[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3ebo_FyK2mTidy8BcdKEz2ZYLVHp-MTHovuiOwauVPQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":14,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2490,"Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä","Söderhjelm, Alma (1870-1949]",null,"2490-soderhjelm-alma-ranskan-vallankumouksen-sivistyselamasta","2490__Söderhjelm_Alma__Ranskan_vallankumouksen_sivistyselämästä","tietokirja",[],[],"fi",1903,43015,311948,false,65154,[20,21],"France -- History -- Revolution, 1789-1799","Paris (France) -- Social life and customs",[23,24],"History - European","History - Modern (1750+)","\"Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä\" by Alma Söderhjelm is a historical account written in the early 20th century. The book examines the social and cultural aspects of the French Revolution, particularly focusing on the roles of salons and clubs as venues for political discussions and philosophical influences during this tumultuous period. It delves into how these social gatherings facilitated the exchange of revolutionary ideas and fueled the shift from aristocratic society to democratic principles.  The opening portion of the work introduces the significance of salons in the 18th century as safe havens for Enlightenment philosophy, where women and intellectuals discussed ideas that contributed to the revolutionary spirit. Notable figures, such as M:me Condorcet and M:me Beauharnais, are mentioned as influential hostesses who transformed these spaces from mere social gatherings into important platforms for political discourse. The text presents a juxtaposition between the old aristocratic salons and the emergence of politically charged discussions that would characterize the Revolution, marking a profound shift in societal values and leading to the rise of radical reform ideas as the revolution unfolded. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Kallio, O. A. (Oskar Albin)",304,"Ranskan vallankumouksen aikakauden sosiaalista ja kulttuurista elämää käsittelevä teos kuvaa valistusaatteiden ja poliittisten ajatusten leviämistä pariisilaisissa salongeissa, klubeissa, lehdistössä sekä teattereissa. Se valottaa, kuinka sivistys ja aatehistorialliset murrokset muokkasivat modernia yhteiskuntaa.","Alma Söderhjelmin 'Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2490. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","RANSKAN VALLANKUMOUKSEN SIVISTYSELÄMÄSTÄ\n\nKirj.\n\nAlma Söderhjelm\n\n\nSuomentanut\n\nO. A. Kallio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSalongit\nKlubit\nSanomalehdistö\nTeatteri\nMaalaustaide\nKirkko\nKonventin reformit\n\n\n\n\nSALONGIT\n\n\nVainottuna ja pilkattuna julkisessa elämässä oli valistusfilosofia\nlöytänyt turvapaikan 18:nnen vuosisadan henkevissä ja hienoissa\nsalongeissa. Täällä se otettiin innostuksella vastaan, eikä viipynyt\nkauan, ennenkuin se vanhasta, ylimyksellisestä seurapiiristä muodosteli\naivan uuden, pienen yhteiskunnan, joka tosin oli yhtä kevytmielinen,\nyhtä loistava kuin vanhakin, mutta jolla oli syvemmät harrastukset\nja vapaampi sekä oikeampi käsitys olosuhteista. Näissä salongeissa\nvalistusfilosofia raivasi tietä politiikalle, joka, myöskin vainottuna,\npakeni näiden rauhaisten liesien turviin, missä ei tarvinnut pelätä\nmitään vainoomista. Korkeimman ylimystön naiset: markiisitar de Croy,\nmarkiisitar d'Egmont, Kustaa III:nnen ystävätär kreivitär Boufflers ja\nmonet muut puuttuivat harrastuksella ja innolla uusiin kysymyksiin,\nensin filosofisiin ja taloudellisiin, sitten reformatoorisiin ja\nvallankumouksellisiin, ja tällä innolla he tekivät vallankumoukselle\nsuuren palveluksen, he kun siten välittivät korkeampien luokkien\ntutustumista vallankumouksellisiin aatteihin. Monelle ensi innostus jäi\npysyväksi, toisille taas sillä oli vain uutuuden ja outouden viehätys,\njoka ei jaksanut pysyä pystyssä todellisuuden vaatimuksia vastaan.\nNiinpä esim. M:me Boufflers osottautui reforminystäväksi siihen päivään\nsaakka, jona kansalliskokous päätti aatelisuuden lakkauttamisen, mutta\nheti senjälkeen hän kirjoitti Kustaa III:nnelle, että tuo kokous oli\nlaittomin mitä milloinkaan oli ollut.\n\nKuta enemmän lähestyttiin vallankumousta, sitä vakavammaksi kävi\nmieliala salongeissa, ja säätyjen kokoonkutsumisen lähinnä edellisenä\naikana, vv. 1788-89, poliittiset kysymykset täällä yhä enemmän\nastuivat etualalle. Etteivät herättäisi vallanpitäjissä epäluuloa,\nettä muka olivat kokouspaikkana hallitusta vastaan tähdätyille\nsalaliitoille, nämä salongit useinkin olivat olevinansa muuta kuin\nmitä ne itse asiassa olivat. Niinpä kuultiin vuoden 1789 alussa paljon\npuhuttavan eräästä salongista, jossa vastainen edusmies Bergasse piti\nspiritistisiä ja magneettisia istuntoja, jotka vetivät puoleensa väkeä\nja olivat hyvin huudossa. Houkutuksena olivat kuitenkin vain nimeksi\nhenki-ilmestykset ja yliluonnolliset asiat; itse asiassa tultiin\ntänne yhteen keskustelemaan polttavista valtiollisista kysymyksistä\nja neuvottelemaan niistä periaatteista, jotka oli pantava uuden\nyhteiskunnan pohjaksi.\n\nMutta ei viipynyt kauan, ennenkuin salongit voivat käsitellä näitä\nkysymyksiä aivan peittelemättä. Valtiosäätyjen kokoonnuttua toukokuussa\n1789, kolmannen säädyn muututtua kansalliskokoukseksi kesäkuussa ja\nBastiljin kukistuttua heinäkuussa ei enää löytynyt mitään kahleita tai\nsiteitä yhteiskuntaelämässä eikä valtiollisella alalla.\n\nYleensä on se käsitys vallalla, että vallankumouksen aikana\nsalongit rappeutuivat siihen määrään, että niille tuskin voi\nantaa \"ranskalaisen\" salongin nimeä. Veljekset Goncourt puhuvat\nvallankumouksellisten salonkien naisesta suurella halveksimisella:\n\"Naiset ovat hylänneet\", he sanovat, \"entisen käytöstapansa; he ovat\nluopuneet vanhasta, pukevasta vaatteuksestaan uuden sangen huonosti\npukevan hyväksi; he ovat kuurot niille äänille, jotka sanovat heille,\nettei luonto eikä kasvatus ole tehnyt heitä kypsiksi miehisille\nkeskusteluille ja huolille. -- -- -- Emäntä ei enää kuten ennen ole tuo\nsuhdallinen valtiatar, joka ystävällisellä hymyllä kuunteli kaikkea\nmitä puhuttiin ja pysyi tarkasti puolueettomalla kannalla. Ei -- ja\ntässä siteerataan erään samanaikaisen englannittaren todistus -- hän\non teepöytänsä ääressä istuva, ilkeydestä vapiseva Penthesilea, joka\nkeskellä kiihkeintä väittelyä polttaa sormensa ja kaataa teekupposen\npuvulleen\"-- -- --\n\nAivan varmaan sellainen päätelmä on liian nopea. Tosiasia on -- ja\nsen kyllä itsestään ymmärtää -- että uudessa yhteiskunnassa toimivat\nsalongit eivät olleet entisen ajan salonkien kaltaisia, että naiset,\njoiden ympärille kokoonnuttiin, kuten M:me Condorcet, M:me Roland,\nerosivat entisen kuningasvallan naisista, ja että heidän luonaan\npuhuttiin muusta kuin mistä oli puhuttu esim. M:me Deffandin luona.\nPolitiikka karkoitti tiehensä seurapuhelun; salongit eivät enää olleet\nkouluja, joissa opittiin kohteliaisuuden kaikkia vivahduksia ja\nmielistelyn keveätä kieltä -- ne muuttuivat kouluiksi, joissa opittiin\nyhteiskuntafilosofiaa ja patriotismia, joissa opittiin, kuinka tuli\nelää ja kuinka tuli kuolla isänmaan puolesta. Tapahtui perinpohjainen\nmuutos -- muutos, joka tosin monesti kävi tuon siloisen ja siron\nseuratavan ja hienostuneen maun kustannuksella, mutta joka toi mukanaan\nniin paljoa vakavamman ja syvällisemmän elämänkatsomuksen, että tuskin\nvoidaan valittaa sen tapahtuneen. Ja tokkopa lienee syytä olettaa,\nettä salonkeihin tunkeutuvan vakavan aineksen millään tavoin tarvitsi\nsulkea sieltä hienosti sivistynyttä seurustelutapaa, tai että sen\nseikan täytyi jotakin vaikuttaa naisten henkevyyteen, viehätykseen\nja kauneuteen, jos he aamupukeutumisensa ajalla luettivat itselleen\nSieyès'in kuuluisaa _Mikä on kolmas sääty?_ tai muita huomiota\nherättäviä valtiollisia lentokirjoja? Päinvastoin voidaan useita\nvallankumousajan salonkeja tänä aikana, jolloin seurustelutapa yleensä\nkansanvaltaistui ja kaikki elämänsuhteet saivat vaikutelmia alempien\nainesten kohoamisesta yhteiskunnan pinnalle, samalla kertaa kun ne\nmuodostuivat uusien aatteiden pesiksi, pitää viimeisenä turvapaikkana\n18:nnen vuosisadan hienolle henkevyydelle ja siloiselle sivistykselle.\n\nJos tahdomme jakaa vallankumousajan salongit eri ryhmiin, on\nluonnollisinta antaa niiden ensin jakautua kahteen osastoon: vanhat\nsalongit, jotka olivat olemassa jo ennen vuotta 1789, sekä uudet\nsalongit, jotka syntyivät vallankumouksen ajalla. Edellisessä ryhmässä\nvoidaan sitäpaitsi salonkien laatuun katsoen erottaa ne salongit,\njotka oikeastaan olivat kirjallisia, joihin politiikka vain vähitellen\ntunkeutui, ja joista sen ei koskaan onnistunut kokonaan karkoittaa\nkirjallisuutta, sekä ne salongit, joilla oli selväpiirteisempi\npoliittinen luonne. Kirjalliset salongit olivat hyvin lukuisat; niihin\nvoidaan lukea melkeinpä kaikki ne valistuneemmat ja vapaamielisemmät\nsalongit, jotka vuoden 1789 paikkeilla perustivat arvonsa vanhoihin\nsukujohtoihin tai kirjalliseen kuuluisuuteen. Sellainen oli se salonki,\njohon M:me Helvétius, huomiota herättäneen _De l'Esprit_ kirjan tekijän\nleski, pienessä talossaan Auteuil'issä kokosi ympärilleen kaikki mitä\noli jälellä encyclopedismin ystävistä ja ihailijoista. Sellainen oli\nsekin salonki, jossa M:me Condorcet ja hänen kuuluisa miehensä ottivat\nvastaan ei ainoasti mitä Ranskalla vaan myös kaikki mitä valistuneella\nEuropalla oli etevintä ja ylhäisintä. M:me Condorcetin luona saatiin\nnähdä kaikki sen ikivanhan ylimystön kirjalliset ja etevät edustajat,\njohon markiisi Condorcet itse kuului, ja joka ei kadottanut loistavaa\nseurustelutapaansa ja hienoa sivistystänsä, vaikkapa kansalliskokous\npakoittikin sen luopumaan nimistään ja aatelisarvoistaan. Täällä\nnähtiin filosofeja ja matemaatikkoja, kirjailijoita ja tiedemiehiä,\npoliitikkoja ja filantrooppeja, ja kaikki he saivat kokea harvinaisen\nrakastettavaa vastaanottoa nuoren suopean M:me Condorcetin puolelta,\nkaikki he kohtasivat ymmärtämystä ja kuuloa, kehoitusta ja harrastusta\nitsensä Condorcetin puolelta, jonka nero oli kyllin laaja ollakseen\ntoimelias ei ainoastaan filosofian ja matematiikan abstraktisella\nalalla, vaan myös politiikan ja rauhallisen ja käytännöllisen työn\naloilla. M:me Condorcetin salongissa ei päähenkilönä ollut hän vaan\nhänen miehensä, jolle hän oli ensimäinen myöntämään kunniasijan. Suuri\nero iässä -- hän oli 21 vuotta nuorempi kuin Condorcet -- ynnä miehen\nsuuremmat lahjat vaikuttivat, että hän luonnollisesti taipui ja omaksui\nmiehensä mielipiteet. Itse ei M:me Condorcet suinkaan ollut lahjoja\nvailla; päinvastoin hänellä oli luonnostaan avoin mieli näkemään ja\noppimaan, ja alituinen yhdessäolo älykästen ja harrastuksellisten\nihmisten kanssa oli johtanut hänen lahjansa korkeimpaan mahdolliseen\nkehitykseen. Mutta hänen älykkyydessään ei ollut mitään miesmäistä\nainesta; se oli pehmeä ja naisellinen, ymmärtävä ja vastaanottavainen.\nHänellä ei ollut vähääkään johtamiskykyä eikä hänen nimensä liity\nmihinkään laajaperäiseen toimintaan tai merkittäviin tekoihin.\nKuitenkin hän vaikutti paljon ylhäisen personallisuutensa kautta, ja\non luultavaa että Condorcetin ihmisystävälliset aatteet saivat monessa\nkohdin vaikutteita häneltä. Varmaan on ainakin sitä kaunista ajatusta\nnaisesta ja sitä luottamusta hänen kykyynsä toimia poliittisella\nja yhteiskunnallisella alalla, jonka Condorcet niin monesti julki\nlausui, elähyttänyt se onnellinen ja luottamuksellinen yhteiselämä,\njota hän eli tämän älykkään ja hienosti sivistyneen naisen kanssa.\nM:me Condorcetin salonki sai girondistisen leiman, sittenkuin\nCondorcet oli liittynyt siihen ryhmään konventissa, jota kutsuttiin\ngirondisteiksi. Mutta se ei koskaan varsinaisesti muodostunut minkään\npoliittisen yllyttelyn pesäksi. Se lakkasi kesäkuussa 1793, sittenkuin\ngirondistit olivat kadottaneet viimeisenkin vilahduksen poliittisesta\nvaikutusvallastaan.\n\nKokonaan naisellinen äly, joskin tuotteliaampi kuin M:me Condorcet, oli\ntuo vallankumouksen puhjetessa 50-vuotias M:me Fanny de Beauharnais,\njonka kirjallinen salonki sekä ennen revolutsionia että sen aikana oli\nsuosituimpia ja kuuluisimpia. M:me Beauharnais oli naimisissa M. Claude\nBeauharnaisin kanssa, mutta puolisot sopivat huonosti yhteen eivätkä\nedes eläneetkään yhdessä. M:me Fanny oli vielä kaunotar vuosistaan\nhuolimatta, ja hänellä oli sellainen tapa ottaa vastaan vieraitaan ja\nkuunnella heitä, jollaista ei kukaan voinut mukailla. Hänen tavassaan\nja käytöksessään oli jotakin toverimaista, häntä ympäröivässä ilmassa\njotakin vapauden ja tasa-arvoisuuden tuoksua, mistä oli seurauksena,\nettä hänen luonaan heti alusta tunsi itsensä kotiutuneeksi ja\nhyvinvoivaksi. Hän oli ennen vallankumousta julaissut joukon ajan maun\nmukaisia runollisia tuotteita, kukkaiskoruisia ja silosanaisia, mutta\nvailla runollista intomieltä ja mitään varsinaista kykyä. Itse hän piti\nkirjailijatartehtävätään suuressa arvossa, mutta oli kyllin viisas\nollakseen sitä näyttämättä, eivätkä kirjalliset harrastukset päässeet\nhänessä koskaan tukahuttamaan hänen pikku huoliaan kodin kauneudesta\nja puvun somuudesta. Hänen turhamaisuutensa ei koskaan, vastakohtana\nniin monelle muulle, ollut halunnut koota salonkiinsa vanhoja nimiä,\njoista kajastaisi entisten aikain urhotöiden hohde -- niin, hän osotti\nselvää halveksimista sekä vanhaa aatelia kohtaan, joka luuli loistavan\nnimen vapauttavan sekä lahjakkuudesta että kyvystä, ja nuorta aatelia\nkohtaan, jonka kopeus häntä suututti. Eivät sukujohdot, vaan kuuluisuus\nse täällä sai kunniasijan, eikä M:me Beauharnaisin tarvinnut suinkaan\nhävetä niitä miehiä, joita hän otti kotiinsa vastaan. Mably, Grimm,\nBuffon olivat olleet hänen kantavieraitaan ennen vallankumousta, ja\nmyöskin Jean Jacques Rousseau oli joskus nähty hänen salongissaan.\nKirjailijoita hän erityisesti suosi. Dorat oli ennen vallankumousta\nhänen salonkinsa päähenkilöitä, ja vallankumouksen aikana astui hänen\nsijalleen hänen nuorempi virkaveljensä Cubières, joka ihmetellyn\noppi-isänsä kuoltua otti tämän nimen, kutsuen itseään nimellä\nDorat-Cubières, ja joka yhdessä ystävysten Mercier'in ja Restif de la\nBretonnen kera kuului M:me Beauharnaisin lähimpiin ystäviin. Mutta eipä\npuuttunut valtiollisia uudistusmiehiäkään tästä salongista, joka ennen\nmuita sisälsi muisteloita vanhasta ja siemeniä uuteen yhteiskuntaan.\nTäällä nähtiin eri mielipiteiden ja erilaisten valtiollisten\nnäkökantojen edustajia: rakastettava, vapaamielinen Rabaud S:t Etienne,\nprotestanttinen pappi, mutta samalla valistusaatteiden hehkuva ystävä,\nSylvain Bailly, jonka nimi ennen vallankumousta liittyi vakavaan työhön\nja tieteellisiin ansioihin, mutta vallankumouksen puhjettua sai uuden\nloiston, joka oli yhtä silmiinpistävä kuin lyhytaikainenkin. Uuras\nvieras M:me Beauharnaisin sinisessä salongissa oli eräs loistelias,\nkalpea nuori mies, käytöksessään ja ryhdissään jotakin elähtänyttä\nja ukkomaista, mikä huonosti sopi yhteen hänen vallankumouksellisen\nkiihkoilunsa ja korupuheisen isänmaallisuutensa kanssa. Se oli talon\nsukulainen Alexandre de Beauharnais, joka vasten tahtoaan oli nainut\nkreolittaren Joséphine de la Pagerien ja nyt vallan julkisesti\nlaiminlöi nuorta rouvaansa politiikan ja rakastajattariensa vuoksi,\njoilla molemmilla tahoilla hänellä oli sangen huomattava menestys.\nTäällä nähtiin myöskin monta niistä ulkomaalaisista, jotka olivat\nkiiruhtaneet Ranskaan lahjoittamaan vallankumoukselle osanottonsa ja\nmyötävaikutuksensa: Salmin prinssi, tuo intomielinen ruhtinas, joka\nei voinut vastustaa revolutsionista intoaan, intoa, joka oli vievä\nhänet mestauslavalle, hänen sisarensa Hohenzollernin prinsessa, joka\nkiintymyksestä oli seurannut häntä Ranskaan, ynnä tunnetuin kaikista\nvallankumousajan ulkolaisista, preussilainen Johann Baptista von\nCloots, joka todellakin otti työhön osaa ja oli vaikuttava henkilö\nvallankumouksen aikana.\n\nSill'aikaa kun M:me de Beauharnais itse yksinkertaisella ja\ntoverillisella, mutta sangen rakastettavalla tavallaan hoiti\nemännän tehtäviä, täytti runoilija Dorat-Cubières kaikki isännän\ntai pikemminkin juhlamenojen ohjaajan velvollisuudet. Ilkeät kielet\nkuiskuttelivatkin häntä senvuoksi M:me de Beauharnaisin rakastajaksi,\nmutta on epävarmaa, josko heitä koskaan liitti toisiinsa muut kuin\nystävyyden siteet. Myöskin Cubières oli ollut kukkaiskielinen runoilija\nja tottunut jakelemaan imartelevia säkeitä joka taholle, etupäässä\nkuninkaallisille, mutta hän heittäysi heti vallankumouksen alussa\nliikkeesen, pääsi kommuunin yleissihteeriksi ja sai istua korkealla\nkonttorituolilla ja kirjoittaa sen mukaan kuin eräs vallankumouksen\nkehnoimpia miehiä, kommuunin yliprokuraattori Chaumette, jolla oli\ntuo komea itseotettu etunimi Anaxagoras, hänelle saneli. Cubières\nei silti lakannut runoilemasta; päinvastoin hän oli tuotteliaampi\nentistään, mutta hänen aineensa eivät enää olleet keveitä ja\nleikitteleviä: perhosia, kukkia ja siroja silmiä, vaan vakavia ja\nisänmaallisia. Kerrotaan hänen Bastiljin valloituksen aikana istuneen\nsisällä M:me Beauharnaisin luona ja paraillaan sepittäneen siloista\nlemmenlaulua; kuullessaan kanuunain jyskeen Bastiljista hän heti muutti\nlemmenlaulunsa vapausdityrambiksi. Vaikkapa tuo jutelma olisikin\nvain kärkevä satiiri, niin se sittenkin hyvin kuvaa noita sen ajan\nnopeita kääntymyksiä. Tosiasia on kumminkin että Cubières Bastiljin\nvalloituksen jälkeen sepitti tapauksesta runopukuisen ja suorasanaisen\nkertomuksen, jonka hän merkitsi nimellä: \"Cubières, sotilas ja\nkansalainen\", ja että hän julkaisi herjausrunoja Marie Antoinettesta ja\nArtois'in herttuasta, samalla kun hän revolutsionisessa innossaan meni\nniin pitkälle, että hän Marat'issa huomasi \"kummasteltavan sekoituksen\ntarmoa ja suloa\", sekä sepitti isänmaallisia runoelmia kaikkiin\nmahdollisiin ja mahdottomiin tilaisuuksiin. Kumminkin Cubièresin\nvallankumouksellinen runous ja vallankumouksellinen toiminta vieläpä\nterrorismin epäluuloisena aikanakin piti kaikki epäluulot syrjässä\nM:me de Beauharnaisin salongista -- ja se onkin ainoa salonki, joka\nkeskeymättä voi pysyä pystyssä koko vallankumouksen ajan.\n\nNe salongit, joilla oli ilmeisempi poliittinen luonne,\nerosivat suuresti toisistaan. Muutamissa työskenneltiin vanhan\nyhteiskuntalaitoksen pysyttämiseksi koskemattomana entisellään,\ntoisissa, kuten esim. kaunokirjallisen ja pedagoogisen M:me de\nGenlis'in luona, puuhattiin kuninkaan serkulle, kolmannen säädyn\njäsenelle Philippe-Egalitélle kansansuosiota ja vaikutusvaltaa, toiset\ntaas olivat lietenä vapaamielisten, perustuslaillis-yksinvaltaisten\naatteiden levittämiselle -- aatteiden, jotka vallankumouksen kahtena\nensi vuotena omaksui melkein koko se puolue, jota voitiin nimittää\nedistyspuolueeksi. Ainoasti viimemainituilla oli varsinaista\npoliittista vaikutusvaltaa, ja niiden joukossa etenkin kaksi salonkia\nherätti huomiota ja oli huudossa -- ei senvuoksi että ne olisivat\nvoineet ylpeillä mistään loistavista traditsioneista, hienosta\nmausta tai miellyttävästä seurustelutavasta, eipä niillä edes ollut\nemännän puoleensa vetävää viehätystä, vaan johtui se yksinkertaisesti\nitsekkäistä vaikuttimista, koska niiden kautta voitiin kiivetä ylöspäin\nyhteiskunnan portaita. Ne olivat ne salongit, joissa emännöitsi M:me\nNecker, rahaministerin rouva, ja M:me Bailly, Pariisin pormestarin\npuoliso.\n\nVeljekset Goncourt kuvailevat M:me Neckeriä seuraavalla tavalla:\n\"Hän oli nainen, vailla korkeaa sukuperää, hyväätekeväinen mutta\nmyötätunteeton, hyveellinen mutta suloton, sangen turhamainen, mutta\nainoasti vähän ylpeä, henkevä, mutta tuota kylmää ja järkeilevää\nlajia henkevyyttä, joka johtaa puhelua antamatta sille eloa,\nvallanhimoinen nainen, halukkaampi omaamaan imartelijoita ja suojatteja\nkuin ystäviä.\" Hänen salongissaan nähtiin perustuslakia säätävän\nkansalliskokouksen vasemmiston kaikki johtajat: Sieyès, Talleyrand,\nkreivi Clermont-Tonnerre, Alexandre de Lameth -- kaikki nuo miehet,\njotka vallankumouksen alussa kuuluivat vastustuspuolueesen, mutta\neivät, enemmän kuin Necker ja Baillykaan, voineet kyllin nopeasti\nseurata oman herättämänsä vallankumouksen mukana, vaan jäivät jälelle\nja leimattiin kohta sen vastustajiksi ja vainottiin sen vihollisina.\nSitäpaitsi kokoontui tänne parvi nuoria runoniekkoja, jotka kuhisivat\nNeckerin ympärillä ja lauloivat hänen ylistystään enemmän tai vähemmän\nonnistuneissa säkeissä. Tässä salongissa ei isäntäväki hetkeksikään\nunohtanut itseään vierasten vuoksi, ja ilmakin täällä tuoksui\nihmettelyä talon isäntää kohtaan. Sitä erityisesti tarkoittamattakaan\nkääntyi kaikkien mielenkiinto hänen puoleensa; hänen aikeensa,\nhänen menestyksensä ja hänen vastoinkäymisensä ne olivat etevimpänä\npuhelunaiheena. Kun näki Neckerin pyöreät, hyvinvoivat kasvot, jotka\nmelkein yksinomaan todistivat mieltymystä pöydän nautinnoihin,\nhänen kömpelön ruumiinsa, joka teki jokaisen liikkeen raskaaksi\nja vaivanperäiseksi, tuntui vaikealta käsittää, että edessä oli\ntoimelias järjestäjä, nerokas finanssimies ja väsymätön työihminen.\nTorstai-iltoina oli virallinen vastaanotto M:me Neckerin salongissa;\nseura oli silloin sekalaisempaa, käytöstapa juhlallista, ja puhelu ja\nkeskustelu koskivat kirjallisia kysymyksiä. Mutta tiistaipäivällisille\nhän sensijaan kokosi pienen, läheisen piirin samoinajattelevia ja\nsilloinpa täällä politiikka hallitsi melkein rajattomalla vallalla.\nAlkuillasta puhuttiin kirjallisuudesta, laskettiin leikkiä, naurettiin,\nkirjoitettiin runonpätkiä ja koetettiin saada aikaan iloista mielialaa.\nMutta k:lo 11:n jälkeen, kun ovet oli suljettu ja palvelijat\nkadonneet, siirryttiin pilasta toteen, kirjallisuudesta politiikkaan,\npuhelusta keskusteluun. Nyt neuvoteltiin uusista esitettävistä\nehdotuksista, toimeenpantavista reformeista, murrettavista vanhoista\nennakkoluuloista. Ja kaiken lopuksi tapahtui, että joku puhuja astui\nesiin ja luki koetteeksi julki sen puheensa, jonka hän seuraavana\npäivänä aikoi pitää kansalliskokouksessa, samalla kun yleisö\njännityksellä kuunteli, puhjetakseen hänen lopetettuaan innostukseen\nja ylistyssanoihin tai lausuakseen asian johdosta mielipiteitään ja\nmuistutuksiaan, jotka useimmiten aiheuttivat vilkkaan keskustelun.\n\nTähän väittelyyn otti aina innolla osaa eräs nainen, joka ei\nvoinut olla vetämättä puoleensa kaikkien huomiota ulkomuotonsa ja\nesiintymistapansa kautta. Se oli talon tytär, kuuluisa Ruotsin\nlähettilään rouva M:me de Staël, joka äskettäin 23 vuoden iässä oli\njulaissut ensimäisen kirjallisen tuotteensa. M:me de Staëlilla ei ollut\nnimeksikään sitä gallialaista viehätystä ja suloa, joka oli ominaista\nuseimmille hänen aikalaisilleen; hänen ruumiinsa samoinkuin hänen\nsielunsakin oli suurisuhtainen, hänen liikkeensä kulmikkaat, vilkkaat\nja tuimat, ääni kova ja miesmäinen. Hänen karkeat, punakat kasvonsa\nmuodostivat yhtä jyrkän vastakohdan äidin ylväille ja säännöllisille\npiirteille, kuin hänen kevyteleinen, pulppuava älynsä tämän\nsaivartelevalle ja kuivalle opille. Oli ilmeistä että hän nuoruudestaan\nhuolimatta oli tottunut siihen, että häntä kuultiin ja pantiin arvoa\nhänen arvostelulleen. M:me Neckerin salongissa hän melkeinpä aivan\nyksinään edusti kirjallista kritiikkiä ja valtiollista areopagia.\n\nOli eräs aatelinen salonki, joka oli vain kaikua Neckerin salongista\n-- se oli M:me Beauvaun. Herra ja rouva Beauvau ihailivat sokeasti\nNeckeriä ja hänen rouvaansa; he lekottelivat näiden loisteessa ja\nkoettivat esiintyä vaikuttavina henkilöinä sen auktoriteetin turvissa,\njonka ystävyys Neckerien kanssa heille antoi. Heidän salongissaan\npunottiin kaikkia juonia Neckerin palaamiseksi; täältä lähti koko\nyllyttelysotajoukko, joka levitti Neckerin aatteita, ja herra Beauvaun\nonnistui tartuttaa moneen muuhunkin innostuksensa Neckeriä ja tämän\nansioita kohtaan. M:me Beauvau oli osallisena miehensä ihailussa\nja hänen laillaan suopea vallankumoukselle. Mutta kun tarvitsi\nlähemmin tulla kosketukseen niiden ainesten kanssa, jotka edustivat\nvallankumouksellista liikettä, arasteli useinkin hänen ylimyksellinen\nvaistonsa, ja hänestä oli vaikeaa mukautua siihen, että hänen\nläsnäollessaan rikottiin seuraelämän alkeissääntöjä vastaan. Niinpä\nhän on esim. itse kertonut, että hän vain suurimmalla ponnistuksella\nkerran kotonaan, kun edusmies Target sormillaan otti tupakkaa hänen\ntarjoomastaan rasiasta, voi säilyttää mielenmalttinsa niin, ettei\npudottanut rasiaa lattialle.\n\nPaljoa enemmän nousukasmaista eli \"robinokraattista\" -- käyttääksemme\nerästä ylimystön vallankumouksen aikana tekaisemaa sanaa -- kuin\nM:me Neckerin luona oli sävy M:me Baillyn salongissa. \"Pikku M:me\nBailly\", joksi pariisilaiset häntä kutsuivat, ei ollenkaan pitänyt\nsalassa että hän oli tyytyväinen asemaansa ja että hän tunsi itsensä\nentisiä vertaisiaan ylemmäksi. Miehensä tavalla, joka Pariisin\npormestariksi tultuaan jätti entiset puuhansa ja harrastuksensa,\nkirjansa ja tähtitieteelliset kojeensa lekotellakseen omassa\nloistossaan, antaakseen puheillepääsyjä ja tunteakseen itsensä\npieneksi kuninkaaksi, M:me Baillykin jätti kaikki vanhat ystävänsä\nja halusi enää vain saada salongissaan vastaanottaa suurimaineisia\ntai helskyvänimisiä henkilöitä. Hänen ihailunsa miestään kohtaan oli\njos mahdollista vielä suurempi kuin M:me Neckerin omaansa kohtaan, ja\nhänen koko pyrintönsä tarkoitti kaikin tavoin suojella häntä ja hänen\nkallisarvoista terveyttään. Hän ei sallinut miehensä koskaan mennä\nulos paitsi kahden palvelijan seuraamana, ja miehensä aterioidessa\nhän istui tämän vastapäätä varoakseen ettei mikään vaan sattuisi\nhäiritsemään miehen ruoansulatusta. Pikku M:me Bailly, joka yksin\nollessaan vanhasta tottumuksesta istui ja päärmesi nenäliinoja tai\naskarteli kaikenlaisissa yksinkertaisissa toimissa, oli koko lailla\nylpeä saadessaan nukkua rikasveistoisessa sängyssä, ajella kauniissa\nvaunuissa, asua koreassa ja mukavassa huoneustossa, jota kaikkialla\nkoristivat hänen miehensä eri ko'oissa ja asennoissa otetut rinta-\nja muotokuvat, pitää hienoja päivällisiä, joiden jälkeen Salmin\nprinssi, loistelias Barère de Vieuzac y.m. ylhäiset suutelivat hänen\nkättään, ja kirjoittaa ylpeästi kuin kuningatar nimensä teatterien\naitiopiletteihin. M:me Bailly parka! Hänelle oli loisto oleva\nlyhytaikainen, ja sitä seuraavaa alennusta eivät koskaan voisi korvata\nmuistot menneiden aikojen loistavasta komeudesta ja korkeasta asemasta.\nKun Bailly vietiin mestattavaksi, vihasivat ja halveksivat häntä niin\nkovasti nuo samat pariisilaiset, jotka 20 p. kesäk. 1789 pallosalissa\nolivat innostuksella ja riemulla tervehtineet häntä uuden järjestyksen\njohtajana, etteivät he enää katsoneet hänen ansaitsevan tulla\nmestatuksi samalla paikalla kuin muut uhrit, vaan siirsivät giljotiinin\nperkiökasoille Seinen rannalle.\n\nNe salongit, jotka tähän saakka olemme maininneet, olivat kaikki\nyhdessä uskollinen ilmaus siitä, mitä Ranskassa ajateltiin ja\ntunnettiin kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena 1789 ja 1790.\nNiiden ryhdissä oli jotakin epävarmaa ja hapuilevaa: toiselta puolen\nei vielä ollut jaksettu täydelleen irroittua vanhan järjestyksen\nkatsantotavasta, toiselta puolen taas eivät uudet aatteetkaan vielä\nolleet ennättäneet saada lujaa kiinnekohtaa. Politiikalla oli uutuuden\nviehätys, joka toisissa salongeissa hitaammin toisissa nopeammin sai\njalansijaa, mutta se ei vielä missään ollut tullut elinharrastukseksi.\nSe valtiollinen tehtävä, jonka näiden salonkien valtiattaret olivat\nottaneet omakseen, oli yksinomaan innostavaa laatua; he vallitsivat tai\njohtivat yleistä mielipidettä, he harjoittivat vaikutusvaltaansa, mutta\nhe eivät näytelleet mitään poliittista osaa. Mutta kun vallankumouksen\nensi aika oli kulunut, kun puolueryhmät alkoivat monistua ja\ntulla selväpiirteisemmiksi, ja politiikka oli muuttunut siksi\nsuureksi harrastukseksi, joka nieli kaikki muut ja painoi leimansa\nyhteiskuntaelämän kaikille aloille, silloin syntyi salonkeja, joissa\nainoasti poliittiset harrastukset olivat edustettuina, salonkeja,\njoiden vaikutus ei ollut ainoasti näkyväinen vaan kokonaan mullistava.\n\nEräs niistä, ja voidaanpa aivan varmaan, näyttämättä liian\nkategoriselta, sanoa juuri se, joka palveli vallankumousta paraiten\nja pysyväisimmin, oli M:me Robertin salonki, joka tosin ei missään\nsuhteessa ollut erityisesti huomattava, mutta josta lähti uudempia ja\nyhteiskuntaa mullistavampia aatteita kuin mistään toisesta. Lopussa\nvuotta 1790, aikana, jolloin tasavaltainen aate ei vielä ollut\nherännyt, jolloin kaikki pyysivät tekemään parannuksia yksinvaltaisessa\nhallitustavassa, mutta kenenkään päähän ei vielä juolahtanut pyytää\nitse yksinvallan poistamista, alkoi Louise Robert, tunnetun tiedemiehen\nKéralion tytär ja naimisissa vastaisen konventinjäsenen Robertin,\nhuonolahjaisen mutta oikean ja syvällisen patriotismin elähyttämän\nkunnonmiehen kanssa, koota kotiinsa pienen ryhmän patriootteja, jotka\nsielultaan ja mieleltään olivat kansanvaltaisia, jotka unelmoivat\ntasavaltaista Ranskaa eivätkä voineet ajatella kansan suverenisuuden\ntoteuttamista ilman kuningasvallan kukistusta. Tämä ryhmä oli\nyhtä epäyhtenäinen kuin harvalukuinenkin. Paitsi Louise Robertia,\nhänen isäänsä ja miestänsä, voitiin siihen lukea vain muutamia\nkirjailijoita ja lentokirjain sepittäjiä, joista kahdella oli sittemmin\nhistoriallisesti tunnettu nimi: Condorcet ja nuori nerokas Camille\nDesmoulins, joka muutamilla ylen vallankumouksellisilla lentokirjasilla\noli kääntänyt huomion puoleensa ja vielä enemmän sillä innostuttavalla\npuheella, jonka hän piti Palais-Royalin puutarhassa kaksi päivää\nennen Bastiljin valloitusta ja joka antoi aiheen kansallisen kokardin\nvalmistamiseen. Tämä pieni ryhmä, joka kohta kyllä kasvoi kokonaiseksi\npuolueeksi, koetti kaikin tavoin ajaa tasavaltaisten aatteiden oppia ja\nlevittää niitä laajoihin piireihin. Tärkeänä välineenä siihen heillä\noli se sanomalehti, jota M:me Robert toimitti Kéralion ja Robertin\navulla, _Le Mercure national_, lehti, jota jälkimaailma vähän tuntee,\nmutta joka ilmestyessään herätti jonkun verran huomiota ja ansaitsee\ntulla mainituksi yhtenä ensimäisistä, jotka avoimesti julistivat\npuhtaasti demokraattista katsantokantaa. M:me Robertilla oli suuri\nmäärä henkevyyttä ja oivallinen äly. Kun hän v. 1790 meni 33 vuoden\niässä naimisiin Robertin kanssa, oli hänen nimensä jo tunnettu,\nhän oli näet kirjoittanut muutamia romaaneja, joita oli luettu.\nHänen aikalaisensa M:me Roland kuvailee hänet pieneksi, hennoksi ja\nsuloiseksi olennoksi ja naureskelee sitä jyrkkää vastakohtaa, jonka\npullea Robert pitkine mustine hiuksineen ja itseensätyytyväisine,\npunakoine naamoineen muodosti hänen hentoiselle olemukselleen ja\nhienoille, vaaleille kasvoilleen. M:me Roland tekee myös pilaa Louise\nRobertin tavasta pukeutua ja hänen maun- ja arvostelunpuutoksestaan\nnäissä seikoissa, niin että tavallansa olemmekin taipuvaisia\najattelemaan M:me Robertia vailla sitä viehätystä ja somuutta, joka oli\nominaista monelle hänen aikalaisistaan. Hänen kaikki harrastuksensa\nsuuntautuivat ulospäin, eikä politiikka ja sanomalehtityö jättänyt\nhänelle yhtään joutoaikaa noudattamaan muoteja ja koettamaan käyttää\nniitä parhaalla tavalla omaksi edukseen. Hän oli juurikuin sen uuden,\nälykkään, yhteiskuntaa parantavan naistyypin lihaksituleminen, jonka\nvallankumous oli luonut, ja hän edustaa tätä naistyyppiä paremmin kuin\nkukaan muu, sillä hänen ollessa selvänäköinen ja selväjärkinen hänen\nkäsityksensä oloista ei millään tavoin tullut turhia haaveilevaksi\nkuten monien muiden, eikä hänen toimintansa kuten esim. Théroignen,\nOlympe de Gougen ja Rose Lacomben ollut meluavaa ja huomiota\nherättävää, vaan vakavaa ja hedelmänkantoista laatua.\n\nJuuri M:me Robertin salongista ulkoni ensiksi se demokraattinen\nliike, joka oli kärjistyvä kuningasvallan poistamiseen ja tasavallan\nperustamiseen. Hänpä se ja hänen perustamansa n.k. \"veljeysklubit\"\nmuita tarmokkaammin työskentelivät Ranskan kansanvaltaistuttamiseksi\nja ranskalaisen yhteiskunnan uudestimuodostamiseksi sekä koettivat\nlakaista pois niin suuressa kuin pienessä, niin ulkonaisesti kuin\nsisällisesti, kaikki muistomerkit ylimystön ja kuninkuuden, s. t.\ns. sorron ajalta. Vuosina 1791 ja 1792 tämä demokratiseeraava liike\ntarttui kovin kourin kaikkiin vanhoihin tapoihin, jotka vanha järjestys\noli jättänyt perinnöksi, ja tempasi ne juurinensa ylös. Se hävitti sekä\nsen, mikä oli vanhentunutta ja mädännäistä, että sen, mikä oli elävää\nja tuoretta, hienoa ja taiteellista, huolimatta ollenkaan erottaa\nsellaista, joka oli tuomittu hävitykseen, sellaisesta, joka ansaitsi\ntulla säilytetyksi. Pääasiana oli luoda uutta, yksinkertaistuttaa,\ntasoittaa. Käytäntöön tulivat vallankumoukselliset muodit, siloiset\nja halpahintaiset; puuteri katosi, ja vanhat suurenmoiset hiuspukimet\nkorvattiin niskaan tehdyllä solmulla; alettiin kantaa vaatteita\n\"à la nation\" ja \"à la constitution\" kansalliskokardin väreissä,\nkoristettuina yksinkertaisella, valkealla kaulaliinalla; vanhat perityt\nperhekoristeet uhrattiin isänmaallisen innostuksen alttarille ja\nkorvattiin Bastiljista otetuilla hiotuilla kivillä tai emaljoiduilla\nkokardeilla vallankumouksellisine vaalilauseineen. Huoneiden\nsisustuksessa hylättiin kaikki se loisto ja kaikki se rakastettava\nkokettisuus, jota vanha järjestys oli pitänyt niin suuressa arvossa.\nSe kepeä, oikullinen ja kevytmielinen tyyli, joka vielä oli jälellä\nperintönä Ludvig XV:nnen aikakaudelta, joutui pilkatuksi ja\nhalveksituksi; kaikki ornamentit ja koristukset poistettiin, kaikki\nnuo taivutetut, käyrät viivat saivat väistyä antiikin vakavain,\nyksinkertaisten ja puhdasten viivain tieltä. Mutta siihen antiikkiseen\ntyyliin, joka nyt pääsi käytäntöön, sekoitettiin vallankumouksellisia\nvertauskuvia, jotka tekivät sen vielä raskaammaksi ja vakaisemmaksi\nkuin se itsessään olikaan. Istuttiin korkeaselustaisissa, kolkoissa\ntuoleissa, kuultiin kellon lyövän n.k. yhteiskuntauunissa, joka\noli koristettu marmorista ja kullatusta pronssista tehdyillä\npilareilla, jotka esittivät Marskentän federatsionialttaria, nukuttiin\npatrioottisissa sängyissä, joiden pielet loppuivat pieneen kimppuun\nkeihäitä, joissa vallankumouksellinen lakki riippui. Tapetit oli\njuovitettu kolmivärisiksi tai kantoivat vapauden ja tasa-arvoisuuden\nmerkkejä; seinillä saivat paimenidyllit ja Ledaryhmät väistyä\nvallankumouksellisten pilakuvien ja isänmaallisten kuvien tieltä,\nja osotukseksi siitä, että oltiin todella vallankumouksellisessa\ntalossa, naulattiin usein pääoven päälle suuria levyjä isänmaallisine\npäällekirjoituksineen kuten esim.: \"Yhteys, tasavallan jakamattomuus,\nvapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tai kuolema.\"\n\nJo aikaisemmin oli alettu vaatia seuraelämän yksinkertaistuttamista.\nSanomalehdet ne ensinnä kävivät käsiksi tähän asiaan. Eräs\nlehti, _Chronique de Paris_, esittelee, että \"kaikki koneellinen\nja huolellisesti muovailtu etiketti, kaikki mielistely, kaikki\nkunnioituksen, nöyryyden, tottelevaisuuden, palvelevaisuuden\nvakuutukset\" olisi pois pyyhittävä ranskan kielestä; eräs toinen\nehdottelee, ettei enää pitäisi suudella naisen kättä, koska muka\nkumartuessa kadotti sen ylpeän ja arvokkaan ryhdin, joka kuului\nhyvälle patriootille. Muutamat ehdottivat, että ainoasti silloin olisi\notettava hattu päästä, kun pää tuntui kuumalta tai valmistauduttiin\npuhumaan jossakin kokouksessa; että olisi hylättävä tapa kumartaa,\nkoska muka kumarrukset olivat orjuuden merkkejä; ettei pitäisi\npuheessa eikä kirjoituksessa käyttää sellaisia lausetapoja kuin\n\"minulla on kunnia\", \"Te teette minulle kunnian\", ja että kirjeet,\nsen sijaan että ne päättyivät noilla kuluneilla lauseparsilla\n\"sangen nöyrä\" tai \"sangen kuuliainen palvelijanne\", olisi\nyksinkertaisesti lopetettava sanoilla \"hyvää päivää, hyvää yötä,\nhyvästi\", tai lausetavoilla sellaisilla kuin \"olen maanmiehenne,\nveljenne, toverinne, ystävänne, vertaisenne\". Hiukan myöhemmin\noli lehdessä _Le Mercure national_ luettavana kirjoitus nimeltä\n_Sanojen vaikutuksesta ja tavan voimasta_. Tässä kirjoituksessa\nvaadittiin että, kun kerran vallankumous oli tehnyt kaikki veljiksi,\nkielenkäytännöstä poistettaisiin kaikki, mikä muistutti vanhasta\ntyranniudesta ja entisestä säätyerosta, ja sinutteleminen otettaisiin\nkäytäntöön yleisessä elämässä. Sellainen ehdotus oli tietysti sama\nkuin rikkoa täydellisesti välinsä vanhan seuratavan kanssa ja ottaa\nkäytäntöön uusi, kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaatteelle\nperustuva tapa. Kirjoituksen tekijä, M:me Robert, ei uskaltanut sitä\nmerkitä nimellään pelosta että siten herättäisi sekä naurua että\nsuuttumusta. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei hänen\nkirjoituksestaan seurannut kumpaakaan, vaan että päinvastoin uusi\nyhteiskunta piti hänen ehdotustaan sekä viisaana että loogillisena ja\ntäysin yhteensopivana niiden periaatteiden kanssa, jotka revolutsioni\noli omaksunut. Itse oli Louise Robert hyvin innostunut reformiinsa,\njohon hän oli kääntänyt lähimmän ympäristönsä. Hän pani sen ensin\nkäytäntöön omassa salongissaan ja sitten \"veljeysklubeissa\", joiden\njäsenet jälkeen 10 p:n elok. 1792 yleisesti rupesivat sinuttelemaan\ntoisiaan. Kumminkin vasta syksyllä 1793 tämä tapa tuli viralliseksi.\nSilloin näet menestysvaliokunta -- sittenkuin konventti monesti oli\nkieltäynyt kuulemasta niitä, jotka vaativat sinuttelemisen tekemistä\npakolliseksi -- otti tavaksi virallisissa kirjoituksissaan käyttää\npuhuttelusanaa \"sinä\", ja täältä samainen tapa siirtyi konventtiin,\nhallinnollisiin virastoihin ja armeijaan, joka todellakin muodosti\nsuuren sotilaallisen veljeyskunnan. Virallisista kirjoituksista se\npiankin siirtyi jokapäiväiseen seuraelämään, ja, kuuluttuaan alussa\nsekä tavattomalta että oudolta, sinutteleminen vähitellen tuli niin\ntavalliseksi, ettei kukaan enää sitä ajatellut. Palvelija sinutteli\nherraansa, työmies päällikköänsä ja lapset vanhempiansa huomaamatta\nsiinä mitään luonnotonta.\n\nMutta Louise Robert ei tahtonut ajaa ainoasti demokratian ulkonaisten\nmerkkien käytäntöön ottamista, vaan myös, ja ennen kaikkia, niitä\naatteita, jotka olivat demokratian ytimenä. Hän ja hänen ystävänsä\neivät lakanneet koettamasta herättää laajemmissa kerroksissa\nharrastusta ja mieltymystä valtiolliseen toimintaan ja levittää niiden\nkeskuuteen ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Tuskin tarvinne mainita\nettä M:me Robert tänä aikana, jolloin monet äänet kohosivat vaatimaan\nnaiselle valtiollisia ja kansalaisoikeuksia, myös innokkaasti taisteli\nnaisvapautuksen hyväksi. Kuitenkin hän enemmän oman esimerkkinsä\nja toimintansa kuin teoreettisten keskustelujen kautta työskenteli\ntämän aatteen toteuttamiseksi, ja hänen vaatimuksensa naisen hyväksi\ntarkoittivat enemmän hankkia naiselle oikeutta ottamaan osaa\nisänmaalliseen työhön kuin antaa hänelle osaa tämän työn hedelmistä.\nTodistuksena siitä on että \"veljeysklubit\" eivät koskaan ottaneet\nnaisen äänioikeutta ohjelmaansa. Kun tasavalta perustettiin, ei kukaan\nvaatinut yleisen äänioikeuden ulottamista naiselle -- minkä edun hän\nkuitenkin työllään vallankumouksen hyväksi olisi hyvin ansainnut.\n\nJoskin jälkimaailma vähän tuntee Louise Robertia, niin ei sensijaan\nole samoin hänen aikalaisensa M:me Rolandin laita. Tuskinpa löytyy\nainoatakaan vallankumouksen historiaa, kuinka pintapuolista ja\nsupistettua hyvänsä, joka ei omistaisi jonkun verran huomiota\nhänen personallisuudelleen ja hänen osalleen valtiollisessa\nelämässä. Ja harvinaista kyllä löytyy tuskin yhtäkään, joka ei\nmelkein yksimielisesti kiittäisi tätä naista; yksinpä Carlylekin,\njoka muuten hyvin ankarasti arvostelee vallankumouksen aikana\ntoimineita henkilöitä, ei voi löytää kyllin kauniita sanoja hänestä\npuhuessaan. \"Kunnia suurelle äidille luonnolle, joka itse Pariisissa,\nsentimentalisuuden ja pompadourismin aikakaudella, voi luoda Jeanne\nPhliponin!\" hän huudahtaa. Ja tuntuu aivan siltä, kuin se viehätys,\njoka kahlehti, se sielunylevyys, joka väkevästi vaikutti omaan\naikaansa, on tehnyt vaikutuksensa myös jälkimaailmaan!\n\nMarie-Jeanne Phlipon, tavallisesti kutsuttu nimellä Manon, oli 26\nvuoden iässä mennyt naimisiin 20 vuotta vanhemman Roland de la\nPlatièren kanssa, joka oli teollisuustarkastajana Lyonissa. Lyonin\nkaupungin asioissa Roland rouvineen oleksi Pariisissa helmikuusta\nsyyskuuhun 1791. Täällä he tulivat läheiseen yhteyteen Brissotin\nkanssa, joka työllään neekeriorjuuden poistamiseksi, sanomalehdellään\n_Le patriote français_ ja vallankumouksellisella mielellään oli saanut\nsijan vallankumouksen tunnustettujen johtajain joukossa, ja hänen\nkauttaan he olivat tutustuneet pieneen piiriin kansalliskokouksen\nedusmiehiä ja jakobiiniklubin jäseniä, jotka kokoontuivat\nneuvottelemaan tärkeistä asioista. \"Sovittiin siitä\", sanoo M:me Roland\nmuistelmissaan, \"että kokoonnuttaisiin minun tyköni neljänä iltana\nviikossa, koska minä asuin yhdessä kohdin, hyvin ja niin keskellä,\nettei asuntoni ollut kaukana kenestäkään niistä, jotka tulivat näihin\npieniin komiteoihin\". Sellainen oli M:me Rolandin salongin alku. Niinä\nseitsemänä kuukautena, jotka Roland-puolisojen ensimäinen oleskelu\nPariisissa kesti, kokoontui M:me Rolandin luo säännöllisesti neljästi\nviikossa se pieni komitea, jonka etevimmät jäsenet olivat Brissot,\nRobespierre, totinen, uneksiva Buzot ja rehellinen Petion, josta oli\ntuleva Baillyn seuraaja Pariisin pormestarina. Täynnä uusien aatteiden\ninnostusta, vapautta rakastavana varhaisesta lapsuudestaan saakka,\nManon Roland oli onnellinen saadessaan siten tutustua johtaviin miehiin\nja läheltä seurata mukana noita tapauksia, joille hän omisti niin\nelävän harrastuksen. Siitä huolimatta hän tähän aikaan ei ottanut\nosaa keskustelemuksiin, vaan pysyi tunnollisesti vaatimattomana\nkuulijana, koska katsoi sen yksin soveltuvan hänelle. \"Minä tiesin\",\nhän sanoo, \"mikä osa sopi minun sukupuolelleni, enkä sitä hylännyt.\nKokoukset pidettiin minun läsnäollessani, mutta ilman että minä millään\ntavoin otin niihin osaa; istuen pöydän ääressä, varsinaisen piirin\nulkopuolella, minä tein käsityötä tai kirjoitin kirjettä keskustelun\naikana. Mutta vaikkapa olisin lähettänyt kymmenen kirjettä, niin en\nsilti kadottanut sanaakaan siitä mitä puhuttiin, ja tapahtuipa että\npurin huultanikin ollakseni lausumatta mielipidettäni.\"\n\nPuolisot Roland olivat useita kuukausia poissa Pariisista, ja koko\ntänä aikana he olivat vilkkaassa kirjeenvaihdossa sekä Robespierren\nettä Buzotin kanssa, varsinkin jälkimäisen, joka oli tullut lähempään\nsuhteesen heidän kanssaan kuin kukaan muu heidän ystävistään.\nKun he joulukuussa 1791 lopullisesti asettuivat Pariisiin, oli\nperustuslakiasäätävä kansalliskokous hajoitettu ja lakiasäätävä\nastunut sen sijalle. Tähän kokoukseen oli -- kun yleinen päätös\noli tehnyt uudestaanvalinnan mahdottomaksi -- tullut joukko nuoria\naineksia, jotka toivat siihen kiihkeän, leimuavan patriotismin ja\nkiitetyn kaunopuheisuuden. Nämä nuoret kuuluivat kaikki äärimäiseen\nvasemmistoon ja ryhmittyivät jo alusta pitäen Brissotin ympärille,\njoka oli yksi Pariisin edustajia. Oma aikansa antoi heille sentähden\nnimen \"brissotistit\", kun se vain harvoin ja tuskin koskaan muista kuin\nGirondesta kotoisin olevista käytti historiallista nimeä \"girondistit\".\nOsa näistä nuorista tehtiin tutuksi M:me Rolandin salongissa, niiden\njoukossa kaunopuhuja Guadet, Louvet, tuon epäilyttävän kuuluisan\n_Amours du chevalier de Faublas_ kirjan tekijä, ja nuori ylpeä\nBarbaroux Antinouspäineen, pelottomin ja ehkäpä toimeliainkin kaikista\ngirondisteista. Brissot kävi siellä edelleen milloin hänen aikansa\nmyönsi, ja ahkera vieras oli yhäti vielä Buzot, jossa M:me Rolandin\nniin etevä personallisuus oli herättänyt eloon lämpimämmänkin tunteen,\nmikä, saaden vastatunnetta, tuotti heille kummallekin monia taisteluja,\nmutta vahvisti heitä siinä kamppailussa elämästä ja kuolemasta, jonka\nhe olivat saavat kestää. M:me Rolandin salonki sai julkisemman luonteen\nja voitti melkoisesti vaikutusvaltaa, sittenkuin Roland maaliskuussa\n1792 Brissotin välityksellä oli kutsuttu sisäasiain ministeriksi\nensimäiseen isänmaalliseen ministeristöön, joka silloin asetettiin.\nSäännöllisesti kerta viikossa ministerit muutamain edusmiesten kanssa\nolivat päivällisillä M:me Rolandin luona, minkä ohella tämä sillävälin\nsekä määrättyinä että epämääräisinä viikonpäivinä otti vastaan lähemmän\nystäväpiirinsä.\n\nOltuaan alussa ainoasti kuulijana alkoi M:me Roland vähitellen ottaa\naktiivisemminkin osaa ystävien kokoontuessa hänen luokseen, ja yhä\nenemmän nämäkin alkoivat tuntea vaikutelmia hänen mielipiteistään\nja hänen käsityksestään. Ei ollut yhtäkään näiden ystävien, näiden\nedusmiesten ja ministerien joukossa, joka ei olisi tiennyt, että\nhän ei ainoasti yksityiskohdissa tuntenut ja seurannut miehensä\nvaltiollista ja hallinnollista toimintaa, vaan myös, kuten M:me Roland\nitse muistelmissaan myöntää, työskenteli yhdessä hänen kanssaan, että\nse oli hän, joka oli sepittänyt joukon niitä yleistä politiikkaa\nkoskevia kirjoituksia, jotka Roland ministerinä ollessaan julkaisi ja\njoita voidaan pitää varsinaisina girondistisen puolueen julkaisemina\nmanifesteina. Ei kukaan epäröinytkään sitä julkisesti tunnustaa. Kun\nsyyskuussa 1792 konventissa oli kysymys Rolandin kehoittamisesta\npysymään ministeripaikallaan, virkkoi Danton hieman karkealla suoralla\ntavallaan: \"Ei kukaan voi tehdä Rolandille oikeutta enemmän kuin\nminä, mutta minä pyydän teitä, jos lähetätte hänelle kehoituksen\npysyä paikallaan, lähettämään sellaisen myös hänen rouvalleenkin,\nsillä kaikki ihmiset tietävät, ettei Roland ole yksin hoitanut\ndepartementtiaan. Minä olen aivan yksin hoitanut omaani.\"\n\nNe jotka kävivät Rolandin kodissa olivat myös tottuneet siihen, että\nkaikki valtiolliset keskustelut tapahtuivat M:me Rolandin läsnäollessa.\nUseimmat siihen myöntyivät mielellään, jopa joskus pyysivät häntä\nantamaan käytettäväksi oman huoneensa, kun joku salainen neuvottelu\noli tarpeen; ja usein tapahtui, että ne, jotka tulivat keskustelemaan\ntai hakemaan neuvoa jossakin tärkeässä asiassa, kääntyivät hänen\npuoleensa, jos Roland itse oli estetty. Mutta oli niitäkin, joita M:me\nRolandin läsnäolo vaivasi. Niinpä kertoo meille esim. Barras, ettei hän\nmilloinkaan käynyt Rolandin luona, koska hän ei voinut suvaita että\ntämän vaimo oli läsnä heidän yksityisissä puheluissaan.