidellyt metsän kuningasta kuin silakkaa paistinvartaassa; siihen oli karhu kellistynyt. Oli sitten lihaa erakolla ollut moneksi viikoksi, oli lämmin nahkakin levittää pesän lattialle vuoteeksi. Toisen kerran hän oli rautakärkisellä nuolella ampunut metsäkauriin melko kaukaa. Läpi oli suhahtanut ase. Kivikärkinen nuoli ei milloinkaan uponnut niin syvälle. Uusien aseiden kaatamaa saalista kasaantui varastoon liiaksikin, vanhimmat pyrkivät jo pilaantumaan ja toukittumaan, kun ei ollut suolaakaan niihin ripotella.
– Kenelle minä niitä kaadan, kun ei ole vaimoakaan? kysyi kerran Akon-Jara itseltään, istuutuessaan maakuoppansa eteen ja irroittaessaan metsähärän vasikan viileyksestään. – Kenelle, kun ainoa lapsenikin katosi.
Erakko keräsi taas, kuten monesti ennenkin, "viisasten kivestä" tehdyt aseet eteensä ja katseli niitä, kutakin erikseen kuin lapsi rakkaita leikkikalujaan. Keihään terään oli ilmaantunut punaista ainetta.
– "Viisasten kivi" vaatii verta. Näkeehän sen. Itsestäänkin sitä tihkuu. "Viisasten kivi" muuttuu itse vereksi (ruosteeksi), ellei sitä käytetä.
– Enhän minä kerkiä kaikkia käyttämään yht'aikaa, kun näitä on näin monta.
Ja erakko asetteli keihäät rinnakkain, niiden viereen puukot ja nuolet omaan riviinsä ja luki ne sormillaan. Paljonhan niitä oli? Akon-Jaran silmät kiilsivät, kun hän nousi seisaalleen, rinta pullistui ja käsi tempaisi keihään. – Minä olen rikas mies. Minä olen erämaiden valtias. Näillä aseilla pitää minun saada myös ihmiset minua tottelemaan, heimoni kootuksi, vihollinen lyödyksi. Minä lähden etsimään hajonnutta heimoani. Jos sen saan kokoon, hyökkään ensin Kuninkaan heimon kimppuun kuin karhu peuran. Aseet vaativat aina tappelemaan, muutoin ne itse muuttuvat vereksi.
Seuraavana päivänä Akon-Jara käveli joen rantaa Joutsenniemen yläpuolella, ei kuitenkaan niin lähellä, että joelle olisi näkynyt. Hänellä oli koko asevarasto mukanaan. Välistä hän kätkeytyi jonkin pensaan sisään niityn reunalle. – Ta, ta – ta, ta – a, a, kuului pensaasta. Ja sen jälkeen oli aina pitkä tauko, jolloin hän tarkkaan kuunteli.
Pitkälti hän kulki, ennenkuin alkoi kuulua vastauksia: kurkien "kruu'u, kruu'u"-huutoja tai koppelon kotkottamista taikka pyyn vienoa vihellystä, aina sen mukaan, kuinka kaukana vastaaja oli. Se oli erämaan ihmisten merkkikieltä, "koirankuonolaisten" tunnussanoja, joiden avulla he, kaikkien vihaamat, olivat yhteydessä keskenään tai varoittelivatkin vaaran lähestyessä tulematta itse paljastetuiksi. Siten Akon-Jara muutamien päivien kuluessa löysi useita yksinäisiä miehiä, perhekuntia, vieläpä kylänkin, jonka asumukset olivat joen hiekkatörmään kaivetut. Kaikki ne olivat hänen kansaansa, halveksittuja "koirankuonolaisia", jotka käyttivät vielä yleisesti kiviaseita. Kaikille hän näytteli ensin aseitaan ja kehui sitten urotöitään.
Ja villit ihastuivat rautaan, "viisasten kiveen", joka lävisti kaikki, leikkasi kaikki ja itki verta.
Yö on tyyni ja leppoinen. Pohjoisella taivaanrannalla näkyy vielä illan riutuvaa ruskoa. Puhkaisematon pimeys peittää jo Joutsenniemen ympäristötkin; joen hiekkatörmä ja kotien uudet tuohikatot vain heikosti häämöittävät, kun Talla majansa edessä yksin seisoo ja kuulostelee.
Kylässä on jo hiljaista. Kolipään kodassa vain lapsi yrittelee itkeä, ja sorsaemo kannaksen kaarteessa pojilleen äännähtelee. Talla panee merkille, että äänessä on tavallinen, tyynnyttävä sävy.
Talla-ukko painuu kotaansa ja kellahtaa taljalleen. Uni ei tahdo tulla vanhan miehen silmään, kun ne noitahuolet painavat. – Tietäähän sen! Heimo on antanut hänelle liian vaikean tehtävän, hänen pitäisi tietää kaikki ennakolta.
Mutta miksi urahtaa päällikön koira kodan edessä? Miksi vikla niemen kärjessä vihaisesti tokaisee muutamia kertoja "tui tui, tui – tui"-huutonsa.
– Ei tainnut merkitä mitään.
Ukko hymähtää, kun viklakin kerran valehtelee. Tavallisesti sen hälytyshuuto on totta.
Silloin rähähtää useampia koiria yht'aikaa, mutta kun ne kuulevat joelta kuikan huutoa matkivan äänen, niin ne häntä koipien väliin painettuna hiipivät piiloon.
Talla vuoteellaan ihmettelee koirien käyttäytymistä, kun ne niin lyhyeen lopettivat aivan kuin jotakin tuttavaa erehdyksessä haukkuessaan.
Koirat näet kuulivat, että hän on kulussa, se kähnäilijä, pensaikkoeläjä, joka kielen sitoo niin, että ei voi päivään haukkua – millä sitonee – vaikka ei ollenkaan koske.
Kukaan ei huomaa hiljaista liikettä joella, eivät muut kuin lumotut koirat, mutta niiden leuat ovat jo jäykät. Useita mustia rykelmiä kantaa virta Joutsennientä kohti, kelohongista tehtyjä lauttoja, joilla seisoo aseistettuja miehiä. Talla tuntisi jo kaukaa ne "koirankuonolaisiksi", jos olisi päivä ja hän olisi rannalla, tuntisi myöskin Akon-Jaran ensimmäisellä lautalla.
Ne lähestyivät kuin aaveet, kuin manalan lautturien alukset. Jo sihahtaa santa ensimmäisen kokan edessä, kohta ovat toisetkin kiinni niemen kärjessä.
Tuskin olisi pimeässä Tallankaan tarkka silmä erottanut tummia miehiä, jotka joen törmän hiekkavierua kiipesivät ylös, ellei kuun sirppi nousisi metsän takaa. Tuskin olisi kylän väestä jäänyt sinä yönä nimen kantajaa, ellei muutaman "kuonolaisen" jalka irroittaisi törmästä kiveä, joka kalisten vierii alas ja jonka liikkeen noita selvään kuulee vuoteellaan ja menee siitä ottamaan selvää.
Hiukan liian myöhään törähtää Tallan hälytystorvi. Kuningas on aseineen ensimmäisenä ulkona, sitten työntyy toisia ovien täydeltä. Naiset ja lapset vain kyyristäytyivät loukkoon, Ukkoa, ylijumalaa avukseen huutaen, itkien ja vaikeroiden.
Teräksinen keihäs kuun valossa välähtää, kun Akon-Jara sen iskee takaapäin vartta myöten Talla-ukon selkään.
Vain yhden sanan ehtii ukko kuiskata kuollessaan: – Kostakaa!
Mutta samassa välähtää myös Kuninkaan pronssiteräinen väkipuukko ja iskeytyy erakon lapaan. Ähkien hän vaipuu uhrinsa päälle. Kirvu silloin sysäisi keihäänsä heittiöön, mutta Kuningas kieltää: – Älä pistä! Minulla on asiaa hänelle!
Taistelun rytäkkä levisi pian koko kylään. Vimmatusti "kuonolaiset" iskivät uusilla aseillaan, joiden he uskoivat tuottavan heille voiton, mutta kalevalaisten keihäs- ja miekkamiehet iskivät ja hakkasivat, väistelivät ja rynnistivät eteenpäin sellaisella taidolla ja voimaila, että vihollinen kaatui tai perääntyi. Viimeiset taistelivat joen äyräällä, mutta ne viskattiin jokeen. Vain muutamia heistä pelastui lautalle ja pääsi pakenemaan.
Näin oli Akon-Jaran tyhmästi suunniteltu hyökkäys täydellisesti epäonnistunut. Hän oli liiaksi luottanut rautaan.
