Tunturille

TUNTURILLE

Nuorisoromaani

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1940.

SISÄLLYS:

1. Topin syntymäpäivä.

2. Sukset ja muut varusteet.

3. Lähtö Helsingin asemalta.

4. Junalla pohjoista kohti.

5. Yllätys makuuvaunussa.

6. Kymmenen virran maa.

7. Yhä vain Tornion jokea.

8. Juokse, porosein!

9. Lappalaisten kirkkopyhä.

10. Jäniksen jäljiltä saukon linnaan.

11. Ylös tunturille.

12. Yö tunturimajassa.

13. Laskien alas laaksoon.

14. Aurinkoinen päivä tunturilaaksossa.

15. Ihmeellinen saari.

16. Lepohetki lappalaiskodassa.

17. Lumimyrsky.

18. Petsamon suuri susi.

19. Peijaiset.

20. Komea kotimatka.

1.

TOPIN SYNTYMÄPÄIVÄ.

Kolmantenatoista päivänä kolmatta kuuta Topi täytti kolmetoista duotta.

Päivän sankari herätettiin yhtä riemukkaasti kuin oli tehty hänen edellisinä syntymäpäivinänsä. Isä ja äiti, Pipa ja Nipa, Anna-täti ja Marjaliisa, karva-Nalle ja nöpö-Naama, sanalla sanoen kaikki koko perhekunta oli tässä aamuvarhaisessa juhlatoimituksessa saapuvilla. Soitto ja laulu kuului varmaan kaikkiin kolmeen naapurihuoneistoon samassa kerroksessa ja vastaaviin asuinpaikkoihin kolmannessa ja viidennessä kerroksessa. Isä soitti viulua, toiset lauloivat. Myös karva-Nalle ja nöpö-Naama näyttivät aukovan suutaan ja nikkaavan silmäänsä.

Herätyslauluna oli vanha tuttu: Topi kulta! Topi kulta! Päivänsankari muisti kuulleensa sen monena vuotena jo tätä ennen, mutta yhtä hauska se oli aina. Topi kuunteli sitä silmät ummessa. Sitten hän aukaisi hitaasti silmänsä, oli heräävinään ja kovasti ihmettelevinään. Mutta viimeisissä kertosäkeissä hän jo itse oli mukana ja lauloi voimallisesti tahtia lyöden: – Kellojasi soita, kellojasi soita! Piu, pau, pou. Piu, pau, pou!

Kun laulu vihdoin oli saatu loppumaan, riensivät kaikki kädestä pitäen onnittelemaan päivänsankaria. Hän vastaili kummallakin kädellään, syleilikin kaikkia, jotka kylliksi lähelle tulivat. Sillä tavalla hän pian selviytyi koko joukosta. Hänen huomionsa kiintyi nyt entisiltä vuosilta tuttuun syntymäpäiväpöytään, joka oli nostettu hänen sänkynsä viereen. Siinä oli keskellä punakukkainen ruusu ja sen ympärillä paloi kolmetoista joulukuusesta jäänyttä kynttilää. Niistä muutamat olivat vielä lähes sormen mittaisia ja paloivat iloisesti. Mutta kynttilöiden välissä punoitti kolmetoista omenaa. Topi näki sen suoralta kädeltä, vaikka ei ehtinyt laskemaan.

Kuin merkkipäivän kunniaksi alkoi koulukin tänään vasta yhdeksältä. Puolisen tuntia Topi huoletta saattoi poltella kynttilöitään ja nauttia juhlastaan. Hän veti peittonsa ylemmäksi ja siirotteli kolmitoistaliekkistä syntymäpäiväpöytää sormiensa lävitse. Kynttilät kasvoivat hänen silmissään. Ne olivat kuin iloisia tonttupoikia, jotka tanssivat joulukuusen ympärillä. Kuusena oli kynttilöiden keskellä oleva syntymäpäiväkukka, joka sekin kasvoi ja sai kirkkaita tähtiä sekä hopea- ja kultalankoja ympärilleen. Mitä pienemmälleen Topi silmänsä sulki, sitä kirkkaammin kuusen kulta ja hopea hänen silmissään välähteli, sitä iloisemmin pienet tonttupojat piirileikkiänsä hyppelivät.

Koulussa Topin syntymäpäivästä tiesi ainoastaan Lahtisen Esko, Topin paras toveri. Esko oli hyvä poika ja rehti toveri. Ei koulussa eikä partiossa Topi tuntenut hänen vertaistaan.

Eskon isä oli kuollut. Talvisin Eskon joka päivä täytyi auttaa äitiään, joka kävi ansiotöissä. Kesäisin Esko itsekin jo ansaitsi sievoiset rahat erään ruokatavarakaupan juoksupoikana. Ansaitsemansa rahat hän luovutti äidilleen. Varmaan ne perheessä hyvään tarpeeseen olivat, mutta tuskinpa kaikki pojat silti näin olisivat menetelleet. Esko itse vakuutteli, että hän oli äidilleen velkaa paljon enemmän kuin milloinkaan kykenisi takaisin maksamaan ja että antaminen oli hyvin hauskaa, vielä hauskempaa kuin ansaitseminen. Kukapa muu sen niin hyvin olisi tietänyt kuin Esko.

Vaikka Eskolla koululäksyjensä lisäksi oli näin paljon puuhaa, riitti hänellä aikaa moniin hyviin harrastuksiin. Hän soitti viulua, jonka isältänsä oli perinyt. Hän harrasti urheilua kesällä ja talvella. Partiossa hän aina oli mies paikallaan. Kun Topi kerran oli tätä ihmetellyt, oli Esko vain nauraen kädellään huitaissut: Almanakassa on 365 päivää! Kun yksi loppuu, niin ostetaan uusi! Sellainen hän oli, reipas ja hauska poika.

Esko tuli illalla juuri sopivimpaan aikaan. Muita vieraita ei tullutkaan, paitsi Lauri-setä, mutta hän olikin talon jokapäiväinen vieras.

– Jaa, jaa sitä Topi-poikaa, kun vääntyy vain lähemmäksi aikuisen miehen mittaa... aloitti Lauri-setä.

Mutta hänen puheensa keskeytyi, koska hänen välillä täytyi viritellä piippuaan, ettei se kokonaan olisi sammunut. Se sammui siitä huolimatta kuten tavallisesti, minkä jälkeen setä saattoi rauhassa jatkaa.

– On se merkillistä tämä luonnon järjestys. Kolme vuotta sitten olin minä puolta pitempi ja neljä kertaa vanhempi kuin Topi. Nyt tuskin lienen enää kuin kolmannesta pitempi ja kolme kertaa vanhempi.

Lauri-setä yritti jälleen viritellä piippuaan. Topin isä ehätti tällöin väliin.

– Ja kun kuluu kolmekymmentä vuotta, niin monikaan ei huomaa teissä eroa ei mitassa eikä vuosissa.

Juttelua jatkui. Väliin leikittiin ja laulettiin, kaikki yhdessä ja joku yksinäänkin. Mutta kun isä sanaleikin pantteja lunastettaessa joutui tuolilla seisten äidin edessä laulamaan kymmenen "kukkokiekuuta", ei lasten riemulla ollut rajoja. Lauri-setä tällaisen tehtävän hänelle keksi. Hetkistä myöhemmin hän sai kyllä keksinnöstänsä täyden maksun. Taskukelloansa lunastaessaan Lauri-setä joutui ryömimään ruokapöydän ja kahden nojatuolin välitse paavin luokse Canossaan. Paavi ei ollut kukaan sen kummempi kuin Anna-täti. Äidin punainen kahvimyssy oli hänellä hiippana ja vanha ikkunaverhon kannatinputki valtikkana. Kaikilla oli hauskaa. Maijaliisa ihan itki, niin kovasti häntä nauratti.

Sitten seurasi vakavampaa, eipä silti vähemmän hupaisaa. Äiti asetteli ruokapöydälle pikkulautaset ja lusikat ja Maijaliisa kantoi keittiöstä kukkupää vadillisen ohukaisia, sokeriastian ja kulhollisen kuningashilloa. Kuningashillo oli syntymäpäivän juhlaherkkua ja ohukaiset lasten ja Lauri-sedän himoruokaa. Hän nimitti niitä "plätyiksi", marjahilloa syltiksi ja haarukkaa kahveliksi. Lauri-setä on kieliasioissa sekä itsepäinen että vanhanaikainen. Hän sanoi, ettei hän milloinkaan suostuisi vaihtamaan vanhoja hyviksi koettuja suomalaisia sanoja kaikennäköisiin veden kanssa juotaviin, jotka eivät olleet suomea eikä esperantoa, enempää kuin mitään muutakaan maailman valtakieltä.

Näistä asioista äiti ja Lauri-setä usein keskenään kiistelivät.

Syönnin jälkeen Esko soitteli muutamia kappaleita viululla. Topi säesteli häntä pianolla. Yhdessä he usein ennenkin olivat soittaneet, jopa kerran koulun kuusijuhlassa. Eskolla oli hyvä korva. Hän ei monia kappaleita yritellyt, mutta minkä hän kerran otti, sen hän esitti puhtaasti. Nyt he viimeiseksi esittivät äidin mielilaulun: On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntain...

Miten puhtaasti Esko sen veti! Ihan se sydäntä hiveli. Topi hiljensi säestystänsä paremmin kuullakseen. Hän olisi voinut lyödä vetoa siitä, että äiti kuunteli sitä kyynelet silmissä. Mutta että myös Lauri-setä niin pehmentyi, että unohti piippunsa kylmilleen. Sitä hän sentään ei olisi uskonut. Lauri-setä innostui kertomaan, miten Esko oli viime kesänä kalamatkalla pelastanut mehiläisen järvestä.

Esko alkoi vetää reipasta laulua: Juokse porosein, poikki vuoret, maat.. Topi säesteli rivakasti, eikä kuultu, mitä Lauri-setä vielä olisi tahtonut sanoa. Hän lienee unohtanut asian eikä sanonut sitten enää mitään, täytteli vain piippuansa. Mutta kun pojat olivat päässeet lappalaislaulun viimeisen säkeistön loppuun, paukautti Lauri-setä, että kaikkien oli se kuultava, soittajienkin.

– Milloinka alkaa teidän hiihtolomanne? Vai annetaanko sitä tänä vuonna teille ollenkaan?

– Viikon kuluttua se alkaa! Kahdeksan päivää se kestää! riensivät pojat kilvassa hänelle selittelemään. Silloin he aikoivat hiihtää kesämajalla Kokkomäessä ja Kaitarannalla. Niistä olisi nähtävästi riittänyt juttua pitemmällekin, ellei Lauri-setä taas olisi täräyttänyt:

– Ei tässä talvella mihinkään Kaitarannoille lähdetä! Tuntureille me ensi viikolla lähdemme, että sen tiedätte! Kustannan Topin matkan syntymäpäivälahjaksi. Esko saa saman lahjan pelastamansa mehiläisen vuoksi.

Se oli syntymäpäiväjuhlien loppu, oikea paukkujen paukku. Esko ei tahtonut osata kotiinsa suoraa katukäytävää pitkin. Topi ei saanut unta ainakaan kahteen tuntiin.

2.

SUKSET JA MUUT VARUSTEET.

Seuraavana aamuna pojat tapasivat toisensa koulun portilla iloisina ja onnellisina. Esko oli kertonut suuresta uutisestansa äidilleen. Tällä tietenkään ei ollut mitään Lauri-sedän tarjousta vastaan. Hänkin iloitsi poikansa onnesta. Esko kyllä oli hänen mielestänsä tuollaisen virkistysmatkan ansainnut, vaikka äitinä hän oli sitä liian läheinen kenellekään sanomaan. Itse hän ei milloinkaan olisi kyennyt sitä pojallensa hankkimaan.

Eskon äiti tunsi Lauri-sedän. Pari kertaa he olivat olleet samaan aikaan Topin kotona vieraisilla. Hän oli saanut mitä parhaimman käsityksen tästä hiljaisesta myhäilevästä miehestä, jonka seurassa lapset mielellään viihtyivät. Tuollaisen setämiehen hoiviin saattoi huoletta uskoa poikansa. Eivätkä Topi ja Esko enää oikeastaan mitään lapsia olleetkaan. Partiossa ja monissa käytännöllisen elämän tehtävissä Esko oli kehittynyt ihmeteltävän omavaraiseksi. Sitäpaitsi oli olemassa Hän, jonka edessä kaikki olivat lapsia ja joka hoivasi kaikkia lapsiansa. Siihen uskoon ja kokemukseen Eskon äiti oli tullut iloista ja suruista vaiherikkaan elämänsä aikana.

Koulutunneilla Topi ja Esko olivat hieman hajamielisiä, mikä ei ole ihmeteltävää. Mutta niin olivat monet muut oppilaat ja eräät opettajatkin, vaikka heillä ei liene ollut siihen tällaista aihetta. Hiihtokeli oli mainio, ja hiihtoloma alkaisi muutaman päivän kuluttua. Jokainen halusi viettää sen parhaimmalla tavalla. Topin ja Eskon koulussa tuskin lienee ollut yhtään sellaista tyttöä ja poikaa, joka olisi halunnut viettää hiihtolomansa sängyssä maaten ja naulankantoja lukien.

Kun Topi iltapäivätuntien päätyttyä juoksi kotiinsa, oli Lauri-setä siellä jo häntä odottelemassa. Matkavarusteita oli lähdettävä hankkimaan. Sellaiselle retkelle ei ollut lähtemistä kehnoissa riitineissä. Tämän seikan näytti jo myös Topin äiti oivaltaneen. Nutun ja sukan parsiminen oli hänellä täydessä menossa. Anna-täti, viralta pantu paavi, auttoi häntä siinä, minkä suurelta touhultaan kerkisi.

Mutta ihme ja kumma! Juuri sama toimi oli Eskon äidillä, kun Topi juoksi Eskoa kaupungille noutamaan. Miten äidit ihan pyytämättä osaavatkin olla niin huolehtivaisia!

He ajoivat raitiovaunulla keskikaupungille Hanneksen kauppaan, jossa Lauri-setä näytti olevan vanha tuttu. Kuuluisa juoksija, nykyinen urheilukauppias myhäili heille myymäpöytänsä takaa: Mitä nyt? Onko vanhapoika tullut isäksi vaiko kummisedäksi? Mitäpä Lauri-setä muuta kuin myhäili vastaan: Miksikä ei vaikka isäksi, kun on tällaisia poikia, jotka kelpaavat vaikka tunturihiihtäjiksi! Ja nyt katsellaan vähän kamppeita sille retkelle!

Poikia ujostutti aika tavalla. Siinä heitä tarkasteli hymyilevä urheilumies, maailman kuulu. Eivätkä he edes tietäneet, mitä he olisivat tarvinneet ja mitä "kamppeita" Lauri-setä tarkoitti. He hypistelivät neuvottomina lakkejansa ja uusia suksia, joita lattiatelineellä oli kymmenittäin. Mutta setämiehet, ostaja ja myyjä eivät ujostelleet vähääkään ja pian he näyttivät päässeen yksimielisyyteen siitäkin, mitä varusteita tunturihiihdossa tarvittaisiin. Hannes-setä oli itse tuntureilla käynyt. Sitäpaitsi hän jo usean vuoden aikana oli varustanut sinne monta lähtijää.

Ensiksi valikoitiin sukset ja niihin kuuluvat tarvikkeet. Poikien hiljaista vastaväitettä, että heillä jo muka oli sukset, ei otettu kuuleviin korviin. Lauri-setä tiedusteli, mikä oli tunturisuksen viimeinen huuto. Hannes-setä esitteli sen. Se oli siinä juuri heidän edessään, monesta erilaisesta ja tarkoitukseensa sopivasta puulajista liimaamalla tehty. Se oli yhtä kevyt kuin koivusuksi, yhtä kestävä kuin ulkomaalainen hikkorisuksi. Sen syrjät olivat tehdyt kovakoivusta, joka oli vielä kestävämpää kuin hikkori. Kovalla hankiaiskelillä ei tunturille ollut tavallisella koivusuksella lähtemistä, koska keväthanki raapaisi siellä suksen reunaa kuin santapaperi.

Näin Hannes-setä puheli, ja pojat katselivat äänettöminä punoittavin korvin niitä ihanteellisia tunturisuksia, joita he usein yhdessä olivat urheilukauppojen akkunoissa katselleet ja joista he öisin yksikseen olivat uneksuneet. Että he näin pian pääsisivät tällaisten tunturisuksien omistajiksi, sitä he tätä ennen valveilla ollen eivät milloinkaan olisi todeksi uskoneet. Tosi siitä nyt vain näytti tulevan. Kun Lauri-setä kuuli, ettei tällä tavalla valmistetuissa tunturisuksissa ollut juuri valikoimisen varaa, toisin sanoen, että jokainen pari niistä oli yhtä hyvä kuin jokin toinen, oli asia hänen mielestään selvä. Otettiin vain heti eroon kolme paria miesten paino- ja pituusvaatimukset huomioon ottaen. Lauri-setään nähden ensin mainitut vaatimukset eivät juuri vähäiset olleetkaan. Täysissä tamineissa hänen painonsa puuttui sadasta kilosta tuskin sataa grammaa.

Sitten valikoitiin sauvat, kumit ja siteet. Siteiksi otettiin "rotanloukut". Ne olivat pitävät ja hauskan näköiset. Vielä oli varattava rasvoja, pohjavoidetta, suojakelin voidetta, vitikeliä ja karkeata hankea varten, monta tölkkiä kutakin. "Vara ei venettä kaada", oli yksi Lauri-sedän suosituimpia sananlaskuja, ja tunnontarkasti hän nytkin näytti sitä noudattavan. Miten nuo kaikki paketit edes kotiin saataisiin? ajatteli Topi itsekseen.

Mutta Lauri-setä näytti ottaneen tämänkin varauksen huomioon. Hän antoi ottaa pöydälle puoli tusinaa suuria selkäreppuja, joista hän hyväksyi ja itselleen omisti kaikkein suurimman ruskeakankaisen ns. satularepun. Se oli niin avara, että jauhosäkin tahi jakkaralla kirjaansa lukevan koulupojan olisi nähtävästi voinut vajottaa sinne. Topille ja Eskolle Lauri-setä osti pienet vihreät reput. Sitten valikoitiin termospullot ja sopivat lumilasit joka miehelle. Mutta Lauri-setä näytti olevan tänään täyttymätön ja halusi yhä lisää tavaraa.

– Tarvitsettehan te tukevapohjaiset hiihtokengätkin! Kuinkas tuommoisilla sämpylöillä tuntureille! hän arveli. Se oli pojille taas uusi yllätys, mutta minkäpä he Lauri-sedälle mahtoivat.

Itselleen setä otti kahdet, koska hän oli kuullut, että vähintään kaksi kenkäparia kuului aikuisen tunturihiihtäjän vakiovarusteisiin. Sitten hän ei enää ottanut mitään muuta, paitsi hyvän linkkuveitsen kummallekin pojalle. Lauri-sedällä itsellään oli tuppipuukko, joka yksinään vastasi kahta hyvääkin linkkuveistä, siitä huolimatta, ettei siinä ollut kuin yksi terä. Puukonterästä hän muisti vielä partakoneen terät. Ei kai miehen sentään tarvinnut olla mikään karvainen alkuapina, vaikka viikoksi hävisikin Lapin noitien ja karvakoipien keskeen.

Tämän jälkeen ei otettu mitään. Eikä Hannes-setä enempää olisi myynytkään. Jokin raja toki täytyi olla myös tunturihiihtäjillä. Lähdettiin. Hannes-setä toivotti heille hyvää matkaonnea. Ensimmäisen raitiovaunun etusillalla oli heille kaikille tilaa. Pian kilkahti kodin ovikello.

Mutta kaiken iltaa oli heillä hauskaa puuhaa suksisiteiden kiinnittämisessä, kenkien nauhoittamisessa, niin myös Lauri-sedän mahdottoman suuren selkärepun tyhjentämisessä ja jälleen täyttämisessä. Topin isä katseli vieressä, naurahteli ja murahteli:

– Kun vanhaapoikaa alkaa huiputtaa, niin se alkaa päästä! Menehän nyt ja pistä kaikki rahasi maailman turhuuksiin, tunturisuksiin, rasvoihin ja selkäreppuihin! Ota ja vaateta toisten ihmisten tenavat vastuksiksesi! Niinkuin ei aikuinen mies yksinään yhtä Lapin matkaa osaisi tehdä!

Lauri-setä ei kiiruhtanut vastaamaan. Tapansa mukaan hän ensin ajatteli samalla kuin väänsi ruuvinaulaa kovaan suksen jalustaan kiinni.

– Jokainen asia on vähän sillä tavalla, kuinka kukin haluaa sen ottaa, maailman turhuudet ja pään huiputtamisetkin. Ja mitä tuli kaikkien rahojen menettämiseen, niin siinä suhteessa uutinen oli hiukan liioiteltu. Oli jäänyt toki matkarahat. Ehkäpä riittäisi vielä puurorahoiksikin, kun taitavasti käsiteltäisiin.

Niinkuin isä ei olisi sitä tietänyt. Ei hän tosissaan Lauri-sedälle pauhannut, sen tiesi koko talon väki. Isästä oli vain niin hauskaa, kun Lauri-setä oli saanut mokoman päähänpiston. Suoraan sitä ei voinut hänelle sanoa.

Niin naputeltiin ja nauhoiteltiin sukset, kengät ja kaikki tavarat jo edellisenä iltana täyteen matkakuntoon. Kun Esko vihdoin joutui kotiinsa, oli jo myöhä. Äiti oli kauan häntä odotellut, vaikka oli arvannutkin hänen viipymisensä syyn. Mitä kaikkea se hyväsydäminen mies oli ostellut ja lahjoittanutkaan Eskolle, vieraalle pojalle!

Eivät kai he sentään ihan vieraita olleet. Äidin vielä viimeistellessä Eskon sukkia ja alusvaatteita tämä kertoi hänelle, miten hauskaa heillä oli ollut Lauri-sedän kanssa jo viime kesänä, samalla hän mainitsi sunnuntaiaamuisen mehiläistarinansakin. Äiti silitteli hänen päätään ja ymmärsi kaiken. Pieni tapaus oli paljastanut Lauri-sedälle kauniin piirteen Eskon luonteesta. Juuri tuollaiset tapahtumat ne olivatkin läheisesti yhdistäviä. Ne olivat kestäviä kuin satasäikeinen hämähäkin lanka. Ne kimaltelivat kultaisina kuin mehiläisen hunaja. Äiti iloitsi poikansa onnesta. Luottamuksella hän saattoi uskoa hänet etäiselle retkelle, sellaisen miehen valvontaan.

Milteipä samaan tapaan ajatteli Topin äiti myös poikansa varusteluja viimeistellessään. Lauri-setään saattoi luottaa. Hän olisi varova ja huolehtivainen kuin parhain isä, enemmän kuin isä, koska hänellä oli asiassa enemmän uutuuden viehätystä. Vanhapoika-isä! Siitä riittäisi juttua jälkeen päin, naurahteli hän hiljaa itsekseen.

Topi oli nukkunut jo puoli tuntia sitten. Hän lasketteli uusilla sivakoillansa pitkiä myötäisiä, valkohohtoisia tunturin kupeita. Tuuli hänen korvissaan vinkui ja suhisi. Kyllä hän osasi "kristiaaneja" ja "telemarkkeja" tuonne ja tänne. Voi ihanuus, miten huristi!

Mutta Lauri-setä käveli tavallisella neljän kilometrin iltalenkillänsä, mitä hän maatapanonsa edellä ei milloinkaan unohtanut. Oli pakkanen ja taivas tähdissä. Pohjoisen puolella leimahtelivat revontulet. Niitä kohden pian huristeltaisiin poikasten kanssa. Vai kaikki rahansa! Moni vanheneva setämies pani "kaikki rahansa" täällä paljon turhempaan. Metsissä, tunturiladuilla pojista miehiä kasvaa! Sellaisia miehiä tässä maassa aina tarvitaan.

3.

LÄHTÖ HELSINGIN ASEMALTA.

Helsingin suuri asematalo kiehui ja kuhisi. Kauempaa katsoen se oli kuin hyvästi talvehtinut mehiläispesä keväisenä päivänä. Näyttipä kuin koko Helsingin nuori kansa olisi saanut nahkoihinsa kärpäsen piston, ja niinkuin sama kärpänen edestakaisin lentäessään ja uusia nuoria uhreja etsiessään olisi pompannut jotakuta vanhempaakin vasten naamaa, Lauri-setää ja monta muuta.

Odotussalin korkeat katuovet avautuivat ja sulkeutuivat yhtä mittaa. Jokaisen lippuluukun ääressä seisoskeli ainakin sata jonottajaa, ja matkatavaroiden pitkän vastaanottopöydän edessä oli väkeä kuin vapaaehtoisen palokunnan arpajaisissa. Muutamat nauroivat ja puhelivat huolettomina. Toiset taas olivat hyvinkin tärkeän näköisiä, nostelivat jalkojansa ja katselivat suureen asemakelloon.

– Ei mitään hätää! Jokainen kerkiää ennemmin tai myöhemmin, lohdutteli lihava, hyväntahtoisen näköinen poliisisetä hätäisimpiä, mutta samalla hän pitkällä patukkakädellänsä ojenteli lippuluukkujen jonorivejä, jotka eivät tahtoneet pysyä oikein virtaviivaisessa kunnossa.

– Ei hätä ole tämännäköinen! puheli myös Lauri-setä nuorille matkatovereilleen ja heidän seuralaisilleen, joita olikin aikamoinen liuta. Eskoa saattelemaan oli lähtenyt hänen äitinsä sekä hänen molemmat siskonsa Hilja ja Maria. Topin saattojoukoksi oli lähtenyt koko talon väki viimeistä napukkaa myöten. Hyvämuistiselle lukijakunnallemme meidän ei tarvitse esitellä, keitä kaikkia siis seurueeseen kuului.

Mutta Lauri-setä oli lähtenyt kotoaan ylhäisessä yksinäisyydessään kuten tavallisesti. Hän arveli, ettei sellainen mies, Joka kotonaan on tottunut yksinäisenä elelemään, kaipaakaan mitään retkikuntia saattelijoikseen. Topin isän mielestä taas oli Lauri-sedällä saattelijoita milteipä liikaakin. Peräti harvoin kai sattui, että itse "paavi" lähti saattelemaan asemalle jotakin tuntematonta tunturihiihtäjää. Lauri-sedän mielestä se ei ollut mikään ihme. Ihmeellisempää sittenkin oli, että tällainen "selipaatissa" itsekseen elelevä prelaatti eli kardinaali lähti koulupoikien matkassa tunturihiihtoon.

Näin veistelivät Lauri-setä ja Topin isä, kuten varmaan olivat tehneet jo pikku poikasina kotiseudullansa Hämeen mailla vuosikymmeniä sitten. Vähitellen Lapin retkeilijät ja heidän saattojoukkonsa siirtyivät kuhisevasta asemasalista junalaiturille, vaikka vieläkään ei mitään kiirettä ollut. Kaikki oli kunnossa. Matkaliput olivat Lauri-sedän taskussa. Huolellisesti harmaaseen voimapaperiin käärityt sivakat lienevät olleet jo junassa ja suuri ruskea satulareppu oli myös tanakasti omalla paikallansa Lauri-sedän tukevilla hartioilla. Se oli kuin tavallinen sekatavarakauppa arabialaisen kyttyräkamelin selässä.

Mutta olipa heidän junallansa mittaa! Pojista näytti, niinkuin sen savuava veturipää olisi ollut vähintään Pohjan Torniossa tahi aina Rovaniemellä asti. Pitkän matkan päivävaunujakin oli A:ta, B:tä, C:tä, D:tä... niinkuin vitamiineja nykyaikaisessa ravintotieteessä. Lapin retkeilijöittemme paikka oli E-vaunussa junan keskipaikoilla. Se sopi kaikkien, saattelijoidenkin mielestä erinomaisen hyvin, koska E oli Eskon alkukirjain eli puumerkki, ja muutenkin seisoi tukevasti kannoillansa niinkuin Esko-poika itse. Ja sitäpaitsi vaunu oli kytketty turvallisesti keskelle junaa. Yhteentörmäyksen vaaroja ei ollut edestä eikä takaa.

– Ja sitäpaitsi Suomen Valtion rautateillä ei yleensä tapahdu törmäyksiä enempää edessä kuin takana, lopetti jutustelun Topin isä, joka oli Suomen valtion yhtä kunnollinen kuin kunniallinen virkamies ja täysin ansioitunut myös saman luotettavan valtion perheellisyysperusteista johtuviin palkanlisäyksiin, mitä samaa eivät suinkaan voineet sanoa kaikki ne, jotka maata ja sen valtiota palvelivat ja sen luotettavilla kulkuneuvoilla huvimatkoja tekivät.

Lauri-sedällä oli piippu hampaissa, joten hän ei voinut antaa pätevää vastaselitystä suoralta kädeltä. Että hän antaisi sen aikoinaan, kenties vasta tunturimatkoilta palattuaan, sen saattoi hyvin päätellä siitä silmän muljauksesta, jonka hän heitti Topin isään.

Aika riensi ja ison asemakellon viisarit sen mukana. Topi ja Esko riensivät katsomaan paikkojansa E-vaunussa. Ne olivat mainiot paikat akkunan vieressä. Varovaisena miehenä Lauri-setä oli tilannut ne heti Topin syntymäpäivän jälkeisenä aamuna.

He olivat sanoneet jo hyvästit saattajilleen ja saaneet lähtöeväänsä. Topilla oli useita paketteja kädessään, Eskolla vain kolme pientä, yksi kultakin saattelijaltansa. Mutta yhteisiä tällä matkalla olisivat kaikki eväät, näin Topi heti mielessään päätteli.

– Menkää nyt jo siitä, ettei junan tarvitse mokomia herroja odotella! hoputteli isä. Niin he sitten menivätkin. Koko vaunu oli jo täynnä iloisesti hälisevää hiihtoväkeä. Mutta asemalaiturilla vasta väkeä oli! Tämä näkyi selvästi junan akkunaan. Siellä oli sadottain huiskuttelevia käsiä ja lakkeja sekä kaiken kokoisia ja näköisiä kasvoja. Matkatavaroita kuljettava pieni moottorivaunu kaivoi eteenpäin kuin maamyyrä. Oli ilmetty ihme, ettei se jyrännyt pannukakuksi muutamia kymmeniä hiihtolomalaisiaan saattelevia helsinkiläisiä. Se oli Suomen valtion myyrä ja oli nähtävästi tottunut kansalaistensa keskellä kaivamaan.

Retkeläistemme saattojoukko oli onnistunut tiloittumaan E-vaunun keskiakkunan kohdalle. Siinä alhaalla he kaikki seisoivat valmiina jäähyväisiänsä huiskuttamaan. Näytti, kuin heillä kaikilla olisi ollut ikävä. Eskon siskot hymyilivät veljelleen, mutta äiti, jonka ainoa tulevainen turva Esko oli, pyyhkäisi salavihkaa kyynelen silmästään.

– Heitä jo edes tuo sekatavarakauppa hartioiltasi, senkin rometaari! huusi isä Lauri-sedälle akkunan lävitse.

– Ehtiipä tässä! myhähteli Lauri-setä eikä hellittänyt reppuaan.

Junan lähettäjä vihelsi, juna vihelsi pitkään, huokasi vielä pitempään ja nytkähti liikkeelle.

– Pidä huolta meidän lapsistamme! lähetti Topin äiti viimeisenä toivomuksensa.

– Kylläpä tässä! Ehtiipä tässä! myönteli Lauri-setä siihenkin. Sadat lakit heiluivat, tuhannet kädet ja liinat vilkkuivat, karva-Nallen ruskeat tassut vilahtelivat muiden mukana.

Taaksepäin jo näyttivät liukuvan asemalla seisovat junat, eduskuntatalo, Kansallismuseo, Stadionin valkoinen torni ja eläintarha. Mutta Pohjanmaan pikajuna hyristeli pian jo täyttä vauhtia kohti tuntematonta päämääräänsä. Sitten vasta Lauri-setä alkoi irroitella satulareppunsa nauhoja.

– Ehtiipähän tässä, myönteli hän nuorille matkatovereillensa.

4.

JUNALLA POHJOISTA KOHTI.

Pasila... Pukinmäki... Tikkurila... Kerran vain vilauttivat valkoisen keltaisia naamataulujansa ja Pohjanmaan juna vihelsi niille iloisesti, kerran kullekin. Savupöllähdyksen ne saivat silmilleen ja sinne taaksepäin jäivät yksi toisensa jälkeen.

Joka ainoa E-vaunun istumapaikka oli myyty. Matkustajat milteipä kaikki olivat hiihtolomalleen kiiruhtavia koululaisia ja muita nuoria pääkaupunkilaisia. Lauri-setä arveli, että hän hyvin kelpaisi kummisedäksi koko seurakunnalle, vaikka ei hänkään mikään ikäloppu ollut. Ketjupuseroita ja "golffareita" oli jos minkä näköisiä ja kokoisia, mutta anturakengät ja tikkalippaiset lakit olivat paremmin samaa maata ja kuosia: ruskeita, tummansinisiä ja mustia. Eräällä tytöllä oli tulipunainen lakki. Se sopi hänelle hyvin, koska hän muutenkin oli kuin palokärki. Hän sätkähteli penkistä penkkiin. Joka puolella hänellä näytti olevan tuttavia. Hän hypähteli ja huudahteli: Kas vain, että sinäkin! Ja sinä täällä, Hilkka! Ja Huttusen Jussi! Kas että sinäkin olet päässyt lähtemään maalle hiihtolomalle! Näin hän visersi ja sätkähteli. Vihdoin hän joutui myös Lauri-sedän eteen, katseli ja keikisleli sormi nenällä vähän aikaa, sitten naputteli tavalliseen tapaansa: Kas, kas! Onko setäkin lähtenyt hiihtoladulle?

– On, vaikka ei samalle ladulle, jossa harakat tirskahtelevat.

Lauri-setä katseli häntä sedällisesti, milteipä isällisesti. Mutta koko muu vaunu purskahti nauramaan. Nauroivat Topi ja Eskokin ja punalakkisen monet ystävät ja koulutoverit ne vasta oikein sydämensä pohjasta nauroivat: Saitkos, harakka! Poltitkos nokkasi!

