[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIqrQy1R_5ZtgleOb4hdHlXibOdGZPEICpZkHJ6vwsZo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2491,"Marie Antoinette","Tschudi, Clara",1856,1945,"2491-tschudi-clara-marie-antoinette","2491__Tschudi_Clara__Marie_Antoinette",null,"muistelmat",[],[],"fi",1891,1910,109327,768826,false,65175,[23,24,25],"France -- History -- Louis XVI, 1774-1793","Marie Antoinette, Queen, consort of Louis XVI, King of France, 1755-1793","Queens -- France -- Biography",[27,28,29],"Biographies","History - European","History - Royalty","\"Marie Antoinette\" by Clara Tschudi is a historical account written in the early 20th century. The book chronicles the life of Marie Antoinette, from her early years in Austria to her rise as the Queen of France, providing insights into her upbringing, personality, and the political backdrop of her time.   At the start of the narrative, we learn about the tumultuous beginnings of Marie Antoinette’s life, marked by a significant earthquake and her birth into the Habsburg family. The opening details her upbringing under the watchful yet often distant approach of her mother, Maria Theresa, emphasizing her educational shortcomings and the contrasts between her sheltered life and the impending challenges she would face in the French court. As her journey unfolds, we see the political machinations surrounding her marriage into the French royal family as a strategic union aimed at strengthening ties between Austria and France, setting the stage for the complex relationships and struggles that will define her life. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Mannstén, Emil",246,"Tschudin elämäkerta kuvaa Ranskan kuningattaren Marie Antoinetten elämänvaiheita lapsuudesta Itävallan hovissa aina vallankumouksen pyörteisiin. Teos tarkastelee kuningattaren kasvatusta, avioliittoa ja poliittista roolia kuohuvalla 1700-luvulla.","Clara Tschudin 'Marie Antoinette' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2491. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MARIE ANTOINETTE\n\nKirj.\n\nClara Tschudi\n\n\nTekijän luvalla norjankîelestä suomentanut\n\nEmil Mannstén\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-o.-y. Kansa,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA:\n\nMARIE ANTOINETTEN NUORUUS\n\n\n\n\n1.\n\nArkkiherttuatar Maria Antonian syntymä. -- Hänen kasvatuksensa. --\nRanskan tuleva kuningatar jättää kotinsa.\n\n\nPuoli vuotta ennen seitsenvuotisen sodan alkua, marraskuun 2. päivänä\n1755, tärisytti eteläistä Eurooppaa hirveä maanjäristys. Lissabon\ntuhoutui, kolmekymmentätuhatta ihmistä sai surmansa, ja kuninkaan sekä\nkuningattaren täytyi paeta linnastaan, joka luhistui raunioiksi.\n\nTämä tapahtui Kaikkien sielujen päivänä, jota vietetään rakkaitten\nvainajain muistoksi. Ja tänä päivänä syntyi Marie Antoinette.\n\nHänen vanhempansa olivat Toskanan Frans Stefan ja Itävallan Maria\nTeresia. Kasteessa hän sai nimen Maria Antonia Josefine Johanna.\n\nElämä Maria Teresian hovissa oli yksinkertaista, melkeinpä\nporvarillista. Hovisäännöt eivät tosin olleet vieraita Burgissa ja\nSchönbrunnissa, mutta ei niillä erityisempää merkitystäkään ollut.\n\nJos eivät hovisäännöt olleet rasittavia, niin eipä toiselta puolen\nperhe-elämälläkään ollut erittäin huomattavaa sijaa Marie Antoinetten\nvanhempain kodissa.\n\nRanskan kuningatar puheli ilolla lapsuutensa päivistä; kumminkin\nnäyttää siltä kuin olisi hänen isänsä keisari Frans ollut\nlapsensydämelle läheisempi kuin hänen äitinsä.\n\nTottuneena hallitsemaan ja saamaan käskynsä täytetyksi, osasi\nkeisarinna täydesti perheensäkin suhteen säilyttää kunnioitusta\nvaativan aseman. Lasten häntä kohtaan tuntema pelko tukahdutti heidän\nrakkautensa. Ei koskaan sattunut, että he hänen läsnäollessaan olisivat\nunhottaneet hallitsijattaren seisovan heidän edessään.\n\nPolitiikalta ja hallitustoimilta ei Maria Teresia joutanut paljoa\npitämään huolta lapsistaan.\n\nHenkilääkäri lähetettiin joka aamu tutkimaan arkkiherttuain\nja -herttuattarien terveydentilaa. Heidän huoneestaan hän lähti\nkeisarinnan luo, joka pienimpiin yksityiskohtiin saakka tiedusteli\nlastensa vointia. Mutta itse näki hän aika-ajoin heidät tuskin useammin\nkuin kerran viikossa.\n\nHeidän kasvatuksensa uskottiin hovimestareille ja kotiopettajille. Nämä\näiti itse valitsi ja valinnassaan osottikin suurta huolellisuutta;\nsuurin piirtein määräsi hän sitäpaitsi opetuksen kulun. Mutta\nsuunnitelmiensa täytäntöönpanoa hän vain poikkeustapauksissa valvoi. Ja\nopettajattaret, joiden ei tarvinnut peljätä äidillistä silmälläpitoa,\nolivat useimmiten liian helläkätisiä keisarillisten lasten suhteen.\nMarie Antoinetten ensimäinen naispuolinen opettaja sai eron, kun Maria\nTeresia eräässä tilaisuudessa tuli huomanneeksi, että kirjoituskokeet,\njoiden ilmoitettiin olevan hänen tyttärensä työtä, olivat\nopettajattaren itsensä suorittamia.\n\nKreivitär von Brandeisen, joka tuli eronsaaneen sijaan, piti paljon\noppilaastaan, joka palkitsi hänen sydämelliset tunteensa; mutta hänkin\noli liiaksi hemmotteleva lasta kohtaan. Kun hän joskus yritti näyttää\nankaralta ja luki nuhdesaarnan suosikilleen, niin saattoi jo pelkkä\nherttainen vastaus tai hyväily tehdä hänet lauhkeaksi ja myöntyväiseksi\nkuten ennen.\n\nTämän naisen johdettavana oli Marie Antoinette kunnes täytti\nkaksitoista vuotta; itse hän piti suurena onnettomuutena, että hänet\nliian myöhään uskottiin tämän naisen huostaan, ja että hänen liian\naikaisin täytyi tästä erota.\n\nKreivitär Lerchenfeld, joka tuli rouva Brandeisenin jälkeen, oli paljoa\nankarampi sekä luonteeltaan melkoista lujempi. Mutta hänellä oli heikko\nterveys, hän oli tavan takaa pahalla päällä eikä sentähden soveltunut\ntuolle hilpeälle, pienelle tytölle.\n\nRunoilija Metastasio opetti Marie Antoinettelle italiankieltä ja Gluck\noli hänen soitonopettajansa; rakkaus tuohon taiteeseen säilyikin Marie\nAntoinettessa kautta koko hänen elämänsä.\n\nToisissakin aineissa oli Marie Antoinettella eteviä opettajia. Soittoa\nja italiankieltä lukuunottamatta ei hän kumminkaan ollenkaan edistynyt.\nHänen äitinsä valittaa kirjeissä, että hänen nuorin tyttärensä ei\nlaisinkaan käyttänyt opettajainsa neuvoja hyödykseen.\n\nArkkiherttuatar \"Antonia\", joksi häntä kutsuttiin Wienissä, tavasi\nhirveän huonosti, ja hänen käsialastaan oli vaikea saada selvää. Hänen\npiirustuksiaan täytyi opettajattarien aina parannella, ennen kuin niitä\nuskallettiin viedä äidin nähtäväksi. Maantieteessä oli hän\ntaitamattomampi kuin moni alemman kansan lapsi. Ei ainoastaan\nmaailmanhistoria, vaan hänen oman maansa ja oman sukunsakin historia\noli hänelle miltei kokonaan tuntematon.\n\nHäneltä ei niin paljoa puuttunut kykyä kuin halua oppimiseen, mutta\nhänen taitamattomuutensa, joka ei tietysti voinut pysyä salassa, antoi\nRanskassa aihetta siihen luuloon, että hänen ymmärryksensä laita olisi\nvähän niin ja näin.\n\nMutta jos hänen tietonsa olivatkin suuressa määrin puutteellisia, niin\noli hänen sen sijaan varsin helppo perehtyä seurustelutaitoon.\n\nJo lapsena ihastutti hän kaikkia kauniilla ja luontevalla\nesiintymistavallaan. Kansan seassa liikkuessaan voitti hän kaikkien\nsydämet sulollaan ja hyvyydellään.\n\nKeisari ja keisarinna rakastivat kumpikin musiikkia; milloin aika antoi\nmyöten viettivät he illat Schönbrunnin suuressa musiikkisalissa.\nPianoja ja harppuja oli pitkin seinustoja. Gluck ja Haydn soittivat,\nMetastasio luki ääneen. Keisarilliset lapset saivat usein silloin olla\nsaapuvilla.\n\nTämmöisenä iltana Mozart teki tulonsa suureen maailmaan.\n\nKynttiläin loistavan valon häikäisemänä ja tottumattomana liikkumaan\nvahatuilla lattioilla, kaatui hän pitkälleen, kun oli mentävä\nkumartamaan keisarinnalle.\n\nHovimiesten mielestä hän oli kömpelö ja saamaton, ja he nauroivat hänen\nvahingolleen. Ei kukaan yrittänyt auttamaan häntä, ennen kuin\narkkiherttuatar Antonia riensi lattian yli, auttoi pienen taiteilijan\nylös ja lohdutti häntä.\n\nMaria Teresian poliittiset toimet estivät häntä, kuten sanottu,\nyksityiskohtaisemmin pitämästä huolta lastensa kasvatuksesta. Mutta\nmaailman silmissä hän kumminkin tahtoi esiintyä lapsistaan huolehtivana\näitinä. Jos saapui eteviä matkustajia Wieniin, kutsui keisarinna heidät\nlinnaan, ja semmoisissa tilaisuuksissa näyttäytyi hän vierailleen\nlukuisan perheensä ympäröimänä. Hän pani hyvin suurta arvoa siihen,\nettä sanomalehdet silloin tällöin julkaisivat kirjoituksia, joissa\nkerrottiin prinssien ja prinsessojen lahjakkaisuudesta, ja että kansa\npuhui keisarillisten lasten hyväsydämisyydestä ja ymmärtäväisyydestä\nsekä uskoi heistä hyvää.\n\nHänen uskolliset alamaisensa juttelivat ilomielin viehättävistä\npiirteistä, joita arkkiherttuattaresta kerrottiin. Kun esimerkiksi\nAntonia eräänä talvipäivänä lahjoitti säästämänsä tukaatit köyhille,\nkulki kertomus tästä suusta suuhun. Ja koko Itävallassa tiedettiin\nkertoa erinomaisista vastauspuheista, joita hän ja hänen sisarensa\nolivat muka pitäneet.\n\nTosi on, että keisarinnan tyttäret erinäisissä tilaisuuksissa lukivat\njulki latinankielisiä puheita, mutta kansa ei tiennyt, että nuoret\ntytöt eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä lukivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRanskan hallitsijasuvun oli täytynyt läpi vuosisatojen puolustaa\nvaltaansa Habsburg-sukua vastaan, joka -- halliten Itävaltaa, Espanjaa\nja Hollantia -- ympäröi naapurivaltakuntaa kolmelta taholta kuten\nmuuri. Tämän muurin murtaminen oli kauan ollut Ranskan kuningasten\nsilmämääränä. Ranskan kansa oli vanhastaan tottunut pitämään Itävaltaa\nperivihollisenaan.\n\nSittemmin oli asema kumminkin vähä-vähältä muuttunut. Richelieun ja\nMazarinin valloitukset, Ludvig XIV:nnen voitot niin hyvin kuin tappiot\nolivat uudesti muodostaneet Euroopan kartan. Habsburg-suku oli\nainiaaksi karkoitettu Espanjasta. Samaan aikaan oli uusi suurvalta,\nHohenzollern-suku, noussut Saksassa. Ja merkkejä oli alkanut näkyä,\njotka viittasivat siihen, että Ranska ja Itävalta halusivat unhottaa\nkaikki vanhat eripuraisuudet.\n\nMaria Teresian isä, keisari Kaarle VI, oli tehnyt ensimäisen\nlähentymis-yrityksen. Kardinaali Fleury -- Ranskan pääministeri Ludvig\nXV:nnen alaikäisyyden aikana -- ei näyttänyt olevan haluton tarttumaan\nojennettuun käteen. Mitä nuoreen keisarinnaan tulee, niin oli hänen ja\nPreussin kuninkaan välillä vallitsevan vihollisuuden tähden täysin\notaksuttavaa, että hän tämmöistä liittoa toivoi.\n\nKäydessään sotaa Ranskaa ja Preussia vastaan tarjosi hän Ranskalle\nerityistä rauhaa. Ja kun rauha oli saatu aikaan, jatkoi hän\ntuttavallista lähentelyään.\n\nMaailmanhistoria kertoo ankaran siveellisen Maria Teresian menneen\nkiihkossaan niin pitkälle, että kirjoitti kirjeen Ludvig XV:nnen\nrakastajattarelle, Madame Pompadourille, nimittäen häntä siinä\n\"Rakkaaksi ystävättärekseen\". Keisarinna on yksityiskirjeessä kieltänyt\ntämän väitteen todenperäisyyden. Mutta mitä hän itse ei pannut toimeen,\nsiitä piti huolen kreivi Kaunitz, hänen uskottu neuvonantajansa.\n\nVaikkei sillä kertaa päästy kohteliaisuuden-osotuksia pitemmälle, ei\nRanska kumminkaan näyttänyt olevan kylmäkiskoinen Itävallan\nystävyydenvakuutuksille. Ja 1756 solmi Ludvig XV Maria Teresian kanssa\nsen liiton, joka kantoi seitsenvuotisen sodan helmassaan.\n\nKeisarinna halusi vastaisuudenkin varalta säilyttää tämän liittolaisen,\njonka hän nyt oli saanut. Sodan loputtua heräsi hänen kunnianhimoisessa\nja toimeliaassa sielussaan ajatus aviollisesta yhteydestä näitten\nmolempien ruhtinassukujen välillä.\n\nKuningas Ludvig ja hänen ministerinsä Choiseul taipuivat ilolla tähän\ntuumaan, ja Maria Teresia valitsi nuorimman tyttärensä Ranskan\ntulevaksi kuningattareksi. Hän toivoi, että Marie Antoinetten kauneus\nsaavuttaisi suuremman vallan naapurivaltakunnan yli kuin mihin hänen\nomat sotajoukkonsa milloinkaan kykenisivät.\n\nNaimaliitto itävaltalaisen arkkiherttuattaren ja Ranskan tulevan\nkruununprinssin välillä oli päätetty jo aikoja ennen kuin kihlaus\njulkaistiin.\n\nAntonian täytettyä yksitoista vuotta saapui nerokas madame Geoffrin\nvierailemaan Wieniin; keisarinna otti hänet täällä hyvin armollisesti\nvastaan ja esitti hänelle kaikki tyttärensä.\n\nMadame Geoffrin mielistyi suuresti nuorimpaan prinsessaan.\n\n\"Mikä kaunis lapsi\", lausui hän, \"minä mielelläni ottaisin hänet\nmukaani.\"\n\n\"Ottakaa vain\", sanoi Maria Teresia hyvillään. \"Ottakaa hänet\nmukaanne.\"\n\nHän antoi rouva Geoffrinin varsin selvästi ymmärtää, että hänestä olisi\nmieluista, jos tämä kirjallisuutta suosiva nainen tahtoisi Pariisin\nsalongeissa ottaa pienestä prinsessasta puhuakseen ja sanoisi, että\nprinsessa oli hänestä kaunis.\n\nRouva Geoffrin täytti innokkaasti keisarinnan toivomuksen. Ja\nseurauksena tästä oli, että Ranskan pääkaupungissa seuraavana talvena\nhuomio kääntyi tulevaan kruununprinsessaan ja puhuttiin hänen\nviehättävästä olennostaan. Ludvig XV hankki lähettiläänsä kautta\ntietoja hänen kehityksestään. Muuan kuuluisa taiteilija lähetettiin\nWieniin maalaamaan hänen muotokuvansa.\n\nJa kun se oli saatu valmiiksi, oli kuningas niin innokas näkemään sitä,\nettä maalarin täytyi lähettää poikansa Versaillesiin, saadakseen\nperille kuvan niin pian kuin mahdollista.\n\nMaria Teresia hankki tyttärelleen kaikki, mikä saattoi olla\nvalmistukseksi hänelle uusia oloja varten. Hänen oli laittaminen\ntukkansa ranskalaiseen tapaan, ja hänelle hankittiin ranskalaisia\nopettajia.\n\nMuuan ranskalainen näyttelijä otettiin luennoitsijaksi\narkkiherttuattarelle. Tällä miehellä oli huono maine, ja hänen vaalinsa\nherätti tyytymättömyyttä Ranskan hovissa.\n\nWienissä olevalle lähettiläälle annettiin toimeksi huomauttaa\nkeisarinnaa tästä opettajanvaalista. Näyttelijä sai eron, ja Maria\nTeresia pyysi, että pappismies Ranskasta lähetettäisiin hänen hoviinsa.\n\nToulousen arkkipiispan puoltolauseella tuli apotti Vermond valituksi.\nSaavuttuaan Wieniin laati hän täydellisen opetussuunnitelman, jonka\nkeisarinna hyväksyi. Hän tahtoi opettaa arkkiherttuattarelle\nuskonnoppia, Ranskan historiaa, antaa hänelle yleiskatsauksen Ranskan\nkirjallisuudesta ja kiinnittää hänen erityisen huomionsa Ranskan\nkieleen ja oikeinkirjoitukseen.\n\nNiin vilpitön kuin apotin tahto olikin, ei hänkään saanut oppilaassaan\nopinhalua herätetyksi. Hän lausuu muistokirjoitelmissaan:\n\n\"Minun oli mahdotonta saada arkkiherttuatarta syventymään mihinkään\naineeseen, vaikka hyvin huomasin, että hänellä kyllä olisi ollut kykyä\nsiihen, jos hän vain olisi tahtonut.\"\n\nMaria Antonia ei ollut kymmentä vuotta täyttänyt, kun hän kadotti\nisänsä.\n\nFrans Stefan matkusti Insbruckiin ollakseen läsnä lähinnä vanhimman\npoikansa vihkiäisissä. Ennen kuin lähti kotoa, käski hän tuoda\ntyttärensä Antonian luokseen.\n\n\"Minä tunnen tarvitsevani saada syleillä tätä lasta\", sanoi hän\nliikutettuna, sulkiessaan tyttärensä viimeisen kerran syliinsä.\n\nJoitakuita päiviä sen jälkeen kaatui hän kuoliaana maahan poikansa\nhääpöydän ääressä.\n\nHänen äkillinen kuolemansa oli kova isku hänen lapsilleen, mutta vielä\nkovempi oli se hänen vaimolleen, jonka elämän aikaisemmat\nkoettelemukset joutuivat varjoon tämän odottamattoman kohtalon\nkolauksen rinnalla.\n\nAjan mittaan ei tämä tarmokas keisarinna kumminkaan antaunut\nheikkoutensa valtaan. Näyttää siltä kuin olisi hän tämän jälkeen tullut\nMaria Antonialle läheisemmäksi kuin hän oli ennen.\n\nHän puhui tyttärelleen ruhtinaallisen loiston katoavaisuudesta. Hän\nompeli kuolinvaatteensa nuorimman tyttärensä sitä katsellessa. Hän otti\ntyttärensä mukaansa hautaholviin, jossa vanhat keisarit lepäsivät.\n\n\"Nyt osotetaan minulle samaa kunnioitusta kuin ennen on tullut näitten\nosalle\", sanoi hän. \"He ovat unhotuksiin joutuneet, ja samoin tullaan\nminutkin unhottamaan.\"\n\nMaria Teresia oli siksi selvänäköinen sekä tunsi liiaksi hyvin Ranskan\nhovissa vallitsevat olot, ettei hänen lastansa odottava korkea asema\nsaanut häntä petetyksi; hän ei saattanut olla näkemättä kuinka\nepävakainen ja horjuva se valtaistuin oli, jolle nuori prinsessa kohta\noli hallitsijattarena nouseva.\n\nHän puheli tyttärensä kanssa omasta rauhattomasta nuoruudestaan, niistä\nohdakkeisista poluista, joita myöten hän oli saavuttanut valtaistuimen,\nkaikesta mitä hän oli haudannut turhien toiveiden suurelle\nkirkkomaalle. Tuo voimakas, lujamielinen hallitsijatar itki Maria\nAntonian edessä kaikkea sitä parjausta ja sortoa, jota hän oli saanut\nkärsiä, mutta ennen kaikkea itki hän menetettyä Schlesiaa. Ja saattoi\ntapahtua, että hän yhtäkkiä sieppasi tyttärensä syliinsä ja lausui:\n\n\"Muista minua, kun pahat päivät päällesi tulevat.\"\n\nToisen kerran otti hän Maria Antonian mukaansa sairashuoneisiin ja\nturvakoteihin. Hän vei hänet hyljättyjen lasten luo, kävi hänen\nkanssaan sairaita katsomassa. Osottaen hänelle kurjuuden sen kaikissa\nmuodoissa, teroitti hän tyttärensä mieleen, että ainoastaan\nvelvollisuuksiensa tarkka täyttäminen luopi pysyväisen onnen ja rauhan.\n\nMaria Antonia ei ymmärtänyt äidin vakavia sanoja; hän ei\nkäsittänyt sitä iloa, joka elähytti keisarinnaa hänen täyttäessään\nvelvollisuuksiaan. Ja äitikin muisti, että oli aikoja, jolloin hän oli\nkaivannut huveja ja niitä etsinyt, ja että vastoinkäymisten kautta työ\noli tullut hänelle rakkaimmaksi kaikesta.\n\nHänen tyttärensä ajattelematon kevytmielisyys ei häntä ollenkaan\nvihoittanut; kenties ei hän sitä huomannutkaan, ennen kuin jo oli\nmyöhäistä. Hän ei voinut olla tuntematta jonkunlaista puolueellisuutta\ntämän hilpeän, herttaisen lapsen suhteen, jonka vikoja peitti niin\ntavaton sulo.\n\nLäheni kotoa eroamisen hetki.\n\nHäät piti vietettämän Versaillesissa; mutta loistavia erojuhlia\npidettiin Wienin hovissa ja Ranskan lähettilään luona.\n\nKaiken tämän touhun keskellä sekä huolimatta siitä näennäisesti niin\nloistavasta tulevaisuudesta, joka arkkiherttuatarta Ranskan tulevana\nkuningattarena odotti, painoi raskas mieliala sekä hänen ympäristöään\nettä häntä itseään.\n\nEräs entinen pappismies, tohtori Gassner, joka luulotteli voivansa\nnähdä tulevaisuuteen, oleskeli siihen aikaan Wienissä.\n\nMaria Teresia suojeli häntä, laski leikkiä hänen\ntulevaisuuden-näyistään, mutta kuunteli siitä huolimatta\nmielenkiinnolla hänen ennustuksiaan.\n\n\"Sanokaa\", lausui hän eräänä päivänä, \"tuleeko tyttäreni Antonia\nonnelliseksi?\"\n\nGassner tähysteli kauan nuorta prinsessaa, meni kalpeaksi eikä halunnut\nvastata.\n\nKeisarinnan toistettua kysymyksensä lausui hän viimein:\n\n\"Kaikilla hartioilla on ristinsä kannettavana.\"\n\nHäitten edellisenä aikana saattoi Maria Teresia tuskin nähdä tytärtään\nsilmiensä täyttymättä kyynelillä. Hän siirrätti tyttärensä vuoteen\nomaan makuukammioonsa. Hän otti tyttärensä polvilleen, suuteli hänen\nvaaleata tukkaansa ja hänen silmiään, puhui hänelle hänen\ntulevaisuudestaan ja pyysi, ettei hän unohtaisi Itävaltaa, vaikka\nRanska tästä lähin oli oleva hänen maansa.\n\n\"Kuinka iloinen olisinkaan, jos saisin pitää sinut luonani\", sanoi hän,\n\"mutta minä mukaudun oloihini Itävallan etujen ja sinun onnesi tähden,\njonka nyt toivon olevan lujalla perustuksella. Kirjoita usein minulle,\nminä kyynelillä kostutan kirjeitäsi. En tosin vedä vertoja madame de\nSévignélle kirjoittamisessa, mutta minä rakastan sinua yhtä paljon kuin\nhän rakasti tytärtään.\"\n\nJuhlallinen naimatarjous tehtiin 16. päivänä huhtikuuta 1770 Ranskan\nlähettilään, markiisi de Durfortin kautta. Seuraavana päivänä luopui\narkkiherttuatar kaikista oikeuksistaan Itävallan kruunuun.\n\nKeisarillinen kieltäymyskirja allekirjoitettiin Hofburgin linnassa\nWienissä.\n\nKeisarillinen perhe, hoviseurue, aateli, lähetyskunnat täyttivät salit\nja ympäröivät valtaistuinta. Kaikki olivat koolla, kun keisarinna astui\nsisään nuoren morsiamen kanssa. Syvä hiljaisuus vallitsi, ja Maria\nTeresia oli valtavasti liikutettu; hänen kätensä vapisivat niin, että\nhän tuskin saattoi liikuttaa kynää.\n\nSen jälkeen kirjoitti Maria Antonia nimensä alle. Hänkin oli syvästi\nliikutettu ajatellessaan, että hänen oli lähteminen rakkaasta\nkodistaan.\n\nHuhtikuun 21. päivänä jätti hän Itävallan pääkaupungin. Hänen äitinsä\nei tahtonut päästää häntä sylistään. Nyyhkytykset tukahuttivat hänen\näänensä. Antonian täytyi riistäytyä hänen sylistään, rientää ulos\nlinnasta palvelijain ja ystävättärien keskitse.\n\nHän heittäytyi vaunuihin, jotka töin tuskin pääsivät liikkumaan\ntungokseen asti täytetyitä katuja pitkin. Eräs silminnäkijä kertoo,\nettä \"Itävallan pääkaupunki silloin oli näöltään kuin surun kuva\".\nKaikkialta kuului nyyhkytyksiä. Ihmiset olivat lohduttomia hänen\nlähtönsä takia.\n\n\"Koko kaupunki\", sanotaan eräässä sen-aikaisessa kertomuksessa, \"oli\nkokoontunut ja osotti surua, joka alussa pysyi sanatonna. Sitten tuli\nhän näkyviin. Hän oli nojallaan vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat\nkyynelten vallassa; hän peitti kasvonsa milloin nenäliinallaan, milloin\nkäsillään. Hän pisti monta kertaa päänsä ulos vaunun-ikkunasta\nkatsahtaakseen vielä viimeisen kerran esi-isiensä linnaan, johon hän ei\nollut koskaan enää palaava. Hän ilmaisi surunsa, kiitollisuutensa\nkansanjoukkoja kohtaan, jotka tungeskelivat vaunujen ympärillä\nlausuakseen hänelle jäähyväiset. Mielihaikea ei silloin puhjennut\nkyyneliin, vaan sydäntä raastaviin huutoihin.\"\n\nMaria Antoinette oli vain neljätoista-vuotias. Hän itki ajatellessaan\nsitä mistä hän nyt oli luopunut -- itki astuessaan uuteen elämänsä\nvaiheeseen.\n\n\n\n\n2.\n\nMaria Antoinetten matka. -- Vastaanotto Ranskassa. --\nHääjuhlallisuudet.\n\n\nMaria Antoinetten matka kesti neljätoista päivää. Hän kulki Münchenin,\nAugsburgin ja useiden muiden kaupunkien läpi. Kaikkialla riensi väestö\nkoolle uteliaana näkemään itävaltalaista arkkiherttuatarta, josta\ntulisi Ranskan kruununprinsessa, ja kaikkialla herätti hänen\nrakastettava käytöstapansa ihastusta.\n\nKulkiessaan äitinsä valtakuntaan kuuluvien maakuntain rajan poikki,\njoutui hän kokonaan pois tolaltaan. \"Teitä en saa nähdä enää koskaan\",\nhuudahti hän katkerasti itkien.\n\nRanskan rajalle, pienelle Rein-virran saarelle, oli tilaisuutta varten\nrakennettu paviljonki. Siinä oli sali ja kaksi pienempää huonetta,\njoista toinen oli aijottu arkkiherttuattaren Wienistä saapuvaa\nseuruetta, toinen taasen häntä vastaanottamaan tulleita ranskalaisia\nnaisia varten.\n\nTäällä täytyi prinsessan antaa pukea itsensä ihan uudestaan. Astuessaan\nuuden kotimaansa tanterelle, täytyi hänen ottaa yllensä puku, jonka\nhänen uusi hovikuntansa oli tuonut tullessaan -- yksin paita, sukat ja\nkengätkin olivat vaihdettavat.\n\nHänen ranskalainen ylihovimestarinnansa, kreivitär de Noailles, astui\nesiin niiaten kolme kertaa jäykästi. Vilkas ja herkkämielinen Marie\nAntoinette ei ollut ranskalaisen hovinaisen ankarasta katsannosta niin\nmillänsäkään. Hän lankesi ylihovimestarinnan kaulaan, pyysi häntä\nolemaan hänen turvanansa, oppaanansa ja tukenansa.\n\nSamassa lähenivät häntä naiset, jotka olivat saattaneet häntä Saksasta:\nhe tahtoivat vielä kerran suudella hänen käsiään.\n\nMarie Antoinette syleili heitä kaikkia, itki, lähetti rakkaita\nterveisiä äidilleen, sisarilleen ja ystävilleen.\n\nViimein kääntyi hän ranskalaisnaisten puoleen.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi hän, \"nämä kyyneleet tarkoittavat perhettäni\nja isänmaatani, jonka olen jättänyt. Tästä lähin en unohda, että olen\nranskalainen prinsessa.\"\n\nVastaanottoa, joka tuli hänen osakseen Ranskassa, ei voi sanoin\nkuvailla. Niin kuin hän Saksassa oli rakastettu, niin voitti hän Reinin\ntoisellakin puolella kaikkien sydämet missä ikänä kulki; ollen\nviisitoista-vuotias, valkoverinen ja hieno sekä kantaen viattomuuden\nleimaa otsallaan, suoriutui hän voittajana, huolimatta ranskalaisten\nennakkoluuloista Habsburg-suvun suhteen.\n\nHänen miellyttävä esiintymisensä ja rakastettavuutensa herätti\nkaikkialla oikean ihastuksen myrskyn. Maalaisväestöä riensi kaikilta\nmaan ääriltä häntä katsomaan. Tiet peittyivät kukkasilla. Nuoret tytöt,\npuettuina kauneimpiin pukuihinsa, ojensivat kukkavihkoja hänelle.\nIhmiset tungeskelivat hänen vaunujensa ympärillä. Ja kun he näkivät\nMarie Antoinetten kasvot, kuului huudahdus ikäänkuin yhdestä suusta:\n\"Oi, miten kruununprinsessamme on kaunis!\"\n\nStrassburgissa -- Ludvig XIV:nnen valloittamassa kaupungissa -- oli\nLudvig XV:nnen erityinen lähetystö häntä vastaanottamassa. Kanuunain\njyristessä ja kellojen kumistessa ajoi hän tähän vanhaan kaupunkiin.\nKunniaportteja ja riemukaaria oli pystytetty useimmille kaduille, joita\nmyöten hän kulki. Kaupungin naiset sirottivat kukkia, paimenettariksi\npuettuina tarjosivat he hänelle omenia. Kansanjuhlia pantiin toimeen.\nSuihkukaivot täytettiin viinillä, ja köyhille jaettiin lahjoja.\n\nSillä välin kuin Marie Antoinette, kansan osottaessa riemuaan, mutta\nhänen sydämensä rauhattomasti sykkiessä, lähestyi matkansa päämäärää,\nkokoontui kuninkaallinen perhe Compiègneen vastaanottamaan häntä.\nLudvig XV eritotenkin oli hyvin utelias näkemään tulevaa miniäänsä.\n\nMarie Antoinette oli tuskin ennättänyt nähdä kuninkaan, kun hän jo\nsyöksyi ulos vaunuista ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen.\n\nKuningas Ludvig katseli häntä enemmän uteliaisuudella kuin isällisellä\nmieltymyksellä. Hänestä Marie Antoinette oli kauniimpi kuin hän oli\nodottanut, paljoa kauniimpi kuvaansa, joka oli kuninkaalle lähetetty.\n\nKuningas nosti hänet ylös ja suuteli häntä. Marie Antoinette punastui\nkuninkaan häntä hyväillessä ja uteliaasti tähystellessä.\n\nKruununprinssi seisoi sillä välin kuninkaan vieressä. Hän oli vielä\nenemmän hämillään kuin nuori morsian. Rauhattomasti huojutteli hän\nyläruumistaan, keksimättä ainoatakaan sanaa tervehdykseksi.\n\nViimein toipui hän seuraamaan ranskalaista hovitapaa: ääneti ja\nkylmästi suuteli hän morsiantaan oikealle poskelle.\n\nRiemuitsevien kansanjoukkojen ympäröimänä ajoivat kuninkaalliset\nCompiègnestâ Saint-Denisiin. Kruununprinsessa esitettiin Ludvig XV:nnen\nlähinnä vanhimmalle tyttärelle Louiselle, joka oli vetäytynyt tässä\nkaupungissa sijaitsevaan karmelilaisluostariin. Sen jälkeen\nmatkustettiin \"La Muetteen\", jossa häntä vastassa tulivat hänen pienet\nnatonsa, prinsessat Clotilde ja Elisabeth. Myöhään illalla saapui hän\nvihdoinkin Versaillesiin.\n\nSeuraavana päivänä -- toukokuun 16. -- oli vihkiäisten määrä tapahtua.\n\nKello kymmenen aamulla astui Marie Antoinette linnan marmorisaliin.\nKruununprinssi vastaanotti hänet, kuningas astui häntä vastaan. Seurue\nympäröitsi hänet, ja niin lähdettiin kuninkaallisen linnan kappeliin.\nPolvistuneina ja syvän mielenliikutuksen valtaamina vannoivat nuo kaksi\nliittokumppania toisilleen uskollisuutta alttarin juurella.\n\nEnnen vihkiäisiä allekirjoitettiin avioliittovälikirja. Taikauskoiset\nmuistelivat jälkeenpäin, että morsian oli tipauttanut mustetäplän, joka\npeitti puolet hänen nimikirjoitustaan.\n\nTuskin olivat vihkiäismenot päättyneet ennen kuin alkoi hirvittävä\nrajuilma.\n\nVersaillesissa oli hommattu juhlavalaistusta ja ilotulitusta. Suuri osa\nPariisin väestöä oli rientänyt sinne nähdäkseen kuninkaallista\nhääsaattuetta. Mutta bengaalitulia ei voitu laisinkaan sytyttää,\nilotulet hukkuivat sateeseen. Uteliaat ihmisjoukot, jotka vyöryivät\nlinnapuiston läpi ja katuja pitkin, pakenivat hurjassa sekasorrossa\nvesiryöppyjen, salamien ja ukkosenjyrähdysten seuraamina.\n\nLinnan saleissa juhlaa tosin vietettiin kuninkaallisella loistolla ja\nkomeudella, mutta noiden upeiden huoneiden yläpuolellakin asusti\nrajuilman taivas raskaana ja painostavana.\n\nMaria Teresiaa kunnioittaakseen oli kuningas määrännyt, että Lothringin\nruhtinattaren, keisarinnan serkun ja Marie Antoinetten ainoan Ranskassa\nolevan sukulaisen tuli saada sijansa kohta kuninkaallisten prinssien ja\nprinsessojen vieressä.\n\nRanskalaiset herttuattaret ja korkeampi aateli ottivat tästä kovin\npahastuakseen.\n\nUseat herttuattarista jäivät pois tanssiaisista, toiset epäsivät\nitsepintaisesti Lothringin ruhtinatarta tanssimasta ennen heitä.\nKuninkaallinen käsky vasta saattoi heidät kuuliaisuuteen; ja kohta\ntanssin jälestä pyysivät he vaununsa ja ajoivat kotia Pariisiin.\n\nKoko joukko loistavia hovijuhlia seurasi hääpäivän perästä. Komeat\npuvut, välähtelevät koristukset, muhkeat vaunut, kalliitten ruokien\nalla notkuvat pöydät, juhlallinen valaistus, kaikki tämä oli\nsurullisena vastakohtana pääkaupungissa ja maaseudulla vallitsevalle\nasiaintilalle, missä kansa kärsi leivän puutetta. Mutta siitä\nhuolimatta riennettiin joka ilta Versaillesiin ihailemaan niitä neljää\nmiljoonaa lamppua, jotka leijailivat linnan puistossa ja kimottivat\nkuten tähdet valoisassa yössä.\n\nJuhlia kesti yhtämittaa neljätoista päivää.\n\nVasta kun soitto taukosi ja bengaalitulet sammuivat, ennätti kansa\nsaada tiedon, että juhlallisuudet olivat maksaneet kaksikymmentä\nmiljoonaa frangia.\n\nNämä kaksikymmentä miljoonaa oli tuhlattu valtionrahastosta, mutta\nolivat tietysti vielä maksamatta.\n\nKun Versailles oli lopettanut, tahtoi Pariisi viettää vihkiäisiä\nkansanjuhlalla. Oli aikomuksena polttaa ilotulitus Ludvig XV:nnen\nkentällä.\n\nValitettavasti ei oltu ryhdytty tarpeenmukaisiin varokeinoihin.\nBengaalitulet onnistuivat huonosti. Syntyi hirmuinen tungos. Poliisia\nei ollut saapuvilla. Pääkaupungin kaarti, joka oli vajalukuisena läsnä,\nkoetti ylläpitää järjestystä, mutta ei voinut mitään kansajoukolle.\nTaskuvarkaat, jotka olivat liikkeellä valvomassa etujaan, lisäsivät\nhämmennystä. Tuli pääsi valloilleen. Telineet, jotka ympäröivät Ludvig\nXV:nnen kuvapatsasta, paloivat. Useat tallautuivat tungoksessa\nkuoliaaksi, toisia tungettiin veteen ja moni sai haavoja.\nKolmekymmentäkaksi ihmistä löydettiin ruumiina.\n\nKruununprinsessa oli aikeissa lähteä Pariisiin katselemaan\nilotulitusta. Matkalla kuuli hän kerrottavan onnettomuustapauksesta.\nKaikki, mitä hänellä oli rahaa, antoi hän heti jaettavaksi\nhätääkärsiville. Yhtä lannistunut kuin kruununprinsessa oli\nkruununprinssikin tapauksen johdosta, joka niin onnettomalla tavalla\npäätti vihkijuhlat. Hän lähetti koko kuukausi-eläkerahansa Pariisin\npoliisimestarille, pyytäen häntä lievittämään hätää.\n\nMuutamat prinsseistä ja osa aateliakin seurasi hänen esimerkkiään.\nMutta suru oli yleinen pääkaupungissa, ja hyväntekeväisyys kykeni\nainoastaan osiksi lievittämään sitä. Ja monet olivat tässä surullisessa\ntapauksessa näkevinään onnettoman tulevaisuuden enteitä.\n\n\n\n\n3.\n\nOlot Versaillesin hovissa. -- Vauguyonin herttua. -- Ludvig XV:nnen\ntyttäret. -- Kruununprinssi ja hänen päiväkirjansa.\n\n\nHarvoin lienee mikään hovi siinä määrässä kuin se, johon Marie\nAntoinette nyt teki tulonsa, ollut vihan ja eripuraisuuden, katkerien\npuolueriitojen, halpamielisten ja katalien juonien sekä suunnattoman\nvallanhimon esineenä.\n\nKaksi puoluetta taisteli v. 1770 vallasta Ranskan hovissa. Toinen --\nsiihen aikaan mahtavampi -- oli pääministeri Choiseulin puolue.\nToisella oli kansleri Maupeou päällikkönä ja perintöprinssin\nkasvattajatar kreivitär de Marsan naisjohtajana.\n\nSamaan puolueeseen kuului vielä Vauguyonin herttua, kruununprinssin\nkyvyiltään jokseenkin keskinkertainen opettaja. Viimein oli Maupeoun\nonnistunut saada kuninkaan rakastajatar, kreivitär du Barry, vedetyksi\nsamaan leiriin. Mainittu kreivitär ei näet voinut antaa anteeksi sitä\nylpeätä, itsenäistä käytöstä, jota Choiseul oli häntä kohtaan\nosottanut.\n\nNäiden kahden pääpuolueen välillä liikkui joukko vähäisiä\nkunnianhimoisia sivuhenkilöitä, joista useimmat olivat vehkeileviä,\npetollisia ja häpeällisiin paheisiin langenneita.\n\nTämä maailma Versaillesissa, jossa miehet syrjäyttivät vaimonsa\nrakastajattariensa vuoksi, jossa vaimot pitivät miestensä pettämisen\naivan luonnollisena asiana, jossa kuningas itse oli mitä kehnoimpana\nesimerkkinä, oli todellakin kurja maailma viisitoista-vuotiaalle\nlapselle, joka kodissaan ei ollut nähnyt muuta kuin hyvää. Käsitykset\ntäällä olivat toiset kuin hänen, lait erilaiset, elämä oli tykkänään\ntoisenlaista kuin mihin hän oli lapsuudessaan tottunut.\n\nTäällä ei palveltu samoja jumalia. Hän ei ymmärtänyt oloja, eikä häntä\nymmärretty tässä hovissa. Perin outoa oli Marie Antoinettesta liikkua\ntällä liukkaalla maaperällä, jossa kaikista vähinkin hairaus johti\narveluttaviin vaaroihin.\n\nMiten hartaasti hän oli toivonutkin saada pysyä puolueiden\nulkopuolella, ei se ajan pitkään hänelle onnistunut; hänen täytyi\nasettua joko toiselle tai toiselle puolelle.\n\nHänen äitinsä oli neuvonut häntä liittymään Choiseulin puolueeseen. Kun\nhänen avioliittonsa oli juuri Choiseulin toimeensaama, vaati Marie\nAntoinetten kiitollisuudentunnekin häntä osottamaan Choiseulille\nluottamusta.\n\nMutta tämä jo riitti saattamaan hänet vastapuolueen vihan ja vainon\nalaiseksi.\n\nMuutamat puhuivat pahaa Marie Antoinettesta ja koettivat tehdä lopun\nhänen kansansuosiostaan jo ennen kuin tämä oli alullekaan päässyt.\nToiset -- viisaammat -- käyttivät kaikkia keinojaan saadakseen hänet\nvaltaansa.\n\nOltuaan tuskin kuukauttakaan Versaillesissa oli hän jo tuhansien\njuonien ympäröimänä.\n\nAluksi koetettiin saada hänen opettajansa, apotti Vermond, joka oli\nseurannut häntä Ranskaan, erotetuksi. Tämän jälkeen pyydettiin saada\nmustatuksi hänen hovinaisensa, kreivitär Noailles. Viimein tahdottiin\nhänen välittömään läheisyyteensä asettaa kamarineitsyt, jonka luonne ei\nollut taattu. Ja väkisin koetettiin tyrkyttää hänelle rippi-isäksi\nmuuatta epäiltävää pappia.\n\nKoetettiin vaikka millä keinoin saada Ludvig XV ärsytetyksi häntä\nvastaan; ja kaikilla tavoin pyydettiin pitää häntä erillään\npuolisostaan.\n\nLuonnon järjestyksen mukaan olisi kruununprinssin tullut olla hänen\nopastajansa ja suojelijansa; mutta tämän epävakainen luonne vaikutti,\nettä hänen oli itsensä myötäänsä kulkeminen talutusnuorassa.\n\nLapsuudessaan oli hän ollut heikko ja kivulloinen; kreivitär de Marsan\noli seurannut häntä Bellevuen linnaan, jossa monivuotinen, yksinäinen\nmaaelämä oli palauttanut hänelle terveyden.\n\nHänen isänsä, joka oli kuningas Ludvig XV:nnen ainoa poika, oli kuollut\n1769. Nuori Ludvig oli tuskin neljätoista vuotta täyttänyt tullessaan\nkruununprinssiksi; hän oli kuusitoistavuotias, kun hän tuli\naviomieheksi.\n\nMarie Antoinetten tullessa Ranskaan oli tuo herkkäuskoinen nuorukainen\ntäydellisesti hovimestarinsa, Vauguyonin herttuan vallassa, joka uusien\nolosuhteitten perusteella ei suinkaan aikonut päästää saalista\nkäsistään.\n\nOpettaja ei ottanut ymmärtääkseen, että hänen valtansa tuli olla\nlopussa samassa kun oppilaasta oli tullut aviomies. Ei mikään keino\nollut hänestä liian halpa käytettäväksi kruununprinsessan\nvastustamiseksi. Hän pidätti itselleen oikeuden mennä heidän luoksensa,\noli aika mikä hyvänsä, sekä sai aikaan sen, että Marie Antoinettelle\nvarattiin huoneet mahdollisimman kauas hänen miehensä huoneista. Hän\nurkki tietoja palvelijoilta, kuunteli kruununprinsessan ovien takana,\npuhui Marie Antoinettesta pahaa kuninkaalle.\n\nVauguyon ulotti vakoilujärjestelmänsä niin pitkälle, että Marie\nAntoinettelta viimein loppui kärsivällisyys, ja hän lausui vihoissaan\nhovimestarille:\n\n\"Kruununprinssi ei enää kaipaa hovimestaria, enkä minä vakoilijaa.\nPyydän, ettette tästä lähin näyttäydy huoneissani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLudvig XV:nnen välittömässä läheisyydessä asui hänen kolme naimatonta\ntytärtään: Adelaide, Viktoria ja Sofie.\n\nKuten jo mainittu, oli neljäs tyttäristä, prinsessa Louise, luopunut\nhovielämästä. Hän oli ilmoittamatta edeltäkäsin asiasta muille\nkuin kuninkaalle jättänyt Versaillesin vetäytyäkseen köyhään\nnunnaluostariin. Huntu, joka erotti hänet maailmasta, ei silti aivan\ntäydellisesti voinut peittää maailmaa hänen katseiltaan.\n\nKardinaali Fleury, jonka ansiota oli, että hän Ludvig XV:nnen\nhallituskaudella oli parannellut Ranskan raha-asioita, meni\nsäästäväisyydessään niin pitkälle, että saattoi kuninkaan lähettämään\ntyttärensä tavallisina kasvatteina luostariin kasvatettaviksi.\nSeurauksena tästä oli, että mainittujen prinsessojen kasvatus tuli niin\nkokonaan laiminlyödyksi, etteivät he kaksitoista-vuotiaina tunteneet\nvielä aakkosia, eivätkä selvästi oppineet lukemaan sisältä ennen kuin\ntulivat Versaillesiin takaisin.\n\nHeidän palattuaan hoviin otti silloinen kruununprinssi pitääkseen\nhuolta sisartensa kasvatuksesta, ja osaksi hänen johdollaan, osaksi\nomin päin koettivat he korvata sen minkä luostari oli laiminlyönyt.\n\nVanhin prinsessa Adelaide oli sisarista lahjakkain.\n\nNuorena oli hän ollut kaunis, mutta harvoin lienee minkään naisen\nkauneus niin jäljettömiin kadonnut, kuin hänen. Hänellä oli töykeä\nkäytöstapa, kova ääni sekä olennossaan jotakin miesmäistä, joka\nvaikutti tympäisevästi.\n\nAdelaidella oli rajaton tiedonhalu. Hän osasi käytellä mitä\nerilaisimpia soittimia, alkaen metsätorvesta aina huuliharppuun. Hän\nluki italian- ja englanninkieltä, harrasti korkeampaa matematiikkaa\nsekä kellosepän ammattia. Usein nähtiin hänet sorvituolin ääressä.\nSiihen aikaan tavattomana seikkana ansaitsee mainitsemista, että hän\nkirjoitti varsin kaunista ja virheetöntä ranskankieltä ja oli\njokseenkin perehtynyt oman maansa historiaan.\n\nHän oli Ludvig XV:nnen lempilapsi. Toimeliaalla hengellään olisi hän\nkernaasti halunnut saada jotakin huomattavampaa aikaan; mutta siihen\nhäneltä puuttui kykyä. Ollen luonteeltaan vallanhimoinen ja tajuten\nliian selvästi korkean asemansa, kärsi hän äärettömästi siitä, että\nhäntä kohdeltiin kuni nollaa. Hän ei kärsinyt mitään valtaa sivullaan\nja kosti kaikki nöyryytykset, joiden alaiseksi joutui, sinkauttamalla\npistosanoja oikealle ja vasemmalle milloin vain ilmeni siihen\ntilaisuutta.\n\nPrinsessa Viktoria oli kauniimpi kuin vanhin sisarensa, ja hän oli\nluonteeltaan lempeä ja hyvä; jos hänellä olisi ollut rohkeutta\nseurata sydämensä taipumusta, olisi hän varmaan tehnyt hovielämän\nmieluisemmaksi kuin se nyt oli.\n\nMutta hän oli liiaksi hidasluontoinen, ellemme sanoisi tylsä. Noilla\nneljällä prinsessalla oli sitä paitsi ainoastaan yksi tahto, ja se oli\nAdelaiden.\n\nSofiella -- nuorimmalla -- oli tavallista epämiellyttävämpi ulkomuoto\nja lisäksi oli hän peräti arka. Päästäkseen näkemästä ihmisiä sekä\nvoidakseen kuitenkin tarpeen tullen heitä tuntea, oli hän ottanut\ntavakseen katsoa arasti vinoon, mikä teki hänet jäniksen näköiseksi.\nHän oli niin ujo, että hänen kanssaan saattoi olla vuosikausia yhdessä\nkuulematta hänen puhuvan sanaakaan.\n\nJa kumminkin oli hetkiä, jolloin tämä omituinen prinsessa saattoi olla\nsekä kohtelias että puhelias; tämä tapahtui nimittäin ukonilmalla.\n\nNiin kovasti pelkäsi hän näitä rajuilmoja, että hän niiden kestäessä\nlähestyi ihmisiä, miten vähäarvoisia nämä olivatkin. Pitkäisen\nleimahtaessa puristeli hän heidän käsiään. Kuullessaan ukkosen\njyrähtävän, suuteli hän hovinaisia pelkästä kauhistuksesta. Mutta kun\nilma jälleen laantui, muuttui hän yhtä jäykäksi kuin ennenkin. Taasen\nkulki hän ihmisten ohi huomaamatta heitä.\n\nÄitinsä, Maria Leczinskan, kuoltua olivat mainitut prinsessat jonkun\naikaa hoitaneet emännän velvollisuuksia hovissa. Kietoutuneena\nrakastajattariensa pauloihin piti kuningas verrattain vähän lukua\nperheestään.\n\nJoka aamu meni hän erästä salatietä alas prinsessa Adelaiden luo;\nvälistä oli hänellä mukana kuppi kahvia, jonka hän joi prinsessan\nhuoneessa.\n\nPrinsessa nykäisi kellonvedintä, joka ilmoitti Viktorialle, että\nkuningas oli saapunut. Ja samassa kun Viktoria lähti sisarensa luo,\nsoitti hän taas Sofielle.\n\nPrinsessojen käytettävänä oli varsin suuri huoneusto; tullakseen\njokapäiväiseen yhtymyspaikkaan oli heidän kuljettava suuren huonejoukon\nläpi. Vaikka Sofie juoksi minkä jaksoi ja saapui hengästyneenä ja\nväsyneenä paikalle, ehti hän töin tuskin tervehtiä isäänsä, joka\nAdelaiden huoneesta tavallisesti lähti metsästysretkelle.\n\nJoka iltapuoli kello kuusi lähtivät prinssit ja prinsessat kuninkaan\nluo kamariherrojen, hovinaisten sekä paashien ja vahakynttilöitä\nkantavain lakeijain saattamina. Tämä vierailu tapahtui ankaria\nhovisääntöjä noudattamalla ja kesti harvoin kauvemmin kuin\nneljännestunnin.\n\nNuo kolme prinsessaa olivat jumalisia, mutta kovin pikkumaisia\nuskonharjoituksissaan. Niinkuin ehkä on huomattu, eivät he olleet\nerittäin rakastettavia. He oleskelivat kukin itsekseen, joutuivat\nhämille milloin piti näyttäytyä kansalle ja pelkäsivät kovasti yksin\nomaa isäänsäkin, jota he kuitenkin näkivät joka päivä. Eivät he liioin\ntienneet mitä heidän oli tehtävä tai mitä puhuttava, eivätkä he olleet\nosanneet hankkia itselleen sitä kunnioitusta, minkä he korkean\nsyntyperänsä perusteella olivat oikeutetut saamaan.\n\nMutta salaa ottivat he osaa kaikellaisiin vehkeilyihin ja olivat sitä\nhalukkaammat näyttämään, että heillä muka oli jonkunlaista\nvaikutusvaltaa, jota heillä itse asiassa ei nimeksikään ollut.\n\nVielä eivät prinsessat olleet iällisiä naisia -- Adelaide oli\nkolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, kun Marie Antoinette tuli\nVersaillesiin -- mutta he olivat elähtäneempiä neitoja; ja heillä oli\nelähtäneiden neitojen tavalliset heikkoudet: he olivat närkkäitä,\nvaateliaita, kateellisia sekä huvitettuja halpamaisten huhujen\nlevittämisestä lähimäisistään.\n\nOli luonnollista, että Marie Antoinette heidän vioistaan huolimatta\nlähestyi heitä. Hänen lähtiessään kotoa oli hänen äitinsä sanonut:\n\n\"Pidä sinä enemmän yhtä tätiesi kanssa. He ovat siveitä ja kyvykkäitä.\nOn suuri onni, että sinulla on sellaisia tätejä. Toivon, että koetat\nansaita heidän ystävyytensä.\"\n\nEdellisen kruununprinsessan kuoltua oli prinsessoilla ollut hovissa\nkorkein arvo. Marie Antoinetten tulon kautta joutuivat he toiseen\nsijaan. Epäilemättömän varmaa on, että ainakin Adelaide nureksien\nkatseli tätä lasta, joka saattoi hänet varjoon.\n\nSydän täynnä salattua vihaa olivat tädit kumminkin ensi aluksi\nystävällisiä nuorelle itävallattarelle.\n\nLuultavasti eivät he pitäneet sitä minään velvollisuutena nuorta\nveljenpojan vaimoa kohtaan, joka ilman varmaa johtoa oli tullut\nheitetyksi Versaillesin hovin myrskyisälle merelle; vielä vähemmin\ntuntuu uskottavalta, että he olisivat olleet ihastuneita hänen\nhurmaaviin suloihinsa. Varmimmin sopinee otaksua heidän liittymisensä\nhäneen tapahtuneen harkinnasta; kateellisina hovin taivaalla\nnäyttäytyvää uutta tähteä kohtaan vakoilivat he kaikilta puolin\nkilpailijaansa, voidakseen sitä helpommin kukistaa hänet.\n\nMarie Antoinetten ja noiden elähtäneiden naisten välillä syntyikin\nkohta jonkinlainen tuttavallinen suhde, jonka seurauksia ei tarvinnut\nkauan odottaa.\n\nPrinsessat eivät viihtyneet suuren maailman seuroissa; he elivät omassa\nsuljetussa piirissään, jonka ilma oli täynnä ilkeämielisiä juoruja.\n\nVaikka Marie Antoinette olikin vieras, saatiin hänet kumminkin\nhoukutelluksi ottamaan osaa heidän juorukokouksiinsa.\n\nOllen luonteeltaan hilpeä ja taipuvainen kiinnittämään huomionsa\nlähimäistensä naurettaviin puoliin, ei hän tullut punninneeksi\nsanojansa. Hän luuli olevansa turvattu suljetussa seurassa. Mutta hänen\nleikilliset puheensa kulkivat etemmäksi, niitä tulkittiin ja\nselitettiin vihamieliseen suuntaan. Kerrottiin hänen matkivan\nkorkea-arvoisia henkilöitä heidän selkänsä takana ja nauravan toisia\nvasten kasvoja.\n\nKruununprinsessan iloisuus ei muuten tullutkaan pitkäikäiseksi.\n\nEnnen pitkää huomattiin, että hän oli käynyt araksi kuten\ntätinsäkin. Hän ei rohjennut lausua sanaakaan korkeassa asemassa\noleville henkilöille. Hän koetti, mikäli mahdollista, päästä\nedustusvelvollisuuksistaan; ja milloin hänen oli pakko niitä täyttää,\noli hän kauheasti peloissaan.\n\n\"Prinsessat eivät tyydy pitämään kruununprinsessaa valtansa alaisena\nainoastaan asioissa, jotka koskevat häntä itseään\", kirjoitti Itävallan\nlähettiläs Maria Teresialle; \"he ulotuttavat valtansa hänen\npalveluksessaan oleviin henkilöihinkin. He polkevat hänen\netuoikeuksiaan jalkojensa alle ja koettavat saada hävitetyksi sen\narvoerotuksen, jonka tulee kruununprinsessan ja prinsessojen\nhovikuntien välillä vallita.\"\n\nÄiti säikähti tätä vaikutusvaltaa, joka rupesi paisumaan jo aivan liian\nsuureksi.\n\n\"Kaikki kirjeet todistavat, että sinä teet vain mitä tätisi käskevät\",\nkirjoittaa hän tyttärelle. \"Minä pidän tätejäsi suuressa arvossa, mutta\nhe eivät koskaan ole osanneet hankkia itselleen enemmän perheensä kuin\nkansansa kunnioitusta. Ja sinä tahdot nyt lyöttäytyä samalle tielle!\"\n\nYlpeänä vertaa Maria Teresia sitä etevää asemaa, joka hänellä on\nelämässä ollut, ja ranskalaisten prinsessojen vähäpätöisyyttä\ntoisiinsa.\n\n\"Ansaitsevatko ehkä minun rakkauteni ja neuvoni tulla vähemmin varteen\notetuiksi kuin heidän? Tunnustan, että tämä ajatus surettaa minua\näärettömästi. Ajatteles minkä verran he ovat saaneet suosiota osakseen\nmaailmassa, ja -- minun on vaikea sitä lausuakin -- mikä osa minulla\nsen sijaan maailmassa on ollut! Sinun tulee silti uskoa enemmän minua,\nkun minun neuvoni käyvät ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä he\nsinulle neuvovat. Minä en suinkaan tahdo verrata itseäni näihin\nkunniallisiin prinsessoihin, joita minä pidän arvossa heidän kelpo\nominaisuuksiensa vuoksi. Mutta minun täytyy sanoa uudestaan ja yhä\nuudestaan: he eivät ole osanneet hankkia itselleen kansan kunnioitusta\neikä saavuttaa ympäristönsä suosiota. Liiallisella suopeudellaan ja\ntaipumuksellaan antautua toisten mestaroitaviksi ovat he tehneet\nitsensä inhottaviksi, vastenmielisiksi ja ikäviksi itselleen, sekä\nalentuneet kaikellaisten vehkeiden ja juorujen välikappaleiksi. Minä\nnäen sinun lyöttäytyvän samalle tielle, ja minäkö silloin vaikenisin!\nEi, siksi rakastan sinua liian paljon. Vaiteliaisuutesi tässä suhteessa\nkoskee minuun kovasti, eikä anna sanottavasti aihetta muutoksen\ntoivomiseen.\"\n\nMutta muutos tuli kumminkin.\n\nMarie Antoinette alkoi vähitellen huomata, että äiti oli oikeassa.\nHän ei voinut ihan äkkiä katkaista niitä siteitä, jotka hän nuoruutensa\nja eristetyn asemansa johdosta oli tullut solmineeksi ja jotka\njokapäiväinen yhdessäolo oli tehnyt yhä lujemmiksi. Mutta hänen\nluottamuksensa järkähtyi. Kunnioituksesta ja totuttua tapaa seuraten\nkuunteli hän edelleenkin prinsessojen neuvoja. Mutta ennenkuin\npariakaan vuotta oli kulunut, oli heidän vaikutusvaltansa yhtäkaikki\nlopussa; ja kun hän sittemmin joskus taipui heidän tahtoonsa, tapahtui\nse joko kohteliaisuudesta tahi pelosta.\n\nVaikutusvaltansa menettäminen veljensäpojan puolisoon oli tappio, joka\nnäistä elähtäneistä naisista tuntui sangen karvaalta. Nyt he alkoivat\nhäntä äänekkäästi moittia -- ennen olivat he sitä harjoittaneet enemmän\nsalassa.\n\nNiin innokkaita olivat he etsimään syitä häntä vainotakseen, että\nkantelivat kuninkaalle, kun Marie Antoinette eräänä päivänä tuli heidän\nluokseen ilman juhlallisia menoja ja puettuna yksinkertaisempaan\npukuun.\n\nKuningas Ludvig antoi hänen ymmärtää, että tämmöinen kuninkaallisen\nloiston syrjäyttäminen vähensi sitä arvonantoa, jota jokainen oli\nvelvollinen prinsessoille osoittamaan, ja hän lisäsi, että Marie\nAntoinetten vaatimaton puku tekisi hänet ranskalaisen kauppiassäädyn\nkeskuudessa vähemmin suosituksi.\n\n\"Minun hovipukuni\", vastasi Marie Antoinette, \"tulevat, jos teidän\nmajesteettinne haluaa, olemaan yhtä komeat kuin ne, joita mikään\nkruununprinsessa tahi kuningatar on kantanut; mutta aamupukujeni\nsuhteen pyytäisin rakasta appeani olemaan vähemmin vaativainen.\"\n\nTädit koettivat nyt saada koko hovin yllytetyksi häntä vastaan.\nKaikkein pienimmätkin asiat antoivat aihetta juoruiluun. He saattoivat\nMarie Antoinetten opettajan Vermondin ja ranskalaisten prinsessojen\nopettajattaren rouva Marsanin riitaan keskenänsä, ja siitä tehtiin\nsuuri numero.\n\nPrinsessa Adelaide väitti, että hänen veljentyttärensä olivat saaneet\npaljoa paremman kasvatuksen kuin Itävaltalaiset arkkiherttuattaret.\nUskonnollisessa hengessä kasvatettuina, sanoi hän, olivat ranskalaiset\nprinsessat vahvarakenteisia, sen sijaan että itävaltalaiset\narkkiherttuattaret, jotka olivat tottuneet joutenolemiseen sekä\nharrastivat vain maallisia asioita, olivat laihoja ja kuivia, yhtä\nköyhiä sielunsa kuin ruumiinsakin puolesta.\n\nViimeinen Adelaiden väitteistä pitikin paikkansa, sillä molemmat hänen\nsisarensa sekä semminkin yksi veljentyttäristä olivat Maria Antoinettea\npaljoa lihavammat. Prinsessa Clotilden pyöreät ruumiinmuodot olivat\nhankkineet hänelle \"paksun prinsessan\" ja \"pikku porsaan\" lisänimet.\n\nSäveydestään ja lempeydestään sittemmin niin kuuluisa\nprinsessa Elisabeth oli vain kuuden vuoden vanha, kun hänen veljensä\nmeni naimisiin. Lapsena oli hän tunnettu kiivaudestaan,\ntottelemattomuudestaan ja itsepäisyydestään.\n\nMutta toisaalta oli Maria Antoinettessakin vikoja riittämään asti: hän\noli liiaksi vilkas ja naurunhaluinen. Olematta vielä muuta kuin lapsi,\nkieltäytyi hän käyttämästä kalanluilla varustettuja liivejä. Väliin\nlaiminlöi hän pestä hampaansa; hän nauroi mielellään ja kuiskutti hovin\nnuorten naisten korvaan, teki pilaa kamarineitsyestään, rytisti\nleninkinsä ja romusteli huoneissa.\n\nTätien ilkeys tuli pahaksi loukkauskiveksi Maria Teresian tyttärelle.\nKun heillä ei ollut enää toivoa kruununprinsessan pysyttämisestä heidän\nvaltansa alaisena, päättivät he kukistaa Ranskan kuningattaren, ja\nvalitettavasti he tässä suhteessa pääsivätkin tarkoitustensa perille.\nHeidän vaikutusvaltansa häneen oli ollut haitallinen; heidän vihansa\ntuli turmiolliseksi. Bellevue-linnassa, jossa prinsessat Ludvig\nXVI:nnen hallituskaudella asustivat, otettiin ilomielin vastaan\njokainen, joka tiesi kertoa ilkeitä juttuja Marie Antoinettesta.\nPrinsessa Adelaide vainosi häntä kautta koko elämänsä sammumattomalla\nvihalla.\n\nKuningattaren vihamiehet tiesivät vanhan prinsessan olevan heidän\nystäviään. Tämän prinsessan asunto oli sinä keskuksena, jossa juonia\npunottiin hänen majesteettiaan vastaan, ja lisänimen \"itävallatar\" oli\nprinsessa Adelaide hänelle antanut. Samaten oli suuri osa niitä\nparjaussepustuksia, joita levitettiin kautta maan Marie Antoinetten\nmaineen tahraamiseksi, sepitetty \"Bellevuessa\".\n\nRanskan historia ja suvun traditsionit olivat tehneet Adelaiden\nvihamieliseksi Habsburg-sukua kohtaan.\n\nNiin kauvan kuin prinssi Ludvig oli naimaton, oli prinsessa Adelaidella\nollut suuri vaikutusvalta häneen. Adelaide oli lieventänyt hänen\nlapsuutensa yksinäisyyttä, omistanut hänelle miltei äidillistä\nrakkautta; vielä kuninkaanakin oli Ludvigilla varsin korkea ajatus\nhänen ymmärryksestään ja arvostelukyvystään.\n\nAdelaide kuvaili hänelle niitä vaaroja, joita yhdistyksestä Itävallan\nkanssa saattoi koitua. Hän elvytti Ludvigin mielessä puoleksi\nunhottuneita perhemuistoja, puhui hänen isästään, jota ministeri\nChoiseul oli nöyryyttänyt ja kohdellut melkein kuin lasta. Hän kuiskasi\nveljensäpojan korvaan joitakin vanhoja huhuja, että hänen isänsä muka\noli kuollut myrkytykseen, ja että Choiseulilla oli ollut osaa siinä\npelissä.\n\nHovimestarin vaikutus saattoi vaimon ensi lähentymis-yritykset\nraukeamaan tyhjiin. Mutta tädin juonet ne olivat yhtenä syynä siihen,\nettä Marie Antoinette seitsemän pitkää vuotta oli vaimo vain nimeltä.\nUseita vuosia jälkeenpäin, kun Ludvig häveliäästä aviomiehestä oli\nmuuttunut nöyräksi tohvelisankariksi, saattoi kuningatar välistä sanoa\nhänelle:\n\n\"Tätisi pyytävät myötäänsä yllyttää sinua minua vastaan; sinä puhut\nvain, mitä he sinun käskevät.\"\n\nYksinäinen maaelämä, jossa Ludvig oli lapsuutensa vuodet sekä\nensimäisen nuoruutensa ajan viettänyt, oli tehnyt hänet araksi ja\nujostelevaksi sekä itseään epäileväksi. Hän oli toivonut saada koko\nikänsä pysyä Berryn herttuana ja vastasi nyyhkytyksin ensimäisiin\nääniin, jotka kutsuivat häntä \"dauphiniksi\".\n\nOlematta missään tekemisissä muun maailman kanssa, oli hän tunnettu\nainoastaan siitä, että hän vietti ihan toisellaista elämää kuin mikä\nVersaillesissa oli tavallista. Isänsä laiminlyömänä antautui hän\nharjoittamaan käsitöitä. Hän rakensi talon, johon perusti pajan.\nTyöpajan ilma, eikä hovisalin tuoksuilla täytetty lemu, se ympäröi\nhänen olemustaan ja työstä mustuneita käsiään. Kreivitär du Barry\nnimitti häntä \"paksuksi, huonosti kasvatetuksi pojaksi\". Kreivi\nMercy-Argenteau -- Itävallan lähettiläs -- kertoo, että kruununprinssi\ntakoi tai muurasi miltei aina, ja kun hän lakkasi työstään, niin hiki\nvalui hänestä virtanaan ja hänen kasvonsa näyttivät niin rasittuneilta\nkuin olisi hän tullut suoraa päätä taistelutanterelta.\n\nHovimiehet halveksivat tuota säästäväistä, harvasanaista prinssiä, joka\neleli kauneuden valtakunnan ulkopuolella. Mutta kansa kutsui häntä\n\"ikävöiden odotetuksi\". Ollessaan kävelymatkoilla maaseuduilla poikkesi\nhän mielellään talonpoikain matalaisiin majoihin, puheli kansanmiesten\nkanssa ja puristi heidän käsiään.\n\nKahden lahjakkaamman veljensä seurassa ollessaan huomasi hän helposti,\nettä kunnianosotukset tarkoittivat heitä eikä häntä. Tämä lannisti\nvielä enemmän hänen mieltään ja teki hänet ujommaksi ja epäröivämmäksi\nkuin hän muuten luonnostaan oli.\n\nTuskallinen tunne, joka johtui siitä, että hän näki kaikkein pitävän\nhäntä halpana, loi katkeruutta hänen sieluunsa. Lapsena nähtiin hänen\nusein itkevän sillä välin kuin sisarensa leikkivät hänen ympärillään.\n\nTämmöisinä hetkinä oli Adelaide täti lähestynyt häntä ja puristanut\nhäntä sydäntään vasten, laskien siten perustuksen luottavaiselle ja\ntuttavalliselle suhteelle, joka vallitsi heidän välillään.\n\nLudvig oli vilpitön; hän rakasti kansaa. Mutta häneltä puuttui sitä\nlujuutta, joka herättää kunnioitusta. Hänen hyvyytensä muuttui usein\nheikkoudeksi, hänen avosydämisyytensä kasvoi huimaksi kiihkeydeksi,\nhänen pilansa oli jokseenkin kuivaa.\n\nKaitselmus oli antanut tälle kuninkaan pojalle varsin porvarillisen\nulkomuodon.\n\nHän oli lyhytvartinen ja kömpelö. Hänen päänsä oli kaunis ja hän kantoi\nsitä arvokkaasti; mutta liiaksi kaartuva otsa, mulkoilevat,\nlikinäköiset, kiillottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen\nepämääräisen, vähemmin mielevän ilmeen, minkä hänen horjuva käyntinsä\nja ujo ryhtinsä teki sitä paremmin huomattavaksi.\n\nHänen äänensä oli kova, milloin se ei ollut muuttunut vinkumiseksi.\nHänen hiuksensa sojottivat suorina kaikille suunnille, mikä oli\nseurauksena siitä, että hän tapasi ehtimän takaa pujottaa sormiaan\nniiden läpi. Hän kävi usein puettuna likaisiin vaatteisiin sekä kädet\nmustina, ja häneltä puuttui yleensä niitä ulkonaisia etuja, joita\nvanhan ja jalon suvun jälkeläiseltä sopii odottaa.\n\nHän kaihtoi naisia; heidän seuransa oli hänelle koko kiusa. Kun hänen\ntunteensa vihdoin heräsivät sitä viehättävää naisolentoa kohtaan, joka\noli määrätty hänen kanssaan kokemaan samoja kohtaloita, ei hänen\nrakkautensa pitkään aikaan kyennyt hänen ujouttaan voittamaan. \"Hän ei\nole toisten kaltainen\", sanoi Ludvig XV hänestä. Ja eräs hovimies oli\nkylläkin oikeassa nimittäessään häntä \"paraimmaksi, joskaan ei\nmiellyttävimmäksi ihmiseksi kuningaskunnassa\".\n\nHääaterialla oli kruununprinssi syönyt tavallisella tolkuttomalla\nruokahalullaan.\n\n\"Älä liiaksi rasita vatsaasi\", oli hänen isänsä silloin varoittanut\nhäntä.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi prinssi. \"Minä nukun paraiten, kun olen syönyt\nvankan illallisen.\"\n\nMorsiuspari vetäytyi suojiinsa, ja Ludvig seurasi nuorta vaimoaan\nmorsiussalin ovelle. Siihen hän pysähtyi, kumarsi ja toivotti\nkohteliaasti vaimolleen hyvää yötä. Sen jälkeen riensi hän pois,\nikäänkuin puolisonsa olento olisi peljättänyt häntä.\n\nSeuraavana aamuna kohtasivat aviopuolisot toisensa aamiaispöydässä.\n\n\"Toivon teidän nukkuneen hyvin\", lausui kruununprinssi.\n\n\"Varsin hyvin\", vastasi kruununprinsessa; \"ei kukaan ihminen käynyt\nhuoneessani minua häiritsemässä.\"\n\nTästä hiukan omituisesta yhdyselämän johdannosta kerrottiin sitten jos\njonkinlaisilla lisillä varustettuja juttuja Ludvig XV:nnen hovissa, ja\nse synnytti paljon naurua.\n\nHääyön luoma naurettava hohde ympäröi sittemmin Ludvig XVI:ta\naviomiehenäkin. Harhaan ohjattu kasvatus yhdessä sen turmiollisen\nvaikutuksen kanssa, mikä Adelaidella häneen nähden oli, saattoi hänet\nvieromaan Marie Antoinettea; mutta Versaillesissa selitettiin tähän\nyksinomaan olevan syynä sen, että kruununprinssi ei ollut tyytyväinen\nitävaltalaisen prinsessan kanssa solmimaansa avioliittoon.\n\nHänen puolisostaan, jolla vaimon-nimestään ei ollut muuta etua kuin\nettä sai nähdä miehensä syövän tolkuttomasti ja juovan paljoa joskaan\nei ylenmäärin, tuntui loukkaavalta tuo kylmyys, jonka syytä hän ei\npystynyt käsittämään. Ja vähänpä hoivaa hänelle lienee ollut siitäkään,\nkun kerrottiin, että kruununprinssi oli sanonut olevansa sangen\ntyytyväinen häneen ja että kruununprinsessa hänestä oli kaunis.\n\nMitenkä vähän hänen ajatuksensa todellakin olivat Maria Antoinetteen\nkiintyneinä, näkyy Ludvigin päiväkirjasta sen viikon ajalla, jolloin\nvihkiminen oli tapahtunut.\n\nSunnuntaina, 13. p. toukokuuta (1770): \"Lähdin Versaillesista. Söin\nillallista sekä olin yötä herra de Saint-Florentinin luona\nCompiègnessâ.\"\n\nMaanantaina, 14. p. toukokuuta: \"Kohtasin kruununprinsessan.\"\n\nTiistaina 15. p. toukokuuta: \"Söin illallista La Muellessa. Yötä\nVersaillesissa.\"\n\nKeskiviikkona, 16. p. toukokuuta: \"Hääni. Kunniatervehdykset\ngalleriassa. Kuninkaallinen juhla-ateria oopperasalissa.\"\n\nTorstaina, 17. p. toukokuuta: \"Ooppera Perseuksesta.\"\n\nPerjantaina, 18. p. toukokuuta: \"Hirvenajo Belle-Imagen lähellä. Ammuin\nyhden.\"\n\nLauvantaina, 19. p. toukokuuta: \"Tanssiaiset oopperasalissa.\nJuhlavalaistus.\"\n\nEnsimäinen hääkausi päättyy seuraavalla päiväkirjamuistiinpanolla:\n\"Vatsani on kipeä.\"\n\n\n\n\n4.\n\nMarie Antoinette astuu ensi kerran suureen maailmaan. -- Miten\nkruununprinsessa vietti päivänsä. -- Äidin muistutukset. -- Provencen\nkreivi ja kreivitär. -- Artoisin kreivi ja kreivitär. --\nIeatterinäytäntöjä ja tanssiharrastuksia.\n\n\nHuolimatta salajuonista ja vehkeistä, joita Marie Antoinetten ympärillä\npunottiin, ei hänen ensi esiintyminensä Ranskassa tehnyt läheskään\nepäedullista vaikutusta.\n\nKuningas tunsi itsensä hetkeksi aivan kuin nuortuneeksi nähdessään\ntuota kaunista viatonta lasta, joka toi muassaan puhtaan tuulahduksen\nhovin saastutettuun ilmapiiriin. Hän pani tosin merkille, että Marie\nAntoinette oli liiaksi vilkas ja lapsellinen, mutta arveli kumminkin,\nettä se oli anteeksi annettavaa hänen nuoruuteensa katsoen.\n\nKuningas antoi hänelle runsaasti lahjoja. Marie Antoinetten saapuessa\noli kuningas lahjoittanut hänelle timanttikoristeen. Hääpäivänä antoi\nhän miniälleen rasian, täynnä koristimia. Sittemmin lahjoitti hän Marie\nAntoinettelle kaikki prinsessavainajan jalokivet ja helmet sekä\nkaulanauhan, joka aikanaan oli kuulunut Ranskan kuningattarelle, Anna\nItävaltalaiselle.\n\nVäestö oli tavattomasti mieltynyt hänen ystävälliseen, kohteliaaseen\nkäytökseensä. Useimmat hänen palvelijoistaan olivat hyvillään siitä\nhienotuntoisesta tavasta, jolla hän heitä kohteli. Vanhat hovimiehet\nolivat ihastuneita häneen; ministeri Choiseul, joka kauan oli\nkeskustellut hänen kanssaan, oli vallan hurmautunut, jättäessään hänet.\n\nMutta Itävallan lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, joka tunsi\nVersaillesin olot sekä ranskalaisen kansanluonteen, ei ollut sokea\nniiden vaarojen suhteen, joita tämä ystävällinen vastaanotto saattoi\nkantaa helmassaan.\n\n\"Ei pidä antautua kruununprinsessan hyvin ansaitun menestyksen\nsokaistavaksi\", kirjoitti hän keisarinnalle muutamia kuukausia Marie\nAntoinetten tulon jälkeen, \"vaan muistettakoon, että niin vaihemielisen\nja vilkasluontoisen kansan keskellä ja vehkeilylle niin alttiissa\nhovissa on paljo helpompi alussa voittaa kuin ajan pitkään säilyttää\nsuosiota.\"\n\nHänen läheisyydessään oli liian paljon sellaisia ihmisiä, joilla oli\nhyötyä hänen vahingoittamisestaan; nuoren ruhtinattaren ulkonaiset\nominaisuudet olivat sitä paitsi liiaksi loistavat, ollakseen hänelle\nvaaraa tuottamatta. Hän ei ensi hetkestä asti kyennyt harkitsemaan ja\nsalaamaan ajatuksiaan eikä punnitsemaan sanojaan, vaan toi kaikki\ntunteensa julki. Välitön avomielisyys, joka oli yksi hänen sulojaan,\noli samalla hänen vaarallisimpia loukkauskiviäänkin. Hänen helposti\nherätetty luottavaisuutensa saattoi hänet alttiiksi juoruille ja\nvehkeille, samalla kun hänen hyvä sydämensä teki hänet aseettomaksi\nkaikkia niitä vastaan, jotka hakivat hänen suosiotaan.\n\nSeuraava kirje, jonka Marie Antoinette kirjoitti äidilleen 12. p.\nheinäkuuta 1770, antaa kuvauksen siitä, miten hänen päivänsä kuluivat:\n\n\"Teidän Majesteettinne on niin rakastettava, että haluaa tietoa\noloistani sekä miten minä kulutan päiväni. Tahdon siis kertoa, että\nnousen ylös kello 10 tahi kello 9 1/2. Pukeuduttuani luen ensimäisen\naamurukoukseni. Sitten syön aamiaista, jonka jälkeen lähden tätieni\nluo, ja kohtaan siellä tavallisesti kuninkaan; tämä vierailu kestää\nkello 10 1/2. Kello 11 menen ja annan käherryttää tukkani. Kello 12\nkutsutaan hovin henkilökunta sisään, ja silloin saa ken hyvänsä tulla,\nlukuunottamatta alhaista kansaa. Minä maalaan kasvoni ja pesen käteni\nkaikkien nähden. Lopulta menevät herrat ulos ja naiset jäävät jäljelle;\nminä pukeudun heidän läsnäollessaan. Puolipäivän aikaan pidetään\njumalanpalvelus; jos kuningas on Versaillesissa, menen yhdessä hänen,\nmieheni ja tätieni kanssa kuulemaan messua. Jos hän on poissa, menen\nkruununprinssin kanssa kahdenkesken, mutta aina samaan aikaan.\nJumalanpalveluksen päätyttyä syömme päivällistä kahden, ja koko maailma\non sitä katselemassa. Mutta se kestää korkeintaan puolitoista tuntia,\nsillä me syömme kumpikin varsin sukkelasti.\n\n\"Sieltä lähden kruununprinssin luo, ja jos hän on työssä, palaan omiin\nhuoneisiini. Minä kirjoitan, luen ja teen työtä, minulla nähkääs on\ntekeillä kuningasta varten liivit; työ ei tosin suju nopeasti, mutta\ntoivon niiden kumminkin muutaman vuoden perästä tulevan valmiiksi.\nKello kolme lähden jälleen tätieni luo, ja sinne tapaa kuningaskin\nsamaan aikaan tulla. Kello neljä tulee apotti luokseni, joka päivä\nkello viisi tulee pianon- tai laulunopettaja, joka viipyy kello\nkuuteen. Kello 6 1/2 menen melkein aina tätieni luo, milloin en lähde\nulos kävelemään; huomattava on, että mieheni hyvin useasti seuraa minua\nsinne. Kello 7:stä kello 9:ään soitetaan; mutta milloin ilma on kaunis,\nlähden minä ulos kävelylle, ja silloin ei soiteta minun vaan tätieni\nluona. Kello yhdeksän syömme illallista. Jos kuningas ei ole kotona,\ntulevat tätini syömään meidän kanssamme, mutta milloin kuningas on\nkotona, menemme me heidän luokseen syömään. Me odotamme kuningasta,\njoka tavallisesti tulee kello 10 1/2. Odottaessani minä istuudun\nsuureen sohvaan ja nukun kunnes kuningas tulee; milloin hän ei ole\nsiellä, käymme nukkumaan kello yksitoista. Siinä koko meidän päivämme.\"\n\nSe oli elämää, joka oli täynnä pieniä seuravelvollisuuksia, mutta josta\nkaikki vakavampi toiminta puuttui. Marie Antoinettella oli hädin aikaa\nkirjoittaa äidilleen, ja toisinaan täytyi hänen tehdä se pukeutuessaan.\n\nKun hänellä ei ollut aikaa niin rakkaan velvollisuuden täyttämiseen,\nniin on selvää, että häneltä vielä vähemmin riitti aikaa oman\nkasvatuksensa varalle, joka ei likimainkaan ollut täydellinen, kuten\ntiedämme, ja jonka jatkamiseen hänellä ei ollut lainkaan halua.\n\nTämä kohta oli Maria Teresialle ainaisena surun aiheena.\n\nÄiti oivalsi liian myöhään, ettei hän ollut pitänyt tarpeeksi huolta\nlapsensa kasvatuksesta. Hän toivoi, että Marie Antoinette nyt korvaisi\nsen, mikä oli laiminlyöty.\n\nHän kehotti tytärtänsä tarkoin merkitsemään muistiin, millä tavoin hän\njoka päivä kulutti aikansa sekä pyysi että nuo muistiinpanot sopivien\nväliaikojen perästä lähetettäisiin hänelle nähtäväksi.\n\nKeisarinnan pyyntö saattoi Marie Antoinetten pulaan. Hänen\nvastahakoisuutensa oppimiseen sekä se, että hänet niin helposti sai\ntaivutetuksi ottamaan osaa kaikenmoisiin huveihin, olivat viekotelleet\nhänet hukkaamaan turhuuteen ne tunnit, jotka päivän ylen runsaasta\nohjelmasta olivat oppimiseen aiotut.\n\nTämä ei ole käsitettävä siten, kuin olisi hän viettänyt aikansa\ntoimetonna; mutta lukujen paraillaan kestäessä voi sattua, että hänen\nteki mieli lähteä kävelylle, kun näki päivän paistavan, tahi että hän\nläksi juoksemaan ympäri huonetta leikkien sylikoiransa kanssa.\n\nHän ei sentään tiennyt mitä hän vastaisi äidilleen. Ollen liiaksi\navomielinen ja rehellinen, suostuakseen valehtelemaan, oli totuudenkin\nesille tuominen hänestä ylen vaikeata.\n\nMaria Teresia uudisti alinomaa pyyntönsä. Hän käytti kirjeissään\nankaruutta, joka ei kaikin ajoin ollut täysin oikeutettua.\n\n\"Koeta täyttää pääsi hyvällä lukemisella\", kirjoitti hän eräänä\npäivänä, \"älä ole hyväksesi käyttämättä tätä lähdettä. Lukeminen on\nsinulle välttämättömämpää kuin mikään muu. Se on kaksinkerroin\nvälttämättömämpää sinulle, jolta puuttuu muillakin aloilla tietoja,\njoka et osaa soittaa, et piirustaa, et tanssia, et maalata ja olet\njäänyt muista viehättävistä kyvyistä osattomaksi. Senpä tähden palaan\naina takaisin lukemiseen. Ja minä vaadin, että käsket apotti Vermondin\njoka kuukausi lähettämään minulle selonteon siitä, mitä olet saanut\naikaan, suunnitelman siitä, mihin aiot ryhtyä.\"\n\nTämä kirje oli liian ankara; siinä mentiin liiallisuuteen. Marie\nAntoinette tuli siitä kovasti pahoilleen.\n\n\"Keisarinna tahtoo uskotella ihmisiä, että minä olen oikea pässinpää\",\nhuudahti hän, näyttäen opettajalleen, mitä äiti oli kirjoittanut.\n\n\"Minä kirjoitan keisarinnalle ja sanon, että minun on mahdotonta\nsäännöllisesti harjoittaa lukuja karnevaaliaikana, mutta paaston ajalla\ntahdon ruveta ahkerammaksi. -- On kai se oikein?\"\n\n\"On\", vastasi apotti, \"edellyttämällä että todenteolla tarkoitatte mitä\npuhutte.\"\n\nMutta Maria Teresia ei tyytynyt pelkkiin lupauksiin. Seuraavassa\nkirjeessä palasi hän samaan aineeseen.\n\n\"Odotan kärsimättömästi palaavassa postissa tietoja luvuistasi ja\nahkeruudestasi\", kirjoitti hän. \"On luvallista huvitteleida, olletikin\nsinun iälläsi. Mutta tehdä huvitteleminen ainoaksi työkseen, olla\nmitään vakavampaa tai hyödyllisempää toimittamatta, kuluttaa aikansa\nkävelyillä ja vieraskäynneillä, -- oi, lapseni, sinä huomaat ajan\npitkään, miten tyhjää moinen elämä on, ja kadut, ettet paremmin\nkäyttänyt aikaasi. Tahdon kiinnittää huomiotasi siihen, että kirjeesi\novat joka kerta virheellisemmin ja huonommin kokoonpantuja. Kymmenen\nkuukauden kuluessa olisi sinun pitänyt voida edistyä kirjoitustaidossa.\nMinua oikein hävetti nähdessäni, että hovinaisille kirjoittamasi\nkirjeet kulkivat monen käden kautta. Sinun tulee harjoittaa\nkirjoitusta, että käsialasi paranee ja tulee tasaisemmaksi.\"\n\nVakava työskentelyn puute ei ollut hetikään ainoa moite, jonka Maria\nTeresia tähtäsi tytärtään kohden. Ilma, joka kotoa virtasi häntä\nvastaan, oli täynnä nuhteita, äidillinen huolenpito vaani kaikkialla.\n\nKirjeitten takana oli kruununprinsessa näkevinään keisarinnan\nhuolestuneen, rypistetyn otsan. Hänen ankaruudestaan huolimatta Marie\nAntoinette halusi innokkaasti nähdä hänet jälleen. Hän itki nähdessään\näitinsä käsialan. Häijyyden vainoomana, vakoojain ympäröimänä,\nnaimisissa vaikka olematta vaimo, yksinänsä keskellä ilkeätä hovia,\nvailla tukea, vailla ystäviä, joille olisi voinut huoliansa huojentaa,\nkaihoansa haastaa, lähetti hän tuhansia armaita ajatuksia takaisin\näidilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi sen jälkeen kuin Marie Antoinette oli tullut Ranskaan, meni\nkruununprinssin veli, Provencen kreivi, naimisiin Piemontin kuninkaan\nvanhimman tyttären kanssa. Nuorempi veli, Artoisin kreivi, nai\nseuraavana vuonna Provencen kreivittären nuoremman sisaren.\n\nKruununprinssipari sekä molemmat langot ja heidän puolisonsa\nmuodostivat nyt pienen erikoisen joukkueen. Loitolla kuninkaan ja hänen\nlemmittyjensä meluavista huvitteluista elelivät he kaikessa\nhiljaisuudessa itsestään mitään hälinää pitämättä ja herättämättä\nerikoisempaa huomiota.\n\nProvencen kreivi, joka oli perheen älypää, ei ollut oikein hyvissä\nväleissä kruununprinssin kanssa eikä koskaan antanut hänelle\nanteeksi, että tämä esikoisuutensa nojalla oli sulkenut hänet pois\nvaltaistuimelta. Provencen kreivitär olisi niinikään kernaammin suonut\nmiehensä olevan oikeutettu perintöön; hän ei voinut oikein ymmärtää,\nmiksi Savoijin prinsessa ei voinut olla kruununprinsessana yhtä hyvin\nkuin joku itävaltalainen arkkiherttuatarkin. Syystä ei Marie Antoinette\nhäneen eikä hänen mieheensä paljoa luottanut, joskaan hän ei nähtävästi\nollut epäsovussakaan heidän kanssaan.\n\nArtoisin kreivitär oli säveämpi kuin sisarensa; hän oli yksinkertainen\ntavoiltaan sekä luonteeltaan vaatimaton. Häntä pidettiin muuten pienenä\ntyhmyrinä, jonka ainoa ansio oli, että hän hankki Bourbon-suvulle\nperillisiä. Siinä määrin mitätön oli hän, että kun hän kerran sairastui\nhengenvaarallisesti, kuultiin hovissa ja kansan keskellä hänestä\nlausuttavan:\n\n\"Hänen hautajaispäivänsä tulee olemaan ensimäinen, jolloin huomataan,\nettä hän on ollut olemassa.\"\n\nOllen ritarillinen ja hilpeä, mutta kevytmielinen, sekä rakastaen peliä\nja kauniita naisia oli Artoisin kreivi johtavana sieluna kaikissa\nhuvitilaisuuksissa. Hän huvittelihe Versaillesissa sekä Pariisissa,\npelipöydän ääressä sekä hevosen seljässä, oopperatanssiaisissa niinkuin\nhovitanssiaisissakin; hän jäljitteli isoisänsä turmeltunutta elintapaa.\n\nHänen kevytmielisyytensä oli kruununprinssistä kumminkin siedettävämpi\nkuin toisen veljen punnitseva umpimielisyys.\n\nKohteliaisuudenosotuksista, jotka ensi aikoina tulivat Marie\nAntoinetten osaksi, sai hän melkein yksinomaan kiittää nuorinta\nlankoaan. Vilkas nuori prinssi oli Marie Antoinetten uudessa perheessä\nainoa, jonka mieli ja luonteenlaatu olivat hänen omien taipumustensa\nmukaiset.\n\nSaadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua aikaan alkoi\nMarie Antoinette sekä molemmat langot ja kälyt kaikessa salaisuudessa\nesittää huvinäytelmiä. Kruununprinssi istui nojatuolissa, ollen hän\nainoana katsojana. Hän haukotteli ikävissään, milloin näytteleminen\nsujui hyvin, mutta kävi tarkkaavaksi ja nauroi, milloin esiintyjät\neivät muistaneet osiaan.\n\nEräänä päivänä näytännön parhaillaan kestäessä ilmotti hänen äänekäs\nkuorsaamisensa nuorille taiteilijoille, minkä vaikutuksen heidän\nnäyttelemisensä oli häneen tehnyt. Tämä harrastuksen puute herätti\nMarie Antoinettessa kiivasta suuttumusta.\n\n\"Jollei näyttelemisemme teitä miellytä, niin menkää matkoihinne\",\nhuudahti hän vihastuneena puolisolleen; \"voittehan saada rahanne\ntakaisin.\"\n\nTämä puutteellinen taiteentajunta ei jäänyt kostoansa vaille:\n\nKruununprinssi, joka piti tanssimista raskaana työnä, oli eräänä iltana\nrohkaissut luontonsa ja tanssinut katrillin. Sen päätyttyä oli hän\nkauttaaltaan hiessä ja oli tehnyt niin monta virhettä, että katsottiin\nolevan syytä pyytää, ettei hän enää tanssisi ennen kuin oli paremmin\nharjaantunut siihen.\n\nHän rupesi nyt harjoittamaan tanssia suljettujen ovien takana ja antoi\nkäskyn, ettei millään ehdolla ketään saisi päästää sisään.\n\nKuninkaallinen korkeus laukkaa hengästyneenä ympäri lattiaa viulun\nsävelten mukaan, hien valuessa virtoina hänen pyöreitä poskiaan pitkin.\n\nKesken parasta touhuaan kuulee hän kummakseen vinhan vihellyksen.\nHän luo silmänsä ylös ja huomaa silloin nuorimman veljensä, joka\neräältä lehteriltä viheltää ja nauraa hänelle sydämensä pohjasta.\nKruununprinssi suuttuu; tanssia yhä jatketaan ja hän viittaa vain\nkädellään kunnioituksen unhottaneelle arvostelijalle.\n\nMuutamia tunteja sen jälkeen kohtaa hän Artoisin kreivin toisessa\nosassa linnaa; esikoisoikeuttaan käyttäen sivaltaa hän veljeään\nkorvalle. Veli antaa takaisin. Marie Antoinette, joka saapuu paikalle,\ntahtoo erottaa tappelijat, mutta saa itse taistelun tuoksinassa\nnaarmun.\n\nKohta sentään vallitsee sopu veljesten kesken. Kruununprinssi luopuu\nkokeistaan tanssitaidon alalla. Ja teatterinäytännöt täytyy lopettaa,\nsillä tädit, hovinaiset ja Marie Antoinetten opettaja saavat vihiä\nasiasta.\n\n\n\n\n5.\n\nMarie Antoinette ja kreivitär du Barry. -- Maria Teresia\nkirjeenvaihdossa tyttärensä kanssa.\n\n\nPrinsessa Adelaide ei ollut ainoa, jolle liitto Habsburg-suvun kanssa\noli vastenmielinen.\n\nRanskassa oli pysytty kylmäkiskoisina tälle liitolle ja odotettiin\nnurjin mielin Marie Antoinettea. Vasta sitten kun hän oli osottautunut\nniin vilpittömäksi ja lapselliseksi, niin kauniiksi ja iloiseksi, oli\nhän osaksi voittanut kansan puolelleen. Markiisitar de Pompadourin\nkatsottiin ansaitsevan vähemmin moitetta siitä, että hän oli taipunut\nkiusaukselle rakentaa liitto Maria Teresian kanssa. Moitteet Choiseulia\nvastaan, jonka into oli luonut tämän avioliiton, olivat vähemmin\näänekkäitä.\n\nHovissa ei sentään ollut niinkään helppo saada mieliä tyynnytetyksi.\nToisiaan vastaan taistelevat puolueet liittyivät täällä yhteen:\nranskalaiset prinsessat ja Ludvigin rakastajatar, jotka katselivat\nliittoa karsain silmin, sentähden että se oli Choiseulin aikaansaama.\n\nLudvig XV, joka, kuten tiedetään, oli täydellisesti rakastajattariensa\nohjattavana, oli rouva Pompadourin kuoltua joutunut huonomaineisen\nnaisen valtaan, joka historiassa on tunnettu kreivitär du Barryn\nnimellä. Häpeällisen elämänsä huippukohdaksi oli irstailujen murtama\nkuningas korottanut yhteiskunnan alhaisimmista kerroksista lähteneen\nnaisen -- Jeanne Bécun, liikanimeltään \"enkeli\" -- kreivittäreksi ja\nsallinut hänen tulla kuninkaalliseen linnaan asumaan.\n\nKruununprinsessan saapuessa hoviin oli kuningas miltei tahdoton\nvälikappale rakastajattarensa käsissä. Ja kreivitär du Barrysta tuli\nensimäinen kivi Marie Antoinetten tielle uudessa maassa.\n\nEnsimäisenä iltana, minkä hän vietti yhdessä kuninkaallisen perheen\nkanssa, täytyi hänen yleisön silmien edessä syödä samassa pöydässä\nmissä tuo surullisen kuuluisa nainenkin.\n\nNuori ruhtinatar tunsi itsensä mitä syvimmin loukatuksi; hänen\npuhtautensa nousi kapinaan sitä likaisuutta vastaan, johon kuninkaan\nheikkous hänet pakotti astumaan. Sinä iltana ei hän kumminkaan\nnäyttänyt maailmalle oikeutettua närkästystään.\n\nAterian päätyttyä tahtoi eräs hovimiehistä saada houkutetuksi hänet\nsatimeen; hän kysyi nimittäin, mitä Marie Antoinette piti kreivitär du\nBarrysta.\n\n\"Minusta on hän kaunis\", vastasi Marie Antoinette suorasti.\n\nSe oli ensimäinen ja myöskin viimeisiä kertoja, jolloin Marie\nAntoinette osotti varovaisuutta lausunnoissaan.\n\nKreivitär ei lainkaan ollut häijy ihminen. Hän oli hyväntekeväinen,\neikä hän läheskään ollut kostonhaluinen.\n\nMutta hän oli suuressa määrin turhamainen. Hän himoitsi\nkunnianosotuksia sitä enemmän, tietäessään ettei hän ollut ansiollinen\nniitä saamaan.\n\nIlotyttö oli halunnut tulla esitetyksi suurelle maailmalle; ja hän oli\nsaanut toivonsa täytetyksi; hän näki herttuaita, lähettiläitä,\nministereitä ja ruhtinaita luonansa.\n\nItävaltalaisen arkkiherttuattaren saapuessa oli hän toivonut saavansa\nsyödä illallista yhdessä niin monien keisarien jälkeläisen kanssa; ja\nhänen kuninkaallinen rakastajansa oli ollut kylliksi heikko,\ntäyttääkseen hänen pyyntönsä.\n\nIhan ensi askeleistaan Ranskan maalla oli kruununprinsessa päätynyt\nvieretysten tuon \"tyhmän ja hävyttömän olennon kanssa\", joksi hän\nnimitti du Barrya.\n\nHän oli kohdannut kreivittären ensimäisenä iltana \"La Muettessa\".\nMyöhemmin kohtasi hän tämän Compiègnessa, Versaillesissa, jos\njonkinlaisissa tilaisuuksissa.\n\nHänen luontonsa ei sallinut hänen osottaa kreivittärelle vähintäkään\nsuosiota, se ei sallinut hänen edes alentua lausumaan ainoatakaan\nsanaa tuolle kelvottomalle naiselle. Kruununprinssi tunsi samaa\nvastenmielisyyttä isoisänsä rakastajatarta kohtaan, eikä hän salannut\nsitä enemmän kuin Marie Antoinettekaan.\n\nRakastajatar otti kruununprinssiparin vihamielisen käytöksen pahakseen.\nJa rakastajattaren ystävät, joilla ei ollut kruununprinsessalta mitään\ntoivottavissa, koettivat voimainsa mukaan vahingoittaa häntä joka\npaikassa. Aavistettiin, että Marie Antoinetten nuorekkaan ulkomuodon\ntakana piili tarmokkuutta. Pelättiin, että hän voimakkaana\npersoonallisten etevämmyyksiensä, äitinsä neuvojen ja pääministeri\nChoiseulin kannatuksen kautta, anastaisi itselleen kuninkaaseen nähden\nvaltaa, joka saattoi tulla vaaralliseksi toiselle puolueelle. Alettiin\npuhua itävaltalaisesta vaikutuksesta, jota olisi vastustettava, ja\nkoetettiin saada Choiseul kukistetuksi.\n\nKuninkaaseen vaikutti hänen rakastajattarensa, joka useiden turhien\nyritysten jälkeen vihdoin onnistui aikaansaamaan ministerin eron. Tämän\nseuraaja, Aiguillonin herttua, totteli sokeasti kreivittären tahtoa;\nnyt rouva du Barry ja uusi ministeri yhdistetyin voimin nousivat\nkruununprinsessaa vastaan, jonka asema jo kävi todella arveluttavaksi.\n\nMinisteriltään toiselta sekä rakastajattareltaan toiselta puolen\nsai kuningas nyt yhtämittaa kuulla valituksia Marie Antoinettea\nvastaan. Tämä sai hänet vihdoin kyllästymään ja synnytti hänessä\nkylmäkiskoisuutta kruununprinsessaa kohtaan, jolle hän ensi alussa oli\nosottanut niin suurta ystävällisyyttä.\n\nLudvig XV piti lapsistaan ja lastenlapsistaan; mutta hänen rakkautensa\nheitä kohtaan oli itsekästä. Edellyttämällä, että hän saisi vapaasti\nheidän puoleltaan harjoittaa irstailujaan ja huvitella itseään miten\nparaiten taisi, salli hän myös heidän nauttia kaikkea mahdollista\nvapautta.\n\nPerhekohtaukset olivat hänelle kauhistus. Kuunneltuaan kauvan aikaa\nkreivitär du Barryn soimauksia kruununprinsessaa vastaan, ei kuningas\nsentään itse ottanut puhuakseen hänen kanssaan, vaan kutsutti Marie\nAntoinetten hovimestarinnan luokseen.\n\nKuningas kiitti kruununprinsessan luonnetta ja eteviä ominaisuuksia,\nmutta valitti sitä, että hän liiaksi suorapuheisesti kosketteli\nasioita, joita luuli huomaavansa hänen, kuninkaan, hovissa.\n\nHovimestarinna siitä kruununprinsessan luo, ja kruununprinsessa riensi\nkuninkaan puheille. Marie Antoinetten lapsellinen hempeys sai kuninkaan\ntyytymättömyyden haihtumaan. Kuningas syleili häntä, suuteli häntä\nkädelle, ja kun Marie Antoinette valitti vastustajiensa häntä kohtaan\nosottamaa menettelyä, salli kuningas hänen saada oikeutta.\n\nSalajuoni oli siis sillä kertaa rauennut.\n\nJos kruununprinsessa olisi mennyt kuninkaan luo joka kerta, kun häntä\nyritettiin mustata, olisi hänellä ollut voimallinen ase vihollistensa\nkukistamiseksi. Mutta hän oli vielä noitten iällisten prinsessain\nvaikutuksen alaisena, jotka koettivat jos jonkinlaisilla keinoilla\npysyttää häntä loitolla kuninkaasta. Kruununprinsessan karttelevaisuus,\njoka ei ollut nuoruutta ja kauneutta ihailevan Ludvigin mieleen,\nvalmisti tietä vehkeille.\n\nMyötään kuultiin uusia syytöksiä, myötään tehtiin uusia hyökkäyksiä sen\nhyvän käsityksen järkähyttämiseksi, mikä maan hallitsijalla hänestä\noli.\n\nEräänä päivänä -- 28. heinäkuuta 1771 -- sai Itävallan lähettiläs\nkäskyn tulla kreivitär du Barryn huoneeseen, jossa kuningas halusi\nhäntä puhutella.\n\nHämmästyneenä tästä käskystä, joka tuntui hänestä verukkeelta, jolla\nhäntä pakotettiin tulemaan kuninkaan rakastajattaren asuntoon, ei\nlähettiläs kumminkaan jättänyt käskyä noudattamatta.\n\nHänet vastaanotti rakastajatar, joka ihan ensiksi vakuutti hänelle\nystävyyttään sekä sen jälkeen kertoi, että hänellä, kreivittärellä, oli\nsyytä mitä syvimpään murheeseen.\n\n\"Mitä ilkeimmän parjauksen kautta koetetaan minulta riistää\nkruununprinsessan kunnioitus\", sanoi hän; \"hän ei anna päivääkään\nmennä, ettei osoittaisi, miten syvästi hän halveksii minua.\"\n\nLähettiläs koetti uskotella, ettei hänellä ollut vähintäkään aavistusta\nsiitä.\n\nHänen sitä lausuessaan leväytettiin ovi auki ja Ludvig XV tuli\nnäkyviin.\n\n\"Tähän asti\", sanoi kuningas, \"olette ollut Itävallan keisarinnan\nlähettiläänä. Nyt pyydän teidän olemaan minun lähettiläänäni, ainakin\nmuutaman aikaa.\"\n\nJa sitten ryhtyi hän valittamaan kruununprinsessan käytöstä.\n\nHänestä oli kruununprinsessa viehättävä, mutta ollen nuori ja vilkas\nsekä naimisissa miehen kanssa, joka ei pystynyt ohjaamaan häntä\noikeaan, oli hänen mahdotonta välttää pauloja. Hän antautui\nennakkoluuloille ja oikeudettomalle vihalle alttiiksi. Oli\nsilmiinpistävää, miten pahoin hän kohteli henkilöitä, joita kuningas\noli seurapiiriinsä ottanut. Moinen käytös oli omiansa virittämään\npuoluehenkeä hovissa.\n\n\"Käykää usein kruununprinsessan luona\", jatkoi hän. \"Minä annan teille\nvallan puhua puolestani hänelle mitä ikinä tahdotte. Hänelle annetaan\nhuonoja neuvoja; hänen ei tule millään muotoa seurata niitä.\"\n\nKreivi Mercy oli Marie Antoinetteen liiaksi kiintynyt ja näki liian\nselvästi sen juonien verkon, jota hänen ympärilleen kudottiin,\nviipyäkseen saattamasta kuninkaan sanoja hänen tietoonsa.\n\nHän kehotti kruununprinsessaa asettumaan määrätylle kannalle. Jos hän\nkatsoi täytyvänsä osottaa, että hän tiesi mikä asema kreivittärellä\nhovissa oli -- huomautti kreivi -- niin vaati hänen arvonsa, että hänen\ntuli kehottaa kuningasta kieltämään tältä naiselta pääsy hänen\nsalonkiinsa. Jos hän sen sijaan tahtoi näyttää, ettei hän muka\nollenkaan käsittänyt rakastajattaren asemaa, silloin tuli hänen\nkohdella rakastajatarta samalla tavoin kuin kaikkia muita hoviväelle\nesiteltyjä naisia, sekä lausua hänelle joku sana, milloin tilaisuutta\nsiihen tarjoutui.\n\nNeuvo synnytti levottomuutta kruununprinsessan ympäristössä.\n\nMarie Antoinette, joka huolimatta äitinsä varoituksista yhä\nedelleen kulki Adelaiden talutusnuorassa ja tunsi mitä suurinta\nvastenmielisyyttä rakastajatarta kohtaan, ei ollut laisinkaan halukas\npuhuttelemaan häntä. \"Tätini eivät sitä suvaitse\", ilmoitti hän.\n\nMutta kreivi Mercyn sekä osaksi puolisonsa kehotuksista taipui\nkruununprinsessa vihdoin jonkun verran muuttamaan mieltään. Sovittiin\nsiten, että lähettiläs eräissä hovikemuissa lyöttäytyisi puheisiin\njalkavaimon kanssa; kruununprinsessan piti silloin astua esiin ja\nlausua parisen sanaa.\n\nJoutui ilta. Kaikki sujui alussa toiveita myöten. Mercy astui madame du\nBarryn luo, ja Marie Antoinette lähti kierrokselleen ympäri salonkia.\n\nHän läheni sitä paikkaa, missä kreivitär seisoi, kun kruununprinsessa\nAdelaide, joka ei hetkeksikään päästänyt häntä näkyvistään, äkkiä\nkorotti äänensä.\n\n\"Meidän on jo aika lähteä. Tule!\" huudahti hän.\n\nKuultuaan tämän kolean äänen, kruununprinsessa joutui kokonaan ymmälle.\nHämillään riensi hän pois, eikä aiotusta lähentymisestä tullut mitään.\n\n\"Neuvoillanne ei ole mitään tehoa\", lausui kuningas kreivi Mercylle;\n\"minun on välttämätön tulla teille avuksi.\"\n\nLudvig XV oli tyytymätön, hänen rakastajattarensa loukkaantui. Mercy\nsäikähtyi ja alkoi peljätä, että hallitsijan viha saattaisi hänet\nryhtymään tuhoa tuottaviin toimenpiteisiin. Tätä ehkäistäkseen kääntyi\nhän Maria Teresian puoleen ja pyysi keisarinnan ottamaan asian\nhoimiinsa.\n\nKeisarinna keskusteli parhaillaan Preussin ja Venäjän kanssa Puolan\nensimäisestä jakamisesta. Hänen jalomieliselle luonteelleen oli ylen\nvaikeata suostua ottamaan osaa poliittiseen tekoon, joka hänen omien\nsanojensa mukaan \"heitti häpeätahran koko hänen hallitustoimiinsa\".\nVaikka kreivi Kaunitz ja hänen oma poikansa Josef koettivat saada häntä\nsiihen taipumaan, halusi hän omasta puolestaan viivyttää asiata.\n\nUuden liiton solmiminen Ranskan ja Itävallan välillä näytti hänestä\nolevan ainoa keino, jolla tämä saattoi tapahtua. Hänellä oli sen vuoksi\ntäysi syy kehottaa Marie Antoinettea osottautumaan suosiolliseksi sille\npuolueelle, jolla sillä kertaa oli valta käsissään.\n\nHän ei siihen aikaan ollut koskaan maininnut tyttärelleen kreivitär du\nBarrya. Mutta nyt purki hän koko nuhteiden tulvan yhtäkkiä Marie\nAntoinetteen. Hän ilmaisi tässä käsityskannan, joka oli ristiriidassa\nhänen oman mielenlaatunsa kanssa, sillä muutoin piti hän aina erittäin\ntarkkaa huolta siitä, että kansalla olisi mitä korkeimmat ajatukset\nhänen siveellisistä periaatteistaan.\n\nMadame du Barrylla oli koko se julkeus, joka tavallisesti on sen\nihmisluokan tuntomerkkinä, josta hän oli alkuisin. Artoisin kreivin\nhäissä hän oli aikaansaanut saman pahennuksen kuin aikaisemmin\nkruununprinssin häissä: hän oli julkisesti aterioinut yhdessä koko\nkuninkaallisen perheen kanssa; ja hän oli siinä tilaisuudessa puettu\nkoristuksiin, joiden arvo nousi viiteen miljoonaan frangiin.\nIltaseuroissa kuninkaan luona meni hän niin pitkälle hävyttömyydessään,\nettä istuutui kruununprinssin viereen. Käyntinsä kruununprinsessan\nluona uudisti hän kahta taajempaan. \"Jos keisarinna näkisi miten hän\nkäyttäytyy, antaisi hän varmaan minulle anteeksi\", sanoi Marie\nAntoinette; \"niin kärsivällistä ei ole, joka voisi sitä sietää.\"\n\nSen sijaan että olisi kohtuudella opastanut tytärtään, kirjoitteli\nMaria Teresia hänelle kiivaita ja käskeviä kirjeitä.\n\nTehdäkseen keisarinnalle mieliksi, lausui kruununprinsessa vihdoinkin\nsanasen, joka saattoi näyttää kreivitär du Barrylle aiotulta.\n\nKreivi Mercy oli siitä varsin hyvillään, mutta hänen ilonsa ei ollut\npitkällinen.\n\n\"Olen puhutellut häntä kerran\", sanoi Marie Antoinette, \"mutta olen\nvarmasti päättänyt, etten tee sitä toiste. Se ihminen ei enää toiste\nkuule minun ääneni kaikua.\"\n\nMarie Antoinetteen nähden oli jo ääretön uhraus, että hän oli yhden\nainoan kerran puhutellut olentoa, jota hän niin syvästi halveksi. Hänen\nmielestänsä tämän uhrin olisi pitänyt riittää täydellisesti\ntyydyttämään äitiä sekä lähettilästä.\n\n\"Minä en epäile\", kirjoitti hän sen johdosta äidille, \"että Mercy on\nkertonut teille käytöksestäni uudenvuoden päivänä ja toivon, että\nteidän majesteettinne on minuun tyytyväinen. Uskokaa minua, minä olen\nalati kernas uhraamaan ennakkoluuloni ja vastenmielisyyteni niin kauan\nkuin ei minulta vaadita jotakin halpamaista ja häpeällistä. Olisi\nelämäni onnettomuus, jos eripuraisuutta syntyisi sukujemme välillä.\nSydämeni on aina perheeseeni kiintynyt, ja minun olisi vaikea siinä\ntapauksessa täyttää velvollisuuksiani täällä. Tämä ajatus kauhistaa\nminua. Minä toivon, ettei sitä koskaan tapahdu ja etten ainakaan minä\nanna aihetta siihen.\"\n\nMaria Teresia katsoo näiden rivien ilmaisevan jonkinlaista\ntottelemattomuutta tyttärensä puolelta ja vastaa mielikarvaudella:\n\n\"Luuletko, että minä ja ministeri antaisimme sinulle neuvoja, jotka\nsotisivat kunnian vaatimuksia tai arkaluontoisintakaan siveydentuntoa\nvastaan? Mitähän muita pyyteitä minulla voisi olla kuin sellaisia,\njotka samalla tarkoittavat sinun hyvääsi ja maasi parasta,\nkruununprinssin ja sinun yhteistä onnea? -- Ken saattaa sinua paremmin\nneuvoa, ken enemmän ansaitsee luottamustasi kuin ministerini, joka\ntarkoin tuntee koko valtion ja ne välikappaleet, jotka siinä toimivat?\"\n\nKeisarinna muistuttaa Marie Antoinettea siitä, että kun hänellä ei ole\ntoivoa saavuttaa onneansa kasvojensa kautta, jotka eivät ole niin\nerittäin kauniit, tahi loistavien luonnonlahjojen kautta, joita hänellä\nei suinkaan ole, niin älköön hän odottako saavuttavansa menestystä\nmuulla kuin sydämensä hyvyydellä ja olemalla edelleen kelpo saksalainen\nnainen, mistä hänen aina tulee olla ylpeä.\n\nNäistä kirjeistä puhuu enemmän hallitsijatar kuin äiti, joka missään\ntapauksessa ei hemmottele lastaan piloille.\n\nVersaillesissa syytettiin kruununprinsessaa siitä, että hän liiaksi\najatteli Wieniä; Wienin hovissa sen sijaan epäiltiin häntä siitä, ettei\nhän tarpeeksi kiinnittänyt mieltään lapsuutensa kotiin.\n\nTurhaan kokivat äiti ja kreivi Mercy saada häntä luopumaan\nvihamielisestä kannastaan kuninkaan rakastajattareen nähden. Turhaan\nkoki Aiguillonin herttua kehottaa häntä kohtelemaan kreivitärtä\nvähemmin halveksivasti. Turhaan koki nyt itse prinsessa Adelaidekin,\njoka oli ruvennut lähestymään toista puoluetta, pakottaa veljensäpojan\nvaimoa seuraamaan hänen jälkiään. Eivät ranskalaiset vaikutukset\nenempää kuin saksalaiset kehotuksetkaan saaneet hänen tunteitaan\nkreivitär du Barrya kohtaan muuttumaan. Kun kuninkaan jalkavaimo kerran\nkäytti tilaisuutta hyväkseen esittääkseen erään vastanaineen\nsukulaisensa hovissa, ei hän saanut houkutelluksi sanaakaan\nkruununprinsessan suusta oman itsensä tai sukulaisensa hyväksi. Ja kun\nprinsessa Adelaide koetti saada häntä taipumaan, vastasi Marie\nAntoinette:\n\n\"Kehotan teitä, täti, pysymään erillänne Aiguillonin vehkeistä; hän on\nhuono ihminen.\"\n\n\n\n\n6.\n\nKruununprinssiparin tulo Pariisiin. -- Ludvig XV kuolee.\n\n\nLukuunottamatta hovia, joka oli kovasti huvitettu siitä, sekä muutamia\nsanomalehtiä, jotka täyttivät palstojaan hovin häväistysjutuilla, ei\nRanskassa yleensä pidetty sanottavasti lukua Marie Antoinetten ja\nkreivitär du Barryn välisistä riidoista.\n\nSen sijaan Ranska ei enää tiennyt kelle se omistaisi perinnäisen\nrakkautensa kuningassukuun. Niin omisti se kaikesta sydämestään sen\nkauniille kruununprinsessalle. Vielä uskottiin hänen hyvyyteensä ja\nsiveyteensä. Hän oli loistava tähti, jonka puoleen kaikkien katseet\nkääntyivät.\n\nOli tapana, että Ranskan kruununprinssi ja -prinsessa määrättynä\npäivänä juhlallisesti saapuivat pääkaupunkiin.\n\nJuonet olivat tehneet sen, että pääkaupunkiin tulo tällä kertaa oli\nlykkäytynyt kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen.\n\nKun Ludvig ja Marie Antoinette kesällä 1773 lopultakin saapuivat, oli\nihastus sanomaton.\n\nTeille, jota kruununprinssiparin tuli matkata, oli kerääntynyt niin\nsankkoja ihmisparvia, että juhlavaunut tuskin pääsivät liikkumaan.\nRiemuporteilla ja kukilla koristetut kadut antoivat koko kaupungille\njuhlallisen leiman. Kaikkialla raikui innostuneita eläköönhuutoja.\nTungettiin vaunujen luo, tartuttiin Marie Antoinetten käsiin,\nsuudeltiin niitä, melkein tapeltiin siitä, ken saisi niitä koskettaa.\nSiunauksia ja onnentoivotuksia sateli ylenmäärin, eikä väsytty\ntarkastelemasta häntä ja kuulemasta hänen äänensä sointua. Taputettiin\nkäsiä, huiskutettiin nenäliinoja, hatut lensivät ilmaan.\n\nMarie Antoinettelta riitti jokaiselle hymyily, tervehdys, säteilevä\nkatse kauniista silmistään.\n\n\"Teitä ilahuttaa nähdä meitä\", lausui hän vaunujen ympärillä olijoille,\n\"me olemme myöskin hyvin iloiset nähdessämme teitä.\"\n\nHallien myyjättäret, jotka onnitteluineen olivat tulleet nuorta paria\nvastaan, kutsuttiin aamiaiselle Tuilleriain konserttisaliin. Linnassa,\npuistossa, kaikkialla oli ihmisiä ahdinkoon asti. Astuessaan\nulkoparvekkeelle kruununprinsessa hieman pelästyi niitä mahdottomia\nihmisparvia, jotka vyöryivät hänen jalkojensa juuressa.\n\n\"Madame\", sanoi Pariisin pormestari, \"toivon ettei teidän puolisonne\nsiitä pahastu, mutta tuolla alhaalla seisoo kaksisataatuhatta ihmistä,\njotka ovat rakastuneet teidän kuninkaalliseen korkeuteenne.\"\n\nKruununprinssi ei ollut mustasukkainen. Kansanjoukon ihastus, hänen\nvaimonsa sulous vaikuttivat häneenkin; hän sai karkoitetuksi\ntavanomaisen ujoutensa ja vastasi luontevasti ja arvokkaasti hänelle\npidettyihin puheisiin.\n\nMarie Antoinette ei kyennyt pidättämään ilokyyneliään.\n\nHän tarttui miehensä käsivarteen ja käyskeli hänen kanssaan\nihmisjoukkojen keskellä. Ei ollut kukkia riittämään asti heidän\npäälleen viskata, ei ollut ääntä kylliksi lausua heitä tervetulleiksi.\n\"Hyvä, kiltti kansa\", toisti kruununprinsessa ehtimiseen.\n\nLudvig XV, joka oli kokonansa menettänyt kansan kunnioituksen ja\nrakkauden, odotti Versaillesissa kärsimättömästi lastenlasten takaisin\ntuloa.\n\n\"Olin levoton teidän tähtenne, lapset\", sanoi hän, \"kai te nyt olette\naika lailla väsyneet.\"\n\n\"Tämä on ihanin päivä elämässämme\", vastasi Marie Antoinette, ja lisäsi\nhienotunteisesti, vanhaa kuningasta tarkottaen:\n\n\"Pariisilaiset kai paljon pitävät teidän majesteetistanne, koska he\nmeidän tulomme tähden ovat ryhtyneet niin suuriin puuhiin.\"\n\nRiemullisen Pariisiin tulon jälkeen tuli kruununprinsessalle paremmat\nolot. Suhde nuoren avioparin välillä kävi niinikään lämpöisemmäksi.\nLudvig alkoi tuntea viehätystä nuoreen vaimoonsa, ja kruununprinsessa\nalkoi pitää arvossa miehensä kunnioitettavaa luonnetta.\n\nSilti lienee harvoin nähty katkerampaa ivaa kuin milloin kohtalo oli\nnämä kaksi yhteen saattanut; ja tuskinpa tavattanee luonteita, jotka\nedustivat suurempia vastakohtia kuin heidän.\n\nOli kuin tuli ja vesi olisivat tehneet liiton; tässä yhtyivät ei\nainoastaan vastakkaiset luonteet, vaan vieläpä vastakkaiset rodut,\nvastakkaiset makusuunnat, vastakkaiset mielipiteet, mielihalut ja\ntunteetkin.\n\nMarie Antoinette oli lämmin ja vilkas; Ludvig oli hidas ja kylmä.\nJälkimäinen oli vaitelias, edellinen puhui liiaksi. Kruununprinsessan\nesiintymistapa oli luonteva ja siro, kruununprinssin oli kömpelö ja\nkulmikas.\n\nEi edes hänen hyvyytensäkään voinut Marie Antoinettea viehättää. Se oli\nraakaa, töykeätä, tympeyttävää hyvyyttä; siitä puuttui tunteellisuutta,\njohon Marie Antoinette pani arvoa. Ruhtinaasta, jolla ei ollut selvästi\nhalua muuhun kuin sepäntyöhön, joka kulutti päivänsä yhdessä sepänsälli\nGamainin kanssa, hän turhaan haki sekä haaveksimaansa puolisoa että\nRanskan tulevaa kuningasta.\n\nKruununprinssin täydellinen välinpitämättömyys omasta persoonastansa\nennen kaikkea vaikutti kovin vieroittavasti hänen nuoreen vaimoonsa.\nEräänä päivänä moittii Marie Antoinette katkerasti häntä siitä, että\nhän oli likainen ja liiaksi huolimaton vaatetuksessaan.\n\nLudvig otti ensin pahakseen, mutta apeutui sitten itkemään. Marie\nAntoinetten kävi sääliksi, että oli pahoittanut hänen mieltään. Hänkin\nrupesi itkemään, ja sen jälkeen he sopivat keskenään.\n\n\"Pidätkö minusta?\" kysyi kruununprinssi häneltä toiste.\n\n\"Kyllä\", vastasi Marie Antoinette; \"minä pidän todella sinusta, -- sitä\net saa epäillä. Mutta vielä enemmän sinua kunnioitan.\"\n\nKruununprinssiä miellytti hänen naiivi suoruutensa ja niin muuttui hän\nvähitellen hieman suopeammaksi.\n\nMyöskin hovipiirissä tuli Marie Antoinettelle mieluisampi olo.\n\nMuutamain kiihkoisain vihanpurkausten jälkeen olivat vanhat prinsessat\nnäennäisesti ja joksikin aikaa luopuneet vainoomisistansa. Toiset\nkuninkaallisen perheen jäsenet koettivat liehitellä tulevaa\nkuningatarta. Lakkasipa madame du Barrykin juonimasta ja kantelemasta.\n\nHän huomasi ehkä itse, ja lienevät toisetkin hänelle huomauttaneet,\nettä kuningas oli iällinen ja ettei nuoreen kruununprinssipariin nähden\nliian kireissä suhteissa oleminen saattanut olla kreivittärelle\nhyödyksi.\n\nLudvig XV oli jo pitkät ajat ollut muukalaisena omassa valtakunnassaan.\nTurhaan koki hänen lemmittynsä matkojen ja juhlien kautta hankkia\nhänelle mielen huviketta; mitään iloa ei ollut enää olemassa hänelle,\njoka oli saanut maistaa kaikkia ja jonka oli ollut niin helppo saada\nmielihalunsa tyydytetyksi.\n\nHänen ruumiinsa oli irstailemisen kautta turmeltunut, kun hän\nhuhtikuussa 1774 sairastui rokkoon.\n\nLääkäri ilmoitti hänelle, että nyt oli aika hänen ajatella tulevata\nelämää. Hänen jumalanpelkonsa heräsi, ja kreivitär du Barrya\nkehotettiin poistumaan kuninkaallisesta linnasta.\n\nTieto hänen vaarallisesta taudistaan vastaanotettiin Pariisissa melkein\niloa lähentelevällä välinpitämättömyydellä. Kunnianhimoiset hovissa\neivät sensijaan vielä tienneet, pitikö heidän edelleen luottaa\nlaskevaan aurinkoon vai oliko viisaampaa kääntää kasvonsa nousevaa\naurinkoa kohti.\n\nKun saatiin tietää, että hänen kuolemansa oli melkein varma, oli kuin\ntuulispää olisi pyyhkäissyt pois hovimiehet Versaillesista. Sen sijaan\nriensi kansa linnaan, toivoen saavansa kuulla, että tila oli käynyt\nhuonommaksi.\n\nLudvigia vaivasi kuoleman kauhu ja mitä hirmuisimmat tuskat. Väliin\nkätki hän kasvonsa päästäkseen näkemästä jotakin, väliin työnsi hän\nluotaan ristin, jota hänelle ojennettiin, huutaen ettei hän ollut\nansiollinen kajoomaan Kristuksen ristiin. Väliin katsoa tuijotti hän\ntuskaisesti taivasta kohden, otti käteensä ristin, puristi sitä\nsydäntään vasten ja suuteli sitä katuvaisena ja polttavia kyyneliä\nvuodattaen.\n\nVasta kun lääkärit olivat kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ryhtyneet\nsuojellakseen itseään tarttumalta, astuivat he vastahakoisesti hänen\nmakuuhuoneeseensa. Useat saivat taudin pelkästään siitä, että kulkivat\nulkopuolella olevan eteiskäytävän läpi. Erääseen hovimieheen, joka oli\nraottanut ovea ja parin minuutin ajan katsellut kuningasta, tarttui\ntauti ja hän kuoli.\n\nTöin tuskin saatiin palvelijat menemään sisään. Muuan hovivirkamies\nnäki käskyläispojan, joka vuodatti kyyneliä.\n\n\"Sinä kai itket herraasi?\" kysyi hän.\n\n\"Kuningastako? En suinkaan\", vastasi poika. \"Itken toveri raukkaani,\njolla ei ollut rokkoa. Nyt hän saapi sen ja kuolee ihan varmaan.\"\n\nKuninkaan kehotuksesta pysyivät kruununprinssi ja kruununprinsessa\npoikessa; hänen tyttärensä ja muutamat harvat palvelijat olivat ainoat,\njotka ympäröivät hänen kuolinvuodettaan. Vaikka hoviväki ja ystävät\nhylkäsivät hänet, eivät prinsessat Adelaide ja Louise hetkeksikään\nväistyneet hänen vuoteensa luota. He rohkaisivat hänen mieltään\nrukouksillaan, he vahvistivat häntä alttiilla rakkaudellaan, he\ntarjosivat hänelle apunsa mitä vastenmielisimmissä olokohdissa, ollen\nitse varmalle tartunnalle alttiina.\n\nTurhaan pyysivät lääkärit heitä poistumaan vaarallisen kuolinvuoteen\nluota, turhaan yhtyi kuningas heidän pyyntöihinsä; prinsessat pysyivät\npaikoillaan.\n\nPalava kynttilä asetettiin yhteen linnan ikkunoista merkiksi siitä,\nettä kuningas eli.\n\nToukokuun kymmenentenä päivänä kello neljän, viiden vaiheilla\niltapäivällä veti hän vihdoinkin viimeisen henkäyksensä. Kynttilä\nsammutettiin, ja ulkona odottavat tiesivät silloin, että Ludvig XV oli\nkuollut.\n\nKaikki, jotka suinkin pääsivät, pakenivat kuninkaallisesta asunnosta.\nHovimenojen ohjaaja ja pari muuta hovivirkamiestä olivat ainoat jälelle\njääneet. Heidän virkavelvollisuutensa vaati heitä pitämään huolta\nsiitä, että valtiaan jäännökset saatettiin hautaan.\n\nRuumis käärittiin sukkelasti hurstiin ja paiskattiin kolmikertaiseen\nsinkki- ja tammiarkkuun; kaksi kadunlakaisijaa olivat ainoat, jotka\nsaatiin tämän toimen suorittajiksi.\n\nKaikista varotoimenpiteistä huolimatta tunki kirstusta niin väkevä\nrutonhaju, että saapuvilla olevat papit tarvitsivat avukseen kaiken\nuskonnon voiman, voidakseen tiehensä livistämättä sitä kestää.\n\nSydän-yöllä vietiin kuollut ruumis metsästysvaunuissa Saint-Denisin\nkuninkaanhautaan. Jotkut myöhästyneet yökulkijat, jotka tulivat tien\nvarrella olevista ravintoloista, tervehtivät kokkapuheilla ja\njuomalauluilla hallitsijaa hänen viimeisellä retkellään.\n\n\"Ludvig XV\", lausui joku irvihammas, \"maksoi paperirahalla syntyessään;\nhän antoi meille sotia, kun varttui mieheksi, nälänhädän, kun tuli\nvanhaksi, ja ruton, kun kuoli.\"\n\n\n\n\n7.\n\nValtaistuimelle nousu. -- Hovin seuratavat. -- Kreivitär de Noailles.\n-- Apotti Vermond.\n\n\nEi kukaan Ranskan kuninkaista ole ollut vähemmin kunnianhimoinen kuin\nse hyvänsuopa nuorukainen, sepänammatissa mustuneine käsineen, joka\nLudvig XV:nnen kuoltua nousi valtaistuimelle. Hän katsoi suuruutta\ntaakaksi, jota hän ainoastaan kristillisen nöyryyden avulla jaksoi\nkantaa.\n\nKun häntä isänsä kuollessa ensi kerran kutsuttiin \"dauphiniksi\",\nkalpeni hän ja pyörtyi. \"Armas Ranska\", sanoi silloin Ludvig XV,\n\"sinulla on kuninkaana ukko ja kruununprinssinä lapsi.\"\n\nKun Ludvig XV oli heittänyt henkensä, kokoontui kuningasperhe linnan\nkappeliin. Sillä aikaa kuin lapset ja lastenlapset rukoilivat kuolleen\npuolesta, nousi hirveä rajuilma. Sadekuurot piiskoivat ikkunaruutuja.\nTuuli sammutti vahakynttilät. Ukkosen jymähtely esti papin äänen\nkuulumasta.\n\nKreivitär de Noailles ja apotti Vermond olivat ensimäiset, jotka vanhan\nvaltiaan kuoltua riensivät tervehtimään kruununprinssiä ja\nkruununprinsessaa Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, mutta he\nkohtasivat nuoren parin kyynelten ja tuskan vallassa.\n\n\"Oi, Jumalani!\" huudahtivat he molemmat polvistuen, \"me olemme liian\nnuoret voidaksemme hallita.\"\n\nSe oli sydämen huutoa, mutta samalla myöskin järjen ääntä, sillä vielä\nhe eivät olleet läheskään kypsyneet sitä asemaa varten, johon heidän\nnyt oli astuminen.\n\nLudvigia, joka vielä ei ollut kahdenkymmenen vuoden ikäinen, oli\nsäännöllisesti pysytetty erillään hallitusasioista. Ja Marie\nAntoinettella, joka vielä ei ollut yhdeksäätoista vuotta täyttänyt, ei\nollut halua eikä mieltymystä valtiontoimiin.\n\nHovi oli jakaantunut keskenänsä riitaisiin puolueihin; raha-asiat\nolivat epäjärjestyksessä, kunnioitus kuningasvaltaa kohtaan oli\njärkäytetty. Vaikeuksia kohosi kaikilla tahoilla, ja kaikkialla\nhuudettiin parannuksia.\n\nEnsimäiset päivät kulki kansa ikäänkuin ilon huumauksessa. Sepitettiin\nivallisia sururunoja kuninkaasta, jota kerran oli kutsuttu \"suuresti\nrakastetuksi\". Laulettiin:\n\n    \"Ci-git, Louis, le pauvre roi.\n    Il fut bon, dit on, mais a quoi?\"\n\nYht'aikaa kuultiin Ludvig XVI ja hänen hurmaavaa puolisoaan ainoastaan\nsiunattavan ja kiitettävän; Henrik IV:nnen patsaan jalustaan\nkirjoitettiin: \"Resurrexit\" (Hän on jälleen noussut).\n\n\"Mikä kaunis sana\", lausui Ludvig XVI, nähtyään kirjoituksen, \"jos se\nvain olisi totta.\"\n\nLudvig XV:nnen kuoltua asettui kuningaspari toistaiseksi asumaan\npieneen \"La Muetten\" linnaan Boulognen metsässä. Aamusta aikaisin\nkokoontui kansaa suuret joukot linnan ristikkoportin ulkopuolelle.\nHuudot: \"Eläköön kuningas!\" alkoivat kello kuudelta aamulla\nja taukosivat vasta auringon laskiessa. Toivottiin suuria\nnuorelta kuninkaalta, joka tiedettiin vakaiseksi, tiedokkaaksi ja\nhyväntahtoiseksi, huolimatta hänen kömpelöstä esiintymisestään; eikä\nvähempää toivottu nuorelta kuningattarelta, joka oli nähty kauniiksi ja\nhyväksi.\n\nJuonien, joita viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli punottu Ludvig\nXV:nnen kuolinvuoteen ympärillä, havaittiin olevan ainakin yhtä\nkiihkeässä toiminnassa hänen pojanpoikansa valtaistuimen juurella.\nSamaan aikaan, jolloin vanhan kuninkaan mätänevä ruumis vietiin pois\nyön pimeydessä, alettiin jo tapella kunnianimistä ja viroista.\n\nKansan pakottavampia tarpeita tyydytettiin: Ludvig XV:nnen kuoleman\njälkeisenä päivänä häädettiin hänen lemmittynsä. Kreivittären langon,\nkreivi Jean du Barryn, joka kauan oli ollut vehkeilyjen johtajana\nkuninkaan läheisyydessä, täytyi kiireimmän kautta paeta Englantiin.\n\nMutta sillä miettimättömällä kiihkeydellä, joka ranskalaisille on\nluonteenomaista, toivottiin nähtävän eilispäivän kaikki mahtimiehet\nkarkoitettuina neljänkolmatta tunnin kuluessa.\n\n\"Ranskalainen kiihkeys tekee minut levottomaksi\", kirjoitti Marie\nAntoinette näinä ensimäisinä hallituspäivinä äidilleen. \"Mahdotonta on\ntehdä kaikkien mieliksi maassa, jossa luonteiden vilkkaus vaatii\nkaikkea silmänräpäyksessä suoritettavaksi.\"\n\nMaria Teresia oli vielä vähemmän tyytyväinen. \"Luulen, että hyvät\npäivät ovat lopussa\", virkkoi hän, kertoessaan ministerilleen\nhallitusvaihdoksesta. Ja kuninkaalle ja kuningattarelle kirjoitti hän:\n\"Te olette kovin nuoret kumpikin, rakkaat lapseni. Kuorma on raskas;\nolen huolissani, suuresti huolissani teidän tähtenne.\"\n\nAntaessaan tyttärensä aviopuolisoksi Ranskan kruununprinssille, oli\nkeisarinna toivonut sen kautta hyödyttävänsä omaa politiikkaansa. Mutta\nhän olisi tuskin saattanut valita itselleen asetta, joka oli vähemmin\nomiansa toteuttamaan hänen toiveitansa. Kaikista Maria Teresian\ntyttäristä oli Marie Antoinette vähimmin huvitettu valtiotoimista.\n\nPrinsessa Adelaide oli saanut tarttuman isänsä sairasvuoteen luona;\nmutta hän taisteli uhkaavaa tuhoa vastaan, voidakseen edistää omia\naikeitansa. Jo veljensäpojan hallitusajan alussa osotti hän ilmeisesti,\nettä hän aikoi ohjata nuorta kuningasta sekä määrätä hänen\nministeriensä valinnan.\n\nHän puhui Ludvigille hänen isänsä nimessä ja muistutti häntä siitä\npoliittisesta testamentista, jonka kuningasvainaja oli jättänyt\nohjaukseksi pojalleen.\n\nKuningattaren ollessa jokapäiväisellä kävelyretkellään, sai prinsessa\naikaan yhtymyksen suljettujen ovien takana, jossa luettiin niiden\nmiesten nimet, jotka hänen isänsä oli toivonut näkevänsä seuraajansa\nneuvonantajina.\n\nMarkiisi Maurepas tuli ministeristön johtajaksi prinsessa Adelaiden\ntoivomuksen mukaan.\n\nJos hänen nimityksensä ei ollutkaan kaikin puolin Marie Antoinettelle\nmieleen, niin ei saata kieltää, että Marie Antoinetten oli osaksi\nkiittäminen omaa itseänsä siitä. Hän oli sallinut tätien sijoittua\nkuningasparin kanssa saman katon alle, vaikka ihan alusta asti oli\nollut päätetty, että heidän jonkun aikaa tuli asua erillään. Hän oli\npelännyt taistella Adelaidea ja hänen ministerilistaansa vastaan; hän\noli ollut siksi heikko, että oli kannattanut kahden uuden ministerin\nvaalia. Näyttää siltä, kuin olisi hänellä ollut yksinomaan silmämääränä\nsaada erotetuksi Aiguillon, jota hän vihasi ja kutsui \"ilkeäksi\nmieheksi\".\n\nItsekohdastansa oli hän varmaankin kernas kunnioittamaan Choiseulia,\njoka oli hänen ystävänsä ja saanut aikaan hänen avioliittonsa.\nKuitenkin kaikitenkin teki hän sangen vähän saadakseen kuninkaan\nvieraantumaan ennakkoluuloistaan Choiseulia kohtaan. Hän sai ainoastaan\ntoimeen, että Choiseul kutsuttiin pikaiselle vierailulle hoviin.\n\nNuori kuningatar vastaanotti hänet mitä kohteliaimmalla ja\nrakastettavimmalla tavalla.\n\n\"Herra Choiseul\", lausui hän, \"minua ihastuttaa saada nähdä Teidät\njälleen. Tuntisin itseni iloiseksi, jos tietäisin millään tavalla\nvaikuttaneeni teidän takaisin tuloonne. Te olette luonut minun onneni;\non siis oikein, että Te sen näettekin.\"\n\nLudvig ei likimainkaan ollut yhtä ystävällinen; runot ja valheelliset\njutut, joilla hänen lapsuus-aikaansa oli myrkytetty, eivät olleet\nmielestä murenneet.\n\n\"Kuinka Te olette tullut paksuksi, herra Choiseul\", siinä kaikki mitä\nhänellä oli sanottavaa entiselle pääministerille; \"hiuksenne ovat\nlähteneet, te olette tullut kaljupäiseksi.\"\n\nMutta eipä ollutkaan herttua, mitä tähän matkaan tulee, antautunut\nturhien toiveiden eksytettäväksi; ennen puheille pääsyä oli hän jo\ntilannut hevosen kotimatkaa varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuninkaan siviilihovikuntaan kuului 1,400 virkamiestä. Kuningattarella\noli 450 hovivirkamiestä, joilla kaikilla oli komeilevat ja naurettavat\narvonimet.\n\nLudvigin ja Marie Antoinetten elämä oli jossakin määrin vankilaelämän\nkaltaista; tarkkaavat katseet seurasivat heitä kaikkialla. Heidän\nvirkamiehillään oli jonkun verran yhtäläisyyttä vanginvartijain kanssa;\nlinnassa oli näet kurinpito vallalla kuin kasarmissa.\n\nEnimmin kiusasikin Marie Antoinettea hänen valtaistuimelle noustessaan\ntuo miltei julma valvonnan-alaisuus, joka oli jäännös entisiltä\najoilta. Seurustelusääntö kohtasi häntä kaikkialla, jokikinen tunti\npäivästä; se ehkäisi hänen askeleitaan, se häiritsi hänen huvejaan, se\ntakelsi hänen ystävyyssuhteittensa tiellä. Sairaana niinkuin\nterveenäkin, hovijuhlissa niinkuin perhe-oloissaankin oli hänen mitä\ntarkimmasti noudattaminen hovimenoja. Pikkumaiset hovisäännöt\nseurasivat häntä aina hänen aviovuoteeseensa asti.\n\nYksi näistä monista laeista sääsi, että kuningattaren tuli syödä\npäivällisensä kansan nähden. Hänen seurassaan tuli silloin yksinomaan\nolla naisia. Kuningas söi yhdessä hänen kanssaan, ja häntä tuli myös\nsilloin naisten palvella.\n\nNiinä tunteina päivästä, jolloin eivät kaikki hovinaiset olleet\nvaltijattaren luona -- sääsi toinen tapa -- tuli hänen seuranaan\nvälttämättömästi olla kaksi hovipukuista naista. Marie Antoinette teki\ntästä samoin kuin monista muistakin tempuista lopun ja otti tavaksi\nkäyttää seurassaan vain yhtä palvelijaa.\n\nYlihovimestarinnan ja hovinaisen tehtävänä oli yhden kamarirouvan ja\nkahden kamarineiden avustamana pukea kuningattaren ylle. Näittenkin\nkesken oli tarkasti määrättyjä sääntöjä voimassa: hovinainen veti\nmajesteetin alushameen hänen päänsä ylitse ja ojensi hänelle leningin;\nylihovimestarinna kaatoi vettä pesuvatiin, milloin kuningatar halusi\npestä käsiään; viimemainittu puki niinikään paidan hänen ylleen.\n\nYhtä monta temppua oli riisumisessakin noudatettava. Jopa yötäkin\nvarten oli ominaiset muotonsa säädettyinä: kuningattarella tuli silloin\nolla yllään alusliivit, pitsihihat sekä suuri valkoinen kolmikulmainen\nkaulaliina.\n\nJo aamusta aikaisin, hänen juodessaan suklaatansa, päästiin hänen\nhuoneeseensa, makasipa hän vielä sängyssä tahi oli noussut ylös.\n\nVarsinainen suuri vastaanotto alkoi sentään vasta kello kahdeltatoista.\nPrinssit, upseerit, hovivirkamiehet, sekä yleensä kutka vain halusivat,\nastuivat silloin sisään kunniatervehdyksille; ja heidän nähtensä\nkuningatar puki ylleen.\n\nJos Marie Antoinette pyysi lasin vettä, tuli palvelija tuoden vesilasin\ntarjottimella. Mutta hän ei vienyt sitä kuningattarelle. Palvelija meni\nkamarirouvan luo, joka ensiksi vastaanotti sen.\n\nKamarirouva ojensi sen sitte kuningattaren hovinaiselle.\n\nJos joku Marie Antoinetten kälyistä oli läsnä, ojensi hovinainen ensin\nlasin prinsessalle, ja tämän kädestä se vihdoin saapui hänen\nmajesteetilleen. Ei mitään annettu kuningattarelle suoraan; nenäliinat,\nhansikkaat, kaikki mitä hän tarvitsi, pantiin tarjottimelle, jonka tuli\nkulkea monen käden kautta.\n\nJuttu, jonka kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo\nmuistelmissaan, antaa jonkinlaisen käsityksen hovisääntöjen\nsietämättömästä tiranniudesta.\n\nEräänä talvipäivänä tapahtui, että Marie Antoinette seisoi\nriisuutuneena; hänen oli saatava yllensä paita.\n\nKamarirouva piti paitaa kädessään, vetääkseen sen hänen päänsä ylitse.\nSamassa tuokiossa astuu hovinainen sisään; hän vetää hansikkaat\nkäsistään ja vastaanottaa paidan.\n\nMutta taasen napautetaan ovea; Orléansin herttuattarelle avataan.\nHänkin riisuu hansikkaansa ja lähestyy ottamaan kuningattaren paitaa.\n\nHovisääntö kumminkin kieltää hovinaista ojentamasta herttuattarelle\npaitaa; hän antaa sen takaisin kamarirouvalle ja kamarirouva antaa sen\netemmäksi.\n\nNyt koputetaan jälleen ovea; tällä kertaa on se Provencen kreivitär.\n\nOrléansin herttuatar jättää paidan uudestaan takaisin kamarirouvalle,\njoka ojentaa sen Marie Antoinetten kälylle.\n\nKuningatar seisoo vilusta väristen, alastonna, käsivarret ristissä\nrinnalla, hän odottaa ja on viluissaan. Käly näkee miten hän seisoo\nsiinä puoleksi paleltuneena. Hansikkaat kädessä vetää hän vihdoin\npaidan kuningattaren ylle.\n\nMarie Antoinette hymyilee, salatakseen kärsimättömyyttään, mutta hän ei\nvoi pidättyä mutisemasta: \"Tämä hovisääntö on sietämätön.\"\n\nSaattaa helposti arvata kuinka kärsimättömäksi nuori, vilkas ja suora\nHabsburg-suvun ruhtinatar tunsi itsensä näiden tyrannimaisten\nperintätapojen takia, jotka eivät silmänräpäystäkään sallineet hänen\nolla oma itsensä, vaan ainoastaan myönsivät hänelle kuningattaren\nikävän kunnian.\n\nJa se nainen, joka ylihovimestarinnan nimellisenä oli asetettu hänen\nsivulleen, teki kaikki kymmenen kertaa raskaammaksi hänelle sen sijaan,\nettä olisi koettanut hovisäännön pakkoa lieventää.\n\nNoaillesin kreivitär oli hurskas, hyväätekevä ja puhdastapainen; hän\noli suuresti kunnioitettava. Hänen käytöksensä oli kaavamaisen jyrkkä,\nja hän näytti erinomaisen ankaralta. Hymyilyä yli sen mikä oli\nsäännöissä määrätty, katsoi hän jo arveluttavaksi hairaukseksi; nauha,\njoka ei ollut solmittu niinkuin sen olisi tullut olla, teki hänet\ntyytymättömäksi.\n\nOltuaan ylihovimestarinnana Maria Leczinskalla, Ranskan edellisellä\nkuningattarella, oli hän hovisääntöjen mukaan itseoikeutettu hoitamaan\nsamaa virkaa Marie Antoinettenkin luona.\n\nHän oli tehnyt hovisäännöt oikeaksi tieteeksi. Ja Ludvig XV:nnen\npuoliso oli kaikissa tavoissaan noudattanut hänen määräyksiään. Jopa\nhameen laajuudenkin oli kreivitär määrännyt estääkseen kuningatarta\nhyppäämästä pienimmänkin ojan yli, tai tekemästä suurempaa harppausta,\nkuin hänen arvolleen soveltui.\n\nMitä hartaammin Maria Leczinska oli sydämensä syvyydestä kiittänyt\nJumalaa siitä, että Jumala oli hänet niin mahtavalle hallitusistuimelle\nkorottanut, sitä vähemmin halusi hän itseänsä muistutettavan siitä,\nettä hän oli ollut vähäinen puolalainen prinsessa ennen kuin oli\nnäin mahtavaksi kohonnut. Hän oli sen vuoksi pitänyt kaikkia\nhovijärjestyksen muodollisuuksia mitä tärkeimpinä ja tahtonut itse,\nettä niitä mitä täsmällisimmin noudatettaisiin.\n\nToisin oli laita hänen pojanpoikansa puolison. Kun hän joskus väsyksiin\nasti oli kuunnellut ylihovimestarinnan hovijärjestystä koskevia\nkysymyksiä, saattoi tapahtua, että hän kiivaasti ja vilkkaasti vastasi:\n\n\"Hyvä rouva, määrätkää siinä suhteessa ihan niinkuin itse parhaaksi\nnäette. Älkää luulko, että kuningatar, joka omaa sukua on Itävallan\narkkiherttuatar, pitää moisia seikkoja yhtä tärkeinä kuin vähäinen\npuolalainen prinsessa, josta tuli Ranskan kuningatar.\"\n\nPitipä Marie Antoinette noita vanhentuneita hovitapoja miten\nvähäarvoisina hyvänsä, oli niiden syrjäyttäminen sittenkin alkuna\ntulevalle onnettomuudelle.\n\nLukuunottamatta muutamia naurettavia liiallisuuksia oli seurasääntö\noikeutettu sekä paikallaan sellaiseen ajattelemattomaan ja\nhallitukselle vihamieliseen kansaan nähden kuin Ranskan. Se\nsalaperäisyyden huntu, jolla seurasäännöt hovissa verhosivat\nkuninkaallista huonetta, vaikutti sen tenhohohteen säilymiseksi, joka\noli välttämätön sen ajan kuninkaille.\n\nKreivitär du Noaillesin velvollisuus olisi ollut saattaa kuningatar\nhuomaamaan, että hänen arvonsa vaati häntä pysymään uskollisena\nvanhoille muodoille. Hänen velvollisuutensa olisi ollut osottaa\nkuningattarelle, kuinka vaarallista hänen oli muukalaisena, jota\nkaikkien silmät tähystelivät, koteuttaa uusia tapoja vanhaan hoviin.\nHänen velvollisuutensa olisi ollut huomauttaa, että hovisääntö oli\nsellainen varustus, joka tarjosi kuningattarelle tukea ja suojaa.\n\nSitä hän ei kumminkaan tehnyt, vaan väsytti kuningatarta\nlakkaamattomilla huomautuksillaan. Siellä -- sanoi hän -- olisi\nkuningattaren pitänyt tervehtiä sillä tavalla, täällä toisella tavalla.\nEräässä tilaisuudessa oli kuningatar hymyillyt, kun se ei lainkaan\nsopinut, toisessa tilaisuudessa oli hän nyökännyt päätään, kun olisi\npitänyt niiata.\n\nYlihovimestarinnan ainainen huolenpito oli Marie Antoinettesta, hänen\nollessaan kruununprinsessana, tuntunut kiusalliselta. Tämä huolenpito\nkävi sietämättömäksi hänen tultuaan kuningattareksi.\n\nMaria Teresia neuvoi tytärtään mikäli mahdollista vapautumaan vanhoista\nmuodollisuuksista. Ludvig XVI kehotti puolisoaan luomaan yltänsä tuon\nikeen, joka oli hänestä itsestäänkin epämieluinen. Paitsi Marie\nAntoinetten äitiä ja puolisoa oli vielä kolmaskin, joka herkeämättä\nkehotti häntä poistamaan vanhoja hovitapoja.\n\nTuo kolmas oli hänen opettajansa apotti Vermond. Hän oli merkillinen\nmies sen vaikutusvallan kautta, jonka oli osannut hankkia itselleen\nkuningattareen -- vaikutusvallan, jota hän käytti kerskailematta, vaan\njoka ei ollut viisaudetta saavutettu. Apotti oli ollut opettajana\nSorbonnessa ja kirjastonhoitajana Mazarinin kollegiossa, ennen kuin\nhänet kutsuttiin Itävallan hoviin.\n\nHän oli syntynyt köyhistä vanhemmista, ja hänen turhamaisuutensa heräsi\nja kehittyi Wienissä, missä Maria Teresia salli hänen viettää illat\nkeisarillisessa perhepiirissä.\n\nEnnen niitä aikoja ei hän ollut koskaan ollut tämän maailman isoisten\nkanssa missään tekemisissä. Häntä hurmasi vastaanotto, joka tuli hänen\nosakseen Itävallan hovissa; ja myöhemmin elämässään hän ei mitään niin\nihaillut kuin tämän hovin seurapiirissä vallitsevia yksinkertaisia\ntapoja.\n\nApotti oli kaikessa esiintymisessään erikoinen. Hän halveksi\nkunnianosotuksia ja näytti elävän ja toimivan ainoastaan Marie\nAntoinetten neuvonantajana ja ystävänä. Korkeimmassakin\nyhteiskunnallisessa asemassa olevia henkilöitä kohteli hän\nvertaisinaan, -- melkein kuin käskynalaisia; ministereitä ja piispoja\nvastaanotti hän joskus kylpyammeessa istuen.\n\nVersaillesissa Vermondia sekä pelättiin että vihattiin. Ludvig XVI:nnen\ntullessa kuninkaaksi toivottiin, että apotti tulisi karkoitetuksi.\nTehtiin ankaria hyökkäyksiä valtiaan heikkoa tahtoa vastaan, jotta\nsaataisiin kuningasta käskemään hänet pois hovista. Mutta apotti jäi\npaikoilleen; eikä kuningattaren luottamus häneen järkähtänyt\nhetkeksikään.\n\nKuningas ei voinut sietää puolisonsa yksityissihteeriä eikä koskaan\npuhellut hänen kanssaan. Seuraava pikku tapaus kuvaa mainiosti heidän\nvälistä suhdettaan: Kun Maria Teresian kuolemasta saapui tieto, lähetti\nLudvig sanan Vermondille, kehottaen häntä ilmoittamaan surusanoman\nkuningattarelle. Kun Vermond oli toimen täyttänyt, lausui kuningas\nhänelle:\n\n\"Kiitän Teitä, herra apotti, palveluksesta, jonka olette minulle\ntehnyt.\"\n\nTämän ainoan kerran kahdenkymmenen vuoden kuluessa kuningas puhui\nmuutamia sanoja puolisonsa uskotulle.\n\nOllessaan jonkin asian suhteen epäilevällä kannalla oli Marie\nAntoinettella tapana kutsua apotti Vermond ratkaisijaksi.\n\nTodennäköistä on, että apotti usein sai tai ainakin koki saada hänet\ntaivutetuksi toimenpiteisiin, joiden laajuutta kuningatar ei\nkäsittänyt. Hän toimi julkisesti siihen suuntaan, että olisi saanut\nkuningattaren luomaan yltään hovitapojen rasittavan ikeen, ja hän\nliehitteli siinä tarkoituksessa kuningattaren luontaisia taipumuksia.