[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f28qtEABXxNq8fyAaMcbpaGBXgtfingLRKm-3FdTesWw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2492,"Herön kartanon lapset","Prydz, Alvilde",1846,1922,"2492-prydz-alvilde-heron-kartanon-lapset","2492__Prydz_Alvilde__Herön_kartanon_lapset",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1906,1920,45482,273054,false,57956,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Herön kartanon lapset\" by Alvilde Prydz is a novel written in the early 20th century. The story explores themes of childhood, nature, and connections to the past, centered around the character of Pikku-Gunn, a young girl raised by the nurturing presence of her aunt and surrounded by the beauty of the coastal landscape. Through her interactions with the sea, wildlife, and other children, the novel portrays her journey of discovery and the search for belonging.  The opening of the novel introduces us to Pikku-Gunn, a lively girl often found by the water's edge, playing or exploring with her faithful dog, Grimm. The narrative paints a vivid picture of the coastal setting, where the sea and nature play significant roles in shaping the children's experiences and dreams. Gunn's interactions with her aunt and the local fishermen hint at a close-knit community that embraces her spirit. As the narrative unfolds, it also introduces Hesekiel Jarlsvik, another child marked by the weight of his family's history, providing a contrast to Gunn’s joyful disposition. Their lives intertwine against the backdrop of a serene, yet sometimes harsh, natural world, hinting at the challenges and adventures to come in their upbringing. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Walldén, Hilja",226,"Norjalaisen kirjailijan teos kertoo Herön kartanon lasten elämästä ja kasvusta meren rannalla. Luonnon voima ja merten ääret muovaavat lasten ajatuksia ja unelmia tässä tunnelmallisessa kuvauksessa.","Alvilde Prydzin 'Herön kartanon lapset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2492. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HERÖN KARTANON LAPSET\n\nKirj.\n\nAlvilde Prydz\n\n\nSuomentanut\n\nHilja Walldén\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nPieni poika kulki tietä pitkin itkien. Joku tuli häneltä kysymään:\n\"Miksi itket?\" Silloin hän vastasi: \"Siksi että olen niin iloinen!\" --\n\"Ja mistä olet niin iloinen?\" -- \"Siitä, että olen ihminen.\"\n\n\"Pimeät päivät tulevat maan päälle, mutta valo ei ole kumminkaan\nsammuva.\n\n\"Totuuden sanansaattajat levittävät salassa pyhää sanaa sukukunnasta\nsukukuntaan, ajanjaksosta toiseen, kunnes kansojen sydämet kerran\nväsyvät riitaan ja sotaan ja ikävöivät rauhaa ja lepoa.\n\n\"Silloin on läntiseltä maalta, ikivanhasta Loma-maasta, kajahtava suuri\nsanoma. Se on ennustava uuden kultaisen ajan koittoa.\n\n\"Kadoksiin joutuneet salaiset tiedot löytyvät jälleen, suuri mestari\nkokoo lapsensa ja osoittaa heille jälleen, että elämä on ihanaa.\"\n\n(Symposionista.)\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\n1.\n\n\nYlhäältä Herön kartanosta aukenee Grönholmenin ja luotojen ohitse\nnäköala suurelle avoimelle merelle.\n\nRantamalla, siltojen ja veneitten välillä, käy arkielämän touhu. Siellä\ntyöskentelevät kädet ja aivot.\n\nMutta tuonne kauas, missä taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistä\ntiet käyvät kauas maailmoille, -- sinne suuntautuvat monen mietteet.\n\nJa vielä kauemmas, epämääräiseen valkeaan etäisyyteen, mistä näyttää\nkäyvän teitä iäisyyden maihin, -- sinne liitelevät ajatukset ja unelmat.\n\nTuo luonto tarjoaa työtä. Se herättää ihmeellisiä mietteitä, aatoksia\nja haaveita.\n\nJa elämä siellä, jommoisena se eletään pimeinä päivinä ja valohohteen\nvallitessa, voi kehkeytyä niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeäksi ja\nluonnonraikkaaksi.\n\nMeren silmä valvoo siellä ihmislasten kehitystä.\n\nRannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat meren\nvaltavan kohinan, sen syvällisen, lempeän kuiskeen. Ei mikään heistä\nvedä vertoja meren äänelle.\n\nHe tietävät mitä merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. He\ntietävät millaista on, kun vaahto pärskyy ja ulapoilta kajahtelee\nkellonsoitto -- tuonen kootessa riistaa.\n\nNuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittävät mielen rohkeaksi.\n\nHe tuntevat myös valoisan kesäyön sävelmän, valtavan kaihon, joka siinä\nväreilee, -- siitä syventyy heidän silmiensä katse.\n\nKesäisen päivän he myöskin tuntevat, jolloin meri kimmeltää\naurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iäisyyden riemua. Se\nvihkii heidät elämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhanaa kuten muinoin on yhä vieläkin Herön kartanossa.\n\nIhmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri on\nmuuttumaton -- ja tunturit.\n\nJa missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin\npehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista,\npitkähköä aallonkohinaa -- joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.\n\nSuurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta --\nvaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät\nne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen\nsyvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.\n\nMutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä\nkesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen\nulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli\nsyvyyksien.\n\nMutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua\nkyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana\nja uteliaana -- kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.\n\nGrönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja\npuhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat\nrinnatusten. Olipa sää millainen tahansa, missään ne eivät viihdy niin\nhyvin kuin Herön kartanon rannassa.\n\nIhmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä\ntyötä yllinkyllin.\n\nJa kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä\nmallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.\n\nJa -- olipa sää millainen tahansa -- lintujen ja veneitten ja ihmisten\njoukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.\n\nTyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa\non Grimm, vahtikoira.\n\nGrimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle. Pikku-Gunnilla on\nyhtä kiire kuin aikuisillakin.\n\nHänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan\naikaa olla sisällä.\n\nJa hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma\ntuntuu hänestä tukahduttavalta.\n\nLinnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne\nliikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu,\n-- nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään\nhulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää\nsiipiparia.\n\nSattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä\nlokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.\n\nKaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä\nrannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän\nsiellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden\nriistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden\nalkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.\n\nMutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa,\nennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa. Kalastajia huvittaa\ntarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa ylöspäin.\n\nJa kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien\ntäytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy\nlaskeutua veteen nukkumaan -- ja merilevät kähertyvät ja käyvät\nsuuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänet\noivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta.\n\nHän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinut\nkyllästyä siihen.\n\nEikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisi\nolla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut.\n\nTäti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskas\nsumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänen\nmielestänsä ollut pidettävä sisällä.\n\nMutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä --\nsilloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen\nhiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja\nhaahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivät\nolleet niin tyytyväisiä kuin silloin.\n\nJa kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri\npaikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina.\n\nHe olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille.\nJokainen rannalle tulija loi häneen katseen.\n\nHesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä että\nhän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisen\njoutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn.\n\nMutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntä\nkalastajien lapseksi -- sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat\nja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuin\nolisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa.\n\nSenhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvor\nottanut omaksensa -- ja se oli saanut perinnöksi lahjan että kävi aina\nenemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi.\n\nPikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet\nopettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalat\nkuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut.\n\nKun hän oli täyttänyt kuusi vuotta, arveli täti että oli aika alkaa\nopettaa hänelle jotakin.\n\nElin rouvan mielestä ei ollut tarpeen vielä vaivata häntä sillä.\n\nSilloin pudisti täti päätänsä ja näytti huolestuneelta.\n\nPikku-Gunnia ei nimittäin saatu pysymään poissa rannasta.\n\nSisässä aikuisten seurassa oli hän vähäpuheinen.\n\nTuolla alhaalla kuljeksi hän puhellen ääneen kiville, linnuille ja\nmerelle.\n\nHänen oli tullut tavaksi käyskennellessään rannassa sanoa ääneen kaikki\nmitä ajatteli.\n\nHän ei ollut muiden lasten seurassa. Hän ei kaivannut seuraa. Olihan\nhänelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitä hän halusi, ja sitten oli\nhänellä Grimm, joka seurasi häntä niin kiltisti kaikkialle.\n\nJoka ilta kertoi täti hänelle Jumalasta.\n\nNiin keskusteli sitten Pikku-Gunn väliin hänenkin kanssaan alhaalla\nrannassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisi\noppia neulomaan.\n\nMutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekiel\nsisään. Ja sitten hän sanoi: -- Nyt tulee aika myrsky, meri käy\nvalkoisena ulkoluotojen ylitse.\n\nSilloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä.\n\nUlkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakoveden\naikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä,\npikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinne\ntänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat ne\nhurjiksi valkoisiksi hevosiksi.\n\nPikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun ne\nrynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä,\nkuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisi\nketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa.\n\nSinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille.\n\nMutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: -- Ei haittaa että hän\ntottuu joka säähän!\n\nUsein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönen\npakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallion\nviereen.\n\nToiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuli\najoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei\nsitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa.\n\n-- Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. -- Hän on varsin\njärkevä!\n\nEi auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että\nFalck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista.\n\nTuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei\nkoskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan?\n\nEihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itse\nkasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona.\n\nMutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiselta\nniin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsi\nvain.\n\nSamaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraa\nsanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonka\ntäytyi niin varhain lähteä pois, -- lahja tuonen mailta.\n\nTämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopista\nsynkät muistot.\n\nPikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken.\n\nMutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hän\nmyöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä.\n\nJa aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnut\nniin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti.\nEllei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Silloin\ntäytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita.\nKernaimmin hän turvautui tätiin.\n\nEräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat\nomituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksi\nsilmäksi.\n\nHän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katseli\nmaailmaa?\n\nJa Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikki\nmitä hänen mielessänsä oli.\n\nTuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestä\nettä tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki.\n\nAlhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja.\nSe johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin ja\nmielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa.\n\nSe, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuli\nusein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja\nrikastuttaen hänen tunnelmiansa.\n\nHänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita.\n\nHänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oli\naikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä.\n\nKun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oli\nElin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunn\nvielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorin\nkaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan.\n\nKalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oli\nuskaltanut lausua nuhteen.\n\nMutta Elin rouva oli sanonut: -- Ei se vahingoita! Herön suvun naisten\non täytynyt karaistua varhain.\n\nSitä ei lapsi unohtanut koskaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtui\njotain, joka jätti jälkiä koko hänen elämänsä ajaksi.\n\nHän heräsi yöllä huutoon, joka kuului ulkoa.\n\nHän kavahti istualleen pelästyneenä.\n\n-- Täti, etkö kuullut jotain?\n\nTäti ei nukkunut, mutta hän oli käynyt hiukan kuuroksi viime aikoina.\nHän ei ollut kuullut mitään.\n\n-- Paneudu pitkäksesi, ystäväiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellä\nhuutelee niin ilkeästi! -- Ja hän kääntyi seinään päin ja nukkui.\n\nHetken kuluttua kuuli Pikku-Gunn huudon uudistuvan.\n\nSilloin pujahti hän ulos vuoteestansa akkunan luona olevalle pöydälle\nja katsoi ulos valoisaan yöhön.\n\nVene oli joutunut karien keskelle. Hän näki kuinka se kaatui kumoon,\njääden uiskentelemaan talka pystyssä.\n\n-- Joku on hukkumaisillaan!\n\nHän pyrki huutamaan sen, mutta ääni petti, -- se kuului vain kuiskeena.\n\nTäti ei kuullut mitään. Hän nukkui.\n\nSilloin juoksi Pikku-Gunn pois, valkoinen yöpuku yllään.\n\nHän juoksi renkitupaan, hän halusi herättää Sörenin ja Kjeldin. Mutta\nheidän ei ollut helppo herätä.\n\nHe olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet\nsikeään uneen. Heitä ei haluttanut lähteä ulos. Ei kumpikaan heistä\nnähnyt mitään erikoista. He arvelivat myöskin, että kuikka siellä vain\nhuuteli.\n\nMutta lapsi seisoi heidän edessään kuin nuhteleva Herran enkeli. --\nTeidän täytyy tehdä se, mikä on oikein, -- Jumala tahtoo sen!\n\nTuo karisti unet heidän silmistänsä. Sören sai tavallisen tarmonsa.\nÄkkiä olivat he pukimissa ja ulkona.\n\nMutta he eivät saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisään vuoteeseen. Hän\njuoksi heidän edellään rantaan, ikäänkuin pakottaen heidät juoksemaan\nmukana.\n\nRantaan tultuaan näkivät hekin, mitä merellä oli tapahtunut. He näkivät\nkumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillä ja erottivat juuri kaksi\npäätä mainingin harjalla.\n\nKjeld arveli ettei olisi helppoa päästä matkaan kuohujen keskitse.\n\nSilloin pelästyi Pikku-Gunn, etteivät he tahtoisi ollenkaan lähteä.\nSiinä tapauksessa menisi hän itse veneeseen, hän tahtoi hukkua, kuten\nnuo tuolla kaukana.\n\nMutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat näkymättömät kädet\nlykänneet sen matkaan. Ja vasta nyt Sören heräsi täysin valveille.\nPontevasti piteli hän peräsintä, huutaen komentosanansa kautta aaltojen\nkohinan.\n\nPikku-Gunn jäi seisomaan rannalle.\n\nOhut yöpuku hulmusi ja läpätteli tuulessa; hän ei huomannut sitä. Hänen\nkatseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpäin, veden kohisten\nhuuhdellessa keulaa ja partaita. Hän näki kuinka laineet singahtelivat\nsen ylitse ja kuinka rengeillä oli täysi työ ammentaessa vettä veneestä\nja hoitaessa purjeita.\n\nMutta sekä Sörenillä että Kjeldillä oli tunne, että nuo ankarat\nlapsensilmät seurasivat heidän matkaansa. Ja näytti siltä, kuin\ntuottaisi se onnea. Vene kohosi ylös aallonharjoille, se pyörähteli\nsinne tänne hyrskyjen kiidättämänä, mutta sen retki kävi sittenkin yhä\neteenpäin.\n\nMutta tyttö seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmät\navoauki ulapalle -- sillä haaksirikkoutuneiden vene pyörähti ympäri\njoka kerran kun hyökyaalto tuli, ja joka kerran hän näki noiden\nkahden miehen taistelevan hengestänsä meren kanssa. Hän kuuli heidän\nhätähuutonsa.\n\nHän pani kätensä ristiin.\n\n-- Jumala, joka olet siellä ylhäällä, anna heidän tulla ajoissa, --\nSörenin ja Kjeldin -- --\n\nNyt hypähti toinen pelastajista kannelle -- tyttö näki käsiparin\nkurottuvan häntä kohden... Hän nosti ensin toisen, sitten toisen\nhaaksirikkoontuneista alukseen.\n\nNyt kääntyivät he tulemaan rantaa kohden.\n\nSilloin tunsi Pikku-Gunn, että häntä paleli. Hän juoksi kartanoon\ntakaisin, nousi hiljaa portaita ylös ja pujahti huoneeseensa.\n\nTäti ei huomannut mitään.\n\nAamulla nousi Pikku-Gunn varhain ja kiiruhti renkituvan luo.\n\nSiellä tapasi hän Sörenin, joka kertoi että molemmat pelastuneet miehet\nmakasivat siellä sisällä.\n\nHän oli juuri käynyt viemässä heille kahvia paloviinan kera. He voivat\naivan hyvin, heidän ruumiinsa vain tuntui hiukan jäykältä, ja toinen\noli hiukan hellä kupeestaan, veneestä saamastaan töytäyksestä.\n\nSörenin täytyi luvata Pikku-Gunnille ettei kertoisi mitään.\n\nMutta kun tuomari tuli, oli hän kuullut kaikki ja kertoi kuulemansa\nElin rouvalle.\n\nPikku-Gunn noudettiin sisään ja toimitettiin vuoteeseen. Hän vakuutti\nettei ollut vähääkään sairas, mutta sinä päivänä ei kukaan välittänyt\nhänen puheestansa.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPäivänmatkan päässä pohjoiseen Herön kartanosta, sisämaahan päin,\nsijaitsi Jarlsvikin vanha sukukartano. Siellä oli vuosisatoja asunut\nylväs suku, joka oli samaa juurta kuin Herön suku ja oli ollut yhtä\nmahtava kuin sekin.\n\nEntisajoilta kerrottiin vielä, että siellä oli ollut tynnörin täydet\nkultaa kellareissa, ja suvun jäsenistä oli toinen toisensa jälkeen\nollut kuninkaan jaarli.\n\nNuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttä\nkalua. Nyt oli suvusta enää jäljellä yksi ainoa poika. Tämä oli\nHesekiel Jarlsvik, joka eleli Herön kartanossa.\n\nHänen isoisänsä aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois\nsuvun hallusta. Ja hänen isänsä oli saanut käyskennellä tuossa suuressa\ntyhjässä talossa, jossa oli niin pitkät käytävät ja leveät portaat.\n\nHänen vaimonsa oli kuollut varhain, niin että hän sai kulkea siellä\nyksin, haluttomana työhön, kaihoten vain saada elää kuten hänen\nedeltäjänsä. Lopuksi oli hän ruvennut juomaan.\n\nKolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellä tuskin\nollenkaan. Kerrottiin että isäntä piteli pahoin molempia lapsiansa.\n\nKun sitten ehdittiin niin pitkälle, että hänen olisi täytynyt luovuttaa\nloput omaisuudestansa muille, pelastautui hän naittamalla tyttärensä\nsille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hän oli jäänyt\nentisille teloillensa.\n\nMutta näihin aikoihin katosi neljäntoistavuotias Hesekiel eräänä yönä.\n\nHänen sisarensa oli lähettänyt hänet Heröhön. Hän tahtoi pelastaa pojan\nsiitä elämästä, jota nyt elettiin Jarlsvikissa.\n\nSillä onnea ei hän suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun\nJarlsvik. Ihmiset tiesivät kertoa, että hänen isänsä oli pakottanut\nhänet tähän avioliittoon, ja että hän oli myöntynyt pelastaaksensa\nheidät molemmat häpeästä ja säästääksensä suvun nimeä.\n\nHänen miehestänsä kerrottiin, että hän oli ihminen, jonka jäljissä\nseurasi onnettomuus. Usein ei häntä nähty, ei kukaan ollut kohdannut\nhäntä muulloin kuin hämärissä tai yöllä. Silloin seurasi häntä aina\nmusta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nähnyt sitä koiraa päivällä.\n\nHän oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat että hän oli\nsuomalainen. Hän oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hänellä oli\nmiellyttävä käytöstapa. Mutta hänen katseensa oli synkkä. Kenenkään\nei onnistunut saada selville mistä hän oli tullut, mutta kaikki\nolivat vakuutetut että hän oli tehnyt jotain pahaa. Hän ei kernaasti\nnäyttäytynyt suuremmassa seurassa.\n\nMelkein heti hän oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elämästä\nkartanossa kerrottiin kammottavia juttuja.\n\nOli onni Sigrun Jarlsvikille että hän sai ainoastaan yhden lapsen. Tämä\noli poika, ja hän sai suvun nimen Hesekiel. Hän oli ihmeellinen lapsi,\nsanoivat ihmiset. Melkein syntymästään saakka hänellä oli ollut niin\nankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitä näki.\n\nSissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa\nmonenmoista niiltä ajoin.\n\nKun poika oli hoin viisi, kuusi vuotta, kuoli hänen äitinsä.\n\nTämä oli ollut vuoteen omana koko syksyn.\n\nKukaan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.\n\nHän tahtoi että vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinä lepäsi hän\npitkät pimeät yöt, kasvot käännettyinä kohden taivasta. Hän odotteli,\neikö aurinko saapuisi. Hän olisi halunnut nähdä sen ennen kuolemaansa.\n\nViime iltana, jolloin hän eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hänen\nvuoteensa ääreen. Hän oli saanut isältään kymmenäyrisen. Aamulla aikoi\nhän mennä ostamaan sillä jotakin äidille.\n\nÄiti ei tarkannut hänen puhettansa.\n\n-- Hesekiel, sanoi hän, -- pikku lapsukaiseni!\n\nHän kurotti kätensä lapselle.\n\n-- Sinäkö siellä olet, pienokaiseni? Oi, jos voisit auttaa minua,\nniin että minä saisin rauhallisen kuoleman ja makaisin kristillisesti\nhaudattuna tuomiopäivän tullessa!\n\nPortaat narahtivat raskaiden askelten painosta.\n\nHän vaikeroitsi.\n\nPoika ymmärsi että hänen isänsä ja isoisänsä siellä tulivat... ja että\nhe olivat juovuksissa.\n\nHän kirkaisi ja heittäytyi sänkyyn. Hän tahtoi suojella äitiänsä.\n\nMutta äiti oli jo tyyntynyt. Hän oli jo hengenlähdössä.\n\nHitaasti kävi juopuneiden kompuroiminen portaita ylös. Kun he tulivat\nsisään, oli siellä hiljaista. Taivaan Herra oli ollut laupias. Sairas\noli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.\n\nJa poika oli nukahtanut, kädet hänen kaulassansa.\n\nSenjälkeen oli elämä Jarlsvikissä käynyt vielä yksinäisemmäksi kuin\nennen.\n\nMutta kerran tapahtui, että taloon tuli vieraita naisia.\n\nSiellä pidettiin upeat pidot ja tanssittiinkin, vaikka suruvuosi ei\nvielä ollut kulunut loppuun.\n\nSinä yönä paloi vanha talo poroksi perustuksiansa myöten. Nipin napin\nehtivät ihmiset pelastautua. Hesekieliä ei kukaan ollut muistanut, kun\nnyt Sissel muori ei enää ollut siellä.\n\nPoikanen oli maannut yksin äitinsä entisessä huoneessa.\n\nHän oli herännyt valohohteeseen ja meluun, mutta ei ollut oikein\nymmärtänyt mitä talossa tapahtui. Kumminkin ajatteli hän että olisi\nparasta laittautua sieltä tiehensä. Hän päätti piiloutua varsan luokse\ntalliin.\n\nHän oli täysissä pukimissa. Se ei ollut mitään harvinaista nykyisin,\nkun ei ollut ketään, joka olisi pitänyt hänestä huolta.\n\nHän otti mukaansa mitä hänellä oli piirongissa, sekä äitinsä kellon,\njonka hän oli saanut omaksensa. Niin hiipi hän talosta ulos.\n\nIsä hämmästyi nähdessään hänet seuraavana aamuna. Hän ei ollut voinut\notaksua muuta kuin että poika oli menehtynyt liekkeihin.\n\nTuon päivän jälkeen saivat he asua renkituvassa. Thorer Branten\nomaisuudesta ei ollut enää paljon jäljellä. Puuttui varoja uuden talon\nrakentamiseen.\n\nNyt oli Jarlsvik käynyt vieläkin soveltumattomammaksi oleskelupaikaksi\nlapselle.\n\nAinoa olento, johon Hesekiel siellä voi turvautua, oli varsa.\n\nNiiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina,\nkatsoi hän että se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hän kuuli sen\nvienon hirnunnan, kävivät hänen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi\nhänen luonansa, katsoi häneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista\nturpaansa hänen käsiinsä, hakien sokuripalaa -- silloin oli hän\nonnellinen.\n\nEräänä päivänä se myytiin.\n\nEttä isä oli voinut tehdä siten -- se saattoi Hesekielin pelkäämään\nhäntä entistä enemmän. Hän oli alkanut kutsua häntä Thorer Branteksi,\nkuten kaikki muut.\n\nSiitä päivästä saakka oli hän alkanut oleskella rannassa Lydrikin\nluona. Tämä oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli\njonkunmoinen renkipoika.\n\nHän oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistä.\nMonet olivat nähneet Thorer Branten pitelevän häntä pahoin. Sanottiin\nettä hän oli hänen oma poikansa.\n\nHesekiel näki että tuolla pojalla oli vielä pahemmat päivät kuin\nhänellä itsellänsä. Siksi tuli hän hänen ystäväksensä.\n\nHän seurasi Lydrikiä kaikkialle, -- metsästämään pöllöjä ja hakemaan\nkalliojyrkänteiltä kotkanpesiä. Lydrik oli näet varsin ovela. Hän\nhaki käsiinsä poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat\nsaukoilta. Hän tiesi myöskin että pöllöt tekivät pahaa tuhoa haahkoja\nhävittämällä.\n\nHän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä\nistumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin\nsilmin.\n\nAina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he\nselkäsaunan Thorer Brantelta.\n\nLopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyllänsä tällaisesta elämästä. Hän\ntuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä\ntiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä.\n\nMutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin\nkuoliaaksi.\n\nEräänä iltana oli hän yksin rannassa.\n\nMereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo\nvalaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten\nniin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla.\n\nMutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen -- varmaankin kaikesta\nsiitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä.\n\nSilloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta,\njotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta.\n\nTuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran\noli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä.\n\nSamassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös.\n\n-- Taivaan urut soivat, sanoi hän.\n\nMutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan.\n\nJa Sissel muori tuli hänen luoksensa.\n\n-- Joutsenparvi siellä liitää talon ylitse, sanoi hän. Sen piti\nennustaa onnea.\n\nHesekiel tuijotti myöskin ilmaan.\n\nHän näki viisitoista joutsenta lennossa. Hän näki niiden valkoiset,\nylväät kaulat kurotettuina eteenpäin kirkkaassa ilmassa.\n\nLintujen kadotessa näkyvistä menivät muut sisään. Mutta Hesekiel jäi\npaikoilleen, kuunnellen voisiko vielä kuulla jotakin.\n\nSiinä seisoskellessaan tunsi hän äkkiä omituista tyhjyyttä povessansa.\nHänet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja\nlempeätä ja vienoa... hän kaihosi sellaista oloa, ettei hänen isänsä\nlöisi häntä.\n\nHän alkoi juosta, -- minne, sitä hän ei tiennyt, sisäinen tunne pakotti\nhänet siihen.\n\nSeuraavana päivänä matkusti Thorer Brante jonnekin.\n\nSilloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hän\npuki yllensä parhaat pukimensa ja läksi kotoa.\n\nHänessä oli herännyt epämääräinen kaiho nauttia elämästä. Sinä päivänä\ntahtoi hän pitää hauskaa, ja hän tiesi että kun ihmiset halusivat\nhuvitella, pukivat he yllensä pyhävaatteet ja menivät vierailulle.\n\nHän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan\ntuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin \"rantakouraksi\", siksi että hänen\noli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä.\n\nHänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel.\n\nMarika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja\nhänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä.\n\nMarika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli\nturvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan.\n\nTämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen\nkirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet\npunaisiksi.\n\nHän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli\nniin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa.\n\n-- Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä... oli oikein kiltisti, että\ntulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua...\n\nPoika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen.\n\n-- No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä?\n\nPoika käännähti häneen päin.\n\n-- Ei, en minä tahdo mitään.\n\nEttä Marika tarjoaisi hänellekin kahvia, sehän ei ollut\najateltavissakaan. Eikä hän tarjonnutkaan. Hän kävi vain istumaan ja\nalkoi särpiä kahviansa.\n\n-- Vai niin, ettei sinulle pidä kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin\nmyrkkyä sille, joka ei siitä välitä!\n\nSitten ei puhuttu sen enempää.\n\nIstuttuaan hetkisen nousi poika, nyökkäsi ja sanoi hyvästit.\n\nJa niin hän meni.\n\nHän oli erittäin tyytyväinen retkeensä. Olihan hänkin nyt kerran ollut\nkylällä huvittelemassa.\n\nMutta kun hän tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hän oli\njuovuksissa ja vaelteli talossa piiska kädessä.\n\nHesekiel juoksi tiehensä, piiloutuakseen häneltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kesä toi mukanaan muutoksen poikasen elämään.\n\nVanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin\nHerön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi\njärjestys.\n\nNäin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus.\n\nKun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa\nmukaansa. Lydrikin otti hän myöskin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nHerön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin\npieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle.\nHän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin\nrouvan oikea käsi.\n\nHesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin\nolisi ollut hänen äitinsä.\n\nNyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia\nasukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi,\nmutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut\nmuiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen,\nvarsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä.\n\nMutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut\nkokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias.\n\nNiinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo.\n\nMutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli\nnimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut\ntälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä\nnimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin\nsyytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun\npoikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa\nkertomuksilla suvun komeudesta.\n\nJanine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle.\nPoikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan\nvaltakuntaan.\n\nHänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän\nkutsua Hesekieliä isäksi.\n\nEi koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan\ntietää tämän.\n\nEnsi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää\nturvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta\nriippui sinikelloja ja päivänkakkaroita.\n\nTalon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä\npoikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa.\n\nMutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin\npaljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja\npäässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä.\nHäntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi.\n\nSilloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin.\n\nKun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia\npyörteitä ja pieniä putouksia.\n\nNousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni\nneljännestunnin -- veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan.\nUsein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja\nläksivät matkaan liian aikaiseen.\n\nNyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka\nlaskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä.\n\nHesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa.\n\nHän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi\nveden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan.\n\nJa mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä\npitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä\nsellaisina -- --\n\nTuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä.\n\nEräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän\nhavaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä\noli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä\nkalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka\nne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän\nmyöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään.\nHaahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa,\nja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät\nniiden yritykset onnistuneet.\n\nThorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne\nonneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja\npieksivät vettä vihoissaan -- ja sitten oli tullut pyörre, joka oli\nvienyt ne mukanaan syvyyteen -- --\n\nToisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja\nlennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen\npoimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se\nsitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena.\n\nIhmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel\ntiesi että kaikki oli totta.\n\nThorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista\nhavainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden.\n\nKerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden\nparrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine.\n\nHän oli joka päivä käynyt poikasta etsiskelemässä. Mutta tämä ei ollut\nkoskaan löydettävissä, ei ruoka- eikä maatapanoaikaan.\n\nNyt tästä piti tulla loppu. Janine ei pitänyt siitä, että hän oleskeli\ntuon ilkeän virran lähettyvillä.\n\nSamaa mieltä oli isäkin.\n\nMutta muutaman päivän kuluttua oli poika jälleen kadoksissa.\n\nKun hän tuli kotiin, oli hänen takkinsa rikki, ja toisessa silmässä oli\nmustelma.\n\nEi kukaan saanut häntä sanomaan, missä hän oli ollut.\n\nTämä uudistui päivä päivältä. Ja aina palasi hän yhtä kurjassa\nkunnossa. Pian ei hänen puvussansa enää ollut yhtään ehyttä paikkaa.\n\nSilloin päätti Janine kerran seurata hänen jälkiänsä.\n\nHän seurasi häntä aina harjulle saakka, missä Sören asui.\n\nSiellä näki hän, kuinka kaksi Sörenin pojista tuli ulos. He\nlaskeutuivat harjua alas navetan taakse.\n\nSinne meni Pikku-isä myöskin. Ja sitten he alkoivat tapella.\n\nJanine ei ollut elämässään nähnyt mitään sellaista -- niin uljaasti\npuristi Pikku-isä kätensä nyrkkiin ja kävi toisten kimppuun. Ja\nkumminkin oli hänellä kaksi vastustajaa, ja molemmat häntä itseään\nsuuremmat.\n\nToinnuttuaan hämmästyksestään meni Janine tappelevien väliin ja vei\nPikku-isän mukanaan kotiin.\n\nNyt täytyi poikasen pysytellä muutamia päiviä sisässä. Kaikki hänen\nvaatteensa olivat korjauksen tarpeessa.\n\nIsä Hesekiel nauroi. -- Meidän täytyy keksiä jotain muuta huvia, sanoi\nhän.\n\nEräänä päivänä toi hän hänelle pienet merisaappaat ja veti ne hänen\njalkaansa. Sitten hän vei hänet mukanaan Heröhön.\n\nHe kulkivat rantaa pitkin.\n\n-- Voit olla täällä, sanoi hän, viitaten siihen suuntaan, missä\nPikku-Gunn hääriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kärsivällisenä\nkivellä, häntä katsellen.\n\n-- Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hän, jatkaen matkaansa\nsuolaamoon.\n\nPikku-Gunn oli nähnyt isä Hesekielin ja juoksi hänen luoksensa,\ntarrautuen hänen käsivarteensa.\n\nSitten tulivat sekä hän että Grimm Pikku-isän tykö.\n\nTämä seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasäärin, kuten Thorkelin oli\ntapana.\n\nTulija oli kaiketi tuo Herön tyttö, oli parasta esiintyä arvokkaasti.\n\nHän katsoi merelle, ennustaakseen päivän säätä.\n\nPikku-Gunn tuli suoraa päätä hänen luoksensa.\n\nPoikanen käännähti hiukan hänestä poispäin ja katsoi jälleen merelle.\n\n-- Näyttää siltä, kuin saisimme sumua.\n\nJotainhan hänen täytyi sanoa.\n\nSilloin meni Pikku-Gunn aivan lähelle häntä. -- Kukas sinä olet?\n\nPoika ei vastannut, käännähti vain ja tuijotti häneen.\n\n-- Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, -- ja\nPikku-isä. -- Hän nauroi.\n\n-- Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi.\n\nTyttö hymyili. Sitten sanoi hän: -- Emmekö voisi mennä venehuoneeseen;\nnäytän sinulle jotain.\n\nSiihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas.\n\nTyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti\nitsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli\nvene.\n\nVenehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa.\n\n-- Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen\nvesille.\n\nJa sen he tekivät.\n\nMitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan.\nValkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin\nvalkoiset lokinsulat, pilkku päässä.\n\nMutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman\nmitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut\nmuuta alusta kuin tuo kurja proomu.\n\nHän mietiskeli, eikö hänkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten\nPikku-Gunn.\n\nKun he palasivat maihin, jäi hän katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti\nveneen.\n\nTuntien voimakasta halua näyttää kuntoansa, otti hän kiven, tähtäsi,\nkumartui taapäin ja singahutti sen menemään.\n\nKivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkän matkan päähän.\n\n-- Koetapas sinäkin! sanoi poika ivallisesti.\n\n-- Sitä ei minun tarvitse tehdä, sanoi tyttö tyynesti. -- Tämä on minun\nrantani.\n\nSitten he erosivat. Tyttö läksi tiehensä Grimmin seurassa. Poikanen\nlaskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin että se räiskähteli hänen\nympärillään.\n\n-- Pidä varasi ettet huku, huusi tyttö nauraen hänen jälkeensä.\n\nHän pysähtyi. Hänestä tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut\nhänet.\n\nSe tunne ei ollut miellyttävä.\n\nHän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi\nmerisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat\nja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten\nmiesten tavoin.\n\nHän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa\nalas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat\nseuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla\nmatalikolta avovedelle.\n\nTuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi.\n\nToisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku --\npienikasvuinen mutta tanakka, -- -- ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin\naskelin, uudet merisaappaat jalassa!\n\nMutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa\nylöspäin.\n\nNyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen.\n\nHän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä\npikku särkiä.\n\n-- Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti.\n\nTyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen.\n\nSilloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse.\n\n-- Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta\non olla poika!\n\nSilloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen\ntoisiaan kiireestä kantapäähän.\n\n-- Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn\narvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä.\n\nPäästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään.\n\nTädin oli mahdoton saada häntä sanomaan syytä.\n\nKului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön\nrannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei\nluonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon\noli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana.\n\nEräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori\nkahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa\nolivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta\ntäynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla.\n--\n\nMutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä\ntiehensä.\n\nSilloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta.\n\nHän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän\nvälinsä olivat hiukan kireät.\n\nHän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa\nkätensä.\n\n-- Nyt teistä pitää tulla ystävykset!\n\nSilloin täytyi myös Pikku-Gunnin kurottaa kätensä esiin.\n\nHesekielin syvää, soinnukasta ääntä noudatettiin näet rannassa\nempimättömämmin kuin kenenkään muun käskyjä. Pikku-Gunn ei voinut\nkuvaillakaan muuta kuin että kaikkien täytyi tehdä mitä Hesekiel tahtoi.\n\nJa he ottivat toisiaan kädestä. Silloin kyyneltyivät kummankin silmät.\n\n\n\n\n4.\n\n\nEräänä päivänä keskikesällä tuli Pikku-Gunn soutaen pienessä veneessään\nHesekielin talolle.