[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fChvJLEaxjeOsh6sicu2gQXtUfcvWj4vb6sFuT-DIrD8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2487,"Markenmoren salaisuus","Fletcher, J. S.",1863,1935,"2487-fletcher-j-s-markemoren-salaisuus","2487__Fletcher_J._S.__Markemoren_salaisuus",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1922,1945,63966,408544,false,66384,[25,26],"Detective and mystery stories","English fiction -- Translations into Finnish",[28,29,30],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Markenmoren salaisuus\" by J. S. Fletcher is a mystery novel written in the early 20th century. The story revolves around the Markenmore family, particularly their old steward Braxfield, who maintains the family estate while its owners decline in fortune and involvement. The narrative begins with the unexpected return of John Harborough, a character linked to the family's complicated history, suggesting underlying tensions and unresolved mysteries within the family's past, particularly regarding the missing eldest son, Guy Markenmore.  At the start of the book, we are introduced to Braxfield, the dedicated steward of the Markenmore estate, who is strict in his duties and protective of the family’s valuables. With characters such as the sickly Sir Anthony Markenmore, his estranged son Guy who has been missing for years, and the return of John Harborough, it is evident that familial secrets and long-buried tensions threaten to resurface. The initial scenes set a somber, suspenseful tone, establishing the setting of the estate and the relationships within the family, while hinting toward larger plot developments involving the mysterious disappearance of Guy and the return of the striking Mrs. Tretheroe, who has her own connections to the past. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Meltti, Väinö",235,"Salapoliisiromaani alkaa, kun kartanon perijä Guy Markenmore palaa kotiinsa vuosien jälkeen, mutta löytyy seuraavana aamuna murhattuna. Tutkinta paljastaa suvun vaiettuja salaisuuksia ja herättää epäilyksiä niin perheenjäsenten kuin kyläläistenkin keskuudessa.","J. S. Fletcherin 'Markenmoren salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2487. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MARKENMOREN SALAISUUS\n\nKirj.\n\nJ. S. Fletcher\n\n\nEnglanninkielestä [\"The Markenmore Mystery\"] suomentanut\n\nV. M.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n     I. Kahden matkamiehen kotiinpaluu\n    II. Isännöitsijän kamari\n   III. Aamuhämärässä\n    IV. Markenmoren notko\n     V. Syytettynä\n    VI. Valamiesoikeus istuu\n   VII. Rouva Braxfield todistaa\n  VIII. Syyttävä kirje\n    IX. Yöllinen kohtaus\n     X. Sormus ja piippu\n    XI. Ensimmäiset toimenpiteet\n   XII. Dower-talo\n  XIII. William Pegge\n   XIV. Poissa\n    XV. Ryöstömurhako?\n   XVI. Perheasioita\n  XVII. Liian myöhään\n XVIII. Notkotie\n   XIX. Yllättävä kuulustelu\n    XX. Kylän juoruja\n   XXI. Vangitseminen\n  XXII. Rouva Braxfield toimii\n XXIII. Professorin teoria\n  XXIV. Mies, joka kykeni arvaamaan\n   XXV. Hiidenkirnu\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nKahden matkamiehen kotiinpaluu\n\n\nBraxfield, joka oli palvellut kolmekymmentä vuotta isännöitsijänä\nsir Anthony Markenmorella, Markenmoren kartanon omistajalla, oli\nmäärättyjä tapoja noudattava mies. Koko elämänsä ajan hän oli\ntotutellut suorittamaan määrättyjä tehtäviä määrättyihin aikoihin; mitä\nvanhemmaksi hän kävi (nyt hän oli jo vähän yli kuusikymmentä), sitä\nenemmän tämä tottumus muuttui hänen toiseksi luonnokseen. Itse asiassa\nhän oli talon herra; sir Anthony oli raihnas mies, joka pysytteli\nhuoneessaan; Guy Markenmore, vanhempi poika, ei ollut muutamiin\nvuosiin astunut kertaakaan isänsä kynnyksen yli; Harry Markenmore,\nnuorempi poika, salli mieluummin kenen hyvänsä käyttää rajattomasti\nkotivaltikkaa kuin olisi ottanut sen omiin käsiinsä; neiti Valencia\nMarkenmore, ainoa tytär, oli vasta hiljan lopettanut koulunkäyntinsä;\nnäin ollen Braxfield harjoitti lempeätä, vaatimatonta itsevaltaa\ntavalla tai toisella, mutta näyttämättä harjoittavan sitä. Hänellä oli\nmonia hyviä tapoja, joista eräitä voitiin pitää melkeinpä hullutteluina\n-- näihin jälkimmäisiin kuului hänen tottumuksensa lukita talon ovet\ntäsmälleen kello kahdeksan joka ilta.\n\nJos joku olisi tiedustellut lähemmin Braxfieldilta tästä merkillisestä\nmenettelystä, niin vanha isännöitsijä olisi kyllä selittänyt niitä\nsyitä, jotka hänen mielestään puhuivat tämän itsepintaisen tavan\npuolesta. Markenmore oli hyvin vanha ja hyvin suuri kartano, joka\nalkujaan oli rakennettu kuningatar Elisabethin hallituskauden\nviimeisinä vuosina, laajennettu Kaarlo toisen aikana sekä lopullisesti\nkorjattu ja uudenaikaistettu Yrjö neljännen hallituskaudella. Se\nsijaitsi loivasti viettävän kukkulan rinteellä, noin virstan päässä\nkylästä, joka oli saanut nimensä Markenmore-suvusta. Tämä oli asettunut\nasumaan näille seuduille jo ammoin, Vilhelm Valloittajan päivinä;\nporttimajaa lukuunottamatta ei sen likeisimmässä ympäristössä ollut\nainoatakaan asumusta. Siinä oli tavattoman paljon ovia; niitä avautui\nkaikkialle, pengermälle, pihamaalle, puutarhaan, puistonurmikolle,\ntallirakennuksille ja hiljaisille teille, jotka mutkittelivat puiston\ntiheiden pensasistutusten lomitse; siinä oli myös käytäviä, parvekkeita\nja huoneita, joita perhe ja palvelijat käyttivät harvoin.\n\nPerhe oli pieni; palvelijoita oli vähän; sillä Markenmoret olivat\nverrattain köyhiä ja heidän entisestä loistostaan oli jäänyt jäljelle\ntuskin rippeitäkään. Mutta vaikka he olivat köyhiä, oli heillä\nkuitenkin melkoinen määrä kulta- ja hopea-astioita sekä arvokasta\nporsliinikalustoa ja kallisarvoista lasitavaraa; kartanossa oli vielä\nmaalauksia, jotka olivat omaisuuden arvoisia, ja siellä oli tuskin\nainoatakaan huonetta, johon ei olisi asetettu avoimesti jotakin kevyttä\npikku esinettä, josta myytäessä olisi saatu sievoinen summa.\n\nBraxfield, perin tunnollinen mies, piti itseään näiden perhekalleuksien\nvartijana ja eli yhtämittaisen hermostuneen pelon vallassa, että\nne varastettaisiin. Jos hän olisi saanut noudattaa omaa mieltään,\nolisi hän jo aikoja sitten rakennuttanut kassaholvin, tulenkestävän\nja varkailta suojelevan, ja sullonut sinne kaikki, mitä vanhassa\nkartanossa vain oli arvokasta. Mutta Markenmoret, vaikka sallivatkin\nisännöitsijänsä hallita itseään muutamissa asioissa, olivat ihmisiä,\njotka eivät olisi suvainneet sekaannuttavan talon ikivanhoihin tapoihin\nja järjestykseen ja niin välkkyivät kultamaljat ja hopealautaset,\nhohtaviksi kiilloitettuina ja huolellisesti puhdistettuina, sikin\nsokin jykevillä, tammisilla sivupöydillä, ja harvinaiset norsunluusta\nvalmistetut esineet ja suunnattoman kalliit porsliinit komeilivat\navoimilla hyllyillä ja vanhanaikaisissa kaapeissa -- aivan kuin,\nsanoi Braxfield valitellen, niillä ei olisi enempää arvoa kuin sillä\nrojulla, joka oli asetettu näytteille naapurikauppalan museoon. Ja\nsentähden hän lukitsi talon ovet kello kahdeksalta joka ilta ja vei\nnelisentoista oven avaimet visusti kamariinsa; kuka hyvänsä, herra tai\npalvelija, kamarineiti tai rouva, halusi poistua Markenmoren kartanosta\ntämän kellonlyömän jälkeen, hänen oli käännyttävä Braxfieldin puoleen\npäästäkseen ulos.\n\nEräänä iltana huhtikuun kolmannella viikolla vuonna 1912 Braxfield\nlähti lukitsemaan ovia tapansa mukaan, kun yksinkertainen päivällinen,\njolle Harry Markenmore ja hänen sisarensa Valencia istuutuivat joka\nilta kello seitsemältä, oli päättynyt jo hyvän aikaa sitten. Aina\nhän aloitti kiertokulkunsa pienemmistä ovista ja lopetti sen suureen\nkolmiosaiseen oveen, joka avautui pengermälle. Ja tällöin voitiin\ntodeta hänen toinen omituinen tapansa -- ennenkuin Braxfield lukitsi ja\ntelkesi lopullisesti tämän oven, astui hän joka kerta ulos pengermälle,\nkäveli sen poikki suoja-aidalle, joka eroitti sen avarasta, vastapäätä\nleviävästä puistosta, ja tarkasteli kaikkea, mikä avautui hänen\nsilmäänsä eteen; näin hän teki vuodenaikoihin katsomatta; sentähden\nhän näkikin toisinaan pelkkää pimeyttä, kuten synkkinä talvi-iltoina;\nkesällä hän näki koko joukon kaunista. Tällä kertaa hän näki hämärän\nverhoavan vaippaansa vanhat jalavat ja pyökit ja laskeutuvan\naaltoileville niityille, jotka sijaitsivat Markenmoren ja etelään\nleviävien tasankojen välillä. Hämärä oli nopeasti laskeutumassa:\nniinä muutamina minuutteina, jotka Braxfield seisoi siellä katsellen\nympärilleen, hän huomasi sen luonnon synkkenemisestä. Puut ja pensaat\nkävivät sekaviksi ja epäselviksi ääriviivoiksi, ja niiden takana,\npuolentoista kilometrin päässä, alkoivat kylän valot vilkkuilla\npimeässä. Tällöin hän kääntyi ovelle päin -- mutta pysähtyi äkkiä.\nJostakin hänen takaansa läheni mies, kävellen pitkin ja nopein askelin\npengermän alapuolella olevan nurmikon poikki.\n\nJuuri suuressa oviaukossa riippui voimakas lamppu; sen säteet levisivät\nviuhkan tavoin pengermän ja astuinten yli, jotka veivät nurmelle. Kun\nBraxfield vitkasteli ihmetellen mielessään, kuki sieltä mahtoi tulla\n(sillä näinä aikoina olivat kaikki vieraat harvinaisia Markenmoren\nkartanossa), astui pitkä hahmo tähän valokaareen ja riensi kiireesti\nrappuja ylös suunnaten kulkunsa ovelle -- ison, atleettimaisen\nmiehen hahmo, jonka iltapukua peitti vain osaksi kevyt, napittamaton\npäällystakki. Hän ei ollut tullut kaukaa, mitä ilmeisesti osoitti se\ntosiasia, että hän oli paljaspäin; hän näytti itse asiassa mieheltä,\njoka on kaikessa kiireessä noussut ruokapöytänsä äärestä rientääkseen\nnopeasti naapuritaloon. Mutta isännöitsijä päästi kiihkeän,\nhämmästyneen huudahduksen nähdessään hänet.\n\n\"Herra hyvästi siunatkoon!\" sanoi hän syöksähtäessään varjosta, missä\noli seisonut. \"Herra John Harborough? Tervetuloa takaisin, sir -- en\nosannut ajatellakaan, että olisitte jälleen kotona.\"\n\nMies, jota oli puhuteltu näin ja joka seisoi nyt lampun huikaisevassa\nvalossa, käänsi pronssinväriset kasvonsa ja silmänsä, jotka olivat\nterävät, tummat ja syvällä kuopissa, vanhan isännöitsijän pyöreisiin\nkasvoihin ja pyylevään olemukseen päin. Hän ojensi nauraen oikean\nkätensä.\n\n\"Hei, Braxfield!\" sanoi hän reippaasti sellaisella äänenpainolla, jolla\ntervehditään vanhaa tuttavaa. \"Tekö se olette, ja yhtä hyvissä voimissa\nkuin koskaan, vai mitä? Ette näytä vanhentuneen hitustakaan.\"\n\n\"Minun iässäni ei muututa paljon, sir\", vastasi Braxfield puristaen\nkunnioittavasti tarjottua kättä. \"Se tapahtuu vasta myöhemmin, herra\nHarborough. Mutta -- te olette todellakin tullut takaisin, sir? Minä en\nollut kuullut siitä -- vielä, me emme kuule paljoakaan viettäessämme\nomaa elämäämme, joka nyt on -- hiljaisempaa kuin koskaan ennen\nMarkenmoren kartanossa, sir.\"\n\n\"Saavuin kotiin vasta tänään iltapäivällä, Braxfield\", virkkoi\nHarborough. \"Ja juuri kun olin lopettamassa päivällistäni, kuulin sir\nAnthonyn olevan sairaana, ja niin tulin suoraa päätä tiedustelemaan\nhänen vointiaan. Onko sairaus vakavaa laatua?\"\n\n\"Nähkääs, sir, hän on ollut hiukan huonompi viimeisten parin päivän\naikana\", sanoi Braxfield. \"Hänen tilansa on vaihteleva -- tietysti,\nsiitä on nyt runsaasti kaksi vuotta, kun hän on ollut yhtä mittaa\nhuoneessaan. Näin meidän kesken puhuen, herra Harborough, hänen\npäivänsä voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä -- millä hetkellä\nhyvänsä. Niin sanovat lääkärit, sir.\"\n\n\"Keitä täällä on?\" kysyi Harborough vilkaisten rakennuksen julkisuvun\nvalaistuihin ikkunoihin.\n\n\"Ei ketään muita kuin herra Harry ja neiti Valencia\", vastasi\nisännöitsijä. \"Herra Guy -- voi, me emme ole nähneet häntä\nMarkenmoressa -- niin, muistaakseni kokonaiseen seitsemään vuoteen.\nHän lähti pois -- nähkääs, juuri samoihin aikoihin kuin tekin, herra\nHarborough, eikä ole senjälkeen käynyt kotonaan -- ei kertaakaan!\nMinä en tiedä, missä hän on -- enkä usko, että hänen sisaruksensakaan\ntietävät.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Harborough. \"Vai Harry -- hän oli poikanen, kun minä lähdin\nmaailmalle, ja Valencia -- hän oli tytön typykkä.\"\n\n\"Niinpä kyllä, sir\", sanoi Braxfield, \"mutta herra Harry on nyt\nkaksikymmentäkolmevuotias nuori mies, ja neiti Valencia -- hän on nuori\nneiti, joka on jo hyvän joukon yli yhdeksäntoista. Te olette ollut\npoissa kauan, sir! Mutta astukaa sisälle, herra Harborough, astukaa\nsisälle! Hauskaa nähdä teidät jälleen Markenmoressa, sir.\"\n\nHarborough asteli vanhan isännöitsijän perässä taloon, vanhanaikaisen,\nkivisen eteishallin poikki, jossa koristuksena oli hirvensarvia,\nketunpäitä, vanhoja musketteja ja muita metsästyksen ja maalaiselämän\nvoittomerkkejä, erääseen huoneeseen, jonka hän muisti varsin hyvin ja\njota perhe nyt käytti tavallisena seurusteluhuoneena. Takassa paloi\nisoja halkoja iloisesti roihuen; Braxfield työnsi tuolin sen ääreen.\n\n\"Me emme käytä nykyisin enää milloinkaan vierashuonetta, herra\nHarborough\", kuiskasi hän tuttavallisesti. \"Tämä huone on kaikkea\n-- ruokailuhuone, arkihuone ja muuta sellaista. Emme elä enää niin\nylellisesti, kuin ennen oli tapana, sir -- vai mitä? Mutta -- vielä\nvoimme sentään tarjota lasillisen verratonta portviiniä vanhoille\nystävillemme! Saanko tuoda teille tilkkasen, herra Harborough? --\nsanokaahan, sir!\"\n\n\"Ei pisaraakaan, Braxfield, kiitos vain\", vastasi Harborough. Hän\nkatseli ympärilleen ja nyökäytteli päätään tarkastaessaan eri esineitä.\n\"Muistan ne kaikki\", mumisi hän. \"Kaikki on ennallaan! Kas niin,\nilmoittakaapa nuorille, että minä olen täällä, Braxfield.\"\n\nHän nojasi tulisijan koristeelliseen reunukseen -- raskastekoiseen,\nhienosti leikkaeltuun, vanhaan tammiseen teokseen -- kun isännöitsijä\noli mennyt, ja silmäili vielä kerran ympäri huonetta. Tähän\nhuoneeseen hän oli tutustunut jo poikasena, lähes kolmekymmentä\nvuotta sitten: silloin se suoritti arki- ja olohuoneen tehtäviä ja\noli ison, sokkeloisen kartanon hauskin sopukka. Se oli nytkin hauska\nvanhoine huonekaluineen, vanhoine tauluineen, vanhoine kirjoineen\n-- siellä viittasi kaikki sen perheen entisyyteen, jolle se kuului.\nMutta huolimatta huoneen hauskasta sisustuksesta, kodikkaasta ja\nylellisestä, Harborough pani merkille terävän katseensa ja nopean\nhavaintokykynsä avulla eräänlaisen ilmapiirin, jonka hän sisällytti\nkokonaisuudessaan yhteen ainoaan sanaan: rappeutuminen! -- Siitä oli\ntodistuksia kaikkialla hänen ympärillään. Kaikki esineet olivat loppuun\nkulumaisillaan, epäilemättä hitaasti mutta varmasti.\n\nHän kohotti äkkiä katseensa nukkavierusta lattiamatosta, jolla hän\nseisoi, näki oven avautuvan, tytön astuvan huoneeseen ja tulevan\nhäntä kohti ojennetuin käsin -- hoikan, notkeavartaloisen tytön,\njoka oli tumma kuten kaikki Markenmoret ja sorea, jollakin tavoin,\njota Harborough ei saattanut määritellä heti, ilmaisten eloisuutta\nja henkevyyttä. Tyttö oli nuori kaunotar; hänen raikas olemuksensa\noli erikoisen vaikuttava tuossa vanhan aikuisessa ympäristössä: se\nteki Harboroughiin niin syvällisen vaikutuksen, ettei hän saanut\nsanaa suustaan, vaan piti hänen kättään omassaan ja tuijotti häneen,\nuskomatta oikein omia silmiään, kokonaisen minuutin ajan ennenkuin sai\nkiinni puheen päästä.\n\n\"Laupias taivas!\" huudahti hän viimein katsoen alas tyttöön, vaikka\ntämä olikin pitkä, kuuden jalan ja kahden tuuman korkeudesta. \"Oletteko\n-- oletteko te Valencia?\"\n\n\"Minä itse -- aivan varmasti!\" vastasi tyttö naurahtaen. \"Ettekö\ntuntenut minua? Minä tunsin teidät.\"\n\n\"Ah!\" sanoi Harborough. \"Minä olin jo vanhahko ukkeli, kun lähdin\nmatkalle -- kolmenkymmenen korvissa! Mutta te, te olitte --\"\n\n\"Kolmentoista\", keskeytti tyttö nauraen jälleen. \"Aika rasavilli kai.\nJa te olette siis todellakin palannut jälleen kotiin?\"\n\nHän viittasi erääseen tuoliin istuutuen itse toiselle; myös Harborough\nistuutui ja katseli tyttöä edelleen, ihmetellen yhä sitä, että\nse rumanpuoleinen ja tavallinen lapsi, joka oli säilynyt hänen\nmuistissaan, oli saattanut muuttua täksi viehättäväksi, pirteäksi\nolennoksi.\n\n\"Vasta tänään\", vastasi Harborough; \"ja niin pian kuin kuulin isänne\nsairaudesta, riensin suoraa päätä tiedustelemaan hänen tilaansa\".\n\n\"Kiitos\", sanoi tyttö vilpittömästi. \"Mutta minusta hän ei ole yhtään\nhuonompi kuin pitkiin aikoihin. Väliin hän on sairaampi, tietysti --\neilen hän ei voinut kovinkaan hyvin -- siitä kai johtui, että tulitte\nkuulleeksi mitään. Hän on jo hyvin vanha, tiedättehän -- ja hyvin\nheikko.\"\n\n\"Voinko minä tehdä mitään tässä asiassa?\" ehdotti Harborough. --\n\"Nähkääs -- minä olen palannut kotiin jäädäkseni tänne iäksi päiviksi.\nOlen vaellellut lähes seitsemän vuotta.\"\n\n\"Varmaan olette nähnyt paljon maailmaa\", sanoi Valencia.\n\n\"Aivan loppumattomiin\", myönsi Harborough. \"Olen kolunnut maapallon\nkaikki nurkat! Mutta -- minusta tuntui, etten koskaan ollut nähnyt\nmitään puoleksikaan niin viehättävää kuin vanha kotitaloni tullessani\nsinne tänään! Enkä minä aio jättää sitä enää. Asetun alalleni,\nymmärrättehän.\"\n\n\"Greycloister on ihastuttava paikka\", sanoi Valencia. \"Olen usein\nkävellyt teidän puistossanne kun olitte poissa -- ja ihmetellyt, kuinka\nte saatoitte luopua siitä niin pitkäksi aikaa.\"\n\n\"Minulla oli omat syyni\", sanoi Harborough. \"Mutta täällä minä olen\njälleen ja iloitsen sydämestäni nähdessäni vielä kerran teidät kaikki.\nOlen tuonut kotiin valtavan suuren kokoelman kaikenlaisia esineitä --\ntoivon, että poikkeaisitte katselemaan niitä pian.\"\n\n\"Varsin mielelläni!\" vastasi Valencia. \"Te järjestätte kai jonkinlaisen\nmuseon?\"\n\n\"Luullakseni lahjoitan pois osan niistä\", sanoi Harborough. \"Esineitä\non aivan rajattomasti, paikasta jos toisestakin. Mutta -- hyväinen\naika, onko tuo Harry?\"\n\nOvi oli jälleen auennut ja nuori mies oli astunut hiljaa huoneeseen Hän\noli pitkä, hoikka ja tummaverinen; hän käytti silmälaseja ja katseli\nympärilleen arasti ja ujosti, mikä herätti ajatuksia ylioppilaasta. Hän\nhymyili laimeasti puristaessaan vieraan kättä, muttei virkkanut mitään.\n\n\"Harry, tietysti\", myönsi Valencia. \"Muuttunut kai yhtä paljon kuin --\nkuin minäkin. Vieläkö te muistatte hänet?\"\n\n\"Muistan, että teimme yhdessä metsästysretken minun metsiini pari kolme\npäivää ennenkuin lähdin matkoille\", sanoi Harborough. Hän katseli\nveljeä ja sisarta miettivän tutkivasti. Nämä kaksi olivat nuorempaa\npolvea, ajatteli hän itsekseen: Guy Markenmore, heidän vanhempi\nveljensä, sir Anthonyn ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika, oli\nmuutamia vuosia heitä vanhempi; hän oli nyt suunnilleen yhtä vanha\nkuin Harborough. \"Olette kai tehnyt koko joukon metsästysretkiä sitten\nviime näkemän?\" jatkoi Harborough silmäten veljeä. \"Ennenhän ne olivat,\nteidän maanne, kuuluisia riistarikkaudestaan.\"\n\nHarry Markenmore hymyili jälleen, mutta ei nytkään virkkanut mitään;\nsisar vastasi hänen puolestaan.\n\n\"Harry ei harrasta erikoisemmin urheilua\", sanoi tyttö. \"Häneltä ei\nriitä aikaa muuhun kuin kirjoihin ja työhön. Hän ponnistelee kovasti\n-- kohentaakseen asioita kuntoon. Syystä tai toisesta on tila alkanut\nrappeutua. Jäniksiä ja kaniineja ja fasaaneja ja peltokanoja lienee\nyllin kyllin -- kenties -- mutta rahaa mitättömän vähän!\"\n\n\"Meillä oli huono pehtoori\", huomautti Harry Markenmore, päästäen\nkielensä valloilleen ja luoden Harboroughiin merkitsevän katseen. \"Hän\nantoi asioiden mennä menojaan. Viimeiset kaksi vuotta minä itse olen\nhoitanut pehtoorin virkaa. Mutta -- kaikki meidän maamme on annettu\nvuokralle liian halvasta hinnasta: vuokria olisi lisättävä.\"\n\n\"Rohkea aikomus, se\", sanoi Harborough. \"Useimmat tahtoisivat\nmieluummin vuokriaan alennettavan kuin lisättävän. Minä luulen, että\nminun itsenikin on ruvettava selvittelemään tämänlaatuisia asioita --\nehkä voimme lyödä viisaat päämme yhteen.\"\n\n\"Niin, mutta te ette ole riippuvainen vuokratuloistanne!\" sanoi\nValencia asioihin perehtyneen näköisenä. \"Te olette hankkinut\nkaupunkikiinteimistön. Näettekös, kuinka ymmärtäväinen nuori nainen\nminä olen! Meidän tulomme supistuvat pelkkiin maakorkoihin -- ja me\ntilanomistajat olemme perikatoon tuomittuja: me emme ole niinkään\nhyvissä varoissa kuin ne, joille vuokraamme maamme. Jos Harry ja\nminä voisimme tehdä oman mielemme mukaan, niin myisimme tilamme ja\npääsisimme siitä kokonaan irti.\"\n\n\"Hyvä keino -- joskus\", sanoi Harborough. \"Miksette tee niin?\"\n\nVeli ja sisar katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Se on perintötila\", sanoi Valencia.\n\nHän loi Harboroughiin merkitsevän katseen, ja Harborough nyökkäsi.\n\n\"Aivan oikein\", huomautti Harborough. \"Mutta -- se vaikeushan\nsaataisiin voitetuksi, jos -- jos teidän vanhempi veljenne antaisi\nsuostumuksensa.\"\n\nSisarukset silmäsivät jälleen toisiaan.\n\n\"Me emme tiedä missä Guy on\", sanoi Harry. \"Kukaan ei tiedä sitä -- ei\nainakaan kukaan meidän tuttavistamme. Hänestä ei ole kuultu halaistua\nsanaa -- luullakseni noin seitsemään vuoteen.\"\n\n\"Siitä on seitsemän vuotta\", huomautti Valencia. \"Minä muistan.\" Hän\nkatsahti taas Harboroughiin. \"Guy lähti pois, yhtäkkiä, juuri vähän\nennen kuin te\", lisäsi tyttö. \"Ja se tapahtui seitsemän vuotta sitten.\"\n\nHarborough liikahti vähän kiusaantuneena tuolillaan. Hänellä ei\nollut pienintäkään halua antautua keskustelemaan Markenmoren\nperhesalaisuuksista. Mutta hän tunsi eräänlaista uteliaisuutta.\n\n\"Tarkoitatteko -- kirjaimellisesti, mitä sanotte?\" kysyi Harborough.\n\n\"Ehdottomasti!\" vastasi Valencia, \"Kukaan meistä -- eikä kukaan\ntuttavistammekaan -- ole kuullut hänestä sanaakaan siitä lähtien.\"\n\n\"Mutta -- raha-asiat?\" viittasi Harborough. \"Hän on kai tarvinnut\nrahaa. Eikö hän ole koskaan pyytänyt mitään -- perintöosuutta\nesimerkiksi?\"\n\n\"Hänellä oli rahaa omasta puolestaan\", sanoi Harry. \"Hän sai kaikki\näitinsä rahat tämän kuoltua. Niin -- asia on kuten Val sanoo, me emme\nole kuulleet hänestä mitään senjälkeen kun hän lähti Markenmoresta\nemmekä tiedä, missä hän on. Toivoisin, että tietäisimme! -- Isäni\npäivät ovat luetut.\"\n\nHarborough nousi tuoliltaan.\n\n\"No niin, minun on mentävä\", sanoi hän. \"Jos on jotakin, mitä minä voin\ntehdä, niin ilmoitattehan siitä minulle? Mutta te sanoitte, ettei sir\nAnthonyn henkeä uhkaa välitön vaara?\"\n\n\"Ei\", vastasi Harry. \"Mutta -- milloin hyvänsä, ja kun hän tulee heti\nlevottomaksi, jos hänet jätetään hetkeksikään yksin, niin suonette\nminulle anteeksi, jos palaan hänen luokseen? Jos hän näyttää vähänkään\nparemmalta huomenna, niin kerron hänelle teidän kotiinpaluustanne,\nja aivan varmaan te saatte nähdä hänet, kun pistäydytte tänne\ntoistamiseen. Toivottavasti tulette pian katsomaan meitä jälleen?\"\n\n\"Aivan varmasti\", sanoi Harborough. Hän astui halliin Valencian kanssa,\nkun Harry oli mennyt, ja loi tyttöön vielä kerran kehoittavan katseen.\n\"Ettehän vain unohda lähettää noutamaan minua, jos minusta olisi\njotakin apua?\" jatkoi hän. \"Minua ei ole pidettävä vain tavallisena\nnaapurina, tiedättehän -- että nyt olen jälleen kotona!\"\n\n\"Minä en unohda\", vastasi Valencia. Hän tähysteli ympärilleen: pimeään\nverhoutuneen eteishallin toiseen päähän ilmestyi juuri Braxfield avain\nkädessään; tyttö viittasi Harboroughin syrjään. \"Haluaisin kysyä teiltä\njotakin\", kuiskasi tyttö. \"Voitteko selittää, minkätähden veljeni Guy\nlähti kotoa ja miksei hän ole koskaan palannut? Ja te -- te itse?\"\n\nValencian silmät, suuret ja tummat, olivat kiintyneet Harboroughiin\nomituisen vakavasti, ja hän näki tämän säpsähtävän hiukan ja puristavan\nhuuliaan yhteen.\n\n\"Kertokaa -- minulle!\" sanoi tyttö. \"Minulle!\"\n\nHarborough katsahti tällöin Braxfieldiin: vanha isännöitsijä,\ntietämättä mitään tästä arkaluontoisesta kysymyksestä -- ja\nvastauksesta, vetäytyi lähemmäksi.\n\n\"Minä tiedän ehkä -- jotakin\", mutisi Harborough. \"Jos -- jos minä\noikein ajattelen -- pitäisi minun kertoa teille -- minä kerron.\nMyöhemmin.\"\n\nValencia nyökkäsi hänelle ymmärtävästi, puhuen mykkää kieltä, ja\nkatosi pimeille portaille, jotka olivat heidän takanaan. Braxfield\ntaas vaihdettuaan pari sanaa Harboroughin kanssa päästi vieraan ulos\nja lukitsi ison oven sekä työnsi sille raskaan rautasalvan, joka oli\nsuorittanut tätä tehtävää monien sukupolvien ajan Markenmoressa.\nKartano oli turvattu yöksi.\n\nBraxfield meni takaisin kamariinsa -- siistiin ja kodikkaaseen\narkihuoneeseen, joka sijaitsi ison pääkäytävän päässä. Siellä loimusi\nkirkas valkea, ja hänen mukava, pehmeäksi topattu nojatuolinsa oli sen\nääressä. Nyt oli tullut hänen aikansa nauttia lepoa ja virkistystä. Kun\npäivän työt olivat päättyneet, kun vallitsi täydellinen hiljaisuus,\npoltteli hän piippuaan, luki sanomalehteään ja maisteli whiskyä\nlasistaan. Hänen piippunsa oli valmiina käden ulottuvilla, sanomalehdet\nsen vieressä; hän meni ruokakaapille ottaakseen sieltä viinikulhonsa\nja lasinsa. Mutta juuri laskiessaan kätensä näille esineille Braxfield\nkuuli kolkutusta. Hänen kätensä hellittivät otteensa, painuivat\nsivuille ja alkoivat vapista. Sillä Braxfield tunsi tuon kolkutuksen\n-- se oli hänelle varsin tuttu, vaikka hän oli kuullut sen viimeksi\nseitsemän vuotta sitten. Hän seisoi paikallaan, kuunnellen -- se kuului\njälleen. Komeron ikkunaan naputettiin kolme kertaa peräkkäin, kevyesti\nmutta selvästi. Silloin hän lähti huoneesta, kääntyi sivukäytävään\nkävellen sen päähän ja aukaisi oven, josta päästiin ruusutarhaan.\nMies astui sisälle, ja läheisen lampun himmeässä valossa isännöitsijä\neroitti hänen kasvonsa.\n\n\"Herra armahda!\" huudahti hän peräytyen taaksepäin seinää vasten.\n\"Herra Guy?\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nIsännöitsijän kamari\n\n\nMies, jonka Braxfield vastaanotti tällä tavoin ja jota hän, huolimatta\nvanhasta tutusta merkistä huoneen ikkunaan, ei saattanut kuolemakseen\naavistaa tapaavansa, loi terävän, tutkivan, epäluuloisen katseen\nkapeaan solaan, joka avautui rakennuksen pääkäytävään. Se siirtyi aivan\nyhtä terävänä vanhan isännöitsijän kummastuneille ja hämmentyneille\nkasvoille -- ja kysymys, joka tehtiin senjälkeen, oli yhtä terävä.\n\n\"Muut -- vuoteessako?\"\n\nBraxfield alkoi vavista. Ennen muinoin hän oli usein päästänyt Guy\nMarkenmoren sisälle, myöhään yöllä, tämän saman oven kautta; kolme\nperättäistä naputusta oli merkki, josta he olivat sopineet keskenään.\nJa silloin hän oli tehnyt hänelle tuon saman kysymyksen useammin kuin\nhän saattoi muistaakaan. Silloin se ei tehnyt häntä levottomaksi, mutta\nnyt, kuullessaan sen jälleen, kysyjän seitsenvuotisen, selittämättömän\npoissaolon jälkeen, se pelästytti häntä. Miksi saapui Markenmoren\nparoonin arvonimen ja tiluksien perijä hiiviskellen isänsä taloon,\nmyöhään yöllä, pyrkien sisälle salateitse, ilmeisesti jostakin\nhermostuneena? Braxfield katsoi häneen epätietoisena.\n\n\"He ovat menneet huoneisiinsa, herra Guy\", vastasi hän. \"Tai -- he\nvoivat olla isänne huoneessa. Sir Anthony tekee -- loppuaan, sir.\"\n\nGuy Markenmore katsahti jälleen käytävään. Tällöin Braxfield silmäsi\nhäntä. Hän oli muuttunut vähän, ajatteli Braxfield. Hänen somat\nkasvonsa olivat aina, jo lapsuudesta lähtien herättäneet huomiota:\nvielä kolmekymmentäviisivuotiaanakin hän näytti sievältä; pitkä,\nsolakka, tumma, tuimakatseinen; sitä mieslajia, joka vetää puoleensa ja\nmiellyttää naisia. Mutta hän näytti mieheltä, joka on elänyt hurjasti;\nmieheltä, joka on nähnyt elämän varjopuolia, ja hänen kauniiden\nsilmiensä seutuvilla ja vaoissa suun ympärillä, jonka huolellisesti\nhoidetut mustat viikset tuskin peittivät, oli pahaa ennustava ilme,\njoka olisi varoittanut tarkkaavaa havaintojentekijää luottamasta\nhäneen liiaksi. Sekä silmissä että huulissa ilmeni varovaisuutta ja\nterävyyttä, kun ne kääntyivät jälleen isännöitsijään.\n\n\"Menkäämme sinun huoneeseesi, Braxfield\", sanoi hän tyynesti. \"Sulje\ntuo ovi.\"\n\nHän käveli nopeasti sivukäytävän päähän ja kääntyi pääkäytävään\nannettuaan määräyksensä; kun isännöitsijä sen täytettyään seurasi\nhäntä, seisoi hän jo huoneessa pidellen kädellään ovesta. Ja kun\nBraxfield, yhä hämmästyneenä ja ihmeissään, oli astunut sisälle, veti\nGuy oven kiinni ja kiersi avainta.\n\n\"Kuulehan!\" sanoi hän matalalla äänellä viitaten Braxfieldin iloisesti\nroihuavan takan luo. \"Haluaisin tiedustella erästä asiaa -- luulin\nnähneeni jonkun, kun tulin tänne. Sinä kai tiedät. Onko John Harborough\njälleen kotona?\"\n\nBraxfield tunsi sen äänensävyn, jolla hän teki kysymyksensä,\nelähdyttävän itseään. Hän nyökkäsi, hakien Guyn kasvoja.\n\n\"Kyllä, sir!\" hän vastasi. \"Saapui kotiin tänään -- juuri tänään\niltapäivällä.\"\n\n\"Onko hän käynyt täällä?\" kysyi Guy.\n\n\"Kyllä, sir -- tänä iltana.\"\n\n\"Miksi? Minkätähden hän tuli tänne?\"\n\n\"Hän oli kuullut isänne olevan sairaana, herra Guy -- hän tuli\ntiedustelemaan hänen vointiaan.\"\n\n\"Puhuiko hän minusta?\"\n\n\"Ei -- ei minun tietääkseni, sir. Hän tapasi herra Harryn ja neiti\nValencian.\"\n\n\"Onko hän palannut jäädäkseen tänne -- jäädäkseen olemaan?\nKotiutuakseenko?\"\n\n\"Käsittääkseni, sir.\"\n\nBraxfield ihmetteli, mitä nämä kysymykset oikein tarkoittivat, ja hänen\nkasvoillaan ilmeni tämä ihmettely. Mutta Guyn kasvoille oli levinnyt\nsfinksimäinen ilme. Hän kääntyi isännöitsijästä, tempasi keikarimaisen\nhattunsa, päällystakkinsa ja hansikkaansa, heitti ne nurkassa olevaan\nnojatuoliin ja vedettyään rintataskustaan esille kotelon valitsi\nsikaarin ja sytytti sen rauhallisesti. Braxfield oli siksi hyvä\nsikaarien tuntija, että saattoi todeta tämän sikaarin olevan kallista\nlajia; lisäksi hän havaitsi, ettei kadonnut poika muistuttanut kotiin\npalatessaan seitsemän vuoden poissaolon jälkeen ulkoasultaan suinkaan\ntuhlaajapoikaa. Guy oli puettu viimeisen muodin mukaan; hänen harmaa\ntviidipukunsa, joka ilmeisesti oli Savile Row-liikkeen työtä, muodosti\nräikeän vastakohdan niille kuluneille ja vanhanaikaisille vaatteille,\njoissa Harry Markenmore kuljeskeli vanhassa kartanossa. Ja kädessä,\njoka kohosi sytyttämään sikaaria, kimalteli hieno jalokivisormus, joka\naivan kuin vartioi toista, keskisormessa komeilevaa, tekotavaltaan ja\nnäöltään harvinaista sormusta.\n\n\"Kuulehan!\" sanoi Guy uudelleen. \"Toinen kysymys. Olen kuullut, että\nrouva Tretheroe -- joka ennen oli neiti Veronica Leighton -- on jälleen\nnäillä seuduilla. Onko se totta?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi Braxfield. \"Hänkin on palannut -- aivan\näskettäin. Hän on vuokrannut Dower-talon, herra Guy -- tiedättehän,\nsir, sen, joka on puiston perällä. Hän vuokrasi sen noin kuukausi\nsitten, herra Harryltä -- hän huolehtii nyt kaikesta, sir -- ja rouva\nTretheroe on muuttanut sinne.\"\n\n\"Hän vuokrasi sen!\" huudahti Guy korostaen erikoisesti\npersoonapronominia. \"Hän! Mitä?... onko eversti Tretheroe sitten\nkuollut?\"\n\n\"Hän kuoli Intiassa, sir -- niin olen kuullut -- vuosi sitten\",\nvastasi Braxfield. \"Ja sitten -- rouva Tretheroe palasi kotiin ja\ntuli tiedustelemaan asuntoa näiltä tienoin, ja kuten sanoin, hänelle\nluovutettiin meidän Dower-talomme. Eikä hän näytä yhtään vanhemmalta,\nherra Guy -- ei hitustakaan! Kauniimpi kuin koskaan, sir.\"\n\nBraxfield alkoi saada takaisin varmuutensa ja puhelahjansa. Hän tahtoi\npuhua nyt.\n\n\"Hän kuuluu olevan hyvin varakas nuori leski, herra Guy\", jatkoi\nBraxfield. \"Eversti Tretheroe jätti rouvalleen koko omaisuutensa --\nja hän oli rikas mies, kuulemma. Ja rikkaus näyttääkin olevan rouva\nTretheroelle mieleen -- hän on hankkinut aika liudan palvelijoita\nja tuhlannut jo koko joukon rahaa taloon ja tuhlaa yhä enemmän. Ja\nvastikään sinne tuli vieraita -- lontoolaisia kai. Hän näyttää pitävän\nhuvittelusta, siltä tuntuu, sir.\"\n\n\"Onko hänellä lapsia?\" kysyi Guy.\n\n\"Ei ainoatakaan, sir\", vastasi Braxfield. \"Eikä koskaan ollutkaan,\ntietääkseni.\"\n\nGuy tarkasteli vanhan isännöitsijän yksinäisen kamarin tuttuja\npiirteitä. Mikään ei näyttänyt muuttuneen. Hänen katseensa pysähtyi\nkulhoon, jonka Braxfield oli pannut pöydälle juuri vähän ennen kuin hän\nkuuli naputusta ikkunaan.\n\n\"Annapas minulle naukku, Braxfield\", sanoi hän äkkiä. \"Sinulla on\nkai vielä jäljellä vanhaa whiskyäsi, seitsemän vuodenkin päästä. Ja\nhieman soodavettä. Otahan itsekin -- siitä onkin jo pitkä aika, kun\nmaistelimme yhdessä -- ennen muinoin teimme monta kupposta tässä\nhuoneessa!\"\n\nHän naurahti kyynillisesti kohottaessaan lasin, jonka Braxfield ojensi\nheti hänelle -- mutta vanha isännöitsijä ei vastannut naurahdukseen.\nBraxfield kohotti tietysti kunnioittaen lasinsa ja ilmaisi mutisten\nonnentoivotuksensa näyttäen tulevan liikutetuksi.\n\n\"Siitä on hyvin pitkä aika, sir\", sanoi hän. \"Niin, hyvin pitkä aika,\nherra Guy! Mutta rohkenen olettaa, että se on ohitse, sir -- toivon\nteidän tulleen kotiin jäädäksenne tänne ainaiseksi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa toiveesi on tuomittu raukeamaan, Braxfield\", vastasi\nGuy puhjeten jälleen kyynilliseen nauruun. \"Sitä varten en ole tullut!\nMarkenmoren kartanosta ei ole enää minulle. Olen tullut toimeen vallan\nmainiosti ilman sitäkin enkä aio ruveta tänne kaalinviljelijäksi, kun\nmissä hyvänsä muualla voin viljellä tuottoisampiakin vihanneksia. Ei,\nBraxfield, minä en ole palannut jäädäkseni.\"\n\n\"Mutta, herra Guy -- teidän isänne?\" sanoi vanha isännöitsijä. \"Hän ei\nvoi elää kauan, sir. Ja -- arvonimi ja tilukset, herra Guy!\"\n\n\"En voi välttää sitä, että perin isäni paroonin-arvon Braxfield,\nvaikka annan palttua koko arvonimelle\", vastasi Guy; \"ja tiluksia taas\nvoidaan hoitaa varsin hyvin ilman minun apuani tai läsnäoloanikin.\nEn tosiaankaan välitä niistä! Olen varoissani -- olen puuhaillut\narvopaperipörssissä, Braxfield, yli kuuden vuoden ajan ja ansainnut\nsievoisia summia. Mutta kuulehan nyt\", jatkoi hän keskeyttäen vanhan\nisännöitsijän onnittelut, \"sanoit, että Harry toimii jonkinlaisena\npehtoorina; menestyykö hän hyvin?\"\n\n\"Epäilemättä erittäin hyvin, sir, sikäli kuin minä voin päättää\",\nvastasi Braxfield. \"Charlesworth -- meidän vanha pehtoorimme --\nmuistattehan hänet kai vielä hyvin -- hän antoi asioiden mennä\nhongikkoon, eikä isänne estänyt häntä. Mutta kun veljenne tuli\ntäysi-ikäiseksi, niin hän ja isänne panivat toimeen eräitä muutoksia,\nja herra Harry otti ohjakset käsiinsä ja toimitti Charlesworthin\neläkkeelle, ja siitä lähtien hän on pitänyt huolta kaikesta. Apua\nhän on saanut aimo lailla, tietysti, sir, neiti Valencialta -- hyvin\nnäppäräksi nuoreksi neidiksi on sisarenne kehittynyt, herra Guy, --\nsallinette minun noutaa heidät alas, sir, ennenkuin menette makuulle?\"\n\nGuy tyhjensi lasinsa pohjaan, sekoitti itselleen uuden juoman ja\nistuutuen isoon tuoliin loimuavan roihun ääreen ravisti päätänsä.\n\n\"Minä en aio mennä levolle, Braxfield\", vastasi hän. \"Tulin kaupungista\nsuorittamaan erikoista tehtävää ja aion palata jälleen kaupunkiin\njo hyvin aikaisin aamujunalla, johon minun on noustava Mitbournen\nasemalla. Mutta minun on tavattava molempia nuoria -- ehdottomasti,\nasiani koskee heitä. Ensiksi tahtoisin kuitenkin, että kertoisit\nminulle yhtä ja toista; sitten voit mennä ilmoittamaan heille, että\nminä olen täällä -- rauhallisesti ja häiritsemättä sir Anthonyä - en\ntoivo hänen saavan tietää, että olen lähimaillakaan. No niin, ensiksi\n-- sanoit rouva Tretheroella olevan vieraita Dower-talossa?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi Braxfield. \"Suurehko joukko.\"\n\n\"Silloinpa ei ole luultavaa, että he tänään menevät kovin varhain\nlevolle\", huomautti Guy.\n\n\"Olen kuullut heidän huvittelevan hyvin myöhään, sir\", sanoi Braxfield.\n\"Tanssitaan -- ja tehdään muuta sellaista.\"\n\n\"Sepä mainiota\", jatkoi Guy. \"No niin -- pitääkö rouva Wrenne kylässä\nvielä Valtikka-majataloa?\"\n\nVäri vaihtui Braxfieldin turpeilla kasvoilla -- hän punastui kuin nuori\ntyttö.\n\n\"Nähkääs sir\", änkytti hän naurahtaen arasti. \"Rouva Wrenne ei pidä\nsitä enää. Kävi näet niin, sir -- varmaan te nauratte minulle, herra\nGuy -- että rouva Wrenne ja minä menimme naimisiin, neljä vuotta\nsitten, sir. Rouva Wrenne on siis nyt rouva Braxfield.\"\n\n\"Siunaa ja varjele!\" huudahti Guy. \"Tartuitpa viimein koukkuun, vai\nmitä, Braxfield? Rouva Braxfield on kai siinä tapauksessa -- täällä?\"\n\n\"Ei, sir, eikä koskaan ole ollutkaan\", vastasi vanha isännöitsijä.\n\"Minä asustan täällä vanhaan tapaan. Mutta vaimoni, sir, ja hänen\ntyttärensä -- muistattehan Poppyn, herra Guy, sievä tyttö, josta nyt on\ntullut kaunis nuori nainen -- he asuvat Woodlandin huvilassa puistomme\ntoisella puolen. Vaimoni vuokrasi sen, sir, kun hän luopui Valtikasta.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Guy. \"Mutta -- kenen käsissä on Valtikka nyt?\"\n\n\"Erään miehen, jonka nimi on Grimsdale, sir -- hän palveli sitä ennen\nsir James Marchantilla. Hän on laajentanut sitä koko lailla, sir; siitä\npitäen kun kaikki nuo uudet kulkuvälineet ovat tulleet käytäntöön, on\nliikenne vilkastunut melkoisesti valtamaantiellämme.\"\n\nGuy nyökkäsi ja veti esille kellonsa.\n\n\"Ei vielä kymmentäkään\", mutisi hän. Hän istui hiljaa pari minuuttia,\nilmeisesti syviin ajatuksiinsa vaipuneena, Braxfieldin tarkastellessa\nhäntä uteliaasti. \"Hyvä, Braxfield\", sanoi hän viimein katsahtaen ylös\nvalkeasta. \"Mene ilmoittamaan sisaruksille, että minä olen täällä.\nMutta hiljaa! -- ja muista teroittaa heidän mieliinsä, ettei isälleni\nole hiiskuttava sanaakaan.\"\n\n\"Varsin mielelläni, sir\", myönsi Braxfield. \"He lienevät hänen luonaan\n-- tai mahdollisesti toinen heistä -- mutta minä hoidan sen asian.\nTäällä talossa on tottunut sairaanhoitajatar, herra Guy, ja vaalikoon\nhän sir Anthonya sillaikaa kun he ovat alhaalla.\"\n\nGuy ei vastannut mitään, ja Braxfield poistui astuen äänettömän\ntalon halki ja nousten rappuja ylös Harry Markenmoren huoneeseen.\nHuone oli valaistu, mutta tyhjä. Harry oli tietenkin isänsä luona,\npuheli Braxfield itsekseen. Hän astui käytävän poikki ja koputti\nhiljaa Valencian ovelle. Valencia vastasi kutsuun heti ja astui ulos\nyöpuvussaan; vanhan isännöitsijän kasvoilla oli jonkinlainen outo ilme,\nmikä saattoi Valencian luomaan häneen huolestuneen katseen. Mutta\nBraxfield pudisti päätään. \"Ei mitään sellaista, neiti Valencia\",\nkiiruhti hän selittämään. \"Te -- te ette saa pelästyä -- sillä herra\nGuy on alhaalla. Hän saapui juuri kun te ja herra Harry olitte tulleet\ntänne yläkertaan, ja hän haluaa tavata teitä, molempia. Mutta -- mutta\nsir Anthonylle ei saa puhua mitään.\"\n\nValencian kasvoille tuli kova ilme. Hänen mielessään ei ollut säilynyt\nlapsuuden ajoilta minkäänlaista hellemmän kiintymyksen tunnetta\nvanhinta veljeään kohtaan, ja niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa,\nei hän ollut koskaan kuullut tästä mitään hyvää, ja Guy oli tosiaankin\nsuhtautunut seitsemän vuoden ajan kotiväkeensä aivan kuin sitä ei\nolisi ollut olemassakaan. Valencia katsoi arvelevasti ja epäilevästi\nBraxfieldiin.\n\n\"Mitä hän tahtoo?\" kysyi tyttö.\n\n\"Minä en tiedä, neiti\", vastasi vanha isännöitsijä, \"muuta kuin sen,\nettä hän sanoo tulleensa tänne tapaamaan teitä ja herra Harrya jonkun\nerikoisen asian tähden, mutta ei halua kerrottavan mitään isällenne\".\n\nValencia katsahti Braxfieldistä pimeään käytävään. Sen varrella\noli lukemattomia ovia, joista päästiin sokkeloisiin huoneisiin --\nMarkenmoren kartanoon olisi voitu sijoittaa pari-, kolmekymmentä\nvierasta, mutta hän tiesi, ettei ainoaakaan noista huoneista olisi\nvoitu järjestää kuntoon vuorokautta lyhemmässä ajassa; kaikki ne olivat\nkosteita, kylmiä, asumattomia.\n\n\"Mihin ihmeessä aiotte sijoittaa hänet, Braxfield?\" sanoi hän. \"Tässä\ntalossa ei ole vuodettakaan, joka sopisi hänelle.\"\n\n\"Hän ei jää tänne, neiti Valencia\", vastasi Braxfield. \"Minä -- minä\nen käsitä hitustakaan hänen puuhiaan, mutta hän lähtee luullakseni\nheti tavattuaan teidät ja herra Harryn. Hän puhui Mitbournesta hyvin\naikaisin aamulla lähtevästä junasta.\"\n\nValencia epäröi hetkisen; sitten hän suuntasi kulkunsa isänsä\nsairashuonetta kohti. \"Sanokaa hänelle, että me molemmat tulemme alas\nmuutaman minuutin kuluttua\", kuiskasi hän Braxfieldille. \"Missä hän on\n-- arkihuoneessako?\"\n\n\"Ei, neiti -- vaan isännöitsijän kamarissa\", vastasi Braxfield.\n\nValencia nyökkäsi ja kääntyi pois, ja Braxfield palasi vieraan luo.\n\n\"He tulevat parin minuutin kuluttua, sir\", vastasi hän. \"Molemmat!\"\n\n\"He ovat kai muuttuneet\", huomautti Guy välinpitämättömästi.\n\n\"Kyllä, koko joukon, sir\", vastasi Braxfield. \"Seitsemän vuotta, sir,\non pitkä aika -- heidän iässään.\"\n\n\"Katsotaanpas\", jatkoi Guy. \"Harry lienee -- miten sen asian laita\noikein on? -- kaksikymmentäkolme-vuotias ja Valencia noin kaksikymmentä\n-- melkein kaksikymmentä. Hm! Onko sisarellani mitään rakkaussuhteita.\"\n\n\"Ei minun tietääkseni, sir\", vastasi Braxfield. \"Neiti Valencia, sir,\non nuori lady, joka ei ole näyttänyt välittävän herrojen seurasta, ei\nainakaan vielä, sir. Luonnonhelma, herra Guy, vetää häntä puoleensa,\nluulen -- puutarhanhoito, leikit, retkeilyt, silloin tällöin jänisjahti\nja muu sellainen. Hyvin reipas nuori lady, sir. Kuulen heidän tulevan,\nsir -- minun lienee parasta lähteä pois.\"\n\n\"Jää sinä vain tänne, Braxfield\", sanoi Guy levollisesti. \"Tarvitsen\nsinua täällä.\"\n\nHän nousi tuoliltaan veljen ja sisaren astuessa huoneeseen, ja jääden\nseisomaan takkamatolle nyökkäsi välinpitämättömästi kummallekin,\nikäänkuin hän olisi nähnyt heidät vasta eilen. Mutta kun he tulivat\nlähemmäksi ja kättelivät häntä, nyökkäsi hän uudelleen, tällä kertaa\nhyväksymisen merkiksi, ja hymyili sisarelleen.\n\n\"Kuinka voit, Harry -- kuinka voit, Valencia\", sanoi hän. \"Kumpikin\nmuuttunut aika lailla! Ja sinä, Val -- kehkeytynyt kaunottareksi,\nluonnollisesti! Kaikki te rumat pikku tytöt muututte! No niin -- se\non oikein. Vanhimpana veljenä minun kai pitäisi lausua se hurskas\ntoivomus, että sinä olisit yhtä hyvä kuin olet hyvännäköinen!\"\n\n\"Säästä itsesi siltä vaivalta!\" vastasi Valencia pisteliäästi. Hän loi\nGuyhin terävän katseen istuutuessaan tuolille, jolta tämä oli noussut.\n\"Toivon sinun olevan sitä\", sanoi hän. \"Vaikka -- epäilen!\"\n\nGuy katsoi veljeään, luoden Valenciaan syrjäkatseen.\n\n\"Kas vain, hänelläpä on terävä kieli, tuolla meidän sisarellamme,\nvai mitä, Harry-herra?\" sanoi Guy naurahtaen puolittain huvitettuna,\npuolittain pilkallisesti. \"Eipä sillä väliä! -- kaikki meidän sukumme\nnaiset ovat aina olleet sellaisia, luullakseni. No niin - iloitsetteko\nnähdessänne minut jälleen?\"\n\n\"Miksi iloitsisimme?\" kysyi Valencia. \"Sinä et ole koskaan ollut meille\nläheinen, et kertaakaan ole edes kirjoittanut kenellekään meistä,\nseitsemään vuoteen. Vaikka oletkin veljemme -- velipuoli sentään --\nniin kuitenkin sinä olet vieras.\"\n\nBraxfield, joka seisoi arastellen pöydän ja oven välillä, vetäytyi\nhuoneen kaukaisimpaan nurkkaan, ja Harry Markenmore kääntyi sisareensa\npäin.\n\n\"Älähän nyt, Val\", mutisi hän. \"Ei aivan vieras, tiedäthän sen.\"\n\nHän katseli vanhempaa veljeänsä, joka silmäsi Valenciaa paikaltaan\ntakkamatolla, miettivin, hymyilevin katsein. \"Valencia on hieman\nsuorapuheinen\", sanoi hän puolustellen. \"Tietysti me iloitsemme\nnähdessämme sinut, Guy.\"\n\n\"Hyvä, Harry veikkoseni!\" vastasi Guy. \"Ymmärrän kyllä, että olette\niloissanne -- tietysti.\"\n\n\"En tiedä, miksi meidän tulisi iloita?\" lausui Valencia. \"Kuten sanoin\n-- olemme me vieraita. Et kai luule, että minä tuntisin sinut?\"\n\n\"Ehkä opit minut tuntemaan paremmin, tyttöseni, aivan toisella\ntavalla, ennen pitkää\", vastasi Guy. \"Noh, tämä hupaisa perheriita on\njo kestänyt kyllin kauan. Tulin tänne erikoisesti tavatakseni teitä\nmolempia\", jatkoi hän, istuutuen. \"Minusta on parasta siirtyä suoraan\nasiaan. Kuulkaapas, te molemmat -- jollei mitään odottamatonta tapahdu,\npäättyvät isämme päivät pian, ja minä perin arvonimen ja tilukset. Vai\nmitä?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Harry.\n\n\"Arvonimeä en voi välttää\", jatkoi Guy. \"Tiluksia en halua. Olen\nhankkinut itselleni kylliksi omaisuutta ja hankin yhä uutta. Minä\nen tiedä, miten asioita järjestetään lain kirjaimen mukaan, mutta\ntavalla millä hyvänsä se käy päinsä, ja niin pian kuin maatila joutuu\nminun käsiini, aion luovuttaa sen, tavalla tai toisella -- annamme\nlakimiehille työtä -- teille kahdelle. Se on teidän omaisuuttanne siitä\nlähtien. Ymmärrättekö?\"\n\nHarry säpsähti ja katsoi sisareensa. Mutta Valencia silmäili Guyta.\n\n\"Kuinka jalomielinen oletkaan!\" sanoi tyttö äkkiä. \"Mutta -- mutta\nmiksi olet tullut ilmoittamaan tätä meille juuri nyt?\"\n\n\"Koska olen lähdössä Amerikkaan, liikeasioissa -- New Yorkiin ja pariin\nmuuhun paikkaan, jonkun päivän kuluttua, enkä palaa takaisin ennenkuin\nrunsaan vuoden -- kenties vielä pitemmän ajan päästä\", vastasi Guy. \"Ja\nhalusin ilmoittaa teille siitä, jos sattuisi jotakin tapahtumaan. Jos\nisäni kuolee -- no niin, Harryhan huolehtii kyllä välimme laillisesti.\nMarkenmore olkoon teidän -- minä en sitä tahdo. Kuuletteko? -- ja\nkuuletko sinäkin, Braxfield?\"\n\n\"Kuulen, sir\", vastasi isännöitsijä.\n\n\"Minä en halua Markenmoresta mitään\", jatkoi Guy, \"paitsi yhtä asiaa\n-- ja sen tahdon nyt heti. Harry\", jatkoi hän vetäen esille pienen\navaimen, \"tiedäthän vanhan huoneeni? Kipaisepa sinne, aukaise nurkassa\nolevan kirjoituspöydän oikeanpuolinen laatikko ja tuo minulle vihreä\nnahkalompakko, jonka löydät sieltä -- sen minä tahdon, poikaseni!\" Hän\nkatsahti Valenciaan, kun Harry oli ottanut avaimen ja mennyt, ja näki\ntämän tuijottavan tarkasti hänen oikeaan käteensä. \"Mitä\"? kysyi Guy\nnaurahtaen kevyesti. \"Mitä sinä katselet?\"\n\nValencia oli vaiti hetkisen. Sitten hän alkoi puhua -- äkkiarvaamatta.\n\n\"Minä katselen tuota kummallista sormusta, joka on keskisormessasi!\"\nvastasi hän.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nAamuhämärässä\n\n\nBraxfield, joka kauempaa syrjäisestä nurkastaan silmäili\ntarkkaavaisesti Guy Markenmorea uteliain katsein, näki hänen\nsäpsähtävän hiukan Valencian suorasukaisen viittauksen johdosta.\nSäpsähdystä seurasi naurahdus, joka ei ollut aivan luonnollinen.\n\n\"Mitä?\" sanoi Guy. \"Mitä sormuksesta? Se on -- vain sormus.\"\n\n\"Juuri niin -- sormus\", huomautti Valencia. \"Mutta -- merkillinen\nsormus. Tunnen erään henkilön, jolla on aivan samanlainen sormus.\"\n\n\"Kenellä?\" kysyi Guy.\n\n\"Rouva Tretheroella\", vastasi Valencia. \"Se on aina hänen sormessaan.\nArvelin hänen hankkineen sen itselleen Intiasta. Mutta -- sinun\nsormuksesi on aivan samanlainen. Omituista -- että teillä molemmilla\nsattui olemaan sormukset, jotka ovat ihan toistensa näköiset.\"\n\n\"Rouva Tretheroe käy siis täällä?\" huomautti Guy.\n\n\"Tietysti! Tunsimmehan hänet kaikki ennenkuin hän meni naimisiin\",\nvastasi Valencia. \"Muistaakseni sinulla oli ennen tapana seurustella\nhyvin paljon hänen kanssaan.\"\n\nGuy katseli ihmetellen, mutta tuo ihmettely näytti hänen sisarestaan\nteeskennellyltä.\n\n\"Senaikuiset muistot ovat häipyneet melkein kokonaan mielestäni!\" sanoi\nhän yrittäen esiintyä välinpitämättömänä. \"Jo kauan sitten -- ja minun\naikani ovat vaatineet muut asiat, sen jälkeen kun lähdin täältä.\"\n\nValencia kääntyi ja loi katseen Braxfieldiin.\n\n\"Menkää katsomaan, tarvitaanko ylhäällä mitään, Braxfield\", sanoi hän\nsilmäten merkitsevästi. \"Te voisitte istahtaa hetkiseksi sir Anthonyn\nluo -- keksiä jonkun tekosyyn, jos hän kysyisi jompaakumpaa meistä.\"\n\nBraxfield käsitti viittauksen ja poistui, minkä jälkeen Valencia\nkääntyi veljensä puoleen.\n\n\"Guy\", sanoi tyttö puhutellen häntä nimeltä ensi kerran, \"olen\npahoillani siitä, että olin mielestäsi epäystävällinen äsken. Mutta\n-- mutta sinä et ole kohdellut meitä hyvin etkä ystävällisesti. Minä\nhaluaisin tietää, miksi sinä et ole käynyt täällä kertaakaan koko tänä\naikana -- ja miksi sinä lähdit täältä lainkaan. Voitko sanoa minulle\nsitä?\"\n\nTytön äänessä oli eräänlainen vakava sävy, joka saattoi Guyn, joka\nei ensin näyttänyt ottavan kuuleviin korviinsa hänen kyselyjään,\nmuuttamaan mieltään ja vaipumaan mietteisiin. Hän heitti pois\nsikaarinsa, nousi ylös tuoliltaan ja työntäen kädet taskuihinsa alkoi\nkävellä huoneessa edestakaisin, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\n\"Voisinhan kertoa sinulle joskus\", sanoi hän viimein. \"Ehkä --\nmyöhemmin -- pohdittuani asiaa kerron sinulle.\"\n\n\"Jo toisen kerran tänä iltana olen saanut tuon vastauksen samaan\nkysymykseeni?\" huudahti Valencia. \"Ja sanat ovat olleet aivan samat!\"\n\nGuy lakkasi äkkiä kävelemästä ja katsoi Valenciaan.\n\n\"Kuka antoi ensiksi sellaisen vastauksen?\" kysyi hän tiukasti.\n\n\"Harborough\", vastasi Valencia. \"Hänkin on tullut takaisin. Hän oli\ntäällä tänä iltana. Minä tiesin, että te olitte ystäviä ennenmuinoin.\nKysyin häneltä, tiesikö hän, minkätähden sinä lähdit kotoa. Hän vastasi\n-- aivan samoin kuin sinäkin.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Guy melkein mörähdystä muistuttavalla äänellä.\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Luullakseni hän tietää sen\", sanoi Valencia.\n\nGuy alkoi kävellä jälleen ympäri huonetta ja teki muutamia kierroksia\nennenkuin rupesi puhumaan.\n\n\"Annan sinulle erään neuvon John Harboroughiin nähden\", sanoi hän\nviimein. \"Hän on -- tietyssä tilanteessa -- kauhea ja hurjaluontoinen\nmies. Olkaa varuillanne. Muuten --\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Valencia.\n\n\"Muuten minulla ei ole mitään häntä vastaan\", lopetti Guy. \"No niin --\nse siitä! Minä en tullut tänne tutkittavaksi. Minä olen sanonut sinulle\nja Harrylle, minkätähden tulin, ja tarkoitukseni on tehdä oikein ja\nkauniisti teille molemmille siten kuin olen esittänyt. Älkää te siitä\nhuolehtiko, miksi lähdin Markenmoresta tai miksi olen pysytellyt\npoissa!\"\n\n\"Toivon, että selittäisit minulle kuitenkin erään asian\", jatkoi\nValencia itsepintaisesti. \"Oliko se jossakin yhteydessä Veronica\nLeightoniin, mikä oli silloin hänen nimensä -- rouva Tretheroeen?\"\n\n\"Minä en aio selittää sinulle mitään\", vastasi Guy jyrkästi. \"Sinulla\nei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa eikä kellään muullakaan.\nMinä aloitin oman urani lähtiessäni täältä, ja tämä jää minulta\nnyt silleen. En koskaan enää tule lähellekään tätä paikkaa, kun\nlähden täältä tänä yönä; tästä lähtien se on sinun ja Harryn. Kun\nolen palannut Amerikasta, voitte te molemmat tulla minua katsomaan\nLontooseen milloin hyvänsä ja niin usein kuin vain haluatte. Mutta\nMarkenmore ei saa nähdä minua enää -- minä vihaan sitä!\"\n\n\"Mutta isäsi?\" huomautti Valencia.\n\nGuy, astellen yhä edestakaisin, pudisti päätänsä.\n\n\"Te olitte liian nuoria käsittääksenne mitään\", vastasi hän. \"Mutta\nminun ja isän välillä ei koskaan ole vallinnut sopua -- alusta alkaen\nvälimme ovat aina olleet kireät. Hän ei kohdellut koskaan minua hyvin,\nja välimme huononivat yhä, kun hän meni naimisiin teidän äitinne\nkanssa. Jollei häntä olisi ollut, niin olisin karannut täältä tieheni\njo poikasena. Mutta äitinne oli hyvä ihminen -- hän kohteli minua\nystävällisesti aina kuolemaansa saakka, jolloin sinä ja Harry olitte\nlapsukaisia. Juuri siksi, että muistelen häntä ja hänen hellyyttään,\naion luovuttaa Markenmoren nyt teille.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Valencia. \"Me muistamme tämän aina. Mutta, Guy -- isäsi\npäivät ovat päättymässä. Etkö halua nähdä häntä?\"\n\n\"En!\" vastasi Guy terävästi. \"En! Minä olen kuollut häneltä -- ja mitä\nhyötyä olisi kuolevan miehen hämmästyttämisestä? Älä puutu näihin\nasioihin, Valencia -- kuten juuri sanoin sinulle, ehkä myöhemmin saat\ntietää enemmän ja myös käsität enemmän. Nyt --\"\n\nOvi aukeni juuri tällöin ja Harry palasi huoneeseen. Oikeassa kädessä\nhänellä oli palava kynttilä; vasemmassa lompakko, vanhanaikuinen esine\nvirttyneine, vihreine nahkakansineen, jota Guy oli lähettänyt hänet\nnoutamaan. Mutisten jotakin kiitoksen tapaista Guy otti häneltä sekä\nlompakon että kynttilän, ja astuen huoneen poikki sen perimmäiseen\nnurkkaan laski kynttilän tammikaapille ja alkoi tutkia sen valossa\nlompakkoa, Harryn ja Valencian seuratessa tarkasti hänen puuhiaan.\nTutkiminen ei kestänyt kauan: luotuaan nopean silmäyksen eräisiin\npapereihin, jotka Guy veti esille vanhan nahkasuojuksen sisältä, hän\ntyönsi muutamia niistä pikku salkkuun, jonka hän oli ottanut esille\ntakataskustaan; tämän tehtyään hän kääri yhteen salkun ja lompakon ja\npisti ne sinne, mistä salkku oli ilmautunut. Hän sammutti kynttilän ja\nkääntyi veljensä ja sisarensa puoleen.\n\n\"Eräitä vanhoja papereita siinä, joita kaipasin\", sanoi hän\nvälinpitämättömästi. \"Ei mitään tärkeitä, mutta halusin vain saada ne.\"\nHän istuutui jälleen ja sytytti uuden sikaarin. \"Nyt\", jatkoi hän,\n\"kun minun aikani on rajoitettu, keskustelkaamme vain liikeasioista.\nKerrohan minulle, Harry, tarkoin, millaisella kannalla ovat tilan\nasiat: mitä sinä puuhailet täällä ja muusta sellaisesta.\"\n\nSeuraavan puolen tunnin aikana Valencia tuli huomaamaan,\nkuunnellessaan noiden kahden miehen keskustelevan vuokra-asioista,\nkorjauskustannuksista, tuloista ja menoista, että olipa Guy mitä\nhyvänsä, niin hän oli ainakin etevä liikemies; lisäksi hän havaitsi,\nettä Guy koetti rehellisesti ja huolellisesti antaa Harrylle järkeviä\nneuvoja Markenmoren tilojen hoidosta, kun tämä joutuisi sen isännäksi.\nLopuksi hän veti esille käyntikortin ja ojensi sen nuoremmalle\nveljelleen.\n\n\"Siinä on minun liikeosoitteeni Lontoossa\", sanoi hän, \"ja toisella\npuolella on osoitteeni New Yorkissa, jolla osoitteella voitte\nkirjoittaa milloin hyvänsä vuoden kuluessa. Ilmoita minulle, miten\nasiat luistavat -- kaikesta. Ja nyt minun on lähdettävä.\"\n\nHän hypähti pystyyn, sieppasi hattunsa ja päällystakkinsa. Valencia\nkatsahti kelloon.\n\n\"Mutta miksi sinä lähdet nyt jo?\" kysyi hän. \"Sinä sanoit aikovasi\nnousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa? Se lähtee vasta kello neljän\njälkeen. Ja nyt on kello vasta puoli yksitoista.\"\n\nGuy oli jo vetänyt ylleen päällystakkinsa. Hän hymyili vastaukseksi\nValencian kysyvään katseeseen.\n\n\"Aivan niin!\" vastasi Guy. \"Mutta täällä lähellä on vielä eräs henkilö,\njota minun on määrä tavata -- liikeasioissa. Sopimus, ymmärrättehän\n-- jo aikaisemmin tehty. Minun on lähdettävä tai muuten tulen liian\nmyöhään.\"\n\n\"Mutta -- olisihan sinun pitänyt saada jotakin suuhusi -- mitä\nhyvänsä\", vastusteli Valencia.\n\n\"Illallinen odottaa minua siellä, mihin olen menossa\", vastasi Guy.\n\"Älkää vaivatko itseänne! Kutsu Braxfield alas, -- se vanha kelpo\nveikko, minun on sanottava hänelle hyvästi.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin hän oli hyvästellyt heidät kaikki, ja\nBraxfield oli saattanut hänet ulos saman oven kautta, josta hän oli\ntullut sisälle. Vanha isännöitsijä palasi kamariinsa ja tapasi nuoren\nemäntänsä seisomassa takkavalkean ääressä, ilmeisesti syviin ajatuksiin\nvaipuneena. Hän kohotti katseensa Braxfieldin astuessa sisälle.\n\n\"Braxfield\", sanoi Valencia, \"mitä tietä herra Guy meni?\"\n\n\"Kylään päin, neiti\", vastasi Braxfield. \"Hän kääntyi pensaikkojen\nhalki kulkevalle tielle.\"\n\nBraxfield oli niitä miehiä, joita kohtaan jokainen tuntee luottamusta.\nValencia ei katsonut tarvitsevansa salata millään tavoin, mitä hänen\nmielessänsä liikkui.\n\n\"Hän sanoi olevansa liikeasioissa jonkun lähiseutulaisen kanssa\",\njatkoi Valencia. \"Kukahan se mahtaa olla, Braxfield?\"\n\n\"Sitä en tiedä, neiti\", vastasi vanha isännöitsijä. \"Mutta herra Guy --\nhänellä oli aika paljon tuttavia näillä tienoin -- ennen vanhaan.\"\n\n\"Mutta tähän aikaan yöstä?\" sanoi Valencia. \"Muuten, onko täällä\nlähettyvillä sitten ketään? Tarkoitan ketään sellaista henkilöä, jota\nhän mahdollisesti tahtoisi tavata. Ei muita kuin pari kolme vuokraajaa\n-- ja pastori.\"\n\n\"Hän mainitsi minulle Valtikka-majatalosta, neiti\", huomautti\nBraxfield, \"siihen tapaan, että minä jo arvelin hänen aikovan pistäytyä\nsinne. Mutta --\"\n\nHeikko kilahdus -- kellonnuorasta oli vedetty varovaisesti -- keskeytti\nBraxfieldin puhelun, mitä hyvänsä hän lienee aikonutkin lausua. Tämän\näänen kuultuaan hän ja Valencia loivat toisiinsa pitkän katseen.\n\n\"Hän on varmaan tullut takaisin!\" huudahti Valencia.\n\n\"Ei, neiti Valencia\", sanoi Braxfield; \"herra Guy olisi tullut puiston\npuoliselle ovelle -- se on aina hänen tiensä, se. Tuo soitto kuului\npääoveltamme.\"\n\nPuhuessaan hän sieppasi käteensä vanhanaikuisen lyhdyn, sytytti sen\nkynttilän ja astui ulos. Valencia seurasi häntä. Käytävä ja iso\neteishalli olivat pimeät; avainta kierrettäessä ja irroitettaessa\nketjua rikkoi kova, nariseva ääni hiljaisuuden, joka oli vallinnut jo\npitkän aikaa vanhassa talossa. Ja kun Braxfield avasi oven, näytti yö\nulkona sysimustalta, ja alhaalla portailla he näkivät lyhdyn valossa\nvaippaan kietoutuneen, hunnutetun naisen. Mutta verhoavista pukimista\nhuolimatta Valencia tunsi vieraan.\n\n\"Rouva Tretheroe!\" huudahti hän.\n\nRouva Tretheroe naurahti vastaukseksi hiljaa, puolittain kiihkeästi,\npuolittain hermostuneesti. Hän astui sisälle, meni Braxfieldin ohitse,\nlaski kätensä Valencian käsivarrelle ja työnsi häntä hellävaroin\neteishallin toiseen päähän, johon tunkeutui heikko valonsäde\nBraxfieldin kamarin avoimesta ovesta.\n\n\"Vaiti!\" kuiskasi rouva Tretheroe. \"Haluan vaihtaa sanasen kanssasi,\nValencia. Pyydä isännöitsijää odottamaan ovella -- minä lähden jälleen\npois hetken kuluttua.\"\n\n\"Jääkää tänne, Braxfield\", sanoi Valencia. \"Rouva Tretheroe on\npäästettävä ulos aivan pian. Tule tänne\", jatkoi hän astuen valaistuun\nhuoneeseen päin. \"Mistä on kysymys?\"\n\nRouva Tretheroe seurasi tyttöä kamariin, veti oven puoleksi kiinni\nja sysäsi syrjään huntunsa ja raskaan vaippansa. Kummastuksestaan\nhuolimatta Valencia ei saattanut olla katselematta häntä ihastunein\nsilmäyksin. Rouva Tretheroe oli puettu mitä loisteliaimmin, hänen\nyllään oli hienon hieno päivällispuku, jonka vertaista Valencia\nei ollut koskaan ennen nähnyt; jalokivet kimaltelivat hänen\nkastanjanruskeissa hiuksissaan ja valkealla kaulallaan; hänen\nvioletinvivahteiset silmänsä hehkuivat eloisina kiihtymyksestä; hänen\ntulipunaiset huulensa olivat hiukan raollaan. Valencia teki sen\nhavainnon, että rouva Tretheroe oli paljon hurmaavampi kuin hän oli\nluullutkaan, ja ensi kerran hän alkoi käsittää, että rouva Tretheroe\noli lisäksi vaarallinen nainen.\n\nVioletinväriset silmät katselivat terävästi ympäri huonetta ennenkuin\nne pysähtyivät tytön kasvoille. Niissä oli kysyvä ilme -- hänen\nhuulensa pukivat sen sanoiksi.\n\n\"Veljesi -- Guy? Onko hän täällä?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Valencia. \"Ei ole!\"\n\nRouva Tretheroe rypisti hämmästyneenä hienoja kulmakarvojaan.\n\n\"Mutta -- ajurini Burton kertoi nähneensä hänen tulevan tänne tänä\niltana\", sanoi hän puolittain uhmaavasti. \"Hänen täytyy olla täällä!\"\n\n\"Hän ei ole\", vastasi Valencia jyrkästi. \"Hän oli täällä -- mutta on\nmennyt pois.\"\n\n\"Mennyt? Minne?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Valencia. \"Mitä tahdot?\"\n\nRouva Tretheroe naurahti, ja naurahtaessaan hän kietoi vaipan ja hunnun\nympärilleen.\n\n\"Minä halusin nähdä hänet jälleen, tietysti\", vastasi hän\npilkallisesti. \"Miksi en olisi? Mutta kai hän tulee huomenna käymään\nluonani.\"\n\n\"Ei!\" selitti Valencia. \"Hän on mennyt. Palannut Lontooseen.\"\n\n\"Tähän aikaan yöstä ei mene ainoatakaan junaa Lontooseen, lapsukainen\",\nsanoi rouva Tretheroe. Hän naurahti hieman pahanilkisesti. Sitten\nhänen mieleensä näytti äkkiä juolahtavan jotakin. \"Ah!\" huudahti hän.\n\"Nyt ymmärrän -- hän on varmaankin mennyt käväisemään minun luonani,\njuuri nyt! Olen päästänyt hänet käsistäni. Hyvästi, Valencia; olen\npahoillani, että häiritsin teitä.\"\n\nHän pyörähti ulos huoneesta ja riensi kuin siivillä lentäen pitkin\nkäytävää ja eteishallin poikki, ennenkuin Valencia ennätti edes\nvastatakaan; hetkistä myöhemmin pääovi sulkeutui hänen perässään.\nBraxfield tuli takaisin.\n\n\"Onko minusta mitään apua yläkerrassa, neiti?\" hän kysyi.\n\"Sairaanhoitajatar -- halunneeko hän mitään yön varalle?\"\n\n\"Luulen, ettei hän tahdo mitään, Braxfield, kiitos\", sanoi Valencia.\nSitten hän aikoi lähteä huoneesta, mutta pysähtyi äkkiä, epäröi ja\nkääntyi jälleen vanhan isännöitsijän puoleen. \"Braxfield\", jatkoi hän\nluoden tähän luottavan katseen, \"te olette palvellut perheessämme\npitkät ajat, eikö totta?\"\n\n\"Suurimman osan elämästäni, neiti\", vastasi Braxfield. \"Lakeijana\nkymmenen, isännöitsijänä kolmekymmentä vuotta.\"\n\n\"Ja olette perehtynyt koko lailla meidän asioihimme\", sanoi Valencia.\n\"Varmaankin paremmin kuin olen osannut ajatellakaan. No niin --\ntoivoisin, että selittäisitte minulle erään seikan. Oliko Guylla ja\nrouva Tretheroella mitään rakkaussuhteita siihen aikaan, kun rouva\nTretheroe oli neiti Leighton? Tahtoisin tietää sen, Braxfield.\"\n\nBraxfield epäröi vuorostaan. Hän naurahti, hieman hermostuneesti --\nnaurukin todisti, että hän oli tottunut hellimään vanhoja muistoja.\n\n\"No niin, ymmärrättehän, neiti, että minun asemassani oleva mies\nnäkee ja kuulee tietysti yhtä ja toista\", sanoi hän viimein. \"Neiti\nLeighton, mikä hänen nimensä oli silloin -- rouva Tretheroe, joksi\nhäntä nyt nimitetään -- oli kuuluisa kaunotar ja, uskokaa pois, monet\ntavoittelivat hänen kättään. Puhuttiin hänestä ja herra Guysta -- he\nolivat paljon yhdessä, metsästelivät, ratsastivat kilpaa ja tekivät\nmuuta sellaista. Mutta sitten -- muitakin juoksi neiti Leightonin\nperässä.\"\n\n\"Keitä muita?\" kysyi Valencia.\n\n\"Nähkääs, neiti, muiden muassa herra Harborough, joka oli täällä tänä\niltana\", jatkoi Braxfield. \"Yhteen aikaan hän näytti olevan suuressa\nsuosiossa -- te olitte silloin poissa, kävitte koulua, neiti, muuten\nmuistaisitte. No niin, Harborough oli mukana -- ja ihmisillä oli\ntapana ihmetellä miten tuo leikki päättyisi -- herra Guy vaiko herra\nHarborough? Oli muitakin -- useampia -- mutta noita kahta voisi\nnimittää ensimmäiseksi ja toiseksi rakastajaksi, kaikesta päättäen.\"\n\n\"Miksei rouva Tretheroe mennyt naimisiin kummankaan kanssa?\" sanoi\nValencia. \"Voitteko sanoa, Braxfield?\"\n\n\"En tiedä, neiti -- en, minä en tiedä mitään siitä asiasta. Sen\nvain tiedän, että aivan yhtäkkiä, ilman tunnettua syytä, molemmat\nnuoret herrat jättivät nämä tienoot. Herra Guy, hän lähti pois aivan\nodottamatta, totisesti -- emmekä kuulleet hänestä mitään ennenkuin\nvasta tänään. Ja herra John Harborough, hänkin lähti pois -- matkusti\nulkomaille. Ja vähän heidän lähtönsä jälkeen -- tuskin kahdenkaan\nviikon kuluttua, muistaakseni -- levisi tieto, että neiti Leighton\naikoi mennä naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Eversti palveli\nrykmentissään, neiti, Selcaster Barracksissa. Muistan hänet varsin\nhyvin: punakka herrasmies.\"\n\n\"Oliko hän vanhempi kuin rouva Tretheroe\", kysyi Valencia.\n\n\"Eversti olisi kelvannut hyvin hänen isäkseen, neiti, mutta hän oli\nvarsin rikas herra. Heidät vihittiin täällä meidän kirkossamme pian\nsenjälkeen, ja vähän myöhemmin rykmentti komennettiin Intiaan, ja rouva\nTretheroe seurasi tietysti miestään. Eikö olekin merkillistä, neiti\",\njatkoi Braxfield luoden aran katseen nuoreen emäntäänsä, \"että nämä\nihmiset, jotka ennen muinoin olivat hyviä tuttavia, rouva Tretheroe\nja nuo kaksi herraa, herra Guy ja herra Harborough, ovat palanneet\njälleen -- tänne -- samaan aikaan? Sepä vasta sattuma -- vaikka onhan\nrouva Tretheroe ollut täällä jo kuukauden verran. Mutta nuo toiset --\nmolemmat saapuvat samana iltana -- oikein minä säikähdin.\"\n\n\"Se oli kai pelkkää sattumaa\", sanoi Valencia. Hän toivotti vanhukselle\nhyvää yötä ja poistui yläkertaan. Heidän isänsä huoneen ovella hän\nkohtasi Harryn. Sir Anthony oli, kertoi hän, vaipunut kevyeen uneen;\nsairaanhoitajatar valvoi hänen luonaan, eikä heillä ollut siellä mitään\ntekemistä. He lähtivät huoneisiinsa.\n\n\"Kuka tuli pääovesta?\" kuiskasi Harry, kun he menivät pitkin käytävää.\n\n\"Rouva Tretheroe\", vastasi Valencia.\n\n\"Rouva Tretheroe! Tähän aikaan? Mitä hän etsi?\"\n\n\"Guyta!\"\n\n\"Guyta? Mistä hän sai tietää Guyn olevan täällä?\"\n\n\"Rouva Tretheroen ajuri oli nähnyt hänen tulevan tänne.\"\n\n\"No?\" kysyi Harry hetken vaitiolon jälkeen. \"Entäs sitten?\"\n\n\"Minä sanoin, että Guy oli mennyt. Sitten hän lähti pois ja aika\nkiireesti menikin, Harry!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minusta tuntuu, että näiden odottamattomien käyntien takana on\njotakin. En tiedä mitä -- mutta varmasti jotakin. Rouva Tretheroe\ntahtoi aivan vimmatusti tavata Guyta! Mutta -- minä en luota rouva\nTretheroeen. Hän on -- niin, en tiedä, mitä hän on! Oli miten oli --\nmenkäämme levolle.