[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBTW9I_KaJeDw80lGMS6KK8EEyTQFxE0D1LtHWpWqoEA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2486,"Kuningas Äyräpää","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"2486-hanninen-kaarlo-kuningas-ayrapaa","2486__Hänninen_Kaarlo__Kuningas_Äyräpää","Romaani","romaani",[],[],"fi",1931,null,26236,171570,true,[],[],[],"Historiallinen romaani kuvaa Kalevan heimon muuttomatkaa kohti uusia asuinsijoja kuningas Äyräpään johdolla. Tarina seuraa vaellusta halki erämaiden, asutuksen perustamista sekä selviytymistä luonnonvoimien armoilla muinaissuomalaisessa miljöössä.","Kaarlo Hännisen 'Kuningas Äyräpää' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2486. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KUNINGAS ÄYRÄPÄÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HÄNNINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nKun erämaa kutsui.\nAkon-Jaran ladulla.\nTyhjä pesä.\nKolme kärpästä yhdellä iskulla.\nTaikakaluja.\nUusilla asuinsijoilla.\nYöllinen hälytys.\nKun korven kynnet löyhtyivät.\nAsuntojen rakentaminen.\nMannun mahti.\nNolosti päättynyt rankaisuretki.\nNelijalkainen metsärosvo.\nKeskeytynyt heinänteko.\nKutsumattomia vieraita.\nPeijaat joutsenniemellä.\nAkon-Jara uudestaan karkutiellä.\nTuomio.\nPauha.\nKosken kosto.\nKuningas ja erämaa.\n\n\n\n\nKUN ERÄMAA KUTSUI.\n\n\nOli säteilevän kirkas keväinen päivä hevoshankien aikana, kun Kalevan\nheimon muuttokulkue vaelsi uutta kotimaataan, Saameinmaata kohti\nPeipsen järven ja Nevajoen välistä erämaata halkoen. Se ei ollut\nkiiltokarvaisilla ja korskuvilla oriilla ratsastavaa ritarijoukkoa,\nvaan tavallinen muuttokuormasto, jossa oli juhlatamineisia miehiä, oli\nhevosia, lehmiä, koiria ja rekiä pitkänä, koukertelevana jonona sekä\nkuormissa vanhuksia, naisia, lapsia, pienempiä kotieläimiä ja\nmonenlaista muuta tavaraa.\n\nKuin suunnattoman suuri muinaismaailman jättiläiseläin kiemurteli\nkulkue ikihongikon suojaisessa varjossa aukeampia kohtia etsien. Ei\nollut tietoa tiestä, ei pilkkoja puissa eikä rasteja soiden ja järvien\nrannoilla. Mutta määrätietoisesti se kuitenkin kulki eksymättä\nhetkeksikään pois oikeasta suunnasta. Aurinko näytti ajankulun ja\nsuunnan päivällä, Otava ja Seulainen yöllä.\n\nEdellä hiihti pitkä, kapeakasvoinen ja ruskeapartainen keski-ikäinen\nmies. Jäljessä tuli hevosjono, kuormat täynnä tavaroita ja ihmisiä.\nSitä seurasivat härät ja lehmät, joista toiset vetivät rekiä tai\nhaapioita, toiset kantoivat tavarasäkkejä selässään. Niiden jäljessä\nasteli pieniä, pitkäkarvaisia hevosia raskaita rekiä vetäen, kuormina\nnaisia, lapsia, lampaita, sikoja ja ruokatavaroita.\n\nKulkue oli sangen äänekäs. Koirien haukuntaan ja miesten huudahduksiin\n-- kun he juhtia kiirehtivät -- sekaantui lasten itkua, naisten laulua,\nkavioiden raksutusta ja sauvojen tahdikasta karskutusta.\n\nIhmeissään oravat puiden oksilta katselivat tätä kulkuetta, peloissaan\njänöt ja ketut puikkivat pakoon, ja kummissaan karhukin pesänsä reiältä\nkuunteli, kun erämaan rauhaa oli hetkeksi häiritty.\n\nKuningas Äyräpää, vanhan Kalevan heimon johtaja, siinä kuljetti väkeään\nuusille asuinsijoille.\n\nSe maa, johon hän oli matkalla, ei ollut kuitenkaan kokonaan\ntuntematonta. Useana kesänä hän oli miehineen siellä käynyt lohia ja\nsiikaa kalastamassa sekä metsästelemässä sen loputtomilla saloilla.\nHyvät siellä olivat olleet saaliit sekä vedessä että maalla. Nyt he\nolivat menossa sinne myötyreiksi. He aikoivat ottaa ensin kalaiset\nNevajoen seudut omikseen, sitten koko siitä pohjoiseen olevan kannaksen\nja levittää sieltä valtaansa yhä pohjoisemmaksi yli Saameinmaan. Pois\noli sieltä ajettava sekä pienikasvuiset lappalaiset että karvaiset\n\"koirankuonolaiset\", jotka idästä sinne pyrkivät.\n\nKun Kuningas -- tämä oli hänellä vain tavallinen etunimi -- ajatteli\nnäitä valloitusasioita, jyskähti hänen suksisauvansa kovemmin hankeen\nja hänelle tuli kiire.\n\n-- Oo-aa, oo-aa...! hän huuteli hevosilleen ja muulle joukolleen\nkiirehtien kulkua.\n\n-- Hei-jaa, hei-jaa! vastattiin hänelle jonon hännältä, joka merkitsi,\nettä kaikki on kunnossa.\n\nMutta useimmiten päällikön pää painui alas, hartiat kumartuivat, ja hän\nnäytti hiihtäessääu miettivän jotakin raskasta asiaa, sillä suru painoi\nkivenä hänen sydäntään kulkiessakin.\n\nMuola, hänen ehtoisa emäntänsä, oli näet edellisenä syksynä kadonnut\nNevan rannalta, kun hän oli lähtenyt pyytömiesten mukaan sinne kesäksi.\nKalanperkuusta oli hävinnyt, eikä jälkeäkään sen koommin oltu nähty.\nOliko hän suistunut jokeen vai tullut hulluksi ja karannut erämaahan\nmiesten ollessa pyyntihommissa, vai olivatko metsän pedot repineet tai\n\"koirankuonolaiset\" tai lappalaiset ryöstäneet hänet. Viimeinen\notaksuma tuntui luonnolliselta. He olisivat jo edellisenä syksynä\nkäyneet vihamiestensä lappalaisten kanssa tekemässä tiliä sekä\nhävittäneet \"kuonolaisten\" pesäpaikat, mutta heillä ei ollut silloin\nvielä kylliksi aseita. Nyt oli uusia ja uudesta aineesta tehtyjä\nkeihäitä ja miekkoja reissä, semmoisia, jotka suhahtaen menivät miehen\nläpi.\n\nNäitä hän mietti, mutta ei puhunut mitään nuorelle, hentorakenteiselle\npojalleen Kirvulle, joka hiihti sivulla, eikä tanakalle Tieralle,\nTallalle ja Paksujalalle sekä muille heimon miehille, jotka kulkivat\netujoukon sivulla varoen, etteivät kuormat ja reet vierteissä kaatuneet\ntai pistäytyneet puun taa.\n\nHyvän päällikön tavoin hän myös suunnitteli heimon elämää uudessa\nmaassa: kuinka voisi sen varjella kylmältä ja nälältä ja miten\nparhaiten saisi sen turvatuksi vihollisten hyökkäyksiltä, sillä vaikka\nihmisiä olikin vielä vähän, oli taistelu erämaista sinne pyrkivien\nheimojen välillä kiivas. Häntä myöskin huoletti, olivatko Vuoksen\nlappalaiset taas tulleet kesäkylilleen, olivatko \"koirankuonolaiset\"\ntaas koonneet voimiaan, vai harhailivatko vielä yksinäisinä\nmetsärosvoina niinkuin edellisinä kesinä se Akon-Jara, joka oli\nkolttosillaan tehnyt elämän sietämättömäksi. Ne olivat heimolle\ntärkeitä kysymyksiä, ja niitä Kuningas Äyräpääkin hiihtäessään mietti.\n\n-- Lähdemmekö heti armasta äitiä etsimään, kun perille pääsemme? kysyi\nKirvu.\n\nKuningas havahtui mietteistään, häntä miellytti, että poika ajatteli\nsamoja asioita.\n\n-- Etkö vielä tiedä, että en olisi lähtenyt tänne vielä myötyriksi, jos\nei äitisi olisi kadonnut. Tämä matkamme on myös hänen etsimistään.\nMinulla on toiveita, että hänet löydämme. Näin hänet yöllä unessa\nkauniina ja hymyilevänä kuin kesäisen illan. Hän seisoi harjun\nrinteellä ja ojensi minulle kätensä. Se viittasi siihen, että Akon-Jara\non hänet ryöstänyt.\n\n-- Mutta tietäjähän sanoi toista! -- Viime kesänä, kun Talla-ukko teki\ntaikojaan kadonneen jäljille päästäkseen, hän lovesta noustuaan väitti\nsaamelaisten hänet vieneen.\n\n-- Kukapa sen tietää!\n\n-- Isä, mitä tekisimme Akon-.Taralle, jos kiinni saisimme?\n\n-- Etkö tiedä ennestään, mitä tehdään metsävarkaille, pyydysten\nhävittäjille, kotien polttajille ja vihatun heimon jäsenille? Eihän se\nAkon-Jara ole ihmisen näköinenkään. Vaskikärkiseen keihääseen tuon\nkoirankuonolaisen pujotan tai roviolla poltan, jos hän on lisäksi\ntehnyt sen teon, josta epäilen häntä.\n\n-- Annammeko lappalaisten kalastaa Nevalla?\n\n-- Sittenpä nähdään. Tapa on täällä sellainen, että jos me emme lyö\nheitä, he lyövät meidät. Kumpi on sinusta parempi, vapaanko miehen vai\norjan elämä?\n\nKysymys oli niin yksinkertainen, ettei Kirvu viitsinyt vastata. Se\nkuitenkin täysin selvitti isän ajatuksen kulun, joka usein oli sama\nkuin koko heimon mielipide. Taistelut, entistä kiivaammat siis miehiä\nodottivat.\n\nTaistelu näiden erämaiden omistamisesta oli ollut kiivain lappalaisten\nja suomalaisten kesken, se oli viime aikoina ollut niin katkera, ettei\nkummankaan heimon väkeä ollut uskaltanut jäädä Nevalle, vaan nekin,\njotka kesällä olivat siellä kalastaneet, vetäytyivät lumen tullen\ntakaisin: suomalaiset Peipsenjärven, lappalaiset Vuoksen seuduille.\nNäin oli syntynyt jonkinmoinen puolueeton vyöhyke.\n\nEi siis ihme, ettei kiveliön läpi muuttavan heimon mieliala ollut yhtä\nkirkas kuin ne keväiset päivät, joina se kulki ja kuin se vitilumen\nverhoama kantohanki, joka heille muutamiksi päiviksi tien uuteen maahan\noli tasoittanut. Mutta se ei ollut perin masentunutkaan. Vaikka\ntodennäköisesti entistä ankarammat olosuhteet heimoa odottivat, ei se\nkuitenkaan saanut heitä luopumaan vain muutamien heimon vanhusten\nmielestä uhkarohkeasta yrityksestä.\n\nTäytyi mennä, kun erämaa kutsui. Sen jylhä autius, sen suuret\nmittasuhteet, sen neitseellinen turmeltumattomuus ja kauneus ja vihdoin\ntaistelut ja seikkailut sen aarniometsissä ja vesillä, ne ovat\nsuomalaisia aina kannustaneet kiveliön kulkijoiksi ja niiden\nensimmäisiksi asukkaiksi.\n\nEi kukaan suomensukuisen kalevalaisheimon jäsenistä voinut\naavistaakaan, että Karjalan kannas oli aikaisemmin ollut tiheämmin\nasuttua kuin heidän vaelluksensa aikana ja että luontoäiti oli heille\nikäänkuin raivannut maan avoimeksi hävittämällä miltei kokonaan sen\nentisen asutuksen. Jos kivet olisivat voineet puhua, niin he olisivat\nsaaneet kuulla jännittäviä kertomuksia näiden seutujen entisistä\nasukkaista ja niiden edesottamisista, joista Arjakin ja Aslak-Jaurin\ntarinoissa on vain katkelmia esitetty.\n\nSillä olihan Karjalan kannaksella jo kivikaudella ihmisiä asunut:\njotakin tuntematonta muinaiskansaa, porolaumoineen vaeltelevia\nsaamelaisia (lappalaisia) sekä merentakaista ryöstö- ja kauppakansaa.\nMutta ne olivat olleet ja menneet, kuolleet sukupuuttoon tai muuttaneet\nmuualle.\n\nJohtuiko ihmisten väheneminen siitä, että luontoäiti oli näitä lapsiaan\nkivikauden lopulla ankarasti kurittanut, vai muista syistä, ei\ntarkemmin tunneta. Se vain on varmaa, että ilmasto kivikauden lopulla\njatkuvasti kylmeni. Ehkäpä säikäytti senaikaisia asukkaita mahtava\nluonnonmullistuskin, joka Karjalan kannaksella näihin aikoihin\ntapahtui. Laatokan selkien ja sen lukemattomien lahtien ja salmien\nvedenpinta oli näet alkanut nopeasti laskea, ikivanhat kalavedet kuivua\nja entiset kylät, jotka oli rakennettu rannikolle, jäivät kauas\nmantereelle. Kuivaksi maaksi kuroutui sekin kalainen salmi, joka oli\nniihin saakka johtanut Laatokan vedet nykyiseen Viipurinlahteen. Salmen\nasukkaat lienevät kauhuissaan Vedenemää rukoilleet palauttamaan vedet\ntakaisin, mutta turhaan. Ruoikko ja heinikko kasvoi heidän entisille\nkala-apajilleen. Silloin moni pakeni kauhistuneena niiltä mailta,\njoista luonnonhaltijat näyttivät aikovan hävittää koko ihmissuvun --\nnyt uskalsi sinne muuttaa uusi kansa.\n\nKalevalaiset eivät voineet aavistaakaan, että Laatokka vähän\naikaisemmin oli puhkaissut itselleen uuden laskuväylän Suomenlahteen,\nNevajoen, jonka rannoille he nyt ensiksi pyrkivät.\n\nMutta sen he hyvin tiesivät edellisten kesien kokemuksista, että uuden\njoen kalaisuus ja ympärillä olevat riistamaat houkuttelivat\nuudisasukkaita joka taholta ja että näiden erämaiden omistaminen ja\nasuttaminen vaativat taistelua ja työtä.\n\n\n\n\nAKON-JARAN LADULLA.\n\n\nHe olivat jo aamutuimaan hiihtäneet pitkän rupeaman. Hiki höyrysi\nmiesten hartioista sekä poronkoipilakkien reunojen alta. Kirkkaina\npallosina se vieri Kuningas Äyräpäänkin tuuheaa tukkaa myöten,\nputoillen poskilta pitkälle parralle ja siitä rintamuksille, vaikka hän\nsilloin tällöin karvakintaan selkämyksellä korvallistaan hipaisi. Vari\ntuli vetäjillekin: hevosen lavat kostuivat ja vähän väliä lamaiset\nelukat sieraimiaan päristelivät; kyllästytti jo alinomainen matkanteko\nentisiltä kotilaitumilta poispäin, tuntematonta maata kohti. Mutta\nmukavasti istuivat vaimot ja lapset lämpimiin turkkeihinsa ja\npetoeläinten taljoihin kääriytyneinä yksinkertaisissa reissään.\n\nKeli oli kerrassaan mainio. Suuri erämaa oli kulkukelpoisempi kuin\nkoskaan muulloin. Hanki kantoi hevosenkin, suksimiehistä puhumattakaan.\nAuringon kilon kirkastama viti vain silmiä huikaisi. Siinä näkyi hyvin\nkaikenlaisten metsäneläjäin jäljet: hiiren piiperrys puun juurelta\ntoiselle, oravan laukat, jäniksen hypyt sekä soivien metsälintujen\njalkojen jäljet ja siipien kirjaamat kuviot. Olisi näkynyt siellä\nasuvain suurten jättiläisnisäkkäiden: hirvien, metsähärkäin ja\nkarhujenkin jäljet, jos ne niillä mailla sinä aamuna olisivat sattuneet\nkulkemaan.\n\nKuningas Äyräpää oli siitä mielissään, ettei ihmisen jälkeä näkynyt\nerämaassa ja että hän muiden edellä hiihtäen painoi siihen\nsompasauvallaan kuin oman sinettinsä, omistaen niin pitkälle kuin\nkulkue vaelsi, kankaat, ahot ja vaarat Suomen heimon metsästys- ja\nkaskimaiksi sekä joet, lammet ja järvet sen kulku- ja kalavesiksi.\n\nMutta muutaman mäen kukkulalla, josta ukkosen tuli oli metsän\nkorventanut, hän äkkiä pysähdytti jonon, survaisi sauvansa vihaisesti\nvastakynteen ja viittasi toisella kädellään lumeen kuiskaten\nkuivankäheästi:\n\n-- Ihmisen latu!\n\nSiihen kasaantuivat toisetkin Kuninkaan viereen tuota kummaa katsomaan,\nmutta vaimot ja lapset ihmettelivät outoa pysähdyttämistä, kun ei vielä\nollut levähdysaika.\n\n-- Ei ole latu lappalaisen eikä suomalaisenkaan suksen jälki, sanoi\nvanha kyssäselkäinen Talla, heimon noita. Lappalaisilla on\nporonkoivilla sukset pohjattu, eikä ole suksessa olasta ollenkaan kuten\nsuomalaisilla.\n\n-- Se on \"koirankuonolaisen\" latu. Siitä on tainnut itse Akon-Jara tänä\naamuna kulkea, päätteli Paksujalka.\n\nAkon-Jaran nimi kulki kapulan tavoin mieheltä miehelle ja naiselta\nnaiselle.\n\nAkon-Jaran nimen maininta kiihdytti Kuningasta. Hänen kasvonsa kävivät\ntulipunaisiksi, silmät saivat oudon kiillon ja sormet koukistuivat\nsuonenvedontapaisesti suksisauvan ympärille. Sillä kaikkien niiden\nvahinkojen ja konnantöiden lisäksi, joita hän luuli heittiön erakon\nhänelle ja hänen heimolleen tehneen, Kuningas epäili häntä syylliseksi\nvaimonsa Muolan ryöstöön. Siihen viittasivat useat eri seikat. Erakko\noli nähty vähän aikaisemmin kotakentän takalistolla, mutta myöhemmin\njäljettömiin kadonnut. Kuningas päätteli siitä, että erakko oli\nsiepannut Muolan veneeseensä rannalta ja laskenut sitten myötävesiä\nvirtaa alas. Sitä paitsi oli Kuninkaalle näytetty unessa, että\nMuola-emäntä on multapesässä vankina. -- Jos Akon-Jara nyt hiihtää\nsuoraan pesäänsä -- koirankuonolaisten tiedettiin asuvan harjuihin\ntai joen törmiin kaivetuissa pesissä -- ja jos heti lähdetään ajamaan\ntakaa, niin illalla on ehkä Muola pelastettu, jos hän vielä elää,\najatteli Kuningas.\n\nKuningas katseli mietteissään ladulle.\n\n-- Mitä mietit, isä? kysyi Kirvu.\n\n-- Lähden häntä ajamaan, voi olla hyvinkin se konna. Akon-Jaran\njäljille ei monesti pääse, sillä hän osaa ne sotkea kuin kettu, eikä\nmonesti liikukaan lumilla. Nyt hän ei pääse kynsistäni.\n\n-- Saanko minä tulla mukaan? kysyi Kirvu. -- Äitiäni pelastamaan.\n\n-- Pääset, kun vain lupaat olla varovainen, Tiera tulkoon myös. Toiset\nsaavat tässä levähtää ja jatkaa sitten matkaa. Me kyllä osaamme\nJoutsenniemelle jäljestäkin. -- Metsäpiru ei voi olla täältä kaukana.\nKatsohan, kuinka teräväreunainen on latu vitilumessa.\n\n-- Etkö sinä, Kuningas, voisi jäädä kuormastoa johtamaan. Minä lähtisin\nsen \"otuksen\" ajoon? esitti Talla.\n\n-- Minun velvollisuuteni on pelastaa vaimoni ja kostaa hänen\npuolestaan.\n\nOtettuaan keihäänsä, jousensa ja kimpun nuolia he lähtivät latua\nhiihtämään kuin olisivat olleet hirven tai karhun ajossa. Mutta muu\nväki jäi juhtiaan riisumaan, nuotioita laittamaan tai ruokatarvikkeita\nkääröstä kaivamaan.\n\nEi ollut hiihtäjä vielä saanut vihiä suomalaisista; sen näki siitä,\nettä latu teki rauhallisen vaikutuksen ja sompasauvain sijain välit\nolivat lyhyet ja määrämittaiset. Olipa sillä rienalla ollut aikaa\nyöllisiä jäniksen jälkiäkin seurailla.\n\nMutta pienen suopyörylän takana, mäennikaralla, seisoi suksillaan\nomituisen näköinen olio ouneksivasti pälyillen eri suunnille. Hän\nvuoroin niinkuin peura veti vainua pyörein sieraimin, vuoroin\nheristetyin korvin eritteli erämaan ääniä ja toisinaan taas sirittävin\nsilmin tähysteli jäljilleen. Jotakin outoa näytti kantautuvan hänen\nkorviinsa, mitä, siitä hän ei näyttänyt päässeen selville. Häntä olisi\nyhtä hyvin voinut luulla joko metsänjumala Tavaksi tai paholaiseksi tai\nhulluksi erakoksi, joka elää omaa elämäänsä, peläten kaikkea kosketusta\nmuiden ihmisten kanssa.\n\nHän oli vihattu Akon-Jara, näiden metsien villi erakko,\n\"koirankuonolainen\".\n\nNaama oli miltei kokonaan tiheän parran peitossa; nenä vain paljaana\npisti esille kuin karvakuontalosta. Peuranvasikan nahasta kyhätyn lakin\nreunojen alta mustanruskea tukka työntyi sekavina suortuvina alas\nharteille, ruumista verhosivat karvapäälliset nahanriekaleet, ja\njaloissa oli peuran koivista kurotut kengän tapaiset.\n\n-- Ihmisiä? hän mölähti eläimen tapaan.\n\nHän, Akon-Jara, on kuullut ja nähnyt tarpeekseen, kuullut ihmisen\npuhetta, suksen louketta ja sauvan karskutusta sekä nähnyt kolme miestä\nkiivasta vauhtia laskeutuvan suolle. Kuin kettu, joka korkean kiven\npäällä on kurkistellut vihollistaan, erakko syöksyi mäkeä alas,\nennenkuin ajajat kerkesivät häntä vilahdukseltakaan nähdä.\n\nPian Kuningas, Kirvu ja Tiera olivat kaikkojäljillä. Heidän vauhtinsa\nkiihtyi. Yhä tiheämmin he potkivat sivakoilla ja samalla työnsivät\nsivulta pitkällä sauvalla kuin sauvoimella. Heidän hiihtonsa oli\nomituista kuukkimista. Äreästi hanki karskahti joka pistolla, äkäisesti\nsuksikin suhahti, kun kiire oli, kun edessä oli otus, jonka ajossa\njokainen heimon mies mielellään olisi mukana.\n\nEi Akon-Jaraa tavallinen suksimies saavuttanut pienellä matkalla.\nHänellä oli kotikunnas lähellä, siksi hän voi panna kaikki voimansa\npeliin. Hän tahtoi elää ja korjata sen erehdyksen, että oli lumen\naikana lähtenyt liikkeelle; se ei ollut hänen tapainsa mukaista.\n\nHän oli melkein pakahtua rinnettä ylös noustessaan, kun hän viimein\nlöysi \"pesänsä\" aukon ja katosi aivan kuin maa olisi hänet nielaissut.\n\nHiukan myöhemmin hän sieltä kurkisti kuin karhu.\n\n-- Ei näy vielä. Ehkä hiihtävät sivu.\n\nTurha toivo. Minne ne selvältä ladulta olisivat lähteneet. Kun hetkisen\nperästä erakko pisti taas päänsä ulos pesästä, hän näki miesten tulla\nporhaltavan täyttä vauhtia.\n\nAkon-Jara vetäytyi pesäaukosta maan sisään ja kätkeytyi käytäviensä\nsyrjäisimpään haarakkeeseen.\n\n-- Ottakoot, jos saavat! hymähti hän varmana asiastaan.\n\nSilloin jo ajajat olivat lähellä, suksien sihinä kuului selvään mäen\nalta.\n\nMutta metsäistä harjukumpua lähestyessään he hiihtivät hiljemmin ja\nrinteen alta poikkesivat jäljiltä sivulle.\n\n-- Ehkä on parasta kiertää kunnas -- Koirankuonolainen voi vastamäkeä\nylös kavutessamme singauttaa nuolen rintaamme ja paeta tekosen tehtyään\nniinkuin monesti ennenkin. -- Akon-Jaralla on jo monta verityötä\nomallatunnollaan, joista kukaan ei ole voinut hänelle kostaa. Luulen,\nettä hän nytkin tuolla ylhäällä jonkin puun juurella vaanii kuin ilves\nsaalistaan. Turhaan se menee ainakin tällä kertaa. Kuningas Äyräpää ei\nmene Akon-Jaran loukkuun.\n\n-- Eikä Tiera! Minäkin luulen hänen piileilevän jossakin tuolla\nylhäällä.\n\nMiehet puhuivat hyvin hiljaa kuten karhua kiertäessään ja hiihtäessään\ntarkkailivat jokaista puunjuurta, jokaista suurta, mustaa juurikkaa ja\nrykelmää harjun rinteellä, mutta mitään ihmiseltä näyttävää ei näkynyt,\nvaikka he kiersivät mäen. -- He eivät myöskään löytäneet sieltä\npoispäin johtavaa tuoretta suksenlatua. Sen sijaan he huomasivat\nrinteellä useita vanhoja talvellisia latuja, jotka kevätauringon\nsulattaessa lunta olivat jääneet koholle.\n\n-- Karhu on jo kierroksessa! Kunhan vain varomme, ettei pääse enää\npakenemaan, niin vaivamme ei ole mennyt hukkaan, sanoi Kuningas.\n\n-- Täällä mäessä sillä on talvipesänsä, ja siellä se nyt luulee\nolevansa turvassa. Hui, hai! On tässä ennenkin kaiveltu karhun pesiä ja\nketun suumuja, ja esille on niistä aina otukset vedetty.\n\nSilloin Kuningas heristeli kättään Tieralle. Hän oli kuullut outoa\nääntä ylhäältä mäestä, aivan kuin tukahdutettua itkua. Mutta vaikka he\nolisivat koko päivän yhdessä kuunnelleet äänen toistumista, olisi se\nmennyt hukkaan. Kevättuuli vain hongikossa vaisusti humisi ja jossakin\nkauempana tikka hongan sälöä helisteli. Sen sijaan Tiera huomasi\nmäkirinteessä juurineen kaatuneen kuusen alla reiän, aivan kuin\nkarhunpesän suun, jonka ympärillä lumikin oli mustempaa kuin muualla.\n\n-- Tuolla se varmasti asuu. Suumuunsa se kettukin pakenee. Pitäisi vain\ntoimia varovasti, ettei se julmuri viimeisessä hädässä tekisi\nkauhuntekoja, kuiskaili Kuningas.\n\nMiehet kapusivat suksillaan reiälle visusti varoen, ettei luolamies\nammu nuolta jonkun rintaan. Mitä lähemmäs he aukkoa tulivat, sitä\nenemmän varmistui heissä käsitys, että siinä on hänen pesänsä, sillä\naukon reunat olivat savustuneet.\n\nKukaan heistä ei mennyt suoraan reiän eteen, vaan sivulta kuin pedon\npesälle ja suksilta laskeuduttuaankin olivat syrjässä.\n\n-- Muola -- Muolaa! huusi Kuningas.\n\nEi mitään vastausta, ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut maan alta.\n\n-- Äiti -- äitiii! huusi vuorostaan Kirvu.\n\nHenkeään pidättäen ja korvaansa painaen aukon sivuun miehet kuuntelivat\nodottaen rakkaan tutun äänen vastaavan.\n\n-- Hän ei ole siellä, sanoi Kirvu surullisena.\n\n-- Hirviö voi pitää kättään suun edessä, huomautti Kuningas.\n\nMutta jonkin aikaa kuunneltuaan he tulivat siihen päätökseen, että\nMuola ei voi ainakaan elävänä olla pesässä.\n\n-- Ei tämä ole hänen ainoa asuntonsa. Koirankuonolaisilla on useita\nmaapesiä eri puolilla. Kun ne yhdestä häätää, ne menevät toiseen. Ne\nlienevät karhun sukua. Jos Akon-Jaralla on useita asuntoja, voi Muola\nolla johonkin toiseen teljettynä, puhui Kuningas.\n\n-- Mutta kyllä me ne kaikki etsimme, kaivamme auki ja itsensä\nAkon-Jaran kappaleiksi revimme, kiihkoili Kirvu huohottaen vielä\näskeisestä hiihdosta.\n\n-- Tulehan ulos, Akon-Jara! Täällä on vieraita. Me tuomme sinulle\nterveisiä suomalaisilta. Se on vallan toista kansaa kuin saamelaiset,\nhuusi Kuningas aukkoon.\n\n-- Me tuomme sinulle lammaspaistia. Luulen, että talven aikana on\nehtinyt väljähtyä suustasi lampaanlihan maku, vaikka varastitkin meiltä\nkymmeniä viime syksynä. naljaili Tiera.\n\nLuolasta kuului vain epämääräinen rasahdus.\n\nSillä välin Kuningas otti käteensä leveän sivakkansa, asetti\npeurankoipilakkinsa sen päähän ja kuljetti lakkia hiljaa aukosta\nsisään. -- \"Raks, raks\", kuului luolasta ja suhahtava nuoli lävisti\nlakin iskeytyen lujasti sivakan pohjaan.\n\n-- Ukolle olkoon kiitos, kun lahjoitit meille hyvän nuolen! kuiskaili\nKuningas, uudistaen taas edellisen temppunsa, valehyökkäyksen. Toinen\nnuoli iskeytyi sukseen. Mutta siihen ampuminen pysähtyi. Akon-Jara oli\nhuomannut petoksen ja ryhtynyt toisenlaisiin puolustuspuuhiin.\n\nHetkisen kuluttua Kuningas ja Tiera kuulivat luolasta kuin ukkosen\njyrinää, kuin kiviraunio olisi lähtenyt vyörymään mäkeä alas. He eivät\naavistaneetkaan, että Akon-Jara siellä sisällä sulki maanalaisen\n\"linnansa\" portin solauttaen sen päälle ladotun kiviröykkiön käytävään,\njoka siten muurautui miltei umpeen. Hänen tarvitsi vain latoa muutamia\nkiviä lisää aukon yläosaan.\n\nSilloin suomalaiset vuorostaan singauttivat nuolensa pimeään käytävään,\nmutta kuultuaan nuolien kiviin kilahtavan lakkasivat hekin ampumasta,\nsillä nuolet, sen ajan ammukset, olivat arvokasta tavaraa, jonka\nvalmistus vei paljon aikaa ja kysyi myöskin taitoa.\n\n-- Ajetaan se sieltä samoin kuin karhu tai kettu pesästään, ehdotti\nTiera.\n\nJos karhu talvella äkääntyi pesäänsä, niin jo kivikauden metsästäjät\nkäyttivät sen karkoittamiseen pääasiallisesti kahta keinoa: joko he\nvahvalla kangella survaisivat kontiota kylkeen tai vatsaan, josta peto\ntietysti pahasti närkästyi ja hyökkäsi ärjyen ulos, tai he asettivat\nkuivia tervaksia tai tuohia vavan päähän, sytyttivät ne palamaan ja\ntyönsivät tuohuksen pesään, jolloin savu ja liekit pakottivat kontion\nulos suojastaan.\n\nSaman menetelmän Kalevan miehet ottivat käytäntöön, kun eivät aluksi\nparempaa keksineet, vaikka tiesivät, että Akon-Jaralla oli enemmän\njärkeä kuin useimmilla sen ajan ihmisillä. Kuningas taittoi tiheiköstä\njuurillaan kuivuneen virpimännyn, karsi siitä enimmät oksat ja työnsi\nsen latva edellä maanonkaloon. Sen latva kesti, vaikka molemmat miehet\nsitä kangella puskivat.\n\n-- Savulla se kärppäkin komostaan karkoitetaan, virkkoi Tiera\nkyllästyneenä kankiin.\n\n-- Mehän voisimme sen herjan vaikka paistaa pesäänsä. Panemme vain\nkäytävän täyteen kuivia honkia ja sytytämme ne tuleen, niin kyllä\nAkon-Jaralle hätä tulee.\n\nJa miehet keräsivät hät'hätää kuivia oksia, naavoja, koivunpökkelöiden\ntuohta, sitoivat ne vavan kärkeen, sytyttivät palamaan ja työnsivät\npesään. Pian oli koko onkalo sakean savun täyttämänä.\n\n-- Tule ulos hyvällä, Akon-Jara, muutoin kohta pitkä partasi kärventyy\nliekeissä.\n\nEi mitään vastausta, ei yskähdystäkään kuulunut kivisen sulun takaa\nluolan peräosista. Kuningas ja Tiera siinä pahasti erehtyivät, kun\nluulivat savua sinnekin menevän. Kummissaan siinä uroot katselivat ja\nihmettelivät.\n\n-- Onpahan sillä keuhkot, joihin ei tervassavukaan vaikuta!\n\nVasta myöhemmin selvisi, että luolassa ei savu pysynytkään, vaan\nkumpusi ylös onttoa, ukkosen taittamaa honkaa myöten, jonka Akon-Jara\noli asuntonsa kattoon niin taitavasti laittanut, että sitä jokainen\nensimmältä luuli juurillaan seisovaksi hongaksi. Miehet eivät\nhuomanneet, että heikko savupatsas kohosi hongan latvasta ja sen\nsivurei'istä, joita tikat olivat siihen takoneet.\n\n-- Kerätään kuivia honkia pesän käytävä täyteen ja sytytetään ne\npalamaan. Paistukoon sinne elävänä, ehdotti Tiera.\n\n-- Ei, poikani! Kalevan miehet eivät tee katalia tekoja. Eihän\npetojakaan pesiinsä polteta, vaikka niitä savulla ajetaan ulos.\nKunniakkampaa on meille, että otamme vangiksi tuon pitkäpartaisen\nvillipeikon ja köysiin sidottuna sitten kuljetamme heimon luo, Mitähän\nsiitä uroot sanovat, entä vaimot ja lapset, joille Akon-Jara on\nkauhistus?\n\n-- Mielelläni minäkin katselisin, minkälainen on oikea villi-ihminen.\nKaivamme hänet esille kuin myyrän kolostaan.\n\n-- Millä? Eihän meillä ole mukana sellaisia aseita, kun maanpintakin on\nvielä roudassa. Mutta minä olen ajatellut toista keinoa: sulkekaamme\npuilla pesän suu, ja hakekaamme lisää miehiä ja työkaluja, että\nvoisimme kaivaa hänet esille.