[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYApWLj8G26_1fFL0K2AoijZ9HtOet2zvj6yGAWAJAsU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2489,"Tunturille","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2489-karhumaki-urho-tunturille","2489__Karhumäki_Urho__Tunturille","Nuorisoromaani","lastenkirja",[],[],"fi",1940,null,27493,179469,true,[],[],[],"Nuorisoromaani kertoo 13-vuotiaasta Topista, joka lähtee matkalle halki Suomen kohti Lappia ja Petsamoa. Seikkailu etenee junalla ja poroilla tunturimaisemissa hiihtäen, lumimyrskyjä uhmaten ja pohjoista luontoa havainnoiden.","Urho Karhumäen 'Tunturille' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2489.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUNTURILLE\n\nNuorisoromaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1940.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Topin syntymäpäivä.\n 2. Sukset ja muut varusteet.\n 3. Lähtö Helsingin asemalta.\n 4. Junalla pohjoista kohti.\n 5. Yllätys makuuvaunussa.\n 6. Kymmenen virran maa.\n 7. Yhä vain Tornion jokea.\n 8. Juokse, porosein!\n 9. Lappalaisten kirkkopyhä.\n10. Jäniksen jäljiltä saukon linnaan.\n11. Ylös tunturille.\n12. Yö tunturimajassa.\n13. Laskien alas laaksoon.\n14. Aurinkoinen päivä tunturilaaksossa.\n15. Ihmeellinen saari.\n16. Lepohetki lappalaiskodassa.\n17. Lumimyrsky.\n18. Petsamon suuri susi.\n19. Peijaiset.\n20. Komea kotimatka.\n\n\n\n\n1.\n\nTOPIN SYNTYMÄPÄIVÄ.\n\n\nKolmantenatoista päivänä kolmatta kuuta Topi täytti kolmetoista duotta.\n\nPäivän sankari herätettiin yhtä riemukkaasti kuin oli tehty hänen\nedellisinä syntymäpäivinänsä. Isä ja äiti, Pipa ja Nipa, Anna-täti ja\nMarjaliisa, karva-Nalle ja nöpö-Naama, sanalla sanoen kaikki koko\nperhekunta oli tässä aamuvarhaisessa juhlatoimituksessa saapuvilla.\nSoitto ja laulu kuului varmaan kaikkiin kolmeen naapurihuoneistoon\nsamassa kerroksessa ja vastaaviin asuinpaikkoihin kolmannessa ja\nviidennessä kerroksessa. Isä soitti viulua, toiset lauloivat. Myös\nkarva-Nalle ja nöpö-Naama näyttivät aukovan suutaan ja nikkaavan\nsilmäänsä.\n\nHerätyslauluna oli vanha tuttu: Topi kulta! Topi kulta! Päivänsankari\nmuisti kuulleensa sen monena vuotena jo tätä ennen, mutta yhtä hauska\nse oli aina. Topi kuunteli sitä silmät ummessa. Sitten hän aukaisi\nhitaasti silmänsä, oli heräävinään ja kovasti ihmettelevinään. Mutta\nviimeisissä kertosäkeissä hän jo itse oli mukana ja lauloi\nvoimallisesti tahtia lyöden: -- Kellojasi soita, kellojasi soita! Piu,\npau, pou. Piu, pau, pou!\n\nKun laulu vihdoin oli saatu loppumaan, riensivät kaikki kädestä pitäen\nonnittelemaan päivänsankaria. Hän vastaili kummallakin kädellään,\nsyleilikin kaikkia, jotka kylliksi lähelle tulivat. Sillä tavalla hän\npian selviytyi koko joukosta. Hänen huomionsa kiintyi nyt entisiltä\nvuosilta tuttuun syntymäpäiväpöytään, joka oli nostettu hänen sänkynsä\nviereen. Siinä oli keskellä punakukkainen ruusu ja sen ympärillä paloi\nkolmetoista joulukuusesta jäänyttä kynttilää. Niistä muutamat olivat\nvielä lähes sormen mittaisia ja paloivat iloisesti. Mutta kynttilöiden\nvälissä punoitti kolmetoista omenaa. Topi näki sen suoralta kädeltä,\nvaikka ei ehtinyt laskemaan.\n\nKuin merkkipäivän kunniaksi alkoi koulukin tänään vasta yhdeksältä.\nPuolisen tuntia Topi huoletta saattoi poltella kynttilöitään ja\nnauttia juhlastaan. Hän veti peittonsa ylemmäksi ja siirotteli\nkolmitoistaliekkistä syntymäpäiväpöytää sormiensa lävitse. Kynttilät\nkasvoivat hänen silmissään. Ne olivat kuin iloisia tonttupoikia, jotka\ntanssivat joulukuusen ympärillä. Kuusena oli kynttilöiden keskellä\noleva syntymäpäiväkukka, joka sekin kasvoi ja sai kirkkaita tähtiä sekä\nhopea- ja kultalankoja ympärilleen. Mitä pienemmälleen Topi silmänsä\nsulki, sitä kirkkaammin kuusen kulta ja hopea hänen silmissään\nvälähteli, sitä iloisemmin pienet tonttupojat piirileikkiänsä\nhyppelivät.\n\nKoulussa Topin syntymäpäivästä tiesi ainoastaan Lahtisen Esko, Topin\nparas toveri. Esko oli hyvä poika ja rehti toveri. Ei koulussa eikä\npartiossa Topi tuntenut hänen vertaistaan.\n\nEskon isä oli kuollut. Talvisin Eskon joka päivä täytyi auttaa äitiään,\njoka kävi ansiotöissä. Kesäisin Esko itsekin jo ansaitsi sievoiset\nrahat erään ruokatavarakaupan juoksupoikana. Ansaitsemansa rahat hän\nluovutti äidilleen. Varmaan ne perheessä hyvään tarpeeseen olivat,\nmutta tuskinpa kaikki pojat silti näin olisivat menetelleet. Esko itse\nvakuutteli, että hän oli äidilleen velkaa paljon enemmän kuin\nmilloinkaan kykenisi takaisin maksamaan ja että antaminen oli hyvin\nhauskaa, vielä hauskempaa kuin ansaitseminen. Kukapa muu sen niin hyvin\nolisi tietänyt kuin Esko.\n\nVaikka Eskolla koululäksyjensä lisäksi oli näin paljon puuhaa, riitti\nhänellä aikaa moniin hyviin harrastuksiin. Hän soitti viulua, jonka\nisältänsä oli perinyt. Hän harrasti urheilua kesällä ja talvella.\nPartiossa hän aina oli mies paikallaan. Kun Topi kerran oli tätä\nihmetellyt, oli Esko vain nauraen kädellään huitaissut: Almanakassa on\n365 päivää! Kun yksi loppuu, niin ostetaan uusi! Sellainen hän oli,\nreipas ja hauska poika.\n\nEsko tuli illalla juuri sopivimpaan aikaan. Muita vieraita ei\ntullutkaan, paitsi Lauri-setä, mutta hän olikin talon jokapäiväinen\nvieras.\n\n-- Jaa, jaa sitä Topi-poikaa, kun vääntyy vain lähemmäksi aikuisen\nmiehen mittaa... aloitti Lauri-setä.\n\nMutta hänen puheensa keskeytyi, koska hänen välillä täytyi viritellä\npiippuaan, ettei se kokonaan olisi sammunut. Se sammui siitä huolimatta\nkuten tavallisesti, minkä jälkeen setä saattoi rauhassa jatkaa.\n\n-- On se merkillistä tämä luonnon järjestys. Kolme vuotta sitten olin\nminä puolta pitempi ja neljä kertaa vanhempi kuin Topi. Nyt tuskin\nlienen enää kuin kolmannesta pitempi ja kolme kertaa vanhempi.\n\nLauri-setä yritti jälleen viritellä piippuaan. Topin isä ehätti tällöin\nväliin.\n\n-- Ja kun kuluu kolmekymmentä vuotta, niin monikaan ei huomaa teissä\neroa ei mitassa eikä vuosissa.\n\nJuttelua jatkui. Väliin leikittiin ja laulettiin, kaikki\nyhdessä ja joku yksinäänkin. Mutta kun isä sanaleikin pantteja\nlunastettaessa joutui tuolilla seisten äidin edessä laulamaan kymmenen\n\"kukkokiekuuta\", ei lasten riemulla ollut rajoja. Lauri-setä tällaisen\ntehtävän hänelle keksi. Hetkistä myöhemmin hän sai kyllä keksinnöstänsä\ntäyden maksun. Taskukelloansa lunastaessaan Lauri-setä joutui ryömimään\nruokapöydän ja kahden nojatuolin välitse paavin luokse Canossaan. Paavi\nei ollut kukaan sen kummempi kuin Anna-täti. Äidin punainen kahvimyssy\noli hänellä hiippana ja vanha ikkunaverhon kannatinputki valtikkana.\nKaikilla oli hauskaa. Maijaliisa ihan itki, niin kovasti häntä\nnauratti.\n\nSitten seurasi vakavampaa, eipä silti vähemmän hupaisaa. Äiti asetteli\nruokapöydälle pikkulautaset ja lusikat ja Maijaliisa kantoi keittiöstä\nkukkupää vadillisen ohukaisia, sokeriastian ja kulhollisen\nkuningashilloa. Kuningashillo oli syntymäpäivän juhlaherkkua ja\nohukaiset lasten ja Lauri-sedän himoruokaa. Hän nimitti niitä\n\"plätyiksi\", marjahilloa syltiksi ja haarukkaa kahveliksi. Lauri-setä\non kieliasioissa sekä itsepäinen että vanhanaikainen. Hän sanoi, ettei\nhän milloinkaan suostuisi vaihtamaan vanhoja hyviksi koettuja\nsuomalaisia sanoja kaikennäköisiin veden kanssa juotaviin, jotka eivät\nolleet suomea eikä esperantoa, enempää kuin mitään muutakaan maailman\nvaltakieltä.\n\nNäistä asioista äiti ja Lauri-setä usein keskenään kiistelivät.\n\nSyönnin jälkeen Esko soitteli muutamia kappaleita viululla. Topi\nsäesteli häntä pianolla. Yhdessä he usein ennenkin olivat soittaneet,\njopa kerran koulun kuusijuhlassa. Eskolla oli hyvä korva. Hän ei monia\nkappaleita yritellyt, mutta minkä hän kerran otti, sen hän esitti\npuhtaasti. Nyt he viimeiseksi esittivät äidin mielilaulun: On kesän\nkirkas huomen ja suvi sunnuntain...\n\nMiten puhtaasti Esko sen veti! Ihan se sydäntä hiveli. Topi hiljensi\nsäestystänsä paremmin kuullakseen. Hän olisi voinut lyödä vetoa siitä,\nettä äiti kuunteli sitä kyynelet silmissä. Mutta että myös Lauri-setä\nniin pehmentyi, että unohti piippunsa kylmilleen. Sitä hän sentään ei\nolisi uskonut. Lauri-setä innostui kertomaan, miten Esko oli viime\nkesänä kalamatkalla pelastanut mehiläisen järvestä.\n\nEsko alkoi vetää reipasta laulua: Juokse porosein, poikki vuoret,\nmaat.. Topi säesteli rivakasti, eikä kuultu, mitä Lauri-setä vielä\nolisi tahtonut sanoa. Hän lienee unohtanut asian eikä sanonut sitten\nenää mitään, täytteli vain piippuansa. Mutta kun pojat olivat päässeet\nlappalaislaulun viimeisen säkeistön loppuun, paukautti Lauri-setä, että\nkaikkien oli se kuultava, soittajienkin.\n\n-- Milloinka alkaa teidän hiihtolomanne? Vai annetaanko sitä tänä\nvuonna teille ollenkaan?\n\n-- Viikon kuluttua se alkaa! Kahdeksan päivää se kestää! riensivät\npojat kilvassa hänelle selittelemään. Silloin he aikoivat hiihtää\nkesämajalla Kokkomäessä ja Kaitarannalla. Niistä olisi nähtävästi\nriittänyt juttua pitemmällekin, ellei Lauri-setä taas olisi\ntäräyttänyt:\n\n-- Ei tässä talvella mihinkään Kaitarannoille lähdetä! Tuntureille me\nensi viikolla lähdemme, että sen tiedätte! Kustannan Topin matkan\nsyntymäpäivälahjaksi. Esko saa saman lahjan pelastamansa mehiläisen\nvuoksi.\n\nSe oli syntymäpäiväjuhlien loppu, oikea paukkujen paukku. Esko ei\ntahtonut osata kotiinsa suoraa katukäytävää pitkin. Topi ei saanut unta\nainakaan kahteen tuntiin.\n\n\n\n\n2.\n\nSUKSET JA MUUT VARUSTEET.\n\n\nSeuraavana aamuna pojat tapasivat toisensa koulun portilla iloisina ja\nonnellisina. Esko oli kertonut suuresta uutisestansa äidilleen. Tällä\ntietenkään ei ollut mitään Lauri-sedän tarjousta vastaan. Hänkin\niloitsi poikansa onnesta. Esko kyllä oli hänen mielestänsä tuollaisen\nvirkistysmatkan ansainnut, vaikka äitinä hän oli sitä liian läheinen\nkenellekään sanomaan. Itse hän ei milloinkaan olisi kyennyt sitä\npojallensa hankkimaan.\n\nEskon äiti tunsi Lauri-sedän. Pari kertaa he olivat olleet samaan\naikaan Topin kotona vieraisilla. Hän oli saanut mitä parhaimman\nkäsityksen tästä hiljaisesta myhäilevästä miehestä, jonka seurassa\nlapset mielellään viihtyivät. Tuollaisen setämiehen hoiviin saattoi\nhuoletta uskoa poikansa. Eivätkä Topi ja Esko enää oikeastaan mitään\nlapsia olleetkaan. Partiossa ja monissa käytännöllisen elämän\ntehtävissä Esko oli kehittynyt ihmeteltävän omavaraiseksi. Sitäpaitsi\noli olemassa Hän, jonka edessä kaikki olivat lapsia ja joka hoivasi\nkaikkia lapsiansa. Siihen uskoon ja kokemukseen Eskon äiti oli tullut\niloista ja suruista vaiherikkaan elämänsä aikana.\n\nKoulutunneilla Topi ja Esko olivat hieman hajamielisiä, mikä ei ole\nihmeteltävää. Mutta niin olivat monet muut oppilaat ja eräät\nopettajatkin, vaikka heillä ei liene ollut siihen tällaista aihetta.\nHiihtokeli oli mainio, ja hiihtoloma alkaisi muutaman päivän kuluttua.\nJokainen halusi viettää sen parhaimmalla tavalla. Topin ja Eskon\nkoulussa tuskin lienee ollut yhtään sellaista tyttöä ja poikaa, joka\nolisi halunnut viettää hiihtolomansa sängyssä maaten ja naulankantoja\nlukien.\n\nKun Topi iltapäivätuntien päätyttyä juoksi kotiinsa, oli Lauri-setä\nsiellä jo häntä odottelemassa. Matkavarusteita oli lähdettävä\nhankkimaan. Sellaiselle retkelle ei ollut lähtemistä kehnoissa\nriitineissä. Tämän seikan näytti jo myös Topin äiti oivaltaneen. Nutun\nja sukan parsiminen oli hänellä täydessä menossa. Anna-täti, viralta\npantu paavi, auttoi häntä siinä, minkä suurelta touhultaan kerkisi.\n\nMutta ihme ja kumma! Juuri sama toimi oli Eskon äidillä, kun Topi\njuoksi Eskoa kaupungille noutamaan. Miten äidit ihan pyytämättä\nosaavatkin olla niin huolehtivaisia!\n\nHe ajoivat raitiovaunulla keskikaupungille Hanneksen kauppaan, jossa\nLauri-setä näytti olevan vanha tuttu. Kuuluisa juoksija, nykyinen\nurheilukauppias myhäili heille myymäpöytänsä takaa: Mitä nyt? Onko\nvanhapoika tullut isäksi vaiko kummisedäksi? Mitäpä Lauri-setä muuta\nkuin myhäili vastaan: Miksikä ei vaikka isäksi, kun on tällaisia\npoikia, jotka kelpaavat vaikka tunturihiihtäjiksi! Ja nyt katsellaan\nvähän kamppeita sille retkelle!\n\nPoikia ujostutti aika tavalla. Siinä heitä tarkasteli hymyilevä\nurheilumies, maailman kuulu. Eivätkä he edes tietäneet, mitä he\nolisivat tarvinneet ja mitä \"kamppeita\" Lauri-setä tarkoitti. He\nhypistelivät neuvottomina lakkejansa ja uusia suksia, joita\nlattiatelineellä oli kymmenittäin. Mutta setämiehet, ostaja ja myyjä\neivät ujostelleet vähääkään ja pian he näyttivät päässeen\nyksimielisyyteen siitäkin, mitä varusteita tunturihiihdossa\ntarvittaisiin. Hannes-setä oli itse tuntureilla käynyt. Sitäpaitsi hän\njo usean vuoden aikana oli varustanut sinne monta lähtijää.\n\nEnsiksi valikoitiin sukset ja niihin kuuluvat tarvikkeet. Poikien\nhiljaista vastaväitettä, että heillä jo muka oli sukset, ei otettu\nkuuleviin korviin. Lauri-setä tiedusteli, mikä oli tunturisuksen\nviimeinen huuto. Hannes-setä esitteli sen. Se oli siinä juuri heidän\nedessään, monesta erilaisesta ja tarkoitukseensa sopivasta puulajista\nliimaamalla tehty. Se oli yhtä kevyt kuin koivusuksi, yhtä kestävä kuin\nulkomaalainen hikkorisuksi. Sen syrjät olivat tehdyt kovakoivusta, joka\noli vielä kestävämpää kuin hikkori. Kovalla hankiaiskelillä ei\ntunturille ollut tavallisella koivusuksella lähtemistä, koska\nkeväthanki raapaisi siellä suksen reunaa kuin santapaperi.\n\nNäin Hannes-setä puheli, ja pojat katselivat äänettöminä punoittavin\nkorvin niitä ihanteellisia tunturisuksia, joita he usein yhdessä olivat\nurheilukauppojen akkunoissa katselleet ja joista he öisin yksikseen\nolivat uneksuneet. Että he näin pian pääsisivät tällaisten\ntunturisuksien omistajiksi, sitä he tätä ennen valveilla ollen eivät\nmilloinkaan olisi todeksi uskoneet. Tosi siitä nyt vain näytti tulevan.\nKun Lauri-setä kuuli, ettei tällä tavalla valmistetuissa\ntunturisuksissa ollut juuri valikoimisen varaa, toisin sanoen, että\njokainen pari niistä oli yhtä hyvä kuin jokin toinen, oli asia hänen\nmielestään selvä. Otettiin vain heti eroon kolme paria miesten paino-\nja pituusvaatimukset huomioon ottaen. Lauri-setään nähden ensin\nmainitut vaatimukset eivät juuri vähäiset olleetkaan. Täysissä\ntamineissa hänen painonsa puuttui sadasta kilosta tuskin sataa grammaa.\n\nSitten valikoitiin sauvat, kumit ja siteet. Siteiksi otettiin\n\"rotanloukut\". Ne olivat pitävät ja hauskan näköiset. Vielä oli\nvarattava rasvoja, pohjavoidetta, suojakelin voidetta, vitikeliä ja\nkarkeata hankea varten, monta tölkkiä kutakin. \"Vara ei venettä kaada\",\noli yksi Lauri-sedän suosituimpia sananlaskuja, ja tunnontarkasti hän\nnytkin näytti sitä noudattavan. Miten nuo kaikki paketit edes kotiin\nsaataisiin? ajatteli Topi itsekseen.\n\nMutta Lauri-setä näytti ottaneen tämänkin varauksen huomioon. Hän antoi\nottaa pöydälle puoli tusinaa suuria selkäreppuja, joista hän hyväksyi\nja itselleen omisti kaikkein suurimman ruskeakankaisen ns. satularepun.\nSe oli niin avara, että jauhosäkin tahi jakkaralla kirjaansa lukevan\nkoulupojan olisi nähtävästi voinut vajottaa sinne. Topille ja Eskolle\nLauri-setä osti pienet vihreät reput. Sitten valikoitiin termospullot\nja sopivat lumilasit joka miehelle. Mutta Lauri-setä näytti olevan\ntänään täyttymätön ja halusi yhä lisää tavaraa.\n\n-- Tarvitsettehan te tukevapohjaiset hiihtokengätkin! Kuinkas\ntuommoisilla sämpylöillä tuntureille! hän arveli. Se oli pojille taas\nuusi yllätys, mutta minkäpä he Lauri-sedälle mahtoivat.\n\nItselleen setä otti kahdet, koska hän oli kuullut, että vähintään kaksi\nkenkäparia kuului aikuisen tunturihiihtäjän vakiovarusteisiin. Sitten\nhän ei enää ottanut mitään muuta, paitsi hyvän linkkuveitsen\nkummallekin pojalle. Lauri-sedällä itsellään oli tuppipuukko, joka\nyksinään vastasi kahta hyvääkin linkkuveistä, siitä huolimatta, ettei\nsiinä ollut kuin yksi terä. Puukonterästä hän muisti vielä partakoneen\nterät. Ei kai miehen sentään tarvinnut olla mikään karvainen alkuapina,\nvaikka viikoksi hävisikin Lapin noitien ja karvakoipien keskeen.\n\nTämän jälkeen ei otettu mitään. Eikä Hannes-setä enempää olisi\nmyynytkään. Jokin raja toki täytyi olla myös tunturihiihtäjillä.\nLähdettiin. Hannes-setä toivotti heille hyvää matkaonnea. Ensimmäisen\nraitiovaunun etusillalla oli heille kaikille tilaa. Pian kilkahti kodin\novikello.\n\nMutta kaiken iltaa oli heillä hauskaa puuhaa suksisiteiden\nkiinnittämisessä, kenkien nauhoittamisessa, niin myös Lauri-sedän\nmahdottoman suuren selkärepun tyhjentämisessä ja jälleen täyttämisessä.\nTopin isä katseli vieressä, naurahteli ja murahteli:\n\n-- Kun vanhaapoikaa alkaa huiputtaa, niin se alkaa päästä! Menehän nyt\nja pistä kaikki rahasi maailman turhuuksiin, tunturisuksiin, rasvoihin\nja selkäreppuihin! Ota ja vaateta toisten ihmisten tenavat\nvastuksiksesi! Niinkuin ei aikuinen mies yksinään yhtä Lapin matkaa\nosaisi tehdä!\n\nLauri-setä ei kiiruhtanut vastaamaan. Tapansa mukaan hän ensin ajatteli\nsamalla kuin väänsi ruuvinaulaa kovaan suksen jalustaan kiinni.\n\n-- Jokainen asia on vähän sillä tavalla, kuinka kukin haluaa sen ottaa,\nmaailman turhuudet ja pään huiputtamisetkin. Ja mitä tuli kaikkien\nrahojen menettämiseen, niin siinä suhteessa uutinen oli hiukan\nliioiteltu. Oli jäänyt toki matkarahat. Ehkäpä riittäisi vielä\npuurorahoiksikin, kun taitavasti käsiteltäisiin.\n\nNiinkuin isä ei olisi sitä tietänyt. Ei hän tosissaan Lauri-sedälle\npauhannut, sen tiesi koko talon väki. Isästä oli vain niin hauskaa, kun\nLauri-setä oli saanut mokoman päähänpiston. Suoraan sitä ei voinut\nhänelle sanoa.\n\nNiin naputeltiin ja nauhoiteltiin sukset, kengät ja kaikki tavarat jo\nedellisenä iltana täyteen matkakuntoon. Kun Esko vihdoin joutui\nkotiinsa, oli jo myöhä. Äiti oli kauan häntä odotellut, vaikka oli\narvannutkin hänen viipymisensä syyn. Mitä kaikkea se hyväsydäminen mies\noli ostellut ja lahjoittanutkaan Eskolle, vieraalle pojalle!\n\nEivät kai he sentään ihan vieraita olleet. Äidin vielä viimeistellessä\nEskon sukkia ja alusvaatteita tämä kertoi hänelle, miten hauskaa heillä\noli ollut Lauri-sedän kanssa jo viime kesänä, samalla hän mainitsi\nsunnuntaiaamuisen mehiläistarinansakin. Äiti silitteli hänen päätään ja\nymmärsi kaiken. Pieni tapaus oli paljastanut Lauri-sedälle kauniin\npiirteen Eskon luonteesta. Juuri tuollaiset tapahtumat ne olivatkin\nläheisesti yhdistäviä. Ne olivat kestäviä kuin satasäikeinen hämähäkin\nlanka. Ne kimaltelivat kultaisina kuin mehiläisen hunaja. Äiti iloitsi\npoikansa onnesta. Luottamuksella hän saattoi uskoa hänet etäiselle\nretkelle, sellaisen miehen valvontaan.\n\nMilteipä samaan tapaan ajatteli Topin äiti myös poikansa varusteluja\nviimeistellessään. Lauri-setään saattoi luottaa. Hän olisi varova ja\nhuolehtivainen kuin parhain isä, enemmän kuin isä, koska hänellä oli\nasiassa enemmän uutuuden viehätystä. Vanhapoika-isä! Siitä riittäisi\njuttua jälkeen päin, naurahteli hän hiljaa itsekseen.\n\nTopi oli nukkunut jo puoli tuntia sitten. Hän lasketteli uusilla\nsivakoillansa pitkiä myötäisiä, valkohohtoisia tunturin kupeita. Tuuli\nhänen korvissaan vinkui ja suhisi. Kyllä hän osasi \"kristiaaneja\" ja\n\"telemarkkeja\" tuonne ja tänne. Voi ihanuus, miten huristi!\n\nMutta Lauri-setä käveli tavallisella neljän kilometrin iltalenkillänsä,\nmitä hän maatapanonsa edellä ei milloinkaan unohtanut. Oli pakkanen ja\ntaivas tähdissä. Pohjoisen puolella leimahtelivat revontulet. Niitä\nkohden pian huristeltaisiin poikasten kanssa. Vai kaikki rahansa! Moni\nvanheneva setämies pani \"kaikki rahansa\" täällä paljon turhempaan.\nMetsissä, tunturiladuilla pojista miehiä kasvaa! Sellaisia miehiä tässä\nmaassa aina tarvitaan.\n\n\n\n\n3.\n\nLÄHTÖ HELSINGIN ASEMALTA.\n\n\nHelsingin suuri asematalo kiehui ja kuhisi. Kauempaa katsoen se oli\nkuin hyvästi talvehtinut mehiläispesä keväisenä päivänä. Näyttipä kuin\nkoko Helsingin nuori kansa olisi saanut nahkoihinsa kärpäsen piston, ja\nniinkuin sama kärpänen edestakaisin lentäessään ja uusia nuoria uhreja\netsiessään olisi pompannut jotakuta vanhempaakin vasten naamaa,\nLauri-setää ja monta muuta.\n\nOdotussalin korkeat katuovet avautuivat ja sulkeutuivat yhtä mittaa.\nJokaisen lippuluukun ääressä seisoskeli ainakin sata jonottajaa, ja\nmatkatavaroiden pitkän vastaanottopöydän edessä oli väkeä kuin\nvapaaehtoisen palokunnan arpajaisissa. Muutamat nauroivat ja puhelivat\nhuolettomina. Toiset taas olivat hyvinkin tärkeän näköisiä, nostelivat\njalkojansa ja katselivat suureen asemakelloon.\n\n-- Ei mitään hätää! Jokainen kerkiää ennemmin tai myöhemmin, lohdutteli\nlihava, hyväntahtoisen näköinen poliisisetä hätäisimpiä, mutta samalla\nhän pitkällä patukkakädellänsä ojenteli lippuluukkujen jonorivejä,\njotka eivät tahtoneet pysyä oikein virtaviivaisessa kunnossa.\n\n-- Ei hätä ole tämännäköinen! puheli myös Lauri-setä nuorille\nmatkatovereilleen ja heidän seuralaisilleen, joita olikin aikamoinen\nliuta. Eskoa saattelemaan oli lähtenyt hänen äitinsä sekä hänen\nmolemmat siskonsa Hilja ja Maria. Topin saattojoukoksi oli lähtenyt\nkoko talon väki viimeistä napukkaa myöten. Hyvämuistiselle\nlukijakunnallemme meidän ei tarvitse esitellä, keitä kaikkia siis\nseurueeseen kuului.\n\nMutta Lauri-setä oli lähtenyt kotoaan ylhäisessä yksinäisyydessään\nkuten tavallisesti. Hän arveli, ettei sellainen mies, Joka kotonaan on\ntottunut yksinäisenä elelemään, kaipaakaan mitään retkikuntia\nsaattelijoikseen. Topin isän mielestä taas oli Lauri-sedällä\nsaattelijoita milteipä liikaakin. Peräti harvoin kai sattui, että\nitse \"paavi\" lähti saattelemaan asemalle jotakin tuntematonta\ntunturihiihtäjää. Lauri-sedän mielestä se ei ollut mikään ihme.\nIhmeellisempää sittenkin oli, että tällainen \"selipaatissa\" itsekseen\nelelevä prelaatti eli kardinaali lähti koulupoikien matkassa\ntunturihiihtoon.\n\nNäin veistelivät Lauri-setä ja Topin isä, kuten varmaan olivat tehneet\njo pikku poikasina kotiseudullansa Hämeen mailla vuosikymmeniä sitten.\nVähitellen Lapin retkeilijät ja heidän saattojoukkonsa siirtyivät\nkuhisevasta asemasalista junalaiturille, vaikka vieläkään ei mitään\nkiirettä ollut. Kaikki oli kunnossa. Matkaliput olivat Lauri-sedän\ntaskussa. Huolellisesti harmaaseen voimapaperiin käärityt sivakat\nlienevät olleet jo junassa ja suuri ruskea satulareppu oli myös\ntanakasti omalla paikallansa Lauri-sedän tukevilla hartioilla. Se oli\nkuin tavallinen sekatavarakauppa arabialaisen kyttyräkamelin selässä.\n\nMutta olipa heidän junallansa mittaa! Pojista näytti, niinkuin sen\nsavuava veturipää olisi ollut vähintään Pohjan Torniossa tahi aina\nRovaniemellä asti. Pitkän matkan päivävaunujakin oli A:ta, B:tä, C:tä,\nD:tä... niinkuin vitamiineja nykyaikaisessa ravintotieteessä. Lapin\nretkeilijöittemme paikka oli E-vaunussa junan keskipaikoilla. Se sopi\nkaikkien, saattelijoidenkin mielestä erinomaisen hyvin, koska E oli\nEskon alkukirjain eli puumerkki, ja muutenkin seisoi tukevasti\nkannoillansa niinkuin Esko-poika itse. Ja sitäpaitsi vaunu oli kytketty\nturvallisesti keskelle junaa. Yhteentörmäyksen vaaroja ei ollut edestä\neikä takaa.\n\n-- Ja sitäpaitsi Suomen Valtion rautateillä ei yleensä tapahdu\ntörmäyksiä enempää edessä kuin takana, lopetti jutustelun Topin isä,\njoka oli Suomen valtion yhtä kunnollinen kuin kunniallinen\nvirkamies ja täysin ansioitunut myös saman luotettavan valtion\nperheellisyysperusteista johtuviin palkanlisäyksiin, mitä samaa eivät\nsuinkaan voineet sanoa kaikki ne, jotka maata ja sen valtiota\npalvelivat ja sen luotettavilla kulkuneuvoilla huvimatkoja tekivät.\n\nLauri-sedällä oli piippu hampaissa, joten hän ei voinut antaa pätevää\nvastaselitystä suoralta kädeltä. Että hän antaisi sen aikoinaan,\nkenties vasta tunturimatkoilta palattuaan, sen saattoi hyvin päätellä\nsiitä silmän muljauksesta, jonka hän heitti Topin isään.\n\nAika riensi ja ison asemakellon viisarit sen mukana. Topi ja Esko\nriensivät katsomaan paikkojansa E-vaunussa. Ne olivat mainiot paikat\nakkunan vieressä. Varovaisena miehenä Lauri-setä oli tilannut ne heti\nTopin syntymäpäivän jälkeisenä aamuna.\n\nHe olivat sanoneet jo hyvästit saattajilleen ja saaneet lähtöeväänsä.\nTopilla oli useita paketteja kädessään, Eskolla vain kolme pientä, yksi\nkultakin saattelijaltansa. Mutta yhteisiä tällä matkalla olisivat\nkaikki eväät, näin Topi heti mielessään päätteli.\n\n-- Menkää nyt jo siitä, ettei junan tarvitse mokomia herroja odotella!\nhoputteli isä. Niin he sitten menivätkin. Koko vaunu oli jo täynnä\niloisesti hälisevää hiihtoväkeä. Mutta asemalaiturilla vasta väkeä\noli! Tämä näkyi selvästi junan akkunaan. Siellä oli sadottain\nhuiskuttelevia käsiä ja lakkeja sekä kaiken kokoisia ja näköisiä\nkasvoja. Matkatavaroita kuljettava pieni moottorivaunu kaivoi eteenpäin\nkuin maamyyrä. Oli ilmetty ihme, ettei se jyrännyt pannukakuksi\nmuutamia kymmeniä hiihtolomalaisiaan saattelevia helsinkiläisiä. Se oli\nSuomen valtion myyrä ja oli nähtävästi tottunut kansalaistensa keskellä\nkaivamaan.\n\nRetkeläistemme saattojoukko oli onnistunut tiloittumaan E-vaunun\nkeskiakkunan kohdalle. Siinä alhaalla he kaikki seisoivat valmiina\njäähyväisiänsä huiskuttamaan. Näytti, kuin heillä kaikilla olisi ollut\nikävä. Eskon siskot hymyilivät veljelleen, mutta äiti, jonka ainoa\ntulevainen turva Esko oli, pyyhkäisi salavihkaa kyynelen silmästään.\n\n-- Heitä jo edes tuo sekatavarakauppa hartioiltasi, senkin rometaari!\nhuusi isä Lauri-sedälle akkunan lävitse.\n\n-- Ehtiipä tässä! myhähteli Lauri-setä eikä hellittänyt reppuaan.\n\nJunan lähettäjä vihelsi, juna vihelsi pitkään, huokasi vielä pitempään\nja nytkähti liikkeelle.\n\n-- Pidä huolta meidän lapsistamme! lähetti Topin äiti viimeisenä\ntoivomuksensa.\n\n-- Kylläpä tässä! Ehtiipä tässä! myönteli Lauri-setä siihenkin. Sadat\nlakit heiluivat, tuhannet kädet ja liinat vilkkuivat, karva-Nallen\nruskeat tassut vilahtelivat muiden mukana.\n\nTaaksepäin jo näyttivät liukuvan asemalla seisovat junat,\neduskuntatalo, Kansallismuseo, Stadionin valkoinen torni ja eläintarha.\nMutta Pohjanmaan pikajuna hyristeli pian jo täyttä vauhtia kohti\ntuntematonta päämääräänsä. Sitten vasta Lauri-setä alkoi irroitella\nsatulareppunsa nauhoja.\n\n-- Ehtiipähän tässä, myönteli hän nuorille matkatovereillensa.\n\n\n\n\n4.\n\nJUNALLA POHJOISTA KOHTI.\n\n\nPasila... Pukinmäki... Tikkurila... Kerran vain vilauttivat valkoisen\nkeltaisia naamataulujansa ja Pohjanmaan juna vihelsi niille iloisesti,\nkerran kullekin. Savupöllähdyksen ne saivat silmilleen ja sinne\ntaaksepäin jäivät yksi toisensa jälkeen.\n\nJoka ainoa E-vaunun istumapaikka oli myyty. Matkustajat milteipä kaikki\nolivat hiihtolomalleen kiiruhtavia koululaisia ja muita nuoria\npääkaupunkilaisia. Lauri-setä arveli, että hän hyvin kelpaisi\nkummisedäksi koko seurakunnalle, vaikka ei hänkään mikään ikäloppu\nollut. Ketjupuseroita ja \"golffareita\" oli jos minkä näköisiä ja\nkokoisia, mutta anturakengät ja tikkalippaiset lakit olivat paremmin\nsamaa maata ja kuosia: ruskeita, tummansinisiä ja mustia. Eräällä\ntytöllä oli tulipunainen lakki. Se sopi hänelle hyvin, koska hän\nmuutenkin oli kuin palokärki. Hän sätkähteli penkistä penkkiin. Joka\npuolella hänellä näytti olevan tuttavia. Hän hypähteli ja huudahteli:\nKas vain, että sinäkin! Ja sinä täällä, Hilkka! Ja Huttusen Jussi! Kas\nettä sinäkin olet päässyt lähtemään maalle hiihtolomalle! Näin hän\nvisersi ja sätkähteli. Vihdoin hän joutui myös Lauri-sedän eteen,\nkatseli ja keikisleli sormi nenällä vähän aikaa, sitten naputteli\ntavalliseen tapaansa: Kas, kas! Onko setäkin lähtenyt hiihtoladulle?\n\n-- On, vaikka ei samalle ladulle, jossa harakat tirskahtelevat.