\"\n\nValencia meni levolle, mutta kesti kauan, ennenkuin hän vaipui uneen,\nja hänen uinahduksensa oli kevyttä ja rauhatonta. Hän heräsi vihdoin\näkkiä -- aamu alkoi jo hämärtää ja avoimista ikkunoista hänen korviinsa\ntunkeutui huuhkajain huutoa -- pahaa ennustavia ja peloittavia ääniä\n-- puiston takaisista metsistä. Jokin käsittämätön voima pakotti hänet\nnousemaan ylös, hän veti syrjään ikkunaverhot ja katsoi ulos. Hänen\nhuoneensa oli itään; puiston ja matalan kukkularivin takana ja vieläkin\nedempänä jylhän korven reunassa taivaanrannalla näkyi leveä punainen\nvyö, joka laajeni verkalleen. Rastaat raksuttelivat jo pensaikoissa ja\nleivonen kohosi ilmoille kotiniityltä.\n\nJostakin lähitienoolta kajahti äkkiä laukaus: kaiku vastasi kumeasti\nsynkistä metsistä. Valencia kummasteli parhaillaan, miksi joku heidän\nmetsänvartijoistaan oli lähtenyt liikkeelle niin varhain aamulla, kun\novelta kuului kolkutusta, ovi aukeni ja Harry kurkisti sisään.\n\nSilmäys hänen kasvoihinsa ilmaisi Valencialle, mitä hän oli tullut\nkertomaan. Valencia astui kiireesti hänen luokseen silmissään äänetön\nkysymys. Harry painoi päänsä alas vastaukseksi.\n\n\"Nukkuessaan\", kuiskasi hän.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nMarkenmoren notko\n\n\nNoin kilometrin päässä koillista kohti Markenmoren kartanosta sijaitsi\npieni, kodikas, soma, vanha talo, jolla oli nimenä Puistikko. Sen\nsivuitse kulki kapea notkopolku, joka erkani kylän valtamaantiestä\nnousten kauempana kohoaville ylängöille; talon takana taas oli\nmetsiä ja pensaikkoja, jotka ulottuivat noiden ylänköjen juurelta\nalempana aukeaville tasankomaille asti. Talon oli rakennuttanut 18.\nvuosisadan keskivaiheilla viides parooni, sir Geoffrey Markenmore,\nasunnoksi pehtoorilleen, ja kaikki pehtoorit olivat asustaneet siinä\nviime vuosiin saakka, jolloin heidät siirrettiin mukavampaan taloon\nkeskelle kylää. Siitä lähtien Puistikko oli luovutettu vuokralle talon\naseman, hurmaavan näköalan takia puiston niityille ja merelle jokainen\ntyyntä ja rauhaa rakastava ihminen olisi mielellään halunnut saada\nsen. Nykyään sen isäntänä oli Samuel Fransemmery, keski-ikäinen mies,\nammatiltaan asianajaja, joka viettäessään kerran lomapäiviänsä näillä\nseuduin sai tietää Puistikon olevan vuokrattavana ja löi heti kaupat\nkiinni tehden kahdenkymmenenyhden vuoden vuokrasopimuksen. Fransemmery\noli tietysti vaaniskellut jo jonkun aikaa tätä paikkaa; vaikka hän\noli asianajaja (Middle Templen osaston), oli hän tuskin kertaakaan\nelämässään laatinut syytekirjelmää eikä tuntenut erikoisempaa\nmielenkiintoa lakia kohtaan. Hän ei myöskään ollut millään tavoin\nriippuvainen siitä: hänen yksityisomaisuutensa oli hyvin suuri, niin\nettä hän saattoi siten tyydyttää täydelleen kaikki vaatimuksensa. Nuo\nvaatimukset olivat vähäiset. Fransemmery kulutti päivänsä kirjojen\nja muinaisesineiden kokoamiseen, harjoitti vähäistä kukkaviljelyä\nihastuttavassa puutarhassaan ja teki pitkiä retkiä ympäristöön. Hän\nharrasti hieman kasvitiedettä ja hieman geologiaa: aherrellessa milloin\nmitäkin hänen aikansa kului hupaisasti -- ja rauhallisesti.\n\nUlkonaiselta olemukseltaan Fransemmery oli reipas pieni mies. Ollen\nhiukan keskimittaa lyhyempi hänellä oli taipumusta prameiluun; monien\nlyhytkasvuisten miesten tavoin hän piti vartalonsa hyvin ryhdikkäänä\nja ylpeili siitä, että viisikymmenvuotiaana hänen selkänsä oli\nyhtä suora ja hartiansa yhtä tasasuhtaiset kuin ne olivat olleet\nkaksikymmentäviisi vuotta sitten. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa\nolivat pyöreät ja kukoistavat; hänen silmänsä säteilivät kirkkaasti\nsuurten, kultareunaisten silmälasien takaa; hänen hampaansa olivat\nhäikäisevän valkoiset ja tukkansa tuuhea, vaaleanruskea; karttaen\ntunnontarkasti pienimpiäkin virheitä ulkoasussaan hän näytti aina\nsellaiselta, kuten kyläläiset sanoivat, kuin hänet olisi juuri otettu\nulos hatturasiasta, millä he tarkoittivat sitä, että hän oli kaikin\npuolin siistitty. Fransemmery henki tietysti ikuista nuoruutta ja\nraikkautta: hän näytti nuortuvan kevät keväältä. Ihmiset puhuivat\nivallisesti tästä hänen nuorukaismaisesta käytöksestään, ja jos hän\nväliin vaivautui selittämään sitä, niin hän toisti vain juhlallisesti\ntuon vanhan sananlaskun: \"Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon\npitävi.\" Fransemmery oli mennyt levolle aina siitä lähtien, kun hän\nsaapui Puistikkoon ja alkoi viettää oikeata maalaiselämää, joka päivä\npuoli kymmeneltä ja noussut samoihin aikoihin leivosten kanssa.\n\nTänä erikoisena aamuna hän oli liikkeellä yksiin aikoihin lintujen\nkanssa; hän puuhaili todellakin nousua makuulta juuri samaan aikaan\nkuin vajaan kilometrin päässä Markenmoren kartanossa Harry Markenmore\nkertoi levollisesti sisarelleen Valencialle, että heidän isänsä oli\nkuollut nukkuessaan. Fransemmery ei luonnollisesti tietänyt tästä\nmitään; hänen ajatuksensa eivät askarrelleet kuolemassa, vaan elämässä.\nHänkin veti syrjään ikkunaverhonsa, näki punertavan aamuruskon ja kuuli\nrastaiden raksuttelevan läheisissä puutarhoissa; hän tunsi kevään\ntuoksua ja kaipasi ulos luonnonhelmaan. Hänellä oli tapana tehdä pitkä\nkävelymatka joka aamu ennen aamiaista, jonka hän söi kello yhdeksältä;\nhän aikoi tehdä sen tänäkin aamuna. Mutta ensin oli toimitettava yhtä\nja toista. Hänen palvelijansa eivät nousseet koskaan ennen kello\nkuutta; Fransemmery suoriutui aina omin neuvoin. Hän oli tehnyt\nnerokkaita keksintöjä, jotka säästivät työtä; hänen talossaan oli\njoka hetki, päivät ja yöt läpeensä, kuumaa vettä saatavissa kaikissa\nmakuuhuoneissa. Fransemmery saattoi näin ollen ottaa kylpynsä ja saada\nparranajovettä vain hanaa kiertämällä; lisäksi hänellä oli omassa\nmakuuhuoneessaan patenttikeitin, jolla hän valmisti teetä tai kahvia\nmuutamissa minuuteissa. Jo paljon ennen kuin hänen emännöitsijänsä,\nsisäkkönsä ja eteispalvelijansa olivat avanneet silmänsä, hän kylpi,\najoi partansa, pukeutui, hörppi määrättyyn aikaan hyvätuoksuisen\nmokkakahvinsa ja pureskeli mureita korppuja. Täsmälleen kello kuusi,\nyllään keikarimainen, harmaa puku ja jalassa komeat metsästyssaappaat,\nvankasti varustautuneena kirpeää aamukastetta vastaan, hän laskeutui\nalas portaita, sieppasi kouraansa saarnipuisen kepin eteishallista,\npainoi takaa leveämmän hatun päähänsä ja lähti taivaltamaan ylängölle\nPuistikon alueen poikki.\n\nFransemmery ohjasi askeleensa aluksi omalta korealta konnultaan,\npienen rehevän hedelmätarhan poikki -- sen hän oli itse istuttanut --\ntielle, joka johti Markenmoresta kukkuloiden huipulle. Tämä oli niitä\nEtelä-Englannille ominaisia polkuja, joita ani harvoin tapaa missään\nmuualla. Se kulki syvässä notkelmassa kahden korkean pengermän välitse;\nkummankin pengermän harjalla oli yhtä korkea rivi orapihlajapensaita,\nrautatammia ja seljapuita, joukossa runsaasti orjantappuroita,\nkanervia ja kuusamia. Tie, epätasainen ja pyörien uurtama, sijaitsi\nsyvällä tämän rehevän kasvullisuuden alapuolella; talvisin se oli\ntavallisesti pelkkää lokaa; kesäisin sillä oli pölyä nilkkoja myöten.\nMutta Fransemmery ei aikonut seurata notkotietä: hän laskeutui sille\npengermän vieruun pölkyistä laitettuja maalaisportaita myöten, käveli\nsyväuurteisen pohjan poikki ja alkoi nousta vastakkaiselle pengermälle\nsamanlaista askelikkoa myöten. Kavuttuaan porraspuiden päähän hän\nlähti astelemaan kaitaa polkua pitkin, jonka molemmin puolin kasvoi\ntiheitä laakeripensaita. Tämä polku johti hänet soman pikku puutarhan\naitaukselle, ja taempana puutarhassa näkyi hauska asuinrakennus,\nWoodlandin huvila, rouva Braxfieldin olinpaikka. Ja siellä, pienehköllä\naukeamalla kasvitarhan laidassa, Fransemmery näki itse rouva\nBraxfieldin ripottelemassa jyviä kanoilleen.\n\nFransemmery oli tuntenut rouva Braxfieldin muutamia vuosia. Hän oli\nasustanut pariin kertaan Valtikka-majatalossa, ennenkuin asettui\nelämään Puistikkoon. Siihen aikaan rouva Braxfield oli rouva Wrenne,\nPeter Wrenne-vainajan leski. Hän oli näppärä, rivakka ja toimekas\nnainen, jonka peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Peter oli jättänyt\nhänelle rahaa ja yhden lapsen -- Poppy-nimisen tytön, jonka jo\nniihin aikoihin, jolloin hän kävi lyhyissä hameissa, voitiin odottaa\nkehittyvän kaunottareksi, ja hyvin hän oli täyttänytkin tämän\nodotuksen. Rouva Wrenne piti edelleen Valtikkaa ja kasasi rahaa\nkokoon; ihmiset sanoivat, että hän aikoi koota Poppylle omaisuuden\n-- ja Poppya kasvatettiin todellakin kuin ladyä, hänet lähetettiin\nsisäoppilaitokseen ja niin edespäin. Mutta sitten rouva Wrenne vetäytyi\naivan odottamatta syrjään ammatistaan, vuokrasi Woodlandin huvilan ja\nmeni naimisiin Braxfieldin kanssa. Kukaan ei saanut koskaan tietää,\nmiksi hän näin teki; Braxfield eleli edelleen totuttuun tapaansa\nMarkenmoren kartanossa, ja, kun hän väliin kävi katsomassa puolisoaan,\ntapahtui se iltapäivällä tai illalla tahi aivan sattumoisin viikon\nlopulla, eikä hän viipynyt näillä käynneillään kuin tunnin tai pari.\nMutta, kuten naapurit sanoivat, Braxfieldkin vetäytyisi kerran syrjään,\nluultavasti sir Anthonyn kuoltua -- ja sitten hän palaisi epäilemättä\nkotiin Woodlandin huvilaan vaimonsa luo ainaiseksi.\n\nFransemmery silmäsi hyväksyvästi rouva Braxfieldia lähestyessään tätä\nja tämän tipuja. Hän ihaili rouva Braxfieldia. Ollen itse pieni mies\nhän tunsi erikoista vetovoimaa vankkarakenteisia naisia kohtaan. Rouva\nBraxfield oli iso, tukeva, muhkea nainen, noin neljänkymmenenseitsemän\nikäinen, mutta näytti vähintään viisi vuotta nuoremmalta -- hänen\nulkomuotonsa oli miellyttävä, hiuksensa ja hampaansa kauniit, poskensa\nverevät ja silmänsä, joista pilkisti vielä hieman veitikkamaisuutta,\neloisat, älykkäät, vaaleanruskeat. Rouva Braxfield hymyili\nFransemmerylle, kun tämä kohotti leveälieristä, ruudullista hattuaan,\nja myös Fransemmery hymyili.\n\n\"Hyvää huomenta, rouva!\" huudahti Fransemmery. \"Ja vielä monia hyviä\nhuomenia! Niin, rouva Braxfield, me olemme kai ainoita järkeviä\nihmisiä näillä seuduin. Tässä me olemme, raikkaina ja punakkoina -- te\nyhtä kauniina kuin päiväkin -- nauttien raikkaasta ilmasta ja näistä\nmaaseudun ihanista näköaloista ja sävelistä, samalla kun useimmat\nnaapurimme -- unohtaen tohtori Wattsin ja hänen pienen hyvän neuvonsa\n-- kuorsaavat vielä vuoteillaan. Te olette viisas nainen, rouva!\"\n\nRouva Braxfield naurahti, paljastaen valkoiset hampaansa ja saattaen\nkuoppaisen leukansa nytkähtelemään.\n\n\"Noh, sen asian laita lienee niin ja näin, herra Fransemmery\", vastasi\nrouva Braxfield keimaillen. \"Ehkäpä minäkin nukkuisin kuorsaten --\naina en silti kuorsaa, enpä vainkaan -- vuoteessani, jos voisin.\nTe nousette aikaisin, koska pidätte siitä -- minä taas siksi, että\nminulla on yhtä ja toista puuhattavaa. Jos minulla olisi kolme\nvoimakasta naispalvelijaa kuten teillä, en minä nousisi ylös aamuisin\nkello viideltä, enkä vielä kuudeltakaan, sen vakuutan -- en vainkaan!\nNukkuisin mielelläni paljon myöhempään kuin saan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, rouva\", sanoi Fransemmery, \"minä tekisin niin\ntaikka näin. Joko hankkisin taloon rotevan palvelustytön tai vaatisin\nneiti Poppya nousemaan ylös aikaisemmin kanoja ruokkimaan.\"\n\nRouva Braxfield heitti jyväntähteet vasustaan kananpojille ja siirtyi\nlähemmäksi aitausta.\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi hän. \"Poppy ei ole ensinkään aamu-uninen eikä\nhaluton askarteluun. Mutta hän on poissa juuri nyt, vierailemassa\nerään vanhan koulutoverinsa luona, niin että minä olen yksin. Muuten\nminä toivoisin, herra Fransemmery, etten lainkaan olisi saanut tyttöä\nvaivakseni -- niistä on enemmän huolta kuin hyötyä. Muuan naishenkilö\nkäy tietysti joka päivä täällä tekemässä karkeat työt -- kaikesta\nmuusta me selviydymme vallan hyvin Poppyn kanssa. Mutta en tiedä, miten\nkäy, kun Braxfield tulee tänne asustamaan -- miehen laita on toisin, ja\nmeidän täytyy kai ottaa palvelija tai pari, kun hän siirtyy tänne.\"\n\n\"Aikooko hän sitten siirtyä piankin?\" kysyi Fransemmery, joka kuunteli\nhalukkaasti kyläjuoruja. \"Saanut tarpeeksi palveluksesta, vai mitä?\"\n\n\"Hän ei eroa niin kauan kuin sir Anthony elää\", vastasi rouva Braxfield.\n\n\"Sikäli kuin olen kuullut ei hän eläne enää kauan\", huomautti\nFransemmery. \"Kun eilen aamulla käväisin kartanossa tiedustelemassa\nhänen vointiaan, kuten teen joka päivä, kertoi Markenmoren neiti\nminulle, että tohtorien lausuntojen mukaan hänen isänsä päivät voivat\npäättyä millä hetkellä hyvänsä.\"\n\n\"Sir Anthony on hyvin vanha mies, herra Fransemmery\", sanoi rouva\nBraxfield. \"Hän oli miltei kuudenkymmenen ikäinen mennessään toisiin\nnaimisiin. Mutta olkoonpa hänen elämänsä vielä pitkä tai lyhyt,\nBraxfield pysyy hänen rinnallaan loppuun asti.\"\n\n\"Vanha uskollinen kunnon palvelija, se Braxfield\", huomautti\nFransemmery. \"Niin -- kun hän muuttaa tänne, niin aika hauskan pesänpä\nolette hänelle valmistanutkin! Onnen poika -- hauska koti, hurmaava\nympäristö ja -- Etelä-Englannin kaunein nainen! Vai mitä, rouva?\"\n\n\"Herra siunatkoon, herra Fransemmery, millainen imartelija te olette!\"\nsanoi rouva Braxfield naurahtaen itsetietoisesti. \"Menkää tiehenne --\nmuuten puhutte minun pääni ympäri.\"\n\nFransemmery naurahti ja lähti pois. Hänellä oli tapana kiusoitella\nihmisiä ja hän nautti siitä suuresti; se piti häntä hyvällä tuulella.\nNyt hän oli aivan loistavassa vireessä ja alkoi vihellellä mennessään\nWoodlandin huvilan ohi ja astellessaan sen takana kohoaville lakeille\nkukkuloille. Mutta hän ei päässyt vielä pitkällekään keväisellä\nnurmikolla, kun hänen vihellyksensä taukosi äkkiä. Noin sadan yardin\npäässä hänen edessään, hieman vasemmalla leveästä ruohottuneesta\npolusta, joka johti Markenmoren kartanosta Mitbourneen, kukkuloiden\ntoisella puolen sijaitsevaan kylään, oli syvänne, jota paikkakunnalla\nnimitettiin Markenmoren notkelmaksi. Itse asiassa se oli jo aikoja\nsitten hylätty liitukaivos, tavattoman lavea, mutta sen jälkeen kun\nsiellä oli lakattu työskentelemästä satakunta vuotta sitten, sen pohjan\nolivat peittäneet kokonaan kanervat ja sinivattupensaat, joiden yllä\nkasvoi tiheälti Skotlannin mäntyjä, ja paikka oli nyt yhtä yksinäistä\nkuin villiäkin erämaata. Mutta tällä kertaa se ei ollut yksinäinen.\nMuutaman Skotlannin männyn luona, aivan lähellä suurta kanervamätästä,\nseisoskeli miehiä -- joista Fransemmery tunsi erään virkapuvustaan\nheti Markenmoren kylän poliisiksi, toisen taas samettitakistaan sir\nAnthony Markenmoren metsänvartijaksi; kolmas oli maatyöläinen, jonka\nFransemmery kohtasi usein aamulla, kun mies harppoi kukkuloiden poikki\ntyömaalleen kylään.\n\nMutta yksistään se, että Fransemmery näki nämä kolme miestä, ei\nsaattanut häntä keskeyttämään iloista vihellystään ja pidättämään\nhengitystään. Hän tunsi nuo kolme miestä -- hän oli nähnyt heidät\nmonesti ennenkin. Mutta heidän liikahdellessaan hän äkkäsi, että heidän\njaloissaan lepäsi joku tuntematon. Tuo joku näytti olevan mies, se\nmakasi selällään, liikkumattomana, verhottuna jollakin vaatteella,\ntakilla tai vaipalla, joka oli huolellisesti vedetty liikkumattoman\nolennon ylitse. Ja äkillinen tunne, jota Fransemmery tuskin käsitti,\nsaattoi hänet laskeutumaan notkelmaan, nyt varsin vakavana ja\nvaiteliaana.\n\nKyläpoliisi, teräväkatseinen mies, joka kerran oli uskonut\nFransemmerylle, että hänellä oli kunnianhimoisia pyrkimyksiä ja että\nhän aikoi sentähden kohota virkaurallaan, kiiruhti Fransemmeryä\nvastaan. Hänen kasvoillaan oli paljonpuhuva ilme, ja hän pudisti hiukan\npäätänsä kohottaessaan kätensä suippokärkisen lakkinsa reunaan.\n\n\"Mitä tämä kaikki merkitsee?\" kysyi Fransemmery hillityllä äänellä.\n\"Jotakin vialla?\"\n\n\"Jotakin pahasti vialla, sir\", vastasi poliisi. Hän astui lähemmäksi ja\nkääntyi, viitaten peitettyyn ruumiiseen. \"Siellä on kuollut herrasmies,\nsir. Ammuttu läpi pään -- mutta en tiedä, sir, onko kysymyksessä\nmurha vai itsemurha. Luullakseni murha -- tavalla tai toisella, sillä\nrevolveria ei ole löydetty läheltä. Mutta murha on tehty revolverilla.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Fransemmery. \"No mutta -- kuka hän on?\"\n\nPoliisi loi Fransemmeryyn terävän katseen.\n\n\"En tiedä, sir\", vastasi hän. \"Minä olen ollut täällä vasta kolme\nvuotta, enkä niin ollen tietystikään tunne häntä. Mutta nuo toiset\nkaksi, he tuntevat: Guy Markenmore, sir.\"\n\nFransemmery säpsähti.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän. \"Sir Anthonyn vanhin poikako? Ettehän vain\ntarkoittane häntä.\"\n\n\"Niin he sanovat, sir, ja he tuntevat hänet vallan hyvin\", vastasi\npoliisi. \"Tuo kyntömies, Hobbs, löysi hänet. Hän riensi nopeasti\nmetsänvartijan majalle ja minun luokseni, ja me lähdimme tänne heti.\nMutta sitä ennen soitin puhelimella Selcasteriin, ja poliisipäällikkö\nitse on tulossa tänne -- hänen ilmoitettiin lähtevän heti liikkeelle\nlääkärin kanssa. Tulkaa katsomaan häntä, sir.\"\n\nFransemmery karkaisi luontonsa tätä ikävää tehtävää varten ja astui\nlähemmäksi. Metsänvartija ja työläinen kohottivat lakkejaan; poliisi\nveti syrjään vaipan, jonka työmies oli ottanut hartioiltaan ja\nlevittänyt kuolleen yli. Ja Fransemmery kumartui ihmetellen, mitä tämä\nkaikki merkitsi.\n\nTodellakin kuollut, ajatteli hän. Ja todella rauhallinen. Tyynet,\nverettömät kasvot, joilla ei ollut hymyä eikä vihaista ilmettä -- vain\nhienopiirteiset kulmakarvat hieman ryppyyn vetäytyneet, silmissä hieman\nhämmästynyt katse. Muuten, niin hiljaa...\n\n\"Tässä on kai tapahtunut murha, sir\", kuiskasi poliisi, \"ja luoti on\nammuttu aivan läheltä. Katsokaas -- iho hänen ohimoillaan on hieman\nkärventynyt. Ja --\"\n\n\"Ne tulevat\", sanoi metsänvartija äkkiä. \"Niitä on pari kolme.\"\n\nFransemmery suoristautui ja katsoi kukkuloille. Rattaat, jotka kiitivät\neteenpäin hyvää vauhtia, lähenivät ruohottunutta polkua Selcasterista\nkäsin, jonka tuomiokirkon pitkä torni näkyi kukkuloiden ja vanhan\nkaupungin välillä olevien metsien yli. Nopeasti nousevan auringon\npaisteessa hän huomasi poliisikomisarion sinisen hopeakoristeisen\nvirkapuvun kimaltelevan, ja rattaat, joita ajoi poliisikersantti,\nnäyttivät olevan täynnä miehiä, kuten metsänvartija oli sanonut. Ja\ntuossa tuokiossa ne huristivat ylös nurmikolle notkelman reunalle,\nja poliisikomisario, sotilaallisen näköinen, keski-ikäinen mies,\nhypähti alas rattailta ja riensi kiireesti kahden muun miehen\nseuraamana, joista toinen oli poliisilääkäri, toinen ilmeisesti etsivä,\nskotlanninmäntyjen alla seisoskelevan pienen ryhmän luo. Hän nyökkäsi\nherra Fransemmerylle, jonka kaikki tunsivat näillä main, ja kääntyi\ntuikeana kyläpoliisin puoleen.\n\n\"Kuka löysi tämän miehen?\" kysyi hän nopeasti.\n\nMaatyöläinen astui esille ilmeisen vastahakoisesti.\n\n\"Minä, sir!\" vastasi hän. \"James Hobbs -- työssä herra Marrowilla.\"\n\n\"Milloin -- ja miten?\" kysyi poliisikomisario.\n\n\"Noin tunti sitten, sir -- ehkä vähän enemmänkin\", vastasi Hobbs.\n\"Menen tätä tietä joka aamu työhön. Katseeni osui häneen kulkiessani\ntuolla kukkulalla, ja tulin alas vilkaisemaan häneen. Silloin näin,\nettä hän oli kuollut, ja sitten peitin hänet päällystakillani ja\njuoksin kylään ilmoittamaan asiasta poliisille.\"\n\n\"Oliko hän kuollut, kun löysitte hänet?\" kysyi komisario.\n\n\"Huomasin, että hän oli ihkasen kuollut, sir! Kosketin hänen kättään ja\nkasvojaan -- ne olivat kylmät kuin kivi, kummatkin.\"\n\nKomisario kääntyi poliisilääkärin puoleen, joka astui eteenpäin ja veti\nviitan syrjään. Hän kumartui alas ja tarkasteli pikaisesti ruumista;\nsitten hän nousi ja puhui päättävällä äänellä.\n\n\"Hän on ollut kuolleena, käsittääkseni, kaksi tai kolme tuntia -- ehkä\nvähän kauemminkin\", sanoi hän. \"Ammuttu kuoliaaksi -- revolverilla\ntodennäköisesti.\"\n\n\"Onko löydetty mitään ampuma-asetta?\" kysyi komisario kyläpoliisilta.\n\n\"Ei mitään, sir. Olen tutkinut tarkasti ympäristön. -- Täällä ei ole\nmitään.\"\n\n\"Siis murha!\" mutisi komisario. Hän astui lähemmäksi ja silmäili\ntarkoin kuollutta. \"Minusta näyttää, että hän on herra Guy Markenmore\",\nsanoi hän katsahtaen metsänvartijaan ja poliisiin. \"Minä en ole koskaan\nnähnyt häntä, ymmärrättehän -- hän oli poistunut täältä ennenkuin minä\ntulin Selcasteriin.\"\n\n\"Hän on Guy Markenmore, epäilemättä\", sanoi poliisilääkäri. \"Minä\ntunsin hänet vallan hyvin. Hän on muuttunut vain vähän. Tietysti tekin\ntunsitte hänet\", jatkoi hän katsoen metsänvartijaan. \"Tunnetteko nyt\nhänet?\"\n\n\"Kyllä, tunnen hänet, sir\", huudahti metsänvartija. \"Hän on herra\nGuy, ihan varmasti, hän se on! Minä tuntisin hänet vaikka missä --\nmiesparan!\"\n\nPoliisikomisario katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat\nMarkenmoren kartanoon, joka kohosi jalaviensa ja pyökkiensä keskeltä\nnoin kilometrin päässä viettävän rinteen alla. Hän ravisti päätänsä.\n\n\"Tämä on ikävä juttu\", mutisi hän. \"Kuka ihmeessä on voinut hautoa\nmielessään hänen murhaamistaan? Ollut poissa -- seitsemän vuotta, eikö\nniin? No, hänet on korjattava pois, ja meidän täytyy ilmoittaa asiasta\nheti ruumiintarkastajalle. Blick\", jatkoi hän kääntyen etsivän puoleen,\n\"huolehtikaa te siitä. Lähettäkää noutamaan kylästä apua -- toimittakaa\nruumis kartanoon; tutkinto voidaan pitää siellä. Käskekää tuon Hobbsin\nkiiruhtaa alas kylään -- lähettäkää Walshaw rattailla takaisin\nSelcasteriin noutamaan lisää poliiseja -- ja tutkikaa perinpohjin\nkaikki jäljet täällä ja niin edespäin. Tohtori, tahtoisitteko te jäädä\ntänne hetkiseksi ja tulla heidän kanssaan kartanoon, kun he voivat\nlähteä kuljettamaan häntä pois? -- Tietysti te haluatte toimittaa\ntarkemman tutkimuksen. No niin -- meidän tehtäväksemme jää uutisen\nilmoittaminen perheelle. Herra Fransemmery, te kai tunnette heidät\nkaikki tyyni -- lähtisittekö te minun mukaani? Surullinen tehtävä,\nmutta joka tapauksessa täytettävä.\"\n\nFransemmery nyökkäsi ja lähti yhdessä poliisikomisarion kera nopein\naskelin kukkuloiden poikki. Jonkun aikaa he kävelivät vaiteliaina;\nkomisario keskeytti hiljaisuuden.\n\n\"Sir Anthony kuuluu olevan kuoleman kielissä\", sanoi hän. \"Tämä -- oh,\nmitä se on?\"\n\nMiehet pysähtyivät katsellen toisiinsa. Sitten, ymmärtäen kumpikin, he\nkääntyivät äkisti laaksoon päin. Markenmoren kirkon tornista kuului\nkellon mahtava, kaikuva kumahdus; hetkisen kuluttua kumahdus toistui.\n\n\"Kuolinkellot!\" mutisi poliisikomisario. \"Niin ollen -- sir Anthony\nMarkenmore on mennyt manan majoille!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nSyytettynä\n\n\nKuunnellen vastoin tahtoaankin kuolinkellojen yksitoikkoista soittoa\nnuo kaksi miestä menivät notkotien poikki, jolla Fransemmery oli\nkäydä sipsutellut vasta tunti sitten hyvällä tuulella, saattamatta\naavistaakaan murhenäytelmää ja mielipahaa, ja suuntasivat kulkunsa\naurinkoisen puiston poikki Markenmoren kartanoon päin. Kotvan aikaa\nkumpikin oli vaiti: molemmat askartelivat omissa ajatuksissaan. Mutta\näkkiä poliisikomisario kääntyi kumppaniinsa.\n\n\"Merkillistä, herra Fransemmery\", sanoi hän, \"että jos sir Anthony\non kuollut -- enkä minä epäile sitä lainkaan, sillä kylässä ei ole\nketään muuta, jolle tarvitsisi soittaa kuolinkelloja -- häntä ja hänen\nvanhinta poikaansa on kohdannut kuolema samana aamuna! Ja nyt siirtyy\narvonimi kai herra Harry Markenmorelle -- tietysti.\"\n\nMutta Fransemmery oli ollut omissa aatoksissaan ja pudisti päätänsä.\n\n\"Kenties\", vastasi hän ikäänkuin epäillen.\n\n\"Mitä?\" sanoi poliisikomisario. \"Mutta miksi kenties? Hän on sen lähin\nperijä, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Fransemmery. \"Guy Markenmore kuului jättäneen kotinsa\nseitsemän vuotta sitten, eikä hän ole käväissyt siellä kertaakaan\nsen jälkeen -- sen verran tiedän. On kuitenkin mahdollista, että Guy\nMarkenmore on näiden vuosien aikana mennyt naimisiin -- se on varsin\ntodennäköistä. Ja siinä tapauksessa, jos hänellä sattuisi olemaan\npoika, arvonimi -- ja tilukset, sillä sivumennen sanoen olen kuullut,\nettä Markenmoren kartano on ehdoton perintötila -- joutuisivat hänen\npojalleen. Siitä on tietysti otettava selvä.\"\n\n\"Tässä on paljonkin selvitettävää\", mutisi poliisikomisario. \"En\nolisi saattanut uneksiakaan, että Guy Markenmore murhattaisiin! Mutta\nminkätähden? Nähtävästi hän on palannut vanhaan kotiinsa -- kutsuttu\nkai katsomaan isäänsä -- ja sitten hänet löydettiin täältä kuoliaaksi\nammuttuna, aivan ensiksi tänä aamuna! Tämä antaa aimo lailla puuhailua.\nOnneksi oli tuo Blick-miekkonen luonani Selcasterissa, kun sain kuulla\nuutisen, ja minä hoputin hänet heti liikkeelle hotellistaan ja toin\ntänne muassani.\"\n\n\"Kuka on Blick?\" kysyi Fransemmery.\n\n\"Rikosasiain etsivä\", vastasi komisario. \"Nokkelimpia miehiä, mitä\nNew Scotland Yardin osastolla nykyisin on -- jo etsiväkomisario, ja\ntodennäköisesti hän kohoaa vieläkin korkeammalle. Hän on oleskellut\nparisen päivää Selcasterissa tutkimassa erästä ryöstöjuttua, joka\non tuottanut meille aika paljon vaivaa -- nytpä minä jätänkin hänen\nkäsiinsä tämän asian. Siitä päättäen, mitä olen jo nähnyt omin silmin\n-- ja mitä olen kuullut hänestä aikaisemmin -- hänellä on kaikki\nvainukoiran ominaisuudet ollakseen ihminen.\"\n\n\"Luulenpa, että hän tulee tarvitsemaan niitä\", huomautti Fransemmery.\n\"On varsin todennäköistä, että tämänaamuisen tihutyön taakse kätkeytyy\naivan poikkeuksellinen salaisuus, eikä tapahtumapaikalla ole nähtävästi\nminkäänlaisia jälkiä. Mutta pian saanemme kuulla asiasta enemmän.\"\n\nHe kävelivät nyt ylös ajotietä, lähestyen kartanoa sen julkipuolelta;\ntullessaan noin sadan metrin päähän pengermältä he näkivät pitkän\nmiehen ilmaantuvan pensaikkojen keskeltä, astuvan pääovelle ja menevän\nsisään.\n\n\"En ihmettelisi, vaikka tuo mies olisi John Harborough\nGreycloisterista, isosta kartanosta kylän toisella laidalla\", sanoi\nFransemmery. \"Kuulin emännöitsijältäni eilisiltana, että hän on\nvihdoinkin tullut kotiin. Kuten Guy Markenmore, on hänkin ollut poissa\npitkän aikaa -- yhtä kauan kaiketi. Seitsemän vuotta -- metsästämässä,\nampumassa petoeläimiä, kaikilla maailmankolkilla. Minä en ole koskaan\ntavannut häntä, ettekä kai tekään.\"\n\n\"Olen kuullut hänestä\", vastasi poliisikomisario. \"Hän on osakkaana\nsuuressa pankkiyhtiössä -- Harborough, Chettle ja Fairweather, eikö\nniin?\"\n\n\"Kyllä, mutta hän on passiivisena osakkaana\", sanoi Fransemmery. \"Hän\nei ole koskaan ottanut aktiivisesti osaa yhtiön liiketoimintaan. Hyvin\nrikas mies, mikäli olen kuullut. No niin, täällä me nyt olemme -- mutta\ntoivon, että olisimme tulleet millä muulla asialla hyvänsä kuin tällä.\"\n\nMarkenmoren kartanon pääovi oli auki, ja sisällä eteishallissa kaksi\nuutta tulokasta havaitsi pikku ryhmän -- pitkän miehen, jonka he olivat\njuuri nähneet, sekä virkamieheltä näyttävän, vanhemmanpuoleisen miehen\nja Braxfieldin.\n\n\"Täällä on Chilford, sir Anthonyn asianajaja, jo täällä\", kuiskasi\npoliisikomisario astuessaan sisälle yhdessä Fransemmeryn kanssa\nkursailematta. \"Meidän olisi parasta ilmoittaa asiamme hänelle\nennenkuin annamme pojan ja tytön tietää siitä mitään. Onneksi en näe\nheitä kumpaakaan täällä.\"\n\nEteishallissa olevat kolme miestä katselivat tarkasti poliisikomisarion\npuolisotilaallista virkapukua, selvästi hämmästyneinä; vanhin miehistä\nastui kiireesti lähemmäksi. Poliisikomisario loi häneen varoittavan\nkatseen ja alkoi puhua ensiksi.\n\n\"Ovatko nuoret jossakin lähettyvillä, Chilford?\" kysyi hän. \"Eivät?\nPyytäkää Braxfieldia ohjaamaan meidät johonkin huoneeseen pariksi\nminuutiksi -- missä saamme olla yksin.\" Hän kumartui ja kuiskasi\nasianajajan korvaan. \"Muuan ikävä uutinen.\"\n\nChilford tuijotti ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt toisen sanoja; hän\nkuiskasi vuorostaan Braxfieldille; vanha isännöitsijä aukaisi erään\noven ja ohjasi seuran hämärään huoneeseen, erääseen niistä Markenmoren\nkartanon monissa huoneista, joita harvoin käytettiin. Hän aikoi juuri\nsulkea oven heidän jälkeensä, kun poliisikomisario kutsui hänet\ntakaisin.\n\n\"Älkää menkö, Braxfield\", sanoi hän. \"Tulkaa sisään, sulkekaa ovi.\nOlenko oikeassa olettaessani, että teidän vanha herranne on kuollut?\"\njatkoi hän viitaten isännöitsijää yhtymään seuraan. \"Herra Fransemmery\nja minä kuulimme kuolinkellojen soittoa, minkä takia ajattelimme --\"\n\n\"Sir Anthony kuoli nukkuessaan varhain tänä aamuna\", vastasi Braxfield\nmurheellisena. \"En voi sanoa tarkalleen mihin aikaan.\"\n\n\"No niin, minä haluaisin tehdä teille pari kysymystä, Braxfield\",\njatkoi poliisikomisario. \"Oliko herra Guy Markenmore täällä?\"\n\n\"Täällä, sir? Isänsä kuollessako? Ei -- ei, hän ei ollut.\"\n\n\"Onko hän ollut täällä? Oliko hän täällä eilen?\"\n\n\"Herra Guy Markenmore, sir -- sir Guy, kuten häntä nyt on nimitettävä,\npuhuakseni vilpittömästi -- oli täällä eilisiltana. Hän viipyi täällä\nvain hetkisen -- lähti pois puoli yhdentoista ajoissa, sir.\"\n\n\"Lähti, minne?\"\n\n\"Sitä en voi tarkalleen sanoa, sir. Hänen oli määrä tavata joku näillä\ntienoin, mutta en tiedä, kuka tuo henkilö oli. Hän aikoi, sir --\nsir Guy -- nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa matkustaakseen\nLontooseen.\"\n\nPoliisikomisario katsahti Fransemmeryyn.\n\n\"Markenmoren notkelma on Mitbourneen vievän vuoripolun varrella\",\nkuiskasi hän sivuun. \"Ettekö sitten ole nähnyt häntä tai kuullut\nhänestä mitään sen jälkeen, kun hän lähti täältä kello puoli\nyksitoista, Braxfield?\" jatkoi hän kääntyen jälleen vanhaan\nisännöitsijään päin. \"Ette kuullut -- mitään?\"\n\n\"Minäkö, sir? En, sir. En nähnyt enkä kuullut.\"\n\n\"Mitä tämä kaikki merkitsee?\" kysyi asianajaja äkkiä. \"Onko jotakin\ntapahtunut?\"\n\n\"Parasta lienee, että kerron teille kaikki avoimesti\", vastasi\npoliisikomisario. Hän katsahti ovelle ja alensi ääntään. \"En tahdo\npelästyttää nuoria\", sanoi hän. \"Teidän on ilmoitettava heille\nvarovaisesti, Chilford, koska te olette perheen asianajaja. Asian\nlaita on sellainen, että Guy Markenmoren ruumis on löydetty, tuolta\nylängöltä, paikasta, jota nimitetään Markenmoren notkelmaksi --\"\nBraxfield päästi tuskanhuudahduksen. Hänen tavallisesti punakat\nkasvonsa kalpenivat.\n\n\"Ruumis!\" huudahti hän. \"Niin ollen --\"\n\n\"Rohkeutta, ystäväni!\" sanoi komisario. \"Pysykää tyynenä! Niin -- hän\non kuollut ja minä pelkään -- todellakin -- ei ole epäilystäkään --\nhänet on murhattu!\"\n\nBraxfield puhkesi kyyneliin. Mutta Fransemmery, tarttuen ystävällisesti\nvanhaa miestä käsivarteen, talutti hänet syrjään erääseen\nikkunasyvennykseen rauhoitellen häntä. Tällä välin poliisikomisario\nkertoi nopeasti aamuiset tapaukset Chilfordille ja Harboroughille.\nAsianajajan vakavat kasvot kävivät entistäänkin vakavammiksi.\n\n\"Voitteko sanoa varmasti -- näkemänne perusteella -- että kysymyksessä\non murha?\" kysäisi hän viimein.\n\n\"En epäile vähääkään\", vakuutti poliisikomisario. \"Murha! Meidän\non otettava tarkka selvä siitä, mitä hän toimi ja puuhaili puoli\nyhdestätoista eilen illalla varhain tähän aamuun. Poliisilääkärin\nlausunnon mukaan hänet on ammuttu kello neljän ajoissa. Mitä hän\nteki -- missä hän oli -- tuona väliaikana? Te asutte Markenmoressa,\nChilford. Eikö niin?\"\n\n\"Lähellä sitä\", vastasi Chilford, \"mutta hän ei käynyt luonani, jos\nsitä ajattelette. En tietänyt, että hän oli käynyt täällä, ennenkuin\nsain kuulla siitä vasta äsken.\"\n\n\"Minä oletan, ettei hän käynyt tapaamassa teitäkään, herra Harborough?\"\nkysyi poliisikomisario.\n\n\"Ei\", sanoi Harborough. \"Ei todellakaan.\"\n\n\"Minä luulin, että te kaiketi tunsitte toisenne ennenkuin hän lähti\nmatkoille\", sanoi poliisikomisario. \"No niin, tässä on paljon tehtävää,\nChilford; teidän pitäisi mennä kertomaan asiasta hänen veljelleen ja\nsisarelleen ja valmistaa heitä. Hänen ruumiinsa tuodaan tänne -- tuossa\ntuokiossa -- ja tutkinto pidetään täällä. Ilmoittakaa heille asia --\nsaakoot he tietää.\"\n\nChilford nyökkäsi ja poistui ääneti huoneesta. Braxfield tuli takaisin\nkuivaten silmiänsä.\n\n\"Suonette anteeksi liikutukseni, herra\", sanoi hän. \"Olen palvellut\nneljäkymmentä vuotta tässä perheessä, ymmärrättehän -- kuin omassani,\nniin sanoakseni. Tulkaa vierashuoneeseen, herrat, tehkää hyvin - siellä\nroihuaa iloinen valkea takassa; tätä huonetta ei käytetä milloinkaan,\nja täällä onkin liian kylmä.\"\n\nNuo kolme miestä seurasivat vanhaa isännöitsijää eteishallin poikki\nsamaan huoneeseen, jossa Harborough oli keskustellut Harryn ja\nValencian kanssa edellisenä iltana. Ja sinne saapuivat pian senjälkeen\nveli ja sisarkin Chilfordin seurassa. Luotuaan vain yhden ainoan\nsilmäyksen heidän kasvoihinsa poliisikomisario kääntyi Fransemmeryn\npuoleen, päästäen helpotuksen huokauksen.\n\n\"Hyvä!\" kuiskasi hän. \"Kylmiä kuin kurkut! He osaavat hallita\ntunteitaan -- vanhan veren ja hyvän kasvatuksen varma tunnusmerkki, se!\nSamaa lajia kuin tekin, Fransemmery, oikeata ainesta!\"\n\nSitten hän huomasi selittävänsä tyynesti tapahtumia Harrylle ja\nValencialle, jotka kuuntelivat tarkkaavasti, käsittäen pienimmätkin\nhänen mainitsemansa sivuseikat.\n\n\"Nyt\", lopetti hän katsoen vuoroon kumpaankin, \"on ensimmäisenä\ntehtävänä ottaa selvä siitä, missä teidän veljenne oli kello puoli\nyhdestätoista, jolloin hän lähti täältä, kuten isännöitsijänne kertoi\nminulle, varhaiseen aamuun. Tiedättekö te jotakin?\"\n\n\"En mitään\", sanoi Harry. \"Hän ei ilmoittanut meille mitään.\"\n\nMutta Valencia pudisti päätänsä.\n\n\"Ei aivan niinkään\", sanoi hän. \"Hän kertoi meille jotakin. Etkö\nmuista, Harry-juuri vähän ennen lähtöään?\"\n\n\"Ei mitään varmaa\", vastasi Harry. \"Minä en saanut minkäänlaista varmaa\nkäsitystä.\"\n\n\"Mitä hän kertoi teille, neiti Markenmore?\" tiedusteli poliisikomisario.\n\n\"Muistan kaikki\", vastasi Valencia. \"Hän sanoi, että hänen täytyi\nmennä, koska hänen oli suoritettava jokin liikeasia lähistöllä. Hän\nsanoi illallisen odottavan itseään siellä, mihin hän menisi. Mutta --\nsiinä oli kaikki.\"\n\n\"Ei viittaustakaan siitä, mihin hän aikoi mennä -- tai kenet hänen piti\ntavata?\"\n\n\"Ei vähintäkään!\"\n\nSeurue hajaantui senjälkeen pikku ryhmiin. Harborough ja Fransemmery\nvetäytyivät erääseen huoneen nurkkaan, Chilford ja Harry toiseen;\npoliisikomisario ja Valencia jäivät takan ääreen keskustellen matalalla\näänellä. Äkkiä ovi lennähti auki ja Braxfield, kyyneleet vielä\nsilmissä, ilmoitti puolittain kuiskaavalla äänellä:\n\n\"Rouva Tretheroe!\"\n\nKaikki käännähtivät katsomaan, kun rouva Tretheroe -- joka ei ollut\nunohtanut sopivaisuussääntöjä, vaan esiintyi muodinmukaisessa,\npikimustassa puvussa -- astui kiireesti huoneeseen ja riensi Valencian\nluo. Vain eräs mies seurueessa kiinnitti huomiotaan paitsi rouva\nTretheroeen myös lähimpään kumppaniinsa: Fransemmery, samalla kun hän\nloi hurmaavan kauniiseen rouva Tretheroeen nopean, ihailevan katseen,\nteki tarkkanäköisenä sen havainnon, että John Harborough ei ainoastaan\nsäpsähtänyt nähdessään rouva Tretheroen, vaan myös kalpeni, punastui\nsitten ja kalpeni uudestaan, puristaen yhteen lujat huulensa. Toinenkin\nhuoneessa olijoista näki kaiken tämän -- Valencia.\n\nMutta rouva Tretheroe ei nähnyt mitään -- tai ei ollut näkevinään.\nHän oli ilmeisesti kiihdyksissä; hänen poskensa hehkuivat tavallista\nenemmän; hänen huulensa olivat hieman raollaan; hän näytti, ajatteli\nainakin kolme huoneessa olevista miehistä, tulleen pikemminkin\nvastaanottamaan onnitteluja kuin esittämään surunvalitteluja. Mutta\nlähestyessään Valenciaa hänen herkille kasvoilleen levisi sopiva säälin\nilme.\n\n\"Valencia-parkani!\" sanoi hän hiljaisella, mielittelevällä äänellä.\n\"Isä-kultasi! -- tulin heti kohta, kun olin kuullut, ilmaisemaan\nsinulle ja Harrylle, kuinka suruissani olen, ja katsomaan voisinko\ntehdä mitään. Mutta -- odotittehan sitä, ettekö odottaneetkin? --\nja hän oli kovin vanha, todellakin. Ja toinen asia -- tietysti te\nilmoitatte heti sir Guylle -- mitä -- ihan totta, Valencia, näin Guyn\nviime yönä senjälkeen -- sen jälkeen kun lähdin täältä, muistattehan\n-- ja -- no niin, hän on muuttanut suunnitelmiaan, ja jos lähetätte\nkirjeitä Lontooseen hänen antamallaan osoitteella, niin muutamiin\npäiviin ne eivät saavu hänen käsiinsä. Mutta minä tiedän, mistä hänet\nvoidaan löytää -- mutta eikö olisi parasta, että sähköttäisitte hänelle\nheti? Te tapaatte --\"\n\nHän oli puhunut niin nopeasti, ettei Valencia eikä kukaan muukaan\nvoinut saada suunvuoroa. Mutta kun hän nyt veti käsilaukustaan esille\npaperilappusen, huudahti Harry Markenmore kiihkeästi ja hieman\nkiukkuisesti:\n\n\"Vaientakaa hänet, kuka hyvänsä! Kertokaa hänelle!\"\n\nChilford siirtyi takan ääreen viitaten kädellään hillitsevästi.\n\n\"Rouva Tretheroe!\" sanoi hän levollisesti. \"Minä -- te ette tiedä\nvielä, mitä on tapahtunut tänä aamuna. Kuulkaahan. Sir Anthony ei ole\nainoa, joka on kuollut -- hänen poikansakin on kuollut. Hän --\"\n\n\"Pitäkää varanne!\" huudahti Fransemmery seuraten tarkasti rouva\nTretheroeta. \"Hän pyörtyy!\"\n\nPoliisikomisario ojensi kätensä, mutta rouva Tretheroe sysäsi sen\nsyrjään. Veri pakeni hänen huuliltaan; hänen silmänsä säihkyivät, kun\nhän loi ne Chilfordiin.\n\n\"Kuollut?\" sanoi hän kiivaasti. \"Guy Markenmore! Kuollut! Se on\nvalhetta!\"\n\n\"Ikävä kyllä se on ehdottomasti totta\", lausui Chilford melkein\nsuuttuneena ja hieman ynseästi. \"Guy Markenmore löydettiin kuolleena\ntänä aamuna Mitbournen tien varrelta, eikä ole epäilystäkään, että\nhänet on murhattu.\"\n\nRouva Tretheroe hengitti raskaasti ja lysähti isoa pöytää vasten, joka\ntäytti huoneen keskiosan. Nojaten raskaasti siihen hän kohotti käden\nkaulalleen ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen silmänsä,\njoiden ilme muuttui hurjaksi ja epätoivoiseksi, siirtyivät kasvoista\ntoisiin; lopulta ne pysähtyivät Harboroughiin, joka katseli häntä\ntarkasti. Ja päästäen sitten huudon, joka muistutti puoliksi kirkaisua,\nhän nosti kätensä vielä korkeammalle osoittaen Harboroughiin.\n\n\"Murhattu?\" sanoi hän. \"Guy -- murhattu? Siinä tapauksessa -- siinä\ntapauksessa -- tuossa on se mies, joka murhasi hänet! -- Tiedän sen!\nUskallatko sanoa, ettet murhannut, John Harborough! Sinä tiedät sen\ntehneesi! Sinä uhkasit -- seitsemän vuotta sitten tappaa hänet milloin\nhyvänsä ja missä hyvänsä hänet kohtaisit ensi kerran -- ja nyt -- nyt\nsinä olet tehnyt sen! Guy? -- Kuollut? -- Minä -- voi, Jumalani --\nminä -- minä lupasin -- viime yönä -- vasta joku tunti sitten -- mennä\n-- mennä naimisiin hänen kanssaan! Meidän -- Valencia! -- meidän piti\nmennä naimisiin heti!\"\n\n\"Nyt hän pyörtyy todella!\" mutisi Fransemmery. \"Hyvä Jumala --\nmillaisia paljastuksia!\"\n\nHän hypähti paikaltaan, kun rouva Tretheroe kaatui raskaasti lattialle,\nvoihkaisten vihlovasti; Chilfordin ja Valencian avulla hän sai viedyksi\nhänet huoneesta ja lähetti Braxfieldin noutamaan emännöitsijää. Jättäen\ntämän ja Valencian vaalimaan rouva Tretheroeta hän palasi Chilfordin\nkanssa toisten luo. Poliisikomisario seisoi kädet selän takana nojaten\nsuurta uuninreunusta vasten; Harborough katseli häntä hyvin kalpeana\nsuoraan silmiin pöydän takaa; Harry Markenmore seisoi vähän syrjempänä\nsilmäillen epäilevästi toisesta toiseen.\n\n\"Törkeä -- mutta ehdottoman varma syytös, herra Harborough\", puhui\npoliisikomisario parhaillaan. \"Hän ei näyttänyt epäröivän vähääkään\ntehdessään sen!\"\n\n\"Näittehän, että hän teki sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa\", sanoi\nHarborough. \"Ja -- syvästä -- surusta.\"\n\n\"Juuri sellaisina hetkinä -- olen tullut sen huomaamaan -- totuus\nilmaistaan ajattelematta\", huomautti komisario kuivasti. \"Mutta koska\nhän puhui asiasta meidän kaikkien läsnäollessa, niin etteköhän antaisi\nminulle jonkinlaista selitystä omasta puolestanne. Oletteko koskaan\nlausunut sellaista uhkausta, josta hän puhui? -- Oletteko uhannut\ntappaa Guy Markenmoren, milloin ja missä hyvänsä hänet ensi kerran\nkohtaisitte?\"\n\nChilford rykäisi kuivasti ja anteeksipyytävästi.\n\n\"Minä en ole herra Harboroughin asianajaja\", sanoi hän, \"mutta jos\nolisin, niin neuvoisin häntä ehdottomasti jättämään vastaamatta tuohon\nkysymykseen, herra komisario. Käsitättehän.\"\n\n\"Tämä ei ole lakitupa\", tiuskasi poliisikomisario. \"Tämä on\nyksityiskeskustelu kunnon miesten kesken. Koska rouva Tretheroe puhui\nmeidän kuultemme, on herra Harboroughillakin oikeus sanoa sanottavansa\nmeidän kuultemme.\"\n\n\"Minä kerron!\" huudahti Harborough äkkiä. \"Minä lausuin sellaisen\nuhkauksen -- vuosia sitten. Tein sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa\n-- niin kiihtyneessä kuin vain saattaa ajatella, mutta -- se on\nkokonaan hälvennyt, jo kauan sitten -- tarkoitan suuttumuksen tunne\n-- kaikki sellainen -- on kuollut minussa. Jos olisin kohdannut Guy\nMarkenmoren nyt -- tai milloin hyvänsä viimeisten neljän, viiden vuoden\naikana -- olisin paiskannut hänelle kättä.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi poliisikomisario. Hän viittasi Harryyn ja katsoi\nHarboroughiin. \"Hänen -- ja hänen sisarensa mieliksi\", jatkoi hän,\n\"sanokaapa minulle -- milloin näitte viimeksi Guy Markenmoren?\"\n\nHarborough katsahti Harryyn. Juuri tällöin Valencia palasi huoneeseen.\nHarborough kääntyi häneen.\n\n\"Minä sanon teille\", virkkoi hän tyynesti. \"En ole nähnyt Guy\nMarkenmoren kasvoja kertaakaan seitsemään vuoteen. En tiedä mitään\nhänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista -- en mitään!\"\n\nPoliisikomisario nyökkäsi; toiset eivät tehneet minkäänlaisia\nhuomautuksia. Mutta Valencia katseli Harboroughia tarkasti hetkisen;\nhänkin katseli Valenciaa; Fransemmerystä, jonka silmät seurasivat\nheitä valppaasti, näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet keskenään\nyhteisymmärrystä puhuvan katseen. Sitten Valencia meni veljensä luo,\ntarttui hänen käsivarteensa ja kääntyi komisarion puoleen.\n\n\"Eikö ole ryhdyttävä toimeen -- valmistuspuuhiin?\" kysyi hän.\n\"Sanokaahan, mitä olisi tehtävä?\"\n\nPoliisikomisario poistui veljen ja sisaren kanssa; Harboroughkin\nlähti pois virkkamatta enää sanaakaan, Chilford ja Fransemmery jäivät\nkahden kesken. He astuivat senjälkeen pengermälle ja alkoivat kävellä\nedestakaisin, aluksi vaiteliaina.\n\n\"Minusta tuntuu\", sanoi Fransemmery vihdoin, \"että kaikki se, mitä\nkuulimme juuri rouva Tretheroelta, on alkujaan yhteydessä jonkun vanhan\nrakkausjutun kanssa. Harborough ja Guy Markenmore olivat kai ennen\nkilpakosijoita, vai mitä?\"\n\n\"Sen tietävät kaikki, rakas ystäväiseni!\" vastasi Chilford. \"Kun\nrouva Tretheroe oli Veronica Leighton -- hänen isänsä oli Markenmoren\npastori, muistattehan -- hän oli innokas ja parantumaton keimailija,\nja koko liuta nuoria miehiä liehui aina hänen ympärillään. Mutta nämä\nkaksi veivät voiton kaikista, ja minusta on aina tuntunut siltä, että\nvain hänen vaikutuksestaan ja hänen tähtensä he molemmat lähtivät\naikanaan kotoansa. Hän ei myöskään mennyt naimisiin eversti Tretheroen\nkanssa ärsytyshalusta tai tämän rahojen takia -- rahojen, sanon minä.\nNoiden tapausten takana on jotakin salaperäistä -- jotakin merkillisen\nsalaperäistä, josta ei vielä ole päästy selville.\"\n\n\"Ja nyt on sattunut uusi salaperäinen tapaus!\" sanoi Fransemmery. \"Ja\nrouva Tretheroe näyttää sekaantuneen siihenkin.\"\n\n\"Epäilemättä!\" huomautti asianajaja naurahtaen kuivasti. \"Vasta nyt hän\nilmaisee vanhoja asioita. Mutta Guy Markenmore oli hänen kanssaan viime\nyönä. No niin, missä ja kuinka kauan?\"\n\nFransemmery ei vastannut mitään. Hän oli kiinnittänyt katseensa\njohonkin ja kohotti kätensä viitaten erääseen näkyyn. Miehet, jotka\nkuljettivat Guy Markenmoren ruumista, ilmaantuivat juuri näkyviin\nmetsän reunasta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nValamiesoikeus istuu\n\n\nKaksi päivää myöhemmin Fransemmery, joka oli kutsuttu täyttämään\nvalamiehen velvollisuutta tuossa vanhanaikaisessa laitoksessa,\nruumintarkastus-oikeudessa, toimi \"kahdentoista rehellisen kunnon\nmiehen\" esimiehenä Markenmoren kartanon vanhassa ruokasalissa. Tämä\nkunnioitusta herättävä huone oli varta vasten järjestetty ja kalustettu\ntätä tilaisuutta varten; Braxfield teki murheellisena havainnon, että\nsitä käytettiin nyt ensi kertaa sen upean juhlapäivällisen jälkeen,\njonka sir Anthony oli antanut ystävilleen ja naapureilleen Guyn\ntullessa täysi-ikäiseksi.\n\nSe oli suunnattoman suuri huone: aatelinen jo ulkoasultaan, ja aikanaan\nsiellä oli sattunut monta iloista ja merkillistä kohtausta. Mutta\nkoskaan, kartanon rakennuttajan, erään Markenmoren kuolleen esi-isän\naikojen jälkeen, ei se ollut ollut niin täynnänsä eriarvoista väkeä\nkuin tänä kirkkaana kevätaamuna. Siellä olivat valamiehet, poliisi\nja todistajat; siellä oli Chilford perhettä edustamassa ja toinen\nasianajaja, joka edusti Harboroughia; siellä oli lontoolainen lakimies\npoliisiviranomaisten puolesta oikeudenkäyntiä seuraamassa; siellä\noli kaikenlaisia virkailijoita; siellä oli paikallisen sanomalehden\nreporttereita ja pari kolme Lontoon lehtien erikoisedustajaa. Mutta\nkaikki nämä hukkuivat kokonaan kuuntelijain sankkaan parveen --\nkyläläisiin, kreivikunnan aatelisiin, läheltä ja kaukaa kertyneeseen\nkansaan. Markenmoren jutusta, tuumiskeli Fransemmery korjaillessaan\nkultakehyksisiä silmälasejaan ja katsellessaan ympärilleen, uhkasi\ntulla oikein kuuluisa.\n\nFransemmery saattoi todellakin tällä hetkellä sanoa, että hän ja hänen\nvalamiestoverinsa olivat saapuneet tähän tärkeään tutkintotilaisuuteen\nrehellisinä, ennakkoluulottomina, asiaan lähemmin perehtymättöminä.\nNiiden kahden vuorokauden aikana, jotka olivat kuluneet Guy Markenmoren\nruumiin löytämisestä, ei rahvaan keskuuteen ollut levinnyt mitään\nenempiä tietoja. Paljon oli tapahtunut. Tähän tavallisesti hiljaiseen\nkylään oli tuotu melkoisia poliisivoimia; ne olivat tutkineet maat ja\nmannut ja rikospaikan koko lähimmän ympäristön. Blick oli toimittanut\nparin, kolmen alemman apulaisensa kanssa tarkastuksia kaikkialla\nlähistössä; Markenmoren ympäristössä oli tuskin ainoatakaan sielua,\njolta ei olisi koetettu hankkia tietoja.\n\nMutta kaikesta siitä, mitä näiden tutkimusten kautta oli saatu\nselville, eivät niiden toimittajat olleet hiiskuneet halaistua\nsanaakaan, ja poliisia lukuunottamatta ei isossa ruokasalissa, joka nyt\noli muutettu oikeussaliksi, ollut yhtään ihmistä, joka olisi saattanut\nedes aavistaakaan, mitä paljastuksia oli odotettavissa. Mutta eräs asia\ntiedettiin. Rouva Tretheroe ei ollut tyytynyt siihen syytökseensä,\njonka hän teki John Harboroughia vastaan veljen, sisaren ja muiden\nvierashuoneeseen kokoontuneiden henkilöiden läsnäollessa. Hän oli\nsyyttänyt Harboroughia uudestaan -- pastorille, kyläläisille ja muille;\nyleisesti tiedettiin jo varsin hyvin, että rouva Tretheroe uskoi\nlujasti Harboroughin tappaneen Guy Markenmoren. Rouva Tretheroe herätti\nsentähden luonnollisesti suurta huomiota istuessaan lähellä huoneen\nkeskelle asetettua suurta pöytää, puettuna hieman teatterimaisesti\nsynkkään surupukuun. Hän ei ollut yksin; vaikka hänen vieraansa olivat\nkadonneet samana päivänä, jona murhenäytelmä tapahtui, jäi pari ystävää\nhänen luokseen; toinen näistä oli rouva Hamilton, keski-ikäinen hieno\nnainen; toinen taas parooni von Eckhardstein, muhkea, nuorekas,\nviisikymmenvuotias mies, jonka sanottiin olevan Euroopan etevimpiä\nrahamiehiä. He istuivat rouva Tretheroen vieressä; vähän kauempana\nistui Harborough, vakavana ja tyynenä, asianajajansa Walkinshawin\nrinnalla.\n\nFransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan suorittivat automaattisesti\ntavanmukaiset, ikävät alkuvalmistelut ja täyttivät kaamean\nvelvollisuutensa; tarkastivat kuolleen ruumiin ja kuuntelivat\nkunnioittavasti tutkintotuomarin alkuhuomautuksia, käsittäen koko ajan,\nettä tämä kuului vanhoihin tapoihin -- päähuomio oli kiinnitettävä\ntodistajain lausuntoihin. Mutta tutkintotuomari lopetti huomautuksensa\naivan odottamatta, ja valamiehet ja kuulijakunta istuutui paikoilleen\nseuratakseen itse asian käsittelyä -- kuunnellakseen, mitä selityksiä\nannettaisiin, tavalla tai toisella, päivän polttavan kysymyksen\nvalaisemiseksi: Kuka surmasi Guy Markenmoren?\n\nTutkinnon ensi asteilla ei ilmennyt paljoakaan uutta tai\nmielenkiintoista. Harry Markenmore totesi, että ruumis oli hänen\nvanhempi veljensä Guy, joka, sanoi hän, oli kolmenkymmenenviiden vuoden\nvanha. Hän ei tietänyt, oliko Guy naimisissa vai ei. Guy oli lähtenyt\nMarkenmoren kartanosta seitsemän vuotta sitten, eikä kotiväki ollut\nnähnyt tai kuullut hänestä mitään senjälkeen, ennenkuin vasta murhan\nedellisenä iltana, jolloin hän oli saapunut kotiin odottamatta. Harry\nkuvaili yksityiskohtaisesti lyhyttä vierailua ja lausui, että hänen\nveljensä oli poistunut kartanosta noin puoli yhdentoista aikaan. Hän\noli puhunut sovitusta kohtauksesta lähistöllä ja maininnut, että\nillallinen odotti häntä siellä, niihin hän aikoi mennä. Harry ei\nsanonut tietävänsä vähääkään, minne Guy oli sitten mennyt. Hän ei\npalannut Markenmoren kartanoon -- kukaan ei ollut nähnyt häntä siellä\nennenkuin vasta seuraavana aamuna, jolloin hänen ruumiinsa tuotiin\nsinne.\n\nHobbs, maatyöläinen, selitti, miten hän oli löytänyt kuolleen miehen,\njonka hän tunsi heti, ja kuvaili yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt\navun hankkimiseksi. Hän ei ollut tavannut ketään tässä osassa ylänköä\neikä huomannut mitään epäilyttävää murhapaikan lähettyvillä.\n\nKyläpoliisi kertoi Markenmoren notkelman seutuvilla tehdyistä\ntutkimuksista: siellä ei ollut merkkiäkään, joka olisi viitannut\nkamppailuun, eikä siellä ollut jalanjälkiäkään -- ruohikko oli niillä\ntienoin, sanoi hän, hyvin pitkää, rehevää ja hyvin joustavaa; vaikka\nhiljan ei ollut satanutkaan, ei perinpohjaisimmankaan tarkastuksen\navulla voitu löytää mitään jälkiä. Minkäänlaista asettakaan ei ollut\ntavattu tapahtumapaikan läheltä eikä viereisestä viidakosta. Tämä\ntodistaja selosti myös niitä tuloksia, joita kuolleen vaatteiden\ntutkiminen oli antanut, mikä toimitettiin sen jälkeen, kun ruumis\noli kuljetettu kartanoon. Hänen taskuissaan oli melkoinen summa\npaperi-, kulta- ja hopearahaa. Niissä oli kultakello, kellonperät ja\nmedaljonki. Vielä oli kolme sormusta -- kaksi jalokivillä varustettua,\nlisäksi useita pikku esineitä -- hopeinen sikaarikotelo, hopeinen\ntulitikkurasia ja muuta sellaista ja lopuksi kaksi muistikirjaa. Kaikki\nnämä esineet olivat nyt poliisin hallussa. Hän vakuutti varmasti, että\nkun edellinen todistaja oli hakenut hänet notkelmaan, ei ruumiiseen\nollut kajottu millään tavoin ja ettei vaatteisiin eikä muihin hänen\njuuri mainitsemiinsa esineisiin ollut koskettu. Näiden tosiasioiden\nja sen lisäseikan nojalla, että kuolleella oli taskussaan suuri summa\nrahaa, hän oli heti saanut sen vaikutelman, ettei murhaa ollut tehty\nryöstötarkoituksessa.\n\nPoliisilääkärin todistus oli mielenkiintoisempi. Noin kahtakymmentä\nminuuttia vailla seitsemän, kertoi hän, oli hän saapunut yhdessä\npoliisikomisarion ja etsiväkomisario Blickin kanssa Markenmoren\nnotkelmaan. Hän havaitsi heti, että Guy Markenmore oli ammuttu\nkuoliaaksi, ja hänestä näytti siltä, että hänet oli ammuttu kaksi tai\nkolme tuntia aikaisemmin -- paremmin kolme kuin kaksi tuntia. Hän ei\nollut muuttanut mielipidettään -- hän määrittelisi kuoleman todellisen\najan noin kello neljäksi. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä.\nKuoleman jälkeen toimitetussa tarkastuksessa hän oli todennut, että\nkuula -- joka oli nyt esillä -- oli ammuttu aivan läheltä revolverista;\nse oli tunkeutunut päähän oikeasta ohimosta, lävistänyt aivot viistoon\nalaspäin ja pysähtynyt lopulta lihaksiin vähän vasemman korvan\nalapuolelle.\n\n\"Tämä vamma\", lausui tutkintotuomari, \"on saattanut syntyä oman käden\nkautta?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi todistaja.\n\n\"Mutta siinä tapauksessa ase olisi pitänyt löytää aivan läheltä?\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä olisin odottanut näkeväni kuolleen puristavan\nvielä asetta kädessään. Sellaisissa tapauksissa on todennäköistä, että\nhenkilö, joka ampuu itsensä, pitää laukaistessaan lujasti revolverista,\nja hänen sormiensa ote kiristyy kuolinkamppailussa.\"\n\n\"Kun paikalta ei löydetty revolveria, niin teittekö sen johtopäätöksen,\nettä tässä on esillä murha?\"\n\n\"Kyllä -- murha!\"\n\n\"Oletteko tehnyt mitään johtopäätöksiä siitä, miten se on suoritettu?\"\n\n\"Kyllä, olen tehnyt. Ensiksikin voimme olettaa, että murhaaja ja hänen\nuhrinsa kävelivät rinnakkain, luultavasti syventyneinä innokkaaseen\nkeskusteluun, uhri vasemmalla puolella. Minä arvelen, että murhaaja\nkohotti äkkiä rintansa yli oikean kätensä, jossa oli revolveri, ja\nampui uhrinsa ihan vierestä, ilman että tämä saattoi aavistaa vähääkään\njoutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Revolveri on varmaan painettu\nihan lähelle ohimoa -- iho ja hipiäkarvat sen seutuvilla olivat\nkärventyneet.\"\n\nTutkintotuomari kääntyi valamiehistön puoleen.\n\n\"Aurinko nousee nykyään noin kymmentä vaille viisi\", huomautti hän.\n\"Kello neljältä on niin muodoin jo aivan valoisaa. Tämä on tärkeä\nkohta, arvoisat herrat. Painakaa se mieleenne siihen katsoen, mitä\njuuri olette kuulleet.\"\n\nKellään asianajajista ei ollut esitettävänä mitään kysymyksiä\npoliisilääkärille. Tämä istuutui, ja puheenjohtaja alkoi keskustella\nkuiskaillen erään kirjurinsa kanssa. Sitten tuli hetki, jota\noikeussalin täyteinen ihmisjoukko oli odottanut kiihkoaan hilliten.\n\n\"Rouva Veronica Tretheroe!\"\n\nRouva Tretheroe nousi seisoalleen ystäviensä keskeltä ja käveli\nverkkaisesti todistajain aitaukseen. Ilmeisesti hyvin valmistettuna,\nmitä hänen oli tehtävä, hän veti hansikkaan oikeasta kädestään ja\nsysäsi kasvoiltaan tiheän huntunsa. Ottaen raamatun paljaaseen käteensä\nhän vannoi todistajanvalan hiljaisella äänellä ja käänsi hyvin kalpeat,\nmutta täysin hillityt kasvonsa puheenjohtajaan, joka kumartui häneen\npäin myötätuntoinen ja miettivä ilme silmissään. Kuolemanhiljaisuuden\nvallitessa puheenjohtaja teki alustavat kysymyksensä.\n\n\"Rouva Tretheroe, te kai tunsitte Guy Markenmore-vainajan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tunsitteko hänet hyvin, niin sanoaksemme?\"\n\n\"Kyllä -- varsin hyvin -- kerran!\"\n\n\"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?\"\n\n\"Minä tunsin hänet siitä ajasta asti, kun isäni tuli Markenmoreen,\ntämän kunnan pastoriksi, jolloin minä olin seitsemäntoista-,\nkahdeksantoistavuotias tyttö, aina siihen saakka, kun Guy lähti tästä\nkartanosta, noin seitsemän vuotta sitten.\"\n\n\"Kuinka vanha olitte silloin, rouva Tretheroe?\"\n\n\"Kaksikymmentäkaksi.\"\n\n\"Teidän tuttavuutenne siihen aikaan kesti niinmuodoin noin neljä tai\nviisi vuotta?\"\n\n\"Suunnilleen niin kauan.\"\n\n\"Te olitte silloin neiti Veronica Leighton?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Te kai menitte naimisiin eversti Tretheroe-vainajan kanssa heti sen\njälkeen, kun Guy Markenmore oli lähtenyt kotoaan -- seitsemän vuotta\nsitten?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja seurasitte miestänne Intiaan?\"\n\n\"Seurasin.\"\n\n\"Oletteko vasta äskettäin palannut Intiasta -- missä eversti Tretheroe,\ntietääkseni, kuoli viime vuonna?\"\n\n\"Aivan äskettäin.\"\n\nTutkintotuomari kumartui hieman pöytänsä yli -- varma merkki siitä,\najatteli Fransemmery, että hänen seuraavat kysymyksensä siirtyisivät\naivan erityisten seikkojen alalle.\n\n\"No niin, rouva Tretheroe, ettekö nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan\nnoiden seitsemän vuoden aikana?\"\n\n\"En kertaakaan!\"\n\n\"Ettekö koskaan saanut häneltä mitään tietoja?\"\n\n\"En koskaan -- enkä hänestä!\"\n\n\"Seitsemään vuoteen ette siis ole nähnyt, ette kuullut ettekä saanut\nhäneltä mitään tietoja. Milloin näitte hänet jälleen viimeksi?\"\n\n\"Myöhään maanantai-iltana -- kaksi -- tai kolme -- päivää sitten.\"\n\n\"Kohtasitteko hänet -- ensi kerran seitsemään vuoteen?\"\n\n\"Kyllä, ensi kerran seitsemään vuoteen.\"\n\n\"Mutta sanokaahan minulle, rouva Tretheroe, miten tämä kohtaus\ntapahtui?\"\n\nRouva Tretheroe laski ristiinpannut kätensä todistajain aition\nkaiteelle ja silmäili vuoroin tutkintotuomariin, vuoroin kahteentoista\nvalamieheen. Nyt oli väri palannut hänen kasvoilleen; hänen silmänsä\nsäkenöivät; hän näytti alkavan tuntea aivan erikoista mielenkiintoa\noikeudenkäyntiä kohtaan.\n\n\"Seuraavalla tavalla\", sanoi hän tyynellä, selvällä äänellä.\n\"Maanantai-iltana päivällisen jälkeen satuin antamaan joitakin\nmääräyksiä ajurilleni, Burtonille. Valmistautuessaan lähtemään hän\nmainitsi nähneensä vastikään Guy Markenmoren; hän oli nähnyt tämän,\nkertoi hän, menevän kartanoon. Minä ajattelin, että Burton oli varmaan\nerehtynyt, mutta hän ei antanut perään -- luonnollisesti tiesin, että\nhän oli tuntenut Guyn lapsuudesta asti. Sitten --\"\n\nTässä rouva Tretheroe pysähtyi ja alkoi naputella sormillaan edessään\nolevalle kaiteelle; hän katseli oikeuden puheenjohtajaa ja valamiehiä\nhieman hämmentynyt ilme kasvoillaan.\n\n\"Mitä tapahtui sitten, olkaa hyvä?\" kysyi puheenjohtaja virallisella\näänellä.\n\n\"Nähkääs -- minä halusin tavata Guyta!\" jatkoi rouva Tretheroe\näkkiä. \"Niinpä -- ei aivan heti, vaan hetken päästä -- noin puoli\nyhdentoista aikaan kai -- heitin vaipan päivällispukuni ylle ja riensin\npuiston poikki kartanoon -- siellä on polku, oikotie. Tulin tänne --\ntapasin Braxfieldin, isännöitsijän, ja Valencia Markenmoren. Kerroin\nValencialle kuulleeni, että Guy oli tullut kotiin. Hän sanoi Guyn\nlähteneen. Silloin ajattelin, että kuultuaan minun asuvan Dower-talossa\nhän ehkä tulee sinne tapaamaan minua, ja niin poistuin arvellen, että\nkenties tapaan hänet odottamassa minua.\"\n\n\"Tapasitteko hänet?\"\n\n\"En -- mutta -- kohtasin hänet. Hän oli käynyt asunnossani. Kohtasin\nhänet portilla.\"\n\n\"Mitä tapahtui sitten?\"\n\n\"Hän palasi kanssani asuntooni.\"\n\n\"Eikö teillä ollut juuri silloin vieraita, rouva Tretheroe?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Oliko useitakin?\"\n\n\"Kahdeksan kaikkiaan.\"\n\n\"Esitittekö Guy Markenmoren vieraillenne tultuanne sisälle hänen\nkanssaan?\"\n\n\"En, en esittänyt. He pelasivat juuri silloin bridgeä, jotkut heistä --\njotkut taas pelasivat biljardia. Hän ei nähnyt ketään heistä.\"\n\n\"Mihin te veitte hänet talossanne?\"\n\n\"Menimme arkihuoneeseeni.\"\n\nOikeuden puheenjohtaja nojautui vieläkin enemmän eteenpäin.\n\n\"Olemme kuulleet -- sir Harry Markenmorelta -- hänen veljensä puhuneen\nsopimuksesta, jota selvittämään hän kiirehti kartanosta. No niin --\nolitteko te hänen kanssaan liikeasioissa?\"\n\n\"En -- en todellakaan!\"\n\n\"Mainitsiko hän mistään sopimuksesta teille?\"\n\n\"Kyllä -- hän sanoi vain, että hänen oli sovittava siitä -- lähistöllä.\"\n\n\"Lähistölläkö? Eikö hän sanonut kenen kanssa tai missä?\"\n\n\"Ei, hän ei sanonut. Hän mainitsi asiasta vain ohimennen. Minä en\nkysellyt häneltä siitä.\"\n\n\"Entä -- kuinka kauan hän oli teidän luonanne Dower-talossa?\"\n\nRouva Tretheroe epäröi, vaikkakaan ei ilmeisesti epävarmuuden takia.\n\n\"Tämä kysymys on erittäin tärkeä\", sanoi puheenjohtaja.\n\n\"No niin, hän oli luonani neljännestä vaille kahteentoista\", vastasi\nrouva Tretheroe.\n\n\"Hän oli siis teidän seurassanne tunnin verran?\"\n\n\"Tunnin verran -- niin.\"\n\n\"Yksinkö -- koko ajan?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Näkikö kukaan vieraistanne - tai palvelijoistanne -- hänen tulevan tai\nmenevän?\"\n\n\"Kukaan ei nähnyt häntä. Tulimme taloon sivuovesta, jonka avain on aina\nminun huostassani. Menimme suoraa päätä arkihuoneeseeni. Johdatin hänet\nulos samaa tietä. Ei -- kukaan ei nähnyt häntä.\"\n\n\"Te johdatitte Guy Markenmoren ulos talostanne, te itse, neljännestä\nvaille kaksitoista. Huomasitteko, mitä tietä hän lähti?\"\n\n\"Kyllä. Minä näet menin hänen kanssaan pihatietä portille asti. Hän\nlähti valtamaantietä kylään päin.\"\n\n\"Ettekä sen jälkeen ole nähnyt häntä enää?\"\n\nRouva Tretheroe pudisti päätänsä ja hänen ympärillään olevat luulivat\njo, että hän puhkeisi kyyneliin. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja\nhänen silmissään oli miltei uhkaava ilme, kun hän vastasi viimeksi\nesitettyyn kysymykseen.\n\n\"Minä en nähnyt häntä enää -- kunnes näin hänet vasta eilen kuolleena\n-- murhattuna!\"\n\nTutkintotuomari vetäytyi tuolillaan taaksepäin: hän oli nähtävästi\nsaanut tietää sen, mitä hän erikoisesti halusikin; sen katseen\ntarkoituksena, jonka hän loi valamiehiin, oli ilmeisesti muistuttaa\nheille, että nyt he tiesivät Guy Markenmoren olleen puoli yhdestätoista\nneljännestä vaille kahteentoista kuolemansa edellisenä iltana yksin\nrouva Tretheroen kanssa tämän kotona kenenkään tietämättä. Valamiehistä\nhän kääntyi asianajajiin, jotka istuivat hänen korokkeensa alapuolella\nolevan pöydän ääressä. Se asianajaja, joka oli saanut tietoja\npoliisivirkailijoilta, nousi hitaasti pystyyn ja kääntyi todistajaan\npäin.\n\n\"On kai aivan yleisesti tunnettua, rouva Tretheroe\", sanoi hän\nlempeällä, puolittain anteeksianovalla äänellä, \"että teillä oli ennen\nnaimisiin menoanne miesvainajanne kanssa monia kosijoita\".\n\n\"Kyllä!\" vastasi rouva Tretheroe viipymättä. \"Mutta -- en kuitenkaan\nkäsitä, mitä te tarkoitatte sanoessanne yleisesti tunnettua. Minulla\noli -- aivan varmasti.\"\n\n\"Kuuluiko Guy Markenmore heihin!\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Nauttiko hän erikoista suosiota?\"\n\n\"Noh -- kyllä, luulenpa niin.\"\n\n\"Eikö itse asiassa ollut yhteen aikaan jo puhetta teidän\nnaimisiinmenostanne?\"\n\n\"Me olimme hyvin mieltyneet toisiimme.\"\n\n\"Siirtykäämme tästä asiasta hetkiseksi -- siitä ei tullut silloin\nmitään. Te menitte naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Mutta, saanen\notaksua, teidän -- teidän vanhat tunteenne Guy Markenmorea kohtaan\neivät kai olleet kokonaan turtuneet.\"\n\nRouva Tretheroe epäröi. Kun hän alkoi puhua uudelleen, oli hänen\näänensä käynyt hiljaisemmaksi.\n\n\"Minä -- minä en tietänyt siitä ennenkuin -- ennenkuin kohtasin hänet\njälleen toissa yönä\", sanoi hän.\n\n\"Mutta käsitittekö sen silloin?\"\n\n\"Luulen niin. Minä halusin hyvin mielelläni tavata häntä.\"\n\n\"Ja hän kai yhtä mielellään kohdata teidät?\"\n\n\"Kyllä -- kaiketi hän halusi.\"\n\n\"No niin, rouva Tretheroe, oikeuden etu vaatii, että saamme kuulla\ntotuuden. Pyysikö Guy Markenmore, ollessaan yksin teidän kanssanne\nasunnossanne maanantai-yönä, teitä vaimokseen?\"\n\n\"Kyllä -- hän pyysi.\"\n\n\"Ja te vastasitte -- mitä?\"\n\n\"Minä suostuin menemään hänen kanssaan naimisiin\", vastasi rouva\nTretheroe.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nRouva Braxfield todistaa\n\n\nMielenkiintoa ilmaisevien kuiskausten aallon vieriessä ympäri salin\nkatsoi kysymysten tekijä merkitsevästi kahteentoista valamieheen kuin\nkehoittaakseen heitä pitämään korvansa auki; heistä hän kääntyi vielä\nkerran todistajaan.\n\n\"Te suostuitte hänen naimatarjoukseensa, siis. Sovitteko, milloin\nteidät piti vihittämän?\"\n\n\"Kyllä, me sovimme.\"\n\n\"Milloin sitten?\"\n\n\"Melkein heti. Seuraavasta syystä -- hän kertoi minulle olevansa\npakotettu matkustamaan New Yorkiin hyvin tärkeän liikeasian tähden\nviikon tai parin kuluttua. Päätin lähteä hänen mukaansa, ja niin\nsovimme, että hän hankkisi erikoisluvan ja me menisimme naimisiin aivan\npian.\"\n\n\"Oliko aika lähemmin määrätty?\"\n\n\"Kyllä. Ensi maanantai-aamuna -- Southamptonissa.\"\n\n\"Saanemme siis otaksua, että te ja Guy Markenmore rakastuitte jälleen\ntoisiinne, kohdatessanne taas toisenne, kun olitte vanhoja ystäviä ja\nte vapaa, ja päätitte mennä naimisiin viipymättä?\"\n\n\"Kyllä -- niin kai.\"\n\n\"Hyvä on. No niin, rouva Tretheroe, pyytäisin teitä muistelemaan\njälleen niitä päiviä, jolloin olitte neiti Leighton. Te olette\nmyöntänyt, että teillä oli monia kosijoita. Eikö totta, että näistä\nmonista ihailijoistanne osoititte erikoista suosiotanne kahdelle\nnaapuriston nuorelle herralle ja että toinen heistä oli Guy Markenmore,\ntoinen taas John Harborough Greycloisterista?\"\n\nRouva Tretheroe ei näyttänyt epäröivän vähääkään vastatessaan tähän\nkysymykseen.\n\n\"He olivat ensimmäisiä -- siihen aikaan -- todellakin\", myönsi hän.\n\n\"Niin ollen puhuttiin näillä seuduin yleisesti, ettette te saattanut\noikein päättää kumman heistä valitsisitte?\"\n\n\"Rohkenen sanoa, että niin huhuiltiin.\"\n\n\"Mutta mistä johtuu, ettette loppujen lopuksi ottanut kumpaakaan, vaan\nmenitte naimisiin kolmannen kanssa.\"\n\n\"Se johtuu eräistä syistä.\"\n\n\"Mistä syistä? Kaikki tämä on tärkeätä asian käsittelylle valamiehistön\nläsnäollessa. Mitkä olivat syyt?\"\n\n\"Nähkääs -- he kun tulivat hirveän mustasukkaisiksi toisilleen. Oltuaan\nennen parhaita ystäviä heistä tuli katkerat vihamiehet. Tai paremmin\nsanoen Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guyta\nkohtaan. Harborough oli saanut päähänsä, että Guy oli saattanut minut\ntylyksi hänelle.\"\n\n\"Oliko Guy Markenmore tehnyt niin?\"\n\n\"Ei, ei ensinkään! Mutta Harborough oli aina kateellinen ja\nepäluuloinen ja hän kiivastui aina niin -- niin kovin asioista, jotka\n-- no niin, minä annoin hänelle rukkaset.\"\n\n\"Entä -- mitä teki hänen kilpakosijansa?\"\n\nRouva Tretheroe hypisteli sormuksiaan.\n\n\"Noh\", vastasi hän kotvan kuluttua. \"Minä -- minä kyllästyin tosiaan\nhieman tuohon riitaan, ja niin sanoin Guylle, ettei sellainen käy\npäinsä -- ja suostuin eversti Tretheroen tarjoukseen.