\n\nKun kellään ei ollut halua kontata pesään noutamaan sen asukasta, jota\nyleensä pidettiin karhua vaarallisempana, näytti Kuninkaan esitys\njärkevältä.\n\nJa niin miehet alkoivat kerätä metsästä hongantyviä ja kantoja, joita\nsai poikki ilman kirvestä, kun ne olivat maanrajasta lahonneet, ja\nniillä he tukkivat ja kiilasivat kuopan suun niin tiiviiksi, että he\nvarmasti uskoivat miehen pysyvän sulun takana sen aikaa, kun he kävivät\nlisäapua hakemassa.\n\nNäissä puuhissa oli keväinen päivä kulunut ja aurinko ehtinyt sillä\naikaa painua lännen taivaalle, kun Kuningas ja Tiera tapasivat\npääjoukon, jolle he ilmoittivat iloisen sanoman; koko heimo huokasi\nhelpotuksesta.\n\nMutta kun oli jo myöhäinen ilta, päätettiin vasta aamulla lähteä\nvankia sitomaan. Sinä iltana ei kalevalaisten nuotiotulilla muusta\npuhuttu kuin \"koirankuonolaisesta\" ja niiden kuuluisimmasta miehestä\nAkon-Jarasta. Hänestä lapset vielä yölläkin näkivät unta, heräilivät\npainajaiseen, joka villin miehen muodossa ahdisteli, ja porontaljoilla,\nkeveän nahkakatoksen alla vanhempiensa kanssa maatessaan he pelokkaina\nkatselivat yöllisen tähtitaivaan pilkehtiviä valoja tai kuuntelivat\naarniometsän huokauksia, kunnes uudelleen nukkuivat.\n\nEläimiltä on entisajan ihminen oppinut useita itsevarjelussa\nkäytettäviä temppuja: pakenemisen, piilottautumisen, naamioimisen,\nvieläpä asunnon valitsemisen ja rakentamisen taidon, vaikkakin ihminen\nteräväjärkisempänä on niitä edelleen kehittänyt. Luonnon valmistamat\nkallioluolat olivat aluksi sekä suurten eläinten että ihmisen\nmieluisimmat asunnot. Mutta kun niitä ei ollut vuorettomilla mailla\nkuten suurella Itä-Euroopan tasangolla eikä pienimäkisellä Karjalan\nkannaksellakaan, täytyi siellä sekä eläinten että ihmisten oppia itse\nvalmistamaan asuntonsa.\n\nAkon-Jara oli asuntoa valmistaessaan matkinut kettua, jonka tavat hän\nhyvin tunsi. Hän kaivautui kuivan hiekkaharjun sisään sivulta, teki\nsinne mutkaisia ja monihaaraisia käytäviä ja laajennuksia ja johonkin\nsalaiseen kohtaan harjun vastakkaisella rinteellä teki varaoven, josta\nvaaran uhatessa huomaamatta livahti ulos.\n\nSen tähden Akon-Jara jokseenkin turvallisena seuraili pyyntimiesten\npuuhia piilopaikastaan, naureskeli savustamis- ja sulkemisyrityksiä ja\nhiveli partaansa. Mutta Kuninkaan ja Tieran poistuttua hän vaipui\nvakavasti miettimään, kumpi oli parempi, jäädäkö edelleen asuntoon, vai\nlähteäkö pakoon. Hän tunsi olevansa samanlaisessa asemassa kuin karhu,\njonka pesän ihminen on löytänyt. Paikalleen jääminen näytti hänestä\nkuitenkin vaarallisemmalta, kun hän ei ollut täysin selvillä siitäkään,\nminkälaisia keinoja hänen vihollisensa tulisivat käyttämään. Pakoa taas\nvaikeutti onneton vitilumi, jossa suksenlatu helposti näkyi. Illan\npimentyessä hän kuitenkin päätti paeta salakäytävän kautta suureen,\nvapaaseen luontoon.\n\nSitä ennen hänen oli kuitenkin tehtävä eräitä matkavalmisteluja: hän\nvei kaikki tärkeimmät tavaransa erään käytävän haaran kaukaisimpaan\nsoppeen, nimittäin kaikki ne kapineet, joita hän ei voinut mukanaan\nkuljettaa; niiden joukossa oli mm. savinen keittopata, saamelaisilta\nvarastettu, linnunloukun lukkolaitteita, peuran jänteistä punottuja\nansoja, piikiven palasia, joista hän toisella kivellä iskien oli\nvalmistellut keihään ja nuolenkärkiä, lisäksi eläinten taljoja, joista\nhän toisia oli käyttänyt alusena, toisia peitteenä nukkuessaan. Kaikki\nnämä tavarat Akon-Jara pani vanhan hirventaljan sisään ja peitti käärön\nhiekalla. Aseet, osan pyydyksistään ja ruokatavaroistaan hän otti\nmukaansa.\n\n\n\n\nTYHJÄ PESÄ.\n\n\nMetsässä oli jo kevätyön hämärä, kun Akon-Jara työntyi salakäytävästään\nsysäten suksensa ja tavaransa edellään. Hän peitti huolellisesti aukon\nturpeella, joka oli sen talvellakin tukkinut, asetti pussin selkäänsä\nja lähti laskettelemaan rinnettä alas pohjoiseen, sinne päin, missä\nvielä näkyi punertavaa hehkua puiden lomitse taivaanrannalta.\n\nVillin miehen mieli oli hieman alakuloinen kuten usein yöllisen\nkulkijan. Hänen oli vaikea jättää hyvä talo, joka oli hänelle antanut\nsuojaa tuulta ja pakkasta vastaan ja hänet piiloittanut vihollisen\nkatseilta. Mutta hänen lohdutuksenaan oli se, että hänellä oli monta\nsamanlaista pesää eri puolilla Karjalan kannasta. Hän voi olosuhteiden\nmukaan valita niistä kulloinkin sen, joka antoi hänelle parhaan\nturvapaikan. Hän ei toivonut mitään hartaammin, kuin että lumi sulaisi\nmailta pian, jotta hän vapautuisi jäljistä, suksenladusta, joka\ntyhmimmällekin näytti suunnan, minne hän oli kulkenut. Hänellä oli siis\nkarhun keväiset ajatukset.\n\nHänen täytyi väistää ylivoimaa ja koettaa pelastaa henkensä, että saisi\ntaas kostaa ja näyttää, että Akon-Jara vielä eli ja toimi.\n\nSää kävi yön kuluessa yhä lenseämmäksi, keli pehmeni sikäli, että suksi\nsihisi yhä pehmeämmin, ja myöhemmin alkoi vihmoa vettä. Se oli\npakolaisesta hyvä. Se vilkastutti myös aarniometsän eläinten elämää:\nhuuhkajat huhuilivat, pienemmät pöllöt puputtelivat kelohongissa\npesäreikiensä lähellä, metsäkanat naukuttivat, ja metsot soida\nkalistelivat. Akon-Jaran mieli ei tehnyt niitä häiritä. Hänellä oli\nvain yksi ajatus: paeta.\n\nMutta yön hiihdettyään hän arveli jo saavuttaneensa sellaisen\netumatkan, etteivät suomalaiset ainakaan aamupäivällä voineet vielä\nolla kintereillä. Kun hän aamun valjetessa tapasi tuoreet hirviemon ja\nvasikan jäljet, hän ei voinut enää metsästysvaistoaan hillitä. Hän\nmuisti, miten makeata on vartaassa paistettu hirvenvasikan liha. Vesi\ntahtoi herahtaa metsäläisen kielelle sitä ajatellessa.\n\nHänen ei tarvinnut pitkältä hiihtää, kun näki hirviemon kurottelevan\nhaavan ritvoja puron rannalla. Hän painautui pensaiden taa kyyrylleen\nja kurkisteli sieltä vasikkaa, joka varmasti oli makaamassa jossakin\nlymypaikassa emon lähellä. Äärimmäisen varovasti hän lähti kiertämään\notusta, hyvin tietäen ennestään, että ei ole leikintekoa joutua\nvasikkoineen elävän hirviemon kavioiden kopisteltavaksi; kerran\nsellainen hurjistunut emakko oli katkaissut häneltä käsivarren,ja\nAkon-Jara oli monta viikkoa saanut maata ja parannella särkynyttä\njäsentään. Tätä muistellessaan hän oli malttamaisillaan mielensä ja\nlähtemäisillään matkaansa jatkamaan, kun hän kuusen juurella huomasi\nruskeanharmaan vasikan. Hän jännitti jousensa, tähtäsi lavan taakse ja\nlaukaisi. Mölähtäen hyppäsi hirven vasikka jaloilleen, mutta samassa\nsingahti toinenkin nuoli sen vatsan läpi ja muutamia kertoja kahdelle\njalalle hypättyään eläin kaatui kuolleena maahan.\n\n-- Ei näy vielä pettävän Akon-Jaran silmä eikä käsi! huudahti ampuja\npuoliääneen ja lapsellisen riemukkaasti.\n\nMutta hänen ilonsa loppui lyhyeen, kun hän huomasi emohirven harppaavan\ntäyttä vauhtia vasikkansa luo.\n\nAkon-Jara tiesi vanhastaan, että hirvi puolustaa vasikkaansa vimmatusti\nja kostaa viholliselle. Sen tähden hän aikoi piilottautua tiheän kuusen\njuureen. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Nähtyään vasikkansa\nverissään hirvi juoksenteli sen ympärillä silmät suurina, sieraimet\nammollaan hyvin raivostuneen näköisenä. Se huomasi Akon-Jaran ja\nhyökkäsi päälle. Tiheä oksikko esti kuitenkin sitä pääsemästä mieheen\nkäsiksi ja kun Akon-Jaralla ei ollut halua antautua kaksintaisteluun,\nkiipesi hän puuhun kuin ahdistettu apina, pudottaen jousensa,\nnuolivarastonsa ja eväslaukkunsa puun juurelle. Kaikki kävi niin\nnopeasti, että hirvi ennätti vain kerran turvallaan töykätä jalkaa. Jos\nsillä olisi ollut petoeläimen ominaisuuksia, olisi se ehtinyt\nhampaillaan tarttua metsäläisen koipikenkään ja vetää miehen alas,\nmutta naarashirvi kurittaa vihollistaan vain jaloillaan.\n\nKylliksi korkealle päästyään metsästäjä katseli haikeissaan väliin puun\nalla ärhentelevää hirveä, väliin jonkin matkan päässä makaavaa\nvasikkaa. Sitä mies mielessään pahoitteli, ettei ehtinyt edes verta\njuomaan nuolen haavasta eikä maksaa kaivamaan. Ja nälkäkin jo tuntui\nsuolissa kurisevan pitkän ja ankaran hiihdon jälkeen.\n\nVähän aikaa puuta kierreltyään hirvi palasi kuolleen vasikkansa luokse,\nkäänteli sitä turvallaan puolelta toiselle ja huomattuaan sen makaavan\nliikkumattomana jäi pitkäksi aikaa pää alaspäin painuneena seisomaan.\n\nAkon-Jara yritti jo laskeutua alas, aikoen lähteä hiihtämään edelleen,\nmutta kuultuaan rapinaa hirvi palasi puun juurelle takaisin. Kuin\nmetsäkoira, joka on ajanut ilveksen puuhun, se kierteli levottomana\nympäri katsellen ihmeissään sille outoa petoa ja toisinaan suurin\nsieraimin veti vainua kuin lehmä, joka aavistelee karhun olevan\nlähimailla.\n\n-- Olisi jousi ja nuoli mukanani, niin silmään ampuisin, ähkyi\nAkon-Jara tuskissaan, kun pelkäsi perästä tulevia ehkä enemmän kuin\nhirveä. Vuoroin hän korvat höröllä kuunteli metsän ääniä, kuuluisiko\nsieltä suomalaisten vainolaisten suksien sihinää, vuoroin taas mietti\npelastuskeinoja.\n\nKuusi, jossa hän istui, oli hyvin naavainen. Kun hän tiesi\ntulentekopuiden jääneen vielä selkään, hän arveli että hirvi ehkä\npelkää tulta. Hän otti tulipuut, kaksi tervaksista kapulaa, käsiinsä ja\nhankasi niitä vimmatusti yhteen. Viimein kohosi niistä savusäie ja\nhetken kuluttua leimahtivat kuivat naavat, joita hän piti hiiltyneen\npaikan lähellä, tuleen.\n\nKuusen naavat olivat kuitenkin sikäli yön usvien kostuttamat, ettei\nniistä saanut sopivia tulipommeja; ne sammuivat heti alkuunsa ja\nAkon-Jaran täytyi jättää sikseen koko puuha. Sitten hän koetti\nloitsutaitoaan, mutta hirvi ei siitäkään näyttänyt välittävän.\n\nNäissä kokeiluissa kuluivat tuskalliset päiväsydämen hetket.\nKauhuissaan Akon-Jara jo ajatteli suomalaisten tuloa ja kaikkea, mitä\nsen jälkeen seuraisi. Hänellä ei ollut oikeuttakaan odottaa heiltä\narmoa, koska ei sitä itsekään ollut kenellekään antanut. Hän jo\nkuvitteli mielessään, kuinka voitoniloiset viholliset hänet nuolillaan\nampuisivat puusta alas kuin ahman tai ilveksen, ja kuinka he sitten\npitäisivät peijaita paistellen hänen ampumansa hirven lihaa. Kaikki tuo\nsai hänet kiihtymään, nostatti hänessä epätoivon rohkeutta, ja hän\npäätti ennemmin sortua hirven jalkoihin kuin suomalaisten nuoliin.\n\nMutta silloin muuttui tilanne toisenlaiseksi -- kiitos siitä karhun\ntarkalle hajuaistille. Äkkiä hirvi sihkaisi sieraimiinsa, nosti päänsä\nkorkealle ja lähti pitkin loikkauksin juoksemaan metsään.\n\nAkon-Jara oli varma, että hänen vainolaisensa jo tulivat, kun hän\nhuomasi suuren, sammalenkarvaisen eläimen turpa maassa kävelevän\nkuusten takaa hirven vasikan luo. Karhu oli saanut sieraimiinsa tuoreen\nlihan hajun ja kulki nyt sitä kohti hieman epäröivin askelin.\n\n-- Kun yhdestä pahasta pääsee, toinen tulee eteen, ajatteli kuusen\nvanki uskaltamatta vielä laskeutua maahan.\n\nSiihen aikaan ihmisen ja karhun välinen suhde oli hieman toisenlainen\nkuin nykyään raudan ja ruudin aikana. Silloin molemmin puolin pidettiin\ntoisiaan lähes tasavertaisina taistelijoina: ihminen ei kivi- ja\npronssikärkisin nuolin ja keihäin monesti uskaltanut metsänkuningasta\nhätyytellä, eipä juuri muulloin kuin talviunen aikoina; karhu taas\npuolestaan ei pahoin pelännyt metsämiestä, kun se harvoin näki kahdella\njalalla kulkijan eikä sitä vielä vaistokaan varoittanut. Molemmat\nkatselivat silloin toisiaan pikemmin uteliaina kuin vihan ja\npelontunteen vallassa. Mutta metsästäjän koiraa karhu jo silloin\npelkäsi, minkä seikan \"koirankuonolainenkin\" hyvin tiesi.\n\nÄsken talviunestaan herännyt kontio oli kovin nälkäinen; se ei tahtonut\nuskoa aistimiaan nähdessään edessään valmiin paistin, vieläpä\nparhaimman herkkupalan, mitä se saattoi ajatella. Se asetti voimakkaat\nkäpälänsä ruhon päälle ja puri rintapäästä paloja niin innokkaasti,\nettä luiden rouske kuului selvään kuusessa istujalle, joka myös näki\npedon pienten pippurisilmien tyytyväisinä välkähtelevän.\n\n-- On sillä heittiöllä leuat ja hampaat! ihmetteli Akon-Jara. --\nOlisipa minullakin sellaiset aseet luonnostaan ja sellainen voima\nkäpälissä! Minä nyt tahtoisin ennemmin olla tuo karhu, kuin Akon-Jara,\nviheliäinen metsänerakko, jota kaikki vainoavat, mutta joka myöskin\nitse kaikkia vainoaa.\n\nKun karhu tapansa mukaan painautui vatsalleen maahan ateriaansa\nlopettamaan ja kun vasikasta olivat enää vain jalat ja selkäranka\njäljellä, arveli erakko ajan tulleen koettaa laskeutua puusta\npakomatkaa jatkamaan.\n\nHiljaa, hyvin varovasti hän alkoikin laskeutua puusta toivoen karhun\nhuomaamatta saavansa sukset jalkaansa ja aseet selkäänsä. Mutta se oli\nhelpommin ajateltu kuin tehty. Karhu kuuli rapinan, katseli pitkään\nsinne päin, mistä se kuului, ja murisi pahaenteisesti.\n\nAarniometsän erakko tiesi ennestään, että karhu on kiukkuinen\nruokarauhan häiritsijöille ja että se haaskalta useimmin päälle\nhyökkää. Sen tähden hän piti viisaimpana istua paikoillaan ja vielä\nodottaa, varsinkin kun hän karhun tavat tuntien tiesi sen hyvän aterian\npäälle nukkuvan sikeästi.\n\nMutta niin tarkka erämaan tuntija kuin hän olikin, teki hän tässäkin\nväärän johtopäätöksen; hän ei ottanut huomioon poikkeusta -- nehän\nusein yllättävät tarkankin tilanteiden arvioijan. -- Hän ei\ntiennyt, että karhu söi siinä hänen edessään ensimmäistä ateriaa\ntalvihorroksesta herättyään, ja kun karhu ei ollut mitään syönyt\ntalviunensa aikana, oli syksyisistä ruuanjätteistä kuivunut suolistoon\nkova tulppa, joka salpasi siellä ruuan kulun ja sai aikaan ankaran\nähkyn. Akon-Jaraakin aluksi huvitti nähdessään kontion valitellen\nkierivän maassa, köyristelevän selkäänsä, nousevan puita vasten\nkahdelle jalalle, syleilevän niitä ja raapivan kuorta kynsillään. Ja\nvähän väliä se karjui tuskasta, minkä huomasi siitä, että jokaiseen\närjähdykseen yhtyi valittava Ioppusäe.\n\nEi toki tullut sitä puuta puistelemaan, missä erakko istui. Onneksi se\nvähitellen etääntyi vähän väliä lumessa kieriskellen.\n\nKuultuaan, ettei erämaasta kantautunut muita hälyttäviä ääniä,\nAkon-Jara laskeutui alas kiusallisesta vankeudestaan, keräsi tavaransa,\notti sukset kainaloonsa ja lähti kävelemään pohjoiseen, saamelaisten\nkesämajoja kohti. Kun hänen jälkensä olivat miltei karhun jälkien\nkaltaiset, arveli hän siten viivyttävänsä vainolaisiaan.\n\nOlihan Akon-Jara monesti ennenkin ollut kiukkuisten vihamiesten\najettavana: milloin lättäjalkaisten lappalaisten, milloin sitkeiden\nsuomalaisten. Mutta enimmän hän pelkäsi viimeksimainittuja, jotka eivät\nhevillä hellittäneet.\n\n-- Riivatun suomalaiset! hän mutisi partaansa. Mikä lieneekään miehen\nroikale se pitkä, Kuninkaaksi mainittu, mutta jos se olisi muutamia\naskeleita tullut lähemmäksi harjun rinteellä, niin tuskinpa nyt enää\nminua ajaisi. Hyviä olivat hiihtämään ne kolme: illalla ne ehkä ovat\ntaas perässäni. Mutta silloin jo olenkin Nevalla ja ajajille tulee\nsiellä muutakin tekemistä.\n\nAkon-Jaran aivoissa oli näet syntynyt oivallinen ajatus, mikä oli\nalkuisin ketun viekkaudesta. Hän oli toisinaan repoa ajaessaan tehnyt\nsen huomion, että se pelastaakseen oman nahkansa johdattaa vihollisensa\njonkin toisen eläimen lymypaikalle, milloin pesässään talviuntaan\nnukkuvan karhun asunnolle, milloin ilveksen luolalle tai ahman\nmakuusijalle. Pahaa aavistamaton peto joutuu siten ketun sijasta ja sen\nviekkauden vuoksi erämiehen maalitauluksi.\n\nHän tiesi, että niihin aikoihin keväällä lappalaisetkin saapuvat\nNevalle lohia kalastamaan. Akon-Jara muisti tarkoin niiden asuntopaikat\nja päätti johdattaa jäljessä tulijat suoraan niiden syliin ja pujahtaa\nitse syrjään kuin koira veräjästä. Se ajatus häntä niin miellytti, että\nhänen täytyi itsekseen naurahtaa ja omaa viisauttaan kehaista.\n\n-- Tapelkoot sitten keskenään, konnat!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkiin aikoihin ei suomalaisen Kalevan heimon leiriin oltu tuotu\nhälyttävämpää tietoa kuin se, minkä Kuningas Äyräpää ja Tiera\nkertoivat. Se nostatti koko leirin kuohuntatilaan.\n\n-- Akon-Jara on suljettu luolaansa, huomenna hänet kaivetaan kuin myyrä\nkäytävästään.\n\n-- Tuopihan isä Akon-Jaran tänne, pyytelivät lapset isiltään.\n\nSillä ne erämiehet, jotka kalevalaisten kotakylistä olivat edellisinä\nkesinä käyneet Nevan rannoilla lohia ja taimenia pyytämässä, kertoivat\npitkinä talvi-iltoina takkavalkean ääressä ihmeellisiä tosikertomuksia\nmetsien erakoista, \"koiraukuonolaisista\", eräästä hajonneesta ja\nlyödystä kansanheimosta, joka oli Karjalan kannakselle tullut,\nkarvaisista kummituksista, joiden kasvoissa ei liioin näkynyt paljasta\nihoa muualla kuin nenän päässä, ilkeistä ryöväreistä ja varkaista,\njoilta ei tahtonut säilyä elävä eikä kuollut omaisuus. Ja miltei kaikki\nnäiden salaperäisten metsien asukkaiden mieltä jännittävät ominaisuudet\nsijoitettiin niiden kuuluisimpaan mieheen, Akon-Jaraan, josta näin\nollen oli tehty suorastaan tarumainen henkilö. Hänellä peloiteltiin\nlapsia, kun ne olivat tottelemattomia: \"Akon-Jara tulee, Akon-Jara\nottaa sinut, ellet tottele.\" Ja tämän uhkan edessä uppiniskaisinkin\ntaipui. Toisinaan naisetkin olivat muka nähneet Akon-Jaran\nhiiviskelevän kalevalaisten talviasuntojen läheisyydessä Peipsenjärven\nrannoilla, mutta se oli pelkkää kuvittelua; mielikuvitus maalaili\nheille niin eloisia kuvia hänestä, että he luulivat niitä omin silmin\nnähneensä. Kukaan ei silloin aavistanutkaan, että Akon-Jara oli paljon\nsuurempaan mutta hajanaiseen kansaan kuuluva yksilö, kansaan, joka myös\npyrki riistarikasta ja kaunista Suomenmaata omakseen valtaamaan.\n\nEi siis ihme, jos Kalevan uroot aamulla miehissä lähtivät Kuninkaan ja\nTieran avuksi. Heidän joukossaan nähtiin heimon vanha tietäjä, Talla,\ntaikakaluineen, urhoollinen, nuori Kolipää, leveäharteinen Paksujalka,\nkekseliäs Ikäheimo sekä kymmenkunta nuorta miestä.\n\nKirvu jäi nyt pois.\n\nKalevalaisten tapana ei tosin ollut käyttää liian suurta ylivoimaa, he\nmieluimmin taistelivat mies miestä vastaan, mutta tämän vihollisen\nkukistamista pidettiin suorastaan heimon elinehtona. Vieläpä\nkuiskailtiin, että Akon-Jara ei kulkisikaan yksin omilla asioillaan,\nvaan että hän vakoilisi yhtä rintaa sekä lappalaisten että suomalaisten\npuuhia ja veisi niistä tiedon \"koirankuonolaisten\" päämiehille\n\"Suurenjärven\" (Laatokan) taa.\n\nSeuraavana päivänä ja samaan aikaan kun Akon-Jara istui eläinten\nvankina, oli hänen \"pesänsä\" ympärillä vilkasta tohua: tukkopuita\nkiskottiin oikein miesvoimin käytävästä, päältäpäin kivisellä\ntuurakirveellä jystettiin routaiseen maahan reikää, ja kun se saatiin\npuhkaistuksi maanalaisen asunnon keskiholviin saakka, usutettiin\npörrökarvaiset karhukoirat sisälle. Kuningas oli varma, että\n\"kuonolainen\" pistää muutaman koiran kuoliaaksi, mutta sehän ei hänestä\nollut suurikaan menetys hyvän saaliin rinnalla.\n\nMutta maan alta ei kuulunutkaan koirien rähinää eikä haukkumista. Sen\nsijaan ne kuuluivat järsivän luita kaikessa rauhassa jonkin\nsivukäytävän sopessa. Siellä siis ei ollut ketään.\n\n-- Onko se heittiö taaskin livahtanut käsistämme? päivitteli Kuningas.\n\n-- En usko, ennenkuin itse käyn katsomassa, tuumi Tiera laskeutuessaan\nreiästä Akon-Jaran asunnon pääkäytävään. Useita muitakin nuoria miehiä\nlaskeutui siitä maan alle, majan avarampaan keskikäytävään.\n\nIhmistä sieltä ei löytynyt, mutta ihmettelemistä oli pitkäksi aikaa\nhenkipaton asunnossa. Siinä oli sivukäytäviä jos jonnekin ja eräs\nniistä vei maanpinnalle; nyt heille selvisi, miten Akon-Jara oli\npäässyt pakoon; löytyipä suksenlatukin harjun takaa.\n\nKeskikäytävällä oli nuotion sija ja sen ympärillä monien eri eläinten\nluita, keskentekoisia luu- ja kiviesineitä ja nahan palasia aivan kuin\nketun pesässä.\n\nPerin harmissaan lähtivät Äyräpään miehet hiihtämään paenneen perään,\npäättäen etsiä hänet uudestaan, vaikka erämaan toiselta laidalta.\nKukaan ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Vihaisesti he vain\nsurvaisivat sauvansa lumeen ja lykkelivät eteenpäin yhä pehmeämpää\nhankea pitkin. Koirat sen sijaan välistä haukahtelivat kohdatessaan\nmetso- tai teeriparvia sankoissa metsissä, häiriten siten erämaan syvää\nrauhaa.\n\n-- Lieneekö tuo ihminenkään, se Akon-Jara, epäili Talla. -- Mikä lienee\nkuotolainen, metsäpiru, joka voi itsensä muuttaa näkymättömäksikin.\n\n-- Mutta tässähän on selvä suksenlatu. Jollei hän olisi lihaa, luuta ja\nverta, niin hän ei jättäisi jälkeä lumelle, selitti Kuningas.\n\nTallan epäilyt saivat uutta yllykettä, kun he näkivät paikan, jossa\nAkon-Jara oli puussa eläinten vankina istunut. Miten voi ihminen\nyht'aikaa temmeltää hirven ja karhun kanssa, niinkuin jäljistä päättäen\nnäytti? Miten voivat karhun jäljet äkkiä muuttua suksenladuksi? Näihin\nkysymyksiin he eivät keksineet järjellistä vastausta.\n\nYksi ja toinen seurueen nuoremmistakin miehistä alkoi kyllästyä ajoon;\nhe oikeastaan hieman pelkäsivät edessään pakenevaa salamyhkäistä\noliota, jolla näytti olevan pahathenget vallassaan. He sangen\nmielellään tottelivat kuninkaan käskyä, kun tämä määräsi puolet\nmiehistä palaamaan pääjoukon luo auttamaan sitä vaivalloisessa\nvaelluksessa uutta kotimaata kohti. Mutta Kuningas ja Tiera eivät\nhellittäneet.\n\n\n\n\nKOLME KÄRPÄSTÄ YHDELLÄ TSKULLA.\n\n\nPäivä oli jo kulunut iltapuolelle. Aurinko paistoi lämpimästi. Kiveliö\nloisti ja kimalteli sen säteistä. Nuori lumi oli hangen pinnalla\npehminnyt puuroksi ja suurimmaksi osaksi sulanut vedeksi, vanha\nhankikin oli jo höltynyt liitoksistaan ja humahteli Akon-Jaran alla,\nkun hän yhä pohjoista kohti paineli.\n\nSuksen latu tuli yhä syvemmäksi ja sompiin paatui takkalata lunta.\nHiihto tuntui näistä syistä raskaalta. Mies olisi mielellään tehnyt\nnuotion ja paistanut päivällisekseen jäniksen, jonka hän aamulla oli\nkokon kynsistä ryöstänyt, mutta hän luuli suomalaisten vielä jatkavan\najoa. Heistä tosin ei ollut koko päivänä mitään kuulunut eikä\nvilahdustakaan näkynyt, mutta hänellä oli entisiä kokemuksia\nsuomalaisten sisusta ja sitkeydestä tällaisilla retkillä. Sitäpaitsi\njoen piti olla jo lähellä ja sen takana oli saamelaisten kesäkylä,\njonka hän aikoi kiertää ja eksyttää vainolaiset lappalaisten laduille.\nSilloin voisivat suomalaiset hiihtää suoraan lappalaisten kylään.\n\nSe ajatus häntä hykäytti, mutta se ei saanut häntä unhottamaan nälkää,\njoka vihaisena kissana naukui hänen suolistossaan. Jalkaankin koski\nkipeästi joka potkulla.\n\n-- Senkin hirvi! Sillä oli liian kovat kaviot. Mutta oma oli syyni, oma\ntyhmyyteni saattoi minut tähän tilanteeseen. Oliko pakko lähteä ennen\nlumen sulamista hyvästä pesästä, eikö olisi ollut viisaampaa maata\nsiellä kuin vanha karhu. Ei Akon-Jara tee enää milloinkaan näitä\ntyhmyyksiä, ei tee.\n\nHiihtäessään hän pronssiveitsellään leikkasi jäniksen reiden ja raastoi\nsiitä lihaa hampaillaan. Se poisti pahimman nälän, vaikka se oli\nAkon-Jaran mielestä liian laihaa ja liian mustaa eikä verrattavissakaan\nporon, \"vinkujaisen\" ja mäkättäjän lihaan; jota ensinmainittua hän vain\nkerran oli saanut syödä. Vihaisesti hän viskasi luun syrjään samalla\nkatsahtaen taaksensa.\n\nNäky, joka häntä siellä kohtasi, sai polvet vapisemaan.\n\nKaksi suomalaista suksimiestä laski mäkeä alas hänen perässään tuskin\nkahdensadan askelen päässä. Akon-Jara ponnisti myötämäessä voimainsa\ntakaa. Kipeään polveen pisti silloin niin, että maailma musteni\nsilmissä. Ei ollut enää ajattelemistakaan pakoon.\n\nMitä oli tehtävä? Oliko heittäydyttävä maahan ja tekeydyttävä\nkuolleeksi vai oliko työnnyttävä tiheän puun juureen ja koetettava\nampua sivu hiihtäviä, taikka...? Akon-Jaran hätäiset ajatukset\nkatkesivat hetkeksi, mutta sitä voimakkaammin ne sitten työskentelivät,\nkun oikea pelastuskeino iski kuin salama hänen päähänsä.\n\nEdessä oli tiheä, pitkäoksainen kuusi, mainio piilo- ja pelastuspaikka.\n-- Puuhunhan ilveskin viimeisessä hädässä nousee, samoin karhu,\najatteli erakko. -- Tulkootpa sieltä ottamaan!\n\nJa nopeasti kuin apina hän kiipesi tanakoita oksia myöten puun\npuoliväliin ja kiersi rungon suojaan.\n\nParahiksi hän ennätti suojaan, kun Kuningas ja Tiera laskivat puun\nsivu, mutta palasivat pian takaisin, kun latu loppui. Tottuneiden\nmetsästäjäin terävin silmin he etsivät kadonnutta ryteiköstä, puiden\njuurista ja puista. Ja pian he hänet huomasivatkin, sillä ihminen ei\nmeidän puissamme voi piileksiä.\n\nKuningas Äyräpää viittasi kuuseen mitään virkkamatta.\n\n-- Akon-Jara, tule heti alas ja antaudu, minulla on sinulta kysyttävää!\nhuusi Kuningas.\n\nEi vastausta.\n\n-- Minne olet, ryöväri, vienyt vaimoni Muola-emännän, jonka ryöstit.\n\n-- Ei Akon-Jara, vaan saamelainen vieny, kuului puusta.\n\n-- Valehtelet! Jollet heti tunnusta, niin ammumme läpi kuin ahman.\n\n-- Ei Akon-Jara ryöstäny.\n\n-- Kyllä opetan sinut puhumaan totta, kun ensin saan sinut maahan.\nTäysi on jo muutenkin mittasi.\n\n-- Suoliisi sinut hirtämme, uhkaili Tierakin.\n\n-- Olisi tuo otus ammuttava niin, ettei se heti kuolisi. Pitäisi sitä\nennen saada häneltä kiristetyksi totuus, kuiskasi Kuningas.\n\n-- Oletko nähnyt lastani? kysyi Akon-Jara.\n\nMiehet luulivat erakon tekevän pilkkaa ja siksi he vastauksen\nlähettivät nuolen muodossa.\n\nSamassa suhahti puusta erakon ampuma nuoli. Ähkien Tiera veti nuolen\nlihankappaleiden kera käsivarrestaan. Mutta Akon-Jara näytti istuvan\nihan vahingoittumattomana kuusen rungon takana, joka tiheine oksineen\noli häntä suojannut.\n\n-- Kautta Ukon nuolen vannon, ettet enää pääse käsistämme, konna,\npuhisi Tiera näreen takana.\n\n-- Ole varovainen, älä antaudu aukealle! varoitteli Kuningas, joka myös\npuun takaa tähysteli heittiötä asetellen nuolta jänteeseen. Muista,\nettä ylhäältä ammuttu nuoli uppoaa syvemmälle kuin alhaalta ylöspäin.\n\nHänen ei olisi enää tarvinnut Tieraa neuvoa, nuoli oli hänet jo\nopettanut varovaisemmaksi. Puun suojassa kulkien hän ensin loittoni\nmetsään, kiersi puiden taitse kuusen suojaan päästäkseen paremmalle\nampumamatkalle ja alkoi sieltä ammuskella. Jonkin aikaa Akon-Jara oli\nsananmukaisesti nuolisateessa, kun molemmat suomalaiset ampuivat minkä\nkerkesivät, ja \"koirankuonolaisella\" oli täysi työ suojellessaan\nruumistaan. Se ei kuitenkaan täysin auttanut. Useimmat nuolet tosin\niskeytyivät puun runkoon tai kilpistyivät syrjään oksista, mutta\nmuutamat lävistivät turkin ja haavoittivat lievästi; puhkaisipa muuan\nniistä jäniksenkin, joka vielä oli hänen selässään, toinen pyyhkäisi\nkorvallista niin läheltä, että repäisi tukkaa mukaansa. Pahimman\nnuolituiskun lakattua Akon-Jara vastasi tarkasti tähdäten ja\nharvakseen, koska hänellä oli vähän nuolia.