\n\nHesekiel seisoi laiturilla ja näki hänen tulevan. Tuo näky saattoi\nhänet hymyilemään. Kun tyttönen pisti pienet, sirot aironpäät veteen,\noli näet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari.\n\n-- Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni!\n\nNyt oli niin, että joka ikinen kevät tuli suuri kalalokki asustelemaan\nhänen venehuoneessansa.\n\nJa nyt tahtoi Pikku-Gunn mennä katsomaan, oliko se siellä.\n\nIsä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei\nkukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta.\n\nMutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan.\n\nNyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän\noli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa.\nNyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä.\n\nPikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he\npurjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla.\n\nHe aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran\nkeväällä.\n\nTyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti\nkuin eristetyn järven, -- niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori\nsulki näköalan.\n\nRannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana\nveden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen.\n\nLaaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä\nja hiljaista, -- ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi\nliikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista\nsolinaa.\n\nHe olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti.\n\nTuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa.\n\n-- Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti.\n\nHän katsoi ympärilleen arvostelevasti.\n\n-- Minusta tämä muistuttaa Bergeniä!\n\nHän halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevämmyyttään. Hänhän oli jo\nalkanut käydä koulua.\n\nMutta tyttö nauroi hänelle. Sen tiesi hän hyvin, että Bergen oli\nkaupunki.\n\nSe harmitti Hesekieliä. Hän loi jälleen katseen ympärilleen.\n\n-- Minusta tämä on huono paikka. Eihän täältä saisi ruokaa edes\nyhdellekään lehmälle -- --\n\nPikku-Gunn käännähti ja katsoi häneen hetkisen.\n\n-- Oletpa sinä aika kummallinen, sanoi hän.\n\nSitten veti hän poikasen mukaansa.\n\nMutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät.\nHän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa.\n\nHän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja\nja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota\nkeltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut\nkultavyö.\n\nKauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut\nniin kauan, että se jo oli sammaltunut. Vesi pulppusi esiin vanhoista\nsuluista hienoina suihkuina.\n\nHesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän\nhiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn\nollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He\nvoivat säilyttää sen aivan vain itsellensä.\n\nJa monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne\nyhdessä.\n\nTai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia.\nHe kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa --\nehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä -- mutta he\nlöysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen\ntoisillensa... tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä...\nja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään\ntirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen.\n\nSitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä\npursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät\njoillekin salaisille väylille... siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin\nsilkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa -- --\n\nLapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat\nsuljetut muilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa\nulkosalle.\n\nRannalla seisoivat näet Herön lehmät odotellen veden laskemista. Ne\nhalusivat Grönholmenille. Siellä kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivät.\n\nPikku-Gunn ja Grimm löysivät pari kiveä, joilla sopi istua. He\nseurasivat jännittyneinä rantanäytelmää. Pikku-Gunn tahtoi että\nHesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatähti voi juosta rantaa pitkin.\nSe ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin\nsyvälle, että se nousi sille yli polvien.\n\nMutta poikanen ei katsonut lehmiä eikä käynyt istumaan.\n\nHän oli sinä päivänä huonolla tuulella.\n\nUlkona merellä kävi valoa välkkyviä teitä. Hän mietiskeli, mahtoivatko\nne viedä aina Enkelantiin saakka -- --\n\nSerianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hän oli\nopettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hänelle hyödyksi,\nkun hän tuli suureksi ja läksi merille -- -- Nyt eilen illalla, kun\nSerianna povasi kahvinporoista, sanoi hän Pikku-Gunnista että hän\njoutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin -- --\n\nSiitä ei poikanen ollut pitänyt. Hän seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nNyt tuli kotka liitäen. Se kävi istumaan luodolle häntä vastapäätä.\n\nHän tuskin huomasi sitä.\n\nHän meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hän oli hetken\nvaiti, mutta lopuksi täytyi hänen saada se sanotuksi.\n\n-- Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin että joudut Enkelantiin?\n\nGunn ei kuunnellut häntä. Kultatähti kahlata luntusteli niin rohkeasti\nja oli joutunut vesikuoppaan.\n\nHesekielin täytyi toistaa kysymyksensä. Silloin olivat sanat aivan\nkatketa hänen kurkkuunsa.\n\n-- Sillä muutoin voisimme ainiaan olla täällä yhdessä, lisäsi hän.\n\nSilloin kääntyi Gunn häneen päin ja katsoi häneen syvällisellä\nlapsenkatseellaan.\n\n-- Sen lupaan sinulle, sanoi hän. Ja hän vahvisti lupauksensa\nkädenlyönnillä.\n\nNiin oli se siis päätetty varmasti ja järkkymättömästi. Niin käsittivät\nhe sen molemmat.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\n5.\n\n\nPitkän pitkä oli viime talvi ollut.\n\nSillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista\nluotojen toisella puolen, -- tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä\nja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu,\nkierteli kaikkialle, -- siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä\nulkona merellä että kotosalla.\n\nSellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa.\n\nRajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen\nvallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa\nmereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä.\n\nSitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui,\nkiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa,\nmissä vain saivat.\n\nMyrsky läheni maata, sekin, -- ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne\nharmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse.\n\nMutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin\nkootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja\nharjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi\nkuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat,\nhätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki,\njotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä\npitkänä valkoisena saattueena.\n\nKun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut;\nsilloin kummittelevat kaikki hukkuneet.\n\nMutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät\nveneenlaudat uivat maihin.\n\nNiistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei\nkukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen\nnoidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon.\nNaiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän\nmielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä.\n\nUsein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla\nettä vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on\nkuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät\nvalkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa...\n\nHe eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää -- he tointuvat järkiinsä.\nNyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he\npysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla\npelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien\npuolesta.\n\nJa lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat\nlevottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä -- raskaasti,\nalakuloisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo monet pitkät odotuksen yöt -- kuinka ne pitävätkään valveilla!\nKuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin\nettä meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata\nvuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään\nsinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä\ntäyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se\nuudistuneekin -- sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä\nhukkumaisillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos\nhuomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin\nkalastuspaikoilta.\n\nIlma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei\nolisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja\nhyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin\nrappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli\nvalkoista hiedikkoa.\n\nNaiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat\nkädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin\nvalmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat -- tai\nsuruviestin niistä, jotka jäävät tulematta.\n\nHe näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus\nvaltaa heidän sydämensä.\n\nMutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat\nhuudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat\nriemusta, nähdessään turskakasat veneissä... Nyt tulee jälleen\ntuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta\navojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille.\n\nLevottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat\nnähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin\nraskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, --\nhe tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin\nrepaleinen kuin se onkin...\n\nSeuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin\npalanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, -- ne, jotka\novat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet\nvanhuudenturvansa.\n\nNiillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä\nuudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset\nkaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat\nkirkkoon, vakavina ja hiljaisina.\n\nJos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous\nmerenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet\nlapsetkin.\n\nJa niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä\n-- ja rukoillaan kenties -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen.\nLiristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on\ntulossa. Onhan nyt kevät!\n\nLämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa.\nHarmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden\nastelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen\nvarovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle.\n\nSiintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset\nlaatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset,\njotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja\nkeltakukkaista maailmaa.\n\nPikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa\nteroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea; ne\nkuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen.\n\nKaikkialla on eloa ja liikettä.\n\nKaikkialla tuntuu ruskoleväin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan\nvoimakas, raaka lemu.\n\nToinen venekunta toisensa jälkeen on laskenut maihin Herön kartanon\nrantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat\nankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten\nkulkevat ketjut ylös ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua,\nkun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille.\n\nTiheät lintuparvet liitävät yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetäjät\nveneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettä, nähdäkseen onko silli\ntulossa, niin että sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lähteä\nsyvälle vedelle pitkää siimaa laskemaan.\n\nMutta nyt on tullut viesti, että silliparvi on tulossa, ja että on jo\nsaatu muutamia apajia.\n\nJa Herön pakkahuoneet ovat täynnä tynnöreitä, jotka odottavat\nkalasaalista.\n\n\n\n\n6.\n\n\nElämä kulkee tavallista kulkuansa Herön kartanossa.\n\nSiellä vallitsee jälleen rauhalliset olot. Ympäristön asujamisto saa\nsiellä työtä. Yhä useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta.\n\nKun joku puhuu tästä Elin rouvalle, arvellen että hän se on, joka on\nsaanut kaikkeen vauhtia, silloin hän nyökkää tyyneen tapaansa: -- Käy\njuuri, kuten Gunvor ennusti. Hän se järjesti kaikki ennen lähtöänsä.\n\nJa Herön kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja\nrauhallista, -- järjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa\nemännyyttä tarmokkaasti kuten ennen, -- hän pitää päänsä pystyssä.\nJa hänen laskelmillaan on yhä vieläkin se ominaisuus, että ne ovat\njärkkymättömät.\n\nJotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden\nhirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa.\nEnimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton\ntunkea tänne.\n\nYhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä\novat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat\nolleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata.\n\nJa rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana\nkasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen,\njäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen.\n\nElin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen\nkiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille.\n\nVanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena,\nseisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin\nihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää\nastiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet\ntapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja\nraskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet\npois talosta ja pantanneet, -- ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin\nentisille paikoilleen.\n\nGunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä,\nettä ne olivat tulleet takaisin.\n\nElin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua\ntuollaisten ajatusten valtaan! --\n\nHän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät\nvihaisesti, turve on alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo\nkorkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä\npitkin.\n\nHän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa\nääreen.\n\nTähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin\nrouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä.\n\nHellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä,\njärkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla\narvonantoa.\n\nIstuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän\nsamankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä\narvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen,\nkasvot tarmokkaat, -- mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi.\n\nTäti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen.\n\nEi kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka.\n\nVikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut\nviime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset\neikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt\nrauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan\nlempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi.\n\nElin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille\ntämä osoitti hyvyyttä.\n\nSentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen,\n-- melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat.\n\nTäti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt\nkoittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän\nei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat\ntulleet hänen osaksensa.\n\nNyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan\nhänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa\ntietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi\nnuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille.\n\nEttä Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen\nmitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia\nkatkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan\nmietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, -- se ei oikeastaan häiritse\ntätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen\npäiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin\ntarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä\nmuuanne oppimaan jotain muuta.\n\nTuomarilla on näet nykyisin tässä suhteessa ikäänkuin suurin sanavalta.\nOli varsin ihmeellistä, että tyttö siitä päivästä saakka, jolloin\nGunvor kannettiin pois, alkoi kutsua häntä isäksi.\n\nHerön kartanossa on hänellä melkein kuin isännän asema. Siitä saakka\nkun hän muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt päivääkään ilman että\nhän on käynyt Herössä -- jos hän vain on kotosalla.\n\nJoka aamu hän tulee tervehtimään ja katsomaan kuinka kaikki voivat.\nJa joka ilta ovat he yhdessä, jos se suinkin käy päinsä. Jos hän on\ntoisaalla toimessa, voi tapahtua että Elin rouva siirtää ruoka-aikaa ja\nodottaa -- minkä täti ei muista tapahtuneen kenenkään muun tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee häntä vastaan.\nHän vie hänet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hänen kanssaan eräästä\nrantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan.\n\nTäti jää seisomaan, katsoen heidän jälkeensä.\n\nHänestä ei kukaan enää vedä vertoja tuomarille. Hän ei näet enää ole\nsama mies kuin muinoin.\n\nHänessä on jotain, jota täti ei ole tavannut kenessäkään muussa:\nhänen omituisen kylmähkö katseensa voi syttyä niin lämpöiseksi! Ja\nkun tuo hienopiirteinen suu hymyilee -- silloin ei kukaan voi häntä\nvastustaa, silloin hän hurmaa kaikki ihmiset. Väliin voi pelkkä\nhänen äänensä vaikuttaa tätiin niin, että hänen katseensa kadottaa\nlempeän tyyneytensä. On kuin sen sointi toisi viestejä hänen oman\ntuskansa syvyyksistä, ja se voi hänessä herättää muistoja, niin että\nmenneisyydessä kestetyt kärsimykset jälleen heräävät eloon hänen\nmielessänsä.\n\nNiin ihmeelliseltä soinnahtaa hänen äänensä väliin, että tädin täytyy\nkoota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin -- ei\nedes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi.\nMutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää\nhymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset\nsilmät, -- niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti\nenää pelkää niitä, -- niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin.\n\nJa nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka\nkoskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, -- niin\nettä hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua\nhaaveisiin.\n\nVäliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä\nvenematkoilla, kun hän käräjillä palatessaan on väsynyt, kun kolea\ntyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon... Ja kun\nsumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman\nnäyn.\n\nSumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor -- --\nhän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän,\nGunvor, joka pitää valtikkaa täällä? -- --\n\nJa Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä\nsiitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä... Niin täytyy hänen\nkoettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi\ntyöskennellä.\n\n-- -- Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain\naikaan.\n\nHerössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon\nhymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana.\n\nJa sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran\nvuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa -- -- ja sitten\nvoi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen.\n\nGunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan.\nHän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän\nväliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä,\nuinaillessa tiikerinnahkalla loikoen.\n\nMutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä\nääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun -- --\nvarsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa\nvaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa -- kuten silloin.\n\nSilloin voi muisto Gunvorin viime käynnistä täällä esiintyä niin\nselvästi, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hänen kasvonsa\njäykistyivät, käyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hän nousi\npaikaltansa ja käyskenteli levotonna sinne tänne talossansa... Ja\nlaineet huuhtelivat rantaa pitkinä hyökyinä ja luoteistuuli tempoi ja\ntärisytteli akkunanpuitteita, oven lennähtäessä pamahtaen auki -- kuten\nsilloin.\n\nSilloin valtasi tuomarin jälleen entinen kiihkeä levottomuus. Silloin\ntapahtui väliin että hän teki kuten tuona iltana: kävi muukalaisen\ntavoin omassa huoneessaan istumaan oven ääreen, odotellen eikö hän\npalaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hänen otsaansa, voi hän\ntuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttä povessansa. Ja\nhän istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ääniä, odotellen\neikö Gunvor palaisi -- --\n\nKun hän sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, käsitti tämä\nettä vanha tuska oli jälleen saanut hänet valtoihinsa, -- että hän\nkerta kerralta yhä selvemmin oivalsi, että hän itse oli tehnyt elämänsä\nniin köyhäksi.\n\nSilloin hymyili Elin rouva hänelle vakavaa hymyänsä, lohduttaen häntä\nsillä, että niinhän melkein kaikki ihmiset tekivät. Ja sitten oli\nheidän tyytyminen pirstaleisiin -- --\n\nMutta hänen piti muistaa, että työtä oli yllinkyllin, enemmän kuin\nkukaan ehti suorittaa -- ja että täytyi pysytellä rohkeana ja reippaana.\n\nElin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck näkee että\nhän on oikeassa: työtä on yllinkyllin. Hän on alkanut uskoa, että hän\nvoi tulla paremmaksi, ja että Gunvor oli oikeassa siinä, että kaikki\nvoi kääntyä ja oli kääntyvä parempaan päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli helppo huomata, että tuomari oli muuttunut. Hän ei enää istunut\nkotona \"janoisena\", kuten hänestä muinoin sanottiin. Tuomarin talossa\nei ollut enää väkevän tilkkaakaan. Nyt oli hän alati toimessa. Ellei\nhänellä ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hän usein\nkokouksia milloin missäkin. Hänellä oli paljon puhumista kalastajille.\n\nJa minne hän tuleekin -- kaikkialla tapaa hän sydämissä ja mielissä\njälkiä Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hän yhä vielä merellä\nja rannikolla. Useat väittävät että Smalsundetin virta on muuttunut\nGunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinä enää puhalla niin\npahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinä, ettei ainoakaan\nkalastaja menetä henkeänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFalck oli tullut lähemmäksi kansaa. Hänen mieltään kiinnitti oppia\ntuntemaan noita ihmisiä -- noita ympäröivän luonnon lapsia, joissa\nmielikuvitus ja yksilöllisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitä.\nUsein oli hänestä, kuin olisi luonto muovaellut heidät ulkonaisestikin\nkaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terävät piirteet, nuo silmät, jotka\nmielenkiihkeydestä huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo\nomituisen kiinteät katseet -- kaikki tuo tuntui kuuluvan ympäröivän\nvaihtelevan äärettömyyden yhteyteen. -- --\n\nHeidän soitannollisuutensa, mielenherkkyytensä muistutti italialaisia,\ntuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein näki hän\nvoimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hän näki\nnuoria tyttöjä, joiden tukka liehui hilpeästi, joiden nauru kajahti\nvallattoman iloiselta; heidän olentonsa uhkui lämpöä -- mutta heidän\nlapsellisen raikkaassa muodossansa hän näki silmät, joille elämä jo oli\npaljastanut kauhunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän puhuu heille minkä mistäkin. Hän tahtoo saada heidät ymmärtämään\nyhteenliittymisen merkitystä ja kuinka tärkeätä olisi heille itselleen\nja maalle, että työt järjestettäisiin suurpiirteisemmin.\n\nHe ymmärsivät kyllä kaikki, että hän oli tullut heidän ystäväksensä.\n\nSitten hän suuntaa heidän katseensa henkiseen elämään. Oman maan ja\nkaiken maailman elämään ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan\ntahtoo hän tutustuttaa heidät.\n\nVarsin huomattavaa oli, että tuomari oli muuttunut. Häneltä riitti\nnyt aikaa niin monenmoiseen. Siinä hän nyt makaili, merenpohjaa\nkiikaroiden, ottaen eläimiä ja kasveja, mitaten syvyyttä ja lämpömäärää\nja virtoja, -- lämpimiä merivirtoja, jotka jakaantuivat Herön\nedustalla, ja kylmiä, jotka virtailivat niitä vastaan, -- voihan olla\nmahdollista, että kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistä.\nHänen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin,\nja missä turska oleksi silloin, kun sitä ei näkynyt rantavesillä.\nOlivathan monet muut ennen häntä tehneet tuontapaisia tutkimuksia.\nMutta olihan kalastajilla sentään syytä olla hänelle kiitollisia hänen\nhyvästä tahdostansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuan, jossa tuomarin merentutkimukset herättivät harrasta\nmielenkiintoa, oli Pikku-Gunn.\n\nEi kukaan ollut niin nopsa kuin hän huomaamaan milloin tuomari aikoi\nvesille. Hänen täytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttämään masto\nja laittamaan vene kuntoon, ja hän se myöskin irroitti veneennuoran.\n\nLopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjälkeen\nsaivat nuo retket hänestä uuden viehätyksen.\n\nHän tiesi että oppiminen kävi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja että useimmat\nolivat sitä mieltä että hän oli huonopäinen. Täällä veneessä ei koskaan\nvoinut huomata mitään sellaista.\n\nOikein häntä hämmästytti nähdä, kuinka hyvin tyttönen oli selvillä\nkaikesta mikä koski merta. Ja kuinka hän voi istua ja tarkata vihureita\nja asettaa peräsimen tuulen mukaan! Sen oli hän varmaankin oppinut\nAndersilta.\n\nKun hän kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lähtiessään pyydystämään\nlohenmulloja, silloin tiesi tyttönen kertoa kaikenmoista tuosta\nveden riistasta. Lydrik oli kertonut, missä suuret kalat pitivät\nasuntoa; hän tiesi, että niitä oli aina yhdeksän samassa kuopassa.\nNe olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki,\njotka yrittelivät sinne. Jos joku niistä joutui pois kuopasta, niin\nettä paikka jäi vapaaksi, silloin päästivät ne yhden sisään, mutta ei\nuseampia -- --\n\nNiin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltä kuin olisi Pikku-Gunn\nluottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin,\nkuin kasvatusisänsä tekemiin.\n\nFalckia huvitti käyskennellä tyttösen seurassa, kun tämä asiantuntijan\nvakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikä koski merta ja rantaa.\nSisäoloista ja koulusta ei hän koskaan puhunut -- niistä ei hänellä\nollut mitään sanottavaa.\n\nPian ei Falck enää tullut toimeen ilman häntä. Hänelle oli jotain\naivan uutta saada tällä tavoin pitää tyttöstä luonansa, nähdä hänen\nkehkeytyvän kukkasen tavoin, valon ja keväimen ilmiönä, yksin pimeän\ntalven keskelläkin. Hänen sielunelämänsä kehityksen seuraaminen -- se\ntuotti suloista onnea.\n\nJa sittenhän tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn\nkomeudessa upeileva puu, yhä vielä voimaa täynnänsä -- edustaen\nvanhuuden ihanuutta, saattaen hänet ja kaikki muut kunnioittamaan sitä\nvaltaa, jonka elämän eläminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhä\npysyi tarmokkaana, ja myöskin kaikkea, mikä väsyneenä ikävöi lepoon.\n\nVoida elää elämänsä niin, ettei tarvitsisi sitä hävetä noiden kahden\nparissa -- se oli nyt käynyt tuomarin kunnianhimon päämääräksi.\n\n\n\n\n7.\n\n\nPikku-Gunn on tullut siksi suureksi, että hänen täytyy mukaantua\njoltisenkin säännölliseen opetukseen.\n\nMutta hiljaisessa mielessänsä hän on peräti ihmeissään siitä, että\nhänen nyt on istuttava sisässä.\n\nTäti puolestansa ihmettelee, että se Gunnista on niin vaikeata. Usein\nhän muistelee, millaista oli, kun hän ensi kerran otti Gunnin mukaansa\nkirkkoon.\n\nKun hän sitten koetti saada tyttösen sanomaan, miksi hän oli ollut niin\nlevoton, sanoi tämä puolustuksekseen että se oli siksi, että Jumala oli\nulkona. Hän istui rannassa odottamassa.\n\nTäti oli tehnyt parastansa saadaksensa hänen käsitteensä oikaistuiksi.\nMutta oli ollut vaikea saada häntä ymmärtämään, että Herra voi olla\nsisässäkin, vieläpä kouluhuoneessakin.\n\nTäti koettaa saada hänet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin\nahtaa hän hänen päähänsä piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta\nlapsuudenajoiltaan hän muistaa, että niitä ei voi koskaan lukea liiaksi.\n\nJa on kyllä tarpeen, että hän ahdistelee tyttöä, sillä häntä ei voi\nkoskaan saada lukemaan läksyjänsä.\n\nNyt viime aikoma on hän alkanut pelotella häntä sillä, että pappi ei\npäästä häntä ripille.\n\nMutta se ei tee mitään vaikutusta Pikku-Gunniin.\n\nTyttö katsoo vain häneen tummansinisillä silmillään, katsoo häneen niin\nlempeästi -- sillä hän rakastaa tätiä, vaikka lukeminen hänestä onkin\nkauheinta mitä hän tietää.\n\nMutta täti ei voi saada häntä kertomaan, miksi hän ei koskaan lue\nläksyjänsä. Hän pysyy järkkymättömästi vaiti, sillä hän tietää että\ntäti ei ymmärtäisi häntä.\n\nNyt hänen pitää oppia neulomaan jotain, jota täti sanoo viiniköynnöksen\nlehdiksi sileällä pohjalla.\n\nPikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta että hän oppisi koskaan tuon\ntaidon. Mutta täti on niin kärsivällinen, vaikka neuleen silmät\nputoilevatkin, että Pikku-Gunnin täytyy rakastaa häntä yhä enemmän --\nhuolimatta siitä että täti kiusaa häntä niin kauheasti.\n\nHän ei käsitä, miksi täti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa\noppilaita vedetään tukasta ja ajetaan ulos luokasta.\n\nMutta täti itse käsittää sen kyllä. Kun Pikku-Gunn kohottaa häneen\nkatseensa mitään puhumatta -- silloin ei hän voi tehdä sitä.\n\nHän on vakuutettu, että lapsi on huonopäinen.\n\nKun hän sanoo sen Elin rouvalle, ei tämä vastaa mitään. Jos hän taas\nvalittaa tuomarille, että Gunn istuu liian vähän kirjansa ääressä,\nhymyilee hän vain tuumiskellen että kaiketi hän tutkii sen uutterammin\nluonnon suurta kirjaa.\n\nApua ei täti siten saa mistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe istuvat yläkerrassa, täti ja lapsi.\n\nViinilehtien kimpussa siinä nyt jälleen aherretaan. Sehän nyt ei voinut\nolla niin vaikeata.\n\nMutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä\nsisällä.\n\nMeri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee,\nkuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet\nliitävät yli hohtoisain laineiden.\n\nToisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo\nja varjot vaihtelevat, -- näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat\nkaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan...\n\nMilloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita...\n\nPihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä\nliehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos -- --\n\nKärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee\nhajalle -- --\n\n-- -- Kaukana ha'assa on Pedersenin koira -- senkin tiikeri! Pää ojossa\nse hiipii suoraan tuulta vastaan... hitaasti, ikäänkuin kyyristyen\npienemmäksi... Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna...\n\nSe on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja.\nJospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi...\n\nMutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä\nkatkismusta.\n\n-- Mitä kaste on?\n\nAuttaaksensa häntä tolalle, hän alkaa: -- Kaste ei ole paljas vesi -- --\n\nMutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hänen katseensa kiintyi\nrantaan: siellä tervasi Anders Halskar paraikaa hänen venettänsä...\n\nKeskellä mäkeä odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi leväten\ntoisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa -- heräsi sitten\nja alkoi pureksia, mutta sulki heti jälleen silmänsä ja nukahti pää\nriipuksissa. -- Pikku-Gunnin valtasi äkkiä niin tavaton väsymys.\n\nHän loi tutkivan katseen tätiin.\n\n-- Voisit kertoa minulle jotain!\n\nTädin oli mahdoton vastustaa häntä. Vaikka katkismus kävi päivä\npäivältä yhä polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hän kumminkin kertoa\nseuraavan päivän läksyä piplianhistoriasta.\n\nHän kertoi Josefista ja hänen veljistänsä.\n\nMutta kun hän ehti siihen, että he riisuivat hameen hänen yltänsä ja\nheittivät hänet kaivoon, silloin oli Gunnin kärsivällisyys lopussa.\n\n-- En jaksa kuulla enempää tuosta -- etkö tiedä mitään joutsenista?\n\nTäti näytti huolestuneelta.\n\nSamaten oli myös Pikku-Gunnin laita. Hän oli oikeastaan luvannut auttaa\nAndersia veneen tervaamisessa. Jokohan hän oli lopettanut työnsä? -- --\n\nSilloin laski täti hänet menemään -- poikkeuksen vuoksi -- -- olihan\nsää niin kaunis.\n\nHän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä\nalas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle -- oli\nihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla.\n\nTuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten\nhänen oli tapana -- --\n\nLapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan\nvuoristoon.\n\nTäti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa.\nHän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa.\n\nNe eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin\nkummalliset hänen palatessaan, -- eivät ollenkaan kuin lapsensilmät.\n\nKuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin\nselvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin\nhänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi\nsynkkiin lehtiin Herön suvun historiassa.\n\nHän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa,\nmitä häntä vastaan oli rikottu.\n\nMonta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä\nhyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi.\n\nNyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli\nGunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut.\n\nAluksi oli täti ollut hyvillään siitä että poikanen meni pois, sillä\neihän hänenkään seuransa ollut lapselle mitenkään hyödyksi. Mutta nyt\nolisi hän toivonut hänet takaisin, sillä Tobinen kanssa seurusteleminen\noli vieläkin hullumpaa.\n\nMutta Pikku-isän paluusta ei ollut mitään toiveita. Isä Hesekiel oli\nhuomannut, että hänen tappeluretkensä vuoren luo olivat alkaneet\nuudelleen, ja niistä ei näyttänyt tulevan loppua, sillä Pikku-isä ei\nantanut hevillä perään. Oli aina jotain, joka oli jäänyt kostamatta.\n\nMutta isä Hesekiel ei tahtonut että pojasta tulisi tappelupukari.\nKun ei hänellä itsellään ollut aikaa pitää häntä silmällä, oli hän\nlähettänyt hänet erään opettajan luo Indvikeniin. Tämä oli ankara\nmies, jonka sanottiin pystyvän istuttamaan lapsiin sekä järkeä että\nihmistapoja.\n\nJanine arveli hänen jäävän opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten\nsiitä nyt ei ollut apua, jos täti olisikin ollut taipuisa ottamaan\nhänet jälleen armoihin.\n\nTäti kävi yhä huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa\nsiitä puhua. Olivathan kaikki hänelle hyviä, mutta ei kukaan -- ei edes\nlapsi itse -- ottanut hänen puheitaan korviinsa.\n\nElin rouva oli tosiaankin kummallinen, -- hän oli niin tyyni, kuin\nolisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. --\n\nEräänä yönä heräsi täti hiljaiseen äännähdykseen. Gunn seisoi hänen\nvuoteensa ääressä. Tädin mieli kävi aivan oudoksi tuosta näystä;\nhänestä oli kuin näkisi hän enkelin.\n\n-- Jumalan tähden, lapsi, minne sinä aiot? Nyt meidän pitää nukkua,\nystäväiseni!\n\n-- Et saa nukkua, täti! Tobine on tänään ollut vedessä. Hän aikoi\nlopettaa itsensä, sanoi hän, ja meni noutamaan leviä päänsä alle...\nMutta siellä oli sitten niin kylmä! Hän istui vavisten vuorella...\nMutta pian täytyy hänen koettaa uudelleen, sanoi hän. Millaista on\nelämä silloin, täti, kun sen takia täytyy hukuttautua?\n\nTäti nousi ja houkutteli hänet menemään vuoteeseen. Hän koetti sanoa\nhänelle mitä arveli sellaisten pienten tyttöjen tarvitsevan tietää\nelämästä. Sitten hän rukoili hänen vuoteensa ääressä Herran rukouksen.\nPian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen.\n\nMutta täti ei saanut sinä yönä enää unta silmiinsä.\n\nAamulla kertoi hän Elin rouvalle ja tuomarille mitä oli tapahtunut.\nMolemmat kävivät hiukan vakaviksi.\n\nFalck arveli että olisi parasta lähettää tyttö kaupunkiin kouluun.\nSilloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hän\nei sanonut mitään.\n\nJoitakuita päiviä myöhemmin lähetettiin väkeä muutamille\nkalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman päässä merelle päin.\n\nSiellä oli paljon tehtävää, niin ettei heidän arveltu palaavan niin\npian.\n\nLähtevien joukossa oli myöskin Saapas-Tobine.\n\n\n\n\n8.\n\n\nPikku-isä oli palannut Indvikenistä. Hänellä oli lupa koulusta ja hänen\npiti jäädä kotiin muutamaksi ajaksi.\n\nEnsi päivinä hän käyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja.\n\nPikku-isästä oli nyt tullut pitkä poika. Hän asteli lujin, pitkin\naskelin, aivan kuin vanha kalastaja.\n\nSadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki\ntarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle\nmieleen.\n\nMuuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi\nJanine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan\nsäteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen.\nKoko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä.\n\nMutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että\nhän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla\nihmisiksi.\n\nHän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen\nmieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä.\n\nIsä Hesekiel oli kärsivällinen.\n\n-- Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. --\nHänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi.\n\nOliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa,\nmutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli\njotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui\nhänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin\nlapsenkasvoihinsa.\n\nJaninen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen\nilmeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut parisen viikkoa.\n\nPikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla.\n\nMutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko\npäiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin\nsuureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta\nPikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan.\n\nHänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana\nmiehenä, ja se loukkasi häntä...\n\nPikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin\nnaisten parissa, Gunn niihin laskettuna, -- mutta kun tyttönen vain\ntuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen\nPikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä\nolla oikein suuttunut itselleen.\n\nGunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan.\n\nNiin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä\nettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään.\n\nMutta Gunn ei tullut.\n\nOlikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa,\njosta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin\nvankilassa! -- --\n\nOdotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti\nnyörin kädestään -- --\n\nKuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!...\n\nNyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää\nsiimaakin... nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja\nrannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä\nsuoriutuisi... äänestä tunsi hän eri putoukset... Gunn ei varmaankaan\nedes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä -- --\n\nNyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut\nniin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan -- --\n\nTietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta\nmihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä\n-- siellä oli ruokaa kaikille -- heidän ei tarvinnut olla siitä\nkiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi\nThorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja\nvapaa mies...\n\nJa Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel\njäisi elelemään maalle -- ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi\nmerelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi\nkyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos\njoutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea\nsyntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä\nsilloin menettivät ne voimansa...\n\nNykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja\nsiksi niin monet hukkuivat... ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut\nvaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen...\n\nMutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok\nne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen,\njolta hän oli oppinut ne...\n\nAinakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle...\n\nHänen katseensa kulki rantaa pitkin.\n\n-- -- Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene.\n\nSen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen... Vaalea se oli, ja\nköydet olivat aivan uudet...\n\nJoku istui siinä ja nosti purjeet... kuinka kevyesti ja kauniisti alus\nliukui eteenpäin! -- --\n\nLahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä\nkatsomaan -- --\n\nTuolla tuli raikas vihuri etelästä!-- --\n\nPikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta.