[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUOnSS9erlFmFDCDLZ0zH5lPySdEfKBHi54ClfGOh6nA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2493,"Kalkarokäärmeet","Lange, Kurt (oik. Kerfve, Axel)",1863,1938,"2493-lange-kurt-kalkarokaarmeet","2493__Lange_Kurt__Kalkarokäärmeet",null,"muistelmat",[],[],"fi",1912,1923,13942,85565,false,[],[],[],"Seikkailullinen kertomus sijoittuu Arizonaan, missä Dennis Morgan saapuu Phoenixin kaupunkiin etsimään kadonnutta veljeään. Hän joutuu tekemisiin paikallisten rikollisliigojen ja pelihuijareiden kanssa vaarallisessa ympäristössä.","Kurt Langen 'Kalkarokäärmeet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2493.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALKKAROKÄÄRMEET\n\nKirj.\n\nKurt Lange\n\n\nSuomentanut A. H.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Taru\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Kalkkarokäärmeitten luolassa.\n   II. Pelastettu viime hetkellä. -- Hyvä palkinto.\n  III. Salaperäinen tapaus \"präärian sydämessä\".\n   IV. Selitys ja uhkarohkean pelin alku.\n    V. Peli elämästä ja kuolemasta.\n   VI. Jälleen kalkkarokäärmeitten vallassa.\n  VII. Hyvässä kellarissa.\n VIII. Mies matkalaukussa ja viimeisen tanssin alku.\n  IX. Juhlan loppu ja hyvä kaappaus.\n\n\n\n\nI.\n\nKALKKAROKÄÄRMEITTEN LUOLASSA.\n\n\nYksinäinen kulkija liikkuu sangen hitaasti Arizonan pääkaupungin\nPhoenixin pääkatua. Kaupungissa kuusine tuhansine ihmisineen ei ole\npaljon kehumista. Mutta usein kyllä sattuu, että asukkaat joutuvat\nvilkkaaseen liikkeeseen. Ja syynä siihen on tietysti aina joku villien\narizonapoikien uusi kuje.\n\nTällä kertaa oli siellä kuitenkin tavattoman rauhallista, ei mikään\nkiinnittänyt erikoisesti yksinäisen kulkijan huomiota huolimatta siitä,\nettä hän silminnähtävästi oli muukalainen paikkakunnalla ja näki\nensimäistä kertaa aito cowboyden pääkaupungin.\n\nMiehellä oli suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen ja\npitkävartiset saappaat, joihin keltaiset korderoyhousut oli pistetty.\nHän näytti olevan farmarin ja cowboyn välimuoto, mutta ei muuten\nmitenkään huomiotaherättävä -- ei edes kirkuvan punaisen kaulahuivinsa\nvuoksi, jonka molemmat päät läpättivät kuin siivet. Tietysti ei\ntakataskuista puuttunut helposti käsille saatavia revolvereita.\n\nMutta muukalainen hän paikkakunnalla oli, muuten olisi hän liikkunut\nsuuremmalla varmuudella eikä silmäillyt joka puolelle niinkuin teki --\npysähtyäkseen lopuksi eräälle portille, joka johti pieneen, heiluvilla\npalmuilla, pippuripuilla, oleandereilla ja muilla ihanuuksilla\nkoristettuun pihaan.\n\nPuiden takana oli kaksikerroksinen tiilirakennus ja matala\nkylkirakennus palvelusväkeä varten.\n\nKun oli alkanut hämärtää ja pian tulisi aivan pimeä, ei tästä\nihanuudesta voinut eroittaa paljoakaan. Mutta muukalaisen seisoessa ja\nkatsellessa, tuli pieneen portin yläpuolella olevaan ikkunaan valoa ja\nhän saattoi nähdä talon numeron, joka sai hänet tyytyväisesti\nmurahtamaan ja mutisemaan itsekseen:\n\n-- Saattaa olla viekkauttakin... Näitä pokerihaikaloja ei tapaa sieltä\nminne ne on päästetty. Mutta joka tapauksessa... Antaa mennä!\n\nNahkaliivinen mies heitti vielä kerran katseen houkuttelevaan\ntalonnumeroon -- juuri siihen, jota oli etsinyt -- ja vei samalla\nkätensä lähimpään revolveritaskuun -- ikäänkuin tunnustellakseen, että\nsiellä oli kaikki kunnossa, ja uudisti saman liikkeen vastakkaisella\npuolella. -- Senjälkeen meni hän niin äänettömästi kuin mahdollista\nsuletulle portille koettaen astua niin, etteivät hänen askeleensa\nturhanpäiten narskuvassa hiekassa kuuluisi.\n\nMessinkisellä kirjelaatikolla ja nimikilvellä varustetun portin luona\nhän pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan.\n\nSisällä, samoinkuin pihalla ja kadullakin, oli kaikki hiljaista.\nJossain kaukana kaupungilla kuului koira haukkuvan. Siinä kaikki.\n\nHän vetäytyi hiukan sivulle voidakseen silmäillä talon toistakin\npuolta. Mutta oli tullut jo niin pimeä, ettei hän voinut edes eroittaa\noliko siellä ikkunoita. -- Mutta äkkiä huomasi hän aivan vieressään\nseinää vasten olevat rautatikapuut, kenties paloportaat, jotka lähemmin\ntarkastellessa osoittautuivat johtavan katolle. Hän näki myöskin, että\ntikapuut johtivat aivan läheltä toisessa kerroksessa olevaa parveketta,\nniin että sillä saattoi siirtää itsensä portaita myöten joko ylös tahi\nalas -- mikä kai oli tulenvaaran sattuessa tarkoituskin.\n\nMuukalaiseen vaikutti tämä huomio rauhoittavasti. Hän näki siinä keinon\npelastua muustakin kuin tulen vaarasta; niin, hetkisen tuntui hänestä\nmelkein siltä, kuin pitäisi hänen sisäänmennessään käyttää juuri\nparveketta eikä tavallista käytettyä tietä.\n\nTämä ajatus kuitenkin hylättiin yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Se\nsaattaisi hänet sisälläolijoiden kanssa sotajalalle ja hänen\ntarkoituksensa oli esiintyä mahdollisimman varovasti -- saavuttaakseen\npäämaalinsa, jota varten oli tullut.\n\nHetkistä myöhemmin oli hän jälleen portin vieressä. Vihdoin ojensi hän\npäättävästi kätensä ja painoi sähkökellon nappia.\n\nHänen kasvoillaan oleva ilme, kun portti silmänräpäyksessä avattiin,\noli varmasti paras kummastuksen merkki millä ajatella saattoi. -- Näytti\nkuin olisi sisäpuolella seisottu valmiina millä hetkellä hyvänsä\navaamaan ja hän saattoi vain, kuten sanottu, näyttää äärimmäisen\nhölmistyneeltä, kun tulenvalossa porttiaukossa näyttäytyi kiiltävän\nmusta neekeri, joka irvisti hänelle tervetuliaisiksi ja sanoi\npapukaijamaisen koneellisesti:\n\n-- Ketä haetaan?\n\n-- Haen talonomistajaa tahi oikeammin vuokraajaa, mr Täyskäsi-Frediä,\ntuli vastaus melkein yhtä koneellisesti -- ei tosin sellainen,\njollaiseksi se olisi tullut, jos hänellä olisi ollut muutamia\nsekuntteja miettimisaikaa.\n\n-- En tunne, sanoi musta irvistäen niin, että hampaat loistivat.\n\n-- Ettekö? Well, kenties nimellä Fred Folson?\n\n-- Fred Folson? --\n\n-- Juuri niin. Älkääkä seisoko siinä kuin irvistelevä orangutangi...\nEtsin Fred Folsonia ja...\n\n-- Kuinka oli nimi.\n\n-- Pitääkö minun tosiaankin _huutaa_ se korviinne?... Fred...\n\n-- Sen kuulin. Mutta mikä on oma nimenne?\n\n-- Dennis Muley.\n\nNeekeri pureskeli hyvässä rauhassa kynsiään ja näytti neuvottomalta.\n\n-- Odottakaa vähän, mr Muley; sanoi hän vihdoin ja löi portin kiinni\nvieraan nenän edessä. Tämä antoi kuulua muutamia sanoja, joiden\nmainitsematta jättämisellä teemme hänelle parhaan palveluksen.\n\nOnneksi koetellulle kärsivällisyydelleen ei hänen tarvinnut odottaa\nkauan. Portti salaperäiseen pimeään taloon avautui uudelleen ja tällä\nkertaa selko selälleen. -- Ilosta säteilevin kasvoin sanoi neekeri:\n\n-- Sydämellisesti tervetullut, sir! Astukaa sisään! Astukaa sisään! --\nMr Folson pyysi teitä odottamaan salongissa, sir... Astukaa sisään...\nMinä näytän tietä...\n\nVieras saatettiin upeasti koristettuun halliin. Neekeri aukasi toiseen\nhuoneeseen johtavan oven ja vieras kuuli hänen huutavan sinne:\n\n-- Miss Belly! Täällä on herra, joka haluaa tavata mr Folsonia. Hä!...\n\nViimeinen sana kuului kuin tukahdutetulta ilkeältä naurulta eikä\nsuinkaan tuntunut lupaavan hyvää. Mutta vieras ei ollut parempaa\nodottanutkaan. Ja hän oli täysin varuillaan olipa sitten odotettu tahi\nei.\n\nErittäin miellyttävä naisääni sisähuoneesta kuului sanovan:\n\n-- Pyytäkää häntä astumaan sisään.\n\nMr Dennis Muley, jolla nimellä toistaiseksi tahdomme häntä kutsua,\ntotteli käskyä. Hän sysäsi ovella seisovan neekerin syrjään ja oli\nseuraavassa sekunnissa hienossa kabinetissa, joka oli kalustettu\nsilkkipäällyksisillä mahonkihuonekaluilla, paksuilla ääntävaimentavilla\nmatoilla ja seinillä olevilla kultakehyksisillä peileillä, jotka saivat\nhuoneen näyttämään paljoa suuremmalta kuin se oli. Monista\nkattokruunussa olevista sähkölampuista paloi vain kaksi, jotka olivat\nympäröidyt himmeillä verhoilla, niin että valaistus oli hyvin hillitty.\n\nHuoneen perällä näkyi ameriikkalainen kirjoituspöytä. Sen ääressä istui\nnuori nainen, joka oli puettu hienoon kotipukuun. Sikäli kuin vieras\nsaattoi eroittaa, näytti nainen sangen kauniilta ja askaroi panemalla\npasianssia. Joka tapauksessa oli hänellä käsissään kortit ja hän näytti\nolevan niihin niin kiintynyt, että tuskin huomasi vieraan tuloa.\n\nMr Dennis Muley rykäsi keveästi.\n\nNaisen huulilta kuului heikko huudahdus. Hän nousi, teki kädenliikkeen\nja samalla hetkellä säteili huoneeseen mitä kirkkain valo.\n\nHän oli vienyt kätensä sähkönappulalle ja seisoi nyt kirkkaassa\nvalaistuksessa, joka ensi hetkellä vaikutti häikäisevästi vieraaseen.\nNainen huudahti sointuvalla äänellään:\n\n-- Suokaa minulle anteeksi, sir... Hajamielinen kuten tavallisesti,\nkorteista ennustaessani. -- Millä voin teitä palvella?\n\nValaistuksen äkillinen voima ja naisen käytös, mutta vielä enemmän\nhänen omituiset silmänsä, olivat saaneet vieraan pois tolaltaan. Hän\njäi vastauksen velkaa ja tuijotti vain naiseen tämän jatkaessa:\n\n-- Ketä te etsitte?\n\n-- Mr Täyskäsi Frediä.\n\n-- Täyskäsi-Frediä?... Häntäkö, tahi oikeammin mr Fred Folsoniako te\nhaette? Tahi kenties jotain muuta \"Täyskättä\"? lisäsi nainen\nilveilevästi naurahtaen.\n\n-- Niin, se kyllä pitää paikkansa.\n\n-- Mikä pitää paikkansa?\n\n-- Että haen mr Täyskäsi-Frediä.\n\n-- Siinä tapauksessa surkuttelen, ettette voi häntä tavata.\n\n-- Enkö? Mutta hän sanoi minulle asuvansa täällä ja senvuoksi olen\ntullut.\n\n-- Täällä häntä ei kuitenkaan ole... Mitä hänestä haluatte?\n\n-- Minulla on yksityistä asiaa.\n\n-- Valitan vielä kerran.\n\n-- Etsin täältä paikkaa.\n\nNaisen silmät loistivat omituisesti. Hän sanoi hymyillen:\n\n-- Tulitteko ilmoituksen johdosta?\n\nVieras veti koneellisesti taskustaan sanomalehden, ojensi sen naiselle\nja osoitti kysymyksessä olevaa ilmoitusta vastaamatta muuten kuin\nlyhyellä nyökkäyksellä ja sanoilla.\n\n-- Well! Tämä tässä.\n\n-- Niin. Tämän tiedän.\n\nJa nainen silmäili muukalaista ikäänkuin tämä olisi ollut ihmeellinen\neläin, tarkasteli häntä päästä jalkoihin ja sanoi vihdoin:\n\n-- Ja te kelpaisitte -- ulosheittäjäksi?\n\n-- Niin luulen,\n\n-- Mahdollista... mutta ette tänne.\n\n-- Olen ollut ulosheittäjänä ennenkin -- New-Yorkissa.\n\n-- Kenties, mutta ette Arizonassa.\n\n-- Onko se täällä vaikeampaa, sanoi vieras, joka tosin oli kookas ja\nleveähartiainen mies, mutta ei kenties kuitenkaan täyttänyt täällä\nvaadittavaa mittaa.\n\n-- Etelävaltiossa on yleensä veri kuumaa. Ettekö tiedä mitä täällä\nvaaditaan.\n\n-- Tämähän on pelipaikka.\n\nNainen vavahti ikäänkuin ei vastaus olisi häntä miellyttänyt. Hän\nvastasi tutkivin katsein:\n\n-- Siinä tapauksessa hyvin _yksityinen_. Vain ystäville ja tutuille.\n\n-- Mutta silloin ei kenties tarvita ulosheittäjää ollenkaan, sanoi\nvieras pettynein ilmein.\n\n-- Aivan oikein! Vaikka välistä...\n\n-- Well! Silloin otan paikan... kokeeksi.\n\n-- Otatte? -- kysykää ensin saatteko.\n\n-- Juuri senvuoksi olen tullut tänne. -- Ja minä olen kyllin vahva\nheittämään ulos kymmenenkin, jos niin tarvitaan ja ystävyys\nrikkoutuisi... tarkoitan, ettei peli menisi kaikkien mielen mukaan. --\nSellainen mies minä olen. -- Alan koska tahansa.\n\nVielä kerran miestä silmäiltyään sanoi nainen:\n\n-- Hyvä, saammehan kuulla mitä veljeni sanoo.\n\n-- Veljenne?\n\n-- Niin, mr Täyskäsi Fred, mr Folson, tarkoitan.\n\n-- Missä hän sitten on?\n\n-- Odotan häntä kotiin koska hyvänsä. -- Istukaa niin kauaksi.\nVoittehan silmäillä sanomalehtiä. Niitä on tuolla kulmapöydällä. Luulen\nveljeni heti tulevan.\n\nNainen ihmeellisine silmineen katosi ja vieras istuutui, mutta heti\noven sulkeuduttua muuttui hän vilkkaammaksi ja vähemmän cowboymaiseksi\nkuin koko aikana sitä ennen.\n\nÄärimmäisellä mielenkiinnolla tutki hän katseellaan kaikkea huoneessa\nolevaa. Äkkiä nousi hän jäntevänä ja hiipi äänettömästi kuin kissa\nhalliin johtavalle suletulle ovelle sekä pani korvansa sitä vasten.\n\nMutta ei ääntäkään kuulunut, ei liioin sen oven takaa, josta nainen oli\nkadonnut.\n\nKolmaskin ovi tahi käytävä oli huoneesta.\n\nSen eteen oli kiinnitetty raskas verho ja siihen suuntasi vieras\nkatseensa pitkäksi aikaa ennenkuin hiipi sen luo.\n\nVerhon takana oleva ovi oli sulettu kahdenkertaiseen lukkoon. Siltä\ntaholta ei hän luullut tarvitsevansa pelätä mitään yllätyksiä\naikoessaan ryhtyä jatkuviin tutkimuksiin tämän odottamattoman\nodotusajan kestäessä.\n\nHän meni kirjoituspöydän luo, jonka ääressä nainen oli korttien kera\naskaroinut.\n\nPöytä oli lukittu. Kortit olivat levällään ulosvedetyllä laudalla.\nTässä ei ollut mitään epäiltävää, jota hän oli toivonut löytävänsä.\nMutta kun hänen ammattiinsa kuului raivata tieltään kaikki mahdolliset\nvastukset, veti hän esille kokoelman työkaluja, joita lukkosepät --\nsitä pahempi myöskin varkaat -- käyttävät, sekä valmistautui näiden\navulla jatkamaan tutkimuksiaan tässä salaperäisessä talossa\naavistamatta, että verho juuri nyt heilui hiljaa ja sen takana oleva\novi oli avautunut. Ovessa seisoi sama nainen, joka äsken oli ollut\nsisällä ja silmäili läpitunkevilla silmillään terävästi jokaista\nvieraan pienintäkin liikettä, samalla kun hänen hyvinmuodostuneilla\nhuulillaan väikkyi ilkeä hymy.\n\nNiin, tutkiva vieras ei aavistanut, että häntä pidettiin tarkoin\nsilmällä. Hän ei tiennyt itse olevansa taitavasti viritetyn ansan uhri,\nenempää kuin sitäkään, ettei hänellä, vaan hänen vastustajillaan oli\nyliote.\n\nPaikka, johon hän oli henkilökohtaisten asioittensa vuoksi joutunut,\noli yksi pahimmista peliluolista, joita Arizonan pienessä\npääkaupungissa oli, vaikka siitä ei paljon tiedetty, sillä kaikki oli\nniin salaista ja naamioitua, ettei kaupungin poliisikaan varmuudella\ntiennyt mitä siellä tapahtui, vaikkakin se oli tehnyt eräitä\njohtopäätöksiä.