[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fD0pwXVpnb7z3qC1eXUbCR4Kzz4xj36_Yy4qJKxsRdG4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},249,"Faust I","Goethe, Johann Wolfgang von",1749,1832,"249-goethe-johann-wolfgang-von-faust-i","249__Goethe_Johann_Wolfgang_von__Faust_I",null,"naytelma",[],[15,16],"klassikot","saksalainen","fi",1808,1884,26129,153603,false,18348,[25,26,27,28],"Faust, -approximately 1540 -- Drama","German poetry","Legends -- Germany -- Drama","Magicians -- Drama",[30,31,32,33],"Best Books Ever Listings","Classics of Literature","German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Faust I\" by Johann Wolfgang von Goethe is a tragic play published in 1808. The Devil makes a wager with God over the soul of Faust, an aging scholar dissatisfied with earthly knowledge. Mephistopheles offers to serve Faust in exchange for his soul—but only if he can provide a moment of such perfect bliss that Faust wishes to stop striving forever. What follows is a dangerous pact signed in blood, leading Faust into seduction, tragedy, and moral ruin as he pursues transcendence through earthly experience. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Koskimies, Kaarlo",496,"Saksalainen murhenäytelmä kertoo oppineesta tohtori Faustista, joka solmii liiton paholaisen kanssa saavuttaakseen rajattoman tiedon ja elämän nautinnot. Ensimmäisessä osassa seurataan Faustin ja Mefistofeleen matkaa sekä viattoman Margaretan kokemaa tragediaa.","Johann Wolfgang von Goethen 'Faust I' osa on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 249. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","FAUST\n\nJ. W. Göthen tekemä murhenäytelmä\n\nI osa.\n\n\nKaarlo Forsman'in suomentama.\n\n\nG. L. Söderström, Porvoo, 1884.\n\n\n\n\n\n\nGÖTHEN ELÄMÄ JA TEOKSET.\n\n\nJohan Wolfgang Göthe syntyi Frankfurt am Main'in kaupungissa 28 p.\nelokuuta 1749. Hänen isänsä, keisarillinen neuvos Johan Caspar Göthe\noli jäntevä, totinen mies, kodissaan täysi yksinvaltias, jonka sana oli\nperheen lakina. Äiti Katariina Elisabeth Textor oli aivan toista\nlaatua: luonteva, hilpeä, sydämellinen nainen, jonka luonteessa hellä\ntunne, vilkas mielikuvitus ja selvä järki omituisesti yhtyivät.\nNähtävästi Göthen henkinen äidinperintö oli runsaampi kuin mitä hän\nisältään sai periä. Itse hän lausuu: \"isältäni sain muhkean muotoni ja\nvakavan ryhtini; äiti-kullalta sain iloisuuteni ja pakinoimis-haluni.\nIso-isäni suosi kaunottaria, ja enhän minäkään ole heille nurja\".\n\nEnsi kasvatuksensa Göthe sai kotona. Äiti osasi kehittää pojan\naattelukykyä ja vilkasta mielikuvastinta kertomalla hänelle satuja ja\ntaitavasti johtamalla häntä itseä muodostamaan satujen loppua. Isä taas\ntoisin tavoin vartutti nuorta mieltä. Hän kertoi pojalle jonkun jutun\nelämästä tai historiasta ja antoi pojan sen johdosta kirjoittaa\nmietelmiänsä latinaksi ja saksaksi. Kahdeksanvuotiaana nuori Wolfgang\njo joltisesti osasi ranskaa, italiaa, latinaa ja kreikkaa. Hänen\nlapsuutensa päiviltä on säilynyt monta jutelmaa, joista näkyy, että hän\nei ollut mikään tavallinen lapsi. Itsenäisesti arvosteli hän jo silloin\nmonta asiaa. Kun esim. Lissabonin kaupunki v. 1755 hirveän\nmaanjäristyksen kautta kokonaan hävisi ja ihmisiä hukkui tuhansittain,\nniin tämä kuusivuotias filosofi rohkeni epäillä Jumalan hyvyyttä!\n\nKotikoulun avuksi tuli pian elämän koulu kokemuksineen. Varsinkin\nvaikutti lapseen suuresti \"seitsenvuotinen sota\", jonka syttyessä Göthe\nitse oli seitsenvuotias. Sota jakoi hänen sukunsa kahteen vastakkaisen\nleiriin. Iso-isä vihasi Preussia, isä suosi sitä. Wolfgang ei\nvälittänyt Preussista; mutta sen uljas kuningas, joka voitokkaasti\ntaisteli puolta Euroopaa vastaan, oli hänen lempisankarinsa. Eipä hän\nvanhanakaan osannut arvostella asioita historialliselta, vaan\npersonalliselta, paljaasti inhimilliseltä kannalta. -- Pojassa\npiileväiset runon ja taiteen siemenet saivat arvaamatta suopean\ntilaisuuden itääkseen, kun eräs ranskalainen sotajoukkio marssi\nFrankfurtiin v. 1759 ja majaili siellä v:een 1761. Sen päällikkö,\nkreivi Thorane, joka asui Göthen kodissa, oli suuri taiteenharrastaja.\nNuori Wolfgang ihastui pian kiihkeästi tähän mieheen, joka opetti häntä\nrakastamaan maaluuta ja veistotaidetta. Sitä paitsi kaupungissa\nvieraileva ranskalainen teateriseura varhain tutustutti häntä\nnäytelmätaiteen ja teaterielämän salaisuuksiin.\n\nRanskalaisten mentyä opinnot jatkuivat isän johdolla; poika harjoitti\nesim. matematiikkaa, muusiikkia, piirustusta, englannin, jopa\nhepreankin kieltä. Pitääkseen muistissaan monet kielensä, sepitti hän\nromaanintapaisen keskustelun seitsemän sisaruksen välin, jotka puhuivat\nkukin omaa kieltänsä; niinpä vanhin veli puhuu saksaa, yksi veljistä on\npappi ja puhuu latinaa ja kreikkaa, kolmas on kauppias ja haastelee\nenglantia j.n.e. Hänen ensimmäisiä tuotteitaan oli myös pipliallinen\nlaulu Joosepista ja hänen veljistään. Göthessä tuleva mies\npääpiirteiltään jo kuvautuu lapsessa. Jo silloin ilmestyi hänen\nluonteensa pääomituisuudet, nimittäin: varsin monipuolinen, kekseliäs,\nylpeä, vaikutuksille hellänherkkä, huikenteleva henki, joka kuitenkin\naina osaa vaikutelmiansa hallita niihin hukkumatta; keskellä tunteiden\nkuohua selvä järki, itsensä hillitsevä ja sääntelevä mieli. Ja --\ntehdäksemme vertailun täydelliseksi -- jo nuorukaisena tunsi hän\nsydämessään lemmen ilot ja surut. Suhde Gretcheniin -- niin oli tytön\nnimi -- sai sentään pian surullisen lopun, kun Gretchen ei voinut\nnuorelle ihastelijalleen antaa muuta kuin sisaren ystävyyttä. Katkeran\nsurunsa unhotti Wolfgang pian kirjoissaan ja luonnon ihanassa helmassa,\nmutta tytöstä sai hän sittemmin esikuvan Faustinsa Gretchenille. --\n\nV. 1765 tuli Göthe Leipzigin yliopistoon, jossa hän kohta innolla alkoi\nharjotella erittäinkin filosofiaa ja lakitiedettä. Pian suuttui hän\nsentään sydämestään kumpaankin. Kuuluisa kohta Faustista luultavasti\nkuvailee hänen omaa silloista mielialaansa tässä kohden:\n\n    Siis, veikkoni, ensi paikallen\n    Collegium logicum pankaatten!\n    Se hengen hyvin äkseeraa\n    Ja Spanjan kenkiin pingottaa,\n    Jott' aatos hiipis hiljaa vaan\n    Ja varovasti radallaan,\n    Eik' itsepäisenä hairahtais\n    Ja ristin rastin reutoa sais.\n    Nyt kauan teille neuvotaan,\n    Mi kävi teilt' ennen kerrassaan,\n    Niin hyvin kuin syönti, juominen,\n    Ett' yks' kaks' kolm' on tarpehen j.n.e.\n\n    Ja sitte saatte ahkeraa\n    Myös Metafysiikkaa harrastaa,\n    Kaikk' ymmärtää, niin mointakin,\n    Mik' ei mahu ihmis-aivuihin.\n    Jos käy tai ei käy -- kaikillen\n    Kyll' ilmestyy sana tenhoinen j.n.e.\n\nJa lakitieteestä:\n\n    Sen opin laidan tiedän kylläkin.\n    Nuo lait ja asetukset vierii\n    E'espäin kuin tauti saastainen,\n    Paikasta paikkahan ne kierii\n    Ja suku ne jättää suvullen.\n    Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu...\n    Voi! miks' oot myöhän syntynyt!\n    Vaan oikeudet myötä perityt --\n    Ihanpa ne jo meiltä puuttuu! --\n\nLuentosalit siis Göthe jätti. Sen sijaan hän koko nuoruutensa kiihkolla\nsyöksihe hurmaaviin huveihin ja elämän kuumimpiin kuohuihin, hyppäsipä\nusein senkin rajain yli, mitä katsottiin sopivaksi. Nautintojen\npyörteestä haki hän tyydykettä sielulleen ehkä senkin vuoksi, että hän\nsamaan aikaan oli alkanut epäillä runollista henkeänsä. Onnellinen\nsattuma johti hänet taas löytämään itsensä ja hengettärensä. Hän\nrakastui erääsen Anna Katariina Schönkopf (\"Käthchen\") nimiseen nuoreen\nihanaan neitoon, joka myös vastasi hänen tunteisinsa. Jonkun aikaa\nylioppilas sitte leijui lempensä kultapilvissä, mutta rakkaus, jonka\nparas virike on toivo ja epätieto, menetti huikentelevalle mielelle\nparaan viehätysvoimansa, sitte kun hän tyynesti sai omistaa\nikävöityänsä. Nyt hän kiusaili kunnon tyttökultaa jos joillakin\nepäluuloilla y.m., kunnes Käthchenin rakkaus sammui mielipahan\nkyyneliin ja nuorten väli auttamattomasti rikkui. Göthe katui\nkevytmielisyyttänsä katkerasti, ja sydänsuru herätti hänessä taas\nrunonhengen. Hän sepitti näytelmän \"die Laune der Verliebten\"\n(rakastuneiden oikut), jossa hän tietysti muutetuin nimin,\npääasiallisesti kuvaili omaa ja Käthchenin välistä lempisuhdetta.\nSeikka on omituinen ja ilmaisee selvästi Göthen koko tulevaista\nrunoilu-suuntaa. Hänen runoelmansa lähtevät aina omasta kokemuksesta,\nkumpuilevat runoilijan sisimmästä sydämestä, kuvastellen\nihanteellisesti mitä hän itse on elänyt, kärsinyt, tuntenut. Runoelmat\novat siis lähimmässä yhteydessä runoilijan elämän vaiheiden kanssa, ne\novat tavallaan runollisia \"synnintunnustuksia\". Kun siis joku tapaus\ntai seikka syvästi oli liikuttanut hänen mieltään, muodostui se hänen\nsielussaan runolliseksi kuvaksi, jonka esiintuomalla hän samalla\nvapautui noista sydäntä sortavista tunteista ja saavutti entisen\nmielen-tyyneytensä. Muuten die Laune d. Verl. selvästi näyttää\nvasta-alkajan käsialaa; se on laadittu tuohon hempeään italialaiseen\npaimenlaulutapaan, jossa rakastuneet pitkissä puheissa surkein suin\nlaulavat lempensä suruja ja iloja. Enemmin luomis-neroa osoittaa jo\nsamaan aikaan sepitetty näytelmä \"Die Mitschuldigen\", joka kuvaa\nyhteiskunnallisen elämän yö- ja varjopuolia, joihin Göthe oli\nLeipzigissä tutustunut. Mallina oli Molière.\n\nNyt oli siis Göthe astunut runon uralle. Ja millainen oli hänen\nrunollinen suuntansa ja henkensä? Se oli kerrassaan realinen,\nobjektiivinen. Sen hän jo osoitti sillä, että runoili itse elämiänsä\nvaiheita, omia kokemuksiaan. Mielikuvituksen siivillä lentäessään hän\nei koskaan jättänyt silmistään luontoa, elämää, todellisuutta. Saksan\nrunoilijat yleensä, niinpä esim. Schiller, ovat subjektiivejä,\nidealisteja. Sitä Göthe ei ollut. Hän ei tahtonut tyrkyttää luontoon\nniitä näitä omia abstraktisia aatteitaan, hän ei jyrkästi erottanut\nhenkeä ja ainetta toisistaan, vaan juuri aineessa, luonnossa, elämässä\nnäki hän hengen ja aatteen asuvan. Hänestä oli todellisuus ideaalin\nulko-ilmestymä, jumala kaikkisuuden sielu. Sentähden pyrki hän aina\ntuntemaan luontoa sen todellisuudessa, rikkaudessa ja kauneudessa,\nnäkemään sitä silmästä silmään eikä oman fantasiiansa usvien kautta,\njoka antaa vääristellyn kuvan luonnosta. Siitä voi selittää sen\nmelkein intohimoisen rakkauden, jolla Göthe koko elämänsä tutki\nluonnontieteitä; tiedemies siinä raivasi alaa runoilijalle. Hän tahtoi\nnähdä olot ja ihmiset _juuri_ niin kuin ne ovat. Sentähden hänen\nhenkilönsä aina ovat tosi-ihmisiä hyveineen virheilleen, ne eivät ole\nsumusta ja auringon-paisteesta kudotuita puolijumalia eivätkä myöskään\npaholaisia, vaan ne ovat ihmisiä; kaikkea epämääräistä, haamuntapaista,\npilventakaista hän suorastaan inhoo. Tämänpä objektivisuuden vuoksi\nusein sanotaan Göthen enemmin olleen kreikkalaisen kuin saksalaisen\nhengeltään. Sama suunta ilmestyy myös kielessä; se on vilkasta, elävää,\nsointuvaa, mutta vertauksia ja kuvallisia puheita vailla. Göthe ei\nsano, minkä _näköinen_ asia on, vaan _mikä_ se on. Toisin Shakespeare,\ntuo muuten suuri realisti, joka uhkuu mitä rohkeimpia kuvia ja\nvertuita.\n\nInnolla rupesi nyt Göthe harrastamaan runollista kasvatustaan.\nAhmimalla luki hän runoilijoita, esim. Molière'ä, Corneille'a,\nShakespeare'ä, sekä saadakseen runouden teorian selväksi, Winckelmanin\nja Lessingin teoksia, erittäinkin tämän Laokoon'ia, jota hän nimitti\n\"valonsäteeksi pimeiden pilvien halki\". Siitä oppi hän m.m., että\nrunoja toimii mielikuvitusta varten, eikä, kuten kuvaileva taideniekka,\nulkoaisteja varten, joten runojalle kelpaa rumatkin esineet eikä vaan\npuhdas kauneus, jota kuvaileva taideniekka suosii. Samaan aikaan hän\npiirusteli Öserin johdolla ja oppi \"käyttämään silmiänsä\", kuten itse\nsanoo sekä löysi siten \"tien totuuteen ja kauneuteen\". Olo Leipzigissä\nloppui kuitenkin äkkiarvaamatta kovan taudin kautta, jonka Göthe\nsai kaikellaisesta rasituksesta. Ruumiillisesti ja henkisesti\nriutuneena palasi hän v. 1768 isänsä luo, joka kylmäkiskoisesti otti\npoikaansa vastaan. Pitkä sairauden aika vaikutti hyvää runoilijan\nhengelliselle elämälle. Hän avasi koko sielunsa hurskaalle neiti von\nKlettenbergille ja tämän johdolla hän loi syvät silmäykset\nuskonnolliseen tunne-elämään. Uskonto sai toistaiseksi etusijan hänen\nelämässään, hän luki paljo uskonnollisia kirjoja ja miettipä muutella\nkristinuskoa uusplatoonisten aatteiden mukaan.\n\nNoudattaakseen isänsä tahtoa läksi Göthe v. 1770 Strassburgin\nyliopistoon jatkamaan lainopillisia lukemisiaan. Nyt onnistuikin\nhän paremmin, niin että jo vuoden päästä suoritti oikeudentohtori\ntutkinnon. Mutta muutoin olivat hänen harrastuksensa vielä hyvin\nhajannaiset. Hän luki rinnakkain lakitiedettä, luonnontieteitä, vanhoja\nja uusia runoilijoita, uskontoa, mystiikkaa, filosofiaa, etenkin\nGiordano Brunoa. Tästä usvasta vähitellen selvempi ura aukeni hälle,\nkun hän tutustui runoilija Herderin kanssa, joka hiljan Klopstockin ja\nLessingin kanssa oli perustanut uuden runosuunnan vastakohdaksi\nvanhalle ranskalais-klassilliselle suunnalle. Herderin seura vaikutti\nGötheen syvälti. Hän oppi erottamaan, mikä runoudessa on ikuista, mikä\najallista ja satunnaista, hän vapautui ihailemasta Ranskan\nkirjallisuutta ja rupesi sen sijaan tutkimaan Homeeria, Shakespearea,\nOssiania, Raamatun runoutta sekä saksalaista kansanrunoutta\nkeskiajalta. Göthe oppi, että runous ylipään on kansallislahja, eikä\nmitään hienohenkisten sivistyneiden ylöllisyystavaraa. Runoja laulaa\nvaan selvinä säveleinä julki mitä kansan povessa hämärästi polttaa\nja sykkii. Symbolina runoilijan silloisesta saksalaisinnosta\nsopinee myös pitää sitä ihailevaa kunnioitusta, jolla hän katseli\nStrassburgin komeaa münster'iä eli kirkkoa, tuota germanisen hengen\nmestari-luonnosta. Innostuksessaan kirjoitti hän teoksen \"Von der\ndeutschen Baukunst\". Samaan aikaan tutustui hän myös noihin\nventosaksalaisiin taruihin Faust'ista ja Götz von Berlichingen'istä.\nMuuten runoilijan Strassburgin-aikaa suuresti sulostutti hänen\nrakkautensa Friederike Brion'iin, joka oli papintytär sieltä\nläheisyydestä. Tämä, ehkä suloisin ja ylevin niitä monia naisia, jotka\nluovat ohimenevää valoaan Göthen elämäntielle, antoi sydämensä nuorelle\nrunoilijalle, ja hänessä siitä syntynyt ylönpaltinen onnellisuuden\ntunne loi uuden lennon hänen lyyriselle runoudelleen. Mutta runoilijan\nrakkaus väljähtyi pian -- ja ajan sumuihin haipuu silmistämme tuo ihana\nnaishaamu, joka kyllä olisi paremman kohtalon ansainnut. Kaipauksella\neriämme hänestä.\n\nSaksan kirjallisuudessa oli tähän aikaan alkanut se huima silmitön\nryntäys vanhaa konventionellia ranskalais-henkistä runoutta vastaan,\njoka on tunnettu nimellä \"Sturm und Drang\" (myrsky ja kiihkokausi). Sen\nsotahuutona oli: pois kaikki säännöt ja traditionit! eläköön luonto,\nsäännöttömyys, alkuperäisyys hurjassa voimassaan ja -- saksalaisuus!\nSen esikuvina olivat Shakespeare, Ossian, Skandinavian jumalaistarut\ny.m. Mutta nuorella Saksalla oli nurjat käsitteet luonnosta ja\ntotuudesta. Luonto oli sen silmissä joku kummallinen yhdyntä\n\"tulivuorta ja kuutamoa;\" luonnon voima sen mielestä ilmautui\nmyrskyn-purkauksissa, sen kauneus itkustelevassa hentomielisyydessä.\nOlla samalla hyrskyisä ja hellä, raivoisa ja kyynelöivä -- nepä\nmuka neron tunnusmerkkejä. Näin tämä suunta, joka huusi \"luontoa\nja totuutta\", itse asiassa saattoi epäluonnollisuuteen ja\nepätodellisuuteen. Göthekin muutamia vuosia kuului \"hyrsky- ja\nkiihko-puolueesen\" ja loi sen hengessä esm. \"Götz von Berlichingen\"\nja \"Werthers Leiden\". Näistä pari sanaa.\n\nGötz von Berlichingen, tuo kuuluisa rautakourainen, mutta ritarillinen\nrosvo, joka, luottaen omaan kykyynsä ja miekkaansa, alinomaa ja\nväsymättä tappeli yhteiskunnan ahtaita rajoja vastaan, hän jos jokin\noli viehättävä aihe uudelle suunnalle. Götz oli individualiteetin\ntaistelu objektivisiä rajoja vastaan; niinhän uusi koulu myös oli\njulistanut sodan silloista makusuuntaa ja sen ahtaita sääntöjä vastaan,\nvaatien etusijaa indiviidille, luonnolle, vapaudelle. Samaahan\ntaistelua indiviidin inhimillisten oikeusten puolesta kävi koko\naikakausi piityneitä feodali-oloja ja hallitsevain luokkain\netuoikeuksia vastaan. Siitä ymmärtää sen äärettömän ihastuksen, minkä\nGötz nosti. Se herätti henkiin koko tulvan samallaista kirjallisuutta.\nDraamana Götz kuitenkin on heikko; se on pikemmin dialogiseerattu\nhistoria, joka uskollisesti on säilyttänyt ajan värit, kuin näytelmä;\nse kuvaa kokonaista ajan suuntaa, mutta ei intohimojen taistelua. Siinä\nei ole mitään määrättyä keskus-aatetta, mitään toiminnan yhteisyyttä.\nHenkilöt ovat kyllä eläviä, mutta ne eivät yhdy toimintaan ja\nvuorovaikutukseen.\n\nKesällä 1772 Göthe, Wetzlarissa tutkiessaan valtio-oikeuston\nlainkäyttelyjä, taas rakastui -- se on omituisuus hänessä, joka\nerottamatta yhtyy hänen runolliseen toimintaansa. Voidakseen runoudessa\nluoda naisia, täytyi hänen todellisuudessa ensin mieltyä niihin. Tällä\nkertaa hän kuitenkin rakasti yksipuolisesti, sillä neiti Charlotta Buff\n-- niin sen kaunottaren nimi oli -- oli kihloissa toisen miehen kanssa.\nSamaan aikaan oleskeli Wetzlarissa eräs Jerusalem niminen nuori mies,\nsynkkämielinen haaveksija, joka niinikään onnettomasti rakasti erästä\nnuorta rouvaa, jopa vihdoin alakuloisuudessaan lopetti päivänsä\nitsemurhalla. Sovittamalla yhteen nämä kaksi onnettoman rakkauden\ntapausta, omansa ja onnettoman Jerusalemin kohtalon, Göthe sai aiheen\nuuteen runoelmaan l. romaaniin, nimeltä \"die Leiden des jungen\nWerthers.\" Nuori Wertherkin rakastaa onnettomasti erästä Lottenia, on\ntäynnä sanomatonta kaipuuta, määrätöntä ikävöimistä, on suuttunut\nmailmaan ja oleviin oloihin, lukee vaan Ossianin runoja, on hento\nheikko olento ja turvautuu vihdoin -- itsemurhaan. Werther oli\nhenkisesti kipeän ajan tuote. Ihmiskunta oli menettänyt uskonsa ja sen\nkera rauhansa ja ilonsa; levotonna ja täynnä kivulloista\nhellätunteisuutta se sukeltui luonnon helmaan, sieltä löytääkseen\nlohdutusta. Luontoa ylistetään puristetulla ihastuksella, itkua ja\nrakkautta suodaan oikein tuhlaamalla. [Sekä Götz että Werther lausuvat\ntätä ajanhenkeä, kumpikin eri puoltansa: Götz on taivaasen-ryntääväistä\nvapauden halua, Werther sen alakuloista haaveksintaa.] Ajan ääretöntä\nkaipuuta ja tyhjyyttä Göthen Werther lausuu sattuvasti ja todellisesti;\nsiitä se sanomaton mieltymyksen myrsky, millä kirjaa vastaanotettiin\nkautta Euroopan. Sitä ei luettu, vaan ahmittiin -- kyynelvirtojen\nvaluessa. \"Weltschmerz\" oli saanut elävän muodon; Werther lausui\nselvään mitä jokainen sydän tunsi ja tuskaili. Se synnytti koko\nsarjan sentimentaalisia kirjailijoita, -- mutta Göthe oli juuri\nluomalla tämmöisen teoksen ikipäiviksi vapautunut ajan kipeästä\ntunteellisuudesta.\n\nGöthe piti runohenkeänsä eleillä useilla vähemmillä kappaleilla, sillä\nvälin kuin hän vakavilla opinnoilla viritti henkeänsä suurempiin\ntöihin. Näistä kappaleista mainittakoon esm. _Clavigo_, näytelmä,\njoka näyttää miten eräs henkilö kunnianhimonsa yllyttämänä polkee\nrakkauden velvollisuudet ja siitä rangaistaan. Sitten kypsyi uuden\nlemmen-auringon lämmössä lyyrillisiä lauluja ynnä laulunäytelmä _Ervin\nund Elmire_, jossa erään lemmityn tytön miellytys-halu saattaa hänen\nsulhasensa epätoivoon. Göthen uusi lemmetär oli neiti Anna Elisabet\nSchönemann, ikuistettu hänen lauluissaan \"Lili'n\" nimellä. Vihdoin\nGöthe suunnitteli kahta suurisukuista draamaa _Mahomet_ ja\n_Prometheus_, jotka ikävä kyllä, jäivät puolimoihin y.m.\n\nGöthe oli nyt mainio mies. Hänen luonaan kävi Saksan silloiset\nkuuluisimmat terveisillä ja v. 1775 kutsui Sachsen-Weimarin nuori,\ntaiteita ja neroja suosiva herttua Kaarle August hänet hoviinsa. Göthe\ntulikin ja jäi Weimariin eliniäkseen. Niinkuin uusi aamu-aurinko nousi\nnuori runoilija tälle iloisalle, raikkaalle, vapaahenkiselle hoville,\njonka päätoimina oli huvitukset ia kaunotaide. Hän pääsi ruhtinaan mitä\nlähimpään ystävyyteen, jopa kohosi pienen herttuakunnan tärkeimmäksi\nvirkamieheksi, jonka ylitarkastuksen alle pantiin vuorikaivokset,\nsotalaitos, metsänhoito y.m. Hän oli herttuan \"oikea käsi\" kaikissa\ntoimissa. Yhdessä he huvittelivat ja hulluttelivat vallattomassa\npoikamaisuudessa, yhdessä he myös hoitivat hallitusta ja ahkeroivat\nkansan parasta. Näin kului 10 vuotta, jolloin syrjäisempi saattoi\nluulla Göthen ihan kyltyneen runoihin ja runottariin. Eipä niin\nkuitenkaan ollut. Tosin runoilus paljon sai väistyä käytöllisten\ntointen tieltä, mutta eipä hän sittekään antanut runojan hukkua\nhovimieheen. Päinvastoin käytöllisestä elämästä valui Göthelle runsas\nrunouden lähde. Hän kasaili aineksia tuleviin rakennuksiin.\nVirkamatkoillaan hän tuli tarkemmin tutkineeksi luontoa ja sen\nilmiöitä; ihmisvilinässä hän oppi oivaltamaan elämää ja sitä oikein\nkuvailemaan. Varsinkin hänen sydämellinen seurustelunsa älykkään rouva\nvon Steinin kanssa verrattomin määrin kehitti hänen henkeään, elvytti\nhänen tunne-elämäänsä. Pait' sitä hän ei lakannut itse asiassa runoja\nsepittämästä. Hoviteateria varten valahti häneltä tuon tuostakin\nnäytelmiä, jos kohta osaksi vähänarvoisempia. Paraat niistä ovat:\n\"Die Geschwister\", \"Triumph der Empfindsamkeit\", jossa sukkelasti\npilkataan Weltschmerz'iä, raikas \"Jery u. Bately\", suloinen vesi- ja\nmetsänäytelmä \"Die Fischerin\" y.m. Lisäksi hän silloin suunnitteli ja\nalusteli tai kirjoittelikin suurimpia mestariteoksiaan, jotka myöhemmin\nilmestyivät.\n\nSyksyllä 1786 lähti hän kuuluisalle Italian matkalleen, josta hän\nkahden vuoden päästä palasi \"taiteellisesti uudestisyntyneenä.\" Italia\non historian, kirjallisuuden, maalauksen, musiikin kotimaa; joka\naskeleella kohtaapi mitä ihanimpia muinaisjäännöksiä ja suurenlaisia\nraunioita -- aiheita historioitsijalle ja taideniekalle. Mutta\nomituista Göthen luonteessa oli, että hän ei oivaltanut historian\nhenkeä; ihanimpain muinaisjäännösten ohitse hän kulki kylmänä. Häntä\nihastutti vaan Italian ihana luonto ja ilmasto, sen tumman sinervä\natsuritaivas, sen meri, sen vehmas kasvisto, sen taideaarteet, mikäli\nnää välittömästi kuvastelivat luontoa ja raikasta elämää. Mahtavain\nraunioiden kesken Rooman vallan ajalta tutki Göthe kasvien ja kukkasten\nelämää, tai harrasti geologiaa ja meteorologiaa. Roomassa valtasi häntä\nsuuri taide-into; hän kävi kirkot ja galleriat, jopa alkoi itsekin\npiirustaa, toki ilman menestystä. Runoja hän ei suuresti sepittänyt\ntällä matkalla, mutta hänelle selveni hänen oma henkensä. Hän\nhuomasi olevansa yksinomattain runoniekka ja heitti pois kaikki\nsivuharrastukset, paitsi luonnontieteet, joita hän kiihkeästi rakasti\nelämänsä loppuun asti ja joita hän muutamilla tärkeillä keksinnöillä on\nmelkoisesti vienyt eteenpäin. Runous-oppi ja runoilus pääsivät\nsopusointuun. Alusta asti oli hän ollut objektiivinen; tälle suunnalle\nantoi Italia uutta elvykettä, kun hän näki saman suunnan vallitsevan\nantiikin paraissa teoksissa. Sepä häntä elävästi viehätti, se tuli\nhänenkin opikseen. Mitä hän itse oli hengissään tavoitellut, sen näki\nhän Italiassa toteuneena. Hän tahtoi esittää luonnon ja elämän niin\nkuin ne ovat, ja niin oli antiikikin tehnyt. Itse sanoo hän: \"kaikki\ntaantuvaiset ja hajoomaisillaan olevaiset ajat ovat subjektiivisia;\nmutta kaikkein edistyväin aikain suunta on objektiivinen. Henki, joka\npyrkii eteenpäin ja luo suurta, ei sukellu itseänsä miettimään -- se on\nkivulloisuutta.\"\n\nItalian matkalla valmistui \"Ifigenie\" ja \"Egmont\"; siis niistä sananen.\n-- Ifigenien aine on muinaiskreikkalainen, mutta henki ja luonteet ovat\nuutta. Tyyni rauha ja verraton sulosointu helisee kautta tämän kauniin\nnäytelmän, joka paremmin on lyyrillinen laulu, kuin näytelmä.\nRistiriidat eivät selvene ulkonaisten tointen tyrskyssä, vaan\nhenkilöiden sydämissä. -- Mitä \"Egmont'iin\" tulee, niin tuskinpa lienee\nteosta, jota vastaan kritiikillä on niin paljon sanomista ja joka\nsittekin on niin kaikkien lemmikki, kuin tämä. Siltä puuttuu draaman\nalkuehto: voimakkain intohimojen ristiriita, siinä ei ole toimintaa,\nvaan kyllä pitkiä puheita. Se on sarja mitä somimpia kuvaelmia, täynnä\nviehättävää Stilleben'iä. Mutta kaikki nuo heikkoudet vajottaa varjoon\nEgmont ja Clärchen, nuo loistavat, valoisat, ylevän-ihanat kuvat, jotka\nikipäiviksi painuvat lukijan mieleen.\n\nSydän ikävissään palasi Göthe onnensa maasta Weimariin, missä ihmiset\nja olot nyt tuntuivat hänestä varsin ikäviltä ja jokapäiväisiltä. Tosin\nherttua vapautti hänet käytöllisistä virkatoimista, niin että\nainoastaan teateri, taiteet ja tieteet jäivät hänen hoitoonsa, mutta\nsittekin runoja aina ikävöi unelmainsa maata Italiaa. Väli rouva\nSteinin kanssa rikkui. Sen sijaan sai Göthe uuden nais-idealin,\nhilpeän, luonikkaan Christina Vulpiuksen, jonka hän vanhoilla\npäivillään otti lailliseksi vaimokseen. Tämä lempi innostutti häntä\nsepittämään m.m. onnistuneet \"Römische Elegien.\" Pian ilmestyi _Tasso_,\njoka myös on viehättävän kaunis, mutta draamana heikko. Siinä\nkuvaillaan onnettoman runoilijan sieluntaisteluja ja hyrskiviä tunteita\nkanssapuheen, mutta ei toiminnan muodossa. Omituista on, että Weimarin\nhenkilöitä ja oloja viljalta piilee tässä näytelmässä; niinpä Tasso on\nosaksi itse Göthe. Mitä tunteita Ranskan vallankumouksen suuret\ntapaukset Götheen vaikutti, ne hän kuvaili muutamiin vähäarvoisempiin\nteoksiin, esm. \"Der Grosscophta\"; \"der Bürgergeneral\", \"die\nAufgeregten\" y.m.\n\nV. 1795 alkaa se merkillinen aikakausi, jolloin hän solmi ystävyyttä\nSchillerin kanssa. Itse hän sanoo tästä liitosta: \"minulle se oli uusi\nkevät, jossa kaikki alkoi ilosasti orastella, vesoa ja kukkia.