\n\nJa vahventaakseen asemaansa Akon-Jara taitteli oksia ja rakensi niistä\nympärilleen etuvarustuksen. Sen jälkeen hän näytti istuvan kuin\ntalaalla, jossa karhua vahdataan.\n\n-- Meidän on muutettava taistelutapaa! huusi Tiera. Meistä on\njommankumman kiivettävä puuhun ja pudotettava piru keihäällä alas.\n\n-- Ei, poikani! Huomaat kai, että hänen, joka on ylempänä, on parempi\npudottaa puuhun kiipeäjä alas, virkkoi Kuningas harmistuneen näköisenä.\nMinulla on parempi keino. Metsäpaholainen tulee kohta itse alas.\n\n-- Mikä keino?\n\n-- Kohta näet.\n\nJa Kuningas vetäytyi puun suojaa hyväkseen käyttäen etäämmäksi metsään,\nkeräili sieltä kuivia risuja, naavoja ja koivupökkelöitä sekä\ntuohenpalasia, sitoi ne sitten pitkän seipään nenään ja sytytti tukon\ntuleen. Tällä soihdulla hän toisen lähellä olevan kuusen takaa\nkurkottaen sytytti naavaisen kuusen tuleen, jossa vihollinen oli\nsaarrettuna. Kevätahavan kuivattamat naavat ja ritvat syttyivät\nnopeasti kuin tappurat, ja pian liekkien tuliset kielet\nruuvikierteisinä kohosivat juuresta latvaan singoten säkeniä korkealle\nilmaan.\n\nAkon-Jara huitoi puussa ympärilleen kuin hullu iskien kuusenoksilla\nliekkeihin ja hajoittaen samalla varustuskehän ympäriltään.\n\n-- Pitääkö lisätä löylyä? kysyi Tiera -- suomalaiset jo näihin aikoihin\nkäyttivät saunoja.\n\nMutta sen sijaan, että Akon-Jara hiiltyneenä könttinä olisi pudonnut\nhangelle, luisti hän koivun konkeloa myöten mäntyyn, joka oli vain\nsylen päässä, ja koetti kätkeytyä sen laajaan latvaoksikkoon.\n\nKuningas ja Tiera voivat nähdä, että \"koirankuonolainen\" oli säilynyt\nmelkein vahingoittumattomana. Turkki vain vielä savusi, mutta sammui\nmiehen huitoessa sitä puun lehvillä. Hiihdon aikana hiestynyt nahka oli\nmiestä suojellut pahimpien liekkien humahtaessa hänen ylitsensä.\n\nKuningas Äyräpää pyyhki epätoivoisena manaillen hikeä kulmiltaan.\n\n-- Sehän kuin orava puittaa puusta toiseen.\n\n-- Se on täällä erämaassa oppinut kaikkien eläinten tavat. Nyt se istuu\ntuolla \"aihkin\" latvuksessa kuin huuhkaja, katsoa killistellen meitä.\nTaitaisi vielä ampuakin, jos olisi nuolia.\n\n-- Kyllä sen kynnet vielä kärvennämme.\n\n-- Tarkoitatko, että vielä koettaisimme savustaa.\n\n-- Niin, kaadamme puun maahan, niin tottapa mieskin tulee mukana.\n\nTieran silmissä leimahti vahingonilo.\n\nSuuren puun kaataminen olisi kivi- ja pronssiaseilla ilman muita\napukeinoja ollut vaikea tehtävä.\n\nMutta tuli poltti suurimmankin puun poikki vähällä vaivalla, vaikkakin\nhitaanlaisesti.\n\nKuningas ja Tiera keräilivät metsästä kuivia risuja ja tekivät tulen\nhongan juurelle. Akon-Jara puun latvasta seurasi tätä työtä erittäin\ntarkkaavasti, kurkistellen sivuille ja alas kaartuvien oksien lomitse\nkuin metso, jota koirat haukkuvat. Hänellä oli käsissään jousi ja ainoa\nnuoli, mitä vielä voi käyttää. Oli hänellä toinenkin, mutta siitä oli\nkärki lohjennut. Hän ei kuitenkaan raskinut ampua niin etäältä.\n\nKun liekit alkoivat ahnaasti nuoleskella puun tyveä, valtasi Akon-Jaran\nepätoivo. Hän tiesi, että kaatumista hongan mukana seurasi joko kuolema\ntai vaaralliset vammat ja että hän nyt oli tuomittu joutumaan\nvainoojien käsiin.\n\nHän katseli ympärilleen kuin apua odotellen, mistä, siitä hänellä ei\nollut aavistustakaan. Silloin hän kuuli koiran haukuntaa pohjoisesta.\nJa kun hän kääntyi katsomaan sinne päin, näki hän joen jään puiden\nlatvojen lomitse ja joen takaa savua kohoavan. Iltataivasta vasten se\nkumpuili niin somasti keveään, keväiseen ilmaan ja laskevan auringon\nrusko sitä koreasti värjäili. Siinä muutaman kivenheiton päässä oli\nsiis Neva ja sen takana saamelaiset. Akon-Jarasta oli hyvä, että ne\nolivat jo kesäkyläänsä ehtineet. Ehkäpä... Hän ei uskaltanut ajatella\najatusta loppuun, sillä sen mukaan hän odotti apua toisilta\nvihollisiltaan. Mutta kun kerran oli kuoltava, oli henki annettava\nmahdollisimman kalliista hinnasta. Ja Akon-Jaralle ailahti mieleen\nerinomainen ajatus: oli koetettava houkutella lappalaisia paikalle.\n\nKuningas ja Tiera eivät voineet käsittää, miksi Akon-Jara, joka koko\najan oli ollut vaiti kuin kala, yht'äkkiä alkoi kamalasti mylviä ja\nmölistä.\n\n-- Ammuu, ammuu, ammuuuuuu...\n\nMetsäläinen matki villihärkää niin mestarillisesti, että molemmat hänen\npiirittäjänsä ensin katselivat ympärilleen ja tapailivat keihäitään,\nkunnes ääni toistui. Useita kertoja hän toisti matkintansa pitäen\nväliin tauon, jolloin hän tarkasti seurasi, minkä vaikutuksen se teki\nkylässä.\n\nSuuret villihärät tekivät myöskin lyhyitä vaellusretkiään siihen aikaan\nPohjolan metsissä: kulkivat kesän tullen pohjoiseen, ei kuitenkaan\nKarjalan kannasta kauemmaksi, ja vetäytyivät talven tullen etelämmäksi\nlumettomille maille. Toisinaan sattui jokin yksilö keväällä tulemaan\nliian varhain ja joutui silloin usein metsästäjän saaliiksi. Sekä\nsaamelaiset että suomalaiset pitivät suuressa arvossa sen lihaa ja\nerittäinkin sen paksua nahkaa, josta tuli mainioita hihnoja.\nAkon-Jarakin oli joskus keväällä hirvenhiihdon aikana kohdannut näitä\njykeviä otuksia ja vahvassa lumessa saanut kaadetuksikin. Hän tiesi\nmyöskin, että villihärän ammuminen siihen vuodenaikaan sai lappalaiset\nliikkeelle.\n\nErämiehillä on yleensä vilkas ja fantastinen mielikuvitus, eivätkä\nkivikauden metsästäjät tehneet siinä poikkeusta: kuultuaan tai nähtyään\notuksista yhdenkään todellisuutta vastaavan piirteen täydensivät he\nmuun omasta mielikuvituksestaan. Kun lappalaiset kuulivat Nevan yli\nhärän ammumista matkivan äänen, ei se heidän mielestään voinut lähteä\nmuun kuin metsähärän suusta.\n\nEikä aikaakaan, niin Akon-Jara korkealta tähystyspaikaltaan huomasi\novelan juonensa onnistuvan: hän näki joukottain lappalaisia hihnoihin\nsidottuine koirineen lähestyvän joen jäätä.\n\nAkon-Jara ei oikein tiennyt metsänkö vai ukkosenjumalaako olisi pitänyt\nkiittää. Sydänkin jyskytti kuin moukari kylkiluihin. Mutta Kuningas ja\nTiera istuivat silloin aivan huoletonna havujen päällä odottaen, että\ntuli tekisi työnsä. Toisinaan kävi Tiera keihäällään kaapimassa hiiltä\npuun tyvestä, että tuli nopeammin polttaisi hongan poikki.\n\n-- Kun vain ehtisivät ajoissa... Olisikohan niitä vielä kiirehdittävä.\n\nJa metsäläinen luikautti vielä kerran niin, että kaiku monesta\nkunnaasta vastasi.\n\nMutta sillä oli päinvastainen vaikutus. Lappalaiset pysähtyivät\nkuuntelemaan ja näkivät savun nousevan vastaiselta rannalta. Metsähärkä\nja savu eivät sovi yhteen, ei ainakaan kukaan Vuoksen saamelaisista\nollut nähnyt metsähärkää savulla. Sen tähden lappalaiset tekivät toisen\npäätelmän: suomalaiset olivat muka karjoineen muuttaneet vastakkaiselle\nrannalle.\n\nJa Akon-Jara näki surukseen saamelaisten kääntyvän takaisin ja\nhiihtävän kotiinsa vieläkin kiivaammin, kuin olivat äsken lähestyneet.\n\nSillä välin oli aurinko painunut jo puiden latvain tasalle; sen\nviimeiset säteet silailivat vielä maisemia pian katoavalla kullallaan.\nPohjoinen taivas pohotti punaisena ennustaen lämmintä ilmaa seuraavaksi\npäiväksi eikä kovin kylmiä öitäkään.\n\nMiehet olivat väsyneet pitkästä hiihdosta ja jännityksestä. Kun\nKuningas arveli, että honka kaatuisi vasta seuraavana aamuna, tekivät\npiirittäjät itselleen toisen tulen, asettivat kuusen havuja sen lähelle\nhangelle ja nukkuivat vuoron perään toisen aina vahtiessa vankia.\n\nPuoliyön tienoilla kuuli Tiera ympäristöltä outoa rahinaa, tuntui kuin\nsuksimiehiä lähestyisi nuotiota. Hän herätti Kuninkaan sikeimmästä\nunestaan ja molemmat miehet tarttuivat aseihinsa. Mitään ei näkynyt,\nmutta sen sijaan alkoi suhahdella nuolia joka taholta, eivätkä Kuningas\nja Tiera tienneet, minnepäin hyökätä.\n\n-- Älkää ampuko, saamelaiset, me olemme teidän ystäviänne, ajamme\n\"koirankuonolaista\".\n\n-- Ystäviä? ihmetteli joku metsästä. -- Suomalaiset saamelaisten\nystäviä!\n\n-- Emme ole tulleet teidän alueitanne valtaamaan emmekä pyyntipaikkoja\nomaksemme ottamaan. Metsää ja vettä on molemmille kansoille.\n\n-- Antakaa pois aseenne!\n\nSuomalaiset viskasivat hangelle keihäänsä, jousensa ja veitsensä, he\nkun luottivat hyökkääjäin hyväntahtoisuuteen. -- Eikä ollut tapana\ntappaa yksinäisiä erämiehiä, mutta aseet heiltä aina vallattiin\nvahvemman oikeudella.\n\nSaamelaisten päällikkö, koreaan peskiin pukeutunut Hirvaslompolo astui\nesiin ja kokosi aseet. Parikymmentä muuta miestä asettui hänen\nympärilleen.\n\n-- Tämähän oli hyvä saalis! hän huudahti Kuningas Äyräpään tuntiessaan.\n\nHän viittasi miehilleen, jotka sitten sitoivat hihnoihin molemmat\nsuomalaiset.\n\n-- Tällaista vieraanvaraisuuttako saamein päällikkö osoittaa\nsuomalaista kohtaan? Etkö muista, että paljon suomalaisia tulee\nperässä, hyvin paljon. Eikö Akon-Jara ole myös saamelaisten vihollinen.\nHän on tuolla puun latvassa.\n\nLappalaiset innostuivat pyydystämään Akon-Jaraa. Metsien erakolla oli\nlujat hermot, niitä ei liika kulttuuri ollut kerinnyt pilata, mutta\nmoista koettelemusta ne eivät sentään kestäneet. Kun hän puusta voi\nseurata, että liekit hetki hetkeltä kalvoivat yhä ohkaisemmalle\nkaulalle hongan tyveä ja kun puu alkoi, vaikka ilma oli tyyni, hiukan\nhuojahdella, tuli hän yhä levottomammaksi. Hän katseli ympärilleen\nmaahan tarkastellen paikkoja, mihin honka kaatuisi ja oliko mitään\nmahdollisuuksia paeta.\n\n-- Kohta se on maassa! kuiskailivat saamelaiset siirtyen ulommaksi.\n\n-- Akon-Jara tulemas maahan, Akon-Jara antautumas. Minä antamas hyvä\nlahja, hyvä taikakalu.\n\nHän heitti jousensa ja nuolensa maahan ja laskeutui sitten itsekin puun\njuurelle asettaen kätensä ristiin rinnalle antautumisen merkiksi.\n\nLappalaisen päällikön poika aikoi heti pistää hänet keihäällään\nkuoliaaksi, mutta joku vanhempi mies teki kädellään torjuvan liikkeen.\n\nKovin oli metsäläinen avuttoman ja kurjan näköinen seisoessaan\nahdistajainsa edessä. Parta ja hiukset olivat puoleksi kärventyneet,\nturkkinsa pahasti palanut ja savustunut, jäniskin, vitsalenkissä hänen\nselässään oli miltei musta ja paljas. Entinen hurjan villi uhma hänen\nkäytöksestään oli kadonnut ja ruumiin sekä sielun lamaannus tullut\ntilalle. Lappalaiset veivät hänetkin mukanaan.\n\nLappalaiset kuljettivat vangit kyläänsä. Kaikilta kolmelta oli kädet\nsidottu hihnoilla selän taakse ja sitä paitsi oli heidät toisiinsa\nköytetty siten, että Kuningas ja Tiera hiihtivät rinnan ja Akon-Jara\nkolmen askelen päässä edellä. Heidän perässään kulki Hirvaslompolon\npoika suksisauvoja kantaen, mutta toiset miehet hiihtivät sivulla\nkeihäs vasemmassa kädessä ja oikeassa suksisauva; kaikilla oli\nvarusteet valmiina siltä varalta, että vangit lähtisivät karkuun.\n\nKesäkylä, jossa oli noin parikymmentä nahka- ja lisäksi puolikymmentä\nturvekotaa, oli joen niemekkeellä, majat aivan lähellä toisiaan. Tuskin\noli saattojoukkue ilmaantunut saarten takaa näkösälle, kun koirat\nnostivat kylässä ankaran rähäkän. Ja voittosaaliin kera palaavat\nlappalaiset vastasivat siihen \"oaa-oaa\"-huudoin, joka siihen aikaan\nmerkitsi samaa kuin: \"voitto-voitto\".\n\nKoko kylän väki oli vielä jalkeilla ja varuillaan: miehet sota-aseissa,\nvaimot täysissä matkavarusteissaan ja ajoporot kylän reunassa valmiina.\nSillä eihän ollut mahdotonta, että saamelaiset häviäisivät ja heidän\ntäytyisi perääntyä. Kun voitonsanoma kuului joelta, synnytti se\nliikettä ja hälinää kylässä. Miehet ja poikaset riensivät rantaan\ntulijoita vastaan, mutta vaimot ja tyttäret kerääntyivät kotien\nedustalle.\n\nIlo kohosi ylimmilleen, kun saattue ehti kotakehän aukealle.\nHirvaslompolo kuulutti alamaisilleen, mikä suuri voitto oli saatu,\nmainiten samalla vangit nimeltään.\n\n-- Akon-Jara...? Kuningas Äyräpää...? ihmettelivät vanhukset, jotka\nolivat näistä miehistä kuulleet paljon puhuttavan. Nämä olivat koko\nsaamein heimolle antaneet paljon päänvaivaa ja jalkajuonia.\n\n-- Kolme kärpästä yhdellä iskulla, kehaisi saamelaisten päällikkö.\n\n-- Mutta kärpäset voivat vielä lentää, kun niiltä ei ole siipiä\nkatkottu, sanoi heimon vanhuuttaan tutiseva Oukka-noita vankeja\nkatsellen.\n\nPoikasia huvitti enemmän karvainen ja risainen Akon-Jara. He\nkerääntyivät kehäksi hänen ympärilleen ivasanoilla häntä\npommittelemaan:\n\n-- Mitä kuuluu metsän mörököllille?\n\n-- Peloittelepa nytkin marja- ja metsämiehiä!\n\nTytöt sen sijaan piileskelivät äitiensä helmojen takana ja\nkurkistelivat sieltä vihollisiaan.\n\nPäällikön käskystä tehtiin kentälle nuotio, jonka ääreen vangit saivat\nistuutua jalkojensa päälle ja tarkoin vartioituina. Miehet kokoontuivat\npäällikön kotaan yhteiseen tärkeään neuvotteluun, joka näytti koskevan\nvankeja.\n\nMutta sillä aikaa Kuningas Äyräpää päällikön silmin tarkasteli\nlappalaiskylää ja arvioi sen asukasmäärää. Sen jälkeen hänen huomionsa\nkiintyi Akon-Jaraan, jota hän sydämestään vihasi senkin vuoksi, että\ntämä oli saattanut heidät satimeen ja myös siksi, että hän vieläkin\nepäili tätä syylliseksi Muolan katoamiseen. Koston ja vihan tunteet\nolivat hänessä niin voimakkaat, että ne saivat hänet hetkeksi\nunohtamaan, että hän itsekin istui nyt vankina ja että hänenkin\nkohtalostaan juuri päällikön kodassa neuvoteltiin. Murhaavan vihaisia\nsilmäyksiä hän heitteli väsyneenä ja nälkäisenä kyyröttävään erakkoon.\nJos hänen kätensä olisivat olleet vapaat, niin hän olisi hyökännyt kuin\nilves niskaan ja nutistanut kuoliaaksi.\n\nTähän vaikutti kuitenkin ajon liiaksi kuumenneissa aivoissa synnyttämä\nkiihko eikä terve harkinta. Tarkemmin asioita punnitessaan siitä osa\nhaihtui.\n\nEräässä merkityksessä Kuningas tunsi mielenkiintoa villiä kohtaan,\nvaikkei sitä suoraan myöntänyt; hän näet ihmetteli, että Akon-Jara oli\ntullut aarniometsässä toimeen ilman kenenkään apua, olematta millään\ntavoin tekemisissä yhdenkään ihmisolennon kanssa ja sitä paitsi\nvihollistensa vainoamana. Hän katseli nuotion valossa hänen jänteviä,\npronssinkiiltoiseksi savustuneita käsivarsiaan, jotka turkinhihojen\nrepaleista työntyivät paljaina esille, hän tarkasteli luolamiehen\nsilmiä, joissa välkähteli eläimellinen pälyily ja terävyys; hän\nhuomasi, että vanki istuessaan päätään kääntämättä seuraili\nympäristöään silmillään.\n\n-- Valpas peto! myhäili Kuningas itsekseen miltei kokonaan unohtaen,\nettä itsekin oli vaaranalaisessa asemassa.\n\nEnimmän Kuningasta kiinnosti kuitenkin se, että Akon-Jara oli\nelämällään todistanut, kuinka ihminen on kekseliäin kaikista olennoista\nja kuinka aarniometsä oli rikas luonnon antimista; eihän köyhässä\nympäristössä olisi yksinäinen, kiviaseilla varustettu mies tullut\ntoimeen ankaran talven yli.\n\nSuomalaisten kesken oli nimittäin ollut kinaa siitä, voiko ihminen elää\ntalvella niin kaukana pohjoisessa -- lappalaisia he eivät silloin\nottaneet lukuun, ne kun heidän mielestään olivat jotakin alempaa rotua.\nKun puolivillikin mies yksin voi hankkia elatuksensa, niin tottapa\nsilloin Kuninkaan mielestä paremmilla aseilla varustetut ja\nkorkeammalla kehitystasolla olevat suomalaiset siellä elävät. Varsinkin\nvaimot olivat vastustaneet koko muuttoa, ja Muolan katoamisen jälkeen\nolivat pohjoiset seudut tuntuneet heistä miltei peloittavilta.\n\n\n\n\nTAIKAKALUJA.\n\n\nNuotiolla istuessaan Kaima, vääräsäärinen ja pyöreänaamainen päällikön\npoika, muisti Akon-Jaran kiinni joutuessaan puhuneen joistakin\nsalaperäisistä taikaesineistä, jotka olivat hänen hallussaan.\nAjankuluksi hän halusi niitä katsella.\n\n-- Missä ovat taikakalusi, Akon-Jara?\n\n-- Povessa.\n\n-- Anna ne heti minulle!\n\n-- Ei voi, käsi olemas kiinni.\n\n-- Irroitan kätesi siksi aikaa.\n\nJa Kaima avasi hihnan silmukat oikean käden ranteesta ja olkavarresta,\nettä vanki saisi etsiä esineitä. Akon-Jara kaivoi povestaan pullean\nnahkapussin ja puisteli sen sisällön turkkinsa liepeelle. Kuningas\nÄyräpää pani merkille, että siinä oli kaikenlaista kamaa: linnun\nnokkia, käärmeen pääkalloja, petoeläinten hampaita, kirkkaita\nkivipalasia, simpukan kuoria, mutta niiden ohella oli myöskin ihmisen\nmuovailemia esineitä, osia kaulakoristeesta, jotka mitä suurimmassa\nmäärin kiihdyttivät Kuningasta.\n\nHän näet huomasi erakon varastossa pari meripihkasta muovailtua helmeä\nja kolme niin ikään reiällä varustettua pronssirahaa, jotka hän\naikoinaan oli tavaran vaihtajilta vaimolleen hankkinut; tämä koriste\noli ollut Muolalla kaulassa hänen kadotessaan.\n\n-- Mistä Akon-Jara sai helmen? kysyi Kuningas katkonaisesti ja\nhuohottaen.\n\n-- Suomalainen vaimo viskasi maahan, kun saamelaiset hänet veivät.\n\n-- Vangit eivät saa mitään puhua! ärjäisi Kaima. -- Vain silloin kun\nkysytään.\n\nErakon ihmeellinen kokoelma viehätti kuitenkin nuorta päällikköä\nsikäli, että hän ei huomannut, kun suurin merenvahainen helmi putosi\nAkon-Jaran helmasta lumelle ja että Kuningas sen kantapäällään\npainautti hyhmän sisään. Kaima miehineen siirtyi lähemmäksi nuotiota\narvostelemaan voittosaalista. Häntä näyttivät koristeet erikoisesti\nkiinnostavan. Niitä näet kivi- ja pronssikauden neitoset ja naiset\nmielellään ottivat ystäviltään lahjoina vastaan ja niiden valmistaja\noli sen ajan \"kultaseppä\", ensi luokan mestarismies.\n\nLappalaiset eivät olleet monesti nähneet meripihkasta eivätkä\npronssista valmistettuja koristeita. Ja siitä syystä kerääntyivät\nkaikki naisetkin nuotiolle koruja arvostelemaan. Mutta vielä\nuteliaimmiksi he tulivat löytäessään kokoelmasta kirkkaan, ympyriäisen\nja reiällä varustetun hopeakoristeen. Kukaan lappalaisista ei\nnäyttänyt. olevan selvillä, mitä sillä tehtiin ja mistä aiheesta se\noli. Se kulki kädestä käteen samoinkuin meripihkahelmetkin, niitä\ntutkittiin, tunnusteltiin painoa, ihailtiin väriä ja taisipa joku niitä\nkielelläänkin koskettaa.\n\nTätä tungosta ja huonoa vartiointia hyväkseen käyttäen Akon-Jara\nirroitti itse hihnat toisestakin kädestään, juoksi suksilleen, sivalsi\nläjästä sauvansa ja ennenkuin kukaan lappalaisista huomasi, hän luisti\nhyvää vauhtia törmää alas joen jäälle.\n\n-- Akon-Jara pakenee! huudahti Kuningas, joka ei vielä ollut oikein\nselvillä, valehteliko \"koirankuonolainen\" vai puhuiko totta\nkertoessaan, miten hän helmet oli saanut.\n\nLappalaiset usuttivat ensin paimenkoiransa pakenijan jälkeen ja\nlähtivät sitten itsekin. Pian hurtat kiihkeästi haukkuen ja vihaisesti\nvingahdellen kiirivät jäällä kuin pörröiset karvakuontalot ja hetkisen\nkuluttua kuului jäältä aikamoinen rähäkkä. Koirat olivat tavanneet\n\"otuksen\" ja kipenöitsevin silmin iskeneet hampaansa Akon-Jaran\nkinttuihin.\n\n-- Ota kiinni, ota kiinni! kiihoittivat takaa-ajajat.\n\nHeidän ei olisi tarvinnut koiria usuttaa; ne tiesivät tehtävänsä\nitsekin, sillä koirilla on synnynnäinen vaisto vihata niitä, jotka\nisännällekin ovat vastenmielisiä ja erittäinkin niitä, jotka ovat\nluihun ja epäilyttävän näköisiä.\n\nJa paha olisi perinyt pakolaisen, ellei hän olisi käyttänyt tehokasta\ntaikaansa lumotakseen ärhentelevät rakit. Heti kun hän oli kääntynyt\nniihin päin, katsahtanut niihin ja heittänyt niille lumottuja\nlihapaloja, vaikeni haukunta, hurtat seisahtuivat jäälle häntiään\nheilutellen ja sallivat Akon-Jaran jatkaa hiihtoaan.\n\nHurjasti hän ponnisteli eteenpäin riivannekelillä, mutta vimmatusti\nmyös hänen vainolaisensa kahtena joukkona karskuttelivat perässä --\nkokouksenpitäjät jälkijoukkona. Tämä oli kuitenkin turhaa. Metsäläinen\neksytti lappalaiset Nevan takaisessa metsässä. Hän luikki taas\naamuyöstä jälkiä jättämättä, kun hanki tuli kantavaksi, uuteen\nmaanalaiseen pesäänsä, jossa nälänkin uhalla päätti odottaa sulan\ntuloa.\n\nKuohunta lapin kylässä ja etenkin miehisten miesten lähtö pakolaisen\nperään herättivät toivon kipinöitä vangittujen suomalaistenkin\nmielissä, kun vain vanhuksia, nuorukaisia ja vaimoväkeä jäi heitä\nvartioimaan. Kummallakin heistä oli yhteisenä ajatuksena se, että\nsopiva tilaisuus oli tullut, kunhan vain olisi saanut hihnat irti\nkäsistä. Tätä pyrkimystä heissä terästi lappalaisnoidan kaamea\nneuvottelu nuotion takana toisen yhtä vanhan ja kuivettuneen näköisen\nukon kanssa: -- Sanoinhan minä, mainitsi Oukka matalalla äänellä, joka\nhädintuskin kuului Kuninkaan korvaan, -- sanoinhan minä, että\nkärpäsiltä olisi leikattava siivet. Nyt jo yksi niistä lentää ja\nnämäkin ehkä myös aikovat pyrähtää siivilleen, mutta eivät ne meiltä\npääse. Oukka-ukko on yhtä viisas kuin vanhakin. Minä en ole yhtä\narmelias kuin nämä nuoret. -- Ei muka saa tappaa vangittuja\nsuomalaisia. Tulevat muka suurin joukoin kostamaan. Olisi ennemmin\ntehtävä orjiksi. Silloin niistä olisi muka hyötyä heimolle, kun ne\nopettavat uusia keksintöjä.\n\n-- On niillä piessoilla aseet: aurinko ja kuu välkehtii niiden teristä,\nmitä lienevätkään ainetta, kun eivät murene; vääntyvät vain kiveä\niskiessä. Mitähän, jos vähän hioisi ennen käyttöä. Maistakoot sitten\nitse tämän terästä.\n\nJa ukko käveli sitten laakakiven luokse, jossa kylänväki tavallisesti\nhioi kiviaseensa teräviksi ja siloitteli sieviksi, asetti keihäänkärjen\nsen päälle ja alkoi hioa karskuttaa.\n\nSuomalaiset eivät olleet epätietoisia siitä, ketä varten hän sitä hioi.\nKylmät väreet kulkivat selkärankaa pitkin sitä ajatellessa. Ja kun\ntoisetkin miehet kerääntyivät hiomista katsomaan ja uudesta aineesta\ntehtyä keihäänkärkeä koettelemaan, rimpuilivat miehet sillä aikaa\nhirveästi koettaen löyhdyttää hihnojen silmuksia käsistään. Ne eivät\nkuitenkaan tuntuneet löyhtyvän. Kylmä hiki kostutti selkää ja ohimoita,\nkun ukko suoristautui tahkon luona ja murahti vankeihin päin\nkääntyneenä: -- Eikö tuo jo pystyne.\n\nSilloin vangit kimmahtivat pystyyn aikoen vaikka jaloin puolustautua\npuolihouriota ukkoa vastaan, jolle toinen kuului ivallisesti ilkkuvan:\n-- Saatkohan enää kytkettyjä vankejakaan hengiltä. Tästä Oukka\nkimmastui tahtoen näyttää nuorille, miten miehiä seivästetään, ja\nsurvaisi aseensa ensin Kuninkaan rintaa kohti. Mutta kun miehet\nväistivät, keihäs suhahti heidän välistään, ja ukko tuupertui heidän\njalkojensa juureen silmälleen. Silloin Kuningas kiskaisi oikeaa kättään\nniin voimakkaasti, että hihnan silmukka löyhtyi ja käsi niljahti irti\nmelkein nahattomana. Samassa hän tempasi keihään maasta ja leikkeli\nsen terällä nahkasiteet molemmilta niin nopeasti, että lappalaiset\nseisoivat ihmeissään älyämättä käydä miehiin käsiksi tai hyökätä\naseineen heidän kimppuunsa. Kun Oukka-ukko uudestaan kömpi ylös,\npotkaisi Tiera hänet selälleen palavaan nuotioon, jossa hänen\nkarvapäällinen peskinsä kärventyi, ennenkuin hän ennätti siitä ylös.\n\nKirkuen lappalaiset juoksivat kotiinsa Kuninkaan uhatessa heitä\nkeihäällään ja Tieran suksisauvallaan, minkä hän paremman aseen\npuutteessa oli maasta tavannut. Kuninkaalla ei kuitenkaan ollut halua\ntappelemiseen, siihen ei ollut aikaa, sillä suuri ylivoima oli jo\ntulossa joen jäällä.\n\nOtettuaan lumesta sinne piilottamansa helmen hyppäsi hän suksilleen ja\ntyöntyi Tieran jälkeen.\n\nSuomalaiset olivat jo kaukana joen törmän suojassa, kun lappalaisten\npääjoukko palasi Akon-Jaran jäljiltä.\n\nHirvaslompolo oli kovasti harmissaan nähtyään, että suomalaisetkin\nolivat karanneet.\n\n-- Nyt ovat jo kaikki kärpäset lentäneet pois, kähisi Oukka.\n\n-- Ja noita on polttanut siipensä, äkäili päällikkö.\n\nNevan lappalaiskylässä oli keväisen yön aamupuolikin sangen levoton.\nKukaan ei uskaltanut nukkua. Kuunneltiin kotien seinuksilla erämaan\nääniä, kuiskailtiin, katseltiin vuoroin aamun sarastuksen valkaisemaan\nerämaahan, vuoroin joelle, jonka teräksenharmaa jää nousevan auringon\nsäteiden sitä pitkinpäin sivellessä kimalteli.\n\nJotakin tavatonta oli tapahtunut: erämaan pyhä rauha oli rikkoutunut jo\ntoisena iltana kesämajoille muuton jälkeen ja lähestyvä kesä näytti\nkaikista merkeistä päättäen uhkaavalta.\n\nKylän naiset vaativat Oukan hakemaan noitarumpunsa ja ennustamaan\ntulevia tapauksia ja pyysivät, että päällikkö konttaisi ulos kodastaan\nperäoven, pyhän posson kautta uhraamaan \"jubmelille\", jonka kuva,\nseita, seisoi kiveen muovailtuna niemen tyvellä.\n\n\n\n\nUUSILLA ASUINSIJOILLA.\n\n\nSillä välin suomalaisten pääjoukko eteni aarniometsässä uusia\nasuinsijojaan kohden. Paksujalka asettui muuttokuormaston johtoon\nKuninkaan poissaolon ajaksi. Se paikka olisi tosin jo kuulunut\nKirvulle, heimon päällikön vanhimmalle pojalle, mutta hänkin oli nyt\npoissa.\n\nKulku kävi hitaammaksi, ja päivämatkat lyhenivät senkin tähden, että\nyökylmä kesti vähän aikaa. Jo ennen puoltapäivää hanki upotti. Ei ollut\nsosekelillä yrittämistäkään taipaleelle, siksi raskaat olivat kuormat,\nhyvin raskaat. Sittenkin tuupertui joka päivä juhtia kuormainsa eteen:\nhevosia väsyi taipaleelle ja niitä täytyi jäädä erityisesti ruokkimaan\nja hoitamaan, että ne jälkijoukossa voisivat taivaltaa loppumatkan.\nSilloin Talla, heimon noita, myrtyneenä pakisi partaansa: -- Vieraan\nnoidan nuoli taas iski hevosta ristiluihin. Lapin velhot ovat tehneet\ntaikojaan, mutta kyllä minä vielä niille kostan.\n\nJa heimon miehet katselivat halveksien voimatonta noitaa irroittaessaan\nraatoa valjaista ja asettaessaan uuden tilalle.\n\nMutta todellisuudessa eläimet sortuivat nälästä ja liikarasituksesta\njohtuneeseen sydänhalvaukseen.\n\nEihän se ollut ihme, että vetojuhtia nälkä ahdisteli kaikkein pahimmin.\nHevosille ei ollut antaa ohria, kun kaskimaat siellä etelässä\nedellisenä kesänä olivat kärsineet kuivuudesta, tuskin niitä riitti\ntarpeeksi ihmisillekään ja heiniäkin oli matkassa vähän.\n\nIkävystyä tahtoivat niin eläimet kuin ihmisetkin pitkään matkaan:\nporsaat ja siat soittelivat ahkerasti puhalluspillejään kaivaten\nvapautta ja ruokaa, lampaan vuonat määkyivät, ja lapset äkämystyneinä\nitkivät, kun päiväkaudet piti istua reessä raskaissa turkeissa ja kun\nmatkasta ehtyneet lehmät eivät antaneet enää ravitsevaa maitoa. Kun\nnämä erilaiset äänet yhtyivät, syntyi siitä kevätkajealla kauas kuuluva\nruihu ja sorina, johon yhtyivät miesten lyhyet kehoitushuudot ja\nkomentosanat. -- Hei, eteenpäin... mitä sinä siinä ällistelet...\noa-aa-oaa... siellä taas pisti joku päänsä puun taa... Kirvu, katso\nperään, ettei taas jokin kelkka kaadu myötämäessä...\n\nLevähdyspaikoissa päiviteltiin, missä Kuningas ja Tiera niin kauan\nviipyivät.\n\n-- Onkohan Akon-Jara ne tappanut?\n\n-- Tai jos ovat molemmat joutuneet lappalaisten vangiksi?\n\n-- Tahi kaatuneet karhuja vastaan taistellessaan?\n\n-- Taikka jos noidat ovat heidät susiksi noituneet?\n\n-- Kuka meitä sitten johtaa, jos Kuningas kaatuu?\n\nTähän suuntaan puhelivat vaimot viimeisellä yöpuulla, kuvitellen\npahimpia mahdollisuuksia.\n\n-- Akkojen lorua! kivahti Paksujalka. -- Kaksi kalevalaista urosta\nselviää niistä kaikista, niinkuin monesti ennenkin.