\n\nSillävälin saattoi katsoja nähdä kuinka muukalainen ilman suurempaa\nvaivaa sai pöydän auki. Hän näki myöskin, kuinka tämä alkoi kaikessa\nkiireessä selailla ja lukea papereita, avaten laatikon toisensa jälkeen\n-- käyttäen sanalla sanoen aikansa mahdollisimman hyvin ja ollen\nsilminnähtävästi sangen mielissään siitä, että hänet oli jätetty näin\nkauaksi yksin.\n\nMutta hän ei löytänyt mitä etsi. Hän pani kaikki tarkoin entisille\npaikoilleen, antaen tuon tuostakin kuulua tyytymättömyyden murinan.\nVihdoin hän veti kirjoituspöydän kannen alas ja sulki pöydän.\n\nJuuri kun hän oli valmis, hän säpsähti.\n\nVerhon takaa kuului epäilyttävä ääni. Kääntyessään sinne päin näki hän\naivan selvään, että se liikkui ikäänkuin heikosta ilmavedosta. Samalla\noli hän kuulevinaan kuinka sen takana oleva ovi lukittiin.\n\nTuliko sieltä kenties joku varovaisesti hiipien? Tällä tavoinko\nodotettu tulisi?\n\nMuukalainen vain tuijotti samalla kun hän vaistomaisesti vei kätensä\ntoiselle revolverille valmiina kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, jos\nniin tarvittaisiin.\n\nMutta verhon takana oli hiljaista ja äänetöntä. Vieras luuli nähneensä\nja kuulleensa väärin, minkä hän kuitenkin varmuuden vuoksi tahtoi\ntodeta.\n\nVarpaillaan hiipien veti hän äkkiä verhon syrjään.\n\nSiellä ei ollut ketään.\n\nKyllä, sittenkin. Alhaalla lattialla, verhon ja oven välissä oli pieni\npeltilaatikko puoliavoimine kansineen ja kun hän ei ennen ollut nähnyt\nsitä, täytyi hänen uteliaisuudesta silmäillä tarkemmin tätä niin\nsalaperäisesti ilmestynyttä laatikkoa.\n\nHän kumartui ja kohotti varovaisesti kantta.\n\nSamalla hetkellä kuului sähisevä ääni ja ennenkuin hän ehti vetäytyä\nsyrjään, oli maan peloittavin matelija -- _kalkkarokäärme_ --\nkietoutunut hänen kätensä ympärille samalla kun sen sarvirenkainen\npyrstö kääntelehti vilkkaasti edestakaisin aiheuttaen juuri tuon\nhyvintunnetun ja peloittavan äänen.\n\nMutta ei siinä kaikki. Miesraukan kokeet vapautua eivät ehtineet johtaa\nmihinkään tulokseen, ennenkuin vielä pari noista kauheista ja\nmyrkyllisistä käärmeistä oli kiemurrellut ulos laatikosta ja hyökännyt\nhänen kimppuunsa, samalla kun käden ympäri kietoutunut puri häntä juuri\nkun hän lennätti sen lattialle... mutta liian myöhään.\n\nKalkkarokäärme oli purrut häntä.\n\nEllei ajoissa saataisi vastamyrkkyä ja hoitoa, olisi hän ehdottomasti\nhukassa.\n\nSilloin kuuli hän oven avautuvan ja ennenmainitun naisen huutavan\ntäysin keuhkoin:\n\n-- Tänne, Fred! Kiiruhda! Hän on kiinni! Vakoilija! Fred! Fred! Ota\nGaspard mukaasi.\n\nEi viipynyt monta sekunttia, ennenkuin Frediä huutavan naisen rinnalla\nnäyttäytyi kaksi asestettua miestä valmiina antamaan kuulien soida\nsamalla kun vieras -- peläten käärmeitä ja uusia puremia -- ei\nuskaltanut liikahtaakaan eikä tiennyt mihin ryhtyä. Hän oli\nauttamattomasti kadotettu.\n\n\n\n\nII.\n\nPELASTETTU VIIME HETKELLÄ. -- HYVÄ PALKLNTO.\n\n\n-- Onneksi olkoon! huusi toinen kookkaista miehistä raa'asti nauraen\nsekä uhkaavasti revolveriaan uhrille heilutellen. -- Hauska nähdä\nsinua! Tulit kuin kutsuttuna.\n\n-- Hän on vastannut tuohon ilmoitukseen, sanoi nainen.\n\n-- Well! Sanoppa sitten, ettei ilmoittaminen kannata, jatkoi nauraja.\n\n-- Hän etsii ulosheittäjän paikkaa.\n\n-- Juuri niin! Ja ulos hän pääseekin, vaikk'ei seurassa, niinkuin on\najatellut. Mutta joka tapauksessa, istukaa niin saamme keskustella.\n\nMr Dennis Muley vain tuijotti ivailevaan ryhmään. Hänen kohtalonsa oli\nkatsottava selväksi. Hän oli joutunut viekkaimpaan ansaan, mistä koko\npoliisiaikanaan oli osannut uneksia. Kysymys oli vain kuolintavasta --\njoko käärrneenmyrkystä tahi kuulasta. Viimemainittu olisi varmasti\nvähemmän tuskallinen ja pikaisempi.\n\n-- Onko tämä oikea? kuului vanhempi molemmista miehistä kysyvän.\n\n-- Ei enempää eikä vähempää, vastasi nuorempi, jota kutsuttiin\nGaspardiksi. Mr Morgan itse. Yksi itsepäisimmistä.\n\n-- No mitä siihen tulee, niin saa hän pian enemmän kuin tarvitsee\nlopettaakseen sen puuhan ainaiseksi, sanoi vanhempi.\n\nJa kääntyi naiseen lisäten:\n\n-- Eikö ilmoitukseni ollut nerokas? Muussa tapauksessa...\n\n-- Aloitehan oli minun, kuten tavallisesti, kuului vihainen vastaus.\n\n-- Tietysti. Mutta minä laadin ilmoituksen.\n\n-- Minun saneluni mukaan, niin. Katso nyt vain, ettei hän jälleen\nlivahda, sillä silloin ovat asiamme entistä huonommin.\n\n-- Livahda, sanoit sinä? Kalkkarokäärmeen myrkkyä veressä ei pitkälle\npotkita, joten siitä asiasta voit olla rauhallinen.\n\n-- Hänen pitäisi saada kuula myöskin.\n\n-- Kiitoksia paljon, jotta katu tulisi väkeä täyteen.\n\nNiin pitkälle ei mr Morgan -- niinkuin hänen nimensä todella oli --\nollut ajatellut. Laukaus kokoaisi kenties väkeä ja toisi pelastuksen.\n\nMutta ei maksanut vaivaa koettaa ampua juuri nyt, vain pieni liikekin\nrevolveritaskuun päin ja hän makaisi maassa.\n\nToiset sensijaan saisivat ampua, mutta ei kiinteään maaliin.\n\nTätä mielijohdetta seuraten syöksyi hän äkkiä päätäpahkaa sitä\naavistamattomien miehien kimppuun ja yli-inhimillisellä voimalla oli\nhän seuraavassa silmänräpäyksessä antanut yhdelle iskun leukaan ja\ntoiselle ohimoon, niin että molemmat yht'aikaa kaatuivat lattialle.\n\nNainen tarttui yhteen lattialla kiemurtelevista käärmeistä. Hän piti\nsitä edessään kuin käärmeenlumoojatar ja mr Morgan vältti hädin tuskin\ntoisen pureman, kun käärme singahutettiin suoraan hänen kasvoihinsa.\n\nSalamannopeasti väistyi hän syrjään. Sekunnin murto-osassa oli hän\nsuuressa hallissa ja käärme lensi sensijaan kolmanteen mieheen, joka\nryntäsi ovesta apuun, mutta pysähtyi äkkiä kauhusta huutaen ja sai\nkylliksi tekemistä koettaessaan vapautua kuolemaatuottamasta pedosta.\n\n-- Belly! Belly! Auttakaa! Tänne Fred ja Gaspard! Auttakaa!\n\nMutta sekä Fredillä että Gaspardilla oli pätevä syy olla kuulematta\nsillä korvalla -- enempää kuin toisellakaan. Kuin tajuttomiksi\njuopuneina makasivat he liikkumatta matolla, samalla kun raivoavalla\nnaisella oli täysi työ käärmeitten kokoamisessa sittenkun hänen\nritarinsa numero kolme oli vapautettu vaarallisesta kiusanhengestään.\nMutta käärmeet olivat nyt niin ärtyneitä, että ne kävivät kenen\nkimppuun hyvänsä.\n\nNämä suotuisat olosuhteet antoivat poliisimies Morganille tilaisuuden\nkreivinaikaan päästä pakoon. Se ei tapahtunut kuitenkaan suletun portin\nkautta, vaan siten, että hän löi rikki ikkunan ja heittäytyi suinpäin\npuutarhaan, sekä sieltä kadulle, rientääkseen tulisen kiireesti\nlähimpään apteekkiin.\n\nMutta oli pimeä ja takanaan kuuli hän nopeita askeleita. Samassa\nvihelsi kuula aivan hänen toisen poskensa sivu. Hän kumartui alas ja\nheittäytyi sivuun juuri kun peliluolan portinvartia, jättiläismäinen\nneekeri, oli hänet saavuttamaisillaan. Mutta tämä kääntyi äkkiä ympäri\nkuullessaan läpitunkevan poliisipillin ja jyrisevän äänen, joka huusi:\n\n-- Tännepäin, Mexiko Maria! Halloo, boys! Whakee! Who! Hi ho! Täällä on\njotain hauskaa.\n\nEnempää ei Morgan kuullut. Hän oli vaipunut kasaan kuin tyhjä säkki.\nVaarallinen käärmeenmyrkky oli jo alkanut vaikuttaa. Päätä poltti kuin\nolisi se ollut täynnä sulaa lyijyä. Ja kieli kasvoi suussa\ntukahduttavaksi möhkäleeksi. Mr Morganin, jäljillä olevan\npoliisimiehen, väärinpelaajien kauhun, asiat olivat sangen huonosti.\n\nNyt seisoi hänen ylitseen kumartuneena nuori sheriffi Arizona Bert ja\ntämän vieressä Handsome Harry sekä jättiläinen Big Bob, joka oli\nantanut kuulua sen peloittavan huudon, jonka johdosta takaa-ajava\nneekeri oli lähtenyt käpälämäkeen välttääkseen kiinnijoutumista.\n\nOli kuultu laukaus ja vaikk'ei sellainen ääni itsessään olekaan\nArizonassa huomionarvoinen -- vielä vähemmin harvinainen -- oli Arizona\nBert apulaisineen syöksynyt ulos \"saloonista\", jossa he istuivat\nruokailemassa. He olivat tulleet Phoenixiin samana iltana siitä syystä,\nettä siellä luultiin erään kauan etsityn rosvojoukon oleskelevan.\n\n-- Tämä näyttää pahalta, tämä, sanoi Handsome Harry valaisten miestä\nsalalyhdyllään... Mikä hänellä lienee? Verta ei vaatteilla näy.\n\nNuori sheriffi kumartui katsomaan ja niin teki Big Bobkin.\nViimemainittu huusi äkkiä tavallisella meluavalla tavallaan.\n\n-- Käärmeenpurema!... Mustansininen!... Mexiko-Maria!... Tämä on valmis\nhaudankaivajalle koska hyvänsä... Kalkkarokäärmeitä, sir!\n\n-- Lorua! Kalkkarokäärmeitä kaupungissa, sanoi Bert, josta asia\nkuitenkin näytti epäilyttävältä.\n\n-- Uskokaa mitä haluatte, massa Bert, mutta niin on asia. Olin kerran\nPoints Rockissa ja siellä...\n\n-- Sisään salooniin, keskeytti Bert peläten, että nyt tulisi joku Bobin\npitkiä selontekoja myrkyllisistä käärmeistä ja muista. -- Lääkäri on\nhankittava heti. Matkalle, Harry! Bob ja minä kannamme hänet sisään.\n-- Lääkäri tahi apteekkari, kumpi hyvänsä, joka voi vain antaa\nvastamyrkkyä, jos sitä tarvitaan.\n\nHandsome Harry katosi kuin nuoli etsimään lääkäriä.\n\nArizona Bert ja Big Bob kantoivat tajuttoman niin varovaisesti kuin\nmahdollista salooniin ja panivat hänet sohvalle, erääseen\nsivuhuoneeseen -- \"pokerihuoneeseen\", joka aina on sellaisissa\npaikoissa ja jossa kuolema monissa muodoissa on kutsumattomana vieraana\nvillien lurjusten ja riidanhaluisten kantavieraiden joukossa, mutta\nluultavasti ei silti milloinkaan ennen tällä tavoin.\n\nSillä mitä enemmän nuori sheriffi katseli sisääntuotua, sitä enemmän\nalkoi hänkin -- niin uskomattomalta kuin se hänestä näyttikin --\nkallistua siihen luuloon, että tässä oltiin tekemisissä vaarallisen\nkäärmeenmyrkyn kanssa, joka aivan varmaan lopettaisi uhrinsa, jollei\naikanaan tulisi apua.\n\n-- Onko täällä kaupungissa lääkäreistä puute? kysyi hän kääntyen\nkapakanisännän puoleen, joka suu auki töllisteli tapahtumaa.\n\n-- Oli meillä toissapäivänä yksi. Mutta on mahdollista, että hän on jo\nmennyt.\n\n-- Mennyt!\n\n-- Niin, nähkääs, asia on sillä tavoin, että pojat mieluummin\nparantelevat tautinsa itse. Se on huokeampaa, eikä ole niin\nhengenvaarallista.\n\n-- Hengenvaarallista?\n\n-- Niin, saattaisihan saada liian voimakasta lääkettä... Ja enimmäkseen\nollaan totuttu whiskyyn... Sitäpaitsi on paikkakunnan apteekkarin niin\nkirotun vaikea lukea kirjoitusta, ainakin reseptejä. Tavallisesti on\nkyseessä lyijymyrkytys, tietysti -- jollei heti kuole mikä on\nyksinkertaisinta. Erään kerran...\n\nOnneksi sairaalle avautui ovi kesken tätä alettua yksityistapausten\nselittelyä. Sisään tuli ensiksi mies, joka oli metodistisaarnaajan ja\nmakkarantekijän välimuoto. Kädessään oli hänellä matkalaukku, niin\navara, että siihen olisi mahtunut keskikokoinen sika, Tämän kaiken yllä\nriippui valtavareunainen olkihattu kuin katto ja sen alta vilkkui pari\nepämääräisen väristä rotansilmää.\n\nTämä mies oli kaupungin tilapäinen lääkäri.\n\nHänen takanaan seisoi Handsome Harry ja säteili niin kuin olisi\nlöytänyt maailman suurimman kultakimpaleen.\n\n-- Mitä luulette? sanoi Bert osoittaen tajuttomaan.\n\nLääkäri kumartui sairaan yli ja sanoi päättävästi:\n\n-- Myyty mies!\n\n-- Häntä ei siis voi pelastaa?\n\n-- Siitä tulee kallis juttu -- jos se sittenkään onnistuu. Mutta minun\non joka tapauksessa saatava omani -- etukäteen.\n\n-- Saatte taksan mukaan.\n\n-- Taksan?... Minä arvioin työni itse, olen tohtori Spike.\n\n-- Paljonko tahdotte?\n\n-- Sata dollaria.\n\n-- Saatte kymmenen, mr Spike. Käykää heti toimeen.\n\nLääkäriksi itseään kutsuva mies käänsi nuorelle sheriffille selkänsä ja\naikoi jättää \"tapauksen\" oman onnensa nojaan. Mutta ovella tapasi hänet\nBert, joka tyynesti, mutta päättävästi sanoi:\n\n-- Saatte valita, mr Spike. Joko te hänet jollain vastamyrkyllä\nparannatte tahi...\n\n-- Tahi mitä?\n\n-- Saatte kärsiä epämiellyttäviä, kenties kuolettavia seurauksia.\n\n-- Minkälaisia sitten? sanoi lääkäri aikoen juuri siepata revolverinsa,\nmutta Bert ehti ennen ja asetti oman revolverinsa miehen rintaa vasten\nja sanoi:\n\n-- Tämännäköisiä!\n\nMies näytti vakuutetulta. Bertin äänessä oli jotain, josta ei saattanut\njuuri erehtyä. Mr Spike pani suuren matkalaukkunsa lattialle, aukasi\nsen, mutta sanoi:\n\n-- Viisitoista kai kuitenkin saan?\n\n-- Kaksikymmentäviisi, jos onnistutte, muuten ette senttiäkään. Pankaa\nrevolverinne toistaiseksi tuonne pöydälle ja käykää toimeen.\n\nMr Spike totteli.\n\nHän kietoi ylös takinhihansa ja alkoi tutkia potilasta. Tapaus ei\nnäyttänyt hänestä ollenkaan harvinaiselta. Hän sanoi lyhyesti ja\nselvästi:\n\n-- Kalkkarokäärmeen purema.\n\nSenjälkeiset tapahtumat väsyttäisivät muita kuin asiantuntijoita. Mutta\nsitten kun tämä näillä seuduilla ei niinkään ainutlaatuinen lääkäri oli\ntyöskennellyt noin puolisen tuntia, avasi sairas hitaasti silmänsä ja\ntuijotti kummastuneena ympärilläseisojiin. Mr Spike laski hihansa alas,\nläjäytti laukkunsa kiinni ja sanoi kuin maailman luonnollisimpana\nasiana:\n\n-- All right! Rahat tänne.\n\nArizona Bertin täytyi nauraa. Hän antoi kaksikymmentäviisi dollaria\nsekä revolverin ja sanoi:\n\n-- Tällä kertaa teitte kaksoistempun.\n\n-- Kaksoistempun?... Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Pelastitte kaksi elämää.\n\n-- Kaksi?\n\n-- Niin, hänen ja _omanne_.\n\n-- Painukaa hiiteen!\n\nJa omituinen hengenpelastaja katosi tarjoiluhuoneeseen kaataen siellä\nsisäänsä jättiläisryypyn niinkuin se olisi ollut vain suullinen vettä.\n\nHandsome Harry ja Big Bob nauroivat niin että kaikui nähdessään\n\"tohtorin\" ottavan ryypyn paineeksi kokonaisen kanan ja syövän sen\nvilauksessa luineen päivineen.