\"\nYstävykset olivat täysiä vastakohtia kaikin puolin; mutta sepä juuri\nliiton sitä lujemmaksi solmi, sillä he täydensivät toisiansa. Schiller\noli koko elämänsä taistellut puutteen ja köyhyyden kanssa, hänellä oli\nkatkerat elämänkokemukset -- Göthen rata oli aina ollut sileä ja\npäivänpaisteinen. Göthe oli hengeltään realisti, ulospäin kääntynyt,\noivalsi elämän ja luonnon ja tunki ulkoapäin sen sydämyksiin. Schiller\noli idealisti, eli vain aatteidensa mailmassa, joiden hajannaisia\nsäteitä hän kokoeli ulkomailmasta, koettaen uudestaan luoda alkukuvan\nihanuuden; hänelle oli henki äärettömän ylempänä luontoa, hän oli\nvapauden innostunut julistaja. Göthe oli helleeni, joka näki esineet\netelän kirkastavassa perspektiivissä, Schiller saksalainen, joka\npohjolan sumuihin etsi valoa hengestä ja aatteista. Mutta molemmilla\noli yhtä syvä vakuutus runouden ikuisesta voimasta ja merkityksestä. He\ntäydensivät toinen toistansa; \"G. antoi S:n aatteille aiheita ja\naineita, ja S. pani tenhoisella aatevoimallaan G:n runsasvaraiset\naineet ja katselmat hedelmälliseen liikuntoon.\" Mestarien yhteisestä\npajasta läksi nyt _Xenien_, joukko komparunoja, joissa ruoskittiin\npäivän harhateille joutunutta kirjallisuutta sekä sen edustajia. Ja\nkävipä nytkin niin, että \"se koira kiljahti, johon kalikka sattui.\"\n\nNyt valmistui myös Göthen \"Wilhelm Meister\", jossa kuvaillaan nuorison\nturhia pyrintöjä sivistyksen tiellä. Pahinna esteenä esitellään\npäättämättömyys ja löyhyys, joka tekee sen, että mies ei ohjaa\nasianhaaroja, vaan ne ohjaavat häntä. Luonteet oivallisesti kuvatut,\nesm. heikko Wilhelm, kummallinen Filine ja varsinkin Mignon, tuo ihmeen\nsuloinen runollinen luoma, joka lumoo lukijaa. -- Sitten syntyi\nmestari-epos _Herman und Dorothea_. Ihmeteltävä on se taito, millä G.\nalkuaan hyvin tavallisesta lempijutusta on luonut mitä ihanimman\nidyllin, täynnä luontoa, eloa ja karakteeria. Selvästi ja kauniisti\nkuvaillaan siinä, kuinka kaksi sydäntä etsi toisiaan ja sen ohessa\nkuvaillaan luonnolla ja totuudella maaelämää oloineen suloineen. Hieno\nrunon tuoksu hajahtaa kaikkialla.\n\nGöthen monet muut pienemmät runoelmat täytyy meidän jättää sikseen,\npäästäksemme suoraan silmäilemään hänen pääteostaan Faustia. Kuitenkin\nmainittakoon sitä ennen se katkera suru, joka kohtasi häntä, kun\nSchillerin kuolema katkaisi heidän ystävyysliittonsa v. 1805. G.\nmenetti siinä omien sanainsa mukaan \"puolet omaa olentoansa\". Kauan\naikaa eli hän kolkossa yksinäisyydessä eikä kyennyt mitään luomaan.\nVihdoin hän ystävänsä muistoksi kirjoitti kauniin epilogin tämän\n\"kello-lauluun.\"\n\n1806 julkaisi Göthe ensi osan Faust'ia, jota hän oli kirjoitellut\npitkin elämäänsä. Jo Strassburgissa päätti hän verhoa oman\nelämän-historiansa tämän vanhan sadun muotoon. Hän on siitä luonut\nnykyajan ehkä suurimman runoelman, \"jumalallisen näytelmän\",\njossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita.\n\"Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin)\nvastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden\nsuloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa,\nviisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta,\nsulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole\nihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä\nsydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme\nsyvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen\nelämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys.\" -- Faust janoo\ntotuutta, hän tahtoo ymmärtää elämän, mailman ja ihmisen syvimpiä\njuuria myöden, hän on ihmishenki joka taistelee, henkisen olemuksemme\nrajain yli päästäkseen. Mutta turhaan. Tieteet eivät selitä hälle\nolemuksen ongelmoita, ne eivät viihdytä hänen kaipiotaan -- hän palajaa\nniistä vihdoin inholla. Hän hylkää järjen ja tieteen -- \"ihmisen paraat\nlahjat,\" ja heittäytyy epätoivon ja epäilyksen valtaan. Kun hän näin\non joutunut negatiiviselle, kieltoperäiselle kannalle, ilmestyy\nkieltämyksen, epäyksen henki Mefistofeles, joka ei tunnusta mitään\nhyvää ja kaunista olemuksessa ja saastaisella ivalla vetää lokaan\nkaikki aatteet, kaikki mikä on pyhää ja ylevää. Faust antauu hänelle ja\nMefisto avaa Faustille aistillisen mailman täynnä hekumaa ja nautintoa.\nSen mailman läpi hyrskyää Faust juoden hekuman maljan pohjasakoineen --\nmutta kaikki turhaan! Hengen jano sammuu siitä vielä vähemmin. Tosin\nrakkaus Gretcheniin antaa hänelle hetkeksi autuuden riemun, mutta se on\nkuumeentapaista, se väljähtyy kuin päihtyneen hurmaus, se on liian\naistillinen ja jättää jälkeensä särjetyn sydämen ja sortuneen onnen\nsavuavat rauniot. Loppupäätökseksi jää vaan elämän mitättömyys. \"Faust\non epätoivon tuskallinen huuto elämän tyhjyydestä.\" Göthe on siis\nesittänyt ongelman, ratkaisematta sitä. -- Vanhoilla päivillään liitti\nGöthe Faustiin toisen osan, joka on täynnä hämäriä allegorioja ja on\nvaikea ymmärtää. Siinä Faust vihdoin tyytyväisenä kuolee, kun tietää\nedistäneensä kansansa onnea. -- Tähän lopetamme esitelmämme,\nmainitsematta enää muita vähempiä runoja ja teoksia. Göthe kuoli\nWeimarissa 22/3 1832.\n\nGöthe on Saksan suurin runoilija, jopa mailman kirjallisuuden suurin ja\nyleishenkisin ilmiö Shakespearen jälkeen. Göthe ei kuulu mihinkään\nmäärättyyn kouluun kirjallisuudessa. Hänen suuntansa oli hänen omansa;\nse oli puhtaan runouden ja kauneuden suunta, ja siitä syystä hänen\nmuistonsa elää niin kauan kuin tosi runous ihastuttaa ihmissydäntä.\n\nK. F.\n\n\n\n\n\n\nFAUST.\n\n\n\n\nOMISTELMUS.\n\n\nTaas ilmestytte, haamut, häälyellen\nMun nähtäviin, kuin entispäivinän'.\nVaan, sydän, ootko altis hurmoksellen?\nPyydänkö vielä teitä jäämähän?\nAh, voitittenpa, luoksein tungeskellen!\nJa usvat haihtuu, silmin selvitän;\nJa tenhoviima luotanne kun liehuu,\nMun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.\n\nIloisten päiväin muistot seuraa teitä,\nJa varjot armaat nousee sarjoittain:\nEns'-lemmen soipi katko-säveleitä,\nEns'-ystävyyskin elpyy rinnassain.\nJa eloni harhakkaita mutkateitä\nMurheeni itkemään käy uudestaan,\nRakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui,\nJotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.\n\nNe joille soi mun laulun' alkunaiset,\nNe näitä eivät enää kuulla voi;\nHajalle haihtui kaikki armahaiset,\nJa laulun' ensi kaiku tyhjiin soi.\nNyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset;\nOon arka, jos ne kiitoksenkin toi.\nJa ket mua muuten kuuli riemumiellä.\nJos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä.\n\nMun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu\nVakaihin, tyyniin henkimailmoihin,\nNyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu,\nKuin eeol-harppu, huokuu-sävelin.\nMä vavahdan ja lempeäksi taipuu\nMun mielen' jäykkä, sulan itkuihin;\nMit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu,\nMin hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.\n\n\n\n\nALKUNÄYTÖS TEATERISSA.\n\n\n    JOHTAJA. RUNOILIJA. PILAPUHUJA.\n\nJOHTAJA.\nTe kaksi, joiden autellen\nNiin usein pääsin pintehistä,\nMitäspä hyvää Saksallen\nToivotte näistä näytöksistä?\nHartaasti soisin, että mieltyis' kansa,\nJok' elelee ja muiden elää suo.\nVajamme pystyss' on ja laudat paikallansa;\nJa juhlaa toivoin meihin silmät luo\nJo kaikki, ihmeellistä vartoellen\nJa kulmakarvojansa korotellen.\nKyll' osaan olla mieliks' ihmisten,\nNäin hämilläin tok' en oo ollut koskaan;\nTosin ei ne tottuneet oo parhaasen,\nMutt' ovat lukeneet niin paljo kirjamoskaa!\nMitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois,\nSamalla tenhoisaa ja hauskaa ois?\nTuo tottamaar on suurin riemun aine,\nKun kansa puodillemme tulvehtii\nJa paisuellen, lainehelta laine,\nAhtaasta armoportist' tungeksii:\nKons' ilmipäiväll' ennen neljän lyömää\nLuukulla riehutaan ja reudotaan,\nKuin nälkäläiset puistaa, kirkuu syömää;\nPiletin vuoks' ne särkee kurkkujaan.\nNäin lumota voi seuraa senkinmoista\nRunooja vaan. -- Siis, veikko, taiallas nyt loista!\n\nRUNOILIJA.\nNuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä,\nNe näöllään meilt' aatteet kaikottaa!\nMun silmiltäin tuo ihmistulva peitä,\nKu nieluhunsa kaikki tempajaa!\nMun käydä suo vaan rauhan taivas-teitä,\nMiss' sula riemu meille versoaa,\nMiss' ystävyys ja lempi onnen luovat\nJa sydämessä sille suojan suovat.\n\nMi sielun syvyydestä kuohui silloin,\nMitä huulet hiljaa virkki ujoillen,\nMi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin,\nSen hurja hetki syöpi nielaisten;\nSe usein kauan kasvoi aamuin illoin,\nSiit' ennenkuin tul' täysikelpoinen.\nMi kiiltelee, se hetken täällä häilyy;\nVaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy.\n\nPILAPUHUJA.\nVait' jälkimaalimasta! senpä soisin!\nJos miekin tuosta pakinoisin,\nNykymailmallen ken sitten ilveilis?\nSe vaatii hauskaa -- syystä kyllä;\nJos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä,\nSe kiitoksen jo ansaitsis.\nKen kansaa oikein miellytellä voi,\nHänt' ei sen oikut saata katkeroittaa;\nLaveinta piiriä vaan hän ahkeroi,\nTuon helpommin hän hurmaa, voittaa.\nNyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon\nja köörit kaikin yhtykööt sen laulantoon:\nÄly, tunne, järki, himot soikoot myötä, --\nVaan kaunistelkoon hullutukset työtä!\n\nJOHTAJA.\nEtenkin paljo tapausta suokaa!\nVäki saapuu katsomaan, se mielii silmi-ruokaa.\nJos nähtävää vaan paljo teiltä karttuu,\nJa kansa kurkistaapi ammo-suin,\nNiin mainehenne mahtavaksi varttuu\nJa kohta ootte miesi suosituin.\nJoukolla vain voi joukot haltioida;\nKun paljo tarjotaan, on vara valikoida,\nJok'ainut löytää jotain sopivaa,\nJa tyytyväisnä kotia palajaa.\nNäytätte kappaleen ... se tehkää paloitellen!\nKas moinen keitos maistuu jokaisellen;\nSit' yht' on helppo syötellä kuin luoda.\nMit' auttaa kokonaista esiin tuoda?\nYleisö nokkii. Työn ei ehjän' olla suoda.\n\nRUNOILIJA.\nTe ette tunne, kuinka alhainen\nOn moinen käs'työ, halpa taitureille!\nVaan taiteen hutiloiminen\nOn luullaksein jo perus-ohje teille.\n\nJOHTAJA.\nMinuhun ei tuo soimuu pysty lainkaan.\nKen mielii saada jotain aikaan,\nHän tarkoitusta myöten keinot valitsee.\nVaan muistakaa, ketä varten kirjailette!\nPehmeitä puitahan te halkaisette.\nIkävä tänne yhtä ajalee,\nKylläisnä saapuu toinen herkkupöydästänsä,\nJa pahimmoiksi usein saavutaan\nLukemasta kriitillistä päivälehteänsä.\nNaisetpa saapuu, jotta katseltaisiin\nHeit' ynnä somia vaatteitaan;\nNe mukana näyttelee, ehk' ilman palkkaa.\nHajamielin juostahan kuin naamiaisiin,\nJa uteljaisuus siivestääpi jalkaa.\nMit' unta näette kulta-usvissanne?\nMiks' täysi huone teitä ilottaa?\nLäheltä katselkaa vaan vieraitanne;\nYleisö raakaa on tai kalseaa.\nMik' aikoo näytelmästä kortin-lyömisiin,\nMik' yönsä mielii naisten kanssa hurjistella.\nJa moisten vuoksi viitsit, hupsu, niin\nSuloista Runotartas kiusaella!\nEi! uutta, uutta vaan yhä lisätkää,\nNiin teit' ei voida tieltä hairahuttaa.\nKoetelkaa katselijoita huimistuttaa;\nNiit' ei oo helppo tyydyttää...\nMi valtaa teidät? tuska ... innostus?\n\nRUNOILIJA.\nPois! etsi itselles jo orja uus'!\nVai sunko tähtes pitäis runojan\nHurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,\nHenkensä vapaus, ihmis-oikeus!\nMill' lumoaa hän kaikki mielet,\nJa soimaan saapi ilman-pielet?\nSulosointu se on, mi lens' hänen sielustansa\nJa sinne palajaa sävel-mailman kanssa!\nKun luonto ain' ikipitkää lankaa kiertää\nja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;\nKun soinnutonna laumat olijoiden\nSekavasti soi ja vaikeroiden,\nKen voi nuo aina samat sarjat elvytellä,\nSäännellen somiin rytmi-liikkeihin?\nKen kirkastaa erityiset yleisellä,\nSulattain kaikki ihme-soinnoksiin?\nKen kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,\nVirittää iltaruskot sielun taivaallen?\nKeväältä kaikki kaunokukat ostaa\nJa kylvää tielle kultasen?\nKen halvat lehvät palmikoita\nJoka ansiolle seppeleiksi saa?\nKen yhdistää Olympin jumaloita?\nKen? Ihmisnero, jonk' ilmi runoja saa.\n\nPILAPUHUJA.\nNo, käytelkää siis voimaa mointa\nJa harjotelkaa runontointa\nKutenka lempiseikkaa vaan!\nLähelle sattuu mies ja syttyy palamaan,\nYhä pahemmin hän paulaan tarttuu,\nJa onnen kanssa vaara karttuu\nJa riemun tie vie syämmen-polttohon,\nEi aikaakaan, niin valmis romani on.\nNiin pitäis näytelmääkin näyttää.\nSiepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä!\nSit' elää kaikki, harvat oivaltaa,\nSe hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa.\nLuo kirjokuvia, valo niukka,\nViljalta harhaa, totta hiukka;\nNäin laadit parhaan juotavan,\nMi virvottaa koko maaliman.\nSilloinpa nuorisomme kauniin kukka\nPeliänne kuuntelee kuin ilmestystä,\nJok' ainut hento mieli rukka\nImeepi siitä murheen lievennystä;\nNyt kuohuu milloin täällä, milloin tuolla,\nKukin huomajaa, mitä häll' on sisäpuolla.\nHerkästi itketään ja naurahdellaan,\nAatetta kiitellään ja kuvia ihannellaan.\nValmiita ei oo helppo tyydyttää,\nKehittyväinen kiittämään sua jää.\n\nRUNOILIJA.\nJosp' armaan aian taasen saisin,\nKun itse vielä muodostuin,\nKun sielun lähde hyrskysuin\nYhä uhkui virttä virroittaisin,\nKun usvat multa mailman varjos,\nIhmeitä kuiski silmikot\nJa poimin kaikki ruusustot,\nJoit' armas laakso mulle tarjos.\nMun köyhän suur' ol' rikkaus:\nToden into, haaveen hurmailus.\nNuo tenhovietit vielä suo:\nLieskaava viha ja lemmen lento,\nTuo poltto suloinen ja hento,\nTakaisin nuoruus mulle luo!\n\nPILAPUHUJA.\nNuoruutes, veikko, tarvinnet,\nKun miekat soi, sota jyriseepi;\nTai kaulaas neito-kultaset\nKäsvartens' sorjat kietoileepi;\nKun päässä kilpa-taistamon\nTuo tuskin saatu kruunu väikkyy;\nKun, herjetessä hurjan karkelon,\nYös vietät missä viini virroin läikkyy.\nVaan kieliä tutun soittimen\nSuloisen-tyynnä kalkutella\nJa mieli-määrää kohden liehuella,\nSomasti tieltä harhaillen --\nSe, vanhat herrat, teidän toimenanne!\nSiit' enenee vaan meistä kunnianne.\nEi vanhuus lapsimaiseks' saatakkaan,\nTosi-lapsina se meidät löytää vaan.\n\nJOHTAJA.\nJo täss' on kyllin sanasteltu,\nNyt tointakin jo näytelkää!\nSievistelyit' on puserreltu,\nUnohdettu vaan, mi hyödyttää.\nPuhutte runon henkosista\nEi nahjus niitä tuta saa.\nJos mieli käydä runojista,\nNiin runotarta vallitkaa!\nTiedättehän, mitä tarvitsemme?\nVäkijuomaa vaan me särpelemme.\nSiis juomaa laittamaan ja viipymättä!\nEi synny toiste se, mihin nyt et laske kättä,\nEi päivääkään saa sikseen jättää.\nRipeesti päätös tarttuu vaan\nMahdollisuutta oitis tukkaan,\nJa kun hän tuot' ei päästä hukkaan,\nKäy kaikki laita-kulkuaan.\nVapaasti Saksan katsomolla\nNäytellään mit' on näyttämistä:\nNyt ette saa siis niukat olla\nKoneista ettekä laitoksista.\nKäytelkää kuita, auringoita,\nJa tähtilöitä tuhlatkaa!\nEi vettä, tulta, kallioita,\nEläintä, lintua puuttua saa!\nKas eikö suuri mailman piiri\nAhtaassa suojassamme kiiri!\nJa menkää taiten joutuisasti\nTaivaasta halki mailman hornaan asti!\n\n\n\n\nALKUNÄYTÖS TAIVAASSA.\n\n    HERRA. TAIVAALLISET SOTAJOUKOT, sitten MEFISTOFELES.\n    (Kolme pää-enkeliä astuu esiin).\n\nRAFAEL.\nAurinkos soipi niinkuin ennen\nKilvassa siskomailmojen,\nRataansa säätämääsi mennen\nSe pauhaa halki taivasten.\nSalass' on ihmeen syyt ja juuret,\nJoll' enkeleitäs riemastat;\nOn työsi, korkeat ja suuret,\nKuin luomis-aamull' armahat.\n\nGABRIEL.\nJa vinhemmin kuin aatos vierii\nSuloinen maa, ja vaihdellen\nSen päällä päivä kirkas kierii\nTai synkkä yöhyt hirmuinen;\nSyviltä vuorivuoteiltansa\nVuo merten pauhaa tyrskysuu,\nIjäisen sfeerilennon kanssa\nMeret ja vuoret tempautuu.\n\nMIKAEL.\nJa kilvan pauhaa mailta myrskyt\nMerille, niiltä rantahan,\nYlt'ympäriinsä solmii hyrskyt\nVihaisen vitjan vankimman.\nNyt leimahtaa -- ja surman vaajat\nValkeiden halki sinkoaa;\nPalvomme, Herran sanansaajat,\nHiljaista päiväs soljuntaa.\n\nKOLMIN.\nSalass' on ihmees syyt ja juuret,\nJoll' enkeleitäs voimistat;\nOn kättestyöt, nuo ihmeen-suuret,\nKuin luomis-aamull' armahat.\n\nMEFISTOFELES.\nKun, herra, taaski kerran lähenet,\nKysellen kuink' on laita maankin päällä,\nJa ylipään mua kyllä suvaitset,\nNäet munki luonas terveisillä täällä.\nJos kaikki seurakin mua pilkkajais,\nEi kauniit lauselmat vaan luonnu multa;\nMun pathos varmaankin sua naurattais,\nEllei jo nauru jäänyt oisi sulta.\nEn taida tähdist', auringoista haastaa;\nNäen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.\nMaan pikkujumal' ain' on yhtäläinen,\nKuin ensi päivänään, niin virmapäinen.\nParemmin mullassaan hän ehkä vois,\njos taivaan-tult' ei hälle suotu ois,\nTuot' älli-raukkoaan, jota käytellen\nPetoa pedommaks' käy ihminen.\nHän on, jos Armollenne lausua niin voipi,\nSellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi,\nJok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;\nPian vanha virsi heinikosta alkaa;\nNo, jos ees heiniss' ois hän alallaan;\nVaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.\n\nHERRA.\nSiis eikö sull' oo asioita muita,\nKuin valituksia vaan ja kanteluita?\nMaan päällä konsa mieltäs myöten käy?\n\nMEFISTOFELES.\nOih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.\nIhmistä painaa kolkon onnen valta;\nEnemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.\n\nHERRA.\nTunnetko Faustin?\n\nMEFISTOFELES.\n                  Tohtorin?\n\nHERRA.\n                            Mun palvelijain!\n\nMEFISTOFELES.\nNiin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;\nEi hourun ruok', ei juoma ole mainen.\nHän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii,\nJa hourintansa tuntee puolittain;\nTaivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii,\nJa maalta riemun korkeimman;\nLähintä vaitelee ja kaukaisinta --\nVaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.\n\nHERRA.\nJos palvelus maan öihin hairahtuu,\nSe kirkkaudenkin kerran vielä saapi.\nNiin tietää maamies: vehmas jos on puu,\nSen kultaheelmät vielä kaunistaapi.\n\nMEFISTOFELES.\nTuon teiltä vietellyksi saan!\nPannaanpa veikkaa! Mun vaan, Herra siedä\nHänt' omaa tietän' hiljaa viedä!\n\nHERRA.\nNiin kauan kuin hän asukas on maan,\nSaat koettaa häntä hairahuttaa.\nNiin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.\n\nMEFISTOFELES.\nMa kiitän Teitä, sillä vainajat\nMua aina hieman kammoksuttaa.\nPunaposket tervehet on mulle mieluisat,\nVaan en oo kuollehen tavattavissa;\nEi kuolleen hiiren kanssa leiki kissa.\n\nHERRA.\nHyvä! no jääköön hän sun valtahas!\nTuo henki alkujuurestaan sä vietä,\nJos suinkin voit, ja laahaa mukanas\nAlimman hornakuilun tietä;\nVaan ellet onnistu, niin myönnä häveten,\nEtt' oikeen tien kyll' löytää ihminen;\nEi tunteen tyrsky siitä estä.\n\nMEFISTOFELES.\nMutt' eipä tuota kauan kestä!\nEn säiky vaan mä veikan lyömisestä.\nVaan kun ma kerran voiton saan,\nMun suokaa riemahtaa mun koko sydämestä!\nTomua syöpä hän on ruokanaan,\nKuten käärme tätini, kuulu entisestä.\n\nHERRA.\nVapaasti tepastellos silloinkin!\nEn saata vihata sun moisias.\nHengistä kieltävistä vähimmin\nMua vaivannut on konsaan veitikas.\nKuink' altis ihminen on velttouteen\nJa mielii huoletonna huikennella!\nSilloinpa työnnän hälle perkeleen,\nKu saa hänt' ärryttää ja kiihotella.\nVaan, aito taivaiset, te riemahdelkaa,\nRikasta kaunon-eloa ihannelkaa!\nIkuinen kehkeemys, jok' elää, ylenee,\nSyleilköön teitä lemmen kahlehilla!\nMik' aian vuolla häälyy, harhailee,\nSe kiinnitelkää iki-aatoksilla!\n\n    (Taivas sulkeutuu. Pää-enkelit katoovat.)\n\nMEFISTOFELES.\nTuon tuostakin käyn luona Vanhuksen;\nEn suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä.\nVarsinpa kohteljas tuo Herra Ylhäinen:\nPirullekin hän käyttää ihmiskieltä.\n\n\n\n\nYÖ.\n\n_Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja._\n\n\nFAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä).\nAh, filosofiiaa oon ma siis.\nLaki- ja lääketiedelmää,\nJopa teologiiaa -- vieköön hiis'! --\nMa tyynni pyytänyt ymmärtää.\nTäss' istun houru allapäin,\nEn viisahamp' ole entistäin.\n\"Herra maisteri\" oon jopa \"tohtorikin,\"\nJa kymmenen vuotta jo suistelin\nYl'oppilaitani oikiaan\nJa ristin rastin, vasempaan. --\nNyt näen, ettei tule totuus ilmiin;\nSe tuskan vettä nostaa silmiin.\nTosin järjeltään ei lie mun verrat\nNuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat:\nEi tuntoni niin näin arkana väiky,\nEn helvetin hiittä ja tulta säiky;\nSiks' rintani riemun äänt' ei kuule,\nEn mitään tietäväni mä luule;\nEn kehu voivani parannella\nMa muit', en sieluja opastella.\nEik' onni mulle tavaraa\nOo suonut, mailman kunniaa.\nNäin tulkohon enää koira aikaan!\nMa mielin turvata velhon taikaan;\nJos hengen suin ja voimin saan\nMa salat ilmi piilostaan,\nEnk' enää hiki otsassa\nJulista, mit' en ma oivalla;\nJos keksisin, mi sisäisin\nOn kaikkisuuden yhdytin,\nKuink' elämä taimii, toimii voima,\nEi oppini ois vain tyhjä soima.\n\nOi kirkas kuuhut, milloinhan\nSa näet tuskani talttuvan?\nTään pöydän ääress' työssä niin\nMont' yötä me kahden valvottiin;\nJa papereille, kirjoillen\nSa liehuit, kalpea veikkonen!\nOi, jospa saisin haihattaa,\nSun kirkastaissa Vuorelaa,\nSiell' heilua henkien karkelossa\nJa niityll' uinua kuutamossa,\nJa tiedon-pölyst' irroillani\nMedelläs juottaa sieluani!\n\nVoi! vielä tyrmäss' istuilen!\nKirottu luola usmainen,\nMiss' armas taivaan valokin\nHämärtyy varjo-akkuniin.\nMua kirjakasa kaartelee,\nJot' uurtaa toukat, pöly syö,\nJa paper'aita ylenee,\nSavusta mustunut kuin yö;\nKoteloita, lasia joukottain,\nJa huonekamsut, konehet\nAioilta esivanhempain --\nSe mailmas! ah, sa hourailet!\n\nKysytkö siis, mik' ahdistaa\nSydäntäs toivotonta niin?\nMiks' elon voimat vaimentaa\nSult' outo tuska uuvuksiin?\nValoisan luonnon, armahan\nMaailman, Herran antaman,\nSa heitit, hautaan paeten\nLuurankoin, kalman keskellen!\n\nPois väljemmälle! maille pois\nJa kirja, Nostrodaamuksen\nKynäilys kumman-tenhoinen,\nSua opastellahan se vois.\nJos tähtein juoksun oivallat\nJa luonnon kättä noudatat,\nNiin tenho syttyy mielehes\nJa henki lausuu hengelles.\nEi miettimällä milloinkaan\nNää pyhät merkit ilmi saa:\nVaan, henget, teiltä selvon saan;\nJos kuuletten, oi vastatkaa! --\n\n    (Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).\n\nOi riemastusta, minkä näkö tuo\nYht'aikaa luopi joka aistimeeni!\nJo tunnen: pyhä raikas elon vuo\nSuonissa virtaa, läpi hermojeni.\nNää merkit piirtänytkö Jumala,\nJoist' asettuu mun hyrsky hurja\nJa riemastuupi sydän kurja,\nJa taika-vietin vallassa\nSyvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja?\nLien jumal'! oi kuin valkenee!\nKas, sulo-piirroksessa tässä\nHymyilee luonto ilmi-elämässä.\nNyt uskon, mitä viisas sanelee:\n\n    \"Ei henki-mailm' oo katkoksissa;\n    Sä siltä suljet sielus vaan.\n    Laps', aamuruskon sätehissä\n    Käy maisen rintas valantaan!\"\n\n    (Hän tähystelee merkkiä).\n\nKuink' osat sujuu liitossaan.\nKaikk' elää, rippuu toisistaan!\nKuink' ikihenget leijuu ilman-rantaa,\nJa toisillensa kulta-sangot antaa\nJa auvo-siivin taivahalta\nMaan päälle liitää: avaralta\nSoi harmoniian sulo valta!\n\nOi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan!\nMist', ääretön, sua luonto kiinni saan?\nNisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet,\nJoist' imee voimaa taivas, maa,\nJoit' orpo sydän halajaa --\nJos vuotais mulle mettänne ees tähteet!\n\n    (Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee\n    maahisen hengen merkit).\n\nKuink' ihan toisin tehoo merkki tää!\nLähempi oot mua, maahinen;\nTaas tarmo täyttää sydämmen'.\nMiel' on kuin aalto vaahtopää,\nJo mielin mailmaan syöstä säikkymättä,\nMaan ilot, murheet kestää väikkymättä,\nJa myrskyss' seistä sortumatta,\nVenheeni murtuessa murtumatta.\nMua pilvet varjostaa...\nKuun loiste himmenee...\nSoihtu sammuu!\nMik' usva! punaliekit läikkyy\nMun pääni ympär' ... oi!\nKatosta kauhun viima käy,\nSe viistää mua!\nAnottu henki, kuulen siipes siukuvan.\nKäy nähtäviin!\nHaa! huimaa, huimaa sieluan'!\nJo uudet tuntehet riehuu,\nNiiss' sielu, ruumis kiehuu!\nMun koko syömmen' sulle mennä hartoo!\nOi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo.\n\n    (Hän käy käsin kirjaan ja lausuu salatenhoisesti maahengen\n    loitsun. Punerva lieska suhahtaa suojassa. Henki ilmestyy\n    lieskassa).\n\nHENKI.\nKen huus mua?\n\nFAUST, (kääntyen pois).\n              Haamu hirmuinen!\n\nHENKI.\nKehääni kauan imeskellen,\nMun nosti loihtus liikkehellen,\nJa nyt --\n\nFAUST.\n          Voi! sua mä kestä en!\n\nHENKI.\nMua nähdä pyysit intomielin,\nKuulla ääntäni, katsoa kasvojain;\nSua poltti kaihosi ... tänne sain\nSua säälien! -- Vai kerskukielin\nEt haasta, uljas, nyt! Miss' sielus kaipuu on?\nSisäinen mailmas, itseluomas verraton?\nJa sydän värjähdellen riemussansa,\nKun luuli henkein verraks nousevansa?\nMiss' on se Faust, jonk' ääni mulle soi,\nJok' ikävöiden silmät minuun loi?\nVai sie? jot' aave-ilma kerran lyöden\nVaristaa sielun juurta myöden?\nMaan mato kurja, käiverä!\n\nFAUST.\nEn väisty liekkihaamuasi!\nOon Faust, oon sinun vertojasi.\n\nHENKI.\nElon vuossa, tointen tyrskyssä vaan\nMinä aaltona uin,\nPuhun myrskyn suin;\nSynty, hauta oon,\nMeri pohjatoin,\nYhä hehkuva virta,\nElon piukova pirta,\nAjan käärimä-puulle ma loimia luon,\nJa Herralle helskyten kangasta kuon.\n\nFAUST.\nMaailman aavan saartavainen,\nMun heimoan' oot sa, henki toimeljas!\n\nHENKI.\nOot oivaltamas hengen heimolainen,\nEt mun!\n\n    (Katoo.)\n\nFAUST, (lannistuen).\n        En sun?\nMa Luojan jäljennös!\nEn sunkaan vertojasi.\n    (Ovella kolkutetaan)\nOi surma! ... kuulen ... tuo on famulus!\nSavuna haihtuu autuus kulta!\nKaikk' ilmestykset suuret multa\nPilaapi kuivan imarrus!\n\n    (Wagner yönuttu yllään, yömyssy päässään,\n    lamppu kädessä. Faust kääntyy nuivasti).\n\nWAGNER.\nAnteeksi! kuulin teidän deklamoivan --\nKai kreikkalaista murhenäytelmää?\nMa soisin oppivan' sen taidon oivan,\nSe nykypäivin hyödyttää.\nOon kuullut -- liekö totta siltä? --\nEtt' oppimist' on papin aktööriltä.\n\nFAUST.\nMiks ei, jos pappi on komediantti,\nKutenka käykin ehkä toisinaan.\n\nWAGNER.\nMuseeossain kun ain' oon arrestantti,\nEnk' urki maalimaa kuin juhlin vaan.\nJa kaukosilmin, hajamielin,\nKuink' ohjaisin ma sitä tenhokielin?\n\nFAUST.\nMit' ette tunne, älkää tavoitelko;\nHetteenä sielust' uhkuaa\nSe alkuvoiman aateselko,\nMi syöntä, korvaa lumoaa.