– Poltin, tii-tii, sanoi tyttö nenäänsä nirpistäen, ja taas kaikki nauroivat, Lauri-setä myös ja västäräkki itsekin. Hän heitti lakkinsa tavarahyllylle, otti repustaan kirjan ja ryhtyi lukemaan sitä. Kun hän niin ihmisiksi asettui, oli hän oikein hauskan näköinen tyttö. Junailija kulki vaunun lävitse ja leimasi matkaliput. Lauri-setä kaivoi niitä kolme kappaletta liivinsä taskusta. Kauliranta! äännähti virkailija vilauttaen pojille silmää. Kallisarvoiset matkaliput napsahtivat hauskasti hänen kiiltävien pikku pihtiensä välissä. Niin napsahteli joka penkissä. Sitten junailija meni, ja juna meni, meni ja meni.

– Nyt tässä vähitellen voidaan ruveta jo talosille. Olkaa kuin kotonanne, lukekaa tahi katselkaa! Minä tässä vähän pistäydyn tuolla...

Lauri-setä pyörähti toiseen vaunuosastoon. Hän oli kovin ystävällinen, kun ei ollut ottanut paikkoja tupakoitsijoiden osastosta. Eskon ja Topin puolesta Lauri-setä kyllä olisi voinut pitää piipun hampaissaan täälläkin, koska se kuului hänellä ulkonäköön kuin savupiippu rakennuksen katolla. Eikä se juuri useammin savuttanutkaan.

Heillä molemmilla oli hupaisa matkakirja. Lauri-setä oli muistanut nekin. Ne olivat sivumäärältään samansuuruiset. He päättivät lukea yhtä hitaasti, tarkistaa väliin, että yhtä aikaa pääsivät loppuun. Sitten he vaihtaisivat kirjojansa ja taas kummallakin olisi uusi kirja.

Mutta eivätpä he kauan aikaa malttaneet yhteen menoon lukea, sillä maisemat ulkona vaihtuivat yhä ja vaunussa tapahtui aina yhtä ja toista. Joku poika vaunun toisessa päässä innostui vetämään "leukaa". Matkahyllyn tukiraudoista kiinnipitäen se kävi mainiosti laatuun, vaikka kädet joutuivatkin olemaan vähän liian levällään. Hän pääsi kahdeksaan, ja se oli lähinnä olevien mielestä aika hyvä saavutus. Hänen jälkeensä yritteli moni muu poika, useimmat jäivät kahdeksan alle, muutamat sentään kinnasivat kymmeneenkin, jopa yksi pikkuinen hartiakas poika aina kahteentoista saakka.

Topi oli hyvä "leukuri", koulun parhaimpia. Esko tiesi sen hyvin. Kolmetoista! kuiskasi hän. Miten ihmeessä Esko olikaan keksinyt saman, mitä Topi itse juuri ajatteli. Topi ei ollut mikään kerskuri, mutta kun se kerran nyt noin yksiin oli sattunut, niin hänen täytyi se vetää. Hän tarttui oman penkkihyllynsä tukirautoihin ja veti, kuusi, seitsemän, kahdeksan... yksitoista... kak-si-tois-ta... Painoi kuin tämä maailma, mutta hän ei hellittänyt, vaan veti: koi..me..tois..ta leukaa.

– Stop! Riittää jo!

Lauri-setä, joka seisoi hänen takanaan, otti hänet syliinsä. Koko vaunu purskahti jälleen nauramaan, huutamaan ja käsiään taputtamaan. Ylinnä nauroi ja taputteli harakkamainen tyttö, mutta hän teki sen nyt oikein somasti, niinkuin oikein sievä ja pieni peltovästäräkki. Ja sitten jälleen hän kaikkein ensinnä syventyi kirjaansa lukemaan.

Hyvinkäällä tuli jo muutamia vapaita paikkoja. Riihimäellä, jossa juna seisoi kymmenisen minuuttia, jäi pois yhä useampia matkustajia, mutta poistuvien tilalle tuli uusia. Niin jatkui matka hupaisesti seuraaville pysähdysasemille Hämeenlinnaan, Toijalaan ja Tampereelle.

Lauri-setä lueskeli lehtiään, Topi ja Esko omia kirjojaan, mutta vain lehden pari kerrallaan ja senkin kuin toisella silmällään. Eteenpäin huristavan junan ulko- ja sisäpuolella oli ja tapahtui jatkuvasti jotakin huomioitavaa, joka oli heille uutta eikä näkyisi heidän silmiensä edessä kuin tämän yhden kerran. Mitä kirjoissa tapahtui, sen saattoi lukea ja kokea koska tahansa vaikka useampaankin kertaan.

Junailija kulki tuolloin tällöin vaunun lävitse tarkastellen ympärilleen. Hänen pienet pihtinsä napsahtelivat uusien matkustajien matkalipuissa. Sitten hän siirtyi toiseen vaunuun. Ja hiihtoretkeilijät jatkoivat rauhassa matkaansa mikä mitäkin tehden, lukien, syöden, muutamat jo torkahdellen. Ovi kävi taas. Rautatiekirjakaupan poika kierähti nyt vaunuun keltanauhainen lippalakki päässä ja ruskea täysinäinen kirjareppu rinnan edessä. Kirjoja ja sanomalehtiä! Hän pudotti sen kuin sähkösanoman, ja sähkösanoman tapaan se vaikuttikin. Yksi ja toinen osti sanomalehden, joku kirjankin. Markat kilkahtivat pojan taskussa. Ovella hän heitti yleissilmäyksen koko vaunuun kuin olisi tahtonut sanoa: Terve! Se on taas selvää minun puolestani!

Makeisia myyvä nuori nainen hipsutteli hitaammin, pysähteli useammin ja pyytävämmin. Milloin joku matkustajista kauemmaksi aikaa kiintyi katsomaan johonkin makeisrasiaan, astui hän askelen akkunaa kohti. Kauppa syntyi, usein kaksi, jopa kolmekin.

Esko ja Topi katselivat kaikkea tätä. Usein he myös katsoivat ulos, jossa vaihteli ja vilahteli laajempia näköaloja. Helsingistä lähdettäessä taivas oli ollut pilvessä, mutta Hämeen mailla se kirkastui ja oheni. Pieniksi hetkiksi aurinko jo lehahti paistamaan. Valkoiset hanget helähtivät säteileviksi, järvien takaiset metsänreunat siintäviksi sahanteriksi. Talojen alla olevat niityt ja peltosarat nousivat toinen toisensa selkään somasti kuin suuren kuvakirjan lehdet, joita tuuli käänteli. Aidat ja portit, niittyladot kääntyivät myös. Ne juuri olivat kuvia tässä hupaisessa matkakirjassa.

Joskus maantie kulki pitkiä matkoja rautatien suuntaan. Halko- ja heinäkuormia vetävät hevoset tulivat ja menivät. Juoksuhölkkää ne joskus alamäessä koettivat seurata junan mukana. Turha yritys. Sinne nekin vuorollansa kääntyivät luettujen lehtien joukkoon, päällekääntyvien peltosarkojen ja heinälatojan taakse.

Vanha ukko köpitteli kontti selässä ja keppi kädessä. Hän oli kuin etunojainen kysymysmerkki. Mutta kauan ei pysynyt kannoillaan hänkään, sinne kääntyi ja kaatui hänkin oman lehtensä mukana. Pieni terhakka pojan nappula laski mäkeä pienillä suksikäpyköillään kotimökkinsä jyrkässä äyräässä. Suoraan kohti junaa ja rautatietä hän lasketteli kuin villitty. Hän kaatui ennemmin kuin hänen kuvalehtensä. Pieni sätkivä piste vain enää näkyi valkoisessa lumihangessa. Myös Lauri-setä huomasi sen ja nauroi makeasti.

Tampereella he poikkesivat "vähän ilmaa haukkaamassa", kuten setä sanoi. Hyvää aikaa kun oli, niin haukkasivat he vähän muutakin, lautasellisen lämmintä hernekeittoa hyvien voileipien kera. Syödessään pojat tutkivat suurta Suomen karttaa, joka aukeni heidän silmiensä eteen aseman komean ravintolasalin takaseinällä. Ne radat ja päätepaikat, joihin juna ensinnä lähti, saivat punaisen liekin sisäänsä. Haapamäki ja Lappiin johtava rata oli vielä musta, kirkastuisi kai sekin aikoinaan. Tuollaista karttaa eivät he vielä tätä ennen olleet lukeneet. Sitä oli hauska tutkistella, vaikka oltiinkin hiihtolomalla ja tunturiretkellä.

Tampereelta lähdettyä juna kävi kohteliaammaksi. Se pysähtyi ja odotteli asemilla, jopa pysäkeilläkin, eikä sen turhan vuoksi tarvinnut sitä tehdä. Matkustajia tuli ja meni. Viimeiset Helsingin hiihtolomalaisetkin jo menivät, "västäräkki" muiden mukana. Hän niiasi oikein sievästi Lauri-sedälle, joka kohteliaasti vastasi mustaa otsatukkaansa hipaisemalla.

Sitten taas mentiin, huristettiin pitkiä metsäisiä taipaleita... Lauri-setä luki, haukotteli ja jälleen luki. Topi ja Esko myös lukivat, käänsivät lehteä ja torkahtelivat. Heistä tuntui, kuin juna olisi ruvennut kiihdyttämään vauhtiansa, niinkuin matkustajat olisivat pienentyneet ja käyneet hiljaisemmiksi, huopasissaan hissutteleviksi, omia salaisuuksiaan kuiskutteleviksi joulutontuiksi he pienentyivät. Ihme, ettei Lauri-setä sitä huomannut, tai ehkäpä hän hyvinkin huomasi, koska myönteli ja nyökähteli. Valot syttyivät junalampuissa. Ihmiset kävivät suuremmiksi ja äänekkäämmiksi. Pojat katsoivat kummastellen toisiaan ja muita. Olivatko he nukkuneet junapenkissä istuessaan?

Valaistussa junassa oli yhtä hupaisa matkustaa, oikein hyvin näki siinä lukeakin. Mutta uudet asemat pienine tuikkivine laiturilyhtyineen tulivat esiin kuin hiipien. Oikein tarkasti piti katsoa, että nimen ehti sieppaisemaan. Monta kertaa se livahti ohitsekin tavaravaunujen ja paperipuupinojen taakse.

– Katsokaa turistista jo etukäteen! nauroi Lauri-setä. Niin mentiin pitkiä pimeitä taipaleita, kunnes valkeni.

Junan vauhti hiljeni ja kiiltäviä ratakiskoja juoksi vastaan kahta puolta. – Seinäjoki! Kolmekymmentä minuuttia! Ravintola-asema ja makuuvaunu! ilmoitti junailija.

– Kiitos! Siellä me syömme ja käymme nukkumaan, ilmoitti Lauri-setä omasta ja matkatovereittensa puolesta.

5.

YLLÄTYS MAKUUVAUNUSSA.

Se oli soma pikkuinen huone kolminkertaisine sänkyineen. "Pilttuuksi" sitä Lauri-setä nimitteli ja "lavittoiksi" sen sänkyjä. Varovasti, hyvin varovasti hän siellä käännähteli. Mutta kaikki luontui aikoinaan, koska siellä ei ollut mitään kiirettä. Lauri-setä valtasi alimman vuoteen, keskimmäisestä ja ylimmäisestä Esko ja Topi vetivät pitkää tikkua, koska kumpikaan heistä ei tahtonut valita ja vaikka olisi tahtonutkin, niin ei tietänyt, kumman olisi valinnut.

– Pankaa jokainen vaatekappaleenne niin, että aamulla ne varmasti löydätte. Se on hyvä tapa, tässä kolmen hengen pilttuussa, josta joskus tulee hyvinkin äkkilähtö, jos liian myöhään nukkuu.

Näin Lauri-setä puheli hiljalleen riisuskellen sekä näppejään ja piippujaan sopiviksi katsomiinsa paikkoihin asetellen. Pojat menettelivät, kuten parhaiten osasivat sedän neuvon ja esimerkin mukaan. Heillä oli mielestänsä tilaa vaikka kuinka paljon, erittäinkin Topilla, jolle pitkätikku oli arponut ylimmän vuoteen. Vuoteen pääpuolessa oli hauska hylly. Siihen mahtuivat hyvin heidän kummankin tavarat, sedänkin pikkutavarat olisivat sinne hyvin mahtuneet, ellei hän olisi purkanut ja asetellut niitä omiin paikkoihinsa alhaalla.

Topin pyynnöstä Esko kiipesi somia tikapuita pitkin hänen vuoteelleen. He olisivat sopineet siinä kahden nukkumaan, vuode oli niin leveä. Lauri-sedällä kylläkään ei mahtanut olla liikoja tiloja, ja varmaan junassa usein matkusti ihmisiä, jotka tarvitsivat selkänsä alle vieläkin enemmän tilaa. Miten monta kilometriä he olivatkaan jo kotoa lähtien kulkeneet ja aina vain jäi uusia kiskopareja heidän taakseen, nukkuessakin.

Näistä ja monista muista asioista he hiljaa toistensa korvaan kuiskuttelivat, että Lauri-setä olisi voinut nukkua, jos häntä halutti. Hän ei ollut toivottanut hyvää yötä, kuului lueskelevan vielä. Mutta kuinka hän tulisi koko yön piippua polttamatta toimeen? Tämä ajatus juolahti Eskon mieleen sen taulun johdosta, jonka hän huomasi makuuhytin seinässä: Tupakanpoltto kielletty, elleivät kaikki hyttitoverit siihen suostu. Esko viittasi sormellaan tauluun ja kuiskasi muutaman sanan Topin korvaan. Topi puristi häntä sormesta ja nyökkäsi myöntymyksensä merkiksi. Pian tämän jälkeen Topin ja sedän välille sukeutui pieni vuorokeskustelu.

– Setä!

– No?

– Ette suinkaan nuku vielä?

– En vielä aikoihinkaan. Nukkukaa te vain.

– Emme mekään juuri vielä haluaisi.

– Sama minun puolestani. Supiskaa puolituntinen, ei enempää.

– Emme me enää niin kauan. Mutta onko setä lukenut, mitä tuohon tauluun on kirjoitettu?

– Ai, mitähän siinä onkaan?

– Kyllä setä sen tietää, vaikka ei ole tietävinään. Me toiset hyttitoverit olemme päättäneet, että suostumme. Setä on hyvä ja tupakoi vain.

– Vai sillä tavalla olette päättäneet, kiitos vain. Minä puolestani sitten pidän noista venttiileistä huolta. Hyvää yötä! Nukkukaa hyvin.

– Hyvää yötä! Nukkukaa hyvin! – Hyvää yötä!

Esko puristi Topia kädestä. Sitten he painautuivat hetkeksi toisiaan vasten niin lähekkäin, ettei kissanpoikanen olisi väliin mahtunut. He nauroivat ja hihittelivät itsekseen. Niin hiljaa he sen tekivät, ettei kärpänenkään olisi sitä kuullut. Ei mahtanut junan pienessä makuuhuoneessa kärpästä ollakaan, Lauri-setä vain oli alavuoteella. Hän ei osannut aavistaa, miten hauskaa pojilla oli, vaikka he eivät toisilleen enää sanaakaan sanoneet.

Yhtä äänettömästi Esko erkani ja kapusi omaan vuoteeseensa. Hän muisteli äitiään ja siskojaan. Hän tiesi, että he ajattelivat häntä, mutta eivät varmaankaan osanneet aavistaa, miten hauskaa hänellä oli. Tällainen oma pieni huone ja vuode ja puhtaana hohtavat lakanat kuin juhla-aattoina. Tyynyn takana oli siinä soma neliskulmainen lamppu, jonka seinässä olevasta napista sai itse sammuttaa. Pitkällä seinällä oli vaatenaulakko kullekin. Sen vieressä oli soma pesupöytä ja pieni seinäpeili. Vesipullo seisoi reikätuolissaan kuin pieni tonttuäijä musta lakki päässä. Vesilaseja oli kolme, tötterölle käärittyjä pyyhinliinoja samoin. Niiden edessä, samoin kuin jokaisen vuoteen jalkapäässä oli matkustajan numero: 16... 17... 18. Matkustaja n:o 17 Suomen Valtion rautateillä, omine vuoteineen, pyyhinliinoineen, juomalaseineen, kaikkine mukavuuksineen. Kun Esko tätä kaikkea ajatteli, niin häntä milteipä itketti ja nauratti. Kätensä ristien ja silmänsä sulkien hän vietti pienen hiljaisen, onnellisen hetken, niinkuin oli viettänyt pikku pojasta lähtien vuoteessansa joka ilta. Se oli siunattu hetki, niin äiti aina sanoi, ja olihan Esko itsekin lukemattomia kertoja sen kokenut. Taivaallinen kesä saapui, ja lämpöinen aurinko läheni. Värikkäät kultasiipiset perhoset nousivat ja laskivat, kasvoivat ja lähenivät kuin aallokossa uiden.

Kasvot hymyssä Esko nukahti. Pieni lamppu hänen tyynynsä takana jäi sammuttamatta. Siitä ei ollut kenellekään mitään haittaa. Matkustaja n:o 17 S.V.R:n eteenpäin vierivässä makuuhuoneessa saattoi huoletta vielä tämänkin nautinnon itsellensä omistaa joko tietensä tahi tietämättään.

Yksin ylimmäiseen vuoteeseen jäätyään Topi otti kirjan ja alkoi lukea. Setä oli sammuttanut jo ison kattolampun, mutta pieni seinälamppu valaisi oikein hyvin, milteipä paremmin kuin hänen oma viheriäinen lukulamppunsa, jonka pukki viime jouluna oli tuonut. Makuullaan ollessa ei oikeastaan olisi saanut lukea. Isä sanoi, ettei se ollut terveellistä silmille, mutta eipä isä itsekään sitä muistanut. Isä opetti kuin se entinen leipäpappi, sanoi äiti usein. Mutta jos äiti yritti kertoa, mitä leipäpappi opetti, keskeytti isä hänet nauraen: Äläpäs! Minä tunnen jo sen miehen opetukset!

Nyt varmasti he istuivat vierashuoneen nurkassa radion ääressä, äiti ompeli ja kuunteli, isä luki ja kuunteli. – Kuuntelu on tarkkaa hommaa! Toinen siinä helposti unohtuu, joko ajatteleminen tahi kuunteleminen! vakuutteli isä. Äidin ompeleen silmät eivät milloinkaan unohtuneet.

Kun Topi näitä muisteli, tuli hänelle ikävä kotiin. Miten tyhjää ja ikävää olisikaan elämä, ellei olisi kotia, isää ja äitiä. Mikään ei olisi sitten enää mitään, ei edes Lapin matka eikä tunturihiihto. Nyt Topi vasta ensi kerran oikein tajusi, mitä Esko isän kuolemassa jo oli menettänyt. Hän oli kiitollinen Lauri-sedälle, joka nyt oli Eskolle kuin oma isä. Mutta itse hän tahtoi juosta nyt pieneksi hetkeksi oman äidin ja isän lämpimiin. Juna teki kyllä parastansa välimatkan pidentämiseksi, mutta ajatuksilla oli pääskyn siivet.

Hän sulki kirjan ja sammutti lampun. Vain pieni hetki kului. Sitten hänen nopea lennokkinsa kohosi, karkasi ulos ja alkni hyristä.

Keskellä yötä Topi heräsi niinkuin sateen rapinaan ja ukkosen jyrinään. Salamoita ei onneksi välähdellyt, äiti oli varmaankin peittänyt akkunat. Mitä kummaa! Katto oli kaareva ja niin lähellä, että kädellään saattoi siihen koskettaa! Näin pikkuinen huone ja hämärä ja valo! Missä hän nukkui?

Junan makuuvaunussa hän oli Eskon ja Lauri-sedän kanssa matkalla tunturihiihtoon. Pian tämä asia Topille selveni. Ukkosen jyrinä johtui eteenpäin kiitävän junanvaunun rautaisista pyöristä. Mutta mistä johtui sateen rapina?

Liikahtamatta, hengitystään pidätellen Topi kuunteli. Esko oli unohtanut lamppunsa palamaan. Lauri-setä kuorsasi. Koko junassa ei mahtanut valvoa muut kuin junailija ja junankuljettaja.

Varmasti joku valvoi ja rapisteli. Se ei ollut junailija eikä se ollut rotta. Mistä junavaunun, makuuosastoon rotta olisi päässyt? Topi oli partiossa hiljakkoin suorittanut salapoliisimerkin. Hänen ajatuksensa alkoivat vilkkaasti toimia. Varovaisesti hän kääntyi käytävän puoleiselle kyljelleen kaikki aistit vireessä.

Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin vaunun pyörien kolinaa. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Topi aikoi kääntyä selälleen, mutta sitten jälleen alhaalla rapsahti. Joku ulkopuolella oleva yritti avata hytin ovea. Hetken aikaa rapisteltuaan hän onnistui siinä.

Tulija ei ollut junailija, vaan joku muu, luihun näköinen mies lippalakki silmillä. Murtovaras hän varmasti oli! Miksi hän ei heti ollut herättänyt Lauri-setää? Nyt se jo oli myöhäistä! Kesken pahoja tekojaan hälytettynä rosvo tappaisi unesta heräävän Lauri-sedän. Ja salapoliisimerkkiä käsivarressaan kantava partiolainen antaisi sen tapahtua!

Murtovaras veti oven hiljaa kiinni. Hän tarkasteli hyllyjä ja vaatteita kiiluvin silmin. Nyt hän huomasi Lauri-sedän kellon. Se sujahti hänen taskuunsa milteipä ajatuksen nopeudella. Sitten hänen ammattitaitoinen kätensä siveli naulakossa riippuvan takin povitaskuja. Hänen lippalakkinsa liikkui Topin vuoteen reunaa pitkin kuin harmaa likainen rotta. Pian hän löytäisi sedän lompakon, ja sitten olisi kaikki selvää. Mutta ennen sitä Topi huomasi pääpuolessa olevalla hyllyllä uuden vahvakorkoisen suksikenkänsä ja sitten oli asia myös hänen kohdaltansa selvä. Hän tempaisi hyllyltä kengän, kietoi vahvat ruskeat nauhat oikean kätensä nyrkin ympäri, tähtäsi ja mottasi.

Isku sattui "harmaan rotan" selkään. Murtovaras kiljahti, lysähti polvilleen, eikä ollut mies heti nousemaan siitä. Samassa Lauri-setä heräsi. Hän kiersi tulen isoon kattolamppuun, näki miehen lattialla polvillaan ja ylemmällä vuoteella Topin hiihtokenkä kädessä.

Tilanne selvisi Lauri-sedälle heti. Hän tarttui murtovarkaan takin kaulukseen ja nosti hänet jaloilleen.

– Kas niin! Saitkos tärskäyksen kalloosi!

– Sain! Sattui niin vietävästi! ruikutteli äijä.

– Sattui juuri, niinkuin piti, kerrankin paikalleen! suolasi Lauri-setä ja ravisteli poloista, että Topin jo ihan sääliksi kävi. Kuitenkin mies toipui nopeasti ja aikoi livahtaa, mutta siitä pihdistä ei niin vain livahdettu.

– Tyhjennä lakkarisi, senkin rakkari! komensi Lauri-setä.

Se oli tehtävä. Sieltä nousi ensinnä Lauri-sedän kello, sitten suuri ruskea lompakko ja vielä toinenkin taskukello.

– Kas tätä! Et mahtane olla juuri eilisen teeren poikia!

Lauri-setä ravisteli jälleen häntä sekä oman kellonsa että toistenkin löytötavaroiden puolesta. Kun lurjus katsoi laupiaasti ja pyyteli armoa, hän jatkoi:

– Jos olisit ollut ensikertalainen, niin olisit saanut anteeksi tämän kerran. Mutta koska olet vanha tekijä, niin lähdetpä koreasti Konnunsuolle turvetta puskemaan! Kiitä onneasi, että pääset vielä Luojan päivää paistattelemaan. Se tekee sinun syntiselle ruumiillesi ja sysimustalle sielullesi kovin hyvää.

Mies ei väittänyt vastaan. Lauri-setä työnsi oven auki. Samassa siihen joutui hämmästynyt junailija ja siunaileva vaununsiivooja. Kun he kaikki seisoivat vielä käytävässä ja Lauri-setä yhä piti niskasta varasta kiinni, ilmestyi vielä yksi, jäntevä nuori mies, jolla oli myös jokin salainen merkki nutun alla liivin rintapielessä. Se oli paljon komeampi kuin Topin partiosta saama salapoliisimerkki, mutta virkaveljiä he olivat joka tapauksessa.

Salapoliisi sanoi olevansa hyvin kiinnostunut yöllisestä tutkimusretkeilijästä, ja mikäli hän oikein miestä tunsi, luuli hän voivansa taata miehelle työtä vapaan elatuksen kanssa ainakin kolmeksi vuodeksi.

– Toimittakaa hänet Konnunsuolle, ehdottomasti suotöihin! varoitteli Lauri-setä.

– Koetetaan järjestää, myönteli työnhankkija. Sitten vasta Lauri-setä hellitti holhottinsa kauluksesta. Junailija yritti kiitellä häntä, mutta sen Lauri-setä epäsi kohta.

– Kiitos kiittämästä, sanoisin minä, ellei se sattuisi väärään mieheen. Se on oikeastaan sillä tavalla, että minä olin tässä kahakassa vain kesken uniaan herätetty vormyntäri, joku toinen kokonaan teki työn...

Sillä hetkellä vetäisi Topi hytin oven kiinni, kiipesi vuoteelleen ja painoi päänsä huppupeittoon. Hän ei sen enempää kuullut, mitä Lauri-setä puhui. Jonkin ajan kuluttua hytin ovi avautui ja Lauri-setä astui sisään. Hän nousi portaita pitkin muutaman askelen, siveli Topin peittoa, kunnes sai tukevan kouran hänen niskaansa.

– Se oli oikein, se! Sanassakin sanotaan: Älköön sinun oikea kätesi tietäkö, mitä vasen tekee. Sinä mahdoit kääntää sen päinvastoin. Miehen teko joka tapauksessa.

Lauri setä ei sen enempää selittänyt, kumpaa tekoa hän tarkoitti. Eikä hän sitten puhunut juuri muutakaan, tuhahteli vain nenäänsä ja piiputteli pienen hetken. Sitten hän nousi, korjasi Topin ja Eskon peittoja ja sammutti kaikki valot.

– Hei, salapoliisi! Nyt nukutaan taas.

– Nukutaan vain, urahti Topi.

Niin he nukkuivatkin. Junan pyörät soittelivat pitkää univirttänsä.

6.

KYMMENEN VIRRAN MAA.

Pojat nukkuivat suureen päivään. Lauri-setä oli jo peseytynyt, pukeutunut ja lukenut kymmeniä sivuja romaaniansa. Pojat harmittelivat, mutta setä lohdutteli heitä. Aikaa olisi heillä kylliksi edessä päin, tälläkin junamatkalla vielä riittämiin asti. Poikien pukeutuessa hän muutamalla käden tempauksella tekaisi makuuhytistä päiväsalongin. Oikein soma pieni päivähuone siitä tuli. Siinä oli pitkä mainio leposohvakin, johon he kaikki rinnakkain mahtuivat istumaan.

Kun pojat vielä tätä nopeata muutosta ihmettelivät, tempaisi setä akkunaseinästä pienen pöydän esiin. Satularepustaan hän nosti sille suuren termospullon ja käärön voileipiä. Hänellä oli siellä varattuna kolme pientä emaljista juomakuppiakin ja kahvi, jota hän pullosta kaatoi, höyrysi kuin juuri hellalta nostettuna. Setä oli mainio, tästä pojat jo monta kertaa olivat olleet niin yksimielisiä, etteivät enää kehdanneet sitä ääneen sanoa.

– Syökää te pojat! kehoitteli Lauri-setä, vaikka pojilla jo ilman sitä oli verraton ruokahalu. Setä hajoitteli uusia voileipiä ja kaatoi lisää kahvia, vaikka pojat estelivät, että toinen kuppi oli jo liikaa.

– Niinpä kyllä, jos se olisi kuppi. Tämä on muki. Ja sitäpaitsi nyt ei olla kotona, vaan Lapin matkalla.

Kyllä setä aina osasi. Mutta osasi hän sulkea myös reppunsa, kun se aika joutui. Hän tempaisi uutimet akkunan edestä ja ilmoitti, että nyt katseltaisiin "kymmenen virran maata". Kernaasti he saisivat myös laulaa sen laulun, se maa ja ne virrat, joiden poikitse tässä viipoiteltiin, täysin ansaitsivat sen kunnian.

Juuri sillä hetkellä juna ajoi rautaiselle sillalle, joka jyrisi ja kumisi kotvan aikaa jylhästi. Joki heidän aliansa levähti kuin pieni järvenlahti. Pojat arvelivat sitä yhdeksi Pohjanmaan suurimmista, mutta muutamalla sanalla setä kuivasi sen yhdeksi kaikkein pienimmistä. Ennenkuin puoliväliin päästäisiin, nähtäisiin kolmin verroin suurempia virtoja. Pojat huokasivat hämmästyksestä ja katselivat vain.

Mutta maa, jota pitkin juna huristeli, oli matalametsäistä ja tasaista kuin pöydän kansi. Varmaan siinä kesäisin oli hauska ajaa niittokonetta, kyntää ja juosta. Yksi huutava puute pikkupojilla oli. Heillä ei ollut laskumäkiä. No, pikkupojilla joka maassa oli omat konstinsa. Mikäli setä oli kuullut, eivät kelkka- ja suksimäet täälläkään tyystin laskematta jääneet. Katot olivat kaltevia, perunakuopan kannet kuperia. Ja entäpä jokitörmä! Mitä se puuttui mäestä!

Ei mitään. Sen saivat Esko ja Topi ennen pitkää omin silmin todeta. Kansakoulu oli joen rannalla. Välitunti oli parhaillaan, ja ainakin kymmenen poikaa laski somasti kaartuvasta jokitörmästä jäälle niin, että ladut vapisivat. Ilonsa oli itse kullakin, se täytyi myöntää. Mutta yhä juna huristeli eteenpäin. Sitten avautui heidän silmiensä eteen tavallista suurempi pelto. Se oli kuuluisa Limingan niitty, tiesi Lauri-setä esittää. Siinä oli latoja sadoittain. Tuskin millään puolella näkyi äärtä tai metsän reunaa. Meren puolella tosin makasi siintävä sumu, mutta rantaan, varsinkin Ruotsin rantaan, mahtoi olla hyvin pitkälti matkaa. Niityn ojat eivät näyttäneet olevan juuri parhaimmassa kunnossa. Niiden päällä juoksivat pyöreäharjaiset pajuaidat silmän kantamattomiin, nähtävästi yhtä pitkälle kuin alla olevat ojat.

Oulu! Majanmuutto päivävaunuihin! kävi junailija ovella ilmoittamassa. Tavarat koottiin kiireen vilkkaa, sillä oli varauduttava katsomaan mainehikasta Oulunjokea. Se oli näkemisen arvoinen. Korkeita kaarisiltoja jymähteli kaksi perättäin, pitkä pakkasessa huuruava koski ryöppysi junaa ja rautatiesiltaa kohti kuin tuhatpäisenä juokseva lauma valkoisia lampaita.

Ne jäivät, juna oli niitä nopeampi. Kaupungin puoleiselta rannalta kiertyi esiin linja-autoja, tehtaan piippuja, kirkon torni ja koko Oulun hohtavan valkoinen talvinen kaupunki.

Seuraava kymmenen virran mahtitekijöistä ei ollut nimeltänsä pitkän pitkä, vain Ii, iso I ja pikku i. Mutta sen sijaan oli sekä mittaa että leveyttä niin joella kuin sen ylitse johtavalla rautatiesillallakin. Jälkimmäisen matkamiehet näkivät, edellisen mittavuudesta he olivat saaneet päteviä tietoja jo "Juho Vesaista" lukiessaan. Mutta Vesainen ei ollut maininnut mitään ison Iinsä leveydestä. Se oli kuin pitkä, komea järvi. Kuinka vesi noin leveässä joessa ollenkaan osasi juosta suoraan eteenpäin? Topi arveli, että yhtä helposti se kai voisi kääntää kelkkansa ympäri ja juosta takaisin päin, varsinkin pimeänä syksyisenä yönä.

Seuraava valtajoki oli Kemi. Se oli yhtä mahtava kuin iso Ii. Siinä näytti olevan vettä, lunta ja jäätä, mahdottomat määrät kutakin. Ja mikäli junan liikkuessa akkunasta katsoen saattoi päätellä, olisi kaikkia niitä voinut lisätä puolella, ilman että laitojen ylitse pursuamisesta olisi ollut pelkoa.

– Ho-hoi-jaa! haukotteli Esko, kun Kemin kaupungista jälleen matkaa jatkettaessa päästiin taipaleelle, mihin ei heti näkynyt uutta suurta jokea. – On ihan sääli haaskata puolen päivän kuluessa noin monta uljasta jokea, kun ennen koko elämässäni en ole nähnyt yhtään sellaista, jatkoi hän edelleen.

Lauri-setä nauroi.

– Vai jo sait kylliksesi virroista, vaikka vain pyyhkäisemällä on tultu niiden ylitse. Kun kohta päästään ajelemaan pitkin Tornionjoen rantaa, niin siinä on meille vähän pitemmäksi aikaa nuolaisemista. Esko huokasi sulkien silmänsä.

Viimeisen taipaleen Torniosta Kaulirantaan juna kalkutteli hiljalleen. Se ei uskaltautunut koskaan joen rantaan, puoli kilometriä, koko kilometrikin mahtoi usein olla välimatkaa, mutta sitä uljaammalta näkyi joki ja sitä hallitseva laakso. Sinisinä siintivät kukkulat ja vaarat molemmilla puolilla. Laskumäkiä oli poikasille jo riittämiin.

Joki oli kahden valtakunnan raja, sen pojat tiesivät maantietotunneiltaan. Tällä puolella asui Suomen tasavaltalaisia, joen toisella puolella Ruotsin kuninkaan alamaisia. Myös jokilaakson elättämät lehmät ja hevoset, vieläpä jänikset ja oravanpoikasetkin kuuluivat eri valtakunnan alamaisiin ainakin kesäiseen aikaan. Linnut vain lentelivät mahtavan virran yli ja kalat uivat vapaasti molemmille rannoille. Mutta milloin ne ihmisten pyydyksiin eksyivät kumman valtakunnan puolella hyvänsä, niin yhtä tukalat oltavat oli edessä. Viisaimmin tekivät, jos uivat keskivirtaa.

Lauri-setä oli siirtynyt tupakkavaunuun. Kun häntä ei sieltä ruvennut kuulumaan, lähtivät Esko ja Topi ottamaan selvää, mikä miestä pidätteli. Siellä hän istui nenät ja piiput vastakkain erään lapikasjalkaisen äijän kanssa. Puheesta ja kaikesta muustakin päättäen mies oli syntynyt ja kasvanut täällä Pohjan Torniossa. Siitä hänellä myös juttua riitti. Eipä mikään ihme, että Lauri-setä oli irti pääsemättömästi tarttunut kiinni.