\n\nEi ole syyttä sanottu että girondistista puoluetta johti nainen. Sillä\nvaikkapa niin ei olisikaan laita sanan ankarimmassa merkityksessä,\nniin on kuitenkin varmaa, että M:me Rolandin salonki Rolandin\nensimäisestä ministerikaudesta saakka oli lähtökohtana girondistien\npolitiikalle, joka, kuljettuaan ensin käsi kädessä robespierreläisen\npolitiikan kanssa, erosi tästä ja lähti omaa tietänsä muuttuakseen\nkohta sen kiihkeimmäksi vastustajaksi. Juuri M:me Rolandin salongissa\npohditaan pohtimistaan sodanjulistusta, ja täälläpä kokoonnutaan\n19 p. huhtikuuta, iltana ennen sen sodanjulistuksen julkaisemista,\njoka tuli girondistien suureksi erehdykseksi ja yhdeksi epäsuorista\nsyistä hirmuvaltaan ja Robespierren diktatuuriin. Juuri täällä\nkommuunin perustamisen jälkeen 10 p. elokuuta, kiivaan sisällisen\ntaistelun vallitessa girondistien ja jakobiinien välillä, girondistit\nkokoontuvat neuvottelemaan keinoista voidakseen pysyä pystyssä\nvuoripuolueen kasvavaa valtaa vastaan; juuri täällä valmistellaan\nhyökkäykset ja järjestetään puolustus. Kun terrorismi voittaa, niin\ntänneppä girondistit tulevat etsimään lohdutusta ja saamaan uutta\nvoimaa ja miehuutta. Ja girondistien radan lopussa, kun ei mitään\nenää ole pelastettavissa, he silloin lähemmin sulkeutuvat tämän\nnaisen ympärille, joka ei koskaan ollut horjunut, joka ei koskaan\nollut neuvonut heitä alhaisiin tai edes varovaisiin tekoihin, ja joka\nnyt sanoin ja esimerkein opettaa heitä kuolemaan arvokkaalla, jopa\nsuurenmoisella tavalla.\n\nSamoinkuin vuoripuolue usein julkisesti osotti M:me Rolandin salongin\nsiksi liedeksi, josta lähti se vastustus, jota vihollinen kutsui\nmilloin girondismiksi, milloin rolandismiksi, brissotismiksi tai\nbuzotismiksi, samoin merkittiin monesti girondistien kukistuttua\nsitä pientä ystäväpiiriä, jonka Camille Desmoulins'in puoliso\nLucile kokosi luokseen, lähtökohdaksi vastarinnalle Robespierren\nyhäti kasvavaa tyranniutta vastaan. Ja totta olikin että Lucile\nDesmoulins'in salonki oli kokouspaikkana politikoille, etupäässä\ncordelierien klubin jäsenille, että siinä vallitseva sävy oli\näärimäisen vallankumouksellista ja että Lucile uneksi vallan\nhaaveilevasti voivansa saada aikaan sovinnon noiden toisilleen\nvihamielisten puolueiden välillä. Mutta Lucile ei ollut syntynyt\npolitikoitsijaksi, ja oikeastaan tänne ei tultukaan keskustelemaan\nvaltiollisista kysymyksistä. Tänne tultiin olemaan yhdessä hänen ja\nCamillen kanssa, nauttimaan täällä vallitsevasta yksinkertaisesta\nja viihtyisästä mielialasta, tuntemaan mielihyvää siitä että oltiin\nsyrjäisessä loukossa yhdessä kahden onnellisen ihmisen kanssa, joiden\nluota valtiolliset myrskyt ja uhkaava vaara eivät voineet pelottaa\npois suruttomuutta ja onnea. Kantavieraita täällä olivat Danton ja\nhänen nuori rouvansa, Lucilen kaksi kaunista sisarta ja hurmaava M:me\nKéralio, vastainen marsalkka Brune ja ennen muita Camillen ja Lucilen\nyhteinen ystävä Stanislas Fréron -- tuo julma Fréron, Marat'in ihailija\nja aseveli, väkivaltaisen _L'orateur du peuple_ lehden ulosantaja,\nFréron, Vendée-kapinan kukistaja, eteläisten maakuntain sortaja,\njonka me täällä näemme muuttuneena rakastettavaksi seuraihmiseksi,\ntunteelliseksi ja hienoksi luonteeksi, koti- ja maalaiselämän\nrakastajaksi ja -- Camillen luvalla -- Lucilen innokkaaksi ihailijaksi.\n\nLucile Desmoulins'in kohtaloksi tuli sama kuin Manon Rolandinkin,\nnimittäin mestauslavalla kuoleminen. Ja voisipa luulla että tämä pikku\nLucile, joka oikeastaan oli vain tavallinen ilotyttö, mutta jonka\nvallankumous teki ajattelevaksi ja sankarilliseksi naiseksi, oli ollut\nsangen tärkeä henkilö, jos häntä arvosteltaisiin vallankumousoikeuden\nkuulustelupöytäkirjain mukaan. Hän seisoi näet syytettynä sen edessä\nsiitä, että oli muka vehkeillyt salaliittoja kansan turvallisuutta\nvastaan, tahtonut hajoittaa konventin ja asettaa Ludvig XVI:nnen pojan\nLudvig XVII:nnen Ranskan valtaistuimelle!\n\n\n\n\nKLUBIT\n\n\nSalonkien ollessa liesinä, joista naiset voivat vaikuttaa\nvallankumouksen kulkuun, klubit taas olivat miesten johtavan\nvaikutuksen lähtöpaikkana.\n\nLudvig XVI:nnen aikana oli klubilaitos Englannista tuotu Ranskaan.\nMutta sen sijaan kun englantilaisilla klubeilla melkeinpä kaikilla\noli seurallinen luonne, olivat ranskalaiset klubit alusta pitäen\nkokonaan valtiollisia. Monta niitä ei ollut olemassakaan ennen\nvallankumousta, ja niistä taas ei ollut monta, jotka jollakin tavoin\nolivat merkittäviä. Tunnetuimmat ja huomattavimmat olivat Mustien\nystäväin klubi, Brissotin perustama neekeriorjuuden poistamiseksi,\nsekä Orléansin herttuan perustama ylhäinen Valois-klubi, joka oli\nhyvin muodissa ja luki jäsenikseen useat niistä miehistä, jotka\nolivat tulevat tunnetuiksi vallankumouksen aikana eri aloilla ja eri\npuolueissa. Mutta vallankumouksen puhjetessa syntyi valtiollisia\nklubeja, joilla oli kokonaan toinen ja paljoa suurempi merkitys,\nklubeja, joiden käytös oli pääsevä määräämään tapausten kulkua ja\njotka olivat ottavat käsiinsä vallankumouksen johdon. Tuskin tarvinnee\nmainita, että kaikista näistä klubeista tuo n.k. Jakobiiniklubi näytteli\nhuomattavampaa osaa ja harjoitti suurempaa vaikutusvaltaa kuin\nyksikään muu. Kun tämän klubin toiminta yleisesti on tunnettu ainoasti\nsen myöhempinä vuosina, jolloin se ei ollut muuta kuin Robespierren\netevin tuki ja yksi hänen diktatoorisen hallituksensa tärkeimmistä\nvälikappaleista, lienee ehkä huvittavaa oppia tuntemaan klubin alku\nsekä sen toiminta sen olemassaolon ensi aikana.\n\nAlkuna tähän jakobiinien klubiin, jonka nimi jälkimaailmalle on\njäänyt pysyväksi vallankumousaatteiden lihaksitulemisena, oli pieni,\nvaatimaton bretagnelaisten edusmiesten yhdistys, jotka olivat\nliittyneet yhteen ja yleisesti kutsuttiin nimellä bretagnelainen\nkomitea tai bretagnelainen klubi. Enemmän kuin muut maakunnat oli\nBretagne ollut hallitusta vastaan virinneen tyytymättömyyden lietenä;\ntäältä olivat kapinalliset aatteet levinneet maan muihin osiin,\nja täällä oli aikaisemmin, väkevämmin ja sitkeämmin kuin muualla\nkoetettu pudistaa niskoilta läänitysvallan iestä. Määrätymmin ja\nselvemmin kuin useimmat muut olivat bretagnelaiset myös päässeet\nselville siitä, mitä reformeja he tahtoivat toimeenpantaviksi ja mitä\ntoivomuksia he tahtoivat esittää tulevalle säätykokoukselle. Mutta\npeloissaan siitä etteivät nämä toivomukset tulisi kyllin pontevasti\nilmituoduiksi, valitsijat käskivät edusmiestensä liittymään yhteen\nja yhteisesti neuvottelemaan, miten heidän tuli toimia ja mille\nkannalle heidän tuli asettua. Edusmiehet, joista useimmat olivat\npersonallisesti tuttuja, noudattivat pyyntöä ja päättivät neuvotella\nkeskenään. Neuvottelut pidettiin eräässä kahvilassa, jonka isännällä\noli liberaaliset mielipiteet, n.k. Amauryn kahvilassa, joka sijaitsi\nVersailles'in väkirikkaimmassa osassa ja lähellä sitä salia, missä\nkansalliskokouksella oli istuntonsa. Klubin kokouksilla oli vallan\nyksityinen luonne. Alussa siihen kuului ainoasti kolmannen säädyn\njäseniä -- \"heitä oli\", sanoo eräs samanaikuinen sanomalehtimies\nBeaulieu, \"kourallinen samoja miehiä, jotka ennen oli nähty\nBretagnessa nostamassa kapinalippua kuninkaan lähettejä vastaan\".\nMelkein heti paikalla heihin liittyi useita alemman papiston jäseniä.\nBretagnelais-klubin perustajain joukossa emme sitävastoin tapaa yhtään\naateliston jäsentä, siitä yksinkertaisesta syystä', että Bretagnen\naateli, ollen rutivanhoillinen, samoin kuin korkeampi papistokin oli\nkieltäytynyt lähettämästä edusmiehiä säätykokoukseen.\n\nJos ajattelemme, millainen uutuus kansanedustajain kokoonkutsuminen\noli kaikille ranskalaisille, voimme ymmärtää, että suuri häiriö,\nepätasaisuus ja hajaannus vallitsi ei ainoasti samansäätyisten\nvaan myös samanseutuisten edusmiesten kesken. Bretagnelaisilla oli\nkokouksissaan lähestymiskeino, joka vahvisti heidän ennestäänkin\nsuurta solidarisuuttaan ja teki sen, että he säätykokouksessa\naina olivat yksimieliset, kun toisten maakuntain edustajat olivat\neripuraiset ja hajalliset eri mielipiteiden ja käsityskannan vuoksi. Ei\nkestänytkään kauan ennenkuin bretagnelaisten voimakas ja yksimielinen\nesiintyminen kansalliskokouksessa huomattiin, ja ennenkuin heidän\nklubiaan alettiin pitää sinä lähteenä, josta he saivat voimansa. Pian\nalkoi muiden maakuntain samoinajattelevia edusmiehiä pyrkiä klubiin.\nSitä bretagnelaiset katsoivat kunniakseen ja mielellään myönsivät\npääsyn. Siten astui klubiin Dauphinén, Franche-Comtén ja Anjoun sekä\nmyöhemmin muidenkin maakuntain edusmiehiä. Mihin aikaan tunnetumpia\nnimiä, sellaisia kuin Mirabeau, Aiguillon, Sieyès, Barnave, Petion,\nGrégoire, Lameth, Robespierre, olisi voitu tavata jäsenluettelossa, jos\nsellaista olisi ollut, ei voida varmuudella sanoa; kuitenkin lienee\nheidän pääsynsä klubiin varmaan laskettava sen olemassaolon kaikkein\nensimäisiltä kuukausilta. Se mitä tunnetaan bretagnelaisen klubin\neli komitean toiminnasta ei ole paljon, klubi kun ei pitänyt mitään\npöytäkirjaa kokouksissaan. Käsillä olevat samanaikuiset todistukset\nosottavat toki täydelleen ei ainoasti että klubi otti tehtävänsä\nvakavalta kannalta, vaan myös että se säätykokouksen alusta asti\nharjoitti vaikutusvaltaa, joka päivä päivältä tuli yhä näkyväisemmäksi.\nBretagnelaisklubissa pohdittiin eri ehdotukset oikeusjulistukseksi,\nennenkuin ne esitettiin kansalliskokoukselle, ja juuri täällä\nvalmistettiin ensimäiset suuret vallankumouspäivät: 17 p. kesäkuuta,\njolloin kolmas sääty julistihe kansalliskokoukseksi, 20 p. kesäkuuta,\njolloin tämä kansalliskokous vannoi ei ennen eroavansa kuin oli antanut\nRanskalle hallitusmuodon, 14 p. heinäkuuta ja 4 p. elokuuta.\n\nKun kansalliskokous lokakuunpäivien jälkeen siirtyi Versailles'ista\nPariisiin, hajosi luonnollisesti bretagnelaisklubi. Sen jäsenet\ntapasivat toisensa jälleen Pariisissa, ja muutamat heistä päättivät\nedelleen kokoontua neuvottelemaan. Uusi klubi ei, kun maakuntajako ei\nenää mitään merkinnyt, ottanut vanhan nimeä. Se kutsui itseään ensin\nVallankumousseuraksi, mutta otti pian nimen Hallitusmuodon ystäväin\nseura ja kokoontui Pariisin jakobiiniluostariin. Vihollispuolue nimitti\nklubin Jakobiiniklubiksi tehdäkseen sen naurunalaiseksi, ja vaikka\nklubin jäsenet eivät ollenkaan pitäneet tästä nimestä, tottuivat heidän\nkorvansa siihen vähitellen niin paljon, että he, sittenkuin tasavalta\noli julistettu syyskuussa 1792, eikä heidän enää käynyt laatuun kutsua\nitseään hallitusmuodon ystäväin seuraksi, 21 p. syyskuuta päättivät\nottaa nimen Jakobiiniseura, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviä.\n\nKlubin jäsenluku kasvoi sangen nopeasti, sittenkuin se oli avannut\novensa ei-edusmiehillekin, ensin sanomalehtimiehille ja kirjailijoille,\njotka olivat osottautuneet samojen aatteiden elähyttämiksi kuin\njakobiinitkin, sitten kaikille niille, joita kuusi klubin jäsentä\nsuositti. Klubin sen ohella lisääntyvää vaikutusta todistaa selvästi\nse suuri huomio, jonka klubi herätti. Sitä todistaa ehkäpä vielä\nparemmin se seikka, että joulukuussa 1789 joukko maalaisia saapui\nklubiin ja pyysi saada muodostaa siitä haaraosastoja kotiseuduillaan.\nNäiden haaraosastojen kautta klubin arvo kasvoi ja sen aatteet nopeasti\nlevisivät maaseudulle, samalla kun se Pariisissa valmistelevain\nkeskustelujen ja äänestyksien avulla ja voimakkaalla yllyttelyllään\nvähitellen yhä tehokkaammin pääsi vaikuttamaan kansalliskokouksen\nkeskusteluihin ja koko vallankumouksen kehitykseen.\n\nPaljon on puhuttu ja kirjoitettu Jakobiiniklubista, ja eri leirien\nhistorioitsijat ovat sitä arvostellessaan osottaneet ilmeisempää\nristiriitaisuutta toisiaan vastaan kuin missään muussa asiassa. Monet\novat ne, jotka kerta kaikkiaan leimaavat jakobiiniklubin kiihkoisien\nyhteiskunnan-mullistajain, raakalaisten ja järjestelmällisten\nmurhamiesten yhdistykseksi ja jotka kuvittelevat, että heidän\npolitiikkansa oli muuttumaton, aina sama, ja että sillä oli yksi\nainoa tarkoitusperä silmämääränä: tasa-arvoisuus, ja yksi ainoa\nkeino sen saavuttamiseen: giljotiini. Ennen muita Taine esiintyy\ntämän käsityksen puhetorvena. Ja vaikkapa ei tahtoisikaan mennä niin\npitkälle kuin eräs Tainen kiivaimpia vastustajia, historioitsija\nEugène Despois, joka vertaa Tainen katsahdusta vallankumoukselliseen\nliikkeesen likinäköiseen, joka on kiivennyt Notre-Damen torniin\nkatsellakseen sieltä Pariisia lintuperspektiivissä, mutta ei näe\nylimmän tasasillan rintanojaa etemmäksi, niin ei voi kuitenkaan\nmuuta kuin hämmästyä nähdessään kuuluisan historioitsijan, _L'ancien\nrégimen_ nerollisen tekijän niin oman etuluulonsa sokaisemana, että\nhän on kokonaan unhottanut tutkia mitä jakobiiniklubi oikeastaan\noli, sanoakseen meille ainoasti mitä hän itse on luullut sen olleen.\nYleistyttämisinnossaan hän on tuominnut klubin toimintaa alusta pitäen\nniiden väkivaltaisten tekojen mukaan, joihin muutamat sen jäsenistä\nmyöhemmin tekivät itsensä vikapäiksi; niin, hän on melkein yksinomaan\ntuominnut jakobiineja ainoastaan yhden jäsenen mukaan, joka ei suinkaan\nollut paras, mutta jonka vähitellen onnistui klubissa saada käsiinsä\njohto: Maximilien Robespierren mukaan. Jos Taine olisi tutkimustensa\ntueksi ottanut jakobiiniklubin toimittamat todistuskappaleet sekä\nne sanomalehdet, joissa jakobiinit julkaisivat keskustelemuksensa,\nsen sijaan että rakensi tutkimuksensa lentokirjasten ja muistelmien\nhorjuvalle pohjalle, niin häneltä ei olisi voinut jäädä huomaamatta,\nettä jakobiiniklubi olemassaolonsa lopulla oli kokonaan jotakin toista\nkuin mitä se oli ollut alussa, että se kaukana siitä että olisi ollut\nmuuttumaton, päinvastoin, kuten Aulard sanoo, oli \"puhujalava, jota\nvuorotellen käyttivät kaikki ne eri katsantokannat, jotka olivat\njohtavia vallankumouksen aikana.\" Se oli yksinvaltainen niinkauan kuin\nRanska vielä oli yksinvalta, tasavaltainen, kun olosuhteet johtivat\ntasavallan asettamiseen, robespierreläinen Robespierren diktatuurin\naikana.\n\nSe jakobiiniklubin ohjesääntö, joka Barnaven tekemänä painettiin\nhelmikuussa 1790, siis pari kuukautta klubin varsinaisen järjestämisen\njälkeen, osottaa selvemmin kuin mikään muu, ettei klubi olemassaolonsa\nalussa ollut väkivaltainen eikä kapinallinen, ettei se suosinut\nmeteleitä eikä levottomuuksia, vaan tahtoi järjestystä ja laillisuutta,\nettei se tahtonut mullistaa yhteiskuntaa ja muuttaa hallitusmuotoa\nyksinvaltaisesta tasavaltaiseksi, vaan oli mielipiteiltään puhtaasti\nperustuslaillinen.\n\nKas tässä muutamia kohtia siitä ohjelmasta, jonka jakobiinit omaksuivat:\n\n\"Kaikki valta lähtee kansasta ja voi lähteä ainoasti siitä.\n\n\"Ranskan hallitusmuoto on yksinvaltainen; Ranskassa ei löydy mitään\nkorkeampaa mahtia kuin laki; kuningas hallitsee ainoastaan lain\nkautta, ja ainoasti lain nojalla hän voi vaatia kuuliaisuutta. Laki on\nkuninkaan vahvistama kansakunnan edustajain toimenpide.\n\n\"Kuninkaan persona on loukkaamaton ja pyhä, valtaistuin on jakamaton,\nkruunu perinnöllinen hallitsevassa kuningashuoneessa.\n\n\"Ei mitään veroa voida säätää muutoin kuin kansan edustajain päätöksestä.\n\n\"Kuningas hoitaa toimeenpanevaa valtaa.\n\n\"Ministerit samoinkuin muutkin toimeenpanevan vallan toimimiehet ovat\nvastuunalaisia.\n\n\"Lakiakäyttävää valtaa ei voi koskaan harjoittaa kuningas eikä\nedusmiesten kokous.\"\n\nTällainen on se ohjelma, jonka Taine ja muut hänen kanssaan leimaavat\nanarkistiseksi ja fantastiseksi!\n\nOn toinen kysymys, tokko jakobiiniklubi todellakin seurasi tätä näin\nrauhallista ja perustuslaillista ohjelmaa.\n\nVastaus tulee ehdottomasti myöntävä koko aikakaudelle syyskuuhun\n1792, tasavallan julistamiseen ja konventin kokoonkutsumiseen saakka.\nKoko tänä aikana klubin kanta oli perustuslaillis-yksinvaltainen.\nMonet niistä lausunnoista, joita tänä aikana klubissa julkituotiin,\nsekä monet sen teoista todistavat sellaista. Kun jakobiineille\noli tullut tunnetuksi että oli muodostunut klubi, joka kutsui\nitseään monarkkiseksi klubiksi, herätti itse tuo nimi heidän kesken\nkiivasta suuttumusta. \"Naurettava nimitys\", huudahtaa eräs klubin\njäsen, \"ikäänkuin ei kaikilla isänmaallisilla klubeilla, varsinkin\nhallitusmuodon ystäväin seuralla olisi tarkoituksena perustaa todella\nyksinvaltainen hallitusmuoto, mutta laillinen yksinvalta, yksinvalta,\njonka pohjana on lait ja päämaalina kansakunnan onni.\" Klubissa ei\nsuvaittu epäperustuslaillisia sanoja tai mitään hyökkäyksiä Ludvig\nXVI:nnen personaa vastaan. Kun kuninkaan pako 20 p. kesäk. 1791 oli\nmennyt myttyyn, kun oli käynyt selville että Ludvig XVI vehkeili\nulkomaiden kera Ranskaa vastaan ja nousi kysymys, mitä hänen kanssaan\noli tehtävä, vaati jakobiiniklubi kuninkaan asettamista syytteesen,\nmutta ei hänen erottamistaan vallasta. Se kiertokirje, jonka jakobiinit\ntässä tilaisuudessa lähettivät riippuvaisille klubeille, puolestaan\nosottaa heidän perustuslaillista kantaansa. Siinä näet mainitaan että\nkuningas on \"johdettu harhaan rikoksellisten kehoittelujen kautta\",\nja se loppuu seuraavilla sanoilla: \"Kansalliskokous, kas siinä teidän\njohtajanne, hallitusmuoto, kas siinä se sana, joka yhdistää meitä.\"\n\nNiihin suuriin elinkysymyksiin nähden, joita tähän aikaan\npohdittiin, jakobiinit asettuivat maltilliselle kannalle; he\neivät olleet etunenässä eivätkä kuuluneet äärimäisyysmiehiin.\nKun jumalankieltämys alkoi voittaa alaa kaikilla tahoilla ja sai\nkannattajia jakobiiniklubissakin, pysyi klubi kokonaisuudessaan\nitsepintaisesti katolisena. Sen jäsenet protesteerasivat äänekkäästi\npapiston sivilikonstitutsionia vastaan, koska he pelkäsivät sen\nhävittävän kristillisen uskonnon; he vaativat reformeja kirkossa, mutta\neivät menneet pitemmälle. Valtiolliselta luonteeltaan jakobiiniklubi\ntähän aikaan oli kokonaan porvarillinen eikä kansanvaltainen. Kun\nkansanvaltaiset aatteet päivä päivältä voittivat yhä enemmän alaa\nja alettiin työskennellä valtiollisten oikeuksien hankkimiseksi\nalemmalle kansalle, silloinkin jakobiiniklubi otti piiriinsä ainoastaan\naktiivisia kansalaisia. Sanaa \"tasavalta\" ei täällä mainittu ennenkuin\n10 p. elok. 1792, ja tämän päivänkin jälkeen jakobiinit itsepintaisesti\nkutsuivat itseään hallitusmuodon ystäviksi. Tarvittiin koko yleisen\nmielipiteen paino saada heitä hyväksymään Pariisin vaalikokouksen\ntasavaltainen julistus, ja kuten sanottu, vasta kun kuningasvalta\noli julkisesti poistettu, klubi muuttaa nimensä ja kutsuu itsensä\nJakobiiniseuraksi, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviksi.\n\nSelaillessa läpi jakobiinien keskustelemuksia ei voi olla hämmästymättä\nsitä hillittyä sävyä ja kantaa, jota klubi noudatti koko tänä aikana.\nKaikki heidän lausuntonsa ovat maltillisia, heidän esityksensä\nasiallisia ja hyvin osuvia, heidän esiintymisensä tyyntä ja arvokasta.\nNiistä konnuuksista ja salaliitoista, joista heidän vihollisensa\nsadoissa lentokirjasissa heitä syyttivät, ei näy jälkeäkään; heidän\nistuntonsa todistavat yksinomaan ahkerasta työstä, joka ansaitsee\nsuurinta kunnioitusta, selvästä vallitsevain olosuhteiden käsityksestä\nja hurjasta innosta parantaa yhteiskuntaa sen kaikilla aloilla. Että\njakobiinit sen ohella ajoivat voimakkaasti oppiaan levittääkseen\naatteitaan niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, on kieltämätöntä;\nkuitenkin tapahtui se vallankumouksen ensi aikana tyynellä ja\nluonnollisella tavalla, eikä kuten myöhemmin mahtikäskyjen ja\nväkikeinojen avulla.\n\nJakobiinien työn menestystä kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena\nedisti melkoisessa määrin se seikka, ettei tänä aikana mitään\nsuurempaa erimielisyyttä vallinnut klubissa. Sopu ei kuitenkaan tullut\npitkäikäiseksi. Vuoden 1791 alusta osottihe selvästi että klubissa\noli vähemmistöpuolue, joka monissa kysymyksissä kannatti enemmistön\najatuksesta poikkeavaa mielipidettä ja koetti ajaa läpi omaa,\nmaltillisempaa politiikkaansa. Tämä puolue tunnusti johtajakseen tuon\nklubissa, kansalliskokouksessa ja seuraelämässä suositun ja arvossa\npidetyn, loisteliaan, nuoren Barnaven, joka lähinnä Mirabeauta oli\nkansalliskokouksen loistavin kaunopuhuja, sekä Barnaven ohella hänen\nvirkaveljensä siinä triumviraatissa, joka vallankumouksen alussa johti\nkansalliskokouksen politiikkaa ja josta sanottiin, että Barnave siinä\nedusti puhuvaa kieltä, samalla kun Duport oli sen ajattelevana päänä\nja Alexandre de Lameth, ammatiltaan soturi, toimeenpanevana kätenä.\nPuolueella oli jäsenensä niissä aineksissa, jotka vallankumouksen\nalussa ratkaisevasti olivat kuuluneet edistyspuolueesen, mutta nyt,\npelosta että vallankumous johtaisi Ranskan anarkiaan, alkoivat\ntyyntää intoaan ja hakea omaa tietänsä, jota myöten he yhä edelleen\nvoisivat saavuttaa vanhan ihanteensa: reformien toimeenpanon ja\nperustuslaillis-yksinvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen pysyttämisen.\n\nVarennes-tapahtuman jälkeen, kun Barnave oli saanut tehtäväkseen tuoda\npaenneen kuningasparin jälleen Pariisiin ja siinä toimessaan ruvennut\nlämpimästi ottamaan osaa Maria Antoinetten ja koko kuninkaallisen\nperheen kohtaloon, alkoi maltillisen puolueen politiikka yhä\nenemmän kallistua monarkismiin päin, mistä oli seurauksena suuri\nhajaannus jakobiiniklubissa. Heinäkuun keskivaiheilla huomasi puolue\nasemansa klubissa kestämättömäksi, ja 16 p. heinäk. 1791 triumvirit\nkannattajineen erosivat julkisella ja huomiota herättävällä tavalla.\nHeti senjälkeen he muodostivat oman klubinsa, jonka he, koska he\nmielestään juuri edustivat alkuperäisiä jakobiinisia aatteita ja olivat\nvarsinainen emäklubi, kutsuivat Hallitusmuodon ystäväin seuraksi, mikä\nennen muka kokoontui Jakobiini-, nyt feuillanttiluostarissa, mutta jota\nkokouspaikkansa, vanhan feuillanttiluostarin mukaan yleiseen kutsuttiin\nFeuillanttiklubiksi.\n\nJonkun aikaa jakobiinit kerta toisensa jälkeen koettivat saada\nfeuillantteja sovintoon, mutta kun se ei onnistunut, jättivät he nämä\noman onnensa nojaan, ja heidän pyrintönsä tarkoitti tästälähin kaikin\ntavoin vainota feuillantteja, saattaa heitä naurunalaiseksi ja vähentää\nheidän arvoaan niin yleisön kesken kuin haaraklubeissakin. Kuitenkin\naiheutti riita feuillanttien kanssa jakobiiniklubin työssä häiriön,\njoka yhdessä Marskentällä samaan aikaan sattuneesta joukkomurhasta\njohtuneen rojalistisen reaktsionin kanssa ajaksi heikonsi jakobiinien\nvalta-asemaa. Sen takaisin voittaminen tuli nyt jakobiinien lähimmäksi\npäämaaliksi, eikä kauan viipynytkään ennenkuin tämä päämäärä oli\nsaavutettu. Mutta tässä pyrinnössään jakobiiniklubi oli astunut tielle,\njota se tämän jälkeenkin oli seuraava, ja joka oli johtava sen vallan\nkukkuloille saakka sysätäkseen sen tuokion kuluttua jälleen syvyyteen,\ns. t. s. personallisen politiikan tielle. Yhä enemmän klubi alkoi\nluopua entisistä aikomuksistaan ja periaatteistaan, ja yhä enemmän\nalkaa yleisen hyvän harrastuksen sijaan astua huolenpito yksityisestä\nhyvästä. Klubissa nähdään samaan aikaan erään pienen puolueen\nyhä voimakkaammin tunkeutuvan esiin, ja tästä puolueesta erottuu\nalituisesti yhä selvemmin tuo kylmillä, elottomilla kasvoilla ja\nkylmällä, järkkymättömällä sielulla varustettu mies, korkeimman olennon\npalvelija, pedantti ja tyranni -- Robespierre.\n\nElo- ja syyskuusta 1792 alkaen lakkaa täydellisesti tyyni työ ja\nmaltillinen sävy jakobiiniklubissa. Puoluetaistelu girondistien ja\nvuorelaisten tai kenties oikeammin brissotistien ja robespierreläisten\nvälillä raivoaa täällä yhtä kiihkeänä kuin konventissa ja\nsanomalehdistössä ja lakkaa, sittenkuin Brissot kannattajineen syksyn\nkuluessa on äänestetty ulos klubista, ainoasti muuttuakseen siksi\nepäluulon politiikaksi, joka vakoovin silmin ja korvin väsymättä\netsi puolue- ja yhteiskunta vihollisia sysätäkseen ne turmioon. Yksi\ntoisensa perään näistä ystävistä, jotka olivat työskennelleet yhdessä\nRobespierren kanssa isänmaan uudestisyntymiseksi, äänestetään ulos\nklubista joutuakseen kohta senjälkeen mestauslavalle. Eipä edes hänen\nilmettyinen suosikkinsa Camille Desmoulins säästy, joka yhdessä\nhänen kanssaan oli noussut koulun sortovaltaa vastaan ja nyt monta\nvuotta samoin yhdessä hänen kanssaan oli taistellut yhteiskunnallista\nsortovaltaa vastaan. Jokainen eri mielipiteen ilmaisu tukahutetaan\nkapaloonsa, ja se julkisuus, josta klubi ylpeili ratansa alussa,\nhävitetään sulkemalla sanomalehtilooshit ja karkoittamalla klubista\nkaikki siihen kuuluvat sanomalehtimiehet. Robespierre on yksin\nhallitsijana jakobiiniklubissa, ja sen avulla hän ohjaa muutamina\nkuukausina konventtia ja Ranskaa, kunnes 9 p. thermidorkuuta tekee\nlopun hänen urastaan. Jakobiiniklubin vaikutusvalta loppui Robespierren\nkuolemaan; sen viimeinen istunto pidettiin 14 p. marrask. 1794.\n\nCordelieriklubi, tuo toinen suuri vallankumouksellinen klubi,\nperustettu heinäkuussa 1790, ei jakobiiniklubin tavoin voi kehua\nkuljettaneensa talutusnuorassaan kolmea edusmieskokousta, mutta\nsen vaikutus vallankumoukseen on kuitenkin ollut suuri. Sen sijaan\nkun jakobiiniklubi edusti porvarillisia mielipiteitä ja oli\nalussa perustuslaillinen, sitten muodollisesti tasavaltainen, oli\ncordelieriklubi alusta pitäen kansanvaltainen, ensin tiedottomasti,\nsitten avoimesti ja tietoisesti. Sen kanta samoinkuin sen kielikin oli\nväkivaltaisempaa, sen innostus suurempaa. Se osotti usein puhtaasti\nsosialistisia taipumuksia ja uskontokysymyksessä se oli melkein\nilmeisesti ateistinen.\n\nKlubi nimittihe cordelieriklubiksi, ihmisen ja kansalaisen oikeuksien\nystäviksi, ja kokoontui ensin cordelierien vanhassa luostarissa, mutta\nPariisin kunnallisneuvoston karkoittamana sieltä alussa toukokuuta\n1791 se sitten muuttelihe paikasta toiseen. Tähän aikaan, jolloin\npuolueet eivät olleet niin jyrkkärajaisia kuin meidän päivinämme,\nolivat useimmat klubit ja seurat kokoonpantuja sangen erilaisista\naineksista, ja tapahtui monesti että samat henkilöt toimivat useissa\neri klubeissa. Niinpä kuului esim. suuri joukko cordelieriklubin\njäseniä samalla kertaa jakobiiniklubiin, jopa sen etumaiset johtajatkin\nolivat viimemainitussa toimeliaita jäseniä. Nämä johtajat olivat\nDanton ja nuori, intomielinen Camille Desmoulins. Danton oli etevä\npersonallisuus. Hänen jättiläisvartalonsa ja karkeat piirteensä\nilmaisivat valtaavaa voimaa, ja tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan,\nymmärtääkseen että tämä voima oli hänen sielulleen yhtä ominainen\npiirre kuin hänen ulkoasulleenkin. Dantonissa ei ollut jälkeäkään\ntyrannista eikä onnenonkijasta; hän ei vähääkään himonnut valtaa ja\nkunniaa. Siinä on selitys, miksi hän, jonka oikeastaan olisi tullut\nolla itseoikeutettu vallankumouksen johtajaksi, luovutti tämän sijan\nsellaiselle henkilölle kuin Robespierrelle, joka oli niin paljon\nhäntä vähäpätöisempi. Ei ketään vallankumouksen suurista henkilöistä\nole niin liattu kuin Dantonia, eikä kenestäkään ole panettelu ollut\nhitaampi häviämään. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että Danton ei\nkoskaan koettanut millään tavoin puolustautua ja puhdistautua. Hänen\nmaineensa oli jotakin, josta hän ei koskaan huolehtinut. Sen sijaan kun\nRobespierre painatti puheensa ja korjasi ne huolellisesti, Danton ei\nhetkistäkään, astuttuaan kerran alas puhujalavalta, ajatellut omiaan,\ntäydellisesti huolettomana siitä, miten lehdet seuraavana päivänä\nesittäisivät hänen lausuntonsa. Danton ei ollut kynän, vaan sanan\nja toiminnan mies. Hänessä yhdistyivät todelliset valtiomieslahjat\nkoskaan horjumattomaan huolenpitoon isänmaan menestyksestä. \"Kun hänen\nvihamiehensä leimasivat hänet\", sanoo Aulard eräässä tutkielmassaan\nDantonista, \"syyskuun murhien alkuunpanijaksi tai valtiokassan\ntuhlaajaksi, osotti hän preussilaisiin, jotka samosivat Pariisia kohti,\nja sanoi: Meillä ei ole aikaa sellaiseen; lyökäämme vihollinen ja\npelastakaamme isänmaa.\"\n\nCordelierien politiikka tarkoitti huolellisesti valvoa ministerien\nja kommuunin toimia, ja he symboliseerasivat tämän valvontansa\nsilmällä, jonka he piirsivät antamainsa kirjoitettujen säädösten\nylälaitaan. Huolimatta muuten niin erilaisista mielipiteistään olivat\nuseimmat cordeliereista yksimieliset tahtoessaan kukistaa alttarin\nja valtaistuimen sekä hävittää sen hallitusmuodon, jota jakobiinit\nniin lämpimästi puolustivat. Kuninkaan paon jälkeen lähetti klubi\nkansalliskokoukselle anomuksen pyytäen siinä kuninkuuden poistamista.\nSävy tässä anomuksessa oli hyvin uhitteleva: \"Me kehoitamme teitä\",\nsanottiin siinä, \"heti selittämään ettei Ranska ole yksinvalta, vaan\ntasavalta, tai ainakin kuulustelijaan kaikkien departementtien ja\nkaikkien primäärikokousten mieltä, ennenkuin ajatellaan uudelleen\nupottaa maailman kaunein maa yksinvallan kahleihin.\" Sinä päivänä,\njolloin rojalistit kostivat vallankumouksellisille Marskentän\njoukkomurhalla, 17 p. heinäk. 1791, oli suuttumus cordelieriklubia\nvastaan niin suuri, että useain klubin jäsenten, jopa itse Dantoninkin,\ntäytyi piiloutua, että yksi heistä, kirjakauppias Momoro, vangittiin,\nja että klubi voi alottaa istuntonsa vasta kahdeksan päivää myöhemmin.\nEikä ollutkaan ihmeellistä että rojalistit katselivat tätä klubia\nepäsuopein silmin, sillä cordelierit olivat vallankumouksen ensi\nvuosina kaikkien sattuneiden kansanmetelien johtajat: sekä 20 p. kesäk.\n1792, kun rahvas tunkeutui Tuilerioihin, että kommuunikapinan aikana 10\np. elokuuta he olivat eturivissä.\n\nElokuun 10 p:n jälkeen herkesivät Danton ja Camille käymästä klubissa,\nmistä oli seurauksena että klubi yhä enemmän alkoi pitää kunnianaan\nolla niin väkivaltainen ja huomiota herättävä kuin mahdollista. Sen\njohtajaksi tuli nyt roskaväen sanomalehtimies Hébert, sen epäjumalaksi\nroskaväen jumala Marat. Maratia palveltiin täällä sekä elävänä että\nkuolleena. Kun hän oli kaatunut Charlotte Cordayn käden kautta,\nilmoittivat cordelierit lähetystöllä kansalliskokoukselle aikovansa\nkokoussaliinsa pystyttää alttarin Maratin sydämelle, ja vähän myöhemmin\nhe laittoivat toisen lähetystön, joka kantoi sanottua sydäntä uurnassa\nja pyysi konventtia julkaisemaan kansallispainoksen Maratin teoksista.\nCordelierit ne juuri olivat järjenpalveluksen alkuunpanijoita ja v.\n1794 vietetyn suurenmoisen järjenjuhlan järjestäjiä. Heidän toimintansa\ntarkoitti pääasiallisesti lingota syytöksiä ja vainuta pettureita,\nja he pääsivät vihdoin niin pitkälle ylimielisyydessä, että he\nuskalsivat syyttää kaikkivaltiasta Robespierreä, mikä syytös maksoi\nsekä Hébertille että monelle muulle klubin jäsenelle pään. Päällikköjen\nkuoltua cordelierit koettivat saada aikaan sovintoa jakobiinien kanssa,\nmutta onnistumatta. Ei kauan senjälkeen lakkasi klubi; sen lähempi\nhajoamisaika on epävarma, samoinkuin koko cordelieriklubin toiminta ja\nkehitys on vähän tunnettu.\n\nSuurten vallankumouksellisten klubien ohella oli olemassa\njoukko pienempiä, jotka osaksi ajoivat samoja mielipiteitä kuin\nnämäkin, osaksi kantoivat erityistä leimaansa. Omituisin niistä\noli n.k. Cercle social, kirjailija Bonnevillen ja jansenistisen,\nmystillis-revolutsionisen papin Fauchet'in perustama ja varsinaisesti\njärjestynyt lokakuussa 1790 liiton muodossa, nimeltä Totuudenystäväin\nmaailmanliitto. Cercle social oli hyvin omituinen. Sen perustajat\nvaroivat kaikenlaatuista julkisuutta, ja he vaativat seuran jäseniltä\njoukon vapaamuurarilupauksia, joista etevin oli pitää salassa kaikki\nmitä piirissä tapahtui. Seurauksena tästä salaperäisyydestä on,\nettä jälkimaailma ei ole saanut paljonkaan tietoa koko klubista,\nemme edes tiedä milloin se perustettiin tai keitä henkilöitä siihen\nkuului. Tunnemme ainoastaan ne jotensakin häilyvät ja yleiset\nperiaatteet, jotka olivat sen perustamisen pohjana ja jotka yhdistyksen\näänenkannattaja, pieni sanomalehti _Bouche de fer_ julkaisi. Lehden\ntiedonantojen mukaan oli Cercle socialin tarkoituksena muodostaa\nsuuri kansainvälinen veljeyskunta, joka perustuisi täydelliseen\ntasa-arvoisuuteen ja pitäisi tehtävänään yhdistää ympäri koko maapallon\nne kansalaiset, jotka seisoivat toisiaan lähellä yhteisten pyrintöjen,\nyhteisten harrastusten ja alituisesti kasvavan tarpeen kautta\n\"särkeä pirstaleiksi rautavaltikka sortovallan kädestä\". Yhdistyksen\njäsenet eivät millään ehdolla suvainneet itsestään klubin nimeä --\n\"le Cercle social ei ole klubi\", he sanoivat, \"sillä klubin jäsenet\nkannattavat samoja mielipiteitä ja voivat kuitenkin vihata toisiaan,\nkun sitävastoin Cercle socialin jäseniä yhdistää toisiinsa luja\npersonallinen ystävyysside.\"\n\nCercle social sai kumminkin vallan toisen ja täysin julkisen luonteen,\nsittenkuin se, kuten sanottu, lokakuussa 1790 oli laajentunut\nTotuudenystäväin liitoksi. Ankara eristyminen, joka oli ollut ominaista\nCercle socialille, katosi nyt, ja uusi liitto otti jäsenikseen\nkaikki ne, jotka halusivat ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa,\nsillä ainoalla ehdolla että he kuuluivat _Bouche de fer_ lehden\ntilaajiin. Tasa-arvoisuuden periaatetta täällä yhä edelleen pidettiin\npohjana, ja sen nojalla ei katsottu voitavan sulkea pois naisia,\nvaan myönnettiin heille alusta pitäen pääsy klubiin. Että jäsenluku\noli hyvin suuri, näkyy siitä seikasta, että klubi kokouksiaan varten\nvalitsi niin mahdottoman suuren salin kuin kokoussalin Orleansin\nherttuan rakennuttamassa Cirque du Palais Royalissa, joka oli\nsenaikuisen Pariisin tunnetuimpia ja kuuluisimpia huvittelupaikkoja.\nKlubi kokoontui kerran viikossa ja silloin aina joku sen jäsenistä\nalusti jonkun kysymyksen antaakseen aihetta keskusteluun. Sen\nkanta oli alusta pitäen kansanvaltainen, tasavaltainen, niin,\njopa siinä voitiin huomata selvää taipumusta sosialismiinkin.\nTäällä pohdittiin erityisellä mielihyvällä maanjakoseikkoja sekä\nkaikenlaisia yhteiskuntakysymyksiä, eikä Totuudenystäväin liitto ollut\ncordelieriklubia huonompi innokkaissa pyrinnöissään yksinvaltaisen\nhallitustavan hävittämiseksi. Liittoon kuului joukko huomattavia\nhenkilöitä, jotka samalla kertaa olivat jäseninä sekä jakobiinien että\ncordelierien klubissa; hartaimpia ja toimeliaimpia oli Condorcet.\nAinoa nainen, jolla täällä oli vaikuttava osansa, oli hollannitar M:me\nPalm-Aëlders. Vaatimalla alituisesti naisten vapautusta hän herätti\nklubin harrastuksen naisemansipatsionin asian hyväksi ja tarmollaan sai\naikaan, että klubin keskuudessa muodostui erityinen naisyhdistys ja\nettä ryhdyttiin toimenpiteihin hyväntekeväisyyden ja terveydenhoidon\njärjestämiseksi useassa Pariisin piirissä. Mikäli voimme pitää varmana,\nlakkasi Totuudenystäväin liitto jo heinäkuussa 1791, osaksi seurauksena\nFauchetin nimityksestä Calvadosin perustuslailliseksi piispaksi, osaksi\nsamaan aikaan syntyneen kiivaan rojalistisen reaktsionin pakosta. Sen\nviimeinen istunto pidettiin 15 p. heinäk. 1791.\n\nPuhtaammin kansanvaltaisia kannaltaan olivat n.k. Veljeysklubit,\njotka nekin syntyivät vuoden 1790 ajalla ja ovat jo mainitut M:me\nRobertin salongin yhteydessä. Veljeysklubit eivät olleet mitään\nfilosofisten ja sosialisten spekulatsionien ja keskustelujen pesiä,\nvaan niiden pyrintö oli laadultaan todellisempaa ja käytännöllisempää,\ntahtoen etusijassa ja melkeinpä yksinomaan alimmassa kansanluokassa,\npassiivisten kansalaisten, proletaarien, joukossa herättää harrastusta\nja halua valtiolliseen toimintaan, valistaa heitä oikeuksiensa suhteen\nja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta.\nTäällä vallitseva sävy olikin sentähden kansanvaltaisempaa laatua;\njäsenet kutsuivat toisiaan \"veljiksi\" ja \"sisariksi\", ja he olivat\nheittäneet pois kaikki ne tavat ja menot, joita seuraelämä vaatii.\nNäistä klubeista ei kukaan ollut poissuljettu; ne ottivat vastaan\nM:me Robertin ehdotuksesta jopa palvelijoitakin, joita hän sanoi\n\"veljellisyyden avulla\" tahtovansa kasvattaa miehiksi. Vaikkapa täällä\nei koskaan pohdittu naiskysymystä, toteuttivat veljeysklubit toki\ntavallaan naisasian aatetta, sillä näissä klubeissa olivat naiset\ntäydelleen miesten vertaisia; he ottivat osaa työhön, toimivat samalla\ntapaa ja nauttivat samoja oikeuksia ja samaa arvoa. Enemmän kuin sekä\ncordelieriklubi että totuudenystäväin liitto edistivät veljeysklubit\nkansanvaltaisten aatteiden kehittämistä ja levittämistä, ja suureksi\nosaksi juuri heidän toimintaansa vallankumousmiehet saavat kiittää\nsiitä, että he jälkeen 10 p:n elok. 1792 voivat panna täytäntöön\najatuksen kansan itsehallinnosta ja julistaa tasavallan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiistä klubeista, joita vastakohtana revolutsionisille klubeille on\nkutsuttu antirevolutsionisiksi, mutta joita ehkä oikeammin pitäisi\nnimittää oppositsioniklubeiksi, koska niillä kaikilla enemmän tai\nvähemmän oli tarkoituksena ajaa vastavaikutusta jakobiiniklubia\nvastaan, oli Feuillanttiklubi ainoa, joka on harjoittanut valtiollista\nvaikutusvaltaa.\n\nEnsi kuukausina jakobiiniklubista eroamisensa jälkeen feuillantit\naluksi vain koettivat kerätä keskuuteensa suurimman mahdollisen luvun\njakobiineja ja tulla tunnustetuksi varsinaiseksi emäklubiksi. Kun se ei\nonnistunut, niin he heittäysivät valtioelämään. Oltuaan ennen hieman\nhorjuva muuttui heidän kantansa nyt lujaksi ja varmaksi. Heidän koko\npyrintönsä tarkoitti estää vallankumousta kehittymästä kuningasvallan\nkustannuksella ja palauttaa kuninkaalle valtansa, ja tietäessään ettei\nse koskaan voinut tapahtua, niinkauan kuin Ludvig ei tunnustanut\nhallitusmuotoa, he kävivät läheiseen yhteyteen kuninkaallisen perheen\nkanssa ja koettivat kaikin tavoin saada Ludvigia toimittamaan sovintoa\nvanhan ja uuden yhteiskunnan, kuninkuuden ja vallankumouksen välillä,\ntaipumalla vihdoinkin kansakunnan tahtoon. Se kuninkuudelle suotuisa\nmieliala, joka vallitsi Ludvigin Pariisiin palauttamisen ja varsinkin\nMarskentän tapahtumain jälkeen, edisti suuressa määrin feuillanttien\npyrinnöltä, ja niinpä monet katselivatkin tänä rojalistisen reaktsionin\nlyhyenä aikana feuillantteihin juurikuin niihin, joilta voitiin toivoa\nrauhaa ja pelastusta. Heidän arvonsa eneni vieläkin, sittenkuin Ludvig\nXVI syyskuussa 1791 oli kansalliskokoukselle lähettänyt kirjelmän,\njolla hän vahvisti hallitusmuodon, ja sittenkuin oli tullut tunnetuksi\nettä tämä kirjelmä oli feuillanttien tekoa.\n\nLakiasäätävässä kansalliskokouksessa feuillantit olivat oikeistona, ja\nnojautuen klubiinsa, joka kokoontui eräässä itse kansalliskokouksen\nsivuhuoneistossa, he tulivat sitä rohkeammiksi ja ylimielisemmiksi kuta\nsuuremmaksi heidän vaikutusvaltansa kasvoi. Itse klubissakin osottihe\ntämä ylimielisyys. Sen kokoukset, jotka olivat olleet täysin salaisia,\ntehtiin nyt julkisiksi, ja sen jäsenet kävivät päivä päivältä yhä\nhuolettomammiksi ja yhä varomattomammiksi lausunnoissaan. Lakiasäätävän\nkokouksen enemmistö, girondistit, katselivat sangen epäsuopein silmin\ntätä klubia, joka heidän lähimmässä läheisyydessään koetti levittää\noppiaan ja harjoittaa pakoittelua, ja joulukuussa 1791 kokous antoi\nkäskyn, että feuillanttiklubin tuli luopua kokoushuoneistostaan ja\nvalita itselleen toinen sellainen. Feuillanteilla ei ollut muuta neuvoa\nkuin totella. Mutta siirtyminen vaikutti hyvin epäedullisesti klubin\ntyöhön ja olemassaoloon; harrastus väheni ja samoin jäsenlukukin. Kuta\nkauemmas vallankumous eteni, sitä vähemmäksi supistui feuillanttien\nvaikutusvalta. Jälkeen 10 p:n elok. 1792 oli heidän enää mahdoton pysyä\npystyssä valtiollisena puolueena, ja silloin olikin feuillanttiklubin\nrata lopussa.\n\nPaljoa enemmän todella kuningasmielinen kuin feuillantit oli\nMonarkkinen klubi, joka ansaitsee tulla mainituksi ei senvuoksi,\nettä se olisi harjoittanut mitään varsinaista vaikutusvaltaa,\nmutta sen huomion tähden, jota se herätti koko olemisensa aikana.\nTämän klubin synty on haettava melkein yhtä etäiseltä ajalta kuin\nJakobiiniklubinkin. Sen alkuna oli muudan Club de Viroflay, jonka\nMalouet, Clermont-Tonnerre ynnä muutamat muut olivat muodostaneet\nVersailles'issa. Kansalliskokouksen siirryttyä Pariisiin tämän klubin\njäsenet yhä edelleen yhtyivät toistensa luona tai ylimyksellisissä\nsalongeissa pohtimaan politiikkaa. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin\nnäistä kokouksista sukeusi monarkkinen klubi; se kokoontui\nClermont-Tonnerren luona, joka koko sen olemassaolon aikana toimi sen\npuheenjohtajana. -- Kreivi Stanislas de Clermont-Tonnerre, Ranskan\nvanhan ylimyskunnan jäsen, oli alussa innolla omaksunut uudet aatteet,\nja hänpä se juuri oli johtanut sitä pientä aatelismiesten ryhmää, joka\n25 p. kesäk. 1789 oli yhtynyt kolmanteen säätyyn. Kansalliskokouksessa,\nmissä hänen improvisatsionikykynsä herätti huomiota, hän kuitenkin\nsangen pian oli liittynyt maltillisiin; hän oli äänestänyt kuninkaan\ntäydellisen kielto-oikeuden puolesta, ja hänen kehityksensä oli\nsamoinkuin Barnavenkin käynyt yhäti enenevään monarkkiseen suuntaan.\nClermont-Tonnerre ei siitä huolimatta kuitenkaan koskaan muuttunut\nreaktsioniseksi, kuten esim. hänen henkiheimolaisensa Malouet. Hänen\naatteensa pysyivät vapaamielisinä; eikä hän lakannut jumaloimasta ja\npuolustamasta vapautta, missä muodossa tahansa se ilmestyikään; hän\noli innokas kokoontumisvapauden, sanomalehdistön, protestanttien ja\njuutalaisten vapauden ystävä.\n\nMonarkkinen klubi ei avoimesti julistaunut kuninkaan kannattajaksi\ntai etuoikeutettujen säätyjen suosijaksi; päinvastoin tahtoivat sen\njäsenet, ottamalla vertauskuvakseen tasapainossa olevan vaa'an,\nminkä toisella lautasella oli punainen lakki, vapauden symboli, ja\ntoisella Ranskan kruunu, osottaa että heidän tarkoituksensa oli\nsovinto kansakunnan ja kuninkuuden välillä. Mutta pohjaltaan klubi oli\nsekä ylimyksellinen että kuningasmielinen ja salasi huonosti näitä\ntaipumuksiaan. Jo se seikka, että se piiriinsä otti useita rojalismin\nilmeisimpiä esitaistelijoita, m.m. sanomalehtimiehet du Rozoyn ja\napotti Royoun, ultrarojalistisen _L'ami du roi_ lehden toimittajan,\non siitä riittävä todistus. Klubi harjoitti jakobiiniklubin tavalla\nsuurenmoista propagandaa. Monarkistit näet kirjoittivat, painattivat ja\njakelivat ilmaiseksi lentokirjasia ja -lehtisiä, perustivat maaseudulle\njoukon pienempiä monarkkisia klubeja emäklubin haaraosastoiksi\nja pitivät niiden kanssa, jakobiinien esikuvan mukaan, vireillä\nvilkasta kirjeenvaihtoa. Klubi ei laiminlyönyt mitään saavuttaakseen\nkansansuosiota ja kootakseen ympärilleen kannattajia. Tänä nälänhädän\nja kehnon leivän aikana he ostivat leipää ja möivät sitä jälleen\nmitättömän halvasta; niin, he jakelivat vaatteitakin, jopa rahaakin\nkansan kesken.\n\nVarsinkin juuri nämä toimenpiteet ne yhdessä klubin rojalistisen\nkannan kanssa herättivät vihaa ja katkeruutta vallankumouksellisissa\npiireissä ja etupäässä jakobiiniklubissa. Koko olemassaolonsa aikana\nmonarkkinen klubi oli kiihkeimmän vainoomisen esineenä. Hyökkäykset\ntulivat joka taholta; sanomalehdet selittelivät ja vääristelivät joka\npäivä heidän keskustelemuksiaan ja toimenpiteitään; jakobiiniklubissa\nja piirikokouksissa syytettiin monarkkista klubia kaikkien sattuvien\nepäjärjestysten alkujuureksi, ja kunnallisneuvosta kehoitti sitä monta\nkertaa hajautumaan.\n\nEikä vaino pysähtynytkään syytöksiin ja sanoihin. Eräänä päivänä\nkävi kansanjoukko sen hotellin kimppuun, jossa Clermont-Tonnerre\nasui. Eräänä toisena päivänä, kahta kuukautta myöhemmin, tapahtui\nuusi mellakka, missä monarkkinen klubi keskellä kokoustaan sai\nkestää kivillä pommitusta, ja Clermont-Tonnerre itse otettiin kiinni\nsekä voi kiittää ainoastaan kansalliskokouksen säädöstä hengestään.\nHiukan myöhemmin, kun Clermont-Tonnerre eräänä päivänä palasi\nkansalliskokouksen istunnosta, hyökkäsi muutamia henkilöitä hänen\npäällensä hirttääkseen hänet lyhtyyn, ja ainoastaan töin tuskin hänen\nonnistui pelastua.\n\nMutta yhtä väsymättömiä kuin klubin viholliset olivat hätyyttämään,\nyhtä väsymättömiä sen jäsenet olivat puolustautumaan ja suoraan ja\navoimesti pitämään yllä oikeuttansa saada vapaasti kokoontua ja\nneuvotella. Kun heidän valituskirjoitustensa kohtaloksi tuli aina\näänetön sivuuttaminen, niin he painattivat ja julkaisivat ne. Saatuaan\nkäskyn hajoittaa klubinsa monarkistit vallan tyynesti muuttivat\ntoiseen huoneistoon ja jatkoivat kokouksiaan entiseen tapaan. Vuonna\n1792 muuttui klubin asema vallan vaaralliseksi, eivätkä sen jäsenet\nenää uskaltaneet kokoontua julkisesti ja säännöllisesti; he yhtyivät\nvain silloin tällöin suurimmassa salaisuudessa Clermont-Tonnerren\nluona. Jälkeen 10 p:n elokuuta, Clermontin kuoleman ja Malouetin\nmaastasiirtymisen, lakkasi monarkkinen klubi itsestään samoinkuin\nkaikki muutkin kannaltaan maltilliset klubit.\n\nOli toinenkin jakobiineja vastustava klubi, joka oli läheistä\nsukua monarkkiselle klubille ja joka tämän lailla oli toimessa vv.\n1789-1792, otti vastaan yleensä samoja henkilöitä ja pohjaltaan suosi\nsamoja aatteita ja samaa katsantotapaa. Se oli Malouetin perustama\nPuolueettomien klubi, joka kokoontui vanhassa augustinolaisluostarissa\nPont-Neufin luona. Nimi on kylläkin kuvaava. Puolueettomat, pohjaltaan\nainakin täysin yhtä ilmettyisiä rojalisteja kuin monarkkisen klubin\njäsenet, eivät julkisesti liittyneet mihinkään puolueesen, vaan\nkoettivat, ottamalla vähän jokaisesta, pitää välittävää asemaa\nrevolutsionisen ja antirevolutsionisen leirin välillä. He ilmaisivat\npuolueettomuutensa omaksumalla käytöstavan ja kannan, joka ei\nloukannut patriootteja eikä rojalisteja, sulkemalla klubista, joka\nkeskuudessaan kätki kaikenkarvaisia aristokraatteja ja rojalisteja,\npahimmin komprometteeraavat ainekset, nuo neljä rojalistista johtajaa\nd'Eprémesnilin, Cazalès'in, apotti Mauryn ja varakreivi Mirabeaun, ja\npysyttämällä julkaisemassaan sanomalehdessä alituisesti tasapainoa\nkuninkaan suverenisuuden ja kansanedustajain oikeuksien välillä. Mutta\nseurauksena kaikista heidän välittämis- ja tasapaino-yrityksistään\noli, että puolueettomat unhottivat ottaa vaaria hetken vaatimuksesta\nja ympäröivästä todellisuudesta ja sotkeutuivat sisällyksettömään ja\ntyhjään tieteilyyn, joka teki että heidän toimintansa pysyi täydelleen\nhedelmättömänä.\n\nTarvitsemme lukea vain kolme klubin julkaisemaa kirjoitusta, nimittäin\n_Esityksen_ niistä motiiveista, jotka aiheuttivat sen perustamisen,\nsekä sen _Johtosäännön_ ja sen _Periaatteet_ nähdäksemme, kuinka vähän\nklubi itse tiesi mitä se tahtoi. Suurin osa niissä on epämääräistä\nja paljon on ristiriitaista. Eräässä kirjoituksessa lausuttiin\ntoivomuksena, että kuninkaalle tuli niin pian kuin mahdollista antaa\nkorkein toimeenpanovalta; seuraava kirjoitus kuului: \"Me tulemme\nkaikella voimallamme, katsomatta arvoon tai henkilöön, puolustamaan\nihmisen ja kansalaisen oikeuksia, joita meidän aikanamme liiankin\nusein on mitä julkeimmalla tavalla loukattu.\" Samalla haavaa siinä\npuhutaan, ettei ketään pitänyt häiritä uskonnollisten mielipiteittensä\ntähden, eipä edes silloinkaan, kun hän julkisesti tahtoi niitä osottaa,\nja että kokemus kautta vuosisatojen oli näyttänyt, että; katolinen\nuskonto oli ainoa keino ylläpitämään rauhaa ja järjestystä valtiossa,\n\"minkätähden\", sanotaan, \"valtiolle on tärkeätä antaa katolisen\nuskonnon yksin nauttia etua olla kansallis-uskontona ja julkisesti\npalveltavana.