\nTe liemiänne ihmisille\nHerkuista muiden keitätte,\nJa köyhän liekin virehille,\nPuhutte hiiluksestanne!\nApinja, lapsi kiitostaan --\nJos mielitten -- voi tuosta suoda!\nVaan mik' ei sydämestä vuoda,\nSydäntä ei se voita milloinkaan.\n\nWAGNER.\nPuhuja taidostaan saa mainehen;\nEn kauas päässyt oo, ma tunnen sen.\n\nFAUST.\nEi auta häntä vilpin kiel'.\nHän kalskukaapun riisukaan!\nEi sievistele terve miel',\nJa löytää sentään sanojaan.\nKell' lausumaan on into tosi,\nEi koru-lauselmaa hän kosi.\nPuheenne sievät, joissa leikellään\nHelyiksi mailman kiiltopapereita,\nOn kalseat kuin tuuli syksysään,\nMi kahistaapi lehtiä kuivuneita.\n\nWAGNER.\nAh! pitk' on tiedon tie\nJa lyhyt elämämme;\nUseinpa kriitillistä työtä tehdessämme,\nMult' intomielen huoli vie.\nKuink' onpi työläs keksiä se silta,\nMik' ohjaa opin lähteille!\nJa tuskin tultu puolimatkalle, --\nKun raukan tapaa tuonen ilta.\n\nFAUST.\nSiis pergamentti on se pyhä vuoksi,\nJost' iäks' janos sammuu juotuas?\nVaan virvoitusta sulle vasta juoksi,\nJos lähde kuohui itse sielustas.\n\nWAGNER.\nSuvaitkaa! hauskuttaapa mua\nNoin aikakautten henkeen sukeltua,\nKatsella, mit' on entis-ajat aatelleet,\nJa me kuink' oomme ihmeen kauas ehtineet.\n\nFAUST.\nNiin kyllä! jopa tähtihin!\nOi veikko! kirja seitsen-sinetin\nOn sulkema tuo mennyt aika.\nTe aikakautten hengeks mainitte,\nMik' on vain, herrat, oma henkenne,\nMiss' kuvastuu tuo mennyt aika.\nJa siinäkös on kurja sotko,\nJok' ensi silmäämättä kauhistaa:\nSiin' ääretöntä roskaa, rojurotko,\n\"Pää-aktioonit\" -- vallan ihanaa!? --\n\"Pragmaatiset maksiimit\" lisäks' oivat,\nJotk' aivan hyvin vauvan suussa soivat!\n\nWAGNER.\nMut ihmishenki, maailma --\nSen tajuntaan sois kukin pääsevänsä!\n\nFAUST.\n\"Tajunta\" mont' on laatua;\nEi nimittää saa lasta nimellänsä!\nNe harvat, jotka \"tajusivat\", vaan\nEi voineet malttaa suurta sydäntänsä,\nJa uskoi roskaväelle jalot näkemänsä, --\nRoviolle vietihin tai ristin kuolemaan! --\nMut veikko! yö on kulumaisillaan,\nSiis jutut jääkööt toistaiseksi!\n\nWAGNER.\nHalulla valvoisin vaikk' ainiaan,\nKun opista näin tulis haastelleeksi.\nKai suotte pääsiäisnä huomenella\nMun niitä näitä tiedustella?\nTiedettä harrastan, ja kiittää sietää\nJo oppiain: vaan mielin kaikki tietää.\n\n    (Lähtee.)\n\nFAUST (yksin).\nSe toivoaan ei heitä menneheksi,\nJok' inhan kolun kesken matelee,\nAarteita kaivellen, ja iloitsee,\nKun rikoistaan hän -- onkimadon keksi.\n\nTääll' ihmis-ääni soiko sellainen,\nMiss' ilmestystä katsoin ihaninta?\nMutt' ah! täll' erää kiittelen\nSua, mullan-lasta kaikkein vaivaisinta:\nMun epätoivost' irti tempasit,\nJonk' alla mun jo miltei hukka peri.\nOi ilmestys, sä pilviin ylenit,\nSun rinnallas ma oon vaan halpa keri!\n\nMa Luojan jäljennös, jok' arvelin\nJo ikitoden peiliin katsovani,\nIhailin taivaallista loistettani\nJa itseäin, mi maasta ylenin!\nVapaana voimani voitti kheruubit,\nSe luonnon suoniss' alkoi soluella\nJa Luojan riemut muka aavistella --\nOi tuskan sain täll' uni-autuudella!\nYks leimaus! ... mun maahan murskasit.\n\nEn vertas' oo: sa asut korkealla;\nJos pystyinkin sua esiin loitsimaan,\nSua pysyttää -- sit' enpä voinutkaan.\nTuoll' olin hetkell' enkel-autuaalla\nNiin suur', niin pieni mielestän';\nMun työnsit kädell' ankaralla\nTaas ihmis-eloon synkkähän!\nMitä karttelen, tai ken mua johtaa?\nSeuraanko mieltä kaipaavaa?\nJos toimin, taikka kärsimys mua kohtaa,\nEloni virta tuohon seisahtaa.\n\nSuloisimmatkin hengen lahjat varhain\nPilaapi vieras liikatavara;\nTän mailman auvot löyttyämme, parhain\nOn muka taikaa, petosta.\nEns' elon antajat, pyhimmät tuntehemme\nNe hyytää huoli maan, alhaiset askaremme.\nKun sielu ennen toivon lentimin\nJo liehui tähtitarhan tuolla puolla,\nNyt soppihin se suostuu ahtaisin,\nKun onni kiiltää, hukkuu ajan vuolla.\nSydämmen juureen murhe muuttaa majaa,\nVireille sala-tuskat ajaa,\nLevotta hyörii hän ja rauhas runtelee;\nJa haamuaan hän aina vaihtelee:\nMut haamun' olkoon vaimo, lapset, suku,\nTai veitsi, myrkky, vesi, valkia --\nSä säikyt nuolta, jok' ei kannata,\nSit' itket, mik' ei sulta koskaan huku.\n\nMa Luojan vertainen? Syvälti tunnen vaan:\nOon madon vertainen, jok' uurtaa sorassaan,\nSorassa-eläjän ja -syöjän, kun\nSen käymär' astuu, hautaa tomuhun.\n\nSoraahan on tää seinä korkea,\nMua sadoin hyllyin aitaellen,\nNää kamsut tässä toukkakunnassa,\nTuhansin roskin mua ahdistellen!\nVai täällä kaipaamani saan?\nTuhatko kirjaa lukemalla tietää,\nEtt' ihmiset on kurjat ainiaan,\nEtt' onnen päivää joskus harvat viettää? --\nMit' irvit, ontto ihmiskallo sie?\nKai sunkin aivos kerta eksyksissä\nTotuutta lempi, valoa etsi -- mutta lie\nHapuillut surkeasti hämärissä!\nMua varmaan ilveilette, konehet,\nSulimet, putket, rattahat ja kalvat;\nOvella oon, te muka avaimet,\nHaittanne haarakas, vaan sill' ei taitu salvat.\nKas päiväsyännä piiloten,\nEi verhoaan suo luonto riistää;\nMit' ei hän huoli näyttää ihmishengellen,\nEt kairoin, vääntimin voi hältä irti kiistää.\n\nSa vanha kalusto, jot' en oo viljellyt,\nTääll' oot, kuin olit isäni eläessä.\nOi kääry vanha, ootpa kärvennyt,\nPöydällä untelon tään lampun kärytessä.\nParempi oisi mun nuo vähät tuhlata,\nKuin niiden orjuudessa huokaella!\nPerintös hanki kättes voimalla,\nNiin saat sit' omanasi nautiskella!\nMist' et sä hyödy, taakk' on tukala,\nMin hetki tuo, se hyöty hetkisellä.\n\nVaan miksi katsantain niin kiintyy tuolle kohtaa,\nKuin malja tuolla silmillein maneetti ois?\nMiks' äkkiään niin suloiselta hohtaa,\nKuin yöllä välkettään kuu korpeen lois?\n\nMa tervehdän sua, sarkkaa armahinta,\nJonk' alas otan hartahinna rinta!\nSua kiittäin, ihmisneroa kiittelen.\nSuloisten hortolienten yhdysjuoma,\nSalaisten surmavetten hengen-luoma,\nNyt mestarilles ollos armoinen!\nSua katselen, ja tuska lieveneepi,\nSua kosketan ja rauha hymyileepi,\nJa hengen tyrsky talttuu vähittäin:\nVesille viiletän mä väljemmille,\nMiss' aava pinta välkkyy kristallille,\nUus' aamu viittaa ikimaille päin.\n\nKas, liehusiipein valjahissa liitää\nTuliset vaunut alas! valmis oon!\nHalk' ilman mielin uutta tietä kiitää\nMa sfeerein uutten selvään toimintoon.\n\nOi ylhäis-riemu, suotu jumaloille!\nSä äsken toukka, senkö ansaitset?\nNiin, horjumatta maamme auringolle\n\"Hyvästit\" huuda viimeiset!\nSä hirviä se lukko luikahuttaa,\nJonk' ohi kaikki hiipii peloissaan!\nNyt aika on se aatos toteuttaa,\nEtt' Ikuisen on vertainen mies arvoltaan;\nJa huolimatta hirmuluolan yöstä\nMiss' ikivitsat fantasiia loi,\nNyt kohden soukkaa käytävää vaan syöstä,\nJon suulla hornan lieskat räiskyin soi;\nTuo askel hilpein mielin astuttava,\nVaikk' oisinkin ma -- tyhjiin raukeava.\n\nNyt alha saa, kristallimalja kulta!\nMa riisun vanhan koterosi sulta;\nNiin monta vuotta voin sun unhottaa!\nIsäini ilojuhliss' olit kirkas\nJa jäykät kasvot kirkastit -- se virkas,\nKun miesten kesken kiersit ahkeraa.\nSua kuvat viljavat kun koristaa,\nJa juojan määrä niistä laulut luoda,\nJa henkimättä malja tyhjäks juoda\nMont' onnen yötä mulle muistuttaa;\nNyt en sua tarjoo pöytäkumppanille,\nSun tähtes en käy sanaleikkisille.\nTäss' neste on, jok' äkin juovuttaa.\nKun rusko-vaahtos valaa huuliani,\nPian mailma haihtuu muistostani!\nNyt viime maljan koko innollani\nJuon Aamun juhlaterveheks'! sen kunniaa!\n\n    (Hän nostaa maljan huulillensa).\n\n\n\nKELLON-SOITTOA JA KÖÖRILAULUA.\n\nENKELEIN LAULU.\n\n    Kristus on noussut!\n    Riemuitse syntinen!\n    Taistaja syntien\n    Sielua saartavan,\n    Sortavan, kaartavan\n    Vallan all', auttajan\n    Löytänyt oot.\n\nFAUST.\nMi soiton pauhu, sävel sulavin\nMun huuliltani maljan tempajaa?\nVai ilmoitatte, kellot, sävelin\nEns juhlaa pääsiäisen tulevaksi?\nTe köörit, veisaattenko virttä suloisaa\nJok' enkel-suusta, varjotess' yön Golgathaa,\nSoi uuden liiton solminnaksi?\n\nVAIMOJEN KÖÖRI.\n\n    Tuoksuvin nestein\n    Häntä me vaalittiin,\n    Myrhalla pesten\n    Laskimme uinuksiin,\n    Palttina päällä\n    Hohtava verhonaan. --\n    Ah, eipä täällä\n    Kristus oo vaan!\n\nENKELEIN KÖÖRI.\n\n    Noussut on Herra!\n    Rakkaus, kestäen\n    Murheiden koetusten\n    Ahjossa, autuuden\n    Löytävi kerran.\n\nFAUST.\nSävelet taivaan, vienot valtavat,\nMiks' etsitte mua täältä tomustani?\nOi soikaat, miss' on sielut hennommat!\nSanoman kuulen, uskon vilu pani:\nIhmettä usko hellii lempilapsenaan.\nIlmoille noille pyrkiä en tohdi,\nMist' ilmoitus tuo kajahtaa;\nJa armas lapsuuteni sävel saa\nMun vilkkumaan tok' elon rantaa kohdi.\nMua muinen taivaan lempi syleili,\nSabbaatin juhlarauhaa välkähdellen;\nJa kelloin sävelvirta soi niin aavistellen,\nRukoilu hekkumin mua viehätti;\nSalaisen sulokaipuun ajamana\nAhoille astuin, saloillen,\nJa kyynel vieri viljavana,\nKun mailma heräs minullen.\nSe virsi riemukisat nuorisolle tiesi,\nKeväisen juhlan onnea;\nMuistelless' hellyn: laps' nyt oon, en miesi,\nEnk' astua voi synkkää viime askelta.\nOi vieri, vieri taivaan virsi soma!\nMun tihkuu kyynel, jälleen oon maan oma.\n\nOPETUSLASTEN KÖÖRI.\n\n    Onko jo kiitänyt\n    Haudasta ylhä\n    Sankari, liitänyt\n    Korkea jylhä?\n    Luominen sielläkö\n    Sull' ilon antavi?\n    Kurjia vieläkö\n    Maan povi kantavi?\n    Mestari, meitä\n    Onnesi itkettää.\n    Meit' älä heitä!\n    Luoksemme jää!\n\nENKELEIN KÖÖRI.\n\n    Laskipa Herran\n    Kalma jo helmastaan.\n    Sielunne kerran\n    Irtaukaan!\n    Töin Häntä kiitellen,\n    Lempeä liitellen,\n    Kurjia hellien,\n    Kulkien, saarnaten,\n    Onnea luvaten,\n    Mestarin löydätten.\n    Läsnä hän on?\n\n\n\n\nULKOPUOLELLA KAUPUNGINPORTTIA.\n\n    KÄYPÄLÄISIÄ JOKA LAJIA LÄHTEE MAALLE PÄIN.\n\n\nMUUTAMIA AMMATIN-OPPILAITA.\nMiks' sinne lähdetten?\n\nTOISIA.\nMe mennään metsämajallen.\n\nEDELLISET.\nMe \"myllylle\".\n\nERÄS AMMATTILAINEN.\n               Vaan minun nähden\nParaspa \"lammikolle\" käydä lie.\n\nTOINEN.\nEi, sinne ei oo kaunis tie.\n\nMOLEMMAT.\nJa entäs sie?\n\nKOLMAS.\n              Mä muiden kanssa lähden.\n\nNELJÄS.\nTulkaate Burgdorf'iin! Hei, siellä varmaan on\nSievimmät neidot, olvi verraton\nJa oikein kelpo nyrkki-kesti.\n\nVIIDES.\nSyhyykö selkääs kolmannesti,\nSä hullun-hurja veikko?\nMua pöyristää tuo. Menköön sinne peikko.\n\nPALVELUSTYTTÖ.\nEi kuules! kaupunkiin ma palaisin.\n\nTOINEN.\nTuu pois! Hän varmaan haapain all' on tuolla!\n\nEDELLINEN.\nJa entäs onneakin, jota halaisin!\nSun vieress' käy hän vaan -- mä syrjapuolla\nAin' olla saan! Sun vie hän tanssihin.\nSun huveistasko huolisin!\n\nTOINEN.\nÄl' ole nyt niin mustasukka!\nHänen seurassaan on \"kierotukka.\"\n\nYLIOPPILAS.\nNo hiis'! kuin kiitää neitosemme!\nPois veikko! heitä saattelemme!\nMehuisa olvi, piika pulska vain\nJa karvas tupakka -- mun mielitekojain!\n\nPORVARIS-NEITOJA.\nKas niin! kaks' oivaa nuorukaista!\nHäpeä on se tosiaan:\nOn seuraa saatavissa oikein herramaista,\nJa piikain jäljiss' juostaan vaan!\n\nTOINEN YLIOPPILAS (edelliselle).\nSeis veikko! jäljissämme sipsuttaa\nKaks vallasnaista, yllään soma verho,\nMa tunnen toisen: saanko tunnustaa --\nTuon ympärillä liehun niinkuin perho.\nNe astuvat niin hiljakseen;\nKai vartoovat ne meitä rinnalleen!\n\nEDELLINEN.\nEi veikko! herras-seuraa vieraksun.\nVälehen! tai riista liukuu liesuhun!\nSe sunnuntaisin hyvin antaa suuta,\nJonk' käsiss' lauantaisin viukuu luuta.\n\nPORVARI.\nMua ei hän miellytä, pormestarimme uusi!\nNyt siksi päästyään, hän pöyhkeilee kuin kuusi.\nEi välitä hän kaupungista.\nKyll' aian merkit yhä huononee;\nMutt' onneton, ken vastaan riitelee,\nVaikk' aina venyy vero-lista!\n\nKERJÄLÄINEN (laulaa).\nTe naiset, herrat, parvi sievä,\nIloiset, punaposkiset!\nOn kerjääjänkin sydän lievä,\nJos suotte hälle antimet.\nMua älkää laulatelko suotta!\nIloinen antaja vaan on.\nTää juhlaisin on päivä vuotta,\nSe mulle lahjat tuokohon!\n\nTOINEN PORVARI.\nEn juhlin sunnuntaisin tiedä hauskempaa\nKuin haastaa sotamelskehestä,\nJot' ulkomailla, Turkiss' aina kestää,\nKun kansat toisiansa kurittaa.\nSit' istuu ikkunassa, särpii oluttaan\nJa katsoo laivain alas-virtaa luisumista;\nKäy tyytyväisnä yöksi nukkumaan,\nJa siunaa aikaa rauhallista.\n\nKOLMAS PORVARI.\nSen miekin, kelpo naapur', kyllä sallin:\nNe listikööt päät toisiltansa,\nJa menköön heillä kaikki mullin mallin,\nKun meillä vaan on kaikki vanhoillansa!\n\nÄMMÄ (porvaris-neidoille).\nAi nuorta vesaa! kuink' on kaunis, oi!\nKen lempimättä teitä nähdä voi!\nVähempi ylpeys ei taitais haittaa!\nMit' immet halajaa -- voin teille laittaa.\n\nPORVARISNEITI.\nAgaata riennä! julkisesti vain\nEn kehtaa käydä moisen noidan kanssa...\nHän toimi, tok' ett' Antin-yönä sain\nTulevan sulhoni nähdä haamussansa.\n\nTOINEN.\nMun sulho peiliss' näyttihen,\nSotaisna, myötään monta sotilasta;\nHänt' etsin, kaikkialle silmäten. --\nSaa nähdä, tokko löydän häntä vasta.\n\nSOTILAITA.\n\n    Tornit ja linnat\n    Korkea-pielet,\n    Ilkkuvat immet\n    Ylpeämielet\n    Soisimme voittaa!\n    Ryntäys uljas,\n    Palkk' ihanin.\n    Torvi kun soittaa,\n    Mieltä se hurmaa,\n    Riemua tieten,\n    Niin kuni surmaa.\n    Siinäpä myrsky,\n    Siin' elon tyrsky\n    Linnojen, impein\n    Heittyä täytyy.\n    Ryntäys uljas,\n    Palkk' ihanin!\n    Niin sotajoukko\n    Käy kotihin.\n\n\n\nFAUST JA WAGNER.\n\nFAUST.\nPois jäänsä virta ja lampi loi,\nKevähän sulo-silmän vilkkuessa,\nJo laakso toivoa vihannoi.\nTalv'ukko, voimansa riutuessa,\nVain tunturin rotkoon piillä voi.\nSielt' inhaa riitoa jatkellen,\nViel' äissään lunta se laaksoon syytää,\nJa paikoin vehmaan verhoa hyytää;\nMutt' aurinko ei suo valkoisen\nNyt vallita: kukkain kirjavuutta\nSe mielii, loistoa, eloisuutta.\nKun nurmen kukkia viel' ei näy --\nPyhävaatteissaan väki kukkina käy. --\nTään harjun huipull' istukaamme,\nTäst' ihmisliikettä nähdä saamme.\nKas kaupungin portti aukenee,\nJa kansaa varjoist' aaltoelee.\nNyt kelpaa lämmössä lekuttaa\nJa viettää Kristuksen nousemaa,\nSill' itsekin väki tais nyt nousta!\nKatujen, kujateiden ahdingosta,\nMajan alhaisen sopist' usmaisista,\nKäs'työn ja ammatin kahlehista,\nKivikattoin, päätyjen painon alta,\nYöst' arvoisain yläkirkkojen\nKaikk' ahtavi päivän paistehesen.\nKas vaan mikä riemu parvia valtaa\nSe niitylle, viitahan virtaelee,\nJoen kalvo jo aivan avaralta\nIloisia venhoja vilisee!\nJa lastistaan lähes painuksissa\nPois viime pursi jo luisuaa;\nVaan kaukaa vuorelta vilkahtaa\nTaas toisia kirjo-vaattehissa.\nKylästä jo riemun melskeen kuulet:\nTää kansan taivas! -- vai mitä luulet...?\nNyt suuri ja pien' on riemuillaan;\nTääll' ihmisn' olla miekin saan.\n\nWAGNER.\nSaatella herra tohtoria\nTuo mulle hyötyä ja kunniaa;\nEnp' yksin viitsis täällä maleksia,\nKosk' kaikki raakuus mua ilvoittaa.\nTuo viulun vinge, keilain pauke, pauhu --\nSe aina ollut on mun kauhu.\nHe telmivät, kuin heiss' ois Hornan liemu --\nJa tuolle nimet suodaan: laulu, riemu!!\n\nTALONPOIKIA (niinipuun alla; tanssia ja laulua).\nJa paimen tanssiin koristiin\nVöin, kirjo-nutuin, seppelin,\nHän kaunis olla mieli;\nPuun alla kansaa kiehui vaan,\nJa kaikki tanssi innoissaan.\nHeleia, hei!\nNe tanssin tuuli vei,\nJa vinkui viulun kieli.\n\nHän parveen rientää, tungeiksen,\nJa sysää yhteen impehen --\nEi loukata hän mieli...\nVaan reima tyttö käännähtyi:\nEt saa niin tuhma olla, hyi!\nHeleia, hei!\nNe tanssin tuuli vei,\nJa vinkui viulun kieli!\n\nVaan hän vei neidon tanssimaan,\nLens' oikeaan ja vasempaan;\nNe tanssin pyörre nieli.\nJa poski hohti, poltti pää,\nNe helmatusten hengähtää.\nHeleia, hei!\nTaas tanssin tuul' ne vei!\nSiit' eihän eukot kieli?!\n\nEt tulla saa niin lähellen!\nNoin pettyi moni neitonen\nJa sulho valat nieli! --\nHe salaa sentään suudellaan\nPuun alta kauas kaikui vaan:\nHeleia, hei!\nKuin tanssin tuuli vei!\nJa vinkui viulun kieli!\n\nVANHA TALONPOIKA.\nSe oikein teiltä, tohtor', on\nEtt' tänään muistelette meitä,\nEik' oppi korkea estä teitä\nKäymästä rahvaan joukkohon.\nSiis parhaan maljan teille tarjoan\nOivinta juomaa kuohuvan;\nJot' ojentaissa toivotan:\nJanonne juoma poistakoon,\nVoimanne siitä varttukoon!\nElonne lanka karttukoon!\n\nFAUST.\nVirvoitusmaljaa maistellen,\nJuon onneksenne, kiittäen.\n\n    (Kansaa keräytyy ylt' ympärille).\n\nVANHA TALONPOKA.\nSe aivan kaunist' olikin,\nEtt' ilopäiväks' saavuitte;\nOlittehan myös parahin\nApumme murhepäivinä.\nMont' on täss', rusko poskillaan,\nJonk' isänne on tempaissut\nPois kalman suusta, saatuaan\nTulisen taudin sammumaan.\nSairasten luona kävitten,\nJo silloin nuorna autellen\nRuumiita paljon kanneltiin,\nVaan taudin aina vältitten.\nKovia näitte; korkeimmalta\nSai aulis avun auttajalta.\n\nKAIKKI.\nKokenut miesi eläköön!\nViel' ihmistuskaa kauan lientäköön!\n\nFAUST.\nKiitelkäät ylhäist' auttajaa,\nJok' auttamaan meit' opettaa.\n\n    (Menee Wagnerin kanssa edemmäs).\n\nWAGNER.\nKuin rintas riemuinnee, sä suuri mies,\nKun pilvihin noin ylistää sua kansa!\nKen moisen hyödyn lahjoistansa\nSaa -- hänt' ei paina huolten ies!\nSua kiitättääpi taatto pojillansa,\nKaikk' ympärilläs tunkee, utelee...\nJa tanssi taukoo, viulu vaikenee.\nSä käyt; ne seisoo rivittäin.\nKädessä lakki, paljain päin.\nVähältä vain ne lankee polvilleen,\nIkäänkuin näkisit ne venerabileen.\n\nFAUST.\nViis askelt' ylös vielä, tuonne kivellen!\nLevähtää saamme hiukan kangasalla.\nTäss' usein yksin istuin, miettien;\nRukoillen kiusailime paastoomalla.\nJa täynnä uskoa toivollista\nKuroitin kättä kohti Taivahista\nJa luulin kyynelin, rukoilemalla\nLäpyttäväni taivaan jumalaa\nJo poistamaan tuot' tautia tappavaa.\nNyt kansan kiitos ilkullen vaan soi.\nJos sydämmeeni voisit silmäellä,\nNäkisit, ettei suurin voi\nEi poikaa eikä isää ylistellä.\nIsäni kunnon mies ol' noita hamaroita, [mystikoita]\nKu selvitellä koetti uutteraan\nPyhiä luonnon piirilöitä,\nJa kaikellaista houri haaveissaan;\nMyötänsä hartaat oppilaat,\nHän lieden usviss' öin ja päivin hääri\nJa yhteen keitti aineet riidakkaat,\nKuin reseptit sen tuhannetkin määri.\nSilloinpa \"rusko-leijon'\", aimo ylkämiesi,\nNai sulo-kylvyss' \"valko-liljasen\",\nHeti kumpaisenkin tuima liekki-liesi\nHääkammiosta ajoi toisehen.\nVaan lasin laitaa kulta-liekit nuoli,\nKun \"kuninkaatar\" siihen loihdittiin. --\nKas siinä rohdot! -- sairahat ne kuoli...\nKen virkos -- harvoin kyseltiin.\nNäin vuorilla ja manterilla\nSen seitsemillä hornan-keitoksilla\npahemmin riehuimme kuin ruttotaut'.\nMa itse myrkyt juotin tuhansille;\nNe riutuivat -- ja niiden murhaajille\nNyt kiitos soipi! Jumal' aut'!\n\nWAGNER.\nMutt' älkää tuosta tuskitelko!\nMiks' kelpo-miestä haittais pelko,\nKun huolin harjoittaa ja tunnollaan\nTaidetta, minkä sai hän taatoltaan?\nJos nuorna isälles teit kunniaa,\nNiin oppiaan sa imit intomiellä;\nJos miesnä tiedettäs koit laajentaa,\nNiin poikas ehtinee viel' edemmäs sua tiellä.\n\nFAUST.\nKen eksymysten syvän aallon alta\nViel' luulee nousevans' -- on onnen lapsi tuo!\nMi tiedetään, s' ei hyötyä meille luo, --\nMi tiettävää, sen kätkee öinen valta. --\nVaan meilt' ei sulolahjaa hetkisen\nPilata murhe saa, ei syäntä viiltää --\nOi näätkö, iltaruskon hohtaen,\nKuink' armaan lehdon halki majat kiiltää!\nAurinko sammuu ... ei! vaan valosäteillään\nHän loistamaan läks toista maalimata!\nOi, jospa maasta siivin lentämään\nMa saisin, aina seuraten sen rataa;\nSäteissä iltaruskon ikuisen\nMun jalkain alla maamme uinuis untaan,\nYön varjoss' alhot, vuoret lieskaten,\nVuot, virrat pyrkis meren valtakuntaan.\nEi sulkis jylhistöt, ei vuoren onkalot\nMun taivaallista lentoan' ylähällä;\nOi hämmästyn! yhdellä silmäämällä\nNäen meren aukeevan, sen siili-vainiot...\nVaan vihdoin taivaan loistotar jo vaipuu;\nMä jälkihin! mun syttyy harras kaipuu\nSen leimuvirrast' ikivaloa juomahan,\nEdessäin päivä, yöhyt takanain,\nYlhäällä taivahat, meri alla aaltoinensa!\nUnelma kaunis! ... pois se katos oi!\nEi siivistyä ruumis konsaan voi\nSeuraamaan sielua siivekästä lennollensa.\nTok' ikikaipuun tuntevansa luulee\nJokainen lentoon ylä-ilmahan,\nKun suvileivon korkealla kuulee\nSinervän taivaan alla laulavan,\nKun kotka hajasiivin liitää\nYlitse, jylhän vuorimaan,\nTai kurkeloiden parvi kiitää\nMaan, merten poikki pohjolaan.\n\nWAGNER.\nOn houruhorvit minullakin ollut,\nHalua moint' ei mieleen toki tullut.\nSaloja maita kyllästyn pian katsomaan,\nJa linnun siipilöill' en mieli koskaan lentää.\nParempi riemu aatoksell' on entää\nLehdestä lehteen, kirjasta kirjahan.\nYks' talviyö näin kirjoin, kynttelin\nSuvena sulostuttaa kaikki vaivas,\nJa ah! jos auki kierit vanhan permentin,\nNiin astuu luokses koko pyhä taivas.\n\nFAUST.\nSua yksi vietti vainen valloittaa;\nSua älköön koskaan viehätelkö toinen!\nKaks mieltä ah! mun rinnass' aaltoaa,\nAin' irti pyrkii toisestansa toinen.\nKäsvartens' iskee lemmen liekkumin\nMaailmaan kiinni kiihkeästi toinen;\nVäkisin pyrkii valko-lentimin\nYlhäiseen kotiin mieli toisenmoinen.\nOi, onko ilmass' henkilöitä,\nJotk' alla taivaan haihattaa,\nNiin kultasatein alas vihmokaa,\nValolla kirjailkaa mun elon öitä!\nJos taikaviitta harteitani varjois\nJa lennättäis mun maille kaukaisille,\nSit' enpä möisi keisarille,\nVaikk' kruunut, manttelit hän siitä tarjois.\n\nWAGNER.\nEi, älä huuda liutaa kuuluisaa,\nJok' ilman alla virtaa kaikkialle,\nYlt'ympäriltä uhkaa kuolemaa\nJa tuhat vaaraa maalimalle!\nRuijasta käy ne jäisin viimoineen\nSun päälles, kieli terävämpi nuolta;\nIdästä saa ne, nääntää kuivuuteen,\nKuin myrkkytuuli nousis hallasuolta;\nEtelän parvi aron tulta tuo --\nSun jano on ja aivos palaa päässä;\nJa Lännen aaveet ensin hoivaa suo,\nPian sortaa sun ja viljat tulvasäässä.\nVahinkoon vikkelöinä hiiskeen kuulevat,\nJa tottelee sua herjat, viekastellen,\nSuloisina kuin taivaan palveljat,\nNe kuiskii enkelkielin valehdellen. --\nMutt' ilma jähtyy, ilta harmenee,\nja usma laskee. Ehkä lähdemme?\nEhtoolla vasta suojaas armastat. --\nVaan miks' noin seisot, tuonne tuijotat?\nMik' innostaa niin voi sua iltamolla?\n\nFAUST.\nKas koiraa mustaa, kuin se kiertää vainiolla!\n\nWAGNER.\nSen kauan huomasin; tuo ei sen kummempaa.\n\nFAUST.\nTähystä tarkemmin! miks' arvaat elukkaa?\n\nWAGNER.\nYks halli, joka isäntäänsä vainuu,\nKutenka koirat vainunee.\n\nFAUST.\nSä näät, kuink' aina ahtaammaksi painuu\nSe piiri, millä meitä kiertelee.\nJa ellen eksy, koiran jälkihin\nIkäänkuin piirtyy tulitarha.\n\nWAGNER.\nSe koir' on käpälistä korvihin,\nJa teitä haittaa vainen näköharha.\n\nFAUST.\nMinusta on, kuin virittäis hän ansaa,\nKierrellen meitä tenho-silmuksiin.\n\nWAGNER.\nSe etsii isäntään, ja häpee pahoillansa,\nSen eestä kun vaan oudot tavattiin.\n\nFAUST.\nVaan piiri ahdistuu! nyt täss' se on!\n\nWAGNER.\nNo koira tuo! eik' aave luonnoton;\nSen tavat koiran on: se vinkuu, vieraksuu,\nHäntäänsä hiepottaa ja maahan laskeuu.\n\nFAUST.\nTuu tänne, koira vaivainen!\n\nWAGNER.\nSe villakoir' on, hullunkurinen:\nHän seisahtuu, sun seisoess',\nJos kutsut, hyppii rinnoilles;\nJos mitä hukkuu, etsimään hän joutaa,\nJa keppis maalle virrasta hän noutaa.\n\nFAUST.\nSe totta lie: ei rahtuakaan näy\nEläimess' henkeä; kaikk' ohjeen mukaan käy.\n\nWAGNER.\nKurinsa saanut koira ansaitsee,\nEtt' oppinutkin häntä hyväilee.\nEi kumma siis, ett' on sun suosimas\nYl'oppilaiden nöyrä oppilas.\n\n    (He astuvat sisään kaupungin portista.)\n\n\n\n\nLUKUKAMMIO.\n\n\nFAUST (astuu sisään villakoiran kanssa).\n\n    Pois läksin maalta, kankahalta,\n    Jonk' yö jo peittää vaipallaan;\n    Mua pyhä sala-kammo valtaa,\n    Jalompi henk' on valveillaan.\n    Nyt halut huimat uinahtavi,\n    Ja päivän hyrsky hiljenee,\n    Vaan ihmislempi rinnassani\n    Ja taivaan armo elelee.\n\nOo hiljaa, koir', älä sinne tänne juokse!\nMit' ukselt' aihelet?\nTule nukkumaan sä lieden luokse!\nTuon sulle patjat, pielukset.\nMua kangastiellä huvitit äsken\nHypellen, leikkiä laskien;\nSen vuoks' sun vieraaks' luokseni käsken,\nMutt' ollos siivo, hiljainen!\n\n    Kun pikku-sulosuojassani\n    Taas lamppu loistaa herttainen,\n    Valaisee usko poveani,\n    Parempi \"minuus\" ilmaiksen.\n    Taas järjen soihtu alkaa palaa,\n    Ja toivo kukkii suloinen,\n    Vesille elon sielu halaa,\n    Ah! elon lähdesuonillen.\n\nÄlä morise, koir'! Ei säveleen,\nMi sielussain sulo-rauhaa loi,\nTääll' elukan ääni yhteen soi.\nSe tuttua on, ett' ihminen,\nMit' ei hän tajua, ilveilee,\nKaunista ja hyvää soimaa, laittaa,\nJoist' usein hälle onkin haittaa.\nVai koiraki tuolle ärisee!\n\nMutt' ah! sen tunnen -- rinnastain ei valu\nNyt rauhaa, vaikk' ois siihen harras halu.\nOi miks niin valeen lähde kuivauu,\nJa janohon taas raukka surkastuu?\nSen koitellut oon ehtimiseen.\nVajasta tuost' on sentään hyötymystä:\nAlamme ikävöidä ilmestystä,\nJa sielu kääntyy taivaalliseen.\nJa kirkkahinna valo tää\nUus'-testamentiss' välkähtää.\nSen alkusanat lukea ma mielin,\nJa hartahilla sydämin\nTuon pyhän kirjan, kallihin\nJulaista kerran armain äidin-kielin.\n\n    (Hän aukaisee nioksen ja alottaa.)\n\n\"Alussa oli sana\" tässä sanotaan.\nJo tartun täss', ei kynä juoksekaan!\nVai sanaako niin ylentää mä voisin?\nEi! tuo on käännettävä toisin.\nJos hengen äänen oikein oivallan,\n\"Alussa järki ol'\" ma kirjoitan.\nTok' ällös hädi, -- tuumaella\nMun täytyy, muutoin saatan liioitella!\nVai järjestäkö kaikki alkaa vois?\nEi! -- \"Alussa voima oli\" paremp' ois.\nMut tuskin tuon saa kynä valmihiksi,\nJo epäilen, ei käy -- en tiedä, miksi!\nHenk' auta! -- Selkii epäilyksen yö,\nJa tyynnä piirrän: \"aluss' oli työ.\"\n\n    Jos mielit pysyä paikoillas,\n    Niin heitä kohta ulvontas!\n    Oo haukkumatta, halli!\n    Noin virmapäät' en herraa salli\n    Ma luonani vierailemaan.\n    Jomp' kumpi vaan\n    Ulos astukaan!\n    Vasten mieltäni vieraan karkoitan;\n    Olet valloillas, oven aukoan.\n    Vaan tuossapa katsomista!\n    Se ei ole luonnollista...\n    Oi, tokko silmäni pettelee?\n    Kuink' koirani kasvaa, korkenee!\n    Se hirmuna nousi seisomaan,\n    Ei siin' oo koiran haamuakaan.\n    Ma toinko kotia aavehen,\n    Kuin Niilivarsa hirmuisen,\n    Tulisilmin hirmuhampahin?\n    Sun tunnen, hiisi helvetin!