\n\nSilloin äkkiä -- hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli -- sillä hän\nalkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän\nei tiennyt, mitä se oli.\n\nHän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen\nkyyneleitään.\n\nJa kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä\nhalu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse... oi,\nhän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan\nkapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden\nsaarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän...\n\nJa sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta\naina hän siitä pelastuisi -- --\n\nJa Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä!\n\nAnders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella,\ntuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi\nhän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä\nkoskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän.\n\nPikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti\npystyyn -- aivan poissa suunniltaan -- otti kiven ja singahutti sen\nAndersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän\ntähtäsi väärin -- mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja\nmakasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty.\n\nKuin tietämättään tarttui hän vielä toiseen. -- --\n\nSilloin otti joku häntä ranteesta.\n\nPikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. -- En minä pelkää\nsinua, sanoi hän hiljaa, -- päästä kivi!\n\nMutta Pikku-isä ei päästänyt sitä.\n\nSilloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni\ntiehensä.\n\nPikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat,\nitkettyneet kasvonsa.\n\nJuuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet.\n\n-- Mikä sinun on, Pikku-isä?\n\nPoika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan,\nrutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä.\n\nVanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin.\n\n-- Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota\nkiivautesi minulle tuottaa!\n\nJa muori jätti hänet yksin.\n\nNyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä.\nMitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä!\n\nIsä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen\nnähdä että hän oli sairas.\n\nMutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja\nhuomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi\nkuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä.\n\nPikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti.\n\n-- En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. -- Tai olisin kyllä\nvoinut, oikaisi hän kiivaasti, -- mutta en minä tee enää koskaan sillä\ntavoin!\n\nJanine torui: -- Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla!\n\nHänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille.\n\nSitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä\nsydämessään oli hyvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta\nruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja,\nmitä hän tiesi.\n\nJanine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta\nkun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei\nhän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään.\n\nPikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena,\ntuijotti pyörteisiin ja mietiskeli.\n\nVesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden\nsalmen kautta ulos lahdesta.\n\nRyöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa... pyörteet tempaisivat\nhänen ajatuksensa mukaansa -- häntä huimaisi -- mutta hän tuli jälleen\njärkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta.\n\nMutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin\nkoskessakin.\n\nNyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen\npovessansa -- ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko\nhänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut.\n\nJa hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt\ntietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne.\nTäytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän\ntahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla -- --\n\nHän muisteli elämäänsä Jarlsvikissä ja isäänsä, ja väristys kävi hänen\nlävitsensä... Ja isoisäänsä hän myöskin muisteli, vanhaa Hesekieliä...\nJoku oli sanonut että hänellä oli ollut niin hurja luonto, ettei\nkukaan pystynyt häntä hillitsemään, ja Herran tietä ei hän suinkaan\nollut vaeltanut... Lydrik oli sanonut että Pikku-isä tulisi hänen\nkaltaiseksensa...\n\nEi, ei, se ei saanut tapahtua! Hän voihki kuin tuskissaan.\n\nNyt tuli Thorkel ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä poikanen\nnäytti hiukan miettiväiseltä. Hän halusi huvittaa häntä.\n\nNiin kertoi hän sitten keväällä tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver\noli ollut veljineen vesillä. He olivat nähneet aavelaivan, niin että\nhe kyllä tiesivät mitä oli odotettavissa. Oli pikimusta yö. Pian\nistuivat he kaikki kuusi aavalla merellä kumoonkaatuneella veneellänsä.\nToinen toisensa jälkeen päästi otteensa. Silloin tuli hyöky ja käänsi\nveneen jälleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui päästä siihen. Illalla\nkolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jälkeen\nkulki Iver verta syljeksien -- niin että olihan siinä tullut miehen\nosaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitä sanoi Hesekiel siihen?\n\nPoikanen ei saanut sanaakaan suustansa.\n\nThorkel loi häneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta\nhaaksirikosta. Täytyihän poika saada hyvälle tuulelle.\n\nMutta Pikku-isä nousi ja läksi tiehensä.\n\nTultuaan ylös mäelle täytyi hänen pysähtyä. Hänestä tuntui että hän oli\ntullut vanhaksi, järkeväksi mieheksi. Niin, hänestä oli, kuin olisi hän\nsuorastaan vanhentunut rannassa istuessaan.\n\nKun hän tuli sisään, otti isä Hesekiel hänet mukaansa huoneeseensa.\nSiellä hän puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen.\n\nSillävälin oli Janine ottanut esiin uudet öljyvaatteet, jotka Elin\nrouva oli lähettänyt Pikku-isälle. Isä Hesekiel oli aamulla ollut\nkartanossa ja silloin oli päätetty että Pikku-isä saisi seurata\nnuottakuntaa, joka läksi pyydystämään silliä.\n\nTietysti oli Pikku-isä siitä mielissään! Mutta hän oli äkkiä käynyt\nepäluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ja hänen iloansa häiritsi ajatus että\nElin rouva sillä tavoin tahtoi toimittaa hänet pois, -- hän ei saanut\nseurustella Pikku-Gunnin kanssa.\n\nMutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja\npitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli\nenää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen\njälkeensä, kun hän läksi.\n\nIltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta tyttönen ei ollut rannassa.\n\nPikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin -- mutta\nPikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan.\n\n\n\n\n9.\n\n\nVenekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli\nPikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli\njäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat\nhiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten\nennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli\nmielellään jäänyt sinne.\n\nSe lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen -- niin\nvilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla.\n\nEräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo\ntulossa kotiin pappilasta.\n\nTaivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä...\nsiellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen\nloisketta ja puhelua.\n\nMutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan\nrajuilma tulossa?\n\nHän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon\nsuolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä\ntanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä\nalas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet.\n\nJa hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli!\n\n    \"Kärsimys se säästä ei miestä, naistakaan!\n    Varhain jos sen kestää, varhemmin rauhan saa\n    vaaroilta väijyviltä polulla elämän.\"\n\nOliko Tobine palannut?\n\nTobine oli myöskin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi häntä vastaan. He\nkohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella.\n\nTobine niiasi ja sanoi hyvää päivää sekä kiitti viimeisestä.\n\nSitten hän heittäytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hänen\nhelmaansa ja suuteli sitä.\n\n-- Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kävelemässä... Kuljeksin täällä\nniin haaveissani ja matkasta väsyneenä, mutta sitä en voinut ajatella,\nettä sinä olisit niin lopen hyvä ja tulisit tänne.\n\nPikku-Gunn peräytyi hiukan ja jäi katsomaan häneen. Tobine oli hänestä\nkäynyt niin kummalliseksi.\n\nHän oli noussut jälleen ja astui muutaman askeleen.\n\n-- Näetkös että minä osaan tanssia näin hienossa paikassa. Osaatko sinä\nkotiljonkia?\n\nPikku-Gunn meni hänen luoksensa ja otti häntä käsivarresta.\n\n-- Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan!\n\nTobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi.\n\n-- Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt!\n\nHän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä.\n\n-- Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla\non sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin\nJörgenille muutamia aimo suukaloja -- hän ei näet olisi antanut minun\nlähteä... Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa\ntaivuttaa minun niskaani!\n\nHänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja\nnauroi.\n\n-- Olen aina ollut utelias maailmaan nähden... ja aina halunnut puhella\nmiesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin.\n\nPikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin\nperin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana\nja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne.\n\nGunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli\nhänen olonsa ollut tuolla kaukana?\n\nTobine oikaisihe.\n\n-- Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain\nnukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä.\nJa ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin\nvain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä\nminun oli siellä hyvä olla -- --\n\nHän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä:\n\n-- Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki\nminulle veristä vääryyttä... arvaapas, ken se oli?\n\nTobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin.\n\nSitten hän mainitsi erään nimen.\n\nPikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut\njotain tuontapaista -- se oli Gunnin isän nimi.\n\nTobine nauroi.\n\n-- Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi\ntahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. \"En uskalla lähteä\", sanoin\nminä, \"sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät\nole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois...\" Mutta kun\nhän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä.\nEi ole helppo pitää järkeänsä kurissa.\n\nPikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään.\n\nTobine silmäili häntä uteliaasti:\n\n-- Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua\nja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä\neikä yhtään sielua!\n\n-- Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin\nsaamme oikein hyvää kahvia -- niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää -- --\n\n-- Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli -- mutta niin hyvää kahvia,\nkuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut -- eikä sellaista\nkallista viiniä... Mutta sydämen rauhaa en ole saanut... Nyt kulki joku\nhautani ylitse, -- on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan,\njoka meidät on luonut!\n\nHän nousi ja katsoi ulos merelle.\n\n-- Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin -- -- Odota\nhiukan, sydänkäpyseni... Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan,\nonko aaltojen alla rauhallista?\n\nPikku-Gunn veti häntä käsivarresta. -- Nyt me lähdemme, Tobine!\n\nTobine kävi istumaan.\n\n-- Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan\nmyrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia -- minun pitää\nkuolla!\n\nPikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun.\n\nTobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle.\n\n-- Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa\nminun mennä -- olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös...\netkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa?\n\nHän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni.\n\n-- Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä\nsinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni!\n\nHän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi\ntuulessa.\n\n-- Näetkö, nyt nostan purjeet!\n\nHän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Katsos,\ntuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt\nkaiken ikäni!\n\n-- Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti...\n\n-- Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun\nviimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy,\nsilloin saan minä seurata sitä.\n\nHän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen\njälkeensä ja veti hänet takaisin.\n\n-- Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin!\n\nTobine säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia.\n\nHän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan\nonkaloon.\n\n-- Tule, kuiskasi hän, -- autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon\nrukoilemaan minun puolestani!\n\nHän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle.\n\n-- Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin\nmennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää\npalata sieltä takaisin!\n\nPikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden.\n\n-- Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös!\n\n-- Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku\nlapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta\ntuskasta!\n\nSilloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta.\n\n-- Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa,\nmitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni!\nMinä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla\nTobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit!\n\nHän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena.\n\nSilloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää\nlainetta kohden.\n\nSilmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä -- sitten hän kiipesi äkkiä\nkiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa\nalas.\n\n-- Tobine, odota, nyt Jumala tulee!... Tartu pakraan, niin vedän sinut\nmaalle!\n\nHän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta.\n\nJoku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi\nhänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka\noli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt\nTobinen... Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa\nhänet.\n\nElin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula\npisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen\nmyrskyn puhkeamista.\n\nElin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty.\nVirta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana\nhietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet.\n\nYlhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia.\nEräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa.\nSeuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin.\n\nTyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen\nkirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen.\n\n    \"Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä,\n    missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos\n    saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin\n    oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä\n    en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä\n    koskaan.\n\n    Terveisiä lähettää\n\n                                           Gunvor Elinintytär,\n                                           (Herön kartanosta).\"\n\nKukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille\nvalahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi\nvapautettu raskaasta taakasta.\n\nSeuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta\nystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli\nsairas koti-ikävästä.\n\nNytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä\nettä lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina\ntuntunut tyhjältä.\n\nTällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka\nPikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki\ntiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin.\n\nTäti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa.\n\nElin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket\nkävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi.\n\nSilloin rauhoittui Elin rouva. -- Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän.\n\nMutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta\nhankkia hänelle kotiopettajatar.\n\nPikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö... ja täti parka -- ja hän\nitse -- ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.\n\nHän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään\nettä hän tulisi hänen luoksensa.\n\nKuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä\nmaihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa\ntilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan\nmikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut\nmyöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän\nasui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä\nruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta\nkumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut\nettä oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää\nhäntä kauemmin luonansa... tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän\nkotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja\nihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen\nhe kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille,\nniin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle -- --\n\nSörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei\njaksanut kuulla niitä loppuun.\n\n-- No, lähdetään nyt matkaan!\n\nHe läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari\naavistikaan, olivat he jo perillä.\n\nVene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.\n\nNavetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti\nkaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi\ntulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat\nymmärsivät, että taloon tuli vieraita.\n\nSören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään.\n\nSekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju -- kattohirsien\nvälille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa.\n\nJuuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään.\n\nVenäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei\nmaistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään.\n\nNyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti\nolla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan.\n\nTuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän\nhänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi.\nHän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin\nnorjankieltä.\n\nTämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan\nmaanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet\nmonta vuotta Norjassa.\n\nSören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff\nkuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa\nvastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat\nolleet kaukana sieltä.\n\nFalck tarkkasi häntä.\n\nHän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen\ntäytyi tuomarin katsoa häneen.\n\nMuukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät -- mutta ne herättivät\naavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi... Tumma\ntukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun\npiirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei\nhymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää,\nperinnäistä hienostumista.\n\nTuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut\nmitään yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi\nkauniisti hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näyttikään\nistuessaan siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille\nheitettynä!\n\nHänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se\nolisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.\n\nHän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.\n\nHänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat\nkimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.\n\nLuettiin iltarukous ja laulettiin.\n\nVanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha\nvirsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.\n\nNoustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.\n\nAmelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff\nsai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että\nsellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia...\n\nTuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.\n\nHän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet.\n\nRouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja\npoltellen paperossiansa.\n\nFalck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä\nhäntä häiritsemään.\n\nNyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti\nsiipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä\nseurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä\nkotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan\nkatseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä\nräpytellen -- --\n\nKotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen\ntoista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi\nnokkaansa -- --\n\nNyt katsahti rouva Baranoff Falckiin, joka lähestyi häntä.\n\n-- Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on\nyhtäläistä...\n\nHän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen\nsilmissään välähti jotain salaman tapaista.\n\nFalck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan.\n\nRouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä.\n\nFalck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva\nBaranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.\n\nRouva Baranoff käännähti häntä kohden.\n\n-- Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta...\n\nHän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.\n\nHänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne\nolisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.\n\nTuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen.\n\nTuo matala otsa, lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi\ntarmoa...\n\nMiksikähän hän sitten oli jäänyt tänne niin pitkäksi aikaa? -- --?\n\nMaanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties\nhän jälleen oli maanpaossa...\n\nFalck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän\npuhella.\n\n-- Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken\nkuluttua, kääntyen häneen päin. -- Ne muistuttavat merta. Minusta on\nmiellyttävää katsella merta -- ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella\nkellojen sointia... ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja\nvirsikirja kädessä.\n\nFalck katsoi häneen ihmeissään. Hänen apunsa ei siis tässä ollut\ntarpeen. Sen parempi!\n\n-- Minua ilahduttaa että te viihdytte täällä niin hyvin! Niin,\nkaikkialla voi olla onnellinen!\n\nRouva Baranoff hymyili. -- Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa\n-- odotellessaan.\n\nFalck käsitti sen pilaksi. -- Ja mitähän me sitten oikeastaan odotamme?\n\n-- Oikeuden voittoa!\n\nRouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:\n\n-- Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Näettekö, mikä pimeys\nnyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintä pimeyttä seuraa päivänkoitto.\n\nHän läksi nopeasti pois. Falck jäi seisomaan paikoilleen. Hänen\nmielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle.\n\nOli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hänen eteensä\nVenäjän veripunaisen taivaanrannan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa --\nja laskeutuivat lepoon.\n\nFalck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren.\n\nLuonnon surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. -- --\n\nÄkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain\nseuraavana aamuna.\n\nHän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä\ntapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta.\n\nHän istui jälleen silmäillen ulos merelle.\n\nFalck odotteli -- hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään,\nsillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna.\n\nSilloin meni Falck hänen luoksensa. -- Te olette tyyniluontoinen\nihminen, se minun täytyy sanoa!\n\nRouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin.\n\n-- Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat.\n\n-- Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada\nlausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa\nja lähteä täältä.\n\nRouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä -- pitkän, notkean\nkätensä, jonka ote oli niin tarmokas.\n\n-- Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta\ntuossa naurussa oli haikea sävy.\n\nJa nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin\npulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän\nilolla.\n\n-- Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, -- mutta minulla on kyllä rahaa!\n\nJa kumartaen jäähyväisiksi hän poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän\naamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin\nkäydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören.\n\nTuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota\nvierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut\ntäältä pois, mikäli hän voi käsittää... Parasta olikin, ettei hänen\ntarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, -- --\nken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? --\n\nKun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa.\n\nFalck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan\nollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä.\n\n-- Ottakaa minut mukaanne! -- Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä\noli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni\nhillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä\noli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden?\n\n-- Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdä työtä\nhyväksenne, lisäsi hän hiljaa.\n\nHänen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva.\n\n-- Tietysti, mielihyvällä, vastasi tuomari kohteliaasti ja lähetti\nmiehet noutamaan hänen tavaroitansa.\n\nNe vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lähdettiin\nmatkaan.\n\nAuringonpaisteessa kimmelsi tiheä sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he\nsivuuttivat saariston, heräsivät lokit ja lensivät merelle päin pitkin,\nveltoin siivenlyönnein.\n\nFalck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Näin varhain\naamulla ei hän ollut puhelutuulella.\n\nKului pari tuntia -- sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpäin\npitkin laineita niin että vaahto pärskyi. Tuomarin uusi vene oli\nensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeä siitä:\nnopealiikkeinen ja keveä se oli kuin kala, ja verraton purjeilla\nkuljettaessa.\n\nAavalla ulapalla aaltoili vahvasti.\n\nFalck silmäili seuralaistansa. Tämä istui kuin vaipuneena omaan\nitseensä. Valohohteen ympäröimänä hän siinä istui ikäänkuin tummaan\nhuntuun verhottuna.\n\nLopuksi tuomarista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.\n\nHän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta.\n\nHän saikin vastauksen, -- omituisen, ilottoman hymyilyn.\n\nJohtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta?\nTietystikin oli niin! -- --\n\n-- -- Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan\njotakin.\n\n-- Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus\nilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa --\nsillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata.\n\nRouva Baranoff ei vastannut mitään.\n\nTuomari jatkoi: -- Toivottavasti teidän ei ole ikävä!\n\nKohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: -- Minun ei ole koskaan\nikävä!\n\nHymyillen hän jatkoi: -- Ikävystyminen lienee -- onnellisten etuoikeus.\n\n-- Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa.\n\nTuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin.\nVasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät\nluottamusta hänen mielessänsä.\n\n-- Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa.\n\nTuomari hymyili. -- En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä\nmitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei\nvoi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te\nsitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle?\n\n-- Minä odotan. -- Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: -- En valita\nmistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa.\n\n-- Niin, elämä suo lepohetkiäkin!\n\nRouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne.\n\nFalck katui sanojansa.\n\nMutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja\nhänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi.\n\n-- Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla?\n\nHänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka\nFalckiin vaikutti kammottavalta.\n\nSitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista\nlaulua.\n\n-- -- Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin\nkernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa\näskeistä keskustelua.\n\n-- Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva\nBaranoff nyt. -- Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta...\n\n-- Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä\naina noudattaa oikeaa järjestystä... Kuinka nukuitte viime yönä?\n\n-- Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen\nmaahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa\npelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. \"Pikku lapsi\", sanoi hän,\n\"tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?\" Ei,\nsitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että\nhän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi\ntietää se -- --\n\nHän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen.\n\nSeurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi.\n\n-- Pelkäättekö te?\n\nRouva Baranoff pudisti päätänsä.\n\n-- Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. -- Hän\nviittasi Utholmenille päin. -- Oleskella tuolla öiseen aikaan ja\nkuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon --\nse on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta -- --\n\nTuli vihuri, ja tuomarilla oli täysi työ pidellessä peräsintä.\n\nRouva Baranoff muuttautui lähemmäksi ja sanoi hiljaisella, nöyrällä\näänellä: -- Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdä työtä\nhyväksenne -- mutta älkää tiedustelko koskaan mitään minusta itsestäni!\n\nFalck kertoeli Herön kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista,\nsitten Lehtolasta ja itsestänsä. Hän ehdotti että rouva Baranoff lukisi\nPikku-Gunnin kanssa, opettaisi hänelle ranskaa ja paljon muuta -- --\n\nHän ei ollut koskaan aavistanut että voisi olla niin puhelias näin\nvarhain aamulla.\n\nJa ennenkuin he tulivat perille, oli hän tehnyt jotain, mihin ei ollut\nluullut kenenkään voivan häntä taivuttaa -- hän oli puhunut Gunvorista.\n\nHän ei itsekään käsittänyt, kuinka oli voinut sen tehdä. Hän kävi äkkiä\näänettömäksi ja suljetuksi.\n\nKun he olivat tulleet perille ja nousseet mäkeä ylös, tuli Elin rouva\npihassa heille vastaan.\n\nHän pysähtyi katsoen vuoroon heitä kumpaakin. Hän oli jo hiukan kuullut\nasiasta.\n\nFalck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi\ntarjonneensa hänelle toistaiseksi asunnon luonansa.\n\nRouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, läpitunkevin\nkatsein.\n\nSitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen\neteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.\n\n-- Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasti. -- On niin\nkauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä.\n\nElin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi,\ntietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka\nsaattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi\nGunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne.\n\n-- Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. -- Jäätte minun luokseni; on\nparempi niin!\n\n\n\n\n11.\n\n\nOli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet\nmenojaan.\n\nTosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään\nmieliä -- mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi\nheidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä.\n\nYksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä.\nKaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon.\n\nElin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan\npäästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa,\nvaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se\nrauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi.\n\nElin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia\nluonnosta, joka työskentelee hätiköimättä.\n\nFalckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevästi Elin rouva vaikutti\nVeraan.\n\nTotta puhuen oli Veran salaperäinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut\ntuomaria. Hän oli myöskin hieman laskenut leikkiä hänen varastoon\nkokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka\nvaikutti levottomalta kuin meri eikä näyttänyt voivan väsyä eikä kulua,\noli hänestä hiukan hankala ja käsittämätön.\n\nNyt oli tuomarista huvittavaa nähdä, kuinka Vera keskustellessaan Elin\nrouvan kanssa hetkiseksi voi käydä tavallisten järkeväin ihmisten\nkaltaiseksi, jotka tyytyvät etäisyydestä ja ylimalkaisesti harrastamaan\nvapautta ja edistystä.\n\nElin rouvan olennossa oli näet jotakin, joka vaikutti siltä kuin saisi\nhän itse merenkin tyyntymään.\n\nRouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin\nkävi hänestä jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa.\n\nRovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin häntä kristilliseltä\nnäkökohdalta. Kummankin mielestä hän tuntui liian köykäiseltä.\nRovastin mielestä täytyi Elin rouvan hänelle osoittamaa hyvyyttä\nkatsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hän epäili, että rouva Baranoff\noli karannut miehensä luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin\nepäilyksiä, että hän juuri oli miestä pyydystämässä. Hän toivoi että\nJumala auttaisi tuomaria pysymään kylmäkiskoisena.\n\nMitä muissa piireissä lienee hänestä ajateltukin -- joka tapauksessa\nhänestä pidettiin, ja tuntui aina virkistävältä, jos kenellä oli jotain\nhänestä kerrottavaa.\n\nIhmeellisintä oli, että hän ikäänkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten\nkanssa. Hän oli aina samaa mieltä kaikkien kanssa, ja se tuntui\njokaisesta miellyttävältä. Että tämä ei johtunut mistään itsekkäistä\nlaskelmista, siitä oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman,\nettä hänen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, että siinä oli\ntilaa kaikelle, mitä kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hän oli\nniin selvillä kaikesta, sekä hyvästä että pahasta. Hän ei hämmästynyt\nmistään; hän voi aivan rauhallisesti keskustella mitä kammottavimmista\nseikoista -- oli aina kuin hän olisi tiennyt paljonkin vielä pahempaa.\nSe tuntui jossakin määrin helpottavalta. Kuormat kävivät kuin\nkevyemmiksi ja pimeys vähemmän synkäksi.\n\nAinahan oli niitäkin, joista rannikon talvi kävi pitkäksi. Adventin\nalkaessa valtasi heidät helposti synkkämielisyys.\n\nKun tämäntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hänen kanssaan, ajattelivat\nhe: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nähdä sinusta!\n\nSamaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan\nkesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui\naivan kuten heistäkin.\n\nNäihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta\nVera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että\nkukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän\ntuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä\nja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan,\ntuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä.\nJa kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten\nloimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin\nihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin,\nmelkeinpä olemattomiin.\n\nMutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä\nniin hyvin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSäännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin\nkovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten\ntäti.\n\nMutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä\nkeksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä\nsuuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että\nranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan.\n\nVera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin\noppia muutamia kuvaustansseja, -- venäläisiä kansantansseja, joissa oli\npääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet.\n\nTämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia.\n\nVäliin pidettiin harjoitukset pihalla.\n\nEräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera\nheidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet\nesiin.\n\nTämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa.\n\n-- Tule sinä mukaan, sanoi Vera, -- opetan sinutkin tanssimaan!\n\nPikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui\nkernaasti ja oppiminen kävi helposti.\n\nToisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän\nja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt\nisommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi.\n\nElin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella\nviimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik\ntanssivat yhdessä.\n\nVera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän\njärjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän\nmuuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja.\nPimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin\nkaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan,\nei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin.\nKerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut\ntoimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi\nnäet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti\npureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut\nkajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu\nvoi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten\nporsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan\nkarkeloansa.\n\nLisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista\nmatkalippaista.\n\nNiiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen.\n\nPikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat\netelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan.\n\nJa hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän\nääressä Veran maalaustelineitten vieressä.\n\nSiellä oli niin paljon katseltavaa.\n\nKirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua\ngasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia\nne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet.\n\nPöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui\npieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi\naina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella.\nPikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin.\n\nMutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan\nkaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen\nkuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä\nvastaan, pelastaen Andromedan.\n\nKuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei\nkoskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten\nolla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö!\n\nKaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen\npukimensa olleet samanlaiset kuin muiden.\n\nIhmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet\nmerta kuolleinensa.\n\nPikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla\nkatsomatta.\n\nSilloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa.\nHänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät\nkävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia.\n\nKun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja\nkolkutti ovea.\n\nNoudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi\npäästäen hiljaisen huudahduksen.\n\nVera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut\nnähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki,\npurppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani,\nja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat.\n\nTuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän\nihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja\nsuurenmoiselta hän vaikutti.\n\nVera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka\nkiihkeä niiden katse oli -- ja täynnä tuskaa.\n\n-- Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. -- Olen pukenut ylleni\nmuinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun -- käytin sitä kerran eräässä\njuhlassa... ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloiset\nhaaveeni.\n\nFalck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera\nkeskeytti hänet.