\" Painovapaus oli julistettava, mutta samalla heti\ntoimitettava ankara painolaki estämään \"itsevaltaisuutta pääsemästä\nvoitolle\". Armeija oli pidettävä kurissa hallitusmuodon avulla, mutta\nsen tuli olla kuninkaan ylimmän valvonnan alainen ja totella häntä\nniinkuin kuningas totteli lakia. Koko olemassaolonsa aikana klubi\nantoi ehtymätöntä aihetta vallankumouksellisten pilkalle ja ivalle;\nnämä hätyyttivät sitä kaikin tavoin, polemiseerasivat sen kanssa ja\nsyyttivät sitä, että se muka oli aristokraattinen, monarkkinen ja\nreaktsioninen kaikkein suurimmassa määrässä, samalla kun taas puhtaat\nrojalistit leimasivat sen liian maltilliseksi. Itse sana \"puolueeton\"\nherätti naurua ja riitaa; jokainen tulkitsi sen mielensä mukaan ja\nsuuttumus oli yleinen. Eräässä samanaikuisessa lentokirjasessa luetaan\nm.m. seuraavaa:\n\n\"Puolueettomat. Se on äskettäin keksitty sana, mitä täydellä syyllä on\nkäytetty eräästä innokkaiden patrioottien yhdistyksestä, jotka ovat\nliittyneet yhteen yleisen hyvän tähden, pitäen sitä päämaalinaan.\nTätä yhdistystä on kutsuttu Puolueettomien klubiksi; se on\nkokoonpantu jäsenistä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi ja kuuluisiksi\naugustinolaisten nimellä. Heillä on muuttumattomat periaatteet, joita\nhe julkaisevat muuttumattomissa säännöissään; niissä he selittävät,\nettä aika on käsissä palauttaa rauha ja pelastaa Ranskanmaa sekä\nsäilyttää papistolle heidän maatiluksensa ja panna käytäntöön korkein\ntoimeenpaneva valta. M. de Malouet, niin edullisesti tunnettu\nkansalaishyveistään, on tämän klubin presidentti. Ah! kuinka monia\nyhdistyksiä onkaan, jotka tahtovat teidän parastanne!\"\n\nMyös tunnettu _Moniteur_ lehti, vaikkapa itse olikin maltillinen tai\nainakin puolueeton, linkosi heitä vastaan syytöksen epävarmuudesta ja\nepäselvyydestä.\n\n\"Mitä puolueettomiin tulee\", luetaan siinä, \"niin en ollenkaan tahdo\nkääntyä heihin; minä odotan, että he määräisivät puolueensa, sillä\n'jaan' ja 'ein' välillä en näe mitään keskitietä.\"\n\nPuolueettomat vastasivat kaikkiin näihin syytöksiin kauneilla\nlauseilla, jotka eivät kuitenkaan sanoneet mitään eivätkä millään\ntavoin selittäneet heidän asemaansa.\n\n\"Puolueettomuus ei ole siinä, että ollaan puoltamatta tai vastustamatta\nvallankumousta tai kansalliskokousta, vaan siinä, että kunnioitetaan\nhallitusmuotoa, totellaan lakia ja toivotaan ihmisten elävän rauhassa\nniiden suojassa; ettei millään tavoin viritetä kansassa epäluuloa,\nettei sitä yllytetä epäjärjestyksiin, ettei sille yhä ja alituisesti\ntoitoteta että sillä on käsissään tuomari- ja hallitsijavalta.\"\n\nNuo olivat tyhjiä sanoja ja häilyviä periaatteita aikana, joka vaati\nvoimakasta toimintaa, selviä periaatteita ja varmaa kantaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallankumouksen levottomalla ja melskeisellä ajalla nuo monet eri\nklubit eivät olleet ainoita paikkoja, joihin kokoonnuttiin pohtimaan\npäivän polttavia kysymyksiä. Vallankumouksen alusta asti klubit saivat\nvahvaa tukea niiltä monilta kahviloilta, jotka tällöin syntyivät ja\nsateisena kesänä 1789 houkuttelivat puoleensa paljon väkeä sekä senkin\njälkeen olivat ihmisiä tulvillaan. Kahvilat näet pian muuttuivat\nvalmistukseksi klubeille ja samalla niiden kaiuksi niin niistä tuli\nklubeja pienoiskoossa, joissa pohdittiin asioita, tehtiin päätöksiä\nja lähetettiin adresseja ja lähetystöjä, joita ainakin kansanjoukot,\njollei hallitus, ottivat vakavalta kannalta. Joka kahvilalla oli oma\nerityinen värinsä, ja samoinkuin meidän päivinämme voidaan päättää\njonkun henkilön mielipiteistä hänen lukemansa lehden mukaan, samoin\nvallankumouksen aikana kukin kahvila oli varmana tuntomerkkinä\nkävijänsä valtiollisesta kannasta.\n\nPalais Royal oli yllyttelyn valtakunnan pääkaupunki. Täällä vilisi\nyötä ja päivää väkeä, joka tuli ja meni; täällä kansanpuhujat\nseisoivat ja selittelivät viimeisiä tapauksia; milloin heidät otettiin\nriemulla vastaan, milloin heidän sanansa hukkuivat yleiseen sorinaan.\nEpäsiveellisyydellä, joka vallankumouksen puhjetessa oli katkonut\nsäädyllisyyden viimeisen hauraan kahleen ja astunut ulos piilostaan\nnäyttääkseen julkisesti turmelustaan, oli täällä etevin tyyssijansa.\nPalais Royalin käytävissä nähtiin tämän epäsiveellisyyden papitarten\nkäyskentelevän edestakaisin päivät pitkään, alkaen niistä, jotka\nelivät isoisesti ja koettivat esiintymisessään matkia vanhan ylimystön\nnaisia, ja loppuen niihin, jotka nunnahunnullaan ja kertomuksillaan\nsisäänsulkemisesta ja marttyriudesta koettivat tehdä vaikutusta ja\nherättää huomiota. Siellä täällä seisoi joku laulaja laulellen päivän\nviimeisiä kupletteja, samalla kun kulkijaa tuon tuostakin pysäytti\njoku mies antamalla kutsukortin erääsen klubiin, joka itse teossa\nei ollut muuta kuin salainen peliluola, missä ruletin ääressä voi\nkoettaa onneaan. Ja keskellä kaikkea tätä sekamelskaa vihloivat korvia\nkolportöörien kimeät äänet, kun he mitä julkeimmalla tavalla koettivat\nvoittaa toisensa kirkumalla niin kimakasti ja kovasti kuin mahdollista\nkaupaksi sanomalehtiään tai jotakin hävytöntä lentolehtistä, jossa\nsolvattiin kuningatarta, prinssejä ja kansalliskokouksen ylimyksellisiä\nedusmiehiä.\n\nTäällä olivat myös useimmat kahvilat. Suuri joukko niistä oli\nainoastaan salaisia pelihuoneita, mutta oli toisia, jotka\nomistivat kaiken harrastuksensa politiikalle. Niiden joukossa\nolivat tunnetuimmat Café Caveau, yksi vallankumouksellisia pesiä,\nCafé Valois, feuillanttien kokouspaikka, Café Corazza, jossa\njakobiiniklubia valmisteltiin ja jatkettiin ja jossa monet suurista\nvallankumouspäivistä suunniteltiin. Ennen muita on toki mainittava Café\nFoy, ainoa, jolla jo vanhastaan oli etuoikeus pitää Palais Royalin\npuutarhassa tuoleja ja pöytiä sekä paviljonkia, missä tarjottiin\nvirvokkeita. Oltuaan vanhan järjestyksen aikana koko hienon maailman\nkokouspaikkana, tuli tämä kahvila vallankumouksen alusta yhdeksi\nvallankumouksellisen yllyttelyn etevimpiä pesiä. Täällä seisoi puhujia\nläpi vuorokauden marmorituoleilla ja marmoripöydillä lukien julki\nsanomalehtikirjoituksia ja lentokirjasia lisäyksineen ja selityksineen;\ntäältä lähti esityksiä ja anomuksia; täällä odoteltiin jännityksellä\nnoiden vallankumouksen ensi vuosina niin suosittujen kaksintaistelujen\npäättymistä, jotta tulos voitaisiin julistaa kaikella komeudella.\n\nCafé Foylla oli siskokahvilana Faubourg Saint-Germainissa kuuluisa\nCafé Procope, revolutsionin aikana ristitty Zoppiksi, kirjailijain\nja näyttelijäin tyyssija, joka Foyn kahvilan tavoin jälkeen vuoden\n1789 muodostui ahjoksi, mistä lähti liikkeelle mitä jyrkin ja\nvallankumouksellisin propaganda. Usein yhtyivät kahvilan kantavieraat\noikeaksi neuvottelevaksi klubiksi, jonka päätökset sitten juhlallisesti\nlähetettiin ulos maailmaan. He lähettivät myös sangen usein\nsanomalehtien toimituksille ja kirjakauppiaille adresseja, joissa he\nlausuivat mielipahansa milloin mistäkin lehdestä, jonka leviämistä\nhe tahtoivat estää. Itse he ryhtyivät käyttämään lakia virittämällä\nkahvilan ulkopuolelle vitkaisen tulen ja heittämällä siihen jonkun\nnumeron rojalistista sanomalehteä, joka keskustelun ja äänestyksen\njohdosta oli leimattu vastenmieliseksi. Kun sodanuhkasta näytti tulevan\ntosi, kokosivat kantavieraat rahoja kassaksi aseiden ostoa varten,\njotka he aikoivat lahjoittaa synnyinmaalle. Mirabeaun ja Rousseaun\nrintakuvat oli täällä asetettu erääsen saliin, jolla oli nimenä Suurten\nmiesten sali ja jonka seinät vallankumouksen kuluessa koristettiin\nkaikkien vallankumouksen päämiesten muotokuvilla.\n\nMuita samantapaisia kahviloita olivat Café Marchand Saint-Honoré-kadun\nvarrella, Café des Arts Tournon-kadun varrella ja Café de la Victoire\nSèvres-kadun varrella. Viimemainitulla oli kuitenkin toisten\nvastakohtana ei-jakobiininen luonne. Seinen oikealla rannalla oli\nuseita väriltään maltillisempia kahviloita, kuten esim. tuo jokaiselle\nPariisissa kävijälle tuttu Café de le Régence, joka jumaloi Lafayettea\nja jonka isäntä teoriassa suosi tasa-arvoisuusperiaatteita, mutta niin\nhuonosti toteutti teorioitaan käytännössä, että hän kahvilastaan sulki\npois kaikki huonosti puetut henkilöt. Samaa kantaa noudattivat yleensä\nkahvilat Amelot, Conti ja Porte-Saint-Martin. Niissä kaikissa kävi\nhenkilöitä, jotka eivät hyväksyneet väkivaltaisia kohtauksia, vaan\nmoittivat kaikkia niitä, jotka puheessa tai kirjoituksessa kehoittivat\nsellaisiin, ja mitä innokkaimmin vastustivat niitä, jotka pitivät\nvallankumousta kaiken laillisuuden ja järjestyksen hylkäämisenä.\n\nVeisi liian pitkälle luetella edes pientä murto-osaa niistä\nkahviloista, jotka olivat suosittuja ja muodissa; siihen oli niiden\nluku aivan liian suuri. Joka puolueella, joka nurkkakunnalla, jopa\njokaisella pikku ryhmälläkin samoinajattelevia oli oma kokouspaikkansa\nja tyyssijansa, mihin he melkein säännöllisesti joka päivä\nkokoontuivat. Vallan ominainen leimansa oli eräällä pienellä kahvilalla\nnimeltä Café de Flore, jonka kantavieraat julkisuudessa kantoivat nimeä\nLainystäväin seura välttääkseen kaikkea epäluuloa, mutta keskenään\nolivat sidotut lupauksella olla koskaan puhumatta politiikkaa.\nTäällä vallitsi koko vallankumouksen aikana hieno seuratapa;\ntäällä naurettiin, puheltiin, lausuttiin sukkeluuksia eikä oltu\nkuulevinansakaan melua kadulta ja puolueiden sotahuutoja. Turhaanpa\nkumminkin sekin pieni ystäväpiiri, joka kävi tässä kahvilassa, koetti\nvälttää huomiota. Robespierren valpas silmä tunkeutui salaisimpiinkin\npiilopaikkoihin. Hänelle ei riittänyt että vältettiin politiikasta\npuhumista; itse vaitiolokin oli hirmuvallan aikana merkkinä\nsalaliittovehkeilystä isänmaata vastaan.\n\n\n\n\nSANOMALEHDISTÖ\n\n\nSamalla kun yhteenliittymisen tarve vallankumouksen alussa lähensi\ntoisiinsa samoinajattelevia joko hartaasen yhdessäoloon tai yleisten\nkysymysten julkiseen pohtimiseen, samalla tuli sanomalehdistö siksi\nvälineeksi, jonka kautta kaikki, mistä puhuttiin salongeissa,\nlaverreltiin kahviloissa ja keskusteltiin klubeissa, saapui suuren\nyleisön tietoon.\n\nSelvemmin ja paremmin kuin mistään historiallisesta esityksestä näkee\nsen huutavan vastakohdan vanhan yhteiskunnan välillä, joka lahona\nja madonsyömänä oli hajoomaisillaan pirstaleiksi, ja uuden, joka\noli kasvamassa, raittiina, terveenä ja voimakkaana, jos lukee niitä\ncahiers'eja eli valituksia, jotka jätettiin säätykokoukselle ja joista\nlähes 500 löytyy painettuna hyvin tunnetussa _Archives parlementaires_\njulkaisussa. Ei tarvitse pitkälti lukea näitä ymmärtääkseen, että\nsanomalehdistö ennen vallankumousta oli ollut kahleissa, sidottuna\ntyhmähköön ja pikkumaiseen sensuuriin, joka teki kaikkensa tuhotakseen\nfilosofian ja kirjallisuuden edistyksiä; joka mitä törkeimmällä tavalla\npaloitteli eteviä teoksia tahtoen siten vähentää niiden luultua\nhuonoa vaikutusta; joka koetti estää niiden ilmestymistä ja, kun se\nei onnistunut, rankaisi kirjailijoita ottamalla heidän teoksensa\ntakavarikkoon, kieltämällä niiden levittämistä tai juhlallisesti\npolttamalla ne parlamentin pääporrasten juurella. Mutta samalla huomaa\nyhtä selvästi, kuinka vihamielinen yleinen mielipide oli tätä sensuuria\nvastaan, kuinka innokas se oli pudistamaan kahleensa ja vapauttamaan\npainetun sanan kaikesta pakkovallasta. Melkeinpä kaikissa näissä\ncahiers'eissa on kysymys painovapaudesta, ja papiston mielipiteiden\njakautuessa aatelisto osaltaan vaatii suurempaa tai pienempää määrää\nvapautta, ja kolmas sääty pyytää avoimesti ja yksimielisesti vapautta,\njota eivät mitkään pidäkkeet sitoisi, vaan joka olisi täysin rajaton.\n\nJo vuosi ennen säätyjen kokoontumista oli yleinen mielipide niin\nratkaisevasti painovapauden puolella, että, kun Ludvig XVI 5 p.\nheinäk. 1788 kehoitti kaikkia \"Ranskan oppineita ja tietorikkaita\nmiehiä\" antamaan kuninkaalliselle sinetinvartijalle neuvoja ja ohjeita\ntulevan säätykokouksen töitä varten, kaikki halulla tarttuivat\ntähän kehoitukseen ja tulkitsivat sen siihen saakka vallinneen\netuoikeuslaitoksen ja ennakkosensuurin poistamiseksi. Kaikki ne,\njotka ennen pelosta tai arkaluontoisuudesta olivat pidättyneet\nkirjoittamasta, korvasivat nyt vahinkonsa, niin että oikein satamalla\nsatoi lentokirjoja, täynnä toiveita, ohjeita ja reformiehdotuksia\nkaikilta aloilta. Mutta siten julkilausuttua toivomusta ei suunnattu\nkuninkaalliseen sinetinvartijaan, vaan suureen yleisöön; ei tahdottu\nvalistaa yksin kuningasta, vaan koko kansaa. Monissa lentokirjoissa\npuhuttiin myös painovapaudesta, ja useimmissa pidettiin sitä yhtenä\nvapaan yhteiskunnan tukipatsaista. Mirabeau otti selityksillä\nvarustettuna julaistakseen lentokirjan, jonka Milton 150 vuotta\naikaisemmin oli kirjoittanut, ja jonka aatteet nyt, lähes 100 vuotta\nsen jälkeen kuin Englanti oli saanut painovapauden, valtiosäätyjen\nkokoontuessa olivat uusia Ranskassa. Kuinka radikalinen Miltonin kirja\noli, voi ajatella kun lukee sen mottolauseen: \"Tappaa ihminen on sama\nkuin tuhota järjellinen olento, mutta tappaa kirja on sama kuin tuhota\nitse järki\".\n\nSill'aikaa kun siten väiteltiin painovapaudesta ja leviteltiin oppia\nsen hyväksi, syntyi mahti, joka paremmin kuin mikään muu oli kykenevä\najamaan sen asiaa, joka oli vahvistava uusia aatteita ja pitävä\nvireillä innostusta. Tämä mahti oli valtiollinen sanomalehdistö.\nVangittuna ja sorrettuna vanhan hallituksen aikana, joka ei pelännyt\nmitään niin paljon kuin noita kahta sanaa \"filosofia\" ja \"politiikka\",\nse ei kuitenkaan ollut lakannut taistelemasta olemassaolonsa puolesta.\nJa kun se tällä taistelulla ei ollut voittanut mitään, niin oli\nse kärsivällisesti odotellut tilaisuutta pudistaakseen päältään\nkahleensa. Kun vallankumouksen rynnäkkökello soi, astui valtiollinen\nsanomalehdistö esiin, vakaana ja varmana, juurikuin se olisi vartonut\nvain tätä merkkiä ryhtyäkseen Ranskan kohtaloita ohjaamaan. Ja se\nmurtautui esiin sellaisella häikäilemättömällä voimalla, ettei mikään\nvakava vastarinta ollut mahdollinen. Lentokirjalla oli ollut aikansa;\nsen työ oli nyt suoritettu. Uudet aatteet vaativat leveämpää muotoa --\nmuotoa, joka nopeammin levittäisi niitä ja voimakkaammin ajaisi niiden\nasiaa. Lentokirja oli kääntynyt vain yhteen osaan yleisöä, mutta vapaa\nvaltiollinen sanomalehti puhui kaikille ja -- mikä oli vielä tärkeämpää\n-- puhui kaikesta. Sensuuri ei voinut sitä vastustaa, vaan kukistui\nlyhyen kuolintaistelun jälkeen.\n\nKunnia sanomalehdistön vapauttamisesta sensuurin pakkovallasta\nkuuluu etusijassa kahdelle miehelle, joiden nimet ansaitsevat tulla\nmuistetuiksi tässäkin yhteydessä -- Brissotille ja Mirabeaulle.\n\nTäytyy olla lukenut muutamia vanhan järjestyksen kehnoista\nsanomalehdistä, jotka puhuvat tuulesta ja ilmasta, kuninkaallisten\ntöistä ja toimista, prinsessoista, näyttelijättäristä, laulajattarista,\nja suureksi osaksi ovat täynnä häväistysjuttuja, voidakseen ymmärtää\nBrissotin ottaman askeleen tärkeyden, kun hän 16 p. maalisk. 1789\njulkaisi sanomalehtensä _Le Patriote français'in_ näytekaavan\nvarustettuna seuraavalla englannin kielestä lainatulla mottolauseella:\n\"Vapaa sanomalehti on vartija, joka lakkaamatta valvoo kansan yli.\"\nMuutamat otteet tästä näytekaavasta osottavat sangen selvästi Brissotin\nlehden hengen:\n\n\"Ryhtyä nykyoloissa laajalti selittelemään Ranskan kansalle tämän\nsanomalehden hyötyä olisi kansan loukkaamista. Kansalla on näet käsissä\nhetki, jolloin se on saavuttamaisillaan hallitusmuodon, joka ikiajoiksi\non vahvistava sen vapauden. Tämä hallitusmuoto ei voi olla muuta kuin\nhedelmä täydellisestä sopusoinnusta valtion kaikkien jäsenten kesken,\nja tämä sopusointu saadaan aikaan ainoasti kaikkien valistuksen avulla.\n\n\"Se paljous lentokirjoja, joka on ilmestynyt jo ennen tätä\nvallankumousta, on valmistanut tietä tälle valistukselle. Mutta\nlentokirjoja eivät kaikki voi lukea; sitäpaitsi täytyy niistä tehdä\nvalikoima, mikä on mahdotonta ilman niiden lukemista. Vaan voidakseen\nniitä lukea täytyy niitä ostaa, mikä taas käy niin kalliiksi, että\nvain ani harvat siihen kykenevät. Sentähden on keksittävä toinen keino\npysähtymättä opettaakseen kaikkia ranskalaisia halvalla tavalla ja\nmuodossa, joka ei ole väsyttävä. Tämä keino on valtiollinen sanomalehti\neli gazette. Se on ainoa saatavissa oleva keino valistaa lukuista\nkansaa, joka on estetty toimintainnossaan ja sangen tottumaton\nlukemiseen, ja joka pyrkii vapautumaan tietämättömyydestään ja\norjuudestaan.\n\n\"Ilman sanomalehtiä ei Amerikan vallankumousta, johon Ranska on\nottanut niin kunniakkaasti osaa, olisi koskaan voitu panna toimeen.\nSanomalehdet ne ovat vetäneet Irlannin esiin siitä alennuksesta ja\norjuudesta, jossa Englannin parlamentti sitä piti; sanomalehdet ne ovat\nsäilyttäneet sen rahdun vapautta, joka tavataan Englannissa.\n\n\"Mutta näiden lehtien täytyy olla vapaat, riippumattomat eikä\nminkäänlaisen sensuurin alaiset. Se virasto, joka hoitaa sensuuria,\npoistaa tai (mikä on aivan sama) sen epäillään poistavan ne tosiasiat\nja mietteet, jotka voisivat valaista kansaa. Sen epäillään lausuvan\nsekä moitetta että kiitosta.\n\n\"Viranomaiset, jotka nykyään ovat valistuneempia, eivät enää tule\npanemaan sulkuja ajatuksen tielle tai koettamaan johtaa sitä. Nerokas\nmies, valistunut kansalainen, voi sentähden vapaasti kehittää\naatteitaan, ja asiain ollessa juuri näin onnellisella kannalla me\nryhdymme julkaisemaan sanomalehteä, joka tulee olemaan valtiollinen\nja kansallinen ja riippumaton kaikesta sensuurista ja vieraasta\nvaikutuksesta.\"\n\nBrissotin hyvä ajatus viranomaisten valistuneesta arvostelukyvystä\noli ennenaikainen. Hänen prospektinsa joutui kiinni ja hänen lehtensä\nestettiin ilmestymästä. Kaikkien painotuotteiden ylin tarkastusmies,\nMaissémy, ollen vanhaa, konservatiivista perikantaa, oli niin\nsuutuksissaan, että hän ei ainoasti antanut käskyä alaisilleen\nvirkamiehille koettaa estää Brissotin lehden leviämistä, vaan myös,\nhyvin tuntien horjuvan asemansa, kutsui poliisipäällikön kanssaan\nyhteistyöhön tukahuttaakseen jokaisen yrityksen perustaa valtiollista\nsanomalehdistöä. Brissot ei nähnyt mitään muuta keinoa kuin odottaa\nparempaa aikaa, ja hän julkaisikin lehtensä ensi numeron vasta 2 p.\ntoukokuuta.\n\nSamana päivänä ilmestyi myös ensi numero Mirabeaun _États généraux_\nnimistä sanomalehteä, ja jo kolme päivää myöhemmin, toukokuun 5:ntenä,\nsäätykokouksen avauspäivänä, seurasi tätä ensi numeroa toinen.\nMirabeaun lehden sävy ei ollut niin rohkea ja niin radikalinen kuin\nBrissotin, mutta kun se julaistiin ilman edelläkäypää tarkastusta\nja lisäksi Mirabeaun nimi vanhoillisten piireissä oli pelätty ja\nkaikkialla tunnettu, oli siinä kylliksi syytä herättämään viranomaisten\nsuuttumusta vielä suuremmassa määrässä kuin _Le Patriote français_.\nToukokuun 6 p. säädettiin ensiksi yleinen asetus, suunnattuna\nniitä painotuotteita vastaan, jotka ilmestyivät ilman myönnettyä\nprivilegiota ja ilman ennakkosensuuria. Se muistutti suuresti niitä\nmonia sensuuriasetuksia, joita oli säädetty vanhan järjestyksen aikana,\nja soveltui sangen huonosti siihen valistuneen reformiharrastuksen\naikaan, joka näki sen ilmestyvän. Toukokuun 7 p. sitä seurasi uusi\nsäädös, joka oli tähdätty yksinomaan Mirabeauta vastaan, tarkoituksella\nkieltää kaikkia kirjanpainajia, kirjakauppiaita, kolportöörejä y.m.\nmillään tavoin edistämästä sen muka perin kelvottoman kirjoituksen\nlevittämistä, jonka nimi oli _États généraux_ ja jonka leimattiin\nsaarnaavan vapauden nimen varjossa pahinta mielivaltaa. Ja 19 p.\ntoukok. julkaisi Maissémy vielä yhden kiertokirjeen, joka sisälsi\nkiellon sanomalehtimiehille ottaa lehtiinsä mitään valtiosäätyjä\nkoskevaa kirjoitusta. Yleisö protesteerasi lähetystöjen kautta,\nBrissot julkaisemalla yksityiskohtaisen, selvän ja suoran _Memoarin\nsäätykokoukselle, koskeva sanomalehdistön vapautta_, ja Mirabeau itse\njulkaisemalla täysin huolettomana edelleen lehteään muutettuaan sen\nnimeksi _Lettres à mes commettants_. Brissot oli niin takertunut muihin\ntehtäviin, että hän alkoi varsinaisesti antaa ulos sanomalehteänsä\nvasta 28 p. heinäkuuta. Silloin oli jo vanhan sensuurijärjestelmän\nviimeisetkin jäännökset poljettu jalkojen alle, ja Brissot voi syystä\nhuudahtaa: \"Vihdoinkin on nyt painovapaus suotu meille; ei mikään siis\nvoi enää estää tämän lehden julkaisemista!\"\n\nKun kumminkaan mikään laki ei ollut poistanut sensuuria, pysyivät\nvanhat muodollisuudet voimassa, ja viranomaiset -- kuvitellakseen kai\nitselleen että heillä vieläkin oli käsissään valtaa -- huvittelivat\nitseään yhä edelleen kieltämällä suostumuksensa uusien lehtien\nulosantoon. Mutta sanomalehtimiehet huolivat enää vähän tai ei\nollenkaan siitä että lupa heiltä kiellettiin; he selvisivät niin hyvin\nilmankin, he noudattivat vain Mirabeaun ja Brissotin esimerkkiä ja\njulkaisivat lehtensä alistamatta niitä minkään tarkastuksen alle. Päivä\npäivältä kasvoi lehtien luku, päivä päivältä ne houkuttelivat muita\nmukaansa. Heinäkuun loppuun oli syntynyt 42 uutta poliittista lehteä;\nelokuun lopussa oli niiden luku noussut jo 67:ään ja joulukuussa\n192:een. Vuosina 1790, 1791 ja 1792 lisääntyi sanomalehtien luku\nyleensä samassa suhteessa, niin että Ranska 10 p. elok. 1792 voi laskea\n400:n ja 500:n uuden lehden välillä. Useimmat näistä olivat pientä\noktavikokoa, niin että ne, sidottuina kun ovat kirjastoissa, näyttävät\npieniltä kirjoilta. Muutamat, kuten esim. Brissotin sanomalehti, olivat\nneljännesarkin kokoa, ainoastaan yksi, _Moniteur_, oli foliokokoa.\nMelkein kaikki olivat painetut huonolle paperille ja huonolla\npainolla ja erosivat lentokirjoista oikeastaan vain säännöllisen\nilmestymisensä kautta. Mitä tulee ilmestymisaikaan, niin ilmestyivät\nmuutamat lehdet joka päivä, toiset pari kertaa viikossa, niin, olipa\nsellaisiakin lehtiä, joiden ilmestyminen riippui kokonaan toimittajain\nmielivallasta. Muutamilla lehdillä oli vain joitakuita numeroja, toiset\npysähtyivät näytenumeroonsa. Useimmat osottavat hyvin vähäistä kykyä,\nmutta ne korvasivat sen puutteen suhdattomalla innostuksella, joka tuli\nniiden paraaksi voimaksi. Tämä innostus se myös antoi arvoa niille\npienille lehdille, jotka kukin erikseen olivat täysin vähäpätöisiä,\nmutta yhdessä muodostivat todellisen voiman, ne kun olivat Pariisin\nsokean roskaväen puhetorvena. Huolimatta vähästä arvostaan ne eivät\nollenkaan olleet ujoisia; päinvastoin ne ne juuri kovimmin kirkuivat,\nne ne juuri olivat rohkeimmat, ensimäiset syöksymään tuleen, viimeiset\nväistymään.\n\nTietysti voitiin näiden sanomalehtien joukossa erottaa kaksi\nvihamielistä leiriä: vallankumoukselliset lehdet ja kuningasmieliset\neli antirevolutsioniset lehdet. Edelliset olivat lukuisammat ja\naikajärjestykseen katsoen paljon edellä muista. Ensimäisen rojalistisen\nsanomalehden syntyessä, -- se oli apotti Royoun toimittama _L'Ami du\nroi_ -- oli revolutsionisella puolueella jo 70 lehteä asiaansa ajamassa.\n\nTavallisesti ollaan taipuvia otaksumaan, että revolutsionisten\nsanomalehtien kieli oli karkeampaa, heidän hyökkäyksensä silmittömämpiä\nkuin rojalistisien, kun näet edelliset oli kirjoitettu katuyleisöä,\njälkimäiset salonkeja varten. Mutta lukiessa kummankin puolueen lehtiä,\nnäkee pian, että eroa niiden välillä tuskin onkaan. Rojalistit ja\naristokraatit eivät enemmän kuin heidän vastustajansakaan kammoneet\nkäyttää kaikkia roskaväen arkisanoja ja mauttomuuksia, ja tuskinpa\nyksikään sen karkeuksista oli heille liian karkea. Ja tuntuukin\nhelpommalta antaa vallankumousmiehille anteeksi tuo roskaväenkieli,\nosaksi juuri sentähden että se oli sen yleisön kieltä, jonka puoleen he\nkääntyivät, osaksi ja etusijassa sentähden että he ottivat tehtävänsä\nvakavalta kannalta ja osottivat kirjoituksissaan todellista elävää\nharrastusta. Ylimyksellisen sanomalehdistön työ oli kielteistä laatua.\nSen tehtävänä näet ei ollut mielipiteiden puolustaminen ja aatteiden\nlevittäminen, vaan yksinkertaisesti vastapuolueen vastustaminen\nkeinolla millä hyvänsä. Se keino, jota he etusijassa käyttivät, oli\nnaurunalaiseksi tekeminen. \"Naurettavaksi tekeminen\", he itsekin\nsanoivat, \"on se ase, jota on käytettävä sellaisessa taistelussa\nkuin me taistelemme\". Heidän taistelutapansa kohdistui pääasiassa\npersonallisiin hyökkäyksiin ja purevaan ivaan. He osottivat etevyyttään\nahdistamalla runossa ja suorasanaisesti vastapuolueen päämiehiä,\npurkamalla niiden yli häpeällisiä soimauksia, rivoja ja kyynillisiä\nsalaviittauksia. Revolutsionisen sanomalehdistön karkea ja kömpelö\nleikillisyys ei tunnu rahtuakaan pahemmalta kuin ne likaisuudet ja\nsäädyttömyydet, joissa rojalistisella sanomalehdistöllä, muutamia\npoikkeuksia lukuunottamatta, oli ilonsa. Niiden päämaali oli olla\nhupaisa, ja ainakin yksi niistä, lehti, jolla oli tuo omituinen nimi\n_Actes des Apôtres_ (Apostolien teot), oli sellainen; sitä lukivat\nkuningatar, hovi ja ylimystö, ja sen leviäminen oli suurenmoinen.\nKansaan eivät ylimykselliset lehdet tehneet vaikutusta, sillä kansalle\nolivat satiirin aseet liian hienosti hiottuja. Ne herättivät naurua,\nmutta eivät olleet kyllin voimakkaita jättämään jälkeensä pysyvää\nvaikutusta ja vetämään kansanjoukkoja mukaansa.\n\nVaikkakin noiden lukuisten sanomalehdenulosantajain enemmistö oli\nkeskinkertaisia kykyjä tai vallan kyvyttömiä, oli kuitenkin molemmilla\npuolilla muutamia eteviä sanomalehtimiehiä, joita oma aikansa piti\narvossa ja joita jälkimaailmakin muistelee osaksi sen tähden mitä\nhe ovat vaikuttaneet, osaksi sen tähden mitä he ovat kärsineet\npainovapauden hankkimiseksi. Ensimäisenä mainittakoon tässä kerta\nvielä Mirabeaun nimi. Mutta Mirabeaun varhainen kuolema teki ettei hän\nennättänyt olla mukana muulloin kuin poliittisen sanomalehdistön ensi\nvuotena. Hän näki vain innostuksen ajan eikä taistelun ja ottelujen\naikaa. Ja hänen osansa valtiollisessa historiassa, ollen niin suurta ja\noleellista laatua, on pimentänyt hänen sanomakirjallisen toimintansa,\njoka edelliseen verrattuna tuntuu mitättömältä ja syrjäiseltä.\n\nKokonaan toinen oli Brissotin laita. Hänen _Patriote français'insa_\noli koko oloaikansa niin läheisessä yhteydessä hänen valtiollisen\ntoimintansa kanssa, ettei jälkimäistä voida ajatella muistamatta\nsamalla hänen lehteään. Niinkauan kuin valtakunnassa kaikki oli\nvielä jotenkin levollista, oli se uskollisena ilmauksena Brissotin\npoliittisista mielipiteistä ja ajatuskannasta, ja kun taistelu alkoi\nraivota, muuttui se brissotistisen puolueen etevimmäksi taisteluaseeksi.\n\nJos, kuten minä olen tullut tehneeksi, käy läpi Brissotin sanomalehden\nalusta loppuun asti, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä syvää vakavuutta\nja arvokasta sävyä, joka kohtaa lukijaa sen jokaisella rivillä.\nMe emme tapaa siinä jälkeäkään lentokirjailijan äkeästä kielestä,\nvallankumouslehtien karkeista sanoista ja sukkeluuksista, emmekä\nmistään satiireista ja mistään personallisista hyökkäyksistä. Kaikki\non tarkoin ajateltua, tyyntä, vakavaa ja hillittyä. _Le Patriote\nfrançais_ onkin senvuoksi antanut minulle monessa suhteessa toisen\nkäsityksen Brissotista kuin minkä historioitsijat hänestä tavallisesti\nantavat. Lukiessa hänen lehteään on lukijalla edessään ei seikkailija\nBrissot, puoleksi lahjakas kirjailija, puoleksi hullahtava olento, se\nBrissot, joka naurettavasta turhamaisuudesta liitti nimeensä lisäyksen\n\"de Ouarville\" saadakseen sen kajahtamaan paremmin, joka matkusteli\nkaikkialla ja koetteli kaikkia, joutui hallituksen vihoihin tuomalla\nsalakähmää Ranskaan kiellettyä kirjallisuutta ja loukkasi kaikkia\nhäikäilemättömällä suorapuheisuudellaan. Ei, lukijalla on edessään\nvallankumousmies, tarkkanäköinen, työteliäs, vakava, syvästi tietoinen\ntehtävänsä vakavuudesta ja pyhyydestä, vallankumouksen johtaja, joka\nviimeiseen saakka taisteli vakuutuksensa puolesta ja tiesi sen puolesta\nkuollakin.\n\nSanomakirjallista toimintaansa Brissot piti suuressa arvossa:\nmitkään herjaukset, mitkään hyökkäykset eivät voineet järkyttää\nhäntä kerran ottamastaan asemasta tai saada häntä puuttumaan\npersonalliseen polemiikkiin, sillä tätä hän katsoi yhteensopimattomaksi\nsanomakirjailijan pyhän ammatin kanssa. Palanen hänen lehdestään\n(13 p:ltä marrask. 1789) osottaa, mitä hän katsoi sanomakirjailijan\ntäytyvän vaarinottaa vastustajainsa suhteen:\n\n\"Muutama sana sanomalehtimiehen käytöksestä, jollei hänellä ole muuta\npäämaalia kuin olla hyödyksi:\n\n\"Haukkumasanoihin hänen on vastattava halveksimisella.\n\n\"Tolkuttomiin jaarituksiin säälivällä vaitiololla.\n\n\"Vaarallisiin erehdyksiin tarkoilla vastauksilla.\n\n\"Hyviin neuvoihin alistumisella.\"\n\n_Le Patriote français_ vastaa monessa suhteessa sitä mitä me vaadimme\nsanomalehdiltämme. Se on huvittava ja vaihteleva, ja se sisältää,\npaitsi kotimaisia oloja koskevaa, kaikkea mitä valtiollinen sanomalehti\nmeidän päivinämme tarjoo lukijoilleen: johtavia kirjoituksia, ulkomaan\npolitiikkaa ja vieraita maita koskevia uutisia, kirjallisia ilmoituksia\nja koko joukon kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, alkaen\nuskonnosta ja oikeusfilosofiasta ja loppuen Pariisin peliluolien\ntutkimiseen tai sen epäterveellisen ja luonnottoman tavan moittimiseen,\nettä miehet ottivat tervehtiessä hatun päästään. Brissotin lehti\nherätti suurta huomiota, sitä levisi ja luettiin kaikkialla, ja\nrevolutsionin ystävät pitivät sitä yhtä paljon arvossa kuin vastapuolue\nsitä pelkäsi ja vihasi.\n\nVallankumouksellisen sanomakirjallisuuden kentällä astui esiin\nyksi toisensa perään noita sanomalehtimiehiä, jotka, viisaina ja\nvarovaisina tai kiihkeinä ja rohkeina, innostuksensa kautta olivat\nedistävät vallankumouksen eteenpäin-vientiä, mutta joista moni\nleppymättömyytensä ja kiukkuisuutensa kautta tietämättään oli saava\nperustuksen horjumaan sen vapaudenrakennuksen alta, jota he itse olivat\nolleet kohottamassa. Ensiksi nuo kaksi nuorta: Camille Desmoulins\ninnollisine gallialaisine luonteineen ja Elysée Loustallot vakavasti\najattelevine katseineen ja vakavine roomalaismielineen. Heidät on\nusein pantu yhteen, sillä he olivat samanikäiset, molemmista oli\naiottu asianajajia, mutta vallankumouksen alussa he olivat pyörtäneet\nympäri ja astuneet sanomakirjallisuuden epävarmalle uralle; molemmat\nolivat alusta pitäen -- vastakohtana monelle muulle -- innokkaita\nja ilmeisiä tasavaltalaisia. Mutta kuinka erilaiset he olivatkaan\nihmisinä ja sanomalehtimiehinä! Camille tavoitteli kaikin keinoin\nkansansuosiota, Loustallot pysyttelihe alituisesti varjossa; hänen\njulkisuudenpelkonsa oli niin suuri, ettei hän nimellään merkinnyt\nainoatakaan kirjoitustaan. Camille oli kuolemaansa saakka lapsi, hänen\nlehtensä oli pääasiallisesti hänen nopeasti vaihtuvain tunteittensa\nja mielialojensa puhetorvi. Loustallot taas oli jo nuorena mies;\nhän ei koskaan kirjoittanut mitään, jota hän ei ensin ollut tarkoin\nja kypsästi punninnut. Camillen kirjoitustapa oli äärimpään saakka\npersonallista ja vaihteli suuresti; joskus se oli arkipäiväistä,\njoskus se kohosi loistavaan kaunopuheisuuteen saakka. Loustallotin\ntyyli oli objektiivista ja sisälsi hitusen antiikin puhtautta ja\nmuodontäydellisyyttä.\n\nCamille Desmoulinsin lehti _Les Révolutions de Paris et de Bradant_,\nalettu marraskuussa 1789, on huomattava suuresta isänmaallisesta\nintomielisyydestään; se on henkevämpi ja loisteliaampi kuin useimmat\nmuut, ja huolimatta siinä olevasta paljosta arvottomasta tavarasta\npääsee sitä lukiessaan heti selville, että edessä on sanomalehtimies\njumalan armosta. Mutta Camillen lehti ei ole mikään kokonaisluoma,\nhänellä ei ole ollut kylliksi voimaa ajaa suurten aatteiden asiaa\neikä aikaa syventyä niihin; hän on liian pureva sukkeluudessaan ja\nliian järjetön julmuudessaan. Samalla kun hän vaikutti herättävästi\nympärilleen kokoontuvaan nuorisoon, samalla hän useinkin tuli\njohtaneeksi tämän nuorison äkkipikaisiin tekoihin ja vihanpurkauksiin,\njoita hän itse jälestäpäin, katsellessaan oloja kypsemmin, oli\nkatkerasti katuva. Että jälkimaailma on asettanut hänet vallankumouksen\nsuurinten sanomalehtimiesten joukkoon, ei kuitenkaan johdu hänen\nensimäisestä sanomalehtikirjallisesta toiminnastaan, vaan siitä että\nhän myöhemmin keskellä Robespierren hirmuvaltaa mitä kaunopuheisimmalla\ntavalla ajoi lempeyden, ihmisyyden ja sovinnollisuuden asiaa.\n\nLoustallot ei julaissut mitään omaa sanomalehteä, vaan toimitti melkein\nyksinään enemmän kuin vuoden ajan, heinäkuusta 1789 syyskuuhun 1790,\nPrudhommen ulosantamaa lehteä _Les Révolutions de Paris_, jonka kanta\nkäy kyllin selvästi ilmi sen uhittelevasta johtolauseesta: \"Suuret\nnäyttävät meistä suurilta senvuoksi että me olemme polvillamme.\nNouskaamme pystyyn.\" -- Tosin oli tässä lehdessä silloin tällöin\ntoisenkin käden tekemiä kirjoituksia, mutta sen aatteet ja käsityskanta\novat Loustallotin. Tässä hän esitti ajatuksiaan ihmissuvun suurista\nkysymyksistä, tässä hän puolusti ihmisen pyhimpiä oikeuksia, tässä hän\nselvällä ja muodontäydellisellä tyylillä selvitteli vapaan yhteiskunnan\nperiaatteita. Mielipiteiltään Loustallot oli tasavaltalainen kaikesta\nsielustaan ja mielestään; hän oli ensimäisiä, joissa syntyi ajatus\nkansan itsehallinnosta, ja kansanvaltaisessa innossaan hän meni\npitemmälle kuin jyrkimmät radikalit. Kun kansalliskaarti asetettiin\nja kenraali Lafayette nimitettiin sen päälliköksi, oli Loustallot\nvallan epätoivoinen siitä että kansa yhä vielä oli niin taipuvainen\norjuuden ikeesen, että katsoi kunniakseen valita johtajiksi\naatelismiehiä ja arvonimien kantajia, \"joiden\", hän sanoo, \"tulisi\nolla poissuljetut kaikista julkisista viroista\". Joulukuussa 1789 hän\nvaatii, että etuoikeutetut säädyt olisivat kokonaan poissuljettavat\nkansalliskokouksesta.\n\nOn varmaa että Loustallot, siten aivan julkisesti saarnaamalla\nradikalisia aatteitaan ja kiihoittamalla kansan silmitöntä vihaa\netuoikeutettuja säätyjä vastaan, saa kantaa jonkun osan tämän vihan\naiheuttamien epäjärjestysten edesvastuusta. Mutta tämä ei tapahtunut\ntahallisesti. Sillä itse asiassa Loustallot tahtoi vain valistaa eikä\nyllyttää, eikä hän voinut kyllin usein toistaa kansalle, että rauha ja\njärjestys olivat tarpeen sen päämaalin saavuttamiseksi, mihin kaikki\npyrkivät. Suuri kunnioitus lakia ja järjestystä kohtaan oli päinvastoin\njuuri ehkäpä yksi Loustallotin luonteen ominaisimpia piirteitä.\nHänen lehtensä osottaa myös joka rivillään sitä ylevää näkökantaa,\njoka hänellä oli toimestaan sanomalehtimiehenä. Hänestä oli tämä\ntoimi todellinen lähetystyö, ja hän osottikin sen harjoittamisessa\nlähetyssaarnaajan juhlallista vakavuutta ja palavaa intomieltä.\n\nOma aikansa tunsi ja kunnioitti Loustallota; häneen katsottiin\njuurikuin johonkin moraliseen auktoriteettiin; ihmiset olivat\nvakuutettuja hänen todistustavastaan ja antoivat hänen aatteidensa\njohtaa itseään. Kun Loustallotin kuoltua lopulla vuotta 1790\nCamille Desmoulins jakobiiniklubissa piti hänestä muistopuheen, ei\nhän kuvaillut Loustallotin toimintaa, koska se muka oli liiaksi\ntunnettu tarvitsematta muistiinjohdatusta, vaan ainoasti hänen jaloa,\nepäitsekästä personallisuuttaan, hänen tasavaltaista suoruuttaan ja\nhänen vienoa ja ylpeää luonnettaan. Loustallotin elämä ja toiminta\non vähän tunnettua; niin, hänen nimensäkin on useimmille vieras.\nMutta se olisi varmaan tullut sekä ihmetellyksi että kuuluisaksi,\njollei lisääntyvä kivulloisuus olisi estänyt häntä työssään ja\njollei ennenaikainen kuolema olisi riistänyt häneltä giljotiinin\nmarttyyrikruunua.\n\nMitä Brissot ja Loustallot olivat kypsyneemmälle yleisölle, johtajana\nja auktoriteettina, sitä oli Marat sivistymättömälle rahvaalle. Marat\noli vanhan hallituksen aikana tutkinut kemiaa ja lääketiedettä ja\nelettyään monta vastoinkäymistä ja pettymystä oli ruvennut kuninkaan\nveljen, Artois'in kreivin hevoslääkäriksi. Revolutsionin puhjetessa\nhän heittäytyi siihen yhtä paljon yksityisestä kostonhimosta sitä\nyhteiskuntaa kohtaan, jonka hän katsoi syvästi häntä loukanneen, kuin\nvallankumouksellisesta kiihkosta. Marat kuuluu niihin henkilöihin,\njotka hajaantumis- ja särkymisaikoina sukeltavat ilmi, työntyvät\nväkisin esiin ja kykenevät voimansa, hourupäisyyteen saakka rajoittuvan\nkiihkonsa, kestävyytensä ja lujuutensa avulla ottamaan ja pitämään\nitsellään jonkun puolueen tai kansaluokan johdon, mutta jotka, arkoina\nhankkimastaan valta-asemasta, tavallisesti käyttävät mitä keinoja\ntahansa sen säilyttämiseksi. Kalpeine, laihtuneine kasvoineen,\nriippuvine hiuksineen, hoitamattomine pukuineen ja palavine silmineen\nMarat oli todellinen kuva roskaväen sankarista ja sen marttyyrista.\nHänen sanomalehdellään on ollut sellainen vaikutus vallankumouksen\nkulkuun, jollaista mikään muu lehti ei omannut. Ja olematta ollenkaan\noikeudeton voi sanoa, että tämä vaikutus oli kerrassaan turmiollinen.\nHänen kirjoitustapaansa leimasi voima, vakuutus, välinpitämättömyys\nja karkea kynismi; hänen ohjelmansa oli paljastaa pettureita. Päivä\npäivältä hän keksii uusia salaliittoja ja hyökkäyksiä kansan vapautta\nvastaan. Olkoonpa että Marat ei itse eikä muiden kautta halunnut ottaa\nkaikkia niitä hengiltä, jotka hän katsoi sen ansainneiksi, että hän,\nkuten hänen maanmiehensä kaikin ajoin ovat tehneet, käytti väkevämpiä\npuhetapoja kuin oli tarpeen lausua sanottavansa -- tosiasia on\nkuitenkin, että hänen lehtensä vilisi kuolemantuomioita, kehoituksia\nhävitykseen, ryöstöön, murhaan ja väkivaltaan. Sen sijaan että --\nkuten hän itse aivan varmaan vakavasti ajatteli -- olisi tullut kansan\nystäväksi ja johtajaksi, Marat tuli sen turmiollisen vihan ja sen\npahinten vaistojen kiihoittajaksi. Hän se kehoittaa levottomuuksiin,\nvalaa öljyä tuleen ja saa sen leimahtamaan ilmi liekkiin. Hänen\nlehteään on verrattu kelloon, joka läppää kovassa myrskyssä; se on\nyksitoikkoinen, mutta sitä kuulemasta ei pääse.\n\nMaratilla oli innokkaana aseenkantajana ja tarvittaessa sijaisenakin\nFréron, jonka lehti _L'Orateur du peuple_ oli vain kaiku Maratin\n_L'Ami du peuple'sta_. Fréronin varsinainen merkitys sanomalehdistön\nhistoriassa ei kuitenkaan kuulu revolutsionin ensimäiseen aikakauteen,\nvaan Robespierren kukistuksen jälkeiseen aikaan, jolloin Fréron,\nkokonaan kääntyneenä ystäviensä Camillen ja Lucilen kuoltua, ryhtyi\nthermidorianisen sanomalehdistön johtoon.\n\nVallankumouksellisten lehtien joukosta ansaitsee lisäksi kaksi\nenimmän luettujen sanomalehtien joukkoon kuuluvina tulla mainituiksi,\nnimittäin _Annales patriotiques et littéraires_, jota Carra ja\nMercier toimittivat Maratin henkeen -- karkea ja kömpelö lehti, jonka\nsukkeluuksia alemmat kerrokset hyvin suosivat, sekä häväistyskirjailija\nGorsas'in lehti alituisesti vaihtelevine nimineen, lopuksi nimeltä\n_Courrier des départements_ -- lehti, joka alussa ei ollut niin\nvallankumouksellinen eikä niin hyvin toimitettu kuin muut, mutta pian\nkyllä sai merkitystä ja tuli yhdeksi girondistisen puolueen paraita\ntukia.\n\nOli yksi lehti, jonka rinnalla kaikki muut tuntuivat tyyniltä ja\nmaltillisilta. Se oli entisen teatterinpiletinmyöjän Hébertin lehti\n_Père-Duchêne_. Hébertiltä ei suinkaan puuttunut kykyä ja kuntoa, mutta\nhän väärinkäytti lahjojaan asettumalla sen roskaväen palvelukseen,\njohon hän itse kuului. Hänen lehtensä, joka on kirjoitettu kadun ja\nkauppahallien kielellä, on niin tulvillaan karkeuksia, sadatuksia\nja alhaisimpia sanoja, että se on vallan mahdoton jälkimaailman\nnautittavaksi. Oma aikansa suosi sitä sentään niin suuresti, että se\nsai koko joukon seuraajia; syntyi kokonainen _Père Duchêne-_ jopa\n_Mère-Duchêne_-kirjallisuuskin. Mikään näistä lehdistä ei toki ollut\nniin tunnettu ja niin paljon luettu kuin Hébertin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlimyksellisistä sanomalehdistä oli tuo jo mainittu _Actes des\nApôtres_ ehdottomasti eniten luettu ja huomattavin. Sitä toimittivat\nRivarol, yksi 18:nnen vuosisadan henkevimpiä miehiä, ylimys kiireestä\nkantapäähän saakka, hänen ystävänsä, hurjasteleva satiirinen runoilija\nChampcenetz ja puuhan järjestäjä, uuras Peltier, jonka vallankumous\noli vetänyt pois kauppiasuralta, mille taipumukset ja sukumuistot\nolivat hänet määränneet. _Actes des Apôtres_ lehden keralla oli kaksi\nmuuta lehteä ylimysten tukena, _Gazette de Paris_, jota toimitti du\nRozoy, mitätön kirjailija ja punainen rojalisti, ja _L'Ami du roi_,\njota julkaisi vallankumouksellisen Fréronin kuningasmielinen eno,\napotti Royou, ylimysten Marat, joka ei missään suhteessa ollut tätä\nhuonompi kehoittamaan murhaan, ryöstöön, joukkomurhiin, julmuuksiin ja\nkaikenlaisiin väkivallan töihin.\n\nTässä puolueessa oli yksi toimittaja, jolla ei ole ollut samaa\nvaikutusta vallankumoukseen kuin rojalistisen sanomalehdistön\npäämiehillä, mutta joka sittenkin on mieltäkiinnittävin, iloisin,\nnerokkain ja samalla rehellisin rojalistisista sanomalehtimiehistä.\nSe oli nuori Suleau, joka ensin oli avustajana _Actes des\nApôtres_ lehdessä, sitten julkaisi sanomalehteä, jonka hän vallan\nyksinkertaisesti kutsui nimellä _Journal de M. Suleau_. Juuri\ntässä lehdessä, joka tilaajain suureksi harmiksi ilmestyi sangen\nepäsäännöllisesti, Suleau, eloisana ja hilpeänä ja kujeiden sekä\nkepposten ystävänä, ilmaisi pulppuavaa aito gallialaista luonnettaan\nja uhittelevalla rohkeudella julkaisi mielipiteitään sekä teki pilaa\nkaikesta ja kaikista. Se varomattomuus, jolla hän esiintyi, se\npeittelemättömyys, jolla hän puolusti kuningaskuntaa ja leimasi kaikki\nne monarkistit, jotka koettivat saada aikaan sovintoa vallankumouksen\nkanssa, \"juonenpunojiksi, tyhjänkerskujiksi, hävyttömiksi, pöyhkeiksi,\nkunnianhimoisiksi pässinpäiksi ja konniksi\", teki että hänet tuon\ntuostakin haastettiin oikeuteen ja pantiin vankeuteen muutamaksi\npäiväksi. Mutta Suleaun kuulustelut olivat todellisia huvituksia\nkuulijoille, sillä loistavalla esiintymisellään hän sai yleisön\npuolelleen, ja hänen sukkeluutensa ja hullunkuriset päähänpistonsa\nnarrasivat monesti itse oikeuden vakavat valvojatkin nauramaan. Suleau\noli kauan kansan silmittömän vihan esineenä, ja 10 p. elok. 1792 oli\nhänen päänsä ensimäisiä, joka vaadittiin ja -- otettiin.\n\nArvokkaampia kuin nämä molemmat ryhmät olivat muutamat niistä\nsanomalehdistä, jotka kulkivat puolueiden välillä ja noudattivat\nmaltillista kantaa. Tässä mainittakoon ainoasti nuo puoliksi\nkirjalliset, puoliksi valtiolliset _Chronique de Paris_ ja _Journal de\nParis_, joista edellinen kallistui vallankumoukselliselle puolelle,\njälkimäinen kuningasmieliselle, eron kuitenkaan olematta oleellista;\nniinpä työskenteli esim. Condorcet molemmissa lehdissä. _Journal de\nParis_ voitti suuren levenemisen lisälehtiensä kautta, joihin yleisö\nsai kirjoittaa mitä halusi, katsomatta ollenkaan sisällykseen tai\npuoluekantaan. Juuri näissä lisälehdissä m.m. André Chénier kirjoitti\nkuuluisat artikkelinsa Ludvig XVI:nnen puolustukseksi, nuo artikkelit,\njotka hän sai maksaa päällään. Välittävää kantaa noudattivat myös useat\nmuut lehdet, niin esim. Ranskan vanhin lehti _Gazette de France_ ja\n_Journal des débats et des décrets_, jotka kumpikin vielä nytkin ovat\nolemassa, sekä _Moniteur_. Viimemainittu oli erityisesti huomattava\nsiitä, ettei se kiiruhtanut tapausten edelle, vaan seurasi niiden\njälessä, että se aina oli samaa mielipidettä kuin hallitus, riippumatta\nsiitä mitä muutoksia hallituksessa tapahtui. _Moniteur_ oli koko\nvallankumouksen ajan täysin puolivirallinen, kunnes Napoleon, päästyään\nensimäiseksi konsuliksi, tammikuussa 1800 faktillisesti teki siitä\nhallituksen virallisen äänenkannattajan.\n\nVallitseva painovapaus oli rajoittamaton. Voidaan huoleti sanoa,\nettei koskaan mikään kansa ole nauttinut painovapautta niin suuressa\nmäärin kuin Ranska 14 p:n heinäk. 1789 ja 10 p:n elok. 1792 välillä.\nTosinhan vanhat laitokset vielä kauankin olivat jälellä, oli sekä\nkuninkaallisia sensoreja että etuoikeutettuja kirjakauppiaita, ja\npoliisipäällikkö yhä edelleen huvittelihe koettamalla kieltää muutamia\nsanomalehtiä ja antamalla etuoikeuksia sellaisille uusille, jotka\nlöysivät armon hänen silmissään. Mutta se ei merkinnyt niin mitään, se\noli vain jäännöstä toiselta ajalta, josta ei kukaan enää välittänyt\nja joka katosi vähitellen, osaksi itsestään, osaksi ammattilaitoksen\nlakkauttamisen kautta toukokuussa 1791. Itse asiassa sanomalehdistöä\ntähän aikaan eivät enää sitoneet mitkään säännöt, eivät ympäröineet\nmitkään aidakkeet, ei edes sellaiset, joita viisas ja olosuhteihin\nsovellettu laki olisi voinut luoda estääkseen sitä väärinkäytöksistä.\nRanskalaiset ja etusijassa sanomalehtimiehet tahtoivat tätä vapautta\nsellaisessa laajuudessa; heistä oli pieninkin suojelusmääräys loukkaus,\nja mitään sellaista he eivät tahtoneet kärsiä. He halveksivat\nniitä, jotka vaativat paino-olojen asiallista järjestämistä, heillä\noli varma tunnuslauseensa, joka kuului: \"rajaton painovapaus\", ja\nrousseaulaisessa optimismissaan he luulivat, että tämä yksin oli\nkylliksi parantamaan kaikki yhteiskunnassa löytyvät epäkohdat.\n\nKuinka naivilta sellainen usko tuntuneekaan meikäläisestä, niin\non kuitenkin ylentävää lukea sanomalehtimiehien lausuntoja tässä\nkysymyksessä ja nähdä sen herättämää korkealentoista innostusta.\nBrissot puolustaa sanomalehdistön vapautta kaikissa tilaisuuksissa,\nhän on aina varuillaan pienimpiäkin siihen kohdistettuja hyökkäyksiä\nvastaan ja ottaa puolustaakseen kaikkia niitä, joita vainotaan sen\nvuoksi että ovat vapaasti lausuneet ajatuksensa, olivatpa nämä uhrit\nsitten hänen personallisia ystäviään tai ei. Loustallotin luottamus\npainovapauden moraliseen vaikutukseen oli järkähtämätön. \"Jos\npainovapaus voisi olla olemassa\", hän usein kirjoittaa, \"maassa,\nmissä täydellisin despotismi yhdistäisi yhteen käteen kaikki eri\nmahdit, niin se yksin riittäisi olemaan tämän vastapainona\". Maratkin\nkaikesta sielustaan jumaloi sanomalehdistön vapautta, ja hän puolusti\nsen asiaa sekä laulamalla lehdessään sen ylistystä ja syyttämällä sen\nvihollisia että itsekohtaisesti kestämällä mitä vainoomisia tahansa,\nkylmää ja nälkää, antamatta intonsa millään tavoin laimeta. Mutta\nhänen ajatuksensa painovapaudesta ei koskaan missään suhteessa ollut\nylevä, vaan rajoitettu ja itsekäs, sillä hänestä painovapaus oli vain\nvapaus hänen omalle lehdelleen estämättä singota syytöksiään ja esittää\nkuolemantuomioitaan. Samalla kun annamme Maratille tunnustuksen siitä\ntarmosta ja kestävyydestä, jolla hän taisteli painovapauden puolesta,\nemme voi muuta kuin surkutella, ettei hän itse sitä sen paremmin\nkäyttänyt.\n\nJos muistamme, että hajaannus yhteiskunnassa suureni päivä päivältä,\nettä puolueet kävivät karvaltaan yhä jyrkemmiksi ja seisoivat\nyhä vihaisempina toisiaan vastaan, voimme ymmärtää, että tuo\nsanomalehdistölle suhteellisesti levollinen aika pian oli lopussa.\nPäivä päivältä muuttui sanomalehtien käytös rohkeammaksi, niiden sävy\nvihaisemmaksi. Yhä julkeammin ne myös alkoivat moittia hallituksen\ntekoja, eikä viipynyt kauan, ennenkuin painovapautta seurasi vallan\nrajaton itsevaltaisuus.\n\nTietysti viranomaiset eivät voineet levollisesti katsoa tätä\nitsevaltaisuutta, joka näytti yllyttävän puolue-intohimoja ja tuottavan\nalituista häiriötä yhteiskunnassa. Mutta kun vanhat laitokset olivat\nkukistuneet, eikä mitään uutta lakia ollut säädetty sanomalehdistöä\nvarten, ei ollut olemassa mitään valtaa, jolla olisi ollut toimenaan\nvalvoa paino-oloja, eikä mitään, jolla oli oikeutta ryhtyä asiaan.