Mies kertoi hänelle parhaillaan, mitenkä suuria tukkilauttoja kesäisin kuljetettiin Tornionjoessa. Hän oli itse ollut sellaisella matkalla kymmeniä kertoja mukana. Nykyään ei alempana joen varrella kasvanut enää suuria puita, sen vuoksi lähdettiin korkealta. Korkeudella hän tarkoitti pohjoista, joka sijaitsi siellä mahdottoman kaukana valtakuntien välisessä asumattomassa erämaassa. Virta veti lauttaa ja miehet vetivät kaloja, suuria, kymmen- ja kaksikymmenkiloisia lohia ja vaihteeksi käsivarren mittaisia harreja, jotka olivat mukavampia käsitellä ja mahtuivat paloittelematta pataan, milloin oli kiire.

– Oliko teillä kiirekin siellä? Minä olen näihin saakka luullut, ettei Pohjolan miehellä milloinkaan ole kiirettä, huomautti Lauri-setä väliin.

– Oli, kiire oli, kun tupakka pääsi vähiin ja lähimpään kauppapuotiin oli kymmenen penikulmaa. Se vasta panee taulaa tallukoitten alle, tupakan tuska!

– Panee se, myönteli Lauri-setä.

Kun Tornion mies oli täyttänyt piippunsa sedän punaisesta tupakkalaatikosta, jatkoi hän:

– Harria niin, kilon ja kahden kilon painoisia silloin siepattiin ämpärillinen rantavitalikosta.

– Tuli kai siinä särkiä ja ahveniakin? huomautti Lauri-setä.

– Tuli kyllä! Joka paikkaan ne viheliäiset ovat tuppautumassa. Mutta ei lauttamiehellä Tornion joella tupakan tuskassakaan sentään niin kiirettä ole, ettei roskakaloja kerkiäisi ämpäristänsä jokeen nakkelemaan.

Näin Tornion mies lasketteli. Pojat kuuntelivat pyörein silmin. Lauri-setä oli kaiken uskovinaan, myhäili ja nyökytteli:

– Jopa! Jopa vain oli kalainen joki! Sinne pitäisi päästä hyvän syönnin aikana ongelle!

– Tervetuloa vain! Mutta varatkaa tupakkaa tarpeeksi matkaan, ettei tule tuskaa eikä kiirettä.

Tornion mies otti reppunsa, jonka läpän aukosta pilkisti paperipuun kuorimaraudan varsi ja kaksi kirvesvartta. Hän jäi junasta seuraavalla pysäkillä. Tunturihiihtäjät jäivät seuraavalla asemalla, jonka nimi oli Kauliranta. Siinä oli junamatkan pää ja Suomen valtion rautatien pää. Kauan oli istuttu junassa ja nukuttukin välillä. Pojat haukottelivat ja venyttivät kaikki jäsenensä täyteen mittaan. Oli jännittävää nähdä, mitä edelleen seuraisi.

7.

YHÄ VAIN TORNION JOKEA.

Poro! Viisi... kuusi... seitsemän poroa! Esko ja Topi hyppäsivät vaunun rappusilta ja unohtivat Tornionjoen, Kaulirannan ja koko muun maailman.

Porot oli valjastettu pienten rekien eteen. Ne olivat tuskin tavallista vesikelkkaa suurempia. Poikien mielestä itse porotkin olivat paljon pienempiä kuin he olivat kirjojen kuvista ja elokuvista niitä katsellessaan kuvitelleet. Mutta muutamilla niistä oli komeat, pitkähaaraiset sarvet. Yhdellä oli vain haarakas toinen sarvi, kaksi oli kokonaan nutipäätä. Mutta hyvin hauskan näköisiä, harmaita ja lihavia ne olivat kaikki, vaikka poikien lähestyessä kyrräsivätkin pää alaspäin ja mulkoilivat epäluuloisesti.

– Hei, pojat! Minnekä ne jo... Lauri-setä huomasi porot. – Ai, noita nuupiaisiako te riensitte katsomaan. En minä kuitenkaan vielä tuollaiseen kelkkaan reppuani heitä. Paremmilla moottoreilla tästä painutaan niin pitkälle, kuin tietä riittää.

Hän oli oikeassa. Keltainen postiauto ilmestyi asematalon viereen ja Lauri-setä oli taas eri vikkelä poika etupenkin paikkoja vallatessaan. Monet muut myös yrittivät, mutta Lauri-setä joutui ensinnä oviaukkoon ruskeine kamelin kantamuksineen ja sitten ei siitä lävestä kukaan pujahtanut, ennenkuin hän reppuineen oli pulpahtanut sisään.

– En minä itseni vuoksi, vaan noiden poikien tähden! puheli hän kuin anteeksi pyydellen pyylevälle täti-ihmiselle, joka näytti nyrpeätä naamaa, vaikka oli onnistunut saamaan toisen luokan paikan ihan heidän selkänsä takana. Tämä oli vaunun kuormituksenkin kannalta katsoen oikea järjestely. Jos tämä pyylevä täti ja Lauri-setä olisivat joutuneet samaan penkkiin, niin eipä tiedä, miten vaunulle pahimmissa töyssypaikoissa olisi käynyt. Mutta kiitollisia pojat Lauri-sedälle siitä olivat, että hän kaukonäköisenä pakottavien asianhaarojen vallitessa oli toiminut niin ripeästi, vaikkakin vastoin partiosääntöjä.

Auto ei lähtenyt vielä vähiin aikoihin ja pojilla oli hyvää aikaa jälleen keskeytyneihin tutkimuksiinsa. Poroilla oli kauniisti punaisilla ja keltaisilla nauhoilla koristetut länkivaljaat. Niiden rahkeet olivat koivukapuloilla kiinnitetyt reikäpäisiin aisoihin ilman luokkia. Poron kaulassa oli tukeva panta, johon ohjastamista varten oli kiinnitetty pitkä nahkahihna, poronnahkainen se oli kuten valjaat ja rahkeetkin olivat. Jokaisen poron reessä oli karvainen poronnahka, mitään muuta niissä ei ollutkaan. Autonkuljettaja ja rahastaja hääräilivät postivaunun takana. Pojat riensivät katsomaan, mitä hommailtavaa heillä siellä oli. He köyttelivät matkamiesten tavaroita pitkään aisoilla varustettuun rekeen. Siellä oli jo heidänkin suksipakettinsa. Sinne soviteltiin myös Lauri-sedän ruskea satulareppu, vaikka setä vähän raaputtelikin niskaansa, ennenkuin siitä luopui. Autonkuljettaja arveli, ettei sillä olisi mitään hätää peiton alla. Monta reppua siinä pakaasivaunussa oli jo Muonioon kiidätetty, vaikka ei tätä ennen vielä noin suurta ja rumaa! Kaikki nauroivat hänen viisasteluilleen, setä muiden mukana.

Jo lähdettiin ja hyvää kyytiä mentiin. Tie ei ollut kovinkaan leveä, mutta pituutta sillä sensijaan oli riittämiin. Lunta myös oli vahvalti. Aura oli kierittänyt sitä korkeat vallit tien kumpaankin reunaan. Kuperan, jäisen kaukalon pohjalla mentiin, että hurisi. Aisojensa päässä huristava pakaasireki viippasi mutkapaikoissa milteipä lumivallista toiseen, mutta hauskasti kupertavissa mäkitöyssyissä sukset ja matkareput iskivät toisiaan korvalle. Miten mahtoikaan olla sivakkaparkojen laita?

Toivottavasti paremmin kuin sen pyylevän tädin, joka istui toisessa penkissä Lauri-sedän takana. Eräässä mäkien välisessä laaksossa hän pienen valmistelun jälkeen pontevasti julisti: Yö, yö, yö! vaikka oli vielä kirkas päivä. Kun oli kuljettu vähän matkaa, ilmoitti hän: Jesta, minun sydäntäni! Se... se tulee ylös!

– Anna hänelle paperipussi! sanoi kuljettaja kuivasti. Rahastaja otti hyllyltä pussin ja antoi sen hänelle. Sitten ei kukaan puhunut mitään. Pyylevä täti vain puheli pussilleen, kunnes se oli milteipä täyteen puhallettu.

– Heitä se ulos! lausui kuljettaja taas. Luultavasti rahastaja olisi muutoinkin niin tehnyt.

– Meni, että mätkähti! Se on reilua ja suoraviivaista tämä valtion komento! jupisi Lauri-setä itsekseen, kuitenkin niin selvästi, että se hyvin kuului toiseen penkkiin.

Mutta maantie yhä myötäili mahtavaa ja kalarikasta Tornionjokea, kuten rautatiekin oli tehnyt. Maantie uskaltautui vain lähemmäksi rantaa, jopa joskus niin lähelle, ettei väliin jäänyt muuta kuin jonkin talon rakennukset ja muutama pellon sarka.

Lapsia ja aikuisiakin ihmisiä seisoskeli talojen pihamailla. He katselivat lumivallin takana eteenpäin kiitävää keltaista autoa. Myös rakennusten akkunoista katseltiin sitä, elleivät akkunat itse katselleet joelle päin, niinkuin useimmissa taloissa näytti olevan asian laita. Joen takana Ruotsin puolella oli toisin. Siellä akkunat näyttivät Tornionjoelle ja Suomen maantielle. Talojen takaa sinertävien metsien ja vuorien lomasta loisti kauniisti punertavana laskeva aurinko.

Ruotsin talot olivat punaisiksi maalattuja. Liput liehuivat pihamailla valkoisissa tangoissa. Niillä on tänään jokin juhlapäivä! arveli joku matkustaja. Mitkä lienevät, kissan ristiäiset! jatkoi toinen. Kenellä on punainen talo ja valkoinen ikkunalauta, hänen kelpaa kauniina päivänä vetää lippunsa salkoon, vaikka ei olisi kissan ristiäisiäkään, perusteli kolmas. Mutta kuljettaja painoi varpaallansa kaasua. Auton nokka nousi ja laski. Kaukana pitkän tien päässä jääkaukalo somasti kapeni. Lumivallit tarjosivat siellä kättä toisilleen.

– Napapiiri! ilmoitti kuljettaja pysäyttäen autonsa hetkeksi, vaikka kukaan ei jäänyt pois. Sama paljon puhuva sana oli kirjoitettu myös tien varteen pystytetyn patsaan viittalautaan.

– Ohoijaa! Puoli minuuttia sitten oltiin lantalaisia, nyt jo ollaan puhtaita lappalaisia! huokasi peräpenkillä sama poika, joka oli kissanristiäisistä murhetta pitänyt. Liiaksi puhtaalta ei hän itse kylläkään näyttänyt. Huokasi siinä moni muu, mikä mitäkin. Pitkään henkeänsä puhalteli myös valtion satahevosvoimainen postivaunu. Sitten jälleen jatkui matka.

Topia ja Eskoa olisi nähtävästi ruvennut jo nukuttamaan, ellei joen ja maantien varrella olisi ollut aina uutta nähtävää. Eräältä pitkältä nevalta nousi vaunuun pieni miehen käppyrä. Hänellä oli yllään monenkirjavainen nuttu, jossa ei näyttänyt olevan yhtä paikkaamatonta kohtaa. Siinä oli mustaa ja harmaata, sinistä ja punaistakin. Ompelulankana oli käytetty valkoista puotinarua ja mustaa pikilankaa. Miehellä oli kädessään paistettu poronlapa, jota hän jyrsi. Koko ajan vaunussa istuessaankin hän sitä jauhatteli. Vielä vaunusta poistuessaankin hän sitä nakerteli kaivaen vapaalla kädellään kympin takkinsa paikkalappujen välistä.

Erään kylän kohdalla ajoi suksimies porolla. Poro laukkasi ja lumi tuprusi. Monta puhelinpylvään väliä ajettiin kilpaa. Sitten tuli alamaa ja hangella oli kinoksia. Poro painoi päänsä alas ja potkaisi. Mies tupsahti hankeen nokilleen ja otti niin pitkän "akan", ettei siitä näyttänyt loppua tulevan milloinkaan.

Pitkällä kylättömällä taipaleella syöksähti metsästä tielle viisi poroa, jotka lähtivät auton edellä laukkaamaan. Siitä tuli huikea kilpailu! Auto huristi ja porot kierivät viitenä harmaana keränä. Kaikki ihmiset nousivat seisomaan, paitsi kuljettaja, jonka täytyi ohjata ja kaasuttaa.

– Heittäkää varppi! Laittakaa ne vetämään! Mitä turhaan kuluttaisimme valtion bentsiiniä, joka muutenkin on vähissä! huusi takapenkillä se avokitainen poika, joka napapiirin kohdalla oli puhtaaksi lappalaiseksi muuttunut.

Kukaan ei ottanut hänen neuvoansa varteen. Pian sitten se olisi ollut jo myöhäistä. Porot sätkähtivät lumireunan ylitse, sarvet vain enää keikkuivat. Siitä riitti vaunussa iloa pitkäksi aikaa.

Matkustajat vähenivät illan hämärtyessä. Vihdoin jätti vaunun myös se pyylevä täti, joka istui toisessa penkissä. Häntä seurasi peräpenkin leukava poika.

– Jaa, jaa! Se on nyt ero meidän kanssamme. Kun tavataan, niin rookataan! hyvästeli hän kaikkia lakkireuhkaansa lipsauttaen. Kuljettaja jurautti koneellansa kaikkien vaunuun jäävien puolesta.

Sitten ilta jo pimeni. Ei näkynyt enää muuta kuin synkkä metsä ja autolyhtyjen edessä juokseva valkoinen lumikaukalo, joka venyi, nousi ja laski, ja yhä venyi. Topi ja Esko nojautuivat toisiinsa niinkuin lumivallit kaukalon päässä. Kaukaloakaan ei kauan aikaa enää näkynyt.

Pojat heräsivät vasta, kun auto oli jo pysähtynyt ja maantiekin jo loppunut. He olivat nyt Muonion kirkonkylässä, josta heidän pitkäaikainen seuralaisensa Tornionjoki yhä jatkoi matkaansa.

– Meidän kohdaltamme matkanteko jo yhdeksi päiväksi riittää, sanoi Lauri-setä eikä pojilla ollut mitään tätä ilmoitusta vastaan. Majatalon tasaisella pihamaalla he tepastelivat silmänsä sirkuiksi ja jäsenensä lämpimiksi. Lumi narskui heidän jalkojensa olla ja revontulet liekehtivät tavattoman kauniina sinisinä lieskoina yli taivaan.

He ihastelivat niitä, kunnes joutui maukas illallinen, hernesoppaa ja ohukaisia.

– Kas vain! Lättyjä täälläkin! ihasteli Lauri-setä.

Pojat myös ihastelivat, vaikka eivät ääneen. Mahdotonta se olisi ollutkin, kahta asiaa yhdellä suulla.

– Tarvitseeko minun tuudittaa teidät vielä nukkumaankin? tiedusteli Lauri-setä, kun he nousivat pöydästä.

– Ei tarvitse, myöntelivät pojat naurahdellen.

He pääsivät leveään sänkyyn, jossa heidän yhteisenä peittonaan oli lämpimät pitkävillaiset vällyt.

8.

JUOKSE, POROSEIN!

– Juokse, porosein, poikki vuoret, maat... Lauri-setä tätä tuttua laulua hyräili, käveli ja näppäsi tahtia molemmilla käsillänsä, niinkuin hän teki vain silloin, kun oli oikein iloisella tuulella. Pojat heräsivät siihen. Lauri-setä käveli heidän luokseen ja yhdellä tempauksella nykäisi vällyt sängyn päälaudalle. – Hei, nappulat, kuuletteko! Kun oikein hyvin käy, niin käy, niinkuin Helsingin pojille Muonion majatalossa! Hypätkää housuihinne niinkuin olisitte jo!

Pojat eivät kahta kehoitusta tarvinneet. Heidän pukeutuessaan Lauri-setä rapisteli piippunsa pesää ja selitteli riemunsa perusteita.

Tämä Muonion mutka oli sellainen pohjukka, josta Lappia kohti voitiin jalkaa matkaa vain porolla tahi lentokoneella. Hän ei ennakolta ollut muistanut tilata kumpaakaan, ja tämä seikka häntä eilen illalla nukkumaan pannessa oli huolettanut. Mutta sitten hän oli ajatellut: No, ehkäpä tuokin selviytyy tässä. Niin oli tapahtunut, vieläpä paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Eräs enontekiöläinen retkikunta lähti kotimatkalleen länä aamuna. Seurueeseen kuului kolme miestä ja kolmekymmentä poroa. Nyt jokainen saisi oman ajokin, vaikkapa yhdeksän poroa mieheen. Päivä oli kaunis, porolla ajettavaa taivalta edessä noin kuusi penikulmaa.

Se oli pojista kuin satua. He kuuntelivat sitä milteipä pyörällä päästään. Eskolla oli avonainen kenkä kädessään. Hän yritti vetää sitä päähänsä, mutta ei saanut mahtumaan, koska kengän suu oli liian pieni. Topi nauroi katketakseen, mutta ei itsekään löytänyt housunsa nappeja. Ne olivat hänellä takana päin.

Kaikesta huolimatta he selviytyivät täyteen matkakuntoon kymmenessä minuutissa. Sillä välin oli Lauri-setä puuhannut jo keittiön puolella. Komeita poronlihalla höystettyjä voileipiä oli tehty. Termospullot oli täytetty kuumalla marjamehulla korkkiansa myöten. Sittenpä ei enää juuri muuta ollutkaan, ei muuta kuin aamiainen. Syödä piti ja tukevasti. Kun toiset lautaselliset olivat lopuillaan, juoksi majatalon pikku poika hengästyneenä sisälle.

– Jo tuloovat! Jo tuloovat! Ainakin kaksikymmentä viisi poroa tuloo meidän pihaan! hän touhusi.

– Kolmekymmentä niitä on! oikaisi Lauri-setä ja otti vielä vähän ruispuuroa, joka oli myös hänen herkkuruokaansa. Mutta Eskosta ja Topista tuntui, niinkuin he olisivat olleet niitä termospulloja, jotka juuri lämpimällä liemellä korkkia myöten täytettiin.

Majatalon pihamaa oli poroa ja pieniä pororekiä täynnä. Porot oli sidottu ohjasnauhoilla toistensa rekiin kiinni. Komeaan karvapeskiin ja pitkävartisiin porokenkiin, "kallokkaihin", puetut poromiehet pidättelivät johtoporojansa, jotka olivat tavallista suurempia eläimiä ja keikuttelivat ylpeinä haarasarvisia päitään.

Suksikääre köytettiin huolellisesti erään säyseän näköisen poron rekeen. Omasta repustansa sai itse kukin pitää huolta. Lauri-setä valitsi itselleen ajokkaan, pojat samoin omansa. Topi katseli porohärkiä silmiin, Esko tunnusteli sarvia.

– Oikein, poika! Mitä suuremmat sarvet, sitä vahvempi elukka! naureskeli poroisäntä. Majatalon isännän mielestä Enontekiön miesten kaikki porot tänä keväänä olivat siinä kunnossa, etteivät ne kuuden penikulman taipaleella miestänsä tielle jättäisi.

Lauri-setä, Topi ja Esko saivat myös lämpimän peskiturkin ylleen. Ja kun jalkojen ympärille sen lisäksi kiedottiin lämpimät rekivällyt, olisi pakkasen vuoksi huoletta voitu matkustaa vaikka pohjoisnavalle. Niin he istuivat kukin jo omassa reessään kuin maaherrat. Koko majatalon väki oli tullut ulos heidän lähtöänsä katsomaan. Isäntä, taitava poromies, antoi pojille hyviä neuvojansa. Miehevä pikkuinen poika Topin reen vieressä jakeli omiansa:

– Kierrä hihna kolmeen kertaan nyrkkisi ympäri. Tuloo, mitä tuloo, mutta älä hellitä! Hihnasta älä hellitä, vaikka nokka menisi!

Jo hypähti poroisäntä rekeensä. Kaikki porot hypähtivät liikkeelle. Naiset portailla vilkuttivat ja pikku poika kädet housun taskuissa huuteli tärkeänä neuvojansa, mutta sanaakaan hän ei enää saanut kuuluviin. Poron sorkat paukkuivat, pakkasaamuinen raide narisi hauskasti.

Aluksi porot kirmasivat tien kumpaankin laitaan niin pitkälle kuin hihnaa riitti. Muutamat porot hyppäsivät edellä kulkevan reen kannoille ja liukuivat sillä tavalla pitkiä matkoja. Joskus oli koko joukko yhtenä sekaisena rykelmänä. Porot hyppivät aisojensa ylitse, jarruttivat ja tempoivat kuin kala uistimessa. Mutta ihmeen pian sekainen kasa taas venyi siimaksi, milteipä heti, kun poromies sen keskelle hyppäsi ja muutamista hihnoista ravisteli.

Puolisen tuntia jo lienee näin matkaa tehty. Porot näyttivät saaneen tarpeekseen, pitkiin aikoihin ei tullut enää ruuhkapäitä. Soma, parin sadan metrin mittainen pororaito juosta hölkytteli hauskasti napsuttaen valkoista hankitietä.

Jouduttiin tasalatvaista mäntymetsää kasvavalle nevalle. Porotie kulki hangen reunan alapuolella kuin matalassa purossa. Porojen sarvet ja valkoiset häntäpäät keikkuivat hauskasti kuin kohokorkit ruohikon rintaan viritetyn verkon paulassa. Ei yksikään poro yrittänyt enää toisensa edelle. Tätä paikkaa ja hetkeä poroisäntä oli odottanut.

Hän pysäytti ajokkinsa. Lauri-sedän ja poikien poronauhat irroitettiin ja annettiin ajajiensa käteen. Se oli hauska ja jännittävä hetki. Pojista tuntui, niinkuin he olisivat sähkölankaa kiertäneet nyrkkinsä ympärille. Ajokit kurkistelivat eloisasti olkansa ohitse. Näytti kuin ne olisivat ymmärtäneet, miten hauskaa niillä oli edessä päin.

Mitään yllätyksiä ei kuitenkaan tapahtunut niin kauan kuin ajettiin nevametsän lumisessa ojassa. Raidosta vapautuneet ajokit hölköttelivät kiltisti ja hauskasti. Väliin vain ne astuivat askelen pari tiepuoleen ja haukkasivat suuhunsa puhdasta lunta. Tie kääntyi somasti myötääväksi alamäeksi. Pororaidon vauhti kiihtyi. Se oli keveätä ja hauskaa matkantekoa. Ei tuntunut bentsiinin katkua eikä rautapyörien kolinaa. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lumi häikäisi silmää.

Hanki oli niin kirkas, ettei pitkää aikaa kärsinyt katsoa sitä, ei aurinkoa, eikä taivastakaan. Näytti kuin satoja tuhansia peilin siruja olisi kylvetty hangelle ja ne kaikki olisivat tehneet parastaan matkamiehen silmää häikäistäkseen. Noin hohtavaa lunta eivät pojat milloinkaan ennen olleet nähneet.

– Lumilasit silmille! määräsi Lauri-setä edellä kulkevasta reestä.

Heitä oli varotettu tästä. Ei ollut terveellistä katsella Lapin keväistä aurinkoa ja hankea kovin kauan paljain silmin. Ne matkailijat, jotka varomattomuudessaan olivat näin tehneet, olivat saaneet silmänsä kipeiksi päiväkausiksi. Lauri-setä näkyi jo saaneen lasit päähänsä. Pojat kaivoivat repuistaan omiansa kiireen vilkkaa.

– Voi ihanuus!

Topi ei voinut olla ääneensä huudahtamatta. Yhtä riemastunut ääni kuului takana liukuvasta poron reestä, jossa Esko oli saanut Lapin hiihtäjän lumilasit nenälleen. Katsoipa aurinkoon tai taivaan sineen, matalien mäntypuiden latvoihin tai kirkkaana virisevään hankeen, joka puolella näkyi sama satumainen, suorastaan taivaallinen ihanuus. Ja pitkä, elävillä korkkikohoilla varustettu kalaverkko, pororaito, juosta hölkötteli. Se nousi ja laski, väliin painuen umpiuppeluksiin, niinkuin jokaisen korkin kohdalla olisi potkinut puolen kilon painoinen ahven.

Mutta vaikka näin paljon verevää elämää liukui pitkällä, lumisella porotiellä, vaikka kaikki porokelkoissa istuvat ihmiset peskiturkkeineen olivat niitä pitkässä verkossa potkivia iloisia ahvenia, ei pienintäkään häiritsevää ääntä kuulunut hiljaisessa erämaassa. Poikien täytyi monta kertaa ottaa lumilasit päästään, nipistää käsivarrestaan tai purra huultaan päästäkseen selville, oliko tämä unta vai totta, kulkivatko he jossakin ihmeellisessä satumaassa, vaiko vain lumisessa, matalia mäntypuita kasvavassa Lapin erämaassa.

Suuren hiljaisuuden katkaisi Lauri-sedän reestä kuuluva hämmästyksen huudahdus. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko poro potkaissut reen etulaudan lävitse vai oliko susi hypähtänyt tien ylitse? Sedältä aniharvoin pääsi tällainen äänekäs huudahdus. Pojat tiesivät sen ja herkistyivät nyt lisää kuuntelemaan. Sitä seurasi pian.

– Pojat, hei! Katsokaa tuonne oikealle!

Pojat katsoivat siihen suuntaan, johon Lauri-setä kädellään viittoili. Ensin he eivät nähneet siellä sen kummempaa kuin näkyi täällä – mihin tahansa katsoi, sinistä säteilevää hankea, ihmeellisiä puunlatvoja ja oksan koukeroita.

– Katsokaa ylemmäksi ja kauemmaksi taivaan rannalle! kehoitteli setä sinne yhä itsekin kiikaroiden.

Jo pojat huomasivat ja huudahtivat hämmästyksestä. Taivaan rannalla lähes pilviin ulottuvana kohosi suuri valkoinen vuori. Ensi näkemältä se oli kuin jättiläismäinen lumikinos, joka oli käännetty sinne taivaan sinistä seinää vasten nojalleen. Saattoi se myös olla suuri, valkoinen pilvi, jonka taivaan jättiläinen oli ottanut päänaluisekseen asettuessaan Lapin rauhallisessa erämaassa ruokalevolleen.

– Se on tunturi, virkahti Lauri-setä pitkän hiljaisuuden jälkeen.

– Vai tuollainen se on! – Onpa siinä tunturia kerrakseen! ihmettelivät pojat ääneensä hämmästellen.

Porotie kääntyi vasemmalle ja näytti nousevan kuin pitkälle kaitaiselle pellolle. Männyt kävivät yhä matalammiksi. Ne muistuttivat erehdyttävästi täysinäisiä heinäseipäitä, jotka olivat unohtuneet kesällä korjaamatta, jääneet siihen vielä syksylläkin ja vihdoin saaneet talven lumet niskaansa.

– Tämä on jänkä eli Lapin neva. Se on vuosisatojen kuluessa kasvanut tänne milteipä mäelle, kuten näette. Nuo matalat männyn taarikat lienevät ainakin kahdensadan vuoden vanhoja, selvitteli Lauri-setä hiljalleen hölköttelevien porojen ohitse.

Mutta minne tunturi oli kadonnut?

Se oli hävinnyt jäljettömiin yhtä ihmeellisesti ja nopeasti, kuin oli ilmestynyt näkyviin äsken. Pojat kääntyilivät ja kurkistelivat reessään oikealle ja vasemmalle. Se oli kadonnut. Siitä ei päästy minnekään.

Luultavasti he kuitenkin olisivat kurkistelleet tarkemmin sitä, ellei olisi sattunut jotakin niin hupaisaa, ettei milloinkaan aikaisemmin. Milloin Topi ja Esko jälkeen päinkin sitä tapausta muistivat, nauroivat he kyynelet silmissä.

Kun porot jo pitkän aikaa olivat juosseet vähääkään vikuroimatta ja Lauri-sedän ajokki, vaikka oli komea sarviniekka, erikoisen kiltisti, oli setä käynyt ihan huolettomaksi sen suhteen. – Ei tämä mitään ohjaamista kaipaa, oli hän vakuutellut poroisännällekin, kun tämä kerran oli jäänyt jälkeen päin tiedustamaan, miten raidon peräpäässä tultiin aikoihin. Jänkänevaa kuljettaessa hän otti termospullon repustaan, kaatoi kupin kuumaa marjalientä täyteen aikoen ryhtyä nauttimaan sitä. Juuri sillä hetkellä poro hypähti tiepuoleen ja alkoi laukata pitkin hankea.

– Ptruu! sanoi Lauri-setä. Muuta hän sillä hetkellä ei juuri voinutkaan tehdä, koska hänellä toisessa kädessään oli kuuma täysinäinen mehukuppi, toisessa milteipä täysinäinen termospullo.

Mutta mitä sellainen häkkyrähärkä olisi välittänyt hevosen kieltosanasta, lieneekö ymmärtänytkään sellaista kieltä. Se painoi päänsä alas, potkaisi takakavioillaan suoraan taivasta kohti, niinkuin kuuta olisi tavoittanut. Mehu Lauri-sedän kupista huiskahti hangelle ja yhteen menoon pullostakin, Lauri-setä heitti vikkelästi koko pullon hangelle, tarttui ohjaushihnaan ja alkoi kieltää ja kiskoa. Siitä ei ollut muuta vaikutusta kuin että porohärkä alkoi kiertää yhtä jänkäsuon "heinäseivästä". Mitä enemmän hän kiristi ja kielsi, sitä kiukkuisemmin sarvihärkä pientä piiriänsä kiersi. Reki kallistui pahasti, ja Lauri-setä kierähti hangelle, mutta yhä härkä vain potki ja kiersi. Poromiehet huusivat ja nauroivat. Pojat myös nauroivat. Eipä siinä juuri itkeäkään osannut. Topi muisti, mitä majatalon poika oli pihamaalla lähtiäisiksi huutanut, ja omasta puolestansa lähetti ne evästykset Lauri-sedälle, joka heinäseivästä kiertäessään oli ehkä aamulla kuulemansa jo unohtanut.

– Lauri-setä, älä hellitä! Tuloo, mitä tuloo, mutta älä hellitä!

Lauri-setä otti neuvon visusti huomioon. Esko tosin Topille jälkeen päin arveli, ettei setä muutenkaan olisi hellittänyt. Lopulta härkäporon täytyi antaa peräksi. Voimaotteluissa Lauri-sedän kanssa ei jaloimmankaan porohärän parannut ryhtyä kilpasille. Poroisäntä kyykisteli, piteli polviansa ja nauroi yhä.

– En minä tuollaisessa kissanhännän vedossa vielä tätä ennen ole ollut! uhosi Lauri-setä jaloilleen päästyään.

– Herra varmaankaan ei ole naimisissa, arveli poroisäntä totisena.

– En, myönsi Lauri-setä yhtä totisena. Hän keräsi termospullonsa ja muut hangelle levähtäneet tavaransa. Sitten taas jatkettiin matkaa niin kiltisti ja kauniisti, niinkuin koko matkalla ei olisi tapahtunut pienintäkään erimielisyyttä.

Ylhäiseltä nevamaalta laskeuduttiin vähitellen korkeampien mäntyjen ja riippakoivujen reunustamalle järvelle. Jäältä toiselle jängälle noustaessa nähtiin taas uusi ihme. Viisi suurta lintua lensi pororaidon kulkusuuntaan niin alhaalla, että reessä seisova mies ongen vavalla olisi ulottunut niitä siipiin koskettamaan. Ne olivat Lapin komeita ukkometsoja, joita pojat eivät aikaisemmin olleet nähneet, vaikka Korkeasaaressa käydessään jo vuosia sitten olivat tutustuneet niiden unimielisenä torkkuvaan kaupunkilaisserkkuun.

Mutta eivätpä liioin nämä Lapin komeat lintu-uroot tätä ennen olleet nähneet helsinkiläisiä koulupoikia. Siksi ne halusivat jäädä heitä kauemmaksikin aikaa katselemaan. Siivet oikosenaan ne laskivat jängän laidassa olevien lakkapetäjien latvoihin. Lumi pöllähteli niiden tukevien jalkojen edestä ja kuulakkaassa ilmassa värisi kirkkaita lumikiteitä kuin hienon kristallin siruja. Pojat katselivat henkeään pidätellen komeaa näkyä. Myös Lauri-setä näkyi tarkastelevan niitä kiinnostuneena, mutta toisella silmällä hän seuraili ajokkinsa eleitä.

Ennen syöttöpaikkaa ei enää tapahtunut erikoisempia ihmeitä. Mutta Puolmatkan talo kaksine eroon rakennettuine tupineen, keskipäivällä loimottavine pystyvalkeineen ja poron lapaa veistävine isäntineen oli ihme sinänsä. Isäntä kertoili Lauri-sedälle karhunkierroksesta, joka hänellä oli metsässä. Ehkä herrat haluaisivat ostaa sen. Kierros ei ollut kallis, vain kuusi tuhatta markkaa se maksaisi. Lantamaan herrat olivat niin hassuja, että maksoivat kuusi tuhatta markkaa karhun kierroksesta, valmiiksi nyljetystä karhun nahasta tuskin kolmeakaan tuhatta. Näin Puolmatkan ukko puheli, mutusteli poronlihaa ja nauroi.

Joku penkillä myös poronlihaa haukkaileva mies alkoi puhella susista. Niitä liikuskeli itä-Lapin metsissä runsaasti tänä talvena. Niitä ajeltiin valtion mahdilla ja lentokoneilla. Niitä ammuttiin pikatykeillä ja konekivääreillä. Mutta mitä Venäjän suurille susille ilmasta päin kukaan kuularuiskuillakaan mahtoi? Se oli samaa, kuin jos herneillä olisi pommittanut ahvenia syvässä tunturilammessa!

Näin poromiehet ja Puolmatkan isäntä arvelivat. Sitten he kilvassa ryhtyivät kertoilemaan kuulemiaan suuresta johtajasudesta, joka tänä talvena oli nähty kymmenissä Lapin kylissä ja jota valtion konekiväärimiehet enempää kuin Lapin parhaimmat rihlakiväärimiehet eivät tähän päivään mennessä olleet pystyneet kellistämään. Se oli kookas ja väkevä kuin tuhatpäisen elotokan parhain hirvas. Se oli niin julma ja rohkea kuin vain hirvaksen kokoinen Venäjän susi saattoi olla. Paremman puutteessa se pisteli poskeensa omia seurakumppaneitansa, kolme sutta päivässä. Mutta siitä huolimatta toiset sudet seurasivat sitä vaikka jokeen, vaikka ilmi tuleen.