\n\nMutta molemmat meluavat keskeyttivät naurunsa ja suuntasivat katseensa\nkahteen poliisikonstaapeliin, jotka astuivat salooniin mukanaan\npaperirulla, jonka käärivät auki ja alkoivat naulata sitä huoneen\nseinälle.\n\n-- Mitä peijakasta nyt? sanoi Big Bob -- kulkeeko poliisi naulaamassa\nmarkkinailmoituksia? Ehkä sirkus Wild-West-Show?\n\n-- Kenties tanssiaiset? sanoi Harry, joka mielellään pyörähteli kun\nsiihen tarjoutui tilaisuus.\n\n-- Pidä minusta kiinni!... Rahaa ansaittavana... Lue, poika!\n\nJa Arizona Bertin askaroidessa pelastetun kanssa, lukivat molemmat:\n\n                 Tuhannen dollarin palkinto\n    luvataan sille, joka voi antaa tietoja siitä, mihin tukkukauppias\n    Gerald Morgan Vancouverista on joutunut.\n\n    Todennäköisesti on hän kadonnut Phoenixissä, Arizonassa, tahi sen\n    läheisyydessä, josta hänen viimeinen sähkösanomansa on lähetetty,\n    torstaina kello 10 aamupäivällä. --\n\nAlla olivat tuntomerkit ja muut tiedot, joita sekä Big Bob että\nHandsorne Harry alkoivat lähemmin tutkia.\n\n-- Se mies on joutunut kovaan kiipeliin, sanoi Bob.\n\n-- Niin pelkään.\n\n-- Ja nyt ne luulevat, että täkäläinen poliisi voi jotain tehdä.\n\n-- Ei se siltä näytä.\n\n-- Tiedätkö mitä minä olisin tehnyt tässä tapauksessa, jos olisin ollut\npaikkakunnan poliisi, toisin sanoen, jos minulla olisi ollut oikeus\nkäskeä.\n\n-- En. Mitä sitten? kysyi Harry.\n\n-- Olisin pitänyt suuni kiinni.\n\n-- Silloin ei asia olisi tullut milloinkaan tunnetuksi.\n\n-- Mutta minä olisin saanut rahat yksin.\n\n-- Voithan nytkin saada.\n\n-- Se ei käy, kun työskentelee yhtiössä.\n\n-- Missä yhtiössä?\n\n-- Master Bertin ja teidän muiden kanssa.\n\n-- Halloo siellä, Bob ja Harry, kuultiin päällikön huutavan\nsairashuoneesta. Tänne whiskyä ja kuppi kuumaa maitoa. Nopeasti!\n\nMolemmat toverukset saivat muuta ajateltavaa. Mutta juuri heidän\nastuessaan \"pokerihuoneeseen\", jossa käärmeenpurema mies istui nojaten\nsohvankulmaan -- nyt vaaleana eikä enää sinisenä -- huudahti Big Bob:\n\n-- Näetkö, Harry!\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Lyön vetoa, että olemme hänet jo saaneet. Ajattele miten kirotun\nvihaiseksi tuo saita tohtori tulee. Sillä hänhän oikeastaan miehen\npelasti. Mies sohvassa ei ole kukaan muu kuin Gerald Morgan.\n\n\n\n\nIII.\n\nSALAPERÄINEN TAPAUS \"PRÄÄRIAN SYDÄMESSÄ.\"\n\n\nSohvassa oleva mies sai kulauksen whiskyä lämpimässä maidossa. Hän\nnieli annoksen ikäänkuin se olisi ollut hänestä inhoittavaa. Sitten\nvaipui hän jälleen kokoon ja kuiskasi:\n\n-- Kiitoksia, rakkaat ystävät, tämä teki joka tapauksessa hyvää. Nyt\nvielä muutamia minuutteja lepoa ja olen varmasti jälleen terve. Saatte\nkuulla, mutta ei nyt... En jaksa.\n\nHänen tahtoaan noudatettiin. Mutta Big Bob vei päällikön\nkapakkahuoneeseen ja seinään kiinnitetyn julistuksen luo, jonka\nympärille oli jo kokoontunut sekalaista joukkoa.\n\nEräs sanoi:\n\n-- En ainakaan _minä_ ole nähnyt häntä kaupungissa.\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\n-- Tiedät? Onhan siinä tuntomerkit, vaatteet ja kaikki.\n\n-- Monet ovat puetut saappaihin ja nahkaliiveihin.\n\n-- Tietysti... mutta ei kukaan, jolla on _halkinainen ylähuuli_.\n\n-- Peijakas, sitä ei hänelläkään ole, sanoi Big Bob.\n\n-- Kenellä hänellä? kysyi Bert uteliaana.\n\n-- Tuolla sohvalla olevalla.\n\n-- No, mitä sitten... Mutta odota... kaikki muu näyttää sopivan... Tämä\non tosiaankin merkillistä.\n\n-- Niin, ajatelkaa, jos se olisi hän! Siitä tulisi rahoja, siitä, Sanoi\nBig Bob arvioiden nopeasti montako whiskyä saisi tuhannella dollarilla.\n\nArizona Bert ei tosiaankaan tiennyt mitä uskoa. Kaikki sopi sisällä\nolevaan mieheen... paitsi ei halkinainen ylähuuli. Sillä pelastetulla\nse oli niin ehyt kuin olla saattoi.\n\n-- Asia on joka tapauksessa ihmeellinen, sanoi hän. -- Saammehan\nkuulla, mitä hän herättyään sanoo. Nimen ainakin kuulemme.\n\n-- Ja jutun kalkkarokäärmeistä, sanoi Big Bob. -- Hitonmoisia elukoita!\n-- Erään kerran Points Rockissa... Ilta oli lämmin ja minä olin\njuuri...\n\n-- Älä puhu turhia, keskeytti jutun tällä kertaa Handsome Harry, joka\noli kuullut sen vähintäin toistakymmentä kertaa.\n\n-- Asia on kummallinen, sanoi Bert. Kenties se on yhteydessä sen\nroistojoukon kanssa, jonka täällä pitäisi olla. Meidän on vähän kunkin\npidettävä auki silmämme.\n\n-- Peijakas soita, kuului tohtorilta, joka vihdoin näytti saaneen\nkyllikseen tarjoilupöydän luota ja oli tullut muitten uteliaitten\nkanssa julistusta lukemaan.\n\nJa hän jatkoi luetellen.\n\n-- Suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen, pitkävartiset\nsaappaat ja keltaiset korderoyhousut, punainen kaulaliina ja...\n\n-- Halkinainen ylähuuli, keskeytti Big Bob nauraen.\n\n-- Mitä sanotte? kysyi tohtori suuttuneena.\n\n-- Sanoin vain: ja halkinainen ylähuuli.\n\n-- Mitä se teitä liikuttaa?\n\n-- Halkinaista ylähuultako tarkoitatte? Se ei sovi ollenkaan. Tuolla\nsisälläolijalla ei ole halkinaista ylähuulta.\n\n-- Mitä ei ole, sen hän voi saada, vastasi \"tohtori\" karkeasti.\n\n-- Tahi te itse, sanoi Big Bob asettuen miehen eteen, kun tämä jälleen\nnäytti aikovan mennä pelastetun luo.\n\n-- Pois tieltä, muuten...\n\n-- Mitä niin? kysyi Big Bob välinpitämättömästi ja silmäili tunkeilijaa\nlystikkäin katsein.\n\n-- Unohdin tuonne sisälle jotain.\n\n-- Tarkoitatteko halkinaista ylähuulta. Neuvon teitä jättämään sen,\nvaikka olisi kyseessä kymmenentuhatta dollaria.\n\nJokainen alkoi vähän kummastella kuinka tämä päättyisi. \"Tohtori\"\ntahtoi heti sisään. Big Bob ei halunnut sitä ollenkaan sallia.\n\n-- Korjatkaa luunne tieltä...\n\n-- Ettekö ole saaneet mitä teidän piti? kysyi Arizona Bert.\n\n-- Tämä on toinen asia. Lukekaa julistus ja myöntäkää, että\nsisälläolijan ja tuntomerkkien välillä on yhtäläisyyttä.\n\n-- Sen kyllä myönnän. Mutta huuli?\n\n-- Sitä juuri tahtoisin lähemmin tutkia.\n\n-- Jollette painu tiehenne, niin saatte kenties epämieluisan tehtävän\ntutkia omia huulianne, sanoi Big Bob. -- Täällä ei teillä ole enää\nmitään tekemistä.\n\n-- Ei, ei vähintäkään, totesi Bert. -- Matkoihinne!\n\nKaikesta huolimatta tahtoi n.k. tohtori ahneutensa ajamana välttämättä\npäästä sairaan luo -- toivossa voida tehdä hyvä kaappaus. Mutta tuskin\noli hän asettanut kätensä lukkoon, kun Big Bobin suonikkaat kädet\nlennättivät hänet kuin höyhenen kapakanlattian yli ulko-ovelle -- ja\nhän vieri edelleen alas portaita, että luut ratisivat. Hänen oli vaikea\nnousta, mutta hän katosi kuitenkin yön pimeyteen.\n\nJulistuksen sisällystä tuumien oli Bert jälleen tullut sairaan luo.\nTämä oli yhä uneen vaipuneena. Hän hengitti kuitenkin tyynesti ja\nkasvojen luonnollinen väri alkoi palata. Seuraavana päivänä olisi hän\nluultavasti jälleen terve.\n\nHäntä tarkastellessaan saattoi Bert vain todeta, että julistuksessa\nmainitut tuntomerkit liiankin hyvin sopivat tähän mieheen\nlukuunottamatta ylähuulta, joka ainakin tällä kertaa oli täysin ehyt.\nSe teki asian vain vielä sotkuisemmaksi.\n\nÄkkiä kuului Big Bob, joka myöskin oli tullut makaavan miehen luo,\nhuudahtavan.\n\n-- Kukahan mahtoi häntä ampua kun me syöksyimme ulos?\n\n-- Sinäpä sen sanoit, Bob. Ehkäpä sinä teet kierroksen ja koettelet\nsaada asiasta selon.\n\n-- Todennäköisesti on ollut tappelu.\n\n-- Tahi kenties on häneltä aiottu ryöstää. Ehkä joku rosvojoukosta,\njota haemme.\n\n-- On mahdollista, että kapakanisäntä on kuullut jotain rosvojoukosta.\n\n-- Sattui jälleen paikalleen, Bob, sanoi Bert sellaisin ilmein, että\ntämän pään puolesta heikonpuoleinen jättiläinen tuli yhtä iloiseksi\nkuin olisi saanut omalle osalleen koko pullon whiskyä. -- Minä koetan\nurkkia isännältä sill'aikaa kun sairas nukkuu.\n\n-- Sinä voit ottaa Harryn mukaasi. Tapaamme taas täällä.\n\n-- All right!... Jos huomaamme jotain erikoista, olemme vilahduksessa\ntäällä... Näkemiin!\n\nBig Bob oli ulkona kuin nuoli, vauhdilla, jota hänen valtavalta\nruumiiltaan ei olisi voinut odottaa. Ja viivyttelemättä lähti hän\nHandsome Harryn kanssa tutkimaan paikkakuntaa saadakseen selville kuka\noli ampunut muukalaista juuri kun hänelle kreivinaikaan ehdittiin\napuun.\n\nArizona Bert istuutui pitkän tarjoilupöydän ääreen. Hän kuuli kuinka\nryhmissä vielä keskusteltiin julistuksesta ja mahdollisuuksista\npalkinnon saantiin. Mutta hän kuuli myöskin yleisen mielipiteen olevan,\nettei ketään sennäköistä ja sellaisissa vaatteissa olevaa henkilöä oltu\nkaupungissa nähty eikä myöskään tätä ennen kuultu, että sellainen olisi\ntäällä jäljettömiin kadonnut.\n\nMistään ryövärijoukosta ei hiiskahdettu sanaakaan.\n\n-- Mitä te tästä arvelette? sanoi Bert äkkiä kapakoitsijalle, joka\nsekoitti hänelle juomaa, \"Lempeätä Johannaa\", kuten tätä yksinkertaista\nsekoitusta halveksittavasi kutsuttiin.\n\n-- Jollei se ole tuolla sisällä oleva, sanoi kapakoitsija nyökäten\nsuljettuun \"pokerihuoneen\" oveen päin, niin en tosiaankaan tiedä mitä\nuskoa. -- Olen joka tapauksessa ilmoittanut asian.\n\n-- Ilmoittanut? sanoi Bert epämiellyttävästi hämmästyneenä.\n\n-- Tietysti! Onhan kysymys suuresta palkinnosta. Ja jokainen on itseään\nlähin.\n\n-- Tahtoo sanoa, että te aiotte...\n\n-- Saada rahat, niin. Onhan huoneusto minun.\n\n-- No, kernaasti minun puolestani, sanoi Bert hymyillen pilkallisesti\ntälle ahneudelle, jota tapasi kaikkialla minne kääntyi. -- Mutta minun\nluullakseni vähän jokainen iskee siinä asiassa kirveensä kiveen. --\nSanokaa minulle eräs asia...\n\n-- Well! Laulakaa julki!\n\n-- Kenen luulette ampuneen häntä?\n\n-- Mistä minä sen tietäisin?\n\n-- Ehkä täällä kaupungissa tällä hetkellä on muitakin kuin tavalliset\nasukkaat. Tarkoitan vieraita, joista mielellään pääsisi eroon.\n\n-- Hyvin mahdollista.\n\n-- Ette tiedä mitään varmaa?\n\n-- Minulla on kylliksi omissa asioissani, kuului silminnähtävästi\nvälttelevä vastaus. -- Toiset saavat hoitaa itsensä.\n\n-- Hyvin järkevä elämänsääntö, vaikk'ei se aina pidä kutiaan. --\nOtaksukaa, että saatte vieraiksenne vaarallisia rikollisia. Mitä\nsilloin teette? Tarjoilette ja näytätte hymyilevää naamaa?\n\n-- Poliisin asia on ottaa rikolliset kiinni eikä minun.\n\n-- Mutta sairastapauksia ilmoittamaan te kyllä olette ripeä.\n\n-- Well, sir!... Jos se kannattaa. -- Tuhat dollaria on rahaa.\n\nTähän vastaukseen ei Arizona Bert sanonut mitään, sillä hänen huomionsa\nkiintyi pariin uuteen vieraaseen ja antoi hänelle muuta ajattelemista\nkuin tietojen urkkimista kapakoitsijalta \"Präärian sydämessä\" kuten\npaikkaa runollisesti kutsuttiin. Miehet eivät nähtävästi olleet\nkotonaan tässä \"sydämessä\". He katselivat ympärilleen ja pysähtyivät\njulistuksen eteen.\n\nTämä oli itse asiassa maailman luonnollisin seikka. Kuulutushan oli\npantu siihen kaikkien nähtäväksi. Mutta Bert kiinnitti huomiota\nvieraiden välillä vaihdettuun tarkoittavaan katseeseen ja huomasi\nheidän nopeasti vaihtavan muutamia sanoja ennenkuin he istuutuivat\nmelkein julistuksen alle ja huusivat luokseen tarjoilevaa neekeriä.\n\nToinen miehistä oli kooltaan jättiläinen. -- Hänen hiuksensa olivat\nharmahtavat ja parta leikattu à la Buffalo Bill. Puku oli verrattain\nhieno ollakseen tässä puolivillissä maailman kolkassa, mutta\nvyötäisillä oli kuparinastoilla koristettu nahkavyö ja siinä pari\nrevolvereja -- suuria kuin karbiinit. -- Mies näytti muuten\nsellaiselta, jota mielellään autiolla paikalla välttää. Puhuessaan\nmuutamia sanoja tarjoilevan neekerin kanssa kierteli hänen katseensa\npitkin salia ikäänkuin jotain etsien ja pysähtyi vihdoin koko ajan\nhäntä terävästi silmäilevään Arizona Bertiin, joka olisi voinut lyödä\nvetoa, että mies juuri silloin säpsähti, mutta -- huomatessaan itseään\ntarkasteltavan -- omaksui huolettoman ylimielisen ilmeen.\n\nSitten kääntyi hän melkein huomaamattomasti seuralaiseensa, laihaan,\nmutta suonikkaaseen malajinnäköiseen mieheen kovine, ilkeine silmineen.\nTämäkin vilkaisi Bertiin. Mutta senjälkeen näytti kuin olisi näille\nmolemmille kaikki salissa ollut pelkkää ilmaa. He sytyttivät\njättiläissikaarinsa ja alkoivat tupakoida sekä juoda samalla kun Bert\nkysyi kapakoitsijalta:\n\n-- Ovatko nuo kaksi myöskin \"Präärian sydämen\" kantavieraita?\n\n-- En ole ikinä ennen heitä nähnyt.\n\nSekä ääni että ilme ilmaisivat kapakoitsijan poikkeavan jyrkästi\ntotuudesta. Mutta niin mielellään kuin Bert olisikin tahtonut tietää\nsiihen syyn, ei asialle tällä kertaa voinut mitään.\n\nÄkkiä sai hän mielijohteen.\n\nHän nousi ja lähestyi \"pokerihuoneen\" ovea.\n\nSelkä oveen päin onnistui hänen ottaa avain ja sujauttaa se kenenkään\nhuomaamatta taskuunsa, joten sairas, tahi oikeammin sanoen nukkuja, jäi\nlukitun oven taa. Maksettuaan sanoi Bert kapakoitsijalle.\n\n-- Jos seurueeni tulee tänne niin sanokaa, että tapaamme asemalla.\n\n-- Te aiotte siis matkustaa, sir? sanoi kapakoitsija vilkuttaen silmää.\n\n-- Tärkeitten asiain vuoksi täytyy.\n\n-- Mutta sisälläoleva, ettekö hänestä huoli?\n\n-- Arvelen teidän voivan hoitaa häntä yhtä hyvin kuin minäkin, kenties\nparemminkin.\n\n-- Ei hän saa sinne kauaksi jäädä, sillä huonetta tarvitaan muuhunkin.\n\n-- Kyllä ymmärrän. Mutta jos hän saa olla yön rauhassa, niin kykenee\nhän kyllä aamulla hoitamaan itse itsensä. -- Kiitoksia avusta!\n\nBert lähti kapakasta edes vilkaisemattakaan pokerihuoneen ovelle ja oli\nseuraavalla hetkellä kadulla. Hän pysähtyi pimeään kulmaan katsoakseen\nseurattiinko häntä. Mutta mitään ei ollut näkyvissä ja silmänräpäystä\nmyöhemmin hän oli pokerihuoneen ikkunan alla, joka raittiin ilman\nsaamiseksi oli jätetty auki.\n\nVilahduksessa oli Bert huoneessa. Äänettömästi hiipi hän nukkuvan luo.\nIlman että tämä heräsi, nosti Bert hänet ikkunasta ulos ja katosi hänen\nkanssaan uppopimeälle kadulle, jossa kuuli Big Bobin huutavan:\n\n-- Tällä kertaa ei tullut mitään. -- Nyt painumme takaisin master\nBertin luo, sillä täällä ei kannata maleksia.