\n\nLauri-setä katseli häntä sedällisesti, milteipä isällisesti. Mutta koko\nmuu vaunu purskahti nauramaan. Nauroivat Topi ja Eskokin ja\npunalakkisen monet ystävät ja koulutoverit ne vasta oikein sydämensä\npohjasta nauroivat: Saitkos, harakka! Poltitkos nokkasi!\n\n-- Poltin, tii-tii, sanoi tyttö nenäänsä nirpistäen, ja taas kaikki\nnauroivat, Lauri-setä myös ja västäräkki itsekin. Hän heitti lakkinsa\ntavarahyllylle, otti repustaan kirjan ja ryhtyi lukemaan sitä. Kun hän\nniin ihmisiksi asettui, oli hän oikein hauskan näköinen tyttö.\nJunailija kulki vaunun lävitse ja leimasi matkaliput. Lauri-setä kaivoi\nniitä kolme kappaletta liivinsä taskusta. Kauliranta! äännähti\nvirkailija vilauttaen pojille silmää. Kallisarvoiset matkaliput\nnapsahtivat hauskasti hänen kiiltävien pikku pihtiensä välissä. Niin\nnapsahteli joka penkissä. Sitten junailija meni, ja juna meni, meni ja\nmeni.\n\n-- Nyt tässä vähitellen voidaan ruveta jo talosille. Olkaa kuin\nkotonanne, lukekaa tahi katselkaa! Minä tässä vähän pistäydyn tuolla...\n\nLauri-setä pyörähti toiseen vaunuosastoon. Hän oli kovin ystävällinen,\nkun ei ollut ottanut paikkoja tupakoitsijoiden osastosta. Eskon ja\nTopin puolesta Lauri-setä kyllä olisi voinut pitää piipun hampaissaan\ntäälläkin, koska se kuului hänellä ulkonäköön kuin savupiippu\nrakennuksen katolla. Eikä se juuri useammin savuttanutkaan.\n\nHeillä molemmilla oli hupaisa matkakirja. Lauri-setä oli muistanut\nnekin. Ne olivat sivumäärältään samansuuruiset. He päättivät lukea yhtä\nhitaasti, tarkistaa väliin, että yhtä aikaa pääsivät loppuun. Sitten he\nvaihtaisivat kirjojansa ja taas kummallakin olisi uusi kirja.\n\nMutta eivätpä he kauan aikaa malttaneet yhteen menoon lukea, sillä\nmaisemat ulkona vaihtuivat yhä ja vaunussa tapahtui aina yhtä ja\ntoista. Joku poika vaunun toisessa päässä innostui vetämään \"leukaa\".\nMatkahyllyn tukiraudoista kiinnipitäen se kävi mainiosti laatuun,\nvaikka kädet joutuivatkin olemaan vähän liian levällään. Hän pääsi\nkahdeksaan, ja se oli lähinnä olevien mielestä aika hyvä saavutus.\nHänen jälkeensä yritteli moni muu poika, useimmat jäivät kahdeksan\nalle, muutamat sentään kinnasivat kymmeneenkin, jopa yksi pikkuinen\nhartiakas poika aina kahteentoista saakka.\n\nTopi oli hyvä \"leukuri\", koulun parhaimpia. Esko tiesi sen hyvin.\nKolmetoista! kuiskasi hän. Miten ihmeessä Esko olikaan keksinyt saman,\nmitä Topi itse juuri ajatteli. Topi ei ollut mikään kerskuri, mutta kun\nse kerran nyt noin yksiin oli sattunut, niin hänen täytyi se vetää. Hän\ntarttui oman penkkihyllynsä tukirautoihin ja veti, kuusi, seitsemän,\nkahdeksan... yksitoista... kak-si-tois-ta... Painoi kuin tämä maailma,\nmutta hän ei hellittänyt, vaan veti: koi..me..tois..ta leukaa.\n\n-- Stop! Riittää jo!\n\nLauri-setä, joka seisoi hänen takanaan, otti hänet syliinsä. Koko vaunu\npurskahti jälleen nauramaan, huutamaan ja käsiään taputtamaan. Ylinnä\nnauroi ja taputteli harakkamainen tyttö, mutta hän teki sen nyt oikein\nsomasti, niinkuin oikein sievä ja pieni peltovästäräkki. Ja sitten\njälleen hän kaikkein ensinnä syventyi kirjaansa lukemaan.\n\nHyvinkäällä tuli jo muutamia vapaita paikkoja. Riihimäellä, jossa juna\nseisoi kymmenisen minuuttia, jäi pois yhä useampia matkustajia, mutta\npoistuvien tilalle tuli uusia. Niin jatkui matka hupaisesti seuraaville\npysähdysasemille Hämeenlinnaan, Toijalaan ja Tampereelle.\n\nLauri-setä lueskeli lehtiään, Topi ja Esko omia kirjojaan, mutta vain\nlehden pari kerrallaan ja senkin kuin toisella silmällään. Eteenpäin\nhuristavan junan ulko- ja sisäpuolella oli ja tapahtui jatkuvasti\njotakin huomioitavaa, joka oli heille uutta eikä näkyisi heidän\nsilmiensä edessä kuin tämän yhden kerran. Mitä kirjoissa tapahtui, sen\nsaattoi lukea ja kokea koska tahansa vaikka useampaankin kertaan.\n\nJunailija kulki tuolloin tällöin vaunun lävitse tarkastellen\nympärilleen. Hänen pienet pihtinsä napsahtelivat uusien matkustajien\nmatkalipuissa. Sitten hän siirtyi toiseen vaunuun. Ja hiihtoretkeilijät\njatkoivat rauhassa matkaansa mikä mitäkin tehden, lukien, syöden,\nmuutamat jo torkahdellen. Ovi kävi taas. Rautatiekirjakaupan poika\nkierähti nyt vaunuun keltanauhainen lippalakki päässä ja ruskea\ntäysinäinen kirjareppu rinnan edessä. Kirjoja ja sanomalehtiä! Hän\npudotti sen kuin sähkösanoman, ja sähkösanoman tapaan se vaikuttikin.\nYksi ja toinen osti sanomalehden, joku kirjankin. Markat kilkahtivat\npojan taskussa. Ovella hän heitti yleissilmäyksen koko vaunuun kuin\nolisi tahtonut sanoa: Terve! Se on taas selvää minun puolestani!\n\nMakeisia myyvä nuori nainen hipsutteli hitaammin, pysähteli useammin ja\npyytävämmin. Milloin joku matkustajista kauemmaksi aikaa kiintyi\nkatsomaan johonkin makeisrasiaan, astui hän askelen akkunaa kohti.\nKauppa syntyi, usein kaksi, jopa kolmekin.\n\nEsko ja Topi katselivat kaikkea tätä. Usein he myös katsoivat ulos,\njossa vaihteli ja vilahteli laajempia näköaloja. Helsingistä\nlähdettäessä taivas oli ollut pilvessä, mutta Hämeen mailla se\nkirkastui ja oheni. Pieniksi hetkiksi aurinko jo lehahti paistamaan.\nValkoiset hanget helähtivät säteileviksi, järvien takaiset metsänreunat\nsiintäviksi sahanteriksi. Talojen alla olevat niityt ja peltosarat\nnousivat toinen toisensa selkään somasti kuin suuren kuvakirjan lehdet,\njoita tuuli käänteli. Aidat ja portit, niittyladot kääntyivät myös. Ne\njuuri olivat kuvia tässä hupaisessa matkakirjassa.\n\nJoskus maantie kulki pitkiä matkoja rautatien suuntaan. Halko- ja\nheinäkuormia vetävät hevoset tulivat ja menivät. Juoksuhölkkää ne\njoskus alamäessä koettivat seurata junan mukana. Turha yritys. Sinne\nnekin vuorollansa kääntyivät luettujen lehtien joukkoon,\npäällekääntyvien peltosarkojen ja heinälatojan taakse.\n\nVanha ukko köpitteli kontti selässä ja keppi kädessä. Hän oli kuin\netunojainen kysymysmerkki. Mutta kauan ei pysynyt kannoillaan hänkään,\nsinne kääntyi ja kaatui hänkin oman lehtensä mukana. Pieni terhakka\npojan nappula laski mäkeä pienillä suksikäpyköillään kotimökkinsä\njyrkässä äyräässä. Suoraan kohti junaa ja rautatietä hän lasketteli\nkuin villitty. Hän kaatui ennemmin kuin hänen kuvalehtensä. Pieni\nsätkivä piste vain enää näkyi valkoisessa lumihangessa. Myös Lauri-setä\nhuomasi sen ja nauroi makeasti.\n\nTampereella he poikkesivat \"vähän ilmaa haukkaamassa\", kuten setä\nsanoi. Hyvää aikaa kun oli, niin haukkasivat he vähän muutakin,\nlautasellisen lämmintä hernekeittoa hyvien voileipien kera. Syödessään\npojat tutkivat suurta Suomen karttaa, joka aukeni heidän silmiensä\neteen aseman komean ravintolasalin takaseinällä. Ne radat ja\npäätepaikat, joihin juna ensinnä lähti, saivat punaisen liekin\nsisäänsä. Haapamäki ja Lappiin johtava rata oli vielä musta,\nkirkastuisi kai sekin aikoinaan. Tuollaista karttaa eivät he vielä tätä\nennen olleet lukeneet. Sitä oli hauska tutkistella, vaikka oltiinkin\nhiihtolomalla ja tunturiretkellä.\n\nTampereelta lähdettyä juna kävi kohteliaammaksi. Se pysähtyi ja\nodotteli asemilla, jopa pysäkeilläkin, eikä sen turhan vuoksi\ntarvinnut sitä tehdä. Matkustajia tuli ja meni. Viimeiset Helsingin\nhiihtolomalaisetkin jo menivät, \"västäräkki\" muiden mukana. Hän niiasi\noikein sievästi Lauri-sedälle, joka kohteliaasti vastasi mustaa\notsatukkaansa hipaisemalla.\n\nSitten taas mentiin, huristettiin pitkiä metsäisiä taipaleita...\nLauri-setä luki, haukotteli ja jälleen luki. Topi ja Esko myös lukivat,\nkäänsivät lehteä ja torkahtelivat. Heistä tuntui, kuin juna olisi\nruvennut kiihdyttämään vauhtiansa, niinkuin matkustajat olisivat\npienentyneet ja käyneet hiljaisemmiksi, huopasissaan hissutteleviksi,\nomia salaisuuksiaan kuiskutteleviksi joulutontuiksi he pienentyivät.\nIhme, ettei Lauri-setä sitä huomannut, tai ehkäpä hän hyvinkin huomasi,\nkoska myönteli ja nyökähteli. Valot syttyivät junalampuissa. Ihmiset\nkävivät suuremmiksi ja äänekkäämmiksi. Pojat katsoivat kummastellen\ntoisiaan ja muita. Olivatko he nukkuneet junapenkissä istuessaan?\n\nValaistussa junassa oli yhtä hupaisa matkustaa, oikein hyvin näki siinä\nlukeakin. Mutta uudet asemat pienine tuikkivine laiturilyhtyineen\ntulivat esiin kuin hiipien. Oikein tarkasti piti katsoa, että nimen\nehti sieppaisemaan. Monta kertaa se livahti ohitsekin tavaravaunujen ja\npaperipuupinojen taakse.\n\n-- Katsokaa turistista jo etukäteen! nauroi Lauri-setä. Niin mentiin\npitkiä pimeitä taipaleita, kunnes valkeni.\n\nJunan vauhti hiljeni ja kiiltäviä ratakiskoja juoksi vastaan kahta\npuolta. -- Seinäjoki! Kolmekymmentä minuuttia! Ravintola-asema ja\nmakuuvaunu! ilmoitti junailija.\n\n-- Kiitos! Siellä me syömme ja käymme nukkumaan, ilmoitti Lauri-setä\nomasta ja matkatovereittensa puolesta.\n\n\n\n\n5.\n\nYLLÄTYS MAKUUVAUNUSSA.\n\n\nSe oli soma pikkuinen huone kolminkertaisine sänkyineen. \"Pilttuuksi\"\nsitä Lauri-setä nimitteli ja \"lavittoiksi\" sen sänkyjä. Varovasti,\nhyvin varovasti hän siellä käännähteli. Mutta kaikki luontui aikoinaan,\nkoska siellä ei ollut mitään kiirettä. Lauri-setä valtasi alimman\nvuoteen, keskimmäisestä ja ylimmäisestä Esko ja Topi vetivät pitkää\ntikkua, koska kumpikaan heistä ei tahtonut valita ja vaikka olisi\ntahtonutkin, niin ei tietänyt, kumman olisi valinnut.\n\n-- Pankaa jokainen vaatekappaleenne niin, että aamulla ne varmasti\nlöydätte. Se on hyvä tapa, tässä kolmen hengen pilttuussa, josta joskus\ntulee hyvinkin äkkilähtö, jos liian myöhään nukkuu.\n\nNäin Lauri-setä puheli hiljalleen riisuskellen sekä näppejään ja\npiippujaan sopiviksi katsomiinsa paikkoihin asetellen. Pojat\nmenettelivät, kuten parhaiten osasivat sedän neuvon ja esimerkin\nmukaan. Heillä oli mielestänsä tilaa vaikka kuinka paljon, erittäinkin\nTopilla, jolle pitkätikku oli arponut ylimmän vuoteen. Vuoteen\npääpuolessa oli hauska hylly. Siihen mahtuivat hyvin heidän kummankin\ntavarat, sedänkin pikkutavarat olisivat sinne hyvin mahtuneet, ellei\nhän olisi purkanut ja asetellut niitä omiin paikkoihinsa alhaalla.\n\nTopin pyynnöstä Esko kiipesi somia tikapuita pitkin hänen vuoteelleen.\nHe olisivat sopineet siinä kahden nukkumaan, vuode oli niin leveä.\nLauri-sedällä kylläkään ei mahtanut olla liikoja tiloja, ja varmaan\njunassa usein matkusti ihmisiä, jotka tarvitsivat selkänsä alle\nvieläkin enemmän tilaa. Miten monta kilometriä he olivatkaan jo kotoa\nlähtien kulkeneet ja aina vain jäi uusia kiskopareja heidän taakseen,\nnukkuessakin.\n\nNäistä ja monista muista asioista he hiljaa toistensa korvaan\nkuiskuttelivat, että Lauri-setä olisi voinut nukkua, jos häntä halutti.\nHän ei ollut toivottanut hyvää yötä, kuului lueskelevan vielä. Mutta\nkuinka hän tulisi koko yön piippua polttamatta toimeen? Tämä ajatus\njuolahti Eskon mieleen sen taulun johdosta, jonka hän huomasi\nmakuuhytin seinässä: Tupakanpoltto kielletty, elleivät kaikki\nhyttitoverit siihen suostu. Esko viittasi sormellaan tauluun ja\nkuiskasi muutaman sanan Topin korvaan. Topi puristi häntä sormesta ja\nnyökkäsi myöntymyksensä merkiksi. Pian tämän jälkeen Topin ja sedän\nvälille sukeutui pieni vuorokeskustelu.\n\n-- Setä!\n\n-- No?\n\n-- Ette suinkaan nuku vielä?\n\n-- En vielä aikoihinkaan. Nukkukaa te vain.\n\n-- Emme mekään juuri vielä haluaisi.\n\n-- Sama minun puolestani. Supiskaa puolituntinen, ei enempää.\n\n-- Emme me enää niin kauan. Mutta onko setä lukenut, mitä tuohon\ntauluun on kirjoitettu?\n\n-- Ai, mitähän siinä onkaan?\n\n-- Kyllä setä sen tietää, vaikka ei ole tietävinään. Me toiset\nhyttitoverit olemme päättäneet, että suostumme. Setä on hyvä ja tupakoi\nvain.\n\n-- Vai sillä tavalla olette päättäneet, kiitos vain. Minä puolestani\nsitten pidän noista venttiileistä huolta. Hyvää yötä! Nukkukaa hyvin.\n\n-- Hyvää yötä! Nukkukaa hyvin! -- Hyvää yötä!\n\nEsko puristi Topia kädestä. Sitten he painautuivat hetkeksi toisiaan\nvasten niin lähekkäin, ettei kissanpoikanen olisi väliin mahtunut. He\nnauroivat ja hihittelivät itsekseen. Niin hiljaa he sen tekivät, ettei\nkärpänenkään olisi sitä kuullut. Ei mahtanut junan pienessä\nmakuuhuoneessa kärpästä ollakaan, Lauri-setä vain oli alavuoteella. Hän\nei osannut aavistaa, miten hauskaa pojilla oli, vaikka he eivät\ntoisilleen enää sanaakaan sanoneet.\n\nYhtä äänettömästi Esko erkani ja kapusi omaan vuoteeseensa. Hän\nmuisteli äitiään ja siskojaan. Hän tiesi, että he ajattelivat häntä,\nmutta eivät varmaankaan osanneet aavistaa, miten hauskaa hänellä oli.\nTällainen oma pieni huone ja vuode ja puhtaana hohtavat lakanat kuin\njuhla-aattoina. Tyynyn takana oli siinä soma neliskulmainen lamppu,\njonka seinässä olevasta napista sai itse sammuttaa. Pitkällä seinällä\noli vaatenaulakko kullekin. Sen vieressä oli soma pesupöytä ja pieni\nseinäpeili. Vesipullo seisoi reikätuolissaan kuin pieni tonttuäijä\nmusta lakki päässä. Vesilaseja oli kolme, tötterölle käärittyjä\npyyhinliinoja samoin. Niiden edessä, samoin kuin jokaisen vuoteen\njalkapäässä oli matkustajan numero: 16... 17... 18. Matkustaja n:o 17\nSuomen Valtion rautateillä, omine vuoteineen, pyyhinliinoineen,\njuomalaseineen, kaikkine mukavuuksineen. Kun Esko tätä kaikkea\najatteli, niin häntä milteipä itketti ja nauratti. Kätensä ristien ja\nsilmänsä sulkien hän vietti pienen hiljaisen, onnellisen hetken,\nniinkuin oli viettänyt pikku pojasta lähtien vuoteessansa joka ilta. Se\noli siunattu hetki, niin äiti aina sanoi, ja olihan Esko itsekin\nlukemattomia kertoja sen kokenut. Taivaallinen kesä saapui, ja\nlämpöinen aurinko läheni. Värikkäät kultasiipiset perhoset nousivat ja\nlaskivat, kasvoivat ja lähenivät kuin aallokossa uiden.\n\nKasvot hymyssä Esko nukahti. Pieni lamppu hänen tyynynsä takana jäi\nsammuttamatta. Siitä ei ollut kenellekään mitään haittaa. Matkustaja\nn:o 17 S.V.R:n eteenpäin vierivässä makuuhuoneessa saattoi huoletta\nvielä tämänkin nautinnon itsellensä omistaa joko tietensä tahi\ntietämättään.\n\nYksin ylimmäiseen vuoteeseen jäätyään Topi otti kirjan ja alkoi lukea.\nSetä oli sammuttanut jo ison kattolampun, mutta pieni seinälamppu\nvalaisi oikein hyvin, milteipä paremmin kuin hänen oma viheriäinen\nlukulamppunsa, jonka pukki viime jouluna oli tuonut. Makuullaan ollessa\nei oikeastaan olisi saanut lukea. Isä sanoi, ettei se ollut\nterveellistä silmille, mutta eipä isä itsekään sitä muistanut. Isä\nopetti kuin se entinen leipäpappi, sanoi äiti usein. Mutta jos äiti\nyritti kertoa, mitä leipäpappi opetti, keskeytti isä hänet nauraen:\nÄläpäs! Minä tunnen jo sen miehen opetukset!\n\nNyt varmasti he istuivat vierashuoneen nurkassa radion ääressä, äiti\nompeli ja kuunteli, isä luki ja kuunteli. -- Kuuntelu on tarkkaa\nhommaa! Toinen siinä helposti unohtuu, joko ajatteleminen tahi\nkuunteleminen! vakuutteli isä. Äidin ompeleen silmät eivät milloinkaan\nunohtuneet.\n\nKun Topi näitä muisteli, tuli hänelle ikävä kotiin. Miten tyhjää ja\nikävää olisikaan elämä, ellei olisi kotia, isää ja äitiä. Mikään ei\nolisi sitten enää mitään, ei edes Lapin matka eikä tunturihiihto. Nyt\nTopi vasta ensi kerran oikein tajusi, mitä Esko isän kuolemassa jo oli\nmenettänyt. Hän oli kiitollinen Lauri-sedälle, joka nyt oli Eskolle\nkuin oma isä. Mutta itse hän tahtoi juosta nyt pieneksi hetkeksi oman\näidin ja isän lämpimiin. Juna teki kyllä parastansa välimatkan\npidentämiseksi, mutta ajatuksilla oli pääskyn siivet.\n\nHän sulki kirjan ja sammutti lampun. Vain pieni hetki kului. Sitten\nhänen nopea lennokkinsa kohosi, karkasi ulos ja alkni hyristä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskellä yötä Topi heräsi niinkuin sateen rapinaan ja ukkosen jyrinään.\nSalamoita ei onneksi välähdellyt, äiti oli varmaankin peittänyt\nakkunat. Mitä kummaa! Katto oli kaareva ja niin lähellä, että kädellään\nsaattoi siihen koskettaa! Näin pikkuinen huone ja hämärä ja valo! Missä\nhän nukkui?\n\nJunan makuuvaunussa hän oli Eskon ja Lauri-sedän kanssa matkalla\ntunturihiihtoon. Pian tämä asia Topille selveni. Ukkosen jyrinä johtui\neteenpäin kiitävän junanvaunun rautaisista pyöristä. Mutta mistä johtui\nsateen rapina?\n\nLiikahtamatta, hengitystään pidätellen Topi kuunteli. Esko oli\nunohtanut lamppunsa palamaan. Lauri-setä kuorsasi. Koko junassa ei\nmahtanut valvoa muut kuin junailija ja junankuljettaja.\n\nVarmasti joku valvoi ja rapisteli. Se ei ollut junailija eikä se ollut\nrotta. Mistä junavaunun, makuuosastoon rotta olisi päässyt? Topi oli\npartiossa hiljakkoin suorittanut salapoliisimerkin. Hänen ajatuksensa\nalkoivat vilkkaasti toimia. Varovaisesti hän kääntyi käytävän\npuoleiselle kyljelleen kaikki aistit vireessä.\n\nPitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin vaunun pyörien kolinaa. Mitään\nepäilyttävää ei näkynyt. Topi aikoi kääntyä selälleen, mutta sitten\njälleen alhaalla rapsahti. Joku ulkopuolella oleva yritti avata hytin\novea. Hetken aikaa rapisteltuaan hän onnistui siinä.\n\nTulija ei ollut junailija, vaan joku muu, luihun näköinen mies\nlippalakki silmillä. Murtovaras hän varmasti oli! Miksi hän ei heti\nollut herättänyt Lauri-setää? Nyt se jo oli myöhäistä! Kesken pahoja\ntekojaan hälytettynä rosvo tappaisi unesta heräävän Lauri-sedän. Ja\nsalapoliisimerkkiä käsivarressaan kantava partiolainen antaisi sen\ntapahtua!\n\nMurtovaras veti oven hiljaa kiinni. Hän tarkasteli hyllyjä ja vaatteita\nkiiluvin silmin. Nyt hän huomasi Lauri-sedän kellon. Se sujahti hänen\ntaskuunsa milteipä ajatuksen nopeudella. Sitten hänen ammattitaitoinen\nkätensä siveli naulakossa riippuvan takin povitaskuja. Hänen\nlippalakkinsa liikkui Topin vuoteen reunaa pitkin kuin harmaa likainen\nrotta. Pian hän löytäisi sedän lompakon, ja sitten olisi kaikki selvää.\nMutta ennen sitä Topi huomasi pääpuolessa olevalla hyllyllä uuden\nvahvakorkoisen suksikenkänsä ja sitten oli asia myös hänen kohdaltansa\nselvä. Hän tempaisi hyllyltä kengän, kietoi vahvat ruskeat nauhat\noikean kätensä nyrkin ympäri, tähtäsi ja mottasi.\n\nIsku sattui \"harmaan rotan\" selkään. Murtovaras kiljahti, lysähti\npolvilleen, eikä ollut mies heti nousemaan siitä. Samassa Lauri-setä\nheräsi. Hän kiersi tulen isoon kattolamppuun, näki miehen lattialla\npolvillaan ja ylemmällä vuoteella Topin hiihtokenkä kädessä.\n\nTilanne selvisi Lauri-sedälle heti. Hän tarttui murtovarkaan takin\nkaulukseen ja nosti hänet jaloilleen.\n\n-- Kas niin! Saitkos tärskäyksen kalloosi!\n\n-- Sain! Sattui niin vietävästi! ruikutteli äijä.\n\n-- Sattui juuri, niinkuin piti, kerrankin paikalleen! suolasi\nLauri-setä ja ravisteli poloista, että Topin jo ihan sääliksi kävi.\nKuitenkin mies toipui nopeasti ja aikoi livahtaa, mutta siitä pihdistä\nei niin vain livahdettu.\n\n-- Tyhjennä lakkarisi, senkin rakkari! komensi Lauri-setä.\n\nSe oli tehtävä. Sieltä nousi ensinnä Lauri-sedän kello, sitten suuri\nruskea lompakko ja vielä toinenkin taskukello.\n\n-- Kas tätä! Et mahtane olla juuri eilisen teeren poikia!\n\nLauri-setä ravisteli jälleen häntä sekä oman kellonsa että toistenkin\nlöytötavaroiden puolesta. Kun lurjus katsoi laupiaasti ja pyyteli\narmoa, hän jatkoi:\n\n-- Jos olisit ollut ensikertalainen, niin olisit saanut anteeksi tämän\nkerran. Mutta koska olet vanha tekijä, niin lähdetpä koreasti\nKonnunsuolle turvetta puskemaan! Kiitä onneasi, että pääset vielä\nLuojan päivää paistattelemaan. Se tekee sinun syntiselle ruumiillesi ja\nsysimustalle sielullesi kovin hyvää.\n\nMies ei väittänyt vastaan. Lauri-setä työnsi oven auki. Samassa siihen\njoutui hämmästynyt junailija ja siunaileva vaununsiivooja. Kun he\nkaikki seisoivat vielä käytävässä ja Lauri-setä yhä piti niskasta\nvarasta kiinni, ilmestyi vielä yksi, jäntevä nuori mies, jolla oli myös\njokin salainen merkki nutun alla liivin rintapielessä. Se oli paljon\nkomeampi kuin Topin partiosta saama salapoliisimerkki, mutta\nvirkaveljiä he olivat joka tapauksessa.\n\nSalapoliisi sanoi olevansa hyvin kiinnostunut yöllisestä\ntutkimusretkeilijästä, ja mikäli hän oikein miestä tunsi, luuli hän\nvoivansa taata miehelle työtä vapaan elatuksen kanssa ainakin kolmeksi\nvuodeksi.\n\n-- Toimittakaa hänet Konnunsuolle, ehdottomasti suotöihin! varoitteli\nLauri-setä.\n\n-- Koetetaan järjestää, myönteli työnhankkija. Sitten vasta Lauri-setä\nhellitti holhottinsa kauluksesta. Junailija yritti kiitellä häntä,\nmutta sen Lauri-setä epäsi kohta.\n\n-- Kiitos kiittämästä, sanoisin minä, ellei se sattuisi väärään\nmieheen. Se on oikeastaan sillä tavalla, että minä olin tässä kahakassa\nvain kesken uniaan herätetty vormyntäri, joku toinen kokonaan teki\ntyön...\n\nSillä hetkellä vetäisi Topi hytin oven kiinni, kiipesi vuoteelleen ja\npainoi päänsä huppupeittoon. Hän ei sen enempää kuullut, mitä\nLauri-setä puhui. Jonkin ajan kuluttua hytin ovi avautui ja Lauri-setä\nastui sisään. Hän nousi portaita pitkin muutaman askelen, siveli Topin\npeittoa, kunnes sai tukevan kouran hänen niskaansa.\n\n-- Se oli oikein, se! Sanassakin sanotaan: Älköön sinun oikea kätesi\ntietäkö, mitä vasen tekee. Sinä mahdoit kääntää sen päinvastoin. Miehen\nteko joka tapauksessa.\n\nLauri setä ei sen enempää selittänyt, kumpaa tekoa hän tarkoitti. Eikä\nhän sitten puhunut juuri muutakaan, tuhahteli vain nenäänsä ja\npiiputteli pienen hetken. Sitten hän nousi, korjasi Topin ja Eskon\npeittoja ja sammutti kaikki valot.\n\n-- Hei, salapoliisi! Nyt nukutaan taas.\n\n-- Nukutaan vain, urahti Topi.\n\nNiin he nukkuivatkin. Junan pyörät soittelivat pitkää univirttänsä.\n\n\n\n\n6.\n\nKYMMENEN VIRRAN MAA.\n\n\nPojat nukkuivat suureen päivään. Lauri-setä oli jo peseytynyt,\npukeutunut ja lukenut kymmeniä sivuja romaaniansa. Pojat harmittelivat,\nmutta setä lohdutteli heitä. Aikaa olisi heillä kylliksi edessä päin,\ntälläkin junamatkalla vielä riittämiin asti. Poikien pukeutuessa hän\nmuutamalla käden tempauksella tekaisi makuuhytistä päiväsalongin.\nOikein soma pieni päivähuone siitä tuli. Siinä oli pitkä mainio\nleposohvakin, johon he kaikki rinnakkain mahtuivat istumaan.\n\nKun pojat vielä tätä nopeata muutosta ihmettelivät, tempaisi setä\nakkunaseinästä pienen pöydän esiin. Satularepustaan hän nosti sille\nsuuren termospullon ja käärön voileipiä. Hänellä oli siellä varattuna\nkolme pientä emaljista juomakuppiakin ja kahvi, jota hän pullosta\nkaatoi, höyrysi kuin juuri hellalta nostettuna. Setä oli mainio, tästä\npojat jo monta kertaa olivat olleet niin yksimielisiä, etteivät enää\nkehdanneet sitä ääneen sanoa.\n\n-- Syökää te pojat! kehoitteli Lauri-setä, vaikka pojilla jo ilman sitä\noli verraton ruokahalu. Setä hajoitteli uusia voileipiä ja kaatoi lisää\nkahvia, vaikka pojat estelivät, että toinen kuppi oli jo liikaa.\n\n-- Niinpä kyllä, jos se olisi kuppi. Tämä on muki. Ja sitäpaitsi nyt ei\nolla kotona, vaan Lapin matkalla.\n\nKyllä setä aina osasi. Mutta osasi hän sulkea myös reppunsa, kun se\naika joutui. Hän tempaisi uutimet akkunan edestä ja ilmoitti, että nyt\nkatseltaisiin \"kymmenen virran maata\". Kernaasti he saisivat myös\nlaulaa sen laulun, se maa ja ne virrat, joiden poikitse tässä\nviipoiteltiin, täysin ansaitsivat sen kunnian.\n\nJuuri sillä hetkellä juna ajoi rautaiselle sillalle, joka jyrisi ja\nkumisi kotvan aikaa jylhästi. Joki heidän aliansa levähti kuin pieni\njärvenlahti. Pojat arvelivat sitä yhdeksi Pohjanmaan suurimmista, mutta\nmuutamalla sanalla setä kuivasi sen yhdeksi kaikkein pienimmistä.\nEnnenkuin puoliväliin päästäisiin, nähtäisiin kolmin verroin suurempia\nvirtoja. Pojat huokasivat hämmästyksestä ja katselivat vain.\n\nMutta maa, jota pitkin juna huristeli, oli matalametsäistä ja tasaista\nkuin pöydän kansi. Varmaan siinä kesäisin oli hauska ajaa\nniittokonetta, kyntää ja juosta. Yksi huutava puute pikkupojilla oli.\nHeillä ei ollut laskumäkiä. No, pikkupojilla joka maassa oli omat\nkonstinsa. Mikäli setä oli kuullut, eivät kelkka- ja suksimäet\ntäälläkään tyystin laskematta jääneet. Katot olivat kaltevia,\nperunakuopan kannet kuperia. Ja entäpä jokitörmä! Mitä se puuttui\nmäestä!\n\nEi mitään. Sen saivat Esko ja Topi ennen pitkää omin silmin todeta.\nKansakoulu oli joen rannalla. Välitunti oli parhaillaan, ja ainakin\nkymmenen poikaa laski somasti kaartuvasta jokitörmästä jäälle niin,\nettä ladut vapisivat. Ilonsa oli itse kullakin, se täytyi myöntää.\nMutta yhä juna huristeli eteenpäin. Sitten avautui heidän silmiensä\neteen tavallista suurempi pelto. Se oli kuuluisa Limingan niitty, tiesi\nLauri-setä esittää. Siinä oli latoja sadoittain. Tuskin millään\npuolella näkyi äärtä tai metsän reunaa. Meren puolella tosin makasi\nsiintävä sumu, mutta rantaan, varsinkin Ruotsin rantaan, mahtoi olla\nhyvin pitkälti matkaa. Niityn ojat eivät näyttäneet olevan juuri\nparhaimmassa kunnossa. Niiden päällä juoksivat pyöreäharjaiset\npajuaidat silmän kantamattomiin, nähtävästi yhtä pitkälle kuin alla\nolevat ojat.\n\nOulu! Majanmuutto päivävaunuihin! kävi junailija ovella ilmoittamassa.\nTavarat koottiin kiireen vilkkaa, sillä oli varauduttava katsomaan\nmainehikasta Oulunjokea. Se oli näkemisen arvoinen. Korkeita\nkaarisiltoja jymähteli kaksi perättäin, pitkä pakkasessa huuruava koski\nryöppysi junaa ja rautatiesiltaa kohti kuin tuhatpäisenä juokseva lauma\nvalkoisia lampaita.\n\nNe jäivät, juna oli niitä nopeampi. Kaupungin puoleiselta rannalta\nkiertyi esiin linja-autoja, tehtaan piippuja, kirkon torni ja koko\nOulun hohtavan valkoinen talvinen kaupunki.\n\nSeuraava kymmenen virran mahtitekijöistä ei ollut nimeltänsä pitkän\npitkä, vain Ii, iso I ja pikku i. Mutta sen sijaan oli sekä mittaa että\nleveyttä niin joella kuin sen ylitse johtavalla rautatiesillallakin.\nJälkimmäisen matkamiehet näkivät, edellisen mittavuudesta he olivat\nsaaneet päteviä tietoja jo \"Juho Vesaista\" lukiessaan. Mutta Vesainen\nei ollut maininnut mitään ison Iinsä leveydestä. Se oli kuin pitkä,\nkomea järvi. Kuinka vesi noin leveässä joessa ollenkaan osasi juosta\nsuoraan eteenpäin? Topi arveli, että yhtä helposti se kai voisi kääntää\nkelkkansa ympäri ja juosta takaisin päin, varsinkin pimeänä syksyisenä\nyönä.\n\nSeuraava valtajoki oli Kemi. Se oli yhtä mahtava kuin iso Ii. Siinä\nnäytti olevan vettä, lunta ja jäätä, mahdottomat määrät kutakin. Ja\nmikäli junan liikkuessa akkunasta katsoen saattoi päätellä, olisi\nkaikkia niitä voinut lisätä puolella, ilman että laitojen ylitse\npursuamisesta olisi ollut pelkoa.\n\n-- Ho-hoi-jaa! haukotteli Esko, kun Kemin kaupungista jälleen matkaa\njatkettaessa päästiin taipaleelle, mihin ei heti näkynyt uutta suurta\njokea. -- On ihan sääli haaskata puolen päivän kuluessa noin monta\nuljasta jokea, kun ennen koko elämässäni en ole nähnyt yhtään\nsellaista, jatkoi hän edelleen.\n\nLauri-setä nauroi.\n\n-- Vai jo sait kylliksesi virroista, vaikka vain pyyhkäisemällä on\ntultu niiden ylitse. Kun kohta päästään ajelemaan pitkin Tornionjoen\nrantaa, niin siinä on meille vähän pitemmäksi aikaa nuolaisemista. Esko\nhuokasi sulkien silmänsä.\n\nViimeisen taipaleen Torniosta Kaulirantaan juna kalkutteli hiljalleen.\nSe ei uskaltautunut koskaan joen rantaan, puoli kilometriä, koko\nkilometrikin mahtoi usein olla välimatkaa, mutta sitä uljaammalta näkyi\njoki ja sitä hallitseva laakso. Sinisinä siintivät kukkulat ja vaarat\nmolemmilla puolilla. Laskumäkiä oli poikasille jo riittämiin.\n\nJoki oli kahden valtakunnan raja, sen pojat tiesivät\nmaantietotunneiltaan. Tällä puolella asui Suomen tasavaltalaisia, joen\ntoisella puolella Ruotsin kuninkaan alamaisia. Myös jokilaakson\nelättämät lehmät ja hevoset, vieläpä jänikset ja oravanpoikasetkin\nkuuluivat eri valtakunnan alamaisiin ainakin kesäiseen aikaan. Linnut\nvain lentelivät mahtavan virran yli ja kalat uivat vapaasti molemmille\nrannoille. Mutta milloin ne ihmisten pyydyksiin eksyivät kumman\nvaltakunnan puolella hyvänsä, niin yhtä tukalat oltavat oli edessä.