[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuFNX7eNRFS0w8ivPtGM7PvfOiGkFpVY-ns6T0Li95HE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},2494,"Kuparilipas","Fletcher, J. S.",1863,1935,"2494-fletcher-j-s-kuparilipas","2494__Fletcher_J._S.__Kuparilipas",null,"romaani",[14,15],"seikkailu","rikos",[],"fi",1923,1925,28511,187202,false,66801,[25,26,27,28,29,30],"English fiction -- Translations into Finnish","Guardian and ward -- Fiction","Landscape painters -- Fiction","Mystery fiction","Scottish Borders (England and Scotland) -- Fiction","Young women -- Fiction",[32,33,34],"Adventure","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Kuparilipas\" by J. S. Fletcher is a novel written in the early 20th century. The story follows Alvery Craye, an artist who, while attempting to traverse the Scottish Highlands in April, finds himself lost in a snowstorm and stumbles upon an old tower house called Kelpieshaw. There, he encounters intriguing characters, including the beautiful Madrasia and her guardian, James Parslewe, who harbors a mysterious past.  At the start of the narrative, Craye reflects on his birthday and his ill-fated journey across the rugged terrain. As he fights against the worsening snow, he discovers the unusual tower house, leading to his unexpected invitation inside. The inhabitants, Madrasia and her stern guardian, reveal hints of a rich backstory intertwined with historical artifacts, particularly a copper box bearing a unique motto. This opening sets the stage for a blend of adventure, mystery, and romantic intrigue, inviting readers to explore the secrets encapsulated within Kelpieshaw and its residents. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Nyman, Väinö",210,"Nuori taidemaalari eksyy lumimyrskyssä Skotlannin rajaseudulla ja päätyy syrjäiseen taloon. Hän joutuu mukaan salaperäiseen seikkailuun, joka liittyy talon omalaatuiseen isäntään, nuoreen naiseen ja arvoitukselliseen kuparilippaaseen.","J. S. Fletcherin 'Kupariipas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2494.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KUPARILIPAS\n\nKirj.\n\nJ. S. Fletcher\n\n\nSuomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Kelpieshawin valtiatar\n   II. Toinen vieras\n  III. Kuparia\n   IV. Keskiöinen varoitus\n    V. Charles Sperrigoe\n   VI. Vastustamaton sanomalehtimies\n  VII. Mitä kuoleva mies sanoi.\n VIII. Minuutti jälkeen puolenyön\n   IX. Peltisepän arkihuone\n    X. Hänet tunnetaan kruunussa\n   XI. Takaisin Elisabethin aikoihin\n  XII. Palkeney-suvun mielilause\n\n\n\n\nI\n\nKELPIESHAWIN VALTIATAR\n\n\nVaikka almanakan mukaan olikin jo kevät ja sekin jo hyvällä alulla,\nei lumikausi vielä ollut vähääkään ohi tässä villissä rajaseudussa.\nOli huhtikuun yhdeksästoista päivä. Voin määrätä sen näin tarkasti sen\nvuoksi, että syntymäpäiväni on saman kuukauden kahdeksantenatoista,\nja minä satuin viettämään sen, täytin silloin kolmekolmatta vuotta,\neräässä vanhanaikaisessa hotellissa Woolerissa ja juhlin sitä\ntilaamalla päivällistä syödessäni palan paineeksi pullollisen\nniin hyvää viiniä, kuin talo vain voi tarjota. Johtuiko se sitten\ntuosta viinipullosta vai pikemminkin pelkästä tietämättömyydestä\nja liiallisesta itsetietoisuudesta, että minä seuraavana aamuna\nyritin jotakin sellaista, mikä myöhemmin osoittautui mahdottomaksi\nvoimannäytteeksi. Lähdin matkalle heti aamiaisen jälkeen aikoen ennen\niltaa kiertää täydellisesti Skotlannin rajan ja Woolerin välisen\nseudun kulkemalla Kirknetownin, Coldburnin ja Cheviotin kautta ja\npalaamalla takaisin lähtöpaikkaani Hedgehope Hillin ja Kelpie Strandin\nsivuitse. Siitä olisi muodostunut ihana retki jonakin pitkänä kauniina\nkesäpäivänä, mutta pohjoisen huhtikuun epävarmojen säiden vallitessa\noli se niin ajattelematon seikkailu, että se saattoi minut hyvin\nikävään tilanteeseen ennen iltapäivän loppua. Aamu oli kirkas ja\nlupaava, ja kaikki sujuikin mainiosti monta tuntia. Mutta noin kello\nkolmen aikaan katosi aurinko näkyvistä, taivas synkkeni epäilyttävästi,\nja ilma alkoi jäähtyä. Hetkisen kuluttua alkoi sataa luntakin\nsellaisella tavalla, että se minulle etelämaalaiselle oli vallan outoa.\nSitä tuli sakeasti ja sokaisevasti yhtä mittaa: se peitti jäljet\nnopeasti kasautuen kaikkiin kuoppiin, ja olin jo näkevinäni itseni\neksyksissä. Kello viiden ja kuuden välillä olin joutunutkin siihen\ntilanteeseen. Mikäli voin saada selville taskukartastani, olin jossakin\nCheviotin, Cairn Hillin ja Hedgehope Hillin välisessä kulmauksessa\nHarthope Burnin äärimmäisellä läntisellä laidalla, mutta ympäristöstä\npäättäen olisin yhtä hyvin voinut olla Andien ylimmäisillä rinteillä.\nVoin juuri erottaa noiden kolmen korkean kukkulan huiput, mutta en\nnähnyt jälkeäkään mistään majatalosta enkä asumuksesta, ja vieläkin\nikävämpää oli, ettei karttaani ollut merkitty mitään ravintolaa, taloa\neikä kylää -- tarkoitan kohtuullisen matkan päähän. Ja polultanikin\nolin jo eksynyt. Lumi alkoi tähän aikaan muodostaa sileän, paksun,\nvalkoisen maton eteeni. Voin ehkä kulkea turvallisestikin tuolla\nmatolla, mutta yhtä mahdollisesti saatoin vajota johonkin kuoppaan\nvoimatta sitten päästä sieltä pois. Ja lähin merkitty paikka,\nMiddleton, oli monen peninkulman päässä, ja ilta alkoi nopeasti pimetä.\n\nPaikka, missä tein nämä ylimalkaiset laskelmani, sijaitsi erään pienen\nnäreikön suojassa. Olin pysähtynyt siihen hetkiseksi levähtämään ja\nmiettimään parasta ratkaisua. Mutta ei ollut muuta tehtävää kuin\nponnistella vain eteenpäin ja luottaa onneensa. Valmistauduin siihen\nottamalla kulauksen pullostani, jossa onneksi oli vielä jäljellä\npuolet sen alkuperäisestä viski- ja vesisekoituksesta, ja syömällä\nloput eväistäni. Kun sitten hetkisen kuluttua poistuin suojastani ja\nkiersin näreikön toiselle puolelle, eivät näkemäni mahdollisuudet\nolleet lainkaan miellyttävät. Lunta satoi yhä nopeammin ja sakeammin,\nja pimeä oli varmasti tulossa. Näytti aivan siltä, että minun piti\njoko ponnistella lumessa useampia peninkulmia kuin aavistinkaan tahi\npakosta ryömiä ensimmäiseen löytämääni suojaan ja viettää siellä\nsurkea yö. Mutta vielä silloinkin huono onneni oli kääntymäisillään.\nKompuroidessani eteen- ja alaspäin korkealta nummelta laaksoa kohti\nhuomasinkin äkkiä päässeeni jonkinlaiselle polulle tahi poljetulle\ntielle, kovalle ja leveälle, mistä otin selon pistelemällä kepilläni\neri paikkoihin. Ja aivan yhtäkkiä, jatkettuani vielä hetkisen matkaani\nitää kohti, näin jonkin talon kirkkaat ja houkuttelevat valot.\n\nIlta oli jo niin pimennyt ja tanssivia lumihiutaleita satoi niin\nsakeasti, että minä olin tullut aivan lähelle taloa, ennen kuin sain\nselville, millaisen talon oikeastaan olin näin sattumalta onnekseni\nlöytänyt. Se sijaitsi vähän matkan päässä tiestä sen pohjoispuolella\njonkinlaisessa nummen lahdelmassa. Korkeampi maa laskeutui\npenkereittäni sen seinien juurelle kaikilta muilta puolilta, paitsi\nsiltä, missä minä seisoin. Piha ympäröi sitä joka puolelta; seinät sen\nkolmella sivulla olivat tavattoman korkeat, mutta minun puolellani\nmatalammat -- niin matalat, että voin katsella niiden yli. Ja rakennus\noli niin kummallisen näköinen, etten milloinkaan ennen ollut sellaista\ntavannut. Sen keskustassa oli korkea nelikulmainen torni, jossa oli\nmuurinsakaroilla varustettu huippu. Sen läntisiin ja itäisiin kulmiin\nliittyi matalampia, vaikkakin melko korkeita sivurakennuksia, ja\nmuutamassa näiden siipien yhtymäkohdassa oli toinen torni kartiomaisine\nhuippuineen. Paikka oli kokonaisuudessaan niin keskiaikainen näöltään,\nettä se siirsi ajatukseni rosvoritareihin, karjanryöstöihin ja\nmuuhun samanlaiseen. Muudan seikka vahvisti vielä otaksumaani, että\nrakennus oli vanha -- sen alemmissa osissa ei näet ollut ainoatakaan\nikkunaa. Seinät näyttivät olevan muurattuja teräskovista aineista\nminkään ikkunan tahi oven niitä rikkomatta. Näkemäni valot kajastivat\nikkunoista, jotka olivat noin viidentoista tahi parinkymmenen jalan\nkorkeudella maasta -- muudan pyöreässä tornissa, muudan vasemmassa ja\nmuudan oikeassa siivessä.\n\nMutta päästyäni pihalle polvenvahvuisessa lumessa kahlattuani sain\nvasta selville, missä ovi sijaitsi. Se oli pyöreän tornin juuressa, ja\npäästyäni sen luo huomasin sen olevan sopusoinnussa kaiken muun kanssa,\nse kun oli valmistettu jykevistä tammilankuista, jotka olivat jo\nvuosien mustuttamia. Se oli vahvistettu suurilla rautanauloilla, joiden\npäät olivat nelikulmaisia, ja sijoitettu yhtä jykeviin puitteihin\nkuin se itsekin oli. Ovi oli noita ovia, jotka ovat kiinni ollessaan\nsen näköisiä, kuin ne eivät milloinkaan enää aukeaisi, ja kun minä\nlyhyen tarkastuksen jälkeen koputin sen hirvittäviin lankkuihin, koska\nei mitään soittokelloa ollut näkyvissä, tein sen arvaillen, voiko\nsellainen heikko kutsu tunkeutua sen ilmeisen paksuuden läpi.\n\nSuuri ovi avautui kuitenkin melkein heti. Edessäni seisoi, pitäen\nlamppua korkealla päänsä yläpuolella, vanhahko, pitkä, laiha ja tuiman\nnäköinen nainen, joka aluksi selvästi säpsähti nähdessään minut,\nmutta alkoi sitten tuijottaa minuun ilmeisen epäluuloisesti. Hänen\nkasvoissaan ei ollut merkkiäkään ystävällisyydestä, ja se huomio\nkarkoitti päästäni kaiken sen, mitä olin aikonut sanoa. Onnistuin\nkuitenkin änkyttäen kysymään:\n\n\"Tuota noin -- voitteko ilmoittaa minulle, missä minä olen? Tarkoitan\n-- mikä on lähimmän kylän nimi? Olen matkalla Wooleriin ja --\"\n\nMinusta näytti jo melkein siltä, kuin ovi olisi aiottu sulkea nenäni\nedessä, ja varmasti pienensikin nainen välillämme olevaa kapeaa rakoa.\n\n\"Lähin paikka on Middleton\", vastasi hän. \"Teidän on jatkettava\nmatkaanne vain samaa tietä. Sinne on noin kymmenen kilometriä.\"\n\n\"Kymmenen kilometriä tällaisessa lumipyryssä!\" huudahdin minä. \"Olen --\"\n\n\"Se on lähin paikka\", kiiruhti hän sanomaan, \"koska tämän paikan ja\nMiddletonin välillä ei ole ainoatakaan taloa. Ja neuvoisin teitä\njatkamaan matkaanne heti, sillä lumipyry muuttuu vain kovemmaksi illan\nkuluessa, eikä tiekään ole --\"\n\nJonkun tytön kirkas, sointuisa ja hieman komentava ääni keskeytti\nnaisen töykeän puheen.\n\n\"Tibbie, mikä on hätänä? Kuka siellä on?\"\n\nNaisen kasvot synkistyivät. Mutta hän raotti kuitenkin ovea\ntahtomattaankin. Näin silloin hänen seisovan melko pienessä\nnelikulmaisessa kivieteisessä, ja hänen oikealla puolellaan olevat\nkiviportaat, joiden askelmat oli nähtävästi vasta äskettäin uusittu,\njohtivat tämän kummallisen vanhan talon ylempiin kerroksiin. Ja minä\nnäin vielä enemmänkin, nimittäin hennot, kauniit, hienoihin sukkiin ja\nkenkiin verhotut nilkat, sievän hameenhelman ja portaitten ulkoneman\nennen muuta.\n\n\"Muudan nuorimies vain, neiti, kysyy tietä\", sanoi ovenvartija. \"Hän on\nmatkalla Wooleriin ja minä olen sanonut hänelle --\"\n\n\"Wooleriinko? Ja tällaisessa pyryssä? Mahdotonta, Tibbie! Miksi --\"\n\nSievät kengät sipsuttelivat äkkiä portaita alas. Ja ennen kuin\nehdin todeta onneani, katseli niiden omistaja minua uteliaasti ja\nkiinnostuneena. Olin luullakseni melko kurjan kulkurin näköinen, koska\nsadetakkini ei ollut enää kaikkein uusimpia ja päässäni oli iänikuinen\nruma mielihattuni. Kohotin kuitenkin sitä ja kumarsin niin kohteliaasti\nkuin suinkin. Ja jos minä jäinkin tuijottamaan, tapahtui se sen vuoksi,\nettä vanhan naisen lamppu valaisi minulle niin kauniin tytön, ettei\nhyvä onneni ollut milloinkaan tuonut eteeni hänen vertaistaan. Ja ehkä\nsen tähden, että me molemmat olimme nuoria, uskalsin minä hymyillä\nhänelle tieten tahtoen.\n\n\"Luulette minun eksyvän pyryssä ja otaksutte jonkun löytävän minut\nkuolleena huomenna?\" virkoin minä.\n\n\"Niin teille varmasti käy, jos vain koetatte päästä Wooleriin tänä\niltana\", vastasi tyttö reippaasti. \"Sellainen on mahdotonta, vaikka te\ntuntisittekin tien, ja luullakseni te ette tunne sitä. Teidän täytyy\ntietysti jäädä tänne. Holhoojani, herra Parslewe, on kyllä poissa,\nmutta --\"\n\n\"Herra ei välitä juuri lainkaan vieraista, neiti\", keskeytti vanha\nnainen. \"Hänen määräyksiään --\"\n\nTyttö kääntyi hänen puoleensa sellainen ilme harmaissa silmissään,\nettä sain selvän käsityksen hänen käskevästä luonteestaan ja\nitsevaltiudestaan.\n\n\"Joutavia, Tibbie!\" huudahti hän. \"Isännälläni olisi paljonkin\nsanomista, jos me vain karkoittaisimme jonkun matkamiehen pois\noveltamme tällaisena iltana. Teidän pitää tulla huoneeseen\", jatkoi\nhän kääntyen jälleen hymyillen puoleeni. \"Herra Parslewe on mitä\nvieraanvaraisin mies ja toivottaisi teidät sydämestään tervetulleeksi,\njos hän vain sattuisi olemaan kotosalla. En tiedä lainkaan, onnistuuko\nhän pääsemäänkään kotiin tänä iltana. Mutta minä olen nyt ainakin\nkotona\", lopetti hän silmien välähtäessä veitikkamaisesti. \"Seuratkaa\nvain minua!\"\n\nEn odottanut toista kutsua. Hän sipsutteli jo portaita ylös varjellen\nsievästi hamettaan koskettamasta harmaaseen kiviseinään, ja minä\nkiiruhdin hänen jäljessään. Kiipesimme noin parikymmentä askelmaa\nvanhan naisen valaistessa matkaamme lampullaan, tulimme sitten toiseen\nsuurempaan samanlaiseen kiviseinäiseen lämpiöön kuin alempikin oli.\nSe oli koristettu vanhoilla keihäillä, musketeilla, lyömämiekoilla\nja ketunraudoilla, ja siihen aukeni pari ovea, jotka sattuivat juuri\nsilloin olemaan selkoselällään. Toisesta näkyi tilava keittiö, jossa\nmuudan vanha mies istui suuren leimuavan takkavalkean ääressä, ja\ntoisesta päästiin tilavaan ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, jonka\ntakassa palavan valkean varjot tanssivat laudoitetuilla seinillä.\n\n\"Riisukaa märät vaatteenne ja antakaa ne Tibbielle\", komensi emäntäni.\n\"Ja sitten, Tibbie, teetä! Ja heti! Tulkaa nyt sisään\", lisäsi\nhän opastaen minut arkihuoneeseen. \"Ja jos haluatte viskiä teetä\nodottaessanne, on sitä tuolla sivupöydällä. Tahdotteko?\"\n\n\"Kiitoksia vain, mutta siemaisin juuri äsken annoksen\", vastasin minä.\n\"Onneksi oli minulla sitä vielä hieman pullossani jäljellä. Olette\näärettömän ystävällinen osoittaessanne tällaista vieraanvaraisuutta.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi tyttö nauraen. \"Kukaan ei voisi karkoittaa koiraakaan\noveltaan tällaisena iltana. En tiedä ollenkaan, onnistuuko holhoojani\npäästä kotiin tänä iltana -- hän ja hänen vanha poninsa voivat tehdä\nihmeitä ja ovat joskus päässeet läpi, vaikka kinokset ovat olleetkin\nparin kolmen jalan paksuisia. Mutta te olette nyt ainakin turvassa.\nIstuutukaa, olkaa niin hyvä.\"\n\nHän viittasi takan vieressä sijaitsevaan isoon nojatuoliin, ja minä\ntottelin häntä ja vajosin siihen voidakseni katsella vapaammin\nympäristöäni ja emäntääni. Huone oli varmasti osa siitä nelikulmaisesta\ntornista, jonka olin nähnyt pihalta, ja täytti erään kerroksen siitä\nkokonaan. Siinä oli pari suurta värillistä ikkunaa, seiniä kiertävä\nlaudoitus oli jotakin tummaa puulajia, vanha ja vuosien mustuttama;\nkalusto oli sen mukainen; siellä oli vanhoja tauluja, vanhaa hopeaa ja\nkuparia, vanhoja kirjoja, ja minusta tuntui aivan siltä, kuin olisin\näkkiä joutunut johonkin seitsemännentoista vuosisadan asumukseen.\n\nMutta tyttö oli sentään tarpeeksi nykyaikainen. Hän näytti olevan\nnoin yhdeksäntoista tai parinkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli pitkä,\nsolakka ja notkea; hänen tukkansa oli ruskea, silmänsä harmaat ja\nkasvonsa iloiset ja terveenväriset. Luulin sen johtuvan siitä, että\nhän ehkä kulutti suurimman osan ajastaan ulkosalla, ja minä kuvittelin\njo näkeväni hänet urheilupuvussa ja lujissa kengissä kiipeämässä\nkukkuloille. Mutta juuri nyt hän näytti olevan hyvin näppärä\ntalousaskareissa, ja minäkin olin kiitollinen siitä, että minulla\nriisuttuani päällystakkini ja hattuni oli ylläni aivan uusi puku, minkä\nvuoksi nyt näytin paljon paremmalta kuin ovelle koputtaessani.\n\nPöydällä oli sytytetty lamppu, ja tyttö väänsi sen sydämen ylemmäksi.\nKun valo kirkastui, kääntyi hän ja katsoi minuun tarkkaavaisemmin.\n\n\"Olette varmaankin vieras täällä\", hän sanoi. \"Ette ole kotoisin näiltä\nseuduilta.\"\n\n\"En olekaan\", vastasin, \"muussa tapauksessa en olisi ollut niin\nmieletön, että olisin ruvennut toteuttamaan aikomaani yritystä.\"\nKerroin hänelle sitten lyhyesti aikeeni. \"Voitte itsekin nähdä, kuinka\nonnellinen olen pelastuksestani, mistä minun on kiittäminen teitä. Ja\nsallikaa minun esitellä itseni: Nimeni on Alvery Craye ja tulen tänne\nLontoosta.\"\n\n\"Lontoostako?\" huudahti tyttö ihmetellen. \"Siellä en ole vielä\nmilloinkaan käynyt. Nimeni -- teistä se varmaankin kuulostaa\nkummalliselta -- on Madrasia -- Madrasia Durham. Oletteko milloinkaan\nkuullut niin kummallista nimeä?\"\n\n\"En milloinkaan!\" myönsin minä. \"Mistä se johtuu?\"\n\n\"Olen syntynyt Madrasissa\", vastasi hän. \"Isäni oli siellä kauppias.\nHerra Parslewe, holhoojani, jonka kanssa minä nyt asun täällä, oli\nhänen liiketoverinsa. He kuolivat -- tarkoitan isääni ja äitiäni --\nminun pienenä ollessani, minkä vuoksi herra Parslewe on pitänyt minusta\nhuolta sen jälkeen. Tulimme Englantiin kolme vuotta sitten, ja herra\nParslewe osti tämän vanhan paikan laitattaen se kuntoon. Pidättekö\ntästä?\"\n\n\"Äärettömästi, siitä päättäen, mitä jo olen nähnyt. Millainen rakennus\ntämä oikeastaan on tahi tarkemmin sanoen, mikä tämä on ollut?\"\n\n\"Herra Parslewe sanoo tätä kuudennellatoista vuosisadalla rakennetuksi\npieneksi linnakkeeksi -- siis jonkinlaiseksi linnoitukseksi\", vastasi\nhän. \"Näitä tällaisia on useita siellä täällä Tweedin kummallakin\nrannalla. Saavuttuamme Englantiin asuimme jonkin aikaa Berwickissä\nhakien jotakin vanhaa paikkaa. Sitten me löysimme tämän ja majoituimme\ntänne. Kesällä tämä on ihana, mutta talvella hieman kaamea.\"\n\n\"Onko tällä mitään nimeä? Tätä ei ole merkitty karttaani.\"\n\n\"Nimeäkö? Kyllä. Tätä sanotaan Kelpieshawiksi tätä ympäröivän Kelpie\nStrandin mukaan ja tämä sijaitsee Langlee Cragsin ja Hedgehope Hillin\nvälillä. Mutta saatte nähdä enemmän huomenna, jos vain myrsky siihen\nmennessä lakkaa.\"\n\nVanha nainen tuli nyt huoneeseen kantaen teetarjotinta. Vaikka hän\nolisi ollutkin suutuksissaan minun sinne tulostani, tiesi hän kuitenkin\ntehtävänsä, sillä hänen kotitekoiset kakkunsa olivat yhtä hyvät, kuin\nhänen kasvonsa olivat ankarat.\n\n\"Hän on ainoa palvelijattaremme\", huomautti emäntäni kaataessaan teetä\nkuppeihin. \"Tibbie Muir; hän on ollut luonamme tänne tulostamme saakka.\nVanhus, jonka näitte keittiössä, on hänen miehensä, Edie Muir. Hän\non hyödyllinen apulainen. Hän ruokkii ponin, askartelee kaikenlaista\npientä ja nuokkuu takan ääressä. Hänellä on hyvin vähän tehtävää, mutta\nTibbie on äärettömän toimelias.\"\n\n\"Toivoakseni hän suo minulle anteeksi tuloni\", sanoin minä.'\n\n\"Hänen haukuntansa voittaa hänen puremisensa. Hän on noita uskollisia\npalvelijoita, joista voidaan lukea kirjoista, mutta joita harvoin\ntavataan todellisessa elämässä. Hän on saanut päähänsä, että jollei\nherra Parslewe ole kotona, on hänen oltava varuillaan. Luullakseni hän\npitää minua vielä lapsena. Mutta minä olen tietysti hänen emäntänsä.\"\n\n\"Herra Parslewe ei toivoakseni suhtaudu minuun kuin tunkeilijaan?\nOlisin ehkä sittenkin voinut ponnistella määräpaikkaani.\"\n\n\"Tuskinpa, epäilen sitä suuresti\", vastasi hän tiukasti. \"Ja herra\nParslewe taas ihastuu saadessaan tutustua teihin. Jos vain voitte\nkeskustella hänen kanssaan jostakin ikivanhasta, kuten vanhoista\nkirjoista tahi tauluista, vanhoista pannuista, padoista ja lautasista,\non hän enemmänkin kuin ihastunut.\"\n\nKatselin ympärilleni huoneessa. Se oli sellainen, jota on hyvin vaikea\nvalaista. Siellä oli pimeitä ja varjoisia paikkoja ja loukkoja. Mutta\nminä näin kuitenkin kaappeja, laudakkoja ja laatikoita, jotka selvästi\nolivat aivan täynnä sellaisia esineitä, joista neiti Durham oli\njuuri maininnut. Siellä oli myös minun vasemmalla puolellani jykevä\ntarjoilupöytä, joka minusta näytti olevan aivan täynnä vanhaa hopeaa.\n\n\"Onko herra Parslewe kokoilija?\" kysyin. \"Vai onko hän muinaistutkija?\"\n\n\"Hieman molempia, luullakseni\", vastasi hän ojentaessaan minulle\nteekupin. \"Hän tuo joka tapauksessa aina mukanaan jonkin harvinaisen\nesineen, jonka hän on nuuskinut esille jostakin. Ja hän kuluttaa\nsuurimman osan ajastaan lukemalla vanhoja kirjojaan. -- Korkeammalla\ntornissa on muudan huone täynnä tuollaisia vanhoja teoksia, jotka ovat\nniin suuriakin, ettei niitä tavallinen ihminen jaksa edes nostaakaan.\"\n\n\"Ja kuinka te sitten vietätte aikanne? Ette suinkaan niinkuin hän?\"\n\nTyttö pudisti nauraen päätään.\n\n\"Ei, en ainakaan vielä; siirrän sellaisen harrastelun tuonnemmaksi,\nkunnes olen vanha ja äreä mummo. Ei, kulutan aikani enimmäkseen\nulkosalla. Kalastelen hieman, harjoitan vähän jäniskoiriani ja\nmetsästelen melkoisesti. Etuihimme kuuluvat linnaamme ympäröivien\nalueiden metsästysoikeudetkin. Seudut ovat kyllä vaikeata murtomaata,\nmutta riistaa on viljalti.\"\n\n\"Olette siis oikea Diana\", huomautin minä. \"Entä herra Parslewe,\nurheileeko hänkin?\"\n\n\"Eipä juuri sanottavasti. Joskus hän lähtee ongelle ja ottaa silloin\ntällöin pyssynkin mukaansa. Mutta nähdessään joen hän tavallisesti\nvaipuu ajatuksiinsa ja katsoo melkein aina muualle, kun joku otus\nsattuu ilmestymään ampumamatkalle, minkä vuoksi hänen yrityksensä eivät\njuuri tuota mitään.\" Hän nauroi jälleen katsoen sitten minuun puoleksi\nveitikkamaisesti ja puoleksi kysyvästi.\n\n\"Ihmettelenpä, mitä te oikeastaan hommaatte\", sanoi hän.\n\n\"Minäkö? Hm, minä vain maalailen hieman\", vastasin minä.\n\n\"Niin tekee holhoojanikin joskus. Hän sanoo tekeleitään töherryksiksi,\nvaikka ne eivät olekaan niin huonoja. Tuolla riippuu pari hänen\nvalmistamaansa taideteosta.\"\n\nHän viittasi pariin vesiväriluonnokseen, jotka kullatuissa puitteissa\nriippuivat loukossa lähellä takkaa. Nousin katsomaan niitä. Toinen oli\nrakennuksesta ja toinen näköala Cheviotilta. Kummassakin oli hieman\ntaituruutta.\n\n\"Mitä te niistä ajattelette?\" kysyi tyttö. \"Ehkä olettekin oikea\ntuntija sillä alalla?\"\n\n\"Hyvin sieviä\", vastasin minä. \"Ja mielenkiintoisia minulle.\nTämänpäiväinen harhailemiseni aiheutuikin siitä, että tahdoin löytää\nhyvän aiheen. Ja luullakseni olenkin nyt löytänyt sellaisen tästä\npaikasta. Voisin maalata siitä mainion taulun, jos vain asettaisin nuo\nkukkulat takalistolle.\"\n\n\"Voi, toteuttakaa kaikin mokomin aikeenne!\" huudahti hän. \"Ja\nsitten minä pakotan holhoojani ostamaan sen teiltä, koska hän usein\nmuutenkin ostaa tauluja. Voisitte maalata minutkin siihen koirineni ja\npyssyineni. Näytän teille koirani aamulla, suloiset lemmikkini!\"\n\nSovimme mainiosti yhteen jutellessamme näin kevyeen tapaan. Ilta\nkului, mutta herra Parsleweä ei kuulunut kotiin. Söimme illallisen,\neikä hän vieläkään tullut. Ja kello kymmenen aikaan ilmoitti emäntäni\npäätöksensä.\n\n\"Hän ei tule enää tänä iltana\", sanoi hän. \"Ja nyt on jo sitä paitsi\nnukkumaanmenoaikanikin. Tibbie tulee pitämään huolta teistä, herra\nCraye, ja minä voin vakuuttaa teille, että vuoteenne on hyvästi\ntuuletettu. Älkää pelästykö huonetta. Se on aivan sen näköinen, kuin\nsiellä kummittelisi, mutta se on vain lorua.\"\n\nHän ojensi minulle kätensä, hymyili ja poistui. Hetkisen kuluttua\nvanha nainen tuli huoneeseen ja opasti minut erääseen toisessa\nsivurakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen. Se oli vieläkin\nkeskiaikaisemman näköinen kuin arkihuone, mutta tavattoman kodikas, ja\nvuoteessa oli kuumia pulloja.\n\nLuullakseni nukuin heti painettuani pääni pielukselle ja vaivuin\nraskaaseen uneen. En tiedä lainkaan, mihin aikaan yöstä minä heräsin\näkkiä säpsähtäen ja näin erään miehen seisovan vuoteeni vieressä ja\nkatselevan minua salalyhdyn valossa puoleksi epäilevästi, puoleksi\nkummastellen.\n\n\n\n\nII\n\nTOINEN VIERAS\n\n\nPonnahdin istualleni vuoteessani ja räpyttelin silmiäni valolle ja sen\npitäjälle. Vaikka olinkin vielä puoleksi nukuksissa, sain kuitenkin\njonkinlaisen käsityksen vieraastani. Hän oli askeettisen näköinen mies,\nkasvot sileiksi ajellut, nenä suuri, hienopiirteinen, huulet lujat ja\nohuet; ne samoin kuin hänen terävät, tarkkaavaiset silmänsä voivat,\nkuten myöhemmin huomasin, ilmaista moninaisia tunteita äärettömästä\nvastenmielisyydestä kummalliseen mieltyväisyyteen saakka. Ja juuri nyt\nolivat hänen silmänsä ja huulensa hyvin miellyttävät -- tosiasiassa hän\nnauroi hiljaa.\n\n\"Ei hätää, nuori herra!\" sanoi hän yhtä miellyttävällä ja pehmeällä\näänellä kuin hänen hymynsäkin oli. \"Paneutukaa pitkäksenne jälleen --\nhalusin vain katsoa, millaisen oudon linnun olimme saaneet pesäämme.\"\n\nHän nauroi jälleen lähtien ovea kohti, mutta silloin minäkin sain\nääneni takaisin.\n\n\"Herra Parslewe varmaankin?\" tiedustelin.\n\n\"Olen käytettävissänne, herra\", vastasi hän hieman ivallisen\nkohteliaasti. \"James Parslewe.\"\n\n\"Toivoakseni en ole --\" aloitin.\n\n\"Onko teillä tarpeeksi lämmin\", kysyi hän tullen äkkiä takaisin\nvuoteeni viereen ja laskien kätensä peitteelleni. \"Yö on purevan kylmä,\nettekä luullakseni ole kotoisin näiltä seuduilta.\"\n\n\"Minulla on aivan karpeeksi lämmin, kiitoksia vain\", vakuutin minä\nhänelle. \"Vuoteeni ei voisi olla mukavampi.\"\n\n\"Nukkukaa sitten uudestaan\", komensi hän naurahtaen jälleen hieman\nivallisesti ja kyynillisesti. \"Olette sydämellisesti tervetullut\nikivanhan kattoni alle.\"\n\nHän poistui sitten, sulkien tyynesti oven mennessään, minkä jälkeen\nminä tottelin hänen käskyään ja nukuin jälleen. Enkä minä herännyt,\nennen kuin tuo sama vanhus, jonka olin nähnyt istuvan keittiössä\nedellisenä iltana takan ääressä, tuli huoneeseeni tuoden minulle kuumaa\nvettä, parranajovehkeet ja teetä. Hän veti kierrekaihtimet ylös ja\nuutimet syrjään, jolloin näin taivaan olevan vieläkin harmaan ja synkän.\n\n\"Yöllä on varmaankin satanut yhä enemmän lunta?\" kysyin häneltä.\n\nHän säpsähti kuin olisi ollut tottumaton siihen, että häntä\npuhuteltiin, ja nyökäytti harmaata päätään.\n\n\"Kyllä lunta on tuiskuttanut melkoisesti, herra\", vastasi hän.\n\"Rakennuksien ympärillä on sitä monen jalan vahvuudelta.\"\n\nNousin, join teeni ja pukeuduin niin huolellisesti kuin suinkin ja\nlähdin vihdoin siihen samaan tornihuoneeseen, missä olin viettänyt\niltani nuoren emäntäni seurassa. Siellä ei ollut vielä ketään, mutta\nsuuressa avotakassa paloi räiskyvä honkavalkea, aamiaispöytä oli\nkatettu sen läheisyyteen, ja keittiöstä tunkeutui huoneeseen ruokahalua\nkiihottavia tuoksuja. Lämmittelin takan ääressä katsellen ympärilleni\nja nyt aamuvalaistuksessa, vaikka se olikin vielä niin synkkä, näin\nhuoneen paremmin. Siitä voi saada hyvin helposti käsityksen sen\nomistajan mausta -- kaunis vanha kalusto, laudoitus, kaappien ja niiden\nsisällön järjestely, kaikki osoitti kokoilijan alttiutta ja rakkautta\nniihin esineihin, joita hän hyvällä arvostelukyvyllä oli kerännyt\nitselleen. Huoneessa oli paljon hyvin mielenkiintoisia esineitä, ja\nmuudan erittäinkin veti huomioni puoleensa ehkä sen vuoksi, että\nliekit välähtelivät kirkkaasti sen kiilloitetussa pinnassa. Esine\noli pieni kuparilipas, noin kuuden tahi seitsemän tuuman levyinen\nkummallekin suunnalle, ja sijaitsi ikivanhalla tarjoilupöydällä sille\nasetettujen monien kummallisten kapineiden joukossa. Näin heti,\nettä se oli tavattoman hyvää työtä, ja sen vuoksi meninkin hetkisen\nkuluttua lähemmäksi ja otin sen käteeni. Kaikenlaiset vanhat vaski-\nja kupariesineet ovat aina kiinnittäneet mieltäni ja tämä kummallinen\npieni arkkunen tahi lipas vangitsi tarkkaavaisuuteni kokonaan. Se oli\nniin kaunis ja hieno tyynessä vaatimattomuudessaan. Se oli muuten\naivan sileä paitsi kanteen taottua vaakunaa ja kierrekoristeen alle\nkaiverrettua mielilausetta:\n\n    _Teen vain sitä, mikä minua miellyttää_.