\"\n\n\"Ymmärrän. Te erositte molemmista kosijoistanne ja menitte naimisiin\nmiehen kanssa, joka oli vanhempi ja järkevämpi. Mainiota. Mutta, rouva\nTretheroe, minusta tuntuu kuitenkin siltä kuin jotakin olisi tapahtunut\nennen sitä. Te sanoitte juuri äsken, että Harborough kantoi sydämessään\nkauheaa, katalaa vihaa Guy Markenmorea kohtaan. Onko siis totta, että\nHarborough uhkasi kilpakosijaansa teidän läsnäollessanne?\"\n\n\"Kyllä -- se on totta.\"\n\n\"Milloin? Missä tilaisuudessa?\"\n\n\"Se tapahtui eräänä päivänä, kun hän tapasi Guyn minun seurassani\npaluumatkalla kotiin metsästysretkeltä. Syntyi välikohtaus -- kiivaita\nsanoja, Harborough menetti malttinsa. Hän sanoi Guylle iskevänsä tämän\nkuoliaaksi. Tiedän varmasti, että hän myöhemminkin uhkasi Guyta -- hän\nsanoi tappavansa Guyn.\"\n\n\"Kuinka tiedätte sen varmasti?\"\n\n\"Koska Guy kertoi siitä minulle.\"\n\n\"Pelkäsikö hän Harboroughia?\"\n\n\"Luulen hänen pelänneen. Harborough oli häijy ja hurja --\nloukkauduttuaan.\"\n\n\"Ja hän uhkasi tappaa kilpakosijansa siksi, että -- mikä olikaan syynä,\ntarkemmin sanottuna?\"\n\n\"Asian laita oli sellainen kuin juuri selitin, että hän oli saanut\npäähänsä Guyn kertoneen minulle jotakin hänestä ja että meidän väliemme\nkylmeneminen oli johtunut siitä.\"\n\n\"Silloin Harborough kai teki teille niihin aikoihin naimatarjouksen?\"\n\nRouva Tretheroe rypisti kulmiaan katsahtaen kysyjään hämmästyneenä.\n\n\"Montakin kertaa!\" vastasi hän. \"Hän kosiskeli minua yhtä mittaa.\"\n\n\"Entä -- annoitteko te hänelle varman vastauksen?\"\n\n\"En tiedä, lienenkö antanut. Väliin -- olisin ehkä antanutkin; mutta\nväliin taas en olisi tahtonut. Ei -- luullakseni en koskaan vastannut\ntäysin myönteisesti tai kielteisesti.\"\n\n\"Ja koko tämän ajan Guy Markenmore oli kai mukana leikissä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Kosiko hänkin teitä?\"\n\n\"Noh, kyllä. He olivat aina perässäni kuin takiaiset -- he molemmat.\"\n\n\"Ja lopulta Harborough ajatteli, että hänen kilpakosijansa vehkeili\ntakanapäin?\"\n\n\"Kyllä -- aivan varmasti. Hän sanoi niin.\"\n\n\"Ja myöhemmin -- te, jos saamme luvan sanoa, hylkäsitte molemmat ja\nsuostuitte eversti Tretheroen tarjoukseen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tapasitteko kumpaakaan heistä enää senjälkeen, kun olitte mennyt\nkihloihin eversti Tretheroen kanssa?\"\n\n\"Koskaan en tavannut Guy Markenmorea senjälkeen. Harboroughin tapasin\nkerran. Kohtasin hänet eräänä iltapäivänä täällä lähellä.\"\n\n\"Tapahtuiko mitään?\"\n\n\"Kyllä. Hän sai tavanmukaisen raivokohtauksensa. Hän lähestyi minua\nkatkerana. Hän sanoi minun liehitelleen häntä kolmen vuoden ajan\nja sitten heittäneen syrjään. Ja hän lopetti mielenpurkauksensa\ntoistamalla tietävänsä hyvin, että hän saa kiittää tästä Guy\nMarkenmorea ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä\nsattuisivat yhteen, kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä.\"\n\nKun tämän vastauksen synnyttämä kiihtymys oli lauennut, loi kysyjä\nrouva Tretheroeen tutkivan katseen.\n\n\"Vahvistatteko valallanne, että hän sanoi niin?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Harborough sanoi -- teille -- että Guy Markenmoren tähden hän,\nHarborough, oli menettänyt teidän suosionne ja että hän ampuisi Guyn\nkuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen kuinka pitkän ajan\nperästä hyvänsä?\"\n\n\"Kyllä. Juuri niin hän sanoi.\"\n\n\"On siis syytä otaksua, että Harborough oli silloin intohimoisesti\nteihin rakastunut?\"\n\n\"Mielettömästi!\" mutisi rouva Tretheroe. \"Hän toimi kuin mielipuoli.\nMinä pelkäsin häntä.\"\n\n\"Oliko Guy Markenmore lähtenyt täältä, kun tämä uhkaus lausuttiin?\"\n\n\"Kyllä -- vähän aikaisemmin.\"\n\n\"Ja poistuiko Harborough pian senjälkeen?\"\n\n\"Hän lähti joitakin päiviä ennenkuin minä menin naimisiin.\"\n\n\"No niin, ettekö kohdannut viimeisten seitsemän vuoden aikana --\npikemminkin kai kuuden -- koskaan Harboroughia?\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Ettekä saanut häneltä mitään tietoja?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tai hänestä?\"\n\n\"Kuulin -- vain kerran -- eräältä ystävältäni Selcasterista, että hän\nmatkusteli vielä ulkomailla ja että Greycloisterin ovet olivat olleet\nsuljettuina muutamien vuosien ajan.\"\n\n\"Hyvä. Vihdoin teidän miehenne kuoli, ja te tulitte takaisin\nEnglantiin ja vuokrasitte Dower-talon. Ja viime maanantaina Harborough\npalasi Greycloisteriin. Nyt, rouva Tretheroe, tahtoisin tehdä\nteille tärkeimmän kysymyksen. Tapasitteko herra Harboroughin viime\nmaanantaina?\"\n\nKuolemanhiljaisuus vallitsi nyt huoneessa. Sillä rouva Tretheroe epäröi\nvastatessaan. Kaikki kaulat kurottautuivat eteenpäin. Vihdoin hän\nvastasi.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Missä -- ja mihin aikaan?\"\n\n\"Juuri hänen porttinsa edustalla Greycloisterissa noin viiden aikaan\niltapäivällä.\"\n\n\"Olitteko yksin?\"\n\n\"Olin. Olin lähtenyt ulos pienelle kävelymatkalle koirieni kera.\"\n\n\"Oliko kohtaus satunnainen?\"\n\n\"Kyllä. Minä en osannut ajatellakaan, että hän oli palannut kotiin.\"\n\n\"Tunsitteko -- niin sanoaksemme, hämmästystä?\"\n\n\"Kyllä, todellakin. Minä olin hämmästynyt. Hän näytti peräytyvän --\nkiihtyneenä. Tietysti me puristimme toistemme käsiä ja pakisimme\nhiukan. Vain jokapäiväisistä asioista.\"\n\n\"Koskettelitteko millään tavoin aikaisempia suhteitanne?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Siis vain tavallista kohteliasta keskustelua -- ei mistään\nerikoisesti?\"\n\n\"Juuri niin. Mutta hän kysyi, saisiko hän -- tai paremminkin, milloin\nhän saisi -- tulla käymään luonani.\"\n\n\"Ja mitä te vastasitte?\"\n\n\"Minä vastasin -- kyllä, että hänen sopisi tulla milloin hyvänsä. Mitä\nmuutakaan olisin voinut vastata?\"\n\n\"Tiesikö hän, että olitte vapaa, että eversti Tretheroe oli kuollut?\"\n\n\"Oh, kyllä -- minä mainitsin siitä itse.\"\n\n\"Ja sitten te kai erositte?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Missä tapasitte hänet seuraavan kerran?\"\n\n\"Seuraavana aamuna täällä vierashuoneessa, kun tulin lausumaan\nvalitteluni sir Anthonyn kuoleman johdosta ja kuulin, että Guy oli\nkuollut.\"\n\n\"Ja te kai syytitte heti John Harboroughia hänen murhaajakseen?\"\n\nAsianajaja keskeytti tutkintonsa ja epäröi hetkisen; mutta sitten\nhän nojautui äkkiä kuin tyydytettynä tuolinsa selustaa vasten, veti\nesille nuuskarasiansa ja kopautti sitä miettivästi ennenkuin otti\nsiitä runsaan hyppysellisen nuuskaa. Kiihkoisaa mutinaa oli kuulunut\nkautta koko katselijakunnan, kun rouva Tretheroe antoi viimeisen\npäättävän vastauksensa; tuskin se oli vaiennut, kun Harboroughin\npuolustusasianajaja Walkinshaw astui pöydän ääreen. Hän katsoi tiukasti\ntodistajaa.\n\n\"Haluaisin tehdä teille erään hyvin suoran kysymyksen\", sanoi hän. \"Ja\nhaluaisin hyvin täsmällisen vastauksen. Uskotteko vilpittömästi, että\nherra Harborough on tappanut herra Guy Markenmoren? Ajatelkaa!\"\n\n\"Olen ajatellut!\" vastasi rouva Tretheroe uhmaillen. \"Minä uskon!\"\n\n\"Te uskotte, että herra Harborough on pitänyt vireillä kostonhaluaan --\njos hän todella on sellaista koskaan tuntenutkaan -- seitsemän vuotta\nja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta tyydyttääkseen sen?\"\n\n\"Minä uskon, että hän on ampunut Guy Markenmoren\", sanoi rouva\nTretheroe hieman synkän näköisenä.\n\n\"Luuletteko, että herra Harborough palasi kotiin teihin yhä\nrakastuneena? Vastatkaa!\"\n\n\"Minusta se on mahdollista. Hänellä oli tapana vannoa, ettei hän\nvoisi koskaan rakastaa ketään muuta. Eikä hän todellakaan ole mennyt\nnaimisiin.\"\n\n\"Kuulkaapa, mitä minä sanon. Herra Harborough kohtasi teidät\nmaanantaina iltapäivällä. Olettakaamme, että hänen vanha intohimonsa\nheräsi eloon vain nähdessään teidät -- olettakaamme edelleen, että hän\npäätti mielessään ruveta vielä kerran tavoittelemaan teidän kättänne.\nPidättekö todennäköisenä, että hän olisi aloittanut tämän yrityksensä\nampumalla miehen?\"\n\n\"En halua tehdä mitään olettamuksia. Uskon, että hän ampui Guyn! He\nkohtasivat toisensa -- sattumalta -- ja Harborough ampui hänet.\"\n\n\"Olettepa te valmis tekemään varmoja johtopäätöksiä, rouva Tretheroe!\nTe vakuutatte tyynesti, että he kohtasivat toisensa. Mitä! Kello neljä\naamulla -- Markenmoren notkelmassa?\"\n\nRouva Tretheroe katseli ympärilleen. Tähän asti hän oli luonut vain\nsilloin tällöin silmäyksiä tutkintotuomariin ja valamiehistöön, mutta\nnyt hän silmäsi ympäri kuulijakunnan, ja kääntäessään kasvonsa jälleen\nWalkinshawiin niillä oli hymy, joka ilmaisi ylenkatsetta.\n\n\"Minä tiedän, että John Harborough oli Markenmoren notkelmassa kello\nneljä tuona aamuna\", vastasi hän rohkeasti. \"Vieläpä tiedän, että hänet\nnähtiin siellä!\"\n\nWalkinshaw kävi äkkiä miettiväksi. Hän katsahti taakseen suojattiinsa,\nja niin tekivät kaikki huoneessa olijat. Taas kumisi salissa\nhämmästyksen mumina. Walkinshaw palasi Harboroughin luo, joka istui\nliikkumatta ja vaiteliaana. Asianajaja kuiskaili hänelle vilkkaasti;\nHarborough vain viittasi, melkein välinpitämättömästi. Hetkistä\nmyöhemmin rouva Tretheroe oli kadonnut todistajain aitiosta, ja toinen\ntodistaja kutsuttiin sinne.\n\n\"Elizabeth Braxfield!\"\n\nFransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan tunsivat uutta\nmielenkiintoa sydämissään katsellessaan Valtikan entistä emäntää.\nYksitoista heistä pohti jo mielessään, mitä hän tulisi kertomaan. Mutta\nFransemmery, joka tunsi rouva Braxfieldin tavan nousta varhain ylös,\nalkoi jo aavistaa.\n\nPuheenjohtaja jätti tämän todistajan kuulustelun asianajajalle, joka\nesiintyi poliisiviranomaisten puolesta. Tämä siirtyi muitta mutkitta\nitse pääkysymykseen.\n\n\"Te kai olitte ennen rouva Wrenne, Valtikka-majatalosta, rouva\nBraxfield; ja ennenkuin olitte rouva Wrenne, oli nimenne neiti\nRawlings, saman Thomas Rawlingsin tytär, joka piti Valtikka-majataloa\nennen mies-vainajaanne, Peter Wrenneä?\"\n\n\"Aivan niin, sir\", vastasi rouva Braxfield.\n\n\"Te olette siis asunut koko elämänne ajan Markenmoressa ja tunnette sen\nkaikki asukkaat?\"\n\n\"Kyllä, sir -- ja monien kilometrien alalta ympäristölläkin.\"\n\n\"Tunnetteko John Harboroughin?\"\n\n\"Kyllä, sir -- tunsin hänet jo poikasena.\"\n\n\"Näittekö hänet viime tiistai-aamuna?\"\n\n\"Näin.\"\n\n\"Mihin aikaan?\"\n\n\"Kymmentä yli neljä.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Lähellä taloani, sir.\"\n\n\"Missä talonne sijaitsee?\"'\n\n\"Tuolla ylängöllä, sir, se on Woodlandin huvila; noin kahdensadan\nyardin päässä Markenmoren notkelmasta.\"\n\n\"Miten tulitte nähneeksi hänet -- tai yleensä ketään -- niin varhain?\"\n\n\"Ei se ole mikään ihme, sir. Minä nousen monesti ylös kello neljältä\n-- kun aamut käyvät valoisiksi. Minulla on koko parvi kanoja, ja minä\nnousen ruokkimaan niitä.\"\n\n\"Oliko tuona aamuna valoisaa -- tiistaina?\"\n\n\"Jokseenkin valoisaa, sir.\"\n\n\"Siksi valoisaa -- että saattoi nähdä, kuinka pitkälle?\"\n\n\"Katsokaas, sir, kun silmäsin ulos ikkunastani saatoin nähdä koko\npaljon. Tämän kartanon, kylän -- ne ovat etupuolella -- toisella puolen\nWithersleyn majakan ja toisella puolen viidakon. Aamu oli erittäin\nkirkas -- hyvin kaunis.\"\n\n\"Ja te näitte herra Harboroughin?\"\n\n\"Näin, sir.\"\n\n\"Ikkunastanneko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Missä hän oli silloin, kun näitte hänet?\"\n\n\"Hän tuli juuri mäen rinnettä alas Markenmoren notkelmasta päin, sir.\nHän käveli aidan vierustaa pitkin.\"\n\n\"Kuinka kaukana teistä?\"\n\n\"Noin sadan yardin päässä.\"\n\n\"Harborough oli ollut poissa Markenmoresta seitsemän vuotta ja palannut\nvasta edellisenä päivänä. Ettekö hämmästynyt kovasti nähdessänne hänet\nsiellä?\"\n\n\"En, sir. En yhtään.\"\n\n\"Miksette?\"\n\n\"Koska olin kuullut hänen palanneen jälleen kotiin -- kuullut siitä\nedellisenä iltana. Olin käväissyt kylässä ja kaikki tiesivät, että hän\noli palannut.\"\n\n\"Oletteko varma, että näkemänne mies oli herra Harborough?\"\n\n\"Aivan varma, sir. Siitä en olisi voinut erehtyä.\"\n\n\"No hyvä, minne hän meni?\"\n\n\"Rinnettä alas kotiinsa päin, sir -- Greycloisteriin.\"\n\n\"Kuinka kaukana on Greycloister Woodlandin huvilasta?\"\n\n\"Kolmen neljäsosan kilometrin päässä, sir.\"\n\n\"Kävelikö herra Harborough silloin nopeasti, kun näitte hänet?\"\n\n\"Ei, sir, hän astui tavalliseen tapaansa -- veltosti, sanoisin.\"\n\n\"Oletteko varma ajasta -- kymmenen minuuttia yli neljä aamulla?\"\n\n\"Aivan niin, sir. Minulla on makuuhuoneessani oivallinen kello -- se\nei koskaan mene edelle eikä jätätä. Minä katsahdin siihen juuri vähää\nennen kuin näin herra Harboroughin.\"\n\nAsianajaja nyökkäsi rouva Braxfieldille ja istuutui, ja kun kukaan\nmuukaan ei noussut tekemään hänelle kysymyksiä, poistui hän aitiosta.\nTutkintotuomari kumartui keskustelemaan eräiden virkailijain kanssa;\nheidän kuiskaillessaan Walkinshaw lähestyi jälleen pöytää.\n\n\"Herra Harborough haluaa päästä aitioon ja esittää todistuksensa, sir\",\nsanoi hän. \"Minusta on nyt -- juuri kuulemamme todistuksen jälkeen --\nsopivaa kuulla häntä.\"\n\nOikeuden puheenjohtaja, vanhahko mies, vetäytyi takaisin tuolilleen,\notti silmälasit nenältään ja katsahti Walkinshawiin ja hänestä hänen\npäämieheensä.\n\n\"Herra Harborough kai käsittää täydelleen, ettei hänen tarvitse vastata\nmihinkään kysymyksiin ja että -- jos niihin vastataan määrätyllä\ntavalla -- vastaukset voivat koitua hänelle vahingoksi?\" selitti hän.\n\"Tietysti, jos hän haluaa antaa lausunnon.\"\n\n\"Päämieheni haluaa, sir\", keskeytti Walkinshaw, \"sanoa teille ja\nvalamiehistölle selvän totuuden itsestään ja niistä toimistaan, jotka\novat tämän tutkinnon yhteydessä. Hänellä ei ole mitään salattavaa, vaan\nkaikki voitettavissa kertomalla totuuden.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi puheenjohtaja. \"Kuulkaamme siis hänen todistuksensa.\"\n\nWalkinshaw kääntyi Harboroughiin päin ja viittasi häntä astumaan\naitioon.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nSyyttävä kirje\n\n\nMutta ennenkuin Harborough pääsi todistajain aitioon, tapahtui uusi\nvälinäytös. Poliisikomisario, joka oli keskustellut innokkaasti\nrouva Tretheroen todistuksen päätyttyä etsivä Blickin kanssa,\nnousi istuimeltaan, astui asianajajan luo, joka oli tutkinut rouva\nTretheroeta, ja ilmoitti hänelle jotakin kuiskaten. Asianajaja nousi\nheti ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen.\n\n\"Jos, kuten olen käsittänyt, sir, herra Harborough haluaa esittää\nlausuntonsa, joka kai antaa lisäselvitystä siihen, mitä hän teki Guy\nMarkenmoren kuolinaamuna\", sanoi hän, \"niin minä pyytäisin ehdottaa,\nettä kuulisitte ennen häntä etsiväkomisario Blickin todistuksen, sillä\nhän on hoitanut tätä juttua aina siitä saakka, kun rikos paljastui.\nKomisario Blick esittää eräitä tosiasioita, joiden pohjalla herra\nHarboroughia olisi tutkittava. Pidän tätä menettelytapaa sopivampana\nkaikille, varsinkin herra Harboroughille itselleen ja hänen lailliselle\nneuvonantajalleen.\"\n\nTutkintotuomari katsahti Walkinshawiin, joka nyökkäsi myöntymyksen\nmerkiksi.\n\n\"Kuulkaamme siis etsiväkomisario Blickiä\", sanoi tutkintotuomari.\n\nHän katseli hieman uteliaasti, kuten kaikkikin salissa, etsivää, kun\ntämä astui aitioon. Useimmat läsnäolijoista eivät olleet koskaan ennen\nnähneet salapoliisia. Blick, tuumivat he, ei ollut lainkaan sellainen\nkuin he olivat mielessään kuvitelleet hänen ammattiaan harjoittavien\nihmisten olevan. Hän lienee ollut kolmikymmenvuotias, mutta hän näytti\nnuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat hieman kerubi maiset, lapsekkaat, ja\nkun ne olivat sileäksi ajellut, näyttivät ne vieläkin nuorekkaammilta;\nhänen yllään oli hyvin teikarimainen ja muodikas sininen, ohuiden\nvaaleampain juovain raidottama sarssipuku; hänen paidanrintansa,\nkauluksensa ja kaulaliinansa tekivät varsin keikarimaisen vaikutuksen;\nhänen huolellisesti harjatut hiuksensa, kullanväriset, sopivat\nihmeellisen hyvin hänen poskiensa terveeseen punaan; hänen kirkkaat\nsiniset silmänsä, terävät ja eloisat, olivat yhtä huomiotaherättävät\nkuin voimakkaat juonteet suun ympärillä ja leveä päättävä leuka niiden\nalapuolella. Sanalla sanoen Blick näytti enemmän teikaroivalta,\nnuorelta armeijan upseerilta kuin poliisimieheltä, ja ihmiset, jotka\nolivat muodostaneet käsityksensä etsivistä ylen liikuttavien romaanien\nperusteella, alkoivat tajuta, että heitä oli petetty.\n\nBlick ja asianajaja olivat vastakkain luoden toisiinsa keskinäistä\nyhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.\n\n\"Etsiväkomisario Charles Blick, New Scotland Yardin rikosasiain\nosastolta, kai\", sanoi asianajaja.\n\n\"Kyllä\", vastasi Blick.\n\n\"Kertokaa oikeudelle, miten jouduitte käsittelemään tätä juttua.\"\n\n\"Tulin Selcasteriin muutamia päiviä sitten -- erään toisen asian\ntakia\", sanoi Blick. \"Minun oli jäätävä kaupunkiin - asuin\nMitre-hotellissa. Tiistai-aamuna hyvin varhain poliisikomisario lähetti\nerään miehensä luokseni, ilmoittaen juuri saaneensa tiedon aivan\nlähellä todennäköisesti tehdystä murhasta ja pyytäen minua pukeutumaan\nja lähtemään mukaansa. Minä ajoin hänen, poliisilääkärin ja erään\nkonstaapelin kanssa Markenmoren notkelmaan. Siellä tapasimme kuolleen\nmiehen ruumiin, jonka joku läsnäolevista heti tunsi Guy Markenmoreksi.\nPoliisikomisario pyysi minua selvittämään juttua; sen jälkeen hän\nhankki minulle loman osastoltani voidakseni ryhtyä tutkimaan murhaa.\"\n\n\"Siksikö, että löytäisitte murhaajan?\"\n\n\"Juuri siksi, tietysti.\"\n\n\"Oletteko kuullut edellisten todistajain lausunnot, Blick -- tarkoitan\nerikoisesti Hobbsin, Markenmoren poliisin ja tohtorin todistukset?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Olivatko ne oikeat?\"\n\n\"Kaikin puolin.\"\n\n\"Kun olitte ryhtynyt selvittämään juttua, niin seurasitteko ruumista\ntänne Markenmoren kartanoon?\"\n\n\"Seurasin.\"\n\n\"Tutkitteko silloin kuolleen vaatteet?\"\n\n\"Kyllä, perinpohjin.\"\n\n\"Mitä löysitte?\"\n\n\"Rahakukkaron, jossa oli seitsemänkymmentäviisi puntaa paperi-\nja kultarahaa -- enimmäkseen viiden punnan seteleitä, viisi\npuntaa kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä kultaa ja hopeaa\nja pronssisen muistorahan erikseen housuntaskusta; hopeisen\nsikaarikotelon, hopeisen savukerasian, hopeisen käyntikorttikotelon ja\n--\"\n\nTutkintotuomari nojautui eteenpäin.\n\n\"Hetkinen, sallikaa\", sanoi hän. \"Mieleeni juuri juolahti -- vasta\nnyt, ettei kukaan ole antanut meille mitään tietoja siitä, missä\nGuy Markenmore asui Lontoossa. Siis -- onko käyntikorteissa, joita\nluultavasti löydettiin todistajan mainitsemasta kotelosta, mitään\nosoitetta?\"\n\nAsianajaja otti esille joitakin kortteja.\n\n\"Kortit ovat minulla tässä, sir\", vastasi hän. \"Niitä on laatikossa\nmuutamia kappaleita -- toisissa niistä on yksityisosoite, toisissa\nliikeosoite. Yksityisosoite on Down-katu 847 B, Piccadilly; liikeosoite\non Folgrave Court 56, Cornhill. Voin sanoa -- se voidaan todistaa,\njos tarve vaatii -- että poliisi on tehnyt tutkimuksia molemmissa\nnäissä osoitteissa mainituissa paikoissa. Down-kadun varrella Guy\nMarkenmorella oli nuorenmiehen asunto, jonka hän oli vuokrannut\nneljäksi tai viideksi vuodeksi. Siellä hänellä oli kamaripalvelijana\nmuuan Alfred Butcher, joka on ollut hänen palveluksessaan kolmen\nvuoden ajan. Folgrave Courtin varrella oli hänen toimistonsa, jossa\ntyöskenteli kolme apulaista --\"\n\n\"Mikä oli Guy Markenmoren ammatti tai toimiala?\" kysyi tutkintotuomari.\n\n\"Hän on ollut osakkaana arvopaperipörssissä, sir, kuuden vuoden\najan. Kuten juuri sanoin, on poliisi toimittanut tutkimuksen hänen\nnuorenmiehen asunnossaan ja toimistossaan. Kummassakaan ei saatu\ntietää mitään erikoista, paitsi että Guy Markenmore kertoi viime\nmaanantaina, silloin vielä tavallisissa voimissaan ja hyvällä\ntuulella, kamaripalvelijalleen ja toimistopäällikölleen, että hänen\npiti matkustaa maaseudulle samana iltapäivänä, mutta että hän palaisi\naamiaiselle yksityisasuntoonsa seuraavana aamuna ja toimistoonsa\ntavalliseen aikaan -- kello kymmeneltä.\"\n\n\"On vielä toinenkin asia, jota poliisi on kai tutkinut\", sanoi\ntutkintotuomari. \"Mainitsen siitä nyt, koska me tietysti haluamme\nkuulla kaikki mitä vain voimme -- varallisuussuhteet. Olivatko hänen\nraha-asiansa esimerkiksi huonolla kannalla?\"\n\n\"Poliisi on tutkinut Guy Markenmoren tuttavia arvopaperipörssissä\nja rahamiespiireissä, sir\", vastasi asianajaja. \"Ei näytä olevan\nepäilystäkään, että vainajan asiat olivat aivan erikoisen hyvässä\nkunnossa -- hän oli hyvin varakas mies. Kaikki tämä voidaan todistaa\nmyöhemmin; näyttää todennäköiseltä, sir, ettette saa lopetetuksi\ntutkintoa tänä päivänä, ja --\"\n\n\"Aivan niin -- aivan niin\", sanoi tutkintotuomari. \"Kuulkaamme, mitä\netsivällä on vielä esitettävänä.\"\n\nBlick jatkoi luettelemistaan ikäänkuin ei keskeytystä olisi\ntapahtunutkaan.\n\n\"Kultakello, kellonperät ja niissä riippuva medaljonki\", jatkoi hän.\n\"Erilaisia pikku esineitä, kuten kynäveitsi, avaimia, kultainen\nlyijykynäkotelo. Ja kirjesalkku, verrattain uusi, ja lompakko,\nilmeisesti vanha, kumpikin sisältäen kirjeitä.\"\n\n\"Kaikki nämä ovat poliisin hallussa kai, Blick?\"\n\n\"Ne ovat kaikki poliisikomisarion hallussa, lukuunottamatta\nkirjesalkkua ja lompakkoa, jotka ovat täällä minulla ja jotka nyt otan\nesille.\"\n\nTällöin Blick työnsi kätensä hienon takkinsa povitaskuun, veti esille\nmustan sahviaaninahasta valmistetun salkun ja kuluneen, viheriäisen,\nnahkakantisen lompakon.\n\n\"Oletteko tarkastanut, mitä ne sisältävät?\" kysyi tutkintotuomari.\n\n\"Kyllä. Me tarkastimme yhdessä poliisikomisarion kanssa huolellisesti\nniiden sisällön heti löydettyämme ne.\"\n\n\"Mitä ne sisälsivät?\"\n\n\"Lompakossa on seitsemän kirjettä, jotka on osoitettu Guy Markenmorelle\nja joissa kaikissa on allekirjoituksena Veronica tai Nickie.\"\n\n\"Ovatko ne kaikki samaa käsialaa?\"\n\n\"Ovat, ja osoite on kaikissa sana: Markenmoren pappila.\"\n\n\"Milloin ne on päivätty?\"\n\n\"Vain yhdessä on selvä päivämäärä -- uudenvuoden iltana 1904. Muut\novat päivätyt maanantaina, keskiviikkona tai perjantaina, milloin\nmitenkin. Mutta kaikki ovat eri kuorissa, ja postileimat ovat juuri\nmainitsemaltani vuodelta ja seuraavalta vuodelta 1905.\"\n\n\"Eikö lompakossa ollut mitään muuta?\"\n\n\"Kyllä. Kaksi hiuskiharaa -- ilmeisesti saman henkilön -- käärittynä\nkultapaperiin ja pieni pitsireunainen nenäliina.\"\n\n\"Oletteko näyttänyt näitä esineitä kenellekään, Blick, sen jälkeen kun\nlöysitte ne?\"\n\n\"Kyllä. Neuvoteltuani poliisikomisarion kanssa näytin niitä rouva\nTretheroelle eilen hänen asunnossaan. Nähdessään ne hän sanoi itse\nkirjoittaneensa nuo seitsemän kirjettä Guy Markenmorelle muutamia\nvuosia sitten ja antaneensa nuo kaksi hiuskiharaa hänelle samoihin\naikoihin, ja nenäliinan sanoi hän varmaan olevan omansa -- hän arveli,\nettä Guy oli kai näpistänyt sen häneltä joskus.\"\n\n\"Mutta kirjesalkku, mitä löysitte siitä?\"\n\n\"Kaksi liikekirjettä, äskettäin päivättyä, jotka koskivat\naivan tavallisia osakeasioita; kuitatun laskun kahden hengen\naamiaisesta Carlton-hotellissa Lontoossa; se oli päivätty viime\nhuhtikuun kolmantena. Erään yksityisluontoisen kirjeen, se oli\npäivälliskutsu. Kaksi Bond-kadun liikemiesten antamaa kuittia --\ntoinen jalokivikauppiaan, toinen kirjakauppiaan. Ja sisälokerossa,\nalkuperäisessä kuoressaan, kirjeen, joka oli osoitettu Guy\nMarkenmorelle, Markenmoren kartano, Selcaster, ja jonka\nallekirjoituksena on John Harborough.\"\n\n\"Onko se kirje nyt salkussa, siellä edessänne?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Onko sitä nähnyt kukaan sen jälkeen kun löysitte sen?\"\n\n\"Sitä ei ole nähnyt kukaan muu kuin minä itse ja poliisikomisario.\"\n\nAsianajaja kohotti kätensä ja viittasi todistajain aition kaiteelle.\n\n\"Ottakaa se kirje salkusta\", sanoi hän käskevästi. \"Antakaa se\ntutkintotuomarille.\"\n\nSalista ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun tutkintotuomari saatuaan\nkirjeen käsiinsä veti kokoontaitetun arkin kuorestaan ja korjattuaan\nsilmälasejaan alkoi lukea sitä. Kaikkien silmät olivat nyt häneen\ntähdättyinä -- ja kaikki tunsivat suurta uteliaisuutta nähdessään\nvanhan herran säpsähtävän lukiessaan ja tuskallisen hämmästyksen\nilmeen leviävän hänen kasvoilleen. Ollen luonteeltaan inhimillinen hän\nei voinut pidättää pientä, hillittyä huudahdusta. Se hukkui kokonaan\nasianajajan terävään ääneen.\n\n\"Minun on pyydettävä teitä, sir, lukemaan tuo kirje valamiehistölle!\"\nsanoi hän.\n\nTutkintotuomari loi katseensa Fransemmeryyn ja hänen yhteentoista\nkumppaniinsa. Hän ei tuntenut ilmeisesti minkäänlaista viehätystä\nsiihen tehtävään, joka hänen oli täytettävä virkavelvollisuuksiensa\ntakia. Mutta hän karkaisi luontoaan -- loi uuden katseen yli ihmismeren.\n\n\"Tämä kirje, hyvät herrat\", sanoi hän kääntyen jälleen valamiehistön\npuoleen, \"on kirjoitettu arkille, jolle on merkitty osoitteeksi\nGreycloister, Selcaster, ja se on päivätty kahdeksantena joulukuuta\n1905. Se kuuluu seuraavasti:\n\n    \"Guy Markenmore.\n\n    Kohdatessani sinut ensi kerran, missä tai milloin hyvänsä,\n    huomenna tai vuoden kuluttua tai viiden tai kymmenen vuoden\n    kuluttua, ammun sinut kuoliaaksi kuin koiran, joka olet.\n\n                                       John Harborough.\"\n\nTutkintotuomari laski kirjeen pöydälle, otti lasit nenältään, nojautui\ntuolinsa selustaa vasten ja katseli ympärilleen sellaisen ihmisen\ntavoin, joka on äkkiä uupunut jostakin syystä. Mutta yhtä nopeasti\nhän nojautui jälleen eteenpäin, sieppasi kirjeen ja ojensi sen\nFransemmerylle. Sen kulkiessa kädestä käteen valamiehistössä asianajaja\nkatsahti etsivään ja nyökkäsi. Blick katosi todistajain aitiosta, ja\nasianajaja kääntyi oikeudenpalvelijan puoleen, kun tutkintotuomari oli\nantanut merkin päätänsä nyökäyttäen.\n\n\"Ilmoittakaa John Harboroughille\", sanoi hän matalalla äänellä.\n\nHarborough astui uudestaan todistajain aitioon: Kirjettä luettaessa\nhän oli istunut katsellen tarkasti tutkintotuomariin; hänen kasvonsa,\njurot ja liikkumattomat, eivät ilmaisseet mitään, mitä hyvänsä hän\nmahtoikin ajatella. Ne pysyivät yhtä kylminä, kun hän teki valansa ja\nkatsoi tutkintotuomariin, valamiehiin ja asianajajaan, joka todistajan\nastuessa oli ottanut kirjeen ja seisoi nyt pitäen sitä oikeassa\nkädessään. Odottaen niin kauan, kunnes Harborough oli tehnyt valan,\nhän ojensi kirjeen pöydän yli poliisille ja viittasi tätä antamaan sen\ntodistajalle. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän teki ensimmäisen\nkysymyksensä, alentaen äänensä matalaksi, mutta täysin selväksi\nkuiskaukseksi ja luoden Harboroughiin vakavan katseen.\n\n\"Oletteko te kirjoittanut tämän kirjeen?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tarkoititteko sitä, mitä siinä sanotaan?\"\n\n\"Kun kirjoitin sen -- kyllä.\"\n\n\"Jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren sinä huomispäivänä, josta\nkirjeessä mainitsitte, olisitteko ampunut hänet kuin koiran?\"\n\n\"Huomispäivänä -- kyllä, olisin.\"\n\n\"Tai vuotta myöhemmin.\"\n\n\"Sitä en voi varmasti sanoa.\"\n\n\"Tai -- viisi vuotta myöhemmin?\"\n\n\"En -- varmastikaan en!\"\n\n\"Kuulitteko rouva Braxfieldin todistuksen?\"\n\n\"Kuulin.\"\n\n\"Oliko se oikea -- olitteko te kukkulan rinteellä, lähellä hänen\ntaloaan, noin kello neljän aikaan viime tiistaiaamuna?\"\n\n\"Hänen todistuksensa oli aivan oikea -- olin.\"\n\n\"Te olette kai matkustellut paljon raakalaismaissa, Harborough. Onko\nteillä tapana kantaa revolveria?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Oliko teillä mukana revolveri, kun olitte ylängöllä tiistaiaamuna?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nAsianajaja katseli valamiehistöön. Sitten hän istuutui äkkiä ja\ntoisen kerran otti sinä aamuna hyppysellisen nuuskaa. Hän kääntyi\nnuuskarasiastaan tutkintatuomarin puoleen. Mutta tutkintotuomari\nnyökkäsi juuri Walkinshawille, joka nousi heti ja katsoi päämiestään\nsuoraan silmiin.\n\n\"Tehän myönsitte äsken, herra Harborough, kirjoittaneenne kirjeen, joka\nluettiin täällä. Kirjoititteko sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa?\"\n\n\"Mitä kiihtyneimmässä. Minä uskoin lujasti, että Guy Markenmore\noli herättänyt neiti Leightonissa harhakäsityksiä minusta mitä\narvottomimmalla tavalla.\"\n\n\"Uskotteko vielä nytkin?\"\n\n\"En ole siitä varma -- en oikein. Aloin epäillä sitä muutamia vuosia\nsitten.\"\n\n\"Siitäkö johtuu, kuten äsken sanoitte, että jos olisitte kohdannut\nGuy Markenmoren viiden vuoden kuluttua kirjeen kirjoittamisesta, ette\nvarmaankaan olisi toteuttanut kiivasta uhkaustanne?\"\n\n\"Juuri siitä!\"\n\n\"Suuttumuksenne on siis lauhtunut?\"\n\n\"Se on yksinkertaisesti hälvennyt kokonaan.\"\n\n\"Saanen siis otaksua, että kirjoittaessanne tätä kirjettä olitte\nintohimoisesti rakastunut neiti Leightoniin, kuten kysymyksessä olevan\nladyn nimenä oli silloin, ja että te olitte raivoissanne siksi, että\najattelitte Guy Markenmoren tehneen tyhjiksi teidän mahdollisuutenne\nonnistua kosinnassa.\"\n\n\"Kyllä. Niin on asian laita.\"\n\n\"Havaitessanne, ettei teillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ladyn\nsaavuttamiseen, te lähditte ulkomaille?\"\n\n\"Kyllä -- tein täydellisen pesäeron.\"\n\n\"Selvisittekö vaivastanne? Ymmärrättehän, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Minä parannuin todellakin mielettömästä rakkaudestani neiti\nLeightoniin. Vilpittömästi voin sanoa, että sydämeni oli taas aivan\nterve parin vuoden päästä.\"\n\n\"Parantunut?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Niin ollen teidän vihanne Guy Markenmorea kohtaan sammui?\"\n\n\"Kokonaan! Aloin käsittää, että varmaankin olin erehtynyt ja esiintynyt\nnarrina.\"\n\n\"Jos te olisitte kohdannut Guy Markenmoren jälleen, mitä olisi\ntapahtunut?\"\n\n\"Olisin pyytänyt häneltä anteeksi ja halunnut puristaa hänen kättään.\"\n\n\"Mutta -- te ette tavannut häntä enää koskaan?\"\n\n\"En koskaan! En ole nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan elävänä enkä\nkuolleena sen jälkeen kun näin hänet viimeksi Markenmoren pappilassa\nnoin seitsemän vuotta viisi kuukautta sitten.\"\n\nWalkinshaw katseli vuorostaan valamiehistöä, sitten hän nyökkäsi\ntodistajalle.\n\n\"Selittäkäähän nyt, mitä teitte viime tiistaiaamuna\", sanoi hän.\n\n\"Voin kertoa sen muutamin sanoin\", vastasi Harborough. \"Palasin\nkotiin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen maanantaina. Olin hieman\nkiihtynyt kotiin tuloni johdosta, varsinkin kun kohtasin vielä pari\nkolme ystävää, ja muusta sellaisesta. Tulin tähän taloon erään asian\ntakia -- eikä uni tahtonut tulla silmiini sinä yönä. Muutenkin nousen\naina hyvin varhain. Kun en voinut nukkua, nousin ylös kello kolmelta,\nlähdin kotoani ja menin harjanteen korkeimmalle huipulle. Palasin\nMarkenmoren notkelman ja Woodlandin huvilan kautta ja menin kotiin.\nOlin makuuhuoneessani jälleen neljännestä vaille viisi.\"\n\n\"Ettekä nähnyt missään Guy Markenmorea?\"\n\n\"En missään.\"\n\n\"Ettekä ihmisiä kukkulalla?\"\n\n\"En nähnyt ketään enempää meno- kuin tulomatkallanikaan.\"\n\n\"Ettekö tiedä mitään Guy Markenmoren kuoleman yhteydessä olevista\nseikoista?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Vannotte siis olevanne kaikissa suhteissa viaton hänen kuolemaansa?\"\n\n\"Täysin viaton.\"\n\nWalkinshaw istuutui, ja kun kukaan ei näyttänyt aikovan tehdä\nkysymyksiä Harboroughille, poistui tämä heti todistajain aitiosta.\nTutkintotuomari silmäsi pöydän ääressä istuviin virkailijoihin.\n\n\"Minusta näyttää siltä, että nyt voimme hyvin lykätä tutkinnon\",\nsanoi hän. \"Mutta täällä kuuluu olevan eräs todistaja, joka ilmoittaa\nhaluavansa antaa vapaaehtoisesti tietoja, joiden laatua kukaan ei näytä\naavistavankaan, ja minun on parasta, että kuulemme heti, mitä hänellä\non sanottavaa. Kutsukaa esille Charles Grimsdale.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nYöllinen kohtaus\n\n\nSalissa oleva ihmisjoukko, joka tunsi Markenmoren ja sen lähimmän\nnaapuriston, kääntyi tutkintotuomarin puhuessa kuin yhteisestä\nsopimuksesta tähyilemään nurkkaan, missä koko oikeudenkäynnin ajan oli\nmuuan mies nojannut tammista seinälaudoitusta vasten, seuraten tarkasti\nasioiden menoa ja kuunnellen innokkaasti kaikkea, mitä oli puhuttu.\nHän oli jäntterä mies, kasvot sileäksi ajellut, lukuunottamatta\nlyhyeksi leikattua poskipartaa, joka koristi hänen vereviä poskiaan,\nja muistutti ulkomuodoltaan hevosmiestä. Aina siitä lähtien, kun\ntutkintotuomari oli asettunut paikalleen, hän oli koko ajan pureksinut\noljenkortta, joka pisti esiin hänen tiukasti yhteenpuristettujen\nhuuliensa pielestä. Tätä hänen hevosmiesmäistä ulkonäköään lisäsi hänen\nvaatetuksensa -- karkeakankainen puku, vaaleanruskeaan vivahtava,\nkoreat verkasäärystimet ja kaulan ympäri sitaistu valkoinen liina,\njollaista metsästäjät käyttävät ja joka oli kiinnitetty isolla\nkauniilla, hevosenkengänmuotoisella rintaneulalla. Hän näytti\ntallimestarilta, mutta saliin kokoontuneet ihmiset tiesivät varsin\nhyvin, että hän oli Grimsdale, Valtikka-majatalon isäntä.\n\nTutkintotuomari saattoi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ollut voinut\nodottaakaan Grimsdalen todistusta, jonka tämä halusi vapaaehtoisesti\nantaa. Itse asiassa se oli odottamaton kaikille salissa olijoille.\nJa kaikista niistä ihmisistä, jotka katselivat uteliaasti isäntää,\nkatseli poliisi häntä uteliaimmin -- eikä syyttä. Tehdessään\ntutkimuksia kylässä ja lähiseuduilla Blick ja hänen apulaisensa\nolivat pistäytyneet Valtikkaankin ja tiedustelleet Grimsdalelta,\ntiesikö hän mitään asiasta. Grimsdale oli ilmoittanut Blickille\nviekkaaseen, totuttuun, varovaiseen tapaansa tietävänsä jotakin --\nkenties hyvinkin paljon -- ja kertovansa sen, mitä tiesi... oikeaan\naikaan ja oikeassa paikassa. Blick oli käyttänyt koko puhetaitonsa\npäästäkseen perille, mitä Grimsdale tiesi, mutta oli epäonnistunut\ntäydellisesti; vaikka Grimsdale olikin viittaillut tietävänsä yhtä\nja toista, oli hän itsepintaisesti kieltäytynyt puhumasta sanaakaan\nennen Guy Markenmoren jutun oikeudellista käsittelyä; hän puhuisi\nvain tutkintotuomarin ja valamiehistön edessä. Blick, lyötynä,\noli senjälkeen usuttanut poliisikomisarion Grimsdalen kimppuun;\npoliisikomisariota ei onnistanut yhtään paremmin. Hän ei virkkoisi\nsanaakaan, selitti Grimsdale, ennenkuin pääsisi todistajain aitioon;\nsilloin, lisäsi hän, iskien viekkaasti silmää, he hämmästyisivät\nenemmän kuin saattoivat odottaakaan kuullessaan hänen todistuksensa,\nja nyt hän oli täällä, vihdoinkin heidän edessään, ja kaikki salissa\nolevat poliisivirkailijat, poliisikomisariosta alimpaan saakka, olivat\npelkkänä korvana odottaessaan kiihkeästi, mitä hän sanoisi.\n\nGrimsdale näytti, ajattelivat monet havaintojen tekijät, aitiossa\nseisoessaan henkilöltä, joka tajuaa täydellisesti todistuksensa\ntärkeyden. Hänen silmissään ja huultensa ympärillä oli ilme, joka\nnäytti sanovan, että kaikki se, mitä jo oli puhuttu, oli jonninjoutavaa\n-- että todella tärkeätä olisi hänen tarinansa. Hän oli kylmäverisin\nmies, ajatteli asianajaja, mitä koskaan oli nähnyt; niitä todistajia,\njoita mikään ei liikuttanut; joiden todistusta, kun se kerran olisi\nannettu, mikään ei voisi kumota. Hänen rehelliset kasvonsa ja tyyni\nkäytöksensä tekivät huoneen täyteisen kuulijakunnan tarkkaavaisemmaksi\nkuin ainoankaan edellisen todistajan esiintyessä; hänessä oli jotakin,\nmikä saattoi kaikki tuntemaan, että nyt kuultaisiin vihdoin jotakin\ntuiki tärkeätä.\n\nTutkintotuomari ryhtyi kuulustelemaan tätä todistajaa tehden ensiksi\nhänen persoonaansa koskevia kysymyksiä. Charles Grimsdale, palvellut\naikaisemmin tallimestarina sir James Marchantilla; nyt Markenmoren\nValtikka majatalon isäntä ja omistaja. Asunut koko ikänsä Markenmoren\nlähistöllä -- syntynyt tässä kylässä. Tunsi sir Anthony Markenmoren\nperheen kaikki jäsenet. Tunsi Guy Markenmore-vainajan erittäin hyvin jo\nniiltä ajoilta, jolloin tämä oli vielä lapsi, aina siihen saakka, kun\nhän lähti kotoaan seitsemän vuotta sitten.\n\n\"Oletteko nähnyt Guy Markenmorea koskaan sen jälkeen, kun hän lähti\nkotoaan, Grimsdale?\" kysyi tutkintotuomari. Hän ei oikein tietänyt,\nmitä olisi kysynyt todistajalta ja katsoi parhaaksi siirtyä heti\npääasiaan. \"Tarkoitan -- äskettäin?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Milloin siis?\"\n\n\"Tiistaita vasten yöllä.\"\n\n\"Missä näitte hänet?\"\n\n\"Talossani -- Valtikassa.\"\n\n\"Tuliko Guy Markenmore teidän taloonne, Valtikka-majataloon, tiistaita\nvasten yöllä?\"\n\n\"Herra Guy, sir, oli talossani, Valtikka-majatalossa, viittä vaille\nkahdestatoista tiistaita vasten yöllä neljännestä yli kolmeen aamulla.\"\n\n\"Tuliko hän sinne?\"\n\n\"Hän tuli sinne, sir, mainitsemaani aikaan.\"\n\n\"Tuliko hän yksin?\"\n\n\"Hän tuli yksin, sir. Mutta hän ei ollut yksin koko aikaa.\"\n\n\"Kuka oli hänen kanssaan?\"\n\n\"Kello kahdestatoista kahteen, sir, eräs herrasmies. Kahdesta kolmeen\nkaksi herrasmiestä.\"\n\n\"Tapasiko hän kaksi herrasmiestä teidän talossanne? Keitä he olivat?\"\n\n\"En tiedä, sir.\"\n\n\"Ette tiedä? Mutta -- te kai näitte heidät?\"\n\n\"Näin toisen heistä, sir, toista en nähnyt. Tai näin hänet vain\nselkäpuolelta -- silloinkin matkan päästä.\"\n\nTutkintotuomari katsoi valamiehiin ja heistä asianajajiin. Näistä hänen\nkatseensa siirtyi todistajain aitioon.\n\n\"Luulen, Grimsdale, olevan parasta, että kerrotte meille, mitä tiedätte\n-- kaikesta, mitä tapahtui talossanne tiistaita vasten yöllä -- omaan\ntapaanne. Mutta selittäkää meille asiat selvästi ja vilpittömästi.\"\n\n\"Kyllä, sir. Kello yhdeksän aikoihin maanantai-iltana seisoin\ntaloni eteisessä. Äkkiä astui sisälle herrasmies pääovesta. Hän\noli pitkä, sorea, hienonnäköinen mies; sanoisin hänen olleen noin\nviisikymmenvuotiaan. Hiukset ja viikset hiukan harmahtavat, kasvot\nverevät, vilkas herrasmies. Yllään hieno harmaa puku, päässään\ntuollainen leveä lierihattu, jollaista herrasmiehet käyttävät nykyään,\nharmaa, mustanauhainen; ilman päällystakkia, kädessään kultanuppinen\nkeppi. Hän kysyi minulta, olinko isäntä; minä sanoin, että olin,\nhänen palveluksekseen, ja ohjasin hänet yksityishuoneeseen, jonka\nolen varannut parempia vieraitani varten. Sitten hän sanoi haluavansa\nvuokrata huoneen yöksi, koska hänellä oli liikeasioita kylässä.\nIlmoitin voivani luovuttaa hänelle erittäin hyvän huoneen ja tarjouduin\nnäyttämään sitä. Hän sanoi sen kyllä kelpaavan: hän oli varma, että\nse olisi mukava, ja lisäsi, että Valtikkaa oli erikoisesti suositeltu\nhänelle. Sitten hän kertoi minulle odottavansa erästä herraa, joka\ntulisi tapaamaan häntä myöhään sinä iltana liikeasian takia, ja\nkysyi minulta, voisinko minä valmistaa illallisen kahdelle hengelle\nyksityishuoneeseen -- kylmän illallisen, sanoi hän, mieluummin. Minä\nilmoitin heille voivani tarjota kylmää kanaa ja mainiota kieltä,\npiirakkaa ja parasta vanhaa Stiltonin juustoa, ja että he voisivat\npitää tämän huoneen -- siellä roihusi iloinen valkea takassa silloin,\nja minä järjestäisin sen pian kuntoon. Sitten hän kysyi, sopiko minulle\nlaittaa illallinen kello yhdeksitoista. Minä sanoin, että minulle\nsopi milloin hän vain halusi. Määräsimme ajan kello yhdeksitoista.\nSitten hän pyysi minua tuomaan pullon parasta Skotlannin whiskyä ja\njoitakin pulloja soodavettä sivupöydälle ja ilmoitti, että voisin\nlaittaa illallispöydän kuntoon, milloin vain haluaisin, sillä saatuaan\njuomansa hän menisi ulos noin tunniksi tapaamaan erästä henkilöä. Vein\nhänelle whiskyä ja soodavettä. Juodessaan hän veti esille viiden punnan\nsetelin, antoi sen minulle ja sanoi, että hänen pitäisi luultavasti\nnousta varhain aamulla, kehoittaen minua kirjoittamaan hänen laskunsa\nsinä iltana ja jättämään jäännösrahan hänelle aamiaisen aikaan, jonka\nhän halusi täsmälleen puoli kahdeksalta. Sitten hän meni ulos. Kohensin\ntulta, katsoin, että kaikki oli kunnossa ja valmiina, ja puoli kymmenen\naikaan, sitten kun olin lukinnut ovet yöksi, vein itse illallisen\nhuoneeseen, koska vaimoni oli pahoinvoipa ja mennyt vuoteeseen aikaisin\nillalla. Viittä vaille yksitoista hän palasi.\"\n\n\"Yksinkö?\" kysyi tutkintotuomari.\n\n\"Niin, sir, yksin. Hän oli yksin huoneessa kokonaisen tunnin. Sitten,\nviittä vaille kaksitoista, kuulin ovelta kolkutusta. Minä menin\navaamaan ja tapasin herra Guy Markenmoren.\"\n\n\"Tiesittekö kuka hän oli -- te tunsitte hänet?\"\n\n\"Kyllä vain, sir -- tunsin herra Guyn varsin hyvin ennen vanhaan. Hän\nei ollut muuttunut paljon.\"\n\n\"Puhelitteko mitään hänen kanssaan?\"\n\n\"Vain vähän, sir. Hän sanoi: 'Hei, Grimsdale, kuinka voitte? Te olette\nkuulemma pöyhistynyt mahtavaksi isännäksi', -- juuri niin, sir -- hän\noli aina kerkeä pilailemaan.\"\n\n\"Näyttikö hän olevan hyvällä tuulella?\"\n\n\"Mitä parhaimmalla, sir! Hän pysähtyi eteiseen nauraen ja pakisten\nhieman entisistä ajoista, jolloin minä usein tapasin hänet\nmetsästysretkillä. Sitten hän sanoi melkein odottamatta: 'Tänne on kai\ntullut eräs herrasmies, joka odottaa minua?' Minä vastasin niin olevan\nja vein hänet suoraa päätä huoneeseen, missä vieras herrasmies oli\nodottamassa. Ohjasin hänet sisälle ja suljin oven.\"\n\n\"Kuulitteko, tervehtivätkö he jollakin tavoin toisiaan, Grimsdale?\"\n\n\"Kyllä, sir, kuulin todellakin vieraan herrasmiehen sanovan: 'Hei,\nMarkenmore!' ja sir Guyn vastaavan: 'Hei, vanha veikko, ikävä, että\nolen myöhästynyt.' Siinä oli kaikki, sir.\"\n\n\"Kuulitteko herra Guyn mainitsevan tuon toisen miehen nimeä?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Ette silloin ettekä jälkeenpäinkään?\"\n\n\"Myöhemmin ei minulla ollut siihen tilaisuuttakaan, sir. Minä en mennyt\nenää huoneeseen. Illallinen odotti heitä valmiina. Olin vienyt sisälle\npullon whiskyä ja soodavettä, jonka herrat olivat tilanneet, ja uuniin\noli lisätty puita. Palatessaan se herrasmies sanoi minulle, että hän\nja hänen ystävänsä, jota hän odotti, olisivat luultavasti ylhäällä\nhyvin myöhään, koska heidän oli neuvoteltava monista liikeasioista,\nja lisäsi, että jos haluaisin mennä levolle, hän päästäisi kyllä\nystävänsä ulos ja huolehtisi siitä, että pääovi tulisi suljetuksi ja\nvierashuoneen valot sammutetuiksi.\"\n\n\"Menittekö levolle?\"\n\n\"En, sir. En mennyt. Istuin ylhäällä myöhään yksikseni, kuten\nminulla yleensä on tapana, ja ajattelin, että sanoessaan myöhään\nhe tarkoittavat kai puolta kahta tai niitä aikoja yöstä. Minun oli\npuuhattava itsellenikin illallista, ja syötyäni sen jäin istuskelemaan\ntarjoiluhuoneeseen ja tupakoimaan.\"\n\n\"Kuulitteko mitään noista kahdesta vierashuoneessa olevasta miehestä?\"\n\n\"Kyllä, sir, pari kertaa pistäydyin eteiseen ja kuulin heidän\npakisevan.\"\n\n\"Aivan tavallisella äänellä kai? Tarkoitan, kuulitteko minkäänlaista\nkiistaa -- kiihtyneitä ääniä tai muuta sellaista?\"\n\n\"En ensinkään, sir! Aivan tavallista puhetta.\"\n\n\"Hyvä. No niin, juuri äsken sanoitte, että Guy Markenmoren kanssa oli\nyksi mies kello kahteen asti, mutta senjälkeen hänen kanssaan oli kaksi\nmiestä kello kolmeen saakka. Mitä te oikeastaan tarkoitatte sillä?\"\n\n\"Nähkääs, sir, tätä. Sanoinhan teille, että vaimoni oli huonovointinen\nsinä iltana ja mennyt aikaisin vuoteeseen. Puoli kahden maissa aamulla\nmenin yläkertaan katsomaan, kuinka hän jaksoi. Hän oli sikeässä unessa,\nja niinpä laskeuduin jälleen alakertaan. Mennessäni vierashuoneen oven\nohitse luulin kuulleeni kolme ääntä kahden asemesta. Jäin kuuntelemaan\nja eroitin selvästi kolme ääntä. Silloin käsitin, että joku kolmas oli\nliittynyt vieraan miehen ja herra Guyn seuraan.\"\n\n\"Mutta tämäpä kuulostaa omituiselta, Grimsdale! Miten saattoi kolmas\nmies päästä taloonne teidän siitä tietämättä? Siihen aikaan yöstä\nkaikki ovenne olivat kai kiinni, vai mitä?\"\n\n\"Ne kaikki olivat kiinni, sir -- lukitut. Tuo kolmas mies saattoi\nsilti päästä sisälle vallan helposti. Te kai tunnette Valtikan, sir?\nNo niin, tiedättehän, että talomme edustalla on kukkatarha ja nurmikko\n-- tien ja talon välillä. Siitä vierashuoneesta, jota nämä herrat\nkäyttivät, päästään kukkatarhaan ja nurmikolle lasiovesta. Sitä tietä\nhe saattoivat päästää sisälle kenet hyvänsä -- muita ovia ei tarvinnut\nlainkaan avata.\"\n\nTutkintotuomari silmäili valamiehistöä ja asianajajia. \"Tuntuu siltä\nkuin nuo kaksi -- Guy Markenmore ja ensimmäinen mies -- olisivat jo\nedeltäpäin sopineet kolmannen kanssa\", huomautti hän. \"Grimsdale\",\njatkoi hän kääntyen todistajaan, \"oletteko varma, ettei se vieras, joka\nsaapui taloonne kello yhdeksän maanantai-iltana, maininnut odottavansa\nkahta henkilöä?\"\n\n\"Ehdottomasti sir! Hän puhui vain yhdestä.\"\n\n\"Oletteko yhtä varma myös siitä, että hänen luonaan oli kello kahden\njälkeen kaksi miestä?\"\n\n\"Aivan varma, sir, huomasin selvästi, että vierashuoneessa puheli kolme\nmiestä, ja myöhemmin näin heidät kaikki kolme!\"\n\n\"Vierashuoneessako?\"\n\n\"En, sir -- ulkona.\"\n\n\"Mitä te näitte -- tarkalleen sanoen?\"\n\n\"Nähkääs, sir. Kuultuani kolmen henkilön puhuvan palasin mukavaan\ntuoliini ravintolahuoneeseen. Ajattelin, että herra Guy, tultuaan\njälleen kotiin, oli kutsunut jonkun pistäytymään tämän hänen ystävänsä\nluo, ja kun he olivat kuulleet hänen saapuvan puutarhaportille, he\nolivat avanneet lasioven ja päästäneet hänet vierashuoneeseen sitä\ntietä. Kun ensiksimainittu herrasmies oli kerta vuokrannut huoneen\nyöksi, niin eihän siinä ollut mitään -- hän saattoi tietysti päästää\nsisälle kenet hyvänsä. Ja kun herra Guy oli siellä, niin tiesin,\nettä kaikki oli hyvin. Niinpä en vaivannutkaan päätäni koettamalla\narvata kuka hän oli -- ajattelin, että hän lienee herra Harry --\ntuo kolmas mies, tarkoitan. Kun kello alkoi lähetä kolmea, rupesi\nminua torkuttamaan istuessani tuolilla valkean ääressä, ja luulen\nnukahtaneeni. Heräsin puutarhaportin rasahdukseen. Hyppäsin pystyyn ja\nkatsahdin ulos ikkunasta. Näin kolme miestä ulkona maantiellä. He --\"\n\n\"Pysähtykäähän vähän, olkaa hyvä\", keskeytti tutkintotuomari. \"Tämä\nnäyttää olevan hyvin tärkeä kohta. Kuulkaapas, muistatteko --\ntarkalleen -- mihin aikaan se tapahtui, Grimsdale?\"\n\n\"Kyllä, sir! Katsoin uunin reunalla olevaan kelloon -- harvinainen,\nmainio ajanmittari, sir -- kun nousin tuoliltani työntääkseni syrjään\nikkunaverhot ja katsoakseni ulos. Kello oli silloin täsmälleen\nseitsemäntoista minuuttia yli kolme.\"\n\n\"Siis\", huomautti tutkintotuomari katsahtaen valamiehistöön, \"noin\npuolitoista tuntia ennen auringon nousua. Mutta, Grimsdale, kuinka\nsaatoitte nähdä niin varhain aamulla?\"\n\n\"Katsokaas, sir, oli kirkas yö, kuukin pilkisteli silloin tällöin, ja\nsinä yönä saattoi nähdä vallan hyvin -- himmeä valaistus, voitaisiin\nsanoa. Minä eroitin tallirakennuksemme tien toisella puolen aivan\nselvästi samoin kuin myös sen ympärillä kohoavat puut ja tien. Ja näin\nnuo kolme herrasmiestä -- heidän hahmonsa, tarkoitan -- helposti.\"\n\n\"Mitä he tekivät?\"\n\n\"Kävelivät verkalleen poispäin Valtikasta Greycloisteriin ja\nMitbourneen vievää tietä myöten, sir.\"\n\n\"Voitteko eroittaa heidät, kunkin erikseen?\"\n\n\"Kyllä, sir. Minä tunsin, kuka oli herra Guy ja kuka Valtikkaan ensiksi\ntullut mies. Herra Guy käveli keskellä; hänen vasemmalla puolellaan\noli se herrasmies, joka tuli kello yhdeksältä; kolmas mies oli hänen\noikealla sivullaan.\"\n\n\"Millainen mies hän oli?\"\n\n\"Pitkä mies, sir -- hyvinkin kuuden jalan mittainen.\"\n\n\"Saatoitteko tuntea hänet ulkomuodostaan joksikin lähiseudun\nasukkaaksi?\"\n\nEnsi kertaa todistajain aitioon ilmautumisensa jälkeen Grimsdale näytti\nhieman epäröivän. Hän keskeytti pudistaen päätänsä.\n\n\"Katsokaas, sir, suvaitkaa muistaa, ettei silloin ollut niin valoisaa\nkuin olisi pitänyt olla\", vastasi hän. \"Se on vaikeata, siihen aikaan\naamusta.\"\n\n\"Ettekö tullut silloin ajatelleeksi, kuka se mies oli?\" tiedusti\ntutkintotuomari.\n\n\"Kyllä, tulin todellakin arvelleeksi -- ajatelleeksi jotakin\", myönsi\nGrimsdale.\n\n\"Mitä?\"\n\nGrimsdale epäröi jälleen.\n\n\"Se oli vain arvelua\", sanoi hän vihdoin. \"Vain -- päähänpiston\ntapaista. Mieluummin olisin sanomatta.\"\n\n\"Luulenpa, että teidän täytyy sanoa, Grimsdale. Ilmeisesti\nte nähdessänne kolmannen miehen tulitte ajatelleeksi hänen\nhenkilöllisyyttään. No niin, mitä te ajattelitte?\"\n\n\"No, sir, jos minun täytyy, niin minun täytyy! Ihmettelin - vain\nihmettelin, huomatkaa, arvoisat herrat -- eikö se ollut herra\nHarborough.\"\n\n\"Te ihmettelitte, eikö kolmas mies, se mies, joka käveli Guy\nMarkenmoren oikealla puolella tietä pitkin, ollut herra John\nHarborough. Te siis luulitte tunteneenne hänen vartalonsa?\"\n\n\"Kyllä, sir. Mutta vain siitä, että mies oli hyvin pitkä\nruumiinrakenteeltaan, ihan herra Harboroughin kaltainen, ja että he\nkaikki kolme menivät Greycloisteriin, Harboroughin taloon päin; ja\nkäsitättehän, sir, kun olin kuullut, että herra Harborough oli palannut\njälleen kotiin ja -- no niin, olin kai ajatellut häntä hieman silloin.\nMinä -- minä en haluaisi tultavan siihen käsitykseen, että väittäisin\nmiehen olleen herra Harboroughin, kun en tahdo sitä väittää.\"\n\n\"Ettekö menisi valalle, että kolmas mies oli herra Harborough?\"\n\n\"En, sir -- en todellakaan!\"\n\n\"Mutta se mies oli ihan Harboroughin pituinen, muistutti häntä\nruumiinrakenteeltaan ja käytökseltään?\"\n\n\"Juuri niin, sir.\"\n\n\"No, siirtykäämme ensimmäiseen mieheen -- häneen, joka vuokrasi huoneen\nValtikasta. Mihin aikaan hän palasi sinne tämän jälkeen?\"\n\n\"Hän ei palannut ollenkaan, sir!\"\n\n\"Mitä -- eikö ollenkaan?\"\n\n\"Ei ollenkaan, sir! Siitä pitäen en ole nähnyt hänestä jälkeäkään!\nMinulla on kolme puntaa neljätoista shillingiä, jotka kuuluvat\nhänelle, sir -- mutta kuten sanoin, hän ei ole tullut enää takaisin.\nMenin vierashuoneeseen nähtyäni heidät tiellä -- lasiovi oli hiukan\nraollaan ja kaksi lamppua oli palanut karrelle. Sitten ajattelin, etten\nhuolisi mennä levolle -- ja ryhdyin korjaamaan pois illallista ja\nsiistimään vierashuonetta. Tietysti odotin herrasmiehen palaavan millä\nhetkellä hyvänsä -- ajattelin näet, että hän oli lähtenyt vain hieman\njaloittelemaan kahden toverinsa kanssa. Mutta häntä ei näkynyt enää --\nsiitä pitäen en ole nähnyt enkä kuullut hänestä mitään.\"\n\nTutkintatuomari katsahti kirjureihin ja lakimiehiin. Hänen ilmeensä oli\nkuin henkilön, joka harhailtuaan monia mutkittelevia teitä huomaa äkkiä\njoutuneensa umpikujaan.\n\n\"On aivan selvää, että kaikki tämä vaatii lisätutkimuksia\", huomautti\nhän. \"Poliisin on päästävä noiden kahden miehen jäljille, jotka olivat\nvainajan kanssa Valtikka-majatalossa maanantain ja tiistain välisenä\nyönä. Lienee parasta lykätä tutkinto toistaiseksi.\"\n\n\"Haluaisin tehdä pari kysymystä todistajalle\", keskeytti asianajaja.\nGrimsdale, te sanoitte, että se mies, \"joka tuli taloonne kello\nyhdeksältä maanantai-iltana ja vuokrasi huoneen yöksi, antoi teille\nviiden punnan setelin, josta teidän piti ottaa osuutenne. Onko se\nseteli vielä teillä?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi Grimsdale vetäen esille vanhakuosisen kukkaron.\n\"Kas tässä, sir.\"\n\n\"Se seteli on jätettävä poliisille\", sanoi asianajaja. \"Ja nyt toinen\nkysymys: Mikä tuo vieras oli miehiään? Oliko hän englantilainen?\"\n\n\"Sain sen vaikutelman, sir\", vastasi Grimsdale, \"että hän oli\namerikkalainen -- hänen puheestaan päättäen, sir. Kun palvelin sir\nJames Marchantilla, näin paljon amerikkalaisia herrasmiehiä; pidin\nhäntä amerikkalaisena.\"\n\n\"Mainiota -- mutta vielä yksi kysymys. Löysittekö siistiessänne\nvierashuonetta mitään, jotakin pikku esinettä, joka olisi saattanut\njäädä joltakin näistä herroista. Vieraat unohtavat väliin yhtä ja\ntoista, ymmärrättehän.\"\n\nGrimsdale työnsi kätensä toiseen taskuun ja veti jotakin esille.\n\n\"Löysin, sir -- aioin mainita siitä. Löysin tämän illallispöydältä.\"\n\nKohotettuaan esineen ensiksi ylös, niin että kaikki läsnäolijat\nsaattoivat nähdä sen, isäntä laski todistajain aition kaiteelle\nhopeahelaisen, ruusupuisen piipun.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nSormus ja piippu\n\n\nAsianajaja otti piipun, tutki sitä ja ojensi sen tutkintotuomarille,\njoka vuorostaan tarkasteli sitä ennen kuin antoi sen Fransemmerylle\nja hänen valamiestovereilleen. Se kulki noiden kahdentoista miehen\nkädestä käteen ja joutui jälleen asianajajalle, joka kohotti sen ylös\nGrimsdalen nähtäväksi vielä kerran.\n\n\"Te löysitte tämän -- joka on ruusupuinen piippu, parempaa lajia,\nhopeahelainen -- vierashuoneenne illallispöydältä sen jälkeen, kun nuo\nkolme miestä olivat poistuneet, Grimsdale?\" kysyi hän. \"Teittekö sen\njohtopäätöksen, että joku heistä oli jättänyt sen sinne?\"\n\n\"Olen varma siitä, sir.\"\n\n\"Kuinka voitte olla niin varma siitä? Teillä kai oli vieraita tuossa\nhuoneessa edellisenäkin päivänä?\"\n\n\"Kyllä, sir. Mutta minä katoin itse illallispöydän. Tuo piippu, sir,\noli silloin, kun löysin sen, pikku lautasella -- lähellä paikkaa, missä\neräs herroista oli istunut, ja sitä oli juuri käytetty, sir -- pesä oli\nvielä lämmin.\"\n\n\"Onnittelen teitä terävästä havaintokyvystänne, Grimsdale\", sanoi\nasianajaja hymähtäen. Hän pani piipun edessään olevalle pöydälle,\nkeskelle papereitaan, ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen. \"Te kai,\nsir, mainitsitte tutkinnon lykkäämisestä tällä asteella?\" jatkoi\nhän. \"Jos saan tehdä ehdotuksen, niin lausuisin mielipiteenäni, että\nlykkäyksen tarkoituksena tulisi olla varata aikaa perinpohjaisempaa\ntutkimusta varten; minusta näyttää, että tässä on paljon sellaista,\nmistä on päästävä selville, ja --\"\n\n\"Me lykkäämme tutkinnon kahden viikon päähän tästä päivästä\", sanoi\ntutkintotuomari. Hän kääntyi valamiehistön puoleen kehoitellen ja\nneuvoen heitä pidättymään minkäänlaisten johtopäätösten teosta ennen\nkuin heille on esitetty lisätodistuksia. Ilmaisten sitten mutisten\ntoivomuksen, että heidän jälleen kokoontuessaan poliisi voisi antaa\nlisävalaistusta tähän perin kiusalliseen kysymykseen, hän poistui\ntuoliltaan tuntien ilmeisesti helpotusta sen johdosta, että päivän\noikeudenkäynti oli päättynyt.\n\nVanha ruokasali tyhjeni nopeasti. Kuuntelijat, todistajat ja kirjurit\nalkoivat tunkeilla kaikista sopista ja nurkista ja virrata ulos\nryhmittäin, keskustellen aamun tapahtumista ja paljastuksista.\nRouva Tretheroe poistui kahden vieraansa kera; Harry Markenmore\nja hänen sisarensa lähtivät huoneesta Harboroughin seurassa;\nvalamiehet astuivat ulos kaksi- ja kolmimiehisissä ryhmissä. Mutta\nväliaikaisen oikeussalin keskelle, ison pöydän ympärille, jonka\nääressä lakimiehet ja kirjurit olivat istuneet kirjat ja paperit\nedessään, keräytyi muutamia henkilöitä ja alkoivat keskustella asioista\nvapaasti -- poliisikomisario, Blick, asianajaja, joka oli edustanut\npoliisiviranomaisia, Chilford, Walkinshaw ja Fransemmery, joka\ntutkintotuomarin kehoituksesta huolimatta katsoi olevansa oikeutettu\nkuuntelemaan kaikkea, mikä vain koski asiaa.\n\n\"Minusta tuntuu siltä\", puhui Chilford juuri kun Fransemmery liittyi\nseuraan, \"että on -- sanon sen Markenmoren perheen lakimiehenä --\ntutkittava perinpohjin Guy Markenmoren liikeasioita ja hänen yksityistä\nelämäänsä Lontoossa! Tämä juttu ei ole lähtöisin täältä eikä täällä\nsommiteltu! Jos etsiväkomisario Blick tahtoo päästä asian perille,\npitäisi aloittaa Lontoosta -- missä Guy Markenmore on asustanut viime\nvuodet.\"\n\n\"Luuletteko siis, että häntä seurattiin tänne?\" lausui asianajaja, joka\noikeudenkäynnin nyt päätyttyä oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli sitä\nmielihyvillään istuen pöydän kulmalla. \"Luuletteko siis, että tämä\njuoni on punottu Lontoossa?\"\n\n\"Minusta on hyvin todennäköistä, ettei kaikki se, mitä olemme kuulleet\ntänä aamuna, ole itse asiassa missään yhteydessä varsinaiseen totuuteen\nGuy Markenmoren murhasta!\" vastasi Chilford. \"Olen aivan varma --\nomasta puolestani -- että John Harborough on yhtä viaton kuin minä\nitse, ja melkein yhtä varma siitä, että nuo kaksi miestä, jotka\nolivat Guyn seurassa Valtikassa, ovat myös syyttömiä. Todennäköisesti\nnoita miehiä tullaan kuulustelemaan -- heidät saadaan kyllä käsille.\nSaattepa nähdä, että Valtikassa tapahtunut kohtaus -- merkillinen\nkylläkin, myönnän sen! -- oli vain liikeneuvottelu. Ei -- vielä emme\nole päässeet edes jäljille! Kuten sanoin, Blickin on lähdettävä\ntakaisin ja aloitettava Lontoossa, jos hän mielii päästä asian perille.\nMistä me tietäisimme, minkälaisia asioita Guy Markenmorella oli? Tai\nsalaisuuksia? Kaikesta päättäen jollakin on saattanut olla hyvät syynsä\npäästä hänestä vapaaksi.\"\n\n\"Minua ihmetyttää suuresti\", huomautti poliisikomisario, \"miten nuo\nkaksi miestä, jotka olivat Guy Markenmoren seurassa Valtikassa,\npääsivät kylään ja sieltä pois kenenkään huomaamatta. Mieheni ovat\ntehneet jo mitä perinpohjaisimpia tutkimuksia kaikilla lähiseudun\nasemilla, mutta tulokset ovat supistuneet -- nollaan!\"\n\n\"Oudot ihmiset, kaupan päällisiksi!\" sanoi Walkinshaw.\n\n\"Mistä sen tietäisimme?\" kysyi Chilford. \"Parinkymmenen kilometrin\nalalla on koko liuta henkilöitä, jotka saattavat olla liikesuhteissa\nGuy Markenmoren kanssa. Hänellä saattoi olla liikeasioita\nselvitettävänä tuona yönä aivan yhtä hyvin noiden kahden miehen kuin\nhänen veljensä ja sisarensakin kanssa. Niin kai asian laita olikin.\"\n\n\"Grimsdale vakuuttaa, että ensimmäinen miehistä oli amerikkalainen\",\nhuomautti Walkinshaw. \"Meillä ei ole kovinkaan monta amerikkalaista\ntäällä asumassa. Voisin laskea heidät sormillani.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi poliisikomisario. \"Jos mies oli amerikkalainen\n-- ja Grimsdale sanoo kohdanneensa heitä aikoinaan monia, joten hänen\npitäisi tuntea -- niin hän tuli jostakin kauempaa. Mutta erästä seikkaa\nen jaksa tässä käsittää -- miten pääsivät hän ja tuo toinen mies pois\naivan huomaamatta tiistai-aamuna?\"\n\nFransemmery oli samoin kuin Blick kuunnellut tarkkaavasti mutta ääneti\nnäitä mielipiteitä ja ajatuksia; hän rykäisi arastellen ikäänkuin\npyydellen anteeksi jo sitäkin, että hän rohkeni sekaantua keskusteluun.\n\n\"Puhuttaessa -- puhuttaessa Amerikasta\", huomautti hän, \"tällä seikalla\nei liene mitään merkitystä eikä se taida olla edes minkäänlaisessa\nyhteydessä itse keskustelun aiheen kanssa, mutta sallinette minun\nhuomauttaa, että postihöyrylaiva lähti Southamptonista New Yorkiin\nkello yksi päivällä viime tiistaina. Nähkääs, Markenmoresta on\nneljäkymmentäviisi kilometriä maanteitse Southamptoniin, ja jos se\nmies -- ensimmäinen mies -- oli amerikkalainen, voi olla mahdollista,\nettä hän matkusti Southamptoniin, nousi tuohon laivaan ja oli kaukana\nmerellä saamatta tietää, mitä oli tapahtunut sille miehelle, jolle hän\noli tarjonnut illallisen. Tiedän tuosta laivasta siksi, että lähetin\npostissa eräitä vanhoja asiakirjoja muutamalle Yhdysvalloissa olevalle\nystävälleni.\"\n\nPoliisikomisario kierteli sotilasviiksiään ja tarkasteli Fransemmerya.\n\n\"Hm!\" huomautti hän. \"Siinä voi olla paljonkin perää -- hän on\ntodellakin saattanut matkustaa sitä tietä Lontoosta Southamptoniin.\nMutta -- kummallista, ettemme ole voineet saada selkoa hänen\nsaapumisestaan ja lähdöstään!\"\n\n\"Miksei hän palannut enää takaisin Valtikkaan -- missä hänen piti\nsaaman kolme puntaa neljätoista shillingiä?\" kysyi Walkinshaw.\n\n\"En tiedä\", sanoi poliisikomisario. \"Mutta eräästä asiasta olen ihan\nvarma -- kuka hyvänsä hän lienee ollutkin, varhain aamulla Lontooseen\nmenevään junaan ei hän noussut Selcasterin eikä Mitbournen asemalla\ntuona aamuna. Selcasterissa astui junaan vain viisi matkustajaa,\nMitbournessa kaksi, ja junamiehet tuntevat heidät jokikisen!\"\n\n\"Ei ole välttämätöntä nousta junaan päästäkseen tälle seudulle tai\ntäältä pois\", huomautti Walkinshaw. \"Minä puolestani olen sitä mieltä,\nettä ne kaksi miestä tulivat ja menivät autolla.\"\n\nPoliisikomisario katsahti Walkinshawiin ja ilmaisi mutisten olevansa\ntoista mieltä.\n\n\"Luuletteko, etten ole ajatellut sitä mahdollisuutta\", sanoi hän.\n\"Minun mieheni ovat tutkineet sitä asiaa kaikkialla! Jokaisessa\nlähikylässä -- jokaisessa talossa teiden varsilla! Mutta -- ilman\npienimpiäkään tuloksia.\"\n\n\"Se ei hämmästytä minua eikä vaikuta siihen, mitä sanoin\", väitti\nWalkinshaw. \"Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se paikka, missä\nnyt olemme, sijaitsee melkein keskellä kolmiota, niin sanoakseni.\nKolmella puolella kulkee leveä valtamaantie. Kaikilla näillä kolmella\nmaantiellä vallitsee nykyään mitä vilkkain autoliikenne. Tiedän\nkai minä, kun asun erään varrella niistä. Luullakseni vähintäin\nneljäkymmentä kaikenlaista autoa huristaa taloni ohitse joka tunti.\"\n\n\"Mutta ei varhain aamulla!\" keskeytti poliisikomisario epäilevästi.\n\n\"Ilmoitin teille keskimääräisen luvun\", sanoi Walkinshaw. \"Kello\nviidestä alkaen, ainakin. Luuletteko, että yksi auto huomattaisiin\nniiden satojen joukosta, jotka tulevat ja menevät? Loruja!\"\n\n\"Mihin he jättivät autonsa tullessaan Valtikkaan?\" kysyi\npoliisikomisario.\n\n\"Minusta ei siinä ole mitään ihmeellistä\", vastasi Walkinshaw.\n\"Ottaisin kätkeäkseni auton, kuinka suuren hyvänsä, jonkin syrjätiemme\nvarrelle tai puistikkoon tai johonkin mukavaan notkelmaan ylängölle\nmuutamiksi tunneiksi, ilman että kukaan huomaisi sitä. Niin\nyksinäisellä seudulla kuin tämä, ja lisäksi yöllä! Vallan helppo asia!\"\n\n\"Jos ne kaksi miestä saapuisivat tänne yhdessä autolla\", sanoi\nChilford, \"niin miksi toinen heistä ilmaantui Grimsdalen taloon kello\nyhdeksän illalla, mutta toinen vasta kahdelta aamulla?\"\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee -- jos rupeatte kyselemään miksi ja\nminkätähden\", virkkoi Walkinshaw, \"niin minäkin puolestani kysyisin,\nminne meni ensimmäinen mies, poistuttuaan Valtikasta ensimmäisen kerran\ntulonsa jälkeen? Hän oli poissa yhteentoista saakka. Missä hän kävi?\"\n\n\"Kas vain, mekin olemme pohtineet sitä asiaa!\" sanoi poliisikomisario\nmelkein pilkallisesti. \"Kylässä ei ole ainoatakaan sielua, joka olisi\nnähnyt ketään vierasta sinä iltana!\"\n\n\"Kukaanhan ei tietänyt hänestä mitään ennen Grimsdalen todistusta.\"\n\n\"Tai kuka voi sanoa tietäneensä!\" sanoi Chilford ivallisesti.\n\"Hänen on täytynyt käydä jossakin ja tavata joku.\" Hän veti esille\nkellonsa. \"Lähdenpä kotiin välipalaa haukkaamaan\", sanoi hän. \"Tämä on\najanhukkaa. Minä annan neuvoni Blickille -- palatkaa vanhoja jälkiänne\nmyöten ja ryhtykää työhön alkulähteellä -- Lontoossa!\"\n\n\"Mitä sanoo Blick?\" kysyi asianajaja naurahtaen. Hän oli poltellut koko\najan ääneti savukettaan, toisten pakistessa. \"No, Blick!\"\n\n\"Blick on viisas nuori mies\", sanoi poliisikomisario. \"Hän ei sano\nmitään. Te lähdette omaa latuanne, vai mitä, Blick?\"\n\n\"Saamani neuvon mukaan\", vastasi Blick hymyillen. \"Olen kuitenkin aina\nvalmis ottamaan varteen hyvät ehdotukset.\"\n\n\"Lähdetäänpäs\" sanoi Chilford \"kello on kaksi. Mielisin tarjota\njollekin teistä -- teille kaikille -- hieman einettä, jos tulette\nmukaani. Kylmää ruokaa -- mutta sitä runsaammin.\"\n\nMiehet astuivat joukolla eteishalliin, ja siellä he näkivät Harry\nMarkenmoren ja Valencian juuri tulevan vierashuoneesta. Harry lähestyi\nmiesryhmää ja nyökkäsi Blickille.\n\n\"Sisareni haluaisi tehdä erään kysymyksen komisario Blickille\", sanoi\nhän kääntyen poliisikomisarion puoleen. \"Kysymys on velivainajani\nyksityistavaroista.\"\n\nBlick kääntyi Valenciaan päin; toiset pysähtyivät, uteliaina ja\ntarkkaavina. Valencia katsoi etsivää hiukan levottomasti.\n\n\"Tehän tutkitte velivainajani vaatteet ja kaikki, mitä oli hänen\nyllään?\" kysyi hän. \"Te mainitsitte useista esineistä todistajain\naitiossa tänä aamuna. Mainitsitteko ne kaikki?\"\n\n\"Kaikki -- kyllä\", vastasi Blick.\n\n\"Jokainoan esineenkö, jonka löysitte?\"\n\n\"Jokikisen!\"\n\nValencian kasvot muuttuivat entisestään huolestuneemmiksi. Hän katseli\nympärilleen miesten tarkkaaviin kasvoihin.\n\n\"Eräästä -- esineestä, joka oli varmasti veljelläni, kun hän poistui\ntästä talosta maanantai-iltana puoli yhdentoista aikaan, te ette\npuhunut mitään\", sanoi hän kääntyen jälleen Blickiin. \"Sormuksesta\n-- laadultaan hyvin harvinaisesta sormuksesta, hänen oikean kätensä\nkeskisormessa.\"\n\n\"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli sormus\", sanoi Blick. \"Hyvin\nhieno jalokivisormus -- yhdellä kivellä varustettu.\"\n\n\"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli kaksi sormusta\", väitti\nValencia. \"Jalokivisormus, josta mainitsitte, ja tuo toinen. Minä\notin sen puheeksi hänen ollessaan täällä. Se oli varsin merkillinen\nsormus -- se näytti minusta melkein kupariselta, muutamin paikoin\nemaljoidulta. Se kiinnitti minun huomiotani siksi -- siksi, että tunnen\nerään henkilön, jolla on ihan samanlainen sormus -- sen kaksoiskappale,\ntodellakin.\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi Blick tyynesti. \"Kenellä?\"\n\n\"Rouva Tretheroella\", vastasi Valencia.\n\nVieressä seisovat miehet katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Oletteko varma, että veljenne kädessä oli tuo toinen merkillisen\nnäköinen sormus, kun hän lähti täältä?\" kysyi Blick.\n\n\"Olen varma siitä\", vakuutti Valencia. \"Ehdottomasti!