\n\n-- Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia\n-- tulevia aikoja varten!\n\n-- Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa\nte rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne\ntäytyy jälleen repiä maahan. Eikö _se_ käy raskaaksi?\n\nTuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, -- liikkuihan hän tutulla\nalalla.\n\nSilloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen.\n\n-- Puhukaa kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat\ntodellisuuden.\n\nFalck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain\nvalmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan\nja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten\nkaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja\naallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili\nkuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden,\nrevontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valon välkettä.\n\nVera tuli hänen luoksensa.\n\n-- Tuollainen huvittaa minua!\n\nTuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia\nja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri,\nauringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä -- pitkähköt\nlaineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita... siinä sinivihreitä\ngletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen... Rannalla komeili\npuutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla\nkukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin\nkuuluivat kuolleille kuin eläville.\n\n-- Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. --\nEttehän toki näyttäne näitä Gunnille...\n\nHän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle\nhyödyksi.\n\nRouva Baranoff nauroi. -- Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne\nrauhoittavat minuakin... Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me\nitsekään vai emme.\n\nTuomari loi häneen tutkivan katseen.\n\n-- Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman?\nkysyi hän.\n\nVeran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa\nkuvastui tuskaa.\n\n-- Oli kerran mies... näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee\nminua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni... ja seuraavana päivänä\nmieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista... Ettekö voi ymmärtää\nsitä?\n\nHän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen.\n\nFalck ei vastannut.\n\nVera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen\nvalo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät\npiirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa\nväriloisteessa.\n\nIlmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu,\njota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan\nviehättävää...\n\nFalck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera\nlaski kätensä hänen käsivarrellensa.\n\n-- Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta\nsitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain\nolisi aikaa siihen...\n\n-- Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana?\n\n-- Sen tekee viha. \"Minun on kosto\", sanoo Herra Jumala... Kerran\ntäytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa,\nsilloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni... Koston\nkauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan!\n\nFalck tuijotti häneen.\n\n-- Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi\ntuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt\nantako minun kauemmin häiritä itseänne.\n\nHän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut.\n\nVera pidätti hänet jälleen.\n\n-- En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on\ntuli... katsokaa tänne -- -- syvät vedet ovat sammuttaneet sen, sydämet\neivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se\non?... Ymmärrätte kylläkin, -- olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte\nsen.\n\nFalck nauroi ja kohautti hartioitaan.\n\n-- No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta...\n\n-- Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua\nhyvyyttä, unohdettuja ajatuksia...\n\n-- Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen...\n\n-- Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää...\n\nVera polki jalkansa maahan.\n\n-- Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä!-- -- Huomaan teidän\npelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla\nlevollinen, -- sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö\nei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää... Teräväpäinen hän tosin\nei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se\nmerkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana.\nHäntä ei mikään voi vahingoittaa.\n\nTuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä\ntotta. Hän seisoi kynnyksellä.\n\nVera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta\nhymyään.\n\nLähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä\nlammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia.\n\nVera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun\ntuomari kulki avoimen akkunan ohitse.\n\n-- Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin, ulkona\npuutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää\nvaienneet soinnut.\n\n-- Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. --\nMutta sitä useimmat eivät käsitä, -- he eivät kuule noita sointuja.\n\nFalck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki\nhänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei\nvoinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi\npitää oman itsensä rauhassa muilta.\n\nHän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän\nkuluessa oli tapahtunut.\n\nHän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella\nrakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja\nvarovasti hän niitä kosketteli!\n\nMonenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä.\n\n-- -- Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan\nlähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa... tuo\nihmeellinen kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia\nseikkoja -- --\n\nElin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään.\nMitä tuo kaikki häntä liikutti -- hän tahtoi elää elämänsä rauhassa.\nMutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera\nkoskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen... Oikeastaan\noli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva,\nolla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla\nvaruillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi\nhänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi.\nOli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta.\nHän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta\nettä Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä\nhermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat\nhänen tietoisuuteensa... Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä\nhänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran\npuhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan\nhämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera\nuskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista\nasioista.\n\nSitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste.\n\nMutta nyt tuntui tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu\noikeastaan hyödyllistä Pikku-Gunnille.\n\nElin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin\nvoi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran\ntykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin.\n\nFalck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi\njo ymmärtää monenmoista -- hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta.\n\nMutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva. -- Jopa nyt\nkannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. -- Ei lapsella ole\nmitään hätää.\n\nElin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta\ntuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan\nvartioimassa hänen lastansa.\n\nHänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli\nsuloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden.\n\nNiinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset\nraukeamaan tyhjiin.\n\nEi myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä\npois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä\ntuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan,\näreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia.\n\nIltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja\nPikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta.\n\nPikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti\nhänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi\nhän vuoroonsa opastaa opettajaansa.\n\nMutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa.\nKun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina\nvedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien\ntarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista,\nsilloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa.\n\nKun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä\naina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva -- --\n\nEikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa -- vaan riemua, joka oli tuleva,\njotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava\nkaikelle maailmalle.\n\nJa haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse\nkiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan.\n\n\n\n\n12.\n\n\nTäti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa.\nTiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä\nei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut\nitsestänsä että hän kävi vanhaksi.\n\nNyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt,\noliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua.\n\nAinoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin.\nPikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin\nkaltaiseksi.\n\nOpetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera\nBaranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille\naineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin\nopetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta\neikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit\nsiihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä.\n\nMutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi,\nPikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin\nkernaasti tuon lepohetken -- eihän siitä koitunut mitään haittaa.\n\nKukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi\nja hengitti aina vaivaloisemmin.\n\nHän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia\nolivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon\neläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä\njotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää\njollekin.\n\nSiksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla.\n\nNyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia\nkärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli.\n\nSiksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli\nvarma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa.\n\nKun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla\nja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen\nkirjeisiinsä nähden.\n\nKun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata,\nkirjoitti hän uudelleen.\n\nHänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat\nmatkoilla.\n\nMutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin.\n\nTädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä\nsairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen\npuoleensa, -- tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron.\nYksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas.\n\nMutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi\nsairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei\nkukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla\ntoisin.\n\nAinoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän\nkesken opetustuntien tädin luo. -- Täti, en voi olla Veran luona,\nhän on niin pahalla tuulella -- hän on saanut kirjeen... istun sinun\nluonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta\nkuinka onkaan laitasi, täti?\n\n-- Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni... Ehkäpä nukahtaisin hiukan...\n\n-- Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua\nvuoteeseen.\n\nTäti näytti pelästyneeltä.\n\n-- Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina\nkauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa.\n\n-- Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla.\n\nTäti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan.\n\nNiin nukahti hän sitten hetkiseksi.\n\nMutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä\ntädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn\nverhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä\nvaivasi kuiva, kiihkeä yskä.\n\nPikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori\nTorgersenille.\n\nMutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä\npunaisemmiksi.\n\n-- Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että\nihmiset saisivat vaivaa minun tähteni... nyt minä nousen -- --\n\nSamassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan\nsairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa.\n\nEi, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti.\n\nHänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se\nehkä oli lievää keuhkokuumetta.\n\nSe kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui\njatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä\nrasitti vain väsymys ja unettomuus.\n\nPikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän\nvalvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket\nyksiksensä.\n\nHän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän\nlähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin\nluonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja\nnavettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä\nkaikenmoisia huolia elukkoihin nähden.\n\nHän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa\nmilloinkin oli tekeillä -- --\n\nGrimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan... Ja\nRuusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen... eikä sen\npitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut\nsietää -- --\n\nIlloin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta\nesiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen.\n\nSilloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat -- --\nhän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella\nuteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys\njostakin toisesta.\n\nTohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli\nheikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä,\nvaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois.\n\nKaikista tuntui että täti oli muuttunut -- ikäänkuin käynyt henkisesti\nvoimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen\nsilmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne\nolivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta.\n\nElin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että \"hitunen\nkuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi\" -- sillä\ntuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä.\n\nHäntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä\nmenneitä.\n\nKun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi --\nsillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät.\n\nMutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana,\nniin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin\nrouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut\nkehkeytyä ennenkuin nyt -- hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa.\n\nHän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat\nhuomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat.\n\nElin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan.\n\nHän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli\nsiitä aina tieto edeltäpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan\nvuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti\neteensä vilkkain, jännittynein katsein.\n\n-- Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi\nsen mitä odotat... Siinähän näen sinut jälleen... Kuljet kulkemistasi\nja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen... Niin, niin, -- näen\nsinut hyvin... nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella -- sillä\nnyt on kaikki lopussa!\n\nKuiskaten jatkoi hän: -- Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta\nsiitä mitä odotit.\n\nNyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: --\nMinähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot,\njotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten... Minä läksin\nliikkeelle liian varhain, -- niin, niin...\n\n-- Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan... Tässä tulee kahvia ja\nmukana oikea makupala...\n\n-- Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea... Helppoa ei\nse ollut, -- ei todellakaan -- -- ja eihän saa koskaan unohtaa mitään...\n\nHänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä\nnoutamaan isoäitiä.\n\nMutta täti otti häntä kädestä.\n\n-- Et saa mennä... ei, sinun pitää nyt kuunnella... sillä näetkö, kun\naika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi... kaikki\nihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta...\n\nHän mumisi hiljaa, lempeästi.\n\n-- Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän\npalannut luokseni?... Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän\nolisi päässyt sisään... \"Rakkaani, jää sinne\", sanoin minä, \"sillä kun\nolit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni,\nsilloin näin että olit minusta kaukana... Mutta kerran pitää sinun\npalata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä.\"\n\nHän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen\nvaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin\nkiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään.\n\nHän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä.\n\n-- Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. -- Siitä\ntulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa _tarpeeksi_ rakkautta\nainoaltakaan sielulta... Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta\nliikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta\ntyhjyyttä -- -- näen sen nyt edessäni!\n\n-- Ei, ei, mumisi hän, -- en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata\nitseänsä!\n\nHänen katseensa harhaili sinne tänne.\n\n-- Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko\njoku ulkona?\n\nPikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin\npiirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi.\n\n-- Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi!\nkuiskasi hän.\n\nHän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista.\n\nSilloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan\nTorgerseniä.\n\nSinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä.\n\nHänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi.\nHän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti\nhän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle\nmitään syötävää.\n\nMutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt\ntyötä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa\nhänelle.\n\nPikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista\nsairaanhoitajatar.\n\nViikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä\nedelleen suljettuna.\n\nPikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että\nhänen _täytyi_ päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen\nitsellensä.\n\nHän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina --\nvarsinkin kaikelle surulliselle.\n\nYöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä.\n\nHän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten.\nHän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä\nylös.\n\nTyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen\nviereiseen kamariin.\n\nSiellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin\nluo.\n\nTämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän\nhengittikään.\n\nSilloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin\nsurulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä.\n\n-- Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan\nkiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai... Hiljaa, lapsi, etkö kuule\nkelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi\nihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla!\n\nGunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen\nkasvonsa tädin polttavaan käteen.\n\n-- Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä.\nSe ei saa tapahtua enää toiste -- nyt tahdon sanoa sen sinulle -- --\n\n-- Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko,\nettä Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö,\npaistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä -- --\n\n-- Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, -- tiedän että se\ntulee kaipaamaan minua.\n\nMorten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin\nkintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin\nolisi tiennyt mistä oli kysymys.\n\nTäti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin.\n\n-- Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo\nhengittää. Miksikä sinä itket, lapseni?\n\nPikku-Gunn hillitsi kyyneleensä.\n\n-- Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, -- tahdon iloita\nsiitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi!\n\nÄkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan\ntuskan vallassa. -- Minkätähden tulee niin pimeä... miksi käy myrsky\nyli maan!... minne voin piiloutua?\n\nPikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä.\n\n-- Sen tiedät kyllä, täti!\n\n-- Kuinka käy murheellisten sydänten?\n\n-- Heillä on Kristus!\n\nPikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma\nasiastaan.\n\nTäti katsoi häneen pelästyneenä. -- On kammottavaa pimeällä tiellä!\nkuiskasi hän. -- Rukoile armoa -- minä olen ollut syntisraukka, kun\nolen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle!\n\nSilloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili:\n\n-- Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja\npidä meistä huolta!\n\nHän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että\nJumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi\nlevollisemmaksi.\n\n-- Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä...\nMiksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni?\n\nHän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja.\n\nGunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä.\n\nTäti hymyili hänelle. -- Sano jotakin, joka levittää loistetta -- --\n\n-- Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä\nolet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole\nenää koskaan tunteva nälkää tai janoa!\n\nTäti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät\nsyttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä.\n\n-- Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. -- Näen että istut odottamassa!\n\nHän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde.\n\nLydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten\nnoussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta\nja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli\nniin kauheata -- melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä\nkuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt\nenää ketään.\n\nKaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään.\n\nSilloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä\n\nPikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin\nkasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa\nkuoleman syvyyksiin.\n\nKului tunti.\n\nSilloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen\nsilmänsä olivat tummat ja suuret.\n\n-- Täti, kuiskasi hän, -- näen sinut, sinä elät!\n\nSitten hän vaipui tiedotonna maahan.\n\nMutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi.\n\n\n\n\n13.\n\n\nJonkun aikaa tädin kuoltua täytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja\nalkoi käydä rippikoulua rovasti Thymannin tykönä.\n\nPikku-isä oli ollut talven ajan kalastusretkellä, mutta oli\npalannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hänen piti myöskin suorittaa\nrippikoulunsa. Hän oli lykännyt sen tavallista myöhempään. Se johtui\nsiitä että hän tahtoi käydä Pikku-Gunnin kanssa yhdessä.\n\nHesekielistä oli tullut pitkä, solakka poika. Veneessä kävi hän jo\ntäydestä miehestä. Nyt ei kukaan enää saanut kutsua häntä Pikku-isäksi\n-- ei ainakaan kukaan muu kuin Janine.\n\nKun hän tuli kotiin ja näki Pikku-Gunnin, tuntui hän hänestä muuttuneen\npaljon. Hän oli kasvanut suuremmaksi ja käynyt hienoksi kuin mikäkin\nneiti.\n\nPikku-isää ilahdutti että hänkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas\nja kaunis -- kuten ihmiset sanoivat hänen olevan; -- Pikku-Gunnin takia\nse häntä ilahdutti.\n\nMutta eipä hänestä juuri näyttänyt siltä, että Gunn olisi sitä\nhuomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isä olisi tykkänään häipynyt hänen\nmuististansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutkin olivat huomanneet, että Pikku-Gunn oli äänettömämpi ja\nsuljetumpi kuin ennen.\n\nFalck oli huolissaan hänestä. Ilmeisesti oli Tobinen juttu\nsynkistyttänyt hänen mieltänsä, ja nyt tuli lisäksi suru tädin\nkuolemasta.\n\nTuomarin mielessä heräsivät jälleen entiset epäilykset, oliko Veran\nseura hänelle niin erikoisen sopivaa.\n\nHän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta.\nTyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin\nhän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan.\n\nMutta Elin rouva oli tyyni kuten aina.\n\n-- Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän,\n-- mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut\nmeille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää.\n\n-- Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, -- hän sanoo että\nJumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta\njättää hänet omiin valtoihinsa.\n\nPikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi\nsaadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa\nisoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen\nkäyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa\nluottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä -- turvassa\nkaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata.\n\nPikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano\ntarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema\npyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien\nvoimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun\nrannan ja meren perussävelten kanssa.\n\nTotta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa.\n\nTobine oli pyytänyt häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän\noli luvannut Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä.\n\nMutta hän ei ollut nähnyt häntä.\n\nNiin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle\nlevon.\n\nTuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta\nlapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta.\nTuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää\nelämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat\nsaattaneet siihen synkemmän värityksen.\n\nHänessä oli herännyt harras halu sovittaa mitä voi. Hän tahtoi saada\nvarman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan.\n\nTuo ajatus täytti hänen mielensä.\n\nAina oli hänellä ollut se käsitys, että kun hän tuli suureksi, määräisi\nJumala itse hänelle hänen työalansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin hän kasvoi ja yleni, kävi solakaksi ja siroksi,\nmiellyttäväksi ja raikkaaksi kuin meren kesytön lintu.\n\nKun hän sai onnen kasvaa yksinäisyydessä, ei hän aavistanutkaan, millä\nsädekehällä nuoruus ympäröi häntä.\n\nMutta isä Hesekiel havaitsi sen. Hän oivalsi noiden syväkatseisten\nsilmien ilmeen. Hän näki että Gunvor palasi jälleen heidän luoksensa.\nKun Pikku-Gunn tuli ja laski käsivartensa hänen kaulaansa niin\nomituisella tavalla, tuntui hänestä että se oli kuin joutsensiipi.\n\nHänen täytyi muistella sitä aikaa, jolloin hän itse oli nuori ja ensi\nkerran näki Gunvor Torintyttären.\n\nKun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hän lahden ympäri eteläänpäin,\npitkää rantakaistaletta pitkin. Eihän hän halunnut täältä pois -- mutta\nkeväästä saakka oli hän kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan.\n\nMerellä oli ollut niin paljon laivoja. Hän oli nähnyt niiden tulevan ja\nmenevän.\n\nJa kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herättivät hänessä\nlevottomuutta -- pikimmiten toivomuksen että hänellä olisi siivet,\nmillä lentää pois.\n\nHän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen\nodotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta,\ntuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja\nsamalla arkuus -- hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja\nviipyä siellä kauan -- --\n\nJoka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä\noli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen\npimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen\nsisimpänsä tuleen.\n\nUsein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut\nsiitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta\noli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä\nkutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti\njokaisesta pienestä varpusesta.\n\nNyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen\nkaiketi piti tulla toimeen omin päin.\n\nHänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella\nanteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että\nVera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä.\n\nMutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja\njuomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle.\n\nHänessä oli jotain meren kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään,\nse muistutti myöskin merta. Siksi rakasti hän häntä.\n\nKerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja\nlaski leikkiä. -- No, kuinkas käy, kysyi hän, -- saatteko te hänet\ntotutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen.\n\nSilloin oli Vera vastannut aivan vakavasti:\n\n-- Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa -- opetan hänet\ntaistelemaan, ampumaan jousella -- ja puhumaan totta.\n\nPikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi.\n\nRovasti oli sanonut että se oli paras aina koko elämässä.\n\nPikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä.\nVarmaankin hän oli syntisempi kuin muut.\n\nOli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon.\n\nMutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli\nnäet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että\nsuuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala,\njoka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille.\n\nJa lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren\nJumalan tykö.\n\nUsein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta.\nTodelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen\ntaivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty\ntoimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut\npieneen ummehtuneeseen kirkkoon.\n\nSitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin\nettä kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että\njos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty,\nniin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa\nmuodostivat. -- -- Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät\nkirjat esillä... jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään\nkuten niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä.\n\nGunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita.\n\nNuo nuorekkaat ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui\nsyvyyksiin, jotka pelästyttivät häntä.\n\nHän alkoi katsella ympäristöään toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli\noikein ihmisten laita? -- --\n\nHänen käsitteensä kristitystä eivät soveltuneet ihmisiin, sellaisina\nkuin ne enimmäkseen olivat. Siellä oli joitakuita, jotka olivat niin\ntavattomasti heränneitä. Mutta niillä oli virheitä ja heikkouksia,\njoista ne eivät vähääkään välittäneet. Eikö sen, mikä oli suurinta\nkaikesta, pitänyt suoda ihmiselle enemmän ylevyyttä ja voimaa? Eihän\ntoki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut että ihmiset olisivat\nniin viheliäisiä? -- --\n\nMutta eihän hän itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan!\n\nTuo ajatus sai hänet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivät tienneet\nmillaisia olivat. Mitähän Jeesus ajattelikaan kaikesta tästä maailman\nitsetyytyväisestä synnillisyydestä, hän, joka oli tullut sytyttämään\ntulen, hävittääkseen kaiken halpamaisen -- --\n\nGunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut\nnäkönsä, mutta rukoillut Jumalaa, että saisi tulla jälleen sokeaksi.\n\nOliko hänkin saanut näkönsä hetkiseksi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä talvena oli niillä seuduin perustettu uusi lahko. Sillä oli\nnimenä \"Sionin lapset\". Perustajat olivat kaksi etelästä tullutta\njumalanmiestä. He puhuivat joka ilta.\n\nPikku-Gunn oli käynyt kerran heitä kuulemassa. Silloin tapasi hän\nIrmildin.\n\nSeuraavana iltana tuli Irmild noutamaan häntä.\n\nMutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyväinen oloonsa. Siellä oli niin paljon\nihmisiä, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidän luoksensa, ne\nsaivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa.\n\nKun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lähteä mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hänellä ollut koskaan ollut\nparempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hänen tosin olikin\nvaikea oppia läksynsä, voi rovasti sentään huomata että Jumalan käsi\noli koskenut häneen.\n\nSitäpaitsi oli Gunn aina ollut hänen lemmikkinsä. Hän oli istunut hänen\npolvellaan, vetänyt häntä parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut\nhänelle pieniä totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa.\n\nYhä edelleenkään ei ollut ketään, joka olisi välittänyt niin vähän\nhänen arvoasemastaan kuin Gunn. Hän sinutteli häntä yhä edelleen ja sai\ntehdä sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittäinkin rouva Thymannille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku-Gunn oli säilyttänyt lapsellisen kiintymyksensä rovastiin, mutta\nsitä mukaa kuin aika kului, oli hänen ihailunsa vähenemistään vähennyt.\n\nRipillepääsyn lähetessä oli hän alkanut toivoa että rovasti tekisi\npienen matkan kaupunkiin. Hän olisi mieluummin tahtonut että\nkappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen.\n\nMutta siitä ei tietysti tullut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä ripillepääsyn jälkeen juoksi Pikku-Gunn eräänä\niltapäivänä alas sillalle, sen sijaan että olisi mennyt\npiirustustunnille Veran luo.\n\nHän irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hän halusi tietää\njotakin, ja hänen piti tiedustella sitä kappalaiselta.\n\nKun hän tuli sisään, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen\njuomassa teetä.\n\nJeanette rouva oli ihastuksissaan hänen tulostansa. Ei, kiitoksia, ei\nhän tahtonut teetä, hän halusi vain puhua kappalaisen kanssa.\n\nKuullessaan että hän oli lähtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi,\nsai hän kyyneleet silmiinsä. Hän oli luullut niin varmasti, että Jumala\ntahtoi antaa hänen puhella kappalaisen kanssa.\n\nEi, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä.\n\nRouva Jeanette ja herra Vig silmäilivät ihmeissään hänen nuoria,\nkiihtyneitä kasvojansa.\n\nHerra Vig kävi melkein itse hiukan liikutetuksi, nähdessään Gunnin\nseisovan siinä niin kevyenä ja raikkaana, yksinkertainen sininen\nliinapuku yllään ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina.\n\nKun Jeanette rouva aikoi hilpeästi vetää hänet teepöydän luo, niiasi\nhän ja juoksi tiehensä.\n\nHe seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi\nalas sillalle.\n\nHerra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein\nmielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se.\n\nPikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana.\n\nTultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen.\n\nSiellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi\nsilmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan?\n\nNähdessään tulijan hän hymyili leppyneenä.\n\n-- No, sydänkäpyseni, mitä nyt?\n\n-- Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä.\n\nRovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin\ntuolin.\n\n-- Istukaamme, lapsi, istukaamme!... Olen kuullut että sinä olet ollut\nSionissa... mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se\nei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi\nparannella -- --\n\nPikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. -- Et\nymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta\npahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme!\n\n-- Tosinhan on hyvä, lapseni, että tunnustat maailmassa olevan\nsynnillisyyttä. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, -- tuollaista\nei sinun pidä kysyä.\n\n-- Kyllä, pappi, tahdon ymmärtää Jumalaa, sillä silloin voin paremmin\nuskoa.\n\nNyt rovasti heräsi täysin valveille.\n\n-- Lapsi, tule tänne, -- synnintuntosi on sittenkin liian heikko.\nOletko unohtanut, että järkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitä olet\noppinut synnistä ja armosta?\n\nGunn pyrki kokoamaan ajatuksensa.\n\n-- Niin, mutta sinun täytyy sanoa, miksi on käynyt niin kauheaksi elää\ntäällä maan päällä.\n\nRovasti joutui niin ihmeisiinsä, ettei ensi hetkenä tiennyt, mitä\nvastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hänestä\nollut niinkään hullua täällä maailmassa.\n\nHän pani silmälasit nenälleen ja silmäili kiinteästi Pikku-Gunnia. --\nYstäväni, sanoi hän ystävällisesti, -- se, mistä sinun ennen kaikkea\non huolehdittava, on että pidät järkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy\nlukemaan Luteruksen pientä...\n\nGunn keskeytti hänet.\n\n-- Nyt luulen tietäväni mistä se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja,\n-- eiväthän kristitytkään ole mitään kristittyjä -- -- Vasta silloin\nolemme kristittyjä, kun olemme hyviä!\n\nNyt kävi rovastin ääni ankaraksi.\n\n-- Voin huomata että sinä olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut\nmaallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin\nvastenmielinen.\n\nHän nousi ja laski kätensä hänen päähänsä.\n\n-- Se on rikkaruoho, joka on pidettävä loitolla Herran viinitarhan\ntaimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava.\n\nHän taputti hänen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti\nhuomasi hänen koettavan pidättää jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin.\n\nRovasti kävi miettiväiseksi. Hän ei voinut sietää kyyneleitä. Hän\nhalusi lohduttaa Gunnia.\n\n-- Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittävä\nvoitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmäsi auki\nhavaitsemaan että ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut...\n\n-- Pappi, minä en usko että olen perinpohjin turmeltunut. Uskon että\nJeesus on veljeni.\n\nNyt kävi rovasti vakavasti asiaan käsiksi.\n\n-- Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinähän olet joutunut luterilaisen\nuskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minä, ja usko\npuustavillisesti kaikki mitä olen sinulle opettanut. On niin äärettömän\nvaarallista kajota tuollaiseen; sinähän joudut pois autuudentieltä -- --\n\nPappi katui nähdessään tyttösen seisovan edessään lapsellisesta\nkiihkeydestä vavisten.\n\nHän huomasi olleensa liian kiivas. Hän hillitsi nyt äänensä: -- Tämä\npahoittaa mieltäni, lapsukaiseni... sinä olet elävänä esimerkkinä\nsiitä, mihin joudutaan tällä tavoin... Tuo on seuraus ratsionalismista,\nja sitä tulee erikoisesti varoa meidän päivinämme...\n\nGunn tyrskähti jälleen itkuun. -- Mutta ethän sinä ymmärrä minua!\nMehän olemme kaikki pappeja... Minä tahdoin että selittäisit minulle,\nmiksi ihmisten on niin vaikea elää. Jeesus on sanonut: \"Seuraa minua!\"\nsille, joka kuulee hänen äänensä. Minä olen kuullut sen, minusta on hän\nsanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hänen äänensä,\ntahtoo nousta ja seurata häntä teoissa, silloin _täytyy_ tulla maan\npäällä parempaa. Minä tahdonkin tehdä sen, ja minä luulin sinun voivan\nauttaa minua -- mutta sinä et voi!\n\nHän nyyhkytti.\n\nRovasti Thymann laski pois piippunsa. -- Jumala varjelkoon sinua\nharhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun\nmielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidät papit viralta!... Katso\nnyt, pieni ystäväni, tuo ei ole mitään muuta kuin uudenaikaista\nuskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata\nsuvaitsemattomuutta... kuinka ihmeessä olet voinut saada tuollaista\npäähäsi? Varmaankin se on lähtöisin rouva Baranoffista? Hän on\npahentanut yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, jos -- --\n\nRovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysähtyi\njälleen.\n\nHän oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistä suuttumusta ja melkein\nnärkästystä siitä ettei lapsi heti hellittänyt.\n\nEi ollut tapahtunut vielä koskaan että joku seurakunnan jäsen olisi\nuskaltanut puhua noin rohkeasti hänelle.\n\nJa nyt oli lisäksi kysymyksessä lapsi, pieni naisolento.\n\nHän kulki jälleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian.\n\nTämä oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava\nnoudattamaan kirkon kuria.\n\nHän rykäisi ja alkoi jälleen puhua. Hän ei huomannut heti että\nPikku-Gunn oli lähtenyt tiehensä.