Joutsenniemen kylässä sytytettiin nuotiot keskiyöllä. Vaimot kerääntyivät itkemään kaatuneen noidan ympärille ja kiittelivät hänen valppauttaan, kun hän oli pelastanut heimon. Mutta joku nuori mies kuului sanovan: – Hänen olisi pitänyt jo edeltäpäin tietää tämä, kun oli noita.
Pahasti haavoittunut Akon-Jara kannettiin Kuninkaan kodan eteen vahvasti sidottuna, ja paaluun kytkettynä hän sai jäädä odottamaan päivän nousua.
PEIJAAT JOUTSENNIEMELLÄ.
Joutsenniemellä vietettiin surujuhlaa, peijaisia. Heimon kunnianarvoisa noita piti evästää henkien maille, niinkuin vanha, heimon hyvä tapa vaati.
Kuningas oli antanut monta päivää valmistella näitä pitoja, vaikka olikin kiirein heinäaika. Metsästäjät ja kalamiehet etsivät riistaa kukin omalta taholtaan. Ja niin hyvin Tapio ja Mielikki kuin Ahti ja Veenemäntäkin olivat heille suosiollisia. Riistaa tuli runsaasti. Kokonainen metsähärkä, jonka pyyntimiehet olivat suohon ajaneet ja siihen teurastaneet, paistettiin nuotiolla. Parhaita lohia keitettiin suurissa savipadoissa, niin että makea tuoksu täytti ilman.
Naiset olivat ohrista valmistaneet olutta, ja haarikka jo kierteli miesten parvessa. Vainajan muistoksi juotiin ja hänen hyviä ominaisuuksiaan ja tekojaan kehuttiin. Heimon mielestä hän oli suurmies, jonka paikkaa oli vaikea täyttää. Hän oli antanut henkensä heimon edestä.
Naisväki vielä juhlavalmistuksia viimeisteli, kun vahti niemen kannaksella puhalsi hälytysmerkin:
– Vihollisia tulee!
Pian olivat taistelukelpoiset miehet varustuksilla. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he vihollisten sijasta kuulivat Osmon huutavan:
– Terve kylään!
– Terve tervehdyttäjälle! Kauan jo olemme teitä odottaneet.
Osmo, Väkiparja ja Karo sekä kymmenen muuta miestä tuli taluttaen hevosia, joilla oli raskaat kantamukset kaikenlaista muuttotavaraa. Kuningas vei vieraat kunniapaikoille nuotion lähelle.
– Teillä on täällä hyvä elää, kun kokonaisia härkiä paistatte. Meillä ei ollut.
– Viha ja vaino täälläkin vallitsevat, korpi ja viholliset ovat täälläkin vastassamme.
– Vainajalle tässä viimeistä matkaa valmistelemme.
Ja molemmin puolin siinä kerrottiin kuulumiset. Ne eivät olleet ilahduttavia. Osmolla oli vielä kummempia kuulumisia.
– Suuri viholliskansa vyöryy päivänpuolelta maailmaa sukulaisheimojen asuinmaille. Siellä taistellaan tulisesti, mutta turha on moninkertaista ylivoimaa vastustaa. Monta sukulaisheimoa on jo lyöty hajalle; ne ovat yksinäisinä perheinä levinneet metsiin. Toiset taas valtavin joukoin vaeltavat auringonlaskun maata kohti. Peipsenjärvelle patoutui niin paljon kansaa, että minä päätin johtaa heimoni pois jaloista tänne Saameinmaahan, josta olette meille paljon kertoneet. Pääjoukkomme tulee vasta huomenna tänne.
– Kaunis ja riistakas näyttää olevan Saameinmaa. Onhan täällä tilaa kahdelle, jollei kolmellekin heimohaaralle, kun vain sopua on, kun lappalaiset ajetaan tieltä pois. "Koirankuonolaiset" on jo taas lyöty, mutta kovin sitkeähenkinen on se heimo.
– Tuolla minun kotani takana makaa sidottuna ja haavoitettuna Akon-Jara, ilmoitti Kuningas.
– Sinä olet hänestä paljon kertonut. Käykäämme häntä katsomaan.
Osmon miehet menivät häntä heti katsomaan.
Havujen päällä oli likainen nahkakasa. Mutta tarkemmin katsottuna erotti siinä ihmisen raajat ja pään. Vieraiden lähestyessä Akon-Jara nousi istumaan. Hänen silmänsä hehkuivat vihaa kuin villipedolla, josta päättäen hänen tahtonsa ei ollut talttunut, kiukkunsa suomalaisia kohtaan laimennut.
– Miksi et häntä lähetä jo pahojen henkien maailmaan? kysyi Osmo Kuninkaalta.
– Minä tarvitsen vielä häntä.
– Mihin?
– Hän sanoo tuntevansa ne saamelaiset, jotka ryöstivät Muolan. Minä kuljetan hänet saamelaisten kylään, hänen on siellä osoitettava ne miehet, jotka sitten pakotamme opastamaan talvikylään. Vain täten voimme pelastaa Muola-raukan, joka nyt on orjana.
Suunnitelma oli Osmonkin mielestä hyvä. Siinä hän huomasi myös syyn, jonka nojalla he voisivat kurittaa saamelaisia.
Tallan hautaustoimitus siirrettiin seuraavaan päivään, että kaikki Osmon väki ehtisi juhlaan, josta piti samalla tulla koko heimoa yhdistävä merkkipäivä.
Suomen kansalla, joka vielä siihen aikaan eli pakanuuden pimeydessä, oli kuitenkin jonkinmoinen käsitys elämästä kuoleman jälkeen.
Miehistä tuntui tärkeältä, että vainaja kuoleman jälkeenkin pysyy heille suosiollisena, varsinkin, kun uusi vaihe kalevalaisten elämässä oli juuri alkava, kun kaksi heimohaaraa päätti yhdessä käydä pala palalta uutta maata valloittamaan.
Näissäkin merkeissä pidettiin Tallan peijaiset: syötiin kovasti, kertoiltiin, laulettiin muistorunoja ja suunniteltiin tulevaa elämää.
Kuningas Äyräpää muisti liian kovasanaisesti moittineensa vainajan noitataitoa. Hän sen tähden pyyteli kuolleelta anteeksi sanoen:
"Anna anteeksi minulle,
älä vihastu minulle,
jos olen sinulle sanonut
pahoja sanoja!"Saman anteeksipyynnön tekivät toisetkin vuoron perään. Kukaan ei kuolleesta puhunut pahaa sanaa. Pelättiin hänen siitä suuttuvan ja kostavan.
Eikä Talla-noidasta voinut mitään pahaa sanoakaan. Hän oli tarkoittanut heimon parasta, taistellut sen puolesta urhoollisesti ja kaatunut. Se, ettei hän voinut salattuja asioita selittää, ei ollut hänen syynsä. Ihminen ei tiedä kaikkea eikä voi selittää kaikkea, vaikka heimo olisi sitä noidaltaan toivonut.
Kovin itkivät naiset kaatunutta tietäjäänsä peijaistilaisuudessa. Tallan leski maassa kierien hiljaa nyyhkytti. Kukaan ei uskaltanut kovin ulista, sillä melu voisi muka vainajan sielun pakottaa palaamaan takaisin.
Kun kalevalaisillakin oli se käsitys, että kuolleet toisessa elämässä jatkavat samanlaista toimintaa kuin eläessään, rakentavat taloja, perkaavat peltoja, metsästävät, kalastavat ja hoitavat karjaa sekä syövät ja juovat niinkuin tässä elämässä, pantiin Tallan mukaan hautaan leipää, lihaa, kalaa, juustoa, voita sekä aseiksi keihäs, jousi, nuoli, kirves ja veitsi sekä noitarumpu kalikoineen.
Ukko lienee ollut tyytyväinen hautaustoimitukseen, koska häntä ei sen koommin nähty.
AKON-JARA UUDESTAAN KARKUTIELLÄ.
Vähän ennen Tallan hautajaisia oli Kuningas yksin kuulustellut Akon-Jaraa Muolan ryöstöä koskevassa asiassa. Hän kaivoi nahkakukkarostaan kauniin, meripihkasta tehdyn helmen, sen, jonka hän erakon varastoista oli saanut pelastetuksi, kun ne joutuivat lappalaisten käsiin, ja näytti sitä kämmenellänsä kysyen:
– Mistä Akon-Jara sai tämän helmen?
– Nainen vi-viskasi ma-maahan, kun sa-saame vei. Mi-minä otin maasta.
– Missä se tapahtui?
– Tu-tuolla.
Erakko viittasi kädellään joen rantaa kohti.
– Taisteliko nainen vastaan?
– Vaimo i-itki, hu-huusi, re-repi, he-heitti ta-tavarat.