Topi ja Esko olivat kuulleet Venäjän maan sudesta jo kyllikseen, niinkuin Puolmatkan äijän karhustakin, jonka nahka maksoi kaksi kertaa niin paljon kuin saman kokoisen kuolleen karhun talja. He lähtivät ulos pihamaalle katselemaan poroja.

Ne oli koottu talon pihamaalle suureen piiriin, toinen toisensa rekeen kiinni. Piirin keskellä oli karheella jäistä jäkälää. Porot pistelivät sitä poskeensa että parta keikkui. Hevonen ja lehmä olisi sellaisen muonan ääressä vain nuuskinut ja sen tehtyään ryhtynyt nenäänsä nuoleskelemaan, mutta poro jauhatteli tyytyväisenä kuin parhaimmassa pitopöydässä. Sitä pojat suuresti ihmettelivät.

Porot olivat syöneet jo kyllikseen. Myös poromiehet lienevät saaneet susijuttunsa loppuun. Lähdettiin jatkamaan matkaa kovalla touhulla. Jo pihamaalla rekeen istuessaan Lauri-setä kiersi ohjashihnan kolmeen kertaan nyrkkinsä ympäri. Tämä oli turhaa varovaisuutta, ainakin hänen ajokkinsa mielestä. Se kävellä nuuposteli rauhallisesti. Näytti siltä kuin se olisi vastaan sanomatta jättäytynyt raidon viimeiseksi. Mutta täyttä luottamustansa ei setä mistään uskotteluista huolimatta sille enää antanut. Tulta piippuunsa viritellessäänkin hän piti ohjakset kädessään.

Aurinko ei iltapuolella paistanut niin huikaisevan kirkkaasti, mutta tuntui lämmittävän enemmän kuin aamupäivällä. Väliin kuljettiin valkeita metsämaita, joskus tie johti pienen metsälammen ylitse. Jäälle laskettaessa porot pyrkivät laukkaamaan. Muutamat isännättömät porot riehaantuivat pyrkimään vielä edeltäjänsä rinnallekin, kunnes kiristyvä nauha nykäisi ne armottomasti paikoilleen.

Topi oli kaivautunut syvälle lämpimien rekivällyjensä alle. Hän tunsi, miten hänen silmäluomensa väkisin pyrkivät painumaan kiinni. Hänen oli varottava unta. Jos hän rekeen nukkuisi, niin Lapin miehet nauraisivat ja hänen ajokkiporonsa, joka silloin tällöin salavihkaa kurkisteli taakseen, varmasti tekisi saman kepposen kuin Lauri-sedän ajokki. Topi virkisti mieltänsä hyräilemällä kaikkia lauluja, mitä sattui muistamaan. Niin kauan kuin poro kuulisi laulua, ei se varmaankaan uskaltaisi kujeitansa yrittää.

Mutta sitten hänen laulunsa loppuivat. Hän ei muistanut enempää. Vain yhden säkeen hän enää muisti: Juokse, porosein, poikki vuoret, maat... Hän lauloi sitä moneen kertaan. Loppuun päästyään hän aloitti alusta, yhä uudelleen alusta. Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä.

Joka kerta, kun hän pääsi säkeen loppuun, ilmestyi uusi, kevyesti hölkyttelevä poro raidon päähän. Hän tihensi laulunsa tahtia, lyhensikin sen kahteen sanaan: Juokse, porosein! Uusi poro tuli yhtä helposti kahdellakin sanalla. Niitä tipahteli kuin harmaita nappeja lankaan. Jos tätä menoa jatkuisi, niin hän voisi laulaa tuhannen poron mittaisen raidon ja kiertää sen hauskasti koko Inarin järven ympäri. Mutta ennen sitä hänen oli päästävä raidon etupäähän.

Hän heitti ohjashihnan ajokkinsa selän ylitse, niinkuin oli nähnyt raitoa johtavan poroisännän tekevän. Poro sävähti, hypähti sivuun ja hyppäsi täyttä laukkaa toisten porojen ohitse hankea pitkin. Uudet laulamalla syntyneet porot kirmasivat perässä. Juokse, porosein! hoputteli Topi. Siitä oli hänelle nyt kahdella lavalla hyötyä, poro juoksi, ja uusia poroja ilmestyi kuin turkin hihasta.

Mutta juuri kun hän tuhatpäisine raitoineen oli pääsemäisillään Inarin järven ympäri, hän heräsi. Inarin järveä ei näkynyt. Pitkä tattarimäntyjä kasvava jänkä vain aukeni edessä päin. Päivä oli kulunut jo iltaan ja aurinko laskenut lähes taivaan rantaan. Porotien varressa, säteilevällä hangella juoksi tavattoman pitkä ja korkeakoipinen jättiläisporo, jonka pääpuolessa keikkui keveästi kaksi mahdottoman suurta sarvea kuin kaksi vääräoksaista mäntyä. Tämä kaikki oli kuin satua. Äskeinen porojen laulaminen ja juoksettaminen oli varmaan sen sadun alkupäätä.

Topi hieroi silmiään ja kohentui istumaan reessään. Se ei satua ollutkaan. Se oli totta, joka oli ihmeellisempää kuin satu. Kahta mäntyä niskassaan kantava jättiläisporo oli hänen oman ajokkinsa varjo, jonka laskeva aurinko hangelle synnytti. Joka tapauksessa Lappi oli ihana satumaa.

Pian tämän jälkeen muuttui jänkä suuremman järven rantaan johtavaksi metsämaaksi. Porot nuuskivat ilmaa tahtoen juosta ja laukata. Pojilla oli täysi työ omien ajokkiensa pidättämisessä. Ne tahtoivat kilvassa juosta Lauri-sedän ajokin edelle tai ainakin edeltäjänsä reen kannoille.

Tuli eteen järven jää. Järven takana oli kirkko ja kylä. Kirkonkellot soivat ja talojen akkunaruudut paloivat kuin tulessa. Kaikki porot kirmasivat järven ylitse täyttä laukkaa. Mutta kirkonkylän rannassa Topin poro hypähti sivuun ja kirmasi Lauri-sedän ajokin ja koko raidon edelle. Topi veti molemmin käsin hihnasta niin paljon kuin jaksoi. Kävi niinkuin Lauri-sedälle aamupäivällä. Poro alkoi kiertää piiriä. "Heinäseivästä" tosin ei siinä lähellä ollut, mutta Topin poro osasi kiertää piiriä ilman seivästä. Myös Topi osasi kellahtaa hangelle reen kaatuessa, ja Lauri-sedän, Eskon ja poromiesten piti ennättää juuri siihen.

– Topi! Tuloo, mitä tuloo, mutta älä hellitä! muistutteli Lauri-setä.

Eikä Topi hellittänyt, vaikka hänen hallittavanaan oli porojättiläinen, joka keveästi hölköttäen kantoi kahta raskasta mäntyä niskoillaan.

Mitään kummempia ei retkeläisillemme enää tänä iltana tapahtunut. Mutta Enontekiön kirkonkylä oli ihmeitä täynnä. Huomenna oli lappalaisten kirkkopyhä, Marian päivä, ja juhlapukuisia lappalaisia liikuskeli kirkonkylän teillä ja talojen pihoilla kymmenittäin. Aurinko oli jo laskenut, mutta sen rusko läntisellä taivaanrannalla paloi kuin liekehtivä tulimeri. Yhtä kauniin värikkäinä liehuivat lappalaisten ruskonpunaiset ja auringonkeltaiset peskien nauhat. Ne olivat kuin leikatut auringonlaskun puoleisesta taivaanreunasta. Mutta talojen takapihoilla jäisiä jäkäläpalojaan nuoleskelevat porot olivat harmaita. Niitä oli monia kymmeniä, satoja kenties. Niistä olisi voinut juoksuttaa raidon kuin pitkän paulaverkon kirkkomäen alla olevan Ounasjärven ympäri.

9.

LAPPALAISTEN KIRKKOPYHÄ.

Retkeilijämme saivat asunnon kirkonkylän majatalossa. Huone oli tilava ja kodikas. Sen peränurkassa oli suuri takkauuni. Milteipä samanlainen kuului olleen Lauri-sedän ja Topin isän kotona ennen muinoin. Se oli kuin huone huoneen sisällä. Tuli roihusi siinä korkealle kuin avonuotiossa ja sai huoletta palaa, miten vain halusi. Isäntä oli sanonut, ettei heillä kylmässä tarvitsisi kärvistellä, helsinkiläistenkään. Honkaisia puita he saivat lisätä pesään miten paljon tahansa.

Lauri-sedälle näytti suuri takkauuni olevan erikoisen rakas. Kun pojat illalla nukkuivat, jäi hän riutuvan hiillostan ääreen piippuansa polttelemaan. Kun he aamulla heräsivät, istui hän siinä yhä. Entistä iloisempi tuli vain räiskähteli uunin honkapuissa.

Tuollaisen tulen loimussa kelpaisi suksia voidella! Pojat huomasivat asian niin samanaikaisesti, etteivät ehtineet sitä toisilleen sanomaan. Nopeasti he nousivat ja pukeutuivat, ja tuota pikaa oli suksikääre auki ja rasvatölkit esillä. Ennen voitelemaan ryhtymistänsä he kävivät ulkona ilmaa tunnustelemassa. Pakkanen oli. Tähdet kiiluivat ja nurkat paukahtelivat. Mutta porot pureskelivat pihamaalla tyytyväisinä jäistä jäkäläänsä. Jokaisen poron selkäpeittona näytti olevan hallanharmaat, paksuvillaiset vällyt. Se oli selvää kuuran härmettä! Mitenkähän ihmiselle olisi käynyt, jos hänen olisi pitänyt seistä pitkä yö tuollaisten vällyjen alla? Kyllä poro sentään oli eri elävä! Ihmetellen sitä asiaa pojat juoksivat tupaan.

Lauri-sedän ei tarvinnut vaivautua suksiensa vuoksi. Hän sai hoidella takkatulta ja piipputulta, tehdä mitä tahansa. Pojat voitelivat suksia. Niinpä Lauri-setä sitten vain heitteli puita takkatuleen, poltteli ja myhähteli. Hänen kasvonsa loistivat ulkoisesta lämmöstä ja sisäisestä tyytyväisyydestä. Myös poikien kasvot punoittivat. Hikikarpaloita niistä alkoi tipahdella.

Hupaisassa puuhailussa kului aamupuhde ja valkeni nopeasti kirkastuvaksi päiväksi. Tukevan aamiaisen syötyänsä he lähtivät ulos hiihtelemään. Oli yhä pakkanen, mutta aurinko oli myös jo noussut ja alkoi lämmittää. Ilma oli tyyni ja kuulakan kevyt. Sinertävä savu ryöppysi talojen piipuista sinistä taivaan lakea kohti. Tuntui, kuin jokaisen talon takan hiilissä olisi maannut jättiläinen ja puhaltanut piippusavunsa suoraan taivasta kohti. Mahdollisesti he kilvoittelivat siitä, kuka korkeammalle onnistuisi puhaltamaan.

Muutamia poroja oli valjastettu jo pienten rekien eteen. Harmaat pakkasen vällyt olivat niiden selästä kadonneet. Pienet, koreapukuiset lappalaiset ja vielä pienemmät nöpänaamaiset lappalaisnaskalit olivat terhakkaa poikaa. Heitä nakkautui kaksi, kolmekin samaan rekeen, ohjashihna heitettiin poron selän ylitse ja sitten mentiin, että lumi tuprusi. Nuoret naiset nauroivat. Vanhat mummot ja vaarit taapersivat väärillä jaloillansa harskuvaa tietä pitkin. Heidän säärensä olivat kuin hevosen länget, pikkuiset koirat olisivat huoletta mahtuneet säärilänkien lävitse. Ne eivät kuitenkaan yrittäneet, sillä niillä oli hauskempaa tien sivussa, aurinkoisella hangella.

Kaikkien matka suuntautui korkealla mäellä olevaan kirkkoon, jonka avonaisista tapuliluukuista kellojen ääni kaikui. Kutsua noudattivat myös Lauri-setä ja pojat suksillaan hiihtäen. Hanki oli luistava ja kannatti hyvin. Hupaisa oli hiihtää sen sihisevää pintaa mainiosti liukuvilla suksilla.

Kirkko oli jo melkein täynnä värikästä Lapin kansaa. Hartaina he näyttivät kuuntelevan papin puhetta, mutta samalla he salavihkaa katselivat ympärilleen. Joukossa lienee ollut useita nuoria lappalaisia, jotka ensi kertaa olivat kirkossa. Jumalan huoneessa oli heillä paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Muutamat komeasti puetut lappalaisnaiset olivat kävelleet keskikäytävää pitkin ihan alttarin eteen. Heidän hartialiinansa ja hameensa olivat häikäisevän kauniita. Sormuksia oli heillä milteipä jokaisessa sormessa.

Lauri-setä ja pojat jäivät kirkon keskikäytävän kohdalle. Vaikka he istuivat hiljaa, näyttivät lappalaiset huomaavan heidät. Nuoret lappalaispojat varsinkin näyttivät varsin uteliailta. He katselivat pienillä kiiluvilla silmillään niinkuin kissa hiirtä. Jo ulkona he kovasti kummastellen olivat katselleet heidän sivakoitansa. Rautaiset "rotanloukul" herättivät suurta ihmetystä. Ennen kirkkomenojen päättymistä retkeläisemme siirtyivät ulos. Lauri-setä kuiskasi, että hän halusi ottaa lappalaisista muutamia kuvia. Kirkon portailla oli siihen mainio tilaisuus. Aurinko paistoi jo korkeammalta hänen selkänsä takaa. Lappalaisia purkautui kirkon ovesta kuin pussin suusta. Hajasäärin he jäivät töllistelemään aurinkoa ja Lauri-setää. Aurinko vilkutteli heille iloisesti silmää. Lauri-sedän valokuvauskone napsahteli monta kertaa.

Kirkkomäeltä lähdettyänsä he hiihtelivät Ounasjärven rantaan. Siellä oli hauskoja töyrymäkiä, joissa Topi ja Esko harjoittelivat pujotteluhiihtoa. Myös Lauri-setä lasketteli mäkeä, mutta hän ei harrastanut mutkalatuja, vaan päästeli suoraan. Hän sanoi, että sillä tavalla lasketellen suuri masiina yleensä pääsi aina nopeammin perille, ja että se muutenkin sopi sille paremmin. Tämä näytti pitävän hyvin paikkansa ainakin Lauri-setään nähden. Milloin hän vähänkään yritteli mutkaa, seurasi sitä tavallisesti äkkipysäys ja sitten nähtiin mutka, mutta se oli ladun pohjalla, ja sen suunta osoitti suoraan maata kohti.

Aurinko paistoi säteilevän lämpöisesti. Oli vaikea uskoa, että oltiin Lapissa ja että muutama tunti sitten oli ollut yli 30 asteen pakkanen, kuten Lauri-setä sanoi lämpömittarin aamulla osoittaneen. Ounastunturin komea laki näytti kirkkaasti kiloilevan järven takana. Sinne kuului olevan matkaa useita kilometrejä. Sitä ei kyllä kirkkomäeltä katsoen kukaan etelän mies olisi uskonut. Huomenna, jos olisi kaunis sää, tehtäisiin sinne hiihtomatka. Sitten se nähtäisiin, ja matkalta palattaessa tiedettäisiin ehkä paljon muuta.

Kyllikseen mutkamäkiä lasketeltuaan pojat lähtivät majapaikkaan, jonne Lauri-setä jo aikaisemmin oli palannut. Hän istui perheentuvan takan ääressä talonmiesten ja lappalaisten keskellä. Miehet kertoilivat hänelle kokemuksiaan kesäisestä kalastuksesta, tunturin lumipyryistä ja porokarjoista. Lauri-setä tarjosi heille tupakkaa ja kohenteli muutenkin sopivasti juttua, kuten talon isäntä takkavalkeaa. Tupa oli hirmuisen kuuma. Lauri-setä hikoili ankarasti, vaikka hänellä ei ollut edes takkia yllään. Lappalaiset istuivat karvapeskeissään välittämättä huoneen kuumuudesta enempää kuin heidän poronsa 30 asteen pakkasesta. Nähtävästi asteita olikin tässä huoneessa saman verran nollaviivan yläpuolella.

Kun tupa yhä lämpeni, innostuivat lappalaiset puhumaan susista. Milteipä jokainen heistä oli omien puheittensa mukaan tappanut suden, montakin sutta. Mutta sitä Petsamon suurta sutta, venäläistä karvakuonoa, joka tänä talvena nälkäisine joukkoineen ahdisteli heidän porokarjojansa, ei kukaan, ei edes ukko kruunu lentokoneineen ja konekivääreineen ollut onnistunut tavoittamaan.

Siitä juttua riitti, milteipä yhtä paljon kuin Puolmatkan tuvassa. Susi oli varas, murhamies ja ryöväri, tuollainen Venäjän peto erittäinkin. Vanhat lappalaisukot kertoivat, mitä pahaa yksi tuollainen peto oli kyennyt ja ehtinyt heidän porolaumoissaan tekemään. Yhtenä yönä se oli raadellut ja tappanut kymmeniä parhaita poroja ja hajoittanut tuhatpäisen lauman teille tietymättömille.

Näin he kertoilivat. Toinen jatkoi siitä, mihin edellinen jätti. Sydämensä pohjasta he kaikki vihasivat sutta. Tuliset kipenet näyttivät leiskahtavan heidän mustista silmistänsä, milloin he vain pedon nimenkin mainitsivat. Jutustelun kestäessä Esko oli jo pitkän aikaa pannut merkille tämän huvittavan seikan. Mutta vielä hupaisampaa hänestä oli nähdä, että myös Topin silmät sutta mainitessa alkoivat iskeä tulikipunoita. Poika eli niin väkevästi lappalaisten mukana. Hän myös näytti olevan suden vannoutunut vihamies, vaikka hänellä ei ollut yhtään poroa, jonka susi olisi voinut raadella.

Talon emäntä tuli kutsumaan retkeilijöitä päivälliselle. Se oli mieluisa uutinen, sillä heillä olikin jo oikein susimainen nälkä. Mutta luultavasti se oli enemmän Ounasjärven mutkamäkien kuin Lapin miesten susijuttujen ansiosta. Poron lihaa oli runsaasti pöydässä. Sitä oli lautasella, kupissa ja vadissa. Se oli hyvin valmistettua, ja hyvin se heille kaikille maistui. Mutta tuskinpa he sentään kolmeen mieheenkään yhtä poroa selväksi saivat. Toden totta susi oli suuri peto ja vertojaan hakeva ahmatti sen lisäksi.

Ravitsevan aterian ja pienen virkistävän ruokalevon jälkeen he lähtivät vielä ulos hiihtelemään. Aurinko oli laskenut, mutta pimenevällä taivaalla tuikahteli jo muutamia kirkkaita tähtiä. Pohjoisella taivaalla leimahtelivat revontulien säihkyvät lieskat. He hiihtelivät hauskasti sihisevää hankea ja laskettelivat järven jäälle muutamia kertoja. Etäämpää tasaiselta jäältä kuului nopeasti laukkaavan poron kavioiden kapse ja porokellon ääni. Mutta sitten järveltä alkoi kuulua merkillinen ääni. Sitä olisi voinut luulla yhtä hyvin ihmisen kuin eläimen ääneksi, surulliseksi lauluksi tai hätään joutuneen avunpyynnöksi.

– Lappalainen siellä joikaa, sanoi majatalon isäntä, joka oli heitä vastassa pihamaalla.

– Lappalainen joikaa, naureskeli Topi, kun pojat pian sen jälkeen lämmittelivät vällyjen alla.

– Miten lappalainen joikaa? tiedusteli Esko unimielissään, kun he olivat vähän aikaa maanneet jo hiljaa.

He painautuivat huppupeittoon ja koettivat yhdessä muistella sitä. Kumpikaan ei muistanut. Varmaan kukaan etelän asukas ei osannut oikein jäljitellä sitä. Niin ihmeelliseltä oli kuulunut lappalaisen joiku revontulten loimutessa, poron laukatessa Ounasjärven jäätä.

10.

JÄNIKSEN JÄLJILTÄ SAUKON LINNAAN.

Seuraava päivä oli yhä aurinkoinen ja kirkas. Pojat hypähtelivät ilosta, eikä Lauri-setääkään näyttänyt suru vaivaavan. Heidän suksensa olivat eilisen hiihdon jäljeltä vielä mainiossa kunnossa, mutta muita tunturihiihtäjän varusteluja oli huolellisesti suoriteltava. Lauri-setä oli ilmoittanut, että he voisivat ja saisivat olla ylhäällä tunturimajassa yötä, jos pojat sitä haluaisivat ja sää pysyisi tällaisena. Miksi sää ei pysyisi? Ja etteivätkö pojat halunneet? Kaikkia Lauri-setä kyselikin heitä kiusoitellakseen.

Selkäreppuihin pakattiin leipää, lihaa ja voita, sukkia, lämpimiä alusvaatteita, tulitikkuja ja lämpimiä pulloja. Oikeastaan olisi helpompi luetella, mitä matkaan ei varattu. Mutta kun kaikki jo oli paikoillaan ja kunnossa, oli vieläkin jäljellä tärkeä tehtävä: vatsa oli saatava täysinäiseksi. Ettei tämäkään tärkeä asia heiltä päässyt unohtumaan, siitä piti majatalon emäntä hyvää huolta.

– Ja nyt meidän on pian suoriuduttava matkaan, ettei vain kävisi, niinkuin kävi sille entiselle etelän isännälle ja hänen rengilleen, lopetti Lauri-setä antoisan aamiaisen.

– Miten heille sitten kävi? kiiruhti emäntä tiedustamaan. Vaikka kiire jo oli, niin Lauri-sedän täytyi kertoa se juttu majatalon emännälle:

– Nähkääs, etelän puolessa eräässä talossa oli ennen muinoin ylen tarkka isäntä, mutta kovaksi onneksi hänellä oli suursyömäri renki. Monta mieliharmia isännällä oli ollut hänestä. Eräänä kesäisenä heinäpäivänä aamiaista syötäessä isäntä ehdotti rengilleen, että syötäisiin päivällinen yhteen menoon, näin menetellen muka säästyttäisiin turhista evään kantamisista. Isännällä oli oma juonensa tässä takana, mutta rengillä oli myös heti kohta omansa ja ilomielin hän suostui isännän ehdotukseen. Emäntä kantoi pöytään päivällisaterian ruoat, talkkunaviilit ja muut herkut ja renki tyhjensi pöydän perusteellisemmin kuin milloinkaan ennen. Nyt syömisen jo isännän mielestä olisi pitänyt riittää, mutta ennen kuin he nousivat pöydästä, teki renki puolestaan isännälle uuden ehdotuksen: Eikö nyt kerran hyvään alkuun päästyä voitaisi syödä myös illallinen yhteen menoon.

Isäntä suostui ilomielin arvellen, ettei suinkaan renki enää ainakaan tavallista illallismääräänsä jaksaisi syödä. Mutta tässä arvailussaan hän erehtyi täydellisesti. Renki nuolaisi illallispöydän kerrassaan puhtaaksi, nousi vaivalloisesti ja sanoi: Ohoijaa! Hyvältäpä se illallinen näin aamusella maistuikin. Entisessä palveluspaikassani minulla oli tapana aina illallisen syötyäni panna maata. Se oli hyvä tapa ja sitä minä aion edelleenkin noudattaa! Niin tuo veitikka sanoi, hellitti muutamia reikiä vyösoljessaan ja meni sänkyyn maata.

Sellainen oli Lauri-sedän kertomus etelän isännästä ja hänen rengistänsä. Majatalon emäntä nauroi, että pihtipielet heiluivat. Hän puolestaan olisi ollut valmis laittamaan ruokamiehilleen päivällisen, vaikka illallisenkin. Toivottavasti he sen jälkeen jättäisivät turhat tunturien rehkimiset ja panisivat maata. Tähän retkeilijät eivät suostuneet. Tunturille heidän piti päästä, vaikka kaksi päivää sen jälkeen pitäisi olla kokonaan syömättä! Tuolla tavalla puhuivat kaikki etelän miehet vankan aterian syötyänsä.

Jo oli kaikki selvänä. He heittivät reput selkäänsä ja laskivat järvelle, jonka takana houkuttelevasti kiloili Pyhäkeron valkoinen huippu.

Lauri-setä hiihteli edellä suurine satulareppuineen. Pojat suhistivat hänen kannoillansa kirkasta liukuvaa latua. Keli oli mainio, niinkuin oli ollut jo eilen. Tällaista hankea ja hiihtolunta pojat eivät tätä ennen olleet nähneet eivätkä kokeneet. Hangen pohja oli kova. Sen pinta oli karhea, mutta samalla joustava. Jokaisella potkaisulla se somasti sihahteli. Lumi kieri suksen edessä, vierähteli kannan takana. Näytti kuin ei se lunta olisi ollutkaan. Mannaryyniä se ennemminkin oli, ryynin kokoisia lasihelmiä, jotka helisten ja suisten vierivät ladulle. Pojat ihastelivat sitä. He kahmaisivat kouransa täyteen Lapin mannaryynejä ja maistelivatkin niitä. Lauri-setä pysähtyi tuolloin tällöin sauvoillansa niitä hämmentelemään.

– Voi, totta, mun totisesti! sanoi Lauri-setä. Eikä hän sen enempää sanonutkaan. Äänettömästi ihastellen jatkettiin matkaa. Kirkkaat lumihelmet vain vierivät ja helisivät. Sukset supattelivat hupaisesti toisilleen.

Maasto oli väljää lyhytvartista mäntymetsää. Lauri-setä suuntasi latuansa yhä suoraan tunturia kohti. Erään mäntyryhmän takana tuli heitä vastaan nevalampare, pyöreä kuin leipä. Hiivarieska se paremminkin oli, koristeltu somasti ristiin ja rastiin. Sen mestareina olivat olleet jänis ja metsäkana. Jänis oli polkenut itselleen soikean juoksuradan, metsäkana sensijaan oli lyhyillä jaloillansa hoidellut keskikenttää. Siinä se oli käydä vemputellut sinne ja tänne, niinkuin olisi etsiskellyt pudonnutta lukkoneulaa.

Yht'äkkiä Lauri-setä pysähtyi ja veti rukkasen kädestänsä. Hän kumartui ja tunnusteli paljailla sormillansa jäniksen jälkiä.

– Hei, Topi ja Esko! kuiskasi hän hiljaa kätensä suojasta. – Kun hiihdätte oikein hiljaa ja äänettömästi perässäni jonkin matkaa, niin saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähneet.

Tämän sanottuaan hän käänsi suksensa jäniksen jäljille, pysähtyi usein, kuulosteli ja kurkisteli. Hänen edellään hangella kulkivat vain yhdet jäniksen jälet, mutta ne eivät kulkeneet suoraan, vaan mutkittelivat, niinkuin metsäkanan jälet äsken. Jänis oli ottanut nevalla yhä pitempiä harppauksia ja sitten lopulta niin pitkän, ettei seuraavia jälkiä näkynyt missään. Siinä Lauri-setä pysähtyi. Pojat katselivat ihmeissään ympärilleen, puiden latvoihinkin päin he kurkistelivat, olisiko jänis mahdollisesti sinne päin loikannut. Ei näkynyt missään.

Viimein Lauri-setä keksi sen. Hän nikkasi pojille silmää. He hiihtivät hiljaa hänen rinnalleen ja katselivat taas tarkkaavina ympärilleen, mutta metsä ja lumilakeus oli heille kuin suuri piilokuva. Kaikkea muuta he näkivät, jäniksestä ei merkkiäkään. Lauri-setä kuiskasi heille jälleen kämmensyrjänsä ohitse:

– Katsokaa vinosti alas minun oikean suksisauvani suuntaan. Kun huomaatte sen, niin olkaa, niinkuin mitään ette huomaisikaan.

Vihdoin he huomasivat. Jänis, suuri vönssikkä makasi tuskin kymmenen metrin päässä heistä pienen männyn juurella. Etukäpäliensä varassa se loikoili kuin kehräävä kissa. Se oli valkoinen kuin lumi. Vain silmät olivat ruskeat ja korvan nipukoissa oli pienet mustat tupsut. Näin läheltä Topi ja Esko eivät tätä ennen milloinkaan olleet nähneet elävää luonnonvaraista jänistä. Se oli puhdas ja virkeä. Sen silmät pälyivät kuin kaksi pientä pyöreää taskupeiliä. Korkeasaaren jänis oli likainen nahjus tähän verrattuna. Pojat katselivat ja ihastelivat Lapin jänistä hengitystään pidätellen.

– No, voimme jättää äijän rauhassa lepäilemään, sanoi Lauri-setä kääntäen suksensa sivuun. Pojat seurasivat vastahakoisesti häntä. Monta kertaa he kääntyivät kainalonsa alitse kurkistamaan, vieläkö männyn juurella näkyisi pieni, pälyilevä peilipari ja musta somasti liikahteleva korvatupsu. Ei näkynyt kumpaakaan enää. Pupujussi oli kadonnut valkoisen suojaavan hangen sisään. Siellä se rauhassa nukkuisi päivän. Ensi yönä se jälleen kiertäisi tuttuja juoksuratojansa metsäkanan kaakattaen etsiskellessä kadonnutta lukkoneulaansa.

He hiihtivät ja laskettelivat eteenpäin myötäävää maastoa. Missä oli tunturi? Oliko sekin kadonnut kuin Lapin valkoinen jänis männyn juureen? Pojat pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Tunturi oli kadonnut, siitä ei päästy yli eikä ympäri. Katselivatpa he minne päin tahansa, niin eivät he nähneet muuta kuin matalakasvuisia männyn tarrikoita, säteilevää hankea ja sinistä taivasta. Pojat olivat milteipä pyörällä päästään, mutta Lauri-setä hymyili vain heille ja paineli suoraan eteen päin kuin kiskojaan pitkin liukuva veturi. Kirkkaat lumihelmet kuhisivat hänen kannoillansa.

Mutta jotakin uutta ihmettä oli taas edessä päin, koska Lauri-setä pysähtyi ja nojasi sauvoihinsa. Kuten tavallisesti, Topi ja Esko hiihtivät hänen rinnalleen. Heidän edessään hangella oli vähäinen uoma, niinkuin pienen porsaan kaukaloa olisi narulla vedetty eteenpäin. Ei se kaukalo ollutkaan. Itse porsasta siinä oli vedetty ja matkan jouduttamiseksi se oli tökkinyt lyhyillä jaloillansa hankeen.

– Saukon jäljet, totesi Lauri-setä. Tämän enempää hän tällä kertaa ei ilmaissut, vaan lähti seuraamaan omituisesti laahaavia jälkiä, jotka johtivat suoraan koivumetsää kasvavaa laaksoa kohti. Mutta alhaalla laakson pohjalla hän milteipä töksähtäen pysähtyi.

– Voi, totta mun totisesti!

Uutta ihmettä Lauri-sedän näköpiirissä taas varmasti oli, sen pojat saattoivat päättää tästä hänen tutusta huudahduksestansa. Niin oli ja olikin vasta erinomainen ihme. Laahaava saukon uoma loppui kuin kaivoon. Kaivon reikä siinä olikin, pyöreä musta aukko valkoisen hangen keskellä. Alhaalla hangen alla, parin metrin syvyydessä porisi kirkas juokseva puro.

He survoivat suksisauvoillansa saukon kaivoa suuremmaksi. Hangen alla puron kohdalla oli pitkä avoin tunneli, joka näytti johtavan kymmeniä metrejä kumpaankin suuntaan.

– Onpa saukolla siellä komea linna! huudahti Topi.

– Voi, kun pääsisimme sinne sisälle! jatkoi Esko.

– No, mikäpä tässä, ettei päästäisi, myhähteli Lauri-setä survoen sauvallansa kaivon suuta yhä suuremmaksi. Se oli jo kuin paremmankin kuparikaivoksen aukko. Iloisesti poriseva puro nielaisi lumipaakut sitä mukaa, kuin ne alas tipahtelivat, eikä niitä tämän jälkeen nähty. Lauri-setä hiihteli myötävirtaan purouomaa pitkin ja survoi hankeen uusia pienempiä aukkoja.

– Tehdään kattovalaistus herran linnaan. Sittenpä vieraatkin näkevät siellä kulkea.

Näin hän puheli ja humautteli yhä uusia reikiä. Pojat kulkivat perässä ja sorvasivat niitä. Mutta puro puheli ja lauloi lakkaamatta, vilkutteli kirkasta silmäänsäkin vieraille katselijoilleen jokaisesta uudesta akkunalävestä.

Kyllikseen reikiä tehtyään he palasivat takaisin saukon puhkaisemalle aukolle. Lauri-setä heittäytyi vatsalleen suksiensa päälle aukon viereen ja tunnusteli sauvoillansa puron laitoja ja pohjaa. Siellä tuntui olevan kiintonaisia kiviä ja soraa kuten linnan pihalla tavallisesti. Hän nousi ja kaversi aukkoa vieläkin suuremmaksi, kunnes sai sen mieleisekseen.

– Hyvä on! Kumpi teistä ensinnä haluaa vieraaksi saukon linnaan?

Pojat vetivät pitkää tikkua siitä. Esko voitti. Lauri-setä asettui suksilleen aukon viereen, tarttui Eskoa ranteisiin ja laski hänet alas. Poika kiljahteli pienestä pelosta ja suuresta riemusta. Mitään hätää siellä ei ollut, hurjan jännittävää vain. Puro oli matala. Sen kirkas hiekkapohja paistoi joka paikasta. Puron reunoilla oli pyöreitä kiviä kuin vartavasten aseteltuja jakkaroita, joille saattoi astua ja istahtaa. Mutta itseään isäntää, saukkoa, linnan herraa ei näkynyt missään.

Jo rimpuilivat myös Topin jalat aukossa. Esko ohjaili niitä oikeaan suuntaan, ja pian he sitten istuivat vastakkain kivillänsä.

– No, onko teillä siellä mitään hätää? kuului Lauri-sedän ääni ylhäältä.

– Ei ole hätää!

– Hauskaa on, että hirvittää!

– No, hirvitelkää nyt siellä niin kauan kuin haluatte, kuului ylhäältä Lauri-sedän naurahteleva ääni piipun kopausten lomasta.