\n\nSitten hän istuutui ja kirjoitti pitkän kirjeen Elin rouvalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pikku-Gunn jälleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isä ottamassa\nvastaan venettä. Hän tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen.\n\nHän loi nuhtelevan katseen Gunniin.\n\n-- Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua!\n\n-- Miksikä sitten? Minun oli parasta olla yksin.\n\nHän juoksi siltaportaita ylös. He jäivät seisomaan rinnakkain.\nMolemmat katsoivat taivaanrannalle päin, mistä nousi pieniä, harmaita\npilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi,\nvyöryivät pois ja liittyivät yhteen seinäksi, joka loittoni merelle\npäin.\n\n-- Se on jäämeren sumua, sanoi Pikku-isä. -- Lämpömittari on laskenut\nmonta astetta.\n\n-- Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei\nollut ketään, joka voisi auttaa häntä.\n\nPikku-isä seisoi katsoen häntä -- sillä hänen tukkansa kaartui niin\nmiellyttävästi kasvojen ympäri... mutta silmät näyttivät itkettyneiltä.\n\nSilloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys.\n\n-- Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä\nollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois... et\nkoskaan menisi naimisiin, niin lupasit.\n\nGunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti.\n\n-- Annoinko sellaisen lupauksen... no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä\nole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti.\n\nPikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä\nkaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle\nselvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin\nGunnista.\n\nHäntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut\nsanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että\nGunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn\nvoisi hiukan ajatella häntä.\n\nMutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä\nmereen.\n\nKalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn\nhuomannut.\n\nÄkkiä tunsi Pikku-isä että oli tullut kylmä.\n\n-- Sinun pitäisi mennä sisään, sanoi hän alakuloisesti.\n\n-- Olet oikeassa. -- Gunn nyökkäsi lempeästi ja meni. Pikku-isä jäi\npaikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vyöryivät\nlähemmäksi, täyttäen koko ilman.\n\nNyt saapuivat ne hänen luoksensa. Hän tunsi sen ja vavahti. Hänestä ne\nhautasivat alleen koko hänen elämänsä.\n\n-- Niin, mumisi hän, -- samaten kävi myöskin isä Hesekielin, --\naikoinaan...\n\nKyyneleet pimittivät hänen katseensa. Janine oli kertonut siitä hänelle.\n\nLopuksi huomasi hän värisevänsä kylmästä. Hän puri hampaansa yhteen ja\nläksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpäin.\n\nVeräjällä kohtasi hän Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hän esiin\nja avasi hänelle veräjän.\n\nMuori katsoi häneen ihmeissään. Sellaisia tapoja ei täällä noudatettu\neikä Pikku-isä ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta.\n\nEi hän ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän teki sen nyt.\nHän ei ollut vielä tietoinen siitä, että hänessä oli herännyt aivan\nuusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidän\nkauttansa olisi ollut omistettu Gunnille.\n\n\n\n\n14.\n\n\nFalck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella\nkävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa.\n\nHän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään.\n\nFalck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella.\n\n-- Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, -- olette jo pitkät\najat pelotellut meitä kaikkia.\n\nVera pudisti päätänsä. -- Yö on samettia, sanoo muuan runoilija... se\non armelias ja sääliväinen... mutta sellainen en minä ole.\n\nHän katsahti Falckiin. -- Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta\nse oli kaameata... Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani --\nkerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista\nkuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa\nkaukaa?... Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen,\ntunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt\neilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen.\n\n-- Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi\narki-ihmiseksi, kuten me muut!\n\nVera hymyili. -- Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on\nmahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi\nsitä ymmärtää!\n\n-- Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää\njuoda hapanta maitoa.\n\nVera nauroi. -- Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua\ntulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi... niinhän muinoiset\nkreikkalaiset väittivät.\n\nHän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten\nhän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan\npuutarhan käytävää pitkin.\n\nÄkkiä Vera pysähtyi. -- Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan\nhaltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä\niltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa\nsen pyhästä leivästä... ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan\nmolempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä!\n-- Sanokaa nyt jotakin!\n\nHän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen\nedestakaisin käytävissä.\n\nFalck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta\napulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo\nja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen\nJeanette rouvan kauneilla silmillä. -- Sellaisia me miehet olemme,\nlopetti hän.\n\nVera nauroi. -- _Miehet_, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä\non epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen\nnähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta\nsitä meidän suhteemme!... Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän\nmerkitsevästi.\n\n-- Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette\nhaavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja... Silloin ei\nmyöskään näe selvästi!\n\nVeran ilme muuttui. -- Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?... Jos\nnäkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, -- ei\nvoisi odottaa mitään, ja odottaa _täytyy_!\n\n-- No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin... Mutta\nminähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. -- Hän otti sen\nesiin.\n\nVera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä.\n\n-- Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt\nlinnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten\nKristuksen, -- se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka\nedustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte\ntavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden\nkoko elämä on pelkkää rikollisuutta!... Mutta minulle tuottaa onnea\ntieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri\ntilinteonpäivä on tullut...\n\nHän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä\nvyöhön, putosi maahan.\n\nFalck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili\nsen hienotekoista kultasilausta.\n\nMutta siinä oli ruma ruostepilkku -- sen aikoi hän hieroa pois. Vera\ntempaisi tikarin hänen kädestänsä. -- Ei se jouda pois -- se on verta!\n\nSitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. -- Istukaa, sanoi\nhän, -- kerron teille jotakin.\n\n-- On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui\nkumminkin Veran viereen.\n\n-- Rakkaus on kärsimystä -- tiedättekö sen? kysyi hän.\n\n-- Tiedän, vastasi tuomari, -- tiedän kyllä.\n\nVera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi.\n\n-- Minä olen rakastanut... ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä.\nNiin kohtasin Mishka Vladigan... ketään en ole rakastanut kuten häntä.\nTulin hänen vaimoksensa...\n\n-- Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys, johon\nkuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme\nsiihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, --\nhänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta\nsitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset\nrääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta\nilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt.\n\n-- Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle\nja vannoin kuolemanvalan...\n\n-- Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme, olin saanut\ntietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin\nhänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä, oli varattuna paperilla ja\nkynällä, kirjoittaakseen muistiin kaikkien nimet.\n\n-- \"Sinäkö siellä olet, Mishka?\" kuiskasin minä.\n\n-- Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut\nkiinni.\n\nVera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla.\n\n-- Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken\nmaailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni.\nHän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen\nviereensä. \"Pikku Mishka, sydämeni lemmitty\", sanoin minä hänelle,\n\"kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän\nviatonta verta!\"... Hän ei tehnyt sitä -- hän käytti ne muutamat\nminuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja\nhaavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja.\n\nHän kääntyi tuomariin päin ja nauroi -- heleästi ja tyynesti.\n\n-- Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti.\n\n-- Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa\nsydäntä -- ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua.\n\nHän oli noussut. Hänen ylväs ylähuulensa vapisi.\n\n-- Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. -- Suurinta, mitä\nolen tehnyt maan päällä, oli että pelastin hänet jatkamasta rikoksiansa.\n\nTuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeä mielenahdistus, ajatellessa\nmillaista seuraa hän oli hankkinut Pikku-Gunnille.\n\n-- Sepä oli inhottava juttu, sanoi hän vihdoin. -- Ettehän toki kerro\nsitä Pikku-Gunnille.\n\n-- En, koska se teistä on niin inhottava... Minulla oli kerran\nitselläni pieni tyttö, lisäsi hän surumielisesti.\n\n-- Tapoitteko te hänetkin?\n\nVera vastasi pelkällä katseella.\n\n-- Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja läksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamupäivänä keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa.\nSilloin oli jo rovasti käynyt hänen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva\nja tuomari yhtä mieltä.\n\nSitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hänet\nkäsittämään, että hänen pitäisi lähteä pois kotoa, oppiakseen vielä\nlisää, koska hänen kerran piti hallita ja vallita Herön kartanossa.\n\nElin rouva olisi tahtonut panna hänet kauppakouluun. Falck tahtoi\ntoimittaa hänet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erästä hampurilaista\nopistoa. Hän voi saada hänet täysihoitoon erään ystävänsä perheeseen.\nHän tarjoutui itse viemään hänet sinne.\n\nParin päivän kuluttua olivat he valmiit lähtemään matkaan.\n\nPikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvästit ja pyytämässä\nanteeksi. Isoäiti oli tahtonut että hän tekisi sen. Sitten oli hän\nollut myöskin isä Hesekielin tykönä. Mutta Pikku-isä oli ollut niin\nkummallinen. Hän ei tahtonut uskoa, että Gunn todella matkustaisi. Ei\nhän myöskään tahtonut antaa hänelle kättä. Lopuksi täytyi Gunnin siitä\nhuolimatta lähteä tiehensä.\n\nMatkapäivä tuli. Heidän täytyi lähteä varhain matkaan, ehtiäkseen\nlaivaan ennenkuin virta kääntyi. Heidän piti lähteä suurella\nhöyrylaivalla etelään. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan\ntaivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo.\n\nIsä Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan\ntuomaria.\n\nElin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille.\nGrimm seisoi myöskin hiljaisena ja liikkumatonna, ikäänkuin olisi\ntiennyt mikä oli kysymyksessä.\n\nTuomari tuli ja he lähtivät liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku.\n\nKaikki seisoivat katsoen heidän jälkeensä, kunnes vene katosi niemen\ntaa. Nuorempi Hesekiel katsoi myöskin katsomistaan, seisoen suorana,\nmutta katse huolestuneena, ihmettelevänä.\n\nKun vene työnnettiin vesille, vavahti hän ja alkoi väristä. Kaikki\nhimmeni ja mustui hänen silmissänsä.\n\nHän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin.\n\nJanine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän\nja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden.\n\n-- Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, -- ja hän kulki aivan sinun\nohitsesi.\n\n-- Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, -- ei se ollut hyvä. Kulkiessaan\nohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua...\n\n-- Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin\nuskollisen katseen...\n\nPikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois.\n\nPalatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa.\n\nSiellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin.\n\nPoikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun.\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\n\n15.\n\n\nFalck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt\nPikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli\njäljellä niin paljon opittavaa.\n\nMutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä -- se täytyi\nkaikkien myöntää -- kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.\n\nElin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän\njutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen\nmainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.\n\nSyksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna\ntuli tyyni talvi -- ja yöt olivat pitkät ja pimeät.\n\nAika ei ollut sopiva lähtöön.\n\nMutta sitten -- kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa,\npyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen\nkevään saapuneen -- silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho.\nHän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään --\nsen aika ei ollut vielä käsissä.\n\nElin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista.\n\nJa päivät menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen\ntoisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen\nalusta.\n\nPian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin\nnoutaa hänet kotiin.\n\nPoikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että\nvalkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran\nsivurakennuksessa.\n\nViime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei\nHesekiel olisi ollut niin neuvokas.\n\nMutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään\ntuomarin levottomuudesta.\n\n-- Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. -- Valkea vainoaa minua.\nKolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin\nuudistunut monta kertaa. Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua\nkintereilläni...\n\n-- Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet jotka tarun\nmukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan -- ne soinnahtelevat juuri\ntulessa -- -- --\n\nHänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän\nläksi hänen luotansa.\n\nMuutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon.\nTalon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden\nrytinää.\n\nSitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi\n\nIllallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.\n\nTiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.\n\nElin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan\n\nFalck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi\nVeran lempitiet.\n\nHän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana\nhän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa,\nmakasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.\n\nTuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja\nlausui: -- Se on kuollut!\n\nLevottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta.\nVera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin\nunissakävijällä.\n\n-- Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. -- Hän oli\nihana... Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa\nmetallia ja siivet mahtavia liekkejä... ja niitä ympäröi kauhun\nmyrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen\nkäyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli\nkaiken maailman... sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden\nvälityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan...\n\nHän nousi. -- Lähtekäämme täältä! sanoi hän.\n\nFalck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän\nvahingoittumaton.\n\nVera nyökkäsi.\n\nOliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.\n\nSilloin nauroi Vera. -- Te tahtoisitte että minä läksisin.\n\nHän pysähtyi. -- Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten\nkumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria\nvastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat\nkulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin.\n\n-- Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. -- Olen teissä\ntavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta,\njota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut\nteissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut\npolvistua sen eteen... lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy\ntuoksuvaa, harvinaista kukkaa. -- Mutta te olette aina sulkenut tien.\nOn ollut mahdotonta päästä teitä lähelle.\n\nFalck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine,\njosta hän ei pitänyt... hän halusi lähteä.\n\nMutta Vera ei sallinut hänen puhua. -- Istukaa, sanoi -- Nyt tahdon\nsiitä puhua, enkä sitten enää koskaan.\n\n-- Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, -- että te olette pelkurimainen\nja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin\nkyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut\nkoskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin\ntuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä.\n\nNyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. -- Olisin tosiaankin voinut saada\nteidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli\npyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei\ntunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset... Tiedän erään etevän,\nlahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä\nkyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin\nkukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!... Tuollaiselle minä\nnauran, sillä sehän on hullunkurista...\n\n-- Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi.\n\n-- Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä\nporrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette -- mutta te ette voinut\nkohota niin korkealle!\n\nVera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. -- Olisin tahtonut\nosoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa\npuolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä\n-- tai rakkautta, jos niin tahdotte, -- jota ihmiset eivät vielä tunne,\njalompi ehkä kuin mikään muu -- ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi\nettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa.\n\nHän hymyili lempeästi. -- Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho\nsiihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää\nihmisyyttä -- sellaista, että toinen tuntee toisensa.\n\nFalck hymyili väkinäisesti. -- Te näette, etten minä halua ryhtyä\npuolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?\n\n-- Lähtekäämme vain... Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että\njoku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä\nsydämessänne te säilytätte muistoanne -- siellä ette tiedä kenestäkään\nmuusta kuin _hänestä_... Kuinka te kaikki olette heikkoja!\n\nFalck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet\nharmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa\nhänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli\nhänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.\n\n-- Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi\nhän, -- mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!\n\nVera nauroi. -- Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, -- nyt\nolen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.\n\n-- Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin...\nmahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt.\nTe istutte ja nyitte lankojanne... Mitä arvelette, saatteko maailman\njärkiinsä?\n\nVera pudisti päätänsä. -- Järki on jotain, jota ei vielä ole\nolemassa... mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, -- se tulee myös\ntoteutumaan.\n\n-- No, lähdemme nyt! -- Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä\nmuuttui, silmät säihkyivät.\n\n-- Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja\nme, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme\nyön pimeyteen: \"Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?\"\n\nHän viittasi kohden taivaanrantaa.\n\n-- Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen\ntuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva -- -- --\n\nHän nousi pienelle kalliolle.\n\n-- Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien\nherättäminä -- sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä,\njotka sanovat että kaikki jo on ohitse.\n\nHän vaipui ajatuksiin.\n\nJoka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia\nääniä.\n\n-- Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck.\nMutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella,\nlempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.\n\n-- Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten\ntaakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he\nvahvistavat käsiämme ja sydäntämme...\n\n-- Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet\ntappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat\nheidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat\näänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina,\nmutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät\nmaailman kumoon...\n\n-- Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt _ihmisten_\nasuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut\nhumisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava\nlintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että _ihmisten_\non mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä -- -- --\n\nHän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli\nihmeellinen, outo sointu.\n\nFalck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä\nkädestä.\n\n-- Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta\nnyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne.\n\nAjatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen.\n\n-- Niin, lähtekäämme, lausui hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFalck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen.\n\nMutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt,\nettä hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa.\n\nSamana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja\nharvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön.\n\nPikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo\nsovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti\nhän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja\nItaliaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan.\n\nKun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä\nmatkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen\nvalppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki.\n\nMutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli\nElin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan\ntoista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta\nvoihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää\nlapsukaiselle.\n\nNiin suostui siis Elin rouva siihenkin.\n\nEntistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa.\n\nEräänä aamuna läksi Falck matkaan.\n\nVera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta,\nennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina.\n\n\n\n\n16.\n\n\nPikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan.\n\nHänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle.\n\nSen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää! --\n\nMutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, -- ei isänsä eikä\noman itsensä tähden.\n\nNythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki\nperehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana.\n\nHe matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät\nlehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen\nkatoksiksi, -- hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään\nvalonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia\nkuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut.\n\nJa aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden\nsoinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden.\n\nJa kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi\nvalon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli\ntyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu.\nValo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi\nkauneuden virraksi.\n\nHän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja\nsuurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle!\n\nHän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten\nmielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden\nloistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa.\n\nHän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden.\n\nSulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas,\nkullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla...\n\nHänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt\nyllätystä.\n\nAjatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti\nnähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli\nollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.\n\nJa siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana,\nhentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen\nsuun ympärillä luja piirre.\n\nJa hänen puheensa -- kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli\nsaanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.\n\nFalck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.\n\nHän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn -- hän oli vanhan Herön suvun\nvesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, -- hänen koko\nolentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.\n\nSaksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan\nhuolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi\npitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti\ntarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin\nsanottiin.\n\nIsoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja,\nja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, -- siksi ei hän\nkiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.\n\nMatkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli\naavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon\ntuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka\nkaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään,\nkatse häneen luotuna, _hän_ itse... Herön nuori Gunvor.\n\nMinne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi\ntarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen\nsielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin\nsilmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen\nluontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset\nväistymään tieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat\nviipyä jonkun aikaa.\n\nGunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian\nnopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut\nolevansa valmis sitä jättämään.\n\nFalckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan\ntutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla.\n\nHotellissa tutustui Falck erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli\nhänen ystävänsä. He huomasivat harrastavansa samoja asioita.\n\nRuhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki\njuuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla.\n\nTuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa\npitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään\nasuvan tanskalaisen kreivittären huomaan.\n\nMutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut\nhänestä niin tarpeelliselta.\n\nGunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin\njuhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin.\n\nJa lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet\nkyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli\ntuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta\nolikaan elämällä tarjottavana? -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.\n\nGunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai\nperuutuksen.\n\nHän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä\nhuomaisi.\n\nKaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, \"La figlia di Norvegia\", jolla\noli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka\noli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.\n\nHän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi\nlaakson läpi johtavalle tielle.\n\nOli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.\n\nKuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä,\nluonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.\n\nEi koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän\nolla yksin!\n\nEi, ei yksin -- hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen\ntäytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden\nihanuudesta.\n\nJa entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi\nkasvaa niin monenlaisia kukkia.\n\nHän ei voinut muuta -- hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.\n\n-- Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka\ntavattoman paljon!\n\nNe vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät...\n\nHän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää\npuutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi\nmolemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella\nkohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä\ntuntureita.\n\nJa maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja\npurppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.\n\nIlma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja,\njotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.\n\nHänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää\nomaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia --\nmutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua\nlentää yhdessä niiden kanssa -- --\n\nMutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.\n\nHän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.\n\nHänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen\ntuoksua, kuten viiniä -- hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa\npäänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut\nylettää.\n\nJa ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin\nvedenputous.\n\nSiinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä\noli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine\nkasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu\ntunki hänen sydämeensä... Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän\nkullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna...\n\nAivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet\nlumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat\nloitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.\n\nHän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui\nhiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja\nkaikesta mitä ruusut sanoivat -- -- --\n\nÄkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja\nkiiruhti pois.\n\nMutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat\nkellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.\n\nHän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten\nkeskitse kirkon ihanan holvin alle.\n\nSiellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian\nliljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti\nkorkeat holvit.\n\nHän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma.\nTäällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.\n\nHän tyrskähti itkuun.\n\nHänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa\nmerellä.\n\n\n\n\n17.\n\n\nKesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli\ntulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta.\n\nTänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan\nkuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma\nerilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista\nääristä.\n\nHotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja\nhänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan.\n\nTuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei\nvoinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset.\n\nHänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista\nhuvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti\npysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden.\n\nVielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut\nsille mitään arvoa.\n\nHänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti\nsuuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä -- samaten\nkuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin\nmiellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi.\n\nMuutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet\nystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori\ntyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa\nparissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei\nollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin\nvoittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu\nnuorisosta.\n\nEi keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli\nkatsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden\nilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin\nkeveitten siipien liidätteleminä.\n\nHänen seuraansa haettiin, huolimatta hänen umpimielisyydestänsä.\nNuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän iloitsi siitä ja palkitsi\nsen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä ei kenenkään onnistunut\npäästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun sävyn kaikkialla missä oli\nmukana.\n\nAluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi\nettä hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut...\n\nAluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin\nkomeilevia ihmisiä.\n\nTahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt\nniitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään,\nsillä varmaankaan se ei ollut oikein -- mutta hänestä tuntuivat kaikki\nvaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa\nylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella\nisoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että _hän_ omisti ainoan todellisen\nylhäisyyden -- luonnon suoman --, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään\nulkonaisia välikappaleita.\n\nOli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs\nomituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli\nse, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.\n\nHänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja\nsanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin\nkäsiksi.\n\nTuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan\njärkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat\nsuorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja\nuhkui ihmisrakkautta.\n\nJa kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä\ntarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä,\nettä hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti\nrypistettyinä.\n\nJa se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli\nhänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä\nviittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen\nköyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä,\nvoi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka\nväliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.\n\nSilloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan\nilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.\n\nHänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli\nrunsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut\nperehtynyt.\n\nVäliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän\nmuutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti\nuutuuden koko voimalla.\n\nKreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi\nleikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai\nhämmästyttämään.\n\nMutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki.\n\nNyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se\noli tuottanut hänelle tuskaa.\n\nEräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu\nlukemattomia ilkeyksiä.\n\nGunn oli istunut sitä kuunnellen.\n\nAlettiin muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja\nheikommasta sukupuolesta.\n\nKreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen\nlähestyi hän Gunnia.\n\n-- No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta?\n\nGunn katsoi häneen vakavasti. -- En minä tiedä mitä se onkaan, -- ei\nmeillä tiedetä sellaisesta...\n\nKreivitär nauroi. -- Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme\novat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme\nse pois maailmasta! Siis -- heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa!\nMitä tahdotte vielä sanoa?\n\nGunnin silmät kyyneltyivät. -- Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat\nniin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki\ntyyni.\n\nHän nousi ja läksi huoneesta.\n\nHetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.\n\nSitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger.\nTämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin\nihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli\nhänessä jotain kuuran tapaista, -- jotain vielä heräämätöntä.\n\nMutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuorikauriita,\noli hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän\noli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen\nihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa\nilme oli.\n\nIhmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin.\nHän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene\nnähnyt. --\n\nEi ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin\nyksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen\nylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman\nkuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin\nkuin hän?\n\nEräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti\nympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän\noli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset\nkädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä\nhohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä\nsanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen.\nTäsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus\nelostelusta.\n\nTämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi.\n\nEi kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli\nleikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä\nnaisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi\nolennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään\nmuuta.\n\nJokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme\nvoi olla.\n\nMutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina\neniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se\nvälinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä\nkäsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä.\n\nKreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli\ntällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä,\nettä moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo\nolisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen.\n\nHotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas\nkuningattarinensa.\n\nEi ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta\nhoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan\nihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin\njokaista muuta.\n\nKreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla\nihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, -- ei,\nvallankumoukselta!\n\nFalck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä\npolitiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta.\nKun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin\nkatoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään.\n\nTuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli\nkauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin.\n\nNuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla\nhänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään\nhuomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen\nhymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan.\n\nKreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä\nnäytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin\nMariettaa, joka kaupusteli oransseja.\n\nGunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: -- Mutta hyväinen\naika, hänhän on vanha nainen!\n\nJa hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui\nymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä.\n\nLiikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla.\n\n-- Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan\npäällä useampiakin -- -- --\n\nHolger nauroi. -- Mutta ei vain liian monta!... Muutoin ei hän olekaan\nihminen, hän on villijoutsen.\n\nMyöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. -- Sanon sinulle, mistä\ntuo kaikki johtuu, äiti. Hän on _niin_ jalosyntyinen, että hänen sopii\nhalveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä.\n\nKreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän\npuhui.