\nViisaimmin tekivät, jos uivat keskivirtaa.\n\nLauri-setä oli siirtynyt tupakkavaunuun. Kun häntä ei sieltä ruvennut\nkuulumaan, lähtivät Esko ja Topi ottamaan selvää, mikä miestä\npidätteli. Siellä hän istui nenät ja piiput vastakkain erään\nlapikasjalkaisen äijän kanssa. Puheesta ja kaikesta muustakin päättäen\nmies oli syntynyt ja kasvanut täällä Pohjan Torniossa. Siitä hänellä\nmyös juttua riitti. Eipä mikään ihme, että Lauri-setä oli irti\npääsemättömästi tarttunut kiinni.\n\nMies kertoi hänelle parhaillaan, mitenkä suuria tukkilauttoja kesäisin\nkuljetettiin Tornionjoessa. Hän oli itse ollut sellaisella matkalla\nkymmeniä kertoja mukana. Nykyään ei alempana joen varrella kasvanut\nenää suuria puita, sen vuoksi lähdettiin korkealta. Korkeudella hän\ntarkoitti pohjoista, joka sijaitsi siellä mahdottoman kaukana\nvaltakuntien välisessä asumattomassa erämaassa. Virta veti lauttaa ja\nmiehet vetivät kaloja, suuria, kymmen- ja kaksikymmenkiloisia lohia ja\nvaihteeksi käsivarren mittaisia harreja, jotka olivat mukavampia\nkäsitellä ja mahtuivat paloittelematta pataan, milloin oli kiire.\n\n-- Oliko teillä kiirekin siellä? Minä olen näihin saakka luullut, ettei\nPohjolan miehellä milloinkaan ole kiirettä, huomautti Lauri-setä\nväliin.\n\n-- Oli, kiire oli, kun tupakka pääsi vähiin ja lähimpään kauppapuotiin\noli kymmenen penikulmaa. Se vasta panee taulaa tallukoitten alle,\ntupakan tuska!\n\n-- Panee se, myönteli Lauri-setä.\n\nKun Tornion mies oli täyttänyt piippunsa sedän punaisesta\ntupakkalaatikosta, jatkoi hän:\n\n-- Harria niin, kilon ja kahden kilon painoisia silloin siepattiin\nämpärillinen rantavitalikosta.\n\n-- Tuli kai siinä särkiä ja ahveniakin? huomautti Lauri-setä.\n\n-- Tuli kyllä! Joka paikkaan ne viheliäiset ovat tuppautumassa. Mutta\nei lauttamiehellä Tornion joella tupakan tuskassakaan sentään niin\nkiirettä ole, ettei roskakaloja kerkiäisi ämpäristänsä jokeen\nnakkelemaan.\n\nNäin Tornion mies lasketteli. Pojat kuuntelivat pyörein silmin.\nLauri-setä oli kaiken uskovinaan, myhäili ja nyökytteli:\n\n-- Jopa! Jopa vain oli kalainen joki! Sinne pitäisi päästä hyvän\nsyönnin aikana ongelle!\n\n-- Tervetuloa vain! Mutta varatkaa tupakkaa tarpeeksi matkaan, ettei\ntule tuskaa eikä kiirettä.\n\nTornion mies otti reppunsa, jonka läpän aukosta pilkisti paperipuun\nkuorimaraudan varsi ja kaksi kirvesvartta. Hän jäi junasta seuraavalla\npysäkillä. Tunturihiihtäjät jäivät seuraavalla asemalla, jonka nimi oli\nKauliranta. Siinä oli junamatkan pää ja Suomen valtion rautatien pää.\nKauan oli istuttu junassa ja nukuttukin välillä. Pojat haukottelivat ja\nvenyttivät kaikki jäsenensä täyteen mittaan. Oli jännittävää nähdä,\nmitä edelleen seuraisi.\n\n\n\n\n7.\n\nYHÄ VAIN TORNION JOKEA.\n\n\nPoro! Viisi... kuusi... seitsemän poroa! Esko ja Topi hyppäsivät vaunun\nrappusilta ja unohtivat Tornionjoen, Kaulirannan ja koko muun maailman.\n\nPorot oli valjastettu pienten rekien eteen. Ne olivat tuskin tavallista\nvesikelkkaa suurempia. Poikien mielestä itse porotkin olivat paljon\npienempiä kuin he olivat kirjojen kuvista ja elokuvista niitä\nkatsellessaan kuvitelleet. Mutta muutamilla niistä oli komeat,\npitkähaaraiset sarvet. Yhdellä oli vain haarakas toinen sarvi, kaksi\noli kokonaan nutipäätä. Mutta hyvin hauskan näköisiä, harmaita ja\nlihavia ne olivat kaikki, vaikka poikien lähestyessä kyrräsivätkin pää\nalaspäin ja mulkoilivat epäluuloisesti.\n\n-- Hei, pojat! Minnekä ne jo... Lauri-setä huomasi porot. -- Ai, noita\nnuupiaisiako te riensitte katsomaan. En minä kuitenkaan vielä\ntuollaiseen kelkkaan reppuani heitä. Paremmilla moottoreilla tästä\npainutaan niin pitkälle, kuin tietä riittää.\n\nHän oli oikeassa. Keltainen postiauto ilmestyi asematalon viereen ja\nLauri-setä oli taas eri vikkelä poika etupenkin paikkoja vallatessaan.\nMonet muut myös yrittivät, mutta Lauri-setä joutui ensinnä oviaukkoon\nruskeine kamelin kantamuksineen ja sitten ei siitä lävestä kukaan\npujahtanut, ennenkuin hän reppuineen oli pulpahtanut sisään.\n\n-- En minä itseni vuoksi, vaan noiden poikien tähden! puheli hän kuin\nanteeksi pyydellen pyylevälle täti-ihmiselle, joka näytti nyrpeätä\nnaamaa, vaikka oli onnistunut saamaan toisen luokan paikan ihan heidän\nselkänsä takana. Tämä oli vaunun kuormituksenkin kannalta katsoen oikea\njärjestely. Jos tämä pyylevä täti ja Lauri-setä olisivat joutuneet\nsamaan penkkiin, niin eipä tiedä, miten vaunulle pahimmissa\ntöyssypaikoissa olisi käynyt. Mutta kiitollisia pojat Lauri-sedälle\nsiitä olivat, että hän kaukonäköisenä pakottavien asianhaarojen\nvallitessa oli toiminut niin ripeästi, vaikkakin vastoin\npartiosääntöjä.\n\nAuto ei lähtenyt vielä vähiin aikoihin ja pojilla oli hyvää aikaa\njälleen keskeytyneihin tutkimuksiinsa. Poroilla oli kauniisti\npunaisilla ja keltaisilla nauhoilla koristetut länkivaljaat. Niiden\nrahkeet olivat koivukapuloilla kiinnitetyt reikäpäisiin aisoihin ilman\nluokkia. Poron kaulassa oli tukeva panta, johon ohjastamista varten oli\nkiinnitetty pitkä nahkahihna, poronnahkainen se oli kuten valjaat ja\nrahkeetkin olivat. Jokaisen poron reessä oli karvainen poronnahka,\nmitään muuta niissä ei ollutkaan. Autonkuljettaja ja rahastaja\nhääräilivät postivaunun takana. Pojat riensivät katsomaan, mitä\nhommailtavaa heillä siellä oli. He köyttelivät matkamiesten tavaroita\npitkään aisoilla varustettuun rekeen. Siellä oli jo heidänkin\nsuksipakettinsa. Sinne soviteltiin myös Lauri-sedän ruskea satulareppu,\nvaikka setä vähän raaputtelikin niskaansa, ennenkuin siitä luopui.\nAutonkuljettaja arveli, ettei sillä olisi mitään hätää peiton alla.\nMonta reppua siinä pakaasivaunussa oli jo Muonioon kiidätetty, vaikka\nei tätä ennen vielä noin suurta ja rumaa! Kaikki nauroivat hänen\nviisasteluilleen, setä muiden mukana.\n\nJo lähdettiin ja hyvää kyytiä mentiin. Tie ei ollut kovinkaan leveä,\nmutta pituutta sillä sensijaan oli riittämiin. Lunta myös oli vahvalti.\nAura oli kierittänyt sitä korkeat vallit tien kumpaankin reunaan.\nKuperan, jäisen kaukalon pohjalla mentiin, että hurisi. Aisojensa\npäässä huristava pakaasireki viippasi mutkapaikoissa milteipä\nlumivallista toiseen, mutta hauskasti kupertavissa mäkitöyssyissä\nsukset ja matkareput iskivät toisiaan korvalle. Miten mahtoikaan olla\nsivakkaparkojen laita?\n\nToivottavasti paremmin kuin sen pyylevän tädin, joka istui toisessa\npenkissä Lauri-sedän takana. Eräässä mäkien välisessä laaksossa hän\npienen valmistelun jälkeen pontevasti julisti: Yö, yö, yö! vaikka oli\nvielä kirkas päivä. Kun oli kuljettu vähän matkaa, ilmoitti hän: Jesta,\nminun sydäntäni! Se... se tulee ylös!\n\n-- Anna hänelle paperipussi! sanoi kuljettaja kuivasti. Rahastaja otti\nhyllyltä pussin ja antoi sen hänelle. Sitten ei kukaan puhunut mitään.\nPyylevä täti vain puheli pussilleen, kunnes se oli milteipä täyteen\npuhallettu.\n\n-- Heitä se ulos! lausui kuljettaja taas. Luultavasti rahastaja olisi\nmuutoinkin niin tehnyt.\n\n-- Meni, että mätkähti! Se on reilua ja suoraviivaista tämä valtion\nkomento! jupisi Lauri-setä itsekseen, kuitenkin niin selvästi, että se\nhyvin kuului toiseen penkkiin.\n\nMutta maantie yhä myötäili mahtavaa ja kalarikasta Tornionjokea, kuten\nrautatiekin oli tehnyt. Maantie uskaltautui vain lähemmäksi rantaa,\njopa joskus niin lähelle, ettei väliin jäänyt muuta kuin jonkin talon\nrakennukset ja muutama pellon sarka.\n\nLapsia ja aikuisiakin ihmisiä seisoskeli talojen pihamailla. He\nkatselivat lumivallin takana eteenpäin kiitävää keltaista autoa. Myös\nrakennusten akkunoista katseltiin sitä, elleivät akkunat itse\nkatselleet joelle päin, niinkuin useimmissa taloissa näytti olevan\nasian laita. Joen takana Ruotsin puolella oli toisin. Siellä akkunat\nnäyttivät Tornionjoelle ja Suomen maantielle. Talojen takaa sinertävien\nmetsien ja vuorien lomasta loisti kauniisti punertavana laskeva\naurinko.\n\nRuotsin talot olivat punaisiksi maalattuja. Liput liehuivat pihamailla\nvalkoisissa tangoissa. Niillä on tänään jokin juhlapäivä! arveli joku\nmatkustaja. Mitkä lienevät, kissan ristiäiset! jatkoi toinen. Kenellä\non punainen talo ja valkoinen ikkunalauta, hänen kelpaa kauniina\npäivänä vetää lippunsa salkoon, vaikka ei olisi kissan ristiäisiäkään,\nperusteli kolmas. Mutta kuljettaja painoi varpaallansa kaasua. Auton\nnokka nousi ja laski. Kaukana pitkän tien päässä jääkaukalo somasti\nkapeni. Lumivallit tarjosivat siellä kättä toisilleen.\n\n-- Napapiiri! ilmoitti kuljettaja pysäyttäen autonsa hetkeksi, vaikka\nkukaan ei jäänyt pois. Sama paljon puhuva sana oli kirjoitettu myös\ntien varteen pystytetyn patsaan viittalautaan.\n\n-- Ohoijaa! Puoli minuuttia sitten oltiin lantalaisia, nyt jo ollaan\npuhtaita lappalaisia! huokasi peräpenkillä sama poika, joka oli\nkissanristiäisistä murhetta pitänyt. Liiaksi puhtaalta ei hän itse\nkylläkään näyttänyt. Huokasi siinä moni muu, mikä mitäkin. Pitkään\nhenkeänsä puhalteli myös valtion satahevosvoimainen postivaunu. Sitten\njälleen jatkui matka.\n\nTopia ja Eskoa olisi nähtävästi ruvennut jo nukuttamaan, ellei joen ja\nmaantien varrella olisi ollut aina uutta nähtävää. Eräältä pitkältä\nnevalta nousi vaunuun pieni miehen käppyrä. Hänellä oli yllään\nmonenkirjavainen nuttu, jossa ei näyttänyt olevan yhtä paikkaamatonta\nkohtaa. Siinä oli mustaa ja harmaata, sinistä ja punaistakin.\nOmpelulankana oli käytetty valkoista puotinarua ja mustaa pikilankaa.\nMiehellä oli kädessään paistettu poronlapa, jota hän jyrsi. Koko ajan\nvaunussa istuessaankin hän sitä jauhatteli. Vielä vaunusta\npoistuessaankin hän sitä nakerteli kaivaen vapaalla kädellään kympin\ntakkinsa paikkalappujen välistä.\n\nErään kylän kohdalla ajoi suksimies porolla. Poro laukkasi ja lumi\ntuprusi. Monta puhelinpylvään väliä ajettiin kilpaa. Sitten tuli alamaa\nja hangella oli kinoksia. Poro painoi päänsä alas ja potkaisi. Mies\ntupsahti hankeen nokilleen ja otti niin pitkän \"akan\", ettei siitä\nnäyttänyt loppua tulevan milloinkaan.\n\nPitkällä kylättömällä taipaleella syöksähti metsästä tielle viisi\nporoa, jotka lähtivät auton edellä laukkaamaan. Siitä tuli huikea\nkilpailu! Auto huristi ja porot kierivät viitenä harmaana keränä.\nKaikki ihmiset nousivat seisomaan, paitsi kuljettaja, jonka täytyi\nohjata ja kaasuttaa.\n\n-- Heittäkää varppi! Laittakaa ne vetämään! Mitä turhaan kuluttaisimme\nvaltion bentsiiniä, joka muutenkin on vähissä! huusi takapenkillä se\navokitainen poika, joka napapiirin kohdalla oli puhtaaksi lappalaiseksi\nmuuttunut.\n\nKukaan ei ottanut hänen neuvoansa varteen. Pian sitten se olisi ollut\njo myöhäistä. Porot sätkähtivät lumireunan ylitse, sarvet vain enää\nkeikkuivat. Siitä riitti vaunussa iloa pitkäksi aikaa.\n\nMatkustajat vähenivät illan hämärtyessä. Vihdoin jätti vaunun myös se\npyylevä täti, joka istui toisessa penkissä. Häntä seurasi peräpenkin\nleukava poika.\n\n-- Jaa, jaa! Se on nyt ero meidän kanssamme. Kun tavataan, niin\nrookataan! hyvästeli hän kaikkia lakkireuhkaansa lipsauttaen.\nKuljettaja jurautti koneellansa kaikkien vaunuun jäävien puolesta.\n\nSitten ilta jo pimeni. Ei näkynyt enää muuta kuin synkkä metsä ja\nautolyhtyjen edessä juokseva valkoinen lumikaukalo, joka venyi, nousi\nja laski, ja yhä venyi. Topi ja Esko nojautuivat toisiinsa niinkuin\nlumivallit kaukalon päässä. Kaukaloakaan ei kauan aikaa enää näkynyt.\n\nPojat heräsivät vasta, kun auto oli jo pysähtynyt ja maantiekin jo\nloppunut. He olivat nyt Muonion kirkonkylässä, josta heidän\npitkäaikainen seuralaisensa Tornionjoki yhä jatkoi matkaansa.\n\n-- Meidän kohdaltamme matkanteko jo yhdeksi päiväksi riittää, sanoi\nLauri-setä eikä pojilla ollut mitään tätä ilmoitusta vastaan. Majatalon\ntasaisella pihamaalla he tepastelivat silmänsä sirkuiksi ja jäsenensä\nlämpimiksi. Lumi narskui heidän jalkojensa olla ja revontulet\nliekehtivät tavattoman kauniina sinisinä lieskoina yli taivaan.\n\nHe ihastelivat niitä, kunnes joutui maukas illallinen, hernesoppaa ja\nohukaisia.\n\n-- Kas vain! Lättyjä täälläkin! ihasteli Lauri-setä.\n\nPojat myös ihastelivat, vaikka eivät ääneen. Mahdotonta se olisi\nollutkin, kahta asiaa yhdellä suulla.\n\n-- Tarvitseeko minun tuudittaa teidät vielä nukkumaankin? tiedusteli\nLauri-setä, kun he nousivat pöydästä.\n\n-- Ei tarvitse, myöntelivät pojat naurahdellen.\n\nHe pääsivät leveään sänkyyn, jossa heidän yhteisenä peittonaan oli\nlämpimät pitkävillaiset vällyt.\n\n\n\n\n8.\n\nJUOKSE, POROSEIN!\n\n\n-- Juokse, porosein, poikki vuoret, maat... Lauri-setä tätä tuttua\nlaulua hyräili, käveli ja näppäsi tahtia molemmilla käsillänsä,\nniinkuin hän teki vain silloin, kun oli oikein iloisella tuulella.\nPojat heräsivät siihen. Lauri-setä käveli heidän luokseen ja yhdellä\ntempauksella nykäisi vällyt sängyn päälaudalle. -- Hei, nappulat,\nkuuletteko! Kun oikein hyvin käy, niin käy, niinkuin Helsingin pojille\nMuonion majatalossa! Hypätkää housuihinne niinkuin olisitte jo!\n\nPojat eivät kahta kehoitusta tarvinneet. Heidän pukeutuessaan\nLauri-setä rapisteli piippunsa pesää ja selitteli riemunsa perusteita.\n\nTämä Muonion mutka oli sellainen pohjukka, josta Lappia kohti voitiin\njalkaa matkaa vain porolla tahi lentokoneella. Hän ei ennakolta ollut\nmuistanut tilata kumpaakaan, ja tämä seikka häntä eilen illalla\nnukkumaan pannessa oli huolettanut. Mutta sitten hän oli ajatellut: No,\nehkäpä tuokin selviytyy tässä. Niin oli tapahtunut, vieläpä paremmin\nkuin hän oli osannut toivoakaan. Eräs enontekiöläinen retkikunta lähti\nkotimatkalleen länä aamuna. Seurueeseen kuului kolme miestä ja\nkolmekymmentä poroa. Nyt jokainen saisi oman ajokin, vaikkapa yhdeksän\nporoa mieheen. Päivä oli kaunis, porolla ajettavaa taivalta edessä noin\nkuusi penikulmaa.\n\nSe oli pojista kuin satua. He kuuntelivat sitä milteipä pyörällä\npäästään. Eskolla oli avonainen kenkä kädessään. Hän yritti vetää sitä\npäähänsä, mutta ei saanut mahtumaan, koska kengän suu oli liian pieni.\nTopi nauroi katketakseen, mutta ei itsekään löytänyt housunsa nappeja.\nNe olivat hänellä takana päin.\n\nKaikesta huolimatta he selviytyivät täyteen matkakuntoon kymmenessä\nminuutissa. Sillä välin oli Lauri-setä puuhannut jo keittiön puolella.\nKomeita poronlihalla höystettyjä voileipiä oli tehty. Termospullot oli\ntäytetty kuumalla marjamehulla korkkiansa myöten. Sittenpä ei enää\njuuri muuta ollutkaan, ei muuta kuin aamiainen. Syödä piti ja\ntukevasti. Kun toiset lautaselliset olivat lopuillaan, juoksi majatalon\npikku poika hengästyneenä sisälle.\n\n-- Jo tuloovat! Jo tuloovat! Ainakin kaksikymmentä viisi poroa tuloo\nmeidän pihaan! hän touhusi.\n\n-- Kolmekymmentä niitä on! oikaisi Lauri-setä ja otti vielä vähän\nruispuuroa, joka oli myös hänen herkkuruokaansa. Mutta Eskosta ja\nTopista tuntui, niinkuin he olisivat olleet niitä termospulloja, jotka\njuuri lämpimällä liemellä korkkia myöten täytettiin.\n\nMajatalon pihamaa oli poroa ja pieniä pororekiä täynnä. Porot oli\nsidottu ohjasnauhoilla toistensa rekiin kiinni. Komeaan karvapeskiin ja\npitkävartisiin porokenkiin, \"kallokkaihin\", puetut poromiehet\npidättelivät johtoporojansa, jotka olivat tavallista suurempia eläimiä\nja keikuttelivat ylpeinä haarasarvisia päitään.\n\nSuksikääre köytettiin huolellisesti erään säyseän näköisen poron\nrekeen. Omasta repustansa sai itse kukin pitää huolta. Lauri-setä\nvalitsi itselleen ajokkaan, pojat samoin omansa. Topi katseli\nporohärkiä silmiin, Esko tunnusteli sarvia.\n\n-- Oikein, poika! Mitä suuremmat sarvet, sitä vahvempi elukka!\nnaureskeli poroisäntä. Majatalon isännän mielestä Enontekiön miesten\nkaikki porot tänä keväänä olivat siinä kunnossa, etteivät ne kuuden\npenikulman taipaleella miestänsä tielle jättäisi.\n\nLauri-setä, Topi ja Esko saivat myös lämpimän peskiturkin ylleen. Ja\nkun jalkojen ympärille sen lisäksi kiedottiin lämpimät rekivällyt,\nolisi pakkasen vuoksi huoletta voitu matkustaa vaikka pohjoisnavalle.\nNiin he istuivat kukin jo omassa reessään kuin maaherrat. Koko\nmajatalon väki oli tullut ulos heidän lähtöänsä katsomaan. Isäntä,\ntaitava poromies, antoi pojille hyviä neuvojansa. Miehevä pikkuinen\npoika Topin reen vieressä jakeli omiansa:\n\n-- Kierrä hihna kolmeen kertaan nyrkkisi ympäri. Tuloo, mitä tuloo,\nmutta älä hellitä! Hihnasta älä hellitä, vaikka nokka menisi!\n\nJo hypähti poroisäntä rekeensä. Kaikki porot hypähtivät liikkeelle.\nNaiset portailla vilkuttivat ja pikku poika kädet housun taskuissa\nhuuteli tärkeänä neuvojansa, mutta sanaakaan hän ei enää saanut\nkuuluviin. Poron sorkat paukkuivat, pakkasaamuinen raide narisi\nhauskasti.\n\nAluksi porot kirmasivat tien kumpaankin laitaan niin pitkälle kuin\nhihnaa riitti. Muutamat porot hyppäsivät edellä kulkevan reen kannoille\nja liukuivat sillä tavalla pitkiä matkoja. Joskus oli koko joukko\nyhtenä sekaisena rykelmänä. Porot hyppivät aisojensa ylitse,\njarruttivat ja tempoivat kuin kala uistimessa. Mutta ihmeen pian\nsekainen kasa taas venyi siimaksi, milteipä heti, kun poromies sen\nkeskelle hyppäsi ja muutamista hihnoista ravisteli.\n\nPuolisen tuntia jo lienee näin matkaa tehty. Porot näyttivät saaneen\ntarpeekseen, pitkiin aikoihin ei tullut enää ruuhkapäitä. Soma, parin\nsadan metrin mittainen pororaito juosta hölkytteli hauskasti napsuttaen\nvalkoista hankitietä.\n\nJouduttiin tasalatvaista mäntymetsää kasvavalle nevalle. Porotie kulki\nhangen reunan alapuolella kuin matalassa purossa. Porojen sarvet ja\nvalkoiset häntäpäät keikkuivat hauskasti kuin kohokorkit ruohikon\nrintaan viritetyn verkon paulassa. Ei yksikään poro yrittänyt enää\ntoisensa edelle. Tätä paikkaa ja hetkeä poroisäntä oli odottanut.\n\nHän pysäytti ajokkinsa. Lauri-sedän ja poikien poronauhat irroitettiin\nja annettiin ajajiensa käteen. Se oli hauska ja jännittävä hetki.\nPojista tuntui, niinkuin he olisivat sähkölankaa kiertäneet nyrkkinsä\nympärille. Ajokit kurkistelivat eloisasti olkansa ohitse. Näytti kuin\nne olisivat ymmärtäneet, miten hauskaa niillä oli edessä päin.\n\nMitään yllätyksiä ei kuitenkaan tapahtunut niin kauan kuin ajettiin\nnevametsän lumisessa ojassa. Raidosta vapautuneet ajokit hölköttelivät\nkiltisti ja hauskasti. Väliin vain ne astuivat askelen pari tiepuoleen\nja haukkasivat suuhunsa puhdasta lunta. Tie kääntyi somasti myötääväksi\nalamäeksi. Pororaidon vauhti kiihtyi. Se oli keveätä ja hauskaa\nmatkantekoa. Ei tuntunut bentsiinin katkua eikä rautapyörien kolinaa.\nAurinko paistoi kirkkaasti ja lumi häikäisi silmää.\n\nHanki oli niin kirkas, ettei pitkää aikaa kärsinyt katsoa sitä, ei\naurinkoa, eikä taivastakaan. Näytti kuin satoja tuhansia peilin siruja\nolisi kylvetty hangelle ja ne kaikki olisivat tehneet parastaan\nmatkamiehen silmää häikäistäkseen. Noin hohtavaa lunta eivät pojat\nmilloinkaan ennen olleet nähneet.\n\n-- Lumilasit silmille! määräsi Lauri-setä edellä kulkevasta reestä.\n\nHeitä oli varotettu tästä. Ei ollut terveellistä katsella Lapin\nkeväistä aurinkoa ja hankea kovin kauan paljain silmin. Ne matkailijat,\njotka varomattomuudessaan olivat näin tehneet, olivat saaneet silmänsä\nkipeiksi päiväkausiksi. Lauri-setä näkyi jo saaneen lasit päähänsä.\nPojat kaivoivat repuistaan omiansa kiireen vilkkaa.\n\n-- Voi ihanuus!\n\nTopi ei voinut olla ääneensä huudahtamatta. Yhtä riemastunut ääni\nkuului takana liukuvasta poron reestä, jossa Esko oli saanut Lapin\nhiihtäjän lumilasit nenälleen. Katsoipa aurinkoon tai taivaan sineen,\nmatalien mäntypuiden latvoihin tai kirkkaana virisevään hankeen, joka\npuolella näkyi sama satumainen, suorastaan taivaallinen ihanuus. Ja\npitkä, elävillä korkkikohoilla varustettu kalaverkko, pororaito, juosta\nhölkötteli. Se nousi ja laski, väliin painuen umpiuppeluksiin, niinkuin\njokaisen korkin kohdalla olisi potkinut puolen kilon painoinen ahven.\n\nMutta vaikka näin paljon verevää elämää liukui pitkällä, lumisella\nporotiellä, vaikka kaikki porokelkoissa istuvat ihmiset\npeskiturkkeineen olivat niitä pitkässä verkossa potkivia iloisia\nahvenia, ei pienintäkään häiritsevää ääntä kuulunut hiljaisessa\nerämaassa. Poikien täytyi monta kertaa ottaa lumilasit päästään,\nnipistää käsivarrestaan tai purra huultaan päästäkseen selville, oliko\ntämä unta vai totta, kulkivatko he jossakin ihmeellisessä satumaassa,\nvaiko vain lumisessa, matalia mäntypuita kasvavassa Lapin erämaassa.\n\nSuuren hiljaisuuden katkaisi Lauri-sedän reestä kuuluva hämmästyksen\nhuudahdus. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko poro potkaissut reen\netulaudan lävitse vai oliko susi hypähtänyt tien ylitse? Sedältä\naniharvoin pääsi tällainen äänekäs huudahdus. Pojat tiesivät sen ja\nherkistyivät nyt lisää kuuntelemaan. Sitä seurasi pian.\n\n-- Pojat, hei! Katsokaa tuonne oikealle!\n\nPojat katsoivat siihen suuntaan, johon Lauri-setä kädellään viittoili.\nEnsin he eivät nähneet siellä sen kummempaa kuin näkyi täällä -- mihin\ntahansa katsoi, sinistä säteilevää hankea, ihmeellisiä puunlatvoja ja\noksan koukeroita.\n\n-- Katsokaa ylemmäksi ja kauemmaksi taivaan rannalle! kehoitteli setä\nsinne yhä itsekin kiikaroiden.\n\nJo pojat huomasivat ja huudahtivat hämmästyksestä. Taivaan rannalla\nlähes pilviin ulottuvana kohosi suuri valkoinen vuori. Ensi näkemältä\nse oli kuin jättiläismäinen lumikinos, joka oli käännetty sinne taivaan\nsinistä seinää vasten nojalleen. Saattoi se myös olla suuri, valkoinen\npilvi, jonka taivaan jättiläinen oli ottanut päänaluisekseen\nasettuessaan Lapin rauhallisessa erämaassa ruokalevolleen.\n\n-- Se on tunturi, virkahti Lauri-setä pitkän hiljaisuuden jälkeen.\n\n-- Vai tuollainen se on! -- Onpa siinä tunturia kerrakseen!\nihmettelivät pojat ääneensä hämmästellen.\n\nPorotie kääntyi vasemmalle ja näytti nousevan kuin pitkälle\nkaitaiselle pellolle. Männyt kävivät yhä matalammiksi. Ne muistuttivat\nerehdyttävästi täysinäisiä heinäseipäitä, jotka olivat unohtuneet\nkesällä korjaamatta, jääneet siihen vielä syksylläkin ja vihdoin\nsaaneet talven lumet niskaansa.\n\n-- Tämä on jänkä eli Lapin neva. Se on vuosisatojen kuluessa kasvanut\ntänne milteipä mäelle, kuten näette. Nuo matalat männyn taarikat\nlienevät ainakin kahdensadan vuoden vanhoja, selvitteli Lauri-setä\nhiljalleen hölköttelevien porojen ohitse.\n\nMutta minne tunturi oli kadonnut?\n\nSe oli hävinnyt jäljettömiin yhtä ihmeellisesti ja nopeasti, kuin oli\nilmestynyt näkyviin äsken. Pojat kääntyilivät ja kurkistelivat reessään\noikealle ja vasemmalle. Se oli kadonnut. Siitä ei päästy minnekään.\n\nLuultavasti he kuitenkin olisivat kurkistelleet tarkemmin sitä, ellei\nolisi sattunut jotakin niin hupaisaa, ettei milloinkaan aikaisemmin.\nMilloin Topi ja Esko jälkeen päinkin sitä tapausta muistivat, nauroivat\nhe kyynelet silmissä.\n\nKun porot jo pitkän aikaa olivat juosseet vähääkään vikuroimatta ja\nLauri-sedän ajokki, vaikka oli komea sarviniekka, erikoisen kiltisti,\noli setä käynyt ihan huolettomaksi sen suhteen. -- Ei tämä mitään\nohjaamista kaipaa, oli hän vakuutellut poroisännällekin, kun tämä\nkerran oli jäänyt jälkeen päin tiedustamaan, miten raidon peräpäässä\ntultiin aikoihin. Jänkänevaa kuljettaessa hän otti termospullon\nrepustaan, kaatoi kupin kuumaa marjalientä täyteen aikoen ryhtyä\nnauttimaan sitä. Juuri sillä hetkellä poro hypähti tiepuoleen ja alkoi\nlaukata pitkin hankea.\n\n-- Ptruu! sanoi Lauri-setä. Muuta hän sillä hetkellä ei juuri\nvoinutkaan tehdä, koska hänellä toisessa kädessään oli kuuma\ntäysinäinen mehukuppi, toisessa milteipä täysinäinen termospullo.\n\nMutta mitä sellainen häkkyrähärkä olisi välittänyt hevosen\nkieltosanasta, lieneekö ymmärtänytkään sellaista kieltä. Se painoi\npäänsä alas, potkaisi takakavioillaan suoraan taivasta kohti, niinkuin\nkuuta olisi tavoittanut. Mehu Lauri-sedän kupista huiskahti hangelle ja\nyhteen menoon pullostakin, Lauri-setä heitti vikkelästi koko pullon\nhangelle, tarttui ohjaushihnaan ja alkoi kieltää ja kiskoa. Siitä ei\nollut muuta vaikutusta kuin että porohärkä alkoi kiertää yhtä jänkäsuon\n\"heinäseivästä\". Mitä enemmän hän kiristi ja kielsi, sitä kiukkuisemmin\nsarvihärkä pientä piiriänsä kiersi. Reki kallistui pahasti, ja\nLauri-setä kierähti hangelle, mutta yhä härkä vain potki ja kiersi.\nPoromiehet huusivat ja nauroivat. Pojat myös nauroivat. Eipä siinä\njuuri itkeäkään osannut. Topi muisti, mitä majatalon poika oli\npihamaalla lähtiäisiksi huutanut, ja omasta puolestansa lähetti ne\nevästykset Lauri-sedälle, joka heinäseivästä kiertäessään oli ehkä\naamulla kuulemansa jo unohtanut.\n\n-- Lauri-setä, älä hellitä! Tuloo, mitä tuloo, mutta älä hellitä!\n\nLauri-setä otti neuvon visusti huomioon. Esko tosin Topille jälkeen\npäin arveli, ettei setä muutenkaan olisi hellittänyt. Lopulta\nhärkäporon täytyi antaa peräksi. Voimaotteluissa Lauri-sedän kanssa ei\njaloimmankaan porohärän parannut ryhtyä kilpasille. Poroisäntä\nkyykisteli, piteli polviansa ja nauroi yhä.\n\n-- En minä tuollaisessa kissanhännän vedossa vielä tätä ennen ole\nollut! uhosi Lauri-setä jaloilleen päästyään.\n\n-- Herra varmaankaan ei ole naimisissa, arveli poroisäntä totisena.\n\n-- En, myönsi Lauri-setä yhtä totisena. Hän keräsi termospullonsa ja\nmuut hangelle levähtäneet tavaransa. Sitten taas jatkettiin matkaa niin\nkiltisti ja kauniisti, niinkuin koko matkalla ei olisi tapahtunut\npienintäkään erimielisyyttä.\n\nYlhäiseltä nevamaalta laskeuduttiin vähitellen korkeampien mäntyjen ja\nriippakoivujen reunustamalle järvelle. Jäältä toiselle jängälle\nnoustaessa nähtiin taas uusi ihme. Viisi suurta lintua lensi pororaidon\nkulkusuuntaan niin alhaalla, että reessä seisova mies ongen vavalla\nolisi ulottunut niitä siipiin koskettamaan. Ne olivat Lapin komeita\nukkometsoja, joita pojat eivät aikaisemmin olleet nähneet, vaikka\nKorkeasaaressa käydessään jo vuosia sitten olivat tutustuneet niiden\nunimielisenä torkkuvaan kaupunkilaisserkkuun.\n\nMutta eivätpä liioin nämä Lapin komeat lintu-uroot tätä ennen olleet\nnähneet helsinkiläisiä koulupoikia. Siksi ne halusivat jäädä heitä\nkauemmaksikin aikaa katselemaan. Siivet oikosenaan ne laskivat jängän\nlaidassa olevien lakkapetäjien latvoihin. Lumi pöllähteli niiden\ntukevien jalkojen edestä ja kuulakkaassa ilmassa värisi kirkkaita\nlumikiteitä kuin hienon kristallin siruja. Pojat katselivat henkeään\npidätellen komeaa näkyä. Myös Lauri-setä näkyi tarkastelevan niitä\nkiinnostuneena, mutta toisella silmällä hän seuraili ajokkinsa eleitä.\n\nEnnen syöttöpaikkaa ei enää tapahtunut erikoisempia ihmeitä. Mutta\nPuolmatkan talo kaksine eroon rakennettuine tupineen, keskipäivällä\nloimottavine pystyvalkeineen ja poron lapaa veistävine isäntineen oli\nihme sinänsä. Isäntä kertoili Lauri-sedälle karhunkierroksesta, joka\nhänellä oli metsässä. Ehkä herrat haluaisivat ostaa sen. Kierros ei\nollut kallis, vain kuusi tuhatta markkaa se maksaisi. Lantamaan herrat\nolivat niin hassuja, että maksoivat kuusi tuhatta markkaa karhun\nkierroksesta, valmiiksi nyljetystä karhun nahasta tuskin kolmeakaan\ntuhatta. Näin Puolmatkan ukko puheli, mutusteli poronlihaa ja nauroi.\n\nJoku penkillä myös poronlihaa haukkaileva mies alkoi puhella susista.\nNiitä liikuskeli itä-Lapin metsissä runsaasti tänä talvena. Niitä\najeltiin valtion mahdilla ja lentokoneilla. Niitä ammuttiin\npikatykeillä ja konekivääreillä. Mutta mitä Venäjän suurille susille\nilmasta päin kukaan kuularuiskuillakaan mahtoi? Se oli samaa, kuin jos\nherneillä olisi pommittanut ahvenia syvässä tunturilammessa!