\nSen puutteessa kaikki viranomaiset ryhtyivät sekaantumaan näihin ja\njohtamaan sanomalehdistöä oikealle tolalle.\n\nKansalliskokouksessa esiintyi alituisia valituksia sanomalehdistön\nvallattomuuksista. Alussa oli tämän kokouksen aikomus ollut säätää\nlaki, joka julistaisi sanomalehdistön vapauden, mutta samalla suojella\nsitä terveillä ja tarkoituksenmukaisilla säännöillä ja rajoituksilla.\nMutta tämä tehtävä ei ollut helppo. Menneisyys ei ollut jättänyt\nperinnöksi mitään, josta olisi voinut olla johtoa, ja kun käsitys\npainovapaudesta ei ollut millään tavoin vakaantunut, oli hyvin\nvaikea kiireessä luoda mitään uutta. Tosin Sieyès jätti ehdotuksen\npainolaiksi, mutta sen katsottiin loukkaavan vapautta, se herätti\npaljon pahaa verta, eikä sitä otettu edes keskusteltavaksikaan.\nKansalliskokous sai tyytyä antamaan tilapäisiä säädöksiä, joita\nkukaan ei noudattanut, ja painovapaus jäi moneksi vuodeksi eteenpäin\nnojautumaan siihen häilyvään artikkeliin, jonka oikeuksienjulistus\nsääti ja vuoden 1791 hallitusmuoto vahvisti: \"Ajatusten ja\nmielipiteiden vapaa vaihto on ihmisen pyhimpiä oikeuksia. Jokainen\nkansalainen voi siis puhua, kirjoittaa ja painaa vapaasti, kunhan vain\nvastaa tämän vapauden väärinkäytöstä lain määräämissä tapauksissa\".\n\nKokonaan riippumatonna kansalliskokouksesta lähetti Pariisin\nkunnallisneuvosto vaatimuksiaan, jotka etusijassa koskivat\nkolportöörien huudosta ja melusta aiheutuvia häiriöitä ja olivat\ntähdätyt huonoa sanomalehdistöä ja sen toimittajia, etupäässä\nMarata vastaan. Kerta kerralta kutsuttiin Marat kunnallisneuvosten\neteen vastaamaan kirjoituksistaan, ja kerta kerralta täytyi hänen\nvangitsemista välttääkseen hakea itselleen mitä ihmeellisimpiä\npiilopaikkoja ullakoissa ja kellareissa, mutta hän ei koskaan\nlaiminlyönyt julaista lehteään niinpian kuin oli löytänyt uuden\ntyyssijan. Viranomaiset kielsivät levittämästä hänen lehteään ja\npoliisikomisariukset vangitsivat sitä kantelevat kaupustelijat. Siitä\nei ollut apua. Silloin kaupunginhallitus yöllä 9:nnen ja 10:nnen p:n\ntammikuuta 1790 välillä pani toimeen oikean sotaretken hänen asuntoonsa\nsulkeakseen hänet telkien taakse. Mutta Marat, jota oli varoitettu, oli\npelastanut itsensä ja katseli nyt eräästä ikkunasta koko toimitusta.\nToinen sotaretki, joka muutamia kuukausia myöhemmin tehtiin 2,000\nmiehen voimalla, onnistui yhtä huonosti. Cordelierien aluepiiri,\njoka oli ottanut Maratin turviinsa, antoi näet hänen päästä pakoon\nkansalliskaartilaisen valepuvussa. Myös Fréronia koetettiin väkisin\nsaada vaikenemaan, mutta kaikki siihen suuntaan tehdyt toimenpiteet\nonnistuivat yhtä huonosti kuin Maratakin vastaan kohdistetut.\n\nKlubeissakin lehtikysymys aiheutti loppumattomia keskusteluja,\nadresseja ja päätöksiä, joita painettiin ja levitettiin laajoihin\npiireihin. Kahvilain kantavieraat taas osottivat vastenmielisyyttään\nvastustajain sanomalehtiä kohtaan tunkeutumalla niiden kirjapainoihin,\nhävittämällä painoja ja mitä vain saivat käsiinsä, tai virittämällä\nverkkaisen tulen kahvilansa ulkopuolelle ja antamalla epämieluisten\nlehtien joutua liekkien saaliiksi. Myöskin yleisö ilmaisi\npaheksuntaansa puheessa ja kirjoituksessa; muutamat syyttivät\nsanomalehtimiehiä oikeudessa, toiset vetosivat suureen yleisöön. Jopa\nkauppahallien kalankaupustelijatkin katsoivat olevansa oikeutettuja\nv. 1790 valittamaan poliisikomitealle huonoista sanomalehdistä, ja\nSanson, Pariisin teloittaja, \"toimeenpanevan vallan edustaja\", joksi\nCamille Desmoulins hänet kastoi, katsoi kerran tulleensa loukatuksi\nja nosti useita sanomalehtimiehiä vastaan jutun, jonka hän voitti\nja sanomalehtimiehet menettivät. Mutta kaikki kokeet vaientaa\nsanomalehdistöä olivat turhia. Samoinkuin vanhan järjestyksen aikana\nvaltiollinen sanomalehdistö, huolimatta kaikista yrityksistä pudistaa\npäältään iestä, oli ollut täysin voimaton viranomaisia vastaan, samoin\nolivat viranomaiset vallankumouksen ensi kautena kokonaan tarmottomat\nsanomalehdistöä vastaan.\n\nSamalla kun sanomalehdistön luonne ja käytös sen olemassaolon\nkolmena ensi vuotena vähitellen muuttui, tapahtui myös vähitellen ja\ntietämättä muutos siinä käsityksessä, joka sanomalehtimiehillä oli\nsanomalehdistön vapaudesta. Sen sijaan kun vallankumouksen alussa\nkaikki olivat yksimielisiä siitä, että painovapaus oli tarpeellinen\nperusta valtiolliselle vapaudelle, että se oli julistettava\nyhtäläisenä kaikille ja kokonaan rajoittamattomana -- sillä jos\nkerran tahdottiin vapautta, niin ei muka auttanut pitää lukua niistä\nväärinkäytöksistä, joita se välttämättä oli tuova mukanaan -- alettiin\nnyt vähitellen painovapautta pitää valtiollisena taistelukysymyksenä\nja käyttää puoluetarkoituksiin. Samoinkuin sana \"patriotismi\"\nmuuttui yhtäpitäväksi vallankumouksellisen nimen kanssa, ja kaikkia\nniitä, jotka eivät kuuluneet vallankumouspuolueesen, katsottiin lain\nulkopuolella seisoviksi, samoin alettiin olettaa, että painovapaus oli\nyksistään patriootteja varten, ja että näillä yksin oli oikeus nauttia\nsen tarjoomia etuja.\n\nJa juuri tämä periaate tuli määrääväksi, kun Pariisin kommuuni,\npäästyään valtaan elokuussa 1792, tekee lopun koko rojalistisesta\nsanomalehdistöstä ja samalla myös -- ei teoriassa vaan käytännössä\n-- sanomalehdistön vapaudesta. Kaikkien rojalististen lehtien painot\notetaan takavarikkoon ja postihallitukselle annetaan käsky tarkoin\nvalvoa, ettei postin kautta mitään epämieluisia lehtiä pääsisi\nleviämään. Mutta ei siinä kaikki. Useat kustantajat ja kirjanpainajat\notetaan kiinni ja pannaan vankeuteen, ja elokuun lopulla haastetaan\neräs rojalistinen sanomalehtimies, _Gazette de Paris'in_ toimittaja,\nrevolutsionioikeuden eteen ja tuomitaan kuolemaan.\n\nPariisin kommuuni voi kyllä tehdä lopun rojalistisesta\nsanomalehdistöstä, mutta se ei voinut lopettaa yhteiskunnassa\nvallitsevaa hajaannusta. Sinä ajanjaksona, joka ulottuu 10 p:stä\nelok. 1792 girondistien kukistumiseen saakka, mikä voidaan laskea\nmaaliskuusta 1793, vaikkapa se lopullisesti tapahtui vasta yli kaksi\nkuukautta myöhemmin, taisteltiin girondistisen sanomalehdistön,\nBrissotin ja Gorsasin lehtien ollessa johtajina, ja Maratin johtaman\njakobiinisen välillä taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua niin\nrajua ja kiihkeää, että harvat aikakaudet ovat sellaista nähneet. Tämä\ntaistelu on alussa osa valtiollisesta taistelusta, mutta muuttuu pian\nainoasti sen kaiuksi ja kuolee vähitellen pois giljotiinin ukkosäänen\ntukahuttamana.\n\nVallankumous teki monta rikosta vapauden nimen varjossa, ja juuri\ntämän saman vapauden nimessä Robespierre pani toimeen sensuurin,\njoka ankaruudessa isosti voitti vanhan hallituksen reaktsionisten\nministerien säätämät asetukset. Tätä sensuuria ei kukaan tunnustanut,\nei edes sen perustaja, eikä se ollut millään tavoin järjestetty. Sitä\nhoiti revolutsionioikeus, joka lain mukaan tuomitsi epäluulon-alaisia\nja rankaisi mestauslavalla. Sanomalehdistö oli tähän aikaan kokonaan\nmasennettu. Olemassaolevat lehdet olivat joko orjallisia tai vallan\nmitättömiä; ne eivät uskaltaneet lausua mitään moitetta, mitään\nvastaansanomista, eipä enää edes mitään helposti ymmärrettäviä\nsalaviittauksia tai varovaisia kierteleviä lausunnoita, vaan\nrajoittuivat tyhjänpäiväisiin selontekoihin ja vaarattomiin uutisiin.\nLokakuusta 1793 heinäkuuhun 1794 ei sanomalehdistön historia ole muuta\nkuin sanomalehtimiesten synkkää ohivaellusta mestauslavalle. Lokakuun\n31 p. 1793 ensinnä sinne vaeltavat girondistit, ja heidän joukossaan\nnäemme etumaisena, voimakkaana ja miehuullisena, Brissotin, joka nyt\nkuolemalla saa maksaa innostuksensa ja erehdyksensä. Hänellä oli\nseurassaan tällä viime matkalla ne ystävät, jotka uskollisesti ovat\ntaistelleet hänen sivullaan: Gorsas ja Carra, jälkimäinen 70-vuotias,\nkumara ja harmaa. Ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi häntä hänen\nnuori, miellyttävä apulaisensa Girey-Dupré, tuomittuna kuolemaan\nsentähden, että oli ollut Brissotin ystävä ja auttaja.\n\nKeskellä terrorismin kolkkoa hiljaisuutta kohosi silloin, ei täyttä\nkuukautta girondistien kuoleman jälkeen, alussa hieman heikkona,\nmutta pian mahtavana ja kaunopuheisena, ääni, joka rohkeni nousta\nsortoa vastaan ja ajaa vapauden, lempeyden ja ihmisyyden asiaa.\nCamille Desmoulins se nyt linkoo hirmuvaltiasta vastaan _Le vieux\nCordelier_ lehtensä, tuon lehden, joka yksinään olisi voinut tehdä\nhänet kuolemattomaksi. Ensimäinen numero ei ollut suorastaan suunnattu\nRobespierreä vastaan, mutta siinä Camille lauloi painovapauden\nylistystä ja moitti jakobiiniklubin kokoonpanoa. Ja jo sen motto: \"elää\nvapaana tai kuolla\", oli niin Robespierren kuin yleisönkin silmissä\ntaisteluunvaatimus. Robespierre tulikin levottomaksi ja vaati Camillea\nalistamaan numeronsa ennen ulosantoa hänen tarkastavain silmiensä\nkatseltaviksi. Toinen numero viittaakin siihen että tarkastus oli\ntapahtunut. Mutta kolmannessa, jota Camille ei huolinut näyttää,\nhän sen sijaan sai lausua julki kaikki mitä tahtoi. Ja hän sen\nsanoikin. Hän ahdisti tässä peitetyin sanoin, joskin kyllin selvästi,\nsekä hirmuvaltaa että Robespierreä. Voimatta muulla tavoin moittia\nhallitusta hän käänsi ja varusti selityksillä kappaleita Tacituksesta,\njoissa tämä osottaa tasavaltaisen hallitustavan edut despotismiin\nverraten. Mutta kukaan ei erehtynyt näiden selitysten tarkoituksesta,\neikä kukaan ollut tuntematta roomalaisten keisarien nimien alla\nterrorismin johtomiehiä. Ja Camille itse alleviivasi tämän tuntemisen\nliittämällä selityksiinsä seuraavan mietteen:\n\n\"Jos leijonalla olisi tiikereistä ja panttereista koottu hovi ja\nhenkivartiosto, eivät ne olisi repineet useampia henkilöitä kappaleiksi\nkuin caesarien ilmiantajat, vapautetut orjat ja salamurhaajat. Sillä se\njulmuus, johon on syynä nälkä, lakkaa nälän mukana, mutta se julmuus,\njohon on syynä pelko, voitonhimo tai tyrannillinen epäluuloisuus, on\nkaikkia rajoja vailla.\"\n\nKolmas numero oli huomattava loistavasta kaunopuheisuudestaan.\nSuurenmoisella tarmollisuudella Camille siinä koettaa avata yleisön\nsilmät näkemään sen kieron käsityksen vapaudesta, joka terrorismin\naikana oli päässyt vallalle.\n\n\"Ei\", hän sanoo, \"vapaus, tämä vapaus, joka on laskeutunut alas\ntaivaasta, se ei ole joku oopperan nymfi, se ei ole punainen lakki,\nlikainen paita tai repaleinen puku -- vapaus, se on onni, se on\njärki, se on yhdenvertaisuus, se on oikeus! Tahdotteko, että minä sen\ntunnustan, että minä vaivun sen jalkoihin, että minä annan vereni\nsen edestä? Avatkaa vankilat niille 200,000 kansalaiselle, joita te\nkutsutte epäluulonalaisiksi, sillä oikeuksienjulistuksessa ei ole\nmitään huonetta epäluulon-alaisia varten, on ainoasti vankiloita.\nÄlkääkä uskoko, että tämä teko olisi vahingollinen tasavallalle; se\nolisi vallankumouksellisin teko, mihinkä koskaan olette ryhtyneet. Te\ntahdotte vapautua kaikista vihollisistanne giljotiinin avulla! Mutta\nonko nähty suurempaa hulluutta?\"\n\nJa vähän myöhemmin hän lausuu:\n\n\"Minä olen kokonaan toista mielipidettä kuin ne, jotka sanovat, että\nterrorismi on pysytettävä päiväjärjestyksessä. Päinvastoin olen\nvakuutettu siitä, että vapaus paraiten lujittuisi ja Europpa paraiten\nvoitettaisiin, jos te asettaisitte lempeyskomitean. Tämä komitea\nse päättäisi revolutsionin, sillä lempeys on myös revolutsioninen\ntoimenpide ja tarkoituksenmukaisin kaikista, jos sitä käytetään\njärjellisesti. Kutsukoot tyhmät ja kunniattomat minua maltilliseksi,\njos niin tahtovat. Minä en punastu siitä etten ole jyrkempi kuin\nBrutus. Sillä kas tässä mitä Brutus kirjoitti: Tekisitte paremmin,\nrakas Ciceroni, jos puhaltaisitte voimaa lopettamaan sisällisiä\nriitaisuuksia, kuin että puratte vihaanne ja ajatte perille kostoanne\nniitä kohtaan, jotka jo ovat voitettuja.\"\n\nVoidaan ymmärtää, millaisen huomion _Le vieux Cordelier_ herätti\njakobiiniklubissa. Jouluk. 21 p:nä eräs jäsen esitti että Camille\najettaisiin pois klubista -- \"Camille on jo kyllin kauan hiponut\ngiljotiinia\", hän lausui. Useissa istunnoissa oli kysymys Camillesta\npäiväjärjestyksessä, se venyi venymistään, ja näytti siltä kuin ei\noikein rohjettaisi käydä häneen käsiksi, mutta vihdoin 6 p. tammik.\n1794 lausui Robespierre mielipiteensä, ja silloin nähtiin että Camillen\nhetki oli lyönyt.\n\nCamille kuoli mestauslavalla 5 p. huhtik. 1794. Hänen kuollessaan oli\nvain kuusi numeroa _Le vieux Cordelier'iä_ ilmestynyt. Seitsemäs,\nainoa, joka todella suoraan kävi Robespierren kimppuun, oli jo\nkauan ollut valmiina hänen pöydällään, mistä se häntä vangittaessa\nlöydettiin. Niiden paperien joukossa, jotka tavattiin Robespierren\nkuoleman jälkeen ja joista Courtois antoi kertomuksen, oli myös yksi,\njolle oli kirjoitettu: \"Camille mestattu senvuoksi että selitteli\nTacitusta.\"\n\nMuutamia päiviä ennen Camillea oli _Père Duchênen_ ulosantaja Hébert\nkuollut mestauslavalla. Ja 25 p. heinäkuuta koki André Chénier saman\nkohtalon ainoastaan kaksi päivää ennen Robespierren kukistusta.\n\n\n\n\nTEATTERI\n\n\nSamoinkuin vallankumous jo alusta pitäen sai tuen sanomalehdistöstä,\nsamoin se teatteristakin sai itselleen mahtavan liittolaisen.\nTeatteri on sanomalehdistön tavoin edistänyt vallankumouksellisten\naatteiden tunnetuksi tulemista kansan laajemmissa kerroksissa;\nmutta sanomalehdistön antaessa vallankumoukselle monta sen paraista\nvirikkeistä ja sen valistustyön ollessa arvoltaan vakavaa ja pysyvää,\nteatterin vaikutus sen sijaan oli melkein kokonaan onnetonta laatua.\n\nOlisi tosin syytä luulla, että vallankumouksen mukana tulleen vapauden\nolisi pitänyt antaa kirjallisuudelle uusia aihelmia, omaa luonnetta\nja ominaisia muotoja; että kaikkien ajatusta ja sanomalehdistön\nvapautta rajoittavien esteiden poistamisen olisi pitänyt herättää\nilmi muutamia suuria henkiä, ja isänmaallisen innostuksen tullut\nluoda ainakin joitakuita eteviä kirjallisia teoksia, joilla olisi\nollut pysyvä merkitys. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Päinvastoin\nharvalla aikakaudella on näytettävänä kvalitatiivisesti niin köyhää\nja keskinkertaista kirjallisuutta kuin juuri vallankumouksen ajalla.\nTurhaan me haemme muististamme edes muutamia suuria kirjallisia\nnimiä, jotka edustaisivat vallankumousta samoin kuin Racine ja\nMolière edustavat Ludvig XIV:nnen aikakautta, Voltaire, Rousseau ja\nBeaumarchais vallankumouksen edellistä aikaa, ja M:me de Staël ja\nChateaubriand konsulaatin ja keisarivallan aikaa.\n\nMyöskin teatteri tarjoo kirjallishistorialliselta kannalta katsottuna\nsangen vähän mielenkiintoa. Voidaan sanoa noista tuhatlukuun nousevista\ndraamallisista tuotteista, jotka vallankumouksen aikana näkivät päivän\nvalon, ettei niistä yksikään ollut huomattavampi kirjallisena luomana,\nja että ainoasti pieni osa niistä todisti todellista lahjakkuutta tai\njotakin suurempaa kykyä. Mutta joskaan kirjallishistorioitsijat eivät\ntämän ajan draamallisesta kirjallisuudesta löydä sitä mitä hakevat,\nniin se sen sijaan tarjoo historialliselle tutkimukselle rikkaan\nja ehtymättömän ainesvaraston. Teatteri näet heijastaa yhtä hyvin\njollei paremminkin kuin sanomalehdistö kautta koko vallankumouksen\nvaltiollisia tapauksia sekä päivän mielipiteitä ja harrastuksia.\n\nSe piirre, joka ennen muita on revolutsioniajan teatterille\nluonteenomaista, on se poliittinen intohimoisuus, joka on lyönyt\nleimansa melkein jokaiseen sen tuotteesen. Ei koskaan muina aikoina\nteatteri ole niin suuressa määrin kuin vallankumouksen aikana ollut\n\"tekijänä\" valtiollisessa elämässä. Taiteen rauhallisesta tyyssijasta\nse muuttui puhujalavaksi, josta päivän kaikki pienimmätkin tapaukset,\nkaikki huomiota herättävät lausunnot kansalliskokouksessa, klubeissa\nja kahviloissa sekä kaikki katukohtaukset seliteltiin yleisölle\nmelkeinpä välittömästi ja sangen läpinäkyvän toisinsanonnan avulla.\nTodellisuuden suuri näytelmä, jota jokainen näki näyteltävän\nsilmiensä edessä, kahlehti mahtavalla traagillisuudellaan ja\nsuurenmoisilla tehokohdillaan siihen määrin kaikki mielet, että\nkaikki mitä mielikuvitus olisi voinut luoda, sen rinnalla olisi\ntuntunut miedolta ja mitättömältä. Yleisö oli liiaksi kiintynyt tähän\ntodellisuusnäytelmään halutakseen teatterissa nähdä mitään muuta kuin\nsen heijastusta. Se ei vaatinut taidetta vaan viittauksia päivän\ntapahtumiin; ja oli luonnollista, että kirjailijat tyydyttivät sen\ntoiveita ja uhrasivat puoluekiihkoille taiteellisuuden kustannuksella.\n\nSe kuvapuku, jota käytettiin poliittisten tapausten esittämiseksi\nnäyttämöllä, otettiin historiasta ja erityisesti vanhasta ajasta.\nVanha aika ei varmaan koskaan ole ollut niin tutunomainen eikä niin\nkansantajuistettu kuin vallankumouksen aikana. Luitpa mitä hyvänsä\ntältä ajalta olevaa puhetta, lentokirjasta tai sanomalehteä, niin\nyhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta siinä tapaat\nsitaatteja kreikkalaisista tai roomalaisista kirjailijoista sekä\nviittauksia vanhaan historiaan, sen merkillisiin tapauksiin ja\nhenkilöihin, sen suuruuteen ja sen muistoihin. Caesarin murha,\nTarqviniuksen karkoitus, Sokrateen kuolema, Cato, Tarpeian kallio,\nCincinnatus, Capitolium, Perikles, Rubicon, Catilinan salaliitto --\nkas siinä ne lausetavat, jotka useimmin meitä kohtaavat, kas siinä\nne aineet, joista vallankumouksen miehet ammensivat deklamatorisen\nkaunopuheisuutensa tehoisimmat vaikutelmat. Pieninkin urhotyö loi\nBrutuksia ja Sokrateita; Ranskan kuninkaille annettiin Rooman keisarien\nNeron, Caligulan, Vitelliuksen nimet; Maria Antoinette kulki aikansa\nlentokirjasissa aina Messalinan ja Agrippinan nimellä, ja kun M:me\nDubarry tuomittiin kuolemaan, kutsuttiin häntä vallankumousoikeuden\nsyytöskirjoituksessa \"uudeksi Aspasiaksi\".\n\nTeatteri vaihteli kaikkia näitä roomalaisia ja kreikkalaisia\naineita loputtomiin saakka, joko sitten johtavina motiiveina tai\nirrallisina sivuseikkoina, ja ne muuttuivat vähitellen yhdessä toisten\nhistoriallisten piirteiden kanssa melkeinpä välttämättömäksi osaksi\nvallankumousajan draamassa.\n\nRevolutsionisen draaman saattoi ranskalaiselle näyttämölle 4 p.\nmarrask. 1789 Marie-Joseph Chénier, joka silloin oli vain 25-vuotias.\nM.-J. Chénier, jota jälkimaailma on pitänyt vähemmässä arvossa kuin\nhänen vanhempaa veljeään André Chénieria, oli aikanansa paljoa\ntunnetumpi kuin tämä; hänen nimensä esiintyy vallankumouksen niin\nvaltiollisen kuin kirjallisen historian melkeinpä jokaisella lehdellä.\nMutta ei kummallakaan alalla tämä nimi merkitse mitään todellisesti\npysyvää teosta. M.-J. Chénier oli liiaksi runoilija voidakseen tulla\nobjektiiviseksi ja selvänäköiseksi politikoksi; hän oli liiaksi\nkiintynyt politiikkaan voidakseen rauhassa antaa runottarelleen\nsen ajan ja ne voimat, joita tämä vaati tehdäkseen hänestä etevän\nkirjallisen kyvyn. Sitä paitsi esti häntä hänen väsymätön pyrintönsä\ntulla kuuluksi ja hankkia kansansuosiota jossakin määrin kehittymästä\nsiten, kuin hän toisissa olosuhteissa ehkä olisi voinut kehittyä. Niin\nhänen murhenäytelmänsä kuin hänen runonsakin monesti ilmaisevat suurta\nlyyrillistä lahjakkuutta, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän\nhätätyötä, hetkeä varten kirjoitettuja, ja niiden etevin arvo on siinä,\nettä ne ovat oivallisena tuntomerkkinä sille myrskyiselle ajalle, jona\nne ovat syntyneet.\n\nMarie-Joseph oli kokeillut jo 20 vuoden ikäisenä mauttomalla ja\nmitättömällä näytelmällä nimeltä _Edgar ou le page supposé_ (Edgar\neli luuloteltu hovipoika), joka jo ensimäisessä esityksessä tuli\nulosvihelletyksi ja jota sitten ei enää koskaan näytelty. Vuotta\nmyöhemmin hän Orleansin herttuattaren välityksellä sai sen edun, että\neräs hänen kappaleistaan, _Azémire_, joka oli laajemmin suunniteltu,\nmutta aiheeltaan yhtä arkipäiväinen, luettiin julki hovissa. Yleensä\noli sellaisissa tilaisuuksissa tapana ainoasti hillityllä vaitiololla\nosottaa moitettaan. Mutta tällä kertaa poikettiin totutusta tavasta:\nsekä naurunpuuskat että vihellykset keskeyttivät lukemista, mikäli\nGrimm kertoo meille _Correspondance littéraire'ssään_. Kuitenkin\nkappale oli hyväksytty näyteltäväksi Comédie française'ssa ja jo\nharjoitettukin. Kaksi päivää hovissa lukemisen jälkeen se otettiin\nnäyteltäväksi ilman että siitä oli ilmoitettukaan, kun näet aivan viime\nhetkessä oli täytynyt peruuttaa _Zaïren_ esitys erään sairauskohtauksen\nvuoksi, eikä voitu olla antamatta yleisölle sen sijaan jotakin muuta\nhengenruokaa. Mutta Chénierin kappale meni myttyyn jo ennenkuin\nväliverhokaan ennätti laskeutua viimeisen näytöksen jälkeen. Yleisö\nnäet oli suutuksissaan saamastansa saaliista ja osotti harminsa\nnousemalla paikoiltaan kesken näytäntöä ja poistumalla teatterista.\n\nChénier älysi nyt, että yleisön maku ei enää suosinut romantillisia\nlemmenseikkailuja, vaan että se vaati suurempia aineita ja\nvoimakkaampaa käsittelyä. Niinpä hän v. 1788 kirjoitti nimellä\n_Charles IX ou le Saint-Barthélémy_ (Kaarle IX eli P. Bartolomeuksen\nyö) tehoisan historiallisen näytelmän, joka oli täynnä viittauksia\noleviin oloihin ja jo vuotta ennen Bastiljin valloitusta ilmaisi\npuhtaasti vallankumouksellisia merkkejä. Vuoden 1789 alkupäivinä\nChénier tarjosi kappalettaan näyteltäväksi. Mutta tässä hän törmäsi\nikivanhaa sensuuria vastaan, jota taitavat kädet hoitivat. Suard,\nCrébillonin seuraaja kuninkaallisen teatterisensorin virassa, Suard,\nakateemikko, joka obskurantismin ja konservatismin historiassa on\ntehnyt itsensä kuuluisaksi sen pitkällisen ja sitkeän vastarinnan\nkautta, jota hän teki Beaumarchais'in näytelmän _Le Mariage de Figaron_\n(Figaron häät) esittämistä vastaan, kielsi ehdottomasti suostumuksensa,\neikä Chénierillä ollut muuta keinoa kuin jättää murhenäytelmänsä\nesityttämättä, kunnes voisi turvautua valistuneempiin tuomareihin. Kun\nsitten vallankumouksen mukana uusi aika näkyi koittavan, niin Chénier\nheti asettui niiden riviin, jotka taistelivat kaikkia vanhentuneita\nlaitoksia vastaan, ja kahdessa leimuavassa lentokirjasessa, joista\ntoisella oli nimenä _Les inquisiteurs de la pensée_ (Ajatuksen\nkahlehtijat), hän mitä häikäilemättömimmällä tavalla ahdisteli niitä\nseitsemäätoista eri lajia sensuuria, jotka hän väitti tavattavan\nRanskassa, ja niiden joukossa erityisesti teatterisensuuria. Kauan\nhänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa nähdäkseen teatterisensuurin\nkahleiden jollei aivan katkeavan niin ainakin isosti irroittuvan.\nSittenkuin Pariisin teatterit Bastiljin valloituksesta syntyneen\nmieltenkuohun johdosta muutamia päiviä oli pidetty suljettuina, ne\njälleen ryhtyivät työhönsä, ja niiden ohjelmisto muuttui kokonaan\ntoiseksi entisestään, pääasiallisesti siitä syystä että Suard,\njoka pysyi paikallaan teatterisensorina, myöskin oli liittynyt\nvallankumoukseen, kääntynyt ja alkanut sallia näyteltävän niitä\nkappaleita, jotka hän ennen oli kieltänyt.\n\nNiiden joukkoon kuului myös Fontanellen näytelmä _Ericie ou la Vestale_\n(Ericia eli Vestan neitsyt), joka esitettiin 19 p. elok. 1789. Saman\npäivän aamuna oli sanomalehdessä _Le Patriote français_ otsakkeella\n_Adresse à tous les bons patriotes_ (Kehoitus kaikille kunnon\npatriooteille) luettavana seuraava kehoitus: _\"Charles IX_ on otettu\nnäyteltäväksi Comédie française'ssa, mutta näyttelijät eivät tohdi sitä\nnäytellä, se kun on kielletty. Eivät ne ole enää hovin aatelismiehet,\njoilla on valta käskeä heitä. Valta on teidän.\" Illan kuluessa jaeltiin\nteatterissa joukko samantapaisia adresseja, jotka kaikki väittivät\nvääryydeksi sitä ettei Chénierin kappaletta ollut otettu näyteltäväksi.\nNiinpian kuin näyttelijät... näyteltyänsä ensin erään pienen kappaleen\n-- olivat tulleet sisään näytelläkseen _la Vestalca._, kuului\nkaikkialta salongissa huutoja, joita ei aluksi oikein ymmärretty.\nEräs näyttelijöistä, Gérard, astui silloin esiin ja kysyi, halusiko\nyleisö nähdä vastaesitetyn kappaleen tekijää. Yleisö vaan jatkoi\nhuutamistaan, ja nyt voitiin siitä erottaa nimet \"Chénier\" ja \"_Charles\nIX_\". Hetkinen senjälkeen nousi salissa eräs herra seisoalleen huutaen:\n\"_Charles IX_, Chénierin murhenäytelmä, on otettu näyteltäväksi ja\nharjoitettukin; miks'ei sitä näytellä?\" Ei kukaan vastannut, vaan niin\nGérard kuin muutkin näyttelijät poistuivat lavalta. Tuokion kuluttua\nastui esiin uusi näyttelijä, Fleury, ilmoittaen että kysymyksenalainen\nkappale kyllä oli harjoitettu ja näyteltäisiinkin niinpian kuin lupa\nsaataisiin. Tässä hänet keskeytti melu, joka teki jatkamisen hänelle\nmahdottomaksi. Kuului vain huutoja: \"Ei mitään sensuuria! Ei mitään\nlupaa!\" ja kun nämä huudot ehtivät hiukan asettua, nousi taas ylös\nsamainen herra, joka oli ottanut ajaakseen yleisön puhevaltaa, ja\nselitti että yleisö ei enää tahtonut tietää mistään luvasta, koska\nse jo ilmankin liian kauan oli huokaillut sortovallan ikeessä. \"Me\ntahdomme vapautta\", hän lausuu lopuksi vilkasten suosionosotusten\nkaikuessa salongissa, \"nähdä näyttämöllä esitettävän niitä kappaleita,\njotka meitä miellyttävät, samoinkuin meillä on vapaus ajatella mitä\ntahdomme\". Kun hetkisen aikaa on kestänyt sananvaihtoa näyttelijäin ja\nsalongin edustajain välillä, lausuu joku sanan \"kunnallisneuvosta\" ja\nehdottaa vedottavaksi Pariisin pormestariin, joka määräyksellä 24 p:ltä\nelok. 1789 oli saanut huolekseen Pariisin teatterien ylivalvonnan.\nTehdään sopimus, jonka mukaan näyttelijäin jo seuraavana päivänä tuli\ntiedustella Baillyn mielipidettä asian suhteen; minkä jälkeen Fleury\nyleisön innokkaasti taputtaessa käsiään vetäytyy takaisin, salongissa\nsyntyy hiljaisuus ja _la Vestale_ näytellään ilman mitään enempiä\nhäiriöitä.\n\nOn hyvin luultavaa, että koko tämä meluinen kohtaus, joka ei suinkaan\nole mikään ainokainen ilmiö vallankumouksen aikuisen teatterin\nhistoriassa, oli joko Chénierin itsensä tai hänen ystäviensä\ntoimeenpanema; varmaa on ainakin että hän ilolla näki kappaleestaan\npuhuttavan ja sen herättävän huomiota. Ja hän olikin saava nauttia\ntätä iloa täysin määrin. Kysymys _Charles IX:nnen_ esittämisestä oli\nkauan päiväjärjestyksessä. Bailly lykkäsi sen kunnallisneuvostoon,\njoka käsitteli sitä monessa istunnossa, kuulusteli sekä näyttelijöitä\nettä Chénieriä, nimitti kolme tarkastajaa hänen teostaan arvostelemaan\nja vihdoin jätti koko asian kansalliskokouksen ratkaistavaksi.\nKansalliskokous ei ollut niin arka, vaan antoi heti hyväksymisensä\nkappaleen esittämiseen. Kun siis _Charles IX_, kestettyään vielä muita\nselkkauksia kaupunginvirastojen ja poliisipäällikön kanssa, ensi kertaa\nesitettiin 4 p. marrask. 1789, oli sillä edelläkävijänä maine, joka\nteki tämän premierin isänmaalliseksi merkkitapaukseksi ja houkutteli\nteatteriin kaikki vapauden ystävät ja sortovallan viholliset.\n\nChénierin kappale oli kuitenkin tällä odotuksen ajalla ollut\nsuuren muutoksen alaisena. Se suhteellisen suuri varovaisuus, jota\nhän oli noudattanut lausunnoissaan, oli nyt korvattu karkeilla\nsalaviittauksilla; se mitä siinä oli ollut ajanväritystä ja ajanleimaa,\noli poistettu, ja toimivat henkilöt olivat uudessa hahmossaan\nmuuttuneet pelkiksi abstraktsioneiksi, tarkoituksella voida suoraan\nhätyyttää tunnettuja henkilöitä ja olosuhteita. Tässä ei enää voi\nollenkaan puhua mistään taiteellisesta sommittelusta. Toiminnan\ntehtävänä neljässä ensi näytöksessä on näet vain osottaa, kuinka\nKaarle IX, heikko ja häilyvä luonne, valitsee, seuraisiko hän hyviä\nneuvonantajiaan: Bourbonin Henrikkiä, amiraali Colignya ja kansleri\nl'Hôpitalia, jotka varoittavat häntä Bartolomeus-yöstä, tai huonoja:\nKatariina Mediciläistä, Lothringin kardinaalia ja Guisen herttuaa,\njotka häntä siihen kehoittavat. Nämä kuusi henkilöä kiertävät\nlakkaamatta kuninkaan personan ympärillä ja vuoron perään koettavat\nsaada häntä suostumaan näkökohtiinsa, mikä onnistuukin niin hyvin, että\nkappaletta lukiessa tuntuu siltä kuin pahat neuvonantajat saisivat\nvoiton yksistään sentähden, että Katariina on se joka viimeksi puhuu.\nViidennessä näytöksessä käy selville, että Bartolomeus-yö on ollut,\nreformeeratut tietävät tulleensa petetyiksi, ja kuningas katuu\nkatkerasti suostumuksensa antamista tehtyyn hirmutyöhön.\n\nTuskinpa oli ketään, joka ei olisi ymmärtänyt, että Kaarle IX, jolla\nei ollut tarmoa muuhun kuin epäröimiseen ja katumiseen, kuvasi Ludvig\nXVI:tta heikkouksineen ja hyvine mielijohteineen, että tekijä,\nkuvailemalla Katariinan vallanhimoa ja huonoa vaikutusta, oli tahtonut\nahdistaa Maria Antoinettea, että hän oli tahtonut saada esiin\nNeckerin valistuneen katsantokannan kansleri l'Hôpitalin kauniiden\nlauseiden avulla. Eikäpä ollut ketäkään, joka ei olisi ymmärtänyt,\nettä viekas ja kavala Guisen herttua edusti Ranskan aatelia kaikessa\nkehnoudessaan, että hengenmiehen, Lothringin kardinaalin, tuominen\nnäyttämölle siunaamaan polvistuvien murhamiesten tikareja, kirkonkellon\nkoleasti läpätessä tornissaan, ei ollut muuta kuin häikäilemättömin\ntaisteluunvaatimus hengellistä säätyä vastaan.\n\nYleisö oli ratketa riemuunsa. Se paukutti käsiään, kiljui, jopa oikein\nulvoikin ilmaistakseen mielihyväänsä. Välistä kävi jonkun erityisesti\nvallankumouksellisen repliikin ohella oikea vavahdus läpi salongin\nja syntyi tuokion äänettömyys, mutta ainoasti tehdäkseen heti tilaa\njymisevälle suosionmyrskylle. Kuulijat eivät hellittäneet, ennenkuin\nnäyttelijät uudestaan olivat esittäneet kaikki ne kohdat, jotka\nparaiten olivat miellyttäneet. Neljännen näytöksen aikana huudettiin\näkkiä permannolta: \"Cette pièce est l'école des rois\" (tämä näytelmä on\nkuningasten koulu), joita sanoja seurasi suuri suosionosotus. Ja kun\nväliverho vihdoin laskeusi, sittenkuin Talma, jolla Kaarle IX:ntenä\noli ensimäinen suuri osansa, mahtavalla paatoksella oli deklamoinut\nloppusäkeet:\n\n    \"J'ai trahi la patrie, et l'honneur et les lois;\n    Le ciel, en me frappant, donne un exemple aux rois\"\n    [Olen pettänyt isänmaan, kunnian ja lait; taivas,\n\trankaisemalla minua, antaa esimerkin kuninkaille.]\n\nsilloin oli Chénier loistavasti kostanut vanhalle yhteiskunnalle, joka\noli pitänyt häntä niin vähässä arvossa, ja hankkinut näyttämötaiteesta\nvallankumoukselle mahtavan liittolaisen.\n\nChénierin _Charles IX_ herätti huomion sellaisen, jollaisesta harvat\ndraamalliset teokset ensi kerrallaan ovat voineet kerskata. Kaikki\nsanomalehdet mitä innostuneimmin sanoin puhuivat kappaleesta, jota\npidettiin nyrkiniskuna vasten ylimysten kasvoja, ja tekijästä, jota\nverrattiin Shakespeareen ja kehoitettiin jatkamaan sillä uralla, johon\nhän oli osottanut niin ilmeisiä taipumuksia. Kaikki paikat myötiin heti\n11 näytäntöön, ja teatteri lienee 5 ensimäisestä ansainnut tälle ajalle\nvallan mahdottoman summan -- 30,000 livreä. Kappaleen maine kuuluikin\nkauas yli Ranskan rajojen. Olen tavannut Tukholman Kuninkaallisessa\nkirjastossa ja Valtioarkistossa niiden ruotsalaisten kirjeissä, jotka\ntähän aikaan oleksivat Ranskassa, ja niissä virallisissa kirjelmissä,\njoita lähettiläs Staël von Holstein melkeinpä päivittäin lähetti Kustaa\nIII:nnelle, pitkiä ja seikkaperäisiä selontekoja Chénierin kappaleen\nensi esityksestä ja siitä innostuksesta, joka siinä tilaisuudessa\nvallitsi -- innostuksesta, johon muukalaiset eivät kuitenkaan millään\ntavoin näy voineen yhtyä.\n\nKuitenkin _Charles IX_ eli ainoasti muutamia esityksiä, huolimatta\nsanomalehtien innostuneista ylistyssanoista ja katsojain suuresta\ntulvasta. Syynä siihen oli, että ne kauan kyteneet vihollisuudet, jotka\nolivat vallinneet vallankumouksellisten näyttelijäin, Talman, Dugazonin\nja M:me Vestris'in sekä Naudet'in ja Fleuryn johtamain ylimyksellisten\nnäyttelijäin välillä, nyt puhkesivat julkitaisteluksi, taisteluksi,\njossa ylimysmieliset jonkun aikaa olivat voitolla. Yleisön pakoittelu\nja kunnallisneuvosten uudistetut käskyt tosin saivat aikaan sovinnon,\nja _Charles IX_ esitettiin vielä pari kertaa. Mutta nähtyään että\nnäyttelijät tahallaan olivat ilmoittaneet kappaletta niin lyhyen ajan,\nettä ainoasti harvalukuinen yleisö saapui sitä katsomaan, Chénier otti\nlopullisesti kappaleensa pois, eikä sitä enää koskaan näytelty tässä\nteatterissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiistä monista vastuksista, jotka kohtasivat Chénierin kappaletta ennen\nsen esittämistä, näemme, että teatterin ei ollut niin täydellisesti\nkuin sanomalehdistön heti vallankumouksen alussa onnistunut\npudistaa päältään sensuurin iestä. Moni ääni oli tosin vaatinut\nteatterille täydellistä vapautta, ja niin yksityisten henkilöin\nkuin suuren yleisönkin oli monessa tilaisuudessa itsepintaisuutensa\navulla onnistunut pakoittaa poistamaan sensuuripakko yksityisiltä\ndraamallisilta teoksilta, jotka vanha järjestys oli kieltänyt.\nMutta samaan aikaan kuin vanha sensuuri alkoi kadota, syntyi uusi,\njota hoiti Pariisin kommuuni haaraosastoinaan kaupunkikokouksensa\nja johtajanaan Bailly. Bailly tosin ajoi kaikissa tilaisuuksissa\nlämpimästi painovapauden asiaa, mutta hän katsoi saman vapauden\nvaikuttavan vahingollisesti, jos se ulotettaisiin teatteriin, tämä\nkun muka kansan kasvatuslaitoksena välttämättömästi oli pidettävä\nmäärättyjen rajain sisällä; ja hän toteutti teoriansa käytännössä\nkieltämällä suostumuksensa koko joukolta kappaleita, joita haluttiin\nesittää. Määräys 17 p:ltä tammik. 1791, jolle hallitusmuoto antoi\nvahvistuksensa, soi kuitenkin teatterille, samalla kun se vakuutti\nkirjailijoille omistusoikeuden omiin teoksiinsa, melkoisen määrän\nvapautta. Mutta pianpa nähtiin, että tämä vapaus, ainakin mikäli se\nkoski vapautta esittää mitä tahdottiin, oli ainoasti muodollinen. Sillä\nitse asiassa Pariisin kommuunin vaikutusvalta teattereihin nähden\nei lakannut, se ainoasti vuorotteli sen vaikutuksen kanssa, jota\nrevolutsioniset klubit harjoittivat, ja josta tasavallan perustamisen\njälkeen sukelsi esiin uusi sensuuri, paljoa painostavampi ja\nturmiollisempi kuin vanha koskaan oli ollut.\n\nVaikkapa teatterit siten melkein koko revolutsionin ajan olivatkin\nenemmän tai vähemmän mielivaltaisen kontrollin alaisia, ei niistä silti\nsuinkaan ollut puutetta tänäkään aikana. On laskettu aina 45:een saakka\nniiden teatterien lukumäärä, jotka olivat toimessa vuosien 1789-1799\nvälillä, luku, joka voittaa jopa Pariisin teatterin lukumäärän meidän\npäivinämme. Oli olemassa kaikenkaltaisia teattereita, puhenäyttämöitä\nja laulunäyttämöitä, näyttämöitä murhe- ja huvinäytelmää, farssia\nja vaudevillea varten, teattereita vallankumouksen ja kuninkaan\nkannattajia, kaikkia luokkia, jopa lapsiakin varten. Etevimmät\nolivat Ooppera, Opéra Comique, puhenäyttämöt Théâtre de la Nation ja\nThéâtre français de la rue Richelieu, sittemmin nimeltä Théâtre de la\nRépublique, Louvois- ja Feydeau-katujen varrella olevat teatterit,\njotka molemmat viimemainitut pitivät ohjelmistossaan laulukappaleita,\nmurhe- ja huvinäytelmiä, sekä lisäksi keveämmät teatterit Montansier\nPalais Royalissa, jota hyvin suuresti suosi tosin sangen sekalainen\nyleisö, Gaîté, Vaudeville y.m. Yleissävy oli kaikissa milt'ei sama;\nero oli ainoasti suuremmassa tai vähemmässä melun määrässä, sillä\npoikkeuksetta kaikissa anasti yleisö etuoikeuden milloin hyvänsä\nkeskeyttää näytännön ja tehdä muistutuksiaan ja ehdotuksiaan, ja usein\nvirisi, kuten jo olemme nähneet, katsojain ja näyttelijäin välillä\npitkiä puheluja.\n\nKaikkien teatterien ohjelmisto käsitti paitsi vanhoja kirjailijoita,\nRacinea, Corneillea ja Voltairea, joko roomalaisia tai kreikkalaisia\nkappaleita tai sellaisia, jotka peittelemättä johtuivat päivän\ntapauksista. V. 1790 oli Théâtre de Monsieurillä ohjelmistossaan\nkappale nimeltä _Le procès de Socrate_ (Sokrateen juttu); v. 1792\nnäyttelee Théâtre de la République La Harpen _Virginiaa_ ja Chénierin\n_Cajus Gracchusta;_ v. 1794 esitetään Oopperassa Arnault'in _Horatius\nCodes_ ja Joseph Martinin _Fabius_. Suosituimmat kaikista aikansa\nantiikkisaiheisista draamallisista tuotteista olivat kuitenkin\nVoltairen _Brutus_ ja _La mort de César_ (Caesarin kuolema), joita\nsuunnattomalla menestyksellä vv. 1790-1793 näyteltiin melkeinpä vaan\nkaikissa teattereissa.\n\nMitä tulee vallankumouksellisiin näytelmiin, niin on sangen vaikea,\njopa melkein mahdotonkin jollakin tavoin luokitella niitä tai\nmääritellä niiden sisällystä. Ne syntyivät itsestään, tapahtumien\npakoituksesta, elivät muutamia päiviä ja hävisivät, kun uudet\ntapahtumat olivat vallanneet mielet ja uusia näytelmiä oli niistä\nsukeutunut esiin. Bastiljin valloitus loi näytelmän _La liberté\nconquise et le despotisme renversé_ (Vapauden voitto ja sortovallan\nkukistus), papiston sivilikonstitutsioni tuotti joukon luostari- ja\npappiskappaleita, joista suurinta huomiota herättävät olivat _Les\nvictimes cloitrées_ (Luostariin suljetut uhrit), _Les voeux forcées_\n(Pakoitetut lupaukset), _La journée du Vatican ou le mariage du\npape_ (Vatikaanin päivä eli paavin häät), _Le curé amoureux ou le\nmariage des prêtres_ (Rakastunut kirkkoherra eli pappien häät).\nLudvig XVI:nnen pako antoi aihetta kappaleihin sellaisiin kuin _La\njournée de Varennes_ (Varennes'in päivä) ja Toulonin valloitus erääsen\nsamannimiseen kappaleesen. Oli tuskin mitään olosuhteita, jotka eivät\nolisi heijastaneet teatterin lavalla. Niinpä synnytti v. 1792 laadittu\navioerolaki koko joukon näytelmiä: _Le Divorce_ (Avioero), _Le double\ndivorce et le Bienfait de la loi_ (Kaksinkertainen avioero ja lain\nhyvätyö), _La double réconciliation_ (Kaksinkertainen sovinto) y.m.;\nniin, vieläpä sinuttelemisen käytäntöön ottaminen yleisessä elämässä\nv. 1793 innostutti erään kirjailijan kirjoittamaan näytelmän nimeltä\n_Les tu et les toi ou la parfaite égalité_ (Sinät eli täydellinen\ntasa-arvoisuus).\n\nKantaansa nähden useimmat näistä teattereista olivat alussa\nperustuslaillismielisiä, mutta muutamat niistä kuitenkin jo kohta\nomaksuivat kokonaan vallankumouksellisen ohjelmiston, niin esim.\nOoppera, Opéra comique ja Théâtre de la République. Samaan aikaan\nalkoi kaksi muuta teatteria, Théâtre de Vaudeville ja Théâtre de la\nNation, yhä enemmän kallistua rojalismiin. Heinäkuun 14 p:nä 1790\nvietetyn federatsionijuhlan aikana, kun kaikki muut teatterit ottivat\nohjelmiinsa niin vallankumouksellisia kappaleita kuin mahdollista,\nonnistui Théâtre de la Nationin kuningasmielisten näyttelijäin\nsaada aikaan, että tällä teatterilla oli ohjelmassaan ainoasti\nreaktsionihenkisiä kappaleita. Kuten olemme nähneet, syntyi kuitenkin\nnäyttelijäin välillä sovinto, jonka jälkeen vallankumousta suosivat\nnäyttelijät vähäksi aikaa saivat ylivallan. Heidän yrityksensä\nottaa uudelleen esille _Charles IX_ tosin meni myttyyn Chénierin ja\nrojalististen näyttelijäin välillä vallitsevien riitaisuuksien vuoksi,\nmutta kuitenkin heidän onnistui saada aikaan, että Théâtre de la Nation\notti ohjelmaansa vieläkin muutamia vallankumouksellisia kappaleita.\n\nMarraskuussa 1790 otettiin näyteltäväksi Voltairen _Brutus_. Se\nvastaanotettiin ensi esityksessä ennen kuulumattomalla innostuksella.\nMutta samalla näkyi selvästi, että sama hajaannus, joka vallitsi\nnäyttelijäin kesken, oli salongissakin vallalla. Lausuttaissa sanat\n\"vivre libre et sans roi\" (elää vapaana ilman kuningasta) kuului\ntaputuksia ylemmiltä riveiltä. Niihin vastattiin melkein välittömästi\nyksiäänisellä \"eläköön kuningas!\" huudolla ylimyksellisten kerrosten\npuolelta. Tuokion kuluttua häiritsee näyttelijöitä uudelleen jatkuvat\nhuudot. \"Eläköön Voltaire, eläköön Voltaire!\" kaikuu kautta salin, ja\nyleisö ei tyynny, ennenkuin lämpiöstä tuodaan Voltairen veistokuva,\njota, näyttämön ollessa kaltevan, kaksi grenadieria saa seisaaltaan\ntukea näytännön loppuun saakka. Seuraavalla kerralla oli Voltairen\nveistokuva asetettu näyttämölle ja sen vastapäätä Brutuksen rintakuva,\njonka maalari David oli tuottanut Italiasta ja lainannut teatterille.\nJuuri ennen väliverhon kohoamista viskattiin näyttämölle salkku; eräs\nnäyttelijöistä otti sen ylös ja luki seuraavat tilaisuutta varten\nkirjoitetut rivit:\n\n    O, buste révéré de Brutus, d'un grand homme, Transporté dans\n    Paris, tu n'as point quitté Rome. [O sinä Brutuksen, suuren\n    miehen, kunnioitettava kuva; vaikka olet tuotu Pariisiin, et ole\n    ollenkaan jättänyt Roomaa.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nBrutuksen jälkeen näyteltiin eräs kappale, joka suoraan käsitteli\npäivän kysymyksiä, eritotenkin Bastiljin valloitusta; se oli kokonaan\narvoton viisinäytöksinen draama _La liberté conquise et le despotisme\nrenversé_ (Vapauden voitto ja sortovallan kukistus), jonka tekijä oli\naivan tuntematon, nimeltä Harny. Kappale vastaanotettiin kuitenkin\nriemastuksella ja antoi aihetta isänmaallisiin ilonpurkauksiin. Joka\nkerta kun joku säe loppui sanoilla \"libre\" tai \"liberté\", niin koko\nsalonki kuorossa toisteli näitä sanoja. Kun kappaleessa esiintyi\nhenkilöitä, jotka vannoivat hallitusmuotovalan, vannoivat sen\nkaikki katsojatkin. Väliaikoina koko salonki laulaa \"Çà ira\" y.m.\nrevolutsionisia lauluja. Väliverhon laskeuduttua huudetaan tekijä\nesiin, ja eräs näyttelijättäristä, M:lle Sainval, seppelöi hänet\nlaakeriseppeleellä. Silloin huutaa joku: \"Hyvät herrat, sanotaan että\nvanha urhollinen Arné, yksi Bastiljin sankareja, on täällä.\" Urhollinen\nArné vedetäänkin esiin ja saatetaan näyttämölle joutuakseen vuorostaan\nlaakeroitavaksi. Mutta kun ei mitään seppelettä ole enää saatavilla,\nottaa M:lle Sainval erään näyttelijän päästä harmaan lakin ja sijoittaa\nsen ukko Arnén päähän. Sali jymisee kättentaputuksista.\n\nTämä oli viimeinen vallankumouksellinen ohjelma, joka esiintyi\nvanhassa Comédie française'ssa, joka salatakseen ylimysmielisiä\ntaipumuksiaan nyt kutsui itseään nimellä Théâtre de la Nation. Säädös\n13 p:ltä tammik. 1791, joka lakkautti teatterisensuurin, vaikutti\nmonessa suhteessa uudestiluovasti teatterioloihin. Comédie française\noli tähän saakka laajain etuoikeuksiensa nojalla sitonut kädet\nmuilta puhenäyttämöiltä, ja sillä oli ollut käytettävänään etevimmät\nnäyttelijät ja parhaat näytelmät. Vapauden julistamisen jälkeen eivät\nkirjailijat eivätkä näyttelijät enää olleet sidottuja, ja osa näistä\nei kauankaan viivytellyt ryhtyessään käyttämään vapauttaan. Chénier\ntarjosi näytelmänsä _Charles IX:nnen_ yhdelle uusista vastasyntyneistä\nteattereista, Théâtre de la Républiquelle, ja jonkun ajan kuluttua\nsiirtyivät tähän teatteriin Théâtre de la Nationin kaikki tyytymättömät\nnäyttelijät. Tämä uusi puhenäyttämö, Théâtre de la République, johon\nChénierin maine ja Talman taide houkuttelivat lukuisan yleisön, tuli\ntästälähin vallankumouspuolueen kokouspaikaksi, samalla kun sen\nkiivas vastustaja, Théâtre de la Nation, vanha puhenäyttämö, päivä\npäivältä otti yhä rojalistisemman leiman. Näiden molempien teatterien,\nvallankumouksellisen ja kuningasmielisen, välillä taisteltiin kauan\nsamaa taistelua, jota käytiin sanomalehdistössä, klubeissa ja\njulkisessa elämässä.\n\nHuhtikuun 27 p:nä 1791 avattiin Théâtre de la République pääsiäisloman\njälkeen Chénierin _Henri VIII_ nimisellä kappaleella, joka nyt ensi\nkertaa näyteltiin, mutta ei ollut sen uutukaisempi kuin _Charles IX_\noli ollut ensi esiintymisessään. Se maine, jonka Chénier oli hankkinut\nselkkauksillaan sensuurin kanssa, ei kuitenkaan ollut kylliksi\ntakaamaan _Henri VIII:nnelle_ menestystä; -- kappale, jolla itsessään\noli vähän arvoa, otettiin vastaan ilman mitään erityistä innostusta\nja haudattiin muutamien esityksien jälkeen ainoasti silloin tällöin\nsukeltaakseen uudelleen esiin. Chénier huomasi ajan olevan läsnä hakea\nuusia aiheita, ja kun eräs toinen kirjailija, d'Arnault, oli voittanut\nloistoisan menestyksen näytelmällään _Marius à Minturnes_ Théâtre de la\nNationissa, niin hänkin valitsi klassillisen aiheen ja kirjoitti _Caïus\nGracchuksen_, joka esitettiin Théâtre de la Républiquessa 9 p. helmik.\n1792.\n\n_Caius Gracchus_ oli monessa suhteessa kahta edeltäjäänsä etevämpi;\nse oli suuremmin suunniteltu ja sommittelultaan voimakkaampi. Sen\nviittaukset ajan oloihin olivat myös syvempiä; se ei tarjonnut\nnautittavaksi sitä tilapäisyyden ja kansansuosion tavoittelun\nhelppohintaista rihkamaa, joka oli ollut kummankin edellisen näytelmän\ntunnusmerkkinä. Sillä joskin kaikki roomalaisessa kansantribunissa\nvoivat havaita paljon Mirabeaun personallisuutta ja aatteita, niin ei\nkappaleen ydin kuitenkaan ollut siinä; sen muodostivat vertauskohdat\nRooman ja Ranskan sosialisen tilan välillä, niiden yhteiskuntaa\nmullistavien aatteiden välillä, joita Gracchukset edustivat, ja niiden\nuuden virtausten, jotka vallankumouksen aikana kulkivat ranskalaisen\nyhteiskunnan läpi. Vallankumouksellinen yleisö täysin käsitti kappaleen\npohjana olevan aatteen ja osotti osaavansa pitää arvossa sen ansioita\npalkitsemalla sitä mitä vilkkaimmalla suosiollaan. Mutta nytkin,\nsamoinkuin oli ollut _Charles IX:nnen_ laita, antoi ensi esitys aihetta\nmyrskyisiin kohtauksiin ja meluaviin mielenosotuksiin. Ylimykset olivat\nrientäneet ostamaan pilettejä ja täyttivät siten ensi-iltana suuren\nosan teatteria. He jo alusta pitäen ilmaisivat tyytymättömyytensä,\npanemalla toimeen melua heti kohta kun joku paikka kappaleessa ei\nheitä miellyttänyt. Vallankumoukselliset puolestaan tekivät voitavansa\nsaadakseen heidät vaikenemaan, ja näiden yritysten aikana kasvoi heidän\ntaistelunhalunsa ja kiihtymyksensä. Ja kun näyttelijä Monvel Cajus\nGracchuksena synkällä voimalla lausuu:\n\n    \"Autour de nous veille la tyrannie\",\n    [Ympärillämme valvoo tyrannius,]\n\nsilloin kaikuu ensi kertaa salissa tuo pelottava huuto, joka 20\np:nä kesäkuuta ja 10 p:nä elokuuta oli herättävä kansan vihan ja\nkostonhimon: \"Tuilerioihin, Tuilerioihin!\"\n\nMuutamia päiviä _Caïus Gracchukscn_ ensi näytännön jälkeen esitettiin\nThéâtre de Vaudevillessa, joka oli ainoasti Théâtre de la Nationin\nkaiku, pieni kappale nimeltä _L'auteur d'un moment_ (Hetken\nkirjailija). Se oli erään näyttelijöistä kirjoittama ja julkisesti\nteki pilaa Chénieristä, hänen itserakkaudestaan ja hänen helposti\nhankitusta kirjailijanimestään ja maineestaan. Kappale veti väkeä\npuoleensa, ja ylimyksellinen yleisö paukutti sille käsiään monta iltaa\nperäkkäin. Keskellä viidettä esitystä nousi äkkiä salissa eräs tänne\nerehtynyt Jakobiini ja pani äänekkään vastalauseensa, kun taputettiin\nkäsiä sellaisille kohdille, jotka julkisesti saarnasivat pitkälle\nmennyttä rojalismia. Hänet ajetaan ulos vilkkaiden eläköönhuutojen\nkaikuessa kuninkaalle. Mutta näyttelijäin ja yleisön poistuessa\nteatterista on suuri joukko patriootteja kokoontunut sen ulkopuolelle;\nhe hyökkäävät ylimysten kimppuun, kastavat nämä puoleksi sulaneella,\nvasta sataneella lumella ja peittoavat pahanpäiväisesti. Seuraavana\npäivänä annetaan nämä mellakat ilmi kansalliskokouksessa, mutta tämä\nkieltäytyy ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin, kun kerran vuoden\n1791 laki oli säätänyt teatterin vapauden. Riitaa sovittaakseen\nsuostui tekijä ottamaan kappaleensa pois teatterin ohjelmistosta.