Topi ja Esko istuivat hiiren hiljaa kivillänsä. Saukkohan saattoi olla varsin lähellä, niinkuin jänis äsken. Olikohan se yhtä iloinen veitikka kuin Korkeasaaren "Matti", jonka he monta kertaa olivat nähneet vesialtaassa "kieppiä" pyörähtelemässä. Mahdollisesti se oli vieläkin iloisempi, mutta salassa se nyt pysyi, eikä ilmestynyt näyttämään kiitollisille katselijoille sulavia temppujaan.

Saukkoa vain ei kuulunut. Sen sijaan kuului puron salaperäinen, katkeamaton porina. Se juoksutti mesikirkasta makeaa vettänsä kaukaa maan alta, tuntureiden syvyyksistä. Minne joutui vesi, joka iloisesti kuperkeikkojaan heitellen virtasi heidän istuinkiviensä välitse?

Nähtävästi se virtasi laaksosta laaksoon, yhä suurempiin tunturipuroihin, niistä järviin ja jokiin, ja vihdoin johonkin "kymmenen virran maan" mahtavaan jokeen, jonka ylitse tahi ohitse he junalla tahi linja-autolla olivat porhaltaneet. Mihin vesi sieltä joutui? Johonkin etäiseen mereen: Pohjanlahteen, Itämereen, Atlantin suureen valtamereen saakka. Entä sieltä? Siihen tuskin saukko-Matin veljenpoika olisi kyennyt täysin pätevää vastausta antamaan. Sen vuoksi se ehkä niin visusti pysyttelikin vesilinnansa sisimmäisissä huoneissa. Siellä oli sillä vapaus ja elämä, koko salaperäisenä virtaileva vesien maailma hallussansa. Mitäpä onnen omistaja olisi lähtenyt sieltä kaikenlaisten kulkijoiden kuulusteltavaksi.

Mutta puronuoman lumitunneli oli muutenkin niin ylös kuin alaspäin ihmeellinen ja kummasti puoleensa vetävä. Se oli kuin suuri valkoinen paistinuuni, jossa oli musta perä ja hopealta välkehtivä juokseva arina. Alapuolella oli valoisampaa. Valoa tuli niistä akkunoista, joita he sauvoillansa olivat iskeneet kattoon. Puron oikean rannan puolella olevaa, verraten kuivaa kivikkoreunaa pitkin kyyrysillään kävellen pojat helposti saattoivat kulkea ensimmäiselle akkunalle saakka. Siinä he taas pysähtyivät kuuntelemaan.

Linnan herraa ei vain kuulunut, ei näkynyt. Ei näkynyt edes ketään hänen palvelijoistansa. "Maistakaa! Maistakaa!" maiskutteli iloisena eteenpäin kiitävä puro, pyrkien vallattomuudessaan poikien jalkoja nuoleskelemaan. Topi kupersi kouransa ja maistoi virtaavaa vettä. Hän joi ja maiskutteli.

– Maista! Maista! huudahti hän ja Esko myös maistoi. Vesi oli äärettömän kirkasta, ei liian kylmää eikä lämmintä. Pojat maistelivat ja ihastelivat sitä. Se oli heidän tuntemuksensa mukaan maailman parhainta vettä. Se oli kulkenut niin hienojen santasiivilöiden lävitse, ettei yhtä tomuhiukkasta ollut jäänyt jäljelle.

Vielä useita kertoja tunturipuron mainiota vettä maisteltuaan ja saukkolinnan ulkopihan hienouksia ihasteltuaan he palasivat kaivosaukolle.

– Halloo! Halloo! huuteli siellä Lauri-setä. Hän sanoi jo epäilleensä, että pojat saukon jälkiä juostessaan olisivat joutuneet Tornion joelle saakka. Mutta ennenkuin Topi antoi vetää itsensä ylös, pyysi hän, että setä laskisi sauvallansa alas alumiinisen juomakuppinsa.

– Mitähän sinä sillä? murahteli setä. Topi täytti sen vedellä ja huusi:

– Nostakaa ja maistakaa!

Lauri-setä teki, niinkuin pyydettiin. Kun hän oli juonut sen tyhjäksi, kuului ylhäältä mielihyväinen ähkäys. Sitten kuului:

– Voi, totta, mun totisesti! Tämä on jotakin toista kuin Vantaan puljonki! Antakaas minulle vielä toinenkin kupillinen!

Pojat antoivat vettä hänelle ainakin kymmenen kupillista. Vasta tämän jälkeen Lauri-setä nosti heidät ylös. Mutta Eskoa nostettaessa kaivon reuna lohkesi, ja oli juuri vähillä, etteivät pojat uudelleen pudonneet saukon linnaan ja Lauri-setä heidän mukanaan. Siitä olisi nähtävästi tullut sellainen mossaus, että linnan isäntä olisi rientänyt katsomaan, ellei muuten niin uteliaisuudesta.

Selviytyivät he toki onnellisesti siitä aurinkoiselle hangelle jälleen.

11.

YLÖS TUNTURILLE.

Pojat pysähtyivät hämmästyksestä huudahtaen. Tunturi oli jälleen yllättäen ilmestynyt heidän eteensä. Eikä se ollutkaan enää mikään pikkupoikien suksimäki. Se oli se sama sinivalkoinen mahtava ilmestys, joka heidät oli yllättänyt pari päivää aikaisemmin porotiellä. Nyt se oli vain paljon lähempänä, silmä silmää vasten kuin väistämättömästi taisteluun vaativana.

– Istutaan hetkeksi, ehdotteli Lauri-setä. He irroittivat suksisiteensä, polkivat hankeen jaloillensa kuopan ja jäivät sanattomina katselemaan luonnon valtavaa jättiläistä. Esko katseli kädellä silmiään varjostaen, Topi toisella silmällään kouransa lävitse kiikaroiden, kuten hänellä usein oli tapana. He kuvittelivat kumpikin omalla tavallaan, miten tunturi oli syntynyt. Tähän lapaan Esko ajatteli:

Suuri jättiläinen oli tehnyt rupeaman raskasta työtä. Sitten se oli ottanut vuoren korkuisen kiven päänsä alle ja ruvennut nukkumaan. Kiven alla oli pienillä keltiäisillä pesä. Niitä nousi kiven mukana muutamia satoja. Kiukuissaan pesänsä hävityksestä ne pureutuivat jättiläisen kaulaan ja kasvoihin ja alkoivat nipistellä. Jättiläinen luuli, että hyttyset nipistelivät ja veti paidan helman kasvoilleen. Hänen kasvonsa hikosivat ja keltiäiset alkoivat pureskella yhä kiukkuisemmin. Silloin jättiläinen unimielissään alkoi puhaltaa. Paidan helma nousi. Mitä kauemmin hän puhalsi, sitä korkeammalle se nousi, lopulta ihan taivaan pilviin asti. Muutamia keltiäisiä oli hänen tietämättään noussut paidan mukana. Säikähdyksissään ne tarrasivat kynsillään paidan reunaan, leuoillaan pilven reunaan. Siihen nauliutui jättiläisen paita ikiajoiksi. Taivaan vedet sitä huuhtelivat, tuulet kuivasivat, aurinko valkaisi. Siksi se oli noin häikäisevän kirkas. Toisin päin kuvitteli Topi kourakiikarinsa lävitse:

Taivaan lapset leikkivät suuressa kuopassa, jonka santa oli valkoisempaa kuin ihmislasten hillosokeri. Leikistä levähtäessään taivaan pikkuinen poika katseli kirkkaan permantoakkunan lävitse ja huomasi, miten ihmislapset halukkaasti nuoleskelivat pienen pieniä sokeripalojansa. Sokeri oli heistä makeaa, mutta kovin kallista. He eivät milloinkaan saaneet sitä kyllikseen. Taivaan pikku pojan tuli maan ressukoita sääli. "Minäpä annan heille sokeria!" hän sanoi. "Miten sinä sitä heille annat?" nauroivat toiset. "Pian saatte sen nähdä", sanoi taivaan pieni poika. Hän otti pienen rautakankensa ja kopisteli taivaan sokerivuorta. Niin kauan hän kierteli ja kopisteli, että löysi ohkaisimman kulman, iski sitten kangellansa reikää, että säkenet sinkoilivat. Reikä tuli ja taivaan sokerisanta alkoi vuotaa. Sitä vuoti ja vuoti, maat ja metsät valkoisiksi. Sitten alkoi valkoinen sokerivuori kasvaa. Kun vuoren huippu ulottui lähes pilviin, tukkesi taivaan pikku poika vikkelästi reiän. Mutta muutaman kerran talvessa hän yhä vieläkin sen aukaisee, kun luulee maan lapsilta sokerin olevan lopussa.

– On siinä minulla paukama, totta, mun totisesti! keskeytti Lauri-setä poikien mietteet.

– On siinä! On siinä! myöntelivät pojat, toinen ajatellen jättiläisen valkaistua paitaa, toinen taivaan pojan sokerivuorta.

Tämän jälkeen ei tunturi enää kadonnut heidän näkyvistään, mutta puolituntisen he saivat reippaasti hiihtää, ennenkuin saavuttivat sen juuren. Siitä vasta nousu alkoi! Kaikki heidän tähänastiset mäkensä olivat lasten leikkimäkiä tunturimäen rinnalla. Topilla ja Eskolla ei ollut pahimpaa vaivaa nousussakaan. He olivat keveitä, eivätkä heidän reppunsakaan liikoja painaneet. Toista tiesi satakiloinen Lauri-setä satulareppuineen. Hän astui lyhyttä koko "saksia", tukevin kanta-askelin kuin vakainen karhu. Kun pojat pyrkivät liiaksi kiirehtimään, puhalsi hän hengityksensä lomassa heille:

– Älkää hätäilkö, pojat! Ei tunturi minnekään karkaa! Katsotaanpas alhaisempia maisemia välillä!

Katseltiin alhaisia maisemia, ja katselemisen arvoisia ne kyllä olivatkin, sitä enemmän mitä ylemmäksi päästiin. Lauri-sedän määräämän levähdystauon jälkeen noustiin taas. Puut kävivät yhä matalammiksi. Mänty katosi kokonaan. Sen tilalle tuli koivu, mutta sekin oli kuin vanha käkkyräinen omenapuu. Niitä oli tunturin keskirinnassa kokonainen vyöhyke, sadoittain. Niinkuin olisi jouduttu jonkin vanhan kartanon hoitamattomaan puutarhaan.

– Katsokaas, pojat, innostui Lauri-setä selittelemään. Hän tiesi kertoa, että ne olivat satavuotisia. Tuuli oli tuivertanut ne tuollaisiksi harakanpesiksi. Ne kuuluivat tulevan lehteen vasta juhannuksen jälkeen, eikä lehti silloinkaan ollut kuin hiirenkorvan kokoinen. Koivulla ei paljoakaan ollut siinä ravintoa, ei lämpöä eikä kosteutta, ja lisäksi pohjoistuuli tuiversi sitä yötä ja päivää. Poikien kävi ihan sääliksi tunturin koivuraukkaa. Lauri-sedälle se oli oiva liittolainen. Selittelynsä aikana hän sai tarpeekseen levähtää. Sitten taas käännettiin suksen kärjet reippaasti kohti tunturilakea; jota ei enää näkynyt.

Viimeinen taival oli puutonta, kirkkaasti kiloilevaa hankea, mutta mäki jyrkkeni yhä. Ei tepsinyt enää Lauri-sedän karhunaskel, muutaman mätkäyksen jälkeen hänen oli käännyttävä sivuittaisiin rappuaskeliin. Niissä hän osoittautui mestariksi ja pahoitteli kovasti, ettei jo aikaisemmin ollut keksinyt tätä verratonta keinoa. Mutta olipa siihen vieläkin tilaisuutta. Tunturin laelle oli vielä varmaan monta sataa metriä, puoli kilometriä kenties. Tikapuita ehdittiin kääntää monta kertaa. Siinä sivussa katseltiin jälleen maisemia.

Alhaalla laaksossa näkyi pieni järvi, kirkko ja kirkonkylä. Ne olivat kuin lasten leikkiasetelmia. Pientä vattupensaikkoa näytti olevan myös alhaalla siintävä metsä, paljon vähäisempää kuin tunturirinteen vanha omenatarha. Koko maailma oli turhan pieni. Tunturi vain oli suuri. Taivaan kansi kaartui sen ympäri kuin sinisestä kankaasta pyöristetty lakki.

– Jaakopin tikapuut! sanoi Lauri-setä, eikä hän mitään muuta sitten sanonutkaan, vaan alkoi kiivetä niitä. Pojat tikuttelivat omia pienempiä tikapuitansa ja lukivat askeleita yhdestä sataan ja taas yhdestä sataan, kolme, neljä, viisi kertaa. Sitten seinä tasautui permannoksi, lopulta kuin tasaiseksi pöydän kanneksi...

– Minä olen jo tunturin laella! huudahti Topi.

– Minä myös! hihkaisi Esko.

– Entäs minä! voihkaisi Lauri-setä. Sitten hän pitkään aikaan ei puhunut mitään, huokaili vain.

Suksisauvoihinsa nojaten he katselivat tunturin laella. Kirkko ja kylä, koko maailma, tunturirinteen koivuvyöhyke siihen luettuna, oli käynyt entistäänkin pienemmäksi. Metsät olivat vihreitä viidakoita. Kauempana taivaan rannalla ne olivat vain sinisiä pöytäliinoja, kaitaliinoja, joiden painoksi oli aseteltu valkoisia sokeritoppia. Tunturihuippuja ne olivat, saman suuruisia kuin tämä, missä he seisoivat. Mutta tuntureiden takana pitkin etäistä taivaanrantaa juoksi leveä tasaisesti aaltoileva värinauha sinisenä, punaisena, punakeltaisena.

– Tämä on tunturi, tämä, totesi Lauri-setä mietteliäänä piippuaan viritellen.

– Tuo tuolla on taivas, jupisi Esko niin hiljaa, että toiset tuskin kuulivat sitä.

– Ja tuolla on taivaanranta, täydensi Topi kuljettaen suksisauvaansa aaltoilevan värinauhan suuntaan idästä länteen, missä valaisi silmiä häikäisevä keväinen aurinko.

12.

YÖ TUNTURIMAJASSA.

Korkeimman tunturilaen takaa he löysivät retkeilijöiden majan pienen etsimisen jälkeen. Rakennuksessa oli vain yksi huone, jossa oli yksi ovi ja yksi akkuna. Majan pohjoisen puoleisella seinällä oli takkauuni, jonka vieressä oli pitkä pino pilkottuja honkaisia puita. Takan reunalla oli täysinäinen tulitikkulaatikko ja nippu kuivia tervaspilkkeitä. Lauri-setä sanoi, että tämä oli kirjoittamaton erämaan laki. Jokaisen retkeilijän, joka erämajassa vietti yönsä, oli varattava puut ja virikkeet seuraavaa yövierasta varten. Mies, joka yönsä oli levännyt, oli aina pirteämpi sellaiseen työhön kuin mies, joka päivän oli tuntureita kävellyt tahi hiihtänyt. Joskus viimeksi mainittu saattoi joutua majalle niin lopen väsyneenä, ettei olisi kyennytkään kirvestä heiluttamaan. Onneksi heidän tilansa ei nyt ollut sellainen. Mutta kohtalaisen väsyneitä he jokainen sentään olivat, sitä ei kukaan halunnut kieltää.

He latoivat röykkiön halkoja takan perään ja virittivät tulen. Tuota pikaa se nuolaisi itsensä kuiviin tervaisiin puihin ja räiskähteli iloisesti avarassa takkapesässä. Savupiippu vonkui ja humisi. Lauri-setä arveli, ettei siinä ollut mutkia kuten savupiipuissa tavallisesti. Niitä tuskin tarvittiinkaan. Kipinät saattoivat huoletta tipahdella lumipeittoiselle katolle ja talvisen tunturin laelle. Siellä ei ollut tähän vuoden aikaan tulipalon vaaraa.

Pojat juoksivat ulos katsomaan, lentelivätkö kipinät, kuten Lauri-setä oli arvaillut. Kyllä lentelivät, ehkä iloisemminkin vielä. Niitä kimposi savupiipun suusta yhtenä sähisevänä köytenä. Pojat huusivat ja hihkuivat, että myös Lauri-sedän täytyi tulla ulos katselemaan sitä riemua. Muita katselijoita tuskin mahtoi ollakaan, ellei tuntuririekko ja jänis, mutta ne pysyttelivät visusti omissa sisään lämpiävissä majapaikoissaan.

Paitsi tulen virittämistä, oli heidän suoritettava monta muuta hupaisaa retkeilijän iltatyötä. Ensimmäiseksi oli hoidettava hiostunut iho ja muutettava kuivat paidat. Pesuvettä ei heillä ollut, mutta lumi oli siihen tarkoitukseen yhtä hyvää kuin vesi. Hyvin hupaisa sitä oli palavan takkatulen ääressä hivutella ja sulatella rintaan ja käsivarsiin. Pojat "pesivät" toistensa selät. Lauri-sedän selkään he yhdessä hankasivat lunta täyden ämpärillisen. Setä puhkui ja ähisi sekä nautinnosta että mielihyvästä.

Kun he olivat selviytyneet pesusta ja saaneet kuivaa ylleen, oli ryhdyttävä valmistelemaan illallista ja iltateetä. Veden keittämistä varten Lauri-setä oli saanut majatalon emännältä mustan kahvipannun. Se oli kääritty sanomalehden sisään, ettei olisi noennut Lauri-sedän uljasta satulareppua, mutta päivän ponnisteluissa se oli katkonut kapalonsa ja tehnyt sen perusteellisesti.

– Se on oikein se. Minä en kärsi huonoa työtä, murahteli Lauri-setä.

Mutta mistä saataisiin vettä pannuun? Sitä ei liene ollut tunturipuroa lähempänä, ja sinne oli matkaa. No, menomatka nähtävästi olisi ollut verraten lyhyt, jos vedenhaltijalla vain olisi hyvä laskumiehen pää. Paluumatkassa ilman vesisankoakin sensijaan olisi riittänyt pulaamista. Se oli jo tämän päivän kuluessa sekä nähty että koettu.

Hätä keinon keksii. Se neuvoi saman keinon kuin äsken selkien pesussa. Lauri-setä keksi vielä paremman keinon, vai lieneekö jo aikaisemmin kuullut sen edellisiltä tunturihiihtäjiltä. Hän meni ulos ja kaivoi suksisauvallansa kovasta pohjahangesta ämpärin kokoisen lumikämpäleen ja asetti sen seipään varaan takkatulen yläpuolelle. Pannun hän sovitteli lumikimpaleen alimmaisen kielekkeen alle. Pian alkoi pannusta kuulua tasainen tip...tip...tip..., joka kiihtyi yhä. Ennen pitkää tippuva vesi lauloi niin taajaan, etteivät pojat mitenkään kerinneet lukemalla seurata sitä. Sitten kuului vain hiljainen lirinä. Lumikimpale lyheni ja oheni nopeasti. Kohta se oli kuin nälkäinen kulkurikissa, jolla pian ei enää ollut muuta kuin takkatulen mustaama ulkokuori.

No, pannu oli jo vettä täynnä. Paperikääröissä heillä oli hyviä poron palvulihalla höystettyjä voileipiä. Toisessa kääreessä oli marjahillolla höystettyjä Lauri-sedän "lättyjä". Mistä majatalon emäntäkin mahtoi aavistaa, että ne olivat Lauri-sedän himoruokaa. Sitä pojat itsekseen kummastelivat.

Illallispöytä katettiin makuulavitsan reunalle. Siihen sopivat mainiosti eväspaketit, termospullot ja majatalon emännän mustakylkinen pannu. Jos ruoka jo ennenkin oli ollut pojista hyvää, niin nyt se oli sitä aivan erikoisesti. He pistelivät voileivän toisensa jälkeen ja ryyppäsivät marjalientä tahi lumesta keitettyä teevettä palan painimeksi.

– Syökää pojat, mutta kyllä te syöttekin! kehoitteli Lauri-setä. Kun voileivistä oli selvitty, käytiin käsiksi "lättyihin". Siinä touhussa Lauri-setä kyllä piti puolensa. Tämän saattoi arvata jo ennen ottelua.

Illallisen jälkeen käytiin vielä ulkona säätä tunnustelemassa. Taivas oli korkeampi kuin auringonlaskun aikaan. Tuhannet kirkkaat tähdet tuikkivat sen avaran kannen lävitse. Myös metsäiset laaksomaat tuntuivat kohonneen. Niiden pohjalta näytti kohoavan harmaan hallavia, mahdottoman suuria villakääröjä, jotka kilvassa vyöryen nousivat tunturin lakea kohti. Siitä ei tullut mitään, sillä käkkyräkoivut tunturin puolirinteessä ottivat urhoollisesti vastaan. Nähtävästi ne olivat jo vuosikymmeniä menestyksellisesti pitäneet puoliaan tunturin yöllisiä hyökkääjiä vastaan.

Mutta ylhäällä pohjoisella taivaalla taistelivat taivaalliset sotajoukot. Siellä räiskyi ja humisi. Siellä sihisi ja sähisi. Kirkkaat sähköistetyt miekat sivaltelivat taivaan reunan takaa sen keskilakeen saakka. Jos se olisi ollut kangasta tahi nahkaa, tahi vaikka rautapeltiä, niin pieninä siekaleina se olisi tippunut alas. Ei murenettakaan tipahtanut. Revontulet Lapin yössä! Se vasta oli ihmeitten ihme!

Sitä Topi mietiskeli vielä nukkumaan asettuessaankin. Mikähän maan alla pohjoisnavan takana paloi! Sähköilmiö! sanottiin luonnontiedossa. Sähköä kai se olikin, koska räiskyi ja sähisi. Mutta eihän Helsingin kaupungin, eipä edes Imatran sähkö tuolla tavalla räiskinyt. Oliko revontulien maanalaisessa voimalaitoksessa verrattoman paljon enemmän sähköä? Tahi ehkä siellä ei ollut riittävästi kuparijohtoja, ei muuntajia eikä öljykaappeja? Tahi siellä ei liene ollut kyllin taitavia insinöörejä? Mitähän, jos yrittäisi lukea insinööriksi? Ja sitten jollakin tavalla koettaisi päästä revontulten voimalaitoksen palvelukseen?

Näin hurjan rohkeita, lähes taivaan lakeen leiskuvia ajatuksia risteili Topin mielessä, mutta äskeisten näkö- ja kuulokuvien jälkeen se ei ollut mikään ihme. Sitäpaitsi Topi liikuskeli jo unen ja toden rajamailla, ja langattomina kulkevat revontulet taivaanlaella räiskyivät yhä. Ne lämmittivät ja sähköistivät häntä. Ne kohottivat hänet valaistuille suorille teille, joissa maailman mahtavimman voimalaitoksen "Revontulet Oy:n" pääinsinöörin virtaviivainen sähköauto pyyhälsi eteenpäin tuhannen kilometrin tuntinopeudella. Se oli vain sellaista tavallisen päivän tavallista vauhtia, kun ei ollut mihinkään kiire. Jos oli tosi kysymyksessä ja lusikka painettiin pohjaan, niin... Antakaamme insinöörin huristaa.

Sattumalta tai ehkä luonnonlaatunsa mukaisesti Esko oli osunut toisille teille. Kauan aikaa hän koetti pitää silmiänsä auki ja taistella unta vastaan. Silmät pysyivätkin auki. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua, niinkuin hän ei olisi nukkunutkaan majan sisällä, vaan sen ulkopuolella. Hän makasi selällään leveän suksen päällä, joka hiljalleen alkoi liukua tunturin reunaa alas. Lauri-setä jäi ylemmäksi tulen ääreen, hänen piippunsa pieneni.

Suksen vauhti kiihtyi, mutta se ei vähääkään Eskoa peloittanut. Jos hän kaatuisikin, niin eipä korkealta putoaisi, kunhan suksi ei vain tietymättömiin karkaisi. Hän putosi ja vierähti, hupsis! Se ei tehnyt kipeää, sillä hän oli pudonnut siihen villakasaan, joka kumpuili koivuvyöhykkeen alla. Suksi hävisi häneltä. Hävitköön! Villakasassa pääsi eteenpäin paremmin ilman suksia. Esko ui ja sukelsi. Hän hyppäsi pituutta ja kolmiloikkaa. Hän heitteli pitkiä riipaisevan hauskoja kuperkeikkoja kymmenittäin yhteen menoon. Eikö villakasasta pohjaa löytynytkään? Löytyi, tunturipurolla, juuri sen pyöreän aukon kohdalla, mistä saukko oli sukeltanut alas. Esko pudottautui siitä alas. Saukon luolahan oli hänelle jo tuttu paikka.

Pian Esko sitten istui samalla kivellä, jossa ennenkin jo oli istunut. Lumiluola ja tunturipuro oli sama eikä kuitenkaan sama. Niin ihmeellisesti se oli muuttunut, että hän kauan aikaa hämmästyksestä hieroskeli silmiään. Luola oli kirkkaasti valaistu. Sen seinät ja pyöreästi kaartuva katto olivat kultaa ja hopeaa. Lattiamattona oli puron juokseva vesi. Se hyppi ja läikehti. Se juoksi kuin elohopea, eikä kuitenkaan siirtynyt pois paikoiltansa. Missä mahtoi olla saukon makuupaikka? Se olisi hauska tietää.

Tuskin Esko oli päässyt tämän ajatuksensa loppuun, kun hän huomasi lattian elohopeamatolla lähenevää liikettä. Nopeasti pyörivä vesiharmaa kerä kieri sieltä ja oli pian hänen jalkojensa vieressä. Se oli itse saukko, joka makuupaikalleen oli huomannut vieraan tulon ja lähtenyt häntä tervehtimään.

– Tervetuloa minun linnaani! nilkautti se mesihereillä silmillänsä, antoi virtaavan veden sujauttaa viiksiänsä ja pyöräytti kolme kuperkeikkaa. Se kävi niin vikkelästi, ettei Esko erottanut koko toimituksesta muuta kuin kolme hopeaista kuplaa.

– Sinä olet minun vieraani, ja kun sinä olet hyvä poika, niin minä näytän sinulle kaikki linnani ihanuudet, puheli saukko ja hyväili sametin pehmeillä kasvoillansa Eskon kättä ja jalkaa.

– En minä ole hyvä poika, olen usein laiska ja riitelenkin tovereitteni kanssa, koetti Esko selvitellä isännälleen oikeata totuutta, mutta tämä huiskautti vain sulavalla etukäpälällään eikä ollut kuulevinaan Eskon selityksiä.

– Mitä minä siitä, mitä sinä kuivaksi käpertyneiden maikkojesi ja tovereittesi, hemmoiteltujen kaupunkilaisten keskuudessa liikkuessasi olet. Olen kuullut, että kerran Korkeasaaressa käydessäsi annoit Matti-sedälleni tuoretta silakkaa, ja että kerran, kun pieni mehiläinen hunajamatkallansa oli horjahtanut järveen...

– Lähde jo näyttelemään minulle linnasi ihanuuksia, keskeytti Esko isäntänsä puheen ja tarttui hänen käpäläänsä kiinni. Kohtelias satulinnan isäntä ei toista kehoitusta odottanut. Käsi kädessä he heittäytyivät elohopeamatolle, joka somasti hieroen ja hypittäen kuljetti heitä satulinnan sisäkartanoihin. Monta kertaa Esko tarttui puron reunakiviin kiinni. Niin ihanaa oli yllä ja alla, ettei hän silmiänsä tahtonut irti saada.

– Eihän tässä vielä mitään, hoputteli isäntä eteenpäin lähtemään. Koskipaikoissa hän opetti vieraansa "vesikieppejä" tekemään. Se kävi mainiosti, ilman rekkitankoa. Näiden virkistävien ryöpsäysten jälkeen he pysähtyivät tyyniin suvantopaikkoihin selällänsä lepäilemään. Etäinen, näkymätön aurinko paistoi ja lämmitti, edessä ja takana tunturipuron hopeinen tiuku soitti ja solisi.

– Avaa suusi ja sulje silmäsi, kehoitti isäntä. Esko avasi suunsa, mutta kun hän ei aivan heti sulkenut silmiänsä, näki hän miten luolan katossa riippuvasta jääpuikosta alkoi tipahdella kirkasta ainetta. Se oli linnan herran vierasjuomaa, Lapin muurainmehua ja tunturimehiläisen mettä...

Mutta vielä puolen yön aikaan Lauri-setä istui honkapölkyllä erämajan takan ääressä, täytteli piippuansa, heitteli uutta puuta takan pesään. Yhdessä ja toisessa paikassa hän yksinäisen elämänsä aikana jo oli käynyt, mutta ei vielä tätä ennen näin leppoisasti voitelevaa sielun rauhaa ja ruumiin lepoa ollut tuntenut. Hälisevän maailman kaikki johdot ja "kontaktit" olivat nyt poikki. Siitä se johtui, totta, mun totisesti!

Hän nosti satularepun päänalaisekseen ja kallistui myhäillen poikien viereen maata. Kohta myös hän liikuskeli unimaiden laveammilla laitumilla, ei tosin niin hyristävissä korkeuksissa kuin Topi, ei liioin niin vilistävissä virroissa kuin Esko. Vain tavallisessa kotimaisessa maastossa hän ajeli melko suoraan ja kohtalaista vauhtia kuten parhaiten sopii suurelle masiinalle.

13.

LASKIEN ALAS LAAKSOON.

Taivaan tähdet, revontulet, laaksomaiden villavuoret, kaikki ne olivat jo kadonneet. Niin oli kadonnut myös kaikki se, mitä pojat unissaan olivat nähneet ja kokeneet. Erämaja oli kylmä, sillä takkatuli oli aamupuolella sammunut. Mitään lämpöä pidättäviä peltejä ei takassa ollut.

Tehtiin vikkelästi uusi tuli, sulateltiin kahvivettä ja syötiin voileipää. Siitä tuli pian lämmintä. Monta muuta puuhaa oli, ennenkuin tunturille päästiin. Kengät oli rasvattava, suksiakin voideltava. Vielä oli polttopuunurkassa tunnollisesti täytettävä se aukko, minkä monituntinen takkatuli oli siihen kuluttanut. Topi ja Esko sahasivat honkapölkkyjä, Lauri-setä pilkkoi ne haloiksi. Majassa oli saha ja kirves, pihamaalla kasa honkapuita. Vierasvelvollisuuden täyttäminen tässä majassa ei käynyt retkeilijöille raskaaksi.

Niin selviydyttiin pienistä askareista parhaimpaan aikaan. Aurinko kutsui tuntureille ja tunturilaaksoihin heitä. Jo illalla Lauri-setä oli luvannut, että tänään lasketeltaisiin tunturimäkiä, jos vain säilyisi kirkas sää. Se oli ainakin yhtä kirkas kuin eilen ja pojat riemuitsivat.

– Katsellaan toki vähän! Kyllä täältä aina alas pääsee ja kerkiää, pidätteli Lauri-setä jyrkänteen reunalle liukuvia poikia. Pojat yrittivät tehdä hänen määräyksensä mukaan, mutta suksilla tuntui olevan sama pyrkimys kuin pojilla. Ihan itsestään ne kiertyivät jyrkänteen reunamille, hiihdeltiinpä tunturin laella minne päin tahansa. Lauri-sedän sukset eivät tehneet poikkeusta, päinvastoin niillä vasta olikin erinomainen veto. Omistajan täytyi usein sauvoillansa jarruttaa, jopa joskus harjoittaa "persoonallista jarrutusta", joka hänen sanojensa mukaan oli tunturihiihtäjän ainoa tosipätevä jarruttamistapa.

Tunturilaki ei ollut kovinkaan laaja. He olivat kiertäneet sen jo ainakin kolmeen kertaan. Tuttuja pysähtymispaikkoja tuli eteen tämän tästä. Myös muita retkeilijöitä oli näinä päivinä hiihdellyt tunturilla. Erään houkuttelevasti päivänpaisteessa kiloilevan rinteen reunalta he olivat laskeneet alas. Kolme suoraa latua lähti siitä laaksoa kohti, painui ja kapeni.

Topi nojaili suksisauvoihinsa keskimmäisten kohdalla. Jos hän hetkeksikään olisi irroittanut sauvansa, olisivat sukset alkaneet huristaa. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt tuollaista mäkeä edes unissaankaan. Miten vauhti kiihtyisi? Mihin latu päättyisi? Pääsisikö laskija kaatumatta tunturilaaksoon asti?

Edelliset laskijat olivat päässeet, koska heitä ei näkynyt! Miten siinä kukaan kaatuisi valmiilla ladulla! Ei ollut pimeä. Missään päin ei näkynyt puuta eikä kiveä. Peltoa siinä vain oli, tunturipeltoa, jossa aurinko kiloili!

Vastustamaton voima tempasi Topin valtoihinsa. Hän irroitti sauvansa, niin että tuskin itsekään sitä huomasi. Hänen liukkaat suksensa riistäytyivät ladulle.

– Hei vain, Esko ja setä! Minä menen jo!

Tämän hän ennätti kätensä alitse tovereilleen huudahtaa, ei mitään muuta. Hän heilautti sauvat taakse ja painui kyyryyn tanakasti kantapäilleen, kuten mäenlaskuharjoituksissa koulun voimistelutunneilla oli opetettu. Vauhti kiihtyi ja latu veti. Vesi jo silmistä sirisi. Nyt vasta hän muisti, miten jyrkkä ja vaivalloinen eilinen nousu oli ollut, miten monta sataa rappu-, puolirappu- ja saksiaskelta he eilen tunturille noustessaan olivat saaneet ottaa. Uhkarohkea hänen lähtönsä oli ollut, eikä hän ollut pyytänyt siihen Lauri-sedältä edes lupaa.

Mutta myöhä sitä enää oli katua, sen hän käsitti. Koska laduntekijät olivat selviytyneet, niin... Topi ei ollut Pekkaa huonompi!

Hän kyyristyi vieläkin lähemmäksi suksiansa ja tiivisti katseensa suoraan eteenpäin. Silmissä sirisi, korvissa suhisi. Viereiset ladut vilisivät kuin lennätinlangat pikajunan akkunassa. Rinnassa riipaisi vuoroin pelko, vuoroin riemu. Ei tietänyt, mitä toivoikaan: Kun tämä jo pian loppuisi! Kun tätä vielä kauan kestäisi!

Sitä kesti sopivasti. Vähitellen ladut alkoivat kääntyä. Sitä mukaa myös hänen hirmuvauhtinsa hiljeni. Nyt ladut juoksivat enää kuin puhelinlangat tavarajunan akkunasta katsellen. Siitäkin jo hiljeni, kunnes kokonaan pysähtyi.