\n\nJos hän sattui tulemaan kuningattaren luo tämän hankkiutuessa\nratsastusretkelle, niin hän sanoi ivallisesti:\n\n\"Miksi joukko sotureita pihalla? Joku kenraali kai aikoo pitää\njoukkojensa katsastusta? -- Onko kuningattaren, jota alamaisensa\nrakastavat, välttämätöntä ympäröidä itsensä vahvalla sotavoimalla?\"\n\nJos Marie Antoinettea kehotettiin luopumaan aamukävelyistään, jos häntä\nkehotettiin olemaan näyttäytymättä muussa kuin hovisäännön määräämässä\npuvussa, apotti käytti tämänlaisia tilaisuuksia muistuttaakseen\nkuningattaren mieleen äidin suoraa yksinkertaisuutta, muistuttaakseen\nhäntä siitä, että keisarinnalla oli tapana käydä jalkaisin ilman seuraa\nja ilman vartijoita. Hän teki pilaa Bourbon-suvun hovitavoista,\nymmärtämättä että kuningattaren arvo vaati välttämättömästi\npysyttäväksi vanhoissa tavoissa.\n\n\n\n\n8.\n\nEpäsopua perheessä. -- Huvimatkoja Pariisiin. -- Oopperatanssiaisia. --\nMuotihulluuksia.\n\n\nValtaistuimelle noustuansa olivat Ludvig ja Marie Antoinette miltei\nheti alusta kohdanneet kademieltä perheensä keskuudessa. Provencen\nkreivi ja kreivitär, Artoisin kreivi ja kreivitär eivät suostuneet joka\naamu tulemaan kunniatervehdyksille kuninkaan ja kuningattaren luo,\nkuten oli ollut tapana edellisen kuninkaan aikana.\n\nLudvig, joka oli itse ilmetty hyvyys, ei tahtonut, että veljensä\nkutsuisivat häntä \"teidän majesteetiksenne\". Marie Antoinette, joka\nsamaten oli hyvänlaatuinen, toisinaan liiaksikin, soi heille saman\nvapauden.\n\nJulkisissa tilaisuuksissa, kun kuninkaallinen perhe oli koossa, näkyi\nkuninkaan ja hänen veljiensä välillä vallitsevan yhdenvertaisuus\nmoinen, että vieraan oli mahdotonta arvata kuka oli hallitsija.\nVarsinkin osotti Artoisin kreivi niin silmiinpistävää\ntungettelevaisuutta, että se vaikutti tympäisevästi kaikkiin, jotka sen\nnäkivät. Hän surviskeli vanhinta veljeään, polki hänen jaloilleen ja\nkeskeytti yhtenään hänen puheensa inttääkseen häntä vastaan. Provencen\nkreivi oli varovaisempi ja karttoi sillä tavoin asettamasta itseään\netualalle; mutta hän ei ollut niin suora kuin veljensä, ja hänestä tuli\nennen pitkää Marie Antoinetten salaisia vihollisia.\n\nPrinsessa Adelaidesta tiedämme, että hän oli täynnä ilkeyttä ja\nkiukkua. Hänen sisarensa Louise, joka nunnaluostaristaan\nSaint-Denisissä edelleen seurasi tapausten kulkua hovissa, ei hänkään\nollut lempeämpi nuorta kuningatarta kohtaan. Ja Provencen kreivitär\nvahingoitti kälyään niin usein kuin tilaisuutta siihen ilmeni.\n\nMarie Antoinette puolestaan antoi noiden molempain Savoijin\nprinsessojen ymmärtää, että hänen kaksinainen etevämmyytensä Itävallan\narkkiherttuattarena ja Ranskan kuningattarena oli hänelle selvillä.\nNäihin lausuntoihin vastasivat lankojen vaimot tuskin hyvää kasvatusta\ntodistavalla tavalla. He sanoivat hänelle vasten kasvoja, että Turinin\nhovi oli yhtä korkeassa arvossa kuin Wienin. Ja sitten seurasi katkeria\nsanoja milloin puolelta, milloin toiselta.\n\nValtijatar, joka oli mielistelyn haluinen ja erittäin varomaton,\nantautui enemmän moitteille alttiiksi kuin vastustajansa. Tätien ja\nkälyjen väsymättömästä huolenpidosta punottiin panettelun verkkoa mitä\nerilaisimmilta tahoilta hänen olentonsa ympäri.\n\nLudvig XV:nnen viimeiset hallitusvuodet olivat Marie Antoinettelle\nolleet kaikkea muuta kuin hupaiset. Erotettuna hovielämän huveista,\njoihin hän vastenmielisyydestään kuninkaan lemmittyä kohtaan ei\nhalunnut ottaa osaa, sekä närkkäiden, oikullisten ja häijyjen tätiensä\nja ylihovimestarinnansa mestaroimana, joka viimemainittu joka askelella\nsaarnasi hänelle hovisäännön ankaria lakeja, oli hänen täytynyt\ntukahuttaa luontaista vilkkauttaan ja nuorellista ilonkaipuutaan.\n\nSitten kun hän perin nuorella iällä oli noussut valtaistuimelle ja\nsaanut vallan tehdä mitä tahtoi, näyttää siltä kuin hänen\nmonisuuntaisessa luonteessaan olisi tapahtunut muutos, kuin\nominaisuuksia, jotka ennen olivat hänessä olleet vähemmin huomattavia,\nsilloin olisi äkkiä puhjennut esiin. Vietettyään neljä vuotta mitä\nikävimmissä oloissa paloi hänen mielensä nyt huvituksiin. Pahaksi\nonneksi oli hovissa kylliksi niitä, joilla oli samat mieliteot kuin\nhänellä.\n\nMarie Antoinette rakasti Pariisia, ja hänen suurimpia huvejansa oli\nkäydä teatterissa; hän matkusti sentähden usein pääkaupunkiin.\n\nPariisilaiset olivat aluksi iloissaan hänen tiheään uudistusvista\nkäynneistään. Mutta kun hän rupesi käymään yksityisissä tanssiaisissa\nja naamiohuveissa, ei sitä enää pidetty sopivana kuningattarelle.\n\nTosin olivat nuo niin kutsutut oopperatanssiaiset ainoastaan ylhäisen\nmaailman kokouspaikkana, ja tosin oli kuningas antanut hänelle luvan\nmennä niihin. Mutta itse kävi kuningas niissä vain yhden ainoan kerran.\nKuningatar näyttäytyi melkein aina lankonsa kanssa kahden,\nmilloin puettuna amatsooniksi, milloin yksinkertaiseen dominoon\n(naamiaispukuun), joka vähensi arvonantoa ja kiihotti uteliaisuutta.\nHän tanssi näissä huveissa aina myöhään aamupuoleen ja palasi harvoin\nVersaillesiin ennenkuin kellon lähetessä seitsemää seuraavana päivänä.\n\nEnnen pitkää alettiin levitellä juttuja hänestä, että hän muka vietti\nkevytmielistä elämää. Kansa ei aluksi uskonut näitä juttuja. Mutta\nhovi, joka rakasti skandaaleja ja eli liian kevytmielisesti uskoakseen\nmuiden hyveitä, ahmi niitä suurella mielihalulla.\n\nKäsittämättömässä huolettomuudessaan ei Marie Antoinette edes\nhuomannut, että hän herätti pahennusta; hän ei aavistanut\nitse kutovansa sitä kangasta, jolle huhujen levittäjät ja\nherjauskynäilijät saattoivat maalata epäpuhtaan kuvan hänen elämästään.\nOopperatanssiaisia piti hän viattomana huvina, joista ei saattanut olla\nmitään ikäviä seurauksia. Ja kuitenkin on varmaa, että nämä\ntanssiaisissa käynnit ne juuri vahingoittivat häntä mitä suurimmassa\nmäärässä.\n\nNuori kuningatar ei tuntenut itseään onnelliseksi ylhäisessä\nasemassaan, vaan oli mielestänsä vieraampi kuin koskaan ennen uudessa\nkotimaassaan.\n\nAudienssijuhlallisuudet olivat hänestä väsyttäviä ja inhottavia siinä\nmäärin, että hän juhlallisimmissakin tilaisuuksissa laiminlöi\nseurustella henkilöitten kanssa, jotka halusivat tulla huomatuiksi ja\njoilla virka-arvonsa tai ansioittensa perusteella oli oikeus vaatia\nsitä.\n\nVakaampi osa hoviväestä asettui ennen pitkää vihamieliselle kannalle\nnuoren kuningattaren suhteen, ja joka päivä keksittiin aina uusia\nalentavia kertomuksia hänen yksityisestä elämästään.\n\nKuningatar katsoi siis olevansa pakotettu muodostamaan oman\nomintakeisen puolueen, mutta tämän puolueen suhteen oli hän liiaksi\navomielinen. Hän tähtäsi sukkeluutensa kärjen naisia vastaan, jotka\neivät olleet tarpeeksi iloisia, ja miehiä vastaan, joilta puuttui sekä\nnuoruutta että kauneutta. Hän päästi seurapiiriinsä miehiä, joiden\nkäytös hovipiirin ulkopuolella herätti yleistä pahennusta, sekä naisia,\njoita syytettiin siitä, että he viettivät kevytmielistä elämää.\nNeuvonantajakseen ei hän valinnut kuningasta, jonka omituisuuksista hän\nusein ja halusta teki pilaa, vaan sen sijaan Artoisin kreivin, joka oli\nhänen seuratoverinsa myöhään sekä varhain, ratsain sekä vaunuissa\nkuljettaessa.\n\nHänen vastustajillaan oli mahtava liittolainen kuninkaan entisessä\nkotiopettajattaressa, kreivitär Marsanissa, jonka mielipiteillä oli\nsuuri merkitys niin hyvin sen kunnioituksen johdosta, jota hän nautti,\nkuin sen aseman vuoksi, joka hänellä kauan oli ollut.\n\nKreivittären mielestä oli Marie Antoinettella liehittelijän ryhti, ja\nvaaleissa, kevyissä puvuissaan muistutti hän teatteriprinsessaa\nesittävää vanhanpuoleista naista, joka puvuillaan koettaa herättää\nmiesten intohimoja. Jos kuningatar loi katseensa ylös, näytti hän\nkreivittärestä täysin harjaantuneelta keikailijalta, ja jos hän\npuhui luonnollisella vilkkaudellaan, arvasi kreivitär sen heti\nsisällöttömäksi lörpöttelyhaluksi. Jos kuningattaren kasvot ilmaisivat\nmielenkiintoa ja osanottoa, väitti kreivitär hänen tahtovan näyttää,\nettä hän ymmärsi kaikki. Jos kuningatar hymyili iloista hymyänsä, oli\nse vain teennäistä iloisuutta.\n\nTämä vanha nainen epäili ja panetteli häntä lakkaamatta. Marie\nAntoinette puolestaan kosti ivalla ja pilkalla ja unhotti, että\nkreivitär oli hänen miehensä kasvattaja, hänen tätiensä uskottu ystävä\nsekä suurvalta hovissa.\n\nEdellisestä on käynyt selville, että Marie Antoinettelta puuttui useita\nkuningattarelle sangen tarpeellisia ominaisuuksia. Siihen sijaan omisti\nhän ihan tavattomassa määrässä kaikki korkean asemansa ulkonaiset\nehdot: hän oli Ranskan kuningatar, mutta samalla myös kuningatar\nkauneuden valtakunnassa.\n\nKruununprinsessana oli hän ollut varsin soma ja miellyttävä, vaan ei\nläheskään vielä mikään täydellinen kaunotar. Nähdessään hänet ensi\nkerran oli kreivitär du Barry pilkallisesti kutsunut häntä \"pieneksi\npunatukaksi\". Toisia taasen oli Marie Antoinette hurmannut iloisella\nhymyllään, verevällä suullaan, viisitoistavuotiaalla, mutta vielä\nkehittymättömällä vartalollaan, kauniilla profiilillaan ja suurilla,\nhenkevillä silmillään, jotka niin helposti säteilivät ilosta, mutta\njotka yhtä nopeasti saattoivat säihkyä vihasta tahi ylenkatseesta.\n\nNiinä neljänä vuotena, jotka olivat kuluneet hänen saapumisestaan\nRanskaan, ja aina Ludvig XV:nnen kuolemaan asti, olivat hänen\nulkonaiset lahjansa hämmästyttävässä määrässä kehittyneet, niin että\nhänessä valtaistuimelle noustessaan naisen kauneuteen yhtyi\nvaltiattaren valtaava arvokkuus.\n\nSiinäkin tapauksessa, että hän olisi kuulunut kaikkein alhaisimpaan\nyhteiskuntaluokkaan, olisi hänen olentonsa vetänyt puoleensa ihailevia\nkatseita. Ja kun lisäksi ottaa huomatakseen, että hän oli kuninkaan\npuoliso ja keisarin tytär, niin ei ole vaikeata käsittää syytä siihen\nihastukseen, jonka hän herätti.\n\nHänen astuessaan johonkin huoneeseen, tervehdittiin hänen tuloaan\nihmetyksen sorinalla. Jos hän näyttäytyi teatterissa, suunnattiin\nkaikki kiikarit ja lornetit häneen päin. Ja hän synnytti vastakkaiseen\nsukupuoleen kuuluvissa tunteita, jotka toisissa lähentelivät hulluutta.\n\nMadame Vigée Le Brun, joka v. 1779 ensi kerran maalasi hänen\nmuotokuvansa, kertoo minkä näköinen kuningatar siihen aikaan oli:\n\"Kuningatar\", lausuu hän, \"oli nuoruutensa ja kauneutensa\nkukoistuksessa; hän oli neljänkolmatta vuotias.\n\n\"Hän oli pitkä ja erittäin siro varreltaan, täyteläinen, mutta ei\nliiaksi. Hänen käsivartensa olivat erinomaisen kauniit, hänen kätensä\npienet ja harvinaisen hyvin muodostuneet, ja hänellä oli mitä\nkauneimmat jalat.\n\n\"Ei ainoallakaan Ranskan naisella ollut sulavampaa käyntiä. Hän kulki\nkohotetuin päin ja hänen ryhtinsä oli majesteetillinen, mikä vaikutti,\nettä kun hän seisoi hovikuntansa keskellä, heti aina saattoi nähdä kuka\noli hallitsijatar. Tämä majesteetillisuus ei sentään estänyt sitä\nlempeätä ja hyväntahtoista piirrettä näkymästä, joka ilmeni koko hänen\nolennossaan.\"\n\nJa eräs hänen paashinsa, kreivi Tilly, lausuu hänestä:\n\n\"Silloinkin kun Marie Antoinette koetti olla ainoastaan kaunis nainen,\noli hän näöltään kuin Ranskan kuningatar. Koskaan ei nainen ole\nkumartanut luontevammin, tervehtäen kymmentä henkeä yhdellä ainoalla\nkumarruksella. Samaten kuin toisille naisille tarjoaa tuolin, tunsi\nitsensä houkutetuksi siirtämään valtaistuimen hänen luoksensa.\"\n\nKesällä jälkeen Ludvig XV:nnen kuoleman oli nuori pari oleskellut\nvuoroin Choisyn, la Muetten, Marlyn ja Compiègnen huvilinnoissa. Vasta\nsyyskuun alussa olivat he sekä koko hovi muuttaneet Versaillesiin.\n\nHuoneisto, jossa Ludvig XVI kruununprinssinä oli kasvanut, luovutettiin\nnyt Provencen kreiville. Huone, jossa Ludvig XV oli vetänyt viimeisen\nhenkäyksensä, tuli nykyisen kuninkaan makuuhuoneeksi, jota hän käytti\naina kuudenteen päivään lokakuuta 1789.\n\nKuningatar asettui samaan huoneustoon, jossa hän oli kruununprinsessana\nasunut ja jossa Ranskan edellisetkin kuningattaret olivat asuneet.\n\nEnnen valtaistuimelle nousuaan oli Marie Antoinette ollut\nverrattain yksinkertainen vaatetuksessaan. Hän tapasi suorittaa\naamupäivävierailunsa puettuna värilliseen ohueeseen leninkiin, mikä --\nkuten eräässä edellisessä luvussa on viitattu -- herätti suurta\npaheksimista ranskalaisten prinsessojen puolelta, jotka aamusta iltaan\nolivat täysin hovisäännön mukaiseen pukuun puettuina.\n\nEtevä ompelijatar, kuuluisa neiti Bertin, sai tässä suhteessa\nMarie Antoinetten maun kokonaan muutetuksi. Hän oli ensimäinen\nporvariluokkaan kuuluva henkilö, joka sai kunnian käydä\nkuninkaallisessa linnassa.\n\nChartresin -- sittemmin Orléansin -- herttuatar oli suositellut neiti\nBertiniä, ja Marie Antoinette sai halun neuvotella hänen kanssaan\npuvuistaan; mutta kului useita kuukausia heidän ensimäisestä\nyhtymisestään, ennenkuin kuningatar uskalsi vastaanottaa häntä muualla\nkuin omassa pikku kabinetissaan.\n\nNeiti Bertin, joka oli hyvin tarmokas ja vaativainen luonteeltaan,\nsaavutti ennen pitkää suuren vaikutusvallan kuningattareen. Hän\nkäyttäytyi varsin tuttavallisesti Marie Antoinettea kohtaan, ja hänen\nmuotimuunnoksiaan oli noudattaminen ikäänkuin annettuja käskyjä. \"Hän\non minun pukuministerini\", lausui Marie Antoinette hänestä, \"hän\npysyttää vehkeilijät loitolla minusta.\"\n\nMoinen hyväntahtoisuus saattoi kumminkin neiti Bertinin luulemaan\nitsestään niin suuria, että hän katsoi asemansa yhtä tärkeäksi kuin\njonkun kuninkaallisen neuvonantajan.\n\nOlemme eräässä edellisessä luvussa maininneet muutamia heidän\nmajesteettiensa pukujen suhteen vallitsevia sääntöjä. Aluksi Marie\nAntoinette näitä sääntöjä noudattikin.\n\nMutta sitten kun neiti Bertin oli tullut hänen neuvonantajakseen,\nhylkäsi hän nämä vanhat tavat ja menot, joiden mukaan hän niin\nsanoaksemme suoritti pukeutumisensa julkisesti yleisön nähden. Tultiin\nkyllä kuten ennen hänen sänkykamariinsa, mutta valtijatar ainoastaan\ntervehti ja vetäytyi sitten pois. Ja siitä hetkestä lähtien oli neiti\nBertin ainoa, joka pääsi hänen pieneen pukuhuoneeseensa, ainoa, joka\nsai olla hänelle apuna pukeutumisessa.\n\nKun kuningatar oli täysin pukeutunut, palasi hän siihen suojaan, jota\nvanhoista ajoista asti oli käytetty pukeutumishuoneena, ja sinne\ntulivat nyt kaikki, jotka halusivat jättää hänelle anomuskirjoja.\n\nYhtaikaa saapui myös hovikähertäjä sinne laittamaan kuningattaren\nhiusasua.\n\nNeiti Bertinin syy oli, että hiuslaite tehtiin tavattoman suureksi.\n\nMarie Antoinette ja hänen hovinaisensa kantoivat kokonaisia torneja\ntyllistä, kukista ja sulista, joita yhdistettiin valehiuksilla,\ntekokiharoilla ja -palmikoilla. Mitä kummallisimpia esineitä käyttivät\nnaiset päittensä koristamiseksi. Hiuslaitteita, jotka usein olivat aina\nkolme- ja neljäkymmentä tuumaa korkeat, käytettiin esittämään kuvauksia\njumalatarustosta, idyllejä, kuvaelmia, kasvitieteellisiä puutarhoja,\nsanalla sanoen, mitä mahdottomimpia asioita.\n\nErään naisen tukassa nähtiin kerran niitty sekä siinä kaksi pikku\nlammasta, paimen, puro, tuulimylly y.m. Eräs toinen nainen esiytyi\nhiusasulla, joka esitti viittä maanosaa, aurinkoa, kuuta ja tähtiä.\nErään hiuspukineeseen oli laitettu päivänvarjostin, joka aukeni ja\nsulkeutui aina sen mukaan oliko päivänpaiste vai pilvinen sää. Eräs\ntoinen nainen taas kantoi hiuskoristeena timanteista tehtyä lintua,\njoka lerputti siipiään puhjenneen ruusun päällä.\n\nKeksittiin hiuskoristeita jos jonkin nimisiä ja jos jollaisiakin\ntilaisuuksia varten. Chartresin herttuatar esiytyi eräässä hovijuhlassa\ntäysirikinen sotalaiva päässään; eräänä toisena iltana oli kähertäjä\nhänen hiustamineissansa kuvaannollisella tavalla esittänyt hänen pienen\npoikansa Ludvig Filipin makaamassa hoitajattarensa sylissä.\n\nHovikähertäjä Leonard otti nimekseen \"académicien de coiffures et de\nmodes\". Ja kun kaikki hovissa oleskelevat naiset välttämättömästi\ntahtoivat käyttää samaa hiustaiteilijaa, täytyi heidän useinkin\nkäherryttää hiuksensa juhlan edellisenä aamuna tahi iltana. Ei ollut\nsiis muuta neuvoa kuin istua liikkumatta tuolilla koko yö, jotta tuo\nihana taideteos ei vain mitenkään tärveltyisi.\n\nNuo mahdottoman isot hiuskoristeet eivät olleet miksikään helpotukseksi\nhuvikävelyillä, vielä vähemmin vaunuilla ajeltaessa. Vaunujen ovet oli\ntehtävä korkeammiksi, jotta naiset pääsivät niistä sisään, eivätkä itse\nvaunutkaan olleet tarpeeksi korkeat; nähtiin naisten istuvan aivan\nkoukussa ajopeleissään. Toisilla oli tapana ajaessa pitää päänsä ulkona\nvaununikkunasta, ja toiset taasen olivat polvillaan vaunuissa\nsuojellakseen hiuslaitostaan.\n\nTanssiaisissa oli naisten miltei mahdoton ottaa askeltakaan\nsatuttamatta kynttilänkruunuja ja seinälamppuja. Teatterissa sattui\nusein yhteentörmäyksiä ja kuultiin suukopua hiuskoristusten takia,\njotka estivät näkemästä näyttelijöitä lavalta. Pilalehdet ja yleinen\nmielipide ottivat muotihullutuksia vitsoaksensa saamatta silti aikaan\nmuutosta parempaan päin, ja monet pilakuvien piirtäjät antoivat\nteelmilleen hahmoksi kuningattaren kasvonpiirteet.\n\nNeiti Bertin ei ollut halukas pysähtymään puolitiehen; joka kuukausi,\nvälistä joka viikkokin antoi hän Léonardin tehdä hiusasun yhä\nkorkeammaksi.\n\nKun Marie Antoinette eräänä aamuna astui pukuhuoneeseensa, tuli\npalvelija häntä vastaan kantaen jakkaraa, jonka tarkoitusta kuningatar\nei pystynyt arvaamaan.\n\n\"Mihinkä tuota jakkaraa tarvitaan?\" kysyi hän kamarirouvaltaan.\n\nKähertäjä lähestyi nöyrästi kumartaen ja ilmoitti alamaisimmasti, että\nhänen oli mahdotonta kähertää hänen majesteettinsa tukkaa, jos hän ei\nkäyttänyt jakkaraa, ylettääksensä hiusasun huippuun.\n\nKuningatar lahjoitti äidilleen muotokuvansa, jossa hän oli kuvattuna\ntuo korkea hiuslaitelma päässä; hiuslaitelman teki vielä korkeammaksi\nsiihen kiinnitetty pitkä sulka.\n\nMaria Teresia lähetti kuvan takaisin kirjoittaen samalla:\n\n\"Tyttäreni! Palautan tämän mukana minulle aiotun lahjasi. Siinä mahtoi\nolla erehdys, minä en havainnut kuvassa Ranskan kuningatarta, vaan\nnäyttelijättären. Lähetän sentähden muotokuvan takaisin, odottaen sen\nsijasta saavani oikean.\"\n\nMutta äidin varoitukset ja neuvot hänen pukujensa suhteen eivät\npaljoakaan tehonneet nuoreen hallitsijattareen, joka piti näitä\nvaroituksia keisarinnan pahanmielen purkauksina.\n\nYhtä pikaisten ja liiallisuuteen menevien vaihtelujen alaisina kuin\nhiusasut, olivat muotiväritkin.\n\nEräänä päivänä esiintyi kuningatar vaaleankeltaisessa puvussa. \"Se on\nkuningattaren tukanväri\", sanoi Provencen kreivi, ja heti alettiin\nhovissa käyttää sitä väriä. Suortuvia Maria Antoinetten hiuksista\nlähetettiin silkkitehtailijoille Lyonissa, jotka kutoivat aivan\nsamanvärisiä kankaita ja nauhoja.\n\nToisen kerran esiintyi hän tummanruskeassa puvussa. \"Tuo väri\nmuistuttaa kirppua!\" lausui kuningas.\n\nJa tästä lähin tuli kirpulla olemaan tärkeä sijansa muotimaailmassa.\nAlettiin valmistaa kankaita, joille annettiin nimeksi \"vanha kirppu\",\n\"nuori kirppu\", \"kirpun maha\", \"kirpun pää\" ja \"kirpun selkä\".\n\n\"Sallikaa minun antaa teille neuvo\", lausui joku hovimies\nulkomaalaiselle, joka halusi päästä käymään hovissa; \"pukeutukaa\nkirppufrakkiin ja kirppuliiviin ja esiintykää varmuudella. Siinä kaikki\nmitä nykyään tarvitsee voidakseen saavuttaa onnen.\"\n\nMarie Antoinette antautui uskomattomalla innolla pohtimaan kaikkia\nmuotikysymyksiä. Oli aikoja, jolloin hän ei voinut muusta puhua kuin\npuvuista ja koreuksista. Kreivi de la Marck, joka on kuvannut\nsenaikuista Ranskan hovia, lausuu hänestä: \"Kuningatar käy ehtimiseen\nteatterissa, tekee velkoja, ajaa huvista toiseen, koristaa itseään\nprameudella ja sulilla ja tekee pilaa jos jostakin.\"\n\nHänen esimerkkinsä vaikutti turmiollisesti kaikkiin yhteiskunnan\nkerroksiin, ja eri säätyluokkiin kuuluvat naiset matkivat häntä.\nTahdottiin heti saada samanlainen hiuslaitos kuin hänellä oli,\nsamallaisia sulkia ja kukkaseppeleitä.\n\nSeurauksena tästä oli, että naisten pukukustannukset kohosivat\nsuunnattomasti. Aviomiehet ja isät valittelivat, ja monen oli pakko\ntehdä velkoja, mikä antoi aihetta ikäviin perheriitoihin. Toraa ja\neripuraisuutta syntyi aviopuolisoitten välillä, jotka tähän saakka\nolivat eläneet sovinnossa, mutta päättivät nyt erota. Ja yleinen\nmielipide merkitsi Marie Antoinetten siksi, joka huonon esimerkkinsä\nkautta alensi sukupuolensa arvoa.\n\n\n\n\n9.\n\nMarie Antoinetten ystävyydenliitot. -- Prinsessa Lamballe. --\nRuhtinatar de Guéménée. -- Kreivitär Polignac.\n\n\nMarie Antoinette oli koko elinikänsä varsin kerkeä solmimaan\nystävyydenliittoja kauniitten naisten kanssa. Mutta yhtä helppoa kuin\noli saada hänet kiedotuksi johonkin kauneuden tai nerokkuuden paulaan,\nyhtä helposti saattoi menettää hänen ystävyytensä, sillä jos oli\ntoiselta puolen helppoa saada kiinnitetyksi hänen eloisa mielensä, niin\ntoiselta puolen haki hänen pintapuolinen, herkkä mielikuvituksensa\nalati uusia, yllättäviä vaikutteita.\n\nHänen äkkiä leimahtavat tunteensa vaihtoivat myötäänsä esineitä, ja\nennenkuin hän oli ystävystynyt kreivitär Polignacin kanssa, väitettiin,\neikä syyttä, että totinen ystävyys oli Maria Antoinetten sydämelle\nvieras.\n\nEräässä juhlassa kreivitär Noaillesin luona esitettiin prinsessa\nLamballe tulevalle kuningattarelle. Marie Antoinette oli tuskin\nkerinnyt luoda katseensa tuohon ihanaan olentoon, kun muisto kaikista\nhänen entisistä ystävättäristään oli kuin pois puhallettu.\n\nMarie Thérèse Louise Savoiji-Carignan syntyi Turinissa 8. p:nä\nsyyskuuta 1749; hänen vanhempansa olivat prinssi Ludvig Viktor Carignan\nja prinsessa Christine Henriette Hessen Rheinfeldt-Rothenburg.\nSeitsemäntoista vuoden ikäisenä oli hän tullut Ranskaan mennäkseen\navioliittoon prinssi Lamballen, hyväntekeväisyydestään ja jalosta\nluonteestaan suuressa arvossa pidetyn Penthièvren herttuan ainoan pojan\nkanssa.\n\nHeidän avioliittonsa oli ollut lyhytikäinen ja onneton. Lankonsa,\nChartresin herttuan viekoittelemana oli prinssi kohta häitten jälkeen\nantautunut mitä hillittömimpiin irstailuihin. Vuosi häitten jälkeen\nkuoli hän siveettömän elämänsä tuottamien seurausten johdosta.\n\nHänen leskensä oli viehättävimpiä olentoja silloisessa Ranskan hovissa.\nHäntä on nimitetty \"kevääksi kärpän puvussa\", \"lumenalaiseksi\nruusuksi\".\n\nLukemattomia olivat ne kulkupuheet, jotka pantiin liikkeelle\ntoisten, Marie Antoinetten läheisyydessä oleskelevien naisten\nvahingoittamiseksi, mutta mitään varjon tapaista ei ole koskaan tämän\nystävättären maineeseen sattunut, ei kukaan vihamiehistä ole rohjennut\nepäillä hänen puhtauttaan ja siveyttään.\n\nSurun ensiksi yllättäessä hänet puolison kuoleman johdosta oli hän\nsulkeutunut luostariin, mutta sittemmin oleskeli hän appensa luona,\njoka rakasti häntä kuni omaa lastaan.\n\nKun häntä suuremmille juhlille kutsuttiin Versaillesiin, herätti hänen\nkauneutensa yleistä ihmettelyä. Ludvig XV mielistyi ihan täydellisesti\nsiihen, ja kreivitär du Barry ja hänen puolueensa alkoivat peljätä,\nettä prinsessa Lamballesta tulisi Ranskan kuningatar ja että\nrakastajattaren aika olisi ohi.\n\nMutta nuori prinsessa ei osottanut vähintäkään myötämielisyyttä vanhaa\nkuningasta kohtaan. Koettelemukset ja surut, jotka hän oli saanut\nkestää, olivat tehneet hänet raskasmieliseksi, ja hän halusi ennen\nkaikkea elää erotettuna maailman tuoksinasta.\n\nTämä hänen surullinen yksinäisyyteen pyrkimisensä teki hänet vain sitä\nenemmän mieltäkiinnittäväksi kruununprinsessan silmissä. Kaikki näytti\nolevan omiaan lähentämään heitä toisiinsa: heidän tasaikäisyytensä,\nkauneutensa, jota he molemmin puolin ihailivat, ja sukuperänsä, josta\nhe kumpikin olivat hyvin ylpeitä.\n\nKruununprinsessan kiintymys synnytti luottavaisuutta, ja\nluottavaisuutta seurasi tuttavallisuus.\n\nLudvig XV:nnen viimeisinä hallitusvuosina nähtiin heidät myötäänsä\nyhdessä, ja hallitusistuimelle nouseminen ainoastaan lujitti heidän\nkesken solmittua ystävyydenliittoa.\n\nPrinsessa Lamballen ystävyys tarvitsi, tullakseen pysyväiseksi, saada\nliikkua vakaamielisyyden pohjavirralla. Hän tarjosi nuorelle\nitävallattarelle hellyytensä, jonka hänen puolisonsa oli ylenkatsonut\nja joka siitä saakka oli ollut kätkettynä hänen olemuksensa kylmän\nkuoren alle. Hänen tunteensa kruununprinsessaa kohtaan olivat\nkunnioitusta, kiitollisuutta, ihmettelyä ja mitä lämpimintä rakkautta.\n\nHeidän luonteissaan tavattavat erilaisuudetkin olivat vain omiansa\nlähentämään heitä toisiinsa. Kuningattaren vilkkaus vaimensi prinsessan\nraskasmielisyyttä, ja prinsessan tyyneys vaikutti otollisesti\nkuningattaren vilkkaaseen, alati kirmailevaan mieleen.\n\nMarie Antoinette oli tuskin noussut valtaistuimelle, kun hän lausui\nhaluavansa saada ystävättärensä kiinnitetyksi hoviin.\n\nYlhäisen sukuperänsä takia ei prinsessa voinut suostua vastaanottamaan\nhovimestarinnan paikkaa, ja intendanten paikka oli ainoa, joka soveltui\nhänen korkealle arvolleen.\n\nEntisen kuningattaren aikoina oli tuo arvo ollut Bourbonin herttuan\ntyttärellä, prinsessa de Clermontilla, mutta tämän kuoltua 1741 ei\nvirkaan nimitetty ketään eikä sen täyttämistä oltu sen koommin enää\najateltu.\n\nTieto siitä, että Marie Antoinette halusi tällaisen viran jälleen\nperustettavaksi madame Lamballen, ulkolaisen ruhtinattaren hyväksi,\nherätti paljon tyytymättömyyttä. Kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavan\nsiitä ja silloinen rahaministeri Turgot kehotti niinikään mitä\nvakavimmin tuumasta luopumaan.\n\nKiihkeillä pyynnöillään pääsi kuningatar toki viimein toiveittensa\nperille. \"Ette voi uskoa kuinka olen onnellinen\", kirjoitti hän kreivi\nRosenbergille; \"minä valmistan rakkaalle ystävättärelleni ilon, ja itse\ntulen nauttimaan siitä vielä enemmän iloa kuin hän.\"\n\nNimitys tapahtui syyskuussa 1775. Prinsessa Lamballe oli silloin\nkuudenkolmatta vuoden vanha.\n\nHänen astumisensa uuteen virka-arvoonsa herätti hovissa suuttumuksen\nmyrskyn, ja kaikilta tahoilta tuli tyytymättömyys näkyviin.\n\n87\n\nMadame de Cossé -- kuningattaren edellinen suosikki -- haki ja sai\neron virastaan ja useat muut hovinaiset kieltäytyivät tekemästä\nkuuliaisuuden lupausta tälle uudelle intendantelle. Kreivitär Noailles\nei ollut unhottanut liikanimeään \"rouva Etikette\" eikä ollut antanut\nanteeksi kuningattarelle hänen pilantekoaan vanhoista hovitavoista; hän\notti eron toimestaan samassa kuin prinsessa Lamballe ryhtyi virkaansa,\nja lähti pois hovista, mieli täynnä katkeruutta kuninkaallista\nvaltiatartaan kohtaan, mikä katkeruus sittemmin yltyi vihaksi.\n\nPrinsessa Lamballe oli rehellinen, joskin hieman pyrehtivä luonne.\nMiten paljon ihmeteltäneekin hänen uskollisuuttaan, joka vei hänet\nmarttyyrikuolemaan, ei silti sovi kieltää, että hänellä oli useita\npieniä vikoja, joista toinen saattoi loukkautua.\n\nKuningattaren avulla hankki hän veljelleen, prinssi de Carignanille\njalkaväkirykmentin ylipäällikön viran sekä 30,000 frangin vuotuiset\ntulot. Omasta kohden sai hän intendantena varatuksi itselleen 150,000\nfrangin suuruisen palkkion vuodessa.\n\nNäillä sekä näitten kaltaisilla vaatimuksillaan herätti hän\nhovipiireissä paheksumista, mikä kylläkin oli oikeutettua.\n\nToiselta puolen täytyy tunnustaa, ettei hän koskaan ollut aikonut\nkäyttää näitä tuloja omaksi hyväkseen. Kansan ei olisi pitänyt valittaa\nhänen tuloistaan, sillä suurin osa niistä joutui apua tarvitsevien\nkäsiin. Niin pian kun puutteen ja kärsimyksen kuva kohtasi hänen\nsilmäänsä, heräsi tuo jäykkä, kylmä kauneus hänessä eloon, ja hänen\nmielensä silloin lämpeni ja vilkastui. Eikä köyhä milloinkaan mennyt\napua saamatta hänen luotansa.\n\nPrinsessa oli harras hovitapojen noudattaja ja täytti mitä suurimmilla\ninnolla velvollisuutensa intendantena. Ja mitä useammin ja selvemmin\nhän huomasi, että oli ihmisiä, jotka olivat vastahakoisia tunnustamaan\nhänen asemaansa, sitä innokkaammin piti hän kiinni niistä\netuoikeuksista, joita hän luuli itsellään olevan.\n\nKuningattaren täytyi lakkaamatta kuunnella valituksia ja ratkaista\nriitoja; tämä teki hänet nyreäksi ystävätärtä kohtaan ja ystävyys alkoi\nvähävähältä kylmetä. Kuningatar alkoi yhtä kevytmielisesti kuin ennen\nrakentaa sekä purkaa ystävyydenliittoja, luopumatta toistaiseksi silti\nkokonaan prinsessasta. Mutta uudet ystävättäret, jotka huvittivat häntä\njonkun aikaa, osottautuivat niin halukkaiksi käyttämään hyödykseen\nhallitsijattaren suosiota, että kuningatar vallan selvään huomasi\nprinsessa Lamballen paraimmaksi ja epäitsekkäimmäksi ystäväkseen.\n\"Naisista, jotka minä tunnen, on hän ainoa, joka ei kanna pahuutta\nsydämessään\", lausui hän. \"Hänessä ei ole vihaa eikä kateutta.\"\n\nSen-aikaisista ystävättäristä ansaitsee mainitsemista vain yksi,\nruhtinatar de Guéménée. Hän oli jo ennen mainitun kreivitär de Marsanin\nveljentytär ja oli alottanut uransa hovissa prinsessa Elisabethin\nkotiopettajattarena.\n\nRuhtinas de Guéménée ja hänen vaimonsa viettivät hyvin iloista elämää,\nja kuningatar mieltyi siihen niin, että alkoi viettää iltojansa heidän\nparissaan.\n\nHeidän seurapiiriinsä kuului yksinomaan nuorehkoja herroja ja naisia,\nja heidän salongeissaan käyttäydyttiin niin sopimattomalla tavalla,\nettä se herätti yleistä paheksimista. Siellä pelattiin suurista\nsummista ja seurustelukieli oli jokseenkin höllää. Siellä esitettiin\nnäytelmäkappaleita, jotka erään aikalaisen lausunnon mukaan\n\"soveltuivat näytettäviksi ainoastaan ruhtinaille ja säädyttömille\nnaisille\". Ja niin kevytmielistä oli seurustelutapa tässä talossa, että\nuseimmat kutsun saaneista naisista eräänä päivänä katsoivat parhaaksi\npoistua.\n\nMutta kuningatar jäi taloon. Useitten vuosien mittaan hän kävi joka\nilta madame de Guéménéen salongeissa, ja hänellä oli tavattoman hauskaa\nseurassa, jota muut olivat pitäneet sopimattomana.\n\nEnemmän kuin mikään erityinen kiintymys emännän persoonaan, houkutteli\nMarie Antoinettea madame Guéménéen salonkeihin oma huvitteluhalunsa.\nSen sijaan kiinnitti hänet yksistään sydämensä seuraavaan\nystävättäreensä, kreivitär de Polignaciin.\n\nMadame de Polignacin esiintyminen näyttämöllä tuli kuningattarelle yhtä\ntuhoatuottavaksi kuin se hänelle itselleen ja kaikille hänen\nsukulaisilleen tuli edulliseksi.\n\nSamalla kertaa kun prinsessa Lamballe nimitettiin intendanteksi ja\nmadame Noailles otti eron toimestaan, oli, kuten tiedämme, muitakin\nmuutoksia hovissa tapahtunut. Näistä muutoksista mainittakoon, että\nkreivitär Diane de Polignac nimitettiin esilukijaksi hoviin.\n\nMarie Antoinette pysyttelihe aluksi hyvin kylmänä tätä naista kohtaan,\njota hän syystä piti itserakkaana ja keimailevana. Diane osasi\nkuitenkin asettaa niin, että hän pääsi kuningattaren läheisimpiin\niltaseuroihin, joissa hän teki itsensä pelättäväksi terävän kielensä\nvuoksi.\n\nHän se esitti kälynsä kuningattarelle.\n\nGabrielle Yolande Claudine Martine Polastron syntyi 1749 ja meni 1767\nnaimisiin kreivi Jules Polignacin, erään köyhän, Auvèrgnestâ kotoisin\nolevan aatelismiehen kanssa.\n\nEnnen Versaillesissa esiintymistään oli hän elänyt hiljaista ja\nhuomaamatonta elämää maalla. Hän oli pitänyt kunnianaan olla rehti\ntalonemäntä, ja siltä tuntui kuin ei mikään olisi ollut hänen\najatuksilleen vieraampaa kuin tulla kuokkavieraaksi kuninkaan linnaan.\n\nJo ensi yhtymisessä osotti kuningatar madame Polignacille erinomaista\nhuomiota. Marie Antoinette luuli hänessä vihdoin löytäneensä sen mitä\nhän niin kauan oli hakenut: sydämen, joka ymmärsi hänet ja saattoi\ntuntea täydellisesti samaa kuin hän.\n\nKuningatar lausui ihmettelevänsä, ettei hän ennen ollut tavannut\nkreivitärtä, ja tämä vastasi silloin, että kun hänellä ja hänen\nmiehellään ei ollut varallisuutta, ei heillä myöskään ollut syytä\noleskella hovissa.\n\nVastaus oli naiivi, mutta samalla viisas. Hänen viehättävä olentonsa\noli miellyttänyt kuningatarta ja köyhyys vain lisäsi hänen\nviehättäväisyyttään. Kuningattaren mielestä oli kuin kohtalo tässä\nolisi tehnyt vääryyttä, jonka sovittamiseen hänellä nyt oli erinomainen\ntilaisuus.\n\nVäitetään ettei kreivi enempää kuin kreivitärkään ensi alussa ollut\nerittäin kunnianhimoinen. Varmaa kumminkin on, että Jules Polignacin\ntulevaisuudentoiveet olivat yhtä pienet kuin hänen varallisuutensakin\nsiihen aikaan, jolloin hänen vaimonsa pääsi kuningattaren suosioon.\n\nMarie Antoinette halusi nyt kuten muutamia vuosia sitä ennen madame\nLamballen suhteen kiinnittää tämän uuden ystävättären hoviinsa. Eräs\nhovimestarinnan paikka oli avoinna, mutta traditsioneja polkematta ei\ntätä tointa kumminkaan käynyt luovuttaminen aivan nuorelle ja\ntuntemattomalle naiselle. Sitäpaitsi ilmoitti kreivitär, ettei hän\nhalunnut mitään tointa hovissa.\n\nSaadakseen asian alkeille Marie Antoinette ilman muuta teki hänet\nystävättärekseen. Madame Polignac ja hänen miehensä muuttivat asumaan\nerääseen taloon Versaillesissa, jossa he kuningattaren kustannuksella\naluksi viettivät jotensakin vaatimatonta elämää.\n\nMutta ei kulunut vuottakaan, kun asema jo muuttui tykkänään toiseksi.\nSuosionosotuksia sateli jos jonkinlaisia kreivittärelle ja hänen\nmiehelleen, ja suunnattomia rahasummia tuhlattiin heille kummallekin.\nKaiken sen rinnalla, mitä tämä aviopari sai vastaanottaa, eivät\nprinsessa Lamballen osaksi tulleet suosionosotukset merkinneet niin\nmitään.\n\nPolignac ja hänen vaimonsa saivat ensin 400,000 frangia velkainsa\nmaksamista varten. Sen jälkeen saivat he vielä 800,000 frangia\nmyötäjäisiksi kaksitoistavuotiaalle tyttärelleen, sittemmin herttuatar\nde Gramontille.\n\nMutta ei siinä vielä kyllin; he saivat myönnetyksi itselleen\nnautinto-oikeuden kuninkaalliseen tilukseen, jonka vuotuiset tulot\nnousivat 100,000 frangiin; he pyysivät saada oikeuden hallita\npostilaitosta, mikä niinikään oli runsastuloinen virka, ja kaikki\nheille myönnettiin! Ei ollut siis ihme, että suosionosotuksia alettiin\npitää liiallisina ja Polignacin perheen vaatimuksia kohtuuttomina.\n\nKreivitär Polignac ei suinkaan ollut mikään lahjakas nainen eikä\nhänellä myöskään ollut erityisempiä opillisia tietoja. Mutta hän oli\ntäydellinen maailmannainen, kohtelias ja hienotunteinen. Hänellä oli\nmiellyttävä ulkomuoto sekä tavaton mielenmaltti, mikä ei jättänyt häntä\npulaan tukalimmissakaan tiloissa; mutta tämän hyvänsävyisen ulkonaisen\nkäytöksen takana piili epäilemättä enemmän julkeutta ja ahneutta, kuin\nmitä hän tahtoi näyttää.\n\nMarie Antoinette ei saanut tämän naisen puolelta osakseen sellaista\nrakkautta, mikä olisi lähimainkaan vastannut hänen omia tunteitaan,\ntahi sellaista kiitollisuutta kuin hänen anteliaisuutensa olisi\nansainnut.\n\nJos kreivinna vain olisi saanut olla omissa oloissaan, ei hänen\nvaikutuksensa olisi tullut niin turmiolliseksi; varmaankin hän silloin\nolisi tyytynyt kunniasijoihin ja lisättyihin vuosituloihin miestänsä ja\ntämän sukulaisia varten. Mutta tuskin oli hovissa tultu näkemään, mistä\npäin tuuli puhalsi, kun uuden suosikin ympärille jo kerääntyi naisia ja\nherroja, jotka ymmärsivät käyttää hyödykseen hänen nauttimaansa\nsuosiota ja hänen vaikutusvaltaansa.\n\nKreivitär sai yhtenään vastaanottaa yhä uusia suosionosotuksia.\nUskotellen ettei hän muka mitään toivonut, harjaantui hän päivä\npäivältä yhä paremmin taidossaan viekotella kuningatarta lupaamaan yhä\nenemmän ja enemmän, ja hän ja hänen ystävänsä käyttivät hyväksensä\nkuningattaren heikkoutta siinä määrin, että se tuntuu miltei\nuskottomalta.\n\nKuningattaren innokas ystävyys kreivitärtä kohtaan sai vireille\nvanhojen aatelissukujen kateuden, ja kun madame Lamballe huomasi, että\nMarie Antoinetten vihamiehet käyttivät tätä uutta ystävyyttä aseena\nhäntä vastaan, katsoi hän velvollisuudekseen huomauttaa kuningatarta\nniistä vaaroista, joille hän pani itsensä alttiiksi.\n\nMutta tämä toimenpide oli jo yltäkyllin riittävä tekemään kreivitär\nPolignacin prinsessan ilmeiseksi vihamieheksi, ja riita ei voinut\npäättyä muutoin kuin yhdellä tavalla: viaton, rehellinen prinsessa ei\nmahtanut mitään kreivinnalle, jolla vielä oli uutuuden viehätystä sekä\nsukunsa ja ystäviensä hovista saama kokemus selkänojanaan.\n\nMadame Lamballe oli Ranskan ylimystön jaloimpia naisia. Mutta hovissa\nuskottiin yhtä vähän hänen voivan toimia jalosti kuin että hänellä oli\njalo luonne. Häntä pidettiin liian mitättömänä ja huonolahjaisena. Eikä\nsaatakaan kieltää, ettei jälkimäisessä väitteessä ollut perää; hänen\nseuransa tuntui tosiaankin ajan pitkään hieman ikävystyttävältä.\n\nKirjailijatar madame de Genlis tuomitsee häntä varsin ankarasti. Hän\ntapasi prinsessan usein Orléansin herttuan luona ja sanoo prinsessan\nolleen mitättömän sekä kokonaan kykenemättömän johtamaan\nseurapuhelua. Vielä väittää hän prinsessan usein saaneen hermo- ja\npyörtymiskohtauksia, mikä teki hänen seuransa vähemmän hupaiseksi.\n\nKreivitär Polignac ja hänen sukulaisensa ymmärsivät käyttää hyväkseen\nprinsessan heikkoja puolia. He, jotka itse pyysivät niin paljon,\npuhuivat lakkaamatta hänen suurista vaatimuksistaan. He puhuivat\nmoittien hänen kateudestaan ja hänen suoraluontoisuudestaan, jota he\nsanoivat typeryydeksi.\n\nAluksi koetti kuningatar sovittaa molempia kilpailijoita keskenään, he\nkun molemmat esittivät hänelle valituksiaan, mutta sitten hän\nvähitellen alkoi kyllästyä prinsessa Lamballeen. Itsekään huomaamatta\ntottui hän tulemaan toimeen ilman hänen seuraansa.\n\nMadame Lamballella ei tosin ollut, kuten sanottu, mitään eteviä\nluonteenlahjoja, mutta hän oli aikaisin saanut tottua kärsimyksiin, ja\nhän oli liian ylpeä näyttääkseen miten hän kärsi. Hän ei tosin\nhetikohta voinut vetäytyä pois korkeaan asemaansa kuuluvien\nvelvollisuuksien täyttämisestä, mutta hän näyttäytyi yhä harvemmin ja\nharvemmin ja vetäytyi viimein kokonaan pois hovista.\n\nJa siinä hän teki viisaasti; hän oli kadottanut kuningattaren suosion,\neikä kukaan koettanut pidättää häntä lähtemästä.\n\nPrinsessa muutti takaisin appensa luo, ottaen osaa hänen yksinäiseen\nelämäänsä, kunnes vaara hänet jälleen kutsui hallitsijattaren\nläheisyyteen.\n\nOnnen päivinä ei hänen ystävyytensä ollut aivan vailla vaatimuksia,\nmutta myöhemmin, kun melkein kaikki järjestään hylkäsivät Marie\nAntoinetten, pysyi hän hallitsijattarelleen horjumattomasti\nuskollisena. Hän rakasti Marie Antoinettea enemmän kuin tämä rakasti\nhäntä, ja antoi onnettomalle kuningattarelle enemmän kuin mitä hän itse\nsai vastaan ottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivitär Polignac oli saavuttanut tarkoituksensa, -- hänen\nvastustajansa oli poistunut vapaaehtoisesti.\n\nPian ei kuningatar enää voinut tulla toimeen uudetta ystävättärettään.\nKaikkialla ja kaikkinaisissa tilaisuuksissa osotti hän hänelle mitä\nsuurinta herttaisuutta.\n\nSen sijaan että olisi, hovissa vanhastaan vakaantuneen tavan jälkeen,\nsyönyt päivällistä yhdessä kuninkaan kanssa koko kansan nähden, söi\nkuningatar nyttemmin -- paitsi sunnuntaipäivinä -- yksin kreivittären\nseurassa. Hän ei halunnut tulla häirityksi ollessaan ystävättärensä\nkanssa yksissä ja sen tähden toimitti hän pois palvelevan hovinaisensa\nsekä kielsi päästämästä ketään huoneeseen, jossa hän ja madame Polignac\noleskelivat.\n\nIltasin otti hän ystävätärtään kainalosta ja käyskenteli\ntuttavallisesti hänen kanssaan. Kun kreivitär matkusti maalle,\nkirjoitti kuningatar hänelle ahkerasti ja kertoi kaikki, mitä\nVersaillesissa tehtiin ja toimitettiin. Jos kreivitär oli sairas, kävi\nkuningatar häntä katsomassa ja osotti jos jollakin tavalla hänelle\nhellyyttään.\n\nKreivitär sairastui tuhkarokkoon -- tauti tarttui kuningattareenkin.\nKreivitär odotti synnytysaikaansa, ja koko hovin täytyi muuttaa\nMarlyyn, jotta kuningatar saisi olla hänen läheisyydessään. Kreivitär\nPolignac oli ainoa ihminen, jonka vikoja kuningatar ei ottanut koskaan\nhuomatakseen. Muutoin saattoi hän sekä sangen järkevästi että ankarasti\narvostella ympärillään olevia ihmisiä, mutta madame Polignacista hän ei\nkoskaan kärsinyt lausuttavan ainoatakaan halventavaa sanaa.\n\nTuo hehkuva ystävyys, joka yhdisti hänet tähän naiseen, antoi virikettä\nhänen vähemmin hyville ominaisuuksilleen.\n\nKreivittären seurustelupiiri ei voinut olla tarkoin valikoitu, siksi\noli se liian suuri. Kuningattaren suuren anteliaisuuden johdosta\nviekoittui hän käyttämään tuhlaavaisuutta, joka vahingoitti yhtä paljon\nhänen omaa kuin hänen haltijattarensakin mainetta.\n\nToimeenpanemalla alituiseen uusia huvituksia osasi hän herättää ja\nylläpitää kuninkaallisen ystävättärensä mielenkiintoa. Marie Antoinette\noli vilkas, iloinen ja kiemailevainen. Aavistamattansa antautui hän\nalttiiksi pahojen kielien panetuksille, ja hänen tapansa käydä joka\npäivä tervehtimässä ystävätärtä tuli ennen pitkää hänelle pakottavaksi\ntarpeeksi. \"Marie Antoinetten yritykset\", huomauttaa Goncourt varsin\nsattuvasti, \"tarkoittavat kaikki madame Polignacin korottamista\nkuningattaren rinnalle ja kuningattaren alentamista madame Polignacin\nvertaiseksi.\"\n\nLämpimintä rakkautta seuraa usein -- semminkin maailman isoisten kesken\n-- mitä suurin välinpitämättömyys. Tiedettiin prinsessa Lamballen\nolleen kuningattarelle miltei yhtä rakas, ja kumminkin oli prinsessan\naikoinaan nauttima suosio haihtunut kuin kaste auringonpaisteessa.\nMadame Polignacin ystävät tiesivät kokemuksesta tämän ja käyttäytyivät\nsen mukaan; he riensivät kaikki lämmittelemään hehkuvan hellyyden\nsäteissä.\n\nArmonosotussade tulvi edelleen Polignacin perheen ja sen ystävien yli.\nKreivittären appi, kaikin puolin vähäpätöinen mies, nimitettiin\nlähettilääksi Sveitsiin, virkaan, joka oli hyvin haluttu ja johon oli\nilmoittaunut useita paljoa ansiokkaampia hakijoita. Diane de Polignac\nnimitettiin prinsessa Elisabethin kotiopettajattareksi, kreivi\nJulesista tehtiin ylihovitallimestari, ja hänen tulojaan lisättiin sen\nkautta vielä 80,000 frangilla vuodessa. Sitäpaitsi annettiin hänelle ja\nhänen jälkeläisilleen herttuan arvonimi. Oltiin tietävinään, että\nPolignacin herrasväki vähässä ajassa oli hankkinut itselleen yli puolen\nmiljoonan vuotuiset tulot. \"Historiassa ei ole montakaan esimerkkiä\nsiitä, että ruhtinaiden suosio olisi niin vähässä ajassa tuottanut niin\nsuurta hyötyä yhdelle ainoalle perheelle\", lausuu tämän johdosta kreivi\nMercy-Argenteau.\n\nPolignacin piirin ulkopuolella olevista tuntuivat suosionosotukset\nsuunnattomilta. Sitäpaitsi oli moinen tuttavallisuus hallitsijattaren\nja erään hänen alamaisensa välillä mitä jyrkimmässä ristiriidassa\nRanskan hovissa vallalla olevien tapojen kanssa. Versaillesissa ja\nmyöskin Pariisissa oli mielten katkeruus yleinen, ja tyytymättömyys\ntähän puolueellisuuteen ja sopimattomaan tuttavallisuuteen tuli\näänekkäällä ja kaunistelemattomalla tavalla julki.\n\nTätä kummallista ja todella sopimatonta ystävyyttä katsottiin\nepäterveelliseksi. Kuningatar ja kreivinna tehtiin pilkkakuvausten,\nhävyttömien laulujen ja herjauskirjoitusten esineiksi.\n\nMarie Antoinetten todelliset ystävät näkivät myrskypilvien kerääntyvän\nja tahtoivat huomauttaa hänelle tästä luonnottomasta hellyydestä\njohtuvaa vaaraa, hellyydestä, jota hän ei edes koettanutkaan peitellä.\nPrinsessa Lamballe oli ensimäinen, joka varoitti häntä ja kadotti sen\nkautta kuningattaren suosion. Apotti Vermond seurasi prinsessan jälkiä.\nMutta kuningatar ei ollut häntä laisinkaan ymmärtävinään ja karttoi\nkaikkea vakavampaa keskustelua tästä asiasta.\n\nApotti lähti samaten pois hovista, mutta palasi ennen pitkää takaisin\nja karttoi sittemmin tuohon arkaluontoiseen asiaan kajoomista.\n\n\n\n\n10.\n\nPieni Triano. -- Kuningattaren tuhlaavaisuus. -- Peliskandaalit\nhovissa. -- Marie Antoinetten suhde taiteeseen ja kirjallisuuteen. --\nKuninkaalliset näyttelijät Trianossa.\n\n\nJo ennen kuningattareksi tuloaan oli Marie Antoinette usein toivonut\nitselleen omintakeista taloa maalla; hän rakasti maaelämän\nhiljaisuutta, salojen yksinäisyyttä, lintujen laulua.\n\nKuningas tiesi tämän hänen toivomuksensa, ja kohta valtaistuimelle\nnousemisensa jälkeen lausui hän Marie Antoinettelle:\n\n\"Nyt saatan täyttää toivomuksesi. Pyydän sinun vastaanottamaan Trianon\nja käyttämään sitä omaa itseäsi varten. Se on vanhastaan ollut\nkuninkaan suosikkien tyyssijana ja tästedes se kuuluu sinulle.\"\n\nMarie Antoinette ihastui ikihyväksi ja vastasi leikillisesti:\n\n\"Suostun ottamaan lahjan sillä ehdolla, ettet sinä tule sinne muuten\nkuin kutsuttaessa.\"\n\nPieni Triano on kaksikerroksinen talo. Sen ympärillä oli ennen muinoin\nkahdeksan pienempää olkikatoilla katettua taloa, jotka oli varattu\nyksinkertaisemmille perheille; jokaiseen näistä pienistä taloista\nkuului vähäinen ryytimaa. Paitsi muuta oli Trianon lähistössä\ntuulimylly ja koulutalo.\n\nSeurustelusääntö menetti valtansa täällä hiljaisessa maaelämässä.\nAamulla lähti Marie Antoinette Versaillesista jalkaisin ja riensi\nmaahuvilalleen, jossa hän juoksi ympäri puutarhoissa poimien kukkia.\n\nHän piti silmällä työmiehiä ja istui neuloen tahi ommellen\nistuttamainsa puitten varjossa. Hän kirnusi voita ja keitti hilloja,\nhänellä oli mielilehmänsä, joita hän toisinaan itse lypsi, hänellä oli\nkyyhkysiä ja kanoja, joita hän ruokki, ja kukkia, joita hän vaali.\n\nSe oli maaelämää, täysin hupaista ja vapaata, maaelämää jommoista Maria\nTeresian hallitessa pääsi juurtumaan Habsburgien patriarkaaliseen\nkotiin.\n\nIllat vietettiin sisällä salongeissa, mutta ikkunat ja ovet saivat olla\navoinna. Milloin kuningattarella oli vieraita, tarjosi hän itse heille\nteetä. Tultiin ja lähdettiin, istuttiin salongeissa ja käveltiin\npuistoissa -- tehtiin sanalla sanoen mitä kunkin mieleen juolahti.\n\nSpinetti seisoi avattuna, ja sen ääreen istahti milloin yksi milloin\ntoinen soittamaan. Kreivitär Polignac soitti harppua, ja Maria\nAntoinette lauloi pienehköjä lauluja, joita hän itse oli sepittänyt.\n\nSäkeistöt eivät olleet erittäin kauniita, ja kuningattarella oli hyvin\npieni ääni. Mutta hänen ranskalaiset kuulijansa eivät olleet yhtä\nsuoria kuin Ruotsin Kustaa III, joka sanoi hänelle: \"Ette laula\nniinkään huonosti, ollaksenne kuningatar.\"\n\nSunnuntaisin antoi hän päästää siististi puetut ihmiset Trianon\npuutarhoihin. Hän antoi heille luvan tanssia nurmikolla ja erään teltan\nalla, ja välistä sattui, että hän, ilahuttaakseen heitä, itse otti osaa\ntanssiin.\n\nPahat kielet nimittivät Trianoa \"Kuningattaren pikku Wieniksi\", ja tämä\nloukkasi häntä yhtä suuressa määrin kuin hänelle itselleen annettu\nlisänimi \"Itävallatar\". Kun joku pyysi lupaa päästä katsomaan hänen\npikku Wieniään, epäsi hän aina sellaiset pyynnöt.\n\nPahanilkisyys, joka ei koskaan lakannut vainoomasta Maria Antoinettea\nniin kauan kuin hän oleskeli Ranskassa, ja joka takertui kiinni\nkaikista pienimpäänkin hänen sanaansa ja kaikkiin hänen tekoihinsa,\nantautui erityisellä mielihalulla ahdistelemaan Trianoa.\n\nKuningattaren istuessa syytettyjen penkillä esiintoi tuomari\nraskauttavana seikkana ne summat, jotka Marie Antoinette oli tuhlannut\nTrianonsa hyväksi.\n\nSanottiin hänen uhranneen miljoonia tähän suosittuun maahuvilaansa.\n\nKun vallankumous oli puhkeamaisillaan ilmi ja valtakokous piti kokoon\nkutsuttaman, saavuttiin valtakunnan kaikilta ääriltä lujiin\nennakkoluuloihin piintyneinä kuningatarta kohtaan hänen\ntuhlaavaisuutensa ja luullun siveettömän elämän johdosta.\n\nJokainen halusi nähdä pienen Trianon. Siellä ei tavattu sitä loistoa,\njota oli odotettu, mutta kukaan ei uskonut näkemäänsä yksinkertaisuutta\ntodelliseksi.\n\nValtakokouksen jäsenet olivat kuulleet puhuttavan huoneista, joissa\nseinät olivat jalokivillä koristettuja, ja kun he eivät niitä missään\nhavainneet, luulivat he, ettei heille oltu loistohuoneita näytetty.\n\nRakennukset eivät läheskään olleet komeita eivätkä menot likimainkaan\nniin suuria, kuin kuningasparin vihamiehet tahtoivat luulotella itseään\nja muita. Puisto-istutukset olivat enimmin maksaneet ja ne näyttivät\nkomeimmilta.\n\nOn tullut näytetyksi toteen, että kuningattaren menot pienen Trianon\nylläpitämiseksi ja kaunistamiseksi eivät olleet nousseet yli kahden\nmiljoonan frangin. Onhan se tosin suuri summa, kun ottaa huomioon\nmaassa vallinneen hädän, mutta hovin muihin menoihin ja niihin\nmahdottomiin summiin nähden, joita muihin tarkoituksiin tuhlattiin, ei\nse merkitse mitään.\n\nMutta vaikkapa pahanilkisyys olikin näitä Trianon ylläpitokustannuksia\nsuurennellut, niin oli kumminkin elämä siellä eräässä suhteessa\nvaarallista. Valtikka ja paimensauva eivät sovi yhteen. Epäviisasta on\nlyhemmäksikin aikaa vaihtaa kultakruunua niittykukista solmittuun\nseppeleeseen.\n\n\"Yksityiselämä viehättävine puolineen ei ole kuninkaallisia henkilöitä\nvarten\", lausuu Goncourt. \"Vaaditaan, että heidän huviensa tulee olla\nkuninkaallisia, että heidän ystävyydenliittojensa tulee olla vailla\ntuttavallisuutta, että heidän hymyilyjensä tulee olla yleisiä ja\nkohdistua kaikkiin. Ei edes heidän sydämensä ole heidän omansa, heillä\nei ole oikeutta antautua tunteittensa valtaan.\n\n\"Jos kuningatar noudattaa omaa makuansa, sukupuolensa, ikänsä, sielunsa\npuhtauden, sydämensä taipumusten mukaista makuansa, saattaa hän itsensä\nalttiiksi hovimiesten moitteille, pahojen kielien panetteluille ja\nhistorian armottomalle tuomiolle.\"\n\nTätä totuutta sai Marie Antoinette kauan ja tuskallisella tavalla\nkokea.\n\nPieni Triano, jossa elämä tuntui olevan niin rauhaisaa ja viatonta,\nosottautui lähempää tarkasteltuna salajuonien pesäksi, jossa koetettiin\nkuningattarelta saalistaa suosionosotuksia ja jossa kuningattaren\noli vaikeampi vastustaa ystäviensä tungettelevaisuutta kuin\nseremoniallisessa Versaillesin hovissa. Rakastettavat naiset ja\nkohteliaat herrat uskalsivat Trianossa riisua naamarinsa ja tuoda\nkunnianhimonsa ja vaatimuksensa julki.\n\nKreivitär Polignac osottautui varsin hyödylliseksi välikappaleeksi\nnäitten ihmisten käsissä. Heidän vaikutuksensa alaisena sekaantui hän\njos johonkin, kuningattaren hovinpitoon yhtä hyvin kuin kuninkaan\npolitiikkaankin. Koettipa hän jo erottaa ja asettaa ministerejäkin.\n\nHänen kälynsä Diane eli niin yksinomaan ystäviensä hyväksi, että hän\nvallan unhotti olevansa prinsessa Elisabethin palveluksessa. Kuninkaan\nnuori sisar sai melkein aina olla yksin ja pakeni eräänä päivänä\nmuutamaan luostariin. Ludvig XVI:nnen täytyi mieskohtaisesti käydä\nnoutamassa hänet pois.\n\nJos joku oli vierailulla Ludvig XVI:nnen hovissa, anasti Trianossa\nkäynti aina osan sitä juhlaohjelmaa, jolla korkeita vieraita\nkunnioitettiin.\n\nUlkolaisista ruhtinaista kävi useimmin Ranskan hovissa Ruotsin kuningas\nKustaa III, joka sittemmin suurella lämmöllä ja ritarillisella innolla\npiti onnettoman kuningasparin puolta.\n\nHän oleskeli usein ja pitkät ajat Pariisissa Hagan kreivin nimellä.\nLudvig vastaanotti hänet aina mitä ystävällisimmällä kohteliaisuudella,\nja Kustaa III:nnella oli tapana saapua Versaillesiin edeltäkäsin\nilmoittamatta tulostaan, mikä toisinaan saattoi hovin aika lailla\nhämille.\n\nMarie Antoinettea ei oikein miellyttänyt hänen suorasukainen olentonsa,\neikä Kustaa puolestaan näyttänyt olevan erittäin mielistynyt\nkuningattaren persoonaan. Hän lausui peittelemättä arvostelunsa\nkuningattaren laulusta ja soitosta, ja hänen näytti olevan hyvin ikävä\nkuningattaren musiikki-iltamissa. Kun kuningatar eräänä iltana\nkieltäytyi tanssimasta sillä tekosyyllä, että hän oli liian vanha,\nkysyi Kustaa leikillään, oliko hän ollut halukkaampi tanssimaan\nnuorena, mikä kysymys ei liioin liene hivellyt tuon silloin vielä\ntuskin kahdeksankolmattavuotiaan kuningattaren mieltä.\n\nJos tavat Ranskassa olisivat olleet sellaiset, jommoisiin Marie\nAntoinette oli tottunut kodissaan, olisi hänen elämänsä varmaankin\nmuodostunut toisellaiseksi. Hänen mielensä oli alussa taipuvainen\nkotoiseen elämään, ja hän olisi luultavasti löytänyt ilonsa perhepiirin\nkeskuudessa.\n\nMutta sillä sijalla, jolle kohtalo oli hänet asettanut, keskuspisteenä\ntavoiltaan turmeltuneessa hovissa, puolisonsa laiminlyömänä, ilman\nmitään vakavampia harrastuksia, mutta syvästi tuntien povessaan\nkaipuuta olla rakastettu ja ihmetelty, oli hän pakotettu hakemaan\nonneaan ulkopuolelta itseään.\n\nKruununprinsessana ei hän ollut osottanut vähintäkään taipumusta\ntuhlaavaisuuteen; hän oli päinvastoin niinä aikoina ollut jokseenkin\nsäästäväinen. Valtaistuimelle noustessaan saattoi hän kehua, ettei hän\nkoskaan vielä ollut tehnyt velkoja.\n\nKuningattarena näytti hän myöskin ensi alussa vakavasti päättäneen\nkarttaa liikanaisia menoja.\n\nMutta uuden valtansa häikäisemänä ja ystäviensä viekottelua seuraten\nheittäytyi hän ennen pitkää, niinkuin jo olemme nähneet, huvien\npyörteeseen, huvien, jotka maksoivat äärettömiä summia, ja hänessä\nsyttyi intohimoinen mieltymys koristeihin ja jalokiviin.\n\nNiinpä hän esimerkiksi tammikuussa 1776 osti parin\ntimanttikorvarenkaita, jotka maksoivat 400,000 frangia. Tuskin puoli\nvuotta sen jälkeen osti hän rannerenkaan, josta maksoi 250,000 frangia.\n\nSyytökset Marie Antoinettea vastaan ovat useimmissa suhteissa olleet\nliioiteltuja, ja hänen arvollisuutensa onnettomuutensa päivinä\nansaitsee myötätuntoamme. Mutta hänen tuhlaavaisuutensa oman itsensä\nhyväksi, silloin kun maassa vallitsi nälänhätä, panee hänen muistoonsa\nruman tahran, jota ei koskaan voida pestä pois.\n\n\"Jutut, joita kuulen sinusta kerrottavan, vihlovat sydäntäni\",\nkirjoitti Maria Teresia, \"ja kertomukset timanteistasi panevat minut\nhäpeämään. Rakas tyttäreni, kuningattareni, mihin tämä tämmöinen viepi?\nSe ajatus on minusta sietämätön.\"\n\nMonet hovin kavaljeereista olivat kiihkeitä pelaajia. Myöskin\nonnistuttiin saada kuningatar houkutelluksi pelaamaan, ja hän menetti\nmahdottomia summia.\n\nAluksi pelasi hän salaa yhdessä ystävättäriensä kanssa. Mutta eräänä\npäivänä Fontainebleaussa pyysi hän kuninkaalta lupaa saada lähettää\nPariisista käymään pankkiiria, joka voisi pitää pankkia hänelle ja\nhänen seuratovereilleen heidän pelatessaan.\n\nAluksi Ludvig veti verukkeita sieltä ja täältä, mutta heikkona kuten\naina taipui hän vihdoin \"vain tämän ainoan kerran\".\n\nSanasta otettiin kiinni, ja puoleentoista vuorokauteen eivät pelaajat\npoistuneet pelipöydän äärestä. Kaksi yötä ja yhden päivän pelasi\nkuningatarkin yhteen jaksoon.\n\nSiitä ajasta pelattiin myötäänsä hovissa. Marie Antoinette antautui\nlopulta aivan kokonaan pelihimon valtaan. Saatuaan joka kuun\nensimäisenä päivänä viisisataa kultakolikkoa -- taskurahansa, joksi hän\nniitä nimitti -- menetti hän ne tavallisesti jo samana iltana pelissä.\n\nMarlyssa kerran menetti hän seitsemänsataa kultakolikkoa (140,000\nfrangia) yhtenä ainoana iltana.\n\nPeli päättyi usein rähinällä ja metelillä. Artoisin kreivi huusi\nihastuksesta, milloin osui voittamaan, ja raivosi, milloin oli\nmenettänyt. Useat hovilaisista menettivät niin suuria summia, että\nheidän asemansa tuli kestämättömäksi.\n\nEräänä päivänä huomattiin, että pelinopat olivat merkityt ja että siis\npelissä todistettavasti oli tehty vääryyttä. Toiste taas katosi\npussillinen setelirahoja, jolloin oli nostettu kysymys siitä, että\nläsnäolevien ylhäisten naisten ja herrojen taskuja tutkittaisiin. Monen\nmonet olivat ne keinottelijat ja nuoret vintiöt, jotka korjasivat\ntaskuihinsa rikkaita satoja kuninkaallisen pelipöydän ääressä.\n\nMuuan englantilainen, joka palasi Intiasta suurilla rikkauksilla, mutta\nsitä köyhemmällä maineella, pyysi ilmoittamaan, että hänellä oli\nkaksisataatuhatta kultarahaa, jotka hän oli halukas panemaan alttiiksi.\n\nKuningatar otti hänet vastaan, ja englantilainen pelasi hänen,\nprinssien ja hovilaisten kanssa. Vähässä ajassa voitti englantilainen\nyli viisitoistatuhatta kultarahaa, s.o. yli kolmekymmentä miljoonaa\nfrangia.\n\nMoinen pelikiihko ei voinut muuta kuin halventaa kuninkaallista arvoa.\nKreivi Mercy moittii kuningatarta ankarasti kirjeissään. Mutta hän\nmoittii myös, ja syystä kyllä, kuningastakin siitä, että hän salli\nviettää elämää, joka niin suuresti loukkasi kuninkaallista arvokkuutta.\n\nUhkapelit oli poliisi kieltänyt Ranskassa, mutta siitä huolimatta\nharjoitettiin niitä näin vapaasti ja näin surkuteltavassa määrässä\nkuninkaallisen perheen keskuudessa.\n\nLuonnollistahan on, että tällä täytyi olla turmiolliset seuraukset;\nsiitä syntyi kautta koko Europan mainittava julkipahennus, se synnytti\njulkista tyytymättömyyttä Pariisissa ja hävitti monelta perheeltä\nrauhan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo käynyt selville, että Marie Antoinette karttoi kokeneempien\nnaisten seuraa ja että hän mieluummin kuunteli vastakkaisen sukupuolen\nimartelua ja ylistyksiä kuin oman sukupuolen neuvoja ja varoituksia.\nHäneltä ei mitenkään puuttunut lahjoja; mutta hän ei koskaan pyrkinyt\nniillä loistamaan. Ja me tiedämme, että hänen tietonsa ja taitonsa\nolivat ylen puutteellisia.\n\nHistoriallisesti tunnettua on, että hänen kirjastonsa sekä\nVersaillesissa että Trianossa käsitti melkein yksinomaan siveettömiä\nkirjoja. Nämä olivat hänen lähimpäin seuralaistensa valitsemia ja samat\nseuralaiset niitä lueskelivat. Lukuunottamatta muutamia rivoja\nromaaneja ja niitä näytelmäkappaleita, joissa Marie Antoinette itse\nesiintyi, ei hän kuningattarena liene montakaan kirjaa avannut.\n\nHän ei käyttänyt edes niitä kehityksen mahdollisuuksia, joita\nseuraelämä tarjoo. Niin pian kun syvennyttiin johonkin vakavampaan\nkeskusteluaineeseen, alkoi hän näyttää ikävystymisen merkkejä. Hänen\nseurapuhelunsa oli oikullista ja pyrähteli asiasta toiseen. Häntä\nhuvitti puhella päivän pikkutapahtumista, ja hauskimpia hänestä olivat\njuorut ja häväistysjutut, milloin ne esitettiin sukkelalla,\nlystikkäällä tavalla.\n\nVoltairen käyntiä Pariisissa pidettiin suurena tapauksena Marie\nAntoinetten puolison hallituskaudella ja se veti puoleensa koko\nPariisin huomiota.\n\nTämä neron armolla varustettu ruhtinas, joka kuoli laakereilla\nseppelöitynä ja yleisesti kunnioitettuna, oli tuskin ehtinyt saapua\nPariisiin, kun jo lausui toivomuksensa päästä Ludvigin ja Marie\nAntoinetten puheille. Suuri satiirikko, jonka turhamaisuus oli lähes\nyhtä laajalti tunnettu kuin hänen nimensä, tavoitteli vielä\nvanhoillaankin ruhtinasten suosiota. Hän oli nimittänyt Ranskan nuorta\nkuningatarta \"jumalalliseksi Antoinetteksi\" ja lausunut \"mitä\nhartaimmasti ihailevansa häntä\".\n\nMutta Ludvig näki hänessä ainoastaan kristinopin ja erittäinkin\nkatoolisuuden vastustajan.\n\nMarie Antoinettea hänen kirjailijatoimensa yhtä vähän viehätti kuin\nhänen yhteiskuntaa mullistavat oppinsa häntä pelottivat. Kuningattaren\nystävättäret rukoilemalla rukoilivat häntä ottamaan vastaan runoilijan\nVersaillesissa, mutta tällä kertaa kuningatar pysyi jyrkästi\npäätöksessään. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut tavata Voltairea, ja\nhovin portit pysyivät suurelle miehelle suljettuina.\n\nPariisilaisväestön riemastus saattoi Voltairen ennen pitkää unhottamaan\nkuningasparin häntä kohtaan osottaman kylmyyden.\n\n\"Muutamien viikkojen kuluessa\", sanoo kreivi de Ségur, \"oli Ranskassa\nkaksi hovia: kelpo Ludvigin hovi Versaillesissa, jossa nyt oli\nkuollutta ja hiljaista, ja Voltairen hovi Pariisissa, jossa pauhaavat\nsuosionhuudot aamusta iltaan raikuivat.\"\n\nMutta Ferneyn filosofi ei ollut ainoastaan suosittu, häntä suorastaan\njumaloittiin. Meluavat suosionhuudot kaikuivat kuningattaren kuuluville\nja ne herättivät hänessä uteliaisuutta, mutta hän ei niitä käsittänyt.\nSillä välin kuin \"Théâtre françaisessa\" pantiin laakeriseppele\nrunoilijan päähän ja hän kyynelsilmin mutisi: \"Tehän tahdotte minut\ntukehuttaa kukilla\", oli Marie Antoinette oopperassa. Hänestä ei ollut\nmaksanut vaivaa sinä iltana käydä \"Théâtre françaisessa\".\n\nYhtä vähän kuin pureva satiirinruhtinas, onnistui naturalismin edustaja\nJean Jacques Rousseau saamaan hänessä minkäänlaista mielenkiintoa\nhereille.\n\nGrimm kertoo, mitenkä kuningatar eräänä päivänä hovinsa seuraamana\nkäväisi Ermenonvillen puistoissa.\n\nHän viipyi pitkään poppelisaarella, jolla Rousseau oli haudattuna, ja\ntoivottiin, että hän kunnioituksesta edesmennyttä filosofia kohtaan oli\ntehnyt toivioretken tänne.\n\nMutta niin suurta kunniaa Rousseaun muistolle ei se päivä tuonut.\n\nKuningatar tarkasteli hautaa, huomasi arkkitehtuurin aistikkaaksi ja\npaikan kauniiksi. Mutta sitten rupesi hän yhtäkkiä puhumaan\nkaikellaista muuta, osottamatta hitustakaan harrastusta siihen mieheen,\njonka kunniaksi muistopatsas oli pystytetty.\n\nMusiikki oli ainoa lahja, jota Marie Antoinette viljeli ja melkein\nainoa aatteellisempi harrastus, joka hänessä koko näinä vuosina\nhuomattiin; se oli ainoa taide, jota hänen syystä kyllä saatettiin\nsanoa suosivan.\n\nVaikka hän muuten osottautuikin erittäin huvinhaluiseksi sekä muihin\noloihin nähden vaihemieliseksi, säilyi hänessä aina rakkaus musiikkiin.\nVielä kuningattarenakin nautti hän opetusta soitossa ja laulussa. Hän\nopetteli soittamaan harppua ja antoi usein pieniä konsertteja\nyksityisessä asunnossaan. Tosin hän ei koskaan oppinut mitään soitinta\ntaitavasti käyttämään.\n\nmutta suoraan nuoteista soittaminen sujui häneltä hyvin. Hän esiintyi\nhalusta musiikintuntijana, vaikkei hän itse asiassa niin hyvin\nymmärtänyt musiikkia kuin hän itse luuli.\n\n\"Minä en pidä ranskalaisesta musiikista\", oli hän lausunut eräänä\npäivänä kruununprinsessana ollessaan, \"se on niin pintapuolista, että\nsitä aivan hämmästyy.\"\n\nSuuren oopperan tirehtööri, joka halusi päästä hyviin kirjoihin\nkuningattaren luona, oli kutsuttanut Gluckin Wienistä johtamaan\noopperanäytäntöjä Pariisissa.\n\nMarie Antoinetten silmissä ei Gluck ollut ainoastaan suuri säveltäjä,\nvaan hän oli samalla muisto kruununprinsessan kotimaasta ja hänen\nlapsuudestaan.\n\nGluckin \"Ifigenia Auliissa\" otettiin harjoiteltavaksi ja esitettiin. Ja\nkruununprinsessa istui hoviaitiossa ja taputti käsiään ja huusi\nbravo'ta vanhalle opettajalleen.\n\nMutta ranskalainen yleisö ei ollut ehdottomasti samaa mieltä kuin hän.\nGluckin mestariteos otettiin kylmäkiskoisesti vastaan.\n\nKappale esitettiin alkupuolella vuotta 1774, ja kreivitär du Barry,\njoka silloin oli valtansa kukkuloilla, suojeli italialaista säveltäjää\nPicciniä.\n\nPian joutuivat saksalaisen ja italialaisen koulun kannattajat keskenään\njulkivihoihin. Eripuraisuutta syntyi perheiden keskuudessa, ja\nystävyyden liittoja purettiin. Kreivitär du Barryn vastustajat\nhuusivat: \"Eläköön Gluck! Eläköön kruununprinsessa! Alas Piccini!\"\n\nJouduttiin niin pitkälle, että kavahdettiin toinen toisensa tukkaan\nteatterisalissa.\n\nPiccinin ihailijat katsoivat hyviin tapoihin kuuluvaksi tukkia korvansa\nkuullessaan Gluckin musiikkia. Gluckin puoluelaiset pitivät\nvelvollisuutenaan itkeä ihastuksesta, kun kuulivat mestarinsa sävelmiä.\n\nRiita eri taidesuuntien välillä jatkui vielä Ludvig XVI:nnen\nensimäisinä hallitusvuosina. Tultuaan kuningattareksi määräsi Marie\nAntoinette Gluckille kuudentuhannen frangin suuruisen vuotuisen\neläkkeen, ja hänelle myönnettiin silloin pääsy kuningattaren\naamupäivävastaanottoihin.\n\nKun Gluckin seuraava ooppera esitettiin ja yleisö jälleen osottautui\nyhtä kykenemättömäksi ymmärtämään hänen musiikkiaan, istui Marie\nAntoinette taaskin aitiossaan ja ilmaisi äänekkäästi hyväksymisensä,\nhuolimatta muitten osottamasta kylmyydestä.\n\nKatkerin ja lannistunein mielin päätti mestari viiden vuoden perästä\nlähteä pois Ranskasta. Mutta hänen täytyi luvata kuninkaalliselle\noppilaalleen palata takaisin, ja Marie Antoinette antoi hänelle\nkuninkaallisten lasten soitonopettajan arvonimen.\n\nAikaisimmasta lapsuudestaan pitäen oli Marie Antoinette aina tuntenut\nmieltymystä teatteriin. Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet,\nmitenkä hän kruununprinsessana ollessaan salaisesti oli näytellyt\nkomedioja yhdessä lankojensa ja kälyjensä kanssa. Useimmissa linnoissa\nRanskanmaalla oli siihen aikaan pieni teatteri, ja niinä\nkahtenakymmenenä vuotena, jolloin Marie Antoinette istui Ranskan\nvaltaistuimella, olivat yksityiset teatterinäytännöt paljoa\ntavallisempia kuin milloinkaan ennen.\n\nKuningatar, jonka mieli aina paloi uusiin huvituksiin, halusi niinikään\nitselleen omintakeista teatteria ja omia näyttelijöitä. Hän antoi\nsisustaa erittäin kauniin teatterisalin Trianossa.\n\nTämä pieni teatteri, jossa ensi alussa esiintyi pariisilaisia\nnäyttelijöitä, sai pian houkutetuksi hallitsijattaren itsensäkin\nesiintymään näyttelijänä.\n\nOikeastaan oli ollut tarkoituksena, että hänen teatteriseurueeseensa\nkuuluisi vain naisia eikä miehistä muita kuin Artoisin kreivi, jonka\ntäytyi olla mukana kaikkialla, missä vain tarjoutui tilaisuutta\nhuvittelemiseen. Katsojina ei saanut olla muita kuin kuningas,\nProvencen kreivi ja kuninkaalliset prinsessat, jotka eivät ottaneet\nosaa näyttelemiseen.\n\nNäitä määräyksiä ei kumminkaan kauan noudatettu. Puolisonsa\nkehotuksesta kieltäytyi Provencen kreivitär ottamasta osaa\nnäyttelemiseen, tehden samalla ymmärrettäväksi, ettei hänen arvonsa\nmyöntänyt hänen esiintyä näyttämöllä. Sen sijaan oli jo ihan ensi\nnäytännössä avustamassa useita hovin kavaljeereja, ja kuningattaren\nhovinaiset sekä heidän tyttärensä ja sisarensa saivat luvan olla\nnäytäntöjä katsomassa.\n\nEnsi kerralla ei katsojien luku sentään noussut yli neljänkymmenen.\nMutta sittemmin saivat ei ainoastaan hovinaiset ja heidän lähimmät\nsukulaisensa, vaan jopa kaartinupseeritkin ja monet muut luvan olla\nläsnä. Katsojain luku nousi kunakin iltana lähes pariin sataan henkeen.\n\nMarie Antoinetten nuorekkuus ja raikas sulous ne loivat runollisuutta\nnäihin näytäntöihin, ja hän, joka muuten oli aivan vastahakoinen\nlukutyöhön, opetteli varsin tunnollisesti osansa ulkoa.\n\nEräänä elämänsä vakavampana vaihekautena Marie Antoinette valittaa,\nettä hänen mieltymyksensä teatteriin oli saanut houkutelluksi hänet\nseurustelemaan näyttelijäin kanssa, kuulemaan heidän neuvojaan ja\nnäyttelemään heidän osiaan.\n\nKuningattaren antautuminen teatterisoubretiksi ei ollut kruunun\nmajesteetin kanssa yhteensopiva. Ja kansaan nähden olivat nämä\nnäytännöt kahta turmiollisempia sen vuoksi, että kansalta oli pääsy\nniihin kielletty.\n\n\n\n\n11.\n\nMarie Antoinetten salainen suru. -- Keisari Josefin käynti. --\nKuningatar tulee ensi kerran äidiksi. -- Maria Teresian kuolema.\n-- Kruununprinssin syntymä.\n\n\nJoskin saattaa näyttää siltä, kuin Marie Antoinettella ei olisi ollut\nhalua ja taipumusta muuhun kuin huveihin, ei sitä kumminkaan saata\nehdottomasti uskoa, ellei tahdo liian ankarasti tuomita häntä. Hänen\nvikansa ja puutteensa ovat tosin hyvin silmiinpistäviä, mutta ei saa\nmyöskään unhottaa, että moitteet kohdistuvat niinikään hänen\npuolisoonsa.\n\nLudvigin kylmyys oli tuottanut kruununprinsessalle pettymyksen;\nkuninkaan pidättyväisyys oli kuningattaren suruna.\n\nLapseton vaimo tuntee alati kaipausta, ja lapsettomasta kuningattaresta\ntuntuu kaipaus kahta raskaammalta. Hallitsijasuvun puoltajat katsovat\nsitä vääryydeksi heitä kohtaan, ja vaikkei sitä nimenomaan julki\nlausuttaisikaan, niin kaikissa tapauksissa ajatellaan, ettei tuo\nkuninkaanvaimo täytä tehtäväänsä maan päällä.\n\nMarie Antoinette, joka rakasti lapsia enemmän kuin useat muut, oli\nvuodesta vuoteen aina tuossa nöyryyttävässä asemassa. Hänellä ei ollut\nlapsia, ja se oli hänen suuri surunsa; se teki hänen ulkonaisesti\nmuuten niin iloisen ja loistavan elämänsä sisällöttömäksi. Tästä\nseikasta häntä myös siihen aikaan kiihkeimmin soimattiin.\n\nArtoisin kreivitär, vaikka oli joutunut monta vuotta myöhemmin\nnaimisiin kuin hän, oli jo aikaa sitten tullut äidiksi. Nähdessään\nkälynsä lastensa ympäröimänä, täytyi Marie Antoinetten ponnistellen\npidättää kyyneliään.\n\n\"Hanki valtaistuimelle perillisiä!\" huusivat kalaeukot hänen jäljestään\nkadulla.\n\nHäntä ahdisti se pelko, että tämä tila edelleenkin jatkuisi, ja\nunhottaakseen salaisen surunsa heittäytyi hän huvien pauhinaan. Onnesta\norpona haki hän huvituksia.\n\nKuningattaren terveydelle ei tämmöinen elämä ollut edullista; hän\nlaiminlöi antautua sellaiseen, mikä olisi vahvistanut hänen voimiaan.\nKuningattaren osottaessa sairaaloista intoa esiintyäkseen juhlien\nkuningattarena, loihe kalpeus ihomaalin alta, tyytymättömyys\nylimielisen hymyilyn takaa selvästi ilmi.\n\nSydämessään mitä syvimmästi loukkautuneena kuninkaan\nvälinpitämättömyydestä menetti hän viimein kärsivällisyytensä, ja\nkatkeria sanoja pääsi hänen suustaan. Kun muuan hänen hovinaisistaan\neräänä päivänä pyysi, ettei hän lähtisi ratsastamaan, vastasi hän\nkatkerasti:\n\n\"Jättäkää minut rauhaan ja tietäkää, etten minä tämän kautta pane\nminkään tulevan kruununperillisen henkeä kaupalle.\"\n\nHän oli suuttunut mieheensä, jonka välinpitämättömyys ja kylmyys teki\nhänen kaikki toiveensa turhiksi, ja hän rupesi vähitellen pitämään\nmiestään tarmottomana ja luonteenpontta puuttuvana henkilönä, olentona,\njota kohtaan hänen ei tarvinnut osottaa mitään alamaisuutta,\nkoska luuli pystyvänsä häntä hallitsemaan ja pitämään häntä\npelonalaisuudessa. Se oli Marie Antoinetten puolelta erehdys, joka oli\nluettava vähemmin hänen sydämensä kuin hänen liiaksi rasittuneiden\nhermojensa viaksi.\n\nMieheltään hän ei saanut sitä hellyyttä osakseen, jota kaipasi, ja tätä\nhellyyttä haki hän siis ystävättäriltään. Mutta näitä hän ei kumminkaan\nhuolella valinnut, ja olemme nähneet millaisiin varomattomuuksiin ja\nhairahduksiin nämä ystävyydenliitot hänet johtivat. Mutta ei saa\noudoksua sitä, että hän, nuori kun oli ja yksinään vieraassa maassa,\notti vastaan ystävyyttä mistä luuli sitä löytävänsä ja että hän\nhellyyttä hakiessaan teki monta virhettä.\n\nMarie Teresia ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen tyttärensä ei\ntulisi äidiksi, ja tässä kohden äidin ylpeys ja hallitsijattaren edut\nliittyivät sopivasti yhteen. Niin kauan kuin Marie Antoinette oli\nlapseton, saattoi hänellä tuskin olla mitään valtaa, ja itävaltalainen\npolitiikka vaati välttämättömästi, että hän hankkisi itselleen\nvaikutusvaltaa.\n\nKoettamatta vähimmälläkään tavalla lieventää tyttärensä tuskaa,\nsurvaisee keisarinna lakkaamatta tikarin haavaan. Hän kertoo toisten\ntyttäriensä ja miniöittensä lapsivuoteista, ja huomattavalla\nmielihalulla palaa hän ehtimiseen tähän aineeseen, nähtävästi\ntarkoituksessa kiihottaa Marie Antoinettea.\n\nMaria Teresian ja kreivi Mercyn salainen kirjeenvaihto oli täynnään\ntätä asiaa koskevia yksityisseikkoja, joilta suuressa määrin puuttui\nhienotuntoisuutta ja jotka eivät missään tapauksessa sovellu\njulkaistaviksi. Ja kumminkin saattaa niin hyvin käsittää tätä iällistä\näitiä, kun ajattelee mitenkä tärkeätä Ranskan kuningattarelle oli, että\nhän hankki valtaistuimelle perillisiä.\n\nTytär vastaanotti nöyrästi äitinsä nuhteet, miten epäoikeutetut ne\ntässä suhteessa lienevätkin olleet. Yhden ainoan kerran kuultiin hänen\nsuustansa lauselma, joka todisti, kuinka suuri hänen kaipuunsa oli.\nChartresin herttuatar synnytti kuolleen lapsen, mutta kuningatar\nkadehti häntä kaikissa tapauksissa. \"Niin surullista kuin se olisikin,\ntahtoisin kuitenkin olla hänen sijassaan\", lausui hän itkien.\n\nHuolimatta arastelevaisuudestaan itävaltalaista arkkiherttuatarta\nkohtaan, alkoi Ludvig vuosien kuluessa tuntea yhä suurempaa vetäymystä\nhänen puoleensa.\n\nHänen lämpimien tunteittensa ensi merkkinä oli voimakas\nkädenpuristus, jolla hän hyvästeli kuningatarta joka ilta, mennessään\nmakuuhuoneeseensa. Tämä kädenpuristus oli niin kova, että kuningattaren\nteki mieli parkaista tuskasta.\n\nMarie Antoinetten ihmeeksi alkoi hän sittemmin suudella häntä otsaan,\nennenkuin lähti levolle. Kauan jälkeenpäin pahoitteli kuningatar, että\nhäneltä oli puuttunut rohkeutta valittaa kuninkaalle väärää asemaansa.\nKenties hän tämän kautta olisi säästynyt surulta, jonka kuninkaan\nnäennäinen kylmyys hänelle tuotti, ja voinut saada vaikenemaan sen\npanettelun, joka erä erältä tuhosi hänen maineensa.\n\nUjostelevaisuudestaan huolimatta ei kuningas silti läheskään ollut\nepäystävällinen häntä kohtaan. Uskoiko hän Marie Antoinetten henkisen\netevämmyyden, vai pelkäsikö hän hänen kiivasmielisyyttään, tahi oliko\nhän, kuten useat luulivat, jo rakastunut häneen, varmaa kuitenkin on,\nettä hän mielellään koki olla Marie Antoinettelle mieliksi.\n\nJos Marie Antoinette lausui hänelle jonkun toivomuksen, osotti kuningas\nheti suurta intoa sen täyttämiseksi, ja monessa suhteessa osottautui\nkuningas olevansa niin hänen vaikutusvaltansa alaisena, että hän näytti\nmelkein kuin kuningattaren orjalta.\n\nMarie Antoinetten onnenkaipuu soveltui sentään huonosti yhteen Ludvigin\nlaimean, häveliään ja arkailevan rakkauden kanssa.\n\nEi ole mahdotonta, että he edelleenkin olisivat muukalaisina kulkeneet\ntoinen toisensa rinnalla, ellei kuningattaren veli olisi tullut\nVersaillesiin sisartansa ja lankoansa tervehtimään. Hänen onnistui\nvihdoinkin murtaa jää, ja hänen esityksestään taipui kuningas\nlähenemään vaimoansa ja asettumaan aviollisten oikeuksiensa\nkäyttämiseen.\n\nKeisari Josef saapui Ranskaan v. 1777 kreivi Falkensteinin nimellä.\n\nJo toisen kerran Marie Antoinetten sukulaiset saapuivat hänen luoksensa\nvierailulle. Hänen nuorin veljensä, ahdasmieliseksi tunnettu\nMaksimilian, oli käynyt hänen luonansa muutamia vuosia ennen, mutta oli\nsaattanut hovin suutuksiinsa, joutunut kansan pilkattavaksi, ja\ntyhmyydellään ja epähienolla esiintymisellään tuottanut sisarelleen\nmieliharmia.\n\nSen sijaan oli Josef ikäänkuin luotu saavuttamaan onnea Ranskassa.\nHänen omaperäinen lahjakkaisuutensa synnytti seurapiirissä ihastusta.\nTaide, filosofia, tieteet ja kirjallisuus ylistivät tätä porvarillista\nnuorta keisaria.\n\nAdelaide täti, joka uhkui katkeruutta Habsburgeja kohtaan, ihastui\nhänkin aivan silmittömästi nuoreen keisariin. Ollessaan eräänä päivänä\nhänen kanssaan kahden, otti hän keisaria kaulasta ja suuteli häntä.\n\nMarie Antoinetten ilo, hänen saadessaan nähdä rakkaimman veljensä, oli\nsuuri.\n\nSeitsemän vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli kotoaan lähtenyt.\nBurgissa ja Schönbrunnissa kirmailleesta viattomasta lapsesta oli\ntullut Versaillesin loistava valtijatar.\n\nJosef oli ihastuksissaan hänen ulkonaisista etevistä ominaisuuksistaan,\nvaikkei hän silti ollut näkemättä hänen vikojaan.\n\nHän oli kuningattarelle järkevänä neuvonantajana ja ystävänä, mutta hän\narvosteli Marie Antoinetten vikoja liian julkisesti. Sen sijaan että\nolisi kahdenkesken tehnyt hänelle muistutuksiaan, lausui hän ne niin\näänekkäällä tavalla, että koko Ranska sen kuuli.\n\nHän olisi toivonut, että sisaren elämään olisi sisältynyt hiukan\nenemmän vakavia opinnoita ja hiukan vähemmän kevytmielisyyttä, mutta\nennen kaikkea selvempi käsitys hänen kuninkaallisesta arvostaan.\n\nVeli moitti tavantakaa häntä hänen varomattomuudestaan, ja niin hyvin\nkeisari Josefin kuin lähettiläänkin kautta sai Maria Teresia tietää,\nettä tytär oli liiaksi huvinhaluinen, että hän liian paljon rakasti\nloistoa ja komeutta ja että hän oli antaunut pelihimon orjaksi.\n\n\"Ihan varmaa on\", lausui nuori keisari, \"että jos tätä jatkuu, tulee\nRanskan hovi muuttumaan pelihelvetiksi.\"\n\nNäistä erimielisyyksistä huolimatta olivat sekä veli että sisar yhtä\ntoivottomia, kun eronhetki läheni.\n\n\"Vilpittömän surun ja kaihon valtaamana lähdin Versaillesista\",\nkirjoitti Josef Maria Teresialle. \"Sisareni on lumoavan rakastettava,\nja minä vietin tuntikausia hänen seurassaan huomaamatta miten aika\nkului. Hän oli kovin suruissaan minun lähtiessäni, mutta ei kumminkaan\njoutunut pois suunniltaan. Minun täytyi panna kaikki tarmoni liikkeelle\npakottaakseni itseni lähtemään...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun 5. päivänä 1778 ilmoitettiin hoville tiedoksi, että kuningatar\nsai odottaa iloista perhetapahtumaa, ja tämä tieto herätti kautta koko\nRanskan ihastuksen myrskyn.\n\nMarie Antoinetten mieli oli täynnä iloa.\n\n\"Minä kumminkin tulen äidiksi\", lausui hän toisenkin kerran.\n\nHän ilmoitutti tämän odotettavissa olevan tapauksen kansalle sekä\nsaattoi sen kirjeiden kautta kaikille sukulaisilleen tiedoksi. Hän\npuhui myötäänsä siitä, miten huolellisesti ja hellästi hän tulisi\nvaalimaan lastaan.\n\nVälinpitämättömästä ja kylmästä aviomiehestä muuttui nyt Ludvig Marie\nAntoinetten kiihkeäksi ihailijaksi. Hänelle alkoi kuherruskuukausi\nkeskellä avioliittoa. Odotettavana oleva tapaus saattoi kuninkaan\nosottamaan suurta kestiystävällisyyttä. Yleisiä juhla-aterioita\ntarjottiin kaikille, jotka jollakin tavoin olivat hoviin kuuluvia.\n\nIhastus, jolla tieto vastaanotettiin, sai vaikenemaan moitteet, joita\nkuningatar tähän asti oli saanut kestää. Vielä ei parjaus ollut\nvoittanut sijaa alemman kansan keskuudessa, ja tulevaa perillistä\nodotettaessa mykistyivät tuokioksi kaikki pahat kielet.\n\nSanomalehdet ja kirjallisuus, runous ja taide ylistivät jo ennakolta\ntuota niin kaivattua lasta. Kaikki luostarit, kirkkoneuvostot,\nyliopistot, aatelis- ja upseeriklubit luettivat juhlallisia messuja.\nUseita tunteja päivässä rukoiltiin kuningattaren puolesta kaikissa\nRanskanmaan kirkoissa. Kansa riensi kuninkaan linnaan ja lähetystöt\nesiinkantoivat onnentoivotuksia. Suuremmoisia juhlia pidettiin kaikissa\nosissa valtakuntaa.\n\nMutta oli sentään niitäkin, jotka eivät ottaneet osaa kuningasparin ja\nkansan riemuun.\n\nNiin pitkän ja turhan odotuksen jälkeen, sekä kestettyään niin paljon\nloukkauksia hyljättynä ollessaan, oli Marie Antoinetten sanomaton riemu\ntäysin oikeutettu, mutta kuninkaan tätien mielestä se oli kiusallinen\nja tarpeeton. Kun Marie Antoinette puheli heidän kanssaan toiveistaan,\nvirkkoi prinsessa Adelaide terävästi:\n\n\"Minä tahdon ainoastaan toistaa sen, mitä isäni on sanonut. Viisas\nruhtinatar ei milloinkaan kaipaa perillisiä!\"\n\nKuninkaan veljet ja kälyt käyttäytyivät tosin sopivasti, mutta\ntuttaviensa piireissä päästivät he kuuluviin sanoja, jotka osottivat,\netteivät he olleet lähimainkaan halukkaita ottamaan osaa yleiseen\niloon. Ministerit, jotka tähän asti olivat pitäneet Ludvigia ohjissaan,\nalkoivat peljätä Marie Antoinetten valtaa, ja niitä hovilaisia, jotka\neivät kuuluneet madame Polignacin ystäviin, suututti se, että heidän\noli luopuminen etusijastaan juuri nyt.\n\nHovissa punottiin loppumattomia vehkeitä odotetun kuninkaanlapsen tulon\njohdosta. Toista sataa korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevaa\nhenkilöä, jotka muutoin asuivat Pariisissa, muutti Versaillesiin,\nsaadakseen pikemmin tietää, oliko tulevaksi odotettu lapsi prinssi tahi\nprinsessa.\n\nKaupunki oli väkeä tulvillaan. Oli miltei mahdotonta saada asuntoa, ja\nelantotarpeet olivat kolme kertaa kalliimmat kuin tavallisesti.\n\nYksi niitä eriskummallisia tapoja, joita oli vallalla Ranskan hovissa,\nvaati, että kuningattaren synnyttämisen tuli tapahtua kaiken kansan\nnähden. Tässä tilaisuudessa väärinkäytettiin tykkänään tuota vanhaa\ntapaa.\n\nKärsimättömyydellä odotettu tapaus sattui joulukuun 20. päivänä 1778.\n\nAamusta varhain olivat linnan puistot ja lehterit täpötäynnä uteliaita\nihmisparvia.\n\nKuninkaan ja kuningattaren hovikunnat seisoivat yhteen ahtauneina\nlinnansalissa, mutta ratkaisevana hetkenä hyökkäsi kansa huutaen ja\nmeluten heidän luoksensa sisään ja siitä edelleen kuningattaren\nmakuuhuoneeseen. Oli kuin olisi seisottu torilla markkinapäivänä, ja\nhuoneessa oli niin ahdasta, ettei voitu jäsentä liikahuttaa. Kaksi\nsavoijilaista hyppäsi pöydälle, nähdäkseen tapauksen juurtajaksain.\n\nKoruompeluksilla varustettu varjostin seisoi sängyn edessä, ja Ludvig\noli ollut siksi toimelias, että oli sitonut sen kiinni nuoralla; muussa\ntapauksessa se epäilemättä olisi pudonnut sängyn päälle.\n\nPuolenpäivän tienoissa lapsi tuli maailmaan. Se oli tytär, sittemmin\nAngoulêmen herttuatar.\n\nLapsi vietiin sivuhuoneeseen, ja koko ihmisjoukko syöksyi melkein\nyhtenä miehenä lapsen ja hoitajan jäljestä.\n\nPrinsessan syntymä oli vähällä viedä kuningattarelta hengen. Lämmin,\nkansanjoukko, hälinä, ehkäpä myöskin pettymys, kun ei maailmaan tullut\nlapsi ollutkaan poika, aiheuttivat äkillisen pyörtymyskohtauksen.\n\n\"Ilmaa ja lämmintä vettä\", huusi lääkäri, \"kuningattarelta on iskettävä\nsuonta.\"\n\nPrinsessa Lamballe, joka tämän merkittävän tapauksen johdosta oli\npalannut hoviin, vaipui tiedottomana maahan ja oli kannettava ulos.\n\nRaitista ilmaa ei voitu saada, kun ikkunoita ei saatu avatuksi, mutta\nkuningas juoksi ja löi yhden ikkunaruuduista säpäleiksi. Kansajoukko\naikoi taaskin tunkeutua huoneeseen, mutta saatiin palvelijoiden ja\nkaartilaisten avulla ajetuksi takaisin. Mitä täydellisin sekasorto ja\nkauhistus vallitsi linnassa.\n\nMaattuaan tiedottomana lähes tuntikauden, tointui Marie Antoinette\nvihdoin jälleen. Hänen henkensä oli pelastettu.\n\nHän oli odottanut kruununprinssiä ja toiveissaan pettynyt. Mutta hän\noli nyt kauniin, terveyttä loistavan lapsen äiti.\n\n\"Pikku raukka, sinä et ole se, jota niin kiihkeästi odotettiin, mutta\netpä silti ole minulle vähemmän rakas\", virkkoi hän, painaen\nesikoisensa sydäntään vasten. \"Poikanen olisi kuulunut valtiolle, mutta\nsinä ja'at minun ilojani ja lievennät minun surujani.\"\n\nKuningas antautui vilpittömällä mielellä onnensa valtoihin ja oli\ntäynnä ylpeyttä uuden arvonsa johdosta.\n\nNyt hän ei tiennyt, miten kylliksi osottaa Marie Antoinettelle\nrakkauttaan. Hän juoksi kuningattaren sängyn luota lapsen kätkyeen luo,\notti pikku tyttärensä käsivarrelleen, pani pois hänet jälleen, kantoi\nhänet äidin luo ja ymmärsi hellyydellään saada Marie Antoinetten\npettymyksen haihdutetuksi.\n\nSaadakseen olla puolisonsa luona, luopui kuningas metsästysretkistään,\njotka olivat niitä harvoja huveja, joihin hän pani arvoa. Aamuisin oli\nhän ensimäisenä Marie Antoinetten vuoteen luona eikä väsynyt\nkatselemaan ja hyväilemään pikku tytärtään.\n\nPrinsessa sai kasteessa nimen Marie Thérèse Charlotte.\n\nJuhlallinen kasteentoimitus tapahtui Pariisissa. Pääkaupunki oli\njuhlatulituksin valaistu, ja makkaraa, leipää ja viiniä jaettiin\nköyhille. Teattereissa annettiin maksuttomia näytäntöjä.\n\nMutta kansassa ei ilo ottanut oikein ilolle tuntuakseen. Kallis aika\nvallitsi maassa, ja verot olivat rasittavia. Ja toisekseen ei oltu\nlaisinkaan tyytyväisiä siihen, että lapsi oli tyttö.\n\nSeuraavana päivänä Marie Antoinetten synnyttämisen jälkeen kirjoitti\nmuuan hovinaisista: \"Toivokaamme, että kuningatar käyttäytyy paremmin\nseuraavalla kerralla.\" Ja Itävallan keisarinna kirjoitti\ntuttavallisessa kirjeessä:\n\n\"Tämä pikku Maria Teresia oli tarpeeton.\"\n\nHän odotti kärsimättömämpänä kuin konsanaan saada tyttärenpojan\nRanskassa. Politikkona tiesi hän, että se oli välttämätöntä hänen\ntyttärensä aseman vahvistamiseksi. Äitinä halusi hän sitä hartaasti,\nsillä hän toivoi, että pojan syntyminen tekisi hänen tyttärensä\nkotoisen onnen täydelliseksi. Kirjeissään palasi hän tavantakaa tähän\ntoivomukseen, mikä viimein päätyi hänelle oikeaksi vereen menneeksi\naatteeksi. \"Meidän on ehdottomasti saatava kruununprinssi\", toisti hän\nlakkaamatta.\n\n\"Minä palan kärsimättömyydestä\", kirjoitti hän Marie Antoinettelle.\n\"Ikäni ei salli minun odottaa enää. Tähän saakka olen pysynyt alallani,\nmutta nyt loppuu minulta kärsivällisyys. Olisi vahinko, ellet sinä\npystyisi saattamaan useampia sellaisia maailmaan.\"\n\nKyllästyneenä toiveittensa alinomaiseen pettymiseen kirjoittaa hän\nkuukautta myöhemmin:\n\n\"Ei mitään toiveita vielä? -- Se tekee minut epätoivoiseksi. Meidän\ntäytyy välttämättömästi saada kruununprinssi. Meidän täytyy.\"\n\nHänen terveytensä huononi silminnähtävästi, eikä ihmekään, sillä olihan\nhänellä suruja ja hallitushuolia enemmän kuin hän jaksoi kantaa.\n\nMarraskuun 24. päivänä 1780 sairastui hän ankaraan tautiin. Lääkäri ei\nantanut mitään toiveita ja keisarinna vastaanotti alttarin sakramentin.\n\nTuo lujahenkinen nainen ei tahtonut kuoleman lähestyessä antautua\nvuoteen omaksi. Hän pysyttelihe istuillaan viimeiseen hengenvetoon\nasti.\n\n\"Olen aina toivonut saavani kuolla tällä tavalla\", sanoi hän, \"mutta\npelkäsin, ettei sitä minulle suotaisi. Nyt näen, että Jumalan avulla\nvoi kaikkea!\"\n\nHän keskusteli moninaisista poliittisista kysymyksistä poikansa Josefin\nkanssa, antoi määräyksiä hautajaisten suhteen, huolehti läsnäolevien ja\npoissaolevien lastensa ja alamaistensa asioista. Hän järjesteli\nvaltakuntansa hallitusta koskevia yksityisseikkoja ja pysyi\nselvätajuisena ja lujaluontoisena loppuun asti.\n\nEnnen kuolemaansa luki keisarinna viimeisen siunauksensa lapsilleen.\n\nKun hän lausui Marie Antoinetten nimen, vaimeni hänen äänensä ja hänen\nsilmänsä täyttyivät kyynelillä; varmaankin hän tänä eronhetkenä tunsi,\nettä suruja ja kovia aikoja oli tälle hänen lempilapsellensa tulossa.\n\nKuolonsanoma saapui Versaillesiin joulukuun 6. päivänä. Tyttären suru\noli sanoin kertomaton. Kaksitoista päivää pysyttelihe kuningatar\nhuoneisiinsa sulkeutuneena. Hän ei puhunut muusta kuin äidistään: hänen\nhyveistään, hänen neuvoistaan ja esimerkistään.\n\nTällä kertaa ei hän surrut yksin. Huolimatta Itävallan keisarillista\nhuonetta kohtaan vallitsevista ennakkoluuloista, kuului kaikkialla\nRanskassa kunnioituksen ja osanoton ilmaisuja.\n\nSaksassa oli suru ja kaiho Maria Teresian kuoleman johdosta ääretön.\n\nFredrik toinenkin, keisarinnan vastustaja, antoi hänelle\ntunnustuksensa.\n\n\"Olen vuodattanut vilpittömiä kyyneleitä saatuani tiedon hänen\nkuolemastaan\", kirjoitti hän eräälle uskotulle. \"Hän tuotti kunniaa\nsukupuolelleen sekä valtaistuimelle. Minä olen käynyt sotaa häntä\nvastaan, mutta hän ei koskaan ole ollut vihamieheni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi keisarinnan kuoleman jälkeen syntyi Ranskalle kruununprinssi.\n\nJotta ei vanhimman lapsen syntyessä vallinnut hälinä saisi uudistua,\noli määrätty, että ainoastaan läheisimmät tällä kertaa päästettäisiin\nkuningattaren huoneeseen ja että vasta vaaran ohimentyä kuningattarelle\nilmoitettaisiin, oliko äsken syntynyt poika vaiko tyttö.\n\nVarhain aamulla lokakuun 22. päivänä 1781 ilmoitettiin kuninkaalliselle\nperheelle ja kreivitär Polignacille, että Marie Antoinette oli\npahoinvoipa.\n\nHovin naiset ja kavaljeerit kiiruhtivat kuningattaren luo, mutta heidän\ntäytyi pysähtyä oven ulkopuolelle. Kiihkeinä ja kärsimättöminä\nkokoutuivat he ryhmiin ja kuluttivat aikansa tekemällä pilaa toistensa\nvajavaisuuksista, sillä kiireessä ei kukaan ollut malttanut pukeutua\nkunnollisesti.\n\nViereisessä huoneessa synnytti Marie Antoinette pojan.\n\nYmpärillä olijat olivat niin vakavan näköisiä, että kuningatar rukka\nluuli jälleen prinsessan sukeutuneen maailmaan.\n\n\"Näettehän, miten järkevä minä olen\", sanoi hän, \"minä en kysele teiltä\nmitään.\"\n\nNyt ei kuningas voinut pidättää iloaan. Kyynelsilmin lausui hän:\n\n\"Kruununprinssi pyytää saada tervehtiä äitiään.\"\n\nÄäretön riemastus puhkesi yli koko maan. Itkettiin ja naurettiin\nilosta. Ventovieraat ihmiset lankesivat toistensa kaulaan; nekin, jotka\nkantoivat vihaa kuningatarta kohtaan, tempautuivat mukaan yleiseen\nihastuksen vuohon.\n\nKuukauden päivät tulvi onnentoivotuksia kaikilta tahoilta, ja joka\npäivä pidettiin juhlia äsken syntyneen kunniaksi.\n\nJos ihmistä koskaan voidaan sanoa maallisen onnen kuvaksi, niin oli kai\nRanskan kuningatar tähän aikaan sellainen ihminen. Hänellä näytti\nolevan kaikki mitä ihminen saattaa kaivata.\n\nNyt tapasi hän myöskin yhtäkkiä ihailijain ja ystäväin lauman, joka\nonnen ja myötäkäymisen päivinä aina sukeltaa esiin. Ylhäiset ja\nalhaiset lähestyivät valtaistuinta esiintuodakseen onnittelunsa ja\nlahjansa. Tutut ja tuntemattomat tunkeilivat hänen ympärillään\nsaalistaakseen hänen hymyilyjään ja saadakseen tuntea hänen\nkädenpuristustaan. Hyväntahtoisilta näyttäviä katseita seurasi häntä\nkaikkialla. Marie Antoinetten unelma oli toteutunut: hän oli\nsynnyttänyt maailmaan kruununprinssin. Mitä läheisimmät siteet\nyhdistivät hänet puolisoonsa, ja hän luuli tulleensa myös lähemmin\nyhdistetyksi kansaansa.\n\nHän näytti olevan kaikkien rakastama, ja hän oli ensimäinen Europan\nensimäisessä valtakunnassa.\n\nJos tulevaisuus olisi meille tietty, kenpä silloin ylvästeleisi onnensa\npäivinä? -- Valta, rikkaus ja kunnia -- kaikki mitä sydämemme halaa,\nmitäpä ne ovat muuta kuin leikkikaluja, joilla oikullinen kohtalo\nhuvitteleikse vähän aikaa, sitten aivan odottamatta rikkoakseen ne.\n\n\n\n\n12.\n\nKruununprinssi kastetaan. -- Marie Antoinetten luultuja rakastajia. --\nArtoisin kreivi. -- Parooni Besenval. -- Lauzun. -- Kreivi Fersen.\n\n\nKuningattaren ilo kruununprinssin syntymän johdosta oli liian suuri\ntullakseen pysyväiseksi.\n\nTämän lapsen syntymä, joka etensi kuninkaan veljet ja sisaret\nvallanperimyksestä, herätti heissä tyytymättömyyden tunteita.\n\nKruununprinssi kastettiin tammikuun lopulla 1782.\n\nKuningas oli sinä päivänä erittäin huonolla päällä. Juhlan aikana\niltasella haukotteli hän ehtimiseen, ja aterian päätyttyä valitti hän,\nettei kala ollut tarpeeksi kiehunut ja että liha oli sitkeää. Hän epäsi\nkylmästi kaikki mitä vaimonsa häneltä pyysi.\n\nHerttuat ja läsnäolevat korkeat aatelismiehet valittivat niinikään\nhuonoa ruokaa ja sanoivat, etteivät he olleet saaneet syödäkseen muuta\nkuin retikkoja ja voita. Ja kansa nureksi sitä, että niin kalliina\naikoina tuhlattiin rahoja ilotulituksiin.\n\nMutta paljoa pahempi kuin Ludvigin huonotuulisuus ja läsnäolevien\npikkumaisen tyytymättömyyden ilmaisut oli se ilkeä, häpeällisiä\nsyytteitä kuningatarta kohtaan uhkuva herjauskirjoitus, joka saman\npäivän aamuna nähtiin naulattuna sen kirkon ovella, jossa lapsi oli\nkastettava.\n\nHeidän avioliittonsa ensi aikoina, jolloin Ludvig oli pysytteleinyt\nloitolla hänestä, oli Marie Antoinette toivonut voivansa lähentyä\nmiestään. Epäilemättä liikkui hänessä vieläkin ystävällisiä tunteita\nkuningasta kohtaan, mutta erittäin sydämellisiä ne eivät olleet. Sillä\nvälin kuin kuningas oli välinpitämättömästä aviomiehestä muuttunut\ntuliseksi rakastajaksi, olivat toisellaiset tunteet saaneet sijan Marie\nAntoinetten sydämessä. Hän oli liian kauan ollut heitettynä omille\noloilleen, ja syvä oli juopa, joka erotti hänet miehestään.\n\nSe mikä ei ollut vältettävissä, oli tapahtunut, Marie Antoinette oli\ntullut tuittupäiseksi, hermostuneeksi ja tyytymättömäksi. Kun he\nviimein olivat löytäneet toisensa, oli naisten ystävyys vallannut\nMarie Antoinetten sydämen, ja miehet, jotka olivat kauniimpia ja\nmiellyttävämpiä kuin kuningas, olivat pysyväisesti asuutuneet hänen\nmielikuvitukseensa. Muodottoman paksu Ludvig, joka vaappui ympäri hovin\nsaleja puhumatta sanaakaan, omisti kuningattaren ruumiin, mutta ei\nhänen sydäntään.\n\nEi ollut kuningattarelle mikään helppo asia vastustaa sitä suosittelua\nja imartelua, joka tuli hänen osakseen joka askeleella, missä hän\nliikkui tahi oleskeli. Pieninkin hänen sanansa ja liikkeensä\nkäsitettiin joksikin suosion tai lemmekkyyden osotukseksi hänen\npuoleltaan. Hän oli nuori ja hurmaavan kaunis, ja häntä ympäröivät\nyksinomaan liehakoitsijat ja hovimiehet. Hänellä olisi tullut olla\nenemmän kokemusta ja enemmän ymmärrystä, kuin hänellä todellisuudessa\noli, voidakseen olla antautumatta imartelun soaistavaksi ja\nhurmattavaksi.\n\nIkään, perhesuhteisiin ja arvoerotukseen katsomatta ei yksikään mies\nvoinut lähestyä Marie Antoinettea panettelun ylistämättä hänen onneaan\nja valittamatta kuningas Ludvigin kohtaloa. Marie Antoinetten seisoessa\nkansan tuomioistuimen aidakkeen edessä, oli laadittu luettelo\nhenkilöistä, joihin hän oli muka ollut rikollisessa suhteessa, ja tuo\nluettelo käsitti kaksikymmentä eri ikäistä ja eri yhteiskunnallisessa\nasemassa olevaa miestä.\n\nEnimmin vahingoitti hänen mainettaan hänen oma lankonsa, Artoisin\nkreivi. Hänen hillitöntä elämäänsä arvosteltiin yleensä varsin\nankarasti, ja se seikka, että kuningatar niin usein näyttäytyi hänen\nseurassaan, antoi aihetta moniin ilkeämielisiin puheisiin.\n\nKoko Ranskassa puhuttiin tuosta luvattomasta suhteesta hänen ja langon\nvälillä. Ja on väitetty, ettei Marie Antoinette jättänyt mitään\ntilaisuutta käyttämättä edentääkseen Artoisin kreiviä kiltistä ja\nvaatimattomasta vaimostaan.\n\nJoskaan kuningas ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota huhuun, joka kertoi\ntuosta sopimattomasta suhteesta, ei hän kuitenkaan voinut olla\nmoittimatta vaimoaan tästä asiasta. Mutta kuningattareen, joka oli\ntottunut täysin vallitsemaan rauhaa rakastavaa puolisoaan, eivät nämä\nvaroitukset mitään vaikuttaneet, ja hän laski yhä edelleen pilaa,\ntanssi ja kiemaili lankonsa kanssa.\n\nMyöhään eräänä yönä saapuivat kuningatar ja Artoisin kreivi kahden\nkesken ajaen linnalle. Portilla ilmoitti portinvartija, ettei heitä\npäästetä sisään.\n\n\"Mitä kummia, etkö tunne minua?\" kysyi prinssi.\n\n\"Anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, mutta saamani käsky ei\ntee erotusta teidän suhteenne.\"\n\n\"Eikö minunkaan?\" kysyi kuningatar, pistäen päänsä ulos\nvaununikkunasta.\n\n\"Ei teidän majesteettinnekaan suhteen\", vastasi vahti. \"Olen\npahoillani, että minun täytyy ilmoittaa se teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Hae tänne vahtiupseeri!\" lausui kuningatar kiivaasti.\n\n\"Me tottelemme käskyjä\", vastasi paikalle kutsuttu upseeri, kumartaen\nmaahan asti.\n\n\"Lähettäkää noutamaan kaartinpäällikkö\", käski Marie Antoinette jo\ntodenteolla suuttuneena.\n\nKorkea herra tulee, kumartaa jos mahdollista edeltäjäänsä vieläkin\nsyvemmin ja kokee puolusteleida miten parhaiden taitaa. Mutta hänenkin\ntäytyy totella käskyä, jonka on saanut kuninkaalta itseltään.\n\nKuningattaren pyynnöt ja uhkaukset ja hänen lankonsa vannomiset ja\nkiroukset eivät voi saada upseereja taivutetuksi menettelemään vastoin\nkuninkaan nimenomaista käskyä.\n\nMarie Antoinetten ja hänen seuralaisensa täytyy palata hoviteatteriin,\njosta olivat tulleet ja josta kuningatar vihdoin keskellä yötä ja\npimeyttä sekä monia seikkailuja kokien onnistui pääsemään huoneihinsa.\n\nSeuraavana aamuna astui hän kuninkaan huoneeseen.\n\n\"Onko tarkoitus, että minun tulee olla vankina omassa palatsissani?\"\nkysyi hän sillä korskeudella, joka oli hänen luonteensa perussäveleenä.\n\"Onko tarkoitus saattaa minulle se ikävyys, että minä en voi tulla\nkotia, milloin haluan?\"\n\n\"Minä olen isäntä talossani\", vastasi kuningas, \"ja minä vaadin, että\nkaikkien talossa asuvain tulee olla kotona, kun minä menen levolle.\"\n\nSen sanottuaan käänsi hän kuningattarelle selkänsä ja poistui\nhuoneesta, antamatta hänen lausua sanaakaan.\n\nLuultenkin suututti häntä Marie Antoinetten näennäinen kevytmielisyys\nenemmän kuin hän tälle tahi veljelleen tahtoi näyttää.\n\nArtoisin kreivi oli näinä vuosina niin elämäniloinen, niin\nnautinnonhaluinen ja niin nuorellisen viehkeä mieleltään, että hän ei\nvoinut olla vaikuttamatta kälynsä mieleen. Mutta vaikka he olivatkin\nmyötäänsä yhdessä ja vaikka hovimies kutsuikin Artoisin kreiviä\n\"kuningattaren suosion luotettavaksi ilmapuntariksi\", ei yhtäkaikki ole\nluultavaa, että Marie Antoinetten sydämellä tai mielellä olisi ollut\nmitään osaa tässä tuttavallisuudessa.\n\nMutta Marie Antoinette erehtyi luullessaan, että hänen todellinen\nviattomuutensa tarjosi riittävää suojaa pahennusta vastaan.\n\nProvencen kreivi, joka oli valtaistuimen luonnollinen suojelija, vihasi\nkälyään, varsinkin sen jälkeen kuin tämä oli tullut äidiksi. Notre\nDame-kirkossakin pikku Marie Thérèsen ristiäisissä singahdutti hän\nMarie Antoinettea vastaan mitä loukkaavimman syytöksen.\n\nHän esiintyi poissaolevan kummin, Espanjan kuninkaan sijaisena.\nKardinaali kysyi mitkä nimet lapselle tahdottiin antaa.\n\n\"Niin ei ole tapana alkaa\", virkkoi Provencen kreivi, \"ensin on\notettava selvä siitä, kutka lapsen vanhemmat ovat.\"\n\nIvallinen ääni, jolla hän nämä sanat lausui, teki niiden ajatuksen\nliiankin selväksi. Lausunto osui hyvään maaperään, ja hovissa\nuskottiin, että Artoisin kreivi oli lapsen isä.\n\nHuhu kierteli jonkun aikaa, ennen kuin ehti ulkopuolelle korkeampia\nhovipiirejä. Mutta kun kansan viha kohosi Marie Antoinettea vastaan,\ntarttui yleinen mielipide siihen syytteeseen, jonka Provencen kreivi\noli viskannut kuningatarta vastaan, ja piti siitä kiihkeästi kiinni.\n\nHerroista, joiden seuraa Marie Antoinette haki, ansaitsee parooni\nBesenval tulla ennen muita mainituksi. Hänellä oli nimittäin muutamien\nvuosien kuluessa suuri vaikutusvalta Marie Antoinetteen.\n\nHän kuului vanhaan sveitsiläiseen aatelissukuun, ja palveltuaan\nkunniakkaasti Ranskanmaata seitsenvuotisessa sodassa oli hänet\nnimitetty sotamarsalkaksi ja Versaillesissa olevan sveitsiläiskaartin\npäälliköksi.\n\nBesenval ei ollut enää nuori, vaikka hän siltä näytti. Hän oli\nsäilyttänyt sveitsiläisen yksinkertaiset tavat eikä nähtävästi ollut\nkunnianhimoinen; mutta hän halusi mielellään näyttää valtaansa\nesiintymällä muitten suojelijana. Samalla kun häntä suosittiin iloisen\nja herttaisen olentonsa vuoksi, samalla peljättiin häntä hänen terävän\nsukkelakielisyytensä takia; hänellä nimittäin oli tapana lausua\nmielipiteensä kaikesta ja kaikille. Hänen persoonallinen urhoutensa\nlähenteli tyhmänrohkeutta. Eräässä taistelussa, johon hän otti osaa,\nkomennettiin peräytymään. Hän totteli käskyä, mutta kääntyi yhtäkkiä\nympäri ja syöksyi jälleen vihollisen tuleen.\n\n\"Mitä sinä teet?\" huusivat toverit hänelle. \"Me toisethan olemme jo\nlakanneet taistelemasta.\"\n\n\"Sodassa on laita sama kuin oopperatanssiaisissa\", vastasi parooni\nhilpeästi luotien suhistessa, \"vaikka tuntuukin ikävältä, tekee\nkumminkin mieli viipyä niin kauan kuin kuulee soiton sävelien\nkaikuvan.\"\n\nKuningatar piti suuressa arvossa hänen sukkeluuttaan ja kuunteli häntä\nsitä mieluummin, kun parooni avoimesti oli julistautunut entisen\nministerin, Choiseulin puoluelaiseksi ja osotti suhteessaan tuohon\nkukistuneeseen suuruuteen sveitsiläisen täyttä uskollisuutta.\n\nMuuten en voi sanoa, että hänen vaikutuksensa olisi ollut terveellinen.\nHänen häijyt huomautuksensa antoivat lakkaamatonta virikettä Marie\nAntoinetten taipumukselle ivata ja moittia. Ja niin pitkälle meni\nkuningatar tuttavallisuudessa häntä kohtaan, että uskoi hänelle\naviollisia salaisuuksiansa ja teki yhdessä hänen kanssaan pilaa\nmiehestään, kuninkaasta.\n\nKaduilla laulettiin:\n\n    \"La Reine dit imprudemment\n    à Besenval son confident:\n    'Mon mari est un pauvre sire'.\n    L'autre répond d'un ton léger:\n    'Chacun le pense sans le dire,\n    Vous le dites sans y penser'.\"\n\nBesenvalin vaikutus heikkeni samana päivänä, jona hallitsijattaren\nviehkeät hymyilyt ja hänen kauniitten silmiensä loiste oli pannut\nsveitsiläisen tunteet kuumeellisesti hehkumaan. Unohtaen olevansa\nviisikymmenvuotias, unohtaen ennen kaikkea, että Marie Antoinette oli\nkuningatar, heittäytyi Besenval hänen jalkojensa juureen ja sokelsi\nesiin rakkaudentunnustuksen.\n\n\"Nouskaa, Besenval\", sanoi Marie Antoinette, \"kuningas ei saa tietoa\ntästä hairahduksestanne, joka saattaisi ainaiseksi tehdä hänet\nepäsuosiolliseksi teitä kohtaan.\"\n\nKuningattarena tunsi Marie Antoinette pahoittuneensa, mutta\nnainen ei huomannut mitään suurempaa loukkausta paroonin teosta.\nRakkaudentunnustukset ovat sitä lajia loukkauksia, joita naisen on\nsydämensä syvyydessä miltei aina helppo antaa anteeksi.\n\nMarie Antoinetten luottamus Besenvalia kohtaan oli järkytetty, mutta\nhänen tyytymättömyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Vielä tämänkin jälkeen\noli hän kauan aikaa ystävällisissä väleissä Besenvalin kanssa.\n\nSydämen ahdistuksella näki Besenval Ranskan kuningaskunnan särkyvän\nsirpaleiksi. Hän puolusti sitä miekallaan melkein sen kukistumiseen\nsaakka ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningatarta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBironin herttua, tunnettu nimeltä Lauzun, on jättänyt jälkeensä\nmuistokirjoitelmia, jotka ovat vahingoittaneet Marie Antoinettea\njälkimaailman silmissä.\n\nKaikilla etevillä ominaisuuksilla varustettuna oli Lauzun tehnyt\ntulonsa suureen maailmaan; hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hieno\nkäytöstapa ja terävä pää. Choiseulin herttuatar oli hänen tätinsä.\nYhdeksäntoista vuoden ijässä oli hän nainut kauniin mademoiselle de\nBoufflersin, Luxenburgin marsalkan lapsenlapsen ja perijättären. Mutta\nhuolimatta siitä, että hänen vaimonsa oli yhtä sivistynyt ja\nrakastettava kuin kauniskin, ei Lauzun sanottavasti ollut häneen\nkiintynyt.\n\nKuningatar kohtasi Lauzunin ensiksi ruhtinatar de Guéménéen luona ja\noli hänelle varsin ystävällinen; olihan Lauzun sukua kuningattaren\nystävälle, entiselle ministerille, Choiseulille. \"Kaksi kuukautta olin\nkuningattaren suosikkina\", kertoo Lauzun.\n\nHerttua matkusti ulkomaille, mutta palasi ennen pitkää Ranskaan\ntakaisin. Hänen omien sanojensa mukaan kohosi hän nyt korkeimmilleen\nkuningattaren suosioon.\n\nTäysin moitteeton ei Marie Antoinette tässä suhteessaan liene ollut.\nEhkei hän lienekään ollut rakastunut Lauzuniin, osotti hän kaikissa\ntapauksissa Lauzunille huomaavaisuutta, joka oli liiaksi\nsilmiinpistävä. Lauzun väittää, että jos Marie Antoinette ei tullut\nhänen rakastajattarekseen, niin oli syynä se, ettei hän, Lauzun, sitä\ntahtonut.\n\nMillaiset Marie Antoinetten tunteet lienevätkin olleet, niin ne ennen\npitkää kylmenivät. Hänen hyväntahtoisuutensa laimeni, mutta kaunis\naatelismies jatkoi suuttumatta sopimatonta liehakoimistaan.\n\nKiinnittääkseen valtijattaren huomion puoleensa, pukeutui hän\nhovilakeijan pukuun, päivän toisensa jälkeen seuraili kuningatarta kuni\nvarjo, ja öillä istui kuten uskollinen kartanon koira hänen\nmakuuhuoneensa kynnyksellä.\n\nKaikki hänen puuhansa jäivät huomaamatta, mutta siitä huolimatta Lauzun\njatkoi kiittämättömän osansa esittämistä.\n\nKun Marie Antoinetten eräänä päivänä oli noustava vaunuihinsa, pälkähti\nLauzunin päähän heittäytyä polvilleen, jotta kuningatar käyttäisi hänen\nselkäänsä astinlautana.\n\nKuningatar, joka oli likinäköinen, tähysteli oudoksuen luultua\nlakeijaa, mutta nähtyään kuka se oli, ei hän ollut miestä tuntevinaan,\nvaan kutsui luokseen erään hovipojistaan.\n\n\"Laittakaa että tuo lakeija saa eron\", sanoi hän. \"Hän on kuhnuri, joka\nei osaa edes avata vaununovea.\"\n\nParisen vuotta ennen vallankumouksen puhkeamista kuoli vanha herttua\nBiron. Lauzun, joka peri hänen nimensä ja arvonsa, halusi päästä hänen\nseuraajakseen, Ranskan kaartinjohtajaksi, mutta kuningattaren\ntoivomuksen mukaan sai toinen tämän viran.\n\nLauzun liittyi nyt Orléansin herttuan puolueeseen ja tuli Marie\nAntoinetten katkeraksi vastustajaksi.\n\n1792 oli hän demokraattien suosikki ja kenraalina tasavallan\narmeijassa. Mutta kolme kuukautta kuningattaren kuoleman jälkeen astui\nhänkin mestauslavalle.\n\nSanotaan hänen kuolinhetkellään lausuneen: \"Olen ollut uskoton\nJumalalleni, kuninkaalleni ja säädylleni, kuolen uskovaisena ja\nkatuvaisena.\"\n\nEläissään mustasi hän kuningattaren mainetta, ja hän piti huolta\nsiitä, että vainoominen jatkui vielä hänen kuoltuaankin. Lauzunin\nmuistokirjoitukset, jotka toimitettiin painosta 1818, ovat ainoastaan\nvihan kuohuttama syytöskirja sitä naista kohtaan, jota hän oli niin\nsuuresti rakastavinaan.\n\nElämässä on hetkiä, jotka saattavat näyttää vähäarvoisilta, mutta silti\nvaikuttavat ratkaisevasti kohtalon kulkuun.\n\nTammikuun 10. päivänä 1774 esitti Ruotsin lähettiläs kreivi\nCreutz nuoren maamiehensä Johan Aksel Fersenin silloiselle\nkruununprinsessalle. Kumpikaan ei aavistanut, että täten ensi askel oli\nastuttu sen ystävyyden rakentamiseksi, jolla olisi syvälle uurtava\nmerkitys heihin molempiin nähden.\n\nFersen oli vain yhdeksäntoista vuotias tullessaan Pariisiin.\nKruununprinsessa ja hän olivat samanikäiset; molemmat olivat miltei\nlapsia, kohdatessaan ensi kerran toisensa.\n\nMarie Antoinette, jolla oli tavaton miellyttämisen halu, vastaanotti\nystävällisesti ruotsalaisen kreivin, jolla oli hyvin tunnettu vanha\naatelisnimi. Fersen oli jo siihen aikaan varsin miellyttävä miehekkään\nryhtinsä ja kauniitten, tyynten, hieman kylmähköjen kasvonpiirteittensä\ntakia. Ensimäinen vaikutus, jonka hän kruununprinsessaan teki, lienee\nsentään ollut enemmän vilkas kuin syvällinen.\n\nMuutamia päiviä esittelyn jälkeen sattuivat he jälleen kohtaamaan\ntoisensa eräissä naamiohuveissa.\n\nTiedämme, että oopperatanssiaiset siihen aikaan olivat ylhäisten,\njoskaan ei vakavampien seurapiirien yhtymäpaikkana. Ja ulkomaalaisena\nhuvitti Ferseniä nähdä kaikkea ja olla kaikessa mukana.\n\nRuotsalainen aatelismies sekautui naamioiden joukkoon, kun naisdomino\nsamassa lähestyi ja puhutteli häntä.\n\nHän oli sorean näköinen, ja ääni oli miellyttävä. Fersen antautui\nseikkailuun, ja vieras seisoi kauan puhellen hänen kanssaan.\n\nHänen ympärillään alettiin kokoontua ryhmiin ja kuiskailla. Kukahan tuo\ntuntematon mahtaa olla?\n\nArvaa Fersenin hämmästyksen, kun naisnaamio, vetäytyen syrjään, ilmaisi\nitsensä kruununprinsessaksi.\n\nFersen viipyi jonkun aikaa Pariisissa, missä hän liikkui korkeimpien\nseurapiirien keskuudessa. Ennen kuin lähti kotimatkalle, kävi hän\neräissä hovitanssiaisissa Versaillesissa ja sai tilaisuuden kolmannen\nkerran nähdä kruununprinsessan, joka tällä kertaa ei kuitenkaan\nlähestynyt häntä.\n\nKohta Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeen lähti hän Ranskasta, mutta kolmen\nvuoden kuluttua palasi jälleen sinne.\n\nTodenmukaisesti ei hän liene odottanut olevansa täällä enää muistossa\npidetty, mutta missään tapauksessa ei hän ollut odottanut sellaista\nvastaanottoa, kuin hänelle tuli osaksi.\n\nHän matkusti Versaillesiin esityttääkseen itsensä nuorelle\nkuningasparille.\n\nKun esittelyn piti tapahtua, huudahti ääni, jonka soinnun hän oli\nsäilyttänyt muistossaan:\n\n\"Mutta sehän on vanha tuttu!\"\n\nMarie Antoinette oli tuntenut hänet samassa kun hän astui salin ovesta\nsisään.\n\nFersenin ilo tämän kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ilmauksen\njohdosta lisääntyi yhä enemmän, kun hän tuli näkemään, ettei tämä\nilmaus suinkaan ollut hetken oikuista johtunut. Kuningatarta\nsilminnähtävästi huvitti antaa hänelle joka päivä yhä uusia todistuksia\nsuosiollisuudestaan.\n\nNuori kreivi kirjoitti isälleen:\n\n\"Kuningatar, joka on kaunein ja rakastettavin ruhtinattarista mitä\nminä tunnen, on hyväntahtoisesti kysellyt minua monta kertaa.\nÄskettäin kysyi hän Creutzilta, miksi en minä tahtonut saapua hänen\npeliseuroihinsa sunnuntaisin. Kuultuaan, että olin ollut siellä eräänä\npäivänä, jolloin ei oltu pelattu, oli hän lausunut anteeksipyynnön\ntapaisen sen johdosta.\"\n\nHän noudatti usein kutsuja pieneen Trianoon ja oli yksi niitä vieraita,\njoita mitä suurimmalla huomaavaisuudella kohdeltiin tuolla ulkona.\nTanssiaiset, teatterinäytännöt ja maalaisjuhlat seurasivat toisiaan ja\nFersen otti osaa niihin kaikkiin. Käytöksessään naisia kohtaan osotti\nhän niin suurta viehkeyttä, niin erinomaista kohteliaisuutta ja\narvonantoa, että valloitti kaikkien sydämet. Trianossa oli hänellä\nnimenä \"Zephir\" tahi \"le beau Fersen\", ja kaikki olivat yhtä mieltä\nsiitä, että hän oli täydellisimpiä kavaljeereja, mitä pitkään aikaan\noli hovissa nähty.\n\nEpäilemättä luki kuningatar hellyyttä hänen katseistaan. Ennen pitkää\ntuli tuttavallisuus heidän välillään silmiinpistäväksi; tuhannet pikku\nmerkit osottivat, että tässä oli molemminpuolinen mieltymys\nkysymyksessä.\n\nEräässä illanvietossa Trianossa istahti kuningatar pianon ääreen ja\nlauloi silminnähtävästi liikutettuna \"Dido\"-nimisestä oopperasta yhden\nnoita kauniita aarioita, joka alkaa näin:\n\n    \"Ah! que je fus bien inspirée,\n    Quand je vous reçus dans ma cour.\"\n\nHänen laulaessaan kohdistui hänen haaveksiva katseensa hämmästyneeseen\nFerseniin, joka tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, millaisen\nvaikutuksen hän oli tehnyt kuningattareen.\n\nHän oli kylliksi teräväjärkinen huomatakseen, että Marie Antoinetten\nsuosiollisuus saattoi tulla vaaralliseksi heille molemmille sen\nkateuden ja panettelun vuoksi, johon se antoi aihetta. Vastakohtana\nranskalaisille hovimiehille, jotka turhamielisyydessään kerskailivat\nluulottelemastansa suosiosta, tahtoi ritarillinen Fersen mihin hintaan\nhyvänsä pelastaa kuningattaren maineen.\n\nOli vain yksi keino saada pahat kielet vaikenemaan: hänen täytyi\npoistua kuningattaren lähettyviltä ja Ranskan hovista.\n\nAsianhaarat auttoivat hänen aikeensa toteutumista.\n\nPohjois-Amerikan vapautussota oli alkanut, ja kapinallisten\nsiirtomaiden aate oli Ranskassa saavuttanut mitä suurinta\nmyötätuntoisuutta. Ranskan satamista lähetettiin aseita ja sotatarpeita\nAmerikaan.\n\nHalu supistaa Englannin valtaa saattoi Ludvig XVI:nnen rupeamaan\namerikalaisten vapaudentaistelijain puolelle heidän sotiessaan\nalkuperäistä isänmaataan vastaan, ja nuoria ranskalaisia lähti suurin\njoukoin maasta ottaakseen osaa sotaan toisella puolen Atlantin.\n\nNäihin liittyi nyt Aksel Fersen. Hän pyysi saada astua yhteen\nLafayetten ja Rocbambeaun muodostamista rykmenteistä.\n\nYhtä vähän kuin Marie Antoinetten oli onnistunut salata mieltymystään\nFerseniin, yhtä vähän sai hän salatuksi surua, joka häntä kalvoi\nFersenin lähdön johdosta. Vastoin tahtoa puhkesivat kyyneleet hänen\nsilmistään joka kerran, kun hän silmäili Ferseniä lähdön edellisinä\npäivinä.\n\nMarie Antoinetten suosikki ymmärsi säilyttää kunnioittavan, syrjässä\npysyttelevän asemansa. Muuan hovinaisista lausui hänen lähtönsä\njohdosta hänelle:\n\n\"Kuinka, herra kreivi -- te luovutte voitostanne?\"\n\n\"Jos minulla olisi onni kerskata jostakin voitosta, niin en suinkaan\nsiitä luopuisi\", vastasi Fersen hienosti. \"Minä matkustan vapaana\nkaikista siteistä sekä valitettavasti jättämättä kaipaavia jälkeeni.\"\n\nRauhanteon jälkeen palasi hän Ranskaan.\n\nSuosio, joka siitä päivin jälleen tuli hänen osakseen, herätti\nuudelleen eloon kulkupuheet, joita hänen matkansa oli määrä vaientaa.\nKuningatar vastaanotti hänet edelleen läheisimmässä seurapiirissään ja\nosotti hänelle jos mahdollista vielä suurempaa huomiota kuin ennen.\n\nJos kreivi olisi hankkinut itselleen rakastajattaren, olisi hän kenties\nvoinut osottaa perättömiksi panettelut, jotka tiesivät hänen muka\nolevan lempisuhteissa Marie Antoinetteen. Mutta hän piti rakkauttaan\nsiksi suuressa arvossa, ettei voinut antautua moisiin alhaisiin\nlemmenliittoihin. Sekä hänen isänsä että Ruotsin lähettiläs kehottivat\ntuontuostakin häntä solmimaan sopivan avioliiton. Aluksi näyttikin\nnuori mies olevan taipuvainen seuraamaan heidän neuvojaan, mutta\nratkaisevana hetkenä pyörsi hän takaisin.\n\nHän oli varsin hienotunteinen sydämensä lemmittyä kohtaan, ja Marie\nAntoinette oli liiaksi ylpeä antautuaksensa hänelle. Edellisen puolelta\nse oli platoonista lempimistä, jälkimäisen puolelta luottavaisuutta ja\nystävyyttä, johon liittyi lemmen ikävöintiä.\n\nHuolimatta kuningattaren häilyväisestä luonteesta on kuitenkin aihetta\nluulla, että Fersen oli hänen todellinen rakkautensa, ja Marie\nAntoinetten urhean auttajan ja vaaroissa puolustajan saattaa huoletta\nmerkitä siksi, joka omisti hänen sydämensä.\n\n\n\n\n13.\n\nMarie Antoinette ja politiikka.\n\n\nJälkeen Itävallan Annan ei kukaan Ranskan kuningattarista ollut\npuuttunut politiikkaan. Traditsionit vaativat, että Ranskan\nkuningattarien tuli pysyä erillään valtioasioista. Ludvig XV:nnen ja\nLudvig XVI:nnen puolisoilla ei ole mitään sijaa historiassa.\n\nMarie Antoinettea eivät valtioasiat ollenkaan huvittaneet. Jos hänellä\nolisikin ollut tarpeellisia edellytyksiä vaikuttaakseen jotakin\npoliittiseen elämään, olisi hänen varmaankin Ludvig XVI:nnen\nhallituksen alkuvuosina ollut vaikeata löytää kyvylleen sopivaa\ntoiminta-alaa.\n\nMaurepas, joka oli tullut valtioministeriksi Marie Antoinetten puolison\nhallitusistuimelle noustessa, oli vanha jäännös Ludvig XIV:nnen\nhovista. Hän ymmärsi täydellisesti tehdä oman persoonansa määrääväksi,\nja hän oli osannut kolmessa kuninkaassa peräkkäin herättää luottamusta\nhänen suureen kykyynsä.\n\nLudvig XVI piti häntä tuiki välttämättömänä hänen päällikkötoimessaan.\nMutta kansan mielestä hän siihen sijaan oli kuin tuulimylly, joka pitää\nmelua ja vatkaa siipiään tuottamatta sanottavaa hyötyä.\n\nLuonnostaan hän ei ollut häijy, eikä hänellä myöskään ollut pahoja\naikeita mielessään. Alusta pitäen ei hänen suhteensa Marie\nAntoinetteen myöskään ollut vihamielinen, mutta hän tiesi, millaisessa\nkiitollisuuden velassa Marie Antoinette katsoi olevansa Choiseulille ja\nettä Marie Antoinette halusi jälleen nähdä Choiseulin kuninkaan\nneuvospöydän ääressä. Maurepas pelkäsi, että entinen ministeri\nmahdollisesti pääsisi takaisin entiseen paikkaansa, jos kuningattaren\nmielipide tulisi määrääväksi, ja olosuhteet pakottivat hänet niin\nmuodoin antautumaan kuningattaren vastustajien puolelle.\n\nKuitenkin oli hän vain salaisesti kuningattaren vihamies; kuningattaren\nläheisyydessä oli hän olevinaan tämän kunnioittavimpia alamaisia. Kun\nMarie Antoinette eräänä päivänä antoi hänen ymmärtää, ettei hänen\nvaikutuksensa kuninkaaseen ollut Marie Antoinettelle mieleen, vastasi\nMaurepas maireimmalla hovimiehen äänellä:\n\n\"Jos teidän majesteettinne on minuun tyytymätön, tarvitsee teidän vain\nkehottaa kuningasta antamaan minulle eron. Hevoseni ovat valmiina, minä\nvoin matkustaa milloin hyvänsä.\"\n\nKuningatar antautui hänen teeskentelynsä eksytettäväksi, ja Maurepas\npysyi valtioministerinä kuolemaansa asti.\n\nVaikka Ludvig XVI:nnen mieltymys vaimoaan kohtaan kasvamistaan kasvoi,\nei hän kuitenkaan suonut vaimonsa vähimmälläkään tavalla sekaantua\nhänen politiikkaansa. Mitä Maurepasiin tulee, niin kerrotaan\nluotettavista lähteistä, että hän antoi virikettä Marie\nAntoinetten taipumukselle loistoon ja huveihin ja iloitsi hänen\nkevytmielisyydestään, koska nämä viat vahingoittivat Marie Antoinettea\nkansan silmissä ja pidättivät häntä antautumasta vakavampiin toimiin.\n\nSeuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä veljelleen osottaa lyhyesti\nhänen asemaansa Ranskan politiikkaan niinä vuosina, jolloin johto oli\nMaurepasin käsissä. Kirje oli kirjoitettu aikana, jolloin Josef II koki\nsaada häntä käyttämään vaikutusvaltaansa synnyinmaansa hyväksi.\n\n\"Kuningas on luonteeltaan jäykänlainen\", sanotaan kirjeessä; \"tapahtuu\nusein, ettei hän puhu minulle tärkeistä asioista, vaikkei hänellä\nsuoranaisesti ole tarkoituksena salata niitä minulta. Kun kysyn häneltä\njotakin, niin hän vastaa, mutta omasta alotteestaan hän ei kerro\nminulle mitään. Jos saan jotain tietää jostakin asiasta, täytyy minun\nkäyttää koko kekseliäisyyteni houkutellakseni ministerejä kertomaan\nminulle loput. Koetan silloin näyttää kuin olisi kuningas kertonut\nminulle kaikki. Kun muistutan kuningasta siitä, ettei hän ole puhunut\nminulle siitä tai tuosta asiasta, ei hän silti suutu; joko näyttää hän\nsilloin hieman nololta, tahi vastaa rehellisesti, ettei ole aikonutkaan\nmitään ilmaista. Minä voin huoletta sanoa politiikan olevan se ala,\njohon vaikutukseni vähimmin ulottuu. Ennen häitämme piti kuninkaan\nluontaista epäluuloisuutta vireillä hänen hovimestarinsa, monsieur\nVauguyon, joka pani hänet pelkäämään sitä valtaa, jonka vaimo voisi\nitselleen anastaa. Hänen mustalle sielulleen tuotti iloa, kun hän sai\nsäikyttää nuorta prinssiä kaikilla niillä jutuilla, jotka on keksitty\nItävallan keisarillisen huoneen halventamiseksi. Jos kohta monsieur\nMaurepas ei olekaan yhtä tarmokas eikä yhtä häijy, on hän kumminkin\nkatsonut etuihinsa soveltuvaksi pitää kuningasta samoissa erhetysten\npauloissa. Monsieur Vergennes noudattaa niinikään samaa menettelyä, ja\nmahdollisesti käyttää hän hyväkseen ulkovaltojen asioita koskevaa\nkirjeenvaihtoansa yhä varmemmin vahvistaakseen vääriä ja valheellisia\njuttuja. Olen toisenkin kerran puhunut kuninkaan kanssa avoimesti\nsiitä, ja toisenkin kerran on hän minulle äreästi vastannut. Ja kun ei\nhänessä ole miestä keskustelemaan asioista, en ole saanut hänelle\nnäytetyksi toteen, että hänen ministerinsä antavat itseään pettää tahi\npettävät häntä. Minä en antaudu turhiin toiveisiin vaikutusvaltani\nsuhteen, minä tiedän, että mitä erittäinkin politiikkaan tulee, saatan\nkuninkaaseen vaikuttaa sangen vähän -- -- --\"\n\nKeisari Josefin edellä kerrotulla matkalla ei ollut yksinomaan\ntarkoituksena saada tavata sisarta ja oppia tuntemaan Ranskanmaata.\nMuutamien vanhojen oikeuksien johdosta, jotka Habsburgin huone luuli\nomistavansa, oli hänessä herännyt toivo saada Ala-Baijeri omakseen. Hän\nkatsoi hetken otolliseksi pyytää Ranskan apua siihen.\n\nMutta vaikka langokset erosivatkin varsin myötätuntoisina toisiansa\nkohtaan, ei Ludvig kumminkaan suostunut edistämään lankonsa\npoliittisia tuumia. Paitsi sitä kohtasi tätä Itävallan alueittensa\nlaajentamis-yritystä este Preussin kuninkaan puolelta, joka antoi\napuaan maan lailliselle haltijalle. Sitte kun välitys-yritykset olivat\nrauenneet tyhjään, marssi Fredrik II sotajoukkoinensa Böömiin kesällä\n1778.\n\nEi edes äidinkään, jota Marie Antoinette kuitenkin niin lämpimästi\nrakasti, ollut onnistunut herättää hänessä harrastusta politiikkaan.\nMutta tällä kertaa ei Maria Teresia turhaan vedonnut hänen\ntyttärellisiin tunteihinsa. Keisarinna kirjoitti, ei kumminkaan enää\nkuten lapselle, jota nuhdellaan, vaan kuten liittolaiselle, jonka apua\npidetään arvossa. Hän suorastaan rukoili tytärtään, että tämä ottaisi\nItävallan asiaa ajaakseen ja myötävaikuttaisi Habsburg-suvun\npelastumiseen.\n\nRanskassa ei oltu halukkaita rikkomaan välejä Itävallan kanssa, mutta\nyhtä haluttomia oltiin antamaan sille kannatusta tässä asiassa. Kolme\nkuukautta kului Maria Teresialta alinomaisessa levottomuudessa, jolla\nvälin hän lakkaamatta ahdisti tytärtään kirjeillä, pyytäen että tämä\npelastaisi äitinsä, joka itse ei muuta enää voinut tehdä. Hänen\nrukoilevat kirjeensä ja se kova painostus, jonka alaiseksi hän saattoi\ntyttärensä, tekivät lopulta Marie Antoinetten epätoivosta sairaaksi.