\nSiihen olisi patrioottien nyt luullut tyytyvän, mutta sitä he eivät\ntehneet. Vielä samana iltana he panivat toimeen suuria mielenosotuksia\nVaudeville-teatterissa eivätkä tyytyneet, ennenkuin teatterinjohtaja\nkeskellä orkesteria oli polttanut poroksi yhden kappaleen näytelmää,\nsamalla kun yleisö salongissa viritti laulun \"Ça ira\" ja palkitsi hänen\nisänmaallista intoaan myrskyisellä suosiolla.\n\nNämä kohtaukset osottavat että teatterin vapautta, vaikkapa se\nolikin virallisesti julistettu, ei suinkaan jätetty koskematta. Ne\nnäyttävät myös selvästi, että nykyään oli ei ainoasti varomatonta vaan\njopa vaarallistakin ilmaista rojalistisia taipumuksia teatterissa\nyhtä vähän kuin yhteiskunnassakin. Siitä huolimatta Théâtre de la\nNation yhä edelleen osotti antirevolutsionista intoaan näyttelemällä\nilta illalta _Cinnaa_ ja _Athaliaa_, pidättämällä ohjelmistostaan\nvallankumouksellisia kappaleita ja mitä selvimmällä tavalla estämällä\nlaulamasta vallankumouksellisia lauluja.\n\nNiin, vielä useita kuukausia tasavallan perustamisen jälkeen,\naikana, jolloin rojalistinen sanomalehdistö oli kokonaan masennettu\nja pienimpiäkin rojalismiin kallistumisen merkkejä yhteiskunnassa\nvainottiin ja hävitettiin keinolla millä tahansa, uskalsi eräs\nkirjailija jättää näyteltäväksi kappaleen, jossa rojalistiset sympatiat\nniin selvästi kävivät ilmi, ettei kukaan sen lukenut tai nähnyt voinut\nhetkistäkään olla epätietoinen tekijän kannasta.\n\nTämä kirjailija oli Jean-Louis Laya, Chénierin vastustaja ja kilpaveli\nvallankumouksellisen teatterin kiistakentällä. Hänen näytelmänsä --\nviisinäytöksisen runomuotoisen komedian -- nimi oli _L'ami des lois_\n(Lakien ystävä), ja se esitettiin Théâtre de la Nationissa 2 p.\ntammik. 1793. Kappale itsessään oli vähäpätöinen, sommittelu heikko\nja säkeet huonoja. Toimintakin tarjosi sangen vähän mielenkiintoa.\nForlis, entinen markiisi, rakastaa entisen paroonin Versac'in tytärtä.\nIsä on taipuvainen naimiskauppaan, mutta äiti, ollen jakobiinien\nNomophagen, Plauden ja Duricrânen hyvä ystävä sekä yötä ja päivää\npuuhaten revolutsionisten suunnitelmain valmistelemisessa, vastustaa\navioliittoa. Forlista syyttää Nomophage antirevolutsionisista\nvehkeistä ja hän vangitaan. Mutta hän puhdistautuu syytöksestä\nja saa kansan puolelleen. Jakobiinit nyt kärsivät hyvin ansaitun\nrangaistuksensa, kun näet heidät vuorostaan heitetään vankeuteen. M:me\nVersac näkee erehtyneensä jakobiinien suhteen, ja tunnustaen että,\nkuten hän lausuu, \"kunniallisin ihminen on paras kansalainen\", hän\nantaa Forlisille tyttärensä käden. -- Kappale itsessään ei suinkaan\nherättänyt huomiota, vaan se harvinainen rohkeus, jota tekijä oli\nosottanut, uskaltaessaan aikana, jolloin Pariisin kommuuni oli\ntulemassa kaikkivaltiaaksi ja Ludvig XVI:tta vastaan vireillä oleva\noikeusjuttu sai vallankumoukselliset ainekset väkevämpään kuohuntaan\nja vallankumousta vastustavat ainekset mikäli mahdollista koettamaan\ntekeytyä kuulumattomiksi ja näkymättömiksi, hätyyttää jakobiinien\nsortovaltaa, uskaltaessaan esittää näyttämöllä niin selvästi, ettei\nkenkään voinut erehtyä, Robespierren kovaa ja kylmää epäluuloisuutta,\nMaratin verintahrattua huolenpitoa kansan onnesta, sekä -- mikä ehkäpä\nenimmin suututti ultrapatriootteja -- asettaa niiden vastakohdaksi,\nainoina kunniallisina ja luotettavina miehinä, kaksi vanhan\nylimyskunnan jäsentä.\n\nVeisi pitkälle yksityiskohtaisesti kuvailla koko sitä suunnatonta\nmelua, jonka Layan näytelmä herätti, ja kaikkia niitä yrityksiä,\njoita tehtiin sen vainoamiseksi. Ensi esityksessä täytyi Layan\nastua näyttämölle ottamaan vastaan ylimyksellisen yleisön raivoisaa\nriemastusta; seuraavissa kasvoi meteli koko ajan, kun patriootit kaikin\ntavoin koettivat äänillään vaientaa suosionmyrskyä. Kappale otettiin\npuheeksi jakobiiniklubissa -- ja kommuuni, jonka johtajat Santerre\nja Anaxagoras Chaumette olivat vallan raivoissaan Layan rohkeudesta,\nkoetti tehdä kaikkensa pakoittaakseen konventtia julkaisemaan kiellon\nnäytelmää vastaan. Mutta konventti, joka Dantonin suureksi harmiksi\nkeskeytti neuvottelun kuninkaan kohtalosta, keskustellakseen Layan\nkappaleesta, oli vihamielinen kommuunille, vetosi teatterin vapautta\nkoskevaan lakiin ja kieltäytyi ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin.\nKommuuni silloin päätti kutsua aseihin kansalliskaartin ja asettaa\nkaksi kanuunaa teatterihuoneesen. Mutta siitä ei ollut apua. Vasta\nkun kuninkaan tuomio oli langennut, ja oli käynyt selväksi että\nkommuuni oli kaikkivaltias, kieltäysivät näyttelijät enää näyttelemästä\nLayan kappaletta. Laya itse, kumma kyllä, vältti kaikki vainoamiset\npysyttelemällä piilossa Robespierren kuolemaan saakka. Hän eli vielä\n40 vuotta _L'ami des lois'in_ esittämisen jälkeen ja kirjoitti useita\nnäytelmiä, jotka kumminkin pysyivät huomaamattomina.\n\nSe rohkeus, jota näyttelijät olivat osottaneet esittämällä Layan\nkappaletta, oli kuitenkin ohjannut vallanpitäjäin huomion entistä\nenemmän Théâtre de la Nationia kohtaan, ja tästälähin virastot pitivät\nvalppaasti silmällä sen ohjelmistoa. Elokuussa 1793 astui eräänä\niltana äkkiä sisään keskellä erään aivan viattoman, _Pamela_ nimisen\nkappaleen esitystä muutamia henkilöitä, kehoittaen yleisöä poistumaan,\nkoska menestysvaliokunta oli kieltänyt kappaleen. Näytelmässä oli\ntuskin mitään muuta sellaista, josta patriootit olisivat voineet\nloukkautua, kuin se että Pamela oli esitetty aatelisnaisena. Tekijä,\nFrançois de Neufchâteau, julkaisi silloin teatterilehdessä _Journal\ndes Spectacles_ kirjeen, jossa lupasi toimittaa vaaditut muutokset ja\nvaihtaa Pamelan syntyperän porvarilliseksi, jos niin haluttiin. Tämä\nkirje ei selitettävistä syistä ollut omiaan tyyntämään vallanpitäjäin\nkiihoittumista. Kun _Pamelaa_ esitettiin muutellussa muodossaan 2\np. syyskuuta, herättivät sanat \"suvaitseville on enimmän annettava\nanteeksi\" paljon pahaa verta. Eräs univormuun puettu patriootti huutaa\nkovasti: \"Ei mitään valtiollista suvaitsevaisuutta!\" Mutta koko salonki\nhänet pian vaientaa. Seuraavana päivänä sisälsi sanomalehti _La feuille\ndu salut public_, Robespierren puhetorvi, Théâtre de la Nationia\nvastaan terävän kirjoituksen, jossa väitettiin että näyttelijät olivat\nhyvin epäluulonalaisia ja ansaitsivat tulla suljetuiksi talteen telkien\ntaakse. Tämä oli valmistusta siihen mitä tuleman piti. Syyskuun 3\np:nä k:lo 10 aamulla vangittiin François de Neufchâteau, ja sama\nkohtalo kohtasi myös Théâtre de la Nationin kaikkia näyttelijöitä\nja näyttelijättäriä, jonka jälkeen tämä näyttämötaiteen vanha koti,\nentinen Comédie française, suljettiin, avautuakseen vasta Robespierren\nkuoleman jälkeen uudelleen yleisölle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLayan _L'ami des lois_ oli viimeinen yritys vastustaa näyttämöltä\nkommuunin, menestysvaliokunnan ja Robespierren hirmuvaltaa. Syksystä\n1793 aina Thermidor-katastrofiin saakka heinäkuuhun 1794 ovat kaikki\nteatterit orjallisia; muutamia niistä ylläpitää vallankumouksellinen\nhallitus, joka itse valitsee näyteltävät kappaleet, mutta toisetkin\novat sen alttiita palvelijoita ja alistuvat mihin nöyryytyksiin\ntahansa, jottei heitä vaan epäiltäisi isänmaan vihollisiksi. Elokuussa\n1793 oli konventti, josta jo tähän aikaan kaikki vastustelevat ainekset\noli poistettu, julaissut säädöksen, määräyksellä että kaikki teatterit,\njoissa esitettiin kappaleita, jotka olivat omiansa saamaan aikaan\nhuonoa vaikutusta tai elvyttämään eloon rojalismia, oli suljettava ja\nniiden johtajat rangaistava,... ja juuri tähän lakiin oli menettely\nThéâtre de la Nationia kohtaan perustunut. Maaliskuussa 1794 ryhtyi\nkommuuni itse sensuroimaan teatteria, määräämällä ettei mitään\nkappaletta saanut esittää näyttämättä sitä ensin kommuunille. Tämä näin\nasetettu sensuuri uskottiin 1 p, huhtikuuta vastaperustetun yleisen\nopetuskomissionin huoleksi, ja kuukautta myöhemmin tämä julkaisi\nsäädöksen, mikä todellisesti toimeenpani sensuurin.\n\nJa tämä sensuuri vallitsee niin raa'alla ja niin välinpitämättömällä\ntavalla, että Suardin ja Baillyn nimet sitä ajatellessa soivat\nvalistuneilta korviimme. Kaikessa nähdään salaviittauksia, kaikessa\nnähdään maltillisuutta, ylimysmielisyyttä ja rojalismia. Chénierin\n_Henri VIII_, Racinen _Phèdre_ ja _Britannicus_; _Macbeth_, _Le\nmalade imaginaire_ ovat epäluulon-alaisia ja kiellettyjä. _Cid_,\n_Tartuffe_, _Le misanthrope_ sisältävät kohtia, jotka ovat loukkaavia\nja pois pyyhittäviä. _Brutus_ ja _La mort de César_, jotka vielä v.\n1793 kuuluivat ultrarevolutsioniseen ohjelmistoon, voivat päästä\nnäyteltäviksi, sittenkuin on kokonaan muutettu niiden loppu; ja\nChénier, jota myöskin epäillään liiallisesta maltillisuudesta, on\npakoitettu Robespierren ja Barèren silmäin edessä itse polttamaan\n_Timoléoninsa_, mikä oikeastaan ei ole muuta kuin dityrambi tasavallan\nkunniaksi, vaikkapa hirmuvaltiaat luulivat siitä löytäneensä muutamia\nsalaviittauksia, joita he kuvittelivat tähdätyiksi itseään vastaan.\n\nEttei kipinääkään näyttämötaidetta ollut olemassa tällaisten olojen\nvallitessa, sen jokainen hyvin ymmärtää. Näyttelijät laiminlyövät\nalkeellisintenkin teknillisten sääntöjen varteenottamisen. He liikkuvat\nnäyttämöllä aivan miten haluavat, tulevat sisään kamiinista, menevät\nulos milloin peilistä, milloin seinästä ja useimmiten ikkunasta.\nKuta karkeampaa ja ilveellisempää kaikki on, sitä enemmän se on\nyleisön maun mukaista. Näyttämöllepano, jota Talma innolla ja\nymmärtämyksellä oli koettanut parantaa, lyödään kokonaan laimin, ja\nmykkä näytteleminen puuttuu peräti: näyttelijät, joilla ei ole mitään\nsanottavaa, toimittelevat muuta -- niin, tapahtuupa joskus, että he\nottavat taskustaan kiikarin ja huvitteleivat tähystelemällä yleisöä\nodotellessaan seuraavaa repliikkiään.\n\nYhden ainoan enimmin suosittuja kappaleita, nimittäin Sylvain\nMaréchalin kirjoittaman _Le dernier jugement des rois'in_ (Kuningasten\nviimeinen tuomio) sisällys todistaa paraiten, millainen oli tähän\naikaan yleisön maku:\n\nEräs tyranniuden uhriksi joutunut kansalainen on ajettu maanpakoon\nautiolle saarelle. Siellä hän kasvattaa saaren villit asukkaat\nkuningasten vihaajiksi ja viettää joutohetkensä piirtämällä kovimpaan\nkallioon nämä sanat: \"Parempi on saada naapurikseen varas kuin\nkuningas. Vapaus. Tasa-arvoisuus.\" Äkkiä tuo eräs laiva tähän saareen\nkaikki Europan hallitsijat alkaen paavista ja loppuen Venäjän\nkeisarinnaan. Jokaista näistä taluttaa kädestä hänen omanmaisensa\nsansculotti. Sansculotit antavat hallitsijain jonkun aikaa kärsiä\nsuurinta hätää, koska muka näiden tulee oppia näkemään, mitä he ovat\ntehneet kansoilleen, kun ovat antaneet niiden nähdä nälkää. Sitten he\nvierittävät näyttämölle vuoren kokoisen leivoksen, jota hallitsijat\nkatselevat ahnain silmin. \"Tenez, faquins\", sanoo eräs sansculotteista,\n\"voilà de la pâture, bouffez!\" [Katsokaa, roistot, tuoss' on ruokaa,\nahmikaa!] Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä, kun he tyydyttääkseen\nnälkäänsä aikovat hyökätä ruoan kimppuun, he näkevät, kuinka lähellä\nsijaitseva tulivuori alkaa purkaa palavaa laavaansa heidän päälleen.\nHallitsijat joutuvat kauhuihinsa ja tekevät nopeasti mitä omituisimpia\nlupauksia vastaisen varalle, jos vain pääsevät leikistä ehein nahoin.\nEspanjan kuningas lupaa ruveta sansculotiksi, paavi vannoo ottavansa\nvaimon -- \"Et moi, je passe aux Jacobins ou aux Cordeliers\" [Ja minä\nmenen jakobiinien tai cordelierien joukkoon], sanoo Venäjän Katariina.\nMutta mistään ei ole apua; tuokion kuluttua on tulivuori haudannut\ntuhkaansa kaikki hallitsijat. Kaikki ranskalaiset eivät toki nauttineet\nsellaisista karkeista ja sisällyksettömistä ilveilyistä. Se yleisö,\njota vallankumouksellinen kiihkoilu ei ollut sokaissut, tuomitsi niitä\nhyvin ankarasti. \"Olisi voinut luulla\", sanoo eräs sen ajan sanomalehti\nkertoessaan Sylvain Maréchalin kappaleesta, \"että permanto ja koko\nsalonki oli täynnä murhamiehiä\", ja _Moniteur_ arvelee ettei voi muuta\nkuin otaksua, että kaikki nämä tavattoman huonot draamalliset tuotteet\nolivat \"Pitt Koburgin\" työtä, tarkoituksella saattaa ranskalainen\nnäyttämö kokonaan rappiolle.\n\nUsein kuulee kummeksittavan että teatterit voitiin pitää auki läpi\nkoko vallankumouksen, ja kuulee esitettävän todisteena Ranskan\nkansan suunnattomasta kevytmielisyydestä, että ne vallankumouksen\nsynkimpänäkin aikana, terrorismin aikana, olivat täynnä katsojia.\nMutta lähemmin tutkiessa revolutsionin teattereita huomaa pian,\nettä yleisesti katsoen se ei ainakaan ollut huvittelun tarve,\njoka ajoi ihmisiä teattereihin, että se ei ollut huoleton ja\nhuvinhaluinen yleisö, joka täytti niitä. Myöskin teatteri oli osaltaan\nyllyttelypesänä; tänne kokoontui yleisö ilmituomaan innostustaan ja\nsuuttumustaan, kehoittamaan ja lainoittamaan vallankumouksellisia\nintohimoja ja ennen kaikkia näkemään revolutsionin tapausten kulkevan\nsilmiensä editse, palauttamaan muistoonsa sen suuria päiviä ja\ntuntemaan ylpeyttä vallankumouksen suorittamasta työstä.\n\n\n\n\nMAALAUSTAIDE\n\n\nSama hedelmättömyys, joka vallankumouksella on näytettävänä\nkirjallisessa suhteessa, voidaan huomata myös kuvaavien taiteiden\npiirissä. Niinpä esim. maalaustaiteen alalla vallankumous ei ole\ntehnyt tunnetuksi yhtään uutta nimeä, ja perin harvat ovat ne\nmerkittävämmät teokset, jotka syntyivät tällä ajalla. Ainoa suuri\nmaalari, jota vallankumous kutsuu ja jota se monestakin syystä on\noikeutettu kutsumaan omakseen, oli David. Mutta Davidin nimi oli jo\nmonta vuotta ennen säätyjen kokoontumista ja Bastiljin valloitusta\ntunnettu ja kunnioitettu ja sai varsinaisen loistonsa vasta Napoleonin\naikana. Vallankumouksen kunnia ei tällä alalla ole minkään uuden\nluomisessa, vaan siinä, että se on ryhtynyt vapauttavaan, parantavaan\nja järjestävään työhön, joka melkoisessa määrin on edistänyt taiteen\nvapaata ja luonnollista kehitystä.\n\nSuuren vallankumouksen puhjetessa oli Lebrunin v. 1648 perustamalla\nja Colbertin uudesti muodostamalla Kuninkaallisella maalaus- ja\nkuvanveistotaiteen akatemialla yksinomainen oikeus vaalia taidetta\nja valvoa sen etuja. Tässä akatemiassa oli kaikki etuoikeuksien ja\nsääntöjen alaista. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat voivat\npäästä esille; muilla siihen ei ollut vähintäkään toivoa. Ainoasti\nakatemiaan kuuluvat taiteilijat saivat panna näytteille taulujaan joka\ntoinen vuosi pidetyissä näyttelyissä; ainoasti he voivat toivoa Ludvig\nXVI:nnen tekemäin tilausten kautta saavansa jotain aineellistakin\nhyötyä. Tällä tavoin suljettiin -- kun etuluulot ja syrjävaikuttimet\ntietysti usein pääsivät määräämään uusien jäsenten ottamista akatemiaan\n-- tie niiltä taiteilijoilta, joilla oli taiteestaan alkuperäinen\nja itsenäinen käsitys. Näillä ei ollut niin mitään tilaisuutta\ntutustuttaa yleisöä teoksiinsa. Akatemian tärkeimpiä etuoikeuksia oli\nnäet juuri oikeus yksin järjestää julkisia näyttelyjä, ja niinpä ennen\nvallankumousta ei ollutkaan mitään muita näyttelyjä kuin akatemian.\nTosinhan akatemia hyväntahtoisesti salli ulkopuolella olevien\ntaiteilijain yhtenä päivänä vuodessa, la Fête-Dieu päivänä, panna\nteoksiaan julkisesti näytteille, mutta tämä lupa oli vähäarvoinen,\nsillä taulut asetettiin näytteille ulkoilmassa ja olivat siten alttiit\nsään vaikutuksille. Lisäksi koko näyttely sai kestää vain kaksi tuntia.\n\nMutta akatemia ei pannut estäviä sulkuja ainoasti ulkopuolella\noleville taiteilijoille, vaan myös omille jäsenilleen. Niinpä esim.\nkuninkaalliset tilaukset, joiden olisi tullut olla omiaan vaikuttamaan\nkehittävästi ja innostavasti nuoriin taiteilijoihin, liian ankarain\nmääräysten vuoksi kadottivat suuren osan arvostaan. Ensiksi tilaukset\ntapahtuivat umpimähkään ollenkaan ilmoittamatta tilattujen taideteosten\ntarkoitusta; toiseksi olivat sen sijaan niiden korkeus-, pituus- ja\nleveysmitat tarkasti määrätyt ja tarkasti vaarinotettavat -- kaksi\nseikkaa, jotka tietysti vaikuttaisivat ehkäisevästi mielikuvituksen\nlentoon ja vapauteen.\n\nItse akatemiassa oli kumminkin vastustuspuolue, joka yhä enemmän sai\nerikoisleimaa ja suureni, kuta enemmän vapausaatteet tunkeutuivat\nkaikille aloille. Tämän vastustuksen johtaja oli Louis David. Kuullessa\nhänen nimensä tunkeutuu mieleen monet erilaiset vaikutelmat. Muistuu\nmieleen reformaattori David, sen todellisuustaiteen perustaja,\njoka niin jyrkästi erosi Watteaun ja Boucher'in sovinnaisesta ja\nteennäisestä käsityksestä. Muistuu mieleen sansculotti David, joka\näänesti kuninkaan kuolemaa, Maratin innokas ystävä ja ihailija. Ja\nmieleen muistuu David, M:me Récamier'in Louvren museossa olevan\nkauniin kuvan luoja, David, konsulaatin ja keisarikunnan orjallisen\ntaiteen etevin edustaja. Yhdeksi yhdistettyinä nämä niin vastakkaiset\nvaikutelmat antavat meille kuvan vakavasta, ankarasta ja totuutta\netsivästä taiteilijasta, joka revolutsionisen intonsa vuoksi joutui\nvaltiolliselle uralle, mutta ei siinä koskaan ollut muuta kuin\nmiehuuton, voimaton ja vakuutukseton politikko, valmis milloin hyvänsä\nvaihtamaan mielipidettä ja hallitsijaa, jos vain sellainen soveltui\nhänen personallisiin etuihinsa.\n\nJacques-Louis David syntyi Pariisissa v. 1748. Ensi opetuksensa\nmaalauksessa hän sai vanhalta sukulaiseltaan Boucherilta, joka\nkuitenkin pian älysi, ettei hänen taidesuuntansa soveltunut Davidin\nluonteelle, ja sentähden uskoi hänen kehityksensä johdon muutamia\nvuosia nuoremmalle ystävälleen ja virkaveljelleen Vien'ille.\nRoomapalkinto, jonka David -- neljästi turhaan siitä kilpailtuansa --\nsai 27 vuoden iässä, samana vuonna, jolloin hänen opettajansa Vien\nnimitettiin Rooman ranskalaisen akatemian johtajaksi, soi hänelle\ntilaisuuden oleskelemaan viiden vuoden aikana Roomassa. Joskaan hänen\njäykkä ja kylmä taiteilijaluonteensa ei jaksanut omistaa itselleen\nmitä Italian taiteessa oli ylevintä, niin oli tämä oleskelu kuitenkin\nsuuriarvoinen hänen kehitykselleen. Täällä hän näet tutustui useihin\ntaiteilijoihin, joissa vapaammat ja uudemmat aatteet olivat saaneet\njalansijaa; täällä heräsi hänen mielenkiintonsa antiikkia kohtaan, ja\ntäällä hän sai joukon uusia herätteitä, jotka tulivat olemaan perustana\nhänen vastaiselle toiminnalleen.\n\nAjatus taiteessa tehtävästä reformista ei ollut aivan uusi. Heyne,\nWinckelman, Lessing y.m. olivat innolla nousseet vastustamaan sitä\nluonnotonta ja nurinkurista tapaa, jolla taiteen etuja valvottiin,\nja heidän vaatimustansa suuremmasta yksinkertaisuudesta ja\ntodenmukaisuudesta ja heidän viittaustansa antiikin esikuviin olivat\nmuutamat taiteilijat noudattaneet: saksalainen Mengs, sveitsiläinen\nGessner ja italialainen Canova, koettaen toteuttaa niitä teoksissaan.\nRooman ranskalaisessa akatemiassa nämä aatteet olivat löytäneet\ninnokkaita kannattajia, ja seurustelu sikäläisten taiteilijain kanssa,\nnoiden taiteilijain, joilla oli tehtävästään raikkaampi ja ankarampi\nkäsitys, ei ollut tekemättä vaikutustaan Davidiin. Koko Davidin\ntaideluonne oli muuten omiaan tekemään hänet tämän uuden taidesuunnan\npuoltajaksi, ja vaikkapa ei, kuten jotkut kirjailijat ovat taipuvaisia\ntekemään, antaisikaan Davidille kunniaa tämän suunnan luomisesta,\nniin on toki varmasti hänelle tuleva suurin ansio siitä, että hän on\nosottanut sen edut käytännössä, johtanut sen uusille urille ja painanut\nsiihen personallisuutensa leiman.\n\nEnsimäisessä itsenäisessä teoksessaan, _Saint-Roch rukoilemassa\nrutonsaastuttamain puolesta_, mikä vielä nytkin koristaa Marseillessa\nerästä sairaalanseinää, hän vielä noudattaa akateemista makua. Mutta\njo _Belisariuksesta_ v. 1780 alkaa murrosaika, ja se osotakse yhä\nilmeisempänä hänen v. 1783 valmistuneessa taulussaan _Andromache\nitkemässä Hektorin kuolemaa_. Siinä on suuri edistys tapahtunut\ntyylinmukaisuuteen, asentojen yksinkertaisuuteen ja luonnollisuuteen\nnähden. Murros käy melkein täydelliseksi siinä taulussa, johonka David,\ntultuaan vuonna 1783 akatemian jäseneksi, heti sai tilauksen. Se oli\nroomalaisaiheinen taulu: _Horatiukset vannomassa valaa isälleen_.\n\nAkatemian esimies, M. d'Angivilliers, joka kuului uudistuksille\nvihamieliseen vanhaan kantajoukkoon, mies, josta veljekset Goncourt\nsanovat, ettei hän ollenkaan omannut sitä lahjakkuutta, joka teki\nhänet saamansa aseman arvoiseksi, tai sitä makua, joka olisi voinut\nantaa hänelle auktoriteettia, eikä sitä käytännöllistä aistia, joka\nusein saa yleisön anteeksi antamaan ymmärryksen puutteen, pelästyi\nniitä akatemian maalaustaidetta vastaan suunnattuja hyökkäyksiä, joita\n_Horatiusten vala_ sisälsi, ja pani toimeen kaikenlaisia rettelöitä,\njopa kieltäysikin taulua vastaanottamasta sillä tekosyyllä muka, että\nDavid oli tehnyt taulun suuremmaksi kuin mitat määräsivät. Kuitenkin\nhänen täytyi taipua, ja kun _Horatiusten vala_ v. 1785 asetettiin\nnäytteille, sai David runsaan korvauksen kestämistään kiusallisuuksista\nsen suuren ja yleisen suosion muodossa, joka yleisön puolelta tuli\nhänen osakseen.\n\nDavidilta tilattiin vielä kaksi muuta antiikkisaiheista taulua. V. 1787\nvalmistui häneltä suuri taulu esittäen _Sokratesta tyhjentämäisillään\nmyrkkymaljaa_ ja v. 1789 _Brutus tuomittuaan poikansa kuolemaan_.\nViimemainitussa taulussa ei Davidin totuudentavoittelu ole ulottunut\nainoasti asentojen ja ilmeiden luonnollisuuteen ja yksinkertaisuuteen,\nvaan on käynyt paljoa pitemmälle. Brutuksen pää on tehty sen\nBrutus-rintakuvan mukaan, jonka David juuri tätä tarkoitusta varten\noli tuottanut Roomasta. Puvut ovat pienimpään yksityiskohtaansa\nsaakka tyylinmukaiset, ja huonekalut ovat maalatut sen roomalaisen\nhuonekaluston mukaisesti, joka Davidilla oli salongissaan.\n\nVuoden 1789 akateeminen taidenäyttely kyllin selvästi osotti vanhan\nja uuden koulun välisen ristiriidan, samalla kun se osotti että\nviimemainittu koulu vastasi sitä vakavuuden ja yksinkertaisuuden\ntarvetta, joka jo vallankumouksen alussa pääsi vallalle laajoissa\npiireissä ranskalaista yhteiskuntaa. Kaiken kevyen ja leikittelevän\ntavaran ohella, joka polveutui toiselta ajalta, nähtiin täällä\nvallan toista laatua olevia tauluja, jollaisia ei milloinkaan ennen\nollut nähty akateemisessa näyttelyssä. Sellaisia olivat Durameaux'in\n_Luonnos valtiosäädyistä_, suositun vignettistin Moreaun suuret\npiirrokset: _Ranskan säädyt_ ja _Kansalliskokouksen asettaminen 17 p.\nkesäkuuta_ sekä M. de l'Espinassen _Näköala jyvähallista_, taulu, joka\nsittemmin nälänhädän vallitessa oli tuleva hyvin kansanomaiseksi. Ei\nainoakaan näistä tauluista toki läheskään herättänyt samaa huomiota\nkuin Davidin _Brutuksen pojat_. M. d'Angivilliers oli aavistanut\ntämän ja kaikin keinoin koettanut turhaan estää Davidia panemasta\ntauluaan näytteille; kieltää sitä hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi\nettä kielto herättäisi paljon pahaa verta, eikä hän tahtonut panna\nalttiiksi auktoriteettinsa viimeistä hituista. Riippuen erään toisen\nDavidin taulun, _Parisin ja Helenan rakkauden_, vieressä, joka oli\ntilattu Artois'in kreivin laskuun, kokosi _Brutuksen pojat_ eteensä\npäivät päästään suuria, ihmetteleviä joukkoja, jotka eivät mitenkään\nsäästäneet suosiotaan. Taiteilijat iloitsivat Davidin menestyksestä,\nkoska he siinä näkivät taiteellisen voiton ja tunsivat tuoreen tuulen\npuhaltavan taiteen työkentälle. Vallankumoukselliset intoilijat taas\ntervehtivät Davidin taulua arvosteluttomalla ihmettelyllä, he kun\npuolestaan näkivät siinä poliittisen voiton: toisella puolen siis\nrevolutsionin tunkeutuminen maalaustaiteen alalle, toisella puolen alku\nmaalaustaiteen kehittämiseksi kasvattavan patriotismin palvelukseen.\nDavidia yleensä pidettiin vapauden apostolina, eivätkä sanomalehdet\nvoineet häntä kyllin ylistellä. Niinpä eräs kehnoimpia roskalehtiäkin,\nLemairen _Père Duchêne_, muuttuu oikein kaunopuheiseksi puhuessaan\ntämän taulun tehtävästä: \"David on\", lausutaan siinä, \"sanonut enemmän\n_Horatius-_ ja _Brutus_-tauluillaan kuin ne kirjailijat, jotka ovat\nsuuren libertiinin Séguier'in sallineet polttaa teoksensa. Nämä taulut\novat kuin kirja, joka pelottomasti on pantu kuningasten silmäin eteen\".\nJokainen tulkitsi Davidin tarkoituksen mielensä mukaan, ja monet\nkoettivat tehdä uskottavaksi, että hänen ajatuksensa oli ollut näyttää,\nkuinka kavaltajia rangaistaan, vaikkapa ne olisivat omia poikia tai\nveljiä.\n\nDavidin ympärille keräytyy tuo päivä päivältä kasvava vastustuspuolue,\nrohkaistuneena revolutsionin edistymisestä ja revolutsionisen\nsanomalehdistön yllyttämänä. Juuri hänen tykönsä saapuu nuoriso vaatien\ntaiteen vapauttamista kaikesta, mitä siinä oli vanhaa, ruosteista\nja vanhentunutta. Oltuaan ennen vallankumousta vaiteliaana tämä\noppositsioni piankin muuttuu äänekkääksi ja uhkaavaksi.\n\nEnsimäinen akatemiaa vastaan tähdätty isku oli eräs useain\nakateemikkojen ja apuopettajain sille antama memoari, jossa\nvoimassaolevaa etuoikeusjärjestelmää terävästi moitittiin, minkä ohella\ntaiteilijat rohkenivat ihmetellen kysyä, kuinka kauan aiottiin tällä\ntavoin antaa kaikkien maalarien olla riippuvaisia muutamien yksityisten\nmielivallasta. Tähän kirjelmään ei akatemia vastannut niin mitään;\nse vain osotti suurta halveksumistaan siirtämällä sen asiakirjainsa\njoukkoon ja lausumalla, että se oli pikemmin häväistyskirjoitus kuin\nmemoari.\n\nMutta itse vastapuolueen keskuudessakin syntyi hajaannus. Radikalit,\njohtajinaan David, Moreau ja Gérard, erosivat akatemiasta, muodostivat\nn.k. Taiteilijakunnan (Commune des Arts) ja asettivat päämaalikseen\nkoko vanhan akatemian kukistamisen. Maltilliset taas, Pajoun le\nVincentin ja Barbier'in johdolla, jäivät akatemiaan, mutta osottivat\ntyytymättömyyttään vaatimalla äänekkäästi ja selvästi reformeja.\nSiinä tarkoituksessa he jättivät akatemialle, nimellä _Pyyntö ja\nehdotus Keskusakatemian säännöiksi ja ohjeiksi_, seikkaperäisen ja\nyksityiskohtaisen ehdotuksen, missä pyydettiin useita uutuuksia:\nopettajain lukua oli lisättävä, apuopettajain tuli saada äänioikeus,\nkilpailuja oli pantava toimeen ja apurahoja annettava; antiikin\ntutkimista varten oli avattava koulu ja luentoja oli pidettävä\nsivistys-, tapa- ja pukuhistoriassa, palkintoja jaettava anatomiassa,\nperspektiivissä ja kaiverruksessa j.n.e.\n\nSellaiset vaatimukset puolelta, jossa oli totuttu kohtaamaan vain\nalistumista ja tottelevaisuutta, olivat enemmän kuin vanha akatemia\nvoi sietää. Tällä kertaa se vastaukseksi, nimellä _Kuninkaallisen\nmaalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemian sääntöjen ja ohjeiden henki_,\njulkaisi kirjoituksen, jota samalla voidaan pitää akatemian vastauksena\nkansalliskokouksen vähää ennen kaikille oppineille seuroille antamaan\nkehoitukseen esittää reformiehdotuksia. Lukiessa tätä pientä\nkirjoitusta näkee, kuinka jyrkästi vastakkainen tämä akatemian ohjelma\noli kaikille vapauden ja tasa-arvoisuuden vaatimuksille, kuinka\nsen käsitys soti niitä uusia aatteita vastaan, jotka jo nyt olivat\ntunkeneet kaikille aloille ja kaikkien tietoisuuteen. Akatemia esiintyy\ntässä kirjoituksessa todellisena muistomerkkinä toiselta ajalta,\neivätkä sen johtajat suinkaan arastelleet avoimesti julistamasta\nvanhentunutta kantaansa.\n\nHe eivät suinkaan tahtoneet reformeja, vaan päinvastoin niiden\nsäännösten ja sen privilegiojärjestelmän tarkkaa pysyttämistä,\njotka siihen saakka olivat akatemiassa vallinneet. Yhä edelleenkin\naikoi akatemia pidättää itselleen oikeuden nimittää jäsenensä,\nyhä edelleenkin se yksin tahtoi jakaa sijansa sekä yksin nauttia\nkunniaprerogatiiveistaan. Kuri akatemiassa, joka oli saanut osakseen\nmoitetta kaikilta puolilta, oli pysytettävä entisellään -- ja sen\nmukaan oli edelleen etevimpiäkin taiteilijoita akatemiaan tulonsa\njälkeen kohdeltava kuin koulupoikia aina toimivassa koulussa tai\nsotamiehiä upseerien johtamassa sotajoukossa.\n\nVoi hyvin ymmärtää, millaisen melun tämä akatemian kirjoitus\nherättäisi. Joka puolelta kohosi uhkaavia ääniä, jotka syyttivät ja\nmoittivat ja joissa akatemialle langetettiin kuolemantuomio toisensa\nperästä. Akateemikkoja syytettiin ei ainoasti siitä, että he olivat\npidättäneet itselleen kaikki kunniasijat ja vaikuttaneet ehkäisevästi\ntaiteen kehitykseen, vaan myös muista mitä erilaisimmista asioista.\nHe olivat muka häväisseet kykynsä esittämällä vallanpitäjiä, olleet\ntaikauskon orjia, edistäneet 18:nnen vuosisadan orjallista tyyliä,\ntehneet tauluissaan kaikki koivet hoikkia kuin tikut ja yläruumiit\nluonnottoman pitkiä; jättäneet vanhain mestarien teokset vaille\nriittävää hoitoa ja antaneet niiden joutua rappiolle. Äänekkäästi\nvaaditaan nyt perinpohjaisia reformeja, etusijassa jokavuotista\nvapaata yleisnäyttelyä, joka ei suosittelisi minkään yksityisen seuran\netuoikeuksia; ja ne harvat äänet, jotka vielä tohtivat esittää arkoja\nreformiehdotuksia, hukkuvat kokonaan meluun, jolla ei ole mitään\nenempää tai vähempää päämäärää kuin akatemian täydellinen hävittäminen.\n\nSeurauksena akatemiasta eroamisesta oli että taiteilijain oli hyvin\nvaikea tulla toimeen. Kun muutenkin oli huonot ajat, voivat monet\nheistä ansaita leipänsä ainoasti asettamalla kykynsä käytännöllisen\nelämän palvelukseen. Muutamain taiteilijain päähän pisti silloin\njärjestää suuret tauluarpajaiset. Ne pidettiinkin ja antoivat hyvän\nylijäämän. Mutta arpajaiset, jotka pidettiin ilman akatemian tietoa,\nsaivat M. d'Angivilliersin harmin entistä kiivaampaan liekkiin.\nKeksimättä mitään muuta keinoa kostaa hän toimitti Ludvig XVI:nnelta\nsäädöksen, että niitä 60,000 livreä, jotka vuosittain määrättiin\ntaulujen ostamiseksi valtion lukuun, ei ollenkaan maksettaisi vuodelle\n1791. Siinä viimeinen pisara, joka saa astian vuotamaan yli laitojensa.\nOppositsioni käy nyt niin väkeväksi, ettei mikään vastustus enää ole\nmahdollinen. D'Angivilliers muuttaa maasta, ja akatemian arvo on täysin\nlopussa; ei kukaan välitä edes sen olemassaolostakaan.\n\nTodistuksena tästä on se taiteelle tärkeä päätös, jonka kansalliskokous\nteki vähän senjälkeen, nimittäin että siinä näyttelyssä, joka oli\navattava 8 p. syysk. 1791, kaikki taiteilijat, ranskalaiset tai\nulkomaiset, akatemian jäsenet tai ei-jäsenet, saisivat saman oikeuden\nasettaa näytteille töitänsä Louvren tähän tarkoitukseen määrätyssä\nosassa. Talleyrand-Périgord, entinen Autunin piispa, vastainen\nministeri, nimitetään tämän näyttelyn ylitarkastusmieheksi, ja hänen\napunaan on komitea, johon kuuluu 6 jäsentä: Pajou, Legrand, Berwick,\nDavid, Vincent, Quatremère de Quincy, kaikki tunnettuja enemmän tai\nvähemmän radikalisiksi reforminystäviksi ja oppositsionin jäseniksi.\n\nSalonki avataan. Se sisältää enemmän vanhaa kuin uutta, enemmän\npoliittisesti mieltäkiinnittävää kuin taiteellisesti arvokasta.\nMelkeinpä kummastusta herättää se todellisten taideteosten vähyys,\njoka on ominaista tälle Ranskan ensimäiselle vapaalle ja yleiselle\ntaidenäyttelylle. Mutta vaikkapa se olisi sisältänyt maailman kaikki\ntaideteokset, ei yleisö olisi voinut olla enemmän haltioissaan\nihastuksesta kuin se nyt oli. Sille oli kylliksi taiteen vapautus;\nyleisö iloitsi tästä voitosta eikä joutanut tuumimaan, olivatko sen\nensi hedelmät hyviä vai huonoja. Muutoin se löysikin tässä näyttelyssä\npaljon siitä mitä se etsi. Se tapasi täällä Robespierren muotokuvan\nja sen alle kirjoitettuna isänmaallisia säkeitä paperikaistaleelle,\njota kohta täytyi pidentää, kun näet muutkin innostuivat ja tahtoivat\nantaa osansa runollisesta kunnioituksesta tuolle yhä huomatummalle\njakobiinille ja vallankumousmiehelle. Täällä se tapasi myös\nkaikki Davidin kuuluisimmat taulut: _Horatiusten valan, Sokrateen\ntyhjentämäisillään myrkkymaljaa_ ja tuon huomiota herättävän taulun\nv:lta 1789: _Brutuksen pojat_.\n\nDavidin tähti on yhäti nousemassa. Vuoden 1791 näyttelyn jälkeen\nhän on päivän sankari; häneen suunnataan kaikki toiveet ja kaikki\nkatseet. Revolutsioniset sanomalehdet laulavat hänen ylistystään\nkaikissa sävellajeissa, ja hänen arvonsa on niin suuri, etteivät edes\nrojalistiset sanomalehdet rohkene häntä ahdistaa; ne tyytyvät vain\nvarsin kunnioittavaisesti kysymään, kuinka on mahdollista, että niin\nsuuri maalari voi olla jakobiini. David muodostaa itselleen akatemian,\njoka nousee samaa vauhtia kuin vanha akatemia laskeutuu. Häntä ympäröi\njoukko ihmetteleviä ja opinhaluisia oppilaita juurikuin roomalaista\nkansansa, ja niin hän itse kuin nämäkin esiintyvät hyvin teatralisesti;\nhe käyvät puettuina siniseen mekkoon ja puolisaappaihin, liehuva viitta\nhartioilla, sulkatöyhtö hatussa, vyössä kaksi pistoolia ja kupeella\nmiekka. Davidin atelieri oli feuillanttien vanhassa kirkossa, ja\ntänne pyhiinvaeltaa joka päivä suuret parvet patriootteja näkemään\nhänen tekeillä olevaa tauluaan, tuota jättiläistaulua, joka oli\noleva 30 jalkaa pitkä ja 20 jalkaa leveä ja jossa päähenkilöjen piti\nolla 6 jalkaa ja muutamia tuumia korkeat. Tämän taulun on tilannut\nkansalliskokous, ja jakobiiniklubi on lähettänyt kiertokirjeen\nkootakseen avunkeräyksellä varoja sitä varten. Se esittää _Valaa\npallosalissa_.\n\nEi ole epäilemistäkään, että Davidin kuuluisuus tähän aikaan\nainakin suureksi osaksi johtui hänen poliittisesta kannastaan ja\nsiitä vallankumouksellis-isänmaallisesta mielenlaadusta, jota hän\nilmaisi kaikissa tilaisuuksissa. Hänhän se on järjestäjänä kaikissa\nisänmaallisissa juhlissa, hän se myös järjestelee näyttämöllepanon\nrevolutsionisissa teattereissa siihen aikaan, jolloin sellainen vielä\ntuli kysymykseen. Hän se saa toimekseen tehdä luonnoksia uusiksi\npuvuiksi koko Ranskan kaikkia eri virkamiehiä varten. Hän on Maratin\nystävä ja Robespierren ihailija, ja nämä kaksi seikkaa riittävät\ntakaamaan hänelle ei ainoasti isänmaallista arvoa, vaan myös osan\nvaltiollisessa elämässä. Syksyllä 1792 David valitaan konventtiin ja\nhiukan myöhemmin turvallisuusvaliokuntaan; pianpa hänelle suodaan myös\nkunnia toimia presidenttinä sekä konventissa että jakobiiniklubissa.\n\nMitään varsinaisesti valtiollista vaikutusta David ei kuitenkaan\nvoi kehua omanneensa. Hän puhui harvoin sekä konventissa että\njakobiiniklubissa, luultavasti senvuoksi, ettei hän ollut riittävästi\nperehtynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sitävastoin hän, ollen\ntaiteilijain puhetorvena eduskunnassa, harjoitti määräävää vaikutustaan\nsen kantaan taidekysymyksissä. Syyskuussa 1792 hän -- sen johdosta\nettä konventti tahtoi lahjoittaa Lillen kaupungille kolmivärisen\nlipun osotetun urhollisuuden palkaksi -- lausuu, että siitälähin oli\npystytettävä graniittipatsaita saatujen voittojen muistoksi. Marraskuun\n11 p:nä hän kannattaa muutamain tuntemattomain taiteilijain pyyntöä\nakatemian lakkauttamisesta ja vaatii tämän pyynnön lähettämistä\nvalistusministerille. Ja hänpä se myös saa aikaan sen säädöksen, joka\nmäärää Rooman ranskalaisen taideakatemian uudesti muodostettavaksi\nvapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti; hän se vaatii\nLudvig XIV:nnen ja Ludvig XV:nnen tässä akatemiassa olevat kuvapatsaat\nhävitettäväksi. Ja 8 p. elok. 1793 hän tekee konventissa esityksen\nkaikkien akatemiain lakkauttamisesta, koska ne muka olivat ylimysten\nviimeiset turvapaikat.\n\nHän moittii sangen terävästi; kuninkaallista taideakatemiaa, sen\nopetusjärjestelmää, sen pyrintöä ylläpitää tasapainoa erilaisten\nkykyjen välillä siten, että kaikin pakkokeinoin koetettiin vastustaa\nja masentaa kaikkia rohkeita uutuuksia; hän on ivallinen noita\nvanhoja kohtaan, jotka ijänkaiken olivat istuneet samoilla tuoleilla;\nhän surkuttelee kaikkia niitä kykyjä, jotka lyhytnäköisyyden ja\nvastustuksen kautta olivat joutuneet hukkaan. Ja lopuksi hän ottaa\nasian isänmaalliseltakin kannalta ja on harmissaan siitä, etteivät\nnämä akateemikot harrastaneet mitään suuria kysymyksiä, vaan\nliikkuivat yksinomaan omassa pienessä piirissään, niin ettei heillä\nVendée-sodankaan raivotessa ollut harrastusta mihinkään muuhun kuin\nsiihen, mikä koski heidän omaa akatemiaansa. David ennättää tuskin\nalas puhujalavalta, kun jo huutoäänestyksellä päätetään, että kaikki\nakatemiat oli lakkautettava.\n\nKun vanha akatemia oli lakkautettu, astui uusi taiteilijakunta heti\nsen sijalle, ja se osottikin jo alusta pitäen, että sen tunnussana oli\nvapaus, avaamalla ovensa kaikille taiteilijoille. Tästä liberalismista\noli kuitenkin seurauksena, että vanhan akatemian maltilliset ainekset\nhyvin pian täällä pääsivät vallalle ja muodostivat enemmistön. Ne\ntoivat mukanaan tänne aatteensa, ja taiteilijakunta ei pian ollut muuta\nkuin tuon suuresti halveksitun vanhan akatemian uusinto. Pelästyneinä\ntästä radikalit päättivät toimittaa valikoimisen jäsentensä\nkeskuudessa, ja siten he poistivat kaikki vastenmieliset ainekset.\nVälttääkseen väärinymmärrystä ottivat jälellejääneet akatemialleen\nuuden nimen, kutsuen itseään nimellä Société populaire et républicaine\ndes Arts (Kansallinen ja tasavaltainen taideseura).\n\nTämä uusi taideakatemia, kolmas järjestyksessä vuoden 1789 jälkeen,\nosottautui mitä ilmeisimmän valtiollisen kiihkoisuuden elähyttämäksi.\nSe näet panee paljoa enemmän painoa isänmaalliseen mielenlaatuun\nkuin todelliseen tietoon ja todellisiin lahjoihin. Se vaatii niiltä\ntaiteilijoilta, jotka se ottaa yhteyteensä, ei ainoasti että he\nvoivat näyttää kansalaiskorttinsa ja todistuksen kansalliskaartissa\nsuoritetusta sotapalveluksesta ja verojensa maksusta, vaan myös\nettä he ovat vannoneet uskollisuutta hallitusmuodolle, etteivät ole\nallekirjoittaneet mitään antirevolutsionista anomusta tai julaisseet\nmitään antirevolutsionisia kirjoituksia eivätkä ole olleet jäsenenä\nmissään yleisen mielipiteen paheksumassa klubissa.\n\nEsiintymisessään se on hyvin meluava ja suurellinen. Se lähettää\nkaikille kansanomaisille seuroille ja klubeille Davidin kirjoittaman\nadressin, joka on yhtä isänmaallinen kuin juhlallinenkin. Se pitää\nkokouksiaan Louvren Laokoon-salissa, sillä on oma sanomalehtensä,\n_Journal de la société républicaine des arts_ (Tasavaltaisen\ntaideseuran lehti) -- David se juuri puhaltaa henkeä tähän akatemiaan;\nhän se myös esittää jäsenet siihen _kansalliseen taidejuryyn_,\njoka asetettiin marraskuussa 1793 jakamaan palkintoja ensimäisessä\npalkintokilpailussa -- juryyn, johon kuului 60 jäsentä, niiden joukossa\nmuutamia maalareja ja kuvanveistäjiä: Gérard, Davidin ystävä Fragonard,\noman aikansa niin vähässä arvossa pitämä Prudhon, sekä lisäksi\nkummallinen sekoitus kansalaisia: yksi matematikko (Hassenfratz),\nuseita näyttelijöitä (Talma y.m.), kirjailijoita, arkitehtejä, yksi\nrevolutsionisen armeijan komissari, yksi yleisen syyttäjän apulainen,\nyksi maanviljelijä, yksi puutarhuri ja yksi suutari (Hazard!) --\nsemmoinen oli lista, joka oli hyväksytty suurella riemulla. Hän\nse antaa palkintokilpailuja varten aineet, jotka ovat läpeensä\nrevolutsionisen patriotismin innostamia; niinpä on esim. aineena\narkitehtuuria varten kasarmi, johon mahtuu 600 miestä ratsuväkeä.\n\nJa jo juryn ensi istunnossa nähdään, kuinka vähän tämä jury huolii\ntaiteellisista näkökohdista valtiollisiin näkökohtiin verrattuna.\nKilpailevia taiteilijoita arvosteltaessa heidän taiteelliset ansionsa\neivät läheskään yksinomaan tule puheeksi. Päinvastoin lausutaan\njulkisesti se mielipide -- ja juuri yleisen syyttäjän apulainen sen\nlausuu -- että on otettava huomioon myös kilpailevain isänmaalliset\nansiot, \"sillä\", kuten matematikko Hassenfratz sanoo, \"se minkä ihminen\nvoi suorittaa käsillään, ei ole oikeastaan minkään arvoinen itsessään,\nsydän se on, joka kaikki määrää\". Niin, mennäänpä niinkin pitkälle,\nettä päätetään olla ollenkaan jakamatta mitään ensimäistä palkintoa\nkuvanveistossa ja rakennustaiteessa, koska muka oli väärin palkita\ntaiteilijoita, kun sotilaat saivat palella ja nähdä nälkää, vaikkapa he\ntekivätkin paljoa enemmän isänmaan hyväksi.\n\nHuolimatta vallankumouksellisesta kiihkoilusta, joka elähytti\nuutta akatemiaa, sen toiminta kuitenkin oli monessa suhteessa\nsekä hyödyllinen että hedelmällinen. Yhdeksi sen päätehtäviä tuli\nsaada aikaan parannuksia vanhain taulujen korjaamisessa, joita\nkuninkaallinen akatemia, Davidin suureksi harmiksi, oli pidellyt kovin\nymmärtämättömästi, taiteellisuutta ja tunnollisuutta puuttuvalla\ntavalla. Toinen tehtävä oli levittää taiteen tuntemusta ja harrastusta\nniin laajoihin piireihin kuin mahdollista, matalimpiin majoihin\nsaakka. Olkoonpa että ne jäljennökset, joita tauluista ja muotokuvista\nlähetettiin kaikkialle, eivät aina olleetkaan täysin taiteellisia\nja onnistuneita; olkoonpa, että poliittinen sivuajatus oli tämän\npyrkimyksen pohjana; joka tapauksessa yritys ansaitsee kiitosta, sillä\nse on laatuaan ensimäinen koe välittää taiteen pääsyä alempien luokkien\nkeskeen, ottaa se pois etuoikeutetulta paikaltaan ja päästää kansakin\nsiitä osalliseksi.\n\nDavidin valtiolliset harrastukset ja valtiollinen toiminta olivat\nkuitenkin, hänen päästyä konventin jäseneksi, melkeinpä kokonaan\nsaaneet hänet laiminlyömään taiteensa. Kun hänen oppilaansa saapuivat\nhänen luokseen näyttämään hänelle töitään ja pyytämään häneltä\nneuvoa, ei hänellä ollut heille aikaa, hän kun oli lähtemässä joko\njakobiiniklubiin tai turvallisuusvaliokunnan kokouksiin. Suurta\ntauluaan _Valaa pallosalissa_ hän ei koskaan päättänyt osaksi ajan\npuutteesta, osaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että taulu oli niin\niso ja vaati niin paljon aikaa, että sen ollessa puoliksi valmiina\nmonet siinä esitetyistä henkilöistä, m.m. Bailly, jo olivat kadottaneet\nkansan luottamuksen ja kunnioituksen ja joutuneet epäluulon-alaisiksi\nmuka isänmaan vihollisina. Yleensä hän oli kokonaan lakannut\nmaalaamasta, ja tarvittiin joku vallan erityinen tilaisuus, esim.\njonkun suuren patriootin kuolema, saadakseen hänet uudelleen tarttumaan\nsiveltimeen ja maalilautaan. Kun 20 p. tammik. 1793 konventin jäsen\nLepelletier de Saint-Fargeau murhattiin, maalasi David hänen kuvansa\nkuolevana ja tarjosi sen konventille, joka osotti kiitollisuuttaan\nkaiverruttamalla siitä jäljennöksiä jaettavaksi, kuten sanat kuuluivat,\n\"niille kansoille, jotka tulisivat anomaan apua ja veljeyttä Ranskan\nkansalta\". Ja kun kohta senjälkeen Marat saa surmansa Charlotte Cordayn\nkädestä, silloin puhkee Davidin personallinen suru ystävän kuolemasta\nilmi taulussa, joka, jos voi voittaa sen inhon, minkä sitä nähdessään\nehdottomasti tuntee, täytyy tunnustaa yhdeksi Davidin paraita luomia.\nHänen _Murhattu Maratinsa_ ei näet ainoasti ole hänen naturalistisen\ntaiteilijaluonteensa uskollinen ilmaisu, se ei ainoasti ole huomattava\nsen viivapuhtauden vuoksi, joka oli hänen paras voimansa, se oli --\nvastakohtana hänen useimpiin tauluihinsa, jotka vaikuttavat kylmästi ja\nkertoilevaisesti -- täynnä tunnetta ja lämpöä, jopa sielukkaisuuttakin.\n\nDavidin oli tapana antaa oppilaittensa johdollaan suorittaa taulujensa\nteknillisen osan; niinpä esim. osa Lepelletierin muotokuvasta oli\nGérardin työtä, joka oli hänen oppilaistaan kuuluisin ja jota oma\naikansa kutsui \"kuningasten maalariksi\" ja ystävät \"maalarien\nkuninkaaksi\". Maratin muotokuva sen sijaan oli kokonaan Davidin käden\ntyötä. Kun joku kysyi häneltä, miksi hän oli suonut Maratille eikä\nLepelletierille sellaisen kunnian, sanotaan hänen aivan tyynesti\nvastanneen: \"Lepelletierhän oli aatelismies, mutta Marat kansasta\nlähtenyt, ja vasta _silloin_ voi sydän olla kokonaan mukana\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten edellä on mainittu, on vallankumouksen ansio taiteen suhteen\npääasiallisesti siinä, että se on tehnyt taiteen yleisomaisuudeksi,\navannut taiteen ovet kaikille niille, jotka pyrkivät sisään ja kykynsä\nsekä lahjainsa puolesta sen ansaitsivat. Mutta sen huolenpidolla\ntaiteesta oli toinenkin puolensa, joka oli yhtä tärkeä. Se oli\npyrkimys koota, säilyttää ja pelastaa häviöstä niitä taideteoksia,\njoiden olemassaolo oli vaaranalainen laiminlyönnin, rahvaan kiihkon ja\nhävitysinnon vuoksi.\n\nPaljon on puhuttu vallankumouksellisesta vandalismista, ja\nveljekset Goncourt ovat tästä asiasta kirjoittaneet lehtiä,\njoista henkii rakkaus kaikkeen, mitä vanhalla järjestyksellä oli\nylhäistä, taiteellista ja kaunista, vavisten surusta ja harmista\nniiden hävitysten tähden, joita taide ja kirjallisuus kärsivät\nrevolutsionin aikana. Heidän surunsa onkin vallan luonnollista. Ei\nkukaan taiteentuntija ja taiteenharrastaja voine ahdistuksetta lukea\nkaikista niistä kallisarvoisista taideteoksista, jotka hävitettiin,\nniistä yksityisistä, prinsseille ja ylimyksille kuuluneista taide- ja\nmuinaiskalukokoelmista, joita siirreltiin, leviteltiin ja hajoiteltiin,\nsiitä harvinaisuuksien ja aarteiden paljoudesta, joita juutalaiset y.m.\nhalvalla ostivat, jopa varastelivatkin, myödäkseen sitten suurista\nsummista Englantiin. Mutta väärin on tehdä vallankumouksellinen\nhallitus vastuunalaiseksi tästä vandalismista. Hallituksen jäsenet\neivät näet koskaan kehoittaneet mihinkään tällaisiin hävitys- ja\nväkivallantöihin, päinvastoin he tekivät kaiken voitavansa estääkseen\nniitä kaikissa tilaisuuksissa. Syyt niihin häviöihin, joita taide kärsi\nvallankumouksen aikana, olivat toisaalla.\n\nPääsyy oli maastamuutto. Tiedämmehän kaikki, että jo revolutsionin\nensi kuukausina alkoi lukuisa siirtyminen Ranskasta, ja että sitä\njatkui melkein katkeamatta vallankumouksen kolmena ensi vuotena.\nNiiden joukossa, jotka siten jättivät Ranskan joko personallisesta\npelosta tai vakuutettuina siitä, että he paremmin voisivat palvella\nisänmaatansa herättämällä muissa maissa harrastusta kuningashuonetta\nja kontrarevolutsionisia aatteita kohtaan, oli etupäässä korkeimman\npapiston ja korkeimman ylimystön jäseniä, alkaen kuninkaan kahdella\nveljellä, vastaisella Ludvig XVIII:nnella ja Kaarle X:nnellä. Mutta\njuuri nämä etuoikeutettujen säätyjen korkeimmat edustajat ne Ranskassa\nomistivat kaikki nuo suuret yksityiskirjastot, nuo taide-, muinaiskalu-\nja kuriositeettikokoelmat, jotka olivat tehneet Ludvig XV:nnen ja\nLudvig XVI:nnen aikuisen Pariisin museoksi, minne kaiken maailman\ntaiteenrakastajat pyhiinvaelsivat. Kun he nyt jättivät Ranskan,\ntapahtui se salaa, eivätkä he sentähden voineet ottaa mukaansa mitään\nkalleuksistaan ja aarteistaan, jotka siten usein jäivät hoitoa ja\nvalvontaa vaille.\n\nSyyskuun 2 p. 1792 lakiasäätävä kansalliskokous määräsi emigranttien\njälellejääneen omaisuuden otettavaksi takavarikkoon. Tämän lain\nnojalla valtio nyt otti taiteensa kaikki yksityisten hallussa olevat\ntaideaarteet. Mutta nyt syntyi kysymys, mihin kaikki nämä kokoelmat\nsaataisiin sijoitetuiksi. Kiireesti laitettiin nyt sekä Pariisissa\nettä departementeissa joukko väliaikaisia toimistoja ja varastoja,\njoiden esimiehiksi nimitettiin erityiset asiamiehet. Kaikki kävi\nnopeaan, mistä suuri hämminki oli seurauksena. Toimistoissa ladottiin\nkaikki mullin mallin: kirjat ja mitalit, taulut, kuvapatsaat ja\nkaikenlaatuiset kokoelmat. Asiamiehet käsittivät väärin johtosääntönsä,\nluulivat tarkoituksen olevan myödä taideteokset, ja kun he usein eivät\nolleet kovinkaan suuria taiteentuntijoita, syytivät he pois melkein\nilmaiseksi kallisarvoistakin tavaraa; niinpä myötiin sellaisessa\nvarastossa m.m. Maria Antoinettelle kuulunut 6,000 livreä maksanut\npiano 600 livrestä. Usein olivat asiamiehet epärehellisiäkin ja möivät\nsalakähmää omaksi edukseen.