\n\nPanin kuparilippaan paikoilleen ja olin juuri kääntymäisilläni pois,\nihmetellen, mitä noilla sanoilla oikeastaan tarkoitettiin, kun huomioni\nkiintyi johonkin sellaiseen, mitä en lainkaan ollut osannut odottaa\nnäkeväni. Tarjoilupöydän kohdalla laudoituksessa, joka oli ollut\nvarjossa edellisenä iltana, mutta joka nyt näkyi tarpeeksi selvästi\nsuuresta ikkunasta tulvivassa valossa, riippui pari pientä maalaamaani\ntaulua, vesiväriluonnoksia Teesdalen maisemista. Ne olivat vuosi sitten\nolleet näytteillä taidepalatsissa ja olin myynyt ne eräälle Bond-kadun\nvarrella liikettään harjoittavalle taidekauppiaalle. Katselin juuri\nniitä neiti Durhamin tullessa huoneeseen vanhan palvelijattarensa\nkanssa, joka kantoi aamiaisruokia.\n\nTervehdimme toisiamme juhlallisesti. Sitten molemmat hymyilimme ja\npurskahdimme vihdoin nauruun. Hän nyökäytti päätään huoneen nurkkaan\npäin.\n\n\"Herra Parslewe tuli sittenkin kotiin\", sanoi hän.\n\n\"Tiedän sen. Hän pistäytyi luonani yöllä.\"\n\n\"Ei suinkaan! Miksi?\"\n\n\"Hän halusi varmaankin tietää, oliko minulla tarpeeksi peitteitä.\"\n\n\"Toivoakseni teillä oli\", kysyi hän. \"Oliko teillä? Mutta kuinka --?\"\n\nJuuri silloin avautui nurkassa sijaitseva ovi ja isäntäni tuli\nhuoneeseen. Havaitsin hänet melko pitkäksi ja reippaaksi noin\nviidenkuudetta tai kuudenkymmenen vuotiaaksi mieheksi, jonka\nkasvot olivat tavattoman henkevät. Niiden ilme oli sfinksimäinen,\nja ne voivat, kuten jo ennen olen huomauttanut, näyttää vihaisen\ntyytymättömiltä tahi liikuttavan hyväntahtoisilta. Ne olivat tarpeeksi\nmiellyttävät nyt hänen tullessaan lähemmäksi ja ojentaessaan minulle\nkätensä vanhanaikaisen kohteliaasti.\n\n\"Hyvää huomenta, herra\", kuhersi hän -- hänen äänensä rakastettavuutta\nei voida ilmaista muulla sanalla. \"Nukuitte varmaan hyvin ja\nvirkistävästi kaikkien vaivojenne jälkeen?\"\n\n\"Vaivani eivät olleet pitkäaikaisia, ja sain niistä mainion\nkorvauksen\", vastasin minä jäljitellen hänen puoleksi kujeilevaa\npuhetapaansa. \"Nukuin tavattoman hyvin, kiitoksia vain.\"\n\n\"Oivallista!\" sanoi hän hieroen käsiään. \"Niin minäkin.\"\n\n\"Teit kuitenkin hyvin ajattelemattomasti, Jimmie, herättäessäsi\nvieraamme keskellä yötä\", sanoi neiti Durham. \"Kuinka tyhmää!\"\n\nHerra Parslewe kehoitti kumartaen ja viittaamalla kapeasormisella\nkädellään minua istuutumaan aamiaispöytään suoden holhokilleen ja\nminulle miellyttävimmän hymynsä.\n\n\"No niin, en tiedä, kultaseni\", vastasi hän. \"Hänhän olisi voinut olla\nvaikka rosvo -- kaiken hyvän lisäksi.\"\n\nHän nauroi hyvin iloisesti omalle pilalleen ja kumartui puoleeni\nojentaessaan minulle lautasen.\n\n\"Olen pahoillani, että herätin teidät\", sanoi hän vieläkin hymyillen.\n\"Minusta tuntui niin hauskalta katsella teitä, koska en mielestäni\nmilloinkaan ollut nähnyt niin virkistävän viatonta nuorta kuolevaista\nelämässäni. Todellisuudessa ajattelin juuri lähteä hakemaan Madrasiaa\nkatsomaan teitä, kun satuitte heräämään.\"\n\nHän nauroi vielä sydämellisemmin tälle, ja minä siirsin katseeni\nhänestä hänen holhokkiinsa.\n\n\"Älkää välittäkö hänestä\" sanoi tyttö. \"Hän on sellainen. Hänen\nleikillisyytensä on kummallista ja joskus aivan vääräänosuvaa. Sinä\nolet omituinen mies, Jimmie, älä kielläkään sitä. Ja minä kun annoin\nsinusta niin loistavan kuvauksen eilen illalla -- kerroin, että sinä\nvarmaankin raivostuisit, jos vain saisit kuulla, etten ollut pyytänyt\nherra Crayea tänne yöksi, ja vielä paljon muutakin -- enkö tehnytkin\nniin, herra Craye?\"\n\n\"No niin, tahdon varmasti mieluummin nähdä hänen istuvan täällä\nhengissä syömässä kakkuaan kuin kaivaa hänet esille lumesta kuolleena\",\nhuomautti herra Parslewe hyväntuulisesti. \"Mutta, Craye, kuulkaahan\nnyt: satutteko olemaan tuon maisemamaalarin, Crayen, sukulainen?\"\n\n\"Olen juuri sama henkilö, herra Parslewe\", vastasin. \"Sen vuoksi olen\ntullutkin tänne. Hain eilen jotakin viehättävää aihetta.\"\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat vilpittömästä ilosta ja hän ojensi kätensä\npöydän yli puristaen sydämellisesti kättäni.\n\n\"Mikä onni!\" huudahti hän. \"Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni.\nOlette etevä nuorimies, ja minä olenkin ihaillut töitänne siitä\nhetkestä saakka, jolloin ensi kerran sain tilaisuuden katsella niitä.\nOlen ostellutkin taulujanne. Tuolla takananne esimerkiksi on pari\nmaalaamaanne vesivärikuvaa ja --\"\n\n\"Olen nähnyt ne jo.\"\n\n\"Ja yläkerrassa sijaitsevassa työhuoneessani on pari muuta\", jatkoi\nhän. \"Niin, olen todellakin hyvin iloinen! Ja te oleskelette nyt näillä\nseuduilla?\"\n\n\"Saavuin Woolerin hotelliin kolme päivää sitten katsellakseni Cheviotin\nympäristöjä\", vastasin minä.\n\n\"Lyhyeksikö ajaksi vain?\"\n\n\"Ei. Olen oman aikani herra.\"\n\n\"Sitten kun vanha Edie voi tunkeutua kinosten läpi, lähetämme hänet\nhakemaan tavaranne Woolerista, ja te saatte olla täällä kuin kotonanne,\nherra Craye\", sanoi hän nyökäyttäen päätään tavalla, mikä merkitsi,\nettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan kieltäytymisestä. \"Olen\nkuuliainen palvelijanne niin kauan, kuin tahdotte vain vierailla\nluonani.\"\n\n\"Kas niin!\" huudahti neiti Durham. \"Tiesin teidän sopivan mainiosti\nyhteen. Mutta ehkä herra Craye pelkää ikävystyvänsä.\"\n\n\"Herra Craye ei ajattele mitään sellaista\", vastasin nopeasti. \"Hän on\nvallan murtunut. Olette äärettömän ystävällinen, herra Parslewe, ja\nteidän vieraanvaraisuutenne on ruhtinaallista.\"\n\n\"Pyh!\" sanoi hän. \"Meillä tulee olemaan hauskaa. Ja silloin kun sinä\nolet läheisyydessä, tyttöseni, ei kellään ole ikävä\", lisäsi hän\nnyökäyttäen holhokilleen. \"Hän on hyvin vilkas neitonen, herra Craye,\nkoska hän on hengittänyt kukkuloiden ilmaa keuhkoihinsa.\"\n\n\"Neiti Durham kuuluu varmasti noihin ihailtaviin emäntiin, jotka\neivät voi muuta kuin tehdä vieraansa onnellisiksi\", sanoin katsahtaen\nimarteluni esineeseen. \"Ja minä olisinkin hyvin kiittämätön\", lisäsin\nvakavammin, \"ellen hyväksyisi ystävällistä kutsuanne. Lupaan, etten\nväsytä teitä.\"\n\n\"Herra Craye luulee voivansa maalata sellaisen taulun asunnostamme,\nettä kukkulatkin tulevat näkymään takalistolla, Jimmie\", huomautti\nneiti Durham. \"Sinä ostat kai sen sitten, vai mitä?\"\n\n\"Vaikene, nainen, vaikene! Sittenpähän nähdään\", vastasi herra\nParslewe. \"Täällä on hienompiakin aiheita kuin tämä vanha paikka, mutta\nette voi nähdä niitä tänään\", lisäsi hän kääntyen puoleeni. \"Lunta\non syvälti ja paksulti kaikkialla seiniemme ympärillä ja seuraavan\nvuorokauden ja ehkä enemmänkin kuluessa voitte katsella seutua vain\ntornimme huipulta. Mutta mainio katselupaikka se onkin.\"\n\nJa hän vei minut sinne aamiaisen jälkeen. Sen muurinsakaroilla\nvarustetulta huipulta oli ihmeellinen näköala ympäröiville seuduille,\nja meidän ollessamme siellä ja katsellessamme lumista maisemaa hän\nnäytteli minulle sen pääpiirteet. Silloin näin sen, mitä en ollut\nvoinut huomata edellisenä iltana, että tämä Kelpieshaw oli ehdottomasti\neristetty kaikilta puolilta, ainakin minun käsitykseni mukaan, koska ei\nläheisyydessä näkynyt ainoatakaan lammaspaimenen eikä metsänvartijan\nmajaakaan.\n\n\"Pidätte varmaankin yksinäisyydestä, herra Parslewe\", huomautin\nkatsellen ympärilleni. \"Ja tämä on varmasti yksinäinen paikka.\"\n\n\"Niin on\", myönsi hän. \"Tämä sopii minulle ja on vieläkin edullisempaa\nholhokilleni ainakin nykyään. Kun toin hänet Intiasta tänne, missä hän\non syntynyt, ryhdyin etsimään miellyttävää asuntoa näiltä seuduilta.\nJa sitten löysimme tämän linnan, joka oli silloin melkein raunioina.\nOstin tämän, laitoin kuntoon ja kalustin, toin tänne Lontoosta paljon\nsellaisia esineitä, jotka olin jättänyt sinne säilöön lähtiessäni ensi\nkerran Intiaan monta vuotta sitten. Niin asetuimme asumaan tänne. Tyttö\npitää tästä, kuten minäkin.\"\n\nHän hymyili puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti, ja me\nlaskeuduimme portaita jälleen erääseen suureen arkihuoneen yläpuolella\nsijaitsevaan huoneeseen, jossa herra Parslewe säilytti kirjojaan ja\nkokoelmiaan. Se oli jonkinlainen kirjaston ja museon välimuoto, ja minä\nvoin huomata hänen olevan melko ylpeän sinne kokoamistaan tavaroista.\nHuomasin myöskin, että isäntäni oli varakas mies, koska ainoastaan\nrikkailla on varaa sellaisten esineiden ostamiseen. Hän ryhtyi, kuten\nkaikki muinaistutkijat, näyttelemään minulle kalleimpia aarteitaan ja\nkertomaan niistä, ja kun hän huomasi minunkin tuntevan hieman tätä\nalaa, ryhtyi hän kaivamaan esille toisia esineitä vanhoista arkuista\nja kaapeista. Hänen syventyessään mielitoimeensa katselin muutamia\nvanhoihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, jotka olivat rivissä eräässä\nsyvennyksessä, ja jälleen näin erään kirjan kannessa saman vaalenneen\nkullatun vaakunan ja mielilauseen, jotka olin jo ennen huomannut\nkuparilippaan kannessa arkihuoneessa. Hän sattui kohottamaan katsettaan\nja huomasi minun katselevan sitä.\n\n\"Kuinka kummallinen mielilause tämä onkaan, herra Parslewe. Näin sen\nvanhassa kuparilippaassanne tahi -laatikossanne tuolla alakerrassa.\n'Teen vain sitä, mikä minua miellyttää.' Mitä se tarkoittaa?\"\n\nHän naurahti ivallisesti.\n\n\"Se merkitsee luullakseni sitä, että nuo ihmiset, jotka sen keksivät,\nolivat hyvin taipuvaisia noudattamaan omaa mieltään\", hän vastasi.\n\"Kuinka he sitten onnistuivat siinä, on eri asia. Tässä on esimerkiksi\nmuudan viidennellätoista vuosisadalla painettu kirja, jonka kuvat ovat\nvielä niin kirkkaat, kuin ne olisi vasta painettu. Katsokaa, kuinka\nhienoa työtä se on.\"\n\nOlin aikonut kysyä häneltä, minkä suvun vaakuna ja mielilause se\noli, koska se oli kiihoittanut uteliaisuuttani, mutta huomattuani\nhänen joko olevan välinpitämättömän asiasta tahi haluttoman sitä\nselittämään kiinnitin tarkkaavaisuuteni hänen näyttämiinsä esineisiin.\nKulutimme melkein koko aamun katselemalla hänen kokoelmiaan ja sovimme\nyhteen ihmeellisesti. En ollut kuitenkaan pahoillani, kun neiti\nDurham tuli huoneeseen vaatien minua mukaansa pihalle katselemaan\nhevostaan, koiriaan ja muita kotieläimiään. Vanha mies oli puhdistanut\npihan melkein kokonaan lumesta, mutta seinien ympärillä oli vielä\nsuuria kinoksia. Katsoin portilta niiden yli melko kärsimättömänä,\nkoska halusin tarkastella lähemmin seutua ja koska sain sellaisen\nvaikutelman, ettei neiti Durham ollut lainkaan haluton oppaaksi.\n\n\"Älkää luulko joutuvanne tänne vangiksi hyvinkään pitkäksi ajaksi\",\nhuomautti hän äkkiä keskeyttäen hiljaiset mietteeni, jotka aiheutuivat\nedessäni leviävän valkoisen laajan erämaan katselemisesta. \"Tähän\naikaan vuodesta sulaa lumi pian. Teidän ei tarvitse lainkaan hämmästyä,\nvaikka huomaisittekin sen hävinneen herätessänne huomenna, niin\npaksulti kuin sitä onkin.\"\n\n\"Jos niin käy ja me voimme lähteä liikkeelle, niin haluatteko näyttää\nminulle joitakin mielipaikkojanne?\" ehdotin minä. \"Voisin silloin ehkä\ntehdä pari luonnosta.\"\n\n\"Tietysti. Roddamin tien varrella on muudan ihana paikka. Vien\nteidät sinne heti, kun lumi sulaa, ja saatte sitten oikein hekumoida\nkatselemalla sitä.\"\n\nMeidän täytyi kuitenkin odottaa kolme päivää, ja koko sinä aikana\nisäntäni ja emäntäni tekivät kaiken voitavansa huvittaakseen minua,\nikään kuin he olisivat tunteneet olevansa pakotettuja korvaamaan\nminulle jotenkin viipymisen, vaikka minä, puhuakseni suoraan, olinkin\ntarpeeksi kiintynyt heihin persoonallisesti tarvitsematta muuta\najanvietettä. Herra Parslewe oli erikoisluonne täynnä kaikenlaisia\npäähänpistoja, hyvin leikillinen ja ivallisen järkevä. Hän oli\nnähtävästi nähnyt paljon ihmisiä ja maailmaa, ja hänen mielipiteensä\nasioista olivat yleensä yhtä mielenkiintoisia kuin huvittaviakin.\nHuomasin kuitenkin hänen tietonsa maastamme ja aikakaudestamme melko\nvanhentuneiksi; hän ei näyttänyt tietävän nykyajasta mitään, vaikka\nhänellä olikin hieno kokoelma muistelmia entisen sukupolven ajoilta.\nMutta muudan hänen satunnainen huomautuksensa selitti sen.\n\n\"Lähdin Englannista Intiaan ja Itämaihin yhdenkolmattavuotiaana\", sanoi\nhän minulle eräänä iltana tavallisen keskustelumme lomassa, \"ja näin\nkotimaan rannan uudestaan vasta viisikymmenvuotiaana. Nyt palattuani\ntakaisin ja elettyäni täällä muutamia vuosia en tahdo nähdäkään siitä\nenempää, kuin mitä näen vanhan rakkaan tornini huipulta. Täällä minä\nolen ja täällä pysynkin.\"\n\nArvailin, aikoiko hän pidättää nuoren ja kauniin holhokkinsakin siellä,\nmutta olin ollut talossa vielä niin vähän aikaa, etten uskaltanut\nkysyä sitä häneltä. Olin kuitenkin jo ehtinyt rakastua Madrasiaan;\nolisihan ollutkin outoa, ellei niin olisi käynyt. Ja aioin panna\nliikkeelle kaikki taivaan ja maan voimat saadakseni hänet omakseni.\nOlinkin sen vuoksi äärettömästi kiitollinen, kun neljäntenä päivänä\ntalvi äkkiä hävisi olemattomiin kuin taikavoimasta ja kevät otti\njälleen vallan käsiinsä valaen kukkuloille ja laaksoihin lämmintä\nja auringonpaistetta. Silloin Madrasia ja minä lähdimme talosta\njättäen herra Parslewen kirjojensa ja paperiensa pariin ja aloimme\nkuljeskella seudulla ja kehittää tuttavuuttamme onnellisissa merkeissä.\nEnsi kohtauksessamme oli ollut lohduttavaa romantiikan tuntua, mikä\nluullakseni tehosi meihin molempiin. Se ei ollut vieläkään haihtunut,\nvaan leijaili ilmassa ympärillämme, ja nyt siihen tuli lisäksi mitä\narvoituksellisimman ja kummallisimman salaisuuden aavistus.\n\nAlustavasti sen ilmaisi muudan mies, joka tuli Woopertonista ja\nRoddamista johtavaa tietä ja sattui näkemään minun ja Madrasian\nistuvan eräällä kalliopengermällä tien vieressä minun valmistaessani\npikaista luonnosta ja Madrasian katsellessa työtäni. Vieras näytti\nmatkailijalta; hänen yllään oli näet sellainen puku, joita matkailijat\ntavallisesti käyttävät. Muussa tapauksessa olisin ehkä luullut\nhäntä kauppamatkustajaksi tahi joksikin varakkaaksi kauppiaaksi,\njoka harrastaa kävelymatkoja. Hän oli melko kookas, lihavahko ja\npunakka mies, teräväsilmäinen ja, kuten hetkisen kuluttua huomasimme,\nkohteliaskin, niin, melko kohtelias käytökseltään. Hän katsoi meihin\ntarkasti ja tullessaan kohdallemme pysähtyi tien keskelle kohottaen\nlakkiaan, joka oli viimeisintä kuosia.\n\n\"Anteeksi\", sanoi hän hymyillen anteeksipyytävästi ja mielistelevästi.\n\"Voitteko sanoa minulle, sijaitseeko täällä jossakin läheisyydessä\nmuudan Kelpieshaw-niminen talo?\"\n\nMadrasia vastasi hänelle heti.\n\n\"Kolmen kilometrin päässä tuonnempana laaksossa. Ette voi kulkea sen\nsivu näkemättä sitä\", sanoi hän.\n\nMies kumarsi hymyillen jälleen mielestäni hieman liian liehittelevästi.\n\n\"Herra Parslewe asuu luullakseni siellä?\" sanoi hän. \"Herra James\nParslewe.\"\n\n\"Kyllä herra Parslewe asuu siellä\", myönsi Madrasia. \"Haluatteko tavata\nhänet?\"\n\nMies hymyili jälleen, mutta tällä kertaa arvoituksellisesti.\n\n\"Toivoakseni saan kunnian tervehtiä herra Parsleweä hänen kotonaan\",\nvastasi hän. \"Herra Parslewe -- kenties te tunnettekin hänet -- on kai\nhyvin perehtynyt muinaisesineihin ja kaikkeen sellaiseen?\"\n\n\"Hänen taipumuksensa vetävät häntä vähän sinnepäin\", vastasi Madrasia\nhieman ajattelemattomasti. \"Onko teidänkin laitanne samoin?\"\n\nMies heilautti kättään poistuen kauemmaksi meistä.\n\n\"Olen vain harrastelija, pelkkä harrastelija\", sanoi hän vieläkin\nhymyillen. \"Vain oppilas, niin sanoakseni.\"\n\nHänen kävellessään laaksoon päin katselimme häntä miettiväisinä.\n\n\"En pitänyt lainkaan tuosta miehestä\", sanoi Madrasia äkkiä.\n\n\"En minäkään, vaikka en tiedäkään, miksi. Tohtori Fellin tapauksia,\nluullakseni. Liian altis hymyilemään, vai mitä?\"\n\n\"Imelä. Ihmettelenpä, kuka hän on ja mitä hän haluaa?\"\n\n\"Hän ei missään tapauksessa näyttänyt tomukuivalta muinaistutkijalta\",\nhuomautin vielä.\n\nMutta minkänäköinen mies sitten lienee ollutkin, näimme hänet Parslewen\nseurassa tultuamme kotiin. He istuivat vastakkain takan ääressä, ja\nParslewe esitti hänet meille empimättä herra Pawleyksi.\n\n\n\n\nIII\n\nKUPARIA\n\n\nHerra Pawley, joka näytti istuvan hyvin mukavasti nojatuolissaan\nlasillinen viskiä ja soodaa lähettyvillään, hymyili meille kuin\nvanhoille tutuille. Hän oli selvästi muudan tuollaisia herrasmiehiä,\njotka kotiutuvat äkkiä joka paikassa ja jotka, kuten hetkisen kuluttua\nkävi ilmi, ovat melko ovelia ottamaan selkoa asioista. Hän alkoi\ntodellakin heti tehdä johtavia kysymyksiä.\n\n\"Luultavasti teidän tyttärenne?\" vihjaisi hän katsahtaen Madrasiaan.\n\n\"Ei lainkaan\", vastasi Parslewe niin suoraan kuin suinkin. \"Holhokkini\nvain.\"\n\n\"Hyvänen aika, ja minä kun luulin huomaavani selvää yhdennäköisyyttä!\"\nsanoi herra Pawley. \"Tämä nuori herrasmies on ehkä --\"\n\n\"Vieraani\", vastasi Parslewe. \"Herra Craye, kuuluisa taiteilija.\"\n\n\"Olen iloinen saadessani tutustua teihin\", mumisi herra Pawley.\n\"Huomasin teidän hommailevan jotakin alaanne kuuluvaa nähdessäni teidät\nja neiti -- en kuullut oikein selvästi tämän nuoren neidin nimeä, neiti\n--\"\n\n\"Durham!\" sanoi Parslewe. \"Durham!\"\n\n\"Aivan niin, neiti Durhamin. Oi, kuinka ihanaa tämä seutu onkaan, herra\nCraye, teidänlaisellenne taiteilijalle -- ja millainen mukava asunto\nteillä onkaan!\" lisäsi herra Pawley kumartaen isännällemme. \"Ja te\naioitte sanoa, herra Parslewe --?\"\n\nKatsahtaen minuun kummallisesti Madrasia poistui huoneesta, ja\nParslewe, joka jo nähtävästi oli ikävystynyt kuollakseen vieraaseensa,\nkääntyi hänen puoleensa.\n\n\"Aioin vain huomauttaa, että jos todellakin olette kiintynyt sellaisiin\nseikkoihin kuin hautakumpuihin, kiviympyröihin ja muihin sellaisiin\nasioihin, olen tuskin sopiva mies teitä neuvomaan. Minä puolestani olen\nkiintynyt pääasiallisesti kirjoihin. Jos aiotte jäädä paikkakunnalle\njoksikin ajaksi, voin antaa teille luettelon niiden kirjojen,\npaikallisten ja muiden, nimistä, jotka voitte lukea. Te voitte\nluullakseni löytää ne kaikki Newcastlen eri kirjastoista.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen, herra Parslewe\", vastasi herra Pawley.\n\"Olisin hyvin kiitollinen siitä.\"\n\nParslewe nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta. Kuulin hänen kiipeävän\nportaita kirjastoonsa, tornin seuraavaan kerrokseen. Herra Pawley\nkatsoi minuun. Silmäys oli kummallisen tarkasteleva ja arvosteleva\nantaen minulle sellaisen käsityksen, että mies arvaili juuri\nmielessään, kuinka paljon hän voi onkia tietoja minulta.\n\n\"Herra Parslewe näyttää hyvin etevältä ja oppineelta herrasmieheltä\",\nhuomautti hän. \"Harvinaisen oppineelta.\"\n\n\"Niin minustakin.\"\n\n\"Hän saa minunlaiseni miehen, joka juuri on alkanut kiinnittää mieltään\ntällaisiin seikkoihin, tuntemaan, ettei tiedäkään mitään.\"\n\n\"Ymmärrän teidät täydellisesti\", myönsin.\n\n\"Ja millaisen hirmuisen määrän harvinaisuuksia hän onkaan koonnut\nympärilleen. Esineitä jos millaisia! Kas tuollakin on muudan kapine,\njoka on kiinnittänyt huomioni puoleensa. Kuinka kaunis se onkaan!\"\n\nHän nousi äkkiä ja käveltyään lattian poikki tarjoilupöydän luo otti\nkäteensä kuparilippaan, kohotti sen valoon ja katseli sitä liioitellun\nihailevasti.\n\n\"Kaunista työtä, herra Craye, hyvin kaunista\", sanoi hän lipevästi.\n\"Tätä ei ole valmistettu eilen. Vanha vaakuna ja mielilause. Hm!\nTiedättekö sattumalta, kenen vaakuna tämä on, herra Craye?\"\n\n\"En lainkaan. Tiedättekö te?\"\n\n\"En, en missään tapauksessa. Minähän sanoin jo, tavatessani teidät ja\ntuon nuoren neidin tuolla tiellä, olevani vain oppilas ja aloittelija,\nherra Craye. Vaakuna on kuitenkin hieno ja mielilause omituinen. Mitä\nluulisitte noiden sanojen merkitsevän, herra Craye?\"\n\nEnnen kuin ehdin vastata, kuulimme herra Parslewen tulevan takaisin,\njolloin herra Pawley pani kuparilippaan paikoilleen ja palasi tuoliinsa\nnopeasti, kuin hän olisi joutunut kiinni tahi pelännyt isännän tapaavan\nhänet varastamisaikeista.\n\n\"Nämä muinaistutkijat\", mumisi hän viitaten minulle varoittavasti,\n\"minä tunnen. He eivät pidä lainkaan siitä, että heidän aarteitaan\nhypistellään. Kalliita! Vanhat pullot, jotka muille ovat vain kuuden\npennyn arvoisia, vastaavat heidän mielestään painonsa kultaa. Juuri\nniin.\"\n\nParslewe tuli huoneeseen paperiarkki kädessään. Herra Pawley otti sen\nvastaan yhtä liioitellulla kiitollisuudella kuin hän oli ihaillut\nkuparilipasta, ja hetkisen kuluttua hän alkoi tehdä lähtöä. Minä olen\naivan varma siitä, että Parslewe, toivoen siten voivansa kiirehtää\nhänen poistumistaan, tarjoutui opastamaan hänet portaita alas pihalle\nja näyttämään hänelle lyhyen oikotien nummen poikki. Niin he hävisivät\nnäkyvistä, ja kun Parslewe palasi, oli teetarjotin tuotu juuri sisään\nja Madrasia hääri sen ääressä. Hän kääntyi holhoojansa puoleen tämän\ntullessa huoneeseen.\n\n\"Jimmie! Kuka kumma tuo ihminen oli?\"\n\nParslewe nauroi istuutuessaan mielituoliinsa.\n\n\"Sitä en tiedä sen paremmin kuin sinäkään, kultaseni\", vastasi hän.\n\"Hän esitti itsensä vaatimattomaksi työtoveriksi siltä samalta alalta,\nmillä minä olen vanha mestari, kuten hän sanoi. Sanoi tulleensa\nviettämään lomaansa tänne naapuristoon, ja kuultuaan siellä puhuttavan\nminusta hän oli uskaltanut tulla tervehtimään minua. Hän halusi tietää,\nolisiko näillä seuduilla mahdollisesti joitakin tutkimisen arvoisia\npaikkoja, hautoja ja sen sellaisia. Oli kuitenkin kummallista\", jatkoi\nParslewe naurahtaen ivallisesti, \"hyvin kummallista, etten milloinkaan\nelämässäni ole tavannut vähemmän muinaistutkijan näköistä miestä.\"\n\n\"Tahi miestä, jonka puheet niistä asioista olivat vähän niin ja näin\",\nvihjaisi Madrasia.\n\n\"Hän oli koonnut muistiinsa muutamia kuluneita sananparsia jostakin\",\nhuomautti Parslewe. \"Hän sanoi ruvenneensa harrastamaan näitä asioita\npäähänpistosta, 'koska', huomautti hän kuin olisi lausunut jonkin tähän\nsaakka tuntemattoman totuuden, 'jokaisen ihmisen pitää tehdä jotakin.'\"\n\n\"Hän näyttää kuitenkin kiinnostaneen sinua\", huomautti Madrasia.\n\n\"Kyllä, miksi ei?\" myönsi Parslewe. \"Hän ei tietystikään voinut sille\nmitään, että hän minusta näytti olevan paljon paremmin kotonaan lasi\nkädessä ja piippu hampaissa kuin kirjojen ja hautakumpujen ääressä.\"\n\n\"En sittenkään voi lakata arvailemasta, mikä hänet tänne oikeastaan\ntoi\", sanoi Madrasia. \"Todellakin oikea aloittelija kirjavassa\nurheilupuvussaan ja räikeän värisessä kaulaliinassaan. Luulin häntä\njoksikin urheilevaksi kapakoitsijaksi, joka on lähtenyt lyhyelle\njalkamatkalle.\"\n\nMinä en lausunut mielipidettäni lainkaan, koska herra Pawley oli\ntodellisuudessa herättänyt minussa kummallisia epäluuloja. Olin\nhuomannut hänen omituisen, ovelan ja tutkivan katseensa, ja minusta\noli näyttänyt aivan siltä, kuin hänen matkallaan olisi ollut jokin\ntarkoitus, kuin hän olisi vakoillut meitä voidakseen tehdä jonkin\nlöydön. En sanonut siitä mitään Parslewelle enkä Madrasialle, koska\nmeillä juuri silloin sattui olemaan tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa\nkeskusteltavaa.\n\nParslewe pyysi minua jäämään taloon joksikin ajaksi, että voisin\nmaalata hänelle erään taulun. Hän piti paljon eräästä asunnon\nläheisyydessä avautuvasta näköalasta ja tahtoi välttämättä, että joku\ntaiteilija kiinnittäisi siihen oikeutettua huomiota, ja halusi sitä\npaitsi, että taulu maalattaisiin kevätvehreyden aikana, vaikka minä\nomasta halustani olisinkin maalannut sen mieluummin syksyllä. Hän oli\ntarjonnut minulle jo kelpo hinnankin siitä luvaten senkin, että saisin\nasettaa taulun näytteille ensi taidenäyttelyyn. En ollut lainkaan\nhaluton hyväksymään hänen tarjoustaan, sillä lukuun ottamatta tehtävän\nsuomia etuja merkitsi työn suorittaminen vähintäänkin kuukauden tahi\nkuuden viikon viipymistä Kelpieshawissa Madrasian seurassa. Ja minähän\nolin jo rakastunut tyttöön.\n\nSovimme teepöydän ääressä taulun maalaamisesta. Päätin aloittaa\ntyön heti, mutta ensiksi oli minun hankittava siihen sopiva kangas.\nParslewe sanoi minun varmasti saavan ostaa tarvittavan vaatteen\nNewcastlesta. Päätin siis matkustaa sinne seuraavana päivänä, hakea\nsieltä käsiini jonkun värikauppiaan ja ostaa tarvitsemani kankaan.\nSiinä tarkoituksessa saavuinkin Newcastleen noin puolenpäivän aikaan\nseuraavana päivänä, ja ensimmäinen siellä näkemäni henkilö oli äskeinen\nvieraamme, tuo hieman salaperäinen herra Pawley.\n\nHän ei huomannut minua. Minäkin näin hänet sattumalta, mutta\nhuomattuani hänet nyt päätin pitää häntä hieman silmällä. Hän seisoi\ntulevien junien portilla hajamielisenä ja nähtävästi odottaen jotakin\nhenkilöä. Etelän pikajuna saapui juuri silloin asemalle, ja matkustajat\nalkoivat tungeksia portista asema-alueelle. Hetkisen kuluttua herra\nPawley, jolla oli vieläkin samanlainen puku kuin eilen, kohotti\nlakkiaan ja kumarsi kunnioittavan huomaavaisesti. Hänen tervehdyksensä\nkohteena oli eräs vanhahko, kookas ja hyvin päättäväiseltä näyttävä\nherra, jonka suuria kasvoja koristi vanhanaikainen poskiparta\nja jonka koko olemus mielestäni, silkkihatusta paksupohjaisiin\nkiilloitettuihin kenkiin asti, ilmaisi hänen olevan jonkin perheen\nuskottu asianajaja. Se, että hän oli paljon herra Pawleytä tärkeämpi\nhenkilö, näkyi jo selvästi siitä tosiseikasta, että hän vastasi herra\nPawleyn huomaavaiseen tervehdykseen vain armollisella nyökkäyksellä ja\nluovutti heti hänen kannettavakseen matkalaukkunsa ja matkahuopansa.\nHe vaihtoivat muutamia lauseita keskenään, kävelivät sitten laiturin\npoikki hotelliin, jonka sisäänkäytävään he hävisivät, suuri mies edellä\nja herra Pawley jäljessä kuin mikäkin kantaja.\n\nUteliaisuuteni oli nyt kiihtynyt niin suureksi, että päätin oudosta\nmielijohteesta seurata Pawleytä ja valkopartaista henkilöä hotelliin\nsaadakseni jos mahdollista selville hieman enemmän heidän keskinäisestä\nsuhteestaan. Mutta ajateltuani tarkemmin lähdinkin toimittamaan omia\nasioitani. Koska tunsin hieman Newcastlea, menin erääseen kaupungin\nkeskustassa sijaitsevaan ravintolaan, joka oli hyvässä maineessa, söin\nväliaterian ja vietin siellä vielä tunnin jälkeenkinpäin. Sitten lähdin\netsimään tuota liikettä, jonka nimen Parslewe oli antanut minulle.\nSen omistajalla ei ollut sen suuruista kangaskappaletta, kuin olisin\nhalunnut, mutta hän lupasi valmistaa minulle sellaisen seuraavaksi\npäiväksi, minkä vuoksi päätin jäädä Newcastleen yöksi ja menin\nmyöhemmin illalla aseman vieressä sijaitsevaan hotelliin tilatakseni\nsieltä huoneen itselleni. Sen tupakkahuoneessa istui tuo valkopartainen\nhenkilö kirjoittamassa kirjeitä. Pawley ei ollut hänen seurassaan.\nEikä Pawley ollut hänen kanssaan silloinkaan, kun hän samana iltana\npäivällisen jälkeen tuli jälleen tupakkahuoneeseen ja istuutui tuoliin\nviereeni erääseen mukavaan nurkkaan. Mutta nyt hän ei ollut yksinään,\nvaan tuli sinne erään nuoremman keski-ikäisen terävännäköisen miehen\nkanssa, jolla myös otaksuin olevan jotakin tekemistä lain kanssa.\n\nNämä molemmat miehet olivat nähtävästi syöneet juuri päivällisensä,\nkoska tarjoilija toi heille kahvia ja likööriä, jolloin vanhempi\notti esille sikarikotelonsa tarjoten toverilleen. He rupesivat\nkeskustelemaan puhuen joskus tavallisella äänellä ja joskus taas\nalentaen äänensä kuiskauksiksi. Mutta he ehtivät tuskin sytyttää\nsikarinsa, kun pari valkopartaisen miehen lausumaa sanaa sai minut\nhöristämään korviani.\n\n\"Epäilemättä!\" hän sanoi. \"Epäilemättä on tuo kuparilipas -- sen\noleminen siellä, vaakuna ja kiehkuran alle kaiverrettu kummallinen\nmielilause -- hyvin tärkeä todistus. Heti, kun kuulin puhuttavan siitä\n--\"\n\nHän kumartui lähemmäksi toveriaan enkä pariin minuuttiin voinut kuulla\nlainkaan heidän puhettaan. Katsoessani heihin syrjäsilmällä näin\nkuitenkin nuoremman miehen kuuntelevan tarkkaavaisesti ja hyväksyvästi,\nkoska hän silloin tällöin nyökäytti päätään myöntävästi. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n\"Ja Pawleykö arveli häntä juuri sen ikäiseksi?\"\n\n\"Siitä on tietysti otettava tarkempi selko.\"\n\n\"Pawleyllä on hyvä huomiokyky\", huomautti vanhempi mies. \"Olen\nturvautunut hänen apuunsa monissa tapauksissa ja hyvällä menestyksellä.\nNiin ollen voin luottaa Pawleyn arvosteluun hänen iästään, koska se\nsopii mainiosti.\"\n\nNuorempi mies katseli sikariaan miettiväisesti hetkisen.\n\n\"Kummallista!\" sanoi hän vihdoin. \"Hyvin kummallista! Sanoisin\nkuitenkin sen olevan niin.