\nHän pani toimeen ikäviä kohtauksia kuninkaan kanssa, koki saada\nministerit taivutetuksi seuraamaan hänen tahtoansa, itki ja pani kaiken\nkykynsä liikkeelle tehdäkseen heidät suopeiksi Itävallan politiikalle.\n\nMaria Teresia, joka vanhoilla päivillään kammoksui verenvuodatusta, oli\nryhtynyt toisellakin taholla keinoihin, ehkäistäkseen alkanutta\nperimyssotaa. Ranskan ja Venäjän välityksellä saatiin taistelevien\npuolien välillä solmituksi rauha, jonka kautta Josef kuitenkaan ei\nsaavuttanut toiveittensa päämäärää.\n\nTämän ainoan kerran saivat äidin vakavat esitykset kuningattaren,\nsynnynnäisestä vastahakoisuudestaan huolimatta, sekaantumaan\nulkopolitiikkaan.\n\nMutta madame Polignacilla oli suurempi vaikutusvalta häneen kuin\näidillä, ja tämä vehkeilevä nainen sai hänet monta kertaa puuttumaan\nasioihin, joilla oli tuhoisia seurauksia Ranskan sisälliseen\npolitiikkaan nähden.\n\nMarie Antoinetten suurimpia hairahduksia oli se, että hän antautui\noikeutta harrastavan Turgotin vihamiesten puolelle. Turgot oli\nnärkästyttänyt hänet sillä, että oli vastustanut nimityksiä, joita\nkuningatar oli puoltanut. Ja varomaton kun oli, yllytti hän\nvihamielistä hovia Turgotia vastaan. Hän kiihotteli Ludvigia niin\nkauan, kunnes tämä, jos kohta vastenmielisesti, antoi Turgotille eron.\n\nMalesherbes sai eron yhtaikaa Turgotin kanssa, ja kansa, joka alkoi\nherätä näkemään Ludvigin horjuvaisuutta, syytti kuningatarta näitten\nrehellisten ja suosittujen ministerien erottamisesta.\n\nMaurepas kuoli kuukautta jälkeen kruununprinssin syntymän. Kuningas,\njoka oli käynyt useita kertoja hänen luonaan hänen sairautensa aikana\nja osottanut vilpittömällä tavalla osanottoaan häntä kohtaan, oli\nsyvästi murheissaan menetyksen johdosta. Mutta kaduilla laulettiin:\n\n    \"O France, applaudis-toi de ton sort,    Un dauphin vient de naître\net Maurepas est mort.\"\n\nVanhan ministerin kuoltua tuli Marie Antoinetten vaikutusvalta\nsuuremmaksi kuin ennen.\n\nSaamatta valtioministerin arvonimeä, tuli Vergennes kuitenkin\nvarsinaiseksi johtajaksi kuninkaan neuvostoon. Hän oli auttanut\nedeltäjäänsä pitämään nuorta kuningatarta loitolla politiikasta ja\ntiettävästi oli hänellä aikomuksena jatkaa samaan suuntaan.\n\nMutta polignacilainen ystävyyspiiri osottautui valtiomiestä\nmahtavammaksi. Viekkaat ja kunnianhimoiset hovikavaljeerit saivat Marie\nAntoinetten sekaantumaan asioihin, jotka olivat kaukana ulkopuolella\nhänen käsityspiirinsä. Häneltä puuttui niin hyvin tietoa kuin\nkokemusta, ja herkkä kun oli kuulemaan ystäväinsä pyyntöjä ja\nkehotuksia, antautui hän heidän johdettavakseen ja huomasi\nvalitettavasti liian myöhään, että oli ollut vain välikappaleena heidän\nkäsissään.\n\nHänen poliittinen toimintansa ei hyödyttänyt häntä itseään\neikä ollut valtiollekaan eduksi. \"Voi\", lausui hän eräänä päivänä\nkamarirouvalleen, madame Campanille, \"minulla ei ole enää mitään onnea\nodotettavissa, sitte kun minusta on tehty vehkeilijä. Niinpä niin,\nnainen, joka sekaantuu asioihin, jotka ovat ulkopuolella hänen valtansa\nrajojen, ei tosiaankaan ole parempi vehkeilijää.\"\n\nKovasti on moitittu -- ja yleisesti luettiin Marie Antoinetten syyksi\n-- Calonnen nimittämistä rahaministeriksi -- \"Contrôleur général'iksi\".\n\nAlun pitäen ei Marie Antoinette tuntenut mitään erikoista mieltymystä\nhäneen. Ovela hovimies oli sen sijaan tiennyt hankkia itselleen ystäviä\nja suosijoita valtakunnan rahamiesten, aatelin ja kuninkaallisten\nprinssien parista. Artoisin kreivi ja kreivitär Polignac olivat\nihastuksistaan niistä uudistussuunnitelmista, joita hän sanoi aikovansa\npanna toimeen. Ja toiset vaikutusvaltaiset miehet ja naiset toitottivat\njulki, että hän, ja yksinomaan hän, se kykenisi järjestämään\nvaltakunnan raha-asiat ja saattamaan ne oikealle tolalle.\n\nMadame Polignac kääntyi kuningattaren puoleen ja pyysi häntä käyttämään\nvaikutusvaltaansa Calonnen hyväksi, jonka katsottiin olevan erittäin\nlahjakas mies, ja Marie Antoinette taipui tälläkin kertaa seuraamaan\nystävättären neuvoa.\n\nSitä hän kuitenkin kohta katui eikä suinkaan salannut\ntyytymättömyyttään. \"Pelkäänpä, että valtakunnan raha-asiat, joita\nennen hoiti rehellinen, mutta huonolahjainen mies, nyt ovat joutuneet\nlahjakkaan vehkeilijän käsiin\", lausui hän muutamana päivänä eräissä\nkutsuissa madame Polignacin luona.\n\nHankkimalla uusia lainoja katsoi Calonne ensi alussa voivansa käyttää\nsuuremmoista tuhlaavaisuutta. Hän teki kaikkensa saavuttaakseen\nkuningattaren ja ylempien säätyjen suosiota. Siten pääsi hän vähitellen\npysyväiseksi vieraaksi Trianoon.\n\nMarie Antoinetten epäluulo katosi. Hän uskoi kernaasti, että niin\nherttainen seuraihminen myöskin oli yhtä erinomainen valtiomies. Niin\npian kuin kuningatar lausui jonkin toivomuksen, oli Calonnella tapana\nhienosti hymyillen sanoa:\n\n\"Jos teidän majesteettinne toivomus on mahdollinen täyttää, niin se on\njo täytetty; jos se on mahdottomuus, niin se on täytettävä.\"\n\nAmerikan sota oli tähän aikaan juuri ikään kunniakkaasti päättynyt, ja\nvoitollinen kuningaskunta seisoi, mikäli voitiin nähdä, lujana ja\nvankkana. Satojatuhansia kultarahoja solui anteliaan ministerin\nkäsistä kuningattaren käsiin, milloin tämä vain oli sanonut niitä\ntarvitsevansa.\n\nMarie Antoinetten avioliittovälikirjassa oli säädetty, että valtion\ntuli lunastaa joku linna, joka tulisi hänen yksityisomaisuudekseen. Hän\narveli nyt voivansa vaatia tämän lupauksen täyttämistä ja iski silmänsä\nSaint-Cloudin linnaan, joka oli Orléansin suvun hallussa.\n\nHänen kysymykseensä vastasi Calonne, että hän, ilman haittaa\nvaltiorahastolle, saattoi suostua tähän menoerään.\n\nLinna ostettiin kuudesta miljoonasta frangista, mutta korjaukset,\nsisustus ja huonekalusto, puisto- ja puutarha-istutukset, joista\njälkimäisistä kuningatar erittäin oli huvitettu, lisäsivät menoja lähes\ntoisen verran.\n\nCalonnen tähti oli laskemassa, ja vihastuksen huuto Marie Antoinetten\ntuhlaavaisuuden johdosta kaikui yli koko maan. Samalla kun alettiin\nhuomata Calonnen suunnitelmien menevän myttyyn, tehtiin kuningatar\nvastuunalaiseksi hänen nimittämisestään. Provencen kreivi antoi\nvihatulle kälylleen haukkumanimen \"madame Déficit\". Se oli peräti\nturmiollinen nimi, sillä se saavutti herkkää vastakaikua kansassa ja\npiti sitä siinä luulossa että kuningatar yksin oli syypää\nrahanpuutteeseen.\n\nChoiseul oli kuollut, ennen kuin Calonne oli saanut eron virastaan.\nHänen sairautensa aikana oli kuningatar joka päivä tiedustellut hänen\nvointiaan. Hänessä kadotti kuningatar vanhan ystävän, jonka hän hamaan\nviimeiseen asti oli toivonut tulevan kutsutuksi takaisin kuninkaan\nneuvostoon.\n\nKahdeksan päivää sen jälkeen, kuin Calonne oli saanut eron, uskottiin\nrahaministerin salkku (1787) Briennelle, Toulousen arkkipiispalle.\n\nApotti Vermond, joka arkkipiispan suosituksesta oli valittu Marie\nAntoinetten opettajaksi, oli monta kertaa koettanut hankkia\nsuosijalleen sijaa kuninkaan neuvostossa. Kuningas ei sanottavasti\nhalunnut nähdä häntä neuvonantajainsa joukossa, mutta kuningatar, joka\nVermondin kautta oli ruvennut luulemaan suuria arkkipiispasta, oli\naikaa sitten tottunut näkemään hänessä tulevaisuuden opastajan.\n\nHengellisen säädyn keskuudessa oli hänellä rajaton vaikutusvalta. Hän\noli Ranskan akatemian jäsen; herttua Choiseul oli puoltanut häntä\nLudvig XV:nnen luona, ja yleinen mielipide korotti hänet sille\npaikalle, jolla Fleury, Mazarin ja Richelieu ennen olivat isännöinneet.\n\nMarie Antoinette pohti usein kuninkaan kanssa tätä asiaa ja sai hänet\nvihdoin vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä kutsua Brienne\nvirkaan. Molemmat uskoivat, ettei ollut kysymystä vähemmästä kuin\nvaltakunnan pelastamisesta.\n\nArkkipiispa ei kuitenkaan osottautunut siksi mieheksi, joka pystyi\nmaalle hankkimaan sisällistä onnea ja rauhaa. Närkästys hänen\nkelvottomuutensa johdosta oli suuri, ja hänen täytyi, ei täyttä vuotta\nvirassa oltuaan, luopua toimestaan.\n\nJa samaten kuin häntä ennen ylenemistään oli liikanaisesti kiitelty,\nsiten häntä kukistumisensa jälkeen liikanaisesti moitittiin. Briennen\nnimitys oli viimeinen hallitustoimenpide, johon Marie Antoinette oli\ntavalla tai toisella vaikuttanut, ennen kuin kansan viha täydessä\nvoimassaan purkautui hänen ylitsensä.\n\nVasta elämänsä loppupuolella, kun kuningaslaiva voimatonna ajelehti\nvallankumouksen pilvenkorkuisilla aalloilla, oli hänen pakko toden\nteolla auttaa heikkoa peränpitäjää, kuningasta, neuvoillaan ja\nohjeillaan.\n\n\n\n\n14.\n\nMarie Antoinette äitinä. -- Madame Polignac kuninkaallisten lasten\nkasvattajattarena. -- Beaumarchais ja hänen komediansa.\n\n\nMarie Antoinette tunsi, että äidinarvo asetti hänelle uusia\nvelvollisuuksia. Hovi-elämän tyhjyys oli kauvan kiusannut häntä, ja\nsitten kun hän oli tullut äidiksi, vaivasi se entistä suuremmassa\nmäärässä hänen rauhatonta henkeään.\n\nHän luopui monista huvituksista, jotka tähän saakka olivat vieneet\nhäneltä aikaa. Tosin hän vieläkin saattoi hairahtua varomattomuuksiin\n-- niin monivuotisia tapoja ei käy yhdessä päivässä heittäminen --\nmutta selvään huomattiin, että hänellä oli halu lähteä toista tietä\nvaeltamaan. \"Olen tehnyt virheitä\", kirjoitti hän äidilleen ensimäisen\nlapsensa syntymisen jälkeen, \"ja se oli lapsellista ja varomatonta\nminun puoleltani. Mutta nyt olen tullut järkevämmäksi.\"\n\nHän tiesi, että hänen oma kasvatuksensa oli ollut puutteellinen, ja hän\nhalusi suhteessaan lapsiinsa karttaa niitä virheitä, joihin Maria\nTeresia oli tehnyt itsensä syylliseksi häntä itseään kohtaan.\nHänestä tuli hellä, mutta samalla ankara ja viisas äiti. Mikäli\nvallankumouksen myrskyt lähenivät, omisti hän yhä suurempaa vakavuutta\nkasvatustyölleen; hän tunsi minkä suuren vastuun alaiseksi joutuu se,\njoka kasvattaa perillisiä perustuksiltaan turmeltuneelle Ranskan\nvaltaistuimelle.\n\nKolme vuotta kruununprinssin syntymän jälkeen (1784) lahjoitti hän\njälleen kuningashuoneelle prinssin, joka sittemmin kutsuttiin Ludvig\nXVII:nneksi ja sai arvonimen Normandian herttua. Vuotta myöhemmin\nsyntyi taasen pikku prinsessa Sofie Beatrice, mutta hän eli vain yhden\nvuoden.\n\nNäyttää kuin Normandian herttuan syntyminen vasta oikein olisi luonut\nkuningattaren mielen vakavaan vireeseen. Hän alkoi nyt ripittää itseään\nentistä useammin ja antautui pitkiin keskusteluihin rippi-isänsä ja\nmuiden pappismiesten kanssa.\n\nMelkein samoihin aikoihin kutsutti hän luoksensa muotikauppiaansa,\nneiti Bertinin, ja lausui hänelle:\n\n\"Olen kohta lähes kolmenkymmenen vanha. Ei ole luultavaa, että kukaan\naikoisi muistuttaa minua siitä, mutta minä en kumminkaan ole sitä\nunohtanut.\"\n\nHän pani toimeen täydellisen uudistuksen vaatetustavassaan.\nTorninkorkuiset hiuspukimet katosivat, eivätkä kukat ja sulat enää\nkoristaneet tukkaa.\n\nHänen läheinen seurapiirinsä aivan hämmästyi tätä maun muutosta. He\nalkoivat peljätä, että ystävien valta olisi lopussa ja pappien aika\novella.\n\nMitään sukuylpeyttä ei saanut juurtua hänen lastensa mieliin, ja heidän\nluotansa piti poistettaman kaikki, mikä oli omiansa kasvattamaan heissä\nylpeyttä. Liiatenkin oli hän erittäin ankara vanhinta tytärtään\nkohtaan. Hän rakasti tätä, mutta ei ummistanut silmiään hänen\nvioilleen.\n\n\"Tyttärelläni, joka nyt on kuuden vuoden ikäinen, on varsin taipumaton\nluonne, ja hän on ylen ylpeä\", kirjoitti Marie Antoinette eräässä\nkirjeessä. \"Hän tuntee liiankin selvästi, että Maria Teresian ja Ludvig\nXIV:nnen veri virtaa hänen suonissaan. Tosin on hänen se muistaminen\ntullaksensa sukuperänsä arvoiseksi, mutta lempeys on yhtä tarpeellinen\nominaisuus kuin ylpeys, ja ylpeä luonne karkoittaa ystävällisyyden\nloitolle.\"\n\nHän ei katsellut sormien lomitse mitään tämän lapsen oikkuja.\n\nJoka aamu kello kymmenen vietiin pieni prinsessa äitinsä huoneeseen,\njossa opettaja opetti häntä kello kahteentoista.\n\nEräänä päivänä ei \"Madame Royalea\" ollenkaan haluttanut lukea. Hänellä\nmuka kivisti päätä, ja hän pyysi, että opettaja lähetettäisiin pois.\n\n\"Tehdään niin, pikku tyttöseni\", sanoi kuningatar, \"mutta koska päätäsi\nniin kivistää, on parasta, että menet maata, etkä saa tänään syödä\npäivällistä.\"\n\nMuutamien tuntien perästä tuli prinsessan kovasti nälkä. Hän pyysi\nsaada vähän ruokaa, mutta hänelle muistutettiin, mitä kuningatar oli\nkäskenyt, ja pakotettiin makaamaan vuoteessa.\n\nViimein tuli nälkä aivan sietämättömäksi. Hän tunnusti narranneensa ja\npyysi äidiltään anteeksi.\n\nMarie Antoinette antoi hänelle anteeksi, mutta vaati, että prinsessan\npiti lukea se tunti, josta hän oli koettanut päästä vapaaksi.\n\nKun prinsessa piti päästettämän ripille, antoi kuningatar hänen saada\nopetusta yhdessä useitten samanikäisten tyttöjen kanssa, eikä missään\nsuhteessa saatu pitää häntä parempana kuin muita.\n\n\"Olen aina totuttanut lapsiani luottamaan minuun ja tunnustamaan\nminulle, milloin he ovat tehneet väärin\", kirjoitti Marie Antoinette\nmadame de Tourzelille. \"Siitä seuraa, että minä näytän olevan enemmän\npahoillani kuin suutuksissani nuhdellessani heitä. Vielä olen\ntotuttanut heitä siihen, että minun kieltoni tahi myönnytykseni ovat\nperuuttamattomat, mutta minä mainitsen aina jonkun syyn, jonka he\nvoivat ymmärtää, etteivät he luulisi päätökseni perustuvan oikkuun.\"\n\nEnnen mainittu ruhtinatar de Guéménée oli kuninkaallisten lasten\nensimäinen kotiopettajatar.\n\nHänen miehellään, joka oli ylikamariherra, oli aikoinaan ollut\nsuunnaton omaisuus. Mutta ylenpalttinen tuhlaavaisuus, jota molemmat\npuolisot harjoittivat, oli vähitellen vienyt hänet häviöön. Hänen oli\njo kauvan täytynyt suuria korkoja vastaan lainata yhtäältä maksaakseen\ntoisaalle.\n\n80-luvun alussa kävi hänen asemansa kestämättömäksi; hänen täytyi\nlakata maksujansa suorittamasta, ja hänen vararikkonsa herätti ikävää\nhuomiota. Hän veti nimittäin muassaan koko joukon pikkuporvareita,\npalvelijoita ja käsityöläisiä, jotka olivat tuon ylhäisen miehen\nhaltuun uskoneet vaivalla hankitut säästönsä.\n\nMoisen häväistyksen jälkeen oli hänen vaimonsa mahdotonta säilyttää\nvirkaansa kuninkaallisten lasten kasvattajana. Ja kuningatar aikoi heti\nuskoa tuon toimen madame Polignacille.\n\nTämä ajatteli levotonna sitä vastuuta, joka virkaa seurasi, ja tiesi\nsitä paitsi, miten paljon kateutta hänen nimittämisensä herättäisi ja\nmiten monta uutta vihamiestä hän sen kautta saisi.\n\nMutta hänen sukulaisensa kehottivat mitä innokkaimmin häntä täyttämään\nhallitsijattaren toivomuksen. Hänet nimitettiin virkaan, ja nyt seisoi\nMarie Antoinetten suosikki valtansa ja vaikutusmahtinsa kukkuloilla.\nHän ei asunnoksensa valinnut sitä rauhallista tyyssijaa, jossa\nkuninkaallisten lasten opettajat vanhastaan olivat asuneet, vaan asui\nkomeassa linnassa, jossa kuningattaren oli tapana oleskella. \"Täällä\nsaatan olla itseni\", oli Marie Antoinettella tapana sanoa. Usein vietti\nhän päiväkausia peräkkäin ystävättären kodissa ja tahtoi myös, että\naatelin ja kaikkien ylhäisten ulkomaalaisten tuli kokoontua tänne.\n\nKuningaskunnan etevimmät miehet, ministerit ja lähettiläät käyttivät\nniinikään madame Polignacin kotia yhtymäpaikkanaan. Puuttui vain yhtä:\nkuninkaallinen kaarti. Jos sekin olisi ollut saapuvilla, olisi sisään\nastuessaan luullut tulleensa kuninkaan ja kuningattaren omiin\nsalonkeihin.\n\nSuosikin asema ei kuitenkaan ollut aivan vailla ikäviäkin puolia. Tosin\nMarie Antoinette ensi alussa antoi rakkautensa tulla jokseenkin\ntasaverroin lastensa ja niiden opettajan osaksi, mutta vanhimman\nprinssin sairaalloisuus vaikeutti suuressa määrin kasvattajattaren\ntyötä, ja perintöruhtinaan terveys antoi hänelle alinomaista\nlevottomuuden aihetta.\n\nPikku prinssi, joka ensimäisinä ikävuosinaan oli ollut kaunis ja terve,\nlaihtui, kelmeni ja tuli kyyryselkäiseksi. Toinen olkapää kasvoi\nkorkeammaksi kuin toinen ja hänen selkäänsä muodostui kyyssä. Sielun\nvilppaus katosi samalla kuin ruumiin kauneuskin. Äiti, joka oli ollut\nniin ylpeä lapsestaan, kätki hänet nyt vierasten katseilta, sillä\ntulevaa kruununkantajaa ivattiin, koska hänen jalkansa eivät kyenneet\nkantamaan häntä itseään.\n\nMiten paljon itsekkyyttä madame Polignacissa muilla aloilla ilmenikin,\ntäytyy yhtäkaikki hänen kiitoksekseen sanoa, ettei hän säästänyt\nvaivojaan hoitaessaan kärtyistä ja vaativaista prinssiä. Hän koetti\nkarttaa kaikkea, mikä saattoi kiukustuttaa lasta, joka silminnähtävästi\nkulki pikaista kuolemaa kohti.\n\nHovimestari, herttua Harcourt, ja hänen vaimonsa kadehtivat mitä\nkiihkeimmin madame Polignacia, ja he yllyttivät kruununprinssiä\ntodelliseen vihaan äitinsä ystävätärtä kohtaan. Niin pieni kuin olikin,\nkäski hän madame Polignacin poistua siitä huoneesta, jossa hän\noleskeli. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään kasvattajattaren kädestä\nja kuunteli ilmeisellä halveksumisella kaikkia hänen neuvojaan ja\nkehotuksiaan.\n\nOpettajatar valitti katkerasti sitä vainousta, jota hänen suhteensa\nHarcourt-perheen puolelta harjoitettiin, ja Marie Antoinette oli kovin\npahoillaan heidän välillään vallitsevan vihamielisyyden takia. Hän\nkoetti kaikilla tavoin herättää pojassaan lempeämpiä tunteita\nopettajatarta kohtaan ja noudatti itse orjan uskollisuudella hänen\noikkujaan.\n\nEhkä olisi hänen onnistunutkin saada pojassaan jälleen luottamusta\nhereille madame Polignacia kohtaan, ellei ilkeä parjaus olisi saanut\npojan sydäntä käännetyksi pois äidistä.\n\nKuningattaren vihamiehet levittivät nimittäin sellaista ilkeätä huhua,\nettä kuningatar oli vanhimman poikansa ruumiillisen raihnauden vuoksi\nalkanut omistaa kaiken hellyytensä toiselle pojalleen, joka oli\nvahvempi ja kauniimpi vartaloltaan. Harcourt oli kyllin kehno\nkäyttääkseen tätä valetta hyväkseen. Hän kehotti oppilastaan, ettei\nsöisi eikä joisi mitään, mitä lääkärit eivät olleet tarkastaneet, ja\nlausui viittauksia siihen suuntaan, että perintöprinssiä lähellä olevat\nnaiset halusivat lyhentää hänen ikäänsä. Nämä salaviittaukset\nvaikuttivat niin tehoisasti pikku prinssin sairaalloisen tunteellisen\nhermostoon, ettei hän siitä asti milloinkaan pelotta saattanut nähdä\näitiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina siitä asti, jolloin kuningatar oli korottanut köyhän maaseudulta\nkotoisin olevan aatelisperheen niihin korkeihin virkoihin, joihin\njalompisukuiset perheet katsoivat olevansa oikeutettuja, olivat\nvaltakunnan mahtavat suvut kantaneet nurjaa mieltä häntä kohtaan.\nYlimystö ei antanut hänelle koskaan anteeksi, että hän ylimystön\nkustannuksella oli suosinut omia ystäviään, joita tämä katsoi paljoa\nalemmiksi itseään.\n\nKetä ei kutsuttu Trianoon, hän ei myöskään huolinut tulla Versaillesin\nlinnaan. Kuninkaallinen linna oli tyhjänä; aateli vetäytyi pois eikä\nenää ollenkaan välittänyt velvollisuudestaan näyttäytyä siellä.\n\nHovinaiset, joiden ei enää tarvinnut esiintyä hovissa muulloin kuin\nsunnuntaisin ja juhlatiloissa, purkivat kiukkuansa sinkauttelemalla\nherjauksia ei ainoastaan niitä valittuja kohtaan, joilla oli tie avoin\nMarie Antoinetten lähempään seurapiiriin, mutta erittäinkin\nkuningatarta kohtaan, joka niin epätasaisesti ja väärin jakeli\nsuosionosotuksiaan. Hoviviroissa olevat sekä ne, joita liikeasiansa\nvaativat Versaillesiin tulemaan, olivat ainoat, jotka näyttäytyivät\nsiellä sunnuntaisin, kuninkaan pitäessä ministerineuvottelua.\n\nTuo pikku kaupunki, jossa Ludvig XIV oli viettätänyt voittojuhliaan ja\njohon Europan maista oli kokoonnuttu oppimaan hienoa käytöstä ja\nhovitapoja, ei Ludvig XVI:nnen hallituksen loppupuolella ollut juuri\nsanottavasti parempi maaseutukaupunkia, jonne väkinäisesti lähti ja\njosta koki jouduttautua pois niin pian kuin suinkin. Arkena olivat\npalatsin pihat, vastaanottohuoneet ja sittemmin vierashuoneet, joissa\nennen muinoin loistavat ihmisjoukot olivat liikkuneet, niin tyhjät\nihmisistä, että outo olisi kuninkaan luullut olevan matkoilla.\nKunnianhimo ja voitonpyyteet olivat kumminkin yhtä suuressa vallassa\nkuin ennenkin. Mutta nyttemmin ei haettu enää suojelusta\nkuningasparilta, vaan sen sijaan niiltä henkilöiltä, jotka olivat\nkuninkaan tahi kuningattaren suosiossa.\n\nNe, jotka voitonriemulla olivat tervehtineet Ludvig XVI:nnen\nvaltaistuimelle nousua, selittivät nyt, että hänellä ei ollut kuninkaan\navuja eikä kuninkaan makua. Mutta kiivaimmin kohtasi moite sentään\nMarie Antoinettea, joka vieläkin suuremmassa määrässä kuin puolisonsa,\noli myötävaikuttanut vanhojen tapojen ja traditsionien syrjäyttämiseen.\n\nBeaumarchaisin \"Figaron häät\", joka alkuperäisessä muodossaan oli\ntäpösen täynnä kuninkaallista huonetta kohtaan tähdättyjä satiireja,\nvaikutti osaltansa Marie Antoinettesta vallalla olevan huonon\nkäsityksen vakaannuttamiseen yli koko valtakunnan sekä kaikkien\nsäätyluokkien keskuudessa.\n\nTurhaan pyysi runoilija lupaa kappaleensa esittämiseen; kuningas epäsi\nsen kauan ja jyrkästi.\n\nMutta hallitsijan vastustus ainoastaan kiihotti uteliaisuutta, ja\njokainen halusi kuulla kappaletta luettavan salongeissaan. Beaumarchais\noli, vastoin kuninkaan kieltoa, rohjennut väittää, että kappale tulisi\nnäyteltäväksi, vaikka sen pitäisi tapahtua itse Notre-Damessa.\n\nProvencen kreivin mielestä kappale oli ihmeteltävä; hän nauroi\nsydämellisesti hänelle sitä luettaessa, eikä ollenkaan välittänyt\nsiitä, että hänen naurunsa kuului alas pihalle. Artoisin kreivi toisti\nlakkaamatta: \"Vain pikkusielut pelkäävät pikku kirjoituksia\", -- mikä\nlause esiintyy näytelmäkappaleessa. Kuningattaresta oli käsittämätöntä,\nettä hänen puolisonsa piti niin suurta lukua jonkin teatterikappaleen\nesittämisestä. Ylemmät luokat, jotka halusivat nähdä itseään\nkuvastimesta, puhuivat innokkaasti tämän aikakauden heikkouksia\nkuvastavan koomillisen peilikuvan esittämisen puolesta.\n\nYleisen mielipiteen painosta antoi Ludvig vihdoin vastustuksensa raueta\n(1784). Ilo oli suuri ja halu nähdä \"Figaron häät\" tavaton.\n\nKappale esitettiin sata iltaa perättäin. Ennen kello kahdeksaa aamulla\nseistiin jonossa teatterin ulkopuolella odottamassa pilettien myynnin\nalkua.\n\nKappaleessa vilisi häijynilkeitä sutkauksia korkeammista säätyluokista\nja peitettyjä solvauksia kuninkaallista perhettä kohtaan. Hetken\nkiivaudessa antoi kuningas salvata Beaumarchaisin tyrmään, ei\nBastiljiin, vaan Saint-Lazareen, mikä oli vieläkin nöyryyttävämpää.\n\nYleinen mielipide piti tätä suurena vääryytenä, ja Ludvig katui\nkiivauttaan. Marie Antoinette tahtoi hankkia Beaumarchaisille\njonkinlaista hyvitystä hänen kärsimästään häväistyksestä. Hän päätti\nantaa Beaumarchaisin seuraavan kappaleen esitettäväksi Trianossa sekä\nottaa itse osaa esittämiseen, ja kutsui Beaumarchaisin olemaan läsnä\nnäytännössä.\n\nKirjailijalle se oli suuri voitto, mutta kuningattaren puolelta\nhulluutta. Miten vähäinen olikin katselijain luku, jotka olivat läsnä\n\"Sevillan parturia\" esitettäessä, niin riitti se kumminkin saattamaan\ntapahtuman laajemmalle tunnetuksi. Huomiota herättävää oli kuulla\nkuninkaalliseen huoneeseen kuuluvan prinssin (Artoisin kreivi näytteli\nFigaron osaa), joskin leikillisessä muodossa, kuningattaren omalta\nnäyttämöltä sinkauttavan katkeria soimauksia Ranskan aatelia ja\nkuninkuutta vastaan. -- -- --\n\nItse valtaistuimen läheisyydessä oli aikoja sitten kuningatarta vastaan\nmuodostunut vaarallinen puolue. Vanhan aatelin vihamielinen kanta\nheikonsi kuningasvallan asemaa aikana, jolloin toisetkin yhteiskunnan\nluokat punoivat juoniaan tätä valtaa vastaan. Sokeudessaan ja\nturhamielisyydessään eivät ylimystön jäsenet oivaltaneet, että hauta,\njota he kaivoivat hallitsijattarelle, tulisi nielemään heidät\nitsensäkin, ja että jokainen isku, joka tähdättiin Marie Antoinettea\nvastaan, samalla horjuttaisi valtaistuinta ja heidän omia\netuoikeuksiaan.\n\n\n\n\n15.\n\nKaulanauhajuttu.\n\n\nTyytymättömyyden kuohuaaltojen vyöryessä tehtiin v. 1785 kuningattaren\narvoa vastaan hyökkäys, joka saattoi hänen vihamiehensä liittymään\nyhteen ja astumaan julkisuuteen.\n\nPäähenkilönä kuuluisassa kaulanauhajutussa, joka oli alkuna Marie\nAntoinetten onnettomuussarjalle, olivat kreivitär de la Motte-Valois ja\nruhtinas Ludvig Rohan, kardinaali ja ylihovisaarnaaja.\n\nKreivitär de la Motte, hyvin miellyttävä, hyvin lahjakas ja erittäin\nälykäs nainen, väitti polveutuvansa Valoisin suvusta parooni\nSaint-Rémyn kautta, joka oli kuningas Henrik II äpäräpoika. Tämä korkea\nsukuperä ei kumminkaan ollut estänyt kreivittären äitiä karkaamasta\nerään alhaisen sotamiehen mukana. Ja hänen isänsä oli päättänyt kurjan\nelämänsä vaivaistalossa.\n\nJohanne Saint-Rémy-Valois oli tullut Pariisiin keräämään almuja. Hänet\nkorjasi kadulta eräs hyväntekeväinen nainen, joka koulutti hänet\nompelijattareksi, osotti hänelle suurta ystävällisyyttä ja korotti\nhänet oman perheensä jäseneksi.\n\nNuori tyttö jätti kuitenkin hyväntekijättärensä sillä tekosyyllä, että\nhänen siveyttään oli muka uhattu. Asianhaarat pakottivat hänet\nkumminkin kohta sen jälkeen menemään naimisiin kreivi de la Mottelle,\njolla oli erittäin vastenmielinen ulkomuoto sekä kovin huono maine ja\njoka sitä paitsi oli korviaan myöten velassa.\n\nVailla mitään yhteiskunnallista asemaa, vailla ystäviä, ylpeänä\nvanhasta nimestään, mutta köyhyytensä nöyryyttämänä, viettää kituutti\nmadame de la Motte elämää, joka oli täynnä tyytymättömyyttä ja\nrahahuolia.\n\nHän koki arvaamattomilla ponnistuksilla hankkia itselleen ylhäisten\nhenkilöiden suojelusta ja lähetti anomuskirjeitä kaikkiin mahdollisiin\nsuuntiin. Milloin matkusti hän Versaillesiin, jossa hovi oleskeli,\nmilloin Luciennesiin, jossa kreivitär du Barry asui. Hän kyllästytti\nsekä entisen kuninkaan rakastajattaren että silloisen kuninkaan\nhoviväen, saavuttamatta mitään tulosta kummallakaan taholla.\n\nMadame du Barrylta anoi hän paikkaa seuranaisena, huomauttaen samalla\nsukuperästään. Kreivinna käski vastata hänelle, ettei Luciennesin\nvaltijatar ollut tarpeeksi ylhäistä säätyä, voidakseen pitää\npalveluksessaan niin jalosukuista naista. Madame de la Motte hankki\nitselleen pääsyn Provencen kreivittären vastaanottohuoneeseen, jossa\noli saavinaan pyörtymyskohtauksen, mutta ei tämäkään kuje tuonut hänen\nkukkaroonsa rahoja.\n\nYhden ainoan kerran koki seikkailijatar erään juhlakulun aikana päästä\ntunkeutumaan kuningattaren luo, jättääkseen anomuskirjeen hänelle.\nMutta Marie Antoinette, joka oli hyvin likinäköinen, kulki ohi\nhuomaamatta kreivitärtä enempää kuin hänen anomuskirjettään. Hän\nsaattoi niin muodoin tyynesti vakuuttaa, ettei hän tuntenut kreivitär\nde la Mottea ja ettei hän koskaan ollut nähnyt häntä silmillään.\n\nKaulanauhajutun toinen päähenkilö, ruhtinas Ludvig Rohan, oli Ranskan\nylhäisimpiä sukuja. Kohta sen jälkeen kun Marie Antoinette oli joutunut\nnaimisiin, oli Rohan tullut Ranskan lähettilääksi Itävallan hoviin.\n\nEpäonnistuneempaa vaalia olisi tuskin voitu tehdä. Hänen tietonsa\nkaikilla aloilla olivat tavattoman vajavia. Hän osottautui\nkykenemättömäksi diplomaatiksi, ja persoonallisesti oli hän Maria\nTeresiasta vastenmielinen kevytmielisyytensä ja siveettömän elämänsä\ntakia.\n\nRohan luuli tekevänsä mahtivaikutuksen Wienin yleisöön ylenpalttisella\nkomeudella, mutta hovin puolelta ei hänen tuhlaavaisuuttaan suopein\nsilmin katseltu. Hänelle ei juuri koskaan myönnetty yksityistä\npuheillepääsyä keisarinnan luo, joka aivan peittelemättä ilmoitti\npaheksivansa hänen käytöstään pappismiehenä ja diplomaattina.\n\nIkävyyksiin ja rahallisiin puliin ei myöskään ollut pitkää aikaa, ja\ntyhjälle loistolle tuli pikainen loppu. Hankkiakseen rahoja\nväärinkäytti Rohan lähettiläis-etuoikeuksiaan, ja toi tavaroita maahan\nRanskasta niin suuressa määrin, että Itävallan hallituksen täytyi hänen\ntähtensä lakkauttaa tullivapaus, joka muuten oli diplomaateille\nmyönnetty. Yhden ainoan vuoden kuluessa myytiin ranskalaisessa\nlähettiläshotellissa enemmän silkkikankaita kuin Pariisissa ja Lyonissa\nyhteensä.\n\nLudvig XVI:nnen ensimäisiä hallitustoimenpiteitä oli kutsua Rohan\ntakaisin Wienistä, ja tämän palatessa Ranskaan kieltäytyi kuningas\npäästämästä häntä puheilleen. Marie Antoinette ei koskaan lausunut\nhänelle sanaakaan. Hän ei kyennyt tukahuttamaan povessaan levotonta\naavistusta, että tämä mies oli tuottava hänelle onnettomuutta. Millä\ntavoin se tapahtuisi, sitä hän ei luonnollisesti ennakolta voinut\ntietää. Mutta mikään tapaus ei liene koskaan tullut selvemmin\ntodistetuksi, kuin Marie Antoinetten syvä ja pysyväinen inho Rohania\nkohtaan.\n\nApotti Georgel mainitsee muistokirjoitelmissaan yhden syyn\nkuningattaren vastenmielisyyteen. Yksityiskirjeessä Aiguillonin\nherttualle oli Rohan Wienissä oleskellessaan kirjoittanut seuraavaa:\n\n\"Olen nähnyt Maria Teresian itkevän sorrettua Puolaa kohdanneitten\nonnettomuuksien johdosta. Tämä ruhtinatar, joka on hyvin perehtynyt\najatustensa salaamistaitoon, näkyy osaavan itkeä käskettäessä. Toisella\nkädellä pitelee hän nenäliinaa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja toisella\nhoitaa hän valtioperäsintä varatakseen itselleen osuuden saaliista.\"\n\nKirje oli aiottu vain ministerin luettavaksi, mutta\nanteeksiantamattomassa ajattelemattomuudessaan uskoi hän sen kreivitär\ndu Barryn käsiin. Kuninkaan rakastajatar ei pitänyt Maria Teresiasta,\narvatenkin koska tämä oli Marie Antoinetten äiti.\n\nEräässä noista hekkumallisissta juhlista, joihin Ludvig XV kutsui\nsuosikkejaan ja uskottujaan, oli hänen lemmittynsä ottanut varsin\npilkallisesti puhuakseen siitä, mitä hän kutsui \"Maria Teresian\nviekkaudeksi ja tekopyhyydeksi\". Todistaakseen tämän esimerkillä veti\nhän esiin Rohanin kirjeen taskustaan.\n\n\"Kuulkaahan, mitä ruhtinas Ludvig kirjoittaa keisarinnasta\", virkkoi\nhän ja luki sitten julki edellä lainatut sanat.\n\nLäsnäolijat eivät enää epäilleet, ettei lähettiläs ollut\nkirjeenvaihdossa madame du Barryn kanssa. Muuan Rohanin salaisista\nvihamiehistä kiiruhti antamaan tästä tiedon kruununprinsessalle.\n\n\"Voiko olla mahdollista, että kirkkoruhtinas on kirjeenvaihdossa\nlangenneen naisen kanssa!\" huudahti Marie Antoinette katkerasti, \"ja\nettä hän käyttää tätä kirjeenvaihtoa kuvatakseen niin inhoittavin\npiirtein jaloa äitiäni, joka on ollut itse hyvyys häntä kohtaan?\"\n\nRohan-Soubise-suku, joka polvi polvelta oli ollut kiinnitettynä Ranskan\nhoviin, kohosi Ludvig XV:nnen hallituskaudella valtansa ja kunniansa\nkukkuloille.\n\nMarsalkki Soubise oli suvun päämies. Edellä mainittu kreivitär de\nMarsan oli marsalkin sisar ja ruhtinas Ludvig Rohanin isän sisar;\nruhtinatar Guéménée kuului niinikään samaan sukuun.\n\nEronsaanut diplomaatti oli tuskin ehtinyt pois Wienistä, kun hänen\nsukulaisensa jo olivat liikkeellä hankkiakseen hänelle uusia virkoja ja\ntuloja. He uhmasivat kuningattaren kylmyyttä ja kuninkaan\nvastenmielisyyttä ja ajoivat niin sitkeästi asiaansa, että viimein\nsaavuttivat tarkoituksensa. Ludvig Rohanista tuli arkkipiispa ja\nylihovisaarnaaja (\"grand aumônier de France\"), ja Puolan kuninkaan\nvälityksellä nimitti paavi hänet kardinaaliksi.\n\nNuori kuningatar koki saada kuningasta lupaamaan, ettei hän nimittäisi\nRohania ylihovisaarnaajaksi, mutta Marie Antoinettella oli siihen\naikaan hyvin vähän sananvaltaa, ja mahtavan Rohan-Soubise-suvun\nonnistui saada hälvennetyksi heikon Ludvigin arvelut.\n\nMarie Antoinette kirjoitti kirjeessä äidilleen Rohanin nimityksen\njohdosta (1777):\n\n\"Olen ihan samaa mieltä kuin rakas äitini mitä tulee ruhtinas\nLudvigiin, jolla luulen olevan pelkästään halpamaisia aikeita ja jota\npidän sangen vaarallisena hänen juonikkaan luonteensa takia. Jos\nminulla olisi ollut valta määrätä, ei hän koskaan olisi saanut\nminkäänlaista virkaa tässä maassa. Hänen asemansa ylihovisaarnaajana ei\nkumminkaan tee välttämättömäksi minulle olla missään yhteydessä hänen\nkanssaan. Ei hän myöskään saa tilaisuutta usein puhutella kuningasta,\njota hän voi tavata vain aamuvastaanotoissa ja kirkossa.\"\n\nKardinaali Rohan ei ollut ainoastaan mitä suurimmassa määrässä\nkevytmielinen ja tuhlaavainen, vaan myöskin erittäin turhamainen mies.\nKohdeltuna ilmeisellä kylmyydellä kuningattaren puolelta, kokien\nhalveksuvaa vastaanottoa käydessään kuninkaan luona, tuntien\nitserakkautensa aatelismiehenä loukatuksi ja kunnianhimonsa hovimiehenä\nnöyryytetyksi, ymmärsi hän vallan hyvin, ettei hän, niin kauan kuin oli\nkuningattaren epäsuosiossa, milloinkaan saavuttaisi vaikutusvaltaa ja\nmahtia.\n\nHän pani kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen hallitsijattaren\nsuosion. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kuningattarelle, mutta\nMarie Antoinette ei alentunut niitä edes avaamaan.\n\nKaikista ponnistuksista sekä sukulaistensa esirukouksista huolimatta ei\nhänen onnistunut koskaan saada kuningattarelta sanaa tahi katsetta\nosakseen. Niin hyvin kaulanauhajutun käsittelyssä syntyneet asiakirjat\nkuin kaikki lentokirjaset samoilta ajoilta vahvistavat tätä tosiasiaa.\n\nMutta nämä myttyyn menneet yritykset eivät saaneet kirkkoruhtinasta\nluopumaan aikeistaan; Marie Antoinetten kylmyys pikemmin sytytti tulen\nhänen rinnassaan, ja hänessä heräsi kiihkeä rakkaus kuningatarta\nkohtaan.\n\nPahaksi onneksi kohtasi hän nyt tiellään tuon kreivitär de la Motten.\nHänen korkean asemansa kirkonmiehenä olisi pitänyt estää häntä\nantautumasta mihinkään tekemisiin seikkailijattaren kanssa, mutta ei\nkauan viipynyt, ennenkuin tämä oli saanut kiedotuksi hänet pauloihinsa.\n\nKreivitär kertoi hänelle taloudellisesta ahdinkotilastaan. Kardinaali\nauttoi häntä rahalahjoilla pahimmasta hädästä, ja kreivitär sai pian\nselville hänen palavan halunsa päästä kuningattaren kanssa parempaan\nkeskinäiseen ymmärrykseen.\n\nKun he olivat parisen vuotta olleet tutut, kertoi kreivitär de la Motte\nkardinaalille, että Marie Antoinette otti mielenkiinnolla osaa hänen\noloihinsa. Kuningatar oli tuntenut mielensä liikutetuksi niitten\nansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, jotka olivat kohdanneet\nyhtä Henrik II:sen jälkeläistä; hän ei voinut sietää, että\nValois-sukuisen naisen tuli olla sellaisessa hädänalaisessa tilassa.\nHänen majesteettinsa antoi sen tähden hänelle kannatusta ja kunnioitti\nhäntä ystävyydellään. Kuningatar suvaitsi pitää salaisia yhtymyksiä\nhänen kanssaan sekä uskoa salaisia toimia hänen suoritettavakseen.\n\nVaikka kardinaali olikin epäsuosiossa, olisi hänen kaikissa tapauksissa\nollut helppo mahtavien sukulaistensa välityksellä ottaa selvä siitä,\noliko kreivittären puheisiin luottamista. Hän ei kumminkaan näytä sitä\naikoneen milloinkaan tehdä, vaan luotti kreivittären sanoihin.\n\nSaadakseen kardinaalin täysin vakuutetuksi, näytti kreivitär hänelle\nkirjeitä, joita väitti kuningattaren kirjoittamiksi. Niistä huokui\nystävyyttä ja suopeutta ja niissä esiintyi tuhkatiheään sanoja: \"Rakas\nkreivittäreni\", \"Herttainen ystävättäreni\" j.n.e.\n\nKreivinna sanoi sydämensä olevan liikutetun kaiken sen hyvyyden\njohdosta, jota Rohan oli osottanut hänelle hänen köyhyydessään, ja\nvakuutti olevansa halukas käyttämään vaikutusvaltaansa kuningattaren\nluona kardinaalin eduksi.\n\nJonkun ajan kuluttua otti hän näytelläkseen suojelijatarta kardinaaliin\nnähden. Hän oli laatinut täydellisen menettelysuunnitelman, ja hän\nseurasi tätä suunnitelmaa älykkyydellä ja sitkeydellä, jotka olisivat\nolleet paremmankin päämäärän arvoiset.\n\nRohan oli ihastuksissaan, ja kreivitär piti huolta siitä, että hän\nedelleen pysyi jännityksessä. Hän vakuutti että Marie Antoinetten\nennakkoluulot kardinaalin suhteen olivat hälvenemään päin.\nVieläpä hänen majesteettinsa oli suostunut vastaanottamaan\nitsepuolustuskirjoituksen kardinaalilta.\n\nKuningattaren ja ruhtinaan välillä sukeutui nyt, madame de la Motte\nvälikätenä, luultu kirjeenvaihto. Rohanin kirjeissä ei kiitollisuudella\nja ihastuksella ollut mitään määrää, ja kuningattarenkin kirjeet olivat\nkoko ystävällisiä. Niitten kyhääjä oli eräs kreivittären miehen ystävä,\nentinen santarmi, joka ei edes ottanut vaivakseen jäljitellä\nkuningattaren käsialaa.\n\nMutta Rohan oli siksi ilon ja toiveitten huumaama, ettei hänessä mitään\nepäilyksiä voinut herätä.\n\nYhtä vain puuttui, jotta hänen onnensa olisi ollut täydellinen:\nhän halusi saada kuningattaren omasta suusta kuulla sen\nanteeksiannon-vakuutuksen, jonka hän kerran toisensa jälkeen oli saanut\nkirjeissä vastaanottaa.\n\nVaatimus saattoi kreivitär de la Motten hieman hämille, mutta\nkardinaali ei luopunut siitä, minkä kerran oli saanut päähänsä,\nja kreivittären täytyi siis luvata hänelle, että hän saisi\npersoonallisesti kohdata kuningatarta. Yhtymyksen piti tapahtua\nVersaillesissa, ei sentään linnassa, vaan puutarhassa, ja kardinaali ei\nsaanut tulla tavallisella puhutteluajalla, vaan illansuussa.\n\nRohan oli onnellinen. Monet illat perätysten käyskenteli hän puistossa\nlinnan ulkopuolella, odottaen sitä hetkeä, joka veisi hänet onnensa\nmäärän perille.\n\nMyöhään eräänä iltana tuli kreivinna vihdoin ulos hänen luoksensa.\n\n\"Joutukaa\", sanoi hän, \"kuningatar sallii teidän lähestyä itseään.\"\n\nKardinaali seurasi kiireesti madame de la Mottea, joka osotti hänelle\ntietä. Hän tuli pimeään lehtokäytävään lähelle pensasaitaa. Hän näki\nvaaleapukuisen naisen, joka ojensi hänelle ruusun ja mutisi:\n\n\"Tiedätte, mitä tämä merkitsee.\"\n\nSamassa tuli eräs mies juosten heitä vastaan.\n\n\"Kas, tuossa tulevat Provencen kreivitär ja Artoisin kreivitär\",\nkuiskasi hän.\n\n\"Pian pois\", huusi madame de la Motte. Nainen katosi pensasaidan taa.\nKardinaali jäi paikalleen seisomaan täysin vakuutettuna siitä, että hän\noli nähnyt Marie Antoinetten ja kuullut hänen äänensä.\n\nHän polvistui ruohikkoon, jota valtijattaren jalka oli polkenut, peitti\nhänen jälkensä palavilla suuteloilla ja palasi kotiin mitä\nautuaallisimmassa mielentilassa.\n\n\"Tuo suloinen ruusu lepää minun sydämelläni\", kirjoitti hän seuraavana\npäivänä Marie Antoinettelle. \"Minä säilytän sen niin kauan kuin elän,\nja se aina muistuttaa minua onneni ensi hetkestä.\"\n\nKreivitär vastaanotti tuon hehkuvan kirjeen, jonka oli ottanut\ntoimittaakseen kuningattaren käsiin. Hän luki sen yhdessä miehensä\nkanssa, nauroi makeasti kardinaalin typeryydelle ja antoi kirjeen\nsitten vaeltaa pesään, kuten kaikki sen lukuisat edeltäjätkin.\n\nPetetyllä kardinaalilla ei ollut aavistustakaan suojelijattarensa\nvehkeistä. Hän ei milloinkaan ollut osottanut hänelle muuta kuin\nystävällisyyttä ja osanottavaisuutta eikä osannut ajatellakaan, että\nhän viekottelisi hyväntekijänsä ikäviin selkkauksiin. Eräs mainio\npuoskaroitsija, Cagliostro, joka monien mielestä oli jonkinlainen\nyliluonnollinen olento ja johon Rohan luotti ihan rajattomasti, oli\nsitäpaitsi ennustanut, että hänen kirjeenvaihtonsa veisi hänet kunnian\nkukkuloille ja että valta ja onni riippuisivat hänen omasta\nvaitiolostaan ja kärsivällisyydestään.\n\nLukija on luonnollisesti jo arvannut, että nainen, jonka hän oli nähnyt\nlinnanpuistossa, oli tykkänään toinen kuin Marie Antoinette.\n\nNiihin aikoihin, jolloin Rohan oli pyytämistään pyytänyt madame de la\nMotten apua siihen, että hän saisi tavata kuningatarta, oli madamen\nmies kadulla sattunut näkemään naisen, jolla oli kuningattaren\nkasvonpiirteihin vivahtava ulkomuoto. Hän seurasi tätä naista ja\ntekeysi tuttavaksi hänen kanssaan. Nainen oli neiti Le Guay, erään\nPariisin pikkuteatterin kuorolaulajia, maineeltaan varsin epäiltävä\nhenkilö ja tavallisesti tunnettu nimeltä Oliva.\n\nViikon päivien kuluttua haki kreivi hänet käsille hänen asunnostaan, ja\nkertoi, että eräs hyvin ylhäinen nainen halusi tavata häntä ja että hän\nkohdakkoin saattaisi heidät yhteen.\n\nSamana iltana ilmestyi madame de la Motte omassa persoonassaan ilotytön\nasuntoon.\n\n\"Rakas ystäväni, te ette tunne minua\", hän sanoi. \"Mutta minä pyydän\nteitä kuitenkin luottamaan minuun. Minulla on tuttavuuksia hovissa.\nOlen kuningattaren oikea käsi ja minulla on hänen luottamuksensa. Hän\non antanut minulle toimeksi hakea sellaisen naisen, joka olisi halukas\ntekemään hänelle palveluksen, kun aika joutuu, ja minä olen iskenyt\nsilmäni teihin. Jos suostutte ehdotukseeni, saatte viisitoistatuhatta\nfrangia. Sitäpaitsi on teillä odotettavissa vielä suurempi lahja\nkuningattarelta.\"\n\nSanojensa todenperäisyyttä todistaakseen näytti hän väärennetyt\nkirjeet, joiden avulla hän oli saanut kardinaalin vakuutetuksi Marie\nAntoinetten ystävyydestä kreivitär de la Mottea kohtaan. Ne panivat\nOlivankin uskomaan, että yksi hänen majesteettinsa uskottuja\nystävättäriä oli alentunut astumaan hänen matalaiseen majaansa.\n\nVieras puhui palveluksista, joita häneltä odotettiin korkeimmassa\npaikassa, ja se herätti tietysti ilotytössä suurta kummastusta, mutta\nsamalla iloitsi hän siitä kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.\n\nPäätettiin, että kreivi de la Motte seuraavana päivänä noutaisi hänet\nvaunuilla ja veisi Versaillesiin.\n\nHän tulikin määrättyyn aikaan, seurassaan Marc-Anton Rétaux de\nVillette, tuo ennen mainittu apumies.\n\nHe ajoivat Versaillesiin, missä kreivitär kamarineitsyeinensä heihin\nyhtyi. Astuttiin alas erään hotellin luona, jossa madame de la Motte\ntavallisesti piti asuntoa.\n\nMolemmat herrasmiehet katosivat silmänräpäykseksi, mutta palasivat\nkohta takaisin ilmoittaen, että kuningatar oli iloinen Olivan tulosta\nja odotti kärsimättömästi huomispäivää.\n\n\"Mitä minun sitten on tehtävä?\" kysyi Oliva.\n\n\"Sen saatte tietää huomenna\", kuului salaperäinen vastaus.\n\nSeuraavana päivänä oli yhtymyksen Rohanin ja valekuningattaren välillä\nmäärä tapahtua.\n\nKuningas Henrik Navarralaisen jälkeläinen soristi omin käsin ilotytön\ntätä yhtymystä varten. Hän puki hänet komeaan pukuun, heitti lyhyen\nvalkoisen viitan hänen hartioilleen, kiersi hänen hiuksensa solmuun\nsamalla tavoin kuin kuningattarella oli tapana pitää ja pisti päälle\npäätteeksi kirjeen hänen käteensä.\n\n\"Minä seuraan teitä linnanpuistoon\", sanoi hän; \"siellä eräs ylhäinen\nherra lähestyy teitä. Te annatte silloin hänelle tämän kirjeen,\nojennatte hänelle ruusun ja sanotte: 'Te tiedätte mitä tämä ruusu\nmerkitsee'. Siinä kaikki, mitä teiltä pyydetään.\"\n\nYhtymys puistossa tapahtui sen mukaan kuin sovittu oli, mutta kiireessä\nunohtui Olivalta antamatta hänelle kirje, joka hänellä oli käsissään.\n\nHän riensi nopeasti pois, hyvillään siitä, että oli voinut tehdä\nkuningattarelle palveluksen, samalla kun hänellä itselläänkin oli ollut\nniin hauskaa. Loppupuolen yötä vietti hän iloisessa seurassa läheisessä\nravintolassa, eikä hän näytä sen koommin enää hituistakaan ajatelleen\nkoko ilvenäytelmää, jossa oli ollut yhtenä näyttelijänä.\n\nKreivitär de la Motte oli nyt saanut työnsä tehdyksi ja saattoi siis\nruveta korjaamaan vaivojensa satoa.\n\nKuukausi tuon salaperäisen yhtymisen jälkeen sai kardinaali Marie\nAntoinettelta kirjeen, jossa hän lausui toivomuksen saada 60,000\nfrangia, jotka hän aikoi käyttää hyväntekeväisiin tarkoituksiin.\n\nKuningattaren toivomus oli kardinaalista samaa kuin käsky. Hän jätti\nrahat madame de la Mottelle, joka yhä nautti hänen rajatonta\nluottamustaan.\n\nLuvattujen 15,000 frangin sijasta sai mademoiselle Oliva tyytyä 4,000\nsekä vakuutukseen, että hän oli suorittanut tehtävänsä kuningattaren\nsuureksi tyytyväisyydeksi. Toinen ja paljoa suurempi osa summasta\nkäytettiin de la Motte-perheen elantoon.\n\nKolme kuukautta sen jälkeen joutui valekuningatar jälleen rahapulaan.\nTällä kertaa pyysi hän 100,000 frangia, ja kardinaali maksoi empimättä.\nDe la Motte-perhe alkoi elää isoisesti, he ostivat hevoset ja vaunut ja\nheillä oli useita palvelijoita. Huhu siitä ystävyyssuhteesta, joka\nvallitsi kreivittären ja hänen majesteettinsa välillä, levisi hyvin\nnopeasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulemme nyt jutun toiseen osaan.\n\nHovi-juveelisepät. Böhmer ja Bassange olivat valmistaneet kaulanauhan,\njonka timanttien arvo nousi 1,600,000 frangiin.\n\nKultasepillä ei ollut toivoa saada sitä myydyksi muulle kuin\nkuninkaalliselle henkilölle. Marie Antoinetten heikkous timantteihin\noli tunnettu, ja he toivoivat sentähden, että hän ostaisi kaulanauhan.\n\nErään hoviherran välityksellä näytettiin kaulanauha kuninkaalle. Marie\nAntoinette oli siihen aikaan lahjoittanut puolisolleen heidän\nensimäisen lapsensa, ja Ludvig halusi suuresti tämän tapauksen johdosta\nlahjoittaa koristeen kuningattarelle.\n\nKuningatar näki kaulanauhan ja ihaili sitä, mutta kieltäytyi sitä\nvastaanottamasta. Amerikan sota oli vastikään alkanut, ja kuningatar\nhuomautti vallan oikein, että oli tarpeellisempaa ostaa sotalaiva kuin\nkaulanauha.\n\nJuveelisepät lähettivät kaulanauhan useimpiin Europan hoveihin, mutta\nkaikkialla peljästytti sen suunnaton hinta ostajat, eikä kaupoista\ntullut mitään.\n\nEpätoivoisena siitä, ettei saanut vaihdetuksi rahaksi tavaraa, johon\nniin suuremmoinen pääoma oli kiinnitetty, pyysi Böhmer päästä Marie\nAntoinetten puheille. Hän lankesi polvilleen kuningattaren eteen, itki\nja pyysi että kuningatar ostaisi kaulanauhan.\n\n\"Teidän majesteettinne\", lausui kultaseppä, \"minä olen hävinnyt,\nkunniaton mies, ellette osta koristetta. En kestä sellaista\nonnettomuutta. Menen suoraa päätä täältä ja heittäydyn järveen.\"\n\n\"Nouskaa, Böhmer\", vastasi kuningatar ankarasti. \"Minä en ole teitä\npyytänyt valmistamaan koristetta. Kuningas tahtoi lahjoittaa minulle\nsen, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta lahjaa. Purkakaa pois\ntimantit ja myykää ne yksitellen, mutta älkää hukuttako itseänne.\"\n\nKuningattaren pikku tytär oli saapuvilla, ja Marie Antoinette lisäsi:\n\n\"Olen kovin närkästyksissäni siitä, että olette pannut toimeen moisen\nkohtauksen lapseni läsnäollessa. Älkää koskaan enää tehkö mitään\nsellaista. Menkää!\"\n\nBöhmer lähti pois, eikä häntä pitkään aikaan enää nähty Versaillesissa.\n\nMutta hänkin kuuli puhuttavan siitä tuttavallisuudesta, joka muka\nvallitsi Marie Antoinetten ja kreivitär de la Motten välillä. Hän haki\nilmi viimemainitun ja pyysi häntä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa\nsaadakseen kuningattaren ostamaan kallisarvoisen kaulakoristeen.\n\nKreivitär pyysi saada nähdä koristeen, ja pari päivää sen jälkeen\nsaapui juveeliseppä kaulanauha mukanaan hänen luokseen.\n\nKreivitär ei aluksi ottanut mitään luvatakseen, ja Böhmer alkoi\npeljätä, että tämä viimeinen yritys olisi yhtä turha kuin kaikki\nedellisetkin.\n\nVihdoin kolmen viikon kuluttua ilmoitti kreivitär hänelle, että\nkuningatar oli päättänyt ostaa kaulanauhan. Hänen majesteettinsa ei\nkumminkaan tahtonut olla suorastaan tekemisissä Böhmerin kanssa, vaan\neräs valtakunnan korkeista herroista ryhtyisi keskusteluihin hänen\nkanssaan ja päättäisi kaupan.\n\nMuutama päivä sen jälkeen saapui kardinaali Rohan kuningattaren\npuolesta sopimaan kaupoista.\n\nEhdoista tultiin pian yksimielisyyteen; kaulanauhan hinta määrättiin\n1,600,000 frangiksi, minkä summan kuningatar maksaisi neljässä erässä,\npuoli vuotta aina väliä. Marie Antoinette ei tahtonut toistaiseksi\ntulla mainituksi kaulakoristeen ostajana, vaan vaati ehdottomasti asiaa\npidettäväksi salassa.\n\nKun kaupat oli päätetty, jätti Rohan esiin kauppakirjan, jonka alle oli\nmerkitty:\n\n    \"Tunnustetaan.\n    Marie Antoinette, Ranskan kuningatar.\"\n\nSekä allekirjoituksen että ne kirjeet kardinaalille, joissa Marie\nAntoinette oli muka ilmaissut hänelle toivomuksensa, oli kirjoittanut\nkreivittären tavanomainen apumies, Rétaux de Villette.\n\nBöhmer oli kaikilla edellisillä kerroilla hieronut kauppoja\nkuningattaren kanssa suullisesti eikä tuntenut hänen käsialaansa.\nToisekseen oli kardinaali siksi ylhäisessä asemassa oleva henkilö,\nettei Böhmer mitenkään saattanut häntä epäillä. Kultaseppä jätti sen\nvuoksi luottavaisesti koristeen kirkkoruhtinaan käsiin.\n\nSamana iltana matkusti Rohan Versaillesiin, mukanaan kamaripalvelija,\njoka kantoi lipasta kallisarvoisine sisällyksineen.\n\nHän lähti suoraan kreivitär de la Motten luo, joka tämän johdosta oli\njälleen asettunut tavalliseen hotelliinsa asumaan.\n\nTuskin oli hän astunut sisään, kun samassa saapui mies tuoden kirjeen.\nKreivitär luki sen ja virkkoi:\n\n\"Se on kuningattarelta.\"\n\nKirjeentuojan sanottiin olevan eräs hovilakeijoista, ja kardinaali\ntunsikin hänet samaksi henkilöksi, joka vuosi sitten oli ollut\nsaapuvilla puistossa, kun kardinaali luuli itsellään olleen yöllisen\nyhtymyksen kuningattaren kanssa.\n\nHovilakeija, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin Rétaux de Villette,\nastui ulos, mutta tuli vähän ajan perästä takaisin. Kardinaali näki\nomin silmin, miten kreivitär jätti koristeen lakeijalle, eikä\nhetkeäkään epäillyt, että se joutuisi Marie Antoinetten käsiin.\n\nSeuraavana päivänä vietettiin linnassa suuremmoista hovijuhlaa, ja\nkultaseppä lähti Versaillesiin, nähdäkseen kuningattaren kantavan\nkoristetta. Rohan matkusti niinikään sinne nähdäkseen kuningattaren\nkaulassa koristeen, jonka hän oli hankkinut itselleen Rohanin\nvälityksellä.\n\nMolemmat asettuivat kuninkaallisen perheen tielle, mutta suuri pettymys\nodotti heitä -- kuningatar, joka kulki heidän ohitsensa puettuna\njuhlapukuun, kantoi vain vanhoja koristeitaan.\n\nJuveeliseppää kummastutti, että kuningatar oli pitänyt niin paljon\nhuolta koristeen hankkimisesta, jota hän ei kumminkaan aikonut käyttää,\nja vähän oli kardinaalikin asiasta hämillään. Mutta hepiherttaiset\nkirjeet, jotka hän yhäti sai kuningattarelta vastaanottaa, tyynnyttivät\nhänet ennen pitkää.\n\nKuukausi kului, ja useitakin hovijuhlia vietettiin, mutta Marie\nAntoinette ei käyttänyt kertaakaan tuota mainiota kaulanauhaa. Hän\nsaapui Pariisiin Normandian herttuan ristiäisiin, mutta tässäkään\njuhlallisessa tilaisuudessa ei hän kantanut kaulakoristetta, ja kohteli\nkardinaalia samalla kylmyydellä ja halveksumisella kuin ennenkin.\n\nKardinaali ei päässyt tolkulle hänen oikullisesta olennostaan, mutta\nvielä ei mitään epäluuloja ollut herännyt hänessä.\n\nSillä välin olivat kreivinna, hänen miehensä ja heidän apumiehensä\npurkaneet kaulanauhan ja myyneet jalokivet, osaksi Pariisissa ja osaksi\nLontoossa.\n\nDe la Motte-herrasväki oli jo ennen alkanut elää iloisesti, mutta nyt\nse vasta ympäröi itsensä loistolla, jolla ei ollut mitään määrää.\nMadame de la Motte sirotteli rahoja kaikille tahoille. Hän koristi\nkotinsa kalleuksilla ja täytti juveelilippaansa jalokivillä ja\nhelmillä. Hän osti itselleen oivallisen huvilan rannikolla, mutta kun\nRohan tuli häntä tapaamaan, vastaanotti hän hänet köyhässä\nullakkokamarissa. Ja kun kreivitär alkukesästä muutti huvilaansa, sanoi\nhän kardinaalille muuttavansa erään sukulaisensa luo maalle.\n\nEräänä päivänä, kun Böhmer kohtasi kardinaalin, muistutti tämä häntä\nsiitä, ettei hän ollut kiittänyt hänen majesteettiaan kaupasta.\nKultaseppä riensi korjaamaan laiminlyöntiään, ja lähettäessään\nkuningattarelle laskun muutamista pienemmistä koristekappaleista, jotka\nkuningatar oli ostanut, liitti hän mukaan kirjeen, jossa kiitti\nsuuremmoisesta kaupasta.\n\nKirje päättyi seuraaviin sanoihin:\n\n\"Tunnemme vilpitöntä tyytyväisyyttä tietäessämme, että kaunein\njalokivikokoelma, mitä on olemassa, on kuningattaren hallussa.\"\n\nMarie Antoinette luuli, että Bohmer oli järjiltään. Hän poltti kirjeen\nja päätti olla enää milloinkaan antautumatta mihinkään asioimisiin\nhullun miehen kanssa.\n\nEnsimäinen maksupäivä läheni lähenemistään. Päivä tuli, mutta\nkuningatar ei maksanut. Sen sijaan jätti kreivitär de la Motte\nvaltiattarensa nimessä pienemmän summan rahaa kardinaalille ja pyysi,\nettä tämä toimittaisi kuningattarelle maksuajan pitennystä.\n\nKerran sattui Böhmerin yhdyskumppani Bassange näkemään kuningattaren\noikean käsialan ja vertasi sitä kauppatoiminimen hallussa olevan\nkauppakirjan allekirjoitukseen, jolloin hän keksi useita\neroavaisuuksia.\n\nSuorituksessa tapahtuneet hankaluudet olivat tehneet hänet\nlevottomaksi, ja Marie Antoinetten käsialan näkeminen pani hänet mitä\nsuurimmassa määrin epäilemään.\n\nSillä välin kun Böhmer riensi Versaillesiin tapaamaan kuningatarta,\njoka ei kuitenkaan päästänyt häntä puheilleen, lähti Bassange kreivitär\nde la Motten luo ja uhkasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, mitkä\nuhkaukset saattoivat kreivittären polttamaan laivansa.\n\nJousen, joka oli niin kovasti jännitetty, täytyi taittua, ja kreivinna\noli varustautunut tämän varalta. Hän katsoi hetken otolliseksi ja\nantoi, mitä makein hymy huulillaan, jousen rapsahtaa poikki.\n\nHänen suunnitelmansa oli yksinkertainen, ja yhtä yksinkertainen oli sen\ntoteuttaminen.\n\n\"Kardinaali maksaa kaulanauhan\", ajatteli hän, \"sillä hänelle on\ntyhmyytensä ja herkkäuskoisuutensa salaaminen mitä suurimman arvoinen.\nHänen on käyttäminen kaikkia keinoja, jotta tämä asia ei tulisi yleisön\ntiedoksi, sillä siitä tietysti seuraisi karkoitus hovista, ja se tekisi\nsitäpaitsi hänet kaikkien ihmisten naurun alaiseksi.\"\n\nHän tunnusti kultasepälle, että tämä oli joutunut petoksen uhriksi ja\nettä kuningattaren allekirjoitus oli väärennetty. Mutta hän rauhoitti\nsamalla kultaseppää, viittaamalla niihin seurauksiin, joita asialla\nsaattoi olla siihen nähden, että Rohan oli kunniastaan riippuvainen ja\nettä hänen täytyisi maksaa kaulakoriste ostaakseen kultaseppien\nvaitiolon.\n\nSillä välin kun Bassange seisoi siinä neuvotonna ja hämillään, riensi\ntoimelias kreivinna hengellisen ystävänsä luo. Hän pyysi tältä suojaa\nkuningatarta vastaan, joka kreivinnan sanojen mukaan oli ostattanut\nkaulanauhan, mutta kiisti nyt sitä konsanaan vastaanottaneensa.\n\nKirkkoruhtinaan silmissä alkoi nyt häämöttää se hornan syvyys, johon\nhän oli syöksynyt, mutta hän ei vielä tahtonut nähdä asiaa oikeassa\nvalossaan. Hän oli kuullut kuningattaren äänen ja suudellut hänen\nkättään hämärässä lehtikäytävässä; eivätkähän kaikki nuo ystävälliset\nja hellät kirjeet saattaneet olla pelkästään mielikuvituksen tuotteita.\n\nHänen sukulaisensa eivät tähän saakka olleet tienneet mitään hänen\nhullusta suhteestaan Marie Antoinetteen, eikä hän nytkään antanut\nheidän mitään aavistaa siitä levottomuudesta ja ahdistuksesta, jotka\nhänen sydäntään kalvoivat. Sen sijaan kysyi hän uudestaan neuvoa\nCagliostrolta, jolta odotti saavansa lohdutusta.\n\nMutta kaukana siitä, että olisi lohduttanut häntä, vahvisti Cagliostro\nvain tosiksi hänen ankeita aavistuksiaan. Hän kehotti kardinaalia\ntunnustamaan kaikki kuninkaalle tahi niin pian kuin mahdollista\nsopimaan asian Böhmerin ja Bassangen kanssa.\n\nMarie Antoinette oleksi Trianossa, mutta Böhmer tapasi hänen\nkamarirouvansa, joka vakuutti ettei kuningatar ollut käsittänyt\nsanaakaan hänen ongelmallisesta kirjeestään.\n\nBöhmer riensi nyt Trianoon, mutta kuningatar harjoitteli parasta aikaa\nosaansa \"Sevillan parturista\", eikä voinut eikä tahtonut vastaanottaa\nhäntä.\n\nPalattuaan Versaillesiin sai kuningatar kamarirouvaltaan aavistuksen\nsiitä, että Böhmer ei kenties ollutkaan mielenvikainen, kuten hän oli\nluullut, vaan että hän oli joutunut ilkeän petoksen uhriksi. Muutamia\npäiviä sen jälkeen lähetti hän Böhmeriä noutamaan, ja nyt tuli petos\nkokonaisuudessaan ilmi.\n\nKardinaali sai käskyn saapua linnaan. Se tapahtui elokuun 5. päivänä\n1785.\n\nKoko hovi oli kokoontunut vastaanottohuoneeseen, kun kardinaali\nnäyttäytyi, puettuna hengellisen ritarikunnan pukuun.\n\nHänet kutsuttiin kuninkaan työhuoneeseen, missä kuningatar samaten\nodotti häntä.\n\nLähes kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun kardinaali viimeksi läheltä\nja tarkemmin oli saanut nähdä oikean Marie Antoinetten. Hän vertasi\nhäntä nyt siihen naiseen, jonka oli nähnyt puistossa, ja joutui\nkokonaan ymmälle. Kuningatar oli tuona väliaikana lihonut, ja hänen\nkasvonsa olivat soikeammat kuin mademoiselle Olivan.\n\nKardinaali vapisi koko ruumiissaan ja sai tuskin sanaakaan suustaan.\n\n\"Kuka on käskenyt teidän ostamaan erään kaulanauhan Ranskan\nkuningattaren lukuun?\" kysyi kuningas.\n\n\"Teidän majesteettinne\", änkytti kardinaali, \"huomaan, vaikka liian\nmyöhään, että minua on petetty.\"\n\n\"Mitä olette tehnyt tuolla kaulanauhalla?\" kysyi kuningas edelleen.\n\n\"Luulin kuningattaren vastaanottaneen sen.\"\n\n\"Kuka antoi teille toimeksi ostaa sen?\"\n\n\"Eräs la Motte-Valois-niminen nainen, joka antoi minulle kuningattaren\nkirjoittaman kirjeen; luulin tekeväni teidän majesteetillenne mieliksi\nsuorittamalla tämän toimen.\"\n\n\"Luulitte tekevänne minulle mieliksi\", lausui kuningatar silmitönnä\nvihasta, \"minulle, joka teidän hoviintulostanne asti en ole puhunut\nteille sanaakaan. Kuinka saatoitte uskoa, että minä käyttäisin\narkkipiispaa sellaiseen toimeen, jonka täyttäminen on palvelusväkeni\nasia?\"\n\n\"Minä ymmärrän, että olen tullut petetyksi\", sanoi kardinaali. \"Minä\nmaksan kaulanauhan -- haluni saada palvella teidän majesteettianne teki\nminut sokeaksi, minä en aavistanut petosta.\"\n\nHän otti nyt lompakostaan paperin, jossa kuningattaren luultu\nallekirjoitus oli luettavana.\n\n\"Tämä ei ole kuningattaren käsialaa eikä allekirjoituskaan ole hänen\",\nsanoi kuningas, silmäiltyään paperia. \"Kuinka on mahdollista, että\nRohanin ruhtinas, ensimäinen kirkkoruhtinas valtakunnassa, uskoo\nkuningattaren kirjoittavan nimensä: 'Marie Antoinette, Ranskan\nkuningatar!' Koko maailmahan tietää, että kuningatar käyttää ainoastaan\netunimeään.\"\n\n\"Minä en soisi teitä pidettävän syyllisenä\", jatkoi hän; \"vaadin, että\nte kirjallisesti puhdistatte itsenne. Käykää viereiseen huoneeseen;\nsiellä on paperia ja mustetta.\"\n\nRohan totteli, mutta hänen mielensä oli niin kuohuksissa, että hän\ntuskin sai kirjoitetuksi riviäkään, jota ei olisi ollut mahdoton lukea.\n\nNeljännestunnin kuluttua palasi hän paperiliuska kädessä. Kuningas otti\npaperin ja virkkoi:\n\n\"Tahdon ilmoittaa teille, että aikomukseni on vangituttaa teidät.\"\n\n\"Sire\", huudahti kardinaali, \"minä aina tottelen käskyjänne, mutta\nälkää vangituttako minua papillisessa puvussani ja koko hovin nähden.\"\n\n\"Sen täytyy tapahtua\", vastasi kuningas tylysti ja lähti huoneesta.\n\nKeskellä päivää ja itse kuninkaallisessa linnassa pantiin kardinaali\nkiinni ja vietiin Bastiljiin.\n\nEnnen vangiksi joutumistaan oli hän kuitenkin saanut lähetetyksi sanan\nyksityissihteerilleen, apotti Georgelille, käskien häntä polttamaan\nhänen kirjeensä, varsinkin ne, jotka hän oli vaihtanut kreivitär de la\nMotten kanssa.\n\nKirjeet olikin jo poltettu, kun poliisikomisaario saapui sulkemaan\nsinettiin kardinaalin papereita.\n\nKuninkaan neuvonantaja, Vergennesin kreivi, joka tiesi, että\nylhäisaateli panisi kaikki voimansa liikkeelle pelastaakseen\nhenkiheimolaisensa, toivoi, että moinen kuulumaton häväistys saataisiin\nhaudatuksi hiljaisuuteen. Mutta kuningatar pyysi, että se vedettäisiin\nyleisön silmien eteen, ja hänen puolellaan olivat kuningas ja\nministerit. Ensi alussa kääntyi hänen vihansa yksinomaan ruhtinas\nRohania vastaan, koska hän luuli, että Rohan oli tämän vehjejutun\nkokoonpannut edistääkseen hänen perikatoon joutumistaan.\n\nKardinaalin vangitsemisen jälkeen ei kulunut pitkiä aikoja ennenkuin\nkreivitär de la Motte saatiin käsiin. Hän sekä hänen miehensä ja Rétaux\nde Villette vedettiin tuomioistuimen eteen.\n\nCagliostro ja pari muuta Rohanin ystävää haastettiin niinikään\nsaapumaan oikeuteen. Ilotyttö, joka oli näytellyt kuningattaren osaa,\npaiskattiin vankilaan.\n\nSaattaa käsittää millaista huomiota herätti se, että ruhtinas Rohanin\narvoinen mies oli vangittuna ja että kardinaali oli syytteenalaisena\nkaulanauhan anastamisesta epärehellisellä tavalla. Hämmästys oli suuri,\nmutta tyytymättömyyskään ei ollut pienempi.\n\nAateli oli raivoissaan yhtä sen etevimpiä jäseniä kohdanneen\ntoimenpiteen johdosta, ja papisto valitti sitä, että kirkkoruhtinas\nistui vangittuna.\n\nKuningattaren läheiset ystävät asettuivat julkisesti häntä\nvastustavalle kannalle. Kuninkaallisen perheen jäsenet, tädit, veljet\nja kälyt moittivat suuri-äänisesti Ludvigia ja Marie Antoinettea siitä\ntoimenpiteestä, johon he olivat ryhtyneet.\n\nKaikki kuninkuuden vihaajat, kaikki tyytymättömät, kaikki kateelliset,\nkaikki kardinaalin ystävät ja Marie Antoinetten vihamiehet\nliittoutuivat nyt häntä vastaan.\n\nKreivitär de Noailles, tuo tunnontarkka \"rouva Etikette\", päästi tässä\ntilaisuudessa kauvan salatun vihansa ilmoille. Hän liittyi nyt\njulkisesti entisen valtiattarensa vihamiehiin ja teki kaikki\npuolustaakseen Rohania. Rouvat Marsan ja Guéménée antautuivat\nyhtäläisellä innolla heimolaisensa puolustajain joukkoon; he\npukeutuivat surupukuun ja asettuivat, rukoileva sävy kasvoillaan, hänen\ntuomareittensa tielle.\n\nTuskin oli sitä perhettä valtakunnan ylhäisaatelin joukossa, joka ei\nolisi katsonut oikeudenkäynnin Rohania vastaan loukkaavan sitä.\n\nHänen sukulaisensa ja ystävänsä pitivät huolta siitä, että osanotto\nsyytettyä kohtaan tunki kansan syvimpiin kerroksiin. Heidän onnistui\nsitä helpommin herättää myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun Marie\nAntoinette tuli yhä enemmän vihatuksi, ja kansa oli ihastuksissaan,\nsaadessaan aiheen vetää hänen nimeään lokaan.\n\nKuningattaren nimi näytteli pääosaa häväistysjutussa. Hänen persoonansa\noli kokonaan tämän tapauksen puitteiden ulkopuolella. Historia on\nosottanut perättömiksi kaikki epäluulot, että hän olisi ollut missään\nyhteydessä kreivitär de la Motten kanssa, mutta kansa, joka tunsi hänen\nmuut suuressa huudossa olleet ystävyydenliittonsa ja moitti hänen\ntuhlaavaisuuttaan, uskoi kauan ja varmasti, että Rohanin ja kreivinnan\ntäytyi kärsiä peittääkseen kuningattaren heikkouksia.\n\nKardinaali, joka oli käyttäynyt narrin tavoin, esitettiin kansalle\nuhrilampaana. Hän oli sotkenut kuningattaren joutavaan vehjejuttuun, ja\nse riitti yksinään hankkimaan hänelle yleisön suosion. Astuessaan\noikeussaliin, vastaanotettiin hänet kunnianosotuksilla, ja häntä\nkohdeltiin kuten ruhtinasta, melkein kuin kuningasta, ei kuten\nsyytettyä.\n\nKreivitär de la Motte, joka alussa kielsi kaikki ja pilkkasi\nkardinaalin tyhmyyttä, sai kärsiä raipparangaistuksen ja merkittiin\npolttokirjaimella V (\"Voleuse\"). Paitsi sitä tuomittiin hän\nelinkautiseen vankeuteen.\n\n\"La Salpétrière'ssâ\", jossa hän istui vangittuna, hän tekeytyi\nhulluksi. Hänen onnistui herättää mielenkiintoa ja sääliä yleisössä, ja\nsyrjäisten avulla pääsi hän muutamien vuosien kuluttua pakenemaan\nEnglantiin.\n\nHänen miehensä ja Rétaux de Villette tuomittiin elinkautiseen\npakkotyöhön. Cagliostro karkoitettiin Ranskasta, mutta mademoiselle\nOliva julistettiin, tietämättömänä koko petoksesta, syyttömäksi.\n\nKardinaali vapautettiin kaikesta vastuusta ja vietiin riemusaatossa\nulos oikeussalista.\n\nTosin oli hän syytön petokseen, mutta hän oli syypää\nmajesteetinrikokseen, koska oli väittänyt Marie Antoinetten suostuneen\nkohtaamaan häntä öiseen aikaan.\n\nMutta tämä majesteetinrikos se juuri hankki hänelle kansan\nmyötätuntoisuuden. Ja kaulanauhajutun oikea uhri ei ollut hän, vaan\nkuningatar.\n\n\n\n\n16.\n\nUhkaavia pilviä. -- Kansan kasvava viha.\n\n\nEi mikään muuri ole niin korkea, ettei panettelu pääsisi sen yli, ei\nmikään huone niin piilossa, ettei parjaus pääsisi hiipimään sinne\nsisään, ei mikään lukko niin vankka, etteivät juorut saa sitä\nmurretuksi.\n\nVuosikausia olivat juorut lakkaamatta kiirineet Ranskan kuningattaren\nvaiheilla. Ne olivat pukeutuneet tuhansiin muotoihin. Milloin olivat ne\nilmenneet herjauslauluina, milloin lentokirjoina pelkurimaisinta ja\nhäpeällisintä lajia.\n\nMarie Antoinetten yksityiselämästä oli kehittynyt romaani, joka oli\ntunnettu ei ainoastaan Ranskassa, vaan kaikissa Europan hoveissa.\nKaikkialla oli aseena häntä vastaan käytetty hänen isänmaataan, hänen\nsukuperäänsä, hänen sukulaisiaan, hänen kauneuttaan, hänen\nystävyydenliittojaan ja hänen makuaan.\n\nMaaperä oli hyvin valmistettu, ja nyt oli otollinen hetki heittää lokaa\nhänen päälleen kaikilta puolilta. Kaulanauhajuttu oli merkinantona\nuseille uusille häväistyskirjoituksille, joilla hyökättiin hänen\nsiveytensä kimppuun.\n\nSyytöskirjoituksia Marie Antoinettea vastaan painettiin sadointuhansin\nkappalein, joita levitettiin kaupungeissa ja maaseudulla; hovin omat\nvirkamiehetkin olivat avullisina niiden levittämisessä. Niitä\nlähetettiin kouluihin, joissa oppilaita opetettiin halveksimaan\nkuningatartaan.\n\nMarie Antoinette, joka tähän saakka oli ollut niin huoleton ja suruton,\nhuomasi lopulta, että suosionhuudot vaikenivat hänen tiellään.\nNormandian herttuan ristiäisissä virkkoi hän huoaten: \"Pojalleni\nhurrataan, suosionhuudot eivät tarkoita minua.\" Kaulanauhasta nostetun\nonnettoman oikeudenkäynnin jälkeen ei hän enää voinut tuntea mitään\niloa. Siitä hetkestä asti sai hän tavantakaa vastaanottaa yhä uusia\niskuja, joilla kohtalo tahtoi ikäänkuin valmistella häntä niitten vielä\nkovempien iskujen varalle, jotka odottivat häntä elämänsä viimeisinä\nvuosina. Hänen nuorin tyttärensä kuoli, hänen vanhin poikansa hiutui\nvähitellen taudin kynsissä, ystävät luopuivat hänestä ja vihamiehet\nastuivat esiin. Hänen iloinen nuoruutensa kohosi nyt ikäänkuin peikkona\nhäntä vastaan. Kansan viha yhä paisui ja yltyi.\n\nTehdessään Marie Antoinetten Ranskan kruununprinssin puolisoksi luuli\nChoiseul sen kautta saaneensa aikaan yhdyssiteen Habsburgin ja\nBourbonin sukujen välillä.\n\nMutta hänen odotuksensa pettyivät surullisella tavalla. Epäluulo\nvallitsi yhä edelleen, ja Marie Antoinettea pidettiin ikäänkuin\nkansansa vakoojana oman sukunsa hyväksi.\n\nVirheet, joita hallitus teki, selitettiin hänen vaikutusvallastaan\njohtuneiksi. Hänen niskoilleen lykättiin vastuu yhden ylenemisestä ja\ntoisen hairahduksista, valtiokassan vaillingista ja rasittavista\nveroista. Häneen kohdistettiin kaikki se katkeruus, jonka tavalla tahi\ntoisella täytyi päästä ilmoille.\n\nNe, jotka enimmin olivat hänelle kiitoksen velkaa, hylkäsivät hänet\nensiksi -- karvas kokemus vastoinkäymisen koulussa!\n\nKuningattaren onnenpurren horjuessa saivat hänen vastustajansa tukea ja\nsuojaa Polignac-perheeltä. Kuningatar ei enää uskaltanut mennä\nystävättärensä luo, ottamatta edeltäkäsin selvää keitä hän tulisi\nkohtaamaan siellä.\n\nMutta sensijaan, että olisi säälinyt kuningatarta, kävi kreivitär\nhävyttömäksi.\n\n\"Ei kai minun tarvinne sulkea oveani ystäviltäni vain sen vuoksi, että\nteidän majesteettinne haluaa käydä luonani\", sanoi hän nenäkkäästi.\n\nVielä yhä keksi Marie Antoinette puolustussyitä ystävättärensä hyväksi,\njota hän rakasti niin suuresti, mutta hän lakkasi käymästä hänen\nluonansa. Ja puhellessaan Itävallan lähettilään kanssa, tuli hän\nlausuneeksi, että \"madame Polignac oli muuttunut siihen määrään, ettei\nhäntä enää tuntenut samaksi ihmiseksi\".\n\nVaikka suosikki ja hänen seurapiirinsä itse olivat olleet syynä välien\nrikkoutumiseen, närkästyivät he kumminkin siitä, että kuningatar\nkääntyi heistä pois. He saattoivat tosin tulla toimeen ilman\nkuningatartakin, mutta vähemmin mieleen heistä oli se, että\nsuosionosotukset, virat, joita he ongittelivat, ja monet muut edut\nkatosivat samaa tietä kuin kuningatarkin.\n\nJa nyt he vasta oikein alkoivat vetää yhtä köyttä hänen vihamiestensä\nkanssa.\n\nEräs madame Polignacin ystävistä, joka ennen muita oli\nkiitollisuudenvelassa kuningattarelle, sepitti hänestä ilkeimpiä\nviisuja, mitä konsanaan on kirjoitettu. Ne perustuivat hävyttömään\nvalheeseen ja kajahtelivat Pariisissa ja Versaillesissa suureksi iloksi\nja mielenylennykseksi hänen vihamiehilleen.\n\nJos hän kävi teatterissa, saattoi tapahtua, että häntä osotettiin\nsormella. Taiteilijat eivät enää tohtineet asettaa hänen muotokuviaan\nnäytteille, ja avoimella kadulla myytiin pilakuvia hänestä ja\nkuninkaasta.\n\nVihdoin koitti päivä, jolloin poliisipäällikön oli pakko\nkuningattarelle ilmoittaa, että hänen olisi parasta olla näyttäytymättä\npääkaupungissa.\n\nElämäniloinen kuningatar oli yksinjätetty ja hyljätty. Hänellä ei ollut\nmitään tukea, tuskin yhtään ystävääkään, kaikkialla seurasi viha hänen\nkintereillään, ja petos ja vilppi ympäröivät häntä joka puolelta. Nekin\nhenkilöt, joiden omanvoiton pyytämättömyys oli kaiken epäilyksen\nulkopuolella, joutuivat hänen epäilemikseen. Vähemmin kuin konsaan\nosasi hän erottaa väärää oikeasta, ja hänelle sattui, että luuli\noikeitakin rahoja vääriksi.\n\nAavistukset tulevista onnettomuuksista täyttivät hänen sielunsa.\nHänellä oli kouristuskohtauksia, joiden kestäessä hän jo edeltäkäsin\nnäki onnettoman kohtalonsa. Hän sulkeutui Trianoonsa, jossa kaikki oli\nentisellään, paitsi että iloa ja elämää puuttui. Nauru oli tyrehtynyt\nnäissä huoneissa, joissa hänen hauskat kesämuistonsa olivat\nkätkettyinä.\n\nEnnen pitkää oli hänen jättäminen tämäkin paikka, josta hän oli pitänyt\nenemmän kuin mistään muusta. Lehdet karisivat, kesä oli mennyt, ja hän\nkäyskenteli kuihtuneiden lehtien keskellä. Elämän kesäkin oli kulunut,\nhänen onnensa päivät olivat kadonneet.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA:\n\nMARIE ANTOINETTE ja VALLANKUMOUS\n\n\n\n\n1.\n\nValtiosäädyt kokoontuvat.\n\n\nKahdeksastoista vuosisata lähenee loppuaan. Trianossa on teatteri\nautiona ja tyhjänä. Tanssiaiset Versaillesissa ovat lakanneet.\nYksinvallan päivät ovat luetut, ja kuningatar on kansansa vihaama.\n\nPariisin ja Versaillesin lähistöillä kuhisee irtainta väkeä;\nelintarpeitten tuontia vaikeuttavat poliitilliset levottomuudet, ja\nmitä innokkaimmista ponnistuksistaan huolimatta eivät kauppiaat saa\npääkaupungin muurien sisäpuolella kootuksi tarvittavaa määrää\nruokavaroja. Murhapoltot, nälänhätä, rosvoukset ja salamurhat seuraavat\nrinnan suuren kansanliikkeen kera, jonka syytä kuningas ja hänen\nneuvojansa eivät pysty käsittämään.\n\nRankat raesateet ovat tuhonneet laihot, ja talvi, joka on jo\nkynnyksellä, uhkaa tulla ankaraksi ja kylmäksi. Hyväntekeväisyyttä\nharjoitetaan suuressa määrin, mutta köyhyys on sentään paljoa suurempi\nkuin kaikki ponnistukset sen lieventämiseksi.\n\nMutta kesken tätä kuohuvaa levottomuutta on yksi ajatus, joka miltei\nyhtä voimakkaasti valtaa hovin kuin kansankin: sadanseitsemänkymmenen\nvuoden kuluttua on valtiosäädyt vielä kerran kutsuttu kokoontumaan.\nHallitus on kovin levoton sen suhteen, mitä tämä toimenpide on\naikaansaava. Mutta kansassa vallitsee toivorikas mieliala: uneksitaan\nparempia aikoja. Verot tulisivat vähemmän rasittaviksi, hätä vähemmän\nraskaaksi. Rahaa ja elintarpeita jälleen tulvaisi maahan, hovi ja\nkorkea aateli kukistuisivat.\n\nMieltymyshuutojen kaikuessa niin hyvin Pariisissa kuin maaseudulla\nkohoaa väliverho, ja suuret valtiopäivät, joiden on pantava toimeen\nkaikki nuo niin kauan odotetut ja toivotut parannukset, siirtyvät\nnäkymölle. Itsenäisyysaate on tosiaankin astunut jättiläisaskelin\neteenpäin. Mutta kansa kokonaisuudessaan kumminkin toivoo, että\nkuninkuus voidaan jälleen rakentaa vankalle perustuslailliselle\npohjalle.\n\nToukokuun 4. p:nä 1789 vallitsee tavaton liike Versaillesissa. Kaupunki\nvalmisteleikse suuremmoista juhlasaattoa varten, jolla valtiopäivien\ntoimi on alotettava. Kaikille kaduille levitetään mattoja ja kankaita.\n\nJo päivää ennen on määrättömiä ihmisjoukkoja saapunut Pariisista, ja\nyhtämittaisesta sateesta huolimatta ovat kadut ja torit ahdinkoon asti\ntäynnä kansaa. Useat perheet eivät ole onnistuneet saamaan kattoa\npäänsä päälle. Heidän on täytynyt maata ulkona rappusilla tahi\ntaivasalla tahi seistä kadulla läpi yön, saadakseen pitää sen paikan,\njonka ovat onnistuneet valloittamaan itselleen jollakin niistä\nkaduista, joita pitkin saatto kulkisi.\n\nTallimestareja, hovipoikia, kuninkaallisia jääkärejä ratsastaa\netunenässä. Kuningas istuu juhlavaunuissa, Provencen kreivi vasemmalla\npuolellaan; vastapäätä istuu Artoisin kreivi. Seuraavissa vaunuissa\najaa kuningatar ja prinsessat. Näitten jälkeen seuraa useita\nhovivaunuja; hevoset on koristettu suurilla tuulessa liehuvilla\nhöyhentöyhdöillä.\n\nPilvet hajaantuivat, ja päivänkoitteessa herkeää sade. Pilvien raoista\npilkistävät auringonsäteet lupaavat kaunista ilmaa.\n\nIhmislaumat rientävät katuja pitkin; iloinen odotus loistaa kaikkien\nkasvoilla. Tungos lisääntyy; kaikilla on halu nähdä, kaikilla on kiire.\n\nKultakolikkoja maksetaan ikkunapaikoista, olletikin taloissa ympäri\ntuomiokirkkoa, josta kolmen säädyn edustajien odotetaan astuvan ulos ja\njossa he jo seisovat järjestyneinä, kullakin kynttilä kädessä.\n\nKello lyö kymmenen. Sorinaa kuuluu odottavain riveistä. Hovi lähestyy.\n\nÄänekkäät eläköön-huudot tervehtivät ensimäisiä vaunuja, mutta\nkuningattaren ajaessa ohi vaikenee ihmisjoukko äänettömään\nhiljaisuuteen.\n\nKuninkaallinen perhe astuu vaunuista tuomiokirkon portilla ja viipyy\nkuorissa, kunnes saatto ehtii lopullisesti järjestyä.\n\nSaattue lähtee liikkeelle. Ranskan kaarti ja sveitsiläiskaarti\nmuodostavat kujanteen, pidättäen ihmisjoukkoa tunkemasta päälle. Pitkän\nsaattueen johtaa kirkkoon Versaillesin papisto.\n\n1614 vuoden säännön mukaan on kansan edustajia käsketty pukeutumaan\nvarsin nöyryyttävään pukuun. He kulkevat kahdessa rivissä, yllään musta\npuku ilman minkäänlaisia koristeita sekä päässä leveät, töyhdöttömät\nhatut. Yksi ainoa joukosta tekee poikkeuksen tuosta vahvistetusta\nsäännöstä. Eräs bretagnelainen työmies on tullut yllään se puku, jota\nhänen kotiseudullaan käytetään.\n\nKovilla mieltymyshuudoilla tervehditään kolmatta säätyä. Täällä nähdään\nkoolla voimia, jotka herättävät luottamusta, ja uteliaina ja\nmielenkiinnolla katsellaan tunnetumpia edusmiehiä, varsinkin\nMirabeauta, tuota suurta, erittäin rumanmuotoista kansanpuhujaa.\n\nKolmatta säätyä seuraa aateli. Mieltymyshuudot vaikenevat.\nJalosukuisten kullalla kirjaillut silkkipuvut, heidän pitkät, liehuvat\nhöyhentöyhtönsä, mutta ennen kaikkea heidän ylpeä katsantonsa\nherättävät katkeruutta ja suuttumusta, voimatta vähimmälläkään tavalla\ntehota kansan mieliin.\n\nYhtä ainoata aatelismiestä tervehditään myötätuntoisesti. Orléansin\nherttua ei ole välittänyt liittyä kuninkaallisiin sukulaisiinsa ja\nastuu sen sijaan oman vaalipiirinsä edusmiesten joukossa. Häntä\ntervehditään kansanystävänä, mutta erittäinkin hovin ja kuningattaren\nvihamiehenä.\n\nHengellinen sääty, joka seuraa aatelin perässä, on jaettu kahteen\nryhmään: alempi papisto ja valtakunnan piispat.\n\nValtaistuinteltan alla kulkee Pariisin arkkipiispa, kantaen pyhää\nhostiaa. Henkivartijoita ja sveitsiläisiä kulkee etunenässä, ja\nhallitsijasuvun prinssit kannattavat valtaistuinteltan nauhoja. Heti\ntämän jälkeen seuraa kuningas, yllään kallisarvoinen, kullalla\nkirjailtu viitta. Hänen korkeimmat virkamiehensä ympäröivät häntä.\nSamaten kuin muut pitää hänkin vahakynttilää kädessään.\n\nKuningatar tulee kappaleen matkaa jälempänä prinsessojen ja hovinaisten\nseuraamana. Taide ja luonto yksissä neuvoin näyttävät tänä päivänä\nuhranneen kaikki apukeinonsa tehdäkseen hänestä verrattoman kauneuden\nja arvokkuuden kuvan. Mutta ei ainoakaan mieltymyshuuto tervehdi Marie\nAntoinettea hänen tiellään, kansan käytös häntä kohtaan on jäätävän\nkylmä.\n\nJuhlasaatto soluu edelleen kevätauringon valaistessa sitä säteillään.\n\nLinnan parvekkeella makaa keltaisenkalpea, sairas ja laihtunut lapsi\nnojallaan pieluksia vasten. Se on kuningasparin vanhin poika, Ranskan\nperintöprinssi, pikku Ludvig, joka seuraa juhlasaattoa suruisin,\npuoleksi sammunein katsein.\n\nTuokion ajaksi välähtää loiste hänen väsyneihin silmiinsä, kun hän\nnäkee tuon eriskummaisen ja loistoisan näytelmän. Se on viimeinen ilo,\njoka on hänelle tässä elämässä suotu, kuukausi tämän jälkeen hän lepää\narkussaan.\n\nHänen äitinsä tietää sen; hän kohottaa päätänsä ja hänen katseensa\netsii lasta. Hän pakottaa itsensä hymyilemään lapselle -- väkinäistä\nhymyä -- ja kulkee edelleen, mieli täynnä raskaita ajatuksia.\n\nKansanjoukon uhkaavan äänettömyyden keskeyttää yhtäkkiä huuto, joka\nkaikuu vihloen hänen korvissaan: \"Eläköön Orléansin herttua!\" Se on\nilmeinen mielenosotus, sillä Orléansin herttua on kuningattaren\nkatkerin vihamies, joka suuressa määrin on ollut avullisena niiden\nvihamielisten tunteiden virittämisessä ja levittämisessä, joiden\nesineenä Marie Antoinette on.\n\nTämä ei ole tarkoitettu niin paljon suosionosotukseksi prinssille kuin\nloukkaukseksi kuningattarelle. Joukko Pariisin naisia on saapunut tänne\ntervehtiäkseen häntä pilkallisin soimauksin. Kolme kertaa uudistuvat\nnämä mielenosotukset, mutta kuningas ei näytä huomaavan mitään. Silloin\nkalpenee Marie Antoinette, seisahtuu ja horjahtaa. Hän vapisee koko\nruumiissaan ja on vähällä vaipua maahan. Prinsessat rientävät häntä\ntukemaan. Kuninkaan ystävät, jotka ovat tienneet odottaa hyökkäystä,\nhuutavat: \"Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar.\"\n\n\"Muistakaa, että Te olette Marie Teresian tytär!\" kuiskaa ääni hänen\nläheisyydessään.\n\n\"Kyllä, minä muistan sen\", jupisee hän, puoleksi tiedotonna, ja koettaa\nponnistella voimiaan.\n\nTahdotaan pysäyttää juhlasaatto, mutta hän kieltää sen viittaamalla\nkädellään. Hänen päänsä on polttavan kuuma, hänen huulensa ovat kuivat.\nMajesteetillisen arvokkaana, mutta kasvot syvää surua ilmaisevina,\nastuu hän edelleen.\n\nMutta tämä itsensä hillitseminen, jota hän on yleisön edessä osottanut,\npettää hänet kokonaan, niin pian kuin hän on palannut linnaan. Hän\nvaipuu maahan ja makaa useita tunteja mitä tuskallisimmissa\nhermokouristuksissa.\n\nSitten kun hänet on kannettu sänkyyn, tuottaa kyynelvuo hänelle viimein\nhuojennusta. Hän kääntyy hovinaistensa puoleen hakien lohdutusta, mutta\nhe ovat niin levottomia, etteivät uskalla lausua ainoatakaan\nlohduttavaa sanaa.\n\nVarhain seuraavana aamuna tungeskelee melkoinen ihmisjoukko pienen\nkapean sivuoven ulkopuolella, josta päästään saliin, missä\nvaltiopäiväin avauksen on määrä tapahtua. Keskustellaan ryhmissä;\ntoiset ovat rauhallisia, toiset kiihkeitä, mutta kaikkien kasvoilla\nkuvastuu ankaruutta ja vakavuutta.\n\nVihdoin avautuu ovi. Tästä kapeasta sivuovesta astuvat verkalleen\nsisään samat nöyryyttäviin pukuihin puetut miehet, joita kansa\nedellisenä päivänä oli riemuiten tervehtänyt. Nämä ovat kolmannen\nsäädyn kuusisataa edusmiestä.\n\nKultaukset, kynttilähaarukat ja kuninkaallinen komeus loistelee\ntulijoita vastaan upeassa salissa.\n\nPerinnä salissa kullalla koristellun katoksen alla kohoaa valtaistuin.\nSen vieressä on nojatuoli, kuningatarta varten aiottu. Taburetteja on\nasetettu prinsessoja varten, pieniä tuoleja prinsseille.\n\nOikealla puolella on penkkejä papistoa varten, vasemmalla puolella\naatelia varten. Kuvernöörit, kenraalit ja valtiosihteerit ovat saaneet\nsijansa keskellä lattiaa.\n\nSalin alapäässä ovat kolmatta säätyä varten aiotut penkit. Tahdotaan jo\nheti alussa nöyryyttää porvarit karkoittamalla heidät niin kauas\nvaltaistuimen luota kuin suinkin.\n\nKaksi juhlamenojen ohjaajaa osottaa sijat lähetystöille.\n\nKansanmiehet näkevät edessään Ranskan vanhan kuningassuvun, mahtavan\nkirkon ja vihdoin aatelin edustajat, jotka ovat perineet ne arvonimet\nja etuoikeudet, joita muinaiset Ranskan kuninkaat olivat antaneet\npalkinnoiksi taitavimmille sotapäälliköilleen ja valtiomiehilleen.\n\nMutta eivät aatelille ja papistolle suodut kunniasijat enempää kuin\nloistavat puvutkaan saa ketään unohtamaan noita kuuttasataa\nmustapukuista miestä. Suuren yleisön myötätuntoisuus on heidän\npuolellaan. Ja tuosta kapeasta sivuovesta, jonka kautta heidät\njohdettiin, ovat kansan toiveet astuneet sisälle.\n\nLudvig XVI avaa valtiopäivät puheella, jossa hänen hyvyytensä ja\nrakkautensa kansaa kohtaan kauniilla tavalla tulee ilmi. Hän lausuu,\nettä hänen sydämensä kauan on toivonut tätä päivää ja että hän ei ole\nempinyt ottaa jälleen käytäntöön tapaa, joka, kuten hän toivoi, tulisi\nuudeksi voiman ja ilon lähteeksi maalle ja kansalle.\n\nTämä päivä on viimeinen vanhan hallituksen päivistä, jolloin Marie\nAntoinette esiintyy kuningattarena julkisessa tilaisuudessa. Hänellä\nnäkyykin olevan jonkinlainen aavistus siitä. Vaivalla onnistuu hänen\npeittää liikutuksensa niitten virallisten hymyilyjen ja nyökkäysten\nverhoon, joita hän jakelee kaikille tahoille. Sillä välin kuin kuningas\npuhuu, luvaten kansalle rakkautta ja oikeutta, sillä välin kuin Necker\nlukee julki kertomuksen raha-asiain tilasta, harhailee kuningattaren\nkatse ympäri avaraa salia. Hän koettaa lukea noista tuntemattomista\nkasvoista millaisia tunteita heidän povissaan liikkuu kuningasta ja\nhänen perhettään kohtaan.\n\n\n\n\n2.\n\nKuningatarta parjataan. -- Orléansin herttua.\n\n\nKuningatar oli mustana ja uhkaavana kohtana niissä toiveissa, jotka\nvaltiopäivät olivat herättäneet eloon.\n\nParjaus oli tehnyt tehtävänsä. Riemuhuudot, jotka yhä vieläkin\ntervehtivät Ludvigia milloin hän näyttäytyi, vaikenevat Marie\nAntoinetten tiellä.\n\nMaa-aateli, pitäjänpapit ja pikkukaupunkien porvarit, jotka olivat\nkokoontuneet kaikista osista valtakuntaa, olivat mitä kiihkeimpäin\nennakkoluulojen valtaamia hänen suhteensa. Oli totuttu pitämään häntä\nei ainoastaan tuhlaavaisuutensa kautta syynä maassa vallitsevaan\nrahanpuutteeseen, vaan myös uudistusten ja kaiken edistyksen\nvaarallisimpana jarruttajana.\n\nHerjausrunot ja häväistyskirjoitukset, salaperäiset jutut, joita\nkuiskailtiin miehestä mieheen, kenenkään tietämättä päättää, mistä ne\nolivat peräisin, olivat lakkaamatta teroittaneet mieliin, että\n\"itävallatar\" oli kaiken pahan alku ja juuri.\n\nYhtenä niistä rikoksista, joista Marie Antoinetten vihamiehet eivät\nkoskaan lakanneet häntä syyttämästä, oli rakkaus, jota hänen sanottiin\nosottavan synnyinmaatansa kohtaan. Yhtenään väitettiin, että hän asetti\nveljensä edut puolisonsa etuja korkeammalle. Amerikan sodan päättyessä\noli Ranska sitoutunut maksamaan kaksi miljoonaa livreä Yhdysvaltain\nlukuun; maksupäivä sattui vallankumouksen alkuun, ja huhu suurensi\nsumman moninkertaiseksi ja väänsi tosiasiat vääriksi. Sanottiin Marie\nAntoinetten salaa auttavan Josefia, Itävallan keisaria, joka on\nrahapulassa, ja että ne melkoiset summat, jotka Marie Antoinette\nlähetti Wieniin, köyhdyttivät Ranskan ja tyhjensivät valtiokassan.\n\nVähää ennen valtiopäiväin avausta oli eräänä iltana italialaisessa\noopperassa kuningattaren loosin laitaan ripustettu mahdottoman iso\nplakaatti, johon oli piirretty sanat: \"Vapiskaa tyrannit! Teidän\naikanne on mennyt!\" Ja kun ministeri Brienne oli saanut eron, oli kansa\nvirittänyt ilotulia ja huutanut: \"Huomenna tulee kuningattaren uskotun,\napotti Vermondin vuoro!\"\n\nKansan toivomusten mukaan nimitettiin Necker Briennen seuraajaksi.\nMarie Antoinette oli suostunut ministerin toivomukseen, että kolmanteen\nsäätyyn oli lisättävä toinen verta edusmiehiä, ja hän oli peruuttanut\nsuosikeilleen ja palvelijoilleen lupaamiaan eläkkeitä ja\nsuosionosotuksia.\n\nSikäli kuin Ludvigin mitättömyys hallitsijana tuli yhä räikeämmin\nhuomatuksi, kehittyi hänen puolisonsa päättäväisyys koettelemusten\npäivinä. Hän ei ollut enää se kevytmielinen lapsi, kuin ennen. Hänen\njalommat, huvitteluhalun ja ajattelemattomuuden tukahuttamat\nominaisuutensa joutuivat nyt näkyviin. Hieno maailmannainen sai\nväistyä, ja vakaaluontoinen nainen astui sijaan. Mutta hänen ylpeä\narvokkuutensa, hänen pelkäämättömyytensä vaaroissa tulivat jo liian\nmyöhään, voidakseen pelastaa häntä turmiosta.\n\nNyt ei ollut sanottavaa hyötyä siitä, että hän erosi ystävistään ja\nkoki taivuttaa kuningasta toimeenpanemaan reformeja. Hänen äänensä ei\nulottunut kansan korviin, eikä hänellä uskottu olevan mitään jaloja\nharrastuksia.\n\nNeljäntoista vuoden mittaan oli yleisö pitänyt häntä valtakunnan\nvihollisena. Ja sikäli kuin kapinanhenki oli levinnyt laajemmalle,\noli vihakin häntä kohtaan juontanut juurensa syvemmälle.\nVallankumouksellinen Ranska hyökkäsi yksimielisesti \"itävallattaren\"\nkimppuun; hän oli hamasta ensi hetkestä heidän valittu uhrinsa.\n\nValtiopäiväin avauksen edellisinä päivinä olivat tiet Trianon ja\nVersaillesin välillä olleet täynnä jalankulkijoita. Siellä kohtasi\nasianajajia, pappeja, porvareja ja talonpoikia, jotka etäisillä\nmaanäärillään olivat herjausrunojen kautta kuulleet puhuttavan\nkuningattaren pienestä Trianosta.\n\nKaikkea he tahtoivat nähdä ja kaikesta he halusivat tietoa. He utelivat\npalvelijoilta, oliko perää siinä, että kuningas oli väkeviin menevä, ja\nheitä oli mahdoton saada luopumaan siitä uskostaan, että kuningatar\nvietti kevytmielistä elämää.\n\nOlihan myös kuninkaallisessa suvussa prinssi, joka julistautumalla\nkuningattaren vihamieheksi oli hankkinut itselleen arvoa ja kansan\nsuosiota. Irstaileva Orléansin herttua -- jonka isänisä oli Ludvig\nXV:nnen holhooja -- oli mieltenkuohun yltyessä maassa asettunut hovin\nsuhteen vastustavalle kannalle edistääkseen omia, itsekkäitä\npyyteitään.\n\nOrléansin suvun \"Palais Royal\" oli salaliittojen yhtymyspaikkana, sillä\nsuvun vanhojen etuoikeuksien johdosta ei poliisi voinut tunkeutua tähän\ntaloon.\n\nIlkeät huhut, jotka laskivat perustuksen Marie Antoinetten\nmestauslavalle, levitettiin useinkin \"Palais Royal'ista\", ja ne\ntapasivat aina herkkää kaikua sen muurien sisällä. Tässä linnassa\npäätettiin Bastiljin valloitus, ja täällä myös valmistettiin heinäkuun\n20. ja elokuun 10. päivän tapauksia.\n\nOrléansin herttua -- ennen Chartresin herttua -- oli aivan nuorena\nnainut Penthièvren herttuan tyttären, jonka sydämessä oli herännyt\nrakkaus tuota kaunista miestä kohtaan, jonka siveettömästä elämästä hän\nei suinkaan ollut tietämätön. Prinssi, joka oli paljoa enemmän\nihastunut nuoren naisen rikkauteen kuin häneen itseensä, oli mennyt\nnaimisiin ilman rakkautta.\n\nKevytmieliset huvit olivat olleet ainoana tehtävänä hänellä ennen\nnaimisiinmenoa, ja sen jälkeenkin jatkoi hän samaa siveetöntä\nelämäntapaansa. Hänen talonsa oli alttiina mitä huonotapaisimmille\nmiehille sekä naisille, ja hän toimeenpani heidän kanssaan hurjia\njuomapitoja; hän turmeli ruumiillisesti sekä henkisesti lankonsa,\nLamballen prinssin, joka, jos hän olisi elänyt, olisi yksin saanut\nperiä isänsä suuressa arvossa pidetyn nimen ja suuremmoiset maatilat.\n\nMarie Antoinetten tullessa Ranskaan oli Orléansin herttua\nalkanut silmiinpistävällä tavalla osottaa hellyyttä nuorelle\nkruununprinsessalle, joka kohteli häntä suurimmalla avomielisyydellä.\nHuolimatta siitä, että Maria Teresia oli huomauttanut hänelle, ettei\nherttuaan ollut paljoa luottamista, ei tytärtä ollut arveluttanut\nkohdella häntä sillä hyväntahtoisuudella, jota hän niin halusta osotti\nkaikille.\n\nBourbon-suvun jäsenet olivat jo useita sukupolvia perätysten katselleet\nOrléans-sukua kaikkea muuta kuin suopein silmin. Siinä tapauksessa,\nettä Ludvig XIV:nnen jälkeläiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, olisi\nOrléansin prinssillä ollut oikeus periä valtaistuin. Tämä seikka jo oli\nherättänyt Ludvig XV:nnessä epäluuloa sukua kohtaan. Sitten kun vanha\nOrléansin herttua oli ilmoittanut hänelle, että poikansa halusi naida\nPenthièvren herttuan tyttären, ja pyytänyt siihen kuninkaan\nsuostumusta, oli Ludvig vastannut:\n\n\"Minulle ei suinkaan ole mieleen, että suvun nuorempaan haaraan kuuluva\nprinssi tulee rikkaammaksi kuin omat lapsenlapseni. Mutta kun\nvallanperimys on kolmen pojanpoikani kautta turvattu, en sentään huoli\nasettua aiottua avioliittoa vastaan.\"\n\nLudvig XV:nnen poika oli juurruttanut lapsiinsa sitä Orléans-suvun\njäseniä loukkaavaa käsitystä, että nämä muka eivät kaihtaisi\nminkäänlaisia keinoja, eivät edes rikostakaan, raivatakseen itselleen\ntien valtaistuimelle. Tämä käsitys, joka aikaisin oli päässyt Ludvig\nXVI:ssa juurtumaan, pysyi hänessä vallitsevana koko vallankumouksen\najan. Ja jo kauan ennen vallankumouksen puhkeamista tunsi hän\nvastenmielisyyttä nuorta herttuata kohtaan ja näki surukseen, että\nArtoisin kreivi lämpimällä ystävyydellä liittyi häneen.\n\nVaikka Marie Antoinette aluksi oli kohdellut herttuata ystävänä, alkoi\nhänkin myöhemmin pitää häntä rauhanhäiritsijänä. Herttuan halpamainen\nkäytös ja hillitön elämä synnyttivät kuningattaressa tyytymättömyyttä,\nja hänen tapansa vaijeten vetäytyä pois, kuninkaallisen perheen\njoutuessa johonkin vaaraan, herätti kuningasparissa epäluuloa.\n\nKun kuningatar sittemmin teki tyhjäksi hänen tuumansa päästä Ranskan\nsuuramiraaliksi ja kun hän lopuksi Marie Thérèsen tultua maailmaan oli\npilkalla hyljännyt herttuan esityksen, että kuningasparin tytär ja\nhänen poikansa Ludvig Filip tulevaisuudessa yhdistettäisiin avioliiton\nsiteillä, tuli herttuasta pian hänen julkinen vastustajansa.\n\nLoukkautuneena kuningasparin häntä kohtaan osottamasta kylmyydestä,\npoistui hän yhä kauemmas Versaillesista ja rikkoi lopulta kokonaan\nvälinsä sukunsa vanhemman haaran kanssa. Esiintymällä kuningattaren\nvihamiehenä saavutti hän -- kuten jo on mainittu -- kansan suosion, ja\nkuningassukuisena prinssinä tuli hänestä vaarallinen ase vehkeilijäin\nkäsissä.\n\nOn kumminkin liikanaista nähdä hänen kätensä kaikkialla ja kuulla hänen\näänensä kaikissa meteleissä. Herttuata on enemmän surkuteltava kuin\nmoitittava, ja hänen vikansa johtuivat pikemmin heikkoudesta kuin\nhäijyydestä. Paitsi sitä oli hänen kovin vaikeata poiketa\nvallankumouksen tieltä, kun kerran oli sille antautunut.\n\nMitä Marie Antoinetteen tulee, kuontui herttuan viha häneen nähden\nsangen turmiolliseksi. Herttua syytti kuningatarta siitä, että hän oli\nsaattanut herttuan nykyiseen väärään asemaansa, ja että hän lakkaamatta\noli virittänyt kuninkaassa vastenmielisyyttä häntä kohtaan.\nSitäpaitsi moitti hän kuningatarta kiivaasti siitä, että kuningatar\nylenkatseellaan oli saattanut hänelle nöyryytyksiä ja vihamielisellä\nkäytöksellään pakottanut hänet liittymään vastustajien leiriin.\n\nHänen lemmittynsä, ja näistä varsinkin hänen lastensa kasvattajatar,\nlahjakas madame de Genlis, teki kaikki ylläpitääksensä tuota vihaa.\nTämä närkäs kirjailijatar oli monasti ottanut syytä loukkautua\nkuningattaren puuttuvasta kohteliaisuudesta, ja se katkeruus Marie\nAntoinettea kohtaan, joka selvästi huomataan hänen muistelmissaan,\nlienee tullut paljoa voimakkaammin ilmi hänen jokapäiväisessä\nseurapuhelussaan herttuan kanssa.\n\nKun Marie Antoinette toistamiseen tuli äidiksi, vannoi Orléansin Filip\nkalliin valan, ettei tästä lapsesta kuuna päivänä tulisi Ranskan\nkuningasta.\n\nHän karkoitettiin hovista kuninkaallista perhettä kohtaan osottamansa\nepäkunnioituksen johdosta. Tämä karkoitus peruutettiin kuitenkin\nprinsessa Lamballen esirukousten takia -- saman prinsessan, jonka\nnuoren puolison herttua oli vetänyt alas siveettömyyden liejuun. Ja kun\nsekä Ludvig että Marie Antoinette pitivät suuressa arvossa niinhyvin\nprinsessan kuin herttuan onnetonta puolisoa, suostuivat he kernaasti\nhänen pyyntöönsä.\n\nAika ajoin muistui Orléansin Filipin mieleen, että hän kuului\nBourbon-sukuun ja että hän oli kuninkaallista syntyperää. Tätä\najatellessaan katui hän erhetyksiään ja päätti todenteolla vastedes\nkäyttäytyä kuten hyvän sukulaisen ja uskollisen alamaisen tulee. Mutta\nhänen hallitukselle vihamieliset ystävänsä virittivät lakkaamatta\nuudestaan hänen vihaansa kuningatarta kohtaan, ja kohtalon omituista\nsallimusta oli, että useimmat salaliitot hänen kuninkaallisia\nsukulaisiaan vastaan tehtiin hänen palatsissaan. Hänen oli kestettävä\nse häpeä, että hänet vedettiin osalliseksi niihin, sekä se onnettomuus,\nettä salaliittolaiset käyttivät hänen nimeään tunnussananaan.\n\n\n\n\n3.\n\nPoliittisia riitoja. -- Ludvig ja Marie Antoinette menettävät vanhimman\npoikansa. -- Bastiljin valloitus. -- Kuningatar käy Pariisissa.\n\n\nPian sen jälkeen kun valtiopäivät olivat kokoontuneet syntyi kiivaita\nriitaisuuksia. Säädyt seisoivat vihamielisinä vastatusten; kolmas sääty\nja osa pappissäätyä toisella sekä aateli ja osa pappissäätyä toisella\npuolella. Riita kiihtyi vain yhä katkerammaksi toisen puolueen\nlisääntyvien vaatimusten ja toisen puolueen sitkeän vastarinnan\njohdosta.\n\nKansan mielentila kävi yhä levottomammaksi, hallituksen käytös\nhorjuvammaksi. Nälänhätä raivosi edelleen maassa.\n\nApotti Sieyès, Pariisin edusmies, oli kirjallaan: \"Mitä on kolmas\nsääty?\" voimallisesti edistänyt vallankumouksellista liikettä.\n\n\"Mitä on kolmas sääty?\" oli hän kysynyt. Ja hän oli vastannut: \"Ei\nmitään.\" \"Mitä sen tulee olla?\" oli hän edelleen kysynyt, ja vastaus\noli kuulunut: \"Kaikki!\"\n\nHänen ehdotuksestaan ja molempien puolueitten oltua lakkaamatta\nriidassa keskenään otti kolmas sääty nimekseen kansalliskokous. Bailly,\nkuuluisa tähteintutkija, joka yksinäisestä oppikammiöstaan oli\nsiirtynyt keskelle valtiollista temmellystä, valittiin presidentiksi.\nOmasta vallan-täydellisyydestään ja ilman kuninkaan suostumusta anasti\nsiten kolmas sääty itselleen oikeuden esiytyä koko kansakunnan\npuolesta.\n\nTapaukset seurasivat nyt nopeasti toisiaan, ja niitä ohjaamaan olisi\ntarvittu johtaja, joka olisi ollut joko varustettu suurella\nvaltioviisaudella tahi nauttinut sotajoukkojen täyttä luottamusta ja\nrakkautta.\n\nMutta hyväntahtoisella Ludvigilla ei ollut kumpaakaan näistä\nedellytyksistä.\n\nKuningatar, jolta hän pulassa ollessaan pyysi neuvoa ja apua, kehotti\nhäntä yhtenä päivänä taipumaan parannuksiin, mutta toisena päivänä hän\njo esteli niiden toimeenpanoa. Toiselta puolelta koki hovi ehkäistä\nkuningattaren vaikutusta parannus-ystävälliseen suuntaan, ja\ntoiselta puolen tukahtuivat hänen kansanystävälliset tunteensa\nkansalliskokouksen katkeruuden ja vihan kautta. Mutta kaikesta\nhuolimatta tehtiin hän vastuunalaiseksi kaikesta.\n\nÄidilliset surut saivat joksikin aikaa poliittiset levottomuudet\nvaimenemaan.\n\nMarie Antoinettella oli nuoruudessaan ollut kaikki maailmannaisen viat:\nhän oli ollut kevytmielinen, kiemaileva, itserakas, tuhlaavainen ja\nmoitteenhaluinen. Mutta näitten monien ja suurien virheitten ohella oli\nhänellä kumminkin ollut yksi ominaisuus, joka sovitti paljon: hän oli\nhyvä äiti. Rakkaus lapsiin oli saanut ajattelemisen hereille hänen\nsielussaan.\n\nNyt kun pahat päivät lähestyivät, toivoi hän lastensa näkemisestä\nsaavansa voimaa ja rohkeutta. Mutta vallanperijä, jonka syntymä oli\nantanut aihetta niin vilpittömiin riemunosotuksiin kansan puolelta,\noli näihin aikoihin kääntynyt heikoksi ja sairaaksi, ja hänen\nraskasmielisyytensä ja katkera mielenlaatunsa olivat tehneet hänen\nhoitamisensa hyvin tukalaksi.\n\nVuosikausia oli hänen terveydentilansa antanut aihetta huoleen.\nLääkärit olivat kokeneet uskotella äitiä, että pelottava tauti, jota\npoika sairasti, paranisi vuosien kuluessa. Hänet lähetettiin Meudoniin,\nmutta sielläolo ei saanut parantumista aikaan, ja vihdoin selvisi Marie\nAntoinettelle pojan tila täydessä toivottomuudessaan.\n\nKeväällä 1789 ei enää voitu salata, että kruununprinssi oli kuolemaan\ntuomittu, ja itse tunsi hän, että hän oli kuolemaisillaan.\nValtaistuimen horjuessa perustuksillaan sammuivat äidin toiveet.\n\nPrinsessa Lamballe ja kreivitär de Lâge kävivät sairaan lapsen luona\nMeudonissa ja palasivat sieltä syvän murheen valtaamina.\n\n\"On sydäntäsärkevää nähdä hänen tuskiaan, hänen selvää ymmärrystään ja\nhänen kärsivällisyyttään\", kirjoitti kreivitär de Lâge. \"Meidän\ntullessamme hänelle paraillaan luettiin ääneen. Hänen oli pistänyt\npäähän nostattaa itsensä pieluksilla ja tyynyillä peitetylle\nbiljaardille. Prinsessa ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli sama\najatus, että tämä muistutti näytteille asetettua ruumista.\n\n\"Prinsessa Lamballe kysyi mitä hän luki.\n\n\"'Luen eräästä varsin mieltäkiinnittävästä aikakaudesta historiassamme,\nKaarle VII:nnen hallituksesta', vastasi hän; 'siinä mainitaan monta\nsankaria.'\n\n\"Kysyin, lukiko hänen kuninkaallinen korkeutensa historiaa\naikajärjestyksessä, vaiko valikoimalla sieltä täältä\nmieltäkiinnittävimpiä tapahtumia.\n\n\"'Luen yhtäjaksoisesti', vastasi hän. 'Minulla ei ole riittävästi\ntietoja, valikoidakseni ainoastaan muutamia paikkoja, ja minusta on\nkaikki huvittavaa.' Hänen kauniit, kuolevat silmänsä tähystelivät minua\nhänen lausuessaan nämä sanat. -- -- --\"\n\nRatkaisu lähestyi. Pariisi, joka viikkokausia oli ollut poliittisten\nriitojen kiihdyttämänä, suli meltomieliseksi ajatellessaan lasta, jonka\nmaailmaantuloa seitsemän vuotta sitten oli vietetty ilolla ja suurilla\njuhlilla -- lauhtui lempeäksi ajatellessaan, mikä ero oli silloisen ja\nnykyisen ajan välillä.\n\nPojan kuoleman edellisenä iltana lähti kuningas Meudoniin tapaamaan\nhäntä. Hovimestari lähetti silloin ulos sihteerinsä, Léfèvren,\npyytämään, ettei kuningas astuisi sisään.\n\nEräs silminnäkijä kertoo siitä seuraavaa: Kuningas pysähtyi\nsilmänräpäyksessä ja virkkoi nyyhkyttäen:\n\n\"Oi, poikani on kuollut!\"\n\n\"Ei, teidän majesteettinne\", vastasi Léfèvre, \"hän ei ole kuollut, vaan\nniin sairas kuin suinkin voipi olla.\"\n\nKuningas vaipui ovensuussa olevalle nojatuolille. Samassa tuokiossa\nsyöksyy kuningatar huoneeseen ja heittäytyy polvilleen puolisonsa\nviereen. Kuningas huudahtaa hänelle itkien:\n\n\"Oi, vaimoni, rakastettu poikamme on kai kuollut, koskei tahdota\npäästää minua näkemään häntä.\"\n\nSihteeri toisti, että hän ei ollut kuollut.\n\nKuningatar syleili kuninkaan jalkoja ja sanoi kyynelvirran juostessa:\n\n\"Olkaamme rohkeita, ystäväiseni! Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.\nToivokaamme, että hän pelastaa rakkaan lapsemme.\"\n\nSeuraavana aamuna -- 4. päivänä kesäkuuta -- huokasi Ranskan\nperintöruhtinas viimeisen henkäyksensä. Tämä tapahtui päivälleen\nkuukausi jälkeen suuren kirkkojuhlakulkueen, joka oli pidetty ennen\nvaltiopäivien avausta.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen avautui Saint-Denisin hautaholvi\nvastaanottaakseen kuninkaanpojan, ja muutamia hetkiä viipyivät\nkansakunnan ajatukset pienen prinssin ruumiskirstun ääressä.\n\nMutta Meudonin linnassa makasi äiti polvillaan, pää kätkettynä käsiin.\nHäntä ei saatu väistymään pienen sängyn luota, joka nyt oli tyhjänä, ja\nlakkaamatta ajatteli hän vain lasta, joka oli kärsinyt niin paljo, ja\nniitä toiveita, jotka olivat menneet hautaan tämän lapsen mukana. Hänen\nääretön surunsa kuvastuu niissä riveissä, jotka hän kirjoitti prinsessa\nLamballelle:\n\n\"Onnellinen sinä, joka et ole äiti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuru pojan kuoleman johdosta ei voinut päästää vanhempia niistä\nhuolista, joita maan poliittinen tila heille tuotti. Se oli kuohuva,\nselkkautunut ja levoton aika, jonka läpi kulki suuria mullistuksia\nennustava tuulahdus.\n\nPäivää jälkeen kruununprinssin kuoleman saapui Bailly linnaan\nesiintuomaan kansalliskokouksen osanoton ilmaukset. Mutta samalla oli\nhän saanut toimekseen pyytää, että osa edustajista pääsisi kuninkaan\nluo keskustelemaan hänen kanssaan yleisestä tilasta, koska -- kuten\nBailly lausui -- \"ei voitu hyväksyä mitään välikättä kuninkaan ja hänen\nkansansa välillä\".\n\n\"Eikö kolmannen säädyn joukossa sitten ole yhtään isää?\" kysyi Ludvig\ntavattomalla katkeruudella.\n\nMutta Bailly pysyi vaatimuksessaan niin jyrkästi ja puhui niin\nvakuuttavasti, että kuninkaan täytyi taipua ja heti vastaanottaa\nlähetystö.\n\nJoutuisimme liian pitkälle, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti\nesittämään niitä tapauksia, jotka nyt seurasivat ja joista maailman\nhistoria tietää kertoa. Syyt tyytymättömyyteen olivat moninaiset:\n\nJuhlallisessa istunnossa oli kuningas julistanut mitättömiksi ne\npäätökset, joita kolmas sääty valan nojalla oli sitoutunut\nnoudattamaan.\n\nNecker, se mies, johon kaikki maltilliset vapauden ystävät kiinnittivät\ntoivonsa, oli jättänyt eronhakemuksensa. Kuninkaan ja kuningattaren\ntoivomuksesta oli hän tosin jälleen ottanut rahaministerin salkun\nhaltuunsa, mutta julkinen salaisuus oli, että hänen vastustajansa\ntaukoamatta tekivät työtä kukistaakseen hänet. Useita rykmenttejä\nkoottiin Versaillesin läheisyyteen; niiden tuli, jos niin tarvittiin,\ntukea hallitusta.\n\nHeinäkuun 11. päivän iltana sai Necker eron ja karkoitettiin samalla\nRanskasta. Uuden ministeristön johtajaksi tuli nyt kuningattaren\nsuosikki, parooni Breteuil, joka oli kansanpuolueen kiivas vastustaja.\n\n\"En saata paneutua levolle, ilmoittamatta sinulle, että Necker on\nmatkustanut pois\", kirjoitti Marie Antoinette samana iltana madame\nPolignacille. \"Suokoon Jumala, että vihdoin voisimme saada aikaan\nkaiken sen hyvän mitä olemme aikoneet. Hetki on vakava, mutta minulla\non rohkeutta.\"\n\nNeckerin erottaminen nosti kansassa suunnatonta suuttumusta.\nEpäsuosiota, joka Ranskan kansan suosikkia oli kohdannut, katsottiin\nloukkaukseksi itse kansaa kohtaan, ja peljättiin sotajoukkojen\nryntäävän Pariisiin.\n\nNeckerin ja Orléansin herttuan veistokuvia kannettiin riemusaatossa\nsuruharsoihin verhottuina vaikenevien ihmislaumojen keskellä, jotka\nkunnioittavasti paljastivat päänsä.\n\nHuudettiin petosta ja valtionvararikkoa, ja väitettiin, että kuningas\naikoi heitättää Neckerin Bastiljiin ja että Orléansin herttua\nmestattaisiin. Kerrottiin, että Perttulin yön julmuuksien uudistuminen\nuhkasi kansan edustajia, että pääkaupunki piiritettäisiin palkatuilla\nsotajoukoilla ja että kuningatar, Polignac-perheen auttamana, itse\nkiihottaisi sotamiehiä julmuuteen ja virittäisi heissä murhanhimoa.\n\nKatkeroittunut väestö vastasi näihin valheellisiin ja vaarallisiin\nhuhuihin ryhtymällä tarmokkaihin valmistustoimiin. Katujen kivitys\npurettiin, hovin lähettejä pidätettiin, kirjeitä avattiin ja luettiin,\nrauhallisia matkustajia ryövättiin, taloja poltettiin ja hävitettiin,\nhuudettiin ja uhattiin hyökätä Versaillesiin.\n\nYhtä kiihtynyt ja kärsimätön kuin pääkaupungin väestö oli\nkansalliskokouskin. Mirabeau hyökkäsi hovia vastaan koko valtavalla\nkaunopuheliaisuudellaan. Synkkiä ennustuksia ja kirouksia heitettiin\nMarie Antoinettea vastaan, jota pidettiin Neckerin kukistumisen oikeana\naiheuttajana. Apotti Grégoire vertasi \"itävallatarta\" raamatun\nIsebeliin. \"Ranskan luottamus kuninkaihinsa on vähemmin hyve kuin\nheikkoutta\", huudahti Mirabeau.\n\nKuninkaalliset sotajoukot olivat Pariisin ulkopuolella parooni\nBesenvalin johdolla. Mutta sotamiehet, joiden mieliä sanomalehdet\nolivat muovaelleet, horjuivat kansaa kohtaan tuntemansa\nmyötätuntoisuuden ja hallitsijalleen vannomansa uskollisuuden välillä.\nSen sijaan että olisivat hillinneet ihmisjoukkoja, vaikuttivat he vain\nniiden enempään ärsyttämiseen.\n\nPariisin itäpuolella oli Bastilji, vanha linnoitus, joka edellisten\nhallitsijain aikana oli tullut surullisen kuuluisaksi. Se oli vähemmin\ntunnettu lujuudestaan -- Liigan aikoina antautui se ja valloitettiin\njälleen takaisin viisi, kuusi kertaa -- kuin kuninkuuden ja sen\nministerien sortovallan välikappaleena.\n\nSe oli vihattu ja kirottu rakennus, johon kätkeytyi vain tuskaisia\nmuistoja. Lukemattomat hallitsijain ja heidän suosikkiensa oikkujen\nuhrit olivat huokaillen päättäneet päivänsä sen kolkoissa komeroissa.\nKansan mielen täytti kauhu tätä vankilaa kohtaan, joka seiniensä\nsisälle oli sulkenut niin monet vakaumuksensa marttyyrit.\n\nOli sentähden vallan luonnollista, että kansan raivo kääntyi tätä\nuhkaavaa paikkaa, kuninkaiden yksinvaltiuden eduskuvaa vastaan.\n\nKoko Ranskassa löytyi tuskin hyväntahtoisempaa ihmistä kuin Ludvig XVI.\nHän oli hävittänyt Châtelet-vankilan matalat, kurjat vankikomerot, ja\nhän oli panettanut kuntoon \"La Force'n\" erityiseksi vankilaksi\nvelkavankeuteen joutuneita varten, erottaakseen heidät pois varkaista\nja muista pahantekijöistä. Mutta Bastilji oli hänen kuninkaallisen\nhallitsijavaltansa tunnuskuva; hän piti tuosta vanhasta linnoituksesta\neikä mielellään halunnut riistää siltä sen arvoa. Vaikka toisia\nvankiloita lievennettiin, pysyi tämä yhtä kovana kuin ennen.\n\nVuonna 1789 oli Bastilji sentään vain kuin linnoituksen varjo, ja\nlinnan varustusväkenä oli 82 kykenemätöntä sotilasta ja 36\nsveitsiläistä. Mutta sen kanuunat ammottivat uhkaavasti yhdelle osalle\nPariisia, ja monet liikkeessä olevat huhut antoivat aihetta sille\nluulolle, että sieltä käsin aiottiin ampua pääkaupunkia.\n\nAamusilla heinäkuun 14. päivänä ryntäsi ihmisjoukko Invaliidihotelliin,\njosta se sai aseita. Ja huutaen \"Bastiljiin!\" lähti parvi\nrientomarssissa linnaa vastaan.\n\nLinnanväki kehotti heitä vetäytymään takaisin, mutta kukaan ei\nkuunnellut kehotusta.\n\nKansanjoukot kasvoivat; joka taholta syöksyi raivoisia joukkoja, joissa\noli myöskin pappeja ja naisia.\n\nTaistelu alkoi ja sitä kesti puolipäivästä kello 5 iltapuolella. Yksi\nBesenvalin ratsuväkirykmenteistä lähti linnaa auttamaan, mutta sen\ntäytyi peräytyä ja jättää pääkaupunki kansanjoukkojen valtaan. Lopulta\nei linnan päällikkö, de Launey, katsonut kauemmin jaksavansa pitää\npuoliaan. Kansa tunki linnaan, de Launey surmattiin ja hänen päätänsä\nkannettiin pistimen nenässä.\n\nHämmästyneenä näin helpolla saadusta voitosta keräytyi Pariisin väestö\nsavuavien raunioiden ympärille. Kaikista tuntui ikäänkuin hyvältä\nteolta, että tältä uhkaavalta peikolta oli riistetty sen valta, ja että\ntämä vanha rakennus oli hävitetty ja hajoitettu maan tasalle.\n\nEräs sen vankikomeroissa istunut valkopartainen ukko kannettiin\nriemusaatossa Pariisin katuja pitkin. Runous, tiede, taide kiirehtivät\nylistämään Bastiljin kukistusta. Karkeloittiin raunioiden ympärillä ja\nviritettiin ilotulia. Ja niitä, jotka olivat olleet osallisina linnaa\nvalloittamassa, juhlittiin kuin sankareita.\n\nRanskan vallankumous, joka oli kauan piillyt ja kytenyt tuhkan alla,\nleimahti Bastiljin kukistumispäivänä ilmiliekkiin. Pääkaupungin\njuhliessa voitostaan, kiiruhtivat sen asujamet ryhtymään toimenpiteihin\nkaupungin puolustamiseksi. Taottiin keihäitä ja rakennettiin\nkatusulkuja, joiden takana aiottiin puolustautua odotettuja kuninkaan\nsotajoukkoja vastaan. Ruudinsavusta mustuneet ja verin tahratut miehet\nesiintyivät pääkaupungin puolustajina, ja puolijuopuneet raivoisat\nnaiset kiihottivat heitä.\n\nYleisen sekasorron vallitessa olivat vaalimiehet, jotka olivat\nvalinneet edusmiehiä Versaillesin valtiopäiville, pitäneet kokouksen.\nHe ottivat toistaiseksi pääkaupungin hallituksen johdon käsiinsä ja\npanivat kuntoon porvarikaartin -- sittemmin niin kuuluisan\nkansalliskaartin -- jonka alaosastoja vähitellen perustettiin yli koko\nmaan.\n\nSaatuaan tiedon pääkaupungissa sattuneista tapauksista lähti\nylikamariherra, herttua Liancourt, heti kuninkaan luo.\n\n\"Sehän on ilmi kapina\", huudahti Ludvig Liancourtin lopetettua\nkertomuksensa.\n\n\"Sire\", vastasi hovimies, \"sanokaa ennemmin, että se on vallankumous.\"\n\nKuningas oli tähän saakka jotakuinkin tyynin mielin ottanut vastaan\nkaikki vakavammat enteet, välittämättä uhkauksista ja uhittelemisesta.\nMutta tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katosi äkkiä hänen\nluottamuksellinen tyyneytensä. Bastiljin hävitys oli hänelle kuin\npuukon isku sydämeen.\n\n'\"Tämä on liikaa\", toisti hän ehtimiseen.\n\nMutta linnoituksen kukistuminen ei vaikuttanut ainoastaan kuninkaaseen.\nSe edisti osaltansa vallankumousta sen kauhistuksen kautta, jonka se\nsynnytti hallituksen virkamiehissä.\n\nEi oltu uskottu kansan mahtiin, oli pilkallisesti hymyilty sen\nponnistuksille; mutta hovipuolue joutui kauhistuksen valtaan nähtyään,\nettei armeija tarjonnut riittävää suojaa kansan raivoa vastaan.\n\nPariisilaiset kummastuivat omaa voimaansa, hovi kauhistui\nvoimattomuuttaan. Ministerineuvostossa taisteli yksityisten\npäättäväisyys yleistä epäröimistä ja pelkoa vastaan. Kuninkaan\nneuvonantajille alkoi vihdoin käydä selväksi, että vallankumous oli\nkasvanut heidän silmäinsä edessä ja uhkasi kuninkuuden valta-asemaa.\n\nEdellisten päiväin kuluessa oli kansalliskokous turhaan koettanut\nlähetystöjen kautta saada kuninkaan lähettämään sotajoukot pois\npääkaupungin läheisyydestä, mutta nyt riensi kuningas täyttämään tätä\ntoivomusta.\n\nSeuraavana aamuna Bastiljin hävityksen jälkeen lähtivät kuningas ja\nhänen veljensä jalkaisin ilman saattojoukkoa kansalliskokoukseen.\n\nJuuri samana hetkenä sinkautti Mirabeau sen syytöksen, että \"kaikki\nkuninkaan neuvonantajat, mikä virka-arvo hyvänsä heillä olikin, ovat\nvastuunalaiset isänmaan onnettomuudesta\".\n\n\"Sanokaa kuninkaalle\", huusi kansanpuhuja lähetystölle, jota oltiin\naikeissa viimeisen kerran lähettää, \"sanokaa kuninkaalle, että meitä\nympäröiväin muukalaisjoukkioiden luona on eilen käynyt prinssejä,\nprinsessoja ja kuninkaallisia ystävättäriä heitä hyväilemässä ja heitä\nlahjoillaan hyvittelemässä. Sanokaa hänelle, että nuo rahoilla ja\nviinillä täytetyt muukalaiset palkkasoturit ovat koko yökauden\nlaulaneet Ranskan vaipumista orjuuteen ja kohottaneet maljoja\nkansalliskokouksen kukistumiselle. Sanokaa hänelle, että hoviväki hänen\nomassa linnassaan on tanssinut tuon raakalaissoiton mukaan ja että\njuuri samallaiset olivat olot ennen Bartolomeuksen yötä.\"\n\nKun hän oli lopettanut puheensa, saatiin tietää, että kuningas oli\ntulossa kansalliskokoukseen.\n\nHänet vastaanotettiin kylmästi, mutta hänen hyvänsävyiset ja rehelliset\nkasvonpiirteensä saivat myötätunnon kohta jälleen häntä kohtaan\nhereille.\n\n\"Minä olen yhtä kansan kera\", alotti hän, \"ja minä luotan teihin.\"\n\nHänen lopetettuaan puheensa, remahtivat edusmiehet suosionhuutoihin.\nPoliittisiin näkökantoihin ja eri säätyihin katsomatta keräytyivät he\nkuninkaan ympärille ja tahtoivat saattaa hänet takaisin linnaan.\n\nKuningas palasi melkoista suuremmilla toiveilla kuin oli tullut. Suuret\nkansanjoukot liittyivät edusmiehiin ja osottivat kunnioitustaan hänelle\nmatkalla.\n\nKuningatar odotti häntä parvekkeella. Hänen tyttärensä seisoi hänen\nvierellään, ja käsivarrellaan piti hän pientä poikaansa Kaarlea, joka\noli tullut perintöruhtinaaksi veljensä kuoltua.\n\nKaikkien katseet suuntautuivat kuningattareen. Marie Antoinette itki,\nja hänen käytöksensä oli niin liikuttavaa, ettei yksikään sydän tässä\ntilaisuudessa jäänyt kylmäksi. Synkät kasvot kirkastuivat ja äänetön\nihmisjoukko puhkesi riemuhuutoihin.\n\nTällä käynnillään kansalliskokouksessa -- tällä sovinnonteon\nyrityksellä -- oli kuningas luopunut osaksi vallastaan. Ja tämä hänen\npäätöksensä kieltää oma itsensä ei näy hänessä synnyttäneen\nminkäänlaista kaipuuta. Kun hänen oli valittava hyväntahtoisuutensa ja\narvonsa välillä, uhrasi hän jälkimäisen toivoen saavansa rauhaa.\n\nKansalliskokous oli kehottanut häntä kutsumaan takaisin Neckerin,\nlähettämään sotajoukot pois ja hyväksymään sen, mitä Pariisissa oli\ntapahtunut. Ja hän suostui tähän. Hän antoi anteeksi kapinat ja murhat,\nja luopui taistelusta, joka oli alettu ilman viisasta harkintaa ja jota\noli pitkitetty ilman tarpeellista pontta.\n\nMinisterit erotettiin, ja Necker kutsuttiin takaisin. Kuningas antoi\nilmoittaa, että hän oli sopinut kansalliskokouksen kanssa ja että hän\npiakkoin tulisi käymään Pariisissa.\n\nBailly nimitettiin Pariisin pormestariksi. Kenraali Lafayette\nkutsuttiin kansalliskaartin ylipäälliköksi, joka joukko näyttelisi\nhuomattavaa osaa vallankumouksen historiassa. Kenraali kuului arvossa\npidettyyn aatelissukuun, mutta suosi vapaamielisiä aatteita ja oli\nhankkinut itselleen mainetta Amerikan vapaussodassa.\n\nVersaillesista saapui tieto siitä, että sovinto oli saatu aikaan\nkuninkaan ja kansalliskokouksen välillä, mutta Pariisissa huudettiin\nkadulla yhtä mittaa: \"Hukka ylimyksille! Alas hovipuolue.\"\n\nKun Ludvig 17. p:nä heinäkuuta lähti Pariisiin, täyttivät pahat\naavistukset hänen mielensä. Ennen matkalle lähtöään kuunteli hän messua\nja ripitti itsensä, ja salaa jätti hän Provencen kreiville valtakirjan\nkorkeimman vallan harjoittamiseen siinä tapauksessa, että hallitsijan\nhenkeä ja vapautta uhattaisiin Pariisissa.\n\nMarie Antoinette oli kehottanut kuningasta vähempään myöntyväisyyteen;\nhän ei luottanut sellaiseen rauhaan, jonka hintana oli kuningasarvon\nmenettäminen. Polvillaan itkien oli hän pyytänyt puolisoaan luopumaan\nmatkastaan kapinalliseen pääkaupunkiin.\n\nPäivä, jonka kuningas oli poissa, tuntui Marie Antoinettesta\nloppumattoman pitkältä. Levottomana ja hermostuneesti jännittyneenä\nkulki hän aluksi huoneesta huoneeseen, mutta sulkeutui sitten\ntyöhuoneeseensa, jossa mitteli lattiata edestakaisin, käsiään\nväännellen. Vapisevalla kädellä kyhäsi hän suunnitelman puheeksi, jonka\naikoi pitää kansalliskokouksessa, jos kapinalliset, joilta saattoi\nodottaa kaikkea, yrittäisivät estää kuningasta palaamasta.\nKuumeellisella kärsimättömyydellä hoki hän lakkaamatta:\n\n\"Eivät he päästä häntä takaisin!\"\n\nPäivä päättyi kuitenkin paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa.\n\nLudvig vastaanotti Baillylta kaupungin avaimet.\n\n\"Sire\", lausui pormestari, \"minä jätän teidän majesteetillenne tämän\nhyvän Pariisin kaupungin avaimet. Ne on samat avaimet, jotka aikanaan\njätettiin Henrik IV:nnelle. Hän oli valloittanut takaisin kansansa; nyt\non kansa valloittanut takaisin kuninkaansa.\"\n\nNaiset jättivät hänelle kukilla kiedottuja aseita.\n\n\"Teidän majesteettinne läsnäolo riistää meiltä aseet\", sanoivat he.\n\nKello kuusi iltapäivällä saapui hovipoika Versaillesiin tuoden tiedon,\nettä kuninkaan käynti pääkaupungissa oli suoriutunut onnellisesti.\nKello yhdeksän saapui hän itse väsymyksestä nääntymäisillään, mutta\nonnellisena siitä, ettei mitään pahaa ollut sattunut tällä matkalla,\njolle hän oli lähtenyt mieli täynnä rauhattomia aavistuksia. Marie\nAntoinette riensi alas häntä vastaan, Ludvig syleili vaimoaan,\nsisartaan ja lapsiaan, ja kaikki itkivät ilosta.\n\nPariisi oli ystävällisesti vastaanottanut kuninkaansa, mutta hänen\nmyöntyväisyytensä oli äärimäiseen asti kohottanut väestön\nitseluottamuksen ja turhamaisuuden, aikaansaamatta minkäänlaista\nrauhallista mielialaa. Kuningatar oli osottautunut muita\ntarkkanäköisemmäksi ennustaessaan, että kuninkaan myöntyväisyys enemmän\nsaattaisi kansan voitonhurmauksensa valtaan kuin hänen lempeytensä ja\narmonsa liikuttaisi sitä.\n\n\n\n\n4.\n\nArtoisin kreivi ja Polignac-perhe lähtevät Ranskasta. -- Maastamuutto\nalkaa. -- Upseerien juhla. -- Naisten retki Versaillesiin.\n\n\nKuninkaallisen huoneen prinsseillä olisi tänä aikana ollut monta\nsuotuisaa tilaisuutta osottaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, jos vain\nolisivat älynneet käyttää niitä hyväkseen. Mutta se apu, jota kuningas\noli toivonut saavansa oman perheensä keskuudesta, jäi kokonaan\nsaamatta.\n\nArtoisin kreivi oli aina, ennenkuin vaara oli vielä oven edessä,\nkerskaillen julistautunut kuningasvallan puolustajaksi. Näkemättä\nollenkaan sitä myrskyä, joka kulki yli Ranskan ennustaen uusia aikoja\nja lakaisten pois tieltään kaikki, oli hän ollut ensimäinen äänekkäästi\nmoittimassa veljensä heikkoutta.\n\nHänen kevytmielistä elämäntapaansa ja kansalle vihamielistä käytöstään\noli jo kauan karsain silmin katseltu. Jo ennen vallankumouksen\npuhkeamista oli hän yleisesti vihattu. Pariisissa oli hän jo monasti\njoutunut vainottavaksi ja pilkattavaksi, ja itse Versaillesissa oli hän\nollut alttiina loukkauksille.\n\nOllen enemmän levoton omasta turvallisuudestaan kuin veljestään,\nkuninkaasta, jonka menettelytapa ennen oli antanut hänelle paljon\npuheen aihetta, pakeni hän maasta vaimoineen ja lapsineen, niin pian\nkun alkoi aavistaa, että vaara uhkasi häntä Ranskassa. Hän luuli\nsanovansa hyvästit isänmaalleen yhdeksi kuukaudeksi, mutta\nviisikolmatta vuotta kului ennenkuin hän pääsi sitä jälleen näkemään.\n\nSamalla kertaa kuin Artoisin kreivi ja hänen perheensä lähtivät maasta,\nmatkustivat myös Enghienin ja Bourbonin herttua, prinssit Condé ja\nConti, Vauguyonin herttua, apotti Vermond, parooni Breteuil sekä monta\nmuuta eronsaaneista ministereistä. Nämä miehet -- etupäässä Artoisin\nkreivi -- antoivat siten alun maasta pakenemiselle, joka ei ollut\nainoastaan harha-askel, vaan tulipa vielä vaaralliseksikin sen kautta,\nettä se riisti valtaistuimelta sen luonnolliset puolustajat, jätti tien\navoimeksi vastustajille ja antoi vallankumoukselle yhden sen\nmahtavimpia aseita.\n\nEpäilykset Marie Antoinetten suhteen pysyttelivät sitkeinä. Luultiin\nhänellä olevan samat poliittiset mielipiteet kuin Artoisin kreivillä.\nYleinen mielipide teki hänet vastuunalaiseksi hovipuolueen salaisista\nhankkeista, ja jo siihen aikaan kulki huhu, että hän ja lanko olivat\nsalaisissa keskusteluissa vierasten hallitsijain kanssa.\n\nNämä huhut olivat kokonaan tuulesta temmattuja. Hänen luottamuksensa\nArtoisin kreiviin oli jo aikaa sitten vaihtunut epäilykseksi, ja hänen\npoliittista kantaansa tänä aikana kuvaa paraiten hänen veljensä\nkeisari Josefin lausunto:\n\n\"Hän on liittynyt ainoaan puolueeseen, joka on hänelle sopiva. Hän elää\nsulkeutunutta elämää ja pitää yksinomaan huolta lapsistaan.\"\n\nMutta viha häntä kohtaan oli jo kauan ollut niin valtava, ettei sitä\nvoitu saada vaikenemaan.\n\nSuuria mullistuksia oli epäilemättä tulossa, ja tuntematon tapausten\njuoksu oli murtava sydämiä ja muuttava ihmisten kohtaloita. Vielä ei\ntosin uskallettu käydä käsiksi kuningattaren persoonaan, mutta hänen\nystävänsä eivät enää olleet varmoja hengestään.\n\nHuudot, että Polignac-perhe oli uhrattava -- murhattava salaa tai\navoimesti kadulla -- tulivat yhä äänekkäämmiksi ja toistuivat\nhäikäilemättömällä rohkeudella. Nämä lauselmat tunkivat aina\nvaltaistuimen juurelle saakka. Kuningattaren kamarirouva, madame\nCampan, kertoo, että hän eräänä päivänä kuuli valepukuisen miehen\nlausuvan hunnutetulle naiselle:\n\n\"Herttuatar on vielä Versaillesissa. Hän on kuin myyrä, joka\ntyöskentelee näkymättömissä, mutta vielä me saamme hänet käsiimme.