\n    Vaan moista Hornan tenavaa\n    \"Salomonin avain\" avittaa.\n\nHENKIÄ (porraskäytävästä).\n    Yks' ansahan joutui tuolla!\n    Älä seuraa vaan, pysy tällä puolla!\n    Kuten raudoissa repo,\n    Voit, hornan hepo.\n    Vaan vartokaat!\n    Henkilauma, riehu,\n    Ylös alas liehu,\n    Niin hänet irti saat.\n    Häntä, jos voimme,\n    Auttaa me koemme,\n    Sillä meille juuri\n    Hän ratto ol' suuri.\n\nFAUST.\n    Siis ensin hirmua manaa\n    Nämä \"Neljän sanaa\":\n    Salamanderi hiilly,\n    Undiina liukee,\n    Sylfiidi riukee,\n    Kyöpeli piilly!\nKen niit' ei tunne,\nElementtejä, kunne\nNe vaikuttaa,\nMin ne toimeen saa,\nHän turhaan koittaa\nHenkiä voittaa.\n\n    Valu valkian sauhuun,\n    Salamander!\n    Huku aaltojen pauhuun,\n    Undiina!\n    Pala noidan-nuolena aina,\n    Sylfe!\n    Älä, Inkubus, paina!\n    Koti-apua tuo!\n    Tule esiin, loppu suo!\n\nEi yhtään noista\nPeto oo, -- se on toista.\nSe tyynnä loikovi, irvistäen:\nEi pysty loitsuni -- sen ma näen.\nVäkevämpää kuule,\nJot' en kestäväs luule:\n\n    Jos helvetin hauta\n    Sun siitti, nauta,\n    Niin merkkiä katso,\n    Jonk' eestä väistyy\n    Ne mustat sarjat!\n\nJo se tuimistuu, jo sen nousee harjat.\n\n    Sano, häijy konna,\n    Voitko pelvotonna\n    Nähdä iki-uutta\n    Pyhää salaisuutta\n    Läpi taivaan hohtavaa,\n    Salaveisten vainoomaa?\n\nKiristeltynä uunin taa\nSe norsuks' kohoaa;\nSe täyttää nyt koko kammion,\nJa miltei usvana haivu.\nÄlä, hirviö, nouse kattohon!\nVaan mestarin jalkoihin sä vaivu!\nNäät, en minä turhaan uhkaa.\nPyhä lieska polttavi -- koht' oot tuhkaa!\nPian leimahtaa\nKolmikertaista valkiaa!\nVaro vain\nVäkevintä mun voimistain!\n\n    (Samassa usva hälvenee, ja Mefistofeles, puettuna vaeltavan\n    skolastikon tapaan, syöksähtää esiin uunin takaa.)\n\nMEFISTOFELES.\nNo suotta riehutten! Mill' auttaa voisin herraa?\n\nFAUST.\nVai tuoko koirast' irti lähti!\nSkolasti kulkijain! No entäs sukkelaa!\n\nMEFISTOFELES.\nOi terve teitä, kirkas opin-tähti!\nSain teiltä suitsu-saunaa polttavaa.\n\nFAUST.\nMi nimes'?\n\nMEFISTOFELES.\n           Turha kysymys tuo mielestäin\nSen suuss', ken sanaa halveksii niin perin,\nJa ollen aina ilmiöistä erin,\nVaan pyrkii peri-oloon päin!\n\nFAUST.\nVaan, herrat, teidän tapa lienee käyttää\nNimiä, jotka olentonne näyttää!\n\"Hiis',\" \"kärpäis-herra,\" \"valheen-isä\" --\nNoiss' soi jo henki ääntehissä.\nKen oot sa siis?\n\nMEFISTOFELES.\nMa osittain oon voima tuo,\nJok' aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.\n\nFAUST.\nEn mointa ongelmaa voi selvittää.\n\nMEFISTOFELES.\nSe henki oon, jok' aina epäjää.\nJa syystäkin: mit' ikään syntynee\nVain hukkumista ansaitsee,\nSiis paras, ett' ois' jäänyt syntymättä.\nNiin -- missä näette pirun kättä,\nTuhoa, syntiä, pahuutta --\nSe elementtini oikea.\n\n53\n\nFAUST.\nSua osaks' nimitit, vaikk' oot täss' kokonaan?\n\nMEFISTOFELES.\nTotuutta nöyrää puhun vaan:\nVaikk' ihmiset, tuo narrikunta katala,\nOn mielestänsä kokonaisuus, maailma,\nSen osan osa ma oon, mi kaikk' ol' alkuaan,\nSen synkän yön, jok' äitihelmastaan\nLoi Valon. -- Valta-istuimelta syöstyään\nEmonsa, tytär siinä istuu nykyään.\nViel' ottelee ne: valo kyllä ylpeilee,\nMutt' aineisin se aina tahmenee.\nSe ainehista virtaa, niitä sulostaa,\nJa ainehet sen lennon estää;\nJa toivon: eipä kauan kestä,\nKun kera aineiden se raukiaa.\n\nFAUST.\nSiis oiva ohjelmas' on näin:\nEt hävittää voi suurin erin,\nSiis havittelet vähittäin.\n\nMEFISTOFELES.\nJa tuollakos ma paljo perin?\n\"Se jokin\", mikä \"eitä\" vastustaa --\nTarkoitan tätä tyhmää maailmaa --,\nSiihenpä suotta keinojani koitan;\nTies lempo, milloin vihdoin voitan.\nMaanjäristys ei, myrsky, tulva, palo\nHävitä maata, mert'; ei sammu taivaan valo!\nJa ihmiset ja elukat vain enenee;\nVaikk' isken miljoonittain noita,\nEn loppumaan saa kataloita,\nEi! Aina vaan uus' veri elelee!\nKun summatonta siemen-määrää muistan,\nMink' ilma, vesi, manner idättää,\nJa kuiva, märkä, kuuma, jää --\nNiin hulluuteenpa miltei suistan!\nNiin, paitsi järveä jok' aina palaa,\nEi mull' oo varsinaista toimialaa.\n\nFAUST.\nIkuista lempivoimaa vasten,\nJost' elpyy kaikki elämään,\nPui piru turhaan nyrkkiään;\nEi auta kiukku peijakasten.\nSiis luovu noista aikehista,\nKhaoksen poika kamala!\n\nMEFISTOFELES.\nTuo seikka sietää tuumimista.\nVaan toiste siitä! Sallithan\nMun mennä nyt sun seurastasi?\n\nFAUST.\nJa vielä kysyt! lähde vain!\nNyt tiedän, ken oot heimojasi.\nJos haluttaa, käy talossain!\nTäss' ikkuna, tuoss' ovi on,\nJa savutorv' on tarjonasi,\n\nMEFISTOFELES.\nNo, suoraan sanoen, oon hieman neuvoton:\nMua sulkee pieni este oveltasi,\nOn kynnyksellä kommervenki...\n\nFAUST.\nVai pentagrammi huolettaa?\nVaan lausu mulle, hornan henki,\nKuink' osuit tänne, tuo jos salpajaa?\nKuink' aimo henkes joutui pulmaan?\n\nMEFISTOFELES.\nTähystä itse! Näätkös, tuohon kulmaan,\nJok' irvillään on tuonne oveen päin,\nYks viiva vedetty on nurin.\n\nFAUST.\nTuon onni teki pahoin kurin!\nMun hallussainpa olet näin.\nTuo onnistuihan arvaamatta!\n\nMEFISTOFELES.\nKah, koira juoksi sisään huomaamatta;\nNyt seikka toisin näytäksen:\nEi piru pääse pihallen.\n\nFAUST.\nVaan miks' et lennä ulos ikkunasta?\n\nMEFISTOFELES.\nYks' sääntö solmii peijakasta:\nMist' astui sisähän, siit' ulos jällehen!\nTulomme vapaa on, vaan menon laita toisin.\n\nFAUST.\nVai helvetiss' on lait! Sen tuskin luullut oisin.\nNo hyvin vaan! Kai sitten laatia\nSaa, herrat, teidän kanssa sopimusta?\n\nMEFISTOFELES.\nSä säntilleen saat kaikki nautita,\nEn peruuta ma yhtään lupausta.\nVaan tuoss' ei sovi hädiskellä\nSiis siitä toiste enemmin!\nNyt täytyy meidän hyvästellä;\nMua laskekaa! pois mielisin!\n\nFAUST.\nSua puhutella hieman halajan;\nSiis viivy hetken aikaa vielä?\n\nMEFISTOFELES.\nEi, laskekaa! pian tänne palajan,\nEn silloin haasteluita kiellä.\n\nFAUST.\nEn minä suinkaan väijynyt sua ois;\nKen käski pistää ansaan kaulaas?\nKun pirun sait, hänt' älä laske pois;\nEi tarttune hän toista kertaa paulaas.\n\nMEFISTOFELES.\nNo olkoon menneheks', jos tahdot niin!\nJään tänne hupilaiseks' sulle;\nMutt' suo mun käyttää aikaa vehkeisiin\nSellaisiin, jotka soveltuvat mulle!\n\nFAUST.\nSen varsin suon! Tee temppujais,\nKun mua ne vainen huvittais!\n\nMEFISTOFELES.\nSaat tuta, veikko, aistimillas\nAutuutta viljemmin täss' illass',\nKuin toikko vuosi muuten aikaan sais'.\nPian soipi haamuin sulo-laulut,\nJa nähdä saat niin sievät taulut,\nJotk' ei oo tyhjää noitumaa.\nJa ruusuin tuoksu hurmaa haistis\nJa lempijuomat mairii maistis,\nJa haltioihin tuntees' saa. --\nEi valmistusta kaivata;\nMe koossa oomme, henget! alkakaa!\n\nHENGET.\n\n    Himmeä holvi,\n    Väisty ja raukee!\n    Eeterin silmä\n    Siintävä aukee!\n    Selvitä ilma!\n    Usvat jo poista,\n    Taivaalla tähtein\n    Välkkyä suo!\n    Aurinko loista\n    Armaana tänne!\n    Lämpöä luo! --\n    Ylhäisten keijuin\n    Henkevä heimo,\n    Leimuna leijuin,\n    Maan yli kiitää;\n    Haikea kaipuu\n    Jäljissä liitää. --\n    Viirit ja verhot,\n    Kuin suviperhot,\n    Nousee ja vaipuu.\n    Lehdosta, vuorten\n    Alta ne väikkyy;\n    Lemmetär nuorten\n    Sielussa läikkyy;\n    Metsolan varjo\n    Riemua tarjoo. --\n    Vuorilla viini-\n    Viljelys uhkee;\n    Marjoja hohtaa,\n    Paisuvi, puhkee:\n    Virtana kohta\n    Viiniä hyrskii,\n    Pitkin rubiini-\n    Väyliä tyrskii. --\n    Siintävät salot\n    Kalvossa päilyy,\n    Taivahan valot\n    Veen yli häilyy.\n    Virrasta varttuu\n    Järviä, jotka\n    Matkalla salaa\n    Saaria halaa. --\n    Taivahan lasten\n    Riemuisa lauma\n    Päivyttä vasten\n    Ui ylähällen\n    Siukuvin siivin,\n    Kunnes se jällen,\n    Kuin tuli-sauma,\n    Laskien, kaartaa\n    Vehmasta saarta.\n    Keijuset kiikkuu\n    Seljällä aallon,\n    Toisia liikkuu\n    Nurmella, maall' on\n    Toisia; hyörii\n    Karkelo, pyörii.\n    Lauluja kaikuu\n    Riemua raikuu.\n    Taas ylä-ilmaan\n    Kaikki ne lentää;\n    Toisia entää\n    Vuorien yli,\n    Toisia uittaa\n    Aaltojen syli\n    Rantojen helmaan.\n    Kaikki ne kiitää\n    Aamusen koitoss',\n    Ylhälle liitää\n    Pyrkien loitos\n    Tähtölän taloon,\n    Sen ikivaloon,\n    Riemuja lemmen\n    Suutelemaan.\n\nMEFISTOFELES.\nHän nukkuu! Nuopa oivat laulajaiset!\nOi vienot, sorjat keijukaiset,\nSyvähän hänt' tuuditelkaa! Kiitos vaan!\nEt pysty vielä paholaista solmimaan! --\nHänt' unten suloparvi lennätelköön\nSyvälle harhan ihme-maailmaan! --\nEi taikakynnys saa mua enää pelkoon,\nYks' hiiren-hammas tänne vaan!\nTuoll' yksi rahisee: se avaa mulle uksen,\nJos lausun sille sievän manauksen.\nMa, jonka vallan all' on kärpäset\nJa hiiret, sammakot, täit, lutehet,\nSua kutsun! Oitis tänne loiki\nKynnyksen alle, kalvo poikki\nTuo kohta, johon rasvaa tiukutin! --\nKas niin! jo yksi saapuikin!\nNyt työhön vaan! Se syrjäss' on se kulma,\nJok' ehkäisee mua. Pois se kiusan-pulma!\nYks' isku vielä! riittää; kiitos vaan!\nFaust, hyvää yötä, kunnes tavataan!\n\nFAUST (havahtaen).\nAh! ilkku-peliks' kaikki vaihtuu;\nVain niinkö hengen jano haihtuu,\nEtt' unta vaan ol' perkele\nJa koira hiipi pihalle!\n\n\n\n\nLUKUKAMMIO.\n\n\n    FAUST. MEFISTOFELES.\n\nFAUST.\nSisähän, ken kolkuttaa! Ken taas mun rauhan' esti?\n\nMEFISTOFELES.\nMä vaan!\n\nFAUST.\n         Sisään!\n\nMEFISTOFELES.\nSe lausu kolmannesti!\n\nFAUST.\nSisään siis!\n\nMEFISTOFELES.\n             Kiitos! Näin oot mieliks' mulle!\nEi meille riita-väliä tulle;\nMä houreitas näät poistamaan\nNyt nuorna aatelisna tänne saan,\nPunainen ylläin kullan-kirjo takki\nJa silkka silkki vaippanain,\nJa päässä kukonsulka-lakki\nJa pitkä miekka kupeellain.\nNyt suorastaan sua neuvollen:\nPukeudu siekin samaten,\nJott' ikävistä irroillas\nIloita saisit elostas!\n\nFAUST.\nPukuni olkohon mi hyvänään,\nMaan raskas elo painaa mua kuin vuori.\nMa liian vanha oon vaan leikkimään,\nJa toivomatta jäämään liian nuori.\nMink' onnen mailma mulle suoda vois?\n\"Oi kielly! heitä liika-toivot pois!\"\nKas noin se vanha virsi kaikuu,\nMi soipi kunkin korvihin,\nJot' aina vaan yhä käheemmin\nJok' ainut hetki meille raikuu.\nKauhulla mielin aamuin valvahdan\nJa karvas itku poskiani valaa,\nKun päivän nään, mi kulkiessahan\nEi täytä rahtuakaan mitä sydän halaa.\nJok' inttäyksin turhin turmelee\nMult' ilon haimit pienimmätkin,\nJa valhe-elon ilvein häiritsee\nMaailman, jonka sydämeeni kätkin.\nJa yö kun vihdoin mua varjoaa,\nMa tuskitellen väännyn vuoteellani,\nJa hurjat unelmat mua kauhistaa,\nJa rauha kauas karkaa sielustani.\nJumala tuo, jok' asuu rinnassain,\nSyvälti voi sen tunteet kuohutella;\nHän vallitsee mun hengen-voimiain,\nMutt' ulospäin ei voi hän toimiella.\nMua olemuksen kuorma vaivuttaa.\nMa vihaan elämää ja toivon kuolemaa.\n\nMEFISTOFELES.\nEip' ollut kuolo mielivieras milloinkaan.\n\nFAUST.\nOi autuas, jonk' ohimoille köyttää\nHurmeisen laakerin hän, voiton säteillessä;\nJonk' ilotanssin tyrskyttyä löytää\nHän helmass' immen, lemmen liekitessä!\nOi, jos tuon suuren hengen eteen vaipunut\nMa haltioissa hengetönnä oisin!\n\nMEFISTOFELES.\nEräästä yöstä muistuttaa nyt voisin,\nKun rusko-lient' ei muuan maistellut.\n\nFAUST.\nNäyt mielelläs sä urkkivan.\n\nMEFISTOFELES.\nEn kaikkitietävä oo, mut paljo huomajan.\n\nFAUST.\nJos hurjan hyrskyn rinnassani\nSai kallis sointu soipumaan,\nJa mit' on lapsitunteitani\nLumos' entis-aian kaiullaan --\nNyt kiroon kaiken, mikä liettää\nMun sielun' harhain ilve-verkkoihin,\nJa surun-alhoon vielä viettää\nMua tenho vehkein mairehin!\nKirottu kerskuvainen aate,\nJonk' kesken henki herkkuilee!\nJa ilmiöiden kiiltovaate,\nJok' aistit meiltä hurmaisee!\nKirottu kunnianhalu, maine,\nJok' unelmiis meit' uinutat,\nJa kaikki ylpeilyksen aine,\nTalo, perhe, aura, palveljat!\nKirottu Mammon, taisteloihin\nJos yllyttää meit' aarteillaan,\nTai jos hän laiskan nautinnoihin\nLevitti meille patjojaan!\nKirottu viinin riemumesi!\nKirottu lemmen mairitus!\nKirottu usko toivoinesi!\nJa julmin olkoon maltin kirous!\n\nHENKEIN-KÖÖRI (näkymätönnä).\n\n    Ah! voi!\n    Sen sortanut oot,\n    Sulo-maaliman,\n    Käsin ankarin.\n    Se raukevi pirstoihin.\n    Sä puol'jumal' oi! sen murskaat!\n    Mityyden maille pirstat viemme,\n    Ja hurskaat\n    Soi itkuvirret kaunihista.\n    Oi, mahtavin\n    Sä maallisista,\n    Kahtakin\n    Suloisemmaksi jälleen tuo\n    Sun povesi pohjaan luo!\n    Ja uutta elämää\n    Aloittaos\n    Sä riemumielin,\n    Ja laulun nuorennos\n    Soikoon sointokielin!\n\nMEFISTOFELES.\n\n    Nuo laulajat\n    Mun on tenavat.\n    Kuules neuvoja näppäröitä\n    Huvituksia koittamaan ja töitä!\n    Erakkuudestas,\n    Jok' aistisi, mantosi hyytää,\n    Ulos loitommas\n    Sua vietellä ne pyytää.\n\nEt saa sä olla tuskais teuras,\njotk' elämääs syö lailla korppien!\nVoit nähdä, vaikk' ois kurjaakin sun seuras,\nEtt' ihminen oot keskell' ihmisten.\nEi siksi, että aikoisin\nSua työntää roskajoukkioihin;\nEn kuulu mailman mahtajoihin,\nVaan jos elos retkihin\nMun liittoa mielit käyttää,\nSun toivosi tahdon täyttää;\nHeti suostun sun omanas,\nSun kumppalinas\nJoka riemun hankintaan,\nSua palvelemaan jopa orjailemaan.\n\nFAUST.\nVaan minkä vaadit palkinnon?\n\nMEFISTOFELES.\nNo, siihen vielä pitkä aika on.\n\nFAUST.\nEi! itsekäs on perkele.\nJos jotakin hän palvelee,\nSit' ei hän suinkaan Taivaan mieliks' tee.\nSiis ehtos lausu säntilleen!\nTuommoinen renki vaaran tuopi huoneeseen.\n\nMEFISTOFELES.\nSitounpa _täällä_ sulle palveljaksi.\nEn pientä vihjaustas laimin lyö;\nMut tultuamme täältä tuonnemmaksi,\nSun pitää mulle tehdä sama työ.\n\nFAUST.\nEn huoli noista tuonen maista.\nTää mailma ensin raunioiksi raista!\nTuo toinen sitte syntykään!\nKas tästä maasta nous' mun kaikki riemut,\nValaispa tuskiain tään aurinkoisen liemut.\nKun niistä ollaan erillään,\nNiin tulkohon mit' ikänään!\nEn jaaritusta kuulla huoli,\nKyteekö Tuonelankin yöss'\nViha ja lempi, liekö myös\nAloilla noilla ylä- ja alapuoli.\n\nMEFISTOFELES.\nNo tuolta kannaltas tuon hirvinnetkin.\nKäy liittohon -- ja vielä näinä hetkin\nSaat ihmeen kummat nähdä riemuiten.\nSuon sulle, mit' ei saanut ihminen.\n\nFAUST.\nMitäspä piru raukan antiloista!\nSun-moises voiko koskaan oivaltaa\nTuot' ihmishengen lentoa korkeaa?\nVaan onhan sulla ruuat, jotk' ei nälkää poista;\nOn kultaa, joka valahtaa\nPikemmin sormistas elohopiaa;\nOn peli, miss' ei koskaan voittoa saa;\nOn neito, joka mun rinnaltain jo toisellen\nSulholle lemmen silmiä loi ja huoli;\nOn maineen riemu ylhäinen,\nMi sammuu niinkuin noidannuoli.\nHedelmää näytä, tarjottaissa lahovaa,\nJa uudelleen yhä lehden saapia puita!\n\nMEFISTOFELES.\nKai moinen vaatimus mua kammottaa!\nNuo aarteet hankkia voin ja paljon muita.\nVaan veikkonen, sekin aika saapa on,\nKun rauhass' saamme kahden herkutella.\n\nFAUST.\nJos tyynnä loijun laiskan-vuotehella\nMa milloinkaan, mun surma saakohon!\nJos imarruksin vietellyksi\nItseeni saat mua mieltymään\nJa hekkumin saat villityksi,\nEn silloin huoli elääkään!\nPanenpa veikkaa!\n\nMEFISTOFELES.\n                 Pannahan!\n\nFAUST (vastaten toisen kädenlyöntiin).\nJa kouran lyömme kourahan!\nJos koskaan lausun tuokiolle:\n\"Oi, viivy vielä, armahin!\" --\nTakoa saat mun kahleisin,\nHalusti heityn turmiolle!\nMun silloin soikoon kuolin-kello,\nSun palvelukses tehty on;\nKirvotkoon näytin, seisköön kello,\nOhi Faustin aika olkohon!\nMietippä tyystin!\n\nMEFISTOFELES.\nMeit' ei haita unhotus.\n\nFAUST.\nSun siihen onkin oikeus.\nVaan uskalsinko liikaa? -- En!\nJos kunne käännyn, -- orjailen, --\nSua vaiko toista -- miksi kyselen!\n\nMEFISTOFELES.\nTän' iltana jo ma tohtorkemuihin\nSaan palveluksen toimintaan.\nVaan yhtä soisin! Kuolon-sattumaan\nMa pari riviä pyytäisin!\n\nFAUST.\nVai kirjallista vaadit, tyystä konna?\nLie mies ja miehen sana sulle arvotonna\nSiin' eikö kyllin, että päiviäin\nSanottu sana aina hallitseepi?\nMaailman virta pauhaa eteenpäin,\nMua vaan yks' lupaus iäks' siteleepi?\nVaan sydämiin tää taika juurraksen;\nKen sieltä voi sen juuret nyhtää?\nKell' usko rinnass' on, hän miekkonen!\nEi paljoksu hän uhria yhtään.\nMut pärmä leimoineen ja kirjoituksineen --\nSe aave on, ku meitä peljästyttää.\nNiin sulan päähän kuolee sana,\nVaks' on ja nahka haltiana.\nMit', ilkihenki, kiusaat mua?\nPaperi, pärmä, kivi, vaski tyydyttääkö sua?\nPiirränkö pinsin, kynin, taltoin?\nValinta sun on vallassas.\n\nMEFISTOFELES.\nKuink' esitätkin seikkaa kaltoin\nJa liioitellen sanatulvallas!\nKelpaahan pieni paper'tilka,\nJos alle piirrät hurmehin.\n\nFAUST.\nJos et mua kiusaa kauemmin,\nNiin menneeks' olkohon tuo narrin-ilka!\n\nMEFISTOFELES.\nVeri on neste veraton.\n\nFAUST.\nEi riku liitto, ollos pelkäämättä!\nOon kaiken tarmoni taistelon\nLuvannut sulle, lyöden kättä.\nMä ennen paisuin pilvihin,\nVaan Henki suur' mun halveksui;\nSun luokkaas vaan ma kuulunkin.\nMinulta luonto sulkeutui,\nAatosten langat katkiaa,\nMua tieto jo kauan ilvottaa.\nSuo liekkuman alhoiss' sammuttaa\nMun hehkuvaisia kiihkojani!\nLäpi-kuultamatonna verhossaan\nJoka taika jo olkoon tarjonani!\nSyöstähän aian pauhinaan,\nTapausten hyrskyhyn huimimpaan!\nJa murhe ja riemastus,\nJa voitto ja sortumus\nNe keskenään yhä vaihtukoon,\nKun mies vaan kiitävi toimintoon!\n\nMEFISTOFELES.\nEi sulle määrää panna, ei!\nJos mielit lennosta tavoitella\nJa kaikkea hieman imannella,\nNiin onneks' vaan! päin tuulta, hei!\nÄlä ujoksu, käy kiinni vaan!\n\nFAUST.\nNyt riemust' en ma haastakaan.\nMua valloitelkoon hurmos, haikea nauttimus,\nViha lemmekäs ja kaihon virvotus!\nPoveni, tiedon-poltost' toipununna,\nJoka tuskalle olkoon altistunna;\nMik' onni kohtas kaikkea sukuani,\nSen tahdon tuntea omass' sielussani,\nTapailla hengelläin ylintä alhaisinta.\nSen riemut tuskat kantakoon mun rinta!\nNäin ihmiskunnan itseks' itseni laajennan,\nJa vihdoin käyn sen kanssa hukkahan.\n\nMEFISTOFELES.\nOi, usko mua, jon purtaviss' on leipä\nTuo kova ollut vuosituhannet:\nSulattaa vanhaa hapatusta -- eipä\nKehdosta hautaan voi sit' ihmiset!\nMeit' usko yht': tuo toimi kokonansa\nJumalan on ja häntä varten vaan,\nJok' asuu ijäisessä loistossansa;\nHän syöksi meidät yöhön kaameaan;\nJa teille kelpaa yö ja päivä vaan.\n\nFAUST.\nVaan tahdon!\n\nMEFISTOFELES.\n             Onpa hauska kuulla!\nYks seikka haitaks' sentään lie:\nLyhyt on aikas, pitkä taidon tie.\nVaan käy se päinsä -- mielin luulla --,\nJos yhdyt jonkun runoniekan kanssa,\nTuon annat häälyä haaveissansa\nJa kauniihimpia avujaan\nSun arvopäähäs koota vaan:\nLeijonan sankaruutta,\nHirven sukkeluutta,\nEtelän tulisuutta,\nPohjolan pontevuutta!\nHän siihen pulmaan luokoon valon,\nMiten viekkauteen voit liittää mielen jalon,\nSydän nuorna ja kuumana armastella\nJa säännöin lempeä suuntaella.\nMiss' ollee tuo, minä tietää soisin,\nHän \"Mikrokosmos herra\" nimelt' oisi.\n\nFAUST.\nJos ihmisyyden kruunua en mä saa,\nJot' intomielin aistini halajaa,\nMit' oon ma?\n\nMEFISTOFELES.\n             Juur' mit' ootkin.\nPane päähäs valhekutria miljoonittain,\nJa jalkas alle korkoja kyynärittäin,\nSä siksi jäät, mit' ootkin vain!\n\nFAUST.\nSiis ihmishengen aarteet kaikki suotta\nKasaillut oon -- niin turhaan, tunnen vain!\nVaikk' onkisin niiss' sata vuotta,\nEi uutta voimaa vuoda sielustain.\nEn hiuksen vertaa noussut ylemmäksi,\nTuot' ääretönt' en hiukkaa likemmäksi.\n\nMEFISTOFELES.\nNyt mailmaa katsot, velikulta,\nKuin yleiseen sitä katsellaan.\nVälehen vaan työhön, ettei sulta\nSaa elon riemut karkaamaan!\nKas lempo! onhan kädet, jalat\nJa pää ja -- -- omias,\nJa sunp' on kaikki herkkupalat,\nJos nauttimaan oot keinokas!\nOritta kuus', jos hinnan maksat,\nOn voimineen sun tavaraa;\nOot aika mies, kun juosta jaksat\nSä koivin neljinkolmatta.\nKaikk' epäilykset siis\nPeriköön ne hiis!\nPäin tuulta vaan!\nMun kanssani mailman pauhinaan!\nMies filosofiian orjuudess' on niin,\nKuin kuivall' aroll' lemmon juhta,\nJot' aina ajellaan samoihin kaarroksiin,\nVaikk' ympärill' on vehmas luhta.\n\nFAUST.\nNo kuinka aljetaan?\n\nMEFISTOFELES.\n                    Pois pakohon!\nMik' on tää virkas onneton?\nItsesi vaan ja poikain piinaamista! --\nSe elo tosiaan on oivallista!!\nSitä puuhatkoon sun naapuris Ihranen!\nMiks' mielit puida tyhjät oljet vaan?\nParasta oppias et pojillen\nSä selvittää saa kumminkaan. --\nJo yhden tuolta käytävältä kuulen.\n\nFAUST.\nHänt' en nyt vastaan-ottaa vois.\n\nMEFISTOFELES.\nJo kauan vartoi poika parka. Luulen,\nEi saa hän mennä lohdutonna pois.\nSaas tänne takkis -- niin -- ja lakkis sitten!\n    (vaihtaa pukunsa)\nKai kaunis oon? Ken tuta mun nyt vois!\nMa pientä pilaa täällä laskenen,\nJa suoritan sen piamitten;\nSill' aikaa kun sä hankit riemu-matkailen.\n\n    (Faust menee.)\n\nMEFISTOFELES. (Faustin pitkä takki yllään.)\nNiin halveksippa järkee, oppia vaan,\nJotk' ihmisen on oppahat ja soihdut!\nAnnappa, valheenhengen loihdut\nSun noituuteen vie huimimpaan --\nNiin ainian sa oot mun kynsissäin. --\nKas, sallimus on hälle hengen luonut,\nJok' yltyen yhä riehuu eteenpäin,\nJok' ylös kaikin voimin kiidättäin\nMaan riemullen ei silmäystä suonut.\nTuon laahaan kautta elon tyrskyn\nJa rojun turhaa turhemman;\nViel' ongessain hän kiemuroi ja pyrskyy,\nJa hän, jonk' aina henki janoo,\nSuuns' ohi näkee herkut heiluvan,\nVaan virvotusta turhaan anoo.\nJa häijyllen jos mennytkään ei oisi,\nHän kadotust' ei sentään välttää voisi.\n\n    (Eräs Ylioppilas astuu esiin.)\n\nYLIOPPILAS.\nTääll' en oo ollut kauan vielä,\nJa soisin nöyrimmällä miellä\nNyt miestä nähdä, puhutella,\nJota mainitaan vaan kiitoksella.\n\nMEFISTOFELES.\nMua kainoutenne miellyttää;\nMin' en oo mitään ihmeempää.\nKait ootte jo katsonut ympärinne?\n\nYLIOPPILAS.\nAh! ottakaa mua turvihinne!\nRohkeilla mielin tänne sain,\nVeri lämmin, enk' oo kassaa vailla;\nEro vaikea vaan oli mammastain.\nTääll' oppia soisin aika-lailla.\n\nMEFISTOFELES.\nTääll' ootte siis mitä sopivin.\n\nYLIOPPILAS.\nJa kotia kaipaan kuitenkin.\nOn, totta sanoen, outo olla\nNäin kolkkoin muurien kartanolla.\nOn aivan ahdas paikka tää,\nEi ruohon kortt', ei puuta nää.\nSaleissa, istujana penkin,\nMult' uupuu silmät, korvat, henki.\n\nMEFISTOFELES.\nTotutte, aikaa voittaen.\nEip' äidinrintaa lapsikaan\nOo ensin kärkäs ottamaan,\nVaan pian se imevi iloiten.\nNiin teille Viisauden rinta\nKoht' antavi ruokaa mieluisinta.\n\nYLIOPPILAS.\nTuon jalon rintaa imeä kyllä soisin;\nVaan kuinka siihen päästä voisin?\n\nMEFISTOFELES.\nEhk' ensin mulle sanonette,\nMin tiedekunnan valitsette?\n\nYLIOPPILAS,\nJosp' oikein korkean opin saisin,\nNiin että kaikki oivaltaisin,\nMitä taivahassa ja maassa lie,\nJa luonnost', tietehest' ois täysi selko!\n\nMEFISTOFELES.\nNo, oikea on, jota käytte, tie.\nTeit' älköön siinä mikään hajoitelko!\n\nYLIOPPILAS.\nHartaasti lemmin tiedettä,\nVaikk' ihanaa on iloitella,\nJa suvilomall' iloisella\nVapaana aikaa vietellä.\n\nMEFISTOFELES.\nKäytelkäät aikaa; sukkelaan se lentää!\nSit' oiva järjetys voi säästää sentään.\nSiis, veikkoni, ensi paikallen\n_Collegium logicum_ pankaatten!\nSe hengen hyvin äkseeraa,\nJa Spanjan-kenkiin pingoittaa,\nJott' aatos hiipis hiljaa vaan\nJa varovasti radallaan,\nEik' itsepäisenä hairahtais\nJa ristin rastin rehkiä sais.\nNyt kauan teille neuvotaan,\nMi kävi teilt' ennen rentonaan,\nNiin hyvin kuin syönti, juominen,\nEtt' yks' kaks kolm' on siinäki tarpehen.\nKyll' laita aatos-tehtahan\nSama on kuin kankurin kudonnan:\nYks polkemus ... tuhat lankaa säpsähtää,\nJa toisa toisa lentää pirta,\nYks helskytys ... ja lankain virta\nNäkymättä luo tuhat yhdelmää.\nNyt viisas astuu esihin,\nSanoen, ett' olla täytyy niin:\nEsimäinen on näin ja toinen näin,\nSiis kolmas myös ja neljäs näin;\nJa jos esimäistä ja toist' ei ois,\nEi kolmas ja neljäs olla vois. --\nTuot' oppilaat joka paikass' ylistää,\nVaan heiltä kangas kutomatta jää.\nJos tahdot elon tutkia, kertoella,\nSiit ensin täytyy henki karkoitella;\nNyt osat on hänen hallussaan, --\nAh! puuttuu niist' elon side vaan.\n_Encheiresin naturae_ kemia kutsuu sen,\nIhan arvaamatta itseäns' ivaten.\n\nYLIOPPILAS.\nEn voi teit' oikein oivaltaa.\n\nMEFISTOFELES.\nNo, toiste on se jo helpompaa,\nKun osaat kaikki jäsennellä\nJa asian-mukaan luokitella.\n\nYLIOPPILAS.\nTuost' oon niin aivan huumeillani,\nKuin mylly pyöris aivoissani.\n\nMEFISTOFELES.\nJa sitten saatte ahkeraa\nMyös Metafysiikkaa harrastaa,\nKaikk' ymmärtää, niin mointakin,\nMik' ei mahu ihmis-aivuihin.\nJos käy tai ei käy -- kaikillen\nKyll' ilmestyy sana tenhoinen.\nNyt säällisyyttä lempikää\nTarkinta lukukausi tää!\nViis-tuntinen on päivän työ:\nLäsn' olkaat, juur' kun kello lyö!\nVaan valmistelkaat eeltäpäin\nLäksynne tyynni pykälittäin;\nKas sitte näette, ettei vaan\nHän muuta sano kuin kirjakaan.\nTok' kirjoitelkaa vihkoon yhä,\nIkäänkuin lausuis Henki pyhä!\n\nYLIOPPILAS.\nSiit' älkää toiste muistutelko!\nSen hyödyst' on mull' ihka selko,\nKun mustaa valkoisella on,\nSen vie niin tyynnä kotohon.\n\nMEFISTOFELES.\nKai meette tiedekuntaan johonkin?\n\nYLIOPPILAS.\nLakitiedett' en voi oikein suosiella.\n\nMEFISTOFELES.\nSiit' ei sovi teitä moitiskella,\nSen opin laidan tiedän kylläkin.\nNuo lait ja asetukset vierii\nEespäin kuin tauti saastainen,\nPaikasta paikkahan ne kierii,\nJa suku ne jättää toisellen.\nTypertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu;\nVoi! miks' oot myöhän syntynyt!\nVaan oikeudet myötä perityt --\nIhanpa ne jo meiltä puuttuu.\n\nYLIOPPILAS.\nSananne inhoain jo kartuttaa.\nOi miekkonen, ken teiltä neuvon saa!\nNyt ehkä valikoin jo teologiian.\n\nMEFISTOFELES\nEn tuotakaan voi kiittää liian --\nEn tahdo teitä eksyttää:\nSiin on niin paljo harhailulla tilaa,\nJa paljo piilee myrkkyä,\nMi lääkkehetkin meiltä pilaa.\nParas tässäkin vaan yhtä kuunnella,\nJa mestarinsa sanoja myöten vannoa.\nYleensä sanaan turvatkaatte,\nNiin valtatietä käydä saatte\nTe vakuutuksen templihin.\n\nYLIOPPILAS.\nKai sanass' sentään asuu aatoskin?\n\nMEFISTOFELES.\nNo niin, vaan älkää tuskitelko sentään;\nSill' aatos jospa puuttuukin,\nKyll' avuks' aiallaan tuo sana lentää.