Akon-Jara otti kaulastaan lepänkuorilla punertavaksi värjätyn villanauhan. Kuningas tunsi sen Muolan nauhaksi, joka oli ollut hänen päähineessään.
– Valehtelet, konna, itse olet hänet ryöstänyt!
– Ei Akon-Jara, sa-saamelainen vei.
Kuningas ei uskonut Akon-Jaran vakuutuksia. Hänellä muka oli liian paljon maasta poimittuja Muolan tavaroita. Kuninkaan mielestä ne päinvastoin puhuivat sen otaksuman puolesta, että ryöstäjä oli metsien erakko. Lappalaiset eivät olleet hänen tietämänsä mukaan vieneet kyliinsä pitkiin aikoihin naisväkeä, vaikka ne miehiä vainosivatkin. Paremman selvyyden saamiseksi hän päätti kidutusta käyttäen pakottaa erakon tunnustamaan, miten asia todellisuudessa oli, mutta vasta peijaisten päätyttyä. Sen tähden hän jätti kuulustelun sillä kertaa sikseen ja meni miesten joukkoon.
Heimon naisten joukossa oli kaunismuotoinen nuori orjatyttö, nimeltään Hely. Hänellä oli melkein pronssinvärinen iho, tummat säihkyvät silmät ja pitkä musta tukka. Kukaan ei tietänyt, mitä kansaa hän oli ja ketkä olivat hänen vanhempansa. Hänen ollessaan pieni tyttö monta, monta vuotta sitten oli Kuningas hänet löytänyt Nevan rannalta kalastusmatkalla ollessaan. Hän oli silloin ollut laiha, risainen ja likainen ja niin nälissään, että oli simpukoita rannalta ruuakseen keräillyt. Kun kuningas ja Muola, joka myös oli sinä kesänä kesäkalastuksessa mukana, olivat antaneet tytölle ruokaa, oli hän turvautunut auttajiinsa. Ja siitä saakka hän oli orjatyttönä elänyt heimossa, kasvanut täydeksi ensin keveämpiä sitten raskaampia orjan töitä toimitellen.
Hely kulki useaan kertaan Akon-Jaran sivu. Hän katseli aina hyvin pitkään haavoittunutta kuin jotakin hyvin vanhaa tuttua, jonka nimeä ei muista. Hämärät muistokuvat varhaisemmilta lapsuuden ajoilta ajoivat toisiaan takaa hänen mielikuvituksessaan, yhtymättä kuitenkaan valaisevaksi, selväksi muistojen sarjaksi.
Sivukulkiessaan hän antoi ukolle aina jotakin ruokaa: milloin paistetun kalan, milloin lihakimpaleen. Hän ei itsekään tietänyt, mistä hänen mielenkiintonsa ja hyvyytensä erakkoa kohtaan johtui, kun muut naiset häntä potkivat sivu kulkiessaan.
Erakko huomasi myös hänen hyvyytensä ja näki, että tyttö sai kylässä liian raskaita töitä suoritella. Hänestäkin oli tytössä jotakin tutunomaista. Kun Hely taas kerran kulki sivu, Akon-Jara kaivoi taas nahkavaatteiden poimuja ja otti sieltä esille kiiltävän, ympyriäisen esineen ja antoi sen tytölle. Se oli reiällä varustettu kultaraha. Tyttö hypisteli sitä hyväillen ja ihmetellen sen kiiltävän keltaista väriä, sen muotoa ja painoa. Se oli paljon raskaampi kuin muut kivet. Erakko piirsi etusormella kaulansa ympäri, josta tyttö ymmärsi, että esine oli kaulakoriste. Hänen silmänsä loistivat, kun hän tiesi, ettei kenelläkään muulla ollut sellaista koristetta. Vanki kaivoi sitten kätköistään toisenvärisen rahan, paljon vaaleamman, ja antoi senkin tytölle.
– Mistä Akon-Jara sai koreata kiveä, kysyi tyttö, joka alkoi haluta niitä yhä enemmän.
– Ei muista. Paljon aikaa...
Eikä hän muistakaan enää tarkoin. Luultavasti hän oli ne saanut paljon idempänä, suuren veden (Laatokan) takana ennen asuessaan. Ne nähtävästi olivat kauppiaiden mukana tulleet Uralilta päin, sillä sieltäkin päin oli ennen tuotu tavaroita pohjoisille kansoille, vaikka se yhteys joskus katkesikin.
Akon-Jara otti taas uuden, edellisiä suuremman kultaisen koristeen ja näytteli sitä kädessään.
– Tämän annan, jos päästät kädet irti.
Tyttö katseli epäillen ympärilleen.
– En voi. Se on paha.
Erakko luuli tytön moittivan häntä pahaksi, vaikka tämä tarkoitti, että vangin irti päästäminen olisi pahatyö.
– Ei Akon-Jara paha. Tästä saat ison kauniin kiven, jos päästät.
Silloin tyttö havahtui kuin unesta, hänen muistissaan valkeni kappale menneisyyttä, synkkä lapsuus maakuopassa ja se suhde, että mies, joka haavoittuneena makasi hänen edessään, oli hänen isänsä.
Tyttö oli huudahtamaisillaan: isä, mutta muisti silloin, mitä siitä seuraisi, jos heimon nuoret saisivat tietää, että hän oli Akon-Jaran tytär; nehän pilkkaisivat häntä yhtenään, ilmankin valtaemäntä laiskaksi moitti ja syyttömästi soimasi. Onneksi ei Akon-Jara tuntenut häntä.
– Minä vapautan sinut muutoinkin, tiedän, että olet aivan syytön Muolan katoamiseen, jonka vuoksi sinua enimmän vainotaan. Toinen on siihen enemmän syypää.
Ja kun ketään ei ollut näkemässä, päästi tyttö nopeasti hihnat erakon ranteista.
– Ota nämä, sanoi erakko, puistaessaan tytölle kouraan useita rahoja.
– En tarvitse palkkaa, mutta otan ne muuten muistoksi.
Ja orjatyttö näki rinteeltä, kun Akon-Jara ryömi veteen, sukelsi ja antoi sitten virran kannattaa tiheän pajupensaan taa, joka kasvoi aivan joen äyräällä. Sen koommin pakenevaa ei näkynyt.
Karkaaminen tapahtui hautaustoimituksen aikana, jolloin kukaan ei muistanut kiinnittää huomiota vankiin. Kukaan ei sitäpaitsi osannut aavistaakaan, että niin pahoin selkään haavoittunut mies voisi karata.
Peijaisten päätyttyä Kuningas valmistautui uudelleen vankia kuulustelemaan. Hän haki varastoistaan naskalin, poltinraudan ja pihdit, joilla hän aikoi kiduttaa vankia, ellei tämä muutoin tunnusta. Häntä kiihdytti edellisenä yönä näkemänsä unikin, jossa hänelle muka ilmoitettiin, että Akon-Jara yksin oli syyllinen.
Kuningas oli seisovinaan jyrkän hiekkamäen rinteellä, josta meni reikä maan sisään, samoin kuin Akon-Jaran pesään. Pesästä kuului naisen rukoilevaa ja valittavaa ääntä. Tarkemmin kuunnellessaan hän kuuli siellä Muolan valittelevan. – Tuleekohan Kuningas koskaan, löytääkö hän koskaan minua maan alle teljettyä. Tule Kuningas Äyräpää, kun vaimosi rukoilee! – Ja sitten hän näki erakon pörröisen pään pistävän aukosta esiin. Hiki oli valunut Kuninkaan otsalta, kun hän oli siitä unesta herännyt.
Kova hälinä syntyi kylässä, kun Kuningas huomasi, että vanki oli karannut. Ensin etsittiin kylä, sitten lähin ympäristö, vieläpä koirain avulla koetettiin jälkiä seurata, mutta miestä ei löydetty. Merkit viittasivat siihen, että joku oli Akon-Jaralla ollut apuna, mutta kuka, siitä ei ollut aavistustakaan. Kun orjatyttö ei vielä ollut kenellekään näytellyt koristeitaan, ei niidenkään avulla päästy auttajan jäljille.
Jyviä jauhettaessa sattui tapaus, vähäpätöinen sinänsä, mutta seurauksiltaan suuri. Orjatyttö ei ollut uskaltanut kenellekään näyttää Akon-Jaralta saamiaan rahoja, (kiiltäviä koruja), vaan oli pujottanut ne rihmaan, kietonut sen kaulaansa ja kätkenyt rahat liiviensä alle. Jauhinkiviä pyöritettäessä pulpahtivat korut esille, kiiltelivät ja kiihoittivat toisia tyttäriä. Hely säikähti, kun vanhempiakin vaimoja sattui olemaan mukana työssä.