\"\n\n\"Sitä ei luullakseni voida epäilläkään\", vastasi Valkoparta. \"En aio\nmissään tapauksessa matkustaa koko tätä matkaa ja jälleen takaisin\nsaamatta täyttä varmuutta. Minua ei vain niinkään helposti petetä!\"\nlisäsi hän korostaen voimakkaasti sanojaan ja nauraa hihittäen sitten\ntyytyväisesti. \"Ehdoton kieltokaan ei tyydyttäisi minua. Silmiini ei\nvoida heittää tomua!\"\n\n\"Te olitte siis täydellisesti selvillä kaikista olosuhteista\nkolmekymmentä vuotta sitten?\" kysyi toinen. \"Tarkoitan,\nhenkilökohtaisesti.\"\n\n\"Kyllä. Kolmekymmentäviisi vuotta sitten, määrätäksemme ajan tarkasti.\nHän on nyt kuudenkuudettavuotias, jos asia vain on niin. Niin, tiesin\nkaiken, koska olin kaikessa mukana\", vahvisti vanhempi mies.\n\n\"Erääseen tiettyyn kohtaan saakka, kuten tiedätte, erääseen varmaan\npisteeseen saakka. Jos vain pääsen lähettyville, ja Pawley sanoo sen\nkäyvän hyvin helposti päinsä, voin tyydyttää haluni melko ovelasti.\nEsimerkiksi --\"\n\nJa kerran vielä hän kumartui toverinsa puoleen alentaen ääntään, niin\nettä keskustelu muuttui kuiskailemiseksi. Ja silloin, koska pelkäsin\njollakin tavoin ilmaiseväni itseni, nousin tuoliltani, poistuin heidän\nläheisyydestään ja teeskennellen tahtovani silmäillä keskipöydälle\nlevitettyjä iltalehtiä menin huoneen toiselle puolen. Otin lehden\nkäteeni ja istuuduin muka lukemaan sitä. Mutta todellisuudessa katselin\nvielä noita kahta miestä arvaillen, mistä he oikeastaan keskustelivat.\n\nEpäilemättä se koski jollakin tavoin isäntääni, Parsleweä. Viittaukset\nkuparilippaaseen, siihen kaiverrettuun vaakunaan ja kiehkuran alla\nesiintyvään kummalliseen mielilauseeseen tarkoittivat Parsleweä. Ja\nmitä taasen Pawleyhin tuli, niin oliko hän vieraillut toistenkin\nkuin Parslewen luona? Ja Pawleyn arvostelu, joka Valkoparrasta\nnäytti tuntuvan niin arvokkaalta, viittasi tietysti Parslewen ikään.\nKaikki koski Parsleweä, eikä minun puoleltani tarvittu ajattelemis-,\npäättelemis- eikä erottelemistaitoa voidakseni käsittää, että Parslewen\nentisyyteen liittyi jokin salaisuus.\n\nMutta millainen? Minusta tuntui Parslewe, jos vain arvostelin häntä\nlyhyen, mutta hyvin läheisen tuttavuutemme perusteella, erittäin\nsuoralta ja vilpittömältä mieheltä. Hän oli kertonut minulle\npaljon itsestään. Hän oli poistunut Englannista jo hyvin nuorena,\nmatkustanut Itään, asettunut asumaan Madrasiin, ruvennut erään toisen\nenglantilaisen, Madrasian isän, liiketoveriksi, myynyt pumpulia ja\nindigoa, ansainnut suuren omaisuuden ja tuonut liiketoverinsa ja tämän\nvaimon kuoleman jälkeen Madrasian Englantiin asettuakseen asumaan sinne\nedellä kerrottuun tapaan. Kaikki tämä tuntui selvältä ja suoralta\ntarinalta, minkään huomattavan tahi salaperäisen asian liittymättä\nsiihen. Mitä nuo miehet niin ollen hakivatkaan? Sillä nyt en enää\nlainkaan epäillyt, että Pawley oli tullut Kelpieshawiin vakoojana\nhakemaan jotakin erityistä tietoa, enkä sitäkään, että hän selvästi\nolikin saanut haluamansa tiedot kyselemällä Parsleweltä ja tutkimalla\nkuparilipasta.\n\nTuo kuparilipas alkoi saada tuhoa ennustavan merkityksen ajatellessani\nsitä ja sen suhdetta tähän asiaan. Mutta millainen se suhde sitten oli?\nLipashan se vain oli ja kuparista valmistettu. Kaunista tekoa kylläkin\nja varmasti sellaisen miehen valmistama, joka oli ylpeä työstään,\nkoska hän oli kaivertanut vaakunankin siihen niin kauniisti. Mutta se\noli joka tapauksessa vain mitätön kuparilipas. Mikä siinä sitten oli\ntahi mitä siihen liittyi sellaista, mikä pakotti nämä miehet, ellei\njuuri haluamaan sitä omakseen, niin ainakin ilmeisesti kiinnittämään\nhuomiotaan sen olemassaoloon?\n\nEn nähnyt enää noita miehiä tupakkahuoneessa sinä iltana, näin vain\nvilahdukselta Valkoparran hänen mennessään nukkumaan samaan aikaan\nkuin minäkin ja samaa käytävää pitkin. Näin hänet jälleen seuraavana\naamuna kahviossa aamiaista syömässä, jolloin hän näytti kookkaammalta,\njuhlallisemmalta ja lainoppineemmalta kuin milloinkaan ennen. Mutta\nPawleytä ei näkynyt hänen seurassaan, ja rupesin ihmettelemään,\nmihin hän oli joutunut. Ehkä hän oli palannut Kelpieshawiin jälleen\nvakoilemaan, ja minäkin aioin matkustaa sinne heti, kun vain sain\nkankaani. Olin päättänyt saavuttuani kertoa Parslewelle, että\nNewcastlessa on henkilöitä, jotka puhuvat hänestä ja kuparilippaasta.\n\nKauppias, joka valmisteli kangastani, asui erään sivukadun varrella\nHaymarketissa, ja lähdin sinne vähää ennen puoltapäivää saadakseni\ntilaamani kankaan ja voidakseni sitten heti matkustaa Wooleriin. Mutta\nnoin Percykadun puolivälissä näin äkkiä Valkoparran kävelevän muutaman\naskeleen päässä edelläni. Hänen mukanaan oli sama mies, jonka kanssa\nolin nähnyt hänen keskustelevan edellisenä iltana. He juttelivat nytkin\nhyvin vakavasti ja ponnekkaasti, päättäen heidän käyttäytymisestään.\nValkoparta oli pistänyt kätensä toverinsa kainaloon ja kumartunut hänen\npuoleensa luottavaisesti, toinen kuunteli hänen puhettaan riemuitsevan\ntarkkaavaisesti. Seurasin heitä pelkästä uteliaisuudesta. He kääntyivät\nvihdoin St. Thomas-kadulle alkaen tarkastaa kauppojen kylttejä.\nValkoparta kohotti sateenvarjoaan, viitaten erääseen, ja hetkisen\nkuluttua he astuivat kauppaan. Lyhyen matkan päästä minäkin voin lukea\nkirjoituksen: _Bickerdale, pelti- ja kupariseppä_.\n\nKuparia jälleen, kuparilipas, kupariseppä -- koko juttu alkoi käydä yhä\nsalaperäisemmäksi. Tuolla nuo samat miehet, jotka olivat keskustelleet\nkuparilippaasta edellisenä iltana, olivat aikeissa mennä sellaisen\nmiehen kauppaan, joka valmisti kupariesineitä. Miksi? Halusin tietää\nsen. Ja sen sijaan, että olisin mennyt toimittamaan omia asioitani\nvärikauppaan, meninkin kadun poikki, kuljin jonkin matkaa eteenpäin ja\nkäännyin sitten pitääkseni silmällä tuota ovea, josta Valkoparta ja\nhänen toverinsa olivat kadonneet.\n\nHe viipyivät siellä noin puoli tuntia. Pysyin vahtipaikallani, vaikka\ntiesinkin olevani vaarassa myöhästyä junastani. Vihdoinkin he tulivat.\nHe nyökäyttelivät ja pudistelivat päätään, aivan kuin heidän sieltä\nsaamansa tiedot olisivat ratkaisseet kysymyksen. Valkoparta erittäinkin\nnäytti tavattoman tyytyväiseltä. He jatkoivat matkaansa nurkan ympäri\nHaymarketille, minkä jälkeen minä pelkän uteliaisuuden johtamana menin\nrohkeasti kuparisepän kauppaan. Sen omistaja, muudan vastenmielisen\nja ilkeän näköinen henkilö, vanhahko ja silmälaseja käyttävä, seisoi\ntiskin takana. Hänen terävät silmänsä kohdistuivat minuun heti niin\novelan kysyvästi, että tunsin kovasti hämmästyväni ja vähitellen\npunastuvani korviani myöten.\n\n\"Olisiko teillä\", aloitin laimeasti, \"joitakin vanhoja kupariesineitä,\njoitakin harvinaisuuksia tahi jotakin sellaista, myytävänä?\"\n\nMinusta tuntui kuin hän olisi tarvinnut kohtuuttoman paljon aikaa\nvastauksensa ajattelemiseen, ja kun se vihdoin tuli, oli se lyhyt\nyksitavuinen.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kokoan todella joskus sellaisia esineitä\", sanoin. \"Olen --\"\n\nHän kumartui äkkiä tiskin yli katsoen minuun terävästi ja tutkivasti.\n\n\"Mitä te oikeastaan tahdotte, nuorimies?\" kysyi hän tyynesti. \"Näin\nteidän vakoilevan noita herrasmiehiä.\"\n\n\n\n\nIV\n\nKESKIÖINEN VAROITUS.\n\n\nKatsahdin tahtomattani kaupan ikkunaan ja näin, että hän siitä,\nniin pieni kuin se olikin, oli varmaankin voinut keskustellessaan\nValkoparran ja tämän toverin kanssa pitää silmällä kadun toista\npuolta ja katsella minun maleksimistani lähettyvillä. Mutta hänen\ntöykeä käytöksensä haihdutti hämminkini ja kömpelyyteni; ryhdyin heti\nseuraamaan rohkeasti toista suuntaa. Tietääkseni minulla oli joka\ntapauksessa kysymysten tekoon yhtä suuri oikeus kuin Valkoparrallakin.\n\n\"Jos nyt otaksutaan minun vakoilleen heitä, niin entä sitten? Tein sen\nehkä pätevistä syistä -- hyvinkin pätevistä. Mitä te siihen sanotte?\"\n\nHän alkoi siirrellä esineitä tiskillään tarkoituksettomasti. Pidin\nhäntä yhä silmällä. Äkkiä hän kohotti katseensa hermostuneesti, mutta\nuhmaavasti.\n\n\"Ette saa urkituksi minulta mitään. Olen sanonut sanottavani jo, ja\nminua on varoitettu teidänlaisistanne miehistä.\" Sitten hänen katseensa\nmuuttui yhtä ivalliseksi kuin äänensäkin. \"Vanhoja kupariesineitä!\"\nsähäytti hän minulle. \"Teidän pitäisi hieman hävetä tunkeutuessanne\nluokseni sellaisilla verukkeilla.\"\n\nHuomasin nyt tässä piilevän jotakin ja annoin hänelle piston, suunnaten\nsen arimpaan kohtaan.\n\n\"Kupari on hyvä sana!\" sanoin minä. \"Ja ihmettelenpä, oletteko\nmilloinkaan käsitellyt tahi nähnyt erästä vanhaa kuparilipasta,\nmuutamien neliötuumien suuruista, johon on kaiverrettu vaakuna ja\nharvinainen mielilause sen alle? Oletteko?\"\n\nHän suoristautui kuullessaan kysymykseni, ja silloin tiesin hänen\nnähneen sellaisen esineen ja olin varma, että nuo juuri äskettäin\npoistuneet miehet olivat käyneet kyselemässä sitä häneltä. Ja tehtyäni\ntämän huomion pyörähdin sanaakaan puhumatta kantapäilläni ja poistuin\näkkiä kaupasta jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni.\n\nMutta jos hän oli hämmästynyt, niin olin minäkin. Mitä kummaa\nmerkitsikään tämä salaperäisyys, joka niin selvästi koski Parsleweä ja\nhänen omistamaansa kuparilipasta? Olin kävellyt kadun päähän, kääntynyt\neräässä nurkassa toiselle kadulle ja kulkenut sitäkin vielä pitkälti,\nennen kuin muistin kankaani ja junani. Käännyin takaisin, sain kankaani\nja lähdin sitten hotelliin ja asemalle. Ja tietysti, koska olin\ntukkinut nenäni toisten asioihin, olin myöhästynyt Wooleriin menevästä\njunasta, eikä sinne lähtenyt toista, ennen kuin myöhään illalla. Sen\nvuoksi söin väliaterian hotellissa ja koetin sitten viettää aikani\nniin hyvin kuin suinkin ajatellen pääasiallisesti Parsleweä, Pawleytä,\nValkopartaa, kupariseppää ja tuota kirottua kuparilipasta, kaiken tämän\nkeskipistettä. Millainen salaperäisyys liittyi heihin ja siihen? Oliko\nkysymys petoksesta, sakoilla sovittamattomasta rikoksesta vai murhasta?\nAioin joka tapauksessa kertoa Parslewelle kaikki huomioni niin pian\nkuin suinkin.\n\nMinun piti kuitenkin malttaa mieleni kello kuuteen saakka, ja kun\nvihdoin kävelin laiturille noustakseni junaani, näin Valkoparran\nseisovan erään ensiluokan vaunun ovella ja keskustelevan saman\nmiehen kanssa, joka oli mennyt hänen mukanaan kuparisepän kauppaan.\nValkoparralla oli matkalaukkunsa ja huopapeitteensä mukanaan vaunussa\n-- huomasin ne vilahdukselta mennessäni ohi -- hän aikoi siis matkustaa\njonnekin pohjoiseen samassa junassa kuin minäkin ja oli tietysti\nmenossa Kelpieshawiin.\n\nMuudan hotellin palvelijoista oli mukanani. Hän kantoi laukkuani ja\nkangaskappalettani, ja kun hän oli hakenut minulle paikan, sanoin\nhänelle:\n\n\"Tuon ensiluokan vaunun ovella seisoo pari herrasmiestä. Satutteko\nmahdollisesti tietämään, keitä he ovat?\"\n\nMies katsoi ja nyökäytti sitten päätään.\n\n\"En tunne vanhempaa herrasmiestä, herra\", vastasi hän. \"Hän oli kyllä\nviime yönä hotellissa, mutta en kuullut hänen nimeään mainittavan.\nToinen on herra Pebling.\"\n\n\"Kuka herra Pebling on?\"\n\n\"Asianajaja -- hyvin kuuluisa asianajaja täällä kaupungissamme\",\nvastasi hän. \"Pebling, Spilsby ja Pebling, asianajajia -- Grey-kadun\nvarrella. Kaikki tuntevat hänet.\"\n\nLähdin niin ollen matkalle Kelpieshawiin lain ja salaperäisyyksien\ntäyttämässä ilmapiirissä -- kuvittelin saman ilman käyvän paksuksi\nValkoparran ympärillä hänen istuessaan ensiluokassa (minä taasen\nmatkustin kolmannessa luokassa pikemminkin periaatteellisista kuin\nsäästäväisyyssyistä) ja sekaantuvan hänen hienon sikarinsa sauhuun.\nOlisin antanut melko paljon, jos vain olisin saanut tietää ne\najatukset, jotka piilivät hänen suuren, juhlallisen ja sovinnaisen\nolemuksensa takana, mutta tiesin saavani ehkä kuulla paljonkin\nhuomenna. Sitä, että hän oli matkalla Kelpieshawiin, en epäillyt enää.\n\nOli jo myöhäinen ilta saapuessamme Wooleriin, todellakin niin\nmyöhäinen, että olin jo päättänyt viettää yöni siellä ja matkustaa\nKelpieshawiin varhain aamulla. Aavistin, että Valkoparta menisi\ntietysti parhaimpaan hotelliin, mihin minäkin aioin, ja luulottelin\nsaavani tietää jotakin enemmän hänestä, ehkäpä päästä jutteluunkin\nhänen kanssaan. Päättäen siitä, mitä olin nähnyt Newcastlessa, oli hän\nluullakseni melko puhelias mies, ja Woolerissa oli hänellä hyvin pienet\nmahdollisuudet tämän taipumuksensa toteuttamiseen. Jos minä vain nyt\nvoisin päästä hänen kanssaan puheisiin tupakkahuoneen takan ääressä,\nniin --\n\nMutta heti kun juna saapui Woolerin asemalle, huomasin, että\nValkopartaa oli odotettu ja tultu vastaan asemalle. Niin, hänet\notettiin vastaan hyvin kohteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti,\nja vastaanottaja oli muudan sotilaan näköinen hienoon, tummaan,\nnauhoilla ja napeilla koristettuun virkapukuun pukeutunut mies, joka\nnäytti pitävän suurenmoisena kunnianosoituksena, kun Valkoparta --\nhuomasin sen selvästi -- ojensi hänelle pari sormeaan tervehdykseksi.\nHe keskustelivat pari minuuttia ja sitten, puhuen luottavaisesti\nkeskenään, kuten näytti, lähtivät kävelemään rinnakkain. Ja kulkiessani\njuuri heidän takanaan pois asemalta tulin yhä tiedonhaluisemmaksi.\n\n\"Kuka tuo virkapukuinen mies on?\" kysyin sähköttäjältä, joka kokosi\nmatkalippuja uloskäytävällä.\n\n\"Herra Hilgrave\", vastasi hän heti. \"Poliisikomissaari. Kiltti\nherrasmies, mutta hän ei ole ollut täällä vielä pitkääkään aikaa.\"\n\nMenin hotelliin ihmetellen, mitä kummaa Valkoparralla oli tekemistä\npaikallisen poliisikomissaarin kanssa. Ja päästyäni hotelliin\nhuomasin heidän olevan toistensa seurassa. Valkoparta aloitteli\njuuri myöhästynyttä päivällistään kahviossa, Hilgrave istui hänen\nvieressään virkistäen itseään viskillä ja soodalla ja kuunnellen hyvin\ntarkkaavaisesti hänen puhettaan. Minäkin annoin lämmittää itselleni\nhieman päivällistä kuulematta kuitenkaan mitään noiden molempien\njuttelusta. Keskustelu näyttikin varsin yksipuoliselta: Valkoparta\nnähtävästi selitteli ja poliisikomissaari nyökäytteli myöntävästi\npäätään. Mutta tämän keskustelun lopulla sain kuitenkin joitakin\ntietoja. Kun Valkoparta oli lopettanut aterioimisensa, kutsui hän\ntarjoilijan luokseen antaen tälle muutamia äänekkäitä käskyjä. Hänet\noli herätettävä kello seitsemän aikaan huomenaamulla ja hänelle oli\ntuotava kuumaa vettä ja teetä. Aamiaisen piti olla valmiina juuri\nkahdeksan aikaan -- täsmälleen. Ja kello yhdeksän aikaan piti kaupungin\nparhaimpien hevosten olla paikalla viedäkseen hänet Kelpieshawiin.\nKuinka kaukana Kelpieshaw onkaan -- viiden- vai kuudentoista kilometrin\npäässä? Hyvä sitten -- juuri yhdeksän aikaan, täsmälleen.\n\nKun tämä oli saatu järjestetyksi, kääntyi Valkoparta Hilgraven puoleen\nystävällisesti.\n\n\"No niin\", sanoi hän tavallisella äänellään, koska hänellä nähtävästi\nei ollut mitään salattavaa enää, \"mitä sanotte sikarista? Täällä on\nluullakseni tupakkahuonekin jossakin?\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen, herra Charles\", vastasi komissaari.\n\"Tupakkahuone on juuri lämpiön toisella puolen.\"\n\nHeidän mentyään kertasin mielessäni asiat nopeasti. Kello oli silloin\nmelkein kymmenen, ja tunsin jo tarpeeksi Kelpieshawin kotoisia oloja\ntietääkseni siellä mentävän varhain levolle. Mutta vaistomaisesti\ntunsin, että Parslewen piti saada tietää uutiseni, ja aavistin, ettei\nminun sovi siirtää niiden kertomista aamuun. Menin sen vuoksi lämpiöön\nja saatuani harjaajan käsiini vein hänet sivulle tiedustellen häneltä\nmahdollisuuksia hevosen saamiseen, vaikka jo olikin niin myöhäinen. Hän\nsaikin hankituksi minulle kyydin melko pitkän ajan kuluttua suurella\nvaivalla, ja pidin tarkan vaarin siitä, ettei hän eikä ajaja saaneet\ntietää matkani päämäärää, ennen kuin olin päässyt kauaksi hotellista.\n\nViimeinen pätkä Kelpieshawin tiestä oli sellaisessa kunnossa, etteivät\najopelit voineet liikkua muuten kuin matelemalla, ja puoliyö oli\njo melkein käsissä, kun näin vanhan rakennuksen tornin kuvastuvan\ntummana ja aavemaisena kuun valaisemaa taivasta vasten. Kuten olin\nodottanutkin, ei mistään ikkunasta näkynyt tulta, ei edes tornin\nylimmästä kerroksestakaan, missä Parslewellä oli kirjastonsa. Tunsin\nitseni melko yksinäiseksi ajopelien poistuttua seisoessani tuulen\nlakaisemalla pihalla yksinäni. Koputin tornin oveen monta kertaa\nsaamatta vastausta, ja tietäessäni seinien ja ovien paksuuden aloin\njo pelätä, ettei minkäänlaista koputusta voitaisi kuulla ja että\nminun olisi pakko viettää yöni jossakin ulkohuonerakennuksessa. Mutta\nkoputukseni herätti koirat, jotka rupesivat hurjasti haukkumaan.\nSilloin aukeni muudan ikkunakin ja Tibbie Muirin vihainen ääni kuului\nkysyvän, kuka kummassa siellä pihalla piti sellaista meteliä.\n\n\"Älkää olko vihainen, Tibbie\", huusin minä. \"Minähän täällä vain olen.\nIlmoittakaa isännällenne, että olen palannut takaisin, ja päästäkää\nminut sisään.\"\n\nHetkisen kuluttua tuli herra Parslewe itse avaamaan. Hän ei näyttänyt\nlainkaan hämmästyneeltä, soi vain minulle yhden ivallisia hymähdyksiään.\n\n\"No niin, nuori herra\", sanoi hän kohottaen lamppuaan ja katsoen minuun\ntarkasti minun tullessani sisään, \"te olette hieman väsyneen näköinen\".\nSitten hän oikullisella ja leikillisellä tavallaan alkoi sulkiessaan ja\nlukitessaan suurta ovea lausua dramaattisesti:\n\n    \"'Vaikk' mies ol' heikko, arkakin, hän sentään jotain voi,\n    kun tulen liekit riehuivat ja sotatorvi soi;\n    luo Priamon hän kiiruhti, kun päivä valkeni,\n    ja verhon syrjään sysäten hän suunsa aukaisi:\n    Puol' Troijaas' tulen uhrina on tällä hetkellä,\n    ja vihollinen viipyy viel' kaupungin vierellä!'\n\n\"Mutta menkää vain arkihuoneeseen, Craye, niin katsotaan, voiko tippa\nviskiä vaikuttaa teihin virkistävästi.\"\n\nHän nauroi jälleen työntäen minua portaita ylös ja minä menin\nmielellänikin.\n\n\"Herra Parslewe\", sanoin, \"en ole heikko, en arka enkä surullinenkaan,\nmutta minun on vilu, koska yö on kylmä ja tuo kurja vanha umpivaunu,\njonka onnistuin saamaan, oli niin vetoinen. Ja mitä taasen Priamoon ja\nTroijaan tulee, on minulla kerrottavana muudan tarina, joka voittaa\nsenkin.\"\n\n\"Niinkö? Keskiöisiä tarinoita kannattaa tavallisesti kuunnella, ja jos\nteidän on kylmä, on tuolla luullakseni vielä hieman tultakin, jonka me\npian voimme kohentaa paremmin palamaan. Mutta --\"\n\nOlimme silloin juuri portaitten yläpäässä, kun Madrasia huusi äkkiä\nhuoneestaan.\n\n\"Jimmie, onko siellä hän?\" kysyi hän välittämättä kieliopista\nkiihkeydessään. \"Ja mitä hän haluaa näin myöhäiseen?\"\n\n\"Niin, minä täällä olen!\" huusin vastaan. \"Ja minä olen saapunut\nturvallisesti ja terveenä perille huolimatta kaikista seikkailuistani\n--\"\n\n\"Tuo saa jäädä huomiseen\", keskeytti Parslewe työntäen minut\nhuoneeseen. \"Mene sinä vain nukkumaan jälleen, tyttöseni!\" Hän\nsulki oven, veti paksut verhot sen eteen ja kohennettuaan tulta ja\nsytytettyään lampun hän kaatoi meille molemmille lasillisen viskiä\nkarahvista ja sytytti piippunsa. \"Ja millainen on tarinanne, Craye?\"\nkysyi hän.\n\nOlin ajatellut sen kertomista koko matkan ajaessani Woolerista ja\nmiettinyt parasta tapaa, kuinka voisin parhaiten esittää eri tilanteet\nhänelle. Olin katsonut parhaimmaksi kertoa kaikki johdonmukaisesti,\njotta hän itse saisi tehdä johtopäätöksensä ja keskeyttää puheeni\nhalutessaan. Sen vuoksi aloitinkin alusta, siis tietysti siitä\nhetkestä, jolloin huomasin Pawleyn odottelevan etelästä saapuvaa\njunaa. Katselin häntä tarkasti kertoessani tarinaani, koska halusin\nvälttämättä nähdä, millaisen vaikutuksen se teki häneen ja kuinka\nsamat asiat, jotka olivat vaikuttaneet minuun, vaikuttaisivat\nhäneen. Siirtyessäni kohdasta toiseen huomasin hänen olennossaan\njotakin kummallista, puoleksi leikillistä ja puoleksi kyynillistä\nkylmäverisyyttä; hänen kasvonsa pysyivät muuttumattomina, paitsi\npientä välkettä hänen silmissään, ja vain kerran hän näytti heikkoja\nhämmästymisen merkkejä liikuttamalla hieman huuliaan viitatessani\nensi kerran kuparilippaaseen. Ja pari kertaa hän hymyili nyökäytellen\nvähän päätään. Ensi kerran se tapahtui silloin, kun rupesin puhumaan\nkuparisepän kaupasta, jolloin hän liikahti hieman sanoen hiljaa:\n\n\"Tarkoitatte varmaankin vanhaa Bickerdalea\", ja toisen kerran, kun\nsanoin poliisikomisaarin nimittäneen Valkopartaa herra Charlesiksi. Hän\npurskahti oikein nauruun kuullessaan sen.\n\n\"Hyvin mahdollista, kylläkin\", mumisi hän. \"Hän on kyllä sellainen,\nettei hän aja herra Charlesia ulos. Mutta en ollut kuullut siitä.\"\n\n\"Siinä on koko juttu, herra Parslewe\", lopetin minä. \"Jätin herra\nCharlesin ja poliisikomissaarin polttamaan sikarejaan ja juomaan\nviskiään. Näin heidät tupakkahuoneen avoimesta ovesta, ja he näyttivät\nkilistelevän lasejaan miesten tapaan. Sitten matkustin läpi yön\nkertomaan teille.\"\n\n\"Niin. Mutta kertomaan minulle -- mitä?\"\n\n\"Sen, mitä jo olen kertonut.\"\n\nHän katsoi minuun kummallisen kysyvästi.\n\n\"Kuulostaa melko salaperäiseltä, vai mitä, hyvä mies?\"\n\n\"Minusta ainakin tavattoman salaperäiseltä\", vastasin.\n\nHän hieroi miettiväisesti leukaansa ryypäten sitten lasistaan.\n\n\"Te olette epäilemättä huvittanut itseänne muodostamalla siitä\nteorioja?\" vihjaisi hän.\n\n\"Enkä ole\", vastasin minä. \"Juttu on liian mutkallinen teorioille,\nherra Parslewe. Tarkoitan, että se on liian sotkuinen minulle.\"\n\n\"No niin, sanokaamme sen sijaan, että olette ajatellut sitä\", huomautti\nhän kuivasti. \"Kai olette miettinyt sitä kovastikin?\"\n\nViittasin hänen takanaan sijaitsevaan tarjoilupöytään.\n\n\"Olen tietysti ihmetellyt, mitä kummaa tuolla kuparilippaalla\non tekemistä asiassa? Saan kuulla erään lihavan, juhlallisen ja\nitsetietoisen matkustajan, joka ehkä on tullut tänne Lontoosta saakka,\npuhuvan tuosta kuparilippaasta eräässä Newcastlen hotellissa. Muudan\nNewcastlen kauppias joutuu hämilleen, kun mainitsen hänelle samasta\nkuparilippaasta. Ja tuolla on tuo sama lipas liekkien kirkastamana.\"\n\n\"Niin, siinä se on ja siihen se jääkin, hyvä herra!\" Hän sulki huulensa\ntuolla lujalla tavalla, minkä olin oppinut tuntemaan jo melko hyvin\nhuolimatta lyhyestä tuttavuudestamme, ja kun hän avasi ne jälleen,\nteki hän sen hymyilläkseen. \"Mutta se ei selitä mitään, Craye, vai\nselittääkö?\"\n\n\"Ei ainakaan minulle\", myönsin.\n\nHän nousi, heitti pari kolme pientä halkoa tuleen ja asettuen seisomaan\nselin siihen työnsi kätensä aamunuttunsa taskuihin. Hän veti haikuja\nsuuresta piipustaan jonkin aikaa tuijottaen huoneen varjoisiin nurkkiin\nja sitten äkkiä purskahti nauruun.\n\n\"Voitte kertoa tämän kaiken Madrasialle huomenna\", sanoi hän. \"Se tulee\nkiinnostamaan häntä.\"\n\n\"Saattamaan hänet ymmälle, tarkoitatte kai.\"\n\n\"No, molempia sitten, koska ne eivät eroa paljonkaan toisistaan. Ja\nilahduttamaan häntä myös, koska hän ajatteli -- naisena ja omaten\nnaisellisen aavistuskyvyn -- että herra Pawley oli -- on, jokin\nsellainen herrasmies kuin hän näyttää olevankin.\"\n\n\"Luulette siis Pawleyn tulleen tänne tietyssä tarkoituksessa tekemään\nhavaintoja?\"\n\n\"Ehkä\", vastasi hän kylmästi. \"Silloin se ei kuitenkaan juolahtanut\nmieleenikään, koska luulin miehen puhuvan totta, vaikka hänen\nmuinaistieteelliset harrastuksensa eivät kiinnittäneetkään mieltäni.\nMutta silloinhan mies sanoikin itseään harrastelijaksi, oppilaaksi. Ja\nhän olikin kieltämättä sellainen.\"\n\n\"Minä taasen luulen, että herra Pawley oli vakooja.\"\n\nTein tämän suoran väitteen siinä tarkoituksessa, että pääsisin selville\nParslewen ajatuksista. Mutta lausuttuani sen näin heti, ettei hän\ntarttuisi siihen. Hänen olennossaan oli jotakin sellaista, mikä ilmaisi\nminulle, ettei hän tulisi sanomaan sanaakaan salaisuuden selittämiseksi\n-- ei ainakaan vielä. Mutta juuri silloin satuin muistamaan jotakin.\n\n\"Olen unhottanut erään tapauksen, joka ei tuntunut minusta silloin\nminkään arvoiselta. Pawleyn ollessa täällä jätitte meidät kahden tähän\nhuoneeseen mennessänne yläkertaan kirjoittamaan jotakin luetteloa\nhänelle. Teidän poissaollessanne hän otti kuparilippaan käteensä ja\nhuomautettuaan jotakin sen taiteellisesta valmistustavasta kysyi\nminulta, tiesinkö minä, kenen vaakuna siinä oli, ja teki sitten vielä\nmuutamia muitakin kysymyksiä. Hän näytti epäilyttävän uteliaalta.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\n\"Koska päähäni jälkeenpäin pälkähti, että Pawley olisi ehkä voinut\nvastata siihen kysymykseen itsekin\", vastasin minä. \"Vaikka hän\ntiesikin sen, kysyi hän kuitenkin sitä minulta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa mies tiesi hieman enemmän vaakunatieteestä kuin\nvanhoista hautakummuista\", huomautti hän ivallisesti naurahtaen.\n\"Kertokaa tämäkin Madrasialle huomenna, koska hän pitää sepitetyistäkin\nsalaisuuksista ja tässä on muudan todellinen oikeasta elämästä. Juokaa\nlasinne pohjaan, ja lähdetään sitten nukkumaan.\"\n\nYmmärsin, että oli aivan toivotonta vaatiakaan minkäänlaista selitystä\nParsleweltä. Tiesin senkin, että hän voisi kertoa minulle melko paljon,\njos hän vain haluaisi. Mutta koska tämä kaikki ei missään tapauksessa\nliikuttanut minua, nousin.\n\n\"Sain tarvitsemani kankaan\", kerroin hänelle poistuessamme huoneesta.\n\"Nyt on kaikki valmista.\"\n\n\"Silloinhan voitte aloittaa taulunne maalaamisen. Hyvää yötä!\"\n\nHän nauroi minulle tieten tahtoen sanoessamme hyvää yötä toisillemme\nhuoneeni ovella, minkä jälkeen hän meni omaan huoneeseensa. Hänen\novensa sulkeutui, ja kummallinen vanha talo kävi hiljaiseksi.\n\nNukuin kuin tukki lopun yöstä -- niin raskaasti todellakin, että oli jo\nmelko myöhäinen herätessäni. Koetin kiiruhtaa niin paljon kuin suinkin\najaessani partaani ja pukeutuessani, sillä luulin olevani myöhässä.\nIhmeekseni olinkin ensimmäinen arkihuoneessa. Takassa paloi iloinen\nvalkea, pöytä oli katettu, ja lautasellani näin minulle osoitetun\nkirjeen, ja Madrasian lautasella oli samanlainen hänelle osoitettu.\nSieppasin omani ja tunsin Parslewen sotkuisen käsialan. Mursin sinetin\nja tuijotin ihmetellen siihen, mitä hän oli kirjoittanut puolelle\npostipaperiarkille.\n\n\"Hyvä Craye!\" sanottiin siinä, \"te olette hyvä mies ja luottamusta\nherättävä. Pitäkää huolta tytöstä, kunnes joko kuulette minusta jotakin\ntahi tapaatte minut jälleen. Se, mitä kerroitte minulle varhain tänä\naamuna, taivuttaa minut uskomaan, että minun on lähdettävä heti\ntoimittamaan erästä mahdollisesti hyvinkin tärkeää asiaa. Voikaa hyvin.\nJ. P.\"\n\nOlin tuskin lukenut tämän todellakin tärkeän kirjeen, kun Madrasia\nriensi huoneeseen. Hän hyräili jotakin vanhaa kansanlaulua. Mutta se\nkeskeytyi heti, kun hän huomasi minun viittaavan hänen lautaselleen\nasetettuun kirjeeseen.\n\n\n\n\nV\n\nCHARLES SPERRIGOE\n\n\nSeisoin paikoillani vaieten ja katsellen Madrasiaa, kun hän repi\nkuoren auki, veti sieltä esille paperisuikaleen (Parslewe oli, olin\nsen jo aikoja sitten huomannut, suuri saituri paperin käyttöön nähden\nja raapusteli viestejään ensimmäiselle sopivalle suikaleelle) ja\nluki siihen kirjoitetut sanat. Hänet otsansa matalat, hämmästyksen\naiheuttamat juovat muuttuivat syviksi rypyiksi, ja liikkeellä, jota\ntuskin voidaan kuvata, hän työnsi paperin pöydän yli minulle.\n\n\"Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?\" huudahti hän. \"Ja missä hän on?\"\n\nVilkaisin tähän toiseen viestiin, joka mahtui yhdelle riville.\n\n\"_Ole kiltti tyttö ja tee käskyjeni mukaan_.\"\n\n\"Tee käskyjeni mukaan!\" lisäsi hän. \"Taivas varjelkoon, kuka tässä\nsitten on käskijänä?\"\n\nOjensin hänelle vaieten kirjeeni ja hän näytti yhä hämmentyneemmältä\nluettuaan sen.\n\n\"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?\" kysyi hän. \"Onko -- mutta hän on\nnähtävästi mennyt tiehensä. Ja sen johdosta, mitä olette kertonut\nhänelle. Mitä --? Mutta odottakaahan!\"\n\nHän soitti pientä tiukua, joka oli asetettu pöydän nurkalle, ja ennen\nkuin sen kimeä ääni oli lakannut kuulumasta, tuli vanha palvelijatar\nnopeasti huoneeseen.\n\n\"Tibbie\", sanoi Madrasia, \"onko herra Parslewe matkustanut ja milloin?\"\n\n\"Hän lähti kello viiden aikaan tänä aamuna, neiti\", vastasi Tibbie.