\n\nApu tuli kuin kutsuttuna. Hetkeä myöhemmin olivat Bert, Bob, Harry ja\nmuukalainen sijoittautuneet erään köyhän suutarin pihakamariin.\n\nJa sairas nukkui yhä, nukkui niinkuin väsynyt lapsi, sill'aikaa kun\nBert piti suutarille ja tämän vaimolle pienen puheen:\n\n-- Kuten näette merkistäni, olen poliisimies. Nämä kaksi herraa ovat\napulaisiani. Nukkuja on mies, jonka olemme pelastaneet rosvojen\nkynsistä, Maksamme tästä huoneesta mitä haluatte. Mutta neuvon teitä\nmolempia, ettette elävälle ettekä kuolleelle hiiskahda täällä\nolostamme. Silloin voi teille käydä pahoin. Ymmärrättekö?\n\nVaikk'ei suutaripariskunta olisi muuta ymmärtänytkään, ymmärsi se\nkuitenkin, että tässä saattoi ansaita ja lupasi juhlallisesti \"pitää\nsuunsa kiinni\". Senjälkeen asettautui jokainen muutamaksi tunniksi\nlevolle. -- Bert tuumiskeli mitä ajateltaisiin kun \"Präärian sydämen\"\npokerihuone huomattaisiin tyhjäksi, eikä löydettäisi jälkeäkään\nmiehestä, jonka kautta vähän jokainen aikoi tulla tuhatta dollaria\nrikkaammaksi.\n\nTuskin oli Bert poistunut \"Präärian sydämen\" saloonista kun\nharmahtavahiuksinen jättiläinen nousi ja pyysi vuokrata pokerihuoneen\npeliä varten.\n\n-- Ei käy, vastasi kapakoitsija. Siellä on sairas.\n\n-- Sairas?\n\n-- Niin, käärmeenpurema mies. On kai kuolemaisillaan.\n\n-- Peijakas! Mikä käärme häntä on purrut?\n\n-- Kalkkarokäärme, sanoi lääkäri. Tarkoittava katse seuralaiselle ja\nsenjälkeen kapakoitsijalle:\n\n-- Luultavasti ei kukaan ole ollut kalkkarokäärmeitten kanssa niin\npaljon tekemisissä kuin minä. Mutta sittenpä minä tiedänkin, kuinka\nsellaisia on hoidettava. Menkäämme katsomaan häntä.\n\n-- Kernaasti. Mutta yhdellä ehdolla.\n\n-- Millä sitten?\n\n-- _Minä_ olen hänet pelastanut ja minun on myös saatava palkinto.\nSikäli kuin olen nähnyt, on sisällä oleva mies ja tuossa julistuksessa\nperäänkuulutettu juuri sama.\n\nMolemmat toverukset olivat lukevinaan ilmoitusta, jonka jo osasivat\nulkoa, sitten laiha sanoi kuivasti naurahtaen:\n\n-- Mennään siis. Avatkaa, niin saamme nähdä. Kenties hän on jo kuollut.\n\nSilloin huomattiin, ettei pokerihuoneen ovessa oi lutkaan avainta.\nKapakoitsija raivostui ja sanoi päättävästi:\n\n-- Sitä arvelinkin. Minua aiotaan pettää! Poliisille on joka\ntapauksessa ilmoitettu.\n\n-- Poliisille? sanoi harmaahiuksinen nähtävästi epäröiden.\n\n-- Juuri niin! Sillä oikeus on oikeus.\n\nHarmaahiuksinen veti esille briljanteilla koristetun kellon ja sanoi\näkkiä kääntyen laihaan ystäväänsä:\n\n-- Hitto vie, Jocky! Jos aiomme tavata Bartelin, niin ei meillä ole\nminuuttiakaan kadotettavana. -- Maksa!\n\nMaksettiin ja kadottiin. Sairas sai kuolla miten tahtoi.\n\nKapakoitsija ei itkenyt molempien avuliaiden miesten katoamista.\nTarkemmin tuumien hän oli sangen tyytyväinen, että saalis oli lukon\ntakana. Elävänä tahi kuolleena, palkinnon hän joka tapauksessa ottaisi.\nJa kun todelliset pelastajat olivat kadonneet, saattoi hän suhtautua\nasiaan tyynesti.\n\nKohta ilmestyikin poliisi. Se halusi tietysti oven avattavaksi. Kun oli\nmyöhäistä hakea seppää, murrettiin ovi ilman muuta.\n\nOn sääli, ettei voi julkaista kuvaa ahneesta kapakoitsijasta hänen\nhuomatessaan saaliin kadonneen.\n\nHuone oli tyhjä! -- Sairas jäljettömiin kadonnut! Ja tuhatlappunen,\njosta kapakoitsija oli ollut varma, vaikk'eivät tuntomerkit täysin\nsopineetkaan, oli poissa kuin savu.\n\n-- Hyvät herrat! vaikeroi kapakoitsija. Tämä on pirullisin kuje minkä\nikinä olen nähnyt.\n\n-- Ja meille suuri vaiva, josta saamme kiittää ilmoitustanne. Pullo\nwhiskyä on vähin millä suoriudutte.\n\n-- Vieköön piru kaikki käärmeenpuremat, valitti kapakoitsija. Jos tänne\ntuodaan useampia, niin...\n\nLoppu hukkui huokaukseen, jonka jälkeen hän meni tempaisemaan alas\njulistuksen, heitti sen lattialle ja sanoi:\n\n-- Koettakaapas vielä kerran panna seinälleni tällainen, niin minä\nnäytän mitä se maksaa.\n\n-- Maksun saatte kyllä te, mr Blank, suorittaa, sillä me haastamme\nteidät oikeuteen _julkisen, virallisen kuulutuksen repimisestä_. Tänne\ntoinen pullo whiskyä, niin saamme lähemmin keskustella asiasta.\n\n\n\n\nIV.\n\nSELITYS JA UHKAROHKEAN PELIN ALKU.\n\n\nAamu valkeni ja yö oli kulunut rauhallisesti.\n\nEnsiksi heräsi Bert ja heti senjälkeen muukalainen. Hän näytti nyt\naivan virkeältä ja antoi katseensa kierrellä ympäri huonetta -- jonka\nlattialla Big Bob ja Handsome Harry kuorsasivat kilpaa samalla kun\nkolmas tuntematon seisoi ja katseli häntä rauhallisin, ystävällisin\nkatsein. Muukalainen hieroi silmiään ja katseli vielä kerran vuoron\nperään jokaista näistä kolmesta, sekä sanoi sitten heikolla äänellä:\n\n-- Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Ah! Nyt muistan! Käärmeet!\nKalkkarokäärmeet naisen peltilaatikossa.\n\n-- Anteeksi, sir! Mistä naisesta puhutte? sanoi Bert.\n\n-- Peliluolan naisesta. Hänestä, jolla on sellaiset silmät ja\nkalkkarokäärmeet.\n\nTämähän kuului poliisimiehestä lupaavalta ja antoi hänelle tilaisuuden\ntutkimiseen tällä paikkakunnalla. Bert siis vastasi:\n\n-- Jos jaksatte, niin otamme kysymykset järjestyksessä. Ja sitten kun\nolemme tutustuneet. Nimeni on Bert Brand, kenties paremmin tunnettu\nnimellä Arizona Bert ja...\n\n-- Ei, mitä te sanotte! Arizona Bert! Tosiaankin, minulla on ollut\nkaksinkertainen onni. Nyt he saavat nähdä.\n\n-- Suokaa anteeksi, mikä on nimenne?\n\n-- Pyydän anteeksi! Olen Dennis Morgan ja...\n\n-- Mitä sanottekaan! Kenties Gerald Morganin veli ja...\n\n-- Aivan niin. Ehkä tunnette hänet?\n\n-- Ainoastaan kuulopuheista. Hän on tahi oikeammin sanoen, oli suuri\nliikemies Vancouverissa.\n\n-- Miljonääri, sir!... Mutta sitten tapahtui onnettomuus. Hän vilustui\nja joutui tautivuoteelle. Parannuttuaan neuvottiin häntä matkustamaan\nlämpimämpään ilmanalaan. Ja sitä tietä on hän ollut kadoksissa.\nPoliisimiehenä olen seurannut hänen jälkiään Friscosta tänne.\n\n-- Vai niin, tekin olette poliisimies? sanoi Bert vielä suuremmalla\nmielenkiinnolla.\n\n-- Olen oikeastaan notariona salapoliisissa ja tutkin rikosten\npsykologiaa samalla kun harrastan lääketieteellisiä tutkimuksia. --\nMutta täällä jouduin juuri siihen pulaan, jota kaikilla tarjona\nolevilla keinoilla olen koettanut vastustaa. Kauhea seikkailu, herra,\njoka oli vähällä maksaa henkeni, juuri kun olin tekemäisilläni\nihmisyydelle suurimman mahdollisen palveluksen.\n\n-- Se teidän on kerrottava tarkemmin, sanoi Bert. Kauhea seikkailu,\nsanoitte?\n\n-- Niin, hyvin kauhea, pahempi kuin olin voinut uneksiakaan ja niin\npirullinen, ettei sillä liene vertaista.\n\nKaikenlaisissa seikkailuissa karaistuneesta Arizona Bertistä se kuului\nkenties liioitellulta. Mutta hän kuunteli joka tapauksessa kasvavalla\nmielenkiinnolla kun kertoja jatkoi:\n\n-- Jollei olisi ollut kyseessä veljeni, en kenties milloinkaan olisi\nantautunut tähän seikkailuun. Mutta koska olen nyt alkanut ja minulla\non kaksinkertainen syy jatkaa, en tosiaankaan hellitä otetta, maksoi\nmitä maksoi. Lyhyesti ja selvästi, nyt on ennen kaikkea kostettava\nveljeni puolesta.\n\nKerrottuaan kaikki asiat, jotka me jo tunnemme, vaikeni vieras, mutta\nBert kysyi:\n\n-- Onko aivan varmaa, että veljenne on kuollut?\n\n-- Sikäli kuin tiedän, viittaa kaikki siihen. Hän on joutunut samojen\nroistojen käsiin kuin minäkin. Hän piti pokerin pelaamisesta. Hävisikö\ntahi voitti, oli hänelle melkein yhdentekevää. Mutta hän oli tulinen ja\nvihasi kaikkea petosta. Hän on luultavasti huomannut, että pelattiin\nväärin ja niin oli asia valmis. Poissa hän joka tapauksessa on. Ehkä\nhänkin on noiden kirottujen kalkkarokäärmeitten uhri... Mutta\nodottakoot!\n\nMr Morgan oli noussut. Hän seisoi nyrkkiin puristetuin käsin ja näytti\nsennäköiseltä kuin haluaisi alkaa heti. Mutta heikkona vaipui hän\njälleen vuoteelle ja saattoi vain vaikeroida:\n\n-- Teidän on autettava minua, mr Brand! Mutta kertokaa ensiksi kuinka\nolen joutunut tänne. Kaikki tuntuu minusta unelta siitä saakka kun\ntulin kadulle ja kuulin kuulan viheltävän korvissani.\n\nBert kertoi, mitä oli tapahtunut \"Präärian sydämessä\" ja kuinka\njokainen yritti saada palkintoa Gerald Morganin löytämisestä.\n\n-- Tyhmyyttä, mielettömyyttä!... Poliisi on hölmö kuten tavallisesti...\nTuota kuuluutusta ei olisi milloinkaan pitänyt panna julki.\n\n-- Yhdyn! Mutta nyt sitä on levitetty kautta Ameriikan.\n\n-- Tietysti! Ja roistot käyttävät tilaisuutta lakaistakseen jälkensä\numpeen. Mutta kuulkaa... Eräs mielijohde...\n\n-- Well, antakaa kuulua!\n\n-- Voitteko hankkia yhden ruumiin?\n\n-- _Ruumiin?_\n\n-- Niin, sellaisen, joka sopisi minun vaatteisiini, näihin, jotka\nminulla nyt ovat ja jotka hankin voidakseni näytellä osaani paremmin.\nTahdoin herättää roistoissa kauhua, kuten olen kenties tehnytkin,\nmutta, ikävä kyllä, vahingoksi itselleni.\n\n-- Ja teidän mielijohteenne?\n\n-- Niin, siis ruumis. Se puetaan minun vaatteisiini. Saadaan se\nkäsitys, että minä itse olen onnistunut poistumaan pokerihuoneen\nikkunasta, mutta kuollut myrkyn johdosta kadulle. Sieltä minut\nlöydetään, haudataan ja...\n\n-- Mutta kasvot, sanoi Bert hymyillen tälle mielettömälle\npäähänpistolle. Vaatteiden suhteen on kaikki hyvin, mutta kaikki muut\ntuntomerkit?\n\nPoliisimies-lääketieteilijän täytyi myöntää Arizona Bertin olevan\noikeassa. Hän sanoi huoaten:\n\n-- Tiedättekö jonkin muun tavan, jolla saa heidät vakuutetuksi, etten\nminä enää ole elävien joukossa?\n\n-- Yksinkertaisin on usein paras. Näin tuolla kaupungin ulkopuolella\njoen. Se laskee vuolaaseen Rio Verdeen. -- Well, te olette\nkuumehoureissanne halunneet kylpeä joessa ja olette hukkuneet. Vaatteet\novat rannalla, mutta ruumiinne on virta vienyt. Kelpaako se?\n\n-- Arizona Bert, en tiedä kuinka kiittäisin teitä!\n\n-- Ei mitään kiitettävää. Minä haluan yhtä mielelläni saada joukkion\nkiinni kuin tekin. Tunnen heidät Denverissä pitämänsä peliluolan\najoilta, jolloin siellä katosi neljä miestä jäljettömiin. Seurasin\njoukkiota Santa Feehen, Uuteen Mexikoon, jossa vielä kolme henkilöä\nparhaista hotelleista katosi. Sitten johtivat epäilyni minut tänne.\nKiitos teille, näyttää jälki nyt olevan selvä. Ja luulenpa nähneeni\nheidät jo lähempääkin.\n\n-- Mitä sanottekaan! Kertokaa!\n\nBert kuvaili molemmat kapakassa olleet miehet, harmaahiuksisen sekä\nmalaijin. Mr Dennis Morgan huudahti:\n\n-- Juuri samat! Puuttuu vain nainen ja kirottu neekeri.\n\n-- Ilon tutustua heihin saanen myös pian.\n\n-- Mutta teidän on kuitenkin luvattava minulle yksi asia.\n\n-- Antakaa kuulua!\n\n-- Se, että vangitseminen jätetään minulle -- veljeni vuoksi. Te olette\nvain valmiina apuun. Ja tällä kertaa en joudu kiinni minä, vaan he.\n\n-- Yrityshän ei vahingoittane, sanoi Bert tuumien. Mutta oletteko\najatelleet, että heillä saattaa olla useampiakin kalkkarokäärmeitä? On\nselvinnyt, että viisi henkilöä on viime aikoina tavattu sillä tavoin\nkuolleena. Kaksi Denverissä, kolme Santa Feessä... Todennäköisesti\nnekin joukkion uhreja, koska sellaiset puremat ovat muuten\nselittämättömiä keskellä kaupunkeja, etenkin Denverissä.\n\n-- Well, mr Brand! Järjestäkää vain hukkuminen ja vaatteet, niin että\nminun luullaan olevan poissa ainaiseksi. Pankaa asiasta ilmoitus The\nPhoenix Tribuneen. Muu käy kuin tanssi. Sitä helpommin, kun nyt tunnen\nhuoneuston ja ensiksi uhkaavan vaaran.\n\n-- Miten aiotte hankkiutua sisään.\n\n-- Valepukuun puettuna. -- Annan houkutella itseni pelaamaan --\ntekeydyn \"vihreäksi\" ja kesken lystiä iskee oikeus heihin kuin ukkonen\n-- silloin kun annan heille merkin, että hetki on käsillä.\n\n-- Neuvoisin teitä kuitenkin luopumaan tuumastanne, sanoi Bert, sillä\npelkään, ettei näiden päärosvojen kanssa vetele psykologia ja muu\nsellainen. -- Teidän on varottava kalkkarokäärmeitä toista kertaa --\nehkä myöskin muita ansoja, joita emme vielä tunne. Omasta puolestani\nneuvon teitä ehdottomasti luopumaan.\n\nMutta mr Dennis Morgan oli itsepäinen. Hän tahtoi veljensä puolesta\nkostaa itse. Ja kun Bert kuitenkin jo tiesi, mistä hän löytäisi\netsityt, sanoi hän vihdoin:\n\n-- Kuten haluatte, sir! Kunhan minä en vain sitten tule liian myöhään.\n\n-- Te olette väkenne kanssa puutarhassa valmiina. Useampia ei tarvita.\nKaikkein vähimmin tämän kaupungin poliiseja. Noita paloportaita myöten,\njoista teille puhuin, on helppo rynnätä sisään kun annan merkin. Ja\nminä lupaan, että se kuuluu.\n\n-- Miten? Kenties ammutte?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Jos vain saatte siihen tilaisuuden.\n\n-- Olkaa varma siitä. Revolveri liivien sisäpuolella. Painallus ja asia\non selvä.\n\n-- Niin, puheessa se kyllä kuuluu yksinkertaiselta, kunhan se vain ei\nkäytännössä olisi paljon vaikeampaa.\n\n-- Ei suinkaan. Sormistani olen vikkelä kuin poppamies. Huolehtikaa nyt\nvain ilmoituksesta, kun olette ensin sijoittaneet vaatteeni\njoenrantaan. Hankkikaa minulle sitten smokingpuku, irtotukka sekä pari\nviiksiä, niin on kaikki selvää.\n\nNo, Bertillä oli omat ajatuksensa tästä tavasta lähteä paatuneitten\nrikollisten joukkoon, mutta ei näyttänyt auttavan muu kuin antaa\nkadonneen veljen yrittää. Itse päätti hän molempine apulaisineen\nkoettaa parsia, niin hyvin kuin saattoi, jos verkko joutuisi\nepäkuntoon.\n\nMutta jos Arizona Bert olisi tiennyt, että hän itse joutuisi tässä\nleikissä kenties elämänsä pahimpaan pulaan -- ja että peli sittenkin\nsaatettiin hävitä, olisi hän varmasti ryhtynyt asiaan toisella tavoin.\n\nSitten hankittiin puku, valetukka, viikset ja muut tarvittavat esineet.\nAsia joella järjestettiin ja lehtiin pantiin ilmoitus. Ja niin oli\nkaikki valmiina.