\"\n\n\"Ja te sanoitte, että rouva Tretheroella on samanlainen sormus?\"\n\n\"Jota hän kantaa aina\", sanoi Valencia. \"Veljenne sormessa ei ollut\nsellaista sormusta, kun minä toimitin tarkastuksen\", huomautti Blick.\n\"Mutta -- minäpä otan selvän asiasta.\"\n\nHarry ja Valencia vetäytyivät takaisin vierashuoneeseen, ja toiset\njatkoivat matkaansa pääovelle, mutta ennenkuin he pääsivät sinne,\nkeskeytettiin heidän kulkunsa Chilfordin vierasvaraisen pöydän ääreen\ntoisen kerran. Nuori, vilkkaan näköinen mies, jonka toisessa kädessä\noli muistikirja, toisessa lyijykynä, astui heitä vastaan.\n\n\"Herra poliisikomisario\", sanoi hän itseensäluottavan varmasti,\n\"sallikaa minun esitellä itseni -- Summers, _Daily Sentinel_-lehdestä\n-- erikoiskirjeenvaihtaja, sir.\"\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi poliisikomisario. Hän ajatteli juuri Chilfordin\nkylmää häränpaistia ja tunsi täysin käsitettävää vastenmielisyyttä\nreporttereita kohtaan. \"Minulla ei ole teille mitään siihen lisättävää,\nmitä jo olette kuullut.\"\n\n\"Olisin teille hyvin kiitollinen, jos näyttäisitte minulle sitä viiden\npunnan seteliä, jonka oletettu amerikkalainen antoi Grimsdalelle\",\nsanoi Summers, \"ja piippua, joka unohtui Valtikkaan\".\n\nPoliisikomisario kääntyi Blickin puoleen.\n\n\"Onko teillä mitään sitä vastaan?\" kysyi hän.\n\n\"Minä rohkenisin luulla, ettei Blickillä -- siitä päättäen, mitä olen\nsattunut kuulemaan hänen loistavista kyvyistään -- ole mitään sitä\nvastaan\", sekaantui puheeseen Summers, joka nähtävästi oli noita nuoria\nmiehiä, jotka panevat maailman mullin mallin koettaessaan hankkia\nhyvää tekstiä. \"Blick, sir, tietää, mikä arvo on sanomalehdistöllä --\nvarsinkin niin tavattoman laajalle levinneellä lehdellä kuin meidän --\nyhtä hyvin kuin minä itse.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sitä vastaan\", sanoi Blick nauraen. \"Tässä\non seteli -- te kai haluatte numeroa? B. H. 887563. Piippu -- se on\nsisällä pöydällä -- poliisin hallussa. No, minä näytän sen teille.\"\n\nHän palasi vanhaan ruokasaliin Summersin kanssa; toiset jäivät\nodottamaan haastellen Valencian sormusta koskevasta tiedonannosta.\nKului muutamia minuutteja; sitten pisti Blick päänsä eteissalin oven\nraosta näyttäen hieman hämmästyneeltä.\n\n\"Herra komisario\", huusi hän. \"Se piippu -- onko se teillä?\"\n\nPoliisikomisario käännähti häneen päin kiihkeän nopsasti.\n\n\"Minullako?\" huudahti hän. \"Ei -- minulla sitä ei ole. Eikö se ole\nsiellä?\"\n\nBlick ravisti päätänsä, ja hänen kasvoilleen levisi suuttunut ilme.\nHän vetäytyi takaisin ruokasaliin ja poliisikomisario harppoi perässä.\nToiset seurasivat jäljessä tuntien pakottavaa uteliaisuutta, jota\nheidän olisi ollut vaikea selittää. Blick penkoi juuri pöydällä olevia\nkirjoja ja papereita heitellen niitä hujan hajan. Pari kolme poliisia\noli läsnä; lisäksi oli saapuvilla saman verran asianajajien kirjureita\nja tutkintotuomarin apulainen; pöydän toisessa päässä pari paikkakunnan\nreportteria teki uutterasti muistiinpanoja lehtiöihinsä.\n\n\"Minä en ole nähnyt sitä -- en ainakaan sen jälkeen kun sitä\nnäytettiin\", sanoi poliisikersantti, jonka kimppuun Blick oli\nkäynyt. \"Näin Grimsdalen ottavan sen esille ja tutkintotuomarin ja\nvalamiehistön käsittelevän sitä, mutta senjälkeen en ole nähnyt sitä.\"\n\n\"Kenellä se oli viimeksi?\" kysyi Blick.\n\n\"Minulla!\" vastasi asianajaja. \"Minä otin sen valamiehistöltä ja laskin\npöydälle -- juuri tähän.\"\n\n\"No niin, se on poissa!\" sanoi Blick. Hän kääntyi poliisikersanttiin.\n\"Onko täältä poistunut ketään sellaista teidän miestänne, joka olisi\nsaattanut ehkä kaapata sen?\"\n\n\"Ketään ei ole vielä poistunut\", vastasi kersantti. \"Me olemme täällä\nkaikki -- meitä on yhtä monta kuin tullessammekin.\"\n\nBlick käänsi nurin kaikki, mitä pöydällä oli. Hänen kasvonsa muuttuivat\nomituisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään.\n\n\"Kaikki, jotka poistuivat huoneesta, kulkivat ohi pöydän tätä laitaa\",\nhuomautti kersantti. \"Jos joku mieli siepata sen ja viedä pois, niin\nhänen tarvitsi vain ojentaa kätensä. Kukaan ei voinut huomata mitään --\nsiinä tungoksessa.\"\n\n\"Kenenkähän mieli teki se siepata?\" kysyi Blick yrmeästi.\n\nSummers, joka oli auttanut etsiskelyssä, hykähti äkkiä.\n\n\"On olemassa eräs mies, joka tuiki mielellään olisi halunnut ottaa sen\nmukaansa!\" huudahti hän.\n\nBlick kohotti katseensa rypistäen kulmiaan.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" ärähti hän. \"Kuka -- mikä mies?\"\n\n\"Se mies, jolta se jäi Valtikan illallispöydälle, luonnollisesti!\"\nvastasi Summers hykähtäen jälleen. \"Kuinka voitte tietää, ettei hän\npiillyt innostuneiden kuuntelijain joukossa? Niin kai asia lieneekin!\"\n\nBlick työnsi syrjään viimeisen paperikasan ja kääntyi ovelle.\n\n\"No niin, se on kadonnut, tavalla tai toisella\", mutisi hän.\n\n\"Kaunis todistuskappale tipotiessään, kaiken lisäksi\", puheli Summers\nitsekseen. \"Se olisi voinut johtaa teidät omistajan jäljille, Blick.\nMutta kai se on joutunut hänen käsiinsä -- mitäs arvelette? Näppärää!\nMutta oli miten oli, jos hän on se henkilö, joka näpisti sen tuosta\npöydältä, niin yhdestä asiasta olette päässyt selville -- hän on joku,\njoka on jossakin aivan lähettyvillä. Vai mitä, Blick?\"\n\nMutta Blick oli jo rientänyt takaisin eteishalliin, ja poliisikomisario\nja toiset seurasivat häntä.\n\n\"Merkillistä tämä, Blick!\" sanoi poliisikomisario. \"Kuka on saattanut\nsen ottaa -- ja miksi?\"\n\n\"Asianlaita lienee sellainen kuin tuo sanomalehtineekeri sanoi\",\nvastasi Blick matalalla äänellä. \"Mies, joka jätti sen Valtikkaan, on\nvarmaan ollut täällä tänä aamuna ja käyttänyt tilaisuutta hyväkseen\nanastaakseen sen itselleen. Mutta --\"\n\n\"Nyt on jo aika lähteä puiston poikki talolleni, hyvät ystävät, ja\nhankkia jotakin suuhun pantavaa\", puuttui Chilford puheeseen. \"Vähät\nmuusta -- tulkaa mukaan!\"\n\nBlick pyyteli anteeksi -- hänellä oli tehtävää, sanoi hän.\nHuomattuaan, että hänen työskentelynsä Markenmoressa muodostuisi\nluultavasti pitkälliseksi, hän oli edellisenä päivänä majoittunut\nvakinaisesti Valtikkaan, ja sinne hän nyt riensi kiireesti. Hänellä\noli monia puuhia, paljon pohdittavaa. Saman päivän aamuna, ennen\ntutkintotilaisuuteen lähtöään, hän oli lähettänyt viestinviejän\nSelcasteriin ostamaan eräitä määrättyjä tarpeita; heti ensiksi\nValtikkaan saavuttuaan hän kysyi, oliko viestinviejä palannut.\n\n\"Tavarakasa on arkihuoneenne pöydällä, herra Blick\", vastasi Grimsdale.\n\"Ja myös aamiainen.\"\n\nBlick istuutui aterioimaan, yksin, syöden ja juoden vankasti puolisen\ntuntia. Sitten, kun ruoka oli korjattu pöydältä, hän sytytti piippunsa,\nveti esille kynäveitsensä ja leikkasi Selcasterista tuotujen pakettien\nsidenuorat poikki.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nEnsimmäiset toimenpiteet\n\n\nViestinviejä, jonka Blick oli lähettänyt Selcasteriin sinä aamuna\nennen lähtöään Markenmoren kartanoon ollakseen läsnä murhatapauksen\nalustavassa tutkintotilaisuudessa, oli vienyt kirjeen vanhan\nkaupungin etevimmälle kirja- ja paperikauppiaalle. Blick havaitsi\ntarvitsevanpa kipeästi eräitä välineitä ryhtyessään ratkaisemaan niitä\npulmakysymyksiä, jotka juuri oli hänelle asetettu. Kirjakauppias\noli se mies, joka voi antaa hänelle apuaan. Ja tuossa olivat nyt\nkirjakauppiaan lähettämät tavarat -- toinen iso rullalle kierretty\npaketti, huolellisesti kääritty piikkokankaaseen; toinen pullea pikku\nmytty, ruskeaan paperiin verhottu. Blick aukaisi tämän ensiksi,\nveti esille ja pani pöydälleen laskostetun tiekartan, kreivikunnan\nyleiskartan, pari kolme paikkakunnan opaskirjaa, selittävillä\nvalokuvilla varustettuja, korkeampilentoisen tekeleen, _Selcasterin\nympäristöt_, joka myös oli runsaasti kuvitettu, Bradshawin turistin\nja paikallisen aikataulun. Hän tarkasteli niitä kaikkia huolellisesti\nlaskiessaan ne kädestään -- juuri niitä hän kaipasi. Mutta hän tunsi\nvielä suurempaa mielenkiintoa isoa, piikkokankaaseen käärittyä\npakettia kohtaan, joka, sitten kun se oli vapautettu kääreistään,\nosoittautui sisältävän virallisen kartan Markenmoren kylästä ja sen\nlähimmästä ympäristöstä -- ison nelikulmaisen esineen, paksupaperisen,\njohon oli merkitty, nimitetty ja mitattu jokainen valtamaantie,\nkylätie, polku, talo, huvila, niitty, metsä, keto, lehto, joki, puro,\npensaikko, porras. Blick tunsi riemastuneena saavansa tyydytystä\nsalapoliisivaistoilleen katsellessaan tuota mestarinäytettä -- hän\nsiunasi yleisesikunnan topografisen osaston miehiä sen johdosta, että\nhe olivat valmistaneet sen huolellistakin huolellisemmin. Hän haki\nkäsiinsä Grimsdalen ja sai tältä muutamia nastoja; näillä hän kiinnitti\nvaltavan karttansa sopivaan, tyhjään paikkaan arkihuoneensa seinällä,\nja seuraavan puolen tunnin ajan hän seisoskeli sen edessä poltellen\npiippuaan. Tämän jälkeen hän olikin muodostanut itselleen yleiskuvan\nympäristöstään ja painanut tärkeimpäin paikkain nimet teräväin\naivojensa salaisiin lokeroihin.\n\nSitten hän kävi käsiksi oppaisiin, karttoihin ja aikatauluihin ja\ntarkasteli niitä kahden tunnin ajan väsymättömän uutterasti. Hän tahtoi\nottaa selkoa kaikesta, mikä koski maanteitä, rautateitä ja aikoja\n-- alkeellista työtä tämä, mutta tuiki tärkeätä. Ja hän totesi heti\nsen, mitä Walkinshaw oli sanonut tutkinnon lykkäämistä seuranneessa\njälkikeskustelussa, nimittäin, että Markenmore sijaitsi melkein\nkeskellä eräänlaista kolmiota, jonka sivuina olivat valtamaantiet. Nämä\ntiet muodostivat sellaisen kolmion, että sen kaksi sivua oli lyhyempiä\nkuin kolmas sivu, mutta keskenään yhtä pitkää; kolmas sivu oli toisia\npitempi. Markenmore sijaitsi tämän kolmion lounaisosassa, läheten sitä\nkulmaa, jonka muodostivat kolmion kanta ja pisin sivuista; niin ollen\nse oli lähempänä kolmion kahta sivua kuin kolmatta ja sentähden myös\nkahta valtamaantietä kuin yhtä. Ja näistä kolmesta valtamaantiestä\nkaksi, jatka molemmat lähtivät Lontoosta kartastoon päin, sivuutti\nmuutaman kilometrin päässä Markenmoren; kolmas tie kulki koko matkan\nrannikkoa pitkin. Valtamaanteitse Markenmore oli siis välittömässä\nyhteydessä Lontooseen, tarkemmin sanoen kymmenen penikulman päässä\nsiitä koilliseen, ja matkan varrella oli muutamia rannikkokaupunkeja\nvähäisen matkan päässä toisistaan.\n\nMutta sen kolmion lisäksi, jonka nämä valtamaantiet muodostivat, oli\nolemassa vielä toinenkin kolmio, rautateiden muodostama. Rautatiet\nseurasivat itse asiassa maanteitä ja kulkivat yhdensuuntaisesti\nniiden kanssa; ne olivat niiden mukaiset kaikissa suhteissa; maantie\nja rautatie kulkivat rinnakkain, eivätkä ne olleet missään kohdin\ntoisistaan puoltatoista kilometriä kauempana. Markenmoresta oli lyhyt\nmatka näille pääradoille. Sieltä voitiin päästä helposti useille\nasemille. Itse Selcaster sijaitsi noin neljän kilometrin päässä\nkaakkoiseen; Mitbourne melkein saman välimatkan etäisyydellä itään;\nneljän ja puolen kilometrin päässä lounaiseen oli tärkeä ratojen\nyhtymäkohta; kuuden kilometrin päässä pohjoiseen oli asema tien\nvarrella. Tarkastettuaan aikatauluaan Blick huomasi, että kello neljän\nja kuuden välillä aamulla kaikkien näiden neljän aseman ohi kulki\nmelkoinen määrä junia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen, ja että\nkahdelta asemalta, mainitulta risteysasemalta ja pohjan puoliselta\nasemalta, lähti joka aamu neljännestä vaille kuusi erikoisia työjunia,\njotka epäilemättä kuljettivat paljon kaikenlaisia työmiehiä muutaman\nkilometrin päässä rannikolla sijaitsevaan suureen lastaussatamaan.\nSanalla sanoen hän teki sen havainnon, että vikkelä, neuvokas mies\nsaattaisi päästä ilman minkäänlaisia vaikeuksia huomaamatta pois\nMarkenmoren seuduilta millä hyvänsä niistä varhaisista aamujunista,\njotka lähtivät vähintäinkin kuuteen eri suuntaan.\n\nOttaessaan jälleen pohdittavakseen kysymyksen saapumis- ja\npoistumismahdollisuuksista maanteitse Blick muisti Walkinshawin\nkertoneen, kuinka helppoa paikkakunnalla on visusti kätkeä\nmoottoripyörä siksi aikaa, kun sen omistaja tai haltija pistäytyisi\nvierailulle. Tässä suhteessa seinällä riippuva tarkka kartta oli\nhänelle suureksi avuksi. Seudun koko asema oli merkitty selvästi\npienempiä yksityiskohtia myöten. Pohjoiseen ja koilliseen Markenmoren\nhuvilasta, Greycloisterin, Harboroughin ison talon takana, sijaitsivat\nPuistikko, Fransemmeryn asuinpaikka, ja Woodlandin huvila, rouva\nBraxfieldin maatilus, kukkuloilla, parhaasta päästä aukeilla ja\nlakeilla, joita halkoivat ristiin rastiin syvät notkot ja joihin\nmuodostivat syvänteen loppuunkäytetyt kalkkikaivokset, joiden pohja\noli rehevän kasvullisuuden ja pensaikkojen peitossa; kartalla näkyi\nmyös peltoja, lehtoja ja siellä täällä sankkoja metsiä. Kenen hyvänsä\nolisi ollut varsin helppoa pyörähtää valtamaantieltä näille autioille\nkulmille, jättää moottoripyöränsä jonkun vanhan, hylätyn kaivoksen\npimentoihin tai metsän jalavien ja pyökkien alle, lähtiessään itse\nalas kylään. Lisäksi Blick havaitsi, että seinäkartalle oli merkitty\njoitakuita vihreitä viivoja kukkuloiden poikki; hän oli tutustunut\nsiksi hyvin Markenmoren notkelmaan, että hän tiesi ruohikon olevan\nsiellä niin vahvaa, kimmoisaa ja tiheää, että sen poikki saattoi\najaa autolla missä hyvänsä yhtä helposti kuin kivetyllä tiellä ja\ntarvitsematta pelätä jättävänsä minkäänlaisia jälkiä. Sentähden mies\noli saattanut poiketa valtamaantieltä, loitota kukkuloiden poikki mihin\nhyvänsä kolmen kilometrin alalla kylästä, jättää moottoripyöränsä\njohonkin sopivaan vanhaan kalkkikaivokseen ja olla varma siitä, ettei\nkukaan saisi tietää, miten hän oli tullut ja mennyt. Tuolla ylhäällä,\nnoissa erämaissa, ei ollut ainoatakaan asumusta, ei huvilaa, ei edes\nsyrjäistä maalaistaloa, kuten kartta osoitti.\n\nSe siitä -- Blick otti nyt punnitakseen kolmannen seikan. Grimsdale\noli kertonut nähneensä noiden kolmen miehen, kun he poistuivat hänen\ntalostaan neljännestä yli kolme tiistaiaamuna, kävelevän pitkin\nmaantietä Greycloisteriin ja Mitbourneen päin; Blick kiinnitti\nhuomiotaan tähän tiehen. Ihan Valtikan ohitse, sen etupuolella olevan\nkasvitarhan ohi, kulki kylän valtatie; tarhan nurkalla se haaraantui;\ntoinen haara kääntyi oikealle suoraan Selcasteriin päin; toinen taas\nkääntyi Mitbourneen päin ja sivuutti noin kolmensadan metrin päässä\nValtikasta Greycloisterin kujaportin. Grimsdalen sanojen mukaan nuo\nkolme miestä olivat valinneet tämän tien ja kadonneet sille. Mutta\nGuy Markenmore, mikäli lääkärin todistus piti paikkansa, oli ammuttu\nkuoliaaksi kello neljän tienoissa, Markenmoren notkelmassa, noin\npuolentoista kilometrin päässä pohjoiseen tästä tiestä. Kuinka hän\noli joutunut sinne? Virallinen kartta ja tarkat merkinnät antoivat\nsiihen selvityksen. Kahdensadan metrin päästä Valtikan majatalosta\nMitbournen tien varrella oli kaksi polkua, yksi kummallakin puolen\ntietä. Toinen, eteläinen tai oikeanpuolinen, kulki niittyjen poikki\nSelcasterin suuntaan, toinen, pohjoinen tai vasemmanpuolinen, kääntyi\nylös kukkuloille Greycloisterin ja Woodlandin huvilan välitse. Lähellä\nMarkenmoren notkelmaa -- siis juuri siinä kohdassa, mistä maatyöläinen\nHobbs oli löytänyt Guy Markenmoren kuolleen ruumiin, tämä polku yhtyi\ntoiseen, joka vei suoraan Mitbournen asemalle.\n\nTämän nähdessään Blick teki johtopäätöksen: kun nuo kolme miestä olivat\nsaapuneet polkujen risteykseen, he erosivat. Yksi heistä kääntyi joko\ntakaisin kylään (epätodennäköistä, ajatteli Blick) tai painui oikean\nkäden polulle mennäkseen Selcasteriin (varsin luultavaa, tuumi Blick);\ntoiset kaksi miestä, joista Guy Markenmore oli varmasti toinen,\npainuivat vasemman käden polulle ja kapusivat mäenrinnettä Markenmoren\nnotkelmaan. Täällä Guy Markenmore murhattiin äkkiä, ja olipa hänen\nmukanaan ollut mies kuka hyvänsä, joko tuo oletettu amerikkalainen,\njoka oli saapunut Valtikkaan kello yhdeksän maanantai-iltana, tai\nse mies, joka oli päästetty sisälle kello kahdelta tiistaiaamuna,\nniin hän oli murhaaja. Tultuaan tähän johtopäätökseen Blick tunsi\nitsensä hieman iloiseksi. Hän täytti uudelleen piippunsa ja\nsytytti sen, työnsi kädet taskuihinsa ja taapersi arkihuoneestaan\neteissalin poikki tarjoiluhuoneeseen. Tämä tapahtui jo vuosia ennen\nkuin saatettiin voimaan nuo ankarat erikoisrajoitukset, jotka nyt\nestävät vapaasyntyistä englantilaista eleskelemästä mielensä mukaan\nravintolassaan, silloin kun hän tuntee siihen halua, ja vaikka kello\noli vasta viisi iltapäivällä, oli miellyttävässä tarjoiluhuoneessa\njoukko vieraita, laiskottelevia kyläläisiä, jotka keskustelivat\ntutkinnosta ja murhenäytelmästä, joka oli aiheuttanut sen. Jokikinen\nsielu tiesi jo Blickin olevan sen kuuluisan lontoolaisen etsivän,\njoka oli saapunut kylään selvittämään kysymystä, kuka oli tappanut\nnuoren Guy-raukan, ja hirttämään sen roiston löydettyään hänet,\nja he tuijottivat Blickin vaaleisiin hiuksiin, sinisiin silmiin,\npyöreisiin kasvoihin ja keikarimaisiin kaupunkilaisvaatteihin kuin\nihmetellen, kuinka moisella nuoren näköisellä kerubilla saattoi ehkä\nolla vainukoiran ominaisuudet ja kettukoiran kestävyys. Mutta Blick,\nnyökättyään ystävällisesti, ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota\nnäihin patriarkkoihin ja tietäjiin -- hän aikoi kylläkin tehdä\ntuttavuutta heidän kanssaan lähitulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä\nhän halusi vaihtaa pari sanaa Grimsdalen kanssa.\n\nGrimsdale, paitahihasillaan, kiilloitti parhaillaan laseja\ntarjoiluhuoneen toisessa päässä; Blick siirtyi sinne ja kumartui hänen\npuoleensa.\n\n\"Kuulkaas!\" kuiskasi hän. \"Pari sanaa kanssanne, Grimsdale. Se piippu,\njonka löysitte --\"\n\n\"Mitä, sir?\" vastasi Grimsdale kumartuen tarjoilupöydän yli.\n\n\"Te kai\", jatkoi Blick, \"tutkitte sen perinpohjin?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Huomasitteko valmistajan nimeä tai alkukirjaimia?\"\n\n\"Kyllä, sir. Se oli noita L. & Co:n piippuja. Minä tunnen ne varsin\nhyvin, herra Blick -- entisellä isännälläni sir James Marchantilla,\noli tapana poltella niillä. Hän lahjoitti minulle vanhoja piippujaan,\nsilloin tällöin.\"\n\n\"Löwe & Companyn piippuja, vai mitä?\" sanoi Blick, joka oli aivan varma\nasiasta ja halusi vain tietää, tiesikö isäntä.\n\n\"L. & Co:n piippuja, sir -- niin minä niitä nimitän; sellainen leima\nniissä on -- puussa ja hopeahelassa -- ja tietysti hopeamerkit --\nleijona ja kruunu, samat merkit kuin kaikissa hopeatavaroissa.\"\n\n\"Huomasitteko piipussa mitään muuta?\"\n\n\"Huomasin kaksi seikkaa, herra Blick -- minä olen niitä, joille on\nannettu huomiokyky. Piippu oli uudehko; paljon sillä ei ollut poltettu.\nSiinä toinen seikka. Ja toinen oli tämä -- pesän reunassa oli pieni,\nhyvin pieni lovi -- kuin jos piipun omistaja olisi koputtanut tuhat\npois jotakin terävää vasten -- ehkä uuninristikon reunaa tai saappaansa\nkorkoa vasten ja satuttanut sen silloin naulaan; olen nähnyt monia\noivallisia piippuja nakutettavan piloille sillä tavoin, olipa puu\nkuinka tervettä tahansa.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Blick. \"Te olette totta tosiaan nerokas havaintojen\ntekijä.\"\n\nGrimsdale hymyili.\n\n\"No niin\", sanoi hän alentaen ääntään vieläkin matalammaksi. \"En\nmaininnut siitä mitään todistajain aitiossa, mutta -- näin meidän\nkesken puhuen -- saatuani kuulla tuosta murhasta kaiken sen, minkä\nkuulin, panin oman merkkini piippuun!\"\n\n\"Panitteko?\" huudahti Blick. \"Minkä merkin?\"\n\n\"Pikku ristin hopearenkaaseen\", sanoi Grimsdale. Hän iski viekkaasti\nsilmää etsivälle. \"Tuntisin jälleen oman merkkini -- milloin hyvänsä!\"\n\nBlick nyökkäsi. Sitten hän silmäili huoneen peränurkassa olevia miehiä.\n\n\"Jaarittelevat kai päivän tapahtumista?\" kysyi hän.\n\n\"Kaiketi!\" myönsi Grimsdale. \"Hyväinen aika! -- he eivät puhu moneen\npäivään mistään muusta -- jollei ilmaannu nelijalkaista kanaa tai\nkolmipäistä vasikkaa! Tämä antaa vettä heidän myllyynsä, kaikki tämä,\nherra Blick. Lontoolainen kun olette, niin ette tiedä, kuinka kerkeitä\nkyläläiset ovat lörpöttelemään ja juoruilemaan!\"\n\n\"Kuka tuo pahin lavertelija on?\" kysyi Blick.\n\n\"Benny Cripps, haudankaivaja\", vastasi Grimsdale vilkkaasti. \"Menkääpä\npakisemaan hänen kanssaan, niin hän kertoo teille Markenmoren ja sen\njokikisen miehen, naisen ja lapsen historian, ylhäisen ja alhaisen,\nrikkaan ja köyhän, aina luomispäivästä asti -- milloin se lienee\nollutkaan, mutta pitkälti siihen varmaankin on. Hän kuuluu tuntevan\nnäiden Markenmorein sukupuun, mainitakseni esimerkin, paremmin kuin he\nitse!\"\n\n\"Merkillinen vanha mies\", huomautti Blick. \"Missä hän asustaa?\"\n\n\"Ensimmäisessä mökissä kirkkomaalta käsin\", vastasi Grimsdale.\n\"Vanhassa, olkikattoisessa hökkelissä.\"\n\n\"No niin\", sanoi Blick kohottautuen kyynärpäiltään tarjoilupöydältä.\n\"Minä lähden hieman retkeilemään silmäilläkseni ympärilleni. Kai te\nvalmistatte minulle illallisen kello kahdeksaksi?\"\n\n\"Ihan varmasti, sir -- olen hankkinut teitä varten herkullista\nkananpaistia\", vastasi Grimsdale. \"Ihanaa!\"\n\nBlick nauroi, nyökkäsi ja poistui ulos kylätielle. Hänen\nkauneudentajuntansa oli herkkä, tämän rikollisia nuuskivan vainukoiran,\nja tämä maan eteläisessä kolkassa sijaitseva pikku kylä, puoliksi\nniin vanha kuin sen yli kohoavat kukkulat, tenhosi hänet. Markenmore\noli pikku sopukka vähäisine olkikattoisine mökkeineen puistikoitten\nja hedelmätarhojen keskellä, siellä täällä varakas maatalo syrjässä\nmaantiestä aitauksensa takana, mutta tärkein nähtävyys oli keskellä\nkylää -- harmaa, vanha kirkko, jonka suippeneva torni kohosi\nkorkealle kirkkomaata ympäröivien pyökkien ja poppelien yläpuolelle.\nNäinä varhaisina kevätpäivinä vallitsi syvän rauhan tuntu näillä\nmaalaisseuduilla, ja Blickistä tuntui äkkiä kummalliselta, että hän oli\nnyt täällä, puhtaan ja häiritsemättömän luonnon helmassa, sellaisilla\nasioilla kuin hän todellisuudessa oli. Tällä hetkellä henki kaikki,\nmökkipahasten puutarhojen varhaisista kukista ja taimista korkealle,\nvasta lehteen puhjenneisiin puihin rakennettuihin uusiin linnunpesiin\nsaakka, elämää -- mutta hänen tehtävänään oli paljastaa rikoksen\ntekijä, väkivaltaisen kuoleman aiheuttaja.\n\nHänen mieleensä muistui pian tuo kuolemantapaus ja sen seuraukset,\nkun hän näki vanhan miehen, joka valvoi puiden ympäröimän kirkkomaan\neräässä sopessa kahden haudan kaivantatyötä. Blick muisti silloin,\nettä sir Anthony Markenmore ja hänen vanhin poikansa piti haudattaman\nvierekkäin ylihuomenna -- vanha mies oli varmaan siis haudankaivaja,\nBenny Cripps, josta Grimsdale oli taannoin puhunut. Hän meni\nkirkkomaalle ja astui Crippsin luo; haudankaivaja, käpristynyt vanhus,\nulkonäöltään seitsenkymmenvuotias, kääntyi kahdesta apulaisestaan ja\nnyökkäsi etsivälle tuttavallisesti. Hän istuutui lähelle olevalle\nhautakivelle, täytti lyhyen savipiippunsa ja ryhtyi sitä sytyttämään.\n\n\"Te kai olette se nuori lontoolainen herrasmies, joka on tullut tänne\nottamaan selvää nuoren herra Guyn murhaajasta, kuulemma?\" virkkoi\nhän katsellen arvostelevasti Blickiä. \"Kuuluttekin olevan näppärä\nhommissanne. No, olettepa saanutkin aika urakan suoritettavaksenne,\nparahin nuori herra, niinpä luulen! Eihän tällaista juttua päivässä\nselvitetä, eihän toki, eikä viikossakaan. Tutkinnossa ei saatu\npaljoakaan selville, ei -- ei mitään!\"\n\n\"Te olitte siellä, vai mitä?\" kysyi Blick.\n\n\"Siellä olin, herra, ja kuulin kaikki, mitä puhuttiin. Mutta en tullut\nhullua hurskaammaksi. Hyväinen aika, eihän tässä jutussa vielä ole\npäästy alkua pitemmälle! Te, herra, muistutatte noita saalistaan ajavia\nmetsänkävijöitä, jotka tunkeutuvat salaperäisiin erämaihin, lähtien\narvattavasti taivaltamaan polkua, jonka lopusta ei ole tietoa!\"\n\n\"Te lienette oikeassa\", myönsi Blick. \"Sekava vyyhti, eikö olekin?\"\n\n\"Niinpä luulen, poikaseni! Minä puolestani en näe vihjaustakaan,\njoka voisi johtaa teidät oikeille jäljille, en todellakaan. Vähätpä\nsiitä, minulla on omat mielipiteeni -- niin onkin! Enkä minä vaihtaisi\nniitä kenenkään vuoksi -- en itsensä kuninkaankaan, tahtomatta silti\nhalventaa häntä millään tavoin.\"\n\nBlick istuutui vanhuksen viereen ja sytytti piippunsa.\n\n\"Tehän olette Cripps, eikö niin?\" kysyi hän. \"Haudankaivaja, kai?\"\n\n\"Benjamin Cripps minä olen, nuori herra, haudankaivaja ja lukkari ja\nvielä paljon muutakin, ja ainoa mies tässä kylässä, jota ilman ei voida\ntulla toimeen, ei mitenkään. Viisi pastoria on täällä Markenmoressa\nminun aikanani ollut, mutta minä vielä elossa -- haudannut neljä\nheistä! He tulevat ja menevät -- mutta minä pysyn paikallani. Lukkarina\nolen täällä toiminut neljäkymmentäviisi vuotta, ja isäni oli miltei\nyhtä kauan, ja isoisäni ennen häntä; hänkin oli yhtä kauan, taisipa\nolla yli viisikymmentäkin vuotta; me Crippsit, me olemme asuneet tässä\npitäjässä yhtä kauan kuin itse Markenmoretkin ja haudanneet heitä ison\njoukon, ja nyt minun pitäisi haudata taas kaksi heistä. Tätä kirkkoa\nvoisitte pitää melkein kuin Crippsien omaisuutena -- kaikki sen vaiheet\nme tunnemme, ja melkeinpä kaikki tässä kylässä. Kaitsemme sitä -- niin\nsanoakseni.\"\n\n\"Entä mitä ajattelette tästä jutusta, Cripps?\" kysyi Blick\nmiellytellen. \"Teidän laisellanne kokeneella miehellä on tietysti omat\nmielipiteensä. Sanoisitteko sitä murhaksi, mitä?\"\n\n\"Murhaksi minä sitä sanon, parahin nuori Lontoon-mieheni, vieläpä\nhirveäksi ja veriseksi murhaksi! Tarkoitukseni ei ole väittää, että\nnuori herra Guy olisi ollut oikeuden esitaistelija, koska hän ei kerta\nsitä ollut, eikä liioin tahtonut millään tavoin esiintyäkään noiden\npyhimysten kaltaisina, joista saamme lukea rukouskirjasta. Mutta\nmurhattu hänet on hirveän häpeällisesti; ettekä te varmaankaan ole\npäässyt perille puhtaasta totuudesta -- ette, ettekä pääsekään vielä\nkotvaseen aikaan. Mutta minä toivon teidän pääsevän ja hihkaisen ilosta\nkuullessani, että se henkilö, joka on murhan tehnyt, olipa hän kuka\nhyvänsä, on tuomittu hirtettäväksi -- sen teen!\"\n\n\"Te olette kai itsekin muodostanut jonkinlaisen käsityksen\ntapahtumasta?\" tiedusteli Blick.\n\n\"Päähäni ei ole pälkähtänytkään mitään sellaista, mitä te nimittäisitte\nvarmoiksi ajatuksiksi -- vielä\", selitti Cripps. \"Mutta hyväinen aika,\ntietysti se on jollakin tavoin saanut alkunsa tuosta Dower-talossa\nasustavasta nuoresta Isabellasta -- enkä huoli, vaikka hän itsekin\nkuulisi minun niin sanovan. Hän joutuu vielä hirveän pahaan ja kuumaan\npaikkaan, hän! Muistan hänet varsin hyvin niiltä ajoilta, jolloin hänen\nisäukkonsa oli pastorina täällä ja hän itse nuori tytönheilakka, jonka\nolisi pitänyt ajatella ompelemista ja kutomista ja muuta sellaista\nnaisten työtä, mutta koskaan hän ei ryhtynyt sellaisiin rauhallisiin\nhommiin; hän homssi aina sinne tänne, kintereillään liuta nuoria\nmetsästäjiä, ja pani heidän päänsä pyörälle. Kyllä hän tuotti hämminkiä\ntyttönä ollessaan ja heti jälleen palattuaan hän alkaa vanhan pelinsä.\"\n\n\"Te siis luulette, että rouva Tretheroe on jossakin yhteydessä\nmurhaajaan?\" kysyi Blick.\n\n\"En väitä, että hän itse olisi jotakin tehnyt\", vastasi vanha\nhaudankaivaja. \"Mutta sen minä sanon, että minun mielestäni hän on\nkaiken alku ja juuri, tavalla tai toisella. Hyväinen aika, muutamat\nniistä -- nuorista herroista -- tappelivat keskenään hänestä ennenkuin\nhän vielä oli kahdeksantoista vuoden vanhakaan! Kun kerta niin oli\nlaita ennen vanhaan, niin kaipa hänestä on nyt saatettu käydä iso\njoukko kaksintaisteluja. Hän oli sellainen -- ensin suosi toista,\nsitten toista, kunnes ne kaikki olivat järjiltään, ihan niin!\"\n\n\"Guy Markenmore oli kai aika lailla pihkaantunut häneen siihen aikaan,\nvai mitä?\" kysäisi Blick.\n\n\"Hm!\" hymähti Cripps. \"Juoksi kovasti hänen perässään, saatte uskoakin.\nMutta hän olikin paha juoksentelemaan naisten perässä, kaikenlaisten,\nylhäisten ja alhaisten -- hullaannutti puolet tämän kylän tytöistä\nitseensä, sen hän teki! Hyväinen aika, hän rakastui yhtä mittaa, joka\ntaholla -- ei mahtanut sille mitään, siltä näytti. Herra Guy jätti\njälkeensä monia murtuneita sydämiä, kun lähti täältä Lontooseen.\"\n\n\"Mitä, kylän tyttöjenkö?\" kysyi Blick.\n\n\"Niin -- ja kylän poikain!\" mörähti haudankaivaja. \"Monella\nnuorukaisella oli syytä vihata häntä, olipa tosiaankin! Kuollut hän\non, eikä hänestä pidä enää puhua pahaa -- mutta kelvoton hän oli,\ntotisesti!\"\n\nTämä paradoksinen vastaus herätti Blickissä uuden ajatusten sarjan, ja\nhän poistui heti sen jälkeen tuumimaan aatoksiaan. Mutta hän ei ollut\npäässyt vielä pitkällekään, kun hän muisti, että hänen oli tehtävä\nmuuan kysymys rouva Tretheroelle, ja niin hän käveli kylän läpi ja\nsaapui Dower-talon pääovelle.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nDower-talo\n\n\nDower-talo oli iso, avara, vanhanaikainen rakennus, joka sijaitsi\npeltojensa ja istutustensa keskellä, Markenmoren puiston\nkaakkoisosassa, vähän matkaa kylästä, noin kahdensadan metrin päässä\nValtikka-majatalosta. Se oli miltei yhtä suuri kuin Markenmoren\nkartanokin; siihen kuului melkoinen määrä talli- ja muita\nulkorakennuksia, ja yleensä se oli hyvin tilava ja mukava asuinpaikka.\nBlick loi nopean, arvostelevan yleissilmäyksen, siihen ja sen\nympäristöihin astellessaan pihatietä pitkin; kaikki oli siellä hiljan\nkorjattu ja järjestetty. Dower-talo, ajatteli hän, oli paljon uhkeampi\nulkonäöltään kuin itse kartano. Markenmoren perheen vanha asuinpaikka\noli ulkoasultaan viheliäinen, rappeutunut; se kaipasi kipeästi uutta\nmaalausta. Dower-talo oli uuden uutukainen; sen nurmikot ja kasvitarhat\nrehevät ja huolellisesti hoidetut. Eikä Blick hämmästynyt lainkaan,\nkun vastaukseksi hänen kolkutukseensa oven avasi hyvin pitkä, pöyhkeä\nlakeija, puettuna loistavaan liveriin. Tälle henkilölle näytti olevan\nkovin vaikeata luoda katsettaan niin alas, että se olisi osunut\nvierailijan kasvoihin.\n\n\"Onko rouva Tretheroe kotona?\" kysyi Blick.\n\n\"Rouva Tretheroe on pahoinvoipa\", vastasi lakeija. \"Hän ei ota vastaan\ntänään.\"\n\nBlick veti esille käyntikorttikotelonsa.\n\n\"Olen pahoillani kuullessani, ettei rouva Tretheroe voi hyvin\",\nhuomautti hän \"Mutta näin hänet tunti tai pari sitten ja luulen, että\nhän suostuu keskustelemaan kanssani jonkun minuutin perin tärkeästä\nasiasta. Jättäkäähän käyntikorttini hänelle, olkaa hyvä.\"\n\nLakeija otti kortin vastahakoisesti, katsahti siihen, silmäili Blickin\nnuorekkaita piirteitä hieman ihmetellen ja vetäytyen syrjään ovelta\nnäytti kehoittavan kävijää astumaan sisälle. Blick astui etuhalliin.\n\n\"Saamani määräykset olivat hyvin tarkkoja\", huomautti lakeija\nvastahakoisesti. \"Mutta jos asia on hyvin tärkeä --\"\n\n\"Se on!\" keskeytti Blick. \"Hyvin!\"\n\n\"Menen katsomaan rouva Tretheroen kamarineitiä\", sanoi lakeija. \"Olkaa\nhyvä, odottakaa.\"\n\nHän katsoi hämärään sisähalliin raskaiden oviverhojen taakse ja\nBlick, jäätyään yksin, silmäili ympärilleen. Huone, jossa hän odotti,\noli pieni; vanha tammikaappi oli sen toisella seinällä; toisella\niso naulakko, josta riippui sikin sokin takkeja, vaippoja ja muita\npäällystamineita. Mutta niiden joukossa oli huomattavin esine hieno\nRaglantakki, väriltään kirkkaan sininen, ja Blick tunsi sen heti. Hän\noli nähnyt sen tutkintotilaisuudessa saman päivän aamuna -- samaisen\nison vaaleaviiksisen miehen yllä, joka oli istunut rouva Tretheroen\noikealla puolella koko oikeudenkäynnin ajan.\n\nMuuan noista sisäisen näkemyksen harvinaisista kipinöistä, jotka\nhänen ammattialansa miehillä ovat oikeata nerouden leimahtelua,\nsaattoi Blickin astumaan salamannopeasti takin luo ja sujauttamaan\noikean kätensä sen lähimpään taskuun. Hän tunsi parin hansikkaita\n-- ja hansikkaiden alla piipun. Terästäen kuuloaan äärimmilleen ja\nsilmäten varovasti poimuisiin verhoihin hän veti piipun esille ja\nkatsahti siihen. Hän olisi hykähdellyt ilosta, jos olisi uskaltanut\n-- sillä siinä oli se piippu, jonka Grimsdale oli löytänyt Valtikan\nillallispöydältä! Se oli ihan varmasti sama piippu -- pikku lovi oli\nruusupuussa...\n\n\"Missä herra Blick on?\" kysyi naisen ääni jostakin verhojen takana.\n\"Etuhallissako?\"\n\nBlick pisti piipun takaisin taskuun, siirtyi vähän kauemmaksi ja oli\ntarkastelemassa hyvin innostuneena ketuntaljaa, joka oli levitetty\nseinälle, kun verhot työnnettiin syrjään ja nainen ilmestyi näkyviin.\nSilmänräpäyksen hän tähysteli naista äkillisen mielenkiinnon\nvaltaamana; tämä ei ollut tavallinen nainen, päätteli hän. Puettuna\nsirosti ja hieman keikailevaisesti mustiin, sievään hilkkaan ja yhtä\nsievään puhtaaseen esiliinaan hän näytti enemmän ranskalaiselta kuin\nenglantilaiselta, ja eittämättä hän oli yhtä kaunis kuin eloisakin.\nMutta tämä kauneus oli hieman lakastunutta; tässä, tuumi Blick, oli\nnoin kolmenkymmenenviiden ikäinen nainen, jolla aikanaan oli ollut\nomat lemmenseikkailunsa; hänen loistavien silmiensä ja huultensa\nympärille olivat menneisyyden intohimot painaneet leimansa; Blickistä\ntuntui, että hän oli niitä ihmisiä, joiden povessa uinuu salaisuuksia.\nJa lisäksi hän oli niitä naisia, jotka eivät saata katsahtaa mieheen\nhymyilemättä hänelle: hän hymyili nytkin luodessaan katseensa etsivään.\n\n\"Herra Blick?\" sanoi hän pehmeällä, vakavalla äänellä. \"Haluatteko\ntavata rouva Tretheroeta? Hän ei voi oikein hyvin -- tuo tämänaamuinen\njuttu -- tiedättehän, ja kaikki muu siitä johtunut -- ankaraa\npäänsärkyä. Mutta jos kysymys on asiasta --\"\n\n\"Tärkeästä asiasta, mutta rouva Tretheroeta se ei häiritse millään\ntavoin\", vastasi Blick. \"Vain pari kysymystä.\"\n\nNainen työnsi syrjään toisen oviverhoista ja paljasti näin avaran\nsisähallin, jonka toiselta puolen kohosivat parvekeportaat.\n\n\"Tulkaa tätä tietä, olkaa hyvä\", sanoi nainen.\n\nBlick seurasi häntä portaita ylös. Parvekkeen päässä olevasta avoimesta\novesta näkyi vierashuone ja siellä valtava piano: pianon ääressä istui\nvaaleaviiksinen mies. Hän lauloi juuri, ilmeisesti huvikseen, ja säesti\nkaunista baritoni-ääntään näppäilemällä heikkoja akordeja. Ohjaajatar\nkatsahti Blickiin ja hymyili taas.\n\n\"Parooni -- laulelee italialaisia rakkauslauluja\", mutisi nainen.\n\"Hän pitää siitä enemmän kuin ampumisesta tai metsästyksestä tai\ngolfpelistä! Kullakin oma makunsa -- eikö totta?\"\n\n\"Eri kansoilla erilainen\", sanoi Blick. Hän oli jo tehnyt sen\njohtopäätöksen, että rouva Tretheroen kamarineiti oli hieman\nomintakeinen ja että tälle kannatti osoittaa huomiota, ja hän vastasi\nhymyillen. \"Hän ei varmaankaan ole englantilainen, eihän?\" virkkoi\nBlick.\n\n\"Saksalainen!\" vastasi kamarineiti ymmärtävästi. \"Aika typerys!\" Hän\nnaurahti, pysähtyi erään oven eteen, koputti hiljaa ja viittasi Blickiä\nastumaan sisälle avattuaan oven. \"Herra Blick, rouva.\"\n\nRouva Tretheroe pyysi hieman ikävystyneellä äänellä Blickiä astumaan\nsisälle, ja tämä noudattikin pyyntöä havaiten joutuneensa huoneeseen,\njonka hän heti käsitti olevan varmasti saman, missä sen haltijatar oli\nottanut vastaan Guy Markenmoren, kun he olivat kohdanneet toisensa\nmaanantai-iltana. Vaikka ulkona oli vielä aivan valoisaa, niin tässä\nylellisessä sopukassa paloi ruusunhohteinen lamppu, ja sen himmeässä\nvalaistuksessa Blick näki rouva Tretheroen, huolimattomasti mutta\naistikkaasti puettuna, leväten sohvalla; vaikka hän oli kalpea,\najatteli Blick, niin tämä kalpeus ehkä lisäsi vain hänen kauneuttaan.\nJa jos hän lienee tuntenutkin hermokipuja päässään, poltti hän silti\nsavuketta; huoneessa oli vahvasti hienon turkkilaisen tupakan omituista\ntuoksua, ja jakkaralla, lähellä huoneen valtijattaren sohvaa, oli avoin\nsavukekotelo.\n\n\"Istukaahan\", sanoi rouva Tretheroe tarkastellen hyväksyvin katsein\nBlickin miellyttäviä piirteitä ja hienoa ulkoasua. \"Tuohon\" -- hän\nviittasi mukavaan tuoliin lähelle itseään. \"Ottakaa savuke, otattehan?\nMinä poltan lievittääkseni päänkipuani -- tuo aamuinen juttu saattoi\nminut aivan sekaisin. Paljon puhetta, vähän tuloksia, eikö niin?\"\n\nBlick otti pelkästä kohteliaisuudesta savukkeen, vaikka hän vihasi\nturkkilaista tupakkaa kuin myrkkyä, ja vaipui mukavaan nojatuoliin.\n\n\"Miten sattuu\", vastasi hän kohteliaasti. \"Väliin saatetaan puhua\nhirveän paljon tällaisista asioista -- kysymyksiä aivan loputtomiin,\ntiedättehän, ennenkuin päästään perille totuuden murenestakaan. Mutta\nminä en aio kiusata teitä monilla kysymyksillä, rouva Tretheroe.\"\n\n\"Oh, sehän on yhdentekevää!\" vastasi rouva Tretheroe ystävällisesti.\n\"Loppujen lopuksi erittäin huvittavaakin; työnne tuntuu teistä kai\nhyvin mielenkiintoiselta, eikö tunnukin? Pitäisi ainakin tuntua\",\nlisäsi hän luoden vieraaseensa suoran katseen puoliksi suljettujen\nsilmiensä raosta. \"Te olette kovin nuori -- vain poikanen, mielestäni!\"\n\n\"En sentään ihan niin lapsukainen kuin miltä näytän!\" vastasi Blick\nnaurahtaen. \"Kaksitoista vuotta olen jo harjoittanut ammattiani. Mutta\nnyt -- asiaan! Ette varmaankaan panne pahaksenne, jos teen teille pari\nhenkilökohtaista kysymystä, rouva Tretheroe? No niin, ensiksikin --\nhuomaan, että teidän oikean kätenne keskisormessa on hieman merkillinen\nsormus.\"\n\n\"Tämä!\" vastasi rouva Tretheroe. \"Voittehan tarkastaa sitä.\" Hän\nojensi kätensä ja laski sen, hyvin hoikan ja kaunismuotoisen, Blickin\nkämmenelle. \"Eriskummainen, eikö totta?\" lisäsi rouva Tretheroe\nvetäessään kätensä pois hetkisen päästä, jonka kuluessa hän oli\nkääntänyt sen toisin päin. \"Harvinainen!\"\n\n\"Hyvin erikoista laatua, siltä näyttää\", vastasi Blick. \"Mutta\ntiedättekö, oliko Guy Markenmore-vainajalla samanlainen sormus kuin\ntämä?\"\n\n\"Tietysti hänellä oli\", vastasi rouva Tretheroe. \"Hän se juuri\nosti nämä molemmat sormukset vuosia sitten. Me olimme kerran\nyhdessä Portsmouthissa, ja eräässä noista omituisista vanhoista\nmuinaisesineiden kaupoista, joita tapaa tuollaisissa paikoissa,\nhuomasimme nämä kaksi sormusta. Hän osti ne maksaen niistä punnan tai\npari, ja me päätimme kantaa niitä aina. Guy-parka!\"\n\n\"Oliko tuo sormus hänen sormessaan, kun tapasitte hänet viimeksi?\"\nkysyi Blick.\n\n\"Oli. Hän sanoi minulle, ettei hän ollut kertaakaan luopunut siitä --\nja minä vakuutin tehneeni aina samoin.\"\n\n\"Oliko se hänen sormessaan, kun hän lähti teidän luotanne?\"\n\n\"Oli, tietysti!\"\n\n\"No hyvä -- hänellä ei kuitenkaan ollut sitä enää, kun hänet löydettiin\nseuraavana aamuna\", sanoi Blick \"Ei todellakaan!\"\n\nRouva Tretheroe säpsähti.\n\n\"Siitä ei mainittu mitään tutkinnossa!\" huudahti hän.\n\n\"Ei\", sanoi Blick. \"Minä en tietänyt koko sormuksesta mitään, ennenkuin\nneiti Valencia Markenmore kertoi minulle siitä -- tutkinnon jälkeen.\nHän oli huomannut sen olleen veljensä sormessa, kun tämä käväisi\nkartanossa ennen kuin tapasi teidät.\"\n\n\"Mutta -- sitä ei löydetty häneltä?\"\n\n\"Häneltä ei todellakaan löydetty sitä.\"\n\nRouva Tretheroe heitti pois savukkeensa. Hänen kulmansa vetäytyivät\nryppyyn ja silmänsä synkistyivät.\n\n\"Niin ollen -- tässä on uusi todistus siitä, että Harborough on\nsurmannut hänet!\" huudahti hän.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Blick.\n\n\"Mustasukkaisuutta! Hän tappoi hänet mustasukkaisuudesta ja\notti häneltä sormuksen, kun hän oli kuollut - mielettömänä\nmustasukkaisuudesta sen takia, että Guylla oli jotakin sellaista, mikä\nyhdisti meitä toisiimme!\"\n\n\"Uskotteko todellakin, rouva Tretheroe, että Harborough tappoi Guy\nMarkenmoren mustasukkaisena hänelle -- teidän tähtenne?\"\n\n\"Kyllä, uskon -- olen varma siitä!\"\n\n\"Mutta\", sanoi Blick, \"Harborough sanoi -- muistattehan hänen\ntodistuksensa? -- että hän oli parantunut intohimoisesta rakkaudestaan\nteihin muutamia vuosia sitten.\"\n\n\"Älkää luulkokaan!\" vastasi rouva Tretheroe. \"Jos hän lieneekin\nparantunut, niin se valtasi hänet jälleen entisellä voimalla, kun hän\nkohtasi minut joku päivä sitten iltapuolella. Huomasin varsin hyvin,\nettä Harborough oli aivan yhtä silmittömästi rakastunut minuun kuin\nkoskaan! Sitten -- Guy saapui, ja -- ja -- no niin, kuten sanoin,\nme sovimme pian välimme ja hän kohtasi Harboroughin tuolla ylhäällä\nylängöllä, ja tietysti he joutuivat kiistaan ja Harborough tappoi\nhänet! Minä en huoli, mitä te poliisit sanotte, tai tutkintotuomari ja\nhänen valamiehistönsä tai lakimiehet -- minä tiedän!\"\n\n\"Siinä tapauksessa te ette välitä mitään todistuksissa mainituista\nkahdesta miehestä, jotka olivat Guy Markenmoren kanssa sinä yönä, rouva\nTretheroe?\"\n\n\"En hitustakaan! Pelkkä liikekohtaus?\"\n\n\"Eikö hän kertonut teille, kenet hänen piti tavata?\"\n\n\"Ei -- ei maininnut siitä sanaakaan! Vain liikeasia. Se ei huvittanut\nminua.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Blick kotvan vaitiolon jälkeen. \"Nyt tahtoisin tehdä\nteille toisen kysymyksen. Teillä oli täällä talossanne kolme neljä\nmuutakin vierasta, kai, siihen aikaan; eikö teistä tunnu mahdolliselta,\nettä joku heistä olisi ollut se toinen mies, joka saapui Valtikkaan?\"\n\n\"Ei todellakaan!\" huudahti rouva Tretheroe. \"Tietysti minä\ntunnen heidät kaikki hyvin. Mutta tietääkseni yksikään heistä ei\ntuntenut Guyta! He olivat kaikki sotilashenkilöitä -- heihin olin\ntutustunut Intiassa. Heillä kaikilla oli täällä vaimonsa mukanaan,\npaitsi luonnollisesti parooni von Eckhardsteinilla -- hän ei ole\nsotilashenkilö eikä naimisissa. Mutta ennenkuin hän oli tullut\nvierailemaan tänne luokseni, ei hän ollut koskaan kuullut edes\npuhuttavankaan Markenmoren perheestä. No niin -- voiko kukaan väittää\nsitä?\"\n\n\"Ei ensinkään!\" vastasi Blick nopeasti. \"Mutta tällaisissa tapauksissa,\nkun vieraita ihmisiä on lähellä paikkaa -- nähkääs, siksi tiedustelin,\nkeitä he olivat, käsitättehän.\"\n\n\"Olen kertonut teille, keitä vieraani olivat\", sanoi rouva Tretheroe.\n\"Olisihan jo sellainen ajatuskin, että joku heistä olisi voinut mennä\nValtikkaan siihen aikaan yöstä, kovin naurettava; ei -- Valtikassa\nsattuneella kohtauksella ei ole mitään merkitystä. Keskittäkää\najatuksenne Harboroughiin -- hän sen teki! Hän on aina ollut\nluonteeltaan hurja, käsittämätön ja hillitön, muuten minä olisin\nsaattanut kerran mennä naimisiinkin hänen kanssaan.\"\n\nBlick ei vastannut tähän mitään. Hän nousi lähteäkseen pois, ja\nrouva Tretheroe ojensi hänelle kätensä silmäten häntä toistamiseen\nhyväksyvästi.\n\n\"Tulkaa katsomaan minua toistekin -- kertomaan minulle, kuinka työnne\nedistyy\", sanoi rouva Tretheroe. \"Luonnollisesti juttu kiinnittää\nkovasti minun mieltäni!\"\n\nBlick suuntasi kulkunsa alakertaan. Vierashuoneen ovi oli vielä auki,\nja parooni von Eckhardstein hyräili yhä tunteellisia laulelmiaan.\nPortaiden juurella kamarineito ilmestyi äkkiä esille ja hymyili. Myös\nBlick hymyili.\n\n\"Minä en ole pahentanut emäntänne päänkipua\", huomautti hän.\n\n\"Päänsärky johtuu liiallisesta tupakoinnista\", kuiskasi kamarineiti\nsilmäten ympärilleen. \"Kuulkaahan!\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Blick niinikään kuiskaten.\n\n\"Onko mitään -- saatu selville?\" kysyi kamarineito.\n\n\"Mitä sitten? Ei -- liian aikaista\", vastasi Blick. \"Mutta --\ntiedättekö jotakin?\"\n\n\"Minäkö? Herra varjelkoon, en! Olin vain utelias, nainen kun olen.\"\n\n\"Mikä on nimenne?\" tiedusteli Blick hymyillen.\n\n\"Halliwell\", vastasi kamarineito nopeasti. \"Entä sitten?\"\n\n\"Neiti vai rouva?\" kysyi Blick.\n\n\"Neiti! Miksi kyselette?\"\n\n\"Halusin vain tietää\", sanoi Blick. \"Jään tänne joksikin aikaa, hyvin\ntodennäköisesti, ja olen varma, että tapaan teidät jälleen.\"\n\nHymyillen vielä kerran Blick lähti pois, ja selvittyään talosta hän\najatteli vain yhtä asiaa. Se oli perin tärkeä. Von Eckhardstein oli\nlähtiessään tilapäisestä oikeussalista aamulla, oikeudenkäynnin\npäätyttyä, anastanut Valtikkaan jätetyn piipun astuessaan pöydän ohi,\njolle se oli pantu. No niin -- oliko von Eckhardstein se mies, joka oli\nunohtanut sen sinne?\n\nBlickillä oli tapana pohtia itsekseen eri ilmiöiden kaikkia mahdollisia\nsyitä: hän alkoi keksiä nyt niitä. Von Eckhardstein saattoi olla\nniitä ihmisiä, jotka kokoovat intohimoisesti rikoksen yhteydessä\nolevia esineitä -- hän, Blick, oli joutunut tekemisiin monen sellaisen\nmielettömän henkilön kanssa ja tiesi, ettei moinen halu kaihtaisi\nmitään, ei edes varkauttakaan, kun kysymys oli sen tyydyttämisestä. Tai\nhän saattoi myös tuntea sen miehen, joka oli unohtanut piipun, ja oli\nvoinut tyynesti siepata sen hämmingissä ja tungoksessa mielien hävittää\ntodistuskappaleen ystäväänsä vastaan. Mutta joka tapauksessa piippu\noli nyt Eckhardsteinin taskussa, ja Blick oli nähnyt sen ja todennut\noikeaksi.\n\n-- Jos se on hänen, -- mietti Blick, -- niin silloin hän on se mies,\njoka meni Valtikkaan kello kahdelta viime tiistaiaamuna ja lähti sieltä\nkymmentä vaille neljä Guy Markenmoren ja tuon toisen miehen kanssa!\nTämä on eittämättömän varma tosiasia!\n\nHän käveli takaisin majataloon ja istuutui sovittuun aikaan\nillalliselleen. Grimsdale koputti hänen ovelleen ja astui sisään, juuri\nkun hän oli lopettanut ateriointinsa.\n\n\"Tuolla keittiössä on muutamia kyläläisiä, jotka juttelevat murhasta\",\nhuomautti hän hymyillen ovelasti. \"Ettekö tahtoisi kuunnella, mitä he\npuhuvat?\"\n\n\"He eivät puhuisi minun läsnäollessani\", sanoi Blick.\n\n\"Minä kätken teidät sellaiseen paikkaan, mistä teitä ei nähdä\", vastasi\nGrimsdale. \"Tulkaa mukaani.\"\n\nHän johdatti etsivän eteishallin poikki ja tarjoiluhuoneen läpi\nkomeroon, joka sijaitsi erään yksityishuoneen ja majatalon keittiön\nvälillä. Komero oli pimeä lukuunottamatta ristikkoikkunaa keittiön\nseinässä; Grimsdale viittasi Blickiä lähemmäksi ja kurkisti ikkunan\nläpi.\n\n\"He eivät näe teitä toiselta puolelta\", kuiskasi hän. \"Mutta te voitte\nnähdä ja kuulla kaikki täältä. Kuunnelkaapas!\"\n\nBlick työnsi kasvonsa lähemmäksi ristikkoa ja katsoi siitä. Puolisen\ntusinaa työmiehiä, enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhanpuoleisia,\nistui iloisen takkavalkean ympärillä vanhanaikuisessa keittiössä,\noluthaarikat edessään pöydällä, piiput suussaan. He kaikki olivat\ntyypillisiä maalaiseläjiä, kumarahartiaisia, ahavoituneita, kasvoilla\nhieman tylsä ilme, silmissä jotakin ilkeän luihua; eräs heistä selitti\nparhaillaan rikosjuttua.\n\n\"Minä en epäile vähääkään, että herra Guy tapettiin rikollisesti!\"\npuheli hän. \"Murha se on, eikä kukaan voi väittää, ettei se sitä olisi,\neipä voikaan! Mutta kuka sen on tehnyt, sitä ei voidakaan selvittää\nniin helposti kuin joku saattaisi luulla. Se on tehty yksinäisessä\nsopukassa, kuten tiedätte, mutta ei kukaan tiedä sen enempää.\"\n\n\"Joku on hänet murhannut, yhtä kaikki\", huomautti toinen. \"Luulenpa,\nettei asiaa voida ryhtyä tarkastelemaan muulta kuin tältä pohjalta.\nMutta ken hän on mahtanut olla, sitä en tiedä, ja voin vaikka vannoa,\nettei kukaan muukaan tiedä, hiisi vieköön!\"\n\n\"Oli miten oli, mutta tuntoni ei salli minun uskoa, että John\nHarborough, tuolta Greycloisterista, olisi tehnyt sen\", sanoi kolmas\nmies. \"Minä en saa päähäni sitä, että synnynnäinen herrasmies\nnousisi yösijaltaan kello kolme aamulla mennäkseen ampumaan toisen\nherrasmiehen! Sepä olisi hiivatin kummallista kristityn etuoikeutta,\ntotisesti! E-ei -- minusta se on lorua, ihan tykkänään!\"\n\n\"Kuka sen on sitten tehnyt?\" kysäisi joku.\n\nHetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten muuan mustanpuhuva mies, joka\ntähän asti oli vaiteliaana poltellut piippuaan nurkassa, kumartui\neteenpäin.\n\n\"Minä viis välitän noista kruununmiehen tutkinnoista ja lakimies-\nja poliisinuuskijaparvista!\" sanoi hän päättävällä äänellä. \"Aina\nne ajavat väärää jänistä, niin ajavatkin! Emmekö me, jotka olemme\neläneet näillä tienoin koko ikämme, tiedä varsin hyvin, että sillä\nmiehellä oli poistuessaan täältä, seitsemän vuotta siitä on jo\nkulunut, koko joukko verivihollisia? Eikö täällä joka taholla ole\nmiehiä, joiden sydänkäpysten ja mielitiettyjen päät hän pani pyörälle\nkonsteillaan? Eikö hän liehitellyt aina rakkaudentunnustuksineen\nkaikkien sievännäköisten nuorten naisten ympärillä? Älkää te puhuko\nminulle mitään! -- ylängön tällä puolen useampi kuin yksi mies\niloitsisi kovasti saadessaan työntää veitsensä Guy Markenmoren sydämeen\n-- tai lävistää sen pistoolin kuulalla, miten vain! Siinä syy hänen\nkuolemaansa, se on minun ajatukseni!\"\n\nKuului yleistä hyväksymisen mutinaa. Sen keskeltä kajahti\nvoimakkaampana erään vanhan miehen ääni.\n\n\"Herran tiet ovat tutkimattomat!\" virkkoi hän. \"Enpä ihmettelisi,\nvaikka tämän Benin sanoissa olisi paljon tottakin. Kosto on hirveän\nväkevä ase miehen oikeassa kädessä, ja kun sitä säilytetään, sitä\nväkevämmäksi se käy, ihan kuin hyvä olut. Niinpä kyllä, tosiaankin, se\nsaattaa olla kostoa...\"\n\nBlick poistui senjälkeen pohtiakseen tätä ajatusta. Grimsdale tuli\nhänen luokseen uudestaan, salaperäisen näköisenä.\n\n\"Täällä kasvitarhassa on muuan nuori mies, joka haluaa tavata teitä --\nyksin, kaikessa salaisuudessa\", sanoi hän.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Blick.\n\nGrimsdale loi häneen ovelan katseen. \"Muuan rouva Tretheroen\ntallirengeistä\", vastasi isäntä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nWilliam Pegge\n\n\nSalapoliisin vaisto, joka oli Blickin toinen luonto, heräsi voimakkaana\nja innokkaana, kun hän kuuli tämän ilmoituksen. Hänkin katsahti\nGrimsdaleen tutkivasti.\n\n\"Onko hän tullut kertomaan jotakin?\" kysyi Blick.\n\n\"Minulle hän ei puhunut edes sen vertaa\", vastasi isäntä, \"mutta\nluulisinpa olevan. Hän hiiviskeli takaovemme lähettyvillä, kunnes sai\nminut näkyviinsä, ja silloin hän kysyi, olitteko te kotona ja voisiko\nhän tavata teitä, halusi kertoa asian vain teille -- kenenkään muun ei\npitäisi saada tietää siitä mitään.\"\n\n\"Käskekää hänet sisään -- ja sanokaa hänelle, ettei kukaan saa tietää\nmitään, olipa kysymys mistä hyvänsä\", määräsi Blick. \"Ehdottoman\nsalainen asia, vai mitä?\"\n\nGrimsdale silmäsi ikkunaan, astui lattian poikki sen luo ja veti verhot\neteen. Hän poistui huoneesta -- palatakseen hetkistä myöhemmin mukanaan\nnuori mies, jolla oli karkeapintainen puku ja keikailevat säärystimet;\nmuuten hän oli älykäskatseinen, teräväpiirteinen, ja katseli etsivää\nmelkein samalla tavoin kuin varmaankin olisi katsellut pesästään juuri\nulos ryntäävää viekasta kettua.\n\n\"William Pegge, herra Blick\", sanoi Grimsdale.\n\nBlick nyökkäsi ystävällisesti aralle ja varovaiselle vierailijalleen ja\nviittasi häntä istuutumaan lähelleen tuolille iloisen valkean ääreen.\n\n\"Hyvää iltaa, Pegge\", sanoi hän. \"Istuutukaa -- haluatteko kulauksen?\"\n\nPegge istahti mukavaan tuoliin, pani hattunsa lattialle ja veti\nnaamansa pöllömäiseen virnistykseen.\n\n\"No, kiitos, sir\", vastasi hän. \"Eihän pisara olutta tekisi pahaa.\"\n\nBlick katsahti Grimsdaleen, joka pyörähti huoneesta ja palasi kädessään\nvaahtoava oluthaarikka, jonka laski tallirengin eteen.\n\n\"Pitäkää huoli siitä, ettei meitä häiritä, Grimsdale\", sanoi Blick.\n\"Jos joku -- olipa hän kuka hyvänsä -- kysyy minua, niin sanokaa, etten\nole tavattavissa.\"\n\nIsäntä vetäytyi pois sulkien oven perässään, ja Blick ojensi\ntupakkakukkaronsa vieraalleen, joka hypisteli piippuaan.\n\n\"Ottakaahan tuosta\", sanoi hän anteliaasti, \"ja sytyttäkää. No niin --\nte halusitte keskustella kanssani, Pegge. Mikä on asianne?\"\n\nEnnenkuin Pegge vastasi tähän suoraan kehoitukseen, täytti hän ja\nsytytti piippunsa; imaisten koetteeksi muutamia vahvoja sauhuja ja\nkohottaen oluthaarikan huulilleen hän ilmaisi mutisten tuntevansa\nsuurta kunnioitusta kestitsijäänsä kohtaan. Sitten, luoden ympärilleen\nkatseen, joka osoitti hänen haluavan, että asia pidettäisiin tarkasti\nsalassa, hän katsahti viekkaasti Blickiin.\n\n\"En haluaisi joutua ikävyyksiin\", huomautti hän.\n\n\"Aivan niin!\" myönsi Blick. \"Te ette halua -- sen vuoksi -- mitä aiotte\nilmoittaa minulle.\"\n\n\"Enkä saattaa kenellekään muullekaan ikävyyksiä\", jatkoi Pegge. \"Se on\n-- jolleivät he kenties ansaitse sitä!\"\n\n\"Juuri niin -- jolleivät he ansaitse sitä\", sanoi Blick. \"Ettekö siinä\ntapauksessa pitäisi väliä?\"\n\n\"Minä en pelkää kertoa sitä, minkä tiedän olevan totta\", vastasi Pegge.\nHän tarkasteli etsivää uudelleen kiireestä kantapäähän. \"Asian laita\",\njatkoi hän, \"asian laita on kai siten, että jos minä kerron teille\n-- jotakin -- minä joutuisin kertomaan sen uudestaan -- todistajana\nkaiketi?\"\n\n\"Kaikki riippuu siitä, millainen asia se on, Pegge\", vastasi Blick.\n\"Saattaisitte joutua -- jos se on hyvin tärkeä. Voi käydä niinkin,\nettette joutuisi -- jos se on vain jotakin, mitä te haluaisitte\nilmoittaa minulle näin kahden kesken. Oli miten oli, teille ei tule\nsiitä mitään kiusaa -- kunhan vain puhutte silkkaa totta.\"\n\n\"Entäs todistajat\", tiedusteli Pegge. \"Saavatko he esiintyä rauhassa\ntuomarien, valamiesten ja asianajajain edessä oikeudessa? Eihän kukaan\nvain voine estää heitä puhumasta, mitä he tietävät, vai mitä?\"\n\n\"Ehdottomasti rauhassa, kaikissa suhteissa\", sanoi Blick ponnekkaan\npäättävästi. \"Huonoa on kenenkään hätyyttää todistajaa, Pegge! Älkää\nolko yhtään huolissanne siitä, veikkoseni.\"\n\nPegge nyökkäsi, otti toisen kulauksen olutta ja näytti rohkaisevan\nmieltään.\n\n\"No, minä tiedän jotakin!\" sanoi hän äkkiä. \"Olin jo vähällä kertoa\nsiitä tänä aamuna, siellä tutkinnossa --\"\n\n\"Olitteko siellä?\" kysyi Blick.\n\n\"Melkein koko ajan\", myönsi Pegge. \"Kuulin kaikki, mitä Grimsdale\nkertoi, jokaisen sanan. Häntä kuullessani tuumin jo astua esille,\nkatsokaas, mutta en oikein tietänyt mitä tehdä, ja kun sitten kuulin\nheidän puhuvan lykkäämisestä, arvelin, että luopuisin tuumastani ja\npohtisin asiaa perinpohjin. Mutta kun sain kuulla, että te aioitte\njäädä tänne huolehtimaan asioista, ajattelin, että minun pitäisi puhua\nsiitä teille.\"\n\n\"Aivan oikein, Pegge -- kiitoksia paljon\", sanoi Blick. \"Olkaa kuin\nkotonanne. Ja nyt -- mikä on asianne?\"\n\nPegge otti piipun suustaan ja nojautui hieman lähemmäksi puhetoveriaan.\n\n\"Nähkääs\", sanoi hän, \"se on tällainen. Te kai kuulitte, mitä Grimsdale\nkertoi Guy Markenmoren tulosta tähän taloon murhan edellisenä iltana ja\nsiitä, että hän oli kahden muun herrasmiehen seurassa?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Blick, \"kuulin sen\".\n\n\"Toinen heistä\", jatkoi Pegge, \"oli pitkä mies -- herra Harboroughin\npituinen? Niinhän kertoi Grimsdale -- sen nojalla, mitä oli nähnyt\nmiehestä heidän mennessään pois.\"\n\n\"Kyllä -- muistan\", sanoi Blick.\n\n\"No niin, minäpä kerron teille jotakin\", jatkoi Pegge näyttäen\ninnostuvan yhä enemmän omaan tarinaansa. \"Grimsdale lienee maininnut\nteille, että minä olen tallirenkinä rouva Tretheroella -- meillä on\nsiellä ajuri ja kaksi tallirenkiä -- minä olen tallimestari. Meidän\nemännällä on viisi hevosta nykyään -- kaksi metsästyshevosta, pari\nvaunuhevosia ja mainio ori. No, maanantaipäivän iltapuolella, tämä\nori -- se ei ole mikään tavallinen eläin, sillä rouva Tretheroe\npulitti siitä kokonaista sataneljäkymmentä guineaa, sairastui --\nähkyyn tai johonkin sentapaiseen -- ja minun oli noudettava paikalle\neläinlääkäri. Tuo eläinlääkäri viipyi meillä pari tuntia sinä iltana\noritta lääkitsemässä ja sai sen melkoisesti virkoamaan. Mutta hän sanoi\najurillemme ja meille muille: 'Jonkun teistä, miehet, on jäätävä tämän\noriin luo yöksi ja pidettävä siitä hyvää huolta.' Minä tarjouduin\nsiihen hommaan -- ne kaksi muuta ovat naineita miehiä ja asuvat täällä\nkylässä; minä kun olen yksinäinen mies, niin jäin vahdiksi talliin,\nymmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Blick. \"Te olitte paikalla.\"\n\n\"Paikalla, niin sanoaksemme\", myönsi Pegge. \"Nähkääs, se eläinlääkäri\njätti meille jotakin lääkeainetta ja selitti minulle, mitä minun on yön\naikaan tehtävä oriille, ja kun sitten alkoi käydä myöhäiseksi ja kaikki\nmuut olivat menneet tiehensä, menin minä illalliselleni palvelijain\nhalliin ja otin syömisen puolta yön ajaksi ja sijoituin niin mukavasti\nkuin vain saatoin satulavajaan, joka on sen pilttuun vieressä, missä\noli tuo sairas ori. Sillä ei ollut hätääkään, oriilla -- siitä ei ollut\nminkäänlaista vaivaa ja se on nyt jo aivan terve -- toipui jälleen\ntäydellisesti. Mutta tämä asia ei ole kuitenkaan mistään kotoisin,\nkuten on tapana sanoa -- puhuin oriista siksi, että näkisitte, kuinka\ntulin valvoneeksi koko maanantaiyön, käsitättekö?\"\n\n\"Käsitän\", sanoi Blick. \"Kaikki on aivan selvää, Pegge. Jatkakaahan!\"\n\n\"No niin\", jatkoi Pegge, \"mitään ei tapahtunut neljännestä vaille\nkahteen saakka aamulla. Tiedän kellon olleen niin paljon siitä, että\nminun oli käytävä katsastamassa oritta tämän tästä sitten kun lääkäri\noli lähtenyt sen luota, ja juuri siihen aikaan minun piti mennä sitä\nkatsomaan. Olin käväissyt sen pilttuussa, kun pois tullessani muistin,\nettei kukkarossani ollut enää tupakan jyvääkään. Mutta minulla oli\nsitä yllin kyllin rasiassani makuuhuoneessani ja niin lähdin noutamaan\nsitä. No niin, teidän on tiedettävä, että meidän tallirakennuksemme\nDower-talossa eroittaa pihatiestä korkea aita -- pensasistutukset --\nkäsitättekö? Minä astelin tämän aidan vierustaa, sen ja vaunuvajan\nseinän välitse, rappuja kohti, jotka vievät minun makuuhuoneeseeni,\nkun kuulen jonkun tulevan alas pihatietä, pensasaidan toista puolta --\nhiljaa, ihan niin. Silloin minä pysähdyin, pidätellen hengitystäni --\"\n\n\"Odottakaahan hetkinen\", keskeytti Blick. \"Minkälaisella maaperällä\nkävelitte, te itse, Pegge? Oliko tie kivetty vai oliko se polku?\"\n\n\"Asfalttinen -- vasta hiljan laskettu\", vastasi Pegge arvelematta.\n\"Sillä on peitetty tallimme koko edusta. Se laskettiin silloin, kun\nrouva Tretheroe saapui ja ryhtyi korjailemaan paikkoja.\"\n\n\"Ja mitä teillä oli jalassanne, millaiset jalkineet?\"\n\n\"Tenniskengät, jotka isännöitsijä oli lahjoittanut minulle\", vastasi\nPegge. \"Ne olivat jääneet joltakin herralta.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Blick. \"Jatkakaa. Te pysähdyitte hengitystänne\npidätellen --\"\n\n\"Pysähdyin siihen paikkaan, hiivin pensaikkoon ja tähyilin pihatielle.\nSilloin näin miehen tulevan talon siltä puolelta, missä on ovi, josta\npääsee takana oleviin kasvitarhoihin. Hän meni ihan ohitseni, kävellen\nhiekkaisen tien vieressä olevaa ruohopolkua pitkin.\"\n\n\"Näittekö hänet selvästi?\"\n\n\"Vaikka oli yö -- kirkas yö sentään -- näin hänet yhtä selvästi kuin\nteidät nyt! Noh -- ei nyt ihan yhtä selvästi.\"\n\n\"Näittekö hänet niin hyvin, että saatoitte eroittaa, kuka hän oli?\"\n\n\"Näin!\"\n\n\"Noh?\" kysyi Blick katsellen tarkasti kertojaa. \"Kuka hän oli?\"\n\nPegge katsoi yhtä tiukasti kysyjään.\n\n\"Se saksalainen herra, joka vierailee meidän rouvamme luona!\" vastasi\nhän.\n\n\"Parooni von Eckhardstein?\"\n\n\"Sama mies! Parooniksi me häntä nimitämme.\"\n\n\"Oletteko aivan varma, Pegge?\"\n\n\"Panen pääni pantiksi!\" vakuutti Pegge.\n\nBlick täytti jälleen piippunsa ja sytytti sen vedellen vaiteliaana\nsauhuja pari minuuttia.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän vihdoin, \"minne hän meni?\"\n\n\"Hän loittoni muutamia yardeja tietä pitkin, mutta sitten hän kääntyi\npolulle, joka vie pensaikkojen halki valtamaantielle\", vastasi Pegge.\n\"Se yhtyy valtamaantiehen ihan lähellä niiden mökkien kohdalla, jotka\novat vähän kauempana tästä talosta, Valtikasta. Orapihlaja-aidassa on\nsiellä pieni rautaportti -- kenties olette huomannutkin sen? Hän astui\nmaantielle sen kautta -- noin kahdensadan yardin päässä täältä.\"\n\n\"Ja te sanotte tämän tapahtuneen noin neljännestä vaille kaksi\ntiistaiaamuna?\"\n\n\"Juuri niihin aikoihin\", vakuutti Pegge. \"Kello lienee ollut silloin\nkuusi tai kahdeksan minuuttia vaille, se oli neljännestä vaille\nainakin silloin, kun kävin katsomassa oritta, enkä viipynyt sen\npilttuussa montakaan minuuttia. Ja sitten menin suoraa päätä noutamaan\ntupakkarasiani ja kuulin askeleet.\"\n\n\"Teistä kai tuntui juttu kummalliselta -- vieras lähtee talosta siihen\naikaan yöstä -- eikö tuntunutkin?\" tiedusteli Blick.\n\n\"Tavattoman kummalliselta se minusta tuntui\", myönsi Pegge. \"Mutta\neihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä. Enkä olisi\nkiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, jollen olisi nähnyt häntä\nuudestaan.\"\n\n\"Oho!\" sanoi Blick \"Vai niin! Te näitte siis hänet uudestaan?\"\n\n\"Näin -- ja kun päivä alkoi jo valjeta -- näinkin hänet sillä kertaa\nihan selvästi!\"\n\n\"Paljonko oli kello silloin?\"\n\n\"Meidän tallimme päädyssä on kello\", sanoi Pegge. \"Se oli vastikään\nlyönyt neljä.\"\n\n\"Neljä!\" toisti Blick miettivästä. \"Hm! Entä missä näitte hänet kello\nneljältä? Samassa paikassako?\"\n\n\"En\", vastasi Pegge. \"Juuri vähän ennen neljää minusta alkoi tuntua\nsiltä, ettei kuppi teetä olisi pahemmaksi. Minulla oli mukanani\nteekannu ja hiukan teelehtiä sen sisällä, mutta tietysti tarvitsin myös\nkiehuvaa vettä. Meillä on kaasukeittiö siellä pikku huoneessa tallin\nperällä, jossa meidän ajurimme tavallisesti oleilee, nähkääs, ja niin\nmenin laittamaan siihen valkean keittääkseni hiukan vettä kattilassa.\nMinun siellä ollessani kello löi neljä. Olin juuri pannut kattilan\ntulelle, kun kuulin sen lyövän neljä. Siinä pikku huoneessa on ikkuna,\njoka aukeaa taustan kasvi-istutuksiin päin -- ne kiertävät Dower-talon\ntakaa puiston reunaan asti, missä puisto alkaa kohota kukkuloita kohti.\nIstutusten ja puiston välillä on tiheässä kuusia ja lehtikuusia, ja\näkkiä, näin tämän paroonin ilmautuvan niiden seasta ikäänkuin hän olisi\ntullut ylempää harjulta.\"\n\n\"Oliko hän yksin?\" kysyi Blick.\n\n\"Kyllä, hän oli yksin, aivan yksin, kuten aikaisemminkin\", vastasi\nPegge.\n\n\"Kuinka kaukana te olitte hänestä?\"\n\n\"Kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen yardin päässä.\"\n\n\"Mihin hän oli silloin menossa?\"\n\n\"Hän asteli saman ison orapihlaja-aidan vierustaa samalle ovelle päin,\njosta luulen hänen tulleen uloskin.\"\n\n\"Voitiinko hänet nähdä talosta?\"\n\n\"Ei -- luulen, ettei\", sanoi Pegge. \"Talon ja istutusten välillä on\ntiheä rivi puita -- pyökkejä, vasta lehteen puhjenneita.\"\n\n\"Näittekö hänen menevän sen ohi?\"\n\n\"Näin hänen tunkeutuvan puuriviin\", sanoi Pegge. \"Kun hän oli kerta\npäässyt sen läpi, oli hän ihan lähellä mainitsemaani sivuovea.\"\n\n\"Te kai tunnette Dower-talon perinpohjin, Pegge?\" kysyi Blick.\n\n\"Kyllä\", vakuutti Pegge. \"Olin siellä jo ennen kuin rouva Tretheroe\ntuli ja vuokrasi sen. Olen asunut siellä nuoruudestani saakka. Jouduin\nsinne ensi kerran ollessani neljäntoista vuoden ikäinen.\"\n\n\"No hyvä, entäs tuo sivuovi? Millainen se on? Mihin se vie sisälle?\"\n\n\"Käytävään, joka kiertää talon koko takaosan ympäri. Siitä lähtevät\nportaat -- leveät portaat -- jotka johtavat ylhäällä olevan kaksoisoven\nkautta eteishallin suurille portaille.\"\n\n\"Sitenkö, että kuka hyvänsä saattaa makuuhuoneista päästä helposti\nniille?\"\n\n\"Varsin helposti!\" myönsi Pegge.\n\n\"Kello neljän aikaan aamulla ei kai ole jalkeilla ainoatakaan\npalvelijaa?\" tiedusti Blick mietittyään kotvan.\n\nPeggen kasvot vetäytyivät leveään hymyyn.\n\n\"Enpä luulisi!\" sanoi hän. \"Palvelijain herätyskello soi kello\nkuudelta. Sitä ennen heitä ei tapaa ainoatakaan jalkeilla.\"\n\n\"Kun olemme tulleet puhuneeksi palvelijoista\", huomautti Blick, \"niin\ntunnetteko rouva Tretheroen kamarineidin?\"\n\nPegge hymyili.\n\n\"Daffy Halliwellinkö?\" vastasi hän. \"Tietysti tunnen.\"\n\n\"No hyvä, entä kuka on tämä Daffy Halliwell? Ja mikä on hänen oikea\nristimänimensä?\"\n\n\"Daphne\", sanoi Pegge siekailematta. \"Kukako hän on? Katsokaas, hänen\nisällään oli viljelyksen tapaista ylängön toisella puolen, Markenmoren\nnotkelman takana. Heitä oli kaksi tyttöä -- Daffy ja Myra. Daffy muutti\nIntiaan rouva Tretheroen mukana ja palasi hänen kanssaan. Myra -- en\ntiedä, mitä hänestä on tullut. Hän katosi tietämättömiin juuri noihin\naikoihin -- vaikka nyt muistuukin mieleeni, että hänen piti mennä\nnaimisiin erään miehen kanssa, joka asui lähellä heitä -- Jim Roperin,\nsir Anthonyn metsänvartijan kanssa.\"\n\nBlick ei piitannut paljoakaan näistä yksityiskohdista; hän harkitsi\ntallirengin antamien tietojen pääkohtia.\n\n\"No, Pegge\", sanoi hän hetken päästä, \"muuan tärkeä kysymys -- olenko\nminä ensimmäinen henkilö, jolle kerrotte tämän tarinan?\"\n\n\"Te olette aivan ensimmäinen!\" vastasi Pegge kerkeästi, \"En ole\nhiiskunut siitä edes puolella sanalla kenellekään muulle kuin teille!\"\n\n\"Ettekö ole milloinkaan huomauttanut palvelustovereillenne nähneenne\nparooni von Eckhardsteinin ulkona siihen aikaan aamusta?\" tiedusti\nBlick.\n\n\"En!\" vakuutti Pegge. \"En tahdo kieltää, että olisin saattanut niin\ntehdä aivan ohimennen, jollen olisi kuullut Guy Markenmoren murhasta\nsinä aamuna. Mutta minä kuulin siitä, hyvin varhain -- varemmin kuin\nmonet muut -- ennenkuin ajurimme ja toinen tallirenkimme olivat tulleet\nvielä tallille -- enkä niin ollen virkkanut näkemästäni mitään.\"\n\n\"Kuka teille kertoi murhasta -- niin aikaisin?\" kysyi Blick.