– Mistä Helyllä, orjatytöllä, on "kiiltävät kivet" kaulallaan kuin valtaemännällä, huomautti Paksujalan Kukka.
– Saapihan orjallakin olla jotakin omaa.
– Olet tainnut saada Akon-Jaralta.
Hely ei puhunut mitään, työnsi vain pahennusta herättäneet korut nahkaisen liivinsä alle.
Kuin kulovalkea levisi kylässä tieto, että orjatytöllä on "kiiltäviä kiviä", jotka ovat koruiksi taotut. Eräs tytöistä oli tietävinään, että kaulakoristeen on päällikön poika lahjoittanut ja että orjatytöstä vielä tehdään valtaemäntä, mutta joku sanoi nähneensä Helyn puhelevan Akon-Jaran kanssa ja luuli rahojen olevan siltä taholta. Tieto tuli Kuninkaan korviin. Ja kun se tuntui hänestä erittäin tärkeältä, hän jätti asian "kahdentoistakiven" neuvoston ratkaistavaksi.
Alustavasti Kuningas kuitenkin tutki orjatytön ihmeellistä koristetta vaatien sitä häneltä nähtäväksi. Rahat kulkivat sitten kädestä käteen. Niiden kiilto, muoto ja kummallinen kirjonta herättivät ihmettelyä.
– Ne ovat varmasti idästä tuotuja. Siellä kuulutaan osaavan piirtää semmoisiakin kuvia, että niistä vaikka kymmenen kesän jälkeen voidaan lukea, mitä ne tarkoittavat. Luulen, että näissä on juuri niitä merkkejä.
Kun heimon naiset tahtoivat, että rahat jaettaisiin heti heille, antoi Kuningas kaulakoristeen takaisin Helylle. – Ei ole ollut heimon tapana orjaltakaan ottaa pois omaisuutta, jos se on oikein saatu. Vielä ei ole oikeus tutkinut tätä asiaa. Vasta sitten tavarat jaetaan, kun ne ovat omia.
TUOMIO.
Kahdellatoista "tuomarinkivellä" istui piirissä yhtä monta heimon vanhinta tärkeän näköisinä. Partojaan sivellen he miettivät ja väliin neuvottelivat keskenään. Heidän ratkaistavakseen oli tullut perin pulmallinen kysymys, piti näet langettaa tuomio rikoksesta, jommoista ei koskaan ennen oltu jätetty "kahdentoistakiven" tuomarien käsiteltäväksi. Oli tehtävä päätös orjatytön, Helyn, julkeasta teosta, Akon-Jaran vapauttamisesta heimon käsistä.
Nuori, pronssinväriseksi ruskettunut tyttö seisoi piirin keskellä pää kumarassa, mustasuortuvainen tukka rinnalle valuen. Hänen kaulaansa koristivat Akon-Jaralta saadut kulta-, hopea- ja vaskirahat, jotka helmien tavoin oli pujoteltu rei'istä linnun ansaan.
Kuningas Äyräpää ylituomarina alkoi kuulustelun:
– Sinäkö päästelit siteet Akon-Jaran käsistä?
Tyttö suoristautui uhmaavaan asentoon, silmissä oli mielettömän omituinen kiilto.
– Minä.
– Ryövärin, varkaan, murhamiehen, vaimoni ryöstäjän! Minkätähden hänet päästit?
– Hän on syytön Muolan ryöstöön.
– Kuka on sen tehnyt?
– Saamelaiset.
– Näitkö, kun ne veivät?
Tyttö seisoi piirin keskellä pää kumarassa.
– Näin. Kodan ovelta kurkistin ja puin nyrkkiäni. Aioin huutaa perään, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin, että minutkin vievät; aioin huutaa, että mene, mene – et kai enää orjatyttöä soimaa laiskaksi muiden nuorten kuullen.
– Sinä hiiden henkien lähettiläs! kivahti Kuningas seisaalleen nousten. – Miksi et ole sitä meille ennen sanonut.
Tyttö ei vastannut, seisoi vain kuin kuvapatsas.
– Me tuomitsemme sinut kuolemaan! Sinä olet osallinen!
– Muuta en odotakaan.
– Keneltä olet saanut nuo kiiltävät kivet, jotka kaulaasi koristavat?
– Isältäni. Minun tuli häntä sääli, kun hän nälkäisenä ja haavoitettuna odotti kuolemaa.
– Oletko sinä Akon-Jaran tytär?
– Olen.
"Kahdentoistakiven" tuomarit hämmästyivät ja katselivat toisiaan. Kuningas muisti, että hän useita vuosia sitten ollessaan Nevalla kalastamassa oli rannalla tavannut puolikasvuisen tyttösen, joka pyysi jotakin syötävää. Heimo hänet orjakseen otti, antoi ruuan, vaatteen, suojan. Nyt hän on siitä palkan maksanut.
Toisetkin neuvoston jäsenet tiesivät hänen historiansa.
– Tunsiko Akon-Jara sinut kiiltäviä kiviä antaessaan?
– Ei.
– Miksi lähdit hänen luotaan silloin, kun sinut ensikerran tapasimme.
– Helyllä oli ikävä maan alla. Hely pelkäsi maahisia.
"Kahdentoistakiven" tuomarien oikeudentunto joutui koetukselle. He sivelivät partaansa ja koettivat itselleen selvittää, oliko orjatytöllä oikeus vapauttaa isänsä.
– Ei ollut, orjalla ei yleensä ollut mitään oikeuksia, he päättelivät. Sitäpaitsi hän itse oli syypää Muolan ryöstöön, kun ei siitä ilmoittanut. Tätä mielipidettä ei muuttanut eikä tuomiota lieventänyt sekään, että Hely oli tehnyt työnsä hyvin ja elänyt siivosti.
– Me hyväksymme tuomion, sanoivat toiset vuoron perään.
– Anna ne kivet kaulastasi minulle, pyysi Tieran emäntä, joka aavisti, että tuomittu upotetaan suohon.
– Orjatytölläkin on oikeus koristaa itseään omillaan ainakin kuolemassa.
Ja ennenkuin kukaan ennätti estää, hypähti hän kuin metsäkauris "kahdentoistakiven" tuomarien piirin ulkopuolelle, juoksi jokitörmälle ja suistui virtaan.
Kylän väki, joka sankoin joukoin oli seurannut oikeuden istuntoa, seisoi ällistyneenä.
– Hely, älä hukuta itseäsi! huusi Kirvu rannalta.
Tämän tapauksen jälkeen alkoi Kuninkaallekin selvitä Akon-Jaran omituinen käytös ja erittäinkin hänen tungettelunsa vuoroin suomalaisten, vuoroin saamelaisten asuntojen lähelle. Silloin hän muisti Akon-Jaran häneltä kysyneen saamelaisten luona vankina ollessaan: "Onko kukaan nähnyt lastani?" Hän ei ollut silloin uskonut sitä todeksi. Akon-Jara oli ehkä etsinyt tytärtään samoin kuin hän vaimoaan. Näistä syistä hän ei enää niin vihannut erakkoa kuin ennen. Hänen vihansa sitä tulisemmin kohdistui saamelaisiin.
– Kummallista on tämän elämän juoksu. Paljon aikaa ja vaivaa olemme panneet Muolan vapauttamiseksi Akon-Jaran orjuudesta.
– Kummallisia ovat tämän elämän tiet, mutkaisia kuin peurojen polut erämaassa. Kävelet sitä, luulet olevasi oikealla tiellä, niin huomaatkin, että syrjäpolku on sinut vienyt kauaksi oikeasta suunnasta ja tiedät olevasi eksyksissä.
PAUHA.
Joutsenniemellä oli Osmon heimon tulon jälkeen elämä käynyt liian ahtaaksi. Kaksi suurta sukua, joita tavallisesti sanottiin silloin heimoiksi, ei mahtunut samaan kylään, eikä se ollut tarkoituksenakaan. Asuntoja tosin kesän ajaksi sai vähällä vaivalla; asetti vain pari haarukkaa pystyyn maahan parin miehen mitan päähän toisistaan, sovitti väliorren niitä yhdistämään, pisteli ruoteita viistoon sen varaan ja latoi havuja suomukseen sen päälle, niin suoja sadetta ja tuulta vastaan oli valmis; kun lisäksi maalle, kodan katoksen alle, levitteli lehdeksiä ja teki roviotulen tai rakovalkean eteen, niin kelpasi kelletellä. Mutta talveakin piti muistaa. Ruokatavaratkin kylässä arveluttavasti vähenivät, kun ei lähdetty niin usein kuin ennen kalastamaan ja metsästämään ja kun Osmon väki ei ollut voinut tuoda paljon mukanaan. Riitaakin tuntui jo syntyvän naisväen kesken.