\nSanoilla kelpaa sotiella,\nSysteemit sanoin rakennella,\nSanaanpa kelpaa uskaltaa,\nEt rahtuakaan sa sanast' ottaa saa.\n\nYLIOPPILAS.\nAnteeksi! jos en teitä estä,\nNiin suokaa vielä hetkinen!\nPyytäisin lääketietehestä\nMyös kuulla tenho-lausehen.\nVuos'-kolminen niin lyhyt on\nJa tiede ah! -- on suunnaton!\nVaan jos ees vihjauksen saa,\nVoi tiensä kauemmas jo vaistoella.\n\nMEFISTOFELES. (itsekseen).\nTuo kuiva nuotti mua jo suututtaa,\nTaas tahdon pirua osoitella!\n    (Ääneensä.)\nHelposti lääketieteen hengen oivallatte:\nMaailma tutkikaa te pieni ynnä suuri,\nJa loput luistaa antakaatte,\nMitenkä Herra tahtoo juuri!\nTieteissä suotta vaan moni haparoi;\nJokainen oppii sen, mink' oppia hän voi.\nVaan tuokion ken siepata ties',\nSe vasta aika mies!\nOlette sorjavartinen,\nEi puuttune teilt' uskallusta;\nJos itseenne vaan luotatten,\nKyll' saatte muilta luottamusta.\nEtenkin osatkaatte naista johtaa;\nSen ait ja voit nuo ikuiset\nJa tuhannet\nParantaa voip' yhdeltä kohtaa.\nJos puolin siveään se tapahtuu,\nNe kaikki valtahanne antauu.\nJos sitten arvonimen loistehella,\nLumootte silmät, sulkein kateet suut,\nNiin korua saatte kyllin sormiella,\nJota kierteli vuosikausin muut.\nMyös pikkupulssia koitelkaa te hiukka,\nJa ettei kureliiv' ois liian piukka,\nPovelle heiluvalle kietaisette\nKätenne, viekkahasti silmäilette.\n\nYLIOPPILAS.\nTäss' selv' on _missä, kuinka_. Tähän mieltynen.\n\nMEFISTOFELES.\nKaikk' oppi harmaa on, oi veikkosen',\nElämän kultapuu on vihree vaan.\n\nYLIOPPILAS.\nKuin unelmaa tää kaikk' on tosiaan.\nAh, jospa toiste saisin teitä puhutella\nJa viisautta syvää ammennella!\n\nMEFISTOFELES.\nMin voin, teen teille mielelläin.\n\nYLIOPPILAS.\nEn saata mennä täältä näin;\nSen suosion viel' antanette,\nEtt' albumiini rivin kyhäisette?\n\nMEFISTOFELES.\nHalusti!\n\n    (Kirjoittaa ja antaa kirjan takaisin.)\n\nYLIOPPILAS (lukee.)\nEritis sicut Deus, scientes bonum et malum.\n\n    (Sulkee kirjan kunnioittavaisesti, kumarteleiksen ja menee.)\n\nMEFISTOFELES.\nSä neuvoa seuraa tätini, käärmeen, antamaa,\nKyll' jumalankaltaisuutes viel' sua kauhistaa.\n\nFAUST (astuu sisään.)\nNo minne matka nyt?\n\nMEFISTOFELES.\n                    Mihinkä mielit juuri!\nMe nähdään pieni mailma, sitten suuri.\nMink' ilon, hyödyn norkkehella\nSaat tällä retkellä herkutella!\n\nFAUST.\nEi pitkä partan' siedä tätä\nNiin heiluvaista elämätä;\nSe tie mua perillen ei viene,\nEn mailmuriksi luotu liene;\nNiin piennä muiden kesken tunteun,\nJa ainiaan ma kainoksun.\n\nMEFISTOFELES.\nSe haihtuu itsestään, oi ystäväinen.\nOn itseluotto elon sääntö ensimmäinen.\n\nFAUST.\nKuink' ulos sitte päästähän?\nSa voitko vaunut, varsat, ajajan antaa?\n\nMEFISTOFELES.\nTään viitan vaan mä levitän,\nSe ilman halki meitä kantaa.\nTok' uljahalle lennolle\nEt suurta sälyä ottane!\nTeen hiukan ilmaa lieskaavaista,\nSe nostaa meidät oitis maista,\nPian höyhkinä tuolla me liidellään.\nNyt onnea vainen uuteen elämään!\n\n\n\n\nAUERBACH'IN VIINIHOLVI LEIPZIG'ISSÄ.\n\n\n    Iloisten velikultain juominki.\n\nFROSCH.\nEi juoda, nauraa kukaan huoli!\nKen naamanne niin noloks nuoli.\nOlette nyt kuin märjät oljet vaan,\nVaikk' ennen leimusitte ilmivalkiaan.\n\nBRANDER.\nSun syys se; miks' et aian vietteheksi\nSä mitään tuhmaa taikka porsasmaista keksi?\n\nFROSCH (valaa viinilasin hänen päänsä päälle.)\nKas siinä kumpaakin.\n\nBRANDER.\n                     Pääsika!\n\nFROSCH.\nSitäpäs sä pyysit! Oma vika!\n\nSIEBEL.\nSe ulos ken riidan alkajaa!\nEi, vilpitönnä juokaa, laulakaa ja hurratkaa!\nHoi! laarilaa!\n\nALTMAYER.\n               Tuo mulle tukko villaa!\nMa onneton! hän multa korvat pillaa.\n\nSIEBEL.\nKun holvikaarros kaikuu, soi --\nVast' oikein paasin voiman kuulla voi.\n\nFROSCH.\nNiin! pihallen, ken pilaa pahaksuu!\nHei, ralla ralla raa!\n\nALTMAYER.\nHei, ralla ralla raa!\n\nFROSCH.\nNo nyt on kurkut karaistu.\n\n    (Laulaa.)\n\n    \"Kuink' armas pyhä Rooman valta\n    Nyt vielä koossa pysynee?\"\n\nBRANDER.\nHyi! laulu ilkee, valtiollinen!\nEi! Luojallen jok' aamu kiitos kanna,\nEtt'ei tuo Rooman valta sulle huolta anna!\nMä ainakin sen luen saalihiksi,\nEtten oo tullut keisariks', en kansleriksi.\nVaan päällikön jos mekin ottaa saamme,\nNiin paavi meille valitkaamme.\nMa toivon, kaikki täällä tietää,\nMitk' ansiot häll' olla sietää.\n\nFROSCH (laulaa)\n\n    \"Ylös lentele, leivo, ja terveiset\n    Vie armaimmalleni tuhannet!\"\n\nSlEBEL.\nEi yhtään tervehdyst'! en viitsi tuota kuulla.\n\nFROSCH.\nTuhannet terveiset sydämellä ja suulla!\n\n    (Laulaa.)\n\n    \"Salpa auk' yön tyynnäkin!\n    Auki! valvoo armahin!\n    Kiinni, valjetessa koin!\"\n\nSlEBEL.\nNiin laula, veikko, sie, ett' armaan kiitos soi!\nKai vielä naurun aika tulee mulle.\nMun petti hän, ja samoin käypi sulle.\nTuon sulhoks' peikko jääköhön,\nJa ristitiellä loikukoon sen kanssa,\nJa vanha oinas Hornast' tullessansa\nOhi juosten heille \"hyvää yötä\" määkiköön!\nEi kelpomiestä ansaitse\nSemmoinen piika retkale. --\nMun terveiseni ainoat\nOn, että hältä pirston akkunat.\n\nBRANDER (lyöden pöytään.)\nVait, vaiti! mua nyt kuunnelkaa\nJa myöntäkää, ett' osaan hienostella!\nRakastuneita täällä täytyy huvittaa\nNyt yöksi jollakin, mi heidän asemaa\nVoi aivan säntillensä kuvaella.\nIhk' uusi laulu! nähkääs vaan!\nJa loppukertuu lujaa lauletaan!\n\n    (Laulaa.)\n\n    Yks hiiri kellarissa niin\n    Söi voita vaan ja rasvoi,\n    Ett' niinkuin tohtor Lutherin\n    Sen ihravatsa kasvoi.\n    Vaan piika hiiren myrkyttää,\n    Ja hiiren mailma soukaks' jää,\n    Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.\n\nKÖÖRI (riemastuen).\n\n    Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.\n\nBRANDER.\n\n    Hiir' toisa toisa juoksemaan,\n    Joi lätäköt ja kaivot\n    Ja kalvoi minkä löysi vaan;\n    Mut siit' ei taltu raivot.\n    Hän hyppi, kieri, vinkui ai!\n    Vaan vihdoin kurja kylläns' sai,\n    Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.\n\nKÖÖRI.\n\n    Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.\n\nBRANDER.\n\n    Vaikk' ilmipäiv' ol', huoneesen\n    Hän poltteissaan jo juoksi,\n    Ja varvi, potki vinkuen\n    ja kuoli lieden luoksi.\n    Murhaaja virkki naurahtain\n    Jo viimme-virtes vinguit vain,\n    Kuin lemp' ois nahkaan mennyt!\n\nKÖÖRI.\n\n    Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.\n\nSIEBEL.\nKuink' iloitsee nuo halvat sieluset!\nNo merkillinen konsti totta\nMyrkyllä pettää kurja rotta.\n\nBRANDER.\nKai sinä hiiriä suojelet?\n\nALTMAYER.\nSä ihravatsa kaljupää!\nSua huono onnes nöyryttää.\nTuo hiiri turpunut sun armaan\nOman itses kuvaileepi varmaan.\n\n\n\nFAUST JA MEFISTOFELES.\n\nMEFISTOFELES.\nNyt etupääss' mun täytyy viedä\nSua iloseuroihin. Et tiedä,\nKuink' elo voipi olla huoleton:\nJok' ilta noilla pojill' juhla on.\nÄlyhiukallaan ne hauskanmoisna\nKisailee pikku-piiriään,\nKuin kissanpojat hännällään.\nJos eivät ole pohmeloisna,\nJos viinur' velaks antaa vaan,\nOvat huoletonna, iloissaan.\n\nBRANDER.\nKas tuossa matkalaisia...\nSen näkee -- tavoiltaan niin outomaisia.\nNe tuskin tiimaakaan tääll' ollehet.\n\nFROSCH.\nNiin, aivan oikein arvelet.\nVaan Leipzig armas on! Sen kiitos soikohon\nKas siinä sivistyy, se pieni Parisi on!\n\nSlEBEL.\nMit' aattelet sa noista vierahista?\n\nFROSCH.\nAnnaspa koitan! kulppi kourassan',\nNykäisen madot heidän sieraimista\nNiin sukkelaa kuin lapsen-hampahan.\nMinusta näyttävät he jalosyntyisiltä,\nNiin ylpeiltä ja tyytymättömiltä.\n\nALTMAYER.\nNe ehk' on puoskareita...\n\nBRANDER.\n                         Osuit pilkkaan.\n\nFROSCH.\nNo katsos nyt, ma heitä ilkkaan!\n\nMEFISTOFELES (Faustille).\nEi ukot perkelettä haista,\nVaikk' ottelis hän heitä kraista!\n\nFAUST.\nMa seuraa tervehdin.\n\nSIEBEL.\n                     Se paljo kiittää saa.\n    (kuiskaa tarkastellen Mefistofelestä sivultapäin.)\nKas miestä! toista jalkaans' onnahtaa!\n\nMEFISTOFELES.\nIstumme piirihinne ... onhan lupa?\nSen hiton luirua kuin täällä juodahan!\nVaan ehkä seurast' oisi jokin hupa.\n\nALTMAYER.\nTe hemmoteltu näytte olevan.\n\nFROSCH.\nKai Rippach'ista myöhän lähditte\nJa Hannu herran luona söitte illallista?\n\nMEFISTOFELES.\nEi ... tällä kertaa ohi ajoimme;\nVaan hiljan meill' ol' hiukan puhumista.\nHän serkkujansa aika lailla kiitti,\nJa siihen paljo terveisiä liitti.\n\n    (Kumartuu Froschille.)\n\nALTMAYER.\nNo saitko noukalles?\n\nSIEBEL.\n                     Kas vekkulia vaan.\n\nFROSCH.\nKyll' hänen toiste opetan.\n\nMEFISTOFELES.\nEll'emme erhety, me kuultihin\nTäält' äsken köörilaulun oivan.\nTämmöisen holvin alla varmaankin\nMa luulen laulun mahtavasti soivan.\n\nFROSCH.\nOlette lauluniekka vai?\n\nMEFISTOFELES.\nKyll' ompi halu suur', vaan mistä voimat sai?\n\nALTMAYER,\nYks' laulu laskekaa!\n\nSlEBEL.\n                     Yks' ihka uusi!\n\nMEFISTOFELES.\nMa niitä lasken teille vaikka kuusi.\nMeit' äsken lähteneinä Spanja ikävöi,\nMiss' soipi laulut, viinit säkenöi.\n\n    (Laulaa)\n\n    Ol' kuninkaalla kerran\n    Lihava kirppu, suur' --\n\nFROSCH.\nKirppu! kuulkaat! oivalsitko vai?\nNo siisti herra on se kai!\n\nMEFISTOFELES (laulaa).\n\n    Ol' kuninkaalla kerran\n    Lihava kirppu suur',\n    Jot' armastel' sen verran\n    Kuin poikaans' omaa juur'.\n    Hän hoviräätälille\n    Huus: \"vaadin nyt sun työs:\n    Sä pikkuparoonille\n    Tee takki, housut myös!\"\n\nBRANDER.\nVaan muistutelkaa räätälille,\nEtt' ottaa tarkan mitan vaan;\nJos housut lyövät laskoksille,\nHält' oitis kello kaapataan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n    Nyt sammettiin ja silkkiin\n    Se kirppu verhotaan,\n    Ja kultaristi pilkkii\n    Koreessa nauhassaan.\n    Ministeriks' se pääsi,\n    Kopeili tähtineen,\n    Ja suuret arvot sääsi\n    Myös sukulaisilleen.\n\n    Vaan hoviss' sitä surtiin,\n    Ol' herrat poltteissaan,\n    Kuningatarta purtiin,\n    Ja syötiin neitojaan.\n    Vaan niit' ei saatu lyödä,\n    Ei häätää kynsien. --\n    Mä en suo kirpun syödä,\n    Vaan oitis sorran sen.\n\nKÖÖRI (riemastuen).\n\n    Ma en suo kirpun syödä,\n    Vaan oitis sorran sen.\n\nFROSCH.\nBravo! kas tuopa laulu on!\n\nSlEBEL.\nNiin aina kirput olkohon!\n\nBRANDER.\nOta hyppysillä sievään kiini!\n\nALTMAYER.\nEläköön vapaus ja viini!\n\nMEFISTOFELES.\nVapauden auvoks' juoda lasin voisi,\nJos teidän viinit ei niin huonot oisi.\n\nSIEBEL.\nTuot' emme toista kertaa kuulla soisi!\n\nMEFISTOFELES.\nKun isänt' ei vaan panis pahaksensa,\nTarjoisin kunnon vieraillensa,\nMitä parast' on mun aitassain.\n\nSIEBEL.\nSyyn otan mie. Ann' tulla vain!\n\nFROSCH.\nJos aimo ryypyt suotte -- kiitos teille!\nEi pikku tilkat riitä meille.\nEn voi mä viiniänne arvostaa,\nJoll'en ma suuni täyttä saa.\n\nALTMAYER (hiljaa).\nNe Rheinin mailta on, sen sain ma kuulla.\n\nMEFISTOFELES.\nNyt mistäs napakairan saan?\n\nBRANDER.\nMihinkä tuota tarvitaan?\nVai onko tynnyrinne oven suulla?\n\nALTMAYER.\nTyövehkehet on laatikossa tuolla.\n\nMEFISTOFELES (ottaa näverin. Froschille).\nNo, mitäs teidän kunkin tekee mieli?\n\nFROSCH.\nVai monta sorttia teiltä saa?\n\nMEFISTOFELES,\nVapaasti, herrat, valitkaa!\n\nALTMAYER (Froschille),\nAhaa! ma luulen veljen vettyy kieli.\n\nFROSCH.\nJos suotte, mieluisint' ois mulle Rheinin juoma.\nParaspa lahja synnyinmaan on suoma.\n\nMEFISTOFELES (lävistäen pöydän syrjää siltä kohtaa missä Frosch istuu).\nVähä vaksia tänne, siitä tulpat vääntää!\n\nALTMAYER.\nHän silmät meiltä ehkä kääntää.\n\nMEFISTOFELES (Branderille).\nJa te?\n\nBRANDER.\n       Ma tahdon sampanjaa,\nJa aika lailla kuohuvaa.\n\n    (Mefistofeles lävistää; joku seurasta tekee sillä\n    välin tulpat ja tukkii lävet.)\n\nEi aina saata välttää ulkomaista!\nEtäällä usein paras on.\nEi vento Saksan-miesi kärsi Ranskalaista,\nVaan heidän viinilleen hän ei oo haluton.\n\nSlEBEL (Mefistofeleen häntä lähestyessä).\nEn huoli minä happamista.\nYks lasi suokaa vennon makeaa!\n\nMEFISTOFELES (lävistäen).\nMehua tulvikoon siis Tokai'ista!\n\nALTMAYER.\nEi herra! silmihin mua katsokaa!\nEttekös vainen meitä pilkkaa?\n\nMEFISTOFELES.\nNo kuinkas! purra vois se omaa nilkkaa,\nNäin kesken seuran arvoisan.\nVaan lausukaa nyt oitis suorahan,\nMitä viiniä te haluatte?\n\nALTMAYER.\nMitä vaan, kump' ilveen lopetatte!\n\n    (Kun kaikki lävet on näverretty ja tulpattu.)\n\nMEFISTOFELES (kummallisilla eleillä).\n\n    Marjoja kasvaa viinapuu,\n    Sarvia pukki partasuu.\n    Viini on voimaa, köynnös puuta,\n    Ei pöydänkään oo luonto muuta.\n    Yks' katse luonnon sieluun luokaa!\n    Täss' ihme on, sit' uskokaa!\n    Nyt tulpat pois ja juokaa!\n\nKAIKKI (vetäessään tulpat ja nähden kukin haluttuansa\nviiniä juoksevan lasiinsa).\nOi, armas lähde meille pulppuaa!\n\nMEFISTOFELES.\nVaroilla, ett'ei läisky maahan pisaraa!\n\nKAIKKI (laulavat).\n\n    Niin kannibaalin hauskasti\n    Kuin sata sikaa voimme!\n\nMEFISTOFELES.\nVapaanpa kansan hyvä olla on!\n\nFAUST.\nVaan mun ois mieli kohta menohon.\n\nMEFISTOFELES.\nKas ensin heidän porsasmaisuuttansa,\nKuink' ilmestyy se koko loistossansa!\n\nSlEBEL (juo varomattomasti, viiniä läiskyy maahan ja lieskahtaa\ntuleen).\nApuhun! lieska helvetin!\n\nMEFISTOFELES (asetellen liekkiä).\nOo hiljaa, elementti tuttavin!\n    (miehille)\nTäll' erää vaan ol' tippa kiirastulta.\n\nSIEBEL.\nSiivolla, herra! sitä neuvoisin,\nTe muuten saatte maistaa multa...\n\nFROSCH.\nTuot' älkää tehkö toista kertaa!\n\nALTMAYER.\nHän menköön koreasti pois!\n\nSIEBEL.\nVai teill' ei mieltä oo sen vertaa!\nNuo vehkeet itseänne haittaa vois.\n\nMEFISTOFELES.\nVait, vanha lekkeri!\n\nSIEBEL.\n                     Huuti!\nTuo lurjus meitä vielä haukkuu!\n\nBRANDER.\nVaan kohta tässä selkään paukkuu!\n\nALTMAYER (vetää tulpan pöydästä, liekki lyö häntä silmiin).\nMa palan!\n\nSlEBEL.\n          Velho pirullinen!\nLyö päälle! mies on pannahinen!\n\n    (Vetävät veitsensä ja käyvät Mefistofeleen päälle).\n\nMEFISTOFELES (vakavilla eleillä).\n\n    Sana harhat tuo,\n    Toiset paikat, mielet luo,\n    Tuo on tää ja tää on tuo!\n\n    (He seisovat hämmästyneinä ja katsovat toisiaan.)\n\nALTMAYER.\nMiss' oon ma? seutu herttainen!\n\nFROSCH.\nJa viinamäet!\n\nSIEBEL.\n              Mun sataa marjat kätehen!\n\nBRANDER.\nJo lehvän alla tuolla kohtaa\nKuink' ihanasti marjat hohtaa!\n\n    (Tarttuu Siebelin nenään, toiset tekevät samoin\n    kaksitellen ja nostavat veitsensä.)\n\nMEFISTOFELES (kuin äsken).\nPääst' irti, harha, silmisidin!\nJa nähkää, kuinka piru ilveilee!\n\n    (Katoo Faustin kanssa; juomaveljet hypähtävät\n    erilleen toisistansa.)\n\nSlEBEL.\nNo kuinka?\n\nALTMAYER.\n           Kuinka?\n\nFROSCH.\n                   Sunko nokkas oli se?\n\nBRANDER.\nJa sunko omaas minä pidin?\n\nALTMAYER.\nSe kolahuspa tuntui jäsenissä!\nMa pyörryn ... miss' on tuoli, missä?\n\nFROSCH.\nMit' tapahtui? kun tietäisin sen vain!\n\nSlEBEL.\nJos ois se mies vaan näkyvillä,\nElossa ei hän pääsis kynsistäin!\n\nALTMAYER.\nNäin äsken hänen tynnyrillä\nOvesta ratsastavan ulos päin. --\nJaloissani kuin lyijy painaa...\nVoi jospa juoksis viinaa aina!\n\n    (Kääntyy pöytään päin.)\n\nSlEBEL.\nLumetta kaikki, hornan taikaa!\n\nFROSCH.\nTok' olin viiniä juovinain.\n\nBRANDER.\nRypäleitä mie taas suuhuni sain...\n\nALTMAYER.\nNo, eikös vielä kestä ihmetöiden aikaa?\n\n\n\n\nNOITA-AKAN KEITTIÖ.\n\n(Matalalla takalla on suuri kattila valkialla. Siitä nousevissa\nhöyryissä liikkuu jos joitakin kummallisia haamuja. Marakatti,\nistuen kattilan ääressä, kuorii siitä vaahdot pois ja varoo, ettei\nse kiehahda yli laitojensa. Naarasmarakatti pentuineen istuu\nvieressä ja lämmitteleiksen. Seinät ja katto täynnä eriskummaisia\nkaluja ja kapineita.)\n\n\n    FAUST. MEFISTOFELES.\n\n\nFAUST.\nNää hurjat noitavehkeet inhoani nostaa.\nVai terveyteni täytyy mun siis ostaa\nMerestä hullutuksien?\nMun ämmän neuvoihinko tulee luottaa!\nJa hänkö sotkukeittoineen\nVoi niskaltani luoda kolmekymment' vuotta!\nVoi! jos et tiedä parempaa!\nJo heitän toivon viimeisenki.\nSiis eikö mitään voidelmaa\nOo luonto löynnyt tai joku oiva henki?\n\nMEFISTOFELES.\nTaas järkevästi haastat, veikkonen;\nSua nuorentaa voi keino luontonainen,\nVaan siitä puhuu toinen kirjanen,\nJa sepä luku kummallainen.\n\nFAUST.\nMik' on se?\n\nMEFISTOFELES.\n            Helppo keino, johon tarpehen\nEi raha, lääkär', eikä noita:\nNyt lähde oitis pellollen\nJa kuoki, kaiva, viljeleppä soita!\nSulkeudu sieluin sydämin\nMit' ahtahimpaan piirihin!\nSun ruokas olkoon yksinkertainen,\nEläinnä elä kesken eläinten,\nJa ällös herrastelko suotta,\nVaan lannoitappa itse sarkojasi\nKaheksankymmenenpä vuotta\nTää keino säilyttää sun nuoruuttas.\n\nFAUST.\nEn siihen tottunut, en saata\nMa lapiolla uurtaa maata.\nTuo ahdas toim' ei oo mun mielehen.\n\nMEFISTOFELES.\nSiis noidan täytyy sentään esillen.\n\nFAUST.\nVaan miksi juur' tuo ämmä rauska?\nSä voithan keittää juoman itsekin!\n\nMEFISTOFELES.\nKas sepä juuri toimi hauska!\nEi! ennen tuhat siltaa salvaisin!\nEi tiede, taide riitä yksinään,\nVaan kärsivyyttä kysytään.\nHiljainen henki vuosikaudet toimii;\nVast' aikaa myöden kalja voimii.\nJa kaikki taikatemppuset\nLisäksi siihen tuhannet?\nPirulta kyllä opin sai se noita,\nVaan piru tuot' ei itse tehdä voi.\n    (silmäten marakatteja).\nKas, sukkeloita elukoita!\nTää piika on ja renki toi!\n    (elukoille).\nEi rouva liene kotosalla?\n\nMARAKATIT.\n\n    Atrialla!\n    Savutorvesta vaan\n    Kotoaan!\n\nMEFISTOFELES,\n\n    Ja kauanko leijaa\n    Kemuissa ja reijaa?\n\nMARAKATIT.\n\n    Mink' aian lämmitämme\n    Käpäliämme.\n\nMEFISTOFELES (Faustille).\nMit' arvaat? Eikös oo ne näppäröitä?\n\nFAUST.\nEn koskaan nähnyt oo niin äitelöitä.\n\nMEFISTOFELES.\nMa niiden kanssa kyllä juttelen,\nSe tekee hyvää minun luonnollen,\n    (marakatille).\nNo, sano mulle hiiden-poppa,\nMit' ahjossas sä sekoitat?\n\nMARAKATTI.\nMä keitän laihaa kerjuu-soppaa.\n\nMEFISTOFELES.\nKyll' yleisöä sitten saat.\n\nNAARASMARAKATTI (hiipii liki Mefistofelesta ja ailakoitsee häntä).\n\n    Voi, heitä nyt noppaa!\n    Mua rikkaaks tee!\n    Hätä ahdistelee.\n    Jos markkojen kieltä\n    Kultaista vain\n    Sois taskustain,\n    Mull' oisipa mieltä.\n\nMEFISTOFELES.\nKuink' iloinen tuo katti rukka ois,\nJos arpapelihin se päästä vois!\n\n    (Sillä välin marakatin-pentut ovat asuilleet suuren\n    pallon kanssa, jonka nyt pyörittävät esiin).\n\nKOIRAS-MARAKATTI.\n\n    Maailma näin\n    Ylös- alaspäin\n    Yhä vierähtää\n    Ja kierähtää!\n    Kuin las' kilisee\n    Ja särkyilee;\n    On onttokin;\n    Se tältä kohtaa\n    Heleenä, hohtaa\n    Tuost' enemmin.\n    Oon hengiss' mie,\n    Vaan toisin sie.\n    Se, poikasen',\n    On savinen:\n    Mee tieltä pois,\n    Tai vie sun piru;\n    Se särkyä vois,\n    Sun tappaa siru!\n\n(Urosmarakatti ottaa seinästä seulan).\n\nMEFISTOFELES.\n\n    Mitä, teet sä veijari?\n\nUROSMARAKATTI.\n\n    Jos oot sä peijari,\n    Sen seulasta tiedän.\n(juoksee naaraan luo ja antaa senkin katsoa läpi).\n    Kah, muija paras,\n    Hän onkin varas.\n    Sit' ei mainita siedä.\n\nMEFISTOFELES.\n\n    Entä pata-kollo?\n\nMARAKATIT.\n\n    Ei tiedä se tollo,\n    Mitä patamme on,\n    Ja kattila voi.\n\nMEFISTOFELES.\n\n    Peto ruokoton!\n\nUROSMARAKATTI.\n\n    Kas täss' on tuoli!\n    Etkö viuhkaa huoli?\n\n(Pakottaa Mefistofelesta istumaan ja antaa hänelle viuhkan).\n\nFAUST (joka sillä välin on seisonut peilin ääressä ja milloin\nlähennyt sitä, milloin etääntynyt siitä).\nMi näkö! Taikapeilihin\nKuvautuu taivaallinen hempi!\nSuo mulle siipes sukkelin, oi lempi,\nJa lennätä mua hänen sylihin!\nJos lähetä vaan uskaltaisin!\nVaan lähempää kun katselen,\nHämärtyy multa pilvehen\nTää neitsen haamu ihanaisin.\nVai näinkö kaunis nainen tosiaan?\nJa kaikki taivaan sulot nähdä saisin\nSulaa van tuohon varteen uinuvaan?\nTää maanko päällä mahdollista?\n\nMEFISTOFELES.\nKai niin! Kun Luoja kaiken viikkoa hikoilee\nJa lopuks' itse työstään riemuitsee,\nKai syntyä täytyy jotain oivallista.\nNyt katsele ja tyydytä tuo kaipuu!\nMä vainun sulle moisen aartehen.\nJa onnen myyrä on se sulhanen,\nJon sylihin tää morsianna vaipuu!\n\n    (Faust katselee ehtimiseen peiliin. Mefistofeles,\n    loikoen tuolissa ja leikkien viuhkalla, jatkaa).\n\nTäss' istuimella niinkuin keisar majaan!\nTää valtikas on, kruunua vielä vajaan.\n\n    (Elukat, jotka tähän asti ovat kummallisilla liikkeillä\n    hypelleet sikin sokin, kantavat hälisten ja meluten kruunua\n    Mefistofeleelle).\n\nMARAKATIT.\n\n    Ah, kruunupa tuo\n    Nyt yhteen luo\n    Sä verin ja hi'in\n\n    (Ne pitelevät kruunua varomatta, särkevät sen kahtia;\n    ja juokselevat, kappaleet käsissä).\n\n    Haa! kuulen ja näen\n    Ja runoja käen,\n    Ja nyt kävi niin!\n\nFAUST (peiliin päin).\nVoi! järkeni on miltei harhatiellä!\n\nMEFISTOFELES (osottaen elukoita).\nKoht' ikään munki pään' on hourumiellä.\n\nMARAKATIT.\n\n    Jos on onnestus,\n    Hyvä sattumus,\n    Kyll' aatteet syntyy vielä.\n\nFAUST (kuten ylempänä).\nMun alkaa rinnassain jo palaa.\nVoi, rientäkäämme matkoihin!\n\nMEFISTOFELES (entisessä asennossaan).\nEi laulele ne runoniekat salaa,\nSe myöntää täytyy ainakin.\n\n    (Kattila, jota naarasmarakatti on jättänyt vaalimatta,\n    kiehahtaa yli laitojensa: suuri valkea lieskahtaa ylös\n    savutorveen. Noita-akka tulla leijuttaa lieskan kautta,\n    kauheasti kirkuen).\n\nNOITA-AKKA.\n\n    Ai ai! uhuu!\n    Kirottu konna! irvisuu!\n    Padan heität, rouvasi korventuu!\n    Sen ryökäle!\n\n(Äkkää Faustin ja Mefistofeleen).\n\n    Ket' ootte te?\n    Mit' aiotte?\n    Mi tänne ne toi?\n    Ken pääsyn soi?\n    Ui! tuli lyököön\n    Ja luunne syököön!\n\n(Pistää kauhan kattilaan ja viskaa tuliliekkiä Faustin,\nMefistofeleen ja elukoiden päälle. Elukat poraavat).\n\nMEFISTOFELES (huitoo viuhkan varrella lasit ja astiat pirstoiksi).\n\n    Siin' astias\n    Ja sotkelmas\n    Kaikk' kahtia\n    Ja pirstana!\n    Se tahtia\n    On virrelles,\n    Sä ryökäles!\n\n(Akka peräytyy kiehuen kiukkua ja kauhistuen).\n\nTunnetko mun, luuranko irstainen,\nSun herras ynnä haltias?\nJos tahdon, kerran läimäisen!\nJa ruhjon sun ja katti perhanas!\nVai etkö enää pelkää punatakkia,\nJa etkö huomaa kukonsulka-lakkia?\nTulinko täänne naama piilossa?\nPitäiskö nimikin viel' ilmoittaa?\n\nNOITA-AKKA.\nTapani nuiva anteeks' antakaa!\nVaan enhän, herra, nähnyt hevos-kampuraa.\nJa korppi-parikin on poissa?\n\nMEFISTOFELES.\nTäks' kertaa sikseen olkohon;\nSill' aikaa paljo luistanut jo on\nSiit' asti, kuin me oltiin jutteloissa.\nNäät, sivistys, mi kaikki silailee,\nJo itse piruakin nuolaisee.\nEi hirmu pohjoinen oo enää nähtävissä;\nMiss' on sen sarvet? häntä, kynnet missä?\nTosin varsanjalkaa en mä heitä pois;\nVaan ettei mainettain se haittaa vois,\nMull' aikaa, niinkuin teikareilla muilla,\nOn valepohkeet täyttönä sääriluilla.\n\nNOITA-AKKA (hypellen).\nMua hulluttaa ja ailahdan,\nKun nään taas herra Saatanan.\n\nMEFISTOFELES.\nNimeä tuota et sä käyttää saa!\n\nNOITA-AKKA.\nMitäspä nimi miestä pahentaa?\n\nMEFISTOFELES.\nSe satukirjass' aikaa kummittelee;\nMutt' ihmiset ei siitä paranneet,\nHäjystä pääsivät, häjyt viel' eleskelee,\nSano \"parooni,\" niin asian korjailet;\nÄl' epäillös mun aateliuttani;\nOon aatelmies kuin muutkin ylhäiset!\nKas tässä vaan mun vankka vaakunani!\n\n    (Tekee rivon liikkeen).\n\nNOITA-AKKA (nauraa hohottaa).\nHa haa! Kas tuopa juuri teidän moista!\nSe vanha veitikka teist' aina loistaa.\n\nMEFISTOFELES (Faustille).\nTäst', ystäväin, saat opiskella,\nKuink' akkanoitain kanss' saa seurustella.\n\nNOITA-AKKA.\nNo mitäs herroill' onpi asiaa?\n\nMEFISTOFELES.\nYks' sarkka tuota lientäs kuuluisaa!\nVaan kaikkein vanhimpaa mun täytyy saada.\nSill' aikahan sen voimistaa.\nSiit' ystävällein kulppi kaada!\n\nNOITA-AKKA.\nHalusti vallan! Täss' on potti,\nJost' itse noita usein naukut otti;\nSiit' yhtään haisua ei tunnu nenään.\nKas siitä lasin annan mielleläin.\n    (hiljaa Mefistofeleelle).\nVaan jos tuo miesi juo siit' äkkipäin,\nEi elä, tiedätten, hän tuntiakaan enään.\n\nMEFISTOFELES.\nHän ystäv' on, jot' auttakoon sun juotavas;\nHän ansaitsee sun kyökkis parhaat kaljat.\nTee piiris nyt ja laske loihtujas,\nJa anna hälle kelpo maljat!\n\n    (Noita-akka kummallisilla eleillä vetää piirin ja asettaa sen\n    sisään eriskummaisia kaluja. Tall' aikaa alkaa lasit helistä ja\n    kattilat kalista. Vihdoin kantaa hän ison kirjan esille, asettaa\n    piiriin marakatit, jotka ovat hänen pöytänänsä ja joiden täytyy\n    pidellä tulisoihtuja. Hän viittaa Faustia tulemaan luoksensa).\n\nFAUST. (Mefistofeleelle).\nOih, sano mitä tästä koituu?\nHän hulluttelee, riehuu, noituu.\nTuo petos raaka, äitelin --\nSen tunnen ja sitä halveksin.\n\nMEFISTOFELES.\nNo, pankaa pois tuo tuima naama vaan\nJa naurakaa! Sen ansaitsee nää maljat.\nTekeehän lääkär' pikkutaikojaan,\nEtt' tepsis varmemmin sen rohtokaljat.\n\n    (Pakottaa Faustia astumaan piiriin).\n\nNOITA-AKKA (lukee hyvin mahtipontisesti kirjasta).\n\n    Nyt tiedä tuo:\n    Jos kahden suo\n    Vaan mennä, luo\n    Yks' kymmenen.\n    Tee kolmonen\n    Tasaksi, niin\n    Sä rikastut.\n    Pois neljäkin!\n    Niin viis ja kuus --\n    Sen noita huus --\n    Saa seitsemän\n    Ja kahdeksan,\n    Näin valmistan:\n    Yks' yhdeksän saa olla,\n    Ja kymmen on nolla.\n    Kas sepä vasta loihtulaulu,\n    Se onpi noidan kertotaulu!\n\nFAUST.\nMa luulen, akka haastaa houreissansa.\n\nMEFISTOFELES.\nS'ei siihen pääty; niinpä kauttaaltansa --\nMa tunnen sen -- tää kirja soi.\nSiit' en oo hullua viisaamaksi tullut\nMa tutkimall'; ei ristiriitaa voi\nSelittää viisahat, ei hullut.\nVaan keino vanha on ja uus,\nSe on ollut kaiken aian viisain salaisuus;\n\"Yks kolme on ja kolme yhtä\" -- sanottiin\nJa toden eestä valhe levis' niin.\nNäin opetellaan tyynnä, pakistaan; --\nKen viitsis kiistää hölmöin kanssa?\nYleensä uskois, sanoja kuullessaan,\nEtt' aatteen kätkee sana verhossansa.\n\nNOITA-AKKA (jatkaa).\n\n    Ei oivaltaa\n    Voi tenhoisaa\n    Tiedettä mailman kansa!\n    Ken aatella\n    Ei voi, hän saa\n    Sen lahjaks' vaivattansa.\n\nFAUST.\nMitä mieletyyttä kuulla sain!