\n\nEikä aikaakaan, niin metsästä kuului hiihdon rahinaa ja molemmat ihka\nterveinä saapuivat jälkiä myöten tulille.\n\nKuningas ja Tiera istuutuivat rakovalkealle pyyhkien hikeä otsalta.\n\nKumpikin oli aluksi vaiti; molemmat istuivat allapäin ja näyttivät\nmiettivän, mistä alkaisivat kertomuksensa.\n\n-- Missä on Akon-Jara? kysyi Kirvu.\n\n-- Mitäpä me hänestä, kun muut tärkeämmät asiat mieltämme painavat.\n\n-- Mitkä asiat?\n\n-- Äitisi Muola elää vielä, on joko lappalaisten orjattarena tai\nAkon-Jaran vankina.\n\n-- Muolako orjana?! huusivat naiset ja miehet melkein yhteen ääneen,\nmiehet kimmahtaen pystyyn.\n\n-- Missä hän nyt on? Hänet on heti pelastettava!\n\n-- Siinäpä se kysymys onkin. -- Lappalaisten talvikylässä jossakin\nkaukana tai erakon maapesässä.\n\nKoko heimo kuunteli hiljaa, miltei liikkumatta, kun Kuningas kertoi\nmonivaiheisen seikkailunsa. Mieliä masentava uutinen herpaisi heimon\nmiehisiäkin jäseniä hetkiseksi, mutta sitten alkoi nyrkkejä, jousia ja\nkeihäitä kohoilla ilmaan ja pyhä lupaus pääsi kuin itsestään urosten\nhuulilta. Naiset hyrähtelivät itkuun.\n\n-- Me vapautamme Muolan!\n\nTällaiseen ratkaisuun Kuningas suunnitteluissaan pyrkikin. Oli hyvä,\nettä heimo omasta aloitteestaan sen päätti. Heimon miesten käytös\nmyöskin osoitti, kuinka pidetty Muola-emäntä oli heimon keskuudessa;\ntämä seikka oli tosin tullut ilmi katoamisenkin aikana: monta viikkoa\nolivat miehet etsineet häntä virrasta ja erämaasta löytämättä\njälkeäkään. Kuninkaan tuoma merenvahahelmi kulki sitten kädestä käteen\nja sitä katseltiin kuin pyhäinjäännöstä.\n\nSeuraavana päivänä hankien höltyessä aukeni vihdoin vaeltajien eteen\nNevajoen jäätikkö ja sen etelärannalta he löysivät vielä viimekesäiset\nkodatkin melkein eheinä. Kalevalaiset ihmettelivät, että lappalaiset\nolivat jättäneet ne sinä talvena polttamatta. Muina kesinä olivat\nsuomalaiset kalamiehet löytäneet vain tuhkaläjät kotiensa sijoilta,\nmutta he eivät olleet aivan varmoja siitä, oliko tihutyö ollut\nAkon-Jaran vai lappalaisten tekemä.\n\nSiinä nyt kyyköttivät kehässä tuohilla tai kuusen koskuksilla katetut\nmajat. Ne oli rakennettu osaksi joen hiekkatörmän sisään, muutama\nhirsikerta seiniä yläpuolella, mutta miltei pääosan muodosti\nkeilanmuotoinen katto. Ne siis olivat hirsistä salvattujen ja\nlappalaiskotien välimuotoja.\n\nEiväthän ne olleet isoja nämä kalamiesten tilapäisasunnot, mutta\nolivathan ne tyhjää paremmat, osoittivathan ne, että ihmiselämä oli\nennenkin sykähdellyt sillä erämaan kolkalla, ja kun ne olivat omien\nuroiden rakentamia, olivat ne vaimoväenkin mielestä sitäkin rakkaampia.\nKylänpaikka oli myöskin hyvin valittu: mykevä joen niemi, johon maalta\njohtava kannas oli kanavalla katkaistu, joen törmät sikäli korkeat,\nettei vihollinen ilman kärvästikkaita voinut helposti sinne kiivetä;\nlisäksi kaunis näköala kalaisen joen yli sekä kaskimaita penikulmittain\njoen molemmin puolin.\n\nUteliaina Kalevan heimon naiset ja miehet, varsinkin ensikertalaiset\nseisahtuivat katselemaan ympäristöä, ennenkuin taloksi rupesivat.\n\n-- Eikös ole kaunis maa? sanoi Kuningas Äyräpää.\n\n-- Kaunis on ja riistaakin näkyy olevan runsaasti metsissä jäljistä\npäätellen.\n\n-- Ja vielä kauniimpi ja riistarikkaampi on Saameinmaa, joka alkaa\ntuolta joen takaa ja jonka me Kalevan kansalle heiltä valloitamme.\nPaetkoot lappalaiset pohjoiseen, jos elää tahtovat.\n\n-- Täällä on meille tilaa jos minne päin. Eivätkä toiset pakkaa päälle,\nniinkuin siellä, mistä lähdimme, myönteli Paksujalkakin.\n\nVaimoväkikin näytti tyytyväisemmältä. Lämmin ja kirkas keväinen päivä,\nkaunis luonto, valmiit asunnot ja tietoisuus siitä, että rasittava\nmatka oli suoritettu, ilahdutti mieliä jonkin verran.\n\nKaikki kävivät sitten rivakasti työhön, perustamaan uusia suomalaisia,\npysyviä koteja. Hevoset ja härät riisuttiin valjaista ja saatettiin\nsyömään joen sulille törmille, sinne vietiin lehmät, siat ja lampaatkin\nsiksi aikaa, kunnes kullekin eläinlajille ehdittiin saada sopivat\nsuojat ja etsiä ruokaa tai sopivia laitumia. Kotien ovet avattiin,\nniiden keskelle kiuaskivien kehään sytytettiin nuotioita j§ monenlaisia\ntavaroita kuormista kannettiin sisään: peuran ja hirven taljoja\nlattiamatoiksi, lippaita ja nahkasäkkejä, joissa säilytettiin\nvaatteita, saviastioita, koruja ja osittain ruokatavaroita,\nliharaajoja, ohria ja muita siemeniä, joita pidettiin erittäin\ntähdellisinä; kannettiin myös monenlaisia aseita, joita oli valmistettu\nkivestä, pronssista ja raudasta. Pian täyttyivät äskeiset autiomajat,\njoissa talvella olivat vain hiiret ja kärpät majailleet, tavaroista ja\nihmisistä.\n\nIlta kului hupaisesti kotien sisustustyössä ja muissa askareissa.\nOikeita paistejakin kerittiin iltaiseksi valmistaa. Ja kun väki oli\naterioinut, asetuttiin pitkistä ajoista levolle lämpimään kotaan. Mutta\npaimenten piti olla ulkona laumoja vartioimassa, sillä eihän koskaan\nvoinut tietää, milloin jokin peto hyökkäsi karjaan tekemään tuhojaan.\n\nKaikki eivät kuitenkaan mahtuneet kalastajain kesämajoihin, ei\nlikimainkaan. Nuoret miehet saivat sytyttää suuret roviotulensa niemen\nkannakselle vallihaudan taa heinikkoiselle sulalle pengermälle ja\nnukkua havujen ja niille levitettyjen peurantaljojen päällä.\n\n-- Asukaa te siellä \"suuressa kodassa\", kunnes saatte tehdyksi\npienempiä, puhui Kuningas leikillään, kun levollemenon aikana kävi tätä\nmiesten leiriä katsomassa.\n\n-- Lattia on täällä leveä ja katto korkealla, sanoi Kirvu.\n\n-- Lumi on täällä lattiana ja taivaankupu kattona, lisäsi siihen\nKuningas, mutta näyttäkää, että syksyllä seisoo tällä niemellä sorea\nkylä, suurempi kuin se, josta lähdimme ja jonka me Osmon heimolle\nmöimme kahdesta lehmästä, viidestä lampaasta ja kolmesta\nrautaviikatteesta. -- Hullu mies, kun maksoi niin paljon!\n\n-- Olisi Osmon heimokin lähtenyt mukaan, kyllä täällä tilaa olisi\nollut, ja kahden heimon voimalla voisimme helpommin karkoittaa\nlappalaiset, lisäsi Kirvu.\n\n-- Saihan Osmo valmiit kasketkin samaan kauppaan, mainitsi joku.\n\n-- Ja viholliset, jotka häneltäkin tulevat ylettömiä veroja vaatimaan\ntai hävittävät koko heimon, sanoi Kuningas Äyräpää.\n\nKävellessään takaisin kotaansa Kuninkaan ajatukset tarttuivat kiinni\nKirvun ajatukseen -- nuoret usein antavat hyödyllisiäkin suunnitelmia.\n\n-- Olisi Osmon ja Ontron heimokin tullut tänne yhtä matkaa, olisimme\nasettuneet kaikin asumaan tänne lähekkäin, metsästäneet, kalastaneet ja\nkaskea polttaneet kukin heimo omaan laskuunsa, mutta vihollista vastaan\nolisimme seisoneet kuin yksi mies. -- Hajanainen, sangen hajanainen on\nmeidän kieltämme puhuvien heimojen asuma-alue. Vihollisen on ne helppo\nyksitellen nujertaa. Toista olisi, jos kaikki tottelisivat samaa\njohtoa, kaikki olisivat yhden ja yksi kaikkien puolesta.\n\nVielä puoliyön vaiheilla, kun aurinko oli jo aikoja sitten painunut\npohjoisten metsien taa ja sen heikko ruskotus vain sielläpäin värjäili\ntaivaan rantaa, yksinäinen mies seisoi Joutsenniemellä oikealla\nkädellään parrastaan pidellen. Kuningas Äyräpää siinä ajatuksissaan\nsuunnitteli suomalaisten heimojen yhtymistä, joka ei onnistunut, kuten\nmyöhemmin tulemme näkemään.\n\n\n\n\nYÖLLINEN HÄLYTYS.\n\n\nErähengen innostama kalevankansa oli mielihyvin pannut kulkiessaan\nmerkille, että kuta pohjoisemmaksi tultiin, sitä rikkaammaksi tulivat\nriistamaat. Metsälintuja pemahteli yhtenään lentoon muuttokaravaanin\ntieltä, haavikkoihin olivat hirvet jälkensä jättäneet kaluamalla kuorta\npuista ja taittelemalla hienompia ritvoja, metsäpeurojen talvisia\npolkuja kuumotti vielä sulavassa lumessa ja metsäkauriiden siroja\njälkiä näkyi myös paikoin. Kaikki tuo ennusti hyvää. Ja mielissään\nerämiehet hymähtelivät jälkiä katsellessaan. Mutta olipa kiveliössä\nmyös toisia jälkiä, jotka toivat mieleen, että alinomaista taistelua on\nelämä uusillakin asuinsijoilla. Usein oli matkan kestäessä jonon\netumies viitannut lumeen huomauttaen seuralaisilleen: -- Tuosta on\nkontio kulkenut tai: -- Susijoukko on siitä juossut viime yönä. Kukaan\nei kuitenkaan niiden jälkiin kiinnittänyt sen enempää huomiota. Erämaa\non aina erämaa, siellä on kaikkea. Miesten mielestä olisi metsä\npäinvastoin tuntunut tyhjältä, jos siellä ei olisi ollut petoeläimiä;\nniistähän heimo sai hyviä turkiksia, hampaista kaulakoristeita\nkaunottarille ja pääkalloista uhriesineitä jumalien lepyttämiseksi.\n\nSe suuri lakeus, joka leviää Suomen itäpuolella ja jota me sanomme\nnykyisin Itä-Euroopan tasangoksi, oli jo kivikaudella susien\nsyntymämaa. Sen laajat heinäarot kaakossa ja etelässä kasvattivat\nrunsaasti saiga-antilooppeja ja villejä lampaita, sen loputtomat metsät\npohjois- ja keskiosissa tarjosivat niille herkullista hirven, peuran ja\nmetsäkauriin lihaa varsinkin talvella, jolloin vahva lumi vaikeutti\nniiden pakoa. Sudet eivät silloin, kuten nyt, pelänneet pehmeää\nmetsäluntakaan, kun ihmisiä oli vielä harvassa. Luomakunnan herra ei\nollut vielä ehtinyt näiden röyhkeiden ryövärien vaistoon valaa pelkoa\nitseään kohtaan eikä niillä silloin ollut muitakaan varomisen arvoisia\nvihollisia. Idästäpäin ne usein satapäisin laumoin liikehtivät\nnykyiseen Suomeenkin. Kivikauden miehillä oli täysi työ suojellessaan\nniiltä lapsiaan, karjaansa vieläpä itseäänkin.\n\nSamoin kuin albatrossi seurailee valtamerillä kulkevia laivoja ja kettu\npyyntimiehen ripelatua siinä toivossa, että jokin muru suuhun\npirahtaisi, seuraavat susilaumat peura- ja porotokkien jäljessä, ei\ntoki muutamaa palaa pyydellen, vaan siinä toivossa, että saisivat\nhajoitetuksi lauman ja teurastetuksi sen yksilöt. Kalevalaiset olivat\nitsekin syypäät siihen, että \"häntyreiden\" kasvava lauma kulki heidän\nperässään jälkijoukkona äänen kuuluman päässä pistellen poskeensa\nkaikki tielle jääneet, vähänkin ruuaksi kelpaavat tähteet. Vallan\nerinomaisia olivat niistä tietysti tielle kaatuneiden eläinten ruhot,\njoista aina syntyi tappelun rähäkkä. Kuningas Äyräpää ei itse olisi\nniitä jättänyt sinne, koirien ruokaa. Susia kiihoitti myöskin eläinten\näänet ja lasten itku, joka ei yölläkään tahtonut tauota.\n\nUudisasukkaiden sekava leiri oli tuskin rauhoittunut yöteloillaan, kun\nkylään kantautui koirien hirveä, vihlova vinkuna ja haukunta sekä\npaimenten hätäinen huuto:\n\n-- Susia, susia...!\n\nJa samassa Kuningas, joka vielä oli valveilla, kuuli meluun sekaantuvan\nkavioiden kapsetta, hevosten korskuntaa, lehmien ja härkien mölinää ja\nsikojen vinguntaa. Pian sitä meteliä lisäsi heräävien ihmisten hälinä.\n\nSudet olivat tapansa mukaan suunnitelleet saartoliikkeen. Ne ryntäsivät\nkarjan kimppuun metsästä joelle päin aikoen valita jyrkän rannan\nteurastuspaikakseen. Mutta eläimet turvautuivat kylään. Nelistäen ne\nryntäsivät kannaksen kautta niemelle, kotakylään ja jäivät yhteen\nahtautuneena rykelmänä seisomaan luottaen ihmisen apuun. Lampaita\npolkeutui siinä kahakassa kuoliaaksi.\n\nHätääntyneet ihmiset tapailivat aseitaan. Kuka sai käteensä keihään,\nkuka jousen, mutta Kuningas valitsi aseekseen pitkän ja tukevan\nsuksisauvansa.\n\nTaistelu susien ja paimenten välillä oli täydessä käynnissä, kun apua\nkylästä ehti kannakselle, johon pedot olivat kaataneet useita eläimiä\nja jossa haaskojen ja henkitoreissa älisevien lehmien ja lampaiden\nympärillä ärhenteli hukkien murisevia joukkoja, vähääkään välittämättä\npaimenten huudoista ja iskuista. Jos jokin sortui keihään lävistämänä,\nsukelsi toinen tilalle uhkaillen iskijää. Vihreät silmät hämärässä\nkipenöitsivät ja valkeat hampaat välkähtelivät kuhisevista, harmaista\nrykelmistä, joissa sakonaan kiehui päitä, häntiä ja käpäliä.\n\nMutta Kuningas Äyräpää ei ensi kertaa ollut susien kanssa tekemisissä.\n\n-- Älkää pistäkö, vaan lyökää poikkiselkään! huusi hän näyttäen itse\nesimerkkiä.\n\nMinkä pedon ristiluille paukahti hänen koivuinen tukeva sauvansa, sen\nselkä rouskahti poikki kuin kuiva korte, ja se äristen jäi istumaan\nvoimatta enää paetakaan, vielä vähemmän päälle hyökätä. Ja moneen hänen\nsauvansa sattui. Muut miehet käyttivät myös tätä sudenpyytäjäin\nkoeteltua tapaa, niin että jyske kuin riihen puinnista kuului kauas\nöiseen korpeen ja yhtyi siellä susien valittavaan \"vau-vau\"-ulvontaan,\nkun pedot näkivät parhaaksi yksitellen paeta.\n\nMutta kauan vielä vavahteli korpi äkämystyneiden miesten iskuista, kun\nhe lopettelivat \"istujia\", kauan ulvahteli susien loittoneva lauma ja\nkauan vielä kuului kodista naisten ja lasten vaikerrus, ennenkuin\nhäiriytynyt öinen rauha palasi uudisasukkaiden kylän vaiheille.\n\n-- Nahkallaanpa ne korvasivat vahingon, kehaisi Kuningas kotaan\npalatessaan.\n\n-- Sudet ovat erämaan eläjäin pahimpia vihollisia, niitä noidatkin\nuseimmin nostavat sen karjaa hävittämään, jota vihaavat. Oletteko\nkuulleet tarinaa kahdesta saamelaisesta, joilla kummallakin oli paljon\nporoja, mutta jotka kadehtivat toisiaan.\n\n-- Emme ole kuulleet.\n\nHeimon väki kerääntyi nuotion ympärille tiheiksi ihmisrykelmiksi,\nniinkuin ennenkin oli ollut tapana, kun Kuningas kertoi. Naiset tekivät\nsamalla käsitöitä, mutta miehet vain joutessaan pärepaloja\nvuoleskelivat.\n\n-- Oli kerran kaksi veljestä, alkoi Kuningas. -- Toisen nimi oli Lippo,\ntoisen Lappo. He asuivat kaukana semmoisessa maassa, jossa ei kasva\nyhtään puuta, mutta sensijaan on maa valkeanaan jäkälää, -- Ei\nsemmoista maata ole olemassakaan, väittivät kuulijat vastaan\najatuksissaan. -- He olivat lähimpiä naapureita, vaikkakin päivän sai\nporolla ajaa, ennenkuin naapuriin ehti. Mutta kumpikaan ei halunnut\nveljensä luo, sillä Lippo ja Lappo olivat pahimmat viholliset\nkeskenään: he kadehtivat toisiaan, eivätkä he mitään muuta toivoneet\nniin hartaasti, kuin että sudet olisivat syöneet naapurin porokarjan.\nSamalla kun he seitansa (jumalankuvansa) luona uhrasivat ja toivoivat\nmenestystä omalle karjalleen, toivottivat he häviötä toisen poroille.\nEivät he ajatelleet, että karjansa menettänyt lappalainen silloin joko\nkuoli nälkään tai joutui toisten armoille.\n\nEi kuitenkaan kumpikaan saanut \"metsännenää\" nostetuksi naapurinsa\nkarjan kimppuun, ei ollut voimaa miehissä, vaikka tahto oli hyvä.\n\nKuulipa sitten Lippo, että kaukana siellä, mistä aurinko keskiyöllä\npaistaa, asuu mahtava noita, nimeltään Ailikas, joka tietää kaikki\nasiat edeltäpäin ja joka voi pedot usuttaa toisen karjaan kuin koiran.\nLippo valjasti pororaitonsa, kuormasi kelkkoihin lahjoja noidalle ja\najoi sinne aukeille maille. -- Mielelläni minä sinua autan, sanoi\nAilikas. -- Ennenkuin pääset kotiisi, on naapurisi porot revitty tai\nhajoitettu.\n\nOli myös Lappo kuullut Ailikas-noidasta sanoman, että hän tekee, mitä\ntahtoo. Lappo myöskin lähti pororaidon kera perimmäiseen Lappiin ja\ntavattuaan siellä noidan teki saman esityksen kuin veljensäkin, vaikka\nei tiennyt mitään hänen käynnistään. -- Mielelläni sinua autan, olenhan\nniin monta muutakin auttanut. Ennenkuin ennätät kotiisi, on veljesi\nkarja raadeltu, virkkoi ilkeä noita, joka ei ajatellut muuta, kuin\nmiten olisi saanut enimmän omaisuutta itselleen apua hakevilta.\n\nLippo ja Lappo paluumatkalla tapasivat toisensa. Kumpikaan heistä ei\npuhunut mitään toisilleen, ajelivat vain eteenpäin.\n\nMutta kotiin tultuaan he molemmat kuulivat surullisen uutisen, että\nsudet ovat syöneet porokarjan. -- Se on Lapon työtä, sanoi Lippo. -- Se\non Lipon työtä, sanoi puolestaan Lappo.\n\nKun veljekset sitten tapasivat toisensa aavan tunturin laella,\nkarkasivat he silmät muljollaan ja kädet vihasta vapisten toistensa\nkimppuun. Mutta Ukko ei ollut mielissään siitä, että veljekset\nkeskenään tappelivat. Vaikka vielä oli lumi maassa, hän singautti\npilvestä salaman Lipon ja Lapon läpi, niin että miehet kaatuivat\nvierekkäin kummankin kädet toisen kaulukseen kouristuneena.\n\n-- Sepä oli kauhea loppu! huudahti Paksujalka.\n\nKun Kuningas oli istuutunut nuotion loisteeseen lämmittelemään, hän\nvirkkoi vakavana:\n\n-- Naapurikateus ja viha hävittävät ei ainoastaan yksityisiä perheitä,\nvaan kokonaisia sukuja ja heimokuntia. Meillä kalevalaisilla ja\nmuillakin meidän kieltämme puhuvilla asuu myös kateus povessamme. Jos\nnaapurisi on koiranhaukun kuuluman päässä, on se liian lähellä, jos hän\non miehen päivämatkan takana, on hän sittenkin liian lähellä ja\nvahingollinen, kun hän käyttää laitumia, hakkaa halmemaita sekä pyytää\nriistaa.\n\nJos mekin tässä uudessa maassa hajoaisimme heti alussa yksi perhe\nyhtäälle, toinen toisaalle ja alkaisimme kadehtia ja vihata\ntoisiamme, niin varmasti sortuisimme taistellessamme saamelaisia,\n\"koirankuonolaisia\", metsänpetoja sekä kylmää ja nälkää vastaan.\n\n-- Niin varmasti kävisi, myöntelivät miehet.\n\n-- Sentähden olen ajatellut, että asuisimme aluksi kaikki samassa\nkylässä ja taistelisimme yhdessä vihollisiamme vastaan. Silloin me ne\nvarmasti voitamme, lyömme niiltä kuin susilta tänä iltana selkärangat\npoikki.\n\nVielä samana yönä heimon miehet nylkivät sudet ja pingoittivat nahat\nkuivamaan. Ensimmäisen voiton näkyvinä merkkeinä ne tehostivat Kuningas\nÄyräpään ajatusta, että kalevanheimon oli aluksi viisainta asua yhdessä\nkylässä.\n\n\n\n\nKUN KORVEN KYNNET LÖYHTYIVÄT.\n\n\nKiveliö oli ehkä liian kovakouraisesti kohdellut jo ensi yönä\nsuomalaisia uudisasukkaita. Erämaa ei tunne vieraskunniaa, vaan\ntervehtii jokaista, ken siihen asumaan aikoo, kuin karhun käpälin,\nsuden hampain ja ilveksen terävin kynsin. Moni on sen tylyyden vuoksi\ntakaisin ihmisten ilmoille pyörtänyt.\n\nMutta ei säikähtänyt siitä suomen suku, ei kääntynyt takaisin Kalevan\nkansa.\n\nSeuraavana aamuna, kun yöllisen taistelun jälkiä peiteltiin ja\npaikkailtiin ja kun jotkut pyrkivät päivittelemään korven kohluja,\nKuningas lohdutteli ja rohkaisi väkeään:\n\n-- Kun kovan kokee, tulee pehmeä perässä. -- Siihen tyydyttiin ja\ntaloksi ruvettiin.\n\n-- Kyllä ne korven kynnet vielä löyhtyvät, ennusteli Tierakin, jolla\noli jo entisiä, monikesäisiä kokemuksia elämästä Nevan varrella.\n\nVahinko siis otettiin vastaan lakonisen tyynesti. Kun se kerran oli\nkohdannut, oli se nurkumatta kestettävä, mikäli se oli sallimuksen\nmääräämä. Mutta Talla-ukko uskotteli, että susien yöllinen hyökkäys ei\nollut tavallinen, vaan lappalaisten noidan nostama.\n\n-- Se on kostettava, koko saamein heimo on ajettava pois, muuten ei\nkauan nouse savu Joutsenniemeltä, jurnutti noita.\n\n-- Miksi et kosta, kun sinulla on voimat vallassasi? kysyi Kuningas,\nvaikka hän hyväksyi ukon ehdotuksen; olihan siinäkin yksi lisäaihe,\njolla voi kiihdyttää heimon vihaa lappalaisia kohtaan.\n\nTalla katsoi Kuningasta kysyvästi ja ihmetellen, oliko hän niin\ntietämätön, vai viisasteliko hän.\n\n-- Kuka noita voisi nostattaa petoja repimään toisen karjaa, ellei käy\nitse paikalla ja tee taiat. Lappalaiset ovat käyneet täällä tänäkin\nkeväänä, mutta minä en milloinkaan heidän kylässään. Siinä on syy,\nmiksi en voi nyt heille kostaa.\n\nHeimon väkeä oli kertynyt tätä mahtimiesten keskustelua kuuntelemaan ja\nkuulemaan, mihin töihin piti ensiksi ryhtyä.\n\n-- Mistä tiedät, että saamelaiset ovat käyneet täällä? kysyi Kuningas.\n\n-- Katselehan tätä!\n\nJa noita antoi hänelle omituisen näköisen onkivehkeen. Sen siima oli\npunotuista peuran jänteistä, koukku hirven sarviluusta ja painona\npitkulainen kivi, johon oli iskemällä tehty kaula siiman silmustamista\nvarten.\n\n-- Hiiden penikat!\n\nSen jälkeen Talla haki kodasta heinätukon, joka oli ollut ihmisen\ntalluksena, ja antaessaan sen Kuninkaalle hän huudahti:\n\n-- Tutkihan tätäkin! Käyttävätkö kalevalaiset tällaisia heiniä\nkengissään?\n\nNe olivat selviä merkkejä siitä, että kylässä vierailleet kalastajat\nolivat olleet lappalaisia; niillä oli tapana jo silloin valmistaa\nerityisen huolellisesti kenkäheiniä limaskoista.\n\nKuningas viskasi talluksen vihaisesti maahan. Lappalaiset olivat\nnähtävästi asuneetkin kalevalaisten kodissa ja luultavaksi \"pahalla\nsilmällä\" katselleet kaikkea eli kuten silloin sanottiin \"silmänneet\"\nkylän. Se merkitsi, että kylä oli noiduttu, mikään elinkeino ei siinä\nmenestynyt, ennenkuin oli tehty vastataiat. Tähän otaksumaan saatiin\nvielä lisätodistuksia. Muutaman kodan katolta löydettiin kala, suuri\nhauki, jonka suu oli kivellä pönkitetty ammolleen, neljä tikkua\npistetty jaloiksi ja asetettu sitten seisomaan majan harjalle. Siellä\nse irvisteli uudisasukkaille kuin hiiden koira, ja väki uskoi\nlappalaisten siihen keskittäneen kaiken pahan, onnettomuuden ja\nhalveksumisensa.\n\n-- Herjat, minkä keksivät! kiukutteli Kuningas pudottaen keihäällään\nkuivettuneen kalan alas.\n\nSiitä päättäen lappalaiset olivat käyneet Joutsenniemellä syksyllä, kun\nkalevalaiset kalamiehet jo olivat palanneet etelään.\n\nSeurasi pitkä neuvottelu heimon vanhimpain miesten kesken. Kysymyksessä\noli perin tärkeä asia, se, että voitiinko ollenkaan jäädä enää\nJoutsenniemelle, vai oliko viisainta etsiä uusi kylän paikka ylempää\njoen varrelta. Mutta kun Talla tekeytyi taioillaan poistamaan\nkateellisen vihollisen tenhotusten ja taikojen tehon, päätettiin jäädä\nkylään.\n\nToinen melkein yhtä tärkeä asia oli, käydäänkö jo kevätkelien aikana,\njos niitä näytti riittävän, lappalaisia kurittamassa ja etsimässä\nsitten talvikylästä kadonnutta Muola -emäntää, jonka kohtalo painoi\nkuin kivi Kuninkaan sydäntä ja masensi koko heimon mieltä. Hänet oli\npelastettava, mutta miehet olivat epätietoisia, milloin hetki olisi\nsopivin. Voiton ja tappion vaaka oli jo silloin herkkäliikkeinen. Pieni\nharkitsematon teko voi sen viisarin kääntää tappionkin puolelle.\nKelirikon aika oli kohta käsissä, joki tulisi muutaman viikon perästä\nluomaan jääpeitteensä, kevätkalastuksen ja -metsästyksen aika oli kohta\nparhaallaan ja heimon oma elämä oli saatava varmemmalle kannalle. Nämä\nsyyt pakottivat kalevalaisia siirtämään sotaisat puuhat tuonnemmaksi.\nLisäksi tuli sekin, ettei Kuningaskaan tiennyt lappalaisten talvikylien\npaikkaa.\n\nKuinka perinpohjin saamelaiset lienevät taikoneetkaan kylän, niin yhtä\nhuolellisesti kalevalaisten oma noita poisti \"pahannenät\" sekä kodista\nettä koko kylän alueelta. Hän kiersi ensin myötäpäivään Joutsenniemen\nvetäen perässään päällikön keihästä siten, että sen kärki piirsi maahan\nja lumeen uran. Sen jälkeen hän kiersi sen tulikekäleellä. Mutta\nmolemmilla kerroilla hän jätti tien kohdan \"auki\", jotta pahat voimat\npääsisivät pakenemaan kylästä. Ukolla näet oli se käsitys, että mihin\nhän viivan piirsi, sen yli eivät pahat voimat päässeet.\n\nKun saartaminen oli suoritettu, keräsi Talla saamelaisten jättämät\nesineet: hauen, onkivehkeen ja talluksen, heitti ne nuotioon palamaan\nja siirtyi sitten itse sivulle katsomaan, minnepäin savu kaatui. Heimon\nväki kerääntyi kehäksi hänen taakseen.\n\n-- Jos savu kallistuu kotiinpäin, on paras hylätä tämä paikka, jos se\nhäipyy poispäin, on se merkkinä siitä, että lumous lakkaa, ilmoitti\nTalla.\n\nTämä tiedonanto lisäsi hetken jännitystä. Henkeään pidättäen he\nseurasivat savun kumpuilemista nuotiosta. Palaneen kalan karren haju\nlisäsi toimituksen salaperäistä tehoa.\n\nNykyajan ihmisistä, jotka eivät usko salattuihin voimiin, olisi kaikki\ntuo näyttänyt joutavalta ilveilyltä, ja he olisivat kai nauraneet\nnoidan puuhille, mutta muinaissuomalaisten tarumainen maailmankatsomus\noli toisenlainen. Näkyväisessä luonnossa he luulivat liikkuvan lukuisia\njumalia ja haltioita, hyviä ja pahoja, joita ihminen voi lepytellä\nitselleen suosiolliseksi, mutta eräitä myös toisille vahingollisiksi.\nNämä henkiolennot heille toisinaan muka ilmestyivät näkyväisessäkin\nmuodossa. Haltioilla oli suuri vaikutus sekä yksilön että heimon\nmenestymiseen.\n\nEi siis ihme, että kalevalaiset hengittivät helpommin nähdessään savun\npainuvan Tallan jättämää \"porttia\" kohti.\n\n-- Nyt ne menevät! kuului kuiskauksia naisten parvesta.\n\n-- On se tuo Talla sentään tavallista miestä mahtavampi, mainitsi joku\nmiesten joukosta.\n\n-- Hän onkin hammas suussa syntynyt, tiesi toinen.\n\nTalla-ukko näki tulleen hyvän tilaisuuden nostaa omaa mahtiaan heimon\nsilmissä. Sen tähden hän otti kumpaankin käteensä koivun vitsan ja\npiiskasi niillä savua jupisten jotakin loitsua hampaittensa lomitse. Ja\nkun kaikki esineet olivat palaneet, viskasi hän vitsatkin tuleen. Se\nmerkitsi toimituksen loppua ja sitä, että Kalevan heimo sai ilman\n\"nostettujen\" henkien vainoa asua Joutsenniemellä.\n\nTämän toimituksen jälkeen vielä tarkastettiin kodat ja niiden\nympäristöt, ettei yhtään lappalaisilta jäänyttä esinettä ollut niissä.\nMitään merkillistä ei niistä löydetty. Viimein Talla meni katsomaan\npientä kala- ja riista-aittaansa, joka oli rakennettu korkean kannon\npäähän pyöreistä hirsistä ja katettu tuohilevyillä. Se oli melkein\nsamanlainen kuin lappalaisten \"njolla\", joita vieläkin näkee Kuollan\nLapissa.\n\nTuskin oli noita noussut kärväsportaita sen ovelle ja kurkistanut\nsisälle, kun hän säikähtyneenä hyppäsi alas huudahtaen:\n\n-- Siellä on vielä paholainen.\n\nJa seuraavassa silmänräpäyksessä sen näki koko heimon väki: irvistelevä\npeto, jonka silmät hämärässä hehkuivat, katseli maristen aitan aukosta.\nSamassa musta, noin koiran kokoinen eläin hyppäsi maahan ja koiralauman\n'seuraamana laukkasi metsään kirkuvien naisten ja lasten parven ohi.\n\n-- Ahmahan se vain oli, sanoi Kuningas hymähdellen Tallan\nsäikähdykselle.\n\nToisetkin miehet olisivat jossakin toisessa yhteydessä ivailleet ukkoa,\nmutta äskeinen vakava hetki jännitti vielä mieliä.\n\nAhma oli jo kivikaudella metsä- ja kalamiehelle vahingollinen; se oli\nrohkea ryöväri ja varas, joka kävi hänen kätköjään kaivelemassa ja\nsyömässä, puhumattakaan niistä vahingoista, joita se teki\nkarjalaumoissa. Juuri ahmojen ja karhujen takia erämies teki\nvarastoaittansa paalun päähän, mutta sittenkin sattui usein, että ahma\nkiipesi niihinkin ja pääsi varastoihin käsiksi katon kautta.\n\nKun Kuningas vuorostaan kiipesi varastoaitan ovelle, veti hän sieltä\nulos kaksi pahasti ärisevää ahman poikasta, jotka tapettiin ja joiden\nkallot naulattiin niemen tyvellä kasvavaan uhrikuuseen.\n\n-- Näettekö, miten korven kynnet löyhtyvät ja sen vahinkoeläimet\npakenevat ihmisen tieltä, puheli Kuningas heimolleen. Ihminen on\nkorpien valtias. Mihin hän tositeolla asettuu, siitä korven voimat\nkaikkoavat.\n\n-- Ja jos varsinkin hänellä on henget vallassaan, lisäsi Talla.\n\n-- Hyvät aseet ovat pääasia.\n\n-- Eivät aseet yksin auta.\n\n-- Tietysti pitää olla mies asetta käyttämässä.