\n\nSitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen\njälkeensä.\n\nKreivi Holger meni puutarhaan.\n\nYksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten\nsaksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa\nmuotikankaissa.\n\nSilloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa.\n\n\n\n\n18.\n\n\nGunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan\nkreivittären kaukainen sukulainen.\n\n-- Tule, huusi hän, -- sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet\nluvannut!\n\nAiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin\noikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa.\n\nIdalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune\nkankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut\ntoimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.\n\nHe tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät\nloistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista.\n\nMutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä.\n\nNyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien\njoukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle\nkauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän\nliikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, -- hän näki\nainoastaan hänet.\n\nKreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi.\nAsianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen\ntyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä.\n\nGunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen\nsilmänsä kyyneltyivät -- hän ei itsekään tiennyt miksi.\n\nHän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden.\nLuoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli\nkuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili.\n\n-- Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen\nnauharuusukkeeseensa.\n\nParonitar Ida oli jälleen kalvennut.\n\nMyöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina.\n\nNaiset olivat yksimielisiä siitä että hän oli vielä kauniimpi piukassa\nmustassa samettipuvussaan, baretteineen, missä höyhentöyhtö hoippueli.\n\nGunn kuunteli.\n\nHennon soinnukas kitaran säestys liittyi kreivi Holgerin väräjävään\ntenoriin, seuraten sitä poluille, mitkä laulun tenho loi tiettömään\nmaaperään.\n\nVeri kohosi Gunnin poskille hänen kuunnellessaan.\n\nJa kun kreivi Holger seisoi virittäen soitintaan, jonka ääni oli\nlaskenut, täytyi hänen katsoa häneen uudelleen ja aina uudelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten seurasi itämainen yö.\n\nKäveltiin puutarhoissa ja niittyjä pitkin. Kreivitär kulki edellä\nGunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitä, tapansa mukaan\nkiistellen.\n\nIda väitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eiköhän olisi\nmahdollista käyttää hienompaa?\n\nHolger puolusti miehiä, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hänen\ntäytyi katsoa häntä, joka kulki heidän edellänsä, ihailla hänen siroa\nkasvuansa... kuunnella hänen matalaa, sulavan soinnukasta ääntänsä. Ja\nkun Gunn kerran käännähti heihin päin, näki hän hänen suunsa, jonka\nhymyily oli niin ilmehikäs -- -- --\n\nHolger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä\nGunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa\nanglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta.\n\nHänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa.\n\nGunn nauroi heille, -- sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan.\n\nHolger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä\nkuin kreivi ei olisi pitänyt siitä.\n\nYö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi\nyksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten\nseurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena.\n\nKaikki pysähtyivät katsomaan.\n\nGunn kulki muutaman askeleen eteenpäin. Kreivi Holger seurasi häntä.\n\n-- Toivokaa, sanoi hän hillitysti, -- toivokaa sitä, joka teitä\nlähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave... Toivokaa sitä,\nja se toteutuu!\n\nGunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä.\n\n-- En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin\nmiettien.\n\nKun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni\nja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta,\nmutta väistyi jälleen.\n\nSitten hymyili Gunn. -- Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. -- En toivo\nkoskaan itselleni mitään.\n\nToiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa.\n\nIlma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu,\njoka vaikutti melkein huumaavasti.\n\nKreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään\nseisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea\nkullanvälke.\n\nGunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa\noli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti\nhohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä.\n\nKullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän\nylitsensä.\n\nHolger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata\nsen nyt juuri -- mutta hänen toiveensa ei täyttynyt.\n\n-- Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. --\nLähdemme ehkä kotiin.\n\nErottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä\nja tyrskähti itkuun -- mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili\nhänelle.\n\n-- Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän.\n-- Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä\ntietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee?\n\nGunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua\ntuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi\noli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta.\n\n-- Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, -- ja sitten\nsinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta.\n\nNyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa.\n\nIda pudisti päätänsä. -- Se on viehättävä -- kuin joutsenpuku... mutta\nen minä tarkoittanut sitä.\n\nSurumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi.\n\nKun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa.\nRaskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle...\nNyt näki hän, että se oli kreivi Holger... He kulkivat yhdessä. Heitä\nympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin...\n\nSeuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti\ntiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän\nkohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli\npitkää alppisauvaansa heilutellen.\n\nSiitä ei huume parantunut.\n\nSitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä.\n\nNuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta\nhän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittären jokaviikkoisille\nkutsuille puutarhaan.\n\nHän piti niitä Holgerin ja Idan tähden, hiukan myös omaksi huviksensa.\nHän viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hän kernaasti\nmyöntänyt sitä.\n\nKuinka kaikki hänen nuoret ystävänsä olivat iloisia tänä iltana ja\nkuinka he esiintyivät eduksensa kaikki tyyni!\n\nHolger oli kuin muuttunut. Silmien väsynyt, ivallinen ilme oli\nkadonnut. Hän oli täynnä tulta ja innostusta. Kreivitär oli saanut\njälleen poikansa, sellaisena kuin tämä oli ensi nuoruudessaan.\n\nJa kuinka raikkaan viehkeä olikaan Gunn! Oli kuin hänestä olisi\nsäteillyt salattua päivänpaistetta!\n\nTuo kaikki ilahdutti kreivitärtä, mutta hän ei ajatellut sitä sen\nenempää.\n\nKun Holger kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän hänelle: -- Oletko\ntarkannut Gunnia tänään? Hän on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen!\n\nTeenjuonnin jälkeen menivät he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja\nkuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa.\n\nGunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jäi hetkiseksi\npaikoilleen. Kun hän nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki\nhäneltä tien.\n\n-- Istukaamme täällä hetkinen!\n\nGunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin\nettä hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa.\n\n-- Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän.\n\nAuringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut\nverhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin\ntulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa.\n\nHolgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut.\n\n-- Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille?\nTäyteläisimmän, punaisimman kaikista?\n\n-- Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen.\n\nVeri kohosi hänen poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi.\n\nHolger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan\nkunnioituksen tunne -- sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen\nkokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa,\nyhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi\nilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin.\n\nTeepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon\npäiviksi vuoristoon.\n\nSe ei saanut tapahtua.\n\nGunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät\nhaaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi\nainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan.\n\nHolger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua\nmuutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle\nennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut\ntyytyä siihen.\n\nRakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki\noli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat\nGunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa.\n\nHe istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas\nlevottomuus.\n\nSilloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn\ntiennyt, -- hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki\nsyvälle hänen sydämeensä.\n\nHän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas.\n\nSilloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen\ntyttösen suuntaamaan katseensa häneen.\n\nGunn koetti hymyillä, mutta ei voinut.\n\nPäivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä\nkohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella.\n\nGunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoinna syvään\nhenkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä.\n\nHolger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli\njälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän\nlausui vaatimuksen.\n\n-- Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, -- sehän on\nmahdotonta!\n\nGunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi.\nHolger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni.\n\n-- Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja\nsen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet\nriistänyt sen minulta, -- sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa\non! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon,\nkuninkaallisesti!\n\nNeuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan.\n\nHolger pidätti hänet.\n\n-- Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua... ja soittoa. -- Hänen\näänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi\nkatsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa.\n\n-- En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta\nkuin sinua.\n\n-- Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä!\n\nHänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille.\n\n-- Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano!\n\nHänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei\nGunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä.\n\nPelästyneenä virkkoi Gunn: -- Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan\nteitä täältä...\n\n-- Ei kukaan voi löytää minua... Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr,\nvaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut\nsinulle kysymyksen -- sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata\nminulle?...\n\n-- Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se\nlentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni!\n\n-- Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä\nkatseeseesi ja huulillesi?\n\n-- Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?... Kohtasitko kesyttömän\nhaukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja\ntoi sinut herrallensa?...\n\nGunn ei voinut vastata sanaakaan.\n\nHänen sydämensä sykki kuultavasti. Koko hänen olentonsa valtasi riemu\nniin huumaava, että se tuntui kuin tuskalta.\n\nHänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: -- Onko tämä onnea? Luulin\nkokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt!\n\n-- Älä matkusta pois! rukoili Holger.\n\nGunn ei vastannut.\n\nHolger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui\nkyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa\nja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: -- Sinä... sinä et\nrakasta minua kylläksi... olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua\nnäkemättäkään -- ja nyt et rakasta minua kylläksi!\n\nSilloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman,\nkiihkeän tunnustuksensa. -- Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän\nhiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa.\nEhdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen --\nsilloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa.\n\nKreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet.\n\nGunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä\nhänen povellensa.\n\n-- Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän.\n\nHolger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään.\n\nHän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan -- ei ainakaan näin\näkkipikaa.\n\nMutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo.\n\nTurhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta -- mutta tuo oli niin hänen\näitinsä tapaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo tapahtuma oli ollut kreivittärelle suuri yllätys. Hän ei ollut\naavistanut mitään, ja eihän täällä tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta\nlähemmin asiaa punnittuaan hän piti sen hyvänänsä ja oli lopuksi\naivan ihastuksissaankin. Epäilemättä siitä oli koituva Holgerille\npelkkää hyvää. Viime vuosina oli äiti ollut huolissaan hänestä -- hän\noli joutunut ikäviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydäminen nuori tyttö\nvapauttaisi hänet niistä, lahjoittaisi kenties äidille takaisin hänen\nmuinoisen kunnon Holgerinsa.\n\nEttä liitto ehkä ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikään\npälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli huolestunut äiti. Hän mietti vain\nmikä olisi parasta Holgerille.\n\nTuomarille oli asia _hyvin_ suuri yllätys.\n\nHän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei\nollut miellyttänyt häntä. Hänen tarkka katseensa oli tunkenut tuon\nnuoren miehen sisimpään -- ja nuori mies ei ollut vastannut hänen\nvaatimuksiansa.\n\nHän kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hänelle mitään. Hän\nmeni tyttösen luo, laski kätensä hänen leukansa alle ja katsoi hänen\nkasvoihinsa. Silloin käsitti hän, ettei ollut tehtävissä mitään.\n\nMutta vaikea hänen oli kuvailla mielessänsä, että Gunn tulisi koskaan\npois Herön kartanosta. Se seikka antoi kyllä Gunnillekin paljon\najattelemisen aihetta, sillä käsittämättömältä se hänestäkin tuntui.\n\nMutta eihän hän yleensä voinut ollenkaan kiinnittää ajatuksiansa\nsiihen eikä tähän. Jättäen kaikki taaksensa, hän liiti onnen maille.\nHaavesiivet kantoivat hänet sinne.\n\n\n\n\n19.\n\n\nOli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut\nkotimatkan. Mutta oli sovittu että hän ja Gunn seuraisivat kreivitärtä\nja Holgeria heidän maatilallensa ja viipyisivät siellä jonkun aikaa.\n\nKreivitär alkoi puhua häistä, Falck vastasi kartellen. Hänestä tuntui\nkoko asia aivan mahdottomalta.\n\nHäneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Gunn viime päivinä oli\nnäyttänyt hieman miettiväiseltä. Hän oli siitä hyvillään ja ajatteli\nettä Gunnin olisi terveellistä tulla jälleen järkiinsä. Niin ei hän\npäästänyt käsistään mitään tilaisuutta antaa hänen nähdä Holgerista\nvilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltä Gunn häntä tarkkasi.\n\nEräänä iltapäivänä oli Falck kahden kesken kävelyretkellä Gunnin\nkanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi että sinne oli saapunut\neräs näyttelijäseurue.\n\nFalck oli mielissään, kun sai taas kerran pitää pikku tyttösensä\nhoteissansa.\n\nHe olivat kävelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat\nmennä sisään.\n\nMutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena\nyli meren ja maan.\n\nHe päättivät jatkaa kävelyään. Gunn ehdotti että he läksisivät Genovaan\npäin.\n\nHe kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten\narveli Falck että heidän pitäisi kääntyä kotiinpäin. Mutta he\npoikkesivat ensin erääseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan\nväsyksissäänkin.\n\nGunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi\nkertaa poissa hänen luotansa.\n\nVaunut vierivät hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta\nherroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu\nmetallijäähdytin samppanjan säilyttämiseksi. Eräs naisista kohotti\nnauraen lasiansa ja käänsi sen hitaasti niin, että siihen sattui kuun\nsäde. Sitten kilisytti hän sitä erään nuoren miehen lasiin ja joi.\n\n-- Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin näköinen, sanoi Falck\nvälinpitämättömästi. -- Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hän\nhilpeästi ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin.\n\nGunn kohotti lasiansa. -- Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän.\n\nHe istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen\nhitaasti niin, että kuun valo sattui siihen...\n\nÄkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi.\n\nHe kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu\nverhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän\nympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin.\n\nOli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle.\n\nHän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut.\n\nHän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että\nmikään häiritsi hänen untansa.\n\nEttä tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo\nunohtanut.\n\nMutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat\nhänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen\njostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin\nniistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään.\n\nHänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa.\nHänen täytyi nousta.\n\nMutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan.\n\nHän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen,\nrinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta\nraikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain\nsen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen\nollut kohdallaan.\n\nSen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi\nmeren tykö, oli kaikki hyvin.\n\nTuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet\ntänne. Ne uinuivat pää siiven alla...\n\nHän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän\ntunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden\nhyrske, hurja, raikas tohina -- nuo raikkaat, tutut äänet soivat\nhänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys\ntäytti hänen mielensä.\n\nHän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä.\n\nHän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin\nmunkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan\nunohtaneet San Franciscon ylistyslaulua... Gunn hymyili, kohotti\nhitaasti kätensä ja mumisi: -- Ole ylistetty ilman ja tuulen ja aavan\nmeren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden!\n\nHän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen\nvallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan.\n\nMutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, -- tuota\nkukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät,\nkun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä...\n\nÖljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä.\nHiljaa sipisivät sen silkkilehdet -- -- --\n\nJa entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla.\nEläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen\nja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella\nvallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne\nmahtavat käsivartensa, -- tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon\nihanan maan!...\n\nGunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä!\nJa kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi\nhänet...\n\nHän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa\nhän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan\nkuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän\nymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi\nsen ihanuuden!\n\nHän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana\nkävelyretkillä istua levähtämässä.\n\nJuuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen,\nhän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut\nkuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se\noli?\n\nJoku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen:\n\n        Et lon lon laire\n        Et lon lon la\n        Oublions tout ça!\n\n    [Ja ram tam taa\n    Ja rallalaa\n    Tuon kaiken unho saa!]\n\nNyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen,\nnaurunsekaisena, hiukan epäselvänä: -- Mais vite, oublions tout ça!\n[Nopeaan, tuo kaikki unhoon!]\n\nSilloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle.\n\nSiellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn\noli nähnyt vaunuissa.\n\nHe nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin.\n\nNuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia\nmuuttunein kasvoin.\n\n-- Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. -- Minä saatan\nsinut kotiin.\n\nSilloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen.\nHän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä\nilmeen, joka saattoi hänet peräytymään -- omituisen liehakoivan hymyn,\njota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä.\n\n-- Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä.\n\nMutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään\nniin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan...\n\nMutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi...\n\n-- Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr,\npuhui hän hymyillen. -- Ole pikku Gunn, -- käsitä nyt, ettei tämä\nollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta\ntuollaiset asiat käsittää.\n\nGunn nyökkäsi. -- Niin kyllä! Mutta älä koske minuun!\n\nHänen äänensä sointu oli tuskallinen, siinä kajahti lapsellinen\nankaruus. Hänen kasvonsa olivat käyneet värittömiksi.\n\nHolgerista oli hullunkurista käsittää asia tältä kannalta. Mutta hän\njäi kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hän Gunnin jälkeen\nvähän matkaa, nähdäksensä tuliko hän onnellisesti perille. Hän näki\nhänen saapuvan puutarhaan ja jäävän seisomaan lehtimajan aidan luo.\n\nKaikki tulisi kyllä huomispäivänä taas ennalleen.\n\nKreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missä tuo nuori\nnäyttelijätär asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua näistä oloista,\nkuin hänen äitinsä oli otaksunut!\n\nGunn oli pysähtynyt seisomaan.\n\nMeri ja tuo ihana maisema ympäröivät häntä aamun ensi koitteessa.\n\nLaakson puolella näki hän kukat ja puut liikkumattomina kylmähkössä\naamuvalaistuksessa.\n\nNiin seisoi hänkin liikkumatonna, ajatukset pysähdyksissä, kylmästä\nvavisten ja oivaltamatta täysin, kuinka peräti järkytetty hänen\nmielensä oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen,\n-- sitä ei kukaan voi estää.\n\nJospa joku voisi tulla hänelle sanomaan että se, mitä hän oli kokenut,\nei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut.\n\nJa lopuksi tuntui kaikki niin täysin mahdottomalta. Hänestä oli, kuin\nolisi jotain kuollut hänen povessansa.\n\nAamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo\nihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat\naloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat\nöljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt\nniitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei\ntuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina,\nsyvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat\nivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä\nikävöiden... että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä\nmerkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! -- --\n\nSilloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin\nsielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei\ntuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki -- outo Holgerkin. Hän\noli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut.\n\nHän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä...\n\nSilloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän\noli antanut häipyä unhoon... Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän\nnäki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka\nyläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa\niloisena maata pitkin... Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine\npienine aaltoineen, jotka virta synnyttää... Ne tulevat kuin pienet\nvalkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä...\n\nJa hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka\ntulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina -- -- --\n\nHän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä\nei häntä tunne kukaan! -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää\npitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli\nvalveilla ja meni sisään.\n\nHän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä.\n\nSanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään.\n\nGunn riensi hänen luoksensa. -- Isä, tiedätkö sen jo? -- Ja tyrskähtäen\nkiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa.\n\nHänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut\nnähnyt koskaan, -- niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, --\nikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut\npääsyä.\n\nFalck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä\nainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain hivellen hiljaa hänen\ntukkaansa.\n\nHänen mieleensä oli tullut muisto -- muisto siitä yöstä, jolloin Herön\nGunvor läksi hänen luotansa.\n\nHänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän\nei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja\ntarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota\nei ollut koskaan ennen voinut sietää.\n\nJa hänen pikku Gunninsa -- ei, onni suosi häntä sittenkin.\n\nNyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan\notsastaan.\n\nHän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden\nkultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa.\nEi koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt.\n\nTämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor.\n\nGunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin\neteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä.\n\n-- Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, -- lähtekäämme täältä! Palatkaamme\nkotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi.\n\nFalck nyökkäsi myöntävästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa,\njoka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla\ntotta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden.\n\nEikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista\najatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi\njälleen järkiinsä.\n\nLempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger\ntosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa.\n\nEttä Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli -- jos niin sai\nsanoa -- melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär\nyhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä\nyksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi\nsalassa...\n\nGunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, -- eihän hän tahtonut\nkieltää Holgerin syyllisyyttä... mutta kävihän häntä silti hiukan\npuolustaminenkin. Ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden\nvoitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii\nja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin... Vanha\nruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta...\n\nPikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä\nepäsuotuisaan valoon -- -- --\n\nKreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt\nliikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä\ntäynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin\nkuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan,\nsiinä kaikki, -- ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki\nkääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen\nisketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän\nvajavaisuuksiin, -- se kävisi ehommaksi entistänsä -- -- --\n\nLopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä.\nMutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan.\n\nGunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. -- Kaikki on\nlopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että\nhänen päätöksensä oli järkkymätön.\n\nNyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän\nviiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille.\n\nSilloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista,\nitsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta.\n\n-- Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi\npitänyt... Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat...\nlohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei\nriipu omasta tahdostamme...\n\nHän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden\nherttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi.\n\n-- Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin,\nettä olet ainokaiseni... Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä\nristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! -- Tiedät kyllä, että minua ei voi\nauttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! -- --\n\nGunn ei vastannut.\n\nHolger kävi hiukan kärsimättömäksi.\n\n-- Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta...\noikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu\nsiitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista,\nkuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä...\n\nNyt katsoi Gunn häneen. -- Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti\nsieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: -- Ei mikään itsessään ole\nmitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää...\n\nHänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää.\n\nHän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan\ntuolla tavoin... Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli\nselitellyt -- -- --\n\nHänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin\nmenehtymäisillään tuskaansa.\n\nHolger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se\nmerkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti\nkaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä\ntuikeaksi.\n\nHän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään\nvälinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo\noli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena.\n\nÄkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa\nitsestänsä, heidän suhteestansa.\n\nSilloin meni Gunn hänen luoksensa. -- Älä sano enempää, Holger, pyysi\nhän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä.\n\nSitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos\nakkunasta -- silmissä tuikea tuska... kuin katsoen jotain etäisyyteen\nhäipyvää.\n\nHän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan\npuhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan.\n\nFalck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hän laittoi heidän\ntavaransa kokoon matkaa varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla he läksivät, ja kreivitär myöskin; Holger oli lähtenyt jo\nedeltä. Lähtö vaikutti siltä kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat\nmatkustaneet yhdessä. Siten päästiin herättämästä huomiota.\n\nKreivitär matkusti heidän kanssaan yhtä matkaa Genovaan, mistä heidän\npiti jatkaa vesitse Le Havreen.\n\nFalck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tähden. Hän oli valinnut\nlastilaivan, että he saisivat olla rauhassa. Täällä voi Gunn istua\nkaiken päivää yksin tai liikuskella mielensä mukaan. Falck oli\nkatsovinaan mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että he tuskin vaihtoivat\nsanaakaan keskenänsä.\n\nItse hän puuhaili ilmatieteellisissä tutkimuksissa. Hän oli saanut\nkäsiinsä malaijilaisen leijan, jolla hän huvittelihe aikansa kuluksi...\ntaikka hän lueksi muuatta englantilaista meteorologista teosta.\n\nVäliin hän nyökkäsi Gunnille ja hymyili.\n\nMuutama päivä merellä, suojassa tarkkaavilta katseilta -- sen hän tiesi\nolevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitämästä kiirettä, ikäänkuin\nse olisi ollut asioista selvillä. Ja sää oli tyyni ja miellyttävä.\nYksin Espanjan merikin -- joka on niin huonossa maineessa --\nosoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivät hiljaa kaiken päivää\nlaivan laiteitten ympärillä.\n\nMutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinäisinä päivinä laivan kannella\ntai lepäsi öisin valveilla hytissänsä, silloin pysyivät hänen\najatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen -- -- -- ja oli\nkuin kaikki olisi palannut jälleen vanhemman, ymmärtäväisemmän ihmisen\nelettäväksi... ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkä\nhänellä oli ollut käytettävinänsä aikaisemmin.\n\nMutta eräänä iltana, kun hän kulki edestakaisin, olivat ajatukset hänen\nhuomaamattansa kääntyneet kotia kohden... viivähtäneet muinaisissa\nmuistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hän oli onnellinen, onnen\ntäyteläisintä runsautta vielä tuntematta.\n\nSilloin muisteli hän myös Hesekieliä. Hänestä oli, kuin tarjoaisi tuo\najatus hänelle tukea.\n\nTyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli\nmerten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien...\n\nSilloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli\naina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt\nvasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo\ntuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka\nhän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti... Mitä hyvyyttä,\nhienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan\nhänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä!\n\nEhdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat\nyhdessä jäämeren sumua tarkaten -- ja Hesekiel pyysi häntä menemään,\nettei se saavuttaisi häntä.\n\nHän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet!\n\nMutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle\nkäytöksellään -- eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta.\n\nNyt oli hän siitä niin pahoillaan -- nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea\nsellaista.\n\nHänen oli aika palata kotiin -- senkin tähden.\n\nMutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä!\n\nHesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän\nkyllä tiesi...\n\nJa mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä\noli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden\nonnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen\nkasvonsa kalman kalpeiksi.\n\nMutta Hesekiel! Hänen sydämensä lämpeni. Hesekiel oli ihana! Hän oli\nkuullut, millainen hän oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen,\nmitä luonto oli hänelle suonut. Eihän hän enää kelvannut edes hänen\npikku sisareksensa...\n\nKyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.\n\nFalck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hänen luoksensa.\n\nSilloin meni Gunn hänen tykönsä ja hiveli hänen poskeansa.\n\n-- Sinun ei tarvitse nähdä sitä enää toiste! sanoi hän tarmokkaasti.\n\nJa hehän olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jäljellä vielä muutama\nviikko, ja ne piti käytettämän!\n\nGunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan.\n\n\n\n\n\n\nV.\n\n\n\n\n20.\n\n\nSamana kesänä, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel\nnuorukainen käynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon.\nPuhuttiin paljon siitä, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut\nkunniaa oppilaastansa.\n\nIhmiset arvelivat että hänkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin\nmielestä hän oli liiaksi kunnon mies jäädäksensä maakamaralle.\n\nSamaa mieltä oli myöskin Hesekiel itse. Hän oli ollut jo useina vuosina\nmukana kalastusretkillä, niin että hän jo kävi täydestä miehestä\nvesillä.\n\nTutkintonsa oli hän suorittanut etupäässä Pikku-Gunnin tähden. Hänet\noli vallannut kiihkeä halu olla etevin kaikista Herön seutuvilla ja\npakottaa Gunnkin huomaamaan se.\n\nHän oli ajatellut, että kun hän suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo\nriittäisi todisteeksi -- -- --\n\nMutta kun hän palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla\nniin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota koko\nasiaan.\n\nHesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisää sitä\nlajia.\n\nMutta ensin hänen täytyi kalastaa ja ansaita rahaa.\n\nHän vietti sen kesän vesillä. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin\nlähdöstä hän liittyi erääseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat\nsilliä pyydystämään ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen.\n\nThorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan.\n\nJuuri kun he aamulla olivat ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja\nvasta silloin hän oikein huomasi, millainen mies pikku Hesekielistä\noli tullut. Oli todellinen nautinto tarkata hänen jäntevyyttään ja\nketteryyttään. Kun hän iski kouransa airoihin, silloin kävi ryske... Ja\nkun hän piti peräsintä kädessään, silloin oltiin hyvässä turvassa.\n\nSilloin käsitti Thorkel, että hän oli jättänyt sureksimiset siksensä.\nLaineiden leikki huvitti häntä, hän lauloi maininkien kohahdellessa,\nhänen katseensa tunki ryöppyilevän vaahdon halki.\n\nThorkelista hän oli kuin kuninkaanpoika, joka lähtee maineretkelle\ntai -- jotain vielä parempaa -- aimo kalastaja, joka rientää\nvaltakuntaansa, aavalle merelle.\n\nSinä kesänä pysyivät säät kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja\nennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vyöryi vuoriseinämiä\nalas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi.\n\nMutta näytti melkein siltä kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissään\nrajuilman tehdessä tuloa. Hänen tahtonsa oli kuin terästä, hänen\nsilmänsä tarkka ja kaukonäköinen. Oli melkein kuin hän olisi hallinnut\naaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hän kumminkin\nsuoriutui siitä voittohikkaasti.\n\nEi koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinä iltana, jolloin iso\nmerilokki istui hänen veneensä keulalla päästellen räikeitä, ylpeitä\nhuutoja -- kuinka hän nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle,\nkuin olisi niiden herra ja käskijä... Ja kuinka hän kiisi yli vesien\nhaavenäyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hänen ympärillään kuin\nvalkoiset linnut! -- --\n\nMutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, että hänen silmiensä ilme\nväliin voi käydä niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hänen katseensa\nvoi tosiaankin käydä niin surumieliseksi ja lempeäksi kuin pienen\nkoiran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo ensi talven kalastusretkellä oli Hesekiel saanut sen maineen että\nhän oli hyvä toveri merellä. Hän ei koskaan loukannut ketään.\n\nToverit kunnioittivat häntä hänen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta\ntosin he häntä pelkäsivätkin. Hän tunsi voimansa ja voi panna heidät\nahtaalle -- ei ollut hyvä joutua hänen vihoihinsa. Mutta ei kukaan\nmyöskään voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydämen lämmöllä, ja ne,\njotka lähimmin joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, saivat kokea että\nvilppi oli hänelle vierasta.\n\nAluksi ei hänestä oltu liioin pidetty. Hänen kiivas luontonsa oli\nmuutamia kertoja saanut hänet valtoihinsa ja vieroittanut toverit\nhänestä. Mutta sitten olivat he monesti nähneet, kuinka hän taisteli\nomaa itseänsä vastaan ja pääsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa\nkehuivat häntä ja ottivat hänestä oppia. Heidän joukossansa oli näet\nmontakin, joiden oli vaikea hillitä mieltänsä.\n\nMutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivät pitäneet hänen seurastansa.\nNuorukaiset eivät saaneet häntä koskaan mukaansa mihinkään kepposiin,\neikä hän suvainnut että kukaan teki mitään halpamaista -- silloin\npystyi hän huolehtimaan siitä että oikeus pääsi voitolle, eikä se\ntapahtunut yksistään ruumiillisten voimain avulla.\n\nEikä vanhempia ollut miellyttänyt tuo, että hän käyskenteli heidän\njoukossansa kuin mikäkin päämies, eivätkä he halunneet kokea hänen\netevämmyyttään, sillä poikahan hän vielä oli eikä muuta.\n\nMutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat.\n\nSekä nuorukaisia että vanhoja, täysikasvuisia miehiä alkoi hävettää\nolla mukana juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut\nhauskaa tuntea noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata\nkatsetta; heistä oli miellyttävämpää, jos ne suuntautuivat heihin\nlempeinä.\n\nJa kun he sitten oleskelivat yhdessä kuukausimääriä, muovaili hän\nheidän käsitteensä uudelleen, heidän sitä oikein huomaamattaankaan. Oli\nihmeellistä kuinka hän voi saada mielet käännetyiksi siitä, mikä on\nvähäpätöistä ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa,\nraikasta ääntä, joka puhdistaa sydämet.