\n\nNäin poromiehet ja Puolmatkan isäntä arvelivat. Sitten he kilvassa\nryhtyivät kertoilemaan kuulemiaan suuresta johtajasudesta, joka tänä\ntalvena oli nähty kymmenissä Lapin kylissä ja jota valtion\nkonekiväärimiehet enempää kuin Lapin parhaimmat rihlakiväärimiehet\neivät tähän päivään mennessä olleet pystyneet kellistämään. Se oli\nkookas ja väkevä kuin tuhatpäisen elotokan parhain hirvas. Se oli niin\njulma ja rohkea kuin vain hirvaksen kokoinen Venäjän susi saattoi olla.\nParemman puutteessa se pisteli poskeensa omia seurakumppaneitansa,\nkolme sutta päivässä. Mutta siitä huolimatta toiset sudet seurasivat\nsitä vaikka jokeen, vaikka ilmi tuleen.\n\nTopi ja Esko olivat kuulleet Venäjän maan sudesta jo kyllikseen,\nniinkuin Puolmatkan äijän karhustakin, jonka nahka maksoi kaksi kertaa\nniin paljon kuin saman kokoisen kuolleen karhun talja. He lähtivät ulos\npihamaalle katselemaan poroja.\n\nNe oli koottu talon pihamaalle suureen piiriin, toinen toisensa rekeen\nkiinni. Piirin keskellä oli karheella jäistä jäkälää. Porot pistelivät\nsitä poskeensa että parta keikkui. Hevonen ja lehmä olisi sellaisen\nmuonan ääressä vain nuuskinut ja sen tehtyään ryhtynyt nenäänsä\nnuoleskelemaan, mutta poro jauhatteli tyytyväisenä kuin parhaimmassa\npitopöydässä. Sitä pojat suuresti ihmettelivät.\n\nPorot olivat syöneet jo kyllikseen. Myös poromiehet lienevät saaneet\nsusijuttunsa loppuun. Lähdettiin jatkamaan matkaa kovalla touhulla. Jo\npihamaalla rekeen istuessaan Lauri-setä kiersi ohjashihnan kolmeen\nkertaan nyrkkinsä ympäri. Tämä oli turhaa varovaisuutta, ainakin hänen\najokkinsa mielestä. Se kävellä nuuposteli rauhallisesti. Näytti siltä\nkuin se olisi vastaan sanomatta jättäytynyt raidon viimeiseksi. Mutta\ntäyttä luottamustansa ei setä mistään uskotteluista huolimatta sille\nenää antanut. Tulta piippuunsa viritellessäänkin hän piti ohjakset\nkädessään.\n\nAurinko ei iltapuolella paistanut niin huikaisevan kirkkaasti, mutta\ntuntui lämmittävän enemmän kuin aamupäivällä. Väliin kuljettiin\nvalkeita metsämaita, joskus tie johti pienen metsälammen ylitse. Jäälle\nlaskettaessa porot pyrkivät laukkaamaan. Muutamat isännättömät porot\nriehaantuivat pyrkimään vielä edeltäjänsä rinnallekin, kunnes kiristyvä\nnauha nykäisi ne armottomasti paikoilleen.\n\nTopi oli kaivautunut syvälle lämpimien rekivällyjensä alle. Hän tunsi,\nmiten hänen silmäluomensa väkisin pyrkivät painumaan kiinni. Hänen oli\nvarottava unta. Jos hän rekeen nukkuisi, niin Lapin miehet nauraisivat\nja hänen ajokkiporonsa, joka silloin tällöin salavihkaa kurkisteli\ntaakseen, varmasti tekisi saman kepposen kuin Lauri-sedän ajokki. Topi\nvirkisti mieltänsä hyräilemällä kaikkia lauluja, mitä sattui\nmuistamaan. Niin kauan kuin poro kuulisi laulua, ei se varmaankaan\nuskaltaisi kujeitansa yrittää.\n\nMutta sitten hänen laulunsa loppuivat. Hän ei muistanut enempää. Vain\nyhden säkeen hän enää muisti: Juokse, porosein, poikki vuoret, maat...\nHän lauloi sitä moneen kertaan. Loppuun päästyään hän aloitti alusta,\nyhä uudelleen alusta. Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä.\n\nJoka kerta, kun hän pääsi säkeen loppuun, ilmestyi uusi, kevyesti\nhölkyttelevä poro raidon päähän. Hän tihensi laulunsa tahtia,\nlyhensikin sen kahteen sanaan: Juokse, porosein! Uusi poro tuli yhtä\nhelposti kahdellakin sanalla. Niitä tipahteli kuin harmaita nappeja\nlankaan. Jos tätä menoa jatkuisi, niin hän voisi laulaa tuhannen poron\nmittaisen raidon ja kiertää sen hauskasti koko Inarin järven ympäri.\nMutta ennen sitä hänen oli päästävä raidon etupäähän.\n\nHän heitti ohjashihnan ajokkinsa selän ylitse, niinkuin oli nähnyt\nraitoa johtavan poroisännän tekevän. Poro sävähti, hypähti sivuun ja\nhyppäsi täyttä laukkaa toisten porojen ohitse hankea pitkin. Uudet\nlaulamalla syntyneet porot kirmasivat perässä. Juokse, porosein!\nhoputteli Topi. Siitä oli hänelle nyt kahdella lavalla hyötyä, poro\njuoksi, ja uusia poroja ilmestyi kuin turkin hihasta.\n\nMutta juuri kun hän tuhatpäisine raitoineen oli pääsemäisillään Inarin\njärven ympäri, hän heräsi. Inarin järveä ei näkynyt. Pitkä\ntattarimäntyjä kasvava jänkä vain aukeni edessä päin. Päivä oli kulunut\njo iltaan ja aurinko laskenut lähes taivaan rantaan. Porotien varressa,\nsäteilevällä hangella juoksi tavattoman pitkä ja korkeakoipinen\njättiläisporo, jonka pääpuolessa keikkui keveästi kaksi mahdottoman\nsuurta sarvea kuin kaksi vääräoksaista mäntyä. Tämä kaikki oli kuin\nsatua. Äskeinen porojen laulaminen ja juoksettaminen oli varmaan sen\nsadun alkupäätä.\n\nTopi hieroi silmiään ja kohentui istumaan reessään. Se ei satua\nollutkaan. Se oli totta, joka oli ihmeellisempää kuin satu. Kahta\nmäntyä niskassaan kantava jättiläisporo oli hänen oman ajokkinsa varjo,\njonka laskeva aurinko hangelle synnytti. Joka tapauksessa Lappi oli\nihana satumaa.\n\nPian tämän jälkeen muuttui jänkä suuremman järven rantaan johtavaksi\nmetsämaaksi. Porot nuuskivat ilmaa tahtoen juosta ja laukata. Pojilla\noli täysi työ omien ajokkiensa pidättämisessä. Ne tahtoivat kilvassa\njuosta Lauri-sedän ajokin edelle tai ainakin edeltäjänsä reen\nkannoille.\n\nTuli eteen järven jää. Järven takana oli kirkko ja kylä. Kirkonkellot\nsoivat ja talojen akkunaruudut paloivat kuin tulessa. Kaikki porot\nkirmasivat järven ylitse täyttä laukkaa. Mutta kirkonkylän rannassa\nTopin poro hypähti sivuun ja kirmasi Lauri-sedän ajokin ja koko raidon\nedelle. Topi veti molemmin käsin hihnasta niin paljon kuin jaksoi. Kävi\nniinkuin Lauri-sedälle aamupäivällä. Poro alkoi kiertää piiriä.\n\"Heinäseivästä\" tosin ei siinä lähellä ollut, mutta Topin poro osasi\nkiertää piiriä ilman seivästä. Myös Topi osasi kellahtaa hangelle reen\nkaatuessa, ja Lauri-sedän, Eskon ja poromiesten piti ennättää juuri\nsiihen.\n\n-- Topi! Tuloo, mitä tuloo, mutta älä hellitä! muistutteli Lauri-setä.\n\nEikä Topi hellittänyt, vaikka hänen hallittavanaan oli porojättiläinen,\njoka keveästi hölköttäen kantoi kahta raskasta mäntyä niskoillaan.\n\nMitään kummempia ei retkeläisillemme enää tänä iltana tapahtunut. Mutta\nEnontekiön kirkonkylä oli ihmeitä täynnä. Huomenna oli lappalaisten\nkirkkopyhä, Marian päivä, ja juhlapukuisia lappalaisia liikuskeli\nkirkonkylän teillä ja talojen pihoilla kymmenittäin. Aurinko oli jo\nlaskenut, mutta sen rusko läntisellä taivaanrannalla paloi kuin\nliekehtivä tulimeri. Yhtä kauniin värikkäinä liehuivat lappalaisten\nruskonpunaiset ja auringonkeltaiset peskien nauhat. Ne olivat kuin\nleikatut auringonlaskun puoleisesta taivaanreunasta. Mutta talojen\ntakapihoilla jäisiä jäkäläpalojaan nuoleskelevat porot olivat harmaita.\nNiitä oli monia kymmeniä, satoja kenties. Niistä olisi voinut\njuoksuttaa raidon kuin pitkän paulaverkon kirkkomäen alla olevan\nOunasjärven ympäri.\n\n\n\n\n9.\n\nLAPPALAISTEN KIRKKOPYHÄ.\n\n\nRetkeilijämme saivat asunnon kirkonkylän majatalossa. Huone oli tilava\nja kodikas. Sen peränurkassa oli suuri takkauuni. Milteipä samanlainen\nkuului olleen Lauri-sedän ja Topin isän kotona ennen muinoin. Se oli\nkuin huone huoneen sisällä. Tuli roihusi siinä korkealle kuin\navonuotiossa ja sai huoletta palaa, miten vain halusi. Isäntä\noli sanonut, ettei heillä kylmässä tarvitsisi kärvistellä,\nhelsinkiläistenkään. Honkaisia puita he saivat lisätä pesään miten\npaljon tahansa.\n\nLauri-sedälle näytti suuri takkauuni olevan erikoisen rakas. Kun pojat\nillalla nukkuivat, jäi hän riutuvan hiillostan ääreen piippuansa\npolttelemaan. Kun he aamulla heräsivät, istui hän siinä yhä. Entistä\niloisempi tuli vain räiskähteli uunin honkapuissa.\n\nTuollaisen tulen loimussa kelpaisi suksia voidella! Pojat huomasivat\nasian niin samanaikaisesti, etteivät ehtineet sitä toisilleen sanomaan.\nNopeasti he nousivat ja pukeutuivat, ja tuota pikaa oli suksikääre auki\nja rasvatölkit esillä. Ennen voitelemaan ryhtymistänsä he kävivät\nulkona ilmaa tunnustelemassa. Pakkanen oli. Tähdet kiiluivat ja nurkat\npaukahtelivat. Mutta porot pureskelivat pihamaalla tyytyväisinä jäistä\njäkäläänsä. Jokaisen poron selkäpeittona näytti olevan hallanharmaat,\npaksuvillaiset vällyt. Se oli selvää kuuran härmettä! Mitenkähän\nihmiselle olisi käynyt, jos hänen olisi pitänyt seistä pitkä yö\ntuollaisten vällyjen alla? Kyllä poro sentään oli eri elävä! Ihmetellen\nsitä asiaa pojat juoksivat tupaan.\n\nLauri-sedän ei tarvinnut vaivautua suksiensa vuoksi. Hän sai hoidella\ntakkatulta ja piipputulta, tehdä mitä tahansa. Pojat voitelivat suksia.\nNiinpä Lauri-setä sitten vain heitteli puita takkatuleen, poltteli ja\nmyhähteli. Hänen kasvonsa loistivat ulkoisesta lämmöstä ja sisäisestä\ntyytyväisyydestä. Myös poikien kasvot punoittivat. Hikikarpaloita\nniistä alkoi tipahdella.\n\nHupaisassa puuhailussa kului aamupuhde ja valkeni nopeasti\nkirkastuvaksi päiväksi. Tukevan aamiaisen syötyänsä he lähtivät ulos\nhiihtelemään. Oli yhä pakkanen, mutta aurinko oli myös jo noussut ja\nalkoi lämmittää. Ilma oli tyyni ja kuulakan kevyt. Sinertävä savu\nryöppysi talojen piipuista sinistä taivaan lakea kohti. Tuntui, kuin\njokaisen talon takan hiilissä olisi maannut jättiläinen ja puhaltanut\npiippusavunsa suoraan taivasta kohti. Mahdollisesti he kilvoittelivat\nsiitä, kuka korkeammalle onnistuisi puhaltamaan.\n\nMuutamia poroja oli valjastettu jo pienten rekien eteen. Harmaat\npakkasen vällyt olivat niiden selästä kadonneet. Pienet, koreapukuiset\nlappalaiset ja vielä pienemmät nöpänaamaiset lappalaisnaskalit olivat\nterhakkaa poikaa. Heitä nakkautui kaksi, kolmekin samaan rekeen,\nohjashihna heitettiin poron selän ylitse ja sitten mentiin, että lumi\ntuprusi. Nuoret naiset nauroivat. Vanhat mummot ja vaarit taapersivat\nväärillä jaloillansa harskuvaa tietä pitkin. Heidän säärensä olivat\nkuin hevosen länget, pikkuiset koirat olisivat huoletta mahtuneet\nsäärilänkien lävitse. Ne eivät kuitenkaan yrittäneet, sillä niillä oli\nhauskempaa tien sivussa, aurinkoisella hangella.\n\nKaikkien matka suuntautui korkealla mäellä olevaan kirkkoon, jonka\navonaisista tapuliluukuista kellojen ääni kaikui. Kutsua noudattivat\nmyös Lauri-setä ja pojat suksillaan hiihtäen. Hanki oli luistava ja\nkannatti hyvin. Hupaisa oli hiihtää sen sihisevää pintaa mainiosti\nliukuvilla suksilla.\n\nKirkko oli jo melkein täynnä värikästä Lapin kansaa. Hartaina he\nnäyttivät kuuntelevan papin puhetta, mutta samalla he salavihkaa\nkatselivat ympärilleen. Joukossa lienee ollut useita nuoria\nlappalaisia, jotka ensi kertaa olivat kirkossa. Jumalan huoneessa oli\nheillä paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Muutamat komeasti puetut\nlappalaisnaiset olivat kävelleet keskikäytävää pitkin ihan alttarin\neteen. Heidän hartialiinansa ja hameensa olivat häikäisevän kauniita.\nSormuksia oli heillä milteipä jokaisessa sormessa.\n\nLauri-setä ja pojat jäivät kirkon keskikäytävän kohdalle. Vaikka he\nistuivat hiljaa, näyttivät lappalaiset huomaavan heidät. Nuoret\nlappalaispojat varsinkin näyttivät varsin uteliailta. He katselivat\npienillä kiiluvilla silmillään niinkuin kissa hiirtä. Jo ulkona he\nkovasti kummastellen olivat katselleet heidän sivakoitansa. Rautaiset\n\"rotanloukul\" herättivät suurta ihmetystä. Ennen kirkkomenojen\npäättymistä retkeläisemme siirtyivät ulos. Lauri-setä kuiskasi, että\nhän halusi ottaa lappalaisista muutamia kuvia. Kirkon portailla oli\nsiihen mainio tilaisuus. Aurinko paistoi jo korkeammalta hänen selkänsä\ntakaa. Lappalaisia purkautui kirkon ovesta kuin pussin suusta.\nHajasäärin he jäivät töllistelemään aurinkoa ja Lauri-setää. Aurinko\nvilkutteli heille iloisesti silmää. Lauri-sedän valokuvauskone\nnapsahteli monta kertaa.\n\nKirkkomäeltä lähdettyänsä he hiihtelivät Ounasjärven rantaan. Siellä\noli hauskoja töyrymäkiä, joissa Topi ja Esko harjoittelivat\npujotteluhiihtoa. Myös Lauri-setä lasketteli mäkeä, mutta hän ei\nharrastanut mutkalatuja, vaan päästeli suoraan. Hän sanoi, että sillä\ntavalla lasketellen suuri masiina yleensä pääsi aina nopeammin perille,\nja että se muutenkin sopi sille paremmin. Tämä näytti pitävän hyvin\npaikkansa ainakin Lauri-setään nähden. Milloin hän vähänkään yritteli\nmutkaa, seurasi sitä tavallisesti äkkipysäys ja sitten nähtiin mutka,\nmutta se oli ladun pohjalla, ja sen suunta osoitti suoraan maata kohti.\n\nAurinko paistoi säteilevän lämpöisesti. Oli vaikea uskoa, että oltiin\nLapissa ja että muutama tunti sitten oli ollut yli 30 asteen pakkanen,\nkuten Lauri-setä sanoi lämpömittarin aamulla osoittaneen. Ounastunturin\nkomea laki näytti kirkkaasti kiloilevan järven takana. Sinne kuului\nolevan matkaa useita kilometrejä. Sitä ei kyllä kirkkomäeltä katsoen\nkukaan etelän mies olisi uskonut. Huomenna, jos olisi kaunis sää,\ntehtäisiin sinne hiihtomatka. Sitten se nähtäisiin, ja matkalta\npalattaessa tiedettäisiin ehkä paljon muuta.\n\nKyllikseen mutkamäkiä lasketeltuaan pojat lähtivät majapaikkaan, jonne\nLauri-setä jo aikaisemmin oli palannut. Hän istui perheentuvan takan\nääressä talonmiesten ja lappalaisten keskellä. Miehet kertoilivat\nhänelle kokemuksiaan kesäisestä kalastuksesta, tunturin lumipyryistä ja\nporokarjoista. Lauri-setä tarjosi heille tupakkaa ja kohenteli\nmuutenkin sopivasti juttua, kuten talon isäntä takkavalkeaa. Tupa oli\nhirmuisen kuuma. Lauri-setä hikoili ankarasti, vaikka hänellä ei ollut\nedes takkia yllään. Lappalaiset istuivat karvapeskeissään välittämättä\nhuoneen kuumuudesta enempää kuin heidän poronsa 30 asteen pakkasesta.\nNähtävästi asteita olikin tässä huoneessa saman verran nollaviivan\nyläpuolella.\n\nKun tupa yhä lämpeni, innostuivat lappalaiset puhumaan susista.\nMilteipä jokainen heistä oli omien puheittensa mukaan tappanut suden,\nmontakin sutta. Mutta sitä Petsamon suurta sutta, venäläistä\nkarvakuonoa, joka tänä talvena nälkäisine joukkoineen ahdisteli heidän\nporokarjojansa, ei kukaan, ei edes ukko kruunu lentokoneineen ja\nkonekivääreineen ollut onnistunut tavoittamaan.\n\nSiitä juttua riitti, milteipä yhtä paljon kuin Puolmatkan tuvassa. Susi\noli varas, murhamies ja ryöväri, tuollainen Venäjän peto erittäinkin.\nVanhat lappalaisukot kertoivat, mitä pahaa yksi tuollainen peto oli\nkyennyt ja ehtinyt heidän porolaumoissaan tekemään. Yhtenä yönä se oli\nraadellut ja tappanut kymmeniä parhaita poroja ja hajoittanut\ntuhatpäisen lauman teille tietymättömille.\n\nNäin he kertoilivat. Toinen jatkoi siitä, mihin edellinen jätti.\nSydämensä pohjasta he kaikki vihasivat sutta. Tuliset kipenet näyttivät\nleiskahtavan heidän mustista silmistänsä, milloin he vain pedon\nnimenkin mainitsivat. Jutustelun kestäessä Esko oli jo pitkän aikaa\npannut merkille tämän huvittavan seikan. Mutta vielä hupaisampaa\nhänestä oli nähdä, että myös Topin silmät sutta mainitessa alkoivat\niskeä tulikipunoita. Poika eli niin väkevästi lappalaisten mukana. Hän\nmyös näytti olevan suden vannoutunut vihamies, vaikka hänellä ei ollut\nyhtään poroa, jonka susi olisi voinut raadella.\n\nTalon emäntä tuli kutsumaan retkeilijöitä päivälliselle. Se oli\nmieluisa uutinen, sillä heillä olikin jo oikein susimainen nälkä. Mutta\nluultavasti se oli enemmän Ounasjärven mutkamäkien kuin Lapin miesten\nsusijuttujen ansiosta. Poron lihaa oli runsaasti pöydässä. Sitä oli\nlautasella, kupissa ja vadissa. Se oli hyvin valmistettua, ja hyvin se\nheille kaikille maistui. Mutta tuskinpa he sentään kolmeen mieheenkään\nyhtä poroa selväksi saivat. Toden totta susi oli suuri peto ja\nvertojaan hakeva ahmatti sen lisäksi.\n\nRavitsevan aterian ja pienen virkistävän ruokalevon jälkeen he lähtivät\nvielä ulos hiihtelemään. Aurinko oli laskenut, mutta pimenevällä\ntaivaalla tuikahteli jo muutamia kirkkaita tähtiä. Pohjoisella\ntaivaalla leimahtelivat revontulien säihkyvät lieskat. He hiihtelivät\nhauskasti sihisevää hankea ja laskettelivat järven jäälle muutamia\nkertoja. Etäämpää tasaiselta jäältä kuului nopeasti laukkaavan poron\nkavioiden kapse ja porokellon ääni. Mutta sitten järveltä alkoi kuulua\nmerkillinen ääni. Sitä olisi voinut luulla yhtä hyvin ihmisen kuin\neläimen ääneksi, surulliseksi lauluksi tai hätään joutuneen\navunpyynnöksi.\n\n-- Lappalainen siellä joikaa, sanoi majatalon isäntä, joka oli heitä\nvastassa pihamaalla.\n\n-- Lappalainen joikaa, naureskeli Topi, kun pojat pian sen jälkeen\nlämmittelivät vällyjen alla.\n\n-- Miten lappalainen joikaa? tiedusteli Esko unimielissään, kun he\nolivat vähän aikaa maanneet jo hiljaa.\n\nHe painautuivat huppupeittoon ja koettivat yhdessä muistella sitä.\nKumpikaan ei muistanut. Varmaan kukaan etelän asukas ei osannut oikein\njäljitellä sitä. Niin ihmeelliseltä oli kuulunut lappalaisen joiku\nrevontulten loimutessa, poron laukatessa Ounasjärven jäätä.\n\n\n\n\n10.\n\nJÄNIKSEN JÄLJILTÄ SAUKON LINNAAN.\n\n\nSeuraava päivä oli yhä aurinkoinen ja kirkas. Pojat hypähtelivät\nilosta, eikä Lauri-setääkään näyttänyt suru vaivaavan. Heidän suksensa\nolivat eilisen hiihdon jäljeltä vielä mainiossa kunnossa, mutta muita\ntunturihiihtäjän varusteluja oli huolellisesti suoriteltava. Lauri-setä\noli ilmoittanut, että he voisivat ja saisivat olla ylhäällä\ntunturimajassa yötä, jos pojat sitä haluaisivat ja sää pysyisi\ntällaisena. Miksi sää ei pysyisi? Ja etteivätkö pojat halunneet?\nKaikkia Lauri-setä kyselikin heitä kiusoitellakseen.\n\nSelkäreppuihin pakattiin leipää, lihaa ja voita, sukkia, lämpimiä\nalusvaatteita, tulitikkuja ja lämpimiä pulloja. Oikeastaan olisi\nhelpompi luetella, mitä matkaan ei varattu. Mutta kun kaikki jo oli\npaikoillaan ja kunnossa, oli vieläkin jäljellä tärkeä tehtävä: vatsa\noli saatava täysinäiseksi. Ettei tämäkään tärkeä asia heiltä päässyt\nunohtumaan, siitä piti majatalon emäntä hyvää huolta.\n\n-- Ja nyt meidän on pian suoriuduttava matkaan, ettei vain kävisi,\nniinkuin kävi sille entiselle etelän isännälle ja hänen rengilleen,\nlopetti Lauri-setä antoisan aamiaisen.\n\n-- Miten heille sitten kävi? kiiruhti emäntä tiedustamaan. Vaikka kiire\njo oli, niin Lauri-sedän täytyi kertoa se juttu majatalon emännälle:\n\n-- Nähkääs, etelän puolessa eräässä talossa oli ennen muinoin ylen\ntarkka isäntä, mutta kovaksi onneksi hänellä oli suursyömäri renki.\nMonta mieliharmia isännällä oli ollut hänestä. Eräänä kesäisenä\nheinäpäivänä aamiaista syötäessä isäntä ehdotti rengilleen, että\nsyötäisiin päivällinen yhteen menoon, näin menetellen muka\nsäästyttäisiin turhista evään kantamisista. Isännällä oli oma juonensa\ntässä takana, mutta rengillä oli myös heti kohta omansa ja ilomielin\nhän suostui isännän ehdotukseen. Emäntä kantoi pöytään päivällisaterian\nruoat, talkkunaviilit ja muut herkut ja renki tyhjensi pöydän\nperusteellisemmin kuin milloinkaan ennen. Nyt syömisen jo isännän\nmielestä olisi pitänyt riittää, mutta ennen kuin he nousivat pöydästä,\nteki renki puolestaan isännälle uuden ehdotuksen: Eikö nyt kerran\nhyvään alkuun päästyä voitaisi syödä myös illallinen yhteen menoon.\n\nIsäntä suostui ilomielin arvellen, ettei suinkaan renki enää ainakaan\ntavallista illallismääräänsä jaksaisi syödä. Mutta tässä arvailussaan\nhän erehtyi täydellisesti. Renki nuolaisi illallispöydän kerrassaan\npuhtaaksi, nousi vaivalloisesti ja sanoi: Ohoijaa! Hyvältäpä se\nillallinen näin aamusella maistuikin. Entisessä palveluspaikassani\nminulla oli tapana aina illallisen syötyäni panna maata. Se oli hyvä\ntapa ja sitä minä aion edelleenkin noudattaa! Niin tuo veitikka sanoi,\nhellitti muutamia reikiä vyösoljessaan ja meni sänkyyn maata.\n\nSellainen oli Lauri-sedän kertomus etelän isännästä ja hänen\nrengistänsä. Majatalon emäntä nauroi, että pihtipielet heiluivat. Hän\npuolestaan olisi ollut valmis laittamaan ruokamiehilleen päivällisen,\nvaikka illallisenkin. Toivottavasti he sen jälkeen jättäisivät turhat\ntunturien rehkimiset ja panisivat maata. Tähän retkeilijät eivät\nsuostuneet. Tunturille heidän piti päästä, vaikka kaksi päivää sen\njälkeen pitäisi olla kokonaan syömättä! Tuolla tavalla puhuivat kaikki\netelän miehet vankan aterian syötyänsä.\n\nJo oli kaikki selvänä. He heittivät reput selkäänsä ja laskivat\njärvelle, jonka takana houkuttelevasti kiloili Pyhäkeron valkoinen\nhuippu.\n\nLauri-setä hiihteli edellä suurine satulareppuineen. Pojat suhistivat\nhänen kannoillansa kirkasta liukuvaa latua. Keli oli mainio, niinkuin\noli ollut jo eilen. Tällaista hankea ja hiihtolunta pojat eivät tätä\nennen olleet nähneet eivätkä kokeneet. Hangen pohja oli kova. Sen pinta\noli karhea, mutta samalla joustava. Jokaisella potkaisulla se somasti\nsihahteli. Lumi kieri suksen edessä, vierähteli kannan takana. Näytti\nkuin ei se lunta olisi ollutkaan. Mannaryyniä se ennemminkin oli,\nryynin kokoisia lasihelmiä, jotka helisten ja suisten vierivät ladulle.\nPojat ihastelivat sitä. He kahmaisivat kouransa täyteen Lapin\nmannaryynejä ja maistelivatkin niitä. Lauri-setä pysähtyi tuolloin\ntällöin sauvoillansa niitä hämmentelemään.\n\n-- Voi, totta, mun totisesti! sanoi Lauri-setä. Eikä hän sen enempää\nsanonutkaan. Äänettömästi ihastellen jatkettiin matkaa. Kirkkaat\nlumihelmet vain vierivät ja helisivät. Sukset supattelivat hupaisesti\ntoisilleen.\n\nMaasto oli väljää lyhytvartista mäntymetsää. Lauri-setä suuntasi\nlatuansa yhä suoraan tunturia kohti. Erään mäntyryhmän takana tuli\nheitä vastaan nevalampare, pyöreä kuin leipä. Hiivarieska se\nparemminkin oli, koristeltu somasti ristiin ja rastiin. Sen mestareina\nolivat olleet jänis ja metsäkana. Jänis oli polkenut itselleen soikean\njuoksuradan, metsäkana sensijaan oli lyhyillä jaloillansa hoidellut\nkeskikenttää. Siinä se oli käydä vemputellut sinne ja tänne, niinkuin\nolisi etsiskellyt pudonnutta lukkoneulaa.\n\nYht'äkkiä Lauri-setä pysähtyi ja veti rukkasen kädestänsä. Hän kumartui\nja tunnusteli paljailla sormillansa jäniksen jälkiä.\n\n-- Hei, Topi ja Esko! kuiskasi hän hiljaa kätensä suojasta. -- Kun\nhiihdätte oikein hiljaa ja äänettömästi perässäni jonkin matkaa, niin\nsaatte nähdä, mitä ette ennen ole nähneet.\n\nTämän sanottuaan hän käänsi suksensa jäniksen jäljille, pysähtyi usein,\nkuulosteli ja kurkisteli. Hänen edellään hangella kulkivat vain yhdet\njäniksen jälet, mutta ne eivät kulkeneet suoraan, vaan mutkittelivat,\nniinkuin metsäkanan jälet äsken. Jänis oli ottanut nevalla yhä pitempiä\nharppauksia ja sitten lopulta niin pitkän, ettei seuraavia jälkiä\nnäkynyt missään. Siinä Lauri-setä pysähtyi. Pojat katselivat ihmeissään\nympärilleen, puiden latvoihinkin päin he kurkistelivat, olisiko jänis\nmahdollisesti sinne päin loikannut. Ei näkynyt missään.\n\nViimein Lauri-setä keksi sen. Hän nikkasi pojille silmää. He hiihtivät\nhiljaa hänen rinnalleen ja katselivat taas tarkkaavina ympärilleen,\nmutta metsä ja lumilakeus oli heille kuin suuri piilokuva. Kaikkea\nmuuta he näkivät, jäniksestä ei merkkiäkään. Lauri-setä kuiskasi heille\njälleen kämmensyrjänsä ohitse:\n\n-- Katsokaa vinosti alas minun oikean suksisauvani suuntaan. Kun\nhuomaatte sen, niin olkaa, niinkuin mitään ette huomaisikaan.\n\nVihdoin he huomasivat. Jänis, suuri vönssikkä makasi tuskin kymmenen\nmetrin päässä heistä pienen männyn juurella. Etukäpäliensä varassa se\nloikoili kuin kehräävä kissa. Se oli valkoinen kuin lumi. Vain silmät\nolivat ruskeat ja korvan nipukoissa oli pienet mustat tupsut. Näin\nläheltä Topi ja Esko eivät tätä ennen milloinkaan olleet nähneet elävää\nluonnonvaraista jänistä. Se oli puhdas ja virkeä. Sen silmät pälyivät\nkuin kaksi pientä pyöreää taskupeiliä. Korkeasaaren jänis oli likainen\nnahjus tähän verrattuna. Pojat katselivat ja ihastelivat Lapin jänistä\nhengitystään pidätellen.\n\n-- No, voimme jättää äijän rauhassa lepäilemään, sanoi Lauri-setä\nkääntäen suksensa sivuun. Pojat seurasivat vastahakoisesti häntä. Monta\nkertaa he kääntyivät kainalonsa alitse kurkistamaan, vieläkö männyn\njuurella näkyisi pieni, pälyilevä peilipari ja musta somasti\nliikahteleva korvatupsu. Ei näkynyt kumpaakaan enää. Pupujussi oli\nkadonnut valkoisen suojaavan hangen sisään. Siellä se rauhassa nukkuisi\npäivän. Ensi yönä se jälleen kiertäisi tuttuja juoksuratojansa\nmetsäkanan kaakattaen etsiskellessä kadonnutta lukkoneulaansa.\n\nHe hiihtivät ja laskettelivat eteenpäin myötäävää maastoa. Missä oli\ntunturi? Oliko sekin kadonnut kuin Lapin valkoinen jänis männyn\njuureen? Pojat pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Tunturi oli\nkadonnut, siitä ei päästy yli eikä ympäri. Katselivatpa he minne päin\ntahansa, niin eivät he nähneet muuta kuin matalakasvuisia männyn\ntarrikoita, säteilevää hankea ja sinistä taivasta. Pojat olivat\nmilteipä pyörällä päästään, mutta Lauri-setä hymyili vain heille ja\npaineli suoraan eteen päin kuin kiskojaan pitkin liukuva veturi.\nKirkkaat lumihelmet kuhisivat hänen kannoillansa.\n\nMutta jotakin uutta ihmettä oli taas edessä päin, koska Lauri-setä\npysähtyi ja nojasi sauvoihinsa. Kuten tavallisesti, Topi ja Esko\nhiihtivät hänen rinnalleen. Heidän edessään hangella oli vähäinen uoma,\nniinkuin pienen porsaan kaukaloa olisi narulla vedetty eteenpäin. Ei se\nkaukalo ollutkaan. Itse porsasta siinä oli vedetty ja matkan\njouduttamiseksi se oli tökkinyt lyhyillä jaloillansa hankeen.\n\n-- Saukon jäljet, totesi Lauri-setä. Tämän enempää hän tällä kertaa ei\nilmaissut, vaan lähti seuraamaan omituisesti laahaavia jälkiä, jotka\njohtivat suoraan koivumetsää kasvavaa laaksoa kohti. Mutta alhaalla\nlaakson pohjalla hän milteipä töksähtäen pysähtyi.\n\n-- Voi, totta mun totisesti!\n\nUutta ihmettä Lauri-sedän näköpiirissä taas varmasti oli, sen pojat\nsaattoivat päättää tästä hänen tutusta huudahduksestansa. Niin oli ja\nolikin vasta erinomainen ihme. Laahaava saukon uoma loppui kuin\nkaivoon. Kaivon reikä siinä olikin, pyöreä musta aukko valkoisen hangen\nkeskellä. Alhaalla hangen alla, parin metrin syvyydessä porisi kirkas\njuokseva puro.\n\nHe survoivat suksisauvoillansa saukon kaivoa suuremmaksi. Hangen alla\npuron kohdalla oli pitkä avoin tunneli, joka näytti johtavan kymmeniä\nmetrejä kumpaankin suuntaan.\n\n-- Onpa saukolla siellä komea linna! huudahti Topi.\n\n-- Voi, kun pääsisimme sinne sisälle! jatkoi Esko.\n\n-- No, mikäpä tässä, ettei päästäisi, myhähteli Lauri-setä survoen\nsauvallansa kaivon suuta yhä suuremmaksi. Se oli jo kuin paremmankin\nkuparikaivoksen aukko. Iloisesti poriseva puro nielaisi lumipaakut sitä\nmukaa, kuin ne alas tipahtelivat, eikä niitä tämän jälkeen nähty.\nLauri-setä hiihteli myötävirtaan purouomaa pitkin ja survoi hankeen\nuusia pienempiä aukkoja.\n\n-- Tehdään kattovalaistus herran linnaan. Sittenpä vieraatkin näkevät\nsiellä kulkea.\n\nNäin hän puheli ja humautteli yhä uusia reikiä. Pojat kulkivat perässä\nja sorvasivat niitä. Mutta puro puheli ja lauloi lakkaamatta,\nvilkutteli kirkasta silmäänsäkin vieraille katselijoilleen jokaisesta\nuudesta akkunalävestä.\n\nKyllikseen reikiä tehtyään he palasivat takaisin saukon puhkaisemalle\naukolle. Lauri-setä heittäytyi vatsalleen suksiensa päälle aukon\nviereen ja tunnusteli sauvoillansa puron laitoja ja pohjaa. Siellä\ntuntui olevan kiintonaisia kiviä ja soraa kuten linnan pihalla\ntavallisesti. Hän nousi ja kaversi aukkoa vieläkin suuremmaksi, kunnes\nsai sen mieleisekseen.\n\n-- Hyvä on! Kumpi teistä ensinnä haluaa vieraaksi saukon linnaan?\n\nPojat vetivät pitkää tikkua siitä. Esko voitti. Lauri-setä asettui\nsuksilleen aukon viereen, tarttui Eskoa ranteisiin ja laski hänet alas.\nPoika kiljahteli pienestä pelosta ja suuresta riemusta. Mitään hätää\nsiellä ei ollut, hurjan jännittävää vain. Puro oli matala. Sen kirkas\nhiekkapohja paistoi joka paikasta. Puron reunoilla oli pyöreitä kiviä\nkuin vartavasten aseteltuja jakkaroita, joille saattoi astua ja\nistahtaa. Mutta itseään isäntää, saukkoa, linnan herraa ei näkynyt\nmissään.\n\nJo rimpuilivat myös Topin jalat aukossa. Esko ohjaili niitä oikeaan\nsuuntaan, ja pian he sitten istuivat vastakkain kivillänsä.