\n\n\"Kyläpoliisimme\", vastasi Pegge. \"Minä seisoskelin itäisen lehtokujamme\npäässä, kun hän ja Hobbs riensivät rinnettä ylös ylängölle. Hobbs\noli käynyt hakemassa häntä. Minä olisin lähtenyt heidän mukanaan\nMarkenmoren notkelmaan, jos olisin voinut jättää oriin. Olin juuri\ntehnyt pienen kävelyretken puutarhamme laitaan hengittääkseni hieman\nraitista ilmaa oltuani koko yön satulavajassa, kun poliisi ja Hobbs\nkiiruhtivat ohi. Ja arvellen asioiden olevan yhteydessä toistensa\nkanssa ajattelin, että on parasta pitää suunsa kiinni. Ja niin olen\ntehnytkin -- aina tähän asti.\"\n\n\"Mutta lopulta te ajattelitte, että teidän pitäisi kertoa minulle? No,\nolette tehnyt oikein\", sanoi Blick. \"Teille ei koidu ikävyyksiä, Pegge\n-- te olette aivan turvassa.\"\n\n\"Nähkääs, eräästä syystä olen tullut teidän luoksenne tänä iltana\",\nhuomautti Pegge katsahtaen äkkiä luihusti. \"Tuumin sen olevan parasta.\"\n\n\"Niinkö? No mistä syystä?\" kysyi Blick.\n\n\"Koska tämä parooni on tipotiessään jo huomisaamuna\", vastasi Pegge.\n\"Hän aikoo lähteä.\"\n\n\"Oho!\" huudahti Blick. \"Mihin aikaan?\"\n\n\"Olen saanut määrän kyyditä hänet Selcasterin rautatieasemalle\nkahdeksan minuuttia yli kymmenen Lontoon Victoria-asemalle menevään\njunaan\", sanoi Pegge. \"Me lähdemme täältä kello puoli kymmenen.\"\n\n\"Dower-talossa on joku rouva Hamilton, vai mitä?\" kysyi Blick. \"Rouva\nTretheroen ystävä kai? Aikooko hänkin lähteä?\"\n\n\"Ei\", vastasi Pegge. \"Vain parooni. Minä vien hänet rattailla. Vain\nhänet.\"\n\nBlick nousi tuoliltaan kuin osoittaakseen, että keskustelu oli\npäättynyt.\n\n\"Hyvä on, Pegge\", sanoi hän. \"No niin, muistakaa nyt -- ei halaistua\nsanaa ainoallekaan elävälle sielulle! Olkaa aivan kuin mitään ei olisi\ntapahtunut. Saatte kuulla minusta. Teitte oikein tullessanne, mutta\nmuistakaa, mitä sanon -- pitäkää koko juttu omana salaisuutenanne!\"\n\nKun tallirenki oli mennyt, ryhdyttyään sitä ennen hullunkurisiin\nvarokeinoihin, ollakseen varma, ettei kukaan Valtikan vieraista nähnyt\nhänen poistuvan salapoliisin arkihuoneesta, rupesi Blick ajattelemaan\nniitä asioita, jotka hän oli juuri kuullut. Hän oli nyt aivan varma,\nettä parooni von Eckhardstein oli toinen niistä miehistä, jotka\nyöllä olivat olleet koolla Valtikassa; Peggen kertomus ja hänen\nitsensä tekemä havainto, että von Eckhardstein oli siepannut piipun\nasianajajain pöydältä tutkintotilaisuudessa, saattoivat hänet tästä\nvakuutetuksi. Mutta voitiinko häntä epäillä tämän nojalla syypääksi\nmurhaan? Blick ajatteli, ettei -- ehdottomasti ei. Hän saattoi\ntuskin pitää mahdollisena, että mies murhaisi toisen, jäisi sitten\noleilemaan aivan murhapaikan lähelle ja toimisi yleensä siten kuin von\nEckhardstein näytti toimineen. Mutta -- hän saattoi tietää jotakin;\nnähtävästi hän tiesi, ja voitiinpa hänet asettaa vastuuseen itse teosta\ntai siihen osallisuudesta riittävien syiden nojalla tai ei, niin joka\ntapauksessa oli nyt kylliksi aihetta vaatia hänet tekemään selkoa\nitsestään. Jos hän joutuisi sillä tavoin odottamatta tutkittavaksi,\nniin voitaisiin toivoa paljastuksia.\n\n\"Minä puserran hänestä jotakin ulos!\" mutisi Blick. \"Varmaan hän tietää\njotakin -- ja hänen on puhuttava.\"\n\nTehtyään tämän järkkymättömän päätöksen hän haki käsiinsä Grimsdalen,\nmääräsi aamiaisen valmistettavaksi täsmälleen puoli yhdeksäksi aamulla\nja pyysi isäntää toimittamaan hänelle kiesit, joilla hänet olisi\nkyydittävä Selcasteriin kello kahdeksan aamulla.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nPoissa\n\n\nKun Blick oli saanut nämä asiat selville ja irroitetuksi ajatuksistaan\nja kun hän oli puuhaillut kylliksi sinä iltana, pistäytyi hän Valtikan\ntarjoiluhuoneeseen aikoen hieman virkistää itseään ennen levolle\nmenoaan. Hän oli käväissyt siellä pari kertaa asetuttuaan asumaan\nmajataloon; tavallisesti tapasi siellä pari kolme markenmorelaista\ntakkatulen ympärillä, muutamia talonpoikia, myllärin, kirvesmiehen tai\npeltisepän, jotka olivat syventyneet keskusteluun kylän viimeisimmistä\nuutisista. Blickin mieli teki kuunnella heidän pakisemistaan. Mutta\ntällä kertaa huone oli miltei tyhjä; siellä oli itse asiassa vain\nmuuan vähänläntä, lauhkean näköinen mies retkeilyasussa; hän istui\najatuksiinsa vaipuneena ja yksikseen lähellä takkaa ja käänsi\nharvinaisen ison silmälasiparinsa etsivään, luoden häneen samalla\nkuin anteeksipyytävän katseen. Hän siirsi tuoliaan vähän taaksepäin\nikäänkuin kehoittaakseen Blickiä iloisen roihun ääreen.\n\n\"Kiitos\", sanoi Blick. Hän istahti vastapäätä vierasta olevalle\ntuolille ja veti esille piippunsa ja tupakkansa. \"Lämmin ei tee\nlainkaan pahaa, vaikka olemmekin jo lähellä toukokuuta\", alkoi hän.\n\n\"Kovin tervetullutta se tosiaankin on, sir\", vastasi toinen. \"Varsinkin\nkun olen ollut taivasalla koko päivän.\"\n\n\"Matkallako olette ollut?\" kysyi Blick katsahtaen vieraan matkapukuun.\n\n\"Niin, sir! Olen taivaltanut tänään nelisenkymmentä kilometriä\nennenkuin saavuin tänne\", vastasi vieras. \"Suoraan harjanteiden poikki.\nPidän aina lomapäivän kaksi kertaa vuodessa -- varhain keväällä ja\nmyöhään syksyllä -- ja käytän sen jalkamatkoihin. Aikoinani olen\nkierrellyt ristiin rastiin tämän eteläisen seudun. Mutta vielä tähän\npäivään mennessä en ole sattunut osumaan tähän kylään. Ja täytyy sanoa,\nettä minut johdatti tänne -- sillä muuten olisin mennyt Selcasteriin --\nuteliaisuus! Luin sanomalehdestä Markenmoren salaisuudesta -- ja kun\nolin lähellä, ajattelin, että pitäisipä mennä katsomaan paikkaa.\"\n\n\"Merkillinen juttu, eikö totta?\" sanoi Blick.\n\n\"Tosiaan merkillinen, sir!\" myönsi vieras. \"Kiinnittääkö se teidänkin\nmieltänne, sir?\"\n\n\"Kiinnittää kyllä\", vastasi Blick kuivasti. \"Ammattini takia.\"\n\nVieras suuntasi isot silmälasinsa Blickiin ja katseli häntä innostuneen\ntarkkaavasti. Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi puhua hillityllä\näänellä.\n\n\"Onko mahdollista, sir, että minulla on ilo kohdata kuuluisa\netsiväkomisario Blick, jonka nimeä olen kuullut mainittavan tämän jutun\nyhteydessä?\" kysyi hän melkein kunnioittavan nöyrästi. \"Näenkö minä\nitsensä herra Blickin ruumiillistuneena?\"\n\n\"Näette!\" vastasi Blick. \"Tässä hän on ilmi elävänä!\"\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti vieras. \"Olen todella hyvin ylpeä saadessani\ntavata teidät, sir; nimeni on Crawley -- kotoisin Tootingista.\nVeronkantaja, herra Blick -- se on vaivaloista ja väsyttävää hommaa,\nsir, mutta se tarjoaa mahdollisuuden kävelyyn, jonka harjoittamista\nminä rakastan intohimoisesti. Hyvä Jumala! Tuntunee kovin\nkummalliselta, mutta tiedättekö, sir, että neljäkymmentä viisi vuotta\nkestäneen elämäni aikana en koskaan ennen ole tavannut herrasmiestä,\njoka olisi harjoittanut teidän ammattianne! Se on kai perin innostava\nja puoleensavetävä ammatti, sir -- hyvin vaarallinen?\"\n\n\"Miten sattuu\", sanoi Blick. \"Jokseenkin tympäisevää ja yksitoikkoista\ntoisinaan. Voidaanhan tietysti saada jännitystä ja huvia\nmatemaattisesta probleemistakin -- mutta tuskinpa saa kumpaakaan\nsuoritettaessa tavallista pitkää yhteenlaskua, vai mitä arvelette?\"\n\nCrawleyn katse kuvasti ihailua -- ja käsityskyvyttömyyttä.\n\n\"Tarkoitan\", lisäsi Blick, \"että meidän työmme on monesti luvun\nlisäämistä toiseen lukuun ja niin edespäin -- kunnes olemme saaneet\nloppusumman\".\n\n\"Mainiota, sir, mainiota -- ymmärrän tarkoituksenne\", sanoi Crawley\nhykerrellen käsiään. \"Oi, todellakin erinomaista, sir -- oivallinen\nselitys! Rohkenisinkohan kysyä, oletteko päässyt jo loppusummaan tässä\nMarkenmoren kysymyksessä, sir?\"\n\n\"Siihen voin antaa helposti vastauksen\", sanoi Blick. \"En ole!\"\n\n\"Varsin kova pähkinä purtavaksi, kai, sir\", huomautti Crawley. \"Luin\nkaikki todistukset sanomalehdistä -- _Daily Sentinelistä_, herra Blick\n-- istuessani mäenrinteellä ja syödessäni vaatimatonta einettäni.\nHyvin mielenkiintoista tosiaan -- paljon mielenkiintoisempaa, sir,\nkuin yksikään noista jännitysromaaneista, joita ihmiset lainaavat\nkirjastoista -- oh, paljon mielenkiintoisempaa! Todellista elämää, sir!\"\n\n\"Oletteko tehnyt mitään havaintoja jutusta?\" tiedusti Blick. \"Mihin\nkäsitykseen olette tullut?\"\n\nCrawley katsahti ovelle ja alensi ääntään.\n\n\"Olen muodostanut käsityksiä\", vastasi hän. \"Niin, sir, minä olen\nmuodostanut käsityksiä. En tosin ole mikään vedonlyöjä, sir, mutta\npanisinpa veikkaa siitä, että tiedän, mikä on tämän jutun pohjalla?\"\n\n\"No? Mikä sitten?\" kysyi Blick. \"Iloitsen jokaisesta uudesta\najatuksesta.\"\n\n\"Raha!\" sanoi Crawley juhlallisesti. \"Raha, sir -- raha!\"\n\n\"Mutta -- miten?\" kysäisi Blick.\n\nCrawley otti silmälasit nenältään, paljastaen siten heikot, uneksivat\nsilmänsä, ja pudisti päätään.\n\n\"Minä luulen, että tuota onnetonta nuorta miestä, Guy Markenmorea --\nmerkillinen nimi, sir! -- seurattiin. Väijyttiin kintereillä!\" vastasi\nhän. \"Väijyttiin, sir! Ja raha oli kannustimena -- toden totta!\"\n\n\"Tarkoitatte siis, että hänet sekä ryöstettiin että murhattiin!\"\nhuudahti Blick.\n\n\"En, sir -- sitä en tarkoita lainkaan\", sanoi Crawley pontevan\npäättävästi. \"Olen huomannut, että Guy Markenmoren tavaroihin ja\nrahoihin ei kajottu. Ei -- tarkoitan, että raha oli hänen salaperäisen\nmurhansa kannustimena -- että hänet murhasi joku kavala henkilö, joka\naikoo käyttää hyväkseen hänen kuolemaansa -- rahallisessa suhteessa,\nherra Blick, rahallisessa suhteessa. Lienen ehkä väärässä\", lopetti\nCrawley; \"saatan olla peräti väärässä -- mutta tosiasioiden nojalla,\nsir, olen muodostanut tämän mielipiteeni, ja minä olen toiminut\nvalamiehistössä -- useammin kuin kerran.\"\n\n\"Eipä ihme, vaikka sanoissanne olisi paljonkin perää\" myönsi Blick.\n\"Yleensä on tällaisten asioiden pohjalla aina joku rahakysymys. Mutta\",\nlisäsi hän vetäen kellonsa esille ja haukotellen, \"tähän mennessä olen\nsaanut mitättömän vähän valaistusta asiaan -- ehkä saan hieman lisää\nhuomenna\".\n\nSitten hän toivotti Crawleylle hyvää yötä huomauttaen naurussa suin,\nettä etsiväinkin täytyy nukkua silloin tällöin, ja meni levolle.\n\nCrawley sinkautti Blickille viimeisen huomautuksensa hänen tehdessään\nlähtöä huoneesta, pudistaen etusormeaan.\n\n\"Älkää unohtako, herra Blick -- vaikkei teidänlaisellenne kyvykkäälle\nja kokeneelle herralle tarvitse tietystikään muistuttaa sitä -- älkää\nunohtako, että aina tapahtuu odottamatonta! Odottamatonta, sir! -- Ah,\ntähän odottamattomaan sisältyy melko paljon! Kukaan ei tiedä, sir, mitä\nhuomispäivä tuo tullessaan!\"\n\n\"Olette epäilemättä oikeassa, herra Crawley\", myönsi Blick. \"Nyt te\nosasitte naulan päähän!\"\n\nHänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä huomispäivä toisi\ntullessaan, ei silloin, ei vaipuessaan pian syvään uneen, ei aamulla\nherätessään eikä kello kahdeksalta, jolloin hän kapusi kieseihin,\njoilla Grimsdalen piti kyyditä hänet Selcasteriin. Crawley, joka\nmyös oli syönyt aamiaisensa varhain, seisoi majatalon ovella, kun\nBlick ilmestyi näkyviin; hän oli varustautunut kävelymatkaa varten ja\nkiinnitti juuri pientä reppua selkäänsä.\n\n\"Poisko?\" tiedusti Blick.\n\n\"Vain päiväksi, sir\", vastasi Crawley. \"Aion viettää koko tämän\nkirkkaan päivän ylänkömailla -- etsin rauhallisen paikan, missä syön\nväliateriani! Ja Valtikkaan olen niin tyytyväinen, herra Blick, että\naion ottaa sen päämajakseni lomani loppuajaksi, joten minulla on ehkä\nilo nähdä teidät illalla, sir -- jolloin\", lisäsi hän kuiskaten,\n\"toivoakseni päivä on kulunut -- hyödyllisesti, vai mitä?\"\n\n\"Tulevaisuuteen ei voi kurkistaa!\" vastasi Blick.\n\nHän puheli vähän majatalon isännälle matkalla Selcasteriin, mutta kun\nhe saapuivat markkinaristeykseen keskelle vanhaa kaupunkia, laski hän\nkätensä. Grimsdalen olkapäälle.\n\n\"Grimsdale\", sanoi hän, \"pysäyttäkää ja päästäkää minut tässä alas.\nMinä menen tapaamaan poliisipäällikköä -- kävelen jalan. Ja kuulkaas\n-- haluaisin, että jäisitte vähäksi aikaa Selcasteriin. Olkaa asemalla\ntäsmälleen kello kymmenen. Tahdon tavata teidät siellä.\"\n\nHän laskeutui rattailta ja poistui poliisikonttorille päin, ja\nGrimsdale poikkesi Mitre-hotellin isolle pihamaalle odottamaan\nmäärättyä aikaa. Viittä vaille kymmenen hän ajoi asemalle ja,\njätettyään hevosensa ja rattaansa muutaman pojan haltuun, suuntasi\nkulkunsa tulevien junien asemasillalle. Lontoon pikajunan piti saapua\ntuossa tuokiossa ja tavan mukaan oli sen tuloa odottamassa paljon\nmatkustavia: asemasilta oli tungokseen asti ihmisiä täynnä. Mutta\nGrimsdale äkkäsi nokkelasti Blickin ja lähellä häntä ihmisjoukkoon\nsekaantuneina pari kolme paikallista etsivää; nähtävästi Blick odotti\njotakuta. Ja Grimsdale, jonka huulien välistä pisti esiin lyhyt\noljenkorsi, piti heitä silmällä tarkasti ja valppaasti.\n\nKello kymmenen lyönnit kajahtelivat kaupungin monista torneista, mutta\nmitään ei ollut tapahtunut. Viiden minuutin kuluttua pitkä pikajuna\nsaapuisi kohisten asemalle; kahdeksan minuutin päästä se olisi\nkiitänyt jälleen pois Lontoota kohti, yhdeksänkymmenen kilometrin\nnopeudella tunnissa. Minuutin yli kymmenen Blick, joka oli pitänyt\ntarkasti silmällä lippuluukkua, poistui asemasillalta mennen aseman\nulkopuolelle. Hänen päästessään sen edustalla olevalle aukeamalle\nsaapui paikalle William Pegge ajaen rouva Tretheroen hienoja rattaita,\nvinhaa vauhtia -- yksin.\n\nPegge erotti Blickin ihmisjoukosta, joka tungeskeli aseman ovien\ntienoilla, ja pysähdytti ajopelinsä ihan hänen eteensä. Etsivä riensi\nsilmänräpäyksessä rattaiden ääreen. Hänen silmänsä osuivat tyhjään\npaikkaan tallirengin vieressä.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi Blick kuiskaten terävästi.\n\nPegge kumartui alas.\n\n\"Poissa!\" vastasi hän. \"Hän teki metkunsa yöllä! Tänä aamuna oli hänen\nhuoneensa tyhjä; mies oli kadonnut teille tietymättömille! Rouva\nTretheroe lähetti minut kertomaan asiasta poliisille, kun arvelee\nhänelle tapahtuneen jotakin.\"\n\n\"Hänellekö tapahtuneen? Mitä rouva Tretheroe tarkoittaa?\" mörähti Blick.\n\nPegge kumartui vieläkin alemmas. Puhuessaan he kuulivat pikajunan\ntulevan -- se saapui heidän takanaan olevalle asemalle ähkien ja\npuhkuen, ja sitten kuului vain vapautuvan höyryn sihinää, kun kone\npysähtyi ja joutui hetkeksi lepotilaan.\n\n\"Kuulin rouva Tretheroen sanovan isännöitsijälle, että paroonilla oli\ntapana mennä usein öisin kävelemään\", sanoi Pegge. \"Rouva Tretheroe\nsanoi hänen kärsineen unettomuudesta ja tehneen kävelyretkiä, jotta\nsaisi unta. Minä huomasin rouva Tretheroen arvelevan, että parooni oli\ntehnyt tällaisen retken yöllä, ja rouva Tretheroe luulee, että paroonia\non kohdannut onnettomuus tai jokin muu sentapainen. Hän lähettää väkeä\njoka taholle etsiskelemään paroonia, ja minä olen saanut tehtäväkseni\nilmoittaa asiasta täkäläiselle poliisille.\"\n\n\"Malttakaahan hetkinen\", sanoi Blick. Pikajunalla saapuneet ihmiset\nvirtailivat ulos käytävistä; hän siirtyi syrjään heidän tieltään.\n\"Ettekö osaa aavistaakaan, mihin aikaan hän poistui?\" kysyi Blick\nkatsoen Peggeen.\n\n\"Minulla ei ole siitä aavistustakaan\", vastasi Pegge. \"Kuulin hänen\nmenneen levolle tavalliseen aikaan, mutta --\" Hän keskeytti. Grimsdale\noli tullut paikalle läähättäen ja löi Blickiä olalle. Blick kääntyi\nnopeasti. Grimsdale viittasi erääseen pitkään mieheen, joka juuri oli\nastunut ulos asemarakennuksesta ja seisoskeli sen pääkäytävän edustalla\nsilmäillen ympärilleen.\n\n\"Kas tuolla!\" huudahti Grimsdale. \"Tuo mies! Siinä hän oli -- se mies,\njoka saapui Valtikkaan maanantai-iltana -- se amerikkalainen!\"\n\nSamassa pitkä mies äkkäsi Grimsdalen, säpsähti, hymyili, nyökkäsi ja\nharppasi kiireesti eteenpäin.\n\n\"Hei, isäntä!\" huusi hän. \"Juuri teidät minä odotinkin tapaavani! No\n-- kuinka on Guy Markenmoren jutun laita? Olen matkustanut koko yön\npäästäkseni tähän kaupunkiin, jotta voisin ilmoittaa yhtä ja toista\n-- kuulin siitä vasta eilen illalla ollessani jo Falmouthissa! Onko\nkehenkään päästy käsiksi?\"\n\nGrimsdale katsoi vieraasta Blickiin, ja Blick otti heti puheenvuoron.\n\n\"Oletteko te se henkilö, jonka kanssa Guy Markenmore illasti Valtikassa\nviime tiistaita vasten yöllä?\" kysyi hän äkkiarvaamatta. \"Se mies, joka\ntilasi sieltä huoneen, mutta ei viivähtänyt hetkeäkään?\"\n\n\"Minä olen se mies\", vastasi vieras nyökäten myöntävästi ja hymyillen.\n\"Sama mies!\"\n\n\"Suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, kuka olette?\" kysyi Blick, \"ja\nmillä alalla?\"\n\n\"Varsin mielelläni! Nimeni on Edward Lansbury, olen rahamies ja toimin\nNew Yorkissa ja Lontoossa. Kuka te olette ja mikä on asianne?\"\n\n\"Etsiväkomisario Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta! Olen\nsaanut tämän asian hoitaakseni, herra Lansbury, ja minua ilahduttaa,\njos suvaitsette ilmoittaa minulle, mitä tiedätte siitä.\"\n\n\"Tietysti! Kaikki! Sentähdenhän olen matkustanutkin tänne Falmouthista.\nMissä voimme keskustella?\"\n\n\"Mennään tänne\", sanoi Blick. Etsivät olivat kokoontuneet hänen\ntaakseen; hän kääntyi, kuiskaten heille jotakin, ja he poistuivat\npoliisikonttoriin päin. \"Teidän ei tarvitse odottaa minua, Grimsdale\",\njatkoi hän. \"Viivyn täällä vielä jonkun aikaa, joten voitte lähteä heti\npaluumatkalle.\"\n\nMutta Grimsdale veti kätensä taskustaan ojentaen jotakin Lansburylle.\n\n\"Tässä saatavanne, sir\", sanoi hän. \"Kolme puntaa neljätoista\nshillingiä. Lasku oli kaksikymmentäkuusi shillingiä.\"\n\nLansbury säpsähti, veti suunsa nauruun, otti rahat ja antoi takaisin\nmuutamia hopeakolikoita.\n\n\"Kah, olin jo unohtanut koko asian!\" sanoi hän. \"Kas tässä! Käykäähän\nkulauttamassa lasillinen.\"\n\n\"Arvelinkin teidän unohtaneen, sir\", huomautti Grimsdale tyynesti\ntapansa mukaan. \"Kiitos, sir.\"\n\nHän nousi kieseihinsä ja ajoi pois; Blick taas kehotti kumppaniaan\nlähtemään mukaansa poliisivirastoon.\n\n\"Olen teille todella kiitollinen siitä, että tulitte, herra Lansbury\",\nsanoi hän, kun he astelivat katua pitkin. \"Tässä jutussa on kaikki\nenemmän tai vähemmän hämärän peitossa!\"\n\n\"Vai niin, kaiken muun kuin sen, mitä itse tiedän -- eikä se ole paljon\n-- olen saanut selville lontoolaisesta sanomalehdestä, jonka hankin\nkäsiini hotellissani Falmouthissa eilen illalla\", sanoi Lansbury.\n\"Lähdin täältä aivan heti -- olen istunut junassa melkein koko yön.\nMikä on jutun viimeisin vaihe?\"\n\n\"Viimeiseen vaiheeseen\", vastasi Blick, \"pääsimme vasta joku hetki\nsitten. Tunnetteko parooni von Eckhardsteinin?\"\n\n\"Kyllä! Tunnen hänet hyvin. Hän oli minun ja Markenmoren mukana pikku\nmajatalossa sinä yönä -- jolloin minä jätin Markenmoren ja hänet kello\nkolmen paikkeilla tiistaiaamuna. Von Eckhardstein oli tietysti se pitkä\nmies, jonka kanssa isäntä näki meidän kävelevän tietä pitkin -- kuten\nisäntä mainitsi todistuksessaan.\"\n\n\"Katsokaas -- von Eckhardstein on kadonnut! Viime yönä. Hävinnyt\njäljettömiin! Te kai ette tiedä siitä mitään?\"\n\n\"En edes senkään vertaa! Mutta mitä se merkitsee? Minusta näyttää --\"\n\n\"Malttakaahan vähän\", keskeytti Blick. \"Me saamme keskustella yksin\npoliisipäällikön kanssa heti kohta. Silloin -- kertokaa minulle kaikki\nmitä tiedätte. Se on meille välttämätöntä!\"\n\nPoliisikomisario, jolle Blick oli lähettänyt sanan etsiväin\nvälityksellä, odotti häntä ja vastatullutta yksityistoimistossaan. Hän\nkatseli Lansburya melkoisen uteliaasti ja teki äkkiä asiaa välittömästi\nkoskevan kysymyksen.\n\n\"Oletteko te se Edward Lansbury, joka otti osaa Vilonan Kiinteimistö\nOsakeyhtiön asioihin joku vuosi sitten?\" tiedusti hän. \"Olettehan, vai\nmitä? Hm! -- Minä olen sijoittanut siihen runsaasti pääomaa -- voittoa\nse on tuottanut kovasti. Entä mitä voitte ilmoittaa meille tästä\nMarkenmoren jutusta, herra Lansbury? Olemme perin halukkaita kuulemaan.\"\n\nLansbury vaipui poliisikomisarion pöydän vieressä olevaan mukavaan\nnojatuoliin ja asetti sormiensa päät yhteen.\n\n\"Noh\", sanoi hän, \"minä kerron teille kaikki, mitä kertoa voin --\ntoisin sanoen kaiken se, mitä todella tiedän. Itse Guy Markenmoren\nmurhaan nähden sillä ei näytä olevan mitään merkitystä; mitä taas tulee\nsiihen, mitä tapahtui juuri sitä ennen, niin voitte käyttää hyväksenne\nantamiani tietoja sikäli kuin niistä vain on hyötyä! Voin kertoa teille\nvain sen, mitä tapahtui Valtikka-majatalossa.\"\n\n\"Ja sen, miksi te, Markenmore ja von Eckhardstein kohtasitte toisenne\nsiellä\", sanoi Blick levollisesti.\n\n\"Niinpä todellakin! Myös sen, miksi me kohtasimme siellä\", jatkoi\nLansbury. \"Minä olen rahamies, kuten sanoin teille jo asemalla. Minulla\non liikeasioita niin hyvin tässä maassa kuin omassanikin. Minulla on\ntoimisto sekä Lontoossa että New Yorkissa. Luonnollisesti tunnen hyvin\nmonia rahamiehiä molemmissa maissa. Tunsin Guy Markenmoren varsin\nhyvin -- nokkela mies, joka menestyi loistavasti. Tunnen myös von\nEckhardsteinin, joskaan en yhtä hyvin, niin kuitenkin kylliksi. Hänet\ntunnetaan tietysti paremmin kuin minut tai Markenmore -- Lontoossa,\nPariisissa ja Wienissä.\"\n\n\"Saksalainen varmaan?\" kysyi poliisikomisario.\n\n\"Ei -- von Eckhardstein on itävaltalainen\", virkkoi Lansbury. \"No\nniin -- minä olen ollut asioissa heidän kummankin kanssa -- erikseen,\nymmärrättehän, en koskaan yhdessä -- monta kertaa, ja havainnut\nheidät aina perin hyviksi ja rehellisiksi liikemiehiksi. Markenmore\nkirjoitti minulle aivan hiljan, että hänellä oli tekeillä yritys,\njohon minulle olisi edullista ottaa osaa senjohdosta, että sen\ntoteuttaminen kävisi päinsä myös Yhdysvalloissa. Minulle lähettämässään\nkirjeessä hän kertoi, millainen se oli -- mutta minä en haluaisi puhua\nteille siitä tällä hetkellä, koska asia on tuiki tärkeä salaisuus.\nTietysti minä annan siitä tietoja, jos se käy välttämättömäksi asian\noikeudellisen käsittelyä kannalta: jos nimittäin yksityiskohtainen\ntarkka selostaminen auttaa vangitsemaan Markenmoren murhaajan. Mutta\njuuri nyt olisin mieluummin puhumatta siitä, eikä se koske itse\npääkysymystä. Riittää, kun mainitsen teille, että Markenmorea seurasi\nonni -- itse asiassa rajaton menestys -- ostipa hän mitä hyvänsä ja\nkeneltä hyvänsä, ja hän kehoitti minua ryhtymään yhteiseen yritykseen;\nhänen suunnitelmansa mukaan piti minun hankkia kolmasosa pääomasta,\nhän itse sijoittaisi toisen kolmasosan, ja meidän oli löydettävä\nkolmas mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen. Me olimme jo\nvähän aikaa kirjeenvaihdossakin siitä, mitä meidän piti haltuumme\nostaa -- voin sanoa teille, että se oli eräs liikesalaisuus. Kun\nneuvottelimme kirjeenvaihdon avulla, oli Markenmore Lontoossa, minä\ntaas joko Southamptonissa tai Falmouthissa -- minulla on nykyisin\nasioita näissä kummassakin paikassa. Viime viikon keskivaiheilla\nkirjoitti Markenmore sitten minulle tiedustellen, enkö suostuisi\ntapaamaan häntä Valtikka-majatalossa Selcasterissa Markenmoressa\nseuraavana maanantai-iltana, kun kerta olin Southamptonissa -- hän itse\naikoi pistäytyä Markenmoren kartanoon, ilmoitti hän, selvittelemään\nperheasioita ja saapuisi senjälkeen tapaamaan minua Valtikkaan -- puoli\nyhdentoista seutuvilla. Me sovimme tästä. Minä tulin Southamptonista\niltajunalla, kävelin Markenmoreen, tilasin Valtikasta huoneen ja\nkahden hengen illallisen. Selvittyäni kaikesta tästä lähdin ulos\njaloittelemaan -- olin istunut useamman päivän sisällä ummehtuneessa\nhuoneessa ja nautin raikkaasta ilmasta. Harhailin Markenmoren kylän\nlaidoilla ja kohtasin von Eckhardsteinin.\"\n\n\"Hetkinen\", keskeytti Blick. \"Mihin aikaan se tapahtui?\"\n\n\"Kello lienee ollut puoli kymmenen ja kymmenen välillä, sikäli kuin\nvoin muistaa\", vastasi Lansbury.\n\n\"Oliko jo pimeä?\"\n\n\"Oh, pilkkosen pimeä! En olisi nähnyt Eckhardsteinia lainkaan, jollen\nolisi sattunut raapaisemaan tulta sytyttääkseni sikaarini. Hän huomasi\nminut -- hän nojasi juuri silloin ihan vieressä olevaa porttia vasten.\nHän tervehti minua, ja kun olin ilmaissut hämmästykseni kohtauksemme\njohdosta, kertoi hän minulle vierailevansa erään rouvan luona siellä\nkylässä. Sitten hän tiedusti, millä asioilla minä siellä liikuskelin.\nHeti minun mieleeni juolahti, että siinä oli juuri se mies, joka\nostaisi viimeisen kolmanneksen, josta mainitsin teille, ja niin\nilmoitin hänelle asiani. Selitin myös suunnitelman ja kerroin hänelle,\nmitä aioimme tehdä yhdessä Markenmoren kanssa.\"\n\n\"Vielä kysymys\", sanoi Blick. \"Tunsiko von Eckhardstein Markenmoren?\nOlivatko he jo aikaisemmin olleet liikeasioissa keskenään?\"\n\n\"En usko heidän olleen -- en. Mutta luullakseni he tunsivat toisensa;\ntodennäköisesti he rahamiehinä tunsivat toisensa, ainakin nimeltä.\nMutta siitä olen varma, etteivät he henkilökohtaisesti olleet tunteneet\ntoisiaan ennen sitä iltaa.\"\n\n\"Juuri sitä\", huomautti Blick, \"halusinkin tietää. Jatkakaa!\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nRyöstömurhako?\n\n\nLansbury hymyili etsivän kiihtymystä ilmaisevalle äänenpainolle. Hän\nkumartui tuolillaan, katsoen toisesta kuuntelijastaan toiseen ikäänkuin\nviitatakseen, että nyt hän aikoi siirtyä kertomuksensa tärkeimpään\nosaan.\n\n\"Siirtykää hieman taaksepäin, kai tarkoitatte\", sanoi hän naurahtaen,\n\"kohtaukseeni Eckhardsteinin kanssa. No niin, kuten sanoin, selitin\nhänelle aikomuksen. Kävelimme pitkin tietä, joka johtaa pois\nMarkenmoresta, keskustellen jonkun aikaa tästä asiasta. Me --\"\n\n\"Kohtasitteko ketään -- näittekö ketään?\" keskeytti Blick.\n\n\"En muista tavanneemme sieluakaan!\" vastasi Lansbury. \"Kovin yksinäisiä\nseutuja ne. Kävelimme tietä ehkä puolitoista kilometriä; sitten\nkäännyimme ja palasimme samoille seuduille, missä olimme kohdanneet.\nSilloin oli keskustelumme johtunut pois siitä aineesta, josta ensiksi\nmainitsin. Von Eckhardstein ei tuntenut kovinkaan suurta mielenkiintoa\nsitä yritystä kohtaan, jonka olin hänelle esittänyt. Hän käsitti sen\nkaupallisen arvon, mutta samalla kun hän tunnusti, että se voitaisiin\nhyvin sovelluttaa käytäntöön tässä maassa ja minun kotimaassani, hän\nei ollut varma, olisiko sillä suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia\nKeski-Euroopassa saksalaisten epäilemättömän vastustuksen vuoksi.\nHän ei kuitenkaan sanonut niin eikä näin, ja kun aloimme hyvästellä,\nkysyi hän minulta, minne olin majoittunut ja mihin aikaan menisin\nlevolle. Vastasin sijoittuneeni Valtikka-majataloon, aivan lähelle, ja\nodottavani sinne Markenmorea illalliselle puoli yhdentoista ajoissa\nja aikovamme aivan varmasti valvoa myöhään, koska meillä oli melko\npaljon keskusteltavaa. Sitten von Eckhardstein ilmoitti minulle erään\nasian, jolla voi olla merkitystä teille poliisimiehille, kun asiat\novat nyt saaneet tällaisen käänteen. Hän sanoi kärsivänsä pahasti\nunettomuudesta; hän ei saattanut nukkua yöllä -- ei vaikka mikä olisi\nollut, silloin kun hänen olisi pitänyt, ja tehneensä sen jälkeen, kun\nhän oli tullut tälle paikkakunnalle, missä hän oli vierailemassa,\nmonesti pitkiä kävelymatkoja keskellä yötä koettaen siten karkoittaa\nunettomuuttaan. Hän sanoi, että jos hän lähtisi sellaiselle kävelylle\nja jos hän sillä välin sattuisi muuttamaan mielipiteensä ehdotuksesta,\njonka olin tehnyt hänelle, hän pistäytyisi todennäköisesti tapaamaan\nMarkenmorea ja minua, jos näkyisi valoa huoneeni ikkunasta. Niin --\"\n\n\"Hänen viimeisestä huomautuksestaan te kai päätitte hänen tuntevan\nValtikan?\" kysyi Blick. \"Ainakin siksi hyvin, että hän tiesi, missä\nteidän huoneenne sijaitsi, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, niin hän sanoi itsekin\", vastasi Lansbury. \"Tuo huone oli\nsama, johon isäntä vei minut heti taloon tultuani -- isohko kamari\nvasemmalla puolen eteishallia, ja sen lasiovi aukeaa edustalla olevaan\nkasvitarhaan.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Blick. \"Se huone on nyt minun hallussani. Entä\nsitten --?\"\n\n\"No niin, sitten me erosimme\", jatkoi Lansbury. \"Von Eckhardstein\nmeni pienestä portista, josta kai päästiin siihen taloon, missä hän\nasusti, ja minä vaelsin takaisin Valtikkaan. Istuuduin odottamaan\nMarkenmorea. Hän tuli hyvin myöhään; itse asiassa vasta kello\nkahdentoista paikkeilla. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella --\nhän kertoi minulle istuuduttuamme syömään illallista, että hän oli\nkohdannut sydänkäpysensä (Englannin ihanimmaksi naiseksi hän tätä\nsanoi!) ja että he olivat ilostuneet niin kovasti jälleennäkemisestä,\nettä olivat päättäneet mennä naimisiin suoraa päätä, ja minusta piti\ntulla hänen sulhaspoikansa. Sitten siirryimme liikeasiaan, ja minä\nmainitsin von Eckhardsteinista. Hän tiesi jo von Eckhardsteinista ja\nkertoi tämän vierailevan saman ladyn luona, jonka hän, Markenmore,\naikoi naida, vaikkei hän ollutkaan kohdannut von Eckhardsteinia\nsentähden, että hänen aikansa oli kulunut muutenkin hupaisasti.\nKeskustelua liikeasiastamme jatkui miltei kahteen asti aamulla. Juuri\ntähän aikaan kuulin puistoportin säpin napsahtavan, ja kun arvasin,\nettä Eckhardstein oli siellä öisellä retkellään, aukaisin lasioven ja\nastuin kasvitarhaan. Siellä hän olikin tulossa, kapean nurmikon poikki,\nja minä kutsuin hänet sisälle ja esitin Markenmorelle, minkä jälkeen\naloimme jälleen keskustella liikeyrityksestä. Se --\"\n\n\"Hetkinen, olkaa hyvä!\" keskeytti Blick. \"Suvaitsisitteko vastata\nerääseen kysymykseen, joka on juolahtanut juuri mieleeni, ennenkuin\njatkatte kertomustanne? Mainitsiko Markenmore teidän yhdessäolonne\naikana mistään odotettavasta naimisiinmenostaan von Eckhardsteinille?\nTahtoisin tietää sen -- aivan erikoisesti.\"\n\n\"Ei, olen varma siitä, ettei hän maininnut\", vastasi Lansbury\narvelematta. \"Koko se aika, jonka olimme yhdessä, keskusteltiin vain\nhetimiten tehtävästä liikesopimuksesta. Mitä Markenmore mahdollisesti\npuhui siitä -- jos hän puhui siitä jotakin von Eckhardsteinille\nmyöhemmin, kun minä olin eronnut heistä ja jättänyt heidät kahden\nkesken, sitä en voi ruveta arvailemaan, mutta sen ajan, noin\ntunnin verran, jonka me kaikki olimme yhdessä, keskustelimme vain\nliikeyrityksestä. Nyt minä selostan teille, millainen tuo liikeasia\noli kajoamatta kuitenkaan salaisuuden pienimpiin yksityiskohtiin.\nMuuan nuori mies, joka asuu pikku kauppalassa tämän kaupungin ja\nLontoon välillä ja joka oli joutunut kosketuksiin Markenmoren kanssa\nraha-asioissa, kauppasi hänelle erästä keksintöä, jonka mies halusi\nmyydä heti paikalla käteismaksusta, määrätystä summasta, jonka hän\ntarvitsi voidakseen päästä jaloilleen. Vaadittu summa oli kolmetuhatta\npuntaa. Kauppa oli hyvä -- erittäin hyvä kauppa. Ostaja olisi hyötynyt\nenemmän -- mutta tuo nuori mies oli määrännyt hintansa ja olisi\nnähtävästi ollut perin tyytyväinen saadessaan sen. Kun Eckhardstein\noli tullut Valtikkaan, pohdimme me kaikki kolme asiaa perinpohjin\n-- Markenmorella oli paperit mukanaan ja hän näytti niitä -- ja\nme päätimme ostaa: toisin sanoen Eckhardstein päätti ottaa osaa\nyritykseen, sillä Markenmore ja minä itse olimme jo ennen tehneet\npäätöksemme. Sitten selvitimme asian lopullisesti: von Eckhardstein\nja minä annoimme kumpikin Markenmorelle tuhat puntaa seteleinä, sillä\nosuutemme --\"\n\n\"Te kumpikin siis annoitte Markenmorelle tuhat puntaa, seteleinä, heti\npaikalla?\" kysyi Blick äkkiä. \"Seteleinä?\"\n\n\"Juuri niin!\" vastasi Lansbury. \"Aivan kuten sanoin. Englannin pankin\nseteleinä. Ja niihin hän tietysti lisäsi yhtä suuren summan omasta\npuolestaan -- jotta olisi saatu kokoon kolmetuhatta puntaa. Mikä teitä\nhämmästyttää?\"\n\n\"Tarkoitatteko, että teillä kaikilla kolmella oli mukananne niin suuria\nrahasummia?\" kysyi Blick. \"Oliko teidän taskussanne kokonaista tuhat\npuntaa ollessanne kävelyllä?\"\n\n\"Eihän se ole kovinkaan suuri summa mukana kannettavaksi\", vastasi\nLansbury. \"Meidän tapaisillamme miehillä on monasti mukanaan aika\npaljon puhdasta rahaa. Tuhat puntaa ei vaadi suurtakaan tilaa\nmatkalaukussa.\"\n\n\"Ne olivat kai suuria seteleitä?\" huomautti poliisipäällikkö.\n\n\"Aivan niin!\" myönsi Lansbury. \"Enimmäkseen sellaisia, tosiaankin.\nViidensadan ja kahdensadan punnan seteleitä järjestään. Muistan, että\nvon Eckhardstein antoi kaksi viidensadan punnan seteliä. Minun olivat\npienempiä --, neljä kaksisatasta, yksi satanen ja kaksi viisikymppistä.\nMarkenmoren rahoista en tiedä mitään -- hän näet pisti ilman muuta\nmeidän rahamme kirjekuoreen omien rahojensa ja muiden papereittensa\njoukkoon.\"\n\n\"Miksi olivat kaikki rahat seteleitä?\" kysyi Blick, joka alkoi\nsaada kiinni aivan uuden ajatussarjan johtolangasta. \"Miksei tässä\nkauppa-asiassa käytetty shekkiä?\"\n\n\"Siksi, että se nuori mies, josta olen kertonut -- myyjä -- tahtoi\nsaada rahansa nimenomaan seteleissä\", vastasi Lansbury, \"Sanoinhan,\nettä hän asuu tämän kaupungin ja Lontoon välillä sijaitsevassa\npikku kauppalassa. Nähkääs, Markenmoren piti mennä tapaamaan häntä\npaluumatkallaan, jättää hänelle rahat ja päättää kauppa siten\nlopullisesti. Käsitättekö?\"\n\nBlick alkoi osoittaa eräänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän nousi\ntuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin\npää painuksissa. Äkkiä hän käännähti ympäri Lansburyyn päin.\n\n\"Guy Markenmorella oli siis lähtiessään majatalosta, Valtikasta, kello\nkolme tiistaiaamuna mukanaan kolmetuhatta puntaa Englannin pankin\nseteleitä?\" virkkoi hän. \"Niinkö on todellakin asian laita?\"\n\n\"Niin totisesti!\" vastasi Lansbury. \"Ne hänellä oli.\"\n\nBlick loi poliisikomisarioon painavan katseen ja äännähti merkitsevän\nsanan:\n\n\"Ryöstö!\"\n\nPoliisikomisario nyökkäsi. Hänkin alkoi jo käsittää tapahtumain kulkua.\n\n\"Siltä näyttää\", sanoi hän \"Murhattu niiden rahojen vuoksi, jotka\nhänellä oli mukanaan. Ja nyt --\" Hän keskeytti puhelunsa silmäten\netsivää katseessaan ammattitoveriin vetoova ilme. \"Merkillistä\", jatkoi\nhän, \"ettei mihinkään muuhun ollut kajottu\".\n\n\"Se lisää vain tapahtumain tärkeyttä\", huomautti Blick. Hän kääntyi\nLansburyn puoleen. \"Näittekö, mihin Markenmore pani ne rahat -- setelit\n-- ja paperit, joista puhuitte juuri äsken?\" kysyi hän.\n\n\"Näin! Takkinsa povitaskuun.\"\n\n\"Paniko hän ne sinne -- samoin kuin kirje tai joku muu sellainen\ntyönnetään taskuun?\"\n\n\"Ihan niin.\"\n\n\"Poistuiko hän siitä huoneesta, jossa istuitte kolmisin, ennenkuin te\nkaikki lähditte sieltä yhdessä?\"\n\n\"Ei! Kukaan meistä ei poistunut.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Blick kotvan kuluttua oltuaan nähtävästi syviin\najatuksiin vaipuneena. \"Mitä tapahtui sen jälkeen, kun te olitte\nsuoriutuneet liikeasiasta?\"\n\n\"Ei mitään tavatonta. Me pakisimme hieman, meillä oli soodavettä ja\nwhiskyä, sytytimme uudet sikaarit, ehkä --\"\n\n\"Ah!\" huudahti Blick. \"Se johdattaa mieleeni vielä erään kysymyksen.\nPoltitteko kaikki sikaareja?\"\n\n\"Emme\", vastasi Lansbury. \"Von Eckhardstein poltti piippua. Hän sanoi,\nettä sikaarit vievät häneltä viimeisenkin unen rahtusen.\"\n\n\"No niin -- te lähditte kai pois kello kolmen tienoissa?\" kysäisi Blick.\n\n\"Niihin aikoihin. Markenmoren piti mennä seudun halki\nMitbourne-nimiselle asemalle; me sanoimme haluavamme saattaa häntä\nvähän matkaa. Poistuimme lasiovesta; silloin alkoi jo päivä kajastaa\ntaivaanrannalla -- saattoi nähdä yhtä ja toista. Me kävelimme tietä\npitkin, kyläristeyksen ja vanhan kirkon ohitse. Päästyämme vähän matkan\npäähän minä muistin, että olin ostanut paikallisen rautatieaikataulun\nSelcasterista, saapuessani sinne edellisenä iltana. Vedin sen esille\nja tarkastettuani sitä havaitsin; että voin nousta heti neljän\njälkeen Selcasterissa junaan, joka kiidättäisi minut Southamptoniin\nja Salisburyyn ja sieltä edelleen Falmouthiin. Päätin tavoittaa sen\nja sanoin, etten huolisikaan palata takaisin majataloon. Markenmore\nosoitti silloin erästä polkua, jonka hän sanoi vievän niittyjen poikki\nSelcasteriin, ja neuvoi minua valitsemaan sen tien; hän itse, huomautti\nhän, aikoi mennä toista, aivan vastakkaista, valtamaantien toiselle\npuolen poikkeavaa polkua, jota myöten pääsisi oikoteitse harjanteiden\nyli Mitbournen asemalle. Sitten sanoimme hyvästit ja erosimme. Minä\nlähdin Selcasteriin vievälle polulle; Markenmore toiselle, rinnettä\nylös; von Eckhardstein meni hänen seurassaan virkkaen, että hän\njaloittelisi vielä hieman ennenkuin palaisi kotiin. Viimeksi näin\nheidän kääntyvän korkean pensaikon taakse yhdessä, innokkaaseen\nkeskusteluun syventyneinä.\"\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?\" kysyi Blick.\n\n\"Siinä kaikki, mitä tiedän\", vastasi Lansbury. \"Kaikki!\"\n\nKeskustelu taukosi. Blick alkoi kävellä jälleen edes takaisin,\najatellen. Poliisikomisario, joka Lansburyn koko kertomuksen ajan\noli ahkerasti piirrellyt nähtävästi tarkoituksettomia viivoja\nkirjoituspöytänsä aluspaperille, laski kynän kädestään, istuutui\njälleen nojatuoliinsa ja tuijotteli kattoon; hänkin oli ilmeisesti\nvaipunut syviin ajatuksiin. Mutta hän rikkoi ensiksi hiljaisuuden.\n\n\"Von Eckhardstein on kai varakas mies?\" virkkoi hän kääntyen Lansburyyn.\n\n\"Sellaisessa maineessa hän on rahamiespiireissä\", vastasi Lansbury.\n\"Huoleti voidaan sanoa, että hän on varakas!\"\n\n\"Eikä liene luultavaa, että hän murhaisi miehen parin tuhannen punnan\ntakia?\"\n\n\"Enpä luulisi!\"\n\n\"No niin\", huomautti poliisikomisario katsahtaen Blickiin. \"Nyt näyttää\nsiltä, kuin Guy Markenmore olisi murhattu -- ei kahden, vaan kolmen\ntuhannen punnan vuoksi! Teidän sanojenne mukaan, herra Lansbury,\nhänellä oli tuo summa, kun erositte hänestä, sanokaamme kello puoli\nneljä, mutta hänellä ei ollut sitä enää, kun tämä Blick tutki hänen\nvaatteensa vain muutamia tunteja myöhemmin! Kuka on sen anastanut?\nMissä se on?\"\n\nBlick teki käännöksen kävellessään ja astui jälleen takan luo, jonka\nääressä he pakisivat.\n\n\"Onko teillä niiden setelien numerot, jotka annoitte Markenmorelle?\"\nkysyi hän. \"Kai teillä on, kaiketi!\"\n\n\"Minulla ei ole\", vastasi Lansbury. \"Huolimattomuutta, ehkä, mutta niin\non asian laita -- minulla ei ole. Pankkiireillani saattaa kuitenkin\nolla ne -- hehän merkitsevät numerot luovuttaessaan rahat, eikö totta?\"\n\n\"Kutka ovat teidän pankkiirinne?\" kysyi Blick.\n\n\"Kansainvälinen Pankkiyhtiö -- Lontoon konttori Bishopsgaten varrella\",\nvastasi Lansbury viipymättä. \"Mutta en ole lainkaan varma siitä, että\nsain nuo setelit juuri sieltä. Voi olla, että olen saanut -- niissä\ntapauksessa heillä lienee numerot. Mutta ehkä en olekaan saanut --\nja siinä tapauksessa heillä ei ole numeroita. Nuo setelit -- tai\njotkut niistä -- olen kenties saanut muualta. Sillä -- pari kertaa,\näskettäin -- minä olen nostanut shekeillä suuria summia muualtakin kuin\nLontoosta. Minun liiketoimintani on melkoisen laaja, ja minä käsittelen\npaljon seteleitä.\"\n\n\"Yhdentekevää\", sanoi Blick, \"meidän on pantava parastamme päästäksemme\nnoiden setelien jäljille. Mutta nyt meidän on ratkaistava toinen\nkysymys. Von Eckhardstein on kadoksissa. Hänen emäntänsä arvelee, että\nhäntä olisi kohdannut onnettomuus tuollaisella yöllisellä retkeilyllä.\nMutta minä en usko sitä -- minä luulen hänen karanneen.\"\n\n\"Miksi sitten, Blick?\" kysyi poliisikomisario.\n\n\"Miksei hän astunut esiin oikeudessa ja ilmoittanut sitä, minkä herra\nLansbury on meille juuri kertonut?\" vastasi Blick. \"Hänellä oli siihen\ntilaisuus -- mutta hän istui vain siellä ja piti suunsa kiinni. Von\nEckhardstein tietää jotakin -- ja hänet on löydettävä. Kunpa olisin\niskenyt häneen kynteni eilisiltana. Nyt meidän on nuuskittava hänen\njälkensä. Teidän olisi parasta lähteä kanssani Markenmoreen ja syventyä\njuttuun.\"\n\n\"Toivoakseni ette vaadi minua lähtemään sinne?\" sanoi Lansbury. \"Minun\nolisi ehdottomasti päästävä takaisin Falmouthiin. Mutta minä palaan\nFalmouthista kahden päivän kuluttua ja oleskelen sitten useita päiviä\nSouthamptonissa -- lähellä teitä.\"\n\n\"Jättäkää meille osoite -- tai osoitteita -- jotta löydämme teidät heti\ntarpeen tullen\", sanoi Blick. \"Ei ole aihetta pidättää teitä työstänne,\nherra Lansbury. Ja meidän lienee myös parasta ryhtyä työskentelemään\nomalla alallamme!\"\n\nHän hoputti senjälkeen poliisikomisariota lähtemään kanssaan\nMarkenmoreen rouva Tretheroeta tapaamaan. Aamun tapahtumat ja\npaljastukset olivat antaneet hänelle aivan uuden käsityksen\ntutkittavasta jutusta, ja nyt hän moitti itseään katkerasti siitä,\nettei ollut vaatinut von Eckhardsteinilta selitystä, kuinka piippu oli\nhänen hallussaan, heti keksittyään, että se oli hänen päällystakkiapa\ntaskussa.\n\n\"Mutta minähän aioin lykätä sen vain tähän aamuun\", sanoi hän äreästi\najaessaan yhdessä poliisikomisarion kanssa Markenmorea kohti. \"Aioin\npidättää hänet, kun hän olisi tullut asemalle noustakseen kahdeksan\nminuuttia yli kymmenen lähtevään pikajunaan, sanoa hänelle, että me\nhalusimme häneltä eräitä tietoja, tuoda hänet teidän toimistoonne ja\nselvittää asiat hänen kanssaan. Nyt -- se on myöhäistä!\"\n\n\"Ettehän vielä tiedä sitä, Blick\", huomautti poliisikomisario. \"Jos\nmiehellä oli tapana vaellella öisin, niin hänelle on hyvinkin saattanut\ntapahtua onnettomuus ja hän voi maata jossakin noiden harjanteiden tai\nmetsien yksinäisessä sopukassa apua odotellen. Oli miten oli, mutta\ntoistaiseksi en näe mitään, mikä todistaisi hänen syyllisyyttään --\nkäsittääkseni.\"\n\n\"Hänen tiedetään olleen viimeksi yhdessä Guy Markenmoren kanssa\", sanoi\nBlick.\n\n\"Mahdollisesti! Mutta ei ole todennäköistä, että hän olisi murhannut\nhänet seteleiden tähden!\" väitti komisario. \"Von Eckhardsteinin nimen\ntunnen -- hän on käsitellyt aikanaan miljoonia ja ollut viime vuosina\nmukana eräässä suurimmista laivayhtiöistä. Minä luulen hänen kävelleen\njonkun aikaa polkua pitkin Guy Markenmoren kanssa, eronneen hänestä ja\npalanneen Dower-taloon, eikä hän tiennyt Markenmoren murhasta mitään\nennenkuin vasta myöhemmin, kuullessaan siitä. Markenmore kohtasi\ntodellisen murhaajan erottuaan von Eckhardsteinista, ja sanoisinpa,\nettä murhaaja on mies, joka oli täysin selvillä Markenmoren toimista\nja aikeista ja tiesi, että hän menisi juuri sitä polkua Mitbournen\nasemalle, odotellen piilossa Markenmoren notkelmassa hänen tuloaan.\nNäin minä selitän asian.\"\n\nBlick ei tuokioksi virkkanut tähän mitään. Poliisikomisarion kiesit\nolivat lyhentäneet matkaa puolella penikulmalla ennenkuin hän alkoi\npuhua.\n\n\"Tuo ruusupuinen piippu, josta olemme kuulleet aika paljon, oli\nepäilemättä von Eckhardsteinin\", sanoi hän vihdoin. \"Ei ole myöskään\nepäilystä siitä, että hän jätti sen Valtikkaan, että Grimsdale näytti\nsitä tutkinnossa ja että Eckhardstein sieppasi sen asianajajan pöydältä\nmennessään ulos. Jos hän olisi ollut aivan viaton mies, niin miksei hän\nnoussut ylös tutkintotilaisuudessa, selostanut käyntiään Valtikassa,\ntunnustanut, että hän jätti piippunsa, ja käyttäytynyt rehellisesti\nja avoimesti, sensijaan että hän salasi kaikki ja näpisti piipun yhtä\nnäppärästi kuin mikäkin taskuvaras? Noh!\"\n\n\"En tiedä\", vastasi poliisikomisario. \"Minä luulisin hänellä olleen\nomat syynsä vaitioloonsa -- varsinkin senjälkeen, kun hän oli kuullut\nGrimsdalen sanovan, että hän voisi todeta seurassa olleen kolmannen\nmiehen henkilöllisyyden.\"\n\n\"No niin, tässä on vielä toinenkin pulmallinen kysymys\", vastasi Blick.\n\"Von Eckhardstein tiesi varmaan, että Lansbury saattaa mahdollisesti\nastua näyttämölle! Hän tiesi, että Lansbury paljastaisi totuuden\n-- kuten hän on tehnytkin. Me olemme joka tapauksessa päässeet sen\nperille!\"\n\n\"Olemmeko päässeet perille totuuden murenestakaan?\" kysyi\npoliisikomisario hieman kyynillisesti. \"Jos ryhdymme rakentelemaan\npelkkiä teorioita, niin minä voin esittää niitä vaikka tusinan. Eikö\nolekin miettimistä yllin kyllin, Blick -- jos oletamme, että kaiken\ntämän pohjalla on joku suuri rahayritys ja että Guy Markenmoren\ntieltä raivaaminen oli välttämätöntä toisille pääosallisille? Tiedän\nhenkilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti ampuneet kuulan ohimoonsa\njuuri tällaisten seikkojen vuoksi! Ja mitä totuuteen tulee -- noh,\ntodistakaa! Totuutta ei ole kovinkaan helppo saada selville tällaisissa\ntapauksissa -- ja minä epäilen, saammeko siihen täälläkään mitään\noleellista lisävalaistusta\", lisäsi hän merkitsevästi heidän ajaessaan\nDower-talon portista sisälle.\n\n\"En saata aavistaakaan, mitä saamme!\" vastasi Blick niinikään\nkyynillisesti, \"Mutta ehkä löydämme jotakin.\"\n\nHe löysivätkin rouva Tretheroen hyvin kiihtyneessä mielentilassa.\nHän oli vakuutettu, että hänen vieraansa oli lähtenyt unettomuuden\nvaivaamana tavanmukaiselle öiselle retkelleen ja pudonnut johonkin\nvanhaan kaivokseen tai käytettyyn louhokseen. Hänen miespalvelijansa,\nlukuisat kyläläiset ja paikkakunnan poliisi olivat etsineet kadonnutta\naamiaisesta saakka, mutta tuloksetta. Hän ei ottanut kuuleviin\nkorviinsakaan, että lähtö olisi saattanut pälkähtää paroonin päähän,\nja halveksivasti ja suuttuneena hän antoi Blickille paroonin\nyksityis- ja liikeosoitteen Lontoossa. Blick ei piitannut vähääkään\nenempää suuttumuksesta kuin ylenkatseestakaan; hän kiiruhti kylän\nsähkölennätintoimistoon hankkiakseen sähköteitse tietoja; hän lähetti\nyksityissähkösanomia myös Lontoossa olevaan päävirastoon pyytäen\navustusta -- keinolla millä hyvänsä hän aikoi saada tietoja von\nEckhardsteinista.\n\n\"Loppujen lopuksi\", sanoi hän poliisikomisariolle, kun he yhdessä\nistuivat Valtikassa syömässä puolista, \"on mahdotonta tehdä\nolemattomaksi sitä tosiasiaa, että von Eckhardstein oli saamiemme\ntietojen mukaan viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä!\"\n\n\"Ei!\" vastasi poliisikomisario. \"Olette väärässä, Blick. Viimeinen\nhenkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä, oli se mies, joka hänet\nmurhasi.\"\n\nBlick piti tätä vastausta sanojensa kiertelynä ja vaihtoi\npuheenaihetta. Myöhään iltapäivällä hän sai vastaukset eri\nsähkösanomiinsa. Von Eckhardsteinista ei ollut nähty eikä kuultu mitään\nhänen tavallisissa asuinpaikoissaan Lontoossa. Eikä hänestä ollut\nMarkenmoressakaan saatu mitään tietoja illan alkaessa jälleen pimetä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nPerheasioita\n\n\nVarhain saman päivän aamuna Fransemmery, samoin kuin muutkin\nMarkenmoren asukkaat, kuuli parooni von Eckhardsteinin omituisesta\nkatoamisesta, ja monien muiden tavoin hänkin liittyi hävinnyttä\nmiestä etsiskeleväin parveen. Tultuaan Puistikkoon Fransemmery oli\ntutustunut juurtajaksain sen lähimpiin ympäristöihin, ja hän tunsi\nmetsissä ja ylängöillä monia sokkeloita ja sopukoita, joihin vieras\nsaattoi helposti joutua tapaturmaisesti. Naapuristossa oli merkillisiä\npaikkoja; kaksituhatta vuotta sitten oli kansa, joka oli asunut\ntäällä ennenkuin roomalaiset valtasivat tienoot, kovertanut onkaloita\nja luola-asuntoja ja rakentanut pitkiä vallituksia ja hautoja. Nämä\nikivanhat laitokset, jotka kasvullisuus oli peittänyt aikojen kuluessa,\nolivat vaarallisia loukkuja henkilölle, joka pahaa aavistamatta\nkuljeskeli syrjäisissä metsissä tai samoili ylänköjen karuilla,\nyksinäisillä seuduilla; sinä lyhyenä aikana, jonka Fransemmery oli\noleskellut Markenmoressa, hän oli kuullut monesti ihmisen tai hevosen\npudonneen johonkin aavistamattomaan ansaan. Tässä tapauksessa hän\narveli, että mainitunlainen onnettomuus oli hyvinkin saattanut\ntapahtua, ja kuultuaan von Eckhardsteinin katoamisesta, hän otti\ntukevimman kävelykeppinsä, hiukan evästä taskuunsa, pikku pullollisen\nviinaa ja vettä ja lähti etsintämatkalle. Päivän kuluessa hän kohtasi\npaljon väkeä, joka oli samassa puuhassa. Rouva Tretheroe oli niin\nhuolestunut vieraansa kohtalosta ja niin vakuutettu, että tälle oli\ntapahtunut jotakin pahaa, että hän oli pestannut palvelukseensa\njokainoan kyläläisen, joka vain voi jättää varsinaisen, jokapäiväisen\ntyönsä, ja luvannut sievoisen palkkion löytäjälle. Mutta kun ilta oli\njälleen tullut ja Fransemmery, harhailtuaan itsensä uuvuksiin mäkiä\nylös ja alas, palannut kotilietensä ääreen, oli kaikki haeskelu ollut\nturhaa; parooni von Eckhardstein oli hävinnyt olemattomiin, ainakin\nmarkenmorelaisten joukosta.\n\nFransemmery istuutui syömään päivällistään yksin, hämmentyneenä\nja ihmeissään. Hän ei ollut ajatellut juuri mitään muuta kuin\nMarkenmoren kysymystä aina siitä saakka, kun se oli hänelle ensiksi\nesiintynyt, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän joutui\nymmälle. Hän oli kuunnellut tarkasti ja kärsivällisesti ja mielestään\nymmärtänyt ne tosiasiat, jotka oli esitetty hänelle itselleen ja\nhänen valamiestovereilleen; mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän\nollut viisastunut paljoakaan. Kaikkein tärkeimmältä näytti hänestä\ntodistuksissa mainittua ruusupuista piippua koskeva juttu. Siitä\nei ollut epäilystäkään, että tuon piipun oli unohtanut Valtikan\nillallispöydälle toinen noista kahdesta miehestä, jotka olivat olleet\nsiellä Guy Markenmoren seurassa. Ei ollut epäilystäkään, että Grimsdale\noli ottanut sen esille oikeuden istunnossa, että se oli kulkenut\nkädestä käteen ja jäänyt vihdoin pöydälle; ei ollut epäilystäkään -- ei\nvähintäkään -- että se oli siepattu tältä pöydältä istunnon päättymisen\nja sen hetken välisenä aikana, jolloin tunkeileva sanomalehtireportteri\npyysi nähdä sitä. Mitä voitiin sanoa kaiken tämän perusteella?\nFransemmeryn mielestä saatettiin tehdä eräs varma johtopäätös --\npiipun omistaja, se mies, joka oli jättänyt sen Valtikkaan, oli ollut\nläsnä tutkintotilaisuudessa, _mutta pysynyt vaiti_. Kuka hän oli?\nFransemmery oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen satoja kertoja,\nsaamatta kuitenkaan vastausta. Hän ei tietänyt mitään Blickin puuhista\nja keksinnöistä, ja hänen oli rakennettava arvelunsa vain tuntemainsa\nseikkojen pohjalle. Mutta eräs asia oli hänestä varma -- piipun\nomistaja oli kähveltänyt sen asianajajain pöydältä vanhaan ruokasaliin\njärjestetystä tilapäisestä lakituvasta, jotta sitä ei voitaisi käyttää\ntodistuskappaleena häntä vastaan. Vieläkin kerran -- kuka hän oli?\n\nFransemmery punnitsi yhä kummastellen tätä ja monia muita sen\nyhteydessä olevia kysymyksiä, kun hänen nuorenmiehenateriansa päättyi.\nHän nousi tuoliltaan ja mietti vähän; muistettuaan sitten, että hän oli\nkokenut hyvin ankaran ja voimia kysyvän päivän, hän meni vaatimattomaan\nkellariinsa, haki käsille pullon parasta vanhaa portviiniään, kaatoi\nsitä varovasti kulhoon ja vei sen sekä pari kirkkaasti pyyhittyä\nlasia kirjastohuoneeseensa. Nostettuaan tohveleihin pistetyt jalkansa\npesälaa'alle, pitäen viinikulhoa kädessään ja pyökkihalkojen roihutessa\niloisesti takassa, Fransemmery jatkoi ajattelemistaan. Mutta hän ei\nollut saanut kehitetyksi pitkällekään pohtimiaan ongelmia, kun hänen\nkukoistava palvelijattarensa astui sisälle ja ilmoitti, että Harborough\noli eteishallissa ja olisi hyvin kiitollinen, jos Fransemmery\nsuvaitsisi keskustella hänen kanssaan hetkisen.\n\nFransemmery nousi ripeästi tuoliltaan. Hän oli puhellut Harboroughin\nkanssa ensi kerran vasta silloin, kun he olivat kohdanneet toisensa\nMarkenmoren kartanossa murhan jälkeisenä aamuna, mutta tiesi kaikki\nhänestä, Greycloisterin rikkaasta omistajasta; hän piti Harboroughia\nvastaan tehtyjä syytöksiä väärinä ja oli pahoillaan siitä, että, niin\nmonet epämiellyttävät tapahtumat olivat häirinneet hänen kotiintuloaan.\nSitäpaitsi Fransemmery oli niitä ihmisiä, jotka tuntevat aina iloa\ntavatessaan puhekumppanin -- ja juuri tällä hetkellä, huolimatta\ntutkintotuomarin hänelle ja hänen valamiestovereilleen antamasta\nneuvosta, hän tunsi sydämellään olevan kovin paljon asioita. Niinpä hän\nkiiruhtikin halliin avosylin ja hymyillen tervehdykseksi.\n\n\"Toivoakseni en häiritse teitä?\" sanoi Harborough, kun hänen isäntänsä\njohdatti hänet kodikkaaseen kirjastohuoneeseen. \"Sopimaton vierailuaika\n-- mutta minulla oli asiaa.\"'\n\n\"Rakas ystävä, olen siitä päinvastoin hyvin mielissäni!\" huudahti\nFransemmery sydämellisesti. \"Istuutukaahan -- tuolle tuolille ja\nottakaa lasillinen portviiniäni. Voin suositella niitä molempia.\"\n\n\"Olette kovin ystävällinen\", vastasi Harborough. \"Minä en ole mikään\nerikoinen viinintuntija\", lisäsi hän ottaen lasin, jonka hänen\nisäntänsä oli ojentanut hänelle vanhanaikuisia kohteliaisuusmenoja\nnoudattaen. \"Ja mitä taas tulee pehmeihin nojatuoleihin, niin viime\nvuosina en ole nauttinut niiden tarjoamasta mukavuudesta paljoakaan --\nminä olen käyttänyt enemmän telttatuoleja, herra Fransemmery! Nähkääs\",\njatkoi hän, kun Fransemmery oli istuutunut, \"tulin kysymään teiltä\nneuvoa eräässä asiassa; minussa heräsi sellainen käsitys, kun kohtasin\nteidät toissapäivänä, että te olette mies, joka paremmin kuin kukaan\nnäillä main voi katsella asioita yleisemmältä kannalta\".\n\n\"Mairittelevaa, todellakin!\" sanoi Fransemmery. \"Minä toivoisin olevani\nlaajakatseinen henkilö.\"\n\n\"Noh, ymmärrättehän mitä tarkoitan\", huomautti Harborough.\n\"Todennäköisesti te ette anna paikkakunnan ennakkoluulojen ja juorujen\nvaikuttaa itseenne. Minä haluaisin nyt kysyä teiltä neuvoa -- kuten\näsken sanoin. Huomenna haudataan sir Anthony ja hänen vanhin poikansa\nMarkenmoren kirkkomaahan. Minä olen tietysti tuntenut Markenmoren\nperheen jo siitä lähtien, kun yleensä aloin oppia tuntemaan\nihmisiä. Guy Markenmore ja minä olimme läheisiä ystäviä poikasina\nja nuorukaisina, kunnes vierauduimme sillä tavoin kuin kuulitte\ntoissapäivänä. Olisiko teidän mielestänne nyt sopivaa, jos minä menisin\nhautajaisiin -- nykyisissä olosuhteissa?\"\n\nFransemmery otti teeskentelemättömän tuomariryhdin, hänen kasvonsa\nkävivät miettiviksi ja ensin hieman epäileviksi, mutta äkkiä ne\nkirkastuivat.\n\n\"Hyvä herra!\" sanoi hän. \"Muistaakseni te sanoitte, antaessanne\ntodistuksenne minun ja valamiestovereitteni edessä toissa-aamuna,\nselvästi, vilpittömästi, varmasti, nähtävästi ilman minkäänlaista\nsalaista ehtoa, että teidän entinen kiukkunne ja kostonhimonne Guy\nMarkenmore-vainajaa kohtaan oli kuollut täydelleen vuosia sitten ja\nettä, jos te olisitte kohdannut hänet jälleen, olisitte ojentanut\nhänelle kätenne. Olenko oikeassa?\"\n\n\"Aivan!\" vastasi Harborough. \"Kaikissa suhteissa.\"\n\n\"Silloin ei minusta mikään estä teitä olemasta läsnä\nhautajaismenoissa\", sanoi Fransemmery. \"Ei mikään!\"\n\n\"Niin -- on muistettava, että on ihmisiä -- aivan lähettyvillä - jotka\nuskovat, että minä surmasin Guy Markenmoren\", sanoi Harborough.\n\n\"Hm!\" huomautti Fransemmery kuivasti. \"Mutta -- onko niitä? Tarkoitan\n-- todellisuudessa?\"\n\n\"Rouva Tretheroe -- ja hänen kannallaan olevat\", väitti Harborough.\n\n\"Onko kukaan hänen kannallaan?\" kysyi Fransemmery kuivahkosti. \"Ja hän\nitse taas -- suuttumusta, hyvä herra, suuttumusta! Minä en usko, että\nse nainen ajattelee ainakaan niin, jos vain voisi päästä selville hänen\ntodellisesta mielipiteestään -- mikäli hänellä on sellaista.\"\n\n\"Minä luulen hänen uskoneen -- ensin\", sanoi Harborough mietittyään\nhetkisen. \"Luonnollisesti, ehkä.\"\n\n\"Luonnollisesti, ehkä, jos joku voi olla kyllin mieletön uskoakseen,\nettä ihmiset kantavat vihankaunaa iät päivät\", sanoi Fransemmery. \"Hän\nkäsittänee, että hänen syytöksensä oli naurettava. Minä en antaisi\nvähintäkään arvoa rouva Tretheroen mielipiteelle, mutta\", lisäsi hän\nikäänkuin keksien äkkiä oivan ajatuksen, \"tiedän, mitä tekisin --\nminä tiedustaisin ilman muuta Markenmoren kartanon nuorilta, mitä he\nasiasta ajattelevat. Luulisin puolestani, että he iloitsisivat teidän\nläsnäolostanne.\"\n\n\"En tullut sitä ajatelleeksi\", sanoi Harborough. \"Taidan olla hieman\nhidas ajatuksiltani. Olen kovin pahoillani heidän tähtensä, Jumala sen\ntietää! Ja luulen heidän käsittävän, että mitä hyvänsä lienenkin kerran\ntuntenut heidän veljeään kohtaan, minä -- no niin, minä olen vapautunut\nniistä tunteista jo aikoja sitten.\"\n\nFransemmery loi vieraaseensa terävän syrjäkatseen. \"Guy Markenmore\nkohteli teitä pahasti todella?\" virkkoi hän.\n\n\"Kyllä!\" vastasi Harborough koruttoman vilpittömästi. \"Mutta -- olen\nunohtanut sen. Eikähän -- kaikki ollut yksin hänen syytään. Kuten\nsanoin -- olen unohtanut sen.\"\n\n\"Merkillinen juttu, tämä murha!\" huomautti Fransemmery. \"Ja nyt on\nsattunut toinen salaperäinen tapaus. Olettehan kaiketi kuullut siitä\nparooni von Eckhardsteinista?\"\n\n\"En\", vastasi Harborough. \"En ole kuullut mitään. Olen ollut poissa\nGreycloisterista varhaisesta aamusta aina tähän asti -- tulin suoraa\npäätä tapaamaan teitä palattuani kotiin. Mitä von Eckhardsteinista?\"\n\n\"Kadonnut!\" huudahti Fransemmery. \"Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin --\nkukaan ei tiedä minne.\" Sitten hän antoi vieraalleen yksityiskohtaisen\nselostuksen päivän tapahtumista ja omasta osuudestaan niihin. \"Mitä\najattelette tästä?\" kysyi hän lopuksi. \"Merkillistä, eikö totta?\"\n\n\"Koko juttu on merkillinen\", myönsi Harborough. \"Minusta näyttää siltä\nkuin -- mutta itse asiassa se tuntuu minusta mahdottomalta!\"\n\n\"Mikä tuntuu mahdottomalta?\" kysyi Fransemmery.\n\n\"Nähkääs, minä ajattelin -- minun piti sanoa -- näyttää melkein siltä\nkuin -- tässä olisi kysymys toisestakin murhasta!\" vastasi Harborough\narasti. \"Olen tuuminut itsekseni -- mutta kuten sanoin, taidan olla\nhieman hidas ajatuksiltani, toisinaan -- mahtoiko von Eckhardstein\nolla se mies, joka poikkesi Valtikkaan kello kaksi aamulla? Siinä\ntapauksessa --\"\n\nFransemmery hätkähti.\n\n\"Ah!\" huudahti hän. \"Teidän saapuessanne olin itsekin juuri\npääsemäisilläni tuontapaiseen johtopäätökseen! Jos hän oli se mies,\nniin se muuttaa asian. Mutta -- olettaen että hän oli -- mitä teidän\npiti sanoa?\"\n\n\"Minun piti sanoa, että siinä tapauksessa näyttää siltä kuin hän ja\nGuy Markenmore olisivat olleet yhteisissä liikeasioissa\", vastasi\nHarborough. \"Ja jos asian laita on sellainen, niin liikeasiat, joku\nsuuri rahakauppa -- saattaa olla kaiken tämän pohjalla. Jokuhan on\nesimerkiksi mahdollisesti tahtonut vapautua heistä molemmista? Olen\nitse kuullut sellaisista tapauksista -- en kuitenkaan tässä maassa.\"\n\n\"Saattaa olla, saattaa olla!\" yhtyi Fransemmery. \"Koko asia on\nsalaisuus, joka näyttää olevan vaikeasti ratkaistavissa, ja --\"\n\nKoskaan ei saatu tietää, mitä Fransemmery aikoi sanoa. Sillä hetkellä\navautui näet ovi, rehevä palvelijatar mutisi jotakin epäselvää, astui\nsyrjään, katosi, ja hänen tilalleen ilmestyi Valencia Markenmore,\njoka syöksyi huoneeseen niin nopeasti, ettei ehtinyt edes huomata\nHarboroughia, jonka pitkän vartalon kätki hänen katseiltaan\nuuninvarjostin.\n\n\"Voi, herra Fransemmery!\" huudahti hän astuessaan sisään. \"Suokaa\nanteeksi, että ryntään huoneeseenne näin tunkeilevasti, mutta minä olen\nhirveän pahassa pulassa ja pyytäisin teiltä apua, mutta -- oh!\"\n\nTällä välin hän oli kiertänyt varjostimen taakse ja nähnyt\nHarboroughin. Harborough nousi seisoalleen katsellen epävarmasti ja\navuttomasti.\n\n\"Minä lähden!\" sanoi hän.\n\n\"Älkää missään nimessä!\" vastusteli Valencia. \"Sehän on aina\nyhdentekevää -- minä -- minä haluaisin kertoa asiastani yhtä mielelläni\nteille kuin herra Fransemmeryllekin -- minä kerron teille molemmille.\nTe olette miehiä -- te tiedätte, mitä on tehtävä.\"\n\nFransemmery viittasi Harboroughia jäämään paikalleen ja veti tuolin\ntakan ääreen.\n\n\"Mikä hätänä, kultaseni?\" kysyi hän, kun Valencia oli istuutunut.\n\"Kaikki, mitä voimme tehdä, tulemme varmasti tekemään -- jos se vain on\nmeidän vallassamme.\"\n\n\"Luulen, ettei se ole kenenkään vallassa\", vastasi Valencia. \"Mitään ei\nkai ole tehtävissä! Se on tehty, eikä sitä saada tekemättömäksi!\"\n\n\"Mitä on tehty?\" kysyi Fransemmery hiljaa.\n\nValencia katsoi vuoroin kumpaankin mieheen. Nämä molemmat silmäsivät\nhäntä tarkkaavasti; molemmat havaitsivat, että hän oli hieman\nkiihdyksissä ja närkästynyt ja luultavasti suutuksissaan.\n\n\"Parasta lienee paljastaa heti koko asia!\" sanoi hän äkkiä. \"Veljeni\nHarry on mennyt naimisiin Poppy Wrennen kanssa!\"\n\nTaas hän katsahti kumpaankin mieheen -- tällä kertaa tutkivasti.\nHarboroughin kasvoille levisi sfinksimäinen ilme; Fransemmery otti\nsilmälasit nenältään ja alkoi hangata niitä.\n\n\"Hm!\" sanoi hän entistä hiljemmin. \"Salanaimisiinko?\"\n\n\"Tietysti!\" huudahti Valencia. \"Kolme kuukautta sitten Lontoossa.\"\n\n\"Eikä kukaan ole tietänyt siitä mitään tähän mennessä?\" tiedusti\nFransemmery.\n\n\"Kyllä, se tiedettiin!\" sanoi Valencia. \"Sen tiesi rouva Braxfield!\"\n\n\"Nuorikon äiti!\" virkahti Fransemmery venytellen. \"Hyvä Jumala!\nTodellakin! Niinpä siis -- Poppy Wrenne on todellisuudessa lady\nMarkenmore?\"\n\n\"Tietysti!\" puuskahti Valencia.\n\n\"Onko avioliitto eittämättömän varma -- sen laillisuus, tarkoitan?\"\nkysyi Fransemmery.\n\n\"Ihan varma!\" selitti Valencia lyhyesti kuten ennenkin. \"Kaikissa\nsuhteissa!\"\n\nFransemmery oli vaiti kotvasen, sitten hän katsoi Valencian ohi\nHarboroughiin. Harborough tuijotti tuleen sivellen leukaansa.\nFransemmery kääntyi Valenciaan.\n\n\"Mikä tässä on sitten hätänä?\" kysäisi Fransemmery. \"Kun se on kerta\ntehty, kuten sanoitte, kultaseni, -- minkäs sille mahtaa, se on tehty!\"\n\n\"Tämä on hätänä, herra Fransemmery\", vastasi Valencia. \"Harry tuli\nkertomaan minulle asiasta tunti sitten. Hän kertoi, että hän ja\nPoppy Wrenne olivat rakastaneet toisiaan aina siitä lähtien, kun\nPoppy pääsi sisäoppilaskoulusta, jonne hänen äitinsä oli lähettänyt\nhänet, ja että myöhemmin rouva Braxfieldille oli uskottu salaisuus,\nettä äiti oli antanut suostumuksensa sekä heidän kihlaukseensa että\nmyös vihkimiseensä Lontoossa, kun Poppy oli siellä kolme kuukautta\nsitten. Samaan aikaan Harry matkusti kaupunkiin viettämään lomaansa\n-- hän viipyi poissa runsaan kuukauden. Nyt -- ovat asiat sellaisella\ntolalla kuin ne ovat -- te molemmathan käsitätte, mitä tarkoitan\n-- rouva Braxfield vaatii, että nyt on aika tehdä julkiseksi; hän\nvaatii, että hänen tyttärensä on kohotettava oikealle paikalleen --\nhautajaisissa huomenna, lady Markenmoreksi, ja hän on uhkaillut Harrya,\nettä jollei näin tapahdu, hän aikoo -- niin, hän aikoo panna toimeen\nhäväistysjutun!\"\n\n\"Entä -- veljenne?\" kysyi Fransemmery. \"Mitä hän sanoo?\"\n\n\"Hän haluaisi mieluimmin lykätä asian siksi, kun hautajaiset ovat ohi\",\nvastasi Valencia. \"Sitten hän ilmoittaisi siitä asianomaisella tavalla.\nMutta rouva Braxfield on heltymätön -- Harry on käynyt tapaamassa häntä\nkahdesti tänä päivänä, mutta rouva Braxfield ei tahdo antaa perää\ntuumaakaan! Hän vaatii, että lady Markenmoren on esiinnyttävä huomenna\noikeudenmukaisella paikallaan -- että jokaisen on nähtävä hänet lady\nMarkenmorena ja pidettävä häntä sinä.\"\n\nFransemmery loi katseen toiseen vieraaseensa.\n\n\"Mitäs te arvelette, Harborough?\" kysyi hän.\n\nHarboroughin ruskeat kasvot sävähtivät punaisiksi, kun hän huomasi myös\nValencian suuntaavan äkkiä silmänsä häneen.\n\n\"Minä -- tuota -- oh, niin, minä -- luulen, ettei minusta ole oikein\nneuvojaksi tällaisissa asioissa\", sanoi hän arastellen. \"Minä -- tuota\n-- en tiedä niistä paljoakaan, ymmärrättehän. Mutta -- tuota -- minusta\ntuntuu siltä, että voisi olla -- saanenhan kysyä, vai mitä? -- mitä\nnuori lady -- lady Markenmore -- sanoo asiasta?\"\n\n\"Oikein!\" mumisi Fransemmery. \"Mainiota! Noh, kultaseni, mitä sanookaan\nlady Markenmore asiasta?\"\n\n\"Lady Markenmore, joka ei ole vielä kotonaan, mutta saapuu sinne\nmyöhään tänä iltana, kirjoittaa haluavansa tehdä kernaasti niin kuin\nhänen miehestään näyttää parhaalta ja mitä tämä tahtoo\", vastasi\nValencia. \"Hän on aivan samaa mieltä kuin Harrykin -- mutta sikäli kuin\nminä voin päättää, rouva Braxfield on niitä ihmisiä, jotka aina pitävät\noman päänsä tai nostavat aika elämän, jollei kaikki käy heidän tahtonsa\nmukaan! Tällainen on tilanne -- ja ettekö te, herra Fransemmery,\ntuntiessanne meidät kaikki suostuisi käymään rouva Braxfieldin luona\ntänä iltana ja neuvomaan häntä palaamaan järkiinsä? Minä en toivo\nmitään välikohtauksia huomenna.\"\n\n\"Minä menen!\" sanoi Fransemmery. \"Minä puhun rouvan Braxfieldille.\nMutta -- käsittääkseni teidän veljenne aikoo --\"\n\n\"Harryn aikomuksena on ilmoittaa avioliitosta heti hautajaisten\njälkeen\", sanoi Valencia. \"Minä en mene kirkkoon -- siellähän tulee\nolemaan vain miehiä, kun hautajaisväki on palannut takaisin kartanoon,\njärjestämään eräitä laillisia muotoseikkoja -- isäni testamentti ja\nmuuta sellaista. Herra Chilford tulee olemaan saapuvilla ja myös muita\nhenkilöitä, sukulaisia, tiedättehän. Tällöin hän ilmoittaa asian.\"\n\n\"Minä lähden heti tapaamaan rouva Braxfieldiä\", sanoi Fransemmery.\n\"En tiedä, onko minulla siksi paljon vaikutusvaltaa tuohon kelpo\nnaiseen, että saan hänet taivutetuksi suostumaan ehdotukseenne; teen\nkuitenkin parhaani. Mutta te\", jatkoi hän, kun kaikki kolme astuivat\neteishalliin, missä hän otti naulakosta päällystakkinsa ja hattunsa,\n\"te, kultaseni, ette voi mennä puiston läpi yksin! Harborough?\"\n\n\"Se käy päinsä, sir\", sanoi Harborough levollisesti. \"Minä lähden\nsaattamaan häntä.\"\n\n\"Kiitos teille -- molemmille\", mutisi Valencia. \"Eipä silti, että\npelkäisin mennä yksin puiston läpi.\"\n\nFransemmery aukaisi pääoven, astui polkua pitkin kasvitarhaansa ja\nvihelsi.\n\nHänen takanaan seisovat kaksi ihmistä kuulivat kahinaa, senjälkeen\nketjujen kalinaa.\n\n\"Koira!\" sanoi Fransemmery. \"Illalla en koskaan lähde kävelylle\nilman sitä. Lähdetään, Kattilanpaikkuri -- minä sanon sitä\nKattilanpaikkuriksi\", jatkoi hän, \"sillä ostin sen jo pentuna\nmuutamalta epäilyttävältä mieheltä, joka samoili näillä main --\npaikkaillen pannuja ja kattiloita\".