\n\nArizona Bert oli varustautunut apuun. Naamioitu Morgan -- vieläpä niin\nhyvin naamioitu, ettei hänen oma äitinsäkään olisi häntä tuntenut --\noli jälleen valmis tekemään uuden käynnin \"Kalkkarokäärmeitten luolaan\"\nkuten hän pelipesää kutsui.\n\nKuten sanottu, hän naamioi itsensä, pukeutui ja otti mukaansa mitä\nkatsoi tarvitsevansa. Merkillistä kyllä ei hänen rahojaan oltu ehditty\nryöstää ja hän oli rahojen puolesta hyvin varustettu korkeaankin\npeliin. Ja hän pelaisi noiden lurjusten kanssa kahdenlaisessa\nmerkityksessä, niin etteivät he sitä ikinä unohtaisi.\n\nBert odottaisi vain merkkilaukausta. Silloin syöksyisi hän miehineen\nesiin ja senjälkeen olisi asia pian selvä. Kaikki kävisi kuin paperilla\ntahi niinkuin ohjelman mukaan. Se käy kyllä päinsä teattereissa ja\nromaaneissa, mutta elävässä elämässä tapahtuu usein vallan toisin.\n\nSaman päivän iltana oli mr Morgan jälleen Arizonan pääkaupungin\nvaltakadulla sijaitsevan salaperäisen talon edessä. Mutta nyt ei kukaan\nolisi voinut luulla häntä enempää mr Muleyksi, joka etsi ulosheittäjän\npaikkaa kuin psykoloogiksi, poliisimieheksi ja lääkäriksi mr Dennis\nMorganiksikaan.\n\nHän katseli huolettomasti ympärilleen, oli jo pelitalon pihallakin ja\naikoi juuri lähteä sieltä, kun ovi avautui ja ulos tuli harmaahiuksinen\nmies puettuna silkkihattuun ja muuten ainakin yhtä hienona kuin\nmuukalainen.\n\nHän tervehti tätä kohteliaasti ja sanoi:\n\n-- Herra näyttää olevan vieras kaupungissa, eikö niin?\n\nMuutetulla äänellä vastasi mr Morgan:\n\n-- Aivan oikein. Juuri niin, hyvä herra! Etsin sopivaa hotellia. Tulen\nFriscosta silmäilläkseni täällä hieman ympärilleni. Mutta jumala\ntietää, ettei täällä ole juuri paljon näkemistä. Ette kai te tiedä\nparemmanpuoleista majapaikkaa pariksi päiväksi.\n\nNopein tuntijakatsein silmäsi väärinpelaaja Täyskäsi-Fred -- siksi\nkutsuttu senvuoksi, että hänellä aina oli käsi täynnä hyviä kortteja\nkun niitä parhaiten tarvittiin -- vierasta ja sanoi:\n\n-- Sattumalta olen itsekin vieras kaupungissa, mutta olen vuokrannut\ntoistaiseksi tämän talon ja voin kyllä luovuttaa teille pari huonetta\nsekä antaa ruokaa jonkun kerran päivässä, jollei muuta tarvita.\n\n-- Teette minulle hyvin suuren palveluksen, sanoi Morgan. -- Olen\ninsinööri Sam Peters, Friscosta.\n\n-- Minä olen koroillaeläjä Fred Folson, palvelukseksenne. Saanko\nkenties luvan viedä teidät sisään heti sekä esitellä vaimolleni ja\nserkulleni? He tulevat yhtä iloisiksi kuin minäkin saadessaan vaihtelua\ntässä yksinäisyydessä. Molemmat ovat ihastuneet pieneen pelierään. Tahi\nehk'ei herra pelaa ollenkaan?\n\n-- Intohimoisesti. Mitäpä sitä muutakaan tekisi pitkillä matkoilla\nyksinäisissä paikoissa? Ikävä kyllä, minun on liikeasioiden vuoksi\njäätävä tänne koko viikoksi.\n\n-- Aivan kuin minunkin. Astukaa sisään!\n\nHiottu huijari avasi kohteliaasti oven vaaralliseen ansaan -- loistaen\ntyytyväisyydestä, että oli saanut saaliin, joka näytti tarttuvan\nkoukkuun kuin tyhmin kala.\n\nHallissa kohdattiin jättiläsmäinen neekeri, joka sytytti sähkövalon ja\nmolemmat herrat kulkivat ylös matolla peitettyjä portaita, jonkajälkeen\nvieras saatettiin kahteen niin sanottuun vierashuoneeseen\npuhdistautumaan matkan jälkeen. Kun hän oli valmis, piti hänen saapua\nsalonkiin tullakseen esitellyksi.\n\nYksin jätettynä ei Morgan kaikesta huolimatta voinut olla nauramatta.\n\nTämä vastaanotto oli aivan toisenlainen kuin siioin, kun hän oli tullut\npaikkaa etsimään. Hän oli nähtävästi näytellyt osansa mainiosti. Hän\noli itseensä hyvin tyytyväinen.\n\n-- Mitä tästä sanot? kysyi Täyskäsi-Fred kohdatessaan hallin\nviereisessä huoneessa käärmeenlumoojattaren, joka juuri luki\nsanomalehteä.\n\n-- Mitä _sinä_ sanot tästä'? sanoi nainen osoittaen uutista.\n\nFred luki sen ja huudahti: Hitto! Hän on hukuttautunut! Erinomaista!\nNyt voimme rohkeasti alkaa taas.\n\nMutta nainen vastasi:\n\n-- Fred! Sinä olet nauta! Uutinen on valetta. Nyt vasta tulee kuuma.\nHän ei ole hukuttautunut sen enempää kuin minä. Joll'et nyt pelaa\nensiluokkaisesti, niin joudumme kiinni. Emme ole koskaan istuneet niin\ntyhjin käsin kuin nyt.\n\n\n\n\nV.\n\nPELI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.\n\n\nKun musta palvelija, joka oli saattanut hänet sisään, saattoi vakoilla\navaimenreiästä, heitti Morgan sen päälle hattunsa ja meni huoneen\nainoaan ikkunan luo.\n\nSiinä teki hän sen ilahduttavan huomion, että paloportaat, jotka hän\noli nähnyt talon ulkopuolella, johtivat juuri tämän huoneen parvekkeen\nvieritse -- ja se rauhoitti häntä, sillä pahimmassa tapauksessa saattoi\nhän näiden portaitten avulla päästä pakoon, jos vaara kävisi liian\nuhkaavaksi. Tässä pesässä saattoi odottaa minkälaisia yllätyksiä\nhyvänsä.\n\nHän alkoi heti tutkimuksensa, mutta päätti käyttäytyä varovaisemmin\nkuin ensimäisellä kerralla. Hän ei nähnyt minkäänlaista verhoa, eikä\nmitään muutakaan, jonka takaa häntä olisi voitu vakoilla. Niin, tällä\nkertaa hän olisi varuillaan. -- Ja kaikki oli suunniteltu hyvin. --\nJollei hän olisi tilaisuudessa ampumaan, oli hän Arizona Bertin kanssa\nsopinut siitä, että heittäisi ulos paperilapun, jolle olisi kirjoitettu\nmistä häntä voitiin etsiä.\n\nKesken näitä rauhoittavia ajatuksia säpsäytti häntä tukahduttava\nhätähuuto, joka saattoi kuulua alhaalta, mutta myöskin hänen huoneensa\nseinän takaa. Uteliaana painoi hän korvansa seinää vasten. Ja nyt kuuli\nhän äänen aivan selvään. Rako, josta kävi heikko ilmavirta, todisti,\nettä seinän takana täytyi olla jonkunlainen ilma-aukko.\n\nMr Morgan otti esille kynäveitsen ja alkoi tunnustella lautojen väliä.\nSilloin sattuu veitsi erääseen vieteriin, joka antoi perään ja miehen\nkorkuinen ovi tahi luukku avautui. Sen takana oli syvä, musta kuilu --\nhän ei tiennyt miten syvä.\n\nTodennäköisesti oli se tilava ruokahissinaukko, jota ei jostain syystä\nenää käytetty ja se oli sulettu hengenvaarallisena, ettei kukaan sinne\nputoaisi.\n\nMutta hän teki toisenkin huomion. Hän saattoi kuulla kolmen erilaisen\näänen keskustelevan alhaalla keskenään kiivaasti. Yksi äänistä oli\nnaisen, todennäköisesti miss Bellyn, se kuului hyvin vihaiselta hänen\nhuudahtaessaan:\n\n-- Kuten sanottu, ei neekeriin ole luottamista. Silmänräpäys vielä ja\nkallis saaliimme olisi kadonnut, jollen minä olisi tullut.\n\n-- Mutta nyt voit olla rauhallinen, sanoi toinen ääni, nähtävästi\nTäyskäsi-Fredin. Sieppasin hänet portaissa, nyt istuu hän varmasti\nsidottuna ja jollei hänen konttoristaan tule rahoja kahden päivän\nkuluessa, saavat kalkkarokäärmeesi tehdä tehtävänsä. Ja onhan meillä\ntuolla ylhäällä sitäpaitsi hänen veljensä, jos olet kerran varma, että\nse on hän.\n\n-- Se on selvä. Hän ei voi ikinä naamioida silmiään eikä liioin\nliikettä, jonka tekee vasemmalla kädellään kävellessään. Mutta saatte\nnähdä pian itse.\n\n-- Belly on korvaamaton! huudahti kolmas ääni. Ilman hänen\nterävänäköisyyttään emme olisi pitkälle potkineet.\n\n-- Niin, sinulla on merkilliset silmät, sanoi Täyskäsi-Fred kiittäen.\nNiillä kesytät sinä sekä ihmisiä että eläimiä.\n\n-- Sen tiedän, vastasi nainen uteliaasti ja ilkeästi nauraen, jonka\nnaurun Morgan liiankin hyvin tunsi. Senjälkeen lisäsi Belly sanat,\njotka saivat kuuntelijan hämmästymään.\n\n-- Joka tapauksessa on nyt oltava varovaisempi kuin milloinkaan ennen.\nJa tiedättekö miksi?\n\nEi kukaan näyttänyt tietävän. Mutta Täyskäsi-Fred vastasi\nylimielisesti:\n\n-- Varovaisuudessakin voi mennä liian pitkälle.\n\n-- Ei silloin kun Arizona Bertin kanssa on tekemisissä.\n\n-- Arizona Bert, sanoivat molemmat miehet hämmästyen. Onko _hän_\ntäällä?\n\n-- Olkaa siitä varmat. Hän se myöskin on pannut lehteen uutisen\nhukkumisesta.\n\n-- Damn it! kirosi Fred että kaikui. Silloin ei ole muuta neuvoa kuin\npaeta suinpäin.\n\n-- Tahi vangita myöskin hänet. Vastaukseksi kuului kahden miehen\nivanauru ja sanat:\n\n-- Tee se, silloin olet saavuttanut ennätyksen ja me lopetamme\nmiljonääreinä.\n\n-- On kylliksi puhuttu, mutta varustautukaa kaikkeen, sanoi nainen. --\nJokainen livistämisen ajatus on jätettävä, kunnes olemme saaneet\nmyöskin Arizona Bertin kiinni, ensi aluksi tänne kellariin.\n\n-- Ja sinä luulet hänen tosiaan tulevan?\n\n-- Aivan varmaan. Hän ei milloinkaan peräydy. Kenties hän on jo täällä.\n\nHetkeksi tuli täydellinen hiljaisuus. Tuntui kuin olisi tuumittu\nperusteellisesti. Mutta sitten jatkoi miss Belly:\n\n-- Ja onhan meillä kalkkarokäärmeet... Nyt voitte mennä ylös alkamaan.\nMutta olkaa varovaisia älkääkä nostako mitään melua ennen minun\ntuloani. Tällä kertaa saa hän hiukan ylimääräistä senvuoksi, että\nkoetti pettää minua toisen kerran. Mutta nyt...\n\nEnempää ei kuulunut. Tuli aivan hiljaista.\n\nMutta mr Morgan, joka oli kuullut kaiken, tunsi olevansa kuin\nkidutuspenkillä. Ampuminen asiain tällä kannalla ollen tekisi tilanteen\nvain vielä pahemmaksi. Olisi kai parasta koettaa kirjoittaa muutamia\nrivejä ja heittää ne alas parvekkeelta, niin kauan kun siihen oli\ntilaisuus.\n\nLentävän kiireesti kirjoitti hän paperilapulle:\n\n    Rakkaat ystävät!\n\n    Kaikki keksitty. Vain suurin varovaisuus voi selvittää asian.\n    Koettakaa portaita. Toinen kerros tahi, jos ei siellä, niin\n    kellari. Kohtalokkaassa kiireessä\n\n                                               Dennis M.\n\nHän hiipi parvekkeelle, päästi paperilapun varovaisesti käsistään ja\nnäki sen putoavan melkein siihen, johon tikapuut päättyivät.\n\nSilmänräpäyksen tuumi hän seurata jälestä, mutta samalla kuului hänen\ntakaansa:\n\n-- Kaunis näköala, eikö niin, sir?\n\nKääntyessään seisoi hän silmästä silmään ivallisesti hymyilevän\nTäyskäsi-Fredin edessä, joka jatkoi:\n\n-- Minulla on serkkuni Gaspard mukanani! Ette usko kuinka iloiseksi hän\ntuli kuullessaan saavansa pelitoverin. Ehdimme kenties pari peliä\nennenkuin päivällinen tarjotaan. Neljänneksi \"mieheksi\" tulee vaimoni\nja voin tosiaankin sanoa, että hän pelaa kuin aika mies.\n\nAstuttiin huoneeseen, jossa Morgan oli pannut ruokahissin luukun\npaikoilleen. Täyskäsi-Fred järjesti nopeasti pelipöydän, johon\nistuuduttiin sekä keskusteltiin minkä mistäkin neljättä \"miestä\", miss\nBellyä, odotellessa.\n\nMissä tämä juuri nyt oli, sen olisi mr Morgan mielellään halunnut\ntietää. Mutta tällä kertaa sai hän olla iloinen, se tahtoo sanoa, ei\nkenties iloinen, mutta tyytyväinen siihen mitä jo tiesi. Hän alkoi yhä\nenemmän katua, ettei ollut seurannut Arizona Bertin neuvoa ja jättänyt\ntoista kertaa yksin tulematta tähän ryövärienluolaan.\n\nAinoa, mitä hän saattoi tehdä, oli koettaa pitkittää peliä ja voittaa\naikaa. Ja nyt saattoi hän tosiaankin sanoa, että panoksena oli henki,\nei vain hänen, mutta, kuten hän toivoi, myöskin toisten.\n\nOvi avautui ja miss Belly näyttäytyi.\n\nHän näytteli kohteliaan seurustelun aikana osaansa mestarillisesti. Ei\nedes silmien ilmekään paljastanut hänen ajatuksiaan kun hän pyysi\nanteeksi viipymistään.\n\nMr Morgan nousi ylös ja vastasi koettaen esiintyä niin luonnollisena\nkuin mahdollista:\n\n-- Ei milloinkaan odoteta liian kauan, armollinen rouva, kun odotetaan\njotain hyvää.\n\n-- Siinä tapauksessa toivon vain, ettette ole erehtyneet, vastasi Belly\nnauraen tavalla, joka lupasi pahinta samalla kun hän mestarillisella\ntaidolla ja tottumuksella sekoitti korttejaan. Mutta vielä\npeloittavampi oli katse, jonka hän heitti Morganiin, saaliistaan varman\npetolinnun katse, joka samalla ilmaisi, että huvi tulisi yksinomaan\nhänen puolelleen, huvi saada nähdä uhrin sätkyttelevän hänen\nkuolemaatuottavassa verkossaan.\n\nPelin aikana havaitsi Morgan kuinka jokaista hänen liikettään pidettiin\nmitä tarkimmin silmällä. Kaikkien ajatusten ollessa muualla meni peli\nmiten sattui.\n\nUuden jaon aikana nousi miss Belly ja meni kaapin luo ja sanoi!\n\n-- Kenties lasillinen, hyvät herrat.\n\n-- Vaikkapa niin, sanoi Täyskäsi-Fred myöskin nousten. Ja hän kääntyi\nvieraaseen kysyen:\n\n-- Vai kuinka, sir?\n\nMr Morgan oli selvillä, että nyt alkaisi tanssi. Nyt ei saanut kadottaa\nmielenmalttiaan. Samassa hän näki, että nainen sormeili kaapin luona\njotain salaperäistä rasiaa ja kääntyi sitten vieraaseen päin sanoen\npilkallisesti nauraen:\n\n-- Tässä saatte nähdä jotain oikein hauskaa, hyvä herra!\n\nTalon edessä olevassa pensaikossa oli alkanut hämärtää.\n\n-- Kuulkaa! kuiskasi Arizona Bert Handsome Harrylle ja Big Bobille.\nTämä näyttää epäilyttävältä. En tosiaankaan tiedä mitä luulla. Mr\nMorganin piti laukauksella ilmoittaa milloin meidän oli aika rynnätä.\nMutta on vallan hyvin voinut tapahtua, ettei hän ole ollut\ntilaisuudessa tuota merkkiä antamaan. Ehkä hänet on jo ainaiseksi\nmykistetty ja Dennis Morgan saanut saman kohtalon kuin veljensäkin,\njonka puolesta hän aikoi kostaa.\n\nJa Bert jatkoi hetken kuluttua:\n\n-- Selvästi on jotain tehtävä. Vaiti! Mikä se oli? Hän oli kuulevinaan\nlukon rasahtavan -- mutta se kuului kuin ilmasta. Se tuli varmasti\ntikapuiden vieressä olevalta parvekkeelta. Joku oli siellä\nvakoilemassa.\n\n-- Harry! kuiskasi Bert toiselle apulaiselleen. Minun on\nvälttämättömästi saatava tänne Bully-Dass. Täällä siitä on hyötyä. Hae\nse nopeasti majapaikastamme ja sitten on parasta aloittaa tanssit koska\nhyvänsä.\n\nBully-Dass oli pieni, mutta hyvin vahva bulldoggi, joka tosiaankin\nerinomaisesti saattoi toimia apuna. Ja nyt tarvittiin sitä erikoisesti,\nkoska oltiin niin vähälukuisia, eikä voitu luottaa mr Morganin\ntietoihin vihollisen lukumäärästä.\n\nOdottaessa -- ja sill'aikaa kun Big Bob sai pitää silmällä pääkäytävää\nja antaa heti merkin, jos jotain epäilyttävää näkyisi -- liukui Bert\ntikapuiden luo. Hän oli näkevinään maassa jotain valkoista ja heti\njuolahti hänen mieleensä, että siinä oli tiedonanto.