\n\nSamaan aikaan kuin kansalliskokous oli perustanut varastoja kokoelmien\nsäilyttämiseksi, se oli asettanut erään komitean, n.k. museokomitean,\nvalvomaan asiamiehiä ja katsomaan että taideteokset säilyisivät\nhävitykseltä. Mutta nähdessään, ettei tämä komitea osottanut riittävää\narvostelukykyä ja harrastusta, vaan teki itsensä vikapääksi moniin\nerehdyksiin ja suureen leväperäisyyteen, konventti lakkautti sen\nja asetti sijalle toisella tavoin kokoonpannun komitean, nimeltä\nCommission temporaire des arts, joka innolla ryhtyi työhön ja\nosotti huolenpitoansa taiteen eduista kohta senjälkeen julaistussa\nasiallisessa, täydellisessä ja metodillisessa _Ohjesäännössä\noikealla tavalla järjestää ja säilyttää koko tasavallassa kaikkia\nniitä esineitä, jotka voivat olla hyödyksi taiteelle, tieteelle ja\nopetukselle_. Kuinka perinpohjainen tämä ohjesääntö oli, nähdään\nsiitäkin, että se esim. sisälsi erityisen määräyksen, kuinka paraiten\nvoitaisiin säilyttää muutamien kirjastojen hallussa olevat intialaiset\nkirjat.\n\nVielä suuremmat olivat ne häviöt, jotka johtuivat kuvapatsasten ja\ntaideteosten alasrepimisestä ja niistä väkivaltaisuuksista, joita\ntapahtui, kun rahvas luostareista ja kirkoista, palatseista ja\nlinnoista raastoi ulos kaiken sen, mikä muistutti orjuuden ajasta, sekä\nvallankumouksellisessa innossaan tai yksinkertaisesti vain ilosta saada\nrepiä alas, särki ja hävitti kaikki niitä kaunistavat epämieluiset\nkoristeet ja kirjoitukset. Mutta kaikki tuo oli roskaväen työtä, ja\nhallitus paheksui sitä enemmän kuin kukaan muu. Paras todistus siitä\non että se antoi yhä uusia säädöksiä, jotka kielsivät kaikenlaisen\ntaideteosten häväistyksen ja hävityksen. Kesäkuussa 1793 julaistiin\nLakanalin ehdotuksesta seuraava käsky: \"Kansalliskonventti säätää,\nkuultuaan yleisen valistuskomitean antaman kertomuksen, kahden vuoden\nvankeuden jokaiselle, joka jollakin tavalla häpäisee kansakunnalle\nkuuluvia taideteoksia\".\n\nJa vähän myöhemmin, lokakuussa samana vuonna, seurasi tätä toinen\nvieläkin seikkaperäisempi säädös, aiheutuen niistä väärinkäytöksistä,\njotka olivat syntyneet konventin määräyksestä että kuningaskunnan\narvomerkit ja tunnukset oli kaikkialta poistettava. Se kuului näin:\n\n\"Täten kielletään millään tavoin poisviemästä, hävittämästä tai\nmuuttamasta, tekosyyllä hävittää aatelisvallan ja kuningaskunnan\nmerkkejä, kirjastoista, kokoelmista, kabineteista, yleisistä tai\nyksityisistä museoista yhtä vähän kuin taiteilijoilta, kustantajilta\nja kirjakauppiailta kirjoja, painettuja tai käsikirjoituksena olevia,\nkaiverruksia ja piirustuksia, tauluja, korkokuvia, kuvapatsaita,\nmitaleja, vaaseja, muinaiskaluja, maantieteellisiä karttoja ja muita\nesineitä, jotka hyödyttävät taidetta, historiaa tai opetusta.\"\n\nNämä säädökset, jotka eivät suinkaan ole ainoat laatuaan, osottavat\nkyllin selvästi, että revolutsioninen hallitus koetti voimainsa\nmukaan säilyttää taideteoksia ja suojella niitä hävitykseltä. Mutta\ntämä oli vain yksi askel sitä päämäärää kohti, johon konventti pyrki,\nnimittäin yhdistämään kaikki nämä kokoelmat yhdeksi kokonaisuudeksi,\nmuseoksi, joka olisi oleva kansakunnan oma, ja jonka aarteita kaikilla\nyhteiskunnan luokilla olisi oikeus katsella ja ihailla.\n\nTosin vanhan järjestyksen aikana oli ollut suurenmoinen taulugalleria,\nmutta se ei kuulunut valtiolle, vaan kuninkaalle. Colbert, sen\nperustaja, oli sijoittanut taulut Louvreen, mutta sieltä ne oli\nsiirretty Versailles'iin, minkä ohella moni taideteos oli viety\nkoristamaan muita kuninkaallisia asuntoja ja suuri joukko laskettu\nkokonaan pilalle, useat erään kirjailijan lausunnon mukaan siten,\nettä ne asetettiin Versailles-puistoon ja siellä niin huolellisesti\nvaalittiin, hiottiin ja pestiin, ettei niistä jäänyt juuri mitään\njälelle. Kumminkin alkoi ajan pitkään kuulua ääniä, vaatien näiden\nkokoelmain siirtämistä takaisin Pariisiin. Tästä oli seurauksena,\nettä v. 1750 110 taulua siirrettiin Luxembourg-linnaan, ja että nämä\ntaulukokoelmat kahdesti viikossa pidettiin avoinna asianharrastajille\nja taiteilijoille. Ludvig XVI ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen,\nvaan siirrätti kaikki taulut jälleen Versailles'iin. Jokainen ymmärtää,\nkuinka vaikeaa nuorten taiteilijain oli kehittyä ja oppia, kun siten\nhuolellisesti kätkettiin heidän silmiltään kaikki suuret esikuvat, eri\nkoulujen ja eri aikojen vanhat mestarit.\n\nJo perustuslakia säätävä kansalliskokous oli määrännyt Louvren\nsopivimmaksi paikaksi taideteosten kokoamista varten, ja n.k.\nmuseokomissioni oli nimitetty suorittamaan valmistelevia töitä\nja saattamaan järjestystä vallitsevaan sekamelskaan. Mutta tämä\nkomissioni työskenteli hitaasti eikä ollut vielä lähellekään\nsuorittanut tehtävätään konventin kokoontuessa. Konventti, joka teki\nkaikki ihmeellisellä vauhdilla, ei ollenkaan välittänyt mistään\nvalmistelevista töistä, vaan sääti yksinkertaisesti 27 p. heinäk. 1793,\nettä Louvren museo aivan kohta tulisi avattavaksi yleisölle, ja määräsi\nsisäministerin käytettäväksi yli 100,000 livreä vuodessa yksityisten\nkokoelmain ostoon ja estääkseen arvokkaita taideteoksia joutumasta\nulkomaille. Sitten ryhdyttiin työhön, joka ei jäänytkään tuloksitta,\nsillä tuskin kolme kuukautta senjälkeen avattiin yleisölle Louvre-museo\ntai niinkuin sitä virallisesti nimitettiin Musée central des arts\n(Taiteiden keskusmuseo). Aluksi oli muutamia suuria taideteoksia\njätetty jälelle Versailles'iin, niin Leonardo da Vincin _Monna Lisa_,\nAndréa del Sarten _Pyhä perhe_. Van Dyckin tekemä Englannin kuninkaan\nKaarle I:sen kuva y.m. Mutta se konservatorio, joka perustettiin\nDavidin ehdotuksesta ja jossa hän itse oli jäsenenä, teki pian\nmuutoksen tässäkin suhteessa. Jotta museo tulisi tunnetuksi, määrättiin\ntehtäväksi luettelo kaikista sen aarteista, ja jotta siitä olisi\ntaiteilijoille hyötyä, päätettiin että näillä olisi oikeus viidesti\nviikossa vapaasti päästä museoon tutkimaan vanhoja esikuvia. Voidaan\nhelposti ymmärtää, millainen uusi harrastus elähyttäisi nuorisoa, kun\nse siten sai tilaisuutta näkemään ja oppimaan; voidaan ymmärtää, mitä\nuusia aihelmia he siten saisivat. Ja lisäksi voi ymmärtää, millainen\nvoitto oli vallankumouksellisille johtajille pysyvän tyyssijan luominen\ntaiteelle, joka jo kyllin kauan oli ollut vailla varsinaista kotia.\n\nLouvreen yhdistettiin nyt paitsi kuninkaallisia taulukokoelmia kaikki\nne taideteokset, jotka luostarit ja kirkot sekä yksityiset museot\nolivat antaneet valtiolle. Tänneppä tuotiin myös ne kuvapatsaat ja\nhautakivet, jotka oli otettu Saint-Dénis'in kuningashaudoista, kun nämä\nhävitettiin siihen määrin, että kaikkien noiden vanhain kuningasten\njäännökset, aina kapetingien ajalta saakka, otettiin arkuistaan,\njotka kohta senjälkeen sulatettiin tykinkuuliksi, ja pantiin toisiin\nyksinkertaisempiin sekä haudattiin yleiseen kirkkotarhaan --\ntoimitus, jota aatellessa koskee mieleen vielä enemmän senvuoksi,\nettä se tapahtui keskellä päivää, laillisessa järjestyksessä ja\nviranomaisten valvonnan alaisena, eikä roskaväen toimesta jonakin\nvallankumouksellisen kiihkon hetkenä.\n\nLouvre-museon kokoelmia kartutettiin myöhemminkin niillä\ntaideteoksilla, jotka otettiin sotasaaliina. Ensiksi saapui v. 1794\nsuuri lähetys pohjoisarmeijan hankkimia hollantilaisia tauluja, niiden\njoukossa kokonaista 80 Rubensin ja 17 Van Dyckin taulua, ja lisäksi\nuseita Rembrandtin, Albert Dürerin, Paul Potterin y.m. teoksia;\nsittemmin tulivat ne italialaiset kokoelmat, jotka Bonaparte toi\nmukanaan sotaretkiltään.\n\nSamanaikaisesti Louvre-museon kanssa avattiin useita museoita\nmaaseudullakin.\n\nKun tahdotaan väittää että vallankumous muka oli hävittänyt\ntaiteenharrastuksen ja vaikuttanut siihen vain vahingollisesti, on\nsellainen selvä erehdys. Päinvastoin tehtiin vallankumouksen aikana\nmelkoisesti työtä taiteen ja sen etujen edistämiseksi. Ei voi muuta\nkuin hämmästyä, kun selailee kaikkia noita taidekysymyksiä koskevia\nkeskusteluja, ja lukee kaikkia niitä säädöksiä, joita julaistiin ja\njotka koskevat ehdotuksia uusiksi muistopatsaiksi, kaunistuksiksi,\nmuseoin järjestämiseksi, tilauksiksi taiteilijoilta, kun syventyy\nnoiden erityisten komiteain kokoamista, säilyttämistä, jakamista\nja luokittamista varten suorittamiin töihin, ja lisäksi ajattelee\nettä kaikki tämä työ tehtiin aikana, jolloin rahavarat olivat tyyten\nlopussa, jolloin ihmisten henki ja omaisuus joka hetki oli vaarassa,\njolloin sisällinen puoluetaistelu oli noussut huippuunsa ja ulkonainen\nvihollinen seisoi Ranskan rajoilla.\n\nEnnen muita on Davidin ansio että tämä työ tuli hyvää ja hedelmiä\nkantavaa. Robespierren kuolemaan saakka David piti valtikkaa taiteen\nvaltakunnassa tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa: taiteen valtikkaa\npolitiikan valtakunnassa. Thermidor-katastrofin jälkeen hän vangittiin\nja oli vähällä joutua tuomituksi kuolemaan, mutta pelastui osaksi\nkuuluisuutensa kautta, osaksi julkisesti kieltämällä sen miehen,\njolle hän vielä 8 p. thermidorkuuta oli sanonut: \"Jos tyhjennät\nmyrkkypikarin, niin minä tyhjennän sen sinun kanssasi\", ja selittämällä\nerehtyneensä Robespierren luonteen ja isänmaallisuuden suhteen.\nKiellettyään ystävänsä David kielsi mielipiteensäkin, ja tapausten\nironian kautta, jota usein voi huomata tämän ajan historiassa,\nsiitä miehestä, joka vapisevin käsin oli maalannut _Murhatun\nMaratin_, ainoasti muutamia vuosia myöhemmin tuli Napoleonin ja\nkeisarikruunauksen maalaaja.\n\n\n\n\nKIRKKO\n\n\nVallankumous ei vaikuttanut luovasti ja uudestimuodostavasti ainoastaan\nmaallisen elämän eri aloilla. Myöskin kirkko joutui jo alusta pitäen\nvallankumousmiesten reformien koekentäksi, ja ne muutokset, joita siinä\npantiin toimeen, olivat laajalle kantavia ei ainoasti valtiollisessa\nvaan myös kultuurisessa suhteessa.\n\nHengellinen sääty oli vanhan järjestyksen aikana jaettu kahteen\njyrkästi erotettuun luokkaan: \"le clergé régulier\", säätyveljet,\nhengellinen papisto, ja \"le clergé séculier\", maallinen papisto,\nsellaiset, jotka ottivat osaa julkiseen elämään. Melkoisia epäkohtia\noli aikain kuluessa versonut molemmissa näissä luokissa, ja näistä\nepäkohdista varsinkin ne, jotka johtuivat pappien halusta hankkia\ntämän maailman aarteita ja rikkauksia, herättivät suurta paheksumista\nkaikissa yhteiskunnan kerroksissa. \"Ylipäänsä\", sanoo Louis Blanc,\n\"papit huonosti käyttivät huonolla tavalla hankittua tavaraansa. Sillä\nhe eivät odotelleet jumalisten sydämien anteliaisuutta, he pakoittivat\nsitä, useinkin epärehellisellä tavalla. He harjoittivat suurella\nrohkeudella -- ja mikä pahempi, suurella menestyksellä -- kauppaa\nsyntien anteeksiannolla. Syntyminen ja kuolema, rikos ja hyve, toivo ja\npelko, paratiisi ja helvetti -- kaikki muodostui heille tulolähteeksi.\nHe tekivät rahaa siitä Jumalasta, joka syntyi tallissa, ja taivas,\njonka he möivät enimmän tarjoovalle, oli heille keinona millä ostaa\nmaata.\"\n\nValistusfilosofit eivät olleet arastelleet kiinnittää yleisön huomiota\nnäihin epäkohtiin. He näyttivät, miten oli kieroa, että papiston\ntuloverot olivat niin suuret, että ne riistivät valtiolta osan\nsen tulolähteistä ja panivat muille kansalaisille kaksinkertaisen\ntaakan; miten oli kieroa, että papit yksinään hoitivat nuorison\nkasvatusta ja siten määräsivät aikansa ajatus- ja katsantotavan,\nettä he tavallaan tulivat antamaan leiman koko yhteiskunnalle,\nitsepintaisesti sulkemalla kaikesta osanotosta julkiseen elämään kaikki\ntoisinajattelevat: protestantit, juutalaiset ja lahkolaiset. Eivät\nhe myös olleet lakanneet leimaamasta sellaisen kirkollisen valtion\nolemassaoloa keskellä todellista valtiota sotivaksi yhtä heidän oppinsa\nperusaatetta, ihmisen luonnollisten oikeuksien periaatetta vastaan.\nSillä pappiselämä oli kerrassaan luonnoton: pappi luopui vapaudestaan,\nitsemääräämis-oikeudestaan, oikeudestaan rakastaa, mennä naimisiin,\nniin, usein jopa tehdä työtäkin. Sellaista hedelmätöntä jäsentä,\njoka ei millään tavoin rikastuttanut yhteiskuntaa, ei tämä voinut\ntunnustaa omakseen, varsinkin kun tällainen jäsen sitäpaitsi henkisessä\nsuhteessa vaikutti ehkäisevästi yhteiskunnan kehitykseen ja kokoomalla\nrikkauksia, joita ei käytetty valtion hyväksi, vaan jotka päinvastoin\nvähensivät valtion tuloja, edisti tasa-arvoisuuden poistamista\nja taloudellisen kurjuuden lisääntymistä. Vaikkapa filosofit\nkatsantotavaltaan ja käsitykseltään paljon erosivatkin toisistaan,\nolivat he kuitenkin kaikki yksimielisiä seuraavissa kohdissa:\npapiston rikkauksia oli vähennettävä tai ne oli kokonaan lopetettava;\nyhteiskunnalle oli annettava takaisin ne hyödyttömät jäsenet, jotka\nuskonnollinen yhteiskunta oli sulkenut piiriinsä, ja kirkko oli mikäli\nmahdollista alistettava valtion alle.\n\nNämä toivomukset, jotka vallankumous oli toteuttava yhden toisensa\nperästä, saivat vastakaikua laajoissa piireissä. Kaikkialla\nsiteerattiin filosofien lausunnoita, ja Voltairen purevat pistosanat\npaaviutta ja pappeja vastaan olivat kaikkien huulilla. Lämpimimmin ja\ninnokkaimmin kuitenkin alempi papisto omaksui filosofien aatteet. Sen\nkeskuudessa oli tyytymättömyys jo kauan itänyt, ja jo kauan oli nuristu\nhuutavaa vastakohtaa korkeamman ja alemman papiston aineellisten\netujen välillä, jotka eivät olleet minkäänlaisessa suhteellisuudessa\ntoisiinsa. Hengellinen sääty oli vähitellen jakautunut kahteen eri\nryhmään, jotka harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään erosivat toisistaan\naivan yhtä paljon kuin kaksi eri yhteiskuntaluokkaa: ylimystö\nhienoine tapoineen ja ylellisine eloineen ja oloineen sekä köyhä,\nvaraton kolmas sääty, joka eli suurimmassa yksinkertaisuudessa ja\nvaatimattomuudessa ja kantoi papin vaikean viran koko taakkaa. Ei siis\nollut ihmeellistä että köyhät papit, varsinkin maapapit, sellaisten\nolosuhteiden vallitessa yhtyivät kansaan, joka kaikkialla alkoi herätä\nja kuuluvasti vaatia reformeja. Ei myöskään ollut ihmeellistä, että\nhe kaikesta huolimatta kannattivat filosofeja. Filosofit harrastivat\npappien asiaa -- huolimatta heidän papillisesta toimestaan -- koska he\nkuuluivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän, läänitysvallan ja\nkirkon marttyyreihin; papit taas kannattivat filosofeja -- vaikkapa\npaheksuivatkin näiden uskonnollisia mielipiteitä -- koska filosofit\npuolustivat heidän, s.t.s. vapauden ja tasa-arvoisuuden asiaa.\n\nMutta reformien vaatiminen ei pysähtynyt yksin alempaan papistoon, vaan\nsai useita puoltajia korkeampiarvoistenkin pappien seassa. Hengenmiehet\neivät näet ainoastaan jakautuneet kahteen luokkaan, kahteen säätyyn\n-- he jakautuivat myös kahteen puolueesen, konservatiiveihin, jotka\nvaativat vanhain laitosten tarkkaa muuttamattomana pysyttämistä, ja\nedistyspuolueesen, johon kuuluivat korkeamman papiston vapaamieliset\nainekset sekä koko alempi papisto. Jo kirkolliskokouksissa nämä\nmolemmat puolueet olivat seisoneet vastatusten; cahiers'eissa he\novat vielä selvemmin huomattavissa. Mutta jyrkimmin ilmenee toki ero\nsilloin kun nousee kysymys, olivatko säätyjen äänestykset tapahtuvat\nsäädyttäin tai yhteisesti. Vanhoilliset papit koettavat hyvällä jos\npahalla estää vapaamielistä puoluetta panemasta uusia aatteitaan\nkäytäntöön, ja heidän kehoituksistaan on seurauksena, että papit,\nkun kolmas sääty ensimäisen kerran pyytää, heitä yhtymään kanssaan,\n19 äänen enemmistöllä päättävät äänestää säädyttäin. Mutta kun kohta\nsenjälkeen kolmas sääty näytti riippumattomuutensa muista säädyistä\njulistautumalla täysivaltaiseksi kansalliskokoukseksi, osottautuivat\npappien todelliset taipumukset siten, että viikkoa vähemmässä ajassa\nsuuri enemmistö liittyi kolmanteen säätyyn, joka, vahvistuneena kahden\nmuun säädyn jäsenistä, voi nyt ryhtyä Ranskan uudestiluomistyöhön.\n\nSitä liikettä, joka aiheutti papiston liittymisen kolmanteen säätyyn,\njohti mies, joka oli näyttelevä huomattavan osan vallankumouksen\nhistoriassa. Se oli hänen hyvin maallinen ja teräväkielinen\nkorkea-arvoisuutensa, Autunin piispa Talleyrand-Périgord, pikemmin\naatelinen kuin pappi, pikemmin valtiomies kuin piispa, hän, josta\neräs aikalainen, Barras, sanoo, että hän personaansa yhdisti kaikki\nvanhan järjestyksen ja vallankumouksen paheet, hän, josta Carlyle\nlausuu sen arvostelun, että hän oli kuva ihmisestä, joka elää\npetoksessa ja petoksesta olematta silti petollinen ihminen. Ensimäisten\nliittyvien joukossa oli eräs pappi, joka myöskin oli antava itsestään\npuheenaihetta vallankumouksen aikana; se oli apotti Grégoire, erään\npienen lothringilaisen seurakunnan kirkkoherra, sittemmin Loir-et-Cher\ndepartementin perustuslaillinen piispa.\n\nHenri Grégoire oli vallankumouksen merkillisimpiä henkilöitä.\nHän oli ankara katolilainen ja syvästi uskonnollinen, mutta\nsamalla innokas valistuksen ja reformien ystävä; ja hän kannatti\nilmeisemmin kuin useimmat muut filosofien muodostelemia ihmisyys- ja\nsuvaitsevaisuusprinsiippejä. Hänen työnsä neekerien vapauttamiseksi\noli laajaperäinen, ja hänenpä alkuunpanostaan sekä protestantit että\njuutalaiset revolutsionin aikana saivat kansalaisoikeuden; samoin\nhänen alkuunpanostaan myöhemmin, Robespierren kuoltua, todellinen\nuskonvapaus julistettiin. Lämpimään uskonnollisuuteensa Grégoire\nkumminkin yhdisti selväpiirteisen vallankumouksellisen kiihkoilun,\nja tämä uskonnollisuuden ja revolutsionisen innon yhdistys leimasi\nhänen jokaista lausuntoaan kansalliskokouksessa yhtähyvin kuin hänen\njulkaisemiaan lukuisia kirjoituksia. Se ilmeni myös uskollisesti hänen\npuhekielessään. Kerrotaan näet että aina myöhäiseen vanhuuteen saakka\nkaikki mitä hän sanoi oli sekoitettuna sitaateilla raamatusta, mutta\nsamalla höystettynä muisteloilla vallankumouksellisen roskaväenkielen\nvoimakkaasta sanavarastosta.\n\nEvankeliumista Grégoire etsi tukea vallankumouksen vapaus- ja\ntasa-arvoisuusperiaatteille, evankeliumi se tuli hänelle demokratian\nlähdekirjaksi; juuri sen johtamana hän oli äänestävä kuninkuuden\npoistamista ja tasavallan perustamista. Hänen unelmansa oli tehdä\nkristillisestä kirkosta jälleen sellainen kuin se oli ollut alussaan:\nyksinkertainen, voimakas ja suuripiirteinen, täysin vieras maisen\nelämän kietovalle, hemmottelevalle ja maahansitovalle vaikutukselle.\n\nGrégoire ei yksin miettinyt ja unelmoinut tällä tavoin. Oli toinenkin\nhengenmies, jansenisti kuten Grégoire, jonka elämänkäsitys ja aatteet\nmonessa suhteessa olivat samanlaisia, ja jonka vaikutus vallankumouksen\nensi vuosina oli yhtä suuri, jopa suurempikin kuin Grégoiren. Tämä\nmies oli Cercle social klubin perustaja, apotti Claude Fauchet,\njoka myös oli vallankumouksen innokkaimpia esitaistelijoita ja\ndemokratian perustajia, samalla syvästi ja lämpimästi uskonnollinen,\nmutta taipuva mystilliseen ja hämyiseen uskonnollisuuteen, mikä\nmuodosti jyrkän vastakohdan Grégoiren lujapiirteiselle uskolle.\nOn sanottu Claude Fauchetista että hän vallankumouksen puhjetessa\noli suosituin mies koko Ranskassa. Hän oli ansioistaan saanut\narvonimen \"prédicateur du roi\", mutta jälleen kadottanut sen, kun\nhänen saarnansa, ollen liian kansanvaltaisia, eivät miellyttäneet\nkuninkaallisia ja hovia. Mutta kaikissa niissä piireissä joissa\nreformiaatteet olivat saaneet jalansijaa, ja varsinkin köyhän kansan\njoukossa hänellä sen sijaan oli innokkaita kuulijoita. Vallankumouksen\nalkuaikoina koko Pariisi virtasi kirkkoihin kuulemaan hänen mahtavaa\nja samalla suopeaa kaunopuheisuuttaan ja tutustumaan tähän harvinaisen\nvapaamieliseen henkilöön, joka lujaan ja järkkymättömään vakaumukseensa\nyhdisti melkein naisellisen vienouden ja koskaan horjumattoman\nmyötätuntoisuuden alhaisia ja köyhiä, koko kärsivää ihmiskuntaa\nkohtaan. Ja kuinka paljoa enemmän Fauchetin saarnat olivatkaan omiaan\nkoskemaan mieliin, niistä kun henki rakkaus vallankumoukseen, vilpitön\nja vakuuttava, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi! Hän oli\nollut yksi niitä harvoja, jotka keskellä ylimystön ja etuoikeuksien\naikaa olivat saarnastuolissa tohtineet puhua köyhästä kansasta ja sen\nhädänalaisesta tilasta. Hän oli ensimäinen, joka rohkeni avata sen\nraamatunpaikan, joka ennen muita vetoo ihmiselliseen humanisuuden ja\nsolidarisuuden tunteesen, ja lukea tyhjiin ja korupuheisiin saarnoihin\ntottuneelle, ihmettelevälle rahvaalle evankeliumin yksinkertaiset sanat:\n\n\"Silloin sanoo kuningas niille, jotka hänen oikialla puolellansa ovat:\nTulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille\non valmistettu maailman alusta. Sillä minä isosin, ja te ruokitte\nminun; minä janosin, ja te juotitte minun; minä olin outo, ja te minun\nhuoneesen otitte; alasti, ja te vaatetitte minun; sairaana, ja te\nopitte minua; minä olin vankina, ja te tulitte minun tyköni. -- -- --\nSillä totisesti sanon minä teille: sen kuin te olette tehneet yhdelle\nnäistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle.\"\n\nAamulla 5 p. elok. 1789 Fauchet saarnasi niiden kansalaisten\nmuistoksi, jotka olivat kuolleet Bastiljin valloituksessa 14 p.\nheinäkuuta. Hänet oli määrännyt siihen kansalliskokous osaksi kai\nsenkintähden, että hän itse oli ollut tilaisuudessa mukana ja\nsaanut kuulan reiän papintakkiinsa. Tungokseen saakka täytetyssä\nsalissa vallitsee jännitetty hiljaisuus, kun Fauchet syvällä ja\nsointuvalla, helposti väräjävällä äänellään sanoo: \"Kuinka paljon\npahaa taivaan väärät välittäjät ovatkaan tehneet maailmassa? He\novat vahvistaneet sortovaltaa, he ovat tehneet Jumalan tyrannien\nkanssarikolliseksi! Kuinka on kirjoitettuna evankeliumissa: Teidät\npakoitetaan näyttäytymään kuningasten edessä; he käskevät teidän tehdä\nväärintekoja, ja te vastustatte heitä kuolemaan saakka -- -- -- Väärät\nopettajat ovat riemuitsevat, sillä kirjoitettu on. Antakaat keisarille\nkuin keisarin on! -- -- -- Mutta onko keisarille annettava myöskin se,\nmikä ei ole hänen? Ja mikä sitten ei ole hänen? Se on ihmisten henki,\nheidän vapautensa, heidän omatuntonsa, heidän kuolematon sielunsa.\nIhmisellinen luonto -- onko se Jumalan vai keisarin oma? Oikeus sortaa\nei ole kenenkään oma, oikeus puolustautua kuuluu kaikille. Älkää\nunhottako että Kristus ristiinnaulittiin keisarin vihollisena.\" --\nNuo olivat omituisia sanoja kuulla papin suusta, olivat harvinaisin\nkaikista tämän ajan harvinaisista uutuuksista. Niinpä olikin\nFauchetin sanojen vaikutus niin mahtava, että hänen lähtiessään\nkirkosta kaupungintalolle ääretön ihmisjoukko seurasi häntä; muutamat\nkansalliskaartin soittoniekat virittivät isänmaallisen säveleen ja eräs\nkansalainen viskasi tammenlehtiseppeleen hänen jalkoihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtymällä kolmanteen säätyyn papisto oli näyttänyt vapaaehtoisesti\nluopuvansa poikkeusasemastaan ja tunnustavansa omakseen kansan\nsuverenisuuden periaatteen. Tähän nojautuen kansalliskokous katsoi\nolevansa oikeutettu ryhtymään niiden kirkollisten reformien\ntoimeenpanoon, joita sekä kirkon omat jäsenet että yleinen mielipide\nvaativat ja joihin papit itse olivat antaneet aiheen luopumalla 4 p:nä\nelokuuta feodalisista oikeuksistaan ja kohta senjälkeen hyväksymällä\nkymmenysten poistamisen. Se toimenpide, jota katsottiin kaikkein\npainavimmaksi, oli kirkon liian omaisuuden konfiskatsioni. Jo 6 p.\nelok. 1789 lausuttiin kansalliskokouksessa ensi kerta se mielipide,\nettä papiston omaisuudet kuuluivat kansakunnalle, ja kaksi päivää\nmyöhemmin esitettiin ensimäinen ehdotus niiden peruuttamisesta.\n\nTämä ehdotus ei tosin johtanut mihinkään toimenpiteesen, mutta kaksi\nkuukautta senjälkeen esitti Mirabeau finanssikomitean puolesta\ntoisen, joka varmaan suureksi osaksi oli Talleyrandin päässä\nsyntynyt. Se sisälsi järjestetyn suunnitelman kirkontiluksien\nperuuttamiseksi ja myömiseksi -- ehdotus, jonka kansalliskokous melkein\nmuuttamatta hyväksyi 2 p. marrask. 1789. Tietystikin tämä päätös\nherätti konservatiivisessa papistossa suurta katkeruutta, ja useat\nkatsoivat sitä ennen kuulumattomaksi yllätykseksi kansalliskokouksen\npuolelta. Kansalliskokous oli taas katsonut tämän askeleen melkeinpä\nvälttämättömäksi, keksiäkseen jotakin keinoa päästä maassa\nvallitsevasta taloudellisesta kurjuudesta. Raha-asiat olivat näet\ntäydellisimmässä epäjärjestyksessä; entisiä veroja ei saatu kootuksi ja\nmitään uusia ei vielä ollut vaadittu; kerta toisensa jälkeen päätettiin\nottaa suuria valtiolainoja, mutta luotto oli huono, ja ainoasti\npieni murto-osa siitä mitä olisi tarvittu voitiin saada. Ja näissä\ntukalissa olosuhteissa nähtiin aivan lähellä tulolähde, jota voitiin\nkäyttää kenenkään oikeastaan tulematta siitä kärsimään -- oliko siis\nihmeellistä, ettei sitä jätetty koskematta? Joskin voidaan moittia\ntätä kansalliskokouksen toimenpidettä, on joka tapauksessa varmaa,\nettei kokous, kuten eräs kirkon historioitsija, Débidour, huomauttaa,\nsuinkaan kevytmielisesti päättänyt anastaa kirkon omaisuuksia; siitä\non kaksiviikkoinen keskustelu kokouksessa kyllin selvä todistus --\nkeskustelu, joka muuten kuuluu loistavimpiin ja dramaattisimpiin, mitä\nparlamentarisella elämällä revolutsionin aikana on näytettävänä.\n\nSeuraava askel kirkollisten reformien tiellä oli kansalliskokouksen\npäätös 13 p:ltä helmik. 1790, joka määräsi kaikki luostarilupaukset\npoistettaviksi, kaikki veljeskunnat lakkautettaviksi ja ne\nluostarit suljettaviksi, joita ei ollut muodostettu oppi- tai\nhyväntekeväisyyslaitoksiksi. Tämä toimenpide, niin törkeältä\nkuin se tuntuneekin, ei suinkaan ollut epäoikeutettu. Luostarien\npaksujen muurien läpi oli kyllin usein tunkeutunut julkisuuteen\npöyristyttäviä kertomuksia väkinäisistä lupauksista, raakalaisista\nmenoista ja tavoista, ankaruudesta ja kidutuksesta. Ei myöskään\nollut mikään salaisuus, että näiden muurien sisällä kukoistivat\nsellaiset pahennukset ja juonet, jotka todistivat mitä kuulumattominta\ntapainturmelusta. Lisäksi vielä varsinkin munkkiluostareissa\nrivit alkoivat päivä päivältä harveta. Vallankumouksen alussa oli\nluostarikokelaista suuri ja yleinen puute, ja luostariveljien luku oli\nvähennyt vuosi vuodelta. Eräässä 80-sijaisessa luostarissa oli jäsenten\nluku 19, toisessa 50-sijaisessa vain 4. Moni luostari oli vallan\ntyhjä, niin että keskimäärin voidaan laskea olleen vain 9 munkkia\njoka luostaria kohti. Mikään uskonnollisuus ei yleensä vallinnut\nnäissä luostariyhdyskunnissa, sillä tännekin olivat reformaattorien\nja filosofien aatteet tunkeutuneet, luostarimuurejakin vasten olivat\nvallankumouksen kuohulaineet lyöneet houkutellen ja kehoittaen, ja\nsuuri joukko luostari veljiä ei pyytänytkään parempaa kuin saada murtaa\nnuo useinkin väkisin pannut kahleensa ja heittäytyä ulkopuolella\nkiehuvaan elämään. Kun kansalliskokous sääti luostarien lakkautuksen,\nlähti sentähden suuri osa munkeista mielihyvällä; ainoasti vanhat ja\nvoimattomat, jotka rakastivat luostarin säännönmukaista, kuritarkkaa\nelämää ja pelkäsivät maailman melua, jäivät jälelle niihin asuntoihin,\njotka kansalliskokous heille osotti tähän tarkoitukseen.\n\nYleisölle säätyveljien maallistuttaminen tietysti tarjosi huomiota\nherättävän näytelmän. Joukoittain riennettiin luostareihin näkemään\nmunkkien jättävän rauhaisat turvapaikkansa, ja paljon riemua herätti,\nkun huomattiin, että muutamat maallisessa innossaan olivat menneet\nniin pitkälle, että he olivat jo valmiiksi pukeutuneet sinisiin\nhousuihin ja englantilaisiin hännystakkeihin. Toiset taas vasta\nmyöhemmin riisuivat munkkipukunsa, ja he herättivät huomiota juuri\nnäyttäytymällä siinä kaikkialla; niinpä voitiin esim. bulevardeilla\nnähdä nuorten benediktiinimunkkien kävelevän edestakaisin piippuaan\npoltellen; yhä vieläkin heidät nähtiin puettuina munkkikaapuun ja\npitkine benediktiinipartoineen istuvan teatterissa sangen vähän\nkunnioitettavassa naisseurassa. Niille, jotka vapaaehtoisesti olivat\nlähteneet luostareista, olivat kaikki urat avoinna, ja suuri osa\nkäyttikin tätä tilaisuutta ja valitsi mitä erilaisimpia toimia.\nMuutamat menivät kansalliskaartiin, toiset pyrkivät kouluihin ja\nkirjastoihin, useat jatkoivat luostarissa harjoittamaansa teollisuutta.\nKaksi karmeliittimunkkia ilmoitti yhä edelleen valmistavansa\nsamanlaista \"eau de mélisse\" vettä, mikä oli ollut karmeliittiluostarin\nsalaisuus; kaksi toista ilmoitti jatkavansa Moret-luostarin\nkuuluisan rintasokerin valmistamista, ja eräs ilmoitti yhä edelleen\nviljelevänsä ja pitävänsä kaupaksi yleisölle sellaista salaattia,\njoka tunnettiin nimellä \"pyhien isien salaatti\". Niin, vieläpä eräs\nmunkki rupesi oopperalaulajaksi ja kokeili Théâtre de Monsieurissa\neräässä kappaleessa nimeltä _Les ruses de Frontin_, mikä kokeilu oli\nteatterille hyvänä reklaamina.\n\nNunnaluostareissa, joilla keskimäärin oli lähes kolme kertaa niin\nsuuri jäsenluku kuin munkkiluostareilla, vaikutti uusi laki vielä\npaljoa suuremman mullistuksen. Vaikkapa naiset useammin kuin miehet\nolivat vasten tahtoaan tehneet luostarilupauksia, olivat he kuitenkin\npaljoa enemmän mukautuneet luostarien hiljaiseen elämään. Luostari\noli tullut heidän perheekseen ja heidän maailmakseen; he olivat\nsovittaneet tapansa ja makunsa sen sääntöjen mukaan, ja he elivät\nelämäänsä, ei onnellisina eikä onnettomina, ainoasti täydelleen\nhuolettomina, viettäen aikaansa laululla, rukouksella ja paastolla,\nsairaanhoidolla, opetuksella ja koruompelemalla pieniä sänkyjä pieniä\nJeesuslapsia varten, joita he kuljettivat ympäri juhlakulkueissa.\nHuolellisesti oli heiltä koetettu salata kaikkia uusia aatteita ja\nuusia herätteitä; huolellisesti valvottiin ettei heidän viattomuutensa\nja tietämättömyytensä järkkyisi; ja jos milloin ilmeni alkuakaan\njonkinlaiseen vallankumoukselliseen katsantotapaan, koetettiin se heti\ntukahuttaa uhkauksilla ja ankaruudella.\n\nJohtajattarille ja luostarisisarille uusi laki tuli kuin pommi,\nheitettynä heidän tyyneen maailmaansa särkemään ja hävittämään sitä.\nEnsinmainitut tekivät kaikkensa estääkseen nunnia tottelemasta\nsäädöstä. Kun eräs diakonissa ilmoitti aikomuksensa olevan noudattaa\nannettua lupausta, sai hän kokea vankeutta ja pahoinpitelyä\npäällystönsä puolelta. Useilla tahoilla säädös salattiin\nluostarisisarilta, ja toisilla taas johtajattaret pelottelivat\nheitä helvetillä ja ikuisella kadotuksella sekä tekivät kaiken\nvoitavansa saadakseen papit ja rippi-isät kieltämään synninpäästön\npoislähteviltä. Toiselta puolen taas sekä vallankumouksellinen teatteri\nettä vallankumouksellinen sanomalehdistö tekivät kaikkensa saadakseen\nnunnat luopumaan hunnusta -- edellinen esittämällä näyttämöllä kaikkia\nluostarimuurien sisällä piileviä vaivoja ja vastuksia, jälkimäinen\nmitä kaunopuheisimmalla tavalla vetoamalla heidän naisellisuuteensa\nja kehoittamaila heitä tästälähin elämään perhettä ja yhteiskuntaa\nvarten. Lentokirjasia ilmestyi, lauluja ja kupletteja sepitettiin, ja\nompelijattaret koettivat helpottaa siirtymistä laittamalla valkean\nlinonpuvun \"à la Vestale\". Mutta mistään ei ollut apua. Tottumattomuus,\nujous ja ulkomaailman pelko yhdessä hurskaustunteen ja vakuutuksen\nkanssa saivat naiset kauan epäilemään, ja ainoastaan pieni luku heistä\nantoi maailman huvien tai rakkaus-, avioliitto- ja äitiysunelmain\nhoukutella itseään. Muut poistuivat vastahakoisesti; he kantoivat --\nsuureksi harmiksi roskaväen ja kauppahallien naisille -- yhä edelleen\nitsepintaisesti nunnapukuaan, ja heistä tuli vähitellen reaktsionisen\npapiston käyttökelpoisimpia aseita sen kiukkuisessa taistelussa\nuutuuksia vastaan, joita vallankumousmiehet toimittivat kirkollisella\nalalla.\n\nNiin kirkontiluksien peruuttaminen kuin luostarien sulkeminenkin olivat\nolleet vain kielteisiä reformeja; niillä oli ollut valtiollinen eikä\nuskonnollinen luonne; ne saivat aikaan uudestimuodostuksen, mutta ilman\nväkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta. Tähän uudestimuodostukseen olisi\nkansalliskokouksen tullut joksikin aikaa tyytyä; sen olisi pitänyt\nhuomata, että liian äkkipikaisella menettelyllä synnytettäisiin vain\nhajaannusta ja epäsopua. Sen sijaan se teki sen erehdyksen, että jo\nhelmikuussa 1790 ryhtyi täydellisesti ja perinpohjaisesti muuttamaan\npapiston yhteiskunnallista asemaa. Viittä kuukautta myöhemmin tämä työ\noli suoritettu, ja perustuslakia säätävä kansalliskokous voi 12 p.\nheinäk. 1790 julaista lain papiston sivilikonstitutsionista.\n\nTämä laki on tunnettu. Sen tarkoitus oli täydelleen irroittaa\nRanskan kirkko sen paavista riippuvaisuudesta ja tehdä papit valtion\nvirkamiehiksi, jotka täydelleen riippuisivat valitsijoistaan --\nkorkeampi papisto departementtien kokouksista ja alempi piirikuntain\nkokouksista. Epäilemättä se oli valistusfilosofian henki, joka elähytti\nlakia papiston sivilikonstitutsionista. Paljoa aikaisemmin kuin\nkansalliskokouksen jäsenet oli aikansa niin suuressa arvossa pitämä\napotti Raynal määritellyt periaatteet kirkon alistamiseksi valtion\nalle; paljoa aikaisemmin kuin 1789 vuoden miehet oli Voltaire ajatellut\nkansan sielunpaimenen ihannetta tavalliseksi kansalaiseksi, ainoasti\nmuita tietorikkaammaksi ja valistuneemmaksi. Mutta joskin tässä laissa\nkyllin selvästi huomaa filosofian vaikutusta, niin ei se kuitenkaan\nsisältänyt mitään hyökkäystä itse uskontoa vastaan. Tarvitsee vain\nläpikäydä kansalliskokouksen keskustelut 1 p:n kesäkuuta ja 12 p:n\nheinäkuuta välisenä aikana ymmärtääkseen, etteivät sen jäsenet\noikeastaan tahtoneet uskonnollista, vaan yksinkertaisesti sosialista\nreformia. Sanalla \"sivili\", jonka he lisäsivät uuteen konstitutsioniin,\nsen laatijat kyllin selvästi alleviivasivat, ettei heidän aikomuksensa\nollut koskea hengellisiin asioihin, että heidän työnsä tarkoitus oli\nainoasti suvereniseksi päässeen kansakunnan puolesta järjestää kirkon\nsuhde valtioon yhtämukaiseksi uuden ajan ja uusien yhteiskuntalaitosten\nvaatimusten kanssa.\n\nNiin eivät kuitenkaan sivilikonstitutsionia käsittäneet vanhoilliset\npapit itse eivätkä heidän uskolliset kannattajansa. Heistä se ei ollut\nmuuta kuin häpeämätön hyökkäys katolista uskoa vastaan ja yritys\nsyöstä se alas siltä korkealta asemalta, joka sillä valtiouskontona\noli. Ja juuri tätä papit olivat pelänneet enemmän kuin mitään muuta.\nKeskustelujen vielä kestäessä papiston sivilikonstitutsionista oli\nNancyn piispa la Fare, tosin omasta puolestaan, mutta koko korkeamman\npapiston sysäämänä, tehnyt esityksen katolisen uskon julistamisesta\nvaltiouskonnoksi. Kansalliskokous oli äänetönnä sivuuttanut tämän\nesityksen. Mutta kun kaksi kuukautta senjälkeen sen uudelleen esitti\ntoinen pappi, dominikaani Dom Gerle, mies, joka siihen saakka oli ollut\nrevolutsionin ystävä eikä suinkaan ollut kannattanut reaktsionisen\npapiston pyyteitä, ymmärsi kansalliskokous tämän esityksen suoraksi\nuhkaukseksi eikä tohtinut jättää sitä huomioon ottamatta. Epävarmoina\nmitä heidän tuli tehdä, kun he eivät kuitenkaan voineet esitystä\nhylätä, eivätkä taas tahtoneet sitä hyväksyäkään, kokouksen jäsenet\nselvisivät siitä taitavasti kyllä, selittämällä että kokouksen\narvonanto ja kunnioitus katolista uskontoa kohtaan oli liian suuri,\njotta kysymystä ollenkaan voitaisiin ottaa käsiteltäväksi. Kiertämällä\noli siten estetty tuo yhä enemmän kuohuva eripuraisuus johtamasta julki\nriitaan, ja papiston sivilikonstitutsionityö oli voinut rauhallisesti\njatkua.\n\nMutta kun tämä laki oli julaistu ja olisi ollut toimeenpantava,\nsilloin puhkesi hillitty viha pidättämättä esiin. Ennen muuta antoi\nsiihen aihetta uusi kansalliskokouksen säätämä papinvala, joka,\nmääräyksen mukaan 27 p:ltä marraskuuta, kaikkien kirkon virkamiesten\noli vannottava, alkaen arkkipiispoista ja loppuen vähäpätöisimpiin\nmaapappeihin, uhalla muuten menettää virkansa ja tulla vainotuiksi\nyleisen järjestyksen häiritsijöinä. Jo tämän valan sanamuoto -- pappien\ntuli vannoa uskollisuutta kansakunnalle ensimäisessä, laille toisessa\nja kuninkaalle vasta kolmannessa sijassa -- oli omiaan herättämään\nkatkeruutta ja harmia. Sen vannomiseen liitetty julkisuus ei suinkaan\nvähentänyt tyytymättömyyttä. Reaktsioniselta puolelta oli varoitettu\ntästä julkisuudesta -- \"varokaa itseänne luomasta marttyyreja\",\noli apotti Maury lausunut kansalliskokouksessa papinvalasta\nkeskusteltaessa. Etteivät nämä varoitukset olleet turhia, sen oli\nkansalliskokous kohtakin älyävä, samalla kun se oli huomaava, minkä\nsuuren erehdyksen se oli tehnyt säätäessään sellaisen valan.\n\nTammikuun 2 p:nä 1791 piti kansalliskokouksen jäsenten vannoa vala.\nMuutamain valmisteleväin keskustelujen jälestä alkaa itse toimitus.\nLäsnäolevista piispoista vain neljä astuu esiin ja vannoo valan\n-- yksi heistä on Talleyrand. Läsnäolevista papeista vannoo valan\nainoasti 65 pappia, Grégoire etunenässä. Yli 200 papiston jäsentä\npysyy odottavan äänettömänä. Silloin nousee ensin Grégoire ja sitten\nMirabeau, koettaen kehoittaa maan edustajia valantekoon osottamalla\nheille, ettei se oikeastaan ollut muuta kuin muotoasia. Syntyy ääretön\nmeteli, joka vielä lisääntyy siitä, että suuri joukko henkilöitä tunkee\nsisään ja koettaa uhkauksilla saada pappeja valantekoon. Mutta tämä\nmeteli vaihtuu kuolonhiljaisuuteen, kun kokouksen presidentti nousee\nja alkaa huutaa nimeltä niitä läsnäolevia pappeja, jotka eivät vielä\nole tehneet valaa. Ensimäinen, jonka hän mainitsee nimeltä, on Bonnac,\nAgenin piispa. Kaikki odottavat henkeä pidättäen. Silloin kuullaan\nAgenin piispan vastaavan lempeällä, vaatimattomalla äänellään: \"Pyydän\nanteeksi, hyvät herrat, etten voi tehdä, mitä minulta vaaditte. Minä\nvoin luopua sekä paikastani että omaisuudestani, mutta minä en koskaan\nvoisi luopua teidän kunnioituksestanne\". Huudetaan nimeltä Fournet,\nsaman seurakunnan kirkkoherra, mutta Fournet selittää aikovansa seurata\npiispansa esimerkkiä. Nyt tulee Leclerc'in, Combes'in kirkkoherran\nvuoro. \"Minä olen syntynyt katolilaisena\", hän sanoo, \"minä tahdon\ntässä uskossa kuollakkin. Minä en tee valaa.\" Ja Poitiers'in piispa,\nvanha Beaupoil de Saint-Hilaire, astuu itsestään presidentin luo ja\nsanoo lujalla äänellä: \"Olen 70-vuotias; 35 vuotta iästäni olen ollut\npiispana ja olen koettanut tehdä kaikkea hyvää kykyni mukaan. Vuosien\nja sairauden rasittamana en tahdo mitenkään häväistä vanhuuttani. Minä\nkieltäyn valaa vannomasta\" -- Kokouksen vallankumoukselliset johtajat\novat epätietoisia mitä heidän tulee tehdä. He nousevat paikoiltaan,\nneuvottelevat keskenään, menevät jälleen sijoilleen ja nousevat\nhetkisen kuluttua taas ylös. Kaikki ovat raivoissaan sellaisesta\npahennuksesta, ja presidentti koettaa pelastaa asemaa jättämällä\nnimien huudon sikseen ja tyytymällä kehoittamaan kaikkia valantekoon\nhalukkaita astumaan esiin ja tekemään sen. Ei kukaan noudata\nkehoitusta. Silloin hän katsoo parhaaksi lopettaa istunnon.\n\nKansalliskokouksessa ei ollut odotettu sellaista vastarintaa.\nNeuvottomina mitä oli tehtävä, päättivät sen jäsenet kerta toisensa\nperästä pidentää valan vannomisaikaa, mutta siitä ei ollut apua.\nNähtiin ettei uusi laki voinut herättää mitään innostusta, ja ettei\nedes Pariisissa, missä papisto kuitenkin oli vallankumous-mielisempää\nkuin muualla, valantehneitten pappien luku ollut lähellekään niin\nsuuri kuin valasta kieltäytyneiden. Osa kirkkoherroja kieltäytyi mitä\nselvimmällä tavalla. Saint-Sulpice kirkossa nousi M. Pancemont 50\npapin ympäröimänä ja selitti omasta ja toisten puolesta, etteivät he\ntekisi valaa ja että hän jätti kirkon pahinten rangaistusten alaisiksi\nkaikki ne, jotka jollakin tavoin rohkenivat käydä kirkollisten lakien\nkimppuun. Tuo peloton pappi voi kiittää ainoasti Dantonin väliintuloa\nsiitä, että onnistui hengissä pääsemään raivoavan kansanjoukon\nkäsistä. Apotti Thomas Saint-Roch kirkossa ei hetkistäkään horjunut,\nkieltäytyessään valanteosta, vaikkapa rahvas keskeytti häntä huudoilla\nsellaisilla kuin \"hän hirtettäköön\" ja \"lyhtytolppaan\". Liikuttavana\nesimerkkinä epäitsekkyydestä ja pelottomuudesta oli Sainte-Marguérithen\nvanha kirkkoherra: \"Mitä ne tahtovat riistää minulta\", hän sanoo\nsaarnastuolista seurakunnalleen. \"Virkaniko? Mutta sitenhän he\nrankaisevat teitä, sillä tämä virka kuuluu teille eikä minulle.\nHenkenikö? Mutta minä olen jo 82-vuotias, ja jälelläoleva elonaikani ei\nole sen arvoinen, että sentähden tahtoisin uhrata vakuutukseni.\"\n\nReaktsioninen papisto oli heti alussa kääntynyt sekä kuninkaan että\npaavin puoleen saadakseen heiltä tukea. Kauan horjuttuaan kuningas\npäättää vahvistaa papiston sivilikonstitutsionin, ja horjuttuaan vielä\nkauemmin julistaa paavi pannaan kaikki ne, jotka vannovat uskollisuutta\nuudelle hallitusmuodolle. Täten on puoluejako valmis. Valantehneet\npapit vetoavat kuninkaan ja kansalliskokouksen auktoriteettiin,\nvalankieltäjät paaviin, ja molemmat puolueet hallitsevat ja\nvallitsevat ikäänkuin juuri heillä olisi oikeus seurakuntain sieluihin\nja omiin tuntoihin. Pääkaupungista leviää epäsopu ja hajaannus\nmaaseudulle. Se tunkeutuu kaikkiin olosuhteihin ja hajoittaa tuon\njo hajallisen Ranskan kahteen vihamieliseen leiriin, jotka tuokion\naikaa ovat jyrkimmät kaikista ja kääntävät koko huomion puoleensa.\nSuuri hämminki syntyy kaikkialla. Useimmissa seurakunnissa nähdään\nkahdenlainen jumalanpalvelus, jopa kaksi pappiakin. Monin paikoin ei\nollenkaan kuunnella valantehneen papin lukemaa messua, toisaalla taas\npäinvastoin. Rojalistisessa Vendéessa on messussa läsnä 500-600:sta\nseurakuntalaisesta ainoastaan 12-15 henkeä, kaikki muut menevät\njoukoittain kuulemaan oikeauskoista messua, joka luetaan salaisuudessa.\nUseissa paikoissa rahvas itkien rukoilee vanhaa kirkkoherraansa\npysymään luonansa. Champeronissa allekirjoittivat seurakuntalaiset\nerityisen manifestin, jossa lupasivat olla huolimatta papiksi ketään,\njoka oli vannonut tunnustavansa uuden hallitusmuodon. Eräässä kylässä\nasukkaat lupaavat maksaa kaksinkertaisia veroja, jos saisivat\ntakaisin kirkkoherransa; eräässä toisessa rahvas poistuu kirkosta\nperustuslaillisen papin ensi kertaa saarnatessa, ja vielä eräässä\nviha menee sitäkin pitemmälle -- seurakuntalaiset näet karkoittavat\nvalantehneen papin ulos saarnastuolista ja ajavat häntä takaa\nkaupunginportille saakka.\n\nToiselta puolen vallankumousmiehetkin, vaikkapa ilman varsinaista\ninnostusta -- sillä sellaista ei papiston sivilikonstitutsioni,\nkuten sanottu, kyennyt koskaan herättämään -- koettivat kaikin\ntavoin kääntää ihmisiä antamaan kannatustansa uudelle järjestykselle\nja perustuslaillisille papeille. Sanomalehdet tekivät parastaan\nvetämällä esiin mitä mahdottomimpia häväistysjuttuja pappien ja\napottien maailmasta; niitä kannattivat tehokkaasti lentokirjat ja\nhäväistyskirjoitukset ja vielä enemmän ne pilakuvat, jotka tarkoittivat\nesittää kirkon miehiä mitä naurettavimmissa tiloissa. Monin paikoin\njoutuivatkin valankieltäjät papit väkivallan ja vainon alaisiksi, ja\non kertomuksia papeista, jotka olivat pakoitetut piiloutumaan metsiin\nvälttääkseen perustuslaillisen papiston kostoa. Champagnessa vallan\nammuttiinkin eräs pappi hänen parhaillaan seistessä saarnastuolissa.\n\nSellaiset tapahtumat loivat kiihkoilijoita ja marttyyreja ja yllyttivät\ntaisteluun ja vastarintaan. Päivä päivältä vastustus kävi yhä\nsitkeämmäksi ja järkähtämättömämmäksi; päivä päivältä kasvoi yllyttely.\nAvuksi käytettiin kansan taikauskoisuutta, luulotellen tälle, ettei\nJumala, vaan perkele puhui perustuslaillisen papin suusta ja että hänen\ntarjoomansa ehtoollisleipä valoi myrkkyä ruumiisen. Vedottiin ihmisten\npieteettitunteesen saadakseen heidät kieltämään valantehnyttä pappia\nhautaamasta heidän läheisimpiään; vedottiin nuoren tytön viattomuuteen\nja luuloteltiin hänelle, että valantehneen papin toimittama vihkimys\nteki hänet vain miehensä rakastajattareksi eikä lailliseksi vaimoksi;\npeloteltiin sillä, että hänen kastamansa lapset eivät kelpaisi\nKristuksen yhdyskuntaan. Salaisia lentokirjoja, joissa kaikkia\nkatolisen kirkon ystäviä kehoitettiin lujaan vastarintaan, painettiin\nja levitettiin kaikkialle miehestä mieheen. Kuten jo mainittiin,\nolivat entiset luostarisisaret hyvin toimeliaita tässä yllyttelyssä,\nja ihmeteltävä on se miehuus, jolla he -- vapautensa, jopa henkensäkin\nuhalla -- kävivät reaktsionisen papiston asioita ja ottivat kotonaan\nvastaan vainottuja, jotka rohkeilla tahi varomattomilla teoillaan\nolivat vetäneet päälleen epäluuloja.\n\nKoko tämän hiljaisuudessa -- ja usein pimeydessäkin -- työskentelevän\nreaktsionisen liikkeen johtaja ja salainen yllyttäjä oli\nmies, joka innokkaimmin ja ilmeisimmin oli edustanut papiston\nsivilikonstitutsionia vastustavaa mielipidettä kansalliskokouksessa.\nHänen nimensä on hyvin tunnettu vallankumouksen historiassa; se\njuuri ehkäpä useimmin esiintyy häväistyskirjoituksissa revolutsionin\nensi vuosina, samoinkuin hänen kuvaansakin samanaikuiset pilakuvat\nuseimmin jäljentävät. Se oli reaktsionisen papiston Pietari Erakko,\nsuutarinpoika, apotti Maury, mies, jonka miehuutta ja pelottomuutta\ntaistelussa täytyy ihmetellä, mutta joka muuten ei herätä mitään\nvarsinaista sympatiaa. Hänen korkea soturivartalonsa, se hieman\nkarkeahko ja rohkea sävy, joka leimasi hänen puhettaan ja liikkeitään,\nsekä ne kaksi pistoolia, joita hän aina kantoi vyössään, saivat\nhänet papintakista huolimatta näyttämään paremmin sotilaalta kuin\nhengenmieheltä. Ja tämä luonne olikin sotaisa ja taistelunhaluinen;\ntarvitsi vain nähdä hänet kadulla pitämässä puoliaan kiihoittunutta\nkansanjoukkoa vastaan, joka kylläkin usein kävi hänen kimppuunsa;\ntarvitsi vain kuulla hänen puhuvan kansalliskokouksessa, ymmärtääkseen\nsen. Hänen kehuttu kaunopuheisuutensa oli voimakas ja huomattava\nkiivaista ja uhkaavista hyökkäyksistään; se vakuutti mutta ei\nlämmittänyt. Monet ovat ne historioitsijat, jotka esittävät Mauryn\nkylmäksi, itsekkääksi, punnitsevaksi henkilöksi, jonka tarkoitus oli\npäästä nousemaan ja hankkia kansansuosiota, ja joka häikäilemättä\nkulki tätä päämaalia kohti huolimatta muusta kuin oman kunnianhimonsa\ntyydyttämisestä. Onkin aivan luonnollista, että useat tutkijat,\nvarsinkin ne, joita on johtanut vallankumouksen ja sen töiden\narvosteluton ihmettely, tuntevat kiusausta käyttämään sitä epäiltävää\nainehistoa, joka on tavattavissa Mauryn historiaa varten niissä\nhäväistyskirjoituksissa, joita vallankumouksellinen puolue niin\nmielellään sepitti, painatti ja levitti laajoihin piireihin; ja jos\nhe ovat tähän ainehistoon perustaneet arvostelunsa, niin on hyvin\nluonnollista, että heidän päätelmänsä ovat tulleet sellaisia kuin ne\novat tulleet. Mutta jos puolueettomasti katsotaan asioita, niin on\nkuitenkin myönnettävä olevan melkein mahdotonta ajatella, että Maurya\nolisi johtanut muu kuin oma vakuutus taistelussa revolutsionia vastaan.