\n\"Hän vain koputti ovelleni ja sanoi viipyvänsä poissa pari kolme\npäivää, siinä kaikki. Hänen lähdettyään katsoin ikkunasta ja näin hänen\nratsastavan pois ponillaan.\"\n\n\"Mihin päin?\" kysyi Madrasia.\n\n\"Nummen poikki, neiti\", vastasi Tibbie. \"Roddamiin päin.\"\n\nMadrasia epäröi hetkisen, nyökäytti sitten päätään ja kääntyen pöytään\npäin alkoi kaadella kahvia kuppeihin, jolloin vanha nainen poistui. Ja\nkuin aloittaakseni holhoojatointani käänsin tarkkaavaisuuteni kuumiin\nruokiin.\n\n\"Kalaa vai liikkiötä?\" kysyin minä.\n\n\"Hiiteen molemmat!\" vastasi Madrasia. \"No, kalaa sitten. Mitä tämä\nsalaperäisyys merkitsee? Mitä kerroitte hänelle viime yönä?\"\n\n\"Tänä aamuna, pikemminkin\", sanoin minä. \"Varhain tänä aamuna. Niin,\nminunhan piti kertoa sama teillekin, koska hän luuli sen kiinnostavan\nteitä paremmin kuin jokin sepitetty tarina. En kuitenkaan tiedä, mitä\ntämä kaikki merkitsee. Toivoisin tietäväni. Mutta ehkä te olette\nparemmin perillä siitä.\"\n\n\"Ehkäpä, kunhan vain ensin kerrotte minulle asian.\"\n\nJa suupalojen lomassa kerroin hänelle kaikki seikkailuni siitä\nhetkestä alkaen, jolloin huomasin Pawleyn, siihen saakka, jolloin\nlöysin Parslewen kirjeen lautaseltani. Kun viittasin ensi kerran\nkuparilippaaseen, kääntyi hän katsomaan tuota salaperäistä kapinetta,\njoka oli tavallisella paikallaan sivupöydällä, ja kun lopetin\nkertomukseni, tuijotti hän siihen jälleen.\n\n\"Juuri niin!\" sanoin. \"Toivoisin voivani kertoa enemmän, mutta en\nvoi. Ja minäkin haluaisin tietää juuri saman kuin tekin -- mitä tämä\nkaikki tarkoittaa? Tämä on joka tapauksessa ensiluokkainen salaisuus.\nPawley saapuu tänne ja hänen huomataan tarkastelevan kuparilipasta.\nMatkustettuani Newcastleen näen Pawleyn tapaavan siellä erään\npulleanaamaisen valkopartaisen vanhan herran. Kuulen tämän henkilön\nkertovan kuparilippaasta eräälle toiselle miehelle, joka on kuulemma\nmyös asianajaja. Joudun sitten sanaharkkaan erään kuparisepän kanssa,\njonka tiesin varmasti tuntevan ja nähneen tuon saman kuparilippaan, ja\nsitten joudun vielä muihin seikkailuihin. Tulen kotiin ja kerron kaiken\nParslewelle, ja Parslewe pakenee yöllä ja luovuttaa teidät --\"\n\n\"Kiitoksia vain, mutta hänen olisi pikemminkin pitänyt jättää teidät\nminun holhoukseeni\", sanoi Madrasia. \"Ja älkää unhottakokaan sitä, että\nhänen poissaollessaan olen minä isäntänä. Viis siitä, mitä hän sanoi --\nja teidän on oltava niin hyvä ja tottelevainen kuin suinkin. Peruutan\nhänen määräyksensä ja olen siis nyt erottanut teidät virastanne.\nAjattelen kuitenkin --\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyin minä nöyrästi.\n\nHän viittasi haarukallaan tarjoilupöytään.\n\n\"Kuparilipasta. Voisinko muuta?\"\n\nOtin hieman enemmän liikkiötä ja jatkoin syömistäni jonkin aikaa vaiti\nja miettien.\n\n\"Ehkä se on noiduttu\", huomautin vihdoin, \"kuin satujen aarrearkku.\"\n\n\"Älkää nyt puhuko tyhmyyksiä. Kuta enemmän tätä ajattelen, sitä\nvarmempi olen siitä, että tämä on tahi voi ainakin olla hyvinkin vakava\nasia. Ensiksikin, tuo lipas ei ole aina ollut tuossa paikassa, ei tässä\ntalossakaan.\"\n\n\"Eikö?\" sanoin minä kysyvästi.\n\nHän vaikeni hetkiseksi voidakseen miettiä. Sitten hän kääntyi\nluottavaisesti puoleeni.\n\n\"Koska Jimmie on uskonut minut teidän hoitoonne\", sanoi hän\nmielistelevästi, \"niin --\"\n\n\"Tehän sanoitte minulle juuri äsken peruuttavanne hänen määräyksensä ja\nrupeavanne itse päälliköksi.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta ymmärrätte varmasti tarkoitukseni! Ja koska hän\nkäski teidän kertoa minulle kaikki nämä kummalliset seikkailunne, ei\nluullakseni ole mitään syytä, miksi en voisi olla yhtä suora teitä\nkohtaan. Minusta tuntuu näet siltä, että olemme joutuneet tilanteeseen,\njossa vilpittömyys on suotavaa.\"\n\n\"Aivan varmasti, minun mielestäni.\"\n\n\"No, hyvä sitten\", jatkoi hän. \"Muistan tuon kuparilippaan tulon tänne.\"\n\n\"Oikeinko totta?\"\n\n\"Jimmie\", jatkoi hän, \"käyttääkseni hänestä samaa nimeä, jolla\nolen nimittänyt häntä polvenkorkuisesta asti, on hyvin kummallinen\nhenkilö, paljon kummallisempi kuin te voitte aavistaakaan. Hänellä on\npäähänpistoja -- ei lääketieteellisiä eikä patologisia, mutta oikkuja\nkuitenkin. Ne esiintyvät hyvin monella eri tavalla. Muudan niistä on\nesimerkiksi sellainen, että hän lähtee tiehensä äkkiä yksinään --\nJumala ties, minne.\"\n\n\"Kuten tässäkin tapauksessa\", sanoin minä.\n\n\"Aivan niin. Tämä ei ole millään tavalla ensi kerta. Hän vain\nyksinkertaisesti poistuu, eikä hänestä kuulla eikä tiedetä mitään,\nennen kuin hän palaa takaisin yhtä odottamatta kuin oli lähtenytkin.\nJa tavallisesti -- luulenpa todellakin aina -- tuo hän palatessaan\njoitakin esineitä mukanaan.\"\n\n\"Hyvin ymmärrettäväähän se on. Hän on silloin ollut hakemassa\nharvinaisuuksia.\"\n\n\"Ehkä, mutta miksi niin salaisesti?\"\n\n\"Sellainen kuuluu asiaan. Kuta enemmän salaperäisyyttä, sitä enemmän\nhuvia. Ihmisluonne ja erittäinkin muinaistutkijan luonne on sellainen.\"\n\n\"No niin, noin kaksi- tahi viisitoista kuukautta sitten hän lähti\nsamalla tavalla kuin nytkin\", sanoi Madrasia. \"En tiennyt silloinkaan,\nmissä hän oli ollut, koska hän ei milloinkaan kerro matkoistaan.\nMutta kun hän palasi, toi hän kuparilippaan mukanaan. Hän kiilloitti\nsen samana iltana, jolloin hän tuli kotiin. Ihailin sitä tietysti ja\nkysyin, mistä hän oli sen saanut. Hän vastasi saaneensa sen sattumalta\nkäsiinsä, kuten hän aina sanoo. Epäilemättä jossakin kadulla tai\npellolla tai jossakin raitiovaunussa tai junassa. Mutta sellainen on\nniin Jimmien tapaista. Ja samalla kertaa hän toi mukanaan muutamia\nvanhoja kirjojakin -- hyvin vanhoja ja tavattoman harvinaisia -- joista\ntein erään huomion, vaikka en ole milloinkaan sanonut hänelle sanaakaan\nsiitä.\"\n\n\"Mitä te huomasitte niissä?\"\n\n\"Kirjat ovat yläkerrassa hänen kirjastossaan, ehkä olette jo nähnytkin\nne. Jokaisessa kirjassa on nimikilpi vaakunoineen ja mielilauseineen,\njotka ovat aivan samanlaiset kuin kuparilippaassakin.\"\n\n\"Olen nähnyt nuo kirjat ja vaakunatkin. Omituista ja tärkeää.\"\n\n\"Miksi tärkeää?\"\n\n\"Koska ne näyttävät olevan peräisin samasta paikasta. Hän ei siis\nkertonut teille mitään siitä, mistä hän oli saanut nuo esineet?\"\n\n\"Hän ei kerro milloinkaan kellekään mitään siitä, mistä hän hankkii\nnoita esineitä -- ei milloinkaan. Hän tuo ne vain kotiin ja asettaa\nne jonnekin ja siinä kaikki. Kuparilipas katosi kuitenkin äskettäin\njoksikin aikaa. Huomasin sen ja hän suvaitsi ilmoittaa minulle\nvieneensä sen korjattavaksi eräälle miehelle Newcastleen.\"\n\n\"Oo!\" huudahdin minä. \"Nyt käsitän jo jotakin. Tuo mies oli kupariseppä\nBickerdale. Tietysti!\"\n\n\"Olen jo ajatellut sitä -- huomasin sen heti teidän kertoessanne\nBickerdalesta. Mutta entä sitten?\"\n\n\"Hm! Kysymystänne kannattaa ajatella. Entä sitten, todellakin! Luulen\nkuitenkin jonkun olevan hyviin kiintyneen tuohon kuparilippaaseen,\nmutta miksi, sen tietää yksin Jumala. Tuo lihava valkopartainen vanhus,\nesimerkiksi. Ja tästäpä minä muistankin, että hän saapuu tänne tänään\nyhtä varmasti kuin kohtalo. Mitä nyt sanommekaan hänelle?\"\n\n\"Tarvitseeko meidän sanoa muuta kuin että isäntä on tipotiessään?\"\nkysyi Madrasia.\n\n\"Se ei tyydyttäisi häntä. Hän on itsepäinen vanha herra ja sitä paitsi\nCharles Jokin, ja hän suuttuisi varmasti, jos kohtelisimme häntä kuin\nlakeijaa. Sallikaa minun ehdottaa jotakin.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Madrasia epäillen. \"Meidän pitää olla varovaisia.\"\n\n\"Muustahan tässä ei ole kysymystäkään. Tehkäämme näin: Jos tuo\nvanha herra tulee, ja hän tuleekin varmasti, käskemme Tibbien\nopastaa hänet tänne. Otamme hänet vastaan kaikessa komeudessamme; te\ntietysti näyttelette oikeata osaanne linnanrouvana ja minä teidän\nvieraananne. Pahoittelette, että herra Parslewe on matkustanut pois\nkotoaan määräämättömäksi ajaksi, ja koetamme molemmat olla hyvin\nvarovaisia, ettemme ilmaisisi vanhukselle mitään. Mutta pidämme häntä\nsilmällä. Minä ainakin haluan nähdä, etsiikö, näkeekö ja näyttääkö\nhän tuntevan kuparilipasta. Pawley on kyllä kertonut hänelle, missä\nsitä säilytetään, ja ilmaissut tarjoilupöydän paikan. Katsokaamme nyt,\nkääntyykö hänen katseensa sinnepäin. Hän tulee ja ehkäpä hyvinkin pian.\"\n\n\"Hyvä\", suostui Madrasia. \"Mutta jos hän ryhtyy ristikuulustelemaan\nmeitä?\"\n\n\"Torjumme hänen kysymyksensä puhumatta mitään tärkeää. Meidän ei\ntarvitse välittää mistään muusta kuin siitä, että herra Parslewe on\npoissa.\"\n\nLopetimme aamiaisemme, pöytä korjattiin, ja istuuduimme odottamaan\npuhellen. Ja ennen pitkää kuuluikin tornin ovelta kovaa koputusta.\nTibbie Muir, joka oli jo saanut ohjeensa, meni sinne katsomaan.\nHetkisen kuluttua kuulimme raskaita askelia kiertoportailta.\nTibbie katsoi huoneeseen ja hänen takaansa häämötti muudan suuri\nturkiskauluksinen rumilas.\n\n\"Täällä on muudan herrasmies, joka sanoo itseään herra Charles -- herra\nCharles --\" aloitti Tibbie.\n\nRumilas tuli lähemmäksi hattu kädessään.\n\n\"Sallikaa minun\", sanoi hän mielistelevästi. Sitten hän katsoi\nympärilleen värillisten lasi-ikkunoiden valaisemassa huoneessa ja\nhuomattuaan naisen siellä kumarsi. \"Charles Sperrigoe\", sanoi hän.\n\"Olen saapunut tänne tervehtimään herra Parsleweä, herra James\nParsleweä.\"\n\n\"Herra Parslewe ei ole kotona\", vastasi Madrasia. \"Hän on matkustanut\npois liikeasioissa.\"\n\nHerra Charles näytti pettyneeltä. Mutta hän katsoi tarkasti Madrasiaan\nja kumarsi jälleen kohteliaammin kuin äsken.\n\n\"Ehkä minulla on kunnia\", sanoi hän, \"puhutella neiti Parsleweä?\"\n\n\"Ei\", vastasi Madrasia. \"Nimeni on Durham ja olen herra Parslewen\nholhokki.\"\n\nHerra Charles katsoi minuun. Koetin tarkoituksellisesti pysytellä\nhuoneen varjoisimmassa osassa, koska siellä oli pimeämpää, ja\nhuomasinkin, ettei hän tuntenut minua, vaikka hän varmaankin oli nähnyt\nminut Newcastlessa ja Woolerissakin.\n\n\"Entä tämä nuori herrasmies?\" vihjaisi hän. \"Onko hän herra Parslewen\npoika?\"\n\n\"Ei\", vastasi Madrasia, \"muudan vieras vain.\"\n\nHerra Charles näytti surulliselta ja tyytymättömältä. Hän liikahteli\nhieman levottomasti ja hermostuneesti.\n\n\"Ettekö tahdo istuutua?\" kysyi Madrasia.\n\nHän istuutui eräälle tuolille keskus- ja tarjoilupöydän väliin. Sitten\nhän katsoi Madrasiaan uteliaasti ja mielestäni hyvin ihailevastikin.\n\n\"Kiitoksia\", hän sanoi. \"Pahoittelen kovasti herra Parslewen\npoissaoloa. Olen kuullut sanottavan herra Parsleweä eteväksi\nmuinaistutkijaksi.\"\n\n\"Oh!\" sanoi Madrasia. \"Eteväksikö?\"\n\n\"Niin, eteväksi juuri\", kuhersi vieras. \"Hyvin eteväksi.\"\n\n\"Kummallista!\" huomautti Madrasia. \"Olen luullut häntä vain\nhutilukseksi. Sellaiseksi hän varmasti itsekin itseään luulee.\"\n\nHerra Charles viittasi lihavalla valkoisella kädellään.\n\n\"Profeettain, nuori neiti, ei sanota nauttivan minkäänlaista\nkunnioitusta omassa maassaan\", huomautti hän hymyillen tieten tahtoen.\n\"Ja oppineet miehet luulottelevat tavallisesti itseään aloittelijoiksi.\nMitä sanookaan muudan lempirunoilijani?\n\n    \"'Tiede on ylpeä siitä, että se on oppinut niin paljon;\n    viisaus on nöyrä sen tähden, ettei se tiedä enempää.'\n\n\"Juuri niin!\"\n\n\"Pidättekö runoista, herra Charles?\" kysyi Madrasia.\n\n\"Äärettömästi, ja vanhoista esineistä myös\", myönsi vieraamme. \"Ja\nkoska jouduin sattumalta näille seuduille ja kuulin puhuttavan herra\nParslewestä, uskalsin lähteä vieraisille hänen luokseen voidakseni\nosoittaa hänelle kunnioitustani ja --\"\n\n\"Juuri niin\", keskeytti Madrasia. \"Kuinka ystävällinen olettekaan. Emme\nluullakseni ole tienneetkään, että holhoojani maine muinaistutkijana\non leviämäisillään, mutta hän näyttääkin tulevan kuuluisaksi.\nOlette toinen henkilö, joka on tullut tervehtimään häntä samassa\nasiassa muutamien päivien kuluessa. Toinen\", lisäsi hän, \"oli muudan\nPawley-niminen herrasmies.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi herra Charles. \"Tunnen vain muutamia\nmuinaistutkijoita, koska olen jonkinlainen erakko. Ja ehkä herra\nCrawley tai Pawley olikin niin onnellinen, että hän tapasi herra\nParslewen kotona ja voi nauttia hänen seurastaan. Aivan niin, aivan\nniin. Ja minulla taas voidaan sanoa olleen huonon onnen.\"\n\n\"Herra Parslewe matkusti tänä aamuna\", huomautti Madrasia asiallisesti.\n\"Hän voi palata ehkä jo huomenna, mutta sitä on mahdotonta näin\nedeltäpäin sanoa. Hän voi viipyä poissa ehkä viikonkin, jos hyvin käy.\nMutta ilmoitan hänelle varmasti käynnistänne, herra Charles.\"\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia\", sanoi vieras. \"Olen hyvin pahoillani, koska\nen vielä tiedä, kuinka kauan tulen viipymään näillä seuduilla. Ihana\nromanttinen paikka, hyvin romanttinen. Oletteko asunut täällä kauankin?\"\n\n\"Aina Intiasta saapumisestamme asti\", vastasi Madrasia unhottaen\nsopimuksemme. \"Muutamia vuosia.\"\n\n\"Niinkö, saapuiko herra Parslewe tänne Intiasta?\" kysyi herra Charles\nkiihkeästi. \"Mutta te -- ette suinkaan te ole syntynyt tuon polttavan\ntaivaan alla?\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasi Madrasia nauraen.\n\n\"Englantilaisista vanhemmista, tietysti? Luonnollisesti --\nenglantilainen ruusu -- ah, englantilainen ruusu! Ei kukaan, neiti\nDurham, voisi luullakaan teitä muuksi.\"\n\nRykäisin hienotunteisesti. Ja Madrasia ymmärsi vihjauksen.\n\n\"Olen pahoillani, ettei herra Parslewe sattunut kotiin\", aloitti hän.\n\"Voinko ilmoittaa hänelle jotakin?\"\n\nHerra Charles otti esille kotelon ja asetti nimikorttinsa pöydälle.\nSitten hän nousi, ja molemmat huomasimme hänen kääntävän katseensa\nkuparilippaaseen. Hän tarkasteli sitä kotvasen kiinteästi.\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia\", vastasi hän. \"Korttini, terveiseni ja\npahoitteluni, ja ehkä suon itselleni sen ilon, että tulen tervehtimään\nhäntä uudestaan, jos hän vain palaa piakkoin. Tahtoisin hyvin\nmielelläni katsella hänen kokoelmiaan.\"\n\nMadrasia otti kortin käteensä.\n\n\"Ja missä asutte, herra Charles?\" kysyi hän.\n\n\"Vielä päivän tahi parikin Woolerin hotellissa. Ja sen jälkeen ehkä\nmuutamia päiviä Berwickissä. Wooleriin osoitetut kirjeet saavuttavat\nminut joka tapauksessa niin kauan kuin tulen oleskelemaan näillä\nseuduilla, koska ne lähetetään jälkeeni.\"\n\nHän katseli vieläkin kuparilipasta ja rupesi hetkisen kuluttua\npettämään meitä.\n\n\"Kuinka kaunis vanha tarjoilupöytä tuo onkaan?\" huomautti hän mennen\nlähemmäksi kysymyksessä olevaa huonekalua. \"Herra Parslewe on\nnähtävästi chippendalelaisten esineiden tuntija.\"\n\nHän lähestyi vieläkin lähemmäksi pöytää, mutta molemmat huomasimme,\nettei hän katsellut sitä ollenkaan, tuijotti vain kuparilippaan\nvaakunaan.\n\n\"Kokoaminen on hauskaa hommaa\", sanoi hän suoristautuen. \"No niin,\nminun on kai lähdettävä. Huvi ei saa syrjäyttää velvollisuutta,\najoneuvoni odottavat, ja minulla on vielä jotakin tehtävää matkani\npäämäärässä.\"\n\nHän puristi Madrasian kättä mielestäni liiankin sydämellisesti.\nMadrasia kääntyi puoleeni.\n\n\"Ehkä tahdotte opastaa herra Charlesin turvallisesti portaita alas?\"\nehdotti hän. \"Ne ovat melko vaaralliset oudolle.\"\n\nMenin edellä portaissa ja avasin oven. Huoneessa oli ollut hämärä\nja vielä enemmän portaissa, mutta kevätaurinko valaisi meidät koko\nloistollaan tullessamme pihalle, ja silloin, nähdessään minut ensi\nkerran selvästi, vanhus huudahti äkkiä kovasti.\n\n\"Mutta nuorimies!\" sanoi hän tuijottaen minuun ja punastuen tuntiessaan\nminut. \"Olen nähnyt teidät ennenkin. Esimerkiksi eilen illalla Woolerin\nhotellissa. Ja, ja jossakin muuallakin ennen sitä.\"\n\n\"Varmaankin Newcastlessa\", sanoin. \"Näin teidät siellä pari kolme\nkertaa.\"\n\nHän pysähtyi kuin naulittu pihan keskelle tuijottaen yhä minuun.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi hän. \"Tyttö tuolla ylhäällä sanoi teitä\nvieraakseen.\"\n\nHänen mielistelevän kohtelias käytöksensä oli haihtunut nyt, ja hän\nnäytti melkein uhkaavalta. Katsoin häneen ihmetellen.\n\n\"Neiti Durham sanoi aivan oikein. Olen todellakin hänen vieraansa.\"\n\n\"Ja Parslewenkö myös?\"\n\n\"Niin, varmasti hänenkin\", sanoin minä.\n\n\"Kuinka kauan olette ollut tuttu hänen kanssaan?\"\n\nHänen käytöksensä alkoi nyt käydä hieman liian röyhkeäksi.\n\n\"Mutta --. En ymmärrä lainkaan --\"\n\nHän pukkasi minua äkkiä rintaan kummallisen tuttavallisesti.\n\n\"Kuulkaahan nyt, nuorimies\", sanoi hän. \"Sanoitte nähneenne minut\nNewcastlessa. Olinko silloin jonkun seurassa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin minä hieman äreästi. \"Näin teidät erään\nPawley-nimisen miehen seurassa.\"\n\n\"Oo!\" huudahti hän. \"Ja näitte minut eilen illalla Woolerissa\npoliisikomissaarin seurassa. Tulitteko te tänne kertomaan sen ja tuon\nPawley-vaiheen Parslewelle? Olenko oikeassa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin minä. \"Mutta miksi sitä kysytte?\"\n\nSanomatta enää sanaakaan hän nousi ajoneuvoihinsa, viittasi ajajalleen\nja kiiruhti pois.\n\n\n\n\nVI\n\nVASTUSTAMATON SANOMALEHTIMIES\n\n\nKatselin, kuinka Charles Sperrigoe ajoi pois nummitietä, suljin sitten\ntornin oven ja palasin hitaasti ja hyvin mietteissäni portaita ylös\narkihuoneeseen. Madrasia seisoi vielä paikoillaan uuninmatolla, mihin\nhän oli jäänytkin; hänellä oli kuparilipas kädessään ja hän tarkasteli\nsitä huolellisesti. Kun tulin huoneeseen, laski hän sen pöydälle ja me\nkatsoimme toisiimme.\n\n\"Luuletteko hänen tulevan takaisin?\" kysyi hän.\n\n\"En voi tietää sitä\", vastasin minä. \"Mutta luullakseni hän ja Pawley\novat melkein samaa lajia. Jos hän on herra ja Pawley on renki, ei\nsilloin isännän ja rengin välillä ole suurtakaan eroa. Huomasitteko,\nettei hän halunnut myöntää tuntevansa Pawleytä, vaikka muistikin\nvarmasti tavanneensa Pawleyn Newcastlessa toissa päivänä? Mutta nyt\nminä kerron teille, mitä alhaalla tapahtui.\"\n\nToistin hänelle tarkoin sen lyhyen sananvaihdon, mihin olin joutunut\nvieraan kanssa pihalla. Hän kuunteli innostuneesti, ja hänen silmänsä\nkirkastuivat.\n\n\"Ymmärrän hänen tarkoituksensa. Hän luuli teidän kertomuksenne\nJimmielle Newcastlen tapahtumista ja hänen tulostaan tänne\nkarkoittaneen Jimmien täältä äkkiä.\"\n\n\"No niin, eikö hän sitten ole lähtenyt?\"\n\nHän katsoi minuun hetkisen vaiti, nyökäytti sitten päätään kuin\nmyöntääkseen kieltämättömän tosiseikan.\n\n\"Luultavasti hän lähti\", vastasi Madrasia.\n\n\"Luultavasti! Hän lähti muitta mutkitta!\" huudahdin. \"Ennen aamua.\nMutta miksi?\"\n\n\"Hän ei halunnut tavata tuota pöyhkeää vanhaa herraa\", sanoi\nMadrasia. \"Se tuntuu pätevimmältä syyltä. Niin, luulen Jimmien\ntarkoituksellisesti poistuneen.\"\n\n\"Ja hän on jättänyt meidät tänne vastaamaan asioista. Jos vain\ntietäisin, mistä tämä kaikki johtuu ja mitä tämä hälinä tuosta\nlippaasta merkitsee, niin --\"\n\n\"Lippaalla on siinä luullakseni vain hyvin vähän tekemistä\", keskeytti\nMadrasia. \"Se toimii vain jonkinlaisena avaimena tahi johtolankana tahi\njonakin sellaisena.\"\n\n\"Niin, varmasti jonakin. Epäilemättä tekin huomasitte, kuinka pian\nvanha Valkoparta näki sen. Kaikki nuo puheet tarjoilupöydästä olivat\npaljasta roskaa. Hän ei katsonut siihen lainkaan, tuijotti vain\nlippaaseen.\"\n\n\"Hän tulee kyllä takaisin!\" huudahti Madrasia äkkiä. \"Olen siitä aivan\nvarma. Ja ihmettelenpä, tuoko hän takaisin tullessaan poliisinkin\nmukanaan.\"\n\n\"Poliisinko? Miten ihmeessä voi jotakin sellaista pälkähtää päähänne?\nPoliisin! Joutavia!\"\n\n\"Ettekö itse nähnyt herra Charles Sperrigoen, kuka hän nyt sitten\nlieneekään, keskustelevan paikallisen poliisikomissaarin kanssa eilen\nillalla? Tärkeää! Vanha herra neuvottelee poliisin kanssa. Ehkä lipas\nonkin varastettu, ettekö ymmärrä nyt sitä?\"\n\n\"Ette suinkaan tahdo väittää, että herra Parslewe on varastanut sen?\"\n\n\"No niin, olen kuullut puhuttavan, että muinaistutkijat voivat joskus\nerehtyä niinkin paljon\", vastasi hän nauraen. \"Heidän käsitteensä\nomistusoikeudesta ovat luullakseni hieman hämäriä. Mutta vapautetaan\nJimmie siitä epäluulosta. Hän on ehkä ostanut sen joltakin, joka on\nvarastanut sen.\"\n\n\"Se voi olla hyvinkin mahdollista. Mutta mistä kaikki tämä\nsalaperäisyys johtuu, jos asia kerran olisi niin? Miksi ei Pawley, joka\nepäilemättä tuli hakemaan lipasta, kertonut suoraan asiaansa? Miksi oli\nSperrigoekin niin salaperäinen?\"\n\n\"Ah, Pawley tuli vain katsomaan, onko lipas todellakin täällä!\nSperrigoe tuli taas kysymään, kuinka se on joutunut tänne. Tämä tuntuu\nminusta aivan selvältä asialta. Haluaisin kuitenkin tietää, miksi siitä\non nostettu sellainen meteli.\"\n\n\"Ja minä tahtoisin tietää, miksi Parslewe matkusti. Se on paljon\nsalaperäisempää.\"\n\n\"Ettekö kertonut minulle hänen olleen sen näköisen, että hän tunsi\nSperrigoen, teidän kuvaillessanne häntä?\" kysyi Madrasia. \"No niin,\nherra Charles on joku sellainen henkilö, johon Jimmie on tutustunut\nvuosia sitten. Eikä Jimmie ole halunnut tavata häntä. Kuten jo teille\nhuomautin, on Jimmie hyvin omituinen ja kummallinen. Enkä luule\nhänen palaavan kotiin, ennen kuin Charles Sperrigoe on poistunut\npaikkakunnalta.\"\n\n\"Ja minä puolestani luulen, ettei Charles Sperrigoe lähde pois\npaikkakunnalta, ennen kuin hän saa tavata Parsleweä\", sanoin. \"Siinä\nsitä nyt ollaan.\"\n\n\"Mutta onko se nyt niin erittäin tärkeää?\" kysyi Madrasia. \"Emmekö\nme aio lähteä lainkaan kävelemään näin kauniina aamuna? Emme hyödytä\nketään jäämällä tänne ajattelemaan tuota kirottua asiaa.\"\n\nMutta ennen kuin ehdimme toteuttaa aikeemme, ilmaantui Tibbie jälleen\nhuoneeseen näyttäen hyvin vihaiselta ja happamelta ojentaessaan\nMadrasialle uuden nimikortin. Hän ei malttanut olla sanomatta:\n\n\"Olen ilmoittanut hänelle senkin seitsemän kertaa, ettei herra ole\nkotona, mutta hän ei näytä välittävän sanoistani tuon vertaa eikä mene\ntiehensäkään, minkä vuoksi teidän pitää puhutella häntä itse, neiti\nMadrasia. Ja ellei tällainen alituinen ovissa laukkaaminen jo vihdoin\nlopu --\"\n\nMadrasia katsoi korttiin ojentaen sen sitten minulle. Se oli painettu\nja kirjaimet oli nähtävästi tarkoitettu vaikuttaviksi:\n\n        _Augustus Weech_\n    _Newcastle Evening Planet_\n\n\"No?\" kysyi Madrasia.\n\n\"Ottaisin luullakseni vastaan tämän herrasmiehen\", sanoin minä.\n\n\"Opastakaa hänet tänne, Tibbie\", komensi Madrasia. \"Ehkä hän onkin\nviimeinen. Mutta mitä hän mahtaneekaan tahtoa?\" jatkoi hän kääntyen\nminun puoleeni Tibbien poistuessa muristen. \"Uutistenkerääjä!\"\n\n\"Hän on varmasti jonkinlainen sanomalehtimies. Ja haluaa nähtävästi\nuutisia. Mutta kuinka hän voi tietää, mistä sellaisia on saatavissa? Ja\nmillaisia sitten?\"\n\n\"Me joudumme yhä enemmän sumun keskelle\", huomautti Madrasia.\n\"Odotetaan sentään, mitä hänellä on sanottavaa. Ehkä hänellä on\njoitakin uutisia meille.\"\n\nTeräväsilmäinen, vilkas ja viisaan näköinen nuorimies astui huoneeseen\nkumartaen. Hän oli hienosti puettu, esiintyi kuin kotonaan ja oli\ntäynnä elinvoimaa. Ja hänen ensimmäinen huomautuksensa oli merkillinen.\nKun hän suoristautui kumarrettuaan Madrasialle, sattui hänen katseensa\nkuparilippaaseen ja pitemmittä esipuheitta hän viittasi pitkällä\nsormellaan siihen.\n\n\"Tuossahan tuo sama kapine nyt on!\" huudahti hän. \"Aivan varmasti!\"\n\nSitten hän huomasi minut, hymyili, kuin hän olisi tuntenut huojennusta\nnähdessään miehenkin huoneessa ja kääntyi jälleen Madrasian puoleen.\n\n\"Ymmärsin, neiti, ettei herra Parslewe olekaan kotona\", sanoi hän\nkohteliaasti. \"Mutta te kai olette neiti Durham? Olen kuullut\npuhuttavan teistä. Jos vain saan istuutua, niin --\"\n\nHän vajosi erääseen tuoliin pöydän viereen, ennen kuin Madrasia ehti\npyytääkään häntä, ja asettaen hattunsa viereensä hän siveli kädellään\nmelko tuuheaa vaaleaa tukkaansa, kuin hän siten olisi halunnut\nvalmistautua juttelemaan asioista.\n\n\"Tunsin sen heti tullessani huoneeseen\", sanoi hän hymyillen jälleen\nvilpittömästi, niin, melkeinpä lapsellisesti. \"Tuo vanha lipas on\naiheena kummalliseen juttuun, vai mitä?\"\n\n\"Huomaan teidän tietävän siitä jotakin\", huomautti Madrasia.\n\n\"Niin toki tiedänkin, neiti, ja sen vuoksi olenkin nyt täällä\", vastasi\nhän iloisesti. \"Niin, tiedän jotakin, kuten tämä nuori herrasmieskin,\nluullakseni. Näin hänen tässä eräänä päivänä -- eilen, tarkemmin sanoen\n-- tulevan vanhan Bickerdalen kaupasta.\"\n\n\"Tekö?\" huudahdin minä.\n\n\"Niin, minä juuri. Olin juuri menossa sinne teidän poistuessanne\nsieltä\", vastasi hän. \"Saitte vanhan Bickerdalen raivostumaan jollakin\ntavalla. Katsokaas, Bickerdale on appeni.\"\n\nMadrasia ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli luullakseni sama\najatus, että vieraamme näytti melko nuorelta ollakseen naimisissa.\n\n\"Niinkö todellakin?\" sanoin minä.\n\n\"Kyllä\", jatkoi hän. \"Olen ollut naimisissa jo kolmisen vuotta ja\ntiedän Bickerdalen kummalliseksi ja ärtyisäksi mieheksi. Te saitte\nhänet suuttumaan eilen, herra -- en tiedäkään nimeänne.\"\n\n\"Minua sanotaan Crayeksi\", vastasin minä.\n\n\"Herra Craye siis. No niin, herra Craye ja neiti Durham, tahi\npäinvastoin, jos minun nyt täytyy olla kohtelias, asia on tällainen\",\njatkoi hän iloisesti. \"Tuohon kuparilippaaseen liittyy jokin salaisuus.\nHerra Parslewe tietää sen, luullakseni, mutta vanha palvelijattarenne\nsanoo hänen matkustaneen pois -- kummallinen vanha nainen, tuo\npalvelijattarenne -- oikea luonne, niin sanoakseni. Mutta vaikka herra\nParslewe onkin poissa, olette te ainakin kotosalla. Ja minä haluan\nsaada jotakin ja saadakseni sen ilmaisen mielelläni kaikki tietoni.\nSillä ehdolla tietysti, ettei se mene edemmäksi.\"\n\nMadrasia ja minä katsahdimme jälleen toisiimme; sitten istuuduimme\nmolemmat, toinen puheliaan vieraan toiselle ja toinen toiselle puolen.\n\n\"Mitä te oikeastaan tiedättekään, herra Weech?\" kysyin niin\nystävällisesti kuin suinkin.\n\n\"Niin\", sanoi Madrasia, \"olisitte hyvin ystävällinen, jos kertoisitte\nsen meille.\"\n\nHerra Weech hymyili rummuttaen sormillaan hattunsa kupua.\n\n\"No niin\", sanoi hän armollisesti, \"voinhan minä kertoakin sen teille.\nAioin tietysti kertoa sen herra Parslewelle, mutta käyhän se näinkin\npäinsä, ja tekin voitte epäilemättä ilmaista minulle jotakin. Kerron\naluksi itsestäni. Kuten jo äsken sanoin, olen Bickerdalen vävy. Menin\nnaimisiin hänen kolmannen tyttärensä, Melissan, kanssa, jossa ei ole\nmitään vikaa. Koska olen niin läheisissä suhteissa Bickerdaleen, käyn\ntietysti usein hänen kotonaan -- vierailen siellä aina sunnuntaisin\nvaimoni ja lapseni kera. Nyt eräänä sunnuntaina ollessani siellä\nvieraisilla, siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, satuin menemään\ntyöpajaan saadakseni tupakoida rauhassa -- anoppini kieltää jyrkästi\nkaiken tupakoimisen vierashuoneessaan -- ja näin silloin tuon esineen,\ntuon saman kuparilippaan. Huomioni kiintyi melkoisesti kaiverrettuun\nvaakunaan ja sen alla olevaan omituiseen lauselmaan, ja kysyin\nBickerdalelta, mistä hän oli saanut sen. Hän kertoi minulle silloin\nherra Parslewen Kelpieshawista tuoneen sen hänelle korjattavaksi, koska\nse oli hieman vahingoittunut pudotessaan jostakin ja kaipasi niin\nmuodoin kuparisepän käsittelyä. Keskustelimme sitten hieman siitä.\nBickerdale sanoi sen valmistetun -- sehän on taottua kuparia -- ainakin\nnoin sata vuotta sitten, kehuen sitä hyvin kauniiksi. Se oli saanut\nkuhmun laitaansa, ja Bickerdalen oli nyt suoristettava se, mikä ei\nollut suinkaan helppo tehtävä. Mutta hän onnistui kuitenkin siinä, ja\njoko herra Parslewe haki sen tahi se lähetettiin hänelle. Tuossa se\njoka tapauksessa on.\"\n\nHerra Weech kopautti siihen kynnellään kuin korostaakseen sanojaan ja\njatkoi:\n\n\"No niin, jonkin aikaa sen jälkeen -- en voi määritellä päivää oikein\ntarkasti -- kun lipas oli lähetetty tänne, menin eräänä sunnuntaina\nBickerdalen luo, ja päivällisen jälkeen hän vei minut konttoriinsa.