\nPelkäänpä aivuni halkeavan.\nOn, niinkuin kuulisin ma kuorottain\nTuhannen narria jaarittavan.\n\nMEFISTOFELES.\nJo riittää, oiva Sipilla! vaan näytä\nNyt juomas sie, ja malja sillä täytä\nNopeesti myötä reunojen!\nTää veikko käynyt on jos jotkin asteet\nJa kaulahansa kaannut monet kasteet!\nHän kyllä kestää täänkin nestetien.\n\nNOITA-AKKA (tehden monta metkua ja temppua, kaataa juoman maljaan.\nKun Faust nostaa maljan huulilleen, lehahtaa siitä pieni lieska).\nYks siemaus! No nielaiskaa!\nSe mieltänne koht' ilahuttaa.\nHän perkelettä sinuttaa --\nJa pieni liekki kammoksuttaa!\n\n    (Akka aukaisee piirin. Faust astuu ulos).\n\nMEFISTOFELES.\nNyt jaloitellos! levähtää et saa!\n\nNOITA-AKKA.\nSe juoma onneks' olkoon teille!\n\nMEFISTOFELES (noita-akalle).\nJos voimme jollakin sua onnestaa,\nSiit' ensi Vapun-yönä virka meille.\n\nNOITA-AKKA.\nTää laulu laulakaatte toisinaan!\nSiit' tuta saatte oivan vaikutuksen.\n\nMEFISTOFELES (Faustille).\nKätesi tänne, riennä sukkelaan!\nNyt tarvitset vaan aika hikoiluksen,\nJott' ulos tunkis voima, sisäänkin.\nSitt' opit lempimään sä jaloa laiskuruutta,\nNäet ihastuin, kuink' kaikk' on sinuss' uutta,\nJa Amor hyppii ees ja takaisin.\n\nFAUST.\nSuo, vilkun vielä peiliin pikimmältä, --\nNaishaamu ihmeen suloinen!\n\nMEFISTOFELES.\nIhailla saat sä kohta elävältä\nYlintä ihannetta naisien!\n    (hiljaa)\nTää taikajuoma ruumihissa,\nHeleenoja pian löydät neitosissa! --\n\n\n\nKatu.\n\n    MARGAREETA KÄY OHITSE.\n\nFAUST (käy Margareetan käsivarteen kiinni).\nOi fröökinä kaunihin, jos sallitten,\nKäs'varrellain ma teitä saattelen.\n\nMARGAREETA.\nEn fröökinä oo, en kaunihin,\nJa kotia pääsen saattamattakin.\n\n    (Irroitaksen ja lähtee.)\n\nFAUST.\nOi taivas, lasta ihanaa!\nEn nähnyt neittä kauniimpaa.\nNiin kaino, siveä, sävykäs,\nJa sentään hieman pisteliäs!\nPunaposkiaan, helohuuliaan\nNiit' unhota en milloinkaan!\nKuink' alas silmänsä hän loi!\nSe mielestäin ei mennä voi!\nKuink' äkkipäinen sulosuu!\nTuost' aivan sieluni hurmautuu.\n\n    MEFISTOFELES ASTUU ESIIN.\n\nFAUST (kiivaasti hänelle).\nHankippa mulle tuo! ma käsken!\n\nMEFISTOFELES.\nNo ken?\n\nFAUST.\n        Jok' ohi kulki tästä äsken.\n\nMEFISTOFELES.\nVai tuo? Hän tulee rippi-isän luota,\nKu päästi tytön vioistaan.\nMä hiivin liki rippituolin.\nHän viaton on lapsi vaan,\nRipillä käypi syyttä suotta. --\nHänt' ajatella älä huoli!\n\nFAUST.\nHän on tok' yli neljätoista vuotta!\n\nMEFISTOFELES.\nJopa haastelet kuin herra Kiimanen,\nJok' etsii kaikki ruusut itselleen,\nJon mielest' ei oo hempee eikä kunniaa,\nJot' ei hän vois muka anastaa.\nVaan hillitä sun täytyy himojas.\n\nFAUST.\nOi herra Maister' kunnian-arvokas!\nTuo saarnanne on turhaa työtä.\nSen sanon teille suorastaan:\nJollei tuo sulo impi vaan\nTän' yönä uinu rinnallan',\nTe eron saatte ennen keskiyötä.\n\nMEFISTOFELES.\nTää toim' on monimutkainen:\nKaks' viikkoa yksin tarvitsen\nMa pyynti-aikaa keksiäksein.\n\nFAUST.\nSaisinpa seitsemän tiimaa vaan,\nEn pirun apua kaipaiskaan\nMa tyttölasta vietelläksein.\n\nMEFISTOFELES.\nHei, kuules vainen Ranskalaista!\nVaan älkää moittiko mua tuosta:\nEi herkullen saa kohta juosta;\nSa nautit kahta hauskemmin,\nKun konsteilla jos joillakin\nSä ensin vellot leivokses\nJa höystelet sen maistilles;\nKas silloin vasta lempi sulostaa.\nSen moni Ranskan juttu opettaa.\n\nFAUST.\nKyll' ilmankin jo näljittää.\n\nMEFISTOFELES.\nPois turha pila jättäkää!\nTää kaunis laps' -- sen vakuutan --\nEi hevin tartu ansahan.\nTäss' suotta rynnäköidä koitat,\nVaan viekkaudella immen voitat.\n\nFAUST.\nE'es liina tuo tai jotakin,\nMi verhos rinnan kaunihin!\nMua vie tuon enkel'-vuoteellen,\nNiin saisin lemmen-lievikkeen!\n\nMEFISTOFELES.\nNo, näyttääksein kuink' altis oon\nMa hekkumanne palveloon --\nViel' iltapäivän kuluessa\nOlette neiden huonehessa.\n\nFAUST.\nJa häntä näen ja lemmin?\n\nMEFISTOFELES.\n                         Ei!\nHän naapur'rouvan luokse käy.\nSill' aikaa voitte itseksenne\nIloita lempitoiveinenne\nEdes ilmapiiriss' impyenne.\n\nFAUST.\nJoko meemme?\n\nMEFISTOFELES.\n             Viel' on varhainen.\n\nFAUST.\nVaan laita lahja nyt armaallen!\n\n    (Menee).\n\nMEFISTOFELES.\nHeti lahjat! Niin hän kiinni saa tuon tähden!\nMa tiedän monet aartehet\nJa aarninhaudat salaiset,\nNyt niitä katsomaan ma lähden.\n\n    (Menee),\n\n\n\nIlta.\n\n    MARGAREETAN PIENESSÄ KAMMIOSSA.\n\nMARGAREETA (palmikoi hiuksiaan).\nAh jospa tietäisin mä vain,\nKuka herra ol', jonk' äsken nähdä sain!\nSomalta näytti hän vaatteissaan,\nJa ylhäinen oli sukujaan;\nSitä silmistään näki loistavista,\nSepä uljuus puuttuu alhaisista.\n\n    (Menee).\n\n    MEFISTOFELES JA FAUST ASTUVAT SISÄÄN.\n\nMEFISTOFELES.\nKäy hiljaa ... hiivi varpahin'\n\nFAUST (lyhyen vaiti-olon jälkeen).\nTääll' yksin olla mielisin!\n\nMEFISTOFELES (urkkien ympärilleen).\nNäin puhdas ei oo aina neito-säilytin.\n\n    (Menee).\n\nFAUST, (katselee ympäriinsä).\nOi terve, armas hämyvalo,\nPyhästön kautta väreillen!\nSytytä sydämein, sulo lemmen-palo,\nKu toivon kasteest' elät kaivaten!\nMit' iloa, tyyntä rauhaisuutta,\nMi järjestys tääll' henkäilee!\nKöyhyyden kesken rikkautta!\nMik' autuus tyrmäss' sijaitsee!\n    (Heittäytyy nojatuoliin sängyn viereen).\nMä ota vastahan! ah, suvun muinoisen\nIloineen, suruineen sun sulki avohelmas!\nKuink' usein lapsiparvi riemuten\nIsän-istuimen tään ympärillä telmas!\nTääll' ehkä lasna hylly-poskillas\nSä kulta, kiitit joulua lahjoistas,\nJa taaton kuivaa kättä peitti muiskutelmas.\nTääll', impi, tunnen henkes liehuvan\nRikasna, järjestellen kotosalla:\nSe äidillisnä ohjailee sua ainian,\nLevitti pöydälles tuon liinan puhtahan\nJa kruusas hiekankin sun jalkais alla.\nOi armas, kelle onnen suot?\nSä kodin taivahaksi luot.\nJa tääll'!\n    (Hän nostelee vuoteen-uutimia).\n           Ah! värisen sulo-hurmoksissa!\nTääll' tuntikausin viipyisin.\nTääll' luonto keveiss' unelmissa\nLoi eloon ihmis-enkelin.\nTääll' liikkui voima pyhä vieno,\nJost' alkoi Luojan-kuva tää!\nTääll' uinui laps' ja povi hieno\nElämän uhkui lämpimää.\n\nJa sie! Mik' on sun tänne vietellyt?\nAh, kuinka sieluin täst' on heltynyt!\nMit' etsit? Miks' on mieles kolkostua?\nOi kurja Faust! en tunne enää sua.\n\nVai taika-ilmaakos tääll' henkäilen?\nHaluni hehkui äsken nautinnoihin,\nNyt sulaa sielu lemmen unelmoihin.\nMua heitelleekö vaan joka tuulonen?\n\nVaan astelispa hän nyt kammariin,\nKuink' ilkityötäs maksaa saisit, konna!\nSa uljas, ah! nyt immen jalkoihin\nNiin piennä vaipuisit sä hervotonna.\n\nMEFISTOFELES.\nPian pois! näen tytön palaavan!\n\nFAUST\nNiin pois! en palaa milloinkaan!\n\nMEFISTOFELES.\nTäss' lipas on ja hiukan raskaskin,\nMuualta saamani! kätke kaappihin,\nNiin vannon sulle, sillä kurin\nPian tytön järjen käännät nurin.\nMä pistin sinne helyä kaikellaista,\nLumoaksein sillä toista naista.\nVaan laps' on laps' ja leikk' on leikki.\n\nFAUST.\nEn tiedä tokko...\n\nMEFISTOFELES.\n                  Ain' oot Horju-Heikki!\nKun vaan et itse mielis korukalua?\nNo sitten neuvoisin sun saaliin-halua\nParemmin aikaas käyttämään\nJa minua hiukan säästämään.\nMa puuhaan päin ja kourin, ettei enää laitaa!\nVaan ethän, veikkonen, sä olle saita --\n    (Asettaa lippaan kaappihin ja lukitsee tämän).\nNyt tullos vaan!\nSill' armahan\nEt mieltä muuten mielin määrin taita!\nMiks' tuijotatte niin\nKuin noustava ois kateederiin\nJa näkisitte haamun harmajan\nFysiikan tai Metafyysikan?\nNyt pois! --\n\n    (Menevät).\n\nMARGAREETA (lamppu kädessä)\nTääll' on niin kuuma, raskas sää --\n    (Avaa akkunan)\nJa ulkona kyll' on viileää!\nEn tiedä -- on niin kamalaa,\nKoko ruumistani mun kauhistaa!...\nVoi jospa äiti tulis vainen!\nOlenpa arka hupsu nainen!\n    (Laulaa riisuen vaatteet yltänsä)\n\n    Kuningas Thulen kansan\n    Ol' aina uskoinen.\n    Hälle vaimo kuollessansa\n    Soi maljan kultaisen.\n\n    Se hälle kallihin kalu,\n    Kemuissa siitä joi;\n    Vesi silmistään yhä valui,\n    Kun huulilleen sen loi.\n\n    Soi kuolon kutsu hälle:\n    Niin kaupungit ja maan\n    Kaikk' sääsi perijälle --\n    Ei kultamaljaa vaan\n\n    Hän istui atrialla,\n    Jalot urhot sivuillaan,\n    Sukusalissa korkealla,\n    Meri hyrskivä alla vaan.\n\n    Nyt nousi juoja vanha,\n    Joi viime virvokkeen --\n    Ja heitti pyhän maljan\n    Pauhaavaan syvyyteen.\n\n    Se syöksyi, aaltoon suupui\n    Ja painui Ahtolaan.\n    Kuninkaan silmä uupui,\n    Ei juonut hän milloinkaan.\n\n    (Hän avaa kaapin ripustaakseen sinne verhansa\n    ja huomaa koriste-lippaan).\n\nKas! kuinka kaunis lipas tänne tullut on?\nJa sentään suljin kaapin lukkohon,\nVoi ihmeellistä! mitä siin' olleekaan?\nSen ehkä joku pantiks toi,\nJa äiti siitä lainan soi.\nTuoss' avain rippuu nauhassaan!\nMitäspä siitä, jos sen aukaisen!\nVoi mitä! Herra taivasten!\nAh! koristusta herttaista!\nEn koskaan nähnyt vertaista.\nSopispa jalon rouvankin\nSitä pitää juhlapäivisin.\nKoitanko vitjoja somia!\nKen lienee niiden omija?\n\n    (Hän menee peilin ääreen, koristaiksen vitjoilla\n    ja korvarenkailla).\n\nJos mun ois korvakellukat!\nNää kohta muodon muuttavat.\nMit' auttaa nuoruus, kauneus vaan?\nSitä oivaks' kyllä mainitaan,\nMut siin' on kaikki -- arvellaan.\nSurkeillen kiittävät he meitä.\nRahoja anoo,\nRahoja janoo\nVaan kaikk'. Oi köyhiä teitä!\n\n\n\nKävely.\n\n    FAUST KÄY MIETTIVÄISENÄ EDES TAKAISIN.\n    MEFISTOFELES TULEE.\n\nMEFISTOFELES.\nNo kautta hylky-lemmen ja kiehuva helvetin uuni!\nJos löytyis saatanampaa sadatella jo puhtaaks' suuni.\n\nFAUST.\nMik' on? mikä mieltäs kirveltää nyt näin?\nEn naamaa julmempaa mä nähnyt eläissäin.\n\nMEFISTOFELES.\nMun perkele vieköön! Niin ma milt'en soisi,\nJos itse perkele en oisi.\n\nFAUST.\nSun onko aivuihis joku vamma tullut?\nSä meluat ja raivoot niin kuin hullut.\n\nMEFISTOFELES.\nNo etpä usko! Kreetan koristeet\nOn pappi-rontit kynsäisseet! --\nTytön äiti hemmut nähdä saa,\nHet' alkaa häntä kammottaa.\nOn akka tarkka vainultansa,\nAin' nuuskii rukouskirjassansa.\nHän haistaa kaikki kapineet,\nPyhätkö ne on vai saastaiset.\nJa urkkien oitis koristusta,\nNäki ettei siin' ole siunausta;\nHuus': \"väärin saamat tavarat\nNe, lapsi, sielun hukkaavat,\nPyhitämme sen Herran äidille vain,\nIki-mannaa saamme virroittain.\"\nKyll' arveli Kreeta mielin karsain:\n\"Ei suuhun katsota lahjavarsain.\nEpähurskas ei se olla voi,\nKen sievän lippaan tänne toi.\"\nVaan äitipä papin käski tulla;\nTää jutun tuskin ehti kuulla,\nKun arkkua katsoi sima-suulla\nJa arveli: \"tuop' on hurskas työ;\nKen voitaiksen, sitä muut ei lyö;\nVaan kylläpä kirkon vatsa syö!\nSe syönyt on kokonaisia maita,\nSitä sentään ei mahatauti haita.\nNiin, naiseni, kirkko vaan ilomieliä\nVoi väärän mammonankin niellä\".\n\nFAUST.\nEi ruoka tuo ole harvinainen:\nSitä kuningas syö ja juutalainen.\n\nMEFISTOFELES.\nSolet, sormus, vitjat suuhun suisti,\nKuin tyhjää vaan -- ne alas luisti.\nEi kiitellyt ees enemmin,\nKuin saanut ois korin omenoita,\nLupas heille taivaan armoloita,\nJost' eukon miel' oli hartahin.\n\nFAUST.\nJa Kreeta?\n\nMEFISTOFELES.\n           Ei tiedä rauhaton,\nMit' tahtois tai mitä tehtävä on.\nÖin muistaa koruja, päivisin,\nJa antajaa viel' enemmin.\n\nFAUST.\nArmaani murhe on myös mun.\nKoru uusi laita joutuhun!\nEi ollut eellinen niin kasia.\n\nMEFISTOFELES.\nHerrasta kaikk' on leikin asia!\n\nFAUST.\nTee kohta niinkuin määräsin,\nOta naapur-akka liittoihin!\nKun perkel' oot, ole kelpolailla,\nJa muista: koruja hän on vailla!\n\nMEFISTOFELES.\nKyll' armias herra, tarmoni alta!\n    (Faust menee).\nNuo lemmen narrit taivahalta\nVois kuita ja tähtiä singahuttaa,\nJos henttuja vaan se hauskututtaa!\n\n    (Menee).\n\n\n\nNaapuri-rouvan talo.\n\nMARTTA (yksin).\nMies-kullallein Jumal' anteeks suokohon,\nHän pahoin mulle tehnyt on!\nHeti leijaamaan meni maille muille,\nMun jätti paljahille puille.\nJa päiviäänkö mä katkeroitin?\nEi! hellin häntä, lempiä koitin!\n    (Itkee).\nKenties hän on kuollut -- surkeus!\nKun ois edes kuolintodistus!\n\nMARGAREETA (tulee).\nRouva Martta!\n\nMARTTA.\n             No mitä, kultaseni?\n\nMARGAREETA.\nMa milt'en vaivu polvilleni;\nSain kaapist' uuden lippahan\nEntistä vieläki kauniimman:\nSe on eebenpuuta, ja koruloita\nSe täynn' on ihmeen ihanoita.\n\nMARTTA.\nSit' äidilles älä kerro sie,\nNe muuten pappi taaskin vie.\n\nMARGAREETA.\nAh, katsokaapa näitä vainen!\n\nMARTTA (koristaa häntä kauneilla).\nKuink', onnen laps, oot ihanainen!\n\nMARGAREETA.\nVaan kirkkohon en saa -- paha kyllä --\nEn kylään mennä korut yllä.\n\nMARTTA.\nTääll' usein käy, ja kaulaas\nPane helmivyös ja vaulas!\nPeilissä saat sulouttas ihastella;\nMe kahden saamme siitä riemuella.\nVoit sitten juhlin, tilapäin\nNiit' ihmisille näyttää vähittäin,\nSormuksen, sitte helmet -- äit' ei huomaa, tai\nTekosyytä jotain keksinemme kai.\n\nMARGAREETA.\nVaan kukahan ne kauneet mulle toi?\nTäss' oikein asiat ei olla voi!\n    (Ovea koputellaan).\nVoi taivas! äiti -- kun ei vaan?\n\nMARTTA (urkkii uutimen takaa).\nEräs outo herra... Sisään vaan!\n\nMEFISTOFELES (astuu sisään).\nUskalsin sisään oitis astuskella!\nKai naiset, ette moiti tapaa rohkeaa?\nJos saisin Schwerdtlein rouvaa puhutella!\n\nMARTTA.\nMin' oon se. Mit' ois herrall' asiaa?\n\nMEFISTOFELES (peräytyy kunnioittavaisesti Margareetan edestä\nja virkkaa vähän alennetulla äänellä Martalle).\nNo, toiseks kertaa jääköön juttu tuo!\nTeill' ylhäinen on vieras tuolla.\nAnteeksi häirintää! Jos rouva suo,\nPalajan tänne iltapuolla.\n\nMARTTA (Margareetalle).\nNo, kaikess mailmass! tyttö, kuule,\nSua aatel'neidoks herra luulee!\n\nMARGAREETA.\nKiitosta liikaa kuulla saan;\nMa olen köyhä tyttö vaan,\nEi korut, helmet ole omaa.\n\nMEFISTOFELES.\nEi niistä yksin synny somaa;\nOlento, silmä luopi uljuuden. --\nJos tänne jäädä saan, oon iloinen.\n\nMARTTA.\nOlkaapa hyvä! -- Uutta kuulla haluan!\n\nMEFISTOFELES.\nJos voisin tuoda tiedon hauskemman!\nVaan toivon, ette siitä syytä meitä:\nMiehenne kuoli, käski tervehdellä teitä.\n\nMARTTA.\nOn kuollut? armas sydän sie!\nMun mieheni kuol'! Mun hukka vie!\n\nMARGAREETA.\nEi toivoansa rouva heittää saa!\n\nMEFISTOFELES.\nVaan kuunnelkaa nyt murhesanomaa!\n\nMARGAREETA.\nEn tahtois armastaa ... ois kuolemani,\nJos kuolo veisi multa armahani.\n\nMEFISTOFELES.\nSurusta ilo, yöstä aamu.\n\nMARTTA.\nVaan missä kohtas häntä surman haamu?\n\nMEFISTOFELES.\nHän haudattuna Paduassa\nOn luona pyhän Antonion,\nSai paikass' aivan siunaamassa\nIki-viileen lepokammion.\n\nMARTTA.\nJos toimimist' on muuta, kertoelkaa!\n\nMEFISTOFELES.\nNiin, pyyntö viel' on tärkeä ja suuri,\nJonk' ootte vainaan autuudelle velkaa:\nKaks'sataa sielumessua laulatelkaa!\nVaan muuten mull' on taskut tyhjät juuri.\n\nMARTTA.\nEi kaune-kaluakaan, jommoisen sällikin\nTaskussa tallentaa ja muistaa tyttöään,\nJa ennen kerjäiliskin näljissään,\nKuin möisi muiston kallihin!\n\nMEFISTOFELES.\nMa tunnen siitä, rouva, mielipahaa;\nEi haaskannut hän sentään paljo rahaa;\nKatuipa vielä vikojansa,\nJa itki katkerasti onneansa.\n\nMARGAREETA.\nVoi, miks' on elämä niin onnetonta!\nLuenpa vainaan eestä reqviem'iä monta.\n\nMEFISTOFELES.\nTe ootte lapsi herttaisin,\nJa ansaitsette oitis puolison.\n\nMARGAREETA.\nEi, se on vielä mahdoton.\n\nMEFISTOFELES.\nJos miestä ei, niin armasteljan ainakin;\nEi taivaan lahjaa kalliimpaa\nVoi tyttö helmahansa painaltaa.\n\nMARGAREETA.\nEi meidän maass' oo tapa sellainen.\n\nMEFISTOFELES.\nSe käypi päinsä ... tavat hirtehen!\n\nMARTTA.\nVaan kertokaapa edelleen!\n\nMEFISTOFELES.\nOlinpa läsnä hänen kuollessansa;\nHän makas -- jollei juuri tunkiolla --\nNiin pahnain päällä. Mutta uskonnolla\nHän kuoli, itkein syntivelkojansa.\n\"Sydämmestäin\", hän huus, \"mä inhoon itseäin,\nKun ammatin ja vaimon heitin näin;\nSe muisto ah! se tappaa mun.\nJosp', eukko, päällä maan viel' anteeks' soisit mulle!\"\n\nMARTTA (itkien).\nVoi, kulta mies! sen anteeks' soin jo sulle.\n\nMEFISTOFELES.\n\"Vaan Herra ties, on syy vähemmin mun kuin sun!\"\n\nMARTTA.\nS' on valhe! haudan suulla valehdella!\n\nMEFISTOFELES.\nKenties, jos oikein tunnen noita, houri\nHän hädissään, kun kuolo häntä kouri.\n\"En saanut\" -- virkki -- \"jouten tollotella,\nVaan lapset laittaa sain ja lapsilleni\nMyös leipää, niinpä oikein tukevaa.\nOlisin ees rauhass' saanut syödä osuuteni!\"\n\nMARTTA.\nKuink' uskollisen lempeni tais niin unhottaa?\nMä päivin öin vaan ponnistin.\n\nMEFISTOFELES.\nEi, vaan hän muisti teitä hyvinkin. --\n\"Maltasta lähteissäin -- hän jatkoi kertoen --\nRukoilin perheen eestä hartahasti;\nSen taivas kuuli suopeasti --\nLaivamme sieppas Turkin-aluksen,\nSuur'sulttanille vievän tavaroita.\nJa silloin, jaeltaissa vaivan palkinnoita,\nKuin kohtuullista olikin,\nSain miekin runsaan saalihin.\"\n\nMARTTA.\nVai niin! No minne hän sen maahan peitti?\n\nMEFISTOFELES.\nKen tietää, minne taivaan tuulet sen jo heitti.\nKun sitten Naapolissa kulki\nHän siellä täällä vieraillen,\nHänet impi kaunis suosioonsa sulki;\nJa armollansa holhoen,\nHän lempi miestänne niin hartahasti,\nEtt' autuaasen lähtöhönsä asti\nTää siitä jäljet pitää sai.\n\nMARTTA.\nSe konna! peijas lapsiansa\nJa kurjuudessa niitä näitä nai\nJa jatkoi rietast' eloansa!\n\nMEFISTOFELES.\nNiin, siksipä hän moisen lopun sai.\nSiveesti nyt, jos Teinä oisin,\nSurisin leskivuoden umpehen;\nSill' aikaa silmän' uuteen kultaan loisin.\n\nMARTTA.\nSit' ilman all' ah! tuskin löytänen,\nKen täyttää vois mun ensi miehen' sijaa.\nSe narri herttainen siin' eksyi vaan,\nKun suosi kuljeksintaa liian,\nVieraita naisia ja viiniä ulkomaan\nJa hiiden kortin heittoansa.\n\nMEFISTOFELES.\nVäliinne varmaan ois se soinnun luonut,\nJos juuri saman verran puolestansa\nOis hänkin teidän velkojanne anteeks' suonut.\nKas niillä ehdoin minäkin\nKanssanne sormusta vaihtaisin.\n\nMARTTA.\nAh, herra laskee pientä pilaa.\n\nMEFISTOFELES (itsekseen).\nNyt lähden aikanain ma pois;\nSanasta pirunkin tuo kiinni pitää vois.\n    (Margareetalle).\nNo, saisko kuulla Teidän sydämenne tilaa?\n\nMARGAREETA.\nMitä herra tarkoittaa?\n\nMEFISTOFELES (itsekseen).\n                       Sä lapsi puhtahin!\n    (ääneensä).\nHyvästi nyt!\n\nMARGAREETA.\nHyvästi!\n\nMARTTA.\n         Kuulkaas vieläkin!\nHyv' olis saada kirja-todistusta,\nMiss', kuinka, milloin tuon peri multa musta.\nMa suosin säällisyyttä: tahtoisin\nKuolonsa ilmoittaa myös viikkolehtihin.\n\nMEFISTOFELES.\nKa rouva kulta! vannomalla kaksi\nAin' ilmi saapi totuuden.\nVoin tuoda toiseks' todistelijaksi\nNiin hienon herran tuomaritten etehen.\nHänet tänne tuon...\n\nMARTTA.\n                    Niin, tuokaa vaan!\n\nMEFISTOFELES.\nKai silloin neiden täällä nähdä saan?\nS' on pulska poika, mailmaa eleskellyt\nJa neitoloita aina miellytellyt.\n\nMARGAREETA.\nMun täytyy punestua ja häntä ujostella.\n\nMEFISTOFELES.\nEi kuninkaitakaan maan manterella.\n\nMARTTA.\nTeit' oottelemme iltamalla\nPuistossa huoneen ta'ustalla.\n\n\n\nKatu.\n\n    FAUST JA MEFISTOFELES.\n\nFAUST.\nKuink' onnistuu? joko saitte selvillen?\n\nMEFISTOFELES.\nHei vaan! te leimahdatte ilmitulta!\nPian Kreeta ompi teidän kulta.\nIllalla naapur'rouvan luona näätte sen.\nSe akka aivan luontojansa\nParittajaks' on omiansa.\n\nFAUST.\nHyvin!\n\nMEFISTOFELES.\n       Jotainpa meiltäkin nyt vaaditaan.\n\nFAUST.\nAvunhan apu ansaitseekin vaan.\n\nMEFISTOFELES.\nTodistus annetaan ja vankka,\nEtt' ukko rääsyn kylkipankka\nPääs' Paduassa haudan lepohon.\n\nFAUST.\nViisaasti vaan! siis täytyy tuonne matkustaa!\n\nMEFISTOFELES.\n_Sancta simplicitas!_ se aivan tarpeeton!\nOn toista tietää, toista todistaa.\n\nFAUST.\nJos neuvos siin' on, tuuma raukiaa.\n\nMEFISTOFELES.\nOi pyhä mies, pyhyyspä helppo on!\nVai eläissään vast' ensikerran\nNyt väärin todistaisi herra!?\nVai ettekös jo määritellyt jumalata\nJa maailmaa ja mitkä siinä hyörii\nJa ihmistä, sen päässä mitä pyörii,\nJa määritelmän arjistelemata\nSyyditte ilmi suusta pontevasta?\nItseenne käyden sentään myöntänette,\nEtt' enempää näist' asioista ette\nTe tiennyt oo kuin Schwerdtlein herran kuolemasta.\n\nFAUST.\nSa valhetellen viisastelet jällen.\n\nMEFISTOFELES.\nNiin, ellen katso hiukan syvemmällen.\nSiivosti muuten käytellen,\nHuomenna tyttö rukkasen\nSa hurmaat, lempeä vannoen.\n\nFAUST.\nNiin syämestäin!\n\nMEFISTOFELES.\n                 Hyvä! Entäs virret ikuisesta\nUskollisuudesta ja rakkaudesta --\nNe soinevatko myöskin sydämestä?\n\nFAUST.\nNe soivat! Kun mun hehkuu mieli,\nKun tyrskiessä tunteiden\nNimeä turhaan etsii kieli,\nJa lennän kautta maan ja taivasten\nJa etsin kielen sanaa korkeinta,\nJa kutsun tenho-tulta, josta riehuu rinta,\nKuolottomaks', ijankaikkiseksi --\nSe onko valhe? senkö horna keksi?\n\nMEFISTOFELES.\nNiin varmaan.\n\nFAUST.\n              Kuule sanani viimeisin:\nSitä pyydän vaan, ja mun keuhkoloita säästä --\nKen mielii voitollen vaan kielin päästä,\nHän kyllä pääseekin.\nNyt tullos! Suututtaa mua jankutus.\nMun täytyy -- siks' on sulla oikeus.\n\n\n\nPuutarha.\n\n    MARGAREETA FAUSTIN KÄSIVARREN NOJASSA.\n    MARTTA MEFISTOFELEEN KERA.\n    (He vaeltavat edes takasin).\n\nMARGAREETA.\nMinua säästelette vaan; oon hämillän',\nKun herra näin mun puoleen' alennaikse.\nNiin siivo matkamieskin hyvänään\nPitänee, mitä maalla hälle tarjoaikse.\nNoin viisaan miehen eess' oon aivan arka:\nHänt' ei voi huvittaa mun juttu parka.\n\nFAUST.\nSananen sulta, silmäys vaan\nEnemmin miellyttää kuin viisaus maailman.\n\n    (Suutelee hänen kättään).\n\nMARGAREETA.\nVoi liian hyvä ootte! Kuinka suutelette\nNiin rumaa kättä karkeaa?\nOn täytynyt niin paljo askartaa;\nKuink' äit' on tarkka, tuskin arvannette.\n\n    (Käyvät ohitse).\n\nMARTTA.\nJa herra matkustaa siis alinomaa?\n\nMEFISTOFELES.\nNiin, velvoitus ja virka vaatii pois,\nVaikk' usein paikoin hauska jäädä ois;\nVaan viipymään meill' ei oo lomaa.\n\nMARTTA.\nNo, nuoren viel' on ehkä rattoisaa\nNoin haihatella maita vapahasti.\nMutt' aika paha vihdoin saavuttaa --\nJa vanhan poian eipä liene ihanaa\nNoin yksin laahustella hautaan asti.\n\nMEFISTOFELES.\nKauhulla kaukaa nään sen kohtalon.\n\nMARTTA.\nSiis miettikää, kun vielä aikaa on!\n\n    (Käyvät ohi).\n\nMARGAREETA.\n\"Näkyvistä mennehen pian unhottaa\".\nLumootte kaikki siivo-kohtelulla;\nTeill' lienee monta tuttavaa,\nJoill' enemmin on järkeä kuin mulla.\n\nFAUST.\nUseinpa kätkee, kultasein, tuo järkevyys\nTyperyyttä, turhaisuutta takanansa.\n\nMARGAREETA.\nEihän?\n\nFAUST.\n       Ah! viattomuus ja vilpityys\nEi tunne omaa pyhää arvoansa!\nJa kaino nöyryys, lahja ylhäisin,\nMill' armas antiluoja siunas meitä --\n\nMARGAREETA.\nAh, muistelkaa mua hiukan jolloinkin,\nKyll' aikaa mie saan muistaa teitä.\n\nFAUST.\nSiis yksin paljo oletten?\n\nMARGAREETA.\nNiin, talous meill' on pikkainen\nJa sentään runsas-toiminen.\nMeill' ei oo piikaa: yksin kudon, neulon,\nLakaisen, juoksen, keitän, seulon;\nSill' äiti on niin työteliäs\nJa säntikäs.\nEi pakko sentään ois näin elää hiljaa,\nVaroja kyll' ois herrastella;\nIsältä periytyi tavaraa ja viljaa\nJa talo puistoineen tään kylän liepehellä.\nKuluupa päivät nyt jo hiljakseen;\nVeli on sotilas,\nJa pikku sisko kuoli.\nKyll' lapsest' oli mulla armas huoli;\nHalusti kärsisin sen sentään uudelleen,\nNiin armas laps' ol'...\n\nFAUST.\n                        Enkel', jos sun moises vaan!\n\nMARGAREETA.\nMinuhun se mielistyi, mun hoidellessa.\nEi isä elänyt sen syntyessä,\nJa eipä äidist' toivon hiukkaakaan;\nNiin heikkona hän sairasteli,\nJa vasta hiljoitellen tointueli.\nTuoss' ei nyt ollut tuumimista,\nEtt' eläis raasu äidin rintasista.\nNiin yksin mie hänt' elätin\nVedellä, maidoin; näin hänet omistin.\nMun helmassain se pyristeli,\nSuloisna kasvoi, naureskeli.\n\nFAUST.\nJa varmaan tunsit onnea puhtahinta?\n\nMARGAREETA.\nKyll' usein myöskin huolta painavinta.\nVuoteeni luona kehto pienoisen\nOl' öisin. Tuskin sai se säpsähdellä,\nSävähdin kohta valveillen;\nSain lasta milloin juottaa, milloin vyyhdytellä\nViereeni, milloin taas, sen itkustellen,\nSain nousta, heiluttaa sitä tansiskellen.\nPesupunkall' aikaisin taas seistä,\nTai keittää ruokaa, käyttää kyökkiveistä,\nTorilta sitte ostamaan,\nSama leikki huomenna uudestaan --\nSe ain' ei tunnu rattoisalta;\nVaan lepo ja ruoka maistuu sitä paremmalta.\n\n    (Menevät ohi).\n\nMARTTA.\nNais-rukka täss' on hämillänsä aivan,\nEi vanhaa poikaa voi hän parantaa.\n\nMEFISTOFELES.\nAh, nähkööt teidän kaltaisenne vaivan\nJa näyttäkööt vaan tietä parempaa!\n\nMARTTA.\nVai ette viel' oo ketään armastellut?\nJa eikö sydän teissä leimahdellut?\n\nMEFISTOFELES.\nNiin lausutaan: oma pirtti, oma impi\nOn kultaa, helmilöitä kallihimpi.\n\nMARTTA.\nEi ... ettekös oo mitään kaivanneet?\n\nMEFISTOFELES.\nMua siivost' ain' on kaikki kohdelleet.\n\nMARTTA.\nNo, ettekös voi totta lemmiskellä?\n\nMEFISTOFELES.\nHei, uskallappa naisten kanssa leikitellä!\n\nMARTTA.\nAh, ette oivalla...\n\nMEFISTOFELES.\n                    Siit' oonkin pahoillain.\nTok' ootte lempee ... oivallan sen vain.\n\n    (Menevät ohi).\n\nFAUST.\nOi tunsithan, sä kultasein,\nMun kohta tänne tullessani?\n\nMARGAREETA.\nSen näitte ... loinhan maahan katsehein.\n\nFAUST.\nOi suotko anteeks' uhka-rohkeuttani,\nKun solvaista ma uskalsin\nSua palatessas kirkkotiellä?\n\nMARGAREETA.\nSäikähdin; moint' en ollut nähnyt vielä.\nAh, liekö käytöksessän' -- aattelin --\nJotaki säädytöntä, rivonlaista?\nEi mistäkään mua voitu moitiskella.\nNäyitte luulevan: \"kas tuota naista!\nSen kanssa suorastaan saa menetellä!\"\nVaan, myöntänenpä, _tässä_ kumminkin\nOn teitä suosiellen ääni soinut;\nKovinpa itseäin vaan vihasin,\nKun teit' en oikein vihata ma voinut.\n\nFAUST.\nOi armas!\n\nMARGAREETA.\n          Laskekaa!\n\n    (Hän poimii tähtimö-kukan ja nyhtää lehdet yhden kerrallaan).\n\nFAUST.\n                    Mitä siitä? Vihkonen?\n\nMARGAREETA.\nSe leikki vaan on.\n\nFAUST.\n                   Kuinka?\n\nMARGAREETA.\n                           Mulle nauratten.\n\n    (Nyppii ja kuiskaa).\n\nFAUST.\nMitä kuiskit?\n\nMARGAREETA (puoliääneen).\n              Lempii -- empii...\n\nFAUST.\nOi taivaan hempi!