\n\n\"Mitä rotua se on?\" kysyi Valencia. \"Sekarotuako?\"\n\n\"Ei\", vastasi Fransemmery. \"Puhdasta Airedalen rotua - maailman\nhienointa poliisikoiralajia -- niin sanoaksemme. Sentähden minä sen\nostinkin. Tämä on yksinäinen tienoo -- ja täällä kiertelee väliin outoa\nväkeä.\"\n\nFransemmeryn puiston portilla he erosivat; molemmat nuoret menivät\npitkin mäenrinnettä puiston poikki Markenmoren kartanoon päin;\nFransemmery painui lähimmälle, Woodlandin huvilaan vievälle tielle, ja\nhänen koiransa juoksi vähän edellä. Iltapimeä oli laskeutunut aikoja\nsitten; taivas oli synkkä; Fransemmery, joka oli tehnyt monia uusia\nhavaintoja sääsuhteissa sen jälkeen kun hän oli asettunut asumaan\nmaalle, ajatteli, että ennen aamua saataisiin sadetta. Pimeys peitti\nmyös maanpinnan, ja notkotiellä, jolle hän pian laskeutui, oli synkkää\nkuin keskellä talvista yötä. Alhaalla, missä Fransemmeryn oli asteltava\nmuutamia metrejä ennenkuin hän saattoi kavuta pengermälle, hänen\nairedalelainen koiransa jätti hänet; pian kuului vinguntaa tiheiden\npensaikkojen keskeltä.\n\n\"Kaniineja!\" sanoi Fransemmery. \"Tuleppa pois tällä kertaa,\nKattilanpaikkuri!\"\n\nKoira noudatti kutsua uikuttaen yhä ja nähtävästi rauhattomana ja\nvastahakoisena. Näytti siltä kuin se olisi halunnut palattavan sille\npaikalle, mistä se oli juuri tullut, mutta sen herra kutsui sitä\nseuraamaan itseään ja jatkoi matkaansa. Fransemmeryn ajatukset eivät\nliidelleet nyt kaniinitarhoissa ja kiihkeissä koirissa -- ne olivat\nkohdistuneet siihen odottamattomaan paljastukseen, jonka Valencia\nMarkenmore oli tehnyt hänelle, ja lähestyvään keskusteluunsa kätevän ja\nylpeän naisen, rouva Braxfieldin kanssa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nLiian myöhään\n\n\nRouva Braxfield itse avasi Woodlandin huvilan oven Fransemmerylle ja\ntodettuaan eteishallissaan palavan lampun valossa, kuka tulija oli,\npyysi tätä käymään sisälle toivottaen hänet lämpimästi tervetulleeksi.\n\n\"Kun alkaa sataa, niin vettä tulee kuin saavista kaataen!\" huudahti hän\njohdattaessaan kävijän vieraskamariinsa. \"Minulla on täällä jo yksi\nvieras, ja nyt tulee toinen; hauskaa nähdä teitä, herra Fransemmery.\"\n\nFransemmery astui hyvinvalaistuun, kodikkaaseen arkihuoneeseen\nja huomasi joutuneensa vastatusten Blickin kanssa. Blick hymyili\nja nyökkäsi; hän tunsi tulokkaan perin leppoisaksi, silmälaseja\nkäyttäväksi herrasmieheksi, joka oli toiminut valamiehistön esimiehenä\näskeisessä oikeudenistunnossa. Fransemmery tiesi luonnollisesti, kuka\nBlick oli. Hän epäröi kynnyksellä.\n\n\"Jos teillä on tärkeitä asioita pohdittavananne --\", virkkoi\nFransemmery.\n\n\"Ei ollenkaan!\" huudahti rouva Braxfield. \"Tämä nuori herra --\nliian nuori, sanon sen hänelle, nykyiseen hommaansa -- on tullut\nvain tekemään minulle, niinkuin hän sanoo, erään tärkeän kysymyksen\ntoissa-aamuna antamani todistuksen johdosta. Minä olen erittäin\nhyväluontoinen nainen, kuten hyvin tiedätte, Fransemmery, ja muussa\ntapauksessa olisinkin antanut hänen kysymykselleen toisen nimen ja\nsanonut sitä jonninjoutavaksi! Mitä luulette hänen halunneen tietää,\nherra Fransemmery? Olinko minä muka varma siitä, että se mies, jonka\nnäin rinteellä murhan jälkeisenä aamuna, oli herra Harborough? On\nsiinäkin järkeä!\"\n\nBlick, joka näytti hyvin kotiutuneelta istuessaan mukavassa tuolissa,\nloi rouva Braxfieldiin kummallisen katseen.\n\n\"Niin, te ette ole sanonut minulle vielä, olitteko varma!\" virkkoi hän.\n\nRouva Braxfield kimmastui.\n\n\"En ole vielä niin vanha, että olisin kadottanut näköni, mies\nhyvä!\" huudahti hän. \"Näen ihan yhtä hyvin kuin tekin! Paremminkin,\nluullakseni.\"\n\n\"Silloin oli varhainen aamu\", huomautti Blick. \"Päivä vasta hämärsi --\nmäen rinteitä peitti aika sakea sumu, kuulemma -- Hobbs, se mies, joka\nlöysi Guy Markenmoren ruumiin, sanoo, että näillä tienoin oli kovin\nsumuista juuri tuona tiistaiaamuna --\"\n\n\"Mistä hän tietää?\" kysyi rouva Braxfield terävästi. \"Oliko hän näillä\nmain siihen aikaan -- kello neljältä?\"\n\n\"Hän oli näillä seuduin puolitoista tuntia myöhemmin, ja jos\nkerta puoli kuuden aikaan oli sumuista, niin vielä sumuisempaa\noli puoli viiden aikoihin\", vastasi Blick. \"Jos nyt oli -- kuten\ntodellakin oli -- sumuista, niin te saatoitte helposti erehtyä\nhenkilöistä, rouva Braxfield. Ja siihen aikaan, josta te puhuitte\ntodistuksessanne, eräs mies, joka suuresti muistuttaa Harboroughia\npituudeltaan, ruumiinrakenteeltaan ja koko ulkonäöltään -- kasvojen\nyhdennäköisyydestä en puhu mitään -- kuljeskeli jossakin täällä\nlähistöllä.\"\n\n\"Mikä mies?\" kysyi rouva Braxfield epäilevästi.\n\n\"Parooni von Eckhardstein\", sanoi Blick. \"Niin on asian laita!\"\n\nRouva Braxfield kääntyi Fransemmeryyn, joka oli seisonut keskustelun\najan, ja viittasi häntä istumaan mukavaan tuoliin vastapäätä Blickiä.\nRouva Braxfield istui toiselle tuolille miesten keskelle.\n\n\"Vai niin!\" sanoi hän. \"Hän oli siis täällä, hän? Se ulkomaalainenko,\njoka vieraili rouva Tretheroen luona? Kah, tosiaankin! Nähkääs, häntä\nminä en nähnyt -- se mies, jonka näin, oli Harborough. Tosiaankin,\nkun oikein ajattelen, niin se ulkomaalainen on melkein yhtä pitkä ja\nsamannäköinen kuin Harborough.\"\n\n\"Ettekö luule, ajatellessanne nyt asiaa uudelleen, että olisitte voinut\nerehtyä\", virkkoi Blick. \"Ettekö luule, että näkemänne mies saattoi\nolla von Eckhardstein eikä Harborough? Noh!\"\n\n\"Ei!\" sanoi rouva Braxfield. \"Sitä ette saa minun päähäni, nuori\nmies! Minä olen ollut lakituvassa jo ennenkin, mutta nyt te koetatte\nsyöttää vastauksia todistajallenne. Se mies, jonka näin ja josta puhuin\ntodistajain aitiossa, oli John Harborough\", sanoi hän. \"Luuletteko,\netten tuntisi miestä, jonka olen tuntenut pojan nallikasta asti,\nnaurettavaa!\"\n\n\"Ettehän ollut nähnyt Harboroughia seitsemään vuoteen\", sanoi Blick.\n\n\"Mitä merkitsee seitsemän vuotta kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen\nverrattuna\", tiuskasi rouva Braxfield kiukkuisesti \"Muistan, kun John\nHarborough syntyi, tuolla Greycloisterissa; sanon teille, että hän se\noli, jonka näin tiistaiaamuna -- oli kun olikin! Tämä on naurettavaa,\neikö olekin, herra Fransemmery?\"\n\nFransemmery, joka halusi kiihkeästi tietää, mitä tämä kaikki oikeastaan\nmerkitsi, katsoi etsivään.\n\n\"Minä -- tuota -- muistelen, että Harborough avoimesti tunnusti\nmenneensä tätä tietä tiistaiaamuna neljän aikaan\", huomautti hän.\n\n\"Harborough myönsi kyllä; Harborough oli täällä\", selitti Blick. \"Siitä\nei ole kysymys. Sillä toinenkin mies oli täällä -- von Eckhardstein.\nKysymys on minun kannaltani tarkoista ajoista ja paikoista. Arvelin,\nettä rouva Braxfield oli saattanut erehtyä, mutta koska hän ei ole,\nniin voin vain antaa tunnustukseni hänen oivalliselle näölleen!\nNoh, sivumennen sanoen, rouva Braxfield\", lisäsi hän hymähtäen,\n\"on toinenkin asia -- paljon hauskempi -- jonka johdosta minun\non onniteltava teitä! Kuulin kylässä juuri ennen tänne tuloani\ntapahtumasta, josta te olitte kertonut. Toivotan tyttärellenne kaikkea\nmahdollista onnea uudessa asemassaan; sikäli kuin olen kuullut, täyttää\nhän sen verrattomasti.\"\n\n\"Niinpä kyllä, kiitos, kai hän täyttää, paljon kiitoksia teille\",\nvastasi rouva Braxfield. \"Mutta tämä lienee hepreaa herra\nFransemmerylle -- tehän ette tiedä, mistä hän puhuu, herra Fransemmery,\nvai tiedättekö?\"\n\n\"Minä -- minä luulen tietäväni, rouva Braxfield\", vastasi Fransemmery.\n\"Minun -- niin juuri ennen tänne tuloani minun luonani pistäytyi\nneiti Markenmore. Hän kertoi minulle veljensä, sir Henry Markenmoren,\nolevan naimisissa teidän tyttärenne kanssa ja aikovan julkaista asian\nsukulaisilleen ja asianajajalleen huomenna, sen jälkeen kun tuo\nsurullinen toimitus, josta kaikki tiedämme, on ohi. Mutta -- tuota --\nluulin, ettei asiasta ole tehty vielä mitään muuta ilmoitusta?\"\n\n\"Niinkö?\" huudahti rouva Braxfield hiukan halveksuvasti. \"Niin kai te\nkuulitte -- Valencia Markenmorelta! Mutta heidän on otettava minutkin\nlukuun, herra Fransemmery, ja minä tahdon, että minun tyttäreni, lady\nMarkenmore, esiintyy oikealla paikallaan huomenna! Hän saapuu kotiin\ntänä iltana Lontoosta, missä hän on ollut vierailemassa ystävättärensä\nluona -- odotan häntä saapuvaksi Selcasterin asemalta kello yhdentoista\najoissa. Hän tulee viimeisellä junalla ja huomenna aamulla hän ottaa\noikean paikkansa Markenmoren kartanossa. Päättäkööt hän ja hänen\nmiehensä, sir Harry, onko hänen oltava läsnä sir Anthonyn ja herra\nGuyn hautajaisissa; se ei kuulu minulle, herra Fransemmery. Minun on\nvain päästävä varmuuteen siitä, että minun tyttäreni, kun hän kerta\non lady Markenmore, astuu oikealle paikalleen Markenmoren kartanon\nvaltijattarena, kun isäntävainajaa lähdetään saattamaan viimeiseen\nleposijaansa.\"\n\nFransemmery ei vastannut heti. Hän käsitti nyt, että maaperä petti\nhänen jalkojensa alla; hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia\nValencialle antamansa lupauksen täyttämiseen. Uuden lady Markenmoren\näiti tahtoi ilmeisesti näytellä edesvastuullisen osaa, oli ruvennut\npöyhkeilemään ja käytti omia keinojansa.\n\n\"Toivon vilpittömästi nuorten tulevan onnellisiksi\", sanoi Fransemmery\nheikolla äänellä. \"Minä -- tuota, uskon niin!\"\n\n\"Oma syynsä, jolleivät tule!\" selitti rouva Braxfield kiivaasti. \"Mikä\nheitä estäisi? En ainakaan minä! Minä olen ollut harvinaisen hyvä\nheitä kohtaan -- varsinkin Harrya; paljon parempi kuin useimmat äidit\nolisivat olleet niissä olosuhteissa, uskokaa pois, herra Fransemmery.\nTe ette tiedä kaikkea!\"\n\n\"Tuskinpa tiedän mitään, rouva\", virkkoi Fransemmery. \"Olen kuullut\nvain itse avioliitosta.\"\n\n\"No, minäpä kerron teille\", sanoi rouva Braxfield. \"En välitä, vaikka\nsaattekin kuulla, en välitä, vaikka tämä nuori mieskin saa kuulla,\nsiitäkin huolimatta, että hän on vieras --\"\n\n\"Viimeisten kymmenen minuutin kuluessa olen vaaninut tilaisuutta\nsanoakseni hyvästi\", sanoi Blick hyväntuulisesti. \"Mutta te olitte niin\ninnostunut perheasioihinne, ettette huomannut minun nousevan, rouva\nBraxfield. En vitkastellut kuunnellakseni -- uteliaisuudesta.\"\n\n\"Eihän sitä ole kukaan väittänytkään!\" tiuskasi rouva Braxfield.\n\"Istuutukaa jälleen -- koska teitä koskevat Guy Markenmoren asiat, niin\nsilloin teitä koskevat myös hänen veljensä, minun vävypoikani, asiat.\nSanoinhan, etten pidä väliä, vaikka saattekin tietää tämän avioliiton\nyksityiskohdista -- minä en pidä väliä, vaikka kaikki tietäisivät; ei\nole minun syyni, ettei avioliittoa solmittu julkisesti. Asian laita\non tällainen, herra Fransemmery. Tehän tiedätte, että minun tyttäreni\non hyvin sievä, hyvin suloinen, mitä parhaimman kasvatuksen saanut\ntyttö. Kauniin näkönsä hän on perinyt minun suvultani -- kaikki meidän\nsukumme naiset ovat olleet huomiota herättävän kauniita, vaikka itse\nsen sanonkin --\"\n\n\"Täydellä syyllä ja pelkäämättä voitte sanoa sen itse, rouva!\" mutisi\nFransemmery. \"Kuten monasti olen huomauttanut.\"\n\n\"Yhdyn herra Fransemmeryn mielipiteeseen, rouva Braxfield\", lisäsi\nBlick kumartaen. \"Aivan samoin ajattelin minäkin!\"\n\n\"Niin, minä olen säilynyt hyvin\", sanoi rouva Braxfield hyvillään. \"Me\nkaikki säilymme -- ja kuten sanoin, tyttäreni on perinyt suvultamme\nhyvän ulkonäkönsä. Mitä taas hänen kasvatukseensa tulee -- no, jollei\nhän ole hyvin kasvatettu nuori nainen, niin syyttäköön itseään. Hän\nkävi Selcasterin tyttökoulua kymmenvuotiaasta aina siihen asti, kun\ntäytti viisitoista; sitten hän opiskeli kaksi vuotta tietääkseni\nLontoon parhaassa sisäoppilaitoksessa ja lopetti koulunkäyntinsä\nPariisissa, missä hän oleskeli kaksitoista kuukautta. Määrättömästi\nrahaa hänen kasvatuksensa minulle maksoi, sen voin teille sanoa! Ja kun\nolin uhrannut hänen sivistyksensä hyväksi kaiken tämän, silloin myin\nValtikan ja vetäydyin tänne, jotta tyttö saisi sopivan kodin. Mutta\npian tänne tulomme jälkeen, herra Fransemmery, tein sen havainnon,\nettä hän ja nuori Harry Markenmore olivat pihkautuneet toisiinsa, että\nhe järjestivät kohtauksia lähimetsiin ja että heidän välillään oli\nmuutakin sellaista. Minä en sallinut sen pelin jatkua, kun tiesin,\nmitä se kaikki merkitsi ja mihin se johtaisi, ja niin katkaisin välit\nHarryn kanssa. Mutta sitten hän sai minut suostumaan kihlaukseen,\nvaikka hän tosin suostutteli minut pitämään asian salassa hänen\nisältään ja sisareltaan vielä jonkun aikaa. Ja lopulta hän rupesi\npuhumaan minulle innokkaasti avioliitosta -- hän lupasi, että jos\nminä vain antaisin suostumukseni siihen, niin hän kertoisi asiasta\nsir Anthonylle vähän myöhemmin. Ja niin annoin perää, näin heidät\nvihittävän eräässä Lontoon kirkossa, ja pian sen jälkeen sir Anthony\nsairastui, minkä varjolla Harry lykkäsi tuonnemmaksi selvityksen, ja\nvaikka sellaisia tilaisuuksia -- monen monituisia tilaisuuksia, herra\nFransemmery! -- oli tarjolla, jolloin hän olisi voinut kertoa isälleen\n-- ja sisarelleen hän olisi tietysti voinut kertoa milloin hyvänsä\n-- niin hän keksi aina tekosyitä. Kun siis sir Anthony kuoli ja kun\nlisäksi tuli tämä Guyn juttu ja Harrystä tuli arvonimen ja tiluksien\nperijä, niin minä päätin itsekseni, että asiaan olisi heti käytävä\nkäsiksi ja saatettava se oikealle tolalle, ja sanoin sen Harrylle. Olen\ntavannut hänet tänään kaksi kertaa ja hän on täydelleen kaikkien niiden\nMarkenmorein kaltainen, jotka aikanani ole tuntenut -- itsepintainen\nja omavaltainen! Hän tahtoi lykätä sen jälleen -- siksi, kunnes hänen\nisänsä ja veljensä olisi haudattu. Minä sanoin ei! -- minun tyttäreni\nottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanon valtiattarena huomisaamuna.\nJa sen hän tekeekin!\"\n\n\"Te kai, rouva\", huomautti Fransemmery levollisesti, \"sanoitte äsken\nilmoittaneenne avioliitosta?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi rouva Braxfield.\n\n\"Kenelle, jos saan luvan kysyä? Herra Blick on kai kuullut siitä\njoltakin henkilöltä kylässä?\"\n\n\"Ilmoitin sen asianomaisille henkilöille\", vastasi rouva Braxfield\niloisesti. \"Toisin en olisi voinut tehdäkään. Ilmoitin siitä\npastorille, herra Chilfordille, Markenmoren perheen asianajajalle ja\nrouva Perrinille, huomattavimman vuokratilallisen vaimolle.\"\n\n\"Annoitte varmaan heille luvan kertoa uutisen kenelle tahansa?\" virkkoi\nFransemmery.\n\n\"Tietysti! Miksen olisi, herra Fransemmery?\" huudahti rouva Braxfield.\n\"Minun tyttäreni on lady Markenmore!\"\n\nFransemmery yskäisi -- lyhyen, kuivan, hämmästystä ilmaisevan rykäyksen\n-- ja rouva Braxfield katsahti häneen äkkiä ja terävästi. Rouva\nBraxfield oli käsittänyt tai luullut käsittävänsä tällä rykäisyllä\nolevan tietyn tarkoituksensa.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi hän kärsimätön sävy äänessään. \"Mitä te tuolla\ntarkoitatte, herra Fransemmery? Tiedän, että olette lakimies, vaikka\nkäytännössä ette toimikaan sillä alalla -- tahdotteko väittää, ettei\nminun tyttäreni olisi lady Markenmore?\"\n\n\"Jos hänen miehensä on sir Harry Markenmore, rouva, niin tietysti\nteidän tyttärenne on lady Markenmore\", vastasi Fransemmery tyynesti.\n\"Mutta -- onko Harry?\"\n\nRouva Braxfieldin verevät posket kalpenivat. Blick, joka oli pitänyt\nhäntä tarkasti silmällä, näki hänen huuliensa äkkiä puristuvan yhteen;\nlisäksi hän näki hänen vasemman kätensä kohoavan vaistomaisesti,\nmekaanisesti. Mutta väri oli jälleen palannut rouva Braxfieldin\nkasvoille, kun hän kääntyi Fransemmeryn puoleen.\n\n\"Mitä ihmettä te tarkoitatte?\" kysyi hän naurahtaen väkinäisesti. \"Sir\nHarry! Epäilemättä hän on sir Harry, hänen isänsä on kuollut -- hänen\nveljensä on kuollut --\"\n\n\"Mutta jos hänen veljensä on jättänyt jälkeensä pojan?\" sanoi\nFransemmery levollisella, vakavalla äänellä. \"Myöskö siinä tapauksessa?\"\n\nRouva Braxfield kävi entistään kalpeammaksi. Ja Blick, joka valppaasti\noli pannut merkille uuden tilanteen ja uudet mahdollisuudet, havaitsi\nnyt, että rouva Braxfield oli menettänyt kokonaan malttinsa ja tuijotti\nvaiteliaana Fransemmeryyn virkkamatta hyvään aikaan sanaakaan. Blick\nalkoi puhua katsoen vanhempaan mieheen.\n\n\"Te ette varmaankaan puhuisi noin, jollei teillä olisi siihen jotakin\naihetta\", huomautti hän. \"Onko teillä? Jos niin on, haluaisin kuulla\nsen. Minun velvollisuuteni on hankkia kaikki mahdolliset, Guy\nMarkenmorea koskevat tiedot.\"\n\n\"Herra Blick\", vastasi Fransemmery hyvin vakavalla äänellä, \"ammattinne\ntakia voin puhua teille peittelemättä. Ja tahdon puhua vapaasti myös\nrouva Braxfieldille, kun asiat ovat kehittyneet nykyiselle kannalleen.\nSen, mitä aion ilmoittaa, olen saanut kuulla vasta muutamia tunteja\nsitten; kenties se on nyt jo tunnettua Markenmoren asianajajallekin\n-- kenties -- ja mahdollisesti Harry Markenmorelle. Mutta minä kerron\nnyt teille ja rouva Braxfieldille koko asian -- siten säästymme ehkä\nmonilta hämmingeiltä. Ottakaa huomioon, etten tästä kertomuksesta voi\npersoonallisesti mitenkään mennä takuuseen -- olen vain kuullut sen.\nAsia on seuraava -- voin mainita teille, että harhailin koko päivän\nparooni von Eckhardsteiniä etsimässä; olen samoillut ristiin rastiin\nmetsien yksinäisimmissä sopukoissa ja muutamissa ylängön laaksoissa.\nPuolenpäivän tienoilla olin saapunut erään kukkulan, jota nimitetään\nHarjuspohjukaksi, toisella puolen sijaitsevaan kaukaiseen laaksoon\n-- karua, autiota seutua, Blick. Siellä oli vain yksi ihmisasumus,\njonka on vuokrannut eräs nainen, jonka rouva Braxfield epäilemättä\ntuntee -- Margaret Hilson. Laaksossa oli hyvin koleaa -- alati\nauringoton, kylmä paikka -- ja minä pyysin Margaret Hilsonilta saada\nistuutua hänen mökkinsä takan ääreen syödäkseni välipalaa, jonka olin\nottanut mukaani. Se nainen on umpimielinen, ihmisiä karttava henkilö\n-- sellainen, joka luullakseni pitäisi salaisuuden omina tietoinaan\niät päivät, jos niin päättäisi -- mutta minulle hän pakisi hieman\nvapaammin äskeisistä tapahtumista ja nykyisestä tilanteesta. Kuultuaan\nminun olevan lakimiehen hän puhui entistäänkin vapaammin, ja lopulta\n-- käsittäen, kuten hän sanoi, että asiat olisi selvitettävä -- hän\nilmaisi mielivänsä kertoa minulle jotakin, josta hän ei ollut hiiskunut\nsanaakaan neljään vuoteen. Lyhyesti seuraavaa: Margaret Hilson kertoi,\nettä juuri samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore katosi näiltä\nseuduilta, katosi täältä myös muuan tyttö, nimeltä Myra Halliwell,\nhyvin soma tyttö, erään lähiseudun pienviljelijän toinen tytär, jonka\nsisar, Daphne Halliwell, kertoi hän, matkusti Intiaan rouva Tretheroen\nkamarineitsyenä, palasi jälleen hänen mukanaan ja palvelee nyt täällä\nDower-talossa. Tämän Myran, sanoi Margaret Hilson, arveltiin aikovan\nmennä naimisiin Roper-nimisen miehen kanssa -- James Roperin --\nmetsänvartijan, joka kai vieläkin työskentelee Markenmoren tilalla.\nMutta kuten sanoin, Myra hävisi Margaret Hilsonin kertoman mukaan aivan\njäljettömiin samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore lähti kartanosta.\nTässä\", huomautti Fransemmery keskeyttäen kertomuksensa ja katsahtaen\nmerkitsevästi etsivään, \"on tärkeä seikka, joka on otettava huomioon --\ntapahtumain vastaisen kulun käsittämiseksi\".\n\nBlick nyökkäsi. Mutta hän ei tarkastellut läheskään niin valppaasti\nFransemmeryä kuin rouva Braxfieldiä. Tämä oli ilmeisesti perin\ninnostunut kertomukseen, joka paljastettiin hänelle näin odottamatta,\nja sittenkun Myra Halliwellin nimi oli mainittu, oli hänen\nharrastuksensa kohonnut miltei kiihtymyksen asteelle. Väri vaihteli\nhänen kasvoillaan; hänen huulensa puristuivat vuoroin yhteen, vuoroin\nhöllenivät; ilmeisesti, ajatteli Blick, tämä nainen oli erittäin\nhuolestunut, jollei suorastaan säikähtynyt. Ja kun Fransemmery\nkeskeytti, niin hän tuijotti häneen silmissään odottava, miltei\npelästyneen kiihtynyt ilme, haluten kuulla, mitä nyt seuraisi.\n\n\"No niin\", jatkoi Fransemmery, \"kertomus jatkuu seuraavaan tapaan:\nMargaret Hilson pistäytyi noin neljä vuotta Myra Halliwellin katoamisen\njälkeen näiltä main Lontooseen katsomaan sisartaan, joka asui lähellä\nWandsworthin puistikkoa. Margaretilla oli tapana mennä käyskentelemään\naamuisin puistikkoon, raikasta ilmaa nauttiakseen, kun taas hänen\nsisarensa, työmiehen vaimon, täytyi puuhailla kotiaskareissaan.\nKäyskennellessään eräänä aamuna mainitussa paikassa hän havaitsi\nnuoren, hienosti puetun naisen, joka näytti hänestä tutulta ja jonka\nrinnalla käveli lapsenpiika työntäen vaunuja, joissa oli lapsi. He\ntulivat lähemmäksi, ja loisteliaan, nuoren naisen Margaret Hilson\ntunsi Myra Halliwelliksi. Myös tämä tunsi Margaretin; he pysähtyivät\nja rupesivat pakisemaan. Lopuksi Myra Halliwell, vannottaen Margaretia\nolemaan puhumatta mitään, uskoi hänelle menneensä naimisiin Guy\nMarkenmoren kanssa ja vaunuissa lepäävän lapsen, jo kolme vuotta\nvanhan, olevan heidän poikansa --\" Rouva Braxfield iski äkkiä\npuristetun nyrkkinsä pöytään.\n\n\"Valhetta!\" huudahti hän käheästi. \"Valhetta -- alusta loppuun asti!\nPyh! Hän pyysi rouva Tretheroeta vaimokseen sinä yönä, kun hän oli\ntäällä! Te molemmat kuulitte rouva Tretheroen vahvistavan sen valallaan\n-- todistajain aitiossa; tiedättehän, että hän teki niin!\"\n\nBlick ei virkkanut mitään. Hän silmäili nyt Fransemmeryä --\nvakuutettuna, että tähän juttuun ja sen taakse sisältyi paljon enemmän\nkuin hän oli ensin kuvitellutkaan. Sen eri kohdat herättivät hänessä\nuusia näköaloja; ammattimiehenä hän alkoi tuntea kiihkeätä innostusta\nsiihen.\n\n\"Vielä en ole lopettanut, rouva Braxfield\", sanoi Fransemmery\ntyynesti. \"Sallikaa minun jatkaa -- niin, Margaret Hilson, jolle\nminun mielestäni jos kenellekään voidaan uskoa arkoja asioita --\nlupasi nuorelle rouva Guylle säilyttää salaisuuden omana tietonaan,\nja niin hän on tehnytkin. Mutta vuosi sitten Margaret Hilson meni\njälleen vierailemaan sisarensa luo -- samaan paikkaan. Taas hän teki\nkävelyretkiä Wandsworthin puistikkoon, ja eräänä aamuna hän kohtasi,\nei rouva Guy Markenmorea, vaan saman lapsentytön saman lapsen kera,\njoka nyt oli varttunut vankaksi, viisivuotiaaksi pojaksi. Hän antautui\npuheisiin hoitajattaren kanssa, joka kertoi, että äiti oli kuollut\n-- kuollut vuosi sitten, keuhkotulehdukseen; lasta, kertoi tyttö,\nkasvatti muuan rouva, jonka hoiviin se oli jätetty äidin kuoltua, ja\nhän, lapsentyttö, hoiti edelleen lasta. Hoitajatar joka ilmeisesti\nkatsoi voivansa täydellä syyllä puhua vapaasti naiselle, jonka\nkanssa hän oli nähnyt emäntä-vainajansakin keskustelevan hartaasti\nja tuttavallisesti, ilmaisi eräitä yksityiskohtia. Hän kertoi, että\nlapsen isä kävi katsomassa lastaan kaksi kertaa viikossa ja vietti\nsunnuntai-iltapäivänsä tämän seurassa. Hän, lapsentyttö, sanoi isän\nolevan anteliaan ja hyvinvoivan miehen. Lopuksi hän ilmaisi Margaret\nHilsonille, mihin hänen emäntävainajansa oli haudattu, ja Margaret\nHilson kävi katsomassa hautaa. Hän löysi sen varsin helposti saamiensa\nselitysten avulla ja hautakiveen hän näki kaiverretun -- Myra, Guy\nMarkenmoren puoliso. Tästäkään Margaret Hilson ei ollut virkkanut\nmitään -- mutta, rouva Braxfield, nyt hän oli päättänyt paljastaa\nviipymättä koko salaisuuden! Käydessäni hänen mökillään hän sanoi\naikovansa mennä kertomaan kaiken sen, mitä hän tiesi, Chilfordille\ntänä iltana; niin hän kertoi minulle. Minä neuvoin häntä puhumaan\nheti Chilfordille -- nyt hän lienee jo tehnyt sen -- luulen hänen\ntehneen. Minun mielestäni ei ole pienintäkään aihetta epäillä hänen\nkertomuksensa todenperäisyyttä -- miksi olisi? Ja tietysti on\nehdottoman varmaa, että jos Guy Markenmore-vainajan pikku poika on\nelossa -- niin hän on luonnollisesti arvonimen ja tilusten perijä!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nNotkotie\n\n\nFransemmery lopetti kertomuksensa niin voimakkaasti ja pontevasti\nkuin tuomarille sopikin, ja Blick, joka pohti innokkaasti kuulemiaan,\nhämmästyttäviä tosiasioita, nyökkäsi myöntymyksen merkiksi hänen\nloppuhuomautuksiinsa. Mutta rouva Braxfield, huolimatta ilmeisestä\nkiihtymyksestään, näytti itsepintaisesti kieltäytyvän hyväksymästä\nFransemmeryn perustelua.\n\n\"Tämä kaikki kuulostaa varsin hyvältä, herra Fransemmery\", sanoi\nrouva Braxfield kotvan kuluttua. \"Te olette lakimies ja teidän\npitäisi tietää! Mutta kaikki on vain pelkkiä jossia ja muttia! Jos,\nkuten te väitätte, Guy Markenmore nai Myra Halliwellin, jos heillä\noli lapsi, poika, ja jos se poika on elossa -- no, siinä tapauksessa\nhän tietysti perii isänsä -- tai isoisänsä, sillä minun tietääkseni\nkukaan ei ole selvillä, kumpi kuoli ensiksi, sir Anthony vaiko hänen\nvanhempi poikansa -- arvonimen ja tilukset. Mutta kaikki riippuu\nsanasta jos! --jos -- jos -- jos -- jos! Minä en usko Guy Markenmoren\nkoskaan menneen naimisiin tuon tytön kanssa -- en ikipäivinäni! Hän\non saattanut ottaa tytön mukaansa ja he ovat saattaneet elää yhdessä\nLontoossa, ja heillä on saattanut olla lapsi -- mutta tämä ei todista\nvielä avioliitosta, herra Fransemmery!\"\n\n\"Entäs hautakivikirjoitus, rouva Braxfield?\" väitti Fransemmery.\n\"Henkilö, joka antoi minulle nämä tiedot, näki sen -- ja minä pidän\nMargaret Hilsonia rehellisenä naisena.\"\n\n\"Minun tarkoitukseni ei ole suinkaan puhua pahaa Margaret Hilsonista\",\nvastasi rouva Braxfield. \"Varsin kunnioitettava nainen! Enkä kiellä,\nettä hän on saattanut nähdä sellaisen hautakirjoituksen. Mutta se\nei todista mitään. Kuka tahansa voisi sillä tavalla merkitä toisen\nihmisen, varsinkin Lontoon hautuumaalla, mutta kuka siitä viisastuisi?\nTarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, herra Fransemmery, ennenkuin\nsaadaan todistetuksi, että kaikki se, mitä olette kertonut, on totta --\nvihkimätodistus, kastetodistus ja muuta sellaista.\"\n\n\"Epäilemättä ne kaikki vielä esitetään, rouva\", vastasi Fransemmery.\n\"Saamme kuulla enemmän -- aivan varmasti -- paljon enemmän! Jonkun\ntäytyy tietää.\"\n\n\"Ja te sanoitte neuvoneenne Margaret Hilsonia, että hän menisi\nkertomaan tämän jutun tuomari Chilfordille?\" kysyi rouva Braxfield.\n\"Heti?\"\n\n\"Heti!\" vastasi herra. Fransemmery. \"Asioiden luonne on sellainen,\nettei niitä sovi lykätä toistaiseksi. Luullakseni Margaret Hilson on jo\ntavannut Chilfordin -- hän mainitsi aikovansa käväistä hänen luonaan\naikaisin tänä iltana.\"\n\n\"Silloin kartanossa saataneen tietää asiasta\", huomautti rouva\nBraxfield rypistäen kulmiaan. \"Chilford menee tietysti sinne ja kertoo\nheille koko jutun saatuaan kuulla sen.\"\n\n\"Siellä tiedettäneen se jo nyt\", vakuutti Fransemmery. \"Mutta saatakoon\nasia tietää siellä tänä iltana tai huomenna, rouva Braxfield, niin\nvarmaa on joka tapauksessa, että tämä asia on perinpohjin tutkittava.\nJa jos saan antaa teille pienen neuvon naapurina, joka toivoo teille\nhyvää, niin kehoittaisin teitä odottamaan hieman ennenkuin lähetätte\ntyttärenne Markenmoren kartanoon lady Markenmorena. Hän saattaa,\ntiedättehän, olla hyvinkin vain rouva Harry Markenmore. Harkitkaa ensin\ntarkoin, rouva!\"\n\nTämän sanottuaan Fransemmery nyökkäsi rouva Braxfieldille, viisaan\nneuvonantajan varoittava ilme katseessaan, ja nousi, lähteäkseen\npois; hänen airedalelainen terrierinsä, joka tähän asti oli maannut\npöydän alla toinen silmä raollaan, nousi myös. Blickin seurassa he\npainuivat yöhön; oli pimeä, vain tähdet tuikkivat, sillä kuu ei ollut\nvielä kohonnut taivaalle. Vaiteliaina he astelivat Woodlandin huvilan\npuistopolkuja ja saapuivat avoimelle mäenrinteelle.\n\n\"Merkillisiä paljastuksia!\" murahti Blick vihdoin, kun he kävelivät\nverkalleen orastavan nurmikon poikki. \"Käsittääkseni te uskotte tähän\nkertomukseen Guy Markenmoren avioliitosta?\"\n\n\"Uskon!\" vastasi Fransemmery päättävästi. \"Kaikki seikat huomioonottaen\n-- minä uskon! Nainen, jolta sain tietoni tänään, Margaret Hilson,\non niitä ihmisiä, joita voidaan sanoa ihanteellisiksi todistajiksi\n-- ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Niitä ihmisiä, jotka kertovat\nvain sen, mitä tietävät, eivät pyri lisäilemään tai vähentelemään,\nkaunistelemaan tai vääristelemään, myöntävät rehellisesti tai\nkieltävät yhtä rehellisesti; niitä ihmisiä, joilta itse asiassa\npuuttuu sitä mielikuvitusta, jota totuudesta poikkeaminen\nvälttämättömästi edellyttää. Minä en epäile lainkaan, että hän\nantoi minulle vilpittömän, kaunistelemattoman selostuksen siitä,\nmitä tapahtui hänen Lontoossa vierailunsa aikana, enkä liioin sitä,\nettä hän on nähnyt haudan ja hautakirjoituksen, kuten hän selitti.\nJa mitä taas tulee avioliiton mahdollisuuksiin -- no, herra Blick,\nminussa taitaa olla hieman vanhan kielikellon vikaa! -- minusta\non joka tapauksessa mieluista pakista maalaisväen kanssa heidän\nasioistaan, vaikka toivoakseni en olekaan mikään urkiskelija. Minusta\non mieluista kuunnella heidän pikku komedioitaan ja tragedioitaan,\notan myötätuntoisesti osaa niihin. Jo kauan ennen, kuin kuulin tämän\ntarinan rouva Hilsonilta, olin kuullut Myra Halliwellista ja hänen\nkatoamisestaan, ja pari kolme kylän vanhaa asukasta oli viittaillut\nminulle, että Guy Markenmore saattaa hyvinkin olla mukana pelissä.\nNiinpä -- minä en hämmästynyt pahasti, kun rouva Hilson kertoi minulle\njuttunsa.\"\n\n\"Mahtaakohan Myran sisar -- se Dower-talon nainen -- tietää tästä\nmitään?\" sanoi Blick.\n\n\"Daffy, kuten häntä nimitetään -- olisipa minustakin hauska tietää?\"\nvastasi Fransemmery. \"En luule, sentään. Daffy -- jonka oikea nimi\non Daphne -- on ollut kaukana Intiassa kolme vuotta rouva Tretheroen\nkanssa ja palannut vasta äskettäin. Hän saattaa kuitenkin tietää, mutta\njos niin on, niin aivan varmasti hän ilmoittaa siitä pian!\"\n\n\"Hän näyttää\", huomautti Blick miettivästi, \"naiselta, jonka sydämellä\non koko joukko salaisuuksia. Salaperäinen -- kovasti. Noh, tämä\non kummallinen juttu, sir! Ja kun esititte kertomustanne rouva\nBraxfieldille, niin aloin tuumiskella, eikö se olisi mahdollisesti\njossakin yhteydessä myös minun tehtäväni kanssa -- luonnollisesti!\"\n\n\"Millä tavoin sitten?\" kysyi Fransemmery.\n\n\"Ensiksikin\", vastasi Blick. \"Muuan ilmeisen selvä kysymys: Onko sillä\nmitään tekemistä Guy Markenmoren murhan kanssa?\"\n\n\"Kah!\" huudahti Fransemmery. \"Onko sillä, tosiaankin? Hyvin tärkeä\nkysymys, hyvä herra, johon on kovin vaikeata vastata.\"\n\n\"Toiseksi\", jatkoi Blick. \"Rouva Tretheroe kertoi meille\ntutkintotilaisuudessa, että hän ja Guy Markenmore olivat solmineet\nvanhat rakkaussuhteensa kohdatessaan toisensa, viime maanantai-iltana\nja päättäneet mennä naimisiin heti. Nyt haluaisin saada vastauksen\ntähän kysymykseen: kertoiko Guy Markenmore hänelle, että hän oli ollut\naikaisemmin naimisissa, että hän oli menettänyt vaimonsa ja että\nhänellä oli poika?\"\n\n\"Kertoiko hän, tosiaankin?\" sanoi Fransemmery. \"Kovin ihmeellistä.\nMutta -- kuka tietää?.\"\n\n\"Jos hän kertoi\", jatkoi Blick, \"niin miksei rouva Tretheroe ilmaissut\nsitä tutkinnossa? Jos hän tiesi, niin miksi hän sen salasi?\"\n\n\"Niin -- miksi?\" mutisi Fransemmery. \"Miksi?\"\n\n\"Ja jollei Guy Markenmore kertonut hänelle -- naiselle, joka hänen piti\nnaida -- niin mistä se johtui?\" sanoi Blick. \"Kertoiko hän vai eikö hän\nkertonut? Minusta tuntuu, sir, että tässä on melko paljon sellaista,\nmikä on tuiki tärkeätä!\"\n\n\"Eipä ihme\", myönsi Fransemmery. \"Mutta sitäpaitsi näin meidän kesken\npuhuen, tässä on aika paljon muutakin, jota olen kummastellut aina\nsiitä lähtien, kun kuulin rouva Tretheroen todistuksen.\"\n\n\"Mitä, esimerkiksi?\" kysyi Blick.\n\n\"Ei mitään erikoisempaa. Olen miettinyt yleensä, mahtoiko rouva\nTretheroe kertoa kaikki, mitä hän olisi voinut kertoa; oliko hän\nvilpitön, avomielinen, suora, luotettava. Näin meidän kesken puhuen\npidän häntä turhamaisena, itsekkäänä, yksinkertaisena naisena -- ja\nniin typeränä kuin hänenlaisensa nainen aina on!\"\n\n\"Sellaiseen typeryyteen on hyvin monesti yhtynyt suuri annos viekkautta\nsentään, vai mitä?\" virkahti Blick. \"Hän on tehnyt minuun sen\nvaikutuksen -- sen vähän perusteella, mitä olen häntä nähnyt -- että\nhän on senlaatuinen nainen, joka kykenee näyttelemään.\"\n\n\"Enpä ihmettelisi!\" myönsi Fransemmery. \"Näin ollen minun on saatava\nvastaus kysymykseen -- esittääkö hän nytkin jotakin näytelmää, ja jos\nhän esittää, niin millainen se on?\" sanoi Blick. \"Ja onko Eckhardstein\njollakin tavoin mukana siinä?\"\n\n\"Kah!\" huudahti Fransemmery. \"Siinäpä onkin toinen kysymys!\"\n\n\"Sievä pulma kerrakseen!\" mörähti Blick.\n\n\"Musta kuin tämä tie, ystäväni\", sanoi Fransemmery, kun he laskeutuivat\nsiihen syvään ja kaitaan notkoon, joka korkeine pengermineen ja\nmutkineen kiemurteli Puistikon ja Woodlandin huvilan välisten\nharjanteiden huipuille. \"Ja te tarvitsette paremmat valaistusvehkeet\nkuin tähdet voidaksenne päästä sen perille! Tähän mennessä te kai ette\nole saanut vielä vihiäkään jäljistä?\"\n\n\"Olen päässyt vasta mitättömän pienen askelen, jota kenties ei voida\nlainkaan sanoa askeleeksi\", vastasi Blick, muistellen niitä tietoja,\njotka Lansbury oli hänelle antanut. \"Ei! Toistaiseksi, Fransemmery, se\npiiri, jossa minun on toimittava, on tosiaankin kovin ahdas. Minä --\nmikä teidän koiraanne vaivaa?\"\n\nAiredalelainen terrieri, joka oli juossut miesten edelle pimeälle\ntielle, oli rynnännyt samaan paikkaan, jossa se oli osoittanut\ntavattoman levottomuuden ja kiihkon merkkejä, kun Fransemmery oli\nmenossa rouva Braxfieldin luo. Se vinkui nyt jälleen, ja kun he tulivat\nlähelle pensaita, kuulivat he sen valittelevan ja kaivavan kynsillään\nmaata; vinkuna muuttui senjälkeen murinaksi.\n\n\"Enpä ihmettelisi lainkaan, vaikka se olisi päässyt metsäsian\njäljille!\" huomautti Fransemmery. \"Arvelinkin jo joku aika sitten,\nettä tämän tien lähettyvillä on metsäsika tai metsäsikoja; luulin\neroittaneeni käpälän jälkiä höllässä hiekkamaassa. Kunpa minulla vain\nolisi lyhty, niin pian voisin ottaa siitä selvän, sillä helppo on\neroittaa metsäsian pesä ketun luolasta.\"\n\nBlick työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti esille jotakin, josta\nhänen sormilla painaessaan kajahti ilmoille terävä metallimainen\nraksahdus, ja sitä seurasi huikaisevan kirkas valohohde.\n\n\"Niin se on!\" sanoi hän. \"Sähkölamput ovat parempia kuin lyhdyt. Missä\non koira?\"\n\nFransemmery työnsi syrjään pensaat, joiden takana airedalelainen\nterrieri puuhasi, ja näki sen kaivavan hurjasti pengermässä ammottavaa\nonkaloa. Koira käänsi päänsä, vilkaisi valoon ja jatkoi entistä\ninnokkaammin kaivamistaan. Fransemmery aivasti.\n\n\"Hts!\" tirskahti hän. \"Metsäsika, aivan varmasti! Väkevästä hajusta\nei voi erehtyä -- vallan toisenlaista kuin ketunpesissä. Mutta se ei\nole nyt siellä, poikaseni! Metsäsiat poistuvat pesistään heti pimeän\ntultua hakemaan kasvien juuria, hyönteisiä, sammakoita ja ampiaisten ja\nmehiläisten toukkia. Tule pois, Kattilanpaikkuri!\"\n\nMutta airedalelainen kaivoi yhä, ja Blick seurasi sen työskentelyä\ntarkasti, valaisten taskulampullaan pesän suuta.\n\n\"Mainio kaivuri!\" sanoi hän. \"Se on kaapinut esille jo aimo lailla\nmultaa. Pian se on päässyt pengermän sisälle tuolla menolla, jos --\nhei!\"\n\nHän kumartui äkkiä, sysäsi koiran syrjään ja veti soran ja höllän\nhiekan keskeltä, jonka koira oli kasannut, esille erineen, joka välkkyi\nkirkkaasti taskulampun valossa. Päästäen kovan huudahduksen hän kohotti\nsen Fransemmeryn nähtäväksi.\n\n\"Katsokaas tätä!\" sanoi Blick.\n\nFransemmery katsoi ja hätkähti.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän. \"Revolveriko?\"\n\nBlick ojentautui ja pitäen vasemmassa kädessään löytämäänsä esinettä\nsuuntasi taskulamppunsa koko valon siihen.\n\n\"Webley Fosbery-mallinen automaattinen pistooli\", sanoi hän. \"Ja --\nuusi! Ja pistetty tuonne vasta hiljan! Herra Fransemmery! -- mitäs,\njos olemme nyt löytäneet sen aseen, joka teki lopun Guy Markenmoren\nelämästä? Enpä ihmettelisi!\"\n\nFransemmery peräytyi takaisin tielle.\n\n\"Onko -- onko se ladattu?\" kysyi hän hermostuneesti. \"Pyydän teitä\nolemaan varovainen, hyvä herra! Minä tunnen mitä suurinta kauhua --\"\n\n\"Pitäkää te sähkölamppua\", keskeytti Blick. \"Minä olen varovainen, minä\ntunnen perinpohjin kaikki ampuma-aseet.\" Hän ojensi sähkötaskulampun\nkumppanilleen, ja saatuaan molemmat kätensä vapaiksi hän alkoi tutkia\nautomaattisen pistoolin koneistoa. \"Aivan tyhjä\", ilmoitti hän hetken\npäästä. \"Ei ainoatakaan patruunaa! Mutta katsokaapas, sir -- tämä ei\nole ollut siellä kauan! Ei pienintäkään ruostepilkkua -- aivan kirkas,\npuhdas, uusi --\"\n\n\"Hiekka on hyvin kuivaa\", sanoi Fransemmery katsoen onkalon suulle.\n\"Samoin kuin myös sora. Kenties --\"\n\n\"Ei!\" sanoi Blick. \"Jos se olisi ollut maassa kauan, niin siinä\nnähtäisiin joka tapauksessa jonkinlaisia ruostumisen merkkejä,\nainakin parisen pilkkua metalliosassa. Onnenpotkaus! Tekisipä mieleni\nlahjoittaa teidän koirallenne hopeinen kaularengas!\"\n\n\"Te siis pidätte sitä hyvin tärkeänä?\" kysäisi Fransemmery.\n\n\"Mitä tärkeimpänä!\" huudahti Blick. \"Johan ajattelinkin! Niin -- me\nolemme puolen kilometrin päässä siitä paikasta, missä Guy Markenmore\nammuttiin kuoliaaksi samanmallisella pistoolilla, ja tässä meillä on\npistooli, automaattinen pistooli, joka ilmeisesti on kätketty -- aivan\näskettäin -- pengermässä olevaan onkaloon, pensaiden taakse, syrjäisen\ntien varrelle! Tärkeänäkö? Hyvä herra! Tässä on johtolanka!\"\n\n\"Olemme lähellä minun asuntoani\", huomautti Fransemmery. \"Menkäämme\nsinne ja punnitkaamme asiaa perinpohjaisemmin. Hyväinen aika! -- Kuinka\nmerkillinen paljastus! Siihen on kiinnitettävä tosiaankin suurta ja\ntarkkaa huomiota.\"\n\n\"Niin tehdäänkin!\" sanoi Blick tuikeasti, \"Ensimmäinen todellinen\ntienviitta, jonka olen löytänyt.\"\n\nFransemmery kulki edellä mentäessä hänen talolleen. Ovella he\nkohtasivat sievän palvelijattaren.\n\n\"Herra Chilford odottaa teitä kirjastohuoneessa, sir\", ilmoitti hän.\n\"Minä sanoin hänelle, etten tietänyt, kuinka kauan te olisitte poissa,\nmutta hän sanoi, että hänen täytyi odottaa.\"\n\nBlick nykäisi Fransemmeryä hihasta, kun he astuivat eteishalliin.\n\n\"Ei sanaakaan automaattisesta pistoolista!\" kuiskasi hän. \"En halua\nsiitä puhuttavan lainkaan vielä. Kuulkaas -- Chilford ei ehkä toivo\nminun olevan läsnä; lähdenkö minä?\"\n\n\"Älkää, tulkaa sisälle\", sanoi Fransemmery. \"Pyydän teitä tulemaan\nsisälle. Minä kerron hänelle, että te tunnette koko tämän Hilsonin\njutun. Kas, Chilford!\" jatkoi hän, kun he astuivat kirjastoon, missä\nasianajaja, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena, istui tuijotellen\ntuleen. \"Tiedän, mikä teidät on tuonut tänne -- sitä odotinkin!\nMargaret Hilson on käynyt teidän luonanne -- hän kai kertoi teille,\nettä hän oli jo tavannut minut. No, herra Blick on perillä koko\njutusta, joten --\"\n\nChilford silmäsi toisesta toiseen.\n\n\"Eräs toinenkin seikka kuin Margaret Hilsonin kertomus toi minut\ntänne, Fransemmery\", vastasi hän \"Olen tavannut hänet, tosiaankin --\nhän käväisi minun luonani myöhään iltapäivällä. En tiennyt oikein,\nmitä ajatella hänen kertomuksestaan, niin kauan kuin tiedossani oli\nvain hänen kertomuksensa, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Mutta kello\nseitsemän jälkeen tänä iltana olen saanut tietää sen olevan totta --\npienimpiä yksityiskohtiaan myöten!\"\n\n\"Oletteko?\" huudahti Fransemmery. \"Millä tavoin?\"\n\nChilford viittasi kädellään ikkunaan, josta, jollei olisi ollut yö ja\nikkunaverhot edessä, he olisivat nähneet puiston poikki Markenmoren\nkartanon.\n\n\"Arvonimen ja tilusten perijä on nyt siellä!\" sanoi hän. \"Kuusivuotias\npoikanen! -- tietämättä lainkaan, mikä hänestä pitäisi tulla!\"\n\nFransemmery katsoi Blickiin ja havaitsi, että etsivän ajatukset\nristeilivät samassa kysymyksessä kuin hänen omat ajatuksensakin --\nsiinä kysymyksessä, jonka rouva Braxfield oli herättänyt, oliko\navioliitto todellinen vai ei.\n\n\"Oletteko sitten varma hänen oikeudestaan!\" sanoi hän kääntyen\nChilfordiin päin. \"Mutta -- mistä ihmeestä hän on ilmestynyt? Tämä on\naivan odottamatonta, vai mitä?\"\n\n\"Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällaista tulisi tapahtumaan\",\nvastasi Chilford. \"Kukaan ei ollut edes vihjannut minulle koskaan,\nettä Guy Markenmore olisi naimisissa -- minä olin aina kuullut\npäinvastaista! Ja kun se nainen, Margaret Hilson, tuli luokseni\ntänä iltana, juuri kun olin palannut toimistostani, esittäen saman\nkertomuksen, jonka hän oli jo esittänyt teille, niin hämmästyin aimo\nlailla. Mutta tiedän hänen olevan siivon, kunnioitettavan naisen,\njonka ei voida otaksua keksivän kummitusjuttuja eikä tässäkään asiassa\npuhuvan muuta kuin sen, minkä hän uskoi olevan totta; ja kun olin\nkuunnellut häntä, rupesin tuumimaan, että tässä saattaa hyvinkin olla\njotakin takana. Ja tiedättekö, Fransemmery, tuskin oli kulunut puolta\ntuntia hänen lähdöstään, kun Selcasterin asemalta ajoi kartanoon\ntunnettu lontoolainen asianajaja, Quillamane, Bedford Rowin varrelta,\njonka seurassa, oli muuan lady ja pikku poika, ja he kertoivat\ntarinan, joka oli aivan samanlainen kuin vähän aikaisemmin kuulemani.\nJa lisäksi\", lopetti Chilford naurahtaen kuivasti ja nyökäten\nFransemmerylle, \"hän toi mukanaan asiakirjoja, jotka todistivat täysin\noikeaksi kaiken hänen kertomansa. Noh! -- juttu on aivan selvä.\nMarkenmoren kartanossa on tänä iltana sir Guy Markenmore! -- ja hän on\nkuuden vuoden vanha!\"\n\n\"Guy Markenmore meni naimisiin Myra Halliwellin kanssa?\" virkkoi\nFransemmery.\n\n\"Meni -- sen jälkeen kun he kumpikin olivat poistuneet täältä\", vastasi\nChilford. \"Ja he viettivät hyvin rauhallista elämää, Claphamin,\nTootingin tai Wandsworthin puolella, ensi aluksi. Myöhemmin Myra asusti\nsiellä yksin -- Guy oli paljon poissa hänen luotaan ja piti myös\nasuntoa West Endissä. Myra kuoli -- mutta poika jäi eloon. Quillamane\ntuntee koko jutun -- hänellä on kaikki paperit. Avioliittotodistus,\nkastetodistus, kaikki: hän on ollut Guyn luottamusmiehenä koko ajan.\nKun lapsen äiti kuoli, niin lapsi jätettiin Quillamanen sisaren\nhoitoon, joka nyt on hänen mukanaan kartanossa. He kaikki ovat siellä:\nminä itse otin heidät vastaan.\"\n\n\"Entä Harry Markenmore ja hänen sisarensa? Kuinka he suhtautuvat\nasiaan?\" kysyi Fransemmery.\n\n\"Totta puhuakseni he eivät olleet millänsäkään!\" vastasi Chilford. \"He\nolivat aivan rauhallisia, kumpikin, ja ollakseni oikeudenmukainen heitä\nkohtaan on minun sanottava, että he alkoivat heti osoittaa hartaasti\nsuosiotaan pienokaiselle. Mutta hiisi vieköön -- luulenpa tuntevani\nhenkilön, joka raivostuu kuullessaan tästä! Nähkääs, kuulin, että Harry\nMarkenmore oli mennyt salaa naimisiin Poppy Wrennen kanssa, tämän äidin\ntieten!\"\n\n\"Se on totta!\" sanoi Fransemmery. \"Heidät vihittiin Lontoossa, kolme\nkuukautta sitten, äidin läsnäollessa.\"\n\n\"Silloinpa rouva Braxfield joutuu raivoihinsa saatuaan kuulla\ntästä!\" huudahti Chilford. \"Kaiketi hän ajatteli, että Guy oli\nkuollut jo aikoja sitten, kun kukaan ei ollut kuullut hänestä mitään\nseitsemään vuoteen, että Harry perisi arvonimen ja Poppysta tulisi\nlady Markenmore! Oh -- olipa se aika kolaus! Merkillinen juttu! Ja\nQuillamanen kertoman mukaan se voi käydä vieläkin merkillisemmäksi.\nNäyttää siltä, että Guy, joka oli ansainnut liikeyrityksillään\nmelko summan rahaa, on testamentannut vähän ennen kuolemaansa koko\nomaisuutensa pojalleen, tietysti, mutta Markenmoren kartanon hän tahtoi\nluovuttaa ehdottomasti veljelleen ja sisarelleen ja aikoi ryhtyä\ntoimenpiteisiin jättääkseen sen heidän käsiinsä heti, kun olisi perinyt\nsen. Mutta tila on perinnöllinen sukukartano! Tämä lapsi saa kaikki!\nMielenkiintoista, eikö totta, Fransemmery, lakimiehen kannalta katsoen?\"\n\n\"Siltä kannalta -- hyvin\", myönsi Fransemmery. \"Sekavaa, lisäksi.\"\n\nHän tuumiskeli, mahtoiko Chilford olla halukas ottamaan laveammalta\npohdittavaksi tilanteen monet sekavat kohdat, ja toivoi, ettei Chilford\nhaluaisi, sillä hän itse ei ollut ainakaan halukas keskustelemaan nyt\nlakikysymyksistä. Chilford lähtikin pian pois ja Blick, vaihdettuaan\nkuiskaten muutamia sanoja Fransemmeryn kanssa, seurasi häntä. He\nkävelivät yhdessä kylään päin metsän laitaan, missä Chilford asui.\n\n\"Oletteko jo saavuttanut mitään tuloksia, nuori mies?\" kysyi Chilford\nheidän erotessaan.\n\n\"Mitättömän vähän!\" vastasi Blick.\n\n\"Tämä juttu on salaperäisempi kuin koskaan olen kuullut\", virkahti\nChilford. \"Ei valon pilkahdustakaan!\"\n\nBlick erosi hänestä teiden risteyksessä ja suuntasi kulkunsa\nValtikkaan. Muistaen Crawleyn ja toivoen saavansa pakista hauskasti\nennen maatamenoa hän pistäytyi tarjoiluhuoneeseen ja kysyi häntä.\nGrimsdale, joka luki sanomalehteä tarjoilupöytänsä takana, pudisti\npäätään.\n\n\"Ei ole edes käväissytkään täällä, herra Blick\", vastasi hän. \"Hän\ntilasi päivällisen kello seitsemäksi, mutta häntä ei kuulunut\nmääräajaksi. En ole nähnyt hänestä jälkeäkään sittenkun hän poistui\nheti aamiaisen jälkeen; hän on kai muuttanut mieltään ja mennyt\njohonkin muualle. Eipä väliä, silti -- hän maksoi laskunsa!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nYllättävä kuulustelu\n\n\nSir Anthony Markenmoren ja hänen vanhemman poikansa ruumiit haudattiin\nasianmukaisesti Markenmoren kirkkomaan perhehautaan seuraavana\npäivänä puolenpäivän seuduilla, ja hautaustilaisuudessa oli\nsaapuvilla ihmisjoukko, joka oli keräytynyt vanhaan kylään kaikkialta\nlähitienoilta. Kaikenlaista ja kaikenarvoista väkeä oli kokoontunut\nitse kirkkoon ja ikivanhojen jalavien ja marjakuusien alle, jotka\nsaarsivat hautuumaan harmaita muureja; kun viimeiset juhlamenot olivat\nohitse, niin ihmiset hajautuivat ryhmiin, keskustellen Markenmoren\nperheen kohtaloita koskevista viimeisistä uutisista. Nyt tiesivät\nkaikki läsnäolevat, että Guy Markenmorelta oli jäänyt poika ja että\ntämä oli perinyt arvonimen ja tilukset; monet katselijoista olivat\nrientäneet kirkkomaalle toivoen saavansa nähdä uuden baronetin.\nMutta he näkivät vain Harry Markenmoren ja pari kolme sukulaista;\nainoaakaan perheen naisjäsentä ei ollut saapuvilla, eikä tilaisuudessa\nollut mitään tavatonta tai erikoisempaa näkemisen arvoista: esirippu\nlaskeutui draaman tämän osan jälkeen hiljaa ja välikohtauksitta, ja\nkun läsnäolevat olivat nähneet Guy Markenmoren laskettavan hautaan\nisänsä viereen, samaan riviin monien kuolleiden, manan majoille\nmenneiden sukulaistensa kanssa, johtuivat he ajattelemaan tuota monesti\ntoistettua kysymystä -- kuka oli syypää hänen traagilliseen loppuunsa?\n\nBlick ei ollut näkemässä näitä hautajaismenoja. Hänellä ei ollut\ntekemistä vainajien kanssa. Hänen ainoana päämääränään oli päästä\nkäsiksi elossaolevaan henkilöön -- Guy Markenmoren murhaajaan. Tämä\nhenkilö oli jossakin, kenties hyvin kaukana juuri tähän aikaan, kenties\nlähempänä kuin hän saattoi aavistaakaan. Takaa-ajo oli vaikeata, saalis\noli teillä tietymättömillä ja jäljet eksyttävät, mutta Blick laati\nsuunnitelmiaan ja toimien väsymättömästi, hyvän onnen avustamana, hän\ntoivoi pääsevänsä otuksen kintereille. Ja hän oli saanut todellakin\njonkinlaista selkänojaa eilispäivän omituisesta paljastuksesta ja\nautomaattisen pistoolin onnekkaasta löydöstä. Ankarasti miettien ja\naprikoiden tuota paljastusta, pistooli taskussaan, hän lähti matkalle\nSelcasteriin heti aikaisen aamiaisen syötyään, ja kello kymmenen hän\noli jo kahdenkeskisessä keskustelussa poliisikomisarion kanssa. Tälle\nhän ilmoitti yksityiskohdittain kaikki ne tapahtumat, jotka olivat\nsattuneet eilisaamusta lähtien.\n\nPoliisikomisario kuunteli ja ihmetteli. Hänen ajatuksensa kuten\nBlickinkin kohdistuivat kysymykseen: olivatko nämä paljastukset Guy\nMarkenmoren salanaimisiin menosta seitsemän vuotta sitten jossakin\nyhteydessä hänen murhaansa? Hän käsitteli vähän aikaa tämän seikan\ntodennäköisyyttä ja mahdollisuutta, mutta äkkiä hän siirtyi tärkeämpään\nasiaan.\n\n\"Tämä kaikkihan on loppujen lopuksi pelkkää arvelua, vaikka, kuten\nsanoitte, Blick, siihen voi sisältyä aika paljon\", huomautti hän.\n\"Mutta automaattisen pistoolin löytyminen niin läheltä murhapaikkaa on\naivan toisenlainen asia. Tosiaankin, miten ihmeessä se joutui siihen\npesään tai onkaloon tai miksi sitä nyt nimittänemmekin?\"\n\n\"Te tarkoitatte -- miten se voi joutua sinne, jollei sitä pantu sinne!\"\nsanoi Blick. \"Tietysti sen pisti sinne joku, joka halusi päästä siitä\n-- miten se olisi muuten voinut joutua sinne? Olettakaamme, että tuo\njoku oli tavoittelemamme murhaaja. Hän poistui paikalta, jossa oli\ntehnyt rikoksensa, meni Woodlandin huvilan edustalla olevan mäenrinteen\npoikki --\"\n\n\"Luultavammin hän hiipi sen takana olevien pensaikkojen läpi\", väitti\npoliisikomisario katsahtaen isoon karttaan, joka oli ripustettu\nseinälle hänen pöytänsä yläpuolelle. \"Sitä tietä kulkiessaan häntä ei\nvoitu nähdä.\"\n\n\"No, olkoon, että hän meni sitä tietä\", myönsi Blick. \"Joka tapauksessa\nhän saapuu notkopolulle. Laskeuduttuaan sille hän päättää päästä\naseestaan. Siellä on koko joukko onkaloita pengermissä sekä niiden\npäällä, korkeiden pensasrivien juurella. Hän työntää syrjään pensaat ja\nheittää aseensa erääseen syvimmistä koloista. Siellä se olisi saanut\nmaata iät päivät -- jollei Fransemmeryn koira olisi vainunnut sitä.\"\n\n\"Hyvä, te olette nyt joka tapauksessa löytänyt sen, ja ensi\ntehtävänämme on ottaa selvä siitä, kenelle se kuuluu\", sanoi\npoliisikomisario. \"Vaikea työ, mutta suoritettavissa.\" Hän otti\nkäteensä automaattisen pistoolin, jonka Blick oli pannut hänen\neteensä, ja tarkasteli sitä miettivin katsein. \"Näyttää olevan uuden\nuutukainen\", huomautti hän. \"Onkohan se ostettu joltakin näiden\nseutujen asukkaalta?\"\n\n\"Aion ryhtyä tutkimaan sitä heti paikalla\", vastasi Blick. \"Sellaisia\nesineitä voidaan kai ostaa Selcasterista?\"\n\n\"Metsästyspyssyjä ja revolvereita voidaan täältä ostaa vaikka kuinka\npaljon\", vastasi poliisikomisario. \"Ja epäilemättä myös tällaisia\nkapineita. Tässä kaupungissa on pari kolme pyssyseppää, ja tietysti\ntäällä on rautakauppiaita ja teräsvalmisteiden välittäjiä, jotka\nmyyvät ampuma-aseita.\" Hän valikoi pikku nidoksen pöydällään olevien\nnimikirjojen joukosta. \"Kaupungin nimikirja\", selitti hän. \"Siitä\nlöydätte nimet ja osoitteet.\"\n\nBlick kirjoitti listalle koko joukon nimiä ja lähti tutkimusmatkalle.\nHän käväisi kymmenisen kauppiaan luona, jotka kuultuaan hänen\nhenkilöllisyydestään ja ammatistaan ja päästyään perille salaisuudesta,\nolivat liiankin kärkkäitä antautumaan tuttavalliseen keskusteluun\nkuuluisan lontoolaisen etsivän kanssa. Mutta he eivät voineet antaa\nhänelle minkäänlaisia tietoja -- ainoakaan heistä ei ollut nähnyt\naikaisemmin automaattista pistoolia. Vasta viimeisellä vierailullaan\nhän sai jonkinlaista apua tai osviittaa. Kauppias arveli näet,\nvaikkakin epäillen, että hän oli saattanut nähdä puheena olevan aseen\njoskus aikaisemminkin.\n\n\"Minusta tuntuu siltä, että me olemme ehkä myyneet sen\", huomautti hän.\n\"Mutta minä ilmoitan teille asiasta lähemmin -- jos pistäydytte tänne\nkello kuudelta tänä iltana, tai milloin hyvänsä kuuden ja seitsemän\nvälillä. Seuraavasta syystä: minulla on sivumyymälä Chilhamptonissa\nja apulaiseni on tänään siellä, mutta hän palaa takaisin myöhään\niltapäivällä. Jos me nyt olemme myyneet tuon pistoolin -- kuten\nluultavasti olemme -- niin hän tuntee koko asian ja tietää, kuka\noli ostaja; etupäässä hän hoitaa aseosastoa. Tulkaa jälleen kuuden\ntienoilla; jollen minä ole saapuvilla, niin kysykää Watersia ja\nkertokaa hänelle, mitä minullekin olette kertonut. Voitte luottaa\nhäneen.\"\n\nBlick kiitti ja poistui. Muuan poliisimies, joka seisoi toisella puolen\nkatua tähyillen ympärilleen, äkkäsi hänet ja astui kadun poikki hänen\nluokseen.\n\n\"Päällikkö lähetti minut etsimään teitä, herra Blick\", ilmoitti hän\nperille päästyään. \"Hän pyytää teitä saapumaan toimistoonsa -- siellä\non eräs nuori mies, jota hän haluaa teidän tapaavan. Kysymys on\nMarkenmoren asiasta, sanoi hän.\"\n\nBlick riensi takaisin poliisiasemalle ja astui kiireesti\npoliisikomisarion huoneeseen. Tuolilla takan ääressä istui nuori\nmies, josta poliisi oli kertonut, katsellen poliisikomisarioon, joka\nluki asiakirjoja ja teki niihin merkintöjä. Hyvin sävyisä ja lempeä\nnuorukainen, ajatteli Blick, ainakin ulkonäöltään; työskenteli jollakin\nhenkisellä alalla ilmeisesti. Hänen otsansa oli hyvin korkea ja leveä;\npitkät ja pörröiset hiukset oli kammattu taaksepäin; silmät suuret,\nmelkein loistavan kirkkaat; suu iso, herkkä, ja mies kokonaisuudessaan\nhyvin voimakaspiirteinen. Blickin terävät silmät havaitsivat kaiken\ntämän yhdellä katseella; lisäksi hän huomasi, että nuoren miehen\nmusta takki oli etupuolelta kovin tahriintunut, ikäänkuin hän olisi\nvahingossa läikäyttänyt sille jotakin, ja että hänen pitkät, sievät\nsormensa olivat myös tahriintuneet -- hänen kätensä olivat itse\nasiassa ranteista sormenpäihin asti täynnänsä merkillisiä vihertäviä,\npurppuranpunaisia ja tulipunaisia laikkoja. Kummallisen näköinen mies,\najatteli etsivä, ei suinkaan jokapäiväinen.\n\nPoliisikomisario allekirjoitti ison sinisen paperin, sysäsi sen\nsyrjään, laski kynän pöydälle ja käännähti ympäri tuolillaan. Hän\nviittasi kädellään lieden luona istuvaan olentoon.\n\n\"Tämä nuori herrasmies on tullut tänne kertomaan, että hän on lukenut\nsanomalehdistä Markenmoren jutusta, ja hän luulee voivansa luoda hieman\nvalaistusta siihen\", ilmoitti hän katsoen Blickiin. \"Odotin teidän\ntuloanne kuunnellakseni vasta sitten, mitä hänellä on sanottavaa.\nNyt\", jatkoi hän nyökäten vieraalleen, \"voitte alkaa! Tämä on\netsiväkomisario Blick, rikosasiain osastolta, ja hän hoitaa tätä asiaa.\nVoitte kertoa hänelle ja minulle, mitä vain haluatte -- yksityisesti\nja luottamuksellisesti. Mutta ennen kaikkea -- kenen kanssa meillä on\nkunnia puhua.\"\n\nVieras katsoi vuoroin kumpaakin ja puhui levollisella, vakavalla\näänellä.\n\n\"Nimeni on Spindler\", vastasi hän. \"Eustace Spindler -- olen apulaisena\nMooren ja Smithin apteekissa, Farshamissa.\"\n\n\"Tunnen sen -- erittäin hyvä, ensiluokkainen liike\", sanoi\npoliisikomisario. \"Perustettu jo aikoja sitten.\" Hän kääntyi ja teki\nsivuhuomautuksen Blickille, joka oli istuutunut lähelle häntä. \"Tämä on\nse nuori mies, josta Lansbury kertoi meille\", kuiskasi hän. \"Sama mies,\njoka tarjosi keksintöään myytäväksi.\" Hän kääntyi jälleen vierailijaan\npäin. \"No, herra Spindler\", jatkoi hän, \"hauskaa kuulla, mitä te voitte\nkertoa\".\n\n\"Kaiketi noudatetaan ehdotonta vaiteliaisuutta\", tiedusti Spindler.\n\"Jäähän asia vain meidän -- läsnäolevien keskiseksi, kaikin mokomin?\"\n\n\"Osasittepa sanoa paikalleen\", myönsi poliisikomisario. \"Läsnäolevien\n-- kaikin mokomin.\"\n\n\"No hyvä\", jatkoi Spindler nyökäten myöntymyksen merkiksi, \"halusin\nja haluan kertoa teille seuraavaa -- ja voinhan sanoa, että tulin\ntänne samassa määrin itseni vuoksi kuin tietoja antaakseni. Minä\nolen, kuten sanoin, apulaiskemisti -- ammattitaitoinen apulainen,\nolen siis suorittanut kaikki tutkintoni. Olen käyttänyt, nähkääs,\nvapaa-aikani viimeisinä parina vuotena synteettisten väriaineiden\nvalmistuskokeiluihin. Te, herrat, tiedätte varmaan, että\nväriteollisuutemme harjoittajat ovat tässä maassa olleet miltei\nkokonaan riippuvaisia Saksasta aniliiniväreihin nähden --\"\n\n\"Tiedämme!\" sanoi poliisikomisario juhlallisesti. \"Varsin hyvin\ntiedämme, herra Spindler, että tässä suhteessa olemme epäilemättä\nolleet häpeällisen takapajulla!\"\n\n\"Aivan niin -- olemme todellakin\", myönsi Spindler. \"Nähkääs, minä\nolen, selostaakseni koko asian lyhyesti tehnyt keksinnön arvokkaan\nsynteettisen väriaineen valmistuksessa: hyvin tärkeän keksinnön. Ja\nkun olin saanut sen lopullisesti valmiiksi, tahdoin luonnollisesti\nansaita sillä hieman rahaa. Niinpä ilmoitinkin _Timesissä_ mainiten,\nmitä minulla oli myytävänä. Ilmoitukseeni vastasi Guy Markenmore.\nHänen kirjeensä johdosta menin häntä tapaamaan hänen toimistoonsa\nFolgrave Courtin varrelle Lontoossa -- lähellä Cornhilliä. Kerroin\nhänelle perinpohjin keksinnöstäni, ja hän kysyi minulta, kuinka paljon\nminä vaadin salaisuudestani. Olen köyhä mies, mutta minulla on hyviä\naatteita ja haluan saada aikaan jotakin, muun muassa ostaa liikkeen\n-- pienen vaatimattoman liikkeen vielä, mutta minun käsissäni sillä\non suuria edistymisen mahdollisuuksia -- eräältä kemistiltä, joka\nluovuttaisi sen minulle hyvin kohtuulliseen hintaan. Haudoin asiaa ja\nilmoitin Markenmorelle vaativani kolmetuhatta puntaa käteistä. Sitten\nhän tiedusti minulta, suostuisinko luovuttamaan hänelle paperini --\nkeksintöni luonnoksen, ymmärrättehän -- jotta hän voisi esittää sen\njollekin asiantuntijalle. Suostuin sillä ehdolla, että asiantuntija\nolisi sellainen henkilö, johon minä voin luottaa. Täksi henkilöksi\nvalitsimme professori sir Thomas Hodges-Wilkinsin, Cambridgesta --\nkuuluisan kemistin. Sitten jätin paperit Markenmorelle. Viikkoa\nmyöhemmin hän kirjoitti minulle ilmoittaen haluavansa ostaa keksinnön\nmääräämästäni hinnasta, jos hän saisi pari muuta rahamiestä yhtymään\nyritykseen. Vastasin hänelle ja esitin vaatimuksenani, että jos hän\nostaisi olisi hänen suoritettava maksu käteisessä rahassa. Vaadin\ntätä siksi, koska aioin maksaa käteisellä mainitsemani liikkeen\nhinnan enkä halunnut, että kukaan tietäisi, kuinka paljon rahaa\nminulla oli -- eivät pankkiirit eivätkä kutkaan, ymmärrättehän. Hän\nvastasi myönteisesti ja ilmoitti luultavasti tulevansa käymään luonani\nFarshamissa muutamien päivien kuluttua ja tuovansa minulle rahat. Mutta\nsenjälkeen\", lopetti Spindler levittäen hoikat kätensä, \"en kuullut\nhänestä mitään ennenkuin luin sanomalehdistä tuosta murhasta -- ja\nminä haluaisin nyt tietää -- missä ovat minun paperini, minun arvokas\nsalaisuuteni?\"\n\n\"Ja teidän kolmetuhatta puntaanne!\" mutisi poliisikomisario sivuun\nBlickille. \"Katsokaas, herra Spindler\", sanoi hän ääneen, \"voin\nvakuuttaa teille, ettei mitään sellaisia tieteellisiä papereita, joista\nkerroitte, löydetty surmatulta Guy Markenmorelta -- kaikki, mitä\nlöydettiin, on meidän hallussamme. Mutta sanokaapa minulle -- millainen\noli teidän kaavanne? Jos se olisi mahdollisesti joutunut sellaisen\nhenkilön käsiin, joka tunsi sen arvon -- mikä merkitys sillä yleensä\non, tarkoitan -- voiko siitä olla hänelle hyötyä?\"\n\n\"Hyötyä?\" toisti Spindler. \"Luulisinpä olevan! Nähkääs, siinähän\nselostetaan tarkasti, millä tavoin tuota erikoista väriainetta voidaan\nvalmistaa!\"\n\n\"Siinä tapauksessa -- kenen hyvänsä olisi kannattanut varastaa se?\"\nkysyi poliisikomisario.\n\n\"Kenen hyvänsäkö kannattanut?\" huudahti Spindler. \"Herra paratkoon\n-- kerroinhan teille, että Markenmoren piti maksaa minulle siitä\nkolmetuhatta puntaa!\"\n\n\"Vain papereistako?\"\n\n\"Keksintö oli paperilla -- paperilla -- tavallisella kirjoitusarkilla!\nSen mukana on tietysti eräitä muitakin papereita -- muistiinpanoja.\nMutta jos se paperi joutuu jonkun käsiin, -- voi, silloin minun\nkeksintöni on tietysti mennyttä! Oletteko varma siitä, ettei se\nollut Markenmore-vainajan taskuissa -- tavallinen lehti -- melkein\nlääkemääräyksen näköinen?\"\n\nNyt he käsittivät, miksi Eustace Spindler oli saapunut. Hänen\ntarkoituksenaan ei ollut antaa tietoja, vaan saada uutisia. Mutta\nheillä ei ollut hänelle mitään annettavana. \"Markenmorella ei ollut\nsellaisia papereita\", sanoi Blick. \"Mutta -- ne saattavat olla hänen\ntoimistossaan Lontoossa tai hänen yksityisasunnossaan. Me teemme kaiken\nvoitavamme teidän hyväksenne, herra Spindler, ja niin nopeasti kuin\nmahdollista.\"\n\nMutta kun Spindler oli mennyt, kovasti kiihtyneenä ja tyytymättömänä,\nkääntyi Blick poliisikomisarioon päin ja pudisti päätään.\n\n\"Siitä, mitä Lansbury kertoi meille, tiedämme, että Guy Markemorella\noli mukanaan ne paperit, joista tämä nuori mies puhui, sinä iltana\nValtikassa!\" huomautti hän. \"Hänellä oli ne aivan varmasti, koska\nkeskustelu koski juuri niitä, keksintöä ja sen hintaa. Hänellä oli\nluultavasti luonnospaperi ja tuon professorin, mikä hänen nimensä nyt\nolikaan, antama lausunto. Siinä tapauksessa hän otti ne kai mukaansa\nValtikasta lähtiessään -- sullottuna seteleiden joukkoon, joiden\narvo oli kolmetuhatta puntaa. Ja ken hyvänsä hänet lienee murhannut,\njoutuivat ne murhaajan käsiin -- samoin kuin myös setelit!\"\n\n\"On olemassa toinenkin mahdollisuus\", huomautti poliisikomisario.\n\"Setelit olivat epäilemättä hänen taskussaan. Mutta hän on saattanut\njättää luonnospaperin ja professorin lausunnon jommallekummalle\nliikekumppaneistaan.\"\n\n\"Ei ainakaan Lansburylle\", selitti Blick. \"Hän olisi kertonut siitä\nmeille.\"\n\n\"Seurassahan oli kolmaskin mies\", sanoi poliisikomisario merkitsevästi.\n\"Von Eckhardstein.\"\n\nBlick harppoi pari kolme askelta huoneessa, miettien.\n\n\"Kunpa saisimme hänet kynsiimme!\" huudahti hän äkkiä. \"Se mies on\nkadonnut, emmekä me ole tehneet mitään hänen löytämisekseen. Mistä\ntiedämme loppujen lopuksi, vaikka hän olikin varakas mies, kuten\nväitetään, ettei hän ampunut Guy Markenmorea omien tarkoitusperiensä\nsaavuttamiseksi ja anastanut rahoja ja luonnosta?\"\n\n\"Mahdollista!\" myönsi poliisikomisario. \"Mutta mitä tulee hänen\netsiskelyynsä, niin siinä suhteessa olemme täällä tehneet kaiken\nvoitavamme ja saaneet varmoja tietoja siitä, ettei häntä ole nähty\nainoassakaan hänen tavallisista asuinpaikoistaan Lontoossa eikä\nCityssä. Mutta -- hän on kaikonnut! Vieläpä äkkiarvaamatta! Mutta --\nmiksi?\"\n\nBlick alkoi jälleen kävellä huoneessa edestakaisin vaivaten aivojaan\nentistä ankarammin.\n\n\"Mahtaisikohan rouva Tretheroe tietää enemmän kuin mitä hän on\nkertonut!\" sanoi hän äkkiä. \"Minä olen vakuutettu -- jonkinlaista\nounastusta -- että hän tietää.\"\n\n\"Minä olen koko ajan aavistellut jotakin sellaista\", vastasi\npoliisikomisario. \"Minä puolestani en voi luottaa häneen hitustakaan!\"\n\n\"No hyvä\", sanoi Blick ajateltuaan vielä kotvan aikaa, \"on eräs asia,\njonka voimme tehdä\".\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Meidän on lähdettävä hänen luokseen, molempain, tänään iltapäivällä\",\nvastasi Blick. \"Pantava hänet ahtaalle! Peijattava häntä! Uskoteltava\nhänelle tietävämme jotakin. Tulkaa mukaan ja antakaa minun puhua. Minä\npuristan hänestä jotakin esille.\"\n\n\"Mainiota -- puolisen jälkeen\", yhtyi poliisikomisario. \"Ehkä onnistuu.\"\n\nRouva Tretheroe, joka oli yksin huoneessaan myöhään samana iltapäivänä,\nei hämmästynyt eikä harmistunut, kun Daffy Halliwell ilmoitti\npoliisipäällikön ja Blickin tulosta. Poliisipäällikkö, entinen\nkorkea-arvoinen upseeri, oli todennäköisesti hyvin miellyttävä vieras,\nja Blick oli hauskannäköinen, mielenkiintoa herättävä nuori mies. Hän\ntervehti molempia kuin iloissaan.\n\n\"Toivoakseni te tuotte minulle joitakin uutisia parooni von\nEckhardsteinista\", sanoi hän viitatessaan heitä istumaan tuolille\nlähelle itseään. \"On todellakin hyvin ahdistavaa, kun vielä en\nole kuullut hänestä mitään, vaikka varmastikin olen tehnyt kaiken\nvoitavani löytääkseni hänet täältä lähistöltä -- olen järjestänyt\ntiedustelujoukkoja ja vaikka mitä. Oletteko te saaneet mitään selville\npoliisienne avulla?\"\n\n\"Aika paljon, rouva Tretheroe!\" vastasi Blick.\n\nRouva Tretheroe hätkähti ja katsoi terävästi etsivään. Hänen\npuhetapansa oli nyt aivan toisenlainen kuin edellisellä vieraskäynnillä\n-- hänen äänensä oli nyt virallinen, luja, melkeinpä uhkaava; hän puhui\nkuin mies, joka keskustelee voittamansa henkilön kanssa. Ja luotuaan\nhäneen terävän katseen kalpeni rouva Tretheroe hieman; hän oivalsi,\nettä kahden miehen silmät olivat tähdätyt häneen, ei ihailevasti, vaan\nikäänkuin ankarassa tutkinnossa.\n\n\"Mitä -- mitä te tarkoitatte?\" änkytti hän. \"Mistä on kysymys -- mitä\non tapahtunut?\"\n\n\"On tapahtunut seuraavaa, rouva Tretheroe\", vastasi Blick. \"Nyt\ntiedämme koko joukon enemmän kuin te luulette meidän tietävän von\nEckhardsteinin äskeisistä edesottamisista. Von Eckhardstein oli\nkolmas niistä miehistä, jotka kohtasivat toisensa Valtikassa viime\nmaanantaiyönä -- oh, teidän vastaväitöksenne ovat vallan hyödyttömiä,\nrouva Tretheroe! -- hän se oli! Juuri hän saapui sinne kello kahdelta\naamulla ja -- painakaa mieleenne! -- hän oli viimeinen henkilö, jonka\nseurassa Guy Markenmore nähtiin elävänä!\"\n\nRouva Tretheroe kirkaisi heikosti -- nähtävästi teeskentelemättömän\nhämmästyneenä.\n\n\"Ei -- ei!\" huudahti hän. \"Minä en voi uskoa --\"\n\n\"Eipä väliä, mitä te uskotte\", sanoi Blick töykeän välinpitämättömästi.\n\"Me tiedämme sen! Rouva Tretheroe, koko tuo teidän teeskennelty\nhätäilynne, että von Eckhardsteinin katoaminen olisi muka johtunut\njostakin onnettomuustapauksesta, on pelkkää veruketta! Sanon teille,\nettä tiedämme yhtä ja toista. Te ette ole ollut vilpitön meitä\nkohtaan tähän asti, ja siten te syöksette itsenne pahaan vaaraan.\nPuhukaa suunne puhtaaksi, rouva Tretheroe! Te tiedätte varsin hyvin,\nettä von Eckhardstein lähti talostanne myöhään silloin illalla --\ntarkoituksellisesti. Missä hän on nyt?\"\n\nBlick odotti salaten maltittomuutensa ja epäillen vieläkin, tarttuisiko\nkala onkeen. Mutta rouva Tretheroe, luotuaan melkein kauhua ilmaisevan\nkatseen poliisipäällikön ankariin kasvoihin, alkoi puhua heikolla ja\nvoipuneella äänellä.