\n'Kuulehan nyt', sanoi hän päästyämme sinne, 'kai muistat tuon\nkuparilippaan, joka oli lähetetty minulle korjattavaksi ja jota\nsinäkin ihailit? Tietysti muistat sen. No niin, sain tässä eräänä\npäivänä pienen lähetyksen, joka oli kääritty vanhaan Times'iin, ja\nsilloin satuin huomaamaan tämän sen etusivulla', lisäsi hän hakien\nsamalla esille lehden ja viitaten erääseen ilmoitukseen, jonka hän oli\nmerkinnyt. Luin sen ja tuijotin siihen hämmästyneenä. Tämä\", jatkoi\nherra Weech vetäen äkkiä esille taitetun lehden povitaskustaan, \"ei\nole sama Times'in kappale, joka oli joutunut Bickerdalen haltuun, vaan\ntoinen samaa numeroa -- hankin sen itselleni jälkeenpäin. Kas niin,\nneiti Durham ja herra Craye, lukekaa se saadaksenne selvän käsityksen\nsiitä, mitä oikeastaan haluan saada selville herra Parsleweltä. Olen\nmerkinnyt kohdan punaisella.\"\n\nHän laski lehden eteemme pöydälle ja me kumarruimme lukemaan tuntein,\njotka, ainakin mitä minuun tulee, muuttuivat äkkiä melko sekaviksi.\n\n    \"_250 punnan palkinto. Huutokaupanpitäjille, muinaisesineiden\n    kauppiaille, vanhojen kirjojen myyjille, harvinaisten teosten\n    ostajille ynnä muille_: Eräästä hyvin tunnetusta yksityisestä\n    kirjastosta on hävinnyt tahi varastettu seuraavat harvinaiset\n    teokset: 1. Hubbardin kirjoittama Uuden Englannin Nykyinen\n    Asema, 1677; 2. Brandtin Hullujen Laiva, 1570; 3. Burtonin\n    Anatomia, 1621; 4. Samuel Danielin Kootut Teokset, 1623; 5.\n    Draytonin Polyolbioni, 1622; 6. Higdenin Polycroniconi, 1527; 7.\n    Florionin Montaigne, 1603. Kaikkien näiden hyvin harvinaisten\n    teosten kansissa on kilpi, johon on kaiverrettu seuraava lause\n    aivan täydellisenä.\" (Seurasi teknillinen selostus, joka\n    oli yksityiskohtainen ja heraldinen.) \"Samalla on hävinnyt\n    tahi varastettu muudan muinaisaikainen taottu kuparilipas,\n    jonka etusivuun on kaiverrettu sama vaakuna ja lauselma\n    kuin edellisessä selostuksessa olemme kuvailleet. On hyvin\n    mahdollista, että näitä esineitä tullaan tarjoamaan joillekin\n    hyvin tunnetuille kokoilijoille joko täällä tahi ulkomailla.\n    Kirjojen kilvet on ehkä poistettu. Alussa mainitsemamme 250\n    punnan palkinto maksetaan jokaiselle, joka vain voi antaa meille\n    sellaisia tietoja, että hävinneet esineet saadaan takaisin.\n    Kaikki sellaiset ilmoitukset on jätettävä allekirjoittaneille.\"\n\n                               Sperrigoe, Chillingley & Watson.\n                                              Asianajotoimisto.                          \n                                            Friarsin kujanne 3.                                                                   \n                                                    Medminster.\n\nOtin asian omiin hoiviini luettuani tämän. Tyrkättyäni aluksi Madrasiaa\nkyynärpäähän ilmaistakseni hänelle, että aioin ryhtyä johonkin,\nkäännyin herra Weechin puoleen.\n\n\"Tämä on hyvin mielenkiintoista ja kummallista. Hm -- ehkä kaipaatte\nhieman virkistystä matkanne jälkeen, herra Weech? Mitä sanotte viskistä\nja soodasta?\"\n\n\"Kiitoksia vain\", vastasi hän heti katsahtaen tarjoilupöytään.\n\"Mikään ei olisi tervetulleempaa, herra Craye. Vuokrasin Woolerista\npolkupyörän, mutta tienne -- ainakin muutamin paikoin -- ovat\nsellaisessa kunnossa, että jouduin ihan helisemään suoriutuakseni\nniistä. Julmaa!\"\n\nSekoitin hänelle väkevän annoksen ja asetin laatikollisen keksejä hänen\nlasinsa viereen. Sitten käännyin Madrasian puoleen ja ottaen Timesin\nkäteeni menin ovelle.\n\n\"Suokaa anteeksi neiti Durhamille ja minulle, herra Weech, että\npoistumme muutamiksi minuuteiksi\", sanoin. \"Teidän ei tarvitse odottaa\nkauan palaamistamme.\"\n\nKun olimme päässeet huoneesta ja saaneet sen oven varmasti kiinni,\nkatsoin Madrasiaan, joka vuorostaan katsoi kysyvästi minuun.\n\n\"Tulkaa kirjastoon\", kuiskasin. \"Nuo kirjat!\"\n\n\"Niin, minäkin ajattelin samaa.\"\n\nHiivimme portaita ylös, aivan kuin olisimme aikoneet tehdä jotakin\nsopimatonta, ja pujahdimme sitten siihen huoneeseen, missä Parslewe\nsäilytti monia erilaisia aarteitaan. Tyydytimme uteliaisuutemme\nviidessä minuutissa ja katsoimme sitten kysyvästi toisiamme. Meillä oli\nsiihen syytäkin, koska kaikki nuo ilmoituksessa mainitut kirjat olivat\nsiellä. Kaikki järjestään kilpineen ja kaikkineen.\n\n\"Mitähän vielä tulee?\" mumisi Madrasia vihdoin. \"Emme tietystikään saa\nkertoa tätä hänelle.\"\n\nHän nyökäytti päätään lattiaa kohti tarkoittaen sitä kohtaa, jonka alla\nherra Weech hörppi juomaansa ja pureskeli keksejä.\n\n\"Älkää kertoko hänelle mitään. Mutta annetaan hänen sen sijaan kertoa\nmeille. Tulkaa!\"\n\nPalasimme arkihuoneeseen jälleen ja herra Weech näytti viihtyvän siellä\nmainiosti.\n\n\"Haluaisimme kernaasti kuulla enemmän mielenkiintoisesta jutustanne,\nherra Weech\", sanoin. \"Pääsitte äsken siihen kohtaan, jolloin\nBickerdale näytti teille tämän ilmoituksen. Mitä sen jälkeen tapahtui?\"\n\n\"No niin, vain seuraavaa\", vastasi hän ollen nähtävästi entistä\npuheliaammalla tuulella. \"Neuvottelimme. Bickerdale tahtoi välttämättä\nheti kirjoittaa noille asianajajille ja ilmoittaa herra Parslewen\nvarkaaksi. Sanoin häntä silloin noin kautta rantain aasiksi, ilmaisten\nmielipiteeni, että herra Parslewe pikemminkin oli joutunut todellisen\nvarkaan petoksen uhriksi. Neuvoin häntä kääntymään herra Parslewen\npuoleen, mutta hän kirjoittikin minun tietämättäni noille asianajajille\nilmaisten mielipiteensä, että kuparilipas oli varmasti ollut hänen\nhallussaan, ja epäilynsä, että kirjatkin ovat ehkä siellä, missä\nlipaskin on. Ja nuo asianajajat lähettivät tänne erään miehen, muutaman\nyksityisetsivän tiedustelemaan --\"\n\n\"Erään Pawley-nimisen, vai mitä?\" vihjaisin.\n\n\"En ole kuullut milloinkaan hänen nimeään, mutta en ihmettelisi\nlainkaan, vaikka olisittekin oikeassa. Kuulin vain puhuttavan hänestä.\nHän saapui tänne joka tapauksessa, ja hänen isäntänsä seurasi häntä\n-- kookas, kerskaileva mies, joka käväisi eilen Bickerdalen luona. Ja\nsilloin riitauduin Bickerdalen kanssa, ymmärrätte kai sen?\"\n\n\"En oikein. Kuinka ja miksi riitauduitte?\"\n\n\"Koska Bickerdale jostakin kummallisesta syystä tukki äkkiä suunsa\ntuon lihavan henkilön poistuttua tahtomatta ilmaista minulle mitään\",\nvastasi herra Weech hyvin loukkautuneen näköisenä. \"Hän vaikeni\nvarmaankin ehdottomasti kaikesta teillekin? Suorastaan kieltäytyi\npuhumasta! Tämä tapahtui sen jälkeen kuin näin teidän poistuvan hänen\nluotaan. Hän kieltäytyi ehdottomasti ilmaisemasta minulle sanaakaan\nsiitä, mitä oli tekeillä. Minulle, vävylleen ja enemmällekin, sillä\nsiitäpä juuri kenkä puristaakin, koska olen sanomalehtimies.\"\n\n\"Niinkö!\" huudahdin ymmärtäen vihdoinkin jotakin. \"Aiotte siis sepittää\ntästä jonkinlaisen kertomuksen?\"\n\n\"Voisinko muutakaan?\" vastasi hän nyökäyttäen painokkaasti. \"Miksi\nluulette minun saapuneen tänne? En usko lainkaan herra Parslewen\n-- olen kuullut kerrottavan hänestä useinkin -- varastaneen tuota\nsiunattua rasiaa, en ollenkaan. Mutta siihen liittyy romantiikkaa\nja salaperäisyyttä ja jotakin muutakin, ja koska halusin sommitella\nsiitä palstan tahi parikin, matkustin tänne sen alkulähteille, mutta\nkuulinkin surukseni, että herra Parslewe on poissa. Voitteko te kertoa\nminulle jotakin?\"\n\nVapauduimme herra Weechistä lupaamalla hänelle pyhästi, että herra\nParslewen palattua kerromme hänelle kaiken ja kehoitamme häntä suomaan\nvieraallemme ehdottoman luottamuksensa. Hörpittyään toisen lasillisen\nviskiä ja soodaa, minkä kestäessä hän kertoi meille luottavaisesti\naikovansa vielä päästä pitkälle, hän poistui jättäen meidät yhä\nsuuremman hämmennyksen valtaan.\n\nMutta hämmennyimme vieläkin enemmän iltapäivällä, kun eräs\nlennätinpoika tuli Woolerista saakka nummien poikki tuoden meille\nsähkösanoman. Se oli luonnollisesti herra Parslewen lähettämä, ja kuten\nMadrasia heti huomauttikin, aivan hänen tapaistaan.\n\n\"_Teidän molempien on kohdattava minut Newcastlen keskusasemalla\nhuomenna puolenpäivän aikaan_.\"\n\n\n\n\nVII\n\nMITÄ KUOLEVA MIES SANOI\n\n\nKeskustelimme tästä sähkösanomasta pitkän aikaa arvaillen sen\ntarkoitusta ja tärkeyttä, pääsemättä kuitenkaan sen pitemmälle. Mutta\najatusten kohdistaminen toisiin asioihin tuntui melkein mahdottomalta.\nMadrasia sai luullakseni hiukan huojennusta mielelleen laittamalla\nkuntoon tarpeelliset varusteet aamullista matkaamme varten; luulen\nsenkin vielä helpottaneen, että hän tiesi voivansa pian tavata\nkummallisen holhoojansa ja saavansa -- tahi ainakin yrittävänsä saada\n-- jonkinlaisen selityksen näille omituisille toimenpiteille. Sillä\nsiitä, että ne olivat omituisia, ei voinut olla epäilystäkään. Minun\nnopea yleissilmäykseni asioihin, ottaen huomioon kaiken Pawleyn tulosta\nherra Augustus Weechin vierailuun saakka, saattoi vain varmistaa sen,\nettä aloimme olla toivottomasti sotkeutuneita sellaisiin arvoituksiin,\njoita oli yhtä hyödytöntä kuin mahdotontakin miettiä.\n\nMutta saimme kokea vielä enemmän ennen illan pimenemistä. Ensiksikin\ntuli toinen sähkösanoma herra Parsleweltä. Se oli yhtä lyhyt ja\ntäsmällinen kuin ensimmäinenkin, mutta kuitenkin ymmärrettävämpi, ja\njollakin kummallisella tavalla se ilahdutti meitä.\n\n    \"_Ottakaa lipas mukaanne_.\"\n\nMadrasia taputti käsiään.\n\n\"Tämä kuulostaa jo paremmalta!\" huudahti hän. \"Paljon paremmalta. Se\ntarkoittaa, että hän selvittää tahi aikoo ainakin selvittää asiat.\nTaivaan nimessä, älkäämme vain unhottako kuparilipasta! Kummanko\nmuistiin tässä voidaan luottaa enemmän, teidänkö vai minun?\"\n\n\"Minun tietysti, koska minä olen mies.\"\n\n\"Väitelkäämme siitä joskus toiste\", vastasi hän. \"Naisena -- hyvä\nJumala, mikä siellä taas on?\"\n\nVanha Tibbie oli juuri astumaisillaan huoneeseen teetarjottimineen,\nja kun hän aukaisi oven, kuulimme, kuinka raudoitettuun laudoitukseen\nkoputettiin kovasti ja itsepäisesti. Tibbie vaikeroi melkein pudottaen\ntarjottimen, ja Madrasia kääntyi vetoavasti puoleeni.\n\n\"Alamme kaikki hermostua\", sanoi hän. \"Ettekö menisi katsomaan?\"\n\nLaskeuduin portaita alakertaan, avasin suuren oven ja näin edessäni\nterveen ja miellyttävän näköisen miehen, joka oli laskeutunut maahan\nsievän hevosensa satulasta ja seisoi nyt pihalla suitset kädessään. Hän\nhymyili nähdessään minut.\n\n\"Herra Craye, varmaankin\", sanoi hän. \"Olen kuullut kerrottavan teistä.\nOleskelette täällä herra Parslewen vieraana. Onkohan hän kotona?\nTarkoitan, onko hän jo palannut matkaltaan?\"\n\n\"Ei\", vastasin melko töykeästi.\n\nHän katsoi minuun samalla kertaa sekä ymmärtäväisesti että\nluottavaisesti; siihen sisältyi mielestäni jotakin vihjauksen\ntapaistakin.\n\n\"Asian laita on todellisuudessa niin, että olen hänen asianajajansa\",\nhuomautti hän, \"ja --\"\n\nMutta juuri silloin kiiruhti Madrasia portaita alas ja tervehti\nvierasta niin lämpimästi, että tulin todella mustasukkaiseksi sekunnin\nmurto-osaksi.\n\n\"Herra Murthwaite!\" huudahti hän tarttuen vieraan ojennettuun käteen\nja pudistaen sitä melkein tulisesti. \"Tämä oli hirveän kilttiä teiltä.\nOlemme ehdottomasti pyörällä päästämme täällä -- henkisesti, tarkoitan\n-- ja nyt teidän pitää selittää meille kaikki. Tulonne huojentaa\nmieltäni yhtä paljon kuin auringonpaiste myrskyn jälkeen. Tulkaa\nsisään! Vanha Edie pitää kyllä huolta hevosestanne. Tämä herrasmies on\nnimeltään Alvery Craye, kuuluisa taiteilija, ja hän on melkein yhtä\nkovasti poissa suunniltaan kuin minäkin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olen joutunut kummalliseen ja ehkä hyvinkin\nvaaralliseen seuraan!\" huomautti herra Murthwaite katsahtaen minuun\ntoisen kerran puoleksi vihjaisevasti \"Olette toivoakseni kuitenkin\nsiksi järkevä, että tarjoatte minulle kupposen teetä, neiti Durham?\nHyvä, silloin tulen sisään.\"\n\nHän luovutti hevosensa vanhalle Muirille ja seurasi Madrasiaa\nyläkertaan minun harppaillessani viimeisenä. Hänen puheensa oli ollut\nkevyttä ja leikillistä, mutta heti kun olimme päässeet arkihuoneeseen\nja minä olin sulkenut oven, kääntyi hän äkkiä meidän molempien puoleen\nkatsoen meihin tutkivasti ja vakavasti ja hiljensi luullakseni\ntietämättään ääntään. \"Kuulkaahan nyt\", sanoi hän sellaisen miehen\ntapaan, joka tahtoo suoran vastauksen, \"sattuuko teistä nuorista\nkumpikaan tietämään, missä Parslewe nykyään oleskelee? Tarkoitan\nkysymykselläni todellisuudessa sitä, onko hän kotosalla?\"\n\n\"Kotosallako?\" huudahti Madrasia. \"Taivas varjelkoon! Tarkoitatteko,\nettä hän olisi piiloutunut tänne?\"\n\n\"Miksi ei?\" vastasi Murthwaite. \"Minä uskallan sanoa, että jokainen,\njoka vain tuntee tämän paikan tarkoin, voi piiloutua tänne kuukaudeksi.\nMutta onko hän täällä? Vai onko hän jossakin muualla?\"\n\nMadrasia katsoi minuun ja minä noihin pariin sähkösanomaan, jotka\nolivat pöydällä teetarjottimen takana.\n\n\"Koska herra Murthwaite on herra Parslewen asianajaja\", sanoin,\n\"näyttäisin hänelle nuo sähkösanomat. Ne sopivat parhaiten vastaukseksi\nhänen kysymykseensä.\"\n\n\"Aivan oikein\", myönsi Madrasia. Hän sieppasi sähkösanomat ja pisti ne\nherra Murthwaiten käteen; sitten me molemmat katsoimme häneen tarkasti\nhänen lukiessaan ne läpi. \"Kas niin\", sanoi Madrasia, kun Murthwaite\ntaittoi ne jälleen kokoon. \"Mitä ajattelette?\"\n\n\"Vain sitä, että Parslewe on hyvin kummallinen mies\", vastasi\nMurthwaite. \"Minun pitää sitä paitsi keskustella hänestä teidän\nmolempien kanssa. Koska tee on jo pöydällä ja olette niin\nvieraanvaraisia --\"\n\nKokoonnuimme pöydän ääreen ja Madrasia alkoi hääräillä teekannun ja\nkuppien kimpussa. Pikku seikoista keskusteleminen oli aivan hyödytöntä,\nkoska Murthwaiten vierailu kiinnosti mieltämme äärettömästi, ja hän\nolikin niin älykäs, ettei antanut meidän odottaa pitkää aikaa uutisiaan.\n\n\"Kerron teille nyt lyhyesti saapumiseni syyn\", sanoi hän juotuaan\nensimmäisen kupin. \"Tänään noin puolenpäivän aikaan tuli luokseni eräs\nCharles Sperrigoe niminen herra, joka esitettyään itsensä kaukaiselta\nseudulta kotoisin olevaksi virkatoverikseni, kertoi minulle saaneensa\njuuri kaupungissa kuulla, että minä olen Kelpieshawin omistajan, herra\nJames Parslewen asianajaja, ja ilmoitti samalla, että oli käynyt\nKelpieshawissa tapaamassa herra Parsleweä saamatta häntä kuitenkaan\nkäsiinsä. Sitten hän kertoi minulle erään ihmeellisen tarinan, jonka\nkerron teillekin piakkoin. Mutta aluksi haluan kuulla herra Crayeltä\nerään seikan, jonka hän luullakseni voi kertoa. Herra Charles luulee,\nettä herra Craye on eilen illalla kertonut herra Parslewelle jotakin\nsellaista, mikä lähetti hänet matkalle päätä pahkaa. Haluaisin kuulla\ntuon jutun ja sitten kerron teille, mitä herra Charles Sperrigoe uskoi\nminulle.\"\n\n\"Minun on kai parasta kertoa kaikki tätä asiaa koskeva erään\nPawley-nimisen miehen vierailusta teidän tuloonne saakka\", sanoin.\n\"Silloin saatte yhtä täydelliset tiedot koko asiasta kuin minäkin.\nKuulkaa siis.\"\n\nHän kuunteli tarkkaavaisesti hörppien teetään ja syöden paahdettua\nleipää, ja minä kerroin kaikki yksityiskohdat. Madrasia korjasi\nselostustani hieman tahi kuiskasi minulle jotakin silloin tällöin,\nja yhteisvoimin selostimme hänelle ilmeisimmät tosiseikat ja\nyksityiskohdat Weechin vierailuun ja viimeisen sähkösanoman saapumiseen\nsaakka. Madrasia sanoi lopuksi:\n\n\"Ja sitten te tulitte; herra Murthwaite. Ja jos vain voitte kertoa\nmeille, mitä tämä kaikki tarkoittaa, siunaamme teitä.\"\n\nMutta Murthwaite pudisti jyrkästi päätään.\n\n\"En\", vastasi hän. \"Kaikki tuntuu minusta vieläkin yhtä salaperäiseltä\nkuin ennenkin, vaikka luulenkin näkeväni heikon valonpilkahduksen --\ntosin hyvin heikon vain. Voin vain toistaa teille, mitä Sperrigoe\nkertoi minulle tänä aamuna. Jos vain saan toisen kupillisen mainiota\nteetänne ja savukkeen sen höysteeksi, niin --\"\n\nHän odotti hetkisen kooten ajatuksiaan ja selosti sitten meille\nasiaa nojautuen taaksepäin tuolissaan ja viitaten silloin tällöin\nsavukkeellaan korostaakseen huomautuksiaan, melkein kuin olisimme\nmuodostaneet jonkinlaisen valamiehistön.\n\n\"Toimisto, jonka vanhin osakas herra Charles Sperrigoe on\", sanoi\nhän, \"on jo useita vuosia toiminut erään hyvin vanhan sisämaan suvun,\nPalkeneyn kartanon omistajain laillisena neuvonantajana. Te näette\nsuvun vaakunan täydellisenä kummallisine lauselmineen tuon kuuluisaksi\ntulleen kuparilippaan laidassa tuolla pöydällä. Palkeneyt ovat asuneet\nPalkeneyssä Tudorien ajoilta saakka -- todellisuudessa sen aikakauden\nvarhaisimmilta vaiheilta asti. Perhe on ymmärtääkseni hyvin varakas,\nmutta sellainen, joka on vähitellen kuollut sukupuuttoon.\n\n\"Ja siirtyäksemme melkein nykyaikoihin, muutamia vuosia sitten\ntapahtuneisiin seikkoihin, kerron teille, että Palkeneyn kartanossa\nasui siihen aikaan muudan vanha herrasmies, herra Matthew Palkeney,\njota luultiin viimeiseksi Palkeneyksi. Hän oli jo hyvin vanha, melkein\nyhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko. Kerran nuoruudessaan oli hänellä\nollut nuorempikin veli, John Palkeney, mutta hän oli jo nuorenamiehenä\nottanut perintöosansa ja matkustanut pois isiltä peritystä kodistaan\npalaamatta sinne enää milloinkaan takaisin. Viimeiset tiedot hänestä\noli saatu Etelä-Amerikasta noin kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta\nsitten, jolloin hän oli ollut lähdössä johonkin siihen saakka\ntuntemattomaan maahan, missä hänen luullaan menettäneen henkensä.\nJa sen vuoksi tunsikin Matthew Palkeney, koska hän oli viimeinen\nsuvustaan, itsensä vanhoilla päivillään hyvin yksinäiseksi. Ja\neräänä päivänä saattoi hänen sairautensa hänet vuoteenomaksi, ja\nmuutamien tuntien kuluttua Sperrigoe, lääkäri, taloudenhoitaja ja\nsairaanhoitajatar, jotka olivat kokoontuneet hänen kuolinvuoteensa\nääreen, hämmentyivät ja hämmästyivät melkoisesti kuullessaan vanhuksen\ntoistelevan eräitä sanoja. Ne olivat ainoat hänen mumisemansa sanat\nsairautensa aikana, ja hän toisteli niitä toistelemistaan ennen\nkuolemaansa. Ne kuuluivat:\n\n\"_Kuparilipas -- eräs Palkeney, eräs Palkeney -- kuparilipas_!\"\n\nHän keskeytti pannen arvoa kertomuksensa dramaattiselle vaikutukselle\nja katsoi meihin. Madrasiaa värisytti hieman.\n\n\"Kaameaa!\" mumisi hän.\n\n\"Niin juuri\", myönsi Murthwaite. \"No niin, kukaan ei ymmärtänyt\nvanhuksen tarkoitusta, ja oli aivan hyödytöntä koettaakaan taivuttaa\nhäntä selittämään. Mutta hänen kuoltuaan vanha taloudenhoitaja\nvaivattuaan aivojaan niin paljon kuin suinkin muisti, että kirjaston\nmuutamassa nurkassa sijaitsevassa kaapissa oli eräs pieni taottu\nkuparilipas, jota hän oli nähnyt Matthew Palkeneyn kiilloittavan omin\nkäsin viime vuosina. Hän meni Sperrigoen kanssa hakemaan sitä, mutta\nse oli hävinnyt sieltä. Sperrigoe antoi tarkastaa rakennuksen perin\npohjin ylhäältä alas asti löytämättä sitä sittenkään. Kuparilipas\noli varastettu ja tuossa se nyt on Parslewen tarjoilupöydällä\nPohjois-Humberlandissa. Sitä ei voida kieltää, ei ollenkaan!\"\n\nHän keskeytti taasen ja me vaikenimme, kunnes hän suvaitsi jälleen\njatkaa:\n\n\"Kuinka se on tullut tänne, tahi sanokaamme pikemminkin, kuinka\nSperrigoe sai selville sen, että se on täällä? Herra Craye on juuri\nkertonut minulle toisen puolen siitä, ja minä voin kertoa toisen. Kun\nSperrigoe sai selville, että kuparilipas epäilemättä oli varastettu,\npani hän toimeen tarkan tutkimuksen koko kirjastossa, jolloin löytyi\npainettu luettelo kaikista kirjoista. Nyt hän huomasi, että useita\nvanhoja ja harvinaisia teoksia oli kadonnut kuparilippaan mukana.\nSilloin hän ilmoitti sanomalehdissä. Tiedätte lopun. Parslewe\noli vienyt kuparilippaan Bickerdalelle, Bickerdale oli huomannut\nSperrigoen ilmoituksen ja niin edespäin. Ja nyt, kun Pawley Sperrigoen\nvaltuuttamana ja sitten Sperrigoe itse saapuvat tänne kysymään suoraan,\nkuinka hän on saanut kuparilippaan haltuunsa, matkustaa hän pois. Mutta\nmiksi?\"\n\n\"Koska satun tuntemaan hänet\", sanoi Madrasia äkkiä, \"voin vastata\nkysymykseenne. Omista pätevistä ja kunniallisista syistään.\"\n\n\"Ja hänen ystävänään ja neuvonantajanaan\", huomautti Murthwaite,\n\"voin sanoa amenen siihen. Mutta miksi hän ei antanut minkäänlaista\nselitystä?\"\n\nNyt oli minun vuoroni sekautua asiaan.\n\n\"Herra Murthwaite\", sanoin, \"ei Pawley eikä herra Charles Sperrigoekaan\npyytäneet minkäänlaista selitystä. Sperrigoe ei tietysti tavannut herra\nParsleweä, ja Pawley tuli tänne vain vakoilemaan --\"\n\n\"Niin, niin\", keskeytti hän. \"Tarkoitan todellisuudessa vain sitä, että\nmiksi herra Parslewe ei antanut teille minkäänlaista selitystä?\"\n\n\"Minulleko?\" huudahdin. \"Miksi juuri minulle?\"\n\n\"Koska te olitte ainoa henkilö, joka tiesitte -- sanoisimmeko asian\nvälittömät vaiheet. Hän luottaa teihin epäilemättä, herra Craye,\nvaikka olettekin tunteneet toisenne vasta muutamia päiviä. Miksi\nhän ei selittänyt teille lyhyesti tätä näennäistä salaisuutta öisen\npoislivahtamisen sijaan? Miksi?\"\n\n\"Huomautinhan jo\", huudahti Madrasia, \"että hän on tehnyt sen omista\npätevistä syistään.\"\n\nMurthwaite rummutti sormillaan pöytää katsoen meihin tarkasti.\n\n\"Ettekö nyt ymmärrä?\" sanoi hän äkkiä. \"Ettekö nyt voi käsittää sitä,\nmillaisen epäluulon alaiseksi hän on saattanut itsensä, koska herra\nCharles Sperrigoe ei tunne häntä?\"\n\n\"En ole niinkään varma siitä\", sanoin yhtä nopeasti. \"Olen joka\ntapauksessa aivan varma, että Parslewe tuntee tahi on ainakin tuntenut\nSperrigoen kerran maailmassa. Teen tämän varman päätelmäni eräästä\nhuomautuksesta, jonka hän teki kertoessani hänelle Sperrigoesta.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti Murthwaite. \"Mistä huomautuksesta?\"\n\nKerroin sen hänelle. Hän nousi äkkiä tuoliltaan kuin jotakin olisi\npälkähtänyt hänen päähänsä ja käveli sitten pari minuuttia edestakaisin\nhuoneessa miettien. Sitten hän tuli jälleen takaisin pöydän luo,\nistuutui paikoilleen ja kääntyi meidän molempien puoleen viitaten\nnoihin pariin sähkösanomaan, jotka vieläkin olivat siinä, mihin hän oli\nne laskenut kädestään.\n\n\"Ruvetaan nyt puhumaan asiallisesti\", hän sanoi. \"Otaksun teidän\nmolempien aikovan tavata Parslewen Newcastlessa huomenaamulla näiden\nsähkösanomain johdosta?\"\n\n\"Varmasti!\" vastasi Madrasia. \"Ja aiomme ottaa kuparilippaan mukaamme.\"\n\n\"Oikein\", jatkoi hän. \"Sitten haluan teidän suorittavan kolme asiaa.\nEnsiksikin teidän pitää kertoa Parslewelle kaikki, mitä olen kertonut\nteille tästä Palkeneyn jutusta. Toiseksi, sanokaa hänelle, että\nminä omalla vastuullani hänen ystävänään ja asianajajanaan olen\nantanut herra Charles Sperrigoelle sellaisen lupauksen -- oikeastaan\ntakuun -- että Parslewe niin pian kuin suinkin antaa hänelle\ntäydellisen selostuksen siitä, kuinka lipas ja kirjat ovat joutuneet\nhänen haltuunsa, niin että niiden vaellus Palkeneyn kartanosta\nKelpieshawiin saadaan täydellisesti selville, koska tietenkin on aivan\nkäsittämätöntä, että herra Parslewe olisi saanut ne haltuunsa jollakin\nepärehellisellä tavalla. Kolmanneksi olen taivuttanut herra Charlesin\nmatkustamaan kotiinsa, missä hän odottaa herra Parslewen lähettämiä\ntietoja.\"\n\n\"Mutta onkohan hän matkustanut?\" sanoi Madrasia.\n\n\"Hän matkusti etelään ensimmäisessä junassa keskusteltuaan kanssani\",\nvastasi Murthwaite.\n\n\"Saatettuaan Woolerin poliisikomissaarin siihen uskoon, että holhoojani\non ehkä varas, vai mitä?\" vihjaisi Madrasia.\n\n\"Ei mitään sellaista\", Murthwaite vastasi. \"No, no, malttakaahan nyt,\nhyvä nuori neiti, asiat eivät ole lainkaan siten. Sperrigoe teki siellä\nvain muutamia varovaisia kysymyksiä saadakseen tietää, millainen\nParslewen asema on naapuristossa. Poliisi ei tietenkään aavista mitään.\"\n\nNyt seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Madrasia vihdoin rikkoi.\n\n\"Viemme tietysti holhoojalleni teidän viestinne. Jokaisen sanan. Mutta,\nherra Murthwaite, eikö teillä ole minkäänlaista vihiäkään siitä, mitä\ntämä kaikki tarkoittaa? Kaikki tämä hälinä, salaperäisyys ja maakunnan\nhalki matkusteleminen yhden ainoan kuparilippaan jälkiä seuratessa?\"\n\nMurthwaite nauroi ja kääntyen tarjoilupöytään päin otti lippaan\nkäteensä.\n\n\"Minulla on yhtä vähän keinoja salaisuuden ratkaisemiseksi kuin\nteilläkin\", hän sanoi. \"Tämä esine on varmasti harvinaisuus jo\nmuutenkin. Se on hienoa vanhaa taottua kuparia, kaunista tekoa ja\nkauniisti kaiverrettu. Mutta sitä en ymmärrä, miksi se on aiheuttanut\nsellaisen hälinän, kuten te sanoitte. Kuitenkin, kun kuoleva mies\nmumisee sellaista, mitä vanha Matthew Palkeneykin, niin haluaa hänen\nlaillinen neuvonantajansa tietenkin saada jotakin selvyyttä asiaan.\nMielipiteeni on, ettei tässä ole oikeastaan kysymys kuparilippaasta,\nvaan siitä, mitä siinä mahdollisesti on ollut. Ei lippaasta, sen\nsisällöstä vain, ymmärrätte kai sen?\"\n\n\"Te luulette siis, että siinä on säilytetty jotakin Palkeneyn\nkartanossa?\" vihjaisin.\n\n\"Ehkä. Sitä minä juuri ajattelen.\"\n\n\"Ja otaksutte alkuperäisen varkaan anastaneen sen huolimatta sen\nlaadusta?\"\n\n\"Aivan niin. Lipas on voinut kulkea monien käsien kautta ennen\njoutumistaan Parslewen haltuun. Parslewe löysi epäilemättä tämän\nkapineen jostakin harvinaisten esineiden kaupasta ja kirjat myös.\"\n\n\"Voivatko Palkeneyn kartanon asukkaat ollenkaan aavistaa, kuinka\nvarkaus on tapahtunut?\" kysyin.\n\n\"Eivät. Sperrigoe ainakin väitti niin. Mutta Palkeneyn kartano on\nymmärtääkseni jonkinlainen näyttelypaikka; minä tarkoitan, että\nsiellä on sellaisia huoneita, joita näytetään yleisölle, ja niihin\nkuuluu kirjastokin. Shillingin suuruinen sisäänpääsymaksu kannetaan\nmuutamina aamuina viikossa ja tulot luovutetaan paikallisiin\narmeliaisuustarkoituksiin. Ja Sperrigoe ajattelee tietysti, että joku\nvieras varasti tämän lippaan ja kirjat juuri vähää ennen vanhan Matthew\nPalkeneyn kuolemaa. Niin pitkälle olemme päässeet, eikä tässä enää\nkaivata muuta kuin muutamia sanoja Parsleweltä.\"\n\nHän sanoi sitten lähtevänsä, ja hetkisen kuluttua laskeuduimme kaikki\nportaita alas pihalle. Vanha Edie toi hevosen tallista ja ottaen\nsuitset käteensä Murthwaite kääntyi Madrasian puoleen.\n\n\"Koettakaa nyt taivuttaa herra Parslewe palaamaan heti takaisin tänne\nja kertokaa sitten minulle kaikki, että voisin kirjoittaa Sperrigoelle\nsalaisuuden ratkaisun\", hän sanoi. \"Kertokaa hänelle kaikki puheeni ja\npyytäkää häntä palaamaan heti takaisin.\"\n\nMutta Madrasia alkoi käydä hieman kapinalliseksi.\n\n\"Kerromme kyllä hänelle kaiken Sperrigoen käynnistä ja Weechin\nvierailun myös\", hän vastasi. \"Mutta herra Murthwaite, jätätte kokonaan\nhuomioon ottamatta erään asian, niin asianajaja kuin olettekin.\"\n\n\"Minkä sitten?\" kysyi Murthwaite nauraen iloisesti.\n\n\"Sen, ettei holhoojani milloinkaan olisi matkustanut pois, ei ikinä\nkutsunut sähköteitse minua ja herra Crayea luokseen eikä kuunaan\npyytänyt, että kuparilipas tuotaisiin hänelle, ellei hänellä olisi\nsiihen hyvin pätevät syyt. Luuletteko hänen kujeilevan? Lorua! Koko\nasia on paljon vakavampi.\"\n\nMurthwaite siirsi katseensa tytöstä minuun.\n\n\"Onko teidänkin mielipiteenne sama, herra Craye?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasin. \"Ehdottomasti!\"\n\nHän sanoi meille hyvästit ja hyppäsi satulaan kumartuen sitten sanomaan\nviimeiset sanansa.\n\n\"Ei mikään asia elämässäni ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni näin.\nMutta kai tällekin on olemassa ratkaisu.\"\n\nSitten hän ratsasti nummen poikki ja hävisi näkyvistämme. Seuraavana\naamuna Madrasia ja minä matkustimme Newcastleen, hän kantoi\nkuparilipasta, joka oli kääritty sievään kääryyn ja sinetöity. Junamme\nsaapui sinne juuri silloin, kun meidän oli määrätä tavata Parslewe.\nMutta emme nähneet häntä asemalla. Seisoimme tuijottaen ympärillemme,\nkunnes muudan hotellin vahtimestarin virkapukuun pukeutunut mies\nlähestyi meitä, katseli meitä tarkasti ja pysähtyi viereeni.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra, mutta oletteko herra Craye? Juuri niin, herra,\nminä tuon teille herra Parslewen terveiset, että te ja tämä nuori neiti\ntulisitte hänen luokseen hotelliin syömään välipalaa. Tätä tietä, olkaa\nhyvät.