\n\n-- No, onko teillä siellä mitään hätää? kuului Lauri-sedän ääni\nylhäältä.\n\n-- Ei ole hätää!\n\n-- Hauskaa on, että hirvittää!\n\n-- No, hirvitelkää nyt siellä niin kauan kuin haluatte, kuului ylhäältä\nLauri-sedän naurahteleva ääni piipun kopausten lomasta.\n\nTopi ja Esko istuivat hiiren hiljaa kivillänsä. Saukkohan saattoi olla\nvarsin lähellä, niinkuin jänis äsken. Olikohan se yhtä iloinen veitikka\nkuin Korkeasaaren \"Matti\", jonka he monta kertaa olivat nähneet\nvesialtaassa \"kieppiä\" pyörähtelemässä. Mahdollisesti se oli vieläkin\niloisempi, mutta salassa se nyt pysyi, eikä ilmestynyt näyttämään\nkiitollisille katselijoille sulavia temppujaan.\n\nSaukkoa vain ei kuulunut. Sen sijaan kuului puron salaperäinen,\nkatkeamaton porina. Se juoksutti mesikirkasta makeaa vettänsä kaukaa\nmaan alta, tuntureiden syvyyksistä. Minne joutui vesi, joka iloisesti\nkuperkeikkojaan heitellen virtasi heidän istuinkiviensä välitse?\n\nNähtävästi se virtasi laaksosta laaksoon, yhä suurempiin\ntunturipuroihin, niistä järviin ja jokiin, ja vihdoin johonkin\n\"kymmenen virran maan\" mahtavaan jokeen, jonka ylitse tahi ohitse he\njunalla tahi linja-autolla olivat porhaltaneet. Mihin vesi sieltä\njoutui? Johonkin etäiseen mereen: Pohjanlahteen, Itämereen, Atlantin\nsuureen valtamereen saakka. Entä sieltä? Siihen tuskin saukko-Matin\nveljenpoika olisi kyennyt täysin pätevää vastausta antamaan. Sen vuoksi\nse ehkä niin visusti pysyttelikin vesilinnansa sisimmäisissä huoneissa.\nSiellä oli sillä vapaus ja elämä, koko salaperäisenä virtaileva vesien\nmaailma hallussansa. Mitäpä onnen omistaja olisi lähtenyt sieltä\nkaikenlaisten kulkijoiden kuulusteltavaksi.\n\nMutta puronuoman lumitunneli oli muutenkin niin ylös kuin alaspäin\nihmeellinen ja kummasti puoleensa vetävä. Se oli kuin suuri valkoinen\npaistinuuni, jossa oli musta perä ja hopealta välkehtivä juokseva\narina. Alapuolella oli valoisampaa. Valoa tuli niistä akkunoista, joita\nhe sauvoillansa olivat iskeneet kattoon. Puron oikean rannan puolella\nolevaa, verraten kuivaa kivikkoreunaa pitkin kyyrysillään kävellen\npojat helposti saattoivat kulkea ensimmäiselle akkunalle saakka. Siinä\nhe taas pysähtyivät kuuntelemaan.\n\nLinnan herraa ei vain kuulunut, ei näkynyt. Ei näkynyt edes ketään\nhänen palvelijoistansa. \"Maistakaa! Maistakaa!\" maiskutteli iloisena\neteenpäin kiitävä puro, pyrkien vallattomuudessaan poikien jalkoja\nnuoleskelemaan. Topi kupersi kouransa ja maistoi virtaavaa vettä. Hän\njoi ja maiskutteli.\n\n-- Maista! Maista! huudahti hän ja Esko myös maistoi. Vesi oli\näärettömän kirkasta, ei liian kylmää eikä lämmintä. Pojat maistelivat\nja ihastelivat sitä. Se oli heidän tuntemuksensa mukaan maailman\nparhainta vettä. Se oli kulkenut niin hienojen santasiivilöiden\nlävitse, ettei yhtä tomuhiukkasta ollut jäänyt jäljelle.\n\nVielä useita kertoja tunturipuron mainiota vettä maisteltuaan ja\nsaukkolinnan ulkopihan hienouksia ihasteltuaan he palasivat\nkaivosaukolle.\n\n-- Halloo! Halloo! huuteli siellä Lauri-setä. Hän sanoi jo epäilleensä,\nettä pojat saukon jälkiä juostessaan olisivat joutuneet Tornion joelle\nsaakka. Mutta ennenkuin Topi antoi vetää itsensä ylös, pyysi hän, että\nsetä laskisi sauvallansa alas alumiinisen juomakuppinsa.\n\n-- Mitähän sinä sillä? murahteli setä. Topi täytti sen vedellä ja\nhuusi:\n\n-- Nostakaa ja maistakaa!\n\nLauri-setä teki, niinkuin pyydettiin. Kun hän oli juonut sen tyhjäksi,\nkuului ylhäältä mielihyväinen ähkäys. Sitten kuului:\n\n-- Voi, totta, mun totisesti! Tämä on jotakin toista kuin Vantaan\npuljonki! Antakaas minulle vielä toinenkin kupillinen!\n\nPojat antoivat vettä hänelle ainakin kymmenen kupillista. Vasta tämän\njälkeen Lauri-setä nosti heidät ylös. Mutta Eskoa nostettaessa kaivon\nreuna lohkesi, ja oli juuri vähillä, etteivät pojat uudelleen pudonneet\nsaukon linnaan ja Lauri-setä heidän mukanaan. Siitä olisi nähtävästi\ntullut sellainen mossaus, että linnan isäntä olisi rientänyt katsomaan,\nellei muuten niin uteliaisuudesta.\n\nSelviytyivät he toki onnellisesti siitä aurinkoiselle hangelle jälleen.\n\n\n\n\n11.\n\nYLÖS TUNTURILLE.\n\n\nPojat pysähtyivät hämmästyksestä huudahtaen. Tunturi oli jälleen\nyllättäen ilmestynyt heidän eteensä. Eikä se ollutkaan enää mikään\npikkupoikien suksimäki. Se oli se sama sinivalkoinen mahtava ilmestys,\njoka heidät oli yllättänyt pari päivää aikaisemmin porotiellä. Nyt se\noli vain paljon lähempänä, silmä silmää vasten kuin väistämättömästi\ntaisteluun vaativana.\n\n-- Istutaan hetkeksi, ehdotteli Lauri-setä. He irroittivat\nsuksisiteensä, polkivat hankeen jaloillensa kuopan ja jäivät\nsanattomina katselemaan luonnon valtavaa jättiläistä. Esko katseli\nkädellä silmiään varjostaen, Topi toisella silmällään kouransa lävitse\nkiikaroiden, kuten hänellä usein oli tapana. He kuvittelivat kumpikin\nomalla tavallaan, miten tunturi oli syntynyt. Tähän lapaan Esko\najatteli:\n\nSuuri jättiläinen oli tehnyt rupeaman raskasta työtä. Sitten se oli\nottanut vuoren korkuisen kiven päänsä alle ja ruvennut nukkumaan. Kiven\nalla oli pienillä keltiäisillä pesä. Niitä nousi kiven mukana muutamia\nsatoja. Kiukuissaan pesänsä hävityksestä ne pureutuivat jättiläisen\nkaulaan ja kasvoihin ja alkoivat nipistellä. Jättiläinen luuli, että\nhyttyset nipistelivät ja veti paidan helman kasvoilleen. Hänen kasvonsa\nhikosivat ja keltiäiset alkoivat pureskella yhä kiukkuisemmin. Silloin\njättiläinen unimielissään alkoi puhaltaa. Paidan helma nousi. Mitä\nkauemmin hän puhalsi, sitä korkeammalle se nousi, lopulta ihan taivaan\npilviin asti. Muutamia keltiäisiä oli hänen tietämättään noussut paidan\nmukana. Säikähdyksissään ne tarrasivat kynsillään paidan reunaan,\nleuoillaan pilven reunaan. Siihen nauliutui jättiläisen paita\nikiajoiksi. Taivaan vedet sitä huuhtelivat, tuulet kuivasivat, aurinko\nvalkaisi. Siksi se oli noin häikäisevän kirkas. Toisin päin kuvitteli\nTopi kourakiikarinsa lävitse:\n\nTaivaan lapset leikkivät suuressa kuopassa, jonka santa oli\nvalkoisempaa kuin ihmislasten hillosokeri. Leikistä levähtäessään\ntaivaan pikkuinen poika katseli kirkkaan permantoakkunan lävitse ja\nhuomasi, miten ihmislapset halukkaasti nuoleskelivat pienen pieniä\nsokeripalojansa. Sokeri oli heistä makeaa, mutta kovin kallista. He\neivät milloinkaan saaneet sitä kyllikseen. Taivaan pikku pojan tuli\nmaan ressukoita sääli. \"Minäpä annan heille sokeria!\" hän sanoi. \"Miten\nsinä sitä heille annat?\" nauroivat toiset. \"Pian saatte sen nähdä\",\nsanoi taivaan pieni poika. Hän otti pienen rautakankensa ja kopisteli\ntaivaan sokerivuorta. Niin kauan hän kierteli ja kopisteli, että löysi\nohkaisimman kulman, iski sitten kangellansa reikää, että säkenet\nsinkoilivat. Reikä tuli ja taivaan sokerisanta alkoi vuotaa. Sitä vuoti\nja vuoti, maat ja metsät valkoisiksi. Sitten alkoi valkoinen\nsokerivuori kasvaa. Kun vuoren huippu ulottui lähes pilviin, tukkesi\ntaivaan pikku poika vikkelästi reiän. Mutta muutaman kerran talvessa\nhän yhä vieläkin sen aukaisee, kun luulee maan lapsilta sokerin olevan\nlopussa.\n\n-- On siinä minulla paukama, totta, mun totisesti! keskeytti Lauri-setä\npoikien mietteet.\n\n-- On siinä! On siinä! myöntelivät pojat, toinen ajatellen jättiläisen\nvalkaistua paitaa, toinen taivaan pojan sokerivuorta.\n\nTämän jälkeen ei tunturi enää kadonnut heidän näkyvistään, mutta\npuolituntisen he saivat reippaasti hiihtää, ennenkuin saavuttivat sen\njuuren. Siitä vasta nousu alkoi! Kaikki heidän tähänastiset mäkensä\nolivat lasten leikkimäkiä tunturimäen rinnalla. Topilla ja Eskolla ei\nollut pahimpaa vaivaa nousussakaan. He olivat keveitä, eivätkä heidän\nreppunsakaan liikoja painaneet. Toista tiesi satakiloinen Lauri-setä\nsatulareppuineen. Hän astui lyhyttä koko \"saksia\", tukevin\nkanta-askelin kuin vakainen karhu. Kun pojat pyrkivät liiaksi\nkiirehtimään, puhalsi hän hengityksensä lomassa heille:\n\n-- Älkää hätäilkö, pojat! Ei tunturi minnekään karkaa! Katsotaanpas\nalhaisempia maisemia välillä!\n\nKatseltiin alhaisia maisemia, ja katselemisen arvoisia ne kyllä\nolivatkin, sitä enemmän mitä ylemmäksi päästiin. Lauri-sedän määräämän\nlevähdystauon jälkeen noustiin taas. Puut kävivät yhä matalammiksi.\nMänty katosi kokonaan. Sen tilalle tuli koivu, mutta sekin oli kuin\nvanha käkkyräinen omenapuu. Niitä oli tunturin keskirinnassa kokonainen\nvyöhyke, sadoittain. Niinkuin olisi jouduttu jonkin vanhan kartanon\nhoitamattomaan puutarhaan.\n\n-- Katsokaas, pojat, innostui Lauri-setä selittelemään. Hän tiesi\nkertoa, että ne olivat satavuotisia. Tuuli oli tuivertanut ne\ntuollaisiksi harakanpesiksi. Ne kuuluivat tulevan lehteen vasta\njuhannuksen jälkeen, eikä lehti silloinkaan ollut kuin hiirenkorvan\nkokoinen. Koivulla ei paljoakaan ollut siinä ravintoa, ei lämpöä eikä\nkosteutta, ja lisäksi pohjoistuuli tuiversi sitä yötä ja päivää.\nPoikien kävi ihan sääliksi tunturin koivuraukkaa. Lauri-sedälle se oli\noiva liittolainen. Selittelynsä aikana hän sai tarpeekseen levähtää.\nSitten taas käännettiin suksen kärjet reippaasti kohti tunturilakea;\njota ei enää näkynyt.\n\nViimeinen taival oli puutonta, kirkkaasti kiloilevaa hankea, mutta mäki\njyrkkeni yhä. Ei tepsinyt enää Lauri-sedän karhunaskel, muutaman\nmätkäyksen jälkeen hänen oli käännyttävä sivuittaisiin rappuaskeliin.\nNiissä hän osoittautui mestariksi ja pahoitteli kovasti, ettei jo\naikaisemmin ollut keksinyt tätä verratonta keinoa. Mutta olipa siihen\nvieläkin tilaisuutta. Tunturin laelle oli vielä varmaan monta sataa\nmetriä, puoli kilometriä kenties. Tikapuita ehdittiin kääntää monta\nkertaa. Siinä sivussa katseltiin jälleen maisemia.\n\nAlhaalla laaksossa näkyi pieni järvi, kirkko ja kirkonkylä. Ne olivat\nkuin lasten leikkiasetelmia. Pientä vattupensaikkoa näytti olevan myös\nalhaalla siintävä metsä, paljon vähäisempää kuin tunturirinteen vanha\nomenatarha. Koko maailma oli turhan pieni. Tunturi vain oli suuri.\nTaivaan kansi kaartui sen ympäri kuin sinisestä kankaasta pyöristetty\nlakki.\n\n-- Jaakopin tikapuut! sanoi Lauri-setä, eikä hän mitään muuta sitten\nsanonutkaan, vaan alkoi kiivetä niitä. Pojat tikuttelivat omia\npienempiä tikapuitansa ja lukivat askeleita yhdestä sataan ja taas\nyhdestä sataan, kolme, neljä, viisi kertaa. Sitten seinä tasautui\npermannoksi, lopulta kuin tasaiseksi pöydän kanneksi...\n\n-- Minä olen jo tunturin laella! huudahti Topi.\n\n-- Minä myös! hihkaisi Esko.\n\n-- Entäs minä! voihkaisi Lauri-setä. Sitten hän pitkään aikaan ei\npuhunut mitään, huokaili vain.\n\nSuksisauvoihinsa nojaten he katselivat tunturin laella. Kirkko ja kylä,\nkoko maailma, tunturirinteen koivuvyöhyke siihen luettuna, oli käynyt\nentistäänkin pienemmäksi. Metsät olivat vihreitä viidakoita. Kauempana\ntaivaan rannalla ne olivat vain sinisiä pöytäliinoja, kaitaliinoja,\njoiden painoksi oli aseteltu valkoisia sokeritoppia. Tunturihuippuja ne\nolivat, saman suuruisia kuin tämä, missä he seisoivat. Mutta\ntuntureiden takana pitkin etäistä taivaanrantaa juoksi leveä tasaisesti\naaltoileva värinauha sinisenä, punaisena, punakeltaisena.\n\n-- Tämä on tunturi, tämä, totesi Lauri-setä mietteliäänä piippuaan\nviritellen.\n\n-- Tuo tuolla on taivas, jupisi Esko niin hiljaa, että toiset tuskin\nkuulivat sitä.\n\n-- Ja tuolla on taivaanranta, täydensi Topi kuljettaen suksisauvaansa\naaltoilevan värinauhan suuntaan idästä länteen, missä valaisi silmiä\nhäikäisevä keväinen aurinko.\n\n\n\n\n12.\n\nYÖ TUNTURIMAJASSA.\n\n\nKorkeimman tunturilaen takaa he löysivät retkeilijöiden majan pienen\netsimisen jälkeen. Rakennuksessa oli vain yksi huone, jossa oli yksi\novi ja yksi akkuna. Majan pohjoisen puoleisella seinällä oli takkauuni,\njonka vieressä oli pitkä pino pilkottuja honkaisia puita. Takan\nreunalla oli täysinäinen tulitikkulaatikko ja nippu kuivia\ntervaspilkkeitä. Lauri-setä sanoi, että tämä oli kirjoittamaton erämaan\nlaki. Jokaisen retkeilijän, joka erämajassa vietti yönsä, oli varattava\npuut ja virikkeet seuraavaa yövierasta varten. Mies, joka yönsä oli\nlevännyt, oli aina pirteämpi sellaiseen työhön kuin mies, joka päivän\noli tuntureita kävellyt tahi hiihtänyt. Joskus viimeksi mainittu\nsaattoi joutua majalle niin lopen väsyneenä, ettei olisi kyennytkään\nkirvestä heiluttamaan. Onneksi heidän tilansa ei nyt ollut sellainen.\nMutta kohtalaisen väsyneitä he jokainen sentään olivat, sitä ei kukaan\nhalunnut kieltää.\n\nHe latoivat röykkiön halkoja takan perään ja virittivät tulen. Tuota\npikaa se nuolaisi itsensä kuiviin tervaisiin puihin ja räiskähteli\niloisesti avarassa takkapesässä. Savupiippu vonkui ja humisi.\nLauri-setä arveli, ettei siinä ollut mutkia kuten savupiipuissa\ntavallisesti. Niitä tuskin tarvittiinkaan. Kipinät saattoivat huoletta\ntipahdella lumipeittoiselle katolle ja talvisen tunturin laelle. Siellä\nei ollut tähän vuoden aikaan tulipalon vaaraa.\n\nPojat juoksivat ulos katsomaan, lentelivätkö kipinät, kuten Lauri-setä\noli arvaillut. Kyllä lentelivät, ehkä iloisemminkin vielä. Niitä\nkimposi savupiipun suusta yhtenä sähisevänä köytenä. Pojat huusivat ja\nhihkuivat, että myös Lauri-sedän täytyi tulla ulos katselemaan sitä\nriemua. Muita katselijoita tuskin mahtoi ollakaan, ellei tuntuririekko\nja jänis, mutta ne pysyttelivät visusti omissa sisään lämpiävissä\nmajapaikoissaan.\n\nPaitsi tulen virittämistä, oli heidän suoritettava monta muuta hupaisaa\nretkeilijän iltatyötä. Ensimmäiseksi oli hoidettava hiostunut iho ja\nmuutettava kuivat paidat. Pesuvettä ei heillä ollut, mutta lumi oli\nsiihen tarkoitukseen yhtä hyvää kuin vesi. Hyvin hupaisa sitä oli\npalavan takkatulen ääressä hivutella ja sulatella rintaan ja\nkäsivarsiin. Pojat \"pesivät\" toistensa selät. Lauri-sedän selkään he\nyhdessä hankasivat lunta täyden ämpärillisen. Setä puhkui ja ähisi sekä\nnautinnosta että mielihyvästä.\n\nKun he olivat selviytyneet pesusta ja saaneet kuivaa ylleen, oli\nryhdyttävä valmistelemaan illallista ja iltateetä. Veden keittämistä\nvarten Lauri-setä oli saanut majatalon emännältä mustan kahvipannun. Se\noli kääritty sanomalehden sisään, ettei olisi noennut Lauri-sedän\nuljasta satulareppua, mutta päivän ponnisteluissa se oli katkonut\nkapalonsa ja tehnyt sen perusteellisesti.\n\n-- Se on oikein se. Minä en kärsi huonoa työtä, murahteli Lauri-setä.\n\nMutta mistä saataisiin vettä pannuun? Sitä ei liene ollut tunturipuroa\nlähempänä, ja sinne oli matkaa. No, menomatka nähtävästi olisi ollut\nverraten lyhyt, jos vedenhaltijalla vain olisi hyvä laskumiehen pää.\nPaluumatkassa ilman vesisankoakin sensijaan olisi riittänyt pulaamista.\nSe oli jo tämän päivän kuluessa sekä nähty että koettu.\n\nHätä keinon keksii. Se neuvoi saman keinon kuin äsken selkien pesussa.\nLauri-setä keksi vielä paremman keinon, vai lieneekö jo aikaisemmin\nkuullut sen edellisiltä tunturihiihtäjiltä. Hän meni ulos ja kaivoi\nsuksisauvallansa kovasta pohjahangesta ämpärin kokoisen lumikämpäleen\nja asetti sen seipään varaan takkatulen yläpuolelle. Pannun hän\nsovitteli lumikimpaleen alimmaisen kielekkeen alle. Pian alkoi pannusta\nkuulua tasainen tip...tip...tip..., joka kiihtyi yhä. Ennen pitkää\ntippuva vesi lauloi niin taajaan, etteivät pojat mitenkään kerinneet\nlukemalla seurata sitä. Sitten kuului vain hiljainen lirinä.\nLumikimpale lyheni ja oheni nopeasti. Kohta se oli kuin nälkäinen\nkulkurikissa, jolla pian ei enää ollut muuta kuin takkatulen mustaama\nulkokuori.\n\nNo, pannu oli jo vettä täynnä. Paperikääröissä heillä oli hyviä poron\npalvulihalla höystettyjä voileipiä. Toisessa kääreessä oli\nmarjahillolla höystettyjä Lauri-sedän \"lättyjä\". Mistä majatalon\nemäntäkin mahtoi aavistaa, että ne olivat Lauri-sedän himoruokaa. Sitä\npojat itsekseen kummastelivat.\n\nIllallispöytä katettiin makuulavitsan reunalle. Siihen sopivat\nmainiosti eväspaketit, termospullot ja majatalon emännän mustakylkinen\npannu. Jos ruoka jo ennenkin oli ollut pojista hyvää, niin nyt se oli\nsitä aivan erikoisesti. He pistelivät voileivän toisensa jälkeen ja\nryyppäsivät marjalientä tahi lumesta keitettyä teevettä palan\npainimeksi.\n\n-- Syökää pojat, mutta kyllä te syöttekin! kehoitteli Lauri-setä. Kun\nvoileivistä oli selvitty, käytiin käsiksi \"lättyihin\". Siinä touhussa\nLauri-setä kyllä piti puolensa. Tämän saattoi arvata jo ennen ottelua.\n\nIllallisen jälkeen käytiin vielä ulkona säätä tunnustelemassa. Taivas\noli korkeampi kuin auringonlaskun aikaan. Tuhannet kirkkaat tähdet\ntuikkivat sen avaran kannen lävitse. Myös metsäiset laaksomaat\ntuntuivat kohonneen. Niiden pohjalta näytti kohoavan harmaan hallavia,\nmahdottoman suuria villakääröjä, jotka kilvassa vyöryen nousivat\ntunturin lakea kohti. Siitä ei tullut mitään, sillä käkkyräkoivut\ntunturin puolirinteessä ottivat urhoollisesti vastaan. Nähtävästi ne\nolivat jo vuosikymmeniä menestyksellisesti pitäneet puoliaan tunturin\nyöllisiä hyökkääjiä vastaan.\n\nMutta ylhäällä pohjoisella taivaalla taistelivat taivaalliset\nsotajoukot. Siellä räiskyi ja humisi. Siellä sihisi ja sähisi. Kirkkaat\nsähköistetyt miekat sivaltelivat taivaan reunan takaa sen keskilakeen\nsaakka. Jos se olisi ollut kangasta tahi nahkaa, tahi vaikka\nrautapeltiä, niin pieninä siekaleina se olisi tippunut alas. Ei\nmurenettakaan tipahtanut. Revontulet Lapin yössä! Se vasta oli\nihmeitten ihme!\n\nSitä Topi mietiskeli vielä nukkumaan asettuessaankin. Mikähän maan alla\npohjoisnavan takana paloi! Sähköilmiö! sanottiin luonnontiedossa.\nSähköä kai se olikin, koska räiskyi ja sähisi. Mutta eihän Helsingin\nkaupungin, eipä edes Imatran sähkö tuolla tavalla räiskinyt. Oliko\nrevontulien maanalaisessa voimalaitoksessa verrattoman paljon enemmän\nsähköä? Tahi ehkä siellä ei ollut riittävästi kuparijohtoja, ei\nmuuntajia eikä öljykaappeja? Tahi siellä ei liene ollut kyllin taitavia\ninsinöörejä? Mitähän, jos yrittäisi lukea insinööriksi? Ja sitten\njollakin tavalla koettaisi päästä revontulten voimalaitoksen\npalvelukseen?\n\nNäin hurjan rohkeita, lähes taivaan lakeen leiskuvia ajatuksia risteili\nTopin mielessä, mutta äskeisten näkö- ja kuulokuvien jälkeen se ei\nollut mikään ihme. Sitäpaitsi Topi liikuskeli jo unen ja toden\nrajamailla, ja langattomina kulkevat revontulet taivaanlaella\nräiskyivät yhä. Ne lämmittivät ja sähköistivät häntä. Ne kohottivat\nhänet valaistuille suorille teille, joissa maailman mahtavimman\nvoimalaitoksen \"Revontulet Oy:n\" pääinsinöörin virtaviivainen sähköauto\npyyhälsi eteenpäin tuhannen kilometrin tuntinopeudella. Se oli vain\nsellaista tavallisen päivän tavallista vauhtia, kun ei ollut mihinkään\nkiire. Jos oli tosi kysymyksessä ja lusikka painettiin pohjaan, niin...\nAntakaamme insinöörin huristaa.\n\nSattumalta tai ehkä luonnonlaatunsa mukaisesti Esko oli osunut toisille\nteille. Kauan aikaa hän koetti pitää silmiänsä auki ja taistella unta\nvastaan. Silmät pysyivätkin auki. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua,\nniinkuin hän ei olisi nukkunutkaan majan sisällä, vaan sen\nulkopuolella. Hän makasi selällään leveän suksen päällä, joka\nhiljalleen alkoi liukua tunturin reunaa alas. Lauri-setä jäi ylemmäksi\ntulen ääreen, hänen piippunsa pieneni.\n\nSuksen vauhti kiihtyi, mutta se ei vähääkään Eskoa peloittanut. Jos hän\nkaatuisikin, niin eipä korkealta putoaisi, kunhan suksi ei vain\ntietymättömiin karkaisi. Hän putosi ja vierähti, hupsis! Se ei tehnyt\nkipeää, sillä hän oli pudonnut siihen villakasaan, joka kumpuili\nkoivuvyöhykkeen alla. Suksi hävisi häneltä. Hävitköön! Villakasassa\npääsi eteenpäin paremmin ilman suksia. Esko ui ja sukelsi. Hän hyppäsi\npituutta ja kolmiloikkaa. Hän heitteli pitkiä riipaisevan hauskoja\nkuperkeikkoja kymmenittäin yhteen menoon. Eikö villakasasta pohjaa\nlöytynytkään? Löytyi, tunturipurolla, juuri sen pyöreän aukon kohdalla,\nmistä saukko oli sukeltanut alas. Esko pudottautui siitä alas. Saukon\nluolahan oli hänelle jo tuttu paikka.\n\nPian Esko sitten istui samalla kivellä, jossa ennenkin jo oli istunut.\nLumiluola ja tunturipuro oli sama eikä kuitenkaan sama. Niin\nihmeellisesti se oli muuttunut, että hän kauan aikaa hämmästyksestä\nhieroskeli silmiään. Luola oli kirkkaasti valaistu. Sen seinät ja\npyöreästi kaartuva katto olivat kultaa ja hopeaa. Lattiamattona oli\npuron juokseva vesi. Se hyppi ja läikehti. Se juoksi kuin elohopea,\neikä kuitenkaan siirtynyt pois paikoiltansa. Missä mahtoi olla saukon\nmakuupaikka? Se olisi hauska tietää.\n\nTuskin Esko oli päässyt tämän ajatuksensa loppuun, kun hän huomasi\nlattian elohopeamatolla lähenevää liikettä. Nopeasti pyörivä vesiharmaa\nkerä kieri sieltä ja oli pian hänen jalkojensa vieressä. Se oli itse\nsaukko, joka makuupaikalleen oli huomannut vieraan tulon ja lähtenyt\nhäntä tervehtimään.\n\n-- Tervetuloa minun linnaani! nilkautti se mesihereillä silmillänsä,\nantoi virtaavan veden sujauttaa viiksiänsä ja pyöräytti kolme\nkuperkeikkaa. Se kävi niin vikkelästi, ettei Esko erottanut koko\ntoimituksesta muuta kuin kolme hopeaista kuplaa.\n\n-- Sinä olet minun vieraani, ja kun sinä olet hyvä poika, niin minä\nnäytän sinulle kaikki linnani ihanuudet, puheli saukko ja hyväili\nsametin pehmeillä kasvoillansa Eskon kättä ja jalkaa.\n\n-- En minä ole hyvä poika, olen usein laiska ja riitelenkin\ntovereitteni kanssa, koetti Esko selvitellä isännälleen oikeata\ntotuutta, mutta tämä huiskautti vain sulavalla etukäpälällään eikä\nollut kuulevinaan Eskon selityksiä.\n\n-- Mitä minä siitä, mitä sinä kuivaksi käpertyneiden maikkojesi ja\ntovereittesi, hemmoiteltujen kaupunkilaisten keskuudessa liikkuessasi\nolet. Olen kuullut, että kerran Korkeasaaressa käydessäsi annoit\nMatti-sedälleni tuoretta silakkaa, ja että kerran, kun pieni mehiläinen\nhunajamatkallansa oli horjahtanut järveen...\n\n-- Lähde jo näyttelemään minulle linnasi ihanuuksia, keskeytti Esko\nisäntänsä puheen ja tarttui hänen käpäläänsä kiinni. Kohtelias\nsatulinnan isäntä ei toista kehoitusta odottanut. Käsi kädessä he\nheittäytyivät elohopeamatolle, joka somasti hieroen ja hypittäen\nkuljetti heitä satulinnan sisäkartanoihin. Monta kertaa Esko tarttui\npuron reunakiviin kiinni. Niin ihanaa oli yllä ja alla, ettei hän\nsilmiänsä tahtonut irti saada.\n\n-- Eihän tässä vielä mitään, hoputteli isäntä eteenpäin lähtemään.\nKoskipaikoissa hän opetti vieraansa \"vesikieppejä\" tekemään. Se kävi\nmainiosti, ilman rekkitankoa. Näiden virkistävien ryöpsäysten jälkeen\nhe pysähtyivät tyyniin suvantopaikkoihin selällänsä lepäilemään.\nEtäinen, näkymätön aurinko paistoi ja lämmitti, edessä ja takana\ntunturipuron hopeinen tiuku soitti ja solisi.\n\n-- Avaa suusi ja sulje silmäsi, kehoitti isäntä. Esko avasi suunsa,\nmutta kun hän ei aivan heti sulkenut silmiänsä, näki hän miten luolan\nkatossa riippuvasta jääpuikosta alkoi tipahdella kirkasta ainetta. Se\noli linnan herran vierasjuomaa, Lapin muurainmehua ja tunturimehiläisen\nmettä...\n\nMutta vielä puolen yön aikaan Lauri-setä istui honkapölkyllä erämajan\ntakan ääressä, täytteli piippuansa, heitteli uutta puuta takan pesään.\nYhdessä ja toisessa paikassa hän yksinäisen elämänsä aikana jo oli\nkäynyt, mutta ei vielä tätä ennen näin leppoisasti voitelevaa sielun\nrauhaa ja ruumiin lepoa ollut tuntenut. Hälisevän maailman kaikki\njohdot ja \"kontaktit\" olivat nyt poikki. Siitä se johtui, totta, mun\ntotisesti!\n\nHän nosti satularepun päänalaisekseen ja kallistui myhäillen poikien\nviereen maata. Kohta myös hän liikuskeli unimaiden laveammilla\nlaitumilla, ei tosin niin hyristävissä korkeuksissa kuin Topi, ei\nliioin niin vilistävissä virroissa kuin Esko. Vain tavallisessa\nkotimaisessa maastossa hän ajeli melko suoraan ja kohtalaista vauhtia\nkuten parhaiten sopii suurelle masiinalle.\n\n\n\n\n13.\n\nLASKIEN ALAS LAAKSOON.\n\n\nTaivaan tähdet, revontulet, laaksomaiden villavuoret, kaikki ne olivat\njo kadonneet. Niin oli kadonnut myös kaikki se, mitä pojat unissaan\nolivat nähneet ja kokeneet. Erämaja oli kylmä, sillä takkatuli oli\naamupuolella sammunut. Mitään lämpöä pidättäviä peltejä ei takassa\nollut.\n\nTehtiin vikkelästi uusi tuli, sulateltiin kahvivettä ja syötiin\nvoileipää. Siitä tuli pian lämmintä. Monta muuta puuhaa oli, ennenkuin\ntunturille päästiin. Kengät oli rasvattava, suksiakin voideltava. Vielä\noli polttopuunurkassa tunnollisesti täytettävä se aukko, minkä\nmonituntinen takkatuli oli siihen kuluttanut. Topi ja Esko sahasivat\nhonkapölkkyjä, Lauri-setä pilkkoi ne haloiksi. Majassa oli saha ja\nkirves, pihamaalla kasa honkapuita. Vierasvelvollisuuden täyttäminen\ntässä majassa ei käynyt retkeilijöille raskaaksi.\n\nNiin selviydyttiin pienistä askareista parhaimpaan aikaan. Aurinko\nkutsui tuntureille ja tunturilaaksoihin heitä. Jo illalla Lauri-setä\noli luvannut, että tänään lasketeltaisiin tunturimäkiä, jos vain\nsäilyisi kirkas sää. Se oli ainakin yhtä kirkas kuin eilen ja pojat\nriemuitsivat.\n\n-- Katsellaan toki vähän! Kyllä täältä aina alas pääsee ja kerkiää,\npidätteli Lauri-setä jyrkänteen reunalle liukuvia poikia. Pojat\nyrittivät tehdä hänen määräyksensä mukaan, mutta suksilla tuntui olevan\nsama pyrkimys kuin pojilla. Ihan itsestään ne kiertyivät jyrkänteen\nreunamille, hiihdeltiinpä tunturin laella minne päin tahansa.\nLauri-sedän sukset eivät tehneet poikkeusta, päinvastoin niillä vasta\nolikin erinomainen veto. Omistajan täytyi usein sauvoillansa jarruttaa,\njopa joskus harjoittaa \"persoonallista jarrutusta\", joka hänen\nsanojensa mukaan oli tunturihiihtäjän ainoa tosipätevä jarruttamistapa.\n\nTunturilaki ei ollut kovinkaan laaja. He olivat kiertäneet sen jo\nainakin kolmeen kertaan. Tuttuja pysähtymispaikkoja tuli eteen tämän\ntästä. Myös muita retkeilijöitä oli näinä päivinä hiihdellyt\ntunturilla. Erään houkuttelevasti päivänpaisteessa kiloilevan rinteen\nreunalta he olivat laskeneet alas. Kolme suoraa latua lähti siitä\nlaaksoa kohti, painui ja kapeni.\n\nTopi nojaili suksisauvoihinsa keskimmäisten kohdalla. Jos hän\nhetkeksikään olisi irroittanut sauvansa, olisivat sukset alkaneet\nhuristaa. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt tuollaista mäkeä edes\nunissaankaan. Miten vauhti kiihtyisi? Mihin latu päättyisi? Pääsisikö\nlaskija kaatumatta tunturilaaksoon asti?\n\nEdelliset laskijat olivat päässeet, koska heitä ei näkynyt! Miten siinä\nkukaan kaatuisi valmiilla ladulla! Ei ollut pimeä. Missään päin ei\nnäkynyt puuta eikä kiveä. Peltoa siinä vain oli, tunturipeltoa, jossa\naurinko kiloili!\n\nVastustamaton voima tempasi Topin valtoihinsa. Hän irroitti sauvansa,\nniin että tuskin itsekään sitä huomasi. Hänen liukkaat suksensa\nriistäytyivät ladulle.\n\n-- Hei vain, Esko ja setä! Minä menen jo!\n\nTämän hän ennätti kätensä alitse tovereilleen huudahtaa, ei mitään\nmuuta. Hän heilautti sauvat taakse ja painui kyyryyn tanakasti\nkantapäilleen, kuten mäenlaskuharjoituksissa koulun voimistelutunneilla\noli opetettu. Vauhti kiihtyi ja latu veti. Vesi jo silmistä sirisi. Nyt\nvasta hän muisti, miten jyrkkä ja vaivalloinen eilinen nousu oli ollut,\nmiten monta sataa rappu-, puolirappu- ja saksiaskelta he eilen\ntunturille noustessaan olivat saaneet ottaa. Uhkarohkea hänen lähtönsä\noli ollut, eikä hän ollut pyytänyt siihen Lauri-sedältä edes lupaa.\n\nMutta myöhä sitä enää oli katua, sen hän käsitti. Koska laduntekijät\nolivat selviytyneet, niin... Topi ei ollut Pekkaa huonompi!\n\nHän kyyristyi vieläkin lähemmäksi suksiansa ja tiivisti katseensa\nsuoraan eteenpäin. Silmissä sirisi, korvissa suhisi. Viereiset ladut\nvilisivät kuin lennätinlangat pikajunan akkunassa. Rinnassa riipaisi\nvuoroin pelko, vuoroin riemu. Ei tietänyt, mitä toivoikaan: Kun tämä jo\npian loppuisi! Kun tätä vielä kauan kestäisi!