\n\nSeuraavalla hetkellä oli hänellä kädessään mr Morganin kirjoittama\npaperilappu ja sähkölamppunsa valossa hän luki kiireisen ilmoituksen,\njonka Morgan kreivinaikaan oli pudottanut parvekkeelta.\n\nAsia oli selvä! Hyökätä saattoi milloin tahansa. -- Ja paloportaita\nmyöten oli kenties parasta se tehdä. -- Mutta vaikeudet olivat tulleet\nsuuremmiksi senvuoksi, että roistot tavalla tahi toisella olivat\nsaaneet selville, että vaara uhkasi myöskin heitä itseään, eikä ollut\nnäin ollen tietoa minkälaisiin vastatoimenpiteihin he olivat ryhtyneet.\n\nHänen tuumiessaan sitä palasi Handsome Harry pienen doggin kanssa, joka\noikein vapisi halusta saada näyttää taitoaan.\n\n-- Tästä näyttää tulevan mutkikas juttu, Harry, kuiskasi Bert, ottaen\nkoiran käsivarrelleen.\n\n-- Pahemmassakin olemme kyllä olleet, sanoi Harry. Täällähän meillä on\nkoko joukko niinkuin rasiassa.\n\n-- Rasiassa, sanot sinä!... Siinä rasiassa saattaa olla pahempaakin\nkuin kuulia ja puukkoja.\n\n-- Tarkoittaako master Bert kalkkarokäärmeitä?\n\n-- Niitä juuri! -- Mr Morgan on kenties saanut kokea niitä toisen\nkerran. -- Juuri tämä hiljaisuus tekee asian vielä epäilyttävämmäksi.\nMeidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä.\n\nHän luki muististaan mitä Morgan oli kirjoittanut ja Handsome Harry\nhuudahti hämmästyneenä:\n\n-- Tämä oli melkein pahinta. Jo keksitty!\n\n-- Siltä tosiaan näyttää. Mutta toimeen! Seuraa minun kantapäilläni ja\npidä colttisi valmiina. Jos joku näyttäytyy parvekkeella, niin anna\npaukkua vain.\n\nTämän sanottuaan oli Arizona Bert -- koira yhä käsivarrellaan --\npaloportailla ja häntä seurasi Handsome Harry pitäen tiukasti silmällä\nparveketta, jolle Bert hetken kuluttua heilutti itsensä ja tempasi\nsalamannopein liikkein oven auki sekä silmäsi taistelukenttää.\n\n\n\n\nVI.\n\nJÄLLEEN KALKKAROKÄÄRMEITTEN VALLASSA.\n\n\nNeljät hämmästyneet kasvot kohtasivat häntä. Vain yksissä näkyi\nvalonpilkahdus.\n\nJos häntä olikin odotettu, niin ei kuitenkaan nähtävästi tällä hetkellä\neikä myöskään tältä suunnalta.\n\nBelly oli ankarasti käskenyt erästä tähän vaaralliseen joukkoon\nkuuluvaa miestä pitämään silmällä katua ja puutarhaa. Tämän neljännen\nmiehen nimi oli Andy-Joe ja hänet oltiin pantu neekerin kadottua\nvahtiin. Mihin ja miksi neekeri katosi, sitä ei tiedetty. Mutta sillä\nvälin, kun Andy-Joe vahti portin ulkopuolella olevaa Big Bobia, unohti\nhän paloportaat eikä aavistanutkaan, että linnoitukseen oli hyökätty.\n\nYllätetyt seisoivat kuin kauhun lamauttamina: -- Heillä oli vastassaan\nArizona Bertin uhkaavat revolverit samoinkuin mr Morganinkin, joka oli\nvetänyt omansa myöskin esille, eivätkä he uskaltaneet liikahtaakaan.\n\nNaisella oli käsissään tuo epäilyttävä rasia. Hän oli raivosta\nkalmankalpea, mutta tällä kertaa selvästi voimaton.\n\nArizona Bert lähestyi pelipöytää. Hän pani pienen doggin keskelle\nkulta- ja setelirahoja sekä sanoi tehden kohteliaan eleen:\n\n-- Suvaitkaa istuutua, hyvä herrasväki, niin saamme jutella. Minä tulen\ntosin kutsumatta, mutta se tapahtuu viran puolesta. Lyhyesti ja\nselvästi: Peli on loppu! -- Nyt seuraa tilinteko, joka kukaties on\nhankalampi.\n\nTätä sanoessaan oli hän tullut pelipöydän toiselle puolen ja selin\noveen. Tämä oli varomatonta. Sillä tuskin oli hän ehtinyt siihen\nkohtaan, ennenkuin nainen huusi kaikin voimin.\n\n-- Dickson! Tom!\n\nOvi temmattiin auki ja sisään syöksyi vielä kaksi miestä, samalla kun\nTäyskäsi-Fred salamannopeasti löi lähellä seisovaa Morgania käteen,\nniin että ase putosi. Mutta pieni koira teki voimakkaan hypyn ja\npureutui naisen käteen juuri kun tämä pukunsa laskoksista veti esiin\npitkän veitsen.\n\nSe pelasti Bertin, joka oli kääntynyt kohtaamaan hyökkääjiä. Ja kun nyt\nmyöskin Handsome Harry astui näyttämölle, oli tanssi täydessä\nkäynnissä.\n\nBert ei tahtonut mielellään ampua. Hän katsoi kunnianasiakseen saada\nrosvojoukon haltuunsa niin lukuisana ja vahingoittumattomana kuin\nmahdollista. Mutta kesken tanssia päästi nainen, koiran puremisesta\naiheutuneen tuskan vuoksi, kädessään olevan rasian putoaman lattialle\n-- ja samalla hetkellä kuului yhteishuuto:\n\n-- Kalkkarokäärmeitä!\n\nNiin, rasian kansi oli ponnahtanut auki ja ulos ryömi kokonainen kimppu\nnoita tavattoman vaarallisia matelijoita juuri kun Handsome Harry\njättiläisiskuilla löi lattialle ensin Täyskäsi-Fredin, sitten Tomin\nhuutaen täysin keuhkoin:\n\n-- Gloria Mexiko-Maria! Tämä käy helposti! Silloin tapahtui\nodottamatonta.\n\nEräs suurimmista käärmeistä suuntautui Bertiin. Vaaraa välttääkseen\nheittäytyi hän syrjään, mutta sai samalla hetkellä iskun rintaansa\nherkulesmaiselta Dicksonilta ja horjahti seinää vasten. Se antoi\nperään. Silmänräpäyksessä oli Arizona Bert -- jäljettömiin kadonnut.\n\nMr Morgan, joka peilistä oli nähnyt vaaran, riensi huudahtaen esille\nestääkseen onnettomuutta.\n\nMiss Bellykin huudahti, mutta ilosta, samalla kun hän vihdoin\nvertavuotavin käsin onnistui vapautumaan koirasta.\n\nNopeasti alkoi käärmeenlumoojatar koota vaarallisia matelijoita. Ne\npistettiin jälleen ahtaaseen rasiaan. Ehtimättä vielä purra ketään\nolivat ne kuitenkin olleet korvaamattomaksi hyödyksi ja saattaneet\naikaan hämmingin, joka antoi yllätetyille hengähdysaikaa.\n\nHandsome Harry oli yhdessä mr Morganin kanssa syöksynyt luukulle, josta\nArizona Bert oli kadonnut. Morgan saattoi vain valitella, ettei ollut\nsulkenut luukkua kyllin hyvin.\n\nÄkkiä huusi Handsome Harry:\n\n-- Paloportaat! Huutakaa Big Bobille, mr Morgan! Vielä...\n\nSilloin sattui hänen takaraivoonsa voimakkaasti sinkautettu tuoli ja\nääntä päästämättä lyyhistyi hän lattialle. Samassa tartuttiin takaapäin\nMorganin molempiin käsiin. Ja kun hän ei voinut kiemurtautua irti, eikä\nliioin ollut perillä jiu-jitsusta -- japanilaisten otteista -- oli\nhänenkin kohtalonsa selvä.\n\n-- Missä se kirottu koira on? huusi miss Belly, joka oli saanut\nkäärmeensä rasiaan. Sille on minulla asiaa. Tuokaa se heti tänne.\n\nMutta Bully-Dassia ei löytynyt mistään.\n\n-- Se on kai hypännyt ruokahissiin, sanoi Gaspard, joka oli selviytynyt\nvähimmällä villistä mellakasta.\n\n-- Tahi hypännyt parvekkeelta alas, sanoi Täyskäsi Fred.\n\n-- Hyppää itse, niin näet kuinka se käy päinsä, sanoi Belly ivaten.\nKoira on kyllä viisaampi. Enkä liioin usko, että se on opetettu\nkiipeämään tikapuita myöten. Miten hyvänsä, tahdon koiran tänne ja\nannan sille opetuksen, joka sopii. Mutta ensiksi ovat nuo tyhmeliinit\nsidottavat. He saavat myös kokea erinäisiä hauskuuksia.\n\n-- Joka tapauksessa on voitto meidän, sanoi Täyskäsi-Fred alkaen\nahneesti koota kulta ja setelirahoja lattialta, jonne ne mellakan\naikana olivat pudonneet. -- Ja nyt luulen, että voimme ottaa jutun\ntyynesti. Missä on Arizona Bert?\n\nBelly osoitti ruokahissin aukkoon. Mies purskahti kaikuvaan nauruun ja\nnousi odottamattoman jäntevästi.\n\n-- Yhä parempaa ja parempaa! Jos hän on siellä alhaalla, on hän\nvarmasti saanut kyllikseen. Vahinko, ettemme voi panna toimeen\njuhlallisia hautajaisia, sillä sen palveluksen hän ansaitsisi.\n\n-- Ei sinun tarvitse tulla hentomieliseksi, Fred, vastasi nainen. Mutta\nse näkyy kuuluvan asiaan, kun joudut nolatuksi: Mies, joka ottaa\nselkäänsä... Ei, tiedätkö! Minä...\n\n-- Sinä pidät kitasi kiinni, kun minä puhun, keskeytti Täyskäsi-Fred\närtyneenä käsittämättä mihin hänen arvoisa yhtiötoverinsa tähtäsi. Minä\ntäällä joka tapauksessa määrään ja...\n\n-- Minun saneluni mukaan, niin. Sillä jos sinä hoitaisit asioita,\nistuisimme pian siellä mihin eivät kuu eikä aurinko paista. Mutta koeta\nnyt kuitenkin kerran olla mies. Mene kellariin ja tuo ylös se mikä\nArizona Bertistä on jälellä, niin järjestämme kaikkien kolmen asiat\nyht'aikaa. Katso samalla, miten on pienen kultakaivoksemme laita.\n\n-- Minkä kultakaivoksen?\n\n-- Nauta! Etkö ymmärrä? Ensimmäisen Morganin.\n\n-- Hohoo! Käsitän. Mutta mitä näiden kanssa tehdään?\n\n-- Se jää minun huolekseni, tee sinä vain niinkuin sanoin. Ota Gaspard\nmukaasi.\n\nMolemmat roistot, jotka oikeastaan olivat vain käärmeenlumoojattaren\nkätyreitä, katosivat. Hän itse vaipui nojatuoliin alkaen sitoa\nhaavoitettua kättään heittäen tuon tuostakin vihaisia katseita\nmolempiin voitettuihin, Dennis Morganiin ja Handsome Harryyn, mutta\netenkin ensimainittuun, jolle hän tällä kertaa päätti maksaa\nkaksinkertaisesti.\n\nNäitä ajatellessaan pudisti hän kalkkarokäärmerasiaa ikäänkuin oikein\närsyttääkseen petoja ja mutisi:\n\n-- Odottakaa hieman, odottakaa vain vähän! Te tulette pian yhtä\ntyytyväiseksi kuin minäkin. Ei yksikään heistä pääse pakoon, mutta\niskekää tällä kertaa kunnollisesti.\n\nMr Morgan saattoi sangen hyvin kuulla suuttuneen naisen kostonhimoiset\nsanat. Ja hän jähmettyi ajatellessaan uutta tuttavuutta noiden\nhirveiden petojen kanssa. Hän olisi tahtonut rukoilla armoa. Mutta hän\nei voinut, sillä hänen suuhunsa oli tungettu nenäliina ja sitäpaitsi\nmakasi hän kasvot lattiaa vasten.\n\nHandsome Harry sitävastoin ei kuullut mitään. -- Hän oli yhä\ntajuttomana eikä aavistanutkaan kohtaloa, joka odotti. -- Ja Arizona\nBert, hän, jonka kiinnijoutumisesta enimmin iloittiin, makasi alhaalla\nkellarissa.\n\nMr Morgan tuumi miten Bertin laita mahtoi olla. Morgan melkein toivoi\nhänen jo kuolleen, sillä se olisi ollut paljon parempi kuin kuolema\ntuskia aiheuttavan käärmeenmyrkyn kautta, jonka vaikutusta Morgan oli\nhenkilökohtaisesti kokenut.\n\nKesken näitä kaikkia muita kuin lupaavia mietteitä tuli toinen\nalaslähetetyistä ja pysähtyi ovelle, mutt'ei sanonut sanaakaan. Tulija\noli Gaspard, jolta tavallisesti eivät sanat puuttuneet ja joka\nmielellään kerskaili kunnostaan kun oli kysymys jostain konnantyöstä.\n\n-- No, mikä on? Mitä on tapahtunut?... Onko hän kuollut? sanoi nainen\nnousten hermostuneena tuoliltaan. -- Vastaa, ihminen, äläkä siinä\ntuijota. -- Ylös hänet on joka tapauksessa tuotava, elävänä tahi\nkuolleena.\n\n-- Hän ei ole siellä. Emme nähneet hänestä kellarissa vilahdustakaan,\ntuli vastaus varovaisesti ikäänkuin kertoja olisi pelännyt, ettei häntä\nuskottaisi.\n\nMiss Belly mykistyi hetkeksi. Hän tarkasteli tosiaankin Gaspardia\nikäänkuin ei uskoisi korviaan.\n\nGaspardin ei tarvinnut puhua muuta. Sisään astui Täyskäsi-Fred ja\nhänkin näytti sangen nololta ja vaikeni.\n\n-- Asiaan, Fred! Miten ovat asiat alhaalla? kysyi Belly yhä\närtyneempänä. -- Miksi ette tuoneet mukananne Arizona Bertiä?\n\n-- Senvuoksi, ettei häntä siellä ollut.\n\n-- Onhan mahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon sellaisen putoamisen\njälkeen.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Silloin olemme kauniisti kiinni. Talo voi olla poliisin ympäröimä\nmillä hetkellä tahansa.\n\n-- Eikä se ole vielä pahinta, jatkoi Täyskäsi-Fred melkein kuiskaten.\n\n-- Ei pahinta, sanot. -- Mikä sitten voisi olla pahempaa?\n\n-- Myöskin \"Kultakaivos\" on kadonnut.\n\nPuoleksi tukahdutettu raivonhuudahdus rikkoi hiljaisuuden juuri kun\nmyöskin Andy-Joe ilmestyi ja ilmoitti:\n\n-- Eräs ikkuna kellarikerroksessa on rikki. Sitä tietä he luultavasti\novat paenneet. -- Näin myöskin ikkunan luona jalanjälkiä, mutta oliko\nniitä yhdet vai kahdet, sitä en...\n\n-- Vaikene! Vaikene!... Se ei ole totta... Se, joka syöksyy alas\nruokahissistä, ei voi liikkua; eikä käsistä ja jaloista sidottu mies\nvoi lyödä ikkunaa rikki ja paeta. -- Ei, Arizona Bertillä on ollut\nauttajia tahi on hän vielä siellä ja...\n\nHän pysähtyi keskellä lausetta ja lisäsi parin sekunnin kuluttua:\n\n-- Koira.\n\nJa hän vastasi itse tähän otaksumaan viekkaalla ivanaurulla samalla kun\nTäyskäsi-Fred huomautti:\n\n-- Asia on selvä! -- Peli on kadotettu! -- On paettava niin pian kuin\nmahdollista.\n\n-- Fred! -- Tiedätkö mikä sinä olet.\n\nFred epäili, ettei toinen tarkoittanut mitään kehuvaa ja vaikeni.\n\n-- Sinä olet _raukka!_ Mutta nyt menen itse alas. -- Sillä minä en\nlähde tästä kaupungista kuin ulos ajettu kissa. Jos te olettekin\njäniksiä, niin näytän minä ainakin etten sitä ole.\n\nHän meni etunenässä. Täyskäsi-Fred, Gaspard ja Andy-Joe seurasivat\nperästä lujasti vakuutettuna, ettei edes Bellyn nero voisi tässä\nasiassa auttaa.\n\nÄkkiä Belly pysähtyi ja palasi jälleen huoneeseen, jossa vangit olivat.\nHäntä seurasivat nuo kolme henkivartijaa ihmetellen mitä nyt tulisi.\nEikä sitä tarvinnut kauan odottaa.\n\nKäärmeenlumoojatar tarttui tuolilla olevaan käärmerasiaan. Tämä\nvaarallinen Pandorarasia kädessään hän meni sidottujen luo, jotka\nmakasivat aivan lähekkäin ja sanoi Morganiin kääntyen:\n\n-- Saattaa sattua ettemme enää tapaa, niin mielellänne kuin te kenties\nsitä haluaisittekin. -- Opetus, jonka annoin teille ensi kerran, ei näy\nolleen riittävä. Mutta tällä kertaa, sen lupaan, saatte varmasti\nkylliksenne.\n\nHän raoitti rasian kantta, mutta Täyskäsi-Fred huusi:\n\n-- Ei tätä!... Ei vain tätä!... Jos joudumme kiinni, niin pahentaa tämä\nvain tavattomasti asiaamme.\n\n-- Jää sinä kiinni, jos haluat, mutta minä kyllä selviydyn. Mutta\nnäistä saavat pikku ystäväni huolehtia. Kas näin!\n\nJa hän päästi ulos käärmeet, jotka heikosti sähisten alkoivat\nkalisuttaa vastakkain sarvirenkaitaan, synnyttäen äänen, joka\nkauhistuttaa erämaiden alkuasukkaitakin, vaikka he ovat aina\nvaroillaan.\n\nJa kauhea nainen jatkoi puhettaan kääntyneenä Morganiin, jota hän\nvähimmin sieti:\n\n-- Kuulkaa! sanoi hän. -- On mahdollista, ettette ole oikein kunnossa\nkun palaan. -- Mutta muistakaa, että nyt on loppunne tullut. Te olette\najaneet meitä Albuquerquesta saakka ja tehneet kaikkenne saadaksenne\nmeidät kiinni siinä uskossa, että me olemme murhanneet veljenne. Se on\ntyhmyys, josta nyt saatte syyttää itseänne. -- Mutta niin käy, kun on\nnauta. -- Selviytykää nyt miten haluatte. Tyhmyytenne ei parempaa\nansaitse.