\n\nViimeisenä talvena, jolloin hän oli ollut mukana kalastamassa, oli\nkaikkien täytynyt huomata, että siinä nuottakunnassa, mihin hän kuului,\nja niillä säilytyspaikoilla, missä hän liikuskeli, oli seurustelun sävy\nmuuttunut.\n\nHuomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin\nennen.\n\nMaalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret -- ja pian vanhatkin -- hänen\nympärillensä.\n\nOli näet niin ihmeellistä, että niin nuori kuin hän vielä olikin,\noli hänellä aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hänen\nmielestänsä ajattelivat liian vähän.\n\nHe katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidän\nherruutensa varsin vähissä, ja se maksoi monen kalastajan hengen.\n\nHesekiel kiinnitti heidän huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin\njo oli puhunut heille -- mutta täällä meren aavojen ulappojen ääressä\nja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon.\n\nKalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi.\n\nEnemmän yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat\nkalastusalueet -- nuo seikat eivät enää tuntuneet turhilta puheilta,\nvaan niitä harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua\nmoottoreista ja höyrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja\nrekien ottamisesta mukaan matkoille.\n\nJotain jäi aina mieleen siitä, mitä Hesekiel puhui. Hän kylvi\najatuksia. Ne lankesivat hyvään maahan ja versoivat esiin.\n\nMuutamat päättivät heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut\npäättivät ryhtyä kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten\nselkärihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitä, että\nheidän oiva sillinsä valmistettiin niin huonosti, että se joutui vasta\nviimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitä maksettiin huonoin hinta.\n\nOli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tänä talvena keskusteli\nheidän kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissään siitä että hänen\nsanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he\nmuistivat että hän polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hänellä oli\nveressään käskijän tarmoa ja pyrkimys mitä suurimpiin saavutuksiin.\n\nEräänä iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hänen ympärilleen,\nalkoi hän puhua kalastajien olosuhteista. Häntä harmitti, ettei heillä\nmonin paikoin ollut eikä tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata,\nvaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli\nliian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan,\najaa heidät vesille -- vasta siellä he ovat kotonansa, herroina omalla\nmaallaan.\n\nHän tahtoi, että kaikki kalastajat liittyisivät yhteen. Sillä muutos\noli saatava aikaan. Heidän ei pitänyt olla kodittomia omassa maassaan,\nheidän piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitä maata, jota he\nauttoivat edistymään -- --\n\nAinoa, jonka hän tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltäväksi,\noli Herön Elin rouva -- -- --\n\nHän oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hänen äänensä oli muuttunut, hänen\nkatseensa tuikean tarmokas.\n\nVasta silloin ymmärsivät monet kalastajista, että heidän olonsa voi\ntulla paremmaksi.\n\nHän sai sinä talvena tilaisuutta puhua heidän kanssaan monenmoisista\nasioista. Ja ihmeellistä oli kuulla hänen puhuvan, niin rohkeasti hän\npuhui. He kuulivat kuin satuja siitä, kuinka heidän tulisi viljellä\nmaata ja merta, ja metsää pitäisi heidän myöskin istuttaa. Rahkasoita\nristeilevät juuret olivat antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Hän\nvaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden näkyjen huumaamana ja näki\nmetsän edenneenä aina meren ulapoille saakka.\n\nIhmeellinen oli myöskin hänen uskonsa meren kansaan. Hän väitti että\nmantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitä.\n\nOli kuin hän olisi suorastaan ravistanut heidät hereille. Hän sanoi sen\nniin pontevasti, että se vaikutti kuin velvoitukselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi koskaan onni ollut seurannut Hesekieliä niin uskollisesti kuin tänä\nkesänä. Hän oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa.\nJa ennen pitkää oli hänen silliosansa Bergenissä, odotellen hintojen\nkohoamista.\n\nEi ollut kulunutkaan monta päivää, kun tuli sähkösanoma että hinnat\nolivat kohonneet ja kalat myyty.\n\nHesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua.\n\nKun tuo viesti saapui, oli hän jo matkustanut pois. Hän ei ollut voinut\ntyytyä tuohon vähäiseen kotikalastukseen.\n\nHän oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen\nmerikalastuslaivaan.\n\nHän palasi sieltä vasta elokuun lopulla. Sanottiin että hänellä oli\ntaskut täynnä kultaa.\n\nItse ei hän puhunut siitä sanaakaan. Mutta heti aamulla hän meni isänsä\npuheille.\n\nHän sanoi että nyt hänen täytyi lähteä jälleen kaupunkiin. Hän halusi\ntulla ylioppilaaksi.\n\nIsä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja.\n\nSitten laski hän kätensä hänen päähänsä.\n\nTietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa\npäästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen,\nmitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa.\n\nIsä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä\nja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä\nhänen vaikuttimensa oikein olivat. Mutta että hän halusi ylioppilaaksi!\nMiksi halusi hän oppineeksi, hän, vapaan meren mies! Oliko hän\nmiettinyt, miltä tuntui joutua pois tuosta suuresta juhlasalista, jossa\nhän oli herra ja työntekijä -- ja haaveilija?\n\nSilloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen\neikä hän voinut vastata sanaakaan.\n\nIsä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli\nkiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti.\n\nKoko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut\nryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli\nlamauttanut hänen voimansa.\n\n-- -- Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut\nhäneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin\nolisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla -- --\n\nPikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi\ntulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn\nehkä jakeli hymyilyjään -- -- --\n\nHän puri hampaansa yhteen pidättääkseen itkua. Kun hän vain ajatteli\ntuota seikkaa, voi hänen mielensä käydä niin liikutetuksi, kuin ei hän\nvoisi kestää olla olemassa -- --\n\nKun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystä! Hänestä oli,\nkuin olisi hän tukehtumaisillaan!\n\nIsä Hesekiel tuli jälleen huoneeseen. Pikku-isä ei huomannut häntä. Hän\notti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut\ntohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Täytyisihän Pikku-isällä\nolla jotain käyttää ensi aluksi. Sitten hän meni alas puotiin. Täytyi\nostaa minkä mitäkin.\n\nJaninen oli myös kiiru. Hän tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran,\nkun hän loi katseen Pikku-isään, näki hän kuinka hänen kasvonsa olivat\nvääntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hän käsitti että oli\nparasta, että Pikku-isä pääsi lähtemään.\n\nNyt läksi Pikku-isä hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisään hän jäi\njälleen istumaan toimetonna.\n\nHän silmäili lahtea, missä tuuli yltyi, hän katsoi valkeita purjeita,\njotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltä, katosivat ja tulivat jälleen\nesiin... Hänen mieleensä tuli synkkiä, hempeitä ajatuksia -- oli kuin\nhän olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa -- -- --\n\nMutta _häntä_, häntä ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi\nhäntä kukistetuksi -- -- --\n\nHän puri jälleen hampaansa yhteen ja katse kävi tuikeaksi: Toden totta,\nhänestäpä vasta tulisikin hieno ylioppilas!\n\nHänestä tuntui halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi\nhän tulla sellaiseksi -- vain huvin vuoksi, pelkän huvin vuoksi... ja\nsitten läksisi hän oikein aimo meriretkelle, sillä oikeassa Thorkel\noli: liiaksi hänessä oli miestä maakamaralla kävelläkseen...\n\n-- -- Tuolla lähestyi Elin rouvan vene rantaa. Hän piti itse perää.\nKuinka varmasti hän purjehti kautta aallokon... kuinka suopea hänen\nkatseensa oli ollut eilen... Ja entä nyt! Niin tarmokkaana ja lempeänä\nistui hän tuolla ja nyökkäsi hänelle, juuri kun vene liukui\nohitse -- -- --\n\nValtava, lämmin tunteiden hyöky valahti hänen mieleensä. Oli kuin\nhänelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesikö Elin muori jotain\nPikku-Gunnista?\n\nHänessä heräsi onnen ja voiman tunne. Hän meni sillalle ja silmäili\nveneen jälkeen. Yksinäinen kalalokki lensi hänen päänsä ylitse, niin\nalhaalla että hän kuuli sen siipien suhinan...\n\nNiin lentelivät hänen ajatuksensakin, liitelivät kauas etäisyyteen...\n\nOlisiko onnen täyteläisyys hänen saavutettavissaan? Tai soluisivatko\nelämän aarteet pois hänen käsistänsä? -- --\n\nVaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena.\n\nHän seisoi tuijottaen eteensä -- haaveittensa kiehtomana. Hän\nkaihosi päästä satumaihin ja kauemmas... kauas elämän tuntemattomaan\ntodellisuuteen...\n\nMutta yön unissa oli hän kaihoinensa kesytön lintu, joka ei tiedä\nturvapaikkaa...\n\nAamulla hänen lähtiessään huomasi Janine ettei hän ollut hyötynyt\npaljon yön levosta.\n\n-- Pikku-isä, sanoi hän hiljaa, -- muista että nimesi on Hesekiel, se\non: Herra tekee väkeväksi!\n\nSillä elämä voi kylläkin käydä hänelle vaikeaksi. Kärsivällinen\nei Pikku-isä ollut, ja hänen perinnäisiä taipumuksiansa ei käynyt\nkehuminen.\n\n\n\n\n21.\n\n\nTohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön\nalueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä\nsuuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin.\n\nIrmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu\npäästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin\nkodikas ja herttainen pikku rouva.\n\nYksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori\nTorgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin\npitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina\nalkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin\nIrmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei\nkukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä,\nistuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia.\n\nNaiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva\noli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut,\nkuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän\nmiehillensä.\n\nVäliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan\njoskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild\nrouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät\netteivät nuo jutut voineet olla tosia.\n\nTäytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveirun\ntähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin\nkauniisti.\n\nNiinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat\nkaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä.\n\nIrmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen\nmiehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen\nmielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi.\n\nViime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin\nkutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa.\n\nPäivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin\nharmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja\nkiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu\nlintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon.\n\nSellaisten ajatusten jälkeen hänet melkein aina valtasi hurskas\nkauhistus ja hän tunsi tuskaa syntisen lihansa tähden. Hänen sydämensä\nheräsi, niin että hän luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hänen\nsielunsa sai siivet kuin kyyhkynen.\n\nJa se Jumala, joka sytyttää tulenliekkejä ja saa maan vavahtelemaan,\ntuli hänen Jumalaksensa. Hän taivutti mielensä kauhun valtaamana ja\nomisti sydämensä rakkauden hänelle.\n\nSilloin unohti hän miehensä ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhän\nraamatussa käskettiin. Ja Herra kuritti häntä mahtavuutensa ruoskalla\nja sulki hänet syliinsä.\n\nSilloin vaimeni kaikki maallinen ikävöiminen. Hän sai lepoa ja rauhaa.\n\nMutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva\nTorgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat että hän\noli pysynyt ennallaan. He väittivät hänen voivan loitsuilla vaikuttaa\nihmisiin. Sen taidon oli hän lapsena oppinut eräältä lappalaisakalta,\nja sellainen kyllä pysyy muistissa. Anne Sömyren oli tavannut hänet\nkerran, kun hän huvitteli kantelemalla mukanaan kyykäärmettä. Sitten\noli hän vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelästyttänyt sillä\nlapsiaan. Sellainen huvitti häntä. Hän pani sitten käärmeen mäelle\nja veti piirin sen ympärille, ja sitten toi hän pienimmän lapsen sen\nviereen. Mutta käärme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. --\n\nToiset väittivät hänen voivan nähdä ihmisistä, joita tapasi, että he\nkuolisivat pian, -- vaikka muut eivät voineet nähdä mitään sentapaisia\nmerkkejä. --\n\nNe, jotka tiesivät näistä seikoista, käsittivät hyvin, että jos hän\nehkä olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hän silti ollut mikään\nhieno rouva, kun hän kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa.\n\nJos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hän vain niille.\n\nMutta varmaa oli, että kun maailma oli niin ikävä, niin täytyi keksiä\njotain huvia.\n\nEi hän myöskään voinut kieltää, että hänen mielensä oli käynyt hiukan\nlevottomaksi. Sydän voi olla kuin palava kekäle, ja häntä vaivasi\nkuumeentapainen jano, riuduttava ikävöiminen. Hänestä tuntui että hän\nnyt oli levännyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään.\n\nHerön ullakolta oli hän kerran löytänyt kirjan, jossa kerrottiin\nMiranda haltiattaresta. Jospa vieläkin tapahtuisi sellaisia synkkiä,\nmielenkiintoisia seikkoja, -- sellaisesta hän pitäisi! Tuollaiset\nmetsässä suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas!\n\nKun hän oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hän usein\nrantavuorilla. Hän paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia\nauringosta, hän sulki silmänsä ja antoi säteiden virrata ylitsensä.\nSilloin näki hän sen maailman, jota ei ollut nähnyt, -- metsiä ja\nvuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hän näki koko maailman,\nsellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan -- suurena ja salaperäisenä,\nsynkkänä ja hurjana -- --\n\nJa hän voi hypähtää pystyyn ja huutaa ääneen. Ken olisi voinut uskoa,\nettä hän oli vanha ihminen! -- -- --\n\nHäntä halutti povata itsellensä, ottaa selkoa tulevista seikoista ja\nnähdä tulisiko hänen olonsa vielä toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori\nsanoi, että sen kävi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se,\njota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkää! Kunpa hän vain ei olisi ollut\nniin pelokas! --\n\n-- -- Jos hän meni jonakin iltana ulos Orionin vyön alle, juuri kun\ntämä kohottaa kilpensä kohden härkää, joka seisoo silmät punaisen\nliekehtivinä... ja jos silloin oli uusikuu ja hän leikkasi pienen\ntaikaoksan käyttämättömällä veitsellä ja piti sitä suussaan keskiyön\naikana ja sitten piilotti sen povellensa... silloin -- niin oli hän\nlukenut -- silloin ihastuisi häneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa\noli leikattava määrättynä aikana, mieluimmiten juhannusyönä -- -- --\n\nUsein makasi hän kuunnellen veden nousua tai laskemista... oli kuin\njoku olisi siellä liikuskellut!... Mutta ei tullut ketään.\n\nHän olisi niin mielellään tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta\nhänessä oli jotakin, joka vaani esteenä, -- kuten karit tuolla meren\npohjalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPahinta oli, ettei Svein enää ollut samanlainen kuin muinoin. Se\nharmitti häntä. Irmild ei voinut tyytyä siihen että hän oli niin\nvälinpitämätön ja säveä, oli käynyt hidasluontoiseksi ja piti\nruuasta... istui päivällisen jälkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen\nsyventyneenä. Kaikki kiihkeys oli hänestä poissa. Ja se harmitti\nIrmildiä.\n\n_Hän_ puolestaan ei kaivannut lepoa päivällisen jälkeen. Hän ei koskaan\nsyönyt liiaksi, kuten Svein. Hänen liikkeensä olivat jäntevät ja\nreippaat, hän ei ollut käymäisillään liian lihavaksi kuten Svein.\n\nJa hän ei voinut antaa anteeksi, että Svein oli unohtanut, kuinka\nihastunut oli alkuaan ollut häneen.\n\nHän muisti säälimättömän hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei\ntahtonut kuulla puhuttavan. Hänellä oli erityinen taito kiusata häntä\nsellaisella.\n\nHän voi saada vastustamattoman halun tehdä hänelle hiukan pahaa,\ntuottaaksensa hänelle tuskaa. Hän katui sitä kyllä sitten, mutta teki\nkumminkin toiste samaten.\n\nHän ei voinut käydä rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi\nkuten Svein. Mitä enemmän Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta,\nsen huomattavammin kävi hänen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan.\n\nMieluummin sai Svein lyödä häntä, kuin olla tuollainen. Tämähän ei\nollut siedettävissä. Hän tahtoi voittaa hänet jälleen, sellaisena kuin\nhän oli muinoin.\n\nSvein ei huomannut sitä.\n\nIrmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lämpimiin väreihin. Ne\npukivat häntä. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, oli miellyttävämmän\nnäköinen kuin koskaan ennen. Sitäkään ei Svein huomannut. Nuo\nlämpöiset, surumieliset silmät, äänen kaihoisa kajahdus miellytti\nkaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia. Svein yksin ei niitä tarkannut.\n\nSilloin koetti Irmild tehdä hänet mustasukkaiseksi. Sekään ei\nonnistunut.\n\nSilloin muuttuivat heidän välinsä.\n\nIrmildin pienet pistokset kävivät nyt säännöllisiksi.\n\nKaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät\npäästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein -- aluksi.\n\nSillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne\ntukaliksi.\n\nMutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella\ntavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan\njälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä.\n\nVäliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän\nedessään kalpeana ja kylmänä... ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor\nhänelle kätensä... kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut\nhänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi -- -- --\n\nNuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne\ntoivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei\nollut vielä tykkänään tukahtunut.\n\nKun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä\nrakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain\npientä viatonta huvia.\n\nHänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja\npitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä\nnäyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja\nlänteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä.\n\nSilloin pujahti hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei\nollut kotona. Hän harhaili koko iltapäivän omia teitänsä.\n\nIllan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana,\nja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken\nmaailman!\n\nAlhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jälleen\nkotiin.\n\nHän seisoi siellä näyttäen niin voitonriemuiselta.\n\nIrmild voi nähdä selvästi hänen nuoret kasvonsa, hänen syvälliset,\nsäihkyvät silmänsä ja pehmeät, vaaleat viikset...\n\nJa kuinka rintava ja harteikas hän oli... ja niin solakka ja jäntevä!\n\nNyt asteli hän siellä, ylväänä kuin kuningas...\n\nIrmildin hengitys kävi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut\nhäneen? Niin, niin, elämä oli raskasta!\n\nNyt tuo mies ryhtyi työhön.\n\nKuinka hän käveli sillitynnöri niskassaan kevyesti kuin karkelossa...\n\nIrmild seurasi jokaista hänen liikettänsä.\n\nSiellä tuli muutamia rotevakasvuisia miehiä. He suorittivat saman työn\njykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille näytti kaikki olevan\nhuvia vain.\n\nIrmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi\nhänen sydäntänsä -- -- --\n\n-- -- Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa... mikä nautinto,\najatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä\ntahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka\nmuu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja\nsilkkisukin?... Kyllä häntä kelpaisi katsella.\n\nNyt nousi Hesekiel veneeseen.\n\nJospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan\nitseään! -- -- --\n\nTuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä\nalakuloisuus. Hän istui maahan itkemään.\n\nMyöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa\npitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin\nverensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten\neteenpäin.\n\nMutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi\nlasten pitää huolta itsestänsä.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen\nylitsensä. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut\näskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut\nylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli\nehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa.\n\nKerran sai hän sitten Janinen luona kuulla, että hän oli saanut paikan\nHerön kaupassa ja että Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hänet\npalvelukseensa.\n\nNythän tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa.\n\nIrmild päätti panna toimeen kutsut ennen heidän tuloansa.\n\nHän aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa.\n\nMutta kun hän muutaman päivän perästä tuli Herön kartanoon, sai hän\nkuulla että tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelään ja\naikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesänä.\n\nHän riemuitsi sydämessänsä. Kotimatkalla pistäytyi hän Janinen luo.\nHesekieliä ei näkynyt. Irmild viivähti siellä hetkisen, mutta turhaan.\n\nJanine oli mielipahoissaan ja kertoi että Hesekiel oli jälleen\nmatkustanut pois, jättäen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hän\nmielestänsä ollut vieläkään tarpeeksi oppinut. Hän oli matkustanut\nHampuriin, samaan opistoon missä Pikku-Gunn oli käynyt. Ennen lähtöään\noli hän saanut tietää että Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian\nnaimisiin.\n\nJanine ei voinut käsittää, mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos nyt\ntulisikin yhtä oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra.\n\nKun Irmild sinä iltana palasi kotiin, tuntui hänestä ettei laupias\nJumala mitenkään voisi vaatia häneltä, että hän eläisi kauemmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä\nTronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen\ntavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa.\n\nSentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän\nopetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen\nystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild\nsai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää\nollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu.\n\nHänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika.\n\nSitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois.\nJa jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen\ntäytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin.\n\nMutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden\narmolahjaa.\n\nTalven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin\ntaloon tuli paljon vieraita merimiehiä.\n\nNoihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina\nhänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki\ntyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran\nhänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen.\n\nNyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa.\nEihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon\nhuomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa\nsyntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja\najatella sitä.\n\nKun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän\nmitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne.\n\nHerra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa.\n\n\n\n\n22.\n\n\nVuosi oli mennyt menojaan. Oli jälleen kesä.\n\nNe Herön asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt\nvihdoinkin palata kotiin.\n\nEnsiksi tuli Hesekiel.\n\nHän oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitä vain on olemassa,\nniin hänestä sanottiin.\n\nSekä hänen kasvatusisänsä että Elin rouva iloitsivat todistuksista,\njotka hän toi mukanansa kotiin. Hän oli myöskin oppinut joukon\nkäytännöllisiä seikkoja, joista Herön kauppahuone voi hyötyä.\n\nElin rouvaa huvitti kuulla hänen esitystään, kuinka hän toimittaisi\nHerön sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin\nyksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitäisi\nihmisten täällä kotona oppia käsittelemään kalaansa oikealla tavalla.\nSe merkitsisi varallisuuden lisäystä koko maalle. Ja hän halusi lausua\nkaikille täällä, että työtä tehtäisiin suuremmalla mielenkiinnolla.\nSitten kävisivät olot paremmiksi.\n\nHän käsitti kaikki niin laajalta kannalta, hänellä oli niin paljon\nraikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekä Elin rouva että isä Hesekiel\nolivat sitä mieltä, että hän oli käyttänyt hyvin oppiaikansa.\n\n-- Nyt saat alkaa työsi, oli Elin rouva sanonut. -- Saat sitä\nriittämään asti.\n\nElin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa.\n\nMuistihan moni Herön suuressa työläisjoukossa entisajoilta pienen,\nkiivaan pojan, joka jo silloin oli heissä ehdottomasti herättänyt\njonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hän nyt käyskenteli heidän\nkeskuudessaan käskijänä, omistivat he hänelle aivan empimättä ja mitä\nrunsaimmissa määrin sekä kunnioituksensa että ihailunsa.\n\nHän vihasi kaikesta sydämestään heidän pahoja tapojansa, hän oli\nkuin puhdistava tuuli työläisjoukon huonommille aineksille. Hän voi\nkäyttää kovia sanoja ja keinoja, mutta hän tuki ja auttoi, missä sitä\ntarvittiin. Köyhä, rehellinen kalastaja rakasti häntä enemmän kuin\nketään.\n\nHesekiel riemuitsi siitä että oli jälleen kotona. Hän kaipasi\nruumiillista työtä; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada käyttää\nkouriansa. Se oli hyvä keino mietiskelyä vastaan, johon hänellä nyt\nkerta kaikkiaan oli taipumusta vajota.\n\nTuomaria ja Gunnia odotettiin kotiin minä päivänä tahansa. Mutta eräänä\naamuna kertoi Elin rouva, että Pariisin matka oli lykkäytynyt muutaman\nviikon eteenpäin.\n\nHesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyväinen siihen, ettei Gunn ollut\nkotona hänen tullessaan. Sitten oli hän kumminkin hetki hetkeltä\niloinnut hänen paluustaan. Mutta nyt tuntui hänestä taas hyvältä,\nettä se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hänen\nsydämeltään.\n\nMutta sitten hänen täytyi nauraa itsellensä. Eikö ollut yhdentekevää,\nmissä hän oli?... Nythän hän viettäisi häitä tuon tanskalaisen kanssa\nja muuttaisi täältä pois. Mutta kuinka _se_ kävisi päinsä, sitä ei\nHesekiel voinut käsittää. Ja kaikki Herön kartanossa sanoivat juuri\nsamaa. Vanhat kalastajat eivät ottaneet sitä uskoaksensa.\n\n-- Siitä ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hänen kehuttiin\ntietävän enemmän kuin muut ihmiset.\n\nHesekiel ihmetteli itseänsä, kun hän aina vain ajatteli tuota yhtä ja\nsamaa eikä voinut vapautua siitä koskaan.\n\nMutta Gunnia oli hänen kiittäminen siitä että oli tullut lähteneeksi\nmaailmalle ja saanut hiukan oppia -- -- --\n\nJa nyt tuo viimeinen Hampurin matka -- se oli johtunut vain\nmielettömästä turhamaisuudesta.\n\nSillä kun Gunn nyt tulisi tänne kreiveinensä, tahtoi hän ettei hänen\ntarvitsisi hävetä leikkitoverinsa takia. Hän tahtoi tulla sivistyneeksi\nja oppineeksi, hän tahtoi pitää päänsä yhtä pystyssä kuin tuo ryöväri...\n\nMutta ei hän ollut koskaan tätä ennen tahtonut myöntää itsellensä,\nmihin tuskaan oli joutunut Gunnin tähden.\n\nEikä hän aikonut sanoa sitä koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein\nvähimmin Gunnille itselleen.\n\nMutta Elin rouva ja isä Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka\nhän oli muuttunut tänä vuonna, jonka oli viettänyt Hampurissa. Hänen\nkasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hänen terävät\npiirteensä todistivat taisteluista, joita hän oli kestänyt ja kesti yhä.\n\nJa hänen silmistänsä voi Janine nähdä, että hän oli kokenut kovaa.\nNiiden katse oli käynyt omituisen tuikeaksi, väliin taas ne olivat\nhiljaisen kärsiviä.\n\nSuljettuna ja vähäpuheisena hän käyskenteli heidän keskuudessaan.\n\nKun hän punnitsi kaikkea, alkoi hän pelätä Gunnin paluuta. Sillä eihän\nhän enää koskaan voisi puhella hänen kanssaan kuten muinoin, sen hän\nkyllä tiesi. Mutta sen hän myöskin tiesi, että jos hän koskaan tekisi\njotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hän koskaan lakkaisi sitä\nsuremasta.\n\nYksin vaelteli hän -- kodin ympäröimänäkin. Ei kukaan päässyt häntä\nlähelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka häntä rakastivat\nja olivat seuranneet hänen varttumistaan.\n\nHesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitä että he olivat hänelle\nhyviä, hänen käytöksestänsä huolimatta.\n\nHän tahtoi rohkaista mielensä, vapautua ajatuksistansa! Olihan hän\nnuori!\n\nTuolla kaukana oli elämän kohina houkutellen käynyt hänen ympärillään.\nVapain, rohkein katsein oli hän sitä tarkannut. Hän oli rohjennut\nelää omaa elämäänsä. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hän\ntarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hän oli nuori,\nhän uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hän varuillaan\n-- eikä kukaan voinut houkutella häntä sellaiseen, mikä hänestä\nei tuntunut hänelle soveltuvalta. Hänen sukuylpeytensä ja nuori,\nraikas ihmisarvon tuntonsa tukivat häntä siinä, missä moni lankesi\nkiusaukseen. Huonot toverit eivät voineet häntä vahingoittaa, rivot\npuheet eivät pystyneet häntä tahraamaan. Turhuus ei houkutellut häntä,\nvalhe ei häntä pettänyt -- hänellä oli kansan tarkka vaisto erottaa\narvokas turhanpäiväisestä, ja hänellä oli turmeltumattoman mielen\nherkät, raittiit tunteet.\n\nLisäksi oli hänellä vielä ylpeä pyrkimys täydellisyyteen, joka on\nmuutamissa luonnoissa synnynnäistä. Hän tahtoi säilyttää sydämensä\npuhtaana, hän tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan.\n\nHänen lapsuudenaikainen pyrkimyksensä olla muiden herra oli muuttanut\nmuotoa, -- se oli käynyt äärettömän ankaraksi vaatimukseksi häneen\nitseensä nähden.\n\nHänellä oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa\ntulta hänen vereensä. Hän luki suurta vallankumoushistoriaa silmät\nloistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hän kohotti ilmoille\nkärsimättömiä toiveita.\n\nMilloin tulisivat uudet ajat, uudet voimat? -- -- --\n\nSitten täyttivät toiset kuvat hänen mielensä; hänen sisimmästään\nhiipivät haaveet esiin -- täynnä kaihoa ja ikävöimistä.\n\nHänen ylpeä tahtonsa oli voida hallita omaa itseänsä. Ikävöidä\nhaluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hän voisi\ntehdä niin, silloinhan hän omistaisi onnen.\n\nHän tiesi kuinka katkeraa elämä voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin.\nHän tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi säilyttävänsä mielessänsä\nturmiollisia, tuhoa tuottavia ituja --, ja ehkäpä ne jo olivat\nmyrkyttäneet hänen verensä, kenties hän vielä sortuisi sukunsa\nkiroukseen -- -- --\n\nTuo ajatus saattoi hänet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hän tallaisi\ntuon kirouksen! Kuin apua hakien hän tarrautui kiinni jalon, nuoren\näitinsä muistoon. Hän oli antanut lapsellensa ylvään, puhtaan mielensä\nja kaikki sydämensä kalleudet... Hän muisti että joku oli kerran\nsanonut hänelle niin -- ja hänen piti pitää niistä tarkka vaari.\n\nTuo muisto soi hänelle sisäistä voimaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHesekielillä oli alati työtä yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hän\noli saanut, soi hänelle tilaisuuden järjestää työnsä melkein niin\nsuurpiirteisesti kuin hän halusi. Se salli hänen työskennellä paitsi\nitsensä ja omaistensa sekä Elin rouvan ja Herön kartanon hyväksi,\nmyöskin jokaisen kalastajan eduksi sekä täällä että kaikkialla koko\nmaassa.\n\nHyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista.\n\nVäliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä\nläksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin\nihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen\npovessansa.\n\nVoimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen\nmielessänsä.\n\nNe voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä\npäätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti\nveneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes\nkoko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä\nsinenä.\n\nSilloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista.\n\nLaineet vain loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas.\n\nHänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt\nvenenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä.\n\nHän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen\nilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet.\n\nHänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen\npäivänvarjonsa alas olallensa.\n\nEnsiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin\nnuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän\ntiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä\nkyllä ollut jo paljonkin.\n\nHän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin\nkirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen...\n\nMelkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan.\n\nSilloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä -- se oli niin\nläpikuultava ja hieno.\n\n-- Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. -- Haluaisin\nveneretkelle!\n\n-- Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. -- Tahtoisin sinne,\nmissä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön.\n\n-- No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen.\n\nSilloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän\ntehnyt sitä.\n\nRouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen.\n\nSe tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi\nsoutaa hiukan matkaa, -- olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä.\n\nHän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen\nkiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle.\n\nRouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä\n-- -- kuinka olikaan ihanaa elää.\n\nHän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa... Jo kaukaa hän\ntuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä...\n\nHän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat\nnuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen\ntaustaan.\n\nHesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva\nTorgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä\nkuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana,\nhuulet puserrettuina yhteen.\n\nAuringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän\nkoettaa. Hän pystytti purjeet.\n\nHiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse,\nmissä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti.\n\nUlompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. --\nTuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen.\n\nHesekiel kartteli hänen katsettansa.\n\n-- Mitä kummia, -- miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva\nTorgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen.\n\nHesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin.\n\nIrmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen\nkasvoillansa.\n\nSe huumasi häntä.\n\nHän muuttihe lähemmäksi ja tarttui Hesekielin käteen.\n\n-- Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut\nutelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän\nrakkautenne tulee... Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä\nkammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin!\n\n-- Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. -- Minähän aivan\nunohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla\nnimellä...\n\nHesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin.\n\n-- Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. -- Teidän pitää\ntietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle -- -- --\n\nHän loi katseen selälle päin. -- Mutta on parasta päästä suojaan, sillä\nensi yönä tulee kova ilma -- myrsky on jo tulossa. -- -- Soudatteko\nminut huomenna rovastilaan?\n\nHesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä?\n\n-- Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua.\n-- Minusta on sääli kaikkia ihmisiä.\n\nHän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin\nhänen poskiansa.\n\nHe olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva\nmaihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän\npelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, -- ja eikö se ollut\nHesekielin syy?\n\nSilloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin.\n\nIrmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut\nsanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi\nsanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin\niloissaan...\n\n-- Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän\nsisäpuolella. -- Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat\nkanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin\nalakuloisella mielellä! -- Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen.\n\nHesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes\npuhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä\nlupautua tulemaan.\n\nKotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet\noikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä\noli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa.\n\nHän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja\nverhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua.\n\nRouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut\nhänen leijailevaa käyntiänsä -- mutta vielä valtavammin vaikuttivat\nhäneen hänen silmänsä.\n\nAstellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne\nolisivat seuranneet hänen mukanansa... Ei, hän ei tahtonut ajatella\nniitä...\n\nHän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo\nnainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti\npuettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja\nkamariherrattaren luo...\n\nHän tahtoi saada Hesekielin ystäväksensä...\n\nHesekielin mielestä olisi hänellä pitänyt olla tarpeeksi seuraa noista\nkaikista muista.\n\nItse hän sanoi olevansa yksin ja onneton.\n\nHesekielistä tuo oli ihmeellistä -- olihan hän naimisissa ja hänellä\noli monta lasta, ja hänhän oli sellainen arvossa pidetty rouva.\n\nHän ei myöntänyt itselleen, että hän kumminkin tunsi jonkinmoista\nmielihyvää siitä, että rouva Torgersen oli kiinnittänyt häneen niin\npaljon huomiota, hän, joka voi lukea seudun ylhäisimmät ystäviinsä. Ei\nhän voinut olla aivan lukematta sitä itsellensä erityiseksi ansioksi.\n\nNyt näki hän jälleen edessään nuo silmät. Ne katsoivat häneen. Niissä\noli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti.\n\n\n\n\n23.\n\n\nOli varhainen kesä.\n\nNiityillä oli ruoho maassa, metsissä lehti puissa, ja valoisana\nlepäilivät yöt yli maan.\n\nValkoisina pilvinä liitelivät lokit sinne tänne, ja hylkeet\npyöriskelivät ulkona lahdella.\n\nMutta muita olentoja ei siellä näkynytkään. Useimmat saaren asukkaista\nolivat sillinpyydystysretkillä, ja purret olivat kalalasteineen\nmatkalla eteläänpäin. Vuorten juurella näkyi vielä muutamia laivureita\npursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitä\npitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesväkeä, nuoria tyttöjä\nkatsastelemassa...\n\nSamoin teki omakin väki, joka oli jäänyt kotosalle. Sekä ulkona että\nsisällä olivat mielet käyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset,\nolivat pitkän talven jälkeen heränneet uuteen eloon. Ei kukaan enää\nlöytänyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennä kotiin nukkumaan,\nvaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen.\nAamuisin taas linnut pitivät ääntä. Niiden, jotka olisivat halunneet\nnukkua, ei ollut helppo saada rauhaa.\n\nSellaista oli aina keväisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltänsä\nja sydäntänsä. He tunsivat kevään mahtavan voiman pulppuavan povessansa.\n\nSilloin tunsi myöskin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltänsä rupeavan\nahdistamaan.\n\nKevät oli hänelle pahinta aikaa. Hänet valtasi mitä ihmeellisin\nsynkkämielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien\ntuoksuun. Hän ei voinut sietää kevättä.\n\nNyt tuli hän usein Hesekielin luo, ja tämän täytyi ottaa hänet mukaansa\nvesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi.\n\nTuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata\nhänen miehekästä kauneuttansa, ja hän oli aivan hurmaantunut raikkaista\nhymyilyistä, jotka väliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitä hän vain\noli pahoillaan, että sai niin harvoin nähdä hänen hymyilevän.\n\nMutta jos rajuilma yllätti heidät, silloin oli melkein viehättävintä,\n-- silloin sai hän nauttia hänen miehuudenvoimiensa suloudesta.\n\nNoista venematkoista sukeutui pitkiä, yksinäisiä retkiä. Hesekiel oli\naina vastahakoinen lähtemään, hän tahtoi aina soudella vain hiukan\nlahdella -- mutta ei mikään auttanut, retkeilyt venyivät aina pitkiksi.\n\nOli kuin tuo yhdessäolo olisi kutsunut esiin jotakin hänen olentonsa\ntuntemattomista syvyyksistä, ilma tuntui kuin hehkuvan hänen\nympärillään... Vasten tahtoaan hän tunsi ihastusta, hänen mielensä\njoutui huumauksiin, kiehdoksiin -- -- -- Hän toivoi takaisin maihin,\nkauas pois, mutta hän noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita\nhän ei tiennyt mainita nimeltä...