\"\n\nMarie Antoinette oli kauan tiennyt, että madame Polignacia katseltiin\nepäsuopein silmin. Uhkauksista saattoi nykyisissä oloissa sukeutua\nverinen todellisuus, ja kuningatar unhotti oman vaaransa ajatellessaan\nystäviään. Hän teki itse alotteen saattaakseen Polignac-perheen kansan\nraivolta turviin.\n\nIllalla heinäkuun 16. p:nä, kohta Bastiljin valloituksen jälkeen,\nkutsutti hän herttuattaren luokseen. Hän puheli hänen kanssaan kahden\nkesken, ilmoitti hänelle huolensa ja kehotti häntä jo samana yönä\npakenemaan.\n\n\"Minuapa juuri tahdotaan loukata sillä, että käydään käsiksi sinuun\",\nsanoi kuningatar. \"Minä pelkään pahinta. Matkusta heti paikalla, älä\nviivy siksi, kunnes vaaditaan minulta, että sinun on poistuttava.\"\n\nTarvittiinpa todellakin vallankumousta saattamaan madame Polignacin\nystävyys jälleen leimahtamaan liekkiin. Marie Antoinette seisoi\nperikadon partaalla. Ehkä ajatteli ystävätär, ettei hän itse ollut\naivan syytön niihin vaaroihin ja onnettomuuksiin, jotka uhkasivat\nkuningatarta. Kaikissa tapauksissa on varmaa, että hän käsitti sen ajan\ntulleen, jolloin hänen tuli rakastaa kuningatarta enemmän kuin koskaan\nennen.\n\nHän epäsi sentähden jyrkästi kuningattaren pyynnön. Hän ei suostunut\nhylkäämään ystävätärtään onnettomuuksien uhatessa tätä joka puolelta,\nja hänen päätöstään olla pakenematta maasta kannatti niinikään hänen\nmiehensä.\n\nMarie Antoinette uhkasi ja pyysi, itki ja käski, mutta\nPolignac-puolisot eivät tahtoneet entiseen kiittämättömyyteensä\nyhdistää vielä pelkuruutta ja vilppiä.\n\nLopulta ei kuningatar tiennyt mitä tekisi, saadakseen ystävänsä\npoistumaan. Hän pelkäsi jokaista hetkeä, joka viivytti heidän lähtöään,\nja kääntyi vihdoin kuninkaan puoleen saadakseen apua. Vasta sitten kun\nLudvig yhtyi puolisonsa pyyntöihin, kun hän puhui Artoisin kreivin\npaosta ja lopuksi käski heidän matkustaa pois, suostuivat Polignacit\nlähtemään Ranskasta.\n\nKun on niin monta vuotta rakastanut ja luullut olleensa rakastettu,\ntäytyy eronhetkellä sydämen vuotaa verta. Neljäntoista vuoden mittaan\noli Marie Antoinette miltei joka päivä kohdannut ystävätärtään,\nvaihtanut ajatuksia ja mielipiteitä, jakanut suruja ja iloja hänen\nkanssaan. Ja kun hänen nyt täytyi lähettää hänet pois luotaan, tunsi\nhän vasta, kuinka sydämellisesti he olivat olleet toisiinsa kiintyneet.\n\nTosin oli hän, ja syystä kyllä, viime aikoina tuntenut mielessään\nkatkeruutta madame Polignacia kohtaan, mutta hän ei kumminkaan\nvoinut tyynesti erota siitä ystävättärestä, johon muistot hänen\nonnellisimmista päivistään olivat liittyneet ja jota hän oli rakastanut\nenemmän kuin ketään muuta.\n\nEron hetkellä oli kuin jotain tuosta entisestä hellyydestä olisi\nherännyt uuteen eloon noiden kahden ystävättären sydämessä.\n\nMolemmissa leimahtivat vanhat tunteet ilmi yhtä voimakkaina kuin ennen.\nMutta tässä hellyyden kilpataistelussa kruunattu ystävätär se kuitenkin\nenimmän antoi. Kuningatar, joka niin monessa tilaisuudessa vielä oli\nosottautuva rohkeaksi, oli eronhetkellä heikompi kuin oli osannut\naavistaa.\n\n\"Hyvästi, sinä sydämeni rakkahin ystävätär\", kirjoitti hän tälle samana\nyönä. \"Tämä on hirveätä. Hyvästi! Jaksan tuskin syleillä sinua.\"\n\nTuntia myöhemmin istui madame Polignac valepuvussa ja vapisten\netulaudalla vuokra-ajurin vieressä; hänen miehensä ja tyttärensä sekä\neräs pappi, joka matkusti heidän seurassaan, istuivat vaunuissa.\nRuotsalainen kreivi Fersen ja Italian lähettiläs Pisani olivat olleet\nheille avullisina valmisteluissa pakoa varten.\n\nSensissä, missä he vaihtoivat hevosia, vallitsi täydellinen kapina.\nMatkustajilta kysyttiin, yhäkö Polignac-perhe oleksi kuningattaren\nläheisyydessä.\n\n\"Ei,\" vastasi pappi, \"onneksi on Versailles päässyt vapaaksi noista\nihmisistä.\"\n\nKun ajuri seuraavalla vaihtopaikalla erosi heistä, kuiskasi hän\nherttuattarelle:\n\n\"Kunnon ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Minä tunsin teidät kaikki,\nkyyditessäni teidät Sensistä.\"\n\nMyöhään eräänä iltana saapui Polignac-perhe Roomaan; tämän johdosta\nkäski paavi soittaa suurinta kirkonkelloa ja velvoitti kansaa lukemaan\nrukouksia Ranskan pelastukseksi.\n\nEnnenkuin kuningattaren suosikki ennätti saapua tähän tilapäiseen\nturvapaikkaan, oli sattuma tällä pakomatkalla vienyt hänet yhteen erään\nhänen pahimman vihamiehensä kanssa. Hän oli Baselissa kohdannut\nministeri Neckerin, joka voitonriemuin palasi Versaillesiin, saman\nkansan takaisin kutsumana, joka karkoitti madame Polignacin ja hänen\nperheensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiemua ja ihastusta kohtasi Necker matkallaan.\n\nVain muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen ehdotti kreivi de Noailles\nkansalliskokouksessa läänitysoikeuksien lakkauttamista ja tasasuhtaisen\nverotuksen käytäntöön ottamista. Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä\nhyväksymistä ja elokuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä hävitettiin vanha\nläänityslaitos. Muutamissa tunneissa tehtiin tyhjiksi satavuotiset\ntraditsionit.\n\nKansalliskokouksen porvarillinen aines seurasi aatelin esimerkkiä: he\nlakkauttivat yksinkauppaoikeuden ja ammattilaitoksen sekä poistivat\nmuut erityiset etuoikeudet, joita oli ollut eri maakunnilla ja\nkaupungeilla. Uhraamishalu tarttui kaikkiin jäseniin ja säätyihin, ja\nlinnan kirkossa vietettiin Te Deum'illa tätä muistorikasta yötä.\n\nMutta joskin epäitsekkyyden hurmaus oli vallannut kansan edusmiehet,\nantautui kansa itse hillittömyyden kuohuvirran kuljetettavaksi.\nTalonpojat lakkasivat maksamasta maksettaviaan; he keräytyivät hurjiksi\njoukoiksi, murhasivat isäntänsä ja hävittivät heidän linnansa.\n\nTultiin pian huomaamaan, ettei mikään Necker enää kyennyt palauttamaan\njärjestystä maahan. Kapinanliekki levisi Pariisista maaseuduille.\nMurhat ja murhapoltot olivat päivän tunnussanana ja levittivät kauhua\nympäriinsä. Kansalliskaartilta puuttui voimaa, armeijalta puuttui\nkurinpitoa. Rykmentit olivat vailla upseereja, tuomioistuimet vailla\nvirkamiehiä. Viljakuormastoja pidätettiin, luostareja ryöstettiin,\nlinnoja poltettiin, tilanomistajia hirtettiin, piestiin tai silvottiin.\nErästä edusmiestä, joka oli lahjoittanut kaiken hopeansa köyhille,\nkansa kiitollisuuden sijasta vainosi kivittämisellä.\n\nKreivi Aksel Fersen, joka siihen aikaan oleskeli Valenciennesissa\nranskalaisena upseerina, on jättänyt jälkeensä isälleen kirjoittamiaan\nkirjeitä, joista saa jonkinlaisen käsityksen asiain tilasta. Hän\nkertoo, että yhden kuukauden kuluessa noin 12-13,000 sotamiestä karkasi\nrykmenteistään.\n\n\"Täällä ei ole lakia eikä oikeutta, ei järjestystä eikä kurinpitoa\",\nkirjoittaa hän eräässä kirjeessään; \"kaikki siteet on katkottuina -- ja\nmitenkäpä ne saa enää milloinkaan solmituksi?\"\n\n\"Kuningas on menettänyt kaiken auktoriteetin\", kirjoittaa hän eräänä\ntoisena päivänä. \"Kansalliskokous pelkää Pariisia, Pariisi vuorostaan\npelkää niitä 50,000 irtolaista, kodittomia ja suojattomia roikaleita,\njotka ovat majautuneet Montmartreen ja Palais-Royaliin. Näitä ei voida\najaa pois ja ne antavat syytä pelkoon.\n\n\"Maaseudulla ovat ihmiset hurmaantuneina ajatuksesta, että kaikki\novat tasa-arvoisia, jota katsantokantaa ammoin on saarnattu\nfilosofien kirjoituksissa. Läänitys- ynnä useiden muiden oikeuksien\nlakkauttaminen, mikä tapahtui kansalliskokouksessa kolmessa tunnissa,\non juurruttanut talonpoikiin sen mielipiteen, ettei heidän tarvitse\nollenkaan maksaa veroja. Aateli on epätoivoisena, papisto näyttää\nolevan mieletönnä, ja kolmas sääty on ylen tyytymätön... Useat\nrykmentit ovat tehneet kapinan, ja ovat sotamiehet käyneet käsiksikin\nupseereihinsa.\" -- --\n\nKuningas oli toivonut saavansa tukea valtiopäiviltä ja oli edelleen\nsiinä luulossa, että hänen myöntyväisyytensä saisi rauhan säilytetyksi.\nMutta nyt hän näki kaikkein ystävällisimpien esitystensä joutuvan\nhalveksivasti hyljätyiksi.\n\nNälänhätä kasvoi. Kuultiin huhuja kohdakkoin alkavasta sodasta ja\nkuningattaren salaisista vehkeistä. Vallankumouksellinen henki levisi\nkansantribuuneista väestön kurjimpiin pohjakerroksiin saakka.\nYksityiskodeissa vallitseva kurjuus tuli näkyviin ja myrkytti mielet.\nJokaiseen pilkalliseen sanaan, minkä aatelismies ennen oli lausunut\nalhaisemmalleen, kajahti nyt vastaukseksi kansan hurjistunut huuto.\nKaikkein vähäpätöisinkin aihe riitti sytyttämään kaikki liekkeihin.\n\nPahaksi onneksi olivat kuningas ja kuningatar kyllin varomattomia\nantaakseen itse aiheen kansalle karkoittaa heidät vanhasta linnastaan.\n\nSotamiesten karkaamisen vuoksi oli Versaillesissa aivan\nriittämätön sotavoima, joka ei mitenkään kyennyt tukahuttamaan mitä\nvähäpätöisintäkään kapinaa kansan puolelta.\n\nKreivi Saint-Priest, ainoa mies kuninkaan neuvostossa,\njolla oli vähänkään päättäväisyyttä, käski tuoda Versaillesiin\n\"Flandre\"-rykmentin -- yhden niitä harvoja, jonka uskollisuuteen vielä\nkävi ehdottomasti luottaminen.\n\nMutta tämä toimenpide tuli suurta vaaraa tuottavaksi, sillä sotamiesten\ntulo herätti tyytymättömyyttä porvareissa.\n\nKuninkaan kaarti kutsui uudet toverinsa juhlaan, joka pidettiin linnan\nteatterisalongissa.\n\nJuhlaan saapui paljon osanottajia. Kaikki mitä hovilla oli ylhäisiä\nmiehiä ja loistoisia ihania naisia kokoontui aitioihin, ja tulisia\nviinejä vuoti virtoina.\n\nTämä oli otollinen tilaisuus osottaa vainotulle kuningasperheelle, että\nvielä oli ääniä, jotka tahtoivat vastaanottaa heidät riemuhuudoin, että\nvielä oli voimakkaita käsivarsia ja pelkäämättömiä sydämiä, jotka\nolivat valmiit heitä puolustamaan.\n\nHalu nähdä kuningaspari juhlan keskuksena tuli yhä elävämmäksi mitä\npitemmälle ilta joutui. Hovinaiset veivät tiedon tästä kuningattarelle,\njoka aluksi empi sinne tulla, vaikka hänen kovasti teki mieli.\n\nSillä välin kuin Marie Antoinettea parhaillaan koetettiin taivuttaa\njuhlaan lähtemään, palasi kuningas metsästysretkeltä, ja vaikka\nLudvigia paljo enemmän halutti päästä lepoon kuin näkemään\nmielenosotuksia, käännyttiin hänenkin puoleensa, pyytämällä häntä\nsaapumaan juhlaan. Marie Antoinette ei koettanut saada miestään\nsuostumaan, mutta ei myöskään tehnyt mitään estääkseen häntä\nlähtemästä. Hoviväki pyysi pyytämistään häntä tekemään tämän uhrauksen\nystäviensä hyväksi, ja vihdoin lähti kuninkaallinen perhe juhlasaliin.\n\nKuninkaan ja kuningattaren tulo tenhosi läsnäolijat. Unohtaen kaikki\nvarovaisuuden vaatimukset keräytyivät upseerit ja sotamiehet heidän\nympärilleen.\n\nMarie Antoinette, joka piti kruununprinssiä kädestä, hymyili\nkyyneltensä läpi. Kaikkien katseet hakivat häntä; kukkia ja seppeleitä\nheitettiin hänen jalkojensa eteen. Upseerit paljastivat miekkansa.\nOrkesteri soitti ja läsnäolijat yhtyivät lauluun:\n\n    \"O, Richard! o, mon Roi!\n    L'univers t'abandonne\",\n\ntuohon lauluun, jota voidaan kutsua kuolevan kuningaskunnan\njoutsenlauluksi.\n\nNaiset ratkoivat valkoisia silkkinauhoja puvuistaan. Sinipunaiset\nkokardit revittiin pois univormuista ja korvattiin valkoisilla --\nBourbonien värillä.\n\nKuningas näytti olevan enemmän hämillään kuin ihastunut tästä\nkunnianosotuksesta, jommoisia viime aikoina oli harvoin tullut hänen\nosakseen, mutta hän ei myöskään ollut kyllin tarmokas kieltäytyäkseen\nnäistä vaarallisista rakkauden-ilmaisuista. Kuningatar tempautui mukaan\nyleiseen innostuksen vuohon ja viihdytti itseään sillä pettävällä\nluulolla, että tämä innostus tarjoisi hänelle luotettavaa tukea ja\nturvaa näinä melskeisinä aikoina.\n\nKuninkaallisten lähtiessä juhlasalista saattoivat heitä kaikki\nläsnäolijat, ja askel askeleelta, heidän edetessään, kävivät\nkunnianosotukset yhä voimakkaammiksi ja kiihkeämmiksi.\n\nJuhla jatkui myöhään yöhön. Innostus muuttui hurjaksi mylläkäksi ja\nlaulut ja maljapuheet saivat uhkaavan luonteen. Saattokulkuja, puheita,\ntanssimista ja hurjaa remua jatkettiin ulkona marmoripihalla aina\nsuureen päivään asti.\n\nHerääminen tuli juhlaa osaaottaneille vähemmin mieluisaksi.\n\nLokakuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä oli juhla vietetty.\n\nLokakuun 4. p:nä puhuttiin Pariisissa yleisesti juhla-ateriasta.\nKerrottiin kuninkaan ja hovin tässä tilaisuudessa riisuneen naamarinsa.\nNotkuvien herkkupöytien ääressä oli pilkattu maan hätää ja tehty\nsellainen suunnitelma, että kansan ystävät hirtettäisiin ja\nkansalliskokous hävitettäisiin väkivaltaisesti. Ja vihdoin kulki se\nhuhu suusta suuhun, että kuningatar oli aikeessa kostaa heinäkuun 14.\npäivän tapaukset.\n\nKansa oli toivonut saada jotakin aihetta päästääkseen vihansa\nvalloilleen, ja nyt se oli saanut sellaisen. Oli odotettu hovin\npuolelta jonkinlaista yritystä, jota sopi katsoa uhkaukseksi, ja nyt\noltiin valmiita ottamaan tuo juhla tekosyyksi uusille levottomuuksille.\n\nAamulla lokakuun 5. p:nä puhkesi kapina ilmi. Naiset ne tällä kertaa\nryhtyivät toimeen. He sanoivat, että nyt oli hetki tullut, jolloin piti\nmentämän Versaillesiin tervehtimään Mirabeauta sekä lausumaan muutamia\nvaroittavia sanoja \"paksulle pappa Vetolle\".\n\n\"Ludvig on hyvä ihminen\", he sanoivat; \"hän ei ole kieltävä meiltä\nsitä leipää, jota kaipaamme. Miksi piileskelee hän Versaillesissa, kun\nme tahdomme nähdä häntä Pariisissa? Miksi ympäröi hän itseään\nhenkivartijoilla ja muukalaisilla rykmenteillä, kun kansa tarjoutuu\nsuojelemaan häntä?\"\n\nJotkut ehdottivat, että pitäisi kokea temmata hänet pois\nympäristöstään, joka erotti häntä kansasta. Toiset sen sijaan olivat\nsotaisempia mieleltään ja havittelivat verenvuodatusta.\n\nHallien myyjättäret (les dames des Halles) olivat ensimäisinä\nliikkeellä. Heihin liittyivät naiset Saint Antoinen esikaupungista, ja\nhe vetivät mukanaan kaikki, jotka vastaan tulivat, uhaten leikkaavansa\nhiukset niiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti antautuneet seuraan.\n\nTähän aikaan oli Pariisissa suuret joukot naisia, jotka eivät olleet\nsyöneet moneen päivään ja olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja\npuutteeseen. Voimakkaimpana tunteena noissa poloisissa raukoissa oli\nviha parempiosaisia kohtaan, joita he kadehtivat siksi, että nämä\nvoivat syödä kyllikseen.\n\nKumminkaan ei nälkä ajanut läheskään kaikkia kuninkaalliselle\nlinnalle. Enimmät hallien myyjättäristä olivat hyvin toimeentulevia\neivätkä olleet kokeneet nälänhädän vaikutuksia. Mutta he olivat\nkuninkaallismielisiä, ja sen vuoksi toivoivat he kiihkeästi, että\nkuninkaan tulisi asua heidän kaupungissaan. Paitsi sitä tunsivat he\nhädän paremmin kuin useat muut, vaikkeivät suorastaan omasta\nkokemuksesta, ja heidän oli sääli hätääkärsiviä raukkoja.\n\nToisia taasen tempasi yleinen innostus mukaan, tahi noudattivat he\nsydämensä ja oman uljaan mielensä yllytyksiä. Portinvartijavaimoja,\nnäyttelijättäriä, ilotyttöjä liittyi suurin joukoin saattueeseen.\n\nRatsastava kansalliskaarti seisoi paljastetuin miekoin keskellä\nkaupunkia, mutta naiset eivät olleet arkalasta kotoisin. He heittelivät\nkivillä sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä, ja kivitetyt eivät hennoneet\nampua naisia. Useat näistä olivat siistissä vaatteissa ja päivän\nmerkityksen johdosta pukeutuneet valkoisiin. Toiset taas, jotka oli\npakotettu liittymään joukkoon, olivat säikähdyksestä sairaina. Lisäksi\noli saattueeseen liittynyt kosolti irtolaisia sekä naisiksi\npukeutuneita miehiä.\n\nHurjuus yltyi ihmisjoukon kasvaessa, ja kohta alettiin puhua kuninkaan\nvangitsemisesta ja Orléansin herttuan korottamisesta hänen sijaansa\nvaltaistuimelle.\n\nJohtajanaan Maillard, joka oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen,\nriensi joukko nyt Versaillesia kohti. Puolitusinaa rumpalia kulki\netunenässä, ja useita kanuunoita raahattiin mukana.\n\nNe, jotka eivät olleet saaneet hankituksi itselleen kiväärejä,\nkeihäitä tai peitsiä, sitoivat puukkoja ja raskaita avainkimppuja\nkävelykeppiensä neniin.\n\n\"Näillä aseilla sitä otetaan henki itävallattarelta\", huudettiin; \"hän\non kaikkiin kärsimyksiimme syypää.\"\n\n\"Hän on ennen tanssinut omaksi huvikseen, nyt tanssikoon hän meidän\npillimme mukaan\", huusivat muutamat.\n\n\"Antoinette, me kiskomme hihnoja nahastasi, me täytämme mustetolppomme\nverelläsi, me kaadamme sisälmyksesi esiliinoihimme!\" huusivat toiset.\n\nSaattue, johon alunpitäen oli kuulunut seitsemän tai kahdeksan tuhatta\nhenkeä, lisääntyi yhä uusista joukoista. Sade oli liottanut maantiet.\nSää oli kolea ja pilvinen.\n\n\"Katsos minkä näköisiä olemme!\" huusivat useat naisista, jotka olivat\nläpimärät ja lian räiskyttämät. \"Antoinette saa maksaa meille tämän! Me\nemme lähde linnasta, ennenkuin olemme tehtävämme tehneet.\"\n\n\"Minä puolestani en ollenkaan halua ottaa paksua Vetoa hengiltä\",\nvirkkoi muuan hyvinvoipa teurastaja. \"Mutta mitä Antoinetteen tulee,\nniin kyllä minä mitä suurimmalla ilolla katkaisen häneltä kaulan.\"\n\nKaikkein korkeimmat arvelivat, ettei olisi säästettävä muita kuin\nProvencen kreivi, Orléansin herttua ja pieni perintöprinssi.\n\nVersaillesissa ilmoitti hätäkellon moikuna kansanjoukon olevan\nlähenemässä. Kovassa jännityksessä odotettiin ensimäisten\nkanuunalaukausten jymähtävän.\n\nMarie Antoinette oli tapansa mukaan aikaisin iltapäivällä lähtenyt\nTrianoon, vain yksi palvelija seurassaan.\n\nHän oli kastellut lemmikkitaimiaan ja iloinnut niistä, ja hän oli\nantanut puutarhurille määräyksiä lähestyvän talven varalta.\n\nNyt oli hän istahtanut kotvaseksi levähtämään muutamassa luolassa\nolevalle sammalpenkille. Hän oli yksin ja katseli mietteissään\npuutarhaan päin. Kolakka syksyinen tuuli puistatti hänen ruumistaan\nkiireestä kantapäihin saakka. Ilma oli raakean kostea, ja tuuli\ntuiversi hänen tukkaansa.\n\nSiinä istuessaan johdatti hän mieleensä lapsuutensa epämääräiset\nunelmat ja ne mielikuvat, jotka hän oli muodostanut itselleen\nelämästään uudessa maassa. Hän ajatteli viimeisiä tapahtumia sekä sitä\nheikkoa, horjuvaista kuningasta, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli\nyhteen kytketty.\n\nHän ajatteli poikaansa, jonka oli menettänyt, ystävätärtään, joka oli\nhyljännyt hänet ja jota hän oli pitänyt ylen rakkaana. Hän huokasi\nsyvään. Useimmat niistä, joita hän oli kutsunut ystävikseen, olivat\npettäneet hänet tahi lähteneet pakoon pelastaakseen henkensä. Itse oli\nhän vihattu, ja joka päivä loukattiin hänen arvoansa naisena ja\nkuningattarena. Hän kysyi itseltään, mikä kohtalo häntä odotti, mutta\nerittäinkin mikä kohtalo odotti sitä poikaa, joka hänellä vielä oli\njäljellä ja joka oli hänen sydämensä rakkahin lapsi.\n\nPilvet sakenivat ja raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella.\n\nMarie Antoinette kohosi istualtaan. Luolan aukosta näki hän hovipojan\nlähenevän. Hän meni hovipoikaa vastaan ja otti kirjeen, joka pojalla\noli kädessä.\n\nHän luki: \"Pariisin väestö on hankkinut itselleen aseita ja on matkalla\nVersaillesiin. Kaupungissa vallitsee sekasorto. Ensimäiset aseelliset\nnähdään jo tiellä, joka vie kuninkaalliselle linnalle. Tunnin kuluessa\nyritetään rynnätä linnan ristikkoportteja vastaan.\"\n\nKuningatar seisoi tuokion ajan mietteissään, sitten lähti hän kiireesti\ntakaisin Versaillesiin.\n\n\n\n\n5.\n\n5. ja 6. päivä lokakuuta 1789. -- Kuningasperhe lähtee Versaillesista.\n\n\nKansalliskokouksen istunto oli sinä päivänä ollut erittäin myrskyinen.\nKuningas oli empinyt vahvistaa kaikkea sitä, mitä yöllä elokuun 4.\npäivää vasten oli päätetty. Nyt oli hän kuitenkin ilmoittanut\nkokoukselle tiedoksi, ettei niin tärkeitä lakeja tosin käynyt\narvosteleminen muutoin kuin kaikkia kokonaisuudessaan ja toistensa\nyhteydessä, mutta että hän uhkaavaan tilaan katsoen kuitenkin suostui\nvahvistamaan ne sillä ehdolla, että toimeenpanijavallan tulisi saada\ntakaisin entiset oikeutensa.\n\n\"Jos suostumme kuninkaan ehdotukseen, ei meillä ole enää mitään\nhallitusmuotoa eikä oikeutta sen omaamiseen\", oli Robespierre sen\njohdosta lausunut.\n\nJa useat muut edusmiehet olivat esittäneet samaan suuntaan käyviä\nmielipiteitä.\n\nNaissaattue oli tuskin ehtinyt Versaillesiin, kun Maillardin johtama\nlähetystö jo syöksyi kansalliskokouksen istuntosaliin.\n\nNaiset ja heidän johtajansa esiintyivät aluksi varsin maltillisesti:\n\"Jos tahdomme käydä kuninkaan ja kansalliskokouksen luona\" -- oli\nMaillard lausunut -- \"niin emme saa esiintyä väkivaltaisesti ja\nmeluten.\" Hän oli käskenyt viedä kanuunat saattueen jälkipäähän, niin\nettä ne olivat kokonaan kätkössä, ja Versaillesiin tultaessa oli hän\npyytänyt naisia virittämään Henrik IV:nnen laulun.\n\n\"Me tulemme pyytääksemme leipää ja vaatiaksemme, että ne sotamiehet,\njotka ovat pilkanneet kokardia, rangaistaan\", lausui Maillard\nkansalliskokouksessa. \"Me olemme kelpo patriootteja.\"\n\nMuutamat kansalliskokouksen jäsenistä käyttivät ystävällisiä sanoja,\ntoiset uhkauksia. Eräs pappi ojensi kätensä muutaman naisen\nsuudeltavaksi, mutta tämä sysäsi halveksuen käden pois ja sanoi:\n\n\"Minä en ole luotu koiran käpälää suutelemaan.\"\n\nEräs edusmies ehdotti, että lähdettäisiin kuninkaan luo ja tehtäisiin\nhänelle selkoa Pariisissa vallitsevasta surullisesta tilasta. Ehdotus\nhyväksyttiin, ja kohta oli uusi lähetystö matkalla kuninkaalliseen\nlinnaan.\n\nTäällä vallitsi kaikkialla mitä suurin sekasorto. Kuningas oli ollut\nmetsästämässä, mutta sieltä kutsuttu kotiin; nyt hän asteli neuvotonna\nedestakaisin. Mitä ristiriitaisimpia käskyjä annettiin, ja jo\nseuraavassa tuokiossa peruutettiin. Yksi kehotti pakenemaan, toinen,\nettä hovi jäisi Versaillesiin, kolmas, että se seuraisi mukana\nPariisiin. Kuningatar oli ainoa, joka pysyi tyynenä ja tolkussaan.\n\n\"Minä tiedän, että on tultu tänne pyytämään minun päätäni\", sanoi hän.\n\"Minä olen äidiltäni oppinut kuolemaa halveksimaan ja minä odotan sitä\ntyynesti.\"\n\nMinisteri Saint-Priest neuvoi kuningatarta pakenemaan, mutta tahtoi,\nettä kuningas jäisi paikalleen ja asettuisi vastarintaan sekä\nantautuisi taisteluun, jos niin tarvittaisiin.\n\nMarie Antoinette suostui matkustamaan, mutta hän ei tahtonut lähteä\nilman kuningasta; hän ei tahtonut jättää niin epäröivää miestä oman\nonnensa nojaan.\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy paon tapahtua heti\", sanoi Saint-Priest;\n\"sotajoukkojen etunenässä voi kuningas päästä perille.\"\n\nKuningatar koki taivuttaa kuningasta lähtemään, ja käsky annettiin,\nettä vaunut tuli pitää valmiina. Mutta Ludvig ei sittenkään kyennyt\ntekemään ratkaisevaa päätöstä. Hän mitteli lattiata pitkin askelin ja\nlausuili:\n\n\"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!\"\n\nVaunut oli sillä välin ajettu ristikkoportin eteen.\n\nKoetettiin kehottaa Marie Antoinettea matkustamaan yksin, mutta hän\nkieltäytyi siitä aivan jyrkästi.\n\n\"Täällä uhkaa vaara\", virkkoi hän tyynesti, \"ja silloin on minun sijani\nkuninkaan vieressä.\"\n\nNaisten lähetystö oli sillä välin pyytänyt päästä kuninkaan\npuheille. Nuori, kaunis nainen nimeltä Louison Chabry oli valittu\npuheenjohtajaksi.\n\nNähtyänsä Ludvigin tuli hän niin liikutetuksi, että sai vain\nänkytetyksi: \"Leipää!\" ja pyörtyi.\n\nKuningas toimitti hänelle apua, ja kun Louison Chabry hyvästellessään\ntahtoi suudella kuninkaan kättä, syleili Ludvig häntä isän tavalla.\nKuningas jätti hänelle kirjeen, jossa käskettiin että viljaa oli\nhankittava ja kaikki esteet, jotka tarkoittivat ehkäistä elintarpeitten\ntuontia Pariisiin, poistettava.\n\nNälkä ja viha kiehtoivat kaikesta huolimatta edelleen linnan ympärillä.\nTorit ja kadut olivat täpösen täynnä aseestettuja miehiä ja repaleisia\nnaisia, jotka huusivat leipää, mutta näyttivät pääasiallisesti janoavan\nverta. Tuontuostakin tunnettiin joku sotamies kuninkaallisesta\nkaartista, ja hänet oitis liattiin ja kepitettiin.\n\nOsa ihmisjoukosta oli sijoittunut kaartin kasarmiin, osa\nkansalliskokouksen huoneustoon. Tuiman ja uhkaavan näköisiä miehiä\nliikkui kansajoukkojen keskellä jaellen toimiohjeita. Kaikki tiesivät,\nettä kuningattaren henki oli vaarassa, ja eri ryhmien keskellä\nkuiskailtiin samasta asiasta.\n\nSade valui virtoina; pimeä teki tuloaan. Harvakseltaan sijoitetut\nlyhdyt valaisivat katuja, kaikki myymälät olivat suljettuina ja\nPariisista tulleet ihmiset kolkuttivat portteja saadakseen ruokaa.\n\nSydänyöllä saapui Lafayette pääkaupungin kansalliskaartilaisten\netupäässä. Ennenkuin marssittiin Versaillesiin, oli hän antanut\nmiehistönsä uudistaa uskollisuudenvalansa kuninkaalle ja laille.\n\nHän lähti heti yksin kuninkaalliseen linnaan. Hänen kasvoistaan\nkoetettiin lukea, tuliko hän ystävänä vaiko vihollisena.\n\n\"Tuossa tulee Cromwell\", sanoi eräs hovimiehistä.\n\n\"Herraseni\", lausui Lafayette arvokkuudella, \"Cromwell ei olisi tullut\ntänne yksin.\"\n\nHän ilmoitti kuninkaalle, että hän kahdenkymmenen tuhannen miehensä\nkera arveli pystyvänsä ylläpitämään järjestystä.\n\nKello oli jo ehtinyt kolmeen yöllä. Maillard ja suuri parvi naisia,\nniiden joukossa Louison Chabry, olivat kohta kenraalin saavuttua\nlähteneet takaisin Pariisiin.\n\nKuningas kävi levolle, ja kuningatar poistui samaten huoneisiinsa lepoa\nsaadakseen.\n\nKaupungissa näytti kaikki sillä kertaa rauhalliselta.\nKansalliskaartilaiset olivat läpimärät ja voivuksissa; he halusivat\nruokaa ja kuivia vaatteita. Suurella vaivalla onnistui Lafayetten\nhankkia heille suojaa ja itse lähti hän levolle sukulaisensa, kreivi de\nNoaillesin luo.\n\nMutta levollisuus oli vain näennäistä. Kaikkialla kaduilla nähtiin yhä\nvieläkin laumoittain märkiä ja likaisia ihmisiä. Puistikon pimeiden\npensaiden alla laadittiin kosto- ja verenvuodatussuunnitelmia.\nNojallaan linnan ristikkoaitaa vasten nukkuivat toiset\nvastasaapuneista, joiden tuimat kasvonilmeet todistivat heidän\nuneksivan taisteluista ja vihasta; ja heidän takanaan räyhäsivät\npuolipäihtyneet naiset.\n\nVarhain aamulla rähistiin linnan ulkopuolella:\n\n\"Leikataan pois sydän kuningattaren rinnasta; otetaan hänen\nsisälmyksensä ja tehdään kokardeja niistä!\"\n\nKello viiden ja kuuden välillä heräsi Marie Antoinette lyhyestä\nunestaan. Hänen ikkunainsa ulkopuolelta kuului melua ja hälinää.\nIhmisjoukot olivat tunkeutuneet linnanpihaan. Huudettiin:\n\n\"Itävallattaren tulee kuolla! Missä on tuo yleinen nainen, jolta me\ntahdomme leikata kaulan poikki?\"\n\nAlhaalla kyseli muuan upseeri tietä Marie Antoinetten makuuhuoneeseen.\nEräs sotamies, joka tunsi linnan sisäänkäytävät, asettui joukon\netunenään.\n\n\"Mitä siellä nyt taas on tekeillä?\" kysyi kuningatar melusta\nsäikähtyneenä.\n\nEräs kamarirouva veti syrjään kaihtimet ja katsoi ulos.\n\n\"Ne ovat noita Pariisin naisia, jotka eivät ole löytäneet makuusijaa ja\nkäyskentelevät siellä alhaalla, odottaen aamun sarastusta\", vastasi\nhän.\n\nMarie Antoinette tyytyi vastaukseen eikä puhunut sen enempää.\n\nMuutamia minuutteja kului. Silloin kuului yhtäkkiä marmorisalista\näänten sorinaa, laukauksia ja huutoa.\n\nPorraskäytävät ja viereiset huoneet täytti esiinryntäävä raivostunut\nihmisjoukko. Hyökättiin kuninkaallisten henkivartijain päälle. Kaksi\nnuorta miestä koetti turhaan pidättää päälletunkevia.\n\nEnnenkuin toinen heistä -- Miomandre oli hänen nimensä -- verissään\nkaatui, malttoi hän sen verran mielensä, että avasi kuningattaren\nvastaanottohuoneen oven ja huusi:\n\n\"Pelastakaa hänen majesteettinsa. Hänet tahdotaan murhata!\"\n\nEräs kamarirouvista kuuli varoituksen ja pöngitti oven.\n\n\"Joutukaa ylös sängystä, mutta älkää pukeko yllenne!\" huusi hän\nkuningattarelle. \"Pelastautukaa kuninkaan luo!\"\n\nMarie Antoinette syöksyi ylös sängystä. Kiireen kaupassa vedettiin\nsukat hänen jalkaansa. Pari kamarirouvaa heitti hänen yllensä\nalushameen ja kääri saalin hänen hartioilleen.\n\nPuolialastomia pakeni hän kuninkaan huoneelle.\n\n\"Avaa! Avaa!\" huusi hän epätoivoisena.\n\nHuudot ja melu lähenivät. Miomandre makasi pitkin pituuttaan toverinsa\nRepairen vieressä. Turhaan kolkuttivat kuningattaren hovinaiset\nkuolontuskassa kuninkaan huoneen ovea. Viiteen minuuttiin ei kuulunut\nmitään vastausta.\n\n\"Avaa! Taivaan nimessä, avaa!\" rukoili Marie Antoinette vielä kerran.\n\nVihdoin avasi eräs kamaripalvelija oven.\n\nKuningas, joka niinikään oli havahtunut meluun, oli nähnyt ihmisparven\nkokoutuvan sen oven luo, joka vei kuningattaren huoneustoon.\n\nHän oli silloin hyökännyt niitä salaportaita ylös, jotka yhdistivät\nhänen makuuhuoneensa kuningattaren makuuhuoneeseen, ja tällä välin oli\nkuningatar taas lähtenyt tulemaan hänen luoksensa. Saatuaan tietää,\nettä kuningatar oli paennut hänen luoksensa, pyörsi hän takaisin omiin\nhuoneisiinsa ja saapui sinne muutamia minuutteja myöhemmin kuin\npuolisonsa.\n\nMelkein yksin ajoin saapuivat myös prinsessa Elisabeth ja\nkuninkaalliset lapset. Kuningatar sulki heidät syliinsä, suuteli\nsuutelemistaan heitä, kostutti heidät kyynelillään ja melkein tukehutti\nheidät hyväilyillään. Kruununprinssi itki ja piti kiinni hänen\nhameestaan; prinsessa Marie Thérèse kyyristyi nyyhkien äitinsä helmaan.\n\nRaivokkaasti huutaen ja meluten tungeskeli väkijoukko yhä edelleen\nlinnan ulkopuolella ja marmorisalissa. Useita henkivartijoita\nmurhattiin. Molempain ovenvartijain päät katkaistiin ruumiista ja niitä\nkannettiin voitonriemulla ympäri linnaa.\n\nProvencen kreivi ja hänen puolisonsa, kuninkaan tädit, hovikunta ja\npalvelijat kokoontuivat vähitellen kuninkaan huoneisiin.\n\nLudvig piti ministerineuvottelua. Kuningatar seisoi syrjässä erään\nakkunan luona. Kummallinen säikähtynyt ilme itkusta punottuneissa\nsilmissään katsoa tuijotti hän eteensä. Väkijoukko ei voinut nähdä\nhäntä, mutta hän kuuli sen kirkunan ja uhkaukset.\n\nLafayette oli lopulta kuullut melun ja riensi kokoomaan sotamiehiään,\njotka lupasivat uhrata henkensä ja verensä kuninkaan puolesta; heidän\navullaan ajoi hän kansan ulos linnasta.\n\nHovi ei tiennyt miten kyllin kiittäisi häntä.\n\nProvencen kreivi ojensi hänelle kätensä ja prinsessa Adelaide antoi\nhänelle suuta, lausuen: \"Te olette pelastanut meidät kaikki!\"\n\nMarie Antoinette oli ainoa, joka ei kiittänyt häntä. Hän kääntyi madame\nNeckerin puoleen ja virkkoi itkien:\n\n\"He tahtovat pakottaa kuningasta ja minua lähtemään Pariisiin ja\naikovat kantaa henkivartijain päät keihäitten nenässä sen saattueen\netupäässä, joka seuraa meitä pääkaupunkiin.\"\n\nLinnasta ajetut ihmisjoukot kokoontuivat ikkunain alle.\n\n\"Pariisiin!\" huusivat he. \"Me tahdomme heidät mukaamme Pariisiin! Me\nemme lähde ilman heitä!\"\n\n\"Me tahdomme nähdä kuningasta!\" huusivat toiset. \"Hänen on tultava\nnäkyviin!\"\n\nLudvig astui parvekkeelle Lafayetten seuraamana.\n\n\"Hän tahtoo meidän hyväämme; me pidämme hänestä\", huusivat muutamat\nnähdessään kuninkaan. \"Mutta hänen vaimonsa vallitsee häntä, ja hän on\nsyypää meidän onnettomuuksiimme.\"\n\nTaasen huudettiin uudestaan linnan pihalta:\n\n\"Kuningatar! Tahdomme nähdä kuningatarta!\"\n\nSilloin teki Marie Antoinette niin kuin hänen äitinsä oli tehnyt\nmuistorikkaana päivänä Pressburgissa: hän otti kruununprinssin\nkäsivarrelleen sekä talutti toisella kädellä tytärtään ja näyttäytyi\ntäten kansalle.\n\nMutta vastaanotto oli räikeänä vastakohtana sille suosion myrskylle,\njoka oli tullut Maria Teresian osaksi Unkarin magnaattien puolelta.\nRanskan kansan huulilta ei kuulunut yhtään sen kaltaista huutoa, kuin\n\"Me tahdomme kuolla kuningattaren puolesta!\"\n\n\"Ei lapsia!\" huudettiin hänelle ja sinkautettiin loukkaavia soimauksia\nhäntä ja Polignac-perhettä vastaan. Muutamat yksinäiset suosionhuudot\nhukkuivat joukon kiljunaan:\n\n\"Eläköön kansa! Eläköön Orléansin herttua!\"\n\nMarie Antoinette peräytyi nopeasti huoneeseen lapsinensa.\n\nMutta jälleen kuului huuto vahvana ja uhkaavana:\n\n\"Me tahdomme nähdä kuningattaren parvekkeella -- kuningattaren\nyksinänsä.\"\n\n\"Madame\", sanoi Lafayette, \"kansa haluaa nähdä teitä!\"\n\n\"Herra kenraali\", vastasi Marie Antoinette, \"saatatteko todellakin\npyytää, että minun on astuminen balkongille yksin? Ettekö näe miten he\nuhkaavat minua? Ettekö kuule miten he uhkaavat?\"\n\nMutta kenraali ei hellittänyt.\n\n\"Hyvä on\", sanoi kuningatar, \"minä menen, olkoon se vaikka kohti\nkuolemaa.\"\n\nYksin astui hän nyt balkongille ja jäi siihen seisomaan.\n\nHän oli puettu yksinkertaiseen aamupukuun ja hänen hiuksensa olivat\nepäjärjestyksessä. Yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin otsin oppi\nhän tänä hetkenä katsomaan kuolemaa kasvoihin.\n\nSatoja pyssyjä oli ojennettuina häntä kohti. Eräs mies nosti pyssyn\nposkelleen ja tähtäsi, mutta ei uskaltanut ampua. Parisen minuuttia\nseisoi Marie Antoinette sillä tavalla; ne tuntuivat hänestä pitkiltä\nkuin vuodet.\n\nLafayette, joka seisoi ulkona hänen kanssaan parvekkeella, otti häntä\nkädestä ja suuteli sitä kunnioittavasti.\n\nSilloin syntyi liikettä kansassa. Kuningattaren rohkeus oli\naikaansaanut muutoksen mielialassa. Hänen kuolemaa pelkäämätön mielensä\noli saanut vihan vaihtumaan ihmettelyksi.\n\n\"Eläköön kenraali! Eläköön kuningatar!\" huudettiin.\n\nMutta kuningatar ei enää uskaltanut luottaa kansan suosioon. Tänä\ntuskanalaisena aamuhetkenä hänen vaalea tukkansa tuli valkeaksi. Erään\nmuotokuvansa alle, jonka hän maalautti prinsessa Lamballea varten,\nkirjoitti hän muistellen tätä kauheata hetkeä:\n\n\"Onnettomuudet ovat tehneet hiukseni valkeiksi.\"\n\nUlkoa kuului jälleen huutoa: \"Me tahdomme viedä kuninkaan kerallamme\nPariisiin!\"\n\nLudvig oli kahden vaiheilla. Hän kysyi neuvoa ministereiltään; hän\nkysyi neuvoa Lafayettelta.\n\nKenraali kääntyi kuningattareen kuullakseen hänen mielipidettään\nasiasta.\n\n\"Minä tiedän mitä minulla on odotettavissa\", sanoi Marie Antoinette,\n\"mutta velvollisuuteni on kuolla kuninkaan jalkojen juuressa ja lasteni\nsyliin.\"\n\nPäätökseksi tuli, että lähdettäisiin Pariisiin, ja kansanjoukon keskeen\nheitettiin kirjoitettuja lippuja, joissa ilmoitettiin, että kuningas\naikoi seurata mukana Pariisiin.\n\nKuninkaallinen perhe lähti Pariisiin kansanjoukon saattamana.\n\nSe oli kummallinen saattojoukko. Räyhäävät naiset, istuen kanuunojen\npäällä, kulkivat etujonossa.\n\n\"Me viemme mukanamme leipurin, leipurin vaimon ja pikku\nleipurinrengin!\" huusivat he.\n\nHe olivat panneet päähänsä kuninkaallisten henkivartijain päähineet ja\nheittäneet heidän kannikkeensa olalleen. He kantoivat käsissään\npeitsiä, joiden kärkiin oli leipiä pistetty.\n\nTiellä tuotti heille suurta virkistystä melkoinen jauhokuormasto --\nmainio asia nälkiintyneelle kaupungille.\n\nSotamiehet seurasivat jauhovankkureita, pitäen vihreitä lehviä\nkäsissään.\n\nSen jälkeen seurasivat hovivaunut, joissa ministerit, hovinaiset ja\nedusmiehet matkustivat, ja viimeisenä kuninkaallinen perhe.\n\nPariisiin takaisin retkeävä kansanjoukko kulki osaksi kuninkaallisten\nvaunujen edellä, osaksi niiden jälestä.\n\nMaantiellä kuhisi puolijuopuneita aseestettuja ihmisiä. Miehet ja\nnaiset tekivät matkaa miten paraiten osasivat -- jalan, ratsain,\nvuokravaunuissa ja kärryissä, joita kohdattiin tiellä.\n\nMaantierosvoja ja ulisevia naisia kulki kuninkaallisten vaunujen\nympärillä. Aseettomiksi tehtyjä kaartilaisia, peräti tylsistyneitä\nnälästä ja väsymyksestä, seurasi perässä ja sekaantui muuhun joukkoon.\n\nKuninkaallisissa vaunuissa ei puhuttu paljoa. Marie Antoinette istui\nliikkumatta ja vaijeten. Mutta kuullessaan laukaukset, jotka ammuttiin\nilmaan, vapisi hän peljäten niiden sattuvan hänen lapsiinsa. Ja kun\nkruununprinssi valitti, että hänellä oli nälkä, ratkesi Marie\nAntoinette itkuun.\n\nKuusi pitkää tuntia ajettiin käymäjalkaa. Ihmiset, jotka ympäröivät\nkuninkaallisia vaunuja, sinkauttivat kuningattarelle loukkaavia ja\nvoitonylpeitä soimauksia.\n\nKuningatar puhutteli heitä ystävällisesti.\n\n\"Kuningas ei ole koskaan muuta tarkoittanut kuin kansansa parasta\",\nsanoi hän. \"Teille on kerrottu paljon pahaa meistä. Mutta sitä ovat\ntehneet ne, jotka haluavat vahingoittaa teitä. Me rakastamme\nranskalaisia.\"\n\nMoni ihmetteli hänen rohkeuttaan.\n\n\"Emme tunteneet teitä ennen\", sanoivat toiset.\n\nYhden ainoan kerran kallisti Marie Antoinette päänsä ulos\nvaununakkunasta nähdäkseen, miten pitkälle matka oli joutunut, sillä\nkun ei tänään tuntunut loppua tulevan.\n\nHän katsahti taakseen Versaillesia kohti, missä oli kokenut niin paljon\nsurua ja iloakin. Ja hän silmäili eteenpäin Pariisia kohti. Hänen\naatoksensa kulkivat vieläkin etemmäksi; kauhistavia kuvia väikkyi hänen\nsielunsa silmäin edessä. Ja kuitenkin toi tulevaisuus hänelle paljoa\nsuurempia suruja, kuin hän tällä hetkellä osasi aavistaakaan.\n\n\n\n\n6.\n\nTuilerioissa. -- Prinsessa Lamballe palaa hoviin. -- Marie Antoinetten\nkirjeet prinsessa Lamballelle ja herttuatar de Polignacille. -- Viha\nkuningatarta kohtaan jatkuu.\n\n\nIllansuussa saavuttiin Pariisiin.\n\nSen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan lepoa, joka tämän\nmonitapauksisen päivän jälkeen olisi ollut heille suuresti tarpeen,\ntäytyi kuningasparin ajella komeimpia katuja pitkin ja lähteä suurten\nkansanjoukkojen pakotuksesta raatihuoneeseen, jossa tyhjät\nkohteliaisuuslauseet seurasivat äskeisiä loukkaavia soimauksia.\n\nBailly sirotti muutamia kielellisiä kukkaiskoruja tälle tuskain tielle;\nhän mainitsi, että pariisilaiset olivat suuresti iloissaan nähdessään\nkuningasperheen pääkaupungin muurien sisällä.\n\nKuningatar malttoi mielensä ja huolimatta väsymyksestä pakotti itsensä\nkohteliaasti hymyilemään. Kuningas vastasi Baillylle, että hän aina\nilolla ja luottamuksella näki jälleen hyvät pariisilaisensa.\n\nPormestari toisti läsnäolijoille, että kuningas aina ilolla näki\njälleen Pariisin.\n\n\"Ja luottamuksella\", lisäsi Marie Antoinette, joka piti tätä sanaa\ntärkeimpänä.\n\n\"Se tietää paremmin onnea, jos teidän majesteettinne sanoo sen, kuin\njos minä olisin tuon sanan lausunut\", vastasi Bailly kuningattareen\nkääntyen.\n\nKello kymmenen iltasella saapuivat kuninkaalliset vihdoin Tuilerioihin.\nLinna, jossa ei oltu asuttu 125 vuoteen, oli pimeä ja kolkko kuin\nhauta.\n\nOvia ei saatu lukkoon, maali oli kulunut lattioista, paperit riippuivat\nrevittyinä seinillä.\n\nMuutamia työmiehiä pantiin häthätää tekemään tarpeellisimpia\nkorjauksia.\n\nPienen kruununprinssin täytyi viettää ensimäinen yö huoneessa, joka oli\navoin kaikille suunnille.\n\n\"Kaikki on niin rumaa täällä, äiti\", sanoi hän astuessaan huoneeseen.\n\n\"Poikaseni\", vastasi Marie Antoinette, \"Ludvig XIV asui täällä, ja\nhänen oli hyvä olla. Me emme saa olla vaativaisempia kuin hän.\"\n\nKuningatar oli tuskin ehtinyt Pariisiin, kun hän huomasi, ettei ollut\nmuistanut ottaa liinavaatteita mukaan itselleen ja lapsilleen. Oli\npyydettävä kansalliskokoukselta lupaa saada Versaillesista tuoda sen\nverran kuin tarvittiin liina-, sänky- ja pitovaatteita, joita kiireessä\noli unhotettu ottaa. Myöskin huonekaluja täytyi tuoda Tuilerioihin\nVersaillesista. Useana päivänä nähtiin muuttokuormia jonoina kulkevan\nmolempien linnojen väliä.\n\nDiplomaattikunta naisineen saapui 7. päivänä lokakuuta valittamaan\nkuningasparin onnettomuutta ja onnittelemaan kuningatarta hänen\nuljuutensa johdosta.\n\nMarie Antoinetten ylpeä sydän kärsi, kun hän näki edessään nämä\nnöyryytyksensä todistajat. Majesteetillisen arvokkaana katseeltaan ja\nryhdiltään, mutta sydämeen koskevalla äänensävyllä pyysi hän anteeksi\nhuoneiden puutteellisuutta ja tyhjyyttä.\n\n\"Tiedättehän, ettemme olleet ensinkään aikeissa tulla tänne.\"\n\nHänen äänensä vapisi liikutuksesta.\n\n\"Me olimme kaikki yhtä liikutettuja\", sanoo madame de Staël, joka kuvaa\ntätä kohtausta; \"emme voineet vastata niin sanaakaan.\"\n\n\"Kukin asettukoon niin hyvin kuin voi, saanen kai minäkin varatuksi\nitselleni jonkin paikan\", oli kuningas lausunut harmistuneena,\nastuessaan Tuilerioihin.\n\nMutta sittenkun tämä närkästyksen puuska oli onnellisesti mennyt ohi,\ntarkasteli hän linnaa kuningattaren kanssa. Yhdessä valitsivat he ne\nhuoneet, joita he halusivat käyttää, ja antoivat määräyksiä\nkorjauksista ja uudistuksista, joita he katsoivat niissä tarvittavan\ntehdä.\n\nLudvig valitsi itselleen joukon huoneita toisessa kerroksessa sekä pari\npienempää huonetta sen alla olevassa kerroksessa. Makuuhuoneekseen\nvalitsi hän saman huoneen, jota Ludvig XIV aikoinaan oli käyttänyt ja\njota sittemmin Napoleon I ja Ludvig XVI:nnen veljet samaan\ntarkoitukseen käyttivät.\n\nEnsimäisessä kerroksessa, joka antoi puutarhaan päin, oli Marie\nAntoinetten makuu- ja toalettihuone sekä salonki. Lapsien asuttavana\noli muutamia huoneita kerrosta ylempänä kuninkaan huoneitten vieressä.\n\nTädit, jotka olivat seuranneet mukana Pariisiin, asettuivat Marsanin\npaviljonkiin, jossa kuninkaallisten lasten kotiopettajatar ennen oli\nasunut. Toinen puoli Flora-paviljonkia sisustettiin prinsessa\nElisabethia varten; toisen puolen otti ennen pitkää prinsessa Lamballe\nhaltuunsa. Provencen kreivi ja kreivitär varustivat itselleen asunnon\nLuxenbourg-palatsissa.\n\nKuninkaalliset tottuivat vähitellen uuteen kotiinsa, ja heidän\noleskellessaan pääkaupungissa näytti ensimältä, kuin väestön kuohuinen\nmieliala olisi jonkun verran talttunut.\n\nViikko sen jälkeen, kuin kuningasperhe oli tullut Pariisiin, kävivät\netevimmät pääkaupungin porvareista Ludvigin ja Marie Antoinetten luona\nvierailulla. Varsin ystävällisesti vastaanotti kuningas lakkaamatta\ntoisiaan seuraavat lähetystöt ja näytti ennen pitkää unhottaneen\nVersaillesin levottomuudet.\n\nNe aateliset, jotka vielä eivät olleet paenneet maasta, katsoivat nyt\nvelvollisuudekseen käydä niin usein kuin mahdollista hovissa. Naiset\ntulivat kantaen käsissään mahdottoman isoja liljavihkoja ja leningit\nvalkoisilla silkkiruusukkeilla koristeltuina.\n\nSeurasääntö pysyi samana kuin Versaillesissa, se vain erotuksena,\nettä kuninkaalliset, tyydyttääkseen pariisilaisten uteliaisuutta,\naterioitsivat julkisesti joka torstai ja sunnuntai. Mutta aatelismiehet\ntäyttivät kaihomielin velvollisuuksiaan hovissa. Heillä ei ollut sitä\nluottavaista mielialaa kuin kuninkaalla; kansalliskaarti --\nvallankumouksen sotamiehet -- joka vartioi linnaa, synnytti heissä\npelkoa ja epäluuloa.\n\nUseita päiviä ympäröi linnaa lakkaamatta sankat ihmisparvet. Menipä\njulkeus niinkin pitkälle, että useat naiset kiipesivät ikkunasta sisään\nprinsessa Elisabethin huoneeseen.\n\nTuileriain puisto oli näinä aikoina alituiseen ylen täynnä kansaa.\nKuningattaren täytyi tavantakaa näyttäytyä ja hymyillä, sydän pelon\ntuskaa täynnä.\n\nNaiset eivät tyytyneet siihen, että huusivat kuningattaren ikkunaan,\nvaan he antautuivat puhelemaankin hänen kanssaan.\n\n\"Teidän tulee erottaa hoviväki, sillä se auttaa saattamaan kuningasta\nturmioon\", sanoivat he. \"Teidän tulee rakastaa Pariisin kelpo\nporvareja.\"\n\n\"Minä rakastin teitä ollessani Versaillesissa\", vastasi Marie\nAntoinette, \"ja minä rakastan teitä yhtä paljon ollessani nyt täällä.\"\n\n\"Eilen kerrottiin teidän aikoneen paeta rajalle\", sanoi eräs nainen.\n\n\"Te uskotte kaikkea mitä teille kerrotaan, ja se se juuri saa\nonnettomuutta aikaan\", vastasi kuningatar.\n\n\"Me emme päästä teitä enää luotamme\", huusivat muutamat.\n\n\"Me emme pyydä parempaa, kuin saada jäädä luoksenne\", vastasi Marie\nAntoinette. \"Sammukoon viha ja lakatkoon virtaamasta se veri, joka on\nmeidän kauhistuksemme! Sanokaa se kaikille, jotka eivät voi kuulla\nääntäni.\"\n\nEnnenkuin naiset lähtivät pois, oli heillä tapana pyytää jotakin\nmuistoa, ja Marie Antoinette jakeli silloin heille kukkia.\n\n\"Mahdotonta on loihtia ilmoille suurempaa suloa ja enempää rohkeutta,\nkuin mitä kuningatar osottaa näinä päivinä\", kirjoitti prinsessa\nElisabeth.\n\nKuninkuus oli enää vain leikkikalu, jolla huviteltiin, ennenkuin se\nlyötiin säpäleiksi.\n\nKokonainen maailma erotti nyt sen Marie Antoinetten, joka kalpeana ja\nvaieten liikuskeli Tuilerioissa, siitä Marie Antoinettesta, joka oli\nnäytellyt komedioja Trianossa. Kolkko epätoivo oli vallannut hänet aina\ntuosta hirveästä aamusta Versaillesissa. Niitten traagillisten\nkohtausten muisto, jotka olivat sattuneet ennen kuninkaallisen perheen\npoisviemistä, myrkyttivät hänen elämänsä jok'ikisen hetken ja\nhimmensivät hänen kauneuttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningatar ei voinut elää ilman ystäviä. Sikäli kuin vaikeuksia karttui\nkarttumistaan hänen ympärilleen ja hän näki itsensä hyljätyksi, sitä\nenemmän ikävöi hän jotakin ystävää, joka olisi hänelle tukena ja jolle\nhän voisi uskoa kaikki raskaat huolensa.\n\nYlväs, huvinhaluinen valtijatar oli nuorellisessa kevytmielisyydessä\ntyynesti ja hymyillen nähnyt prinsessa Lamballen lähtevän pois\nhovista. Mutta vielä sittenkin, kun madame Polignacin aurinko oli\nkorkeimmillaan, oli kuningatar kerta kerralta antanut prinsessalle\nosotuksia myötätuntoisuudestaan. Erittäinkin näyttää niinkuin Marie\nAntoinetten kylmennyt ystävyys Normandian herttuan syntymän jälkeen\nolisi virinnyt uudestaan leimumaan.\n\n\"Älä ikänä usko, että minä voisin lakata sinua rakastamasta\", kirjoitti\nhän niihin aikoihin. \"Se on tullut minulle sydämen tarpeeksi.\"\n\n\"Käyhän katsomassa minua\", kirjoitti hän prinsessalle nuorimman\ntyttärensä kuoltua. \"Itkekäämme yhdessä armaan pikku enkelini\npoislähtöä. Sydämeni ikävöi sitä lohdutusta, jonka sinun hellyytesi\nsille voi antaa.\" -- -- --\n\nHirmunäytelmien tapahtuessa Versaillesissa oli prinsessa Lamballe\nyhdessä Orléansin herttuattaren kanssa viettänyt muutamia rauhallisia\nja onnellisia päiviä Eun linnassa Penthièvren herttuan luona.\n\nLokakuun 7. päivänä kello yhdeksän illalla saapui linnaan kuriiri,\nylt'yleensâ lian ja pölyn vallassa, ja hevonen väsymyksestä\nmenehtymäisillään. Hän toi ensimäisen tiedon kuninkaallisen perheen\nsiirtymisestä Tuilerioihin sekä niistä näistä yksityisseikoista, jotka\nkoskivat Versaillesissa sattuneiden edellisten päiväin tapauksia.\n\nYstävyys, joka kuningattaren puolelta oli kylmennyt, oli prinsessa\nLamballen povessa pysynyt alati yhtä lämpimänä. Hän oli tuskin ehtinyt\ntointua tyrmistyksestään, nähdessään vallankumoukseen viittaavien\nuhkaavien enteiden muuttuneen todellisuudeksi, kun hän oli jo tehnyt\npäätöksensä. Vaarat, joille Marie Antoinette oli ollut alttiina,\nvetivät ystävätärtä vastustamattomasti takaisin siihen hoviin, jossa\noleskeleminen oli vaaranalaista. Onnen päivinä oli hänen ollut pakko\nvetäytyä pois. Hän oli halunnut pysyä toisena kuningattaren suosiossa,\nmutta sijaa ei oltu hänelle suotu. Mutta heti kun myrsky oli puhjennut\nilmi, riensi hän sille vaaralliselle sijalle, jolle hänen rakkautensa\nkutsui hänet; hänestä tuli Marie Antoinetten toveri onnettomuudessa,\nystävätär haikeina huolten hetkinä.\n\nPimeänä yönä kahdentoista seuduissa jätti hän appensa rauhaisan kodin\nlähteäkseen Pariisiin, jonne saapui lokakuun 8. päivän illalla.\nPalvelijat näkivät hunnutetun naisen astuvan ulos vaunuista. Kaksi\nnaisolentoa piti toisiaan syliinsä suljettuina. Kuultiin kouristuksen\ntapaisia nyyhkytyksiä ja hiljaista itkua -- prinsessa Lamballe oli\npalannut hoviin.\n\nVasta suurilla ponnistuksilla sai hän Ludvigin myöntymään siihen, että\nhän sai astua entiseen paikkaansa intendantena. Hartaasta ystävyydestä\nhäntä kohtaan täytyi Ludvigin pyytää häntä lähtemään pois hovista.\n\nMarie Antoinette oli liiaksi iloinen nähdessään jälleen hänet ja hän\npelkäsi liiaksi hänet jälleen kadottavansa, etteivät moiset arvelukset\nensi alussa saaneet sijaa hänen sielussaan. Hyljätyssä asemassaan\nikävöi hän hellää ystävää, jolle saattaisi kokonaan uskoutua. Ja kun\nprinsessa vähäksi aikaa palasi appensa luo, kirjoitti Marie Antoinette\nhänelle kirjeitä, jotka henkivät ikävöimistä ja olivat täynnä helliä\nnuhteita prinsessalle, joka ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta\nterveydestään.\n\n\"Minua surettaa kovin, ettet sinä huoli hoitaa terveyttäsi\", kirjoitti\nhän prinsessa Lamballelle marraskuun 7. p:nä 1789. \"Tiedätkö, rakas\nLamballeni, minun pitänee aivan todenteolla suuttua sinuun. -- Minun\nterveyteni on jotenkin hyvä ja lasteni terveys on mainio; he ovat\nmelkein aina luonani, ja minä puuhailen paljon heidän kanssaan.\nKruununprinssi on tullut koko joukon säyseämmäksi; hän ei ole enää niin\nkiivasluontoinen kuin ennen. Tyttäreni on erittäin hellä ja\nrakasluontoinen; pienokainen raukka ikävöi kovin nähdä sinua... -- Minä\nolen peräti huolissani tapausten johdosta, jos kohtakin ne näyttävät\nkääntyneen parempaan päin. Mutta ei uskalla iloita mistään;\nystävissänikin havaitsen miltei yksinomaan luonteita, joilta puuttuu\nlujuutta ja jotka eivät älyä pitää puoliaan pienimpiäkään ilkimielisten\npuolelta kohtaavia väkivaltaisuuksia vastaan.\" -- -- --\n\n\"Kruununprinssi on monasti kysynyt sinua, pyytääkseen sinua auttamaan\nhäntä puiden istuttamisessa hänen puutarhaansa\", kirjoitti hän eräänä\ntoisena päivänä. \"Hänen luonteensa on paljon parantunut, ja minulla on\nhyviä toiveita hänen kiivautensa taittumisesta. Hän jumaloitsee minua,\nja minä rakastan häntä mielettömyyteen asti.\" -- -- --\n\nMadame Lamballe oli ainoa, joka kykeni haihduttamaan kuningattaren\nalakuloisuutta. Ainoastaan siten saattoi Marie Antoinetten huolestunut\nmieli tuudittua lepoon, että hän sai luoda katseensa noihin uskollisiin\nsinisilmiin, joista kuvastui suurta lempeyttä ja vakavuutta.\n\nPrinsessan kasvonpiirteet ja olento ilmaisivat ikäänkuin aavistusta\nhänen tulevasta kohtalostaan. Koko hänen persoonallisuudessaan oli\nhavaittavana surun ja nurkumattoman kärsivällisyyden leima.\n\nJa kuitenkaan ei häneltä puuttunut voimaa voida vielä hymyillä. Vielä\njaksoi hän voittaa oman pelkonsa karkoittaakseen ystävättärensä pelon,\nelähdyttääkseen rakastettavalla olennollaan tätä kotia, johon kaiho ja\ntuska olivat levittäytyneet. \"Keveänä kuin lintu tuli hän\nhoukutellakseen kuningatarta pois surullisista mietteistään\",\nkirjoittaa Lescure.\n\nMutta vaikka vanha ystävyydenside solmittiin jälleen koko entisellä\nvoimallaan, ei Marie Antoinette unhottanut sitä suosikkia, jonka hän\noli lähettänyt luotaan.\n\nAhdistetuin sydämin hän ajatuksissaan seurasi pakenevaa madame\nPolignacia ja oli varsin levoton hänen turvallisuutensa puolesta. Hän\nei väsynyt kirjoittamaan hänelle ja tuhlaamaan helliä sanoja, kuin jos\nolisi hän vielä istunut hänen vieressään. Toisinaan kirjoitti hän\nystävättärelleen joka toinen päivä, ja kerran kaksi kirjettä samana\npäivänä.\n\nEi mitään, mikä koskee pakenevaa, ole kuningatar unhottanut. Kaikissa\nkirjeissä ystävättärelle havaitsee saman huolenpidon hänestä, samaa\nhellää kieltä. Kuningatar ottaa osaa kaikkiin hänen suruihinsa, hänen\nonnenvaiheihinsa, ja on vielä tänäkin hetkenä mielissään siitä,\nettä hänen hellyytensä on kohdannut hellyyttä. Hän istahtaa\nkirjoituspöytänsä luo tietämättä mitä hänen tulee kirjoittaa, ja\nvälistä hän ei saata kirjoittaa kyyneliltään. Tuntuu siltä kuin madame\nPolignac olisi vienyt kerallaan osan hänen sydämestään, siihen määrään\nelää hän vielä hänen hyväkseen ja hänen kanssaan.\n\nEräässä kuningattaren kirjeessä madame Polignacille luetaan kolmannella\nsivulla seuraavat, lapsenkädellä kirjoitetut rivit:\n\n    \"Madame!\n\n    Tulin kovin pahoilleni kuultuani, että olitte matkustanut pois,\n    mutta siitä saatte olla varma, etten koskaan voi unhoittaa teitä.\"\n\nMarie Antoinette on ottanut kynän tyttärensä kädestä ja lisännyt\nseuraavaa:\n\n    \"Nuo rivit ovat mitä luonnollisimmalla tavalla pulpahtaneet esiin.\n    Pikku tyttö-raukkani astui minun kirjoittaessani huoneeseen. Minä\n    kehotin häntä kirjoittamaan ja annoin hänen tehdä sen aivan omin\n    päin. Ne ovat siis hänen omia ajatuksiaan, ja minusta ne\n    soveltuivat paraiten lähetettäviksi sinulle semmoisinaan.\"\n\nElokuun 12. p:nä kuuluu kirje:\n\n    \"Terveyteni on jotensakin hyvä, joskin luonnollisesti heikontunut\n    niistä iskuista, joita lakkaamatta saan vastaanottaa. Meillä on\n    ympärillämme suruja, onnettomuuksia ja onnettomia -- puhumatta\n    ollenkaan poissa olevista. Kaikki pakenevat tätä nykyä maasta,\n    mutta minä olen kovin iloinen tietäessäni, että kaikki ne, jotka\n    herättävät minussa mielenkiintoa, ovat täältä kaukana. Minä en\n    tapaa ketään, oleskelen koko päivän huoneessani yksin. Lapseni\n    ovat ainoa seurani ja lohdutukseni.\"\n\nSyyskuun 14. p:nä kirjoittaa Marie Antoinette madame Polignacille:\n\n    \"Itkin liikutuksesta lukiessani kirjettäsi, rakas sydämeni. Ah,\n    älä milloinkaan luule, että minä unhotan sinua! Lähtemättömin\n    piirtein on ystävyytesi painunut sydämeeni -- se on minun\n    lohdutukseni, se ynnä lapseni, joita minä en koskaan jätä.\n    Kipeämmin kuin konsanaan kaipaan muistojen tukea ja kaikkea\n    rohkeuttani, mutta poikani tähden tahdon pysyä pystyssä ja\n    vaeltaa vaivaloista tietäni loppuun asti. Onnettomuuden päivinä\n    sitä etupäässä oppii tuntemaan, ken sitä on. Veri, joka virtaa\n    suonissani, ei voi valehdella. Minä ajattelen sinua ja omaisiasi,\n    ystäväni kallis, ja se auttaa minua unhottamaan ne kavalat juonet,\n    joiden ympäröimä olen. Jos me kärsimme haaksirikon, niin tapahtuu\n    se paremmin ystäviemme heikkouden ja virheiden kuin toisten\n    salaliittojen takia. Ystävämme ovat keskenään eripuraiset ja\n    saattavat sen kautta itsensä pahanilkisten iskuille alttiiksi,\n    ja toiselta puolen ei oteta vallankumouksen johtajain puheita\n    kuuleviin korviin heidän saarnatessaan järjestystä ja kohtuutta.\n    Surkuttele minua, rakas ystäväni, mutta rakasta minua ennen\n    kaikkea; minä rakastan sinua ja omaisiasi viimeiseen\n    hengenvetooni asti. Syleilen sinua kaikesta sielustani.\"\n\nTammikuun 7. p:nä 1790 kirjoitti hän:\n\n    \"En saata vastustaa haluani syleillä sinua, rakas sydämeni, mutta\n    sen täytyy tapahtua suurimmassa kiireessä, sillä tilaisuus\n    tervehdyksen lähettämiseen sinulle tuli niin odottamatta. -- Näitä\n    rivejä seuraa iso käärö, joka lähetetään sinua varten. Meitä\n    pidetään silmällä kuin olisimme rikollisia, ja tämä pakonalaisuus\n    on tosiaankin kauheata sietää. Olla alati suurimmassa tuskassa\n    lähimäistensä puolesta, ei voida lähestyä ikkunaa saamatta heti\n    suut silmät täyteen haukkumisia, ei voida mennä ulko-ilmaan\n    lapsiraukkojensa kanssa, näiden viattomien olentojen täytymättä\n    kuulla huutoa ja räyhäämistä -- oi millainen asema se onkaan,\n    rakas sydämeni! Jospa olisikin vain omat surunsa kannettavina!\n    Mutta kun täytyy lakkaamatta peljätä kuninkaan sekä kaiken sen\n    puolesta, mikä on minulle rakkainta maailmassa, sekä läsnä- että\n    poissaolevien puolesta, se taakka on liian raskas kantaa! Mutta\n    olen jo sanonut teille, että te pidätte minua yllä. Hyvästi,\n    rakkahin ystävä! Luottakaamme Jumalaan, joka tuntee sydämemme ja\n    tietää, että se on täynnä vilpitöntä rakkautta tätä maata kohtaan.\n    Minä syleilen sinua!\n\n                                             Marie Antoinette.\"\n\nKuningas tuli juuri ja tahtoi puolestaan lisätä pari riviä.\n\nTämän kirjeen reunaan on Ludvig kirjoittanut:\n\n    \"Tahdon ainoastaan sanoa teille, rouva herttuatar, ettei teitä\n    ole unhotettu täällä, että valitamme sitä, että saamme niin\n    harvoin kirjeitä teiltä, ja että, olittepa läsnä tahi kaukana,\n    te olette lämpimästi rakastettu, te ja teidän omaisenne.\n\n                                                  Ludvig.\"\n\nYllä oleva kirjelmä on viimeisen edellinen, joka madame Polignacilla\noli onni saada kruunatulta ystävättäreltään. Ollen joka puolelta\nvakoojien ympäröimänä täytyi onnettoman Marie Antoinetten kohta lakata\nkirjeenvaihdosta, joka oli ollut hänelle suureksi lohdutukseksi.\n\nEnsimäiset viikot kuningasparin Pariisissa oloajasta olivat ikäänkuin\njonkinlaista aselepoa.\n\nKuningas nousi varhain ja käytti tuntikauden rukoilemiseen ja\nlukemiseen. Sen jälkeen lähti hän alas sanomaan hyvää huomenta\nkuningattarelle ja lapsilleen. Hän söi aamiaista yksin huoneissaan,\napunaan yksi uskottu palvelija. Välistä sattui, että kuningatar meni\nylös hänen luokseen hänen syödessään, puhuakseen vakavista asioista.\n\nAamupäivän käytti kuningas opintoihin. Hän tutki seikkaperäisesti\nEnglannin kuninkaan Kaarle I:sen historiaa, toivoen siten oppivansa\nkarttamaan niitä hairahduksia, joihin tämä hallitsija oli tehnyt\nitsensä syylliseksi.\n\nMetsästysretkistä, jotka ennen olivat olleet hänen rakkaimpana\nhuvinaan, täytyi hänen nyt kokonaan kieltäytyä. Mutta sen sijaan kävi\nhän nyt pitkillä ratsastusretkillä Lafayetten ja muiden upseerien\nseurassa, ja Pariisissa oleskelunsa ensi aikoina oli hänellä tapana\nkäydä säännöllisesti kävelemässä Tuileriain puistossa.\n\nSamaten omaksui Marie Antoinette jälleen jokapäiväiset tapansa ja\naskareensa. Aamutunteina hän valvoi lastensa opetusta. Osan päivästä\nhän käytti kirjeiden kirjoittamiseen sekä isojen käsitöiden\nompelemiseen.\n\nKahdesti viikossa, ennenkuin kuningas ja hän lähtivät kuulemaan messua,\notti hän tavallisesti vastaan hovin. Ja Pariisissa olonsa ensi aikoina\njärjesti hän muutamia iltavastaanottoja, joissa näki luonansa maahan\njääneen vanhan aatelin sekä osan nuoria virkamiehiä, jotka siten\nvähitellen alkoivat korvata vanhaa häviävää ylimystöä.\n\nVaara ei ollut suinkaan vähentynyt sen kautta, että kuninkaalliset\nolivat muuttaneet Pariisiin. Väestöä kiihdytti edelleen jatkuva\nnälänhätä ja erittäin ankarat ottelut kansalliskokouksessa.\n\nViha ja ylenkatse keskittyivät edelleenkin kuningattaren persoonaan.\nSen sijaan oli aina pidetty paksusta, hyväntahtoisesta Ludvigista,\njonka ulkomuoto kuvasti suurta tyytymystä ja isällistä suopeutta. Ja\nellei Marie Antoinette olisi seurannut mukana Pariisiin, vaan olisi\npaennut yksin ulkomaille, ei ole paljon epäilemistä, ettei rakkaus\nkuningasta kohtaan uudestaan olisi virinnyt pääkaupungin väestön\nsydämissä.\n\nKuninkaallismielistenkin joukossa oli monta, jotka toivoivat\nkuningattaren kuolemaa. Häntä yritettiin myrkyttää. Hänen paraimmat\nystävänsä kehottivat häntä olemaan syömättä niitä ruokia, joita\ntarjottiin hänen pöydässään.\n\n\"Erehdytään\", lausui Marie Antoinette tämän johdosta madame Campanille,\n\"minun vuokseni ei tulla uhraamaan ainoatakaan myrkkypisaraa.\nMyrkyttäminen ei kuulu tämän vuosisadan ilmiöihin. Nyt käytetään\nmyrkyttämisen sijasta parjausta, se on paljoa luotettavampi ase, ja\nminusta tuntuu, että sen uhrina on minun kuolemaan suistuminen.\"\n\nEhdotettiin, että kuninkaalliset puolisot ottaisivat avioeron.\nKeskustellessaan Marie Antoinetten kanssa lausui Lafayette\nkyynillisellä suoruudellaan, että hän ja moni muu toivoivat, että\nkuningatar eroaisi puolisostaan.\n\n\"Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi voisimme syyttää teitä\naviorikoksesta\", sanoi hän.\n\nKuningatar vastusti tätä ehdotusta pontevan arvokkaasti.\n\nJa siitä päivästä asti ei hän voinut kuulla mainittavan kenraalin nimeä\njoutumatta hermostuneen kiihtymyksen valtaan.\n\nLafayette tarjosi edelleen hänelle neuvojaan, mutta kerta kerralta\nhylkäsi kuningatar ne halveksuen, ottamatta niitä harkittavaksi. Ja kun\nLafayette eräänä päivänä osotti luultavaksi, että Orléansin herttua\ntavoitteli kruunua, kysyi kuningatar kylmästi ja ilmeisesti tarkoittaen\nLafayetteä itseään:\n\n\"Täytyykö välttämättömästi olla prinssi voidakseen tavoitella kruunua?\"\n\nHän ei koskaan unhottanut sitä loukkausta, jonka Lafayette oli\nheittänyt hänelle vasten silmiä; ja se oli varmasti yhtenä syynä siihen\nepäluuloon ja vastenmielisyyteen, jota hän viimeiseen hetkeensä asti\nkenraalia kohtaan tunsi.\n\n\n\n\n7.\n\nMaastamuutto. -- Kuningas käy kansalliskokouksessa. -- Favrasin\nmestaus. -- Keisari Josefin kuolema.\n\n\nMaastamuutto, joka oli alkanut viimeisinä kuukausina, jolloin hovi\noleskeli Versaillesissa, lisääntyi yhä enemmän sittenkun kuningasperhe\noli viety Pariisiin, jossa Tuilerioita jo oli katsottava vankilan\nlievemmäksi muodoksi. Rivit harvenivat kuningasparin ympärillä. Ei\nmennyt päivää, ettei muutamia aatelisperheitä paennut maasta.\nLudvigilla, jolla ennen oli useita satoja henkilöitä palveluksessaan,\nei ennen pitkää enää ollut kuin vain muutamia, niiden joukossa jalo\nClery, joka seurasi häntä Le Templeen.\n\nMaastamuutto synnytti aukkoja kaikkialla: se oli alkanut valtaistuimen\nportailla ja kuningasparin välittömässä läheisyydessä, mutta pääsi\nsitten vauhtiin maa-aatelin ja hengellisen säädyn keskuudessa.\nUpseerit, jotka järjestään kuuluivat aatelissäätyyn, siirtyivät maasta\njoukottain. Aina suurten kansainvaellusten päivistä saakka, jolloin\nasukkaat pakenivat maahan hyökkäävien roomalaisten tieltä, ei oltu\nnähty eikä kuultu sellaista.\n\nJo syyskuussa 1789 oli Necker valittanut, että vajaan neljäntoista\npäivän kuluessa oli annettu kuusituhatta passia Ranskan rikkaimmille\nasujamille.\n\nLoppupuolella samaa vuotta oli niin paljon ranskalaisia pakolaisia\nSveitsissä, että asuntojen vuokrat paikoittain olivat talon\nalkuperäistä hintaa korkeammat. Englanti ja Italia tarjosivat niinikään\nturvapaikan useille Ranskan jaloimmille perheille.\n\nMaastamuuttaminen tuli muotiasiaksi. Upseerit kehuivat taistelukentältä\npoistumisellaan, aateli luki itselleen ansioksi luopumisen\nkuninkaastaan. Suuret joukot nuoria aatelismiehiä kohtasivat toisensa\nKoblenzissa; he alkoivat käyttää erikoista univormua -- sinistä takkia,\npunaista liiviä ja keltaisia housuja ja napeissa kolmea liljaa, joka\noli siirtolaisten tunnusmerkki.\n\nTämä saksalainen kaupunki oli ikäänkuin poliittisena yhtymäpaikkana.\nKuninkaan veli tiesi paremmin kuin kukaan muu mikä kuninkaan\npuoluelaisille soveltui, sanottiin. Kun Artoisin kreivi oli katsonut\ntäytyvänsä matkustaa ulkomaille, niin sinnehän täytyi silloin\nuskollisen aatelinkin seurata.\n\nLudvig, joka ei milloinkaan tiennyt mitä hän tahtoi tahi mitä hänen\nolisi ollut tehtävä, ei tietysti tässäkään suhteessa tiennyt, pitikö\nhänen antaa maastasiirtymiselle hyväksymisensä vai ei. Se synnytti\nhänessä vuoroin pelkoa, vuoroin toivoa. Julkisesti oli hän\nmaastamuuttoa vastaan, mutta sydämensä syvyydessä toivoi hän voivansa\nkäyttää sitä edukseen. Hänellä oli maastasiirtyjäin joukossa ei\nainoastaan sukulaisia ja palvelijoita, vaan myös salaisia asiamiehiä.\nJa vaikka hän toisena hetkenä puhui halveksuen heistä, toivoi hän jo\nseuraavana hetkenä itse olevansa heidän joukossaan.\n\nTuskin voinee kieltää, että maastamuutto oli suuri erehdys. Että\nuskollinen ylimystö seuraa kuningastaan maanpakoon on kyllä\nkäsitettävissä; mutta tällä kertaa Ranskanmaan aateli ja papisto\nantoivat kuninkaansa yksin jäädä maahan, alttiina mitä suurimmille\nvaaroille, ja lähtivät itse vaeltamaan hovista hoviin sensijaan että\nolisivat pysyneet paikoillaan.\n\nToisaalta ei saata kieltää, että aateli vallankumouksen aikana oli\nsangen tukalassa asemassa. Ne, jotka siirtyivät muille maille,\nmenettivät maatilansa ja tuomittiin maanpakoon, joka, sen mukaan kuin\nRanskassa arveltiin, tulisi kestämään ainiaan. Ne, jotka jäivät\nkotimaahan, joutuivat epäiltäviksi, vainottaviksi ja vihdoin\ngiljotinoitaviksi. Ne, jotka pakenivat lippujen turviin, eivät\ntäälläkään olleet varmat hengestään, vaikka osottivatkin ihmeteltävää\nurhoollisuutta.\n\nTuli vuosi 1790, jonka alku näytti vakavammalta kuin lähinnä edellisen\nvuoden loppu.\n\nRyöstöjä ja murhapolttoja harjoitettiin maaseudulla, ja\npäällekarkaukset ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen Ranskanmaan\npääkaupungissa.\n\nNämä levottomuudet sekä useat hovin puolelta tapahtuneet erehdykset\nantoivat aihetta niin moniin perusteettomiin syytöksiin, että\nministerit, Necker etunenässä, kehottivat kuningasta ottamaan\nratkaisevan askeleen, joka osottaisi, että hän oli ottanut tyytyäkseen\nasiain nykyiseen tilaan.\n\nHelmikuun 4. p:nä (1790) ilmoitettiin kansalliskokouksen presidentin\ntiedoksi, että Ludvig aikoi tulla kokoukseen, mutta halusi tulla\nvastaanotetuksi ilman mitään juhlamenoja.\n\nValkoisilla liljoilla kirjaeltu punainen samettidraperia heitettiin\ntuota pikaa presidentintuolin yli ja presidentti itse jäi seisomaan\ntuolin viereen.\n\nKello yksi astui kuningas saliin. Hän oli puettu aivan yksinkertaisesti\nja tuli ilman saattojoukkoa. Kokous nousi ylös tervehtien häntä.\n\nLaumottain uteliaita hyökkäsi saliin, täyttäen parvet; odotettiin\nsuurella jännityksellä, mitä Ludvig tulisi sanomaan.\n\nHetki oli ylen tärkeä. Kuningas tunsi, että tällä kertaa oli hänen\npäästävä voitolle, tällä kertaa olisi tappio kaksin verroin nöyryyttävä\nja turmiollinen.\n\nPuheessa, jonka Necker oli kokoonpannut, huomautti hän niistä\nlevottomuuksista, jotka olivat kohdanneet hänen valtakuntaansa. Hän\nlausui, että hän halusi tulla lähempään yhteyteen kansan edusmiesten\nkanssa, semminkin nyt, kun hänen vahvistettavakseen oli annettu\npäätöksiä, jotka välttämättömästi johtaisivat koko valtakunnan\nhallitusmuodon muuttamiseen. Hän puolestaan kaikin voimin vaikuttaisi\nsiihen suuntaan, että tämä hallitusmuodon muuttaminen tapahtuisi\nonnellisesti. Kaikki päinvastaiset yritykset hän pitäisi rangaistavina\nja ehkäisisi niitä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla.\n\nLudvig huomautti lopuksi niistä uhrauksista, joita hän oli tehnyt, ja\nkehotti kaikkia, jotka olivat kärsineet vahinkoa, ottamaan esimerkkiä\nhänen nöyrästä tyytyväisyydestään ja lohduttamaan itseään niiden etujen\ntoivolla, joita uusi hallitusmuoto maalle lupasi.\n\n\"Samoin kuin kuningatar, joka ottaa osaa minun tunteisiini\", lausui\nLudvig lopuksi, \"tahdon ajoissa perehdyttää poikani niihin uusiin\nolosuhteisiin, jotka ovat asianhaarain pakosta syntyneet. -- -- --\nTeitä, jotka niin monella tavalla voitte vaikuttaa harhaan johdetun\nkansan mieliin, teitä pyydän antamaan sille oikean käsityksen sen\ntodellisista eduista, tälle kansalle, joka on minulle niin rakas ja\njonka uskollisuutta vakuutetaan minulle, kun koetetaan lohduttaa minua\nmurheissani.\"\n\nPuhe vastaanotettiin riemulla ja liikutuksella. Kokous kiitti\nkuningasta ilohuudoin ja onnentoivotusten myrskyllä. Mahdottomat\nihmislaumat saattoivat häntä takaisin linnaan. Päätettiin lähettää\nhänelle ja kuningattarelle kiitollisuusadressi. Taaskin oli Pariisi\nilonhuumauksen valtaamana.\n\nKuningas oli tämän tekonsa kautta sitoutunut pitämään uutta\nperustuslakia pyhänä. Kansalliskokous ei tahtonut olla häntä huonompi.\nEdusmiehet astuivat yksitellen esiin ja vannoivat kannattavansa\nkansalliskokouksen hyväksymää ja kuninkaan vahvistamaa valtiomuotoa.\n\nMyöskin kuningatar joutui rakkauden osotuksista osalliseksi. Hän\nkirjoitti tämän johdosta prinsessa Lamballelle:\n\n    \"Ystävättäreni!\n\n    Valitan, ettet sinä ollut Pariisissa eilen. Emme koko viime\n    vuonna ole kokeneet niin ihanaa päivää.\n\n    -- -- On suloista toivoa, ja minä tahdon antautua tämän toiveen\n    valtaan. Ja vaikkei se olisi kuin turha luulo, on se kumminkin\n    minulle rakas, koska se rauhoittaa minua lasteni vastaisen\n    kohtalon suhteen. Tule takaisin niin pian kuin voit, rakas\n    ystävättäreni, nähdäksesi kuinka onnellinen olen. Sitä ei\n    luultavasti kestä kauan, sentähden on tilaisuudesta otettava\n    vaari.---\"\n\nMielialat kohosivat ja laskivat levottomien aaltojen tavoin, ja rauhan\nja sovinnon pettävät luulot sammuivat yhtä nopeasti kuin ilotulien\nvälke.\n\nOnnensa päivinä oli Marie Antoinettella ollut ikäänkuin aavistus\ntulevista onnettomuuksista, ja hänen aavistuksensa ennen pitkää\nvaihtuivat mitä hirvittävimmäksi todellisuudeksi.\n\nJos mieli johtaa kansaa takaisin rauhallisempaan mielialaan, jos mieli\nkansassa saada vireille pelkkää varjoakaan vain sen entisestä\nrakkaudesta kuningashuonetta kohtaan, olisi hovin ja kuningasparin\ntäytynyt aivan kokonaan muuttaa käytöksensä. Mutta tätä\nvälttämättömyyttä ei kuningas enempää kuin kuningatarkaan oivaltanut.\n\nNe virheet, jotka kuningaspari teki, pahensi vain ympäristön kopeus ja\nkykenemättömyys ymmärtää asemaa. Mielten ollessa vielä täynnä ihastusta\nkuninkaan sanojen johdosta, annettiin porvarissäädylle kolhaus\nvastaanottamalla sen edustajat tykkänään toisella tavalla kuin aatelin,\ntavalla, joka selvään osotti, ettei porvarillisia edustajia pidetty\naatelin veroisina.\n\nLyhyen välirauhan jälkeen alotti kansa jälleen vainoomisensa\nkuningasta, kuningatarta ja heidän ystäviään vastaan.\n\nTalven kuluessa kokoontui harva se päivä uhkaavia joukkoja Tuileriain\nakkunain alle sättimään ja solvaamaan Marie Antoinettea. Yösydämellä\nammuttiin laukauksia kuninkaallista linnaa kohti. Oikea vankila ei\nliene sulkenut seiniensä sisälle niin paljoja suruja ja huolia kuin\ntämä linna, jossa kuningasperheitä monin polvin oli asunut.\n\nKuningatar ei voinut pidättyä katkeruudella lausumasta:\n\n\"Olisipa äitini hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt minut tällaisessa\nympäristössä -- minut, joka olen keisarin tytär, kuninkaan puoliso ja\nkuninkaan äiti, tai ainakin lapsen, jonka on määrä tulla kuninkaaksi.\"\n\nEräs Favras-niminen ranskalainen aatelismies, joka oli matkustellut\nkaikkialla Europassa ja joka oli naimisissa ulkomaisen ruhtinattaren\nkanssa, oli sen mukaan kuin huhu kertoi suunnitellut salaliiton\nkansalliskokousta vastaan.\n\nVäitettiin, että hänellä oli aikomuksena murhauttaa Lafayette ja\nBailly, että hän piti 1,200 hevosta varalla Versaillesissa auttaakseen\nkuningasta pakoon ja että värvätty armeija, johon kuului sveitsiläisiä\nja piemontilaisia, oli valmiina liittymään kuninkaaseen ja marssimaan\nPariisiin.\n\nFavrasia vastaan tehtiin kanne, mutta syyttäjät eivät huolineet asettua\nsilmitysten häntä vastaan ajamaan kannettaan.\n\nTodistajia esiintyi, jotka antoivat seikkaperäisiä tietoja hänen\nhankkeistaan, mutta todistuksia puuttui eikä voitu löytää mitään\nmerkkejä, jotka olisivat osottaneet Versaillesiin koottujen 1,200\nhevosen tai värvätyn armeijan olemassaoloa.\n\nVajavista todistuksista huolimatta oli Favrasin tuomio jo ennakolta\nlangetettu. \"Näkyi selvään, että piti saada pelotella niitä, jotka\nhalusivat palvella kuningasta\", kirjoitti prinsessa Elisabeth. \"Kansa\nvaati verta, vieläpä semmoisen miehen verta, jolla oli vihattu\nylimyksen leima heidän silmissään.\"\n\nFavras tuomittiin hirtettäväksi. Kansa, jota huvitti nähdä markiisin\nkuolemantuomion täytäntöönpanoa, virtasi suurin parvin hänen\nmestauspaikalleen ja pilkkasi häntä miten suinkin taisi.\n\nKuolemaantuomittu osotti kiusanhengilleen halveksivaa naamaa ja\nkieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta salaisuuttaan.\n\n\"Surkuttelen niitä ihmisiä, jotka vastoin parempaa tietoaan syyttävät\nminua\", sanoi hän. \"Mutta jos välttämättömästi tarvitaan uhria, niin\nolen iloinen siitä, että vaali on osunut minuun.\"\n\n\"Porvarit, minä kuolen viatonna!\" jatkoi hän. \"Rukoilkaa Jumalaa\npuolestani!\"\n\nJa kääntyen pyöveliin sanoi hän:\n\n\"Nyt, ystäväni, tee tehtäväsi!\"\n\nSeuraavana päivänä Favrasin kuoleman jälkeen juolahti erään hänen\nystävänsä päähän onneton tuuma viedä hänen surupukuinen leskensä ja\nlapsensa kuningasparin eteen julkisilla päivällisillä Tuilerioissa.\n\nMarie Antoinette pysyi ulkonaisesti tyynenä ja tunteettomana, vaikka\nhän sydämensä sisimmässä tunsi lämmintä osanottoa kuollutta ja hänen\nperhettään kohtaan.\n\nPäivällisen päätyttyä vetäytyi hän niin pian kuin mahdollista\nyksityishuoneisiinsa. Siellä heittäytyi hän lamautuneena nojatuoliin ja\nlausui:\n\n\"Täytyyhän meidän sortua, kun kimppuumme käy ihmisiä, joissa\nlahjakkaisuus on ilkeyden kanssa liitossa, ja kun puolustajinamme on\nhenkilöitä, jotka tosin ovat sangen kunnioitettavia, mutta joilla ei\nole selvää käsitystä tilastamme. Minut on saatettu väärään asemaan\nkahteen puolueeseen nähden esittämällä minulle Favrasin leski ja poika.\nJos olisin saanut menetellä vapaasti, olisin tietysti ottanut sen\nmiehen pojan, joka on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja istuttanut\nhänet pöydän ääreen minun ja kuninkaan keskelle. Mutta samojen\npyövelien ympäröimänä, jotka lähettivät hänen isänsä kuolemaan, en\nuskaltanut edes luoda silmiäni häneen. Kuninkaallismieliset tulevat\nvarmaan moittimaan minua, koska en ottanut huomatakseni tuota\nlapsiraukkaa, ja vallankumouksen ystävistä on tuntuva loukkaavalta se\najatus, että on arveltu tehtävän minulle mieliksi tuomalla poika minun\nnähtäväkseni.\"\n\nHelmikuun 27. p:nä sai Marie Antoinette veljeltään Leopoldilta kirjeen,\njoka toi sen viestin, että hänen vanhin veljensä Josef oli kuollut\nWienissä.\n\nPoliittiset selkkaukset, joihin nuori keisari oli tullut vedetyksi,\nolisivat todennäköisesti, jos hän olisi saanut elää, estäneet häntä\nantamasta voimakasta tukea sisarelleen, mutta hänessä Marie Antoinette\njoka tapauksessa kadotti veljen, joka rakasti häntä ja oli ollut\nhänelle hyvänä neuvonantajana ja ystävänä.\n\nMuutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän kirjoittanut sisarelleen\nhellän, liikuttavan kirjeen, jossa lausui syvästi surkuttelevansa sitä,\nettä hänen täytyi jättää hänet niin tukalaan asemaan; ja hän sanoi\nolevansa pahoillaan siitä, ettei hän voinut antaa hänelle\nkäytännöllisiä osotuksia hellyydestään, joka hänessä aina oli säilynyt\nsisartaan kohtaan.\n\nEräässä viimeisiä kirjeitään veljelleen ja seuraajalleen oli keisari\nJosef vähäistä ennen kirjoittanut:\n\n\"Minä olen, samoin kuin sinä, kovasti harmissani kaikkien niiden\nilettävien huhujen tähden, joita levivitellään Ranskan kuningattaresta;\n-- mutta mihinkäpä toimiin voi hävyttömiä ja hulluja ihmisiä vastaan\nryhtyä. Noita kurjia on mahdoton saada uskomaan, että sisareni ei ole\nlähettänyt minulle salaa useita miljoonia, yhtä vähän kuin minä\nitsekään tiedän millä perusteella minä voisin noita rahoja vaatia tai\nmiten hän olisi saanut ne minulle annetuksi. Minä en ole milloinkaan\nvastaanottanut ainoatakaan kultakolikkoa Ranskasta.\"\n\n\"Tämä tappioni on koskenut minuun kovasti\", kirjoitti Marie Antoinette\nmadame Polignacille veljensä kuoltua. \"Mutta se voima ja rohkeus, jota\ntämä kyynelin kaivattu veljeni aina viimeiseen asti osotti, pakottavat\nvielä koko maailman ihmettelemään häntä ja auttavat häntä saamaan\noikeutta. Minä rohkenen sanoa, että hän kuoli täysin arvoisena\nveljenäni.\"\n\n\n\n\n9.\n\nMarie Antoinette äitinä. -- Ludvig XVII:nnen luonteen piirteitä.\n\n\nPäiviä, jopa kuukausiakin saivat Tuileriain asukkaat olla\nlakkaamattomassa kiihtymyksen ja ahdistuksen tilassa.\n\nYöllä huhtikuun 13. päivää vasten odotti Lafayette hyökkäystä\nTuilerioihin. Hän ilmoitti tämän pelkonsa kuninkaalle.\n\nLudvig nousi ja läksi kuningattaren huoneeseen.\n\nMutta kuningatar oli poissa. Täynnä levottomuutta riensi hän silloin\nlastensa makuuhuoneeseen.\n\nSiellä tapasi hän vaimonsakin. Kuningatar piti poikaansa syliinsä\nsuljettuna.\n\n\"Minä etsin sinua; sinä olet saattanut minulle mitä suurinta tuskaa\",\nhuudahti kuningas kiihkosta menehtymäisillään.\n\n\"Minä olin paikoillani\", vastasi Marie Antoinette ja puristi\nkruununprinssiä sydäntään vasten.\n\nKävelyretkillä, joita Marie Antoinette pani toimeen lastensa tähden ja\nheidän seurassaan, sai hän usein osakseen vihamielisiä silmäyksiä ja\nkuulla uhkaavia soimauksia. \"Kuningatar ja kuninkaalliset lapset\nnäyttävät kovin onnettomilta\", kertoo madame Elliot, \"ja onpa heillä\ntäysi syy siltä näyttääkin. Varsin harvat ovat ne, jotka osottavat\nkuningattarelle kaikkein tavallisinta kohteliaisuutta. Ne, jotka\nmuutamia kuukausia sitten olisivat heittäyneet tomuun hänen eteensä,\nkulkevat nyt hänen ohitsensa liaten häntä kiireestä kantapäihin.\"\n\nMitä onnettomampi Marie Antoinette tunsi olevansa, sitä innokkaammin\nliittyi hän lapsiinsa. Äidinrakkaus oli samalla kertaa hänen\nlohdutuksensa ja hänen surunsa. Kun hän katseli kruununprinssiä,\ntäyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Tulisiko tästä lapsesta, jolle\nniin ihana tulevaisuus näytti olleen määrätty, hallitsija vaiko\nmarttyyri?\n\nVetäydyttyään pois maailmasta omisti kuningatar kaiken aikansa\ntyttärelleen ja pojalleen.\n\nHän muisti miten hänen äitinsä Wienissä oli ottanut keisarilliset\nlapset mukaansa käydessään sairaiden ja köyhien luona, ja nyt teki hän\nsamalla tavalla omien lastensa kanssa. Hän otti heidät mukaansa\nsairashuoneisiin ja opetti heitä jakelemaan lahjoja ja ystävällisiä\nlohdutuksen sanoja.\n\nMadame Polignacin paettua oli madame de Tourzel tullut kuninkaallisten\nlasten kasvattajaksi. Seuraava kuningattaren kirje madame de\nTourzelille osottaa muita paremmin millaista huolta Marie Antoinette\npiti pojastaan ja tyttärestään.\n\n    \"Heinäkuun 24. p:nä 1789.\n\n    Poikani on neljän vuoden neljän kuukauden ja miltei neljän päivän\n    vanha. En tahdo puhua hänen ulkonaisista ominaisuuksistaan. Te\n    saatte nähdä hänet itse. Hänen terveytensä on aina ollut hyvä,\n    mutta hänen vielä kehtolapsena ollessaan huomattiin, että hänellä\n    oli heikot hermot ja että vähinkin erinomaisempi melu vaikutti\n    häneen. Hän sai myöhään ensimäiset hampaansa, jotka puhkesivat\n    helposti ja kivutta. Vasta kun eräs viimeisistä hampaista puhkesi,\n    sai hän kouristuskohtauksen. Sittemmin on tämä kohtaus ollut\n    hänellä kahdesti, ensi kerran talvella 8788, kun hänet rokotettiin,\n    mutta jälkimäinen kohtaus oli hyvin lievä. Hänen heikoista\n    hermoistaan on se haitta, että kaikkinainen melu, johon hän ei ole\n    tottunut, tekee hänet tuskaiseksi. Niin esimerkiksi pelkää hän\n    tavattomasti koiria, siksi että hän on kuullut niiden haukkuvan\n    hänen korvansa juuressa. En ole koskaan pakottanut häntä katsomaan\n    niitä, sillä minä luulen, että hänen pelokkuutensa vähenee sitä\n    mukaa kuin ymmärrys kehittyy.\n\n    Hän on hyvin vilkas, ja kiivas vihastuessaan, mutta hän on hyvä\n    lapsi, vieno ja helläsydäminen, milloin ei ajattelemattomuutensa\n    saa hänessä valtaa. Hänellä on tavaton itsetunto, joka, jos sitä\n    ymmärtäväisesti johdetaan, voi tulla hänelle hyödylliseksi.\n    Kunnes hän pääsee tuttavalliselle kannalle henkilön kanssa, osaa\n    hän hillitä itseään, jopa kokonaan voittaa kärsimättömyytensä ja\n    vihanpuuskansa, jotta vieraan silmissä näyttäisi sävyisältä ja\n    rakastettavalta. Hän on lujasti sanassaan pysyvä, kun on luvannut\n    jotakin, mutta hän on kovasti avomielinen ja toistaa halusta mitä\n    on kuullut toisten sanovan; tahtomatta narrata lisää hän usein\n    sellaista, mitä hän on mielikuvituksessaan nähnyt. Se on hänen\n    suurin vikansa, joka on koetettava saada hänestä pois juuritetuksi.\n\n    Muuten -- minä toistan sen vielä -- on hän kiltti lapsi, ja\n    ystävällisyydellä ja vakavuudella pitäisi, olematta liiaksi\n    ankaria, saada hänestä semmoista kuin tahtoo. Mutta kaikki\n    ankaruus saattaa hänet mielenkuohuun, sillä hän on ikäisekseen\n    varsin lujaluontoinen. Niin on esimerkiksi sana 'anna anteeksi'\n    ollut hänelle varhaisimmasta lapsuudestaan vastenmielinen. Hänet\n    saa sanomaan melkein mitä hyvänsä, milloin hän on tehnyt väärin,\n    mutta sanaa 'anna anteeksi' ei hän saa huuliltaan ilman itkua ja\n    suurta penäämistä. --\n\n    Poikani ei osaa lukea ja hän on hyvin hidas oppimaan, sillä hän\n    on liiaksi ajattelematon ollakseen ahkera. Hänellä ei ole\n    minkäänlaisia suuruuden ajatuksia päässään, ja minä toivoisin,\n    että tätä jatkuisi edelleen. Meidän lapsemme ehtivät kyllä vielä\n    saada tietää keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan erittäin paljon\n    ja täydestä sydämestään. Kun jokin tuottaa hänelle hauskuutta,\n    olkoon sitten kysymys pikku lahjasta tai kävelyretkestä, rientää\n    hän heti pyytämään samaa sisarelleenkin. Luonnostaan on hänellä\n    iloinen mieli. Terveytensä vaatii olemaan häntä paljon ulkoilmassa,\n    ja minä luulen, että on hyödyllisempää antaa hänen leikkiä ja\n    työskennellä ulkona terrassilla kuin viedä häntä kauemmaksi. Se\n    liikunta, jonka lapset saavat leikkiessään ja juostessaan ulkona,\n    on terveellisempää kuin jos pakottaa heidät kävelemään, mikä\n    usein rasittaa munuaisia.\n\n    Tahdon puhua vähäisen hänen ympäristöstään. Hänellä on kolme\n    aliopettajatarta, daamit Soucy, anoppi ja miniä, sekä madame de\n    Villefort. Vanhempi madame de Soucy on erittäin rakastettava\n    nainen, hyvin taitava ja tarkka, mutta hänellä on ikävä käytöstapa.\n    Miniällä on sama ikävä käytöstapa, mutta häneltä puuttuu kokonaan\n    lahjakkaisuutta. Viime kuluneina vuosina ei hänellä ole ollut\n    mitään tekemistä tyttäreni kanssa, mutta pikku pojalleni ei hän\n    voi aikaansaada mitään vahinkoa. Muuten on hän hyvin uskollinen\n    ja sitä paitsi ankara häntä kohtaan. Madame de Villefort on\n    edellisen suora vastakohta -- hän hemmoittelee lastani liiaksi.\n    Hänellä on vähintäänkin yhtä ikävä käytöstapa, ellei ikävämpikin.\n    Keskenään sopivat he vallan hyvin.\n\n    Molemmat hovimestarinnat ovat poikaani suuresti kiintyneet. Mutta\n    madame Lemoine on sietämätön lavertelija, joka kertoo kaikki mitä\n    hän kuulee, olkoon poika läsnä tahi ei -- se on hänestä aivan\n    yhdentekevää. Madame Neuville on miellyttävän näköinen sekä\n    lahjakas ja vilpitön, mutta hänen sanotaan olevan vehkeilevän\n    äitinsä johdettavana.\n\n    Brunieriin, lääkäriin, luotan täydellisesti milloin lapset ovat\n    sairaina, mutta muuten on katsottava, että hän pysyy alallaan;\n    hän on suurisuinen, iloinen ja mellasteleva.\n\n    Apotti d'Avreux lienee sopiva ohjaamaan poikaani lukutaitoon,\n    mutta muuten puuttuu häneltä tyyten sitä käytöstapaa ja niitä\n    ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömät henkilölle, joka tulee\n    oleskelemaan lasteni läheisyydessä. Se se juuri on vaikuttanut\n    päätökseeni, että hän ei saa tulla tyttäreni opettajaksi, ja on\n    pidettävä tarkasti silmällä, ettei hän saa olla missään yhteydessä\n    poikani kanssa muulloin kuin lukutunneilla. Tämä oli yksi niitä\n    seikkoja, jotka tuottivat madame Polignacille enimmän huolta. Ja\n    kuitenkaan ei hän aina onnistunut yrityksissään. Muutamia päiviä\n    sitten kuulin tältä apotilta lauseita, jotka ilmaisivat niin\n    suurta kiittämättömyyttä, että ne olivat minulle mitä suurimmassa\n    määrässä vastenmielisiä.\n\n    Pojallani on kahdeksan kamarirouvaa. He palvelevat häntä hyvin\n    ahkerasti, mutta minä en voi suuresti luottaa heihin. Viime\n    aikoina on heidän piirissään lausuttu paljon varomattomia sanoja,\n    minun voimattani kumminkaan varmuudella päättää, kenen suusta ne\n    ovat lähteneet. Kamarirouvista varsinkaan eräs rouva Belliard ei\n    huoli liioin salata tunteitaan. Tarvitsematta epäillä ketään on\n    joka tapauksessa oltava varuillaan.\n\n    Poikani miehiset palvelijat ovat uskollisia, häneen kiintyneitä\n    ja tyyniluontoisia.\n\n    Tyttärelläni on kaksi hovimestarinnaa ja seitsemän kamarirouvaa.\n    Madame Brunier, lääkärin vaimo, on ollut tyttäreni luona hänen\n    syntymästään saakka ja palvelee häntä varsin uskollisesti. Mutta\n    vaikka minulla ei ole mitään muistuttamista häntä vastaan, en\n    kumminkaan ikänä huolisi häntä omaan palvelukseeni. Hän on\n    luonteeltaan miehensä kaltainen. Paitsi sitä on hän hyvin ahne\n    ja pitää tarkkaa vaaria niistä pienistä etuisuuksista, jotka\n    hänen asemansa hänelle suopi.\n\n    Hänen tyttärensä, madame Tremindille, on hyvin kunnioitettava ja\n    lahjakas nainen. Vaikkei hän ole seitsemääkolmatta vuotta vanhempi,\n    omaa hän kuitenkin kypsyneemmän iän hyvät ominaisuudet. Hän on\n    ollut tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti, ja minä en ole\n    koskaan päästänyt häntä näkyvistäni. Minä olen saanut aikaan hänen\n    avioliittonsa, ja kaiken sen ajan, jonka hän on poissa tyttäreni\n    luota, käyttää hän yksinomaan kolmen pikku tyttösensä\n    kasvattamiseen. Hänellä on hyvin lauhkea ja mukaantuva luonne,\n    hän on varsin taitava, ja hänelle, eikä apotti d'Avreuxille, tahdon\n    minä antaa tyttäreni opettamisen huoleksi. Hän kykenee siihen\n    vallan hyvin, ja koska onnekseni tiedän tämän varmasti, pidän\n    häntä siihen kaikkia muita sopivampana. Siksi toiseksi pitää\n    tyttäreni hänestä paljon ja luottaa häneen.\n\n    Toiset seitsemän naista ovat hyvin alamaisia ja luonteeltaan\n    paljoa tyvenempiä ja rauhallisempia kuin poikani kamarirouvat.\n\n    Miehiset palvelijat ovat kaikki olleet tyttäreni luona aina hänen\n    syntymästään asti. He ovat hyvin vähäpätöisiä henkilöitä, mutta\n    kun heillä ei ole muuta tekemistä kuin hoitaa helppoa tointaan ja\n    kun he eivät oleskele täällä muulloin kuin virka-aikanaan, on se\n    minusta melkein yhdentekevää.\n\n                                             Marie Antoinette.\"\n\nPieni kruununprinssi oli kaunis lapsi, silmät olivat suuret siniset,\nhiukset soluivat kutreina, posket olivat verevän punaiset, hymyily\nhohti iloisena, kunnes onnettomuudet tuottivat ennenaikaista\nvakavuutta.\n\nKukaan ei tuntenut häntä paremmin kuin hänen äitinsä. Kukaan ei ollut\nsuuremmalla tarkkaavaisuudella tutkinut hänen vikojaan, mutta kukaan ei\nmyöskään tuntenut hänen miellyttäviä puoliaan paremmin kuin äiti.\n\nKruununprinssillä oli synnynnäinen harrastus hyvään, ja se\nehdottomasti herätti kasvattajassa suopeutta, mutta samalla oli hänellä\nkuitenkin semmoisia vikoja kuin kiivasluontoisuutta ja taipumusta\ntottelemattomuuteen, joihin täytyi käydä kiinni kovin kourin. Äidin\ntäytyi usein torjua hänen hyväilyjään, jotka helposti saattoivat tehdä\nhänen ankaruutensa tehottomaksi, ja vastustaa pikku pojan yrityksiä\nvälttää rangaistusta.\n\nHän oli hyvin vastahakoinen lukemaan, mutta hänen pojanrakkautensa\nauttoi hänet voitolle vastahakoisuudestaan.\n\nÄiti muistutti häntä eräänä päivänä siitä, että hän ei osannut lukea,\nvaikka oli jo neljän ja puolen vuoden vanha.\n\nPoikanen vastasi silloin:\n\n\"Minä opettelen lukemaan uudenvuoden lahjaksi sinulle, äiti\nkuningatar.\"\n\nMarraskuun lopulla -- kertoo madame Tourzel -- virkkoi hän\nopettajalleen:\n\n\"Minun pitää saada tietää, vieläkö on pitkältä uudenvuoden päivään,\nsillä olen luvannut äidille, että opin siksi lukemaan.\"\n\nKuultuaan sinne olevan vain kuukauden, sanoi hän aivan tyynesti:\n\n\"Luettakaa minua sitten kaksi tuntia päivässä, rakas apotti, niin minä\nkyllä siihen asti opin.\"\n\nJa hän piti sanansa. Määrättynä päivänä hän astui voitonriemuisena\nkuningattaren luo, pitäen kirjaa kädessään.\n\nJa hän heittäytyi kuningattaren syliin.\n\n\"Tässä on uudenvuoden lahjasi\", sanoi rakastettava lapsi. \"Minä olen\npitänyt sanani, ja nyt osaan lukea.\"\n\nLähellä Tuilerioita, Seinen rantamalla, oli vähäinen puutarha, jonka\nrajalla oli paviljonki, kruununprinssin opettajan asunto. Madame de\nTourzelin toimesta lahjoitettiin prinssille tuo maatilkku, jonka hän\nilolla vastaanotti. Saman pienen puutarhan lahjoitti Napoleon sittemmin\nRooman kuninkaalle; Kaarle X antoi sen Bordeauxin herttualle, ja Ludvig\nFilip Pariisin kreiville. \"Kuinka monta varoitusta onkaan kylvetty\ntuolle pienelle maatilkulle, joka niin sukkelasti joutui pois nuorten\nomistajainsa käsistä!\" sanoo Beauchesne. \"Ensimäinen kuoli vankilassa\nkymmenen vuoden ikäisenä; toisen (Reichstadtin herttuan) pyyhkäisi\npoliittinen myrsky pois Ranskanmaan pinnalta, hänen elettyään parahiksi\nniin kauan, että oli oppinut tuntemaan isänsä nimen ja saanut\nkuolevaisena katsella miekkaansa. Kolmas katosi kuten toisetkin\nvallankumouksen myrskyihin, ja neljäs on lähes viime aikoihin saakka\noleskellut maanpakolaisena Itävallassa ja Englannissa.\"\n\nTässä pienessä puutarhassa kasvatti kruununprinssi kaniineja ja sorsia;\ntäällä vaali hän kukkiaan, täällä leikki ja työskenteli hän vapaasti ja\niloisesti.\n\nIntohimojen riehuessa kansalliskokouksessa ja Pariisin kaduilla,\nseurasi hän mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kukkiensa kehitystä ja\npoimi niistä kauneimmat, sommitellakseen niistä kukkavihkoja äidilleen.\n\nJoka aamu varhain hän meni äitinsä luo ja pani kukkia hänen\nvuoteelleen. Hän piiloutui sängyn uudinten taa, ja kun Marie Antoinette\nheräsi ja näki kukkavihon, tapasi hän sanoa:\n\n\"Pikku poikani ei varmaankaan ole kaukana.\"\n\nHovinaiset kokivat vakuuttaa Kaarle Ludvigille, että linnassa oli\nkyllin monta puutarhuria ja että kuningattarella oli kukkia\nyllinkyllin.\n\n\"Mutta kaikki kukat eivät tuota hänelle sitä iloa kuin minun\npoimimani\", vastasi lapsi.\n\nHän oli aina puuhassa tuottaakseen äidilleen iloa. Hän oli onnellinen\näidin hymyillessä hänelle ja hän otti osaa äidin suruun, voimatta\nkäsittää syytä miksi äiti itki.\n\nEräänä päivänä kuuli hän erään hovinaisista lausuvan ystävättärestään:\n\n\"Hän on onnellinen kuin kuningatar.\"\n\n\"Silloin ette kai tarkoita minun äitiäni\", sanoi Kaarle Ludvig, \"sillä\nhän itkee myötään.\"\n\nMilloin hän oli ollut ahkera oppitunnilla, meni Marie Antoinette hänen\nkanssaan hänen pikku puutarhaansa. Äitiä huvitti nähdä hänen\nlaukkailevan puutarhan käytäviä pitkin, ja Marie Antoinette järjesteli\nniitä kukkia, jotka poikanen oli poiminut.\n\n\"Ei voinut olla herttaisempaa ja älykkäämpää lasta, lasta, joka olisi\nsanonut sanottavansa suloisemmin kuin pikku Kaarle Ludvig\", sanoo\nmadame Tourzel.\n\nHän käytti aina tilaisuutta hyväkseen lausuakseen jotain mieluista\nympäristölleen. Eräänä päivänä, kun hän loma-ajan jälkeen jälleen\nryhtyi lukuihinsa, istui Marie Antoinette huoneessa kuunnellen\nopetusta.\n\n\"Ellen muista väärin\", lausui apotti, \"puhuimme viime oppitunnilla\npositiivista, komparatiivista ja superlatiivista. Sen on teidän\nkuninkaallinen korkeutenne luonnollisesti unohtanut.\"\n\n\"Erehdytte\", vastasi prinssi, \"minä muistan kaikki vallan hyvin.\nPositiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on hyvä opettaja.\nKomparatiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on parempi kuin muut\nopettajat. Ja superlatiivi\", jatkoi hän, katsahtaen kuningattareen,\n\"on, kun sanon: äitini on paras kaikista äideistä.\"\n\nSatoja semmoisia pikkutapauksia on tästä lapsesta muistoon merkitty.\nEräänä päivänä oli Bertrand de Moleville kuningattaren luona käymässä.\nKruununprinssi laukkasi laulellen ja leikkien ympäri huonetta,\npuusapeli kupeellaan. Kotvasen perästä tultiin noutamaan häntä\nillalliselle. Yhdellä pyörähdyksellä oli hän ulkona huoneesta.\n\nKuningatar kutsui hänet takaisin.\n\n\"Poikani\", sanoi hän, \"sinä läksit pois kumartamatta monsieur\nBertrandille.\"\n\n\"Äiti kulta\", vastasi kruununprinssi, yhä edelleen hyppien, \"sen tein,\nkoska vallan hyvin tiesin, että monsieur Bertrand on meidän\nystäviämme.\"\n\n\"Hän on herttainen lapsi, eikö totta?\" lausui Marie Antoinette.\n\"Onnellinen hän, joka vielä on tuommoinen lapsi. Hän ei tiedä miten\nraskaasti me kärsimme, ja hänen hilpeytensä tuottaa meille iloa.\"\n\nKamaripalvelija Hue näki kerran kruununprinssin heittäytyvän pensaitten\nsisään ja huomautti hänelle, että hän turhan päiten, ketään\nhyödyttämättä, antautui vaaraan saada kasvonsa naarmuille.\n\nYlväin muodoin poikanen vastasi:\n\n\"Tie maineeseen käy ohdakkeitten kautta.\"\n\nMoinen sankarillisuus ei ollut mieleen kuningattarelle, joka sattui\nolemaan lähettyvillä. Hän koki selvittää pojalle, ettei silmiensä\npuhkaiseminen ainoastaan sen vuoksi, että pääsisi tunkeutumaan\npensaston läpi, ollut yhtään mainehikasta, ja että hänen oli viisainta\njättää puhumiset mainehikkuudesta siksi, kunnes oli tullut tietämään\nmiten työläästi maine on saavutettavissa.\n\nKruununprinssi punastui, juoksi äitinsä luo ja suuteli hänen kättään.\n\nHän oli myöskin hyvin kiintynyt kuninkaaseen, mutta kunnioitus isää\nkohtaan pakotti hänet enemmän pidättäytymään tämän seurassa kuin äidin,\njonka varalle hänellä aina oli helliä ja armaita sanoja.\n\nPaikka, jolla näytti olevan suurin vetovoima kruununprinssiin nähden,\noli hyljättyjen, isättömien ja äidittömien lasten koti. Kuningattarella\noli tapana usein ottaa hänet mukaansa sinne, ja pienet löytölapset\nosottivat hänelle moninaisella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan\nnäitten käyntien johdosta. Eräänä päivänä äkkäsi kuningas poikansa\njärjestelemässä kultarahoja pieneen rasiaan, jonka hänen tätinsä\nElisabeth oli hänelle lahjoittanut.\n\n\"Mutta, Kaarle\", sanoi isä suuttuneena, \"luulenpa sinun keräävän rahoja\nkuten mikä saituri ikään?\"\n\nKruununprinssi punastui, mutta vastasi sukkelasti:\n\n\"Niin kyllä, isä, minä kerään rahoja, mutta köyhien lasten hyväksi. Jos\nnäkisit heidät, olisi sinun sääli heitä.\"\n\nKuningas syleili häntä hellästi.\n\n\"Jos niin on asia, lapseni, että säästät köyhille, niin autan minä\nsinua saamaan lippaasi täyteen\", sanoi hän.\n\n\n\n\n9.\n\nKesä v. 1790. -- Juhla Mars-kentällä. -- Kuningatar ja Mirabeau.\n\n\nKevät koitti, kykenemättä sekään haihduttaa kuningasparin huolia ja\ntukahduttaa kansan vainoomishalua.\n\nKuningattaren teki mieli päästä raikkaaseen maan ilmaan. Hän oli ennen\nonnensa päivinä rakastanut Saint-Cloudia, ja nyt halusi hän jälleen\nmatkustaa sinne. Hän halusi muutamiksi lyhyiksi kesäkuukausiksi päästä\nkuulemasta roistoväen pilkkaa ja soimauksia.\n\nLafayetten ja hänen ajutanttiensa saattamana lähti hovi Saint-Cloudiin.\n-- Marie Antoinette oli onnellinen, kun sai vielä kerran istua\nruohikossa lapsinensa, kun sai käyskennellä pitkin puiston lehtikujia\nja levätä puitten katveessa, melun ja vihaisen kiljunnan häntä joka\nhetki häiritsemättä. Sitä paitsi saattoi hän täällä vapaammin kuin\nPariisissa antautua siihen iloon, jonka kirjeenvaihto sukulaisten ja\nystävien kanssa hänelle tuotti.\n\nHovi oleskeli koko kesän Saint-Cloudissa. Joka sunnuntai ja kaikkina\njuhlatilaisuuksina matkasivat kuninkaalliset Pariisiin, sillä\npariisilaiset halusivat nähdä kuningastaan ja kuningatartaan.\n\nVaikka Marie Antoinette aina kaikin mokomin halusi päästä\nSaint-Cloudiin takaisin niin pian kuin mahdollista, katsoi hän\nkuitenkin parhaaksi noudattaa kansan mieltä ja usein näyttäytyä hänelle\nvihamielisessä kaupungissa.\n\n\"Ei tosin ole mukauduttava kirkujille\", lausui hän kirjeessä kreivi\nMercy-Argenteaulle, \"mutta on kuitenkin parasta näyttää, ettemme oleksi\nkauempana, kuin että helposti voimme saapua pääkaupunkiin, jos jotkin\nseikat siellä vaatisivat läsnäoloamme.\"\n\nKansalliskokous oli päättänyt, että Bastiljin valloittamisen\nvuosipäivää piti viettää suurilla juhlallisuuksilla.\n\nJuhlan paikaksi valittiin Mars-kenttä; ja täällä piti kaikkien Ranskan\nmaakuntain ja kaikkien valtakunnan rykmenttien edustajain yhtyä.\n\n\"Minä en saata pelotta ajatella tulossa olevaa tapahtumaa\", kirjoitti\nMarie Antoinette kreivi Mercylle, \"sillä meillehän tuo juhla muistuttaa\nvain sitä, mikä on hirveintä ja tuskallisinta. Siitä huolimatta on\nmeidän oltava läsnä...\"\n\nJo monta viikkoa ennen ryhdyttiin merkittävällä innolla ja\nyhteistuumaisuudella puuhaamaan juhlan valmistuksia. Miehet ja naiset,\nnuoret ja vanhat, säätyyn ja puolueeseen katsomatta, uhrasivat voimiaan\nja aikaansa juhlan valmistuksiin.\n\nEri maan-ääriltä saapuneet edustajat vastaanotettiin Tuilerioissa, ja\nheidän kunniakseen juhlittiin Pariisissa jo ennen varsinaista\njuhlapäivää.\n\nHeinäkuun 14. päivä koitti sateisena ja kolkkona. Kansanjoukkoja\ntunkeili kaduilla, keräytyi parviin siltojen korvilla ja otti kaikki\nikkunat haltuunsa.\n\nKuningasta, lähettiläitä ja edusmiehiä varten oli rakennettu lava.\n\nLudvig oli lausunut toivomuksenaan, että hänen perheellensä suotaisiin\nsija hänen läheisyydessään, mutta siihen ei kansalliskokous ollut\nsuostunut. Ainoastaan muutamia päiviä ennen juhlaa päätti se, että\nkuninkaan tuli näyttäytyä yksin, kansalliskokouksen presidentti\nvasemmalla sivullaan.\n\nSe oli uusi epäluottamuksen todistus kuninkaallista perhettä ja\nerittäinkin kuningatarta kohtaan, joka tahallaan erotettiin miehestään\nja kansan edustajista.\n\nKun Marie Antoinette ei saanut lupaa näyttäytyä yhdessä kuninkaan\nkanssa, päätettiin, että hän ja muut kuninkaallisen perheen jäsenet\nkatselisivat juhlaa lähellä olevan sotakoulun ikkunoista. Sanottuun\nsotakouluun läksi kuningaskin ja oli perheensä luona niin kauan, kunnes\nkaikki olivat juhlakentälle saapuneet.\n\nKuningas asettui nyt edusmiesten keskelle. Arkkipiispa siunasi hänet ja\nviritti \"Te Deum'in\".\n\nJumalanpalvelus oli lopussa, ja Lafayette astui raketulle alttarille\nArmeijan nimessä vannoi hän kuuliaisuutta kansalle, laille ja\nkuninkaalle.\n\nHänen huutoaan: \"Minä vannon!\" toistivat seuraavana hetkenä ne\nkolmesataatuhatta ihmistä, jotka olivat juhlaan kokoontuneet.\n\nKanuunat paukkuivat, liput liehuivat, hatut ja sotamieslakit huiskivat\nilmassa.\n\nKuningas nousi ja ojensi kätensä alttarilla olevaa Kristuksen kuvaa\nkohti.\n\n\"Minä, ranskalaisten kuningas\", huusi hän suurella äänellä, \"vannon\nkäyttäväni perustuslaillisen hallitusmuodon minulle suomaa valtaa\npitääkseni voimassa sitä perustuslakia, jonka kansalliskokous on\nhyväksynyt ja minä vahvistanut.\"\n\nYleinen innostus tempasi kuningattarenkin mukaansa. Hän otti\nperintöruhtinaan käsivarrelleen, kurottautui ulos kansajoukon yli ja\nhuusi ikkunasta:\n\n\"Tässä on minun poikani! Samat tunteet liikkuvat hänessä niinkuin\nminussakin!\"\n\nTätä odottamatonta, välitöntä liittymistä kuninkaan sanoihin palkitsi\ntuhansien rinnoista esiinpuhkeava ihastus. Liput laskeutuivat,\nkirkonkellot soivat pääkaupungissa, laulu ja riemu kohosivat pilviin.\n-- Se oli yhtä ainoata pitkää rakkauden ja ilon purkausta.\n\nJuhlaa kesti monta päivää. Sade valui yhäkin virtoina, mutta ei kyennyt\njäähdyttämään valloilleen päässeitä yleviä tunteita. Enimmät maakuntain\nedusmiehistä olivat ihastuksissaan saadessaan niin läheltä nähdä\nkuninkaallisen perheen, olivat viehättyneinä kuninkaan hyvyyteen ja\nkuningattaren jaloon arvokkaisuuteen. Varhain aamusin tulvailivat he\nTuileriain puutarhaan. Pikku kruununprinssin täytyi ehtimiseen\nnäyttäytyä parvekkeella, josta heitti alas kukkia ja vihreitä oksia\nedusmiehille, jotka tervehtivät häntä voimakkailla suosionhuudoilla.\n\n\"Ja näinä hetkinä\", sanoo Thiers, \"katkesi uhkauksilta kärki,\nuhittelevaisuus mykistyi, ja kaikki iloitsivat yhteisestä onnesta ja\nolivat ylpeitä siitä, että kaikki olivat otolliset tulemaan tämän onnen\nnautintoon. Kuinka voivatkaan tämmöiset sydämeen tunkevat yhteis-ilot\nniin pian vaipua unheen syvyyteen?\"\n\nNämä juhlat olivat viimeinen tilaisuus, jonka kohtalo tarjosi\nkuninkaalle hänen voittaakseen takaisin menetetyn valtansa. Pariisi ei\nniihin aikoihin suinkaan ollut tyytyväinen kansalliskokoukseen, joka ei\nkyllin sukkelaan antanut sille sitä vapaata hallitusmuotoa, jonka se\noli luvannut.\n\nMaaseudun edusmiehet, jotka vanhasta tavasta lähentelivät isäinsä\nkunnioittamia suuruuksia, saivat kokea varsin ystävällistä vastaanottoa\nkuninkaallisen perheen puolelta, ja Necker, joka oli menettänyt kansan\nluottamuksen ja rakkauden, sai viimeisen kerran eron.\n\nMutta valitettavasti ei ollut mitään, mikä olisi voinut Ludvig\nXVI:nnelle antaa tarpeellista tahdon lujuutta. Sovinnon juhlat olivat\nvain alkuna uusiin yllyttelyihin ja aiheuttivat uuden syytöksen\nkuningasta vastaan -- sen että hän oli juhlapäivänä vannonut väärän\nvalan.\n\n\"Ah, rakas sydämeni\", kirjoitti kuningatar prinsessa Lamballelle,\n\"meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän katsoisi armollisesti meihin.\nSe tiikerinsuku, jota valtakunta on tulvillaan, tuntisi julmaa iloa,\njos tietäisi miten äärettömästi me kärsimme.\"\n\nHovi oli nyt kumminkin alkanut lähentyä Mirabeauta.\n\nKreivi de la Marck, Arembergin ruhtinaan poika ja Itävallan\nkeisarillisen suvun kaukainen sukulainen, oli Marie Antoinetten\nnaimisen johdosta saapunut Ranskaan. Hän oli ollut Maria Teresian\nsuuressa mielisuosiossa ja tullut hyvin vastaanotetuksi Ranskassa; hän\noli taistellut Amerikassa Ranskan lipun johdolla.\n\nOnnen päivinä oli hän kunnioittavalla myötätuntoisuudella ollut\nkiintynyt Marie Antoinetteen, ja hänestä tuli Marie Antoinetten\nuskollinen neuvonantaja onnettomuuden päivinä.\n\nLa Marck oli jossakin tilaisuudessa persoonallisesti tutustunut\nMirabeauhon ja ihaili tavattomasti tämän lahjakkaisuutta.\n\nHän aavisti, että mahtava kansanjohtaja vielä halusi itseään\nkohdeltavan aristokraattina ja että vallankumous ei vielä ollut saanut\naatelisylpeyttä tukahutetuksi hänen rinnassaan. Monen monta kertaa\nauttoi hän Mirabeauta lainaamalla hänelle rahaa ja toivoi, että\nMirabeaun tavantakaa palautuvat rahapulat auttaisivat hovia saamaan\nhänestä hyödyllisen aseen.\n\nInnokas ja tarmokas kun oli, koetti brabantilainen aatelismies rakentaa\nyhteyttä ystävänsä ja kuninkaallisen perheen välillä.\n\nAluksi ei hänen hankkeensa saavuttanut minkäänlaista vastakaikua.\n\n\"Luultenkaan emme tule koskaan vajoamaan niin syvälle, että meidän\nolisi pakko turvautua Mirabeaun apuun\", sanoi Marie Antoinette.\n\nNoin puolivälissä huhtikuuta 1790 oli kumminkin Mirabeaulla ja Marie\nAntoinetten monivuotisella ystävällä kreivi Mercyllä salainen yhtymys.\nSeuraavana päivänä kutsuttiin la Marck kuningattaren luo. Marie\nAntoinette ilmoitti hänelle yhdessä kuninkaan kanssa päättäneensä\nruveta yhteyteen peljätyn kansanjohtajan kanssa.\n\nKohta sen jälkeen kysyi hän ujostellen la Marckilta, luuliko hän\nMirabeaulla olleen osaa Versaillesin kauhukohtauksessa lokakuun 5. ja\n6. päivänä.\n\nYstävä kiiruhti häntä rauhoittamaan tässä suhteessa. -- Mirabeau oli\nnäinä kahtena päivänä oleskellut enimmän aikaa hänen seurassaan; he\nolivat syöneet päivällistä yhdessä, kun heille oli ilmoitettu\nkansanjoukon saapuneen Versaillesiin.\n\n\"Minua se ilahduttaa\", virkkoi kuningatar, \"sillä minä tunnen\ntarvitsevani tulla päästetyksi tästä harhaluulostani.\"\n\nMirabeaun tavaton lahjakkaisuus puhujana ja valtiomiehenä oli tehnyt\nhänet vallankumouksen johtajaksi, mutta hän ei ollut huomaamatta sitä\npohjatonta kuilua, johon vallankumous saattoi syöstä Ranskan, ja hänen\njärkensä kielsi häntä tahtomasta kuninkuuden poistamista kokonaan.\n\nHän lähetti hoville ensimäiset diplomaattiset noottinsa. Kuningatar\nantoi la Marckille toimeksi vakuuttaa hänelle, että kuningas oli\ntyytyväinen niihin.\n\nKuningatar kysyi la Marckilta, millä tavoin Mirabeau saataisiin\nhyvitetyksi ja kiinnitetyksi hartaammin kuningashuoneeseen.\n\nLa Marck saattoi kysymyksen kauemmaksi, ja Mirabeau pyysi antaa sen\nvastauksen, että hän toivoi saada velkansa maksetuksi ja että hänelle\nsitä paitsi myönnettäisiin kuukautinen apuraha.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi la Marck uudestaan Marie Antoinetten luo.\n\n\"Odottaessani kuningasta\", lausui Marie Antoinette, \"en saata olla\nkertomatta teille, että hän on päättänyt maksaa Mirabeaun velat.\"\n\nKuninkaallisen lupauksen mukaisesti lähetettiin kohta sen jälkeen\nmelkoisia summia Mirabeaulle.\n\nLa Marck ei suinkaan ollut pitänyt Mirabeauta tietämätönnä Marie\nAntoinetten epäsuotuisista ajatuksista häneen nähden. Mutta siitä\nhuolimatta halusi vallankumouksen johtaja hartaasti päästä\npersoonalliseen yhteyteen kuningattaren kanssa.\n\nMirabeau kirjoitti ja pyysi saada kohdata häntä, ja vihdoin päätti\nMarie Antoinette myöntää hänelle puheillepääsyn.\n\nHeinäkuun 3. p:nä 1790 oli heidän määrä yhtyä Saint-Cloudissa.\nSekä Mirabeau että Marie Antoinette olivat ryhtyneet mitä\nsuurisuuntaisimpiin varokeinoihin heidän yhtymyksensä salassa\npitämiseksi.\n\nMirabeau oli edellisen päivän oleksinut Auteuilissa sisarentyttärensä,\nmadame d'Aragonin luona. Varhain seuraavana aamuna saattoi hänen\nisäntänsä hänet pois sieltä.\n\nPoikettiin eräälle Saint-Cloudiin vievälle syrjätielle. Mirabeau\nlaskeutui vaunuista takaportin luona puiston perällä. Eräs hovimies\nseisoi siellä ja odotti häntä saattaakseen hänet perille. Kuningatar\noleskeli läheisyydessä.\n\nYksinäisellä paikalla kuningattaren yksityisessä puutarhassa oli\npensaitten puoleksi varjostama ympyrä. Täällä synnynnäinen kuningatar\nja neron armolla varustettu kuningas kohtasivat toisensa.\n\nMarie Antoinette oli tähän saakka pitänyt vallankumouksen johtajaa\njonakin julmurina, kuningasvallan -- ja niinmuodoin hänenkin --\nkatkerimpana vihamiehenä. Hänelle oli kerrottu Mirabeausta, että\nMirabeau oli liikkunut kansanjoukon keskellä noina kamalina lokakuun\npäivinä, että hän oli yllyttänyt noita joukkoja, jotka jo ennestään\nolivat vihan, nälän ja viinin kiihottamina.\n\nNyt seisoivat he vastatusten, kuningatar ja tuo rokonarpinen mies\nsäihkyvine silmineen ja voimakkaine päineen, joka viimemainittu\nleijonan harjaa muistuttavan vahvan tukan vuoksi näytti melkein\nluonnottoman suurelta.\n\nJa huolimatta kaikesta mitä kuningatar tästä miehestä oli kuullut,\nmiellytti hän häntä.\n\n\"Tämän ylhäisen, onnettoman naisen erinomaisia puolia on\", sanoo\nCarlyle, \"ettei kukaan lahjakas henkilö, Mirabeau enempää kuin Barnave,\nmilloinkaan voinut tulla hänen läheisyyteensä, kuningattaren olematta\nvastoin kaikkia ennakkoluulojansa pakotettu tunnustamaan neroa ja\nlähestymään sitä luottavaisuudella.\"\n\nLempeästi ja ystävällisesti puhutteli hän Mirabeauta. Nähdessään\nMarie Antoinetten niin jalona ja rohkeamielisenä syttyi kansan\njumaloitsemassa johtajassa kunnioitus häntä kohtaan.\n\n\"Tavalliseen vastustajaan nähden\", sanoi kuningatar, \"mieheen, joka on\nvannonut ajavansa kuninkuuden perikatoa, oivaltamatta sitä hyötyä mikä\nsuurella kansakunnalla voi olla kuninkuudesta, olisi askel, jonka nyt\nteen, tuskin soveliaaksi katsottava. Mutta Mirabeauhon nähden -- --\"\n\n\"Tämä 'Mirabeauhon nähden' näytti häntä äärettömästi mairittelevan\",\nsanoi Marie Antoinette, kun hän kohtauksen jälkeen astui uskollisen\nkamarirouvansa madame Campanin huoneeseen. Mirabeau syytti itseään,\ntarjosi apuaan ja lupasi vilpittömyyttä. Selvin piirtein kuvasi hän\nkuninkuuden aseman.\n\nMarie Antoinetten mieli alkoi rohkaistua. Tämä mies, joka oli\nosottautunut niin mahtavaksi repimään alas, varmaankin myös pystyisi\njälleen rakentamaan mitä oli revitty.\n\n\"Vihdoin saan kuulla oikeata politiikkaa\", lausui kuningatar hänelle.\n\"Tosin en saata omaksua kaikkia ajatuksianne ja mielipiteitänne, mutta\nsen verran ainakin tiedän, että te olette todellinen valtiomies.\"\n\nHeidän puhelunsa kesti kolme neljännestuntia.\n\nPoislähtiessään sanoi Mirabeau hänelle:\n\n\"Kun keisarinna, teidän äitinne, tahtoi jollekulle alamaiselleen\nosottaa armoaan, ojensi hän poislähtevälle kätensä suudeltavaksi.\"\n\nKuningatar riisui hansikkaan ja ojensi hänelle kätensä. Vallankumouksen\njohtaja suuteli sitä ja lausui:\n\n\"Tämä suutelo pelastaa kuninkuuden.\"\n\nKun Mirabeau jälleen kohtasi sukulaisensa, joka odotti häntä, sanoi\nhän:\n\n\"Hän on hyvin suuri, hyvin jalo ja hyvin onneton nainen, Viktor. Mutta\nminä pelastan hänet!\"\n\nMutta hän erehtyi. Kääntyminen oli jo liian myöhäistä, se oli tyhjää\nharhaluuloa. Hän ei enää voinut ehkäistä vallankumouksen kulkua. Ei\nriittänyt Mirabeaun mahtava voimakaan enää hillitsemään niin valtavia\nintohimoja kuin ne, jotka nyt olivat päästetyt valloilleen.\n\nHän antoi kuningattarelle useita kirjallisia ehdotuksia sovinnoksi\nkansanpuolueen ja kuninkaallisen huoneen välillä. Muutamat lähteet\nmainitsevat, että kuningatar niinikään sittemmin olisi parisen kertaa\nvastaanottanut hänet prinsessa Lamballen huoneessa Tuilerioissa, jonne\nMirabeau olisi pujahtanut munkin valepuvussa. Mutta kaikki tiedot\npitävät yhtä siinä, että Mirabeau vilpittömästi ihaili Marie\nAntoinettea.\n\n\"Te ette tunne kuningatarta\", lausui hän kerran tuttavallisessa\npuhelussa, \"hänen mielenlujuutensa on ihmeteltävä, ja rohkeuteen nähden\non hän kuin miehinen mies.\"\n\n\"Minä hyvin luulen\", kirjoitti Mirabeau syyskuussa 1790, \"ettei\nkuningatar pidä lukua elämästä ilman kruunua. Kaikissa tapauksissa olen\nvarma siitä, ettei hän tule säilyttämään henkeään, ellei hän saa pitää\nkruunuaan.\"\n\nVallankumous se vain kehittyi kehittymistään. Mirabeaun ääni oli tosin\nvieläkin yhtä valtava, mutta häntä ei kuunneltu enää entisellä\nihastuksella. Toisena päivänä puolusti hän kansalliskokouksessa\nmonarkkiaa, toisena päivänä ahdisti hän, haihduttaakseen häntä vastaan\nheränneitä epäluuloja, kuningasta ja hänen puoluelaisiaan.\n\nHänen asemansa oli epävarma. Kuningas uskoi häntä vain puolittain.\nPerustuslaillinen puolue alkoi epäillä häntä. Demokraatit kohdistivat\nvihansa häneen.\n\nHän kirjoitti lakkaamatta kirjeitä kuningattarelle; hän valitti kreivi\nde la Marckille Ludvigin välinpitämättömyyttä ja Marie Antoinetten\nhorjuvaisuutta. Hän käytti vakavia varoituksia ja toisinaan purevaa\nsatiiria, toisinaan nuhteli, toisinaan oli kauhuissaan kuningasparin\nepävakaisuuden ja ymmärtämättömyyden johdosta.\n\n\"Minua kuunnellaan enemmän ystävällisyydestä kuin luottavaisuudesta\",\nsanoi hän, \"ollaan innokkaampia ottamaan vastaan neuvojani kuin\nseuraamaan niitä.\"\n\nHän vetosi Marie Antoinetten ylpeyteen, hänen arvostelukykyynsä,\nhän pyysi kuningatarta seuraamaan hänen ohjauksiaan ja ryhtymään\ntoimiin. Mutta hänen puheensa kansalliskokouksessa saivat vihdoin\nkuningattarenkin kylmenemään, niin että hän jälleen alkoi epäillä\nMirabeaun vilpittömyyttä.\n\nKansanylimys pääsi näkemästä niiden suunnitelmien tyhjiin raukeavan,\njotka hän oli rakentanut onnettoman kuningasparin pelastamiseksi.\n\nJo pitemmän aikaa oli hänen terveytensä ollut horjuvainen. Kun hän\nmaaliskuun 28. päivänä 1791 lähti kansalliskokoukseen, täytyi hänen\nmatkalla poiketa ystävänsä la Marckin luo lepäämään. Siellä makasi hän\npuolisen tuntia miltei tiedotonna.\n\nSiitä huolimatta lähti hän kokoukseen. Hän puhui innokkaasti viisi eri\nkertaa, ja sitten laskeutui hän viimeisen kerran puhujalavalta.\n\nHuhtikuun 2. päivänä tunsi hän kuoleman lähestyvän.\n\nÄärettömiä ihmisjoukkoja kerääntyi hänen asuntonsa ulkopuolelle.\nHovista lähetettiin sana toisensa jälkeen.\n\n\"Pidä päätäni pystyssä\", sanoi hän palvelijalleen, \"se on voimakkain\npää koko Ranskassa.\"\n\n\"Ah\", lausui hän elämänsä viime hetkenä, \"sydämeni kätkee itsessään\nRanskan monarkkien kuolinlaulun; sen elottomat jätteet tulevat jäämään\npuolueiden saaliiksi.\"\n\nPariisissa synnytti Mirabeaun kuolema koko kansanliikkeen. Joka päivä\nvietettiin surujuhlia hänen muistolleen. Konstitutsionin ystävät\npukeutuivat surupukuun.\n\nJälkeenjääneet paperit eivät anna minkäänlaisia tietoja Marie\nAntoinetten tunteista suuren kansanjohtajan kuoleman johdosta. Mutta\nvarmaan on niiden kellojen ääni, jotka soittivat häntä hautaan,\nsurunvoittoisesti kaikuen tunkenut Marie Antoinetten huoneeseen\nkuninkaallisessa linnassa.\n\nHämärän aavistuksen valtaamana oli hän muutamia kuukausia ennen\nlausunut:\n\n\"Olen varma siitä, etten minä sorru ennen Mirabeauta.\"\n\n\n\n\n10.\n\nVanhat prinsessat lähtevät Roomaan. -- Prinsessa Elisabeth. -- Kuningas\nLudvig ja kirkollinen tila. -- Kuninkaallista perhettä kielletään\nmatkustamasta Saint-Cloudiin.\n\n\nAsema kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Katukohtaukset\nkuuluivat päiväjärjestykseen. Kansalliskokous oli tuskin enempää\nitsenäinen kuin kuninkaallinen perhe. Milloin vain joku julistus ei\nollut väestön mieleen, tapahtui heti levottomuuksia ja ryöväyksiä.\n\nAseman ollessa näin tuskallinen ja epävarma on ihan luonnollista, että\nkuninkaalliselle perheelle yhä uudestaan tarjottiin apua maasta\npakenemiseen.\n\nKuten on mainittu, oli useilta tahoilta kehotettu kuningatarta\nsiirtymään pois maasta. Kuningas, prinsessa Elisabeth ja prinsessa\nLamballe olivat kehottaneet häntä siihen; vieläpä lapsetkin olivat\npanneet pienet kätensä ristiin ja pyytäneet häntä lähtemään matkaan.\n\nSekä vallankumouksen viime aikoina että vielä sittemminkin oli\nkuningattarelle tarjoutunut useampia tilaisuuksia poistua huomaamatta\nmaasta. Mutta mieluummin kuin suostui hylkäämään puolisonsa ja\nlapsensa, kesti hän nuo päättömät hirveät kuukaudet ja vuodet\nRanskassa. Millaiset hänen tunteensa kuningasta kohtaan ennen\nlienevätkin olleet, kovan onnen päivinä liittyi hän innokkaasti\npuolisoonsa.\n\n\"Minä en mitään toivo oman itseni vuoksi\", oli hänellä tapana sanoa,\n\"sillä kuninkaan sylissä ja lasteni seurassa minä tahdon elää ja\nkuolla.\"\n\nPaavi Pius VI oli Europan suvereeneista ainoa, joka tarjosi Ranskan\nkuningasperheelle vieraanvaraisuutta. Hän koki taivuttaa sen jäseniä\npudistamaan Ranskanmaan tomun jaloistaan ja hakemaan turvaa hänen\nkirkkovaltiostaan.\n\nKuninkaan tädit olivat ainoat, jotka noudattivat hänen kutsuaan.\n\nAina vallankumouksen alusta asti olivat Adelaiden ja Viktorian kaikki\nponnistukset tarkoittaneet heidän piiloon pääsemistään ja unhotuksiin\njoutumistaan kansan puolelta; -- rauhaton Sophie oli jo kuollut.\n\nOleskelu Ranskassa kävi heille vihdoin sietämättömäksi, ja heidän\nhartain halunsa ja toivonsa oli päästä niin pian kuin mahdollista pois\nkapinoitsevasta isänmaastaan Roomaan, jossa toivoivat saavansa\npolvistua Pietarin kirkossa.\n\nKuningas ei katsonut itsellään olevan syytä vastustaa tätiensä\ntoivomusta. Heille kirjoitettiin passit, ja ilmoitus heidän kohta\ntapahtuvasta tulostaan lähetettiin kardinaali Bernisille, Ranskan\nlähettiläälle Roomassa.\n\nPrinsessat olivat jo aikeissa lähteä, kun nimetön tiedonanto siitä\nlähetettiin Jakobiini-klubille (helmikuun 3. p:nä 1791).\n\nItse asiassa ei paljoa välitetty vanhoista prinsessoista, jotka eivät\nnäytelleet mitään osaa poliittisessa elämässä. Mutta pelättiin että\nheidän matkansa olisi vain enteenä ja että kuningas ja kuningatar\naikoisivat seurata perästä.\n\nHeidän päätöksensä kiinnitti sitä paitsi yleisön huomion\nsiirtolaisuuden polttavaan kysymykseen.\n\nOli sen vuoksi helppo herättää kiivasta vastustusta heidän tuumiansa\nvastaan. Lähetystö, johon kuului porvarineuvoston jäseniä, lähti\nkansalliskokoukseen ja Tuilerioihin ilmaisemaan vastalauseita matkaa\nvastaan.\n\nKoko joukko irtolaisnaisia, joiden oli tapana joka ilta kokoontua\nPalais Royalin puutarhassa, päätti rientää Bellevueun linnaan estämään\nAdelaiden ja Viktorian matkaa.\n\nPrinsessoille ilmoitettiin, että uhkaavia ihmisjoukkoja oli tulossa\nheidän linnaansa. Malttamatta päättää valmistuksiaan, lähtivät he\npäätäpahkaa matkoihinsa erään heidän luokseen vierailulle saapuneen\nnaisen vaunuissa.\n\nKun naiset näkivät linnan tyhjänä, ei heidän raivollaan ollut mitään\nrajoja. He olivat vakuutettuja siitä, että prinsessat veivät suuria\nrikkauksia muassaan Ranskasta, ja päättivät sen tähden kostaa estämällä\npalvelijoita lähettämästä tavaroita jälestä.\n\nKenraali Berthier esti heitä kumminkin tätä tuumaansa toteuttamasta,\nmutta sen sijaan salli hän heidän tunkeutua linnan saleihin, tyhjentää\nprinsessojen viinikellarit ja viereksiä heidän sängyissään.\n\nPalattuaan Pariisiin riensivät naiset Luxembourg-palatsille, sillä he\nepäilivät Provencen kreivin samaten aikovan paeta. He huusivat häntä,\nkunnes hänen oli pakko näyttäytyä balkongillaan ja luvata, ettei hän\nlähde pois maasta.\n\nVallankumoukselliset sanomalehdet puhuivat osaksi vihaisin, osaksi\nylenkatseellisin sanoin prinsessojen lähdöstä.\n\nMatkalla sattui monenlaisia ikävyyksiä. Eräässä kaupungissa tahdottiin\npidättää prinsessoja. \"Lyhtytolppaan pakolaiset!\" huudettiin. Muutamien\nupseerien väliintulon kautta pääsivät he kumminkin jatkamaan matkaa.\n\nEräässä toisessa kaupungissa otettiin heidät vangiksi. Porvarisneuvosto\nmääräsi heidät säilytettäväksi vankilassa, kunnes kansalliskokous oli\npäättänyt saavatko he lähteä maasta vai eivätkö.\n\nMirabeaun kehotuksesta lähetettiin Pariisista prinsessoille\nlupatodistus matkan jatkamista varten. Mutta tuossa pikkukaupungissa ei\noltu halukkaita hyväksymään kansalliskokouksen päätöstä; ja oikea\nkapina puhkesi ilmi.\n\nMolemmat prinsessat pidettiin edelleen teljettyinä, ja vasta kun olivat\nkaksitoista päivää istuneet lukkojen ja telkien takana kurjassa\nhotellihuoneessa, saivat he viimein lähteä matkaan pikkukaupunkilaisten\nulvoessa ja viheltäessä.\n\nKuningasperheessä oli toivottu, että Elisabeth olisi seurannut tätiensä\nmukana Italiaan. Mutta hän katsoi oikean paikkansa olevan kuninkaan\nläheisyydessä. Kuningas tarvitsi häntä, eikä hän hennonut jättää\nLudvigia.\n\nPrinsessa Elisabeth oli syntynyt 3. päivänä maaliskuuta 1764 ja oli jo\nkolmen vuoden ikäisenä jäänyt isää ja äitiä vaille.\n\nSen rakkauden, jonka hän muuten olisi omistanut vanhemmilleen, antoi\nhän sen sijaan tulla veljiensä osaksi, ja näistä etenkin vanhimman,\njonka puoleen hän katsoi kunnioituksella ja jota hän piti miehen ja\nkuninkaan oikeana esikuvana.\n\nKelpo, hidasluontoinen Ludvig rakasti häntä myös sangen suuresti,\npaljoa enemmän kuin muita sisaruksiaan. Noiden kahden sisaruksen\nvälinen rakkaus ei ollut intohimoinen tai haaveilevainen kuten kahden\nrakastavan välillä; kuninkaan puolelta liittyi siihen nyreää mieltä ja\npuuttuvaa rakastettavaisuutta. Mutta uskollisuudessa ja omanvoiton\npyytämättömyydessä oli Elisabethin rakkaus kuningasta kohtaan Marie\nAntoinetten rakkautta paljon korkeammalla.\n\nPrinsessa Elisabeth ei ollut kaunis. Hän oli lyhytvartaloinen ja vailla\nkaikkea majesteetillisuutta. Sitä paitsi oli hänellä epäsäännölliset\nkasvonpiirteet ja selvämuotoinen bourbonilaisnenä.\n\nMutta hän oli nuoruuttaan säteilevä. Hänen ihonsa oli verevä, ja hänen\nkirkkaista sinisilmistään loisti hyvä ja uskollinen sielu.\n\nHän oli evännyt loistavia naimatarjouksia.\n\n\"Minä voin mennä naimisiin vain kuninkaanpojan kanssa, ja\nkuninkaanpojan täytyy hallita isänsä valtakuntaa\", sanoi hän. \"Minä en\nsen jälkeen enää olisi ranskalainen, ja muuta minä en tahdo olla.\nParempi on jäädä tänne veljeni valtaistuimen juurelle, kuin nousta\nvieraalle valtaistuimelle.\"\n\nKun häntä kehotettiin välttämään vaaroja Ranskassa seuraamalla tätejään\nulkomaille, virkkoi hän: \"Pois matkustaminen olisi samalla sekä julmaa\nettä pelkurimaista.\" Hänellä oli nuoruudestaan saakka aina viimeiseen\nhetkeensä asti suora luonne, joka ei koskaan poikennut siltä tieltä,\njonka katsoi oikeaksi.