– Talo työlle, vieras tielle! sanoi eräänä aamuna Osmo Kuninkaalle.
– Kylkehen kyläinen syönti, hyvissäkin vierahissa, sanoi pisteliäästi Osmotar, jolla oli ollut kahinaa kylän vallasemäntien kanssa.
– Minnepäin aiot? kysyi Kuningas.
– Ei taida päästä virran yli eläinten kanssa ennen syksyä. Joko on nyt mentävä jokivartta ylös tai alaspäin. Kiire on jo heinääkin kokoamaan eläimille talveksi.
– Niin on meilläkin. Ei ole vielä paljoa talvivarastoja, kun se Akon-Jara viikatteet varasti.
Yhteisesti sitten päätettiin, että Osmon väki lähtee alaspäin. Kuningas lupasi miehineen saattaa.
Paria päivää myöhemmin saamelaiset säikähtyneinä ja kateellisina katselivat kalastamassa ollessaan, kun pitkä kulkue jokirantaa vaelsi. – Ketä ne olivat? Minne ne menivät? Mitä ne etsivät? Näihin kysymyksiin, jotka itsestään heräsivät erämaan asukkaiden aivoissa, ei kukaan voinut vastata muuten kuin arvailemalla. – Oliko se suomalaisten sotajoukko, joka etsi heitä, saamelaisia, vai oliko se kauppiaskulkue, joka toi ja vaihtoi vieraiden maiden tavaroita turkiksiin? – sellaisiahan ennenkin oli käynyt, mutta, kuten vanhat muistelivat, ei oltu heitä viimeisinä aikoina nähty. – Olisikohan niillä sitä "kirkasta kiveä"? Käsi käski vieraiden puheille, toinen kielsi.
Eivät saamelaiset uskaltaneet puheille, saaren taa piilottautuivat ja sivu antoivat mennä. Kotiinsa palattuaan he käskivät tulet tarkoin sammuttaa, ettei savu vierasta joukkoa kylään houkuttelisi.
Kulkiessaan Osmo alati seutuja tarkasteli sopivaa kylänpaikkaa etsien. Kuningas häntä siinä auttoi.
He näkivät matkallaan montakin mukiinmenevää, mutta jokin vika niissä aina oli. Joen hetemaat yhä suurenivat, niittyrannat siis laajenivat ja joessa oli heinäviä saaria.
– Pysähdytään tähän! ehdotti Kuningas eräälle niemelle tultaessa. Taidamme joutua liian kauas toisistamme. Hyvät täällä ovat laitumet ja niityt, paremmat kuin Joutsenniemellä, ja hyvä taitaa olla kalavesikin.
– Mennään vielä. Ilmassa tuntuu outo tuoksu, joka tulee tuolta edestäpäin. Se on kostea ja leppoisa kuin saunan löyly; se tuntuu menevän jäseniin ja ytimiin.
– Jos siellä tulee jo maailman ranta vastaan tai Tuonelan virta.
Vielä vähän matkaa kuljettuaan Osmo, joka ratsasti edellä, seisautti hevosensa hiekkarannalle ja jäi sanattomana katsomaan eteensä. Siihen vähitellen kerääntyivät toisetkin silmät pyöreinä ja suut auki katselemaan rannatonta vesiaavikkoa, jossa vyöryi mahtavia, vaahtopäisiä aaltoja, kymmenen kertaa suurempia kuin järvissä; ne särkyivät rantahiekkaan valtavaksi, kohisevaksi vaahtovyöksi.
– Pauha, Pauha, sopertelivat poikaset.
– Sarajas, sanoivat miehet.
– Taivas ja vesi yhtyvät tuolla auringonlaskun puolella, ihmetteli Kuningas.
– Niinhän siinä vesi kohisee ja kuohuu kuin hiidenkattilassa, virkkoi Osmo.
Suomalaiset heimot liikehtivät syvältä mantereen sisästä, eivätkä he olleet paljon nähneet muita vesistöjä kuin jokia. He kyllä olivat kuulleet puhuttavan jostakin "suuresta vedestä" kaukana auringon laskulla päin, hirmuisen suuresta "Pauhasta", joka julman jättiläisen tavoin nielee ihmisiä, jos he haapiollaan uskaltavat kulkea sen pintaa. Tarun mukaan vain sellaiset noidat, joilla on suuret alukset ja jotka osaavat Veenemää hyvin mielistellä, pääsevät sen yli kulkemaan, vieläpä tavaroitakin kuljettamaan. Kauan he olivat kulkeneet sitä kohti, nyt se levisi heidän jalkainsa juuresta silmänkantamattomiin häviten kesäisen autereen keveään sineen. Siinä oli muutamia saariakin, mutta – oi ihmettä! – ne näyttivät keinuvan kuin haapiot koskessa ja kaukaisimmat kummittelivat silmissä. Sen ranta kohisi niin kummasti ja tarkkaan kuunnellen tuntui kuin siinä veden väki olisi huokaillut ja matalaäänisesti puhellut. Valkeita ja kirjavia lintuja leijaili ilmassa välähtelevin siivin ja vähän väliä veteen iskien. Kuin sijattomat sielut ne liehuivat löytämättä lepopaikkaa mistään.
– Peloittaa, palataan takaisin mantereelle! ehdotti Tieran vaimo.
– Palataan, mutta huomenna tullaan takaisin, virkkoi Osmo. – Veden haltijat ovat tänään pahalla tuulella, koska noin vaahtoa pärskyvät.
Meren, Suomenlahden, valtavat mittasuhteet ja luonto kammotti sikäli rauhallisen mantereen asukkaita, että he yksimielisesti palasivat sen rannalta vähän ylemmäksi jokirannalle ja alkoivat siihen tehdä kylää. Lähtiessään Kuningas vielä muistutti yhteisestä sopimuksesta, että Vuoksen lappalaiskylä valloitetaan syyskelin tultua yhteisvoimin, Muola pelastetaan ja heidän silloiset, riista- ja laidunmaansa jaetaan sukulaiskylien kesken. Osmo lupasi takoa aseita lisää, mikäli metallia riitti.
Vähitellen Osmon väki tottui veteen. Yhä useammin he metsistään kävivät sen rannalla katselemassa, toisinaan keihästämässä kaloja sen matalista lahdista, ja lapset ja neitoset kaulakoristeikseen simpukoita poimimassa. Siinä oli kaikkien mielestä jotakin puoleensavetävää ja sankarisielua kiehtovaa. Osmokin usein iltaisin päivätöiden päätyttyä istui ajatuksissaan rantapaadella tai hiekkatöyräällä. Meri ei enää ollut monesti niin levoton kuin heidän tulopäivänään. Toisinaan se loisti aivan sileänä ja kirkkaana; se ei enää peloittanut.
Kerran kun Osmo oli meren rannalla katselemassa niittymaita, hänen verensä vähäksi aikaa jähmettyi ja kasvonsa kalpenivat, vaikka hän ei ollut mikään pelkuri. Mereltä läheni hirmuisen suuri alus, sata kertaa tavallista haapiota suurempi. Se oli muuten musta, mutta siitä nousi valkoisia siipiä ylöspäin. Tuulen mukana se lähestyi aika kyytiä.
Osmo luuli sitä ensin yliluonnolliseksi ilmestykseksi, aavealukseksi, joka tarujen mukaan toisinaan kulkee suurilla vesillä, mutta tarkemmin katseltuaan hän näki aluksella ihmisiä, kookkaita miehiä, jotka tähystelivät rannalle yhtä hartaasti kuin hän alusta. Osmo perääntyi pensaiden suojaan metsään, juoksi kylään ja käski kaikki miehet aseisiin, mutta vaimot ja lapset metsään piiloon. Ei näet tiennyt, olivatko tulijat rauhallisia kauppiaita vai kylien ryöstäjiä.
Itse Osmo palasi tulijoita vakoilemaan.
– Ihmisiä ne näkyvät olevan.
Lahden pohjukasta jo nousivat maalle, tekivät siihen tulen ja soutivat sitten aluksensa kauemmaksi rannasta. Nuotiolle ne jättivät joitakin tavaroita. Siitä Osmo ymmärsi, että tulijat olivat vaihtokaupan harjoittajia, turkisten kerääjiä, jotka samalla kuljettivat kaukaisten maiden tavaroita.