\n\nIrmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin\njokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen\ntahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet -- hän ei voinut\nkestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? --\n\nMielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka\nhoukutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen\nolennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja\nviedä hänet elämän juhlaan?\n\nMiksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?...\n\nOli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään.\nHänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan\njälkeenpäin -- --\n\nEräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin\nolisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa.\n\nHämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut,\nmutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa.\nHänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan\nja kylmäkiskoisuudestaan.\n\nVirta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle\n-- mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että\nkaikki riippui vain virrasta -- kaikki tyyni.\n\nIrmild istui äänetönnä.\n\nVesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta -- sen\nkärsimyksistä, sen suloisuudesta!\n\nHän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot\nkalpenemaan. Silloin hymyili Irmild.\n\nKuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran sai Hesekiel kuulla minkä mitäkin Irmild Myrlandista. Mutta\nJaninen varoitus tuli liian myöhään. Nyt tiesi Hesekiel omasta\nkokemuksesta, että hän oli lumoavan ihana.\n\nHänet oli houkuteltu maahan, missä hän käyskenteli perikadon partaalla,\nkatsellen tulisesti tuikkivia tähtiä. Hänen järkensä oli pimitetty,\nhänen tahtonsa tarmo tylsyi.\n\nSinä päivänä oli Herössä pantu toimeen juhla työväelle.\n\nHesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hän tahtoi tanssia\npolkkaa hänen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hänen\ntäytyi myöntyä.\n\nHeidän ympärilleen kokoontui väkeä. Ei kukaan olisi uskonut että Irmild\nrouva voisi tanssia sillä tavoin; ei yksikään nuorista vetänyt hänelle\nvertoja.\n\nJa sinä iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympäri,\naina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitäen\nja lentelivät sinne tänne kuin olisivat olleet päästä pyörällä.\n\nKaikilla kukkuloilla paloi näet kokkoja. Niin punaisina eivät liekit\nolleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa!\n\nOli täysikuun aika. Meri lepäsi tyynenä... Hesekiel kulki kuin unen\nhaaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja karkeloidessaan. Sitten hän\notti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä:\n\n    \"Taikoihini sinut loitsin,\n    nuorukainen sorea,\n    tahdollani taltutan...\"\n\nTuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi.\nHän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan.\n\nHänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia\nelämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen\nkaiken, mikä teki vastarintaa. Mutta seuraavana hetkenä oli tuo\ntunnelma jo haihtunut.\n\nHän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen\notsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo\nnäytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä.\n\nSilloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen\nselvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan\nruskosta muovaeltuna.\n\nHesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen\nalakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin\ntuntehikkaaksi... Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen\npuvun alta, näki niskan valkean kaarroksen... tarkkasi, kuinka\npuna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman\nvaltavaksi. -- -- --\n\nHänen voimansa oli lopussa.\n\nÄkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla.\n\n-- Kuinka uskallat vaeltaa täällä -- etkö tiedä että täysikuu sytyttää\nsydämen salaisen liekin... silloin valmistetaan täällä taikajuomaa...\n\nHän nauroi hiljaa. -- Näen, että olet janoissasi! Annan sinulle tultani\njuoda, annan sinulle taikajuomaani!\n\nHän veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä.\n\n-- Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua!\nTänä yönä viettävät kaikki keijukaiset täällä häitä, -- ja me myöskin,\neikö niin?\n\nHän suuteli jälleen nuorukaista. Hesekiel ei voinut vastata. Hänet\nvaltasi huumaava voimattomuuden tunne. Hänen sydämensä alkoi sykkiä\nraskaasti.\n\n-- Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeästi, -- että hän aukaisee\nsilmäsi näkemään, kuinka sinua rakastan! -- Hän painautui nuorukaiseen\nja vaipui kokoon, niin että hänen täytyi tukea häntä.\n\n-- Olet silmissäni niin suuri, mumisi hän nauraen. -- Kuinka\ntaivaallisen ihana sinä olet! Katsos, sinun tähtesi olen kulkenut\nnuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! -- -- --\n\nHän veti nuorukaisen viereensä penkille ja laski kätensä hänen\nkaulaansa.\n\n-- Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän\nalakuloisesti, painautuen häneen.\n\n-- Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi.\n\nSilloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen\nsydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi.\nHän ei puolustautunut enää.\n\nTorgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen\njälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä\ntäytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas.\n\nIrmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja\nheristi nyrkkiä.\n\n-- Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa!\n\nHän nauroi. -- Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia!\nTuollainen vanha ukonrähjä... Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun\notin hänet... typerä ja herkkäuskoinen kuten olin... En ole koskaan\nollut häneen täyttä totta rakastunut...\n\n-- Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille.\n\n-- Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja\npainautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin.\n\n-- Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. -- Tunnin kuluttua hän on lähtenyt.\nTule!\n\nJa poissa hän oli.\n\nHesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. -- Minä tulen!\noli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miksi ei hän menisi?\nEikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin\nmaailmassa, sydän isoovana, toivottomana? --\n\nTuolla ulkona maailmassa vaelteli _hän_, joka oli unohtanut hänet\ntoisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan -- ei edes täällä kotona\n-- ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi.\nMutta nyt sai sureksiminen olla lopussa -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa.\n\nHän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä.\n\nSisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: -- Autuaat ovat,\njotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan... Autuaat\novat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan!\n\nHesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta\nunelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin\n_hänen_ kasvojensa edessä -- --\n\nJa hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä\nnähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli\nylevässä ankaruudessaan -- -- --\n\nSiinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan.\nHalu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa.\n\nHän tahtoi valita tiensä mielensä mukaan.\n\nJanine muori käännähti hänen puoleensa.\n\n-- Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isä? kysyi hän.\n\nVastaamatta käännähti Hesekiel lähteäkseen pois. Hän ei voinut katsoa\nJanine muoria silmiin.\n\nHän paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läksi.\n\nJanine säpsähti. Hiljaa hymyillen hän katsoi hänen jälkeensä.\n\nTuollaisina kesäöinä ei nuorille uni liioin maittanut! --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHesekiel harhaili teitä pitkin ja joutui niin hakaan, missä hänellä ja\nPikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellä ei hän voinut\nviipyä. Hänestä tuntuivat puut lausuvan hänelle kysymyksiä, joihin hän\nei voinut vastata.\n\nHän meni virran rannalle. Ilma sen yläpuolella oli täynnä hienoa utua.\nSe hohti taivaankaaren väreissä.\n\nSyvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi\nkuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin\npaloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet\nhajalle -- -- -- kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui\ntuuliajolle. --\n\nHän palasi jälleen todellisuuteen -- täällä ei hän voinut viipyä.\n\nHän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt\nkatsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään.\n\nJoki kohisi yön hiljaisuudessa -- tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli,\nja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja -- -- --\n\nHän heittäytyi maahan. Hyvä Jumala, kuinka siellä oli ihanaa! -- --\n\nMutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita\nyötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat.\n\nHän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein\naskelin.\n\nSanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka\nvaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää\nhäneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa.\n\nPian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan,\nettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut\nTorgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä.\n\nHän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt\nakkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan -- niin\nväririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja\nnurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla.\n\nJa siellä oli Irmild! Hän seisoi kaataen viiniä karahviin. Hän kulki\njärjestellen kaikki valmiiksi.\n\nHän oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltä hän vaikutti\nnoiden tummien värien keskellä! Hesekielin katse seurasi häntä: hän\ntarkkasi noita kauneita olkapäitä, pientä päätä, jota pitkä, hieno,\nhohtavan valkoinen kaula kannatti... Ja nyt se ojentautui kuin\nkatsomaan, tuliko hän jo -- -- --\n\nHän oli avannut veräjän puoleksi -- mutta nopeasti hän sulki sen\njälleen ja juoksi mäkeä ylös, tieltä metsään ja edestakaisin, kuin\ntakaa-ajettuna. Häntä vaivasi kahtalainen tunne.\n\nHänen turhamaisuuttaan tyydytti tuo että rouva Irmild, joka niin\nviehätti kaikkia miehiä, ei välittänyt muista kuin hänestä, ei\ntiennyt ketään hänen vertaistansa! -- -- Seuraavana hetkenä taas\nhän voi heittäytyä maahan tulisen häpeän vallassa. Häneen sattui\nkuin ruoskanisku tuo, että hän tavotteli sellaista. Eikö hän sitten\nollutkaan sen parempi mies, hän, Hesekiel Jarlsvik, kuin että tuo oli\nhänelle kyllin hyvää! --\n\nHän vaikerteli kuin haavoittunut eläin.\n\nMutta äkkiä voi hän jälleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hänen\ntäytyi nauraa itsellensä. Sillä tuonne alas hänen mielensä sittenkin\npaloi... noiden hehkuvien värien ja punaisen viinin tykö -- tuon\nnaisen tykö, joka oli hänen omansa. Hänen sielunsa oli masennuksissa\nhäntä ikävöiden. Tuo nainen oli avannut hänelle elämän suljetun\nlähteensuonen. Eikö hänellä ollut oikeutta hakea siitä virvoketta?\nMiksi täytyi hänen ainiaan kärsiä janoa? -- -- --\n\nHän seisoi jälleen veräjällä ja katsoi sisään. Irmild valmisti siellä\nhänelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hänen mielensä. Hän seurasi\nkatseellaan jokaista hänen liikettänsä.\n\nNyt Irmild lähestyi akkunaa ja aukaisi sen. Hesekiel näki hänen\nhienojen, kapeiden huultensa värähtelevän, kuin olisi hän kurottanut ne\nhäntä kohden. Hänen katseensa haki odotettua vierasta.\n\n-- Minä tulen, mumisi tämä.\n\nMutta hän seisoi kuin maahan naulattuna, ikäänkuin salainen voima olisi\npidättänyt hänet siinä. Hän _tahtoi_ sitä mitä ei tahtonut.\n\nÄkkiä hänestä tuntui että hän voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille.\n\nHän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä\nvastaan avosylin.\n\nHesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. --\nMinä _en_ tule! kuiskasi hän.\n\nIrmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. -- Kuinka olet\nviipynyt!\n\nHänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet\nvärähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja\nsuuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen...\n\nSilloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään\noli hän jälleen joutunut virran reunalle.\n\nMutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki,\nikäänkuin näkisi jotain kammottavaa -- --\n\nOliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas\nJumala -- aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle\nkolmanteen ja neljänteen polveen? --\n\nHän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän\npäättänyt tulla toisen orjaksi? --\n\nHän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä\nseisoi, joka pensasta ja puuta... merta, joka oli tuntenut hänet\npienestä pojasta saakka, -- koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka\nympäröi häntä -- --\n\nHaave jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen --\nunelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa\ntodellisuudeksi! -- --\n\nHänen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen täydellisyyden ikävöiminen\nheräsi jälleen -- -- --\n\n-- Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan! --\nKuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessä!\n\nJa Pikku-Gunn -- hän oli edennyt hänestä niin loitolle, ettei hän enää\nvoinut häntä nähdä... Hän ei myöskään voisi kestää Gunnin katsetta...\n\nHän voihki. Hän tunsi vihlovalla tuskalla, että jotain hänessä oli\ntahraantunut -- -- --\n\nSilloin tunsi hän jälleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi\nhänen sisimmässään, hän tahtoi yhdellä ainoalla iskulla murskata sen\nmikä häntä vaivasi...\n\nMutta äkkiä hän ymmärsi, että hänen oli pyrittävä hiljaisuuteen, sen\nturviin, mitä hänen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltä käsin\nvoi hän voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensä nähden. -- -- --\n\nHänen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielä valtoja\nja herrauksia, jotka hän halusi pitää käsissänsä. Ei hän antautunut\nIrmild Myrlandin käskyläiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata häntä\njalkoihinsa, -- ei edes hän, joka oli muita niin paljon korkeammalla.\n-- -- --\n\n-- -- Ja kun hän nyt luopui Irmildistä, ei hän tehnyt sitä kenenkään\nmuun pakottamana. Ainoastaan siksi että hän itse niin tahtoi, se\ntapahtui, -- siksi, että hän itse suvaitsi niin tahtoa!\n\nHän käännähti nopeasti ja läksi kulkemaan vakavin, nopein\naskelin. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys.\n\nSilloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla.\n\nAamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut\nheräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat\npäivän tervetulleeksi.\n\nJa aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli\nmaan ja meren.\n\nHesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen\nponnistuksen jälkeen.\n\nHän seisoi hetkisen kuin haltioituneena.\n\nHurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja\nsyvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet.\n\nJa hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen\nsilmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet.\n\nUutena olentona hän nyt seisoi siinä.\n\nKotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään.\n\nTorgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä\nilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa\nmiehekkyyttä.\n\nTohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän\nmuistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa...\nSe kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena\n-- mutta voitonseppele otsalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJanine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin\ntavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä.\n\nTullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta -- kulki\nkatetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa.\n\nJanine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla.\n\n-- Pikku-isä, oletko sairas?\n\nHän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi\nseisomaan paikoilleen.\n\nSilloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori\nvartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti.\n\nSilloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi\nerään noista vanhoista, lohdullisista virsistä -- lauloi kuin olisi\ntuudittanut lasta lepoon.\n\nPian tyyntyikin Pikku-isä. Janine muori jäi istumaan vuoteen viereen.\n\nTehtaankellon soidessa nousi Pikku-isä.\n\nJanine ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hänen sydämensä oli pakahtua\nliikutuksesta.\n\nOli kuin hän olisi nähnyt edessään vanhan Hesekiel Jarlsvikin,\nsellaisena kuin hän oli miehuutensa ihanuudessa, ennenkuin hänen\nvoimansa murtui. Hän näki kuin haavenäyssä sydämensä valoisan unen!\n\nSiinä hän istui, tuo vanha nainen, sydän vavahtelevana. Kuin nuorekkaan\nihastuksen vallassa hän tuijotti Pikku-isän jälkeen, kohottaen ristiin\nasetetut kätensä.\n\n-- Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hän kyyneleitä vuodattaen. --\nHerra on ottanut hänen sukunsa jälleen armoihinsa! Pikku-isä, lausui\nhän, riemusta säteillen, -- sinä olet kukkanen Herran kasvojen edessä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nBergenistä oli tullut sähkösanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi\nlähettää jonkun sinne. Hän tuli konttoriin, heti Hesekielin tultua\nsinne. Hän säpsähti hiukan, nähdessään kuinka kalpea hän oli.\n\nHän tuumiskeli, että Gundersen voisi lähteä matkaan.\n\nHesekiel karttoi katsoa häneen. Voisihan hänkin lähteä yhtä hyvin.\n\nElin rouva hymyili. Johan hänen nyt oli aika rauhoittua... eihän hänen\ntarvinnut piiloutua, siksi että Pikku-Gunn tuli kotiin.\n\nHän katsoi Hesekieliin tyynellä, rauhoittavalla katseellansa. -- Se ei\nsaa olla tarmoton, joka tahtoo päästä voitolle. En olisi luullut että\nsellaista kunnon miestä kuin sinua tarvitsisi siitä muistuttaa. -- Ja\ntiedä ettei ole tietä niin ahdasta, etteivät toiset olisi vaeltaneet\nsitä ennen sinua.\n\nSilloin tarttui Hesekiel hänen käteensä. -- Ei kenenkään tarvitse enää\nhävetä minun tähteni! Siitä tulee nyt loppu. Minä jään tänne!\n\nElin rouva kertoi, että seuraavana päivänä tulisivat tuomari ja\nPikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hän kertoi, mitä kukaan Herössä ei\nvielä tiennyt, että Gunnin ja tanskalaisen välit olivat lopussa.\n\nElin rouva hymyili tyytyväisenä. Hän oli kyllä aavistanut, että\ntäytyisi käydä niin... Mutta että hänen pikku lapsensa oli hetkeksikään\nvoinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyväistä, se tuntui Elin\nrouvasta ihmeelliseltä.\n\nSilloin hän näki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hän näytti melkein\nkuin kuolleelta.\n\nElin rouvan silmissä näkyi välkähdys.\n\n-- Mitä arvelet, sanoi hän hiljaa, -- tahdotko lähteä täältä?\n\n-- Minä tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, -- matkata\nsitä tietä, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua!\nTulen pitämään sananne mielessäni!\n\nSilloin puristi Elin rouva hänen kättänsä ja läksi.\n\n\n\n\n24.\n\n\nNiin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona.\n\nPaluumatkan viime päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki\nmaan kohoavan merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen... ihanana\nja valoa hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot,\npäivänpaisteen vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden -- silloin\nkutsui hän isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli.\n\n-- Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä\nhohde kirkastaa laakson!\n\nJa hän oli tullut jälleen kotiin -- paikalle, joka tuoksui merta ja\nsalaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja\nihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin\ntuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä\nhipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa\npitkin mieletönnä ilosta.\n\nSamana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin\nkatselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa\nkuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili\nhäntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, -- se aaltoili\npurppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla\nruusuilla -- --\n\nTuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista:\nkukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa -- -- --\n\nHän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet -- -- -- Oli kuin kyyneleet\nolisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli\n_kotona_!\n\nHeti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi\ntukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin\nkanssa.\n\nEikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm,\nse oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään!\n\nSinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella\nlepattelivat liput laivoissa ja veneissä.\n\nIllalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon\nja rannikon työväki sen oli pannut toimeen...\n\nKulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli\npalannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon.\n\nYksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä\ntuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä.\n\nHyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien\nkotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli\npoissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin,\nkuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä\nhäntä enää. -- Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän.\n\nSeuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet\nouto tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä\nvuorella hän itse, Gunvor Torintytär.\n\nTultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain\ntuonne ylös...\n\nPunaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren\nsyvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, --\nvalkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä.\n\nTuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan,\nmutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä.\n\nKuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli\nliitossa salaisen maailman kanssa? --\n\nFalck hymyili surunvoittoisesti -- sillä nyt vasta hän oivalsi kuinka\nlevollisesti hän olisi voinut ottaa vastaan, mitä Vera hänelle tarjosi.\nHän tunsi olevansa kuin raakalainen.\n\nKun hän palasi, kertoi Elin rouva että tuo oli Veran jäähyväislahja\nhänelle. Hän oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan työnsä\nhän oli lähtenyt.\n\nJos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan\nsen, eivät he suinkaan tehneet sitä vähemmin nyt, kun Herön Gunvor niin\nselvästi seisoi heitä suojaamassa, heidän kulkiessaan Smalsundetin\nkautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi päivänä ei Gunn nähnyt Hesekieliä. Hän kävi kyllä virran\nviereisessä talossa tervehtimässä, mutta hän ei ollut siellä.\n\nIllalla näki hän hänet pakkahuoneiden luona, mutta hän ei tahtonut\nmennä sinne. Siellä oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli\nsaapunut ja jo oli myyty Englantiin.\n\nMutta seuraavana päivänä hän seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli\nisoäidin puheille.\n\nHän säpsähti. Ensiksi näki hän ainoastaan Hesekielin silmät... niissä\noli omituinen, tuskallinen kiilto.\n\nGunnin sydän kävi raskaaksi.\n\nHesekiel tuli hänen luoksensa ja antoi hänelle kättä. Ei kumpikaan\nheistä sanonut sanaakaan. Isoäiti alkoi puhua sillistä.\n\nGunn meni istumaan kauas akkunan luo.\n\nKuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidän kohtaamisestaan olisi\nkulunut monta, monta vuotta! Miksi olivat hänen kasvonsa niin kylmät\nja tyynet?... Gunn ikävöi Pikku-isää, toivoi että he molemmat vielä\nolisivat pieniä ja kaikki olisi kuten entisaikoina.\n\nVasta Hesekielin lähdettyä ja seistessä ulkona pihalla näki hän ketä\nhän muistutti. Donatellon pyhän Yrjön kaltainen hän oli, joka palaa\ntaistelusta lohikäärmettä vastaan, niin tyynenä ja ankarana nuoressa,\nmiehekkäässä kauneudessaan... Varmaa oli, että Hesekiel oli käynyt\nhänen kaltaiseksensa...\n\nGunn katsoi häneen ihmeissään. Hän oli ihana kuin pyhä Yrjö!...\n\nMutta oliko entisyys, kaikki, mikä heillä oli ollut yhteistä, palanut\npois kuin tulen tuhoamana? Työtäkö vain, pelkkiä työpäiviäkö Hesekiel\nvaati itseltään ja muilta? Myöskin häneltä? -- --\n\nSamoin aikoi hän itsekin tehdä. Pitkällä kotimatkalla, merellä\nvietettyinä päivinä, oli hän ajatellut niin paljon. Nyt oli hän\noppinut, että ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensä.\nEtelässä oli koti joutunut häneltä unohduksiin, hän oli ajatellut\nainoastaan itseään, ja siitä ei ollut seurannut hyvää. Nyt täytyi hänen\npyrkiä tekemään hiukan muiden hyväksi!...\n\nEnsi sunnuntaina, kun hän oli tuossa pienessä kirkossa, tuntui hänestä\nettä hänen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hän oli seurustellut\nrannassa, tuli hänen tykönsä. Ja hän kuuli hänen äänensä ja näki että\noli ihanaa elää, ihanaa ottaa hänen määräämänsä kuorma ja seurata\nhäntä...\n\nTehtävää elikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistämässä maata\nja kansaa, -- jospa hän voisi auttaa edes yhtäkään ihmistä hiukan\neteenpäin!... Isoäiti sanoi, että hyvät yksityiset ihmiset olivat\nkaiken edistyksen edellytys, sillä ne ovat kuin siemen, josta tulee\ntoisia lisää... Saada paljon hyviä ihmisiä, se oli varmin tapa tehdä\nvallankumous, sanoi isoäiti -- -- --\n\nHänen täytyi myöskin ajatella, mitä Vera oli sanonut onnesta, jonka\njokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon.\n\nVera nimitti sitä edistyksen valtatieksi -- ainoaksi, mikä johti pois\ninhimillisestä väärämielisyydestä rauhalliseen tulevaisuuteen -- mikä\ntie aina oli ollut vaikea löytää, koska oli tahdottu että se olisi\nsiellä missä se ei ole -- -- --\n\nVera oli sanonut että naisten pitäisi kulkea edellä oppaina,\njohtaaksensa kaikki tuolle tielle -- -- --\n\nHän oli pyytänyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa työssä.\n\nInnokkaasti oli Gunn luvannut tehdä niin. Vasta nyt hän käsitti, mitä\noli luvannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jälleen kotiin. Siitä\noli jo kauan, kun elämä Herössä oli ollut niin iloista.\n\nHän ymmärsi kyllä, että lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan\nhiukan kolahduksia, mutta hän tiesi myöskin, että sellaisesta kyllä\nparanee.\n\nHän näki myöskin, että Hesekiel kantoi raskasta taakkaa -- mutta kerran\nhän kyllä pääsisi siitä vapaaksi. Hän tiesi myöskin, että kiusaus\noli lähestynyt häntä, mutta että hän oli poistunut kiusaajan luota\nvoimakkaampana kuin ennen.\n\nElin rouva ei puhunut paljoa, mutta hän oli selvillä monenmoisista\nseikoista. Ei kukaan voinut käsittää, mistä hän sai tietonsa.\n\nKesä meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi\nantimiaan, maa samaten.\n\nEi koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinä kesänä.\nOli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa.\nNuori Hesekiel Jarlsvik alkoi käydä kuuluisaksi. Hänestä oli alettu\npuhua, eikä ainoastaan Herön seudulla. Hänelle oli tarjottu paikkoja\nkauppaliikkeissä sekä Bergenissä että ulkomailla.\n\nMutta hän oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitä että jäisi Herön\nkartanon palvelukseen.\n\nHän tuli nyt usein talonväen puolelle. Hänellä oli paljon neuvoteltavaa\nElin rouvan kanssa.\n\nJa Elin rouva silmäili häntä ja iloitsi nähdessään että hän nyt\noli tyyntynyt. Hän määräsi, että Hesekiel muuttaisi syksystä Herön\nkartanoon.\n\nHesekiel oli suostunut siihen. Hänelle oli yhdentekevää missä oli.\nSillä koskaan eivät hänen ja Pikku-Gunnin välit enää voineet tulla\nennalleen! -- Ei, ei edes ennalleen! voi hän sanoa aivan ääneen\nitseksensä. Eihän hän ollut Gunnin arvoinen -- eikä hän myöskään voisi\nenää koskaan luottaa Gunniin, kun tämä oli sillä tavoin unohtanut\nhänet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hän voisi nöyrästi sanoa\nhänelle: -- Palaja luokseni, palaja katsomaan, etkö nyt voi nähdä\nminua, -- kuuntele, etkö kuule, ken voi puhua niin, että se ainaiseksi\nvuodattaa lohtua sydämeesi! -- -- --\n\nSe hetki ei tulisi koskaan. Siksi hän voikin olla tyyni Gunnin\nseurassa. Hän ymmärsi, että Gunn tahtoi että kaikki olisi kuten\nmuinoin. Se ei käynyt päinsä...\n\nVoida elää elämänsä pää pystyssä, kun kaikki mitä oli ikävöinyt oli\nmennyttä -- se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi\nhän suorittaa!\n\nMutta kun hän sitten näki hänet, niin entisensä kaltaisena ja kumminkin\nmuuttuneena -- näki itseensä suunnattuina nuo silmät, joiden katse\nvoi olla niin viehkeä... kun hän kuuli tuon matalan, sulosointuisen\näänen, silloin hän käsitti, että hänessä itsessään oli kaikki kumminkin\nennallaan -- siitä ei hän päässyt mihinkään. Se paikka, missä Gunn oli,\noli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hän kaihosi.\n\nKun hän näki Gunnin tulevan, oli hänestä kuin häntä ympäröivä lempeys\nolisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta.\n\nGunn oli käynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitä ei kukaan voinut\nihmetellä. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hän nauroi,\nsilloin se vaikutti kuin päivänpaiste, joka kirkastaa meren, kuin\nlaakson kukkasten tuoksu...\n\nJa mieletön hän kaiketi oli, sillä jokainen Gunnin sana oli hänestä\nkuin puhdasta kultaa. Hän voi toistella itseksensä jokaista\nturhanpäiväistä sanaa, minkä Gunn oli hänelle lausunut.\n\nKaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan\najatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen\nkumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin\npitänyt vallassansa.\n\nNyt tietäisi Hesekiel pitää varansa.\n\nHän näki hänet joka päivä -- mutta ikäänkuin kaukaisuudesta.\n\nHänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä\nkalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut.\nSe vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta.\n\nSillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa.\n\nMutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli\nyksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen\nluoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli\nhänen mieltänsä.\n\nHän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät\nsiitä tummiksi.\n\nGunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut\npuhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan!\n\nUsein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat\ntoistensa valittavat ajatukset.\n\nGunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi\npuhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan.\n\nKerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin\nentisajan tapahtumasta... mitä he silloin olivat sanoneet...\n\nHesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos\nGunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt.\n\nSilloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää.\n\nMutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään\nhurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan\npitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä.\n\nHän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin\naskeleet. Ja Gunnin ääni -- se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen\nalakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. -- Silloin oli\nkuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä.\n\nJos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt\nhäntä selvästi, -- hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen\näänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri\nyhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi.\n\nMutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti,\npeläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan\nvoinut auttaa häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän\nettä oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei\nunohtanut helposti, -- sen muisti Gunn entisajoilta.\n\nHesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli\ntullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, -- hän\nei uskaltanut enää kysyä mitään.\n\nGunn haki kärsiviä ja teki hyvää niille, joille voi. Hesekielin hyväksi\nhän vain ei voinut tehdä mitään.\n\nEihän hän myöskään tiennyt, kuinka hänen laitansa oikein olikaan. Hän\nnäki vain että hänellä oli silmissään sellainen katse, jommoisen tuikea\nkärsimys tuottaa.\n\nSe teki hänet murheelliseksi. Mutta häntä lähemmäksi ei hän voinut\npäästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Hesekiel ei ollut tyytyväinen. Hänen oli raskasta nähdä\nkasvatuspoikansa käyskentelevän yhtä synkkänä ja suljettuna kuin hän\nitse nuoruudessaan.\n\nHän ihmetteli nähdessään Elin muorin ja tuomarin niin tyytyväisinä,\nkuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari käyskenteli tietänsä\nsen näköisenä kuin tulisi kaikkein olla hänelle kiitollisia siitä että\nhän oli palannut jälleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa.\n\nMutta isä Hesekiel ei ollut hänelle kiitollinen. Hänestä tuntui että\nkaikki oli tuomarin syytä, sekä se, mikä oli tapahtunut, että se mikä\nei ollut tapahtunut.\n\nMuutamana päivänä piti hänen lähteä eräälle saarelle. Silloin sai hän\noveluudella ja väkivallalla aikaan sen, että sai mukaansa veneeseen\nGunnin ja Hesekielin.\n\nEiväthän nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessä. Hesekiel väitteli\nsitä aina. Hän ei voinut kestää sitä. Kirouksen tavoin seurasi häntä\naina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto.\n\nGunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti\nhän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi.\n\nMutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle\ntuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli.\n\nMutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen\nkasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää\nmitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen\noikealle tolalle! -- -- --\n\nVaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle.\n\nOliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei\nollut korjattavissa?\n\nHän pudisti päätänsä. -- Vaikeata se on, mumisi hän.\n\n-- Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi.\n\n-- Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen,\ntavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti.\n\nHänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella\npurjeita.\n\nKukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen.\n\nHesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän\nolonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi.\nMonet kävivät oikein varakkaiksi.\n\nMutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se\njohtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki\nhyvää niin monelle.\n\nNekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat -- katsoivat\nsaaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat\nsaaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa.\n\nYksi huoli oli heillä kaikilla.\n\nHerön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut\nenää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan\nmenettää hänet.\n\nKaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi\nniin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli\nalkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle,\nettä olivat alkaneet kunnioittaa työtä. -- -- --\n\nHerraa piti heidän kiittää siitä -- mutta kaikki tunsivat että tuolta\nylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi\nsäteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa\nhalu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin\nrouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, -- puun,\njonka latva tarjosi suojaa monelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä\nahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän\nolisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois?\n\nMutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean\nvoittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset\nnoudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät\nmahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli\ntietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi\noikean voimaan.\n\nSiksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen\ntäytyi tapahtua.\n\nIsä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva\noli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä\nHesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, -- tuo ainoa, joka\nvoi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut.\n\nGunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen\nja Hesekielin välit olleet muuttuneet. Ollessaan yhdessä arastelivat he\ntoisiansa ja olivat vähäpuheisia.\n\nMutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina --\nkuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun\nnäkymättömillä teillä.\n\nJa nyt viime aikoina -- mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin\nsilmiin -- ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin! Ja\nGunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän\nollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää\nkoskaan! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen\noloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli\ntoimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin.\n\nHänelle tuotti nautintoa olla jälleen kotona, kuulla jälleen vanhan\nkellon lyövän sulavalla, hopeanheleällä äänellään, nähdä Delfin\nNuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa... antaa Tonettan ja\nDomenican huolehtia talon järjestyksestä -- ja viettää illat Herön\nkartanossa! Hän iloitsi saamastaan pikku tyttönsä jälleen kotiin, missä\nsai pitää hänet rauhassa ilonansa.\n\nVarmaan hän myös aavistaa, että aika voi tuoda mukanaan muutoksen.\nMutta se on täyttävä Elin rouvan vanhan sydämen riemulla, ja samaten\nhänenkin sydämensä.\n\nOn näet luultavaa, että Gunn aikaa myöten saa selville, miten\nHesekielin laita on -- että juuri hän itse jätti hänet syrjään,\nettä hänen on palattava hänen luoksensa, jos tahtoo löytää hänet.\nKun hän oppii käsittämään oman itsensä ja oivaltaa, mitä hänellä on\ntarjottavana, -- silloin hänen kenties täytyy jonakin päivänä koettaa\nsaada Pikku-isä mukaansa laaksoon, jossa he käyskentelivät lapsina,\nvanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi\nkoskaan myllertää -- -- --\n\nFalck oivaltaa sen. Hänelle tuottaa onnea tarkata, mitä hiljalleen\nkehittyy Gunnin mielessä, ja antaa ajan mennä menoaan ja tuottaa lohtua.\n\nÄkkiä alkaa isä Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla päivillään.\n\nHän aavistaa että se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja\nkehittyvä vapaasti ja ihanasti.\n\nJa Janine on niin varma, että kaunis lintu, joka tuli joka kevät hänen\nvenehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemänkymmenen. Vielä\non hänen selkänsä suora, hänen katseensa kirkas ja älykäs. Kun hän on\nsanonut jotakin, merkitsee se yhä vieläkin jotain.\n\nTuo, että hän sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittänyt\nvalonloistetta yli hänen vanhuutensa.\n\nMutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillä missä olisi sellaista kuin\nHerön kartanossa?\n\nMuhkeana ja lujana se sijaitsee ylängöllä, josta on näköala niin kauas\netäisyyteen. Tuulet eivät voi sitä vahingoittaa. Entisaika vallitsee\nsiellä tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen\nrinnalla, ja väliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten\nhuoneiden kautta.\n\nPikku-Gunn arvelee itsekin, että hänen oli parasta päästä jälleen\nkotiin. Missä olisikaan sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --\n\nJa kansa tietää myöskin, että sen turvissa on hyvä olla -- myöskin\npimeinä päivinä, luoteistuulen lähettäessä viestejä ja meren kohotessa\nvastaamaan.\n\nSinne leviää niin ihmeellistä hohdetta talviselta tähtitaivaalta,\nkuutamossa kimmeltäviltä pimeiltä vesiltä, auringon kultaamista\npilvistä taivaanrannalta.\n\nJa aava meri on heidän ystävänsä. Kuin kesyttömät linnut ahmivat he sen\nilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidän mieleensä.\n\nHe oppivat pelikaanin tavoin myrskystä ponnistelemaan suojaan. Ja tarut\ntäyttävät heidän työpäivänsä, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina\n-- ja liitelevät kautta kaiken maailman.\n\nKuten siellä oli entispäivinä, niin on yhä vieläkin. He ylenevät\nmeren silmän heitä valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien\nja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellä. He\nrakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lähestyvät heitä keimaillen\nkuin joutsenet -- ja opettavat heitä pitämään varansa.\n\nHerön kalastajat ovat vielä vanhaa voimakasta lajia. He eivät ole\nunohtaneet häntä, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivät unohda sitä\nhyvää, minkä Jumala suo heille.\n\nHänen armoansa on sekin, että kun Pikku-Gunn, kalastajien lapsi, ei\nenää makaile rannan hiedikossa sitä kaiveskellen ja seitinpoikasia\nvanhoihin puolikkoihin pyydystellen, -- Herön kartanoon on sen sijaan\ntullut uusi Gunvor valtiattareksi.\n\nSillä hänelle oli kyllä parasta palata takaisin. Missä olisi näet\nsellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --\n\nMissä on meri senkaltainen kuin siellä? -- niin hopeansininen ja\nkuulakka kuin hiljaiset, kirkkaat kesäpäivät, niin täynnänsä suuria\najatuksia, joista se on kuiskinut vuosituhansia -- keinutellessaan\nhelmassaan maailmoiden kohtaloja, hyräillen lauluansa, joka uhkuu\nelämän ja kuoleman viisautta! --\n\nMissä on sellaista kuin siellä, kun meri korottaa äänensä?\n\n\n\n"]