\n\nMARGAREETA (jatkaa).\n                  Lempii -- ei -- lempii --\nEi --\n    (Nyhtää viimeisen lehden, säteillen ilosta:)\n      Hän lempii mua!\n\nFAUST.\nNiin, lapsonen! suo kukan kuiskailla\nJumalais-enteenä: hän lempii sua!\nTiedätkö mit' on tuo? hän lempii sua!\n\n    (Pusertaa hänen kumpaakin kättänsä).\n\nMARGAREETA.\nMua vavistaa...\n\nFAUST.\n                Oi ellös vavisko! suo silmäni,\nKäteni suo sun kättäs puserrellen\nSanoa sulle sanomaton tuo:\nToisiinsa vaipuneina sielut tuntee\nAutuutta, jonka täytyy olla ikuisen!\nIkuisen! loppu toivon hukka ois.\nEi, ääretön! ikuinen!\n\n    (Margareeta painaltaa hänen käsiään, irtautuu ja juoksee\n    pois. Faust seisoo hetkisen mietteissään; sitten seuraa\n    hän häntä.)\n\nMARTTA (tullen).\nJo pimenee.\n\nMEFISTOFELES.\n            Ja meidän täytyy pois.\n\nMARTTA.\nPyytäisin teitä viipymään tääll' yötä,\nJos naapuristo ei niin ilkee ois.\nNiill' -- luulen -- ei oo muuta työtä\nKuin panetella\nJa naapureitans' urkiskella;\nJa vaikka koettais olla kuinkakin,\nSit' aina joutuu akkain hampaisin.\nParimme?\n\nMEFISTOFELES.\n         Lensi puiston-tietä myöden,\nIloiset perhot leikkilöitä lyöden.\n\nMARTTA.\nTais miesi jäädä paulahan.\n\nMEFISTOFELES.\nNiin tyttökin. Se meno maaliman.\n\n\n\nHuvimaja.\n\nMARGAREETA (jouksee sisään, piiloutuu oven taa, panee sormenpään\nhuulilleen ja tirkistää ra'osta).\nHän tulee.\n\nFAUST.\n           Veitikas, ivaatko mua!\nJo löysin!\n\n    (Suutelee häntä).\n\nMARGAREETA. (syleilee häntä ja maksaa suudelman takasin).\nKulta mies, mä lemmin, lemmin sua.\n\n    (Mefistofeles koputtaa ovella).\n\nFAUST (kopistaen jalallaan).\nKen siellä?\n\nMEFISTOFELES.\n            Veikko!\n\nFAUST.\n                    Peikko!\n\nMEFISTOFELES.\n                            Nytpä erotaan!\n\nMARTTA (tulee).\nNiin, herra, myöhä on.\n\nFAUST (Margareetalle).\n                       Kai seurata ma saan?\n\nMARGAREETA.\nEi, johan äiti ... ei! hyvästi vaan!\n\nFAUST.\nHyvästi! ah! ja näinkö jätän sun?\n\nMARGAREETA.\nHyvästi! taas pian näet sa mun.\n    (Faust ja Mefistofeles menevät).\nVoi Herra! Kuinka moinen mies\nKaikk' aattelee ja kaikki ties!\nHänen eessään seison häveten\nJa vastaan vainen jaa tai en.\nOon tuhma tyttö parka mie;\nMiks' minuun mieltynyt hän lie?\n\n\n\nMetsä ja vuorenluola.\n\nFAUST (yksin).\n\nYlhäinen henki, annoit mulle kaikki,\nMit' anoelin: oot mulle näyttänyt\nSä kasvos leimuvaiset; etkä suotta, sillä\nSoit suuren luontos mulle valtakunnaks,\nSoit voimaa tutaksein ja nauttiaksein tuota.\nEn kylmäst' ihmetellen saanut siellä käydä;\nVaan silmätä mun soit sen sieluhun\nSyvälti, niinkuin ystäväisen rintaan.\nJa eläväisten sarjat saattelet\nMun sivutsen', suot tuta veljiäin\nVesissä, ilmass', öisen viidan hiljakossa.\nKun myrsky metsän halki pauhaa, jyskää,\nJa aarnihonka toisen päälle ryskää\nJa oksat kätkee, murtuu vieruspuut, --\nKumeesti kumpu ryskinästä kaikuu,\nNiin silloin viet mun luolan turviin, viet\nMua itsehein, -- ja silloin aukenee\nPoveni syvät sala-taiat mulle.\nJa konsa taivahalle nousee puhdas kuu\nSydäntä viihdyttäin, niin vuoren-seinämiltä\nJa alhon lehtoloista liitelee\nHopeiset haamut entis-aian luoksein\nJa aatelmaini ankaruutta lientää.\nTäydellisyytt' ei ihmiselle suotu --\nSen tunnen nyt. Tään ylhäis-onnen myötä,\nMi luontelee mua taivon jumaloihin,\nSain sulta kumppalin, jot' ilman en\nMä enää olla voi, vaikk' kylmä rietas\nOmissa silmissäin mua halventaa.\nSanalla tyhjiin haihduttaa hän lahjas;\nPoveeni lieskat riehumaan hän lietsoo,\nHalua hurjaa sulo-kuvahan.\nHaluista horjun liekkumaan ja siinä\nKun herkkuilen, taas riuduttaa mua kaipuu.\n\nMEFISTOFELES (ilmestyy).\nLuulispa kyltyvän jo moiseen elantoon!\nMit' ollee siinä suloisuutta?\nKoitteena hiukan aikaa kelvatkoon,\nVaan kohta kaipaat jotain uutta.\n\nFAUST.\nMuut' eikö sull' oo toimimista,\nKuin turmella mun päivään' onnellista?\n\nMEFISTOFELES.\nTosissa lausu vainen näin,\nSun jätän aivan mielelläin!\nKah, eihän paljo hukkaamista\nOo tuommoisesta toverista,\nKun ain' oot tuittupää ja tuima\nJa aina tiuskit mulle, huima!\nMun yhtenään on puuha karvas -- --\nJa jospa herran nenäst' arvais,\nMitä mielinee hän kulloinkin!\n\nFAUST.\nJop' osuit oivaan nuottihin!\nKai pitäis kiittääkin, kun mieltäni pahoitat?\n\nMEFISTOFELES\nMik' onnes, kurja lapsi maan,\nMua ilman oisi ollutkaan!\nSun fantasiias roju-rihkamat\nMa toistaiseksi siivosin.\nJo aikaa, ell'ei minua ollut ois.\nMaapallon päält' ois herra mennyt pois.\nMiks' uinut kulta-hetkises,\nKuin huuhkain, holvin onkaloissa,\nKuin konna rähmit rahka-soissa\nJa tippupaasist' imet särpimes?\nVoi hauskaa aian-viettoas!\nViel' elää maister' ruumiissas.\n\nFAUST.\nErämaissa sielu uutta voimaa saa.\nVaan sit' et sie voi koskaan aavistaa;\nSä muuten siksi pirullinen oisit,\nEtt' onneain sa kadehdella voisit.\n\nMEFISTOFELES.\nYön usviss' ylängöillä maata --\nVoi riemu suur', jot, arvata en saata! --\nSyleillä maat ja taivaat innoissansa,\nJumalten verraks' paisuellen,\nMaan sydämmykset uurtaa aavistellen,\nJa tuta luomis-viikon ihmeet rinnoissansa,\nJa, ties mitä, tenhovoimin nautiskellen\nSulata autuaasti kaikkisuuden kanssa,\nJa liitää ylhäisyyteen sinne,\nPois viime-haamukin maan-lasta,\nJa sitten korkeasta unelmasta\nKapsahtaa -- virkankos ma minne!\n\n    (Sopimattomalla liikkeellä.)\n\nFAUST.\nHyi sua!\n\nMEFISTOFELES.\n         S' ei maistu teille makealta?\nSanoa kaino \"hyi\" -- no siihen teill' on valta.\nPuhtaille korvillen se loukkaavalta soi,\nJot' ilman puhdas sydän ei olla voi.\nNo niin: suon teidän lystiksenne\nVälisti valhetella itsellenne!\nVaan kauan ette tuota kestää voi.\nTeit' onhan tuska, huimuus, kauhu\nNiin runnellut, ett' ootte varjo, sauhu.\nJo riittää, hoi!\nSun kultas istuu siellä\nKotona, kaivaten ja murhe-miellä.\nKuvaasi ei hän sielustansa saa,\nVaan ääreti sua rakastaa.\nSun raivo-lempes ensin kuohui, kiehui,\nKuin lunten sulatess' on virta tulvillaan,\nKoht' immen sydämeen se syösten riehui --\nJa nyt jo kuivui virtas uomassaan.\nParemmin kuin on metsiss' aimostella\nSopispa -- luulen -- herran arvokkaan\nNuort' impi-rukkaa armahdella\nJa suoda hälle palkka rakkaudestaan.\nHän istuu ikkunassa katsellen,\nKuin pilvet purjehtii,\nYli vanhan linnan-muurin kuljeksii;\nHän laulelee: \"jos oisin lintunen\"\nVaan päivät, puolet yöt, on toisinaan\nIloinen, milloin murheissaan.\nTaas kyllikseen hän itkenynnä\nOn hiukan aikaa tyynnä\nTok' armastellen ainiaan.\n\nFAUST.\nPois käärme, pois sun paulas!\n\nMEFISTOFELES (itsekseen.)\nJa siihen kohta pistät kaulas.\n\nFAUST.\nPois, konna, ryömi matkojas!\nEt mainita saa sulo-naista!\nÄlä loihdi vartta hurmaavaista\nHalujen hurjain sytykkeeksi taas!\n\nMEFISTOFELES.\nNiin kuinkas mie? Hän luulee vain\nSun karanneen, kuten ootkin puolittain.\n\nFAUST.\nHänt' oon ma läsnä kaukomaillakin;\nEi huku hän eik' unhotu hän multa.\nNiin -- Herran ruumistakin kadehdin,\nSitä huulillaan kun koskee kulta.\n\nMEFISTOFELES.\nNiin miekin teiltä kahta keijukaista\nKadehdin, ruusumailla leijuvaista.\n\nFAUST.\nPois parittelija!\n\nMEFISTOFELES.\n                  Herjaatten -- ma nauran vaan!\nKun sulhon ja neidon Luoja loi,\nHän senkin kelpo-lahjan soi,\nEttä vaill' ei oltais tilaisuutta.\nNyt tulkaa vaan! voi surkeutta!\nPitäähän teidän neitolaan,\nVaan eipä hirmukuolemaan!\n\nFAUST.\nMik' autuus taivasten hänen rinnoillansa!\nMun lämmetä suo hänen helmoissansa!\nAin' enkö tunne hänen tuskiaan?\nOlenhan karkulainen turvaton,\nJok' eksyn vailla määrää, rauhaa;\nKuin koski kalliolta kalliolle pauhaa\nJa raivoo syösten synkkään nielohon,\nJa läsnä hän niin hento lapsen-miellä\nMajassa Alppi-nurmellansa,\nJa kodilliset askareensa siellä\nOn hänen pikku-maalimansa!\nVaan jumalan-hylky mie -- ei siinä kyllä vielä\nEttä kallio-paasin\nSen pirstasin, kaasin --\nHänen ja rauhans' oon ma turmellut!\nSen uhrin, helvett', oot sä vaatinut!\nLyhennä tuskan aika, hornalainen!\nMi sattuneekin, kohta sattukoon!\nMun päälle syösköön kohtalos, sä nainen,\nMun kanssa suistu siekin turmioon!\n\nMEFISTOFELES.\nJo kiehuu, hyrskyy uudestansa!\nNyt, narri, neittäs lohduta!\nTuommoinen pää, kun pula saa,\nHet' arvaa hukkaan joutuvansa.\nEi, eläköönpä uljas vaan!\nOlitpa miltei pirustua.\nEn mitään voi niin inhoksua\nKuin pirua epätoivossaan.\n\n\n\nMargareetan kamari.\n\nMARGAREETA (yksin rukin ääressä).\n\n    Pois riemu jäi,\n    Ja syömmen' on\n    Niin raskas vaan\n    Ja rauhaton.\n\n    Kun poiss' on hän,\n    Mun elämän'\n    Yö kolkko on\n    Ja toivoton.\n\n    Mun pääni on\n    Kuin houreissaan,\n    Miel' outo on\n    Ja suunniltaan.\n\n    Pois riemu jäi,\n    Ja syömmen on\n    Niin raskas vaan\n    Ja rauhaton.\n\n    Hänt' ikkunasta\n    Tähtäilen,\n    Hänt' ulkon' etsii\n    Askelein.\n\n    Sit' astuntaa!\n    Vars' uljas on,\n    Hymy huulillaan,\n    Puhe verraton!\n\n    Mi viehätys\n    On katseissaan!\n    Oi kättelysi\n    Ja ah suudelmaa!\n\n    Pois riemu jäi,\n    Ja syömmen' on\n    Niin raskas vaan\n    Ja rauhaton.\n\n    Poveni vaan\n    Sua halajaa:\n    Sua saanko siihen\n    Painaltaa?\n\n    Ja kyllältäin\n    Sua suudella,\n    Ja suuteloihis\n    Riutua!\n\n\n\nMartan puutarha\n\n    FAUST. MARGAREETA.\n\nMARGAREETA.\nLupaatko, Henrik?...\n\nFAUST.\n                     No kenties!\n\nMARGAREETA.\nSanoppa, kuinka uskos laita on?\nOot herttainen ja hellä mies,\nVaan pelkään, siinä hieman huoleton.\n\nFAUST.\nEi noista laps'! Sua -- tiedät -- armastan,\nArmaani eestä henken' altistan,\nSuon kunkin kirkkons', uskontonsa pitää.\n\nMARGAREETA.\nEi kyllin! itse uskoa myös pitää.\n\nFAUST.\nPitääkö?\n\nMARGAREETA.\nMiks' en nurjaa mieltäs voita?\nEt Herran sakramentteja kunnioita.\n\nFAUST.\nMa kunnioitan...\n\nMARGAREETA.\n                 Niit' et mieli lainkaan,\nEt rippikirkoss' käynyt pitkään aikaan.\nUskotko Jumalaa?\n\nFAUST.\nKen väittää uskaltaapi:\nMa uskon Jumalaa?\nPapilta, viisahilta saapi\nVaan vastuun, joka tutkijaa\nIvaavan näyttää.\n\nMARGAREETA.\n                 Et siis uskokaan?\n\nFAUST.\nMua, armas, oikein oivalla nyt vaan!\nKen Hälle antais\nNimen ja kantais\nTään uhrin: uskon?\nKen tohtis kielin\nJa uhkamielin\nSanella: usko en?\nHän kaiken luoja,\nHän kaiken suoja,\nHän eikö sulje, suojele\nSua, mua ja itseään?\nTuoll' ylhääll' eikö taivas kaarru?\nEikö alla makaa vankka maa?\nJa eikö lempi-silmin tähdet\nIjäti kantta kaartele?\nSua silmäst' enkö silmähän\nNäe? eikö kaikki tulvaa\nPoveesi, päähäs? Eikö tuo\nEteesi iki-salaisuutta\nSun nähtes', näkemättäs luo?\nSydämmes tuolla täytä tulvillen,\nJa autuaana tuntees vuossa uiskellen\nSuo tuolle nimi mikä vaan!\nSydän, onni, lempi, Jumala!\nMa sille nimeä\nEn tiedä! Kaikk' on tunnetta.\nNimi on tyhjä pauhu,\nIkiloiston kaihtava sauhu.\n\nMARGAREETA,\nKauniilta kuuluu kaikki tuo,\nJa sinnepäin myös pappi puhuu,\nVaikk' ei oo sanat juuri nuo.\n\nFAUST.\nSydämmet kaikki sitä huhuu\nJoka paikass' taivaan valon alla,\nKukin kielellään, en huonommalla\nKuin muut ma luullakseni.\n\nMARGAREETA.\nJopahan se kuulla myötä meni;\nMutt' on se sentään joutavaa,\nKun vaill' oot -- kristin-uskontaa.\n\nFAUST.\nNo rakas laps'!\n\nMARGAREETA.\nJo kauan paheksin,\nKun näin sulla moisen kumppalin.\n\nFAUST.\nMiten niin?\n\nMARGARETA.\nMies, joka kanssas' seurustaa,\nMua syömmeni pohjast' inhottaa.\nEi ikipäivin sydäntäni\nNiin pistänyt oo, kuin nähdessäni\nSen julmaa katsantaa.\n\nFAUST.\nHänt' älä pelkää, tyttöseni!\n\nMARGAREETA.\nVaikk' oon hyvä kaikille luullakseni,\nTuon läsn'-olo vertani kuohuttaa;\nJos kuinka halajanki luokses tulla --\nHänet nähtyäin on sala-kauhu mulla.\nHän roisto on! Jumal' anteeks suo,\nJos suottainen oli soimuu tuo!\n\nFAUST.\nOn veitikatkin paikallansa.\n\nMARGAREETA.\nEn mie vaan viihtyis' niiden kanssa!\nHän tänne tullen ovellen,\nSisälle urkkii ilkkuen\nJa miltei kiukuissaan;\nSen sydän on, luulen, jäätä vaan.\nSen otsaan piirretty on: ei ikään\nHänt innostaa voi lempi mikään,\nSun luonas oon niin autuas,\nNiin lämmin, mieli lennokas, --\nTuon tulo oitis hyytää tuntehen.\n\nFAUST.\nOi enkel' aavistelmien!\n\nMARGAREETA.\nTää sydämmeeni viilsi haavan:\nKun nään tuon julman tänne saavan,\nMun lemp' on haihtumaisillaan,\nJa rukoilla en taida ollenkaan,\nJa se, se vihloo sydäntäin.\nKai sunkin, Henrik, tuntuu näin?\n\nFAUST.\nSe on antipatiiaa vaan.\n\nMARGAREETA.\nHyvästi nyt!\n\nFAUST.\n             Ah, milloin saan\nPovellas hetken aikaa levähdellä\nKerallas sylitysten sielutusten elää?\n\nMARGAREETA.\nAh, jospa yksin nukkuisin,\nMult' yöksi salpa työntämättä jäisi;\nMutt' äiti nukkuu valvehin,\nJa jos hän meidät yllättäisi, --\nMa oitis oisin kuollon oma!\n\nFAUST.\nEi yhtään hätää, lapsi soma!\nTää pullo ota, kolme tippaa ka'a\nHänen juotavaans' -- se uneen sikeään\nPian heikon luonnon uuvuttaa.\n\nMARGAREETA.\nMit' en sun tähtes tehnekään?\nKun tuost' ei vainen vaaraa saisi?\n\nFAUST\nSua sitten enpä siihen kehottaisi.\n\nMARGAREETA.\nJos kerrankin sua silmäilen.\nOn tahtos mulle pyhä -- tunnen sen.\nNiin paljon oon jo antanut ma sulle,\nEtt' tuskin mitään säilynyt on mulle.\n\n    (Lähtee.)\n\nMEFISTOFELES.\nMenikö helttu?\n\nFAUST.\n               Ootko vakoilija?\n\nMEFISTOFELES.\nJokaisen lauseen kuullut oon.\nNo, kovin ripitettiin tohtoria!\nVaan onneksenne olhohon!\nSe ain' on miellytellyt neitosia,\nMies ett' on hurskas lammaspää --\nNaisvallan on niin helppo häntä nöyristää.\n\nFAUST.\nSä hirviö, et oivalla,\nMitenkä hurskas lapsen sielu,\nJot' usko yksin autuuttaa,\nOn pyhän vaivan vallassa,\nPeläten, että perikadon nielu\nAukeepi sille, jota armastaa.\n\nMEFISTOFELES.\nHimokas sulho taivahainen,\nSua nokast' ohjaa tyttönen!\n\nFAUST.\nSä likaluonnos lieskamainen!\n\nMEFISTOFELES.\nJa perhettynnä on hän naamatieteesen,\nMun läsnä ollen voi kuin potilas.\nKai salahenki naamaristan' vilkkuu.\nJa kenties itse piru siitä ilkkuu!\nHän tuntee varmaan, ett' oon nerokas.\nEns' yönä siis --?\n\nFAUST.\n                   S'ei koske sua!\n\nMEFISTOFELES.\nNo hauskuttaa se myöskin mua.\n\n\n\nKaivolla.\n\n    MARGAREETA JA LIISU VESIRUUKKUINEEN.\n\nLIISU.\nKai kuullut oot sä Kaisusta?\n\nMARGAREETA.\nEn yhtään; käyn niin harvoin ihmisissä.\n\nLIISU.\nSe on aivan totta. Kuulin Annalta:\nNo nyt on tuokin satimissa.\nNiin korskan käypi.\n\nMARGAREETA.\n                    Kuinka?\n\nLIISU.\n                            Liian paisuu!\nRuualla, minkä syö, nyt kahta syöttää Kaisu.\n\nMARGAREETA.\nAh!\n\nLIISU.\nSai se raiska palkinnonkin,\nJos miehen kanssa jo leijunut onkin!\nNo siinä pasteerailtihin,\nHypeltiin, kurttiseerattiin!\nKuink' ylhäällen hän nokkaa nosti!\nMies viinit, vehnäset hälle osti;\nKyll' itse mielestään oli sorja,\nJa kehtas sentään synnin orja\nTuon miehen suostua antimiin!\nSiin' aina suuta suikattiin --\nJa vihdoin heltisi neitsyyskin!\n\nMARGAREETA.\nVoi raukkaa!\n\nLIISU.\n             Häntäkö surkutella?\nMe kehrätä saimme ja istuskella,\nEik' äiti laskenut ulos illoin,\nVaan heill' oli kahden hauska silloin;\nOven takana oltaiss' lempisillä,\nLens aika siivillä kiitävillä.\nHäveten nyt jalkapuussa saa\nHän kirkoss' syntinsä tunnustaa.\n\nMARGAREETA.\nKai mies hänet sentään naipi?\n\nLIISU.\n                              Ei,\nHän hullupa ois! On maailmaa\nTuon veitikan muualla liipottaa.\nHän tiehens' onkin pötkinyt.\n\nMARGAREETA,\n                             Oi!\nJa mies niin kurjasti tehdä voi!\n\nLIISU.\nVaan kurja hän, jos miehen saa!\nHääkruunun pojat tallajaa,\nHänen tielleen neidot silppuja sirottaa.\n\nMARGAREETA.\nJos ennen eksyi tyttö kurja,\nKuink' olin moittimaan ma hurja!\nEn sanoja luullut löytäväni\nMa toisen syntiä sättiessäni;\nMik' oli mustaa muutoinkin\nMa mustemmaksi mustasin.\nKopeilin silmiä ristiten,\nNyt itse ollen saastainen.\nVaan -- mikä mun siihen viettel' -- oi!\nEi suloisempaa olla voi!\n\n    (Menee).\n\n\n\nKaupungin muurin vieruksella.\n\n_Mater dolorosa'n palvekuva muurin kolossa.\nSen edessä kukkas-ruukkuja._\n\nMARGAREETA (pannen rukkuihin vereksiä kukkia).\n\n    Luo silmäs puoleen'\n    Mun tuskan huoleen,\n    Oi armias, sa tuskan tuttava!\n\n    Sun syämmes halkee\n    Ja vaivan valkee\n    Sua polttaa, nähden poikas kuolemaa.\n\n    Ja isän luoksi\n    Sä poikas vuoksi\n    Silmäillen, huokaat tuskan lievintää.\n\n    Ken tuntoo,\n    Kuin runtoo\n    Mun tuska rintoain?\n    Mitä kaipaa sydän parka,\n    Kuink' on kauhistumia arka,\n    Sä sen tiedät, sinä vain.\n\n    Jos kuljen vaikka minne,\n    Ah voi, ah voi, myös sinne\n    Mun tuskat saavuttaa!\n    Jos yksin oleskelen,\n    Vaan itken, kyyneltelen,\n    Sydämen' on pakahtaa!\n\n    Ah! kukkia ikkunalla\n    Ma kastin kyynelin,\n    Kun aamusella varhain\n    Ne sulle taittelin\n\n    Koi ensi loistehilla\n    Kun loihe ikkunaan,\n    Jo istuin valvehilla\n    Ja toivotonna vaan.\n\n    Häpeästä auta, kuolosta!\n    Mun puoleen'\n    Luo tuskan huoleen\n    Sä armosilmäs, tuskan tuttava!\n\n\n\nYö.\n\n_Katu Margareetan oven ääressä._\n\nVALENTIINI (soturi, Margareetan veli).\nKun seurass' istuin iloiten,\nMiss' haastelee moni kerskaillen;\nJa veikot, pöytään painetuin\nKäs'varsin, kiitteli soivin suin\nKukin immyttään ja olvellaan\nAlas huuhteli kerskut kurkustaan:\nMa tyynnä istuin, kuuntelin\nJa lorun loppua vartosin.\nHymysuin nyt pyyhkin partoain,\nKäteeni täyden sarkan sain\nJa virkoin: tähtinä nuotkin loistaa,\nVaan onko tässä maassa toista,\nKen Kreetu siskoa paremp' ois\nTai hälle vertoja vetää vois?\nHei! hei! kilinää ja kalinaa\nSoi ympärilt': \"ei hullumpaa!\nOn siskos naisten kaunistus!\" --\nMykistyi silloin kerskaus. --\nJa nyt! -- hiuskarvat päästäkö nyppään\nJa seiniä vasten kalloni hyppään!\nNyt uskaltaa, mua pistellen,\nJoka lurjus nokkaa nyrpistellä,\nSaan arkana kuin mikä vaivainen\nJoka kokka-sanasta säpsähdellä.\nJa vaikka ne löisin pirstaleiksi,\nNiit' en vois väittää valhelleiksi.\n\nKen siellä hiipii, luikertain?\nMa luulen ... niit' on siellä kaksi\nJos _hän_ -- het' isken kalvallain\nJa lyön sen konnan kuolijaksi.\n\n\n\n    FAUST. MEFISTOFELES,\nFAUST.\nSakastin ikkunasta läikkyy\nIkuisen lampun loiste ylöspäin,\nSivuille hälvenee se vähittäin,\nJa ympärill' yön varjot väikkyy:\nSamaten mun sielun' yöhön riukee.\n\nMEFISTOFELES.\nJa munpa niinkuin kiima-kissa hiukee,\nJok' ylös tikkapuita kiipii\nJa harjaa myöten hiljaa hiipii.\nNiin hurskas mull' on mieli silloin:\nNäpistys viettelee tai kiima illoin.\nNäin Valpor'yö jo kummittaa\nIloineen koko ruumiissani;\nYl'huomenna se meille palajaa,\nSilloinkos tiedän, miks' oon valveillani!\n\nFAUST.\nVaan aarre tuolla, mistä väikkyy liemu,\nKohooko vaan se ylemmäs?\n\nMEFISTOFELES.\nKoht' itse sulla on se riemu,\nEtt' aarni-arkun nostat käsilläs.\nVilkaisin sinne: ihanoita\nSe täynn' on kulta-kolikoita.\n\nFAUST.\nEi sormust' oo tai jotakin,\nMin kaunisteeksi kultani saisi?\n\nMEFISTOFELES.\nNo näinhän jotain: koristin\nTai helmivyö se olla taisi.\n\nFAUST.\nSep' oivaa! oisin pahoillani,\nJos lahjatonna saisin kullan luo.\n\nMEFISTOFELES.\nPäinvastoin oisin riemuissani,\nKun lahjatikkin nauttia hän suo. --\nVaan nyt kun kiiltää tähdet taivahan,\nSois taidelaulu ihanasti;\nMoraalisenpa laulun lasketan,\nLumoaksein neittä varmemmasti.\n\n    (Laulaa kitaran mukasoitolla).\n\n    Hoi, Katri, oi\n    Miks' aamukoi\n    Sun tänne toi\n    Nyt kultas kynnyksellen?\n    Hän neiden vie\n    Sisähän, vaan sie\n    Et neinnä lie,\n    Kun ulos pääset jällen!\n    Oo varoillas!\n    Työ tehty -- kas\n    Het' onnelas\n    Ja riemus -- hyvää yötä!\n    On kalliit nuo:\n    Älä varkaan suo\n    Sun päästä luo,\n    Paits' jos on sormus myötä!\n\nVALENTIINI (astuu esille).\nKukerra nyt, sun perkeles,\nSä hiirestäjä, rietas riekka!\nNyt helvettiin sun soittimes,\nJa samaa tietä soittoniekka!\n\nMEFISTOFELES.\nKah tuota! kanteleeni pirstas!\n\nVALENTIINI (Faustille).\nNyt kallos halkaisen, sä irstas!\n\nMEFISTOFELES.\nUljaasti tohtor'! emme horju.\nKylkeeni kiinn'! mä johtaa saan.\nNyt säilärauta maalle vaan!\nTe pistäkää, mä iskut torjun.\n\nVALENTIINI.\nNo torju tuo!\n\nMEFISTOFELES.\n              Miks' en niin tee!\n\nVALENTIINI.\nJa tuokin?\n\nMEFISTOFELES.\n           Tuokin!\n\nVALENTIINI.\n                   Saatanako tappelee?\nVaan kuinka? käteni halvautui!\n\nMEFISTOFELES (Faustille).\nPistä!\n\nVALENTIINI (kaatuu).\n       Ooh!\n\nMEFISTOFELES.\n            Nyt lurjus lannistui.\nVaan nyt on pakko juoksemaan.\nOn hirmumelske, \"murhaa\" huudetaan.\nPoliisin kanss' oon kyllä tuttu,\nMua hämmentää vaan murhajuttu.\n\n    (Pois).\n\nMARTTA (akkunassa).\nUlos, ulos!\n\nÄÄNI (akkunassa).\n            Ken tulta tois?\n\nMARTTA\nNe noituu, kirkuu, tappaa, lyö.\n\nVÄKEÄ.\nJo yhden peittää kuolon yö.\n\nMARTTA (tulee ulos).\nJa pääskö murhamiehet pois?\n\nMARGAREETA (tulee ulos,).\nKen siinä makaa?\n\nVALENTIINI.\n                 Äitis poika rukka.\n\nMARGAREETA.\nVoi taivaan Herra, mun vie hukka!\n\nVALENTIINI.\nMa kuolen: pian se lausutaan\nJa pian se tapahtuu.\nVait, naisten parku itkusuu!\nMua tulkaa kuulemaan!\n    (Kaikki keräytyvät hänen ympärilleen).\nSä, Kreeta, viel' oot lapsekas,\nJa uutta elinkeinoas\nHarjoitat tottumusta vailla.\nNo, meidän kesken sana suora:\nKun oot nyt kerran huora,\nSit' ole kelpo-lailla!\n\nMARGAREETA.\nOi veikko! Jumala, lankesin!\n\nVALENTIINI.\nÄlä Luojaa sotke leikkihin!\nTyö tehty muuttumatta jää;\nKuin käydä voi, niin käypi tää.\nAloitat hiljaa yhden kanssa,\nPian tulee muita vuorostansa,\nJa niitä kun on kymmenen,\nKoko kaupungin oot sa yhteinen.\nKun häpeä syntyy, koetetaan\nSit' ensin ihmisiltä peittää,\nYön varjot äiti päälle heittää\nSen päätä, korvia verhoomaan,\nJa tappaiskin sen mielellään.\nVaan suuremmaksi kasvaa konna\nJa päivinkin käy alastonna\nSomistumatta ensinkään.\nMit' enemmin se rumenee,\nSitä vähemmin se valoa karttelee.\n\nNe aiat kohta kohdannet,\nKun kaikki siivot ihmiset\nSua karttaa niinkuin rutto-vaaraa\nJa kaartelee sua, naaraa.\nJos katsellaan sua silmihin,\nVapiset asti ytimiin.\nEt käydä pitsit kaulassas,\nEt kultavitjat rinnallas\nSaa; alttarin et pääse luo;\nEi tanssiin muut sun tulla suo!\nVaan roistoin, kerjäläisten kanssa\nSaat kurja piillä loukoissansa;\nJos anteeks' saatkin taivahassa,\nKirottu oot toki maalimassa.\n\nMARTTA.\nRukoile armoa Jumalan!\nHäväisemästä lakkaa!\n\nVALENTIINI.\nJos ruhjoa ruumiis haurahan\nMa voisin, porttolan akka!\nNiin silloin mulla varma toivo oisi,\nEtt' anteeks taivas syntini soisi.\n\nMARGAREETA.\nVoi veikko! tuskaa helvetin!\n\nVALENTIINI.\nEi talttune se kyynelin!\nKun kunnias sa, sisko, möit,\nSydämeeni kuolin-iskun löit.\nNyt kunnon miekkamiesnä vaan\nMa kuolen, uinun Jumalaan.\n\n    (Kuolee).\n\n\n\nTuomiokirkko.\n\n    _Messua, urun-soittoa, veisuuta_.\n\n    MARGAREETA PALJON KANSAN KESKEN.\n    PAHA HENKI MARGAREETAN TAKANA.\n\nPAHA HENKI.\n\n    Muistatko, Kreeta, silloin\n    Kun viattominna astuit\n    Etehen tään alttarin?\n    Hypistit pikkukirjaas,\n    Rukoilla laritellen\n    Osittain leikilläs,\n    Osittain Jumal' sydämessä!\n    Kreeta!\n    Mi järkes vei?\n    Mik' ilkityö\n    Sun sydämelläs?\n    Anotko äitis sielun eestä, kun\n    Sun kauttas nukkui pitkän pitkiin vaivoihin?\n    -- Ja syömmes allahan\n    Elää jo paisuin tuo,\n    Jonk' aavehikas olo\n    Sua surettaa ja itseään!\n\nMARGAREETA.\n\n    Oi voi!\n    Jos saisin aatteet väistymään,\n    Jotk' ympärilläin liehuu\n    Ja vastassain!\n\nKÖÖRI.\n\n    _Dies irae, dies illa\n    Solvet saeclum in favilla._\n\n    (Urkuinsävel).\n\nPAHA HANKI.\n\n    Sua kosto kourii!\n    Pasuunat kaikaa!\n    Ja haudat horjuu!\n    Ja sydän parkas,\n    Levosta tuhkan\n    Noustuahan\n    Valkian vaivaan,\n    Kammahtaa!\n\nMARGAREETA.\n\n    Jos kaukana oisin!\n    On, niinkuin urku\n    Mua tukahuttais,\n    Ja syömmeni juuret\n    Lauluun liukee.\n\nKÖÖRI\n\n    _Iudex ergo cum sedebit,\n    Quidquid latet adparebit,\n    Nil inultum remanebit._\n\nMARGAREETA.\n\n    Tääll' läkähdyn,\n    Muuripylväät\n    Mua ahdistaa,\n    Ja kaarros\n    Mua painaa... Ilmaa!\n\nPAHA HENKI.\n\n    Piile! kyllä ilmi\n    Saa häpea ja synti.\n    Ilmaa? Valoa?\n    Voi sua!\n\nKÖÖRI.\n\n    _Quid sum miser tunc dicturus?\n    Quem patronum rogaturus?\n    Cum vix justus sit securus._\n\nPAHA HENKI.\n\n    Kasvonsa kääntää\n    Luotasi autuaat,\n    Puhtaita hirvittää\n    Kätellä sua.\n    Voi!\n\nKÖÖRI.\n\n    _Quid sum miser tunc dicturus?_\n\nMARGAREETA.\nHajupullonne, naapuri!\n\n    (Pyörtyy).\n\n\n\nValporin-yö.\n\n    _Harzin vuoristo.\n    Schierken ja Elendin seutu._\n\n    FAUST JA MEFISTOFELES.\n\nMEFISTOFELES.\nJosp' ois mun ratsunain nyt vahvin jäärä!\nJa sulle sais kai luudan varren antaa?\nViel' loitoll' ompi matkan määrä.\n\nFAUST.\nNiinkauan kuin mua polvet kantaa,\nTää ryhmysauva mulle kyllin on.\nMut hauskemp' oisi polku väärä\nKuin retki polveton ja vaiheeton.\nAh! kiertää laakson sokkeloita\nJa nousta sitten kallioita,\nJoist' aina lähteet hyrskii kirmaten --\nSe hauskutus on retken tämmöisen.\nKutoopa keväätär jo koivusissa\nJo virkoo mäntykin hänen hengestään;\nMiksei se elää sais myös meidän ruumihissa?\n\nMEFISTOFELES.\nMa tuost' en tunne, totta, jälkeekään!\nMun henken' uinuu talvi-unta;\nMa soisin retkelläin vaan hyytä, lunta.\nKas kuinka kurjanmoisna taivahalta\nLuo myöhää ruskoaan tuo hoikkanaama kuu,\nValaisten kurjast', että joka astumalta\nKivihin ja puihin kompastuu!\nAnnaspa pyydän virvatulta!\nHoi! riennä tänne, velikulta,\nKu liekiten siell' liehut!\nMiks' suotta yksin tanssit, riehut?\nValaise meille ylöspäin nyt tie!\n\nVIRVATULI.\nTosinpa tiemme ristin rastin vie;\nMutt' toivon: hulivili-luonnon voittaa,\nKun täytyy teitä kunnioittaa.\n\nMEFISTOFELES.\nAhaa, vai matkit tapoja ihmisten!\nKäy suoraa tietä, helkkarissa,\nTai koht' on heiluhenkes sammuksissa!\n\nVIRVATULI.\nIsäntä ootte täällä -- huomaan sen;\nSovussa siis paras olla teidän kanssa.\nVaan aatelkaa! nyt vuor' on houreissansa,\nJa virvaliekiltä, jok' opastaa,\nEi liian paljo pyytää saa.\n\nFAUST, MEFISTOFELES, VIRVATULI (vuorolauluin).