\n\nSitä kesti sopivasti. Vähitellen ladut alkoivat kääntyä. Sitä mukaa\nmyös hänen hirmuvauhtinsa hiljeni. Nyt ladut juoksivat enää kuin\npuhelinlangat tavarajunan akkunasta katsellen. Siitäkin jo hiljeni,\nkunnes kokonaan pysähtyi.\n\nYlhäällä tunturijyrkänteen reunalla Esko katseli Topin riemullista\nmenoa. Kyllähän Topi ennenkin koulussa ja partiossa oli tehnyt monta\nrohkeaa tempausta, mutta tämä oli jotakin sellaista, jota ei nähty\nkoulussa eikä partiossa. Oliko tämä edes totta? Esko siristi silmiään\nparemmin nähdäkseen.\n\nTotta se oli, koska Topia ei näkynyt edessä eikä takana. Lauri-setä\nsiinä vain seisoi ihmettelevä ilme kasvoillaan, sammunut piippu\nhampaissa. Tuo eteenpäin ja alaspäin vilistävä pallo tuolla alhaalla\noli Topi! Rohkea, taitava Topi!\n\nMutta Esko ei olisi ollut Esko, ei Topin partiotoveri eikä\nerinäisten ansiomerkkien mies, jos hän olisi jäänyt siihen ikuiseksi\nihmettelijäksi. Hän kyyristyi lähtöön. Kaikki tapahtui niin nopeasti,\nettei Lauri-setä ehtinyt irroittaa piippua hampaittensa välistä. Tämän\njälkeen Lauri-setä ei puhunut enää mitään. Kenellekä hän enää olisi\npuhunutkaan. Hän katseli siis vain.\n\nMyös Esko sai nautittavakseen samat elämykset kuin Topi äsken. Samalla\ntavalla hän riemuitsi, toivoi ja pelkäsi. Mutta hänellä huikeassa\nlaskuelämyksessään oli sentään jotakin, mitä Topilla ei vielä ollut.\nHänen edessään oli Topin latu. Topi oli yhtä hyvä laskija kuin hän, ei\nparempi, eipä liioin huonompi. Kun Topi kerran oli selviytynyt, niin\nselviytyisi myös hän, Esko. Niin hän selviytyikin, saavutti Topin\nalhaalla tunturilaaksossa ja puristi riemuissaan häntä molemmista\nkäsistä.\n\nMutta ylhäällä tunturimäellä Lauri-setä vain nojaili ja katseli. Jopa\njo! Jopa oli siinä minulla nappulat, kun käsistä karkaavat! Niin\nlähtivät kuin paljasjalkainen talvisen saunan edestä! Niin painuivat\nkuin riippakivi pohjattomaan lampeen!\n\nJos jätti huomioonottamatta, ettei tuollaisille viikareille juuri\nmilloinkaan mitään ihmeellisempää tapahtunut, niin oikeastaan se oli\nvarsin mukavaa katseltavaa, kun tässä ei ollut mitään muutakaan\ntehtävää. Tunturin reunalta lähtiessään poika oli vain poika,\ntavallinen nappula. Muutaman kymmenen sekunnin kuluttua hän ei ollut\nenää poika, vaan koira, vähän isompi koira, vähän pikkuisempi koira,\nnyt enää kissa... rotta... hiirenpoika... vähäinen nappi kirkkaana\njuoksevan lankasäikeen päässä!\n\nMutta mitä muuta tässä tunturin nokassa, Luojan kädessä oli parempikaan\nmies? Kun latu nuolaisi pojat, niin kai se miehenkin nuolaisee. Suora\nlatu siinä oli. Hyvään alkuun päästyään suuri masiina kulkee jonkin\nmatkaa, vaikka kiskoja ei näkyisi koko radalla.\n\nTämän kauempaa perustelematta myös Lauri-setä nosti sauvansa ja ohjasi\nsuksensa tunturirinteessä houkuttelevalle ladulle.\n\nSe oli sentään eri tuloa. Sitä pojat muistelivat monta vuotta jälkeen\npäin. Jos Lauri-setä satulareppuineen olisi mukannut, niin varmasti hän\nolisi kyntänyt tunturihakeen sata metriä sellaista vakoa, josta jälet\nolisivat tuntuneet vielä juhannuksen aikoihin. Mutta hänpä ei kaatunut.\nHän painui kuin juna. Hän kaarsi kuin juna ja lopuksi hän pysähtyi,\nkuten sopivaa oli, syvään puhkuen, kahta puolta jarruttaen.\n\n-- Voi, totta, mun totisesti! sanoi hän, kun sanoihin siitä selvisi.\n\n\n\n\n14.\n\nAURINKOINEN PÄIVÄ TUNTURILAAKSOSSA.\n\n\nTunturilaakso oli tuulilta suljettu paikka. Mutta auringolla oli sinne\nvapaa pääsy. Vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan, heloitti se\nlämpimästi kuin keskikesällä.\n\nHe etsivät kaikkein lämpimimmän rinteen. Niitä oli täällä vara valita.\nLauri-setä ilmoitti, että hän mielellään rakentaisi nuotiotulen, jos\npojat vain löytäisivät siihen kelpaavia polttopuita. Pojat kiiruhtivat\nhiihtäen etsimään niitä. He löysivät kyllä puita, koivuja ja matalia\nmäntyjä, mutta ne olivat tuoreita eivätkä näyttäneet juuri nuotiotuleen\nsopivilta. He hiihtelivät edelleen laakson reunamia tarkastellen.\n\n-- Täällä on nuotiopuita! Eikä näiden katkaisemisessa tarvita edes\nkirvestä eikä sahaa.\n\nNäin, huuteli Esko, ja Topi kiiruhti hänen luokseen. Ne olivat koivun\npökkelöitä, jotka potkaisemalla katkesivat kuin jääpuikot. Niiden tuohi\noli mainiota virikettä, puu oli lahoista, mutta kuivaa. He toivat niitä\nleiripaikalle monta kantamusta. Lauri-setä rakensi niistä pian\nhauskasti loimottavan nuotion. Siinä kelpasi taas lumikimpaleesta vettä\ntiputtaa, voileipää pureskella ja vuoroin nuotiolla vuoroin\nherttaisesti lekottelevalla auringolla kasvojansa paistattaa.\n\n-- Jos haluatte, saatte riisua vaikka paidat päähänne, myönteli\nLauri-setä. Käden käänteessä silpaisivat pojat puserot ja paidat\npäältään ja ottivat aurinkoa selkäänsä ja rintaansa niinkuin\nherttaisimpana heinäaikana. Ei vähääkään tuntunut kylmältä. Aurinko\nlämmitti ihanasti. Pojat ottivat viettävän hangen pinnasta nuoskaa\nlunta ja sivelivät sitä rintaan ja käsivarsiin. Se oli kuin valkoista\nsilavaa, jota aurinko hauskasti sulatteli. Nuotiopaikan läheisyydessä\noli \"kelkkamäki\", molemmilla äärillä yhtä jyrkästi viettävä rinne.\nPojat jättivät paitansa kuivumaan ja laskettivat mäkiä. Toisessa\nrinteessä hieman paleli, mutta vastakkaisella puolella aurinko paistoi\nsitä lämpimämmin. He huutelivat myös Lauri-setää \"aatamin paidallansa\"\nlaskettelemaan, mutta sedällä oli tällä hetkellä tärkeämpää tehtävää.\nHän paistoi pökkelönuotiolla silavaleipää.\n\nSe oli hyvää ja maistui jo taas erinomaisesti, vaikka kelkkamäessä ei\ntarvinnut ottaa kuin muutamia nopeita puolisaksiaskeleita, minkä\njälkeen taas sai laskea. Se oli ihana suksimäki! He pyytelivät, että\nLauri-setä lahjoittaisi heille sellaisen myös Helsingin läheisyydessä.\n-- Siinä se on! Olkaa hyvät! Mutta kuljettamisesta saatte itse pitää\nhuolta, sanoi Lauri-setä ja haukkasi silavavoileipää.\n\nSuuri kimpale kirkasta lunta nostettiin pannun päälle vettä\ntiputtamaan. Siitä piti saada termospullojen marjamehuun lämmikettä.\nTiputuksen kestäessä pojat vielä laskivat mäkeä. Nyt he kiipesivät\nylemmäksi vastakkaiselle rinteelle ja laskettivat sieltä korkean\nlumikinoksen ylitse, kuten Lauri-setä pikku poikana oli lasketellut\nnavetan katolta. Peloittavalta tämä mäki \"navetan harjalta\" katsoen\nnäytti, mutta he lähtivät yhtä aikaa ja rohkaisivat toinen toistansa.\nHyvin juoksi mäki, mainiosti onnistui ilmalento, somasti hupsahti vain.\nSitten taas mentiin jyrkästi alaspäin viettävää rinnettä jälleen\nkilvassa, niin että vilisi.\n\n-- On jo aika lähteä! ilmoitti Lauri-setä. Hän oli kapteeni. Hänellä\noli kello ja kompassi. Sotamiehillä ei ollut mukisemisen varaa, eikä\nenää ollut haluakaan. Monta mäkeä oli vielä edessä ennen kuin\nmajapaikkaan päästäisiin.\n\nLauri-setä tarkasteli asemaa auringosta ja kompassista. Lyhyen\nmiettimisen jälkeen hän osoitti suunnan. Ensin oli jyrkkää nousua\npitkän aikaa. Sitten seurasi lasku, ei mikään peloittavan jyrkkä\ntunturikeron rinne, vaan hupaisesti viettävä matkamiehen mäki.\nLauri-setä kuhisteli sauvat kainalossa edellä, pojat kyyrykeränä\nrinnalla tahi perässä.\n\nVaivatonta ja hupaisaa matkantekoa se oli, eikä siitä juuri vähillä\nloppua näyttänyt tulevan. Toisinaan pojat saattoivat ottaa vauhdin\nlisää sauvoillaankin, mutta Lauri-setä painui ilman sitä kuin hyvään\nalkuun päässyt katujyrä. Ihmeellisiä, etteivät hänen jalkansa edes\nväsyneet. Pitkät myötäiset hän painui niskaansa nostamatta, jalkaansa\nvaihtamatta.\n\n-- Sillä tavalla, pojat, niin sitä pitää, myhähteli hän piipputulta\nviritellessään, kun oli päästy laakson pohjassa niin pitkälle, ettei\nmyötäinen vetänyt enää.\n\nNoustiin auringon paisteessa kiloilevalle tunturimäelle. Se oli\nLauri-sedälle usein vaivalloinen urakka, mutta saksiessaan ja\npuhkuessaan hän saattoi lohduttaa itseään sillä varmalla tiedolla, että\nennemmin tahi myöhemmin taas vetää.\n\nPäivän viimeinen myötäävä laakso oli kaikkein hupaisin. Pitkin\npituuttaan se oli riittävän jyrkkä. Sen lumi ei ollut enää\nnuoskatuntuista, vaan ryynirakeista ja erittäin luistavaa. Suksen\npohjat suhisivat pitkään ja somasti, kirkkaat lumiryynit kiehuivat\nedessä ja takana. Väliin laakso ja latu yht'äkkiä kääntyi, niinkuin\nolisi kulkenut liian paljon oikeaan tahi vasempaan ja sen huomattuaan\näkkinykäyksellä tahtonut korjata erehdyksensä. Näissä kynnyspaikoissa\nhiihtäjät antoivat lisävauhtia sauvoillansa, ja taas kilvassa\nsuhistettiin kohti auringon laskua, joka näytti olevan hupaisan\nhiihtoretken etäinen tavoite.\n\nNäin mentiin. Aurinko painui yhä alemmaksi. Laaksoa reunustavat rinteet\nkohosivat yhä korkeammiksi. Taas äkkinykäys vasempaan. Aurinko oli nyt\nihan edessä ja painoi pitkin latua ja valkoista hankea keltaisia\nsäteitänsä kuin paloruiskulla.\n\n-- Katsokaa! Oletteko ennen nähneet hangella noin paljon\nappelsiinimehua?\n\nPojat eivät ehtineet mitään vastata tähän Lauri-sedän kysymykseen,\nsillä hyvää vauhtia hän painui jo suurta, keltaista \"appelsiiniansa\"\nkohti. Mutta Topi kyyristyi alemmaksi ja raapaisi hangelta lunta\nkäteensä. Valkoista se oli ja maistui kuin parhain marjamehu.\n\nJo loppui huikea tunturimäkien nousu ja lasku. Tämän jälkeen oli heillä\nedessä päin enää vain pieniä nousuja ja laskuja siinä tunturin ja\njärven välisessä metsässä, jossa he eilen olivat jäniksen ja saukon\njälkiä seurailleet. Ennen järven jäätä he tapasivat pienen valkoisen\nmetsäkanan. Sillä näytti olevan sama matka. Pitkän aikaa se kävellä\nviipotteli heidän rinnallansa ladun suuntaan, nappasi nokallansa lunta\nja taas viipotteli eteenpäin. Viimein erään koivun takana se kääntyi\nomille teillensä metsään. Hyvää yötä! kiljaisi se kuin vääpeli. Hyvää\nyötä! vastasi Lauri-setä kuin kapteeni.\n\nMajatalon emännän sauna oli odottanut jo puolitoista tuntia. Se oli\nvanha savusauna ja hyvin tottunut odottamaan. Lauri-setä korvasi sen\nvaivat. Hän kylpi pojat kypsiksi ja sitten talon isännän kanssa vielä\nnoin puolitoista tuntia. Päivällinen syötiin vasta tämän jälkeen. Se\noli Esaun himoruokaa ja myös Lauri-sedän: Hernerokkaa ja \"lättyjä\"\nmuurainhillon kanssa. Hyvin päivällinen maistui myös pojille. Esko\nmuisteli viimeöistä untansa, kun hänelle tarjottiin muurainmehua ja\nhunajamettä saukon vesilinnassa.\n\n\n\n\n15.\n\nIHMEELLINEN SAARI.\n\n\n-- Ylös pojat! Tänä päivänä etsimme käsiimme lappalaiskodan!\n\nNäillä sanoilla herätti Lauri-setä eräänä aamuna Eskon ja Topin. Pojat\npääsivät vikkelästi jaloilleen ja nousivat heti kilvassa niin korkealle\nkuin pääsivät, sängyntolppien yläpäähän saakka.\n\nVaikka he olivat hiihdelleet kohta viikon tuntureilla, keroissa ja\nkuruissa, nähneet kymmenittäin poroja ja lappalaisia, eivät he vielä\nolleet nähneet lappalaiskotaa. Enontekiön kirkonkylässä ei ollut enää\nsellaista asumusta. Mutta majatalon isäntä oli sanonut Lauri-sedälle,\nettä metsässä noin kaksi ja puoli virstaa kirkonkylästä pohjoiseen päin\noli alkuperäinen kota. Siinä asusteli talvisin Aslak niminen\nlappalainen, joka paimenteli niillä seutuvilla suurta porokarjaa.\n\nKompassin mukaan suoraan pohjoista kohti he suuntasivat matkansa.\n\"Ruotsin virsta\" ei ollut mikään suomalainen kilometri. Lauri-sedän\ntietojen mukaan se oli ainakin kaksi ja puoli kilometriä, ken ties se\noli näillä avarilla porolaitumilla sitäkin enemmän. Lappalaiskota ei\nmyöskään ollut mikään tunturi, vaikkakin hieman sen muotoinen. Metsän\nkeskeltä se ei näkynyt virstamääriä, tuskin puolta kilometriäkään.\nOlipa jännittävää nähdä, löytäisivätkö he lappalaiskodan. Lauri-setä\narveli, että oli edessä taas sellainen päivä, jota ei olisi kannattanut\nvaihtaa velkaiseen taloon! Mahdottomia setä puheli, milloin oli sillä\ntuulella. No, ehkä ei olisi kannattanutkaan.\n\nAikaa oli hyvästi, evästä myös, ja he hiihtelivät hiljalleen. Maasto\noli matalametsäistä, ilman mäkiä ja tuntureita. Sitten tuli eteen\npitempi jänkäsuo ja sen alapuolella niitty, jonka keskellä oli\nkorkealla aidalla suojattu heinäsuova. Lauri-setä arveli, että aita oli\nrakennettu porojen vuoksi, sudet enempää kuin karhutkaan eivät syöneet\nniittyheiniä.\n\nHiihdeltiin ja hiihdeltiin arvion mukaan jo hyvinkin kaksi ja puoli\nRuotsin virstaa, lappalaiskotaa ei vain missään näkynyt, ei\nAslak-lappalaistakaan eikä hänen porokarjaansa. Ei näkynyt edes suden\neikä karhun jälkiä. Suoraan sanoen ei näkynyt juuri mitään jälkiä,\npaitsi kolmet suksen jäljet, milloin he hiihtelivät rinnakkain. Kuinka\nLapin metsä joskus osasikaan olla noin jäljistä köyhä!\n\n-- Tästä ei tule mitään, sanoi Lauri-setä. -- Meidän täytyy muodostaa\nketju!\n\nSe oli pian tehty. Lauri-setä hiihteli keskellä, Topi ja Esko\nhuutomatkan etäisyydessä hänestä. Hei! Hei! huudot kajahtelivat tämän\ntästä, niin että Aslakin ja hänen porokarjansa kyllä olisi luullut\nheräävän, lappalaiskodankin, jos siinä jotakin eloa oli. Eipä liene\nollut, koska se ei mitään merkkiä itsestänsä antanut.\n\n-- Missä nyt ovat kaikki metsäkanatkin! pauhasi Lauri-setä.\n\n-- Ja saukot! vastasi Eskon ääni kaikuna vasemmalta.\n\nMutta metsäkanat, jänikset ja saukot eivät puolella sanallansa\nvastanneet. Nähtävästi ne vain nauraa hihittelivät itsekseen\nlumipensaiden, pikkumäntyjen ja purokinosten alla torkahdellessaan.\nLähestyvän jänkänevan laidassa jouduttiin jälleen yhteen. Kukaan ei\nollut nähnyt mitään mainitsemisen arvoista.\n\n-- Nyt me keitämme kahvia ja lepäämme oikein perusteellisesti, sanoi\nLauri-setä.\n\nKuivista männyn oksista nuotiota rakentaessaan hän tarkemmin perusteli\ntätäkin asiaa. Hänen isänsä, Topin isoisä ennen muinoin oli ollut hyvin\nkiukkuinen mies. Hänellä oli ollut niin komea äänikin, että ketjussa\nliikuskeltaessa mies huoletta olisi voitu panna hiihtelemään Ruotsin\nvirstan etäisyydessä ja sittenkin hyvin olisi kuultu, missä hän\nliikuskeli. Tulisen luontonsa ajamana hän usein saattoi kulkea\nharhaankin, mutta yksi hyvä johtotähti hänellä aina oli. Kun jokin asia\nei luistanut, niin hän jätti sen hetkeksi. Hiljaa, kenenkään\nhuomaamatta hän kiipesi tuvan yläsänkyyn tahi tallin vinnille\nheinäkasaan ja lepäsi tunnin tahi puoli. Tällöin sotkuinen vyyhti\nselvisi ja juokseva pää löytyi.\n\n-- Löytyy se vielä lappalaisen porokarja ja kotakin! lopetti Lauri-setä\npäättäväisesti kopistaen ruskeita kahvijauhoja mustaan pannuun.\n\nTunnin he nuotiolla havujen päällä lepäilivät. Sää oli leppoisa ja\ntyyni. Taivaalta tipahteli suurina hahtuvina keveää lunta. Kun he\nnousivat etsimistänsä jatkamaan, paistoi jälleen kirkas aurinko.\nLauri-setä suuntasi kompassinsa avulla matkan, ei pohjoiseen enää, vaan\nsuoraan itään. Hiihdeltiin taas kepeästi. Hilpeät hei-hei-huudot\nkajahtelivat kahdelta taholta. Lauri-setä otti ne koppina vastaan,\npalautteli puoleen ja toiseen. Näin mentiin. Suksi luisti hyvin, mutta\njuoksevan \"langanpään\" löytymisestä ei näkynyt merkkiäkään. Kunnes\nyht'äkkiä kuului Eskon ääni kimeän kiihkeänä kuin hätähuuto:\n\n-- Hei! Älkää menkö! Täällä on kuoppia!!\n\n-- Nappikuoppia, vai? murahti Lauri-setä. Mutta pian hän sentään oli\nEskon löytöpaikalla ja tunnusteli niitä.\n\nKyllä ne olivat jättiläisen nappikuoppia! Niitä oli tasaisella\nkankaalla kymmeniä, satoja! Ne ulottuivat sulaan maahan asti, sammalta\nja jäkälän muruja oli niiden reunoillakin. Pojat irroittivat\nsuksisiteensä ja hyppelivät niihin. Niin syvälle he painuivat, että\npäätä tuskin näkyi. Oliko jokin sotajoukko ollut kaivelemassa täällä\nampumahautojansa?\n\n-- Aslakin porokarja on tänään ollut tässä aamiaisella, totesi\nLauri-setä kuivan asiallisesti, mutta varmasti niinkuin asia oli.\n\nAslak! Porokarja! Lappalaiskota! Kaikki ne olivat jossakin lähimailla.\nPoikien oli vaikea hillitä riemuansa, mutta kun he \"ketjussa\" olivat\nhuudelleet jo äänensä käheiksi, hyppelivät he vain kuopasta kuoppaan,\ntirkistelivät toisiaan toisella silmällä hangen ylitse. Monta\npiilopaikkaa ja kuoppaa he vuosien kuluessa olivat löytäneet koulussa\nja \"hirvi-partiossa\", tällaisia oikeiden sarvihärkien kaivamia ei\nmilloinkaan ennen.\n\nHe lähtivät seuraamaan porokarjan jälkiä kuoppamaastossa. Mitään\nhelppoa hiihdettävää se ei ollut. Lauri-setä erittäinkin tuskaili\nsitä. Mokomalla \"Verdunin verikentällä\" sai joka hetki katsoa,\nettei jalkaansa tahi sukseaan taittanut. Mutta kompassia ja\nkäpälänjälkitutkimuksia kylläkään ei enää tarvittu. Ja joku elävä tahi\nkuollut elukka tämän taistelutantereen jälkeen löytyisi, se oli jo\nvarmaakin varmempi asia. Löytyi nopeammin kuin kukaan heistä osasi\nodottaa. Tällä kertaa oli Topin vuoro. Kesken hiihtoaskelensa hän\npysähtyi ja jäykistyi niinkuin muutaman metrin mittaisen käärmeen olisi\nnähnyt hangella matelemassa.\n\n-- Katsokaa tuonne! hän kuiskasi toisille ja osoitti sauvallansa.\n\nLauri-setä ja Topi katsoivat. Ensi silmäyksellä he eivät Topin\nosoittamalla paikalla huomanneet muuta kuin merkillistä metsää kasvavan\nharmaan saarekkeen. Lunta ei siinä ollut juuri ollenkaan ja puutkin\nolivat aivan liian matalia, oudosti liikahtelevia, käkkyräoksaisia...\n\n-- Voi, totta, mun totisesti!\n\nLauri-setä oli tajunnut aikaisemmin kuin Esko ja Topikaan, joka\nmuutamia kymmeniä märehtiviä poroja huomatessaan ei ollut voinut\naavistaa, että siinä kokonainen harmaa porosaari märehti ja sarviansa\nkeikutteli.\n\nNiin vain oli. Totta se oli, vaikka uneksi sen helpommin olisi voinut\nuskoa. Porot makasivat kylki kyljessä. Siitä muodostui lumimaaston\nkeskelle laaja, harmaa saari. Märehtiessään ne keikuttivat hiljaa\npäätänsä, sadat sarvet olivat matalien puiden liikahtelevia\nkäkkyräoksia.\n\nVähän ulompana lauman sivulla seisoi lappalainen suksillansa musta\nkoira vierellään. Kauempaa kaartaen he hiihtivät hänen luokseen.\n\n-- Päivää! Oletteko te Aslak? Lauri-setä tiedusti.\n\n-- Juu! urahti Aslak.\n\n-- Ja tuossa on teidän porokarjanne?\n\n-- Se on minun poroeloni, oikaisi Aslak.\n\n-- Poroelo... elo, kertasi Lauri-setä mietteliäästi. Se oli hänen\nmielestään hyvin sattuvasti sanottu.\n\n-- Poroelo... elo... elo, jupisivat myös pojat itsekseen\nrävähtämättömin silmin yhä katsellen poroelon hiljaisesti lainehtivaa\nsarvimetsää, Aslakkia ja hänen terhakkaa koiraansa.\n\n-- Kuinka monta sarvipäätä on tuossa teidän poroelossanne? tiedusteli\nLauri-setä edelleen.\n\n-- Puolitoistatuhatta päätä ja vaatimet lisäksi.\n\n\"Vaatimet\" olivat sarvipäiden vaimoja. Lauri-setä ja pojat katsoivat\nAslakin eloa äänettöminä ja entistäkin suuremmalla kunnioituksella.\n\n-- Aion siirtää poroelon tuon jängän ylitse, ilmoitti Aslak. Lauri-setä\nja pojat päättivät jäädä katselemaan sitä toimitusta, ellei se kovin\nmonta tuntia kestäisi. Aslak urahti hiljaa mustalle koirallensa. Se\nsaattoi olla nimi, hyväilysana tahi käsky, kukaan vieras ei olisi\nkäsittänyt, mitä hän sillä tarkoitti. Mutta koira käsitti. Se kapsahti\njaloilleen ja kiiti hankea pitkin mustana kiirivänä pallona poroelon\ntaakse. Sieltä kuului kolme tahi neljä kimeää räyskähdystä.\n\nKoko laaja harmaa saari vavahti. Sarvimetsä kohahti, kasvoi, kohosi.\nNäytti kuin voimakas sähkövirta olisi kulkenut tuhansien eläinten\nlävitse poroelon laidasta laitaan. Aslakin pikkuinen, terhakka koira\nsen varmaankin oli käynyt laukaisemassa. Tuhatpäinen lauma oli\nponnahtanut täyteen laukkaan kuin pikajuoksijat kuopistansa.\n\n-- Tpruu! Minä otan valokuvia! huusi Lauri-setä, mutta kilpailijoista\nei yksikään näyttänyt ottavan sitä kuuleviin korviinsa.\n\nLauri-setä, joka lihavuudestaan huolimatta oli aika vikkelä poika\ntällaisissa tilanteissa, otti niitä kuitenkin, tosin vain takaa päin.\nHän pyyhkäisi kuoppaista tannerta karkureitten perässä, tähtäsi ja\nkaatui, nousi ja ampui. Rukkasensa ja lakkinsa hän oli jo kadottanut,\nmutta niistä hän viisi välitti. Hän vain tähtäsi ja ampui. Niin meni\nkoko kameran täysi, kahdeksan väriherkkää levyä. Viimeisiin saattoi\ntulla vain muutamia keikkuvia sarvia tahi valkoisena liputtavia\nhännänlippuja. Koko tuhatpäinen poroelo oli muutamassa hetkessä\nhävinnyt läheisen metsäsaarekkeen taakse kuin valkoisissaan kohiseva\nOulujoen koski.\n\nVain Aslak oli jäänyt temmerretyn tantereen laitaan. Kohta ilmestyi\nsiihen myös hänen koiransa punainen kieli roikkuen. Aslak ei ollut\nhuomaavinaan sitä. Mutta Lauri-setä kaivoi sille laukustaan voileivän,\njonka se äskeisellä laukaisullaan hyvin oli ansainnut. Lauri-setä\ntarjosi Aslakille tupakkaa ja istui puhelemaan hänen kanssaan.\n\n-- Onko laidun hyvä? tiedusteli Lauri-setä.\n\n-- Hyvä, oikein hyvä, myönsi Aslak ja vetäisi nysäpiipustansa pari\nsavua kuin ketunhäntää.\n\n-- Onko talvi muuten hyvä? tiedusteli Lauri-setä edelleen.\n\n-- Ei ole hyvä, Aslak puisti päätään ja nykäisi taas pari savua.\n\n-- Mikä vaivaa?\n\n-- Suuri susi! Venäjän maan susi! Riivattu! Aslakin silmät välähtelivät\nja lyhyt piippunysä rutisi, että pojat pelkäsivät sen siihen paikkaan\nhalkeavan. Suuri susi laumoineen oli tehnyt jo myös Aslakin poroelossa\ntihutöitänsä. Aslak itse oli vanha mies, eikä kukaan nuoremmista ollut\nkyennyt nutistamaan suurta Petsamon petoa.\n\nLauri-setä antoi tupakkakukkaronsa uudelleen Aslakin noposteltavaksi.\nToisen piipun palaessa puheltiin muista rauhallisemmista asioista. Tämä\npiipullinen kesti kauemmin, sillä Aslak vetäisi vain yhden pitkän savun\nkerrallaan.\n\nHänen kodallensa ei ollut matkaa kuin pari \"pyssynhollia\". Hän näytti\nkiverällä peukalollaan oikean olkapäänsä ylitse, missä päin se\nsijaitsi. Sitten hän lähti poroelonsa jälkeen pitkillä kömpelöillä\nsuksillansa kannustaen.\n\nLauri-setä ja pojat lähtivät etsimään sitä, jota jo kaiken päivää niin\nhartaasti olivat etsiskelleet: Aslakin kotaa parin pyssynhollin päästä.\n\n\n\n\n16.\n\nLEPOHETKI LAPPALAISKODASSA.\n\n\nHe ampuivat kolme kertaa ohitse, mikä ei ollut ensinkään\nkummeksuttavaa, koska koko seutukunta oli täynnä jälkiä ja porojen\nkaivamia kuoppia. Sitä paitsi he luulivat Aslakin \"pyssyhollia\"\npitemmäksi kuin se oli. Se oli 150 metriä, tuskin askeltakaan päälle.\nMutta itse kota oli niin somasti lumisten mäntypuiden peitossa, että\nAslak tuskin itsekään nevalta päin tullen olisi sitä ensi ampumalla\nlöytänyt.\n\nUlkoapäin säteilevältä hangelta katsoen se oli verrattain vaatimaton,\njopa resuisen näköinen. Joka tapauksessa se oli ihmisasunto,\ntuhatpäistä poroeloa hallitsevan valtaherran talviasumus. Pojat\nkiertelivät kotaa useampaan kertaan ja katselivat sitä kunnioituksella.\nLauri-setä otti yleensä tällaiset asiat arkipäiväisemmin, hän hiihteli\nauringon puolelle ja napsautti kuvan.\n\nKodan ulkopuolella oli pororeki ja ahkio. Pihamaalla, mikäli sitä siksi\nvoi sanoa, oli hajallaan muitakin Aslakin tavaroita: pieni pata ja\npuuämpäri, kirves, poron lihaa ja pari taljaa.\n\nKodan sisään johtava oviaukko oli tukittu vanhasta säkistä tehdyllä\novella. Oven salpa ja saranat olivat luonnollisesti samasta aineesta.\nOven käydessä ne eivät narisseet, se hyvä puoli niillä joka tapauksessa\noli. He astuivat sisään. Lauri-setä sai kumartaa hyvin kohteliaasti.\n\nSisällä Aslakin talossa ei ollut yhtään elävää olentoa, Aslak lienee\nollut ns. vanhapoika, kuten Lauri-setä. Mutta Aslakilla oli uskollinen\nkoira ja tuhatpäinen poroelo, Lauri-sedällä ei ollut tällaista\nylellisyyttä.\n\nAslakin kodassa ei ollut akkunaa. -- Niitä ei pruukata tämän tapaisissa\nhotelleissa, selvitteli Lauri-setä, vaikka kyllä pojat sen jo ilmankin\ntiesivät, koska olivat lukeneet kaikenlaatuista tietokirjallisuutta.\nNiukka valo tuli katossa olevasta pyöreästä aukosta. Kodan keskellä\nsijaitsevan keittolieden savu painui ulos samasta aukosta. Senvuoksi\nsiinä ei ollut mitään lasia eikä räppänääkään.\n\nKeskellä maalattiaa kolmen sopivasti vastakkain asetetun kiven varassa\noli pata, jossa oli muutamia keitettyjä luita. Myös lihaa niissä oli\nvielä yllin kyllin. Siitä tavarasta ei näyttänyt Aslakilla olevan\npuutetta. Eipä liioin poron sarvista eikä nahoista. Niitä oli patjoina,\ntyynyinä ja peittoina. Mutta niiden paikoilleen asettelussa ei näkynyt\nnaisen taitavaa kättä, kaunistelematta sanoen ne makasivat kodan\nlattialla huiskin haiskin.\n\nMuutamia \"vaatekonttooreja\" talossa myös oli. Ne vastasivat nimeänsä\nparemmin kuin vastaavat laitokset kaupunkilaisten taloissa. Ne\nnimittäin olivat sovitetut seinäkankaan poimuihin. Seinävaate oli samaa\nmoneen kertaan savustettua karkeata säkkikangasta, jota kodan ovikin\noli. Seinäpusseissa oli yhtä ja toista: tupakkaa, tulitikkuja, suolaa,\nsikuria, sokeria. Eräässä niistä oli kirves ja pitkä puukko, vanha\npyöreärumpuinen revolveri ja muutamia kiväärin panoksia.\n\nPojat katselival niitä, koska Aslak oli antanut siihen nimenomaan\nluvan. Lauri-setä istui poron taljalla lattiapadan ääressä tupakoiden.\nSininen savu nousi hauskoina kiemuroina kattoaukosta ulos. Oli miten\ntahansa, vetoa kuitenkaan ei Aslakin poikamiesasunnon uunin kanavista\npuuttunut.\n\nSitä kai Lauri-setä myös siinä istuessaan mietiskeli, hän oli sen\nnäköinen. Kun pojat olivat mielestään kyllikseen nähneet, aikoivat he\npujahtaa ulos suorittaakseen myös pihamaalla pieniä tutkimuksia, mutta\nLauri-setä pidätti heidät.\n\n-- Mihinkä teilläkin tässä maailmassa pitää olla niin tulen palava\nkiire? Istukaahan hetkeksi tuohon Aslakin leposohvalle, niin puhellaan\nvähän asioista!\n\nPojat istuivat, Lauri-setä puheli.\n\n-- Me maan eläväiset niin suuret ihmiset kuin pienet matoset olemme\nolevinamme hyvinkin tärkeitä tekijöitä tämän avaruuden ja aurinkokunnan\nkaikkimaisuudessa. Minä! Minä! me sanomme niin pian kuin opimme\nsanomaan tuon tärkeän ja meidän tärkeydellemme niin kuvaavan sanan,\nmonessa tapauksessa jo ennenkin sitä.\n\nPöllähyttäen savukiehkuran suoraan kattoaukkoa kohti Lauri-setä jatkoi:\n\n-- Jos Minä olen jonkun suuren taikka vähäisemmänkin kansakunnan\nhallitsija, jylisee Minun ääneni kuin pitkäisen ääni: Alamaiset!\nToverit! Kansalaiset! Tiedättekö mitä! Nyt teidän on puettava tämän\nvärinen nuttu päällenne ja tehtävä sitä ja sitä!\n\nJa alamaiset, toverit tahi kansalaiset huutavat ja hurraavat, joskus\nnauravat ja napisevat, mutta jos Minulla, käskijällä on riittävästi\nitseluottamusta ja kylliksi voimakeinoja takataskussani, pukevat he\nkiltisti sinisen tahi punaisen marakatin takin päälleen ja tekevät\nkäskyn mukaan sitä tahi tätä.\n\nUseimmassa tapauksessa Minä olen joku pienempi viskaali:\npoliisikonstaapeli, seuratalon vahtimestarinna, yhteiskoulun\nkolmasluokkalainen... Mutia luuletteko, että Minun tärkeyteni on\nvastaavasti vähäisempi. Ei, pojat. Kyllä se on monia kertaa jos\nmahdollista vieläkin tuliteräisempi: Laki ja lautakunta olen Mää! Mää\nK.V. Koikkalainen olen sen itse tykönäni päättänyt jotta... Tahi: Joko\ntaas siitä ovesta! Enkö Minä ole sen seitsemän kertaa sanonut, että\nsiitä ovesta ei kuljeta! Jos Minä vielä yhden kerran sen näen niin...\n\nTaas Lauri-setä imaisi piippuansa, mutta ei sieltä enää mitään herunut.\nSitä seuraavan puuhailun aikana hän nähtävästi olisi unohtanut asian.\nTopi nykäisi:\n\n-- Entä yhteiskoulun kolmasluokkalainen?\n\n-- Se on Minä ja se on Mää, Viipurin puolessa on Mie. Mutta olkoon se\nniistä mikä tahansa, niin tärkeyttänsä se poika ei hevin unohda. Kaikki\nasiat hän tietää. Isä ja äiti eivät tiedä mitään. \"Maikat\" eivät\nymmärrä mitään tahi ymmärtävät kaikki väärin. Mutta jos vähäväkisempi\ntoveri ei ymmärrä niinkuin Mää tai Mie ymmärrän, niin Mää tai Mie annan\nmotoon, niin että...\n\nEsko ja Topi nauroivat täyttä kurkkua. Lauri-setä katseli heitä vähän\naikaa totisena, sitten hänkin alkoi nauraa leppoisasti hetkottaen,\nkuten hänellä oli tapa.