\n\n\"Luullakseni -- Pariisissa!\"\n\n\"Miten hän poistui täältä?\" kysyi Blick.\n\n\"Hän odotti, kunnes kaikki oli rauhoittunut, käveli sitten Carfantiin\nja vuokrasi auton, joka kiidätti hänet rannikkotietä Newhaveniin, missä\nhänen piti nousta varhain aamulla Dieppeen lähtevään laivaan.\"\n\n\"Miksi hän poistui sillä tavoin?\"\n\n\"Hän selitti\", vastasi rouva Tretheroe hyvin hiljaisella äänellä,\n\"ettei hän tahtonut tulla sekoitetuksi alhaisen murhan likaisiin\nyksityiskohtiin ja että hän siirtyisi mannermaalle, kunnes te saisitte\nkäsiinne oikean miehen ja juttu selviäisi.\"\n\nBlick nousi ja viittasi ääneti kumppaniaan seuraamaan itseään. Rouva\nTretheroekin nousi, valjuna ja vapisten.\n\n\"Ettehän -- ettehän ajatelle, että hän tappoi Guyn?\" kuiskasi rouva\nTretheroe. \"Ettehän tahtone väittää, että hän teki sen?\"\n\n\"Tällä hetkellä -- me emme väitä mitään\", vastasi Blick ja poistui.\nMutta heti kun he olivat päässeet Dower-talon ulkopuolelle, kääntyi hän\npoliisikomisarion puoleen.\n\n\"Sehän kävi kuin loitsimalla\", huudahti hän. \"No -- entäs nyt?\"\n\nSitten hän muisti selcasterilaisen pyssysepän ja ajoi hänen puodilleen\nvinhasti poliisikomisarion pikku rattailla.\n\nHän kohtasi pyssysepän sisään astuessaan puodin ovella, ja tämä veti\nhänet syrjään.\n\n\"Olen ottanut selvän teidän automaattisesta pistoolistanne\", kuiskasi\nhän. \"Me myimme sen noin kolme kuukautta sitten Harry Markenmorelle,\nMarkenmoren kartanosta. Tahdotteko tarkastaa kirjamerkintää?\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nKylän juoruja\n\n\nPoliisikomisario oli astunut aivan Blickin kintereillä pyssysepän\npuotiin ja kuuli kuiskaten annetun tiedon. Kun hän ei ollut niin\ntottunut kuin Blick hillitsemään kieltään ja kasvojensa ilmeitä, päästi\nhän heikon hämmästyksen huudahduksen, mutta Blick ei virkkanut mitään,\nvaan nyökkäsi vain suostumukseksi pyssysepän ehdotukseen: nuo kolme\nmiestä menivät yhdessä puodin takahuoneeseen, missä teräväkatseinen\nnuori mies hääräili innokkaasti tilikirjojen ääressä.\n\n\"Apulaiseni, herra Waters\", esitteli pyssyseppä. \"Waters -- näytäpä\nnäille herroille sitä merkintää, jota katselimme hetki sitten.\"\n\nWaters otti esille päiväkirjan, selaili sen sivuja, kuljetti sormeaan\nrivien yli ja osoitti vaiteliaana erästä merkintää ja muutamia\nnumeroita. Blick tarkasteli niitä.\n\n\"Muistatteko myyneenne Webley Fosbery-mallisen automaattisen pistoolin\nHarry Markenmorelle?\" kysyi hän kääntyen apulaiseen päin. \"Tarkoitan --\nmyittekö sen itse?\"\n\n\"Myin\", myönsi Waters. \"Muistan tapauksen varsin hyvin. Hän halusi\nrevolveria -- minä suosittelin pistoolia.\"\n\n\"Tuntisitteko sen jälleen?\" kysyi Blick.\n\nWaters viittasi muutamiin merkinnässä oleviin numeroihin ja kirjaimiin.\n\n\"Siinä on numero\", sanoi hän.\n\nBlick otti esille aseen, jonka hän oli siepannut airedalelaisen\nterrierin uutteroiden käpälien alta.\n\n\"Onko tämä se?\" tiedusti hän.\n\nWaters käänteli automaattista pistoolia kädessään ja tarkasteli\nhuolellisesti päähän leimattuja numeroita ja kirjaimia.\n\n\"Se se on!\" vastasi hän. \"Niinpä kyllä -- mutta minä olisin sen\ntuntenut muutenkin.\"\n\n\"Ihan varmastiko?\" sanoi Blick. \"Ettehän vain erehtyne? Oletteko\nvarma, että tämä on se pistooli, jonka myitte silloin herra Harry\nMarkenmorelle?\"\n\n\"Ehdottoman varma\", vastasi Waters päättävästi. \"Menen siitä vaikka\nvalalle!\"\n\nBlick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja kääntyi.\n\n\"Toivoakseni se ei ole välttämätöntä, herra Waters\", sanoi hän. \"Mutta\n--\" nyt hän katsoi pyssyseppään, joka oli seisonut vieressä yhdessä\npoliisikomisarion kanssa seuraten tapausten menoa ja kuunnellen --\n\"älkää vain puhuko tästä mitään -- älkää hiiskuko siitä kenellekään.\nVoinhan sanoa teille näin meidän keskemme, että löysin tämän esineen --\nomistaja on saattanut pudottaa sen huomaamattaan. Siis -- toistaiseksi\n-- suu poikki!\"\n\nPyssyseppä ja hänen apulaisensa nyökkäsivät osoittaakseen, että he\nolivat käsittäneet; Blick ja poliisikomisario poistuivat kadulle ja\nkävelivät jonkun matkaa vaiteliaina.\n\n\"Uusi pulmallinen juttu!\" murahti Blick vihdoin. \"Ei kai ole lainkaan\nmahdotonta, että Harry Markenmore ampui veljensä ja sujautti tämän\nesineen notkotien varrelle! Mahdollista, muttei mielestäni ensinkään\nluultavaa. Oli miten oli, mutta minä hankin siitä pian varmuuden.\"\n\n\"Millä tavoin?\" kysyi poliisikomisario.\n\n\"Lääkärintodistuksen mukaan\", vastasi Blick, \"Guy Markenmore ammuttiin\nkuoliaaksi Markenmoren notkelmassa noin kello neljä aamulla. Mutta\njuuri samoihin aikoihin sir Anthony kuoli Markenmoren kartanossa, ja\nminä luulen, että hänen nuorempi poikansa oli hänen kuolinvuoteensa\nääressä. Harry Markenmore ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.\nMiten tämä automaattinen pistooli sitten joutui siihen mäyränpesään!\nTähän kysymykseen on saatava vastaus -- tavalla tai toisella! Sillä\nepäilemättä sen heitti sinne joku, joka tahtoi päästä siitä.\"\n\nPoliisikomisario laski äkkiä kätensä etsivän olkapäälle ja viittasi\ntoisella kädellään kadun poikki.\n\n\"Tuollapa onkin mies, joka tietää, mitä Harry Markenmore teki silloin\ntai tarkemmin sanoen, missä hän oli isänsä kuolinhetkellä!\" huudahti\nhän. \"Mennäänpäs hänen puheilleen!\"\n\nBlick katsoi osoitettuun suuntaan ja näki Braxfieldin. Vanha\nisännöitsijä, hyvin juhlallisena ja arvokkaana, surupuvussaan,\nilmestyi juuri näkyviin eräästä rohdoskaupasta, käsissään useita pikku\npaketteja. Hän kohotti säpsähtäen katseensa, kun poliisikomisario\npuhutteli häntä.\n\n\"Hyvää iltaa, Braxfield\", sanoi poliisikomisario ystävällisesti.\n\"Kuinka voitte näinä raskaina aikoina?\"\n\nBraxfield pudisti päätään.\n\n\"Raskaita ne ovat tosiaankin, sir!\" vastasi hän. \"Tällä viikolla\nminusta on tuntunut siltä, sir, kuin maailma olisi käännetty\nylösalaisin -- minun maailmani, ainakin! Koskaan en ole kokenut\ntällaisia aikoja, sir, enkä luullut koskaan kokevanikaan!\"\n\n\"Teillä on ollut tosiaankin aimo lailla huolia Markenmoren kartanossa,\nBraxfield\", sanoi poliisikomisario myötätuntoisesti. \"Se olisi ollut\nvarmaan suuren surun aikaa kenelle hyvänsä, joka aikaisemmin on\nviettänyt tyyntä elämää, kuten kai teidän laitanne on ollut.\"\n\nBraxfield pudisti jälleen päätänsä ja näytti yhtä synkältä kuin\npukunsakin.\n\n\"Eivät huolet, sir, ei edes surukaan, vaikka ne molemmat ovat kovasti\nkoetelleet, ole niin kauheita kuin yhtämittaiset yllätykset!\" vastasi\nhän. \"Toinen toisensa jälkeen niitä on sattunut, niin että pääparkaani\non ruvennut vallan hirveästi kolottamaan. Herra Guyn tulo -- hänen\nisänsä kuolema -- tuo hirvittävä murha -- tieto siitä, että minun\ntytärpuoleni oli kaikessa salaisuudessa mennyt naimisiin sir Harryn\nkanssa, jona me silloin häntä pidimme -- se pikku poika, joka tuotiin\nkartanoon ja selitettiin todelliseksi perilliseksi -- ja kaikki muu;\nhyvä Jumala, sir, eihän tässä tiedä, mitä vielä tapahtuu!\"\n\n\"No, saattepa nähdä, että kaikki palautuu pian ennalleen, Braxfield\",\nhuomautti poliisikomisario. \"Pikku poika on todellakin suuri yllätys.\nMiten herra Harry suhtautuu kohtalonsa äkilliseen käänteeseen?\"\n\n\"Herra Harry, sir, ja neiti Valencia\", vastasi Braxfield, \"ovat\nsuhtautuneet asiaan niin hyvin kuin vain voi toivoa. Pikku herra -- sir\nGuy, tietysti -- on otettu vastaan mitä lämpimimmin; hänen setänsä ja\ntätinsä ovat kiintyneet jo häneen ikäänkuin he olisivat tunteneet hänet\nkehdosta saakka. Verisiteet, sir, ovat voimakkaat sellaisessa suvussa\nkuin Markenmoren!\"\n\n\"Harry piti kai paljon isästään, sir Anthonystä?\" kysyi\npoliisipäällikkö luoden miltei huomaamattoman syrjäsilmäyksen Blickiin.\n\"Hyvin aulis vaalimaan häntä, kai?\"\n\n\"Herra Harry, sir\", vastasi Braxfield, \"oli kovin hyvä poika isäänsä\nkohtaan, varsinkin kun sir Anthonyn viimeiset hetket alkoivat lähestyä.\nAina hän oli hänen vierellään -- ei lähtenyt isänsä luota muulloin kuin\nneiti Valencian astuessa hänen paikalleen.\"\n\n\"Oliko hän isänsä luona kuolinhetkellä?\" tiedusti poliisikomisario\npäästen vihdoin siihen kysymykseen, johon Blick halusi saada vastauksen.\n\n\"Oli, sir! Herra Harry\", sanoi Braxfield, \"oli isäntävainajani luona\nkoko sen yön aina siihen saakka, kun sir Anthony kuoli -- mikä tapahtui\nhänen nukkuessaan. Niin, sir, herra Harryn ei tarvitse soimata itseään\nkäyttäytymisestään isäänsä kohtaan, ja minä toivoisin, sir, että hän\nolisi perinyt arvonimen ja tilukset. Mutta laki on kai laki, sir, tehän\ntiedätte sen paremmin kuin minä -- ja koko Markenmore ja vanha arvonimi\nkuuluvat pikku pojalle! Merkillisiä kohtalon oikkuja, sir, tosiaankin,\nmutta suokaa anteeksi, hyvät herrat -- tallirenkimme näkyy odottavan\nkieseissämme, ja minun on käytävä vielä pikku ostoksilla.\"\n\nVanha isännöitsijä huristi pois tehtyään kohteliaan kumarruksen, ja\npoliisikomisario kääntyi Blickiin päin.\n\n\"Tämä poistaa kaikki mahdolliset epäilyt Harry Markenmoren\nsyyllisyydestä\", mutisi hän. \"Hän vietti sen yön isänsä vuoteen\nääressä. Niinpä hän ei siis voinut olla Markenmoren notkelmassa.\"\n\n\"En ole ajatellutkaan, että hän olisi ollut\", sanoi Blick. \"Mutta\nluulenpa, että hänen automaattinen pistoolinsa oli siellä. Ja nyt minä\npalaan Valtikkaan syömään kipeästi kaipaamaani illallista ja miettimään\nhieman.\"\n\n\"Huomenna on sunnuntai\", huomautti poliisikomisario.\n\n\"Tiedän sen\", vastasi Blick. \"Ja kun voin täydellä syyllä olla sitä\nmieltä, että sunnuntai on maalaispaikkakunnilla oikea jaarittelupäivä,\naion ottaa selkoa, mitä markenmorelaiset pakisevat. Arvelen, että he\nhaastelevat aimo lailla omassa piirissään.\"\n\n\"Entä miten pääsette kuuntelemaan heidän puheitaan -- vieras kun\nolette?\" kysyi poliisikomisario naurahtaen.\n\n\"Helposti\", vastasi Blick. \"Kaikki kyläjuorut saavat alkunsa\nkapakasta tai päättyvät sinne. Valtikassa saan kai kuulla uutta aivan\nloppumattomiin.\"\n\n\"Tietojen hankintakeino sekin, epäilemättä\", myönsi poliisikomisario.\n\"No hyvä, olipa sunnuntai tai ei, mutta ilmoittakaa minulle kiireesti,\nBlick, jos kuulette jotakin tärkeätä.\"\n\nBlick lupasi ja poistui Markenmoreen; sinä iltana, määrätyssä\ntarkoituksessa, hän karkoitti mielestään tehtävänsä ja vietti\niltahetkensä rauhallisesti lukemalla kuvauksia paikkakunnan historiasta\nja tarkastelemalla opaskirjoja, jotka hän oli hankkinut itselleen\nSelcasterista heti majoituttuaan Valtikkaan. Näissä kirjoissa oli\naika lailla mielenkiintoisia selostuksia, ja ennen maatamenoaan hän\noli saanut tietää paljon Markenmoren naapuristosta ja Markenmoren\nperheestä, jonka sukuluettelo, pitkä ja sekava, oli esitetty\nkokonaisuudessaan eräissä näistä nidoksista. Seuraavana aamuna\nhän virui myöhään vuoteellaan laiskotellen sekä henkisesti että\nruumiillisesti, ja vasta päivällisen jälkeen hän rupesi ajattelemaan\nammattiinsa kuuluvaa tehtävää. Se johtui hänen mieleensä vasta\nkun hän astuskeli verkalleen hiljaisella kadulla keskellä tyyntä\nsunnuntai-iltapäivää ja kohtasi Benny Crippsin, haudankaivajan,\njoka istui kirkkomaan sivuportin edustalla kivipenkillä, piippuaan\npoltellen. Bennyn katseessa oli kehoittava ilme, ja Blick istahti hänen\nviereensä.\n\n\"Lepäilette hieman sunnuntaitöittenne jälkeen, vai mitä?\" sanoi hän.\n\"Leppoisa paikka sauhujen vetelemiseen, tämä.\"\n\n\"Se kuuluu tapoihini\", vastasi Benny. \"Aina minä polttelen tässä\nparisen piipullista sunnuntai-iltapäivisin, vuodet läpeensä -- satoi\ntai paistoi. Koskaan en lyö sitä laimin. Jos on kaunis ilma, istuskelen\ntällä vanhalla kivipenkillä; jos taas sattuu satelemaan, tuon\nsivuportin alla. Ja poltellessani minä mietin.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Blick.\n\n\"Eri asioita eri aikoina\", vastasi haudankaivaja. \"Jos tahdotte tietää\nmitä tuumiskelin juuri nyt, niin voinhan teille sanoa, että tullessanne\ntänne päin ajattelin parhaillaan teitä!\"\n\n\"Minuako, todellako?\" sanoi Blick. \"Ja mitä minusta ajattelitte?\"\n\n\"Ajattelin, että jos koetatte selvittää tuon murhan, niin onpa teidän\nkäytävä pitkän vaon päähän\", vastasi Benny. \"Ja kovaan maahan saatte\nauranne tunkea kautta matkan! Ette kai ole päässyt pitkällekään sitten\nviime näkemän?\"\n\n\"En!\" myönsi Blick.\n\nHaudankaivaja otti pitkän savipiipun suustaan ja hankasi miettivästi\nnenäänsä piipun varrella.\n\n\"Nähkääs!\" huomautti hän hetken päästä. \"Koko tässä pitäjässä ei ole\ntoista miestä, jota pidettäisiin minua viisaampana, ja minä sanon, että\nkoko tämän salaisuuden takana on nainen -- ihan varmasti!\"\n\n\"Nainen?\" huudahti Blick.\n\n\"Niin, varmaankin naisia\", jatkoi Benny. \"Nainen tai naisia,\nsamantekevää! Naiset ovat myrkkyä! Mikään ei ole mennyt vinoon tässä\nvanhassa maailmassa aina siitä lähtien, kun se luotiin tyhjästä,\nkuten Mooseksen ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, jollei joku nainen\nmyös ollut mukana pelissä! Sanon sen teille, sir, naiset ovat kaiken\npahan alku ja juuri -- miehet ovat rauhallisia olioita, naiset taas\nlevottomia luontokappaleita.\"\n\n\"Mitäs rouva Cripps sanoisi, jos kuulisi teidän puheenne?\" kysyi Blick.\n\n\"Rouva Crippsiä ei ole olemassakaan!\" vastasi Benny. \"Eipä silti, ettei\nolisi ollut! Kolme heitä on ollut joskus maailmassa -- heidät kaikki\nolen haudannut, ja viimeisen viitisen vuotta sitten. Se riittää, sanoin\nminä, kun kätkin hänet maan poveen, -- kolmas kerta, tuumin minä, toden\nsanoo! He olivat hirveitä vanhoja sammakoita, kaikki kolme, ja minä\ntulen paljon paremmin toimeen leskimiehenä. Jollette ole nainut mies,\nniin älkää ikipäivinä ottako ketään, hyvä ystävä -- ei maksa vaivaa!\"\n\n\"Painan mieleeni neuvonne\", sanoi Blick. \"Tehän tunnette asian varsin\nhyvin kokemuksestanne. Mutta sanokaapa -- minkä naisen luulette olevan\ntämän jutun takana?\"\n\n\"Saattaa olla yksi tai myös toinen\", vastasi Benny. \"Minä en pidä\nollenkaan siitä Dower-talon Isabellasta -- hänellä on liian paljon\nsalaperäisiä ja kummallisia hommia ollakseen minulle mieleen. Olen\ntuntenut hänet jo vaaksankorkuisesta saakka, mutta aina olen kuullut\nhänen aikaansaavan pelkkiä rettelöitä. Luulenpa hänen olevan jollakin\ntavoin osallisena tässä jutussa, mutta hän pysyy vaiti kuin kala. Ja\nsitten tuo rouva Braxfield -- minulla ei ole hänestä lainkaan hyviä\najatuksia?\"\n\n\"No, mitä hänestä?\" kysyi Blick. \"Eikö hän ole hyvin kunnioitettava\nnainen?\"\n\nBenny aivasti.\n\n\"Riippuu siitä, mitä sanotte hyvin kunnioitettavaksi\", vastasi hän.\n\"Minusta ei sellainen nainen ole hyvä eikä kunnioitettava, joka piti\nkapakkaa saadakseen tyttönsä salavihkaa naitetuksi vanhaan perheeseen\nkuuluvalle nuorelle herralle! Kurjaksi menettelyksi minä sitä sanon!\nMutta hän ajatteli, että nyt oli hyvä tilaisuus tehdä tyttärestä lady\nMarkenmore -- siinä käsityksessä hän oli. Eikäpä ihme, vaikkapa hän\nolisikin kaiken tämän takana, tavalla tai toisella. Naiset, sanon sen\nteille, ovat aina kaiken pahan alkuunpanijoita. Jos olisitte yhtä hyvin\nperehtynyt Bibliaan kuin minä -- mitä ei kuitenkaan sovi odottaa,\nsillä minähän olen kirkon tukipylväitä -- niin te tietäisitte, että\nkaikki se, mitä minä teille kerron, on totta kuin Jumalan sana -- ihan\nniin! Ettekö ole koskaan kuullut kerrottavan, mitä Eeva teki vanhalle\nAatami-paralle?\"\n\n\"Olen kuullut siitä tapauksesta\", myönsi Blick; \"Hieman häijyä, vai\nmitä?\"\n\n\"Niinpä luulen, poikaseni! Ja niin on ollut kautta aikojen -- nainen on\naina kaiken pahan alku ja juuri\", vakuutti Benny. \"Voisin kertoa teille\nnaisista useampiakin tarinoita, jollaisia ette löytäisi kymmenestäkään\nkirjasta, ja sen tekisinkin, kunhan vain pastorimme tulisi\nkuulustelemaan noita pahankurisia tenavia, joiden näette kerääntyvän\nminun kirkkooni, ja minun on mentävä pitämään heitä kurissa. Mutta\nsanon teille suoraan, hyvä ystävä, kun näytätte siivolta ja rehdiltä\nmieheltä, vaikka olettekin epäilemättä lontoolainen, että jos mielitte\npäästä tämän jutun perille, niin kääntäkää silmänne naisiin! Naiset\novat aina alunperin syypäitä tappeluihin, murhiin ja äkkikuolemiin --\nälkääkä unohtako sitä!\"\n\nTässä keskustelussa Blick ei saanut uusia tietoja, mutta se antoi\nhänelle aimo lailla ajattelun aihetta. Hänkin epäili kovasti rouva\nTretheroeta. Blick oli pakottanut hänet tunnustamaan, että von\nEckhardstein oli poistunut hänen tietensä, ja oli ilmeistä, että\nhän oli lähettänyt etsiskelyjoukkueita paroonin järjestetyn lähdön\njälkeisenä päivänä tarkoituksella pettää poliisiviranomaisia. Mutta\nBlick ei tahtonut oikein uskoa, että hän olisi tiennyt mitään\nmurhasta; ikäänkuin sisäinen ääni sanoi hänelle, että rouva Tretheroen\nensimmäinen raju syytös Harboroughia vastaan oli todellinen; todellista\noli Blickin mielestä myös hänen selvä levottomuutensa, kun hän kysyi\nvasta eilen iltapäivällä, arveliko Blick, että von Eckhardstein oli\ntappanut Guy Markenmoren. Jos hän siis tiesi jotakin, mutta salasi\nsen, niin mitä hän tiesi -- ja mihin hän pyrki salaamisellaan? Rouva\nTretheroesta hän siirtyi ajattelemaan tämän kamarineitoa; tiesikö Daffy\nHalliwell jotakin? Hän tuntui, ajatteli Blick, sellaiselta naiselta,\njolla oli tapana tai tottumuksena tietää yhtä ja toista.\n\n\"Ja totta vieköön\", mutisi Blick itsekseen, \"hän osaa pitää peijakkaan\nvisusti suunsa kiinni, milloin hän vain tuntee salaisuuksia!\"\n\nSinä iltana, väsyneenä paikkakunnan historian ja topografisten\nselostusten lukemiseen, hän vetäytyi Valtikan tarjoiluhuoneeseen\nja istuutui yksinäiseen nurkkaan. Huoneessa oli muutamia miehiä,\npienviljelijöitä ja kylän käsityöläisiä; jos he lainkaan tiesivät, kuka\nBlick oli, niin he eivät piitanneet paljoakaan hänen läsnäolostaan; he\npakisivat vapaasti ja kainostelematta. Tällä kertaa Grimsdale ei ollut\ntarjoilupöytänsä takana; pienen kahvituvan tarjoilijatar täytti hänen\nasemestaan isännän tehtäviä; tarjoilijattarella ei ollut paljoakaan\npuuhailemista, ja kun Blick, joka oli luonteeltaan sydämellinen, näki,\nettä hän silmäili surullisesti ja hieman kaihoisasti, niin hän kumartui\ntarjoilupöydän yli ja puhutteli häntä. Mutta samalla hän seurasi\ntarkasti toisella korvallaan kaikkea, mitä hänen takanaan olevat miehet\nrupattivat. Hän oli tullut siihen kokemukseen, että satunnaisesta\nhuomautuksesta tai yksinäisestä viittauksesta voidaan siepata aika\npaljon.\n\nMiehet keskustelivat tietysti edellisen maanantaiyön ja tiistaiaamun\ntapahtumista, he olivat keskustelleet niistä jo kuuden päivän ajan, ja\nhe keskustelisivat niistä vielä monia päiviä -- kauemmin, Blick oli\nsiitä varma, kuin sananparreksi tulleet yhdeksän päivää.\n\n\"Minusta on hiivatin kummallista\", huomautti eräs miehistä, \"että\nkristittyjen ihmisten maassa nuori mies voi saada kuulan kalloonsa\nja menettää siten henkensä, ilman että kukaan tietäisi, kuka sen on\ntehnyt! Ja kuten monesti olen sanonut aina siitä lähtien, kun hänelle\nkävi siten, sanon vieläkin kerran ja vastedeskin tulen sanomaan -- mitä\nhyötyä meillä on poliiseista? Jos minä olisin ollut poliisin sijassa,\nolisin löytänyt tihutyöntekijän ja hirttänyt hänet kirkontapulimme\nkorkeuteen jo aikoja sitten!\"\n\n\"Mikset sitten ole ottanut häntä kiinni, Bob Gravus?\" kysyi muuan\npisteliäs kuuntelija. \"Eihän mikään olisi estänyt sinua siitä!\"\n\n\"Se ei ole minun tehtäväni, se!\" vastasi Bob Gravus. \"Minä en ole\npoliisimies. Mutta\", lisäsi hän katsahtaen Blickiin viekkaasti silmää\niskien, \"jollen erehdy, niin tuo nuori herrasmies lienee niitä hirveän\ntaitavia Lontoon-miehiä, joita sanotaan etsiviksi, ja hän tietänee\naivan varmaan paljon enemmän tästä jutusta kuin me!\"\n\nTuntien seurueen tähystelevän häntä, Blick käännähti viimeiseen\npuhujaan päin.\n\n\"Olkaa huoleti, hyvä ystävä!\" sanoi hän. \"Luulenpa, etten tiedä yhtään\nenempää kuin tekään. Haluaisin kovin mielelläni saada tietää paljon\nenemmän.\"\n\n\"Mutta tehän olette se, joksi teitä sanoin, ettekö olekin?\" huomautti\nBob Gravus. \"Ainakin teidän kerrottiin olevan.\"\n\n\"No, voittehan pitää minua sinä henkilönä\", myönsi Blick. \"Mutta minä\nen voi nähdä tiiliseinän läpi yhtään paremmin kuin tekään!\"\n\n\"Se on oikeata puhetta, se!\" virkkoi eräs miehistä juhlallisesti.\n\"Totta tosiaankin, kuolevaisen ihmisen kyvyt ovat kovin rajoitetut,\nkuten sanoitte. On asioita, joita ihmislapsi voi suorittaa, ja toisia\ntaas, joita hän ei voi. Eikä tietääkseni ole koskaan ollut miestä, joka\nolisi saattanut nähdä tiiliseinän läpi. Oikea huomautus!\"\n\n\"Niin\", sanoi toinen, \"siinäpä vasta salaisuus, kuka sen on tehnyt, ja\nyhtä vaikeata lienee sen selvittäminen kuin Selcasterin tuomiokirkon\nkohottaminen nostovivulla. Eikähän sitä voi lähteä tallustelemaan\npitkin lähiseutuja ja tiedustamaan jokaiselta vastaantulijalta: 'Tekö\nteitte sen kauhean ja katalan tihutyön?' -- eipä vainkaan! Mutta\nmiksei? Siksi, että kaikki kieltäisivät tehneensä sitä!\"\n\nKuului yleistä hyväksymisen mutinaa tähän viisaaseen selitykseen.\nMutta muuan tummakasvoinen mies, joka oli istunut, eräässä nurkassa ja\nkuunnellut aina tähän asti vaiteliaana, kohotti äkkiä oluttuoppinsa,\nryyppäsi kulauksen ja laski haarikan voimakkaasti kolauttaen jälleen\npöydälle.\n\n\"Sanon teille kaikille, mitä minä ajattelen, ja mielipiteeni on varma!\"\nhuudahti hän. \"Tästä master Guy Markenmoren ampumisesta, josta te\nkaikki jaarittelette kovin paljon, mutta ette tule hullua hurskaammaksi\n-- minä ajattelen, että rouva Braxfield, tuolta Woodlandin huvilasta,\nampui hänet! Tämän minä tahdoin sanoa. Rouva Braxfield, joka piti tätä\nmajataloa ennen -- hän sen on tehnyt!\"\n\nBlick kääntyi tarjoilupöydän luota; toisetkin kääntyivät katsomaan\npuhujaa; huoneessa syntyi kuolemanhiljaisuus, jonka rikkoi vihdoin\njuhlallinen ääni.\n\n\"Sinun pitäisi ajatella, mitä sinä nyt puhut, Bill Carver!\" virkkoi se.\n\"On olemassa laki niitä varten, jotka levittelevät herjaavia huhuja\nihmisistä -- sinä voit joutua käräjiin! Master Guyhan ammuttiin muuten\nrevolverilla. Rouva Braxfieldilla ei ole revolveria eikä hän ole niin\nollen voinut ketään ampuakaan!\"\n\n\"Eikö ole?\" huudahti Bill Carver ivallisesti ja halveksivasti. \"Mutta\nminäpä sanon teille, että hänellä on! Monen monituista kertaa olen\nnähnyt hänen ammuskelevan sillä, kun varhain aamulla olen käyskennellyt\nharjanteiden tienoilla. Olen nähnyt hänen monesti ampuvan kettuja,\njotka ovat tulleet väijyskelemään hänen siipikarjaansa. Ja kun te\nkysytte, kuka ampui Guy Markenmoren, niin minä vastaan, että rouva\nBraxfield ampui hänet! Sen minä sanon -- enkä välitä, kuulipa sen kuka\nhyvänsä! Eikö minulla ole oikeus sanoa, mitä minä ajattelen -- tämähän\non vapaa maa!\"\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nVangitseminen\n\n\nPitkään aikaan tämän rohkean selityksen jälkeen ei kuulunut\nhiiskahdustakaan, mutta vihdoin keskeytti hiljaisuuden jalkojen\nlaahaava sohina ja sarja kuivia, arastelevia rykäyksiä. Sitten kajahti\nääni etäisestä nurkasta keskeltä sankkaa tupakansavua.\n\n\"Voidaanhan kylläkin sanoa, että tämä on vapaa maa\", huomautti\nääni, \"mutta sen minä sanon, ettei se ole niin vapaa, että joku\nmies voisi syyttää naista murhasta! On olemassa sellaista, mitä\nnimitetään panetteluksi ja herjaukseksi, ja siitä saadaan vastata\nkäräjillä -- sellaisesta ei pääse rangaistuksetta. Taidatpa joutua\npahaan pinteeseen, Bill Carver, jos aiot kierrellä paikasta toiseen\nkertomassa, että rouva Braxfield murhasi nuoren master Guy-paran --\ntaidatpa tosiaankin!\"\n\n\"Minähän en väitä, että hän murhasi hänet!\" vastasi Bill Carver. \"Minä\nsanon vain omasta puolestani olevani sitä mieltä, että hän ampui\nkuoliaaksi hänet -- vallan toinen asia! Saattoihan se tapahtua jotenkin\ntapaturmaisesti!\"\n\n\"No, jos se sattui jotenkin tapaturmaisesti, niin sehän on ihan eri\nasia!\" virkkoi nuhteleva ääni. \"Paljon vakavia ja verisiä murhia on\nsattunut tapaturmaisesti, myönnän sen! Mutta tuntuu omituiselta, että\ntämä onnettomuus olisi tapahtunut sillä tavoin. Rouva Braxfield ei ole\npuhunut mistään sellaisesta, ei ainakaan tähän mennessä.\"\n\n\"Eikä ole todennäköistä, että hän puhuukaan\", selitti Bill Carver.\n\"Onhan hän toki siksi viisas! En tunne ainoatakaan tapausta, että\njoku mies tai nainen olisi ruvennut syyttämään itseään hirvittävistä\nteoista. Olisipa siinäkin järkeä, jos joku astuisi esiin ja selittäisi\ntehneensä rikoksen! Eihän kukaan järki-ihminen kai tahallaan pistä\npäätänsä loukkuun.\"\n\n\"Silkkaa totta!\" myönsi toinen viisaudenpuhuja.\n\n\"Ee-i -- minä en usko, että kukaan järjellinen, lakianoudattava\nkansalainen ryhtyisi syyttämään itseään rikoksesta -- se on uskonnon\nja luonnonjärjestyksen vastaista, jotka ovat suuria lahjoja. Ee-i\n-- minä luulen, että jos rouva Braxfield on tehnyt sen jotenkin\ntapaturmaisesti, sillä pistoolilla, josta Bill Carver puhui, niin hän\najattelee itsekseen: 'No', tuumii hän, 'minulle sattui tässä ikävä\nonnettomuus, mutta minun ei tarvitse lainkaan puhua siitä', sanoo hän,\nja sitten hän ei tietysti hiisku koko asiasta mitään. Tämä menettely\non -- jokseenkin järkevää. Ja me kaikkihan tiedämme, että tapaturmia\nsattuu säyseimmillekin meistä!\"\n\n\"Tapaturma sattuu nyt minulle, jollen korjaa luitani kotiin!\" huomautti\nBill Carver naurahtaen, noustessaan nurkastansa ja lähtiessään ovelle.\n\"Minun vanha eukkoni valmistaa illallisen kello yhdeksäksi aina\nsunnuntai-iltaisin, ja jollen minä ole kotona juuri sillä minuutilla,\nniin nostaa hän kovan melun. Hyvää yötä teille kaikille.\"\n\nHän astui ulos toisten toivottaessa hänelle kuorossa hyvää yötä,\nmutta pysähtyi eteishalliin, kun häntä nykäistiin käsivarresta, ja\nkäännähtäessään huomasi Blickin seisovan ihan lähellä.\n\n\"Sananen kanssanne\", sanoi Blick. \"Tulkaahan tänne.\" Hän vei Carverin\narkihuoneeseensa ja sulki oven. \"Tiedättehän, kuka minä olen, Carver?\"\njatkoi hän matalalla äänellä. \"Etsivä! No hyvä -- nähkääs, minä kuulin,\nmitä te puhuitte tuolla. Onko totta, että te olette nähnyt rouva\nBraxfieldin ammuskelevan pistoolilla -- varhain aamulla?\"\n\n\"Ihka totta, master\", vastasi Carver. \"Olen nähnyt hänen tekevän niin\nuseamminkin kuin kerran. Olen ollut metsätöissä ylängöllä koko talven\nja kevään ja mennyt työmaalleni tavallista varemmin, senjälkeen kun\naamut ovat alkaneet käydä valoisiksi. Olen nähnyt rouva Braxfieldin\nulkona talonsa lähettyvillä pamauttelemassa kettuja -- niitä\nkiusalaisia on siellä enemmän kuin tarpeeksi, ja kuullut hänen sanovan,\nettä aina ne ovat hänen kanojensa kimpussa. Totta vieköön, minä olen\nnähnyt hänen hääräilevän pistoolillaan.\"\n\n\"Näittekö hänet viime tiistaiaamuna? -- sinä aamuna, jolloin herra Guy\nammuttiin?\"\n\n\"En nähnyt, koska en ollut lainkaan niillä main, sinä päivänä -- minä\nolin Greycloisterin toisella puolen, kolmisen kilometrin päässä.\" Hän\nkeskeytti puheensa, katsellen etsivää ovelasti. \"En halua aikaansaada\nmitään hämminkiä\", jatkoi hän äkisti, \"mutta minä olisin voinut sanoa\npaljon enemmänkin äsken tuolla sisällä kuin mitä sanoin!\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Blick. \"Jos tiedätte jotakin, niin kertokaa!\"\n\n\"En tiedä mitään erikoista\", sanoi Carver. \"Mutta sanoin äsken tuolla\n-- tapaturmaisesti! Mutta kylässä on sellaisiakin, jotka sanovat --\ntahallaan!\"\n\n\"Tarkoitatteko, että Markenmoressa on henkilöitä, jotka väittävät rouva\nBraxfieldin ampuneen herra Guyn tahallaan?\" kysyi Blick. \"Niinkö?\"\n\n\"Aivan niin!\" vastasi Carver. \"Sellaista huhuilevat jotkut niillä\nseuduin, missä minä asun -- Mitbournen tien varrella. Mutta vasta sen\njälkeen on sellaista huhua levitetty, kun saatiin tietää, että rouva\nBraxfieldin tytär -- nuori Poppy -- on naimisissa master Harryn kanssa.\nKun tämä tuli tiedoksi, alkoivat ihmiset puhua samaa kuin minä kerron\nnyt teille. 'Kas!' supistaan. 'Asia alkaa valjeta! Hän ampui master\nGuyn, jotta tämän veli-parka pääsisi sir Harryksi ja nuori neiti lady\nMarkenmoreksi. Niin on laita', sanotaan, 'ei epäilystäkään'. Mutta\nmuistattehan, etten minä ole väittänyt sitä. Minä uskon, että hän,\nhyvin luultavasti, ampui hänet tapaturmaisesti.\"\n\nBlick ei piitannut paljoakaan Carverin omasta mielipiteestä; hän pohti\nmielessään yleistä huhua.\n\n\"Puhuvatko monetkin sellaista?\" kysyi hän. \"Naapurinne, tarkoitan?\"\n\n\"Kaikki he puhuvat niin!\" selitti Carver. \"Meidän tiemme varrella,\nymmärrättehän? -- kaukana kylän toisessa laidassa. Nuo velikullat,\njoiden näitte istuskelevan tuolla tarjoiluhuoneessa, he ovat tämän\npuolen väkeä -- meillä ei tiedetä, mitä he ajattelevat. Mutta siellä\nmeidän puolessamme, siellä puhutaan yleisesti -- hän ampui master\nGuyn, jotta master Harry pääsisi sir Harryksi ja nuoresta tytöstä\ntulisi lady! Käsitättekö, master?\" Hän keskeytti jälleen puhelunsa --\nja loi taas etsivään luihun, ovelan katseen. \"Hän on kipakka, nopsa\nnaisihminen, se rouva Braxfield\", jatkoi hän äkkiä. \"Minä voisin kertoa\nteille paljon muutakin, jollei minun tarvitsisi pelätä tuottavani\nkenellekään vaikeuksia. Mutta kertoa voisin!\"\n\n\"Jos jotakin tiedätte, niin teidän pitäisi kertoa siitä\", sanoi Blick.\n\"Mitä te oikeastaan ajattelette rouva Braxfieldistä?\"\n\n\"Noh, minäpä sanon teille\", virkkoi Carver kotvan kuluttua. \"Ehkette\nnähnyt minua, mutta minä olin läsnä siinä tutkintotilaisuudessa, joka\npidettiin kartanossa. Rouva Braxfield, hän meni todistajain aitioon\nja esitti todistuksensa. Hän sanoi nähneensä Harboroughin tietyssä\npaikassa, mäenrinteellä, kamarinsa ikkunasta, määrättyyn aikaan tuona\ntiistaiaamuna. Hän ei nähnyt kuitenkaan mitään sellaista! Hän ei\nvoinut nähdä sitä paikkaa kamarinsa ikkunasta! -- se on mahdotonta!\nMinä olin rakentamassa hänen taloansa -- Woodlandin huvilaa -- eikä\nhänen kamarinsa ikkunasta voi nähdä sitä paikkaa, missä hän sanoi\nnähneensä herra Johnin. Mutta -- hän on saattanut nähdä sen paikan ja\nmyös Harboroughin tai kenet hyvänsä, joka siellä oli, jostakin muualta,\nmissä hän luultavasti oli!\"\n\n\"Missä?\" kysyi Blick.\n\n\"Metsikössä, aivan vastapäätä Markenmoren notkelmaa\", vastasi Carver.\n\"Siellä minä olen nähnyt hänet monta kertaa kettuja vaanimassa.\"\n\nBlick muisti äkkiä suuren karttansa, joka oli vielä levitettynä\nseinälle. Hän vei Carverin sen luo ja osoitti hänelle muutamia\nmaamerkkejä.\n\n\"Olen nähnyt ennenkin tällaisen piirustuksen, master\", sanoi Carver.\n\"Vanhalla Tompkinsilla on samanlainen kuin tämä, kehystettynä,\nvierashuoneessa -- monesti olen tarkastellut sitä odottaessani\nsiellä vanhan herran määräyksiä. Ja minä näytän teille sen paikan,\nmitä tarkoitan.\" Hän otti taskustaan tulitikun ja ryhtyi osoittamaan\npaikkoja ja merkkiviivoja edessään olevalla kartalla. \"Tuossa on\nnyt Woodlandin huvila, master, niin selvästi merkittynä kuin ikinä\nsaattaa, ja tuossa se kohta, missä rouva Braxfield sanoo nähneensä\nHarboroughin. Mutta, kuten näette, näiden kahden paikan välillä on\ntuossa vähäinen kukkula. Hän ei voinut nähdä sen läpi, ei mitenkään,\nvai mitä arvelette? Ei! Mutta jos nyt tulisitte tänne, mikä käy hyvin\npäinsä, hänen taloltaan kukkulan poikki tähän pikkumetsikköön, joka\nsijaitsee Markenmoren notkelman reunalla, niin huomaatte, että täältä\nhän saattoi nähdä, suoraan alaspäin, siihen paikkaan, missä hän sanoi\nnähneensä Harboroughin: se näkyy sieltä kokonaisuudessaan. Ei liene\nepäilystäkään, että hän näki Harboroughin juuri tuossa paikassa sinä\naamuna, mutta hän ei nähnyt häntä kamarinsa ikkunasta, koska se oli\nmahdotonta! Jos hän kerta näki hänet, niin hän näki hänet tuosta\nmetsiköstä, missä, vakuutan teille, minä olen nähnyt hänet monta kertaa\npamauttelemassa kettuja.\"\n\n\"Oletteko nähnyt milloinkaan sitä pistoolia, jota hän käytti?\" kysyi\nBlick. Hän uskoi nyt varmasti päässeensä selville jäljille ja arveli,\nettä hänen pitäisi lähteä seuraamaan niitä.\n\n\"Olen nähnyt sen hänen kädessään, silloin tällöin\", vastasi Carver.\n\nBlick vetäisi äkkiä esille automaattisen pistoolin ja ojensi sen\nkumppanilleen.\n\n\"Oliko se tämä?\" kysyi hän.\n\nCarver tarkasteli kapinetta kiihkeän uteliaasti.\n\n\"Kas!\" huudahti hän. \"Jollei tämä ole sama ase, niin sitten se on\ntarkkaakin tarkempi jäljennös siitä, jota näin hänen käsittelevän!\nMutta tämmöisiä esineitähän saattaa kai olla hyvinkin paljon, master.\"\n\nBlick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja laski kätensä\nCarverin olalle.\n\n\"Kuulkaas nyt!\" sanoi hän. \"Pitäkää kaikki tämä omana tietonanne, niin\nolette kunnon mies. Älkää hiiskuko siitä puolella sanalla kenellekään\n-- älkää edes vaimollenne. Toivon, ettei teille koituisi ikävyyksiä,\nkun myöhästytte illalliselta. Mutta -- suu poikki, nyt -- ei sanaakaan.\"\n\n\"Ymmärrän\", vastasi Carver virnistäen viekkaasti. \"Minä en mene\nlörpöttelemään siitä rahtuakaan ennenkuin te sanotte, että se käy\nlaatuun. Mutta muistattehan, että minä sanoin -- tapaturmaisesti se\non saattanut sattua! Eiväthän ne naiset osaa käsitellä pyssyjä ja\npistooleja, kuten tiedätte.\"\n\nKun Carver oli poistunut illan hämyyn, käveli Blick edestakaisin\nhuoneessaan runsaasti kymmenen minuuttia, ajatellen. Sitten hän\npyörähti makuuhuoneeseensa, veti ylleen päällystakkinsa ja valmistautui\nlähtemään ulos. Eteishalliin laskeuduttuaan hän kohtasi Grimsdalen,\njoka juuri oli tulossa sisälle.\n\n\"Kävelyllekö vielä, herra Blick?\" kysyi majatalon isäntä hymyillen.\n\"Kaunis iltapa nyt onkin!\"\n\n\"Aion mennä Selcasteriin\", vastasi Blick, \"mutta kuulkaas --\nluullakseni en palaa takaisin tänä iltana: jään yöksi Mitreen. Näette\nminut jälleen johonkin aikaan huomisaamuna.\"\n\nGrimsdale ilmaisi nyökäten ymmärtäneensä ja päästi vieraansa menemään.\nJa Blick lähti kävelemään kuutamoista tietä pitkin Selcasteriin\npäin, yhä ajatellen, aprikoiden, laskelmia tehden, ja kaikki hänen\najatuksensa ja mietteensä pyörivät erään rouva Braxfieldia koskevan\nseikan ympärillä.\n\nRouva Braxfield oli seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan antamassa\njuuri määräyksiä apuvaimolle, joka tuli aina maanantaisin Woodlandin\nhuvilaan, kun kolkutus kajahti pääovelta. Hän aukaisi oven itse ja\nkohtasi Blickin, poliisikomisarion ja vielä kolmannen henkilön --\nsiviilivaatteisiin puetun, mutta ilmeisesti poliisimiehen. Nämä kolme\nmiestä, jotka kaikki tähystelivät häntä tarkasti, näkivät hänen\nsäpsähtävän, rypistävän kulmiaan ja kalpenevan. Mutta he eivät olleet\nhuomaavinaan mitään erikoista, ja poliisikomisarion ääni oli kohtelias\nja ystävällinen, kun hän puhutteli rouva Braxfieldia.\n\n\"Hyvää huomenta, rouva Braxfield!\" sanoi hän. \"Pistäydyimme vähän\npakisemaan kanssanne, rouva. Saammeko tulla sisälle?\"\n\nRouva Braxfield vetäytyi eteishalliin ja avattuaan oven viittasi\nvieraita astumaan samaan huoneeseen, jossa Blick oli kuunnellut rouva\nFransemmeryn kertomusta kolme päivää sitten. Siviilipukuinen mies, joka\ntuli sisään viimeisenä, sulki huolellisesti oven ja jäi seisomaan sen\neteen.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi rouva Braxfield. Väri oli palannut hänen\nkasvoilleen ja hän katseli miehiä hyvin vihaisesti ja varmasti;\nvihastusta ilmaisi hänen äänensäkin.\n\n\"Tahdomme puhua kanssanne viime tiistaiaamun tapahtumista, rouva\nBraxfield\", vastasi poliisikomisario. \"Vain rauhallista puhelua --\nmeidän keskemme.\"\n\n\"En oikein ymmärrä tuota 'meidän keskemme'!\" huudahti rouva Braxfield\nilmeisen rajusti. \"Minusta tuntuu, että muutamat ihmiset tarkoittavat\nsanoessaan 'meidän keskemme' ihan päinvastaista. Luulen, että joku\nteistä\" -- tällöin hän katsahti kiukkuisesti Blickiin -- \"joku teistä\non jaaritellut minusta, takanapäin! Täällä on minun apulaiseni, joka\njuuri on tullut kylästä, ja hän kertoi, että siellä alhaalla kiertelee\nhuhu minusta ja murhasta! Ei -- vielä muutakin! Ihmiset puhuvat,\njotkut, että minä olisin sekaantunut siihen jollakin tavoin -- tehnyt\nsen itse, niin sanovat jotkut, häikäilemättä! Mutta missä on moisen\nhuhun alkuunpanija, olisipa hauska tietää? Minä otan kuitenkin selvän\nhänestä -- ja sittenpä saadaan nähdä, mitä minun asianajajallani on\nasiasta sanottavaa!\"\n\n\"Aivan niin, rouva Braxfield\", myönsi poliisikomisario. \"Teillä\non täysi oikeus menetellä siten, jos teistä on levitelty vääriä\nhuhuja. Mekin olemme kuulleet niistä huhuista ja haluaisimme tehdä\nteille muutamia kysymyksiä. Olen varma siitä, että käsitätte niihin\nvastaamisen koituvan itsellenne eduksi -- vai mitä arvelette, rouva\nBraxfield?\"\n\n\"Riippuu siitä, millaisia ne ovat!\" vastasi rouva Braxfield vielä\nsuutuksissaan. \"Minä teen mieleni mukaan!\"\n\n\"No niin, ensimmäinen seikka on tämä\", jatkoi poliisikomisario ryhtyen\nkäyttämään hieman ankarampaa puhetapaa. \"Pelkään, ettette kertonut\npuhdasta totuutta kuulustelussa joku päivä sitten. Te sanoitte\nnähneenne John Harboroughin eräässä paikassa mäenrinteellä kamarinne\nikkunasta -- makuuhuoneenne ikkunasta. Mutta, rouva Braxfield, te\nette voinut nähdä häntä sieltä makuuhuoneenne ikkunasta, koska teidän\ntalonne ja tuon paikan välillä on mäen törmä. Mitä sanotte tähän?\"\n\nRouva Braxfield oli kalvennut jälleen ja säpsähti huomattavasti tämän\nkysymyksen kuultuaan, ja hänen huulensa puristuivat hetkeksi yhteen.\n\n\"Minä näin hänet joka tapauksessa!\" sanoi hän äreästi. \"Olen saattanut\nvähän erehtyä siitä paikasta, mistä hänet näin, mutta --\"\n\n\"Mistä sitten näitte hänet?\" kysyi poliisikomisario. \"Noh -- sitä te\nette ole voinut unohtaa -- tärkeä asia!\"\n\nMutta rouva Braxfieldin huulet puristuivat jälleen yhteen ja hänen\nkalpeille poskilleen alkoi ilmestyä punaisia suuttumuksen täpliä.\n\n\"Jollette tahdo puhua, niin minä virkistän muistianne\" sanoi\npoliisikomisario. \"Ettekö nähnyt häntä pienen metsikön laidasta lähellä\nMarkenmoren notkelmaa? Noh!\"?\n\n\"Entä sitten, jos olisin nähnytkin?\" kysäisi rouva Braxfield.\n\n\"Mitä teitte siellä siihen aikaan aamusta?\" tiedusteli poliisikomisario.\n\n\"Se on minun asiani!\" sanoi rouva Braxfield käyden äkkiä uhmaavaksi.\n\"Mitä se teille kuuluu?\"\n\nPoliisikomisario pudisti päätään.\n\n\"Kyllä vain!\" vastasi hän. \"Jos te rupeatte käyttämään tuollaista\npuhetapaa, rouva Braxfield, niin meidän on puhuttava selvempää kieltä.\nKuulkaapas nyt, rouva Braxfield, mitä minä sanon: me tiedämme yhtä\nja toista. Teillä on ollut tapana käydä siinä metsikössä tai sen\nlähettyvillä, hyvin varhain aamulla ammuskelemassa kettuja; ketut,\nkuulemma, ovat ahdistelleet teidän siipikarjaanne. Eikö niin?\"\n\n\"Entäs sitten, jos olisinkin?\" kysyi rouva Braxfield. \"Luuletteko,\nettä minä annan kettujen siepata arvokkaat kanani ja kananpoikaseni?\nEnhän toki! En kaikkien metsämiesten uhallakaan! Ihan niin! Tahtoisin\nampua jokikisen ketun, joka kiertelee näillä main! Ja jos jotakin olen\ntehnyt, niin olen sen tehnyt peloitellakseni vain niitä.\"\n\n\"Nämä kettuasianne te voitte selvittää jahtimestarille rouva\nBraxfield\", sanoi poliisikomisario suopeasti. \"Metsästäjäin mielestä\non ketun ampuminen todella inhoittava rikos, mutta poliisin valtuudet\neivät ulotu sen käsittelyyn. Mutta, rouva Braxfield, millä te\ntavallisesti ammuitte kettuja? Rihlapyssyllä, metsästyskiväärillä vaiko\nrevolverilla? Tahi -- käytittekö automaattista pistoolia? Noh!\"\n\nRouva Braxfield katseli miehestä mieheen. Kolme silmäparia oli tähdätty\nhäneen tiukasti.\n\n\"Kuka teille on kertonut kaiken tämän?\" huudahti hän äkkiä. \"Kuka on\nollut --\"\n\n\"Käytittekö automaattista pistoolia, mitä?\" jatkoi poliisikomisario\nitsepintaisesti. \"Kuulkaas nyt, rouva Braxfield, miksette vastaa\nrehellisesti?\"\n\n\"Mitä sitten, jos käytinkin\", ärähti rouva Braxfield.\n\n\"Käytitte siis sitä! Hyvä; mutta\", jatkoi poliisikomisario, \"mistä\nsaitte sen?\"\n\nRouva Braxfield, joka tähän asti oli seisonut pöydän vieressä keskellä\nhuonetta vastapäätä kolmea vierastaan, istuutui äkkiä lähimmälle\ntuolille, pani kädet ristiin syliinsä ja katseli rauhallisesti miehestä\ntoiseen.\n\n\"Kuulkaas!\" sanoi hän levollisesti, kiinnittäen lopulta katseensa\npoliisikomisarioon. \"Te kai luulette olevanne hyvin vilpitön,\nsuorapuheinen ja muuta sellaista, mutta jos minulta mielitte tietoja\nsaada, niin teidän on oltava paljon vilpittömämpi! Ja sanon teille\nsuoraan, ettette saa minua todistamaan itseäni syylliseksi! Minä en ole\nsanonut, että minulla olisi ollut automaattinen pistooli. Te sanoitte:\n'Käytittekö automaattista pistoolia pelästyttääksenne kettuja!?'\nMinä vastasin: 'Entäs sitten, jos käytinkin?' Tämä ei merkitse vielä\nsitä, että olisin sitä käyttänyt tai että minulla olisi sitä koskaan\nollutkaan. Olen halukas ilmoittamaan kaiken sen, mitä tiedän, mutta\nte kohtelette minua epäluuloisesti, eikä minua taas saada pakotetuksi\ntekemään minkäänlaista tunnustusta, joka voisi käydä vahingolliseksi\nminulle ja myös muille, varsin todennäköisesti. Kohdelkaa minua hyvin,\nniin --\"\n\n\"Rouva Braxfield\", keskeytti poliisikomisario, \"meidän tarkoituksenamme\non ollut kohdella teitä vain hyvin, mutta me tiedämme eräitä asioita\nja haluaisimme teiltä jonkinlaista selitystä. Kun siis pyydätte minua\npuhumaan selvemmin, niin minä teen sen! Voinhan sanoa teille, että on\nlöydetty automaattinen pistooli.\"\n\nPoliisikomisario lakkasi äkkiä puhumasta. Rouva Braxfield, jota oli\nkohdannut aavistamaton isku, oli käynyt huuliltaan kalpeaksi, ja hänen\nsormensa puristuivat nyrkkiin. Hän hätkähti silminnähtävästi.\n\n\"Löydetty!\" huudahti hän.\n\n\"Löydetty, rouva Braxfield!\" sanoi poliisikomisario ankarasti. \"Minun\nei tarvitse kysyä, tiedättekö te, mistä se löydettiin -- minä luulen\nteidän tietävän. Siinä automaattisessa pistoolissa on tietysti\ntehtaanmerkki ja numero, ja muuan selcasterilainen pyssyseppä on\ntodennut sen samaksi pistooliksi, jonka hän myi vasta hiljan Harry\nMarkenmorelle -- teidän vävyllenne. Rouva Braxfield, me tiedämme\nlisäksi aivan eittämättömän varmasti, että teillä on ollut tapana\nkäyttää juuri senmallista automaattista pistoolia peloitellessanne\ntai ampuessanne kettuja. Olkaa rehellinen. Antoiko Harry Markenmore\nteille sen pistoolin, jota käytitte -- pistoolin, joka on nyt meidän\nhallussamme? Noh!\"\n\nRouva Braxfield istui vaiteliaana hetkisen. Tuon tuosta hän katsahti\nkysyjään ja sitten taas sormissaan oleviin sormuksiin, joita hän\nkierteli koneellisesti. Kesti hyvän aikaa ennenkuin hän aukaisi\nhuulensa. Mutta samalla kun hän aukaisi ne, levisi hänen kasvoilleen\ntavattoman röyhkeä ja uhmaileva ilme.\n\n\"Minä en virka enää sanaakaan!\" sanoi hän. \"Painakaa mieleenne, te\nkaikki, etten minä ole tunnustanut mitään!\"\n\nPoliisikomisario katsahti Blickiin ja huokasi -- huokasi kuin ihminen,\njonka täytyy pakosta suorittaa ikävä velvollisuus, vaikkapa vastoin\ntahtoaankin.\n\n\"No hyvä, rouva Braxfield\", sanoi hän tyynesti. \"Sittenpä ei ole muuta\nneuvoa -- teidän on lähdettävä meidän mukaamme.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että aiotte viedä minut Selcasteriin?\" kysyi rouva\nBraxfield epäilyttävän levollisesti. \"Olkoon menneeksi! -- mutta\nsaattepa sitä katua, enemmän kuin aavistattekaan! Hyvä on -- saan kai\npistäytyä yläkertaan ja laittautua matkakuntoon?\"\n\n\"Ette!\" sanoi poliisikomisario. \"Ei mihinkään minun näkyvistäni, nyt!\nTeillä on täällä talossanne nainen -- voitte soittaa ja pyytää häntä\ntuomaan kaikki, mitä tahdotte. Sitten -- vaunut odottavat ulkona.\"\n\n\"Kas!\" huomautti rouva Braxfield ilkkuvasti. \"Tehän teette vain siten\nkuin olette aikoneetkin! Hyvä, herra poliisikomisario ja te muut kaksi\n-- saatte maksaa tämän!\"\n\nMutta poliisikomisario viittasi ääneti Blickiä soittamaan sisälle\napuvaimon.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nRouva Braxfield toimii\n\n\nViisi minuuttia myöhemmin apuvaimo, hämmästyneenä ja surkeana, pitäen\nkoholla esiliinansa kulmaa pyyhkiäkseen sillä silmiään, näki pikku\nkulkueen loittonevan Woodlandin huvilan puiston poikki ja kukkulan\nyli ruohoisen aukeaman laitaan, missä vaunut odottivat. Hän seurasi\nsilmillään rouva Braxfieldiä, kunnes tämä oli kadonnut; mutta rouva\nBraxfield ei katsahtanut kertaakaan taakseen. Hän oli kiinnittänyt\nkatseensa yksinomaan vaunuihin, joilla hänet piti vietämän pois.\nTätä tehtävää varten oli paikalla vielä kaksi etsivää; toinen\najajanistuimella, toinen vaunujen ovella, ja heidät nähdessään hän\nnaurahti ivallisesti.\n\n\"Tulittepa te hyvin varustautuneina, tosiaankin!\" sanoi hän\npisteliäästi sanojaan korostaen. \"Nytpä huomaan, mitä oli mielessänne!\nTätä te sanotte puheluksi meidän keskemme -- suoruudeksi ja\nvilpittömyydeksi -- ja muuksi sellaiseksi! Halpamaista!\"\n\n\"Jos vain olette vilpitön, rouva Braxfield, ei teitä lainkaan tarvitse\nlähteä kuljettamaan minnekään\", sanoi poliisikomisario. \"Jos vain\nsuostutte sanomaan minulle --\"\n\n\"Minä en sano mitään!\" puuskahti rouva Braxfield. \"En yhtään mitään! --\nen sanaakaan! -- ennenkuin olen tavannut asianajajani, herra Crewen.\nTe kai ette kieltäne minulta oikeutta tavata häntä, kun olen päässyt\nsinne, mihin aiotte viedä minut?\"\n\n\"Te saatte tavata herra Crewen kymmenen minuutin kuluttua Selcasteriin\nsaavuttuanne\", myönsi poliisikomisario. \"Annan siitä määräyksen. Nämä\nminun mieheni pitävät kyllä siitä huolen, että matkanne sujuu mukavasti\nja ettei teidän ja herra Crewen kohtaamiselle aseteta minkäänlaisia\nesteitä -- ja minä toivon, rouva Braxfield, teidän itsenne vuoksi,\nettä siihen mennessä, kun minä saavun takaisin Selcasteriin, olette\najatellut asioita tarkemmin ja ollut avomielisempi ja vilpittömämpi\nasianajajallenne kuin olette minulle ollut!\"\n\n\"Se on minun asiani\", sanoi rouva Braxfield. \"Siinä suhteessa en\ntarvitse teidän neuvojanne. Mutta -- aiotteko palata takaisin heti?\nHerra Crewe tarvitsee teitä.\"\n\n\"En aivan heti\", sanoi poliisikomisario. \"Te saatte seurata miehiäni --\nBlick ja minä itse aiomme käväistä Harry Markenmorea katsomassa.\"\n\nRouva Braxfield, joka oli nousemassa vaunuihin, pysähtyi. Hänen\nsilmiinsä tuli kysyvä ilme.\n\n\"Ettehän -- ettehän vain aikone vangita häntä?\" sopersi hän. \"Hän --\"\n\n\"Sallikaa meidän hoitaa omat asiamme, olkaa hyvä, rouva Braxfield\",\nsanoi poliisikomisario. \"Astukaa sisälle! Teitä kohdellaan\nmahdollisimman huomaavaisesti, kuten tulette näkemään. Marshall!\"\njatkoi hän kääntyen miehen puoleen, joka oli seurannut Blickiä ja häntä\nitseään huvilaan. \"Viekää rouva Braxfield minun huoneeseeni, niin pian\nkuin olette päässeet Selcasteriin, ja lähettäkää Robinson heti Crewen\nluo pyytämään, että tämä tulisi tapaamaan rouva Braxfieldiä. Kaiken\nmuun te jo tiedättekin -- minä palaan sinne takaisin niin nopeasti kuin\nmahdollista.\"\n\nVaunut vierivät pois vieden mukanaan kolme jäykkäkasvoista miestä\nja hyvin kiihtyneen naisen, ja poliisikomisario otti päästään\nsuippokärkisen ja hopeakoristeisen kypäränsä ja kuivasi otsaansa.\n\n\"Huh!\" sanoi hän. \"Ikävää hommaa tämä, Blick! Miksi hiidessä tuo\nmieletön nainen ei voinut olla rehellinen, sensijaan että hän\nkäyttäytyi tavalla, joka oli omiaan herättämään epäluuloa? Muutamia\nsanoja -- tyydyttävä selitys -- eikä meidän olisi tarvinnut joutua\nmoiseen selkkaukseen.\"\n\n\"Hän on päättäväinen ja omapäinen nainen\", vastasi Blick miettivästi.\n\"Mutta minä puolestani en olisi tyytynyt mihinkään selityksiin. Minä\nen epäile vähintäkään, että hän heitti tämän automaattisen pistoolin\nmäyränpesään, ja jollei se saata häntä huonoon valoon, niin sitten ei\nmikään!\"\n\n\"Teistä tuntuu siis hyvin luultavalta, että hän ampui Guy Markenmoren?\"\ntiedusti poliisikomisario.\n\n\"No, jos haluatte sen tietää, niin tunnustan, että minusta tuntuu!\"\nselitti Blick avoimesti. \"Se tapahtui nähtävästi hetkellisessä\nkiihkossa, mutta minä luulen hänen tehneen sen. Niiden havaintojen\nperusteella, joita olen hänestä tehnyt, hän näyttää olevan nainen, joka\nei kaihtaisi mitään. Ilmeisesti hänellä on rajattoman kunnianhimoisia\npyrkimyksiä tyttäreensä nähden, ja kovin hartaasti hän halusi, että\ntästä tulisi lady Markenmore tavallisen rouva Harryn asemesta.\nFransemmery voi kertoa teille, että rouva Braxfield kiihtyi hirveästi\nkuullessaan, että Guylta oli jäänyt poika ja ettei Harry perisikään\nbaronetin arvoa. Oli miten oli, mutta hyvin painavat seikat puhuvat\njoka tapauksessa häntä vastaan. Eikä hän olisi ensimmäinen nainen, joka\nperhe-etujen ajamiseksi on turvautunut murhaan -- ei vainkaan!\"\n\n\"Mikähän mahtoi saada hänet säpsähtämään, kun minä mainitsin,\nettä me aioimme lähteä tapaamaan Harry Markenmorea?\" huomautti\npoliisikomisario. \"Ja mikä saattoi hänet tiedustamaan, oliko\ntarkoituksemme vangita Harry Markenmore? Varmaa on, että vaikka rouva\nBraxfield olisikin syyllinen, niin Harry Markenmore ei kai ole -- ei\nole voinut olla hänen rikostoverinsa?\"\n\n\"Sitä en tiedä!\" vastasi Blick lakoonisesti. \"Mutta -- hän tuli\nhämilleen. Kas, tuollapa onkin Harry Markenmore -- meidän ei tarvitse\nmennä kartanoon häntä tapaamaan.\"\n\nHe olivat tällöin kavunneet juuri notkopolun poikki ja olivat menossa\npuiston halki Markenmoren kartanoon päin. Ja hieman kauempana edessään\nhe näkivät nyt Harry Markenmoren pitämässä silmällä kolmen neljän\nmiehen työskentelyä, jotka olivat jättimäisen jalavan kaatopuuhissa.\nHän äkkäsi heidät samalla hetkellä ja lähti astumaan heitä vastaan,\nsilmäillen kysyvästi päästyään heidän luoksensa.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Markenmore\", aloitti poliisikomisario. \"Me\nolimme juuri menossa kartanoon teitä tapaamaan. Nähkääs\", jatkoi hän\nalentaen vaistomaisesti ääntään siitä huolimatta, että he olivat aivan\nyksinäisessä paikassa, \"teidän veljenne kuolema on synnyttänyt varsin\nikävän tilanteen. Herra Markenmore, te voitte nyt auttaa meitä sen\nselvittämisessä, tavalla tai toisella, jos suvaitsette antaa meille\nerään tiedon: koko asia voitaneen selittää hyvin helposti -- ainakin\nolen varma siitä, että te tahdotte auttaa meitä, jos voitte.\"\n\n\"Millä tavoin?\" kysyi Harry. Hän seisoi kädet taskuissa katsellen\nvuoroin kumpaankin mieheen; Blickistä tuntui, että hän oli levoton.\n\"Mitä haluatte tietää?\"\n\n\"No, ennen kaikkea\", vastasi poliisikomisario tyynesti, \"lienee parasta\nkertoa teille, mitä me tiedämme. Älkää nyt vain pelästykö tai kiihtykö\nsen johdosta, herra Markenmore, mitä minä tulen sanomaan --\"\n\nHarry Markenmoren suun ympärillä väreili omituinen ilme, ja hän loi\nBlickiin yhtä omituisen katseen.\n\n\"Miksi minä pelästyisin tai kiihtyisin?\" kysyi hän. \"Enhän toki!\"\n\n\"Se on oikein, herra Markenmore!\" myönsi poliisikomisario. \"Ette\nvarmaankaan, kunhan vain saatte tietää, mitä tarkoitan. Katsokaas\nnyt, etsiväkersantti on tutkimuksia tehdessään saanut selville, että\nte ostitte joku aika sitten Webley Fosbery-mallisen automaattisen\npistoolin pyssyseppä Widdingtonin kaupasta, Selcasterista. Onko asia\nniin, herra Markenmore?\"\n\n\"Aivan niin, eittämättä\", vastasi Harry. \"Eihän se ole mikään\nsalaisuus.\"\n\n\"Sitäpä ajattelinkin\", sanoi poliisikomisario. \"No hyvä -- tuntisitteko\nsen pistoolin, jos saisitte sen nähdä?\"\n\n\"Merkistä ja numerosta -- kyllä!\" vastasi Harry.\n\nPoliisikomisario kääntyi Blickiin, joka ripeästi veti automaattisen\npistoolin taskustaan ja ojensi sen Harrylle. Molemmat katselivat Harrya\nuteliaina, kun hän tutki sitä.\n\n\"Tämä se on!\" sanoi hän. \"Mutta kuinka --\"\n\n\"Herra Markenmore!\" keskeytti poliisikomisario. \"Nyt joudummekin\nasian ikävään puoleen! Tämä pistooli löydettiin, etsiväkersantti\nBlick itse löysi sen, heitettynä onkaloon -- mäyränpesään -- tuon\nnotkotien varrella oleviin pensaikkoihin, viime perjantai-iltana.\nHerra Markenmore, voitteko te antaa minkäänlaista selitystä siihen,\nmiten teidän pistoolinne joutui sinne? Sillä tämä on se automaattinen\npistooli, jonka te ostitte Widdingtonilta -- me olemme todenneet\nnumeron ja merkin samaksi.\"\n\nHarry Markenmoren tähän asti verevät kasvot olivat kalvenneet ja hän\ntuijotti automaattiseen pistooliin kulmiaan rypistäen, ilmeisesti\npuolittain suuttuneena, puolittain hämmästyneenä.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän. \"Kuinka minä voisin tietää, miten se on joutunut\nsinne? Minä en tiedä siitä asiasta yhtään mitään!\"\n\n\"Mutta pitäisihän teidän tietää, mitä te teitte pistoolilla ostaessanne\nsen, herra Markenmore!\" sanoi poliisikomisario. \"Käsitän teidän\nviimeisestä huomautuksestanne, että luovutitte sen käsistänne. Olkaapa\nnyt, herra Markenmore, vilpitön meitä kohtaan! Kenelle annoitte\npistoolinne -- tai kenelle lainasitte sen? Siis, kuka sen on saanut?\"\n\nHarry Markenmore ojensi pistoolin takaisin ja työnsi kätensä jälleen\ntaskuihinsa.\n\n\"Kuulkaas!\" sanoi hän levollisesti. \"Teidänkin pitäisi olla vilpittömiä\nminua kohtaan. Tahdotteko väittää, että tämä on se kapine, joka\naiheutti veljeni kuoleman?\"\n\n\"Se tuntuu meistä varsin luultavalta, herra Markenmore\", vastasi\npoliisikomisario. \"Me näytimme tätä poliisilääkärille eilisiltana, ja\nhänen mielestään on käytetty juuri tällaista asetta.\"\n\n\"Entä kenen epäilette sitä käyttäneen?\" kysyi Harry. Hän näytteli nyt\ntutkijan osaa ja katseli kahta miestä yhtä terävästi kuin nämä olivat\naikaisemmin katselleet häntä. Poliisikomisario epäröi.\n\n\"Minusta olisi parempi, että te kertoisitte meille, mitä teitte\npistoolilla\", aloitti hän. \"Minusta --\"\n\n\"Minä taas pidän parempana, että te sanotte minulle, kenen epäilette\nkäyttäneen sitä veljeäni vastaan\", selitti Harry. \"Pitäkää te parempana\nmitä hyvänsä, mutta minä en sano mitään sellaista, mikä voisi heittää\nsyyllisyyden varjon aivan viattomien ihmisten päälle. Tämä on suoraa\npuhetta -- ja ehdotonta!\"\n\nPoliisikomisario katsahti Blickiin. Blick taas, joka oli harkinnut\nmielessään tilannetta, nyökkäsi.\n\n\"Sanokaa hänelle\", murahti hän.\n\n\"Hyvä, herra Markenmore\", sanoi poliisikomisario. \"Minä aloitan siis.\nMeistä on syytä epäillä rouva Braxfieldia. Me olemme todenneet,\nettä hänellä on jonkun aikaa ollut tapana käydä ammuskelemassa\nautomaattisella pistoolilla Markenmoren notkelman laidassa sijaitsevan\nmetsikön lähettyvillä, karkoittaakseen siten kettuja kanojensa\nkimpusta, ja että hänet on nähty siellä hyvin varhaisina aamuhetkinä.\nOnko hän käyttänyt teidän pistoolianne, herra Markenmore?\"\n\n\"Mitä sanoo rouva Braxfield itse?\" kysyi Harry tyynesti.\n\n\"Rouva Braxfield kieltäytyy sanomasta mitään muuta\", vastasi\npoliisikomisario, \"kuin että hän on käynyt ampumassa kettuja silloin\ntällöin, samoihin aikoihin ja samoilla paikoilla kuin olen maininnut.\nJa seurauksena on ollut, että meidän on täytynyt viedä hänet\nSelcasteriin, siksi aikaa kuin tutkimukset --\"\n\nHarry Markenmoren kasvot synkkenivät äkkiä kiukusta.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän. \"Te olette -- vanginneet hänet?\"\n\n\"Olemme pidättäneet hänet lisäkuulusteluja varten\", sanoi\npoliisikomisario ruveten äkkiä käyttämään ankaraa virallista puhetapaa.\n\"Hänen on vain annettava meille tyydyttävä selitys --\"\n\n\"Saakeli soikoon!\" huudahti Harry Markenmore äkkiä. \"Tiedättekö, että\nrouva Braxfield on minun anoppini? Mitä hittoa te tarkoitatte, kun\nrohkenette luulotella että hän on murhannut veljeni.\"\n\n\"Rauhoittukaa, herra Markenmore\", sanoi poliisikomisario. \"Auttakaa\nmeitä selvittämään tämä automaattista pistoolia koskeva juttu. Sanokaa\nmeille, annoitteko sen ja miksi rouva Braxfieldille, ja voitteko\nselittää, minkätähden se oli kaivettu maahan? Sitten --\"\n\nMutta Harry, mutisten suuttuneena itsekseen jotakin, kääntyi\näkkiarvaamatta ja lähti harppomaan nopeasti Markenmoren kartanoon\npäin, ja vaikka poliisikomisario kehoitti häntä pysähtymään ja\npalaamaan järkiinsä, niin hän riensi eteenpäin mistään piittaamatta.\nPoliisimiehet katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Annetaanko hänen mennä?\" kysyi Blick.\n\n\"Mitä voimme tehdä?\" vastasi poliisikomisario. \"Hiisi vieköön koko --\"\n\n\"Minusta olisi pitänyt vaatia häntä lähtemään mukanamme Selcasteriin\",\nsanoi Blick. \"Jos hän ja rouva Braxfield olisivat joutuneet vastatusten\n--\"\n\nMutta poliisikomisario oli jo kääntynyt kylään päin.\n\n\"Eipä hätääkään!\" sanoi hän. \"On eräs keino, jolla herra Markenmore\nsaadaan puhumaan! Hän saa antaa selityksensä oikeussalissa. Menkäämme\nSelcasteriin, ja jolleivät Crewen neuvot ole saattaneet sitä naista\njärkiinsä, niin minä panen hänet syytteeseen, ja oikeus kokoontuu kello\nyksitoista tänä aamuna.\"\n\n\"Aiotteko mennä niin pitkälle?\" sanoi Blick.\n\n\"Aion!\" selitti poliisikomisario. \"Minulla on siihen oikeus sen\nperusteella, mitä jo tiedämme. Lähtekäämme -- Valtikasta saamme\najoneuvot.\"\n\nAjaessaan puoli tuntia myöhemmin poliisiasemalle, he kohtasivat Crewen,\nasianajajan, juuri tulossa sieltä. Hän hymähti poliisikomisariolle\nkuivakiskoisesti, häijysti.\n\n\"Hm!\" sanoi hän vetäytyen syrjään. \"Olettepa kohdelleet aika\nväkivaltaisesti rouva Braxfieldia! Mutta minä olen neuvonut häntä\nkertomaan teille, mitä tahdotte tietää. Ja jos olisin teidän\nasemassanne, niin antaisin hänen senjälkeen mennä kaikessa rauhassa\nkotiinsa. Hän on koko lailla vimmastunut -- ja hän on antanut minulle\neräitä määräyksiä, joista voi ehkä olla hyötyä teille -- vaikka näin\nmeidän kesken puhuen minä olenkin sitä mieltä, että hän tekee siinä\nhupsusti!\"\n\n\"En ymmärrä teitä\", sanoi poliisikomisario lyhyesti.\n\nCrewe osoitti paperiarkkia, josta piti koitua hyötyä poliisilaitokselle.\n\n\"Menkääpä nyt puhuttelemaan häntä!\" virkkoi hän.\n\nPoliisikomisario viittasi Blickiä seuraamaan itseään huoneeseensa.\nUlkopuolella oven edessä seisoi etsivä; sisällä istui rouva Braxfield\nkeskustellen ystävällisesti kahden; muun etsivän kanssa, jotka\npäämiehensä viittauksesta poistuivat.\n\n\"Kas niin, rouva Braxfield\", sanoi poliisikomisario istuutuessaan,\nvirkapöytänsä ääreen. \"Tapasimme vastikään teidän asianajajanne, ja hän\nsanoi minulle, että suostutte nyt antamaan meille haluamamme tiedot.\nMutta minun on sanottava teille, että olen hieman kyllästynyt tähän ja\nhaluan saada mutkattomat vastaukset kysymyksiini. No niin -- onko sen\nautomaattisen pistoolin, jolla te olette pelotellut kettuja, antanut\nteille Harry Markenmore?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi rouva Braxfield yrmeästi.\n\n\"Minkätähden hän antoi sen teille?\"\n\n\"Nähkääs -- se tapahtui vähän senjälkeen, kun hän oli mennyt,\nminun suostumuksellani, kihloihin tyttäreni kanssa. Hän pistäytyi\ntietysti silloin tällöin tervehtimään meitä Woodlandin huvilaan, aina\niltaisin. Ja monesti hän sanoi, että seutu oli kovin yksinäinen kahden\nnaishenkilön asuttavaksi -- sillä Braxfieldkin kävi vain harvoin\nsiellä. Ja eräänä päivänä hän toi minulle sen pistoolin ja näytti\nmeille molemmille, miten sitä on käytettävä. Ja kun ne ketut rupesivat\nryöstelemään minun kanojani, niin minä muistin pistoolin ja ryhdyin\nkarkoittamaan niitä sillä. Koskaan en sentään osunut tietääkseni.\"\n\n\"Missä se pistooli nyt on?\" kysyi poliisikomisario.\n\n\"Nähkääs\", vastasi rouva Braxfield ilmeisen vastahakoisesti, \"siinä\nminä olen ollut aika hupsu! Kuultuani Guy Markenmoren murhasta kävin\nhermostuneeksi -- säikähdin. Ajattelin, että voidaan toimeenpanna\nkotietsintä -- eihän sitä koskaan tiedä -- ja herättäisi kummastusta,\njos minulta tavattaisiin pistooli, ja sitten -- nähkääs, minä heitin\nsen menemään.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Syvään loukkoon pensasaidan taakse lähellä taloani olevan tien\nvarrelle\", sanoi rouva Braxfield.\n\n\"Vielä eräs kysymys\", virkkoi poliisikomisario. \"Näittekö lainkaan Guy\nMarkenmorea viime tiistaiaamuna ja ammuitteko pistoolilla sinä aamuna?\"\n\n\"En!\" selitti rouva Braxfield. \"Minä en nähnyt vilahdustakaan Guy\nMarkenmoresta -- en ole nähnyt häntä seitsemään vuoteen -- enkä ampunut\nkertaakaan pistoolilla sinä aamuna -- se ei ollut mukanani.\"\n\nPoliisikomisario kutsui Blickin syrjään, ja he keskustelivat kuiskaten\nmuutamia minuutteja. Vihdoin poliisikomisario käännähti ympäri.\n\n\"Hyvä, rouva Braxfield\", sanoi hän. \"Minä en pidätä teitä hetkeäkään\nkauempaa. Itse olette syypää siihen, että teidät tuotiin tänne. Voitte\nlähteä nyt.\"\n\nRouva Braxfield nousi tuoliltaan arvokkaasti.\n\n\"Minä lähden!\" sanoi hän. \"Ja huonosti käy sille, joka pidättäisi\nminua hetkeäkään kauempaa! Ja yhtä huonosti käy jokaiselle,\njoka vielä levittelee huhuja minusta! Mutta minä olen päättänyt\nryhtyä toimenpiteeseen, joka tulee hämmästyttämään teitä. Teidän\npoliisimiesten olisi tiedettävä, mikä se on -- jotakin, mikä olisi\npitänyt tehdä jo aikaisemmin. Minä olen antanut Crewelle määräyksen\njulkaista heti tänä aamuna ilmoituksen, jossa tarjotaan suuri palkkio\nkenelle hyvänsä, joka voi antaa tietoja Guy Markenmoren murhaajasta,\njotta tämä saataisiin vangituksi ja syytteeseen asetetuksi; jos teillä\npoliiseilla olisi ollut vähänkään järkeä, niin olisitte tehneet sen jo\naikoja sitten! Hyväinen aika, luuletteko te, ettei Markenmoressa ole\nihmisiä, jotka tietävät jotakin? Pyh, siellä ei ole ainoatakaan sielua,\njoka ei ilmiantaisi omaa äitiään viiden punnan setelistä! Mutta minulle\neivät viiden punnan setelit tee kiusaa, sen sanon! Minä voisin ostaa\nkoko Markenmoren, jos haluaisin!\"\n\n\"Hyvästi nyt, rouva Braxfield\", sanoi poliisikomisario. Muistaen\nsamassa, että rouva Braxfield oli saapunut kaupunkiin vastoin tahtoaan,\nhän lisäsi kohteliaasti: \"Haluatteko ajaa kotiinne vaunuilla? Minä\ntilaan ne heti.\"\n\n\"Kiitos, minä kyllä hankin itselleni vaunut ja myös maksan niistä\",\nsanoi rouva Braxfield purjehtiessaan ulos. \"Minä en tarvitse mitään\nsuosionosoituksia!\"\n\nPoliisikomisario huokasi, kun rouva Braxfield oli mennyt.\n\n\"Luullakseni olemme vihdoinkin kuulleet puhtaan totuuden tuosta\nautomaattisesta pistoolista?\" huomautti hän. \"Olisihan Harry\nMarkenmorekin voinut sanoa sen meille!\"\n\n\"Minä luulen, ettei hän tiennyt rouva Braxfieldin heittäneen sitä\nmenemään\", vastasi Blick. Hän käveli huoneessa edestakaisin, ilmeisesti\nlevottomana ja tyytymättömänä; lopulta hän pysähtyi ikkunan eteen,\njääden katselemaan kadulle. \"Tuolla on itse Harry Markenmore Chilfordin\nseurassa\", huudahti hän äkkiä. \"Hän on varmaan hypähtänyt ratsun\nselkään heti meistä puistossa erottuaan. He ovat juurikään kohdanneet\nrouva Braxfieldin, ja hänen kielensä käy kuin rokkapata, kai!\"\n\n\"Antakaa hänen olla!\" sanoi poliisikomisario. \"Hän kyllästyttää minua!\"\n\n\"Häntä ja Harry Markenmorea ja pistoolia koskeva juttu ei tyydytä\nminua\", virkkoi Blick. \"Loppujen lopuksi me emme tiedä muuta kuin\nmitä rouva Braxfield on vakuuttanut, mutta herra Harry ei ole sanonut\nvielä mitään. Jos herra Markenmore antoi hänelle pistoolin siitä\nviattomasta syystä, josta hän puhui -- suojeluvälineeksi taloon -- niin\nmiksei herra Markenmore ilmoittanut sitä kursailematta, ilman moista\nsalaperäistä menettelyä ja malttiaan menettämättä kaupanpäällisiksi?\nKovin epätyydyttävää!\"\n\n\"Hän suuttui kai sentähden, että rouva Braxfield on hänen anoppinsa\nja hänen olisi pitänyt kertoa vaimolleen meidän epäilyksistämme\",\nhuomautti poliisikomisario. \"Ei lainkaan hauska tilanne nuorelle\nnaiselle, joka on joutunut perheeseen poikkeuksellisissa olosuhteissa.\nEnpä luule, että minustakaan olisi tuntunut hauskalta, jos olisin\nollut Harry Markenmoren asemassa, mennä sanomaan nuorelle vaimolleni:\n'Kuuleppas, poliisit ovat napanneet kiinni äitisi epäluulonalaisena\nveljeni murhaan!' Miltäs teistä tuntuisi? Näin minä selittäisin hänen\nkiihtymyksensä.\"\n\nBlick ei vastannut mitään. Hän tuijotti ulos ikkunasta vaiteliaana\nvielä kotvasen. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.\n\n\"Chilford poikkeaa tänne\", sanoi hän. \"Nuo kaksi ovat pitäneet hänelle\naika saarnan!\"\n\nChilford astui samassa sisälle ja pudisti päätänsä ivallisen\nnuhtelevasti huoneessaolijoille.\n\n\"Jopa jotakin -- jopa jotakin!\" sanoi hän: \"Jokseenkin mielivaltaista\ntoimintaa, vai mitä -- kun rouva Braxfield pistetään kiinni tuolla\ntavoin, sittenkun häntä on ensin koetettu saada todistamaan itsensä\nsyylliseksi. Ai -- ai! Ette kai koettanekaan uskotella minulle,\nkumpikaan teistä, pitävänne rouva Braxfieldia niin mielettömänä, että\nhän murhaisi miehen, jonka sukulainen hänestä vastikään on tullut\navioliiton kautta -- vieläpä Markenmoren perheen jäsenen! Olen todella\nhämmästynyt!\"\n\n\"Kuulkaapas, Chilford!\" keskeytti poliisikomisario korviensa\npunastuessa hieman, \"olkaa vain hämmästynyt! Rouva Braxfield saa\nsyyttää vain itseään, ja hänet on päästetty täältä vain armosta.\nKiittäköön hän onneaan, ettemme hae häntä tänne takaisin -- ja pistä\ntelkien taakse!\"\n\nChilford suoristautui katsoen tiukasti poliisikomisarioon.\n\n\"Oho!\" sanoi hän. \"Niinkö? Vai niin, mainiota: jos te otatte asian\nsiltä kannalta, niin minulla ei ole enää mitään muuta sanottavaa, kun\nettä Crewe ja minä lyömme päämme yhteen perheen etujen ajamiseksi.\nMe emme ole teihin poliiseihin lainkaan tyytyväisiä -- te ette ole\noikeilla jäljillä. Miksette tunnusta kerta kaikkiaan, että todellisena\nsyynä Guy Markenmoren murhaan oli raha -- raha tavalla tai toisella --\nraha!\"\n\nToistaen vielä kerran painavasti viimeisen sanansa hän käännähti ympäri\nja katosi huoneesta.