\n\nUskossaan Jumalaan samoin kuin muissa olokohdissaan oli hän horjumaton\nja varma. Hän ei odottanut vastoinkäymisen hetkeä valmistautuakseen\nkristityn kärsivällisyyteen. Jo vuonna 1786 kirjoitti hän\nystävättärelleen, madame de Causansille:\n\n\"Meidän täytyy laskea toiveemme yhtähyvin kuin pelkommekin ristin\njuurelle. Ainoastaan risti voi opettaa meitä kestämään niitä\nkoettelemuksia, jotka taivas meille määrää, se yksistään kykenee\nlohduttamaan ja nostamaan lannistuneen sielun. Jumala oli synnitön, ja\nhän kärsi sekä henkisesti että ruumiillisesti enemmän kuin me koskaan\nvoimme kärsiä. -- -- -- Meidän on elettävä katkeria hetkiä tässä\nelämässä, mutta se tapahtuu, jotta me saavuttaisimme suuren autuuden.\nMinä tahdon, oi Jumala, tunnustaa Sinun ylhäisen voimasi ja uskoa, että\nmitä hyvänsä tapahtukoonkin, Sinä et milloinkaan hylkää minua!\"\n\nPrinsessalla ei ollut mitään huomattavaa sijaa hovissa ennenkuin v.\n1778, jolloin hänen opettajattarensa, madame de Guéménée, vei hänet\nnuoren kuningasparin luo.\n\nMarie Antoinette, joka tähän saakka oli pitänyt natoaan pelkkänä\nlapsena, hämmästyi niitä miellyttäviä ominaisuuksia, joita hän huomasi\nElisabethissa. Prinsessan vilkas sielu ja suuri tunteellisuus\nliikuttivat häntä. \"Pelkäänpä\", kirjoitti hän (1778) äidilleen, \"että\ntulen liiaksi kiintymään häneen.\"\n\n\"Kuningatar on vallan ihastunut prinsessa Elisabethiin\", kirjoitti\nmadame de Bombelles vuotta myöhemmin. \"Hän kertoo kaikille ihmisille,\nettei löydy hänen vertaistaan rakastettavuudessa, että hän ei\nennen tuntenut prinsessaa, mutta että hän nyt on tehnyt hänet\nystävättärekseen ja että tämä ystävyys on kestävä koko elämän iän.\"\n\nMarie Antoinette koki kaikilla tavoin vetää nuorta natoaan puoleensa.\nHän tahtoi, että prinsessa saisi pitää omintakeista hovia, ja kehotti\nkuningasta lunastamaan häntä varten talon, jossa ruhtinas Guéménée\nennen oli asunut. Edeltäpäin puhumatta sanaakaan asiasta Elisabethille\nvei kuningatar hänet sinne.\n\n\"Nyt olet sinä omassa kodissasi\", sanoi hän; \"tämä olkoon sinun\nTrianosi. Kuningas, joka on iloinen saadessaan lahjoittaa sen sinulle,\non antanut minulle ilon ilmoittaa sinulle tämän.\"\n\nSe vetovoima, mikä nuorella, rakastettavalla tytöllä oli natoonsa,\nmuuttui sikäli kuin hänen jalommat ominaisuutensa astuivat selvemmin\nesiin, syväksi ja totiseksi hellyydeksi Marie Antoinetten puolelta.\n\nMutta hänen tunteensa eivät herättäneet vastakaikua. Maku, luonne,\nkaikki oli erilaista neljänkolmatta vuotiaassa kuningattaressa ja\nkuudentoista vuotiaassa prinsessassa. Kuningattaren osottautuessa\nhelläksi ja rakkaaksi, oli prinsessa umpimielinen ja hieman\nepäluuloinen.\n\nElisabeth rakasti taivasta ja halusi sinne. Marie Antoinette rakasti\nelämää ja turvautui taivaaseen vain kuten hädässä tarvitsemaansa\nlohdutukseen. Elisabethilla oli vakaa luonne. Marie Antoinetten mieli\noli avoin kaikille vaikutuksille, eikä hänen luonteensa mukaista ollut\npyrkiä sitkeästi mihinkään varmaan päämäärään. Joukko erilaisia\nsuunnitelmia tehtiin ja hyljättiin, liiatenkin vallankumouksen ensi\naikoina; hän kuunteli useitten neuvoja ja antautui erilaisten\nvirtausten ohjattavaksi.\n\nKuninkaan tädit pitivät huolta Elisabethin epäluulon virittämisestä\nkuningatarta kohtaan; he ja muut olivat kyllin ilkeitä saattaakseen\nprinsessan tietoon, että kansa uskoi Marie Antoinetten ja madame\nPolignacin olevan häpeällisissä suhteissa keskenään.\n\nKuningatar koki yhäti voittaa natoansa puolelleen, ja Elisabeth se vain\nedelleen epäili ja kartteli kuningatarta.\n\nV. 1784 kirjoitti hän:\n\n\"Meidän katsantokantamme ovat niin erilaiset. Hän on itävaltalainen ja\nminä henkeen ja vereen Bourbon!\"\n\nNäistä vastakkaisista katsantokannoista aiheutui usein eripuraisuutta\nnatojen kesken, mikä suhde jatkui aina kuningasvallan viimeisiin\npäiviin saakka.\n\nElisabeth, joka niin kauan oli kartellut Marie Antoinetten ystävyyttä,\ntuli oikeastaan vasta Templessä hänen uskolliseksi ja alttiiksi\ntoverikseen. Silloin näki hän kuningattaren oikeassa valossaan,\ntunnusti hänen arvonsa ja pahoitteli sitä, että hän niin kauan oli\ntuominnut tätä väärin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen vallankumousta oli Ludvig ollut rakastettu lempeytensä vuoksi,\nmutta ne lukemattomat loukkaukset, joita kuningatar, kuninkaallinen\nperhe, hän itse ja hänen puoluelaisensa olivat saaneet kärsiä, olivat\nkatkeroittaneet hänen mieltään siinä määrin, että ne olivat saaneet\nhänen ystävällisen alavan olemuksensa muuttumaan ynseydeksi, joka\nalkuaan oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.\n\nMilloin vaara ei uhannut muita kuin ainoastaan häntä itseään, ei\nhäneltä suinkaan puuttunut rohkeutta, mutta niin pian kuin hänen\nperhettänsäkin uhattiin, hätääntyi hän ja oli kykenemätön käskemään.\n\nHänen liikanainen epäilyksensä omaan kykyynsä nähden aiheutti sekä\nhänen oman että kuninkuudenkin kukistumisen. Hän kuunteli mitä\nerilaisimpia neuvoja, koetti tarttua ojennettuihin, pelastaviin käsiin,\nmutta torjui ne sitten jälleen luotaan halutakseen sen jälkeen vielä\nkerran tarttua niihin ja käyttää niitä, sen jälkeen kuin suotuisa hetki\noli jo ammoin sitten mennyt.\n\nVain yhdessä suhteessa osotti hän lujuutta ja voimaa, nimittäin\nsuhteessaan kirkkoon.\n\nSekasorto kirkollisissa olosuhteissa lisäsi vielä levottomuutta yli\nkoko maan.\n\nKansalliskokous oli v. 1789 saanut hyväksytyksi säädöksen, että\nkirkontilojen hallinto oli joutuva pois papiston käsistä. Kohta sen\njälkeen ehdotti muuan komitea, että Ranskan kirkko järjestettäisiin\nuudelle kannalle. Hiippakuntien lukua olisi vähennettävä, luostari- ja\nveljeskunnat hävitettävät ja useita muita muutoksia tehtävä.\n\nPäinvastoin kuin Pariisin ja suurempien kaupunkien asukkaat pysyi\nmaalaisväestö innokkaasti kiinni vanhassa uskossaan. Kirkollisten\nolosuhteiden uudestaan järjestäminen herätti sen vuoksi suurta\nkatkeruutta ja vaivasi mitä kovimmin kuninkaan omaatuntoa. Hän horjui\nja siirsi uusien lakien hyväksymisen yhä tuonnemmaksi. Ja kun hän\nviimein (joulukuun 26. p:nä 1790) oli pakotettu allekirjoittamaan ne,\nteki hän sen vapisevin käsin ja lausumalla:\n\n\"Ennemmin olla kuninkaana Metzissä kuin mokomilla ehdoilla Ranskassa.\n-- Mutta siitä tulee kohta loppu!\"\n\nHän oli tyytymätön itseensä. Hänen menetetty onnensa ja menetetty\nhallitsijavaltansa olivat hänen mielestänsä vähäpätöisiä sen askeleen\nrinnalla, joka hänet nyt oli pakotettu tekemään.\n\nPaavi paheksi suuresti kuninkaan tekoa.\n\n\"Meille ei ainoastaan lisää huolia, vaan on meidän suruillemme liian\nraskas taakka nähdä jalon ruhtinaan taipuvan ylivoiman edessä ja\nallekirjoittavan katoolisen opin perusteille vihamielisiä asiakirjoja\",\nkirjoitti Pius VI hänelle terävästi.\n\nSurullisia seurauksia uudesta kirkkoasetuksesta tuli pian näkyviin.\nLähes kolmasosa papistoa kieltäytyi noudattamasta uutta asetusta, ja\npapiston vastustus aikaansai hämmennystä koko maassa.\n\nAinoastaan vaillinaisesti onnistuttiin saamaan lukuisat vapaana olevat\nvirat täytetyiksi. Koetettiin pakottaa pääkaupungin hengellisiä\nsaarnastuolissa tekemään valan uuden asetuksen noudattamiseksi, mutta\nuseat tekivät uppiniskaista vastarintaa.\n\nViidenkymmenen papin ympäröimänä julisti Sant-Sulpicen piispa kirkon\nkirouksen niille, jotka polkivat kirkon lakeja. Saint-Marguériten\nkirkkoherra ilmoitti saarnastuolista kieltäytyvänsä alistumasta\nmuutettujen säännösten alaiseksi ja lisäsi:\n\n\"Mitä tahdotaan minulta riistää? -- Virkaniko? Ryöstäminen koskee\nteitä, sillä kaikki mitä minulla on kuuluu teille! Henkenikö? -- Minä\nolen kahdenyhdeksättä vuotias, ja se lyhyt aika, joka minulla on\nelettävänä, ei ole sen arvoinen, että sen vuoksi uhraisin\nvakaumukseni.\"\n\nUseat hengellisistä, jotka eivät tahtoneet tehdä valaa, piileilivät\nkristillismielisissä perheissä, ja sieltä käsin tehtiin ankaria\nhyökkäyksiä niitä vastaan, jotka olivat vannoneet noudattavansa uutta\nasetusta. Vakavamieliset kristityt pitivät niitä pappeja, jotka olivat\nvalan tehneet, luopuneina syntisinä, ja nämä papit kohtasivat\npitäjäläisensä levottomina ja vihamielisinä. Mitään harvinaista ei\nollut, että papit nousivat saarnastuoleihin ja valittivat piispojaan ja\nniitä vainoomisia vastaan, joita heidän täytyi kärsiä vapauden asian\npuolesta.\n\nJumalanpalvelusta ei pidetty enää arvossa. Itse linnankirkossakin\nkeskeytettiin messu usein. Vaadittiin urkuria soittamaan uudestaan\nniitä kappaleita, jotka miellyttivät seurakuntaa. Kirkkotuoleja\npaiskeltiin kumoon. Ei edes kuninkaan läsnäolokaan kyennyt ehkäisemään\nvallattomuutta.\n\nNe Ranskan papeista, jotka olivat tehneet valan, saivat huhtikuun 13.\np:nä 1791 vastaanottaa paavilta kirjelmän, jossa hän vaati heitä\nneljänkymmenen päivän kuluessa peruuttamaan valansa. Jotka\nkieltäytyivät sitä tekemästä, ne Rooman pyhä isä erotti papillisesta\narvostaan ja julisti pannaan.\n\nVaikka Ludvig, kuten jo on mainittu, vasta pitkien epäröimisten jälkeen\nja säästääkseen kirkkoa vielä suuremmilta uhkauksilta oli vahvistanut\nuudet lait, katui hän nyt kumminkin katkerasti tekoaan. Hän, joka\nsäveällä nöyryydellä oli kantanut omat vastoinkäymisensä, oli vallan\nkauhuissaan kirkon kärsimästä tappiosta. Eikä hänen omantunnontuskiaan\nollut omansa tyynnyttämään se seikka, että hänellä joka päivä oli\nnähtävänä sisarensa jumalisuus ja kuultavana hänen totisen kristilliset\nneuvonsa.\n\nLudvigin ja Marie Antoinetten mennessä kirkkoon kieltäytyi Elisabeth\nlähtemästä heidän mukaansa. Tuntien rakkautensa vanhoja muotoja kohtaan\nsekä itsensä kristittynä ja katoolilaisena syvästi loukatuksi\nkieltäytyi hän itsepintaisesti mukaantumasta uusiin tapoihin, eikä hän\nollut milläänkään niistä solvauksista, joita tämän johdosta häntä\nvastaan sinkauteltiin.\n\nSiitä hetkestä saakka oli hänellä vain yksi neuvo annettava, oli vain\nyksi menetystäpä, jota hän saattoi käsittää: olisi pitänyt niin pian\nkuin mahdollista lähteä pois Ranskasta.\n\nPääsiäinen oli tulossa. Marie Antoinette koki saada puolisonsa\ntemmatuksi raskasmielisyydestään.\n\nJonkinlaiseksi lievikkeeksi haavoilleen halusi Ludvig pääsiäispäivänä\nkäydä pyhällä ehtoollisella.\n\nSiitä huolimatta, että hän oli allekirjoittanut uuden kirkkoasetuksen,\nei hän mitenkään halunnut käyttää niitä pappeja, jotka olivat vannoneet\nnoudattavansa sitä. Hän päätti sen vuoksi viettää pääsiäisviikon\nSaint-Cloudissa, jossa toivoi voivansa täyttää uskonnolliset\nvelvollisuutensa helpommin kuin Pariisissa.\n\nHuhtikuun 8. p:nä aikoi kuningaspari matkustaa Saint-Cloudiin.\n\nValmistuksiin matkaa varten ryhdyttiin keskellä päivää, mutta siitä\nhuolimatta levisi huhu, että kuningaspari aikoi matkustaa Metzin\nlinnoitukseen eikä suinkaan Saint-Cloudiin. Ja kirkon viholliset, jotka\npäivä päivältä kohottivat päätänsä yhä korkeammalle, arvelivat, että\njos kohta kuningas aikoikin vain matkustaa Saint-Cloudiin käydäkseen\nsiellä ripillä ja Herranehtoollisella, olisi se joka tapauksessa\narvoton teko sen hallitsijan puolelta, joka oli uuden kirkkoasetuksen\nallekirjoittanut.\n\nAjoneuvot olivat valmiina ja odottivat linnanpihalla.\n\nKuningas, kuningatar ja lapset, prinsessa Elisabeth ja madame de\nTourzel menivät alas ja istahtivat vaunuihin.\n\nMutta kansalla oli omat mielipiteensä, ja se ei tahtonut, että\nkuningasperhe matkustaisi pois.\n\nHäiriön tekijät olivat kokoontuneet linnan ympärille, ja\nkansalliskaartilaiset olivat sopineet heidän kanssaan samaa asiaa\najamaan. Kuninkaalliset olivat tuskin istahtaneet vaunuihin, kun\nkansanjoukot ympäröivät ne.\n\n\"Ensin hallitusmuoto ja sitten Saint-Cloud!\" huudettiin. -- \"Alas\npakolaiset! Alas ne, jotka myyvät meidät vieraille valloille!\"\n\nHeittäydyttiin pyörien eteen ja leikattiin ohjakset poikki.\n\nKenraali Lafayette, joka oivalsi, että moisten kohtausten perältäkin\ntäytyi saada ulkovallat uskomaan kuninkaan todenteolla olevan vankina,\nriensi apuun ja koetti raivata tietä vaunuille sekä saattaa joukkonsa\nuudestaan järjestykseen.\n\nMutta häntä tuskin kuunneltiinkaan, eikä häntä toteltu. Huudot: \"Kurjat\nylimykset! Lihava sika!\" kaikuivat Ludvigin ja Marie Antoinetten\nympärillä.\n\n\"Hän ei saa matkustaa!\" toisti kansa.\n\n\"Me maksamme hänelle viisikolmatta miljoonaa\", hoilasivat toiset, \"ja\nsilloin voimme ainakin vaatia, että hän tekee mitä me tahdomme!\"\n\nKuningatar koki tyynnyttää kansanjoukkoa puhumalla sille vaunuista.\n\n\"Mikä ihme-otus se on, joka pyrkii meitä komentelemaan?\" vastattiin\nhänelle.\n\nVihoissaan tästä naurettavasta ja nöyryyttävästä kohtauksesta tahtoi\nLafayette käyttää väkivaltaa pakottaakseen joukkoa kunnioittamaan\nlakia. Mutta Ludvig antoi hänelle vain tuon tavanomaisen vastauksen:\n\n\"Minä en tahdo, että minun tähteni vuodatetaan verta.\"\n\nKaksi kokonaista tuntia istuivat kuninkaalliset vaunuissa, alttiina\nkansanjoukon solvauksille ja pääsemättä liikkumaan askeltakaan\neteenpäin.\n\nKuninkaan palvelijoita rääkättiin. Kruununprinssin hovimestaria lyötiin\nniin, että poika pikkarainen pillahti itkemään. Päällysmiesten\nuhkaukset ja käskyt vaikuttivat yhtä vähän kuin heidän pyyntönsäkin.\n\nVälttääkseen vielä pahempia ikävyyksiä, täytyi kuninkaallisten luopua\naiotusta matkastaan.\n\nVoitostaan riemastuneina rupesivat kansalliskaartilaiset yhtäkkiä\nvakuuttamaan kuninkaalle uskollisuuttaan.\n\n\"Olkaa huoletta, me kyllä puolustamme teitä\", sanoivat kaartilaiset,\njotka sattuivat olemaan kuningatarta lähinnä.\n\n\"Me luotamme siihen\", vastasi Marie Antoinette ivallisesti, \"mutta\ntäytynee teidän kuitenkin myöntää, että pidätte meidät vangittuina.\"\n\nHän otti poikansa käsivarrelleen ja astui ylpeänä takaisin linnaan.\n\n\n\n\n11.\n\nPakovalmistuksia. -- Kreivi Fersen. -- Lähtö Pariisista.\n\n\nLokakuun päivät 1789 olivat antaneet täysin päteviä todistuksia siitä,\nettä kuningasperhettä uhkaavat vaarat eivät johtuneet yksistään\nkansalliskokouksen, vaan enemmän ja paljoa suuremmassa määrässä\nkiihottuneen Pariisin väestön puolelta. Tapaukset huhtikuun 18.\npäivältä 1791 eivät jättäneet enää mitään sijaa epäilyksille, etteivät\nkuningas ja kuningatar olleet vankeina Tuilerioissa.\n\nEnsimäisen pakosuunnitelman oli laatinut Mirabeau. Me tiedämme\nkuitenkin, ettei kuningas osottanut sanottavaa halua kreivillisen\nkansanjohtajan neuvojen seuraamiseen ja että hän ylimalkaan toisenkin\nkerran oli ilmoittanut halveksivansa kaikkia pakosuunnitelmia missä\nmuodossa ne hänelle esitettiinkin.\n\nAivan toisin oli laita kuningattaren. Mirabeau oli kuollut, mutta hänen\nsuunnitelmansa kummitteli edelleenkin Marie Antoinetten aivoissa.\nSalaisesti katsoi hän pakoa viimeiseksi pelastuslankuksi siinä\nhaaksirikossa, jossa niin monet hänen suuremmoisista unelmistaan olivat\nhukkuneet.\n\nHän pani kaiken kehottelukykynsä liikkeelle taivuttaakseen kuningasta\npakenemaan. Ja aina syksystä 1790 saakka näyttää siltä, kuin tuuma\nsiirtyä pois maasta olisi elänyt kuninkaankin tietoisuudessa.\n\nKumminkaan ei hänessä ollut miestä antautumaan pelkäilemättä tähän\najatukseen, eikä hänellä myöskään ollut päättäväisyyttä ja rohkeutta\nryhtyä valmistuksiin tämän hankkeen toteuttamiseksi.\n\nToisena päivänä hän taipui ja lupasi matkustaa, toisena päivänä hän\nperuutti lupauksensa. Ja tuskin oli näyttäytynyt rauhallisempia oireita\ntai heikkoja merkkejä kansan palaavasta kunnioituksesta, kun hän jo\nlankesi takaisin tavalliseen raskasmieliseen tylsyyteensä.\n\nLudvig oli voinut tyynenä nähdä monarkkian särkyvän pirstaleiksi. Hän\noli voinut antaa anteeksi persoonallisia loukkauksia, mutta hän ei\nkristittynä voinut kärsiä, että häntä estettiin toimittamasta\nhartaudenharjoituksiaan ja viettämästä pääsiäisviikkoa levossa ja\nrauhassa Saint-Cloudissa. Huhtikuun 18. päivänä tapahtunut kansanmeteli\nse sai hänet pakoon nähden tekemään ratkaisevan päätöksen.\n\nMutta se mikä oli ollut helppo asia panna toimeen 1789 ja mikä vielä\nolisi käynyt päinsä 1790, kohtasi 1791 lukemattomia vaikeuksia. Kansan\nkäytös oli osottanut, että jos kuninkaalliset mielivät matkustaa,\ntäytyi sen tapahtua suurimmassa salaisuudessa.\n\nTalven alkupuolella oli ryhdytty muutamiin valmistaviin toimenpiteisiin\nmahdollisesti tapahtuvaa lähtöä varten. Kenraali, markiisi de Bouillé\n-- Lafayetten sukulainen, mutt'ei hänen ystävänsä -- oli tarjonnut\nkuningasparille apuaan.\n\nBouillélle oli uskottu sotajoukon ylipäällikkyys Lothringissa,\nElsassissa, Franche-Comptéssa ja Champagnessa. Hän oli urhea soturi ja\ntarmokas johtaja, eikä häneltä suinkaan puuttunut kunnianhimoa.\n\nHän ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut noita uskollisia monarkkian\npuoltajia, jotka vihasivat vallankumousta; mitä vilpittömimmällä\nsydämellä oli hän kannattanut uusia lakeja niin kauan kun ne eivät\njärkyttäneet hänen uskollisuuttaan kuninkaallista huonetta kohtaan.\nPerustuslaillinen monarkkia oli hänen mieliajatuksensa, ja hänen\nrakkautensa Ludvig XVI:detta kohtaan oli pikemmin seuraus hänen\npoliittisista mielipiteistään kuin hänen ritarillisesta\nmielenlaadustaan.\n\nLevottomuuksien kuohuessa Ranskassa oli hän osannut säilyttää\njoukkojensa kunnioituksen, ja hän oli siihen aikaan ainoa ranskalainen\nsotapäällikkö, jonka ei ollut pakko taistella sotamiestensä keskellä\nvallitsevaa kapinaa vastaan. Kesällä 1790 oli muuan sotaväenosasto\nNancyssa nostanut kapinan päällikköään vastaan, mutta puuttumalla yhtä\nnopealla kuin voimakkaallakin kädellä asiaan oli Bouillé osannut\npalauttaa kapinoitsijat velvollisuuksiensa tielle. Kansalliskokous\nPariisissa oli tämän johdosta julkilausunut hänelle kiitollisuutensa.\n\nKenraalin oivallettua, että kuningasta pidettiin vangittuna, oli hän\nheti ajatellut tarjota hänelle apua pelastumiseen.\n\nMarraskuun ensi päivinä 1790 oli hän jo antautunut yhteyteen kuninkaan\nkanssa. Parooni Goguelatin kautta hän oli lähettänyt kuninkaalle pitkän\nsalamerkeillä kirjoitetun kirjeen, jossa kehotti kuningasta viipymättä\nvetäytymään johonkin kaupunkiin valtakunnan rajalla.\n\nBouillé lupasi suojella pakoa ja asettaa joukkonsa kuninkaan\nkäytettäväksi; edellyttämällä, että nämä pysyivät uskollisina\nkuninkaalle, oli Bouillén armeija kyllin voimakas turvatakseen\nkuninkaallisen perheen pakoa.\n\nOlemme nähneet, ettei Ludvig hyväntahtoisesti ottanut vastaan tätäkään\nehdotusta. Hän antoi Bouillén neuvojen joutua unheeseen, huolimatta\nsiitä, että kenraali yhä edelleen koki taivuttaa häntä ja teki\ntiettäväksi, että turmelus oli alkanut voittaa alaa hänenkin\njoukoissaan ja ettei hän kohtapuoleen ollut varma kuin vain muutamien\nharvojen rykmenttien uskollisuudesta.\n\nVasta tuon myttyyn menneen Saint-Cloudin matkan jälkeen lähetti Ludvig\nparooni Goguelatin viemään Bouillélle sanan, että hän oli päättänyt\ntotella kenraalin neuvoa ja jättää Pariisin.\n\nKuningas ilmoitti aikovansa lähteä Pariisista 15. päivänä toukokuuta ja\npyrkivänsä Montmédyyn kenraalin joukkojen turviin, ei kauas valtakunnan\nrajalta.\n\nTästä tiedon saatuaan ryhtyi Bouillé heti valmistuspuuhiin.\n\nHänestä oli välttämätöntä joukkojensa kokoomisen syyksi saada jotakin\npelon aihetta ja sentähden neuvoi hän kuningasta sopimaan keisari\nLeopoldin kanssa siitä, että keisari antaisi itävaltalaisten\nsotamiesten toimeenpanna retken, joka näyttäisi uhkaavan rajaa\nMontmédyn lähellä. Tämän tekosyyn nojalla Bouillé kokoisi sotamiehensä\ntämän kaupungin likitienoille. Vielä kehotti hän Ludvigia ottamaan\nmukaansa luotettavan miehen, joka voisi olla hänelle apuna ja tukena\narvaamattomien tapausten sattuessa, ja tähän toimeen erittäin sopivana\nesitti hän markiisi d'Agoultin.\n\nMääräpäivä tuntui tosin olevan sangen kaukana, mutta itävaltalaiset\neivät mitenkään joutuneet ennemmin lähtemään. Paitsi sitä tahtoi\nkuningas ennen lähtöään saada käsiinsä ne 2 miljoonaa frangia, jotka\nmaksettiin hänelle valtiokassasta joka kuun 15. p:nä.\n\nBouillé oli tarjoutunut suorittamaan Chalonsin ja Montmédyn välisellä\nmatkalla tarvittavat valmistukset. Marie Antoinette ja hänen uskottu\nystävänsä, kreivi Fersen, pitivät huolta valmistuksista matkaa varten\nPariisista Chalonsiin.\n\nHuolimatta kasvavasta levottomuudesta ei Fersen ollut lähtenyt pois\nRanskasta. Sen sijaan että useimmat kuningattaren ranskalaisista\nystävistä pelkurimaisesti pakenivat maasta pois, oli tämä muukalainen\naatelismies jäänyt hänen läheisyyteensä, toivomatta muuta kuin saada\nonnettomuuden päivinä palvella häntä.\n\nKreivi Fersenissä oli säilynyt tuo rakkauden ja ihailun välillä oleva\nystävyys Marie Antoinettea kohtaan. Vaikka kuningatar vanheni ja hänen\nkauneutensa vainoomisten aikana lakastui, ei kreivi kuitenkaan\nunhoittanut, että hän oli ollut nuoren, ilosta loistavan Marie\nAntoinetten suosittu hovimies ja ritari.\n\nHyljättynä ollessaan koski Marie Antoinetteen syvästi tämä hänen\nmuuttumaton ystävyytensä. Ja kun kreivi Fersen nyt, samalla\nhienotunteisuudella kuten muinoin salatessaan ihailunsa ja rakkautensa\nMarie Antoinettea kohtaan, tarjosi hänelle tukeaan ja apuaan, ei Marie\nAntoinette empinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä.\n\nKuningas ja kuningatar, jotka olivat vankeina, olivat pakotetut\npysymään toimettomina. He jättivät kaikki kreivi Fersenin huostaan, ja\nhän valmisteli heidän pakoaan.\n\nSen ajan ruhtinaalliset henkilöt eivät olleet perehtyneet taitoon\nmatkustaa nopeasti.\n\nBouillé oli ehdottanut käytettäväksi keveitä englantilaisia vaunuja,\njotka olivat erittäin mukavat ja joita siihen aikaan hyvin paljon\nkäytettiin matkoja tehtäessä. Kuningas olisi silloin sisarensa ja\ntyttärensä kanssa voinut ajaa toisissa ja kuningatar kruununprinssin\nkanssa toisissa vaunuissa.\n\nMutta Marie Antoinette tahtoi kaikin mokomin ajaa kuninkaan kanssa\nsamoissa vaunuissa.\n\n\"Meitä tahdotaan pelastaa; hyvä, silloin pelastettakoon meidät kaikki\ntahi ei ketään\", sanoi hän.\n\nVaikka Fersen oli täynnä intoa palvellakseen kuningasparia, ja vaikka\npako ylimalkaan oli erittäin taitavasti suunniteltu, tehtiin siitä\nhuolimatta useita virheitä.\n\nPahin virhe oli se, että hankittiin vaunut, jotka tavattomalla koollaan\nolivat omansa kiinnittämään huomiota puoleensa.\n\nMuuan englantilainen rouva Sullivan tarjoutui hankkimaan kaivatut\najoneuvot. Hän meni erään vaunutehtailijan luo ja tilasi paroonitar\nKorffin nimellä vaunut, joissa oli parahiksi tilaa yhdeksälle hengelle,\nkuudelle vaunujen sisässä ja kolmelle ajoistuimella.\n\nMoisten kuljetusneuvojen valmistaminen ei ollut missään tapauksessa\npieni asia. Venäläinen valeparoonitar kävi tavan takaa vaunutehtailijan\nluona nähdäkseen miten pitkälle työ oli joutunut.\n\nVaunut saatiin kuin saatiinkin määräpäivälleen valmiiksi, ja seuraavana\npäivänä jätettiin vierasmaalaiselle naiselle lasku, joka osotti\nvaunujen hinnan 5,944 frangiksi -- melkoinen summa v. 1791!\n\nPako siirrettiin toukokuusta kesäkuuhun.\n\nEnsi päivänä viimemainittua kuuta ajoivat vaunut kreivi Fersenin\nhotellin pihaan. Hän katsoi parhaaksi koetella noitten jykevien\nvaunujen kestävyyttä ja valjastutti kuusi reimaa hepoa niiden eteen.\nSitten lähti hän itse kovaa kyytiä ajamaan Vincennesiin menevää tietä.\n\nKohtalon sallimuksesta kohtasi hän matkalla Orléansin herttuan, joka\noli kävelyllä lemmittynsä rouva Buffonin kanssa. Samassa kun vaunut\nvierivät ohi, tunsi herttua kuskissa, joka piiskoi hevosiaan,\nruotsalaisen kreivi Fersenin.\n\n\"Oletteko höperönä, kreivi?\" huusi hän tälle. \"Te käytte vaarallista\npeliä -- tuolla tavoin voitte taittaa niskanne.\"\n\n\"Minä ajan itse, koska en tahdo vaunujani rikottavan\", vastasi kreivi\nseisauttaen hevoset.\n\n\"Miksi on vaunut noin isot? Aiotteko kuljettaa pois kokonaisen\nbalettiseurueen?\"\n\n\"En, teidän korkeutenne, sen jätän teidän tehtäväksenne\", vastasi\nFersen. \"Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, ja onnea matkalle!\"\n\nTämän yhtymyksen olisi pitänyt panna Fersenin arvelemaan. Hän tiesi\nmiten katkerata vihaa herttua tunsi kuninkaallista sukulaistaan\nkohtaan. Saadessaan ensi tiedon kuninkaan paosta, iskisi herttuan\najatus heti noihin römö-vaunuihin, ja luultavasti hän silloin\nilmoittaisi tämän seikan kuninkaan vainoojille.\n\nMutta Fersen ei ottanut tätä lukuun. Vaunut seisoivat yli kahdeksan\npäivää hänen pihassaan kaikkien nähtävinä.\n\nLähtö siirrettiin edelleen tällä kertaa kesäkuun 15. päivästä 20.\npäivään.\n\nJotta tuuma ei kohtaisi esteitä jo aivan alussa, oli keksittävä keinoja\nvakoojain eksyttämiseksi.\n\nLudvig XVI:nnella oli nyt ensi kerran tilaisuus käyttää hyödykseen\nkätevyyttään käsityöläisenä. Kahden uskotun palvelijan avustamana\nlaittoi hän prinsessa Elisabethin huoneeseen oven, jota ei hevin\nhuomannut, jollei tyystemmin tarkastanut seinää.\n\nHeillä oli siis varattuna uloskäytävä; vaunut olivat kunnossa, ja nyt\noli vain hankittava passi.\n\nTälläkin kertaa tarjosi rouva Sullivan apuaan. Valeparoonitar Korff\npyysi passia itselleen, kahdelle lapselleen, niiden opettajalle ja\nyhdelle palvelijalle.\n\nMutta uskaltamatta jäädä Pariisiin sen jälkeen kun oli auttanut\nkuningasparia pakoon, ilmoitti hän parisen päivää passinsaannin\njälkeen, että tämä passi onnettoman sattuman kautta oli joutunut\nliekkien uhriksi. Hänelle kirjoitettiin uusi passi, ja tämän passin\navulla poistui hän Pariisista pari päivää ennen kuninkaallista\nperhettä.\n\nKaikki valmistukset tehtiin mitä suurimmassa salaisuudessa.\n\"Kaupungissa ei aavistettu mitään\", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.\n\nHän oli löytänyt keinoja välttääkseen vahtien huomiota, ja hänellä oli\nollut monta yhtymystä kuninkaan ja kuningattaren kanssa.\n\nTorstaina kesäkuun 16. p:nä iltasilla kävi hän vielä kerran\nTuilerioissa jättääkseen Marie Antoinettelle ne puvut, jotka olivat\naiotut valevaatteiksi hänelle, nadolle ja lapsille.\n\nIhan viime hetkessä lykättiin pako vielä neljäkolmatta tuntia eteenpäin\nerään kamarineitsyen vuoksi, jota kohtaan kuningattarella oli\nepäluuloja. Samaan aikaan sai Bouillé kuninkaalta kirjeen, viimeisen,\njossa kuningas ilmoitti hänelle, että markiisi d'Agoult ei voinut tulla\nmukaan tilan puutteen takia, koska kuninkaallisten lasten opettajatar\npiti kiinni lainmukaisesta oikeudestaan saada luopumatta seurata\nkasvattejaan.\n\nVihdoin koitti ratkaiseva päivä.\n\nTuilerioilla oli tavallinen sävynsä, ja illalla vietiin lapset sänkyyn\nkuten tavallista.\n\nSamaten läksivät kuningas ja kuningatarkin levolle. Mutta tuskin olivat\npalvelijat poistuneet, kun he jälleen nousivat ylös.\n\nKuningas pukeutui yksinkertaisiin vaatteisiin, ja Marie Antoinette ja\nprinsessa Elisabeth ottivat yllensä ne vaatteet, jotka Fersen oli\ntuonut. Sitten lähtivät he herättämään lapsia.\n\nMarie Thérèse pukeutui kiireisesti, mutta kruununprinssi, jota oli\nherätetty ensi unestaan, oli enemmän hämillään. Hän ei tiennyt mitä oli\ntekeillä. Hänen päälleen puettiin tytön vaatteet, ja hän kysyi\nunimielissään:\n\n\"Käydäänkö näyttelemään komediaa?\"\n\nKello puoli yksitoista illalla olivat heidän pukunsa täysin valmiit.\nElisabeth, Marie Thérèse, kruununprinssi ja madame Tourzel menivät alas\nsalonkiin, jossa kaksi kamarirouvaa odotti heitä. Kohta senjälkeen\ntulivat kuningas ja kuningatar. Marie Antoinette aukaisi oven.\nTaluttaen lapsiaan kädestä, astui hän muitten edellä portaita alas.\n\nVälttääkseen herättämästä huomiota oli päätetty kulkea linnanpihan\npoikki eri ryhminä.\n\nOpettajatar kulki ensin molempien lasten kanssa. He saavuttivat\nvaikeuksia kokematta vaunut. Kreivi Fersen, joka kuskiksi pukeutuneena\nistui ajoistuimella, hyppäsi alas ja auttoi heidät vaunuihin.\n\nKello oli nyt neljänneksen yli yhdentoista. Samassa kulki Lafayette\nlinnan pihan poikki, mutta ei huomannut ketään.\n\nPuoli tuntia myöhemmin tuli prinsessa Elisabeth, ja kuningas seurasi\nkohta hänen jälestään.\n\nAinoastaan kuningatar ei tullut.\n\nKului lähes tunti. Kyyristyneinä vaununnurkkiin uskalsivat pakolaiset\ntuskin hengittää tai katsahtaa toisiinsa.\n\nKuningatar oli nähnyt niiden, joita hän rakasti yli kaiken, poistuvan\nTuilerioista, ja itse lähti hän sieltä viimeisenä.\n\nHän oli kohdannut Lafayetten ja kauhuissaan syöksynyt pimeiden\nrakennusten väliin. Kaitaiset kadut veivät kaupunginkorttelin halki.\nLikinäköinen kun oli, oli hän erehtynyt tiestä.\n\nKiihkeänä ja hengästyneenä riensi hän edelleen ajattelematta missä hän\noli.\n\nTuolla alempana pauhasi Seinejoki. Hämärässä erotti hän lyhdyt\nsillalla. Hän älysi nyt, että oli kulkenut harhaan ja että hänen oli\nkäännyttävä takaisin tullakseen toiselle puolelle.\n\nViimein kysyi hän eräältä sotamieheltä tietä. Tuntematta kuningatarta\nosotti sotamies hänet Karusellipaikalle.\n\nHän riensi eteenpäin holvien läpi pitkin Seinen rantoja. Vaunut tulivat\najaen häntä vastaan. Taaskin Lafayette siinä ajoi kotiin yölliseltä\nkiertomatkaltaan. Hän oli nyt varmistunut siitä, että linna oli hyvin\nvartioittu, ja että kuninkaallinen perhe lepäsi rauhassa.\n\nKuningatar ehti töin tuskin kätkeytyä kiviseinän varjoon, jotta ei\njoutuisi hevosten tallattavaksi tai tulisi tunnetuksi.\n\nHän riensi edelleen, mutta pysähtyi lopulta, hengästyneenä ja\nmenehtymäisillään ja luullen kaiken olevan mennyttä.\n\nSilloin havaitsi hän Fersenin vaunut; hän syöksyi niihin, niin\nhengästyneenä, ettei voinut puhua, ja polki kiihkossaan kruununprinssiä\njalalle. Lapsi, joka nukkui käärittynä madame Tourzelin levättiin, oli\nsiksi malttavainen, ettei huutanut.\n\nOli tullut sydänyö. Kreivi Fersen nousi kuskilaudalle ja läiskäytti\nhevosia piiskalla.\n\nTuileriat olivat heidän takanaan. Ajettiin yli bulevardien ja\nsaavuttiin Clichy-sillalle, jolla nuo suuret vaunut odottivat.\nRuotsalainen kreivi ajoi omat vaununsa aivan näitten viereen, joten\npakolaisten ei tarvinnut kajota maahan, siirtyessään vaunuista toisiin.\n\nFersen palasi hetkiseksi omien vaunujensa luo, tarttui hevosia suitsiin\nja talutti ne syrjään. Yksi hevosista kompastui ja vaunut menivät\nkumoon. Näytti siis pelkältä sattumalta, että vaunut oli jätetty\nkadulle loikomaan.\n\nFersen istahti matkavaunuihin kuskinsa viereen, ja huutaen tälle: \"Aja\nsukkelaan!\" huiteli hän yhtämittaa pitkällä ruoskalla hoputtaakseen\nhevosia.\n\nPaljon oli aikaa mennyt hukkaan kuningatarta odottaessa, ja palaava\npäivä vain lisäisi vaaroja. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa\nsaavuttiin Bondyyn, jossa ensi kerran oli vaihdettava hevosia.\n\nKuusi hevosta oli tilattu ja ne olivat jo varalla. Fersenin kuski\nlaskeutui kuskilaudalta. Uusi kuski sivalsi ruoskalla, matkavaunut\nlähtivät liikkeelle.\n\n\"Hyvästi, paroonitar Korff!\" huusi Fersen poismatkustavien jälkeen.\n\nHän näki vaunujen vierivän pois, ja hänen sanattomat, palavat\nrukouksensa seurasivat kuninkaallista perhettä, erittäinkin\nkuningatarta, jota hän suuresti rakasti.\n\nMutta että heidän matkansa hyvin onnistuisi, siihen hän ei uskaltanut\nliiaksi luottaa.\n\n\"Rakas isäni!\" kirjoitti hän 22. p:n aamulla Monsista, jonne hän oli\npysähtynyt matkallaan ulkomaille. \"Olen äskettäin saapunut tänne.\nKuningas ja koko hänen perheensä lähtivät seikkailuja kokematta\nPariisista 20. p:nä sydänyöllä. Minä saatoin heitä ensimäisen\nkyytivälin päähän. Suokoon Jumala, että loppumatka kuluisi yhtä\nonnellisesti... Minä lähden nyt jatkamaan matkaani rajaa pitkin\nyhtyäkseni kuninkaaseen Montmédyssâ, jos hän on kyllin onnellinen\nsaapuakseen sinne.\"\n\n\n\n\n12.\n\nVarennesiin tulo. -- Kuningasperhe tunnetaan ja otetaan vangiksi.\n\n\nVaunut vierivät esteettä edemmäksi. Luonto hymyili matkailijoita\nvastaan. Oli täysi kesä, ja se säteili paraassa loistossaan. Taivas oli\nsees, ja kukat koreilivat mehevän kasvullisuutensa keskellä.\n\nSarastavan päivän säteet tunkivat vaunuihin. Kuningas kallisti päänsä\nulos vaununikkunasta hengittääkseen täysin siemauksin hyvien tuoksujen\ntäyttämää ilmaa. Väestö, seutu, kaikki näytti olevan ystävällistä.\n\nClacyhen eli toiseen kyytipaikkaan saavuttua yhtyi kuningatar molempiin\nkamarirouviinsa, jotka olivat lähteneet jo edeltäkättä; molemmat vaunut\najoivat nyt perätysten.\n\nKuninkaallisissa vaunuissa olivat osat jaetut seuraavasti:\n\nRouva de Tourzel matkusti paroonitar Korffin nimellä; Marie Thérèse ja\nKaarle Ludvig olivat olevinaan hänen tyttärensä ja olivat saaneet\nnimekseen Amalie ja Aglaja. Marie Antoinette oli olevinaan lasten\nopettajatar ja kutsuttiin madame Rocketiksi. Prinsessa Elisabeth\nmatkusti seuranaisena nimeltä Rosalie. Ludvig XVI esitti\nkamaripalvelijan osaa ja kantoi nimeä Durand.\n\nKolme kuninkaallista henkivartijaa oli seurassa: Maldent, joka oli\npuettu palvelijaksi ja passiin merkitty nimellä Saint-Jean, istui\nväliin vaunun takaistuimella ja väliin ratsasti vaunujen jälestä.\nMoustier, joka samaten oli puettu palvelijaksi, tunsi nimen Melchior ja\nistui kuskilaudalla Valoryn rinnalla, joka oli puettu kuriiriksi ja\nkutsuttiin Fransiksi.\n\nLapset, jotka olivat maanneet koko yön, heräsivät aamupäivällä ja\nolivat iloissaan pikku aterioista, joita valmistettiin heille.\n\nKuningatar lepäsi kaikista kärsimistään mielenliikutuksista. Nojallaan\nvaunun seinää vasten muisteli hän menneitä hirmuvuosia.\n\n\"Minusta näyttää\", virkkoi hän, \"että jos me joutuisimme vangittaviksi,\nolisi sen jo pitänyt tapahtua.\"\n\nHän ei ollut läheskään alakuloinen. Harvoin oli hän ollut iloisempi\nkuin nyt, jolloin näytti kuin onnistuisi pako.\n\nOli tultu pois Pariisista, tuosta peljätystä kaupungista, ja kuningas\nlaski kuivakiskoista pilaansa siitä, mitä hänen pääkaupungissaan tällä\nhetkellä mahtoi olla tekeillä.\n\nMutta elämä se usein tahtoo tehdä turhaksi niin hyvin toiveemme kuin\npelkommekin ja antaa odotustemme raueta tyhjiin kaikkein\nvähäpätöisimmistä syistä. Ja harvoin esiytyvät tapahtumat sen\nmuotoisina, kuin olemme odottaneet.\n\nKuninkaalliset antoivat kuskille kehotukseksi runsaita juomarahoja, ja\ntästä auliudesta oli tosin seurauksena se, että heidän matkansa joutui\npikemmin, mutta samalla se herätti uteliaisuuttakin, ja uteliaisuudesta\njohtui vaaroja.\n\nEräässä kylässä oli muuan kuorma-ajuri tuntenut matkustajat.\n\n\"Tuo on kuningas\", oli hän lausunut toiselle kuskilaudalla istuvista\nhenkivartijoista.\n\nHenkivartija kielsi väitteen todenperäisyyden.\n\n\"Ovatpas ne kuningas ja kuningatar\", väitti mies itsepintaisesti; \"olen\nnähnyt heitä lukemattomia kertoja Versaillesissa.\"\n\nTämän lausunnon olisi pitänyt varoittaa kuninkaallisia ja osottaa\nheille epäämättömästi, että mitä suurin varovaisuus tästä puoleen oli\ntarpeen. Mutta sensijaan Ludvig tavan takaa laskeutui vaunuista.\n\nVastamäkilöissä kulki hän aina vaunujen jälestä jalan ja antausi usein\npakinoihin talonpoikain kanssa. Hevosia vaihdettaissa asteli hän kerran\ntoisensa jälkeen kansanjoukon keskellä, joka oli kokoutunut\ntarkastelemaan noita muhkeita ja tavattomia matkavaunuja.\n\nMontmirailissa särkyivät vaunut, ja matkustajain täytyi odottaa kunnes\nne saatiin korjatuksi. Se seikka ynnä kuninkaan itsepintainen halu\nsaada kulkea pitkät matkat jalan aiheuttivat neljän viiden tunnin\najanhukan.\n\nPäivä kului verkalleen. Väsyneinä ja vaieten istuivat kuninkaalliset\nmatkailijat vaunuissa.\n\nKello löi neljä iltapäivällä, kun he saapuivat Chalonsiin. Täälläkin\npiti kuninkaan kaikin mokomin saada astua pois vaunuista ja täälläkin\nhänet tunnettiin. Muuan porvarineuvoston jäsen seisoi läheisyydessä.\nHän ei hetkeäkään epäillyt, etteivät nämä olleet kuninkaallisia, jotka\npakenivat Pariisista.\n\nTäynnä kunnioitusta heidän onnettomuuttaan kohtaan ei hän ollut\najatellutkaan antaa heitä ilmi. Hän koki kääntää läsnäolijain huomion\npois kuninkaasta, auttoi hevosten valjastamista vaunujen eteen ja\nkiirehti kuskia.\n\nEräs työmies likeni häntä ja kuiskasi:\n\n\"Se on kuningas. Minä tunnen hänet.\"\n\nNeuvosmies vastasi eittäen, mutta toinen uudisti suuremmalla\nvarmuudella ja äänenpainolla väitteensä.\n\n\"Olet oikeassa; se on kuningas\", myönsi neuvosmies. \"Mutta jos annat\nsen ilmi, voi siitä suurta onnettomuutta seurata. Sinun on vastaaminen\nsiitä.\"\n\nTyömies poistui ilmaisematta salaisuuttaan, ja kohta häipyivät\nmatkavaunut, pölypilveen kietoutuneina, Pont de Sommeveslen suuntaan.\n\nSopimuksen mukaan oli ensimäisen kenraali Bouillén lähettämän sotaväen\nosaston määrä kohdata heidät siellä. Kuningas ja kuningatar pitivätkin\ntätä paikkaa melkein kuin pelastuksensa päämääränä.\n\nJa kenraali olikin lähettänyt sinne viisikymmentä husaaria herttua\nChoiseulin ja parooni Goguelatin johdolla, joka viimemainittu oli\ntarkoin tutustutettu pakohankkeeseen.\n\nSotamiehet olivat saapuneet varhain aamulla.\n\nMatkailijoita odotettiin tuleviksi puolenpäivän maissa. Choiseul\ntähysteli lakkaamatta maantielle päin. Kello tuli kaksi, kolme, neljä\n-- mutta ei mitään kuriiria näkynyt, eikä kuninkaallisia vaunuja\nsaapunut.\n\nViisikymmentä sotamiestä olisi milloin hyvänsä herättänyt huomiota\nmoisessa vähäpätöisessä kyläpaikassa, mutta erinäiset asianhaarat\nvaikuttivat, että heidän läsnäolonsa tähän aikaan tuli erittäin\nhuomattavaksi. Tuo kylä pahainen oli nimittäin kieltäytynyt maksamasta\nerästä säädettyä veroa, ja viranomaiset olivat uhanneet käyttää\nväkivaltaa. Ja nyt luulivat nuo kelpo ihmiset, että husaarit oli tässä\ntarkoituksessa lähetetty heidän kyläänsä.\n\nPorvarit kokoontuivat ja kirkonkelloja soittamalla pyydettiin apua\nlähikylistä. Pelkoon sekaantui uteliaisuutta ja tuo pieni aseestettu\njoukko ympäröittiin.\n\nJohtajien asema alkoi pian käydä tukalaksi. Turhaan vakuuttivat he\ntulleensa saattamaan erästä kallisarvoista kuormastoa, jota odotettiin.\nHeitä ei uskottu. Sotamiehet, joita asukkaat vuoroin pilkkasivat,\nvuoroin mielistelivät, pitkäksyivät odottamista, ja Choiseul alkoi\npeljätä, että hänen joukkonsa liittyisivät kansaan ja päinvastoin\nvaikeuttaisivat kuninkaan matkaa, sen sijaan että olivat määrätyt sitä\nhelpottamaan.\n\nKello oli sillä välin tullut viisi. Olihan pakosuunnitelma voinut mennä\nmyttyyn. Choiseul arveli pitemmän viipymisen käyvän turmiolliseksi, ja\nkun Goguelat oli samaa mieltä, niin päättivät he lähteä pois kylästä.\nHusaarit poistuivat Clermontin suuntaan ja kiersivät Saint-Menehouldin,\njossa ohiratsastava sotaväenosasto niinikään oli säikähdyttänyt\nväestöä.\n\nSotamiesten lähdettyä hajautui ihmisjoukko heti, ja kaikki oli jälleen\ntyyntä Pont Sommeveslessa.\n\nTunti sen jälkeen ajoivat kuninkaalliset vaunut kylään. Passin avulla\npääsi kuningas ilman muuta matkustamaan edemmäs. Mutta hän oli varmasti\nodottanut tapaavansa täällä uskollisia ystäviä, ja häneen vaikutti\nilkeän hämmästyttävästi, ettei hän täällä kohdannut Choiseulia eikä\nnähnyt vilahdustakaan kuninkaallisista sotamiehistä.\n\nSaint-Menehouldissa ei myöskään tavattu tuota odotettua saattojoukkoa.\nKolmekymmentä rakuunaa d'Andoisin johdolla oli tosin saapunut kylään,\nmutta kun asukkaat olivat levottomia ja kiihtyneitä, oli johtaja\nkatsonut viisaammaksi antaa sotamiesten hajautua kylään kääntääkseen\nasukkaiden huomion pois vaunuista.\n\nd'Andois lähestyi vaunuja. Muiden huomaamatta sai hän kuiskatuksi\nmadame de Tourzelille:\n\n\"Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin, ovat osottauneet hankaliksi. Minä\nvetäydyn pois välttääkseni herättämästä epäluuloja.\"\n\nMutta epäluulo oli jo virinnyt.\n\nDrouet, kylän postimestarin poika, oli istunut läheisessä ravintolassa\nryypiskelemässä muutamien toveriensa kanssa, kun oli nähnyt noiden\nmahdottomien vaunujen tulla tömisevän.\n\nHän jätti ystävänsä hyvästi eikä päästänyt silmänräpäykseksikään\nmatkustajia näkyvistään.\n\nOllen tarkastavinaan hevosia, joita valjastettiin, tähysteli\nhän tyystin vaunuissa istuvia naisia. Hän oli suorittanut\nasevelvollisuutensa Versaillesissa, jossa oli usein nähnyt\nkuningattaren, ja luuli nyt jälleen tuntevansa hänet. Hän vertaili\nluultua kamaripalvelijaa siihen kuninkaan muotokuvaan, joka oli rahassa\nhänen kourassaan, ja nyt ei hän enää epäillyt.\n\nPaikalla ilmoitti hän havaintonsa eräälle porvarineuvoston jäsenelle.\nHänelle annettiin silloin tehtäväksi koettaa saavuttaa ja jos\nmahdollista pidättää matkustajat.\n\nVaunut olivat jälleen lähteneet liikkeelle. Uudet hevoset olivat\npostimestarin hankkimat, mutta postimestarin poika oli kehottanut\nisänsä kuskia koko matkan ajamaan niin hiljaa kuin suinkin.\n\nd'Andois oli aikonut rakuunoineen seurata kuninkaallista perhettä.\nMutta Saint-Menehouldissa olevat kansalliskaartilaiset, kuultuaan\nhuhun, että matkustajat ulkomuodoltaan olivat kuninkaallisen perheen\njäsenten näköisiä, vastustivat heidän lähtöään ja ottivat rakuunat\nvangiksi.\n\nYhden ainoan kuninkuudelle uskollisen onnistui salaa päästä pakoon. Hän\nhyppäsi vankilanmuurien yli, sekautui väen vilinään, kuuli kerrottavan\npostimestarin pojan kiireesti ratsastaneen Varennesiin päin, haki\nkäsiin hevosensa ja riensi hänen jälestään.\n\nEdellään näki hän matkan päässä Drouetin ja erään hänen toverinsa. Hän\nei tiennyt heidän asiaansa, mutta pelkäsi heidän olevan kuninkaan\nvihollisia.\n\nDrouet, joka monta kertaa oli käännähtänyt satulassa, huomasi itseään\ntakaa-ajettavan ja kannusti hevostaan.\n\nVainooja kohotti pistoolinsa, mutta laski sen jälleen alas. Kohtalo oli\nmäärännyt, että kuninkaallisten pako oli tuleva ehkäistyksi.\nKuninkaallismielinen ratsastaja aavisti, että kuninkaan vainoojat\nratsastivat hänen edellään, mutta saattoihan aavistus pettää, eikä hän\ntohtinut surmata kuninkaan ystävää.\n\nPostimestarin poika tunsi kaikki seudun polut ja tiet. Ratsastaja hänen\ntakanaan saattoi hänet rauhattomaksi, ja hän koetti päästä tätä pakoon.\nEräässä tien mutkassa katosi hän äkkiä rakuunan vakoilevien silmien\nedestä.\n\nVarennesin kaupunki sijaitsee kahden puolen erästä jokea.\n\nJoen yli vie silta, ja sillan toisessa päässä kohosi niihin aikoihin\ntorni, perustanaan pimeä holvi, jonka läpi vaunujen oli kuljettava\nhitaisesti ja joka oli niin kaita, että vähinkin este salpasi holvin\nläpi kulkevan tien.\n\nNuori Bouillé -- kenraalin poika -- oli saapunut Varennesiin mukanaan\nosasto sotamiehiä ja pysähtynyt sillan toiseen päähän. Varennes ei\nollut mikään kyytiasema, ja hän oli sentähden tuonut mukanaan hevosia,\njotka oli sijoittanut erääseen talliin kaupungin ulkolaidalla. Tästä\nhän ei kumminkaan ollut tullut edeltäkäsin antaneeksi tietoa\nkuninkaalle.\n\nHuono onni, joka oli seuraillut pakenijoita kaikkialla, uudistui\nmyöskin Varennesissa; vaunujen myöhästyminen saattoi Bouillén siihen\nluuloon, että kuninkaan matka oli rauennut tyhjiin.\n\nHän päästi sentähden sotamiehensä hakemaan itselleen yösijaa. Muutamat\nsotamiehet makasivat, toiset istuivat ravintoloissa ryypiskellen; itse\nmeni hän myöskin levolle.\n\nMatkustajat olivat vaihtaneet hevosia Clermontissa. Yö oli tullut.\nSeutu, jonka läpi kuninkaalliset ajoivat, oli autio ja kolkko.\n\nSydänyöllä saavuttiin Varennesiin ja pysähdyttiin kaupungin\najoportille.\n\nKaikki oli hiljaista ja rauhallista; kaupungin asukkaat näyttivät\nvaipuneen sikeään uneen. Ei löydetty hevosia eikä keksitty sotamiehiä.\n\nMatkustajat alkoivat käydä levottomiksi. Marie Antoinette astui alas\nvaunuista, koputti useihin oviin ja tiedusteli vastaantulijoita, mutta\nkukaan ei osannut antaa hänelle hänen kaipaamiaan tietoja.\n\nLähes tunnin ajan käyskentelivät kuningas ja hän ihmisistä tyhjiä\nkatuja pitkin. Hevoset olivat väsyneet, kuski tuli kärsimättömäksi ja\nuhkasi riisua pois hevoset ja ajaa kotiin.\n\nPyynnöillä ja lupauksilla saatiin hänet jäämään, ja matkustajat\npäättivät lähteä pitkittämään matkaa toivoen tapaavansa kaivatun\nBouillén ja hevoset toisella puolen siltaa.\n\nJyhkeät vaunut vierivät katuja pitkin, saavuttivat holvin, mutta\nkohtasivat siinä sivuuttamattomana esteenä kärryt, jotka tien\nsalpaamiseksi oli kaadettu sisäänkäytävän eteen.\n\nIhmisvarjoja vilahteli yön pimeydessä. Hälinää ja melua tunki vaunuissa\nolijain kuuluville.\n\nHiljaisen mutinan läpi erottautui miehen ääni. Se oli Drouet, joka oli\naikaa ennen kuninkaallista perhettä ehtinyt tänne ja heti mennyt\nkaupungin pormestarin, Saucen luo, joka oli pyytänyt häntä ja muita\navukseen ehkäisemään kuninkaallisten pakoa.\n\nKäytiin kiinni hevosiin ja huudettiin, että jos he vielä ajavat\naskeltakaan, niin heidät ammutaan.\n\nKuskilaudalla istuvat kaartilaiset tahtoivat antautua epätasaiseen\ntaisteluun, mutta kuningas kielsi sen.\n\n\"Keitä te olette?\" huusi eräs ääni. \"Ja minne olette matkalla?\"\n\n\"Minä olen paroonitar Korff\", vastasi kuningatar, joka oli ottanut\nnäytelläkseen madame de Tourzelin osaa, \"ja matkustan Frankfurtiin\nperheineni.\"\n\nSauce pyysi nähdäkseen matkustavaisten passia. Kuningas ojensi sen\nhänelle, sitten kun oli kysynyt häneltä hänen nimeään ja asemaansa.\nSauce luki passin käsilyhdyn valossa ja huomasi sen olevan oikean.\nHattu kädessä esitti hän hyvin kohteliaasti tälle luullulle\nvenäläiselle naiselle, että yö oli pimeä, tiet huonoja ja vaarallisia\nja hevoset väsyneitä, joten ei voinut ajatella matkan jatkamista.\n\nHän lisäsi, että paroonitar Korff varmaan oli kovin väsynyt, ja että\nhän, pormestari, katsoi itselleen kunniaksi saada pitää paroonittaren\nja hänen seurueensa vierainaan seuraavaan päivään saakka.\n\nKuningatar vastasi yhtäkaikki, että hän halusi heti pitkittää matkaa.\n\nMutta postimestarinpoika Drouet ei ollut halukas päästämään saalistaan.\nKellot tornissa olivat alkaneet moikua. Valoa alkoi näkyä ikkunoissa ja\nihmisjoukkoja kokoontui.\n\nNiin vastenmielistä kuin se kuninkaallisista olikin täytyi heidän silti\nmukautua ja käydä pois vaunuista. Vaunut vedettiin takaisin siihen\nosaan kaupunkia, mistä olivat tulleetkin.\n\nKuninkaallinen perhe oli kärsinyt haaksirikon lähellä satamaa ja\notettiin vangiksi vajaan kuudentoista penikulman päässä päämaalistaan.\n\nMarie Antoinette pusersi hermostuneesti leninkiään kädessään. Kalpeana\nmielenliikutuksesta astui hän portaita ylös Saucen taloon. Miten\npalavasti olikaan hän toivonut, että vapauden onni suotaisiin hänen ja\nhänen perheensä osaksi! Ja nyt olivat hänen toiveensa rauenneet juuri\nkun hän luuli olevansa niin lähellä päämäärää.\n\nHänet vietiin matalaan, savusta mustuneeseen huoneeseen, jossa ei ollut\nmuita huonekaluja kuin pari vaivaista puutuolia ja papereita tulvillaan\noleva pöytä.\n\nVapisevin käsin päästi kuningatar auki hattunsa nauhat ja silmäili\nsieluttomasti ympärilleen tuossa ikävässä huoneessa. Hän kutsui\nluoksensa lapset. Nämä katsoivat äitiinsä, mutta hymyily oli paennut\nhänen kasvoiltaan ja ääni oli saanut aivan toisellaisen soinnun; se oli\nkummallisen raukea ja väritön.\n\nSauce oli jättänyt heidät, sanoen lähtevänsä tyynnyttämään\nkansanjoukkoa. Hän oli hyväntahtoisen näköinen. Kuningas luotti häneen\nja luuli huomanneensa, että kansa näytti enemmän hämmästyneeltä kuin\nvihamieliseltä. Mutta vaikka kylän asukkaat olivat koettaneetkin estää\nhänen matkaansa, niin saapuisihan kenraali Bouillé ennen pitkää\njoukkoinensa ja auttaisi häntä etemmäs.\n\nTieto siitä, että oli pidätetty vaunut ja matkustajat viety Saucen\ntaloon, sai yön kuluessa joukottain aseilla varustettuja talonpoikia\nlähiseuduilta rientämään Varennesiin.\n\nKellot kirkontornissa soivat edelleen, ja rummun pärähdykset kaikuivat\npäästä päähän muutoin niin hiljaisilla kaduilla. Kiihottuneita ihmisiä\nkokoontui pormestarin oven ulkopuolelle.\n\nSauce astui jälleen sisään kuningasparin luo. Mikäli kansa tiesi kertoa\n-- lausui hän Ludvigille -- oli hänellä kunnia nähdä kuningas ja hänen\nperheensä talossaan, ja hän lisäsi, että porvarineuvostossa oli\nparaikaa keskustelun alaisena kysymys, sallittaisiinko heidän jatkaa\npakoaan.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä emmittyään selitti Ludvig, että kyläläiset\nolivat erehtyneet ja että hän oli vain halpa porvari, joka halusi\njatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.\n\nKansanjoukon yllyttämänä rupesi nyt Sauce puhumaan aivan toisella\näänellä. Hän soimasi kiivaasti kuningasta siitä, että tämä pakeni\nkansansa luota yhtyäkseen maan vihollisiin.\n\nKuningas änkytti, väitti yhä olevansa toinen henkilö kuin minä häntä\npidettiin, eikä ollut ymmärtävinään laisinkaan mistä oli kysymys.\n\nSauce intoutui yhä enemmän. Kuningatar oli ensi alussa seisonut\nhievahtamatta eikä ollut puhunut sanaakaan. Mutta tämä sananvaihto\npikkukaupungin pormestarin ja toiselta puolen kuninkaan välillä, joka\nei tahtonut omaksua arvoaan, ajoi häpeän punan hänen kasvoillensa.\n\n\"Jos te tunnette kuninkaan, niin osottakaa hänelle kunnioitusta!\" huusi\nhän kiivaasti. Hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja häädetyistä\nkyynelistä.\n\nSauce mykistyi; Marie Antoinetten säihkyvä katse oli yhtäkkiä ehkäissyt\nhänen sanatulvansa.\n\nUseita ihmisiä tunkeutui huoneeseen. Ludvig malttoi mielensä ja\nsaavutti jälleen arvokkuutensa.\n\n\"Minä olen teidän kuninkaanne\", sanoi hän. \"Tuossa on kuningatar ja\nkuninkaallinen perhe. -- Tikarien ja painettien uhkaamana on oleskelu\npääkaupungissa käynyt minulle sietämättömäksi, ja minä olen nyt tullut\netsiäkseni uskollisten alamaisteni keskellä sitä vapautta ja rauhaa,\njota te kaikki nautitte. Minä tulen, elääkseni teidän keskellänne,\nlapseni, joita en millään ehdolla tahdo hyljätä.\"\n\nHän puhui edelleen niistä moninaisista epäjärjestyksistä ja\nvallattomuuksista, jotka olivat pakottaneet häntä pakenemaan\nPariisista, ja toivostaan päästä Montmédyyn, jossa hän aikoi, kaukana\npääkaupungin melusta ja riidasta, saattaa päätökseen tekeillä olevan\nhallitusmuodon, jossa niin hyvin kansan kuin kuningashuoneen edut\nolisivat tarkasti vaarin otetut. Hän lisäsi, että hän tahtoi harrastaa\nkansan tosi parasta ja edistää vapautta eikä suinkaan sitä hävittää.\n\nKuningas oli liikutettu ja hän oli puhunut elävyydellä, mikä muuten oli\nhänelle vierasta. Tuskan valtaamana syleili hän Saucea ja pyysi häntä\npelastamaan hänen puolisonsa ja lapsensa.\n\nHetkisen näytti siltä kuin sääli olisi saanut vallan läsnäolijain\nmielissä.\n\nSaucen vanha anoppi astui sisään ja pyysi saada suudella\nkuninkaallisten lasten käsiä. Itku tyrehtyi kuningattarelle kurkkuun,\nniin että hän tuskin saattoi hengittää. Tuo iällinen nainen heittäytyi\npolvilleen ja rukoili taivaan siunausta kuningattaren lapsille ja\nkostutti hänen kättään kyynelillään.\n\n\"Te olette itse äiti\", sanoi Marie Antoinette Saucen vaimolle.\n\"Koettakaa asettua minun tilaani. Teidän yksi ainoa sananne voipi\ntuottaa meille vapauden.\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", vastasi vaimo ynseydellä, jolla koetti peittää\nmielenliikutustaan, \"minä kyllä rakastan kuningastani, mutta minä\nrakastan miestäni myöskin. Häntä on minun ensi sijassa ajatteleminen,\nja hän on vastuunalainen siitä mitä tapahtuu.\"\n\nTunnit seurasivat toisiaan etanan kulussa tänä hirveänä yönä.\nKuningaspari oli pantu täysissä pukeissa tekemättömälle vuoteelle, ja\nprinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse sekä rouva de Tourzel olivat\npaneutuneet lepäämään huoneen nurkassa oleville tavaramytyille.\n\nKuningas mitteli lattiata epämääräisin hoippuvin askelin. Hän asteli\nedestakaisin kuningattaren ja prinsessa Elisabethin väliä, lausuen\ntavantakaa, että hän toivoi Bouillén kohta tulevan.\n\nPäivä koitti, mutta apua ei tullut.\n\nKansan kiihko yhä paisui. Pyydettiin saada nähdä kuningasta ja\nkuningatarta.\n\nLudvig astui ikkunaan. Useimmat kyläläiset eivät olleet häntä ennen\nnähneet. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja veltot\nja silmät unettomuudesta punaiset.\n\nKuningatar nousi niinikään, astui ikkunan luo ja aukaisi sen. Hänen\nkasvonsa olivat mitä synkimmän näköiset.\n\nMuutamissa katsojissa oli sääli taas päästä voitolle. Toisia itketti,\nmutta he hillitsivät itsensä; toiset sen sijaan purkivat sisunsa\nuhkauksiin ja kirouksiin pakenemisyrityksen johdosta.\n\nUteliaisuus pikemmin väsähtyi kuin tuli tyydytetyksi. Nyt oli kansa\nnähnyt kuninkaan ja kuningattaren ja alkoi jälleen kahta suuremmalla\ninnolla huutaa:\n\n\"Palatkaa takaisin Pariisiin!\"\n\nKadulla syntyi uutta liikettä. Choiseul ja Goguelat suistivat\nkylään viidenkymmenen husaarin kanssa. d'Andois, joka oli päässyt\nSaint-Ménehouldista karkaamaan, saapui heti perästä pari kolme\nmiestänsä muassaan.\n\nChoiseul ja Goguelat tunkeusivat sisään kuninkaan luo. He kokivat\nselittää, miten uskallettua olisi pitkittää matkaa noissa vaunuissa, he\npuhuivat kansan mielentilasta ja sotajoukkojen kylmäkiskoisuudesta,\nmutta lausuivat samalla kertaa, että vielä olisi, panemalla kaikki\ntarmo liikkeelle, mahdollista raivata itselleen tietä.\n\nHe kääntyivät kuningattaren puoleen ja ehdottivat, että hän pitkittäisi\nmatkaansa ratsain husaarien saattamana.\n\nMarie Antoinetten silmät säihkyivät.\n\n\"Kääntykää kuninkaan puoleen\", lausui hän. \"Kuningas on täällä\nkäskijänä; minun velvollisuuteni on häntä totella.\"\n\n\"Sire, me varromme käskyjänne\", lausui Choiseul kuninkaalle.\n\nMutta kehottaa Ludvigin kaltaista miestä antamaan käskyjä oli sama kuin\nsaattaa hänet horjumaan toiveitten ja epätoivon välillä.\n\n\"Kuka vastaa siitä, ettei luoti satu kuningattareen, sisareeni tahi\nlapsiini?\" kysyi hän.\n\nPäätettiin odottaa. Porvarit olivat sillä välin pitäneet neuvottelua\nasiasta; he tulivat nyt takaisin ja lukivat julki ilmoituksen, että he\nvastustivat kuninkaan matkallelähtöä. Vielä ilmoittivat he hänelle,\nettä he olivat lähettäneet sananviejän Pariisiin pyytämään\nkansalliskokoukselta lähempiä määräyksiä.\n\nGoguelat oli ainoa, joka keskellä hämmennystä oli säilyttänyt\nkylmäverisyytensä. Vaara kasvoi hetki hetkeltä, ja reippaalla\nrohkeudella vain saattoi voitto tulla mahdolliseksi. Hän pyysi\nkuningatarta kehottamaan puolisoaan, että lähdettäisiin heti paikalla\nmatkaan.\n\nMutta kuningattareltakin alkoi mieli lannistua.\n\n\"Minä en tahdo ottaa vastatakseni mistään\", sanoi hän jälleen.\n\"Kuninkaan tulee päättää, miten tässä menettelemme.\"\n\nGoguelat karkasi epätoivoissaan ulos kadulle. Hän vetosi sotamiesten\nkunniantuntoon ja ehdotti, että he raivaisivat tien kuninkaalle ja\nhänen perheelleen.\n\nHän puhui kahdenkertaisella innolla ja lämmöllä ja kääntyi erikoisesti\nitsekunkin miehensä puoleen, mutta sai vain kylmäkiskoisia vastauksia.\nHän sai ampumahaavan olkapäähänsä, putosi hevosensa selästä, satutti\npäänsä kiviin, nousi verta vuotaen ylös, antoi sitoa haavansa ja palasi\nkuninkaallisen perheen luo.\n\nPäivä tuli tuoden vain uutta tuskaa ja uusia suruja pikkukaupungin\nrihkamakauppiaan kurjissa suojissa istuville vangeille.\n\n\"Pariisiin! Pariisiin!\" kiljui kansanjoukko lakkaamatta ikkunoiden\nulkopuolella. \"Elleivät lähde vapaaehtoisesti, niin raahaamme heidät\nhiuksista!\"\n\nKuullessaan hätäkellojen pauhinan oli nuori Bouillé turhaan yrittänyt\nkoota sotamiehiään, ja kun ei se onnistunut, oli hän kiiruhtanut Dunin\nlinnoitukseen, jonka päällikkönä oli Deslon.\n\nTämä asettui rykmenttinsä etupäähän ja riensi Varennesiin, mutta hänen\ntullessaan olivat kaupungin kadut suljetut; hän yksin sai luvan tulla\nsisään.\n\nHän ilmoitti kuninkaalle, että Bouillé ei mitenkään voinut olla kaukana\nja oli valmis vastaanottamaan kuninkaan käskyjä.\n\n\"Minä olen vanki. Minä en voi käskeä\", vastasi Ludvig väsyneesti.\n\nDeslon kääntyi nyt kuningattaren puoleen ja lausui hänelle muutamia\nsanoja saksankielellä.\n\n\"Älkää puhuko saksaa!\" huudettiin hänelle.\n\nUusi melu portilla ilmaisi, että jotakin uutta oli tapahtunut.\nToivottiin nähtävän kenraali Bouillén astuvan sisään. Mutta se oli\nturha toivo; sen sijaan saapuivat lähettiläät Pariisista, jotka olivat\ntulleet viedäkseen kuningasperheen takaisin.\n\nLafayetten ajutantti Romoeuf oli saanut tehtäväkseen viedä käskykirjeen\nperille. Hän oli aina osottanut uskollisuutta kuninkaallista huonetta\nkohtaan ja kauhistui tehtävää, joka oli tullut hänen suoritettavakseen.\nClermontissa oli hän yhtynyt kansalliskaartin upseeriin Bayoniin, joka\nkolme tuntia aikaisemmin oli vastaanottanut samallaisen käskyn\npormestari Baillylta. Heidät oli lähetetty samaa tietä, ja he jatkoivat\nnyt matkaa yhdessä.\n\nBayon astui ensin yksin huoneeseen, jossa kuningas oleskeli. Hänen\nvaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen kasvoillaan oli syvä surun\nilme, kun hän hyökkäsi kuninkaan eteen ja hengästyksissään lausui:\n\n\"Sire -- Pariisissa ihmiset vaikka murhaisivat toisensa -- -- meidän\nvaimomme, meidän lapsemme ehkä murhataan. -- -- Te ette saa jatkaa\nmatkaanne.-- -- Sire, valtion edut! -- -- Niinpä niin, sire -- --\nmeidän vaimomme -- -- meidän lapsemme -- --\"\n\nHänen tätä lausuessaan tempasi kuningatar tarmokkaasti hänen kätensä ja\nosotti perintöruhtinasta, joka vieläkin nukkui kohentamattomalla\nvuoteella.\n\n\"Enkö minä ehkä myöskin ole äiti?\" kysyi hän.\n\n\"Mitä te oikeastaan tahdotte?\" kysyi kuningas.\n\n\"Sire, käskykirje kansalliskokoukselta -- --\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Se on toverillani.\"\n\nSen sanottuaan aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, joka oli\nkokonaan järjestämättä. Romoeuf seisoi nojaten ikkunaan; kyyneliä valui\nhänen poskiaan pitkin.\n\nHän astui sisään silmät maahan luotuina ja pitäen paperia kädessään.\nKuningatar tunsi hänet samaksi mieheksi, johon hän oli pannut\nluottamusta; hänen tulonsa antoi surmaniskun kuningattaren toiveille.\n\n\"Te täällä, Romoeuf!\" lausui hän katkerasti. \"Silläkö tavalla te\ntahdotte tehdä nimenne tunnetuksi?\"\n\nRomoeuf loi kuningattareen tuskallisesti moittivan katseen: hän oli\ntoivonut saapuvansa liian myöhään.\n\n\"Ranskalla ei ole enää kuningasta\", virkkoi Ludvig, luettuaan läpi\nkäskykirjeen, jonka ajutantti oli hänelle antanut.\n\nMarie Antoinette otti paperin ja luki sen.\n\n\"Mikä hävyttömyys!\" lausui hän, hellittäen kädestään paperin, joka\nputosi vuoteelle, jolla kruununprinssi makasi.\n\nTämä kukistunut suuruus ei ollut vastoinkäymisistä vielä oppinut\nitsensähillitsemisen vaikeata taitoa. Hänen kiivas mielensä kuohahti.\nHän sieppasi jälleen paperin ja heitti sen lattialle.\n\n\"Minä en tahdo sen ryönäävän lapseni vuodetta!\" lausui hän harmissaan.\n\nChoiseul kiiruhti ottamaan paperin lattialta.\n\nRomoeuf koki rauhoittaa kuningatarta. Mutta kuningatar ei voinut muuta\nkuin katkerasti soimata häntä siitä, että hän oli ottanut niin katalan\ntehtävän suorittaakseen.\n\nKuningattaren menettely herätti läsnäolevissa porvareissa\ntyytymättömyyttä. Heidän paheksiva mutinansa kuului aina kadulle\nsaakka, ja kohta lähti pienessä kaupungissa liikkeelle huhu, että\nkuningatar oli pilkannut kansalliskokousta ja puhunut loukkaavalla\ntavalla sen käskyistä.\n\nKuningas otti Bayonin syrjään ja koki herättää hänessä sääliä. Mutta\npormestarin lähettiläs ei ottanut kuninkaan sanoja kuuleviin korviin.\nTäysin tietoisena tehtävänsä tärkeydestä joudutti hän vain lähtöä ja\nkäski valjastaa hevoset.\n\nDrouet ei myöskään sallinut pitkittää odotusta, ja Saucekin teki kaiken\nvoitavansa saadakseen kuninkaan lähtemään matkalle Pariisiin.\n\nRomoeuf oli ainoa, joka ehdotti että odotettaisiin, mutta hän ei mitään\nvoinut kolmea muuta vastaan.\n\nMuuan kamarirouvista tekeytyi sairaaksi, ja viivyttääkseen matkalle\nlähtöä heittäytyi hän lattialle ja sanoi, ettei hän mitenkään voinut\nlähteä mukaan.\n\nKuningatar ilmoitti silloin, että hän aikoi jäädä hoitamaan\nhäntä; hänellä ei ollut sydäntä jättää ihmistä, joka oli pannut\nalttiiksi kaikki seuratakseen häntä. Marie Antoinette sai itse\nkouristuskohtauksen niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Oli siis\nkahdenkertainen syy lykätä matka toistaiseksi.\n\nMutta mikään ei auttanut, ja niin täytyi siis herättää lapset.\n\nPieni Aglaja, josta jälleen oli tullut Bourbonin Kaarle Ludvig, joutui\nerityisen huomion esineeksi. Toiset olivat ihastuksissaan hänen\nkauneudestaan, toiset ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka koskivat\nTuilerioista lähtöä, mutta näihin kysymyksiin ei hän tiennyt mitään\nvastata. Hän haki lakkaamatta äidin katsetta lukeakseen siitä mitä oli\ntapahtunut.\n\n\"Kaarle\", kuiskasi sisarensa hänelle, \"sinä olit väärässä; tämä ei ole\nmitään komediaa.\"\n\n\"Sen olen jo aikaa sitten tullut tietämään\", vastasi veli yhtä\nhiljaisesti.\n\nDrouetin, Bayonin ja eräitten neuvosmiesten yllyttämänä huusi\nkansanjoukko yhä kiivaammin, että kuninpasperheen heti tuli palata\nPariisiin. Muutamat hurjimmista yrittivät tunkeutua taloon viedäkseen\nväkisin pois Ludvigin ja Marie Antoinetten.\n\nKuningas näyttäytyi jälleen ikkunassa, mutta kansa ei siitä ottanut\nrauhoittuakseen.\n\nKyyneleet valuivat kuningattaren poskia pitkin. Taluttaen lapsia\nkädestä poistui hän Choiseulin seuraamana Saucen talosta. Ja taasen\nnousi hän vaunuihin, jotka polttavassa auringonpaahteessa vierivät\ntakaisin Pariisiin.\n\nTuskin puoli tuntia sen jälkeen ilmoitti pölypilvi kenraali Bouillén\njoukkojen kiitävän Varennesiin päin.\n\nSaatuaan tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta oli hän heti kutsunut\njoukkonsa kokoon ja lähtenyt niiden kanssa liikkeelle.\n\nHuutoon: \"Eläköön kuningas!\" vastasi hänen miehistönsä reippaasti.\n\nTerästääkseen heidän intoaan oli hän antanut jakaa melkoisia summia\nsotamiehilleen. Hän oli kiitänyt tulista kyytiä ja pyyhkäissyt yhdeksän\npenikulmaa neljässä tunnissa.\n\nHän saapui Varennesiin parahiksi nähdäkseen, että kuningas jo oli\nlähtenyt.\n\nHänen ensi ajatuksensa oli väkirynnäköllä karata katusulkujen yli ja\najaa karahuttaa kaupungin halki kuningasperheen jälestä, pyyhkäistä\ntieltään roskaväki, hakata maahan kansalliskaarti ja viedä pois Ludvig\nXVI.\n\nHänen joukkonsa ilmoittivat olevansa valmiit seuraamaan häntä, mutta\nhevoset olivat kovasta ajosta voivuksissa, ja voidakseen tunkeutua\nkaupunkiin, täytyi hänen ensin voittaa väestö.\n\nHän sai nyt tietää Metzin ja Verdunin linnoitusmiehistöjen olevan\ntulossa antamaan kansalle apua. Toivo raukesi, Bouillé tiesi, etteivät\nhänen rohkeutensa ja tarmonsa enää voineet pelastaa kuningasta.\n\nHiljakseen kuljetti hän rykmenttinsä takaisin Stenayn porteille.\nMuutamien harvojen upseerien seuraamana riensi hän sieltä kiireimmiten\nLuxembourgiin ja pakeni rajan yli.\n\n\n\n\n13.\n\nMieliala pääkaupungissa. -- Paluumatka.\n\n\nPariisissa oli kauan aavistettu, että kuningas aikoi paeta.\n\nKuningas Ludvigia ei enää rakastettu eikä hänen läsnäoloaan pidetty\nhyödyllisenä eikä välttämättömänäkään. Mutta tiedettiin, että jos hänen\nonnistuisi päästä johonkin rajalla olevaan kaupunkiin tahi ulkomaille,\nolisi hän tukena Ranskan vihollisille ja vallankumouksen vastustajille;\nhän herättäisi heissä intoa, joka saattoi tulla vaaralliseksi koko\nkansakunnalle.\n\nEi voitu mitenkään tottua siihen ajatukseen, että hän matkustaisi\ntiehensä, ja vapisten peljättiin, että hän jollain tavoin onnistuisi\nvoittamaan vartijainsa viekkauden. Levottomuus tuli aikaa voittaen\nyhä suuremmaksi ja tavalliset alhaiset porvarit tarjoutuivat\nvapaaehtoisesti olemaan vakoojina tai vartijoina.\n\nCamille Desmoulins mainitsee tapauksen, joka sattui samana yönä, jona\nkuninkaalliset pakenivat. Hän kertoo, että muuan parturi oli kuullut\nhuhuja kuninkaan aiotusta paosta. Hän riensi heti naapurinsa, erään\nleipurin, luo, ja nämä riensivät kahden herättämään muita naapureitaan,\nluvultaan noin kolmekymmentä, jotka tuossa tuokiossa kaikki olivat\njalkeilla.\n\nNyt lähdettiin joukolla Lafayetten luo ilmoittamaan, että Ludvig aikoi\nmatkustaa tiehensä, ja pyytämään, että Lafayette ryhtyisi tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin paon estämiseksi. Mutta Lafayette nauroi heille vasten\nnaamaa ja kehotti heitä palaamaan kotiin.\n\nKruununprinssin lääkäri oli ensimäinen, joka aamulla kesäkuun 21. p:nä\nastui kuninkaallisten huoneustoon ja huomasi, ettei pikku Kaarle Ludvig\nollut sängyssään.\n\nMelkein yksin ajoin -- kello 7 aamulla -- astui kuninkaan\nkamaripalvelija tapansa mukaan valtijaansa makuuhuoneeseen.\n\nHän hän ei kuullut mitään ääntä, veti hän sängyn uutimet syrjään ja\nnäki silloin, ettei kuningas maannut sängyssä. Hän haki kuningasta\nmuista huoneista, mutta ilman tulosta. Kamarirouvat riensivät\nMarie Antoinetten huoneisiin, mutta huomasivat vuoteen olevan\nepäjärjestyksessä ja kuningattaren poistuneeksi. He riensivät edelleen\nprinsessa Elisabethin ja Marie Thérèsen huoneisiin, mutta nekin olivat\ntyhjät.\n\nNaisten hämmästyneet huudot kaikuivat kautta koko linnan. Ei ollut enää\nepäilemisen varaa; kuninkaallinen perhe oli paennut.\n\nAsia ilmoitettiin kunnallisneuvostolle, ja kunnallisneuvoston käskystä\nammuttiin kolme kanuunanlaukausta.\n\nTämän hälyytysmerkin johdosta riensi ihmisiä suurin joukoin\nTuilerioihin. Oltiin uteliaita tietämään mitä oli tapahtunut.\n\nKenraali Lafayette saapui vasta myöhemmin ja näki jo silloin linnan\nedustalla epäluuloisen kansanjoukon, joka näytti tahtovan syyttää häntä\nosallisuudesta kuninkaallisten pakoon.\n\nHämmästys oli ensi tuokiossa varsin suuri. Kysyttiin toisiltaan miten\nLudvigin oli onnistunut paeta. Luonnollisesti tulivat mitä päättömimmät\nhuhut liikkeelle.\n\n\"Hän on paennut kanavaa myöten, joka päättyy toisella puolen\nFlora-paviljonkia\", sanottiin; \"Bouillé on vienyt hänet Metziin.\"\n\nEnsi hämmästyksen puuskan hälvennyttyä heräsi toisissa viha, toisissa\npelko. Muutamat sen sijaan ottivat asian leikin kannalta ja käänsivät\nmieliharminsa pilkaksi sen johdosta, että kuningas oli matkustanut\npois.\n\nKuninkaallismieliset iloitsivat Ludvigin luullusta vapautumisesta, ja\nvapaamieliset selittivät, että pakoa, jos se onnistuisi, voitaisiin\npitää tasavallan enteenä. Kansalliskokouksessa oltiin levottomia,\nvaikka koetettiin tätä levottomuutta peittää teeskennellyn\nvälinpitämättömyyden vaippaan; toiset olivat ensi aluksi kovin\npeloissaan, mutta nauroivat sitten omalle hätäytymiselleen.\n\nIhmiset tunkeusivat kadulta kuninkaalliseen linnaan.\n\nKansa anasti kuninkuuden tunnusmerkkejä ja osotti erityistä\nsärkemis- ja tuhoamishalua.\n\nLiljoja ja vaakunakilpiä pantiin palasiksi; ilotyttöjä viruskeli\nvaltaistuimella. Tarkasteltiin kuningattaren huonekaluja ja puettiin\nylle leninkejä, joita tavattiin hänen huoneissaan.\n\nEräs kaupustelija istuutui hänen sänkyynsä ja kauppasi kirsikoita.\nKaikki kirjakauppiailla tavatut kuninkaallisen perheen muotokuvat\nanastettiin sekä hävitettiin ja poltettiin.\n\nOikea riemumyrsky pääsi valloilleen, kun saatiin tietää, että kuningas\noli otettu kiinni ja tuotaisiin takaisin Pariisiin.\n\nSuunnattomalla kärsimättömyydellä odotettiin hänen tuloaan, ja kaikki\noikein ikävöivät tuota heikkoa ja tekopyhää hallitsijaa, joka oli\nluvannut jäädä Pariisiin, mutta siitä huolimatta pelkurimaisesti\npötkinyt pakoon. Toivottiin saatavan nauraa ja pilkata häntä.\n\nJyhkeät vaunut, jotka olivat verkkaan vierineet rajaa kohden,\nliikkuivat vielä verkemmin takaisin Pariisiin päin. Kuskin oli\nkielletty jättämästä jälelle kansalliskaartilaisia, jotka saattoivat\nvaunuja.\n\nPaluumatka oli todellista kidutusta onnettomalle kuningasparille.\nKuumuus oli tukahduttava, vaunujen sisässä saattoi tuskin hengittää ja\nkansan epäluulo oli niin suuri, etteivät matkustajat saneet vetää\nkaihtimia ikkunain eteen estääkseen auringonvaloa tunkemasta vaunuihin.\n\nMiehiä, naisia ja lapsia, talonpoikia, kerjäläisiä ja maankulkijoita,\naseestettuina luudilla, heinähangoilla ja kirveillä, tungeksi vaunujen\nympärillä, he survivat toisiaan päästäkseen eteenpäin kulkemaan,\nkiipesivät vaununastuimille, pilkkasivat henkivartijoita, jotka yhä\nvieläkin istuivat ajoistuimella, sekottivat pahalle haisevaa\nhengitystään tukahuttavaan ilmaan ja antoivat tupakansavun ja\nsäädyttömien puheiden tunkeutua vaunuihin.\n\nMarie Antoinette otti pienen poikansa polvelleen, suuteli häntä ja\nkoetti tuudittaa häntä uneen, niin, jaksoipa vielä huvittaakin häntä\nsomilla pikku kertomuksilla, joita poikanen mielellään kuunteli.\n\nKaarle Ludvigin hyväilyt ja Marie Thérèsen hellyydenosotukset johtivat\nkuningattaren huomion pois kaikista niistä rivouksista, joita kansan\npuolelta kasattiin hänen päällensä. Lapset ihmettelivät; miten tämä\nkansa, jota heitä oli opetettu rakastamaan, saattoi olla niin villiä ja\nraakaa. Mielenliikutuksen ja tukahduttavan kuumuuden uuvuttamana sai\nkruununprinssi kuumeen ja häntä alkoi kuotuttaa.\n\nHirvittävä kohtaus sattui Saint-Menehouldin ja Chalonsin välillä.\n\nVaunujen kulkiessa erään aatelislinnan ohi halusi muuan vanha kreivi\ntervehtiä kuningasperhettä.\n\nKansa salli hänen vapaasti lähentyä. Mutta tuskin oli hän jälleen\npoistunut viidenkymmenen askeleen päähän vaunuista, kun hänet jo\nammuttiin kuoliaaksi kuin koira. Pää hakattiin irti ruumiista ja\nkannettiin riemuiten kuninkaallisten vaunujen luo.\n\n\"Mikä siellä on hätänä?\" kysyi kuningatar, joka oli tullut levottomaksi\nhälinän johdosta.\n\n\"Ei mitään\", kuului vastaus. \"Siellä on vain eräs hullu saanut\nsurmaniskun.\" Murhaaja tunkihe vaunujen luo, ja verisissä käsissään\npiteli hän poikki hakattua päätä.\n\nKello yhdentoista maissa illalla saavuttiin Chalonsiin.\n\nTämä kaupunki oli kuninkaallismielinen ja vastaanotto täällä poikkesi\nmitä jyrkimmästi siitä tavasta, jolla kuninkaallisia oli muissa\npaikoissa vastaanotettu.\n\nPorvarineuvosto odotti heitä kaupunginportilla.\n\nKuningas ja hänen perheensä saatettiin kaksinkertaisten\nkunniavahtijonojen läpi raatihuoneelle, joka oli heidän\nvastaanottamistaan varten juhlallisesti koristettu.\n\nKaksikymmentäyksi vuotta sitten oli Marie Antoinette viettänyt yön\nsamassa talossa, kun hän kruununprinsessana ja tulevana kuningattarena\noli tulossa uuteen maahan. Nyt kulki hän saman kunniaportin alitse,\njoka edellisellä kerralla oli häntä varten rakennettu, ja kirjoitus sen\nyllä muistutti vielä sitä päivää, joka nyt tuntui häämöttävän niin\näärettömän kaukana.\n\nUseat niistä, jotka olivat olleet läsnä edellisessä vastaanotossa,\nolivat nytkin tulleet saapuville ja vuodattivat liikutuksen kyyneliä.\n\nUseimmissa muissa paikoin osottautuivat asukkaat vihamielisiksi tahi\nainakin välinpitämättömiksi.\n\nEpernayssa, jonne kuninkaalliset saapuivat seuraavana iltapuolena kello\nneljä, otettiin heidät varsin epäystävällisesti vastaan.\n\nPormestari piti puheen, joka oli täynnä moitteita kuningasta vastaan.\nLudvig vastasi surullisella äänellä. Hän puhui jälleen niistä\nuhkauksista ja loukkauksista, joiden alaisina hän ja hänen perheensä\nolivat olleet Pariisissa, ja toisti, ettei hänen aikomuksensa suinkaan\nollut paeta Ranskasta.\n\nKuninkaallisten laskeutuessa vaunuista, pääsi Marie Antoinette töin\ntuskin kulkemaan kansanjoukon läpi, ja hänen leninkinsä repeytyi ja\nlikautui kokonaan.\n\nCazottes-niminen nuori mies oli rientänyt Epernayhyn talonpoikaisjoukon\netunenässä. Ellei hän olisi ennättänyt korkeitten matkustajien avuksi,\nolisi heidän henkensä ollut vaarassa, sillä erään maankulkijan oli\nkuultu lausuvan toverilleen:\n\n\"Asetu sinä eteeni, jotta voin ampua kuningatarta kenenkään huomaamatta\nmistä päin laukaus tulee.\"\n\nPilkallisia soimauksia sai Marie Antoinette jälleen kuulla.\n\nKansalliskaartin johtaja otti kruununprinssin käsivarrelleen.\n\n\"Halveksikaa tuota rääkynää\", kuiskasi hän kuningattarelle. \"Jumala\nvalvoo meidän kaikkien yli.\"\n\nSillä välin kuin kuningas kuunteli puheita ja uudisti selityksensä\nlähtönsä syistä, vietiin hänen puolisonsa erääseen huoneeseen, jossa\nhän vaipui tuolille uuvuksissaan sekä yltyleensä tomun ja lian\nvallassa.\n\nOmpelijatar kutsuttiin sisään laittamaan hänen leninkiään.\n\nNuoren tytön mieli oli niin liikutettu, että kyyneleet valuivat hänen\nposkiaan pitkin ja tekivät ommellessa haittaa; Marie Antoinette ymmärsi\nsilloin, etteivät kaikki sydämet olleet hänen suhteensa kylmät.\n\nDormansin läheisyydessä pidätettiin vaunut: Pétion, Barnave ja\nLatour-Maubourg -- kolme kansalliskokouksen lähettilästä -- astuivat\nkuninkaallisten luo.\n\nKomisariukset olivat varsin eriävin tuntein vastaanottaneet tehtävänsä\nlähteä kuninkaallisia vastaan.\n\nLatour-Maubourg oli jo ennakolta saatu voitetuksi kuninkaan asian\npuolelle.\n\nBarnavea ei oltu koskaan päästetty Tuilerioihin, ja hän tunsi Ludvigia\nainoastaan hänen toimistaan, kansan toivomusten vastustajana. Hän ei\nollut myötätuntoinen kuningashuonetta kohtaan, mutta hän ei myöskään\ntuntenut persoonallista vihaa sitä vastaan.\n\nPétion sen sijaan tunsi kiihkoisan tasavaltalaisen hehkuvata vihaa\nkuninkaallista perhettä vastaan eikä vähääkään säälinyt sen\npelonalaista tilaa.\n\nLatour-Maubourg istahti pienempiin ajoneuvoihin madame de Tourzelin\nseuraan. Syy, miksi hän luovutti kunniasijan suurissa vaunuissa\nmolemmille virkakumppaneilleen, oli oikeastaan se, että hän toivoi\nyhdessäolon kuninkaallisen perheen kanssa taivuttavan Barnaven ja\nPétionin lempeämmiksi sitä kohtaan.\n\nKomisariusten seura lisäsi matkan tukaluutta kuninkaallisiin nähden,\njotka pitivät heidän läsnäoloaan ikäänkuin uutena nöyryytyksenä. Marie\nAntoinette veti harsonsa kasvoilleen ja nojautui halveksivasti\nvaununnurkkaan.\n\nBarnave istuutui kuninkaan ja kuningattaren keskelle, ja Pétion\nsijoittui prinsessojen Marie Thérèsen ja Elisabethin väliin.\nKruununprinssi istui milloin kenenkin polvella.\n\nPétion ojensihe mukavasti vaunuissa välittämättä siitä, että hän aika\najoin tuuppasi prinsessa Elisabethia, ja useammissakin suhteissa\nsivuutti hän kaikkein tavallisimmat kohteliaisuusvaatimukset. Barnave\nsen sijaan osotti kuninkaallisille sitä hienotuntoisuutta kuin\nasianhaarat sallivat.\n\nKuningas istui ensi aluksi ääneti, mutta alkoi sitten jälleen puhella\nperheensä kanssa. Siten kietoi hän vähitellen komisariukset osallisiksi\npuheluun, kyseli heiltä Pariisin kuulumisia ja puhui niistä\nvainoomisista, jotka olivat olleet aiheena hänen pakenemiseensa.\n\n\"Tämä on varsin surullinen matka lapsilleni\", sanoi hän.\n\nKun kruununprinssi kuuli sen, otti hän kuninkaan käden omiensa väliin\nja suuteli sitä.\n\n\"Sitten kun ensi lauselmat oli vaihdettu\", kertoo Pétion, \"panin\nmerkille heidän keskensä vallitsevan suoruuden ja tuttavallisuuden,\njoka minua miellytti.\n\n\"Täällä ei ollut jälkeäkään hovin seurasäännöistä, vaan sen sijaan\nvallitsi kodikkuus ja tuttavallisuus. Kuningatar kutsui prinsessa\nElisabethia 'pikku sisarekseen'. Prinsessa Elisabeth vastasi samaan\ntapaan ja kutsui kuningasta 'veljekseen'. Kuningatar tanssitti prinssiä\npolvellaan. Huolimatta siitä, että pikku prinsessa oli hyvin ujo,\nleikki hänkin veljensä keralla. Kuningas katseli kaikkea jokseenkin\ntyytyväisen näköisenä, joskaan se ei näyttänyt häntä erikoisesti\nhuvittavan.\"\n\nPétion oli kuullut puhuttavan prinsessa Elisabethin jumalisuudesta,\nmutta siitä huolimatta kääntyi hän kerta toisensa jälkeen prinsessan\npuoleen kevytmielisillä puheillaan.\n\nPrinsessa teeskenteli aluksi, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt häntä,\nmutta kun komisarius alkoi herjata Jumalaa, vastasi prinsessa hänelle\nvarsin pontevasti, ja heidän välillään sukeusi vilkas sananvaihto\nuskonnosta.\n\nVesikarahvi ja juomalasi olivat prinsessa Elisabethin vieressä.\nPétionia janotti, ja noudattamatta edes vertaisten kesken tavallista\nkohteliaisuutta, pyysi hän käskevään tapaan prinsessaa antamaan hänelle\nlasin ja antoi hänen kaataa vettä lasiin, lausumatta siitä edes\nkiitostakaan hänelle.\n\nKuningatar tarjosi molemmille komisariuksille linnunpaistia, hedelmiä\nja muita virvokkeita, joita oli mukana matkassa.\n\n\"Madame\", sanoi Barnave, \"siinä on jo kyllin, että vaivaamme teidän\nmajesteettianne läsnäolollamme, teidän vielä huolehtimattanne\nruumiillisista tarpeistamme.\"\n\nPétion oli vähemmän hienotuntoinen; hän söi kaikkea mitä kuningatar\nhänelle tarjosi, ja heittäessään kuoria ja linnunluita ulos ikkunasta,\nkäyttäytyi hän niin kömpelösti, että ne hipaisivat kuninkaan poskea.\n\nKruununprinssin vilkkaus suututti häntä; hän tempasi poikaa hiuksista,\nniin että tämä pillahti itkemään.\n\n\"Antakaa tänne poikani\", sanoi Marie Antoinette; \"hän ei ole tottunut\nsemmoiseen kohteluun.\"\n\nBarnaven mieltymys kuninkaallisiin lisääntyi, mitä paremmin hän oppi\ntuntemaan heidät; varsinkin alkoi hän tuntea harrasta kunnioitusta\nMarie Antoinettea kohtaan.\n\nMuuan pappi, joka oli lähestynyt vaunuja ja jonka kasvot olivat\nilmaisseet arvonantoa vankeja kohtaan, joutui roistojoukon vihan\nesineeksi ja olisi tullut kuninkaallisten näkyvissä murhatuksi, ellei\nBarnave olisi kumartunut ulos vaununikkunasta ja huutanut:\n\n\"Ranskalaiset! Urhea kansa! Tahdotteko tulla salamurhaajiksi?\"\n\nHänen puhuessaan kansalle piteli Elisabeth häntä takinliepeestä,\npeljäten hänen putoavan vaunuista.\n\nSekä prinsessa että kuningatar, vieläpä kuningaskin olivat ylen\nkiitollisia hänen käytöksensä johdosta ja tunsivat tästä hetkestä\nsaakka salaista kunnioitusta häntä kohtaan. He olivat kuulleet\npuhuttavan hänestä ankarana vastustajana ja tapasivat hänessä\nkunnioittavan suojelijan. Marie Antoinette antautui keskusteluun hänen\nkanssaan, kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan ja oppi pitämään häntä\narvossa.\n\nErään toisen tapauksen kautta tuli Barnave kohoomaan vielä enemmän\nkuningattaren suosiossa.\n\nKuskilaudalla istuvat kolme henkivartijaa olivat roskaväen alituisille\nsolvauksille alttiina. Syljeksittiin heidän kasvoihinsa, koetettiin\nsurvaista heidät alas istuimiltaan ja häväistiin heitä jos jollakin\ntavalla.\n\nKuningatar pelkäsi heidän henkeään, ja vielä kerran asettui Barnave\nväliin suojellakseen heitä.\n\nKesäkuun 24. päivän iltana laskeutuivat matkustajat vaunuista\nkäydäkseen Meauxin arkkipiispan luona vieraissa.\n\nBarnave seurasi kuningatarta prelaatin puistoon, ja täällä sopi heidän\nhäiriintymättä jatkaa vaunuissa alottamaansa puhelua.\n\nKaupungin kadut olivat autiot ja hiljaiset. Oli ihana, tähtikirkas\nilta. Kuu samoili kirkkaana ja täyteläisenä äärettömässä avaruudessa.\n\nVallan toisellaisissa olosuhteissa oli kuningattarella ollut ennen\nmainittu yhtymyksensä Mirabeaun kanssa.\n\nBarnave ei neuvoillaan hyödyttäisi häntä enempää kuin kreivillinen\nkansanjoukon johtajakaan. Barnave ei ollut niin mahtava kuin Mirabeau,\nja myrskyssä, joka nykyään raivosi maassa, ei hän ollut oikea mies\npelastamaan monarkkiaa perikadosta.\n\nHän ei imarrellut kuningatarta, hän ainoastaan varoitti häntä. Hän\npuhui lempeästi ja vakuuttavasti ja pyysi kuningatarta heittämään\nkaksikielisyyden ja kaikki sivuajatukset sikseen, liittymään\nperustuslaillisiin ja kannattamaan vapauden asiaa.\n\nKuningatar kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan.\n\n\"Voi, miten saatan enää voittaa takaisin kansan rakkauden ja\nluottamuksen?\" sanoi hän. \"Kaikki näyttää yhtyneen liittoon\nriistääkseen minulta ne.\"\n\n\"Madame\", vastasi Barnave, \"minä, joka olen vain tavallinen\nmaaseutukaupungin porvari, olen halvasta arvostani päässyt kohoamaan ja\nvoittanut kansan luottamuksen. Kuinka helppoa sen siis pitänee olla\nteille!\"\n\n\"Saattaa näyttää siltä\", lausui Marie Antoinette huoaten. \"Mutta yksi\nasia on varma -- meitä on petetty Ranskan yleisen mielipiteen suhteen.\"\n\nToivo pelastaa kuningatar elähdytti tästä hetkestä saakka Barnavea\nsamaten kuin ennen Mirabeauta. Tyyneys, jota Marie Antoinette oli\nosottanut onnettomuudessaan, hankki hänelle tämän myöhäisen voiton\ninnokkaasta vastustajastaan.\n\nErotessaan kuningattaresta teki Barnave itselleen sen lupauksen, että\nhän vapauden ystävänäkin pysyisi uskollisena kuningashuoneelleen.\n\n\"Olen täysin vakuutettu siitä, että minun on verelläni maksaminen se\nsääli, jota tunnen teidän majesteettianne kohtaan, ja ne palvelukset,\njoita en voi olla teille tekemättä\", lausui hän Marie Antoinettelle.\n\"Mutta minä en pyydä mitään muuta palkkiota kuin saada suudella teidän\nmajesteettinne kättä.\"\n\nTämä kohtaaminen Meauxissa tuli alkukohdaksi useille samallaisille\nyhtymyksille kuningattaren ja Barnaven välillä Tuilerioissa, ja tämän\nmuisto oli lohdutuksena Barnavelle hänen seisoessaan mestauslavalla.\n\nKansan käytös ei juuri voinut tulla vihamielisemmäksi, mutta sen\nkiukkuisen mielenlaadun ilmaukset tulivat yhä lukuisemmiksi, mitä\nlähemmäksi tultiin Pariisia.\n\nMarie Antoinette oli synkkä ja alakuloinen; hän piti yhtämittaa\nkruununprinssiä sylissään.\n\n\"Alas portto!\" huudettiin hänelle. \"Älköön hän näyttäkö meille lastaan;\ntiedämme kaikissa tapauksissa, ettei se ole kuninkaan.\" Ludvig kuuli\nnämä sanat, mutta pysyi tyynenä. Kruununprinssi itki pelosta.\nKuningatar itki myöskin ja painoi hänet rintaansa vasten.\n\nIhmisparvet tulivat yhä sankemmiksi.\n\nSotaväkeä oli asetettu pitkiin jonoihin bulevardien varsille.\nKansalliskaartilaiset seisoivat ensi rivissä.\n\nLafayette oli ratsastanut vaunuja vastaan esikuntansa etunenässä; nyt\nratsasti hän sen edellä valvoen kaupunkiintuloa.\n\nHänen poissaollessaan olivat kansanjoukot täyttäneet Tuileriapuiston ja\nlinnan penkereet.\n\nSuurin osa läsnäolijoita seisoi hatut päässä.\n\nYksi ainoa -- eräs edusmies -- kumarsi hattu kädessä syvään\nkunnioituksensa merkiksi.\n\nHäntä häväistiin ylenmäärin; huudettiin että hän panisi hatun päähänsä,\nmutta hän sinkautti sen kansajoukon keskeen ja jäi tyynesti seisomaan\navopäin.\n\nPaksut tomupilvet, joita liikkeessä olevat ihmisjoukot tupruuttivat\nilmaan, kätkivät aika-ajoin kuninkaalliset vaunut vihamielisten\nkansanjoukkojen silmiltä. Suuret hikipisarat vierivät kruununprinssin\nposkia pitkin; hän saattoi enää tuskin hengittää ummehtuneissa\nsuljetuissa vaunuissa.\n\nHänen äitinsä laski alas ikkunan ja vedoten kansalliskaartin\nsäälintunteisiin lausui:\n\n\"Katsokaa missä tilassa lapsiparkani ovat! He eivät voi hengittää.\"\n\nKuningasperhe ajoi edelleen Tuilerioita kohti. Askel askeleelta\nlähennyttiin linnanpihaa. Naiset, lapset ja sotamiehet rimpuilivat\nkiinni vaunuissa ja pilkkailivat kuningasperhettä huonosti onnistuneen\npaon johdosta.\n\nPariisissa kohdistui kansan viha niinikään noihin kolmeen\nhenkivartijaan, jotka olivat seuranneet kuningasperhettä. Heitä\nhaukuttiin pahanpäiväisesti ja sanottiin, että heidät pitäisi nylkeä\neläviltä tai sitoa kiinni vaununpyöriin. Kansa näytti mielivän käydä\nkäsiksi heihin ja temmata heidät alas ajoistuimelta.\n\nLuullen viime hetkensä tulleen, hyppäsivät he alas kadulle, jotta ei\nkuninkaan ja kuningattaren tarvitsisi nähdä heitä revittävän palasiksi\nheidän silmäinsä edessä.\n\n\"Monsieur Lafayette, pelastakaa henkivartijat!\" huusi Marie Antoinette\nhirveästi peloissaan; \"he ovat ainoastaan totelleet meitä.\"\n\nMuutamat edusmiehet astuivat rohkeasti esiin ja ottivat heidät\nsuojelukseensa sekä pelastivat siten näiden kolmen ihmisen hengen.\n\nKamaripalvelija Hue tunkeutui kansanjoukon läpi, ennätti ajoissa\nvaunujen luo ja kurotti kätensä kruununprinssiä kohden, kantaakseen\nhänet linnaan.\n\nKun pikku prinssi näki uskollisen palvelijan, täyttyivät hänen silmänsä\nkyynelillä.\n\nHuolimatta Huen yrityksestä ottaa kruununprinssi hoimiinsa, tempasi\njoku kansalliskaartiin kuuluva upseeri pienokaisen käsiinsä, kantoi\nlinnaan ja asetti hänet pöydälle neuvossaliin.\n\nKuninkaan astuessa vaunuista vallitsi syvä hiljaisuus, mutta heti kun\nMarie Antoinette näyttäytyi, kuultiin pilkallisia ja katkeria huutoja.\n\nKreivi Noailles, vapaamielinen edusmies ja entinen hovimies, astui\nkuningattaren luo ja tarjosi hänelle käsivartensa. Voitettuna, vaan ei\nmasennettuna, hylkäsi Maria Teresian tytär tarjotun käden ja valitsi\nsen sijaan opastajaksi erään oikeistoon kuuluvan edusmiehen.\n\nKohotetuin otsin, mutta epätoivo sydämessä astui hän jälleen siihen\nlinnaan, josta viisi päivää sitä ennen oli lähtenyt niin hyvillä\ntoiveilla. Väsymyksen, nöyryytyksen, pettymyksen, harmin ja ylenkatseen\nvaltaamana kulki hän linnan eteisen läpi.\n\nAstuessaan kuvastimen ohi ja katsahtaessaan siihen, näki hän\nteräväpiirteiset, jäykät kasvot, joita hän ei luullut hymyn enää\nkoskaan tästä lähin kirkastavan.\n\nHänen leninkinsä oli repeytynyt ja harmaana pölystä; jokainen ryppy\nhänen kasvoissaan esiintyi pölyn ja lian takia ilmi selvänä. Surun\nvaalentamat hiukset olivat pölyn puuteroimat.\n\nVain viisi päivää oli kulunut lähdöstä saakka, mutta ne olivat hänestä\npitkiä kuin vuodet.\n\nKuningasperhe asettui erääseen Ludvig XIV:nnen kabinetin viereiseen\nhuoneeseen; kuka vain halusi, pääsi vapaasti sinne.\n\nMuuan bretagnelainen edusmies astui kuninkaan luo ja lausui puoleksi\nhyvänsävyisellä, puoleksi ylimielisellä tavalla, kuin hänen\nnuhdeltavanansa olisi ollut koulupoika:\n\n\"Eikö tämä nyt ollut tyhmä tepponen teidän puoleltanne? Siinä seuraus\nhuonoista neuvonantajistanne! Te olette kelpo mies, ja kansa pitää\nteistä, mutta nyt te vasta aika jutun tekaisitte.\"\n\nSamassa alkoi mies itkeä.\n\nKohtauksella, joka sattui kohta tämän jälkeen, oli silminnähtävästi\npaljoa kunnioittavaisempi leima, vaikka se itse asiassa oli yhtä\nkiusallinen, semminkin kuningattareen nähden, jolta puuttui puolisonsa\nnöyrä kohtaloonsa alistuminen.\n\nKenraali Lafayette astui esiin ja lausui kuninkaalle:\n\n\"Sire! Te tunnette uskollisuuteni teitä kohtaan. Mutta minä en myöskään\nole salannut teiltä, että tulisin pitämään kansan puolta, niin pian\nkuin te rupeatte ajamaan toista asiaa kuin kansan.\"\n\n\"Se on totta\", lausui Ludvig, \"te olette menetellyt periaatteittenne\nmukaisesti. Tahdon sanoa teille suoraan, että minä aivan viime aikoihin\nasti luulin olevani ihmisten joukossa, joita te olitte toimittanut\nympärilleni, siksi että heillä oli samat mielipiteet kuin teillä, mutta\nminä en luullut Ranskan kansan olevan samaa mieltä. Tällä matkallani\nolen kuitenkin nähnyt, että olin erehtynyt ja että se mielipide, joka\nteillä on, on yleisesti vallalla.\"\n\n\"Onko teidän majesteetillanne jotakin käskettävää?\" kysyi Lafayette.\n\n\"Minusta tuntuu kuin ei minulla olisi käskettävää, vaan pikemmin\nteillä\", vastasi kuningas hymyillen.\n\nKuningatar katsoi asioita toiselta kannalta kuin kuningas. Hän näki\nLafayettessa vanginvartijan, ja hän tahtoi pakottaa Lafayettea\nvastaanottamaan erään heillä vaunuissa mukana olleen arvoesineitä\nsisältävän pikku lippaan avaimet.\n\nKun kenraali kieltäytyi avaimia ottamasta, heitti kuningatar ne hänen\nhatulleen.\n\n\"Suvaitkaa, teidän majesteettinne, ottaa ne takaisin, sillä minä en\naijo kajota niihin\", lausui kenraali kylmästi.\n\n\"Hyvä on\", vastasi Marie Antoinette, \"sitten kai löytynee ihmisiä,\njotka ovat vähemmän hienotunteisia.\"\n\n\n\n\n14.\n\nMadame Roland. -- Ruotsin kuningas Kustaa III. -- Keisari Leopold. --\nMieliala Koblenzissa. -- Kreivi Fersenin kokemuksia.\n\n\nVarennesin matka oli opettanut Ranskalle, että tultiin toimeen ilman\nkuningastakin; ja tämä kokemus auttoi tasavaltaa melko askeleen\neteenpäin.\n\nLudvig erotettiin toistaiseksi virasta, ja koko joukko kynäniekkoja\nrupesi kiihottamaan mieliä kuninkuuden lopullisen poistamisen puolesta.\n\nTähän aikaan astui etualalle eräs nainen, joka oli määrätty\nnäyttelemään tärkeätä osaa Ranskan vallankumouksen historiassa,\nnimittäin madame Roland.\n\nHalveksien sydämensä pohjasta ylempiä luokkia ja luottaen täydesti\nomaan erinomaiseen kykyynsä sekä ollen sitäpaitsi kunnianhimoinen,\ntoimekas, kaunopuhelias ja intohimoinen, tuli madame Rolandista ennen\npitkää maansa etevimpiä naisia.\n\nTapahtumat eivät kehittyneet kyllin nopeasti tyydyttääkseen hänen\nvimmattua vihaansa Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan.\n\n\"Asettaa kuningas jälleen valtaistuimelle olisi tyhmää ja tolkutonta,\njotta ei sanoisi iljettävää\", kirjoitti hän kuninkaallisten paettua.\n\"Julistaa hänet syyntakeettomaksi olisi samaa kuin pakottaa nimittämään\ntoinen hallitsija. Syytteen nostaminen häntä vastaan olisi epäilemättä\nviisainta ja oikeinta.\"\n\nHeinäkuun 1. p:nä kirjoitti hän:\n\n\"Kuningas on vaipunut häväistyksen alimmalle asteelle; viimeisen tuhman\nkepposensa kautta on hän täydellisesti paljastanut aikeensa. Häntä ei\nvoi muuta kuin halveksia. Hänen nimikirjoituksensa, hänen kuvansa ja\nhänen vaakunansa ovat joka paikasta poistetut. Häntä ei nyttemmin\nkutsuta enää muuksi kuin 'Ludvig kavalaksi' tahi 'paksuksi porsaaksi'.\nPilakuvissa on hän esitettynä, ei tosin iljettävimmissä hahmoissa,\nmutta sellaisissa, jotka ovat ennen muuta omiansa synnyttämään\nhalveksimista häntä kohtaan. Kansa ryhtyy omasta päästään kaikkeen,\nmikä saattaa ilmaista tätä tunnetta. On mahdotonta toivoa enää koskaan\nnäkevänsä valtaistuimella sellaista ihmistä, jota niin syvästi\nhalveksii.\"\n\nKuninkaallista perhettä oli jo ennen kohdeltu kuten vankeja, mutta\nhuonosti onnistuneen pakenemisyrityksen jälkeen vartioittiin sitä monta\nvertaa ankarammin.\n\nMaa tuli jälleen tulvilleen herjauskirjoituksia, jotka käsittelivät\nkuningattaren yksityiselämää ja ilkeällä tavalla selittelivät hänen\nviattomimpiakin tekojaan.\n\nKuningattaren ystävät koettivat kehotella häntä vetäytymään luostariin,\nja uudelleen neuvottiin kuningasta ottamaan hänestä ero ja lähettämään\nhänet takaisin Itävaltaan.\n\nMelkoinen poliisivoima asetettiin Tuileriain linnanpihalle, joka siitä\ntuli sotaleirin näköiseksi. Linnan sisässä oli vahteja kaikilla\nportailla, eikä ketään päästetty ulos eikä sisälle ilman Lafayetten tai\npääkaupungin pormestarin lupaa.\n\nLudvig tahtoi vakautua siitä, oliko hän todellakin vankina.\n\nHän astui ulos eräästä ovesta, ja heti kohotti vahtisotamies\nkiväärinsä.\n\n\"Tunnetteko minua?\" kysyi kuningas.\n\n\"Kyllä, Sire\", vastasi sotamies.\n\nKuninkaan ei auttanut muu kuin palata takaisin.\n\nKerrottiin Lafayetten lähettäneen nuohoojia linnaan tutkimaan, oliko\nmahdollista päästä savupiippujen kautta karkaamaan.\n\nKaikissa huoneissa toimitettiin tarkka etsintä, eikä naiselliseen\nhäveliäisyyteenkään pantu mitään huomiota.\n\nKuningattaren huoneesta tehtiin vahtihuone. Kaksi kaartilaista\noleksi lakkaamatta hänen sänkykamarissaan; he olivat saaneet\nkäskyn olla päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään enempää yöllä\nkuin päivälläkään -- ei edes hänen jokapäiväisen elämänsä\narkaluontoisimmissakaan kohtauksissa.\n\nEnsi aikoina pakenemisen jälkeen oli Marie Antoinette pakotettu\nnousemaan, pukeutumaan ja käymään levolle kiusanhenkiensä nähden. Vasta\npitkien keskustelujen jälkeen myönnyttiin siihen, etteivät nämä saaneet\nnukkua samassa huoneessa kuin hän, eikä Marie Antoinette saanut\nestetyksi sitä, että he pitkinä yöntietäminä istuivat hänen vuoteensa\nvieressä.\n\nLieneekö Lafayette viimeiseltä oivaltanut menettelynsä sopimattomuuden\nvai lienevätkö Marie Antoinetten yhä uudistetut valitukset auttaneet,\nmutta jonkun ajan kuluttua lievennettiin valvontaa jonkun verran.\nVahdit saivat käskyn poistua huoneesta siksi aikaa kuin kuningatar\npukeutui, mutta he antoivat oven olla auki, jotta saattoivat nähdä mitä\nhuoneessa tapahtui.\n\nEräänä yönä sytytti kuningatar kynttilän ja rupesi lukemaan.\n\nVahdissa oleva sotamies huomasi tämän tietysti heti.\n\nHän astui makuuhuoneeseen, veti syrjään sängyn uutimen ja istuutui\naivan tuttavallisesti kuningattaren sängyn laidalle.\n\n\"Näen ettette saa unta\", sanoi hän. \"Puhelkaamme siinä tapauksessa\nvähän; se on parempaa kuin lukeminen.\"\n\nKuningatar antoi hänen kohteliaasti ymmärtää, että hän mieluummin\ntahtoi olla yksin.\n\nUseimmat maahan jääneistä kuninkaallismielisistä olivat syvästi\nalakuloisia ja tavattomasti tyytymättömiä kuninkaaseen. Uskolliset\nystävät, jotka näihin asti eivät olleet tahtoneet seurata sitä\nesimerkkiä, jonka Artoisin kreivi oli antanut päätäpahkaa poistumalla\nRanskasta, olivat loukkautuneita siitä, ettei Ludvig luottanut heihin.\nHe eivät olleet hyljänneet häntä, vaan hän oli tahtonut hyljätä heidät.\nKuninkaan pakenemisyritys katkaisi viimeisetkin siteet, jotka\nyhdistivät heidät siihen maahan, jossa niin suuret vaarat uhkasivat\nheitä. Ja maastamuutto, joka jo oli ollut liiankin suuressa vauhdissa\naatelin ja papiston piirissä, alkoi nyt voittaa alaa porvarissäädyn\nkeskessä.\n\nPariisissa ja suuremmissa maaseutukaupungeissa perustettiin konttoreja\nyleisen pakenemisen helpottamista ja jouduttamista varten. Kiihkoisuus\noli niin suuri, että miehiä matkusti joukottain pois maasta, jättäen\nvaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa oman onnensa nojaan.\n\nHallitusmuodon ystäviin tarttui sama alakuloisuus, joka\nkuninkaallismieliset oli vallannut. He eivät voineet itseltään salata\nsitä tosiasiaa, että Ludvig pakonsa kautta oli rikkonut sopimuksensa\nkansan kanssa. Useat kansalliskokouksen jäsenistä jättivät\nerohakemuksensa. Sitä paitsi ilmoitti kolmesataaviisitoista edusmiestä,\netteivät he tästä lähin ota osaa muihin keskusteluihin kuin niihin,\njotka koskevat kuninkaan persoonaa tai kuninkaallisen perheen etuja.\n\nMarkiisi Bouillé, joka onnettoman pakenemisyrityksen jälkeen\nei ollut onnistunut pelastamaan muuta kuin henkensä, lähetti\nkansalliskokoukselle Luxembourgista kirjeen, jossa yksinänsä otti\nvastatakseen kuninkaan paosta ja uhkasi tulevansa takaisin muukalaisen\nsotajoukon etunenässä.\n\nKansalliskokous vastaanotti äänekkäillä naurunhohotuksilla kirjeen\nsotapäälliköltä, jonka tuumat ja aikeet vähäpätöisessä kylässä asuva\npostimestarinpoika oli tehnyt mitättömiksi.\n\nKreivi Fersen oli luvannut ulkomailla vaikuttaa kuningasparin eduksi,\nellei pakeneminen onnistuisi, eikä hän ollutkaan tätä lupaustaan\nunhottanut.\n\nItävallan monivuotinen lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, oli lähtenyt\npois Ranskasta kohta vallankumouksen puhjettua ja oli nyttemmin parisen\nvuoden ajan asunut Brüsselissä.\n\nFersen haki oitis hänet käsille, mutta Maria Teresian vanha ystävä ei\nantanut hänelle minkäänlaista aihetta toiveisiin.\n\nMercy oli paljon kokenut poliitikko. Hän tunsi hyvin Europan ruhtinaat\nja oli saanut läheltä tarkastaa maasta muuttavia ranskalaisia. Hän ei\nuskonut mitään apua saatavan toiselta tai toiseltakaan taholta.\n\n\"Mercylle kuvastuu kaikki mustana\", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.\n\nMarie Antoinetten ruotsalainen ritari ei kumminkaan häikäillyt; kaikki\nkehotti häntä työskentelemään kuningasparin pelastamiseksi.\n\n\"Se luottamus, jolla Ranskan kuningas ja kuningatar ovat minua\nkunnioittaneet\", kirjoitti hän elokuun 20. p:nä isälleen, \"velvoittaa\nminua pysymään uskollisena heille ja työskentelemään heidän hyväkseen,\nniin kauan kuin minun on mahdollista olla heille joksikin avuksi. Koko\nmaailma moittisi minua, jos menettelisin toisin. Minä olin ainoa, jolle\nhe luottavasti avasivat sydämensä, ja minä voin vielä olla heille\nhyödyksi sen kautta, että tunnen heidän tilansa, heidän aikeensa ja\naseman Ranskassa. Soimaisin ainiaan itseäni heidän saattamisestaan\nsiihen onnettomaan tilaan, jossa he nykyisin ovat, ellen käyttäisi\nkaikkia minulle tarjona olevia keinoja auttaakseni heitä siitä.\"\n\nKun ajattelee missä tilassa Ludvig ja Marie Antoinette olivat\nPariisissa, tuntuu melkein uskomattomalta, että he sittenkin saattoivat\npitää yhteyttä ulkomailla olevien ystäviensä kanssa. Ankara\nsilmälläpito, johon heidän oli alistuminen, ei nimittäin rajoittunut\nvain heihin itseensä, vaan ulotettiin niihinkin ihmisiin, jotka\nTuilerioihin menivät tai sieltä tulivat.\n\nMutta vanki on melkein aina vartijaansa ovelampi. Ennenkuin Marie\nAntoinette erosi Fersenistä, oli hän ollut siksi ajatteleva, että oli\nsopinut Fersenin kanssa erään salakirjoitustavan käyttämisestä, niin\nettei kukaan saisi selvää heidän kirjeittensä sisällyksestä, jos nämä\nsattuisivat joutumaan vieraisiin käsiin.\n\nPaitsi sitä oli kuninkaallisilla muitakin apukeinoja; rivien väliin\naivan viattomassa kirjeessä saattoivat he kirjoittaa tärkeämpiä\ntiedonantoja värittömällä musteella, joka tuli näkyväksi, kun kirjettä\npidettiin tulta vasten.\n\nHeti Tuilerioihin palattuaan oli kuningatar salaa ja suurimmassa\nkiireessä kirjoittanut seuraavat sanat Fersenille:\n\n\"Olkaa huoleti meidän suhteemme. Olemme elossa.\"\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kirjoitti hän Fersenille:\n\n\"Kansalliskokouksen johtavat miehet näyttävät tahtovan osottaa\nlempeyttä. Puhukaa sukulaisteni kanssa toimenpiteistä ulkomailta\nkäsin.\"\n\nSeuraavana päivänä lähetti hän kreiville uuden kirjeen, lämpimämmän ja\nedellistä sydämellisemmän:\n\n\"Olen elossa... Kuinka olen ollut levoton teidän tähtenne ja kuinka\nminun on sääli teitä, että olette ollut kohtalostamme tietämätön!\nSoisipa taivas tämän kirjeen joutuvan teidän käsiinne. Älkää\nkirjoittako minulle, sillä te voitte sen kautta joutua vaaraan, älkääkä\nennen kaikkea millään tekosyyllä palatko tänne takaisin. Tiedetään\nteidän auttaneen meitä pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos te\nnäyttäytyisitte täällä. Meitä vartioidaan yötä ja päivää... se on\nminusta yhdentekevää... Olkaa huoletta; meille ei mitään pahaa tapahdu.\nKansalliskokous kohtelee meitä kyllä lempeästi. Hyvästi... En voi enää\nkirjoittaa teille...\"\n\nKuningatar erehtyi luullessaan, että hän voisi estää Ferseniä\nkirjoittamasta. Ja hän erehtyi myöskin luullessaan, että Fersen,\nvaaroista ja vaikeuksista huolimatta, ei keksisi jotakin keinoa päästä\njälleen näkemään häntä.\n\nKernaasti olisi hän vuodattanut viimeisen verenpisaransa kuningattaren\npuolesta. Hänellä oli vain yksi ajatus: pelastaa Marie Antoinette.\n\nKuningattaren ensimäisiin riveihin vastasi hän heti:\n\n\"Minä voin hyvin ja elän vain palvellakseni teitä.\"\n\nKirjeenvaihto heidän välillään jatkui keskeytymättä aina kuninkuuden\nkukistumiseen saakka. Kirjeet toimitettiin perille hyvin monella eri\ntavalla. Milloin kätkettiin ne konvehtilaatikkoon, milloin tee- tai\nsuklaakääröön, kolmas kirje ommeltiin erään takin vuorin väliin, ja\nkerran saatiin se perille puijatuksi, pistettynä vallankumouksellisen\nkirjasen ristisiteen sisään.\n\nLuulluilla vastaanottajilla oli tavallisesti oudot, tuntemattomat\nnimet. Varmimpana ja useimmiten käytettynä välittäjänä kuningattaren ja\nruotsalaisen kreivin välillä oli muuten parooni Goguelat, joka jonkun\naikaa istui vangittuna osallisuudesta pakenemisyritykseen, mutta\nhallitusmuodon käytäntöönottamisen jälkeen pääsi jälleen vapaaksi.\n\nRuotsin kuningas Kustaa III oli Europan hallitsijoista se, joka\nlämpimimmin ja innokkaimmin kannatti Ranskan kuninkaan asiaa. Hän oli\nennakolta saanut tiedon Ludvigin pakenemishankkeista, ja kun ne\nlähenivät toteutumistaan, oli hän lähtenyt Spaahan ollakseen lähempänä\npoliittisten tapahtumain näyttämöä, lähempänä pakolaisia, sitten kun\nnämä, kuten hän toivoi, olivat jälleen saavuttaneet vapauden.\n\nKreivi Fersen tapasi hänet täällä, syvästi alakuloisena suunnitelman\nraukeamisesta, mutta edelleen yhtä innokkaasti harrastavana vankien\nvapauttamista. Hän ei havitellut sen vähempää kuin asettua Ranskaa\nvastaan tehtävän suuremmoisen ristiretken etupäähän. Kirjeessään\nkesäkuun 30. p:ltä vakuutti hän olevansa Ludvigille ja Marie\nAntoinettelle alati yhtä lämpimästi myötätuntoinen ja puhui siitä\navusta, jota hän oli aikeissa heille hankkia. Hän vakuutti heille\nedelleen, että Europan hallitsijat olivat valmiit liittymään häneen ja\nsitä varten kehotti hän kuningasta, ettei hän sallisi arvoaan\nloukattavan.\n\nYlpeänä siitä tehtävästä, jonka suorittamiseen hän luuli olevansa\nmäärätty, piti kuningas Kustaa huomionsa herkeämättä kiinnitettynä\nRanskaan.\n\nHän neuvoi kuningas Ludvigia seuraamaan Henrik IV:nnen tai Kaarle\nVII:nnen esimerkkiä eikä huolehtimaan muusta kuin menetetyn\nkuningaskuntansa takaisin valloittamisesta.\n\nAntamalla tämän neuvon osotti Ruotsin kuningas paremmin tuntevansa\nluonteeltaan Ranskan kansan kuin Ludvig XVI:nnen.\n\nLisätäkseen kuninkaalle lähettämäinsä kirjeitten tehoa, oli hän kyllin\nviisas kääntyäkseen samalla kertaa kuningattarenkin puoleen.\n\n\"Teidän tilanne on hirveä\", kirjoitti hän Marie Antoinettelle; \"täytyy\nryhtyä väkivaltaisiin keinoihin teidän pelastamiseksenne siitä. Miten\nsuuri lieneekin se vaara, jolle antaudutte alttiiksi, täytyy sen\nainakin olla pienempi sitä vaaraa, joka uhkaa, jos kohtalonne jätetään\ntapausten ohjattavaksi ja sallitaan toisten niittää kuningasvallan\npelastamisen kunnia. Mutta minä unohdan, että on tarpeetonta puhua\nvaaroista, tarpeetonta koettaa pienennellä niitä sen ruhtinattaren\nsilmissä, joka lokakuun 6. p:nä pelkäämätönnä seisoi raivoisan,\nvilliintyneen kansan edessä ja joka sittemmin -- käyttääkseni tunnettua\nlausepartta -- on kasvanut vaarojen keskellä.\"\n\nSuuremmalla innolla kuin viisaudella koetti Kustaa saada aikaan\nruhtinasliittoa, jonka asiana olisi ollut lähettää sotajoukkoja\nRanskaan ja pelastaa kuningas.\n\nHeinäkuun 9. p:nä kirjoitti hän Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle,\nheinäkuun 16. p:nä Espanjan kuninkaalle, tehden selvää tuumistaan ja\npyytäen kannatusta.\n\nHänen suunnitelmansa mukaan tuli 30,000 itävaltalaisen sotamiehen\nmarssia Ranskaan Flanderin kautta; 12,000 sveitsiläisen tuli vallata\nFranche-Compté ja 20,000 espanjalaisen kulkea Pyreneitten poikki.\n\nLisäksi toivoi hän saatavan apua Saksasta ja Hannoverista sekä\nEnglannin pysyvän puolueettomana.\n\nItse asettuisi kuningas Kustaa 16,000 ruotsalaisen etupäähän, ja hän\nkehotti keisarinna Katarinaa lähettämään 6-8,000 venäläistä hänen\navukseen; Venäjän ja Ruotsin laivastojen tuli yhdessä viedä nämä\nsotajoukot Ranskan rannikolle, jossa niiden tuli nousta maihin Ostenden\nluona. Maasta pois muuttaneet tietysti liittyisivät vierasmaalaisiin\nsotajoukkoihin, ja niin pian kuin maasta siirtyneet ruhtinaat jälleen\nastuisivat jalallaan Ranskan maalle, kokoontuisivat -- Kustaan\nmielipiteen mukaan -- maan paraimmat ja ylhäisimmät miehet heidän\nympärilleen.\n\nKustaa III ja Fersen sopivat siitä, että jälkimäinen heistä lähtisi\nWieniin taivuttaakseen Marie Antoinetten veljeä yhdessä Ruotsin\nkuninkaan kanssa tarmokkaasti ryhtymään asiaan käsiksi sisarensa ja\nlankonsa hyväksi.\n\nLeopold vastaanotti hänet varsin sydämellisesti ja vakuutteli laajasti\nolevansa myötätuntoinen Ranskan kuningasperhettä kohtaan ja hellivänsä\nonnetonta sisartaan. Mutta Fersen huomasi ennen pitkää, ettei keisarin\nkauniitten sanojen takana ollut paljoakaan halua toimintaan.\n\nMutta joskaan Leopold ei täyttänyt kaikkea sitä, mitä Marie Antoinette\npuoluelaisineen oli häneltä toivonut, täytyy kuitenkin oikeuden\nmukaisesti myöntää, että hän suurella mielenkiinnolla seurasi\ntapahtumia Ranskassa ja osotti vilpitöntä halua olla sisarelleen ja\nlangolleen hyödyksi.\n\nHeinäkuun 6. p:nä toimitti hän Paduasta kehotuksen useille Europan\nhoveille, että nämä liittyisivät yhteen pelastaakseen Ranskan\nkuninkaan. Mutta hän kieltäytyi nimenomaan antamasta apuaan\nvastavallankumouksen toimeenpanoon. Leopold suositteli\nsovittelupolitiikkaa; hän toivoi saatavan rakennetuksi sovinnon uuden\nhallitusmuodon pohjalla, eikä siirtolaispuolueen kevytmielisyys ja\nkokemattomuus ollut jäänyt häneltä huomaamatta.\n\nTieto siitä, että kuningas ja hänen perheensä olivat paenneet\nPariisista, oli herättänyt hurjaa riemua osassa siirtolaisia. Oli\nvarusteltu juhlia, joita oli määrä viettää niin pian kuin saataisiin\ntietää, että Ludvig onnellisesti oli päässyt rajan yli.\n\nSuuresti kuitenkin erehtyy, jos luulee kaikkien maasta siirtyneiden\ntoivoneen, että onnenpyörä käännähtäisi Ludvigin ja Marie Antoinetten\neduksi. Suuret tapahtumat, joita sattui joka päivä, kasvavat vaarat,\njotka uhkasivat vanhojen säätyjen hajottamisella, eivät suinkaan\ntehneet taistelua kuningasvallan puolesta yksimieliseksi.\n\nSuuri osa maasta siirtyneitä oli kauan ollut tyytymätön kuninkaaseen.\n\"Maastamuutto kasvaa\", kirjoitti Marie Antoinette veljelleen\nLeopoldille, \"ja se on suuri onnettomuus. Aateli syöksee meidät\nturmioon, ja jättää meidät vaaroille alttiiksi. -- Meidän on pakko\npelastaa itsemme heidän avuttaan.\"\n\nSiinä pienessä hovissa, jossa Artoisin kreivi piti valtikkaa ja joka\nensin kokoontui Turinissa sekä sittemmin Koblenzissa, oli monen\nmielestä kuningasvallan todellinen voima kätkettynä.\n\nKoblenz oli siihen aikaan kuin jokin Saksan Pariisi, ja Artoisin\nkreiviä olivat maasta siirtyjät jo ammoin tottuneet pitämään\nkuningasvallan edustajana. Ja niiden joukossa, jotka ympäröivät häntä,\noli paljon sellaisia, jotka suinkaan eivät salanneet, että he\ntunnustivat oikeaksi hallitsijakseen Artoisin kreivin eikä kuningasta\nPariisissa. Heille se ei siis voinut läheskään olla mikään pettymys,\nkun he saivat tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta, vaan iloitsivat\nhe päinvastoin siitä, koska se soi heille suurempaa vapautta harjoittaa\npeliään. Vieläpä heiltä siinä määrin puuttui hienotuntoisuutta, että he\npäästivät ilonsa äänekkäällä tavalla ilmi.\n\nProvencen kreivi oli puolisoineen lähtenyt Pariisista samana päivänä,\njona kuningasperhe oli paennut toiselle suunnalle.\n\nHän oli toistaiseksi pannut Koblenzin matkansa määräksi, ja kun hänellä\noli parempi onni kuin veljellään, onnistui hänen myös liittyä Artoisin\nkreiviin.\n\nHän oli paljoa tyytyväisempi omasta pelastumisestaan kuin pahoillaan\nLudvigin vastoinkäymisen johdosta.\n\nFersen esitti hänelle yhteistoiminnan suunnitelman kuninkaan\npelastamiseksi. Prinssi kuunteli tyvenesti mitä kreivillä oli\nsanottavaa hänelle, mutta antoi vältteleviä vastauksia eikä millään\ntavalla ilmaissut omia toiveitaan ja hankkeitaan.\n\n\"Siitä saat olla varma, että itsetyinen kunnianhimo on hänen\nsydämessään paljoa väkevämpi kuin rakkaus hänen veljeensä ja\nerittäinkin minuun\", kirjoitti Marie Antoinette heinäkuun alussa\nprinsessa Lamballelle. \"Hän on koko elinikänsä surrut sitä, ettei hän\nole syntynyt hallitsijaksi, ja tämä hänen intonsa korkeimman vallan\ntavoittelemiseen on hänessä kasvanut meidän taistellessamme\nonnettomuutta vastaan, joka antaa hänelle tilaisuuden tunkeutua\netualalle.\"\n\nArtoisin kreivi vastaanotti Fersenin rajun intohimoisella tavalla. Hän\npuhui kapinoitsijain kukistamisesta ja vastusti jyrkästi kaikkia\nsovinnonhieromisyrityksiä.\n\nFersen kuvaa häntä seuraavin sanoin:\n\n\"Artois juttelee lakkaamatta, ei koskaan kuuntele mitä toiset sanovat,\npuhuu vain väkivallasta eikä laisinkaan sovinnon hieromisesta sekä\nnäyttää kaikissa suhteissa olevan varma asiastaan.\"\n\nMarie Antoinetten ystävä näki Koblenzissa kylliksi useita todistuksia\nuskottomuudesta kuningasta ja kuningatarta vastaan, ja täällä kohtasi\nhän myös Polignac-perheen, joka ensi turvapaikastaan -- Italiasta --\noli tullut Saksaan liittyäkseen Artoisin kreiviin.\n\nFerseniä harmitti herttuatar Polignacin välinpitämättömyys\nkuninkaallisen ystävänsä vaiheista.\n\n\"Madame Polignac\", luetaan hänen päiväkirjastaan, \"ei välittänyt edes\nosottaa kiitollisuuden varjoakaan kuningatarta kohtaan. Hän itki\nnähdessään minut, mutta hänen mielenliikutuksensa oli hyvin ohimenevää\nlaatua. Hän puhui enemmän itsestään ja omista asioistaan kuin\nonnettomasta ystävättärestään. Eivätkä hänen puheensa olleet kaikittain\nkuninkaallista perhettä imartelevia.\"\n\nPanettelu ei säästänyt uskollista Ferseniä. Ruotsin sekä\nEspanjan lähettiläät samoin kuin useat muut soimasivat häntä\nkunnianhimoisuudesta.\n\n\"Siinä ollaan oikeassa, että minä olin kyllin kunnianhimoinen\ntahtoakseni palvella teitä, ja minä suren elinikäni sitä, ettei minun\nonnistunut saavuttaa tarkoitusperääni\", kirjoitti hän tämän johdosta\nMarie Antoinettelle. \"Tahdoin maksaa teille osan sitä velkaa, johon\nminulla on ollut ilo joutua, ja minä tahdoin näyttää, että itsekkäistä\ntarkoituksista vapaana saattaa olla kiintynyt sellaiseen ihmiseen kuin\nte olette. Käytökseni olisi muuten pitänyt osottaa näille ihmisille,\nettä tämä oli ainoa kunnianhimoni, ja että kunnia tulla tuntemaan\nteidät, madame, oli rakkahin palkintoni.\"\n\n\n\n\n15.\n\nPrinsessa Lamballe ja hänen diplomaattinen tehtävänsä. -- Kirjeitä\nkuningattarelta ja prinsessalta.\n\n\nSen sijaan että herttuatar Polignac vain ajatteli omaa itseänsä ja\nomaisuutensa varmaan talteen saattamista, jatkoi jalo ja lempeä\nprinsessa Lamballe yhä alttiiksiantavaa toimintaansa kuningattarensa\nhyväksi.\n\nHän oli yksi niitä harvoja, joille kuningaspari ennakolta oli antanut\ntiedon aiotusta paostaan.\n\nJotta ei mitään epäluuloja syntyisi, olivat Marie Antoinette ja\nprinsessa keskenään sopineet, että jälkimäinen lähtisi Aumaleen, jossa\nhänen appensa oli muutamia aikoja oleskellut heikontuneen terveytensä\ntakia.\n\nPrinsessan ollessa poissa voitiin vielä vähemmin epäillä\nmatkavarustusten olevan hankkeissa. Niin pian kuin pako oli suoritettu,\ntuli Marie Antoinetten antaa ystävättärelleen tieto siitä, jotta\ntämäkin pikaisesti voisi lähteä pois maasta ja vieraalla alueella\njälleen yhtyä kuninkaaseen ja kuningattareen.\n\nOdotetun sanoman sai prinsessa vastaanottaa Aumalessa kesäkuun 21.\npäivän iltana. Hän matkusti heti Boulogneen ja astui siellä Englantiin\nmenevään laivaan.\n\nLaiva nosti ankkurin, ja samassa kun alus lähti merta kyntämään,\nilmoittivat kaupungista ammutut kanuunanlaukaukset, että kuninkaan pako\noli tullut tunnetuksi.\n\nVastuksia kokematta pääsi prinsessa Englantiin; vielä ei hän tiennyt,\nettä kuninkaallisten pako oli tullut estetyksi Varennesissa.\n\nPrinsessan saatua tämän masentavan tiedon, oli hänen ensi ajatuksensa\npalata Ranskaan. Hovista lähetetyissä kirjeissä kehotettiin häntä\nkumminkin jäämään sinne missä oli, sillä otaksuttiin, että hän nykyisin\nvoisi olla kuningattarelle suuremmaksi hyödyksi Englannissa.\n\nToivottiin, että tämän maan mahtava ministeri, Pitt, suostuisi tukemaan\nhorjuvaa Ranskan monarkiaa; ja Marie Antoinette kehotti prinsessa\nLamballea vaikuttamaan tässä suhteessa Englannin kuningashuoneeseen.\n\nMutta hänen ponnistuksensa jäivät tuloksia vaille. Seuraava ote Marie\nAntoinetten kirjeestä sisarelleen Marie Christinelle osottaa tämän\nvarmaksi:\n\n\"Onpa hetkiä, jolloin minun tekee mieleni lähettää rakas Lamballeni\nLeopoldin luo. Voisihan hän ennakolta puhua sinun kanssasi, saadakseen\ntietää, miten hänen on meneteltävä hovissa. -- Salaisesti ja minua\nauttaakseen on hän lähtenyt vaivaloiselle matkalle Englantiin.\nKuningatar ja hänen tyttärensä vastaanottivat hänet sangen\nsuosiollisesti, mutta kuningas on pimitetty. Hallitsijana maassa\non ministeri, ja tämä on selvin sanoin tehnyt prinsessalle\nymmärrettäväksi, että me olemme itse syypäät onnettomuuksiimme.\"\n\nRanskasta saapui prinsessalle uutisia toinen toistaan masentavampia, ja\nEnglannissa sammuivat kaikki toiveet. Pariisin levottomuuksien kaiku\nkuului Lontooseen saakka ja toi joka päivä uusia tietoja hänen rakasta\nkuningatartaan uhkaavasta vaarasta.\n\nHänen tehtävänsä vieraassa maassa oli pian suoritettu. Kirjeessä\ntoisensa jälkeen pyysi hän lupaa saada palata Ranskaan. Turhaan rukoili\nMarie Antoinette, ettei hän vielä kerran syöksyisi tiikerin kitaan.\nMitä suurempi vaara oli, sitä suurempaa mielihyvää ja iloa tuotti\nhänelle sen uhmaaminen.\n\nYstävättäret esittivät mitä erilaisimpia syitä, toinen saadakseen luvan\npalata Ranskaan ja toinen saadakseen paluun ehkäistyksi. \"Se oli\",\nlausuu Lescure, \"jaloa ja mieltäliikuttavaa hellyyden kilvoittelua\nuhrin tarjoojan ja uhrista kieltäytyjän välillä.\"\n\nMarie Antoinetten kirjeet prinsessalle 1791 vuoden jälkipuoliskolla\ntuovat ilmi kuningattaren tunteet; ne osottavat hänen mitä hartaimmasti\nhalunneen nähdä ystävätärtä luonaan samalla kun hän pelkäsi kutsua\nhäntä kotiin.\n\n    \"Rakas Lamballeni\", kirjoitti kuningatar syyskuun alussa, \"et voi\n    aavistaa millaisessa mielentilassa olen ollut sinun lähdettyäsi.\n    Elämän perustus on rauha, ja minusta on kovin tuskallista, kun\n    täytyy olla tätä ehtoa vailla. Viimekuluneina päivinä on kansa\n    ollut niin kiihtynyt hallitusmuodon takia, ettei tiedä mitä voi\n    olla odotettavissa. Tapahtuu niin paljon kauheata meidän\n    ympärillämme... Olemme kuitenkin tehneet jotakin hyvää. Oi jospa\n     kansa tietäisi sen! Tule takaisin, rakas sydämeni, tarvitsen niin\n     hyvin sinun ystävyyttäsi! Elisabeth tulee juuri nyt sisään ja\n     pyytää saada liittää tähän muutamia rivejä. Hyvästi, hyvästi!\n     Syleilen sinua koko sielustani.\n\n                                           Marie Antoinette.\"\n\nTämän kirjeen reunaan on Ludvig XVI:nnen sisar kirjoittanut:\n\n    \"Kuningatar sallii minun lausua, kuinka suuresti rakastan teitä.\n    Hän ei ikävöi teitä hartaammin kuin minä.\n\n                                             Elisabeth Marie.\"\n\nMyöhemmin samana kuukautena kirjoitti Marie Antoinette:\n\n    \"Kuningas on lähettänyt minulle tämän kirjeen, jotta minä\n    jatkaisin sitä. Hän on nyt jälleen voimistunut, saaden siitä\n    kiittää vahvaa terveyttään. Tyyneys, jolla hän kantaa tapahtumat,\n    näyttää olevan kaitselmuksen hänelle suoma, ja hyvänlaatuinen\n    Elisabeth on niin liikutettu siitä, kuin olisi se taivaasta\n    lähtenyt mielijohde. Siitä pahoinvoinnista, joka kuningasta on\n    vaivannut, on kansalla tuskin ollut tietoakaan. -- -- -- Minä en\n    kiinnitä toivoani mihinkään turhiin, rakas Lamballeni; odotan\n    kaikkea Jumalalta. Luota hellään ystävyyteeni, ja jos tahdot\n    antaa minulle todisteen omasta ystävyydestäsi, niin hoida\n    terveyttäsi äläkä tule takaisin, ennenkuin olet täysin toipunut.\n\n    Hyvästi! Syleilen sinua!\n\n                                           Marie Antoinette.\"\n\nPrinsessa Elisabeth on tähän lisännyt:\n\n    \"Ette koskaan, madame, löydä vilpittömämpää ja hellempää\n     ystävätärtä kuin on\n\n                                             Elisabeth Marie.\"\n\n\"Älä palaa tänne\", luetaan eräässä kuningattaren myöhemmässä kirjeessä.\n\"Asiain nykyisellä kannalla ollen täytyy sinun vuodattaa kyyneliä\ntähtemme.\n\n\"Kuinka sinä olet hyvä, ja mikä totinen ystävä sinä olet! Minä pyydän\nvakuuttaa sinua, että minä tunnen sen, ja ystävyyteni kautta kiellän\nsinua palaamasta tänne.\n\n\"Odota, jotta saat nähdä mitä tuloksia hallitusmuodon vahvistamisesta\non. Hyvästi, rakas Lamballeni. Ole vakuutettu siitä, että hellä\nystävyyteni ei lopu ennen kuin kuoltuani.\"\n\nMutta prinsessan sydän puhui valtavammin kuin kuningattaren järkisyyt;\nhän ei sietänyt enää lopulta nähdä miten vaarat, jotka ympäröivät\nkuningasperhettä, joka päivä kasvamistaan kasvoivat. Huolimatta\nystävättären monista varoituksista palasi hän Ranskaan.\n\nHerttua Penthièvre makasi Vernonissa sairaana; prinsessa lähti ensin\nsinne hoitamaan häntä. Kirjallisesti ilmoitti hän sitten Marie\nAntoinettelle paluustaan, ja Ranskaan saavuttuaan sai hän heti\nvastaanottaa seuraavan kirjeen:\n\n    \"Ei, rakas Lamballeni, sinä et saa palata tänne. Siinä tilassa\n    kuin Penthièvren herttua nykyään on, kaivattaisiin sinua liian\n    paljon Vernonissa. Kuinka hyvä ja vilpitön ystävätär sinä olet!\n    Usko minua, ettei kukaan voi olla siitä elävämmin vakuutettu kuin\n    minä. Mutta täytyy myöskin ajatella itseänsä, ja ystävyyteni\n    nimessä kiellän sinua palaamasta Pariisiin. Odota, että saat\n    nähdä mitä seurauksia hallitusmuodon hyväksymisestä on. Kirjoita\n    usein minulle ja sano monsieur de Penthièvrelle, että kuningas\n    ja minä levottomina odotamme tietoja hänen voinnistaan. Hyvästi,\n    rakas Lamballe, ole varma siitä, ettei ystävyyteni sinua kohtaan\n    koskaan lopu. Tuhannet terveiset.\n\n                                          Marie Antoinette.\"\n\n351\n\nLokakuun 14. p:nä oli prinsessa saapunut Vernoniin; 18. päivänä samaa\nkuuta lähti hän Pariisiin.\n\n\"Miniäni uskollisuus kuningatarta kohtaan on suuresti kiitettävä\",\nlausui herttua vanhus. \"Hän tekee suuren uhrauksen palaamalla nykyään\nkuningattaren luo. Vapisen ajatellessani, että hänestä mahdollisesti\ntulee ystävyytensä marttyyri.\"\n\nEikä prinsessa itsekään tuntenut rauhaa povessaan. Ennen lähtöään laati\nhän testamenttinsa, jossa kuningattarelle oli omistettu seuraavat\nsanat:\n\n\"Minä pyydän kuningatarta viimeisenä armonsa osotuksena vastaanottamaan\nherätyskelloni, joka sitte hänen mieleensä palauttaa niitä hetkiä,\njotka olemme viettäneet yhdessä. Minä pyydän häntä vastaanottamaan sen\nkiitollisuuden merkiksi henkilön puolelta, jota hän on kunnioittanut\nystävättären nimellä -- kalliilla nimellä, joka on ollut elämäni onnena\nja jota en koskaan ole käyttänyt muutoin kuin osottaakseni hellyyttäni\nja tunteitani häntä kohtaan, jota aina olen rakastanut ja rakastan\nviimeiseen hengenvetooni saakka.\"\n\n\"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne kernaasti haluaa pitää\nminut luonaan\", virkkoi prinsessa, kun hän jälleen astui Tuilerioihin.\n\nKuningatar tyytyi tähän tuskallisella kiitollisuudella. Hänelle,\nkaikkien moittimalle, hylkäämälle ja syyttämälle kuningattarelle, jota\njokaisen olisi tullut sääliä, joskaan ei olisi voinut häntä auttaa, oli\nsuurena lohdutuksena se, että hänellä oli läheisyydessään ystävä, joka\noli niin omaa voittoa pyytämätön, niin hellä ja niin rohkea kuin\nprinsessa Lamballe.\n\nPrinsessa Lamballe asettui jälleen Flora-paviljonkiin asumaan. Hän\nauttoi kuningasparia neuvoilla ja työllä, ja kirjoitti muun muassa\nkuninkaan kehotuksesta lukuisille maasta siirtyneille aatelisperheille,\ntaivuttaakseen heidät palaamaan kotimaahan.\n\nVallankumouksen myrskyt riehuivat edelleen Ranskassa, ja prinsessan\nsukulaisissa ja ystävissä heräsi aavistus sen hirveän kohtalon\nmahdollisuudesta, joka oli hänelle varattu. Kuningas, kuningatar,\nPenthièvren herttua, prinsessa Elisabeth, Orléansin herttuatar ynnä\nmonet muut kehottivat mitä vakavimmin häntä poistumaan vaarallisesta\npääkaupungista. Paavikin ryhtyi tarmokkaihin toimenpiteihin\ntaivuttaakseen hänet tulemaan Roomaan.\n\nMutta prinsessalla oli sama vastaus varalla kaikille:\n\n\"Minun ei ole mistään soimaaminen itseäni. Jos pyhän velvollisuuden\ntäyttäminen, jos horjumaton uskollisuuteni kuningastani ja\nkuningatartani kohtaan, jotka samalla ovat sukulaisiani ja ystäviäni,\njos rakkaus, jolla hellin appeani ja Ranskanmaata, ovat rikoksia, niin\ntunnustan itseni syylliseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Pidän itseäni\nonnellisena, jos saan kuolla niin ihanan asian puolesta.