Ylhäällä tunturijyrkänteen reunalla Esko katseli Topin riemullista menoa. Kyllähän Topi ennenkin koulussa ja partiossa oli tehnyt monta rohkeaa tempausta, mutta tämä oli jotakin sellaista, jota ei nähty koulussa eikä partiossa. Oliko tämä edes totta? Esko siristi silmiään paremmin nähdäkseen.

Totta se oli, koska Topia ei näkynyt edessä eikä takana. Lauri-setä siinä vain seisoi ihmettelevä ilme kasvoillaan, sammunut piippu hampaissa. Tuo eteenpäin ja alaspäin vilistävä pallo tuolla alhaalla oli Topi! Rohkea, taitava Topi!

Mutta Esko ei olisi ollut Esko, ei Topin partiotoveri eikä erinäisten ansiomerkkien mies, jos hän olisi jäänyt siihen ikuiseksi ihmettelijäksi. Hän kyyristyi lähtöön. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Lauri-setä ehtinyt irroittaa piippua hampaittensa välistä. Tämän jälkeen Lauri-setä ei puhunut enää mitään. Kenellekä hän enää olisi puhunutkaan. Hän katseli siis vain.

Myös Esko sai nautittavakseen samat elämykset kuin Topi äsken. Samalla tavalla hän riemuitsi, toivoi ja pelkäsi. Mutta hänellä huikeassa laskuelämyksessään oli sentään jotakin, mitä Topilla ei vielä ollut. Hänen edessään oli Topin latu. Topi oli yhtä hyvä laskija kuin hän, ei parempi, eipä liioin huonompi. Kun Topi kerran oli selviytynyt, niin selviytyisi myös hän, Esko. Niin hän selviytyikin, saavutti Topin alhaalla tunturilaaksossa ja puristi riemuissaan häntä molemmista käsistä.

Mutta ylhäällä tunturimäellä Lauri-setä vain nojaili ja katseli. Jopa jo! Jopa oli siinä minulla nappulat, kun käsistä karkaavat! Niin lähtivät kuin paljasjalkainen talvisen saunan edestä! Niin painuivat kuin riippakivi pohjattomaan lampeen!

Jos jätti huomioonottamatta, ettei tuollaisille viikareille juuri milloinkaan mitään ihmeellisempää tapahtunut, niin oikeastaan se oli varsin mukavaa katseltavaa, kun tässä ei ollut mitään muutakaan tehtävää. Tunturin reunalta lähtiessään poika oli vain poika, tavallinen nappula. Muutaman kymmenen sekunnin kuluttua hän ei ollut enää poika, vaan koira, vähän isompi koira, vähän pikkuisempi koira, nyt enää kissa... rotta... hiirenpoika... vähäinen nappi kirkkaana juoksevan lankasäikeen päässä!

Mutta mitä muuta tässä tunturin nokassa, Luojan kädessä oli parempikaan mies? Kun latu nuolaisi pojat, niin kai se miehenkin nuolaisee. Suora latu siinä oli. Hyvään alkuun päästyään suuri masiina kulkee jonkin matkaa, vaikka kiskoja ei näkyisi koko radalla.

Tämän kauempaa perustelematta myös Lauri-setä nosti sauvansa ja ohjasi suksensa tunturirinteessä houkuttelevalle ladulle.

Se oli sentään eri tuloa. Sitä pojat muistelivat monta vuotta jälkeen päin. Jos Lauri-setä satulareppuineen olisi mukannut, niin varmasti hän olisi kyntänyt tunturihakeen sata metriä sellaista vakoa, josta jälet olisivat tuntuneet vielä juhannuksen aikoihin. Mutta hänpä ei kaatunut. Hän painui kuin juna. Hän kaarsi kuin juna ja lopuksi hän pysähtyi, kuten sopivaa oli, syvään puhkuen, kahta puolta jarruttaen.

– Voi, totta, mun totisesti! sanoi hän, kun sanoihin siitä selvisi.

14.

AURINKOINEN PÄIVÄ TUNTURILAAKSOSSA.

Tunturilaakso oli tuulilta suljettu paikka. Mutta auringolla oli sinne vapaa pääsy. Vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan, heloitti se lämpimästi kuin keskikesällä.

He etsivät kaikkein lämpimimmän rinteen. Niitä oli täällä vara valita. Lauri-setä ilmoitti, että hän mielellään rakentaisi nuotiotulen, jos pojat vain löytäisivät siihen kelpaavia polttopuita. Pojat kiiruhtivat hiihtäen etsimään niitä. He löysivät kyllä puita, koivuja ja matalia mäntyjä, mutta ne olivat tuoreita eivätkä näyttäneet juuri nuotiotuleen sopivilta. He hiihtelivät edelleen laakson reunamia tarkastellen.

– Täällä on nuotiopuita! Eikä näiden katkaisemisessa tarvita edes kirvestä eikä sahaa.

Näin, huuteli Esko, ja Topi kiiruhti hänen luokseen. Ne olivat koivun pökkelöitä, jotka potkaisemalla katkesivat kuin jääpuikot. Niiden tuohi oli mainiota virikettä, puu oli lahoista, mutta kuivaa. He toivat niitä leiripaikalle monta kantamusta. Lauri-setä rakensi niistä pian hauskasti loimottavan nuotion. Siinä kelpasi taas lumikimpaleesta vettä tiputtaa, voileipää pureskella ja vuoroin nuotiolla vuoroin herttaisesti lekottelevalla auringolla kasvojansa paistattaa.

– Jos haluatte, saatte riisua vaikka paidat päähänne, myönteli Lauri-setä. Käden käänteessä silpaisivat pojat puserot ja paidat päältään ja ottivat aurinkoa selkäänsä ja rintaansa niinkuin herttaisimpana heinäaikana. Ei vähääkään tuntunut kylmältä. Aurinko lämmitti ihanasti. Pojat ottivat viettävän hangen pinnasta nuoskaa lunta ja sivelivät sitä rintaan ja käsivarsiin. Se oli kuin valkoista silavaa, jota aurinko hauskasti sulatteli. Nuotiopaikan läheisyydessä oli "kelkkamäki", molemmilla äärillä yhtä jyrkästi viettävä rinne. Pojat jättivät paitansa kuivumaan ja laskettivat mäkiä. Toisessa rinteessä hieman paleli, mutta vastakkaisella puolella aurinko paistoi sitä lämpimämmin. He huutelivat myös Lauri-setää "aatamin paidallansa" laskettelemaan, mutta sedällä oli tällä hetkellä tärkeämpää tehtävää. Hän paistoi pökkelönuotiolla silavaleipää.

Se oli hyvää ja maistui jo taas erinomaisesti, vaikka kelkkamäessä ei tarvinnut ottaa kuin muutamia nopeita puolisaksiaskeleita, minkä jälkeen taas sai laskea. Se oli ihana suksimäki! He pyytelivät, että Lauri-setä lahjoittaisi heille sellaisen myös Helsingin läheisyydessä. – Siinä se on! Olkaa hyvät! Mutta kuljettamisesta saatte itse pitää huolta, sanoi Lauri-setä ja haukkasi silavavoileipää.

Suuri kimpale kirkasta lunta nostettiin pannun päälle vettä tiputtamaan. Siitä piti saada termospullojen marjamehuun lämmikettä. Tiputuksen kestäessä pojat vielä laskivat mäkeä. Nyt he kiipesivät ylemmäksi vastakkaiselle rinteelle ja laskettivat sieltä korkean lumikinoksen ylitse, kuten Lauri-setä pikku poikana oli lasketellut navetan katolta. Peloittavalta tämä mäki "navetan harjalta" katsoen näytti, mutta he lähtivät yhtä aikaa ja rohkaisivat toinen toistansa. Hyvin juoksi mäki, mainiosti onnistui ilmalento, somasti hupsahti vain. Sitten taas mentiin jyrkästi alaspäin viettävää rinnettä jälleen kilvassa, niin että vilisi.

– On jo aika lähteä! ilmoitti Lauri-setä. Hän oli kapteeni. Hänellä oli kello ja kompassi. Sotamiehillä ei ollut mukisemisen varaa, eikä enää ollut haluakaan. Monta mäkeä oli vielä edessä ennen kuin majapaikkaan päästäisiin.

Lauri-setä tarkasteli asemaa auringosta ja kompassista. Lyhyen miettimisen jälkeen hän osoitti suunnan. Ensin oli jyrkkää nousua pitkän aikaa. Sitten seurasi lasku, ei mikään peloittavan jyrkkä tunturikeron rinne, vaan hupaisesti viettävä matkamiehen mäki. Lauri-setä kuhisteli sauvat kainalossa edellä, pojat kyyrykeränä rinnalla tahi perässä.

Vaivatonta ja hupaisaa matkantekoa se oli, eikä siitä juuri vähillä loppua näyttänyt tulevan. Toisinaan pojat saattoivat ottaa vauhdin lisää sauvoillaankin, mutta Lauri-setä painui ilman sitä kuin hyvään alkuun päässyt katujyrä. Ihmeellisiä, etteivät hänen jalkansa edes väsyneet. Pitkät myötäiset hän painui niskaansa nostamatta, jalkaansa vaihtamatta.

– Sillä tavalla, pojat, niin sitä pitää, myhähteli hän piipputulta viritellessään, kun oli päästy laakson pohjassa niin pitkälle, ettei myötäinen vetänyt enää.

Noustiin auringon paisteessa kiloilevalle tunturimäelle. Se oli Lauri-sedälle usein vaivalloinen urakka, mutta saksiessaan ja puhkuessaan hän saattoi lohduttaa itseään sillä varmalla tiedolla, että ennemmin tahi myöhemmin taas vetää.

Päivän viimeinen myötäävä laakso oli kaikkein hupaisin. Pitkin pituuttaan se oli riittävän jyrkkä. Sen lumi ei ollut enää nuoskatuntuista, vaan ryynirakeista ja erittäin luistavaa. Suksen pohjat suhisivat pitkään ja somasti, kirkkaat lumiryynit kiehuivat edessä ja takana. Väliin laakso ja latu yht'äkkiä kääntyi, niinkuin olisi kulkenut liian paljon oikeaan tahi vasempaan ja sen huomattuaan äkkinykäyksellä tahtonut korjata erehdyksensä. Näissä kynnyspaikoissa hiihtäjät antoivat lisävauhtia sauvoillansa, ja taas kilvassa suhistettiin kohti auringon laskua, joka näytti olevan hupaisan hiihtoretken etäinen tavoite.

Näin mentiin. Aurinko painui yhä alemmaksi. Laaksoa reunustavat rinteet kohosivat yhä korkeammiksi. Taas äkkinykäys vasempaan. Aurinko oli nyt ihan edessä ja painoi pitkin latua ja valkoista hankea keltaisia säteitänsä kuin paloruiskulla.

– Katsokaa! Oletteko ennen nähneet hangella noin paljon appelsiinimehua?

Pojat eivät ehtineet mitään vastata tähän Lauri-sedän kysymykseen, sillä hyvää vauhtia hän painui jo suurta, keltaista "appelsiiniansa" kohti. Mutta Topi kyyristyi alemmaksi ja raapaisi hangelta lunta käteensä. Valkoista se oli ja maistui kuin parhain marjamehu.

Jo loppui huikea tunturimäkien nousu ja lasku. Tämän jälkeen oli heillä edessä päin enää vain pieniä nousuja ja laskuja siinä tunturin ja järven välisessä metsässä, jossa he eilen olivat jäniksen ja saukon jälkiä seurailleet. Ennen järven jäätä he tapasivat pienen valkoisen metsäkanan. Sillä näytti olevan sama matka. Pitkän aikaa se kävellä viipotteli heidän rinnallansa ladun suuntaan, nappasi nokallansa lunta ja taas viipotteli eteenpäin. Viimein erään koivun takana se kääntyi omille teillensä metsään. Hyvää yötä! kiljaisi se kuin vääpeli. Hyvää yötä! vastasi Lauri-setä kuin kapteeni.

Majatalon emännän sauna oli odottanut jo puolitoista tuntia. Se oli vanha savusauna ja hyvin tottunut odottamaan. Lauri-setä korvasi sen vaivat. Hän kylpi pojat kypsiksi ja sitten talon isännän kanssa vielä noin puolitoista tuntia. Päivällinen syötiin vasta tämän jälkeen. Se oli Esaun himoruokaa ja myös Lauri-sedän: Hernerokkaa ja "lättyjä" muurainhillon kanssa. Hyvin päivällinen maistui myös pojille. Esko muisteli viimeöistä untansa, kun hänelle tarjottiin muurainmehua ja hunajamettä saukon vesilinnassa.

15.

IHMEELLINEN SAARI.

– Ylös pojat! Tänä päivänä etsimme käsiimme lappalaiskodan!

Näillä sanoilla herätti Lauri-setä eräänä aamuna Eskon ja Topin. Pojat pääsivät vikkelästi jaloilleen ja nousivat heti kilvassa niin korkealle kuin pääsivät, sängyntolppien yläpäähän saakka.

Vaikka he olivat hiihdelleet kohta viikon tuntureilla, keroissa ja kuruissa, nähneet kymmenittäin poroja ja lappalaisia, eivät he vielä olleet nähneet lappalaiskotaa. Enontekiön kirkonkylässä ei ollut enää sellaista asumusta. Mutta majatalon isäntä oli sanonut Lauri-sedälle, että metsässä noin kaksi ja puoli virstaa kirkonkylästä pohjoiseen päin oli alkuperäinen kota. Siinä asusteli talvisin Aslak niminen lappalainen, joka paimenteli niillä seutuvilla suurta porokarjaa.

Kompassin mukaan suoraan pohjoista kohti he suuntasivat matkansa. "Ruotsin virsta" ei ollut mikään suomalainen kilometri. Lauri-sedän tietojen mukaan se oli ainakin kaksi ja puoli kilometriä, ken ties se oli näillä avarilla porolaitumilla sitäkin enemmän. Lappalaiskota ei myöskään ollut mikään tunturi, vaikkakin hieman sen muotoinen. Metsän keskeltä se ei näkynyt virstamääriä, tuskin puolta kilometriäkään. Olipa jännittävää nähdä, löytäisivätkö he lappalaiskodan. Lauri-setä arveli, että oli edessä taas sellainen päivä, jota ei olisi kannattanut vaihtaa velkaiseen taloon! Mahdottomia setä puheli, milloin oli sillä tuulella. No, ehkä ei olisi kannattanutkaan.

Aikaa oli hyvästi, evästä myös, ja he hiihtelivät hiljalleen. Maasto oli matalametsäistä, ilman mäkiä ja tuntureita. Sitten tuli eteen pitempi jänkäsuo ja sen alapuolella niitty, jonka keskellä oli korkealla aidalla suojattu heinäsuova. Lauri-setä arveli, että aita oli rakennettu porojen vuoksi, sudet enempää kuin karhutkaan eivät syöneet niittyheiniä.

Hiihdeltiin ja hiihdeltiin arvion mukaan jo hyvinkin kaksi ja puoli Ruotsin virstaa, lappalaiskotaa ei vain missään näkynyt, ei Aslak-lappalaistakaan eikä hänen porokarjaansa. Ei näkynyt edes suden eikä karhun jälkiä. Suoraan sanoen ei näkynyt juuri mitään jälkiä, paitsi kolmet suksen jäljet, milloin he hiihtelivät rinnakkain. Kuinka Lapin metsä joskus osasikaan olla noin jäljistä köyhä!

– Tästä ei tule mitään, sanoi Lauri-setä. – Meidän täytyy muodostaa ketju!

Se oli pian tehty. Lauri-setä hiihteli keskellä, Topi ja Esko huutomatkan etäisyydessä hänestä. Hei! Hei! huudot kajahtelivat tämän tästä, niin että Aslakin ja hänen porokarjansa kyllä olisi luullut heräävän, lappalaiskodankin, jos siinä jotakin eloa oli. Eipä liene ollut, koska se ei mitään merkkiä itsestänsä antanut.

– Missä nyt ovat kaikki metsäkanatkin! pauhasi Lauri-setä.

– Ja saukot! vastasi Eskon ääni kaikuna vasemmalta.

Mutta metsäkanat, jänikset ja saukot eivät puolella sanallansa vastanneet. Nähtävästi ne vain nauraa hihittelivät itsekseen lumipensaiden, pikkumäntyjen ja purokinosten alla torkahdellessaan. Lähestyvän jänkänevan laidassa jouduttiin jälleen yhteen. Kukaan ei ollut nähnyt mitään mainitsemisen arvoista.

– Nyt me keitämme kahvia ja lepäämme oikein perusteellisesti, sanoi Lauri-setä.

Kuivista männyn oksista nuotiota rakentaessaan hän tarkemmin perusteli tätäkin asiaa. Hänen isänsä, Topin isoisä ennen muinoin oli ollut hyvin kiukkuinen mies. Hänellä oli ollut niin komea äänikin, että ketjussa liikuskeltaessa mies huoletta olisi voitu panna hiihtelemään Ruotsin virstan etäisyydessä ja sittenkin hyvin olisi kuultu, missä hän liikuskeli. Tulisen luontonsa ajamana hän usein saattoi kulkea harhaankin, mutta yksi hyvä johtotähti hänellä aina oli. Kun jokin asia ei luistanut, niin hän jätti sen hetkeksi. Hiljaa, kenenkään huomaamatta hän kiipesi tuvan yläsänkyyn tahi tallin vinnille heinäkasaan ja lepäsi tunnin tahi puoli. Tällöin sotkuinen vyyhti selvisi ja juokseva pää löytyi.

– Löytyy se vielä lappalaisen porokarja ja kotakin! lopetti Lauri-setä päättäväisesti kopistaen ruskeita kahvijauhoja mustaan pannuun.

Tunnin he nuotiolla havujen päällä lepäilivät. Sää oli leppoisa ja tyyni. Taivaalta tipahteli suurina hahtuvina keveää lunta. Kun he nousivat etsimistänsä jatkamaan, paistoi jälleen kirkas aurinko. Lauri-setä suuntasi kompassinsa avulla matkan, ei pohjoiseen enää, vaan suoraan itään. Hiihdeltiin taas kepeästi. Hilpeät hei-hei-huudot kajahtelivat kahdelta taholta. Lauri-setä otti ne koppina vastaan, palautteli puoleen ja toiseen. Näin mentiin. Suksi luisti hyvin, mutta juoksevan "langanpään" löytymisestä ei näkynyt merkkiäkään. Kunnes yht'äkkiä kuului Eskon ääni kimeän kiihkeänä kuin hätähuuto:

– Hei! Älkää menkö! Täällä on kuoppia!!

– Nappikuoppia, vai? murahti Lauri-setä. Mutta pian hän sentään oli Eskon löytöpaikalla ja tunnusteli niitä.

Kyllä ne olivat jättiläisen nappikuoppia! Niitä oli tasaisella kankaalla kymmeniä, satoja! Ne ulottuivat sulaan maahan asti, sammalta ja jäkälän muruja oli niiden reunoillakin. Pojat irroittivat suksisiteensä ja hyppelivät niihin. Niin syvälle he painuivat, että päätä tuskin näkyi. Oliko jokin sotajoukko ollut kaivelemassa täällä ampumahautojansa?

– Aslakin porokarja on tänään ollut tässä aamiaisella, totesi Lauri-setä kuivan asiallisesti, mutta varmasti niinkuin asia oli.

Aslak! Porokarja! Lappalaiskota! Kaikki ne olivat jossakin lähimailla. Poikien oli vaikea hillitä riemuansa, mutta kun he "ketjussa" olivat huudelleet jo äänensä käheiksi, hyppelivät he vain kuopasta kuoppaan, tirkistelivät toisiaan toisella silmällä hangen ylitse. Monta piilopaikkaa ja kuoppaa he vuosien kuluessa olivat löytäneet koulussa ja "hirvi-partiossa", tällaisia oikeiden sarvihärkien kaivamia ei milloinkaan ennen.

He lähtivät seuraamaan porokarjan jälkiä kuoppamaastossa. Mitään helppoa hiihdettävää se ei ollut. Lauri-setä erittäinkin tuskaili sitä. Mokomalla "Verdunin verikentällä" sai joka hetki katsoa, ettei jalkaansa tahi sukseaan taittanut. Mutta kompassia ja käpälänjälkitutkimuksia kylläkään ei enää tarvittu. Ja joku elävä tahi kuollut elukka tämän taistelutantereen jälkeen löytyisi, se oli jo varmaakin varmempi asia. Löytyi nopeammin kuin kukaan heistä osasi odottaa. Tällä kertaa oli Topin vuoro. Kesken hiihtoaskelensa hän pysähtyi ja jäykistyi niinkuin muutaman metrin mittaisen käärmeen olisi nähnyt hangella matelemassa.

– Katsokaa tuonne! hän kuiskasi toisille ja osoitti sauvallansa.

Lauri-setä ja Topi katsoivat. Ensi silmäyksellä he eivät Topin osoittamalla paikalla huomanneet muuta kuin merkillistä metsää kasvavan harmaan saarekkeen. Lunta ei siinä ollut juuri ollenkaan ja puutkin olivat aivan liian matalia, oudosti liikahtelevia, käkkyräoksaisia...

– Voi, totta, mun totisesti!

Lauri-setä oli tajunnut aikaisemmin kuin Esko ja Topikaan, joka muutamia kymmeniä märehtiviä poroja huomatessaan ei ollut voinut aavistaa, että siinä kokonainen harmaa porosaari märehti ja sarviansa keikutteli.

Niin vain oli. Totta se oli, vaikka uneksi sen helpommin olisi voinut uskoa. Porot makasivat kylki kyljessä. Siitä muodostui lumimaaston keskelle laaja, harmaa saari. Märehtiessään ne keikuttivat hiljaa päätänsä, sadat sarvet olivat matalien puiden liikahtelevia käkkyräoksia.

Vähän ulompana lauman sivulla seisoi lappalainen suksillansa musta koira vierellään. Kauempaa kaartaen he hiihtivät hänen luokseen.

– Päivää! Oletteko te Aslak? Lauri-setä tiedusti.

– Juu! urahti Aslak.

– Ja tuossa on teidän porokarjanne?

– Se on minun poroeloni, oikaisi Aslak.

– Poroelo... elo, kertasi Lauri-setä mietteliäästi. Se oli hänen mielestään hyvin sattuvasti sanottu.

– Poroelo... elo... elo, jupisivat myös pojat itsekseen rävähtämättömin silmin yhä katsellen poroelon hiljaisesti lainehtivaa sarvimetsää, Aslakkia ja hänen terhakkaa koiraansa.

– Kuinka monta sarvipäätä on tuossa teidän poroelossanne? tiedusteli Lauri-setä edelleen.

– Puolitoistatuhatta päätä ja vaatimet lisäksi.

"Vaatimet" olivat sarvipäiden vaimoja. Lauri-setä ja pojat katsoivat Aslakin eloa äänettöminä ja entistäkin suuremmalla kunnioituksella.

– Aion siirtää poroelon tuon jängän ylitse, ilmoitti Aslak. Lauri-setä ja pojat päättivät jäädä katselemaan sitä toimitusta, ellei se kovin monta tuntia kestäisi. Aslak urahti hiljaa mustalle koirallensa. Se saattoi olla nimi, hyväilysana tahi käsky, kukaan vieras ei olisi käsittänyt, mitä hän sillä tarkoitti. Mutta koira käsitti. Se kapsahti jaloilleen ja kiiti hankea pitkin mustana kiirivänä pallona poroelon taakse. Sieltä kuului kolme tahi neljä kimeää räyskähdystä.

Koko laaja harmaa saari vavahti. Sarvimetsä kohahti, kasvoi, kohosi. Näytti kuin voimakas sähkövirta olisi kulkenut tuhansien eläinten lävitse poroelon laidasta laitaan. Aslakin pikkuinen, terhakka koira sen varmaankin oli käynyt laukaisemassa. Tuhatpäinen lauma oli ponnahtanut täyteen laukkaan kuin pikajuoksijat kuopistansa.

– Tpruu! Minä otan valokuvia! huusi Lauri-setä, mutta kilpailijoista ei yksikään näyttänyt ottavan sitä kuuleviin korviinsa.

Lauri-setä, joka lihavuudestaan huolimatta oli aika vikkelä poika tällaisissa tilanteissa, otti niitä kuitenkin, tosin vain takaa päin. Hän pyyhkäisi kuoppaista tannerta karkureitten perässä, tähtäsi ja kaatui, nousi ja ampui. Rukkasensa ja lakkinsa hän oli jo kadottanut, mutta niistä hän viisi välitti. Hän vain tähtäsi ja ampui. Niin meni koko kameran täysi, kahdeksan väriherkkää levyä. Viimeisiin saattoi tulla vain muutamia keikkuvia sarvia tahi valkoisena liputtavia hännänlippuja. Koko tuhatpäinen poroelo oli muutamassa hetkessä hävinnyt läheisen metsäsaarekkeen taakse kuin valkoisissaan kohiseva Oulujoen koski.

Vain Aslak oli jäänyt temmerretyn tantereen laitaan. Kohta ilmestyi siihen myös hänen koiransa punainen kieli roikkuen. Aslak ei ollut huomaavinaan sitä. Mutta Lauri-setä kaivoi sille laukustaan voileivän, jonka se äskeisellä laukaisullaan hyvin oli ansainnut. Lauri-setä tarjosi Aslakille tupakkaa ja istui puhelemaan hänen kanssaan.

– Onko laidun hyvä? tiedusteli Lauri-setä.

– Hyvä, oikein hyvä, myönsi Aslak ja vetäisi nysäpiipustansa pari savua kuin ketunhäntää.

– Onko talvi muuten hyvä? tiedusteli Lauri-setä edelleen.

– Ei ole hyvä, Aslak puisti päätään ja nykäisi taas pari savua.

– Mikä vaivaa?

– Suuri susi! Venäjän maan susi! Riivattu! Aslakin silmät välähtelivät ja lyhyt piippunysä rutisi, että pojat pelkäsivät sen siihen paikkaan halkeavan. Suuri susi laumoineen oli tehnyt jo myös Aslakin poroelossa tihutöitänsä. Aslak itse oli vanha mies, eikä kukaan nuoremmista ollut kyennyt nutistamaan suurta Petsamon petoa.

Lauri-setä antoi tupakkakukkaronsa uudelleen Aslakin noposteltavaksi. Toisen piipun palaessa puheltiin muista rauhallisemmista asioista. Tämä piipullinen kesti kauemmin, sillä Aslak vetäisi vain yhden pitkän savun kerrallaan.

Hänen kodallensa ei ollut matkaa kuin pari "pyssynhollia". Hän näytti kiverällä peukalollaan oikean olkapäänsä ylitse, missä päin se sijaitsi. Sitten hän lähti poroelonsa jälkeen pitkillä kömpelöillä suksillansa kannustaen.

Lauri-setä ja pojat lähtivät etsimään sitä, jota jo kaiken päivää niin hartaasti olivat etsiskelleet: Aslakin kotaa parin pyssynhollin päästä.

16.

LEPOHETKI LAPPALAISKODASSA.

He ampuivat kolme kertaa ohitse, mikä ei ollut ensinkään kummeksuttavaa, koska koko seutukunta oli täynnä jälkiä ja porojen kaivamia kuoppia. Sitä paitsi he luulivat Aslakin "pyssyhollia" pitemmäksi kuin se oli. Se oli 150 metriä, tuskin askeltakaan päälle. Mutta itse kota oli niin somasti lumisten mäntypuiden peitossa, että Aslak tuskin itsekään nevalta päin tullen olisi sitä ensi ampumalla löytänyt.

Ulkoapäin säteilevältä hangelta katsoen se oli verrattain vaatimaton, jopa resuisen näköinen. Joka tapauksessa se oli ihmisasunto, tuhatpäistä poroeloa hallitsevan valtaherran talviasumus. Pojat kiertelivät kotaa useampaan kertaan ja katselivat sitä kunnioituksella. Lauri-setä otti yleensä tällaiset asiat arkipäiväisemmin, hän hiihteli auringon puolelle ja napsautti kuvan.

Kodan ulkopuolella oli pororeki ja ahkio. Pihamaalla, mikäli sitä siksi voi sanoa, oli hajallaan muitakin Aslakin tavaroita: pieni pata ja puuämpäri, kirves, poron lihaa ja pari taljaa.

Kodan sisään johtava oviaukko oli tukittu vanhasta säkistä tehdyllä ovella. Oven salpa ja saranat olivat luonnollisesti samasta aineesta. Oven käydessä ne eivät narisseet, se hyvä puoli niillä joka tapauksessa oli. He astuivat sisään. Lauri-setä sai kumartaa hyvin kohteliaasti.

Sisällä Aslakin talossa ei ollut yhtään elävää olentoa, Aslak lienee ollut ns. vanhapoika, kuten Lauri-setä. Mutta Aslakilla oli uskollinen koira ja tuhatpäinen poroelo, Lauri-sedällä ei ollut tällaista ylellisyyttä.

Aslakin kodassa ei ollut akkunaa. – Niitä ei pruukata tämän tapaisissa hotelleissa, selvitteli Lauri-setä, vaikka kyllä pojat sen jo ilmankin tiesivät, koska olivat lukeneet kaikenlaatuista tietokirjallisuutta. Niukka valo tuli katossa olevasta pyöreästä aukosta. Kodan keskellä sijaitsevan keittolieden savu painui ulos samasta aukosta. Senvuoksi siinä ei ollut mitään lasia eikä räppänääkään.

Keskellä maalattiaa kolmen sopivasti vastakkain asetetun kiven varassa oli pata, jossa oli muutamia keitettyjä luita. Myös lihaa niissä oli vielä yllin kyllin. Siitä tavarasta ei näyttänyt Aslakilla olevan puutetta. Eipä liioin poron sarvista eikä nahoista. Niitä oli patjoina, tyynyinä ja peittoina. Mutta niiden paikoilleen asettelussa ei näkynyt naisen taitavaa kättä, kaunistelematta sanoen ne makasivat kodan lattialla huiskin haiskin.

Muutamia "vaatekonttooreja" talossa myös oli. Ne vastasivat nimeänsä paremmin kuin vastaavat laitokset kaupunkilaisten taloissa. Ne nimittäin olivat sovitetut seinäkankaan poimuihin. Seinävaate oli samaa moneen kertaan savustettua karkeata säkkikangasta, jota kodan ovikin oli. Seinäpusseissa oli yhtä ja toista: tupakkaa, tulitikkuja, suolaa, sikuria, sokeria. Eräässä niistä oli kirves ja pitkä puukko, vanha pyöreärumpuinen revolveri ja muutamia kiväärin panoksia.

Pojat katselival niitä, koska Aslak oli antanut siihen nimenomaan luvan. Lauri-setä istui poron taljalla lattiapadan ääressä tupakoiden. Sininen savu nousi hauskoina kiemuroina kattoaukosta ulos. Oli miten tahansa, vetoa kuitenkaan ei Aslakin poikamiesasunnon uunin kanavista puuttunut.

Sitä kai Lauri-setä myös siinä istuessaan mietiskeli, hän oli sen näköinen. Kun pojat olivat mielestään kyllikseen nähneet, aikoivat he pujahtaa ulos suorittaakseen myös pihamaalla pieniä tutkimuksia, mutta Lauri-setä pidätti heidät.

– Mihinkä teilläkin tässä maailmassa pitää olla niin tulen palava kiire? Istukaahan hetkeksi tuohon Aslakin leposohvalle, niin puhellaan vähän asioista!

Pojat istuivat, Lauri-setä puheli.

– Me maan eläväiset niin suuret ihmiset kuin pienet matoset olemme olevinamme hyvinkin tärkeitä tekijöitä tämän avaruuden ja aurinkokunnan kaikkimaisuudessa. Minä! Minä! me sanomme niin pian kuin opimme sanomaan tuon tärkeän ja meidän tärkeydellemme niin kuvaavan sanan, monessa tapauksessa jo ennenkin sitä.

Pöllähyttäen savukiehkuran suoraan kattoaukkoa kohti Lauri-setä jatkoi:

– Jos Minä olen jonkun suuren taikka vähäisemmänkin kansakunnan hallitsija, jylisee Minun ääneni kuin pitkäisen ääni: Alamaiset! Toverit! Kansalaiset! Tiedättekö mitä! Nyt teidän on puettava tämän värinen nuttu päällenne ja tehtävä sitä ja sitä!

Ja alamaiset, toverit tahi kansalaiset huutavat ja hurraavat, joskus nauravat ja napisevat, mutta jos Minulla, käskijällä on riittävästi itseluottamusta ja kylliksi voimakeinoja takataskussani, pukevat he kiltisti sinisen tahi punaisen marakatin takin päälleen ja tekevät käskyn mukaan sitä tahi tätä.

Useimmassa tapauksessa Minä olen joku pienempi viskaali: poliisikonstaapeli, seuratalon vahtimestarinna, yhteiskoulun kolmasluokkalainen... Mutia luuletteko, että Minun tärkeyteni on vastaavasti vähäisempi. Ei, pojat. Kyllä se on monia kertaa jos mahdollista vieläkin tuliteräisempi: Laki ja lautakunta olen Mää! Mää K.V. Koikkalainen olen sen itse tykönäni päättänyt jotta... Tahi: Joko taas siitä ovesta! Enkö Minä ole sen seitsemän kertaa sanonut, että siitä ovesta ei kuljeta! Jos Minä vielä yhden kerran sen näen niin...

Taas Lauri-setä imaisi piippuansa, mutta ei sieltä enää mitään herunut. Sitä seuraavan puuhailun aikana hän nähtävästi olisi unohtanut asian. Topi nykäisi:

– Entä yhteiskoulun kolmasluokkalainen?

– Se on Minä ja se on Mää, Viipurin puolessa on Mie. Mutta olkoon se niistä mikä tahansa, niin tärkeyttänsä se poika ei hevin unohda. Kaikki asiat hän tietää. Isä ja äiti eivät tiedä mitään. "Maikat" eivät ymmärrä mitään tahi ymmärtävät kaikki väärin. Mutta jos vähäväkisempi toveri ei ymmärrä niinkuin Mää tai Mie ymmärrän, niin Mää tai Mie annan motoon, niin että...

Esko ja Topi nauroivat täyttä kurkkua. Lauri-setä katseli heitä vähän aikaa totisena, sitten hänkin alkoi nauraa leppoisasti hetkottaen, kuten hänellä oli tapa.

– Minä arvasin tuon. Ettepä sentään olekaan niin lyhytnokkaisia kuin päältä katsoen voisi olettaa. Se on oikein, pojat. Säilyttäkää notkeutenne milloinkaan jäykistymättä. Vaikka joku isompi tai pienempi viskaali killisilmäisenä kukkona kiekuisi tuossa edessänne kannolla, niin älkää välittäkö. Se on parasta itsellenne ja parasta sielunlääkettä myös hänelle.