\n\n    Taikamailla, Untolassa\n    Luulen kohta haihatamme.\n    Saata sievään rientoamme\n    Ilmastossa kaameassa,\n    Että näemme vuoren harjat!\n    Katso, puiden synkät sarjat\n    Sivutsemme siintää, vierii,\n    Vuoren-huiput meille noikkaa!\n    Katso vuoren-kärsää hoikkaa,\n    Kuin se kummallaisna kierii,\n    Kuules kuin se hornaa, huohuu!\n\n    Louhikossa lähde kuohuu,\n    Nurmen halki alhoon vaipuu.\n    Kuules ... pauhu, laulun raiku!\n    Soiko armas lemmen haiku,\n    Olleen onnipäivän kaipuu,\n    Jolloin, täynnä hehkuvinta\n    Rakkautta, sykki rinta.\n    Sävelet kun hiljaa haipuu,\n    Vastaa niihin vuoren kaiku,\n    Niinkuin kasku muinais-aian.\n\n    Ui! uhuu! mit' ääntä kuulen?\n    Näänkö minkä kumman taian?\n    Valvehill' on kaikki, luulen,\n    Hyyppä, närhi, pöllöhaukka.\n    Pensahiss' on vilkas laukka;\n    Pyörövatsa sisilisko,\n    Ällös siellä häntääs visko!\n    Puiden juuret kiemurrellen\n    Kyinä maasta, kallioista\n    Tuhat kouraa hiidenmoista\n    Kurkottaapi, säikytellen\n    Taikka kiinni pyytäin meitä.\n    Puissa hyörii liike, kisa,\n    Liikkuu, kiikkuu kannon visa,\n    Tuosta pyörii polypeitä,\n    Tavoitellen kulkijoita.\n    Mutta korpimaita, soita\n    Hiirten pitkä parvi kiitää,\n    Kirjon-karvallisna väikkyy.\n    Heidän saattonansa liitää\n    Kiiltotoukkain laaja lauma --\n    Kas kuin säihkyy, kas kuin läikkyy,\n    Niinkuin pitkä liekkisauma!\n\n    Virka, tokko matkustamme,\n    Vaiko oomme kohdallamme?\n    Kaikki taitaa pyöriskellä,\n    Puut ja paadet irvistellä,\n    Virvaliekit ilkamoida,\n    Karttuneina karkeloida.\n\nMEFISTOFELES.\nTartu liepeeseeni! Tältä\nKukkulalta melkeältä\nIhmesilmin nähnet julki,\nMitk' aarteet Mammon vuoreen sulki.\n\nFAUST.\nMik outo välke alholoissa,\nKuin vaaleahko aamukoi!\nSyvimmän kuilun pohjukoissa\nSe virtaellen salamoi.\nTuoll' usvapylväs vuorta kiipii,\nSavuista lieska leimuaa,\nTaas piennä lankana se hiipii,\nTai lähteen lailla purskahtaa.\nTääll' laakson halki leimu hohtaa,\nTuhansin suonin luikertain,\nVaan missä vuoren-kolkka kohtaa,\nTaas vuona juosten helmakkain.\nTääll' lähimailla säkenöitä\nKuin kulta-kylvö tupruilee,\nKas vuorta, juurta, ylängöitä\nYks' liekki-laine valkaisee.\n\nMEFISTOFELES.\nNo, eikös Mammon juhlahan\nValaise oivin linnojansa?\nSen onneks' näit -- vaan vaistoan,\nJo saapuu huima juhlakansa.\n\nFAUST.\nKuink' ilman halki riehuu tuulispää,\nJa ankarasti lyö mun niskaa!\n\nMEFISTOFELES.\nLikistä vuoren seinämää,\nSe muuten kuilun juopahan sun viskaa.\nSumu yön yhä tummentaa.\nKuules, kuin salo pauhajaa!\nPöllöt säikkynä sinkuu,\nOksat kirkuvi, vinkuu,\nRungot ryskäten paukkuu\nJuuret niukuvi naukkuu!\nMetsän pylvähät kaatuu,\nVehmas metsola maatuu.\nHirmuiseen sekasortoon\nKaikk' yletysten murtuu\nRotkoon, jonneka myrskyn\nViima jo ryntää,\nPirstoja kyntää.\nVaan läpi tyrskyn, hyrskyn\nÄäniä vinkuu korkealla,\nLäsnä, kaukana, matalalla.\nNiin pitkin koko vuoren syrjää\nRaivona loihtuvirsi tyrjää.\n\nNOITA-AKKOJA (kuorottain).\n\n    Nyt noidat kulkevi Brokkihin,\n    Heit' aika parvia kertyykin.\n    Herr' Urian ylhääll' istahtaa.\n    On vihriä maa,\n    Kulo kellahtaa,\n    Näin retki se vierevi metsiä, soita --\n    Ja puskevi pukki, tu--ii noita.\n\nÄÄNI.\n\n    Kas, yksin Baubo harmaapää\n    Sian seljäss' tulla hytkyttää!\n\nKÖÖRI.\n\n    Niin arvo ansainneelle vaan!\n    Emo Baubo tulkaa johtamaan!\n    Kun karju on oiva ja pääll' on muori,\n    Niin seuraa koko noitakuori.\n\nÄÄNI.\nMitä tietä sä sait?\n\nTOINEN ÄÄNI.\n\n                    Yl' Ilsenin.\nMa pöllön pesähän kurkistin;\nSe silmiä mulkoi...\n\nÄÄNI.\nNo, saakeli soita!\nAja siivoa vaan, sinä lemmon noita!\n\nTOINEN ÄÄNI.\nHän raappi mun nahkaa!\nKas tuossa vaan veripahkaa!\n\nNOITA-AKKAIN KÖÖRI.\n\n    Leveä tie ja pitkä on;\n    Voi lemmon tungos suunnaton!\n    Tääll' luudat lyö ja hangot rapsii,\n    Läkähtyy äiti, nääntyy lapsi.\n\nMIES-VELHO. PUOLIKÖÖRI.\n\n    Matelemmehan kuin etanat,\n    Jo naiset eelle joutuvat,\n    Sill' akka Hiitolaan kun luistaa,\n    Tuhat askelt' ennall' ompi muista.\n\nTOINEN PUOLIKAS.\n\n    Niin arkaa ei se oo kenties:\n    Tuhat askelt' akka tarvitsee,\n    Vaan jos hän kuinkin hätäilee,\n    Niin askelella harppaa sinne mies.\n\nÄÄNI (ylhäältä).\nPois kalliojärven luota tulkaa!\n\nÄÄNI (alhaalta).\nOis hauska samota vuoren sulkaa.\nPeseimme puhtahaks' kuin ulpukat --\nVaan eipä synny meille saalahat.\n\nMOLEMMAT KÖÖRIT.\n\n    On tuuli vaiti, piilee tähti,\n    Ja pilven taakse kuuki lähti;\n    Vaan noidat lentää suhistaa,\n    Ett' tulta, tuhkaa sinkoaa.\n\nÄÄNI (alhaalta).\nSeis! seisokaa!\n\nÄÄNI (ylhäältä).\nKen onkalosta huudahtaa?\n\nÄÄNI (alhaalta).\nMä myötä ottakaa!\nMä pyrkinyt jo kolmesataa vuotta\nOon huipullen, vaan kaikki suotta.\nHalusta heimolaisten kanssa oisin --\nVaan kuinka kukkuloille päästä voisin?\n\nMOLEMMAT KÖÖRIT.\n\n    Kyll' luuta kantaa taikka tanko,\n    Ja kauris kantaa, kantaa hanko.\n    Ken tänä yön' ei nousta voi,\n    Sen hukka kohta perikoi.\n\nPUOLINOITA (alempana).\n\n    Mä sipsutan, min luistaa luut;\n    Vaan kauas mun jo jätti muut!\n    Kotona en ma rauhaa saa,\n    Ja täällä vast' on tohinaa.\n\nNOITAIN KÖÖRI.\n\n    Noidille voide voiman antaa,\n    Veneenä heitä ruuhi kantaa,\n    Purjeena riepu. Ken nyt lentämään.\n    Ei pääse, hän ei lennä ikinään.\n\nMOLEMMAT KÖÖRIT.\n\n    Me ensin vuorta kaartelemme,\n    Ja sitten maata hiipaisemme;\n    Koko parvi suistuu kankahalle!\n    Ja peitetään se avaralle!\n\n(He laskeuvat vuorelle).\n\nMEFISTOFELES.\nTääll' lykkii, tunkee, kiskoo, tuiskii,\nJa pauhaa, reutoo, viskoo, huiskii.\nSumusta leiskuu liekki raisu,\nJa päällä kiirii katku vaisu,\nMi kipinöitsee säihkyen --\nTää elo-ilm' on noitien.\nPidä kiinni ett'et eksy tulvihin!\nMiss' oot sä?\n\nFAUST.\n              Tääll'.\n\nMEFISTOFELES.\n                      Oh! kauashan jo eksyitkin!\nNyt täytyy käyttää herran-kieltä.\nHei! junkkar' Voland saa! pois rahvas kulta tieltä!\nKäteeni, tohtor', tarttukaa\nJa tungoksesta harpatkaa\nNyt kerrassaan! Mun moistenkin\nTääll' liian hurja olla on.\nVaan muapa vetää tuonne viidan varjohon.\nKas, mitä valoa oudonmoista\nLävitse lehvän sieltä loistaa!\nTuleppa, meemme tuonne urkkimaan!\n\nFAUST.\nSä ristiriidan henki! Niin, no johda vaan\nSä matkaa, mutta onhan omituista:\nMe Valpor'yönä käymme Brokkilaan,\nTääll' ollaksemme erin muista.\n\nMEFISTOFELES.\nMi hauska roihu tuolla leiskaa!\nIloinen seura siellä meiskaa.\nVähässä piiriss' en oo yksinäin.\n\nFAUST.\nMieluummin rientäisin mä ylöspäin.\nSiell' loimottaa ja sauhu pyörii\nJa lemmon luoksi kansa vyörii.\nKai monta pulmaa siellä purkautuu?\n\nMEFISTOFELES.\nVaan monta myöskin solmeuu.\nKohiskoon mailma meidän sivullamme,\nMe täällä rauhan helmass' olostamme.\nHyväksi aikaa nähty kyhäellä\nOn pienois-mailma suuren liepehellä.\nTuoll' alastoinna noita-tyttöjä näkee\nJa taiten verhottuna vanhaa vaimoväkee.\nOo näille, ees mun vuoksi, kohtelias!\nOn vaivas pieni, suuri nautintas.\nHei! kuulenhan ... ne tanssii soitannolla!\nKirottu kilkutus! vaan niin kai täytyy olla.\nNyt tullos! Et saa jäädä syrjähän!\nEsihin ma käyn ja sunki esitän.\nKoet uutta alttiutta siinä multa.\nMit' arvaat, veikkonen? Vai ahdas piiri tää!\nKas tuonne! loitoll' onhan toinen pää.\nRivittäin roihuu varmaan tuhat tulta.\nNe tanssii, lempii, juttuu, syö ja juo.\nNo parempaakos kurja mailma suo?\n\nFAUST.\nAiotko, esittääkses meitä,\nNyt velhona vai perkeleenä näytteleitä?\n\nMEFISTOFELES.\nTapani kyllä on inkognitoa käyttää,\nVaan juhlin mielelläänpä \"prenikkaansa\" näyttää.\nEn polvinauhaa pitää saa,\nMut varsanjalkoain tää kansa arvostaa.\nKas simpsukkaa, ku tuolla kompuroi.\nHapuilevalla haistillaan\nSe mun jo tunsi. Eipä luontoaan\nTääll' lempo, vaikka kuinka tahtois, peittää voi.\nTuleppa nuotioille, käydään joka liesi!\nSä sulho oot ja mie oon puhemiesi.\n    (Muutamille sammuvain hiilten ympärillä istujille).\nMit' teette, vanhat herrat, tällä puolla?\nPitäishän teidän kiiriskellä tuolla\nKeskellä nuorten tohinaa ja kohinaa.\nKyll' yksin kotonaankin olla saa.\n\nKENRAALI.\nEi kansoihin oo uskomista:\nVaikk' auttais heitä vaaroist' tuhansista;\nNe niinkuin naiset, nuoria vaan pyytää,\nJa vanhat lempijät ne syrjään syytää.\n\nMINISTERI.\nEtäälle oikeasta menty on.\nEi! vanhan aian kiitos olkohon.\nKun meidän käsky vaikutti kuin taika!\nKas sepä vasta oikea kulta-aika!\n\nNOUSUKAS.\nEi mekään olleet aivan typeröitä,\nVaikk' usein teimme pieniä lurjustöitä;\nNyt mullin mallin kaikki kaataa kansa,\nMitä vaan me koemme säästää vanhoillansa.\n\nKIRJAILIJA.\nLuettaneeko enää kirjaakaan,\nMiss' on ees hiukan sisällystä?\nEn nuorisoa nähnyt konsanaan,\nNiin nokkelaa ja äkkikystä.\n\nMEFISTOFELES (näyttää yht'äkkiä hyvin vanhalta).\nTuleentuneena tuomioon on kansa;\nSaan itse viimeis-kertaa velhojuhlaa maistaa.\nKun munki astiasta pohja paistaa,\nNiin mailmakin jo vartoo loppuansa.\n\nNYLKYKAUPPURI-ÄMMÄ.\nEi, herrat, ohi mennä saa\nJa jättää hyvää tilaisuutta!\nHei, katselkaa mun tavaraa!\nTääll' ompi kaikellaista, jollei vallan uutta,\nNiin merkillistä, kamalaa.\nMaan pääll' ei niiden vertaa löytää vois.\nEi kapinetta, jok' ei joskus ois\nUrojen sydänjuurta syönyt\nJa kansaan vaurioita lyönyt.\nEi veistä oo, jok' ei ois verta juonut,\nEi maljaa, mist' ei myrkky polttoaan\nTerveesen ruumiisen ois luonut.\nOn vietellyt jok' ainut kultaristi\nSuloisen naisen hohdollaan.\nJok' ainut kalpa vastusniekan pisti\nTakaa, tai liiton rikkoi iskullaan.\n\nMEFISTOFELES.\nEi mummo tunne aikojamme:\nHomeista emme lemmi muinaisuutta.\nPinotkaa hyllyillenne uutta,\nSill' uutta vaan me rakastamme!\n\nFAUST.\nNo, markkinathan täällä hyörii;\nTää sekoittaa jo multa pään.\n\nMEFISTOFELES.\nYlöspä koko pyörre vyöni;\nSä luulet työntäväs -- sua työnnetään.\n\nFAUST.\nKen tuo on?\n\nMEFISTOFELES.\n            Katso häntä silmihin!\nLilith se on.\n\nFAUST.\n              Ken?\n\nMEFISTOFELES.\n                   Ensi rouva Aatamin.\nKavahda hänen kultakutriansa,\nJoill' yksinään hän prameilee!\nJos niillä sulhasen hän vangitsee,\nTuot' ei hän laske pauloistansa.\n\nFAUST.\nTuoss' istuu vanha nainen ynnä nuori.\nKai niiden uupunut on jalka?\n\nMEFISTOFELES.\nEi rauhaa salli velhovuori.\nKäy kiinni toisehen! koht' uusi tanssi alkaa.\n\nFAUST (tanssien nuoren kanssa).\n\n    Suloista unta kerran näin:\n    Omenapuu ol' edessäin,\n    Se loisti kaksin omenin,\n    Mua vietti, siihen kiipesin.\n\nKAUNOTAR.\n\n    Miest' omenuiset hurmajaa\n    Jo paradiisin aioilta.\n    Kuink' oon ma raasu riemuissain,\n    Kun niit' on munki tarhassain!\n\nMEFISTOFELES (tanssien ämmän kanssa).\n\n    Ma hurjaa unta kerran näin:\n    Haljennut puu ol' edessäin,\n    Ma siinä -- huomasin,\n    Ja -- -- -- -- -- Iin\n\nÄMMÄ.\n\n    Ritari varsanjalkainen,\n    Suon teille parhaan terveisen;\n    Valmiina -- -- pitäkää,\n    Jos -- -- -- miellyttää.\n\nPROKTOFANTASMISTI.\nKirottu rahvas! vai te rohkenette?\nEikös jo teistä selväksi se näy,\nEtt' eivät henget laita-jalvoin käy?\nJa nyt kuin ihmiset te hyppelette!\n\nKAUNOTAR (hypellen).\nMiks' seurahan tuo tungeiksen?\n\nFAUST (hypellen).\nHän käypi kaikkialla haistellen.\nJos tanssii muut, hänen täytyy laverrella.\nJos hän ei saa joka askelt' arvostella,\nSe on kuin turhaan tehty vaan.\nEtenkin on hän harmissaan,\nNiin pian kuin eespäin kuljetaan.\nJos viitsis aina samaa piiriä vääntää,\nNiin kuin hän itse mylly-rämässään,\nSiit' oisi ukko hyvillään,\nEtenki kiitokset jos hälle siitä sääntää.\n\nPROKTOFANTASMISTI.\nTääll' ootte vielä! Onhan hirveää!\nOlenhan valoa luonut, pois siis hälvetkää!\nVaan ei nuo Lemmot huoli säädelmistä.\nMa viisas oon -- mutt' aaveet Tegelistä\nEi haihdu. Paljo taikaa loin ma ulos,\nMutt' ompa vielä jäljell' aika tulos.\n\nKAUNOTAR.\nNo herjetkää jo vaivaamasta torallanne!\n\nPROKTOFANTASMISTI.\nSen sanon, henget, vasten naamojanne:\nEn hengen sortovaltaa siedä;\nMun henken' ei sitä johtaa tiedä.\n    (Hyppy jatkuu).\nTän' yönä -- näen mä -- turhaan kyllä koitan;\nVaan ennenkuin ma pääni kallistan,\nTeen tästä vielä aika jupakan,\nJa totta maar! ma runojat ja lemmot voitan.\n\nMEFISTOFELES.\nHän lätäkköön käy istumaan,\nSiell' lohdutaiksen tavallaan;\nHän hengen ynnä henget torjuu luotaan,\nKun verimadot syövät hänen puotaan.\n    (Faustille, joka on hypystä lähtenyt).\nMiks' sorjan lintus laskit lentohon,\nKu laulellen sun kanssas kiiri?\n\nFAUST.\nUh! kesken laulujen ja karkelon\nSen suusta hyppäs tulikarva-hiiri.\n\nMEFISTOFELES.\nNo entäs sitten! Ootpa turhan arka.\nHyv' ettei harmaa ollut hiiri parka.\nKen huolii tuommoisista paimenissa?\n\nFAUST.\nJa sitte näin...\n\nMEFISTOFELES.\n                 Mitä?\n\nFAUST.\n                       Kas, Mefisto, tuonne, missä\nTuo kalpee kaunis laps' etäällä yksinään\nNiin vitkaan astuu retkeään\nJa näyttää käyvän jalat köyttehissä.\nMinusta on -- ah, myönnän sen!\nHän Gretchen kullan kaltainen.\n\nMEFISTOFELES.\nAnn' olla! Haahmo tuo on sieluton,\nJonk' aave-katse tuopi turmion;\nTavata tuot' on ilkeää.\nSen kylmä silmä veren jähmettää;\nKivettää ihmisen se miltei vois.\nMeduusan tunnethan? No riennä pois!\n\nFAUST.\nAh totta! Nuo on silmät jotka Tuoni varjos,\nJoit' ei oo hellä käsi sulkenut!\nTuo rinta on, jon Gretchen mulle tarjos,\nJa tuossa helmass' oon ma uinaillut.\n\nMEFISTOFELES.\nPyh! pelkkä taika vaan, mi lumoo silmät sulta!\nJokaisen mielest' tuo on oma kulta.\n\nFAUST.\nMi tuska, ah! ja mikä riemu!\nMua kuinka tenhoo noiden silmäin liemu!\nVaan katsos tummaa! nauha punainen,\nEi leveämpi veitsen hamaraa,\nSuloista kaulaa yksin kaunistaa.\n\nMEFISTOFELES.\nNiin totta! näenpä miekin sen.\nHän väliin kantaa päätään helmassansa;\nSen silpoi hältä Perseys kalvallansa.\nMiks' oot sa aina hourumiellä!\nTuleppa kummun päälle! Siellä\nNiin hauska on kuin Praaterissa.\nJa jollei mielen' oo jo riivoksissa,\nNäen, totta mar, teaaterin.\nMit' annetaan?\n\nSERVIBILIS.\n               Koht' alkaa näytelm' uusi\nJa seitsemäs -- jo annettu on kuusi --\nNiin tapa on. Tää on nyt viimeisin.\nNiit' taiteen-lempijä sepitsee,\nJa lempijät myös näyttelee.\nNyt poistun. Herrat, anteeks' antakaa!\nSill' lemmin esiripun nostantaa.\n\nMEFISTOFELES.\nOn oikein, että ootte Brokin onkaloissa;\nTäält' ette saisi koskaan olla poissa.\n\n    (Teaaterilla näytellään \"Valporinyön-unelma eli\n    Oberonin ja Titanian kultahäät\".)\n\n\n\nSamea päivä. Ulkona.\n\n    FAUST JA MEFISTOFELES\n\nFAUST.\nKurjuudessa ja epätoivossa! Kauan viheliäisenä harhailtuaan maan päällä\nja nyt vankina! Pahantekijänä teljetty tyrmään kauheita vaivoja varten,\ntuo armas onneton olento! Siihenkö on tultu, siihen? -- Kavala,\nmitätöin henki, ja sen olet multa salannut! -- Seisoppas, seiso!\nVimmastu vaan ja pyörittele pirullisia silmiäs! Seiso siinä\nkiusallanikin uhmastelemassa inhottavalla olennollasi! Vankina!\nPeruuttomattomassa polossa! Heitettynä pahain henkien haltuun ja\narmotonten ihmisten tuomion alle! Ja sinä viihdyttelet minua sillä\nvälin typerillä huvituksilla, kätket minulta hänen karttuvan hätänsä ja\njätät hänet auttamatta hukkumaan!\n\nMEFISTOFELES.\nHän ei ole ensimäinen.\n\nFAUST.\nKoira! ilkeä epäsikiö! -- Muuta hänet, sinä ikiääretön henki! muuta\nmato jälleen koiran-haamuun, jommoisena se usein öisin ajoin huvikseen\nhössötteli edessäni, pehtaroitsi pahaa aavistamattoman kävelijän\njaloissa ja rippui kompastuvan olkapäistä! Luo hänet takaisin hänen\nlempi-haamuunsa, jotta hän mun edessäni matelisi mahallaan hiekassa ja\nminä saisin jaloin tallata hylkyä! -- Ei ole ensimäinen! -- Surkeus,\nsurkeus, jot' ei ihmissielu käsittää voi, että useampi kuin yksi olento\nvajosi kurjuuden kuiluun, että ensimäinen, joka kuolon tuskissa\nvääntelihe ikuisen armahtajan silmäin edessä, ei sovittanut muiden\nkaikkien syytä! Mua vihloo läpi luiden ja ydinten tämän ainoan hätä!\nsinä mielihyvilläs irvistelet tuhansien kohtaloa!\n\nMEFISTOFELES.\nNyt seisomme taaskin älyn rajapyykillä, jossa teidän järkenne,\nihmislapset, keikahtaa kallellensa. Miksi pyrit meidän seurahamme, kun\net voi siitä hyötyä? Tahdot lentää, vaikka päätäs huimaa? Mekö\nkärkyimme sinun seurahas vai sinäkö meidän?\n\nFAUST.\nÄlä niin hotkasti hio hampaitas minua vastaan! Mua iljettää! --\nYlhäinen ihana henki, joka suvaitsit ilmestyä minulle, joka tunnet\nsydämeni ja sieluni, miksi kytkit minut tuohon riettaasen kumppaniin,\njoka tuhosta ja turmiosta riemuitsee?\n\nMEFISTOFELES.\nJokos lopetit?\n\nFAUST.\nPelasta hänet tai surma vie sun! Kauhein kirous päällesi\nvuosituhansiksi!\n\nMEFISTOFELES.\nEn voi minä hellittää kostajan köysiä, en avata hänen salpojaan. --\nPelasta hänet! -- Kuka hänet turmioon syöksi? Minäkö vai sinä?\n\n    (Faust tuijottaa tuimasti ympärilleen).\n\nHapuiletko ukon-leimausta? Hyvä, ettei sitä suotu teille, kurjat\nkuolevaiset! Musertaa viaton vastaan-tulija -- sepä sortovaltiasten\nkeino päästäkseen väljempään ilmaan ahdingoista.\n\nFAUST.\nTuo hän tänne! Hänen pitää vapautua!\n\nMEFISTOFELES.\nEntäs vaara, jolle antaut alttiiksi? Tiedä, vielä vaivaa kaupunkia\nverivika, sun kätesi tuottama. Surmatun haudalla liehuu koston henget,\nvaanien palaavaa murhamiestä.\n\nFAUST.\nVieläkö tämäkin sulta? Murhaa ja surmaa koko mailman täydeltä sun\npäälles, hirviö! Vie minut sinne, minä sanon, ja vapahda hänet!\n\nMEFISTOFELES.\nMä vien sun sinne ja kuule, mitä voin tehdä! Onkos kaikki valta\ntaivaassa ja maassa minun? Vartian mielen minä sumennan; ota sinä\navaimet ja tuo hänet ulos ihmiskäsin! Minä valvon. Noita-orhit ovat\nvalmiina, ja minä vien teidät pois. Sen minä voin.\n\nFAUST.\nYlös ja täältä!\n\n\n\nYö. Aukea keto.\n\n    MEFISTOFELES JA FAUST AJAA KOHISTAVAT OHITSE MUSTILLA HEVOSILLA.\n\nFAUST.\nKeitä hirs'puun ympäri vilskuu tuon?\n\nMEFISTOFELES.\nMitä keiton touhua lienee!\n\nFAUST.\nNe kiikkuvi, liikkuvi, teijaa ja leijaa.\n\nMEFISTOFELES.\nJoku noitien kökkä.\n\nFAUST.\nSohivat sekä loihtii.\n\nMEFISTOFELES.\nOhi vaan! ohi vaan!\n\n\n\nVankila.\n\n    FAUST, AVAINKIMPPU JA LAMPPU KÄSISSÄ, RAUTAOVELLA.\n\nFAUST.\nMun kovan rintani valtaa kauhu kumma,\nMua kauhistaa koko sukuni surkeus.\nSiis sulkee armahan tää holvi tumma!\nHänen rikoksens' oli jalo hairahdus!\nSua tuonne-käynti arveluttaa!\nHänet jällen nähdä vavistuttaa!\nEsihin! tuon kuoloa kiidättää sun aikailus.\n\n    (Hän tarttuu lukkoon).\n\nLAULU (sisältäpäin).\n\n    Emo aatta tuo,\n    Ku mun hengeti löi!\n    Isä konna tuo,\n    Ku mun suuhuns' söi!\n    Ja sisko siisti\n    Mun luuni riisti\n    Sijalle viileälle.\n    Siell' lintuna laulelen,\n    Yli vuorten lentelen\n    Etähälle.\n\nFAUST (avaa oven).\nEt aavista, ett' armain kuuntelee\nJa kuulee, kuinka oljet, kahleet kalisee.\n\n    (Hän astuu sisään).\n\nMARGAREETA.\nNe saapuu! julma kuolo! piilen ... kunne?\n\nFAUST (hiljaa).\nOo vaiti! riennän sua vapahtamaan!\n\nMARGAREETA (kiemurteleiksen lattialla).\nLiet ihminen, mun hätäni tunne!\n\nFAUST.\nSä nostat vartian hänen horrostaan!\n\n    (Hän tarttuu kahleisin kirvottaakseen niitä).\n\nMARGAREETA (polvillaan).\nKen jätti mun pyövelin haltuhun\nJa soi sun tänne päästä?\nJo puol'-yön aikana noudat mun.\nOi armoa! henkeni säästä!\nHuomennakin kyll' aikaa on!\n    (Nousee ylös).\nNiin nuor' oon vielä, turvaton, --\nJa sentään saa mun surma.\nOlin kauniskin -- siit' ehti mulle turma.\nLäsn' ystäväin oli -- poiss' on nyt,\nHajan on mun kukkas-seppelyt.\nÄlä kourista niin kovin mua!\nEn ikipäivinä nähnyt sua!\nMitä sulle tein? miks' noin mua syytää?\nOi säästä kurjaa, kun sua pyytää!\n\nFAUST.\nTätä surkeutt' en kestää voi!\n\nMARGAREETA.\nNyt, pyöveli, oi!\nSun valtoihis jo joudunkin.\nVaan suo mun ensin syöttää lapsi kultaa!\nSitä kaiken yötä mä paijailin;\nPahan-suovat otti pois sen multa,\nSanoen nyt, että sen surmasin.\nEnk' ilostu minä iässäin.\nNe ilkkuvat mua lauluillaan! Kuink' ilkeää!\nEräs vanha kasku päättyy näin;\nKen pyys' sitä heidän selvittää?\n\nFAUST (heittyy polvilleen).\nAh! polvillaan sua pyytää oma kulta:\nSuo, päästän surkeuden kahleet sulta!\n\nMARGAREETA (laskeuu polvilleen hänen viereensä).\nNiin, rukoilkaamme\nPyhiä polvillamme!\nKas, täänpä kammion alla\nPauhinalla\nHelvetti kiehuu,\nHäijy se riehuu,\nVimmoissansa!\n\nFAUST (kovasti).\nKreeta, Kreeta!\n\nMARGAREETA (tarkasti kuunnellen).\nSe ystävän oli ääni!\n    (Hypähtää seisaalle. Kahleet kirpovat häneltä).\nMiss' on hän? Kuulin kutsuntansa.\nVapaa olen! Ken mua estää saa!\nHänen rintaa vasten painan pääni,\nTahon lentää vaan hänen kaulahansa\nJa siin' ikipäiviks' uinahtaa!\nHän \"Kreeta\" huus' tuoll' oven suulla!\nLäpi Hornan lieskuvan, kiljuvan,\nLäpi perkelten vihan, ilkunnan\nSulo-äänen lempeimmän sain kuulla!\n\nFAUST.\nMä se oon.\n\nMARGAREETA.\nSä se oot! oi virka kerran vielä!\nSe on hän! se on hän! Nyt kuolon kauhu\nJa tyrmä ja kahleet haihtuvi pois kuin sauhu,\nJa kaikki huoleni on pakotiellä!\nSä se oot! tulet auttamaan;\nJa ma turvan saan!\nTuoss' on katu taaskin edessäin,\nMä jolla sun ensin näin,\nJa lehto, jonka kalvehella\nNiin hausk' oli ennen armastella.\nTule pois, tule pois!\n\nFAUST (koettaa viedä häntä).\nTule pois, tule pois!\n\nMARGAREETA.\n                      Ei, viivy!\nSun kanss' on viipyä riemu!\n\n    (Hyväilee häntä).\n\nFAUST.\nEi riennä pois kuin liemu!\nJoll'et riennä,\nKalliisti saamme maksaa.\n\nMARGAREETA.\nVai etkö sä enää suudella jaksa?\nVähäksi aikaa minust' erkenit,\nJa suutelut jo unhotit!\nVaan miks' sun rinnallas mua vapisuttaa,\nVaikk' ennen, sun puhuessa katsellessa,\nElin enkeleiden autuudessa,\nOlit suudelmin mua tukehuttaa?\nSuutele mua!\nMuuten suutelen sua!\n    (Syleilee häntä).\nVoi! kuink' on kylmänä huules!\nKultani, kuules:\nMihin lempesi jäi?\nKuka multa sen vei?\n\n    (Kääntyy pois hänestä).\n\nFAUST.\nTule pois! Älä pelkää, armahin!\nSua armastan tuhat kertaa kuumemmin,\nJos seuraat mua! sitä pyydän vaan.\n\nMARGAREETA (kääntyy häneen).\nVaan samako oot? joko varma olla saan?\n\nFAUST.\nMinä oon. Tule myötä!\n\nMARGAREETA.\n                      Ja kahleet kirvotat,\nJa rintahas mua jälleen painallat.\nVaan kuink' et kartakaan sä tyttö parkaa?\nTietääkö kultasein, kenen kanss' hän karkaa?\n\nFAUST.\nTule! Aamun tieltä jo väistyy yö.\n\nMARGAREETA.\nAh, äitini kuolo mun on työ,\nMa lapseni upotin.\nS' oli suotu mulle ja sullekin --\nNiin sulle myös! Mutt' ootko se sie?\nKätes anna! Ei tämä unta lie.\nKäsi kultas'! Huu! se on kosteinen!\nPyhi sormes! Sillä, mun arvellen,\nNe on verissään!\nOi Taivas! mit' olet tehnytkään?\nPian miekkas tuppeen pistä!\nMinä pyydän sua!\n\nFAUST.\nÄlä haastele noista mennehistä!\nMiks' surmailet sä mua?\n\nMARGAREETA.\nEi, ei! mun luokseni jää!\nSaan sulle haudat selvittää.\nJo huomenna varhain\nPidä huolta niistä! Suo\nÄidille paikka parhain,\nJa viereen veljeni hauta luo!\nPane mie vähä syrjemmälle,\nÄlä sentään etähälle!\nPane pienoiseni\nMun oikealle rinnalleni!\nEi luonani saata\nMuu kenkään maata.\nSun rinnallas kun ennen uinailin,\nSe onneni korkein ol' ja suloisin;\nVaan niin en enää tuntea taida,\nOn, niinkuin täytyis mun sun luokses pakottaida,\nIkäänkuin työntäisit mua takaisin.\nJa sie se olet kuitenkin\nJa yhtä lempeä on sun katsantosi.\n\nFAUST.\nMun tunnet, niin no joutuos!\n\nMARGAREETA.\nUlosko?\n\nFAUST.\n        Vapauteen!\n\nMARGAREETA.\nJos siell' on hauta. Senpä yötä\nJa tyyntä unta vaitelen.\nTäält' ikilepohon kuljen vaan --\nEn toisialle jalkaakaan.\nNyt lähdet, Henrik! Voi, jos pääsis myötä!\n\nFAUST.\nSä pääset! Tahdo vaan! Ovi sulle aukes!\n\nMARGAREETA.\nEn mennä saa: mun toivo aikaa raukes!\nMit' auttaa karku? Ne kumminkin mun vainuu.\nSen kurjat päivät on, joka kerjää,\nJa liioin jos omatunto herjää;\nNiin kurja polkea mieron teitä,\nKun kuitenkaan en vältä heitä.\n\nFAUST.\nMun luokseni jäät.\n\nMARGAREETA.\nPian! sukkelaan!\nLastasi auttamaan!\nVuon vartta tie\nMene ylöspäin!\nYli silta vie\nSalon helmahan,\nVasemmalle, aidan luo!\nVirtaa vuo...\nOta kiinni tuo!\nSe tahtoo nousta!\nSe potkahtaa!\nAuta! auta!\n\nFAUST.\nOih! mieles malta!\nYks' askel vaan, ja poiss' on tyrmän valta.\n\nMARGAREETA.\nJos päästäis vaan tuon vuoren alta!\nSiell' äitini paadell' istuilee...\nMikä kylmä päätäni koski!\nSiell' äitini hiljaa huojuilee,\nKäden nojaan pantuna poski.\nEi viito, ei noikkaa harmaja pää;\nVast' tuomiopäivänä hän heräjää.\nHän nukkui, jott' ilotella\nMe saatais. Onnelan päivät!\n\nFAUST.\nKun kaikki pyynnöt turhaks' jäivät,\nMun täytyy sylissäin sua kanniskella.\n\nMARGAREETA.\nPois, pois! En salli väkivaltaa!\nÄlä kouri mua niin murhaavasti!\nSoin ennen sulle kaikki riemuisasti.\n\nFAUST.\nPäivä jo koittaa, kultani!\n\nMARGAREETA.\nNiin, päivä koittaa! Viimeispäiväni koittelee!\nHääpäiväni näin nyt valkenee!\nÄlä kerro muille, ett' oot luonani käynyt jo\nVoi seppeltäin,\nMi kuihtui näin!\nMe kerran vielä kohdataan,\nMutt' eipä tanssittaissa vaan.\nJa kansa tulvii, tungeksii, on vaiti;\nTorit, tiet ei mahduttaa sitä voi.\nJa kellot pauhaa, tuomio soi,\nJa sauva murretaan.\nNe kahleihin mun viskaa,\nVeripölkyllen minä laahataan;\nJa kohti kurjan niskaa\nJo kalpa välkkyy, uhkaillen\nPian katkoa niskaa jokaisen.\nKuin hauta, mailm' on vaiti.\n\nFAUST.\nOi miksi konsana synnyin mie?\n\nMEFISTOFELES (näkyy ovessa).\nPois! tai heti surma teidät vie!\nTurhaa siekailusta ja jaaritusta!\nJo korskuu orhiparini musta.\nKoht' aamu sarastaa!\n\nMARGAREETA.\nMikä hirviö maasta kohoaa!\nTuo! tuo! Älä laske häntä luo!\nPyhä paikk' ei häntä suo.\nHän tahtoo mua!\n\nFAUST.\n                Ma korjaan sun.\n\nMARGAREETA.\nOi Jumalan armo! sinuhun turvaun!\n\nMEFISTOFELES (Faustille).\nPois! taikka jää tuon kanssa turmioon!\n\nMARGAREETA.\nMua korjaa, Isä! Omas oon!\nPyhät enkelis laske laumoillaan\nMua suojaamaan ja varjelemaan!\nSua, Henrik, kauhistun!\n\nMEFISTOFELES.\nHän on tuomittu!\n\nÄÄNI (ylhäältä).\n                 On pelastettu!\n\nMEFISTOFELES (Faustille).\nTänne mun luo!\n\n    (Katoo Faustin kanssa).\n\nÄÄNI (sisältäpäin, raueten.).\nHenrik! Henrik!\n\n\n\n"]