\"\n\nPenthièvren herttua, joka oli mitä suurimmassa määrässä levoton\nminiänsä puolesta, sai Sardinian kuninkaan -- prinsessan suvun\npäämiehen -- taivutetuksi käyttämään vaikutusvaltaansa ja käskemään\nprinsessaa pakenemaan niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä; hän tahtoi\nettä prinsessa olisi palannut Italiaan, hänen oikeaan isänmaahansa.\nMutta turhaa kaikki.\n\n\"Sire, korkea sukulaiseni!\" kirjoitti prinsessa vastaukseksi hänen\nkirjeisiinsä. \"Minä en muista, että kukaan Savoijin suvun mainioista\nesi-isistä olisi häväissyt nimeään ja himmentänyt ylevää mainettaan\npelkurimaisella teolla. Minä tekisin sen -- ja olisin siinä tapauksessa\nsuvun ensimäinen -- jos näinä kauheina aikoina hylkäisin Ranskan hovin.\nVoiko teidän majesteettinne antaa anteeksi, että rohkenen tehdä teidän\ntahtoanne vastaan? Heimous samoin kuin valtioviisaus vaativat yhtä\nsuuressa määrin, että yhdistämme ponnistuksemme kuninkaan ja\nkuningattaren ja kaikkien Ranskan kuninkaallisen perheen jäsenten\npuolustamiseksi. Minun on mahdoton peruuttaa päätöstäni, nimittäin\nsitä, etten luovu kuninkaallisesta perheestä, semminkään nyt, kun\nkaikki sen entiset palvelijat minua lukuunottamatta ovat hyljänneet\nsen. Onnellisemmissa oloissa voi teidän majesteettinne luottaa\ntottelevaisuuteeni, mutta näinä aikoina, jolloin Ranskan hovi on\nkatkerimpien vihollistensa vainoomisille alttiina, pyydän nöyrimmästi\noikeutta saada totella ainoastaan omantuntoni ääntä. Marie Antoinetten\nhallituksen loistavimmalla ajalla tulin minä hänen kuninkaallisesta\nsuosiostaan ja armostaan osalliseksi. Jos hylkäisin hänet hänen\nonnettomuutensa hetkinä, olisi se samaa kuin uskottomuuden leiman\nlyöminen sekä omaan että kuuluisan sukuni maineeseen. Sitä minä\npelkään, Sire, ja minä pelkään sitä enemmän kuin kaikkia mahdollisia\nkärsimyksiä.\"\n\n\n\n\n16.\n\nKuningas vahvistaa uuden hallitusmuodon. -- Juhlia. -- Kuningatar käy\nviimeisen kerran teatterissa. -- Viimeinen mahdollisuus sovinnon\nsolmimiseen kuningasparin ja Orléansin herttuan välillä.\n\n\nLudvig XVI oli nyt enää oman itsensä varjo. Hän ei ollut enää kuningas,\ntuskin enää mieskään. Pitkälliset vastoinkäymiset olivat tyyten\nkuluttaneet hänen voimansa. Aamusta iltaan istui hän tuijottaen\neteensä, katse jäykkänä ja tylsänä. Ruumiiltaan runneltuna ja\nhenkisesti murtuneena kun oli, saattoi hän olla viikkokausia puhumatta\nsanaakaan.\n\nMielenkarvaudekseen ja häpeäkseen täytyi Marie Antoinetten katsella\npuolisonsa toimettomuutta ja nöyrtymystä. Kuninkaalta puuttui voimaa\nsaattaa päätöksiä täytäntöön, ja hän antautui kokonaan paljoa\ntarmokkaammin puolisonsa johdettavaksi.\n\nSe aika oli kauan sitten mennyt, jolloin Marie Antoinette pani huolta\nmiellyttämiseen, loistoon ja kauniisiin vaatteihin. Ei hänessä enää\ntuntenut peilisalien sankaritarta, Trianon kruunattua paimenetarta,\nsirouden, huvien, muodin kuningatarta.\n\nTuhansien juonien ympäröimänä, yhtä paljon siirtolaisten kuin\njakobiinien vihaamana, näki hän ympärillään vain surua ja vainoa.\nKohtalo oli noussut häntä vastaan niin hellittämättömän katkerana, että\nhänen sydämensä oli väsynyt kaikkeen, yksin toivomaankin.\n\nMutta siitä huolimatta koetti hän vielä salata kyyneliään ja haki\nkeinoja millä suoriutua hädästä. Kuni innokas vakooja seisoi hän sillä\nvaarallisella paikalla, johon rakkaus puolisoon ja lapsiin piti hänet\nkytkettynä.\n\nPaimensauva oli vaihdettu kynään, ja vakavat poliittiset\nneuvottelemiset olivat seuranneet maalaisaskareita Trianossa. Mutta\neloisa esitystapa, joka onnellisempina päivinä oli tehnyt hänen\nkirjeensä miellyttäviksi, oli muuttunut synkäksi ja raskaaksi hänen\njouduttuaan seisomaan vaaran kanssa kasvoista kasvoihin.\n\nMarie Antoinette oli perinyt äitinsä rohkeuden, mutta ei hänen\nlahjakkaisuuttaan; sitä paitsi ei hänen kasvatuksensa ollut\nvähimmälläkään tavalla valmistanut häntä valtiollista taistelua varten.\nTästä seurasi niinikään, että hän usein erehtyi keinoista ja\nmenettelytavoista. Hän piti yhtaikaa kiinni kahdesta, keskenään\ntoisiaan vastaan kamppailevasta asiasta: kuninkuudesta, joka oli\njoutunut vaaraan, ja maasta, jota uhkasi turmio. Hän ei käsittänyt --\ntahi ei ainakaan sitä itselleen tunnustanut -- että toisen\npelastamiseksi oli välttämätöntä uhrata toinen.\n\nBarnaven neuvosta kirjoitti hän (heinäkuun 30. p:nä 1791) keisari\nLeopoldille kirjeen, jossa esitti eduskunnallisen monarkkian\nvälttämättömyyden, tunnusti yksinvaltiuteen palaamisen mahdollisuuden\nja osotti veljelleen, mitenkä vaarallinen sellainen vieraan vallan\nsekaantuminen olisi, joka loukkaisi Ranskan kansan tunteita ja vain\ntoisi onnettomuutta mukanaan.\n\nSitten kun Marie Antoinette oli tehnyt Barnaven osalliseksi\nluottamuksestaan, luuli hän huomaavansa jonkunlaista mahdollisuutta\nsiihen, että eri puolueet jälleen voisivat lähentyä toisiaan.\n\nTuntuu hyvin uskottavalta, että pikemmin nainen kuin kuningatar valtasi\nBarnaven ja saattoi hänen panemaan oman turvallisuutensa alttiiksi\npalvellakseen hovia. Mutta millaiset hänen tunteensa lienevätkin\nolleet, oli hän rehellinen neuvoissaan ja vilpitön siinä avussaan, jota\nantoi Marie Antoinettelle.\n\nTärkeitä tapahtumia sattui tällä välin. Uusi hallitusmuoto saatiin\nvalmiiksi, ja kansalliskokous esitti sen kuninkaalle. Jotta kuninkaalla\nolisi tilaisuus tyystin tutkia sitä, suotiin hänelle näennäisesti\njonkun verran enemmän vapautta kuin ennen.\n\nKuningas ja kuningatar neuvottelivat useiden henkilöiden kanssa\nhallitusmuotoa koskevasta asiasta. Ja vain harvat heistä näkyvät\nkehottaneen häntä kokonaan kieltäytymään hallitusmuotoa vahvistamasta.\n\nRuhtinas Kaunitz, joka tekeysi keisari Leopoldin mielipiteiden\ntulkiksi, neuvoi kuningasta hyväksymään hallitusmuodon. Toiset\nkehottivat häntä niinikään vahvistamaan sen, kumminkin huomauttamalla\nsen vajavaisuuksista.\n\nKreivi la Marck antoi Mirabeaun entisen sihteerin valmistaa mietinnön,\njonka hän esitti kuninkaalle ja joka sisälsi, että Ludvigin tulisi\nkoettaa voittaa kansan luottamus hyväksymällä hallitusmuoto, kunnes sen\noma onttous aiheuttaisi uuden vallankumouksen. Perustuslakien ystävät\n-- Lafayette, Barnave, Lameth veljekset y.m. -- kehottivat tietysti\nmitä lämpimimmin häntä hyväksymään sen.\n\nLudvigin ja Marie Antoinetten ylpeydelle loukkaavaa oli, että heidän\ntäytyi taipua noudattamaan asetusta, jota he eivät käsittäneet eivätkä\nedes hyväksyneetkään. Mutta olihan toiselta puolen kansan takaisin\nvoitettu luottamus ainoa keino valtaistuimen säilyttämiseksi heille\nitselleen ja heidän lapsilleen. Päästäkseen olemasta yhä edelleen\nvankeudessa, päättivät he niin muodoin taipua tämän pakkotilan edessä.\n\nMarie Antoinette kirjoittaa kreivi Mercylle syyskuun 12. p:nä 1791:\n\n    \"Tämä on meille varsin arveluttava hetki. Kuninkaan on huomenna\n    allekirjoitettava asetus. Olisin kernaasti viivyttänyt kirjeeni\n    lähettämistä parisen päivää, jotta samalla olisin saanut lähettää\n    teille hänen kirjoituksensa ja voinut kertoa, minkä vaikutuksen\n    se on tehnyt. Mutta kirjeen tuojan täytyy lähteä jo tänään.\n\n    uninkaan kirjelmä on niiden henkilöiden toimittama, jotka ovat\n    kirjoittaneet teille Laborden kautta [Nämä henkilöt ovat: herrat\n    Barnave, Dupont, Lameth ja Lafayette. Olen lausunut ilmi\n    mielipiteeni näitten vaarallisten rahvaankiihottajien\n    luonnonlahjoista, luonteista ja järjestelmästä sekä heidän\n    tarkoituksistaan, joista ei saata olla mitään epäilyksiä. (Mercyn\n    muistutus.)]; tapaatte tosin siinä joitakuita lujamielisiä\n    piirteitä, mutta ette suinkaan kieltä, joka soveltuisi kuninkaalle,\n    joka tietää kuinka syvästi hänen arvoaan on loukattu.\n\n    Arpa on niin muodoin heitetty. Tärkeintä on nyt soveltaa\n    menettelynsä ja esiintymisensä asianhaarojen mukaan. Minä\n    toivoisin, että kaikki tahtoisivat seurata minun menettelytapaani;\n    mutta lähimmässä ympäristössämmekin on meillä kestettävänä useita\n    vaikeuksia ja paljon taistelua.\n\n    Säälikää minua. Voin vakuuttaa teille, että vaaditaan paljoa\n    suurempaa rohkeutta voidakseen kestää mitä minun on kestettävä,\n    kuin vaaditaan taistelutantereella vihollista vastaan mentäessä;\n    sitä enemmän minulta, joka en suinkaan erehtynyt aavistaessani\n    onnettomuutta siitä tarmon puutteesta, joka osottautuu muutamissa,\n    ja siitä hyvän tahdon puutteesta, joka osottautuu toisissa. Oi,\n    Jumalani, voiko olla mahdollista, että minun, joka olen\n    syntymässäni saanut ylpeän luonteen ja jonka suonissa virtailee\n    jaloa verta, on elettävä elämäni moisella vuosisadalla ja moisten\n    ihmisten parissa! Mutta älkää silti luulko, että rohkeuteni pettää.\n    En itseni, vaan poikani tähden tahdon koettaa pysyä pystyssä, ja\n    minä täytän aina viimeiseen asti raskaan ja tuskallisen\n    velvollisuuteni.\n\n    En näe enää mitä kirjoitan; hyvästi!\n\n    J.K. Saatuanne kuninkaan puheen, ilmoittakaa minulle\n    salakirjoituksella, mitä siitä pidätte.\n\n                                          Marie Antoinette.\"\n\nSeuraavana päivänä sen jälkeen kuin tämä kirje kirjoitettiin, lähetti\nLudvig kansalliskokoukseen ylempänä mainitun kirjoituksen, jossa hän\nhyväksyi asetuksen ja ilmoitti olevansa halukas vahvistamaan sen. Vielä\ntoivoi hän, että kaikki voisi kääntyä hyväksi, jos hän menettelisi\nkärsivällisesti ja viisaasti.\n\nSyyskuun 14. p:nä lähti hän kansalliskokouksen saliin vannoakseen\nnoudattavansa uutta hallitusmuotoa.\n\nHän astui sisään ministeriensä edellä, istuutui nojatuoliin presidentin\nviereen ja luki kovalla äänellä julki valankaavan.\n\nMutta 1791 vuoden Pariisi ei ollut enää sama kuin 1789 vuoden Pariisi.\nBastiljin antautuessa oli vanha aika vielä seisonut uuden ajan\nrinnalla. Vanha ylimystö oli vallankumouksen ensi vuosina vielä\nsäilyttänyt loistonsa, joskaan ei valtaansa, ja vanhat nimivaakunat ja\nvirka-arvot oli ensi aluksi vielä jätetty sillensä.\n\nMutta toisin oli laita v. 1791. Ylimystö ja vallankumous eivät enää\nseisoneet vierekkäin. Komeutta ja arvoerotusta ei ollut enää olemassa.\nVirka-arvot ja kohteliaisuustemput oli poistettu, kaikki vaakunakilvet\nrikottu tai maalattu umpeen ja kaikki vanhat hovin seurasäännöt pantu\nviralta.\n\nKansalliskokouksen presidentti oli ilmoittanut, että edusmiesten ei\ntarvinnut nousta seisomaan, jos kuningas itse istuutuisi.\n\nLudvig pani merkille tämän puuttuvan kunnioituksen ja tuimistui siitä.\nMarie Antoinette, joka prinsessa Elisabethin ja lasten keralla istui\npuhujaparvekkeella, huomasi niinikään sen ja vihastui yhtä kovasti. Se,\nettä kokous istui hatut päässä hallitsijan lukiessa valaa, tuntui\nvoittavan kaikki muut nöyryytykset, joita kuningas tällä hetkellä sai\nkokea.\n\nSuosionhuudot, jotka kaikuivat kuninkaan poistuessa kokouksesta, eivät\nmitenkään saaneet häntä unhottamaan nöyryytystä.\n\nPalattuaan linnaan, heittäytyi hän murtuneena tuolille.\n\n\"Voi, puolisoni\", huusi hän kuningattarelle, \"sinä olet tullut Ranskaan\nnähdäksesi -- --\"\n\nÄäni tukahtui kyyneliin.\n\nMarie Antoinette laskeusi polvilleen puolisonsa viereen, syleili ja\nkoetti lohdutella häntä.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen luettiin uusi asetus juhlallisesti julki\nMarskentällä suunnattomien ihmisjoukkojen läsnäollessa. Syleiltiin ja\nonniteltiin toisiansa ja toivottiin, että rauha ja järjestys jälleen\npalautuisivat maahan.\n\nHallitusmuodon hyväksyminen oli jälleen ikäänkuin päivänpilkahdus\nuhkaavien pilvien peittämältä taivaalta -- mutta valitettavasti sitä\nkesti vain vähän aikaa.\n\nMuutamat toivoivat, että vallankumous nyt oli päättynyt, mutta\nymmärtäväisemmät ja tarkkanäköisemmät eivät pitäneet näitä toiveita\nmahdollisina. Itse asiassa ei kukaan pannut pois aseitaan, eivätkä\nilonilmaukset saaneet tarkkaavaista vaarinottajaa johdetuksi harhaan.\n\nPoltettiin ilotulia ja pantiin toimeen juhlia, laulettiin ja\ntanssittiin. Kellot soida kumisivat. Suuret kansanjoukot täyttivät\nTuileriapuiston lehtokäytävät ja viettivät meluten ja räyhäten\nvaltakunnan uuden hallitusmuodon juhlaa. Ja tähän kaupungin juhlaan\npyydettiin kuningasperhettä ottamaan osaa.\n\nKuningas ja kuningatar lupasivat tulla. Ludvig, Marie Antoinette ja\nkruununprinssi ajoivat Pariisin katuja pitkin kansalliskaartin\nsaattamina.\n\nBulevardit, Louvre, Tuileriat säteilivät kirkkaasti valaistuina.\nKukkaköynnöksiä oli ripustettu puitten väliin. Leikittiin\nkansanleikkejä, ja viiniä ja ruokaa jaettiin ilmaiseksi.\n\nVäkijoukot olivat niin taajat, että kuninkaallisten täytyi ajaa\nkäymäjalkaa.\n\nKuningas ja hänen perheensä saivat yleensä kokea hyvää vastaanottoa\nkansan puolelta.\n\nMutta muuan mies pysyttelihe lakkaamatta kuningattaren läheisyydessä,\nja joka kerta kun huudettiin: \"Eläköön kuningas!\" huusi hän suurella\näänellä kuningattaren korvaan:\n\n\"Ei -- älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!\"\n\nJo tavallinen äly kielsi Marie Antoinettea osottamasta, että hän oli\nkuullut tuon huudon. Mutta hänestä tuntui nyt kuin olisivat nekin\npilkanneet häntä, jotka kaiuttivat suosionhuutoja hänelle. Hän toivoi,\nettä juhla pian päättyisi.\n\nJuhlien loputtua sai kuningasperhe olla jonkun aikaa rauhassa rahvaan\nahdisteluilta. Mutta epäluulo kuningasta ja kuningatarta kohtaan ei\nollut entisestään vähentynyt.\n\nKahvilat olivat kuin mitä temmellyskenttiä. Sanomalehdet ahdistivat\nhallitusta entistänsä kahta tuimemmin.\n\nElämä linnassa kävi tavanmukaista menoaan. Vahtisotamiehet oli kuten\nennenkin asetettu kaikille uloskäytäville sekä kuninkaan ja\nkuningattaren huoneitten ulkopuolelle. Joka sana, joka katse, jonka\nLudvig ja hänen puolisonsa keskenään vaihtoivat, tuli huomatuksi ja\nsynnytti epäluuloa.\n\nKaikesta huolimatta näytti siltä, kuin kansan mieliala loppupuolella\nvuotta 1791 olisi alkanut kääntyä hyljeksitylle Marie Antoinettelle\nedullisemmaksi.\n\nEräässä senaikuisessa Lescuren julkaisemassa kirjoituksessa luetaan\nmuun muassa seuraavaa:\n\n\"Kuningas koettaa kaikin keinoin voittaa takaisin kansan suosiota. Hän\nkäyskentelee usein kaupungilla, etenkin esikaupungeissa. Mutta on\nhelppo huomata, ettei häntä koskaan tervehditä yhtä lämpimästi kuin\nkuningatarta tervehdittiin oopperassa eilen. Erittäinkin huusivat\nsuurella innolla naiset varmaankin tuhat kertaa: 'Eläköön kuningatar!'\nja sitten: 'Eläköön kansa!' Vain harvat huusivat: 'Eläköön kuningas!'\n\n\"Yleisön tietoon alkaa levitä, että kuningatar, joka on varsin\njärkähtämätön aikeissaan, on päättänyt liittyä hallitusmuodon ystäväin\npuolueeseen, mikä on meille takeena keisarin puolueettomuudesta. Mutta\nsensijaan kerrotaan kuninkaan toivovan palautumista entisiin oloihin.\"\n\nJakobiinit pelkäsivät, että kansa taipuisi leppyiseksi. Sentähden\nkoettivat he parhaansa mukaan esittää kuningattaren teot niin\npelottavassa muodossa kuin suinkin. Eivätkä kansan ystävälliset tunteet\npysyneetkään kauan semmoisina.\n\nMutta vielä viimeisen kerran tervehdittiin Marie Antoinettea\nsuosionosotuksilla teatterissa. Tämä tapahtui italialaisessa oopperassa\nhelmikuun 20. p:nä 1792.\n\nMainittuna iltana vastusti kumminkin osa yleisöä näitä\nkunnianosotuksia. Sen johdosta nousi riita, ja voitolle päästäkseen\ntäytyi kuninkaallisen perheen puoluelaisten panna kaikki tarmonsa\nliikkeelle.\n\nViimeisen kerran elämässään hän silloin kävi teatterissa. Illan\nkuluessa oli hän useita kertoja pyyhkinyt pois kyyneliään.\nMieltymyshuudotkin tekivät hänet raskasmieliseksi; kruununprinssi, joka\nistui hänen sylissään, oli kysynyt häneltä miksi hän itki.\n\nOrléansin herttua oli kuninkaallisen perheen pakenemisen jälkeen ja\nsitä seuranneiden tapahtumien aikana esiytynyt tavalla, joka näytti\nolevan omiaan saattamaan hänen entisen vihamielisen käytöksensä\nunhotuksiin.\n\nMikään ei olisi ollut hänelle helpompaa, kuin kuninkaan paettua asettua\nitse kruununpyytäjäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan lausui\npäinvastoin:\n\n\"Niin kauan kuin maassa on kuningas, on hän ainoa laillinen\nhallitsija.\"\n\nKesäkuun 26. p:nä oli hän luopunut niistä oikeuksistaan\nvalta-istuimeen, joita Ranskan perintölaki hänelle myönsi.\n\n\"Minun ei ole sallittu enää erota porvariluokasta\", kirjoitti\nhän niihin aikoihin. \"Minä olen liittynyt siihen, vakaasti\npäättäneenä pysyä siinä ainiaan; kunnianhimo on minun puoleltani\nanteeksiantamatonta luopumista periaatteistani.\"\n\nSaman vuoden lopulla olivat Ludvig XVI ja Orléansin herttua jo hyvällä\ntiellä tehdäkseen sovinnon. Noudattaen haluaan tehdä jotakin parempien\nvälien aikaansaamiseksi, oli kuningas, niin pian kuin hallitusmuoto oli\nastunut voimaan, nimittänyt sukulaisensa amiraaliksi.\n\nHerttua lähti meriministerin, Bertrand de Mollevillen luo kiittääkseen\nnimityksestä. Hän vakuutti ministerille ihan avoimesti ja\nrehellisesti, että hän pani suurta arvoa hänelle osotettuun armoon,\nkoska hän sen kautta juuri sai tilaisuuden osottaa kuninkaalle, kuinka\nsuuresti häntä oli parjattu.\n\n\"Minä olen kovin onneton ja lisäksi aivan ansiotta\", sanoi hän. \"Minä\nolen suurimmaksi osaksi syytön kaikkeen siihen, mitä minusta on\nkerrottu. On luultu minun yksinään olevan syypää, koska en ole\nkehdannut puhdistaa itseäni rikoksista, joita minä inhoan. Te olette\nministereistä ensimäinen, jolle minä puhun tällä tavalla, sillä te\nolette ainoa, jonka luonne herättää minussa kunnioitusta.\"\n\nMolleville pyysi häntä mieskohtaisesti ilmaisemaan tunteensa\nkuninkaalle.\n\n\"Sitä minä juuri toivonkin\", vastasi herttua. \"Jos voisin luottaa\nsiihen, että kuningas tahtoo ottaa minut vastaan, lähtisin hänen\nluoksensa huomenna.\"\n\nMinisteri ilmoitti kuninkaalle herttuan toivomuksen, ja Ludvig päätti\nottaa hänet vastaan. Seuraavana päivänä oli hänellä sukulaisensa kanssa\npuhelu, jota kesti yli puolitoista tuntia ja johon kuningas näkyi\njäävän tyytyväiseksi. Hän lausui jälestäpäin Bertrand de Mollevillelle:\n\n\"Minä olen samaa mielipidettä kuin te: herttua näyttää tarkoittavan\ntotta pyrkiessään sovintoon. Hän tahtoo kaikin mahdollisin tavoin\nsovittaa sen pahan, mikä on tapahtunut hänen nimessään ja johon hän\nehkä ei olekaan niin paljon osallinen kuin me luulimme.\"\n\nSovinto näytti olevan täydellinen. Mutta seuraavana sunnuntaina sattui\nkohtaus, joka teki sen vaikutuksen tykkänään mitättömäksi. Ja sen\nsijaan että juopa näiden kahden kuninkaallisen sukulaisen välillä olisi\numpeutunut, leveni se siitä päivästä alkaen yhä enemmän.\n\nPuheenalaisena sunnuntaina saapui herttua vuoden kestäneen poissaolon\njälkeen taaskin kuninkaan aamupäivävastaanottoon.\n\nHovissa ei oltu aavistettukaan Ludvigin ja hänen sukulaisensa\nyhtymystä; herttuan tulo herätti senvuoksi yleistä hämmästystä.\n\nHovimiehistä käynti ei ollut sovinnollisuuden, vaan kerskailevan\nuhmailemisen todistus. Herttua oli heidän silmissään pahin kaikista\nvallankumouksen miehistä. Kaikki onnettomuutta tuottavat tapaukset,\nkaikki rikokset he lykkäsivät hänen niskoilleen.\n\nHänen odottamaton ilmestymisensä aiheutti nytkin yksimielisen\nsuuttumuksen huudon. Hyökättiin häntä vastaan, poljettiin hänen\nvarpailleen ja sysättiin hänet ovea kohden.\n\nKun hän ei voinut päästä kuninkaan huoneeseen, suuntasi hän askeleensa\nkuningattaren huoneelle päin. Siellä oli pöytä jo katettuna, ja\nsalaisesti viitatakseen että herttua tahtoi sekottaa myrkkyä ruokiin,\nhuusivat palvelijat:\n\n\"Ei pidä päästää häntä vatien läheisyyteen!\"\n\nVihainen mutina ja ivalliset kuiskaukset pakottivat hänet vihdoin\nkääntymään takaisin tapaamatta ketään kuninkaallisesta perheestä. Hän\ntuli jälleen ulos eteiseen, ja hänen kulkiessaan portaita alas\nsyljettiin ylhäältä hänen vaatteilleen ja päänsä päälle.\n\nBertrand de Molleville, joka kertoo tämän kohtauksen muistelmissaan,\nlisää vielä:\n\n\"Orléansin herttua riensi ulos linnasta; hän poistui katkeruus ja viha\nsydämessään, varmasti vakuutettuna siitä, että kuningas ja kuningatar\nolivat näitten solvaavien tekojen alkuunpanijoina, vaikkeivät he niistä\ntienneet ollenkaan mitään, vaan vieläpä vihastuivatkin, kun heille\nkerrottiin niistä. Siitä hetkestä käsin antautui herttua täydellisesti\nleppymättömän vihansa valtaan ja vannoi kuningashuoneelle kostoa.\"\n\n\n\n\n17.\n\nTuileriain ja Koblenzin välinen suhde. -- Marie Antoinette käy\nkaksinaista peliä.\n\n\nTieto siitä, että Ludvig oli vahvistanut uuden hallitusmuodon, herätti\nulkomailla varsin sekalaisia tunteita.\n\nHeti sen jälkeen kuin uusi hallitusmuoto oli voimaan saatettu, oli\nkuningas lähettänyt veljilleen liikuttavan ja järkevän kirjeen, jossa\noli kehottanut heitä palaamaan Ranskaan ja mitä hartaimmin pyytänyt,\netteivät he lisäisi niitä vaikeuksia, jotka ympäröivät häntä. Peljäten\nettei tämä kirje mahdollisesti ollut tullut perille, oli hän paria\npäivää myöhemmin kirjoittanut uuden tuttavallisen kirjeen, jossa oli\nuudistanut pyyntönsä.\n\nMutta hänen veljillään ei ollut enempää halua kuin muillakaan\npakolaisilla noudattaa tätä kehotusta.\n\nPrinssit asettuivat juhlallisesti uutta hallitusmuotoa vastaan. He\nselittivät, ettei kuningas ollut mitenkään saattanut vapaasta tahdosta\nvahvistaa sitä ja väittivät hallitusmuodon vahvistuksen olevan\nilmeisessä ristiriidassa sen valan kanssa, jonka hän oli vannonut\nvaltaistuimelle noustessansa. Ja lopuksi sanoivat he, etteivät mitkään\nkäskyt kuninkaan puolelta voisi pakottaa heitä väistymään siltä tieltä,\njota heidän omatuntonsa velvoitti heitä kulkemaan. Ollen äärettömän\ntyytymättömiä kuninkaaseen ja kuningattareen, iloitsivat he saadessaan\ntekosyyn, joka ulkonaisesti saattoi osottaa heidän vihamielisen\nkäytöksensä oikeutetuksi.\n\nKoblenzissa levitettiin valheellisia syytöksiä Ludvigia ja Marie\nAntoinettea vastaan. Ludvigia nimitettiin yleisesti \"mies paraksi\",\n\"kykenemättömäksi ihmiseksi\" ja \"tahdottomaksi mieheksi\".\nKuningattarella oli nimenä \"demokraatti\", ja kerrottiin hänen olevan\nvallankumouksen johtajien vaikutusvallan alaisena. Prinssien\nsanomalehdet olivat niin täynnä loukkaavia lauseita häntä ja hänen\nveljeään vastaan, että ne täytyi ottaa takavarikkoon.\n\nPrinsessa Elisabethin ystävätär, madame de Bombelles, kirjoitti\n(marraskuun 3. p:nä 1791) prinsessan toiselle ystävättärelle, madame de\nRaigecourtille:\n\n\"Kuinka saattaisi kuningatar enää koskaan luottaa C.D:hen (Artoisin\nkreiviin), tietäessään millaisia loukkaavia sanoja kreivin lähiseura\npuhuu hänestä ja kuninkaasta. Minä en, Jumalan kiitos, voi syyttää\nitseäni siitä, että olisin kertonut kuningattarelle kaikkea, mitä olen\nkuullut. Mutta minä tiedän kylliksi ymmärtääkseni, että jos\nkuningattarella on asioista yhtä tarkat tiedot kuin minulla, ei hän\nkoskaan jätä kohtaloaan riippuvaksi ihmisistä, joiden on häntä\nkiittäminen niin paljosta, mutta jotka silti ovat hänen verisimpiä\nvihollisiaan. Artoisin kreivi ei ole laisinkaan osallinen tähän. Hän on\nrehellinen ja suora, ja minä olen vakuutettu hänen aikeittensa\nvilpittömyydestä. Mutta heikko hän on kuten useammat miehet hänen\nsuvussaan, ja sentähden antautuu hän lähimpäin seuralaistensa sokeasti\nohjattavaksi.\"\n\nMaastapaenneiden aatelismiesten mielestä ei kansalliskokous ollut muuta\nkuin joukko kapinoitsevia alamaisia, jotka pitivät laillista\nkuningastaan vangittuna. Koblenzissa puhuttiin julkisesti, että olisi\nperustettava hallitsijanvirka ja Provencen kreivi valittava hallituksen\npäämieheksi. Uutta asetusta pidettiin vain arvottomana paperina,\nilkeittein juonien ja typeryyksien kudelmana.\n\nNe, jotka arvelivat Ludvigin rehellisesti ja hyvässä luottamuksessa\nvahvistaneen asetuksen, pitivät häntä naurettavana hallitsijana,\nvarjokuninkaana, joka työskenteli omaksi erottamisekseen. Eräissä\npäivällisissä lausui joku upseeri, samalla kun murskasi lasinsa:\n\n\"Minä olen monarkillismielinen, mutta minä en hyväksy Ludvig\nXVI:detta.\"\n\nSamat miehet, jotka alussa suosivat vapauden periaatteita, soimasivat\nhäntä nyt katkerasti vanhan hallituksen hävittämisestä. Iäkkäämmät\nnaiset, jotka olivat Jean Jacques Rousseaun kiihkoisia ihailijoita,\neivät ottaneet alistuakseen pienimpäinkään seuratapamuutosten\nalaisiksi, ja suuri osa kuningattaren hovikunnasta ja naispuolisista\npalvelijoista erosi tämän johdosta toimistaan.\n\nPrinssit toisella puolen Reinin tekivät innokkaasti työtä liiton\nmuodostamiseksi vallankumousta vastaan. He tekivät vihatun ja Marie\nAntoinettea kohtaan vihamielisen Calonnen pääministerikseen. He\nkolkuttivat kaikkia ovia, kääntyivät kaikkien pääkaupunkien puoleen\nsaadakseen aseellista apua. He julki julistivat, että ennen 1791 vuoden\nloppua tapahtuisi suuri sotaretki, joka saattaisi Ranskan asiat\nentiselleen.\n\nSitä ennen jakoivat he toinen toiselleen valtiollisia arvoja, ja\nsuurella häikäilemättömyydellä levittivät sitä valhetta, että heillä\noli sotamiehiä tuhatmäärin takanaan.\n\nRuotsin lähettiläs lausui tämän johdosta varsin sattuvasti:\n\"Emigrantit puhuvat lakkaamatta vastavallankumouksesta. Jos jotakin\nvastavallankumousta todellakin voitaisiin ajatella mahdolliseksi, olisi\nensi ehtona sen toteutumiselle, ettei siitä puhuttaisi mitään.\"\n\nKuninkaan veljet ja kuninkaan puoliso halusivat itsekukin tahollaan\njohtaa liikkeen sille tielle, jonka he katsoivat oikeaksi. Prinssit\ntahtoivat, kuten jo on viitattu, miekoin musertaa uuden hallitusmuodon.\nKuningatarta pelotti sellainen menetystapa; hän vallan oikein ajatteli,\nettä se ärsyttäisi vallankumousmiehiä, vaan ei suinkaan pelottaisi\nheitä. Hän toivoi, että Europan ruhtinaat kokoontuisivat kongressiin,\njoka olisi omiaan synnyttämään levottomuutta kapinoitsijoissa.\n\nHistoria on, ja syystä kyllä, ankarasti moittinut Marie Antoinettea\nniinä aikoina osottamastaan viekkaudesta. Hänen todellisten\ntunteittensa ja sen osan välillä, jota hän näytteli, ei ollut\nminkäänlaista yhtäpitäväisyyttä. Hän oli kehottanut kuningasta\nvahvistamaan uuden hallitusmuodon, yksinomaan nukuttaakseen Ranskan\nturvallisuuden uneen, ja kun hän liittyi hallitusmuodon ystäviin,\ntapahtui se vain siinä tarkoituksessa, että hän toivoi hyödyttävänsä\nitseään saattamalla viholliset keskenään eripuraisiksi.\n\n\"Kuninkaan vahvistettua hallitusmuodon, olemme joutuneet uuteen\nvaiheeseen\", kirjoitti hän kreivi Fersenille. \"Olisi ollut\nrehellisempää kieltää vahvistus, mutta se oli mahdotonta sellaisissa\noloissa kuin me elämme. Olisin toivonut, että kuninkaan selitys olisi\nollut yksinkertaisempi, lyhyempi. Mutta semmoista siitä seuraa, kun on\nheittiöiden ympäröimänä. -- -- Prinssien ja emigranttien hullutukset\novat sitäpaitsi ehkäisseet meidän askeliamme.\"\n\nFersen sai hänen kirjeensä lokakuun 8. päivänä. Kaksi päivää sen\njälkeen vastasi hän kuningattarelle m.m. seuraavaa:\n\n\"Minä surkuttelen, että teidän on ollut pakko hyväksyä hallitusmuoto,\nmutta minä käsitän teidän tilanne; se on kauhea, eikä muunlainen\nmenettely ollut mahdollinen.\"\n\n\"Käsitättekö millainen minun asemani ja se osa on, jota minun on\nnäyteltävä päivät pitkään?\" kirjoitti Marie Antoinette vähän sen\njälkeen Fersenille. \"Minä en itse ymmärrä itseäni. Välistä täytyy minun\nkysyä itseltäni, minäkö se todella puhun. -- Mutta mitäpä minä sille\nvoin? Kaikki tuo on tarpeellista, ja uskokaa minua, asemamme olisi\nvielä pahempi kuin se on, ellen jo alusta olisi menetellyt näin. Me\nvoitamme aikaa, ja sitä vain tarvitaan.\n\n\"Terveyteni on parempi kuin olen uskaltanut toivoa sen kauhean henkisen\nväsymyksen vuoksi, joka minua alati vaivaa, sekä sen vuoksi, että minä\nniin harvoin pääsen ulos raittiiseen ilmaan. Alituiseen on minun\nottaminen vastaan henkilöitä, kirjoittaminen kirjeitä, ja siihen tulee\nlisäksi se aika, jonka uhraan lapsieni hyväksi. Tämä viimeksi mainittu,\neikä suinkaan vähin toimeni, on minun ainoa iloni. Kun olen oikein\npahoillani, otan pienen poikani polvelleni ja syleilen häntä kaikesta\nsydämestäni, ja se tuottaa minulle hetkellistä lohdutusta.\"\n\nKreivi Mercy-Argenteaulle kirjoitti hän melkein samoihin aikoihin:\n\n\"Onhan mahdollista, että minä usein väistyn asianhaarojen pakosta.\nMutta seuratkoon minua mikä kova onni tahansa, en silti koskaan\nmenettele epäkunniallisesti, Onnettomuuden päivinä tuntee vasta täysin\nkuka sitä on. Minun vereni virtailee poikani suonissa, ja minä toivon,\nettä hän kerran osottautuu Maria Teresian arvokkaaksi tyttärenpojaksi.\"\n\n\n\n\n18.\n\nUlkovallat. -- Uusi kansalliskokous. -- San Domingon lähetystö. --\nPerhe-elämä Tuilerioissa. -- Poliittiset olot.\n\n\nSamaten kuin kuninkaallinen perhe oli hajaantunut eri puolueihin,\nsamaten asettuivat vieraat vallatkin, aina sen mukaan mitä etuja\nmilläkin oli valvottavana, toisistaan eriävälle kannalle Ranskan uuteen\nhallitusmuotoon nähden.\n\nEspanjan kuningas käski Pariisissa olevan ministerinsä tehdä matkan\nNizzaan.\n\nVenäjän keisarinna ilmoitti, että kuninkaan hallitusmuodolle antamaa\nvahvistusta oli pidettävä semmoisena kuin ei sitä koskaan olisi\nannettu, sillä se oli joka tapauksessa kiristämällä saatu. Hän lisäsi,\nettä jos Ludvig ja Marie Antoinette vilpittömin sydämin olivat\nhyväksyneet sen, oli se sitä pahempi heille itselleen. Siinä\ntapauksessa -- sanoi hän -- täytyy Ranskan kuningasta pitää nollana.\n\nItävallan Leopold ilmoitti sen sijaan tyytyväisyytensä vahvistukseen.\nHän selitti, että oli tarpeetonta ja vaarallistakin nyt ajatella\nvastavallankumousta. Sisarensa sekä ruhtinas Kaunitzin innostamana\nriensi hän mitä ystävällisimmin vastaanottamaan Ranskan lähettilästä.\n\nEnsimäistä kansalliskokousta oli tällä välin seurannut uusi\nkansalliskokous.\n\nEnnenkuin uuden hallitusmuodon laatineet edusmiehet hajaantuivat,\nolivat he päättäneet, ettei ketään vanhan kansalliskokouksen jäsenistä\nsaataisi uudestaan valita. Kun siis ei saatu valita uudestaan entisiä\nedusmiehiä, olivat useimmat kaupungit ja maakunnat pakotetut\nvalitsemaan miehiä, joilta puuttui kokonaan itsenäistä käsitystä\npoliittisista oloista, miehiä, joista enimmät epäilivät kuningasta ja\nhänen vilpittömyyttään.\n\nUusi kansalliskokous osotti ensi hetkestä käsin, millainen henki siinä\ntulisi olemaan vallitsevana.\n\nMuutamat vasemmiston jäsenistä ehdottivat, ettei kuningasta enää\npuhuteltaisi kuten ennen arvonimellä \"hänen majesteettinsa\" ja että hän\ntästä lähin vain istuisi tavallisella tuolilla, näyttäytyessään\nkokouksessa.\n\nEhdotus hyväksyttiin, mutta se herätti niin suurta suuttumusta\npääkaupungin porvareissa, että se oli peruutettava.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen saapui lähetystö San Domingosta anomaan\nkuninkaalta turvaa niitä epäjärjestyksiä vastaan, joita oli saarella\ntapahtunut ja jotka saattoivat saaren asukkaat epätoivoon.\n\n\"Madame\", lausui puheenjohtaja ollessaan Marie Antoinetten puheilla,\n\"suuressa onnettomuudessamme tunnemme tarvetta saada nähdä teidän\nmajesteettianne saadaksemme teiltä lohdutusta sekä ylevän esimerkin\npelkäämättömyydestä.\"\n\nMielenliikutuksen tukahuttamana ei kuningatar heti kyennyt siihen\nmitään vastaamaan. Mutta palattuaan myöhemmin linnan kappelista, haki\nhän käsille lähetystön.\n\n\"Hyvät herrat!\" lausui hän, \"minä en voinut mitenkään vastata teille,\nmutta vaitioloni lienee puhunut teille enemmän kuin sanani.\"\n\nNiin halukas kuin Marie Antoinette omasta kohdastaan olikin uhmaamaan\nkaikkia vaaroja, niin oli hänen, kuten jo olemme nähneet, mahdoton\nsaada toiminnan halua herätetyksi puolisossaan ja saada omaa\npäättäväisyyttään vuodatetuksi hänen epäröivään sieluunsa.\n\nHeittäytymällä hänen jalkojensa juureen, osottamalla hänelle lapsiaan\nkoki Marie Antoinette viimeisen kerran saada temmatuksi hänet\ntylsyydestään.\n\n\"Kootkaamme kaikki tarmomme kestääksemme tämän pitkän taistelun\nloppuun\", huudahti hän. \"Jos emme voi tuhoamme välttää, niin voimme\nainakin itse valita tavan, jolla käymme kuolemata vastaan. Älkäämme\nilman vastarintaa odottako, että tullaan ja kuristetaan meidät\nhuoneissamme!\"\n\nMutta Ludvigiin eivät hänen puolisonsa kehotukset tehonneet vähääkään.\n\nPrinsessa Elisabeth olisi sen sijaan ilomielin noussut ratsaille ja\nasettunut sotamiesrykmentin etupäähän.\n\nHän oli veljeään paljoa toimellisempi ja yhtä pelkäämätön kuin Marie\nAntoinette. Mutta pahaksi onneksi olivat kälyksien näkökannat aivan\nerilaiset.\n\nRanskassa olonsa ensi ajoista saakka oli Marie Antoinette tavannut\nkiihkeimmät vihamiehensä puolisonsa sukulaisten piiristä. Onnettomuudet\neivät olleet riistäneet heiltä aseita, ja olemme nähneet, että hyvin\nuseat kuninkaallisesta perheestä hänen kustannuksellaan yhä edelleen\nkoettivat toteuttaa omia itsekkäitä aikeitaan.\n\nSankarillinen uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä pidätti\nprinsessa Elisabethin Tuilerioissa. Mutta hänen ajatuksensa ja\nsydämensä olivat alati veljien luona Koblenzissa. Kaikki hänen\ntoiveensa olivat heihin liittyneet, ja maasta paenneiden käytös\nsynnytti lakkaamatonta eripuraisuutta hänen ja kuningattaren välillä.\n\nKova onni, joka oli tehnyt Elisabethista yhä hartaamman kristityn,\noli samalla tehnyt hänestä yhtä innokkaan rojalistin. Hän\nkohotti olkapäitään Marie Antoinetten myönnytyksille ja hänen\nliittoutumiselleen vallankumouksen johtajien kanssa. Päin vastoin kuin\nkälynsä piti hän ylempää aatelia, ystäviä vanhoilta ajoilta, edelleen\nvaltaistuimen vankimpana tukena. Hän ei kammonnut sisällistä sotaa.\nHänen mielestänsä sisällinen sota jo oli maassa käymässä.\n\nOlisi vaikea uskoa tuota jumalisen ja puhtaan Elisabethin ja ylpeän ja\npelkäämättömän Marie Antoinetten välistä kireää suhdetta mahdolliseksi,\nellei kuningatar avomielisissä kirjeissään kreivi Fersenille olisi\nviehättynyt itse siitä kertomaan.\n\n\"Monsieurin (Provencen kreivin) kirje paroonille (Breteuil) on\nhämmästyttänyt ja harmittanut meitä\", kirjoitti hän Fersenille; \"mutta\naikana semmoisena kuin nykyinen täytyy olla kärsivällinen eikä liiaksi\nnäyttää suuttumustaan. Tahdon kaikissa tapauksissa jäljentää kirjeen,\njotta sisareni (Elisabeth) saa nähdä sen. Olen utelias kuulemaan miten\nhän voinee puolustaa mokomaa kirjettä olosuhteissa, jommoisissa me\nelämme. Perhe-elämämme muistuttaa todellista helvettiä. Täällä ei\nuskalla lausua sanaakaan, ei parhaimmassakaan tarkoituksessa. Sisareni\non siihen määrään suulas, niin kokonaan vehkeilijöiden ympäröimänä ja\nniin täydellisesti Koblenzissa oleskelevien veljiensä vallassa, ettemme\nvoi puhella mistään, ellemme tahdo torata päivät päästään.\n\n\"Minä luulen että Monsieuria ympäröiväin henkilöiden kunnianhimo\nsyöksee hänet turmioon ja estää hänet saavuttamasta päämääräänsä. Hän\nluuli ensi hetkenä olevansa kaikki ja voivansa tehdä kaikki, mutta hän\nei koskaan saa mitään huomattavaa aikaan. Hänen veljensä viepi\nvaihemielisyydellään ja liukkaudellaan aina häneltä etusijan kaikissa\npuolueissa.\n\n\"Kovin surkeata oli, ettei Monsieur heti kääntynyt takaisin, kun\nmatkamme keskeytettiin Varennesissa. Hän olisi silloin toteuttanut\nmonasti antamansa lupauksen, ettei hän hylkää meitä. Sen kautta olisi\nhän myös säästänyt meiltä monta onnettomuutta ja murhetta.\n\n\"Olemme kauan valittaneet maastamuuton laajuutta ja tunteneet, kuinka\nvahingollinen se on ollut sekä kuningaskunnalle itselleen että\nprinsseille. Kaikista julmin on se tapa, jolla on petetty ja vieläkin\npetetään kaikkia noita rehellisiä ihmisiä, joilla kohta puoleen ei ole\nmuuta edessä kuin katumus ja epätoivo. Niitä, jotka ovat sen verran\nluottaneet meihin, että ovat kysyneet neuvoamme, olemme varoittaneet\nlähtemästä. Jos he ovat katsoneet maasta pakenemisen heidän kunnialleen\nsopivaksi, olemme kuitenkin lausuneet heille totuuden. Mutta mitä on\nmeidän tehtävä? Jotta ei olisi pakko totella meitä, on tullut tavaksi\nsanoa, että me emme ole vapaita, mikä onkin aivan totta.\"\n\nMikään ei ollut omiaan korkeammalle kuohuttamaan intohimoja\npääkaupungissa kuin juuri maasta muuttaneiden esiintyminen. Mitä\nhyvänsä kuningas teki, ymmärrettiin häntä aina väärin joko sen tai\ntämän puolueen puolelta. Itse vailla puoluetta ja puolustajia, toivoi\nhän kumminkin alati, että mielet tyyntyisivät, mutta sen sijaan kiihtyi\nja katkeroittui kansa päivä päivältä yhä enemmän.\n\nKolme valtiollista puoluetta oli toimessa vastustaakseen\nvallankumousta. Perustuslaillinen puolue, jota johtivat Barnave, Dupont\nja Lameth veljekset, tahtoi estää vieraita valtoja ja maastamuuttaneita\nsekaantumasta asioihin sekä odottaa mitä uusi hallitusmuoto vaikuttaisi\noloihin Ranskassa. Maastamuuttaneet toivoivat, kuten jo olemme nähneet,\nvierasten valtojen hyökkäävän Ranskaan; he omaksuivat kiihkoisesti ja\nlausuivat häikäilemättä julki sen ajatuksen, että saisivat yhdessä\nulkomaisten sotajoukkojen kanssa taistella omia maanmiehiään vastaan.\n\nJa vihdoin toivoi kuningatar, kuten myöskin jo olemme selittäneet, että\nEuropan ruhtinaiden tuli yhtyä kongressiin, joka voisi synnyttää pelkoa\nvallankumoojissa.\n\nLudvig XVI näytti kallistuvan milloin tuon, milloin tämän puolueen\npuolelle.\n\nAjatus, että olisi turvauduttava vierasten sotajoukkojen apuun, ei\noikeastaan ollut hänen mielensä mukainen; hän pelkäsi Ranskan\nvihollisten välitystä; mutta ruumiillisesti ja henkisesti veltostunut\nkun oli, liittyi hän vihdoin huonoimpaan puolueeseen mitä ajateltavissa\noli: hän pysyi kokonaan toimettomana ja passiivisena.\n\nMutta toiset olivat hänen sijastaan sitä uutterammin toimessa. Vaikkei\nkuninkaalla ollut mitään tahtoa, oli hänellä kumminkin kaksi\nministerineuvostoa; toisen muodostivat hänen perustuslailliset\nministerinsä, toiseen lukeutui vain yksi ainoa jäsen, parooni Breteuil,\nkuninkaan salainen asiamies ulkomailla.\n\nBreteuil, joka ennen oli ollut sekä lähettilään että ministerin\nvirassa, oli mies, joka ei ollut tottunut taipumaan, vaan käytti\nmahtikieltä ja ankaraa puhetta.\n\nVarustettuna kuninkaan salaisella ja rajattomalla valtuudella\nsopimusten tekemiseen kaikkien ulkomaiden ruhtinasten kanssa, oli hän\nlähtenyt Ranskasta vuoden 1790 alussa.\n\nSittenkun Ludvig oli antanut hänelle oikeuden toimia hänen nimessään,\nei hänen käynyt kutsua asiamiestään takaisin saattamatta samalla tätä\nsalaista diplomaattia ilmi.\n\nBreteuilin vallassa siis oli mielensä mukaan selitellä kuninkaan\naikeita. Sitä hän myöskin teki ylenpalttisesta innosta, jota hän osotti\nherransa pelastumisen ja hänen arvonsa ylläpitämisen suhteen. Kaikki\nhänen neuvottelemisensa Ruotsin Kustaa III:nnen ja Venäjän Katarina\nII:sen, Preussin kuninkaan ja Itävallan keisari Leopoldin kanssa\ntarkoittivat vain heidän yllyttämistään sotaan hänen kapinallista\nisänmaataan vastaan.\n\nKuumeentapaisella tarmolla lähti Marie Antoinette samaan aikaan\ntykkänään toista uraa uurtamaan.\n\nSaamatta minkäänlaista apua kuninkaalta ja ollen alinomaisessa vaarassa\njoutua saman heikkouden valtaan, joka oli kuninkaankin tahdon tyyten\nherpaissut, yritti hän, vaikka ilman sanottavaa menestyksen toivoa,\nrakennella liittoja kaikkialla. Tuntimääriä istui hän lukien läpi\nraportteja. Hän ei voinut enää sanottavasti nukkua öisin, ja hänen\nkauniit silmänsä olivat punaiset ja turvottuneet. Raskaat ajatukset,\nalituinen pelko ja sitkeä työ veivät nyt häneltä ajan.\n\nPrinsessa Lamballelle kirjoitti hän:\n\n\"Kuninkaan veljiä ympäröi valitettavasti kunnianhimoisia ja\ntuittupäisiä miehiä, jotka eivät muuta voi kuin vetää meidätkin\nturmioon, sitten kun ensin ovat itsensä syösseet siihen. -- -- -- Minun\ntäytyy tunnustaa, että minä, rohkeudestani huolimatta, olisin\nonnellinen saadessani kuolla, ellei minulla olisi lapsiraukkojani ja\nmiestäni, joka kaiken tämän rauhattomuuden keskellä on pysynyt\ntavattoman maltillisena. -- -- -- Itken perhettäni, ystäviäni ja\nitseäni; kaupungissa vallitsee alituinen rauhattomuus ja mielenkuohu.\nVäestön paremmisto tunnustaa tosin asiamme oikeaksi, mutta vaikenee,\ntaivuttaa niskansa ylivoiman edessä eikä osaa vaatia mielipidettään\nkuultavaksi. -- -- -- Meidän ponnistuksemme tarkoittavat nyt ainoastaan\ntuudittaa kapinoitsijat uneen voidaksemme sen jälkeen sitä helpommin\nehkäistä heidän tuumansa. -- -- -- Oi, jospa tuo kunnon kansa tietäisi\nkuinka suuresti me sitä rakastamme, kuinka se silloin häpeisikään\nkaikkia niitä kärsimyksiä, joita se on meille tuottanut! -- -- --\"\n\nKuningattaren tehtävänä oli yht'aikaa vastustaa maastamuuttaneiden\nhankkeita, voittaa kuninkaan päättämättömyys, vallankumouspuolueen\nvihamielisyys ja kuninkaallismielisten epäluulot sekä anoa vierailta\nvalloilta kannatusta, samalla kun hänen täytyi saada heidät estetyksi\ntoimimasta liian aikaisin.\n\nHänen oli mahdoton astua poliittiselle näyttämölle joutumatta samalla\nalttiiksi kaikilta tahoilta tehdyille hyökkäyksille. Hän voi tuskin\nlausua sanaakaan, jota ei heti selitetty uhkaukseksi tai kavallukseksi.\n\nKesken työtänsä valtasi hänet yhtäkkiä ahdistus, jota oli mahdoton\nvastustaa. Enemmän kuin suurten surujen paino sortivat häntä maahan\nalituiset, sietämättömät neulanpistot.\n\nMutta hän ei tohtinut antautua vastusten lannistettavaksi eikä luopua\ntoivomasta apua. Hänen täytyi työskennellä, vaikka aavistikin, että\ntämä jännitys, joka ei mistään levosta tiennyt, tämä tarmo, joka oli\nherännyt liian myöhään, tuhlautui vain taistelussa, jonka onneton loppu\noli jo ennakolta varma.\n\nHän kirjoitteli kirjeitä oikealle ja vasemmalle, tehden niissä selvää\ntuumistaan. Hänen rauhaton mielensä ilmenee parhaiten siinä, että hän\nkirjoituksissaan ehtimiseen palaa samaan asiaan.\n\n\"Meillä ei ole muuta keinoa\", lausuu hän tavantakaa, \"kuin koettaa\nvoittaa kansan luottamus. Se on meille ehdottomasti tarpeen, päätimmepä\nsitten menetellä miten hyvänsä. Mutta vaikka meidän itsemme\nonnistuisikin voittaa kansan luottamus, tulee kaikkien vaikuttaa\nyhdessä meidän pelastukseksemme. Kun vallat lähestyvän talven vuoksi\neivät voi lähettää suurempia sotavoimia avuksemme, pidämme kongressia\nainoana tehokkaana apukeinona.\"\n\n\"Pelastus\", -- selittää Marie Antoinette edelleen -- \"voi tulla\nainoastaan ulkomailta.\" Hän tunnustaa, ettei heidän ollut apua\nodottaminen kansalliskokoukselta, joka hänen mielestänsä ei ollut muuta\nkuin \"ryhmä konnia, tyhmyreitä ja houkkioita\". Erääseen kirjeeseensä\nkreivi Fersenille liittää hän kuninkaalta lähteneen asiakirjan, joka\nsisältää seuraavaa: \"Ponteva ja yksimielinen lausunto, jonka kaikki\nEuropan vallat antaisivat, voisi, varsinkin jos sitä tukisi vahva\narmeija, viedä onnelliseen tulokseen. Ensinnäkin olisi se nolaus\nemigranteille, joiden toiminta tämän kautta suureksi osaksi kadottaisi\nmerkityksensä. Sitten saattaisi se häiriötä aikaan vallankumoojien\nhankkeissa ja löisi heidät laudalta. Ja lopuksi virittäisi kongressi\nuutta rohkeutta yksinvallan ja järjestyksen ystävissä.\"\n\nKuningatar esitti ensin tuumansa keisari Leopoldille ja kreivi Mercylle\nja sitten Venäjän keisarinnalle (3. p. joulukuuta 1791), Espanjan\nkuningattarelle (4. p. tammikuuta 1792) sekä Portugalin kuningattarelle\ny.m. Kaikkialta sai hän vastaanottaa sangen epämääräisiä vastauksia.\n\nKatarina lähetti Marie Antoinettelle nuivahkon vastauksen hänen\nkirjeeseensä, joka oli ollut täynnä imartelua ja nöyryyttä.\n\nVenäjän keisarinna ei ollenkaan suosinut Ranskan kuningatarta.\nViimemainittu oli onnensa päivinä tuhlaten osottanut ystävyyttään\nsuuriruhtinas Paavalille ja hänen puolisolleen, ja Katarina vihasi\npoikaansa Paavalia. Kun sitten tapaukset kiinnittivät Europan huomion\nRanskaan ja Katarina itse oli jättänyt tämän maan oman onnensa varaan,\nsai mahtava keisarinna vapaasti levittää valtaansa Itämailla,\njärjestellä Suomen rajoja ja valmistella Puolan toista jakoa.\n\nKatarina ei tosin suoranaisesti kieltäytynyt auttamasta onnetonta\nkuningasparia -- Kustaa III:nnen hartaista pyynnöistä lupasi hän\npuolittain yhtyä heidän turvaamisekseen muodostettavaan liittoon, --\nmutta hän ei lähettänyt sotaväkeä eikä rahojakaan, vaan ainoastaan\nsurkutteli ja moitti Ludvigia ja Marie Antoinettea.\n\n\"Kuningas on varsin kelpo mies, ja minä pidän paljon hänestä\", hän\nsanoi. \"Mutta kuinka hän on heikko! Hän vahvistaa mitä pahimpia\nmielettömyyksiä. -- Kuinka voisin auttaa kuningasta, joka ei halua\ntulla autetuksi?\"\n\n\n\n\n19.\n\nFersen viimeisen kerran Pariisissa. -- Keisari Leopold ja Kustaa III\nkuolevat. -- Ranskan sodanjulistus. Kreivitär de Ia Motten\nhäväistyskirjoitus. -- Girondilaiset ministereinä. -- Dumouriez.\n\n\nFersenin ajatukset liikkuivat alati Tuileriain onnettomain asukasten,\nsurkuteltavan kuningattaren luona.\n\nVastustamaton voima veti häntä Pariisiin. Marraskuun 26. p:nä 1791\nkirjoitti hän Marie Antoinettelle:\n\n\"Vastatkaa minulle, voisinko tavata teitä yksin, ilman todistajia, sen\ntapauksen varalta, että saan vastaanottaa käskyjä kuninkaalta (Kustaa\nIII:nnelta); hän on puhunut minulle eräästä toivomuksesta, joka hänellä\nsiinä tapauksessa on mielessään.\"\n\nKaikista niistä hallitsijoista, jotka mielenkiinnolla ottivat osaa\nLudvigin ja Marie Antoinetten kohtaloihin, oli Kustaa III yhä vieläkin\ntoimellisin, päättäväisin ja rohkein. Hän määräsi Fersenin salaisesti\nmatkustamaan Ranskaan. Joulukuun 22. päivänä lähetti Kustaa hänelle\nRanskan kuninkaalle ja kuningattarelle osotetun kirjeen ja antoi\nhänelle toimeksi mieskohtaisesti saattaa sen perille.\n\nTässä kirjeessä kehotti hän Ludvigia ja Marie Antoinettea\nsuunnittelemaan uutta pakoretkeä. Ja hän neuvoi heitä ryhtymään\nvarotoimiin, jotka onneton Varennes-tapahtuma oli osottanut\nvälttämättömiksi. Hän arveli viisaimmaksi, että kuninkaallisen perheen\njäsenet pakenisivat jokainen erikseen huolellisesti valepukuihin\npuettuina. Jos Ludvig onnellisesti pääsisi pakenemaan Ranskan rajan\nyli, saattoi hän -- vakuutti Kustaa oikeudenmukaisesti -- odottaa apua\nja väliintuloa vierailta valloilta.\n\nPeläten kreivi Fersenin tulevan ilmiannetuksi ja tunnetuksi, vastusti\nMarie Antoinette kauan ja pontevasti hänen lähtöänsä Ranskaan.\n\nVihdoin sai hän kuitenkin kuninkaalta ja kuningattarelta luvan täyttää\nKustaa III:nnen hänelle uskoman tehtävän. Hän lähti Tukholmasta\nvalenimellä ja saapui suuremmitta seikkailuitta Pariisiin (14. p.\nhelmik. 1792). Ainoastaan muutamat harvat aavistivat hänen läsnäoloaan\nRanskanmaan pääkaupungissa.\n\nSamana iltana hän lähti Tuilerioihin.\n\n\"Kävin kuningattaren luona\", kirjoitti hän päiväkirjaansa, \"ja käytin\ntavanomaista tietäni. Kohtasin vain muutamia kansalliskaartilaisia enkä\ntavannut kuningasta.\"\n\nEnsimäinen jälleennäkeminen hänen ja Marie Antoinetten välillä oli\nkestänyt vain muutamia minuutteja, mutta nekin olivat riittäneet\nosottamaan hänelle, että ne kahdeksan kuukautta, jotka olivat kuluneet\nsiitä kuin hän sanoi jäähyväiset Marie Antoinettelle vähäisellä\nBougy-nimisellä postiasemalla, olivat uurtaneet lähtemättömiä merkkejä\nhänen kasvoihinsa.\n\nSeuraavana päivänä lähti Fersen jälleen Tuilerioihin, ja tällä kertaa\ntapasi hän sekä Ludvigin että Marie Antoinetten, jotka yhdessä ottivat\nhänet vastaan. He puhelivat uuden pakoretken mahdollisuudesta, mutta\nolivat yksimieliset siitä, että olisi liian uskallettua koettaa\ntällaista yritystä.\n\nFersen kirjoitti päiväkirjaansa tästä kohtauksesta:\n\n\"Tapasin kuninkaan tänä iltana. Hän ei tahdo paeta eikä hänellä ankaran\nvalvonnan vuoksi ole siihen tilaisuuttakaan. Sitä paitsi epäilyttää\nhänen omaatuntoaan, kun hän niin useasti on luvannut jäädä maahan; hän\non oikeamielinen mies. Hän tietää, ettei ole muuta keinoa kuin\nväkivalta, mutta heikkoutensa takia uskoo hän mahdottomaksi saada\ntakaisin entistä valtaansa... Lopuksi sanoi hän minulle: 'Olemme nyt\nkahden kesken ja voimme sentähden puhua peittelemättä. Kukaan ihminen\nei ole koskaan ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Tiedän, että minä\nlaiminlöin oikean hetken, se oli 14. p. heinäkuuta 1789. Sillä kertaa\nolisi minun pitänyt lähteä matkaani, ja minä tahdoinkin lähteä. Mutta\nmitä oli minun tekeminen, kun yksin veljenikin (Provencen kreivi) pyysi\netten lähtisi, ja Broglien marsalkka, jolle sotajoukkojen päällikkyys\nsilloin oli uskottuna, vastasi minulle: 'Niin, voimmehan kyllä vetäytyä\ntakaisin Metziin, mutta mitä sinne tultuamme teemme?' -- Minä en\nsilloin käyttänyt hyväkseni otollista tilaisuutta, ja sen jälkeen ei se\nole enää uudistunut. Koko maailma on jättänyt minut pulaan.'\"\n\nLudvig siis kieltäytyi koettamasta uutta pakoyritystä, mutta kehotti\nsen sijaan Ferseniä saattamaan muille valloille tiedoksi, etteivät nämä\nhämmästelisi jotakin, minkä hän ehkä olisi pakotettu tekemään.\n\nSamana päivänä puheli Fersen kauan Marie Antoinetten kanssa. Helmikuun\n21. päivänä oli hänellä vihdoin jälleen pitkä kohtaus kuninkaan ja\nkuningattaren kanssa, ja syvästi liikutettuna lähti hän Tuilerioista.\n\nVaikkei hän ollutkaan onnistunut saada taivutetuksi kuninkaallista\nparia yrittämään uutta pakoretkeä, niin palasi kreivi kumminkin\njokseenkin tyytyväisenä matkaltaan, hän kun suullisten keskustelujen\nkautta oli tullut tietämään Ludvigin ja Marie Antoinetten todelliset\naikeet paremmin kuin kirjeiden kautta oli ollut mahdollista.\n\nHän tiesi nyt, minkä päämäärän toteuttamista he häneltä toivoivat, eikä\ntämä päämäärä hänestä tuntunut erittäin kaukaiselta.\n\nKuningas suostui siihen, että vieraat hallitsijat saisivat toimia, ja\nnämä näyttivät vihdoinkin päättäneen ryhtyä asioihin käsiksi. Preussin\nja Espanjan kuninkaat olivat liittyneet Ruotsin kuninkaaseen. Sveitsin\ntasavalta liittoutui niin ikään monarkistien kanssa. Venäjän keisarinna\nnäytti samaten olevan halukas esiintymään pontevasti Ranskan\nvallankumoojia vastaan. Ja jopa keisari Leopoldkin -- \"viekas\nflorentinilainen\", joksi Fersen kutsui häntä -- jonka hiljaisuus ja\nmaltillinen käytös oli saattanut sisaren epätoivoon, näytti halukkaalta\nluopumaan korulauseilla liikkumisesta.\n\n\"Mitä veli mahtaisi tehdä, jos sisar murhattaisiin?\" kysyi kreivi\nd'Allonville prinssi Condélta eräänä päivänä.\n\n\"Kenties hän uskaltaisi käyttää surupukua sisaren kuoltua\", vastasi\nprinssi.\n\nNiin hyvin kysymys kuin vastauskin osottavat, kuinka vähän uskottiin,\nettä Leopold esiintyisi Marie Antoinetten hyväksi.\n\nItävallan keisari oli tosin läheisempi kuin kukaan muu puuttumaan\nRanskan kuningasparin kohtaloihin, eikä ole kiellettävissä, ettei\nkuninkaallisen perheen ystävillä ollut jonkinlaista syytä moittia häntä\nja että hän alinomaa oli narraillut heitä lupaamalla apua, jota ei\nkoskaan tullut.\n\nMutta tapaukset kasvoivat lopulta rauhaarakastavaa Leopoldia\nvoimakkaammiksi. Ranskalaiset kyllästyivät emigranttien alituiseen\nmeluun ja uhkauksiin rajan toisella puolen.\n\nHe tunsivat tarvetta saattaa tuo väsyttävä melu vaikenemaan. Sodanhalu\nheräsi heissä, ja he alkoivat käyttää uhkaavaa kieltä ulkovaltoja\nkohtaan.\n\nLeopoldin oli pakko mukautua yleiselle mielipiteelle, ja vaikka hän\nviimeiseen asti oli toivonut pääsevänsä sekaantumasta sotaan,\nallekirjoitti hän kumminkin puolustusliiton Preussin kanssa.\n\nOdottamaton isku kuitenkin -- ainakin toistaiseksi -- kukisti maahan\nniin suurilla vaivoilla aikaansaadun rakennuksen. Maaliskuun 1. päivänä\n1792 tempasi Itävallan Leopoldin pois äkillinen, mutta ankara tauti.\n\nHuolimatta siitä katkeruudesta, joka Marie Antoinettessa oli vallinnut\nveljeä kohtaan hänen haluttomuutensa johdosta suojella hänen etujaan,\nvaikutti tieto Leopoldin kuolemasta yhtäkaikki hänen mieleensä\njärkyttävästi. Ensi surunpuuskan yllättäessä hänet, huusi hän, että\nRanskan vallankumousmiehet olivat myrkyttäneet keisarin -- otaksuma,\njoka levisi ja jota uskottiin.\n\nMutta kuningattarella ei ollut aikaa itkeä. Hänen täytyi ajatella omia\nasioitaan ja niitä muutoksia, joita tämä kuolemantapaus tuottaisi\npoliittisella shakkilaudalla.\n\nLeopoldin seuraaja oli neljänkolmatta vuotias, heikko ja kivuloinen\nnuorukainen.\n\nTosin selitti hän itsellään olevan samat aikeet kuin hänen isällään, ja\ntosin kirjoitti suurkansleri, ruhtinas Rosenberg, eräälle naiselle\nRanskan hovissa: \"Toivoakseni uusi hallitsija täyttää ne sitoumukset,\njoihin keisarivainaja on suostunut, ja saattaa hallitusistuimen ja\nkuninkaallisen valta-aseman Ranskassa entiselleen.\" Mutta iäkäs\nruhtinas Kaunitz puhui alinomaa innokkaasti rauhan puolesta.\n\nMarie Antoinettea huoletti se empimys ja epävarmuus, joka häntä kohtasi\njoka puolelta. Hän lähetti parooni Goguelatin valenimellä Wieniin\npyytämään varmaa vastausta hänen veljensä pojalta. \"Aikaa ei ole\nhukattavaksi\", lausui hän epätoivoissaan, \"sillä vihamiehemme eivät\ntodentotta anna hetkeäkään mennä hukkaan.\"\n\nMutta onnettomuus seurasi häntä lakkaamatta, ja kaikki hänen hankkeensa\nnäyttivät menevän myttyyn.\n\nNeljätoista päivää Leopoldin kuoleman jälkeen sattui murhaajan luoti\nKustaa III:nteen naamiaistanssiaisissa Tukholmassa.\n\n\"Tämä luoti tuottaa iloa jakobiineille Pariisissa\", lausui kuoleva\nkuningas.\n\nJa riemu vallankumoojain piirissä Ranskassa olikin suuri, heidän\nsaatuaan tietää, että Kustaa maaliskuun 29. päivänä oli kuollut\nsaamastaan haavasta. Riemuhuuto, joka kajahti jakobiinien leiristä,\nosotti vasta, kuinka suuresti Ruotsin kuningasta oli pelätty.\n\nLudvig ja Marie Antoinette olivat kauhusta ikäänkuin kivettyneinä\nsaatuaan tiedon hänen kuolemastaan. Kuolemansa edellisenä päivänä oli\nKustaa lähettänyt heille ne terveiset, että hän, jättäessään tämän\nmaailman, surulla ajatteli, että hänen kuolemansa mahdollisesti\nvahingoittaisi heidän etujaan.\n\nMadame de Tourzel, joka oli vastaanottanut surusanoman kruununprinssin\nhuoneessa, syöksyi kuningattaren luo tyrmistys kuvautuneena\nkasvoissaan.\n\n\"Näen ulkomuodostanne, että jo tiedätte uutisen, jonka äskettäin olemme\nsaaneet vastaanottaa\", virkkoi kuningatar. \"Tämä sanoma ei voi olla\nkoskematta sydämen sisimpään. Mutta meidän täytyy jännittää\nrohkeuttamme -- ken takaa, eikö meidän kohtalomme tulle sama?\"\n\nOli tosin syytä luulla, että Ranskan kuninkaalliseen pariin mieltyneen\nhallitsijan kuolema haitallisesti vaikuttaisi muitten hallitsijain\npäätökseen, mikäli se koski tämän onnettoman kuningasparin aseman\ntukemista; mutta toiselta puolen on niinikään syytä otaksua, ettei\nruotsalaisilla sotamiehillä, joihin niin suuresti luotettiin, ollut\nerikoista halua lähteä sotaan vierasta kansaa vastaan, joka ei koskaan\nollut tehnyt heille mitään pahaa.\n\nLudvig ja Marie Antoinette luulivat Kustaa III:nnessa kadottaneensa\nvoimallisimman tukensa. Mutta hänen ajatuksensa saatettiin täytäntöön\nhänen myötävaikutuksettaan. Sota, jota hän niin kauan oli pyytänyt\nsaada aikaan, puhkesi itsestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuninkaallisen parin asema kävi päivä päivältä tukalammaksi, ja\npariisilaisten käytös Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan yltyi\npäivästä päivään yhä uhkaavammaksi.\n\nEräässä iltaseurassa Condorcetin luona esitettiin tuuma, että kuningas\njälleen erotettaisiin virantoimituksesta, kruununprinssi anastettaisiin\nvallankumoojain haltuun ja hänen kasvatuksensa uskottaisiin jollekulle\nvallankumouksen johtomiehistä. Samassa tilaisuudessa esiintuotiin\nmyöskin useampia ehdotuksia kuningattarelle valmistettavasta\nkohtalosta. Sièges ehdotti, että hänet lähetettäisiin takaisin\nItävaltaan, toiset taasen olivat sitä mieltä, että hänet oli suljettava\nluostariin tahi vedettävä oikeuteen.\n\nKuningatar, jolla oli hyvin tarkat tiedot näistä ehdotuksista, puheli\nniistä rouva de Tourzetin kanssa.\n\n\"Kuningas ei koskaan salli, että niin inhottava tuuma pannaan\ntäytäntöön\", lausui kasvattajatar.\n\n\"Minusta olisi parempi se, kuin että hän itse joutuisi vaaralle\nalttiiksi\", vastasi Marie Antoinette.\n\nMadame Campanin avustamana järjesteli hän useana yönä peräkkäin\npapereitaan ja poltti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat voineet käydä\nvaarallisiksi hänelle ja hänen ystävilleen.\n\nVeljen kuoleman jälkeen ei hänen annettu käyttää surupukua. Erästä\nupseeria, joka tuli ulos linnasta suruharso hihassa, vainottiin ja\nrääkättiin Tuileriapuistossa; ja linnan parvekkeen edustalla\npystytettiin peitseen pistetty pää, jonka piti kuvata keisari\nLeopoldia.\n\nKuninkaan täytyi viimein taipua yleisen mielipiteen painoon,\ngirondilaisten lausuntoihin ja ministereittensä yksimielisiin\nkehotuksiin. Huhtikuun 20. päivänä 1792 julisti hän sodan Unkarin\nkuningasta vastaan. Vasta viime hetkessä oli Ludvig tehnyt päätöksensä\nsiitä, ja kun hän kansalliskokouksessa luki julki sodanjulistuksen,\nolivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.\n\nSen sijaan ei kuningatar peljännyt sotaa; hän katsoi sitä ikäänkuin\nviimeiseksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Ja ketäpä ihmetyttäisikään,\nettä hän haki tukea ulkopuolelta maan, kun hänen oma, hänen miehensä ja\nlastensa henki oli alinomaisessa vaarassa Ranskassa?\n\nSota oli niinmuodoin julistettu, kansalliskokous oli monta kuukautta\ntoivonut sitä. Vieraat vallat tiesivät sen, sillä Marie Antoinette oli\nilmoittanut siitä kreivi Mercylle kirjeessä 26. p:ltä maaliskuuta.\n\nJa kuitenkaan ei oltu sotaa varten varustettuja enemmän puolelta kuin\ntoiseltakaan.\n\nMaastamuuttaneet olivat riistäneet Ranskalta sen kuuluisat\nsotapäälliköt, ja useat rykmentit olivat seuranneet päällikköjensä\nmukana rajan yli. Ranskalainen armeija ei ollut järjestetty, ja\nkapinallinen henki oli vallalla sotamiehissä. Ensimäisessä ottelussa\nvihollisen kanssa menettivät sekä upseerit että sotamiehet\ntäydellisesti mielenmalttinsa. Kaikki joutui epäjärjestykseen. Ranskan\nsotajoukot pakenivat hurjasti yli rajan, ja miehistö surmasi useita\nkenraalejaan.\n\nTappio synnytti hetkellisen pelon Pariisissa. Vallankumouksellinen\naines lakiasäätävässä kokouksessa ja sanomalehdistössä käytti\nsotatoimissa tapahtuneita hairahduksia tekosyynä katkeruuteen\nkuningasta ja epäluottamukseen ministereitä kohtaan, mutta olletikin\nsyynä yhä vimmatumpaan raivoon kuningatarta vastaan.\n\nArmeijan kärsimä tappio luettiin Marie Antoinetten syyksi;\nkirjoitettiin ja kerrottiin julkisesti, että hän oli antanut salaisia\nkäskyjä, jotka olivat aiheuttaneet äkkipelon.\n\nKansa kävi tästä yhä kiihtyneemmäksi ja levottomammaksi. Toukokuun 15.\npäivänä selitti muuan girondilaisten ystävä, Carra, \"Annales\npolitiques\" -lehdessään, että oli muodostettu itävaltalainen komitea,\njoka piti kokouksiaan prinsessa Lamballen asunnossa, jonne\nkuningatarkin tavallisesti saapui ja jossa suunniteltiin uutta\nPerttulin yötä isänmaan ystävien murhaamiseksi. Vielä kirjoitti Carra,\nettä kuningas aikoi paeta ja luovuttaa linnoitukset ja sotajoukot\nemigranttien käsiin.\n\nMuita yhtä perättömiä huhuja liittyi näihin ja kiihdytti mielialan\näärimmilleen.\n\nKreivitär de la Motte, joka aikaisemmin oli niin suuresti\nvahingoittanut kuningattaren mainetta sotkemalla hänen nimensä\nkuuluisaan kaulanauhajuttuun, oli Englannissa sepustanut hänestä\nherjauskirjoituksen, jonka hän juuri niihin aikoihin oli toimittanut\nRanskaan.\n\nMadame Campan kuuli kerrottavan tästä ja sai samalla tietää, että\nkäsikirjoitus voitiin todennäköisesti saada ostetuksi tuhannesta\nlouisdorista.\n\nKamarirouva kertoi valtiattarelleen mitä oli kuullut.\n\nMarie Antoinette kieltäytyi ostamasta käsikirjoitusta, selittäen aina\nhalveksineensa moisia häväistyskirjoituksia.\n\nHän lisäsi, että jos hän ostaisi käsikirjoituksen estääkseen sen julki\ntulemista, niin tämä seikka tuskin voisi jäädä jakobiinien vakoojilta\nhuomaamatta ja antaisi heille aihetta uusiin syytöksiin häntä vastaan.\n\nKuningattaren käsitys asiasta oli ainoastaan sikäli järkevämpi ja\noikeampi, että hänestä jo ennestään oli niin monta häväistyskirjoitusta\nliikkeessä, ettei yksi kappale lisää vaikuttanut juuri sinne taikka\ntänne.\n\nMutta valitettavasti ei Ludvig XVI ottanut asiaa yhtä levolliselta\nkannalta kuin puolisonsa. Hän pelkäsi niitä ikäviä muistoja, joita la\nMotte-nimi saattoi herättää eloon, ja hän ostatti kirjoituksen koko\npainoksen niin pian kuin se oli ilmestynyt.\n\nMutta sen sijaan, että olisi heti hävittänyt painoksen, kuljetutti La\nPorte -- mies, joka oli kuninkaalle kaupan välittänyt -- kaikki\nkappaleet omaan asuntoonsa. Mutta kun hän kohta sen jälkeen joutui\nkansalliskokouksessa syytteenalaiseksi ja pelkäsi kotitarkastusta,\npäätti hän hävittää ne.\n\nKeskellä päivää kuljetutti hän ne avonaisissa vaunuissa\nSèvres-tehtaalle, jossa ne poltettiin tätä tarkoitusta varten erittäin\nsytytetyllä suurella roviolla.\n\nKaksisataa työmiestä seisoi ja katseli mahtavata roihua; mutta heitä\noli kielletty lähestymästä tulta.\n\nTämä ylenpalttinen varovaisuus ynnä muut ajattelemattomat toimenpiteet\nherättivät tietysti uteliaisuutta, voimatta sitä tyydyttää. Työmiehet\nilmoittivat asian oikeudelle, ja huolimatta tehtaan tirehtöörin ja\nherra La Porten antamista selityksistä pysyi se mielipide vallalla,\nettä poltetut häväistyskirjelmät olivat olleet mainittua itävaltalaista\nkomiteaa koskevia asiakirjoja.\n\nMaaliskuun 16. p:nä nimitettiin Dumouriez ulkoasiain ministeriksi. Hän\nsaavutti suuren vaikutusvallan Ludvig XVI:nteen, mutta ei onnistunut\nvoittamaan Marie Antoinetten luottamusta.\n\nSaman kuun 25. p:nä kutsuttiin Roland ja Clavière kuninkaan neuvostoon,\nja kuukautta myöhemmin nimitettiin Servan ministeriksi. Näitten kolmen\nnimityksen kautta saivat girondilaiset -- se puolue, joka aina oli\nenimmin vihannut Marie Antoinettea -- käsiinsä sen vallan, jota niin\nkauan olivat tavoitelleet.\n\nPääasiallisesti ministeri Rolandin vaikutuksesta antoi kansalliskokous\ntoukokuun 26. p:nä säädöksen, että kaikki papit, jotka kieltäytyivät\nvannomasta noudattavansa uutta kirkkoasetusta, piti ajettaman\nmaanpakoon, jos kaksikymmentä porvaria tekisi siitä ehdotuksen. Ja\nkohta sen jälkeen sai sotaministeri Servan kansalliskokouksessa aikaan\nsen, että kaksikymmentätuhatta liittoutunutta kutsuttiin Pariisiin\nkaikista osista valtakuntaa; näiden oli kokoonnuttava heinäkuun 14.\np:nä viettämään Bastiljin valloittamisen muistoa ja sittemmin\nasetuttava pysyväisesti leiriin lähelle kaupunkia.\n\nNämä toimenpiteet olivat Ludvig XVI:nnen arvon pilkkaamista ja\nuhkasivat hänen asemaansa, samalla kun papistoa vastaan harjoitettu\nvaino kalvoi hänen omaatuntoaan. Hän otti sentähden itselleen pitkälti\najatuksen aikaa ennenkuin hän vahvisti ne.\n\nRoland, Servan ja Clavière olivat aina ministeristöön tulostaan asti\nlakkaamatta punoneet juonia hallitsijan ympäri sen sijaan, että\nolisivat puolustaneet häntä. Kesäkuun 10. p:nä Roland saattoi\nhyökkäyksensä kuningasta vastaan huippuunsa esittämällä hänelle\nerään peräti solvaisevan kirjeen, ja luki julki saman kirjeen\nministerineuvostossa, vaikka oli luvannut pitää sen salassa.\n\nTässä sepustuksessa, joka oli madame Rolandin vaikutuksesta syntynyt ja\njossa Ludvigin ja Marie Antoinetten menettelytapaa mitä tuimimmalla ja\nhävyttömimmällä tavalla arvosteltiin, oli menty niin pitkälle, että\nkuninkaalle oli annettu valapaton nimi.\n\nTämä oli jo enemmän kuin Ludvigin kärsivällisyys saattoi sietää.\nKesäkuun 13. päivänä erotti hän mainitut kolme girondilaista ministeriä\nja antoi Dumouriezille toimeksi muodostaa uuden ministeristön.\nKansalliskokous vastasi selittämällä, että erotetut ministerit\nnauttivat kansalliskokouksen täyttä luottamusta.\n\nDumouriez, jonka nyt piti tulla pääministeriksi, vakuutti, ettei hän\nsaattanut olla kuninkaalleen miksikään hyödyksi, ellei kuningas\nkatsoisi voivansa vahvistaa kansalliskokouksen kahta ylempänä mainittua\npäätöstä. Tosin piti hän niitä itsessään sangen turmiollisina, mutta\narveli kuitenkin viisaammaksi tällä kertaa mukautua tässä kohden.\n\nKesäkuun 8. p:nä tehtyä päätöstä silmällä pitäen ei kuningas ollut\nhaluton seuraamaan Dumouriezin neuvoa, vaikka hän hyvin oivalsi, että\nkahdenkymmenentuhannen vallankumousmiehen tulo Pariisiin voimallisesti\ntukisi vihamielisiä poliittisia klubeja ja antaisi kansalliskokoukselle\nsitä tukea ja suojelusta, joka häneltä itseltään oli riistetty sen\nkautta, että uudessa asetuksessa hänelle myönnetty 1,800 miehen\nhenkivartijasto oli hajotettu.\n\nMutta pappeja koskevan karkoituskäskyn suhteen pysyi Ludvig\njärkähtämättömänä, huolimatta Dumouriezin hartaista kehotuksista. Hän\npiti koettelemuksia, jotka olivat viime aikoina häntä kohdanneet,\nJumalan lähettämänä rangaistuksena siitä, että hän oli vahvistanut\nensimäiset kirkkolait, ja hän oli vakaasti päättänyt, ettei hän enää\ntekisi itseään vikapääksi sellaiseen syntiin.\n\nKesäkuun 15. p:nä jätti Dumouriezkin eronhakemuksensa. Hän oli\npäättänyt jättää Pariisin ja palata jälleen armeijaan.\n\nEnnen lähtöänsä (18. p. kesäkuuta) kävi hän Tuilerioissa jättääkseen\nhyvästit kuninkaalle.\n\nJäähyväistilaisuus muodostui varsin tuskalliseksi. Dumouriez koetti\nvielä viimeisen kerran taivuttaa kuningasta seuraamaan hänen neuvoaan.\nHän puhui kansan epäsuosiosta hengellistä säätyä kohtaan ja kuninkuuden\nuhatusta asemasta, ja ennusti, että kuningas, kuningatar ja\nkuninkaalliset lapset joutuisivat kansan raivon uhriksi.\n\n\"Minä olen valmistunut kuolemaan\", vastasi kuningas, \"ja annan jo\nedeltäkäsin anteeksi kaikille.\"\n\nKäyttäen hänelle perustuslaillisena hallitsijana kuuluvaa oikeuttaan\nilmoitti kuningas kesäkuun 19. p:nä vetonsa, epuutuksensa,\nkansalliskokouksen kahta päätöstä vastaan.\n\n\"Tulkaa luokseni\", kirjoitti hän samana päivänä rippi-isälleen, \"en\nkoskaan ole ollut enemmän sen lohdutuksen tarpeessa, jota te voitte\ntarjota. Olen suorittanut tilini ihmisten kanssa. Minä käännän katseeni\ntaivasta kohden. Minulle on sanottu, että suuria onnettomuuksia\ntapahtuu huomenna. Olen valmis niitä kohtaamaan.\"\n\n\n\n\n20.\n\n20. p. kesäkuuta 1792.\n\n\nPariisin esikaupungit olivat kauan valmistelleet kapinaa.\nGirondilaisten ministerien erottaminen antoi sopivan aiheen, ja 20.\np:nä kesäkuuta oli kapinan määrä puhjeta ilmi.\n\nHovin puolelta ei oltu ryhdytty mihinkään hankkeisiin uhkaavan vaaran\nehkäisemiseksi. Kuningas luotti Pétioniin, joka oli tullut nimitetyksi\nPariisin pormestariksi ja luvannut ylläpitää järjestystä; hän luotti\nsitäpaitsi sotajoukkoihin, jotka ympäröivät linnaa. Ja pelotta näki hän\nsiis kansanjoukon lähestyvän.\n\nHänen peljästyneet palvelijansa, jotka tulivat paeten kaikilta\ntahoilta, kansan ulina, joka kuului yhä lähempänä, särkyvien ovien\nryske, panivat viimein kuninkaan ja hänen perheensä pelkäämään. Ludvig\nriensi siihen saliin, mistä melu kuului.\n\nErään sivuhuoneen ovi rytisi, ja kuningas riensi sinne kohtaamaan\nvaaraa. Oven kamanan palasia putoili hänen jalkojensa juureen.\nRaivostunutta ulinaa, huutoa ja sadatuksia kuningasta vastaan kuului\nulkoa.\n\nVakavalla äänellä käski hän kaksi kamaripalvelijaa avaamaan oven.\n\n\"Mitähän minulla on pelkäämistä kansani keskellä?\" kysyi hän astuen\nhyökkääjiä vastaan.\n\nKautta vuosisatojen periytynyt kunnioitus kuninkaan persoonaa kohtaan\npysähdytti tuokioksi hyökkääjät.\n\nLudvigin lähimmät seuralaiset vetivät sillä välin kuninkaan\nikkunakomeroon ja asettuivat vahtiin hänen ympärilleen.\n\nHallitsijan ensimäisenä ajatuksena oli koettaa estää kansanjoukkoa\ntunkeutumasta huoneeseen, jossa kuningatar oleskeli. Hän käski lukita\nvaltiosalin oven.\n\nKäännyttyään ympäri, näki hän sisarensa Elisabethin, joka kurotti\nkäsiään häntä kohden; Elisabeth oli väkisin riuhtaissut itsensä irti\ntoisten miesten käsistä.\n\n\"Tuoss' on itävallatar\", huusivat jotkut, nähtyään prinsessan.\n\nJa he syöksyivät kädet koholla, lyödäkseen häntä.\n\nMutta upseerit ilmoittivat heille, kuka hän oli; ja Elisabethin arvossa\npidetty nimi taltutti heidän vihansa.\n\n\"Ah\", sanoi prinsessa, \"antakaa heidän luulla minua kuningattareksi;\nkuolemalla hänen sijastaan voisin ehkä pelastaa hänet.\"\n\nMuutamat aatelismiehet olivat paljastetuin miekoin asettuneet kuninkaan\nja kansan väliin.\n\n\"Pistäkää miekat tuppeen\", virkkoi kuningas tyynesti; \"tämä ihmisjoukko\non enemmän villiintynyt kuin syyllinen.\"\n\nKiukkuinen ulina täytti lakkaamatta salin. Heiluteltiin hirmuisilla\nkirjoituksilla varustettuja lippuja, resuisia housuja ja pieniä\ngiljotiineja kuninkaan edessä ja hänen päänsä päällä. Hänet pakotettiin\npanemaan päähänsä punainen villamyssy -- kaleeriorjien päähine, jota\nnyt oli ruvettu pitämään vapauden vertauskuvana. Muuan sotamies ojensi\nhänelle pullon ja hän joi kansan onneksi.\n\nSamaan aikaan oli äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntynyt Tuileriain\npuistoon. Tehtiin pilaa kuninkaalle tuotetusta nöyryytyksestä.\n\nKerran levitettiin jo se huhu, että Ludvig oli tullut murhatuksi, ja\nkansa tähysteli ylös ikkunoihin, toivoen näkevänsä hänen ruumiinsa.\n\nMutta linnassa kajahtivat yhtäkkiä huudot: \"Eläköön kuningas!\" Hänen\npelkäämättömyytensä oli saanut kapinalliset mielet muuttumaan\nsuopeiksi.\n\n\"Älkää peljätkö, Sire\", sanoi eräs kansalliskaartilainen.\n\n\"Ystäväni\", lausui kuningas, ottaen sotamiehen käden ja laskien sen\nrinnalleen, \"pane kätesi tähän ja koettele lyöpikö sydämeni kovemmin\nkuin tavallisesti.\"\n\nKuninkaan seistessä melkein yksin kapinoivan kansan edessä, oleskeli\nkuningatar eräässä viereisessä huoneessa alttiina samoille\nloukkauksille.\n\nMarie Antoinette oli paljoa enemmän vihattu kuin kuningas, ja sen\nvuoksi oli häntä uhkaava vaara myöskin paljoa suurempi.\n\nHän oli turhaan pyrkinyt kuninkaan luo. Häntä oli melkein väkipakolla\ntäytynyt pidättää lähtemästä.\n\n\"Antakaa minun mennä! Minun sijani on kuninkaan vieressä!\"\n\n\"Ei\", lausui ääni hänen läheisyydessään, \"teidän sijanne on lastenne\nluona.\"\n\nMarie Antoinette huomasi, että oltiin oikeassa, ja hän lähti\nkruununprinssin huoneeseen.\n\nMutta kapinoitsijat räyhäsivät oven ulkopuolella. Kuningatar vietiin\nsalaoven kautta kuninkaan huoneeseen ja sieltä neuvostosaliin.\n\nKalpeana ja vapisten istahti hän siellä lastensa ja muutamien\nhovinaisten ympäröimänä.\n\nTämän nais- ja lapsiryhmän eteen asettivat palvelijat sen suuren\npöydän, jota ministerineuvosto käytti kokouksissaan.\n\nKansanjoukko tunkeutui saliin, Santerre etunenässä.\n\n\"Tehkää tilaa, niin että kansa voipi nähdä kuningatarta!\" huusi hän.\n\nJa nyt alkoi marssiminen.\n\nEräs mies kantoi vitsaa, jossa oli omistuslause: \"Marie Antoinettelle\".\nToinen kantoi pientä hirsipuuta, jossa riippui nukke, ja sen alla\nluettiin: \"Lyhtytolppaan Marie Antoinette\". Kolmas kantoi giljotiinia,\njonka jalustaan oli kirjoitettu: \"Kansan kosto tyrannille. Alas Veto ja\nhänen vaimonsa!\"\n\nSanterre pysytteleikse edelleen sisääntunkevain etunenässä ja järjesti\nkulkuetta.\n\n\"Madame\", lausui hän kuningattarelle, \"teitä on petetty. Kansa ei tahdo\nteille pahaa. Jos haluaisitte, saisitte jok'ikisen alamaisenne\nrakastamaan teitä yhtä suuresti, kuin rakastetaan tätä lasta.\" Näin\nsanoessaan osotti hän kruununprinssiä.\n\n\"Kas tässä\", jatkoi hän kääntyen kansanjoukon puoleen; \"tässä on\nkuningatar. -- Ja tässä seisoo kruununprinssi.\"\n\nEräs mies syöksyi Marie Antoinetten luo.\n\n\"Jos rakastatte kansaa, niin pankaa tämä punainen myssy poikanne\npäähän!\" huusi hän.\n\nKuningatar otti tuon painavan myssyn ja pani sen kruununprinssin\npäähän; hiki virtasi pikku poikasen kasvoja pitkin.\n\n\"Ottakaa myssy pois\", käski Santerre. \"Näettehän, että lapsi tukehtuu!\"\n\nMiehet olivat hiukan sääliväisiä, mutta naiset eivät herenneet\nsyytämästä haukkumasanoja. Paheen pesistä perittyjä riettaita\npuheenparsia kaikui linnansaleissa kuninkaallisten lasten kuullen.\n\nKuningattaren kalpeat posket sävähtivät tulipunaisiksi hänen\nkuullessaan niitä; mutta loukattu häveliäisyys ei saanut hänen\nmiehekästä rohkeuttaan lannistetuksi.\n\nNuori, hyvin puettu ja miellyttävän näköinen tyttö syyti mitä pahimpia\nhaukkumasanoja \"itävallattaren\" pään päälle.\n\n\"Te olette hirviö! Me teidät hirtämme!\" huudahti hän.\n\nMarie Antoinette hämmästyi sitä jyrkkää erotusta, joka esiintyi nuoren\ntytön lempeiden kasvojen ja hänen hurjapäisyytensä välillä.\n\n\"Miksi te vihaatte minua?\" kysyi hän. \"Olenko koskaan loukannut teitä\ntai tehnyt teille mitään pahaa?\"\n\n\"Ette\", vastasi tyttö. \"Ette te minulle ole tehnyt mitään pahaa, mutta\nte olette tuottanut onnettomuutta kansalle.\"\n\n\"Lapsi parka\", lausui kuningatar, \"sitä on teille vain luuloteltu. Minä\nolen Ranskan kuninkaan vaimo. Minä olen perintöruhtinaan äiti. Minä\nolen ranskalainen, enkä koskaan näe syntymämaatani. Minä en saata olla\nonnellinen tahi onneton muualla kuin Ranskassa. -- Minä olin onnellinen\nsiihen aikaan, jolloin te rakastitte minua.\"\n\nKuningattaren lempeys ja surullisuus saattoivat tyttösen heltymään\nvastoin hänen tahtoansa.\n\n\"Antakaa anteeksi\", virkkoi hän, \"minä näen, että te olette hyvä.\"\n\n\"Tyttö on päissään\", murahti Santerre. Ja samassa antoi hän tytölle\nkovan töytäyksen ja pakotti hänet seuraamaan muiden mukana.\n\nKello oli puoliyhdeksän illalla, ennenkuin ihmiset läksivät linnasta.\nKuninkaallisen perheen tuskallista tilaa oli kestänyt viisi tuntia.\n\nKuningatar, joka prinsessa Elisabethin kautta oli saanut rauhoittavia\ntietoja puolisostaan, riensi nyt hänen luoksensa.\n\nMarie Antoinette oli pysynyt järkähtämättömän tyynenä kapinoitsijain\nedessä, mutta joutui kokonaan pois suunniltaan, kun näki jälleen\nkuninkaan. Hän heittäytyi Ludvigin jalkojen juureen ja ratkesi -- ei\nitkuun, vaan sydäntä särkeviin huutoihin.\n\nHänen hajallaan olevat hiuksensa, hänen kalman kalpeat kasvonsa ja\nvapisevat huulensa ja hänen säälittävä tilansa liikuttivat läsnäolijain\nsydämiä.\n\nUseita kansalliskokouksen jäseniä oli vähitellen saapunut paikalle.\n\nEräs heistä lausui kuningattarelle:\n\n\"Taisitte sentään olla kovasti peloissanne, madame, tunnustakaa se.\"\n\n\"En ollut\", vastasi Marie Antoinette, \"mutta minä kärsin kovasti siitä,\nettä olin erotettu kuninkaasta. Minulla oli kumminkin se lohdutus, että\nsain olla yhdessä lasteni kanssa ja täyttää yhden velvollisuuksistani.\"\n\n\"En tahdo puolustaa kaikkea\", jatkoi edusmies, \"mutta teidän täytyy\nmyöntää, että kansa on osottautunut hyvänluontoiseksi.\"\n\n\"Kuningas ja minä olemme vakuutetut siitä, että kansa on luonnostaan\nhyvä\", vastasi kuningatar. \"Kansa ei ole paha, se on vain harhaan\njohdettu.\"\n\n\"Kuinka vanha on pikku neiti?\" kysyi sama mies, osottaen prinsessa\nMarie Thérèseä.\n\n\"Tyttöseni on siinä iässä, jolloin liiankin selvästi käsittää\ntällaisten kohtausten inhottavaisuuden\", vastasi Marie Antoinette,\nkääntäen miehelle selkänsä.\n\nEräs innokas tasavallan puolustaja, Merlin de Thlonville, joka oli\nsaapuvilla, ei voinut pidättää kyyneliään.\n\n\"Te itkette\", lausui kuningatar, \"te itkette, nähdessänne kuningasta ja\nhänen perhettään kohdeltavan niin pahoin kansan puolelta, jota hän aina\non halunnut tehdä onnelliseksi.\"\n\n\"Kyllä, minä itken kauniin ja lämminsydämisen perheenäidin\nonnettomuutta\", vastasi Merlin. \"Mutta älkää pettykö. El yksikään\nkyynelistäni tarkoita kuningasta ja kuningatarta. Minä vihaan\nkuninkaita ja kuningattaria.\"\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA:\n\nMARIE ANTOINETTEN VANKEUS JA KUOLEMA\n\n\n\n\n1.\n\nMieliala Ranskassa jälkeen kesäkuun 20. p:n 1792. -- Liittojuhla. --\nLafayette. -- Kuningattaren puhelu madame Campanin kanssa.\n\n\nRanskan kaikista yhteiskunnan luokista kuului ääniä, jotka paheksuivat\nroskaväen tunkeutumista kuninkaalliseen linnaan kesäkuun 20. p:nä 1792.\nIhmeteltiin kuninkaan ja hänen perheensä mielenmalttia ja tyyneyttä.\nMaaseudulta lähetettiin adresseja, joissa anottiin, että syylliset\nrangaistaisiin.\n\nMonta etevää miestä oli v. 1789 ihastuneena heittäytynyt\nvallankumouksen syliin.\n\nHe olivat taistelleet Ludvig XVI:nnen yksinvaltiutta vastaan. Mutta he\neivät mitenkään halunneet nähdä häntä vainottuna ja onnettomana\nmiehenä; ja heidän oli vaikea uskoa todeksi huhua, jota lakkaamatta\nlevitettiin kansassa, että Ludvig oli tehnyt salaisen liiton\nvaltakunnan vihollisten kanssa.\n\nLinnassa tehtiin tuhkatiheään käyntejä, jotka todistivat, että vielä\noli aatelinkin keskuudessa osanottoa ja uskollisuutta säilyneenä.\n\nKahdeksankymmenvuotias marsalkka Mouchy oli kesäkuun 20. p:nä asettunut\nkuninkaan eteen suojellakseen häntä.\n\nKun hän seuraavana päivänä saapui linnaan, riensi Marie Antoinette\nhäntä vastaan ja huudahti:\n\n\"Olen kuullut kerrottavan millaisella rohkeudella te puolustitte\nkuningasta, ja minä olen teille siitä yhtä kiitollinen kuin hänkin.\"\n\n\"Madame\", vastasi vanhus, ilmeisesti tarkoittaen niitä sukunsa jäseniä,\njotka olivat osaltaan vaikuttaneet vallankumouksen puhkeamiseen, \"se\nmitä minä olen voinut saada aikaan, on varsin vähän siihen vahinkoon\nverraten, jonka minä toivoisin voivani hyvittää. Minä en tosin itse ole\nsitä tuottanut, mutta se koskee minuun sangen läheltä.\"\n\nMarsalkka Mouchyn jälkeen seurasi Malesherbes. Iäkäs valtiomies oli\nvastoin tapaansa vyöttänyt itsensä miekalla.\n\n\"Siitä on kauan kun te olette kantanut miekkaa\", lausui hänelle eräs\nhoviherroista.\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi entinen ministeri, \"mutta kenpä ei silloin\ntarttuisi aseisiin, kun kuninkaan henki on vaarassa?\"\n\nRoskaväen tunkeutuminen linnaan ei ollut paljon hyödyttänyt\nvallankumouspuoluetta. Rehelliset kansalaiset paheksivat niitä\nrikollisia aikeita, jotka tuossa tilaisuudessa selvästi olivat tulleet\nilmi. Jopa monet girondilaisistakin alkoivat huomata mihin alhaison\nintohimojen valtaanpääsy veisi.\n\nTarmokkaan hallitsijan olisi kenties ollut vieläkin mahdollista\ntällaisissa oloissa antautua taisteluun. Mutta horjuvaisella Ludvigilla\nei ollut toimintavoimaa eikä tahtoa; mikään ei saanut häntä luopumaan\nveltosta pitkämielisyydestään, mikä oli yhtenä vaikuttavimpana syynä\nhänen perikatoonsa.\n\nJopa Marie Antoinettekin alkoi vastustaa tehokkaampien toimenpiteiden\nkäyttämistä. Hänelle ilmoitettiin, että tutkinto tulisi toimitettavaksi\nviimeisten tapausten johdosta. Hän tiesi, että kamaripalvelija Hue\nhaastettaisiin todistajaksi ja sanoi hänelle:\n\n\"Säästäkää syyllisiä. Pankaa kertomukseenne niin paljon lempeyttä, kuin\ntotuutta loukkaamatta suinkin voitte.\"\n\nSamaan aikaan kuin uskollisuudenadresseja tulvi useilta tahoilta,\nnaulattiin Pariisissa julki suuria julistuksia, joissa selitettiin,\nettä Ludvig oli \"vilpillinen kuningas, valmis mihin petokseen hyvänsä\nja arvoton kantamaan kruunua\".\n\nMadame Roland ja hänen lähimmät ystävänsä katsoivat kansan\ntunkeutumisen linnaan hyvin ansaituksi nöyryytykseksi ylpeälle\nkuningattarelle ja kuuntelivat kärsimättöminä ja harmistuneina\nkiiteltävän kuninkaallisen perheen rohkeutta.\n\nPariisilaisten silloinen pormestari Pétion, joka 20. päivänä kesäkuuta\noli varovasti pysytellyt poissa linnasta jättämällä kuninkaallisen\nperheen oman onnensa varaan, saapui seuraavana päivänä Tuilerioihin.\n\n\"Sire\", lausui hän, \"minun tietooni on tullut, että te tiesitte\nkansanjoukkojen olevan lähestymässä linnaa. Minä tulin ilmoittaakseni\nteille, että kapinalliset olivat aseettomia porvareja, jotka\nolivat aikoneet pystyttää kevâtriu'un. Minä tiedän, sire, että\nkunnallishallitusta on moitittu, mutta sen esiintyminen tulee teille\nvielä tunnetuksi.\"\n\n\"Se tulee vielä tunnetuksi koko Ranskassa\", vastasi kuningas kuivasti.\n\"Minä en syytä ketään erikseen -- minä näin kaikki.\"\n\nPétion koetti puolustaa niin hyvin omaa menettelyään kuin mellakkaakin.\n\n\"Ellei kunnallishallitus olisi ryhtynyt erinäisiin varotoimiin, olisi\npahempaakin voinut tapahtua -- ei teidän persoonallenne\", lisäsi hän\nluoden terävän syrjäkatseen kuningattareen, joka seisoi lähellä.\n\"Teidän persoonaanne, Sire, tullaan aina kohtelemaan kunnioituksella.\"\n\nPétionin katsanto oli niin uhitteleva, että kuningas suutahti.\n\n\"Vaiti!\" huusi hän korotetulla äänellä. \"Silläkö ehkä minun persoonaani\nkunnioitetaan, että tunkeudutaan huoneisiini ase kädessä, että lyödään\nrikki oveni ja että harjoitetaan väkivaltaa kaartiani vastaan?\"\n\n\"Sire\", vastasi pormestari, \"minä tunnen velvollisuuteni ja vastuuni\nlaajuuden.\"\n\n\"Tehkää sitten velvollisuutenne\", lausui kuningas kärsimättömästi. \"Te\nvastaatte Pariisin rauhallisuudesta. Hyvästi.\"\n\nMellakan jälkeen pidettiin linnanpuisto pitkähkön aikaa suljettuna.\nMutta Pariisin väestöllä oli edelleen vapaa pääsy Feuillanttien\npenkereelle, joka katsottiin kansalliskokouksen rakennukseen\nkuuluvaksi.\n\nSuuret julistukset ilmoittivat kansalaisille, että pääsy puistoon oli\nkielletty. Raivostuneena tästä ristivät he penkereen \"Kansan maaksi\" ja\npuiston \"Koblenziksi\".\n\nHeinäkuun loppupuolella ei kuningattaren ollut enää yrittäminenkään\nmennä puistoon kävelylle. Niin pian kuin hän näyttäytyi, joutui hän\nmitä törkeimmän vainoomisen esineeksi. Siveettömiä juttuja hänestä\nitsestään ja hänen äidistään kerrottiin tavan takaa hänen\nläheisyydessään, eikä edes alttarin pyhyys kyennyt suojelemaan häntä.\nKatukohtauksia jatkui vielä kirkossakin.\n\nTunteet ja mielialat vaihtelivat nopeasti onnettoman kuningattaren\nsielussa. Väliin luuli hän olevansa auttamattomasti mennyttä, väliin\nvälähti taasen toivon kipinä hänen sielussaan. Hän oli vuosikausia\nollut kansan vihan esineenä, ja hän oli tiennyt sen, voimatta\nkumminkaan tottua siihen. Hän säikähdytti hovinaisiaan ilmoittamalla,\nettä hän aikoi mennä alas puhumaan kansalle.\n\n\"Niin\", saattoi hän huudahtaa väräjävällä äänellä, mitellessään\nlattiata pitkin askelin, \"minä lähden alas ja huudan heille:\nRanskalaiset, on oltu kyllin julmia uskotellakseen teitä, etten minä\nrakasta Ranskaa, minä, joka olen kuninkaan vaimo, minä, joka olen\nkruununprinssin äiti!\"\n\nMutta tämmöisen äkkinäisen kiihtymyksen jälkeen hän pian jälleen\nherkesi uskomasta, että hän kykeni liikuttamaan vihamiestensä mieliä.\n\nJok'ikinen päivä, jok'ikinen tunti päivästä oli hänen elämänsä paljasta\nhenkistä taistelua. Lyhyessä kuukauden ajassa muuttui niin hänen kuin\nprinsessa Elisabethin ulkomuoto huomattavassa määrin. Varsinkin oli\nkuningatarta melkein mahdoton samaksi tuntea; kesäkuun päivän kauhu oli\ntehnyt hänet kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän oli mitättömäksi\nrauennut väsymyksestä, tuskasta ja unettomuudesta.\n\nJoukottain oli luvattu puolustaa häntä ja hänen lähimpiään. Mutta\nmilloin tulisi näistä lupauksista totta? Marie Antoinette, hänen\nlapsensa ja ne harvat, jotka olivat pysyneet uskollisina hänen\npalveluksessaan, olivat joka hetki vaarassa menettää henkensä. Peljäten\nsalamurhaajia kävi kuningatar itse levolle vain joka toinen yö, ja\nhänen täytyi makuuhuoneessaan pitää koiraa, joka antaisi hälyytyksen,\njos joku hiipisi sisään.\n\nKuningas oli alinomaisessa hermostuneessa pelossa niiden tapausten\ntakia, joita mahdollisesti oli tulossa.\n\nNe herjauskirjoitukset ja julmat pilakuvat, joita joka aamu tavattiin\nkiinnitettyinä ikkunoiden alle, olivat yhdessä myttyyn menneitten\npelastussuunnitelmien kanssa tehneet häneen semmoisen vaikutuksen, että\nhän oli miltei kykenemätön liikuttamaan jäseniään.\n\nHän ei uskaltanut riisuutua iltasilla. Peljätessään omaistensa henkeä\ntapasi hän monta kertaa yössä hiljakseen kiertää vaimonsa, sisarensa ja\nlastensa huoneille ja kuiskata oven takaa:\n\n\"Oletteko siellä?\"\n\n\"Täällä olemme vielä\", vastasivat he.\n\nJos he väsymyksestä joskus sattuivat uinahtamaan, herätti heidät rähinä\nja melu ikkunain ulkopuolelta.\n\nTuskan ahdistuksella odotti kuninkaallinen perhe liittojuhlaa, joka oli\nvietettävä heinäkuun 14. p:nä ja jossa tilaisuudessa kuninkaan piti\nuudistaa asetuksille vannomansa vala isänmaan alttarilla.\n\nMarie Antoinette ja useat muut pelkäsivät, että kuningas sinä päivänä\nmurhattaisiin. Edusmiehiä maaseudulta oli saapunut Pariisiin, mielet\ntäynnä uhmaa ja vihaa kuningashuonetta kohtaan.\n\nPuolisonsa hartaista kehotuksista oli Ludvig valmistuttanut\nrintahaarniskan, joka oli tehty moninkertaisesta kankaasta ja oli niin\npaksu, että se saattoi turvata ensimäiseltä tikarinpistolta. Madame\nCampan kertoo, että kuningatar pani kuninkaan koettamaan tätä\nhaarniskaa Marie Antoinetten makuuhuoneessa.\n\nKuningatar oli makuulla. Kuningas vei kamarirouvan syrjään ja sanoi\nhänelle:\n\n\"Minä suostun kantamaan tätä haarniskaa, koska kuningatar niin tahtoo.\nMutta minä en kaadu salamurhaajan käden kautta. Vihamiehilläni on nyt\ntoiset aikeet, ja minut otetaan hengiltä toisella tavalla.\"\n\nKuninkaan lähdettyä huoneesta, pyysi Marie Antoinette kamarirouvaansa\nkertomaan, mitä kuningas oli hänelle sanonut.\n\n\"Niin minä luulinkin\", huudahti hän, kun madame Campan oli lopettanut\nkertomuksensa. \"Kuningas on aikaa sitten lausunut sen mielipiteen, että\nse, mitä nyt tapahtuu Ranskassa, on vastine sille vallankumoukselle,\njoka tapahtui Englannissa Kaarle I:sen aikoina. Minä alan peljätä, että\nhäntä vastaan nostetaan oikeudenkäynti. Mitä minuun tulee, niin olenhan\nminä ulkomaalainen, ja minut ilman muuta surmataan. -- Mutta mitä tulee\nlapsiraukoistani?\"\n\nTämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.\n\nMadame Campan riensi kaatamaan hänelle muutamia rauhoittavia tippoja,\nmutta hän ei tahtonut niitä ottaa.\n\n\"Onnellisilla naisilla on hermokohtauksia\", virkkoi hän. \"Minua eivät\nne enää vaivaa. Sieluni pitää ruumistani yllä.\"\n\nKuningattarella oli kauan sitten valmistettu samanmoinen korsetti kuin\nhänen puolisonsa haarniska oli, ja hovinaiset pyysivät häntä käyttämään\nsitä.\n\n\"Olisi minun onneni, jos minut murhattaisiin\", virkkoi hän. \"Minä\npääsisin silloin tästä kurjasta olostani.\"\n\nKaksi vuotta aikaisemmin oli äärettömällä ihastuksella vietetty\nliittojuhlaa, ja Marskenttä oli heinäkuun 14. p:nä 1790 varhaisesta\naamusta asti ollut täynnä riemuisia kansanjoukkoja.\n\nMutta miten paljon olivatkaan olosuhteet siitä saakka muuttuneet.\n\n1792 oli juhlapaikka tyhjänä vielä myöhään aamupäivällä. Kansa oli\nnimittäin ensin kokoontunut sille paikalle, jossa Bastilji ennen oli\nseisonut ja jossa sen kukistumisen muistoksi tänä päivänä laskettiin\nperustus patsasta varten.\n\nMarskentälle -- varsinaiselle juhlapaikalle -- oli pystytetty neljä\nharmaaksi sivutulla palttinalla verhottua puukehystä, joiden tuli\nkuvata hautaa. Tämä oli tarkoitettu kunnianosotukseksi niille, jotka\nolivat kaatuneet rajalla tai viruivat siellä kuoleman kielissä.\n\nTämän arkun yhdellä sivulla oli luettavana:\n\n\"Vaviskaa tyrannit! Kosto uhkaa teitä!\"\n\nSadan sylen päähän, aivan Seinen rannalle, oli pystytetty korkea puu,\njolle oli annettu nimeksi \"Läänityslaitoksen puu\". Se kohosi\nmahdottoman ison puurovion yläpuolella. Sen oksille oli ripustettu\nvaakunakiipiä, ritarimerkkejä, kypärejä, tiaroja, kardinaalinhattuja,\npaavinhiippoja, Pyhän Pietarin avaimet ja tohtorinhattuja. Ja vihdoin\noli puun latvaan ripustettu kuninkaankruunu Provencen kreivin, Artoisin\nkreivin ja prinssi Condén vaakunakilpien rinnalle.\n\nKello yksitoista ajoi kuninkaallinen perhe juhlapaikan laidassa\nolevalle sotakoululle.\n\nSotamiesosasto ajoi etupäässä, ja kolme vaunua seurasi sen jälestä.\nEnsimäisissä vaunuissa istuivat hovikavaljeerit, toisissa kuningattaren\npalveluskuntaan kuuluvat naiset ja viimeisissä kuningaspari,\nkuninkaalliset lapset sekä prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe.\n\nMarie Antoinette näytti sinä päivänä vielä majesteetillisemmalta kuin\ntavallisesti. Ludvigin kasvoilla asusti kuten aina tyyni ja\nhyväntahtoinen ilme.\n\nTämä niin monen mahtavan hallitsijan jälkeläinen asettui perheineen\nsotakoulun ulkoparvekkeelle ja odotti kansanjoukkoa, joka oli tulossa\nBastiljin raunioilta.\n\nOli se todella eriskummainen saattue, joka sieltä läheni. Miehiä ja\nnaisia tulvaili juhlapaikalle. Useat olivat puolijuovuksissa, toisilla\noli aseina peitset ja miekat. Kukitetut katunaiset lauloivat \"Ça iraa\"\nkilvan miesten kanssa.\n\nKuningas oli kaksi päivää sitä ennen vahvistanut Pétionin\nvirantoimituksesta erottamisen, mutta kansalliskokous oli uhmannut\nkuningasta ja seuraavana päivänä asettanut hänet jälleen arvoonsa\nPariisin korkeimpana virkamiehenä. Hän oli päivän sankari. Häntä\nkutsuttiin \"kuningas Pétioniksi\".\n\n\"Eläköön Pétion! -- Pétion tahi kuolema!\" huudettiin kuninkaalle.\n\nKuusi osastoa kansalliskaartilaisia kulki punamyssyisten sanskulottien\nvälissä. Niitä seurasivat liittoutuneet käsi kädessä. Heillä oli\nmukanaan Bastiljin pienoiskuva ja pieni painokone, ja aina vähäväliä\npysähtyivät he painamaan ja jakamaan vallankumouksellisia lauluja.\n\nKaiken tämän melun ja hälinän keskellä osottivat linjasotamiehet ja\nkansalliskaartin krenatierit, että he vielä olivat kuninkaalleen\nuskolliset. Yksi rykmenteistä pysähtyi parvekkeen kohdalle, ja\nsotamiehet virittivät innostusta ja voimaa uhkuvilla äänillä\nkuningasperheen kunniaksi:\n\n    \"Ou peut-on être mieux qu'au sein de sa famille!\"\n\nLudvig XVI tuli ulos sotakoulusta ja liittyi kansalliskokouksen\njäseniin lähteäkseen jalkaisin isänmaan alttarille.\n\nKuningas, edusmiehet, sotilaat, kansanjoukot, kaikki myllersivät\nsekaisin ja tungeksivat eteenpäin. Kummoisessa vaarassa olikaan Ludvig\nkaikkien näiden hurjistuneiden ihmisten keskellä, jotka huusivat ja\nkiljuivat kuin pedot!\n\nTuskaisin mielin kysyivät hänen ystävänsä itseltään, mitä tulisi\ntapahtumaan, jos kuninkaaseen luoti tai tikarinpisto sattuisi?\n\nLudvig pääsi vain hitaasti ja suurilla ponnistuksilla lähestymään\nalttaria, jona oli edellisiltä juhlilta Marskentälle jäänyt katkennut\npilari. Elleivät sotamiehet olisi raivanneet hänelle tietä, ei hän\nmitenkään olisi päässyt määränsä päähän.\n\n\"Täytyy olla semmoinen kuin Ludvig XVI\", on madame de Staël sanonut,\n\"täytyy olla varustettu marttyyrin luonnolla sillä tavalla kestääkseen\nsellaista tilaa. Hänen käyntinsä oli aina sangen omituinen, ja\nmuunlaisissa tilaisuuksissa olisi suonut hänellä olevan hieman enemmän\narvokkuutta. Mutta tänä hetkenä tarvitsi hänen olla vain se mikä hän\noli tehdäkseen arvokkaan vaikutuksen. Seurasin etäältä katseineni tuota\npuuteroitua päätä, joka näkyi keskellä kaikkia mustatukkaisia. Hänen\npukunsa, joka oli kirjaeltu silkillä, aivan kuten ennenkin muinoin,\nerosi jyrkästi muitten puvuista. Noustessaan rappuja ylös alttarille,\nnäytti hän pyhältä uhrieläimeltä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu\nuhrattavaksi.\"\n\nKuningatar oli jäänyt parvekkeelle mitä suurimman tuskan valtaan. Koko\ntuntikauden seisoi hän liikkumattomana. Unohtaen kaiken muun\nympärillään, seisoi hän lornetti silmällä ja seurasi kuningasta hänen\nvaarallisella matkallaan.\n\nMielenliikutus oli tukehuttaa hänet; hän saattoi tuskin enää hengittää.\n\nYhtäkkiä huudahti hän:\n\n\"Kuningas astahti pari askelmaa taapäin!\"\n\nHänen huutonsa sai ympärillä olijat vavahtaen käännähtämään. Hän vapisi\nkoko ruumiissaan, ja hänen kasvoistaan näkyi niin suunnatonta surua ja\nkärsimystä ja niin haikeata epätoivoa, että se herätti sääliä hänen\nvastustajissaankin.\n\n\"Hänen kasvojensa ilmettä en koskaan unohda\", sanoo madame de Staël.\n\"Hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet, hänen loistava pukunsa ja\nuljas ryhtinsä olivat jyrkkänä vastakohtana niille joukoille, jotka\nympäröivät häntä. Vain vähäinen joukko kansalliskaartilaisia erotti\nhänet alhaisosta, ja aseilla varustauneet miehet, jotka olivat\nkokoontuneet Marskentälle, näyttivät pikemmin kapinan aikeissa kuin\njuhlanviettoon kokoontuneilta.\"\n\nJoukko ulkomuodoltaan epäilyttäviä ihmisiä oli vallannut rappuset,\nLudvig ei voinut mitenkään päästä alttarille asti.\n\nMuuan lakiasäätävän kokouksen jäsen oli siksi malttavainen, että huusi:\n\n\"Huomiota, krenatierit! Kohottakaa aseenne!\"\n\nVallankumoukselliset säikähtivät tätä huutoa ja pysyttelivät tyyninä.\n\nKuningattaren pelko ei ottanut haihtuakseen, se yhä kasvoi.\n\nKuningas saneli valan, ja neljäkymmentä viisi Seinen varrelle asetettua\nkanuunaa levitti jymähtäen savunsa kaupungin yli.\n\nVaadittiin, että kuninkaan tuli omin käsin sytyttää tuleen puu, jossa\nkuninkaankruunu sekä hengellisen ja aatelissäädyn vaakunat ja\nkunniamerkit riippuivat.\n\nMutta kuningas säästi itseltään tämän nöyryytyksen selittämällä, ettei\nRanskassa ollut enää läänityslaitosta.\n\nHän palasi sotakouluun samaa tietä kuin oli tullut.\n\nMarie Antoinette näki hänen lähenevän. Hänen kasvonsa saivat uutta\neloa. Hän nousi nopeasti ja riensi portaiden alipäähän häntä vastaan.\n\nTyynenä kuten aina otti Ludvig puolisoaan kädestä ja puristi sitä\nhellästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n28. päivänä kesäkuuta -- joitakuita päiviä sen jälkeen kuin roskaväki\noli hyökännyt Tuilerioihin -- oli kenraali Lafayette äkkiarvaamatta\nsaapunut pääkaupunkiin armeijan nimessä vaatiakseen, että kapinoitsijat\nolivat rangaistavat, jakobiinien klubi hajoitettava ja että oli\nryhdyttävä tehokkaisiin keinoihin kuninkaan suojelemiseksi.\n\nHänen astuessaan kansalliskokoukseen oli oikeistopuolue tervehtinyt\nhäntä suosionhuudoilla, mutta vasemmisto sen sijaan synkällä\näänettömyydellä, joka pian vaihtui äänekkääksi tyytymättömyyden\nmutinaksi.\n\nMuutamat kuukaudet olivat riittäneet syöksemään hänet korkeudestaan,\njossa hän oli hallinnut kansan epäjumalana. Jos hän olisi saapunut\nluotettavan sotajoukon seuraamana, olisi hän vieläkin ehkä ollut\nvastustamaton; mutta nyt oli hän tullut yksin, luottaen yksistään oman\npersoonallisuutensa voimaan, ja samat ihmiset, jotka ennen olivat\nosottaneet hänelle kunnioitustaan, eivät nyt muuta ajatelleet kuin\nhänen likaamistaan.\n\nHovissakin kohdeltiin häntä loitontavan kylmästi; sokeasti luottaessaan\nulkomaiden apuun ei Ludvig enempää kuin Marie Antoinettekaan toivonut\nkenraalia pelastajakseen. Pidettyään seurauksiltaan arvottomia\nneuvotteluja kansalliskaartiin kuuluvien ystäviensä kanssa, palasi\nLafayette 30. p:nä kesäkuuta apein mielin leiriinsä.\n\nLafayette oli aina tavoittanut kunniaa ja kansansuosiota, mutta\nsydämessään ja sielussaan rakasti hän kuningasta ja halusi mielellään\npalvella häntä. Hän muisti, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän itse\noli Ludvigille, ja hänen mieleensä muistui ehkä etupäässä se veri,\njonka hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet puolustaessaan samaa\nvaltaistuinta, joka nyt oli kukistumaisillaan.\n\nTekosyynä käyttäen liittojuhlaa olivat hän ja iäkäs marsalkka Luckner,\njoka oli täydellisesti saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle,\naikoneet pyytää lupaa saada olla juhlassa läsnä. Näitten kahden miehen\navulla olisi kuningas ja hänen perheensä voinut lähteä Pariisista\nkeskellä suurta päivää. Kansalliskaarti olisi voinut suojella heidän\npakoaan Compiègneen ja täällä olisi viisitoista eskadroonaa ollut\nvalmiina turvaamassa heidän vapauttaan.\n\nEhdotus oli alistettu ministerien harkittavaksi ja ministerineuvosto\noli yksimielisesti hyväksynyt sen.\n\nVaikka kuningas olikin vastahakoinen antautumaan perustuslaillisten\nkäsiin, joiden syyksi hän pani koko nykyisen aseman tukaluuden, ei hän\nsentään ollut haluton suostumaan tähän tuumaan. Mutta Marie Antoinette\noli jyrkästi kieltäytynyt uskomasta kohtaloaan Lafayetten käsiin, jota\nhän piti oikeana pahanahenkenään.\n\nHän oli nähnyt Lafayetten haamun kohoavan aaveena hänen eteensä\njokaisessa hänen oloihinsa syvälti vaikuttavassa tilaisuudessa suuren\nvallankumouksen aikana. Lafayette oli kuljettanut hänet vankina\nPariisiin 6. p:nä lokakuuta 1789, Lafayette oli ollut hänen\nvanginvartijanaan Tuilerioissa; hän oli kauhistunut nähdessään\nLafayetten tuona muistettavana yönä, jona hän pakeni linnasta ja kulki\neksyksissä karusellipaikalla. Ja Lafayetten ajutantti se oli noutanut\nkuninkaallisen perheen Varennesista. Lafayette oli ollut läsnä heidän\nnöyryyttävällä paluumatkallaan. Hänen paljas nimensä pani Marie\nAntoinetten vapisemaan vihasta ja kauhistuksesta.\n\nTurhaan oli prinsessa Elisabeth pyytänyt:\n\n\"Unhottakaamme kaikki, mikä on mennyttä. Heittäytykäämme sen ainoan\nmiehen turviin, joka kykenee pelastamaan kuninkaan ja meidät.\"\n\nMarie Antoinette ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen täytyisi\nolla kiitollisuudenvelassa kenraalille. Mirabeau oli viimeisiä\ntuttavallisia neuvojaan antaessaan erittäin terottanut Marie\nAntoinetten mieleen, että hänen ei pitäisi luottaa Lafayetteen.\n\"Madame\", oli hän lausunut, \"älkää uskoko Lafayettea. Jos hänestä\njoskus tulee armeijan ylipäällikkö, pitää hän kuningasta vangittuna\nteltissään.\"\n\nHuhu siitä, että aiottiin pelastaa kuninkaallinen perhe, oli sillä\nvälin jo ehtinyt levitä kuninkaan ystävien keskuudessa. Nämä olivat\nliittojuhlan aikana hajaantuneet kansanjoukkojen sekaan ja odottivat\nmerkkiä, jonka toivoivat näkevänsä. Kaksi komppaniaa sveitsiläisiä\nvartiosotamiehiä oli saattanut kuningasta, ja toivottiin näiden avulla\nvoitavan raivata tie ihmistungoksen läpi, ja viedä kuningas ja hänen\nperheensä pois Pariisista.\n\nMutta Ludvig ei sanonut mitään eikä antanut minkäänlaista merkkiä. Hän\nantoi viimeisenkin pelastamismahdollisuuden luisua käsistään.\n\nVierasten valtojen sotajoukot olivat samaan aikaan tulossa Ranskaan, ja\nMarie Antoinette luotti niihin.\n\nEräänä kuningaskunnan kukistumisen edellisistä valoisista heinäkuun\nöistä uskoi hän toivonsa pelastumisesta kamarirouvalleen, madame\nCampanille.\n\nKuun säteet tunkivat avatusta ikkunasta sisään.\n\n\"Kun kuu seuraavan kerran paistaa\", lausui hän, \"olemme me pelastetut.\nMinä tunnen liittoutuneiden sotasuunnitelman.\"\n\nMutta hän ei silti ollut pelkäämättä mitä saattaisi tapahtua ennen sitä\npäivää.\n\n\"Kuningas ei läheskään ole pelkuri\", lausui hän, \"hänellä on\npäinvastoin paljonkin passiivista rohkeutta. Mutta häntä lamauttaa\nväärä hienotunteisuus, luottamattomuus itseensä, joka on seuraus osaksi\nhänen kasvatuksestaan, osaksi hänen luonteestaan. Hänestä ei ole\nkäskijäksi. Enemmän kuin mikään muu pelottaa häntä puhua miesjoukolle.\nKahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti eleli hän ankaran yksinäistä\nelämää Ludvig XV:nnen näkyvissä, ja tämä pakonalaisuus on edistänyt\nhänen synnynnäistä ujouttaan. -- Nykyisissä oloissa olisivat muutamat\nhyvin valitut sanat, lausuttuina Pariisin väestölle, voineet tehdä\npuolueemme sata kertaa vahvemmaksi, mutta kuningas ei vain saa noita\nsanoja lausutuksi.\"\n\nKuningatar selitti edelleen, miksi hän ei itse asettunut etualalle.\n\n\"Minä voisin toimia\", lausui hän, \"minä voisin astua ratsaille, jos\nniin tarvittaisiin. Mutta sen kautta antaisin vain kuninkaan\nvihamiehille uusia aseita käteen. Vihastuksen huuto itävallatarta,\n'naisen valtiutta' vastaan kaikuisi kautta Ranskanmaan. Jos minä\nastuisin esiin, asettaisin sitäpaitsi kuninkaan varjoon. Kuningattaren,\njoka ei ole hallitsijatar, täytyy nykyoloissa pysyä toimettomana ja\nvalmistautua kuolemaan.\"\n\n\n\n\n2.\n\nElokuun 10. p:n aamu. -- Viimeinen katselmus.\n\n\nTorailtiin ja tapeltiin kaduilla, kahviloissa, teattereissa ja Palais\nRoyalissa.\n\nJo kauan sitten oli huomattu myrskyn ensi enteet.\n\nVaara kasvoi taukoamatta. Kansalliskaartin keskuudessa kuuluivat\ntappelut ja mellakat päiväjärjestykseen.\n\nOsa kansalliskaartilaisia oli vielä hovin puolella, mutta toinen ja\nmelkoista suurempi osa oli jyrkästi vastustavalla kannalla.\n\nLakiasäätävä kokous oli selittänyt isänmaan olevan vaarassa.\nLiittoutuneiden sotajoukkojen ylipäällikkö, herttua Ferdinand\nBraunschweigilainen, oli antanut sodanjulistuksen, joka sisälsi mitä\nhirmuisimpia uhkauksia Ranskan kansaa vastaan. Hurjat huhut\nkiihdyttivät mielikuvitusta. Väitettiin, että Tuileriain linna oli\ntäynnä aseita ja muita sotatarpeita ja että valantekemättömät papit\nolivat löytäneet tyyssijan kuninkaan luona.\n\n\"Kuinka saan viedyksi perheeni turvalliseen paikkaan?\" lausui Ludvig\nehtimiseen.\n\nVielä viho viime hetkessä tehtiin ehdotuksia kuninkaan ja hänen\nperheensä pelastamiseksi. Bertrand de Moleville, Liancourtin herttua ja\nmadame de Staël laativat suunnitelmia heidän pakoaan varten. Lääkärit\nesittivät kuninkaalliselle perheelle oleskelua Compiègnessa, mutta\nvoidakseen matkustaa sinne oli kuninkaallisten saatava lakiasäätävältä\nkokoukselta lupa, ja Ludvig pelkäsi Varennes-kohtausten uudistuvan. Hän\nsyyti rahoja Dantonille ja muille yllyttelijöille, toivoen saavansa\nheistä tukea.\n\nOltiin valmistuneita siihen, että myrsky puhkeaisi 10. p:nä elokuuta.\nElokuun 9. päivä oli ollut verrattain rauhallinen; vasta illansuussa\nasema muuttui. Esikaupunkien asukkaat kerääntyivät ryhmiin talojensa\nulkopuolelle. Hovinaiset, jotka olivat matkalla linnaan, saivat kansan\npuolelta osakseen loukkaavaa kohtelua ja pakotettiin kääntymään\ntakaisin. Oli ihana ilta. Taivas oli selkeä ja tähtien peittämä.\nLämpimän takia olivat Tuileriain kaikki ikkunat avatut; etäältä näytti\nlinna valaistulta juuri kuin juhlaa varten.\n\nTuntui kuin kaikki olisi ollut rauhallista ja tyyntä sen muurien\nsisällä, mutta siitä huolimatta vallitsi siellä kuumeenomainen\nlevottomuus. Hämmentyneitä ajatuksia liikkui kuningasparin, hoviväen ja\npalveluskunnan aivoissa.\n\nPuolenyön seudussa alkoivat kellot soida koko kaupungissa. Rumpujen\npärinä sekaantui hätäkellojen moikunaan. Vallankumouksen ystävät\nantoivat hälytysmerkkejään. Kuningasvallan ystävät alkoivat niinikään\nkokoontua.\n\nKansaa alkoi virrata kaduille. Linnan ulkoparvekkeelta saattoivat\nkuningatar ja prinsessa Elisabeth nähdä, miten temmellys kaduilla\nmilloin yltyi, milloin laimeni. Ludvig oli ensin oleskellut\nmakuuhuoneessaan, mutta siirtyi sieltä työhuoneeseensa, niinkutsuttuun\n\"neuvossaliin\". Hurskasmielinen hallitsija oli kutsuttanut rippi-isänsä\nluokseen, ja sulkeutuneena tämän kanssa huoneeseensa, rukoili hän\nhartaasti, että taivas lahjoittaisi hänelle sitä rohkeutta ja\nmielenmalttia, jota hän nyt niin hyvin tarvitsi.\n\nVielä saattoi olla epätietoista miten taistelu kuninkaan ja kansan\nvälillä päättyisi. Yhdeksänsataa sveitsiläistä oli paikoillaan linnassa\nsekä osa kansalliskaartilaisia, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle\nuskollisina. Satakunta ratsastavaa poliisimiestä oli kokoontuneina\nulkopuolella.\n\nSveitsiläiset, jotka olivat varustautuneet kuolemaan viimeiseen\nmieheen, seisoivat järjestettyinä taisteluasentoon linnan kirkossa ja\nkunniaportin luona. Rykmentin kapteeni, parooni de Salis, komensi\nportailla olevaa vahtisotamiehistöä. Muuan kapteeni Durlerin johtama\nreservijoukko oli asemillaan Marsanpaviljongin edustalla eli n.k.\n\"Sveitsiläispihalla\".\n\nJa viime hetkessä saapui vihdoin useita aatelismiehiä, jotka olivat\ntulleet taistelemaan ja kuolemaan kuninkaan puolesta. Tuosta aikoinaan\nniin loistavasta joukosta, jonka ainoana virallisena tehtävänä oli\nollut palvella ja suojella kuningasta, oli enää jälellä parisen sataa\nmiestä, niistäkin useat vanhoja ja raihnaita.\n\nHe olivat toivoneet löytävänsä aseita linnasta, mutta tämä varokeino\noli lyöty laimin kuten niin monta muuta. Aniharvalla aatelismiehellä\noli muita aseita kuin miekkansa ja pari pistoolia vyössä. Puettuina\nsilkkipukuihin, salonkimiekka kädessä näyttivät he ennemmin\ntanssiaisiin kuin tappeluun varustautuneilta.\n\nMuutamat siviilivirkamiehet ja kuninkaan palvelijat liittyivät\naatelismiehiin ja aseestivat itsensä hiilihangoilla ja kepeillä.\n\nLudvigia liikutti tämä uskollisuus, ja hän unhotti, että puolustajain\nluku oli niin vähäinen.\n\nMarie Antoinette oli totinen ja levollinen; kiitollisena puhutteli hän\nmuutamalla sanalla itsekutakin tässä pienessä joukossa. Hän puheli\nmiellyttävällä tavallaan, hän viritteli miesten intoa ja rohkaisi\nläsnäolevien mieliä.\n\nPihalle järjestyneet kansalliskaartilaiset vaativat kiivaasti, että\naatelismiesten oli poistuttava.\n\nMutta kuningatar vastusti tätä vaatimusta.\n\n\"Hyvät herrat!\" huusi hän, osottaen kädellään virkamiehiin ja aateliin,\n\"nämä ovat meidän sekä teidän ystäviä! He ovat tulleet tänne samoja\nvaaroja kokemaan kuin tekin. He eivät pyydä muuta, kuin saada taistella\nteidän rinnallanne. Asettakaa heidät minne tahdotte, ja he tottelevat\nteidän käskyjänne. He seuraavat teidän esimerkkiänne ja näyttävät\nyksinvallan puoltajille miten kuollaan kuninkaan puolesta.\"\n\nTyyni yö oli omituisena vastakohtana ihmisten telmeelle kaduilla ja\nsotaisille valmistuksille ja hyörinälle linnassa.\n\nPrinsessa Elisabeth seisoi vielä ulkoparvekkeella.\n\n\"Tule katsomaan auringonnousua!\" sanoi hän kuningattarelle.\n\nMarie Antoinette nousi huoahtaen. Tämä oli viimeisiä aamuja, jolloin\nhän näki auringonnousun ikkunoista ilman rautaristikkoja.\n\nJotkut hoviväestä kokivat saada voimassa pysytetyksi vanhaa tapaa,\nettei kukaan saanut istua, kun kuningas ja kuningatar olivat läsnä.\nMutta se oli turhaa; seurasäännöt syrjäytettiin kokonaan pelon\nkasvaessa. Ystävät ja puolustajat kulkivat edes ja takaisin, he\nistuutuivat pöydille, tuoleille ja lattialle, missä vain tilaa oli.\n\nKuningatar ja prinsessa Elisabeth painautuivat yksinkertaisille\ntöyrytuoleille. Prinsessa Lamballe istahti kuningattaren jalkoihin ja\nkietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Madame Tourzel ja hänen\ntyttärensä, ruhtinatar Tarente-La-Tremouille sekä kuningattaren muut\nhovinaiset istuivat siellä täällä aseellisten miesten keskellä.\n\nKello kolmen seutuvilla aamulla kuultiin kansanjoukon lähestyvän.\nSuljetuin rivein, kuljettaen mukanaan tykkejä ja ampumavaroja,\nmarssivat hyökkääjät Karusellipaikalle päin.\n\nLinnan pihalle singahti luoti.\n\n\"Ah, se ei ole viimeinen laukaus\", virkkoi Marie Antoinette.\n\nKruununprinssi oli linnassa ainoa, joka oli mennyt makuulle. Kuningatar\nkäski nyt herättää ja pukea hänet.\n\n\"Äiti\", lausui pikku parka, \"miksi ihmiset ovat niin häijyjä isälle?\nHänhän on niin hyvä.\"\n\nTaistelun ajatus elähytti Marie Antoinettea. Hän pyysi kuningasta\nnäyttäytymään puolustajilleen ja läsnäolollaan rohkaisemaan heidän\nmieliään.\n\nLudvig suostui noudattamaan vaimonsa esitystä ja astui\nulkoparvekkeelle. Hänen silmänsä olivat punaiset, katse oli epävarma ja\nraukea. Hänen huulillaan karkelehti ystävällinen, mutta mitään\nilmaisematon hymy. Sen sijaan, että olisi näyttäytynyt puettuna\nunivormuun, esiintyi hän sinipunervassa takissa ja hänen peruukkinsa\noli kallellaan päässä.\n\nEläköön-huudot tervehtivät häntä, mutta nämä johtuivat ennemmin\nosanotosta kuin luottamuksesta hänen persoonaansa.\n\nHän lähti parvekkeelta tehdäkseen kierroksen linnansaleissa.\nKuningatar, prinsessa Elisabeth, lapset ja prinsessa Lamballe\nseurasivat häntä. Ludvig sopersi silloin tällöin muutamia sanoja, joita\nympärillä seisovat tuskin kuulivat.\n\nLamartine kertoo tästä kohtauksesta:\n\n\"Marie Antoinette antoi puolisonsa sanoille enemmän pontta arvokkaalla\nryhdillään, ylpeällä ja samalla lempeällä päännyökähdyksellä ja\nsilmiensä erinomaisella ilmeellä. Kernaasti olisi hän tahtonut\nvuodattaa koko sielunsa kuninkaaseen. Näkyi, että hän itki\nsisällisesti, mutta että harmi ja rohkeus kuivasivat kyyneleet jo ennen\nkuin ne herahtivat esiin. Hänen kalpeat ja yövalvonnasta veltostuneet\nkasvonsa, jotka kuitenkin ilmaisivat suurta tahdon lujuutta, hänen\npelkäämätön mielensä, hänen silmänsä, jotka salamoina mittelivät\nkaikkia niitä silmiä, jotka olivat häneen luotuina, hänen katseensa,\njoka milloin rukoili, milloin uhmasi, aina sen mukaan kohtasiko se\nkylmiä, ystävällisiä tai vihamielisiä kasvoja, hänen liian aikaisin\nkuihtuvan kauneutensa vielä verevät jäljet, muisto siitä ihailusta,\njonka esineenä hän oli ollut näissä samoissa saleissa, joissa hän nyt\nrukoili apua ja suojaa -- kaikki se antoi hänen olennolleen\npelkäämättömyyden, surun ja arvokkuuden majesteettisuuden. Hän oli\nyksinvallan Niobe, kuninkuuden kuvapatsas, valtaistuimelta tosin\nsuistunut, mutta suistuessaankin vielä arvokkuutensa säilyttänyt.\"\n\nEi oltu mitenkään varmoja siitä, että ne sotamiehet, jotka seisoivat\nlinnan ulkopuolella, olivat kuningasvallalle ystävällisiä.\n\nLudvig ei tahtonut, että hänen perheensä tulisi kokemaan kylmää, ehkäpä\nvihamielistäkin vastaanottoa, ja päästyään isojen pääportaiden\nalipäähän kehotti hän vaimoaan, lapsiaan ja muita naisia kääntymään\ntakaisin.\n\nAivan yksin suoritti hän viimeisen katselmuksensa.\n\nMutta se oli kieltämättä hänen puoleltaan hairahdus. Mitä hänen vento\nhyväntahtoisuutensa ei kyennyt aikaansaamaan, sen olisivat Marie\nAntoinetten varma esiintyminen ja kruununprinssin sulous ehkä voineet\nvaikuttaa.\n\nKello oli kuuden seuduissa. Levotonna ja hämillään astui Ludvig\nlinnanpihalle. Useat hänen seuralaisistaan olivat katsoneet\nparhaimmaksi olla saattamatta häntä etemmäksi ja palasivat\nkuningattaren mukana takaisin.\n\nKuningas oli alakuloinen ja levoton, mutta ponnisteli näyttääkseen\nolevansa reippaalla mielellä.\n\nSotamiehet ympäröivät hänet, mutta sotajoukon korkein päällikkö ei\nosannut heille sanoa sanaakaan, vaikka he edelleen huusivat:\n\n\"Eläköön kuningas!\"\n\nMutta mitä kauemmas hän eteni linnasta, sitä kylmemmäksi tuli\nvastaanotto.\n\nPohjoisen penkereen puolella huudettiin:\n\n\"Eläköön kansa! Alas Veto! Alas paksu sika! Alas tyranni!\"\n\nRiippumalla riiputtiin hänessä kiinni ja toistettiin näitä solvaavia\nnimityksiä.\n\nFeuillanttien penkereen luona oli vastaanotto vieläkin vihamielisempi.\nMuutamien uskottujen palvelijoiden täytyi asettua kaksinkertaisiin\nriveihin suojellakseen hänen persoonaansa.\n\nVain joitakuita vuosia sitä ennen oli Ludvigia pidetty mahtavimpana,\njaloimpana hallitsijana. Mutta tänä hetkenä oli hän kaikkien mielestä\nkurjin ja mitättömin mies, mikä koskaan oli kruunua kantanut. Nekin\nhänen alamaisistaan, jotka eivät vihanneet tai halveksineet häntä,\neivät voineet muuta kuin sääliä häntä.\n\nHän sopersi muutamia sanoja, mutta jälleen huudettiin:\n\n\"Eläköön kansa!\"\n\n\"Niin\", sanoi kuningas, \"kansa ja minä olemme yhtä.\"\n\nMutta melu hänen ympärillään paisui niin valtavaksi, ettei hän saanut\nsanotuksi mitä hänellä muuta oli sydämellään. Joka kerran, kun hän\nyritti jotakin sanoa, keskeyttivät melu ja huuto hänet. Ja minne\nhyvänsä hän kääntyikin, näki hän kaikkialla vihamielisiä tai\npilkallisia kasvoja.\n\nKuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset olivat asettuneet Ludvigin\nkabinettiin. Hänen ministerinsä olivat niinikään siellä koolla.\n\nMelun johdosta astui yksi ministereistä ikkunaan. Kuningatar nousi\nmyöskin paikaltaan.\n\nMinisteri sulki nopeasti ikkunan ja tahtoi saattaa kuningattaren pois;\nmutta Marie Antoinette oli jo kuullut kuningasta vastaan lausutut\nuhkaukset.\n\n\"Hyvä Jumala, kaikki on menetetty!\" huudahti hän. \"Nuo huudot\ntarkoittavat kuningasta. Katselmus on vaikuttanut enemmän pahaa kuin\nhyvää.\"\n\nEpätoivon masentamana vaipui hän tuolille.\n\nOtsa hikeä valuen ja suru sydämessä astui Ludvig omaistensa luo.\n\nJo aikaisemmin illalla oli ehdotettu, että kuninkaallinen perhe hakisi\nturvaa lakiasäätävältä kokoukselta. Mutta Marie Antoinette oli evännyt\nehdotuksen; lähteä linnasta ja luopua taistelusta oli hänen mielestänsä\nsamaa kuin allekirjoittaa hallituksesta luopuminen.\n\nSuunnaton ihmisjoukko ympäröi jo linnaa ja huusi yhteen ääneen, joka\nkaikui kuin ukkonen ilmojen halki: \"Viraltapano! Viraltapano tai\nkuolema!\"\n\nMuuan upseeri tempasi auki neuvossalin oven ja pisti päänsä sisään.\n\n\"Te kuulette, kansa vaatii kuninkaan viraltapanoa\", hän sanoi.\n\n\"No niin, antakaa lakiasäätävän kokouksen päättää se\", vastasi\noikeusministeri.\n\n\"Mutta viraltapanon jälkeen -- mitä sitten seuraa?\" kysyi kuningatar.\n\nUpseeri vaikeni.\n\n\"Viimeinen hetkenne on tullut!\" huusi toinen saliin astuva upseeri.\n\"Madame, kansa on kaikista voimallisin. Mikä verilöyly siitä\ntuleekaan!\"\n\n\"Herraseni!\" huusi Marie Antoinette. \"Pelastakaa kuningas, pelastakaa\nlapseni!\"\n\nUiden kyynelissä ojensi hän kätensä puolisoaan kohti ikäänkuin\nsuojellakseen häntä.\n\nSamassa tuokiossa astui myös yliprokuraattori Roederer saliin.\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi hän, \"teillä ei ole viittä minuuttia\nhukattavana. Teillä ei ole mitään muuta varmaa turvapaikkaa kuin\nlakiasäätävä kokous.\"\n\n\"Minä annan ennemmin naulata itseni näihin seiniin, kuin lähden\nlinnasta\", huusi Marie Antoinette.\n\nRoederer toisti ilmoituksensa. Mutta kuningatar vastusti edelleen\nsuuttuneena mokomaa pelkurimaista päätöstä.\n\n\"Me olemme siis aivan yksin!\" huudahti hän.\n\n\"Te olette aivan yksin. Vastarintaa on mahdoton ajatella; koko Pariisi\non liikkeessä. Tahdotteko, madame, ottaa vastuullenne, että kuningas ja\nteidän lapsenne tulevat ehkä murhatuksi -- puhumattakaan kaikista\nniistä uskollisista palvelijoista, jotka teillä on ympärillänne?\"\n\n\"Jumala varjelkoon minua siitä!\" huudahti Marie Antoinette. \"Jospa minä\nvain yksin saisin olla uhrina!\"\n\nHän oli niin kiihdyksissään, että hänen kasvonsa ja kaulansa yhtäkkiä\nkarahtivat tummanpunaisiksi, ja suuret hikipisarat valuivat pitkin\nhänen poskiaan.\n\nKuitenkin olisi vielä ollut mahdollista pelastaa kuningas ja hänen\nperheensä. Napoleon, joka nuorena upseerina oli ollut näitten tapausten\nnäkijänä, on lausunut, että jos hänellä vain olisi ollut kaksi\npataljoonaa sveitsiläisiä ja muutamia ratsumiehiä käytettävissään,\nolisi hän ottanut antaakseen kapinoitsijoille läksytyksen, jota nämä\neivät hevillä olisi unhottaneet. Ja Barbaroux, kiihkoinen\nvallankumousmies, on lausunut: \"Hairahdukset, joita kapinoitsijain\npuolelta tehtiin, hyökkääjäin puutteelliset toimiohjeet, toisten\npelkuruus ja toisten kunnottomuus olisivat tuottaneet hovipuolueelle\nvoiton, ellei kuningas vain olisi jättänyt paikkaansa. Jos hän olisi\nnäyttäytynyt, jos hän olisi noussut ratsaille, olisi väestön enemmistö\nollut hänen puolellaan.\"\n\nKuningatar rukoili puolisoaan asettumaan puolustajain etupäähän. Mutta\nLudvig epäröi eikä ollut halukas siihen.\n\n\"Lähtekäämme\", kehotti hän. Mutta kuningatar yhä kieltäytyi lähtemästä\nTuilerioista. Vasta kun Ludvig kyynelsilmin selitti, ettei hän\nsuostunut lähtemään linnasta ilman häntä, myöntyi hän, toivoen voivansa\npelastaa hänen ja lastensa hengen.\n\nVielä kerran kääntyi kuningatar Roedererin puoleen.\n\n\"Te vastaatte kuninkaan persoonasta, te vastaatte pojastani\", virkkoi\nhän.\n\n\"Madame\", vastasi Roederer, \"Minä lupaan kuolla teidän rinnallanne.\nSiinä kaikki, mistä minä voin vastata.\"\n\n\n\n\n3.\n\nKuninkaallinen perhe lähtee Tuilerioista. -- Sanomalehtimiesten aitio.\n-- Sveitsiläisten kuolema. -- Kuningasvallan häviö.\n\n\nLinnankello oli äskettäin ilmoittanut, että kello oli kahdeksan\naamulla.\n\nKuninkaallinen pari kulki riveihin asettuneiden läsnäolijain ohi.\n\n\"Me tulemme takaisin\", lausui kuningas ystävilleen ja palvelijoilleen.\n\n\"Me tulemme takaisin\", toisti kuningatar, muttei hän eikä hänen\npuolisonsa sitä itse edes toivoneetkaan.\n\nKuningas lähestyi ovea; ulkoasiain ministeri kulki hänen rinnallaan.\n\nLudvig XVI oli kauan ollut varjokuninkaana; nyt kulki hän oman\nsurusaattonsa etunenässä.\n\nMarie Antoinette, joka oli ottanut meriasiain ministeriä kainalosta,\npiti poikaansa kädestä. Prinsessa Elisabeth kulki hänen jälestään Marie\nThérèsen seurassa. Prinsessa Lamballe ja madame Tourzel olivat\nviimeisinä jonossa.\n\nKuningatar itki.\n\nEräs kansalliskaartilainen erehtyi kyyneleiden aiheesta ja lausui\nhänelle:\n\n\"Ei teidän majesteettinne tarvitse pelätä. Teidän ympärillänne on\noikeamielisiä ihmisiä.\"\n\n\"Minä en omasta puolestani pelkää mitään\", vastasi kuningatar.\n\nPrinsessa Elisabeth tähysteli ihmisjoukkoja.\n\n\"Kaikki nuo ihmiset ovat harhaanjohdettuja\", lausui hän. \"Minä\ntoivoisin, että he kääntyisivät, mutta minä en toivo, että he tulisivat\nrangaistuiksi.\"\n\nMarie Thérèsellâ oli kyyneleet silmissä.\n\nPrinsessa Lamballe virkkoi surullisella äänellä:\n\n\"Me emme palaa koskaan Tuilerioihin.\"\n\nKesä oli ollut kuiva ja lämmin, puiden lehdet olivat kellastuneet.\n\nPuiston läpi kuljettaessa huvittelihe kruununprinssi potkimalla kuivia\nlehtiä kokoon.\n\n\"Lehdet varisevat aikaisin tänä vuonna\", lausui kuningas.\n\nMuuan vallankumouksen johtajista oli kesän alussa ennustanut, että\nkuningaskunnan loppu sattuisi lehdenlähdön aikaan.\n\nNe muutamat kansalliskaartilaiset, jotka olivat pysyneet\nkuningasvallalle uskollisina, koettivat raivata tietä kansanjoukon\nläpi.\n\nJoku porvari astui kuninkaan luo.\n\n\"Ottakaa minua kädestä\", sanoi hän, \"se on rehellisen miehen käsi.\nKaikista vioistanne huolimatta tahdon kuitenkin raivata teille tietä.\nMutta mitä vaimoonne tulee, niin ei hän saa tulla kokoukseen. Hän se on\nsyypää ranskalaisten onnettomuuteen.\"\n\n\"Pois tiehensä naiset, tahi tapamme heidät jok'ainoan\", huusivat eräät.\n\nMarie Antoinette kuuli huudot, mutta jatkoi tyynenä kulkuaan.\n\nEnnenkuin kuninkaallinen perhe sai astua lakiasäätävän kokouksen\nsaliin, oli edusmiehille ollut annettava tieto, että Ludvig aikoi tulla\nsinne.\n\nNeljäkolmatta kokouksen jäsentä lähetettiin häntä vastaan. He\nkohtasivat hänet suuressa lehtokujassa Feuillanttien penkereen\njuurella.\n\nPenkereen täytti hurjistunut ihmisjoukko. Muuan mies, jolla oli pitkä\nryhmysauva kädessä, huusi taukoamatta:\n\n\"Te olette onnettomuuksiimme syypäät, te ette saa tulla kokoukseen!\nTälle pitää tulla loppu. Alas kuninkaalliset!\"\n\nPenkereen neljännellä portaalla seisoi Roederer.\n\n\"Kansalaiset!\" huusi hän, \"lain nimessä vaadin hiljaisuutta. Te\nnäytte tahtovan kieltää kuninkaalta ja hänen perheeltään pääsyn\nkansalliskokoukseen. Siihen teillä ei ole oikeutta. Perustuslain mukaan\non kuninkaalla paikkansa sen keskellä!\"\n\nEdusmiehet vahvistivat hänen puheensa, mutta kansanjoukko ei siitä\nhuolimatta tahtonut suoda tilaa kuninkaallisille. Ryhmypatukalla\nvarustettu mies huusi edelleen kuni vimmattu:\n\n\"Alas kuninkaalliset! Alas kuninkaalliset!