\n\n-- Tulkaa! sanoi hän seuralaisiinsa kääntyen. -- Täällä ei meillä ole\nmuuta tekemistä. Nyt katsomme miten on Arizona Bertin laita.\n\nSidotut näyttivät olevan tuomitut kauheaan kuolemaan. Käärmeet\ntulisivat heidän tuomareikseen ja pyöveleikseen. Ne olivat jo valmiina\nhyökkäämään kiemurrellessaan lattialla kohottaen tuon tuostakin päitään\nsähisten ja katsellen kiiluvilla silmillään avuttomia uhrejaan.\n\nTällä kertaa ei ollut ajattelemistakaan pelastusta. Vapisten sulki\nDennis Morgan silmänsä...\n\n\n\n\nVII.\n\nSYVÄSSÄ KELLARISSA.\n\n\nMutta mitä oli Arizona Bertille tapahtunut? Oliko totta, ettei hän\nollut kellarissa tahi maakerroksessa, jota ameriikkalaisen ja usein\nenglantilaisenkin tavan mukaan käytetään m.m. keittiöosastona.\n\nHän oli äkkiä syössyt petolliseen ruokahissin luukkuun ja pudonnut\nsinne takaperin koettaessaan väistää käärmettä. Mutta aukko ei ollut\nsuuri.\n\nBert joutui senvuoksi alkamaan matkansa melkein kaksinkerroin\npuristuneena. Vaistomaisesti sai hän kiinni ruokahissin köydestä --\nhissi oli alhaalla kellarissa, Arizona Bertin vetäessä nuorasta alkoi\nhissi kohota ja pysähtyi tietysti tullessaan Bertin luo.\n\nTämä onnellinen sattuma selvisi Bertille silmänräpäyksessä, ja hän\nkatsoi parhaaksi laskeutua alaspäin sekä hellitti hitaasti köyttä.\n\nSen mukavammin olisi tuskin alas voinut tulla ja hän oli mitä\nparhaimmissa voimissa päästessään alas, eikä suinkaan kuoliaaksi\nmusertunut kuten ylhäällä otaksuttiin.\n\nAlhaalla oli melkein uppo pimeä. Vain kellarinikkunan kautta tunkeutui\nheikko katulyhdyn valo. Kaikki oli hiljaista ja hän saattoi rauhassa\nkoota ajatuksiaan.\n\nMiten monta miestä rikollisilla oli käytettävänään, sitä ei Bert\ntiennyt. Mutta sen hän käsitti, ettei hän itse tällä kertaa voinut\nottaa lukuun Handsome Harrya enempää kuin mr Morganiakaan, jonka\nitsepäisyyden vuoksi hänkin oli joutunut tähän tilanteeseen, joka tosin\nolisi saattanut olla pahempikin.\n\nTietysti tultaisiin katsomaan miten hänen oli käynyt. Hän oli iloinen,\nettei heillä olisi huvia löytää häntä musertuneena -- niin, yleensä he\neivät löytäisi häntä ollenkaan -- toistaiseksi...\n\nRevolverit olivat hänellä mukanaan. Mutta alkaa yksin hyökkäys\ntuntemattomassa paikassa, ei kenties ollut viisasta. Olisi parempi\nkoettaa jollain tavoin livahtaa ulos kenenkään näkemättä ja varoittaa\nBig Bobia, joka luultavasti seisoi vielä ulkopuolella tietämättä mitä\noli tapahtunut. -- Mahdollisesti tarvittiin enemmänkin apua ja\nsaattoihan siinä tapauksessa kääntyä poliisiin -- vaikk'ei hän\nmielellään halunnut sitä käyttää -- peläten sen tavallista tyhmyyttä ja\nkömpelyyttä, joka aina enemmän vahingoitti kuin hyödytti.\n\nHän oli jo päättänyt yrittää poistua samasta kellarinakkunasta, josta\nniukka valo tuli, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan epäilyttävää ääntä.\n\nTultiinko jo hänen jälestään?\n\nBertin revolverit olivat heti esillä. Tällä kertaa panisi hän kovan\nkovaa vastaan. Hän tiesi, ettei voinut odottaa armoa.\n\nHän seisoi liikkumattomana, ainoastaan silmät koettelivat lävistää\npimeyttä ja korvat kuulla mahdollisimman tarkkaan.\n\nÄäni oli ollut melkein kuin heikkoa vaikeroimista. -- Mutta oliko sen\naiheuttajana ihminen tahi eläin, sitä hän ei voinut ratkaista. Joka\ntapauksessa ei hän aikonut odottaa kauempaa, vaan päätti ottaa asiasta\nselon heti.\n\nHitaasti alkoi hän liikkua outoon ääneen päin, pitäen revolveria\nvalmiina ja tunnustellen toisella kädellään kiviseinää.\n\nHän tuli erääseen kulmaukseen ja heti kuului ääni selvemmin. Nyt hän\nainakin tiesi mihin suuntaan oli mentävä.\n\nSitten vaikeni kaikki yht'äkkiä. Bert seisoi tietämättä mitä tekisi --\njatkaisiko vai kääntyisikö takaisin koettaakseen sopivalla tavalla\npyrkiä ulos tästä pimeydestä, jossa hän ei uskaltanut käyttää\ntaskulamppuaan. Hän pysähtyi kun ääni kuului uudelleen ja selvempänä.\n-- Tuskin kymmentä askelta kauempana sattui hänen toinen jalkansa\njohonkin pehmeään esineeseen, josta kummalliset äänet kuuluivat.\n\nHän kumartui ja tunnusteli käsillään varovasti.\n\nNiin, ei epäilystäkään... Kivilattialla loikoi sidottu ihminen.\nKäsivarret oli köytetty selän taa ja kasvot olivat lattiaa vasten.\n\nVilahduksessa katkaisi Arizona Bert siteet ja vapautti seuraavassa\nsilmänräpäyksessä uhrin niistä ääntävaimentavista rievuista, joilla\ntämän suu oli tukittu. Mutta kuka siinä oli, sitä hän ei tiennyt, eikä\nliioin sitäkään, oliko vapautettu ystävä tahi vihollinen.\n\nHeikko ääni kuului sanovan:\n\n-- Jumalan kiitos, että tulitte. Oletteko tekin joutuneet näiden\nroistojen käsiin?\n\n-- Kuka te olette? sanoi Bert vastaamatta kysymykseen.\n\n-- Gerald Morgan!\n\n-- Rikas Morgan Vancouverista?\n\n-- Siksi minua kutsutaan. -- Mutta, kuten näette, on rikkauteni\ntuottanut minulle vain onnettomuutta. -- Oletteko tekin kuullut minusta\npuhuttavan? Ja kuka te olette?\n\n-- Eräs, joka on yhtä pahassa pulassa kuin tekin, ainakin toistaiseksi.\nMutta olisitteko te se rikas Morgan, joka jonkun aikaa sitten äkkiä\nkatosi ja jota nyt peräänkuuluutetaan?\n\n-- Varmasti... Mutta peräänkuulutuksesta en tiedä mitään. Matkustin\netelään terveyteni vuoksi. Hotellissa Denverissä tapasin naisen ja\nkaksi herraa, jotka olivat minulle hyvin ystävällisiä. Matkustimme\nyhdessä Albuquerquen kautta Phoenixiin Arizonassa. Missä nyt olen, sitä\nen tiedä. Mutta ettei minusta ollut paljoa jälellä teidän tullessanne,\nse on varmaa. Kuulin askeleenne -- enkä tiedä mistä se johtui, mutta\nluulin kuulevinani niissä pelastuksen, mutta pelastuksen, joka kenties\nei saavuttaisi minua. Vähemmästäkin saattaa kadottaa ymmärryksensä,\nhyvä herra, niinkuin minulle kävikin, kun jouduin yksin noiden\nkauheiden käärmeiden kanssa.\n\n-- Kalkkarokäärmeitten?\n\n-- Juuri niiden. Oletteko tekin tehneet niiden tuttavuutta?\n\n-- Tavallaan. Ja juuri senvuoksi olen nyt täällä. Ehkä tekin olette\npudonneet hissiaukosta?\n\n-- En, sikäli kuin tiedän... Me istuimme pelaamassa pokeria...\nRaivostuin huomatessani kuinka he pelasivat väärin. Silloin vasta\nminulle selvisi kenen kynsiin olin joutunut.\n\n-- Ja teidän päällenne usutettiin käärmeet?\n\n-- Ei heti. Otettiin esille mustetta sekä paperia ja minun käskettiin\nkirjoittaa sanelun mukaan eräs kirje.\n\n-- Minkälainen kirje? sanoi Bert aavistaen mistä oli kysymys.\n\n-- Niin, minun piti kirjoittaa, että määrättyyn paikkaan Phoenixissä\nlähetettäisiin _miljoona dollaria_, jonka minä tarvitsin liikeasioihin.\n\n-- Hohoo! Käsitän! Ja te teitte sen?\n\n-- Olin siihen pakoitettu. Mutta tein sen omalla tavallani.\n\n-- Jota he eivät käsittäneet kenties?\n\n-- Sovittu merkki -- eräs kiemura nimen alla -- ja se merkitsee\nsuunnilleen sitä, että olen tähän pakoitettu ja että olen joutunut\nuhkaavaan vaaraan.\n\n-- Mainiota!\n\n-- Niin, sikäli kyllä, ettei rahoja tullut. Mutta sensijaan uhattiin\nminua noilla vaarallisilla käärmeillä ja sulettiin niiden kanssa samaan\nhuoneeseen. Menin pelosta tajuttomaksi.\n\n-- Ja sitten tuotiin teidät tänne? sanoi Arizona Bert iloissaan, että\nkummallisen sattuman kautta, jossa käärmeet myöskin näyttelivät\nmerkittävää osaa, oli joutunut apuun.\n\n-- Niin, mutta minulla on jo kerran ennen ollut toiveita päästä pakoon.\n-- Houkuttelin puolelleni neekerin, joka minua vartioi, lupaamalla\nmiljoonan hänelle, jos hän auttaisi minut näiden ihmisten kynsistä.\n\n-- Ja neekeri tietysti suostui?\n\n-- Niin, muutamien epäilyjen jälkeen. Hän katkaisi siteeni. Mutta juuri\npois hiipiessäni huomattiin minut, sidottiin uudelleen ja laahattiin\ntänne takaisin.\n\n-- Eikä neekeri uudistanut koetta?\n\n-- Neekeri katosi ainiaaksi. Kenties menetti hän henkensä. -- Toivon,\nettä minä tällä kertaa onnistun paremmin. En voi teitä kyllin\nkiittää... Mikä on nimenne?\n\n-- Bert Brand, tämän piirin sheriffi.\n\n-- Mitä sanotte!... _Arizona Bert?_\n\n-- Sama mies!... Ehkä jo tunnettu?\n\n-- Kuka ei tuntisi teitä ja teidän monia seikkailujanne oikeuden\npalveluksessa? Te olette varmasti tunnetuin henkilö Ameriikassa,\nvieläpä ulkopuolella Valtojenkin. -- Parempiin käsiin en olisi voinut\njoutua.\n\n-- Ikävä kyllä, istun samassa liisterissä kuin tekin. Ja\nonnettomuudeksi olen tällä kertaa ottanut liian vähän poikiani mukaan.\n-- Se taas johtuu miehestä, joka on teille sangen läheinen ja joka...\nNiin, hän arveli kykenevänsä suoriutumaan asiasta yksin ja ryhtyi\nsiihen senvuoksi hieman varomattomasti -- vaikka aikaisempien\ntapahtumien olisi pitänyt häntä varoittaa. -- Hänkin oli ollut\ntekemisissä kalkkarokäärmeitten kanssa.\n\n-- Sanotte, että tämä henkilö on minulle läheinen?\n\n-- Aivan niin... Sikäli kuin ymmärrän, on hän veljenne.\n\n-- Ei suinkaan Dennis?\n\n-- Juuri hän.\n\n-- Mutta miten herran nimessä... En ymmärrä...\n\n-- Poliisimiehenä, psykoloogina ja lääkärinä luuli hän voivansa saada\nselon salaperäisestä katoamisestanne. Hän joutui tekemisiin pahempien\nroistojen kanssa kuin oli luullutkaan -- ja on tällä hetkellä varmasti\ntullut toisiin ajatuksiin rikosten psykologiasta ja parantunut siitä\nyksinkertaisesta katsantokannasta, että hyvillä sanoilla voidaan\ntiikeristä tehdä lammas.\n\n-- Dennis on aina ollut sellainen... Mutta eivät kai he... Tarkoitan,\netteivät he kai ole ottaneet minun vuokseni hänen henkeään.\n\n-- Toivon niin, sanoi Bert ja kertoi tapaamisestaan Dennis Morganin\nkanssa ja siitä, minkälaisissa olosuhteissa he nyt viimeksi joutuivat\ntoisistaan eroon.\n\nSilloin huusi Gerald Morgan suorastaan varomattomasti:\n\n-- Se ei tapahdu ikinä, niin kauan kuin minä elän. Hänet täytyy\npelastaa.\n\n-- Se on minunkin mielipiteeni, sanoi Bert tyynesti. -- En vain vielä\ntiedä kuinka se käy päinsä -- ja kuinka itse pääsemme täältä.\n\nSe, että Arizona Bert lausui sellaisen epäilyn, saattaa näyttää\nkummalliselta niistä, joilla on pienikin aavistus kaikista niistä\nvaaroista, joista hän oli mestarillisella tavalla selviytynyt. Mutta ei\ntälläkään kertaa hänen sanojaan aiheuttanut pelko, vaan hän sanoi sen\nsitä varten, että huomasi tämän Morganin yhtä varomattoman uskaliaaksi\nkuin veljensäkin.\n\n-- Jos tällä kertaa epäonnistumme, sanoi hän, niin olemme myytyjä. --\nKolmatta koetta ei ole ajattelemistakaan.\n\n-- Montako meitä vastassa on?\n\n-- Kokonainen liuta. Lukumäärä tuntematon. Meitä on kaksi. Saattaa\ntulla kolme. Onko teillä aseita?\n\n-- Minulla oli tietysti revolveri, mutta se otettiin pois.\n\nBert tuumi hetken. Uskaltaisiko hän luovuttaa aseistaan toisen tälle\nmiehelle? -- Sen varomaton käyttäminen hyödyttäisi heidän asiaansa\nvähän.\n\nSiitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä samassa kuului lähestyvien\naskelten ääni ja Morgan kuiskasi:\n\n-- Pitäkää varanne!... Ne ovat täällä... Mutta minä tiedän... Neekeri\nnäytti minulle piilopaikan. Olin tyhmä kun en käyttänyt sitä. Tulkaa!\n\nEhdotus oli hyvä. -- Eikä sitäpaitsi ollut aikaa tuumia parempaa. Bert\nseurasi vapautettua, joka johti häntä kädestä eräälle rautaluukulle ja\navasi sen samalla kun siltä suunnalta, jolta he juuri olivat tulleet,\nkuului kaikuvia kirouksia.\n\n-- Tänne, sanoi Gerald Morgan. -- Se on säiliö, eikä ole syvä. -- Mutta\nluulen, että mahdumme sinne molemmat.\n\nKun ei muukaan auttanut, seurasi Bert kehoitusta ja pelastetun\nesimerkkiä. Tuskin olivat he sen tehneet ennenkuin hakijat kulkivat\nrautaluukun yli ja heitä kuului yllyttävän naisen ääni, joka uhkasi\nheitä kaikella mahdollisella pahalla, jos ei kadonneita löydettäisi.\n\nBert pelkäsi, että etsijät huomaisivat kohottaa rautaluukkua, joka\nheidät kätki. Siltä varalta piti hän revolverejaan ampumavalmiina.\nMutta kukaan ei innoissaan ajatellut luukkua ja äkkiä tuli jälleen\nhiljaista kun hakijat etääntyivät toiselle suunnalle.\n\n-- Nyt on kenties meidän vuoromme, sanoi Arizona Bert tyynesti, kohotti\nluukkua ja kiipesi ylös. Luultavasti on pidetty selvänä, että me olemme\nlivistäneet rikkonaisen ikkunan kautta ja ettei auta muu kuin saattaa\nitse itsensä turvaan.\n\nJa Bert otti johdon. -- Tuumimatta meni hän kellarin portaille, joita\nmyöten etsijät olivat poistuneet. Jos hän vain saattoi päästä portille,\ntiesi hän, että siellä oli Big Bob varmasti ihmetellen pitkää odotusta\nja melua, jonka oli kuullut, vaikkakaan ei oltu ammuttu, merkillistä\nkyllä.\n\nTultiin eteiseen. Mutta siellä oli oltava äärimmäisen varovainen.\nKerrosta ylempänä kuului nainen huutavan ja käskevän. Miehet vastasivat\nyhtä meluavasti.\n\n-- Koira!... Doggi!... Se on tuolla! huusi nainen. -- Ottakaa se\nkiinni! Tällä kertaa se ei pääse pakoon.\n\nVilahduksessa oli Bert portilla ja avasi sen. Hän antoi merkin. Vastaus\ntuli silmänräpäyksessä. Ja melkein yhtä nopeasti ilmestyi Big Bob, joka\nveti suunsa leveään irvistykseen:\n\n-- Onko tulossa lopputanssi?\n\n-- Siltä näyttää, Bob. Pidä varasi! Asetu tämän kojun taa. Älä päästä\nulos kissaakaan. Meidän on saatava koko liuta, ymmärrätkö!\n\n-- All right! Come along Mexiko-Maria!... Tässä he saavat tanssia, niin\nettä kelpaa... Terveiset Harrylle!\n\nNyt sai mr Morgan Bertin toisen revolverin. Ja niin alettiin hiljalleen\nhiipiä alas portaita.\n\nMutta silloin sattui odottamaton välikohtaus. Portaita alas kuuluivat\naskeleet lähestyvän. Nyt oli hyökättävä joko heti tahi jälleen\npiilottauduttava. Hyökkääminen aiheuttaisi melua, jota vielä oli\nvältettävä. -- Mutta ei ehditty tehdä mitään ennenkuin tulija syöksyi\nohi. Hän ei ollut huomannut kumpaakaan miestä.\n\n-- Odottakaa täällä, sanoi Bert. Asettukaa tuon oven taa. Olen\nsilmänräpäyksessä takaisin; teen selvän tuosta, jonka näimme.