Osmo palasi kylään, käski miesten koota kaikki metsäeläinten nahat, ja niiden kanssa he lähestyivät merkkitulta. Kookkaat, hyvin vaatetetut miehet astelivat aluksesta vastaan kantaen hekin tavaroitaan. Rauhaa vakuuttivat tulijat viittauksillaan. He puhuivat aivan vierasta kieltä, mutta sittenkin tultiin toimeen kaupanteossa. Vieraat antoivat rautaa, rautaesineitä, vaatteita ja suolaa, Osmon miehet nahkoja. Kumpikin puoli näytti olevan kauppoihin tyytyväinen. Vieraat palasivat alukseensa ja käänsivät sen kokan merta kohden, ja suomalaiset kantoivat kyläänsä raskaita nahkasäkkejä. Aluksen päällikön viittauksista Osmo ymmärsi, että vieraat aikoivat vastakin käydä Nevajoen suulla.
Liikoja rautaesineitä vei Osmo Joutsenniemelle vaihtaen ne siellä karhun ja suden nahkoihin. Kovin Kuningas oli mielissään, kun sai useita rautaisia kirveitä, puukkoja, keihäitä ja petkeleen teriä sekä raakaa rautaa.
– Katsopa nyt Kuningas, se "Pauha", "suuri vesi", jota me aluksi vähän kammoksuimme, on nyt hyväntekijämme. Se kantaa meille kaukaisista maista välttämättömiä tavaroita.
Joutsenniemeläiset pääsivät vihdoin pahasti myöhästynyttä heinäntekoaan jatkamaan. Pitkälle syksyn puolelle se oli siirtynyt, mutta sitä ahkerammin miehet niittivät ja vaimot haravoivat kokoon. Uusia niittyjäkin oli löydetty. Heinät kuivattiin ja suovattiin korkeiden talaiden päälle, etteivät metsäkauriit, peurat ja hirvet yltäisi niitä syömään.
Ja ennenkuin kuun sirppi hienosta viirusta kerkisi kasvaa puolikuuksi, oli heinää kylliksi varattu, oli aiottua rankaisuretkeäkin varten.
Silloin jo toiset työt olivat heimon väkeä kiirehtimässä: elonleikkuu, kutulohen kalastus atraimella, koska lohet olivat jo alkaneet kutea, linnunpyynti rihmoilla ja loukuilla, sillä metsonpojatkin jo olivat emojensa kokoisia.
Kypsynyt oli jo viljakin pellolla ja Hanhiahon halmeessa, koukkuun oli kuivanut kullankeltainen olki ja tähkäpää taivutettaessa niskoista poikki nuljahti. Kerkisivät silloin kuokkavieraatkin viljasta ja nauriista osaansa ottamaan: hiiret ja sirkkuset huomasivat ohranjyvät makeiksi ja karistelivat niitä kilvan tähkistä, jänö yöllä nauriita purra narskutteli kehuen niiden mehevyyttä metsänjuurien rinnalla ja karjakin, paimennuksesta huolimatta, pyrki uutista maistelemaan.
Silloin Joutsenniemeläiset kävivät viljankorjuuseen. Ennen he olivat korret pellosta ottaneet nyhtämällä tai pronssisella sirpillä, mutta näitä viimeksi mainittuja työkaluja oli harvoin saatavissa, ja ne olivat ylettömän kalliita. Nyt heillä oli kylliksi rautaisia sirppejä, joita Osmon väki oli tuonut mukanaan etelästä. Ne leikkasivat hyvin, paljon paremmin kuin pronssiset, vaikka niiden väri olikin koreampi.
Miehet leikkasivat, vaimot sitoivat lyhteisiin ja nostivat lyhteet puiden oksille kuivamaan, lapset maalta tähkäpäitä tuohisiin noukkivat.
Kun vilja oli kuivunut kärväillä, kuivattiin se vielä kerran pirtin lakassa ja sitten laakakiven päällä puitiin ja jyvät nahkasäkkeihin kerättiin.
KOSKEN KOSTO.
Monen mutkan kautta olivat suomalaiset päässeet Muolan ryöstäjien varmoille jäljille. Vielä ei kuitenkaan ollut tietoa hänen kohtalostaan, ei edes siitä, oliko hän vielä elossa. Mutta saamelaisille heidän konnantyönsä oli kaikessa tapauksessa kostettava. Sitä vaati heimon vanha tapa, sitä korven kova laki: "silmä silmästä". Suuttumus saamelaisia kohtaan kasvoi päivä päivältä. Sitä Kuningas ja Kirvu heimossa yhä kiihkeämmäksi lietsoivat. – Kohta ne noidat ryöstävät kaikki heimon jäsenet yksitellen, kohta ne hyökkäävät kylämme kimppuun miesten poissaollessa ja ryöstävät kaikki tavarat, puhui usein Kuningas miehilleen. – Saamelaisille on näytettävä, mitä sukua me olemme.
Suomalaiset ja saamelaiset eivät aikaisemminkaan olleet monesti joutuneet toistensa kanssa tekemisiin ja nekin harvat kerrat vihan merkeissä. Välistä kuitenkin oli lappalainen tuonut joen puuttomalle luodolle karhun nahan ja huutanut Kuninkaalle tai hänen miehilleen, että "tämän saa se, joka tuo minulle kirkkaan kirveen tai säkillisen suoloja". Toisinaan hän toi sinne ahman, näädän, ketun ja oravan nahkoja pyytäen niitäkin vaihtamaan pronssi- tai rauta-aseisiin. Mutta se kauppa loppui lyhyeen, kun suomalaiset eivät tahtoneet antaa vihollisilleen minkäänlaista metallia, eikä heillä itselläänkään niitä paljon ollut. Sinä kesänä oli yhteys kuitenkin kokonaan katkennut sen jälkeen, kun kalojen varasta oli rangaistu.
Jännitystä tuntui sen tähden olevan ilmassa. Saamelainen erämies kuuli usein syksypuolella joen yli rautioiden vasaran kalketta, kun ne aseita takoivat. Mahtoi usein Hirvaslompolokin epäillä, että jotakin on suomalaisilla tekeillä, kun Osmon ja Kuninkaan miehet niin usein toisissaan kulkevat.
Eikä hän siinä erehtynytkään. Kuumeisella kiireellä sekä Kuninkaan että Osmon väki valmistautui Muolaa pelastamaan ja Hirvaslompololle kostamaan. Aseita taottiin, teroitettiin ja varsiin aseteltiin. Erämiehet niitä ensin eläinten pyynnissä koettelivat, kun lihaa eväiksi ja heimolle talviruuaksi hankkivat. Naiset paistoivat retkeä varten kaloja, lintuja ja suuremman metsänriistan paisteja, lisäksi ohraisia leipiä ja kalakukkojakin. Toiset valmistelivat kenkiä, kintaita, sukkia ja turkkeja.
Mutta iltaisin väki istui takkavalkean ääressä ja Osmo kertoi tarinoita entisistä urhoollisista sankareista, jotka ennenkin olivat taistelleet pimeää Pohjolaa ja sen väkeä vastaan. Kertoi ukko myös tarinan muutamista pelkureista raukoista, jotka vihollisen nähtyään pakoon juoksivat, jättäen vaimonsa ja lapsensa vihollisten valtaan. Niille heimo halveksivasti nauroi.
Olisi mielellään annettu noitien rumpujensa avulla ennustaa, miten retki tulisi päättymään, mutta ei kummallakaan heimolla ollut oikeaa noitaa. Talla-ukon poika, joka isänsä jälkeen oli ottanut noidan tehtävät suorittaakseen, oli sikäli oppikeskeinen, ettei vielä voinut kunnolleen loveenkaan langeta, ja Osmon heimolla sitä ei ollut ollenkaan. Vanhempi väki, jolla oli vielä järkkymätön usko noitien apuun, piti hyvin arveluttavana, että Kuningas umpimähkään sellaiselle retkelle lähti. Mutta minkä sille voi, eihän kaikista tietäjää tullut, ei pojista puolistakaan, siihen tarvittiin synnynnäisiä taipumuksia ja sen lisäksi pitkäaikaista harjoittelua.
Koittipa vihdoin lähtöpäivä kirkkaana ja toiveikkaana. Nevan jäälle kokoontuivat kahden heimon miehet juhtineen ja tavaroineen. Miehet olivat juhlapuvussa: koreasti kirjotut turkit päällä, nahkalakki päässä, valkoiset, villakankaasta valmistetut housut jaloissa sekä kengät, jotka oli pauloilla nilkkoihin kiinnitetty. Pyhävaatteisiin olivat naiset ja tytötkin pukeutuneet tätä hyvästelytilaisuutta varten. Eihän tiennyt lähtiessä, ketkä sinne matkalle jäävät, ketkä palaavat jälleen kotiin. Kaikki näyttivät käsittävän, että suomensuvun toiminta-alueen laajentaminen oli myös kysymyksessä.