\"\n\nRoederer juoksi hänen luokseen, tempasi häneltä pois patukan ja heitti\nsen maahan.\n\nIhmiset olivat niin tiheään sulloutuneina, että taskuvaras sai\ntilaisuuden siepata kuningattarelta kukkaron.\n\nMuuan sotamies kävi käsiksi pieneen kruununprinssiin.\n\nMarie Antoinette kirkaisi sydäntäsärkevästi; hän luuli, että tahdottiin\nriistää häneltä poika. Mutta kaartilainen nosti kruununprinssin\nkorkealle päänsä yli ja rauhoitti äitiä sekä lasta.\n\nEräs toinen virkkoi kuninkaalle:\n\n\"Sire, me olemme rehellisiä ihmisiä, mutta emme tahdo, että te\npitemmältä petätte meitä. Olkaa kunnon porvari ja muistakaa antaa\nmatkapassi papeillenne ja vaimollenne.\"\n\nPrinsessa Marie Thérèse on kertonut:\n\n\"Meidän täytyi odottaa puoli tuntia, ennenkuin saimme luvan astua\nsaliin. Useat edusmiehet vastustivat pääsyämme. Seisoimme pienessä\nahtaassa käytävässä, joka oli niin pimeä, ettemme voineet kättämme\nerottaa, ja jossa kaiken aikaa kuulimme kansan kiljunnan ympärillämme.\nEn tiedä koskaan tunteneeni olevani lähempänä kuolemaa kuin tuona\nhetkenä.\n\n\"Viimein saimme luvan astua saliin.\n\n\"Heti kun isäni oli astunut sisään, lausui hän kuuluvalla äänellä, että\nhän ja koko hänen perheensä haki turvaa lakiasäätävältä kokoukselta\nestääkseen Ranskan kansaa tekemästä kauheaa rikosta.\n\n\"Meille osotettiin paikka aidakkeen luona, ja sen jälkeen otti kokous\npohtiakseen, sallittaisiinko isäni olla läsnä keskusteluissa.\n\n\"Lausuttiin, ettei hänen voitu antaa jäädä, loukkaamatta samalla\nsuverääniä (itsenäistä) kansaa. Ja tämän johdosta pidettiin monta\nmahtipontista puhetta, joista seurauksena oli, että meidät vietiin\nsanomalehtimiesten aitioon.\"\n\nMarie Antoinette kavahti ylös, meni aitioon ja kätkeytyi pimeimpään\nloukkoon. Täällä voi hän ainakin välttää vihaa liekehtivät tai säälivät\nkatseet, jotka seurailivat häntä salissa.\n\nKuningas istuutui aition etupäähän, prinsessa Elisabeth ja prinsessa\nLamballe sekä lapset penkille aition perälle. Muutamat aatelismiehet,\njotka olivat heitä saattaneet, asettuivat seisomaan ovelle.\n\nMelu kadulla yltyi ja pani pelkäämään, että väkijoukko syöksyisi sisään\nja tappaisi kuninkaan.\n\nVergniaud, joka sinä päivänä toimi puheenjohtajana, antoi käskyn, että\nrautahäkki, joka erotti aition kokoussalista, oli purettava, jotta\nLudvig ja hänen perheensä voisivat, jos tarve vaatisi, paeta\nedusmiesten turviin.\n\nMutta kun oli mahdotonta saada käsille seppiä, täytyi muutamien\nedusmiesten yhdessä aatelismiesten kanssa suorittaa tämä työ; jopa\nvälistä itse kuningaskin antoi apuaan yhdessä tai toisessa suhteessa.\n\nAitio oli hyvin ahdas ja niin matala, ettei siinä voinut seistä\nsuorana. Elokuun aurinko paahtoi kuumaksi tuon pienen huoneen, ja hiki\nvirtaili kaikkien kasvoilla.\n\nKuningattaren huulet olivat kuivat. Hänen jäykkä katseensa ilmaisi\nenemmän halveksimista kuin tuskaa. Tuo ylpeä juonne, joka mahtavuuden\npäivinä oli hänessä huomattu, väikkyi vielä tänäkin hetkenä hänen\nsuunsa vaiheilla.\n\nPää pystyssä odotti hän niitä iskuja, joita kohtalo oli häntä varten\nvarannut. Hänen tyttärensä katsoi häneen, ja äidin itsensähillitseminen\nauttoi Marie Thérèseä pidättämään kyyneliään.\n\nKruununprinssi ei käsittänyt hetken vakavuutta; lapsellisella\nuteliaisuudella teki hän isälleen joukon kysymyksiä. Kuningas kiinnitti\nhänen huomionsa muutamiin huomattavampiin edusmiehiin ja mainitsi\nmuutamat puhujista nimeltä.\n\nEräs sotamies tunkeutui sisään ja anoi, että kuningas erotettaisiin\nhallituksesta.\n\nToinen, joka tuli perästä, kohotti uhkaavasti verellä tahratut kätensä\nkuninkaan sijaa kohden ja tarjoutui vapauttamaan maan paksusta\nVeto-papasta.\n\nSilloin alkoi Kaarle Ludvigkin käsittää vaaraa ja itkien kätki hän\nkasvonsa äidin helmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuninkaallisen perheen lähdettyä linnasta, oli suuri osa\nkansalliskaartia palannut kotiin; vähempi osa oli liittynyt\nkapinoitsijoihin. Sveitsiläiset olivat lähteneet pihasta ja vetäytyneet\ntakaisin linnaan.\n\nKapinoitsijat tunkeutuivat eteenpäin. Santarmit, jotka niinikään olivat\nkokoontuneet linnan sisempiin huoneisiin, kävivät heidän puolelleen.\nSveitsiläiset, joita oli käsketty ainoastaan puolustautumaan, ei\nhyökkäämään, alkoivat hieroa sovintoa kansan kanssa.\n\nPistoolinlaukaus ammuttiin. Nyt tarttuivat sveitsiläiset aseisiin.\nHeidän ensimäinen yhteislaukauksensa pakotti hyökkääjät kiireesti\npakenemaan ja jättämään paikalle kanuunansa.\n\nSveitsiläiset varustautuivat uuteen hyökkäykseen, mutta huomasivat\npelokseen hetken olevan tulossa, jolloin heidän ruutivarastonsa olisi\nlopussa ja he olisivat alttiina vihollisen tulelle, voimatta puolustaa\nitseään.\n\nHyökkääjätkin kokoontuivat uudestaan; he häpesivät, että olivat\nantautuneet ensi tovissa pakoon ajettavaksi. Molemmin puolin ammuttiin\nedelleen toisiansa, ja tämän taistelun aikana syttyivät talot\nKarusellipaikalla tuleen.\n\nTykkien jyminä tunkeusi lakiasäätävän kokouksen saliin. Vasemmistoon\nkuuluvat edusmiehet kuulivat sen ja kalpenivat pelosta ja\nsuuttumuksesta. He loivat levottomia ja katkeroittuneita katseita\nheikkoon hallitsijaan; he syyttivät häntä teurastuskäskyn antamisesta.\n\nMarie Antoinette kätki kasvot käsiinsä; tykkien pauke nostatti veren\nhänen kasvoihinsa, hänen silmänsä säteilivät, ja epämääräisiä toiveita\nheräsi hänen sielussaan.\n\nMutta toivo katosi pian jälleen. Hänen viimeinen puolustajansa oli\ntullut murhatuksi.\n\nUlkoa kuului yhä kovempaa huutoa. Vaadittiin, että sveitsiläisten tuli\nantaa aseensa pois.\n\nMiekatta ja hatutta oli aatelismies d'Hervilly tunkeutunut kuulasateen\nläpi sveitsiläisten luo linnaan.\n\nHe tahtoivat näyttää hänelle, mihin toimenpiteihin he olivat ryhtyneet\nTuileriain pelastamiseksi.\n\n\"Kysymys ei ole siitä\", hän sanoi, \"kysymys on miten päästä\nkansalliskokouksen luo.\"\n\n\"Niin, urhoolliset sveitsiläiset\", huusi toinen aatelismies, \"lähtekää\nkuninkaan luo. Esi-isänne ovat tehneet sen useammankin kerran ennen.\"\n\nSveitsiläiset tottelivat, jättäen suru sydämissä taistelupaikan.\n\nKoottiin ne rummuttajat, jotka eivät vielä olleet kaatuneet.\nVälittämättä luodeista, joita sateli kaikilta tahoilta, järjestyivät\nsotamiehet rintamaan kuni paraatipäivänä.\n\nAavistamaton vaara kohtasi heitä tiellä Tuileriain ja lakiasäätävän\nkokouksen välillä. Useat kansalliskaartin pataljoonat olivat pysyneet\ntaistelun aikana toimettomina, mutta tuskin oli sveitsiläiset\nsotamiehet nähty suuren lehtokujan luona, kun ranskalaiset sotamiehet\nlymyilivät puitten taakse ja ampuivat sveitsiläisiä tästä\npiilopaikastaan. Suuret joukot sveitsiläisiä ammuttiin täten\nkuoliaiksi.\n\nMiekka kädessä törmäsi parooni de Salis kansalliskokoukseen.\n\n\"Sveitsiläiset!\" huudettiin joka taholta. Moni edusmiehistä koki\npelastautua hyppäämällä ikkunasta ulos. Yksi heistä kääntyi johtajan\npuoleen ja käski hänen pakottaa joukkonsa luopumaan aseistaan.\n\nJohtaja kieltäytyi tätä tekemästä.\n\nKapteeni Durler vietiin kuninkaan luo.\n\n\"Sire\", huudahti tämä tukahtuneella äänellä, \"meidät tahdotaan pakottaa\njättämään aseemme.\"\n\n\"Antakaa ne pois\", lausui kuningas, \"minä en tahdo niin uljaitten\nmiesten kuolemaa.\"\n\nJa hän kirjoitti paperilippuun seuraavat sanat:\n\n\"Kuningas käskee sveitsiläisiä luopumaan aseistaan ja palaamaan\nkasarmeihin.\"\n\nLippu lähetettiin siinä tuokiossa.\n\nKuninkaallisen perheen lähtö linnasta oli ollut pettymystäkin pahempi.\nPelkkä kunnioitus jo oli estänyt sveitsiläisiä ilmaisemasta\nmielipahaansa ja suruaan. Aseista luopumiskäsky, jonka he nyt saivat\nvastaanottaa, vaikutti kuin salamanisku noihin urhoollisiin\nsotamiehiin.\n\nMuutamat itkivät kiukusta, toiset huusivat, että he vielä kykenevät\npuolustautumaan paineteillaan. Mutta tänäkin kauheana hetkenä sai\nkurinpito miehet talttumaan. He kantoivat viimeisenkin uhrin, jota\nheidän valtiaansa vaati: he antoivat pois aseensa.\n\nKun heidän piti palata takaisin lakiasäätävän kokouksen luota, niin\nkansa ampui heistä useimmat. Satakunta sotamiestä otettiin kiinni ja\nmurhattiin sittemmin. Ne, jotka haavojensa takia tai saamatta käskyä\nlähteä linnasta olivat jääneet Tuilerioihin, hakattiin armotta maahan.\n\nMuutamia syyllisiä säästääkseen oli Ludvig uhrannut joukottain\nparhaimpia ja uskollisimpia palvelijoitaan. Hän sai katkerasti katua\ntätä heikkouttaan.\n\nTuli Karusellipaikalla oli levinnyt katuja pitkin, missä kansa aluksi\noli estänyt viranomaisten johtamia sammutustöitä. Roskaväki tunkeusi\nlinnaan, joka kuninkaan omasta käskystä oli jätetty tyhjilleen ja\nhyökkääjien raastettavaksi.\n\nKuni petolauma syöksyi esikaupungin väestö Tuilerioihin.\n\nVanha kuninkaanlinna joutui nyt mitä raaimpien ja inhottavimpien\nkohtausten näyttämöksi. Ovia särettiin väkivoimalla, kiväärinlaukauksia\npamahteli. Hoviväki ja sotamiehet joutuivat roskajoukon tapettaviksi.\nKaikki kalleudet ryöstettiin, huonekaluja rikottiin, ja varsinkin\njoutui hävityksen alaiseksi kaikki, mikä oli ollut Marie Antoinetten\nomaa. Iso kuvastin, jonka edessä, kuten sanottiin, \"Medicin-Antoinette\noli tutkinut tekopyhää naamaansa, jota hän näytti kansalle\", heitettiin\nulos ikkunasta.\n\nKellarien ovet murrettiin auki, viinitynnyrien tapit avattiin. Verta ja\nviiniä virtasi pitkin lattioita, jotka olivat täynnä juopuneita ihmisiä\nja ruumiita.\n\nHumalaiset miehet pukeutuivat kruunauspukuun ja vääntäytyivät\nvaltaistuimelle. Prostitueeratut naiset pukeutuivat kuningattaren\nvaatteisiin, viereksivät hänen sängyssään ja harjoittivat mitä\niljettävimpiä kauhutekoja ruumiiden kanssa.\n\nHovin naiset toki säästettiin keskellä tätä eläimellistä hurjistelua.\n\nKamarirouvat ynnä useat hovinaisista olivat jääneet linnaan. Näiden\njoukossa oli myös prinsessa Tarente-la-Tremouille ja nuori Pauline\nTourzel, kuninkaallisten lasten kasvattajan ainoa tytär. He olivat\ntaistelun alussa kokoontuneet Marie Antoinetten huoneeseen.\n\nEtäältä -- ja millaisessa sieluntuskassa, sen tietää yksin Jumala --\nkuulivat he laukauksia, kansan kiljumista ja parvekkeelta kadulle\nheitettyjen kuolleiden ruumiiden mätkähdyksiä.\n\nVihdoin keksivät murhaajat myöskin tien naisten huoneeseen.\nVahtisotamies oli asetettu heidän pakopaikkansa ulkopuolelle. Hän\nkielsi ryntääjiltä pääsyn ja hakattiin maahan.\n\nPrinsessa Tarente, joka kuuli hänen kaatuvan, meni ja avasi oven\nsisääntunkeville. Hän piti Pauline Tourzelia kädestä.\n\n\"Surmatkaa minut, mutta pelastakaa tämän nuoren tytön henki ja kunnia\",\nsanoi hän. \"Hän on uskottu minun hoitooni, ja minä olen luvannut jättää\nhänet takaisin äidilleen. Antakaa äidin pitää tyttärensä ja ottakaa\nminun henkeni.\"\n\n\"Naisia ei tapeta\", sanoi suurikasvuinen, roteva mies. Aseet painuivat\nmaahan, ja naiset autettiin pakenemaan ruumiiden yli, jotka viruivat\nsikin sokin saleissa ja portailla.\n\nIlta kului yhä pitemmälle; Tuileriat tarjosivat yhä vieläkin\nkauhistavan näyn. Hävittämistä ja murhaamista kesti edelleen, ja\nkaduilla jatkui teurastusta, kunnes tuli syttyi itse linnaan, ja siihen\npäättyi tämä hirmuinen päivä.\n\nTämän kaiken tapahtuessa tunkeusi lähetystöjä lakkaamatta\nkansalliskokoukseen, ja yhä suuremmalla kiivaudella vaadittiin\nkuningasvallan poistamista. Puhuttiin siitä, että oli murtauduttava\nkuninkaallisten aitioon, että kuninkaalliset oli raahattava ulos ja\ntapettava.\n\nUseita kalleuksia, jotka olivat otetut Tuilerioista, tuotiin\nkansalliskokoukseen. Paikoiltaan voivat Ludvig ja Marie Antoinette\nnähdä, miten rosvot ja murhaajat ryntäsivät sisään kädet verissä ja\nantoivat pois sen, mitä olivat linnasta varastaneet.\n\n\"Väliin sinkautettiin isääni ja koko perhettä vastaan mitä törkeimpiä\nsyytöksiä\", kertoo Marie Thérèse päiväkirjassaan; -- \"väliin tuotiin\nsisään aatelismiehiä, jotka olivat puolikuolleita ja silvottuja, väliin\nannettiin hovilakeijain esiintyä, lausuakseen vääriä todistuksia isääni\nvastaan, ja jotta näky olisi pöyristyttävämpi, siroteltiin kirkoista\nanastettu pyhä ehtoollisleipä pitkin koko lattiata.\"\n\nKuningatar näki, että tuotiin hänen kirjansa, hänen lippaansa, hänen\nkoristimensa, jotka heitettiin huiskin haiskin presidentin pöydälle.\n\nHän loi kuninkaaseen rohkaisevan katseen, puristi prinsessa Elisabethin\nja prinsessa Lamballen käsiä ja suuteli lapsiaan. Vielä oli hänellä\naarteita, jotka olivat ryöstettyjä paljoa arvokkaammat. Kuumuus\nhuonepahasessa, jossa niin monta ihmistä oli kokoontuneena, tuli yhä\nsietämättömämmäksi. Kuningatar tahtoi pyyhkiä hien kruununprinssin\notsalta, mutta hänen nenäliinansa oli kyynelistä ihan märkänä. Kreivi\nRochefoucauld seisoi hänen läheisyydessään, ja kuningatar pyysi häneltä\nnenäliinaa lainaksi. Mutta kreivin nenäliina tiukkui kuningattaren\npuolustajain verta.\n\nPresidentti ehdotti, että kuningas erotettaisiin toistaiseksi\nhallituksesta. Mutta kansa vaati kauemmas ulottuvia toimenpiteitä, ja\nkun Vergniaudin ehdotus hyväksyttiin, kuului parvilta tyytymätöntä\nmutinaa. Suuret julistukset talojen nurkissa tekivät kohta sen\njälkeen tiettäväksi, että kuningas oli pantu viralta, että hänen\nsiviililistansa oli lakkautettu ja että ministerit oli erotettu\nvirasta.\n\nLudvig kuuli, että hänen hallituksesta erottamisensa oli päätöksen\nalaisena.\n\nKiihkeiden keskustelujen aikana oli hän tyynesti tarkastellut\nedusmiehiä lornettinsa läpi ja vaihtanut muutamia sanoja yksityisten\nedustajain kanssa. Hän oli kaikkien nähden hyvällä halulla syönyt\nkananpojan ja juonut pullon viiniä.\n\nEi piirrettäkään muuttunut hänen kasvoissaan, hänen menettäessään\nkruununsa. Hän jäi liikkumattomana istumaan, kuin ei asia olisi\nlaisinkaan koskenut häntä.\n\nMarie Antoinette tunsi povessaan jonkinlaista epätoivon rohkeutta.\nJännittynyt katkera ilme hänen kasvoissaan lientyi; hetkisen ajaksi\nummisti hän silmänsä ja näytti keskittävän ajatuksensa palavaan\nrukoukseen.\n\nNiin kauan kuin oli ollut vähääkään mahdollisuutta taisteluun, oli\nhänen rohkeutensa puhunut voimakkaammin kuin hänen alistuvaisuutensa.\nMutta kun ei voinut enää mitään aikaansaada eikä toivoa, luopui hän\ntyynesti siitä, minkä säilyttämiseksi hän kolmena raskassuruisena\nvuotena oli taistellut. Kruunu, joka niin kauan oli polttanut hänen\notsaansa, oli nyt viskattuna kansan jalkoihin. Mutta erottaminen koski\nhäneen vähemmän kuin entiset nöyryytykset; hänen katseensa ja\nhymyilynsä kääntyi rakkaudessa lapsiin.\n\n\n\n\n4.\n\nKolme päivää Feuillanttiluostarissa.\n\n\nPuoli-yö oli kulunut, ennenkuin lakiasäätävä kokous ehti lopettaa\nistuntonsa.\n\nVihdoin päätettiin, että kuninkaallinen perhe toistaiseksi vietäisiin\nlähellä olevaan Feuillanttiluostariin, ja että kuninkaalliset\nviettäisivät lopun yötä siellä.\n\nViisitoista tuntia olivat kuningas, kuningatar, heidän lapsensa ja\nseuralaisensa olleet suljettuina ahtaaseen aitioon, jossa heiltä\npuuttui valoa ja ilmaa ja jossa he olivat saaneet omin silmin seurata\nperikatoaan. Kansalliskaartilaisten muodostaman kaksinkertaisen\nkujaston läpi saapuivat he uuteen turvapaikkaansa. Uteliaita laumoja\nseurasi vaunujen jälestä ja tirkisteli niihin; he kantoivat tikareja ja\nmiekkoja, jotka olivat tahratut sveitsiläisten verellä.\n\nKruununprinssi vapisi pelosta, heidän hapuillen noustessaan hyljättyyn\nluostariin vieviä pimeitä portaita ylös.\n\nMuuan aatelismies otti hänet syliinsä. Kuningatar kuiskasi parisen\nsanaa pienen poikasensa korvaan, ja heti tuli lapsi jälleen iloiseksi.\n\n\"Äiti lupasi, että saan nukkua hänen huoneessaan, kun olen ollut niin\nkiltti ja reipas tänään\", virkkoi hän aatelismiehelle.\n\nNiukka illallinen oli katettu kuninkaalliselle perheelle, mutta lapset\nsaattoivat syödä vain muutamia suupaloja.\n\nUlkona raivosi ihmisjoukko; vaadittiin kuningattaren päätä.\n\n\"Mitä pahaa hän sitten on tehnyt heille?\" kysyi kuningas suruisesti.\n\nLuostarissa oli neljä tyhjää kammiota, jotka kaikki johtivat pitkään\nkäytävään, jonka ovia tarkasti vartioittiin. Kuningas asettui lähinnä\nensimäiseen kammioon, kuningatar ja hänen tyttärensä kolmanteen,\nkruununprinssi ja hänen kasvattajattarensa ottivat haltuunsa neljännen.\n\nEnsimäistä kammiota käytettiin eteishuoneena, jossa muutamat uskolliset\nystävät pitivät silmällä onnetonta, kukistunutta kuningasparia.\n\nMarie Antoinette astui hetkiseksi miehensä huoneeseen. Hän ei voinut\nvieläkään lohduttaa mieltänsä sen johdosta, että he olivat lähteneet\nlinnasta vastarintaa yrittämättä.\n\n\"Kenties kaikki olisi voinut päättyä toisin, jos ajoissa olisimme\nantaneet hyökätä kapinoitsijain päälle\", sanoi hän.\n\n\"Kenenkä hyökätä?\" kysyi kuningas äreästi.\n\nKuningatar ei puhunut sen enempää. Kohta sen jälkeen palasi hän\nkammioonsa.\n\nOvia ei saatu kiinni, kivilattia oli rappiolla, seinäpaperit\nrikkinäiset ja likaiset, liehuen ilmanvedossa.\n\nLuostarissa oli vain olkituoleja ja kovia sänkyjä.\n\nAlhaalla pihassa lauloivat ja tanssivat kapinoitsijat.\n\nRaskaat ajatukset estivät kuningatarta nukkumasta. Vasta kun kello löi\nkuusi aamulla, tuli uni ja antoi hänelle pariksi tunniksi levon.\n\nPääkaupunki heräsi aikaisin. Kansa oli ihastuksesta hullaantunut.\nKuninkaan ystävät olivat epätoivoisina.\n\nVerilätäköt, jotka olivat kesän helteessä kuivaneet, ruumiit, jotka oli\nriisuttu alasti ja silvottu, peittivät Tuileriain puiston ja Ludvig\nXV:nnen kentän. Suuret ihmisjoukot juoksivat ympäri ilman päämäärää,\nhätyyttivät rauhallisia kulkijoita, kolkuttivat portteja ja rähisivät\nFeuillanttiluostarin ulkopuolella. Kuningasvaltaa muistuttavia\nkuvapatsaita särettiin, ja ammuttiin luukkujen kautta niitä, jotka\nlymysivät kellareissa. Kokonaisia perheitä kuljeskeli ruumiiden\nkeskellä, etsien rakkaita omaisiaan.\n\nAurinko, joka loi valoaan niin moniin raunioihin, herätti kuningattaren\nhänen lyhyestä unestaan.\n\nPrinsessa oli noussut aikaisin ylös ja pukenut lasten ylle.\nKruununprinssi oli erittäinkin suruissaan pienen koiransa vuoksi, joka\noli jäänyt Tuilerioihin ja saanut surmansa.\n\n\"On niitä suurempiakin suruja\", sanoi Elisabeth hänelle. \"Rukoile\nJumalaa, että säästyisit niiltä.\"\n\nHän vei Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen kuningattaren sängyn luo.\n\n\"Lapsi raukat!\" huokasi äiti, \"kuinka julmaa on, että on tullut\nluvanneeksi teille niin ihanan perintöosan ja että nyt on pakko sanoa\nteille: kaikki on mennyttä meiltä.\"\n\nKamarirouvat, jotka olivat päässeet hengissä linnaa kohdanneesta\nhävityksestä, tulivat katsomaan, miten kuningatar voi. Nähtyään hänen\nistuvan telttisängyn reunalla, ratkesivat he itkemään. Muuan\nkansannainen, joka vartioi hyljättyä luostaria, kampasi hänen tukkansa.\n\nMarie Antoinette ojensi kätensä kamarirouviaan kohti. Hän uskalsi\ntuskin katsoa heihin. Kului kauan, ennenkuin hän liikutukseltaan sai\nlausutuksi heille sanaakaan.\n\n\"Tulkaa tänne, onnettomat naiset!\" puhkesi hän viimein sanoiksi. \"Tässä\nnäette naisen, joka on vielä onnettomampi kuin te, sillä hän on syypää\nteidänkin onnettomuuteenne.\"\n\nKamaripalvelija Hue oli pelastanut henkensä hyppäämällä eräästä linnan\nikkunasta Seineen. Ensimäisen päivän oli hän piileskellyt kaupungissa,\nmutta seuraavana päivänä rientänyt Feuillanttiluostariin.\n\nKuningatar kyseli kyselemistään häneltä, miten oli käynyt niiden, jotka\nolivat jääneet Tuilerioihin. Hänellä oli puolustavia sanoja niiden\nystäviensä varalle, jotka olivat hyljänneet hänet, ja kiitollisia,\ntunnustavia sanoja niille, jotka olivat pysyneet uskollisina.\n\n\"Minua lohduttaa se\", sanoi hän, \"että onnettomuuden kautta menettämäni\nystävät eivät vastaa niitä, jotka onnettomuus on minulle lahjoittanut.\"\n\nKuninkaallisella perheellä ei ollut enää vaatteita eikä rahoja. Eräs\nsveitsiläinen upseeri, jolla oli melkein samallainen vartalo kuin\nkuninkaalla, lähetti vaatteita valtiaalleen. Englannin lähettilään\nrouvalla, Sutherlandin herttuattarella, oli Kaarle Ludvigin ikäinen\npoika, ja hän lähetti vaatteita pienelle prinssille.\n\nMarie Antoinette oli kiitollinen, saadessaan itseään varten muutamia\npukineita Grammontin herttuattarelta. Niin köyhäksi oli Maria Teresian\ntytär tullut, että hän otti vastaan erään kamarirouvansa hänelle\ntarjoamat kaksikymmentä kultarahaa.\n\nLudvig asui perheinensä kolme päivää Feuillanttiluostarissa. Joka aamu\nkello kymmenen vietiin heidät samaan ahtaaseen aitioon, joka oli\ntarjonnut heille suojaa heidän lähdettyään Tuilerioista. Heidän täytyi\nedelleen olla läsnä kaikissa keskusteluissa ja kuulla kuolemantuomioita\nlangetettavan niille, jotka olivat taistelleet heidän puolestaan\nelokuun 10. p:nä ja silloin säästyneet kansan vainolta.\n\nJoka ilta vietiin kuninkaalliset takaisin luostariin. Eräänä päivänä\nsyöksyi nuori, hyvinpuettu mies kuningattaren luo ja heilutti\ntikariansa hänen nenänsä edessä.\n\n\"Inhottava Antoinette!\" huusi hän. \"Sinä toivoit itävaltalaisten saavan\nuida meidän veressämme, mutta sen saat sinä maksaa päälläsi.\"\n\nMarie Antoinette vastasi hänelle äänettömällä halveksimisella.\n\nLakiasäätävä kokous oli ensin päättänyt, että kuningas ja hänen\nperheensä vietäisiin Luxembourg-palatsiin; mutta kunnallisneuvosta\narveli, ettei Maria Mediciläisen vanha linna ollut sopiva moisten\nvierasten asuttavaksi. Rakennuksen alla olevien suurten kellarien\nkatsottiin olevan omiansa edistämään pakoa.\n\nLyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin kuninkaallinen perhe\nvietäväksi Templeen.\n\nKuningatar kuuli sen ja vapisi; hän oli aina erityisesti pelännyt tuota\npaikkaa.\n\n\"Meidät tahdotaan sijoittaa Templeen\", sanoi hän; \"tuo rakennus aiotaan\nmuodostaa vankilaksi. -- Kuinka monasti olenkaan pyytänyt Artoisin\nkreiviä revittämään maahan Templen. Kauhuni tuota tornia kohtaan lienee\nvarmaan johtunut jostakin aavistuksesta, joka kuiskasi mitä minä\ntulisin kärsimään noitten muurien sisällä.\"\n\nKunnallisneuvosto määräsi sitäpaitsi, että kaikki asiaan kuulumattomat\nhenkilöt piti poistettaman kuninkaallisen parin läheisyydestä.\nAinoastaan prinsessa Lamballe sekä madame Tourzel ja hänen tyttärensä\nsaivat luvan seurata heitä Templeen.\n\n\"Minä olen siis vanki\", sanoi Ludvig XVI. \"Kaarle I oli onnellisempi\nminua. Hänen sallittiin pitää ystävänsä aina siihen asti, kunnes hän\nnousi mestauslavalle.\"\n\nHän kääntyi niiden harvojen puoleen, jotka olivat jääneet hänen\nluoksensa luostariin, ja käski heidän lähteä pois.\n\n\"Hyvät herrat\", lausui Marie Antoinette nyyhkyttäen, \"vasta tänä\nsilmänräpäyksenä tunnemme, kuinka hirveä asemamme on. Läsnäolonne ja\nosanottavaisuutenne kautta teitte sen meille helpommaksi.\"\n\nEnnenkuin viimeiset kuninkaan uskotuista lähtivät pois, panivat he\nkaikki, mitä heillä oli rahaa ja arvokaluja, eräälle pöydälle.\n\nKuningas näki sen, ja kädenviittauksella torjui hän tämän uskollisuuden\nosotuksen.\n\n\"Pitäkää lompakkonne\", sanoi hän. \"Toivoakseni teillä on pitemmältä\nelon aikaa kuin minulla.\"\n\n\"Elokuun 13. p:nä kello yhdeksän illalla\", kertoo Marie Thérèse, \"tuli\nkaksi miestä noutamaan meitä noin kahdeksan hengen mahduttavilla\nvaunuilla. He käskivät meidän astua sisään ja istuivat itse viereemme\nhuutaen: 'Eläköön kansa!' Matkalla Templeen uhkasi meitä niin suuri\nvaara kiihtyneen väestön puolelta, etteivät saattajamme tohtineet\nhetkeksikään pysähdyttää vaunuja, ja kumminkin kesti kaksi tuntia,\nennenkuin ehdimme määräpaikkaamme. Ei sääliväisyyden piirtoakaan\nosotettu meille tiellä. Sen sijaan oltiin siksi julmia, että koetettiin\nkääntää huomiotamme kaikkeen, mikä oli omiaan pahoittamaan mieltämme;\nvarsinkin tahdottiin kaikin mokomin meidän näkevän kumoon kaadetut\nkuninkaanpatsaat.\"\n\nKello oli yksitoista kuninkaallisten saapuessa Templeen. Vangit kävivät\npois vaunuista. Portti oli niin matala, että kuninkaan ja kuningattaren\ntäytyi taivuttaa päänsä alas, astuessaan siitä sisälle.\n\n\n\n\n5.\n\nElämä Templessä.\n\n\nTempleen kuului kaksi tornia, suurempi ja pienempi.\n\nKuninkaallisen perheen täytyi aluksi asua pienemmässä tornissa.\n\nMarie Antoinettelle osotettiin huone toisessa kerroksessa; sänky\ntytärtä varten asetettiin äidin huoneeseen.\n\nKruununprinssi ja kasvattajatar asuivat yhteisessä huoneessa. Prinsessa\nLamballe nukkui pimeässä eteishuoneessa, joka oli kuningattaren huoneen\nvieressä. Prinsessa Elisabeth ja Pauline Tourzel nukkuivat vanhassa\nkeittiössä.\n\nKuninkaalla oli huone kolmannessa kerroksessa, joka kiireen kautta oli\nhäntä varten sisustettu.\n\nKuningattaren huone oli isoin, ja sitä käytettiin kokouspaikkana.\nLudvig tuli niinikään sinne joka aamu ja vietti päivän yhdessä\nomaistensa kanssa. Mutta vangeilla ei ollut sitä lohtua, että olisivat\nsaaneet olla yksin; vahti, jota vaihdettiin joka tunti, oleskeli\nlakkaamatta heidän luonaan.\n\nMarie Antoinette sai vain viikon ajan pitää sen ystävättärensä, joka\noli häntä niin suuresti rakastanut. Yöllä elokuun 19. ja 20. päiväin\nvälillä saapuivat kommuunin lähettämät miehet Templeen viedäkseen pois\nne henkilöt, jotka eivät kuuluneet kuninkaalliseen perheeseen.\n\nKuningatar koetti saada pitää prinsessa Lamballen luonaan. Hän kietoi\nkätensä hänen ympärilleen, itki ja selitti, että prinsessa oli hänen\nsukulaisensa, mutta kaikki turhaan. Heidät oli erotettava väkivallalla.\nMaistraatin lähetit raastoivat puolitainnuksissa olevan prinsessan\nportaita alas ja pois siitä talosta, jonka muurien sisälle hän jätti\njälkeensä kuningattarensa ja ystävättärensä.\n\n\"Pitäkää huolta prinsessasta\", huusi Marie Antoinette nyyhkyttäen\nmadame de Tourzelille ja hänen tyttärelleen, jotka samalla kertaa\nlähtivät pois Templestä. \"Puhukaa hänen puolestaan niin usein kuin\ntarvitaan, ja päästäkää hänet niin paljon kuin mahdollista vastaamasta\nviekkaihin ja arkaluontoisiin kysymyksiin.\"\n\nSitten kun madame Lamballe oli viety pois, vaipui Marie Antoinette\nsynkkään suruun. Ystävättären kaipuu, pelko, että nekin rakkaat\nolennot, jotka vielä olivat hänen luonaan, riistettäisiin häneltä pois,\nteki hänet joksikuksi aikaa melkein mykäksi surusta.\n\nPrinsessa Elisabeth koki rohkaista häntä.\n\n\"Älä anna mielesi lannistua\", sanoi hän. \"Jumala ei lähetä meille\nkoskaan raskaampia koettelemuksia kuin me jaksamme kantaa.\"\n\nOnnettomille vangeille koitti ennen pitkää odottamaton ilo.\nKamaripalvelija Hue hankki itselleen pääsyn Templeen.\n\n\"Kummoinen olikaan iloni, kun astuin Templeen!\" kertoo tämä uskollinen\npalvelija muistelmissaan.\n\nElokuun 26. p:nä sai myös kamaripalvelija Clery luvan käydä vankilassa.\nHän ja hänen vaimonsa olivat palvelleet kuninkaallista paria\nTuilerioissa, ja hän seurasi heitä nyt vankilan yksinäisyyteen.\n\nCleryn sydän ei ollut vähemmin liikutettu kuin Huen, hänen nähdessään\njälleen kuninkaan ja kuningattaren.\n\nMarie Antoinette ilmaisi lämpimin sanoin ilonsa siitä, että sai pitää\nhänet läheisyydessään.\n\nHyljättynä ollessaan oli hän syvästi liikutettu ja kiitollinen tätä\nmiestä kohtaan, joka kaikin keinoin koetti ilahuttaa hänen lapsiaan ja\nlieventää hänen omaa ja hänen puolisonsa kovaa kohtaloa.\n\nKun kuningas Ludvig salvattiin Templeen ja hän astui tähän uuteen\nsurumuistoiseen elämänsä vaiheeseen, oli hän kahdeksanneljättä vuotias.\nMarie Antoinette oli noin seitsemänneljättä vuoden vanha. Prinsessa\nElisabeth oli yhdeksännelläkolmatta vuodellansa. Kaarle Ludvig oli\ntäyttänyt seitsemän vuotta maaliskuun 27. p:nä ja prinsessa Marie\nThérèse oli lähes neljäntoista vuoden vanha.\n\nSittenkun Lamballe ja Tourzel oli erotettu kuninkaallisesta perheestä,\nliittyi prinsessa Elisabeth veljensä tyttären huonetoveriksi, ja\nkruununprinssin sänky muutettiin kuningattaren huoneeseen.\n\nKuningas nousi aamulla kello kuusi tahi puoliseitsemän ja vietti\nrukouksissa ja tutkisteluissa parisen tuntia.\n\nKuningatar ja kruununprinssi nousivat vieläkin aikaisemmin.\n\nAamutunnit olivat ainoat, jolloin kuningattaresta tuntui olo jossakin\nmäärin vapaalta; vanginvartijat tulivat hänen huoneeseensa yhtaikaa\nkuin kamaripalvelija eivätkä poistuneet ennenkuin myöhään illalla.\n\nKuningatar käytti myöskin päivän ensi tunnin rukoukseen. Hän ei\nkyennyt, kuten miehensä, kantamaan päivän taisteluja katse luotuna\ntaivaaseen. Hän ei ymmärtänyt natoaan, jonka sielu näytti olevan\nJumalassa. Vaimona ja äitinä tunsi hän olevansa sidottu maahan; hän\ntunsi vielä rakastamisen tarvetta ja toiminnan halua. Eikä hän Templen\nmuurienkaan sisällä saattanut olla puoleksi tuskissansa, puoleksi\ntoivehikkaana kuuntelematta viestejä Ranskaan tulossa olevista\nvieraista sotajoukoista.\n\nMutta onnettomuuksien kautta hänen sielunsa puhdistui. Muutamien\nviikkojen vankinaolo opetti hänelle enemmän kuin vuodet hovissa hänen\nonnellisuutensa päivinä. Ja hiljaisena aamuhetkenä haki hänen sielunsa\nHäntä, joka antaa vallan, mutta ottaa sen myös pois.\n\nVartijat tapasivat hänet usein polvistuneena sänkynsä ääressä ja\nkäsiensä välissä pidellen rukouskirjaa, joka oli hänen kyynelistään\nkosteana.\n\nKello yhdeksän söivät Marie Antoinette, prinsessa Elisabeth ja lapset\naamiaista yhdessä kuninkaan kanssa. Sitten Ludvig opetti poikaansa. Hän\nohjasi häntä lukemaan ja kirjoittamaan, opetti hänelle latinaa ja\nmaantiedettä ja antoi hänen lausua säkeistöjä Corneillen ja Racinen\nteoksista. Äiti piti sillä välin huolta tyttären kasvatuksesta. Nämä\nopintotunnit, joita antoivat kruunuton kuningatar ja vangittu kuningas,\npidettiin säännöllisesti joka aamupäivä kello kymmenen ja kahdentoista\nvälillä.\n\nMilloin sää oli kaunis, oli kuninkaallisilla tapana kello yksi mennä\npuistoon. Neljä vanginvartijaa ja yksi kansalliskaartin kapteeni kulki\nheidän mukanaan.\n\nSotamiehet ja työmiehet, jotka olivat Templessä työssä, tunkivat niin\nlähelle heitä kuin mahdollista ja hoilottivat vallankumouksellisia ja\nirstaita lauluja. Raa'at naurunhohotukset ja törkeät haukkumasanat\nseurailivat heitä, minne hyvänsä he menivätkin. Muurit tulivat ennen\npitkää täyteen piirustuksia, jotka kuvasivat milloin giljotiinia,\nmilloin \"hirsipuuta Messalinaa ja hänen sudenpenikkojaan varten\",\nmilloin rouva Veton tanssia, milloin Antoinetten ja hänen sikojensa\nmestausta, ja niin aina loppumattomiin.\n\nMutta lasten terveyden vuoksi jatkoivat kuninkaalliset siitä huolimatta\njoka päivä kävelyjään, ja välistä saivat he havaita niitä näitä\nhyväntahtoisuuden ja ystävällisyydenkin merkkejä.\n\nTemplen ympärillä olevien talojen ylimmistä kerroksista näki alas\npuutarhaan. Uteliaita ja sääliväisiä kasvoja näkyi ikkunoista, ja\nparista ullakkohuoneesta heitettiin salaa puistoon kukkia ja\npaperiliuskareita, joissa oli luettavana ystävällisiä ja osanottavaisia\nsanoja.\n\nKello kaksi palasivat kuninkaalliset jälleen torniin.\n\nViimeisenä säilynnäisenä vanhoista tavoista kuningatar aluksi\nedelleenkin muutti vaatteita päivälliseksi. Hän vaihtoi silloin vaalean\naamupäiväpukunsa ruskeaan, kukikkaaseen leninkiin, jota hän herkesi\nkäyttämästä vasta sitten kun oli tullut leskeksi. Pukuaan muutti hän\nprinsessa Elisabethin huoneessa.\n\nMutta eräänä päivänä seurasi muuan vartijoista häntä sinne ja vaati\nkuningatarta pukeutumaan hänen näkyvissään. Kammoksuen moista\nloukkaavaa silmälläpitoa päätti kuningatar siitä lähin käyttää samaa\nleninkiä koko päivän.\n\nPäivällisen jälkeen lepäsi kuningas, naiset lueksivat, ja pikku prinssi\nlueskeli läksyjään.\n\nMieltymys käsitöihin, joka onnen päivinä usein oli auttanut Marie\nAntoinettea helpommin kestämään seurasäännön pakonalaisuutta, auttoi\nhäntä nytkin usein karkoittamaan synkät ajatukset luotaan. Ennen oli\nhän tuntenut lapsellista iloa, päättäessään jonkin hienon\nkoruompeluksen. Nyt kulutti hän päivänsä kuten köyhä ompelijatar: hän\nparsi kuninkaan ja lasten liinavaatteita ja paikkaeli omia ohuiksi\nkuluneita hameitaan.\n\nEräs liinalähetys antoi vankilakomitealle taas uutta aihetta\nloukkaavaan menettelyyn vankeja kohtaan.\n\nNäihin liinavaatteisiin oli kirjaeltu kruunuja, mutta nyt annettiin\nruhtinattarille käsky, että kruunut oli ratkottava pois, ja Elisabeth\nja Marie Antoinette ryhtyivät aivan tyynesti ratkomaan irti tuon heille\nniin suurta onnettomuutta tuottaneen suuruuden vertauskuvaa.\n\nKunnallisneuvosto oli ottanut erään Tison-nimisen miehen\nportinvartijaksi Templeen.\n\nTison oli vanha ja kärtyinen, ja hänen raakuutensa vaikutti, että\nkaikki hänen avunantonsa muodostui loukkaukseksi kuninkaallista paria\nkohtaan.\n\nHänen vaimolleen oli uskottu kevyempien askarten toimittaminen\nvankilassa, mutta itse asiassa oli hänen vakoiltava kaikkia\nkuninkaallisen parin tekoja ja puheita.\n\nHän oli nuorempi ja paremmin altis hellemmille tunteille kuin miehensä,\nja hänessä vaihtelivat ehtimiseen liikutus kuninkaallisen perheen\nonnettomuuksien johdosta ja pelko, että sääliväisyys luettaisiin\nhänelle ja hänen miehelleen viaksi. Hänen ajatusjuoksunsa joutui\nkokonaan sekaisin siitä, että hän näki Ranskan kuningattaren olevan\nriippuvainen hänen armostaan, ja hän oli milloin hyvänsuopa, milloin\npetollinen heitä kohtaan, milloin vuodatti hän kyyneliä Marie\nAntoinetten jalkain juuressa, milloin taas teki vääriä syytöksiä häntä\nvastaan.\n\nSuutari Simon, joka Ludvig XVII:nnen kasvattajana sittemmin tuli niin\nsurkean kuuluisaksi, valvoi korjaustöitä Templessä.\n\nHäntä huvitti kohdella entistä kuningasta vertaisenaan, ja hän käski\ntyömiehiä pitämään hatut päässään, heidän ollessaan samassa huoneessa\nkuninkaallisen perheen kanssa.\n\nVartijain käytös kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. He\nmursivat leivät kahtia nähdäkseen oliko kirjeitä kätketty niiden\nsisään, he leikkasivat hedelmät kappaleiksi ja rikkoivat viskunain\nsydämet sillä tekosyyllä, että tiedonantoja saattoi olla niihin\nkätketty.\n\nJoka aterian perästä ottivat he varovaisuuden vuoksi pois veitset ja\nkahvelit ja mittasivat naisten silmäneulat ilmoittaen syyksi, että\nniitä muka saatettiin käyttää itsemurha-aseina.\n\nKuninkaan oli vaikea luopua tavanomaisesta hyvänlaatuisuudestaan, mutta\nhänen suora olentonsa ei tehonnut vähääkään vartijoihin; se herätti\nvain heissä naurua, ja pilkkasanoja ja muistutuksia sateli lakkaamatta\nhäntä vastaan.\n\nPaljoa harvemmin takerruttiin kuningattareen, sillä hänen tyyni\nvaatimattomuutensa piti miehet loitolla.\n\nEräänä aamuna, kun Ludvig oli nousemaisillaan makuulta, astui pari\nvartijaa sisään tarkastaakseen kaikki hänen taskunsa. He lyöttäysivät\ntuoleille istumaan, mutta pakottivat entisen kuninkaan seisomaan ja\nottivat häneltä pois useita pikkukapineita, muun muassa pienen\nkultaveitsen, jota hän käytti hammaspuikkona.\n\nElokuun 24. p:nä kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä töytäsivät\ntaaskin vartijat hänen huoneeseensa; tällä kertaa riistivät he häneltä\nhänen miekkansa. Eräänä kertana toivat he muassaan sanomalehden ja\nnäyttivät kuninkaalle muuatta siinä olevaa hyvin hauskaa kirjoitusta.\nKuningas luki kirjoituksen, jossa puhuttiin eräästä tykkimiehestä, joka\npyysi kuninkaan päätä luodiksi kanuunaansa.\n\nHiljaisella äänellä lausuttua sanaa pidettiin valmiiksi suunniteltuna\nsalaliittona. Salaa vuodatetun kyyneleen katsottiin tietävän vihaa\nkansaa kohtaan, Kädenliike oli samaa kuin uhkaus, hymyily samaa kuin\nkehotus kavallukseen. Äänettömyys käsitettiin pöyhkeydeksi,\nkohteliaisuus merkittiin lahjomisyritykseksi. Kuninkaallisen parin\ntäytyi tukahuttaa kaikki sekä ilon- että surunilmauksensa.\n\nLudvigin kristillinen mieli antoi hänelle voimaa ja kärsivällisyyttä.\n\nHän, joka hovimiesten ja imartelijain parissa oli ollut niin ujo ja\nepävarma, joka oli osottautunut niin heikoksi silloin, kun hänellä\nvielä oli valtaa, saavutti jälleen arvokkuutensa, kun hänen\nvihollisensa luulivat sen peräti hävittäneensä.\n\nHänen mitätön ja meluava suopeutensa, joka oli vaikuttanut\ntympäisevästi hänen puolisoonsa, muuttui vankeudessa hienotunteiseksi\nlempeydeksi.\n\nMahtavalle hallitsijalle oli Marie Antoinette osottanut vain kylmää\nystävyyttä, mutta vainotulle puolisolle lahjoitti hän mitä hellimmän\nrakkautensa. Hän hämmästyi sitä rohkeutta ja mielenlujuutta, jonka näki\nmiehessään kehittyvän, ja hän soimasi itseään katkerasti siitä, että\nvaltansa suurimmillaan ollessa oli antanut huvihalunsa vietellä itseään\nosottamaan välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.\n\nLudvig ei tuntenut mitään puutteita niin kauan kuin ne koskivat häntä\nitseään. Mutta hänen sydäntään ahdisti tuskallisesti hänen verratessaan\nsitä loistoa, joka ennen oli ympäröinyt hänen puolisoaan ja sisartaan,\nsiihen puutteeseen ja köyhyyteen, jota heidän nyt täytyi kestää.\n\nEräänä päivänä katseli hän prinsessa Elisabethia, tämän laittaessa\nkuningattaren leninkiä. Häneltä oli otettu pois sakset, ja hänen täytyi\nkatkaista rihma hampaillaan.\n\n\"Sisar, kuinka toisin nyt on kuin ennen!\" sanoi hän. \"Kauniissa\ntalossasi Montreuilissa ei sinulta puuttunut mitään.\"\n\n\"Oi veljeni\", vastasi Elisabeth, \"saatanko kaivata mitään jakaessani\nonnettomuuksia sinun kanssasi?\"\n\nKerran hän taas näki kuningattaren lakaisevan lattiata.\n\n\"Mikä toimi Ranskan kuningattarelle!\" lausui hän. \"Mitähän sanoisivat\nWienissä, jos tietäisivät tämän? -- Kuka olisi aavistanut, että minä,\nyhdistämällä kohtaloni sinun kohtaloosi, saattaisin sinut niin syvään\nalennustilaan?\"\n\n\"Etkö sitten pidä minäkään kunniana olla paraimman ja enimmin vainotun\nmiehen vaimona?\" kysyi Marie Antoinette. \"Ja eikö onnettomuudella,\nsellaisella kuin meidän, ole myös ylevää majesteettisuuttaan?\"\n\nKuningas otti häntä kädestä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.\n\nKuninkaalliset istuivat pitkinä iltoina yksissä pyöreän pöydän\nympärillä. Kuningatar ja prinsessa Elisabeth lukivat ääneen, tahi\nsitten juteltiin ja ommeltiin.\n\nLapset leikittelivät useasti eteishuoneessa. Clery pysyttelihe silloin\naina kruununprinssin läheisyydessä, ja toisinaan pistäytyi prinsessa\nElisabeth katsomaan lasten leikkiä.\n\nPrinsessa ja kamaripalvelija istuivat kumpikin kirja kädessä, ja\nkäyttäen vartijain huoneesta kuuluvaa melua hyväkseen tekivät he\nhuomaamatta ja matalalla äänellä niitä näitä huomautteluja toisilleen.\n\nMarie Antoinette riisui itse poikansa joka ilta. Kun poikanen oli\npäässyt sänkyyn, suuteli Marie Antoinette häntä, ja hiljaisesti,\njotteivät vartijat olisi kuulleet, luki lapsi iltarukouksensa.\n\nSen oli kuningatar itse sepittänyt, ja hänen tyttärensä on sen\njälkimaailman tiedoksi säilyttänyt. Se kuului näin:\n\n\"Kaikkivaltias Jumala! Sinä joka olet luonut ja lunastanut minut --\nminä rakastan sinua. Suojele isäni ja perheeni henkeä. Varjele meitä\nvihollisiltamme. Anna äidilleni, sisarelleni ja tädilleni sitä voimaa,\njota he niin kovin tarvitsevat kestääkseen kärsimyksiään.\"\n\n\n\n\n6.\n\nPrinsessa Lamballe murhataan.\n\n\nKaksi päivää kuninkuuden kukistumisen jälkeen oli saksalainen\nsotajoukko kulkenut yli rajan. Ranskan joukot, jotka oli määrätty sitä\npuolustamaan, olivat vihollisen nähtyään lähteneet pakoon.\n\nElokuun 20. p:nä ryhtyivät ulkomaiset sotajoukot piirittämään\nLongwy-nimistâ rajalinnoitusta, joka kolme päivää myöhemmin antautui,\nja syyskuun 2. p:nä joutui Verdun vihollisen käsiin.\n\nTieto tästä herätti mitä suurinta säikähdystä. Templen vartijat\nluulivat, että vierasten sotajoukkojen tulo Pariisiin oli pian\nodotettavissa.\n\nYksi heistä riensi kuninkaan luo ja huusi:\n\n\"Jos saksalaiset tulevat, niin minä surmaan sinut.\"\n\nLudvig loi häneen hämmästyksen ja säälin sekaisen katseen.\n\nKruununprinssi ratkesi itkuun ja pakeni peljästyneenä ulos huoneesta.\nHänen sisarensa juoksi hänen jälestään, ja kuningatar huusi häntä\ntulemaan takaisin, mutta hän ei tahtonut tulla.\n\n\"Minulla oli täysi työ saada hänet viihdytetyksi\", on hänen sisarensa\nkertonut; \"mielikuvituksessaan oli hän jo näkevinään isämme\nmurhattuna.\"\n\nTällaisten kohtausten jälkeen puhui Marie Antoinette lapsilleen siitä\nanteeksiantavaisuudesta, jota me jokainen tarvitsemme. Hän pyysi heitä\nunhottamaan loukkaukset ja muistutteli heille, että heidän ei pitänyt\nerehtyä luulemaan Ranskan kansaksi sitä riehuvaa alhaisojoukkoa, jonka\nvallankumouksen villitys oli temmannut mukaansa.\n\nVihollisen ylivoima ei itse asiassa ollut niin suuri kuin Pariisissa\nluultiin.\n\nSyyskuun 29. p:nä näki Preussin kuningas olevansa pakotettu kutsumaan\nsotajoukkonsa takaisin tyhjin toimin, ja molemmat linnoitukset\njoutuivat jälleen ranskalaisten haltuun.\n\nElokuun 16. p:nä oli Robespierre pakottanut kansalliskokouksen\nperustamaan erityisen tuomioistuimen, jonka tuli tuomita kaikki\nkavaltajat. Ja Longwyn kukistumisen johdosta selitti Danton saman kuun\n28. p:nä, että nykyisissä vaarallisissa oloissa oli kaikki\nepäluulonalaiset vangittava.\n\nKokous ilmoitti myöntyvänsä siihen. Pariisi oli sen kautta jätetty\nhirmuvallan oikuille alttiiksi.\n\nElokuun 29. p:nä alkoivat aseestetut joukot samoella pitkin kaupunkia.\nHe sulkivat kadut ja etsivät läpikotaisin talot; vähintään kolme\ntuhatta ihmistä vedettiin vankiloihin. Osa vangituista päästettiin\ntosin jälleen vapaaksi, mutta jälelle jääneille valmistettiin\nkauhistava kuolema.\n\nJälkeen puolen päivän syyskuun 2. p:nä alkoi teurastus.\nVallankumoukselliset vallanpitäjät olivat väestön hylkyjoukosta\npalkanneet kaksisataa murhaajaa, jotka jaettuina eri ryhmiin samoilivat\nvankiloissa ja petomaisella julmuudella panivat toimeen\nkansantuomioistuimen langettamat kuolemantuomiot.\n\nPrinsessa Lamballe sekä madame de Tourzel ja hänen tyttärensä oli\nTemplestä viety \"La Forceen\", jossa heitä pidettiin teljettyinä.\nKuningattaren innokkaisiin ja ehtimiseen uudistettuihin kysymyksiin oli\nvastattu, ettei hänen ystävättärensä tarvinnut peljätä mitään pahaa.\n\n\"Mistäpä häntä voitaisiinkaan syyttää?\" puheli kuningatar,\ntyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. \"Hänen syykseen ei voida lukea\nmuuta kuin että hän on rakastanut minua.\" Siitä huolimatta ei hän\nvoinut ilman levottomuutta ajatella prinsessaa.\n\nMadame Lamballe oli säästynyt verilöylyltä ensimäisenä päivänä. Häneltä\noli syyskuun 2. ja 3. päiväin välinen yö kulunut kouristus- ja\npyörtymyskohtauksissa. Yläkerroksen huoneustosta, jossa hän istui\nteljettynä, kuuli hän kuolevain vaikerrusta.\n\nHuudot ulkopuolella saattoivat hänet tuskasta melkein tainnoksiin.\nVaikka olikin kuolemaan valmistunut, kauhistui hän kuitenkin,\ntuntiessaan sen lähestyvän. Hänen hermonsa pettivät hänet hänen\najatellessaan, että hän kenties joutuisi raivostuneen väkijoukon\nelävältä revittäväksi.\n\nVäliin heittäytyi hän alas sängystä ja polvistui alastomana kovalla\nlattialla, rukoillen kuolontuskassa Jumalalta armoa, väliin koki hän\nlohduttaa ja vahvistaa itseään ajattelemalla kuningatarta, jonka\npuolesta hän oli uhrannut rauhansa ja onnensa.\n\nSanoen tahtovansa siirtää hänet l'Abbaye-nimiseen vankilaan, tulivat\nvanginvartijat, joiden tuli viedä hänet tuomioistuimen eteen.\n\n\"Vankila kuin vankila\", vastasi prinsessa. \"Minä jään mieluummin 'La\nForceen'. Täällä on yhtä hyvä kuin missään muuallakin.\"\n\nHänelle vastattiin, että hänen oli pakko totella.\n\nHän puki silloin ylleen, ja nojautuen vartijan käsivarteen, astua\nlaahusti rappusille.\n\nViinin, veren ja tupakansavun löyhkä hengähti häntä vastaan, ja\npidätettyjen vaikerrusten ja kuolinkorahdusten ääni tunki hänen\nkorviinsa. Hän kesti tuskin seisaallaan ja näytti kokonaan kadottavan\ntajuntansa siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.\n\nMelkein kuolevana vietiin hän oikeuden eteen, pöydän ääreen, joka oli\ntäynnään sapeleja ja pistooleja, papereja, pulloja ja viinilaseja.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi tuomari.\n\nNyt vasta näytti hän heräävän tajuntaan.\n\n\"Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignanilainen, Lamballen prinsessa\",\nvastasi hän.\n\n\"Mikä asema teillä oli hovissa? Tiedättekö mitään linnassa tehdyistä\nsalaliitoista?\"\n\n\"En ole koskaan kuullut puhuttavan mistään salaliitosta.\"\n\n\"Vannokaa rakastavanne vapautta. Vannokaa vihaavanne kuningasta,\nkuningatarta ja kuningasvaltaa.\"\n\n\"Ensinmainitun valan kyllä vannon. Mutta toista en voi vannoa, sillä\nsielussani ei ole yhtään vihaa.\"\n\n\"Vannokaa kuitenkin\", sanoi tuomari, joka tahtoi pelastaa hänet. \"Jos\nette tahdo vannoa, täytyy teidän kuolla.\"\n\nPrinsessa painoi alas päänsä, puristi yhteen huulensa ja vaikeni.\n\n\"Menkää sitten\", virkkoi tuomari, \"ja kun tulette ulos täältä, niin\nhuutakaa: 'Eläköön kansa'.\"\n\nPenthièvren herttua, joka eleli rauhassa maatiloillaan, kansan\nrakkauden suojelemana, tiesi kyllä mitkä vaarat uhkasivat hänen\nminiäänsä. Hän oli lähettänyt uskotuimmat palvelijansa Pariisiin\nvarustettuina suunnattomilla rahasummilla, joilla heidän piti ostaa\nprinsessan henki.\n\nHänen puuhansa näyttivät alkavan onnistua. Monenmonituiset tiedonannot\nkertovat yhtäpitävästi siinä suhteessa, että prinsessaa ei oltu aiottu\nmurhata. Sekä pyövelien että tuomarien joukossa oli useita, jotka\ntoivoivat hänen pelastuvan. Madame de Tourzel ja hänen tyttärensä\npelastuivat onnellisesti samana päivänä.\n\nKaksi sotamiestä tarttui prinsessaa kainaloihin ja kuljetti hänet ulos\noikeussalista.\n\nNähtyään verilöylyn ja ruumiit ulkopuolella, pyörtyi prinsessa\nuudestaan.\n\nMiehet laahasivat häntä edelleen ruumiskasojen yli.\n\nSilloin pisti muuan juopunut mies keihäänsä hänen hiuspukineensa läpi.\nHän tempasi myssyn prinsessan päästä miekallaan, ja eräs kuningattaren\nkirjoittama kirje, jonka prinsessa oli kätkenyt hiuksiinsa, putosi\nmaahan.\n\nMies oli haavoittanut prinsessaa otsaan, ja veri virtasi hänen poskiaan\npitkin.\n\nVielä seisoi prinsessa pystyssä. Nuo kaksi sotamiestä, jotka\nsilminnähtävästi halusivat pelastaa hänet, raahasivat häntä väsymättä\nedelleen.\n\nMutta roistojoukko oli nähnyt verta ja hyökkäsi prinsessan kimppuun.\nHänet lävistettiin miekoilla ja peitsillä, tartuttiin hänen hiuksiinsa\nja leikattiin hänen päänsä poikki teurastajaveitsellä. Vaatteet\nraastettiin ruumiin päältä, joka sitten häväistiin ja silvottiin.\n\nPrinsessan pää pistettiin keihään nenään, ja joukko juopuneita miehiä\nja naisia kantoi sitä edellään, vieden sen erääseen ravintolaan. Pää\npantiin tarjoilupöydälle puoleksi juotujen pullojen keskelle ja\nläsnäolijat pakotettiin juomaan malja kuolemalle.\n\nMurhajoukko kulki sitten edelleen yhä kasvavan ihmisjoukon saattamana.\nSeisahduttiin Bastiljipaikalla. Täällä vietiin pää eräälle\nkähertäjälle, joka kähersi ja puuteroi tukan.\n\n\"Hurraa!\" huusi kansa, kun pää jälleen tuotiin näkyviin. \"Nyt se\nAntoinette taaskin tuntee ystävättärensä!\"\n\nPää kannettiin Templen portille ja tahdottiin säikähdyttää\nkuningatarta. Väkijoukko tunkeusi linnanpihalle ja keräytyi\nkuninkaallisen parin ikkunoiden kohdalle.\n\nMiehet, naiset ja lapset hoilasivat vallankumouksellisia lauluja,\nhuusivat ja kiljuivat. Voitiin erottaa sanat: \"Itävallatar! Lamballe!\",\njoita lakkaamatta toistettiin ja jotka kuuluivat muita huutoja\nkovemmin.\n\nTyömiehet tornissa liittyivät ihmisjoukkoon; kaikki olivat kärkkäitä\nnäkemään kuninkaallisen perheen surun.\n\n\"Jollei itävallatar näyttäydy, menemme sisään hänen luoksensa ja\npakotamme hänet suutelemaan Lamballen päätä\", huusivat muutamat.\n\nPrinsessan pitkät, vaaleat kiharat liehuivat kuolleen, verisen pään\nympärillä. Mies, joka kantoi päätä, kapusi muurille, saadakseen pään\nniin lähelle Marie Antoinetten ikkunaa kuin mahdollista.\n\nKuolleen paita, joka oli liattu ja kastettu veressä, pujotettiin toisen\nkeihään nenään, ja prinsessan verta valuva sydän pistettiin miekan\nkärkeen. Mies, joka kantoi viimeksi mainittua, meni kokin luokse\nTempleen ja kehotti häntä keittämään ja paistamaan sydämen, mutta vasta\nsen jälkeen kuin hän olisi näyttänyt sen Marie Antoinettelle ja saanut\nilokseen katsella tämän surua näkemänsä johdosta.\n\nKuninkaallinen perhe oli vast'ikään noussut ruualta. Kamaripalvelija\nClery oli mennyt Tison-puolisoiden luo syödäkseen tavallisuuden mukaan\npäivällistä heidän kanssaan.\n\nYhtäkkiä madame Tison kirkaisi ja pyörtyi: hän oli istuinsijaltaan\nnähnyt poikkihakatun pään.\n\nClery nousi ylös ja riensi kuninkaallisen perheen luo; hän näytti lopen\nsäikähtyneeltä.\n\n\"Miksi ette mene syömään päivällistä?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Madame, minä en voi oikein hyvin\", vastasi hän.\n\nUseita maistraatin jäseniä töytäsi huoneeseen, ja palveluksessa oleva\nvartija sulki oven. Tultuaan ikkunan läheisyyteen, veti hän kaihtimen\neteen.\n\n\"Mitä tämä hirveä melu tietää?\" kysyi kuningas.\n\nMuuan kansalliskaartilainen vastasi hurjamaisesti:\n\n\"Koska olette utelias tietämään, niin tahtoo kansa, että näette\nprinsessa Lamballen pään. Kehottaisin teitä näyttäytymään, ellette\ntahdo kansan tunkeutuvan tänne sisään.\"\n\nMarie Antoinette vaipui pyörtyneenä lattialle. Hänen tyttärensä on\nkertonut, että se oli ainoa kerta kuningattaren koko vankeusaikana,\njolloin hänen mielenlujuutensa petti hänet.\n\nToivuttuaan pyörtymyksestään, heittäytyi hän polvilleen, ja hän\nvaikeroi ja rukoili Jumalaa koko yön.\n\n\n\n\n7.\n\nKuninkaallinen perhe siirretään suureen torniin. -- Ludvig XVI\nasetetaan konventin eteen.\n\n\nSyyskuun 21. p:nä 1792 julistettiin Ranska tasavallaksi.\n\nVangit vastaanottivat tiedon tästä mitä täydellisimmällä\nmielentyyneydellä.\n\n\"Minä soisin\", sanoi Ludvig, \"että ranskalaiset tämän hallitusmuodon\nkautta tulisivat nauttimaan sitä onnea, jonka minä toivoin voivani\nvalmistaa heille.\"\n\nKuusi maistraatin virkamiestä tuli muutamia päiviä sen jälkeen hänen\nluokseen ja lukivat julki käskyn, että Ludvigin tuli erota perheestään\nja siirtyä suureen torniin.\n\nKuningatar, prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset syleilivät\nhäntä mitä syvimmästi liikutettuina. He suutelivat ja kostuttivat\nkyynelillään hänen käsiään ja pyysivät, vaikka turhaan, saada kärsiä\nyhdessä hänen kanssaan.\n\nVirkamiehetkin valtasi sääli, mutta he eivät uskaltaneet olla ankaraa\nkäskyä noudattamatta.\n\nKuningas vietiin suureen torniin; sänky, pöytä ja pari yksinkertaista\ntuolia olivat ainoat huonekalut, joita siellä löytyi.\n\nSeuraavana aamuna pyysi kuningas vartijaa tiedustelemaan hänen vaimonsa\nja lastensa vointia. Vartija, joka oli lauhkeampi luonnoltaan kuin\ntoiset, neuvotteli virkaveljiensä kanssa ja sai heidät lähtemään mukaan\nkuningattaren luo.\n\nMarie Antoinette oli viettänyt yön itkien ja vaikeroiden. Hänen kalpeat\nhuulensa, hänen itkettyneet silmänsä ja se yksipäisyys, jolla hän oli\nkieltäytynyt maistamasta aamiaistaan, vannoen tahtovansa kuolla\nnälkään, jos hänet erotettaisiin kuninkaasta, kaikki tuo liikutti ja\nhämmästytti vartijoita.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi lopulta yksi heistä, \"saakoot he syödä\ntänään yhdessä. Huomenna antakoon kunnallisneuvosto tarkemmat\nmenettelyohjeet.\"\n\nKuningattaren epätoivo muuttui mitä hilpeimmäksi iloksi; hän syleili\nlapsiaan ja kehotti heitä osottautumaan kiitollisiksi vartijoille ja\nkiittämään Jumalaa, koska heille suotaisiin tilaisuus nähdä isää.\n\nVieläpä Simonkin, joka kohtauksessa oli läsnä, tuli liikutetuksi.\n\n\"Nämä naiset saavat minut narratuksi melkein itkemään\", jupisi hän.\n\nMutta hetkinen sen jälkeen kääntyi hän kuningattaren puoleen ja virkkoi\ntuimalla äänellä:\n\n\"Te ette itkenyt elokuun 10. p:nä.\"\n\n\"Kansa erehtyy suuresti tunteistamme\", vastasi Marie Antoinette.\n\nPäivällisateria muodostui todelliseksi juhlaksi. Ludvig puristeli\npuristelemistaan rakkaittensa käsiä. Naiset saivat luvan käydä suuressa\ntornissa nähdäkseen kuninkaan huonetta ja niitä suojia, joita\nlaitettiin kuntoon heidän vastedes asuttavakseen. Eikä paljoa\npuuttunut, ettei päivä, joka oli alkanut epätoivolla, päättynyt ilolla\nja riemulla.\n\nKolme viikkoa sen jälkeen saattoivat Marie Antoinette, prinsessat ja\nKaarle Ludvig myöskin muuttaa suureen torniin.\n\nHe olivat iloinneet muutosta, koska sen kautta pääsisivät jälleen\nyhteen kuninkaan kanssa, mutta he erehtyivät, toivoessaan\nkunnallisneuvosten osottavan heitä kohtaan sääliä. Viha Marie\n\nAntoinettea kohtaan ei ollut vähentynyt sotaa käytäessä hänen\nsynnyinmaataan vastaan.\n\nSe huolenpito, jota hän omisti pojalleen, se kiitollisuus, jolla poika\npalkitsi hänen rakkautensa, ja ne hellyydenosotukset, jotka pojan\npuolelta hänen osakseen ilman määrää tulivat, olivat hänelle\nlohdutuksena onnettomuudessa; mutta eipä hänelle tahdottu tätä\nviimeistäkään iloa suoda. Kaarle Ludvig erotettiin ilman edelläkäypää\nilmoitusta äidistään ja annettiin isänsä haltuun.\n\nAluksi toivoi kuningatar, ettei erottaminen ollut tarkoitettu muuksi\nkuin uhkaukseksi ja että lapsi annettaisiin hänelle takaisin niin pian\nkuin heidän muuttonsa oli tapahtunut. Vasta sitten kun vartijat veivät\nhänet itsensä kolmanteen kerrokseen ja vaativat poikasen jäämään\nlähinnä alempaan kerrokseen, käsitti hän toden olevan mielessä.\n\nSuuri torni oli vielä pimeämpi ja kovempi vankila kuin pieni oli ollut.\n\nPortaiden alipäässä oli kaksinkertaiset ovet, toinen tammesta, toinen\nraudasta. Odotushuone, jossa vartijat oleskelivat päivin ja öin, oli\nporraskäytävän vieressä. Asunnon muutto ei muuten aikaansaanut\nmainittavia muutoksia jokapäiväisessä elämässä. Aterialla oltiin\nkuninkaan huoneessa, ja vaikka poika asui isänsä luona, saivat\nkuningatar ja prinsessa kumminkin olla yksissä hänen kanssaan sekä\nateriain aikana että oltaessa kävelyillä puistossa.\n\nLoukkaukset ja solvaukset, joille vangit olivat olleet alttiina\npienessä tornissa, eivät silti lakanneet, vaikka heidät oli muutettu\nsuureen torniin. Kaikki riippui vartijain mielivallasta.\n\nVartijat esiintyivät aika-ajoin mitä eriskummallisimmilla\nvaatimuksilla. Muuan heistä säretti kalanluut ja makaroonit, koska\nluuli kirjallisia tiedonantoja olevan niihin kätkettynä.\n\nJoku toinen vaati kamaripalvelija Cleryä juomaan siitä saippuavedestä,\njota hän käytti ajaessaan kuninkaan partaa, koska veteen, kuten hän\nsanoi, saattoi olla sekotettu myrkkyä.\n\nEräänä päivänä läheni muuan vartija kuningatarta ja prinsessaa.\n\n\"Hyvät naiset\", sanoi hän, \"minä tuon hyviä uutisia; useat uskottomista\nemigranteista on otettu kiinni ja surmattu. Jos te rakastatte\nisänmaata, niin tämän tietenkin täytyy ilahduttaa teitä.\"\n\nMarie Antoinette ei vastannut eikä vähimmälläkään tavalla osottanut,\nettä hän oli kuullut mitä lausuttiin.\n\nKuninkaallisen perheen jäsenet sairastuivat kosteuden johdosta ja\njoutuivat järjestänsä vuoteen omiksi.\n\nKuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset toipuivat pian jälleen, mutta\nkuninkaan sairaus kääntyi pitkälliseksi ja herätti jo huolia.\n\nVallankumouksen johtomiehet alkoivat peljätä, että kuolema olisi\nnopeampi heitä ja riistäisi heiltä saaliin, johon he olivat iskeneet\nsilmänsä. He lähettivät senvuoksi noutamaan kuninkaan entisen\nhenkilääkärin, Le Monnierin, ja käskivät hänen tutkia kuninkaan tilaa.\n\nLääkäri puhkesi itkuun, nähdessään entisen valtiaansa. Hän kieltäytyi\nTemplen vangin edessä esiintymästä toisin kuin hän oli Versaillesissa\nkuninkaan edessä esiintynyt, ja vartijat syyttivät häntä sen johdosta\n\"ilettäväksi ylimykseksi ja joutavaksi imartelijaksi\".\n\nMarie Antoinette vaali puolisoaan uupumattomalla hellyydellä, ja niin\nkuningas vähitellen toipui taudistaan.\n\nVähän myöhemmin sairastui Clerykin. Kuningatar ja prinsessat kävivät\njoka päivä hänen luonaan, ja Ludvig hoiti uskollista palvelijaansa.\n\nSitten kun kunnallisneuvosto joksikuksi aikaa näytti unohtaneen\nkuninkaallisen perheen, päätti se marraskuun 1. p:nä lähettää muutamia\nmiehiä ottamaan selvää vankien tilasta.\n\nDrouet, tuo ennen mainittu postimestarin poika, jonka syy oli, että\nkuninkaallisen perheen pako oli tullut ehkäistyksi, oli tämän\nlähetystön johtajana.\n\nMarie Antoinette tunsi silmänräpäyksessä hänet jälleen.\n\nDrouet kumarsi hämillään ja kysyi, oliko kuningattarella valitettavana\njotakin tai jotakuta vastaan.\n\nKuningatar vaikeni.\n\nDrouet uudisti kysymyksensä, mutta kuningatar ei pitänyt häntä\nvastauksen arvoisena.\n\nDrouetin lähdettyä istui kuningatar kauan ajatuksiinsa vaipuneena.\nHänen tyttärensä suuteli hänen käsiään ja koki karkoittaa synkkiä\naavistuksia, jotka täyttivät Marie Antoinetten sielun, mutta hän ei\nonnistunut saamaan äitiä tyynnytetyksi.\n\n\"Miksi tuli Varennesin mies taaskin luoksemme?\" kysyi Kaarle Ludvig.\n\"Senköhän tähden ehkä, että huomenna on vainajain muistopäivä?\"\n\n2. p. marraskuuta -- vainajain muistojuhla -- oli myöskin kuningattaren\nsyntymäpäivä.\n\nMarraskuun 30. p:nä selitti Robespierre, että kuninkaan kuolemantuomio\noli ainoa keino, jolla yleinen rauhallisuus saataisiin palautetuksi\nRanskaan.\n\nClery, jonka oli onnistunut ylläpitää yhteyttä ulkomaailman kanssa,\nkatsoi aivan varmaksi, että hänen herransa tulisi täydellisesti\nerotetuksi perheestään ja että oikeudenkäynti pantaisiin vireille häntä\nvastaan. Hän ilmaisi varomisensa kuninkaalle, joka taas valmisti\nkuningatarta siihen.\n\nPétionin ehdotuksesta päätettiin joulukuun 3. p:nä, että Ludvig\njätettäisiin konventin tutkittavaksi. Kolme päivää sen jälkeen\nvalittiin kaksikymmentäyksi-henkinen komitea, jonka tuli laatia\nsyytöskirja kuningasta vastaan.\n\nJoulukuun 11. p:nä oli määrä asettaa hänet tutkittavaksi.\n\nPäivä alkoi hurjalla temmellyksellä. Rummunpärinää kuului, ja useita\nrykmenttejä oli menossa Templen ulkopuolella olevalle kentälle.\n\nKuninkaallinen perhe oli äsken syönyt aamiaista. Vartijain\nepäluuloisuus esti Ludvigia ja Marie Antoinettea muutoin kuin merkein\nja katsein ilmaisemasta sitä levottomuutta, joka täytti heidän\nsielunsa. Peloissaan melun johdosta, joka tunki heidän kuuluvilleen,\ntahtoivat he vartijoilleen kumminkin näyttää ikäänkuin he eivät\nlaisinkaan olisi aavistaneet syytä siihen.\n\nNaiset lähtivät jälleen kuningattaren huoneeseen; Ludvig istuutui\nlukemaan.\n\nKaksi vartijaa astui kohta sen jälkeen sisään viedäkseen\nkruununprinssin kuningattaren luo.\n\nLudvig sulki pojan syliinsä; ajatus, että hän tulisi menettämään\npoikansa, täytti hänen sydämensä haikealla surulla.\n\nKaarle Ludvig ei käsittänyt isänsä mielenliikutusta eikä ottanut osaa\nhänen suruunsa. Hän rakasti äitiään enemmän kuin muita, ja tieto siitä,\nettei hänen tästä puolin tarvitsisi olla erillään äidistään, täytti\nhänen rintansa ilolla.\n\nKaksi tuntia sen jälkeen kuninkaan huomio kiintyi askeleihin, jotka\nkuuluivat portailta. Chambon -- Pariisin silloinen pormestari -- sekä\nSanterre, Chaumette ja Colombeau tulivat noutamaan häntä konventtiin.\nLudvig kuunteli tyynesti, kun heidän muassaan oleva asiapaperi hänelle\nluettiin. Mitään virkkamatta nousi hän vaunuihin.\n\nSade piiskoi vaununikkunoita, ja kaduilla laulettiin:\n\n    \"Tyrannin verta\n    jo nähdään kerta.\"\n\nKuninkaan tultua oikeussaliin, luettiin syytöskirja julki. Ludvig oli\nistuutunut puheenjohtajan eteen, samalle paikalle, jossa hän muutamia\nvuosia ennen oli vannonut uskollisuutta valtakunnan uudelle\nhallitusmuodolle.\n\nTyynesti vastasi hän kaikkiin kysymyksiin. Hän anoi asianajajaa, ja\ntähän pyyntöön suostuttiin.\n\nKello seitsemän iltapäivällä palasi hän Templeen. Ajatus perheestään\nvaltasi hänet kokonaan. Hän pyysi saada tavata kuningatarta, mutta\nhänen pyyntönsä evättiin.\n\n\n\n\n8.\n\nKuningas tuomitaan kuolemaan.\n\n\nKuningatar ja prinsessat olivat kaiken päivää olleet mitä suurimman\ntuskan vallassa. Saatuaan tiedon siitä, että kuningas oli lähtenyt\npois, oli hänen puolisonsa heittäytynyt polvilleen ja tuntikausia\ntuskanalaisessa ahdistuksessa rukoillut Jumalaa.\n\nVihdoin nousi hän ylös ja alkoi käsiään väännellen kävellä edestakaisin\nhuoneessa. Hän meni milloin yhden, milloin toisen luo, puheli vahtien\nkanssa, suuteli natoansa ja lapsiansa.\n\nTultuaan varmuuteen siitä, että kuningas oli palannut konventista, anoi\nhän saada tavata tätä. Mutta hänelle ei edes vastattukaan.\n\nSurusta ja tuskasta uupuneena ei onneton kuningatar enää jaksanut\nitkeä. Hän pani kruununprinssin omaan sänkyynsä ja käveli koko yön\nedestakaisin sanomattomassa epätoivossa.\n\nSeuraavana päivänä uudisti hän anomuksensa. Hän pyysi jälleen saada\npuhutella miestään. Myöskin pyysi hän saada luettavaksensa ne\nsanomalehdet, joissa kerrottiin jutun käsittelystä oikeudessa. Ja\nvihdoin pyysi hän, että lapset saisivat tavata isäänsä.\n\nTähän viimeiseen pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla, että Kaarle Ludvig\nja Marie Thérèse erotettaisiin äidistään. Mutta kuningas ei tahtonut\nvastaanottaa tätä uhria vaimoltaan.\n\nKuusi pitkää viikkoa oli hän erotettuna perheestään. Vain yksi\nasuinkerros erotti hänet niistä, joita hän niin sanomattomasti rakasti,\nja he kärsivät kauheita tuskia hänen tähtensä, mutta heidän ei ollut\nsuotu ojentaa hänelle auttavaa kättä hädän hetkenä.\n\nKuitenkin saivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth tuontuostakin\ntietoja kuninkaalta, saaden siitä kiittää Cleryn harrasta\nuskollisuutta. Yksi ikkuna prinsessa Elisabethin makuuhuoneessa antoi\neräälle käytävälle päin, joka oli yhteydessä kamaripalvelijan huoneen\nkanssa. Clery käytti hyväkseen niitä hetkiä, jolloin vartijat olivat\ninnostuneet korttipeliinsä, ja kiinnitti hienoja lankoja tuohon\nikkunaan. Lisäksi kätki hän pieniä paperiliuskareita villatukkoihin,\njotka hän sitoi rihmoihin ja jotka prinsessa Elisabeth sitten veti\nylös.\n\nLudvig oli lausunut toivomuksenaan, että asianajajat Target ja Tronchet\nottaisivat häntä puolustaakseen.\n\nTarget kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa, mutta Tronchet\nnoudatti kuninkaan kutsua. Ja iäkäs Malesherbes kiiruhti konventtiin\npyytämään itselleen kunniaa saada puolustaa sitä miestä, joka ennen oli\nollut hänen hallitsijansa.\n\nKonventti myöntyi tähän. Liikutettuna ja kiitollisena vastaanotti\nLudvig entisen ministerinsä.\n\nKukistunut kuningas haki vanhassa neuvonantajassaan vähemmän\npuolustajaa kuin ystävää, jolle saattoi antaa luottamuksensa ja jolle\nvoi ilmaista huolensa.\n\nSekä yksinäisessä vankikammiossa että oikeuden edessä Malesherbes\nedelleen osotti kuninkaalleen mitä syvintä kunnioitusta.\n\nTuomareita suututti, että hän heidän läsnäollessaan kutsui kuningasta\n\"sireksi\" ja \"hänen majesteetikseen\".\n\n\"Mikä antaa teille rohkeuden mainita sanoja, joiden käyttämisen\nkonventti on kieltänyt?\" kysyi yksi tuomareista.\n\n\"Teidän ja elämän halveksiminen\", vastasi Malesherbes.\n\nTila ei kuitenkaan myönnä tässä tehdä lähemmältä selkoa tuosta\nsurullisesta oikeusjutusta, jonka maailmanhistoria tuntee.\n\nLudvigin mielentyyneys ei sen kestäessä järkähtynyt. Hän osotti mitä\nsuurinta mielenmalttia kaikessa, mikä koski häntä itseään; ainoastaan\nsilloin, kun hän puhui perheestään, sai mielenliikutus hänessä vallan.\nHän itki ajatellessaan lapsiaan ja vaimoaan, joka oli niin vainottu ja\nväärinymmärretty.\n\n\"Minun täytyy puhua teille eräästä asiasta, joka murehuttaa minua\nsyvästi, -- kansan vääryydestä kuningatarta kohtaan\", lausui hän\nMalesherbesille. \"Jos ranskalaiset tuntisivat hänen arvonsa, jos he\naavistaisivat mihin täydellisyyden määrään hän on onnettomuutensa\npäivinä kehittynyt, niin he rakastaisivat häntä. Mutta levittämällä\npanettelua hänestä, ovat vihamiehemme pyytäneet muuttaa sen rakkauden,\njonka esineenä hän niin kauan on ollut, mitä katkerimmaksi vihaksi.\" --\n\nVaimoaan ajatellessaan lannistui Ludvigin rohkeus.\n\n\"Kapinoitsijat kokevat kaikin keinoin liata hänen mainettaan, jotta\nkansa vähitellen valmistuisi hänen kuolemansa varalta\", sanoi hän.\n\"Niinpä niin, hänen kuolemansa on päätetty asia! Jos hänen annettaisiin\njäädä eloon, peljättäisiin hänen kostavan. Onneton ruhtinatar! Hänen\navioliittonsa minun kanssani lupasi hänelle valtaistuimen -- ja mitkäpä\ntoiveet hänelle tänään häämöttävätkään?\"\n\nMalesherbes toivoi yhä, että tyydyttäisiin kuninkaan karkoittamiseen\ntahi että hänet viime hetkessä päästettäisiin vapaaksi.\n\nHän ja Tronchet ottivat konventin suostumuksella avukseen erään\nnuoremman asianajajan de Sèzen. Ludvig arveli aivan turhaksi taistella\nhengen puolesta, jonka hän ajatuksissaan jo oli uhrannut.\n\n\"Me teemme Penelopen työtä\", sanoi hän, \"eikä kulu kauan ennenkuin\nvihollisemme ovat hävittäneet sen. Minä en usko enään onneen; minun\ntoivoni on yksinomaan Jumalassa.\"\n\nJoulukuun 24. p:nä jätti de Sèze kuninkaalle puolustuspuheen, jonka hän\naikoi pitää konventin edessä.\n\nKuningas kehotti lempeästi häntä jättämään sen sikseen. \"Minä en toivo\nsaavani tuomareitani vakuutuksestaan luopumaan\", sanoi hän, \"enkä minä\ntahdo saada herätetyksi heissä sääliä.\"\n\nEnsimäisenä joulupäivänä kirjoitti hän omakätisesti testamenttinsa,\njoka uhkuu rauhan ja sovinnollisuuden ajatuksia, isänmaanrakkautta ja\nkristillistä nöyryyttä.\n\n\"Kaikesta sydämestäni rukoilen Jumalaa, että hän laupeudessaan tahtoisi\nkatsoa vaimoni, lasteni ja sisareni puoleen, jotka niin kauan ovat\nyhdessä kanssani kärsineet\", sanotaan tässä testamentissa. \"Rukoilen,\nettä Hän tukisi heitä armollaan, sitten kun he ovat menettäneet minut\nja niin kauan kuin he elävät tämän viheliäisen maan päällä...\n\n\"Minä jätän lapseni vaimoni huostaan; en koskaan ole epäillyt hänen\näidillistä hellyyttään heitä kohtaan. Ennen kaikkea lasken hänen\nsydämellensä heidän kasvattamisensa hyviksi kristityiksi ja\nrehellisiksi ihmisiksi. Siltä varalta, että he olisivat tuomitut\nkokemaan tämän maailman suuruutta, pyydän häntä edelleen kasvattamaan\nheitä siten, että he pitäisivät tätä suuruutta vain vaarallisena ja\nkatoavana lahjana ja että he tottuisivat kääntämään katseensa iäisyyden\nainoata todellista ja pysyväistä kunniata kohti.\n\n\"Minä pyydän sisartani edelleenkin omistamaan rakkautensa lapsilleni ja\nolemaan heille äidin sijaisena, jos heitä se onnettomuus kohtaisi, että\nhe menettäisivät oikean äitinsä.\n\n\"Minä pyydän vaimoani antamaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset,\njotka hänen on täytynyt kestää minun tähteni, sekä ne murheet, joita\nyhdyselämämme aikana olen voinut hänelle tuottaa, samoin kuin hänkin\npuolestaan olkoon täysin vakuutettu siitä, etten minä kanna mitään\nvihan kaunaa häntä vastaan, jos hän katsoisi täytyvänsä itseänsä\nsoimata jostakin, minkä hän tietää minua vastaan rikkoneensa.\n\n\"Minä lasken lämpimästi lasteni sydämelle kaiken sen, mitä he ovat\nvelkaa Jumalalle, minkä täytyy käydä kaiken muun edellä. Vielä lasken\nheidän sydämellensä, että heidän tulee olla keskenänsä sovinnolliset ja\näidillensä kuuliaiset, ja että heidän tulee osottautua häntä kohtaan\nkiitollisiksi kaikesta siitä huolenpidosta ja vaivasta, jota hänellä on\nollut heidän tähtensä. Minä pyydän heitä pitämään sisartani toisena\näitinä.\" ---\n\nToisena joulupäivänä seisoivat Ludvig ja hänen puolustajansa\ntuomioistuimen edessä. Vaikkakin yleisön tyytymättömyyden murina ja\noikeuden jäsenten olkapäitten nykäykset häntä monta kertaa\nkeskeyttivät, puhui de Sèze lämpimästi ja vaikuttavasti kuninkaan\npuolesta.\n\nHänen lopetettuaan kohotti Ludvig lempeästi ja yksivakaisesti äänensä.\n\n\"Minä puhun teille kenties viimeisen kerran\", sanoi hän, \"ja ilmoitan\nettei omallatunnollani ole mitään mistä soimata minua, ja etteivät\npuolustajani ole puhuneet muuta kuin mikä on totta.\"\n\nHän lisäsi, ettei hän milloinkaan ollut peljännyt jättää tekojansa\njulkisuuden arvosteltavaksi, ja huomautti, että häntä vastaan tehty\nsyytös, että hän oli muka halunnut vuodattaa alamaistensa verta, oli\nsyvästi murehuttanut hänen mieltään.\n\nKello viiden seuduissa iltapäivällä palasi hän vankilaan yhtä tyynenä\nkuin oli sieltä lähtenytkin. Ennenkuin astui kynnyksen yli, loi hän\nsuruisen katseen ylös niihin ikkunoihin, joiden taakse hänen perheensä\noli suljettu, ja tuskin oli hän tullut sisään, kun rupesi kirjoittamaan\nkirjettä vaimolleen.\n\nKuningatar vastaanotti nuo kaihotut rivit edellisessä jo mainitun,\nprinsessa Elisabethin ikkunaan kiinnitetyn rihman välityksellä.\n\nSeuraavana aamuna toi de Sèze useita kappaleita kuninkaan puolesta\npitämäänsä puolustuspuhetta.\n\nMuuan Vincent-niminen vartija vei salaa yhden kappaleen\nkuningattarelle.\n\nMarie Antoinette luki sen innokkaasti ja tarkkaavaisesti läpi. Hän ei\ntoivonut mitään. Vakaalla kädellä kirjoitti hän kirjasen ensimäiselle\nsivulle:\n\n\"Oportet unum mori pro populo.\" [Yhden tulee kuolla kansan puolesta.]\n\nTätä puolustuspuheen kappaletta säilytetään vielä tänäkin päivänä\neräässä Ranskan yleisessä kirjastossa.\n\nVarhain uudenvuoden aamuna astui Clery kuninkaan luo, joka ojensi\nuskolliselle palvelijalle kätensä. Clery kostutti sitä kyynelillään,\nsopertaessaan onnentoivotuksiaan alkavan vuoden johdosta.\n\nLudvig pyysi erästä vartijaa menemään yläkertaan tiedustelemaan hänen\nperheensä vointia ja lausumaan hänen onnittelunsa uuden vuoden\njohdosta.\n\nHänen äänensä soi niin epätasaiselta, että vartija liikutettuna lausui\nClerylle:\n\n\"Miksi kuningas ei pyydä lupaa perheensä tapaamiseen? Ei sitä häneltä\nnyt suinkaan kiellettäisi.\"\n\nKamaripalvelija ilmoitti kuninkaalle mitä vartija oli sanonut ja\nvakuutti puolestaan, ettei konventti tulisi panemaan mitään esteitä\nsille, että kuningas saisi tavata rakkaita omaisiaan.\n\n\"Muutamien päivien kuluttua ei minulta kielletä tätä lohdutusta\",\nvastasi Ludvig. \"Odottakaamme siksi.\"\n\nEuropassa ei vielä uskottu mahdolliseksi, että mestaus voisi tulla\nkysymykseen.\n\nMarraskuun viimeisinä päivinä kirjoitti Fersen Ruotsin silloiselle\nhallitsijalle:\n\n\"Emme ole saaneet mitään uusia tietoja Pariisista; tiedämme vain sen,\nettä oikeudenkäynnin nostaminen kuningasta vastaan paraillaan on\nkeskustelun alaisena. Mielipiteet näyttävät olevan erilaiset. Fouchet\narvelee hallitsijan jo olevan tarpeeksi rangaistu kaikkien niiden\nonnettomuuksien kautta, jotka ovat häntä kohdanneet, ja tahtoo että\nhänen annettaisiin paeta pois. Toiset taasen tahtovat hänet\ntuomittavaksi kuolemaan, mutta että kuolemantuomio viime hetkessä\nperuutettaisiin. On syytä otaksua, että hänet aiotaan tuomita\nkuolemaan, mutta että kansa armahtaa hänet ja määrää soveliaan\nrahasumman hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi. Tietämätöntä\nkaikissa tapauksissa on, pidetäänkö häntä sitten edelleenkin vangittuna\nvai sallitaanko hänen vapaasti matkustaa minne tahtoo.\"\n\nTapahtumat kumminkin osottivat tämän toivorikkaan käsityskannan\nperusteettomaksi.\n\nGirondilaiset halusivat pelastaa kuninkaan hengen ja vaativat, että oli\nvedottava kansaan. Tämän mielipiteen edustajana esiintyi Vergniaud\nerittäin voimakkaasti. Hän ei ottanut ratkaistakseen kysymystä\nkuninkaan syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mutta kuvasi sydämiin\nkäyvin sanoin sitä onnettomuutta, jonka alaiseksi kuninkaan mestaus\nsaattaisi Europan ja erittäinkin Ranskan.\n\nMutta järkisyyt ja selvät sanat eivät enää merkinneet mitään tässä\nmaassa. Alempi pääkaupungin väestö uhkasi konventtia häviöllä, jos\nkonventti uskaltaisi ruveta ehkäisemään roistoväen kostontuumia.\n\nVarhain aamulla tammikuun 15. p:nä 1793 alkoivat äänestykset\nVergniaudin toimiessa puheenjohtajana. Ensimäiseen kysymykseen, oliko\nkuningas tehnyt itsensä syypääksi kavallukseen, vastasi 683 ääntä\n\"jaa\". Ehdotettu vetoominen kansaan hyljättiin sitten 424 äänellä 283\nvastaan.\n\n16. p:nä tammikuuta käytiin äänestämään kuninkaalle määrättävästä\nrangaistuksesta. Äänestys alkoi puoli kahdeksan illalla ja kesti\nseuraavaan aamuun.\n\nSali oli vain niukasti valaistu. Parvet olivat ääriään myöten täynnä\nkuulijoita. Puheltiin, naureskeltiin ja tehtiin niitä näitä\nhuomautuksia edusmiehistä ja heidän mielipiteistään.\n\nKomeasti puetut naiset kuorivat ihan tyynesti appelsiinejaan ja\nnauttivat niitä mielihalulla. Ilotytöt joivat limonaadia ja söivät\njäätelöä, pelasivat korttia ja löivät vetoa äänestyksen tuloksesta. He\nuhkailivat ja pilkkasivat jokaista, joka uskalsi puhua armahtamisesta,\nja tervehtivät kättentaputuksilla niitä edusmiehiä, joiden varmuudella\nodotettiin äänestävän kuolemantuomion puolesta.\n\n721:stä läsnäolijasta äänesti 361 kuninkaan mestaamista ilman\nlykkäystä, 39 tahtoi, että kuolemantuomion täytäntöönpano lykättäisiin,\nja 321 puolsi lievempää tuomiota.\n\nNiiden joukossa, jotka äänestivät Ludvigin mestaamista, oli hänen\nsukulaisensa, Orléansin herttua eli Philip Egalité, joksi hän nyt\nkutsui itseään. Mutta kuuluipa myöskin ääniä, jotka kuningasta\npuolustivat. Eritotenkin mainittakoon, että muuan edusmies, Duchatel\nnimeltään, kannatti itsensä konventtiin, käärittynä vaippoihin. Vaikka\nhän saikin uhkauksia osakseen, äänesti hän kumminkin kuolemantuomiota\nvastaan.\n\nLudvigia huoletti vähemmin se tuomio, jonka ihmiset hänestä\nlangettaisivat, kuin se tuomio, joka odotti häntä Jumalan tykönä.\n\nTammikuun 18. p:nä tulivat hänen asianajajansa ilmoittamaan hänelle\näänestyksen tuloksen. Malesherbes heittäytyi itkien hänen jalkojensa\njuureen, eikä saanut sanaakaan suustaan.\n\nKuningas ymmärsi mitä se merkitsi, ja kalpenematta vastaanotti hän\nsanoman. Hän nosti ylös vanhan neuvonantajansa ja puristi hänet\nrintaansa vasten.\n\n\"Minä odotin itselleni sitä, mitä kyyneleenne minulle kertovat\", sanoi\nhän. \"Jos pidätte minusta, niin älkää olko murheissanne. Suottehan toki\nminulle sen ainoan tyyssijan, mikä minulla vielä on jälellä...\nVapahtakoon minun vereni kansan niistä kauhuista, joita minun\nvalitettavasti täytyy sille ennustaa.\"\n\nHän tiedusteli nyt asian yksityiskohtia ja miten Orléansin herttua oli\näänestänyt.\n\nMalesherbes teki hänelle selkoa siitä.\n\n\"Oi!\" puhkesi Ludvig sanoiksi, \"hän tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin\nkaikki muut.\"\n\n\n\n\n9.\n\nLudvig XVI sanoo jäähyväiset perheelleen. -- Hänen mestauksensa.\n\n\nMarie Antoinette sai tiedon Ludvigin kuolemantuomiosta vasta päivää\nennen, kuin mestauksen oli määrä tapahtua. Sunnuntaina tammikuun 20.\np:nä toitottivat sanomalehtipojat uutisen julki hänen ikkunainsa alla.\nIllalla annettiin hänen tietää, että hän saisi mennä alas kuninkaan luo\nottamaan hyvästit häneltä.\n\nApotti Edgeworth de Firmont, joka ennen oli ollut prinsessa Elisabethin\nrippi-isä, saapui viimemainitun kehotuksesta kuninkaan luo.\n\nTultuansa Templeen, hän mielenliikutuksen valtaamana lankesi polvilleen\nkuninkaan eteen.\n\n\"Minä en ole enää tottunut siihen, että minun eteeni polvistutaan\",\nsanoi kuningas ja nosti rippi-isän ylös.\n\n\"Niin\", jatkoi hän, \"vihdoin on käsissämme se suuri tilinteko, johon\nkaikkien meidän ajatuksien tulee kiintyä; sillä mitä on kaikki muu\ntämän rinnalla?\"\n\nSulkeutuneena huoneeseen apotin kanssa valmistautui hän kuolemaan. Hän\npuheli papin kanssa tulevaisesta elämästä ja tunnusti syntinsä hänelle.\n\nMuuan vartija ilmoitti, että kuninkaan perhe kohta oli tulossa.\n\nKuningas nousi liikutettuna, meni saliin ja pyysi Cleryä asettamaan\nesiin vesikarahvin kuningatarta varten. Hän kehotti apottia jäämään\nviereiseen huoneeseen hyvästijätön ajaksi.\n\nKuolemaantuomittu, joka käveli lattialla edestakaisin, koetti hillitä\nkärsimättömyyttään, mutta katseet, joita hän ehtimiseen loi ovelle\npäin, ilmaisivat selvästi hänen mielenliikutuksensa ja kaihonsa.\n\nVihdoin kuului askelia, jotka ilmoittivat hänen rakkaittensa tulevan.\n\nMarie Antoinette astui sisään ensinnä, pitäen poikaa kädestä. Molemmat\nprinsessat seurasivat perästä.\n\nKaikki heittäytyivät nyyhkien kuninkaan syliin.\n\nKruununprinssi kapusi isän polvelle ja kietoi käsivartensa hänen\nkaulaansa. Elisabeth ja Marie Thérèse kumartuivat hänen puoleensa ja\nkallistivat päänsä hänen rintaansa vasten. Kuningatar kyyristyi lähelle\nhäntä kiihkoisella hellyydellä.\n\nKului yli puolen tuntia, ennenkuin kukaan heistä kykeni lausumaan\nsanaakaan. Yksi yhteinen valitus kuului noiden viiden suusta, jotka\nistuivat puristuneina lujasti toinen toiseensa. Aika-ajoin puhkesi\nheidän itkunsa ja nyyhkytyksensä huutoihin, niin valittaviin, että ne\nkuuluivat läheisille kaduille.\n\nViimein puhui kuningas. Hän vaatii poikaansa unhottamaan kaikki\nloukkaukset, antamaan anteeksi niille, jotka olivat saattaneet hänen\nisänsä mestauslavalle, pitämään uskontoa kunniassa ja olemaan\nkuuliainen Jumalalle.\n\nJotta hänen sanansa tekisivät sitä syvemmän vaikutuksen poikaan, sanoi\nhän tälle:\n\n\"Poikani, sinä olet kuullut kaikki mitä nyt sinulle sanonut olen, mutta\nkoska vala on sanoja kalliimpi, niin nosta kätesi ja vanno, että tahdot\ntäyttää isäsi viimeisen tahdon!\"\n\n\"Veljeni totteli ja ratkesi itkuun\", kertoo hänen sisarensa, ainoa\nniistä viidestä onnettomasta, joka sai jälleen vapauden ja on voinut\nkertoa tästä.\n\nJäähyväiset kestivät lähes kaksi tuntia. Kaikkien näiden kyynelten\nvaluessa, kaiken tämän surun ja tuskan purkautuessa ilmoille, seisoi\nneljä vartijaa, hatut päässä, ja katsoa tuijottivat onnettomaan\nkuninkaanperheeseen.\n\nKuningas painoi tyttärensä rintaansa vasten, siunasi hänet ja suuteli\nhäntä moneen kertaan.\n\nHän kuiskasi kuningattaren korvaan vielä tuskan raastamat ja hellät\njäähyväiset, puolusti vihamiehiään, jutteli asian käsittelystä\noikeudessa ja koki terästää heidän mieltään rohkeuteen.\n\nHän taisteli silminnähtävästi pysyäkseen tyynenä. Marie Thérèse pyörtyi\nhyvästiä heittäessään.\n\nMarie Antoinette tahtoi oleskella yön miehensä luona, mutta onneton\nruhtinas epäsi tämän ehdotuksen; hän tarvitsi rauhaa valmistuakseen\nkuolemaan. Kuningatar pyysi sitten saada ainakin kohdata häntä\nseuraavana aamuna.\n\nLudvig myöntyi siihen, mutta kun hänen omaisensa olivat poistuneet,\npyysi hän vartijaansa, ettei tämä enää toisi heitä hänen luoksensa;\njäähyväisten jättäminen perheelle tuotti hänelle liian suurta tuskaa.\n\nKuninkaallisten kulkiessa eteishuoneen läpi, vilkaisi kuningatar siinä\nseisoviin miehiin.\n\n\"Te olette konnia kaikkityyni!\" huusi hän kiivaasti heille.\n\nHeidän tultuaan jälleen huoneisiinsa kuultiin suljettujen ovien läpi\nvielä kauan aikaa heidän vaikeroimistaan.\n\n\"Poikani\", lausui Marie Antoinette Kaarle Ludvigille, \"lupaa minulle,\nettet koskaan aio kostaa isäsi kuolemaa.\"\n\nKuningatar oli niin masentunut päivän mielenliikutuksista, että töin\ntuskin jaksoi omin voimin riisuutua. Uupuneena heittäytyi hän\nsänkyynsä. \"Me kuulimme\", kertoo hänen tyttärensä, \"miten hän koko yön\nvärisi vilusta ja surusta.\"\n\nVarhain seuraavana aamuna astui eräs vartija naisten luo huoneeseen.\n\nKuningatar luuli hänen tulleen noutamaan heitä sovittuun, viimeiseen\nyhtymykseen.\n\nMutta toivo petti; hän oli tullut noutamaan rukouskirjaa kuninkaalle.\n\nMarie Antoinette toivoi yhä vieläkin; sydäntä katkovalla ahdistuksella\nkuunteli hän jokaista portailta kuuluvaa ääntä.\n\nMutta se oli turha odotus.\n\nLudvig oli käynyt levolle ja nukkunut muutamia tunteja. Hän nousi kello\nviisi ja puki ylleen. Sitten kuunteli hän messua ja vastaanotti pyhän\nsakramentin apotti Edgeworthin kädestä.\n\nVihdoin kutsui hän luoksensa Cleryn.\n\n\"Anna tämä sormus kuningattarelle\", sanoi hän murtuneella äänellä; \"se\non hänen vihkimäsormuksensa. Sano hänelle, että minä säälien luovun\nsiitä... Sano kuningattarelle, sano sisarelleni ja rakkaille\nlapsilleni, että minä tosin lupasin sanoa heille jäähyväiset tänään,\nmutta että tahdoin säästää heidät tästä kauheasta eronhetkestä. Jumala\nyksin tietää, kuinka vaikealta minusta tuntuu mennä kuolemaan saamatta\nviimeisen kerran syleillä heitä.\"\n\nHän kuivasi silmänsä ja lisäsi äänensoinnulla, joka vihloi Cleryn\nsydäntä:\n\n\"Pyydän sinua lausumaan jäähyväistervehdyksen heille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRumpujen pärrytys ilmoittaa Ranskan entisen kuninkaan lähtevän\nTemplestä.\n\nKaikki kauppapuodit ovat suljetut, kaikki akkunat kaihtimien.\nverhoomat. Kanuunat ovat varattuina. Kahdeksankymmentuhatta aseestettua\nmiestä seisoo järjestettyinä riveihin.\n\nSuunnaton määrä lentokirjasia, joissa kansaa kehotetaan pelastamaan\nkuningas, on viime kuluneina päivinä levitetty kaikkialle. Hallien\nmyyjättäristä, jotka joskus olivat rakastaneet Ludvigia ja hänen\nperhettään niin suuresti, on vallankumouksen aikana paisunut suurvalta.\nRikkaat ja ylhäisessä asemassa olevat naiset olivat saaneet\ntehtäväkseen taivuttaa heitä anomaan armoa kuolemaantuomitulle\nhallitsijalle.\n\nVallassaolijain tietoon on tullut, että osa pääkaupungin nuorisoa aikoo\ntehdä kapinan, ja he ovat ryhtyneet toimiin sen ehkäisemiseksi.\n\nKaikki nuoret miehet ovat saaneet käskyn määrätyllä kellonlyönnillä\nlähteä määrättyyn paikkaan kukin omassa kaupunginosassaan. Niitä, jotka\neivät tule, katsotaan kapinoitsijoiksi, ja isät saavat vastata lastensa\nkäytöksestä. Vihdoin on poliisi kieltänyt myyjättäriä lähtemästä\nkauppapuoteihinsa ennenkuin mestaus on tapahtunut.\n\nAsekuntoinen osa väestöä seisoo aseissa. Päivä on pimeä. Pariisi on\npaksun sumun peitossa.\n\nLudvig kyyristyy niin kauas vaunun nurkkaan kuin mahdollista ja on\nääneti. Hänen rippi-isänsä istuu hänen vieressään, ja vastapäätä heitä\nistuu kaksi santarmia.\n\nApotti ojentaa esiin rukouskirjansa, jonka kuningas vastaanottaa\nsilminnähtävällä kiitollisuudella, lausuen sen toivomuksen, että pappi\nosottaisi muutamia hetken vakavuuteen soveltuvia virsiä. Edgeworth\ntekee sen, ja Ludvig ja hänen rippi-isänsä lukevat vuoroon korkealla\näänellä.\n\nVaunut saapuvat Saint-Denisin portille.\n\nMuuan Batz-niminen aatelismies aikoo pelastaa kuninkaan. Hän on, kuten\nmoni muu, vallankumouksen alussa paennut Ranskasta, mutta sittemmin\nsalaa palannut takaisin ja piilotteleikse tähän aikaan pääkaupungissa.\n\nVaara on hänen oikea elementtinsä. Hän on asettunut Bonne\nNouvelle-bulevardin korkeimmalle kohdalle, josta katselee\nkuolinsaattoa.\n\nTurhaan hakee hän katseillaan tovereita, jotka voisivat auttaa hänen\ntuumansa toteuttamista. Kadut ovat autiot, talot lukitut, jäätävän\nusman läpi näkee hän vain yksinäisyyttä ja jylhyyttä.\n\nEpätoivoisena siitä, että hänen liittokumppaninsa ovat jättäneet hänet\npulaan, katsoo hän olevansa pakotettu väistymään vaunuja, jotka\nlähestymistään lähestyvät.\n\nKaksi pienehköä joukkoa on sillä välin muodostunut tielle, jota\nkuolemaantuomitun on kulkeminen; toinen seisoo oikealla, toinen\nvasemmalla puolen bulevardia nelinkertaisen aseestetun miesrivin\ntakana.\n\nParooni Batzissa herää jälleen toivo, kun hän näkee joukot, vaikka\npienetkin.\n\nHän näkee kahden nuoren miehen eroavan toisesta joukosta ja lähestyvän\nhäntä.\n\nNäitten sekä ystävänsä Devauxin seuraamana murtautuu hän sotamiesrivin\nläpi ja huutaa moneen kertaan suurella äänellä:\n\n\"Tännepäin, ranskalaiset! Tännepäin kaikki, jotka tahtovat pelastaa\nkuninkaansa!\"\n\nMutta kansanjoukossa ei ole ketään, joka seuraisi hänen kutsuaan.\nEpäluulo ja pelko ovat hiipineet kansan kaikkiin kerroksiin; jokainen\npelkää naapuriaan ja näkee hänessä vakoojan.\n\nKuolonhiljaisuus vallitsee kaikkialla.\n\nKun Batz ja hänen seuralaisensa eivät näe mitään liikettä sen aikeen\nedistämiseksi, jonka he ovat päättäneet panna täytäntöön, murtautuvat\nhe jälleen takaisin ällistyneiden sotamiesten rivien läpi. He antavat\nmerkin noille kahdelle lähestyvälle joukolle.\n\nMutta ratsastava patrulli on hälyyttänyt reservin, joka tuokiossa\nryntää esiin. Nuo kaksi nuorta miestä tahtovat suistaa lähellä olevaan\ntaloon, mutta se on lukittu, ja ovella kaatuvat he kuoliaina maahan\nsotamiesten tapparain iskuista. Batz ja hänen ystävänsä sekaantuvat\nväkijoukkoon.\n\nVaunut vierivät edelleen pysähtymättä. Nuo neljä vaunuissaolijaa eivät\nole mitään nähneet eivätkä kuulleet.\n\nVaikka apotin mielen täydellisesti täyttää hänen toimensa vakavuus, ei\nhän kuitenkaan ole ollut ajattelematta mitä tiellä mahdollisesti\ntapahtuisi. Päivää ennen olivat muutamat nuoret miehet puhuneet hänelle\nniistä hankkeista, joita oli vireille pantu. Uskomatta varmasti\nhankkeen onnellisesti päättyvän, on hän kuitenkin säilyttänyt povessaan\nviimeisen toivonkipinän.\n\nKuninkaan ajatukset eivät enää liiku tämän maan päällä. Hän ei huomaa\nniitä ankaroita toimenpiteitä, joihin on ryhdytty estääkseen kuulumasta\narmahdushuutoja, jotka mahdollisesti hänen huuliltaan purkautuisivat.\nTyynenä ja kärsivällisenä lukee hän kuolevan rukouksia.\n\nKello on kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Kuningas huomaa vaunujen\npysähtyvän. Hän luo ylös katseensa ja panee kiinni virsikirjan, pitäen\nsormeaan välissä sillä kohdalla, mistä on viimeksi lukenut.\n\nHän kääntyy rippi-isänsä puoleen.\n\n\"Ellen erehdy, niin olemme perillä\", sanoo hän apotille.\n\nPappi kumartaa ääneti.\n\nLudvig avaa jälleen kirjan ja lukee kaksi viimeistä virrenvärssyä.\n\nPyövelit odottavat; yksi heistä avaa vaunujen oven.\n\nSantarmit tahtovat käydä pois vaunuista. Kuningas estää heitä\nlähtemästä ja panee kätensä apotti Edgeworthin polvelle.\n\n\"Hyvät herrat\", lausuu hän hallitsijan äänellä, \"minä uskon apotin\nteidän suojelukseenne. Katsokaa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu\nminun kuoltuani. Jätän teidän toimeksenne pitää huolta tästä.\"\n\nMiehet eivät vastaa, ja kuningas on toistamaisillaan sanansa kovemmalla\näänellä, kun toinen samassa keskeyttää hänet:\n\n\"Niin, niin, olkaa rauhassa, me pidämme hänestä huolen.\"\n\nLudvig antaa virsikirjan papille takaisin ja astuu itse ensin alas\nvaunuista.\n\nHän kääntyy Tuilerioihin päin. Sieltä antaa hän katseensa solua\naseestettujen väkijoukkojen yli.\n\nKolme pyöveliä ympäröi hänet ja tahtoo riisua vaatteet hänen yltään.\nMutta Ludvig survaisee heidät takaisin ja toimittaa riisumisen itse,\nottaen kauluksen kaulastaan ja päästäen auki paidannapin,\npaljastaakseen kaulan ja hartiat. Vihdoin heittäytyy hän polvilleen\nvastaanottaakseen rippi-isänsä siunauksen.\n\nReippaasti nousee hän jälleen ja astuu teloituslavan alimmalle\nporrasistuimelle.\n\nPyövelit, jotka ovat hetkisen olleet hämmentyneinä hänen ylvään\nesiintymisensä johdosta, pidättävät hänet ja tahtovat tarttua hänen\nkäsiinsä.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyy kuningas ja tempaa pois kätensä.\n\n\"Tahdomme sitoa teidät\", vastaa toinen heistä.\n\n\"Sitoa minut!\" huudahtaa kuningas, täynnänsä harmia. \"Siihen minä en\nikinä suostu. Se on muuten aivan tarpeetontakin. Minä olen varma\nitsestäni.\"\n\nMiehet pysyvät kuitenkin itsepintaisina vaatimuksessaan.\n\n\"Ei, ei\", toistaa Ludvig. \"Tehkää kaikki mitä teidän on käsketty, mutta\nälkää sitoko minua. Jättäkää se tekemättä.\"\n\nPyövelit käyvät äänekkäämmiksi; he aikovat huutaa apua, sitoakseen\nhänet väkisin. Vielä hetkinen, ja loistavan hallitsijasuvun jälkeläinen\nsaa kokea nöyryytyksen, häpeällisemmän kuin se kuolema, johon hänet on\ntuomittu.\n\nHän näkyy peljänneen sitä ja kääntyy Edgeworthin puoleen, jota hän\nsilmäilee tiukasti, ikäänkuin neuvoa pyytäen.\n\nPappi vastaa aluksi vain äänettömyydellä. Mutta kun kuningas yhä\nedelleen katsoo häneen, lausuu hän kyyneliä vuodattaen:\n\n\"Sire, tässä nöyryytyksessä näen vielä yhden yhtäläisyyden teidän ja\nsen Jumalan välillä, joka on antava teille palkintonsa.\"\n\nLudvig luopi katseensa taivaaseen päin, sanomattoman tuskan ilme\nkasvoilla.\n\n\"Toden totta\", sanoo hän, \"ainoastaan Vapahtajan esimerkki saa minut\ntaipumaan tällaiseen nöyryytykseen.\"\n\nSitten kääntyy hän mestaajan puoleen ja lisää:\n\n\"Tehkää niinkuin tahdotte. Minä tyhjennän maljan loppuun.\"\n\nHänen kätensä sidotaan nenäliinalla, ja mestaajan sakset katkaisevat\nhänen hiuksensa.\n\n\"Toivon, että minun nyt annetaan puhua\", lausuu hän.\n\nLudvig nousee teloituslavan jyrkkiä rappuja ylös. Hänen kätensä kun\novat sidotut, nojaa hän kyynäspäällään rippi-isänsä käsivarteen.\nLavalle nouseminen näyttää vaativan häneltä suuria ponnistuksia, ja\nEdgeworth pelkää hänen rohkeutensa lannistuvan. Mutta heti kun he ovat\ntulleet mestauslavalle, astuu Ludvig vakain askelin toiselle puolelle\nlavan.\n\n\"Hiljaa!\" huutaa hän ukkosen äänellä.\n\nRummunpärrytys taukoaa silmänräpäyksessä.\n\nÄänellä niin selkeällä, että se kuuluu laajalti ympäri, huutaa hän:\n\n\"Minä olen syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään.\nMinä annan anteeksi kaikille, jotka ovat syypäät kuolemaani. Ja minä\nrukoilen Jumalaa, ettei se veri, jota te vuodatatte, tulisi Ranskan\npäälle! Ja te, -- onneton kansa...\"\n\n\"Älkää antako hänen puhua loppuun!\" huutaa kimeä ääni.\n\nJa Santerre lisää:\n\n\"Minä en ole tuonut teitä tänne puheita pitämään, vaan kuolemaan.\"\n\nMuuan upseeri ratsastaa, paljastettu miekka kädessä, rumpalien luo ja\npakottaa heidät rummuttamaan.\n\nSamaan aikaan kaikuu teloituslavan ympärillä kehottavia huutoja niille,\njoiden on määränä mestata kuningas.\n\nPyövelit näyttävät rohkaisevan mieltään. He tarttuvat kuninkaaseen ja\npanevat hänet mestauskirveen alle, joka putoaa alas.\n\nApotti Edgeworth kuulee iskun ja heittäytyy polvilleen.\n\nNuorin pyöveleistä -- hän näyttää tuskin kahdeksantoista vuotiaalta --\nottaa verisen pään, joka on kantanut Ranskan kruunua. Hän kulkee ympäri\nmestauslavan ja näyttää sitä kansalle. Verta tippuu papin päälle, joka\nmakaa mestauslavan alimmalla porraslaudalla syventyneenä rukoukseen.\nKatsojat seisovat äänettöminä, sanomaton kauhu näyttää vallanneen\nheidät.\n\nPian sentään kuuluu huuto: \"Eläköön kansa! Eläköön tasavalta!\"\n\nYhä useammat äänet yhtyvät huutoon, ja tuokion kuluttua raikuu ilmassa\nmelkein yksimielinen mieltymyshuuto.\n\nVäkijoukko hajaantuu; pahimmat hylyt vain jäävät paikalle ja töytäävät\nmestauslavalle.\n\nToiset pirskottavat vaatteilleen kuninkaan verta, toiset hierovat sitä\nkasvoihinsa. Toiset taasen tanssivat mestauspaikan ympärillä.\n\nMuuan mies pistää kuninkaan takin keihäänsä nenään.\n\n\"Tässä ovat tyrannin vaatteet!\" huutaa hän tuolle kiljuvalle ja\ntanssivalle joukolle.\n\nVaatteet revitään siekaleiksi ja tappelemalla koetetaan saada kaistale\nmuistoksi siitä kohtauksesta, jonka näkijänä ollaan oltu.\n\nMuuan kansalainen, joka on kastanut käsivartensa Ludvigin vereen ja\nottanut sitä molemmat kouransa täyteen, roiskuttaa sitä katselijain\notsille.\n\n\"Veljet\", huutaa hän, \"on uhattu, että Capetin veri on tuleva meidän\npäittemme päälle! Hyvä -- tulkoon! Ludvig on niin monta kertaa pessyt\nkätensä meidän veressämme!\"\n\nMutta eivät läheskään kaikki ajatelleet tämän kansalaisen tavalla.\n\nMuuan upseeri Pariisissa kuolee surusta, saatuaan tietää, että kuningas\non tullut mestatuksi. Eräs kirjakauppias menettää samana päivänä\njärkensä ja puhuu lakkaamatta kuninkaan mestauksesta. Muuan parturi,\njoka oli tunnettu innokkaaksi kuningasmieliseksi, leikkaa kaulansa\npoikki partaveitsellä. Vergniaud, joka on vaatinut kuningasta\ntuomittavaksi kuolemaan, saa äkkiä kuumeen ja lausuu eräälle\nystävistään, että minne hyvänsä hän kääntyykin, näkee hän kuninkaan\nverisen ruumiin hirvittävänä haamuna kohoavan silmiensä eteen. Hän\nnäkee poikkihakatun pään ja on kuulevinaan mykkien huulten sopertavan\nsanoja: \"Soimaus\" ja \"anteeksiantamus\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi tuntia mestauksen jälkeen lepäsi sumu vielä kaupungin päällä. Ei\nainoakaan kauppapuoti ollut vielä avattu. Kolkko hiljaisuus vallitsi\nkaduilla ja toreilla, ja vain pitkien väliaikojen päästä keskeyttivät\ntämän hiljaisuuden henkilöt, jotka villeillä huudoilla ja hurjilla\ntansseilla tahtoivat viettää tätä historiallista merkkipäivää.\n\nMyöhempään aamupäivällä nähtiin santarmiosaston saattamat vaunut, jotka\npysähtyivät Madeleinekirkkomaan portilla.\n\nPaljon ihmisiä riensi niiden jälestä ja kokoontui äsken kaivetun haudan\nympärille, johon Ludvig Capetin ruumiin sisältävä arkku laskettiin.\n\nRuumis oli puettu paitaan, valkoisiin liiveihin, harmaihin\nsilkkihousuihin ja harmaihin silkkisukkiin. Hiukset oli niskapuolelta\najettu pois ja pää pantu jalkojen väliin.\n\nPapit veisasivat virren ja lukivat tavalliset hautausluvut. Muutamat\nniistä, jotka tuntia aikaisemmin olivat ihastuneena tervehtineet\nkuninkaan mestausta, kuuntelivat nyt hartaalla äänettömyydellä\nrukouksia, joita luettiin hänen sielunsa puolesta.\n\n\n\n\n10.\n\nMarie Antoinette leskenä. -- Ulkomaiden kanta kuninkaan kuoltua. --\nUusia pakosuunnitelmia. -- Toulan ja Jarjayes.\n\n\nKansan ilon-ulina ilmoitti Marie Antoinettelle, että hän oli nyt leski.\n\nHänen kyynelvuonsa olivat kuivuneet.\n\nSitten kun hänen poikansa oli pantu levolle, valvoi hän ja hänen\nnatonsa poikasen sängyn ääressä.\n\n\"Hän on nyt yhtä vanha kuin veljensä oli kuollessaan\", lausui\nkuningatar, \"Miekkoset ne perheemme jäsenet, jotka ensiksi saivat\npoistua täältä. He pääsivät näkemästä sukunsa perikatoa.\"\n\nKello oli puoli kolme aamulla. Kummissaan siitä, että kuulivat ääniä\nMarie Antoinetten huoneesta, pilkistivät Tison ja hänen vaimonsa\nsisään, nähdäkseen mitä siellä oli tekeillä.\n\n\"Olkaa armeliaat\", pyysi Elisabeth lempeästi, \"antakaa meidän itkeä\nrauhassa.\"\n\nLudvigin mestauksen jälkeen sairastui kuningatar vuoteen omaksi, ja\npeljättiin jo hänen menettävän henkensä.\n\nEnsi alussa kiitti hän Jumalaa siitä, että hän niin pian saisi jälleen\nyhtyä miehensä kanssa, ja hän vuodatti pettymyksen kyyneliä, kun\nlääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi.\n\nMutta ennen pitkää hän jälleen tottui siihen ajatukseen, ettei hän\nvielä ollut pohjaan asti tyhjentänyt kärsimyksien maljaa, ja hän katui,\nettä oli toivonut kuolevansa. Prinsessa Elisabethille lausui hän:\n\n\"Toivomalla itselleni kuolemaa, teen suuren vääryyden sinua, sisarut,\nja lapsiani kohtaan, joille nyt voin olla paljoa suuremmaksi hyödyksi\nkuin ennen onnemme päivinä.\"\n\nLudvigin muut sukulaiset eivät tietenkään surreet hänen kuolemaansa.\nHänen veljensä olivat mielissään nähdessään heidät valtaistuimesta\nerottavan välimatkan täten melkoisesti lyhentyneen. Provencen kreivi\nkiiruhti ottamaan haltuunsa vallan ulkonaiset merkit ja huudatti\nitsensä hallitsijaksi Ludvig XVII:nnen sijaan tämän alaikäisyyden\najaksi.\n\n\"Ranskalaisten riveissä on jo muodostunut useita puolueita, joskin\n'ranskalaisilla' tarkoitettaisiin ainoastaan emigrantteja\", kirjoitti\nkreivi Fersen. \"Toiset tunnustavat Provencen kreivin päämiehekseen,\ntoiset sen sijaan puolustavat kuningattaren oikeuksia. Pelkään pahoin,\nettä tällä erimielisyydellä tulee olemaan tuhoisat seuraukset. Prinssit\ntekevät tuhansia tyhmyyksiä.\"\n\nTapa, jolla maasta paenneet aatelismiehet ja papit esiintyivät, ei\nollut missään suhteessa järkevämpi tai arvokkaampi kuin prinssienkään.\nUseat miehet ja naiset, jotka vielä äskettäin olivat kuuluneet\nkuninkaan ja kuningattaren tuttavallisimpaan seurapiiriin ja joiden\nuskollisuutta nämä eivät koskaan olleet epäilleet, näyttäytyivät\nteattereissa ja konserteissa mitä huolettomimman näköisinä kohta sen\njälkeen kun olivat saaneet tiedon kuninkaan mestauksesta.\n\nUskollinen Fersen oli kovasti suutuksissaan siitä\nvälinpitämättömyydestä ja huolettomuudesta, jota näki kaikkialla\nosotettavan kuningattaren kohtalon suhteen. Hän oli milteipä ainoa,\njoka oivalsi kansan vihan voivan sukeutua epälukuisiksi vainoomisiksi\nkuningatarta vastaan ja valmistaa hänelle samallaisen tien kulkea kuin\nhänen puolisolleen.\n\nAjatus, mitenkä pelastaa kuningatar, seurasi Ferseniä yöt päivät. Noita\nkuningattaren pelastustuumia heräsi hänen päässään niin tiheään, että\nniitä lopulta vilisi hänen kiihottuneissa aivoissaan.\n\nHänen kirjeensä kuvastavat sitä levottomuutta, jota hän tunsi. Yhtenä\npäivänä kirjoittaa hän kreivi Mercylle, toisena päivänä jollekulle\ntoiselle kuningattaren vanhoista ystävistä. Seuraavana päivänä hän jo\ntunnustaa, että mitä enemmän hän asiaa ajattelee, sitä elävämmin\nvarmistuu hän vakaumuksessaan, että paras palvelus, jonka voi tehdä\nkuningattarelle, on ettei hänen puolestaan tee yhtään mitään. Hän\nlisää, että hänestä on hirveää pakottaa itseänsä toimettomuuteen.\n\nMutta ei aikaakaan niin omaksuu hän jo toisenlaisen mielipiteen ja\nehdottaa, että Itävallan keisari avoimesti ja rehellisesti vaatisi,\nettä kuningatar lähetettäisiin takaisin isänmaahansa.\n\nNäyttää kuin Itävallassa kotvasen olisi tuumittu niin tehdä.\n\n\"Otaksuessamme mahdottomaksi, että Ranskan kuningas tulisi murhatuksi,\nemme ehkä ole tehneet niin paljon kuin olisi ollut tarvis tämän\ninhottavan teon estämiseksi\", kirjoitti Mercy kreivi de la Marckille.\n\"Mutta koettakaamme ainakin estää, ettei tulisi käymään samoin\nonnettomalle kuningattarelle, jonka nyttemmin tulee olla ainaisen\nhuolenpidon esineenä.\"\n\nEi kulunut sentään kauan, ennenkuin luovuttiin näistä tuumista,\npeljäten että ne näyttäytyisivät ei ainoastaan hyödyttömiksi, vaan\nvieläpä vaarallisiksikin.\n\nItse Fersenkin kysyy:\n\n\"Eikö se osanottavaisuus, jota keisari osottaa tätiään kohtaan,\nmahdollisesti anna kapinallisille tervetullutta aihetta syöstä häntä\n(Marie Antoinettea) turmioon herättämällä vihan Itävaltaa kohtaan\nuudelleen eloon ja esittämällä kuningattaren muukalaisena ja toisena\nosallisena niihin rikoksiin, jotka on luettu kuninkaan syyksi?\"\n\n\"Eikö olisi\", kirjoittaa hän (3. p:nä helmikuuta 1793), \"parempi, että\nrahalla ja lupauksilla koetettaisiin saada voitetuksi muutamia\nvaikutusvaltaisia vallankumousmiehiä, sellaisia kuin Lanclos, Santerre\nja Dumouriez?\"\n\nParisen kuukautta sen jälkeen tekivät Ranskan perustuslailliset parooni\nBreteuilille tarjouksen, että he saattaisivat aikaan kuningattaren ja\nhänen lapsiensa maasta karkoittamisen. Sen tehdäkseen vaativat he\npalkkioksi kuusi miljoonaa frangia, jotka oli suoritettava heille heti\nkun vangit oli saatettu varmaan talteen vieraassa maassa.\n\nBreteuil pyysi englantilaista valtiomiestä Pittiä olemaan hänelle\navullisena näiden rahojen hankkimisessa, mutta englantilainen teki\nestelyjä ja asia raukesi.\n\nMutta jos kuningattarella -- muutamia harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta -- oli vain laimeita ystäviä ulkopuolella Ranskan, niin\noli hänellä sen sijaan hartaita, joskin salaisia puoltajia Pariisissa.\n\nPääkaupungin väestössä saattoi edelleenkin tavata kuningasmielisiä\nhenkilöitä, ja nämä pysyttelivät usein Templetornin läheisyydessä\nvoidakseen, jos mahdollista, tehdä jotakin vankien pelastamiseksi.\n\nVaikkakin Marie Antoinettella vankeudessaan oli ympärillään yksinomaan\nmiehiä, joilla oli mitä nurjimmat käsitykset hänestä, niin useita\nnäistä sentään hänen lempeä alistuvaisuutensa ja arvokkuutensa\nonnettomuudessaan liikutti niin, että parikin heistä -- Toulan ja\nLepitre -- kernaasti tahtoi käyttää valtaansa pelastaakseen hänen\nhenkensä.\n\nTeennäisen ankaruuden naamariin pukeutuneena Lepitre teki hänelle\nselvää Ludvig XVI:nnen kuoleman yksityiskohdista, joista hän niin\nmielellään halusi saada tietoa. Muistelmat kuninkaasta tulivat\nniinikään ensimäiseksi yhdyssiteeksi hänen ja Toulanin välillä.\n\nToulan oli suoraluontoinen ja innokas tasavaltalainen, mutta ei silti\npitänyt itseään velvollisena harjoittamaan julmuutta. Oleskellessaan\nvankilassa oli hän ensi aikoina välinpitämättömänä seurannut niitä\nvainoomisia, joille Marie Antoinette oli alttiina ja joita hänen\nsanottiin ansiosta kärsivän. Mutta sikäli kuin Toulanilla oli\ntilaisuutta seurata hänen jokapäiväisen elämänsä kulkua, täyttyi hänen\nsydämensä yhä enemmän säälistä onnetonta kuningatarta kohtaan.\n\nHänen tuima olentonsa joka hyvin soveltui hänen maineeseensa innokkaana\ntasavaltalaisena, hänen remuava hilpeytensä ja raa'at puheensa estivät\nhänen aikeistaan tietämättömiä aavistamasta, että hän halusi auttaa\nvankeja.\n\nKuningatarta itseänsä ei hänen käytöksensä saanut johdetuksi harhaan;\nToulanin silmistä saattoi hän lukea, että tämä oli ystävä. Tuimalla,\nviekkaalla ja kylmäverisellä esiintymisellä osasi Toulan ilmoittaa\nhänelle tunteensa, jotka kauan pysyivät salattuina muilta.\n\nHän uskoi kuningattarelle halunsa pelastaa hänet ja hänen perheensä.\n\nMarie Antoinette kehotti häntä silloin rupeamaan yhteyteen aatelismies\nJarjayesin kanssa, joka oli nainut erään kuningattaren entisistä\nhovinaisista ja joka vaaraa uhmaten oli jäänyt Pariisiin ollakseen, jos\nmahdollista, kuningasperheelle joksikin avuksi.\n\nToulan läksi hänen luoksensa, vieden muassaan seuraavan kirjeen\nkuningattarelta:\n\n    \"1. p. helmikuuta 1793.\n\n    Voitte täydellisesti luottaa mieheen, joka tulee tuoden terveisiä\n    minulta. Minä tunnen hänen ajatuksensa, jotka viiteen kuukauteen\n    eivät ole rahtuakaan muuttuneet. Älkää liian paljon luottako sen\n    miehen vaimoon, joka on teljetty meidän kanssamme vankilaan\n    [madame Timon]. Minä en luota häneen enkä hänen mieheensä.\"\n\nKun Jarjayes kuuli, että Toulan oli vartijana Templessä ja että hän oli\nhalukas voittamaan kaikki vaikeudet pelastaakseen kuningattaren, antoi\nhän tälle ennen pitkää täyden luottamuksensa.\n\nNämä kaksi miestä neuvottelivat keskenänsä mitä olisi tehtävä, jotta\nkuninkaallinen perhe saataisiin pelastetuksi.\n\nEi ollut lainkaan helppo asia viedä niin monta henkilöä pois\nvankilasta, mutta Toulanin onnistui kuitenkin keksiä pakosuunnitelma,\njoka oli vallan kuulumattoman rohkea.\n\nJarjayesin täytyi luvata, että hän hankkisi miesten puvut, joihin Marie\nAntoinette ja prinsessa Elisabeth pukeutuisivat. Toulanin toveri\nLepitre otti hankkiakseen kolmivärisiä vöitä, joilla valepukuisten\nnaisten oli vyötettävä itsensä, sekä ulospääsykortteja, joita\nnäytettäessä kukaan ei estäisi heitä lähtemästä vankilasta.\n\nYön tultua oli heidän määrä lähteä Templestä, ja heidän oli silloin\nkuljettava ihan likeltä vartijain ohi, jotka luulisivat heitä\nkiertomatkaltaan palaaviksi katselmusmiehiksi.\n\nMelkoista vaikeampi oli saada lapsia kuljetetuksi pois tornista;\neritotenkin oli Kaarle Ludvigin pako suoritettava suurella\nvarovaisuudella. Mutta tämänkin vaikeuden luulivat salaliittolaiset\nkykenevänsä voittamaan.\n\nLamppujen ja lyhtyjen kunnossapitäjänä Templessä oli muuan\nJacques-niminen mies. Hän tuli joka aamu ja ilta puhdistamaan ja\ntäyttämään ne. Jacques oli aina säntillinen, aina vaitelias eikä\nkoskaan antautunut puheisille kenenkään kanssa. Väliin oli hänellä\nmolemmat lapsensa mukanaan, ja nämä olivat melkein yhtä vanhat ja yhtä\nsuuret kuin Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse.\n\nKello seitsemän vaihdettiin vahdit, eikä uusi osasto voinut mitenkään\ntietää, olivatko Jacques ja hänen apurinsa jo käyneet vai eivätkö.\n\nSentähden päätettiin, että Ricardin, erään Toulanin ystävän, oli\npukeuduttava lyhdynsytyttäjäksi ja varustettuna pääsykortilla tultava\nristikkoportille päättämään työn, jonka muka lapset jo olivat panneet\nalulle. Toulanin oli silloin annettava hänelle muistutus puuttuvasta\ntäsmällisyydestä. Niin pian kuin hän oli päättänyt työnsä, oli prinssin\nja prinsessan lähdettävä vankilasta, puettuina lyhdynsytyttäjän\nlapsiksi.\n\nToulanin oli määrä hankkia vaatteita lapsille, ja hän otti myös\ntoimekseen nukuttaa Tisonin ja tämän vaimon tupakalla, johon oli\nsekotettu huumaavaa ainetta. Jarjayes lähiseudulla odottaisi pakolaisia\nkolmilla pienillä ajoneuvoilla. Ensimäisissä oli kuningattaren, hänen\npoikansa ja Jarjayesin määrä ajaa, toiset vaunut olivat aiotut\nElisabethiä ja Toulania varten, ja kolmannet olivat Ricardin\nkäytettävänä, joka oli saanut toimekseen kyyditä prinsessa Marie\nThérèseâ. Pitäen mielessään kaksi vuotta sitten tapahtunutta\nepäonnistunutta pakoyritystä, vaati kuningatar, että oli kuljettava eri\najoneuvoissa. Iltaruoka vietiin vangeille kello seitsemän ja kahdeksan\nvälillä, ja he otaksuivat ehtivänsä lähteä Pariisista ja lyöttäytyä\nNormandian tielle, ennenkuin pako tulisi huomatuksi.\n\nSuunnitelma oli päätetty pantavaksi toimeen 8. p:nä maaliskuuta ja\nvarokeinot, joihin oli ryhdytty, näyttivät lupaavan onnellista loppua.\n\nKuningasmurhan synnyttämä inho oli sillä välin paisuttanut Itävallan ja\nPreussin välisen sodan yleiseuropalaiseksi sodaksi Ranskaa vastaan.\nPariisin asukkaat, jotka jo aikoja sitten olivat joutilaisuuden,\nnälänhädän ja valtiollisten tapahtumain synnyttämän levottomuuden\nkautta siveellisesti turmeltuneet, kiihottuivat näinä aikoina yhä\nenemmän sotanäyttämöltä saapuvien viestien johdosta. Kerrottiin\nvihollisjoukkojen marssivan yhä eteenpäin ja ranskalaisten paenneen\npois Aix-la-Chappellesta, jättäen jälkeensä haavoitetut ja kaatuneet.\n\nNäitten huhujen synnyttämän vilkkaan liikkeen johdosta määräsi\nkunnallisneuvosto, että kaupungin portit olivat suljettavat ja että\npassien antoa oli suuressa määrin supistettava.\n\nMyöskin kuninkaallisessa vankilassa saatiin tuntea näitten määräysten\nhaitallisia seurauksia; vahtia kovennettiin ja pakosuunnitelman\ntäytäntöönpaneminen tuli entistä vaikeammaksi.\n\nVangit odottivat kärsimättöminä päivää, jona he toivoivat saavuttavansa\nvapauden.\n\nToulanin antama merkki ilmoitti heille kuitenkin, että pako oli\ntoistaiseksi lykättävä, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuiskasi hän\nheille, että suunnitelmasta oli pitänyt luopua, koska oli osottautunut\nmahdottomaksi pelastaa heitä kaikkia.\n\nKuningatar, jonka henki oli mitä suurimmassa vaarassa, voitiin vielä\nsaada autetuksi pakoon. Vaikeata siinä tapauksessa oli vain saada häntä\ntaivutetuksi jättämään natonsa ja lapsensa vankilaan.\n\nToulan otti auttaakseen Marie Antoinetten ulos tornista; hän lupasi\nviedä kuningattaren sovittuun paikkaan, jossa Jarjayes odottaisi häntä,\nryhdyttyään ennakolta kaikkiin tarpeellisiin toimiin saattaakseen\nkuningattaren varmaan talteen.\n\nJarjayes sekä Lepitre ja Toulan kokivat tehdä kuningattarelle\nymmärrettäväksi, että hänen jäämisensä vankilaan oli samaa kuin kulkea\nmestauslavalle. Kaikin kolmin kokivat he selvittää hänelle, että hän\nTempleen jäämällä paljoa varmemmin tuottaisi turmion lapsilleen, kuin\njos hän suostuisi ystäväinsä avulla pakenemaan.\n\nToulanin ja Jarjayesin kehotukset, prinsessa Elisabethin rukoukset,\nvarmuus siitä, että hänen natonsa olisi äidin asemassa hänen\nlapsilleen, kaikki tuo sai vihdoin hänen arvelunsa hälvenemään.\n\nValmistuksia tehtiin, ja päivä läheni.\n\nPakoa varten määrätyn päivän edellisenä iltana istuivat Marie\nAntoinette ja Elisabeth yhdessä Kaarle Ludvigin vuoteen ääressä. Suru\nja tuska täytti kummankin sydämet.\n\n\"Tulkoon lapsonen onnelliseksi\", lausui äiti.\n\n\"Hän varmasti tulee onnelliseksi\", vastasi prinsessa Elisabeth,\nviitaten veljenpoikansa lempeihin, vilpittömiin kasvoihin.\n\n\"Nuoruus on lyhyt kuten ilokin\", virkkoi kuningatar huoaten; \"onni\nkatoo kuten kaikki muukin.\"\n\nHän nousi ja asteli, mieli valtavasti kuohuen, edestakaisin lattialla.\n\n\"Ja sinä itse, hyvä sisareni\", jatkoi hän, \"milloin ja missä kohtaan\nsinut jälleen? -- Ei, se on mahdotonta! Se on mahdotonta!\"\n\nToulan saapui seuraavana päivänä, onnellisena ajatellen, että voisi\npelastaa kuningattaren.\n\nKuningatar astui häntä vastaan.\n\n\"Epäilemättä suututte minuun\", lausui Marie Antoinette, \"mutta minä\nolen tarkemmin miettinyt asiata. Tosin olemme täällä vaaroille\nalttiina, mutta parempi on kuolla, kuin jälestä päin katua tekojaan.\"\n\n\"Olisin kovin pahoillani\", jatkoi hän, \"ellen saisi jollakin tavoin\nosottaa teille tunnustustani ja kiitollisuuttani.\"\n\n\"Ja minä, Madame\", vastasi Toulan, \"kuolisin onnettomana, ellen saisi\nosotetuksi teille uskollisuuttani.\"\n\nTämän uskollisen miehen välityksellä sai Jarjayes vastaanottaa\nkuningattarelta seuraavat rivit:\n\n\"Olemme nähneet suloista unta -- siinä kaikki. Mutta olemme voittaneet\npaljo, sillä olemme tässä tilaisuudessa havainneet uuden todistuksen\nuskollisuudestanne meitä kohtaan. Luottamukseni teihin on rajaton. Te\ntapaatte minussa aina luonteenlujuutta ja rohkeutta. Mutta poikani edut\novat ainoat perusteet, jotka ohjaavat tekojani, ja niin onnellinen kuin\nolisinkin ollut päästessäni täältä, en ilmoisna ikänä olisi suostunut\neroamaan hänestä. Kaikessa, mitä sanoitte minulle eilen, huomaan teidän\nharrasta ystävyyttänne minua kohtaan. Uskokaa minun oivaltavan\nesittämänne perussyyt päteviksi, mutta minä en olisi saattanut iloita\nmitenkään ilman lapsiani, ja tämä ajatus vaikuttaa, etten tunne mitään\nkaipausta.\"\n\nHän tunnusti kiitollisuudella sen oman voiton pyytämättömyyden, joka\noli Toulanissa ilmennyt, ja oppi vilpittömästi pitämään tuosta jyrkästä\ntasavaltalaisesta, joka oli tehnyt niin paljo hänen hyväkseen.\nPuhutellessaan häntä Marie Antoinette nimitti häntä aina \"Fideleksi\".\nJa Jarjayesille kirjoitti hän:\n\n\"Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisitte tehdä jotakin Toulanin\nhyväksi. Hän on niin hyvä meitä kohtaan, ettemme tahdo olla osottamatta\nkiitollisuuttamme hänelle.\"\n\nKohta sen jälkeen Toulan antoi kuningattarelle uuden todistuksen\nuskollisuudestaan. Hän tiesi, miten hartaasti kuningatar toivoi saada\nhaltuunsa niitä esineitä, jotka kuningas Ludvig ennen mestausta\noli jättänyt Clerylle ja joita tämän ei oltu sallittu antaa\nkuningattarelle. Näitä esineitä säilytettiin nyt lukkojen ja salpojen\ntakana kuolemaantuomittujen salissa.\n\nKukaan ei vielä epäillyt Toulania kuningattaren puoltajaksi, ja hän voi\nsiis helposti hankkia itselleen pääsyn mainittuun saliin. Ja hänen\nonnistuikin viekkautta käyttämällä saada nuo muistokalut haltuunsa.\n\nKuningatar itki ilosta ja mielenliikutuksesta Toulanin antaessa nuo\nkappaleet hänelle, mutta Marie Antoinette pelkäsi Tisonin tai hänen\nvaimonsa saavan vihiä asiasta ja päätti sen vuoksi lähettää nuo kalliit\nesineet ulkomaille ja saattaa ne siten varmaan talteen.\n\nToulan jätti kuninkaan sormuksen, hänen sinettinsä ja hänen hiuksiaan\nsisältävän käärön Jarjayesille, joka otti viedäkseen ne kaikkinensa\nProvencen kreiville ja kreivi Artoisille.\n\nHän ei kuitenkaan lähtenyt heti kohta matkaan. Hänessä kyti vielä\nheikko toivo, että hän onnistuisi pelastamaan entisen valtijattarensa.\n\nOlosuhteet Pariisissa kävivät sillä välin päivästä päivään yhä\ntukalammiksi. Barnavekin, joka tavantakaa oli esiintynyt kansan ja\nkuningaspuolueen välimiehenä, heitettiin vankilaan.\n\nJarjayes alkoi peljätä, ettei hänkään varsin kauan enää saisi olla\nvapaana. Hän pelkäsi myöskin, että hänet haastettaisiin todistajaksi\nBarnavea vastaan eikä epäillyt, ettei kohtaus heidän välillään\nkääntyisi turmiolliseksi heille kummallekin, mutta erittäinkin\nkuningattarelle.\n\nAatelismies päätti paeta Italiaan, ja ennen lähtöänsä vastaanotti hän\nseuraavat rivit Marie Antoinettelta:\n\n\"Hyvästi! Jos on päätetty, että teidän on lähdettävä, luulen\nviisaimmaksi, että lähdette heti kohta. Surkuttelen vaimo parkaanne!\nT(oulan) on kertova teille lupaukseni saattaa, jos suinkin mahdollista,\nvaimonne teidän luoksenne sinne.\n\n\"Kuinka onnellinen olisin, jos pian taas saisimme nähdä toisemme! En\nkoskaan voi kylliksi kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt\nhyväksemme. Hyvästi! Kuinka tuo sana on julma!\" --\n\nLukuunottamatta kuningattaren niin kutsuttua \"testamenttia\" on ylempänä\noleva kirje viimeinen hänen kädestään lähtenyt, joka on jälkimaailmalle\nsäilynyt.\n\n\n\n\n11.\n\nDumouriez tahtoo palauttaa yksinvallan. -- Tarkastuksia Templessä. --\nKaarle Ludvigin sairaus. -- Madame Tison tulee mielipuoleksi. --\nParooni Batz, Cortey ja Michonis.\n\n\nOlemme edellisessä luvussa nähneet, että kreivi Fersen edelleen koetti\nhankkia apua sille naiselle, jota hän niin uskollisesti rakasti.\n\nNiin harras kuin hänen halunsa olikin, tiedämme kuitenkin hänen\nseisoneen jokseenkin voimatonna. Yksinvallan uskolliset puoltajat\nolivat hajonneina useammiksi puolueiksi. Hovit epäilivät toisiansa:\nItävalta epäili Preussia; Venäjä oli tyytymätön Itävaltaan. Myöskin\ntiedämme, ettei mahtava Katariina II suinkaan ollut myötätuntoinen\nMarie Antoinettea kohtaan. Vihdoin oli Fersen puolestaan täynnä\nennakkoluuloja kreivi Mercyä ja hänen ystäväänsä la Marckia kohtaan.\n\nRanskan kuningaskunnan vanha palvelija, kenraali Dumouriez,\njohti alussa vuotta 1793 voitollista sotajoukkoa. Hän ilmoitti\nolevansa kyllästynyt vallankumouspuolueen laimeaan esiintymiseen\nsotilaskysymyksissä. Hän oli katkeroittunut kuninkaan mestauksen ja\nPariisissa harjoitettujen kauhutöiden johdosta. Muuan kenraalin\nuskotuista kertoi parooni Breteuilille, ettei ajatus perustuslaillisen\nyksinvallan uudelleen perustamisesta Ranskaan Ludvig XVII:nnen johdolla\nollut kenraalille vallan outo.\n\nTämän johdosta Breteuil jälleen kääntyi Englannin hallituksen puoleen,\njoka kumminkin toistamiseen verukkelehti ja vitkasteli, ja näytti\nolevan haluton tekemään mitään Ranskan kuningaskunnan hyväksi.\n\nSiitä huolimatta päätti Dumouriez jatkaa tuumansa toteuttamista.\n\nMaaliskuun 25. p:nä oli hänellä päämajassaan yhtymys eversti Marckin\nkanssa, joka itävaltalaisen armeijan päällikön Saksen-Koburgin prinssin\nlähettämänä oli saapunut hänen luokseen.\n\nEsitettyään tasavaltalaista puoluetta kohtaan tuntemansa\nvastenmielisyyden syyt, kenraali lausui:\n\n\"On mahdotonta kauemmin pysyä toimettoman katselijan kannalla moisten\njulmuuksien suhteen. Tahdon kukistaa rikoksellisen hallituksen,\npalauttaa perustuslaillisen yksinvallan, huudattaa kruununprinssin\nRanskan kuninkaaksi ja pelastaa kuningattaren hengen!\"\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen oli yksimielisyys saksalaisen ruhtinaan ja\nranskalaisen kenraalin välillä saavutettu.\n\nSaksen-Koburgin prinssi suostui aselepoon, ja tuli Dumouriezin sillä\nvälin viedä sotajoukkonsa Pariisiin ja palauttaa yksinvalta.\n\n\"Vicomte de Caraman on toimittanut pikalähetin parooni Breteuilin luo\nantamaan tiedon sopimuksesta, jonka kenraali Dumouriez ja prinssi\nKoburg ovat tehneet\", kirjoitti kreivi Fersen ilosta säteilevänä\npäiväkirjaansa.\n\nMarsalkka de Broglie ilmoitti kohta sen jälkeen hänelle saaneensa\ntiedon, että kenraali oli matkalla Pariisiin viidenkymmenen tuhannen\nmiehen kanssa, jotka kantoivat valkoisia kokardeja, sekä että prinssi\nKoburg oli joukkoineen rajalla, valmiina antamaan apua, jos sitä\nnähtäisiin tarvittavan.\n\nMarie Antoinetten uskollinen ritari näki hengessään koko kuninkaallisen\nperheen pelastettuna.\n\nHän kirjoitti pitkän kirjeen kuningattarelle, lausuen siinä julki\nvakaan luottamuksensa Dumouriezin esiintymiseen, ja antoi\nkuningattarelle useita neuvoja hänen tulevaisuudessa käytävään\npolitiikkaansa nähden.\n\n\"Asema, johon te joudutte, tulee epäilemättä olemaan erittäin vaikea\",\nkirjoitti ruotsalainen kreivi 8. p:nä huhtikuuta (1793). \"Tulette\njäämään suureen kiitollisuuden velkaan huonolle ihmiselle, joka\noikeastaan on myöntynyt vain olojen pakosta ja joka ei halunnut puuttua\nasiaan ennenkuin näki, ettei hän enää kykenisi puoliaan pitämään. Siinä\non koko hänen ansionsa teidän suhteenne. Mutta tämä mies voi tuottaa\nhyötyä, ja sentähden täytyy käyttää häntä hyväkseen. Teidän on oleminen\nuskovinanne mitä hän sanoo hyvistä aikeistaan. Vieläpä teidän on\noleminen avosydäminenkin toivomuksiinne nähden.\"\n\nFersen neuvoi Marie Antoinettea kääntymään Itävallan keisarin sekä\nPreussin ja Englannin kuninkaitten puoleen. \"Teidän on myös\", lisää\nhän, \"kirjoittaminen Venäjän keisarinnalle, mutta sen tulee olla suora\nja arvokas kirje, sillä minä en ole tyytyväinen hänen esiintymiseensä.\nHän ei ole koskaan vastannut kirjeisiinne. -- Siksi kunnes\nteidät tunnustetaan hallitsijattareksi ja te olette muodostanut\nministerineuvostonne, on teidän toimiminen niin vähän kuin suinkin ja\nmaksaminen vain kohteliaisuuksilla.\"\n\nAlettiin jo valmistella juonia. Jos yksinvalta saataisiin jälleen\nperustetuksi, kuka silloin ottaisi huoltaakseen hallituksesta? Tämä\nkysymys sukeusi ilmoille emigranttien leirissä, ja sitä pohdittiin\nuseissa hoveissa.\n\nProvencen kreivi ja hänen ystävänsä vaativat hallitusta uskottavaksi\nhänelle. Marie Antoinetten ystävät tietysti toiselta puolen pyysivät,\nettä tämä saisi ryhtyä hallitukseen. Keisarinna Katarinan sihteeri ja\nuskottu, Krapovitzkij, kirjoitti päiväkirjaansa, että \"Artoisin kreivi\noli kovin tyytymätön Dumouriezin ja prinssi Koburgin välisen sopimuksen\njohdosta, koska pelkäsi, että kuningatar tulisi ottamaan hallituksen\nkäsiinsä\". Toiset taas väittivät, eikä syyttä, ettei Dumouriez suinkaan\nollut halukas esiintymään Bourbonin Kaarle Ludvigin, vaan Filip\nEgalitén pojan, sittemmin kuningas Ludvigin Filipin puolesta.\n\nEhkäistäkseen selkkauksia syntymästä aikoi Fersen matkustaa Wieniin, ja\nhän ryhtyi niinikään toimiin lähettääkseen Provencen kreivin luo\nlähetystön pyytämään, että kreivi luopuisi vaatimuksistaan.\n\nVihdoin kehotti hän arkkipiispa d'Agoutia lähtemään Pariisiin, jotta\narkkipiispa voisi kuningattaren vapaaksi päästessä olla hänen\nläheisyydessään ja ohjata hänen menettelyään.\n\nMutta nämä harhatoiveet olivat lyhytikäisiä. Ranskalaiset osottausivat\nkerrassaan haluttomiksi peitsenmittelyyn vanhan kuningassuvun puolesta.\n\nDumouriez koetti tosin saattaa tuumaansa täytäntöön, mutta hänen\nsotamiehensä kieltäysivät tottelemasta häntä. Käskynalaisten\npyssynluotien uhkaamana täytyi hänen kiireimmiten paeta rajan yli.\n\nKuninkaallisen huoneen puoltajat ulkomailla olivat luulleet olevansa\nniin varmoja voitostaan, että olivat ruvenneet kiistelemään vallasta jo\nennenkuin rohkea uhkayritys oli suoritettukaan. Heidän säikähdyksensä\noli nyt yhtä silmitön kuin heidän toivonsa ennen oli ollut liioiteltu.\nDumouriezin pako merkitsi heistä kuninkuuden lopullista häviötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFersen ynnä muut olivat toivoneet voivansa hankkia kuningattarelle ja\nhänen rakastetuilleen jälleen vapauden, mutta sen sijaan tuli heidän\nvankeutensa yhä kovemmaksi ja yksinäisyys Templessä päivä päivältä yhä\ntukalammaksi.\n\nDumouriezin suunnitelmat olivat herättäneet tasavaltalaisissa kauhua,\nja hänen päästänsä luvattiin kolmensadantuhannen livren palkinto.\nKuninkaallisten vankien epäiltiin olleen yhteydessä hänen kanssaan.\nTukittiin huolellisesti kaikki reiät ja rakennutettiin korkea kiviseinä\npuiston ympäri. Ulkoapäin ei kuulunut enää mitään ääntä torniin, joka\noli muusta maailmasta eristetty kuin hauta.