\"\n\n\n\n\nVIII\n\nMINUUTTI JÄLKEEN PUOLENYÖN\n\n\nSeurasimme Parslewen lähettiä laiturin poikki hotelliin vastustelematta\nja ääneti, koska olimme mukautuneet silloin, kuten Madrasia jälkeenpäin\nhuomautti, kaikkeen, mitä Parslewe tulisi tekemään tahi käskemään.\nMutta luullakseni nälälläkin oli osansa nöyryydessämme; olimme\nsyöneet aamiaisemme varhain saamatta sitten palaakaan suuhumme, ja\nainakin mitä minuun tuli, ei hotelli eikä sen mainio ruoka, johon jo\nolin tutustunut, herättäneet minussa minkäänlaisia vastenmielisiä\ntunteita. Saapuessamme sinne käännyin vaistomaisesti kahvioon päin\nodottaen jo ennakolta enemmän sen suomaa nautintoa kuin herra Parslewen\nkohtaamista. Mutta oppaamme vei meidät sen sivu; hän ohjasi meidät\nyläkertaan ja sitten pitkin käytäviä ja välikköjä, kunnes vihdoin\navasi erään oven. Siitä päästiin yksityiseen arkihuoneeseen, katettu\nruokapöytä odotti meitä ja takkamatolla lämmitellen valkean ääressä\nseisoi Parslewe kasvot synkkinä, ja hymy oli kyynillisempi kuin\nmilloinkaan ennen.\n\nHän tervehti meitä yhtä kylmästi ja tyynesti kuin olisimme tulleet\nhänen omaan arkihuoneeseensa Kelpieshawissa syömään aamiaista. Itse\nasiassa hän teki tuskin muuta kuin soi meille huolettoman tervehdyksen,\nkoska hänen päähuomionsa näytti keskittyvän ovenvartijaan ennen kuin\nmies pääsi poistumaan.\n\n\"Käskekää tarjoilijaa tuomaan ruoat sisään, niin olette kelpo mies. No\nniin\", jatkoi hän katsellen meitä miettiväisesti miehen poistuessa,\n\"olette luullakseni nälissänne?\"\n\n\"Kovasti\", sanoin minä.\n\n\"Aivan nääntymäisillämme\", selitti Madrasia.\n\nParslewe katseli häntä arvostelevasti, hieroi leukaansa ja viittasi\nsitten sivupöytään päin.\n\n\"Riisu päällysvaatteesi ja heitä ne tuonne, kultaseni\", hän sanoi.\n\"Voit viedä ne sitten jälkeenpäin huoneeseesi.\"\n\nMadrasia kääntyi hänen puoleensa.\n\n\"Huoneeseeniko?\" huudahti hän.\n\n\"Numero 186 on varattu sinulle\", vastasi Parslewe tyynesti. \"Ja te,\nCraye, saatte tyytyä 95:teen, joka on minun huoneeni vieressä. Älkää\nnyt unohtako numeroitanne, mutta jos niin kävisikin, saatte ne kyllä\nselville konttorista. Ne on tilattu teidän omilla nimillänne.\"\n\n\"Tarkoitatko, että meidän on viivyttävä yökin täällä?\" kysyi Madrasia.\n\n\"Kyllä\", vastasi Parslewe lyhimmällä tavallaan. \"Ehkä parikin.\"\n\n\"En tiennyt matkustaessani tänne valmistautua viettämään täällä\nainoatakaan yötä\", sanoi Madrasia. \"En ottanut edes hammasharjaa\nmukaani.\"\n\n\"Osta sitten\", vastasi Parslewe. \"Täällä on hyvinvarustettuja kauppoja,\nkultaseni.\"\n\nMadrasia tuijotti häneen tiukemmin kuin milloinkaan ennen.\n\n\"Tapasi komennella toisia henkilöitä alkaa käydä hyvin erikoiseksi,\nJimmie!\" huudahti hän vihdoin. \"Mistä kaikki nämä vaatimukset\njohtuvatkaan?\"\n\n\"Hädästä, koska paholainen ahdistaa\", vastasi Parslewe kyynillisesti\nnauraen.\n\n\"Oletko sinä tuo paholainen?\" kysyi Madrasia.\n\n\"En tiedä oikein, mikä olen, kultaseni\", vastasi hän käyden jälleen\nlempeämmäksi, \"mutta toivon saavani sen selville piakkoin. Ja sitä\nodottaessamme eläkäämme mukavasti, koska tuolla tuodaan jo meille\nruokaa ja juomaa.\"\n\nPari tarjoilijaa toi huoneeseen kuumia ruokia, ja istuuduimme pöydän\nääreen. En tiedä, oliko Parslewe otaksunut meidän olevan tavattomasti\nnälissämme, mutta hän oli varmasti nähnyt paljon vaivaa tilatessaan\ntällaisen herkullisen aterian ja sitä paitsi hän osoitti omaavansa\nhyvän ja arvostelevan maun samppanjaan nähden. Ja tarjoilijain oli\nviivyttävä huoneessa koko aika meidän syödessämme, missä isäntämme\nmielestäni menetteli hyvin ovelasti, koska Madrasia muuten olisi heti\nalkanut puhua aiheesta, joka oli ylinnä ajatuksissamme. Hän puheli\nkyllä itse hyvin vapaasti, mutta koko ajan vain eräästä näytelmästä,\njota hän oli ollut katsomassa Kuninkaallisessa Teatterissa edellisenä\niltana ja johon hän oli äärettömästi ihastunut.\n\n\"Mutta saat nähdä sen itse tänä iltana\", lopetti hän. \"Olen tilannut\npari paikkaa, ja Craye saa viedä sinut sinne.\"\n\n\"Entä sinä?\" kysyi Madrasia. \"Eikö sitä kannattaisi katsella parikin\nkertaa peräkkäin?\"\n\n\"Minulla on muita hommia\", vastasi Parslewe. \"Olen kaupungilla teidän\npalatessanne, ja mehän voimme verrata huomioitamme aamulla.\"\n\nNäin, että Madrasia olisi hyvin mielellään kysynyt häneltä hänen\ntehtävänsä laatua, mutta tarjoilijat olivat vielä huoneessa.\nVasta sitten kun he olivat tarjonneet meille kahvia ja poistuneet\nlopullisesti, kohdisti Parslewe huomiomme siihen, mikä meistä\nmolemmista tuntui todellakin tärkeältä. Ojennettuaan minulle sikarin\nja sytytettyään itsekin sellaisen hän käänsi tuolinsa takkaan päin,\nsiirtyi mukavaan asentoon laskien toisen kyynärpäänsä pöydälle ja\nkatsahti meihin olkansa yli. \"Kas niin!\" hän sanoi. \"Mitä siellä kotona\non tapahtunut minun poissaollessani? Koska ette molemmat voi puhua\nsamalla kertaa, päättäkää keskenänne, kumpi teistä saa aloittaa. Mutta\nensiksikin, missä on lipas?\"\n\nKoska aamu oli ollut kylmä, oli Madrasia pukeutunut turkiksiin, ja\nniiden joukossa oli suuri käsipuuhka, jonka sisässä hän oli kantanut\nlipasta. Hän nousi, haki sen esille piilopaikasta, laski sen Parslewen\nviereen pöydälle ja viittasi sitten minuun sormellaan.\n\n\"Kertokoon hän. Korjaan, jos hän erehtyy.\"\n\n\"Aloittakaa siis, Craye\", käski Parslewe. \"Kertokaa perusteellisesti!\"\n\nKerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Kelpieshawissa hänen\noman salaperäisen poistumisensa jälkeen, ja katselin puhuessani\ntarkkaavaisesti häntä. Hän kuunteli vaiti ja kylmästi, keskeyttäen\nminut vain kerran pyytääkseen tarkempaa kuvausta herra Augustus\nWeechistä. Hän näytti vaipuvan syviin ajatuksiin kuultuaan sen, mutta\nsalli minun kuitenkin jatkaa loppuun sen enempää kyselemättä. Hän\nkuunteli Murthwaiten viestiäkin yhtä tyynesti kuin kaikkea muutakin.\nEhdottomassa tutkimattomuudessaan Parslewe olisi tällä erikoisella\ntuulella ollessaan voinut vetää vertoja sfinksillekin.\n\n\"Ja siinä kaikki\", lopetin. \"Koko juttu.\"\n\n\"Niin, kaikki\", toisti Madrasia, \"paitsi se, minkä nyt toistan tarkasti\nMurthwaiten sanoilla. Sinun on palattava Wooleriin, puhuteltava häntä\nja kerrottava hänelle kaikki, että hän voisi täyttää herra Charles\nSperrigoelle antamansa lupauksen. Ja parasta kai se onkin.\"\n\nParslewen ohuet huulet jännittyivät tuoksi suoraksi jäykäksi\nviiruksi, jonka olin jo oppinut tuntemaan yhtä hyvin kuin oman kuvani\nkuvastimessa. Kun hän antoi niiden höltyä, tapahtui se vain siksi, että\nhän tahtoi päästää kuuluville ivallisen naurunsa, joka päättyi hymyyn,\nkuten tavallisestikin hänen kääntyessään holhokkinsa puoleen, kuten\nnytkin.\n\n\"Vai olisi se parasta sinun mielestäsi, kultaseni\", hän sanoi\nlempeästi. \"Mutta sepä ei olekaan. En aio lainkaan matkustaa takaisin\nWooleriin, ennen kuin minua huvittaa. En aio ollenkaan tyydyttää\nCharles Sperrigoen enkä Jackie Murthwaiten mukavuudenhalua, ennen\nkuin minua huvittaa. Vannon tietäväni omat hommani yhtä hyvin kuin\njoku toinenkin ja aion panna ne täytäntöönkin, kuten minua huvittaa.\nJa jos haluatte taivuttaa minut puhumaan selvää kieltä, niin nyt sitä\nkuulitte.\"\n\n\"Ja kaikki tuo merkitsee, että sinä tiedät paljon enemmän asiasta, kuin\nolet meille ilmaissut!\" huudahti Madrasia.\n\nKuultuaan tämän häneltä pääsi jälleen ivallinen naurahdus.\n\n\"En tiedä vielä ilmaisseeni teille mitään erityistä, kultaseni\",\nvastasi hän. \"Enkä aiokaan tehdä sitä, ennen kuin --\"\n\n\"Ennen kuin sinua huvittaa!\" sanoi Madrasia. \"Aivan niin! Vielä enemmän\nsalaperäisyyttä! Todellakin, Jimmie, ollaksesi kunnioitettava vanha\nherrasmies --\"\n\nParslewe nauroi jälleen kohottaen päätään kuin hänestä olisi ollut\nhauskaa kuulla moitteita, nousi sitten tuoliltaan ja seisoen\ntakkamatolla kädet taskuissaan katsoi vuorotellen meihin kumpaankin,\nkuin häntä olisi huvittanut meidän ihmettelymme. Äkkiä hän veti toisen\nkätensä esille, ja se oli täynnä rahaa. Noina aikoina oli paljon kultaa\nliikkeellä, hyvin paljon, ja Parslewen koura oli sitä täynnä. Hän\nojensi rahat Madrasialle.\n\n\"Mene ostamaan itsellesi hammasharja\", hän sanoi. \"Sinähän tunnet\nkaupungin ja voit siis lähteä hieman ostoksille. Parasta on, että\nhankit kaikkea sellaista, mitä luulet tarvitsevasi, sillä muistaakseni\npuhuin jotakin parista yöstä. Mene nyt huvittelemaan, kultaseni, äläkä\nvälitä kuparilippaasta. Siihen ei liity minkäänlaisia salaisuuksia, ei\nainakaan minun tietääkseni.\" Hän ojensi rahat tytölle, seisoi hymyillen\nvieressä hänen pukiessaan turkiksia ylleen ja kääntyi sitten nauraen\nminun puoleeni hänen mentyään.\n\n\"Uskokaa vain, Craye, että salaisuus muodostuu vaikka miksi naisen\nkäsissä\", hän sanoi. \"Ellei sellaista ole olemassa, keksii hän jonkin.\"\n\n\"Eikö tässä asiassa sitten ole jotakin salaperäistä?\" kysyin. \"Minusta\nnäyttää aivan siltä kuin siinä olisi paljonkin. Mutta nähtävästi ei\nteille, koska olette jo selvillä asioista, herra Parslewe.\"\n\n\"Niin, ehkäpä. Luulen näkeväni asian loiselta kannalta. Voin kuitenkin\nymmärtää, että se, mikä on minusta aivan selvää, ehkä ei olekaan niin\nselvää toisille henkilöille, ja minä aionkin nyt uskoa teille muutamia\nseikkoja. Tulkaa alakertaan tupakkahuoneeseen, niin annamme avata tämän\nhuoneen ikkunat, koska ilma täällä on niin ummehtunutta.\"\n\nHän soitti ja antoi muutamia määräyksiä huoneen tuulettamisesta ja\nkevyestä illallisesta, jonka piti olla valmiiksi katettuna siellä kello\nyhdentoista ajaksi illalla (valmiiksi meille palatessamme teatterista,\nsanoi hän syrjässä minulle) ja opasti minut sitten tupakkahuoneen\nrauhalliseen nurkkaukseen.\n\nSytytettyään siellä ensin toisen sikarin hän alkoi purkaa lipasta\nniistä sievistä kääreistä, joissa Madrasia oli tuonut sen mukanaan\nKelpieshawista. Hän laski sen eteemme pienelle pöydälle, ja molemmat\ntuijotimme siihen. Hän erittäinkin tuijotti siihen niin tiukasti, että\naloin luulla kapineen paljaan muodon hypnotisoineen hänet. Äkkiä hän\nhätkähti ja alkoi kaivella liivinsä taskuja.\n\n\"Niin!\" mutisi hän enemmän itsekseen kuin minulle. \"En ihmettelisi\nollenkaan, vaikka asia olisikin niin.\"\n\nSanottuaan sen hän otti liivinsä taskusta ohuen norsunluisen\nkokoontaitettavan mitan ja avattuaan lippaan mittasi sen korkeuden\nsisäpuolelta. Sitten hän mittasi saman ulkopuolelta ja kääntyi puoleeni\nvaarallisine, miellyttävine hymyineen.\n\n\"Hemmetti sentään!\" hän huudahti. \"Craye, tässä lippaassa on kaksi\npohjaa. Olen epäillyt sitä viime puolen tunnin kuluessa, ja kaiken\nolevaisen nimessä, se on kuin onkin totta!\"\n\nMinäkin aloin kiihottua ja tuijotin nyt lippaaseen yhtä tiukasti kuin\nhänkin.\n\n\"Saitteko sen selville mitoista?\" kysyin.\n\n\"Kyllä. Sisäisen ja ulkonaisen korkeuden välillä on neljännestuuman\nero\", vastasi hän. \"Se merkitsee, että siellä on hyvin matala ontelo,\nmutta kuitenkin tarpeeksi suuri piilottamaan -- mitä?\"\n\n\"Ei mitään erityistä, luullakseni.\"\n\n\"Eikö? Mutta minä olen kuullut pieneen kompassiinkin sopivan hyvin\ntärkeitä ja kohtalokkaita esineitä\", huomautti hän. \"Siinä on nyt\nkaikissa tapauksissa sellainen, koska emme voi väittää mittasuhteita\nvääriksi. Lippaassa on ontelo! Ja se voidaan varmaankin avata jollakin\ntempulla täältä pohjasta, luultavasti vääntämällä noita jalkoja.\"\n\nHän viittasi niihin neljään pyöreään nuppiin, joilla lipas lepäsi,\nyrittämättä kuitenkaan koskea niihin, koska hänen ajatuksensa\nnäyttivät suuntautuneen muualle. Ja mietittyään hetkisen hän kääntyi\nluottavaisesti puoleeni.\n\n\"Lupasin kertoa teille jotakin\", sanoi hän. \"Te olette luotettava mies,\nCraye, ja minä osoitinkin sen teille jättämällä tytön teidän haltuunne.\nHänkin pitää teistä, ja luulen teidän molempien nuorten rakastuvan\ntoisiinne, ellette jo olekin, ja jos te olette, niin hyvä niinkin,\npoikaseni. Te voitatte vielä itsellenne kuuluisan nimen taiteellanne,\nmutta viis siitä, minä kerron nyt teille hieman tästä lippaasta. En\nkuitenkaan ilmaise vielä sitä, kuinka olen saanut sen haltuuni, koska\nse olisi liian aikaista. Mutta saadessani sen se oli lukossa eikä\nminulla ollut avainta siihen enkä minä milloinkaan vaivautunut hakemaan\nenkä teettämään siihen sellaista. Kun se kerran hieman vahingoittui,\ntoin sen Bickerdalelle tänne kaupunkiin ja pyysin häntä korjaamaan\nsen. Hän epäröi hieman ottaessaan sen vastaan, mutta sanoi sentään\ntietävänsä miehen, joka kyllä osaisi korjata sen, minkä vuoksi jätin\nsen hänelle ja käskin samalla aukaista sen. Ja nyt, Craye, ajattelen,\nettä silloin kun lipas oli Bickerdalen tahi tuon toisen miehen käsissä,\nvietiin jotakin tuosta lippaasta, jotakin sellaista, jota en ollut\naavistanutkaan siellä olevan. Se vietiin luultavasti silloin, ellei --\"\n\nHän keskeytti irvistäen kummallisen miettiväisesti.\n\n\"Ellei, mitä?\" kysyin minä.\n\nHän nojautui lähemmäksi olkapäätäni ja hiljensi ääntään, vaikka\nläheisyydessämme ei ollutkaan ketään.\n\n\"Ellei tuo Weech ottanut sitä sieltä eilen Kelpieshawissa\", vastasi\nhän. \"Weech, Augustus. Millainen nimi!\"\n\n\"Weechkö?\" huudahdin minä. \"Hänkö? Mahdotonta!\"\n\n\"Miksi se olisi ollut niin mahdotonta, hyvä mies? Siinä ei ole mitään\nmahdotonta. Tehän kerroitte minulle juuri äsken tuolla yläkerrassa\nselostaessanne tapahtumia, että menitte Madrasian kanssa kirjastooni\nverrataksenne Timesin ilmoituksessa mainittujen kirjojen nimiä\nmuutamien erityisten hallussani olevien kirjojen nimiin ja jätitte\nherra Augustus Weechin yksikseen huoneeseen, missä kuparilipas oli\naivan hänen edessään. Tietysti --\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huudahdin. \"En tullut sitä lainkaan ajatelleeksi!\"\n\n\"Epäilemättä ette\", hän huomautti kylmästi. \"Mutta minäpä ajattelin.\nSiirrytään nyt erääseen toiseen seikkaan, joka kuitenkin liittyy\npääasiaan. Minulla on sellaisia hommia tänä iltana, jotka toivoakseni\nilmaisevat minulle, onko lippaassa ollut jotakin, ja minä haluan,\nettä tekisitte minulle pari kolme palvelusta pääasiallisesti siten,\nettä pidätte huolta Madrasiasta. Ensiksikin, syömme varhaisen\npäivällisen. Sitten voitte mennä hänen kanssaan teatteriin -- tässä\novat liput, annan ne nyt muistaessani teille. Kun tulette takaisin,\non teille katettu kevyt illallinen yksityiseen arkihuoneeseeni. Ennen\nkuin menette, ilmoitan Madrasialle, että mahdollisesti viivyn hyvin\nmyöhäiseen kaupungilla, minkä vuoksi hänen on illallisen jälkeen\nmentävä nukkumaan. Nyt seuraa eräs tehtävä teillekin. Haluan, että\nodotatte tuossa arkihuoneessa kello kahteentoista saakka yöllä. Ellen\nminä saavu sinne täsmälleen silloin\" -- tässä hän keskeytti ottaen\ntaskustaan suljetun kirjekuoren ja ojentaen sen minulle -- \"pukekaa\npäällystakki yllenne, viekää itse tämä poliisiasemalle -- se on tässä\naivan lähellä -- pyytäkää, että saisitte puhutella komissaaria, ja\nantakaa tämä hänelle. Oletteko ymmärtänyt?\"\n\n\"Jokaisen sanan\", vastasin minä. \"Mutta miksi kääntyä poliisin puoleen?\nLuuletteko ehkä joutuvanne johonkin vaaraan?\"\n\n\"En niin paljon vaaraankaan kuin vaikeuksiin, vaikka en tahdokaan\nkieltää, että voin joutua vaaraankin\", vastasi hän. \"Mutta seuratkaa\nohjeitani. Siellä on joku komissaari öisinkin. Hän tuntee kyllä nimeni\nluettuaan kirjeeni, koska minä olen piirikunnan viranomainen. Jos\nhän tekee teille muutamia kysymyksiä, vastatkaa niihin. Ja jos teitä\nhaluttaa, lähtekää hänen mukaansa, jos hän lähtee itse tahi lähettää\njonkun puolestaan. Oletteko nyt selvillä, mitä teidän on tehtävä\nkeskiyöllä?\"\n\n\"Olen täydellisesti\", vastasin minä työntäen suljetun kuoren\ntaskuuni. \"Ja minä lupaan toimittaa sen. Mutta toivoakseni ette joudu\nhenkilökohtaiseen vaaraan, herra Parslewe.\"\n\nHänen huulensa jännittyivät ja hän katsoi syrjään kuin vihjaistakseen\nminulle, ettei hän halunnut keskustella siitä asiasta, ja hetkisen\nkuluttua hän alkoikin puhua aivan muista seikoista. Halusin kysyä\nhäneltä, mitä minun pitää tehdä siinä tapauksessa, että hänelle\ntapahtuu jotakin, mutta en uskaltanut, koska näin aivan selvästi hänen\nkäsitelleen loppuun sen asian tällä haavaa, ja ymmärsin, ettei tässä\nollut muuta tehtävää kuin toteuttaa hänen ohjeensa.\n\nSöimme tyynesti päivällisemme alakerrassa puoli seitsemän aikaan, ja\nkun Madrasia ja minä melkein tuntia myöhemmin ajoimme teatteriin, jäi\nParslewe tyynesti juttelemaan erään vanhan herrasmiehen kanssa. Hän\nheilutti meille sikariaan kulkiessamme hänen ohitseen, mutta kutsuikin\nsitten Madrasian luokseen.\n\n\"Tyttöseni, sinun pitää mennä heti vuoteeseen tultuasi kotiin\", sanoi\nhän. \"Ainakin sitten kun olet syönyt hieman illallista. Älä odota\nminua, sillä voin viipyä kaupungilla pikkutunneille saakka.\"\n\nSitten hän viittasi tyttöä menemään. Madrasia oli hieman kiihkoissaan\najatellessaan kappaletta ja minä tavattoman levottomana ja huolissani,\nkoska niitä tilanteen mahdollisuuksia, jotka voivat esiintyä\nkeskiyöllä, ei ollut lainkaan hauska ajatella, ja kuta enemmän niitä\nmietin sitä vähemmän niistä pidin. Oli hyödytöntä kieltää, että\nParslewe oli erikoinen, jopa kummallinenkin mies, joka menetteli\nkaikessa omalla tavallaan, ja minä olin tarpeeksi perillä maailman\ntavoista, vaikka olinkin vielä nuori, tietääkseni, että sellaiset\nmiehet joutuvat aina vaaraan. Minne hän aikoi mennä tänä iltana ja\nmitä varten? Selvästi toimittamaan jotakin sellaista, missä hän ehkä\ntarvitsi poliisin apua. Mutta jos nyt otaksutaan tämän avun tulevan\nliian myöhään niin mitä minun silloin oli tehtävä? Huolimatta siitä,\nmitä hän oli sanonut Madrasiasta ja minusta kevyellä tavallaan, olin\nmelkein vieras hänelle ja tytölle, ja aavistin vaikeuksia, jos jotakin\nvakavaa sattuisi tapahtumaan. En pitänyt Parslewestä juuri ollenkaan\nsinä iltana, koska hänen mielestäni olisi pitänyt uskoa minulle\nenemmän. Mutta sille ei voitu enää mitään, ja tuossa istui Madrasia.\nJa tavattuaan holhoojansa näytti Madrasia melkoisesti tyyntyneen; hän\nluotti nähtävästi suuresti Parslewen vaikutusvaltaan.\n\n\"Kertoiko hän teille mitään iltapäivällä minun ollessani ostoksilla?\"\nkysyi hän äkkiä ajaessamme Grey-katua pitkin. \"Olen varma, että olette\nkeskustelleet jostakin.\"\n\n\"Kyllä hieman\", vastasin minä. \"Hän otaksuu lippaassa olevan kaksi\npohjaa, joiden välissä on kapea ontelo, missä hän luulee olleen\npiilossa jotakin, joka on sieltä varastettu; ja ystävämme Weech on\nmahdollisesti syyllinen.\"\n\n\"Weechkö?\" hän huudahti. \"Milloin hän olisi voinut tehdä sen?\"\n\n\"Kun me mennessämme kirjastoon jätimme hänet yksikseen katselemaan\nlipasta. Sellainen otaksuma on luonnollisesti mahdollinen, jos Weech\ntunsi salaisuuden.\"\n\nTämä näytti antavan Madrasialle uusia aatteita.\n\n\"Ihmettelenpä todellakin\", sanoi hän mumisten. \"Ja senkö vuoksi hän on\ntullut tänne Newcastleen, että hän saisi siitä selvän?\"\n\n\"Jotakin sinnepäin\", myönsin minä. \"Luulen ainakin niin. Mutta tehän\ntiedätte paremmin kuin minä, millainen hän on.\"\n\nHän istui hetkisen vaiti -- oikeastaan aina teatterin edustalle saakka.\n\n\"Jimmien suhteen voimme olla varmat ainakin yhdestä seikasta\", hän\nhuomautti vakuuttavasti, \"nimittäin siitä, ettei kukaan voi voittaa\nhäntä. Antakaa hänen sen vuoksi selvittää rauhassa asiat.\"\n\nMinä en ilmaissut, ettei minulla ollut mitään valitsemisen varaa.\nKatselimme kappaletta, jota Parslewe oli ylistänyt niin suuresti,\npalasimme sitten takaisin hotelliin ja söimme yhteisen illallisen,\nminkä jälkeen Madrasia meni huoneeseensa. Kello oli silloin\nkaksikymmentä minuuttia vaille kaksitoista ja minä istuin paikoillani\nkaikki nuo minuutit odottaen, pitäen silmällä ovea ja kuunnellen\naskelia käytävästä, mutta Parsleweä ei kuulunut tulevaksi.\n\nJa minuuttia yli kahdentoista sieppasin päällystakkini ja lakkini ja\npoistuin huoneesta.\n\n\n\n\nIX\n\nPELTISEPÄN ARKIHUONE\n\n\nHotellin suuressa lämpiössä oli vain muutamia henkilöitä, mutta heidän\njoukossaan oli ensimmäinen ovenvartija, joka minun tullessani sinne\nnäytti juuri olevan luovuttamaisillaan virkansa hoidon sijaiselleen\nyöksi. Mieleeni juolahti jotakin ja minä menin hänen luokseen vieden\nhänet syrjään.\n\n\"Tunnette kai herra Parslewen?\" kysyin minä.\n\n\"Herra Parslewenkö? kyllä, herra\", vastasi hän.\n\n\"Oletteko nähnyt hänen menevän kaupungille tänä iltana?\"\n\n\"Kyllä, herra. Herra Parslewe poistui hotellista noin yhdentoista\naikaan, vain muutamia minuutteja ennen teidän palaamistanne nuoren\nneidin kanssa.\"\n\n\"Ette siis ole nähnyt hänen tulevan takaisin?\"\n\n\"En vielä, herra. Hän ei ole käynyt hotellissa sen jälkeen.\"\n\nNyökäytin päätäni ja menin kadulle. Siis Parslewen asian järjestäminen,\nmillainen se sitten lienee ollutkin, oli määrätty tapahtuvaksi vasta\nkello yhdentoista jälkeen, siis hyvin myöhäiseen. Hän olisi siinä\ntapauksessa voinut tulla kanssamme teatteriin, mutta ehkä hänellä oli\nollut toisenlaisia tehtäviä hotellissa, kuten voidaan olettaa. Näiden\nasioiden miettiminen oli kuitenkin aivan hyödytöntä, koska minun oli\nvain täytettävä hänen pyyntönsä. Eikä ollut minkäänlaista pelkuruutta\nminun puoleltani, että sydämestäni inhosin sen täyttämistä. Minulla\nei ollut aavistustakaan, missä päin poliisiasema sijaitsi. Parslewe\noli sanonut sen olevan jossakin läheisyydessä, mutta en tiennyt, millä\nsuunnalla. Olisin kyllä voinut kysyä sitä hotellissa, mutta en halunnut\nhotellin palveluskunnan saavan tietää, että aiomme turvautua poliisin\napuun. Ja sehän olisi sitä paitsi voinut joutua Madrasian tietoon ennen\nminun paluutani. Kaduilla oli vielä ihmisiä, minähän voin kysyä heiltä.\nJa juuri silloin tuli eräs poliisi esille nurkan takaa, mitä minun\nolisi pitänyt osata odottaakin, ja neuvoi minulle kysyttyäni tien.\nParslewe oli ollut aivan oikeassa, asema oli likellä.\n\nMenin sisään ihmetellen, koska en milloinkaan ennen ollut käynyt\nsellaisessa rakennuksessa enkä tiennyt, mitä minun piti odottaa.\nMinulla oli yhtä vähän aavistusta, millaiselta poliisin pääasema\nnäyttää, kuin jonkin itämaisen palatsin sisustuksesta, ehkä vielä\nvähemmänkin. Mutta kun tulin sinne, näytti siellä kaikki hyvin\ntavalliselta. Siellä oli hyvin valaistu konttori pöytineen ja\npulpetteineen, joiden ääressä joko istui tahi seisoi muutamia poliiseja\nkirjoittaen tahi tarkastellen papereita. Muudan heistä, nähdessään\nminun lähestyvän tiskiä ja huomaten ehkä epäröivän nulikkamaisen\nkäytökseni, nousi tuoliltaan, pisti kynän korvansa taakse ja tuli\nvastaan melkein isällisen huolestunut ilme punakoissa kasvoissaan.\n\n\"Saanko puhutella jotakin korkeampaa virkamiestä\", kysyin.\n\nHän kääntyi puoleksi viitaten erääseen mieheen, jonka huolellisesti\nnapitetussa takissa oli nyörikoristeita ja joka istui pulpettinsa\nääressä eräässä nurkassa.\n\n\"Tuolla on komissaari, herra\", hän sanoi. \"Puhutelkaa häntä.\"\n\nHän kohotti tiskin saranoilla varustettua ovea ja minä menin huoneen\npoikki kysymyksessä olevan miehen luo. Hän kohotti katsettaan minun\ntullessani lähemmäksi ja mittaili minut nopeasti päästä jalkoihin asti.\nMieleni täytti epämääräinen kiitollisuudentunne siitä, että olin hyvin\npuettu.\n\n\"Asianne?\" sanoi hän.\n\nMenin aivan hänen viereensä. Ehkä minä näytin hyvinkin salaperäiseltä\n-- ainakin minusta tuntui niin.\n\n\"Tehän tunnette Kelpieshawin omistajan herra James Parslewen?\" kysyin\nminä.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Herra Parslewe on kaupungissa ja asuu North Eastern Station\nHotellissa. Minäkin asun siellä hänen kanssaan. Hän pyysi minua siinä\ntapauksessa, että muudan edellytys mahdollisesti toteutuu --\"\n\nHän keskeytti minut melkein huomaamattomasti hymyillen -- häntä huvitti\nnähtävästi täsmällinen puheeni.\n\n\"Millainen edellytys?\"\n\n\"Siinä tapauksessa, ettei hän palaa hotelliin ennen puoltayötä, piti\nminun tuoda teille tämä kirje häneltä\", vastasin laskien kirjeen\npulpetille. \"Hän ei tullut, ja sen vuoksi tulin suoraan luoksenne.\"\n\nHän otti kirjeen, aukaisi sen ja alkoi lukea. Paikaltani voin nähdä,\nettä kirjoitus täytti kolme sivua hotellin postipaperiarkista. Miehen\nkasvot eivät hänen lukiessaan ilmaisseet mitään -- eivät hämmästystä,\nneuvottomuutta eivätkä kummastusta -- ja hän luki kirjeen vain kerran\nläpi. Sitten hän taittoi sen kokoon, pisti pulpettiinsa ja kääntyi\npuoleeni.\n\n\"Oletteko herra Alvery Craye?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasin.\n\n\"Tiedättekö, mitä tässä kirjeessä on, herra Craye?\" jatkoi hän.\n\"Ilmaisiko herra Parslewe teille sen sisällön?\"\n\n\"Ei. Mutta hän pyysi minua vastaamaan kaikkiin teidän tekemiinne\nkysymyksiin ja käski minun seurata teitä, jos te kirjeen johdosta\nlähtisitte jonnekin.\"\n\n\"Haluan tietää vain yhden seikan\", huomautti hän. \"Tiedättekö, milloin\nherra Parslewe poistui hotellista?\"\n\n\"Kyllä. Otin selon siitä. Hän oli poistunut noin yhdentoista aikaan --\nmuutamia minuutteja ennen. Sain sen tietää ovenvartijalta.\"\n\nHän nyökäytti päätään, lukitsi pulpettinsa, pisti avaimen taskuunsa,\nnousi ja pyydettyään minua istuutumaan hetkiseksi poistui eräästä\novesta. Parin minuutin kuluttua hän palasi takaisin erään\nsiviilipukuisen miehen seurassa; hän oli itse pukeutunut mantteliin ja\npannut päähänsä virkalakin. Kuiskattuaan jotakin eräälle kersantille,\njoka kirjoitti ahkerasti huoneen keskellä sijaitsevan pöydän ääressä,\nhän viittasi minulle ja me lähdimme kolmisin öiselle retkellemme.\n\nSillä hetkellä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta päämäärästämme.\nMielessäni oli epämääräinen tunne, hyvin hämärä aavistus, että\nehkä olimme menossa johonkin synkkään ja vastenmieliseen kaupungin\nkortteliin. Olin käynyt Newcastlessa pari kolme kertaa ennenkin ja\nolin silloin kävellessäni siellä todennut, että siellä oli muutamia\nköyhälistönkortteleita, jotka olivat yhtä huonossa maineessa kuin\nLiverpoolin ja Cardiffin samanlaiset kaupunginosat. Mutta toverini\nkääntyivätkin kaupungin keskustaa kohti suunnaten kulkunsa sen\nparhaiten rakennettuja osia kohti. Noilla tilavilla ja komeilla\nkaduilla oli hyvin rauhallista, ja meidän askeltemme kaiku kuulosti\nkamalalta hiljaisuudessa. Ei kukaan puhunut mitään, ennen kuin olimme\nkävelleet jonkin matkaa, mutta sitten kääntyi komissaari puoleeni.\n\n\"Puhuiko herra Parslewe teille jostakin mahdollisesta vaarasta, herra\nCraye, johon hän ehkä voi joutua toimittaessaan asiaansa?\"\n\n\"Kerron teille tarkasti, mitä hän sanoi\", vastasin. \"Hän sanoi: 'Ei\nniin paljon vaaraa kuin vaikeuksia, vaikka en tahdo kieltää sitäkään,\nettä voin ehkä joutua vaaraankin.' Niin juuri hän sanoi.\"\n\n\"Aivan niin\", huomautti komissaari. \"Kertoiko hän teille jotakin\nmuutakin?\"\n\n\"Hän ei kertonut minulle mitään, paitsi sen, että toivoo saavansa\nhaltuunsa ehkä jotakin\", vastasin. \"Jos tunnette herra Parslewen,\ntiedätte varmaankin, että hän muutamissa tilaisuuksissa, milloin se\nhäntä miellyttää, voi olla epämääräinen ja epäselvä.\"\n\n\"Minä tunnen kyllä herra Parslewen tarpeeksi hyvin\", vastasi hän\nveitikkamaisesti naurahtaen. \"Hyvin kummallinen herrasmies, samainen\nParslewe, ja tavattoman halukas seuraamaan omaa mieltään, kulkemaan\nomaa tietään ja toimimaan omalla tavallaan kaikissa asioissa. Koko\nNorthumberlandissa ei ole ainoatakaan hänen virkaveljeään, joka ei\ntietäisi sitä, herra Craye. Te ette siis aavista lainkaan, minne nyt\nolemme menossa?\"\n\n\"En ollenkaan!\"\n\n\"No niin, koska hän on luvannut teidän tulla mukaamme, voin sen vallan\nhyvin kertoakin teille\", sanoi hän nauraen jälleen. \"Olemme menossa\nerään Bickerdale-nimisen läkki- ja kuparisepän taloon ja työpajaan,\njotka sijaitsevat erään sivukadun varrella tässä läheisyydessä. Sinne\njuuri on herra Parslewe mennyt.\"\n\nMinun olisi tietysti pitänyt arvata se. Tunsin itseni hyvin tyhmäksi,\nkun en ollut osannut ajatella sitä ennen. Mutta säpsähdin kuitenkin\ntahtomattani.\n\n\"Te näytätte tuntevan tuon nimen\", sanoi komissaari.\n\n\"Niin, minä tunnen sen\", myönsin. \"Olen käynyt tuossa kaupassa. Vai\nsinne hän onkin mennyt.