Toisenlainen oli tämä kulkue, joka silloin, kirkkaana pakkasaamuna lähti pohjoisia kiveliöitä kohti, kuin se sekalainen muuttokaravaani, jossa heimo ensikerran Nevalle saapui. Tämä oli miesten retki. Toiset lähtivät ratsain, toiset reessä, ajaen lihavia kiiltokarvaisia hevosia. Kaviot kopisivat, lumi pölisi, hauras joen jää alla rauskahteli, kun suomalaisten sotajoukko sitä pitkin vainotielle samosi.
Tyhjä oli lappalaisten kesäkylä, kuten vakoojat olivat ilmoittaneet, mutta suksimiesten polkema tie veti ja viehätti. Siltä ei voinut eksyä, ellei tuisku lakaissut jälkiä sileiksi.
Saamelaisten jälki vei miltei koskemattomien erämaiden halki. Juhlallisina pylväinä kohosivat hongat, kelot ja aarnikuuset kankailla, salskeina solkikoivikot, leppä- ja vaahterametsiköt vesistöjen varsilla. Talttumattomat luonnonvoimat olivat niissä toisinaan temmeltäneet: pyörremyrskyt kellistäneet juurineen jykevimpiäkin puita tai taittaneet poikki heikosta kohdasta tahi taivuttaneet kuoleviksi konkeloiksi; ukkosen nuolikin oli polttanut niihin mustia pälviä, kuoleman leimoja.
Vuoksen kosket olivat siihen aikaan vielä paljon mahtavammat kuin nykyisin; niissä oli vielä nuoruuden hurjuutta, sillä koko tämän vesistön syntymisestä oli kulunut tuskin tuhatta vuotta, joka on vesistöjen koko ikään verraten lyhyt aika. Vallattomina vyöryivät sen vedet Imatrassa, Vallinkoskessa, Rouhialan koskessa ja kymmenissä muissa pienemmissä putouksissa. Virta ei ollut vielä kerinnyt raivaamaan koskien pohjia sileiksi eikä kuluttamaan pohjakallioista ja kivistä särmiä pois. Sen tähden vesi niissä pärskyi korkealle, pyörsi ja pauhasi valkoisena vaahtona, niin että olisi luullut äkäisen jättiläiseläimen niissä vihoissaan puhisevan ja sihisevän ja vaahtoa sylkevän. Semmoisen vaikutuksen teki myöskin Rouhiala, ylisen Vuoksen alimmainen koski.
Tämän kosken yläpuolella kiertää Vuoksi vieläkin kaunista Rouhialan nientä. Paikka lienee juuri turvallisuussyistä lappalaisia miellyttänyt, koska he olivat niemen valinneet talvikylänsä paikaksi. Sula joki ja niemen rantatöyrämät antoivat heille suojaa kolmelta puolelta. Vihollisen hyökätessä jäi puolustettavaksi vain niemen kannas. Tälle suojatulle alueelle he hätätilassa voivat karjansakin ajaa.
Rouhialan niemelle Hirvaslompolo silloinkin väkensä ja karjansa vei.
Kuningas Äyräpää ja Osmo eivät olleet aavistaneetkaan, että saamelaiset tekevät niin pitkiä muuttomatkoja päästäkseen Nevalle kalastamaan. He olivat luulleet heidän talvella asustavan alisen Vuoksen varsilla. Kun ajomatka kesti useita päiviä, niin yksi ja toinen alkoi pitkästyä ja arvella, että lappalaiset houkuttelevat heidät perässään peikkojen maahan, synkimpään erämaahan ja noituvat siellä kaikki ulvoviksi susiksi, niinkuin siihen aikaan monissa saduissa kerrottiin.
Ei ollut Oukkakaan toimetonna. Päiväkaudet oli hänen nähty istuvan noitarumpunsa ääressä ja vasaroivan sen kumahtelevaa, kuvikasta nahkaa nuijallaan ja jupisevan itsekseen: – Sehän on merkillistä, toi arpa ennen toet sanomat. Mikä se merkillinen seikka oli, josta hän ei saanut selvää, siitä hän ei kenellekään mitään virkkanut. Hänen vakavista kasvoistaan voitiin kuitenkin päätellä, että heimon elinkysymyksiä asia koski.
Viimein hän väsyi, nukahti taikakapineensa päälle nuotion liekkien lämpimään loimuun, mutta havahtui siitä ja napautti vielä kerran vasarallaan rummun nahkaa: – Hevonen, suksi, jousi, höpisi ukko luetellen niitä kuvia, joita arpanappula rummun nahalla hyppiessään kosketti.
– Sota! huusi ukko kauhistuneen näköisenä.
Naiset säikähtivät siitä pahanpäiväisesti, juoksivat kodalta kodalle kertoen, että noita oli ennustanut sodan syttymistä.
Sanoma tästä vietiin Hirvaslompolollekin, joka ei ollut vielä kerinnyt matkaväsymyksestäänkään toipua.
– Ukko jo horisee vanhuuttaan, hän sanoi haukotellen ja käänsi toista kylkeä koivuisen nuotion lämmitettäväksi.
Vietiin tieto Oukan ennustuksesta päällikön emännällekin, joka oli tyttäriensä ja orjavaimon kanssa eri kodassa koreata villakangasta kutomassa. Kovin siitä säikähti valtaemäntä. Sukkula putosi maahan, pahasti särähti puinen pirta, ja loimista lankoja itsestään katkesi. – Jokohan tulee suomalaisten suuri susi, kylän hävittää ja meidät orjikseen ottaa? – Jokohan viimeinkin! huokasi Muola itsekseen. – Kauan olenkin häntä odottanut, hänestä unta nähnyt. Ja hänen silmistään alkoivat kyynelet valua kasvoihin uurtuneita vakoja pitkin, niinkuin satoja kertoja ennenkin.
Kuului jo kumu kylästä, kamu niemen kannakselta. Verissä päin palasivat paimenet kylään. – Aseisiin, miehet! Suomalaiset sudet tulevat! Tuolla ovat jo niemen kannaksella, koirat yllytimme ensin heidän eläintensä kimppuun.
Liian myöhään nousi Hirvaslompolo porontaljaltaan, tempaisi keihäänsä ja juoksi ulos, liian myöhään hänen miehensäkin olivat aseissa. Kuningas ja Osmo miehineen jo ryntäsivät kylään kuin raivostunut susilauma.
– Eteenpäin, pojat! Keihästäkää kuin kaloja atraimella. Repikää kodat hajalle! Riehukaa kuin koston henget, mutta varokaa, ettette Muolaa vahingoita! Tuokaa hänet turvaani, kun hänet tapaatte.
Hurjasti huutaen hyökkäävät Kuninkaan ja Osmon miehet pelosta puoleksi pökertyneiden saamelaisten kimppuun. Kirveet heiluvat, keihäät iskevät, nuolet suhahtelevat. Miestä kaatuu kuin heinää viikatemiesten edessä, kaatuu kummaltakin puolen, mutta saamelaisilta enemmän. Kuningas ylinnä muita riehuu, milloin hän tungoksessa ei voi pistää, hän iskee ylhäältäpäin päähän. Naiset ja lapset kirkuvat kodissa ja niiden ovilla, vanha väki valittaa, mutta ei ole aikaa kuulla ruikutuksia, kun koston tuli tekee selvää kylässä.
Taistelun tuoksinasta ryntää Kuningas suurimpaan kotaan Kirvu hänen kintereillään.
– Missä on Muola? hän kysyy vaimolta.
– Tuolla on toisessa kodassa. Ei hänellä paha täällä.
Kuningas ja Kirvu eivät jouda kuuntelemaan eukon selityksiä, vaan juoksevat naisten kotaan. Siellä Muola heitä vastaan juoksee, syleilee ja suutelee heitä.
– Kauan teitä jo odotin! Tulitte, niinkuin uskoin.
Sillä välin saamelaiset tungettiin aivan jokiäyräälle.
Siinä epätoivon vimmalla taistelivat, edessä ja takana varma kuolema. Virtaan heidät viskattiin toinen toisensa jälkeen ja musta koski heidät avaraan kitaansa nieli.
Viimeisenä taisteli Hirvaslompolo suurta ylivoimaa vastaan niemen sivulla; iski itse ja otti iskuja. Hänen vahvavartinen pronssiteräinen karhukeihäänsä oli aina toimessa. Kehen sen isku sattui, hän oli kuoleman oma.
Mutta yhä tiukemmaksi kuroutui suomalaisten saartorengas hänen ympärillään. Koski pauhasi takana, edessä läheni vihollisten elävä muuri sulkien tien maalle päin. Rautaiset keihäät ja lyöntiin kohotetut kirveet välkähtelivät jäntevissä käsissä, kymmenet kiukkuiset silmät hänet katseillaan keihästivät. Hirvaslompolo katsahti taakseen. Mustana kuin Tuonelan virrassa sen vedet vierivät valkeiden, lumisten rantatörmien välissä. Vain yksi toivonkipinä sinkosi sieltä päin saamelaispäällikön mieleen. Kosken rannalla hänen kohdallaan oli maalle vedettynä isonpuoleinen haapio, jossa oli mela. – Uskaltaisinkohan?