\n\n-- Minä arvasin tuon. Ettepä sentään olekaan niin lyhytnokkaisia kuin\npäältä katsoen voisi olettaa. Se on oikein, pojat. Säilyttäkää\nnotkeutenne milloinkaan jäykistymättä. Vaikka joku isompi tai pienempi\nviskaali killisilmäisenä kukkona kiekuisi tuossa edessänne kannolla,\nniin älkää välittäkö. Se on parasta itsellenne ja parasta\nsielunlääkettä myös hänelle.\n\nTuli pitkä, äänetön hiljaisuus. Lauri-setä ei näyttänyt olevan\nvieläkään halukas lähtemään. Hän mietiskeli yhä jotakin ja tunnusteli\ntaskujansa. Monta pientä pakettia niistä löytyi, löytyihän vihdoin\nsekin, jota hän etsi, pieni hopeapaperilla päällystetty tupakkakääre.\nSe oli nähtävästi \"hätävara\", jota ei olisi tarvittu, ellei Aslak olisi\nisoon visapesäänsä niin perusteellisesti verottanut vakinaisessa\npalveluksessa olevaa nahkakukkaroa. Saatuaan uuden piipullisen\npalamaan, aloitti Lauri-setä jälleen.\n\n-- Aslak on yksi Minä, yhtä hyvä kuin joku toinen ja vähän parempikin.\nHänellä on puolitoistatuhatta poroa valtikkansa alla ja vaatimet sen\nlisäksi. Hänellä on pieni nelijalkainen palvelija, uskollisempi kuin\nyksikään uskollisuuttansa vakuutteleva ihminen. Mikä Aslakin on täällä\neläessä! Tämä on hänen linnansa, jäkäläkankaalla märehtii ja kuopii\nhänen elopeltonsa. Ei ole mitään muuta vastusta kuin susi, se vanha\nriivattu, se Petsamon peto! Mutta jokaisella meillä on kai se vanha...\nTaistelkaamme urhoollisesti sitä vastaan Kaikkivaltiaan katsannon alla.\nNyt lähdetään, pojat!\n\nLähdettiin hyvää vauhtia, sillä aurinko oli jo alhaalla. Tosin\nOunastunturin lähettyvillä sijaitseva kirkko ja kirkonkylä oli\nhelpommin kohti ammuttavissa kuin Aslakin kota. Mutta kahteen ja\npuoleen Ruotsin virstaan mahtui pyssynholleja myös enemmän. Ainoastaan\nalkuasukkaat Lapissa uskalsivat illan pimetessä jättäytyä erämaan\nvaltoihin, eivätkä hekään kaikki, vain Aslak ja ne muut, joilla oli\nuskollinen nelijalkainen palvelija seuralaisenansa.\n\n\n\n\n17.\n\nLUMIMYRSKY.\n\n\nSeuraavana aamuna Lauri-setä tunsi kurkkunsa hiukan kipeäksi ja koko\ntukevan kaulavartensa hieman kankeaksi. Se ei ollut hänelle mitään\nuutta, milteipä joka kevät ja syksy uusiutuvaa se oli, iski kiinni\nmuulloinkin, milloin mies liiemmälti hikosi. Eilen Aslakin poroeloa\nampuessa se oli taas ampunut, vanha tuttu salakyttä. No, eipä se sen\nvaarallisempaa. Parin päivän makuu ja pari laatikollista sopivia\nkurkkupastillereitä. Niitä oli Lauri-sedällä aina matkassaan.\n\nVähän ikävää se oli Topin ja Eskon mielestä. Mutta heillä oli itsellään\nkyllä täysi liikunnan vapaus, kunhan eivät hävinneet etäisempiin\nmetsiin ja sen suuren Petsamon suden kitaan. Siitä yhä kylässä juttua\ntehtiin. Pojat laskettelivat kaikki kirkonkylän korkeimmat mäet, väliin\nhe aina pistäytyivät Lauri-setää lääkitsemässä. Majatalon emäntä oli\njuottanut hänelle pari litraa marunaa ja kuumaa katajanmarjavettä. Se\ntosin oli paikkakunnalla patentoitu sydämen lääke, mutta tarvitsi kai\nLauri-sedän sydän myös vahvistusta. Kipeän kaulavarren vahvistukseksi\noli kääritty vahva ihotakki ja ainakin viisi villaliinaa. Kaulan\nvahvuudessa \\auri-setä todennäköisesti olisi voinut voitollisesti\nkilvoitella kolmivuotiaan elefantin kanssa. Kyllä hän siitä parissa\npäivässä matkustuskuntoiseksi toipuisi, tätä kukaan ei enää\nepäillytkään, kaikkein vähimmin Lauri-setä itse.\n\nIltapäivällä hän jo tupakoi ja tutkiskeli taskujansa. Kaikki muu\netsittävä löytyi, mutta viimeksi vaihdettua filmirullaa ei mistään.\nSiinä olivat myös ne vaivalla ammutut porokuvat. Minne oli rulla\nmahtanut tipahtaa? Harminpaikka kuitenkin! No, ihmiselle pieniä\nvahinkoja sattui, vasikoille tuskin milloinkaan! Lauri-setä löi\nvahingon leikiksi, mutta pojat huomasivat, että hän oli siitä\npahoillaan. He mietiskelivät sitä vielä ulkona järven rannalla\nmutkamäkiä lasketellessaan.\n\n-- Kuule, minä luulen arvaavani, mihin Lauri-sedän filmirulla unohtui,\nvirkahti Topi pitkähkön äänettömyyden jälkeen.\n\n-- Aslak lappalaisen kotaan, luulisin minä, naurahti Esko, joka juuri\noli aikonut Topille ilmaista samantapaisen arvelunsa.\n\n-- Hän veteli siellä monta pakettia taskuistansa.\n\n-- Kun jutteli meille minä, mää ja mie-tarinoitansa.\n\nSe oli pojille jo selvä asia. He laskivat jälleen pari mutkamäkeä.\n\n-- Luuletko, että Lauri-setä lupaisi meidät noutamaan sen sieltä, jos\nkävisimme yhdessä pyytämässä, virkahti Esko vuorostaan ensiksi.\n\n-- Luulen, että... että ei lupaisi, täytyi Topin ilmaista oma totinen\nmielipiteensä.\n\n-- Mutta mitä arvelet, emmekö me voisi...\n\nEskon täytyi laskea yksi mäki, jonka kestäessä hän tarkemmin saattaisi\najatella vielä sitä asiaa, jonka oli Topille jo ehdottamaisillaan. Topi\nlähti viivana hänen kannoilleen.\n\n-- Jaa että emmekö voisi omin lupimme ja nokkinemme käväistä tänä\nkauniina iltana lappalaiskodalla. Sitäkö aioit ehdottaa?\n\n-- Sitä juuri, täytyi Eskon myöntää. Eikä se enää pahalta tuntunutkaan.\nSe oli heidän yhteinen ajatuksensa ja yhteinen salaisuutensa. Miten\niloinen Lauri-setä illalla olisikaan, kun saisi arvokkaat kuvansa. Ja\nmikä tämä nyt oli tämmöinen matka, kaksi ja puoli Ruotsin virstaa.\nMenomatkan he painaisivat viivana. Paluumatkalla, vaikka aurinkokin jo\nehtisi laskea, olisi auringon rusko hyvänä oppaana. Suoraan sitä kohden\nhiihtäen täytyisi osautua kirkonkylään tahi ainakin järven rantaan.\nToki partiolaisen aina täytyi tuon verran uskaltaa. Vaikka he miltä\npuolelta olisivat asiaa ajatelleet, eivät he voineet päästä muuhun\ntulokseen. Mutta Lauri-sedälle he eivät voineet päätöksestänsä\nilmoittaa. Hän olisi pitänyt oman vastuunsa liian suurena.\n\nSe oli kahden miehen vakainen päätös. Mutta aikaa ei ollut enää\nhetkeäkään turhaan kulutettavaksi. Hät'hätää he korjailivat suksiensa\nrasvausta, tarkistivat siteensä ja sauvansa. Voileipää olisi ollut hyvä\ntaskuun varata. Mutta senvuoksi olisi ollut käväistävä sisällä, olisi\ntäytynyt neuvotella emännän kanssa. Minnekä pojat nyt vielä evään\nkanssa? Se olisi ollut melkein samaa kuin päätöksen peruutus.\n\n-- Ei minulla ole yhtään nälkä, epäsi Esko.\n\n-- Ei minullakaan. Pari tuntia sitten söimme, muisteli Topi.\n\nHe oikaisivat pihakartanon taitse pohjoista kohti... Omat eiliset ladut\njuoksivat edessä. Matka sujui erinomaisesti. Muutamin paikoin, kun\nsuunta kummankin mielestä oli aivan selvä, he oikaisivatkin ja\nvoittivat sillä tavalla aikaa useita minuutteja. Hiki kihosi kaulaan ja\nkasvoille. Vauhti oli ehkä liiankin kova, mutta jos aikaa jäisi, niin\nlappalaiskodalla he jonkin aikaa voisivat levähtää. Näistä he edeltäjän\npaikkaa vaihtaessaan hiljaa puhelivat kaikesta täysin yksimielisinä.\nMetsäeläinten jälkiä ei nytkään näkynyt, mutta tänään ei ollut\nväliäkään.\n\nHe olivat jo sivuuttaneet jänkäniityn, jossa oli aidattu heinäsuova.\nEdessä päin vähäistä metsää kasvavan mäen takana oli se laakso, jossa\nhe olivat tehneet kahvitulen ja puolituntisen levähtäneet. He olivat\nkiertäneet mäen oikealta. Yhtä hyvin he voisivat kiertää vasemmalta,\nmatka olisi sitä tietä lyhyempi ja mäki matalampi, siitä he jälleen\nolivat yhtä mieltä.\n\nMutta tuskin he olivat vielä viittä minuuttia uutta latuansa\nhiihtäneet, kun he säikähtäen pysähtyivät ja katselivat ympärilleen.\nTakana päin olevasta metsästä kuului uhkaava myrskyn kohina. Se läheni\nnopealla vauhdilla. Valkoinen lumi ryöppysi hangella ja ilmassa.\nAurinkoa ja edessä päin olevaa metsämäkeä ei enää näkynyt. Pojat\nkatsoivat kalpeiksi valahtaneina toisiinsa. Molemmat koettivat\nhymyillä. Kankeasti se kävi, eikä itku liene ollut kummaltakaan\nkaukana.\n\n-- Ei se mitään, se on vain pieni pyryn poikanen, sanoi Topi.\n\n-- Kymmenessä minuutissa se menee ohi, vakuutteli Esko.\n\nJoka tapauksessa heidän oli viisainta kiiruhtaa nuotiopaikalle\nmännikkömäen taakse. Sinne ei ollut kuin muutaman minuutin matka. Ja\nsiitä he kyllä osaisivat lappalaiskodalle vaikka silmät kiinni. Ei\nmuuta kuin vähän matkaa suoraan eteen päin. Porokuopat alkaisivat heti\nensimmäisen aukeaman takana, ja niistä ei ollut kodalle kuin pari\npyssyn hollia.\n\nNäin he itseään ja toisiansa lohduttelivat. Mutta kylmä armoton tuuli\nkiskaisi sanat heidän huuliltansa ja hukutti ne kohisevaan metsään.\nLunta satoi ja ryöppysi. He eivät nähneet enää syltäkään eteensä.\nSukset luistivat huonosti ja vajosivat pehmeään lumeen. Nuotiopaikkaa\nei näkynyt eikä tuntunut, vaikka he olivat hiihtäneet jo ainakin\nkymmenen minuuttia. Ehkä he olivat kulkeneet jo sen ohitse. Se oli\nhyvin matalaoksaisen lumisen puun juurella. Kaikki metsän puut olivat\nnyt lumisia ja matalaoksaisia. Pian heille selveni, etteivät he\ntällaisessa pyryssä löytäisi eilistä nuotiopaikkaa milloinkaan. Nyt\nolivat vyyhdet sekaisin ja hyvät keinot tarpeen. Topi muisti, mitä\nLauri-setä eilen kertoi isoisästä. Hän hiihti Eskon rinnalle ja sanoi\nhänen korvaansa:\n\n-- Jätetään se ja levähdetään puoli tuntia.\n\nHe irroittivat suksisiteet jaloistaan ja istuivat puun juurelle. Mutta\nhe eivät uskaltaneet eivätkä voineet levähtää sillä tavalla, kuin Topin\nisoisä oli levähtänyt, sillä ilma oli käynyt yhä sakeammaksi. Ryöppyävä\nlumi oli jo varmaan peittänyt eilisen nuotiopaikan ja kaikki\nporokuopat. Puolessa tunnissa se olisi peittänyt myös kaksi puun\njuurella murheellisena värjöttävää pikku poikaa, elleivät he tämän\ntästä olisi kohentautuneet ylemmäksi. Monet surulliset, peloittavat\najatukset täyttivät heidän sydämensä. Niistä ei voinut toiselle puhua.\nKumpikin he miettivät, mistä aloittaisivat.\n\n-- Minulla on puukko, sanoi Topi vihdoin.\n\n-- Ja minulla on taskulamppu, sanoi Esko. Sanojensa vahvistukseksi hän\nnapsautti sen valokatkaisijaa taskussaan.\n\n-- Olisipa meillä Lauri-sedän pikku kirves, niin tehtäisiin nuotio,\njatkoi Topi.\n\n-- Ja tulitikkulaatikko, niin sytytettäisiin se, kehitteli Esko\nedelleen hyvää käyttökelpoista ajatusta.\n\nEi ollut kirvestä, eikä tulitikkulaatikkoa, ei muuta kuin kapeateräinen\nlinkkuveitsi ja kylmä taskulamppu, josta nappia painamalla tuikahti\nkylmä lieska. Pitkäksi aikaa pojat taas vaikenivat. Myrsky vain puhui.\nSe kyllä puhui kahdenkin edestä.\n\n-- Mutta voisimmehan katkoa kuivia männyn oksia kirveettäkin, aloitti\nTopi taas.\n\n-- Ja kihnuttaa tulta kahdesta kuivasta puun kappaleesta, lisäsi Topi\nvälittömästi.\n\n-- Niin, voisimmehan ainakin yrittää, myönteli Topi toivorikkaammin\nkuin ajatteli, sillä hän oli kerran partiossa koettanut tätä vanhaa\nhistoriallista keinoa, mutta huonolla menestyksellä.\n\nHe nousivat, pudistelivat lumen vaatteistaan ja ryhtyivät toimeen.\nVaikka ilma olikin sakea, niin mäntyjä toki aina löytyi ja niistä\nkuivia oksia, jotka paukkuivat poikki. Pian oli heillä pari sylystä\nnuotiotarpeita. He valitsivat kaksi kuivaa kapulaa kumpikin, istuivat\npuukasalle selät vastakkain ja alkoivat kihnuttaa. Kauan aikaa he\ntekivät työtä äänettöminä ja ahkerasti. Tuuli teki työtä omalla\ntahollansa ja ryöpytteli lunta silmiin. Topi ensinnä keskeytti ja\nkääntyi.\n\n-- Kuule, Esko! Jospa aurinko paistaisi ja minulla olisi kello!\n\n-- Minä tietäisin, mitä tehtäisiin.\n\n-- Tietäisin minäkin.\n\n-- No?\n\n-- Hiihdettäisiin lappalaiskodalle tahi kirkonkylään.\n\nVaikka Topilla oli sydämessään niin suuri pelko ja murhe, että\nkyyneleet pyrkivät silmiin, niin hänen täytyi nauraa, nauraa ihan\nääneen. Toden totta, mitä he sitten enää tekisivät tulenkipunalla, jos\naurinko paistaisi. Silloin he hiihtäisivät auringonlaskua ja\nkirkonkylää kohti, että sauvat vinkuisivat.\n\nTurhaa työtä hankaus oli. Topi oli kyllä aavistanut sen alkaessaan.\nEhkä Eskokin oli sen tietänyt, vaikka ei ollut tietävinään. Yksi hyvä\npuoli siinä kuitenkin oli. He saivat lämmintä ilman tulta. Mutta kuinka\nkauan he sitä tällä tavalla jaksaisivat hankkia? Käsiä väsytti ja nälkä\nnipisteli. Jospa olisi ollut muutamia voileipiä ja pullollinen hyvää\nmarjalientä! Niin jospa! Jospa olisi ollut vain pieni laatikko ja siinä\nyksi kuiva tulitikku!\n\nKun ei ollut, niin ei ollut. Äänettöminä pojat kihnuttelivat edelleen\nkalikoitansa, jotka eivät syttyneet, eivät lämminneet edes sen vertaa\nkuin heidän väsymyksestä vaivautuvat kätensä. He eivät enää itkeneet\neivätkä nauraneet. Myrskytuuli teki sen heidän puolestansa. Se ulisi,\nräkätti ja hihitteli.\n\nMutta sitten Topi keksi uuden, paremman ja hauskemman\nlämmittämiskeinon. He kietoivat kätensä yhteen ja hankasivat selkiänsä\nvastakkain. Se oli milteipä sama liike kuin \"suolan punnitseminen\"\nvoimistelutunnilla. Istuen he sitäkin saattoivat tehdä ja se antoi koko\nruumiiseen lämmintä. Mutta kuinka kauan he nälkäisinä tätäkään\njaksaisivat tehdä? Yhä hellittämätön pyrytuuli tiedusteli sitä heiltä\nilkeästi räkättäen. Esko herpaantui ensiksi, kääntyi ja kysäisi:\n\n-- Kuinka kauan luulet tällaisen pyryn kestävän?\n\n-- Kyllä kai se voi kestää vaikka... vaikka kolme tuntia, vastasi Topi\nepäröiden.\n\n-- Eikö sen enempää! Minä kun luulin, että se voisi kestää vaikka...\nvaikka kolme päivää.\n\nEsko koetti sanoa sen iloisesti. Hän koetti nauraakin sanojensa\nvahvistukseksi, mutta enemmän itkulta se Topin korvissa kuului. Kolme\npäivää! Missä ja mitä he kaksi pientä raukkaa olisivat kolmipäiväisen\nlumimyrskyn jälkeen? Kahden metrin vahvuisen hangen alla kaksi\njäätynyttä mykkyrää. Heidät löydettäisiin vasta kesällä, jos edes\nsilloinkaan. Mikä tuska olisi Lauri-sedällä? Mikä itku ja ikuinen murhe\nisällä ja äidillä, siskoilla ja veljillä? Ja tuossa vierellä kyhjötti\nsamassa onnettomuudessa paras toveri, köyhän äidin ainoa ilo ja\ntulevainen turva.\n\nVaikka Topi tällä hetkellä tunsi itsensä maailman onnettomimmaksi pikku\npojaksi, tunsi hän sydämessään käskyn: Ole mies! Hän veti rukkasen\nkädestään ja tarttui Eskon käteen.\n\n-- Tämä on minun syytäni.\n\n-- Eipäs, kun minun! kivahti Esko milteipä kiukkuisesta\n\n-- Olkoon sitten yhtä paljon meidän kummankin, jos niin tahdot. Mutta\ntänne emme jää. Sen saat nähdä!\n\n-- Niinkö luulet?\n\nEsko oli saanut Topin sanoista ja käden puristuksesta uutta uskoa. Hän\npuristi vastaan ja palautti osan lähettäjälle takaisin.\n\n-- Yksi tärkeä asia. Meidän on pysyteltävä hangen päällä, naurahti Topi\nseisomaan nousten.\n\n-- Kyllä pysymme, ainakin yhden yön! Esko hypähti myös reippaasti\njaloilleen.\n\n-- Huomenna ei ole enää hätää. Jos pyry jatkuu, niin Lauri-setä\nhälyttää koko läntisen Lapin liikkeelle. Hän seuloo meidät esille,\nvaikka hanki olisi suuri kuin tämä maailma.\n\n-- Sitten setä saisi antaa meitä vähän köniin!\n\n-- Kunpa antaisikin!\n\nHe sitoivat sukset jalkoihinsa ja lähtivät hiljalleen hiihtelemään.\nTuoretta pehmeää lunta oli ehtinyt ryöpyttää jo aika vahvalti. Pahinta\noli, kun sukset eivät ollenkaan tahtoneet luistaa. Niiden pohjissa oli\nkarhean kelin voide, uusi lumi oli pehmeää vitiä. Mutta minne heidän\nolisi pitänytkään rientää? Onneksi kai oli, etteivät he kovin pitkälle\npäässeet. Sitten ei Lauri-sedän tarvinnut seuloa koko Lapin hankia.\n\nHe astelivat verkalleen ja naurahtelivat puheilleen. Mutta väkinäistä\nse tahtoi olla niin asteleminen kuin naurahteleminen, puhuminenkin, kun\nei tahtonut tietää, mistä olisi puhunut. Esko pysähtyi äkisti ja\ntarttui Topin käteen.\n\n-- Kuule, Topi! Jos minä jään tänne, niin... niin vie äidille\nterveisiä!\n\nTopin kasvot vääntyivät. Hän pyhkäisi niitä kädellään ja näki taas\nsilmissänsä kaksi kirkasta sanaa.\n\n-- Jos sinä jäät, niin jään minäkin. Lauri-setä vie terveisemme. Hän\npitää kyllä äidistäsi huolta. Mutta mitä me tänne jäisimme. Kolmen\npäivän perästä loppuu hiihtoloma ja sitten alkaa...\n\nHänen sauvansa painui syvälle ja hän keikahti nurin.\n\n-- Poron kuoppa! huudahti hän kuopastansa.\n\n-- Toinen poron kuoppa! kiljahti Esko toisen kuopan pohjalta.\n\nNyt he toki tiesivät, missä olivat. He olivat sittenkin kulkeneet\nsuoraan. Aslakin kodalle ei ollut tästä paikalta kuin pari\n\"pyssynhollia\", kaksi kertaa sataviisikymmentä metriä. Jospa lumentulo\nolisi vähän hellittänyt, että he vielä senkin osaisivat ampua suoraan.\n\nHe tunnustelivat suuntaa huolellisesti, irroittivat suksensa ja\nastelivat varovasti. Porokuoppia oli yhä, mutta hangen pohja oli kova.\nHe arvioivat olevansa Aslakin kodalla viidensadan askelen perästä, jos\nvain suuntaus oikein onnistuisi. He lukivat vuoromieheen sata askelta,\nTopi ensin, sitten Esko, ja jälleen Topi, Esko, vielä viisikymmentä\naskeletta kumpainenkin. Eskon viimeisten askeleiden loppumista he\nodottivat hengitystänsä pidätellen. Ellei kotaa niiden päättyessä\ntulisi vastaan, olisi heidän palattava takaisin ja yritettävä toiseen\nsuuntaan. Eskoa hirvitti se mahdollisuus. Myös Topista tuntui, ettei\nhän jaksaisi enää uudelleen yrittää. Mutta muuta mahdollisuutta ei\nollut. Heidän ei tarvinnut sanoa sitä toisilleen, mikä olisikin ollut\nhyvin vaikeaa.\n\n-- Viisiviidetlä... kuusiviidettä, jupisi Esko. Hidastellen, varovasti\ntunnustellen hän astui vielä neljä askelta. Vastassa ei näkynyt muuta\nkuin luminen hämäryys.\n\n-- Me olemme kulkeneet väärään. Eskon äänessä värisi niin syvä\ntoivottomuus, että Topin sydäntä viilsi.\n\n-- Astutaan vielä viisikymmentä askelta ja luetaan yhdessä. Hän hypähti\nTopin rinnalle ja tarttui käteen. Kaksitoista askelta he pääsivät,\nsitten yhtä aikaa kupsahtivat nenälleen. Polvien edessä tuntui kova\npuu, lappalaispulkan laita! He kiljahtivat riemusta ja puristivat\ntoisiaan.\n\n-- Me ammuimme suoraan! Sanoinhan minä sen!\n\n-- Ja minä!\n\n-- Mää!\n\n-- Mie!\n\nHe etsivät kodan, sen säkkikankaisen oviaukon ja ryömivät varovasti\nsisälle. Ihme, ettei Aslakin koira älähtänyt. Ja Aslak itse? Miten he\nhänet sopivimmin herättäisivät?\n\nKodassa ei ollut ketään. Esko väläytti tulta taskulampullansa. Se oli\nsamassa kunnossa, mihin he eilen illalla olivat sen jättäneet. Mutta\nkeskilattialla porontaljalla oli pieni keltainen käärö, Lauri-sedän\nfilmirulla.\n\n-- Minä arvasin sen.\n\n-- Ja minä.\n\nPojat puristivat uudelleen toisiaan käsistä ja pyörivät pienen aikaa\npiiriä Aslakin keittopadan ympärillä.\n\n\n\n\n18.\n\nPETSAMON SUURI SUSI.\n\n\nHe tarkastelivat Aslakin \"vaatekonttoreja\" Eskon sähkölampun valossa.\nKirves, puukko ja tulitikut olivat eilisillä paikoillaan. Eräästä\nkomerosta he löysivät myös pari leivän kannikkaa ja kimpaleen\npaistettua poron lihaa. Nyt he kyllä tulisivat aikoihin, vaikka\nlumimyrsky kestäisi kolme päivää. Kuivista oksakalikoista he tekivät\nnuotiokivien väliin tulen, joka somasti paloi ja räiskähteli. Se\nlämmitti pian notkeiksi heidän kohmettuneet jäsenensä ja punersi heidän\nkasvojaan. He olivat siinä kyyrysillään lämmitellessään kuin kaksi\nintiaanipäällikköä. Sulkatöyhtöjä ja pyssyjä heiltä vain puuttui.\n\nPuuttui vähän muutakin ja siitä he olivat syvästi pahoillansa. Jospa\nLauri-setä piippuineen olisi istunut tuossa taljalla, missä hän eilen\nistui! Ei istunut. Hän makasi majatalon sängyssä kuumeessa. Missä\nsielun ja hengen tuskassa hän kääntyilikään holhottavien rääpäleittensä\nvuoksi? Missä olivat pojat? Mitä hän sanoisi ihmisille ja kahdelle\nkaipaavalle äidille? Tällainen tuska viattomalla miehellä niiden\ntähden, joille paljasta hyvää oli tehnyt.\n\nKovasti he sitä asiaa surivat, vaikka eipä se tällä hetkellä tullut\nsiitä sen paremmaksi. Myös lohduttavia puolia löytyi, kun he yhdessä\nniitä hartaasti etsivät. Lauri-setä ei ollut mikään hätäinen mies.\nVaikka tukka olisi ollut tulessa, niin hän harkitsi, ennenkuin ryhtyi\nsammuttamaan. Tottakai Lauri-setä sen tajusi, ettei kahdelle koulun\nkäyneelle miehelle, jotka keinonsa yhteen panivat, koskaan viimeistä\nhätää tulisi. Sitäpaitsi myös Lauri-setä tunsi ja tunnusti, että oli\nEräs, joka auttoi avuttomia pikku poikia hädässä.\n\nTässä tosin tuli pieni ajatuksellinen kuperkeikka. Äsken juuri he\nolivat kaksi koulunkäynyttä miestä, joille ei koskaan hätää tullut, ja\nhetkistä myöhemmin kaksi pientä poikaa, jotka aina olivat avun\ntarpeessa. Mutta tällaisia vastakkaisuuksia kai oli elämä ja maailma\ntäynnä. Kesä ja talvi, yö ja päivä, myrsky ja päivänpaiste. He\nkääriytyivät porontaljoihin ja nukahtivat hiipyvän nuotionsa ääreen.\n\nEsko heräsi kummalliseen ulinaan. Hän kavahti istumaan ja hieroi\nsilmiään. Oliko hän nähnyt pahaa unta? Missä hän makasi?\nLappalaiskodassa! Topi nukkui hänen vieressään. Tämä kyllä heti hänelle\nselvisi. Mutta mitä oli se ulina? Hän kuunteli. Lumimyrsky oli jo\ntauonnut, mitään kohinaa ei enää kuulunut. Unta hän varmaan sittenkin\noli nähnyt karhuista ja susista. Hän aikoi painautua jälleen lämpimän\nporontaljan sisään.\n\nPitkä kaamea ulina kuului taas ja vavahdutti häntä sydämen pohjia\nmyöten. Se oli susi! Eikä se kaukana enää ollutkaan, varmaankin\nporokuoppien takana. Hän tempasi Topia olkapäästä. Tämä nukkui\nsikeästi. Sääli oli herättää poika parkaa. Mutta vielä säälittävämpää\nolisi, jos... Se oli niin kamalaa, ettei Esko tahtonut ajatella sitä\nloppuun asti, eikä ollut enää aikaakaan. Hän nipisti ja ravisti ja pian\nistui myös Topi taljallansa silmät pyöreinä.\n\n-- Älä säikähdä! Se on nyt se, eikä se kaukana enää olekaan, selvensi\nEsko tilannetta.\n\n-- Mikä se? Topi hieroi kummastuneen näköisenä unipöppyräisiä silmiään.\n\n-- Petsamon susi! Minä kuulin ulinan jo unissani ja äsken juuri...\n\nSe kuului taas, pitkään valittavana, selkäpiitä karmivana, eikä Eskon\ntarvinnut enää Topille sen enempää selvittää. Mikä onni ja armo, että\nhe sentään olivat lämpiminä ja virkeinä Aslakin kodassa, eikä kahtena\nkönttäisenä lumikääryleenä jossakin tuolla avokankaalla porokuopassa.\n\nMutta näinkin ollen tilanne oli varmasti vakava. He pitivät nopeasti\npienen sotaneuvottelun. Olisiko viisasta tehdä tuli? Pedot pelkäävät\ntulta. Niin etelän pedot. Mahtoiko Petsamon peto sitä pelätä? Ehkä\ntulen houkuttelemana sitä varmemmin rientäisi paikalle ja kun\navokodassa näkisi kaksi pientä poikaa, niin...\n\nSe suunnitelma hylättiin nopeasti ja yksimielisesti. Paras turva\nsittenkin oli ase, Aslakin kirves ja puukko. Hirvittävältä tosin tuntui\ntälläkin tavalla käydä vanhaa kokenutta petoa vastaan, mutta muuta\nvalinnan varaa ei heillä ollut, paitsi se, että olisivat hiiren hiljaa\nja vasta viime hädässä ryhtyisivät taisteluun elämästä ja kuolemasta.\n\nHe ryömivät seinäkomerolle, jossa puukko ja kirves olivat. Esko valaisi\nsähkölampullansa, ja Topi otti ne esiin. Mutta siellä oli myös\nrevolveri ja kiväärin panoksia. Miksi ei ollut kivääriä tahi revolverin\npanoksia? Mitä Aslak teki revolverilla, ellei hänellä ollut panoksia?\nJa mitä hän teki kiväärin panoksilla, ellei hänellä ollut kivääriä?\n\nTopi pohti nopeasti mielessään näitä ristiriitaisuuksia, mutta Esko\nliukui lamppuineen pitkin kodan seinän viertä ja tutki tarkemmin\nAslakin \"vaatekonttoreja\". Kenties niitä oli vielä useampia siellä.\nNiinkuin olikin.\n\n-- Täällä... täällä on jotakin! Esko kiskaisi kovan kappaleen\nvaatelokeron poimuista ja valaisi sitä taskulampullansa.\n\n-- Japanilainen ratsuväen kivääri! Topi kiljahti riemusta. Hän oli\ntietäväisempi sotilasasioissa ja tunsi aseen heti. He tutkivat nopeasti\nsitä. Sen lukko oli hyvin rasvattu ja tähtäimet kunnossa. Panokset\nsopivat, tottakai ne sopivat. Ei suinkaan Aslak, viisas mies hankkinut\nkivääriinsä tykin panoksia. Vain makasiinikotelo oli jollakin tavalla\npoissa paikoiltaan, eivätkä he mitenkään tahtoneet saada sitä\ntoimimaan. Topi kaivoi ja naputteli veitsellänsä hiki hatussa. Esko\nnäytti hänelle taskulampullansa tulta. Jo vihdoin! Jo napsahti! Lukko\nlupsahti kiinni. Syvä helpotuksen henkäys pääsi heidän huuliltansa.\nYksi panos oli piipussa, viisi makasiinissa. Jos Petsamon petoa\nhalutti, niin nyt saisi tulla.\n\nKuin vastaukseksi poikien äänettömään haasteeseen kuului pitkä ruma\nulina taas kankaan laidasta, paljon lähempää kuin äsken. Vaikka heidän\nasemansa oli nyt kymmenen kertaa valoisampi kuin hetkistä aikaisemmin,\nvavahdutti pedon ääni heitä. Kumpikaan heistä ei \\ollut ennen käyttänyt\ntällaista asetta. Topi kyllä oli ampunut pienoiskiväärillä ja Esko\npartiossa ilmapyssyllä, mutta toista oli tähdätä ja laukaista suurta\npetoa kohti yöllä, ensi kertaa, tuntemattomalla sotilaskiväärillä. Topi\nkäsitti ilman muuta, että jos se tulisi eteen, niin se olisi hänen\ntehtävä. Hänellä joka tapauksessa oli enemmän kokemusta ampuma-aseen\nkäyttämisessä. Sitäpaitsi Esko oli tehnyt jo osansa, kun oli etsinyt\naseen. Tärkeällä hetkellä hän voisi näyttää tulta.\n\nNäin Topi mielessään asian harkitsi ja päätti. Peloittava, mutta\nsamalla riemastuttava vastuun ja miehuuden tunne täytti hänen rintansa.\nHän ryömi ulos, käänsi säkkioven laidan ylöspäin ja kiinnitti sen\nlukkoneulalla seinäkankaaseen. Pyry oli kokonaan lakannut, mutta taivas\noli vielä pilvessä. Kuu lienee hieman kajastanut. Osittain lumeen\nhautautuneen reen nokka näkyi valkoisella hangella. Esko oli kohentanut\ntaljat yhteiseksi vuoteeksi. Peitoksi hän oli jättänyt yhden\nkummallekin.\n\nHengitystään pidätellen he odottelivat, Topin vasen silmä kiväärin\ntähtäimellä, Eskon oikea etusormi taskulampun katkaisijalla. Niin kului\npitkiä aikoja, eikä mitään kuulunut. Oliko susi livistänyt matkoihinsa?\nEräinä hetkinä he hartaasti toivoivat, että niin olisi tapahtunut,\ntoisinaan taas, että susi pian ja suoraan tulisi. Heillä oli siinä\nodotellessaan sama tunne kuin tunturilaskussa: pelko ja riemu. Niiden\nvoima vaihteli. Tavattoman jännittävää odotus joka tapauksessa oli.\n\nSe oli myös väsyttävää. Kun mitään ei tullut eikä kuulunut, niin he\nlopulta alkoivat torkahdella, ensin valonnäyttäjä ja pian myös\nkiväärimies. Onneksi se tapahtui vuoroon, valveilla olevan oli määrä\nnipistellä torkahtelevaa. Pientä hupaisaa näpistelyä se vain aluksi\nolikin, mutta kerran kun Esko vuorollaan oli juuri uneen torkahtamassa,\nnipisti Topi häntä niin, että tuntui.\n\nEtäämpänä hangella liikahteli pitkänomainen varjo, kaksi, kolme... He\nkohentuivat kyynärpäidensä varaan, neljä silmää katsoi kuin yksi silmä.\nVarjot pysähtyivät, häilähtivät, lähenivät toisiaan, taas pysähtyivät.\nViisi niitä oli! Ei ollut epäilemistäkään enää, ketä niiden takana oli.\n\nEsko tunsi, miten Topin kaulavaltimo sykähteli. Topi kuuli, miten Eskon\npidättelevä hengitys värähteli. He katsahtivat toisiinsa. Esko\nnyökäytti päätään, Topi nyökkäsi vastaan.\n\nJo taas varjot liikahtivat, lähenivät. Onneksi niitä ei ollut kuin\nviisi, liian monta niitä oli sittenkin. Mitä? Ne näyttivät siirtyvän\nkodan ohitse. Ja taas kummankin pojan sydämessä riipoi toivo ja pelko,\nvoimakkaammin kuin milloinkaan ennen.\n\nNyt yksi kääntyi. Se läheni suoraan rekeä kohti, pysähtyi, läheni...\nläheni... siirtyi jo pitkänä reen laidan ylitse. Suuri tumma eläin\nilmestyi näkyviin, hankea nuuskien häntä oikoisenaan se pitkin hiipivin\naskelin lähestyi Aslakin rekeä.\n\nTopi veti kiväärin perän tukevasti olkaansa vasten ja nipisti huulensa\nyhteen. Yhä nuuskien peto läheni, pysähtyi reen kohdalla ja nosti\npäänsä. Esko värisi ja odotti. Topi tähtäsi piippua pitkin, perään\npainettu poski kuin kipsikuva. Aslakin reessä oli poron\nteurastusjätteitä, susi nosti käpälänsä reen laidalle ja alkoi nuuskia\nniitä. Silloin Topi hiljaa nyökkäsi. Esko tähtäsi taskulampullansa ja\nnäppäsi tulen. Kaksi julmaa kiiltävää silmää näkyi hetken. Topi oli\nlöytänyt jyvän. Hän veti liipaisimesta. Ankara paukaus tärähti.\n\nReen luota kuului mätkähdys. Peto korahti ja kippuroitsi siellä, mutta\nennenkuin Topi oli ehtinyt vetäistä toisen panoksen piippuun, oli majan\nedessä ja erämaassa jälleen täysi rauha. Suuri peto makasi reen\nvieressä maassa, neljä pienempää oli livistänyt hännät oikoisenaan\nmatkoihinsa.\n\nVarovasti, kivääri ja kirves aseinaan pojat lähestyivät rekeä, mutta\nmitään lisätoimenpiteitä ei tarvittu, peto oli saanut ensimmäisestä\ntäräyksestä tarpeekseen. Topi töyttäsi kuonoon, Esko kiskoi hännästä,\nei värähdystä kummassakaan päässä.