Tuli pitkä, äänetön hiljaisuus. Lauri-setä ei näyttänyt olevan vieläkään halukas lähtemään. Hän mietiskeli yhä jotakin ja tunnusteli taskujansa. Monta pientä pakettia niistä löytyi, löytyihän vihdoin sekin, jota hän etsi, pieni hopeapaperilla päällystetty tupakkakääre. Se oli nähtävästi "hätävara", jota ei olisi tarvittu, ellei Aslak olisi isoon visapesäänsä niin perusteellisesti verottanut vakinaisessa palveluksessa olevaa nahkakukkaroa. Saatuaan uuden piipullisen palamaan, aloitti Lauri-setä jälleen.

– Aslak on yksi Minä, yhtä hyvä kuin joku toinen ja vähän parempikin. Hänellä on puolitoistatuhatta poroa valtikkansa alla ja vaatimet sen lisäksi. Hänellä on pieni nelijalkainen palvelija, uskollisempi kuin yksikään uskollisuuttansa vakuutteleva ihminen. Mikä Aslakin on täällä eläessä! Tämä on hänen linnansa, jäkäläkankaalla märehtii ja kuopii hänen elopeltonsa. Ei ole mitään muuta vastusta kuin susi, se vanha riivattu, se Petsamon peto! Mutta jokaisella meillä on kai se vanha... Taistelkaamme urhoollisesti sitä vastaan Kaikkivaltiaan katsannon alla. Nyt lähdetään, pojat!

Lähdettiin hyvää vauhtia, sillä aurinko oli jo alhaalla. Tosin Ounastunturin lähettyvillä sijaitseva kirkko ja kirkonkylä oli helpommin kohti ammuttavissa kuin Aslakin kota. Mutta kahteen ja puoleen Ruotsin virstaan mahtui pyssynholleja myös enemmän. Ainoastaan alkuasukkaat Lapissa uskalsivat illan pimetessä jättäytyä erämaan valtoihin, eivätkä hekään kaikki, vain Aslak ja ne muut, joilla oli uskollinen nelijalkainen palvelija seuralaisenansa.

17.

LUMIMYRSKY.

Seuraavana aamuna Lauri-setä tunsi kurkkunsa hiukan kipeäksi ja koko tukevan kaulavartensa hieman kankeaksi. Se ei ollut hänelle mitään uutta, milteipä joka kevät ja syksy uusiutuvaa se oli, iski kiinni muulloinkin, milloin mies liiemmälti hikosi. Eilen Aslakin poroeloa ampuessa se oli taas ampunut, vanha tuttu salakyttä. No, eipä se sen vaarallisempaa. Parin päivän makuu ja pari laatikollista sopivia kurkkupastillereitä. Niitä oli Lauri-sedällä aina matkassaan.

Vähän ikävää se oli Topin ja Eskon mielestä. Mutta heillä oli itsellään kyllä täysi liikunnan vapaus, kunhan eivät hävinneet etäisempiin metsiin ja sen suuren Petsamon suden kitaan. Siitä yhä kylässä juttua tehtiin. Pojat laskettelivat kaikki kirkonkylän korkeimmat mäet, väliin he aina pistäytyivät Lauri-setää lääkitsemässä. Majatalon emäntä oli juottanut hänelle pari litraa marunaa ja kuumaa katajanmarjavettä. Se tosin oli paikkakunnalla patentoitu sydämen lääke, mutta tarvitsi kai Lauri-sedän sydän myös vahvistusta. Kipeän kaulavarren vahvistukseksi oli kääritty vahva ihotakki ja ainakin viisi villaliinaa. Kaulan vahvuudessa \auri-setä todennäköisesti olisi voinut voitollisesti kilvoitella kolmivuotiaan elefantin kanssa. Kyllä hän siitä parissa päivässä matkustuskuntoiseksi toipuisi, tätä kukaan ei enää epäillytkään, kaikkein vähimmin Lauri-setä itse.

Iltapäivällä hän jo tupakoi ja tutkiskeli taskujansa. Kaikki muu etsittävä löytyi, mutta viimeksi vaihdettua filmirullaa ei mistään. Siinä olivat myös ne vaivalla ammutut porokuvat. Minne oli rulla mahtanut tipahtaa? Harminpaikka kuitenkin! No, ihmiselle pieniä vahinkoja sattui, vasikoille tuskin milloinkaan! Lauri-setä löi vahingon leikiksi, mutta pojat huomasivat, että hän oli siitä pahoillaan. He mietiskelivät sitä vielä ulkona järven rannalla mutkamäkiä lasketellessaan.

– Kuule, minä luulen arvaavani, mihin Lauri-sedän filmirulla unohtui, virkahti Topi pitkähkön äänettömyyden jälkeen.

– Aslak lappalaisen kotaan, luulisin minä, naurahti Esko, joka juuri oli aikonut Topille ilmaista samantapaisen arvelunsa.

– Hän veteli siellä monta pakettia taskuistansa.

– Kun jutteli meille minä, mää ja mie-tarinoitansa.

Se oli pojille jo selvä asia. He laskivat jälleen pari mutkamäkeä.

– Luuletko, että Lauri-setä lupaisi meidät noutamaan sen sieltä, jos kävisimme yhdessä pyytämässä, virkahti Esko vuorostaan ensiksi.

– Luulen, että... että ei lupaisi, täytyi Topin ilmaista oma totinen mielipiteensä.

– Mutta mitä arvelet, emmekö me voisi...

Eskon täytyi laskea yksi mäki, jonka kestäessä hän tarkemmin saattaisi ajatella vielä sitä asiaa, jonka oli Topille jo ehdottamaisillaan. Topi lähti viivana hänen kannoilleen.

– Jaa että emmekö voisi omin lupimme ja nokkinemme käväistä tänä kauniina iltana lappalaiskodalla. Sitäkö aioit ehdottaa?

– Sitä juuri, täytyi Eskon myöntää. Eikä se enää pahalta tuntunutkaan. Se oli heidän yhteinen ajatuksensa ja yhteinen salaisuutensa. Miten iloinen Lauri-setä illalla olisikaan, kun saisi arvokkaat kuvansa. Ja mikä tämä nyt oli tämmöinen matka, kaksi ja puoli Ruotsin virstaa. Menomatkan he painaisivat viivana. Paluumatkalla, vaikka aurinkokin jo ehtisi laskea, olisi auringon rusko hyvänä oppaana. Suoraan sitä kohden hiihtäen täytyisi osautua kirkonkylään tahi ainakin järven rantaan. Toki partiolaisen aina täytyi tuon verran uskaltaa. Vaikka he miltä puolelta olisivat asiaa ajatelleet, eivät he voineet päästä muuhun tulokseen. Mutta Lauri-sedälle he eivät voineet päätöksestänsä ilmoittaa. Hän olisi pitänyt oman vastuunsa liian suurena.

Se oli kahden miehen vakainen päätös. Mutta aikaa ei ollut enää hetkeäkään turhaan kulutettavaksi. Hät'hätää he korjailivat suksiensa rasvausta, tarkistivat siteensä ja sauvansa. Voileipää olisi ollut hyvä taskuun varata. Mutta senvuoksi olisi ollut käväistävä sisällä, olisi täytynyt neuvotella emännän kanssa. Minnekä pojat nyt vielä evään kanssa? Se olisi ollut melkein samaa kuin päätöksen peruutus.

– Ei minulla ole yhtään nälkä, epäsi Esko.

– Ei minullakaan. Pari tuntia sitten söimme, muisteli Topi.

He oikaisivat pihakartanon taitse pohjoista kohti... Omat eiliset ladut juoksivat edessä. Matka sujui erinomaisesti. Muutamin paikoin, kun suunta kummankin mielestä oli aivan selvä, he oikaisivatkin ja voittivat sillä tavalla aikaa useita minuutteja. Hiki kihosi kaulaan ja kasvoille. Vauhti oli ehkä liiankin kova, mutta jos aikaa jäisi, niin lappalaiskodalla he jonkin aikaa voisivat levähtää. Näistä he edeltäjän paikkaa vaihtaessaan hiljaa puhelivat kaikesta täysin yksimielisinä. Metsäeläinten jälkiä ei nytkään näkynyt, mutta tänään ei ollut väliäkään.

He olivat jo sivuuttaneet jänkäniityn, jossa oli aidattu heinäsuova. Edessä päin vähäistä metsää kasvavan mäen takana oli se laakso, jossa he olivat tehneet kahvitulen ja puolituntisen levähtäneet. He olivat kiertäneet mäen oikealta. Yhtä hyvin he voisivat kiertää vasemmalta, matka olisi sitä tietä lyhyempi ja mäki matalampi, siitä he jälleen olivat yhtä mieltä.

Mutta tuskin he olivat vielä viittä minuuttia uutta latuansa hiihtäneet, kun he säikähtäen pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Takana päin olevasta metsästä kuului uhkaava myrskyn kohina. Se läheni nopealla vauhdilla. Valkoinen lumi ryöppysi hangella ja ilmassa. Aurinkoa ja edessä päin olevaa metsämäkeä ei enää näkynyt. Pojat katsoivat kalpeiksi valahtaneina toisiinsa. Molemmat koettivat hymyillä. Kankeasti se kävi, eikä itku liene ollut kummaltakaan kaukana.

– Ei se mitään, se on vain pieni pyryn poikanen, sanoi Topi.

– Kymmenessä minuutissa se menee ohi, vakuutteli Esko.

Joka tapauksessa heidän oli viisainta kiiruhtaa nuotiopaikalle männikkömäen taakse. Sinne ei ollut kuin muutaman minuutin matka. Ja siitä he kyllä osaisivat lappalaiskodalle vaikka silmät kiinni. Ei muuta kuin vähän matkaa suoraan eteen päin. Porokuopat alkaisivat heti ensimmäisen aukeaman takana, ja niistä ei ollut kodalle kuin pari pyssyn hollia.

Näin he itseään ja toisiansa lohduttelivat. Mutta kylmä armoton tuuli kiskaisi sanat heidän huuliltansa ja hukutti ne kohisevaan metsään. Lunta satoi ja ryöppysi. He eivät nähneet enää syltäkään eteensä. Sukset luistivat huonosti ja vajosivat pehmeään lumeen. Nuotiopaikkaa ei näkynyt eikä tuntunut, vaikka he olivat hiihtäneet jo ainakin kymmenen minuuttia. Ehkä he olivat kulkeneet jo sen ohitse. Se oli hyvin matalaoksaisen lumisen puun juurella. Kaikki metsän puut olivat nyt lumisia ja matalaoksaisia. Pian heille selveni, etteivät he tällaisessa pyryssä löytäisi eilistä nuotiopaikkaa milloinkaan. Nyt olivat vyyhdet sekaisin ja hyvät keinot tarpeen. Topi muisti, mitä Lauri-setä eilen kertoi isoisästä. Hän hiihti Eskon rinnalle ja sanoi hänen korvaansa:

– Jätetään se ja levähdetään puoli tuntia.

He irroittivat suksisiteet jaloistaan ja istuivat puun juurelle. Mutta he eivät uskaltaneet eivätkä voineet levähtää sillä tavalla, kuin Topin isoisä oli levähtänyt, sillä ilma oli käynyt yhä sakeammaksi. Ryöppyävä lumi oli jo varmaan peittänyt eilisen nuotiopaikan ja kaikki porokuopat. Puolessa tunnissa se olisi peittänyt myös kaksi puun juurella murheellisena värjöttävää pikku poikaa, elleivät he tämän tästä olisi kohentautuneet ylemmäksi. Monet surulliset, peloittavat ajatukset täyttivät heidän sydämensä. Niistä ei voinut toiselle puhua. Kumpikin he miettivät, mistä aloittaisivat.

– Minulla on puukko, sanoi Topi vihdoin.

– Ja minulla on taskulamppu, sanoi Esko. Sanojensa vahvistukseksi hän napsautti sen valokatkaisijaa taskussaan.

– Olisipa meillä Lauri-sedän pikku kirves, niin tehtäisiin nuotio, jatkoi Topi.

– Ja tulitikkulaatikko, niin sytytettäisiin se, kehitteli Esko edelleen hyvää käyttökelpoista ajatusta.

Ei ollut kirvestä, eikä tulitikkulaatikkoa, ei muuta kuin kapeateräinen linkkuveitsi ja kylmä taskulamppu, josta nappia painamalla tuikahti kylmä lieska. Pitkäksi aikaa pojat taas vaikenivat. Myrsky vain puhui. Se kyllä puhui kahdenkin edestä.

– Mutta voisimmehan katkoa kuivia männyn oksia kirveettäkin, aloitti Topi taas.

– Ja kihnuttaa tulta kahdesta kuivasta puun kappaleesta, lisäsi Topi välittömästi.

– Niin, voisimmehan ainakin yrittää, myönteli Topi toivorikkaammin kuin ajatteli, sillä hän oli kerran partiossa koettanut tätä vanhaa historiallista keinoa, mutta huonolla menestyksellä.

He nousivat, pudistelivat lumen vaatteistaan ja ryhtyivät toimeen. Vaikka ilma olikin sakea, niin mäntyjä toki aina löytyi ja niistä kuivia oksia, jotka paukkuivat poikki. Pian oli heillä pari sylystä nuotiotarpeita. He valitsivat kaksi kuivaa kapulaa kumpikin, istuivat puukasalle selät vastakkain ja alkoivat kihnuttaa. Kauan aikaa he tekivät työtä äänettöminä ja ahkerasti. Tuuli teki työtä omalla tahollansa ja ryöpytteli lunta silmiin. Topi ensinnä keskeytti ja kääntyi.

– Kuule, Esko! Jospa aurinko paistaisi ja minulla olisi kello!

– Minä tietäisin, mitä tehtäisiin.

– Tietäisin minäkin.

– No?

– Hiihdettäisiin lappalaiskodalle tahi kirkonkylään.

Vaikka Topilla oli sydämessään niin suuri pelko ja murhe, että kyyneleet pyrkivät silmiin, niin hänen täytyi nauraa, nauraa ihan ääneen. Toden totta, mitä he sitten enää tekisivät tulenkipunalla, jos aurinko paistaisi. Silloin he hiihtäisivät auringonlaskua ja kirkonkylää kohti, että sauvat vinkuisivat.

Turhaa työtä hankaus oli. Topi oli kyllä aavistanut sen alkaessaan. Ehkä Eskokin oli sen tietänyt, vaikka ei ollut tietävinään. Yksi hyvä puoli siinä kuitenkin oli. He saivat lämmintä ilman tulta. Mutta kuinka kauan he sitä tällä tavalla jaksaisivat hankkia? Käsiä väsytti ja nälkä nipisteli. Jospa olisi ollut muutamia voileipiä ja pullollinen hyvää marjalientä! Niin jospa! Jospa olisi ollut vain pieni laatikko ja siinä yksi kuiva tulitikku!

Kun ei ollut, niin ei ollut. Äänettöminä pojat kihnuttelivat edelleen kalikoitansa, jotka eivät syttyneet, eivät lämminneet edes sen vertaa kuin heidän väsymyksestä vaivautuvat kätensä. He eivät enää itkeneet eivätkä nauraneet. Myrskytuuli teki sen heidän puolestansa. Se ulisi, räkätti ja hihitteli.

Mutta sitten Topi keksi uuden, paremman ja hauskemman lämmittämiskeinon. He kietoivat kätensä yhteen ja hankasivat selkiänsä vastakkain. Se oli milteipä sama liike kuin "suolan punnitseminen" voimistelutunnilla. Istuen he sitäkin saattoivat tehdä ja se antoi koko ruumiiseen lämmintä. Mutta kuinka kauan he nälkäisinä tätäkään jaksaisivat tehdä? Yhä hellittämätön pyrytuuli tiedusteli sitä heiltä ilkeästi räkättäen. Esko herpaantui ensiksi, kääntyi ja kysäisi:

– Kuinka kauan luulet tällaisen pyryn kestävän?

– Kyllä kai se voi kestää vaikka... vaikka kolme tuntia, vastasi Topi epäröiden.

– Eikö sen enempää! Minä kun luulin, että se voisi kestää vaikka... vaikka kolme päivää.

Esko koetti sanoa sen iloisesti. Hän koetti nauraakin sanojensa vahvistukseksi, mutta enemmän itkulta se Topin korvissa kuului. Kolme päivää! Missä ja mitä he kaksi pientä raukkaa olisivat kolmipäiväisen lumimyrskyn jälkeen? Kahden metrin vahvuisen hangen alla kaksi jäätynyttä mykkyrää. Heidät löydettäisiin vasta kesällä, jos edes silloinkaan. Mikä tuska olisi Lauri-sedällä? Mikä itku ja ikuinen murhe isällä ja äidillä, siskoilla ja veljillä? Ja tuossa vierellä kyhjötti samassa onnettomuudessa paras toveri, köyhän äidin ainoa ilo ja tulevainen turva.

Vaikka Topi tällä hetkellä tunsi itsensä maailman onnettomimmaksi pikku pojaksi, tunsi hän sydämessään käskyn: Ole mies! Hän veti rukkasen kädestään ja tarttui Eskon käteen.

– Tämä on minun syytäni.

– Eipäs, kun minun! kivahti Esko milteipä kiukkuisesta

– Olkoon sitten yhtä paljon meidän kummankin, jos niin tahdot. Mutta tänne emme jää. Sen saat nähdä!

– Niinkö luulet?

Esko oli saanut Topin sanoista ja käden puristuksesta uutta uskoa. Hän puristi vastaan ja palautti osan lähettäjälle takaisin.

– Yksi tärkeä asia. Meidän on pysyteltävä hangen päällä, naurahti Topi seisomaan nousten.

– Kyllä pysymme, ainakin yhden yön! Esko hypähti myös reippaasti jaloilleen.

– Huomenna ei ole enää hätää. Jos pyry jatkuu, niin Lauri-setä hälyttää koko läntisen Lapin liikkeelle. Hän seuloo meidät esille, vaikka hanki olisi suuri kuin tämä maailma.

– Sitten setä saisi antaa meitä vähän köniin!

– Kunpa antaisikin!

He sitoivat sukset jalkoihinsa ja lähtivät hiljalleen hiihtelemään. Tuoretta pehmeää lunta oli ehtinyt ryöpyttää jo aika vahvalti. Pahinta oli, kun sukset eivät ollenkaan tahtoneet luistaa. Niiden pohjissa oli karhean kelin voide, uusi lumi oli pehmeää vitiä. Mutta minne heidän olisi pitänytkään rientää? Onneksi kai oli, etteivät he kovin pitkälle päässeet. Sitten ei Lauri-sedän tarvinnut seuloa koko Lapin hankia.

He astelivat verkalleen ja naurahtelivat puheilleen. Mutta väkinäistä se tahtoi olla niin asteleminen kuin naurahteleminen, puhuminenkin, kun ei tahtonut tietää, mistä olisi puhunut. Esko pysähtyi äkisti ja tarttui Topin käteen.

– Kuule, Topi! Jos minä jään tänne, niin... niin vie äidille terveisiä!

Topin kasvot vääntyivät. Hän pyhkäisi niitä kädellään ja näki taas silmissänsä kaksi kirkasta sanaa.

– Jos sinä jäät, niin jään minäkin. Lauri-setä vie terveisemme. Hän pitää kyllä äidistäsi huolta. Mutta mitä me tänne jäisimme. Kolmen päivän perästä loppuu hiihtoloma ja sitten alkaa...

Hänen sauvansa painui syvälle ja hän keikahti nurin.

– Poron kuoppa! huudahti hän kuopastansa.

– Toinen poron kuoppa! kiljahti Esko toisen kuopan pohjalta.

Nyt he toki tiesivät, missä olivat. He olivat sittenkin kulkeneet suoraan. Aslakin kodalle ei ollut tästä paikalta kuin pari "pyssynhollia", kaksi kertaa sataviisikymmentä metriä. Jospa lumentulo olisi vähän hellittänyt, että he vielä senkin osaisivat ampua suoraan.

He tunnustelivat suuntaa huolellisesti, irroittivat suksensa ja astelivat varovasti. Porokuoppia oli yhä, mutta hangen pohja oli kova. He arvioivat olevansa Aslakin kodalla viidensadan askelen perästä, jos vain suuntaus oikein onnistuisi. He lukivat vuoromieheen sata askelta, Topi ensin, sitten Esko, ja jälleen Topi, Esko, vielä viisikymmentä askeletta kumpainenkin. Eskon viimeisten askeleiden loppumista he odottivat hengitystänsä pidätellen. Ellei kotaa niiden päättyessä tulisi vastaan, olisi heidän palattava takaisin ja yritettävä toiseen suuntaan. Eskoa hirvitti se mahdollisuus. Myös Topista tuntui, ettei hän jaksaisi enää uudelleen yrittää. Mutta muuta mahdollisuutta ei ollut. Heidän ei tarvinnut sanoa sitä toisilleen, mikä olisikin ollut hyvin vaikeaa.

– Viisiviidetlä... kuusiviidettä, jupisi Esko. Hidastellen, varovasti tunnustellen hän astui vielä neljä askelta. Vastassa ei näkynyt muuta kuin luminen hämäryys.

– Me olemme kulkeneet väärään. Eskon äänessä värisi niin syvä toivottomuus, että Topin sydäntä viilsi.

– Astutaan vielä viisikymmentä askelta ja luetaan yhdessä. Hän hypähti Topin rinnalle ja tarttui käteen. Kaksitoista askelta he pääsivät, sitten yhtä aikaa kupsahtivat nenälleen. Polvien edessä tuntui kova puu, lappalaispulkan laita! He kiljahtivat riemusta ja puristivat toisiaan.

– Me ammuimme suoraan! Sanoinhan minä sen!

– Ja minä!

– Mää!

– Mie!

He etsivät kodan, sen säkkikankaisen oviaukon ja ryömivät varovasti sisälle. Ihme, ettei Aslakin koira älähtänyt. Ja Aslak itse? Miten he hänet sopivimmin herättäisivät?

Kodassa ei ollut ketään. Esko väläytti tulta taskulampullansa. Se oli samassa kunnossa, mihin he eilen illalla olivat sen jättäneet. Mutta keskilattialla porontaljalla oli pieni keltainen käärö, Lauri-sedän filmirulla.

– Minä arvasin sen.

– Ja minä.

Pojat puristivat uudelleen toisiaan käsistä ja pyörivät pienen aikaa piiriä Aslakin keittopadan ympärillä.

18.

PETSAMON SUURI SUSI.

He tarkastelivat Aslakin "vaatekonttoreja" Eskon sähkölampun valossa. Kirves, puukko ja tulitikut olivat eilisillä paikoillaan. Eräästä komerosta he löysivät myös pari leivän kannikkaa ja kimpaleen paistettua poron lihaa. Nyt he kyllä tulisivat aikoihin, vaikka lumimyrsky kestäisi kolme päivää. Kuivista oksakalikoista he tekivät nuotiokivien väliin tulen, joka somasti paloi ja räiskähteli. Se lämmitti pian notkeiksi heidän kohmettuneet jäsenensä ja punersi heidän kasvojaan. He olivat siinä kyyrysillään lämmitellessään kuin kaksi intiaanipäällikköä. Sulkatöyhtöjä ja pyssyjä heiltä vain puuttui.

Puuttui vähän muutakin ja siitä he olivat syvästi pahoillansa. Jospa Lauri-setä piippuineen olisi istunut tuossa taljalla, missä hän eilen istui! Ei istunut. Hän makasi majatalon sängyssä kuumeessa. Missä sielun ja hengen tuskassa hän kääntyilikään holhottavien rääpäleittensä vuoksi? Missä olivat pojat? Mitä hän sanoisi ihmisille ja kahdelle kaipaavalle äidille? Tällainen tuska viattomalla miehellä niiden tähden, joille paljasta hyvää oli tehnyt.

Kovasti he sitä asiaa surivat, vaikka eipä se tällä hetkellä tullut siitä sen paremmaksi. Myös lohduttavia puolia löytyi, kun he yhdessä niitä hartaasti etsivät. Lauri-setä ei ollut mikään hätäinen mies. Vaikka tukka olisi ollut tulessa, niin hän harkitsi, ennenkuin ryhtyi sammuttamaan. Tottakai Lauri-setä sen tajusi, ettei kahdelle koulun käyneelle miehelle, jotka keinonsa yhteen panivat, koskaan viimeistä hätää tulisi. Sitäpaitsi myös Lauri-setä tunsi ja tunnusti, että oli Eräs, joka auttoi avuttomia pikku poikia hädässä.

Tässä tosin tuli pieni ajatuksellinen kuperkeikka. Äsken juuri he olivat kaksi koulunkäynyttä miestä, joille ei koskaan hätää tullut, ja hetkistä myöhemmin kaksi pientä poikaa, jotka aina olivat avun tarpeessa. Mutta tällaisia vastakkaisuuksia kai oli elämä ja maailma täynnä. Kesä ja talvi, yö ja päivä, myrsky ja päivänpaiste. He kääriytyivät porontaljoihin ja nukahtivat hiipyvän nuotionsa ääreen.

Esko heräsi kummalliseen ulinaan. Hän kavahti istumaan ja hieroi silmiään. Oliko hän nähnyt pahaa unta? Missä hän makasi? Lappalaiskodassa! Topi nukkui hänen vieressään. Tämä kyllä heti hänelle selvisi. Mutta mitä oli se ulina? Hän kuunteli. Lumimyrsky oli jo tauonnut, mitään kohinaa ei enää kuulunut. Unta hän varmaan sittenkin oli nähnyt karhuista ja susista. Hän aikoi painautua jälleen lämpimän porontaljan sisään.

Pitkä kaamea ulina kuului taas ja vavahdutti häntä sydämen pohjia myöten. Se oli susi! Eikä se kaukana enää ollutkaan, varmaankin porokuoppien takana. Hän tempasi Topia olkapäästä. Tämä nukkui sikeästi. Sääli oli herättää poika parkaa. Mutta vielä säälittävämpää olisi, jos... Se oli niin kamalaa, ettei Esko tahtonut ajatella sitä loppuun asti, eikä ollut enää aikaakaan. Hän nipisti ja ravisti ja pian istui myös Topi taljallansa silmät pyöreinä.

– Älä säikähdä! Se on nyt se, eikä se kaukana enää olekaan, selvensi Esko tilannetta.

– Mikä se? Topi hieroi kummastuneen näköisenä unipöppyräisiä silmiään.

– Petsamon susi! Minä kuulin ulinan jo unissani ja äsken juuri...

Se kuului taas, pitkään valittavana, selkäpiitä karmivana, eikä Eskon tarvinnut enää Topille sen enempää selvittää. Mikä onni ja armo, että he sentään olivat lämpiminä ja virkeinä Aslakin kodassa, eikä kahtena könttäisenä lumikääryleenä jossakin tuolla avokankaalla porokuopassa.

Mutta näinkin ollen tilanne oli varmasti vakava. He pitivät nopeasti pienen sotaneuvottelun. Olisiko viisasta tehdä tuli? Pedot pelkäävät tulta. Niin etelän pedot. Mahtoiko Petsamon peto sitä pelätä? Ehkä tulen houkuttelemana sitä varmemmin rientäisi paikalle ja kun avokodassa näkisi kaksi pientä poikaa, niin...

Se suunnitelma hylättiin nopeasti ja yksimielisesti. Paras turva sittenkin oli ase, Aslakin kirves ja puukko. Hirvittävältä tosin tuntui tälläkin tavalla käydä vanhaa kokenutta petoa vastaan, mutta muuta valinnan varaa ei heillä ollut, paitsi se, että olisivat hiiren hiljaa ja vasta viime hädässä ryhtyisivät taisteluun elämästä ja kuolemasta.

He ryömivät seinäkomerolle, jossa puukko ja kirves olivat. Esko valaisi sähkölampullansa, ja Topi otti ne esiin. Mutta siellä oli myös revolveri ja kiväärin panoksia. Miksi ei ollut kivääriä tahi revolverin panoksia? Mitä Aslak teki revolverilla, ellei hänellä ollut panoksia? Ja mitä hän teki kiväärin panoksilla, ellei hänellä ollut kivääriä?

Topi pohti nopeasti mielessään näitä ristiriitaisuuksia, mutta Esko liukui lamppuineen pitkin kodan seinän viertä ja tutki tarkemmin Aslakin "vaatekonttoreja". Kenties niitä oli vielä useampia siellä. Niinkuin olikin.

– Täällä... täällä on jotakin! Esko kiskaisi kovan kappaleen vaatelokeron poimuista ja valaisi sitä taskulampullansa.

– Japanilainen ratsuväen kivääri! Topi kiljahti riemusta. Hän oli tietäväisempi sotilasasioissa ja tunsi aseen heti. He tutkivat nopeasti sitä. Sen lukko oli hyvin rasvattu ja tähtäimet kunnossa. Panokset sopivat, tottakai ne sopivat. Ei suinkaan Aslak, viisas mies hankkinut kivääriinsä tykin panoksia. Vain makasiinikotelo oli jollakin tavalla poissa paikoiltaan, eivätkä he mitenkään tahtoneet saada sitä toimimaan. Topi kaivoi ja naputteli veitsellänsä hiki hatussa. Esko näytti hänelle taskulampullansa tulta. Jo vihdoin! Jo napsahti! Lukko lupsahti kiinni. Syvä helpotuksen henkäys pääsi heidän huuliltansa. Yksi panos oli piipussa, viisi makasiinissa. Jos Petsamon petoa halutti, niin nyt saisi tulla.

Kuin vastaukseksi poikien äänettömään haasteeseen kuului pitkä ruma ulina taas kankaan laidasta, paljon lähempää kuin äsken. Vaikka heidän asemansa oli nyt kymmenen kertaa valoisampi kuin hetkistä aikaisemmin, vavahdutti pedon ääni heitä. Kumpikaan heistä ei \ollut ennen käyttänyt tällaista asetta. Topi kyllä oli ampunut pienoiskiväärillä ja Esko partiossa ilmapyssyllä, mutta toista oli tähdätä ja laukaista suurta petoa kohti yöllä, ensi kertaa, tuntemattomalla sotilaskiväärillä. Topi käsitti ilman muuta, että jos se tulisi eteen, niin se olisi hänen tehtävä. Hänellä joka tapauksessa oli enemmän kokemusta ampuma-aseen käyttämisessä. Sitäpaitsi Esko oli tehnyt jo osansa, kun oli etsinyt aseen. Tärkeällä hetkellä hän voisi näyttää tulta.

Näin Topi mielessään asian harkitsi ja päätti. Peloittava, mutta samalla riemastuttava vastuun ja miehuuden tunne täytti hänen rintansa. Hän ryömi ulos, käänsi säkkioven laidan ylöspäin ja kiinnitti sen lukkoneulalla seinäkankaaseen. Pyry oli kokonaan lakannut, mutta taivas oli vielä pilvessä. Kuu lienee hieman kajastanut. Osittain lumeen hautautuneen reen nokka näkyi valkoisella hangella. Esko oli kohentanut taljat yhteiseksi vuoteeksi. Peitoksi hän oli jättänyt yhden kummallekin.

Hengitystään pidätellen he odottelivat, Topin vasen silmä kiväärin tähtäimellä, Eskon oikea etusormi taskulampun katkaisijalla. Niin kului pitkiä aikoja, eikä mitään kuulunut. Oliko susi livistänyt matkoihinsa? Eräinä hetkinä he hartaasti toivoivat, että niin olisi tapahtunut, toisinaan taas, että susi pian ja suoraan tulisi. Heillä oli siinä odotellessaan sama tunne kuin tunturilaskussa: pelko ja riemu. Niiden voima vaihteli. Tavattoman jännittävää odotus joka tapauksessa oli.

Se oli myös väsyttävää. Kun mitään ei tullut eikä kuulunut, niin he lopulta alkoivat torkahdella, ensin valonnäyttäjä ja pian myös kiväärimies. Onneksi se tapahtui vuoroon, valveilla olevan oli määrä nipistellä torkahtelevaa. Pientä hupaisaa näpistelyä se vain aluksi olikin, mutta kerran kun Esko vuorollaan oli juuri uneen torkahtamassa, nipisti Topi häntä niin, että tuntui.

Etäämpänä hangella liikahteli pitkänomainen varjo, kaksi, kolme... He kohentuivat kyynärpäidensä varaan, neljä silmää katsoi kuin yksi silmä. Varjot pysähtyivät, häilähtivät, lähenivät toisiaan, taas pysähtyivät. Viisi niitä oli! Ei ollut epäilemistäkään enää, ketä niiden takana oli.

Esko tunsi, miten Topin kaulavaltimo sykähteli. Topi kuuli, miten Eskon pidättelevä hengitys värähteli. He katsahtivat toisiinsa. Esko nyökäytti päätään, Topi nyökkäsi vastaan.

Jo taas varjot liikahtivat, lähenivät. Onneksi niitä ei ollut kuin viisi, liian monta niitä oli sittenkin. Mitä? Ne näyttivät siirtyvän kodan ohitse. Ja taas kummankin pojan sydämessä riipoi toivo ja pelko, voimakkaammin kuin milloinkaan ennen.

Nyt yksi kääntyi. Se läheni suoraan rekeä kohti, pysähtyi, läheni... läheni... siirtyi jo pitkänä reen laidan ylitse. Suuri tumma eläin ilmestyi näkyviin, hankea nuuskien häntä oikoisenaan se pitkin hiipivin askelin lähestyi Aslakin rekeä.

Topi veti kiväärin perän tukevasti olkaansa vasten ja nipisti huulensa yhteen. Yhä nuuskien peto läheni, pysähtyi reen kohdalla ja nosti päänsä. Esko värisi ja odotti. Topi tähtäsi piippua pitkin, perään painettu poski kuin kipsikuva. Aslakin reessä oli poron teurastusjätteitä, susi nosti käpälänsä reen laidalle ja alkoi nuuskia niitä. Silloin Topi hiljaa nyökkäsi. Esko tähtäsi taskulampullansa ja näppäsi tulen. Kaksi julmaa kiiltävää silmää näkyi hetken. Topi oli löytänyt jyvän. Hän veti liipaisimesta. Ankara paukaus tärähti.

Reen luota kuului mätkähdys. Peto korahti ja kippuroitsi siellä, mutta ennenkuin Topi oli ehtinyt vetäistä toisen panoksen piippuun, oli majan edessä ja erämaassa jälleen täysi rauha. Suuri peto makasi reen vieressä maassa, neljä pienempää oli livistänyt hännät oikoisenaan matkoihinsa.

Varovasti, kivääri ja kirves aseinaan pojat lähestyivät rekeä, mutta mitään lisätoimenpiteitä ei tarvittu, peto oli saanut ensimmäisestä täräyksestä tarpeekseen. Topi töyttäsi kuonoon, Esko kiskoi hännästä, ei värähdystä kummassakaan päässä.