Silloin Kuningas käski miestensä laskea aseensa.
– Minä tahdon yksin selvittää välini hänen kanssaan. Minulle kuuluu kostaa Muolan puolesta.
Samassa hän keihäs ojona hyökkäsi törmältä alas. Mutta saamelaisten päällikkö väisti syrjään, harppasi haapion luokse ja sysäsi sen virtaan hypäten samassa itsekin alukseen. Haapio keikkui jo kuohuissa kuin lastu, kun hän heitti keihäänsä Kuningasta kohden, mutta se lensi yli ja iskeytyi törmään. Kymmeniä nuolia singahti sillä hetkellä törmältä, mutta vahingoittumattomana kiiti jo Hirvaslompolo kosken kuohuissa ohjaillen melalla alusta kuin koskenlaskija konsanaan. Kiukkuisina ja pettyneinä katselivat piirittäjät rannalta, kuitenkin toivoen, että koski tekee sen, mikä heidän olisi pitänyt tehdä.
Puoleksi kuohujen sisässä kiiti haapio keikkuen koskessa. Taitavasti mies sitä melalla ohjaili, mutta alakoskessa kuohut kohosivat vielä korkeampina särkyen alempana pehmeäksi vaahtokuohuksi. Siihen vene vajosi ohjaajineen kuin jauhohinkaloon.
Jännitys törmällä laukesi, kun ei merkkiäkään sen koommin kuohuista näkynyt.
– Koski kosti puolestani, kun en itse kerinnyt! huudahti Kuningas. -.
Kuningas ja Osmo eivät hävittäneet Rouhialanniemen lappalaiskylää kokonaan, kun Muolalta kuulivat, että hänet olivat saamelaiset ryöstäneet villakankaan kutomataidon opettajaksi. Mutta kauemmaksi pohjoiseen saamelaisten täytyi kuitenkin paeta.
– Rauta on parempi kuin vaski, sanoi Osmo taistelun päätyttyä keihäänsä terää heinään pyyhkiessään.
– Ja kymmentä kertaa parempi kuin kivi. – Näitkö, että osalla heistä oli kuin Akon-Jaralla kivi- ja luukärkisiä keihäitä.
Tästä taistelusta jäi kauhuntunne suomalaisia kohtaan saamelaisen veriin. Kun hän kuuli, että suomalainen erämies oli perheineen asettunut jonkin joen tai vesistön varsille, rakentanut sinne pirttinsä ja saunansa ja alkanut kaskea kaataa ja peltoa perata, niin pois hän pakeni niiltä mailta. Ja sitä pakoa on vuosituhansien kuluessa jatkunut. Suomalaiset ovat täten pala palalta vallanneet entistä saamein maata työntäen sen entiset asukkaat edellään Jäämeren kolkkoja rantoja kohden.
KUNINGAS JA ERÄMAA.
Kuningas Äyräpää ja Osmon miehet palasivat tyytyväisinä suurelta retkeltään, kun Muola oli vihdoin pelastettu, saamelaiset lyöty ja runsaasti saatu voittosaalistakin: lampaita, kalanpyydyksiä ja aseita. Aseilla ei kuitenkaan ollut suurta arvoa, koska ne olivat joko kivestä, luusta tai pronssista. Iloisina Joutsenniemellä ja Osmonkylässäkin Muola ja sankarit vastaanotettiin. Monta päivää sitten yhdessä juhlittiin, uhrattiin Ukolle uhrilehdossa, syötiin vahvasti ja laulettiin runoja sankarien kunniaksi.
Tosin miehiä oli kaatunut taistelussa, mutta yleisesti käsitettiin, että he olivat uhranneet henkensä heimojen yhteisen asian hyväksi.
– Heimon väki, puhui Kuningas kansalle – teille on nyt maa avoinna edessänne, kun saamelaiset lyötyinä harhailevat pohjoiseen eikä "koirankuonolaisistakaan" ole pitkiin aikoihin mitään kuulunut. Omiksi pelloiksemme, kaskimaiksemme ja riistamaiksemme olemme nyt pyhittäneet ne ahot, kankaat ja suot, joiden yli kuljimme, meidän kalavesiksemme ne joet ja järvet, jotka matkalla näimme ja vielä kauas eteenkin päin. Erämaat edessänne ovat vapaat! – Yhtä kuitenkin teiltä pyytäisin: älkää antako erähengen hävittää heimoushenkeä. Taistelkaa yhdessä sekä korven voimia että ihmisvihollisia vastaan, jos niitä ilmaantuu.
Elettiin edelleen. Monta, monta kylmää talvea ja lämmintä kesää kerkisi tulla ja mennä. Kylät kasvoivat, kun perheitä lisääntyi. Elämä kävi ahtaammaksi, kun riistamaat ja kalavedet tulivat vuosi vuodelta yhä köyhemmiksi. Oli syntynyt napinaa eri perheiden välillä. Kuninkaan ja "kahdentoistakiven" tuomioistuimen oli vaikea pitää järjestystä.
– Minä olen aikonut täältä perheineni lähteä itään, sanoi kerran Tiera Kuninkaalle. – Siellä on myös "suuri vesi" – Laatokaksi kuuluvat sanovan. Sen rannalla on hyviä maita, ja kalavesi on siellä hyvä.
– Mene, mutta muista heimoasi.
Vähän ajan perästä Kolipää aikoi jättää kylän ja lähteä koilliseen eikä Kuningas sitäkään vastustanut. Ja vähitellen perhe toisensa jälkeen painui metsiin, erämaa niitä veti ja viehätti. Niin pieneni Joutsenniemen heimokylä, samoin kävi myös Osmon kylän.
Erämaihin hajonneet kävivät kuitenkin entisissä kotikylissään vaihtokauppaa tekemässä, yhteisiä juhlia pitämässä ja heimositeitä uudistamassa. Kaikki eivät käyneet. Liian kauaksi lienevät toiset työntyneet korpiin, liian suuriksi omat voimansa arvioineet ja heimositeitä halveksineet. Ei näkynyt sen koommin Tieraakaan. Sortuiko hän taistellessaan metsänpetoja, kylmää ja nälkää vai "koirankuonolaisia" vastaan, ei kukaan tiedä.
Kuningas Äyräpää sanoi kerran pojalleen Kirvulle:
– Tiera on kauan ollut tietymättömissä, meidän on lähdettävä häntä etsimään. – Siihen velvoittavat meitä sukusiteet sekä Tieran ansiot lukuisissa heimon puolesta käydyissä taisteluissa.
Pahojen aavistusten valtaamana ratsastivat Kuningas ja Kirvu auringon nousua kohti. Kaksi päivää ratsastettua aukeni heidän edessään suuri järvenselkä.
– Täällähän on toinen "Pauha", sanoi Kirvu.
– Tämä kai on se Laatokka, josta Tiera puhui. Kelpaisihan täälläkin elää.
Mutta vaikka he kuinka kauan olisivat etsineet, eivät he nähneet jälkeäkään Tieran perheestä. Näytti kuin erämaa olisi heidät niellyt.
Eräänä kuumana kesäpäivänä he ratsastivat korkeahkon harjun sivua. Kirvua erikoisesti huvitti karhun ja "koirankuonolaisten" pesien etsiminen. Ja kun hän näki rinteessä miehen mentävän reiän, huudahti hän isälleen:
– Tuolla on karhun pesä.
– Taitaa olla "koirankuonolaisten" asunto.
He seisahduttivat hevosensa, sitoivat ne puuhun ja kiipesivät katsomaan. Pöyristyttävä näky vavahdutti heidän veriään: pesän suulla makasi selällään kuollut mies toisella puolen kivinen nuija, toisella rautainen keihäs.
– Sehän on Akon-Jara, tunsi Kuningas. – Surkean lopunpa sittenkin sait, vaikka henkesi puolesta niin taitavasti taistelit. Korpi sinutkin lopuksi löi.
– Tämä on Tieran keihäs, sanoi Kirvu. – Terässä on hänen puumerkkinsä.
– On totisesti.
Miten Akon-Jara oli kuollut, miten hän oli saanut haltuunsa Tieran keihään, niihin kysymyksiin he eivät saaneet selitystä, vaikka kuinka olisivat ympäristöä tutkineet. Erämaa piti sen salaisuutenaan.
Ja Kuningas ja Kirvu palasivat heimonsa luo.