\n\n-- Ja hyvät haltijat apuna sekä loitsun mahti. Olihan Ohta siellä\netelässä vahva mies ja hänellä oli hyvät aseet. Mutta kuinka kävi?\nKarhu söi miehen, kun hän vetoa lyöden oli lähtenyt yksin pedon ajoon\nja unohtanut karhun lumoussanat. Keihäs oli kyllä miehellä terävä,\nmutta hänen pistäessään karhua rintaan \"hiisi pontta pyöräytti, lempo\ntempasi tereä\" ja siksi keihäs luiskahti sivulle. Pahasti runneltuna\nlöydettiin sitten Ohta erämaasta. Unohtanut oli poloinen karhun\nlumoussanat, jotka kiukkuisemmankin pedon seisauttavat metsästäjän\neteen.\n\n\n\n\nASUNTOJEN RAKENTAMINEN.\n\n\nKuningas Äyräpää tiesi, ja tiesi sen koko kalevankansakin, että selvät\nja järkähtämättömät erämaan lait olivat voimassa ihmisiinkin nähden.\nPakkanen puri ja nälkä näännytti kuoliaaksi, jollei ollut lämpöä\nkodassa, turkiksia ihmisten yllä ja ruokaa riittävästi varastoissa. Ja\nniitä sai hankituksi vain tekemällä työtä. Toisten apuun erämaassa ei\nvoinut luottaa, päin vastoin. Olemassaolon taistelu vaati terävää älyä,\nteroitettuja aseita, urhoollisuutta, ahkeruutta, kestävyyttä, työniloa,\nrakkautta kotikontuun ja tulevaisuuden uskoa.\n\nNämä elämän ohjeet Kuningas tottumuksenkin voimalla tahtoi kansaansa\nistuttaa. Siksi piti kohta uudessa paikassa kansan jäsenten käydä\nankarasti työhön.\n\nAhkeraa työtä ja omaan apuun luottamista kalevalaiset pitivät kaikkein\ntärkeimpinä menestymisen ehtoina. Sentähden Kuningas vaati, että väki\npienimmästä suurimpaan, kukin osaltaan ja voimiensa mukaan käy työhön,\nettä se ryhtyy rauhallisin asein heltiämättömään taisteluun, jonka\nheimo uusilla asuinsijoillaan oli aloittanut. Aarniometsään oli\niskettävä kirvein ja kuokin. Leipä oli kasvatettava siellä, missä\nkanervikko kasvoi, niityksi raivattava se, missä hirvet ja majavat\nmyllersivät.\n\nMutta ihmisten tahdon ja voiman yläpuolella oli hänen käsityksensä\nmukaan lukuisten jumalain ja haltijain mahti, joka loppujen lopuksi\nmuinaiskansan uskomuksien mukaan määräsi, kuinka pitkälle ihminen\nyksilönä tai koko heimo voi päästä. Taivaalla asui Ukko ylijumala,\njonka toisinaan siellä nähtiinkin ajavan kultavaunuissa tai kuultiin\nukkosena jylisevän. Huonosti onnistui se viljanviljelijä, joka ei\nhäneltä rukoillut orailleen sadetta. Maan alla oleili Mannuneukko\nsaattaen \"turpeen tunkemahan, maan väkevän vääntämähän\", sekä maahiset,\njoilta oli kysyttävä, mihin paikkaan saa rakentaa kodan tai pirtin.\nKaunismuotoinen, ruskeasilmäinen ja pitkätukkainen Veenemä hallitsi\nvesistöjä ja niiden eläimistöä. Metsän ukko Tapio (lappalaisilla Tava)\nja Metsän emäntä asuivat ja hallitsivat metsissä ja antoivat, jos\ntahtoivat pyyntimiehille saalista. Turhaan meni sen kala- tai\nmetsämiehen vaivat, jolle nämä haltijat vihamielisinä näyttäytyivät,\nmutta tulos oli taattu, jos ne hyvillä mielin hymyilivät ja jos luonto\noli juhla-asussa. Näiden ohella oli lukuisa joukko muita pienempiä\nhaltijoita.\n\nEi kuningas Äyräpääkään unohtanut näitä henkiolentoja, vaan hän ja\nTalla-noita pitivät huolen siitä, että heimo uusillakin asuinsijoilla\nsäilytti vanhat uskonnolliset menot ja että haltijat koetettiin pitää\nheimolle suosiollisina. Uhrikuusen hän oli jo edellisenä kesänä\nJoutsenniemelle karsinut ja siihen oli jo uhreja kannettu haltijain\nlepyttämiseksi.\n\nSeuraavana päivänä Joutsenniemelle saapumisen jälkeen Kuningas jo\nmääräili, mihin töihin oli ryhdyttävä.\n\n-- Kovin ovat pienet nämä kalakodat koko suvun asua. Suuremmat pirtit\non meidän salvettava. Jo huomenna alamme rakennustyöt. Talla ja Kolipää\npitäkööt huolen kalanpyydyksistä ja kalastuksesta, Paksujalka\nmetsästyksestä. Tieran vaimo valvokoon naisten töitä, kunnes Muolan\nsaamme kotiin.\n\n-- Valitkaa siis kukin itsellenne sopiva majan sija. Minulle\nrakennetaan tähän keskelle.\n\n-- Miksikä ei jo tänä iltana? kysyi Tiera.\n\nTalla katsoi kummissaan Tieraa ihmetellen, että hänkin oli niin\ntietämätön tai muistamaton.\n\n-- Pienemmissäkin asioissa kysytään haltijan tahtoa. Eihän tiedä,\nvaikka maahisilla olisi majansa näillä mailla, vaikka emme niitä näe.\nEihän niitä maahisiakaan monesti näy. Jos ilman muuta rakentaisi, voisi\nkäydä niinkuin sille Kaakkurille siellä etelässä: rakensi majan, mutta\njo ensi yönä tuli maahinen ja sanoi, että \"minä olen tässä jo asunut\nkauan, muuta pois kotasi\". Kun mies ei saanut unta uudessa kodassaan,\ntäytyi hänen muuttaa se pois, selitti Kuningas.\n\nTiesiväthän miehet, miten maahisilta majan paikkaa kysytään. Kukin\nasettui valitsemansa majan sijalle täysissä tamineissaan nukkumaan:\nkirves kainalossa, puukko vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja\nlakki päässä. Talla antoi sitten kullekin lepakon siipioravan nahkan\nsisässä ja käski panna sen pään alle.\n\nKun yöllä ei kenellekään haltija ollut ilmestynyt vihaisesti\nmurjottavana, oli se merkki siitä, että majojen paikat olivat vapaat.\n\nTuskin oli aamuaurinko seuraavana päivänä ehtinyt paistamaan pitkin\njoen suuntaa, kun niemeltä jo kuului ankaraa jyskettä. Miehet iskivät\nraskailla tuurakirveillä, joita käytettiin tavallisesti jään\njystämiseen, routaisen maan puhki tulevan majan sijalta.\n\nEi ollut lapioita eikä kuokkia. Niitä piti tehdä puusta. Kun ne eivät\npystyneet kovaan maahan, täytyi käyttää kivikirveitä apuna; kahta\npronssikirvestä, jotka heillä oli, ei kannattanut käyttää maan\nhakkaamiseen. Vaimot kantoivat irroitettua multaa kuopasta.\n\n-- Eikö tuossa jo liene kokoa, laajuuttakin on jo lattiassa viisi\naskelta joka suunnalle, syvyyttäkin on miehen mitta. Kun vain saadaan\nsalvetuksi muutamia hirsikertoja seiniä maan päälle ja niiden päälle\nsuippo, veden pitävä katto, niin kelpaa sitten Kuninkaan elää. --\nKunhan sitten saataisiin Muola-emäntä kotiin.\n\n-- Onhan tässä tilaa, eikä tule vesikään keväällä lattialle, kun on\nmäen rinne, kehui Kuningaskin.\n\nKevään kuluessa kaivettiin useampia kuoppia, niin monta, että\njokaiselle perheelle tuli asunto. Niemen harjalla oli vielä kelohonkia.\nMiehet niitä polttivat poikki seinähirsiksi. He eivät raskineet käyttää\nkaatamiseenkaan pronssikirveitään, kun ne nopeasti kuluivat. Niitä\ntarvittiin hienompiin töihin: salvamiseen, veistämiseen, pienempien\npuiden kaatamiseen ja työesineiden tekoon.\n\nSeinien päälle he asettivat kattoruoteet, mutta kun ei tuohi eikä\nkuusen kuori ollut vielä irti, jäi katon teko kesän puolelle.\n\nVanhat kalamajat olivat pieniä. Niissä oli kaikenlaista tavaraa,\nlisäksi sekä vaimoja että lapsia tungokseen saakka. Ei ollut tilaa\nkylliksi kalanpyydysten tekijälle, vaikka ulkona tuuli puhalsi\nkylmästi.\n\nMutta paloihan kentällä räiskyen iloinen honkarovio. Sen ääressä Talla\nja Kolipää kalanpyydyksiä katselivat ja korjailivat.\n\n-- Hyvinpä ovat verkot säilyneet matkalla, mutta pyynnin jäljeltä näkyy\nniissä olevan paikkailtavaa ja korjailtavaa.\n\n-- Kasvaneeko nokkosia täällä, kuten siellä etelämpänä, että saisi\nkuitua verkkorihmoiksi, epäili Kuningas katsellessaan hänkin tärkeitä\npyyntivehkeitä. -- Jollei kasva, kylvetään hamppua.\n\n-- Paremmat meillä on pyydykset kuin lappalaisilla, lisäsi Talla. --\nNaurattamaan pyrki niitä katsellessa.\n\n-- Ovat. Mutta lappalaiset asuvat alempana, mistä päin kala nousee. He\nottavat parhaat kalat päältä, me mitä jääpi.\n\n-- Me olemme Veenemän kanssa paremmassa sovussa, me uhraamme sille aina\nruodot. Vaikka pyydykset olisi kuinka hyviä, ei auta, ellei osaa tehdä\nkalataikoja ja lepyttää veden haltijoita.\n\nTalla levitti verkkoa vapeille ja alkoi paikata silmäpakoja,\njuoksusilmiä, repeämiä ja poslukoita. Kolipää kivesvajauksia ja\nkohokaarnoja katseli.\n\n-- Käykääpä lapset multatörmästä hakemassa litteitä ja ympyriäisiä\npainokiviä! käski Talla. -- Kohokaarnoja näkyy täällä ennestään olevan.\n\nLapset toivat kiviä, Kolipää niihin kehrotti reikiä rautaporalla ja\nTalla niitä nuoralla alaseen kiinnitteli, Kuningas yliseen reiällä\nvarustettuja männynkaarnasta vuoltuja kohoja.\n\nNäin valmistuivat lohiverkot pyyntikuntoon.\n\n-- Katiskoita ja mertoja pitäisi olla täällä viime kesän jäljeltä,\nhuomautti Kuningas.\n\n- Missä ne ovat?\n\n-- Niemen tyvellä havukatoksessa.\n\nNyt vasta Kuningas muisti, että niitä ei ollut kukaan käynyt\nkatsomassa. Kun hän itse kävi niitä etsimässä, ei hän löytänyt muuta\nkuin muutamia päreen ja pajun palasia.\n\n-- Lappalaiset ovat ne polttaneet, sanoi hän kiukkuisena.\n\n-- Riivatut! Ei niiltä heinäkengiltä mikään säily, päivitteli Talla. --\nOlisi pitänyt viedä edemmäksi metsään.\n\n-- Viirusilmät kai ovat ajatelleet, etteivät kalevalaiset pääse heti\npyytämään, kun täytyy ensin pyydykset valmistaa. Siinä ne erehtyvät.\nTätä tekostansa he saavat katkerasti katua. Niin totta kuin minä olen\nKuningas Äyräpää, revin kaikki niiden kalapadot hajalle. Silmä\nsilmästä, hammas hampaasta!\n\nVerkkojen paikkaaminen kesti useita päiviä. Sitten seurasi mertojen ja\nkatiskain teko. Talla taitteli veitsellään pajun virpoja, kuori ne ja\nalkoi kutoa mertoja. Hänen apulaisensa sitoivat koivun vitsoilla yhteen\nvahvoja, pitkiä päreitä katiskain aitoja ja pesää varten.\n\nNaiset sillä aikaa puuhailivat omissa töissään: laittoivat ruokaa,\nmuokkailivat nahkoja ja ompelivat niistä turkkeja ja kenkiä. Taitavasti\nhe käyttelivät työkalujaan: pistivät pronssinaskalilla reiän nahan\nreunaan, työnsivät luuneulan siitä lävitse ja vetivät suonisäikeellä\nlujasti saumat yhteen. Sieviä koristeitakin he teoksiinsa\nsommittelivat.\n\nMutta Paksujalka tovereineen piti huolta metsästyksestä. Varastosta\nlöytyi valtainen tukku linnun pauloja: vahvoja hevosen häntäjouhien\nkera kierrettyjä metson ansoja ja hienompia teeren ja metsäkanan\npauloja. Niitä hän kävi heti soidinahoille virittelemässä. Taisi\nPaksujalka paulat asettaa sopivan suuriksi renkaiksi ja soidinmetsolle\nkylliksi korkealle koiran mentävään aukkoon -- ei mene \"kalistaja\"\nahtaaseen ansaan -- \"kauhaa\"-huutajalle ja \"naukuttajalle\" vain niin\nkorkealle, että kämmen syrjällään mahtui ansan mutkan alle. Osasi hän\nmyöskin ansavieheet oikein laittaa; ei liian pimeät, joita lintu\npelkää, eikä liian harvat, joista se juoksee läpi.\n\nJa ansoille mennessään hän muisti uhrata Tapiolle, metsän ukolle, ja\nMetsänemännälle vasken siruja ja linnun jalkoja, jotta metsän haltijat\najaisivat riistaa pauloihin.\n\nMielissään oli Paksujalka jo ensi kerralla pyydyksiltään palatessaan.\nTaakaksi asti oli Tapio karjaansa antanut, vaikka muutamat vanhat\nmetsot, joilla soidinaikana on niskoissaan ja siivissään suuremmat\nvoimat kuin muulloin, olivat ansoja katkoneet.\n\nNiin kului kevätkausi Joutsenniemellä ahkerassa työssä ja\nsuunnitteluissa. Ja tuloksiakin alkoi jo näkyä, ja elämä sitä mukaa,\nkuin olot paranivat, tuntui hupaisemmalta.\n\nAurinko päivä päivältä piirsi taivaan kupuun yhä pidemmän kaaren, lumi\nkatosi mailta, purot ruhjoivat rikki jääkahleensa; vihdoin Nevakin ne\nnakkasi niskoiltaan, ja koko luonto lauloi ihmiselle lumoavaa vapauden\nlauluaan. Ja kun siihen yhtyi peippo puussa, satakieli pensaassa ja\nleivonen poutapilven reunalla, niin laulamaan sai kevät myöskin kalevan\nkansan.\n\nKevät sai laulamaan varsinkin kiveliön kaunismuotoiset, punaposkiset\ntyttäret, joilla oli yllään omien lampaiden villoista ja värttinällä\nkehrätyistä langoista kudotut vaatteet -- nahkaturkin oli jo saanut\nripustaa varastoaittaan -- ja jotka jokiäyräällä saviastioita\nvalmistelivat: etsivät äyräästä sitkeää savea, vanuttivat sen\nhuolellisesti, muovailivat siitä pohjan, kiersivät sen reunojen ympäri\nlaidoiksi saviköyttä painellen sormin liitokset eheiksi sekä silaillen\nlaidat tasaisiksi ja koristellen ne kauniisti pykäläpuikoin ja sormin;\nastiat oli lisäksi kuivattava ja poltettava kestäviksi. Kaikki tuo vei\nimpien, kaihomielisten kassapäiden aikaa. Joutui siinä sivussa\nkatsahtamaan tyyntä hidasjuoksuista virtaa ja sen takaista tuntematonta\nmaata, ehti kukuttamaan käkeä ja ajattelemaan Osmon heimon nuorisoa,\njoka oli jäänyt kauas, mutta joka oli uhannut tulla perästä.\n\n-- Hyviähän näistä tulee, mutta vieläkin parempia saisimme, jos\nMuola-äiti olisi työtämme valvomassa, sanoi kerran tummasilmäinen\nPäivätär, Kuninkaan tytär toisille.\n\n-- Ehkä hän jo syksyllä on luonamme. Häntä kipeästi tarvitsisi heimo,\nmainitsi toinen.\n\n-- Parhaassa on vievän mieli, sanoi kolmas.\n\n\n\n\nMANNUN MAHTI.\n\n\nVaikka vedet ja metsät Joutsenniemen uudisasukkaille antoivatkin\nensialuksi toimeentulon, oli Kuningas Äyräpään mielestä käytävä\npuutetta ja kylmää vastaan taisteluun myöskin kirvein ja kuokin. Kalaa\nja metsänriistaa tosin näytti olevan runsaasti ja sitä saatiin --\nkiitos siitä Veenemännälle, Metsänemännälle ja Tapiolle -- mutta eihän\nkukaan tiennyt, milloin kala vesistä katoaa tai riista metsistä häviää.\nKuningas muisti pitkää talveakin, jolloin metsä ja vedet olivat\n\"laiskoja\" antamaan ja jolloin jouti jauhamaan jyvistä jauhoja ja\nsuurimoita, paistamaan niistä kakkuja kuumennetun kiven päällä tai\numpinaisessa, kivestä muuratussa uunissa. Joutivat naiset jauhaa,\norjatytöt olletikin, ja hyvältä se kasvisruoka maistui välistä.\n\nMakealta oli Kuninkaan mielestä ohrarieska maistunut, varsinkin, kun\nMuola-emäntä oli sen leiponut. Eivät toiset saaneet siihen sellaista\nmakua.\n\nJuuri Muolaa ajatellen oli Kuningas jo ensi kesänä aikonut kylvää\nmelkoisen pellon. Hänen suunnitelmiensa mukaan, joista hän ei\nkenellekään ollut vielä puhunut mitään, oli seuraavana syksynä\nlappalaisten muuton aikana, kun he kesäkylästä palasivat talvikyläänsä,\nsuurin joukoin seurattava heidän jälkiään, hyökättävä talvikylään ja\nvalloitettava se. Tälle retkelle tarvittiin paljon ohria sekä hevosille\nettä ihmisille eväiksi, sillä matka talvikyliin oli pitkä. Samoihin\naikoihin oli puhdistettava ympäristöt koirankuonolaisista.\n\nKesä oli kynnyksellä. Etelä lämpimästi tuuli, pohjoinen otti voimansa\ntakaisin. Koivut tekivät jo hiirenkorvia, ja västäräkki kodan edessä jo\npyrstöään heilutteli.\n\n-- Nyt olisi jo aika lähteä kylvötöihin, sanoi Kuningas eräänä aamuna\nmiehille.\n\n-- Maa jo voimaansa näyttää, taivas vettä vihmoilee, ukko jyrähtelee.\nNiemen kumpuralle perkkaamme pellon. Siihen jo viime kesänä kalansuolia\nja eläinten lantaa höysteeksi heittelin. Haukiaholle laitamme\nhalmemaan. Siitä jo viime kesänä sammalet, kanervat ja puut tuhaksi\npoltin.\n\nMiehet läksivät niemelle. Monta päivää he kuokkivat maankamaraa\npehmeäksi puisin kuokin, joissa oli metallia vain kärjessä, ja\nharasivat pintaa pehmeäksi käsiharoilla. Ei ollut vielä auraa\nkäytännössä, vaikka sellaisenkin jo olivat etelässä nähneet.\n\nOlihan siemeniäkin kuninkaalla aitassa, korkeiden paalujen päähän\nrakennetussa. Oli kullankarvaisia ohransiemeniä, oli pienempiä\nrukiinjyviä nahkasäkeissä ja pieniä nauriinsiemeniä näädän nahassa.\nOsmo oli luvannut tuoda seuraavana keväänä, jos tulee, vehnän, kauran,\nhampun ja herneen siemeniä lisäksi, joita kasveja jo etelämpänä\nviljeltiin.\n\n-- Muistitteko kysyä maahisilta, onko tämä paikka vapaa? kysyi Kuningas\nkäydessään miesten töitä katsomassa.\n\n-- Emme.\n\n-- Se oli paha, mutta Mannuneukkoa ja Ukkoa, ylijumalaa on meidän\nainakin suostuteltava, muutoin menee kaikki hukkaan.\n\nKuningas itse ohran kylvi, siroitteli siemenet sormiensa välitse,\nnauriin suustaan sylki. Toiset sekoittivat ohran siemenen haravoiden\nmultaan, mutta naurismaan vain jaloin tasapintaiseksi tallasivat.\n\nMutta kylvön jälkeen vetäytyivät miehet pellon reunalle haltijoita\nrukoilemaan. Ensin Kuningas koetti Maaemoa suostutella, toisten\nhartaina seisoessa sivulla, ja maahan kumartuen hän lausui:\n\n    \"Akka mantereen alainen,\n    Mannuneukko, maan emäntä,\n    pane turve tunkemahan,\n    maa väkevä vääntämähän.\n    Eip' on maa väkeä puutu\n    sinä ilmoisna ikänä,\n    kuuna kullan valkeana,\n    jos on armo antajilla,\n    lupa luonnon tyttärillä.\"\n\nJa Maaemo kuuli rukouksen. Auringon lämpimässä paisteessa höyrähti usva\nmustasta mullasta ja tuoksahti voimaa. Se oli miehistä hyvä merkki.\n\nSitten Kuningas kätensä ja silmänsä taivaalle kohottaen rukoili\norailleen kastetta sanoen:\n\n    \"Oi Ukko ylijumala\n    tahi taatto, taivahinen,\n    vallan pilvissä pitäjä,\n    hattaroiden hallitsija,\n    iätä iästä pilvi,\n    nosta lonka luotehesta,\n    toinen lännestä lähetä,\n    etelästä ennättele,\n    vihmo vettä taivahasta,\n    mettä pilvistä pirota\n    orahille nouseville\n    touville tohiseville!\"\n\nSamoin he menettelivät kaskimaata kylväessään, mutta käsiharojen\nsijasta he käyttivät risukarhia, jota hevonen veti.\n\nTiheään Kuningas käveli peltonsa ja kaskimaansa reunoja tarkastellen,\njoko oraat nousevat ja itivätkö siemenet vuonkaan maan mullassa.\n\nEnsin näkyi teräviä kärkiä pistävän esiin mullasta.\n\n-- Ohra on hauinhampaalla, iloitsi Kuningas.\n\nPian oli orasta vehreänään pelto, nauriin sirkat näkösällä.\n\nTuskin oli oras kaksihaaralla, kun jo siihen tuholaiset käsiksi\nkävivät. Eräänä yönä, kun kylä nukkui sikeintä untaan, kurki,\npitkäkaula, lentää laahusteli joen yli, laskeutui pellolle ja kupunsa\ntäyteen oraita keräsi. Vasta lähtiessään parkaisi kylän kohdalla.\nTottuivat siinä käymään peltohiiret ja variksetkin, mutta kun vahti\nasetettiin pellon laidalle, niin eivät uskaltaneet enää. Halmemaalla\ntaas jänikset ja metsäpeurat tuhojaan tekivät, keskikesän aikana\nkuivuuskin kasvua harvensi.\n\nMutta sakeaksi oli Kuningas peltonsa kylvänyt, oli siinä tuholaistenkin\nvaralta.\n\nKeskikesällä, siihen aikaan kun käki taukosi kukkumasta ja heinäntekoon\nalettiin suoriutua, näytti ohra tähkää. Eikä kulunut enää montakaan\nviikkoa, kun kullankeltaisena vilja kypsyi.\n\nKun Kuningas eräänä päivänä tapansa mukaan kierteli peltojaan seuraten\nviljan kypsymistä, tapasi hän nuorimman poikansa pientareella\nleppäpilliä soittelemassa.\n\n-- Kenelle sinä nyt soittelet?\n\n-- Äitiä kutsun kotiin. Hän ei muuten osaa, kun kukaan ei opasta.\n\n-- Odota poikani! Kun tämä ohra valmistuu ja syksyllä järvet jäätyvät,\nkaikki erämaat ja ihmistenkin kylät etsimme.\n\n-- Sitten Muola-äiti leipoo minulle taas kakun ja kalakukon.\n\n-- Leipoo, leipoo...\n\n-- Ja iso sisar, Päivätär, ne uunissa paistaa.\n\n\n\n\nNOLOSTI PÄÄTTYNYT RANKAISURETKI.\n\n\nErämies on kateellinen kaikkialla. Ei hän suvaitse kilpailua\nkalavesillään: katselee kierosti onkimiestä, joka on juljennut tulla\nhänen turolleen, kyräilee syrjästä verkkomiestä, joka on pyydyksensä\nlaskenut hänen apajilleen. Ja kaikki apajat ja erätiet hän mielellään\nitselleen omistaisi. Niin on ollut ennen ja niin on vielä meidänkin\npäivinämme, vaikka sivistys onkin jonkin verran kalamiehen ja\nmetsämiehen kalvavaa perisyntiä sievistellyt.\n\nEi siis ollut ihme, jos pääasiallisesti kalastamisella ja\nmetsästyksellä elävät kivi- ja pronssikauden erämiehet olivat\ntoisilleen kateellisia ja vihamielisiä. Mutta kun tämä tunne oli\nkiihdyttämässä siveellistä suuttumusta, joka syttyi, jos naapuri ei\nmalttanut pitää kynsiään erillään toisen pyydyksistä, vaan hävitti,\nturmeli tai niistä saalista itselleen anasti, nousi siitä rajuilma,\njolla ei ollut rajoja. Se oli muinais-suomalaisten mielestä kauhea teko\nja miltei kuolemalla rangaistava.\n\nVuoksenkylän lappalaiset tekivät itsensä vikapäiksi semmoiseenkin\nsyntiin, \"koirankuonolaisista\" puhumattakaan. Se karvasteli kovasti\nkoko heimon, mutta erittäinkin Kuninkaan mieltä, koska se oli heimolle\nvaarallistakin, kun se vähensi heidän toimeentulomahdollisuuksiaan.\n\nUseana aamuna peräkkäin oli Kolipää palannut myrtyneenä pyydyksiltään.\n\n-- Eivät kalat enää ui katiskaan eivätkä mene mertoihin, hän valitteli\neräänä aamuna.\n\n-- Kateensilmäkö pyydyksesi pilasi? kysyi Talla.\n\n-- Saisit mennä tekemään kalataiat.\n\n-- Oletko vedenjumalia lepyttänyt?\n\n-- Uhrannut olen joka aamu Vedenemännälle, kalanruotoja olen veteen\nkaristellut ja vaskea vuollut.\n\n-- Entäpä jos varas on mertasi kokenut? Sen seikan selvittämiseksi on\nsinun jätettävä mertaan merkitty kala.\n\nKolipää sai iltasella lohen, mutta ei ottanutkaan sitä pois merrasta,\nleikkasi vain palan pyrstöevästä. Seuraavana aamuna oli merta tyhjä.\nSiitä Kolipää näki, että varkaita kävi hänen pyydyksillään.\n\nKolipää ja Paksujalka jäivät seuraavaksi yöksi vahtiin parhaimman\nlohipadon luokse. Yöllä saamelainen luikki rantaa pitkin haapiollaan,\nnosti kalevalaisten merrat, noukki kalat ja asetti sitten pyydykset\ntakaisin. Silloin Kolipää ja Paksujalka ryntäsivät esiin, tarttuivat\nhaapion keulaan ja vetivät aluksen miehineen päivineen maalle.\n\nSaamelainen säikähti pahanpäiväisesti.\n\n-- Mitä sinä teet kalapadolla? kysyi Kolipää.\n\n-- Katselin, kun lohi mertaan teki reiän ja ulos loikkasi.\n\n-- Valehtelet, varas! Mistä ovat lohet haapiossasi?\n\n-- Omista merroistani otin.\n\n-- Vai omista! Meidän ovat lohet haapiossasi. Useana yönä olet käynyt\npyydyksiämme kokemassa, mutta et käy enää.\n\n-- Säästäkää henkeni! rukoili rosvo.\n\n-- Suomalainen ei tahdo saastuttaa käsiään yksinäisen saamelaisen\nverellä, mutta rangaistusta et voi välttää.\n\nJa miehet asettivat hänet vatsalleen sammalmättäälle ja hutkivat\nselkään kysyen:\n\n-- Vieläkö vasta, vieläkö vasta?\n\n-- En, en, vakuutteli hintelä saamelainen. -- Kaukaa kierrän\nkalevalaisten katiskat, jos lopetatte.\n\n-- Muista lupauksesi. Jos sen rikot, niin Talla-noita käärmeen maksasi\nläpi ampuu.\n\nSaamelainen luuli, että hän pääsee palaamaan kotiinsa. Mutta sen sijaan\nistuttivat kalevalaiset hänet sitomatta haapioon ja alkoivat meloa\nkylään päin.\n\n-- Miksi en pääse kotiin? kysyi saamelainen.\n\n-- Kuninkaalla on sinulta kysyttävää. Hän ja me kaikki tahdomme tietää,\nminne olette vieneet Muola-emännän, jonka viime kesänä ryöstitte.\n\nSaamelainen taas säikähti, mutta koetti tekeytyä tyyneksi.\n\n-- Ei tiedä saamelainen, ei ottanut kukaan.\n\n-- Kyllä Kuningas sinulta tiedot puristaa.\n\nHaapio oli oikeastaan kahden miehen kantava, yhdestä puuntyvestä\npolttamalla koverrettu eikä lisälaidoilla varustettu, kuten\nkalevalaisten veneet. Se oli sitäpaitsi hyvin häiläkkä.\n\nPeläten itselleen jotakin kauheaa tapahtuvan saamelainen keikautti\nhaapion nurin ja sukelsi veden alle. Melkein uimataidottomat\nsuomalaiset pulikoivat ja huusivat apua samalla pyrkien ruuhen pohjan\npäälle. Henkensä edestä kamppaillessaan he eivät joutuneet seuraamaan,\nminne lappalainen hävisi; vain kerran Kolipää näki hänen päänsä\nkohoavan lähellä rantaa. Onneksi molemmat hätään joutuneet pääsivät\nhaapion päälle poikittain vatsalleen ja pysyttelivät siinä, kunnes\nvirta kantoi heidät pyörteessä sikäli lähelle rantaa, että he saivat\npensaista kiinni ja pääsivät ryömimään maalle.\n\nMolemmat olivat kylmästä niin kontistuneet, että lappalainen, jos hän\nvielä olisi ollut lähellä ja halunnut, olisi voinut heidät keihästää\nkuoliaiksi. Mutta hän oli jo kaukana menossa kotikyläänsä kohden.\n\nKovin harmissaan oli Kuningas kuullessaan miesten kertomuksen, enimmän\nsiitä, ettei saanut kiristää tietoja vaimonsa kohtalosta.\n\n-- Oli meidän heimollamme ennen ollut tietäjäkin, jolta ei mikään asia\njäänyt salaan, nyt ei ole. Kaakko-vainaa oli ollut sellainen noitakin,\nettä itse oli kaikki rangaissut; nyt ei ole, sanoi Tiera.\n\n-- Niin oli, myönsi Kuningaskin. -- Kerran katosi hevosen varsa\nlaitumelta. Miehet arvelivat, että sudet taisivat syödä. Kaakko ei\nuskonut. Otti esille noitakalunsa, luki lukunsa ja lankesi loveen. Kuin\nkämmenestään ukko herättyään lateli: -- Ei ole peto syönyt, ihmispeto\non vienyt varsan, mutta kohta hän sen tuopi takaisin. -- Seuraavana\npäivänä Korkalon heimon mies varsaa takaisin talutti. Niin oli\nnäkymätön voima miestä painanut, että palavaansa oli pakahtua.\n\n-- Olivat ne toisenlaisia ukkoja ne vanhankansan poppamiehet! lisäsi\nKolipää.\n\n-- Olivat.\n\nMutta Talla, joka syrjästä tämän kuuli ja jolle se oli kiihdykkeeksi\ntarkoitettukin, tuli siitä hyvin kiukkuiseksi.\n\nTalla-ukko tahtoi kuitenkin tällä kertaa näyttää, ettei miesten soimaus\nollut paikallaan. Oli ennen kuulumatonta, että noitaa niin äänekkäästi\nsoimattiin; yleensä häntä pelättiin ja kunnioitettiin, pelättiin\nsiinäkin tapauksessa, jos hän jonkin kerran epäonnistui.\n\nNoita etsi kodasta rumpunsa, jonka säämiskänahkaiseen kanteen oli lepän\nnesteellä ja peuran verellä maalattu erilaisia kuvioita, napautti\nnahkaa vasarallaan ja katseli tarkkaan arpanappulan tapaisen puupalikan\nliikkeitä sen päällä. Sitten hän otti taikaesineensä nahkapussista,\nasetteli niitä eri asentoihin eteensä lukien loitsulukujaan, kuitenkin\nniin hiljaa, etteivät miehet kuulleet, mitä hän sanoi.\n\nNoitaa moittineet miehet katselivat hämillään toisiaan.\n\n-- On vaarallista moittia niitä, joilla on osa henkien maailmaa\nvallassaan, heille voisi käydä niinkuin sille lohen varkaalle, sanoi\nTalla.\n\nKukaan ei uskaltanut kysyä, miten saamelaiselle käy. Mutta kun kylän\nmiehet menivät seuraavana aamuna lohipadolle, löysivät he merrasta\nmerkkieväisen lohen, sen, jolta Kolipää oli evän leikannut kololle.\n\nEi myöhemminkään saatu tietää, mikä pakotti lappalaisen tuomaan kalan\ntakaisin ja mitä hänelle itselleen tapahtui, mutta sen jälkeen saivat\nsuomalaisten pyydykset olla rauhassa. Toiset väittivät, että Talla\nnoitakeinoillaan pakotti siihen varkaan, mutta toiset, erittäinkin\nTiera, selittivät asian niin, että lappalaiset, nähtyään evättömän\nlohen luulivat sitä \"marraskalaksi\" eli semmoiseksi, jonka saaja pian\nkuolee, ellei vie sitä heti takaisin.\n\n\n\n\nNELIJALKAINEN METSÄROSVO.\n\n\nUsein käy niin, että pahaan maineeseen joutunutta syytetään monesti\nsellaisestakin pahanteosta, jota hän ei ole tehnyt. Akon-Jarankin\nsyyksi epäiltiin monta kolttosta Joutsenniemen heimokylässä, vaikka hän\nei niitä ollut tehnyt.\n\nPaksujalka tuli kerran vihaisena ansojaan kokemasta.\n\n-- \"Koirankuonolaiset\" taas syövät linnut pyydyksistä, valitteli hän\nheimon päämiehelle.\n\n-- Sano Akon-Jara. Hänet itsensä pyydystämme kiinni jo ensi yönä.\n\nLumi oli jo silloin sulanut kokonaan mailta, ja soidinaika oli kohta\nohitse. Harvakseen kalauttelivat enää metsot nokkiaan ja kahistelivat\nsiipiään, \"hioivat\" vieläkin harvemmin. Teeret sen sijaan kuusen'\nlatvoissa kukertelivat.\n\nKuningas ja Paksujalka varustautuivat kiinniottamaan varasta. He\nhioivat teräviksi pronssiset keihäänsä, varustivat useita nuolia\nviineihinsä ja piilottautuivat sen ansan lähelle, josta varas\nedellisenä yönä oli metson vienyt. Täyksi he paulaan asettivat kuolleen\nmetson.