He nostivat ja keikauttivat äijän rekeen pääpuoli perään päin. Siinä se maata röhötteli kuin parempikin herra ja mitäpä puuttuikaan. Petsamon peto! Lapinmaan hirmu! Esko nauroi ja puheli kohennellessaan äijän käpäliä parempaan ajoasentoon, mutta Topi oli yhä vieläkin totinen poika. Hänen poskensa värähteli ja toinen silmä pyrki kiinni. Miehuuden vaatimus oli syöksähtänyt hänen kohdalleen niin äkisti paljon onnea antavana, mutta ankarana, eikä hän oikein vieläkään jaksanut uskoa, että suuri peto makasi voitettuna hänen edessään Aslakin reessä. Se oli ollut liian jännittävää ja onnistunut liian helposti.

He menivät kotaan ja tekivät tulen pelkäämättä enää niitä neljää sutta, jotka olivat jääneet johtajastaan. Vuorotellen valvoen he nukkuivat lopun yötä, aamun valjetessa jo molemmat saman taljan alla päät yhdessä. Ulvontaa ei kuulunut enää läheltä eikä kauempaa. Petsamon susi makasi Aslakin reessä kylkeänsä kääntämättä.

19.

PEIJAISET.

Topi heräsi pehmeästi hiipiviin askeleihin, jotka kuuluivat hangelta kodan ulkopuolelta. Hän kavahti kyynärpäilleen ja nosti kiväärin poskelleen. Oli suuri onni, että kodan säkkikankainen ovi oli yöllä jäänyt vähän raolleen ja että Aslakilla oli vain kaksi jalkaa. Hän siellä hipsutteli poronkoipitallukoineen.

Häpeillen Topi laski kiväärin alas ja veti varmistimen paikoilleen. Hän herätteli Eskon ja kuiskutteli hänen korvaansa. Heidän täytyi nopeasti pukeutua ja yhdessä rientää pyytämään Aslakilta anteeksi. Ilman lupaa he olivat yökauden myllänneet hänen kodassaan kuin kotonaan. Siihen heillä tosin oli ollut pakottavia syitä, mutta se ei kuitannut asiaa. Vilpittömän pahoittelun ja anteeksipyynnön he joka tapauksessa olivat Aslakille velkaa.

Aslak kuunteli piippunysäänsä topotellen. Väliin hän vilautteli anteeksipyytelijöihin veitikkamaisesti pihkan ruskeilla pienillä silmillänsä. Kun pojat olivat päässeet vaivalloisen ja tangertelevan vuoropuhelunsa loppuun, keikahti Aslak reessä röhöttelevän susivainajan ryntäille istumaan, tempaisi piipun suustaan ja nauroi, suorastaan ulvoi niinkuin susi, joka ei enää milloinkaan ulvonut.

– Vai että pahantekijöitä, ai, ai, ai! Omavaltaisia yövieraita, oi, oi, oi! Eikö Aslakin kota yöllä ja päivällä ole ollut avoin kehnoimmillekin erämaan kulkijoille, saati tällaisille. Tällaisille reippaille pojille, jotka nujersivat Petsamon pedon, vaikka Lapin omat miehet ja valtakunnan lentovoimat ruiskupyssyillään eivät siihen pystyneet.

Niin Aslak suden päällä istuen lasketteli, etteivät pojat enää saaneet sanaa rakoon. Mutta sitten Aslak kääntyi kuolleeseen vihollisen päin. Hänen muotonsa julmistui. Ruskeat silmät näyttivät iskevän tulikipunoita, ulkonevat poskipäät vavahtelivat. Hän iski kuollutta sutta korvalle niin, että tämän pää retkahti reen sivuun. Toiselle korvalle isketyllä lyönnillä hän tempaisi sen jälleen paikalleen. Tämän jälkeen hän ravisteli sutta leukaparrasta niin armottomasti, että äijäpoloisen hampaat suussa kalisivat. Tätä tehdessään hän kaiken aikaa lasketteli suustansa voimakkaita lapinkielisiä säkeitä, joita pojat eivät ymmärtäneet. Väliin vain kuin pisteiksi ja huutomerkeiksi putoili raskaampia suomalaisia sanoja, joita Topi ja Esko jo usein ennenkin olivat kuulleet maanteillä ja helsinkiläisillä rakennustyömailla. Mitään kauniita sanoja ne eivät olleet, eivätkä varmaankaan muodostuneet Aslakille ansioksi. Mutta tällä hetkellä hänen sielunsa keveni niistä, se näkyi selvästi.

Pojat katselivat ja kuuntelivat Aslakin ainutlaatuista muistopuhetta kodan ovella. Se oli niin juhlallista, että heitä ihan hirvitti, mutta nauratti samalla.

– Niinkuin Kaarle herttua Klaus Flemingin arkun ääressä, kuiskasi Topi Eskon korvaan.

– Niinpä kyllä, mutta ei Kaarle herttua sanellut tuollaisia värsyjä, kuiskasi Esko vastaan kämmensyrjänsä ohitse.

Loppuihan se seremonia vihdoin. "Kaarle herttua" oli virkeä kuin kärppä, "Klaus Fleming" parka näytti sen sijaan aika tavalla väsähtäneeltä. Pojat kiiruhtivat esittämään Aslakille lähimpiä huoliansa, jotka polttivat heidän sydäntään sitä kipeämmin, mitä kirkkaammaksi uusi päivä valkeni. Kirkonkylään oli jouduttava Lauri-sedälle tietoa saattamaan. Hän varmaan oli hälyttänyt jo koko Lapin, ellei itse ollut kuollut tietämättömyytensä tuskasta.

Aslak keikisti vatsaansa ja nauroi. Ei Lappia niin vähällä eikä näin pienten sattumien vuoksi liikkeelle hälytetty. Toista olisi, jos tietäisivät Petsamon suden surmatuksi. Ja mitä tuli taas Lauri-setään, siihen lihavaan lantalaiseen, niin mahtoiko hänestäkään henki juuri niin helpolla hellitä.

Mutta nopeasti Aslak pani asiaa toimeksi vastaväitteistänsä huolimatta. Tuota pikaa hänellä oli kodan edessä neljä ajokkiporoa, mistä hän ne niin nopeasti tempaisikaan. Yhden hän valjasti pulkan eteen, toisen susireen, kolmannen ja neljännen valjaisiin hän sitoi pitkät ohjashihnat.

– Nyt lähdetään kylään, touhusi hän. – Jos teillä on oikeaa poromiehen päätä, niinkuin oli susimiehen sisua, niin hihkaiskaa poronne sarvien ohitse korkealla äänellä: Hii-jop! Jos vauhti taas on mielestänne liian kovaa, niin huutakaa poron jalkojen välitse matalammalla äänellä: Top! Top!

Pojat lupasivat menetellä Aslakin neuvon mukaan. Aslak viskautui pulkkaansa, heitti ohjaksen komeasarvisen härkäporonsa selän ylitse ja hihkaisi: Hii-jop!

Hei, pojat! Se vasta oli menoa! Hii-jop! Top! Top! Aslakin porohärkä laukkasi ja pulkka keikkui kuin kanootti meren aallokossa. Pulkkaa seuraavan reen perässä keikkui vartalonmukaiseen susiturkkiin kääriytyneenä itse herra "Klaus Fleming". Hänen lähimpänä adjutanttinansa lasketteli härällänsä ja suksillansa Topi, kiväärimies ja vara-adjutanttina Esko, hänen yhtä onnekas kuin ansiokas valonheittäjänsä.

Peloittavaa vauhtia Aslak lasketteli metsäkankaiden, porokuoppien, jänkäaapojen lävitse. Aslak joikui ja keikkui, "Klaus Fleming" vain keikkui, käännepaikoissa hyvin arveluttavasti reen laidasta laitaan. Adjutantti sekä vara-adjutantti huudahtivat muutamia kertoja Top-top! Mutta kun he kyyrysillään lasketellen katselivat enemmän poron jalkojen välitse kuin sarvien ohitse ja heidän äänensäkin viime yön kokemusten jälkeen oli käheänpuoleinen, kuuli "Kaarle herttua" vain: hii-jop!

Hii-jop! hän hihkaisi vastaan, läväytti hihnalla härkäporoansa selkään, ja sitten vilistettiin entistä hurjempaa vauhtia. Sorkat napsoivat, sukset suhisivat, lumi pöllysi niinkuin eilisen myrskytuulen edessä.

Jänkäniitty, jossa oli heinäsuova, vilahti jo ohitse, pienet kalliot ja mäntykankaat samaan menoon. Jo pöllähdettiin kirkonseudun kyläiselle aukeamalle. Majatalo oli milteipä ensimmäisiä taloja, mutta Aslak ei näyttänyt arvaavan, että pojat siellä asuivat ja turhaa olisi ollut hänelle ryhtyä poron sarvien ohitse mitään huutelemaan, "hii-jopiksi" hän kaikki huudahtelut kuitenkin käsitti. Hetkeksikään pysähtymättä, vain vauhtia lisäten Aslak päästeli majatalon ohitse pappilaa kohti. Rappujen edessä hän pysäytti uljaan härkänsä. "Klaus Flemingin" ajokki seisahtui niin töksähtämällä, että herra oli vähillä nokilleen tuuksahtaa. Adjutantit huiskahtivat liukkailla suksillansa kahta puolta sivuille.

Kirkkoherra rouvineen riensi katsomaan, mitä ylhäisiä vieraita sieltä sillä kyydillä pihaan ajeli. No, pian se asia siinä selveni. Kirkkoherra ja rouva nauroivat kyynelet silmissä, Aslak tepasteli miehevänä, sivumennen kävi torkkuvaa herra parkaa kovakouraisesti leukaan tönäisemässä.

Mutta kirkkoherra kiiruhti suntiolle ilmoittamaan, ettei tarvinnutkaan hätäkelloja soittaa, helsinkiläispojat olivat löytyneet jo, eikä heillä ollut mitään hätää. Jos hätää oli, niin se oli jollakin muulla, Petsamon suurella sudella esimerkiksi. Tarkemmin asiaa harkiten ei silläkään enää mitään hätää ollut. Sellaisella vauhdilla ja komeudella ei tavallista sutta milloinkaan olisi kirkonkylään ja pappilaan tuotu. Peto saattoi olla ylpeäkin kyydistänsä.

Pappilassa ei kuitenkaan vieraita sen kauempaa viivytetty, koska poikien oli kiiruhdettava majataloon Lauri-sedän luokse. Muutamalla lämpimällä sanalla kirkkoherra onnitteli etelän poikia mainiosta urotyöstä, josta koko hänen seurakuntansa yksimielisesti olisi heille kiitollinen. Kirkkoherran rouva pyysi, että he iltapäivällä hiihtäisivät uudelleen pappilassa kyläilemässä. Hän halusi antaa urhoollisille sudenkaatajille vähän leivontalämpimäisiä ja Lapin pohjoisen pappilan tuliaisia kotimatkaa varten. Pojat kiittivät ja lupasivat palata.

Majatalon pihalla oli heitä vastassa joukko suksimiehiä, majatalon isäntä, emäntä ja Lauri-setä, villakääre yhä kaulassansa. Aslak ajoi häkkyräsarvisellansa komeasti pihaan. Myös pojat olivat jo tottuneet suksiajokkeihinsa, eikä liioin "Klaus herran" päätä näyttänyt pahoin paleltavan.

Siinä riemu ja meteli syntyi. Miehet nauroivat, koirat haukkuivat, mutta talon kissa kavahti suden nähtyänsä nurkkaa pitkin aitan katolle.

Pojat kertoivat Lauri-sedälle lyhyesti koko historian ja Lauri-setä viittasi kintaallaan pihassa ihmetteleville miehille: Etsintäpä voitiin peruuttaa! Vaikka kyllähän kaikki jo ilman muuta sen ymmärsivät.

Majatalon emäntä ja isäntä ja kaikki miehet heidän mukanansa kiertelivät ja ihastelivat suurta Petsamon sutta, joka yhä maata röhötteli kelkassansa. Kyllä siinä myös pojat, suden tappajat kunniansa kuulivat. Sellaisia miehenalkuja ei ollut muita muka koko Lapinmaassa, Lantalassa vieläkin vähemmän. Ylinnä muita kehui ja tepasteli Aslak. Hän kehui pojat maasta taivaaseen, mutta haukkui suden pataluhaksi ja aina väliin hypähti reen luokse ja tempaisi sutta parrasta.

Pojat, Topi erittäinkin, koettivat selitellä, ettei se ollut mitään. Kuka tahansa heidän asemassaan olisi tehnyt juuri samalla tavalla. Esko kyllä ihasteli Topin rohkeutta ja ampumataitoa. Topi puolestaan väitteli, ettei ampumisesta olisi tullut mitään, ellei Esko olisi löytänyt Aslakin kivääriä ja niin taitavasti näyttänyt taskulampullansa valkeaa. Aslakin mielestä oli "molempi parempi". Se poika, joka löysi kiväärin hänen kätköistänsä, oli totisesti isäänsä parempi, ja se poika, joka hänen kiväärillänsä osasi keskellä yötä suden rintaan, oli yhtä hyvä, ellei vieläkin parempi. Ja että myös asianomainen Petsamon peto olisi sen tuntenut ja tunnustanut, hän käveli vielä reen luo ja kajautti pari korvapuustia. Se oli jo milteipä liikaa, mutta oli tämä susi ja monet muut sen sukulaiset, huiskuhännät tehneet Aslakin poroelossa niin paljon pahaa, että tämä kaikki oli ymmärrettävissä.

Ennenkuin riemunpito majatalon pihamaalla loppui, kuului taivaalta lähestyvän lentokoneen hurinaa. Valtion kuularuiskumiehet, lentävät sudentappajat siellä palasivat Inarin matkaltansa. Sievän kaarroksen tehtyään he laskivat järvelle ja nousivat majatalon pihaan. Pitkällä kierrosmatkallansa he olivat nähneet muutamia susia ja sudenjälkiä ja ampuneetkin niitä, mutta...

– Mutta olettekos ampunut sutta! Tällaista Petsamon petoa!

Valtion suurten sudentappajien matkoistaan kertoessa oli Aslak heidän huomaamattaan kätevästi kääntänyt reen ympäri, joten susi yllättäen joutui katselemaan mestariampujia silmästä silmään.

Mestariampujat olivat leikin ymmärtäviä miehiä, kuten Aslak ja koko Lapin kansa, ja siitä vasta riemu syntyi. Suuri susi ja sen pienet tappajat vedettiin reessä majatalon isoon tupaan. Mestariampujat kiskoivat kumpikin aisastansa, ja Aslak läväytteli nahkapiiskaa ja kaikki muu kansa seurasi riemusaattona reen perässä.

Peijaisiin, jotka pidettiin myöhemmin iltapuolella, oli kutsuttu vieraiksi koko kirkonkylän väki. Majatalon emäntä valmisteli niitä kuin perhepitoja ja kirkkoherran rouva ja nimismiehen rouva avustivat häntä auliisti lämpimäisillänsä.

Pidettiin puheita ja laulettiin lauluja, valtion mestariampujat olivat mestareita siinä, puhumattakaan kirkkoherrasta ja lukkarista, jotka olivat ammattimiehiä. Aslak heitti suopunkia ja joikui. Kumpikin ohjelmanumero oli yliveto kaikesta muusta. Päivän sankareille kummallekin hän lahjoitti urotyön palkinnoksi kauniisti koristetun poropuukon, porontaljan ja suuret poronsarvet. Samat palkinnot hän lupasi valtion mestariampujille, sitten kun he ensin ampuisivat suden. Kyllä oli Topilla ja Eskolla riemun päivä. Sen päättyessä he eivät tahtoneet unta löytää. Lauri-setä tuli peittelemään heitä.

– En minä ollut kovin pahasti teidän tähtenne huolissani, kun arvasin, että teillä oli reput ja tulitikut matkassanne.

– Mutta kun ne eivät olleet meidän matkassamme.

– Ne olivat saunassa, täytyi Topin häpeillen alaston totuus myöntää.

– Voi, totta, mun totisesti! sanoi Lauri-setä. Minä olen teille niin vihainen että...

Hän käveli huoneen nurkasta nurkkaan kahteen kertaan, pysähtyi sitten uudelleen poikien sängyn ääreen.

– No, en minä viitsi ollakaan teille vihainen tällaisen päivän jälkeen. Hyvää yötä! Nukkukaa ja nähkää kauniita unia!

Pojat nukahtivat onnellisina. Toisessa huoneessa Lauri-setä vielä pitkän aikaa jutteli valtion mestariampujien kanssa. Yhdessä he suunnittelivat sudenampujille vielä uuden iloisen yllätyksen.

20.

KOMEA KOTIMATKA.

Topin ja Eskon oli vaikea uskoa sitä todeksi. Totta se nyt vain kuitenkin oli. Toinen lentävistä sudenampujista, varsinainen lentäjä, joutui tärkeän asian vuoksi käväisemään Helsingissä. Tähystäjä, varsinainen ampuja, jolla sinne ei ollut mitään asiaa, luovutti paikkansa Petsamon suuren suden onnellisille ampujille, jotka yhteispainossa, kuten nähtävästi myös taidossa, vastasivat täydelleen häntä.

Vähää ennen puolta päivää lähdettiin matkalle. Sää oli taas mitä kaunein, aurinkoinen ja kirkas. Hanki loisti ja säteili, niinkuin vain Lapin hanki kauneimpana kevättalven aamuna säteilee. Tunturi kohosi siintävän sinisestä metsästä lähes taivaaseen asti.

Lauri-setä, majatalon kaikki väki ja paljon muita kirkonkyläläisiä oli lähtenyt järven jäälle saattelemaan. Pojat olivat ottaneet mukaansa vain reput ja Aslakin lahjoittamat poron taljat ja sarvet. Suksista ja muista jäljelle jäävistä tavaroista sekä sudesta, jonka pojat olivat lahjoittaneet Lauri-sedälle, lupasi Lauri-setä pitää huolla. Suden hän aikoi jättää Oulussa täytettäväksi. Siitä tulisi heille verraton Lapin matkan ja tunturihiihdon muistomerkki.

Pojat käärittiin tähystäjän suureen susiturkkiin, joka mainiosti sopi ja riitti heille molemmille kylmän suojaksi hytin takaistuimella. Reput ja porontaljat pantiin jalkojen peitoksi. Minne sarvet? Ehkäpä Lauri-setä ottaisi vielä nekin hoidettavakseen?

Mutta ennenkuin kumpikaan pojista kerkisi ehdottaa tätä, keksi tähystäjä niille mitä parhaimman paikan. Ne köytettiin koneen niskaan potkurin taakse. Nyt lentokone oli vasta se, miksi oli tarkoitettu, oikea sudenampujien kone, kolmensadan hevosen ja kahden Lapin uljaimman porohärän voimalla ja komeudella varustettu. Totisesti se oli järven jäällä uljas nähtävyys!

Jo kone humisi, lämpeni ja starttasi. Lauri-setä ja tähystäjä, majatalon väki, kaikki jäivät ja häipyivät, huiskuttelivat käsiänsä, lakkejansa ja liinojansa. Yhä nopeampaa vauhtia lentokone kiiti kirkasta hangen pintaa lumikiteitä aurinkoiseen ilmaan siristäen.

Voi, riemu! Se ei ollutkaan enää hangessa kiinni! Se kohosi, nousi ja nousi keveästi vilistäen. Moottori hurisi ja hyrisi kuin suuri, hirmuisen voimakas ampiainen.

Pojat puristivat toisiaan kädestä ja katselivat hytin akkunasta. He nousivat yhä. Lentokone teki komean kunniakierroksen järven ja kirkonkylän ympäri. Voi, miten kapealta järvi jo näytti! Ja kirkko, pappila ja majatalo! Ne olivat kuin muutamia lappalaisrekiä ja pulkkia olisi nostettu vastakkain, kirkko niinkuin neljä tahi viisi rekeä, aisat pystyssä!

Nuo kahdella jalalla kävelevät kärpäset olivat ihmisiä! Nuo neljällä jalalla vilistävät muurahaiset olivat poroja! Mikä niistä oli Aslakin häkkyrähärkä? Mikä Aslak itse, mikä majatalon pyylevä emäntä tahi Lauri-setä?

Sitä oli enää mahdoton arvioida. Kone kääntyi päin aurinkoa. Sinne alas säteilevälle lumihangelle jäivät kaikki.

Minuutti pari, ja he nuolaisivat jo tunturin rinnettä. Ei tarvittu saksia eikä rappukäyntiä. Nyt oltiin jo koivuvyöhykkeen kohdalla. Ohjaaja käänsi koneen nokkaa ylöspäin. Tunturi oli sentään aina tunturi, jota kolmisatahevosvoimaisen lentokoneenkin täytyi ylöspäin kiipeämällä kunnioittaa.

He olivat satakunta metriä tunturilaen yläpuolella. Oikeastaan heidän entisten porokelkkanäkemystensä perusteella olisi pitänyt olla lähes taivaassa, juuri siinä kohdalla, mihin jättiläisen huppuliinan ylimmäinen kupula ulottui tahi siinä nurkkauksessa, mistä taivaan sokerivuoren santa alkoi maan lapsille vuotaa. Ihme ja kumma! Ei se lentokoneen hytin takapenkille juuri siltä näyttänyt. Taivaassa oli avaruutta edelleenkin ylöspäin, ettei pään eikä koneen kolhaisemisesta ollut pienintäkään vaaraa. Taivaan kansi oli venyvä, niinkuin myös maan pyöristyvä piiri. Siihen tulokseen he pääsivät.

Erämaa oli hujahtanut huomaamatta heidän alitseen. Se oli vahinko. Mutta nähtävää oli toki riittämiin ja vähän liikaakin ilman sitä. Siinä vilahti tunturikuru, jossa he aatamin paitaa olivat hangen voisulalla rasvailleet. Tuolta edestäpäin tuli jo uusia keroja, kuruja ja auringon paisteessa säteileviä ylätasankoja. Matalat, somasti poimuilevat metsät olivat niitä yhdistäviä, niiden ympäri sideltyjä sinisiä kaitaliinoja.

Edessä päin oli jälleen komea, kolmilakinen tunturi. Kone oli kohtelias ja nousi taas, vaikka ei olisi tarvittukaan. Tarvittiinpa kylläkin, Topin ja Eskon näköalan vuoksi. Suuri erämaan hotelli olisi näyttänyt liian suurelta, jos liian alhaalta katon ylitse olisi vilistetty. Ja ihmiset, tunturihiihtäjät, hotellinpalvelijat ja poromiehet olisivat ehkä myös näyttäneet liian koppavilta. Sinne jäivät pikku ampiaiset, Lapin itikat ja kärpäset. Saivat jäädä! Terve menoon! Mestariampujat ajelivat kaikkein suorimpia teitä tasavallan pääkaupunkiin!

Tuskin oli Pallastunturi ja hotelli jäänyt selän taakse, kun Tornionjoki ja Muonion mutkat jo alkoivat poron sarvien välitse vilkuttaa. Matala kylä mataline kirkkoinen läheni ja läheni. Tuolla oli Ruotsin kuningaskunta, täällä Suomen tasavalta. Rajajoki, suuri Tornionjoki aukeni välissä kuin aurattu valtatie. Näkyi siellä luikertelevan sekin tie, jota viikko sitten keltaisella postivaunulla oli hyristelty. Joen toisella puolella luikerteli toinen tie, Ruotsin valtakuntalaisten valtatie, jota harmaa linja-auto parhaillaan luikerteli kuin kissan edellä piiloon pyrkivä hiiren poikanen.

Tähystäjän suuren susiturkin sisällä oli pojilla hauskaa ja lämmintä. He ajoivat Tornionjoen avaraa uomaa kuin kuningas ja presidentti. Oikealla puolella istuva Topi oli kuningas, vasemmalla puolella istuva Esko luonnollisesti presidentti. He liukuivat riittävän ylhäällä, kuten mahtimiehille sopivaa oli. Vallit molemmin puolin heidän mahtavaa ajotietänsä olivat ylhäältä katsoenkin hivelevän komeat. Ne eivät olleet sinistä jäätä, eivätkä valkoista lunta, vaan heidän valtakuntiensa Ruotsin ja Suomen metsien "vihreätä kultaa".

Mutta yhä valtakuntien väylä, heidän yhteinen komea kulkutiensä leveni. Se tempaisi jo matkaansa rautatiet ja sähkölennätinlinjat. Junat savusivat ja puhkuivat, kiemurtelivat kiiltäviä kiskojansa kuin käärmeet. Parastansa ne panivat, mutta turhaa se oli. Kuinka maan matelijat kuninkaallisten kulkuneuvojen kanssa kilpasille!

Jo näkyi edessä päin kaksi kaupunkia äiti-Itämeren somasti pyöristyvällä päälaella. Voi raukkoja, miten pieniä olivatkaan, kuin rakentelupalikoista kokoon kyhättyjä leikkikyliä leikkisillan erottamina niittypuron kahden puolen. Tämä johtui siitä, että kuljettaja oli kohottanut koneensa suuriin korkeuksiin. Aurinko näytti olevan lähempänä kuin milloinkaan ennen, mutta taivaan sinikansi oli antanut perään ja kaartui kauniisti yhä.

Sinne jäivät kaksoiskaupungit, valtaväylä ja valtakuntien raja. Korkealla kaartaen lasketeltiin selvää Suomen maata, äiti-Itämeren kirkasta otsaa. Silloin tällöin kuljettaja vilkaisi taakseen, naurahti tähystäjänsä susiturkille, jonka aukosta tirkisteli kaksi iloisesti säteilevää silmäparia. Pojat aukaisivat pari ylintä nappia, lämmintä oli jo vähän liikaakin. Sitäpaitsi he halusivat saada käsiinsä kirkkoherran rouvan eväskääreen. Äidin otsa alhaalla oli niin kirkas ja selvä, että sitä saattoi vaivatta vilistellä syödessäänkin.

Kemi ja Kemijoki ylitettiin yhä korkealla hyristäen makean hillotortun kestäessä. Myös kuljettaja otti ja näpisteli sellaisen, eikä kone näyttänyt sitä huomaavankaan. Mutta oman osansa se kyllä vaati, sen huomasi kuljettaja mittarista. Oulussa oli tehtävä välilasku polttoaineen lisäämistä varten. Koneen imiessä tankkinsa täyteen, haukkasivat miehet kaupungilla keveän päivällisen.

Kun he palasivat matkaan lähteäkseen, ympäröi monisatapäinen väkijoukko lentokoneen. Suksilla hiihteleviä koulupoikia ja -tyttöjä oli joukossa niin paljon, etteivät pojat olisi uskoneet Oulussa niin paljoa heitä olevankaan, ei edes hiihtolomalla. Heillä oli tavattoman hauskaa, saattoi hyvin arvata, minkä vuoksi. He olivat kyllä nähneet sarvipäisiä poroja useinkin, sarvipäistä lentokonetta sitävastoin eivät ennen milloinkaan.

Mutta mistä he kaikki olivat saaneet tiedon? Se oli ilmoitettu radion päiväuutisissa: Kaksi helsinkiläistä koulupoikaa on Enontekiössä ampunut suuren suden! Tänään he palaavat lentokoneella kotiin!

– Kyllä meidän nyt on pian painuttava matkaan! Muutoin emme Tattarisuon lentokentältä löydä laskeutumispaikkaa, päivitteli kuljettaja. He nousivat koneeseen ja lähtivät viipymättä. Oulun nuori kansa kohotti heidän jälkeensä niin huikean huutotervehdyksen kuin vain Oulun kouluväki hiihtoloman viimeisen edellisenä päivänä suuren suden tappajille osasi kohottaa.

Jäi Oulu ja Oulunjoki, suksittelevine muurahaisineen. Huudot hupenivat tuuleen. Jäivät kirkot, kylät ja Limingan niityt. Itämeri-äidin kirkas otsa hupeni loppuun, kaunis kaulavarsi taipui siintävänä poimuilevan puseron alle. Hyvästi, äiti-Itämeri! Tuskinpa tavattaisiin ennenkuin etelässä pääkaupungin kallioilla.

Metsiä ja järviä, yhä vain nousevia, laskevia, somasti siintäviä metsiä ja pienempiä ja suurempia järvenselkiä, joiden valkeat hanget kiloilivat auringon paisteessa. Kuinka pieni, kapea Suomenmaa saattoikin olla noin suuri ja leveä ja rikas! Esko ja Topi toivoivat hartaasti, että kaikki Suomen koulupojat ja tytöt kerran elämässään pääsisivät lentokoneesta katselemaan isänmaan suurta kaunista karttaa. Sen jälkeen he varmaan entistä enemmän rakastaisivat tätä maata ja uhraisivat työnsä ja tarvittaessa elämänsäkin sen hyväksi, niinkuin tuhannet isät ja veljet viime talvena ja aikaisempina taisteluvuosina olivat jo tehneet.

Jo taas näkyi kaupunki järven rannalla korkean harjun laidassa! Se oli Jyväskylä, järvirikkaan keskisuomen kaunis valtakaupunki. Mikään muu se ei voinut olla. Pojat tunsivat sen puistoistansa ja suurista koulurakennuksista, sekä Päijänteestä, joka silmänkantamattomiin avautui Jyväsjärven ja kaupungin takaa. Siellä oli varaa vastaantulijoillekin, mutta ei tullut vastaan muita kuin teeriparvi. Kunnioittavasti se kääntyi tieltä erästä korkeaa metsäsaarta kohti.

Kuljettaja lasketteli vaihteeksi hyvin alhaalla, milteipä valkoisia hangen selkiä viilettäen. Vääksyn kanavaa lähestyttäessä hän kohotti koneen. Se ei ollut mikään Päijänteen laiva, jonka olisi tarvinnut ajaa sulkuporttien kautta, eivätkä portit mahtaneet olla käyttökunnossakaan. Koko kaksipenikulmainen Vesijärvi oli edelleen jatkuvaa nousua. Salpausselkä oli sellainen kynnys, jonka ylitse lentokonekaan ei voinut hypähtää ilman vauhtia. Harjun selällä oli sitäpaitsi Lahden voima-aseman radio-antennit ja Suomen korkein hiihtomäki. Niitä oli turvallisempi ja hauskempi katsella päältä kuin alta. Vaikka ei suinkaan kahdesta hyppyrimäkeä laskevasta paarman poikasesta olisi suurta vaaraa ollut alta päinkään katseltaessa. He lensivät, mutta eivät kohonneet, vaan painuivat Salpausselän kuuluisaan monttuun.

Helsinki kutsui, äiti-Itämeri ojenteli jo valkoista kättään. Tuttuja paikkoja alkoi vilahdella esiin. Stadionin torni, eduskuntatalo, asema ja aseman kello... Koulu- ja asuntotalojen akkunat kimaltelivat satoina, tuhansina lämpiminä pikkusilminä iltapäiväauringon kultaisessa valossa.

Lentokone kiersi jo Tattarisuon kenttää kuin laskeutuva kanahaukka. Heidän yläpuolellaan kierteli toinenkin suurempi valkeasiipinen lintu, nähtävästi se oli joku ulkomaalainen haukka. Kymmeniä autoja, satoja ihmisiä oli vastaanottoaseman edessä. Tuota vielä ilmassa leijailevaa isoa matkustajakonetta vastaanottamaan he varmaan olivat saapuneet.

Mutta radion päiväuutisia oli kuunneltu myös Helsingissä. Pieniä sudensurmaajien lentokonetta ja sen ilmaiseksi mainostettuja matkamiehiä vastaanottamaan oli myös tullut paljon tuttuja "kotikyläläisiä". Hyvin tuttuja heidän joukossaan muutamia oli, niin että heitä jälleen nähdessä milteipä kyyneleet kihosivat urhoollisten susimiesten silmiin. Siellä oli isä, äiti, kaksi äitiä. Siellä tirkistelivät pienet siskot ja veljet, jopa vanha tuttu karva-Nalle resuinen etukäpälä tervehdykseen ojossa. Mutta tutut ja tuntemattomat pojat ja tytöt huutelivat:

Hei, hei, hei! Eläköön! Eläköön! Katsokaa! Petsamon sudentappajat tulevat!

Jokainen heistä olisi halunnut nähdä myös Petsamon isoa sutta, mutta eihän se mitenkään ollut mahdollista. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki halukkaat saisivat Lauri-sedän luona sen nähdä, jos siihen saakka jaksoivat odottaa. Se oli pettymys monelle. Jonkinlaista korviketta he saivat suurista poronsarvista, jotka jo oli irroitettu lentokoneen niskasta. Pienen neuvottelun jälkeen ne kiinnitettiin kahden vuokra-auton niskaan.

Pojat kiittelivät hartaasti lentokoneen kuljettajaa hyvästä kyydistä ja ihanasta matkasta, jota he ikinä eivät tulisi unohtamaan. Kuljettaja puolestaan toivotti pojille jatkuvaa menestystä sudenkaadossa ja muissakin miehekkäissä yrityksissä.

Ajettiin tuliaisille Topin kotiin, myös Esko, äiti ja siskokset. Topin äidillä oli tuoretta pullaa. Enontekiön kirkkoherran rouvan matkatuliaiset olivat sopivasti jäähtyneet.

Topin äiti kaatoi teetä kuppeihin. Pojat kertoilivat kotiväelle tämän päivän ja koko ihmeellisen tunturimatkansa vaiheita. Ihan kaikkea he eivät vielä kertoneet, yhtenä iltana eivät olisi ehtineetkään. Mutta jo siitä, mitä he tänään kertoivat, äidit monta kertaa kalpenivat, ja Topin äiti hartaasti siunaili:

– Kuinka te uskalsitte mennä julmaa sutta vastaan.

– Emme me menneet sitä vastaan, susi itse tuli meitä vastaan, puolusteli Esko.

– Ja meillä oli kuudella panoksella varustettu kivääri, sudella vain vanhan suden hampaat, selitteli Topi edelleen.

– Oikein! Kaikesta sen kuulee, että pojat palaavat tuntureilta, naureskeli Topin isä.

Niin tuli loppu hyvien toverusten, Topin ja Eskon tunturiretkestä. Nukkumaan peittelevälle äidilleen Topi illalla huoahti:

– Kyllä meillä oli hauskaa! Mutta kodin vertaista ei ole missään.

Samaan aikaan rakkaat äidin kädet peittelivät toista poikaa pienen kodin sänkyyn. Esko kietoi kätensä äidin kaulaan ja virkahti:

– Paljon oli meillä nähtävää, mutta äidin koti on sentään maailman paras paikka!