\nEttä Maury ei ollut unelmain ja mielikuvittelujen, vaan todellisuuden\nmies, joka laski ainoasti todellisuuden tarjoomilla tekijöillä, niin,\nettä hänen käsityksensä asioista oli kyllin raitis, sitä sen sijaan\nei kukaan voine kieltää. Kysyttynä miksi hän vihasi revolutsionia,\nsanotaan hänen varsin kylmästi vastanneen: \"Ensiksi -- ja se on pääsyy\n-- koska se on riistänyt minulta tuloni. Toiseksi, koska jo 30 vuoden\naikana olen nähnyt, että ihmiset kukin erikseen ovat niin kehnoja,\netten voi odottaa heistä niin mitään, kun he liittyvät yhteen ja\ntoimivat yhteisesti.\"\n\nSuuresti huolissaan hallitusmuotoa säätävän kansalliskokouksen jäsenet\nnäkivät sen hajaannuksen, jonka sivilikonstitutsioni sai yhteiskunnassa\naikaan. Mutta kun he eivät voineet eivätkä tahtoneet peruuttaa uutta\nlakia, katsoivat he ettei heillä ollut mitään keinoa riitaisuuksien\nlopettamiseksi. Lakiasäätävä kansalliskokous asettui kirkon\nsuhteen yleensä edeltäjänsä kannalle. Mutta sen jäsenet huomasivat\nmahdottomaksi antaa kahden papiston kahden vihollismahdin tavoin seisoa\ntoisiaan vastaan, toisen pysyvänä pystyssä laista huolimatta, toisen\nvain nimeksi, ja korjatakseen tämän epäkohdan he ottivat tehtäväkseen,\nmaksoi mitä maksoi, puolustaa ja ylläpitää uutta järjestystä.\n\nTämä tapahtui lukuisten säädösten avulla, joista toinen oli toistaan\nankarampi. Marraskuun 29 p. 1791 säädettiin ensin, että kaikki ne\npapit, jotka eivät 8 päivän kuluessa vannoisi valaa, menettäisivät\npalkkansa ja eläkkeensä, ja että niitä, jotka antoivat aihetta\nlevottomuuksiin ja mellakoihin, rangaistaisiin vankeudella 6\nkuukaudesta 2 vuoteen saakka. Seurauksena kuninkaan kiellosta\nvahvistaa tätä säädöstä se kumminkin jäi melkeinpä tehottomaksi;\nse ainoasti vaikutti että mieltenkuohu kasvoi ja puolueet entistä\nkiukkuisempina seisoivat toisiaan vastaan. Asema kävi vaaralliseksi,\nkun sota julistettiin 20 p. huhtik. 1792. Nyt jos milloin olisi sopu\nollut tarpeen, nyt jos milloin oli vaarallista, että valankieltäjät\npapit käyttäisivät asemaansa kansan sielunpaimenina kiihoittaakseen\nkansaa tottelemattomuuteen uusia lakeja ja vihaan kansan edustajia\nvastaan. Peläten papiston yllyttelyjä kansalliskokous meni pitemmälle\nkuin alussa oli aikonutkaan. Se antoi 27 p. toukok. 1792 uuden\nsäädöksen, jonka kautta kokous antoi suostumuksensa siihen että\ndepartementtihallitusta hoitavat neuvostot olisivat oikeutetut\nkarkoittamaan departementista ne valantekemättömät papit, jotka 20\naktiivisen jäsenen syyttämänä voitiin todistaa syyllisiksi häiriöiden\nsynnyttämiseen yhteiskunnassa. Ja muutamia kuukausia myöhemmin, 26\np. elok. 1792, kovennettiin tätä säädöstä yhä edelleen, määräämällä\nettä kaikki valasta kieltäyneet papit poikkeuksetta olivat 15 päivän\nkuluessa karkoitettavat.\n\nSellaiset olivat ne kirkolliset olot, jotka konventti sai\nperinnöksi lakiasäätävältä kansalliskokoukselta. Aluksi ei tämä\nkolmaskaan eduskuntakokous näyttäytynyt vihamieliseltä uskontoa\nkohtaan. Ne vaalikokoukset, jotka sen olivat valinneet, olivat\nalottaneet kokoontumisensa messulla ja lopettaneet Te Deum'illa, ja\nkonventti ilmaisi olemassaolonsa alkuaikana useissa tilaisuuksissa\nkunnioituksensa katolista uskontoa kohtaan. Sen jäsenet koettivatkin\naluksi rauhoittavilla lausunnoilla masentaa yhteiskunnassa vallitsevaa\nmieltenkuohua, mutta nähdessään piankin ettei sillä mitään voitettu,\nhe alkoivat kulkea edeltäjäinsä viittomaa tietä. Määrättyään ensin\nhinnan valankieltäjäin pappien päistä kokous epäluuloisena kääntyi\nmyös sellaisiin hengellisen säädyn jäseniin, jotka tähän saakka\nolivat kulkeneet vapaina. Annettiin säädös, joka määräsi, että myös\nentiset luostari veljet nyt oli pakoitettava valantekoon uhalla tulla\njulistetuiksi epäluulon-alaisiksi antirevolutsionisista vehkeistä.\nMutta vaino ei tähän loppunut. Vallanpitäjät alkoivat äkkiä muistella,\nettä valantehneetkin papit olivat osottaneet suurta laimeutta papiston\nsivilikonstitutsionin toimeenpanossa, ja nyt kääntyi viha näitä\nvastaan. Heidän tarmottomuutensa leimattiin antirevolutsioniseksi\nkiihkoiluksi ja kavallukseksi; myös heidät laskettiin epäiltyjen\njoukkoon, ja sillä oli heidän kohtalonsa ratkaistu. Täst'edes\nolivat kaikki kirkon miehet, asemasta ja mielipiteistä riippumatta,\nvallankumouksellisen hallituksen vainoomisten esineenä.\n\nMutta kuta kiivaampi vaino, sitä sitkeämpi vastarinta, sitä useampia\nmarttyyreja. Ja itsepintaisesti, melkein suonenvedon tapaisesti liittyi\nkansa sielunpaimentensa ympärille; itsepintaisesti he sekoittivat\ntoisiinsa itse jumalanpalveluksen ja sen harjoittajat, luulivat\nettä valantekemättömiin pappeihin kohdistuvat vainot sisälsivät\nsamalla itse uskonnonkin vainoa ja asettuivat vihamieliselle kannalle\nvallankumousta ja sen tarkoituksia kohtaan. Kun hallitus näki että\nkansa asettui pappien puolelle, vaikkapa paheksuikin heidän vehkeitään,\nyksinkertaisesti siitä syystä että papit sen käsityksessä edustivat\nuskontoa, kun se näki ettei ollut mahdollista järkyttää kansan uskoa\nsielunpaimeniinsa, syntyi tietysti ajatus pakoittaa se toisella tavoin\nluopumaan epäjumalistaan. Se tapa oli hävittää itse jumalanpalvelus,\nalentaa itse uskonnon arvoa ja -- kuten vallankumouksen aikana\nlausuttiin -- antikristianiseerata Ranska.\n\nMonet tahtovat selittää konventin uskonnonvastaista kantaa yhä\nselvemmäksi pyrinnöksi toteuttaa käytännössä jotakin filosofista\noppia. Mutta jos lähemmin syventyy oloihin ja tarkastelee niitä\nobjektiivisesti ja etuluulottomasti, niin huomaa varmaan, että pääsyy\nkonventin uskonnolliseen politiikkaan oli olevissa oloissa, jotka\nkehittyivät päivä päivältä yhä turmiollisemmiksi. On hyvin vähän\nluultavaa, että konventti olisi ajatellut toteuttaa mitään filosofisia\nteorioita, jolleivät papit olisi harjoittaneet kiihoitustyötä, mikä\nuhkasi heikontaa valtakunnan yhteyttä ja yhteiskunnan pysymystä. Huhti-\nja joulukuun 1793 välisenä kriitillisenä aikana, kun revolutsionilla on\ntaisteltava sekä kapinallista Vendéeta että europpalaista liittokuntaa\nvastaan, papisto on yksissä tuumin vihollisen kanssa... ja silloinpa\nkasvaa se liike, jonka tarkoituksena on tehdä loppu vanhasta\nuskonmuodosta ja luoda uusi, mikä paremmin soveltuisi revolutsionin\nhenkeen ja olosuhteiden vaatimukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarsinainen antikristianiseeraustyö ei lähtenyt Pariisista vaan\nmaaseudulta. Sen alkuunpanijoina olivat ne konventin edustajat,\njotka olivat toimimassa \"en mission\", kuten sitä virallisesti\nnimitettiin -- s.o. ne, jotka oli lähetetty maan eri osiin\nlevittämään sinne vallankumouksellisia aatteita. Ylipäänsä nämä\nosottautuivat käytöksessään julkeiksi ja säälimättömiksi -- he\ntiesivät että menestysvaliokunta piti heitä tarkoin silmällä, ja he\nponnistivat viimeisiin asti osottaakseen niin suurta ja kiitettävää\nvallankumouksellista intoa kuin mahdollista. Kun papit departementeissa\nharjoittivat kiihoitustyötään paljoa rohkeammin ja avonaisemmin kuin\nPariisissa, olivat kansanedustajat täällä varemmin kuin pääkaupungissa\nalkaneet ilmaista suurta ja peittämätöntä halveksumista kirkkoa ja\nuskontoa kohtaan -- halveksumista, joka ilmaisihe lukuisissa, ensin\nnegatiivisissa, sitten täysin selväpiirteisissä ja positiivisissa\ntoimenpiteissä.\n\nKonventti tyytyi aluksi vain hyväksymään asiamiestensä toimenpiteet,\nmutta alkoi kohta itsekkin omilla teoillaan osottaa huomattavaa\nkallistumista antikatolisuutta ja uskonnottomuutta kohti.\nHeinäkuun 22 p:nä 1793 pyysi Saône-et-Loire departementti lupaa\nvalaa kanuunankuuliksi ne kirkonkellot, joita ei enää tarvittu\njumalanpalveluksessa. Konventti ei ainoasti hyväksynyt tätä pyyntöä,\nvaan sai siitä lisäksi aihetta säätämään, että vast'edes oli jätettävä\nvain yksi kirkonkello kuhunkin seurakuntaan ja että kaikki muut oli\nasetettava isänmaan käytettäväksi ja kuukauden kuluessa valettava\nkanuunankuuliksi. Tämä säädös kohtasi muutamissa seurakunnissa mitä\nkiivainta vastarintaa, toisissa taas se aiheutti metelisiä kohtauksia,\nkun vallankumoukselliset väkisin tunkeutuivat kirkkoihin ja riistivät\nniistä ei ainoasti kirkonkellot, vaan myös kaikki kirkon kalleudet ja\nkaikki pyhäinkuvat, vieroittaakseen kansaa niitä palvelemasta.\n\nVielä pitemmälle samaan suuntaan meni konventti järjestäessään\nsitä juhlaa, joka oli vietettävä muistoksi demokratian voitosta 10\np. elok. 1793. Juhlalla, joka kokonaan pyhitettiin luonnolle, oli\nnäet puoleksi filosofinen, puoleksi panteistinen luonne. Suuri,\nvartavasten tehty luonnon kuvapatsas oli pystytetty esittämään\nnaista, jonka rinnoista kaksi vesisadetta suihkusi esiin koskaan\nehtymättömän hedelmällisyyslähteen merkkinä. Jalustaan oli piirretty:\n\"Me olemme kaikki hänen lapsiaan.\" Sittenkuin konventin presidentti,\nmenestysvaliokunnan jäsen Hérault de Séchelles, oli hallituksen nimessä\nlausunut dityrambin luonnon kunniaksi, tuon luonnon, jonka Ranskan\nkansa oli ottanut oppi-isäkseen, hän täytti vedellä antiikkisen maljan,\npirskotti ensin siitä vähän patsaan yli, joi sitten itse ja ojensi\nsenjälkeen maljan vanhimmille ja etevimmille eri departementtien\nedustajista. Tämä luonnonjuhla, joka ei suinkaan ollut mikään tyhjä\nkuje tai näytelmä, vaan vietettiin vakavasti ja juhlallisesti,\nei kyennyt innostuttamaan kansaa -- se pysyi aluksi yksinäisenä\nyrityksenä, joka kuitenkin puolestaan edisti mielien valmistamista\nuudelle uskonnolle.\n\nPaljoa laajempi merkitys oli eräällä toisella konventin toimenpiteellä,\nmikä samalla olikin kaikkein vastakirkollisin ja vastakatolisin. Se\noli revolutsionisen ajanlaskun, tasavaltaisen kalenterin, käytäntöön\nottaminen lokakuussa 1793. Uudella ajanlaskulla ei ollut mitään\nyhteistä vanhan kanssa. Vuosi oli tosin jaettu 12 kuukauteen, kuukaudet\nviikkoihin ja viikot kuuteen arki- ja yhteen pyhäpäivään, mutta\nnämä vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät eivät vastanneet vanhaa\najanjakoa. Uuden ajanlaskun lähtökohtana oli tasavallan julistaminen\n22 p. syysk. 1792. Vuosi ei siis enää alkanut tammi- vaan syyskuussa,\neivätkä kuukaudet 1:sestä vaan noin 20:nnestä päivästä; lepopäivät,\njotka korvattiin n.k. \"dekadeilla\", eivät sattuneet sunnuntaiksi\nvaan keskelle viikkoa. Voi helposti ymmärtää, millaisen hämmingin\nsellainen äkillinen toimenpide oli aikaansaava. Mutta tasavaltaista\nkalenteria ei moitittu ainoasti sen aiheuttamista häiriöistä, vaan\netupäässä sen ateistisesta ja kokonaan uskonnonvastaisesta luonteesta.\nSunnuntain poistaminen, ikivanhain uskonnollisten juhlain korvaaminen\nmuilla juhlilla, joskaan ei vallan uskonnottomilla, niin ainakin\nkaikkea uskonnollista ainesta puuttuvilla, juhlilla luonnon, vapauden,\njärjen kunniaksi, tuttujen ja rakasten pyhimysten nimien poistaminen\nkalenterista, tuo kaikki oli hyökkäys kansan pyhitystunnetta vastaan,\nse oli ilmeinen yritys riisua jumalanpalvelukselta sen pyhäpuku, yritys\nerottaa uskonto jokapäiväisestä elämästä.\n\nOn ilmi selvää että niillä konventinjäsenillä, jotka ajoivat perille\nkalenterinmuutoksen, oli ateistinen päämaali mielessään -- tarvitsemme\nvain lukea sen raportin, jossa Romme esitti ehdotuksen konventille,\nollaksemme siitä varmat. Säädös herättikin suunnatonta huomiota; ei\nainoasti Ranskassa vaan koko Europassa kalenterireformi leimattiin\nsuurimmaksi julkeudeksi, sillä kaikkialla se käsitettiin rohkeaksi\ntaisteluunhaastoksi, karkeaksi herjaukseksi itse uskontoa vastaan.\nNiin, tämä toimenpide, joka meistä tuntuu verrattain mitättömältä,\nkun tiedämme sen seurausten jääneen vähiksi, sai Europan pelosta\nvapisemaan, sillä kansalta, joka rankaisematta kävi kansan ikivanhan\nuskonnon kimppuun, voitiin muka odottaa mitä hyvänsä.\n\nSillä välin tuli antikristianiseeraustyö maaseudulla päivä päivältä\nyhä rohkeammaksi. Väkivaltaisimmat asiamiehet olivat André Dumont\nSommessa ja Laplanche Orléans'issa ja Bourges'issa; he pakoittivat\npappeja menemään naimisiin ja julkisesti kieltämään uskontonsa ja mitä\nsuurimmalla ankaruudella vainosivat kaikkea uskonnollisten menojen\nharjoittamista. Itsenäisin oli kuitenkin Fouché Nevers'issa; hän se\nmitä julkeimmalla ja törkeimmällä tavalla hätyytti itse katolista\nuskoa ja muita enemmän ajoi puhtaasti ateistista tarkoitusperää. Kun\nhänelle oli syntynyt poika, kastoi Fouché itse hänet Nièvreksi isänmaan\nalttarilla. Kun Brutuksen rintakuva oli paljastettava Neversissä,\nhän yhdessä hyvän ystävänsä ja henkiheimolaisensa Chaumetten kanssa\ntoimitti luonteeltaan täysin uskonnonvastaisen juhlan; ja jonkun\npäivän perästä hän valheellisesti selitti olevansa konventin lähettämä\nperustamaan vanhan taikauskoisen uskonnon sijaan uuden, jolla ei muka\nollut mitään muuta tarkoitusta kuin jumaloida isänmaata eikä muita\nuskonlauselmia kuin luonnollisen moraalin määräämiä.\n\nFouchén esimerkkiä seurattiin monin paikoin, ja kaikkialla\ndepartementeissa alettiin kohta huomata uskontoa hävittäviä\npyrkimyksiä. Maakansaankin tarttui liike. Se kunta, joka ensinnä\nosotti halveksivansa katolista uskontoa, oli yksi pienimpiä ja\nvähäpätöisimpiä, nimittäin kauppala Ris-Orangis Isle-de-Francessa.\nTällä pikku kauppalalla oli suojeluspyhänään ollut Pyhä Blasius, mutta\nkun erään nuoren vapaaehtoisen oli onnistunut innostuttaa asukkaat\nBrutuksen hyväksi, erottivat he Pyhän Blasiuksen suojeluspyhimyksen\nvirasta ja asettivat sijaan Brutuksen, minkä jälkeen he nimittivät\nkuntansa tuon roomalaissankarin mukaan. Kirkkoherransakin he erottivat,\nmutta hänen paikalleen ei astunut kukaan muukaan. Ei viipynyt kauan,\nennenkuin kaikkiin piirikunnan kuntiin tarttui sama uudistushalu, ja\nennenkuin hallitusmiehet voivat ilmoittaa kertomuksissaan konventille,\nettä piirikunnan enemmistö ei enää tahtonut tietää muusta lepopäivästä\nkuin dekadista, muista juhlista kuin sydämen määräämistä, eikä muusta\njumalanpalveluksesta kuin vapaudesta, sekä että he olivat päättäneet\njättää valimoihin kaikki vanhan taikauskon kapineet. Melkein samaan\naikaan lähetettiin konventille eräästä toisesta kunnasta, Mennecyn\nkauppalasta, lähetystö, jonka jäsenet uskontoa pilkatakseen olivat\npukeutuneet pappispukuihin ja messupaitoihin. He selittivät tulleensa\nluopumaan vanhasta taikauskostaan ja ilmoittamaan konventille, että\nhe hävittämiensä Pietarin ja Paavalin kuvien sijaan olivat kirkkoonsa\npystyttäneet nuo kaksi vapaudenmarttyyria, Lepelletierin ja Maratin,\nettä he olivat sijoittaneet vapauden kuvapatsaan kirkon alttarille\nja että he eivät enää tahtoneet tietää mistään kirkkoherrasta. Ei\nmonta päivää sen jälkeen sai konventti vastaanottaa Seine-et-Oise\ndepartementista saapuneen lähetystön, joka anoi ettei vasta kuolleelle\nVersaillesin piispalle enää määrättäisi jälkeläistä.\n\nYhä suuremmaksi kävi myös se pakoittelu, jota konventti sai kokea\nPariisin yleisön puolelta. Joka päivä saapui anomuksia mitä rohkeimpine\ntoivomuksineen. Suuri osa niistä tahtoi koko papiston täydellistä\npois pyyhkäisemistä peruuttamalla pappien palkat. Ja jopa 5 p.\nmarrask. 1793 Marie-Joseph Chénier rohkeni tarjota konventille\nsuunnitelman todelliseksi maallikkouskonnoksikin, joka muka oli ainoa\nyleismaailmallinen, jolla ei muka ollut lahkoja eikä mysterioita, jolla\noli yksi ainoa uskonkappale: tasa-arvoisuus, jonka oppaina olivat lait\nja pappeina valtion virkamiehet -- sanalla sanoen se uskonto, jonka\nmuodosti rakkaus isänmaahan.\n\nKonventin epäröidessä ottaa ratkaisevaa askelta alkoi Pariisin\nkommuuni osottaa jyrkintä radikalisuutta uskonnollisessa kysymyksessä.\nJo lokakuussa 1793 se kielsi Pariisissa julkisesti harjoittamasta\nkatolista uskontoa, ja sen päämiehet, väkivaltainen Hébert ja tuo\nsamalla kertaa raaka ja sentimentalinen Chaumette, hautoivat mielessään\nrohkeita tuumia perustaa vallan uuden uskonnon, joka jumalakseen\nasettaisi järjen. Yhdessä cordelieriklubissa olevain samoinajattelevain\nvirkaveljiensä, preussilaisen Anacharsis Clootsin ja kirjakauppias\nMomoron kanssa he tiheissä salaisissa kokouksissa neuvottelivat\nparaasta keinosta tuumiensa toteuttamiseksi, ja raivatakseen tietä he\nensin sopivat valmistavasta toimenpiteestä.\n\nMarraskuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välisenä yönä 1793 lähtivät Cloots\nja eräs kommuunin jäsen Pariisin piispan Gobelin luo ja ehdottivat\nhänelle, että hän papistoineen vapaatahtoisesti jättäisi paikkansa.\nGobel oli liian nöyrä ja liian säikähtynyt voidakseen vastata muuta\nkuin että hän, ollen valittu yleisön yksimielisen toivon perustuksella,\noli tietysti valmis jättämään paikkansa, jos kerran yleisö niin tahtoi\nja vaati. Hän pyysi ainoasti muutaman tunnin ajan neuvotellakseen\nasiasta piispanneuvoston kanssa.\n\nSeuraavana päivänä Gobel saapuu konventtiin piispanpuvussa ja\npapistonsa seuraamana, ja hän selittää puheessa, josta henkii\nvapaudenrakkaus, kansanvaltaisuus ja antiklerikalismi, että hän\nluopuu virastaan ja tunnustaa, ettei pitäisi olla muuta virallista\njumalanpalvelusta kuin vapaudelle ja pyhälle tasa-arvoisuudelle\nomistettu. Presidentti aluksi ällistyy tästä kohtauksesta, mutta\nmalttaa mielensä ja pitää kiitospuheen, missä lausuu mielipiteenään,\nettei mikään muu uskonto kuin järjen saisi vast'edes vallita; minkä\njälkeen Gobel laskee pois sormuksensa ja piispanristinsä ja panee\npäähänsä punaisen sansculottilakin yleisen riemun vallitessa.\nInnostus tarttuu muihinkin, ja useat konventin pappisjäsenistä\nastuvat esiin ja luopuvat vapaaehtoisesti viroistaan. Silloin joku\nmainitsee Grégoiren nimen. Todellakin, Grégoire! Hän on jäsenenä\nyleisessä valistuskomiteassa, joka parhaillaan on koolla läheisessä\nhuoneessa, ja hänet haetaan sieltä kaikella kiireellä. Tuskin on\nhän astunut saliin, kun hän näkee itsensä useain \"vuoren\" jäsenten\nympäröimänä, jotka uhkaavin elein kehoittavat häntä seuraamaan\nGobelin esimerkkiä. Joka taholta hän kuulee ääniä, jotka vaativat\nhäntä nousemaan puhujalavalle. Minkätähden? kysyy Grégoire, joka ei\ntiedä mitään Gobelin luopumisesta eikä ollenkaan ymmärrä ympäristönsä\nhuutoja. \"Luopuaksesi piispanvirastasi, hylätäksesi uskonnollisen\npuoskarintoimesi\", vastataan hänelle, ja presidentti antaa hänelle\npyytämättään sananvuoron. Silloin hän nousee puhujalavalle ja vihasta\nvapisevin äänin selittää ei aikovansa noudattaa konventin jakobiinisten\njäsenten mieltä: \"Minua vaaditaan uhrautumaan isänmaan hyväksi\", hän\nlausuu, \"ja minä olen tottunut kuulemaan puhuttavan uhrauksista.\nMutta millainen on tämä uhraus? Piispantulojeniko luovuttaminen?\nNiin, olen valmis sen tekemään ja ilman hetkisenkään kaipausta. Mutta\njos se koskee minun uskontoani, niin silloin kiellän, sillä se on\nulkopuolella teidän valtaanne eikä teillä ole mitään oikeutta hätyyttää\nsitä. Kuulen puhuttavan kiihkoilusta ja taikauskosta. Itse olen alati\ntaistellut niitä molempia vastaan, sillä kiihkoilu ja taikausko ovat\nmitä jyrkimmässä ristiriidassa kaiken uskonnon kanssa. Mitä minuun\ntulee, niin olen katolilainen vakuutuksesta ja tunteesta; papiksi olen\ntullut omasta kutsumuksestani. Kansa on valinnut minut piispaksi, mutta\nvirkaani en ole saanut kansalta vaan Jumalalta. Olen koettanut tehdä\nhyvää hippakunnassani sen vakuutukseni mukaan, joka on minulle pyhä\nja jota kukaan ei voi minulta riistää. Minä pysyn piispanvirassani ja\nvetoan sen suhteen hallitusmuodon julistamaan uskonvapauteen.\"\n\nGrégoire kertoo itse muistelmissaan, että hänen astuessaan alas\npuhujalavalta hänen virkaveljensä karttoivat häntä kuin ruttoista, ja\nhän sanoo 18 kuukauden aikana alituisesti odotelleensa rangaistusta\nrohkeudestaan. Mutta ne kirkumiset ja hyssytykset, jotka keskeyttivät\nhänen puhettansa, olivat ainoa tapa, millä hänelle uskallettiin\nnäyttää paheksumista, sillä kaikki tiesivät että Grégoirella\noli ystävänä ja tukena se mies, joka itsepäisellä vaitiolollaan\nantikristianiseeraustyön suhteen kyllin selvästi osotti paheksuvansa\nsitä, se mies, jonka aikeita päivä päivältä alettiin yhä enemmän\npelätä ja jonka tahto yhä enemmän alkoi tulla laiksi -- Robespierre.\nGrégoiren kieltäyminen oli kuitenkin suuri pettymys kommuunille. Mutta\nsen sijaan tämä sai iloita muista uskonkieltämisistä ja luopumuksista,\njoita Gobelin jutun jälkeen saapui tukuttain. Useat papit siinä\nosottivat halpamaista ja alentavaa orjallisuutta; niinpä esim. monet\nheistä tahtoivat tehdä uskottavaksi, ettei heillä oikeastaan koskaan\nollut ollutkaan mitään uskonnon tunnetta, vaan että he olivat ainoasti\nteeskennelleet sellaista, kunnes -- kuten Haute-Viennen piispa lausui\n-- \"kaikkivaltias vuoripuolue\" oli suonut heille oikeuden avoimesti\nilmaista ateistisen kantansa!\n\nSaman päivän iltana, jolloin Gobelin luopuminen oli tapahtunut,\nkommuuni teki päätöksen ottaa täyden askeleen katolisen uskon\njulkiseksi hävittämiseksi. Sen jäsenet näet silloin päättivät kolmea\npäivää myöhemmin viettää juhlan vapauden ja järjen kunniaksi, juhlan,\njolla uusi jumalanpalvelus, jonka he tahtoivat panna voimaan, oli\nvihittävä. Ja ettei kirkon entinen päämies, paavi, hetkistäkään\nolisi epätietoinen siitä, mikä oli hallitsevien kanta kirkollisessa\nkysymyksessä, päätti Pariisin kommuuni Chaumetten ehdotuksesta\nkäännättää vallankumous-mielisellä runoilijalla Dorat-Cubières'illa\nitaliaksi kaikki julaistut antiklerikaliset säädökset ja lähettää ne\npaaville parantaakseen muka häntä erehdyksistään.\n\nMarraskuun 10 p. 1793 oli järjenjuhlan viettämispäivä. Harmaassa\nsateisessa ilmassa samosivat kommuunin ja poliisidepartementin jäsenet\nvarhain aamusella juhlasaatossa Notre-Dame kirkkoon. Heitä seurasi\nsuuri kansanjoukko. Kirkkoon astuessaan he näkivät sen kauniisti\nkoristetuksi, mutta siten, että kaikki, mikä voi muistuttaa katolisesta\nuskonnosta, oli huolellisesti poistettu. Kirkon keskustaan oli\npystytetty vuorentapainen, joka laskosverhoilla oli yhdistetty oikean-\nja vasemmanpuolisiin sivupylväihin. Kuori ja alttari olivat siten\npeitossa ja kirkko sai leveän, valaistun salin näön. Vuoren huipulla\noli pieni, pyöreä, kreikkalaistyylinen temppeli, jonka etusivulla\nvoitiin lukea sanat: \"Pyhitetty filosofialle\". Oven molemmin puolin\noli asetettu neljä kuvapatsasta: Voltaire, Rousseau, Montesquieu\nja Franklin. Temppelin alla, vuoren keskipalkoilla, paloi pienellä\nkreikkalaisalttarilla soihtu, joka oli esittävinään totuuden soihtua.\n\nJuhlameno alkoi eräällä kansalliskaartin soittokunnan esittämällä\nsoittonumerolla. Sen tauottua tuli molemmilta puolin temppeliä esiin\njono nuoria tyttöjä, puettuina valkoisiin, kolmiväriset vyöhyet\nuumilla, kukkaseppeleet päässä ja soihdut kädessä. He laskeusivat\ntotuuden soihdulle saakka, notkistivat siinä polviaan, nousivat\njälleen pystyyn ja suuntasivat kulkunsa vuoren huippua kohti. Nuorten\ntyttöjen kadottua tuli temppelistä ulos nainen, joka senaikuisten\nlausuntojen mukaan oli kauneus henkilöityneenä; hän oli puettu valkeaan\npukuun, hänen olkapäillään liehui sininen vaippa ja päässä oli hänellä\npunainen lakki; hänen ryhtinsä sanotaan olleen mahtavan ja sulavan\nsamalla kertaa. Se oli vapaus. Sill'aikaa kun häntä kannettiin ympäri\nviheriään verhotulla tuolilla, kohosivat kaikki kädet häntä kohti, ja\ntasavaltalaiset kunnioittivat häntä virittämällä hänen ylistyksekseen\nMarie-Joseph Chénierin sepittämän hymnin, johon Gossec oli säveltänyt\nmusiikin. Laulun tauottua vapaudenjumalatar katosi jälleen temppeliin.\nSamallapa innostus puhkee ilmi myrskyisessä riemussa; huudetaan,\ntaputetaan käsiä, ja toisten kansalaisten virittäessä uusia lauluja\ntoiset äänekkäästi vannovat pysyvänsä uskollisina vapaudelle kaikissa\nolosuhteissa. Kuka esitti vapaudenjumalatarta, ei ole saatu selville;\nluultavasti se oli joku oopperan näyttelijätär, Candeille, Maillard tai\nAubry kukaties; muutamat historioitsijat mainitsevat myös kirjakauppias\nMomoron kaunista vaimoa.\n\nKonventin jäsenet oli pyydetty juhlaan vasta samana päivänä, kun näet\njohtajat olivat pelänneet, että he viime hetkessä ehkä tekisivät\njoitakin esteitä järjenjuhlan viettämiselle. Kun konventilla\nkutsumuksen saapuessa oli käsillä tärkeitä tehtäviä, tapahtui koko\ntoimitus ilman että konventti oli edes lähettänyt edustajiakaan. Juuri\nkun konventin istunto oli loppumaisillaan, ilmoitettiin kumminkin,\nettä järjenjuhlasaatto oli konventin ulkopuolella ja pyrki sisään.\nSitä johdattaa joukko nuoria soittoniekkoja, jotka sisään tultuaan\nvirittävät isänmaallisen hymnin, mihin sotilaat ja muut kansalaiset\nottavat osaa. Lukuisa joukko kansalaisia, punaiset lakit päässä,\nastuu sitten esiin ja kohottaa äänekkäitä eläköönhuutoja \"vuorelle\"\nja tasavallalle. Konventin jäsenet ja saattoa seurannut kansa yhtyvät\nniihin ja veljellistyminen on yleinen. Nyt astuvat sisään valkopukuiset\ntytöt vapaudenjumalattaren seurassa, jota tuolissaan neljä kansalaista\nkantelee ympäri. Tämä ryhmä pysähtyy presidentin eteen, nuoret tytöt\nmuodostavat piirin vapaudenjumalattaren ympärille, ja kansalaiset\nvirittävät Notre-Damessa laulamansa hymnin. Sitten ryhtyy Chaumette\npuhumaan. Lausuttuaan aluksi ilonsa siitä, että kaikki vanha fanatismi\nja taikausko oli hävitetty, hän jatkaa: \"Me emme ole osottaneet\nkunnioitustamme tyhjille kuville, hengettömille epäjumalille. Ei! me\nolemme valinneet itse luonnon taideteoksen edustamaan luontoa, ja\ntämä pyhä kuvateos on saanut sydämemme leimuamaan täyteen liekkiin.\"\nYksi ainoa pyyntö, yksi ainoa toivomus kuuluu kaikkialla. Kansa näet\nsanoo: \"Me emme enää tahdo pitää pappeja, me emme tahdo tunnustaa\nmitään muita jumalia kuin niitä, jotka luonto on meille antanut.\nMe, sen puolestapuhujat, olemme kuulleet tämän toivomuksen, ja me\ntuomme sen teille järjen temppelistä. Kunnioittaaksemme vielä enemmän\nvapautta olemme nyt tulleet lain asunnolle\". Ja hän lopettaa puheensa\ntoivotuksella että Notre-Damen kirkko pyhitettäisiin järjelle ja\nvapaudelle -- ja konventti säätää -- sittenkuin Chabot oli muovannut\ntämän toivomuksen esitykseksi -- että Notre-Damen kirkko oli tästälähin\noleva järjen temppeli. Romme ehdottaa että vapaudenjumalatar istuutuisi\npresidentin viereen, ja Chaumette saattaa oopperanäyttelijättären\npuheenjohtajan pöydän luo; täällä jumalatar istuikse presidentin ja\nsihteerin väliin, saatuaan kansan riemuitessa ja käsiään taputtaessa\nheiltä ensin veljeyssyleilyn. Koko meno loppuu siten että järjensaattue\nja noin puolet konventin jäsenistä lähtevät uudelleen Notre-Damen\nkirkkoon, jossa aamupäivän juhlatoimitus uudistetaan konventin\nkunniaksi.\n\nKommuunin esimerkkiä seurasivat kaikki Pariisin 48 aluepiiriä, jotka\nkilpailivat innossa luopua uskostansa ja viettää juhlia järjen\nkunniaksi. Monin paikoin nämä juhlat olivat meluisia ja pahennusta\nherättäviä; joskus ne turmeltuivat todellisiksi hurjastelujuhliksi.\nEräässä kirkossa sytytettiin keskelle lattiaa rovio, johon heitettiin\nkaikki katolista uskoa muistuttavat pyhäinjäännökset; eräässä\ntoisessa loppui juhla pyhän neitsyen kappelissa pidetyllä tanssilla.\nMaaseudullakin ilmaisihe järjenpalveluksen vihkiminen paikka paikoin\nmitä arvottomimmalla tavalla. Saint-Eustachen kirkko oli muutettu\noikeaksi kapakaksi, johon kaikenlaista väkeä oli kokoontunut ja jossa\nentinen pappi tanssi carmagnolea huonomaineisten naisten kera. Lyonissa\npuettiin aasi kaikilla papillisilla arvomerkeillä ja kuljetettiin siten\njuhlasaatossa ympäri kaupunkia.\n\nMonin paikoin tätä uskonmenoa kuitenkin harjoitettiin täydellä\ntodella. Useat piirit järjestivät varsinaiset jumalanpalvelusmenot,\ntoimittivat katkismuksia ja alkoivat säännöllisesti harjoittaa\nuutta jumalanpalvelusta. Ylipäänsä voi sanoa, että useimmissa\ndepartementeissa, varsinkin niissä, jotka elivät ankaran pakon\nja ulkonaisen vihollisvaaran uhkan alaisina, järjenpalvelusta\nharjoitettiin paljoa suuremmalla juhlallisuudella ja syvemmällä\nharrastuksella kuin Pariisissa. Ulkonaisesti tapa oli melkein\nkaikkialla yhtäläinen, mutta tuskinpa voinee ajatella mitään\nepämääräisempää ja vaihtelevampaa kuin se tapa oli, millä\njärjenpalvelus täällä käsitettiin. Oli selvää, että tähän\npalvelukseen oli puhaltanut henkeä Voltaire, hänen vihansa kirkkoa\nja papistoa vastaan, hänen kehoituksensa \"Ecrasez l'infame!\" ja\nuseissa departementeissa se käsitettiinkin siten -- uuden uskon\npapit viittasivat Voltaireen, puhuivat hänen hengessään, jopa\n\"saarnoissaan\" sananmukaisesti siteerasivatkin hänen lausuntojaan.\nToiset departementit olivat saaneet häilyviä vaikutteita\nencyklopedisteilta ja toiset taas Rousseaun deismistä. Rousseaun\nrintakuva asetetaan esille monin paikoin tällaisissa juhlissa, ja hänen\nnimensä mainitaan usein Voltairen kanssa, jopa yksinäänkin. Mutta\njärjenpalveluksessa ei filosofinen piirre aina ollut ilmeisimpänä,\nsillä filosofisen ohella siinä oli toinenkin aines, joka on saanut\nosakseen paljoa vähemmän huomiota, mutta ei suinkaan silti ansaitse\njäädä syrjään -- se on isänmaallinen aines, joka, jos syvennymme\njärjenpalvelukseen, tuntuu,kieltämättömältä. Uuden uskonnon ollessa\nsivistyneille kansanluokille melkein yksinomaan filosofista laatua,\nse alemmille kerroksille useinkaan ei ollut muuta kuin rakkaus\nvallankumousta ja isänmaata kohtaan. Todistuksena siitä on, että\nmaaseurakunnissa järjenjuhlia vietettäissä ja uutta uskonmenoa\nharjoittaissa usein filosofien rintakuvien sijaan asetettiin sellaisia,\njoilla oli revolutsioninen pyhitysarvo; etusijassa tällä tavoin\ntietysti kunnioitettiin murhatuita konventinjäseniä Lepelletier de\nSaint-Fargeauta ja Marata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta järjenpalvelus oli hankkinut itselleen leppymättömiä vihollisia\nkonventin keskuudessa. Danton leimasi sen sallittamattomaksi\nuskonnolliseksi naamiohuviksi, ja Robespierre odotti vain tilaisuutta\nkostaakseen järjenpalveluksen johtajille, joille hän ei voinut\nantaa anteeksi, että he olivat kohonneet kansansuosion kantamina ja\ntuokion aikaa näyttäneet suuremmilta kuin hän itse. Jo kauan oli\nRobespierre mietiskellyt sellaista uskoa, joka soveltuisi Ranskalle,\nja hän olikin vihdoin luonut uskonmuodon prinsiippineen ja dogmineen,\nuskonmuodon, joka perustui Rousseaun aatteihin ja vastasi hänen omaa\nvaltiollista ihannettaan -- despotismia. Se oli korkeimman olennon\nkunniaksi toimitettu palvelus -- yhtä abstraktinen kuin järjenpalvelus\nja yhtä fantastinenkin, mutta ulkonäöltä enemmän laatuun käypä ja\nasiallisempi sen kautta, että se tunnusti korkeimman olennon, s.t.s.\nJumalan. Uskoiko Robespierre itse esittämiinsä dogmeihin, on vaikea\nsanoa; varmaa vain on että hänen pyrintöjänsä tässä suhteessa vähemmin\njohti uskonnollinen kuin valtiollinen motiivi. Hänen mielikuvitustaan\nviehätti ajatus filosofisesta kristinuskosta, jonka profeetta ja\nylimäinen pappi hän itse olisi oleva. Hänen despoottista mieltään\nviehätti ajatus teokraattisesta valtiosta, jossa hän itse olisi oleva\njonkinlainen yliluonnollinen olento, välittäjä Jumalan ja ihmisten\nvälillä, vallankumouksellisen evankeliumin Messias. Ja tämä varmaan oli\npääsyynä siihen, että Robespierre tahtoi lahjoittaa Ranskalle korkeinta\nolentoa kunnioittavan uskonnon.\n\nAluksi Robespierre ilmoitti; aikeitaan hyvin varovasti ja hämärin\nsanoin; hän tyytyi vain kaikin tavoin halventamaan järjenpalvelusta ja\nkiinnittämään kansan huomiota sen kieroon ja jumalattomaan luonteesen.\nVasta kun hän oli lähettänyt mestauslavalle kaikki ne, jotka hän\nleimasi ateismin puolustajiksi: Hébertin, Chaumetten, Clootsin\nja Gobelin, hän käy suoraan päämaaliaan kohti ja 6 p. toukokuuta\nesittää seikkaperäisessä kertomuksessa konventille uuden uskonnon\nperusprinsiipit. Nämä prinsiipit olivat sangen yksinkertaiset. Ranskan\nkansa olisi tunnustava sielun kuolemattomuuden ja korkeimman olennon\nolemassaolon; se olisi tunnustava, että ainoa korkeimman olennon\narvoinen jumalanpalvelus oli ihmis- ja kansalaisvelvollisuuksien\ntäyttäminen. Tärkeimmät näistä velvollisuuksista olivat: vihata\ntyranniutta, rangaista ja vainota pettureita ja tyranneja, auttaa\nonnettomia, sääliä heikkoja, puolustaa sorrettuja, tehdä hyvää muille\nja olla tekemättä mitään vääryyttä. Kaikki muut artikkelit sisälsivät\nmääräyksiä kansallisista juhlista, joita oli vietettävä muistuttamaan\nkansaa jumaluuden olemassaolosta ja tälle tulevasta; kunnioituksesta.\nTärkein näistä juhlista oli se, joka oli vietettävä 20 p:nä\nprairialkuuta korkeimman olennon kunniaksi.\n\nSinä päivänä oli uusi uskonto vihittävä, ja kun Robespierre huomasi,\nettei se näkynyt kohtaavan mitään vakavampaa vastarintaa, alkoi hän\nheti tehdä valmistuksia juhlan viettämiseksi. Juhlan järjestämisen\nylivalvonta uskottiin Davidille. Muutamia päiviä ennen juhlaa päätti\nkonventti, että sen jäsenet miehissä olisivat läsnä, minkä ohella\nRobespierre valittiin konventin puheenjohtajaksi lähimmäksi ajaksi,\ntoimenpide, joka jo ennakolta määräsi hänet näyttelemään pääosaa\ntulevassa juhlassa -- ja muutapa Robespierre ei kai lienekkään\najatellut.\n\nPrairialkuun 20:nes päivä (8 p. kesäk.) valkeni säteilevän kauniilla\nilmalla, joka jo yksistään oli omiaan tekemään mielet otollisiksi\nja iloisiksi. Koko Pariisi oli pukeutunut juhlapukuunsa. Kaikki\nrakennukset, niin korkeat kuin matalatkin, oli näet päivää ennen\nkoristettu kasveilla ja kiedottu kukista, kasveista ja kolmivärisistä\nlipuista tehdyillä köynnöksillä. Kaikki oli yhtenäisempää ja kauniimpaa\nkuin mitä milloinkaan ennen vallankumouksen aikana oli aikaansaatu.\nMars-kentälle oli pystytetty tavanmukainen vuori, jossa oli tornit\nja luolat ynnä kaikenlaisia ulottumia. Tuileriain puistossa kohosi\nvaltainen kuvapatsas esittäen ateismia ja varustettuna vaalilauseella\n\"Ulkomaan ainoa toivo\", joka kyllin selvästi osottaa, missä\ntarkoituksessa patsas oli pystytetty.\n\nKello 8 aamulla ilmoittaa kiväärien yhteislaukaus juhlan alkavaksi.\nTämän merkin kuullessaan kokoontuvat Pariisin 48 aluepiirin asukkaat\nmäärätylle paikalle piireissään, jonka jälkeen he järjestyvät\njuhlakulkueeksi, ja siten lähtee nyt yht'aikaa 48 samanlaista\njuhlakulkuetta Tuilerioita kohti. Kerrotaan Robespierren muuten\nniin eleettömäin kasvojen säteilleen ilosta, kun hän katseli\nnäitä ihmisjoukkoja tilaisuuteen vartavasten rakennetusta\nYhteyspaviljongista, jossa konventin jäsenet olivat. Kellon lyödessä\n12 konventin jäsenet astuvat paviljongista ulos, yllään kalliit puvut,\nsulitetut hatut ja leveät vyöhyet kansallisvärisine hetaleineen.\nRobespierre on puettu vaaleansiniseen samettipukuun, hän kantaa\npuuteroitua tekotukkaa ja on joukosta ainoa, joka on paljain päin.\n\"Hän astuu parvekkeelle\", kertoo muuan silminnäkijä, \"hän lähestyy,\nhän tekee kädellään merkin osottaakseen tahtovansa puhua, ja yli\nnäiden 100,000 ihmisen leviää syvin äänettömyys. Hän puhuu, ja Ikuinen\nottaa vastaan sen kunnioituksen, jonka vapaat miehet hänelle siten\nosottavat\". Puheen jälkeen, joka itse asiassa ei sisältänyt muuta\nkuin tyhjiä ja sisällyksettömiä puheenparsia, virittivät kaikki\nkansalaiset yhdessä uuden hymnin, jonka senkin Gossec oli säveltänyt\nM.-J. Chénierin sanoihin, ja jonka edellisenä päivänä konservatorion\nopettajat, m.m. Gossec, Méhul ja Chérubini, olivat opettaneet koko\nPariisille. Sen jälkeen Robespierre otti soihdun ja sytytti ateismin\nkuvapatsaan. Nyt näkyi, että tämä salasi sisällään toisen kuvapatsaan,\njoka esitti viisautta ja esiintyi nyt -- kauneutensa kaikessa\nsädeloistossa, sanovat Robespierren ystävät, kun taas toiset väittävät\nsen olleen jotenkin tulen mustaaman. Robespierre piti nyt toisen\nvalmistamansa puheen, jossa hän, liittäen sanansa juuri tapahtuneesen\npolttokohtaukseen, leimasi ateismin kerrassaan hylättäväksi. Siten oli\njuhlan ensi osasto lopussa. Toinen puoli tapahtui Mars-kentällä; siihen\nkuului hymnejä, valkopukuisten tyttöjen toimittama kukkienheittely y.m.\nsamantapaista, ja se oli muuten toisten senaikuisten isänmaallisten\njuhlien kaltainen.\n\nSamaan aikaan kuin Pariisissa vietettiin kaikkialla maaseudullakin\njuhlia korkeimman olennon kunniaksi, ja siten oli uusi uskonto vihitty\ntarkoitukseensa. Mitään suurempaa merkitystä tämä uusi uskonto ei\nkuitenkaan saavuttanut, eikä tuskin missään sen sisällystä käsitetty\nsiten kuin Robespierre oli tahtonut. Ne, jotka olivat suostuvaisia\nuuden opin uskonnollisiin kohtiin, tervehtivät sitä katolisuuden\nhenkiinherättämisenä. Ne taas, jotka siinä näkivät filosofiselle\npohjalle rakennetun uskonnon, sekoittivat sen -- Robespierren ja\nhänen ystäviensä suureksi kauhistukseksi -- sen uskonnon kanssa,\njonka sijalle sen juuri tuli astua, nimittäin järjenpalveluksen\nkanssa. Järjen nimeä kantavissa temppeleissä usein samat miehet,\njotka ennen olivat olleet järjen julistajia, nyt pitivät puheita\nkorkeimmalle olennolle; sanotaanpa eräässä kunnassa tapahtuneen,\nettä totuuden jumalatarta esittämään oli valittu sama nuori nainen,\njoka muutamia kuukausia aikaisemmin oli toiminut järjenpapittarena\nvihkimysjuhlassa 10 p. marrask. 1793. Sellainen sekoitus oli muuten\nvallan luonnollinen. Osaksi ei voitu vaatia että ainakin kansa olisi\nvoinut käsittää molempien uskonmuotojen välisen aatteellisen eron,\nkun niiden ulkonaiset ilmaisut olivat niin toistensa kaltaiset.\nMolemmissa vihkimysjuhlissa oli pystytetty vuori kunnioittamaan\nkonventin vuoripuoluetta, molemmissa oli nähty valkopukuisia\ntyttöjä kukat kädessä ja kuultu isänmaallisia hymnejä, jotka olivat\nsamojen kirjailijain sepittämiä samojen säveltäjäin musiikkiin.\nEihän ollut siis ihmeellistä, että monikin erehtyi vapauden- ja\nviisaudenjumalattaren välillä, varsinkin kun nämä molemmat kuuluvat\nolleen hyvin toistensa näköisiä!\n\nToiselta puolen taas sai korkeimman olennon palvelus, samoinkuin ennen\njärjenpalvelus, piankin monin paikoin isänmaallisen luonteen. Se on\nsodan ja tasavallan jumala, jota kunnioitetaan korkeimman olennon\nnimessä; hänelle ne nousevat kaikki rukoukset ja avuksihuudot noina\nvaikeina aikoina, ja merkillinen tosiseikka onkin, että korkeimman\nolennon palvelustakin harjoitetaan suuremmalla vakavuudella ja\nhartaudella lähinnä rajaa olevissa ja ulkovihollisen hävityksille\nalttiissa seuduissa. Se oli isänmaanrakkaus, joka olennoitiin\nvapauden, järjen, totuuden ja viisauden kuvapatsaissa; tässä\nsamoinkuin järjenpalveluksessakin pystytettiin isänmaallisten\nmarttyyrien kuvat juhlan ylentäjiksi, ja jos emme ota lukuun muutamia\nyksinäisiä virallisia hymnejä, joihin musiikki oli vartavasten\nsävelletty, laulettiin kaikki juhlahymnit marseljeesin sävelellä.\nVallankumoukselliset uskonmuodot, jotka nojautuivat niin vastakkaisiin\noppeihin kuin Voltairen ja Rousseaun, yhtyivät kansan käsityksessä\nyhdeksi sen ilmeisesti isänmaallisen aineksen vuoksi, joka oli\nkummallekin yhteinen. Ja varmaankin se on juuri tämä isänmaallinen\naines, joka tekee, että monet -- joskin täysin tietoisina molempien\nuskontojen välisestä erosta -- useinkin asettavat ne yhteen, jopa\nsekoittavatkin ne toisiinsa.\n\nKorkeimman olennon palvelus ei kadonnut kokonaan Robespierren\nkuoltua. Maaseudulla yhä edelleen -- tosin ilman mitään innostusta --\nvietettiin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, juhlia yhtä fantastisia\nja epämääräisiä tarkoitukseltaan ja sisällykseltään. Kuinka vähän\nkäsitettiin tämän palveluksen todellista tarkoitusta, näkyy siitäkin,\nettä monin paikoin, ilojuhlia vietettäissä Robespierren kuoleman\njohdosta, ylistyslauluina sen puolueen kunniaksi, joka oli kukistanut\nhänet, laulettiin korkeimman olennon kunniaksi sepitettyjä hymnejä.\nKauan tämä uskonmeno ei kuitenkaan kestänyt; se katosi itsestään ilman\nmahtikäskyjä, proskriptsioneja ja vainoomisia.\n\n\n\n\nKONVENTIN REFORMIT\n\n\nLouis Blanc on verrannut vallankumousta haudoille pystytettyyn\nmajakkaan. Tämä jo semmoisenaan kuvaava lausetapa on vielä kuvaavampi,\njos sen sovellamme siihen aikaan, jolloin Ranskaa hallitsi\nkansalliskonventti, eli vuosiin 1792-95. Ei koskaan ole kaivettu niin\nuseita hautoja, ei koskaan ole luotu niin paljon uutta ja pysyvää\nrauhallisen työn alalla. Usein pyrkii vallalle se mielipide, että\nvallankumouksen alku, perustuslakia säätävän ja lakiasäätävän kokouksen\naika, myös oli tyynen ja rauhaisan reformityön aika, kun sen sijaan\nvallankumouksen myöhempää historiaa muka täyttää puoluetaistelut,\npiikit, punaiset lakit, epäjärjestys, giljotiinit ja katkotut\nkaulat sisällisessä, sodat ja kurjuus ulkonaisessa suhteessa. Tämä\nmielipide on monessa kohdin väärä. Valtiomuotoa säätävän kokouksen\nansio oli lujittaa ja julistaa ne periaatteet, joiden mukaan uusi\nyhteiskunta oli järjestettävä, laskea varma ja vankka perustus ja\nalottaa se alasrepimistyö, jota lakiasäätävä kokous jatkoi. Mutta\nnäillä kummallakaan kokouksella ei mitenkään ollut aikaa saattaa työtä\npitemmälle, ja konventti sai niiltä perinnöksi vallan muokkaamattoman\ntyövainion. Kyntää tätä vainiota ja kylvää siihen -- kas siinä\nkonventin tehtävä! On tuskin ainoatakaan alaa, johon konventti ei olisi\nulottanut reformityötänsä. Sen ansiona on, että se on kaikkialle luonut\nuusia sivistysahjoja, tehnyt Ranskan osalliseksi etevistä keksinnöistä,\nlaskenut pohjan tieteen ja taiteen elvyttämiselle ja vapaalle\nharjoittamiselle, perustanut hyödyllisiä laitoksia, asettanut Ranskan\nkoululaitoksen uudelle kannalle ja tehnyt sen tarkoituksenmukaiseksi\nja hedelmiä kantavaksi. Että kaikki tämä työ voitiin suorittaa\nverrattain niin lyhyessä ajassa, riippui pääasiallisesti siitä\näärettömästä painosta, jonka alaisena työskenneltiin. Mutta ihmeellistä\non, että tämä hallitus, joka sisäoloissa oli täynnä intohimoisia\npuolueriitoja, ja jonka päivästä päivään täytyi keksiä uusia keinoja\nvastustaakseen kunnialla ulkovihollista, tahtoi ja voi uhrata niin\npaljon kallista aikaansa ja kalliita voimiansa hankkiakseen Ranskalle\nuusia kultuurivoittoja. Että se todella niin teki, todistaa enemmän\nkuin mikään muu, että tämä hallitus ei ollut mikään ilkimysten ja\npyövelien kokous, kuten usein tahdotaan väittää, vaan että sillä oli\nkäytettävänään paljon valistusta, paljon hyvää tahtoa, suunnaton\ntyökyky ja suuri rakkaus rauhallisiin harrastuksiin ja rauhaisaan\ntyöhön. Ei halu käytännössä toteuttaa jotakin oppia tai järjestelmää,\nvaan pääasiallisesti epätoivoiset sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet\nne johtivat konventin väkivaltaisuuksiin, kiihkoiluun ja sortoon.\n\nSamoinkuin konventti ryhtyi erityisiin toimenpiteihin taideteosten\nsäilyttämiseksi, samoin se myös koetti alituisilla säädöksillä\npelastaa häviöstä sekä suojella ja säilyttää niitä suuria yksityisiä\nkirjakokoelmia, jotka maastamuuton ja luostarien sulkemisen kautta\nolivat joutuneet valtion huostaan. Paljon näistä kirja-aarteista\nkyllä hävisi, sillä kirjoja osaksi myötiin alituisesti valppaille\nkirjainkokoojille, jotka pitivät tilaisuutta erinomaisen soveliaana\nkeinotella itselleen polkuhinnalla tietämättömiltä asiamiehiltä\narvokkaita teoksia, osaksi niitä hävitettiin ja poltettiin\ntyydyttääkseen alhaisen roskajoukon kiihkoista hävityshimoa. Kun\nkonventti määräsi kuninkuuden ja aatelisvallan merkit kaikkialta\nhävitettäviksi, antoi se, kuten jo edellä on mainittu, aihetta\nhävitystyöhön, jota kokous ei suinkaan ollut tarkoittanut ja joka oli\nperin turmiollinen. Monella taholla näet ryhdyttiin annetun säädöksen\nnojalla turmelemaan kirjoja mitä raaimmalla tavalla: revittiin pois\nkannet suurelta joukolta kalliisti sidottuja kirjoja ja arvokkaita\nkoruteoksia, koska ne kantoivat aatelista tai kuninkaallista\nvaakunaa tai nimeä, joka muistutti aatelisvallan ja orjuuden\najasta. Eikä ainoastaan alhaiso tehnyt itseään vikapääksi moisiin\nväkivaltaisuuksiin, vaan oli yksityisiäkin kiihkoilijoita, jotka\npitivät aivan luonnollisena, ettei saisi säilyttää noita epämieluisia\nmuistoja menneeltä ajalta, ja eräs heistä esitteleekin _Le Mercure\nfrançais_ lehdessä 15 p:ltä helmik. 1794, että pitäisi hävittää kaikki\nvaakunat niistä kirjoista, jotka olivat kansalliskirjastossa, entisessä\nPariisin kuninkaallisessa kirjastossa. Tähän kehoitukseen lisää\nkirjoittaja seuraavasti: \"Henkilöt, jotka aina tahtovat vaikeuttaa\nhyvien ja hyödyllisten yritysten toimeenpanoa, ovat väittäneet sen\ntulevan maksamaan neljä miljonaa. Se on varmaan liioiteltua, mutta\nvaikkapa ei niin olisikaan, ei pidä huolia tästä vastaväitteestä. Sillä\nmeidän ei tule ajatella näitä neljää miljonaa, kun on kysymyksessä\nyleinen, todella tasavaltainen toimenpide, joka koskee kansakunnan\nkunniaa. Kaikki tämän tasavallan todelliset ystävät, jonka tulevaisuus\npäivä päivältä näyttää käyvän yhä loistavammaksi, yhtyvät varmaan\ntoivomuksineen meihin, saadakseen konventin antamaan säädöksen,\njoka täydentäisi kansalliskirjaston tasavaltaisen arvon. Kirjaston\njohto on uskottu yhdelle Europan oppineimpia miehiä, miehelle, joka\nvalistuneesen mieleen yhdistää hartaan isänmaallisuuden, ja joka\nvarmaan enemmän kuin kukaan muu on harmissaan niistä kuninkaallisista\nkansista, jotka peittävät noita kuolemattomia teoksia.\"\n\nVaikkapa tämä kehoitus ei tullutkaan tuntemattomalta taholta -- se\nväitetään tuon vallankumouksen ensi vuosina ainakin ulkonaisesti sangen\nvallankumousmielisen akateemikon La Harpen tekemäksi -- ei kirjaston\nesimies, Lefèbre de Villebrune, eikä hallitus sitä noudattanut;\nmolemmat varmaan katsoivat nuo neljä miljonaa voitavan käyttää\nparempiinkin tarpeihin. Päinvastoin hallitus oli vallan epätoivoissaan\nasetuksiensa väärintulkitsemisesta ja käyttämisestä väkivallantekoihin\nja teki parastansa niitä estääkseen. Säädös 2 p:ltä lokak. 1793, joka\ntaideteosten hävittämisestä puhuttaessa jo on mainittu, on m.m. selvä\ntodistus siitä.\n\nMutta konventin toiminta kirjojen arvossa pitämiseksi ei ollut\nainoasti negatiivista, vaan myös, ja etusijassa, positiivista\nlaatua. Konventti avasi kolme uutta yleistä kirjastoa, nimittäin\nSainte-Génèviève-kirjaston, joka siihen saakka oli kuulunut\nsamannimiselle nunnaluostarille, Arsenaalikirjaston, joka ennen\noli kuulunut Artois'in kreiville, ja Kaupunginkirjaston, joka\nperustettiin vallankumouksen aikana. Kahta entistä valtion kirjastoa,\nKansalliskirjastoa ja kardinaali Mazarinin perustamaa Mazarinin\nkirjastoa lisättiin kaikin tavoin niillä kirja-aarteilla, joita valtio\ntakavarikkoon-otolla oli saanut. Suurin ja etevin kaikista näistä\nkirjastoista oli kansalliskirjasto, ja tälle konventti omisti mitä\nhellintä huolenpitoa. Sen johto uskottiin erityiselle konservatoriolle,\njonka jäsenten sanotaan olleen niin kiintyneitä toimeensa, niin\nmieltyneitä kirjalliseen, järjestävään työhönsä, etteivät he -- niin\nkummalta kuin se kuuluneekin tällä ajalla -- antaneet puoluekiihkojen\ntai valtiollisen omanvoitonpyynnin missään määrin vaikuttaa\nnäkökantaansa ja toimintatapaansa. Kaikin tavoin koetettiinkin lisätä\nkirjaston rikkauksia, etusijassa säädöksellä v:lta 1793, joka määräsi,\nettä kaikkien kirjakauppiasten, kirjanpainajain ja kaivertajain tuli\nvälttämättä antaa kirjastoon kaksi kappaletta jokaista kustantamaansa\nteosta. Tämä säädös on vieläkin voimassa.