\n\nHe nostivat ja keikauttivat äijän rekeen pääpuoli perään päin. Siinä se\nmaata röhötteli kuin parempikin herra ja mitäpä puuttuikaan. Petsamon\npeto! Lapinmaan hirmu! Esko nauroi ja puheli kohennellessaan äijän\nkäpäliä parempaan ajoasentoon, mutta Topi oli yhä vieläkin totinen\npoika. Hänen poskensa värähteli ja toinen silmä pyrki kiinni. Miehuuden\nvaatimus oli syöksähtänyt hänen kohdalleen niin äkisti paljon onnea\nantavana, mutta ankarana, eikä hän oikein vieläkään jaksanut uskoa,\nettä suuri peto makasi voitettuna hänen edessään Aslakin reessä. Se oli\nollut liian jännittävää ja onnistunut liian helposti.\n\nHe menivät kotaan ja tekivät tulen pelkäämättä enää niitä neljää sutta,\njotka olivat jääneet johtajastaan. Vuorotellen valvoen he nukkuivat\nlopun yötä, aamun valjetessa jo molemmat saman taljan alla päät\nyhdessä. Ulvontaa ei kuulunut enää läheltä eikä kauempaa. Petsamon susi\nmakasi Aslakin reessä kylkeänsä kääntämättä.\n\n\n\n\n19.\n\nPEIJAISET.\n\n\nTopi heräsi pehmeästi hiipiviin askeleihin, jotka kuuluivat hangelta\nkodan ulkopuolelta. Hän kavahti kyynärpäilleen ja nosti kiväärin\nposkelleen. Oli suuri onni, että kodan säkkikankainen ovi oli yöllä\njäänyt vähän raolleen ja että Aslakilla oli vain kaksi jalkaa. Hän\nsiellä hipsutteli poronkoipitallukoineen.\n\nHäpeillen Topi laski kiväärin alas ja veti varmistimen paikoilleen. Hän\nherätteli Eskon ja kuiskutteli hänen korvaansa. Heidän täytyi nopeasti\npukeutua ja yhdessä rientää pyytämään Aslakilta anteeksi. Ilman lupaa\nhe olivat yökauden myllänneet hänen kodassaan kuin kotonaan. Siihen\nheillä tosin oli ollut pakottavia syitä, mutta se ei kuitannut asiaa.\nVilpittömän pahoittelun ja anteeksipyynnön he joka tapauksessa olivat\nAslakille velkaa.\n\nAslak kuunteli piippunysäänsä topotellen. Väliin hän vilautteli\nanteeksipyytelijöihin veitikkamaisesti pihkan ruskeilla pienillä\nsilmillänsä. Kun pojat olivat päässeet vaivalloisen ja tangertelevan\nvuoropuhelunsa loppuun, keikahti Aslak reessä röhöttelevän susivainajan\nryntäille istumaan, tempaisi piipun suustaan ja nauroi, suorastaan\nulvoi niinkuin susi, joka ei enää milloinkaan ulvonut.\n\n-- Vai että pahantekijöitä, ai, ai, ai! Omavaltaisia yövieraita,\noi, oi, oi! Eikö Aslakin kota yöllä ja päivällä ole ollut avoin\nkehnoimmillekin erämaan kulkijoille, saati tällaisille. Tällaisille\nreippaille pojille, jotka nujersivat Petsamon pedon, vaikka Lapin omat\nmiehet ja valtakunnan lentovoimat ruiskupyssyillään eivät siihen\npystyneet.\n\nNiin Aslak suden päällä istuen lasketteli, etteivät pojat enää saaneet\nsanaa rakoon. Mutta sitten Aslak kääntyi kuolleeseen vihollisen päin.\nHänen muotonsa julmistui. Ruskeat silmät näyttivät iskevän\ntulikipunoita, ulkonevat poskipäät vavahtelivat. Hän iski kuollutta\nsutta korvalle niin, että tämän pää retkahti reen sivuun. Toiselle\nkorvalle isketyllä lyönnillä hän tempaisi sen jälleen paikalleen. Tämän\njälkeen hän ravisteli sutta leukaparrasta niin armottomasti, että\näijäpoloisen hampaat suussa kalisivat. Tätä tehdessään hän kaiken aikaa\nlasketteli suustansa voimakkaita lapinkielisiä säkeitä, joita pojat\neivät ymmärtäneet. Väliin vain kuin pisteiksi ja huutomerkeiksi putoili\nraskaampia suomalaisia sanoja, joita Topi ja Esko jo usein ennenkin\nolivat kuulleet maanteillä ja helsinkiläisillä rakennustyömailla.\nMitään kauniita sanoja ne eivät olleet, eivätkä varmaankaan\nmuodostuneet Aslakille ansioksi. Mutta tällä hetkellä hänen sielunsa\nkeveni niistä, se näkyi selvästi.\n\nPojat katselivat ja kuuntelivat Aslakin ainutlaatuista muistopuhetta\nkodan ovella. Se oli niin juhlallista, että heitä ihan hirvitti, mutta\nnauratti samalla.\n\n-- Niinkuin Kaarle herttua Klaus Flemingin arkun ääressä, kuiskasi Topi\nEskon korvaan.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta ei Kaarle herttua sanellut tuollaisia värsyjä,\nkuiskasi Esko vastaan kämmensyrjänsä ohitse.\n\nLoppuihan se seremonia vihdoin. \"Kaarle herttua\" oli virkeä kuin\nkärppä, \"Klaus Fleming\" parka näytti sen sijaan aika tavalla\nväsähtäneeltä. Pojat kiiruhtivat esittämään Aslakille lähimpiä\nhuoliansa, jotka polttivat heidän sydäntään sitä kipeämmin, mitä\nkirkkaammaksi uusi päivä valkeni. Kirkonkylään oli jouduttava\nLauri-sedälle tietoa saattamaan. Hän varmaan oli hälyttänyt jo koko\nLapin, ellei itse ollut kuollut tietämättömyytensä tuskasta.\n\nAslak keikisti vatsaansa ja nauroi. Ei Lappia niin vähällä eikä näin\npienten sattumien vuoksi liikkeelle hälytetty. Toista olisi, jos\ntietäisivät Petsamon suden surmatuksi. Ja mitä tuli taas Lauri-setään,\nsiihen lihavaan lantalaiseen, niin mahtoiko hänestäkään henki juuri\nniin helpolla hellitä.\n\nMutta nopeasti Aslak pani asiaa toimeksi vastaväitteistänsä huolimatta.\nTuota pikaa hänellä oli kodan edessä neljä ajokkiporoa, mistä hän ne\nniin nopeasti tempaisikaan. Yhden hän valjasti pulkan eteen, toisen\nsusireen, kolmannen ja neljännen valjaisiin hän sitoi pitkät\nohjashihnat.\n\n-- Nyt lähdetään kylään, touhusi hän. -- Jos teillä on oikeaa\nporomiehen päätä, niinkuin oli susimiehen sisua, niin hihkaiskaa\nporonne sarvien ohitse korkealla äänellä: Hii-jop! Jos vauhti taas on\nmielestänne liian kovaa, niin huutakaa poron jalkojen välitse\nmatalammalla äänellä: Top! Top!\n\nPojat lupasivat menetellä Aslakin neuvon mukaan. Aslak viskautui\npulkkaansa, heitti ohjaksen komeasarvisen härkäporonsa selän ylitse ja\nhihkaisi: Hii-jop!\n\nHei, pojat! Se vasta oli menoa! Hii-jop! Top! Top! Aslakin porohärkä\nlaukkasi ja pulkka keikkui kuin kanootti meren aallokossa. Pulkkaa\nseuraavan reen perässä keikkui vartalonmukaiseen susiturkkiin\nkääriytyneenä itse herra \"Klaus Fleming\". Hänen lähimpänä\nadjutanttinansa lasketteli härällänsä ja suksillansa Topi, kiväärimies\nja vara-adjutanttina Esko, hänen yhtä onnekas kuin ansiokas\nvalonheittäjänsä.\n\nPeloittavaa vauhtia Aslak lasketteli metsäkankaiden, porokuoppien,\njänkäaapojen lävitse. Aslak joikui ja keikkui, \"Klaus Fleming\" vain\nkeikkui, käännepaikoissa hyvin arveluttavasti reen laidasta laitaan.\nAdjutantti sekä vara-adjutantti huudahtivat muutamia kertoja Top-top!\nMutta kun he kyyrysillään lasketellen katselivat enemmän poron jalkojen\nvälitse kuin sarvien ohitse ja heidän äänensäkin viime yön kokemusten\njälkeen oli käheänpuoleinen, kuuli \"Kaarle herttua\" vain: hii-jop!\n\nHii-jop! hän hihkaisi vastaan, läväytti hihnalla härkäporoansa selkään,\nja sitten vilistettiin entistä hurjempaa vauhtia. Sorkat napsoivat,\nsukset suhisivat, lumi pöllysi niinkuin eilisen myrskytuulen edessä.\n\nJänkäniitty, jossa oli heinäsuova, vilahti jo ohitse, pienet kalliot ja\nmäntykankaat samaan menoon. Jo pöllähdettiin kirkonseudun kyläiselle\naukeamalle. Majatalo oli milteipä ensimmäisiä taloja, mutta Aslak ei\nnäyttänyt arvaavan, että pojat siellä asuivat ja turhaa olisi ollut\nhänelle ryhtyä poron sarvien ohitse mitään huutelemaan, \"hii-jopiksi\"\nhän kaikki huudahtelut kuitenkin käsitti. Hetkeksikään pysähtymättä,\nvain vauhtia lisäten Aslak päästeli majatalon ohitse pappilaa kohti.\nRappujen edessä hän pysäytti uljaan härkänsä. \"Klaus Flemingin\" ajokki\nseisahtui niin töksähtämällä, että herra oli vähillä nokilleen\ntuuksahtaa. Adjutantit huiskahtivat liukkailla suksillansa kahta puolta\nsivuille.\n\nKirkkoherra rouvineen riensi katsomaan, mitä ylhäisiä vieraita sieltä\nsillä kyydillä pihaan ajeli. No, pian se asia siinä selveni.\nKirkkoherra ja rouva nauroivat kyynelet silmissä, Aslak tepasteli\nmiehevänä, sivumennen kävi torkkuvaa herra parkaa kovakouraisesti\nleukaan tönäisemässä.\n\nMutta kirkkoherra kiiruhti suntiolle ilmoittamaan, ettei tarvinnutkaan\nhätäkelloja soittaa, helsinkiläispojat olivat löytyneet jo, eikä heillä\nollut mitään hätää. Jos hätää oli, niin se oli jollakin muulla,\nPetsamon suurella sudella esimerkiksi. Tarkemmin asiaa harkiten ei\nsilläkään enää mitään hätää ollut. Sellaisella vauhdilla ja komeudella\nei tavallista sutta milloinkaan olisi kirkonkylään ja pappilaan tuotu.\nPeto saattoi olla ylpeäkin kyydistänsä.\n\nPappilassa ei kuitenkaan vieraita sen kauempaa viivytetty, koska\npoikien oli kiiruhdettava majataloon Lauri-sedän luokse. Muutamalla\nlämpimällä sanalla kirkkoherra onnitteli etelän poikia mainiosta\nurotyöstä, josta koko hänen seurakuntansa yksimielisesti olisi heille\nkiitollinen. Kirkkoherran rouva pyysi, että he iltapäivällä\nhiihtäisivät uudelleen pappilassa kyläilemässä. Hän halusi antaa\nurhoollisille sudenkaatajille vähän leivontalämpimäisiä ja Lapin\npohjoisen pappilan tuliaisia kotimatkaa varten. Pojat kiittivät ja\nlupasivat palata.\n\nMajatalon pihalla oli heitä vastassa joukko suksimiehiä, majatalon\nisäntä, emäntä ja Lauri-setä, villakääre yhä kaulassansa. Aslak ajoi\nhäkkyräsarvisellansa komeasti pihaan. Myös pojat olivat jo tottuneet\nsuksiajokkeihinsa, eikä liioin \"Klaus herran\" päätä näyttänyt pahoin\npaleltavan.\n\nSiinä riemu ja meteli syntyi. Miehet nauroivat, koirat haukkuivat,\nmutta talon kissa kavahti suden nähtyänsä nurkkaa pitkin aitan katolle.\n\nPojat kertoivat Lauri-sedälle lyhyesti koko historian ja Lauri-setä\nviittasi kintaallaan pihassa ihmetteleville miehille: Etsintäpä voitiin\nperuuttaa! Vaikka kyllähän kaikki jo ilman muuta sen ymmärsivät.\n\nMajatalon emäntä ja isäntä ja kaikki miehet heidän mukanansa\nkiertelivät ja ihastelivat suurta Petsamon sutta, joka yhä maata\nröhötteli kelkassansa. Kyllä siinä myös pojat, suden tappajat kunniansa\nkuulivat. Sellaisia miehenalkuja ei ollut muita muka koko Lapinmaassa,\nLantalassa vieläkin vähemmän. Ylinnä muita kehui ja tepasteli Aslak.\nHän kehui pojat maasta taivaaseen, mutta haukkui suden pataluhaksi ja\naina väliin hypähti reen luokse ja tempaisi sutta parrasta.\n\nPojat, Topi erittäinkin, koettivat selitellä, ettei se ollut mitään.\nKuka tahansa heidän asemassaan olisi tehnyt juuri samalla tavalla. Esko\nkyllä ihasteli Topin rohkeutta ja ampumataitoa. Topi puolestaan\nväitteli, ettei ampumisesta olisi tullut mitään, ellei Esko olisi\nlöytänyt Aslakin kivääriä ja niin taitavasti näyttänyt taskulampullansa\nvalkeaa. Aslakin mielestä oli \"molempi parempi\". Se poika, joka löysi\nkiväärin hänen kätköistänsä, oli totisesti isäänsä parempi, ja se\npoika, joka hänen kiväärillänsä osasi keskellä yötä suden rintaan, oli\nyhtä hyvä, ellei vieläkin parempi. Ja että myös asianomainen Petsamon\npeto olisi sen tuntenut ja tunnustanut, hän käveli vielä reen luo ja\nkajautti pari korvapuustia. Se oli jo milteipä liikaa, mutta oli tämä\nsusi ja monet muut sen sukulaiset, huiskuhännät tehneet Aslakin\nporoelossa niin paljon pahaa, että tämä kaikki oli ymmärrettävissä.\n\nEnnenkuin riemunpito majatalon pihamaalla loppui, kuului taivaalta\nlähestyvän lentokoneen hurinaa. Valtion kuularuiskumiehet, lentävät\nsudentappajat siellä palasivat Inarin matkaltansa. Sievän kaarroksen\ntehtyään he laskivat järvelle ja nousivat majatalon pihaan. Pitkällä\nkierrosmatkallansa he olivat nähneet muutamia susia ja sudenjälkiä ja\nampuneetkin niitä, mutta...\n\n-- Mutta olettekos ampunut sutta! Tällaista Petsamon petoa!\n\nValtion suurten sudentappajien matkoistaan kertoessa oli Aslak heidän\nhuomaamattaan kätevästi kääntänyt reen ympäri, joten susi yllättäen\njoutui katselemaan mestariampujia silmästä silmään.\n\nMestariampujat olivat leikin ymmärtäviä miehiä, kuten Aslak ja koko\nLapin kansa, ja siitä vasta riemu syntyi. Suuri susi ja sen pienet\ntappajat vedettiin reessä majatalon isoon tupaan. Mestariampujat\nkiskoivat kumpikin aisastansa, ja Aslak läväytteli nahkapiiskaa ja\nkaikki muu kansa seurasi riemusaattona reen perässä.\n\nPeijaisiin, jotka pidettiin myöhemmin iltapuolella, oli kutsuttu\nvieraiksi koko kirkonkylän väki. Majatalon emäntä valmisteli niitä kuin\nperhepitoja ja kirkkoherran rouva ja nimismiehen rouva avustivat häntä\nauliisti lämpimäisillänsä.\n\nPidettiin puheita ja laulettiin lauluja, valtion mestariampujat olivat\nmestareita siinä, puhumattakaan kirkkoherrasta ja lukkarista, jotka\nolivat ammattimiehiä. Aslak heitti suopunkia ja joikui. Kumpikin\nohjelmanumero oli yliveto kaikesta muusta. Päivän sankareille\nkummallekin hän lahjoitti urotyön palkinnoksi kauniisti koristetun\nporopuukon, porontaljan ja suuret poronsarvet. Samat palkinnot hän\nlupasi valtion mestariampujille, sitten kun he ensin ampuisivat suden.\nKyllä oli Topilla ja Eskolla riemun päivä. Sen päättyessä he eivät\ntahtoneet unta löytää. Lauri-setä tuli peittelemään heitä.\n\n-- En minä ollut kovin pahasti teidän tähtenne huolissani, kun arvasin,\nettä teillä oli reput ja tulitikut matkassanne.\n\n-- Mutta kun ne eivät olleet meidän matkassamme.\n\n-- Ne olivat saunassa, täytyi Topin häpeillen alaston totuus myöntää.\n\n-- Voi, totta, mun totisesti! sanoi Lauri-setä. Minä olen teille niin\nvihainen että...\n\nHän käveli huoneen nurkasta nurkkaan kahteen kertaan, pysähtyi sitten\nuudelleen poikien sängyn ääreen.\n\n-- No, en minä viitsi ollakaan teille vihainen tällaisen päivän\njälkeen. Hyvää yötä! Nukkukaa ja nähkää kauniita unia!\n\nPojat nukahtivat onnellisina. Toisessa huoneessa Lauri-setä vielä\npitkän aikaa jutteli valtion mestariampujien kanssa. Yhdessä he\nsuunnittelivat sudenampujille vielä uuden iloisen yllätyksen.\n\n\n\n\n20.\n\nKOMEA KOTIMATKA.\n\n\nTopin ja Eskon oli vaikea uskoa sitä todeksi. Totta se nyt vain\nkuitenkin oli. Toinen lentävistä sudenampujista, varsinainen lentäjä,\njoutui tärkeän asian vuoksi käväisemään Helsingissä. Tähystäjä,\nvarsinainen ampuja, jolla sinne ei ollut mitään asiaa, luovutti\npaikkansa Petsamon suuren suden onnellisille ampujille, jotka\nyhteispainossa, kuten nähtävästi myös taidossa, vastasivat täydelleen\nhäntä.\n\nVähää ennen puolta päivää lähdettiin matkalle. Sää oli taas mitä\nkaunein, aurinkoinen ja kirkas. Hanki loisti ja säteili, niinkuin vain\nLapin hanki kauneimpana kevättalven aamuna säteilee. Tunturi kohosi\nsiintävän sinisestä metsästä lähes taivaaseen asti.\n\nLauri-setä, majatalon kaikki väki ja paljon muita kirkonkyläläisiä oli\nlähtenyt järven jäälle saattelemaan. Pojat olivat ottaneet mukaansa\nvain reput ja Aslakin lahjoittamat poron taljat ja sarvet. Suksista ja\nmuista jäljelle jäävistä tavaroista sekä sudesta, jonka pojat olivat\nlahjoittaneet Lauri-sedälle, lupasi Lauri-setä pitää huolla. Suden hän\naikoi jättää Oulussa täytettäväksi. Siitä tulisi heille verraton Lapin\nmatkan ja tunturihiihdon muistomerkki.\n\nPojat käärittiin tähystäjän suureen susiturkkiin, joka mainiosti sopi\nja riitti heille molemmille kylmän suojaksi hytin takaistuimella. Reput\nja porontaljat pantiin jalkojen peitoksi. Minne sarvet? Ehkäpä\nLauri-setä ottaisi vielä nekin hoidettavakseen?\n\nMutta ennenkuin kumpikaan pojista kerkisi ehdottaa tätä, keksi\ntähystäjä niille mitä parhaimman paikan. Ne köytettiin koneen niskaan\npotkurin taakse. Nyt lentokone oli vasta se, miksi oli tarkoitettu,\noikea sudenampujien kone, kolmensadan hevosen ja kahden Lapin uljaimman\nporohärän voimalla ja komeudella varustettu. Totisesti se oli järven\njäällä uljas nähtävyys!\n\nJo kone humisi, lämpeni ja starttasi. Lauri-setä ja tähystäjä,\nmajatalon väki, kaikki jäivät ja häipyivät, huiskuttelivat käsiänsä,\nlakkejansa ja liinojansa. Yhä nopeampaa vauhtia lentokone kiiti\nkirkasta hangen pintaa lumikiteitä aurinkoiseen ilmaan siristäen.\n\nVoi, riemu! Se ei ollutkaan enää hangessa kiinni! Se kohosi, nousi ja\nnousi keveästi vilistäen. Moottori hurisi ja hyrisi kuin suuri,\nhirmuisen voimakas ampiainen.\n\nPojat puristivat toisiaan kädestä ja katselivat hytin akkunasta. He\nnousivat yhä. Lentokone teki komean kunniakierroksen järven ja\nkirkonkylän ympäri. Voi, miten kapealta järvi jo näytti! Ja kirkko,\npappila ja majatalo! Ne olivat kuin muutamia lappalaisrekiä ja pulkkia\nolisi nostettu vastakkain, kirkko niinkuin neljä tahi viisi rekeä,\naisat pystyssä!\n\nNuo kahdella jalalla kävelevät kärpäset olivat ihmisiä! Nuo neljällä\njalalla vilistävät muurahaiset olivat poroja! Mikä niistä oli Aslakin\nhäkkyrähärkä? Mikä Aslak itse, mikä majatalon pyylevä emäntä tahi\nLauri-setä?\n\nSitä oli enää mahdoton arvioida. Kone kääntyi päin aurinkoa. Sinne alas\nsäteilevälle lumihangelle jäivät kaikki.\n\nMinuutti pari, ja he nuolaisivat jo tunturin rinnettä. Ei tarvittu\nsaksia eikä rappukäyntiä. Nyt oltiin jo koivuvyöhykkeen kohdalla.\nOhjaaja käänsi koneen nokkaa ylöspäin. Tunturi oli sentään aina\ntunturi, jota kolmisatahevosvoimaisen lentokoneenkin täytyi ylöspäin\nkiipeämällä kunnioittaa.\n\nHe olivat satakunta metriä tunturilaen yläpuolella. Oikeastaan heidän\nentisten porokelkkanäkemystensä perusteella olisi pitänyt olla lähes\ntaivaassa, juuri siinä kohdalla, mihin jättiläisen huppuliinan\nylimmäinen kupula ulottui tahi siinä nurkkauksessa, mistä taivaan\nsokerivuoren santa alkoi maan lapsille vuotaa. Ihme ja kumma! Ei se\nlentokoneen hytin takapenkille juuri siltä näyttänyt. Taivaassa oli\navaruutta edelleenkin ylöspäin, ettei pään eikä koneen kolhaisemisesta\nollut pienintäkään vaaraa. Taivaan kansi oli venyvä, niinkuin myös maan\npyöristyvä piiri. Siihen tulokseen he pääsivät.\n\nErämaa oli hujahtanut huomaamatta heidän alitseen. Se oli vahinko.\nMutta nähtävää oli toki riittämiin ja vähän liikaakin ilman sitä. Siinä\nvilahti tunturikuru, jossa he aatamin paitaa olivat hangen voisulalla\nrasvailleet. Tuolta edestäpäin tuli jo uusia keroja, kuruja ja auringon\npaisteessa säteileviä ylätasankoja. Matalat, somasti poimuilevat metsät\nolivat niitä yhdistäviä, niiden ympäri sideltyjä sinisiä kaitaliinoja.\n\nEdessä päin oli jälleen komea, kolmilakinen tunturi. Kone oli kohtelias\nja nousi taas, vaikka ei olisi tarvittukaan. Tarvittiinpa kylläkin,\nTopin ja Eskon näköalan vuoksi. Suuri erämaan hotelli olisi näyttänyt\nliian suurelta, jos liian alhaalta katon ylitse olisi vilistetty. Ja\nihmiset, tunturihiihtäjät, hotellinpalvelijat ja poromiehet olisivat\nehkä myös näyttäneet liian koppavilta. Sinne jäivät pikku ampiaiset,\nLapin itikat ja kärpäset. Saivat jäädä! Terve menoon! Mestariampujat\najelivat kaikkein suorimpia teitä tasavallan pääkaupunkiin!\n\nTuskin oli Pallastunturi ja hotelli jäänyt selän taakse, kun\nTornionjoki ja Muonion mutkat jo alkoivat poron sarvien välitse\nvilkuttaa. Matala kylä mataline kirkkoinen läheni ja läheni. Tuolla oli\nRuotsin kuningaskunta, täällä Suomen tasavalta. Rajajoki, suuri\nTornionjoki aukeni välissä kuin aurattu valtatie. Näkyi siellä\nluikertelevan sekin tie, jota viikko sitten keltaisella postivaunulla\noli hyristelty. Joen toisella puolella luikerteli toinen tie, Ruotsin\nvaltakuntalaisten valtatie, jota harmaa linja-auto parhaillaan\nluikerteli kuin kissan edellä piiloon pyrkivä hiiren poikanen.\n\nTähystäjän suuren susiturkin sisällä oli pojilla hauskaa ja lämmintä.\nHe ajoivat Tornionjoen avaraa uomaa kuin kuningas ja presidentti.\nOikealla puolella istuva Topi oli kuningas, vasemmalla puolella istuva\nEsko luonnollisesti presidentti. He liukuivat riittävän ylhäällä, kuten\nmahtimiehille sopivaa oli. Vallit molemmin puolin heidän mahtavaa\najotietänsä olivat ylhäältä katsoenkin hivelevän komeat. Ne eivät\nolleet sinistä jäätä, eivätkä valkoista lunta, vaan heidän\nvaltakuntiensa Ruotsin ja Suomen metsien \"vihreätä kultaa\".\n\nMutta yhä valtakuntien väylä, heidän yhteinen komea kulkutiensä leveni.\nSe tempaisi jo matkaansa rautatiet ja sähkölennätinlinjat. Junat\nsavusivat ja puhkuivat, kiemurtelivat kiiltäviä kiskojansa kuin\nkäärmeet. Parastansa ne panivat, mutta turhaa se oli. Kuinka maan\nmatelijat kuninkaallisten kulkuneuvojen kanssa kilpasille!\n\nJo näkyi edessä päin kaksi kaupunkia äiti-Itämeren somasti\npyöristyvällä päälaella. Voi raukkoja, miten pieniä olivatkaan, kuin\nrakentelupalikoista kokoon kyhättyjä leikkikyliä leikkisillan\nerottamina niittypuron kahden puolen. Tämä johtui siitä, että\nkuljettaja oli kohottanut koneensa suuriin korkeuksiin. Aurinko näytti\nolevan lähempänä kuin milloinkaan ennen, mutta taivaan sinikansi oli\nantanut perään ja kaartui kauniisti yhä.\n\nSinne jäivät kaksoiskaupungit, valtaväylä ja valtakuntien raja.\nKorkealla kaartaen lasketeltiin selvää Suomen maata, äiti-Itämeren\nkirkasta otsaa. Silloin tällöin kuljettaja vilkaisi taakseen, naurahti\ntähystäjänsä susiturkille, jonka aukosta tirkisteli kaksi iloisesti\nsäteilevää silmäparia. Pojat aukaisivat pari ylintä nappia, lämmintä\noli jo vähän liikaakin. Sitäpaitsi he halusivat saada käsiinsä\nkirkkoherran rouvan eväskääreen. Äidin otsa alhaalla oli niin kirkas ja\nselvä, että sitä saattoi vaivatta vilistellä syödessäänkin.\n\nKemi ja Kemijoki ylitettiin yhä korkealla hyristäen makean hillotortun\nkestäessä. Myös kuljettaja otti ja näpisteli sellaisen, eikä kone\nnäyttänyt sitä huomaavankaan. Mutta oman osansa se kyllä vaati, sen\nhuomasi kuljettaja mittarista. Oulussa oli tehtävä välilasku\npolttoaineen lisäämistä varten. Koneen imiessä tankkinsa täyteen,\nhaukkasivat miehet kaupungilla keveän päivällisen.\n\nKun he palasivat matkaan lähteäkseen, ympäröi monisatapäinen väkijoukko\nlentokoneen. Suksilla hiihteleviä koulupoikia ja -tyttöjä oli joukossa\nniin paljon, etteivät pojat olisi uskoneet Oulussa niin paljoa heitä\nolevankaan, ei edes hiihtolomalla. Heillä oli tavattoman hauskaa,\nsaattoi hyvin arvata, minkä vuoksi. He olivat kyllä nähneet sarvipäisiä\nporoja useinkin, sarvipäistä lentokonetta sitävastoin eivät ennen\nmilloinkaan.\n\nMutta mistä he kaikki olivat saaneet tiedon? Se oli ilmoitettu radion\npäiväuutisissa: Kaksi helsinkiläistä koulupoikaa on Enontekiössä\nampunut suuren suden! Tänään he palaavat lentokoneella kotiin!\n\n-- Kyllä meidän nyt on pian painuttava matkaan! Muutoin emme\nTattarisuon lentokentältä löydä laskeutumispaikkaa, päivitteli\nkuljettaja. He nousivat koneeseen ja lähtivät viipymättä. Oulun nuori\nkansa kohotti heidän jälkeensä niin huikean huutotervehdyksen kuin vain\nOulun kouluväki hiihtoloman viimeisen edellisenä päivänä suuren suden\ntappajille osasi kohottaa.\n\nJäi Oulu ja Oulunjoki, suksittelevine muurahaisineen. Huudot hupenivat\ntuuleen. Jäivät kirkot, kylät ja Limingan niityt. Itämeri-äidin kirkas\notsa hupeni loppuun, kaunis kaulavarsi taipui siintävänä poimuilevan\npuseron alle. Hyvästi, äiti-Itämeri! Tuskinpa tavattaisiin ennenkuin\netelässä pääkaupungin kallioilla.\n\nMetsiä ja järviä, yhä vain nousevia, laskevia, somasti siintäviä metsiä\nja pienempiä ja suurempia järvenselkiä, joiden valkeat hanget\nkiloilivat auringon paisteessa. Kuinka pieni, kapea Suomenmaa\nsaattoikin olla noin suuri ja leveä ja rikas! Esko ja Topi toivoivat\nhartaasti, että kaikki Suomen koulupojat ja tytöt kerran elämässään\npääsisivät lentokoneesta katselemaan isänmaan suurta kaunista karttaa.\nSen jälkeen he varmaan entistä enemmän rakastaisivat tätä maata ja\nuhraisivat työnsä ja tarvittaessa elämänsäkin sen hyväksi, niinkuin\ntuhannet isät ja veljet viime talvena ja aikaisempina taisteluvuosina\nolivat jo tehneet.\n\nJo taas näkyi kaupunki järven rannalla korkean harjun laidassa! Se oli\nJyväskylä, järvirikkaan keskisuomen kaunis valtakaupunki. Mikään muu se\nei voinut olla. Pojat tunsivat sen puistoistansa ja suurista\nkoulurakennuksista, sekä Päijänteestä, joka silmänkantamattomiin\navautui Jyväsjärven ja kaupungin takaa. Siellä oli varaa\nvastaantulijoillekin, mutta ei tullut vastaan muita kuin teeriparvi.\nKunnioittavasti se kääntyi tieltä erästä korkeaa metsäsaarta kohti.\n\nKuljettaja lasketteli vaihteeksi hyvin alhaalla, milteipä valkoisia\nhangen selkiä viilettäen. Vääksyn kanavaa lähestyttäessä hän kohotti\nkoneen. Se ei ollut mikään Päijänteen laiva, jonka olisi tarvinnut ajaa\nsulkuporttien kautta, eivätkä portit mahtaneet olla käyttökunnossakaan.\nKoko kaksipenikulmainen Vesijärvi oli edelleen jatkuvaa nousua.\nSalpausselkä oli sellainen kynnys, jonka ylitse lentokonekaan ei voinut\nhypähtää ilman vauhtia. Harjun selällä oli sitäpaitsi Lahden\nvoima-aseman radio-antennit ja Suomen korkein hiihtomäki. Niitä oli\nturvallisempi ja hauskempi katsella päältä kuin alta. Vaikka ei\nsuinkaan kahdesta hyppyrimäkeä laskevasta paarman poikasesta olisi\nsuurta vaaraa ollut alta päinkään katseltaessa. He lensivät, mutta\neivät kohonneet, vaan painuivat Salpausselän kuuluisaan monttuun.\n\nHelsinki kutsui, äiti-Itämeri ojenteli jo valkoista kättään. Tuttuja\npaikkoja alkoi vilahdella esiin. Stadionin torni, eduskuntatalo, asema\nja aseman kello... Koulu- ja asuntotalojen akkunat kimaltelivat\nsatoina, tuhansina lämpiminä pikkusilminä iltapäiväauringon kultaisessa\nvalossa.\n\nLentokone kiersi jo Tattarisuon kenttää kuin laskeutuva kanahaukka.\nHeidän yläpuolellaan kierteli toinenkin suurempi valkeasiipinen lintu,\nnähtävästi se oli joku ulkomaalainen haukka. Kymmeniä autoja, satoja\nihmisiä oli vastaanottoaseman edessä. Tuota vielä ilmassa leijailevaa\nisoa matkustajakonetta vastaanottamaan he varmaan olivat saapuneet.\n\nMutta radion päiväuutisia oli kuunneltu myös Helsingissä. Pieniä\nsudensurmaajien lentokonetta ja sen ilmaiseksi mainostettuja\nmatkamiehiä vastaanottamaan oli myös tullut paljon tuttuja\n\"kotikyläläisiä\". Hyvin tuttuja heidän joukossaan muutamia oli, niin\nettä heitä jälleen nähdessä milteipä kyyneleet kihosivat urhoollisten\nsusimiesten silmiin. Siellä oli isä, äiti, kaksi äitiä. Siellä\ntirkistelivät pienet siskot ja veljet, jopa vanha tuttu karva-Nalle\nresuinen etukäpälä tervehdykseen ojossa. Mutta tutut ja tuntemattomat\npojat ja tytöt huutelivat:\n\nHei, hei, hei! Eläköön! Eläköön! Katsokaa! Petsamon sudentappajat\ntulevat!\n\nJokainen heistä olisi halunnut nähdä myös Petsamon isoa sutta, mutta\neihän se mitenkään ollut mahdollista. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki\nhalukkaat saisivat Lauri-sedän luona sen nähdä, jos siihen saakka\njaksoivat odottaa. Se oli pettymys monelle. Jonkinlaista korviketta he\nsaivat suurista poronsarvista, jotka jo oli irroitettu lentokoneen\nniskasta. Pienen neuvottelun jälkeen ne kiinnitettiin kahden\nvuokra-auton niskaan.\n\nPojat kiittelivät hartaasti lentokoneen kuljettajaa hyvästä kyydistä ja\nihanasta matkasta, jota he ikinä eivät tulisi unohtamaan. Kuljettaja\npuolestaan toivotti pojille jatkuvaa menestystä sudenkaadossa ja\nmuissakin miehekkäissä yrityksissä.\n\nAjettiin tuliaisille Topin kotiin, myös Esko, äiti ja siskokset. Topin\näidillä oli tuoretta pullaa. Enontekiön kirkkoherran rouvan\nmatkatuliaiset olivat sopivasti jäähtyneet.\n\nTopin äiti kaatoi teetä kuppeihin. Pojat kertoilivat kotiväelle tämän\npäivän ja koko ihmeellisen tunturimatkansa vaiheita. Ihan kaikkea he\neivät vielä kertoneet, yhtenä iltana eivät olisi ehtineetkään. Mutta jo\nsiitä, mitä he tänään kertoivat, äidit monta kertaa kalpenivat, ja\nTopin äiti hartaasti siunaili:\n\n-- Kuinka te uskalsitte mennä julmaa sutta vastaan.\n\n-- Emme me menneet sitä vastaan, susi itse tuli meitä vastaan,\npuolusteli Esko.\n\n-- Ja meillä oli kuudella panoksella varustettu kivääri, sudella vain\nvanhan suden hampaat, selitteli Topi edelleen.\n\n-- Oikein! Kaikesta sen kuulee, että pojat palaavat tuntureilta,\nnaureskeli Topin isä.\n\nNiin tuli loppu hyvien toverusten, Topin ja Eskon tunturiretkestä.\nNukkumaan peittelevälle äidilleen Topi illalla huoahti:\n\n-- Kyllä meillä oli hauskaa! Mutta kodin vertaista ei ole missään.\n\nSamaan aikaan rakkaat äidin kädet peittelivät toista poikaa pienen\nkodin sänkyyn. Esko kietoi kätensä äidin kaulaan ja virkahti:\n\n-- Paljon oli meillä nähtävää, mutta äidin koti on sentään maailman\nparas paikka!\n\n\n\n"]