\n\nOli tyyni ja kirkas yö. Kauan miehet istuivat hiljaa odotellen\npahantekijää. Iltayöstä kuului kyllä erämaasta paljonkin erilaisia\nääniä -- kevätöinen kiveliö elää uudestaan syntymisen, häähumun ja\njälleennäkemisen ilon merkeissä -- mutta ihmisen askeleita ei kuulunut.\nLahorastas siinä lähellä luritteli niin soman soreasti, että miehisiltä\nmiehiltä pyrki mieliala pehmenemään ja sydänalaa mokottava viha\nsulamaan. -- Metsot eivät ollenkaan tulleet sinä yönä soitimelle.\n\nSoidin oli jokeen viettävällä rinteellä. Aamupuolella sumu nousi joesta\nvyöryen maallekin. Tavi kuului \"frik, frik\"-kiään äännellen kaikkoavan\nrannalta. -- Jokohan tulee? -- Ei, ahma vain yöllisillä retkillään\nrantaa kulki ja sivu juoksi. -- Jos se on ollutkin ahma, joka on ansoja\nkokenut, juolahtaa Kuninkaan mieleen. Mutta samassa metsäkana rähähtää\ntakana hillittömään nauruun, liitää kepein siivin yli ja istahtaa\näänetönnä jonnekin jokirannalle. Samassa kantautuu korviin raskaita\naskeleita. Miehet eivät uskalla kääntyä taakseen katsomaan, etteivät\npelästyttäisi metsien villiä miestä. Askelet lähestyvät. Miesten kourat\nlujasti jousen kaareen puristuvat. Kohta se on ansalla, kuusen lähellä,\njonka juurella miehet piilevät. Silloin tuhahtaa takana, ja maa alkaa\ntömistä. Kun miehet kääntyvät katsomaan sinnepäin, näkevät he\nmustanhallavan eläimen nelistävän pakoon ja katoavan puiden taa.\n\n-- Sehän on karhu! huudahtaa Kuningas.\n\nMolemmat vahtimiehet nousevat jälkiä tarkastelemaan.\n\n-- Siinähän se onkin lintujen varas, mainitsee Paksujalka. Jo minä\nvähän eilen epäilinkin, että jos se on mesikämmen, metsän omena, joka\nansoilla kulkee, kun se oli kuvatellut virittää paulaa paikoilleen ja\nkun se ei höyheniä vieheistä pois poiminut. Akon-Jara olisi osannut\nansan virittää ja höyhenet kerätä. Sen hän olisi tehnytkin jälkiensä\npeittämiseksi.\n\n-- Nytkö vasta vertailet karhun käsialoja ihmisen merkkeihin. Se olisi\npitänyt tehdä jo eilen.\n\n-- Ka, en ymmärtänyt sitä eilen.\n\n-- Karhulla ja Akon-Jaralla ei kyllä ole paljon eroa, molemmat ovat\npetoja: toinen ihmispeto, toinen metsänpeto, molemmilla on ihmisen\npahat puolet.\n\nKotiin kävellessään miehet päättivät tehdä soitimeen karhun loukun,\nkoska peto kesällä voisi käydä karjalle vaaralliseksi.\n\nVielä samana päivänä kylän miehet lähtivät joukolla loukun tekoon. He\nkaatoivat kaksi vahvaa honkaa ja leikkasivat ne tukeiksi, toisen\naluspuuta, toisen iskupuuta varten. Pienemmistä puista he rakensivat\nkarsinan, johon karhun täky, kuollut metso, asetettiin laukaisulaitteen\nyhteyteen. Karsinaan täkyä ottamaan pääsi kontio vain karsinan ovelle\nviritettyjen loukkuhirsien raosta, joista päällimmäinen oli toisesta\npäästä lukkolaitteella koholle viritetty ja lukkojen molemmille\nsivuille pystyyn lyötyjen vaajojen välissä pääsi vain ylös ja alas\nliikkumaan.\n\nKun loukku oli valmis, teki Talla tavanmukaiset karhunpyyntitaiat ja\nluki rukouksen, jossa hän anoi Metsänemännän apua.\n\n    \"Mielikki metsän emäntä,\n    puhas muori, muoto kaunis!\n    pane kulta kulkemahan,\n    hopea vaeltamahan\n    miehen etsivän etehen,\n    anelian askeleille.\"\n\nSamoin pyyntimiehet anoivat muidenkin metsänhaltijain apua suurriistan\npyynnissä. Ja haltijat näyttivät kuulevan heidän rukouksensa, koskapa\nMielikki, metsän emäntä, luonnon juhlapukuun vaatetti:\n\n    \"Metsä kullassa kuhisi\n    hopeassa hulmahteli.\"\n\nHyvin tekivät Joutsenniemen miehet loukun, oikein myöskin Talla tällä\nkertaa osasi haltijoita lepytellä. Karhu oli yöllä tullut pyydykselle,\nkatsonut loukun hirsien välistä sisään ja nähnyt siellä linnun. Oli\nkoettanut ensin karsinapuiden välistä käpälillään täkyä kurkotella,\nsitten edestä, mutta ei ollut käpälä yltänyt. Sitten oli työntänyt\nmolemmat etukäpälät hirsien raosta karsinaan, kiskaissut lintua\nkäpälällään, mutta -- voi kauheata -- hirsi oli pudonnut harteille.\nMyöhään, liian myöhään mesikämmen huomasi ihmisen ovelan juonen.\nHenkensä sai kontio heittää pyydyksessä.\n\nMielissään olivat pyyntimiehet aamulla, kun metsän paras riistaeläin\noli pyydyksessä.\n\n-- Mesikämmenelle, metsänomenalle on pidettävä peijaat, niinkuin\nheimolla on aina ollut tapana, virkkoi Kuningas.\n\n-- Viekäämme kontio riemusaatossa kotiin, lisäsi Kolipää.\n\nJa pian miehet hakkasivat koivikosta lujan kangen, sitoivat karhun\nkäpälistään siihen ja kantoivat Joutsenniemelle ylistysrunoja metsän\nkuninkaan kunniaksi laulellen. Kun väki tunkeutui liian lähelle, lausui\nTalla:\n\n    \"Pois vaimo oven eestä,\n    ulos uksen renkahasta\n    lapset keskilattialta!\"\n\nKarhu asetettiin seisomaan renkun varaan, sen päähän asetettiin lakki,\netteivät naiset näkisi silmiä, ja runoissa miehet sitä hyvittelivät,\nmainitsivat, etteivät he olleet syypäitä karhun kuolemaan, vaan\n\n    \"itse hairahdit haolta,\n    itse vierit vempeleeltä,\n    itse koivun konkelolta\n    lepän longalta lipesit\n    puhki kultaisen kupusi,\n    halki marjaisen mahasi.\"\n\nMiehet nylkivät karhun, paistoivat ja keittivät karhun lihaa, mutta\njättivät sen hampaalliset leuat ja kallon uhriksi.\n\nNäin muuttui Akon-Jaraksi luultu lintujen varas kunnioitetuksi\nmetsänkuninkaaksi.\n\n\n\n\nKESKEYTYNYT HEINÄNTEKO.\n\n\nKesä oli kukkeimmillaan. Ohra kaskessa teki jo tähkää, käki oli jo\nlakannut kukkumasta, satakielet laulamasta ja joen rantahietikolla\nkasvoi kauniita monivärisiä kukkasia ja korkeata, mehevää ruohoa.\n\nKarjalla oli jo kauan ollut riittävästi ruokaa. Se oli huomattavasti\nlihonut ja kaunistunut. Talven takut olivat varisseet, ja lyhyt\nkesäkarva kiilsi kuin rasvattu. Lehmät lypsivät paremmin. Koreaksi\nkirjotut saviruukut täyttyivät iltaisin kellertävällä kesämaidolla, kun\nnaiset lehmiään rantaniityllä lypsivät. Hevosetkin olivat jo\n\"kostuneet\" kiiltokarvaisiksi ja varsat kirmailivat mielissään. Tammat\nvain usein levitetyin sieraimin ilmaa vainusivat.\n\nEräänä iltana Kuningas toi niityltä angervon kukan, haisteli sen hyvää\ntuoksua ja näytteli miehille, jotka suuren kaatuneen kelohongan päällä\niltaansa kuluttivat.\n\n-- Siellä etelässä aloitettiin heinänteko, kun tämä kasvi alkoi kukkia.\n\n-- Niin aloitettiin, myöntelivät miehet.\n\n-- Naiset saisivat jo alkaa lehdeksiäkin taitella lampaille. Talvi on\ntäällä pohjoisessa pitempi, ja karjaakin näyttää lisääntyvän. Ruokaa\npitää olla paljon talveksi, lisäsi Kuningas.\n\n-- Huomenaamuna aloitamme heinänteon oikein rytinällä, innostui Tiera.\n-- Meillä on täällä tosin vielä vähän niittyjä, omia perkkiöitä ei\nvielä ollenkaan, mutta tulvaniittyjä on joen rannalla melkoisesti. Kun\nne kaikki kolutaan ja majavan raivaamia puronvarsia lisäksi, niin\nheinää täytyy kerääntyä.\n\n-- Tulivatkohan ne viikatteet ja haravat tänne uuteen paikkaan, vai\nunohtuivatko sinne vanhaan kylään?\n\nKuningas säikähti tämän kysymyksen kuullessaan. Hän ei kuolemakseen\nmuistanut viikatteista mitään, vaikka ne olivatkin mitä tärkeimpiä\nkapineita heimon toimeentulolle. Niin kiinteästi hänen ajatuksensa\nolivat askarrelleet muiden asiain ja ongelmain selittelemisessä. Hän ei\nkuitenkaan vielä paljastanut muistamattomuuttaan, vaan meni\nvarastoaitalle, jossa niitä tavallisesti säilytettiin.\n\n-- Ukolle olkoon kiitos! Täällähän ne ovat poron nahkaan käärittyinä.\nTalla näkyy pitäneen niistä huolen. Mutta haravat ovat unohtuneet. --\nSamapa se, niitä saadaan puusta.\n\nJa Kuningas kantoi puolikymmentä lyhyttä, tuskin sirppiä pitempää,\nmutta vähän suorempaa viikatetta miesten luo.\n\n-- Tässä ne ovat!\n\n-- Eihän niitä ole monta, yhtä paljon kuin kädessä sormia. Ehkä niillä\nkuitenkin tämä kesä toimeen tullaan, kun varovasti niitetään, ei piestä\nkiviin eikä kantoihin, pakisi Paksujalka.\n\n-- Niin, meillähän ei ole rautaseppääkään omassa heimossa, huomautti\nKuningas huolestuneena.\n\nOlisi se Osmon heimo saanut tulla samaa matkaa. Osmo itsekin on\nmelkoinen metalliseppä.\n\n-- Hän tekee, mitä tahtoo.\n\n-- Ei sentään. Mutta aseseppä hän on mainio, sanoi Kuningas.\n\nSinä iltana alkoi Joutsenniemellä ankara käsityö, haravain teko. Talla\nhaki viidakosta suoria koivuisia vapoja. Yhdessä ne pronssipuukoilla\nkuorittiin -- helpostihan se tuohi ja parkki lähti nilakoivuista. Niin\nsaatiin haraviin varret. Toiset tekivät lapoja. Poltinraudalla tehtiin\nniihin varrenreikä ja pienemmät lovet piikkejä varten. Talla takoi\nniihin pihlajaiset piikit. Yökin kului aamupuolelle, ennenkuin haravia\nvalmistui yhtä monta kuin oli viikatetta.\n\n-- Kerätkööt toiset käsin. Onhan jokaisella kymmenpiikkiset haravat\nsyntymästään saakka, sanoi noita viimeistä valmistellessaan.\n\nSeuraavana aamuna kasteen aikana oli heinätyö jo täydessä käynnissä\nJoutsenniemen sivulietteellä. Syvään kumartaen joka lyönnillä --\nviikatteissa oli lyhyet ja väärät varret -- miehet niittivät heinää ja\nnaiset haravoivat niitä luokoihin. Työn ilo näytti heimolla olevan\nyhteinen.\n\nMutta joen takana lappalainen kummeksuen katseli outoa työtä. --\nMitähän ne suomalaiset siellä kuukkivat? Taikojako tehnevät?\n\nLappalaisen valtasi tavaton uteliaisuus. Jos olisi ollut haapio\nlähellä, olisi hän saarien suojassa soutanut toiselle rannalle lähempää\nkatsomaan. Mutta mikäpä sen veneen varasi satunnaiselle metsästäjälle,\nkauas omilta mailta kulkeneelle, joka huvikseen oli tullut rannalle\nvirran yli kurkistelemaan vihollistensa puuhia. Hän ei osannut\najatellakaan, että suomalaiset sillä tavoin tekivät heinää. Lappalaiset\nvain taittelivat lehdeksiä lampailleen, nyhtivät ruohoa käsin ja\nkuivattivat auringon paisteessa. Eihän kivestä voinut tehdä viikatteita\nja eiväthän ne olisi heinää leikanneetkaan. Vaskea ja tinaa, joiden\nsekoituksesta tehtiin aseita, oli heillä perin vähän. Se ei riittänyt\nedes nuolien valmistamiseen, kun vaihtokauppa etelään oli melkein\nkokonaan loppunut; heille vihamielinen heimo oli turkiskaupalta tien\ntukkinut.\n\nOli toinenkin salaa katsellut kalevalaisten heinäntekoa. Akon-Jara oli\ntaas asettunut melkein päntiöksi Joutsenniemen lähistölle, mutta kylän\nväki ei hänestä ollut hajuakaan saanut. Hän ei uskaltanut enää varastaa\nlampaita eikä muitakaan eläimiä, jonkin linnun vain loukuista; hän oli\nelänyt pääasiallisesti kalalla. Paisteisina päivinä hän oli\nkeihästellyt haukia luhdilta, kokenut kalevalaisten katiskoita ja\nkeräillyt lintujen munia. Hämärissä hän usein oli hiipinyt aivan kylän\nreunaan ja kätkeytynyt pensaikkoon. Sieltä oli hauskaa katsella\nihmisten puuhia. Akon-Jaralle oli tullut ikävä ihmisiä. Kerran nuori\ntyttö, Paksujalan Vehka, käveli aivan pensaan vieritse. Akon-Jaran\nmieli teki ryöstää hänet vaimokseen ja viedä pesäänsä, mutta hän ei\nuskaltanut, kun ei ollut kankea lähellä, millä olisi tainnuttanut.\nMuutoin olisi parkunut ja hälyttänyt koko kylän väen.\n\nMutta Akon-Jaralla oli toinenkin syy kuin halu nähdä ihmisiä, joka\nsaattoi hänet seurailemaan kalevalaisten puuhia. Hän tahtoi hinnalla\nmillä hyvänsä saada samanlaisia kirkaskärkisiä nuolia, joilla Kuningas\nÄyräpää ja Tiera olivat häntä puuhun ampuneet. Silloin hän oli niistä\nkolme piilottanut turkkinsa laskoksiin ja pelastanut ne joutumasta\nlappalaisille, kun ne ottivat hänet vangiksi. Kun hän myöhemmin teki\nniistä itselleen kala- ja lintuatraimen, eivät kivi- eivätkä luukärkiset\nsen rinnalla olleet minkään veroisia. Se oli kerrassaan mainio ase. Ei\nsillä tarvinnut kuin vähän koskettaa kalan selkään, niin kiinni oli.\nKymmeniä suuria hauin venkaleita Akon-Jara oli kerinnyt sillä\nkeihästää, monta lohtakin nostaa. Kerran hän tuli heittäneeksi sen\nliian suuren hauin niskaan. Se tapahtui lähellä Joutsenniemen kylää.\nHyvin tarttui atrain senkin, miehenmittaisen votkaleen selkään, mutta\nse lähti uimaan virtaa alas niin nopeasti, ettei hän voinut seurata\nrannalla. Syvemmissä kohdissa oli atraimen varren latvakin kadonnut\nvedenpinnan alle. Se oli vahinko. Akon-Jara olisi antanut ennemmin\nvaikka ainoan turkkinsa kuin sen atraimen. Hän kuitenkin päätti korvata\nvahingon. Kun hän tiesi suomalaisilla olevan samaa \"kirkasta kiveä\"\nkuin nuolenkärjet olivat, asettui hän vakoilemaan heidän puuhiaan.\n\nNiin, Akon-Jara oli asettunut myöskin heinäntekoa tarkastelemaan. Hän\noli piilottautunut rytöpuun alle niityn lähelle ja seuraili sieltä\nheinäväen puuhia. Häntä huvitti, kun miehet löivät heinää \"käyrällä\nkepillä\" ja kun se lakosi laajalti heidän edestään. -- Kummallisia\nvehkeitä! Mistä aineesta lienevät? -- Mutta kun hän tarkemmin katseli,\nhän näki niiden omituisesti välähtelevän auringon paisteessa. Eivät ne\nainakaan puusta olleet. -- Jos ne ovat sitä \"kirkasta kiveä\", samaa\nkuin nuolenkärjet! Tämä kysymys häntä vaivasi koko päivän ja se,\nvievätkö heinämiehet kylään vehkeensä.\n\nEivät vieneet. Työnsä lopetettuaan pistivät miehet viikatteensa kuuseen\nja naiset haravansa pystyyn niitylle ja menivät pois.\n\nSilloin Akon-Jara ryömi esiin piilopaikastaan, juoksi kuusen luo ja\notti siitä viikatteet alas. Hänen ihmettelyllään ei ollut rajoja, kun\nhän katseli niitä. Aseet leikkasivat heinää melkein itsestään. Kun hän\npeukalolla hiukan siveli terää, tuli nahkaan haava. Kovaa, hirveän\nkovaa ainetta olivat ne \"käyrät keihäät\" ja aivan toisen väristä kiveä\nkuin nuolet, melkein samaa väriä, jota on teeren pyrstösulissa, mutta\nkirkkaampaa.\n\nAkon-Jara hotaisi terällä pensasta. Siitä katkesi monta oksaa kerralla.\nErakko riemuitsi kuin lapsi. Hänen silmänsä kiilsivät omituisesti, kun\nhän aavisteli, että \"uusi kivi\" tekee hänet entistä kykenevämmäksi\nhankkimaan ruokaa ja lämpöä ja taistelemaan vihollisiaan vastaan.\n\nHän keräsi kaikki kalevalaisten viikatteet olalleen ja lähti juoksemaan\nmultaharjupesää kohti. Viikatteen terät helisivät toisiaan vastaan\nhänen juostessaan. Se häntä vähän hermostutti, että ovatkohan ne\nnoiduttuja. Kerran jokin voima nykäisi ne olalta maahankin. Silloin\nerakko arveli, että takaa-ajajat ottivat kiinni, ja hän juoksi jonkin\nmatkaa eteenpäin. Mutta kun ei sen enempää kuulunut, palasi hän\ntakaisin paikalle ja huomasi viikatteiden tarttuneen puuhun. Hänen\nmielensä oli levoton, sillä hän tiesi, että suomalaiset tulisivat\nrankaisemaan ankarasti.\n\nMultaharjulla hän rupesi valmistelemaan viikatteista toisia aseita. Hän\nsai viikateraudan helposti poikki lyömällä sitä suurella kirveellä.\nKärkipuolesta hän suunnitteli keihästä, mutta kynsipuolesta\nnuolenkärkiä tai veitsenterää. Miten niistä mikin esine tehdään, siitä\nhän ei ollut selvillä, kun ei ollut milloinkaan nähnyt metallia\ntaottavan; sen sijaan hän kyllä oli ollut mukana kivi- ja luuaseiden\nteossa. Ja sitä taitoaan hän käytti rautaakin muovaillessaan.\n\nHänellä oli pesässään hiomakivi, tasainen laaka, jonka pinnalla hän\ntavallisesti teroitti nuolen ja keihään kärjet. Akon-Jaran mielestä oli\nihme, että se kulutti myöskin sitä uutta ainetta, jota hän alkoi kutsua\n\"viisasten kiveksi\". Hän hioi ja hioi. Hiki vieri päästä. Hän innostui\ntyöhönsä yhä enemmän, kun tummasta \"viisasten kivestä\" kirkastui niin\nloistava pinta, että aurinko kimalteli siinä kuin kastehelmi. Akon-Jara\nhioi ensin keihään kärjen teräväksi, sitten ruodon, jonka hän upotti\niskemällä varren päähän.\n\nPaljon työtä olisi häneltä vähentynyt, jos joku olisi neuvonut, että\nrauta on ensin tulessa kuumennettava ja pehmitettävä ja sitten kovalla\nesineellä taottava, minkä muotoiseksi halutaan. Mutta kaikki\nkeksinnöthän, yksinkertaisimmatkin, on pitänyt kalliisti ostaa.\n\n-- Mikä mainio ase! huudahti erakko, kun keihäs oli valmis. Sen terä\ntosin oli vähän käyrä, mutta se ei haitannut, kun molemmat sulat ja\nkärki olivat terävät.\n\nAkon-Jara riensi uutta asettaan kokeilemaan. Hän pistää tuhnutteli sitä\nmuurahaispesään, hiekkatöyryyn, välisti iski sen puuhun niin lujaan,\nettä oli vaikea saada sitä irti. Hän olisi iskenyt sen mihin eläimeen\nhyvänsä, joka olisi ollut ulottuvilla, koetellakseen asetta. Hänessä\nolivat pedon vaistot heränneet. Terävä, kirkas rauta häntä kiihdytti\nkuin punainen vaate härkää.\n\nVielä samana päivänä hän lähti metsästämään. Tuskin milloinkaan ennen\nhän oli niin hiihkeästi otuksia etsinyt. Hänen mielialansa oli kuin\npojan, jolle isä on antanut ensimmäisen pyssyn.\n\nKuinka hartaasti hän olisikaan toivonut metsässä tapaavansa karhun,\nhirven tai villihärän, mutta eihän riistaa koskaan silloin saa, kun\nsitä kovin kiihkeästi himoitsee, kun se taas toisinaan tulee eteen\naivan odottamatta. Suurriistan sijaan hän tapasi muutamasta lammikosta\nparven satohanhia. Hän hiipi alta tuulen aivan lammikon reunalle, ajoi\nlinnut suolle ja hyökkäsi jälkeen. Hän juoksi lintujen perässä kuin\nriivattu. Ja lähelle päästyään hän heitti puukapulan lintujen päiden\nyli. Ne luulivat haukan suhahtaneen ylitse ja painautuivat heinikkoon\npiiloon.\n\nSilloin erakon rautainen keihäs alkoi tiheään rusahdella lintujen\nruhojen läpi. Se oli teurastusta eikä metsästystä. Muutamassa hetkessä\nhän sai takan hanhia.\n\nPesälleen palattuaan erakko alkoi hioa nuolenkärkiä ja veitsiä.\nNiistäkin tuli käyttökelpoisia. Sen jälkeen Akon-Jara tunsi olevansa\nhyvin aseistettu; hänestä tuntui, että hän voisi taistella vaikka koko\nkalevan heimoa vastaan.\n\nAkon-Jara oli muutamissa viikoissa siirtynyt kivikaudesta rautakauteen,\nvaikka pronssikausikin muilla kesti toistatuhatta vuotta.\n\nKuningas oli kovin hämmästyksissään, kun hän seuraavana aamuna\nensimmäisenä saapui heinäniitylle eikä löytänytkään viikatteita. Ensin\nhän arveli, että Talla oli mennyt niitä jokirantaan hiomaan teräviksi,\nmutta sekin toivo petti, kun hän näki noidan toisten miesten mukana\ntulevan tyhjin käsin.\n\n-- Missä ovat viikatteet?\n\nMiehet seisoivat ensin mykkinä katsellen kuuseen. Pahat aavistukset\npyrkivät mieleen.\n\nKyseltiin kylästä. Kukaan ei niistä tiennyt mitään. Haikailtiin,\npäiviteltiin, kiukuteltiin ja syyteltiin toisiaan.\n\n-- Ne on varastettu, rohkeni Paksujalka sanoa.\n\n-- Minä hirtän suoliinsa varkaan! uhkaili Kuningas.\n\n-- Kuka on varas? kysyi joku.\n\n-- Se on Akon-Jaran työtä, epäili Kuningas. -- Voi, ettemme repineet\nvaikka kappaleina häntä puusta alas, kun hän oli miltei käsissämme.\nMillä nyt elätämme hevosemme, lehmät ja lampaat talven yli. Mitä\nseuraa, jos karjamme menetämme? Nälkä, kuolema siitä meille koituu.\nTärkeämpiä esineitä se heittiö ei olisi meiltä löytänyt kuin\nviikatteet.\n\n-- Voi se olla lappalaistenkin työtä, huomautti Kirvu.\n\n-- Mitä me tässä kiistelemme. Onhan meillä noita, joka tietää kaikki ja\njoka voi pakottaa varkaan tuomaan viemänsä tavarat takaisin. -- Talla,\nnyt näytä heimolle mahtisi. Ota ensin selvä, kuka on viikatteet vienyt\nja pakota ne tuomaan takaisin, puhui Tiera. Ja häneen yhtyivät toiset\nheimon miehet paitsi Talla, joka päivitteli, että häneltä\ntaikaesineiden joukosta puuttui valkean havukan varpaat.\n\nKovin levotonta oli elämä sinä iltana ja seuraavinakin päivinä\nJoutsenniemellä. Yleisesti jo neuvoteltiin, lähetettäisiinkö miehiä\npitkän matkan taa hakemaan Osmolta uusia viikatteita. Mutta tämä ei\noikein käynyt päinsä sen vuoksi, että kalevan heimolla ei ollut sopivia\nvaihtoesineitä ja myöskin siksi, että ennenkuin aseet sieltä saakka\ntulisivat, olisi heinäntekoaika ehkä jo lopussa.\n\nEi myöskään ollut tietoa, oliko Osmolla rautaa liikenemään.\n\nPitkäaikaisen tuumailun ja miettimisen jälkeen lähetettiin kaksi miestä\nJoutsenniemelle Osmon kylään viikatteita hankkimaan; jollei ollut\nrautaisia, niin piti ottaa pronssisia.\n\nRatsastaen miehet lähtivät.\n\n-- Toivottakaa Osmolle terveyttä puolestani ja sanokaa, että täällä\nolisi tilaa myöskin hänen heimolleen. Rautio pitäisi tuoda mukana,\nmuuten ei tule mitään elämästä erämaassa.\n\nKuningas Äyräpää lähetti toiset kaksi miestä vakoilemaan alajoelle\nlappalaisia.\n\n-- Jos saamelaiset ovat varastaneet viikatteet, eivät ne malta olla\nkoettelematta niitä rantaniityillä, luuli Kuningas.\n\nNämä puuhat osoittivat Kuninkaan epäilevän Talla-ukon noitataitoa.\nSe suretti ukkoa, joka todenteolla tahtoi tehdä työtä heimon\nmenestykseksi. Hän koetti langeta loveen, että henki harmaana perhosena\ntai yölepakkona olisi liidellyt hetkeksi pois ruumiista ja ottanut\nselvän varkaasta. Mutta turhaan ukko itseään koko heimon edessä\nkiihoitti. Hän ei pyörtynyt millään, ja tiedot jäivät saamatta.\n\nVielä toinenkin suru kohtasi vanhaa tietäjää näihin aikoihin. Eräänä\npäivänä, kun hän oli ongella joen rannalla, yölepakko istuutui hänen\npäähänsä ja tarttui kynsistään ja siivistään hänen tuuheaan, takkuiseen\ntukkaansa. Talla ei tietänyt, mikä elävä takaapäin hänen päähänsä\ntarttui ja siksi hän pyyhkäisi hiuksiaan kädellään. Yölepakko putosi\nsilloin virtaan, joka kuljetti sen pois hänen näkyvistään.\n\nUkko sitä kovin säikähti. Se ei merkinnyt hyvää, sillä \"musta yölintu\"\noli hänen mielestään jonkun läheisen kuolleen omaisen sielu, joka muka\nkävi häntä varoittamassa lähestyvästä vaarasta.\n\n\n\n\nKUTSUMATTOMIA VIERAITA.\n\n\nNäinä rauhattomina aikoina, jolloin suomensukuisten heimojen yhteys oli\njo sangen hatara ja jolloin kukin niistä sai huolehtia omasta\nturvallisuudestaan, oli tärkeää, että kylät olivat mahdollisimman\nturvallisessa paikassa ja helposti puolustettavissa. Useimmiten\nrakennettiin ne kannaksille, niemiin tai saariin. Sitä turvallisempi\noli niissä asua, kuta jyrkemmät olivat esim. joen, niemen tai saaren\nrannat, kuta vaikeampi oli veden puolelta niihin pääsy. Usein\nvarustettiin kannas vallihaudoillakin, niin että kylä oli kuin pieni\nlinnoitus.\n\nJoutsenniemi oli syntynyt siten, että Laatokan veden alkaessa purkautua\nNevan kautta korkeahko hiekkakunnas oli jäänyt niemenä pistämään\njokeen, mutta sen rantatörmät eivät kuitenkaan estäneet vihollisen\nmaihin nousua, jos se veden puolelta veneillä sinne saapui. Sen sijaan\nniemen kannas oli kapea, joten maaltapäin lähestyvää vihollista voi\nvähäisinkin voimin vastustaa.\n\nKuningas Äyräpää oli alkujaan valinnut tämän paikan vain tilapäistä\nkesäkylää varten. Mutta kun se näytti verraten edulliselta, eikä\nparempaa paikkaa ollut lähistöllä saatavissa, rakennettiin\nJoutsenniemelle heimon pysyväinen kylä.\n\nKuningas oli varovainen heimon päämies. Hän oli vanhassakin\nasuinpaikassa nähnyt, ettei erämaan näennäiseen rauhaan ole luottamista\nja että näinä kansojen liikehtimisen aikoina vihamielinen vierasheimo\nvoi ilmautua mistä päin tahansa, todennäköisimmin kuitenkin etelästä\ntai idästä, öillä vartioivat kylää vartijat ja tavallisesti hän itsekin\noli myöhään jalkeilla.\n\nUsein hän tarkasteli niemen rantoja, kantoiko vesi niille Laatokalta\npäin mitään merkkejä ihmisistä.\n\nKevätkesästä hän ei huomannut mitään, mutta syksympänä öiden pimetessä\nhän löysi rannoilta puoleksi palaneita kekäleitä ja hiiliä,\ntuulastajain rovion tähteitä. Laatokan puolella siis täytyi asua\nihmisiä. Olivatko ne ennen mainittuja \"koirankuonolaisia\" vai muita,\nsiitä hänellä ei ollut mitään tietoa.\n\nTämän jälkeen hän käski vielä tarkemmin vartioida kylää.\n\nNäihin aikoihin kalevalaiset odottivat myöskin oikeita vieraita, Osmon\nheimon miehiä, jotka olivat heinänteon jälkeen aikoneet tulla Nevalle\nkutulohta tuulastamaan yhdessä Äyräpään miesten kanssa. He olivat myös\naikoneet tuoda rautasepän tullessaan, jonkun niin kätevän miehen, joka\ntaitaa atraimet korjata ja nuolenkärkiä takoa. Ihmeteltiin, miksi\nmiehet eivät jo tule. Uutisiakin olisi jo mielellään kuultu muusta\nmaailmasta. Olisi Kuningaskin halunnut kuulla, hyökkääkö se suuri kansa\nvielä siellä etelässä, jonka edessä pienemmät pakenevat, käyvätkö\netelän kauppiaat sinä kesänä metallilla turkiksia vaihtamassa ja\naikovatko Osmon ja Ontron heimot todenteolla seuraavana keväänä muuttaa\nSaamein maahan. Mutta hartaimmin odotettiin heimon lähettejä.\nViikatteita olisi kylässä tarvittu kipeästi, sillä heiniä oli saatu\nvain vähän kootuksi ja syyspuoli oli jo käsissä.\n\nNaisväki siitä usein muistutti miehille, heimon päälliköllekin. -- Tänä\nsyksynä täytyy tappaa puolet lehmistä, kun ei saada tarpeeksi rehua,\nhuomautti kerran Tieran vaimo.\n\n-- Kaikki sen kirotun Akon-Jaran syytä. Ei uskoisi, että yksi mies voi\ntehdä koko heimolle niin paljon häiriötä. Mutta kyllä me nämä metsät\npuhdistamme, kun Osmon miehet tulevat. -- Jollei ehditä saada heiniä\ntarpeeksi, kerätään jäkäliä lisäksi syksyllä.\n\n-- Tuskinpa tulevat tänne, ylemmäksi Laatokan puolelle ovat ehkä jo\ntulleet, kun tuulaspuiden kekäleitä vedessä kelluu.\n\n-- Kenenkä lienevät, eivät ainakaan suomalaisten, sen olen nähnyt\nkirveen jäljistä.\n\nSaatuaan aseisiinsa \"viisasten kivestä\" tehdyt terät Akon-Jara tunsi\nolevansa todellinen erämaiden valtias. Pahimmatkaan metsän pedot eivät\nvoineet häntä kukistaa ja suomalaistenkin kanssa taistellessaan hän\ntiesi olevansa aseiden puolesta tasavertainen. Rauta-aseet ikäänkuin\nterästivät hänen omaakin tahtoaan; ne vaativat häntä taisteluun kaikkia\nvastaan, jotka hänen ja hänen heimolaistensa olemassaoloa uhkasivat.\nKerran oli karhu suon rämeellä yrittänyt hänen päällensä peuran\nhaaskalta ja noussut takakäpälilleen aikoen juuri hyökätä, mutta hän\noli käyrän keihäänsä upottanut vartta myöten pedon rintaan, painanut\nvarren pään mahaan ja pidellyt metsän kuningasta kuin silakkaa\npaistinvartaassa; siihen oli karhu kellistynyt. Oli sitten lihaa\nerakolla ollut moneksi viikoksi, oli lämmin nahkakin levittää pesän\nlattialle vuoteeksi. Toisen kerran hän oli rautakärkisellä nuolella\nampunut metsäkauriin melko kaukaa. Läpi oli suhahtanut ase.\nKivikärkinen nuoli ei milloinkaan uponnut niin syvälle. Uusien aseiden\nkaatamaa saalista kasaantui varastoon liiaksikin, vanhimmat pyrkivät jo\npilaantumaan ja toukittumaan, kun ei ollut suolaakaan niihin ripotella.\n\n-- Kenelle minä niitä kaadan, kun ei ole vaimoakaan? kysyi kerran\nAkon-Jara itseltään, istuutuessaan maakuoppansa eteen ja irroittaessaan\nmetsähärän vasikan viileyksestään. -- Kenelle, kun ainoa lapsenikin\nkatosi.\n\nErakko keräsi taas, kuten monesti ennenkin, \"viisasten kivestä\" tehdyt\naseet eteensä ja katseli niitä, kutakin erikseen kuin lapsi rakkaita\nleikkikalujaan. Keihään terään oli ilmaantunut punaista ainetta.\n\n-- \"Viisasten kivi\" vaatii verta. Näkeehän sen. Itsestäänkin sitä\ntihkuu. \"Viisasten kivi\" muuttuu itse vereksi (ruosteeksi), ellei sitä\nkäytetä.\n\n-- Enhän minä kerkiä kaikkia käyttämään yht'aikaa, kun näitä on näin\nmonta.\n\nJa erakko asetteli keihäät rinnakkain, niiden viereen puukot ja nuolet\nomaan riviinsä ja luki ne sormillaan. Paljonhan niitä oli? Akon-Jaran\nsilmät kiilsivät, kun hän nousi seisaalleen, rinta pullistui ja käsi\ntempaisi keihään. -- Minä olen rikas mies. Minä olen erämaiden valtias.