\n\nTärkein reformi kirjastojen suhteen oli kuitenkin epäilemättä se, joka\navasi kansalliskirjaston suurelle yleisölle. Vallankumoukseen saakka\noli tämä suuri kirjasto ollut melkein yksinomaan kuninkaallisten\nkäytettävissä, ja nämä eivät tietystikään olleet sitä käyttäneet\nmillään tavoin hyväkseen. Jälkeen vuoden 1737 oli tosin tehty koe\npitää kirjastoa 2 3/4 tuntia 2 kertaa viikossa avoinna oppineille,\njotka tahtoivat siellä työskennellä, mutta muutamain käsikirjoitusten\nkadottua kirjasto jälleen suljettiin ja avattiin ainoasti erityisissä\ntapauksissa ja vartavastisesta armosta. Ettei tätä armoa läheskään\naina ollut saatavissa näkyy siitä, että kerrankin kirjaston esimies\noli kaksi vuotta matkoilla ja säilytti kirjaston avainta koko ajan\ntaskussaan! Rolandin toiselle ministeristölle, joka innokkaasti\ntyöskenteli valistuksen kohottamiseksi, tulee kunnia kirjaston porttien\navaamisesta sepo selälleen yleisölle, joka täysin ymmärsi reformin\narvon ja laajuuden ja osotti kiitollisuuttaan ahkerasti käyttämällä\nkirjaston aarteita.\n\nKirjojen kokoomiseksi ja säilyttämiseksi maaseudulla konventti\nmyös teki kaiken voitavansa. Jo olemassaolonsa ensi päivänä, 10 p.\nlokakuuta, se antoi käskyn peruuttaa valtiolle joutuneiden kirjojen\nmyynnin ja sen sijaan koota ne kaikki departementtien pääpaikkoihin,\njotta konventti sitten voisi määrätä niiden käyttämisestä. Tammikuussa\n1794 suuntasi eräs konventin jäsen hallituksen huomion näihin\nkokoelmiin: \"Nämä kirjalliset aarteet\", hän lausuu, \"ovat toistaiseksi\njärjestämätön joukko, ne ovat vailla hoitoa ja alttiina hajautumiselle.\nAika on käsissä käyttää niitä hyödylliseen tarkoitukseen ja antaa\nkaikkien kansalaisten päästä niistä nauttimaan\". Ja hän ehdottaa\nettä, kun jokaisessa departementissa olevat kirjastot eivät olleet\nriittäviä, konventti päättäisi primäärikokousten lausuman toivomuksen\nmukaisesti perustaa kirjaston jokaiseen niistä departementtiosastoista,\njoita kutsuttiin piirikunniksi. Konventti kiiruhti hyväksymään tämän\nehdotuksen ja antoi erityisen säädöksen siinä tarkoituksessa. Säädös\noli vieläkin laajemmalle ulottuva, sillä se määräsi lisäksi, että\njokaiseen vastaperustetuista piirikuntakirjastoista oli yhdistettävä\nmuseo, johon kaikenlaisia taideaarteita ja arvoesineitä oli koottava;\nse loppui toivomuksella, että sekä museot että kirjastot vähitellen\nlisääntyisivät lahjojen ja testamenttien kautta. Museon ja kirjaston\nperustaminen joka piirikuntaan oli suurenmoinen puuha, jonka\nmerkityksen ymmärrämme paraiten, jos muistamme että Ranska v. 1789\njaettiin 555 piirikuntaan, joiden luku oli vielä lisääntynyt niistä\nalueista, jotka revolutsionin aikana liitettiin Ranskaan.\n\nKonventti ei ainoasti perustanut uusia kirjastoja ja järjestänyt\nvanhoja; sen ansioksi on myös luettava erityisen keskuspaikan\ntutkimusta varten, Pariisin Kansallisarkiston perustaminen. Tosin\nei ennenkään vallankumousta suinkaan ollut jätetty huomioon\nottamatta tai halveksittu arkistojen merkitystä. Päinvastoin oli\nuseampia tuhansia yksityisiä ja paikallisia arkistoja, joita oli\nhoidettu harrastuksella ja huolellisuudella. Niin, olipa menty\nniinkin pitkälle, että osa asiakirjoista oli kopioitu ja talletettu\nPariisin kuninkaalliseen kirjastoon. Mutta ajatusta koota kaikki\nnämä asiakirjat ja todistuskappaleet yhteen paikkaan ei ollut\nherännyt, ennenkuin vasta vallankumouksen ja konventin aikana.\nMolemmat edelliset kansalliskokoukset eivät olleet tajunneet, mikä\nmerkitys oli asiakirjain säilyttämisellä. Tosinhan valtiomuotoa\nsäätävä kansalliskokous oli järjestänyt n.k. arkistoja, mutta ne oli\ntarkoitettu sisältämään ainoasti sen omia töitä koskevia aineksia.\nTämä sopi erinomaisesti yhteen kokouksen yleisen käsityskannan kanssa\n-- emme näet tarvitse isosti tuntea valtiomuotoa säätävää kokousta,\ntietääksemme, että sen jäsenet laskivat Ranskan historian v:sta 1789 ja\nvähän tai ei ollenkaan välittivät kaikista vallankumouksen edellisistä\nvuosisadoista.\n\nLakiasäätävä kokous meni vielä pitemmälle ymmärtämättömyydessä;\nsen jäsenten mielestä oli vallan kauheaa säilyttää sellaisia\ntodistuskappaleita, jotka muistuttivat säätyeron ja aatelisvallan\najasta, ja sen keskuudessa kohosi -- eikä suinkaan turhaan -- monta\nääntä vaatimaan niiden hävittämistä. Eivätkä ne olleet ahdasmielisiä\nmiehiä, vaan päinvastoin kaikkein valistuneimpia, jotka sellaista\nvaativat. Niinpä lausuu esim. Condorcet 29 p. kesäk. 1792 tässä\nkokouksessa peittelemättä ajatuksensa olevan, että kaikki vanhat,\netuoikeuksien ajalta polveutuvat muistomerkit oli poistettava:\n\n\"Juuri tänään\", hän sanoo, \"on sen päivän vuosipäivä, jolloin\nperustuslakia säätävä kansalliskokous, lakkauttamalla aatelisuuden,\nviimeisteli valtiollisen tasa-arvoisuuden työn. Halukkaina seuraamaan\nniin kaunista esimerkkiä te olette vainonneet aatelistoa niihin\npesiin saakka, joissa tavataan todistukset heidän parantumattamasta\nturhamaisuudestaan. Tänään polttaa järki pääkaupungissa Ludvig\nXIV:nnen kuvapatsaan juurella nuo suunnattomat volyymit, jotka\novat olleet parhaana todistuksena tämän säädyn turhuudesta. Muita\njälkiä samaisesta turhuudesta on vielä yleisissä kirjastoissa,\ntilikamarissa ja genealogien kodeissa; nämä pesät on luettava yleiseen\nhävitykseen, sillä te ette ole sallivat aatelin säilyttää, kansakunnan\nkustannuksella, mitään naurettavia, tasa-arvoisuutta uhkaavia toiveita.\nKysymys on nyt taistella naurettavinta, mutta samalla parantumattominta\nkaikista intohimoista vastaan -- -- -- Ehdotan sentähden, että kaikki\ndepartementit saisivat oikeuden polttaa ne aateliskirjeet, jotka\nmahdollisesti tavataan niiden erityisissä varastoissa.\"\n\nJa kokous antoi todellakin erityisellä säädöksellä käskyn polttaa\nkaikki aateliskirjeet, joskohta samalla määräsi, että paperien joukossa\ntavattavat omaisuuskirjeet oli niistä erotettava ja säästettävä. Hiukan\nmyöhemmin, 19 p. elok. 1792, määräsi kokous sen lisäksi, että entisen\ntilikamarin asiakirjat sekä myös kaikki herruusoikeuksia koskevat\npaperit oli poltettava. Niin suuresti pelättiin vanhan yhteiskunnan\nehkä ottavan takaisin etuoikeutensa ja vaatimuksensa, että tahdottiin\nhävittää yksin historiakin, estääkseen ihmisiä ottamasta siitä mitään\nopetuksia ja saamasta mitään toiveita!\n\nKonventilla oli tässä asiassa vallan toiset mielipiteet, ja se käytti\nvallan toista menettelyä kuin sen edeltäjät. Olemassaolonsa aivan\nensi päivinä se päätti peruuttaa määräyksen tilikamarin asiakirjain\npolttamisesta ja samalla sääti, että niistä ne, jotka voivat olla\njoksikin hyödyksi, oli jätettävä meri- ja sotaministereille ja\nmuut myytävä. Tämä tosin ei todistanut mitään vallan suurta noiden\npaperien arvossapitämistä, ja totta onkin, etteivät ne sota- eivätkä\nmeriministeriössä tulleet mihinkään käytäntöön. Mutta toimenpide\nsemmoisenaan oli joka tapauksessa suuriarvoinen, sillä myöhempi aika\non löytänyt paperit ja käyttänyt niitä hyödykseen. Ei monta kuukautta\nmyöhemmin, helmikuussa 1793, annettiin ensimäinen asetus eri arkistojen\nyhdistämisestä yhteiseen huoneistoon. Toinen asetus, 2 p:ltä marrask.\n1793, täydensi tätä ja katsoi Louvren soveliaaksi suuren arkiston\nsijoittamispaikaksi. Useita muitakin säädöksiä annettiin tämän arkiston\nparantamiseksi ja järjestämiseksi, ja kaikkein ihmeellisintä on, että\nmuutamat niistä johtuvat hirmuvallan ankarimmalta ajalta; niinpä esim.\nkonventti tammikuussa 1794 nimittää komitean, jonka tuli pitää huolta\narkiston lopullisesta järjestämisestä, ja kuukausi ennen Robespierren\nkukistusta määrätään, mihin ryhmiin erityiset arkistoasiakirjat oli\njaettava. Arkiston esimieheksi tulisi arkistonhoitaja. Ensimäinen\ntähän luottamustoimeen nimitetty oli edusmies konventissa, omituinen,\nkulmikas ja ankara vallankumousmies Camus, mies, jonka järjestysaisti,\nlahjomaton rehellisyys ja tieteelliset ansiot tekivät hänet\nerittäin sopivaksi tälle paikalle, mikä vaati yhtä paljon työkykyä\nkuin harrastusta ja edesvastuutunnetta. -- Vuoteen 1808 saakka\nkansallisarkisto oli sijoitettu Louvreen, mutta silloin se siirrettiin\nGuisen herttuain vanhaan palatsiin, myöhempään hotelli Soubiseen,\nFrancs-Bourgeois-kadun varrelle, missä se vieläkin on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonventti loi ja järjesti kaikilla aloilla. Tärkeitä ja suuriarvoisia\nolivat ne korkeakoulut ja akatemiat, joita konventti joko perusti\ntai uudestijärjesti sovelluttaakseen niitä uuden ajan vaatimusten\nmukaisiksi. Lääketieteellisten opintojen kohottamiseksi, jotka vanhan\njärjestyksen aikana oli suuresti laiminlyöty, perustettiin Pariisiin,\nMontpellieriin ja Strasbourgiin uusia lääketieteellisiä korkeakouluja,\njoiden päätarkoituksena oli oleva valmistaa lääkärejä sairashuoneiden,\nvarsinkin sotilassairaalain tarpeeksi. Että tämä toimenpide etusijassa\ntarkoitti täyttää polttavaa tarvista, kun sotanäyttämöillä vallitsi\nsuunnaton kurjuus lääkärien puutteen vuoksi, näkyy selvästi konventin\nmääräyksestä, että piirikunnat olisivat velvolliset lähettämään\nkorkeakouluihin kaikkiaan 550 17 ja 26 ikävuoden välillä olevaa\nnuorta miestä, joilla oli jonkinlaista tietoa lääketaidossa, 300\nPariisiin, 150 Montpellieriin ja 100 Strasbourgiin. Nämä nuoret miehet\nsaivat ammattisivistyksensä valtion kustannuksella ja valtio heitä\nkäyttikin. Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin korkeakouluihin alkoi\npyrkiä muitakin oppilaita kuin pakollisia, ennenkuin sekä ranskalaisia\nettä ulkomaalaisia, jotka tahtoivat harjoittaa lääketieteellisiä\nopintoja, pyrki tänne ulko-oppilaiksi ja harjoitti opintojaan omalla\nkustannuksellaan. Lääketieteelliset korkeakoulut nauttivat alusta\npitäen suurta arvoa, ja niiden opintometoodia, joka oli sama kaikille,\nkuvataan paraaksi ja valistuneimmaksi. Sen pääasiallisena uutuutena\noli lääketieteellisten opintojen perustaminen Ranskassa kliinilliseen\nopetukseen.\n\nLuonnonhistoria, jonka tutkimiseen filosofit olivat innostuttaneet\nvalistusajan Ranskaa, tuli myös yhdeksi vallankumouksen sylilapsia.\nTälläkin alalla jäi konventin asiaksi ryhtyä toimenpiteihin, jotka\nolivat tarpeen helpottaakseen näitä opintoja ja tehdäkseen ne hedelmiä\nkantaviksi. Kuten vallankumouksen kuvakielellä sanottiin, oli se\nkonventti, joka istutti vapauden puun kasvitieteelliseen puutarhaan.\n\nJardin des plantes'in esimiehenä oli syksystä 1792 alkaen\nRousseaun oppilas Bernardin de Saint-Pierre, ja hänpä se muutamien\nkonventinjäsenten kannattamana sai toimeen kasvitieteellisen puutarhan\nmuodostamisen n.k. Museoksi, joka oli sisältävä luonnonhistoriallisia\nkokoelmia ja samalla oleva korkein oppilaitos näiden tieteiden\ntutkimista varten. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyi siinä\ntehdä joukko parannuksia ja muutoksia. Opetusistuinten luku, joka\nennen oli ollut ainoasti 3, lisättiin nyt äkkiä 12:ksi, mikä oli\nkummastuttavan suuri luku, jos ajattelemme, että koulu käsitti ainoasti\nerityisopintoja. Tehdäkseen eläintieteellisiä opintoja tarkoitusta\nvastaaviksi sijoitettiin tänne eläintarhakin. Sen pohjaksi pantiin\nne 5 eläintä, jotka tavattiin jälellä Versailles'in kuninkaallisessa\neläintarhassa: leijona, sarvikuono, zebra, antilopi ja intialainen\ntupsukyyhkynen. Eläintarha lisääntyi nopeasti lahjoista ja ostoista;\nse oli ensi alkuna Pariisin nykyiseen suureen eläintieteelliseen\npuutarhaan, Jardin d'acclimatationiin.\n\nOli 10 p. kesäk. 1793, kiihkeimmän valtiollisen mieltenkuohun hetki,\nkun opetuskomitea, Lakanal puhetorvenaan, saapui konventtiin esittämään\nehdotusta luonnonhistoriallisten opintojen uudesta järjestämisestä.\nVain muutamia päiviä aikaisemmin olivat girondistit kukistuneet,\nja useimmissa departementeissa uhkasi tapauksen johdosta syntynyt\nmieltenkiihko järkyttää kansakunnan yhteyttä, samalla kun Vendée\noli voitollinen ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.\nEivät nekään, jotka ovat kaikkein vihamielisimpiä vallankumousta\nkohtaan, voine kai olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä tällaisista\ntosiseikoista.\n\nValistusfilosofeilta vallankumous myös oppi että teollisuus on\nyksi kansan hyvinvoinnin parhaita arvomittareja. Aikana, jolloin\nlaki määräsi ne aatelismiehet, jotka harjoittivat Jotakin näistä\nalhaisista käytännöllisistä ammateista, menettämään aatelisoikeutensa\nsiksi aikaa, kun he tällaisia toimittivat, olivat encyklopedistit\nkunnioittaneet näitä ammatteja ei ainoasti suopein sanoin selittämällä\nniitä suuressa teoksessaan, vaan myös luettelemalla _Encyclopédiensa_\nesipuheessa avustajinaan ajan ylhäisinten ja kuuluisinten nimien\nohella yksinkertaisia työmiehiäkin, jotka olivat d'Alembertille\nantaneet suullisia tai kirjallisia tietoja ammattiaan koskevista\nasioista. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli osottanut olevansa\nencyklopedismin ja Turgot'in oppilas vapauttamalla helmikuussa 1791\ntyön ammattipakosta ja etuoikeuksista. Konventti jatkoi viitoitettua\ntietä. Syyskuun 29 p:nä esitti apotti Grégoire maanviljelyskomitean,\nammattikomitean ja yleisen opetuskomitean käskystä, joille yhteisesti\noli uskottuna teollisuusolojen järjestäminen, koetettuaan ensin\nosottaa selvin ja vakuuttavin sanoin, että maan rikkaus isosti riippui\nteollisten ammattien kukoistuksesta, että oli turhaa etuluuloa\nhalveksia käytännöllistä työtä ja että teollisuudesta voi tulla\nvaltiollinen välikappale, ehdotuksen, joka tarkoitti teknillisen\nkorkeakoulun perustamista, mikä luonnonhistoriallisen laitoksen tavoin\nsamalla kertaa olisi sekä museo että oppilaitos. Ehdotus hyväksyttiin\nkaksi viikkoa myöhemmin, eikä kauan senjälkeen -- epäluulon ja\nväkivallan pahimpana aikana -- perustettiin teknillinen korkeakoulu,\nConservatoire des arts et métiers, jonka täydentämiseksi direktorio\nedelleen työskenteli, ja joka lajissaan on varmaan rikkain ja etevin\nkoko Europassa.\n\nJo ennen teknillisen koulun perustamista oli konventti toimeenpannut\nreformin, mikä suuresti edisti järjestyksen toimittamista kauppa- ja\nteollisuusoloihin. Tämä reformi, jolla vastakohtana kaikkiin muihin\nkonventin aikana toimeenpantuihin parannuksiin oli yleismaailmallinen\nmerkitys, oli uusien mitta- ja painoarvojen asettaminen, jotka meidän\npäivinämme ovat otetut käytäntöön melkeinpä kaikissa maissa ja\nmuodostavat n.k. metrijärjestelmän.\n\nJo vuosisatoja oli yhteys mitoissa ja painoissa ollut niitä\nunelmia, joita suurimmalla lämmöllä oli Ranskassa harrastettu. Se\naika, jota tavallaan voidaan pitää vallankumouksen edelläkävijänä,\nuskonpuhdistuksen ja renessansin aika, oli kolmannen säädyn kautta\n1560 ja 1576 vuosien säätykokouksissa lausunut toivomuksen, että\ntulisi olla vain yksi pituus-, yksi paino- ja yksi pintamitta, ja että\ntähän tarkoitukseen olisi keksittävä erityinen mitta, josta näytteitä\nolisi lähetettävä kaikkiin maakuntiin. Hallitus oli luvannut täyttää\ntämän toivomuksen, mutta joko se sitten ei pitänyt lupaustaan, tai ne\n\"oppineet ja kunnialliset\" miehet, jotka oli määrätty valmistamaan\nehdotusta, eivät olleet sitä tehneet -- tosiasia on kumminkin, että\nkului kaksi vuosisataa ilman että tässä asiassa tuli mitään tehdyksi.\n\nVallankumouksen puhjetessa vallitsi tällä alalla sekaannus, joka teki\nkaiken liikeyhteyden ihmisten välillä sangen monimutkaiseksi. Kuuluu\nmelkein uskomattomalta sanoa, että itse Pariisissa voitiin tavata\n45 eri nimeä merkitsemässä mittoja ja painoja. Joka maakunnalla oli\nomat nimityksensä, eivätkä Pariisi ja maakunnat ollenkaan ymmärtäneet\ntoisiaan tässä suhteessa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että tässä\njos missään reformeja oli tarpeen. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous\nomaksuikin täydelleen yleisen mielipiteen. Jo olemassaolonsa alussa\ntämä kokous näet antoi tiedeakatemialle toimeksi valmistaa uuden ja\nyhtenäisen mitta- ja painojärjestelmän, eikä tiedeakatemia ollut\nhidas ryhtymään tämän tehtävänsä suorittamiseen. Ja juuri konventille\nakatemia marraskuussa 1792 sai ilmoittaa työnsä edistyneen niin\npitkälle, että se voi valmistua vuoden 1792 alkuun -- ja konventtipa se\ntyön tultua suoritetuksi sai kunnian ajaa sen perille todellisuudessa.\n\nKuten tunnettu, oli tämän järjestelmän pohjana luonnosta otetut\nyksiköt, ja etupäässä juuri siitä syystä voitiin toivoa sen tulevan\notetuksi käytäntöön muissakin maissa. \"Ajatus johtaa kaikki pituusmitat\nluonnossa tavattavasta yksiköstä\", lausuikin se konventinjäsen,\njoka esitti ehdotuksen, \"on tuntunut matematikoista luonnolliselta\naina siitä hetkestä saakka, kun he pääsivät perille sellaisen mitan\nolemassaolosta ja mahdollisuudesta määrätä se. He ovat nähneet sen\nainoaksi keinoksi sulkea järjestelmästä ulos kaikki mielivaltaisuus ja\nvoida olla varma siitä, että se aina pysyy samanlaisena, ilman että\nmikään vallankumous maailmassa voisi sitä muuttaa. He ovat ymmärtäneet,\nkun sellainen järjestelmä ei voi kuulua yhdelle ainoalle kansalle,\nolevan syytä toivoa kaikkien omaksuvan sen.\" Eikä hän tyydy vain\nosottamaan uuden järjestelmän suuria etuja ja suurta varmuutta, hän\nsanoo myös toivovansa, että siitä tulisi vakuus kunnioitukselle ja\nvaihtosuhteille ranskalaisten ja muiden kansain välillä, sen sukupolven\nvälillä, jota koko maailma saa kiittää tästä hyvätyöstä, ja vastaisten\nsukujen, jotka tulevat pitämään sitä arvossa ja käyttämään hyväkseen.\n\nUusi järjestelmä oli heti pantava käytäntöön; ainoasti vuoden väliaika\nmyönnettiin, millä aikaa toivottiin kaikkien ehtivän oppia sitä\nkäyttämään. Siinä tarkoituksessa lähetettiin maan eri osiin niin\nhyvin selviä ja tarkkoja ohjeita, joissa kymmenysjärjestelmän teoria\nselvitettiin, kuin myös sellaisten esineiden malleja, jotka olivat\ntarpeellisia ja jäljennettäviksi määrättyjä. Vuoden loputtua julaistiin\nlaki, joka teki metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen pakolliseksi.\n\nMaalaustaiteen alalla tehtyjen reformien yhteydessä on mainittu,\nettä konventti 8 p. kesäk. 1793 sääsi kaikki vanhat akatemiat\nlakkautettaviksi. Tätä toimenpidettä on paljon moitittu, ja usein\nkuullaankin juuri sitä vedettävän esiin näytteenä konventin\nväkivaltaisesta ja hävittävästä politiikasta. Mutta itse asiassa se\nei ollut hävityshimo, joka aiheutti tämän toimenpiteen; se riippui\nvallan yksinkertaisesti siitä suunnattomasta painosta, jonka alaisena\nkonventin täytyi työskennellä, siitä nopeudesta, jolla sen kaikki työ\noli suoritettava. Ei ollut aikaa koettaa keksiä mitään keinoja uudistaa\nnoita vanhoja laitoksia ja saattaa niitä yhtämukaisuuteen uusien olojen\nkanssa; nopeammin kävi kaiken vanhan lyöminen pirstaleiksi ja uuden\nrakentaminen pirstojen päälle. Muuten on kyllä todistuksia siitä,\nettä missä vanhat laitokset vastasivat tarvetta, vallankumous jätti\nne koskematta; niinpä jäi esim. tiedeakatemia Grégoiren ehdotuksesta\nentiselleen, kun muut lakkautettiin, koska katsottiin sen tehneen\nRanskalle ja vallankumoukselle liian suuria palveluksia joutuakseen\nhävitettäväksi -- tämähän akatemia se juuri muun muassa oli suorittanut\nsen suuren työn, mistä oli seurauksena metrijärjestelmän käytäntöön\nottaminen.\n\nMutta toiselta puolen oli useita akatemioita, jotka olivat lakanneet\nvastaamasta alkuperäistä tarkoitustaan, ja joilla siis ei ollut mitään\nvarsinaista olemassaolon oikeutta. Niiden joukosta mainittakoon\netusijassa parooni de Breteuil'in v. 1784 perustama kuninkaallinen\nmusiikkiakatemia, ja vanha Ranskan akatemia.\n\nKuninkaallinen musiikkiakatemia ei ollut asetettu perusteellisten\nopintojen antamista varten, vaan hovin huvitukseksi. Sellainen\nrajoitettu tarkoitus ei sopinut yhteen vallankumouksen laajemman\nnäköpiirin kanssa. Musiikkiakatemia kadottikin jo vallankumouksen\nalusta pitäen merkityksensä, ensiksi siitä syystä, ettei enää ollut\nmitään hovia, jota tarvitsi huvittaa soitannollisilla esityksillä; ja\nvielä enemmän siitä syystä, että ooppera oli ensimäisiä teattereita,\njoka suosi revolutsionia, ja että se tykkänään kieltäytyi ottamasta\ntaiteilijoita ylimyksellis-kuninkaallisesta musiikkiakatemiasta.\nSillä välin oli vuoden 1792 kuluessa Pariisin kunnallisneuvosta\nruvennut kansallisten juhlien vuoksi harjoituttamaan muutamia\nkymmeniä soittajia soitintaidossa, ja tästä pienestä alusta kasvoi\nvähitellen uusi musiikkikoulu, jolla oli vallan toinen laatu ja\nluonne. Oppilasluvun lisäämiseksi valittiin 120 nuorta ja köyhää,\njonkinlaisilla soitannollisilla taipumuksilla varustettua miestä\nkansalliskaartin pataljoonista ja muodostettiin siten vakituinen\nsoittokunta, joka avusti kaikissa suurissa juhlissa ja kaikissa\njuhlallisissa tilaisuuksissa. Marraskuun 8 p:nä 1793 saapui konventtiin\nlähetystö kansalliskaartin musiikkikoulusta ja lausui toivomuksenaan,\nettä tasavalta perustaisi kansallisoppilaitoksen musiikkia varten, joka\nedistäisi soittotaitoa, ja palkitsisi niiden soittajain vaivat, jotka\nmonen kuukauden aikana olivat uhrautuneet opettamaan nuoria oppilaita.\nChénier kannattaa tätä esitystä: \"Tiedämmehän\", hän lausuu, \"kuinka\nsuuresti kansallinen musiikki on kunnostanut itseään vallankumouksen\naikana, tiedämmehän, miten paljon musiikki on vaikuttanut\npatriootteihin Pariisissa, departementeissa ja rajoilla. Ehdotan\nsiis säädettäväksi periaatteen, että kansallinen musiikkioppilaitos\non perustettava Pariisiin ja että konventin tulee antaa yleisen\nopetuskomitean toimeksi hankkia varoja tämän puuhan toteuttamiseen\".\nEhdotus hyväksyttiin ja sensuuntainen säädös annettiin. Tammikuun\nkeskivaiheilla 1794 määrättiin lisäksi, että laitos oli pidettävä\navoinna molemmille sukupuolille.\n\nMuutamia kuukausia ennen konventin hajoamista, 3 p. elok. 1795,\npäätettiin lopullisesti, että vanhan lakkautetun laulu- ja\ndeklamatsioniakatemian sijaan oli perustettava n.k. Conservatoire\nnational de la musique, jossa opetusta annettaisiin ei vähemmälle\nkuin 600 oppilaalle. Tälle laitokselle osotettiin 240,000 livren\nsuuruinen summa, määrättiin palkkoja ja eläkkeitä ja lisäksi säädettiin\nkonservatorioon perustettavaksi kirjasto. Uudestimuodostetun\nmusiikkiopiston ohjelma oli laaja ja uusi; opetus, jona oli soitto ja\nlaulu, joihin aineihin keisariuden aikana liitettiin deklamatsionikin,\noli sekä tieteellinen että käytännöllinen ja historiallinen, ja sitä\nharjoitettiin alusta pitäen vakavuudella, joka suuresti erotti sen\nkonventin lakkauttamasta vanhasta akatemiasta. Konservatorion johto\noli uskottu 5 tarkastajalle, joina ensiksi oli Gossec, Grétry, Méhul,\nLesueur ja Chérubini, sekä 4 opettajalle. Vuoden kuluttua laitoksen\nperustamisesta päätettiin että sitä johtaisi tirehtöri, ja ensimäisenä\ntähän toimeen nimitettiin Sarrette, entinen kansalliskaartin\nmusiikkikoulun johtaja.\n\nVielä kiukkuisemmin kuin maalaus- ja musiikkiakatemioita vastaan\noli taistelua käyty vanhaa Ranskan akatemiaa vastaan; vielä enemmän\nkuin nämä se oli herättänyt vallankumousmiesten vastenmielisyyttä.\nJo vallankumouksen puhjetessa oli akatemia vanhoillisuuden jyrkimpiä\npesiä, ja konventin kokoontuessa se oli sangen lähellä täydellistä\nhajoomistaan. Sen jäsenistä oli 8 kuollut ilman että heille oli valittu\nseuraajia, 10 oli siirtynyt maasta tai pysyi piilossa, ja jälelläolevat\nolivat keskenään eripuraiset personallisen vastenmielisyyden ja\nerilaisten valtiollisten mielipiteitten vuoksi. Samalla kun filosofi,\napotti Morellet, lujasti piti kiinni vanhasta ajasta ja sen aatteista,\nolivat useat hänen virkaveljistään: Chamfort, La Harpe ja kirjailija\nDucis, lämpimästi vallankumouksen puolella ja käyttivät, Morelletin\nlausunnon mukaan, usein kieltä, joka oli suuresti samantapaista kuin\nmitä saatiin kuulla sen kansalliskokouksen puhujalavalta, joka oli\ntehnyt lopun aatelista ja papistosta. Henki tässä akatemiassa oli\nsangen kehno. Akateemikot olivat vähitellen tottuneet katsomaan ei\nainoasti opetusistuimiaan yksityiseksi omaisuudekseen, vaan koko\nakatemiaa omaksi laitoksekseen. Siinä säädöksessä, joka lakkautti\nakatemiat, määrättiin kaikki niiden omistamat kokoelmat virastojen\nvalvonnan alaiseksi, kunnes säädettäisiin, mihin tarkoitukseen niitä\nsopisi käyttää. Etteivät akateemikot suinkaan katsoneet tämän asetuksen\nitseään sitovan, todistaa se mitä Morellet kertoo muistelmissaan,\nnimittäin että hän heti asetuksen ilmestyttyä ryhtyi pelastamaan\ntalteen akatemian kalleuksia \"vandaleilta\"; osan käsikirjoituksia ja\nasiakirjoja hän oli vienyt kotiinsa, mutta entisten akateemikkojen\n60 muotokuvaa hän oli -- kun niiden koko teki hänelle mahdottomaksi\nraahata niitä pois -- latonut erääsen saliin puhujalavalle, sitten\nlukinnut oven ja pitänyt avaimen. Hän kertoo lisäksi virkaveljinensä\nmiettineensä jakaa kirjat keskenään, kun he eivät voineet viedä niitä\npois -- ajatus, jota akateemikot kumminkaan hyvin oikeutetusta pelosta\ntulla syytetyksi varkaudesta eivät kaikeksi onneksi toteuttaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos luomme silmäyksen jälellepäin edellä kosketeltuihin konventin\nreformeihin, näkyy selvästi että konventti useimmassa niistä piti\nsilmällä pedagogista päämäärää. Kasvatus oli yksi vallankumouksen\niskusanoja, se oli myös vallankumouksen etevimpiä päämaaleja. Kasvatus\n-- eikä ainoasti vapauteen, tasa-arvoisuuteen, kansalaisuuteen ja\ntasavaltaisuuteen, vaan myös oppiin ja tietoihin, vakaasen työhön\nja tosi sivistykseen. Ei ollut siis ihmettä, että sellaisissa\nolosuhteissa kouluopetuksen järjestäminen oli vallankumouksen\nrakkaimpia toimia ja kenties se kysymys, joka kauimmin ja sitkeimmin\nantoi vallankumousmiehille ajattelun aihetta. Kaksi syytä oli lisäksi\njo alusta pitäen auttanut katseiden suuntautumista tälle alalle --\nensiksi se tavattoman kehno tila, jossa kouluopetus oli vallankumouksen\npuhjetessa, toiseksi ne mahtavat herätteet, joita valistusfilosofit\nolivat antaneet kasvatuksen ja opetuksen täydelliseksi\nuudestimuodostamiseksi. Rousseau oli kirjallaan _Emile ou l'éducation_\nrikkonut välit kaikkien vanhojen traditsionien ja kaikkien totuttujen\ntapojen kanssa ja esittänyt luonnollisen kehityksen ja ihmisellisen\nhyvyyden periaatteihin nojautuvan ihanteen. Sellainen oli myös se\nihanne, jonka vallankumous jo alusta asti asetti itselleen.\n\nJoskin vallankumousta opetuksen alalla -- kuten niin monella\nmuullakin -- innostutti Rousseau, joskin hänen henkensä elähytti sitä\nreformityötä, johon ryhdyttiin, eivät kuitenkaan Rousseaun opetukset\njoutuneet olemaan tässä asiassa pohjana vallankumouksen käsitykselle ja\nkatsantokannalle. Yleensä on vallalla se käsitys, että vallankumouksen\npedagogisena ansiona yksinomaan oli Rousseaun teoriain toteuttaminen\nkäytännössä. Mutta ei tarvitse muuta kuin kärsivällisesti lukea läpi\nne eri ehdotukset opetuksen järjestämiseksi, joita esitettiin eri\nedusmieskokouksille, nähdäkseen ettei sellainen mielipide ole oikea.\nPäinvastoin ei näitä ehdotuksia lukiessa voi pidättyä jonkinlaisesta\nkummastuksesta, tavatessaan niissä niin vähän Rousseaun ajatuskantaa ja\nniin paljon uutta ja omaperäistä, niin monia uusia vaatimuksia, joita\nolosuhteet synnyttivät, niin paljon uusia aatteita, joita vallankumous\nkehitti.\n\nRousseaun kasvatusihanne oli abstraktisesti inhimillinen ihanne,\nvaikkapa sen ohessa joskus toinenkin ihanne väikkyi hänen mielessään,\nnimittäin hyödyllisen yhteiskuntajäsenen. Vallankumouksen tarkoitusperä\noli läpeensä käytännöllinen. Se tarkoitti jo alusta pitäen kasvattaa\nhyödyllisiä valtionkansalaisia, kehittää yksilöitä etupäässä ja\nmelkeinpä yksinomaan pitämällä silmällä sitä etua, jonka yhteiskunta\nvoisi heistä saada. Rousseau oli tahtonut kokonaan eristettyä\nkasvatusta, vallankumous perusti koko kasvatusjärjestelmänsä\nyhteisopetukseen, koulujen perustamiseen. Rousseaun reformiaatteet\neivät tarkoittaneet kansankasvatusta eikä naiskasvatusta. Vallankumous\nymmärsi, että kaikenlainen etuoikeusjärjestelmä kasvatuksen alalla\nestäisi yhteiskuntaa käyttämästä hyväkseen kaikkia voimiaan. Sen\nsuurena uutuutena on, että se on selittänyt kansanopetuksen siksi\npohjaksi, jolle koko opetuslaitos on rakennettava, ja julistanut\nkaikki ihmiset yhtä oikeutetuiksi pääsemään nauttimaan opetuksen ja\nsivistyksen hedelmistä.\n\nKaikki ne kolme edusmieskokousta, jotka ottivat osaa vallankumouksen\nuudestimuodostamistyöhön, osottivat harrastusta kouluopetuksen\njärjestämiseen, ja jokainen niistä koetti aikansa ja voimiensa mukaan\nedistää pulmallisen kasvatusopillisen tehtävän ratkaisemista. Molempien\nensimäisten kokousten opetusperiaatteet pitivät melkein täydellisesti\nyhtä; ne tarkoittivat vapauttaa opetuksen kirkon ylivallasta, asettaa\nsen mikäli mahdollista valtiosta riippuvaksi, tehdä sen kansalliseksi\nja yhtäläiseksi kaikille. Molemmat nämä kokoukset olivat myös\nyksimieliset siitä, että oli mahdotonta millään tavoin pakoittaa\nyleisöä lähettämään lapsiaan kouluihin; molempia elähytti liiaksi\nvapaudeninnostus, voidakseen ollenkaan ajatella oikeaksi käyttää\npakkokeinoja tiedon ja sivistyksen levittämiseksi laajoihin piireihin.\n\nJo valtiomuotoa säätävän kansalliskokouksen alusta saakka virtasi sille\nkoko joukko anomuksia, joissa näitä näkökantoja pidettiin silmällä\nja joissa vaadittiin opetuksen asettamista toiselle tolalle kuin\nvanhan järjestyksen aikana. Noudattaen näitä toivomuksia antoi kokous\nyleisen opetuskomitean tehtäväksi esittää asiasta ehdotuksen. Mutta jo\nennen tämän ehdotuksen saapumista kokous sääsi seuraavaa, mikä tuli\nolemaan yhtenä artikkelina Ranskan ensimäisessä hallitusmuodossa:\n\"On luotava ja järjestettävä yleinen opetus, joka on oleva yhteinen\nkaikille kansalaisille ja maksuvapaa välttämättömimmissä aineissa. Sitä\nvarten perustettavat laitokset ovat jaettavat yli maan valtakunnan\nhallintojakoa vastaavassa suhteessa\". Täten oli periaate julistettu.\nSe oli tuleva lähemmin kehitetyksi niissä suurenmoisissa ehdotuksissa,\njotka yksityisten filosofien ja politikkojen valmistamina esitettiin\neri kokouksille opetuskomitean puolesta. Ja ne nimet, jotka kohtaavat\nmeitä tutkiessamme vallankumouksen aikaista opetuslaitoksen historiaa,\neivät suinkaan ole tuntemattomia. Ei -- nämä nimet ne juuri ovat\nantaneet vallankumoukselle sen loiston -- seikka joka jo semmoisenaan\ntodistaa sitä kantavaa harrastusta, jonka tämä kysymys sai osakseen.\n\nKaksi tärkeintä näistä ehdotuksista, toinen Talleyrandin esittämä\nvaltiomuotoa säätävälle kansalliskokoukselle, toinen Condorcetin\nlakiasäätävälle, yhtyivät pääkohdissaan. Molemmat vaativat, että\nopetus oli oleva yleinen, molemmat vastustivat sen julistamista\npakolliseksi. Molemmat antoivat sosialipoliittiselle kasvatukselle\ntärkeän sijan, ja molemmat tahtoivat opetuksen erotettavaksi kirkosta\nja tehtäväksi valtion omaisuudeksi. Voi tuntua omituiselta että kaksi\nniin erinkaltaista miestä kuin Talleyrand ja Condorcet, toinen ovela\npolitikko, joka oli kuoleva yhteiskunnan kukkuloilla, palveltuaan\nkaikkia hallituksia ja nautittuaan kaikkia vallan antimia, ja toinen\njalo, lämminsydäminen filosofi, josta oli tuleva yksi vallankumouksen\nmarttyyreja, omasivat saman käsityksen siitä, miten uusi suku oli\nluotava. Syy tähän on luonnollisesti siinä, että kummankin suunnitelmat\njohtuivat niistä periaatteista, jotka olivat vallankumouksen: vapauden\nja tasa-arvoisuuden periaatteista, ja että kumpikin tähtäsi samaa\npäämaalia: sellaisten kansalaisten kasvattamista, jotka voivat olla\nhyödyksi yhteiskunnalle.\n\nEpäilemättä oli kuitenkin Condorcetin ehdotus, joka itseensä sisällytti\nkaiken sen mitä filosofit ja humanistit monina vuosina olivat\najatelleet ja kirjoittaneet tässä aineessa, paljoa etevämpi kuin\nTalleyrandin. Opetusjärjestelmän eri jäsenet olivat siinä paremmin\nliitetyt toisiinsa ja sulivat kokonaan yhteen, opetussuunnitelmat\nyksinkertaisempia, kokonaisuus selvempää ja yksityiskohtaisempaa,\njopa niin tarkasti valmistettua, ettei varmaan olisi kohdannut mitään\nvaikeutta panna se paikalla käytäntöön todellisuudessa. Se erosi\nTalleyrandin ehdotuksesta vaatimalla paljoa suurempaa lukua kouluja\nperustettavaksi, 31,000 alkeiskoulua ja 110 korkeampaa oppilaitosta, ja\nvaatimalla Talleyrandin neljän opetusvaiheen sijaan viisi, Condorcet\nkun näet tahtoi jakaa alkeis- eli kansakoulun kahteen osastoon,\nalempaan ja ylempään. Tärkeinä kohtina Condorcetin ehdotuksessa\nmainittakoon sitäpaitsi hänen pyrintönsä antaa fyysillisille tieteille,\njotka siihen saakka oli laiminlyöty, oikeutettu sijansa kirjallisten\nrinnalla. Sen lisäksi mainittakoon hänen selvästi Rousseaun\nelähyttämät vaatimuksensa havainto-opetuksen, mikäli mahdollista,\nkäytäntöön ottamisesta. Uudenaikaisimmalta näyttää Condorcet kumminkin\nvaatiessaan naisopetuksen kohottamista. Talleyrandkin oli kyllä\ntahtonut perustettavaksi tyttökouluja, mutta samalla hän oli lausunut\nmielipiteenään, ettei naisen tullut saada mitään korkeampaa henkistä\nsivistystä, vaan hän oli etupäässä kasvatettava omaa kutsumustansa\nvarten. Condorcet tahtoi antaa naisillekin sivistystä, ja juuri siitä\nsyystä, että nainen oli luotu niin vastuunalaista tointa kuin äidin ja\nlastenkasvattajan tointa varten. Kas tässä ne näkökohdat, jotka hän tuo\nesiin perustellakseen vaatimustaan:\n\n\"Naisen tulee olla sivistynyt, voidakseen kasvattaa lapsiaan, sillä hän\non heidän luonnollinen kasvattajansa.\"\n\n\"Voida olla miehensä arvollinen toveri, voida osottaa harrastusta\nhänen työhönsä, ottaa osaa hänen toimiinsa, voida elää hänen elämäänsä:\nsiinä aviollisen onnen välttämätön ehto.\"\n\n\"Naisten tulee olla sivistyneitä vielä toisestakin syystä, joka\njokseenkin yhtyy edelliseen: siitä syystä nimittäin, etteivät he\ntietämättömyydellään sammuttaisi sitä henkistä liekkiä, jonka miehet\novat hankkineet itselleen opinnoillaan, vaan päinvastoin puhelulla ja\nyhteisellä lukemisella voisivat ylläpitää sitä.\"\n\n\"Naisten tulee saada sivistystä etusijassa sentähden, että se on\noikein ja että heillä on sama oikeus sivistykseen ja tietoihin kuin\nmiehilläkin.\"\n\nNe ovat samoja periaatteita ja samoja todistuksia, joita meidän aikamme\non esittänyt perustellakseen naisen oikeutta tasa-arvoisuuteen miehen\nkanssa sivistyksen alalla. Mutta Condorcet menee vielä pitemmälle\nja saavuttaa tässäkin yhden niitä aatteita, jotka meidän aikamme on\ntoteuttanut: hän vaatii, että poikien ja tyttöjen tuli saada tämä\nopetus yhdessä, hän tahtoo, sanalla sanoen, perustaa yhteiskoulun.\n\"Yhdessäoloa molempien sukupuolien välillä ei voida välttää\", hän\nlausuu, \"jokapäiväisessä elämässä; se esiintyy varsinkin maalla\nja kaupungeissakin köyhemmän kansanluokan keskuudessa. Miksikä\nsiis pelätä sitä koulussa, missä sitä kuitenkin valvotaan paljoa\ntarkemmin kuin koulun ulkopuolella? Miks'ei oteta askelta eteenpäin\nvalmistaakseen lapsia elämää varten? Tavat varmaan tulevat voittamaan\ntästä jokapäiväisestä yhdessäolosta, sillä se hajoittaa ne harhakuvat,\njotka syntyvät matkan päästä, ja lieventää aistien kuohua, mikä aina\nlisääntyy erottamisesta.\"\n\nJa hän lisää vielä enemmän: \"Jotkut henkilöt pelkäävät, että opetusta\nseuraisivat suurella tarkkaamattomuudella muutamat oppilaista, jotka\nvoisivat pitää vireillä vilkkaampia ja hellempiä harrastuksia. Mutta\ntämä pelko ei suinkaan ole perusteltua. Jos tämä tarkkaamattomuus on\nepäkohta, niin on sen monin verroin korvaava herännyt halu osottautua\nansiokkaaksi ja tiedokkaaksi rakastetun henkilön silmissä.\" -- Mikäli\ntiedän, on Condorcet ensimäinen, joka on julistanut yhteisopetuksen\nperiaatteen. Protestanttisissa maissa oli tosin joku kerta koetettu\nkäytännössä yhteisopetusta kansakouluissa, mutta se oli tapahtunut\nkäytöllisistä syistä, sitä ei ollut aiheuttanut mikään itsetietoinen\nperiaate kaikkien yhtäläisestä oikeudesta nauttia opetusta.\n\nEi Talleyrandin eikä Condorcetin ehdotus joutunut keskustelun\nalaiseksi. Molemmat esitettiin sangen sopimattomina aikoina,\ntoinen vain muutamia päiviä ennen valtiomuotoa säätävän kokouksen\njäsenten eroamista ikipäiviksi, toinen, Condorcetin, 20 p. huhtik.\n1792, sodanjulistuksen antamispäivänä. Jos ajattelemme, että sinä\naikana, joka ulottui huhtikuusta 1792 konventin kokoonkutsumiseen\nsyyskuussa, sattui ei ainoasti ulkomainen sota, vaan myös tasavallan\nasettamistyö, voimme ymmärtää, ettei koulukysymyksen ratkaisu tällä\najalla millään tavoin päässyt eteenpäin. Kuitenkin ryhdyttiin siellä\ntäällä, kansalliskokouksen antamain erityismääräysten nojalla,\nosittain toteuttamaan Condorcetin jättiläissuunnitelmaa opetustoimen\njärjestämiseksi. Sen todellinen täytäntöönpano kävi mahdottomaksi\ntarpeellisten varojen puutteessa. Condorcetin ja Rommen yhdessä\nlaatiman laskun mukaan olisi koko suunnitelman toteuttamiseksi tarvittu\n25 miljonan suuruinen summa -- ja laskussa oli huomioon otettu m.m.\nsellaisetkin seikat kuin opettajain täydellinen epäitsekkyys ja\nsuurin mahdollinen tyytyväisyys. Mutta nämä 25 miljonaa eivät olleet\nsaatavissa -- ne riippuivat kokonaan kirkontilusten myönnistä, jota\nkansalliskokous ei ehtinyt järjestämään.\n\nSill'aikaa olivat koulut täydelleen rappiolla; useimmissa oli jo\nalusta pitäen vallankumouksen periaatteet panneet poikien päät\npyörälle; nämä sekaantuivat politiikkaan ja monin paikoin nousivat\nkapinaan opettajiansa vastaan, pakoittivat nämä ottamaan oppiaineeksi\nkouluihinsa hallitusmuodon ja oikeusjulistuksen tai jättämään\npaikkansa. Epäjärjestykset kohosivat huippuunsa niiden hajaannusten\njohdosta, jotka syntyivät papiston sivilikonstitutsionista.\n\nKonventti älysi yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin kuin sen edeltäjät, että\noli vallan välttämätöntä masentaa kouluissa vallitseva epäjärjestys,\nja niinpä tämäkin kokous asetti komiteoita, jotka esittivät uusia\nnäkökohtia ja uusia ehdotuksia. Ensimäinen säädös annettiin joulukuussa\n1792; se oli lyhyt ja selvä ja sisälsi yhden tärkeimpiä periaatteita\nopetuksen asettamisesta uudelle ja tarkoituksenmukaiselle kannalle,\nnimittäin sen, että alkeiskoulujen tuli olla opetuksen pohjana, sekä\nmääräsi näissä kouluissa luettavaksi kaikkia niitä aineita, jotka\nolivat tarpeellisia kullekin kansalaiselle.\n\nKonventti oli vielä tähän aikaan samojen opetuslaitosta koskevain\naatteiden elähyttämä kuin molemmat kansalliskokoukset, ja sen\nkeskuudessa oli herännyt suunnaton suuttumus, kun muutamat sen jäsenet\njoulukuun alussa olivat rohjenneet ehdottaa kouluopetuksen tekemistä\npakolliseksi. Mutta tässä kokouksessa, jossa yhä selvemmin voitiin\nhuomata sortovaltaisia taipumuksia, törmäsivät piankin vapauden\nedut yhteen käytännöllisen hyödyn etujen kanssa, ja melkein aina\nviimemainitut ne pääsivät voitolle. Niin kävi opetuslaitoksenkin\nalalla. Pian konventin enemmistö johtui siihen mielipiteesen, että\nsivistyksen levittämiseksi niin pian kuin mahdollista opetus oli\ntehtävä pakolliseksi, ja vuoden kuluttua siitä, kun sellainen ajatus\noli jyrkästi hylätty, konventti sääsi lain, joka pani toimeen mitä\nankarimman koulupakon. Tämä laki kuului seuraavasti:\n\n\"Vanhemmat ovat velvolliset lähettämään lapsensa alkeiskouluihin.\nNe, jotka rikkovat tätä käskyä vastaan, rangaistaan sakoilla, jotka\nvastaavat neljännestä heidän vuosituloistaan. Rikoksen uudistus\nrangaistaan kaksinkertaisilla sakoilla ja lasten kansalaisoikeuden\nmenettämisellä 10 vuodeksi.\"\n\nNiin ankara koulupakko olisi kenties, jos se olisi jäänyt pysyväksi,\ntuonut mukanaan terveellisiä vaikutelmia sivistyksen edistämiselle,\nmutta se maistui liian paljon jakobinismilta ja terrorismilta\nvoidakseen puoltaa paikkaansa kauemmin kuin minkä Robespierren\nhirmuhallitus kesti. Kaikesta päättäen oli sen käytännöllinenkin\nmerkitys vähäinen, sillä sitä seurasi uusia asetuksia, jotka kaikki\njäivät tuloksiltaan melkein yhtä vähäarvoisiksi. Vasta Robespierren\nkuoleman jälkeen, thermidorianisen reaktsionin aikana, jota useissa\ntapauksissa elähytti samat aatteet kuin vallankumouksen alkua,\nkouluopetusta koskevat lait saivat jotakin varsinaista merkitystä.\nTärkeimmät näistä laeista olivat ne, jotka säädettiin, toinen 17 p.\nmarrask. 1794, koskeva alkeiskouluja, toinen, korkeampaa opetusta\nkoskeva, Daunoun ehdotuksesta noin vuotta myöhemmin, 25 p. lokak. 1795.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKouluopetuksen parantaminen ja järjestäminen ei kumminkaan ollut\nainoa keino, jota vallankumouksen johtajat käyttivät uutta sukua\nkasvattaakseen. Oli toisiakin keinoja, joihin ryhdyttiin innostuksella,\nja varsinkin kahdesta odotettiin hyvää tulosta. Ne olivat\nalkeiskirjojen julkaiseminen ja kansallisten juhlien järjestäminen.\n\nOpetuskomiteassa oli kysymys helppotajuisten, yleishyödyllisten kirjain\njulkaisemisesta kerta kerralta ollut esillä, mutta vasta konventti\njoutui toteuttaman tämän aatteen, järjestämällä palkintokilpailuja\nparaita kirjoja varten. Ensimäiseen palkintokilpailuun ei jätetty\nainoatakaan teosta, mutta toisessa, joka tapahtui v. 1794, sai\nRomme ensi palkinnon kirjastaan _Käsikirja maanviljelijöille_,\njonka sisällystä tuo nimi ei ollenkaan ilmaise, kirja kun näet\noli pieni encyklopedia lapsia varten ja sisälsi kaiken sen, mitä\nvallankumousmiehet katsoivat tarpeelliseksi alkeisopetukselle. Kun\nhallitus siten oli pannut asian alkuun, levitettiin vähitellen\nsellaisia kirjoja kansaa ja lapsia varten kaikkialla. Niille oli\nkaikille ominaista, kuten oli luonnollista aikana, jolloin politiikka\noli kaikkein ylimäinen harrastus, pitkälle käypä tasavaltaisuus,\nja suuri joukko niitä on kaikkea muuta kuin helppotajuisia. Tämä\nkoskee varsinkin vallankumouksellisia katkismuksia, joita julaistiin\nlapsien tarpeeksi. Eräässä niistä asetetaan lapselle kysymys: \"Mitä\nymmärretään sanalla kansalainen?\" Eräässä toisessa ovat seuraavat\nkysymykset asianomaisine vastauksineen: \"Kuka olet? -- Isänmaan\nlapsi. Mitkä ovat rikkautesi? -- Vapaus ja tasa-arvoisuus. Mitkä ovat\nlahjasi yhteiskunnalle? -- Sydän rakastaakseni maatani ja käsivarsi\nsitä puolustaakseni.\" -- Muutamissa kokonaan unhotettiin, että\npuhuttiin lapsille; niinpä antaa esim. tuo n.k. tasavaltainen katkismus\nkysymykseen \"Kuka olet?\" lapsen vastata seuraavilla säkeillä:\n\n\"Homme libre et pensant, né pour haïr les rois, N'aimer que mes égaux\net servir ma patrie, Vivre de mon travail ou de mon industrie, Abhorrer\nl'esclavage et me soumettre aux lois.\" [\"Vapaa ja ajatteleva ihminen,\nsyntynyt vihaamaan kuninkaita, rakastamaan ainoastaan vertaisiani ja\npalvelemaan isänmaatani, elämään työstäni ja toimeliaisuudestani,\nkammoamaan orjuutta ja alistumaan lakien alaiseksi.\"]\n\nSe kirja, joka ehkäpä enimmin oli suosittu, oli pieni lastenkirja\n_La vie et la mort républicaines du petit Emilien_ (Pikku Emilienin\ntasavaltainen elämä ja kuolema), sangen kuvaava ajan hengelle. Pikku\nEmilien on 18 kuukauden ikäisenä niin täynnä tasavaltaista myötätuntoa\nmuita kohtaan, että hän kärsii nähdessään kiinalaisten kuvain eräällä\nsuojustimella näkevän nälkää ja janoa. Muutamia kuukausia myöhemmin\nhän oppii vihaamaan kuninkaita, kun eräs kuninkaallinen vahtimies\nestää häntä sekaantumasta perintöruhtinaan leikittelyyn koiransa\nkanssa. Hiukan vanhempana hän, joskin kovasti sairaana, ottaa osaa\njärjenjuhlaan laulaen marseljeesia, minkä kipeältä rinnaltaan jaksaa,\nja nojautuen erääsen pikku toveriinsa. Kotiin tullessa hänen tilansa\non pahentunut ja loppu on lähellä. Hän ei kuitenkaan malta olla\nkyselemättä julkisista seikoista, sotanäyttämöltä saapuneista uutisista\nja Baillyn jutusta. \"Eikö Baillya jo kohta viedä mestauslavalle?\" hän\nkysyy kuolemaisillaan, ja kun äiti vastaa kysymykseen myöntävästi, niin\nhän huudahtaa: \"Ah, sen hän on niin hyvin ansainnutkin!\" Hänen viime\nsanansa ovat: \"Eniten pahoittaa mieltäni, että minun täytyy jättää äiti\nja etten voi olla miksikään hyödyksi tasavallalle.\"\n\nHallitus teki, kuten sanottu, kaikkensa kannattaakseen liikettä;\nniinpä julkaisi esim. opetuskomitea vuosien 1793-95 välillä innokkaan\npedagogin Léonard Bourdonin esimiehyydellä suuren teoksen, johon\noli koottu kaikki ne piirteet isänmaallisesta sankaruudesta, joita\nranskalaiset olivat osottaneet vallankumouksen aikana. Se kuvitettiin\nkauniisti lukuisilla piirroksilla suurten vallankumouksellisten\nsankarien ja marttyyrien muotokuvista sekä tauluista, jotka esittivät\nhistoriallisia tapauksia tai joilla oli jotakin merkitystä päivään\nnähden.\n\nPaljoa omituisempi ja aivan varmaan paljoa haaveellisempi oli\nvallankumousmiesten koe kasvattaa ranskalaisia julkisten juhlain\nvietolla. Meidän on vaikea ollenkaan ymmärtää, miten he voivat panna\nniin suuren arvon tähän kasvattamispuoleen, ja kummastusta herättää\nse käsityksen yhteys, joka vallitsi tässä asiassa. On näet yksi ainoa\nvallankumouksellisen kasvatuksen intoilijoista, joka on jättänyt sen\nkokonaan varteen ottamatta, nimittäin Condorcet. Ensimäinen, joka\nlähemmin tekee suunnitelman näiden juhlien viettämiseksi, on Lakanal.\nJo aikaiseen hän konventille kuvaili sellaisten juhlien merkityksen\nja suunnitteli muutamain sellaisten ohjelman. Kerrotaan että muutamat\nkonventinjäsenet olivat tehneet pilaa eräästä sellaisesta juhlasta\nnimeltä \"kotieläinten juhla\", jonka nimi tuntui heistä omituiselta,\nmutta joka jokseenkin vastaisi meikäläisten maanviljelysnäyttelyjen\nohjelmaa. Ei ymmärretty, mikä oli sellaisen juhlan tarkoitus, ja eräs\nLakanalin virkaveljistä oli nauraen kysynyt: \"Mikä se on tämä teidän\nkotieläinten juhlanne?\" \"C'est la vôtre\" (se on teikäläisten) sanotaan\nLakanalin suuttuneena vastanneen.\n\nVähitellen tottui kuitenkin ajatus niin paljon näihin juhliin, ettei\nenää pidetty kummallisena viettää niitä minkä abstraktisen käsitteen\nkunniaksi hyvänsä. Kun Robespierre 6 p. toukokuuta v. 1794 julkaisi\nmanifestin korkeimman olennon palvelemisesta, sisältyi siihen\ntärkeänä kohtana julkisten juhlien viettäminen joka dekadina, s.t.s.\n36 juhlaa vuodessa. Näiden juhlien esineenä oli paitsi korkeinta\nolentoa m.m. vapauden marttyyrit, vapaus ja tasa-arvoisuus, tasavalta,\nisänmaanrakkaus, tyranniviha, totuus, oikeus, kainous, kunnia,\nkuolemattomuus, kohtuullisuus, ystävyys, miehuus, rakkaus, aviollinen\nrakkaus, isällinen rakkaus, äidillinen hellyys j.n.e. Sellainen ajatus\ntuntuu meistä äärettömän naivilta, emmekä voi kunnolleen ajatella,\nmiten näitä juhlia järjestettiin, joita vietettiin esim. kainouden,\näidillisen hellyyden, pojallisen rakkauden ja muiden hyveiden\nkunniaksi, mitkä huonosti sopivat julkisuutta varten ja juhlakomeudesta\nopittaviksi. Mutta vallankumouksen ihmiset ottivat ne täyden toden\nkannalta, ja monin paikoin vietettiin vallankumouksen aikana -- paitsi\nsuuria yleisiä juhlia järjen, luonnon ja korkeimman olennon kunniaksi\n-- pienempiä samantapaisia suurella juhlallisuudella. Niinpä mainitaan\nesim. erästä \"aviopuolisoin juhlaa\", joka vietettiin toukokuussa ja\njossa kantonin vanhin aviopari oli kunniasijalla alttarin ääressä,\nminkä ohi kaikki vastanaineet kulkivat musiikin soidessa ja yleisön\nvirittäessä vallankumouksellisia lauluja. Mitään suurempaa leviämistä\ntai vilkkaampaa mukaanliityntää nämä juhlat eivät saaneet, eikä\nniiden kasvattava merkitys sentähden tullutkaan sellaiseksi, kuin\nvallankumousmiehet olivat itselleen kuvitelleet.\n\n\n\n"]