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nProfessorin teoria\n\n\nPoliisikomisario katsahti Blickiin, kun Chilford oli poistunut: hänen\nsilmissään oli hieman kummastunut ja epäilevä ilme.\n\n\"Mitä ihmettä hän tarkoittaa tuolla kaikella?\" huudahti hän.\n\n\"Että jotkut rahaseikat ovat aiheuttaneet murhan\", sanoi Blick \"Ja on\ntodellakin otettava huomioon nuo setelit, joiden arvo on kolmetuhatta\npuntaa! Ei näytä olevan epäilystäkään, että setelit olivat Guy\nMarkenmoren taskussa, kun hän lähti Valtikasta, mutta niitä ei\ntodellakaan löydetty, kun tutkimme hänen vaatteensa. Missä ne ovat?\nMurhaaja on ilmeisesti näpistänyt ne.\"\n\nPoliisikomisario aprikoi hetkisen.\n\n\"Kummallinen on minun mielestäni\", virkkoi hän vihdoin, \"seuraava\nseikka: jos murhaaja teki työnsä ryöstönhalusta, niin mistä johtuu,\nettei hän anastanut kaikkia muitakin Guy Markenmorella olleita\ntavaroita? Löydettiinhän häneltä koko joukko arvoesineitä; arvokas\nkultakello ja arvokkaat kellonperät ja muuta sellaista. Löydettyjen\ntavaroiden joukossa oli myös kallisarvoinen jalokivisormus, eikö niin?\"\n\n\"Kummallista on, että toinen sormus -- sen kaksoiskappale, jota rouva\nTretheroe kantaa -- oli poissa\", sanoi Blick vihdoin. \"Poissa --\nverrattain arvoton kappale, vain muinaisesine, kun taas jalokivisormus,\nsievoisen summan arvoinen, oli jätetty samaan sormeen! Mutta mitä\nhyötyä on teoretisoimisesta? Tosiasiat pysyvät tosiasioina! Jollei\nrouva Braxfieldin jutussa, niin sanoaksemme, ole mitään perää -- no,\nsilloin minulla ei ole vihiäkään oikeista jäljistä!\"\n\n\"Chilford sanoi -- raha! -- raha! -- raha!\" huomautti poliisikomisario.\n\"Olisipa hyvä, jos tietäisimme enemmän Guy Markenmoren raha-asioista!\nMutta rahasta puhuessamme en ihmettelisi, vaikka tuossa muori\nBraxfieldin vihjauksessa olisikin perää. Minä tunnen jo maalaisväen\nvarsin hyvin! Hän puhui silkkaa totta -- heidän joukossaan on tuskin\nainoatakaan sielua, joka ei myisi omaa äitiään viiden punnan setelistä.\nHieman liioiteltua, tietysti, tämä! -- mutta pääpiirteissään se pitää\npaikkansa.\"\n\nBlick näytti epäilevältä ja hämmästyneeltä.\n\n\"Tarkoitatteko, että jos oletamme Markenmoressa todellakin olevan\nsellaisia henkilöitä, jotka tietävät jotakin tästä jutusta, he ovat\npysyneet vaiti aina tähän asti?\" kysyi hän. \"En tarkoita sellaisia\nhenkilöitä, jotka saattaisivat tunnustuksen tai ilmiannon takia itse\njoutua syytettyjen penkille, vaan henkilöitä, jotka voivat antaa\ntietoja, mutta yksinkertaisesti eivät tahdo niitä antaa?\"\n\n\"Se on hyvin luultavaa!\" vastasi poliisikomisario vakuuttavasti\nkokeneen tavoin. \"Kyläläiset ovat pahimpia lavertelijoita ja\nhäväistysjuttujen keksijöitä auringon alla! Englannissa ei ole\nainoatakaan kylää, joka ei olisi oikea parjailulaitos -- täynnänsä\nkateutta, vihaa, pahansuopaisuutta ja kaikkea mahdollista ilkeyttä!\nMutta -- älkää sentään erehtykö, hyvä ystävä! -- maalaiset voivat tästä\ntaipumuksestaan huolimatta olla harvapuheisempia kuin kukaan! Yhtä\nvaikeata olisi saada koira luopumaan luusta kuin heidät paljastamaan\nsalaisuus, kun he eivät tahdo sitä paljastaa. Oh, voisinpa mainita\nteille satoja esimerkkejä siitä oman kokemukseni perusteella! Muistan\neräänkin tapauksen, joka sattui täällä vasta joku aika sitten. Erästä\ntilanhoitajaa oli ammuttu ja pahasti haavoitettu hänen mennessään\nyöllä kotiinsa, mutta vielä emme ole saaneet selville, kuka teki häntä\nvastaan hyökkäyksen ja yritti murhata hänet. En epäile kuitenkaan\nvähääkään, että jokikinen mies ja nainen sillä paikkakunnalla\ntietää, kuka hän oli -- he eivät vain tahdo sanoa, koska ovat kovin\ntyytymättömiä senjohdosta, ettei uhri menettänyt henkeään. Siinä sitä\nollaan!\"\n\n\"Mutta rouva Braxfieldin sanojen mukaan -- ja te näytte olevan yhtä\nmieltä hänen kanssaan -- nämä ihmiset kertoisivat mitä hyvänsä viidestä\npunnasta\", sanoi Blick ivallisesti naurahtaen. \"Miksette koettanut sitä\nkeinoa mainitsemassanne tapauksessa?\"\n\n\"Voimme vielä koettaakin\", vastasi poliisikomisario. \"Uhri itse näyttää\nolevan halukas painamaan koko asian villaisella, peläten pahoja\nseurauksia -- mutta me voimme koettaa palkkiokeinoa. Tässä Markenmoren\njutussa taas rouva Braxfield aikoo käyttää rahaa -- pelkästä kiukusta,\nluullakseni! -- enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka se johtaisikin\njonkinlaisiin tuloksiin. Jos minä olisin teidän asemassanne, Blick,\nniin pitäisin korvani auki seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin\nkuluessa. En tiedä, kuinka paljon hän aikoo tarjota, mutta jos summa\non joltinenkin, niin maalaisissa herää kova rahanhimo -- minä tunnen\nheidät!\"\n\nBlick nousi nojatuolista, jossa hän oli istunut Chilfordin äkillisestä\nlähdöstä saakka, jalat ojennettuina ja kädet taskuissa, silmäillen\neteensä neuvottomana ja hieman alakuloisena.\n\n\"Sittenpä minun pitäisi palata jälleen\", murahti hän. \"Hiisi vieköön,\nenpä vieläkään oikein tiedä, emmekö päästäneet rouva Braxfieldia\nkäsistämme aivan liian helpolla!\"\n\n\"Hän ei karkaa\", virkkoi poliisikomisario nyökäten merkitsevästi. \"Ja\njos kaikki on pelkkää silmänlumetta --\"\n\nHän keskeytti puheensa, sillä poliisi astui huoneeseen ja pani pöydälle\nkäyntikortin.\n\n\"Tämä herrasmies odottaa ulkopuolella, sir\", sanoi poliisi.\n\nPoliisikomisario katsahti korttiin, säpsähti ja kääntyi Blickiin.\n\n\"Sir Thomas Hodges-Wilkins!\" mutisi hän epäselvästi. \"Se suuri\ntiedemies -- sama cambridgelainen professori, josta Spindler\nkertoi meille. Mitähän ihmettä hän mahtaa tahtoa? Ohjatkaa hänet\nsisälle, Jarvis\", jatkoi hän. \"Siirtäkää tuohon tuoli.\" Hän katseli\nkummastuneena etsivään. \"Uusi aste!\" mutisi hän. \"Mitäs tuumitte?\"\n\nBlick ei vastannut mitään. Hän katseli tarkasti ovella, josta äkkiä\nilmaantui mies, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin Blick oli\nmielessään kuvitellut. Sensijaan, että kuuluisa kemian professori\nolisi ollut vanha, vakava, kaljupäinen ja parrakas, käyttänyt\nsilmälaseja ja ollut puettu miten kuten, hän olikin hieno, vilkas,\nmiltei sotilaallisen näköinen, huolellistakin huolellisemmin\nvaatetettu, käytti monokkelia silmälasien asemesta, kasvot räiskyvän\niloiset ja huulilla hymy, jota hän tuhlaili runsaasti molemmille\nhuoneessaolijoille sisäänastuessaan ja istuutuessaan poliisikomisarion\nvirkapöydän ääreen; sen kulmalle hän laski pari kolme sanomalehteä,\njoissa oli paksuja, sinikynällä tehtyjä alleviivauksia siellä täällä.\n\n-- \"Hyvää huomenta -- hyvää huomenta!\" huudahti hän. \"En tiedä,\narvaatteko ammattini nimestäni -- tai tiedättekö siitäkään mitään?\nMutta olen lukenut sanomalehdissä esitetyt selostukset Markenmoren\njutusta, ja eilisiltana minusta rupesi tuntumaan siltä, että minun\ntäytyy matkustaa tänne ja kertoa teille jotakin. Ensiksikin,\npäästäksemme selville asioista, onko täällä käynyt muuan nuori mies,\nnimeltä Spindler, apteekkiapulainen Farshamista?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi poliisikomisario.\n\n\"Kertoiko hän teille mitään sellaista, minkä yhteydessä esiintyi\nminunkin nimeni? Jos niin on laita, niin mitä hän kertoi?\"\n\n\"Hän kertoi meille -- tämä on etsiväkersantti Blick, joka oli kanssani,\nkun Spindler pistäytyi täällä -- että muuan hänen keksintönsä, joka\nkoski joidenkin väriaineiden valmistusta ja jonka hän oli lupautunut\nmyymään Guy Markenmorelle, oli Markenmoren toimesta jätetty teidän\ntarkastettavaksenne, jotta te asiantuntijana lausuisitte siitä\nmielipiteenne.\"\n\n\"Aivan niin! Se jätettiin minulle. Minä annoin lausuntoni\nMarkenmorelle. Mutta -- miten kehittyivät asiat senjälkeen?\"\n\n\"Seuraavasti\", vastasi poliisikomisario. \"Kun Markenmore murhattiin,\noli hänellä mukanaan kolmetuhatta puntaa seteleissä, jotka hänen piti\nkai jättää Spindlerille juuri sinä aamuna maksuksi keksinnöstä.\"\n\n\"Aikoiko Spindler myydä salaisuutensa kolmestatuhannesta punnasta?\"\n\n\"Aikoi -- niin hän kertoi meille.\"\n\nKemian professori kiersi monokkeliaan syvemmälle silmäänsä ja loi\nomituisen, terävän katseen molempiin miehiin.\n\n\"Uskotteko te kumpikin -- oletteko rakennelleet sellaisia teorioita,\nettä Markenmore olisi murhattu kolmentuhannen punnan takia?\" kysyi hän\nkujeellisesti. \"Se näyttää tosiaankin hyvin ilmeiseltä!\"\n\n\"Sellainen teoria on tehty\", vastasi poliisikomisario. \"Se summa oli\nhänellä kello kolme tiistaiaamuna, mutta se oli poissa, kun hänen\nruumiinsa löydettiin vain muutamia tunteja myöhemmin!\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi professori naurahtaen lyhyesti. \"Ja jotakin muuta\nkatosi kai samalla! Kuulkaas nyt! -- minä en ole poliisimies, mutta\nminulla on hieman älyä. Minä sanon teille, minkätähden Guy Markenmore\nmurhattiin. Ja lyön veikkaa appelsiinista, että olen ehdottomasti\noikeassa kaikissa suhteissa. Guy Markenmore murhattiin Spindlerin\nkeksintöluonnoksen takia! Varsin varmasti!\"\n\nProfessori nauroi jälleen ja läjäytti hienoon hansikkaaseen pistetyllä\nkädellään vieressään olevaan pöytään. Kuuntelijat katsoivat ensin\nhäneen ja sitten toisiinsa. Tällä kertaa aloitti Blick puhelun.\n\n\"Tarkoitatteko, sir Thomas\", kysyi hän, \"että keksintö oli hyvin\narvokas -- arvokkaampi kuin nuo kolmetuhatta puntaa?\"\n\n\"Sanokaa minua professoriksi\", virkkoi kuuluisa tiedemies. \"Se\nsäästää aikaa -- kyllä, juuri sitä tarkoitan! Kolmetuhatta\npuntaa! Jos salaisuus olisi ollut minun, en olisi myynyt sitä\nkolmestakymmenestätuhannestakaan punnasta! Se Spindler-velikulta\non aasi -- tai vallan tietämätön myyntihinnoista; jos hän olisi\nkäyttänyt sen omaksi hyödykseen, niin hän olisi ansainnut sillä\nhuikean omaisuuden, tavalla tai toisella. Olettekohan te perehtyneet\nlainkaan tähän aniliiniväri-kysymykseen? Tietänette sentään, jos luette\nsanomalehtiä, että se on mitä tärkein kysymys Englannin kaupalle. No\nniin, tämä farshamilainen nuori mies -- taitava poika, epäilemättä!\n-- on tehnyt tällä alalla aivan uuden keksinnön! On tarpeetonta\nsyventyä yksityiskohtiin, mutta tiedän tästä keksinnöstä siksi paljon,\nettä omasta puolestani olen ehdottoman varma siitä, että Markenmoren\nmurhasi joku, joka tiesi hänellä olleen tuon keksintöluonnoksen ja\njoka oli päättänyt anastaa sen itselleen hinnalla millä hyvänsä. Häntä\nseurattiin nähtävästi tänne, pidettiin silmällä ja hänen kimppuunsa\nkäytiin yksinäisellä paikalla, kuten olen lukenut sanomalehdistä.\"\n\n\"Tämä edellyttää, että Lontoossa joku tiesi, millä asioilla hän\nliikkui\", sanoi Blick.\n\n\"Joku -- Lontoossa tai missä hyvänsä -- on aivan varmasti tietänyt\nsiitä\", myönsi professori. \"Minä olen sitä mielipidettä, että\nMarkenmore kertoi toisille -- pörssimiehille, kenties, siitä -- ja hän\non saattanut näyttää heille minun asiantuntijana antamani lausunnon.\nNyt minä kerron teille omasta osuudestani tähän kauppaan. Minä olen,\nkuten ehkä tiedätte, saavuttanut kemistinä mainetta kautta Euroopan.\nNo niin, Markenmore kirjoitti minulle, lähettäen samalla Spindlerin\nkeksinnön ja sievoisen palkkion, ja pyysi minua ilmoittamaan hänelle,\nmitä minä ajattelin keksinnöstä. Minä huomasin heti sen suunnattoman\narvon, ilmoitin mielipiteeni ja palautin keksinnön kirjeen mukana\nMarkenmorelle. Pelkäsin kovasti, että se voitaisiin varastaa, ja\nryhdyin senvuoksi aivan poikkeuksellisiin varokeinoihin lähettäessäni\npaperit (joita yksikään elävä sielu minua itseäni lukuunottamatta ei\nollut nähnyt sinä aikana, kun ne olivat minun hallussani) hänelle;\nsensijaan että olisin pannut ne postiin, annoin ne, tarkasti\nsinetöityinä, eräälle luotetulle apulaiselleni -- hän työskentelee\nlaboratoriossani -- joka oli juuri silloin lähdössä Lontooseen lomaansa\nviettämään, niin että ne olisi voitu jättää Markenmorelle itselleen\nhenkilökohtaisesti hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrella.\nTiedän, että ne jätettiin hänen käsiinsä. Apulainen, josta olen\ntässä puhunut, vaikkei tiennytkään tarkemmin, mitä paketti sisälsi,\ntiesi kuitenkin, että sen sisältö oli tuiki tärkeä ja tietysti myös\nrahallisesti arvokas, ja hän huolehti omantunnontarkasti siitä, että\njättäisi paketin persoonallisesti Markenmorelle. Ja kun Markenmore\nsaapui tänne sinä iltana, niin nuo paperit olivat varmaan hänen\nmukanaan -- itse keksintö ja minun lausuntoni siitä. Sanon teille\nvieläkin kerran uskovani varmasti, että hän ilmaisi salaisuuden\njollekin, että tämä joku seurasi häntä, piti häntä silmällä ja murhasi\nhänet! Spindlerin keksintö on koko jutun alkuaiheena!\"\n\nVähän aikaa vallitsi hiljaisuus, jonka kestäessä kolme miestä katseli\ntoisiinsa. Professori keskeytti sen vihdoin, tehden kursailemattoman\nkysymyksen.\n\n\"Ettekö ole vielä saaneet mitään selville?\"\n\n\"Emme mitään!\" vastasi Blick.\n\n\"Nyt siirrymme taaksepäin\", sanoi professori. \"Lontooseen! Teemme\nselkoa eräistä Markenmoren viimeisistä puuhista siellä. Kun eilen\nmatkustin tänne Cambridgestä Lontoon kautta, poikkesin Lontoossa\nMarkenmoren toimistoon Folgrave Courtin varrelle tiedustellakseni\nmuutamia asioita. Markenmoren konttoripäällikkö antoi minulle eräitä\ntietoja. Hän muisti minun apulaiseni Carterin käynnin. Hän itse näki\nCarterin jättävän Markenmorelle minun sinetöidyn kirjeeni; hän näki\nMarkenmoren antavan siitä Carterille kuitin, jonka Carter lähetti\nedelleen postissa minulle. Se on täällä taskussani. Konttoripäällikkö\nsanoi, että hän näki Markenmoren heti Carterin mentyä rikkovan kirjeeni\nsinetit, vetävän esille kaksi paperia ja lukevan ne. Kun Markenmore\noli lopettanut lukunsa, meni hän puhelinkaappiin, joka sijaitsee\nheidän eteishallissaan, ja luultavasti soitti jollekin. Puolen tunnin\nkuluttua saapui muuan mies, jota konttoripäällikkö ei tuntenut\nennestään; hän sanoo olevansa varma, ettei se mies ollut käynyt heidän\ntoimistossaan koskaan aikaisemmin, mutta hän muistaa hänet hyvin --\nulkomaalainen ulkonäöltään -- ja voi antaa teille tarkan kuvauksen\nhänestä. Konttoripäällikkö näki sitten Markenmoren ottavan esille minun\nsinetöidyn kirjeeni -- avatun, tietysti, tarkoitan -- ja näyttävän\nvieraalle miehelle niitä kahta paperia, jotka olivat sen sisällä.\nMuutamien minuuttien kuluttua he lähtivät yhdessä ulos. Kuka on tämä\nmies? Teidän on saatava hänet käsiinne.\"\n\nPoliisikomisario katsoi Blickiin.\n\n\"Tämä\", sanoi hän, \"tämä pakottanee teidät jatkamaan tutkimuksianne\ntoisella taholla\".\n\nMutta Blick katsoi professoriin.\n\n\"Millaisen kuvauksen -- siitä vieraasta -- antoi Markenmoren\nkonttoristi teille?\" kysyi hän.\n\n\"Synkkä, tummaverinen, keskikokoinen, keski-ikäinen mies -- erittäin\nhyvin puettu\", vastasi professori viipymättä. \"Sellainen mies\", sanoi\nhän, \"joita nähdään paljon rahamiespiireissä. Eräänlainen ulkomainen\njuutalaistyyppi -- konttoripäällikön mielestä.\"\n\n\"Jos sellainen mies olisi tullut näille seuduille, niin hänet olisi\nvarmaan nähty\", sanoi Blick. \"Minä otin tarkan selon siitä, keitä\nvieraita liikkui niihin aikoihin kaikilla lähiseudun rautatieasemilla\n--\"\n\n\"On muitakin kulkuvälineitä kuin rautatiet\", huomautti professori.\n\"Mutta eräs asia on joka tapauksessa varma -- Markenmore näytti\nkeksintöpaperia ja minun siitä antamaani lausuntoa sille miehelle!\"\n\nBlick käveli hetkisen ympäri huonetta, mieliasennossaan -- pää\npainuksissa ja kädet taskuissa. Lopulta hän kääntyi poliisikomisarion\npuoleen.\n\n\"Hyvä, minä aion palata takaisin Markenmoreen\", sanoi hän. \"Siellä on\ntutkittava eräitä asioita, siellä. Myöhemmin --\"\n\n\"Meidän on puhuttava enemmän\", vastasi poliisikomisario. \"Kuten\nsanoitte -- myöhemmin.\"\n\nProfessori nousi ja otti hattunsa ja kävelykeppinsä.\n\n\"Minä aion jäädä tänne Mitreen pariksi päiväksi\", sanoi hän. \"Jos\nsiis tarvitsette minua, niin tiedätte, missä minä olen tavattavissa.\nMutta kun kerta olen täällä, niin haluaisin mielelläni nähdä tämän\nsalaisuuden tapahtumapaikan, ja jos te aiotte mennä sinne, kersantti,\nniin minä tulen mukaanne, jos sallitte.\"\n\n\"Varsin mielelläni, sir\", vastasi Blick.\n\nHän ja professori astuivat ulos, kävelivät Selcasterin katujen\npoikki pitkälle, suoralle maantielle, joka kulki Markenmoreen päin.\nHeidän taivaltaessaan valtatietä pitkin Blick kertoi professorille\nyksityiskohtaisesti kaikista toimenpiteistään, kuolleen löytämisestä\naina rouva Braxfieldin kanssa sattuneeseen välikohtaukseen saakka.\n\n\"Koituuko palkkion tarjoamisesta mitään hyvää, sitä en tiedä\", sanoi\nhän lopuksi. \"Jos joku olisi nähnyt sellaisen vieraan, mikä teidän\nmielestänne on mahdollista, niin minä olisin varmaan kuullut siitä jo\naikaisemmin.\"\n\n\"Ah, teidän on palattava entisiä jälkiänne -- teidän on palattava\nentisiä jälkiänne!\" sanoi professori. \"Keksintö on koko jutun takana,\nsiitä olen vakuutettu. Kaikki teoriat ovat vääriä, toistaiseksi!\n-- kysymys ei ole rahasta -- ei ainakaan puhtaasta rahasta.\nKysymys on Spindlerin keksinnöstä -- ja sen tarjoamista suurista\nmahdollisuuksista. Mutta kuinka paljon rouva Braxfield lupaa maksaa\ntiedonannoista?\"\n\n\"En tiedä -- hän ei sanonut\", vastasi Blick. \"Mutta pian saamme sen\ntietää. Katsokaas!\"\n\nIlmoitustenkiinnittäjän rattaat, joita ajoi kauttaaltaan valkoisiin\nliinavaatteisiin puettu mies, sivuuttivat heidät kiitäen nopeasti\nkylään päin.\n\n\"Hänen asianajajansa mainitsi, että hanke on toteutettava heti\", jatkoi\nBlick. \"Asianajaja ei nähtävästi ole hukannut hetkeäkään -- tuo mies on\nmenossa kiinnittämään ilmoituslappuja.\"\n\n\"Tulokset supistunevat vähiin, pelkään!\" sanoi professori. \"Minun\nmielipiteeni on, että koko juttu on sommiteltu alunperin liian\nhuolellisesti. Täällä ei saada selville mitään.\"\n\n\"Eihän sitä tiedä\", vastasi Blick. \"Kaikesta on apua.\"\n\nHe saapuivat kylän alkupäähän. Ilmoitustenkiinnittäjä oli ryhtynyt\nuutteraan puuhaan heti ensimmäisen sopivan seinän kohdalle päästyään --\nympärillään joukko töllisteleviä naisia ja lapsia.\n\nBlick ja professori pysähtyivät, kun ilmoitus, suuri neliskulmainen\nlehti, jolla oli isoa, mustaa kirjoitusta, oli liisteröity seinälle,\nkosteana ja kiiltävänä. Professori korjasi monokkeliaan ja luki ääneen:\n\n    SADAN PUNNAN PALKINTO.\n\n    Koska Guy Markenmore, esquire, joka oli matkalla\n    Markenmoren kartanosta, lähellä Selcasteria, löydettiin\n    kuoliaaksi ammuttuna ylängöltä läheltä Markenmoren\n    notkelmaa, tiistaiaamuna viime huhtikuun 24 päivänä,\n    ja luullaan hänen tulleen murhatuksi, huomatkaa, että\n    yllämainittu summa, sata puntaa, maksetaan kenelle\n    hyvänsä, ken antaa tietoja, joiden avulla murhaaja\n    voidaan vangita ja asettaa syytteeseen. Näitä tietoja\n    ottaa vastaan poliisi tai suoraan\n\n                                _Gilbert Crewe_,\n                              asianajaja, Selcaster.\n\n\"Hm!\" hymähti professori astuen syrjään ja hymyillen hieman\nivallisesti. \"Teidän rouva -- mikä hänen nimensä olikaan? --\nBraxfieldinne ei ole ainakaan anteliaisuudella pilattu! Kunpa hän olisi\nluvannut edes viisisataa -- vai mitä arvelette?\"\n\n\"Rouva Braxfield\", sanoi Blick katsahtaen ihmisiin, jotka innokkaina\ntavailivat seinäilmoituksen sisältöä, \"huomautti pilkallisesti\npoliisikomisariolle ja minulle, ettei Markenmoressa ole ainoatakaan\nmiestä tai naista, joka ei ilmiantaisi omaa äitiänsä viiden punnan\nsetelistä! Mutta niitä on kaksikymmentä sadassa punnassa, joten --\"\n\n\"Kaksikymmenkertainen kiusaus!\" nauroi professori. \"Oivallista\naritmetiikkaa, tosiaankin! Mutta, ystäväiseni, enpä luule tuosta\nolevan suurtakaan hyötyä. Merkillisyytensä vuoksi haluaisin kuitenkin\nsaada kappaleen tuota ilmoitusta. Luuletteko, että arvoisa liima- ja\npensselimestarimme suostuisi antamaan meille yhden sellaisen?\"\n\n\"Luulenpa, ettei mikään olisi hänestä mieluisampaa\", sanoi Blick.\n\"Varsinkin jos annatte hänelle rahaa oluttuopilliseen -- ilmoitusten\nkiinnittämistä pidetään kai janottavana työnä.\"\n\nProfessori naurahti taas, lähestyi ilmoitustenkiinnittäjää, otti pari\nilmoitusta ja ojensi miehelle puolen kruunun lantin.\n\n\"Te kai aiotte kiinnittää näitä kaikkialle tälle paikkakunnalle?\" kysyi\nhän ojentaessaan toisen ilmoituksen Blickille ja taittaessaan toisen\nkokoon, pistääkseen sen taskuunsa. \"Aiotte herättää suurta huomiota,\nvai mitä?\"\n\n\"Jotakin sentapaista, sir\", vastasi ilmoitustenkiinnittäjä. \"Sellaiset\nohjeet minulle annettiin. Rattaillani on kaksisataa kappaletta\nnäitä seinäilmoituksia, ja ne asetetaan julkisille paikoille ennen\npäivällisaikaa, kaikkialle tähän kylään. Ja\", lisäsi hän silmää\niskien, \"kylläpä niistä varmaan koituu suurtakin hyötyä -- minun\nmielestäni.\"\n\n\"Ei mitään hyötyä, niinkö arvelette?\" kysäisi professori. \"Miksei?\"\n\n\"Koska tämä juttu on liian synkeään salaperäisyyteen verhoutunut\",\nsanoi ilmoitustenkiinnittäjä. \"Synkeään, synkeään, synkeään -- hyvät\nherrat! Mustien voimien tihutyö? -- eikä sitä voida selvittää käden\nkäänteessä. Mutta ammatti on ammattia, ja minun on harjoitettava\nomaani, jona tällä kertaa on kaikkien kiihdyttäminen sekä rahanhimon ja\nahneudentunteiden herättäminen!\"\n\n\"Humoristi!\" huomautti professori, kun ilmoitustenkiinnittäjä oli\nhuristanut pois. Hän käveli kylään Blickin rinnalla silmäillen\nympärilleen tutkivasti. Äkkiä hänen katseensa osui Valtikkaan. \"Kas!\"\nhuudahti hän. \"Tuossa on siis se majatalo, missä yöllinen kohtaus\ntapahtui? Haluaisinpa katsastaa sitä sisältä -- voitaisiinkohan meille\ntarjota siellä hieman aamiaista?\"\n\n\"Minä asustan siellä\", vastasi Blick. \"Se on päämajani. Ja minulla on\nsiellä erikoinen arkihuone. Jos suvaitsette tuottaa minulle kunnian\nkäynnillänne, sir, niin minä tilaan haukattavaa milloin vain haluatte\n-- siellä on hyvät varastot.\"\n\nProfessori suostui ehdotukseen ilomielin, ja seuraavien parin tunnin\najan hän ja Blick, ruokapöydän ja valkean ääressä, keskustelivat\nMarkenmoren kysymyksen kaikista eri puolista. Kello kolme iltapäivällä\nhe lähtivät tutkimaan murhenäytelmän tapahtumapaikkaa, Markenmoren\nnotkelma lopullisena päämääränään. Mutta kun he astelivat tietä pitkin,\nhuomasi Blick äkkiä Daffy Halliwellin, juuri Dower-talon pikku portilla\n-- ja lisäksi hän havaitsi, että Daffy viittasi hänelle rauhallisesti,\nilmaisten siten haluavansa puhua hänen kanssaan.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nMies, joka kykeni arvaamaan\n\n\nAntaessaan merkkinsä Blickille Daffy peräytyi pari askelta\npensaikkoon, ja hänen silmissään oli ilme, joka kehoitti noudattamaan\nvaiteliaisuutta ja varovaisuutta. Blick vuorostaan viittasi kumppaniaan\nseuraamaan itseään ja kuiskaili tälle, kun he poikkesivat maantieltä ja\nastuivat sivuportista sisälle.\n\n\"Tämä on eräs niistä naisista, joista kerroin teille\", sanoi hän.\n\"Rouva Tretheroen kamarineito -- Daphne Halliwell, sen tytön, Myra\nHalliwellin, sisar, joka oli naimisissa Guy Markenmoren kanssa. Hän\non niinmuodoin uuden paroonin täti -- ja salaperäisempi kuin kukaan.\nTulkaa mukaan -- minä uskottelen hänelle, että te olette minun\napulaiseni.\"\n\n\"Oivallista!\" sanoi professori. \"Seikkailu! Kaikin mokomin, hyvä\nystäväni! Näyttää siltä kuin ladyllä olisi jotakin ilmoitettavaa.\"\n\n\"Eipä ihme, jos olisikin!\" vastasi Blick. \"Kuten sanoin -- hän on\nsalaperäinen.\"\n\nDaffy oli vetäytynyt kauemmas laakeri- ja orapihlajapensaiden lomitse\nkulkevalle polulle; hän odotteli nyt heitä, ja kun he lähestyivät,\nsilmäsi hän tarkasti professoria ja varsinkin tämän muodikkaita\npukimia. Hän loi kysyvän katseen Blickiin.\n\n\"Kaikki hyvin!\" kuiskasi Blick. \"Ammattitoverini. Mistä on kysymys?\"\n\n\"Haluaisin puhua teille\", sanoi Daffy. Hän vilkuili ympärilleen ja\nhuomasi kapeamman polun, joka poikkesi aivan läheltä. \"Tulkaa tänne\",\njatkoi hän. \"Tuolla vähän kauempana on huvimaja, jota ei koskaan\nkäytetä -- siellä saamme olla rauhassa.\"\n\nMiehet seurasivat muhkeavartaloista Daffya sokkeloisten pensaikkojen\nhalki, kunnes he saapuivat vaatimattomalle lehtimajalle, joka sijaitsi\nkorkeiden puiden keskellä. Astuttuaan sisälle, rappeutuneeseen ja\nummehtuneeseen huoneeseen, Daffy kääntyi ja kohtasi Blickin kasvot,\nluoden samalla syrjäkatseen professoriin.\n\n\"Tahdoin puhua teille, herra Blick\", sanoi Daffy hiljaisella äänellä.\n\"Odotin teitä siellä portilla jo vähän aikaa arvellen, että kenties\nnäkisin teidän lähtevän Valtikasta. Emäntäni on mennyt Selcasteriin,\njoten minua ei kaivata, ja kun tänne varmaankaan ei tule ketään, niin\nvoimme jokseenkin huoleti keskustella hieman. Kuulkaas! Onhan luvattu\npalkkio, vai mitä?\"\n\n\"Sata puntaa\", myönsi Blick silmäillen häntä tiukasti.\n\nDaffy virnisti.\n\n\"Vai niin!\" sanoi hän. \"Se on mitätön summa, enkä minä halua sitä. Enkä\ntiedäkään mitään, mikä oikeuttaisi minut saamaan sen. Mutta -- jäähän\ntämä kaikki meidän keskemme, mitä?\"\n\n\"Ehdottomasti!\" selitti Blick. \"Muusta ei voi olla puhettakaan.\nKertokaa meille, mitä vain tahdotte ja voitte.\"\n\n\"Nähkääs, minä tunnen erään henkilön, joka arvaamalla on kai päässyt\naika lähelle totuutta Guy Markenmoresta\", vastasi Daffy. \"Ja hän on\nmies, jolle sata puntaa olisi kipeään tarpeeseen, sillä hän aikoo\nmuuttaa pois maasta.\"\n\n\"Minkä miehen?\" kysyi Blick.\n\nDaffy alensi ääntään.\n\n\"Jim Roperin!\" kuiskasi hän. \"Oletteko kuullut hänestä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Blick. Hän tuumi jo itsekseen missä määrin siihen,\nmitä nyt saataisiin kuulla voi luottaa; sikäli kuin hän oli saattanut\ntehdä johtopaatoksia Daffyn luonteesta, tuntui tämä olevan niitä\nnaisia, jotka eivät ilmoita mitään, mistä heille itselleen ei ole\nhyötyä. Mutta jotkut vielä käsittämättömät vaikuttimet saattoivat\nkiihoittaa hänet toimimaan Jim Roperin hyväksi. \"Kyllä\", toisti Blick.\n\"Olen kuullut Jim Roperista. Hän on se mies, joka aikoi mennä naimisiin\nteidän sisarenne Myran kanssa, eikö niin -- sisarenne, joka karkasi ja\nmeni naimisiin Guy Markenmoren kanssa?\"\n\n\"Juuri hän\", myönsi Daffy. \"Ja sentähden, että hänen piti juuri mennä\nnaimisiin Myran kanssa, joka hylkäsi hänet ja poistui Guy Markenmoren\nseurassa, ei Roper ole puhunutkaan mitään. Mutta sata puntaa saanee\nhänet puhumaan.\"\n\n\"Mitä te oikeastaan tarkoitatte sanomalla: sentähden?\" kysyi Blick. \"Ja\nmistä hän ei ole puhunut?\"\n\n\"Nähkääs\", vastasi Daffy katsahtaen samalla kertaa molempiin miehiin,\n\"asianlaita on seuraava -- Roper on ja on aina ollut sellainen\nmies, jota sanottaisiin juroksi. Niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan\nunohda eivätkä anna anteeksi. Hän oli aina aikonut mennä naimisiin\nMyran kanssa ja Myra oli puolestaan antanut hänelle suostumuksensa.\nItse asiassa heidät piti juuri kuulutettaman, kun Myra karkasi\näkkiarvaamatta Guyn kanssa. Eikä todellakaan kukaan -- en edes minä,\nhänen oma sisarensa -- saanut tietää, mitä hänestä oli tullut,\nennenkuin vasta äsken, jolloin tämän jutun yhteydessä kävi ilmi,\nettä he olivat menneet naimisiin. Hänen karkaamisensa jälkeisinä\naikoina kävi Roper ensialuksi monta kertaa etsimässä häntä Lontoossa.\nMilloinkaan hän ei nähnyt Myrasta vilahdustakaan, kaiketi, mutta aina\nhän vannoi, että Guy Markenmore oli viekoitellut tytön karkaamaan.\nVannoipa hän vielä muutakin -- nimittäin, että jos hän sattuisi\nkohtaamaan Guy Markenmoren, niin hän tappaisi hänet, vaikka hänet siitä\nhirtettäisiin heti paikalla. Hän tarkoitti täyttä totta! Näin hän puhui\nminulle viimeksi vähän ennen kun matkustin Intiaan rouva Tretheroen\nmukana, ja samaa kuulin hänen sanovan aivan ensiksi; kun palasin tänne\ntakaisin seitsemän vuotta myöhemmin.\"\n\n\"Hautoiko hän vieläkin sitä mielessään -- seitsemän vuoden päästä?\"\nkysäisi Blick.\n\n\"Hän olisi kai toteuttanut aikeensa seitsemäntoista vuodenkin kuluttua,\njos olisi vain kohdannut Guy Markenmoren\", vastasi Daffy. \"Hän on niitä\nmiehiä! Huomasin, että yhtämittainen ajattelu oli heikontanut hänen\nterveyttään. Vain se asia oli aina hänen mielessään. No niin, vasta\npari viikkoa sitten kohtasin hänet eräänä päivänä täälläpäin ja satuin\nmainitsemaan hänelle, että vanha sir Anthony eli viimeisiä päiviään ja\nettä Guy palaisi varmaan takaisin ja ottaisi isännän ohjat käsiinsä,\njolloin hän katseli karsaasti ja sanoi, että jos Guy palaisi takaisin,\nei hän herrastelisi kauankaan, vaan saisi veitsen kylkeensä! Ja sanonpa\nteille, koska sivullisia ei tarvitse pelätä, että kuultuani Guyn\nmurhasta uskoin ensin varmasti, että Roper oli kohdannut hänet sinä\naamuna ja surmannut hänet -- uskoin todellakin!\"\n\n\"Ettekö sitten usko enää?\" kysäisi Blick.\n\n\"En!\" vakuutti Daffy. \"Mutta luulen, että Roperilla on varmoja\naavistuksia siitä, kuka hänet murhasi. Itse asiassa enemmän kuin vain\naavisteluja -- ehkä hän tietää. Ja sanon teille, että kenties hän\nsuostuu kertomaan teille sadasta punnasta, sillä kun hän on nyt saanut\ntietää, että Myra on kuollut, hän haluaa lähteä täältä ja matkustaa\nulkomaille.\"\n\n\"Kuinka olette tullut ajatelleeksi, että Roper tietää jotakin?\"\ntiedusti Blick. \"Sanokaa meille suoraan, no! Onko hän puhunut teille\njotakin?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi Daffy. \"Kohtasin hänet pari päivää sitten, kun hän\noli tullut kylään puotiostoksilleen. Me jouduimme puheisiin samalla\nportilla, missä te kohtasitte minut äsken, ja tietysti pakisimme vain\nmurhasta. Minä kysyin häneltä suoraan, oliko hän sekaantunut siihen\njollakin tavoin. Hän vastasi kieltävästi; ikävä kyllä, hän ei ollut! Ja\nsitten hän puhui vielä muutakin. 'Voisin kertoa siitä jotakin', sanoi\nhän, 'mutta en kuitenkaan kerro, sillä teko on nyt tehty. Minä en tahdo\nauttaa poliiseja', jatkoi hän. 'Tehkööt he työnsä'. Siinä kaikki --\nsitten hän poistui.\"\n\n\"Selittämättä teille mitään muuta?\" kysyi Blick.\n\n\"Hän ei sanonut mitään muuta\", vastasi Daffy. \"Mutta minä olen varma\nsiitä, että hän tietää jotakin. Mutta jos aiotte tutkia häntä, niin\nälkää Jumalan nimessä ilmaisko hänelle, mitä olen puhunut teille\nasiasta!\"\n\n\"Siihen voin suostua helposti, jos annatte minulle vielä erään\nselityksen\", sanoi Blick rohkaisevasti. \"Lausuiko Roper uhkauksia Guy\nMarkenmorea vastaan kenenkään muun kuullen? -- ennenvanhaan, tarkoitan?\"\n\n\"Kyllä, varmasti hän lausui, ennenvanhaan -- ennenkuin minä matkustin\nIntiaan!\" vakuutti Daffy. \"Olen kuullut hänen puhuneen hirveitä asioita\nValtikassa. Luulenpa, että kylässä on monia, jotka ovat kuulleet hänen\nuhkauksensa.\"\n\nBlickin mieleen johtui ensimmäinen keskustelu, jota hän oli kuunnellut\nValtikassa, sekä eräiden kyläläisten huomautukset niistä vihamielisistä\ntunteista, jotka kannustivat useita lähiseutulaisia Guy Markenmorea\nvastaan.\n\n\"Hyvä\", sanoi Blick. \"Teidän nimeänne ei mainita. Olen kuullut jo\nennenkin yhtä ja toista Roperin uhkailuista ja tunteista. Mutta missä\nasuu Roper?\"\n\n\"Ihan yksikseen, keskellä metsää sijaitsevassa majassa harjanteen\ntoisella puolen, Markenmoren notkelman takana\", vastasi Daffy. \"Hän\nelää omia olojaan -- kylään hän saapuu vain kerran viikossa ostamaan\nmitä kulloinkin tarvitsee.\"\n\n\"Millainen mies hän on?\" kysyi Blick.\n\n\"Ennenkuin Myra karkasi, oli hän hauskempi poika kuin kukaan näillä\nmain\", vastasi Daffy. \"Mutta tuo tapaus myrkytti hänen elämänsä. Hän on\ntumma, synkkä, tyyni mies, nyt -- harvapuheinen eikä hymyile koskaan.\nEn tiedä, saatteko häneltä tietää mitään, mutta olen aivan varma, että\nhän sekä tietää että on arvannut jotakin.\"\n\n\"Oletteko omasta puolestanne aivan varma siitä, että Roper itse on\nsyytön?\" kysäisi Blick katsellen tutkivasti kamarineitoa.\n\nDaffy Halliwell silmäsi molempiin miehiin ja päästi omituisen\nnaurahduksen.\n\n\"Kyllä!\" huudahti hän. \"Olen varma siitä!\"\n\n\"Miksi sitten?\" kysyi professori sekaantuen vasta nyt keskusteluun.\n\"Kuinka voitte olla varma?\"\n\nDaffy loi tutkivan katseen toiseen kysyjään. Tarkasteltuaan häntä\nhuolellisesti kokonaisen minuutin hän alkoi puhua.\n\n\"Te näytte ymmärtävän -- kuka lienettekin\", sanoi hän äkkiä. \"Mutta\nettä te olisitte poliisimies -- etsivä tai muu -- sitä en usko! Olen\nvarma siitä, ettei Jim Roper tappanut Guy Markenmorea, sillä jos hän\nolisi sen tehnyt, niin hän olisi heti kuuluttanut maailmalle, että nyt\nhän on kostanut! Hän ei olisi välittänyt rahtuakaan, vaikka hänet olisi\nhirtetty seuraavana päivänä!\"\n\nBlick tiedusteli vielä Daffylta lähemmin Roperin asuinpaikasta,\nminkä jälkeen hän poistui kumppaneineen. Professori asteli eteenpäin\nvaiteliaana kotvasen.\n\n\"Tuo nainen on tarkka ihmistuntija!\" huomautti hän vihdoin. \"Hänestä\nolisi teidän ammattialallanne suurta hyötyä, Blick! Olen varma siitä,\nettä hänen äskeiset sanansa pitävät täydelleen paikkansa. Sellainen\nmies kuin hänen kuvailemansa, joka on elättänyt kostonhimoaan kaikki\nnämä vuodet, ei välittäisi paljoakaan, kuka saa tietää, että hän on\ntyydyttänyt sen vihdoinkin. Hän, ymmärrättehän, olisi saavuttanut\npäämääränsä! Millään muulla ei olisi väliä.\"\n\n\"Entäs itsesäilytysvaisto?\" virkkoi Blick.\n\n\"Luulenpa, ettei hän piittaisi siitäkään mitään!\" vastasi professori\nmiettivästi. \"Ei -- tuon naisen käsitys on oikea. Meidän on kai\npidettävä syyttömänä Roper-veikkosta. Lisäksi mies, jolle on tehty\nsuurta vääryyttä. Olen utelias näkemään hänet.\"\n\n\"Luullakseni tapaamme hänet pian\", sanoi Blick. \"Hän asuu jossakin\ntäällä metsissä.\"\n\nBlick johdatti kumppaninsa notkotietä pitkin, Puistikon ja Woodlandin\nhuvilan ohitse, Markenmoren notkelman ylitse kohoavan vuoren huipulle.\nNotkelman toisella puolen ei Blick ollut koskaan käynyt; hän tunsi\nhämmästystä nähdessään täällä tienoita, joiden jylhyys ja erilaisuus\nmuodostivat räikeän vastakohdan sille viehättävälle ja kuvankauniille\nseudulle, jonka hän ja hänen kumppaninsa olivat vastikään jättäneet\ntaakseen. Täällä, ylänteiden pohjoispuolella, rikkoivat rinteitä syvät,\nkolkonnäköiset laaksot ja rotkot; vuorenseinämistä ulkoni valtavia\nkielekkeitä; vanhoja, synkkiä, nähtävästi läpipääsemättömiä metsiä oli\njoka taholla; nämä kaksi miestä, jotka katselivat kummastuneina heitä\nympäröivää, luonteeltaan melkein villiä maisemaa, huomasivat, ettei\nsilmänkantamiin näkynyt ainoatakaan ihmisasumusta.\n\n\"Jylhää seutua!\" huomautti professori. \"Autiota!\"\n\nMutta Blick kohotti kätensä.\n\n\"Kuulkaas!\" sanoi hän.\n\nJostakin heidän oikealta puoleltaan kuului selviä kirveeniskuja,\nhakattaessa voimakkaasti puun tyveen. Kääntyessään ääntä kohti he\nnäkivät kuusen pitkän, suipon latvan huojuvan, kallistuvan ja katoavan\nmatalampien puiden joukkoon, joiden yli se oli kohonnut: kuului kumeaa\nryskettä.\n\n\"Meidän miehemme taitaa siellä työskennellä\", sanoi Blick.\n\nÄäneti miehet kävelivät rinteen poikki sille taholle, mistä kirveen\nkalke oli äsken kuulunut, vaikka nyt olikin hiljaista. Muutamien\nminuuttien kuluttua he saapuivat metsäkaistaleelle, jossa olevasta\naukeamasta he näkivät viljelyspalstan kauempana metsässä. Siellä,\nkaatuneen kuusen vieressä, seisoi mies, joka parhaillaan oli lyhyen\nsavipiippunsa sytytyspuuhissa. Kirveensä hän oli laskenut puuta vasten,\njoka juurikään oli kaadettu; lähelle sitä oli koira paneutunut maata\nisäntänsä takille. Se höristi toista korvaansa ja aukaisi toisen\nsilmänsä, kun vieraat tulivat lähemmäksi; kun se päästi matalan\nmurahduksen, kääntyi mies ja loi vierailijoihin karsaan, kysyvän\nkatseen.\n\n\"Kauheannäköinen mies!\" mutisi professori. \"Ja tuo hänen kirveensä\non pelottava ase, Blick! Käyttäisinpä hyvin siivoa kieltä hänelle\npuhuessani -- ensialuksi.\"\n\nBlick hymyili.\n\n\"Minä en pelkää häntä!\" vastasi hän. \"Hyvällä puheella päästään\npitemmälle kuin väkivallalla. Hyvää iltapäivää!\" jatkoi hän\nystävällisesti, kun he tulivat lähemmäksi hakemaansa miestä. \"Oletteko\nte James Roper?\"\n\n\"Se on nimeni, herra\", vastasi metsänvartija.\n\n\"Tässä on minun nimeni\", sanoi Blick ottaen esille poliisikorttinsa.\n\"Olette kai kuullut minusta. Minä majailen Valtikassa.\"\n\nRoper otti kortin, katsahti siihen ja Blickiin ja ojensi sen takaisin,\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Olen kuullut jotakin sentapaista\", vastasi hän.\n\nBlick istahti kaatuneen puun rungolle ja kaivoi taskustaan piippunsa ja\ntupakkansa.\n\n\"Haluaisin tietää, voitteko te antaa minulle hieman tietoja, Roper\",\nsanoi hän. \"Tehän asutte näillä seuduin, eikö niin?\"\n\n\"Ihan äärellä\", vastasi Roper sellaisella äänellä, kuin hän\nolisi tahtonut sanoa, ettei Blickillä ole mitään tekemistä hänen\nasuinpaikkansa kanssa.\n\n\"Silloinpa te tunnette tämän paikkakunnan -- nämä metsät, rinteet\nja harjanteet -- varsin hyvin, kaiketi\", jatkoi Blick. \"Samoilette\ntäällä yltympäriinsä, varhain aamulla ja ehkä myös myöhään illalla,\nepäilemättä?\"\n\nRoper ei vastannut mitään. Nyt hän oli saanut piippunsa palamaan ja\nalkoi karsia yläoksia ja ohuempia haaroja puusta, jolle Blick oli\nistuutunut. Blick antoi hänen olla vaiti eikä itsekään virkkanut\nmitään, mutta kotvasen kuluttua kirveen kevyet heilahdukset lakkasivat\nja Roper, nojaten kirveen varteen, katsoi kysyjään.\n\n\"Te ette ole tulleet tänne turhanpäiten!\" sanoi hän otsaansa rypistäen.\n\"Mitä te oikein tahdotte? Te, kuulemma, tutkitte tuota Markenmoren\nnotkelman juttua. Minä en tiedä siitä mitään. Olisihan teidän päähänne\nluullut pälkähtävän, että jos olisin tiennyt, olisin tullut teidän\npuheillenne tai mennyt Selcasteriin poliisin luo kertomaan asiasta.\"\n\n\"Yhtä hyvin minun päähäni olisi saattanut pälkähtää, ettette te\nole tahtonut tehdä sitä\", vastasi Blick luoden salasilmäyksen\npuhetoveriinsa. \"Olen saanut tietää yhtä ja toista, sitten kun tulin\nnäille tienoille. Teillä oli aimo lailla kaunaa Guy Markenmorea\nvastaan, teillä, vai mitä?\"\n\nRoperin kasvot kävivät entistään synkemmiksi ja karsaammiksi.\n\n\"Minä en tiedä mitään varmaa siitä, miten hänen päivänsä päättyivät, en\nvähääkään\", murahti hän. \"Ja mitä taas vihankaunaan tulee, niin täällä\non joka taholla henkilöitä, jotka tietävät, kuinka se heittiö kohteli\nminua! Eikö kunnon miehellä, olinpa minä mitä hyvänsä, ole oikeus\ntuntea mitä vain haluaa toista miestä kohtaan, joka on kohdellut häntä\nkehnosti?\"\n\n\"Teillä on yhtä suuri oikeus tunteisiinne kuin kenellä hyvänsä\", myönsi\nBlick. \"Kuka väittää, ettei teillä ole?\"\n\nRoper näytti lauhtuvan hieman.\n\n\"Nähkääs\", huomautti hän venytellen, \"niiden tunteiden takia,\njotka täyttävät minut, en olisi kohottanut sormeanikaan sen miehen\npelastamiseksi! Hän on saanut ansaitun palkkansa! Mutta siitä en tiedä\nmitään varmaa, kuka hänelle sen antoi.\"\n\n\"Tarkoitatte -- yksityiskohdista\", huomautti Blick. \"Mutta kuulkaas\nnyt, Roper. Te vaeltelette koko lailla näillä paikoin, varhain ja\nmyöhään, ja teidän silmäparinne samoin kuin myös korvanne ovat kai\nhyvin terävät. Guy Markenmore on kuollut! -- pelastukseksi hänelle\nitselleen, miten vain haluatte! -- minusta se on vallan yhdentekevää.\nMutta mitäs, jos te -- jos te sattuisitte tietämään jotakin hänestä,\nhänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista, ja kertoisitte\nasiasta -- varsinkin jos se maksaisi vaivan? Esimerkiksi -- oletteko\nkäyskennellessänne näillä seuduin, kuten teillä on tapana tehdä, nähnyt\nmitään epäilyttävää tai kohdannut täällä epäilyttäviä henkilöitä?\nOletteko yleensä kuullut tai nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa?\"\n\nRoper katsoi vuoroin kumpaankin vieraaseen. Professori, poltellen\nsikaaria, tähysteli häntä tarkkaavasti.\n\n\"En ole kuullut mitään sellaista, että kannattaisi tuhlata aikaansa sen\nkertomiseen\", sanoi Roper äkkiä.\n\nBlick veti ääneti esille palkintoilmoituksensa ja ojensi sen\nmetsänvartijalle; professori, joka seurasi tapahtumain kulkua\njännittyneen tarkkaavana, näki Roperin silmien kirkastuvan hänen\nkatsellessaan isoa kirjoitusta, jossa oli rouva Braxfieldin lupaama\npalkkiota koskevat yksityisseikat. Hän rypisti tuuheita kulmiaan\nlukiessaan innokkaasti tarjousta.\n\n\"Mitäs siitä ajattelette?\" kysyi Blick senjälkeen. \"Jokaiselle, joka\nvoi luoda vähänkin valaistusta asiaan, maksetaan sata puntaa. Jos\ntiedätte jotakin -- ottakaa huomioon, Roper, etten minä väitä teidän\ntietävän! -- mutta -- jos te tiedätte -- no?\"\n\nRoper alkoi kääriä kokoon palkkioilmoitusta; hän tuijotti miettivästi\nedessään oleviin puihin ja ojensi paperin takaisin etsivälle.\n\n\"Pitäkää se!\" sanoi Blick. \"Niitä on kiinnitetty tänne joka paikkaan.\nJos satutte tietämään jotakin, Roper, niin siepatkaa se ensiksi!\"\n\n\"Tämä rahako -- sata puntaa?\" sanoi Roper venytellen. \"Maksetaanko se\nvarmasti?\"\n\n\"Menen takuuseen siitä!\" vastasi Blick. \"Ihan varmasti! -- kenelle\nhyvänsä, ken voi antaa tarkkoja tietoja. Tiedättekö mitään?\"\n\n\"Puhtaana rahanako?\" kysyi Roper.\n\n\"Puhtaana rahana!\" myönsi Blick. \"Käteisenä!\"\n\nRoperin piippu oli sammunut. Äkkiä hän istuutui kaadetulle puulle ja\nryhtyi jälleen sytyttelemään piippuansa, vitkastellen, mikä osoitti,\nettä hänen aivonsa työskentelivät ankarasti.\n\n\"Sata puntaa olisi minulle hyvään tarpeeseen\", sanoi hän äkkiä. \"Se ei\nole kovinkaan paljon, eipä tosiaankaan! -- mutta minulle siitä olisi\nsuurta hyötyä. Olen perinpohjin kyllästynyt tähän paikkakuntaan nyt ja\ntahdon päästä pois -- aloittaa uuden elämän, jossakin kaukana täältä!\nTuo Guy Markenmore-lurjus -- hän pirstoi minun elämäni, mutta nyt --\nno hyvä, jos saan rahat, lähden täältä suoraapäätä katselemaan uusia\nseutuja ja uusia kasvoja ja koettamaan, voinko unohtaa. Olen liian\nkauan viettänyt yksinäistä elämää, ja --\"\n\nBlick ei ollut valmistautunut tähän tunteenpurkaukseen eikä liioin\nyhtä odottamattomaan, perin kiihkeään, samanlaiseen mielenilmaisuun\nprofessorin taholta.\n\n\"Kuulkaas, mies hyvä!\" huudahti professori. \"Te ette tunne minua --\nvähätpä siitä! -- tämä Blick tuntee. No niin, jos te tahdotte aloittaa\nalusta -- uuden elämän, niinkö? -- niin minä annan sata puntaa tuon\npalkkiorahan lisäksi -- sydämeni halusta -- ja heti paikalla! Mutta --\njos tiedätte jotakin -- kertokaa!\"\n\nRoper tuijotti hämmästyneenä professoriin, joka nyökkäsi kehoittavasti.\n\n\"Kiitos, sir!\" sanoi Roper äkkiä. \"Huomaan, että tarkoitatte täyttä\ntotta -- te olette mies, jolla on hieman sydäntä! No niin, minä en\ntiedä mitään varmaa, mutta minä voin jokseenkin hyvin arvata --\njotakin.\"\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nHiidenkirnu\n\n\nProfessori, nojaten kävelykeppiinsä, ja etsivä, luoden metsänvartijaan\nteräviä syrjäsilmäyksiä, tunsivat kumpikin, että salaisuus oli nyt\npaljastumaisillaan. Mutta Blickin aivoja askarrutti kummallinen, sekava\nepäilys. Roper puhui arvailusta, mutta Blick ei kaivannut suinkaan\narvailuja; hän aprikoi, mitä Roper tarkoitti arvailulla. Ja sittenkin\n-- kaiken sen nojalla, mitä he tiesivät, he saattoivat tällä hetkellä\nolla aavistamattoman lähellä palavasti kaipaamaansa totuutta.\n\n\"No?\" virkkoi hän. \"No? Mitä?\"\n\n\"Se tuntuu kovin mitättömältä, kun joutuu siitä kertomaan, tosiaankin\n-- enkä minä ole kovinkaan hyvä kertoja\", vastasi Roper. \"Mutta --\njuttu on seuraava! Se tapahtui viime maanantai-iltana -- sen päivän\nedellisenä iltana, jona Guy Markenmore löydettiin, tuolta kauempaa,\nMarkenmoren notkelmasta. Kun sinä iltana olin syönyt illalliseni,\nlähdin taivaltamaan mökiltäni Mitbourneen -- siellä minun piti tavata\nmuuan mies. Kävelin harjannetta, aivan Woodlandin huvilan takaa,\nja painuin sille ruohoiselle polulle, joka kulkee harjanteiden yli\nnäiltä seuduin Mitbournen asemalle. Lienen kävellyt noin puolitoista\nkilometriä, kun kuulin lähestyviä askeleita --\"\n\n\"Mihin aikaan se tapahtui, Roper?\" keskeytti Blick.\n\n\"Kello lienee ollut neljännestä yli kahdeksan, ja oli jokseenkin\npimeä. Eräistä syistä en nyt halunnut, että minun olisi nähty kulkevan\nMitbournen tiellä, ja kun kuulin ihmisiä tulevan, livahdin tiheään\nkanervikkoon tien oheen ja pysyttelin hiljaa. Tuossa tuokiossa kaksi\nmiestä saapui paikalle -- eroitin heidän piirteensä Selcasterin tien\nyllä kajastavaa taivaanrantaa vasten, nähkääs. Toinen miehistä oli\npitkä -- toinen lyhyehkö. Kun he olivat astelleet muutamia yardeja,\npysähtyi pitkä mies ja sytytti sikaarin. Näin hänen kasvonsa tulitikun\nvalossa. Sitten aivan kivetyin paikalleni, sillä hän oli se mies, jota\nlakkaamatta olin ajatellut seitsemän katkeraa vuotta, ja voitte arvata,\nkuka hän oli -- Guy Markenmore! Näin hänet yhtä hyvin -- vain hetkisen\n-- kuin nyt näen teidät; hänestä ei voinut erehtyä, sillä hänen\npiirteensä eivät olleet muuttuneet senkään vertaa, piru hänet periköön,\nkuin omat kasvoni, jos hän vain olisi saattanut nähdä ne. Siinä hän\noli, ja jollei hänen mukanaan olisi ollut tuota toista, niin minä\nolisin tehnyt hänestä lopun heti paikalla. Mutta -- minä en tehnyt! He\njatkoivat matkaansa, puhellen; aina siitä lähtien, kun ensiksi huomasin\nheidät, he puhelivat yhtä mittaa --\"\n\n\"Kuulitteko, mitä he haastelivat?\" kysyi Blick.\n\n\"En oikein -- vain sanan sieltä, toisen täältä. Mutta kun he tulivat\nminun kohdalleni -- silloin, heidän ohimennessään, minä kuulin\nkaikki selvästi. Guy Markenmore sanoi: 'Minun on palattava tätä\ntietä kello neljän tienoissa aamulla, ehtiäkseni vähän yli neljä\nMitbournesta Farshamiin lähtevään junaan', ja sitten hän nauroi. 'Te\nkuorsaatte kaikessa rauhassa vuoteessanne', sanoi hän, 'siihen aikaan,\nepäilemättä'. 'Älkääpä olko liian varma!' virkkoi lyhyt mies. 'Minä\nnousen ylös samoihin aikoihin kuin linnut maaseudulla ollessani!'\nSitten he jatkoivat matkaansa, Markenmoren tietä, ja minä näin heidän\nkatoavan niillä paikoin sijaitsevan metsikön taakse, ja sitten --\"\n\n\"Malttakaahan, Roper\", keskeytti Blick. \"Se toinen mies -- kuvailemanne\nlyhyehkö henkilö. Puhuiko hän maalaismurretta? -- Sellaista kuin tämän\npaikkakunnan ihmiset, ymmärrättehän?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Roper painavasti. \"Ei puhunut! Lontoolaista kieltä hän\nkäytti. Hän ei ollut näiltä seuduin, tiedän sen. Olen käynyt Lontoossa,\nsisareni luona! Lontoolaisena minä häntä pidän.\"\n\n\"Näittekö hänen kasvonsa?\"\n\n\"En nähnyt hänestä muuta kuin ääriviivat. Hän seisoi syrjässä,\nvalopiirin ulkopuolella, kun Guy sytytti sikaariaan, joten en voinut\neroittaa hänen piirteitään. Mutta hän oli pienehkö, tukeva mies. En\ntosiaankaan kiinnittänyt häneen suurta huomiota, kun toivoin, ettei\nhäntä olisi siinä ollutkaan!\"\n\n\"Hyvä -- entäs sitten?\" kysyi Blick.\n\n\"Sitten minä jatkoin matkaani Mitbourneen ja selvitin asiani miehen\nkanssa, jota tahdoin tavata\", sanoi Roper, \"ja kun se oli tehty,\nmenimme yhdessä juomaan haarikan olutta Kukko ja Harakka-ravintolaan,\nja sitten palasin kotiin\".\n\n\"Vai niin\", virkkoi Blick. \"Aivan niin! Ja --\" Hän keskeytti puheensa\nja loi Roperiin läpitunkevan katseen. \"Eikö mitään muuta?\" kysyi hän.\n\n\"Minä en tahdo salata mitään\", sanoi Roper. \"Tiedän vielä muutakin.\nMuistattehan, että -- minä olin hautonut kostoa Guy Markenmorelle\nseitsemän vuotta! Mies, jolle on tehty niin suurta vääryyttä kuin\nminulle, ei unohda hevillä. Ja saavuttuani mökilleni Mitbournesta\ntultuani, istuuduin sinä iltana ajattelemaan, aivan yksin, ja minä\nmuistin -- sillä en ollut unohtanut! -- Guyn sanoneen mukanaan olleelle\nmiehelle, että hän palaisi samaa polkua Mitbourneen kello neljä\nseuraavana aamuna. Niinpä minä nousin ylös kello kolme ja valmistauduin\nkohtaamaan hänet aikoen, jos tapaisin hänet siellä, selvittää välimme\n-- iäksi päiväksi!\"\n\n\"Tapasitteko hänet?\" kysyi Blick levollisesti.\n\nRoper katsahti etsivästä professoriin.\n\n\"Kyllä!\" vastasi hän yhtä levollisesti. \"Minä tapasin hänet! Mutta joku\noli ehtinyt ennen minua. Hän oli lämmin, silloin -- mutta henki poissa,\nkuula ammuttu ohimoon!\"\n\nProfessori huoahti. Mutta Blick ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä,\nja kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kylmempi kuin koskaan. \"Murha\noli siis tapahtunut juuri vähän ennen tuloanne?\" sanoi hän. \"Näittekö\nketään lähettyvillä?\"\n\nRoper pudisti päätänsä.\n\n\"Kun minä kohtasin hänet\", vastasi hän, \"arvelin, että hän oli ampunut\nitsensä. Ja minä tutkin tarkasti lähipaikat, tapaamatta kuitenkaan\nminkäänlaista asetta -- pistoolia, revolveria tai mitään muutakaan.\nSitten tähystelin joka taholle -- en nähnyt ketään! Oli aamuhämärä,\neikä voinut nähdä kovin kauas; metsiköt ja lehdot olivat sumun peitossa\nja usva leijaili kukkuloiden rinteilläkin. En, en nähnyt ketään --\npaitsi häntä, kuoliaana.\"\n\n\"Koskitteko häneen?\" kysyi Blick äkkiä.\n\nMetsänvartijan kasvoille levisi omituinen, synkkä ilme, eikä hän\nkatsonut nyt etsivään, vaan professoriin, ikäänkuin tuntien, että tämän\ntaholta olisi odotettavissa jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärtämystä.\n\n\"Merkillistä\", mutisi hän, \"vasta hetkistä aikaisemmin olin tullut\nhäntä tapaamaan haluten sydämeni pohjasta päästä häneen käsiksi! Minä\nolisin tarttunut häntä kurkkuun ja kuristanut hänet kuoliaaksi niinkuin\ntuo koira ottaisi rotan hengiltä! Mutta nähdessäni hänen makaavan\njaloissani, kuolleena, vainajana, minusta tuntui -- minusta tuntui,\nkuin en voisikaan kajota kädelläni hänen ruumiiseensa! Hän oli --\nkuollut! Ja sitten tein jotakin, minkä nojalla tulin havaitsemaan, että\nhän oli vielä lämmin.\"\n\n\"Niin -- niin!\" huohotti professori. \"Mitä sitten?\"\n\n\"Näin sormuksen hänen sormessaan\", vastasi Roper vakavasti. \"Sellaisen\nsormuksen, joita mustalaisnaiset kaupittelevat maanteillä näillä\ntienoin: aivan arvoton esine, ymmärrättehän, mutta huomio kiinnittyy\nsiihen. Ja päähäni pälkähti -- en tiedä miksi -- että minun Myrani\noli antanut sen hänelle. Ja minä vedin sen hänen sormestaan, poistuin\nvieden sen mukanani ja jätin hänet sinne, tuijottelemaan taivasta\nkohti!\"\n\nProfessori huokasi pitkään. Mutta Blick puhui.\n\n\"Mihin olette pannut sen sormuksen, Roper?\" kysyi hän.\n\n\"Se on täällä!\" vastasi metsänvartija työntäen kaksi sormeaan liiviensä\ntaskuun. \"Ajattelin, että tyttöparkani antoi sen hänelle! Hän piti\nkovasti tällaisista kiiltävistä koruista. Monta kertaa peijasivat häntä\nmustalaisnaiset, jotka myivät hänelle tuollaista vanhaa rojua hyvästä\nhinnasta. Mutta minä ajattelin, että se oli hänen, enkä minä tahtonut,\nettä Guy Markenmore veisi sen mukanaan hautaansa!\"\n\n\"No, te olitte väärässä\", sanoi Blick säälimättömän vilpittömästi.\n\"Rouva Tretheroe antoi sen sormuksen Guy Markenmorelle ja tämä\npuolestaan antoi rouva Tretheroelle toisen aivan samanlaisen. He\nostivat ne vanhasta muinaisesineiden kaupasta Portsmouthin satamasta.\nKoskaan se ei ole ollut Myran.\"\n\nRoper katsoi tiukasti etsivään. Blick nyökkäsi. Ja tällöin Roper, joka\noli ottanut sormuksen kämmenelleen, heitti sen äkkiä maahan, inhoa\nilmaisevin elein.\n\n\"Ajattelin, että se olisi ollut!\" mutisi hän. \"Mutta kun se ei kerta\nole --\"\n\nBlick sieppasi sormuksen ja nousi seisoalleen.\n\n\"No, Roper\", sanoi hän, \"siinäkö koko totuus?\"\n\n\"Kaikki, mitä minä tiedän\", vastasi Roper. \"En voi lisätä enää\nsanaakaan, herra.\"\n\n\"Pysyttekö siinä, mitä olette sanonut?\" kysyi Blick.\n\n\"En peruuta sanaakaan!\" vakuutti Roper.\n\n\"Olemme siis päässeet näin pitkälle\", jatkoi etsivä kääntyen\nprofessoriin. \"Olemme nyt kuulleet miehestä, joka oli Guy Markenmoren\nseurassa murhan edellisenä iltana ja tiesi, että Guy palaisi ylängöille\nkello neljä seuraavana aamuna. Kuka on se mies?\"\n\n\"Luultavasti sama mies, josta hänen konttoripäällikkönsä kertoi\nminulle\", vastasi professori. \"Se on minun mielipiteeni ehdottomasti.\"\n\n\"Hyvä, lähtekäämme\", sanoi Blick. \"Minä tulen tapaamaan teitä vielä,\nRoper -- epäilemättä te olette ohjannut meidät jonkinlaisille jäljille.\"\n\nMutta professori vitkasteli.\n\n\"Kuulkaas, hyvä ystävä\", sanoi hän kääntyen metsänvartijan puoleen.\n\"Tiedättehän Mitre-hotellin Selcasterissa? Hyvä -- minä asun siellä.\nTulkaa tapaamaan minua sinne, tänä iltana; tässä on nimikorttini --\nkysykää minua. Jos tahdotte muuttaa maasta, niin minä hankin teille\nkyllä rahaa. Tänä iltana, muistakaa, milloin hyvänsä kahdeksan jälkeen.\"\n\nHän kosketti Blickiä käsivarteen ja riensi Blickin kanssa metsästä\nniin nopeasti, ettei Roper ehtinyt edes kiittää häntä. He kävelivät\nkiiruusti hyvän matkaa ennenkuin saapuivat jälleen mäenrinteelle.\n\n\"Siinä mies, jonka sielu on turtunut, hyvä ystävä!\" sanoi hän.\n\"Miesparka! Miesparka! Tunnen syvällistä ja vilpitöntä sääliä häntä\nkohtaan. Seitsemän vuotta yksin, hautoen rakkaustarinaansa -- hirveätä!\"\n\n\"Pelkäänpä, että olette kovin herkkätunteinen, sir!\" huomautti Blick.\n\"Minäkin säälin tuota miestä; Myran menettäminen koski nähtävästi\nkipeästi hänen sydämeensä. Mutta sanonpa teille, mitä arvelen,\nprofessori -- arvelen, että Roperin pitäisi olla minulle hyvin\nkiitollinen siitä, etten vaatinut häntä lähtemään mukaani Selcasterin\npoliisiasemalle! Jollen pitäisi arvossa sielutiedettä, niin olisin\nvarmasti tahtonut hänen saapuvan sinne. Mutta minä punnitsin häntä\nmielessäni ja pidin häntä tarkasti silmällä, ja luulen käsittäneeni\nhänen omituiset sieluntilansa ja uskon, että hän kertoi meille\ntotuuden. Toivon vain, että hän olisi tullut puhumaan minulle asiasta\njo viikko sitten!\"\n\n\"Tiedättekö, minä luulen melkein, että hänen asemassaan olisin tehnyt\naivan samoin kuin hän on tehnyt\", virkkoi professori avoimesti. \"Minut\nvaltasi kokonaan myötätunto tuota onnetonta miestä kohtaan. Mutta\nhyvä ystäväni -- se salaperäinen henkilö? Miten aiotte päästä hänen\njäljilleen?\"\n\n\"Merkillistä tässä on\", huomautti Blick, \"seuraava seikka -- ja se\nnäyttää ainakin ensi silmäyksellä vaikealta. Jos oletamme Roperin\nkertomuksen olevan totta -- kuten minä uskon -- niin tuo outo mies,\nlontoolainen puheesta päättäen, sanoo Roper, millä hän luultavasti\ntarkoittaa sivistynyttä miestä, on ollut harjanteilla Guy Markenmoren\nseurassa myöhään maanantai-iltana. Kuka hän on? Saapuiko hän tänne\nMarkenmoren kanssa Lontoosta? Kohtasivatko he toisensa junassa?\nSattuivatko he yhteen Mitbournen ja Markenmoren välisellä tiellä?\nMe emme tiedä. Mutta on tärkeämpiä kysymyksiä kuin yksikään näistä\n-- ensiksikin, mihin se mies oli menossa? Mihin hän meni erottuaan\nMarkenmoresta -- toiseksi. Ja kolmanneksi, tämä on tärkein kysymys --\njos hän on se mies, joka ampui Guy Markenmoren seuraavana aamuna, niin\nmissä hän oli tuon väliajan? Missä hän vietti maanantai-illan? Hän\nei ole saattanut olla kaukanakaan näiltä seuduilta, jos hän odotteli\nuhriaan kello neljään seuraavaan aamuun asti.\"\n\n\"Käsittämätöntä!\" myönsi professori. \"Minä luulen kuitenkin, että\nmies, joka odotteli hyvää saalista, saattoi hyvinkin käyskennellä\ntäällä metsissä muutamien tuntien ajan -- yöt ovat nykyisin lämpimiä\nja täällä, näissä laaksoissa, on yllinkyllin suojapaikkoja. Minua\nhämmästyttää eniten se, että jos se mies murhasi Guy Markenmoren, kuten\nhän varmastikin teki, niin miksei hän murhannut häntä maanantai-iltana\nja paennut pimeän turvissa?\"\n\nBlick naurahti.\n\n\"Sanon teille, miksi\", vastasi hän. \"Hän oli henkilö, jolle Guy\nMarkenmore oli uskonut tuon värisalaisuuden. Hän oli saapunut tänne\nGuyn mukana ollen täysin selvillä siitä, mitä Guy puuhaili. Hän tiesi,\nettä kaupan rahallinen puoli selvitettäisiin sinä iltana. Ja hän odotti\naamuun asti voidakseen anastaa sekä rahat että sen keksintöpaperin,\njosta olette meille kertonut -- sekä teidän lausuntonne, joka oli sen\nmukana. Luultavasti hän on se mies, josta Markenmoren konttoripäällikkö\nFolgrave Courtin varrella kertoi teille. Ja meidän on koetettava löytää\nhänet. Mutta jäljet ovat vielä kovin epäselvät.\"\n\nProfessori nyökkäsi, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Pakistessaan\nhe olivat astelleet verkalleen mäen rinnettä pitkin ja saapuneet\nentistäänkin kolkommalle seudulle. Nyt he seisoivat pelottavan rotkon\npartaalla, sillä kuilu oli vähintään kahdensadan jalan syvyinen;\nsiellä täällä olivat kuilun seinämät äkkijyrkät; pimeissä ja synkissä\npiilopaikoissa kaukana alhaalla oli valtavia puurykelmiä punakatajia\nja kuusia, joita isot, harmaat kivilohkareet olivat katkoneet; kaiken\ntämän yllä lepäsi synkkä ja salaperäinen hiljaisuus. Mutta äkkiä\nprofessori keskeytti sen.\n\n\"Tuolla on joku, joka viittoilee meille!\" huudahti hän. \"Tuolla\nalhaalla! Nainen!\"\n\nBlick katsoi osoitettuun suuntaan ja hätkähti hämmästyksestä. Kaukana\nheidän alapuolellaan, hieman oikealla, hän näki naisolennon seisovan\nlähellä lehtoa, joka sijaitsi rotkon jyrkimmän osan juurella. Ja, kuten\nprofessori oli sanonut, nainen koetti todellakin vetää puoleensa heidän\nhuomiotaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Blick. \"Hän on neiti Valencia Markenmore! Mitä\nihmeessä hän siellä tekee? Tiedättekö, miksi tätä paikkaa nimitetään?\nHiidenkirnuksi! Se tietenkin merkitsee äkkisyvännettä. Mutta mitä hän\ntahtonee?\"\n\n\"Menkäämme tuonne alas\", ehdotti professori. \"Meitä kutsutaan sinne\nnähtävästi. Hei, siellä on miehiäkin!\"\n\nKaksi ihmisolentoa oli juuri sukeltanut esille pikku kuusikosta\nläheltä sitä paikkaa, missä Valencia seisoi. Blick tunsi heidät äkkiä\nHarboroughiksi ja Fransemmeryksi. Kun hekin olivat tunteneet etsivän,\nalkoivat he tehdä hänelle merkkejä.\n\n\"Siellä on jotakin tekeillä!\" mutisi hän. \"Näyttää siltä kuin he\nolisivat keksineet jotakin. Kuulkaas, sir -- tuo pitkä mies on\nHarborough, jota, kuten olen teille kertonut, rouva Tretheroe syytti\nmurhasta; toinen on Fransemmery, se vanha herrasmies, joka on näytellyt\nsuurta osaa tässä jutussa.\"\n\n\"Tunnen Fransemmeryn nimeltä\", vastasi professori. \"Hän on saman\narkeologisen seuran jäsen, johon minäkin kuulun -- olen ollut\nkirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Mutta kuinka voimme päästä tuonne alas\ntaittamatta niskojamme.\"\n\n\"Täältä jostakin päästään sinne lammaspolkua myöten\", sanoi Blick. \"Jos\nlammas voi kerta kulkea siitä, niin mekin voimme -- hätätilassa.\"\n\nJa hetkisen kuluttua he olivatkin keksineet keinon miten laskeutua\nsyvään rotkoon, jossa toiset odottivat heitä. Päästyään syvänteen\npohjaan professori katseli ihmetellen äkkijyrkkiä kallioseiniä,\njoita alas he olivat tulleet. Siinä kohden, missä Valencia ja hänen\nkaksi kumppaniaan seisoivat, kohosivat graniittiseinät korkeina ja\njyrkkinä; eräässä paikassa oli pystysuora, kahdensadan jalan korkuinen\nkallioseinä, jonka juurella kasvoi pensaita karussa ja rikkonaisessa\nlouhikossa; tämän lohduttoman paikan alapäässä seisoivat nuo kolme\nhenkilöä silmäillen vuoronperään louhikon onkaloihin ja miehiin, jotka\nkiiruhtivat rotkon tasaista pohjaa pitkin heidän luokseen. Fransemmeryn\ntakana airedalelainen terrieri, joka oli kahlittu isäntänsä\nnenäliinasta tehtyyn hihnaan, ärhenteli ja haukkui, haluten nähtävästi\ntunkeuduttavan kauemmas pensaikkoihin, mistä se oli väkisten laahattu\npois.\n\n\"Tuo on Fransemmeryn koira -- se vekkuli, joka kaivoi esille\nautomaattisen pistoolin\", sanoi Blick. \"Onkohan se tehnyt uuden löydön?\"\n\nHarborough tuli verkalleen heitä vastaan. Lähemmäksi saavuttuaan hän\nloi Blickiin varoittavan katseen ja viittasi kuusikkoon.\n\n\"Kuulkaas!\" sanoi hän hätäisesti, kun he lähestyivät. \"Tuolla makaa\nmies, kuoliaana -- hän on kai suistunut rotkoon. Terrieri löysi hänet\n-- koira ei tahtonut tulla täältä pois, jolloin minä menin sitä\nnoutamaan ja näin miehen -- kuolleena, epäilemättä. Tulkaa katsomaan!\"\n\nTällöin he olivat saapuneet toisten kahden luo, ja Blick tunkeutui\nenempää kyselemättä muitta mutkitta metsikköön, toisten kolmen miehen\nseuratessa häntä.\n\n\"Missä hän on? Kuka hän on?\" kysyi hän \"Tunnetteko ehkä hänet?\"\n\n\"Vieras -- näyttää huvimatkailijalta\", sanoi Harborough. \"Täällä,\nlouhikon juurella!\"\n\nHän työnsi syrjään kuusien tiheät oksat, ja äkkiä näkyi miehen\nruumis, joka lepäsi omituisessa mykkyrässä terävillä kivilohkareilla.\nTarvitsi luoda vain yksi ainoa silmäys ylöspäin huomatakseen, miten\nhänelle oli käynyt; hän oli liukastunut ylhäältä jyrkänteen reunalta\nja murskautunut kuoliaaksi siihen paikkaan, missä hän nyt lepäsi:\nvähän matkan päässä hänestä oli kävelykeppi, joka oli kirvonnut hänen\nkädestään hänen pudotessaan.\n\nPäästäen kovan huudahduksen Blick syöksähti eteenpäin ja käänsi kasvot,\njotka sammal- ja kanervaverho oli peittänyt, valoa kohti. Hän nousi,\ntuijottaen niihin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi hän \"Hän on Crawley -- se mies, jonka kohtasin --\"\n\nMutta kovemman, paljon hämmästyneemmän huudahduksen päästi professori,\nkun hänkin vuorostaan sai nähdä kuolleen miehen kasvot.\n\n\"Crawley?\" sanoi hän \"Crawley? Eihän toki -- hän on Carter! -- Carter!\nCarter, sanon minä!\"\n\nBlickistä tuntui kuin kirkas valonvälähdys olisi leimahtanut hänen\naivoissaan. Hän kääntyi professoriin päin katsellen kysyvästi.\n\n\"Carter!\" huudahti hän. \"Teidän apulaisenne?\"\n\n\"Minun apulaiseni!\"\n\n\"Se mieskö, joka vei teidän sinetöidyn kirjeenne Guy Markenmorelle?\"\n\n\"Sama mies!\" vakuutti professori juhlallisesti.\n\n\"Laupias taivas! Mitä tämä kaikki merkitsee?\"\n\nBlick laskeutui äkkiä polvilleen kuolleen miehen viereen ja sujautti\nodottamatta kätensä miehen povitaskuun -- sitten toiseen -- ja\nkolmanteen. Yhtä äkkiarvaamatta hän veti näkyviin kirjesalkun ja otti\nsieltä esille tukun seteleitä ja kaksi paperia. Hän heitti setelit\nvälinpitämättömästi maahan, mutta levitti nopeasti paperit; hetkistä\nmyöhemmin hän pisti ne professorin käteen.\n\n\"Tässä koko jutun avain!\" sanoi hän tyynesti. \"Siinä on Spindlerin\nkeksintö ja teidän siitä antamanne lausunto. Ja -- tuossa on se mies,\njoka tappoi Guy Markenmoren!\"\n\nSitten hän katsahti kolmeen seuralaiseensa. Professori tarkasteli\ntyrmistyneenä papereita, jotka hän juuri oli saanut; Fransemmery\ntuijotti professoriin; Harborough, huolestuneena ja hämmästyneenä,\nsilmäili epäilevästi kuollutta miestä. Hän alkoi puhua ensiksi,\nkääntyen etsivän puoleen.\n\n\"Luuletteko -- että hän tappoi Guy Markenmoren, saadakseen haltuunsa --\nnuo?\" kysyi hän hiljaisella äänellä.\n\nBlick nousi polviltaan.\n\n\"Mitäs muutakaan?\" virkkoi hän levollisesti. \"Nyt käsitän koko jutun!\nSir Thomas, tässä, ja minä tiesimme siitä jo jotakin, mutta vielä\nhetki sitten en epäillyt tätä miestä. Mutta, kuten sanoin, nyt minä\nkäsitän asian -- aivan selvästi. Tämä mies, jonka kohtasin joku päivä\nsitten Valtikassa, esiintyi silloin Crawleyna, lomalla-olijana, sanoi\nolevansa kävelyretkellä näillä seuduin, mutta todellisuudessa hän\nolikin Carter, sir Thomasin laboratorioapulainen Cambridgesta. Juuri\nhänelle sir Thomas jätti sinetöidyn paketin, jotta hän veisi sen\nsuoraan Guy Markenmorelle Lontooseen, hänen, Carterin, piti matkustaa\nLontoon kautta lomaansa viettämään. Vaikkei Carter tiennytkään\ntarkemmin, mitä paketti sisälsi, niin sir Thomasilta hän oli kuullut,\nettä sen sisältö oli sekä tieteellisessä että rahallisessa suhteessa\ntavattoman arvokas. Hänen piti jättää paketti Guy Markenmoren omiin\nkäsiin. Hän teki sen. Myöhemmin samana päivänä Guy Markenmore matkusti\ntänne. Samoin myös Carter. Kenties he kohtasivat toisensa junassa;\nkenties he matkustivat yhdessä. Mutta, oli miten oli, sir Thomas\nja minä olemme juurikään päässeet selville, että Guy Markenmore ja\nCarter olivat yhdessä näillä ylänteillä myöhään saman päivän iltana\nja keskustelivat tuttavallisesti. Kaikesta siitä päättäen, mitä olen\nkuullut, Guy Markenmore oli puhelias, toverillinen mies, avomielinen ja\nrehellinen; saatuaan tietää, että Carter oli sir Thomasin apulainen,\nGuy uskoi nähtävästi Carterille salaisuuden. Ja sir Thomas ja minä\nolemme vasta äsken saaneet varmoja tietoja siitä, että Guy kertoi\nCarterille palaavansa Markenmoren notkelman kautta hyvin varhain\nseuraavana aamuna. Mitä tekee Carter? Hän päättää retkeillä yösydämen\n-- yö oli lämmin, ottakaa huomioon! -- väijyä Guyta varhain aamulla\nja murhata hänet anastaakseen keksinnön ja rahat, jotka Guy, Lansbury\nja parooni von Eckhardstein luovuttaisivat sinä yönä keksinnön\nostamista varten. Ja -- hän toteutti tämän suunnitelmansa. Sitten\nhän poistui tyynesti näiden kukkuloiden ja metsien kautta -- kukapa\nolisi epäillyt tavallista jalkamiestä? Mutta luettuaan myöhemmin\ntapahtumasta sanomalehdistä, hän palasi tänne, huvimatkailijaa\nnäytellen, Valtikkaan, missä minä kohtaan hänet ja missä, tunnustan\nsen, hän peijasi minua perinpohjin. Murhaajan vanha temppu, nähkääs,\nsillä murhaajilla on tapana kierrellä ja kaarrella rikospaikkansa\nlähettyvillä haluten sairaloisen uteliaasti ottaa selkoa, mitä on\nsanottu ja tehty. Kukaan ei epäillyt tätä miestä vähääkään -- minä\nitse en osannut edes aavistaakaan, että hän olisi sekaantunut tähän\njuttuun. Hän viipyi yön Valtikassa ja poistui senjälkeen kävellen\nnäiden ylänköjen poikki. Ja täällä -- täällä hänelle sattui kohtalokas\nonnettomuus, mutta jollei hänelle olisi sattunut tapaturmaa ja jollemme\nme olisi löytäneet häntä ja noita papereita hänen taskustaan, niin\nminä luulen, ettemme olisi koskaan saaneet tietää, kuka tappoi Guy\nMarkenmoren. Mutta -- nyt me tiedämme.\"\n\nHän kumartui ja veti kuolleen miehen pehmeän hatun paremmin hänen\nkasvojensa yli. Kun hän kohotti katseensa, tarkasteli professori yhä\nmiettivästi kädessään olevia papereita ja Fransemmery, tavattoman\nvakavana, katseli häntä. Mutta Harborough harppaili jo puiden lomitse\nValencian luo.\n\n\n\n"]