\nNäillä aseilla pitää minun saada myös ihmiset minua tottelemaan,\nheimoni kootuksi, vihollinen lyödyksi. Minä lähden etsimään hajonnutta\nheimoani. Jos sen saan kokoon, hyökkään ensin Kuninkaan heimon kimppuun\nkuin karhu peuran. Aseet vaativat aina tappelemaan, muutoin ne itse\nmuuttuvat vereksi.\n\nSeuraavana päivänä Akon-Jara käveli joen rantaa Joutsenniemen\nyläpuolella, ei kuitenkaan niin lähellä, että joelle olisi näkynyt.\nHänellä oli koko asevarasto mukanaan. Välistä hän kätkeytyi jonkin\npensaan sisään niityn reunalle. -- Ta, ta -- ta, ta -- a, a, kuului\npensaasta. Ja sen jälkeen oli aina pitkä tauko, jolloin hän tarkkaan\nkuunteli.\n\nPitkälti hän kulki, ennenkuin alkoi kuulua vastauksia: kurkien \"kruu'u,\nkruu'u\"-huutoja tai koppelon kotkottamista taikka pyyn vienoa\nvihellystä, aina sen mukaan, kuinka kaukana vastaaja oli. Se oli\nerämaan ihmisten merkkikieltä, \"koirankuonolaisten\" tunnussanoja,\njoiden avulla he, kaikkien vihaamat, olivat yhteydessä keskenään tai\nvaroittelivatkin vaaran lähestyessä tulematta itse paljastetuiksi.\nSiten Akon-Jara muutamien päivien kuluessa löysi useita yksinäisiä\nmiehiä, perhekuntia, vieläpä kylänkin, jonka asumukset olivat joen\nhiekkatörmään kaivetut. Kaikki ne olivat hänen kansaansa, halveksittuja\n\"koirankuonolaisia\", jotka käyttivät vielä yleisesti kiviaseita.\nKaikille hän näytteli ensin aseitaan ja kehui sitten urotöitään.\n\nJa villit ihastuivat rautaan, \"viisasten kiveen\", joka lävisti kaikki,\nleikkasi kaikki ja itki verta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö on tyyni ja leppoinen. Pohjoisella taivaanrannalla näkyy vielä illan\nriutuvaa ruskoa. Puhkaisematon pimeys peittää jo Joutsenniemen\nympäristötkin; joen hiekkatörmä ja kotien uudet tuohikatot vain\nheikosti häämöittävät, kun Talla majansa edessä yksin seisoo ja\nkuulostelee.\n\nKylässä on jo hiljaista. Kolipään kodassa vain lapsi yrittelee itkeä,\nja sorsaemo kannaksen kaarteessa pojilleen äännähtelee. Talla panee\nmerkille, että äänessä on tavallinen, tyynnyttävä sävy.\n\nTalla-ukko painuu kotaansa ja kellahtaa taljalleen. Uni ei tahdo tulla\nvanhan miehen silmään, kun ne noitahuolet painavat. -- Tietäähän sen!\nHeimo on antanut hänelle liian vaikean tehtävän, hänen pitäisi tietää\nkaikki ennakolta.\n\nMutta miksi urahtaa päällikön koira kodan edessä? Miksi vikla niemen\nkärjessä vihaisesti tokaisee muutamia kertoja \"tui tui, tui --\ntui\"-huutonsa.\n\n-- Ei tainnut merkitä mitään.\n\nUkko hymähtää, kun viklakin kerran valehtelee. Tavallisesti sen\nhälytyshuuto on totta.\n\nSilloin rähähtää useampia koiria yht'aikaa, mutta kun ne kuulevat\njoelta kuikan huutoa matkivan äänen, niin ne häntä koipien väliin\npainettuna hiipivät piiloon.\n\nTalla vuoteellaan ihmettelee koirien käyttäytymistä, kun ne niin\nlyhyeen lopettivat aivan kuin jotakin tuttavaa erehdyksessä\nhaukkuessaan.\n\nKoirat näet kuulivat, että hän on kulussa, se kähnäilijä,\npensaikkoeläjä, joka kielen sitoo niin, että ei voi päivään haukkua --\nmillä sitonee -- vaikka ei ollenkaan koske.\n\nKukaan ei huomaa hiljaista liikettä joella, eivät muut kuin lumotut\nkoirat, mutta niiden leuat ovat jo jäykät. Useita mustia rykelmiä\nkantaa virta Joutsennientä kohti, kelohongista tehtyjä lauttoja,\njoilla seisoo aseistettuja miehiä. Talla tuntisi jo kaukaa ne\n\"koirankuonolaisiksi\", jos olisi päivä ja hän olisi rannalla, tuntisi\nmyöskin Akon-Jaran ensimmäisellä lautalla.\n\nNe lähestyivät kuin aaveet, kuin manalan lautturien alukset. Jo\nsihahtaa santa ensimmäisen kokan edessä, kohta ovat toisetkin kiinni\nniemen kärjessä.\n\nTuskin olisi pimeässä Tallankaan tarkka silmä erottanut tummia miehiä,\njotka joen törmän hiekkavierua kiipesivät ylös, ellei kuun sirppi\nnousisi metsän takaa. Tuskin olisi kylän väestä jäänyt sinä yönä nimen\nkantajaa, ellei muutaman \"kuonolaisen\" jalka irroittaisi törmästä\nkiveä, joka kalisten vierii alas ja jonka liikkeen noita selvään kuulee\nvuoteellaan ja menee siitä ottamaan selvää.\n\nHiukan liian myöhään törähtää Tallan hälytystorvi. Kuningas on aseineen\nensimmäisenä ulkona, sitten työntyy toisia ovien täydeltä. Naiset ja\nlapset vain kyyristäytyivät loukkoon, Ukkoa, ylijumalaa avukseen\nhuutaen, itkien ja vaikeroiden.\n\nTeräksinen keihäs kuun valossa välähtää, kun Akon-Jara sen iskee\ntakaapäin vartta myöten Talla-ukon selkään.\n\nVain yhden sanan ehtii ukko kuiskata kuollessaan: -- Kostakaa!\n\nMutta samassa välähtää myös Kuninkaan pronssiteräinen väkipuukko ja\niskeytyy erakon lapaan. Ähkien hän vaipuu uhrinsa päälle. Kirvu silloin\nsysäisi keihäänsä heittiöön, mutta Kuningas kieltää: -- Älä pistä!\nMinulla on asiaa hänelle!\n\nTaistelun rytäkkä levisi pian koko kylään. Vimmatusti \"kuonolaiset\"\niskivät uusilla aseillaan, joiden he uskoivat tuottavan heille voiton,\nmutta kalevalaisten keihäs- ja miekkamiehet iskivät ja hakkasivat,\nväistelivät ja rynnistivät eteenpäin sellaisella taidolla ja voimaila,\nettä vihollinen kaatui tai perääntyi. Viimeiset taistelivat joen\näyräällä, mutta ne viskattiin jokeen. Vain muutamia heistä pelastui\nlautalle ja pääsi pakenemaan.\n\nNäin oli Akon-Jaran tyhmästi suunniteltu hyökkäys täydellisesti\nepäonnistunut. Hän oli liiaksi luottanut rautaan.\n\nJoutsenniemen kylässä sytytettiin nuotiot keskiyöllä. Vaimot\nkerääntyivät itkemään kaatuneen noidan ympärille ja kiittelivät hänen\nvalppauttaan, kun hän oli pelastanut heimon. Mutta joku nuori mies\nkuului sanovan: -- Hänen olisi pitänyt jo edeltäpäin tietää tämä, kun\noli noita.\n\nPahasti haavoittunut Akon-Jara kannettiin Kuninkaan kodan eteen\nvahvasti sidottuna, ja paaluun kytkettynä hän sai jäädä odottamaan\npäivän nousua.\n\n\n\n\nPEIJAAT JOUTSENNIEMELLÄ.\n\n\nJoutsenniemellä vietettiin surujuhlaa, peijaisia. Heimon kunnianarvoisa\nnoita piti evästää henkien maille, niinkuin vanha, heimon hyvä tapa\nvaati.\n\nKuningas oli antanut monta päivää valmistella näitä pitoja, vaikka\nolikin kiirein heinäaika. Metsästäjät ja kalamiehet etsivät riistaa\nkukin omalta taholtaan. Ja niin hyvin Tapio ja Mielikki kuin Ahti ja\nVeenemäntäkin olivat heille suosiollisia. Riistaa tuli runsaasti.\nKokonainen metsähärkä, jonka pyyntimiehet olivat suohon ajaneet ja\nsiihen teurastaneet, paistettiin nuotiolla. Parhaita lohia keitettiin\nsuurissa savipadoissa, niin että makea tuoksu täytti ilman.\n\nNaiset olivat ohrista valmistaneet olutta, ja haarikka jo kierteli\nmiesten parvessa. Vainajan muistoksi juotiin ja hänen hyviä\nominaisuuksiaan ja tekojaan kehuttiin. Heimon mielestä hän oli\nsuurmies, jonka paikkaa oli vaikea täyttää. Hän oli antanut henkensä\nheimon edestä.\n\nNaisväki vielä juhlavalmistuksia viimeisteli, kun vahti niemen\nkannaksella puhalsi hälytysmerkin:\n\n-- Vihollisia tulee!\n\nPian olivat taistelukelpoiset miehet varustuksilla. Mutta suuri oli\nheidän hämmästyksensä, kun he vihollisten sijasta kuulivat Osmon\nhuutavan:\n\n-- Terve kylään!\n\n-- Terve tervehdyttäjälle! Kauan jo olemme teitä odottaneet.\n\nOsmo, Väkiparja ja Karo sekä kymmenen muuta miestä tuli taluttaen\nhevosia, joilla oli raskaat kantamukset kaikenlaista muuttotavaraa.\nKuningas vei vieraat kunniapaikoille nuotion lähelle.\n\n-- Teillä on täällä hyvä elää, kun kokonaisia härkiä paistatte. Meillä\nei ollut.\n\n-- Viha ja vaino täälläkin vallitsevat, korpi ja viholliset ovat\ntäälläkin vastassamme.\n\n-- Vainajalle tässä viimeistä matkaa valmistelemme.\n\nJa molemmin puolin siinä kerrottiin kuulumiset. Ne eivät olleet\nilahduttavia. Osmolla oli vielä kummempia kuulumisia.\n\n-- Suuri viholliskansa vyöryy päivänpuolelta maailmaa sukulaisheimojen\nasuinmaille. Siellä taistellaan tulisesti, mutta turha on\nmoninkertaista ylivoimaa vastustaa. Monta sukulaisheimoa on jo lyöty\nhajalle; ne ovat yksinäisinä perheinä levinneet metsiin. Toiset taas\nvaltavin joukoin vaeltavat auringonlaskun maata kohti. Peipsenjärvelle\npatoutui niin paljon kansaa, että minä päätin johtaa heimoni pois\njaloista tänne Saameinmaahan, josta olette meille paljon kertoneet.\nPääjoukkomme tulee vasta huomenna tänne.\n\n-- Kaunis ja riistakas näyttää olevan Saameinmaa. Onhan täällä tilaa\nkahdelle, jollei kolmellekin heimohaaralle, kun vain sopua on, kun\nlappalaiset ajetaan tieltä pois. \"Koirankuonolaiset\" on jo taas lyöty,\nmutta kovin sitkeähenkinen on se heimo.\n\n-- Tuolla minun kotani takana makaa sidottuna ja haavoitettuna\nAkon-Jara, ilmoitti Kuningas.\n\n-- Sinä olet hänestä paljon kertonut. Käykäämme häntä katsomaan.\n\nOsmon miehet menivät häntä heti katsomaan.\n\nHavujen päällä oli likainen nahkakasa. Mutta tarkemmin katsottuna\nerotti siinä ihmisen raajat ja pään. Vieraiden lähestyessä Akon-Jara\nnousi istumaan. Hänen silmänsä hehkuivat vihaa kuin villipedolla, josta\npäättäen hänen tahtonsa ei ollut talttunut, kiukkunsa suomalaisia\nkohtaan laimennut.\n\n-- Miksi et häntä lähetä jo pahojen henkien maailmaan? kysyi Osmo\nKuninkaalta.\n\n-- Minä tarvitsen vielä häntä.\n\n-- Mihin?\n\n-- Hän sanoo tuntevansa ne saamelaiset, jotka ryöstivät Muolan. Minä\nkuljetan hänet saamelaisten kylään, hänen on siellä osoitettava ne\nmiehet, jotka sitten pakotamme opastamaan talvikylään. Vain täten\nvoimme pelastaa Muola-raukan, joka nyt on orjana.\n\nSuunnitelma oli Osmonkin mielestä hyvä. Siinä hän huomasi myös syyn,\njonka nojalla he voisivat kurittaa saamelaisia.\n\nTallan hautaustoimitus siirrettiin seuraavaan päivään, että kaikki\nOsmon väki ehtisi juhlaan, josta piti samalla tulla koko heimoa\nyhdistävä merkkipäivä.\n\nSuomen kansalla, joka vielä siihen aikaan eli pakanuuden pimeydessä,\noli kuitenkin jonkinmoinen käsitys elämästä kuoleman jälkeen.\n\nMiehistä tuntui tärkeältä, että vainaja kuoleman jälkeenkin pysyy\nheille suosiollisena, varsinkin, kun uusi vaihe kalevalaisten elämässä\noli juuri alkava, kun kaksi heimohaaraa päätti yhdessä käydä pala\npalalta uutta maata valloittamaan.\n\nNäissäkin merkeissä pidettiin Tallan peijaiset: syötiin kovasti,\nkertoiltiin, laulettiin muistorunoja ja suunniteltiin tulevaa elämää.\n\nKuningas Äyräpää muisti liian kovasanaisesti moittineensa vainajan\nnoitataitoa. Hän sen tähden pyyteli kuolleelta anteeksi sanoen:\n\n    \"Anna anteeksi minulle,\n    älä vihastu minulle,\n    jos olen sinulle sanonut\n    pahoja sanoja!\"\n\nSaman anteeksipyynnön tekivät toisetkin vuoron perään. Kukaan ei\nkuolleesta puhunut pahaa sanaa. Pelättiin hänen siitä suuttuvan ja\nkostavan.\n\nEikä Talla-noidasta voinut mitään pahaa sanoakaan. Hän oli tarkoittanut\nheimon parasta, taistellut sen puolesta urhoollisesti ja kaatunut. Se,\nettei hän voinut salattuja asioita selittää, ei ollut hänen syynsä.\nIhminen ei tiedä kaikkea eikä voi selittää kaikkea, vaikka heimo olisi\nsitä noidaltaan toivonut.\n\nKovin itkivät naiset kaatunutta tietäjäänsä peijaistilaisuudessa.\nTallan leski maassa kierien hiljaa nyyhkytti. Kukaan ei uskaltanut\nkovin ulista, sillä melu voisi muka vainajan sielun pakottaa palaamaan\ntakaisin.\n\nKun kalevalaisillakin oli se käsitys, että kuolleet toisessa elämässä\njatkavat samanlaista toimintaa kuin eläessään, rakentavat taloja,\nperkaavat peltoja, metsästävät, kalastavat ja hoitavat karjaa sekä\nsyövät ja juovat niinkuin tässä elämässä, pantiin Tallan mukaan hautaan\nleipää, lihaa, kalaa, juustoa, voita sekä aseiksi keihäs, jousi, nuoli,\nkirves ja veitsi sekä noitarumpu kalikoineen.\n\nUkko lienee ollut tyytyväinen hautaustoimitukseen, koska häntä ei sen\nkoommin nähty.\n\n\n\n\nAKON-JARA UUDESTAAN KARKUTIELLÄ.\n\n\nVähän ennen Tallan hautajaisia oli Kuningas yksin kuulustellut\nAkon-Jaraa Muolan ryöstöä koskevassa asiassa. Hän kaivoi\nnahkakukkarostaan kauniin, meripihkasta tehdyn helmen, sen, jonka hän\nerakon varastoista oli saanut pelastetuksi, kun ne joutuivat\nlappalaisten käsiin, ja näytti sitä kämmenellänsä kysyen:\n\n-- Mistä Akon-Jara sai tämän helmen?\n\n-- Nainen vi-viskasi ma-maahan, kun sa-saame vei. Mi-minä otin maasta.\n\n-- Missä se tapahtui?\n\n-- Tu-tuolla.\n\nErakko viittasi kädellään joen rantaa kohti.\n\n-- Taisteliko nainen vastaan?\n\n-- Vaimo i-itki, hu-huusi, re-repi, he-heitti ta-tavarat.\n\nAkon-Jara otti kaulastaan lepänkuorilla punertavaksi värjätyn\nvillanauhan. Kuningas tunsi sen Muolan nauhaksi, joka oli ollut hänen\npäähineessään.\n\n-- Valehtelet, konna, itse olet hänet ryöstänyt!\n\n-- Ei Akon-Jara, sa-saamelainen vei.\n\nKuningas ei uskonut Akon-Jaran vakuutuksia. Hänellä muka oli liian\npaljon maasta poimittuja Muolan tavaroita. Kuninkaan mielestä ne\npäinvastoin puhuivat sen otaksuman puolesta, että ryöstäjä oli metsien\nerakko. Lappalaiset eivät olleet hänen tietämänsä mukaan vieneet\nkyliinsä pitkiin aikoihin naisväkeä, vaikka ne miehiä vainosivatkin.\nParemman selvyyden saamiseksi hän päätti kidutusta käyttäen pakottaa\nerakon tunnustamaan, miten asia todellisuudessa oli, mutta vasta\npeijaisten päätyttyä. Sen tähden hän jätti kuulustelun sillä kertaa\nsikseen ja meni miesten joukkoon.\n\nHeimon naisten joukossa oli kaunismuotoinen nuori orjatyttö, nimeltään\nHely. Hänellä oli melkein pronssinvärinen iho, tummat säihkyvät silmät\nja pitkä musta tukka. Kukaan ei tietänyt, mitä kansaa hän oli ja ketkä\nolivat hänen vanhempansa. Hänen ollessaan pieni tyttö monta,\nmonta vuotta sitten oli Kuningas hänet löytänyt Nevan rannalta\nkalastusmatkalla ollessaan. Hän oli silloin ollut laiha, risainen ja\nlikainen ja niin nälissään, että oli simpukoita rannalta ruuakseen\nkeräillyt. Kun kuningas ja Muola, joka myös oli sinä kesänä\nkesäkalastuksessa mukana, olivat antaneet tytölle ruokaa, oli hän\nturvautunut auttajiinsa. Ja siitä saakka hän oli orjatyttönä elänyt\nheimossa, kasvanut täydeksi ensin keveämpiä sitten raskaampia orjan\ntöitä toimitellen.\n\nHely kulki useaan kertaan Akon-Jaran sivu. Hän katseli aina hyvin\npitkään haavoittunutta kuin jotakin hyvin vanhaa tuttua, jonka nimeä ei\nmuista. Hämärät muistokuvat varhaisemmilta lapsuuden ajoilta ajoivat\ntoisiaan takaa hänen mielikuvituksessaan, yhtymättä kuitenkaan\nvalaisevaksi, selväksi muistojen sarjaksi.\n\nSivukulkiessaan hän antoi ukolle aina jotakin ruokaa: milloin paistetun\nkalan, milloin lihakimpaleen. Hän ei itsekään tietänyt, mistä hänen\nmielenkiintonsa ja hyvyytensä erakkoa kohtaan johtui, kun muut naiset\nhäntä potkivat sivu kulkiessaan.\n\nErakko huomasi myös hänen hyvyytensä ja näki, että tyttö sai kylässä\nliian raskaita töitä suoritella. Hänestäkin oli tytössä jotakin\ntutunomaista. Kun Hely taas kerran kulki sivu, Akon-Jara kaivoi taas\nnahkavaatteiden poimuja ja otti sieltä esille kiiltävän, ympyriäisen\nesineen ja antoi sen tytölle. Se oli reiällä varustettu kultaraha.\nTyttö hypisteli sitä hyväillen ja ihmetellen sen kiiltävän keltaista\nväriä, sen muotoa ja painoa. Se oli paljon raskaampi kuin muut kivet.\nErakko piirsi etusormella kaulansa ympäri, josta tyttö ymmärsi, että\nesine oli kaulakoriste. Hänen silmänsä loistivat, kun hän tiesi, ettei\nkenelläkään muulla ollut sellaista koristetta. Vanki kaivoi sitten\nkätköistään toisenvärisen rahan, paljon vaaleamman, ja antoi senkin\ntytölle.\n\n-- Mistä Akon-Jara sai koreata kiveä, kysyi tyttö, joka alkoi haluta\nniitä yhä enemmän.\n\n-- Ei muista. Paljon aikaa...\n\nEikä hän muistakaan enää tarkoin. Luultavasti hän oli ne saanut paljon\nidempänä, suuren veden (Laatokan) takana ennen asuessaan. Ne nähtävästi\nolivat kauppiaiden mukana tulleet Uralilta päin, sillä sieltäkin päin\noli ennen tuotu tavaroita pohjoisille kansoille, vaikka se yhteys\njoskus katkesikin.\n\nAkon-Jara otti taas uuden, edellisiä suuremman kultaisen koristeen ja\nnäytteli sitä kädessään.\n\n-- Tämän annan, jos päästät kädet irti.\n\nTyttö katseli epäillen ympärilleen.\n\n-- En voi. Se on paha.\n\nErakko luuli tytön moittivan häntä pahaksi, vaikka tämä tarkoitti, että\nvangin irti päästäminen olisi pahatyö.\n\n-- Ei Akon-Jara paha. Tästä saat ison kauniin kiven, jos päästät.\n\nSilloin tyttö havahtui kuin unesta, hänen muistissaan valkeni kappale\nmenneisyyttä, synkkä lapsuus maakuopassa ja se suhde, että mies, joka\nhaavoittuneena makasi hänen edessään, oli hänen isänsä.\n\nTyttö oli huudahtamaisillaan: isä, mutta muisti silloin, mitä siitä\nseuraisi, jos heimon nuoret saisivat tietää, että hän oli Akon-Jaran\ntytär; nehän pilkkaisivat häntä yhtenään, ilmankin valtaemäntä\nlaiskaksi moitti ja syyttömästi soimasi. Onneksi ei Akon-Jara tuntenut\nhäntä.\n\n-- Minä vapautan sinut muutoinkin, tiedän, että olet aivan syytön\nMuolan katoamiseen, jonka vuoksi sinua enimmän vainotaan. Toinen on\nsiihen enemmän syypää.\n\nJa kun ketään ei ollut näkemässä, päästi tyttö nopeasti hihnat erakon\nranteista.\n\n-- Ota nämä, sanoi erakko, puistaessaan tytölle kouraan useita rahoja.\n\n-- En tarvitse palkkaa, mutta otan ne muuten muistoksi.\n\nJa orjatyttö näki rinteeltä, kun Akon-Jara ryömi veteen, sukelsi ja\nantoi sitten virran kannattaa tiheän pajupensaan taa, joka kasvoi aivan\njoen äyräällä. Sen koommin pakenevaa ei näkynyt.\n\nKarkaaminen tapahtui hautaustoimituksen aikana, jolloin kukaan ei\nmuistanut kiinnittää huomiota vankiin. Kukaan ei sitäpaitsi osannut\naavistaakaan, että niin pahoin selkään haavoittunut mies voisi karata.\n\nPeijaisten päätyttyä Kuningas valmistautui uudelleen vankia\nkuulustelemaan. Hän haki varastoistaan naskalin, poltinraudan ja\npihdit, joilla hän aikoi kiduttaa vankia, ellei tämä muutoin tunnusta.\nHäntä kiihdytti edellisenä yönä näkemänsä unikin, jossa hänelle muka\nilmoitettiin, että Akon-Jara yksin oli syyllinen.\n\nKuningas oli seisovinaan jyrkän hiekkamäen rinteellä, josta meni reikä\nmaan sisään, samoin kuin Akon-Jaran pesään. Pesästä kuului naisen\nrukoilevaa ja valittavaa ääntä. Tarkemmin kuunnellessaan hän kuuli\nsiellä Muolan valittelevan. -- Tuleekohan Kuningas koskaan, löytääkö\nhän koskaan minua maan alle teljettyä. Tule Kuningas Äyräpää, kun\nvaimosi rukoilee! -- Ja sitten hän näki erakon pörröisen pään pistävän\naukosta esiin. Hiki oli valunut Kuninkaan otsalta, kun hän oli siitä\nunesta herännyt.\n\nKova hälinä syntyi kylässä, kun Kuningas huomasi, että vanki oli\nkarannut. Ensin etsittiin kylä, sitten lähin ympäristö, vieläpä koirain\navulla koetettiin jälkiä seurata, mutta miestä ei löydetty. Merkit\nviittasivat siihen, että joku oli Akon-Jaralla ollut apuna, mutta kuka,\nsiitä ei ollut aavistustakaan. Kun orjatyttö ei vielä ollut kenellekään\nnäytellyt koristeitaan, ei niidenkään avulla päästy auttajan jäljille.\n\nJyviä jauhettaessa sattui tapaus, vähäpätöinen sinänsä, mutta\nseurauksiltaan suuri. Orjatyttö ei ollut uskaltanut kenellekään näyttää\nAkon-Jaralta saamiaan rahoja, (kiiltäviä koruja), vaan oli pujottanut\nne rihmaan, kietonut sen kaulaansa ja kätkenyt rahat liiviensä alle.\nJauhinkiviä pyöritettäessä pulpahtivat korut esille, kiiltelivät ja\nkiihoittivat toisia tyttäriä. Hely säikähti, kun vanhempiakin vaimoja\nsattui olemaan mukana työssä.\n\n-- Mistä Helyllä, orjatytöllä, on \"kiiltävät kivet\" kaulallaan kuin\nvaltaemännällä, huomautti Paksujalan Kukka.\n\n-- Saapihan orjallakin olla jotakin omaa.\n\n-- Olet tainnut saada Akon-Jaralta.\n\nHely ei puhunut mitään, työnsi vain pahennusta herättäneet korut\nnahkaisen liivinsä alle.\n\nKuin kulovalkea levisi kylässä tieto, että orjatytöllä on \"kiiltäviä\nkiviä\", jotka ovat koruiksi taotut. Eräs tytöistä oli tietävinään, että\nkaulakoristeen on päällikön poika lahjoittanut ja että orjatytöstä\nvielä tehdään valtaemäntä, mutta joku sanoi nähneensä Helyn puhelevan\nAkon-Jaran kanssa ja luuli rahojen olevan siltä taholta. Tieto tuli\nKuninkaan korviin. Ja kun se tuntui hänestä erittäin tärkeältä, hän\njätti asian \"kahdentoistakiven\" neuvoston ratkaistavaksi.\n\nAlustavasti Kuningas kuitenkin tutki orjatytön ihmeellistä koristetta\nvaatien sitä häneltä nähtäväksi. Rahat kulkivat sitten kädestä käteen.\nNiiden kiilto, muoto ja kummallinen kirjonta herättivät ihmettelyä.\n\n-- Ne ovat varmasti idästä tuotuja. Siellä kuulutaan osaavan piirtää\nsemmoisiakin kuvia, että niistä vaikka kymmenen kesän jälkeen voidaan\nlukea, mitä ne tarkoittavat. Luulen, että näissä on juuri niitä\nmerkkejä.\n\nKun heimon naiset tahtoivat, että rahat jaettaisiin heti heille, antoi\nKuningas kaulakoristeen takaisin Helylle. -- Ei ole ollut heimon tapana\norjaltakaan ottaa pois omaisuutta, jos se on oikein saatu. Vielä ei ole\noikeus tutkinut tätä asiaa. Vasta sitten tavarat jaetaan, kun ne ovat\nomia.\n\n\n\n\nTUOMIO.\n\n\nKahdellatoista \"tuomarinkivellä\" istui piirissä yhtä monta heimon\nvanhinta tärkeän näköisinä. Partojaan sivellen he miettivät ja väliin\nneuvottelivat keskenään. Heidän ratkaistavakseen oli tullut perin\npulmallinen kysymys, piti näet langettaa tuomio rikoksesta, jommoista\nei koskaan ennen oltu jätetty \"kahdentoistakiven\" tuomarien\nkäsiteltäväksi. Oli tehtävä päätös orjatytön, Helyn, julkeasta teosta,\nAkon-Jaran vapauttamisesta heimon käsistä.\n\nNuori, pronssinväriseksi ruskettunut tyttö seisoi piirin keskellä pää\nkumarassa, mustasuortuvainen tukka rinnalle valuen. Hänen kaulaansa\nkoristivat Akon-Jaralta saadut kulta-, hopea- ja vaskirahat, jotka\nhelmien tavoin oli pujoteltu rei'istä linnun ansaan.\n\nKuningas Äyräpää ylituomarina alkoi kuulustelun:\n\n-- Sinäkö päästelit siteet Akon-Jaran käsistä?\n\nTyttö suoristautui uhmaavaan asentoon, silmissä oli mielettömän\nomituinen kiilto.\n\n-- Minä.\n\n-- Ryövärin, varkaan, murhamiehen, vaimoni ryöstäjän! Minkätähden hänet\npäästit?\n\n-- Hän on syytön Muolan ryöstöön.\n\n-- Kuka on sen tehnyt?\n\n-- Saamelaiset.\n\n-- Näitkö, kun ne veivät?\n\nTyttö seisoi piirin keskellä pää kumarassa.\n\n-- Näin. Kodan ovelta kurkistin ja puin nyrkkiäni. Aioin huutaa perään,\nmutta en uskaltanut, kun pelkäsin, että minutkin vievät; aioin huutaa,\nettä mene, mene -- et kai enää orjatyttöä soimaa laiskaksi muiden\nnuorten kuullen.\n\n-- Sinä hiiden henkien lähettiläs! kivahti Kuningas seisaalleen\nnousten. -- Miksi et ole sitä meille ennen sanonut.\n\nTyttö ei vastannut, seisoi vain kuin kuvapatsas.\n\n-- Me tuomitsemme sinut kuolemaan! Sinä olet osallinen!\n\n-- Muuta en odotakaan.\n\n-- Keneltä olet saanut nuo kiiltävät kivet, jotka kaulaasi koristavat?\n\n-- Isältäni. Minun tuli häntä sääli, kun hän nälkäisenä ja\nhaavoitettuna odotti kuolemaa.\n\n-- Oletko sinä Akon-Jaran tytär?\n\n-- Olen.\n\n\"Kahdentoistakiven\" tuomarit hämmästyivät ja katselivat toisiaan.\nKuningas muisti, että hän useita vuosia sitten ollessaan Nevalla\nkalastamassa oli rannalla tavannut puolikasvuisen tyttösen, joka pyysi\njotakin syötävää. Heimo hänet orjakseen otti, antoi ruuan, vaatteen,\nsuojan. Nyt hän on siitä palkan maksanut.\n\nToisetkin neuvoston jäsenet tiesivät hänen historiansa.\n\n-- Tunsiko Akon-Jara sinut kiiltäviä kiviä antaessaan?\n\n-- Ei.\n\n-- Miksi lähdit hänen luotaan silloin, kun sinut ensikerran tapasimme.\n\n-- Helyllä oli ikävä maan alla. Hely pelkäsi maahisia.\n\n\"Kahdentoistakiven\" tuomarien oikeudentunto joutui koetukselle. He\nsivelivät partaansa ja koettivat itselleen selvittää, oliko orjatytöllä\noikeus vapauttaa isänsä.\n\n-- Ei ollut, orjalla ei yleensä ollut mitään oikeuksia, he päättelivät.\nSitäpaitsi hän itse oli syypää Muolan ryöstöön, kun ei siitä\nilmoittanut. Tätä mielipidettä ei muuttanut eikä tuomiota lieventänyt\nsekään, että Hely oli tehnyt työnsä hyvin ja elänyt siivosti.\n\n-- Me hyväksymme tuomion, sanoivat toiset vuoron perään.\n\n-- Anna ne kivet kaulastasi minulle, pyysi Tieran emäntä, joka aavisti,\nettä tuomittu upotetaan suohon.\n\n-- Orjatytölläkin on oikeus koristaa itseään omillaan ainakin\nkuolemassa.\n\nJa ennenkuin kukaan ennätti estää, hypähti hän kuin metsäkauris\n\"kahdentoistakiven\" tuomarien piirin ulkopuolelle, juoksi jokitörmälle\nja suistui virtaan.\n\nKylän väki, joka sankoin joukoin oli seurannut oikeuden istuntoa,\nseisoi ällistyneenä.\n\n-- Hely, älä hukuta itseäsi! huusi Kirvu rannalta.\n\nTämän tapauksen jälkeen alkoi Kuninkaallekin selvitä Akon-Jaran\nomituinen käytös ja erittäinkin hänen tungettelunsa vuoroin\nsuomalaisten, vuoroin saamelaisten asuntojen lähelle. Silloin hän\nmuisti Akon-Jaran häneltä kysyneen saamelaisten luona vankina\nollessaan: \"Onko kukaan nähnyt lastani?\" Hän ei ollut silloin uskonut\nsitä todeksi. Akon-Jara oli ehkä etsinyt tytärtään samoin kuin hän\nvaimoaan. Näistä syistä hän ei enää niin vihannut erakkoa kuin ennen.\nHänen vihansa sitä tulisemmin kohdistui saamelaisiin.\n\n-- Kummallista on tämän elämän juoksu. Paljon aikaa ja vaivaa olemme\npanneet Muolan vapauttamiseksi Akon-Jaran orjuudesta.\n\n-- Kummallisia ovat tämän elämän tiet, mutkaisia kuin peurojen polut\nerämaassa. Kävelet sitä, luulet olevasi oikealla tiellä, niin\nhuomaatkin, että syrjäpolku on sinut vienyt kauaksi oikeasta suunnasta\nja tiedät olevasi eksyksissä.\n\n\n\n\nPAUHA.\n\n\nJoutsenniemellä oli Osmon heimon tulon jälkeen elämä käynyt liian\nahtaaksi. Kaksi suurta sukua, joita tavallisesti sanottiin silloin\nheimoiksi, ei mahtunut samaan kylään, eikä se ollut tarkoituksenakaan.\nAsuntoja tosin kesän ajaksi sai vähällä vaivalla; asetti vain pari\nhaarukkaa pystyyn maahan parin miehen mitan päähän toisistaan, sovitti\nväliorren niitä yhdistämään, pisteli ruoteita viistoon sen varaan ja\nlatoi havuja suomukseen sen päälle, niin suoja sadetta ja tuulta\nvastaan oli valmis; kun lisäksi maalle, kodan katoksen alle, levitteli\nlehdeksiä ja teki roviotulen tai rakovalkean eteen, niin kelpasi\nkelletellä. Mutta talveakin piti muistaa. Ruokatavaratkin kylässä\narveluttavasti vähenivät, kun ei lähdetty niin usein kuin ennen\nkalastamaan ja metsästämään ja kun Osmon väki ei ollut voinut tuoda\npaljon mukanaan. Riitaakin tuntui jo syntyvän naisväen kesken.\n\n-- Talo työlle, vieras tielle! sanoi eräänä aamuna Osmo Kuninkaalle.\n\n-- Kylkehen kyläinen syönti, hyvissäkin vierahissa, sanoi pisteliäästi\nOsmotar, jolla oli ollut kahinaa kylän vallasemäntien kanssa.\n\n-- Minnepäin aiot? kysyi Kuningas.\n\n-- Ei taida päästä virran yli eläinten kanssa ennen syksyä. Joko on nyt\nmentävä jokivartta ylös tai alaspäin. Kiire on jo heinääkin kokoamaan\neläimille talveksi.\n\n-- Niin on meilläkin. Ei ole vielä paljoa talvivarastoja, kun se\nAkon-Jara viikatteet varasti.\n\nYhteisesti sitten päätettiin, että Osmon väki lähtee alaspäin. Kuningas\nlupasi miehineen saattaa.\n\nParia päivää myöhemmin saamelaiset säikähtyneinä ja kateellisina\nkatselivat kalastamassa ollessaan, kun pitkä kulkue jokirantaa vaelsi.