\"\n\n\"Sieltä pitää meidän häntä joka tapauksessa hakea\", vastasi hän. \"Mutta\nen tiedä, löydämmekö häntä sieltä tahi jos löydämme, niin millaisissa\nolosuhteissa. Noudatamme nyt kuitenkin hänen määräyksiään, ja tässä on\ntuon sivukadun kulma.\"\n\nTunsin tuon nurkan tarpeeksi hyvin ja kadun myös. Siellähän olin\nvakoillut Valkopartaa ja tuota newcastlelaista asianajajaa ja sitten\nperäytynyt Bickerdalen kanssa tapahtuneen sanaharkan jälkeen. Hetkisen\nkuluttua seisoimme Bickerdalen kaupan sivuoven edustalla, mistä\nluultavasti päästiin hänen kotiinsa pihan puolelta. Oven ikkunaosasta\nei näkynyt mitään valoa, ei kaupan ikkunoista eikä toisestakaan\nkerroksesta sen yläpuolelta. Ja kun siviilipukuinen mies noudattaen\nkomissaarin käskyä soitti kelloa ja koputti vielä lisäksi, ei talosta\nkuulunut minkäänlaista liikettä.\n\nVasta sitten kun olimme soittaneet ja koputtaneet kolmasti, joka kerran\nyhä kovemmin ja käskevämmin, kuulimme kolinaa oven takaa. Se aiheutui\nsiitä, että joku veti salpaa varovasti syrjään ja väänsi avainta\nlukossa. Mutta avaimen reiästä ja kirjelaatikon aukosta ei näkynyt\nvaloa enempää kuin ovi-ikkunastakaan, ja sen vuoksi antoikin komissaari\napulaiselleen kuiskaten muutamia ohjeita.\n\n\"Kääntäkää lamppunne valo suoraan siihen henkilöön, joka avaa oven\",\nsanoi hän. \"Ja työntäkää jalkanne kynnyksen yli.\"\n\nPidätin henkeäni, kun ovi aukeni ja peräydyin, kun siviilipukuisen\nmiehen salalyhdyn valo lankesi pelästyneille ja kysyville kasvoille,\njotka katsoivat meihin oven raosta.\n\n_Weech!_\n\nOlisin voinut nauraa ääneen Weechin kääntyessä ja paetessa, sillä hän\nkiljahti nähdessään meidät ja kiiruhti pakoon aivan kuin pelästynyt\nkaniini. Hän jätti tietysti oven sepposen selälleen, ja olimme heti\nhänen kintereillään kiiruhtaen hänen jäljessään käytävää pitkin.\nHän siirsi syrjään muutaman verhon, avasi sen takana olevan oven ja\nhyökkäsi hyvin valaistuun arki- tahi vastaanottohuoneeseen huutaen\nkovasti ja varoittavasti:\n\n\"Poliisi!\"\n\nNäin täydellisesti yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä kaikki\nhuoneessa olevat miehet molempien poliisien välitse heidän mennessään\nsisään. Huoneen keskellä oli pöytä, soikea pöytä, ja meidän puoleisessa\npäässä, selin meihin, istui Parslewe poltellen tyynesti sikariaan.\nToisessa päässä taasen istui Bickerdale äreänä, hämmentyneenä ja\nuhmaavana, ja Bickerdalen takana seisoi Pawley nojaten johonkin\ntarjoilupöydän tapaiseen.\n\nKaikki kolme katsoivat meihin tullessamme huoneeseen, jokainen\neri ilmeellä. Bickerdale näytti suuttuvan, melkeinpä raivostuvan\nja Pawley näytti toinnuttuaan ensi hämmästyksestään loukkautuvan\näärettömästi. Mutta Parslewe kääntyi puoleksi, viittasi komissaarille\nja kuiskasi hänelle muutamia sanoja, minkä jälkeen komissaari, hänen\nsiviilipukuinen apulaisensa ja minä jäimme ovelle, josta olimme tulleet\nhuoneeseen, ja Parslewe kiinnitti tarkkaavaisuutensa Bickerdaleen,\njonka rinnalle takan läheisyyteen Weech, joka vieläkin oli hermostunut\nja järkyttynyt, oli kiertänyt pöydän ympäri.\n\n\"No niin, Bickerdale\", sanoi hän, \"tahtomatta sen enempää puuttua\nasiaan vaadin teitä luovuttamaan tuon asiakirjan minulle -- teitä tahi\nWeechiä tahi molempia. Kuuletteko, ojentakaa se minulle!\"\n\n\"Ei!\" huudahti Pawley. \"Minä vastustan sitä! Jos luovutus tulee\nkysymykseen, on asiakirja annettava minulle, herra Parslewe. Ja koska\nte olette kutsunut poliisin tänne, on kai minun parasta sanoa heti --\"\n\nParslewe nousi äkkiä tuoliltaan, ojentaen vasemman kätensä\nvaroittavasti Pawleytä kohti. Tuossa liikkeessä oli jotakin sellaista,\nmikä keskeytti Pawleyn puheen äkkiä pakottaen hänet vaikenemaan.\nJa Parslewen oikea käsi taas työntyi taskuun vetäen sieltä esille\nsikarikotelon. Hän ojensi sen vaieten komissaarille ja viittasi, että\ntämä käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja tarjoaisi apulaiselleenkin.\nSitten hän jälleen kääntyi Pawleyn puoleen.\n\n\"Herra Pawley\", hän sanoi niin asiallisesti kuin suinkin, \"minusta\ntuntuu hyvin selvältä, että meidän on parasta keskustella hieman\ntoistemme kanssa kahdenkesken. Bickerdale, onko teillä täällä vapaata\nhuonetta?\"\n\nBickerdale kääntyi Weechin puoleen murahtaen jotakin, mikä kuulosti\npikemminkin kiroukselta kuin käskyltä. Mutta Weech avasi erään oven\nhuoneen taustassa näyttäen meille valaistun keittiön, ja Parslewe,\nviitattuaan Pawieytä seuraamaan, meni sinne. Ovi sulkeutui heidän\njälkeensä.\n\nHe viipyivät siellä runsaan puolituntisen. Me viisi miestä taas, jotka\nolimme jääneet arkihuoneeseen, pysyimme järkähtämättä valtaamillamme\npaikoilla. Bickerdale ja Weech pysyttelivät lähekkäin huoneen toisessa\npäässä katsellen meihin salavihkaa ja kuiskaillen silloin tällöin.\nWeech erittäinkin näytti hyvin ilkeältä, ja minä aloin jo olla tällä\nhaavaa täydellisesti selvillä siitä, että hän oli pettänyt Madrasian\nja minut melko ovelasti Kelpieshawissa. Komissaari, hänen apulaisensa\nja minä istuimme rivissä hyvin kovilla suoraselkäisillä tuoleilla\npoltellen Parslewen sikareja paremman työn puutteessa ja vahtien ja\nodottaen. Vain kerran tämän epätietoisuuden aikana eräs meistä sanoi\nmuutamia sanoja, ja se tapahtui silloin, kun komissaari, huomattuaan\nsattumalta katseeni, kuiskasi minulle tyynesti:\n\n\"Kummallinen juttu, herra Craye. Hyvin omituinen!\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasin.\n\nHän hymyili ja katsoi apulaiseensa. Mutta tämä mies kuului noihin\ntyhjänaamaisiin yksilöihin, jotka ovat sen näköisiä kuin ei\nmikään voisi liikuttaa heitä, hän näytti vain nauttivan Parslewen\ntarjoamasta sikarista. Tämä puristettuna toiseen suupieleen hän istui\nliikkumattomana katsellen ovea, josta Parslewe ja Pawley olivat\nhävinneet. Hän ei luullakseni kääntänyt katsettaan hetkeksikään\nsiitä; minun muistoni hänestä ovat joka tapauksessa sellaiset, että\nhän oli mies, joka voi istua paikoillaan ja vahtia jotakin esinettä\ntahi henkilöä tuntikausia räpäyttämättä edes silmiäänkään. Hän oli\nvaarallinen ja vastenmielinen henkilö, jonka jokin luonnonoikku oli\nepäilemättä luonut sopivaksi toimittamaan vainukoiran tehtäviä.\n\nMinä taas arvailin koko ajan, mitä tästä seuraisi. Mitä Parslewe\noikeastaan ajoi takaa? Mitä oli Pawleyllä tekemistä tuolla? Kuka\ntämä Pawley oikeastaan on? Miksi Parslewe halusi juuri silloin,\nkun hänen apujoukkonsa oli saapunut paikalle, neuvotella Pawleyn\nkanssa? Sillä mitäpä muuta keittiössä olisikaan voitu tehdä kuin\nneuvotella. Emme kuulleet mitään, sieltä ei kuulunut kiivaita ääniä\neikä mitään sellaista, mikä olisi viitannut vihaiseen ja monisanaiseen\nkeskusteluun. Kuulimme vain silloin tällöin Weechin kuiskauksia ja\nBickerdalen murahtavia vastauksia. Mutta liedellä porisi kattila, ja\nmaton nurkalla, lähellä Bickerdalen jalkoja, istui kissa ja kehräsi\nkehräämistään...\n\nKeittiön ovi aukeni äkkiä, ja yhtä nopeasti huomasin senkin, että mitä\nikinä siellä sitten lienee sanottukin tahi mitä tahansa siellä lienee\ntapahtunutkin, oli Pawleyn käytöksessä tapahtunut ihmeellinen muutos.\nHän avasi oven Parslewelle ja seisoi kunnioittaen sivulla Parslewen\nmennessä hänen ohitseen. Kun hän seurasi Parsleweä arkihuoneeseen,\nteki hän sen kuin mies, joka joko on tavannut parempansa tahi saanut\nkuulla jonkin paljastuksen. Ja hän se rupesikin ensin puhumaan totellen\nParslewen viittausta ja kääntyi Bickerdalen puoleen.\n\n\"Herra Bickerdale\", sanoi hän kohteliaasti ja pyytävästi, \"teidän\non luullakseni parasta suostua herra Parslewen toivomukseen. Olen\nkeskustellut hieman herra Parslewen kanssa ja -- ja teidän on\nluullakseni parasta tehdä juuri niin.\"\n\nBickerdale kääntyi hänen puoleensa äkkiä tuijottaen, mikä ei ilmaissut\nmuuta kuin sulaa hämmästystä. Saattoi hyvin nähdä, että mies oli\nmelkein suunniltaan hämmästyksestä ja ihmetyksestä.\n\n\"Mutta miksi?\" hän huudahti. \"Tehän juuri äsken sanoitte minulle, ettei\nminun pidä tehdä mitään sellaista.\"\n\nPawley hymyili kummallisesti, hermostuneesti ja paheksuvasti.\n\n\"Olosuhteet muuttavat asioita, herra Bickerdale\", sanoi hän. \"En\ntiennyt silloin sitä, mitä nyt tiedän. Neuvon teitä tekemään, niinkuin\nherra Parslewe haluaa.\"\n\nWeech hyppäsi seisoalleen vihan ja harmin vallassa.\n\n\"Entä me?\" kirkui hän. \"Me -- minä ja hän! Millaiseksi hyödyksi se on\nmeille? Mistä me silloin ansaitsemme?\" Hän kääntyi melkein vihaisesti\nBickerdalen puoleen. \"Älkää suostuko siihen!\" jatkoi hän. \"Älkää tehkö\nsitä? Viis noista miehistä tuolla; poliisilla ei ole mitään oikeutta\nsekautua tähän asiaan ja --\"\n\n\"Minä voin luovuttaa teidät poliisin haltuun parissa minuutissa, hyvä\nmies\", sanoi Parslewe äkkiä, \"vain näyttääkseni teille --\"\n\n\"Herra Bickerdale\", sanoi Pawley, \"noudattakaa neuvoani. Ymmärsin herra\nParslewen puheesta, ettei teille koidu siitä minkäänlaista vahinkoa.\"\n\nBickerdale katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän äkkiä työnsi kätensä\nliivinsä povitaskuun ottaen sieltä esille pienen nelikulmaisen\nkirjekuoren, jonka hän yhtä nopeasti ojensi Parslewelle pöydän yli.\nSillä hetkellä, kun lampun valo sattui tuohon kuoreen, luulin näkeväni\nristin sen liepeessä.\n\n\"Olen nyt vapautunut siitä joka tapauksessa!\" murahti Bickerdale\näreästi. \"Peruuttamattomasti!\"\n\nKatsoimme kaikki Parsleween. Hän peräytyi erääseen nurkkaan, missä\ntoinen lamppu paloi seinään kiinnitetyllä jalustalla. Sen valossa hän\nkäänteli kuorta sinne tänne katsellen sitä sekä etu- että takapuolelta,\nja minä näin silloin, että joko Bickerdale tahi Weech tahi joku kolmas,\njonka käsissä se oli ollut, oli avannut sen. Ja kuoresta Parslewe otti\nesille jotakin, mikä minusta näytti tavalliselta postipaperiarkilta.\nSen, mitä siihen oli kirjoitettu, luki hän läpi minuutissa. Vaikka\nkuusi silmäparia katselikin häntä, olisi kukin yhtä hyvin voinut\ntoivoa saavansa tietoja kiviseinältä kuin saada jotakin selvää hänen\nkasvojensa ilmeestä, koska se nyt oli tutkimattomampi ja kylmempi kuin\nmilloinkaan ennen. Hän ei ilmaissut mitään, työnsi vain äkkiä paperin\nkuorineen taskuunsa, istuutui pöydän ääreen, otti esille shekkikirjansa\nja täytekynänsä ja alkoi kirjoittaa. Hetkistä myöhemmin hän ojensi\nmaksumääräyksen Bickerdalelle ja sitten, sanomatta sanaakaan Weechille\ntahi Pawleylle, hän poistui viitaten meitä seuraamaan.\n\nMuodostimme pienen kulkueen kävellessämme pois keskikaupungilta.\nParslewe ja komissaari kulkivat edellä. Minä kuulin heidän juttelevan\npiirikunnan asioista, kuten uusista veroista ja muista samanlaisista\nvähäpätöisistä seikoista. Siviilipukuinen mies ja minä muodostimme\njälkijoukon ja keskustelimme ilmasta. Hän kertoi minulle vuokranneensa\nosan jostakin kasvitarhasta kaupungin laidalta ja toivoi nyt sadetta,\nettä hänen kylvönsä rupeaisi kasvamaan. Hetkisen kuluttua erosimme, ja\nminä menin Parslewen kanssa hotelliin ja sitten yläkertaan yksityiseen\narkihuoneeseemme. Sivupöydällä oli viskiä ja soodaa, ja hän sekoitti\npari lasillista, ojensi toisen minulle ja joi omansa pohjaan yhdellä\nsiemauksella. Sitten, minun tyhjennettyä omani, hän katsoi kysyvästi\nminuun.\n\n\"Nyt vuoteeseen, poikaseni\", sanoi hän. \"Juuri niin. Seuratkaa siis\nminua, koska teidän huoneenne on minun huoneeni vieressä ja me voimme\nkävellä sinne yhdessä.\" Kuljimme hetkisen vaiti käytävässä. \"Tahdotteko\nottaa erään ajatelman, joka ei ole lainkaan alkuperäinen, mukaanne\nvuoteeseen, Craye?\" kysyi hän äkkiä meidän saapuessamme ovillemme.\n\"Minä annan teille sellaisen: Tässä maailmassa on muutamia kirotun\nkummallisia seikkoja.\"\n\nSitten nauraen ivalliseen tapaansa hän puristi kättäni ja riensi\nhuoneeseensa.\n\n\n\n\nX\n\nHÄNET TUNNETAAN KRUUNUSSA\n\n\nTämän illan vaihtelevat tapaukset eivät olleet sellaisia, että\nne olisivat vaikuttaneet nukuttavasti, ja minä lepäsinkin kauan\naikaa valveilla ihmetellen niitä. Ajatukseni kohdistuivat tietysti\npääasiallisesti siihen, mitä olin nähnyt Bickerdalen arkihuoneessa.\nKuinka oli Pawleykin tullut sinne? Mitä Parslewe sanoi Pawleylle\ntuolla keittiössä, mikä muutti Pawleyn äkkiä melkein palvelevaisen\ntaipuvaiseksi Parslewen seuraaviin tekoihin nähden? Mikä oli tuo\nasiakirja, jonka Bickerdale ojensi Parslewelle? Oliko Bickerdale\nlöytänyt sen korjatessaan lipasta, vai oliko Augustus Weech anastanut\nsen, silloin kun Madrasia ja minä olimme jättäneet hänet yksikseen\nKelpieshawin arkihuoneeseen? Kaikki nämä kysymykset pyörivät aivoissani\nlevätessäni vuoteessani kaikkea muuta kuin unisena, ja minun on kai\naivan tarpeetonta lisätä, etten vielä ehtinyt vastata tyydyttävästi\nyhteenkään niistä, kun vihdoin vaivuin enemmän tahi vähemmän\nlevottomaan uneen. Totuus oli näet se, että huolimatta asian kaikista\neri vaiheista tuntui salaisuus minusta kello kahden aikaan yöllä\nsuuremmalta ja toivottomammalta kuin milloinkaan ennen.\n\nJa tämä tunne painoi mieltäni vielä herätessänikin kello kuuden\naikaan aamulla niin kovasti, että minun teki mieleni marssia\nParslewen huoneeseen, herättää hänet epäilemättä syvästä unestaan ja\nsanoa hänelle, että hänen pitää keventää mieltään tuossa paikassa\npuhumalla kaikki. Mutta koska hän mielestäni oli ainoa sellainen mies\nmaailmassa, jota ei mitenkään voida pakottaa tunnustamaan, ennen kuin\nhän itse haluaa sen tehdä, turvauduin toiseen keinoon tyynnyttääkseni\nhämmentynyttä mieltäni. Nousin, ajoin partani, pukeuduin ja mentyäni\nalakertaan poikkesin suurelle asemalle. Rautatieasemat ovat minusta\nmielenkiintoisia mihin aikaan päivästä tahansa, mutta erittäinkin\nvarhain aamulla. Ensimmäisten junien lähtö ja tulo, heräämisen\nasteettaiset ja lisääntyvät merkit, sanomalehtien saapuminen ja\nkirjakoppien avaaminen, vieläpä maitoastioiden purkaminen vaunuista ja\npoisvieminen, ovat mielestäni tapahtumia, joita kannattaa katsella.\nMaleksin sinne tänne jonkin aikaa katsellen ja tehden huomioita,\nkunnes kellon osoittimet näyttivät seitsemää. Koska tiesin, etteivät\ntoverini joutuisi aamiaiselle paljonkaan ennen yhdeksää, menin\nravintolahuoneeseen saadakseni kupillisen kahvia. Ja siellä tiskin\nääressä, matkalaukku jalkainsa vieressä ja makuuhuopa käsivarrellaan,\nseisoi Pawley.\n\nHän hymyili minulle puoleksi imartelevasti ja puoleksi hermostuneesti,\nmutta samalla hyvin salaperäisesti. Ja koska minusta äkkiä tuntui\nsiltä, että minulla on yhtä suuri oikeus kuin jollakin toisellakin\ntyydyttää luonnollista kyselemishaluani, menin hänen luokseen\ntoivottaen hänelle hyvää huomenta. Hän vastasi hyvin kohteliaasti,\nja minusta näytti aivan siltä, kuin hän olisi ollut melko iloinen\nsaadessaan tavata minut. Hän söi voileipiä hörppiessään teetään, ja\nminä tilasin itselleni kahvia ja laivakorppuja. Hetkisen seisoimme\nvaiti vierekkäin minun lainkaan tietämättä, että Pawley odotti minun\nalkavan keskustelun.\n\n\"Poislähdössäkö?\" kysyin katsoen hänen matkatavaroihinsa.\n\n\"Niin, herra Craye\", vastasi hän melkein kiihkeästi. \"Seitsemän\nneljäkymmentä lähtevässä junassa. Viimeöiset tapahtumat lopettivat\ntyöni täällä.\"\n\nHuomasin, kuinka hänen puheensa ja käytöksensä olivat muuttuneet.\nHän ei ollut enää mikään harrasteleva muinaistutkija, joka on\ntietävinään ja puhuvinaan jotakin noista seikoista huolellisesti siihen\nvalmistauduttuaan, vaan jonkinlainen lähempiä tietoja etsivä asiamies,\njollaisen tapaan hän nyt puhuikin. Ja edellisen aavistukseni mukaisesti\nminä ajattelin, että hän oli valmis ilmaisemaan minulle jotakin\nsaamistaan tiedoista, vaikka hän ei ehkä halunnutkaan paljastaa minulle\nkaikkea.\n\n\"Viimeöiset tapahtumat\", huomautin minä, \"olivat jotensakin\nsalaperäisiä, herra Pawley.\"\n\n\"Salaperäisiä!\" huudahti hän. \"Luulisinpa niin toden totta! Olen ollut\nmukana monessa omituisessa jutussa elämässäni, herra Craye, mutta en\nainoassakaan tätä kummallisemmassa. En ymmärrä tätä ollenkaan! Mutta te\ntiedätte epäilemättä enemmän kuin minä.\"\n\n\"En tiedä mitään\", vastasin. \"En mitään muuta kuin mitä olen nähnyt. Ja\nnäkemääni en ole lainkaan ymmärtänyt. Sitäkään esimerkiksi en voinut\nollenkaan käsittää, kuinka jouduitte olemaan läsnä Bickerdalen luona\nviime yönä sattuneissa tapahtumissa.\"\n\n\"Ah, sehän voidaan helposti selittää\", sanoi hän. \"Minut jätettiin\ntänne pitämään silmällä Bickerdalea ja yrittämään päästä puheisiin\nhänen kanssaan. Samalla jäin ottamaan selkoa siitä, oliko Bickerdale\nlöytänyt jotakin kuparilippaasta, silloin kun se oli hänen hallussaan.\"\n\n\"Epäilikö sitten joku, että jotakin mahdollisesti oli voinut olla\nkätkettynä lippaaseen?\"\n\n\"Varmasti, herra Craye. Herra Sperrigoe epäili sitä -- oli ainakin\nepäilevinään. Sen vuoksi hän juuri lähettikin minut tänne -- noin vain\nedeltäpäin tiedustelemaan. Sitten hän tuli tänne itse. Hän palasi kyllä\nkotiinsa, mutta käski minun jäädä päiväksi tahi pariksi vahtimaan\nBickerdalea, kuten jo äsken sanoin. Ja viime yönä, juuri kun luulin\nvoivani houkutella jotakin esille Bickerdalelta ja hänen vävyltään\nWeechiltä, astuukin herra Parslewe huoneeseen.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\"\n\nPawley hymyili arvoituksellisesti.\n\n\"Herra Parslewe on kummallinen herrasmies\", vastasi hän. \"Tekin olette\nluullakseni huomannut sen jo, herra Craye, vaikka ymmärtääkseni\nolettekin melkein yhtä vieras hänelle kuin minäkin. No niin, herra\nParslewe ei tuhlannut aikaa. Hän ilmoitti Bickerdalelle tietävänsä\nhänen löytäneen erään asiakirjan lippaan salaisesta piilopaikasta --\nhänellä oli lipas mukanaan ja hän näytti meille, millä tempulla se\navataan.\"\n\n\"Todellako?\" keskeytin hämmästyneenä. \"Hän oli siis saanut sen\nselville?\"\n\n\"Hän tiesi sen joka tapauksessa\", vastasi Pawley. \"Se tehdään\nkiertämällä jalat irti, nuo pienet nupit, joiden varassa lipas seisoo.\nJa hän vaati Bickerdalea luovuttamaan asiakirjan siinä paikassa,\nviivyttelemättä. Heti!\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyin minä.\n\nPawley kaasi itselleen enemmän teetä hämmentäen sitä miettiväisesti.\n\n\"Silloin minä sekaannuin asiaan\", vastasi hän, \"vastustaen sitä herra\nCharlesin edustajana. Sanoin että hän on ainoa oikea henkilö, jolle\nasiakirja voidaan luovuttaa, ja ilmoitin olevani hänen valtuutettunsa.\nVäittelimme juuri siitä ja Bickerdale tuli yhä vastahakoisemmaksi\nluovuttamaan mitään kenellekään, ennen kuin saisi tietää, mitä siitä\nhyötyisi; silloin te saavuitte noiden poliisien kanssa. Ja lopunhan jo\ntiedättekin, herra Craye.\"\n\n\"Päinvastoin\", sanoin minä, \"minä en tiedä mitään. Mitä herra Parslewen\nja teidän välillänne oikein tapahtui tuolla keittiössä?\"\n\nMutta hän pudisti päätään, ja näin, ettei hän halunnut ilmaista kaikkea.\n\n\"Mitä siihen tulee, herra Craye\", vastasi hän, \"niin herra Parslewe\nsulki suuni. Mutta hän on sanansa arvoinen herrasmies, eikä minulla,\nsen jälkeen kuin kuulin hänen selityksensä, ollut mitään muuta\nvalitsemisen varaa, ei ollenkaan, kuin suostua hänen ehdotukseensa,\nettä asiakirja luovutettaisiin hänelle. Minä en voinut menetellä\nmitenkään muuten kuultuani hänen syynsä. Mutta hänen selostuksestaan ei\nhiiskaustakaan, herra Craye, ei ainakaan vielä.\"\n\n\"Aavistatteko lainkaan, mitä tuo asiakirja sisältää?\" kysyin mennen\nvihdoinkin suoraan pääasiaan.\n\n\"En\", vastasi hän nopeasti. \"Mutta minähän voin arvailla.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyin suoraan. \"Antaisin paljonkin, jos vain saisin sen\ntietää.\"\n\nHän katsahti ympärilleen kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan, vaikka\nei ketään ollutkaan läheisyydessä. \"No niin\", hän sanoi. \"Oletteko\nkuullut puhuttavan eräästä vanhasta Palkeney-nimisestä herrasmiehestä,\nPalkeneyn kartanon omistajasta, herra Matthew Palkeneystä, joka kuoli\nvähän aikaa sitten, kenenkään sukulaisen kaipaamatta, mutta varakkaana\nsuuren kartanon omistajana, ja jonka kirjastosta tuo lipas ja nuo\nkirjat on epäilemättä varastettu?\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan hänestä ja kaikesta muustakin\", vastasin.\n\n\"No niin, herra Craye, näin meidän kesken sanoen luulen tuota\nasiakirjaa, jonka herra Parslewe sai Bickerdalelta viime yönä tahi\npikemminkin varhain tänä aamuna, ei sen vähäpätöisemmäksi kuin herra\nMatthew Palkeneyn testamentiksi, jonka tuo vanhus -- tuo kummallinen\nvanha höperö oli piilottanut lippaaseen. Se ainakin on minun\nmielipiteeni.\"\n\n\"Tiedetäänkö hänen sitten tehneen testamentin?\" kysyin.\n\n\"Ei tavalliseen tapaan. Mutta asiat tulevat julki. Tämäkin olisi\ntullut ilmi ennemmin, elleivät maalaiset olisi niin hitaita kertomaan\nasioista. Sperrigoet, jotka olivat tuon vanhan herrasmiehen\nasianajajia, eivät ole milloinkaan löytäneet minkäänlaista testamenttia\neivätkä päässeet sellaisen jäljillekään. Mutta äskettäin, aivan\näskettäin, he ovat saaneet selville seuraavan asian: Pari tilalla\npalvelevaa miestä, joista toinen on halonhakkaaja ja toinen\nmetsänvartija, oli tullut ilmoittamaan heille, että he jonkin aikaa\nsitten olivat todistaneet erään paperin, jonka heidän vanha isäntänsä\noli heidän nähtensä allekirjoittanut. Voiko tuo paperi olla muu kuin\ntestamentti, herra Craye? Mitä luulette?\"\n\n\"Siltä ainakin kuulostaa\", myönsin. \"Ja tekö luulette herra Parslewen\nsaaneen juuri sen paperin viime yönä haltuunsa?\"\n\n\"Niin\", hän vastasi. \"Sillä olen kuullut -- herra Charles kertoi sen\nminulle itse -- että kun vanhus joutui kuolinvuoteelleen, puhui hän\nvain tuosta kuparilippaasta -- niin he ainakin olivat ymmärtävinään\n-- nimensä yhteydessä. Herra Craye, luulen hänen piilottaneen\ntestamenttinsa lippaaseen ja otaksun sen nyt olevan herra Parslewen\ntaskussa.\"\n\nMyönsin, että otaksuma tuntui hyvin mahdolliselta.\n\n\"Kuulemme siitä luultavasti vielä\", sanoin. Pawley tarttui\nmatkalaukkuunsa.\n\n\"Minun pitää nyt lähteä junaan. Kuunnelkaa tarkasti ja pitäkää\nsilmänne auki, herra Craye. Saatte luullakseni huomenna tahi\nylihuomenna kuulla ja nähdä kummallisia asioita, jos vain pysytte herra\nParslewen seurassa. Sanon teille kuitenkin sen, että vaikka herra\nParslewe epäilemättä onkin omituinen, hyvin omituinen ja kummallinen\nherrasmies, on hän ehdottomasti rehellinen, joten paperi, jonka hän sai\nBickerdalelta, on hyvässä tallessa hänen hallussaan. Muussa tapauksessa\nen minä nyt matkustaisi etelään. Ja kuten jo äsken sanoin, saatte nähdä\njotakin kiinnostavaa, jos vain pysytte herra Parslewen seurassa. Sille\nei mikään tarinakaan tule vetämään vertoja.\"\n\nSen sanottuaan hän lausui minulle jäähyväiset mennen junaansa, ja\nminä palasin hotelliin yksityiseen arkihuoneeseemme ostettuani erään\naamulehden. Madrasiakin tuli hetkisen kuluttua sinne.\n\nMinun ei ollut lupa ilmaista Madrasialle mitään yön tapahtumista, eikä\nhän onneksi kysellytkään menneitä seikkoja, koska hänen koko huomionsa\nnäytti kiintyneen lähimpään tulevaisuuteen. Hänen tullessaan huoneeseen\noli siellä muuan tarjoilija kattamassa aamiaispöytää, minkä vuoksi me\nvetäydyimme ikkunakomeroon katselemaan kaduille, joilla liikenne jo\nalkoi vilkastua.\n\n\"Oletteko puhutellut häntä tänä aamuna?\" kysyi Madrasia merkitsevästi.\n\"Ettekö? Tapasitteko hänet viime yönä?\"\n\n\"Juttelimme vain muutamia minuutteja\", vastasin minä.\n\n\"Ilmoittiko hän teille, mitä tänään teemme?\" kysyi hän.\n\n\"Ei sanallakaan. Ei mitään.\"\n\n\"Eikä sitäkään, lähdemmekö kotiin vai emme?\" kysyi hän. \"Eikö? Mutta\nmiksi sitten olemme täällä?\"\n\n\"En tiedä\", vastasin. \"Kysykää häneltä.\"\n\n\"Voisin yhtä hyvin kysyä sitä tuolta kuvapatsaalta!\" sanoi hän viitaten\nikkunasta. \"Olen mielestäni kuin teatterinukke, jonka nuoria Jimmie saa\nvedellä mielensä mukaan.\"\n\n\"Tuntuuko se teistä vastenmieliseltä?\"\n\n\"No niin, minusta näyttää aivan siltä, kuin ei tässä kenelläkään olisi\nomaa järkeä eikä tahtoa\", sanoi hän. \"Kuulkaahan nyt, jos hän aamiaista\nsyödessämme tekee jonkin uuden ehdotuksen tahi suunnitelman tahi saa\nhullun mielijohteen, mitä silloin aiotte tehdä?\"\n\nKatsoin häneen tarkoituksellisen vakavasti.\n\n\"Myöntyä siihen\", vastasin.\n\n\"Niinkö? Mutta miksi?\"\n\n\"Koska en voi tehdä muutakaan.\"\n\nHän katsoi minuun hetkisen vakavasti.\n\n\"Toivoakseni hän ei ole vielä hypnotisoinut meitä\", Madrasia sanoi.\n\"Minusta näyttää aivan siltä, että hänen tarvitsee vain kohottaa\nsormeaan saadakseen meidät kävelemään jäljessään kuin lampaat.\"\n\n\"Mikä on sittenkin melko huvittavaa\", huomautin, \"koska se tekee elämän\nvaihtelevammaksi. Ehkä hänellä on tänään varattuna meille jotakin hyvin\nkiihottavaa.\"\n\n\"No niin, jos haluatte kulkea talutusnuorassa kuin opetettu karhu, --\nmutta tuossa hän nyt on!\"\n\nParslewe ja aamiainen tulivat samalla kertaa. Hän oli nähtävästi käynyt\nostamassa myymäläkojusta jonkin finanssilehden ja istui syödessään\nja juodessaan vakavana tuijottaen numeroihin ja lukien tilastollisia\ntietoja. Vasta lopetettuaan aamiaisensa hän suvaitsi kiinnittää hieman\nhuomiotaan meidänkin läsnäoloomme. Laskien lehden kädestään hän\nkumartui pöydän yli holhokkiinsa päin hymyillen hänelle.\n\n\"Kas niin, kultaseni\", Hän sanoi, \"ostitko eilen iltapäivällä kaikki\ntarvitsemasi tavarat?\"\n\n\"Ostin kyllä\", vastasi Madrasia heti.\n\n\"Riittävästikö, kunnes pääsemme kotiin?\" jatkoi Parslewe.\n\n\"Aivan\", sanoi Madrasia.\n\n\"Ostitko sattumalta matkalaukun tahi korin tahi jonkin muun, mihin voit\npakata tavarasi?\" kysyi Parslewe nauraen.\n\n\"Kyllä ostin. Luulitko minun lähtevän kantamaan ruskeaa paperilaatikkoa\ntakaisin Wooleriin? Ostin melko kauniin matkalaukun.\"\n\n\"Ahaa!\" vastasi Parslewe miellyttävästi. \"Hyvä on. Siinä\ntapauksessa on parasta, että menet täyttämään sen, tyttöseni, sillä\nneljänkymmenenviiden minuutin kuluttua lähdemme matkalle.\"\n\n\"Minne sitten?\" Madrasia kysyi. \"Kotiinko?\"\n\n\"Ei vielä\", sanoi Parslewe. \"Lähdemme pikajunassa etelään. Ja vieläpä\nmelkoisen matkan päähänkin, minkä vuoksi meidän on saatava paikka\nravintolavaunussa. Laittaudu sen vuoksi valmiiksi.\"\n\nMadrasia viittasi hennolla sormellaan minuun.\n\n\"Häneltä et ole vielä kysynyt mitään?\" huudahti hän.\n\n\"En olekaan\", vastasi Parslewe tyynesti. \"Mutta hänkin lähtee mukaan.\nLähdemme kaikki. Mene sinä vain laittamaan tavarasi kuntoon.\" Hän\nkääntyi minun puoleeni tytön poistuessa huoneesta, ja hänen hymynsä oli\nkiehtovampi kuin milloinkaan ennen. \"Te voitte vallan hyvin seurata\ntapausten kulkua loppuun asti, herra Craye\", hän sanoi. \"Saamme\nluullakseni asiat järjestykseen huomenna puolenpäivän aikaan. Lupaan\nnäyttää teille jotakin sellaista, mikä vetoaa taiteilijasilmäänne. Mitä\narvelette?\"\n\n\"Kun ihminen on pannut sormensa peliin, saa hän antaa koko kätensäkin,\nherra Parslewe\", vastasin. \"Olen mukana, mutta hitto vieköön, jos vain\ntiedän, mitä tämä kaikki tarkoittaa!\"\n\n\"En ole vielä ihan varma, tiedänkö sitä itsekään, hyvä mies. Mutta\nluullakseni lähestymme ratkaisua. Valmistautukaa siis matkalle.\"\n\nHän poistui sitten, enkä nähnyt häntä ennen kuin kaikki tapasimme\ntoisemme lähtiessämme pikajunaan. Parslewen kanssa oli hyvin hauska\nmatkustaa, koska hän osasi järjestää olomme täydellisen mukavaksi. Hän\noli jo tilannut kolme paikkaa ja pöydän ensiluokan ravintolavaunusta ja\nvarustautunut suurella kuva- ja sanomalehtikimpulla. Kuten hän sanoi,\nmeillä ei ollut muuta tehtävää kuin istuutua pehmeille istuimille,\npistää jalkamme pöydän alle ja kuluttaa aikaamme ylellisessä\njoutilaisuudessa. Teimmekin niin, mutta kun juna lähti Newcastlesta\npitkälle matkalleen etelään päin, ei Madrasialla eikä minulla ollut\npienintäkään aavistusta siitä, minne oikeastaan olimme menossa.\nLuullakseni oli meille, erittäinkin Madrasialle, suureksi kunniaksi,\nettemme tehneet minkäänlaisia kysymyksiä, vaan annoimme Parslewen\nmenetellä kanssamme mielensä mukaan. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen\naavistus matkamme päämäärästä; ehkä se oli Palkeney Manor tahi jokin\nmuu paikka, missä joku, ehkäpä Sperrigoe, asuu. Mutta en tiennyt\nollenkaan, missä Palkeney Manor sijaitsi; Pawley oli kyllä ilmoittanut\nsen sijaitsevan sisämaassa, mutta sisämaakin on hyvin laaja.\n\nLounaan syötyämme jäimme vaunuun siksi, kunnes juna saapui\nPeterboroughiin. Siellä Parslewe varoittamatta meitä lainkaan hätisti\nmeidät laiturille. Siinä hän katseli meitä ivallisesti hymyillen.