\n\nMyöhään eräänä iltana, kun naiset jo olivat käyneet levolle, astui\nyleinen syyttäjä Hébert seurakumppaneinensa kuningattaren\nmakuuhuoneeseen.\n\nMarie Antoinette ja prinsessa nousivat ja pukeutuivat, jolla välin\nheille luettiin julki määräys, että heidän huoneissansa oli\ntoimeenpantava huolellinen tarkastus.\n\nMiehet penkoivat ylösalaisin sängyt ja raastoivat Kaarle Ludvigin\nväkipakolla ylös kesken untansa. Äiti otti hänet syliinsä ja koki\nlämmitellä häntä, vaikka hän itse värisi vilusta.\n\nKello neljä aamulla oli tarkastus vihdoin loppuun suoritettu.\nKuningattarelta oli löydetty muistiinpanokirja, johon pari osotetta oli\nmerkitty, sekä lyijykynä, josta lyijy oli poissa. Prinsessa\nElisabethilta oli otettu lakkapuikon puolikas sekä rahtunen\nhiusjauhetta. Marie Thérèseltâ oli riistetty pyhimyskuva ja rukous\nRanskan puolesta.\n\nKiukuissaan siitä, etteivät olleet löytäneet muuta kuin nämä pikku\nkapineet, pakottivat he kuningattaren ja prinsessa Elisabethin\nallekirjoittamaan tarkastuksesta toimitetun kirjallisen selonteon, ja\nkun nämä aluksi kieltäysivät siitä, uhkasi Hébert viedä pois Kaarle\nLudvigin ja Marie Thérèsen.\n\nKolme päivää tämän jälkeen tulivat miehet uudestaan; tällä kertaa\nlöysivät he hatun, joka oli kätketty sängyn alla olevaan rasiaan.\nLudvig XVI oli käyttänyt tätä hattua vankeutensa alkuaikoina, ja hänen\nsisarensa oli kätkenyt sen muistona veljestään.\n\nHattu herätti heissä suurta epäluuloa, ja he ottivat sen mukaansa,\nvaikka Elisabeth hartaasti pyysi saada pitää sen.\n\nTarkastuskertomuksessaan myönsivät he kumminkin, etteivät he olleet\ntavanneet mitään mikä olisi viitannut vankien olleen kirjeenvaihdossa\nulkomaailman kanssa tai missään salaisissa tekemisissä Templen\nvartijain kanssa.\n\nSiitä huolimatta erotettiin jälkimäiset toistaiseksi viroistaan. Toulan\nja Lepitre, jotka portinvartija Tison oli tehnyt epäluulon alaisiksi,\npantiin peruuttamattomasti viraltaan.\n\nKiitollisuuden tunnustukseksi niistä palveluksista, joita Toulan oli\ntehnyt kuningattarelle, lahjoitti Marie Antoinette hänelle kultaisen\nrasian; se oli ainoa lahja, minkä Toulan oli suostunut vastaanottamaan.\n\nTämä muistokapine, jota hän ei osannut pitää salassa, vaikutti osaltaan\nhänen kukistumiseensa. Sen selitettiin todistavan, että hän oli\nyhteydessä vankien kanssa, ja hän päätti päivänsä mestauslavalla.\n\nKevät oli jälleen tehnyt tulonsa Ranskanmaahan. Mutta Marie\nAntoinetteen ja hänen rakkaihinsa nähden ei sillä ollut enää kukkasia,\naurinko oli säteitään vailla, tulevaisuus ei tarjonnut mitään toivoa.\n\nRuumiilliset ja sielulliset kärsimykset olivat tärvelleet vankien\nterveyden. Kaarle Ludvig tuli päivä päivältä heikommaksi. Marie Thérèse\npyysi saada muuttaa äitinsä ja veljensä huoneeseen, ollakseen heidän\nluonaan, jos he sattuisivat sairastumaan yöllä.\n\nAina kuninkaan mestaamisesta asti oli kuningatar kieltäytynyt\nlähtemästä kävelylle puistoon; hänen oli vaikea sivuuttaa sitä\nkynnystä, jonka yli hän oli astunut lausuttuaan viimeiset, sydäntä\nsärkevät jäähyväiset puolisolleen.\n\nMutta peljäten lasten terveyden kärsivän, elleivät he ollenkaan pääsisi\nraittiiseen ilmaan, pyysi hän lupaa saada joka päivä kiivetä tornin\nkatolle, ja tähän anomukseen myönnyttiin.\n\nKun poikanen ja hän alkupäivinä toukokuuta palasivat tällaiselta\nretkeltä, valitti pienokainen kupeeseensa pistävän. Kohta sen jälkeen\nsairastui hän kovaan kuumeeseen. Hän ei kärsinyt maata sängyssä ja\nnäytti olevan tukehtumaisillaan hirveiden hengenahdistuspuuskien\nyllättäessä hänet.\n\nMarie Antoinette pyysi että Brunier, joka ennen oli ollut prinssin\nlääkärinä, haettaisiin sairaan luo.\n\nMutta hätääntyneelle äidille vain naurettiin. Tasavallalla oli muutakin\ntekemistä, kuin huolehtia kuninkaanpojan terveydestä.\n\nViimein haettiin kuitenkin vankilanlääkäri Therry, ja hänen hoidollaan\ntoipui Kaarle Ludvig näennäisesti. Mutta kuume palasi aina tuon\ntuostakin, eikä poikanen koskaan täydellisesti parantunut.\n\nMelkein samoihin aikoihin alkoi portinvartija Tisonin vaimossa näkyä\nmielipuolisuuden oireita.\n\nHänellä oli ainokainen tytär, jota hän sangen suuresti rakasti; mutta\nniiden toimenpiteiden johdosta, joihin huhtikuun alussa oli ryhdytty\nTemplen täydelliseksi eristämiseksi, oli Tison-puolisojen täytynyt\nerota hänestä.\n\nVarsinkin oli lapsesta eroaminen synnyttänyt mielenkarvautta äidissä.\nHän kadehti kuningatarta, joka sai pitää lapsensa luonaan, mutta hän ei\nsamalla voinut olla ihmettelemättä Marie Antoinetten kärsivällisyyttä.\n\nEräälle aatelismiehelle lausui hän:\n\n\"Jos saisitte nähdä vangit, olisitte yhtä mieltä minun kanssani, ettei\nmaan päällä saata olla mitään ylevämpää ja jalompaa. Joka on nähnyt\nheidät Tuilerioissa, ei ole mitään nähnyt. Heidät täytyy nähdä kuten\nminä olen nähnyt Templessä voidakseen antaa heille oikean arvonsa.\"\n\nLopulta jouduttiin niin pitkälle, ettei madame Tisonia enää saatu\nlähtemään huoneestaan ulos. Hän makasi siellä ja itki aivan yksin,\nselitti olevansa arvoton lähestymään kuningatarta ja puheli lakkaamatta\nvioistaan ja mestauslavasta. Pitkinä öinä vaivasivat häntä kauheat\nunet, ja hän huusi niin surkeasti, etteivät vangit saaneet nukkua.\n\nHäntä rauhoittaakseen lähetettiin eräänä iltana noutamaan hänen\ntytärtään, mutta äiti ei tahtonut puhutella lastaan. Hän ei nähnyt enää\nmuuta kuin vankiloita ja verta.\n\nHän sai sattumalta nähdä kuningattaren ja heittäytyi hänen jalkojensa\neteen.\n\n\"Madame\", vaikeroi hän, \"minä pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi.\nMinä olen onneton ihminen. Minä olen syypää teidän ja prinsessa\nElisabethin kuolemaan.\"\n\nRuhtinattaret auttoivat yhdessä hänet ylös ja vakuuttivat antavansa\nhänelle anteeksi.\n\nMutta mikään ei voinut rauhoittaa kurjaa mielipuolta, joka kieriskeli\nlattialla, kirkui ja piti pitkiä puheita.\n\nKuninkaalliset naiset kohtelivat sairasta portinvartijan rouvaa\nsuuremmalla myötätuntoisuudella, kuin mihin hänen entinen käytöksensä\nolisi heitä velvoittanut.\n\nTisonia liikutti se hyvyys, jolla he palkitsivat kaiken sen häijyyden,\njota hän ja hänen vaimonsa niin usein olivat osottaneet, ja siitä\najasta lähtien tuli hänestäkin kuninkaallisen perheen ystävä.\n\n31. p. toukokuuta, joka saattoi girondilaiset mestauslavalle ja korotti\nRobespierren ja Maratin vallan kukkuloille, synnytti jälleen liikettä\nTemplen muurien sisäpuolella.\n\nPakosuunnitelma oli mennyt mitättömiin, monet toiveet olivat rauenneet\ntyhjään, mutta vielä eivät kaikki ystävät olleet unhottaneet vankeja.\n\nTisonin muuttuneiden tunteiden ansiosta sai pari näistä ystävistä\npääsyn vankilaan.\n\nToinen näistä oli parooni Batz, jonka pelastamishankkeista mainittiin\nkuninkaan mestaamisen yhteydessä. Kunnallisneuvosto oli luvannut\nsatatuhatta livreä palkinnoksi sille, joka antaisi tiedon hänen\nolinpaikastaan; siitä huolimatta asusti hän kenenkään hätyyttämättä\nerään Cortey-nimisen kauppiaan luona, joka oli erään kansalliskaartin\nosaston päällikkönä ja tunnettu kelpo kansalaisen esikuvana ja varsin\ninnokkaana tasavallan puolustajana.\n\nHän hiipi Templeen ja sai puhutella naisia. Prinsessa Elisabeth oli\nhänestä tuntemattomaksi muuttunut. Kuningatar näytti hänestä\nulkomuodoltaan vähemmin muuttuneen; piirteet olivat samat kuin ennen,\nmutta kasvoilla asusti surullisen vakava ilme, joka ennen oli ollut\nniille vieras.\n\nCorteyn suojeluksen alaisena tarkasti Batz Templeä sisältä ja laati\nrohkean pakosuunnitelman. Cortey liittyi ystävään, ja näiden\ntehokkaaksi auttajaksi tuli kansalainen Michonis, jonka\nkansallisneuvoston jäsenenä oli täytynyt käydä Templessä ja joka\nkorskealla esiintymisellään oli osannut peittää myötätuntoisuutensa\nkuningatarta kohtaan.\n\nHän oli antanut Marie Antoinettelle tiedon girondilaisten häviöstä ja\nlausunut sen mielipiteen, joka hänellä itsellään oli ja jota ensi\nalussa useat kannattivat, että uusi hallitus tuskin rohkenisi vastustaa\nehdotusta kuningattaren jättämisestä Itävallan keisarin huostaan.\n\n\"Mitä merkitystä sillä on minuun nähden?\" oli Marie Antoinette\nvastannut. \"Wienissä minä olisin sama kuin olen täällä ja kuin olen\nollut Tuilerioissa. Ainoa toivoni on nyt ainoastaan saada jälleen yhtyä\npuolisoni kanssa, milloin taivas niin päättää ja minua ei enää tarvita\ntäällä lapsieni tähden.\"\n\nMutta vaikka kuningatar oli välinpitämätön pakohankkeen suhteen,\npäättivät Michonis, Cortey ja Batz kuitenkin panna sen täytäntöön.\n\nOli järjestettävä niin, että Michonis ja Cortey saisivat hoitaa\npalvelusta Templessä samana päivänä.\n\nCorteyn oli määrä hankkia kolme upseerin viittaa, joihin Marie\nAntoinette sekä prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse kääriytyisivät.\nVartiostoon kuului kahdeksankolmatta miestä, joille salaisuus oli\ntehtävä tunnetuksi. Luultavaa sentään oli, etteivät sotamiehet\nuskaltaisi olla Corteyn käskyjä noudattamatta.\n\nVahtia vaihdettaessa oli naisten sekauduttava heidän joukkoonsa. Pieni\nKaarle Ludvig oli niinikään kätkettävä sotamiesten sekaan.\n\nUpseerinviitat hankittiin, vaunut tilattiin ja vahti oli valmiina.\nTällä kertaa toivottiin julma kohtalo saatavan lepytetyksi.\n\nMutta suutari Simon sorti rakennuksen, jonka pystyttäminen oli vaatinut\nniin suurta voimain ponnistusta.\n\nOltiin siinä luulossa, että kaikki vartijat oli saatu taivutetuksi\nasian puolelle, mutta vartijain joukossa lienee sittenkin ollut yksi\npetturi. Sillä kun Simon, jolle Templen ylivalvonta oli uskottu, samana\npäivänä palasi kävelyltä kaupungissa, kohtasi hän poliisikonstaapelin,\njoka ojensi hänelle suljetun, osotteettoman kirjeen. Hän aukaisi sen ja\nluki:\n\n\"Michonis pettää teidät ensi yönä! Olkaa varuillanne!\"\n\nHetkeäkään viivyttämättä riensi Simon kunnallisneuvosten luo. Hän\nnäytti kirjeen ja palasi Templeen, varustettuna määräyksellä, jolla\nMichonis oli selitetty toistaiseksi erotetuksi virastaan ja käskettiin\nsaapumaan kunnallisneuvosten eteen.\n\nKello oli lyönyt puoli-yksitoista, ja vartijat, joiden puoliyön\nseudussa oli asettuminen vahtiin, olivat koolla. Parooni Batz\npysyttelihe valepukuisena heidän joukossaan.\n\nYhtäkkiä saapui Simon. Hän silmäili ympärilleen ja äkkäsi Corteyn.\n\n\"Ellen näkisi teitä täällä, olisin peloissani\", sanoi hän.\n\nHän käski vahdin poistua.\n\nBatz tiesi olevansa mennyttä miestä, jos hän hiiskuisi sanaakaan. Hän\najatteli ensin ampua maahan Simonin, mutta luopui sitten tästä tuumasta\nsen melun takia, jonka laukaus synnyttäisi.\n\nNopeatuumainen Cortey komensi heti vahdin ulos kadulle. Toisten\nturvissa onnistui Batz ehein nahoin pääsemään Templestä, mutta hän oli\nepätoivoissaan siitä, ettei hänen ollut onnistunut pelastaa Marie\nAntoinettea ja tämän lapsia.\n\nTutkinto pantiin tosin toimeen, mutta se ei johtanut mihinkään\ntulokseen. Michonis vastasi tyydyttävällä tavalla kaikkiin kysymyksiin,\nsuostui kernaasti antamaan selityksiä ja osasi tehdä Simonin\neriskummaiset jutut epäiltäviksi.\n\nSimon oli puolestaan vakuutettu siitä, että salaliitto oli ollut\nhankkeissa. Kunnallisneuvoston luota kiiruhti hän Robespierren luo,\njolle hän kuvasi Templeä kaikellaisten vehkeiden pesäpaikaksi.\n\nRobespierre piti hänen ilmoituksiaan tähdellisinä. Ludvig XVI oli tosin\nkuollut, mutta Ludvig XVII eli. Hänelle oli useilta tahoilta\nilmoitettu, että hajanaiset puolueet olivat alkaneet osottaa\nelonmerkkejä ja että niillä oli aikomuksena kokoontua pienen vangitun\nkuninkaan lipun ympärille.\n\n\n\n\n12.\n\nKaarle Ludvig erotetaan äidistään. -- Suutari Simon.\n\n\nViime päivinä kesäkuuta päätti Dantonin menestysvaliokunta, että pieni\nKaarle Ludvig oli erotettava äidistään ja suljettava Templen vahvimmin\nsuojattuun huoneeseen.\n\nHeinäkuun 3. päivänä oli päätös pantava täytäntöön.\n\nKello yhdeksän illalla saapui maistraatin virkamiehiä torniin. Kaarle\nLudvig nukkui jo tilallaan. Marie Antoinette ja molemmat prinsessat\nistuivat pöydän ääressä ja paikkailivat leninkejään.\n\nKuningattarella ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä tulisi\ntapahtumaan. Hän nousi kalpeana ja vapisten.\n\n\"Aiotte ottaa minulta pois lapseni!\" äänsi hän. \"Se on mahdotonta! --\nEi ole ajateltavissa, että poikani erotettaisiin minusta. Hän tarvitsee\nvälttämättömästi hoitoani.\"\n\n\"Menestysvaliokunta on tehnyt tämän päätöksen. Meidän on viipymättä\npantava täytäntöön käsky.\"\n\n\"Ei\", sanoi onneton äiti, \"te ette saa pyytää minua eroamaan\nlapsestani.\"\n\nJa hän asettui sängyn eteen, kuten naarasleijona, joka on valmis\npuolustamaan poikiaan.\n\nTähän liikkeeseen heräsi hänen poikansa. Hän kuuli melun, näki äitinsä,\njoka itki, ja miehet, jotka uhkailivat häntä.\n\n\"Äiti\", huusi poikanen ja tarttui hänen käsivarteensa, \"älä mene pois.\"\n\nÄiti otti hänet syliinsä ja piteli kiinni sängyn tolpasta.\n\n\"Tappakaa minut, mutta älkää riistäkö minulta lastani\", huusi hän.\n\nMutta yhtäkkiä luopui hän tyyten korskeudestaan. Hän unhotti olevansa\nkuningatar, ja muisti ainoastaan, että hän taisteli lapsensa puolesta.\n\nKyyneltynein silmin ja kädet ristissä läheni hän miehiä. Hän lankesi\npolvilleen heidän eteensä ja rukoili armoa.\n\nSamaten itkivät ja pyytelivät molemmat prinsessatkin.\n\nSiten kului kaksi tuntia Marie Antoinetten yhdeltä puolen rukoillessa\nja virkamiesten puolestansa häntä uhkaillessa ja solvatessa. Lopulta\nuhkasivat he tappaa sekä pojan että tyttären, ja äidin täytyi\nrakkaudesta lapsiansa kohtaan vihdoin taipua.\n\nPrinsessa Elisabeth ja sisko pukivat Kaarle Ludvigin ylle; äiti ei\nsiihen kyennyt.\n\nKun poika oli täysissä pukeissa, pani äiti molemmat kätensä hänen\npäänsä päälle. Kasvot ääretöntä tuskaa ilmaisevina tähysti hän lapsen\nsyviin, herttaisiin silmiin.\n\n\"Poikani\", sanoi hän, \"meidän täytyy erota. Ajattele velvollisuuksiasi,\nkun ei minua enää ole sinua niistä muistuttamassa. Ajattele Jumalaa,\njoka koettelee sinua, äitiäsi, joka rakastaa sinua. Ole järkevä,\nkärsivällinen ja rehellinen, ja taivaallinen isäsi on siunaava sinut!\"\n\nHän suuteli Kaarle Ludvigia ja jätti hänet sitten päättäväisesti\nvartijain käsiin.\n\nMutta Kaarle Ludvig juoksi takaisin ja tarttui äitinsä hameeseen.\n\nÄiti pani silloin alttiiksi viimeisetkin voimansa.\n\n\"Sinun täytyy totella, lapseni -- sinun täytyy\", sanoi hän.\n\nMutta poika ei tahtonut, ja hänet täytyi väkisin kiskoa irti äidistään.\nUlkoa portailta kuultiin vielä hänen kovaa huutoaan, kuultiin miten hän\nponnisteli päästäkseen irti ja juostakseen takaisin äitinsä luo.\n\nLopulta häipyivät askeleet kuulumattomiin.\n\nKuningattaren pää vaipui hervotonna hänen käsiinsä. Itku kouristi hänen\nruumistaan, ja hän kostutti tyhjää vuodetta kyynelillään.\n\nHänen tyttärensä ja natonsa eivät löytäneet mitään lohdutuksen sanoja\ntämmöiseen tuskaan. Marie Antoinette torjui heidän hyväilyjään ja\nviittasi heitä jättämään hänet yksin. Syvimpiä haavoja ei tuoda\nmaailmalle julki. Hän kaipasi yksinäisyyttä näinä koettelemuksen\nhetkinä.\n\nPäivä koitti, voimatta silti haihduttaa niitä varjoja, jotka kietoivat\nhänen sieluaan. Viimeisen toivonsa menettäneenä nousi hän lapsensa\nsängystä. Hän asteli edestakaisin lattialla. Tässä ei kuultu huutoa\neikä valitusta, tässä asusti suru, mitä toivottomin, mitä haikein.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaratin ystävä, ennen mainittu suutari Simon, oli määrätty Kaarle\nLudvig Capetin vartijaksi. Hän oli kiihkoinen tasavaltalainen ja oli\nTemplessä erittäin tullut kuuluksi vainoomishalustaan ja vihastaan\nentistä kuninkaanperhettä kohtaan.\n\nKaksi päivää makasi kuninkaanpoika lattialla; hän itki ja huusi äitiään\neikä tahtonut syödä eikä juoda.\n\nPariisissa luultiin että hänet oli viety pois.\n\nJotta nämä levottomuutta synnyttävät huhut olisi saatu vaimennetuksi ja\njotta vartijat olisivat nähneet hänen vielä olevan vankilassa,\nannettiin hänen eräänä päivänä mennä alas puutarhaan.\n\nMutta tuskin oli hän tullut puistoon, kun hän jo rupesi suurella\näänellä huutamaan äitiään.\n\nSen vuoksi annettiin hänen piammiten jälleen palata huoneeseen, eikä\nMarie Antoinetten, huolimatta kaikista rukouksistaan, onnistunut\nkertaakaan saada tavata lastansa.\n\nHän kävi kiihkeästi kaikkien vartijain kimppuun, jotka tulivat hänen\nläheisyyteensä, ja teki heille epätoivoisia kysymyksiä. Muutamat näistä\ntekivät harvoin sanoin selkoa hänelle, millaisissa oloissa pieni\npoikanen eli. Mutta heidän kertomuksensa olivat sydäntä raastavia, ja\nElisabeth pyysi vihdoin, etteivät he ilmaisisi kuningattarelle\nkauhistavaa totuutta.\n\nPäivisin ja pitkinä yöntietäminä ajatteli Marie Antoinette tätä\nsuloista lasta, joka oli ollut hänen elämänsä tarkoitusperänä ja\nvoimana. Poikanen oli jätetty tuntemattomiin, karsaihin käsiin, ehkäpä\nhäntä rääkättiin kenenkään pyyhkimättä pois kyyneltä hänen silmästään.\nNukkuessaan uneksi hän, että ihmissyöjäin hampaat raatelivat hänen\npoikaansa. Kuningatar heräsi silloin kauttaaltaan hiessä ja vietti\nkamalia hetkiä, hetkiä, jollaisina ihminen ajattelee itsemurhaa tahi on\ntulla hulluksi.\n\nSimon rääkkäsi ja turmeli järjestelmällisesti pientä kuninkaanpoikaa.\nHän ei päästänyt Kaarle Ludvigia liikkumaan ja kielsi häntä pitkiin\naikoihin menemästä tornin katolle saamaan raitista ilmaa.\n\nHän pakotti Kaarle Ludvigia syömään enemmän kuin hän jaksoi, ja tämä\nuusi elämäntapa vaikutti haitallisesti hänen terveyteensä ja\nluonteeseensa. Hän tuli lihavaksi ja herkesi kasvamasta. Mutta samalla\nhän päivästä päivään myös tuli sairaammaksi ja heikommaksi. Hänen\nsuurten, eloisain silmäinsä loiste sammui, ja suutarin vaimo leikkasi\nsäälittä pois hänen pitkän vaalean kiharatukkansa, joka oli ollut Marie\nAntoinetten ylpeytenä ja ilona.\n\nEnnen Simonin käsiin joutumistaan ei Kaarle Ludvig koskaan ollut\nmaistanut vettä väkevämpää, mutta hänen uusi vartijansa pakotti hänet\njuomaan niin paljon viiniä ja paloviinaa, että hän useinkin päihtyneenä\nromahti lattialle pitkälleen. Juovuttavat juomat tuottivat hänelle\nkiivaan sydämentykytyksen ja synnyttivät lopulta hänessä ankaran\ntaudin. Mutta toivuttuaan taudista oli hänen jatkaminen entistä\nelämäntapaansa.\n\nVaikka melkein kaikki tässä lapsessa turmeltiin, säilyi äidin muisto\nsentään edelleen hänen sydämessään. Päihdyttävien juomain väärinkäyttö,\nlyömiset ja kaikellaiset muut kärsimykset eivät saaneet äidin armasta\nkuvaa hävitetyksi, ja unessa huusi pikku Kaarle Ludvig hänen nimeään.\n\nEräänä päivänä antoi Simon hänelle huilun.\n\n\"Syöjätär-äitisi ja ruoja tädiksesi soittavat klaveeria\", puhui hän\npojalle pilkalliseen tapaan. \"Opettele sinä säestämään heitä huilulla,\nniin siitä tulee aika kaunis konsertti.\"\n\nVimmastuneena siitä, että kuuli tätiään ja äitiään mainittavan sillä\ntavalla, paiskasi Kaarle Ludvig huilun pois kädestään ja ilmoitti,\nettei hän aio soittaa.\n\n\"Kas vaan, vai et sinä aio soittaa?\" huusi Simon. \"Teet hyvin ja soitat\nheti paikalla!\"\n\nMutta kun kuninkaanpoika edelleen kieltäysi, karkasi Simon hänen\nkimppuunsa ja löi häntä. Poika pidätti valitushuutonsa estääkseen\näitiään kuulemasta sitä.\n\nMarie Antoinette oli tavan takaa neuvonut häntä rukoilemaan Jumalaa ja\nantamaan anteeksi vihamiehilleen, ja tätä neuvoa piti hän mielessään\nkaiken kurjuutensa aikana.\n\nVendéen väestö oli tällä välin tehnyt kapinan ja huutanut Ludvig\nXVI:nnen pojan kuninkaakseen. Samaan aikaan kulki huhu, että vieraiden\nmaiden sotajoukot ja emigrantit lähestymistään lähestyivät.\n\nSimon asteli lattiata edestakaisin mieli levottomana näiden ilmoitusten\njohdosta.\n\nKuninkaanpoika oli vetäytynyt kyyrysilleen sänkynsä viereen; hän oli\nkuullut Simonin sanovan vaimolleen, että jos väestö Vendéestâ tulisi\nPariisiin, vääntäisi hän niskat nurin sudenpojalta ennenkuin antaisi\nhänet pois käsistään.\n\nYhtäkkiä suutari seisahtui, tarttui Kaarle Ludvigia tukkaan ja tempasi\nylös hänen päänsä, joka oli painunut polviin.\n\nSimon katsoi poikaa tuimasti silmiin ja kysyi:\n\n\"Capet! Jos sinut vapautettaisiin, mitä sinä silloin tekisit minulle?\"\n\n\"Antaisin sinulle anteeksi\", vastasi lapsi.\n\nEräänä päivänä taas luki Simon ääneen kertomusta juhlasta, jonka\ntasavalta oli toimittanut kansalle. Kertomus päättyi seuraavaan tapaan:\n\n\"Vannokaamme puolustavamme hallitusmuotoa viimeiseen verenpisaraan.\nTasavalta on iäinen!\"\n\n\"Kuuletko\", sanoi Simon, pannen pois sanomalehden, \"kuuletko, Capet,\nettä tasavalta on iäinen?\"\n\nLapsi ei vastannut.\n\n\"Vai et sinä, ilkeä lapsi, kuule\", huusi suutari julmistuneena. \"Mutta\ntottahan sinä näet, että tasavalta on iäinen?\"\n\n\"Ei mikään ole iäistä\", vastasi Kaarle Ludvig.\n\nHän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hän Simonin nyrkiniskusta\nkaatui lattialle.\n\n\"Anna hänen olla\", sanoi Simonin vaimo, joka tunsi hiukan sääliä. \"Hän\non sokea, hän on kasvatettu valheeseen ja petokseen.\"\n\nVastahakoisesti otti Simon nuoren kuninkaan ja paiskasi hänet\nvuoteelle. Kuullessaan lapsen itkevän, sanoi hän:\n\n\"Se on sun oma syysi, että kohtelen sinua tällä tavoin; sinä olet\nansainnut sen.\"\n\n\"Minä olin äsken väärässä\", nyyhkytti lapsi kirkastunut ilme\nkyyneltyneissä silmissään. \"Jumala on iäinen -- Hän yksin!\"\n\nJoskus pääsi pienokainen tornin katolle hengittämään raitista ilmaa.\n\nMarie Antoinette oli tullut huomanneeksi, että hän eräästä paikasta\nseinässä olevasta raosta saattoi nähdä poikansa, kun tämä meni ylös.\nTuntikausia seisoi hän väijyen, nähdäkseen vilaukseltakaan lastaan. Se\noli hänen ainoa odotuksensa, ainoa valokohta hänen surullisessa\nelämässään.\n\nEräänä päivänä seisoi hän kuten tavallisesti tähystyspaikallaan. Hän\nnäki poikansa lähenevän kiduttajansa seuraamana. Poika oli kalpean ja\nkärsineen näköinen ja puettu kurjiin riekaleihin. Vaalean kiharatukan\nsijasta, joka nyt oli poisleikattu, peitti jakobiinien punainen myssy\nhänen päätään, ja Simon, joka seurasi hänen kintereillään, survi ja löi\nhäntä yhtäpäätä.\n\nSinä päivänä oli kuningatar nähnyt kylliksi. Hän heittäytyi nyyhkien\nnatonsa syliin.\n\n\"Aavistukseni eivät ole pettäneet minua\", virkkoi hän. \"Tiesin että hän\nkärsi. Vaikka hän olisi sadan penikulman päässä, sanoisi sydämeni\nsittenkin minulle, että hän kärsii. En ole pitkään aikaan saanut\nminkäänlaista rauhaa. Olen tuntenut ne kyyneleet, jotka onneton lapseni\non vuodattanut minun tähteni; ne ovat raskaasti pudonneet sydämelleni.\n-- Minulla ei ole halua enää mihinkään. Jumala on hylännyt minut!\"\n\nKuningatar oli kärsinyt niin paljon, että hän tuskin enää tohti uskoa\nJumalaan.\n\nMoiset ihmiselämän käännekohdat ovat liiaksi kauheita, voidakseen\nkestää kauan.\n\nMarie Antoinette saavutti jälleen rauhan itsensä kanssa, ja hän selvisi\nvahvempana, ehkenpä parempanakin koettelemuksista. Epätoivoa seurasi\nusko ja rakkaus Jumalaan -- se rakkaus, josta on sanottu, että se\ntoivoo kaikkea, uskoo kaikki ja kärsii kaikki.\n\nHän rukoili Jumalalta anteeksi, ja hän pyysi myöskin, ettei natonsa\nlukisi hänen epätoivoaan hänelle viaksi.\n\n\n\n\n13.\n\nConciergeriessä.\n\n\nEuropan vallat olivat aseissa, tahtoen pelastaa Marie Antoinetten,\nkuten ilmoitettiin. Useita maakuntia oli joutunut vihollisen\nkäsiin. Toulon oli englantilaisten miehittämä, ja Vendéessâ\nkuninkaallismieliset osottivat ihmetyttävää rohkeutta, mutta kaikki\ntämä ei saanut kuningattaren kohtaloa torjutuksi.\n\nRobespierren tulo menestysvaliokuntaan vain joudutti hänen perikatoaan.\nVastaukseksi viestiin uusista voitoista, joita muukalaiset sotajoukot\nolivat saavuttaneet, päätettiin ryhtyä lukuisiin syvälti vaikuttaviin\ntoimenpiteisiin, joista yksi maininnan arvoinen oli Marie Antoinetten\nsiirtäminen Conciergerieen -- hengeltä tuomitttujen vankilaan.\n\nMyöhään yöllä elokuun 1. p:nä tultiin herättämään häntä;\noikeudenkäynnin häntä vastaan oli määrä alkaa.\n\nLuettiin julki käsky hänen siirtämisestään Conciergerieen. Hän kuunteli\nsitä osottamatta vähintäkään hämmästyksen tahi surun merkkiä.\n\nElisabeth ja Marie Thérèse, jotka ensi alussa olivat olleet mykkinä\nkauhusta, saivat vähitellen puhekykynsä takaisin ja pyysivät saada\nseurata kuningatarta, mutta turhaan.\n\nVahdit vaativat, että heidän piti saada tutkia kuningattaren taskut, ja\nkuningatar myöntyi siihen. Häneltä otettiin pois muutamia pikku\nkapineita, prinsessa Lamballen ja kahden lapsuudenystävättären\nmuotokuvat sekä pieni käärö, jossa oli hänen miehensä ja lastensa\nhiussuortuvia. Kuitenkin antoivat he hänen pitää nenäliinansa ja\nhajupullonsa, koska pelkäsivät hänen matkalla pyörtyvän.\n\nVihdoin sai hän kootuksi kurjat vaatekappaleensa. Hän syleili ja\nsuuteli tytärtään, hyvin tietäen että tämä oli viimeinen kerta; hän\nneuvoi Marie Thérèseâ rakastamaan Jumalaa, antamaan anteeksi ihmisille,\npysymään lujamielisenä sekä rakastamaan tätiään ja olemaan hänelle\nkuuliainen kuin äidin sijaiselle.\n\nTytär seisoi kuin kivettyneenä. Hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan,\neikä hän kyennyt vastaamaan äidin hyväilyihin.\n\nKuningatar kääntyi nyt prinsessa Elisabethin puoleen ja uskoi lapsensa\nhänen haltuunsa.\n\nNato kuiskasi hänelle muutamia sanoja, kehottaen häntä pysymään lujana\nuskossa. Kuningatar ei vastannut; hän poistui ovea kohden katsahtamatta\ntaaksensa.\n\nTultuaan portaille, jotka veivät hänen poikansa huoneelle, pysähtyi hän\ntuokioksi ja silmähti sinne päin. Tyynenä ja ääneti lähti hän sitten\nedelleen.\n\nAstuessaan Templen portista ulos löi hän päänsä kattomalkaan.\n\nEräs miehistä kysyi, koskiko häneen.\n\n\"Ei\", vastasi Marie Antoinette, \"minuun ei saata enää koskea mikään.\"\n\nVaunut seisoivat portilla odottamassa. Hän nousi vaunuihin yhden\nylemmän virkamiehen ja kahden sotamiehen seurassa. Pariisin kadut\nolivat lähestyvän tasa-arvoisuusjuhlan johdosta koristetut\nkukkasköynnöksillä ja riemukaarilla.\n\nKello oli neljän tienoissa aamulla, kun vaunut lähenivät\nConciergerietä.\n\nVaunut pysähtyivät, kuningatar laskeutui alas ja astui vankilaan kuin\nolisi hän tuntenut tien.\n\n\"Näytti kuin ajomies ei olisi tiennyt, kenet hän oli kyydinnyt, mutta\naavistus sanoi hänelle sen, kun hänen oli täytynyt niin kauan odottaa\",\nkirjoitti Fersen viikko sen jälkeen päiväkirjaansa. \"Vaunujen, joissa\nonnetonta kuningatarta kuljetettiin Templestä Conciergerieen, sanottiin\nolleen veren vallassa kuningattaren astuttua niistä pois. Miehet\nkävivät ensin alas, kuningatar laskeutui viimeisenä, nojautuen ajurin\nolkapäähän.\"\n\nMarie Antoinette vietiin kapean käytävän läpi, jota valaisi yksi ainoa\nkäryävä lamppu ja jossa väkevä viinin ja tupakan löyhkä tulvahti häntä\nvastaan. Käytävässä kaksi koiraa vastaanotti hänet haukkuen. Hän voi\nniin pahoin, että peljättiin hänen pyörtyvän.\n\nHänen koppinsa ovi oli kolmantena oikealla vankilan alakerrassa. Kaksi\npientä ristikoilla varustettua ikkunaa antoi pihalle päin, jossa\nnaisvangit päivisin kävelivät edestakaisin ja kurkistivat hänen\nkoppiinsa. Huone oli pieni ja kostea, ilman tulisijaa.\n\nHuoneessa oli kolme sänkyä. Yksi oli aiottu kuningattarelle, toinen\neräälle naiselle, joka oli määrätty häntä palvelemaan. Kolmas sänky oli\nniiden kahden santarmin käytettävänä, joiden aina piti olla hänen\nläheisyydessään ja jotka eivät saaneet päästää häntä näkyvistään\nsilloinkaan, kun hän toimitti luonnolliset tarpeensa.\n\nPortinvartija oli kiireessä ryhtynyt muutamiin valmistuksiin\nkuningattaren tulon suhteen. Marie Antoinetten sänky oli puusta kuten\nmuidenkin vankien, mutta yksissä neuvoin vaimonsa kanssa oli\nportinvartija, kysymättä kunnallisneuvostolta lupaa, hankkinut siihen\nuuden jouhimatrassin ja levittänyt paksun, joskin kuluneen\nvillapeitteen sen päälle. Paitsi sitä oli hän tuottanut Marie\nAntoinetten huoneeseen nojatuolin, pesutelineen ja töyrytuolin. Verhoja\nei ollut ikkunoissa, mutta yhdessä huoneen nurkassa seisoi vanha\nsiirrettävä suojuke.\n\nMarie Antoinette allekirjoitti siirtoaan koskevan asiakirjan ja\nsilmäili välinpitämättömästi ja hämmästyksettä tätä uutta lepokohtaa\nkärsimystensä tiellä.\n\nVirkamiehet, molemmat santarmit ja Corciergerien portinvartija\nvetäytyivät pois, ja vanki jäi kotvaksi aikaa yksin portinvartijan\nvaimon, madame Richardin ja tämän palvelustytön Rosalie Lamorlièren\nseuraan.\n\nHän tähysteli heitä, ikäänkuin tutkien, miten paljon hän saattoi\nodottaa heidän armeliaisuudeltaan. Kuumuus oli hänestä rasittava, ja\nhän pyyhki tavantakaa hikeä otsaltaan.\n\nPalvelustyttö tarjoutui auttamaan häntä riisuutumisessa.\n\n\"Kiitos, minä tulen ilmankin toimeen\", vastasi kuningatar.\n\nHän nousi töyrytuolille ja ripusti kellonsa naulaan.\n\nAamu sarasti ikkunoista. Hän päästi leninkinsä auki ja paneutui sänkyyn\n-- \"sänkyyn, joka ei laisinkaan ollut hänen arvonsa mukainen, vaan\njonka me kumminkin olimme varustaneet hienoilla lakanoilla ja\npäänalusilla\", on Rosalie kertonut.\n\nNiinä kuukausina, jotka Marie Antoinette vietti Conciergeriessä,\nlaihtui ja huononi hän siihen määrään, että henkilöt, jotka olivat\nennemmin nähneet hänet, saattoivat tuskin tuntea häntä. Menehtyneenä\nmielenliikutuksesta, surusta ja kaipauksesta, huonosta ilmasta ja\nliikunnon puutteesta jaksoi hän tuskin pysyä pystyssä.\n\nMuuan rangaistu varas ja pahimpia rikoksentekijöitä suoritti karkeimmat\ntehtävät vankilassa. Hän kävi joskus Marie Antoinettenkin kopissa.\n\nHäneltä kysyttiin, miten Marie Antoinettea kohdeltiin.\n\n\"Ihan niinkuin muitakin vankeja\", hän vastasi.\n\n\"Miten hän on puettu?\" kysyttiin edelleen.\n\n\"Capetin leski on puettu mustaan leninkiin, joka on aivan repaleina\",\nhän vastasi.\n\nVankilan kurjuus tuntui kuningattaresta sentään vähemmän kiusalliselta\nkuin noiden kahden santarmin ainainen läsnäolo. Niitä vaihdettiin\nlakkaamatta ja ainoastaan harvat heistä olivat kohteliaita ja\nhienotunteisia.\n\nYleensä polttivat he tupakkaa ja löivät korttia yöt läpeensä,\nsaadakseen ajan kulumaan.\n\nMuutamat sotamiehistä osottivat sentään sääliväisyyttä, joka korvasi\nheidän puuttuvaa kasvatustaan. Niinpä muuan heistä huomasi eräänä\naamuna, että Marie Antoinette näytti vielä huonommalta kuin\ntavallisesti, ja hän kysyi kuningattarelta kuinka hänen laitansa oli.\n\n\"Minä voin erittäin pahoin\", vastasi Marie Antoinette, \"tupakansavu on\nvaivannut minua. En ole voinut ummistaa silmiäni koko yössä.\"\n\n\"Paha juttu, etten tullut tuota ajatelleeksi ja että olen lisännyt\nteidän kärsimyksiänne\", virkkoi sotamies ja nakkasi piipun luotaan.\n\nEräs Larivière niminen kahdeksankymmentävuotias ämmä määrättiin\nkuningatarta palvelemaan. Hän oli nuoruudessaan palvellut Penthièvren\nherttuata. Hänen kunnioittava ja kohtelias käytöstapansa muistutti\nhänen muinaista asemaansa, ja Marie Antoinette luotti häneen.\n\nMutta vanhuksen sijaan määrättiin ennen pitkää madame Harel, raaka ja\ntuittupäinen nainen, jota Marie Antoinette vaistomaisesti epäili. Mutta\nmadame Harelkin sai tuota pikaa eron.\n\nEnsimäisinä viikkoina makasi Marie Antoinette aina vaatteet yllä\nsängyssään. Hän pelkäsi joka hetki joutuvansa rääkättäväksi tai\ntulevansa vedetyksi oikeuden eteen.\n\nMyöskään ei hän huolinut mitään syödäkseen. \"Tällä tavoin ei hän kauan\nelä\", sanoivat santarmit.\n\nAlunpitäen annettiinkin hänelle huonoa ruokaa. Neljä päivää perätysten\nkannettiin hänen eteensä laiha paistettu kana, ja kun hän ei siihen\nollenkaan kajonnut, tuotiin se yhä uudelleen, kunnes se lopulta oli\nsyötäväksi kokonaan kelpaamaton.\n\nAutiolla rannalla, jolle kohtalo oli hänet hylkynä heittänyt, kumpusi\ntoki vielä sääliväisyyden lähde. Palvelustyttö Rosalie kävi usein jos\nmilläkin tekosyyllä hänen luonaan. Hän pyysi tahallaan saada siivota\nkuningattaren huoneen ja koki täyttää kuningattaren pikku toivomukset.\n\nMarie Antoinette harrasti äärimäisyyteen saakka puhtautta, ja siinä\nvankilassa, jossa hän nyt istui elävältä haudattuna, eivät tupakansavu\nja viininhöyryt olleet ainoat pahat hajut, joita hänen täytyi kärsiä.\n\nRosalie piti tätä mielessään, ja niin usein kuin oli mahdollista,\nasetti hän pöydälle tuoreen kukkavihon; ja kun syksykuukausien kylmät\nja kosteat seurasivat kesän lämpimiä ja kukat sen johdosta tulivat\nharvinaisemmiksi, toimitti hän kuningattarelle suitsutusta.\n\nEmäntä, madame Richard, oli umpimielinen ja hiljainen luonne, jonka\ntyyneys ei vähääkään järkähtynyt siitä, että hän näki päivittäin\nvaunujen kuljettavan kuolemaan tuomittuja Conciergeriestä\nmestauslavalle.\n\nMutta hänen tavanomainen kylmä tyyneytensä suli sekin tuon kukistuneen\nsuuruuden edessä, ja hänkin koetti tehdä mitä voi lieventääkseen\nkuningattaren kurjuutta.\n\nEräänä päivänä lausui kuningatar, että hänen teki mieli meloonia.\n\nMadame Richard riensi lähimmälle torille.\n\n\"Antakaa minulle melooni\", sanoi hän eräälle kaupustelijattarelle,\njonka hän tunsi, \"maksoi minkä maksoi.\"\n\n\"Arvaanpa, että tarvitsette sen onnetonta kuningatartamme varten\",\nvastasi kaupustelijatar. \"Ottakaa paras mikä minulla on ja pitäkää\nrahanne. Ja sanokaa vangillenne, että vielä on sydämiä, joissa hänen\nkärsimyksensä herättävät sääliä.\"\n\nRautaristikot, jotka peittivät ikkunoita, tekivät kopin pimeäksi\nsilloinkin, kun ulkona oli valoisaa. Kun kuningatar halusi riisuutua,\ntäytyi sen tapahtua vankilan pihalla sijaitsevan lyhdyn hämärässä\nvalossa. Pitkinä yöntietäminä istui hän kovan vuoteensa reunalla. Hän\nrukoili Jumalalta sitä kärsivällisyyttä, jota hän niin hyvin tarvitsi.\nJa hän rohkaisi mieltään lukemalla paikkoja pyhästä raamatusta, joita\nhän osasi ulkoa.\n\nVankilan pihalla käyskenteli kaikkein kurjimpia naisia ja heidän\nrinnallaan taas naisia Ranskan jaloimmista suvuista, ja kaikki\nodottivat vain milloin heidät vietäisiin mestauslavalle.\n\nEräänä päivänä kerääntyi joukko ensinmainittuja kuningattaren ikkunan\nkohdalle ja syytti suurella äänellä \"Trianon hyeenaa\" niistä\npakkosäännöistä, joita heihin sovellettiin. Vaativat että hänen heti\ntuli kuolla.\n\nKuningatar, joka aina joutui ankaraan mielenkuohuun, milloin luuli\nolevansa hänelle käsittämättömän halveksimisen esineenä, loi silmänsä\ntaivasta kohden, ja hänen kasvoillaan asusti niin katkeran epätoivon\nilme, että portinvartija, joka sattui olemaan hänen kopissaan, ei\nsaattanut olla ilmaisematta suuttumustaan noita syöjättäriä kohtaan.\n\nKaikki Conciergerien muurien sisällä kertoi kuolemasta. Joka päivä\nsaapui oikeudenkirjuri sinne. Hän nousi pihalla olevalle penkille ja\nluki kovalla äänellä niitten nimet, jotka seuraavana aamuna piti\nmestattaman. Marie Antoinette kuuli hänen tavantakaa mainitsevan\nhänelle tuttuja nimiä, ja se tuska, jota näiden nimien mainitseminen\nhänelle tuotti, oli pahimpia mitä hänellä vankeutensa loppuaikoina\noli kestettävänä. Pimeässä kammiossaan kuuli hän selvästi\nkuolemaantuomittujen huudot ja heitä mestauslavalle kuljettavien\nvaunujen kolinan.\n\nElisabeth ja Marie Thérèse olivat näihin aikoihin kokonaan\nepätietoisina kuningattaren kohtalosta. Lopulta saivat he kuitenkin\ntietää missä hän oleskeli ja miten häntä kohdeltiin.\n\nMarie Antoinette olisi kiittänyt Jumalaa, jos olisi saanut tilaisuutta\ntyöskentelyyn, mutta Conciergeriessä oli hänet tuomittu täydelliseen\ntoimettomuuteen. Ja vaikkei hän milloinkaan valittanut, näkyi selvästi,\nettä tämä pakollinen joutilaisuus häntä kovasti vaivasi.\n\nErään uskollisen liittolaisensa kautta sai hän vihdoin toimitetuksi\nnadollensa sanan, että nato lähettäisi hänelle hänen pikku poikastaan\nvarten alottamansa sukanneuleen.\n\n\"Me lähetimme hänelle sen sekä kaikki mitä meillä oli silkkiä ja\nvillalankaa\", kertoo hänen tyttärensä muistelmissaan, \"sillä\ntiesimmehän miten suuressa arvossa hän piti työskentelyä. Mutta\njälestäpäin saimme tietää, ettei niitä oltu hänelle annettu, koska\npeljättiin hänen neulalla tekevän itselleen jotakin vahinkoa.\"\n\nKuningatar oli kuitenkin saanut piilotetuksi muutamia isoja neuloja, ja\nniillä piirsi hän kiviseinään ranskalaisia ja saksalaisia\nvirrenvärssyjä ja sitaatteja \"Kristuksen seuraamisesta\".\n\nHänellä oli vain yksi kirja, \"Kristityn päivä\", ja sitä luki hän\nalinomaa. Sittemmin pyysi hän saada kirjoja lainaksi, ja\nkunnallisneuvosto myöntyi tähän pyyntöön. Menoluettelemuksessa hänen\nConciergeriessä olonsa ajalta luetaan muun muassa seuraavaa:\n\n\"Kirjain lainauksesta: kuusitoista livreä.\"\n\nRukoukset, tutkistelut ja lukeminen olivat nyt hänen elämänsä, joka\nkyllä oli yksitoikkoista ja heikonsi suuressa määrin hänen ruumistaan,\nvaan ei hänen sieluaan.\n\nAjatuksissaan oli hän jo vapautunut kaikista maallisista siteistä\npaitsi yhdestä: siitä, joka yhdisti äidin lapsiinsa. Yöt päivät\najatteli hän poikaansa, joka kärsi. Hän kantoi povellaan nuoren\nkuninkaan muotokuvaa ja kiharaa hänen hiuksistaan. Näitä esineitä\nsäilytti hän pienessä keltaisessa hansikkaassa, jota hän oli käyttänyt\nlapsena, ja hän piiloutui usein kurjan vuoteensa taa, saadakseen itkien\nsuudella noita muistoja.\n\nPortinvartijan vaimo astui eräänä päivänä hänen huoneeseensa, taluttaen\nkädestä poikaa, joka oli Marie Antoinetten pojan ikäinen ja jolla oli\nsamallainen vaalea tukka ja samallaiset suuret sinisilmät.\n\nNähtyään lapsen kuningatar kavahti ylös, sulki pojan syliinsä, suuteli\nhäntä ja kostutti hänen kasvojaan kyynelillään.\n\nHänen kanssaan sai puhua hänen hyljätystä asemastaan ja hänen\nonnettomuuksistaan, hänen osottamattansa vähintäkään alakuloisuutta.\nMutta hänen kyyneleensä valuivat viljavina niin pian kuin joku\nmuistutti hänelle, että Kaarle Ludvig oli hänestä eroteltuna.\n\n\"Kavahtakaa ennen kaikkea puhumasta hänelle lapsistaan\", tapasi madame\nRichard sanoa niille, joita päästettiin kuningattaren luo.\n\n\n\n\n14.\n\nViimeiset yritykset kuningattaren pelastamiseksi. -- Portinvartija\nBault.\n\n\nMichonis, jonka olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet\nkuningattaren ystävänä, oli edelleen tasavallan palveluksessa. Hänet\noli nimitetty poliisitarkastajaksi, ja hän oli ymmärtänyt järjestää\nasiat siten, että Marie Antoinetten kopin tarkastaminen oli jätetty\nhänen huolekseen.\n\nHän ratkesi itkemään, kun ensi kerran näki kuningattaren jälleen.\n\nSamaten onnistui kamaripalvelija Huen päästä Conciergerieen, ja\nsuuremmatta vaivatta sai hän portinvartija Richardin ja tämän vaimon\ntaivutetuksi kuningattaren asian puolelle.\n\nJopa muutamat vallankumouksen johtomiehetkin alkoivat sääliä\nkuningatarta. Camille Desmoulins tahtoi kaikin voimin pelastaa hänet,\nmutta hänen yrityksestään ei ollut muuta seurausta kuin että hän joutui\nperikatoon. Pari muuta saatiin taivutetuksi lahjuksilla. Näitten\njoukossa oli Hébert. Hän oli salanimellä \"Père Duchêsne\" julkaissut\npelottavia syytöksiä kuningasta ja kuningatarta vastaan. Mutta kun ääni\nhänen kellossaan nyt oli muuttunut, alettiin häntä epäillä petoksesta,\nja haihduttaakseen epäluuloja esiintyi hän entistä kiivaampana ja\nvihamielisempänä.\n\nHuhu siitä, että hiukan lempeämmät tunteet elähyttivät hallituksen\nkorkeimpia virkamiehiä, levisi ennen pitkää Pariisin ulkopuolelle. Jopa\nkertoi madame Richard kuningattarelle, että hänen vaihettamisensa\nsotavankeihin oli todennäköistä.\n\nMutta Marie Antoinette pudisti päätään.\n\n\"Kuningas on uhrattu\", sanoi hän, \"ja minut tullaan tappamaan samalla\ntavoin. Minä en enää tahdo joutua näkemään onnettomia lapsiani enkä\nrakasta siveää sisartani.\"\n\nTämän lausuttuaan puhkesi hän itkuun.\n\nJa kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista saada hänet pelastetuksi.\nKreivi Fersenin päiväkirjasta luetaan, että oli ollut kysymys Marie\nAntoinetten, prinsessa Elisabethin ja lasten vaihettamisesta\nItävallassa oleviin ranskalaisiin sotavankeihin.\n\nTätä väitettä on sittemmin vahvistanut Drouet, postimestarin poika,\njoka otettiin vangiksi Saksassa. Ruhtinas Metternichin kysyttyä selitti\nhän, että Ranskassa oli ollut päätetty asia, että kuningatar ja hänen\nperheensä vaihdettaisiin itävaltalaisten käsiin joutuneihin eteviin\nranskalaisiin.\n\nDrouet oli jäsenenä hallitusvaliokunnassa, eikä ollut ihmettelemistä,\njos hän tunsi korkeimpien hallitusmiesten aikeet.\n\nVallat eivät käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, eikä vastuuta niin ollen\nole yksinomaan pantava vallankumouspuolueen niskoille.\n\nKaikkia Fersenin ponnistuksia seuranneen huonon onnen uhalla harkitsi\nhän edelleen millä keinoin saisi Marie Antoinetten pelastetuksi.\n\nHuhu, että kuningatar jätettäisiin vallankumouksellisen tuomioistuimen\ntuomittavaksi, oli omiansa saattamaan Fersenin mitä suurimpaan\ntuskaan, semminkin kun henkilöt, joita hän oli toivonut auttajiksi\npelastustyöhönsä, antoivat hänelle sangen heikkoa tukea.\n\nUlkovallat olivat näennäisesti tosin ottavinaan suurella\nmielenkiinnolla osaa Marie Antoinetten kohtaloihin, mutta useimpien\nsuhteen oli tämä osanotto vain teeskenneltyä narrinpeliä. On vaikeata\nmielessään kuvitella suurempaa välinpitämättömyyttä vallankumouksen\nuhreihin nähden, kuin se, jota osottivat ne valtiomiehet, jotka\nkerskaten väittivät käyvänsä sotaa näiden uhrien tähden.\n\nItävaltalainen ministeri Thugut ei sietänyt kuulla puhuttavankaan\nkuningattaren pelastamisesta, ja yhtä vähän käytti kreivi Mercy\nvaikutusvaltaansa hänen hyväkseen. Tuntuu varsin todenmukaiselta, että\nvallankumouksen johtajain alkuunpaneman keskustelun saattaminen\nonnelliseen loppuun riippui pääasiallisesti hänestä. Hän oli kuitenkin\nsitä mieltä, ettei pitäisi ottaa varteen minkäänlaisia ehdotuksia\nranskalaisten taholta, vaan käytettävä yksinomaan väkivaltaa.\n\nVaikka siis vanhat ystävät ulkomaalla kieltäytyivät toimimasta, tekivät\nystävät Ranskassa kuitenkin viimeisen yrityksen kuningattaren\npelastamiseksi mestauslavalta.\n\n\"Useat ottivat mielenkiinnolla osaa äitini kohtaloon\", sanoo Marie\nThérèse päiväkirjassaan. \"Olen hänen kuolemansa jälkeen saanut tietää,\nettä oli aikomus viedä hänet pois Conciergeriestä, mutta että tämä\ntuuma valitettavasti jäi onnistumatta.\n\n\"Kerran epäonnistui pelastusyritys sen takia, että kuningatarta oli\nneuvottu puhuttelemaan toista vahtimiestä, mutta hän oli erehdyksestä\npuhutellut toista. Toisen kerran oli hän jo lähtenyt pois kopistaan ja\nennättänyt jonkun matkan päähän pihalle, kun hänet pidätti santarmi.\nVaikka mies olikin lahjottu, pakotti hän Marie Antoinetten kuitenkin\npalaamaan vankilaan.\" -- --\n\nEdellisestä pakohankkeesta ei historia tiedä mitään, mutta jälkimäinen\non todennäköisesti sama, joka on tunnettu \"Neilikkasalaliiton\" nimellä.\nSen olivat suunnitelleet Michonis ja muuan aatelismies, Rougeville\nnimeltä.\n\nRougeville oli jo pitemmän aikaa tuumaillut millä keinoin saisi\npelastetuksi Marie Antoinetten, kun hän eräissä kutsuissa kohtasi\nMichonisin, jolla, kuten tiedämme, oli pääsy Conciergerieen.\n\nSovittuun aikaan lähtivät molemmat salaliittolaiset kuningattaren\nkoppiin. Marie Antoinette tunsi Rougevillen, jota hän oli tavannut\nennen, ja hän tuli huomattavasti liikutetuksi nähdessään aatelismiehen.\n\nRougeville piti neilikkaa kädessään. Hän pudotti sen lattialle ja\nilmaisi liikkeellä, että kuningatar ottaisi sen ylös.\n\nKuningatar kumartui, otti kukan ja painoi sen huulilleen. Paperiliuska,\njohon muutamia sanoja oli kirjoitettu, oli piilotettu kukkaan.\nKuningatar huomasi sen ja piirsi neulalla muutamia sanoja vastaukseksi.\n\nMuuan vartijoista äkkäsi tämän ja tempasi häneltä pois paperilapun.\nRougeville pakeni päätäpahkaa, ja Conciergeriessä syntyi levottomuutta.\nRichard ja hänen vaimonsa erotettiin heti paikalla, ja Rougevillen\npäästä luvattiin palkinto.\n\nSiitä päivästä lähtien tuli kuningattaren vankeus paljoa kovemmaksi\nkuin ennen. Rosalie Lamorlière ei enää tohtinut asettaa kukkavihkoja\nkoppiin, sillä epäiltiin salaliittoja joka kukkasessa ja varottiin\npakohankkeita joka liinavaatteessa, jonka kuningatar muutti päälleen.\n\nMarie Antoinette oli tähän saakka saanut pitää kellonsa, joka oli\nmuisto hänen äidiltään ja riippui varsin somissa ketjuissa hänen\nkaulassaan.\n\nMutta nyt riistettiin sekin häneltä, huolimatta hänen itkustaan ja\nvastarinnastaan.\n\nKaksi hohtokivisormusta -- toinen niistä hänen kihlasormuksensa --\nolivat viimeiset, jotka loivat välkkeen hänen laihtuneille sormilleen;\nmutta sormuksetkin otettiin häneltä pois. Sen sijaan oli hänellä\nhallussaan vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa medaljonki, jossa\noli hänen poikansa muotokuva ja jonka hän oli saanut piilotetuksi.\n\nEräs Bault-niminen mies tuli Richardin seuraajaksi. Hänelle oli\nilmoitettu, että hän sai olla varma päästään niin kauan kuin kuningatar\noli varmassa tallessa kopissaan, jossa häntä säilytettiin noilla\nsäädetyillä kovilla ehdoilla; eikä Bault saanut lähestyä häntä muuten\nkuin santarmien seurassa.\n\nMenestysvaliokunta määräsi, että Marie Antoinetten siitä pitäen tuli\nsyödä tavallista vanginruokaa; mutta vaikka hän itse ei näkynyt panevan\nhuomiota ruuanmuutokseen, pani Bault jyrkän vastalauseensa tätä\nmääräystä vastaan.\n\n\"Hän on minun vankini\", selitti Bault. \"Minun on hengelläni vastattava\nhänestä, ja minun on siis katsottava, että hän saa kunnollista ruokaa.\nVoitaisiinhan koettaa antaa hänelle myrkkyä. Ei vesitilkkaakaan saa\nviedä hänen koppiinsa minun luvattani.\"\n\nKovan kuoren alla kätkeikse hänellä lämmin sydän, ja se tuiki tarkka\nhuolenpito, jota hän osotti Marie Antoinetten ruuan suhteen, oli vain\ntekosyy, jota hän käytti voidakseen edelleen toimittaa hänelle hyvää\nruokaa.\n\nTalvi läheni ja kuningattaren terveys paheni pahenemistaan. Hänen oli\nmyötäänsä vilu, ja hän valitti reumaattisia tuskia säärissään. Hänen\nsukiessaan tukkaansa, lähti päästä suuret tukot valkoisia hiuksia.\nHänen kasvonsa painuivat kuopalle ja tulivat ryppyisiksi kuin\nseitsenkymmenvuotisen eukon. Hän oli melkein sokea toisesta silmästään\nja hän oli tullut niin hermostuneeksi, että hänen koko ruumiinsa vapisi\njoka kerta kun hänen koppinsa ovi avattiin.\n\nSen jälkeen kuin Bault määrättiin portinvartijaksi, pääsi Rosalie\nLamorlière ani harvoin kuningattaren koppiin. Ainoa naishenkilö, joka\nsäännöllisesti kävi kuningattaren luona hänen viimeisimpinä\nelinaikoinaan, oli portinvartijan tytär. Hän ja hänen isänsä tapasivat\nvuorotellen kähertää kuningattaren hiuksia.\n\nBaultin suoriessa kuningattaren hiuksia, käytti Marie Antoinette\ntilaisuutta hyväkseen puhuakseen hänen kanssaan Templessä olevista\nrakkaista omaisistaan. Väliin puhui hän niinikään Baultille siitä\nkiitollisuudesta, jota hän tunsi Baultia kohtaan hänen osottamistaan\nhuomaavaisuuksista. Kuningattarella ei ollut tapana puhutella häntä\nnimellä Bault, vaan \"Bon\" (hyvä).\n\n\n\n\n15.\n\nMarie Antoinette oikeudessa.\n\n\nLokakuun 14. p:nä 1793 Marie Antoinette vihdoin saatettiin oikeuden\neteen.\n\nMaailmaa ei ollut enää olemassa hänen suhteensa, mutta sopivaisuuden\ntunne ei ollut vielä häntä jättänyt, ja sinä päivänä pukeutui hän niin\nhuolellisesti kuin hänen köyhyytensä suinkin salli.\n\nConciergeriessä oleskellessaan oli hän pannut hiuksensa solmulle niin\nyksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta kun hänen nyt oli esiintyminen\noikeusistunnon edessä, järjesti hän ne suuremmalla huolella sekä\nkoristi nauhoilla ja mustalla harsolla valkoisen myssynsä, jota hän\ntavallisesti oli käyttänyt vankilassa.\n\nOikeussalin ovi avautui, ja kuningatar tuli näkyviin. Sotamiesosaston\nsaattamana astua hoipersi hän ihmisjoukon läpi.\n\nHän oli nyt vain oman itsensä varjo. Vankilan ilma oli tuhonnut hänen\nkauniin ihonsa; silmät, jotka olivat vuodattaneet niin paljon kyyneliä,\nolivat punaiset ja turvonneet; silmänvalkuaisetkin olivat veristyneet.\nHänen laihtuneissa kasvoissaan oli kärsivä ilme, jota ei mikään\ntahdonlujuus pysty jäljettömiin poistamaan.\n\nMutta hänen sielunsa oli vahva ja tyyni ja hänen ryhtinsä arvokas. Se\noli jalosukuinen nainen, jota elonmyrskyt tosin olivat runnelleet, vaan\njoka silti ei ollut kadottanut rahtuakaan mielenlujuudestaan.\n\nSali oli täynnä uteliaita.\n\nAlimman luokan naiset olivat vallankumouksen aikana astuneet esille\nhuomaamattomasta asemastaan.\n\nHe olivat olleet mukana Bastiljia valloitettaessa; he olivat aamulla\nlokakuun 5. p:nä 1789 ryöstäneet Pariisin neuvostosalin, ja me tiedämme\nmiten he samana päivänä marssivat Versaillesiin. Elokuun 10. p:nä\nolivat he saastuttaneet kuninkaan linnan ja linnaan rynnättyään\nkasanneet inhottavaisuuksia inhottavaisuuksien päälle.\n\nYhtä hirveätä oli se pilkka, jolla he saattoivat vallankumousuhreja\nheidän kulkiessaan mestauslavalle. Samoin kuin heidän ulkomuotonsa oli\näärimmilleen hävytön ja julkea, samoin oli sääli heidän sielulleen\naivan vieras ilmiö. Kerran toisensa jälkeen marssittivat jakobiinit\nheidät kaupungin läpi, saattaakseen väestön kiihkoon.\n\nVilkkaammin olivat he kuitenkin toimessa kansalliskonventin\nistuntosalin parvilla, missä saivat huutaa ja meluta mielensä mukaan,\nsaaden alinomaa kannatusta jakobiineiltä. Aina varhaisesta aamusta asti\nolivat he valmiina paikallaan, ettei kenkään saisi vallata heidän\nsijojansa. Heillä oli tapana puhua kovalla äänellä ja keskeyttää\noikeuden toimintaa hävyttömillä huomautuksillaan. Päivittäisen\nharjoituksen kautta olivat he hyvin perehtyneet viheltämis- ja\nkäsientaputustaitoon. Pelkkä viittaus jakobiinien johtajien puolelta\nriitti tekemään heille heidän tehtävänsä tunnetuksi: jos he kuulivat\nviisaan ja oikeudenmukaisen ehdotuksen, joka tarkoitti maan parasta,\nheittivät he sukanneuleensa syrjään ja alkoivat tarmonsa takaa viheltää\nja ulvoa. Jos he sensijaan kuulivat puhuttavan murhasta ja\nverenvuodatuksesta, puhkesivat he riemuhuutoihin.\n\nMarie Antoinetten jutun aikana olivat he varanneet itselleen paraimmat\npaikat. Ennenkuin sali avattiin yleisölle oli vallankumouksellinen\noikeusto jo hommannut sijoja siellä osalle kiihkoisimpia tasavallan\nmiehiä.\n\nNäistä varotoimista huolimatta synnytti kuningattaren ryhti ja\nesiintyminen, jotka yhdessä hänen mustan leninkinsä kanssa antoivat\nhänelle melkein aavemaisen leiman, katsojain joukossa liikettä, joka\nsaattoi hänen tuomarinsa levottomiksi.\n\nSyytetty istuutui rautatuolille ja loi surua ja ylhäisyyttä ilmaisevan\nkatseen yleisöön, valamiehiin ja tuomareihin. Sitten alkoi hän\nkärsimättömästi ja halveksivasti rummuttaa sormillaan aidakkeeseen,\njuuri kuin olisi hän soittanut klaveeria.\n\nHänen molemmat asianajajansa istuutuivat hänen viereensä.\n\nKuulustelu alkoi:\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\nMarie Antoinette nousi ja vastasi kovalla äänellä:\n\n\"Marie Antoinette, Itävallan arkkiherttuatar.\"\n\n\"Ei, ei\", huusi Hébert. \"Ei arkkiherttuatar. Tasavalta ei tunne moisia\narvonimiä. -- Kuka te olette?\"\n\nKuningatar toisti tyynesti ja jos mahdollista vielä pontevammin:\n\n\"Itävallan arkkiherttuatar ja Ludvig Capetin, ranskalaisten entisen\nkuninkaan, leski.\"\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Kolmekymmentäkahdeksan vuotias.\"\n\n\"Missä olitte, ennenkuin teidät vangittiin?\"\n\n\"Lakiasäätävän kokouksen salissa.\"\n\nVallitsevan tavan mukaan luki nyt muuan oikeuden kirjureista\nsyytöskirjan.\n\nFouquier-Tinville oli pannut sangen paljon työtä sen valmistamiseen. Se\noli kuin yhteenveto kaikista niistä rikoksista, jotka voitiin lukea\nnuorelle ulkomaan ruhtinattarelle viaksi ja kaikista niistä\nvihamielisistä huhuista, jotka kymmenen vuoden mittaan olivat\nkierrelleet valtakunnassa.\n\n\"Samoin kuin Messalina, Brunhilda, Fredegunda tai Katarina\n(Mediciläinen), joiksi Ranskan kuningattaria ennen aikaan on nimitetty\nja joiden vihattu nimi ei koskaan kulu pois historian lehdiltä\" -- niin\nalkaa syytöskirjoitus -- \"samoin on Marie Antoinette, Ludvig Capetin\nleski, aina siitä asti kuin hän Ranskanmaahan tuli, ollut tämän maan\nvitsauksena ja verenimijänä. --\n\n\"Ennen onnellista vallankumousta, jonka kautta Ranska pääsi vapaaksi,\noli hän yhteydessä sen miehen kanssa, joka kutsui itseään Itävallan\nkeisariksi sekä Böömin ja Unkarin kuninkaaksi, ja tämä yhteys soti\nRanskan etuja vastaan. Ollen yhtä mieltä Ludvig Capetin veljien ja\nmoitittavan Calonnen kanssa ei hän ainoastaan palkinnut näiden miesten\nrikoksellisia vehkeitä ja mielettömällä tavalla tuhlannut kansan hiellä\nja vaivalla koottuja valtion varoja, vaan lähetti vielä aika ajoin\nkeisarille miljoonia, jotka silloin samoin kuin nyt auttavat Itävaltaa\nsodassa Ranskaa vastaan. Tällä suunnattomalla tuhlaamisella\ntyhjennettiin maan apulähteet.\n\n\"Capetin leski on lakkaamatta ylläpitänyt rangaistavia suhteita sekä\nulkovaltojen kanssa että Ranskanmaan sisälläkin; välittäjinään on hän\nkäyttänyt uskottuja apumiehiä, joille on maksanut palkan valtion\nrahoista. Kaikin ajateltavin keinoin on hän koettanut saada aikaan\nvastavallankumousta. Tätä silmämääränään pitäen sekä sillä verukkeella,\nettä yhteyden aikaan saaminen henkivartioväen sekä Flandren rykmentin\nupseerien ja sotamiesten välillä olisi välttämätön, toimitti hän näille\nrykmenteille lokakuun alussa 1789 juhlapäivälliset, jotka hänen\ntoivomuksensa mukaan muodostuivat täydellisiksi juomingeiksi. Leski\nCapet ja hänen liittolaisensa saivat vieraat humalapäissä houkutelluksi\nlaulamaan lauluja, jotka ilmaisivat mitä suurinta kansan halveksimista\nja uskollisinta rakkautta monarkiaa kohtaan. Hän sai heidät sitäpaitsi\nviekotetuksi kiinnittämään pukuihinsa valkoiset kokardit ja polkemaan\nkansalliskokardin jalkojensa alle.\n\n\"Ludvig Capetin kanssa liitossa painatti hän joukon vallankumouksen\nvastaisia kirjelmiä, joita hänen toimestaan levitettiin yltympäri\ntasavaltaa. Jopa ulottui hänen uskottomuutensa ja teeskentelytaitonsa\nniinkin pitkälle, että hän painatti ja levitytti kirjoituksia, joissa\nhäntä itseään kuvattiin sangen epäedullisessa valossa. Sen hän teki\nluulotellakseen ulkovalloille, että ranskalaiset häntä rääkkäsivät, ja\nkiihottaakseen heitä sen kautta vielä suuremmassa määrässä Ranskaa\nvastaan.\n\n\"Voidakseen sitä pikemmin toteuttaa vallankumouksen-vastaiset tuumansa,\nmyötävaikutti hän lokakuun alussa 1789 elintarpeiden hintojen\nkallistumiseen pääkaupungissa; siitä oli seurauksena mellakka, jonka\naikana joukko kansalaisia, miehiä sekä naisia, 5. päivänä lokakuuta\nsamana vuonna retkeili Versaillesiin.\n\n\"Tuo loppumattomiin vehkeilevä leski Capet kokoonkutsui kohta Pariisiin\ntultuaan salaisia kokouksia, joissa neuvoteltiin miten valtiosäännön\npohjaksi hyväksytty laki saataisiin paraiten kumotuksi. Eräässä noista\nkokouksista päätettiin, että Capet-perheen useasti yrittämä, mutta aina\nepäonnistunut pako pantaisiin täytäntöön. Leski Capet on eräässä\nkuulustelussa tunnustanut, että pako oli hänen valmistamansa ja että\nhän myös oli avannut ja sulkenut ne ovet, joiden kautta pakenijat\npoistuivat linnasta. Hänen poikansa, Kaarle Ludvigin, ja hänen\ntyttärensä tunnustuksista on edelleen käynyt selville, että Lafayette,\njoka kaikittain oli leski Capetin suosikki, sekä Bailly, Pariisin\nsilloinen pormestari, olivat olleet saapuvilla paon tapahtuessa, ja\nettä he olivat tehneet voitavansa sen edistämiseksi.\n\n\"Varennesista palattuaan oli leski Capet jälleen ollut johtavana\nsieluna salaliittolaisten kokouksissa. Yksissä neuvoin suosikkinsa\nLafayetten kanssa oli hän pyytänyt, että Tuileriain portit\nsuljettaisiin, estääkseen siten porvareja pääsemästä linnanpihaan. Vain\nne henkilöt, joilla oli erityiset kortit, saivat luvan päästä sisään.\nTämä sulkeminen, joka oli tapahtunut Varennesin pakolaisten\nrankaisemisen varjolla, ei itse asiassa ollut muuta kuin ennakolta\nsovittu petos, jolla kansaa estettiin saamasta selkoa niistä vehkeistä,\njoita sitä vastaan tässä inhoittavassa paikassa viritettiin.\n\n\"Murhat ja verilöylyt, jotka tapahtuivat eri paikoin tasavaltaa, olivat\nleski Capetin kokouksissa ennakolta päätetyt. Suurilukuisen\nisänmaanystäväin joukon veri vuodatettiin hänen käskystään ja\ntarkoituksessa saada nopeammin aikaan inhimillisten oikeuksien pohjalle\nlaadittujen ja siis Ludvig Capetin ja Marie Antoinetten vallanhimolle\nepäotollisten perustuslakien muuttaminen.\n\n\"Sen jälkeen kun valtiosääntö v. 1791 vahvistettiin, olivat leski\nCapetin harrastukset lakkaamatta suunnatut sen kumoamiseen. Kaikkien\nhänen toimenpiteittensä tarkoituksena oli vapauden sortaminen ja\nranskalaisten kahlehtiminen samalla hirmuvaltaisella ikeellä, jonka\nalaisina he jo niin liian kauan olivat huokailleet.\n\n\"Leski Capet valitsi kelvottomia ministereitä ja kenraaleja, jotka\nkansa jo aikaa sitten oli julistanut vapauden vihollisiksi. Sekä omien\nettä yhtä viekkaiden kuin uskottomien apuriensa metkujen kautta sai hän\naikaan sen, että Ludvig Capetin uusi kaarti vaihdettiin upseereihin,\njotka jo ennen, kun heitä oli vaadittu tekemään uskollisuudenvala\ntasavallalle, olivat luopuneet virasta ja jotka paljoa paremmin\nolisivat olleet paikallansa Koblenzissa, jonne he sittemmin\npakenivatkin.\n\n\"Leski Capet oli -- kansalliskokouksen vapautta vihaavain jäsenten\nkanssa yksissä tuumin -- julistanut sodan veljeään, Böömin ja Unkarin\nkuningasta vastaan. Hänen juonensa ja metkunsa, jotka aina ovat olleet\nRanskalle turmiolliset, aiheuttivat ranskalaisten ensimäisen\nperäytymisen Belgiasta.\n\n\"Samainen leski Capet kavalsi nyt häpeällisesti sotasuunnitelmat\nmuukalaisille sotapäälliköille. Vihollinen oli hänen kauttaan saanut\njoka kerta tiedon tasavallan armeijan liikkeistä, ja hän oli niin\nmuodoin syypää Ranskan armeijan tuon tuostakin kärsimiin tappioihin.\n\n\"Rikollisten auttajiensa kannattamana suunnitteli leski Capet vihdoin\n10. p:nä elokuuta kauhean salaliiton, joka ainoastaan isänmaanystävien\nuskomattomilla ponnistuksilla saatiin ehkäistyksi. Tätä tarkoitusta\nvarten oli hän koonnut Tuilerioihin ja linnan maanalaisiin käytäviin\naseestettuja miehiä, ja hän piti heitä yhtämittaisessa humalassa\nelokuun 9. päivästä elokuun 10. päivään.\n\n\"Ollen epäilemättä huolissaan siitä, ettei salaliitto johtaisi hänen\ntoivomaansa tulokseen, näyttäytyi hän jo illalla elokuun 7. p:nä\nsalissa, jossa valmistettiin patruunia. Hän kehotti sotamiehiä\ntyöskentelemään ripeämmin, ja kiihottaakseen heitä vielä suuremmassa\nmäärässä, otti hän yhden patruunan hampaittensa väliin ja puri sitä.\nYleisesti tunnettua on, että hän elokuun 10. p:nä kello kuuden ajoissa\naamulla astui Ludvig Capetin makuuhuoneeseen, saadakseen hänet\nlähtemään pihalle pitämään sotajoukkojen katselmusta. Ludvig Capetin\npalattua ojensi leski Capet hänelle pistoolin lausuen: 'Nyt on sinun\naika näyttäytyä!' Ludvig Capetin kieltäydyttyä ottamasta pistoolia,\nsanoi leski Capet häntä pelkuriksi. Vaikkakin Ludvig Capet\nkuulustelussa on väittänyt, ettei hän ollut käskenyt ampumaan\nväkijoukkoa, on aivan varmaa, että semmoinen päätös tehtiin yöllisessä\nkokouksessa linnassa. Siihen viittaavat sekä Marie Antoinetten\nesiintyminen sotamiesten edessä salissa että hänen kehotuksensa\nLudvig Capetille, hänen äkillinen pakonsa Tuilerioista, sekä ne\npyssynlaukaukset, jotka ammuttiin hänen astuessaan kansalliskokouksen\nsaliin. -- --\n\n\"Vielä oli leski Capet sen suuren vaikutusvaltansa avulla, joka hänellä\noli mieheensä, opettanut hänelle turmiollisen taidon teeskennellä ja\njulkisesti puhua toista kuin mitä itse ajatteli.\n\n\"Vihdoin oli leski Capet kaikissa suhteissa epäsiveellinen olento,\noikea Agrippina, niin rietas ja turmeltunut ja niin perehtynyt\nkaikkiin rikoksiin, ettei hän -- unhottaen äidinvelvollisuutensa ja\nluonnon vaatimukset -- arkaillut siveellisesti turmella omaa\npoikaansa.\" -- -- - --\n\nMarie Antoinette oli, osottamatta vähintäkään mielenliikutuksen\nmerkkiä, kuunnellut syytöstä -- aivan kuin henkilö, joka on tottunut\nolemaan vihattuna ja johon panettelun kärki ei enää pysty. Vieläpä\nsilloinkin, kun Fouquier-Tinville vertasi häntä Neeron äitiin ja\nsyytti häntä suunnattomimmasta kataluudesta, alaikäisen lapsensa\nviettelemisestä, pysyi hän tyynenä; syvimmän halveksimisen juonne vain\nvärähti hänen huulillaan.\n\nRyhdyttiin sitten kuulustelemaan todistajia.\n\nKuningatar näki paljon kasvoja, jotka olivat hänelle ennestään tuttuja:\nBaillyn, joka oli ollut hänen vastustajansa vallankumouksen ensi\naikoina, mutta joka nyt kunnioitti ja sääli häntä; amiraali Estaingin,\njoka aina oli ollut hänen kanssaan kieroissa väleissä ja uskonut\nkuningattaren estäneen hänen ylennystään, mutta joka oli liiaksi\njalomielinen tänä hetkenä vahingoittaakseen häntä; erään vanhan\npalvelijattaren Versaillesin linnasta, Reine Millotin, joka kertoi\nkuningattaren yrittäneen murhata Orléansin herttuan; suutari Simonin,\njoka syytti häntä siitä, että hän oli punonut vehkeitä Templessä;\nsantarmit Gilbertin ja Dufresnen sekä portinvartija Richardin, jotka\ntekivät selkoa neilikkasalaliitosta.\n\nSilloin tällöin välähti surumielinen sävy syytetyn kasvoilla, mutta\nmuuten ei hän välittänyt enempää uteliaista silmäyksistä, joita häneen\nluotiin, kuin mistään mitä salissa tapahtui.\n\nJoukko ihmisiä, jotka olivat halunneet olla läsnä, vaan jotka eivät\nolleet saaneet sijaa, oli kokoontunut ovelle ja kuunteli jännityksellä\nmitä jotkut raitista ilmaa hengittämään tulleet tiesivät kertoa.\n\nJutun käsittelyä seuranneille henkilöille tehtiin monenlaisia\nkysymyksiä.\n\n\"Onko madame Capet yhtä kopea nyt kuin Versaillesissa ollessaan?\" kysyi\nmuuan.\n\n\"Onko madame Veto peloissaan?\" kysyi toinen.\n\n\"Itkeekö madame Veto? Tunnustaako hän rikoksensa?\" kysyi kolmas.\n\nOsa kuninkaallismielisiä oli sekautunut väkijoukkoon. He odottivat\nkuumeentapaisessa ahdistuksessa tietoja.\n\nPäivemmällä tunkeusi eräs hallien myyjätär ulos salista. Kyynelsilmin\nkertoi hän kansanjoukolle kuningattaren aivan varmaan pelastuvan.\n\"Marie Antoinette on vastannut kysymyksiin kuin enkeli\", sanoi hän.\n\nKuninkaallismieliset olivat vallan iloisina.\n\n\"Häntä ei tuomita kuolemaan\", sanoivat he toinen toiselleen; \"hänet\najetaan maanpakoon.\"\n\nJa he kulkivat joukosta joukkoon levittäen tätä ilahuttavaa uutista.\n\nVäkijoukko alkoi vähin erin hajaantua oikeussalin ulkopuolelta.\nJakobiinien vakoilijat säikyttivät kuningasmielisiä ja yllyttivät\nsyytetyn vastustajia yhä äänekkäämmin julkihuutamaan vihaansa.\n\nKuulustelua todistajien ja kuningattaren kanssa jatkui sillä välin\noikeussalissa.\n\nKuningattaren laihtuneet, jyrkkäpiirteiset kasvot, puhuen pitkistä\nkärsimyksistä, näyttivät osottavan, ettei hänestä tulisi pitkäikäistä\neläjää tämän maan päällä, vaikkei mestauslavakaan häntä odottaisi.\nMutta joka kerta kun hän avasi suunsa vastatakseen tuomareilleen, tunsi\nettä vahva sielu asui tuossa heikossa ruumiissa. Kuulustelun aikana\nsaavutti hän loistavan voiton niistä vihamiehistään, jotka olivat\nluulleet hänen sortuvan. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin maltillisesti\nja harkitsevasti.\n\nVastauksillaan ei hän saattanut ketään vaaraan. Kylmän ylpeästi kantoi\nhän vastustajiensa vihan, jalosti ja hienotuntoisesti suojeli hän\nystäviään.\n\nHäntä syytettiin siitä, että hän oli vallinnut puolisoaan, ja hän\nvastasi: \"Toista on kehottaa johonkin asiaan ja toista panna se\ntäytäntöön.\"\n\nHäntä soimattiin siitä, että hän oli ollut tasavallan leppymättömin\nvihollinen ja että hän Ludvig Capetin kuoltua oli pitänyt poikaansa\nkuninkuuden perijänä. Hän vastasi:\n\n\"Jos Ranska kuninkaan hallittavana voi tulla onnelliseksi, toivoisin\npoikani olevan tuo kuningas, mutta jos se voi tulla onnelliseksi\nkuninkaatta, tahdomme minä ja poikani iloita sen onnesta.\"\n\nErään valamiehen mielestä ei Marie Antoinetten hartioille laskettu\nsuruntaakka ollut vielä kyllin raskas. Hän siis muistutti, että Marie\nAntoinetten yhdeksän-vuotias poika oli saatu allekirjoittamaan selitys,\njosta kävi selville, että vankilassa sekä äiti että täti olivat\nvietelleet hänet luonnottomaan irstaisuuteen.\n\nKuningatar loi maahan silmänsä kuullessaan tämän pöyristyttävän\nsyytöksen, johon kuulusteluaikana tähän saakka tahallaan oli vältetty\nkoskettamasta.\n\nHänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa saattoi tuomarit siihen\nluuloon, ettei hän ollut kuullut tahi ymmärtänyt mitä oli lausuttu.\n\nFouquier korotti äänensä huomauttaakseen, ettei Marie Antoinette ollut\nvastannut viimeiseen kysymykseen.\n\nMarie Antoinette kohosi istualtaan. Viattomuuden majesteettisuudella\nkääntyi hän läsnäolevien puoleen.\n\n\"Etten ole vastannut tuohon syytökseen\", lausui hän, \"johtuu siitä,\nettä luonto kieltäytyy vastaamasta mokomaan syytökseen äitiä vastaan.\nMinä vetoan kaikkiin äiteihin, jotka ovat täällä läsnä!\"\n\nJalo suuttumus, joka leimusi hänen silmistään, häpeän puna, joka peitti\nhänen sitä ennen kalmankalpeat poskensa, tenhosi läsnäolijat.\n\nTänä silmänräpäyksenä olivat hänen kasvonsa ikäänkuin sädekehän\nympäröimät, eikä kukaan läsnäolijoista sittemmin koskaan saattanut\najatella tätä lokakuun päivää muistamatta kuningattaren sanojen tekemää\nvaikutusta.\n\nHänen huutonsa oli kohdannut ymmärtämystä, ja tämä hetki muodostui\nhänen nöyryytysaikansa riemuvoitoksi. Niiden, jotka hiljan olivat häntä\npilkanneet, kuultiin nyt sydäntäsärkevästi itkevän, ja useita naisia\noli kannettava pyörtyneinä ulos.\n\nTuomarit vapisivat. Ei ollut ainoatakaan heistä, jolle yleisön\nmielenliikutus ei olisi tuntunut ikäänkuin kasvoihin sattuneelta\niskulta.\n\nKuningattaren sanojen vaikutusta koetettiin tehdä tehottomaksi\nalottamalla kuulustelu niiden todistajain kanssa, jotka oli haastettu\ntekemään selkoa Tuilerioihin 20. p:nä kesäkuuta tapahtuneesta murrosta.\nMutta yleisö kuunteli enää hajamielisesti jutun käsittelyä, ja\npuheenjohtajan ääni vapisi hieman hänen kello viisi iltapäivällä\nilmoittaessa kuulustelun sinä päivänä loppuneeksi.\n\nSali tyhjeni niin pian kuin tuli tunnetuksi, että jutun käsittely oli\nlykätty seuraavaan päivään, mutta käytävissä ja neuvostosalin torilla\naaltoili sankkoja ihmisparvia. Eri ryhmissä kuiskailtiin:\n\n\"Hän on ihmeteltävä. Hän ei voi tulla tuomituksi muuhun kuin\nmaanpakoon.\"\n\nPitkällisestä kuulustelusta rasittuneena oli Marie Antoinette monta\nkertaa pyytänyt lasillisen vettä.\n\nLäsnäolevien virkamiesten ja upseerien joukossa, jotka kymmenen vuotta\ntakaperin olisivat kilvoitelleet kunniasta saada tuoda hänelle lasin\nvettä ja jonka he olisivat polveaan notkistaen hänelle ojentaneet, ei\nollut ainoatakaan, joka olisi tohtinut tehdä hänelle tämän mitättömän\npalveluksen.\n\nSääli valtasi viimein erään niistä santarmeista, jotka olivat\nsaattaneet häntä Conciergeriestä, ja hän toimitti kuningattarelle tämän\nvirvokkeen.\n\nKuningatar oli aivan menehtyä väsymyksestä. Kun hänen piti lähteä\nsalista, kompastui hän ja pyysi apua.\n\n\"Minä en näe enää\", sopersi hän pyörtymäisillään.\n\nSantarmi tarjosi hänelle käsivartensa ja auttoi hänet rappusista alas.\n\nMutta tämän tähden hänet jo seuraavana päivänä erotettiin ja toinen\nmäärättiin hänen sijaansa. Hänet heitettiin vankilaan ja mestattiin\nsittemmin.\n\nKun jutun käsittelyn oli määrä jatkua seuraavana aamuna, ei ainoastaan\noltu ryhdytty niiden vangitsemiseen, jotka olivat osottautuneet\nmyötätuntoisiksi Marie Antoinettea kohtaan, vaan vieläpä estettiin\noikeuspaikkaan pääsemästä muita kuin sellaisia, joiden kasvot\nilmaisivat hurjaa ihastusta hänen onnettomuutensa johdosta.\n\nLokakuun 15. päivä oli hänen kärsimystensä viimeinen; seuraava jo toisi\nhänelle vapautuksen: kuoleman.\n\nTodistajat kutsuttiin uudestaan esiin, niiden joukossa entinen\nsotaministerikin. Hän kumartaa Marie Antoinettelle yhtä syvään kuin\nennen oli tehnyt Versaillesissa. Häneltä kysytään tunteeko hän\nsyytetyn.\n\n\"Kyllä\", vastaa hän, kumartaen jälleen syvään Marie Antoinettelle,\n\"minulla on kunnia tuntea kuningatar.\"\n\nVihdoin on kuulustelu päättynyt, todistajat eivät ole voineet näyttää\nhänen syyllisyyttään.\n\nKysytään, onko hänellä todistajain lausuntojen johdosta mitään\nmuistuttamista.\n\nHän vastaa: \"Eilen en tuntenut todistajia enkä tiennyt, mistä minua\ntultaisiin syyttämään. Minä lopetan huomauttamalla, että olin vain\nLudvig kuudennentoista vaimo ja että olin pakotettu toimimaan hänen\ntahtonsa mukaisesti.\"\n\nOn tällä välin tullut ilta. Molemmat asianajajat, jotka\nmuodon vuoksi ovat syytetyn puolustajiksi määrätyt, nousevat\nsijoiltaan. Chauveau-Lagarde ottaa ensin puhuakseen, sitten puhuu\nFronson-Ducaudray. Molempien puhe huokuu kauttaaltaan innostusta ja\nvakuutuksen voimaa.\n\n\"Kuinka mahdattekaan olla väsynyt, monsieur Chauveau-Lagarde\", kuiskaa\nMarie Antoinette puolustajalleen. \"Olen teille suuresti kiitollinen\nvaivastanne.\"\n\nLäsnäolijat kuulevat nämä sanat, ja kuningattaren puolustaja vangitaan\nhänen näkyvissään.\n\nPuheenjohtaja luo yleiskatsauksen asiain menoon, ja tämä yleiskatsaus\nmuodostuu hänen suussaan vihaiseksi syytökseksi, joka on omiaan\nnäyttämään valamiehille mitä heiltä odotetaan. \"Ranskan kansa se\nsyyttää Marie Antoinettea\", sanoo hän.\n\nKuvattuaan muutamin, mitä katkerinta vihaa uhkuvin sanoin syytetyn\njulkista elämää, esittää hän seuraavat kysymykset:\n\n1) \"Onko todistettu, että on ollut olemassa vehkeileviä suhteita\nulkovaltojen ja muiden tasavallan vihamiesten kanssa, suhteita, joiden\ntarkoituksena on ollut rahoilla avustaa maan vihollisia, tehdä\nheidän hyökkäyksensä Ranskaan mahdolliseksi ja helpottaa heidän\nsotajoukkojensa onnistumista?\"\n\n2) \"Onko todistettu, että Itävallan Marie Antoinette, Ludvig Capetin\nleski, on ylläpitänyt tällaisia suhteita ja että hän on ottanut osaa\nnäihin salahankkeisiin?\"\n\n3) \"Onko todistettu, että on ollut olemassa salaliitto, jonka\ntarkoituksena on ollut saada aikaan sisällinen sota ja sen kautta\nkukistaa tasavalta?\"\n\n4) \"Onko todistettu, että leski Capet on ollut tässä salaliitossa\nosallisena?\"\n\nValamiehet poistuvat ja neuvottelevat noin tunnin ajan. Kaikki\nvastaavat näihin kysymyksiin myöntävästi.\n\nKuolemantuomio julistetaan.\n\nSe vastaanotetaan yleisön puolelta hiiskumattomalla äänettömyydellä.\n\nMarie Antoinette pysyy liikkumattomana; vain tuokion ajan näkyy\nhämmästys kuvastuvan hänen kasvoillaan. Sen jälkeen lähtee hän\noikeussalista, otsa kohotettuna ja suomatta tuomareille enempää kuin\nkenellekään läsnä olevista katsettakaan.\n\n[Chauveau lausuu muistokirjoitelmissaan, että kuningatar oli\nhämmästyksestä menehtyä ja että hän viimeiseen asti oli toivonut\npelastuvansa. Mutta vaikka tämä onkin hänen puolustajansa kertomaa,\nnäyttää silti kaikki viittaavan siihen, että kuningatar jo aikaa sitten\noli luopunut kaikista turhista toiveista. Joka tapauksessa on hänen\nheikkoutensa ollut vain tuokion kestävä ja hänen hämilläolonsa tuskin\nhuomattava. \"Le Moniteur\" ja \"Le Bulletin du Tribunal révolutionaire\"\nkertovat molemmat yhtäpitävästi, ettei vähintäkään mielenliikutusta\nvoinut lukea kuolemaan tuomitun kasvoista, ja Chauveau-Lagarde\nkirjoittaa itse: \"Hän ei osottanut vähintäkään pelon, mielenkarvauden\ntai heikkouden merkkiä.\"]\n\n\n\n\n16.\n\nKuningattaren testamentti. -- Kuolemaantuomitun viimeinen päivä.\n\n\nKello neljä aamulla Marie Antoinette palasi koppiinsa.\n\nEnsi kertaa Conciergeriessä oloaikanaan jätettiin hänet yksin; molemmat\nsantarmit jäivät oven ulkopuolelle.\n\nBault oli varmaan saanut käskyn antaa hänelle kirjoitusneuvot, jos hän\nniitä haluaisi; sillä heti kun kuningatar pyysi niitä, toi Bault\nhänelle kynän, mustetta ja paperia.\n\nKuningatar istahti nyt ja kirjoitti mainion kirjeensä prinsessa\nElisabethille, jota kirjettä on kutsuttu \"Marie Antoinetten\ntestamentiksi\".\n\n                              \"Lokak. 16. p. kello 4 1/2 aamulla.\n\n    Sinulle, rakas sisareni, osotan minä nämä viimeiset rivit. Minut\n    on vastikään tuomittu kuolemaan, ei häpeälliseen kuolemaan --\n    sillä semmoinen on se ainoastaan rikoksentekijöille -- vaan\n    yhdistettäväksi veljesi kanssa. Syytönnä kuten hän, toivon\n    viimeisinä hetkinäni voivani osottautua yhtä lujaksi kuin hän.\n    Minä olen levollinen, niinkuin on se, jota ei omatuntonsa soimaa\n    mistään. Minua kovasti surettaa, että minun täytyy jättää\n    lapsiraukkani. Sinä tiedät, että elin yksinomaan heidän tähtensä,\n    heidän tähtensä ja sinun, hyvä ja rakas sisareni, sinun, joka\n    ystävyydestä olet uhrannut kaikki ja jäänyt meidän luoksemme.\n    Millaiseen tilaan jätänkään teidät!\n\n    Puolustuspuheesta jutun käsittelynalaisena ollessa olen saanut\n    tietää, että tyttäreni on sinusta erotettuna. [Tämä oli\n    väärinkäsitys kuningattaren puolelta.] Lapsi raukka! En tohdi\n    kirjoittaa hänelle, sillä hän ei koskaan saisi kirjettäni. En\n    tiedä edes, joutuuko tämäkään kirje sinun käsiisi. Ota vastaan\n    siunaukseni molempain lasteni hyväksi. Toivon heidän kerran,\n    kun he tulevat suuriksi, tulevan jälleen yhdistetyiksi kanssasi\n    ja saavan silloin nauttia sinun hempeää huolenpitoasi. Suokoon\n    Jumala heidän muistavan, mitä niin usein olen teroittanut\n    heidän mieleensä: että tarkka velvollisuuksien täyttäminen on\n    elämän vankin perustus ja että heidän keskinäinen rakkautensa\n    ja luottavaisuutensa on luova heidän onnensa. Ymmärtäköön\n    tyttäreni, että hänen, vanhempana ollen, alati on auttaminen\n    veljeänsä neuvolla ja työllä. Saattakoon hänen rakkautensa\n    hänet käsittämään sen! Ja osottakoon poikani aina sisarelleen\n    sitä huolenpitoa ja auttavaisuutta, johon hellyys häntä\n    velvoittaa. Tulkoot he lopuksi tietämään, että millaiseen\n    asemaan he joutunevatkin, eivät he milloinkaan tunne totista\n    onnea ilman yksimielisyyttä. Ottakoot he meistä esimerkkiä!\n    Kuinka lohdullinen onkaan keskinäinen rakkautemme ollut meille\n    onnettomuutemme päivinä! Onnen päivinä on ystävän kanssa jaettu\n    ilo kaksinkertainen -- ja mistäpä löytää armaamman ja kalliimman\n    ystävän kuin juuri omasta suvustaan. Älköön poikani vihdoin\n    unohtako isänsä sanoja, jotka minä vielä kerran toistan: 'Hän ei\n    saa koskaan yrittää kostaa meidän kuolemaamme'.\n\n    Minun täytyy nyt puhua kanssasi eräästä sydämelleni varsin\n    tuskallisesta asiasta. Tiedän, miten paljon tuo lapsi on\n    aiheuttanut sinulle surua. Anna hänelle anteeksi, rakkahin sisar;\n    ajattele hänen vähäistä ikäänsä ja ajattele, miten helposti saa\n    lapset sanomaan mitä tahtoo, jopa sellaistakin, jota he eivät\n    lainkaan ymmärrä. Toivon sen päivän koittavan, jolloin hän sitä\n    selvemmin käsittää rakkautesi arvon.\n\n    [Marie Antoinette viittaa tässä siihen häpeälliseen selitykseen,\n    johon Ludvig XVII lapsellisessa viattomuudessaan oli saatu\n    viekotetuksi. Tunnettua on, kuinka kovin äiti raukka pelkäsi,\n    että inhottavat sanat, jotka oli pantu lapsen suuhun,\n    lankeaisivat raskaasti prinsessa Elisabethin sydämelle.]\n\n    Vielä on minun uskottava sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin\n    tahtonut panna ne paperille silloin kun oikeusjuttu minua vastaan\n    alkoi. Mutta paitsi sitä ettei minun sallittu kirjoittaa, päättyi\n    oikeudenkäynti niin pian, etten totisesti saanut siihen aikaa.\n\n    Minä kuolen katoolisessa, apostolisessa ja roomalaisessa uskossa,\n    joka on ollut esivanhempieni usko, jossa minua on kasvatettu ja\n    jota aina olen tunnustanut. Minulla ei ole odotettavissa mitään\n    hengellistä lohdutusta, sillä en tiedä tokko täällä on sitä uskoa\n    tunnustavia pappeja, ja heidän olisi sitä paitsi vaarallistakin\n    astua jalallaan paikkaan, jossa minä nyt olen. Vilpittömin\n    sydämin rukoilen Jumalalta anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, jota\n    mahdollisesti olen tehnyt siitä asti kuin silmäni näkivät päivän\n    valon. Toivon, että Hän hyvyydessään kuulee viimeiset rukoukseni\n    sekä kaikki ne, jotka ennen olen Hänelle lähettänyt anoen, että\n    Hän sulkisi sieluni armoonsa ja laupeuteensa.\n\n    Minä pyydän kaikilta, joita tunnen, ja erittäinkin sinulta,\n    sisareni, anteeksi sitä surua, jota vasten tahtoani olen teille\n    tuottanut. Minä annan kaikille vihamiehilleni anteeksi sen\n    pahan, mitä he ovat minulle tehneet. Lähetän tädeilleni sekä\n    kaikille veljilleni ja siskoilleni jäähyväiseni. Minulla oli\n    ystäviä; ajatus olla heistä ainaiseksi erotettu, ja ajatus,\n    mitä levottomuutta he ovat minun tähteni kokeneet, on tuottanut\n    minulle surua, joka seuraa minua hautaan. He saavat ainakin\n    tietää, että olen ajatellut heitä viimeiseen saakka.\n\n    Hyvästi, hyvä ja hellä sisareni! Kunpa kirjeeni joutuisi sinun\n    käsiisi! Ajattele aina minua! Syleilen kaikesta sydämestäni\n    sinua sekä armaita lapsiraukkojani. Oi, Jumalani, miten\n    sydämeenkoskevaa on jättää teidät ainaiseksi!\n\n    Hyvästi! -- -- Hyvästi! -- En saa nyt ajatella muuta kuin\n    hengellisiä tarpeitani. Kun en ole vapaa toimimaan tahtoni\n    mukaan, tuodaan ehkä luokseni pappi. Mutta täten ilmoitan, etten\n    puhu hänelle sanaakaan ja että kohtelen häntä kuin ventovierasta.\"\n\nBault astui sisään; kuningatar oli itkenyt kirjoittaessaan. Ja\nennenkuin hän ojensi kirjeen portinvartijalle, peitti hän sitä jälleen\nsuuteloillaan ja kyynelillään.\n\nKirje ei koskaan joutunut prinsessa Elisabethin käsiin.\n\nNäyttää siltä kuin santarmit olisivat ikkunasta pitäneet silmällä mitä\nkopissa tapahtui, sillä Baultin tullessa ulos pyysivät he saada kirjeen\nnähdäkseen. Portinvartijan oli pakko jättää se Fouquier-Tinvillelle,\njoka säilytti sitä kotonaan sen sijaan, että olisi jättänyt sen\nTempleen. Täältä sen löysivät hallituksen lähetit, kun nämä useita\nvuosia sen jälkeen saivat toimekseen tarkastaa hänen papereitaan. Kirje\nliitettiin häntä vastaan vireille pantua juttua koskeviin\nasiakirjoihin.\n\nErään luotettavan henkilön välityksellä jätettiin se vihdoin v. 1816\nkuningas Ludvig XVIII:nnelle. Marie Antoinetten niin kutsuttu\n\"testamentti\", jonka Fouquier-Tinville, Guffroy, Massieu, Legot ja\nLeceintre ovat allekirjoittaneet, säilytetään nykyään Ranskan\nvaltioarkistossa. Paperilla huomaa vieläkin hänen kyyneltensä jälkiä.--\n\nBaultin poistuttua kävi Marie Antoinette polvilleen ja rukoili kauan ja\nhartaasti. Saint-Marguériten seurakunnan kirkkoherra, joka istui\nvangittuna vastapäisessä kopissa, ojensi kätensä häntä kohden ja antoi\nhänelle loitolta siunauksensa.\n\nKuningatar nousi jälleen, kävi täysissä pukimissaan vuoteelleen ja\nkääri peitteen jalkojensa ympäri; ja Jumala soi hänelle muutaman tunnin\nrauhaisan unen.\n\nVihdoin koitti päivä.\n\nPortinvartijan tytär tuli sisään auttaakseen kuningatarta. Tämä makasi\nsilloin vielä vaate päällä vuoteellaan. Kynttilä oli palanut loppuun.\n\nKuningatar nousi, söi palasen leipää ja linnunsiiven, jotka nuori tyttö\noli tuonut muassaan, ja sitten ryhtyi hän muuttamaan pukua.\n\nHän pani ylleen toisen paidan. Viime kuukausina oli häntä vaivannut\nalituinen verenjuoksu; verisen paidan, jonka hän riisui yltään, kätki\nhän erääseen kopin nurkkaan.\n\nHän pani nyt jalkaansa mustat sukat ja mustat korkeakantaiset kengät.\nHän puki ylleen valkoisen leningin, jota hän ennen aikaan oli käyttänyt\naamupukuna, sekä valkoisen, mustilla ruusukkeilla varustetun\nkampauskaavun. Valkoinen kaulahuivi täydensi hänen pukunsa. Lopuksi\nleikkasi hän poikki hiuksensa ja pani päähänsä lenonkimyssyn ilman\nnauhoja.\n\nKopin ovelle koputettiin. Muuan perustuslaillinen pappi, Firard seisoi\noven takana ja pyysi saada kuulla hänen synnintunnustuksensa.\n\nKuningatar kieltäytyi ripittämästä itseään hänelle. Hänen mielipiteensä\nmukaan oli kirkollinen hajaannus, joka oli suureksi osaksi\nperustuslaillisten pappien aiheuttama, vallankumouksen suurimpia\nkirouksia.\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi hän, \"mutta uskontoni kieltää minua\nvastaanottamasta Jumalan anteeksiantoa papilta, joka kuuluu toiseen\nuskontunnustukseen.\"\n\n\"Madame\", intti pappi, \"mitä tullaan sanomaan, kun saadaan tietää\nteidän viimeisinä hetkinänne kieltäytyneen vastaanottamasta kirkon\narmonvälikappaleita?\"\n\n\"Henkilöille, jotka mahdollisesti puhuvat kanssanne siitä, voitte\nsanoa, että jumalallinen laupeus on pitänyt huolen siitä, ettei minun\nole tarvis jäädä niitä vaille\", vastasi hän.\n\nLuotettavat kertomukset tietävät, että eräs pappi, joka oli pysynyt\nuskollisena sekä kuningasvallalle että vanhalle kirkkoasetukselle,\nkuukautta ennen neiti Fouchén avulla oli hankkinut itselleen pääsyn\nConciergerieen. Hän oli salaa ripittänyt kuningattaren ja antanut\nhänelle syntien anteeksiantamuksen.\n\nAlivartija Lariviére -- sen naisvanhuksen poika, joka ensi aikoina oli\npalvellut kuningatarta -- astui koppiin.\n\n\"Tervehtikää äitiänne\", lausui Marie Antoinette hänelle, \"ja sanokaa\nettä minä kiitän sydämestäni häntä minua kohtaan osottamasta\nhuolenpidosta ja että pyydän häntä rukoilemaan Jumalaa puolestani.\"\n\nTaasen koputettiin ovelle; mestauksen hetki lähestyi. Oikeudenkirjuri\ntodistajineen saapuu nyt lukemaan hänelle kuolemantuomiota.\n\n\"Ei sitä tarvitse lukea\", sanoi Marie Antoinette. \"Minä tiedän jo\nsisällyksen.\"\n\n\"Ykskaikki\", vastasi oikeudenkirjuri, \"se on vielä kerran luettava.\"\n\n\"Uskotteko, että kansa päästää minut mestauslavalle repimättä minua\nkappaleiksi?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Madame\", vastasi muuan todistajista, \"te saavutte mestauslavalle\nmitään pahaa teille tapahtumatta.\"\n\nVihdoin tuli pyöveli, viimeinen, jonka oli määrä esiintyä tässä\nmurhenäytelmässä.\n\nPappi koetti vielä kerran saada kuningatarta taipumaan.\n\n\"Kuolemanne sovittaa --\" alkoi hän.\n\nMutta Marie Antoinette puuttui hänen puheeseensa:\n\n\"Hairahduksia, vaan ei rikoksia\", lausui hän.\n\n\"Tahdotteko, että seuraan teitä?\" kysyi pappi.\n\n\"Kuten tahdotte\", vastasi kuningatar.\n\nHän syleili portinvartijan tytärtä ja antoi kärsivällisesti sitoa\nkätensä.\n\nSitten astui hän vakain askelin ulos huoneesta ja käytävää alas.\n\nKello oli sillävälin tullut yksitoista. Conciergerien ristikkoportti\navattiin. Liikutus värisytti kokoontunutta ihmisjoukkoa.\n\nKuningatar astuu ulos. Hänen ryhtinsä on majesteetillisen ylväs kuten\nmuinoin, kun hän loistossaan kulki peililasien läpi Versaillesissa,\nmutta hänen kätensä ovat selän taakse sidotut. Pyöveli pitää nuoran\npäistä kiinni ja koettaa parastaan, ettei nuora pääsisi kiristämään.\nKuningatar on kalpea, mutta hänen katseensa on tyyni.\n\nYksinkertaiset rattaat odottavat portilla. Marie Antoinette ei saa\nhillityksi hämmästyksen synnyttämää liikutusta nähdessään nämä\nmatkavaunut; pyörät ovat liassa, ja puseropukuinen mies istuu ajajana.\n\nPappi istuutuu kuningattaren viereen höyläämättömälle vaununistuimelle.\n\n\"Madame\", sanoo hän, \"nyt on hetki tullut, jolloin tarvitaan\nrohkeutta.\"\n\n\"Rohkeutta!\" lausuu Marie Antoinette vilkkaasti. \"Sitä minulta ei ole\nenää kaukaan aikaan puuttunut, enkä luule, että se minua tänäänkään\npettää.\"\n\nKolmekymmentätuhatta sotamiestä seisoo aseissa kuningattaren takia;\nhe muodostavat kujanteen, joka ulottuu Conciergeriestä aina\nmestauspaikalle. Hyökkäyksen mahdollisuus vajaan neljänkymmenen\npeninkulman päässä Pariisista oleskelevien itävaltalaisten puolelta\nsekä salaliiton mahdollisuus hengeltä tuomitun kuningattaren\npelastamiseksi on aiheuttanut kaikkien näiden joukkojen\nliikkeellepanon. Tämä on viimeinen, joskin vastentahtoinen\nkunnianosotus, jonka Ranska omistaa Marie Antoinetten kadonneelle\nsuuruudelle.\n\nRumpujen pärinän herättämänä on Pariisin kaupungin väestö aamusta\nalkaen ollut jalkeilla nähdäkseen entisen kuningattaren kulkevan ohi.\nJokaikinen paikka on otettu. Ihmisiä on kiivennyt puihin, ja ikkunat,\nbalkongit, katot ovat täynnä katsojia.\n\n\"Eläköön tasavalta!\" huudetaan.\n\nRattaat etenevät hitaasti, ne tärskyvät epätasaisella kivityksellä, ja\nMarie Antoinetten, jolla on kädet taakse sidottuna, on vaikea pysyä\ntasapainossa. Kuitenkin onnistuu hänen säilyttää arvokas ryhtinsä.\n\n\"Se on toista kuin Trianon tyynyt!\" huudetaan pilkaten hänelle.\n\nMuutamat katsojista paukuttavat käsiään. Näyttelijä Grammont\nväärinkäyttää asemaansa kansalliskaartin upseerina; hän kumartaa\njalustimen varassa ja osottaa miekkansa kärjellä kuolemaantuomittua,\nikäänkuin kehottaakseen kansaa solvaamaan entistä kuningatartaan.\n\nKuningattaren henki liihottelee korkealla ihmisjoukon loukkausten\nyläpuolella. Hänen katseensa soluu yli noiden epälukuisten, vihan\nvääristämäin kasvojen, näkemättä niitä. Hän kuulee melun, mutta se ei\nsaa hänen sydäntään liikutetuksi.\n\nKirjavien kuvien sarjana vierii mennyt elämä hänen sielunsa silmien\nohi. Ikäänkuin verhon läpi näkee hän etäisyyden, menneisyyden, joka oli\nhänelle rakas. Hän ajattelee äitiään, joka jo kymmenen vuotta on\nlevännyt yksinäisessä hautaholvissa esi-isäinsä luona ja jonka\nominaisuuksia hänessä on valitettavasti liian vähän ollut. Hän muistaa\nsen ajan, jolloin kansa riemuiten tervehti nuorta Marie Antoinettea, ja\nloistavaa tuloansa Ranskaan, muistaa myös tulevien onnettomuuksien\nenteet, jotka sattuivat hänen hääpäivänsä jälkeen.\n\nHän muistaa miten yksinäiseltä hänestä tuntui loistava hovielämä\nvieraassa maassa, ja hän muistaa kaikki hairahduksensa -- kaikki ne\nvuodet, jotka oli viettänyt huvien yhtämittaisessa huumeessa.\n\nKukaan hänen ystävistään ei ole tullut sanomaan hänelle hyvästi tai\nsaattamaan häntä hänen viimematkallaan. Moni on mennyt pois jo ennen\nhäntä, ja toisia hän kukistuessaan vetää muassaan. Mutta useimmat\nheistä ovat julmasti hänet hyljänneet, eikä kukaan laske seppelettä\nhänen haudalleen.\n\nHän ajattelee puolisoaan, joka suoritti saman matkan kuin hän, ja\nlapsiaan, jotka hän jättää jälkeensä vankilaan. --\n\nMitä kauemmas saattue ehtii, sitä arvokkaammaksi muuttuu väkijoukon\nkäytös. Hämmästys on luettavana useitten kasvoissa, ja toiset pyörtyvät\nnähdessään kuningattaren.\n\nKohta on tunti kulunut siitä, kun rattaat lähtivät Conciergeriestä.\nLähennytään turmionpaikkaa, joka samoin kuin kadut on ahdinkoon asti\ntäynnä kansaa.\n\nRattaat pysähtyvät Tuileriapuiston luona. Marie Antoinette kääntää\nkatseensa sitä linnaa kohden, johon hän ensi kertaa saapui\nkruununprinsessana, kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ja josta hän\nlähti elokuun 10. p:nä saman kansan vihan ulinan kaikuessa, kansan,\njonka tunteet niin julmasti vaihtuvat.\n\nJumala yksin tietää, mitä ajatuksia tällä hetkellä hänen sydämessään\nliikkui. Jumala yksin tuntee ne hartaat, katuvaiset rukoukset, jotka\nnousivat hänen surujen murtamasta sydämestään. Mietteiden ja muistojen\ntaakan painamana vaipui hänen päänsä rintaa vastaan. Hän meni entistään\nkalpeammaksi, ja raskaita kyyneliä valui hänen poskiaan alas.\n\nMestauslava oli pystytetty vapaudenpatsaan viereen.\n\nKuningatar ponnisti kaikki voimansa. Hän astui mestauslavan portaita\nylös tyynempänä kuin hän oli lähtiessään vankilasta, ja hänen ryhtinsä\noli yhtä majesteetillinen kuin silloin, kun hän onnensa päivinä\nvaltaistuimelta tervehti alamaisiaan.\n\nEnnenkuin pääsi ylemmälle porrasistuimelle sattui hän tallaamaan\nmestaajan jalalle.\n\nMestaaja parahti tuskasta.\n\nKuningatar kääntyi häneen päin ja virkkoi erinomaisella\nkohteliaisuudella:\n\n\"Pyydän anteeksi, herraseni!\"\n\nKompastuessaan pudotti hän toisen kenkänsä, joka oli silmäänpistävän\npieni. Muuan kansanmies nosti sen ja säilytti kuten pyhänjäännöstä.\n\nKuolemaantuomitun viimeinen katse haki Templeä. Sitten lankesi hän\npolvilleen ja luki viimeisen rukouksensa. Luottavaisesti astui hän\nkuolemaansa vastaan.\n\nMestaaja vapisi, kun hänen piti antaa kirveen pudota.\n\nNeljä minuuttia sen jälkeen oli hän täyttänyt tehtävänsä; kuningattaren\npää putosi.\n\nPyövelin ajuri otti sitä hiuksista ja näytti kansalle.\n\nKello oli neljänneksen yli kaksitoista. Tämä oli lokakuun 16. päivänä\n1793.\n\n\"Eläköön tasavalta!\" huudettiin väkijoukon keskeltä.\n\nMutta Marie Antoinette ei enää kuullut ranskalaisten riemuhuutoja.\nHänen kärsimyksensä olivat päättyneet.\n\n\n\n\n17.\n\nKreivi Fersen ja herttuatar Polignac. -- Prinsessa Elisabethin kuolema.\n-- Ludvig XVlI:nen viimeiset kärsimykset. -- Onko kuninkaan poika\nkuollut Templessä? -- Prinsessa Marie Thérèsen kohtalo. -- \"Chapelle\nexipiatoire.\" -- Loppu.\n\n\nRaskas mieliala vallitsi Pariisissa sinä päivänä, jona Marie Antoinette\nvietiin mestauslavalle. Monet, jotka eivät suinkaan olleet rakastaneet\nkuningatarta, tunsivat sääliä naista, vallankumouksen uhria kohtaan.\n\nConciergeriessä olivat vartijat äänettöminä ja suruissaan.\nPalvelustyttö Rosalie vuodatti niin runsaita kyyneliä, että sotamiehet\nnimittivät hänet \"neiti Capetiksi.\" Pihalla käyskentelevät naisvangit\nvilkuivat arasti pieniin ikkunoihin, joiden takana kuningatar oli\nasunut.\n\nVallankumoukselliset sanomalehdet pilkkailivat edelleen hänen\nmuistoaan. Hébert (\"Père Duchesne\") julkaisi myrkyllisen\nhyökkäysartikkelin, joka alkoi tähän tapaan:\n\n\"Père Duchesnellä ei ole koskaan ollut suurempaa iloa kuin nähdessään\nmadame Veton pään putoavan mestauskirveen alta.\"\n\nEräs toinen sanomalehti päätti kirjoituksensa sanoilla:\n\n\"Naarastiikeri on kuollut, mutta kavahtakaa itseänne, tyrannit!\"\n\n\"Moniteur\", joka lokakuun 27 päivän numerossaan kertoi kuningattaren\nmestausta koskevia yksityiskohtia, tunnusti että Marie Antoinette ei\nollut näyttänyt vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kun\nkuolemantuomio hänelle luettiin, ja että hän rohkeasti oli noussut\nmestauslavalle.\n\n\"Les révolutions de Paris\"-lehdessä myönsi Prudhomme vastenmielisesti:\n\n\"Hänen ohikulkuaan katseltiin jokseenkin tyynesti. Joissakuissa paikoin\ntaputti kansa käsiään, mutta yleensä näyttää kansa unhottavan sen\npahan, minkä tämä nainen on tuottanut Ranskalle, ja ajattelevan\nyksinomaan hänen nykyistä tilaansa.\"\n\nNeljätoista päivää Marie Antoinetten kuoleman jälkeen, marraskuun 1.\np:nä, haudattiin hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis laskettiin lepoon\nMadeleinekirkkomaan syrjäiseen nurkkaan, ei kauas siitä paikasta, johon\nhänen puolisonsa yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli haudattu\nkalkkikerroksen alle.\n\nSamalla kirkkomaalla oli kaksikymmentäkolme vuotta sitten haudattu sen\ntapaturman lukuisat uhrit, joka oli sattunut pariisilaisten\ntoimeenpanemassa juhlassa Ludvigin ja Marie Antoinetten häitten\njohdosta.\n\nEi ristiä, ei muistokiveä eikä hautauskirjoitusta ollut osottamassa\nsitä paikkaa, jossa Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan\nja Navarran kuningatar, kätkettiin viimeiseen lepoon.\n\nHaudankaivaja lähetti vallankumoustuomioistuimelle seuraavan laskun:\n\n            \"25. p. vendémiairea v:na II.\n\n            Leski Capet:\n\n    Arkusta....................  6 livreä.\n    Haudasta ja kaivamisesta... 22 livreä.\n                          Summa 31 livreä.\"\n\nMikähän hautapuhe voisi koskea sydämeen enemmän kuin nämä koruttomat\nnumerot!\n\nKaksi päivää ennen kuningattaren mestausta koetti kreivi Aksel Fersen\nvielä saada kuningattaren uhkaavaa kohtaloa torjutuksi.\n\nLokakuun 20. p:nä sai hän tiedon kuningattaren kuolemasta.\n\n\"En kykene ajattelemaan muuta kuin tappiotani\", kirjoitti hän\npäiväkirjaansa. \"On kauheata, ettei pidä tietämän mitään\nyksityisseikoista. Hän oli yksin viimeisinä hetkinään, vailla\nlohdutusta, vailla ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhella ja\njolle hän olisi voinut uskoa viimeisen tahtonsa. Se on kauheata! Oi,\nnoita kirottuja petoja! Ei, minä en saa rauhaa, ennenkuin olen\nkostanut!\"\n\nKreivi Fersen oli kauan ollut taipuvainen raskasmielisyyteen.\nKuningattaren kuoleman jälkeen valtasi hänet parantumaton\nsynkkämielisyys. Ruotsin kuningas, Kustaa IV Aadolf, osotti hänelle\nmonella tavalla kunnioitustaan; hänestä tuli serafiimiritari, Upsalan\nyliopiston kansleri ja ruotsalainen valtamarsalkka. Mutta ihmisenä\npysyi hän jurona, eikä hänen sydämenhaavansa parantunut koskaan.\n\nSallimuksen tahto oli, että hänen elämänsä tuli päättyä yhtä\ntraagillisesti kuin sen ihanan kuningattaren, jonka ystävä hän oli\nollut. Kesäkuun 20. p:nä 1810 murhattiin hänet kansanmellakassa, joka\ntapahtui, kun kruununprinssi Kristian Aukustin ruumis oli\nväliaikaisesti haudattava Tukholmassa.\n\nKiihottunut roistojoukko laahasi hänet mukanaan ja pisteli häntä\ntikareilla. Kepiniskuja sateli häneen; hänen vaatteensa revittiin\npalasiksi, ja tukka raastettiin hänen päästään.\n\nEnnenkuin hän päästi viimeisen huokauksensa, pani hän kätensä ristiin\nja huudahti:\n\n\"Jumalani, Sinä joka kutsut minua luoksesi! Rukoilen vihamiesteni\npuolesta ja annan heille anteeksi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs toinen, jota Marie Antoinette oli rakastanut ja joka oli\nniin suuresti vaikuttanut hänen kohtaloonsa, sai elää vain\nviisikymmentäkolme päivää hänen jälkeensä; herttuatar Polignac kuoli\nWienissä joulukuun 9. p:nä 1793.\n\nSittenkun hän ja hänen perheensä pitemmän aikaa olivat oleskelleet\nvuoroin Italiassa vuoroin Koblenzissa, pakenivat he vihdoin\nkeisarikaupunkiin, jossa Marie Antoinetten esi-isät vuosisatoja olivat\nhallinneet.\n\nMielenliikutukset, jotka herttuatar oli saanut kestää, aseman,\nomaisuuden ja rakkaitten sukulaisten menettäminen olivat\nsilminnähtävästi heikontaneet hänen terveytensä, ja haikea murhemieli\noli hänet vallannut. Kuusi pitkää kuukautta kärsi hän ruumiillisia\ntuskia, eivätkä lääkärit pystyneet saamaan selville taudin laatua.\n\nMadame Polignac pelkäsi kuolemaa. Hänen oli vaikea jättää miehensä ja\nlapsensa. Hän tiesi sitäpaitsi, että heidän rahavaransa ennen pitkää\nloppuisivat, ja epävarman tulevaisuuden pelko synkistytti hänen\nsieluaan.\n\nKärsimystensä aikana rupesi hän niinikään entistä enemmän pelkäämään\nkuningattaren puolesta. Hän vapisi ajatellessaan, että hän minä hetkenä\nhyvänsä saisi vastaanottaa viestin, että Ranskan kansa oli murhannut\nMarie Antoinetten.\n\nHänen miehensä ei tohtinut ilmaista hänelle, mitä lokakuun 16. p:nä oli\ntapahtunut, vaan kertoi ainoastaan, että hänen kuninkaallinen\nystävättärensä oli kuollut vankilassa taudin kaatamana.\n\nHerttuatar näytti luottavan tähän tiedonantoon. Hän kadotti menneen\nelämänsä muiston ja kuoli tuntematta tuskiaan.\n\nHänen ummistettua silmänsä, kunnioittivat ranskalaiset lehdet hänen\nmuistoaan siteeraamalla lausekkeen Mirabeaulta:\n\n\"Assas-perhe vastaanotti tuhannen kultakolikkoa pelastaakseen valtion.\nPolignac-perhe sai miljoonan siitä että se saattoi valtion häviöön.\"\n\nHerttua Polignac muutti vaimonsa kuoltua Pietariin, jossa kuoli\nv. 1817.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukaan ei ollut uskaltanut ilmoittaa prinsessa Elisabethille ja Marie\nThérèselle, että kuningatar oli heittänyt henkensä mestauslavalla.\n\n\"Tädilläni ja minulla ei ollut tietoa äitini kuolemasta\", on\nhänen tyttärensä kirjoittanut päiväkirjaansa. \"Olimme kuulleet\nsanomalehtipoikain huutavan julki hänen kuolemantuomionsa, mutta olimme\ntoivoneet hänen pelastuneen. Puolentoista vuoden ajan olin tuossa\nkauheassa epätietoisuudessa hänen kohtalostaan. Vasta sen ajan kuluttua\nsain tietää, että onneton ja arvossa pidetty äitini oli jättänyt tämän\nmaailman.\"\n\nAinoa tieto, joka talven kululla saapui vangituille, oli että Orléansin\nherttua oli tullut mestatuksi.\n\nPrinsessoja kohdeltiin varsin kovin. Heidän täytyi itsensä korjata\nvuoteensa ja siivota huoneensa. Heidän vankilansa ovi avattiin\nainoastaan raolleen, kun heille oli annettava ruokaa.\n\nHe eivät enää saaneet nähdä ihmiskasvoja eivätkä kuulla ihmisääntä, ja\nlakattiimpa toimittamasta heille valaistustakin. Elisabethin, jolla oli\nhaava käsivarressa, oli kovin vaikea saada mitä sen lääkitsemiseen\ntarvittiin. Tison erotettiin armotta ja pantiin vankeuteen siksi, että\nhän oli ollut ystävällinen heitä kohtaan.\n\nOmiansa vielä enemmän lisäämään molempien prinsessojen kärsimyksiä oli\nse, että he huoneistansa kuulivat Simonin raa'an äänen sekä miten pikku\nKaarle Ludvig tuskitteli ja huusi tai lauloi vallankumouksellisia\nlauluja. Marie Thérèse kertoo:\n\n\"Me kuulimme joka päivä veljeni laulavan 'Carmagnolea' ja muita\ninhottavia lauluja yhdessä kiusanhenkensä kera.\"\n\nRanskan Elisabeth ei ollut koskaan ottanut osaa politiikkaan; ja ne\nhyökkäykset, joita hänen vihamiehensä häntä vastaan tekivät,\nlymistyivät voimattomina hänen siveyteensä.\n\nEivät kurjimmatkaan vallankumousmiehet olleet uskaltaneet käydä käsiksi\nLudvig XVI:nnen rakastettuun sisareen.\n\nMutta tuona hirvittävänä aikana, joka nyt seurasi, täytyi\nElisabethinkin kulkea mestauslavalle.\n\nToukokuun 9. p:nä 1794, juuri kun naiset olivat menossa levolle,\navattiin vankilan ovi, ja Elisabeth vedettiin oikeuteen.\n\n\"Te sanotte veljeäni tyranniksi\", lausui hän syyttäjälle,\nFouquier-Tinvillille, ja tuomareille, \"mutta jos hän olisi ollut\ntyranni, ette te olisi istunut täällä enkä minä seisonut teidän\nedessänne!\"\n\nPrinsessan poistuessa salista, ei Fouquier-Tinville voinut pidättäytyä\nlausumasta:\n\n\"Täytyy tunnustaa, ettei hän esiintuonut ainoatakaan valitusta.\"\n\n\"Mitähän Ranskan Elisabethillä olisikaan valittamista\", kysyi\npresidentti ivallisesti nauraen. \"Emmekö ole koonneet hänen ympärilleen\nhänen arvoistensa hovin? -- Kun hän giljotiinin juurella näkee\nympärillään uskollisen aatelin, ei mikään estä häntä luulemasta\nolevansa siirretty Versaillesin salonkeihin.\"\n\nYlimyshovin, jota hän tarkoitti, muodosti kaksikymmentäkolme aatelista\nmiestä ja naista, jotka oli tuomittu kuolemaan samalla kertaa kuin\nprinsessa Elisabeth.\n\nUhrit vietiin kuolemaantuomittujen saliin, ja Elisabeth puhui rohkeasti\nja lohduttavasti heille kaikille.\n\n\"Meitä ei vaadita, kuten marttyyreja, luopumaan uskostamme\", sanoi hän.\n\"Meitä vaaditaan ainoastaan uhraamaan kurja elämämme. Antakaamme\nsilloin alttiisti Jumalalle tämä vähäinen uhri.\"\n\nPrinsessa oli ensimäinen, joka nousi vaunuihin, ja häntä seurasi\nseitsemänkymmentäkuusivuotias markiisitar de Senozan.\n\nKuolemaantuomitut asetettiin giljotiinin eteen; kaikki osottivat\nihmeteltävää mielenlujuutta.\n\nEnsimäisenä huudettiin nimeltä kreivitär Croslus d'Amboise. Hän niiasi\nsyvään Elisabethille.\n\n\"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee syleillä minua, niin\nolisin saavuttanut toiveitteni päämäärän\", lausui hän.\n\n\"Varsin kernaasti\", sanoi prinsessa, \"sen teen sydämestäni.\"\n\nMuille naisille suotiin sama armo, ja herrat suutelivat kunnioittavasti\nhänen kättään.\n\nUseita päitä oli jo pudonnut, kun ääni rahvaan joukosta huusi:\n\n\"Miten syvään hänelle niiattaneekin, on hän kaikissa tapauksissa nyt\nehtinyt yhtä pitkälle kuin itävallatarkin.\"\n\nElisabeth kuuli nämä sanat ja sai silloin vasta varman tiedon natonsa\nkuolemasta.\n\n\"Suotakoon meidän saada kohdata toisemme taivaassa\", sopersi hän.\n\nHän nousi viimeisenä mestauslavalle. Kun hänen kätensä sidottiin, valui\nkaulaliina alas paljastaen hänen hartiansa, jolloin neitsyt Marian\nkuvalla varustettu hopeinen medaljonki, jota hän kantoi kaulassaan,\ntuli näkyviin.\n\nMestaaja tahtoi temmata medaljongin häneltä pois.\n\n\"Äitini nimessä pyydän teitä peittämään hartiani\", sanoi Elisabeth.\n\nNe olivat viimeiset sanat, jotka hän eläissään puhui.\n\nHänen päänsä putosi, mutta väkijoukko ei osottanut vähintäkään\nilonmerkkiä. Huutoon: \"Eläköön tasavalta!\" ei seurannut vastausta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun 19. p:nä 1794 oli suutari Simon luopunut toimestaan\nTemplessä. Seitsemän kuukauden kuluessa oli hänen onnistunut tehdä\nkauniista ja lahjakkaasta kuninkaanpojasta sairaloinen raukka, joka oli\nturmeltu sekä ruumiin että sielun puolesta.\n\nSimonin muutettua pois, jätettiin pojan silmälläpitäminen\nvanginvartijan asiaksi. Huone, jossa Ludvig XVI:nnen kamaripalvelija\noli asunut ja jota Simonin vaimo oli käyttänyt sairashuoneena,\nvarustettiin nyt hänelle asunnoksi. Porstuaan vievä ovi naulattiin\nkiinni. Keskelle ovea hakattiin neliskulmainen aukko, joka varustettiin\nylös sekä alas lykättävällä rautaristikolla ynnä pienellä laudalla,\njolle portinvartija voi asettaa ruuan sekä vanki sen, minkä hän halusi\nlähettää takaisin.\n\nHuonetta lämmitettiin vain porstuasta johdetulla uunintorvella ja\nvalaistiin vain lampulla, joka ripustettiin rautaristikolia varustetun\naukon ulkopuolelle. Auringon valo ei päässyt koskaan huoneeseen. Siinä\nistui Ranskan valtaistuimen perillinen monet kuukaudet ilman\nminkäänlaista työtä tai askaroimista sekä näkemättä edes sitä kättä,\njoka ojensi hänelle ruuan.\n\nHänen jo ennestään heikot silmänsä tulivat nyt valon ja ilman\npuutteesta melkein sokeiksi. Nekin vähäiset voimat, jotka suutarin\nrääkkäyksiltä olivat säilyneet, hupenivat lakkaamatta. Häntä vaivasivat\npaiseet, ja onnettomuuden kukkuraksi hivutti häntä ankara kuume.\n\nSimon oli ollut julma vainooja, mutta siitä huolimatta ikävöi lapsi\nhäntä. Simonin vaimo oli ollut oikea syöjätär, joka oli lyönyt ja\nsurvinut häntä, mutta hän oli toisinaan kuitenkin säälinyt\nkuninkaanpoikaa.\n\nKohta ei Kaarle Ludvig kyennyt enää pitämään vankilaansa puhtaana eikä\nvapisevilla käsillään pitelemään tinalautasta tai vesiruukkua.\nLiikkumatonna makasi hän kohentamattomalla vuoteella. Usein näki hän\nhiirien ja rottien syövän sen ruuan, jota ei viitsitty tuoda hänen\nvuoteensa viereen ja jota hän ei itse kyennyt noutamaan.\n\nHeinäkuun 27. p:nä 1794 tarkasti Barras vankilan. Hän halusi nähdä\npientä ruhtinasta. Rautaristikko avattiin, ja ensi kertaa puoleen\nvuoteen näki Kaarle Ludvig ihmisolennon.\n\nKauhusta puolitainnoksissa ollen huusi hän:\n\n\"Minä en sano mitään pahaa vartijoistani.\"\n\nBarras mykistyi nähdessään tämän lapsen, jonka tauti ja kurjuus olivat\njo lopen tuhonneet.\n\nViimein sanoi hän:\n\n\"Minä teen ankaran kanteen tässä huoneessa vallitsevan likaisuuden\njohdosta.\"\n\nHän kysyi Kaarle Ludvigilta ystävällisesti ja lempeästi, miten hänen\nterveytensä laita oli.\n\nSyyskuun 1. p:nä samana vuonna murrettiin ovi auki ja rautaristikolla\nvarustetut ikkunat määrättiin avattavaksi, niin että raitis ilma ja\npäiväpaiste jälleen pääsi huoneeseen.\n\n\"Mikset sinä syö, Kaarle?\" kysyi muuan hänen vartijoistaan. \"Sinun\npitäisi syödä.\"\n\n\"Ei\", vastasi lapsi, \"minä tahdon kuolla.\"\n\nLääkäri haettiin, ja kuninkaanpoika sai siitä päivästä alkaen parempaa\nhoitoa, muttei mikään inhimillinen voima kyennyt häntä pelastamaan.\n\nKesäkuun 8. p:nä 1795 kello 3 jälkeen puolenpäivän kuoli hän kymmenen\nvuoden, kahden kuukauden ja kahdentoista päivän ikäisenä. Hän kuoli\näitinsä nimi huulillaan.\n\nNiin kuuluvat viralliset kertomukset. Mutta kysymys siitä oliko se\ntodellakin Ludvig XVI:nnen ja Marie Antoinetten lapsi, joka kuoli\nTemplessä ja haudattiin erääseen Saint-Marguérite-kirkkomaan nurkkaan,\non vieläkin, enemmän kuin sadan vuoden kuluttua, ratkaisematon.\n\nLasne, joka oli vanginvartijana Templessä, on oikeudessa todistanut,\nettä hän vei Kaarle Ludvig Capetin ruumiin kirkkomaalle ja että hän\nomin silmin näki sen tulleen haudatuksi. Kaksi lääkäriä, Pelleton ja\nDumangin, allekirjoittivat molemmat samalla kertaa asiakirjan, jossa\nilmoittivat että he Templessä olivat avanneet ruumiin.\n\nLasnen kertomuksen mukaan oli kuninkaanpoika kuollut muka 8. p:nä\n\"prairialia\" (kevätkuuta), mutta konventin asiakirjoissa tavataan\nkuulutus 14. p:ltä \"prairialia\", jossa kehotetaan etsimään\nCapetin poikaa kaikilla Ranskan maanteillä. Ja lääkärien\nruumiinavauspöytäkirjassa sanotaan vain: \"Meille jätettiin ruumis,\njonka sanotaan olevan Kaarle Ludvig, Normandian herttua.\"\n\nJälestäpäin nousi varsin kiivas väittely molempien lääkärien välillä\ntästä asiasta. Pelleton väitti, että hän luuli avanneensa nuoren\nkuninkaan ruumiin; Dumangin sitä vastoin epäili tätä seikkaa.\n\nVarsin moni sekä Ranskassa että sen ulkopuolella uskoo edelleenkin,\nettä vartijat lahjusten taivuttamina olivat päästäneet kuninkaanpojan\npois vankilasta sekä että sairas ja mielenvikainen lapsi oli pantu\nhänen sijaansa. Tätä otaksumaa eivät myöhempien aikojen tutkimukset ole\nnäyttäneet vääräksi. Vuonna 1894 kaivettiin nimittäin toistamiseen\nSaint-Marguérite-kirkkomaalla ylös samainen luuranko, joka v. 1846\ntoimitetussa tutkimuksessa luultiin tunnetun kymmenvuotiaan Kaarle\nLudvigin luurangoksi. Mutta tällä kertaa selittivät etevät tiedemiehet,\nettei luuranko mitenkään voinut olla Kaarle Ludvigin, vaan henkilön,\njonka ikä on täytynyt olla kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden\nvaiheilla.\n\nHämäryys, joka verhoaa kuninkaanpojan kohtalon, tekee ymmärrettäväksi\nsen seikan, että niin monet henkilöt vuosien kuluessa ovat esiintyneet\ntavoitellakseen Ranskan kruunua.\n\nPrinsessa Marie Thérèse, sittemmin Angoulêmen herttuatar, sai\nkiusakseen lakkaamatta vastaanottaa kirjeitä henkilöiltä, jotka\nilmoittivat olevansa hänen veljensä. Hän on kertonut yhtenäkin päivänä\nsaaneensa kokonaista kaksikymmentä kirjettä henkilöiltä, jotka kaikki\nväittivät olevansa Marie Antoinetten ja Ludvigin poika.\n\nNäitten väärien kruununtavoittelijain historia ei kuulu tämän\nkertomuksen puitteisiin. Yksi ainoa heistä, kelloseppä Naundorff, joka\nkuoli Hollannissa elokuun 10. p:nä 1845, oli ulkomuodoltaan pettävästi\nBourbonsuvun jäsenten näköinen, ja hänellä oli aikoinaan paljon\npuoltajia.\n\nHänen leskensä ja lapsensa haastoivat v. 1850 herttuatar Angoulêmen ja\nherttua Berryn lapset Ranskan oikeuksiin. He vaativat tulla laillisesti\ntunnustetuiksi Ludvig XVI:nnen jälkeläisiksi, mutta menettivät jutun.\nV. 1874 panivat he oikeudenkäynnin uudelleen vireille, mutta joutuivat\ntoistamiseen alakynteen.\n\nLudvig XVII:nnen tomua ei ole koskaan löydetty. Mitään eittämätöntä\ntodistusta siitä, että hän on kuollut synnyinmaassaan, ei ole olemassa.\nPieni lapsenmiekka, jota säilytetään Invaliidihotellin asekokoelmassa\nPariisissa, on niitä harvoja muistoja, joita Ranskalla on tästä\nmaattomasta kuninkaastaan, jonka elämä oli kyllä niukka vuosiltaan,\nmutta sitä runsaampi kärsimyksiltään.\n\nMiekassa on seuraava kirjoitus:\n\n\"Tämä miekka on ollut Ludvig XVI:nnen pojan oma. Hän oli kruunuton\nkuningas, eikä hänen hautaansa tunneta. Kohtalo tahtoi, että hänen tuli\nomistaa miekka, hänen, joka oli niin mahtavien kuningasten jälkeläinen,\nmutta joka ei koskaan tullut taistelemaan muita kuin Simonia vastaan,\njonka hän voitti kärsivällisyydellään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrinsessa Marie Thérèse oli Templessä ainoa, joka ei aavistanut, että\nvankilasta kuljetettiin pois ruumista, jonka sanottiin olevan hänen\nveljensä. Myöskään ei hän pitkään aikaan aavistanut, että prinsessa\nElisabeth oli kuollut.\n\nSen jälkeen kuin hänen tätinsä vietiin pois, vietti hän viisitoista\nkuukautta ihan yksin, vaipuneena surullisiin ja katkeriin\nmietteisiinsä. Hän parsi sukkiaan, paikkaili kenkiään ja luki uudelleen\nja yhä uudelleen tätinsä rukouskirjoja.\n\nTätinsä oli totuttanut hänet tulemaan toimeen muitten avutta, ja paitsi\nsitä oli täti opettanut, ettei hänen pitänyt laiminlyödä mitään\ntilaisuutta, jolla saattoi suojella terveyttään.\n\nHän oli neuvonut prinsessaa joka päivä valelemaan lattiaa vedellä,\npysyttääkseen ilman huoneessa raittiina, ja lopuksi oli hän neuvonut\nprinsessaa liikunnon saamiseksi astumaan nopeasti tunnin ajan\nedestakaisin huoneessa.\n\nSyyskuussa 1795 sai hänen entinen opettajattarensa, rouva de Tourzel,\nluvan käydä hänen luonaan. Rouva de Tourzel kysyi, mitenkä hän\ntunteellisella mielellään oli voinut kestää niin paljon onnettomuuksia.\n\n\"Ilman uskonnon apua olisi se ollut minulle mahdotonta\", vastasi Marie\nThérèse.\n\nJa hän lisäsi, että hän kauan aikaa oli ollut niin väsynyt\nyksinäisyyteen, että oli sanonut itselleen: \"Jos minulle seuraksi\nannettaisiin ihmisolento, joka ei olisi suorastaan peto, en voisi olla\nhäntä rakastamatta.\"\n\nUusi ja parempi tila oli sentään seurannut hirmuvaltaa Ranskassa.\nPäätettiin lähettää kuninkaantytär Wieniin Lafayetten, Lamethin ja\nuseiden muiden sotavankien vastineeksi.\n\nMaanpako ei näyttänyt olevan Marie Thérèsestâ vankilaa mieluisempi.\n\n\"Minä valitsisin ennemmin kaikkein vaatimattomamman asunnon Ranskassa\nkuin kaikki ne kunnianosotukset, jotka kaikkialla odottavat\nminunlaistani onnetonta ruhtinatarta\", sanoi hän.\n\nKulkiessaan Ranskanmaan rajan yli, silmäsi hän vielä kerran takaisin.\nRakkaus siihen maahan, joka oli nähnyt hänen esivanhempainsa suuruuden,\nsulautui hänen katkerien muistojensa kanssa yhteen, ja kyyneleet\ntäyttivät hänen silmänsä.\n\n\"Minä lähden surren Ranskasta\", sanoi hän, \"ja pidän aina sitä\nisänmaanani.\"\n\nTammikuun 9. p:nä 1796 saapui hän Wieniin, kolme vuotta sen jälkeen\nkuin hänen isänsä mestattiin.\n\nHänen kasvonsa, joilla Ludvigin hyväntahtoisuus ja Marie Antoinetten\nvilkasmielisyys yhtyneenä kuvastui, puhuivat nyt vain kestetyistä\nkärsimyksistä. Hymyn ei nähty milloinkaan karkelehtivan hänen\nhuulillaan. Hän antoi huoneeseensa pystyttää uurnan kuoleman\nvertauskuvana, ja tämän uurnan edessä vietti hän suuren osan päivää.\n\nPuolineljättä vuotta oleskeli hän itävaltalaisessa pääkaupungissa,\njossa ei tuntenut itseään vapaaksi eikä onnelliseksi. Tämän ajan\nkuluttua sai hän vihdoin luvan matkustaa setänsä, Provencen kreivin\nluo, ja kesäkuussa 1799 meni hän naimisiin serkkunsa, Angoulêmen\nherttuan kanssa, mikä jo vanhastaan oli ollut hänen vanhempiensa\ntoivomus.\n\nVielä elossa olevat Bourbonit, jotka olivat löytäneet turvapaikan\nMiittavan kaupungissa, karkoitti keisari Paavali sieltä (tammikuussa\n1801). Siitä saakka viettivät he kuljeskelevaa elämää, kunnes viimein\nlöysivät väliaikaisen turvapaikan Englannissa.\n\nVuosi 1814 muodostui valonvälkähdykseksi Marie Thérèsen elämässä, joka\nkauan oli ollut pimeä ja synkkä. Huhtikuun 24. p:nä nousivat hän ja\nLudvig XVIII maihin Calaisissa ja toukokuun 3. p:nä saapui hän\nPariisiin setänsä seurassa. Vaunuja, joissa he istuivat, veti kahdeksan\nvalkoista hevosta; kaduille oli siroteltu kukkia, talot oli koristettu\nkukkaisköynnöksillä; riemu ja ihastus olivat sanomattomat.\n\nKun mestatun kuningasparin lapsi astui surullisen kuuluisaan linnaan,\njota hän ei ollut nähnyt sitten elokuun 10. päivän 1792, tuli sata\nvalkopukuista tyttöä häntä vastaan, kantaen liljoja käsissään. He\nnotkistivat polvensa hänen edessään ja sanoivat:\n\n\"Ludvig XVI:nnen tytär, siunaa meitä!\"\n\nMielenliikutus valtasi hänet, ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.\n\nNapoleonin pako Elbalta ja hänen satapäiväinen hallituksensa ajoivat\ntaasen Marie Thérèsen ja muut Bourbonit maanpakoon.\n\nKun Angoulêmen herttuatar toistamiseen saapui Pariisiin, ei hänellä\nollut enää mitään turhia toiveita.\n\nHelmikuun 13. p:nä 1820 seisoi hän lankonsa, Berryn herttuan\nkuolinvuoteen ääressä.\n\n\"Ole rohkea, veljeni\", sanoi Marie Thérèse hänelle, \"ja jos Jumala\nkutsuisi sinut luokseen, niin sano isälleni, että hänen täytyy rukoilla\nRanskan ja meidän puolestamme.\"\n\nVallankumous v. 1830 ajoi hänet jälleen maanpakoon, joka tällä kertaa\npäättyi vasta hänen kuollessaan.\n\nMarie Thérèse oli lapseton, ja kesäkuun 1. p:nä 1844 tempasi kuolema\nhänen puolisonsa. Leskenä asusti hän kreivi Chamborgin luona, joka\nrakasti häntä enemmän kuin omaa äitiään. Hän kuoli Frohsdorfissa 8.\np:nä lokakuuta 1851 lähes seitsemänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, --\nviisikymmentäkahdeksan vuotta ja kolme kuukautta äitinsä mestauksen\njälkeen.\n\nHänen viime toivomuksensa oli saada levätä Ranskanmaan povessa. Mutta\ntämä toivomus ei täyttynyt. Angoulêmen herttuatar on haudattuna\nfransiskaanikappelissa Goriziassa puolisonsa, appensa ja setänsä,\nKaarle X:nnen vieressä.\n\nKivessä, joka peittää hänen tomuaan, luetaan seuraavat sanat:\n\n\"O, vos omnes qui transitis per viam, attendite et videte si est dolor\nsicut dolor meus!\" (\"Oi, te, jotka kuljette tästä ohi, katsokaa ja\nnähkää, onko mitään surua niin suurta kuin minun suruni!\").\n\n       *       *       *       *       *\n\nBourbonin palatessa Ranskaan, ei ollut enää sitä kirkkomaata jälellä,\njolla Marie Antoinette ja Ludvig XVI olivat haudatut. Mutta muuan\nkuningasmielinen Desclozeaux, oli ostanut paikan suojellakseen\nkuninkaansa ja kuningattarensa jäännöksiä.\n\nSe oli vain tavallinen puistikko, Rue d'Anjoun varrella, kun Ranskan\nkansleri tammikuun 18. p:nä 1815 oli siellä läsnä ruumiita etsittäessä.\n\nKun oli kaivettu koko päivä, tavattiin vihdoin Marie Antoinetten\nruumisarkun jäännöksiä. Löydettiin ihmisenluita, muutamia\nvaateriekaleita, kaksi sukkanauhaa sekä kuningattaren pää. Muuan\nläsnäoleva hovimies oli vielä huomaavinaan suun vaiheella piirteen,\njoka muistutti hänen hymyään.\n\nTammikuun 19. p:nä tavattiin niinikään kuninkaan jäännökset.\n\nLöydetyt jäännökset pantiin kahteen sinkkiarkkuun, jotka suuremmoisilla\nkirkollisilla juhlamenoilla saatettiin Saint-Denisissä olevaan\nkuninkaanhautaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVersailles ja Triano seisovat vielä tänäkin päivänä Ludvigin ja Marie\nAntoinetten loistopäivän muistona. Vielä näytetään sitä makuuhuonetta,\njota kuningatar ykdeksäntoista vuotta käytti Versaillesissa, jossa\nkaikki hänen lapsensa näkivät päivänvalon ja josta hänen täytyi\npuolialastonna paeta tuona muistettavana lokakuun 6. päivänä. Ja\npienessä Trianossa on tunnollisesti koottu joukko pikku kapineita,\njotka muistuttavat onnetonta kuningatarta, tämän paikan muinaista ja\nsiihen niin suuresti kiintynyttä haltijaa.\n\nTuileriat ovat palaneet. Ei ole olemassa kiveä kiven päällä siitä\nsalista, jossa ranskalaisten kuningas ja kuningatar tuomittiin\nmestattavaksi, tai Temple-tornista, joka oli ollut kuninkaallisten\nvankilana. Vallankumouskentälle on annettu toinen nimi, \"Place de la\nConcorde\" (\"Sopumielen paikka\"). Kaksi mahtavaa suihkulähdettä kohoaa\nsillä paikalla, jossa giljotiini seisoi, \"mutta koko maailman\nsuihkukaivot eivät voisi pestä pois sitä verta, joka on tässä paikassa\nvuotanut\", sanoo muuan ranskalainen kirjailija.\n\nNiistä rakennuksista, jotka ovat nähneet Marie Antoinetten kovimmat\nkärsimykset, on sadan vuoden kuluttua säilynyt vain Conciergerie.\nHurskaat mietelauseet, jotka kuningatar piirsi neulalla seinään, on\naikoja sitten peitetty laastilla, mutta kopissa rippuva Kristuksen kuva\nkuuluu olevan sama, jonka edessä hän joka päivä toimitti hartauttaan.\n\nSille paikalle, josta kuninkaan ja kuningattaren ruumiit löydettiin,\nrakennutti Ludvig XVIII sovintokappelin. Vallankumous on seurannut\nvallankumousta, kuningasvaltaa on seurannut toinen keisarivalta, mutta\ntähän saakka on \"Chapelle expiatoire\" saanut rauhassa seistä\npääkaupungin melussa.\n\nJoka vuosi lokakuun 16. p:nä on tämä pikku kappeli aamusta iltaan\ntäynnä surupukuisia miehiä ja naisia. Kaikki mitä Pariisissa on vanhaa\naatelia, kokoontuu silloin sinne; piispat lukevat messun, ja seppeleitä\nlasketaan sen marmoripatsaan juurelle, joka esittää Marie Antoinettea,\nuskonnon tukemana, ja jonka jalustaan on piirretty hänen viimeinen\nkirjeensä prinsessa Elisabethille. -- -- --\n\nMaria Teresian vanhimman tyttären tuomio on aikojen kuluessa ollut\nmonien vaiheiden alaisena. Heti hänen kuolemansa jälkeen ja hänen\ntraagillisen kohtalonsa vaikutuksesta olivat sekä ystävät ja vihamiehet\ntaipuvaiset tuomitsemaan häntä lempeästi.\n\nSen jälkeen kun järjestys palautettiin Ranskaan, tuli tuomio\nankarammaksi. Hetkellinen mielivaikute kylmeni, ja useat\nvallankumoukseen osallistuneista koettivat supistaa omaa vastuutaan\nitävaltalaisen keisarintyttären kustannuksella. Vanhat, häntä vastaan\nsuunnatut herjauskirjoitukset vedettiin päivänvaloon, vanhat syytökset\notettiin jauhettavaksi uudelleen, tosin vähemmin kiihkeässä muodossa,\nmutta ei silti sitä vähemmällä innolla.\n\nKun Bourbonit vähäksi aikaa pääsivät uudelleen valtaan, niin mieliala\njälleen läikähti toiseksi. Ja tänä aikakautena julkaistiin monia\nmuisto- ja puolustuskirjoituksin panetellusta kuningattaresta.\n\nMutta yhtä vähän kuin hänen ystävänsä ovat olleet oikeassa häntä\nyleisesti ihaillessaan, yhtä vähän ovat hänen vihamiehensä olleet\noikeassa häntä yleisesti moittiessaan. Marie Antoinette oli liiaksi\npuolueellinen ystävyyssuhteissaan ja liiaksi kykenemätön käsittämään\nkansan oikeutettuja vaatimuksia. Hänen huvitteluhalunsa, hänen\ntuhlaavaisuutensa ja hänen korskeutensa olivat samaten omiansa\nylläpitämään sitä vihaa, jonka leimahtamiseen häntä vastaan ei\npuuttunut syytä.\n\nMutta joskaan nykyajan tutkijat eivät ole voineet täydellisesti liittyä\nhänen puolustajiinsa, voivat he tuskin silti olla myöntämättä, etteivät\nhänen panettelijansa, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, ole voineet\nesiintuoda muuta kuin nuoruuden aiheuttamia varomattomuuksia, ja että\njälkimaailma on julistanut hänet vapaaksi niistä syytöksistä, joita\nvihamielinen osa hänen aikalaisistaan vieritti hänen päälleen.\n\nKuka voi säälittä ajatella hänen elämänsä viimeisiä vuosia tai kieltää,\nettei hänen rangaistuksensa ollut liian kova, miten paljon hän\nlieneekin rikkonut! -- Pahimmistakin rikoksentekijöistä ovat vain\nharvat saaneet edes lähennelkään kärsiä niin paljon kuin Lothringin ja\nItävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran hallitseva kuningatar.\nVähimpiin hänen kärsimyksiinsä voidaan lukea väkivaltaisen kuoleman\npelko, joka ei liene ollut hänelle vieras ainoanakaan päivänä lukien\nlokakuun 5. päivästä 1789 lokakuun 16. päivään 1793. Paljoa kipeämmin\nloukkasivat hänen ylpeätä, vallanhimoista sieluaan halpamaiset\nsyytökset, joilla lakkaamatta vainottiin hänenlaistaan naista, joka\nennen oli tottunut vain ylenpalttisiin kunnianosoituksiin.\n\nJa kuitenkin eivät nuo lukemattomat, jokaisena vallankumouksen\nmerkkipäivänä hänelle saatetut loukkaukset olleet juuri mitään,\nverrattuna hänen erottamiseensa puolisostaan, prinsessa Lamballen\nmurhan, hänen rakkaimman lapsensa tahalliseen turmelemiseen ja hänen\nomaan retkeilyynsä mestauslavalle.\n\n\n\n"]