\n-- Ketä ne olivat? Minne ne menivät? Mitä ne etsivät? Näihin\nkysymyksiin, jotka itsestään heräsivät erämaan asukkaiden aivoissa, ei\nkukaan voinut vastata muuten kuin arvailemalla. -- Oliko se\nsuomalaisten sotajoukko, joka etsi heitä, saamelaisia, vai oliko se\nkauppiaskulkue, joka toi ja vaihtoi vieraiden maiden tavaroita\nturkiksiin? -- sellaisiahan ennenkin oli käynyt, mutta, kuten vanhat\nmuistelivat, ei oltu heitä viimeisinä aikoina nähty. -- Olisikohan\nniillä sitä \"kirkasta kiveä\"? Käsi käski vieraiden puheille, toinen\nkielsi.\n\nEivät saamelaiset uskaltaneet puheille, saaren taa piilottautuivat ja\nsivu antoivat mennä. Kotiinsa palattuaan he käskivät tulet tarkoin\nsammuttaa, ettei savu vierasta joukkoa kylään houkuttelisi.\n\nKulkiessaan Osmo alati seutuja tarkasteli sopivaa kylänpaikkaa etsien.\nKuningas häntä siinä auttoi.\n\nHe näkivät matkallaan montakin mukiinmenevää, mutta jokin vika niissä\naina oli. Joen hetemaat yhä suurenivat, niittyrannat siis laajenivat ja\njoessa oli heinäviä saaria.\n\n-- Pysähdytään tähän! ehdotti Kuningas eräälle niemelle tultaessa.\nTaidamme joutua liian kauas toisistamme. Hyvät täällä ovat laitumet ja\nniityt, paremmat kuin Joutsenniemellä, ja hyvä taitaa olla kalavesikin.\n\n-- Mennään vielä. Ilmassa tuntuu outo tuoksu, joka tulee tuolta\nedestäpäin. Se on kostea ja leppoisa kuin saunan löyly; se tuntuu\nmenevän jäseniin ja ytimiin.\n\n-- Jos siellä tulee jo maailman ranta vastaan tai Tuonelan virta.\n\nVielä vähän matkaa kuljettuaan Osmo, joka ratsasti edellä, seisautti\nhevosensa hiekkarannalle ja jäi sanattomana katsomaan eteensä. Siihen\nvähitellen kerääntyivät toisetkin silmät pyöreinä ja suut auki\nkatselemaan rannatonta vesiaavikkoa, jossa vyöryi mahtavia,\nvaahtopäisiä aaltoja, kymmenen kertaa suurempia kuin järvissä; ne\nsärkyivät rantahiekkaan valtavaksi, kohisevaksi vaahtovyöksi.\n\n-- Pauha, Pauha, sopertelivat poikaset.\n\n-- Sarajas, sanoivat miehet.\n\n-- Taivas ja vesi yhtyvät tuolla auringonlaskun puolella, ihmetteli\nKuningas.\n\n-- Niinhän siinä vesi kohisee ja kuohuu kuin hiidenkattilassa, virkkoi\nOsmo.\n\nSuomalaiset heimot liikehtivät syvältä mantereen sisästä, eivätkä he\nolleet paljon nähneet muita vesistöjä kuin jokia. He kyllä olivat\nkuulleet puhuttavan jostakin \"suuresta vedestä\" kaukana auringon\nlaskulla päin, hirmuisen suuresta \"Pauhasta\", joka julman jättiläisen\ntavoin nielee ihmisiä, jos he haapiollaan uskaltavat kulkea sen pintaa.\nTarun mukaan vain sellaiset noidat, joilla on suuret alukset ja jotka\nosaavat Veenemää hyvin mielistellä, pääsevät sen yli kulkemaan, vieläpä\ntavaroitakin kuljettamaan. Kauan he olivat kulkeneet sitä kohti, nyt se\nlevisi heidän jalkainsa juuresta silmänkantamattomiin häviten kesäisen\nautereen keveään sineen. Siinä oli muutamia saariakin, mutta -- oi\nihmettä! -- ne näyttivät keinuvan kuin haapiot koskessa ja kaukaisimmat\nkummittelivat silmissä. Sen ranta kohisi niin kummasti ja tarkkaan\nkuunnellen tuntui kuin siinä veden väki olisi huokaillut ja\nmatalaäänisesti puhellut. Valkeita ja kirjavia lintuja leijaili ilmassa\nvälähtelevin siivin ja vähän väliä veteen iskien. Kuin sijattomat\nsielut ne liehuivat löytämättä lepopaikkaa mistään.\n\n-- Peloittaa, palataan takaisin mantereelle! ehdotti Tieran vaimo.\n\n-- Palataan, mutta huomenna tullaan takaisin, virkkoi Osmo. -- Veden\nhaltijat ovat tänään pahalla tuulella, koska noin vaahtoa pärskyvät.\n\nMeren, Suomenlahden, valtavat mittasuhteet ja luonto kammotti sikäli\nrauhallisen mantereen asukkaita, että he yksimielisesti palasivat sen\nrannalta vähän ylemmäksi jokirannalle ja alkoivat siihen tehdä kylää.\nLähtiessään Kuningas vielä muistutti yhteisestä sopimuksesta, että\nVuoksen lappalaiskylä valloitetaan syyskelin tultua yhteisvoimin, Muola\npelastetaan ja heidän silloiset, riista- ja laidunmaansa jaetaan\nsukulaiskylien kesken. Osmo lupasi takoa aseita lisää, mikäli metallia\nriitti.\n\nVähitellen Osmon väki tottui veteen. Yhä useammin he metsistään kävivät\nsen rannalla katselemassa, toisinaan keihästämässä kaloja sen matalista\nlahdista, ja lapset ja neitoset kaulakoristeikseen simpukoita\npoimimassa. Siinä oli kaikkien mielestä jotakin puoleensavetävää ja\nsankarisielua kiehtovaa. Osmokin usein iltaisin päivätöiden päätyttyä\nistui ajatuksissaan rantapaadella tai hiekkatöyräällä. Meri ei enää\nollut monesti niin levoton kuin heidän tulopäivänään. Toisinaan se\nloisti aivan sileänä ja kirkkaana; se ei enää peloittanut.\n\nKerran kun Osmo oli meren rannalla katselemassa niittymaita, hänen\nverensä vähäksi aikaa jähmettyi ja kasvonsa kalpenivat, vaikka hän ei\nollut mikään pelkuri. Mereltä läheni hirmuisen suuri alus, sata kertaa\ntavallista haapiota suurempi. Se oli muuten musta, mutta siitä nousi\nvalkoisia siipiä ylöspäin. Tuulen mukana se lähestyi aika kyytiä.\n\nOsmo luuli sitä ensin yliluonnolliseksi ilmestykseksi, aavealukseksi,\njoka tarujen mukaan toisinaan kulkee suurilla vesillä, mutta tarkemmin\nkatseltuaan hän näki aluksella ihmisiä, kookkaita miehiä, jotka\ntähystelivät rannalle yhtä hartaasti kuin hän alusta. Osmo perääntyi\npensaiden suojaan metsään, juoksi kylään ja käski kaikki miehet\naseisiin, mutta vaimot ja lapset metsään piiloon. Ei näet tiennyt,\nolivatko tulijat rauhallisia kauppiaita vai kylien ryöstäjiä.\n\nItse Osmo palasi tulijoita vakoilemaan.\n\n-- Ihmisiä ne näkyvät olevan.\n\nLahden pohjukasta jo nousivat maalle, tekivät siihen tulen ja soutivat\nsitten aluksensa kauemmaksi rannasta. Nuotiolle ne jättivät joitakin\ntavaroita. Siitä Osmo ymmärsi, että tulijat olivat vaihtokaupan\nharjoittajia, turkisten kerääjiä, jotka samalla kuljettivat kaukaisten\nmaiden tavaroita.\n\nOsmo palasi kylään, käski miesten koota kaikki metsäeläinten nahat, ja\nniiden kanssa he lähestyivät merkkitulta. Kookkaat, hyvin vaatetetut\nmiehet astelivat aluksesta vastaan kantaen hekin tavaroitaan. Rauhaa\nvakuuttivat tulijat viittauksillaan. He puhuivat aivan vierasta kieltä,\nmutta sittenkin tultiin toimeen kaupanteossa. Vieraat antoivat rautaa,\nrautaesineitä, vaatteita ja suolaa, Osmon miehet nahkoja. Kumpikin\npuoli näytti olevan kauppoihin tyytyväinen. Vieraat palasivat\nalukseensa ja käänsivät sen kokan merta kohden, ja suomalaiset\nkantoivat kyläänsä raskaita nahkasäkkejä. Aluksen päällikön\nviittauksista Osmo ymmärsi, että vieraat aikoivat vastakin käydä\nNevajoen suulla.\n\nLiikoja rautaesineitä vei Osmo Joutsenniemelle vaihtaen ne siellä\nkarhun ja suden nahkoihin. Kovin Kuningas oli mielissään, kun sai\nuseita rautaisia kirveitä, puukkoja, keihäitä ja petkeleen teriä sekä\nraakaa rautaa.\n\n-- Katsopa nyt Kuningas, se \"Pauha\", \"suuri vesi\", jota me aluksi vähän\nkammoksuimme, on nyt hyväntekijämme. Se kantaa meille kaukaisista\nmaista välttämättömiä tavaroita.\n\nJoutsenniemeläiset pääsivät vihdoin pahasti myöhästynyttä heinäntekoaan\njatkamaan. Pitkälle syksyn puolelle se oli siirtynyt, mutta sitä\nahkerammin miehet niittivät ja vaimot haravoivat kokoon. Uusia\nniittyjäkin oli löydetty. Heinät kuivattiin ja suovattiin korkeiden\ntalaiden päälle, etteivät metsäkauriit, peurat ja hirvet yltäisi niitä\nsyömään.\n\nJa ennenkuin kuun sirppi hienosta viirusta kerkisi kasvaa puolikuuksi,\noli heinää kylliksi varattu, oli aiottua rankaisuretkeäkin varten.\n\nSilloin jo toiset työt olivat heimon väkeä kiirehtimässä: elonleikkuu,\nkutulohen kalastus atraimella, koska lohet olivat jo alkaneet kutea,\nlinnunpyynti rihmoilla ja loukuilla, sillä metsonpojatkin jo olivat\nemojensa kokoisia.\n\nKypsynyt oli jo viljakin pellolla ja Hanhiahon halmeessa, koukkuun oli\nkuivanut kullankeltainen olki ja tähkäpää taivutettaessa niskoista\npoikki nuljahti. Kerkisivät silloin kuokkavieraatkin viljasta ja\nnauriista osaansa ottamaan: hiiret ja sirkkuset huomasivat ohranjyvät\nmakeiksi ja karistelivat niitä kilvan tähkistä, jänö yöllä nauriita\npurra narskutteli kehuen niiden mehevyyttä metsänjuurien rinnalla ja\nkarjakin, paimennuksesta huolimatta, pyrki uutista maistelemaan.\n\nSilloin Joutsenniemeläiset kävivät viljankorjuuseen. Ennen he olivat\nkorret pellosta ottaneet nyhtämällä tai pronssisella sirpillä, mutta\nnäitä viimeksi mainittuja työkaluja oli harvoin saatavissa, ja ne\nolivat ylettömän kalliita. Nyt heillä oli kylliksi rautaisia sirppejä,\njoita Osmon väki oli tuonut mukanaan etelästä. Ne leikkasivat hyvin,\npaljon paremmin kuin pronssiset, vaikka niiden väri olikin koreampi.\n\nMiehet leikkasivat, vaimot sitoivat lyhteisiin ja nostivat lyhteet\npuiden oksille kuivamaan, lapset maalta tähkäpäitä tuohisiin noukkivat.\n\nKun vilja oli kuivunut kärväillä, kuivattiin se vielä kerran pirtin\nlakassa ja sitten laakakiven päällä puitiin ja jyvät nahkasäkkeihin\nkerättiin.\n\n\n\n\nKOSKEN KOSTO.\n\n\nMonen mutkan kautta olivat suomalaiset päässeet Muolan ryöstäjien\nvarmoille jäljille. Vielä ei kuitenkaan ollut tietoa hänen\nkohtalostaan, ei edes siitä, oliko hän vielä elossa. Mutta\nsaamelaisille heidän konnantyönsä oli kaikessa tapauksessa kostettava.\nSitä vaati heimon vanha tapa, sitä korven kova laki: \"silmä silmästä\".\nSuuttumus saamelaisia kohtaan kasvoi päivä päivältä. Sitä Kuningas ja\nKirvu heimossa yhä kiihkeämmäksi lietsoivat. -- Kohta ne noidat\nryöstävät kaikki heimon jäsenet yksitellen, kohta ne hyökkäävät kylämme\nkimppuun miesten poissaollessa ja ryöstävät kaikki tavarat, puhui usein\nKuningas miehilleen. -- Saamelaisille on näytettävä, mitä sukua me\nolemme.\n\nSuomalaiset ja saamelaiset eivät aikaisemminkaan olleet monesti\njoutuneet toistensa kanssa tekemisiin ja nekin harvat kerrat vihan\nmerkeissä. Välistä kuitenkin oli lappalainen tuonut joen puuttomalle\nluodolle karhun nahan ja huutanut Kuninkaalle tai hänen miehilleen,\nettä \"tämän saa se, joka tuo minulle kirkkaan kirveen tai säkillisen\nsuoloja\". Toisinaan hän toi sinne ahman, näädän, ketun ja oravan\nnahkoja pyytäen niitäkin vaihtamaan pronssi- tai rauta-aseisiin. Mutta\nse kauppa loppui lyhyeen, kun suomalaiset eivät tahtoneet antaa\nvihollisilleen minkäänlaista metallia, eikä heillä itselläänkään niitä\npaljon ollut. Sinä kesänä oli yhteys kuitenkin kokonaan katkennut sen\njälkeen, kun kalojen varasta oli rangaistu.\n\nJännitystä tuntui sen tähden olevan ilmassa. Saamelainen erämies kuuli\nusein syksypuolella joen yli rautioiden vasaran kalketta, kun ne aseita\ntakoivat. Mahtoi usein Hirvaslompolokin epäillä, että jotakin on\nsuomalaisilla tekeillä, kun Osmon ja Kuninkaan miehet niin usein\ntoisissaan kulkevat.\n\nEikä hän siinä erehtynytkään. Kuumeisella kiireellä sekä Kuninkaan että\nOsmon väki valmistautui Muolaa pelastamaan ja Hirvaslompololle\nkostamaan. Aseita taottiin, teroitettiin ja varsiin aseteltiin.\nErämiehet niitä ensin eläinten pyynnissä koettelivat, kun lihaa eväiksi\nja heimolle talviruuaksi hankkivat. Naiset paistoivat retkeä varten\nkaloja, lintuja ja suuremman metsänriistan paisteja, lisäksi ohraisia\nleipiä ja kalakukkojakin. Toiset valmistelivat kenkiä, kintaita, sukkia\nja turkkeja.\n\nMutta iltaisin väki istui takkavalkean ääressä ja Osmo kertoi tarinoita\nentisistä urhoollisista sankareista, jotka ennenkin olivat taistelleet\npimeää Pohjolaa ja sen väkeä vastaan. Kertoi ukko myös tarinan\nmuutamista pelkureista raukoista, jotka vihollisen nähtyään pakoon\njuoksivat, jättäen vaimonsa ja lapsensa vihollisten valtaan. Niille\nheimo halveksivasti nauroi.\n\nOlisi mielellään annettu noitien rumpujensa avulla ennustaa, miten\nretki tulisi päättymään, mutta ei kummallakaan heimolla ollut oikeaa\nnoitaa. Talla-ukon poika, joka isänsä jälkeen oli ottanut noidan\ntehtävät suorittaakseen, oli sikäli oppikeskeinen, ettei vielä voinut\nkunnolleen loveenkaan langeta, ja Osmon heimolla sitä ei ollut\nollenkaan. Vanhempi väki, jolla oli vielä järkkymätön usko noitien\napuun, piti hyvin arveluttavana, että Kuningas umpimähkään sellaiselle\nretkelle lähti. Mutta minkä sille voi, eihän kaikista tietäjää tullut,\nei pojista puolistakaan, siihen tarvittiin synnynnäisiä taipumuksia ja\nsen lisäksi pitkäaikaista harjoittelua.\n\nKoittipa vihdoin lähtöpäivä kirkkaana ja toiveikkaana. Nevan jäälle\nkokoontuivat kahden heimon miehet juhtineen ja tavaroineen. Miehet\nolivat juhlapuvussa: koreasti kirjotut turkit päällä, nahkalakki\npäässä, valkoiset, villakankaasta valmistetut housut jaloissa sekä\nkengät, jotka oli pauloilla nilkkoihin kiinnitetty. Pyhävaatteisiin\nolivat naiset ja tytötkin pukeutuneet tätä hyvästelytilaisuutta varten.\nEihän tiennyt lähtiessä, ketkä sinne matkalle jäävät, ketkä palaavat\njälleen kotiin. Kaikki näyttivät käsittävän, että suomensuvun\ntoiminta-alueen laajentaminen oli myös kysymyksessä.\n\nToisenlainen oli tämä kulkue, joka silloin, kirkkaana pakkasaamuna\nlähti pohjoisia kiveliöitä kohti, kuin se sekalainen muuttokaravaani,\njossa heimo ensikerran Nevalle saapui. Tämä oli miesten retki. Toiset\nlähtivät ratsain, toiset reessä, ajaen lihavia kiiltokarvaisia hevosia.\nKaviot kopisivat, lumi pölisi, hauras joen jää alla rauskahteli, kun\nsuomalaisten sotajoukko sitä pitkin vainotielle samosi.\n\nTyhjä oli lappalaisten kesäkylä, kuten vakoojat olivat ilmoittaneet,\nmutta suksimiesten polkema tie veti ja viehätti. Siltä ei voinut eksyä,\nellei tuisku lakaissut jälkiä sileiksi.\n\nSaamelaisten jälki vei miltei koskemattomien erämaiden halki.\nJuhlallisina pylväinä kohosivat hongat, kelot ja aarnikuuset kankailla,\nsalskeina solkikoivikot, leppä- ja vaahterametsiköt vesistöjen\nvarsilla. Talttumattomat luonnonvoimat olivat niissä toisinaan\ntemmeltäneet: pyörremyrskyt kellistäneet juurineen jykevimpiäkin puita\ntai taittaneet poikki heikosta kohdasta tahi taivuttaneet kuoleviksi\nkonkeloiksi; ukkosen nuolikin oli polttanut niihin mustia pälviä,\nkuoleman leimoja.\n\nVuoksen kosket olivat siihen aikaan vielä paljon mahtavammat kuin\nnykyisin; niissä oli vielä nuoruuden hurjuutta, sillä koko tämän\nvesistön syntymisestä oli kulunut tuskin tuhatta vuotta, joka on\nvesistöjen koko ikään verraten lyhyt aika. Vallattomina vyöryivät sen\nvedet Imatrassa, Vallinkoskessa, Rouhialan koskessa ja kymmenissä\nmuissa pienemmissä putouksissa. Virta ei ollut vielä kerinnyt\nraivaamaan koskien pohjia sileiksi eikä kuluttamaan pohjakallioista ja\nkivistä särmiä pois. Sen tähden vesi niissä pärskyi korkealle, pyörsi\nja pauhasi valkoisena vaahtona, niin että olisi luullut äkäisen\njättiläiseläimen niissä vihoissaan puhisevan ja sihisevän ja vaahtoa\nsylkevän. Semmoisen vaikutuksen teki myöskin Rouhiala, ylisen Vuoksen\nalimmainen koski.\n\nTämän kosken yläpuolella kiertää Vuoksi vieläkin kaunista Rouhialan\nnientä. Paikka lienee juuri turvallisuussyistä lappalaisia\nmiellyttänyt, koska he olivat niemen valinneet talvikylänsä paikaksi.\nSula joki ja niemen rantatöyrämät antoivat heille suojaa kolmelta\npuolelta. Vihollisen hyökätessä jäi puolustettavaksi vain niemen\nkannas. Tälle suojatulle alueelle he hätätilassa voivat karjansakin\najaa.\n\nRouhialan niemelle Hirvaslompolo silloinkin väkensä ja karjansa vei.\n\nKuningas Äyräpää ja Osmo eivät olleet aavistaneetkaan, että saamelaiset\ntekevät niin pitkiä muuttomatkoja päästäkseen Nevalle kalastamaan. He\nolivat luulleet heidän talvella asustavan alisen Vuoksen varsilla. Kun\najomatka kesti useita päiviä, niin yksi ja toinen alkoi pitkästyä ja\narvella, että lappalaiset houkuttelevat heidät perässään peikkojen\nmaahan, synkimpään erämaahan ja noituvat siellä kaikki ulvoviksi\nsusiksi, niinkuin siihen aikaan monissa saduissa kerrottiin.\n\nEi ollut Oukkakaan toimetonna. Päiväkaudet oli hänen nähty istuvan\nnoitarumpunsa ääressä ja vasaroivan sen kumahtelevaa, kuvikasta nahkaa\nnuijallaan ja jupisevan itsekseen: -- Sehän on merkillistä, toi arpa\nennen toet sanomat. Mikä se merkillinen seikka oli, josta hän ei saanut\nselvää, siitä hän ei kenellekään mitään virkkanut. Hänen vakavista\nkasvoistaan voitiin kuitenkin päätellä, että heimon elinkysymyksiä asia\nkoski.\n\nViimein hän väsyi, nukahti taikakapineensa päälle nuotion liekkien\nlämpimään loimuun, mutta havahtui siitä ja napautti vielä kerran\nvasarallaan rummun nahkaa: -- Hevonen, suksi, jousi, höpisi ukko\nluetellen niitä kuvia, joita arpanappula rummun nahalla hyppiessään\nkosketti.\n\n-- Sota! huusi ukko kauhistuneen näköisenä.\n\nNaiset säikähtivät siitä pahanpäiväisesti, juoksivat kodalta kodalle\nkertoen, että noita oli ennustanut sodan syttymistä.\n\nSanoma tästä vietiin Hirvaslompolollekin, joka ei ollut vielä kerinnyt\nmatkaväsymyksestäänkään toipua.\n\n-- Ukko jo horisee vanhuuttaan, hän sanoi haukotellen ja käänsi toista\nkylkeä koivuisen nuotion lämmitettäväksi.\n\nVietiin tieto Oukan ennustuksesta päällikön emännällekin, joka oli\ntyttäriensä ja orjavaimon kanssa eri kodassa koreata villakangasta\nkutomassa. Kovin siitä säikähti valtaemäntä. Sukkula putosi maahan,\npahasti särähti puinen pirta, ja loimista lankoja itsestään katkesi. --\nJokohan tulee suomalaisten suuri susi, kylän hävittää ja meidät\norjikseen ottaa? -- Jokohan viimeinkin! huokasi Muola itsekseen. --\nKauan olenkin häntä odottanut, hänestä unta nähnyt. Ja hänen silmistään\nalkoivat kyynelet valua kasvoihin uurtuneita vakoja pitkin, niinkuin\nsatoja kertoja ennenkin.\n\nKuului jo kumu kylästä, kamu niemen kannakselta. Verissä päin palasivat\npaimenet kylään. -- Aseisiin, miehet! Suomalaiset sudet tulevat! Tuolla\novat jo niemen kannaksella, koirat yllytimme ensin heidän eläintensä\nkimppuun.\n\nLiian myöhään nousi Hirvaslompolo porontaljaltaan, tempaisi keihäänsä\nja juoksi ulos, liian myöhään hänen miehensäkin olivat aseissa.\nKuningas ja Osmo miehineen jo ryntäsivät kylään kuin raivostunut\nsusilauma.\n\n-- Eteenpäin, pojat! Keihästäkää kuin kaloja atraimella. Repikää kodat\nhajalle! Riehukaa kuin koston henget, mutta varokaa, ettette Muolaa\nvahingoita! Tuokaa hänet turvaani, kun hänet tapaatte.\n\nHurjasti huutaen hyökkäävät Kuninkaan ja Osmon miehet pelosta puoleksi\npökertyneiden saamelaisten kimppuun. Kirveet heiluvat, keihäät iskevät,\nnuolet suhahtelevat. Miestä kaatuu kuin heinää viikatemiesten edessä,\nkaatuu kummaltakin puolen, mutta saamelaisilta enemmän. Kuningas ylinnä\nmuita riehuu, milloin hän tungoksessa ei voi pistää, hän iskee\nylhäältäpäin päähän. Naiset ja lapset kirkuvat kodissa ja niiden\novilla, vanha väki valittaa, mutta ei ole aikaa kuulla ruikutuksia, kun\nkoston tuli tekee selvää kylässä.\n\nTaistelun tuoksinasta ryntää Kuningas suurimpaan kotaan Kirvu hänen\nkintereillään.\n\n-- Missä on Muola? hän kysyy vaimolta.\n\n-- Tuolla on toisessa kodassa. Ei hänellä paha täällä.\n\nKuningas ja Kirvu eivät jouda kuuntelemaan eukon selityksiä, vaan\njuoksevat naisten kotaan. Siellä Muola heitä vastaan juoksee, syleilee\nja suutelee heitä.\n\n-- Kauan teitä jo odotin! Tulitte, niinkuin uskoin.\n\nSillä välin saamelaiset tungettiin aivan jokiäyräälle.\n\nSiinä epätoivon vimmalla taistelivat, edessä ja takana varma kuolema.\nVirtaan heidät viskattiin toinen toisensa jälkeen ja musta koski heidät\navaraan kitaansa nieli.\n\nViimeisenä taisteli Hirvaslompolo suurta ylivoimaa vastaan niemen\nsivulla; iski itse ja otti iskuja. Hänen vahvavartinen pronssiteräinen\nkarhukeihäänsä oli aina toimessa. Kehen sen isku sattui, hän oli\nkuoleman oma.\n\nMutta yhä tiukemmaksi kuroutui suomalaisten saartorengas hänen\nympärillään. Koski pauhasi takana, edessä läheni vihollisten elävä\nmuuri sulkien tien maalle päin. Rautaiset keihäät ja lyöntiin kohotetut\nkirveet välkähtelivät jäntevissä käsissä, kymmenet kiukkuiset silmät\nhänet katseillaan keihästivät. Hirvaslompolo katsahti taakseen. Mustana\nkuin Tuonelan virrassa sen vedet vierivät valkeiden, lumisten\nrantatörmien välissä. Vain yksi toivonkipinä sinkosi sieltä päin\nsaamelaispäällikön mieleen. Kosken rannalla hänen kohdallaan oli maalle\nvedettynä isonpuoleinen haapio, jossa oli mela. -- Uskaltaisinkohan?\n\nSilloin Kuningas käski miestensä laskea aseensa.\n\n-- Minä tahdon yksin selvittää välini hänen kanssaan. Minulle kuuluu\nkostaa Muolan puolesta.\n\nSamassa hän keihäs ojona hyökkäsi törmältä alas. Mutta saamelaisten\npäällikkö väisti syrjään, harppasi haapion luokse ja sysäsi sen virtaan\nhypäten samassa itsekin alukseen. Haapio keikkui jo kuohuissa kuin\nlastu, kun hän heitti keihäänsä Kuningasta kohden, mutta se lensi yli\nja iskeytyi törmään. Kymmeniä nuolia singahti sillä hetkellä törmältä,\nmutta vahingoittumattomana kiiti jo Hirvaslompolo kosken kuohuissa\nohjaillen melalla alusta kuin koskenlaskija konsanaan. Kiukkuisina ja\npettyneinä katselivat piirittäjät rannalta, kuitenkin toivoen, että\nkoski tekee sen, mikä heidän olisi pitänyt tehdä.\n\nPuoleksi kuohujen sisässä kiiti haapio keikkuen koskessa. Taitavasti\nmies sitä melalla ohjaili, mutta alakoskessa kuohut kohosivat vielä\nkorkeampina särkyen alempana pehmeäksi vaahtokuohuksi. Siihen vene\nvajosi ohjaajineen kuin jauhohinkaloon.\n\nJännitys törmällä laukesi, kun ei merkkiäkään sen koommin kuohuista\nnäkynyt.\n\n-- Koski kosti puolestani, kun en itse kerinnyt! huudahti Kuningas. -.\n\nKuningas ja Osmo eivät hävittäneet Rouhialanniemen lappalaiskylää\nkokonaan, kun Muolalta kuulivat, että hänet olivat saamelaiset\nryöstäneet villakankaan kutomataidon opettajaksi. Mutta kauemmaksi\npohjoiseen saamelaisten täytyi kuitenkin paeta.\n\n-- Rauta on parempi kuin vaski, sanoi Osmo taistelun päätyttyä\nkeihäänsä terää heinään pyyhkiessään.\n\n-- Ja kymmentä kertaa parempi kuin kivi. -- Näitkö, että osalla heistä\noli kuin Akon-Jaralla kivi- ja luukärkisiä keihäitä.\n\nTästä taistelusta jäi kauhuntunne suomalaisia kohtaan saamelaisen\nveriin. Kun hän kuuli, että suomalainen erämies oli perheineen\nasettunut jonkin joen tai vesistön varsille, rakentanut sinne pirttinsä\nja saunansa ja alkanut kaskea kaataa ja peltoa perata, niin pois hän\npakeni niiltä mailta. Ja sitä pakoa on vuosituhansien kuluessa\njatkunut. Suomalaiset ovat täten pala palalta vallanneet entistä\nsaamein maata työntäen sen entiset asukkaat edellään Jäämeren kolkkoja\nrantoja kohden.\n\n\n\n\nKUNINGAS JA ERÄMAA.\n\n\nKuningas Äyräpää ja Osmon miehet palasivat tyytyväisinä suurelta\nretkeltään, kun Muola oli vihdoin pelastettu, saamelaiset lyöty ja\nrunsaasti saatu voittosaalistakin: lampaita, kalanpyydyksiä ja aseita.\nAseilla ei kuitenkaan ollut suurta arvoa, koska ne olivat joko kivestä,\nluusta tai pronssista. Iloisina Joutsenniemellä ja Osmonkylässäkin\nMuola ja sankarit vastaanotettiin. Monta päivää sitten yhdessä\njuhlittiin, uhrattiin Ukolle uhrilehdossa, syötiin vahvasti ja\nlaulettiin runoja sankarien kunniaksi.\n\nTosin miehiä oli kaatunut taistelussa, mutta yleisesti käsitettiin,\nettä he olivat uhranneet henkensä heimojen yhteisen asian hyväksi.\n\n-- Heimon väki, puhui Kuningas kansalle -- teille on nyt maa avoinna\nedessänne, kun saamelaiset lyötyinä harhailevat pohjoiseen eikä\n\"koirankuonolaisistakaan\" ole pitkiin aikoihin mitään kuulunut. Omiksi\npelloiksemme, kaskimaiksemme ja riistamaiksemme olemme nyt pyhittäneet\nne ahot, kankaat ja suot, joiden yli kuljimme, meidän kalavesiksemme ne\njoet ja järvet, jotka matkalla näimme ja vielä kauas eteenkin päin.\nErämaat edessänne ovat vapaat! -- Yhtä kuitenkin teiltä pyytäisin:\nälkää antako erähengen hävittää heimoushenkeä. Taistelkaa yhdessä sekä\nkorven voimia että ihmisvihollisia vastaan, jos niitä ilmaantuu.\n\nElettiin edelleen. Monta, monta kylmää talvea ja lämmintä kesää kerkisi\ntulla ja mennä. Kylät kasvoivat, kun perheitä lisääntyi. Elämä kävi\nahtaammaksi, kun riistamaat ja kalavedet tulivat vuosi vuodelta yhä\nköyhemmiksi. Oli syntynyt napinaa eri perheiden välillä. Kuninkaan ja\n\"kahdentoistakiven\" tuomioistuimen oli vaikea pitää järjestystä.\n\n-- Minä olen aikonut täältä perheineni lähteä itään, sanoi kerran Tiera\nKuninkaalle. -- Siellä on myös \"suuri vesi\" -- Laatokaksi kuuluvat\nsanovan. Sen rannalla on hyviä maita, ja kalavesi on siellä hyvä.\n\n-- Mene, mutta muista heimoasi.\n\nVähän ajan perästä Kolipää aikoi jättää kylän ja lähteä koilliseen eikä\nKuningas sitäkään vastustanut. Ja vähitellen perhe toisensa jälkeen\npainui metsiin, erämaa niitä veti ja viehätti. Niin pieneni\nJoutsenniemen heimokylä, samoin kävi myös Osmon kylän.\n\nErämaihin hajonneet kävivät kuitenkin entisissä kotikylissään\nvaihtokauppaa tekemässä, yhteisiä juhlia pitämässä ja heimositeitä\nuudistamassa. Kaikki eivät käyneet. Liian kauaksi lienevät toiset\ntyöntyneet korpiin, liian suuriksi omat voimansa arvioineet ja\nheimositeitä halveksineet. Ei näkynyt sen koommin Tieraakaan.\nSortuiko hän taistellessaan metsänpetoja, kylmää ja nälkää vai\n\"koirankuonolaisia\" vastaan, ei kukaan tiedä.\n\nKuningas Äyräpää sanoi kerran pojalleen Kirvulle:\n\n-- Tiera on kauan ollut tietymättömissä, meidän on lähdettävä häntä\netsimään. -- Siihen velvoittavat meitä sukusiteet sekä Tieran ansiot\nlukuisissa heimon puolesta käydyissä taisteluissa.\n\nPahojen aavistusten valtaamana ratsastivat Kuningas ja Kirvu auringon\nnousua kohti. Kaksi päivää ratsastettua aukeni heidän edessään suuri\njärvenselkä.\n\n-- Täällähän on toinen \"Pauha\", sanoi Kirvu.\n\n-- Tämä kai on se Laatokka, josta Tiera puhui. Kelpaisihan täälläkin\nelää.\n\nMutta vaikka he kuinka kauan olisivat etsineet, eivät he nähneet\njälkeäkään Tieran perheestä. Näytti kuin erämaa olisi heidät niellyt.\n\nEräänä kuumana kesäpäivänä he ratsastivat korkeahkon harjun sivua.\nKirvua erikoisesti huvitti karhun ja \"koirankuonolaisten\" pesien\netsiminen. Ja kun hän näki rinteessä miehen mentävän reiän, huudahti\nhän isälleen:\n\n-- Tuolla on karhun pesä.\n\n-- Taitaa olla \"koirankuonolaisten\" asunto.\n\nHe seisahduttivat hevosensa, sitoivat ne puuhun ja kiipesivät\nkatsomaan. Pöyristyttävä näky vavahdutti heidän veriään: pesän suulla\nmakasi selällään kuollut mies toisella puolen kivinen nuija, toisella\nrautainen keihäs.\n\n-- Sehän on Akon-Jara, tunsi Kuningas. -- Surkean lopunpa sittenkin\nsait, vaikka henkesi puolesta niin taitavasti taistelit. Korpi sinutkin\nlopuksi löi.\n\n-- Tämä on Tieran keihäs, sanoi Kirvu. -- Terässä on hänen\npuumerkkinsä.\n\n-- On totisesti.\n\nMiten Akon-Jara oli kuollut, miten hän oli saanut haltuunsa Tieran\nkeihään, niihin kysymyksiin he eivät saaneet selitystä, vaikka kuinka\nolisivat ympäristöä tutkineet. Erämaa piti sen salaisuutenaan.\n\nJa Kuningas ja Kirvu palasivat heimonsa luo.\n\n\n\n"]