\n\nGerald Morgan sai kiinni Bertin käsivarresta ja sanoi:\n\nSe mies on _minun_. Se oli Täyskäsi-Fred, joka... Ja varomaton mies\nkatosi Fredin jälkeen sekä tulisi todennäköisesti turmelemaan kaiken\nampumalla ja nostamalla sellaisen melun, että kaikki kiiruhtaisivat\npaikalle.\n\nArizona Bert oli pahemmassa kuin pulassa. Ja kesken kaiken kuuli hän\npienen dogginsa haukkuvan raivoisasti. Puuttui vain sitä, että Big Bob\nryntäisi paikalle ja kajauttaisi kaikuvan Whakeewho! Hi Ho!-huutonsa\nja silloin olisi kaikki valmista.\n\nVarovaisesti hiipi Bert Gerald Morganin jälkeen estääkseen, jos\nmahdollista, pahinta tapahtumasta.\n\nJuuri silloin tuli Bully-Dass! Suussaan oli sillä kiemurteleva\n_kalkkarokäärme!_\n\n\n\n\nVIII.\n\nMIES MATKALAUKUSSA JA VIIMEISEN TANSSIN ALKU.\n\n\nNiin, pieni Bully-Dass tuli kalkkarokäärme suussaan. -- Bert koetti\nottaa siltä matelijaa tallatakseen sen kuoliaaksi. Mutta koira ei\nantanut, vaan puisteli petoa hampaissaan eikä näyttänyt ollenkaan\nhaavoitetulta. Ja Bertillä oli tällä hetkellä tosiaan muutakin\najateltavaa.\n\nVarovasti seurasi hän Morgania, joka puolestaan seurasi\nTäyskäsi-Frediä. Hän ei kuullut, että he olisivat iskeneet yhteen.\nMutta parin kolmen huoneen läpi kuljettuaan näki hän ihmeellisen näyn\nja pidätti koiraa, joka aikoi rynnätä esiin.\n\nTäyskäsi-Fred seisoi ameriikkalaisen, rautahelaisen matka-arkun edessä\n-- ja arkusta näkyi ihmispää, johon arvatenkin kuului ruumiskin, jota\nBert ei kuitenkaan nähnyt. -- Täyskäsi-Fredillä oli kädessään\nrevolveri, jolla hän tähtäsi päätä sekä löi äkkiä kannen kiinni.\n\nKaiken tämän oli täytynyt tapahtua huimaavan nopeasti. -- Mutta vielä\nomituisempaa oli, että se oli käynyt niin äänettömästi.\n\nMr Morganista ei näkynyt jälkeäkään.\n\nOliko se tosiaankin hän, jonka Täyskäsi-Fred niin tavattoman nopeasti\noli uudelleen vanginnut? Mutta miks'ei Morgan ollut siinä tapauksessa\nampunut? Olihan hän asestettu ja olihan hän ollut edullisemmassa\nasemassa seuratessaan miestä, joka ei sitä aavistanut.\n\nTämä oli hyvin arvoituksellista. -- Mutta jos matka-arkussa oleva mies\noli Morgan, niin tiedettiin ainakin mistä häntä oli haettava eikä hän\ntoistaiseksi voinut sekoittaa mitään.\n\nLyötyään kannen kiinni katsoi Täyskäsi-Fred ympärilleen ja huomasi\nolevansa varman käden pitelemän revolverinsuun edessä! On vähintä, jos\nsanoo hänen hämmästyneen. Se, että revolverinpitäjä oli mies, joka oli\nsyöksynyt hissiaukosta alas ja jota turhaan oli haettu, teki asian\nvielä kummallisemmaksi.\n\nTäyskäsi-Fred vain tuijotti ja aseiden asemesta oli hänellä kummassakin\nkädessä kunnioitusta herättävät pussit, jotka todennäköisesti\nsisälsivät kultarahoja. Hän oli ottanut pussit lattialta samalla\nhetkellä kun kääntyi -- kenties aikoen paeta yksin niiden kanssa.\n\nToinen puoli kasvoja oli aivan sininen Handsome Harryn antamasta\niskusta ja muuten hän oli pelon, hämmästyksen, viekkauden ja raivon\nelävä kuva. Mutta ennen kaikkea hän näytti mieheltä, joka ei tiedä\nmihin ryhtyisi.\n\nNopealla liikkeellä oli Bert sulkenut takanaan olevan oven. Hän ei\nhalunnut, että melu kuuluisi. Äkkiä pani hän kätensä pienen koiran\npäälaelle ja sanoi:\n\n-- Bully! Vahtiin!\n\nDoggi meni hieman lähemmäksi Täyskäsi-Frediä -- avasi suunsa ja antoi\nkäärmeen liukua lattialle. -- Raivoisasti sähisten nosti peto päätään\nja varustautui hyökkäämään, mutta, kumma kyllä, ei kiusanhenkensä\nkoiran, vaan Täyskäsi-Fredin kimppuun. Täten oli Bert saanut aikaan\nenemmän kuin oli tarkoittanutkaan.\n\n-- Niin, saatte nyt valita, sanoi hän päättävästi. -- Joko kuulan\nkalloon tahi tappavan käärmeenpureman. Mutta pankaa toistaiseksi nuo\npussit pois käsistänne.\n\nTäyskäsi-Fred, joka näki vain vaarallisen matelijan ja oli monta kertaa\nollut tilaisuudessa näkemään sen pureman kohtalokkaan vaikutuksen --\nkiiruhti tottelemaan käskyä iloisena, että sai kätensä vapaiksi.\n\nMutta tämä ilo tuli lyhytaikaiseksi, Arizona Bert lähestyi uhkaavasti\nja käski:\n\n-- Avatkaa tuon arkun kansi. Täyskäsi-Fred epäröi. Hänellä oli siihen\ntäysi syy.\n\n-- Avatkaa kansi! toisti Bert. Muuten... Bully!\n\nBully antoi kuulua uhkaavan murinan ja sysäsi käpälällään\nkalkkarokäärmettä, niin että se joutui vain muutamien senttimetrien\npäähän rikollisesta, joka oli niin jännityksessä kuin aikoisi ottaa\nhypyn millä hetkellä tahansa.\n\n-- Avatkaa kansi! käski Bert kolmannen kerran. Jos viivyttelette, niin\nsaatte kimppuunne sekä koiran että käärmeen.\n\nSe vaikutti. Lukko avattiin ja kansi kohotettiin. Samassa kajahti\nlaukaus.\n\nJuuri se, mitä Bert oli kaikin tavoin tahtonut välttää, tapahtui\nkuitenkin. Toisen kerran oli Gerald Morgan tehnyt tyhmyyden. Sillä hän\nse tosiaankin oli, joka näyttäytyi kädessään savuava revolveri, jonka\nkuula tosin oli sattunut vain kattoon.\n\nHeti kuului katon yläpuolella levottomuutta herättävää liikettä ja nyt\nsaattoi odottaa hyökkäystä koska hyvänsä. Nähtävästi sitä\nkiiruhtaakseen antoi Täyskäsi-Fred kuulua kovan huudon, mutta vaikeni\näkkiä kun doggi syöksyi hänen kasvojaan kohti sellaisella voimalla,\nettä Täyskäsi-Fred -- juuri mr Morganin noustessa arkusta -- horjahti\nja kaatui arkkuun takaperin, niin että vain jalat näkyivät.\n\nArizona Bertille oli silmänräpäyksen työ heiluttaa jalatkin arkkuun, ja\njälleen läimähti kansi kiinni. Se kierrettiin kahdenkertaiseen lukkoon.\n\n-- Tännepäin! huudahti Bert mr Morganille sekä kiiruhti asettautumaan\nsuletun oven toiselle puolen viitaten mr Morgania asettumaan toiselle.\n-- Nyt on oltava vikkeliä.\n\nNopeita askeleita kuului, kolisten lensi ovi auki ja pelijoukkueen\ntoinen johtaja Gaspard suistui maahan Bertiltä saamastaan\npistoolinperäniskusta. Hän joutui istumaan aivan käärmeen eteen eikä\nosannut muuta kuin tuijottaa siihen.\n\n-- Ei ole aikaa kadotettavissa! Tulkaa! huusi Bert ja syöksyi ulos sekä\nhuusi eteiseen:\n\n-- Tänne, Bob! Pidä vahtia ovella äläkä päästä ulos sieluakaan! Luulen\nasian olevan kohta selvän.\n\nBig Bobia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jättiläisvartalollaan peitti\nhän suletun oven. Mutta samalla kuului ylhäältä tulevan useampia ja\nkimeä naisääni huusi:\n\n-- Ampukaa jok'ihminen, joka asettuu tielle -- Läpi meidän on päästävä,\nmaksoi mitä maksoi.\n\nNyt oli viimeinen tanssi todella alkanut.\n\n\n\n\nIX.\n\nJUHLAN LOPPU JA HYVÄ KAAPPAUS.\n\n\nRaivoissaan siitä, ettei ollut saanut käsiinsä kumpaakaan, ei Arizona\nBertiä enempää kuin miljonääri Gerald Morganiakaan, oli miss Belly,\nvaarallisen rikollisjoukkion todellinen johtaja, syöksynyt jälleen ylös\nja päättänyt kokonaan muuttaa taktiikkaa.\n\nJos yksi Morgan oli kadonnut, niin olihan toinen, joka oli tuomittu\nkuolemaan. Hänestä piti nyt kiristää lunnaat. Kunhan ei olisi liian\nmyöhäistä. Ärsytetyt kalkkarokäärmeet olivat jo kenties tehneet\ntehtävänsä.\n\nSeisoessaan kynnyksellä valmiina syöksymään sisään näki hän ihmeellisen\nnäyn, joka sai hänet pysähtymään.\n\nMr Morganin vieressä istuu koira. Eräs käärmeistä on niin lähellä\nuhriaan, että se voi iskeä koska hyvänsä. Pää on kohotettu ja kieli\npunaisessa kidassa heiluu edestakaisin samalla kun pienet silmät\ntuijottavat kuin tulihiilet onnettoman kasvoihin.\n\nMutta myöskin koira on valmiina hyppyyn. Ja yht'äkkiä ovat doggin lujat\nleuat siepanneet käärmeen niskan takaa kiinni.\n\nPoikkipurruin päin makaa vaarallinen peto kuolonkouristuksissa\nkiemurrellen. Miss Belly ei tahdo uskoa silmiään.\n\n-- Fred, Gaspard, Dickson, Andy-Joe! -- Kaikki tänne! huutaa Belly\nkaikin voimin samalla kun koira muristen varustautuu hyppäämään hänen\nkimppuunsa. -- Lyökää koira kuoliaaksi! Se tekee minut hulluksi!\n\nSilmänräpäyksessä olivat kaikki koolla, lukuunottamatta Täyskäsi-Frediä\n-- jolla tiedämme olevan tekemistä toisella taholla sittenkun hän oli\nalkanut huomata, ettei peli ollut kadotettu. -- Mutta viime hetkellä\nkoetti hän yhteisestä saaliista pelastaa omalle osalleen niin suuren\nmäärän kuin mahdollista.\n\nMutta Bully-Dass ei ollut se, joka antaa ottaa itsensä kiinni. -- Se\nsieppasi vielä yhden käärmeen, sen, joka oli lähinnä Handsome Harrya ja\nse suussaan heittäytyi suoraan miss Bellyn kasvoille ollenkaan\nhuolimatta tämän kyvystä lumota ihmisiä ja eläimiä.\n\nSiinä istui miss Belly lattialla... Hänen ylitseen syöksyi Bully-Dass\nhuimaa vauhtia sisäänryntääviä miehiä kohti -- jotka väistyivät yhtä\nhämmästyneinä kuin olisivat nähneet itsensä paholaisen. -- Ei\nmilloinkaan olisi kukaan uskonut, että pieni koira rohkenee sillä\ntavoin heilutella kalkkarokäärmettä, jota eläimet tavallisesti\nvaistomaisesti pakenevat.\n\nSeuraavassa hetkessä katosi ihmeellinen näky ja tuli muuta tuumittavaa.\n\nMiss Belly oli siinä mihin oli pudonnut. Kaatuessaan oli hän iskenyt\ntakaraivonsa kynnykseen. -- Hän makasi ikäänkuin kuollut. -- Muun\npuutteessa kaatoi hänen ystävänsä malaiji hänen silmilleen kannullisen\nvettä. -- Kasvot ja hiukset läpimärkinä avasi hän silmänsä, mutta\ntarvitsi vielä muutamia minuutteja käsittääkseen tilanteen ja\nmuistaakseen mitä oli tapahtunut.\n\n-- Doggi! Doggi! huusi hän vihdoin. -- Missä teillä se on?\n\n-- Ei se ole doggi, miss Belly... Se on piru itse, vastasi eräs. Emme\nme sitä saa.\n\n-- Ampukaa!\n\n-- Ei siihen kuulat pysty.\n\nMiss Belly nousi. Hän vapisi raivosta ja näytti märkine hiuksineen sekä\ntuijottavine silmineen noidalta, niin että miehet luulivat hänen äkkiä\nkadottaneen järkensä.\n\n-- Olette kurjia raukkoja! kuului vihdoinkin. -- Tällä tavoin joudumme\nkiinni koko roikka... Missä on Fred?\n\n-- Niin, missä Fred on? Ei ainakaan täällä.\n\nKuin vastaukseksi kuului lattian alta laukaus ja ja senjälkeen kova\nhuuto, joka vaikeni äkkiä.\n\n-- Gaspard!... Andy-Joe!... Katsokaa mikä siellä on... Te toiset\nauttakaa minua saamaan tämä parvekkeelle ja hankkikaa tulisen kiireesti\npitkä ja vahva köysi. Auto esiin! Tämän viemme mukanamme.\n\nHän osoitti liikkumattomaan Dennis Morganiin.\n\n-- Miss Belly, luulen että...\n\n-- Ei ole mitään luulemista. Tehkää niinkuin käsken.\n\nGaspard ja Andy-Joe olivat syöksyneet alas. Toiset ryntäsivät ullakolle\nhakemaan nuoria. Yksi laskeutui alas paloportaita laittamaan kuntoon\nautoa. Kaikkialla oli liikettä ja elämää.\n\nMutta paloportaita laskeutuva mies on jo nähty. Ja näkijä on Arizona\nBert! Ikäänkuin aavistuksen ajamana on hän heittäytynyt eteisen\nikkunasta ulos ja seisoo erään pensaan takana katsellen alas\nlaskeutuvaa miestä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ovat miehen kädet ja jalat sidottu yhteen\nnahkaremmillä, suu on täytetty turpeilla ja mies laahattu pensaan taa.\n\nKadottamatta turhaan aikaa kiipeää Arizona Bert reippaasti\nparvekkeelle. Miss Belly, joka luuli alaslähetetyn palaavan, tuli\nvastaan. Arizona Bert tarttui häntä sopivalla tavalla vyötäisiin ja\nhuudahti ivallisesti:\n\n-- Näyttää kuin tulisin vielä sopimattomampaan aikaan kuin äsken. --\nMiten on hiustenne laita? Olen kenties tullut kesken kampauksen.\n\n-- Te! Te! Te!\n\n-- Arizona Bert, palvelukseksenne. Tahi kenties olette unohtaneet\nminut.\n\nPitäen revolverillaan Bellyä aisoissa meni Bert Morganin ja Handsome\nHarryn luo sekä katkaisi nopeasti heidän siteensä. Viimemainittu, joka\npitkään aikaan ei ollut uskaltanut liikkua käärmeitten vuoksi, joista\nyksi oli kiemurrellut hänen rintansa päälle, hypähti ylös kuin vieteri,\njolloin käärme vieri aivan miss Bellyn jalkoihin. Tämä aikoi heittäytyä\nsyrjään, mutta Bert komensi:\n\n-- Ei liikettäkään. Muuten...\n\nMutta nainen sieppasi kuitenkin käärmeen käteensä ja pitäen sitä\nBertiin päin ojennettuna alkoi hitaasti peräytyä.\n\nBert, joka ei laukauksella halunnut kutsua toisia paikalle, epäröi.\nMutta niin ei tehnyt Handsome Harry.\n\nTakaapäin vangitsi hän naisen käsivarret juuri kuin Bully-Dass jälleen\nsaapui näyttämölle. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin käärme päätä\nlyhempänä.\n\nEnempää vastarintaa ei miss Belly voinut ajatellakaan. Hänet sidottiin\nnopeasti, varustettiin suukapulalla ja kannettiin parvekkeelle. Nyt\nsaattoivat toiset tulla koska hyvänsä.\n\nAlhaalla olijoilla oli kylliksi syytä kiiruhtaa odottavaa kohtaloaan\nvastaan.\n\nAlaspääseminen näytti mahdottomalta. Mutta kaikki aikoivat livistää\npaloportaita pitkin kadulle.\n\nBig Bob ja Gerald Morgan eivät olleet säästäneet kuulia. Portille\nmeneminen olisi ollut varma kuolema. Mutta kun tultiin ylös, niin\nkohdattiin Arizona Bert ja Dennis Morgan. Heidän takanaan kuului\nHandsome Harryn kaikuva ääni.\n\n-- Wah -- ku -- vhoo, hi ho, siellä alhaalla. Come along, boys!\nMexiko-Maria! Täältä saatte ilmaisen kyydin!\n\n-- Samoin täältä! kajahti Big Bobin valtava ääni. Pannaan toimeen\nkalkkarokäärmetanssi. Ottakaa noita mukaan, niin hienompaa tulee!...\n\nEi auttanut muu kuin antautuminen.\n\nTässä komeassa loppukohtauksessa tapasivat veljekset Morgan toisensa.\nHe lankesivat toistensa kaulaan ja molempien huulilta kuului yht'aikaa:\n\n-- Ilman Arizona Bertiä olisi tämä ollut meille varma kuolema.\n\nVangit koottiin Handsome Harryn esiinajamaan autoon. Täyskäsi-Fred\nja kultapussit sijoitettiin auton katolle -- ensimainittu yhä\nmatka-arkussa. Mutta kun parvekkeelta mentiin hakemaan joukkueen\nsielua, miss Bellyä, oli hän jo _kuollut_.\n\nEräs suurimmista ja vaarallisimmista kalkkarokäärmeistä oli\nkiemurrellut parvekkeelle ja purrut häntä kaulaan. Kuolleena vietiin\nhänet rosvojoukkonsa mukana Phoenixin poliisilaitokselle, juuri kun\nsiellä oltiin lukemassa uutta julistusta, jossa luvattiin kymmenen\ntuhannen dollarin palkinto sille tahi niille, jotka voisivat antaa\ntietoja salaperäisellä tavalla kadonneista Morgan-veljeksistä. Ja se\nsopi Arizona Bertille sangen hyvin.\n\n\n\n"]