\n\n\"Täältä me vasta oikeastaan aloitammekin matkamme\", hän huomautti\nkuivasti. \"Tuo oli vain valmistusta tähän, eikä se ollut edes\nrasittavaa. Mutta nyt --\"\n\nHän keskeytti äkkiä poistuen luotamme. Hetkisen kuluttua näimme hänen\nkeskustelevan erään virkamiehen kanssa. Madrasia kääntyi puoleeni.\n\n\"Ette tietystikään lainkaan aavista, minne olemme menossa\", hän sanoi.\n\n\"Jos tarkoitatte sitä, etten tiedä sitä tarkasti enkä varmasti,\nolette oikeassa\", vastasin. \"Mutta jos tarkoitatte jotakin paikkaa\nviidenkymmenen tahi sadan neliökilometrin alalla, niin kyllä aavistan.\"\n\n\"Minne sitten?\" hän kysyi.\n\n\"Olemme luullakseni matkalla johonkin sisämaan piirikuntaan\", vastasin\nalistuvaisesti. \"Niitä on kuitenkin useita. Muistan tarpeeksi\nmaantiedettä toistaakseni niiden nimet, jos vain haluatte kuunnella.\"\n\n\"Enkä halua\", sanoi hän. \"Mutta toivoisin, että olisimme jo siellä,\nmissä se sitten lieneekään. Missähän nyt olemme? Tarkoitan, minne nyt\nolemme menossa?\"\n\n\"Olemme vielä pitkän matkan päässä päämäärästämme\", vastasin\nlohduttavasti. \"Sitä hän juuri tarkoittaa puhuessaan matkamme\njatkamisesta. Todellisuudessa olemme kaukana suoralta linjalta ja\nmeidän pitää nyt otaksuttavasti matkustaa poikki maan. Olemme idässä ja\nmeidän pitää matkustaa länteen.\"\n\nMadrasia katsoi korkealla päittemme kohdalla seinässä olevaa kelloa.\nIltapäivä oli jo puolivälissä.\n\n\"Luultavasti tulemme jonnekin noin puolenyön tienoilla\", hän sanoi.\n\"Mutta juuri sitä olen odottanutkin.\"\n\nHän oli väärässä. Matkustimme kyllä pitkälti lähdettyämme\nPeterboroughista, ja sivuuttaessamme sellaisia paikkoja kuin Rugbyn\nja Warwickin tiesin olevamme matkalla Keski-Englannin sydämeen. Mutta\nsaavuttuamme noin kahdeksan aikaan eräälle pienelle asemalle Parslewe\nkomensi meidät pois vaunuista ja sitten ajopeleihin, ja muutamien\nminuuttien kuluttua ajoimme kuin jonkin keskiaikaisen kaupungin\nkatuja. Emmekä silloinkaan vielä tienneet sen nimeä, tiesimme vain\nhänen käskeneen ajajan viedä meidät Kruunuun. Vähän ajan kuluttua\nolimmekin jo sen edustalla ja näimme vanhanaikaisen majatalon, jonka\novesta ilmestyi eteemme hyvin nykyaikainen ovenvartija, joka nähdessään\nParslewen hymyili leveästi koskettaen lakkiaan.\n\n\"Olen iloinen saadessani tavata teidät jälleen, herra\", sanoi tämä\nvirkailija. \"Huoneitako, herra?\"\n\nParslewe katsoi mieheen kysyvästi.\n\n\"Vai muistatte te minut vielä\", sanoi hän.\n\n\"En unhoita milloinkaan näkemiäni kasvoja, herra\", vastasi ovenvartija.\n\"Tätä tietä, herra.\"\n\n\n\n\nXI\n\nTAKAISIN ELISABETHIN AIKOIHIN\n\n\nHuomasimme saapuneemme ihmeelliseen vanhaan taloon, paikkaan, missä\noli loukkoja ja nurkkia, vanhaa tammea ja kaikkea vanhanaikaista. En\nolisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kulkiessani sen kummallisia käytäviä\nja portaita pitkin olisinkin tavannut poimukauluksisia herroja ja\nvannehameihin pukeutuneita naisia. Mutta nykyisessä kunnossaan se oli\ntarpeeksi nykyaikainen, ja meille tarjottiin välttävä päivällinen,\nvaikka ilta olikin jo myöhäinen. Se ja lumoava ympäristömme saattoivat\nMadrasian ja minut paremmalle tuulelle kuin mitä olimme olleet\npitkän matkamme viimeisellä väsyttävällä osalla. Olimme luullakseni\nsilloin molemmat valmiit mukautumaan asian luonteeseen, koska se joka\ntapauksessa tuntui lupaavalta seikkailulta. Ja päivällisen puolivälissä\nMadrasia naurahti kummallisesti, veitikkamainen katse silmissään ja\nkääntyi Parsleween päin, joka tapansa mukaan oli tyyni, hidas ja aivan\nkuin kotonaan.\n\n\"Ellei nykyinen salaperäisyytesi, Jimmie, menetä liian monta useista\nverhoistaan\", sanoi hän, \"niin saanko tehdä sinulle yhden kysymyksen?\"\n\n\"Kyllä, miksi ei\", vastasi Parslewe. \"Kunhan se vain on järkevä.\"\n\n\"Tarpeeksi järkevä, ainakin\", vastasi Madrasia. \"Missä me nyt olemme?\"\n\n\"Aivan niin\", sanoin minäkin. \"Sama kysymys on askarruttanut minunkin\naivojani, vaikka ymmärrykseni onkin heikko. Sillä en minäkään tiedä\nsitä.\"\n\nParslewe katsoi meihin tyynesti kiihtymättä lainkaan. \"Olemme\nvanhanaikaisessa, sangen maalauksellisessa ja mukavassa Kruunun\nhotellissa Medminsterissä\", hän vastasi. \"Se sijaitsee torin varrella\nja sieltä voidaan katsella mainiosti muutamia keskiaikaisen Englannin\nviimeisiä jäännöksiä, kuten voitte lukea matkaoppaista, ja mikä on\nvieläkin parempaa, nähdä sen itsekin aamulla.\"\n\n\"Medminsterissäkö?\" huudahti Madrasia. \"Mutta sieltähän vanha\nSperrigoe on kotoisin. Sama osoite oli joka tapauksessa tuossa Timesin\nilmoituksessa, jota Weech näytti meille.\"\n\n\"Aivan niin\", Parslewe myönsi kuivasti. \"Juuri tässä samassa huoneessa\ntuon pöydän ääressä oli minulla kerran kunnia puhutella Sperrigoea.\"\n\n\"Milloin sitten?\" kysyi Madrasia.\n\n\"Ah, joitakin vuosia sitten\", hän vastasi välinpitämättömästi.\n\n\"Jos sinä olisit ollut kotona hänen käydessään Kelpieshawissa tässä\neräänä aamuna, olisit sinä siis tuntenut hänet?\" sanoi Madrasia\ntönäisten minua jalkaan. \"Tietenkin, koska te olette tavanneet toisenne\njo ennenkin.\"\n\n\"Hän olisi ehkä tuntenut kasvoni\", vastasi Parslewe. \"Mutta hän ei\nolisi tiennyt nimeäni; tarkoitan, ettei hän ainakaan tiennyt sitä\nsilloin, kun tapasimme toisemme täällä. Me satuimme joutumaan yhteen\ntäällä, vaikka olimmekin vento vieraita toisillemme, söimme näet\npäivällisemme samassa pöydässä. Polttelimme sitten sikaria yhdessä\njälkeenpäin keskustellen tästä vanhasta kaupungista. Kuulin hänen\nnimensä, mutta hän ei milloinkaan saanut tietää minun nimeäni;\nolin hänelle vain jonkinlainen muuttolintu. Arvaan\", jatkoi hän\nkyynillisesti naurahtaen, \"että vanha Sperrigoe olisi hämmästynyt\näärettömästi, jos hän vain olisi tavannut minut Kelpieshawissa ja\ntuntenut minut Kruunussa kohtaamakseen muukalaiseksi.\"\n\n\"Oletko sinä tullut tänne tapaamaan vanhaa Sperrigoea?\" kysyi Madrasia.\n\nParslewe oli etevin mies, mitä minä milloinkaan olen tavannut, milloin\nsuoran kysymyksen syrjäyttäminen tuli kysymykseen. Hänen kasvonsa\npysyivät aivan ilmeettöminä ja huulet yhteenpurtuina, kunnes jotakin\nuutta juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi kertoa meille jotakin\nsen saman vanhan talon historiasta, minne hän oli meidät tuonut.\nSiitä hän halusi puhella, ja koska molemmat huomasimme hyödyttömäksi\nkysyäkään häneltä muita asioita, poistuimme hänen luotaan. Mutta\nminä olin jo saanut tietää jotakin: Parslewe oli ollut siellä\nennenkin, oli kohdannut Valkoparran siellä, Valkoparta tuntisi hänet\nvarmasti, ja epäilemättä hän oli matkustanutkin sinne saadakseen\npuhutella Valkopartaa. Mutta miksi ihmeessä hän karttoi Valkopartaa\nKelpieshawissa?\n\nEnnen kuin ilta oli lopussa, sain tietää vieläkin enemmän. Koska\nMadrasia meni levolle varhain ja Parslewe alkoi kirjoittaa kirjettä\ntupakkahuoneessa, jäin yksikseni ja menin julkipuolen ovesta\nkadulle katselemaan ympäristöä. Vanha tori oli kirkkaan kuutamon\nvalaisema, ja näin heti Parslewen olleen oikeassa sanoessaan sen\nmuodostavan palasen keskiaikaista Englantia. Kaikilla puolillani oli\nvanhanaikaisia puoleksi puusta rakennettuja taloja korkeine päätyineen\nja kummallisesti koristettuine julkipuolineen, ja niiden yläpuolelle\nkohosi aukean toisessa laidassa sijaitsevan kirkon nelikulmainen\ntorni, ja sitä vastapäätä sen toisessa laidassa oli rakennus, jota\notaksuin vanhaksi käräjätaloksi. Ellei siellä ja täällä vilkkuvia\nkaasulamppuja ja kauppojen ovien yläpuolella olevia merkkejä ja nimiä\nolisi ollut olemassa, olisin voinut luulla joutuneeni takaisin Tudorien\naikakaudelle.\n\nOvenvartijakin tuli torille seisoessani siellä, katsoi taivaalle ja\nhuomautti, että tulee kaunis päivä huomenna viitaten samalla siihenkin,\nettä kauniit säät olisivatkin toivottavia, koska matkustajia alkoi jo\nilmestyä paikkakunnalle.\n\n\"Täällä käy varmaankin paljon huvimatkailijoita?\" tiedustelin.\n\n\"Loppumattomasti, herra\", hän vastasi. \"Täällä käy paljon\namerikkalaisia -- he pitävät tuollaisesta\", lisäsi hän viitaten\nkädellään torin toisella puolella sijaitseviin vanhoihin taloihin.\n\"Ymmärrän, ettei heidän maassaan ole mitään niihin verrattavaa. Niin,\nkaikkina kesäkuukausina on tämä paikka täynnä huvimatkailijoita.\"\n\n\"Mutta ette suinkaan te muista kaikkien kasvoja?\" kysyin.\n\nHän nauroi kuullessaan minun viittaavan hänen huomautukseensa meidän\nsaapuessamme sinne.\n\n\"En tietystikään, herra, kaikkien satunnaisten kävijöiden\", myönsi\nhän. \"Mutta en haluaisi sanoa mitään varmaa siitäkään, koska sellainen\nkäy vähitellen tavaksi. Siinä tapauksessa kuitenkin, että joku viipyy\ntäällä päivän tahi parikin, en milloinkaan unhota. Tunsin ystävänne\nheti, hänhän on niin mielenkiintoinen henkilö.\"\n\n\"Siis helposti tunnettava\", huomautin minä.\n\n\"Juuri niin, herra. Vaikka siitä jo onkin -- sallikaa minun muistella\n-- kulunut kolme vuotta, kun hän viimeksi oli täällä. Ah, minä muistan\nhänet vielä vallan hyvin? Hän oleskeli täällä pari kolme päivää eräänä\nsyksynä. Luullakseni joku harvinaisten esineiden kerääjä. Muistan\nkäyneeni ostamassa hänelle pari laatikkoa, joissa hän voi viedä\nmukanaan kaikki erilaiset kaupungista ostamansa kapineet. Niillä\nharjoitetaan melkoista kauppaa täällä, herra -- puolet noista kaupoista\ntuolla toisella puolen myyvät vain niitä.\"\n\n\"Kuinka ne uudistavat varastonsa?\" kysyin.\n\n\"Tuon saman kysymyksen ovat minulle tehneet lukemattomat henkilöt.\nVoitaisiin melkein luulla, että he valmistavat niitä, mutta tosiasia\non, että tämä on Englannin vanhimpia asuttuja seutuja, ja täällä\non paljon vanhoja taloja, vanhoja maakartanoita ja muita sellaisia\nasumuksia. Ja perheitä kuolee, jolloin niiden monien sukupolvien aikana\nkokoamat tavarat myydään huutokaupalla, ja paljon niistä joutuu noihin\nkauppoihin. Siten se tapahtuu, herra. Noissa kaupoissa on paljon\nmuinaisesineitä, mutta siihen nähden sentään verraten vähän, mitä\nympäristön vanhoissa taloissa on.\"\n\n\"Tunnetteko te täällä läheisyydessä erään Palkeney Manor-nimisen\nkartanon?\" kysyin voidakseni lisätä omia tietojani, koska mies\nmielestäni oli ymmärtäväinen ja puhelias. \"Täällä kai on olemassa\nsellainenkin paikka?\"\n\n\"Palkeney Manorko?\" vastasi hän epäröimättä. \"On varmasti. Se sijaitsee\nviiden kilometrin päässä täältä; hieno vanha talo -- jonkinlainen\nnäyttelypaikka -- jokainen saa katsella sitä maksettuaan shillingin\n-- kaikki amerikkalaiset vieraamme käyvät siellä, ja rahat menevät\npaikallisille armeliaisuusyhdistyksille. Kartano kuului vanhalle\nMatthew Palkeneylle. Hän on jo kuollut, ja sanotaan, etteivät\nasianajajat tiedä, kelle maatila nyt oikeastaan kuuluu -- he eivät ole\nvielä ainakaan saaneet sitä selville. Hieno talo, kieltämättä. Hän oli\nkummallinen vanha herrasmies, tämä vanha Palkeney -- ja ajatellessani\nhäntä muistankin, että ystävänne luullakseni tunsikin hänet. Muistan\nainakin sen, että ystävänne oleskellessa täällä viimeistä päivää\nvanha Palkeney ajoi tänne vaunuissaan ja antoi minulle erään esineen\nluovutettavaksi hänelle -- autoin häntä esineen sijoittamisessa toiseen\nniistä laatikoista, jotka olin ostanut hänelle.\"\n\n\"Teillä on mainio muisti\", huomautin.\n\n\"Kaikkeahan sitä tulee ajatelleeksi, herra. Kasvot esimerkiksi kaivavat\nesille vanhoja muistoja, vai mitä? Ja minä olen aikoinani nähnyt\nmuutamia hyvin merkillisiäkin kasvoja, jotka eivät haihdu mielestä\nparinkaankymmenen vuoden jälkeen. Muutamat kasvot ovat tietysti niin\ntavallisia, etteivät ne herätä lainkaan huomiota, mutta toiset --\"\n\nTällä hetkellä Parslewe pisti päänsä esille kääntöoven raosta takanamme\nja huomattuaan ovenvartijan portailla tuli ulos. Hänellä oli kirje\nkädessään. Tultuaan ovenvartijan luo hän viittasi kirjeellään torin\ntoiseen päähän.\n\n\"Eikö herra Charles Sperrigoen konttori ole juuri tuon nurkan takana\ntuolla?\" hän kysyi. \"Niinkö? No, menkää sitten ja pudottakaa tämä\nkirje hänen kirjelaatikkoonsa, että hän saa sen heti aamulla käsiinsä.\nMenkää nyt, niin olette hyvä mies.\" Kun mies oli lähtenyt toimittamaan\nasiaa, kääntyi hän minun puoleeni. \"No, herra!\" sanoi hän puoleksi\nkyynilliseen ja puoleksi leikilliseen tapaansa. \"Kuinka tämä kaikki\nvetoaa teidän taiteelliseen makuunne?\"\n\n\"Kuin hieno näyttämöasetus jollekin salaisuudelle, herra Parslewe.\"\n\n\"Luulen teidän olevan oikeassa. Mutta luullakseni ratkaisemme ne\nkaikki huomenna, poikaseni. Ja jos tähän juttuun on liittynyt joitakin\nsalaisuuksia, eivät ne suinkaan ole olleet minun aiheuttamiani. No\nniin, lähden nyt nukkumaan. Hyvää yötä.\"\n\nSanottuaan sen ja nyökäytettyään iloisesti hän poistui huolettomana, ja\nhetkisen kuluttua minäkin seurasin hänen esimerkkiään hämmentyneempänä\nkuin milloinkaan ennen hänen viimeisen huomautuksensa johdosta. Sillä\nellei hän ollut saanut aikaan kaikkea tätä salakähmäilyä, niin kuka\nsitten?\n\nSitä, saataisiinko salaisuus ratkaistuksi vielä seuraavanakaan\npäivänä vai ei, emme tienneet, mutta se painoi vielä raskaasti\nmieltämme seuraavana aamuna. Kymmenen aikaan Parslewe, joka aina teki\nkaikki suunnitelmansa neuvottelematta kenenkään toisen kanssa, jota\nne mahdollisesti koskivat, johdatti meidät Kruunun oven edustalle\npysähtyneihin kahden hevosen vetämiin vaunuihin antaen syrjässä\njoitakin määräyksiä ajajalle. Sitten lähdimme ajamaan harvinaisen\nmaalauksellisen ja tiheämetsäisen seudun halki. Madrasia, joka oli\njuuri tullut Cheviotin melkein puuttomilta rinteiltä, riemastui heti.\nLehti oli jo puussa, laajat niityt olivat tuoreen viheriän ruohon\npeitossa ja metsän kujanteissa, joita pitkin ajoimme, keltanarsissit\nja metsävuokot muodostivat värikkäitä täpliä puhkeavaa vihannuutta\nvasten. Hänelle olivat myös uutta nuo kummallisesti katetut majat\ntien varrella, joista monet olivat melkein metsän peitossa ja kaikki\nvanhanaikaisia.\n\n\"Tämähän muistuttaa sitä vanhaa Englantia, jota katsellaan kuvista!\"\nhän huudahti. \"Tuntuu aivan siltä kuin olisimme palanneet ajassa\ntaaksepäin.\"\n\n\"Niin me toki olemmekin\", sanoi Parslewe luoden meihin yhden noita\nomituisia vakavia katseitaan. \"Takaisin Elisabethin aikoihin. Näillä\nseuduilla ei ole juuri mikään muuttunut sitten Shakespearen aikojen --\neivät talot eivätkä ihmisetkään. Ja jos sinä, kultaseni, aiot kiintyä\nenemmän keskiaikaisiin oloihin, saat pian halusi tyydytetyksi, koska\nsaavumme kohta taloon, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin.\"\n\nMutta ennen tämän tapahtumista vaunut pysähtyivät erään tien vieressä\nsijaitsevan majan edustalle ja Parslewe laskeutui tielle puhumatta\nmeille sanaakaan, koputti ovelle ja meni sisään. Hän viipyi siellä\nmonta minuuttia, ja kun hän vihdoinkin ilmestyi jälleen näkyviin,\ntapahtui se erään pitkän päivettyneen vanhan miehen seurassa,\njota otaksuin metsänvartijaksi hänen samettitakkinsa ja yleisen\nesiintymisensä perusteella. Viitaten ajajaa seuraamaan Parslewe käveli\nedellä toverinsa rinnalla ja kääntyi hetkisen kuluttua erääseen tien\nvieressä kasvavaan metsikköön. Kun saavuimme sen portin kohdalle, josta\nhe olivat menneet, näimme heidän keskustelevan kolmannen henkilön\nkanssa, joka, vaikka olikin jo hyvin vanha, hakkasi vielä halkoja. He\nkeskustelivat kolmisin jonkin aikaa.\n\n\"Mitä hän nyt tiedustelee?\" kysyi Madrasia.\n\nPudistin päätäni, koska ei mikään enää voinut taivuttaa minua\nmietiskelemään Parslewen tekoja.\n\n\"Emme voi menetellä sen viisaammin tällä haavaa\", sanoin niin\noraakkelimaisesti kuin suinkin, \"kuin antaa asioiden mennä menojaan. En\ntiedä, mitä hän tiedustelee, mutta annetaan hänen vain noudattaa omia\nmielijohteitaan. Me saamme kyllä kaiken selville vähitellen.\"\n\n\"Minne olemme menossa?\" kysyi Madrasia.\n\n\"Kuvittelen, mutta voinhan olla väärässäkin, meidän olevan matkalla\nPalkeney Manoriin, josta Murthwaite kertoi meille. Luulen meidän olleen\nmatkalla sinne eilisaamusta asti, jolloin lähdimme Newcastlesta. Talo\non varmaankin juuri se, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin. Teidän on\nparasta valmistautua kaiken varalta, kuten minäkin olen tehnyt.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" Madrasia kysyi. \"Tekin alatte käydä salaperäiseksi.\"\n\n\"Aivoni ovat luullakseni kasvaneet\", vastasin. \"Mutta viis siitä!\nTiedän joka tapauksessa jotakin.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\nKumarruin hänen puoleensa koettaen näyttää niin salaperäiseltä kuin\nsuinkin ja puhuin hiljentäen ääntäni.\n\n\"Sen\", sanoin melkein värisyttävästi, \"että Parslewellä on kuparilipas\ntaskussaan.\"\n\nHän peräytyi tuijottaen minuun kuin olisi ajatellut minun tulleen\nsekapäiseksi. Minä nyökäytin kuitenkin juhlallisesti.\n\n\"Totta se vain on\", sanoin. \"Näin hänen pistävän sen päällystakkinsa\noikeaan ulkotaskuun. Ja lippaassa on selitys kaikkeen. Hst, ei\nsanaakaan! Hän palaa nyt takaisin.\"\n\nParslewe tuli takaisin jättäen molemmat vanhukset puhelemaan keskenään,\nja minä huomasin heidän tuijottavan poistuvaan olentoon syvällä\nmielenkiinnolla. Mutta sen sijaan, että olisi noussut vaunuihin\njälleen, hän viittasikin meille tavalliseen käskevään sävyynsä, että\nlaskeutuisimme tielle. Sitten hän kääntyi ajajan puoleen.\n\n\"Eikö tuolla kylän läheisyydessä tien varrella ole muuan ravintola?\"\nkysyi hän. \"Aivan niin. Ajakaa siis sinne, pankaa hevosenne talliin\nja odottakaa siellä, kunnes lähetän hakemaan teitä. Kävelemme lopun\nmatkasta\", hän jatkoi kääntyen puoleemme. \"Tuolla hieman kauempana on\npolku, joka vie metsän läpi.\"\n\nHän johdatti meitä tietä pitkin vielä noin satakunta metriä kääntyen\nsitten eräälle ratsutielle, joka luikerteli kunnioitettavien vanhojen\npuiden lomitse noin kilometrin pituudelta. Kulkumme oli melko hidasta,\nkoska Madrasia tahtoi välttämättä koota itselleen kimpullisen\nkevätesikkoja. Hän oli juuri viimeistelemässä sitä, kun Parslewe, joka\noli kulkenut hieman edellämme, huusi meille. \"Kas niin, täällä sitä nyt\nollaan!\" sanoi hän. \"Paikka on tuolla.\"\n\nJatkoimme matkaamme ja tapasimme hänet metsän laidasta nojaamassa\nmuuatta porttia vasten. Hän viittasi eteenpäin kepillään.\n\n\"Palkeney Manor\", huomautti hän kuivasti.\n\nMadrasia huudahti äkkiä iloisesta ihmettelystä. Mutta minä en\nhämmästynyt lainkaan, koska edessämme leviävässä näköalassa oli\ntuota viehkeätä suloa ja tyyntä kauneutta, mitä ei mikään muu kuin\nmeidän maamme voi tarjota. Katselimme aaltoilevaa puistoa, eloisan\nviheriää vanhoine puineen, joiden siimeksessä sarvipäiset antiloopit\nkävivät laitumella. Muutamassa pienoislaaksossa oli puiden varjostama\nvesilammikko, missä karjaa seisoi polviaan myöten vedessä, ja sen\ntoisella puolen eräällä kummulla sijaitsi pitkien jalavien ja suurien\npähkinäpuiden ympäröimä kaunis vanha rakennus, jonka piirteitä\nvuosisadat olivat pehmentäneet.\n\nTuijotimme kaikki siihen tarkkaavaisesti hetkisen. Sitten Madrasia\nsanoi vienosti:\n\n\"Millainen ihmeellinen paikka! Jimmie, sinäkin kai ajattelet niin.\"\n\nMutta Parslewe loi meihin vain yhden kummallisia silmäyksiään.\n\n\"Hm!\" hän vastasi. \"Sanoakseni sinulle totuuden, tyttöseni, arvailin\njuuri, mahtanevatko viemärit olla kunnossa. Maalauksellisuus on kyllä\nomiaan tällaisille paikoille, mutta mennään nyt kuitenkin hieman\nlähemmäksi.\"\n\nKävelimme hitaasti puiston halki ihaillen sen metsäistä kauneutta,\nsivuutimme kimaltelevan veden ja arat antiloopit ja saavuimme vihdoin\nrakennuksen edustalle, Madrasian riemuitsevan ihailun kiihtyessä\njokaisella hänen ottamallaan askeleella. Mitä minuun taasen tuli, aloin\nsuuresti ihmetellä tuntien samalla voimakasta uteliaisuutta, niin,\nerittäinkin uteliaisuutta. Mitä meillä oli tekemistä täällä?\n\nMutta Parslewe näytti tietävän sen opastaen meidät suoraan avonaiselle\njulkipuolen ovelle.\n\n\"Tätä paikkaa näytellään yleisölle muutamina päivinä viikossa\", hän\nsanoi. \"Tämäkin on sellainen päivä, joten voimme mennä sisään.\"\n\nMenimme taloon ja muuan vanhahko nainen tuli vastaamme. Hänellä oli\npukunsa suojana musta silkkiesiliina ja kaulassaan ohut kaulaketju,\nja minä otaksuin niitä tunnuskuvallisiksi merkeiksi siitä, että hän\noli talon emännöitsijä. Huomasin hänen heti ensi silmäyksen jälkeen\nkatselevan Parsleweä hyvin merkitsevästi.\n\n\"Hyvää huomenta, rouva\", sanoi Parslewe niin vanhanaikaisen\nkohteliaasti kuin suinkin. \"Me saamme luullakseni katsella hieman\nympärillemme?\"\n\nEmännöitsijä ryhtyi selittämään. Kaikki juhlahuoneet, niihin luettuina\nnekin, joita kuningatar Elisabet oli kerran käyttänyt, ja vuode, jossa\nhänen majesteettinsa oli nukkunut, olivat katselijoiden nähtävänä.\nVieraiden oli maksettava siitä huvista shillinki hengeltä, ja rahat\nmenevät paikallisille armeliaisuuslaitoksille. Parslewe maksoi siis\nkolme shillinkiä, ja me kaikki kirjoitimme nimemme erääseen kirjaan,\nParslewe viimeiseksi. Kun hän laski kynän kädestään emännöitsijän\nnähden, kääntyi hän tämän puoleen.\n\n\"Kuulkaahan nyt, rouva\", hän sanoi, \"oletteko te nähnyt minua\nmilloinkaan ennen?\"\n\nNainen katsoi häneen tyynesti ja tarkkaavaisesti. \"Kyllä, herra\",\nvastasi hän epäröimättä. \"Muistan teidät vielä. Olette sama herrasmies,\njoka söi päivällistä täällä isäntävainajani kanssa noin kolme vuotta\nsitten ja vietti sen jälkeen illankin hänen luonaan. Mutta en ole\nmilloinkaan kuullut nimeänne, herra.\"\n\nParslewe nyökäytti päätään ja huomautettuaan, ettei meitä tarvitse\nopastaa ja että hän mieluummin kuljeskelee huoneissa yksikseen,\nopasti meidät ensin lämpiöön ja sitten portaita juhlahuoneihin.\nMeille selveni jo heti alussa, että hän tunsi paikan täydellisesti,\nja seuraavan tunnin hän oli oikein haltioissaan saadessaan toimia\noppaana meidän ihmetellessämme ja ihaillessamme niitä esineitä, joita\nhän näytteli. Mutta juuri kun tutkimme sitä vuodetta, missä kuningatar\nElisabeth oli levännyt, tuli emännöitsijä huoneeseen katsoen Parsleween\ntarkkaavaisemmin kuin milloinkaan ennen.\n\n\"Herra\", sanoi hän melko nöyrästi, \"tuon teille herra Charles\nSperrigoen terveiset, hän odottaa teitä aamuhuoneessa.\"\n\n\n\n\nXII\n\nPALKENEY-SUVUN MIELILAUSE\n\n\nParslewelle oli luonteenomaista, että hän ensin harkitusti lopetti\nsen, mitä hän juuri kertoi meille kuningatar Elisabethista ja hänen\nPalkeneyhin tekemästään vierailusta, ennen kuin hän liikahtikaan\nlähteäkseen tapaamaan Charles Sperrigoea. Pelkään meidän kuulleen\nvain puolet hänen sanoistaan, koska molemmat tunsimme, että se, mitä\nmahdollisesti saamme kuulla alakerrassa, osoittautuu varmasti paljon\nmielenkiintoisemmaksi kuin mikään, mitä Parslewe voi kertoa meille\nkuudenneltatoista vuosisadalta. Minä ainakin tunsin melkoista kiihkoa,\nkun hän vihdoinkin lähti siitä kummallisesta vanhasta huoneesta, missä\nolimme.\n\n\"No niin, tulkaa kanssani\", hän sanoi. \"Meidän on luullakseni\npuhuteltava tuota herraa ja selvitettävä asiat hänen kanssaan.\nEmännöitsijä puhui kai jotakin aamuhuoneesta.\"\n\nHän näytti tietävän tarpeeksi hyvin, missä se sijaitsi, ja opasti\nmeidät suoraan sinne. Sen ovi oli hieman raollaan, ja kun Parslewe\naukaisi sen kokonaan, näimme herra Charlesin seisovan takkamatolla\nsuuret kasvot odottavasti kääntyneinä puoleemme. Niiden ilme oli\nvakava, ylpeä ja luotansa työntävä, mutta se muuttui hämmästyttävän\näkkiä, kun hänen katseensa sattui Parsleween. Hän todella melkein\nhypähti, liikahteli, tointui sitten hämmästyksestään ja huohotti.\n\n\"Jumala varjelkoon sieluani!\" hän huudahti. \"Hyvä herra, olemme\nvarmasti tavanneet toisemme ennenkin?\"\n\nParslewe nauroi ivallisesti.\n\n\"Varmasti kylläkin\", hän vastasi niin ylimalkaisesti kuin suinkin.\n\"Meidät molemmat voidaan luullakseni hyvinkin helposti tuntea, herra\nCharles. Ja muistaakseni olette tavannut nämä nuoret henkilöt jo\nennenkin.\"\n\nCharles kiiruhti toteamaan sen sivumennen. Oli näet ilmeistä, että\nolimme hyvin vähäpätöisiä tekijöitä tässä tilaisuudessa verrattuina\nParsleween, johon hänen katseensa oli kohdistunut omituisella\nmielenkiinnolla.\n\n\"Minulla on ollut se ilo\", hän sanoi. \"Mutta me, hyvä herra, tapasimme\ntoisemme eräänä iltana noin pari kolme vuotta sitten Kruunussa, tuolla\nlähimmässä kaupungissa, missä luullakseni nytkin oleskelette. Muistan\nvielä keskustelummekin, joka oli hyvin valaiseva ja mielenkiintonen.\nHyvänen aika! Mutta minä en saanut tietää nimeänne.\"\n\n\"Minäpä sain\", sanoi Parslewe nauraen. \"Sen tähden juuri en halunnut\ntavata teitä, silloin kun kävitte talossani.\"\n\nHerra Charles tuijotti häneen, koska hän ei voinut käsittää tätä.\nHän katsoi vuoroin meihin kumpaankin ja vihdoin Parsleween. Hänen\nilmeessään oli jotakin sellaista, mikä pani minut ajattelemaan, että\nhän mahdollisesti luuli Parsleweä hieman sekapäiseksi.\n\n\"Mutta miksi, hyvä herra?\" kysyi hän sovittavasti. \"Miksi? Olenko minä\nsitten niin --\"\n\nParslewe nauroi viitaten suuren takan laudoitukseen. Siellä\nkaiverrettuna tammeen oli Palkeneyn vaakuna ja sen alla sama\nmielilause, joka oli saanut minut kiihkeästi ihmettelemään, silloin\nkuin näin sen ensi kerran kuparilippaassa.\n\n\"Näettekö tuota?\" kysyi hän. \"Juuri sitä. Katsokaa, minulla on\nPalkeneyn verta suonissani. Ja mitä minä haluan tehdä, sen minä teenkin\nneuvottelematta kenenkään kanssa. Perheominaisuuksia, Sperrigoe. Mutta\nte olette luullakseni nähnyt siitä todisteita ennenkin.\"\n\nHerra Charles tuijotti vieläkin häneen. Hän näytti mieheltä, joka on\nodottamatta saanut käsiinsä jonkun kummallisen eläimen eikä tiedä, mitä\nse seuraavassa silmänräpäyksessä tekee. Mutta hierottuaan leukaansa\nhieman hän sanoi:\n\n\"Pitääkö minun ymmärtää sananne niin, että teillä on todellakin\nPalkeneyn verta suonissanne? Silloin --\"\n\nParslewe viittasi äkkiä huoneen keskellä sijaitsevaan pöytään pyytäen\nmeitä kaikkia istuutumaan sen ääreen. Huomasin silloin, kuinka hän itse\nistuutui sen päähän jääväämättömällä oikeudella.\n\n\"Parasta on istuutua ja jutella sitten asioista\", sanoi hän. Kun olimme\nsijoittautuneet pöydän ääreen, Madrasia hänen oikealle ja minä hänen\nvasemmalle puolelleen ja herra Charles häntä vastapäätä, pisti hän\nkätensä takkinsa taskuun, otti sieltä esille kuparilippaan ja asetti\nsen eteensä pöydälle kummallisesti hymyillen. \"Tiedättekö, mikä tämä\non, Sperrigoe?\" kysyi hän.\n\nHerra Charles irvisti.\n\n\"Monien huolien ja levottomuuden tuottaja minulle, hyvä herra\", vastasi\nhän. \"Näen tarpeeksi hyvin, mikä se on.\"\n\n\"Niin, ja nyt tahdotte varmaankin tietää, kuinka minä olen saanut sen\nhaltuuni\", sanoi Parslewe. \"Kuten nämä nuoret ihmisetkin. Kerron sen\nteille. Vanha Matthew Palkeney lahjoitti sen minulle.\"\n\n\"Lahjoitti!\" huudahti herra Charles. \"Te siis tunsitte hänet?\"\n\n\"Enkö minä jo kertonut teille, että minulla on Palkeneyin verta\nsuonissani?\" sanoi Parslewe. \"Minun isoäitini isoäiti oli muuan\nPalkeney, syntynyt juuri tässä talossa. Voin näyttää teille milloin\ntahansa sekä Palkeneyin että Parslewein sukutaulun. Ja kun saavuin\nKruunuun sinä kertana, josta äsken mainitsitte, tein sen vain\nuteliaisuudesta saadakseni nähdä tämän paikan. Esitin itseni vanhalle\nMatthewille. Olin ottanut sukutauluni mukaani; me vertailimme\nmuistiinpanoja ja perheasiakirjoja ja pidimme hauskaa. Söin päivällistä\nhänen kanssaan täällä eräänä iltana, jolloin kävimme läpi koko\nperhehistoriamme.\"\n\n\"Hän oli siis varma sukulaisuudestanne?\" kysyi herra Charles.\n\n\"Hän ei voinut muuta\", sanoi Parslewe kuivasti. \"Esine on tässä eikä\nsitä voida kieltää. Mutta emme puhuneet laajalti siitä saatuamme sen\nkerran selväksi. Yhteinen makumme ja rakkautemme vanhoihin esineihin\nyhdisti meitä paremmin. Ja seuraavana päivänä vanhus ajoi Kruunuun\nminun ollessani jossakin kaupungilla ja jätti sinne minulle osoitetun\nkäärön. Se sisälsi tämän kuparilippaan, joka on ollut perheen hallussa,\nen tiedäkään, kuinka kauan aikaa, ja noin kuusi tahi seitsemän vanhaa\nkirjaa, joita olin ihaillut. Lahja oli suurenmoinen. Kirjoitin hänelle\nkauniin kiitoskirjeen ja vein lahjani kotiini tietämättä lainkaan,\nmuistakaa se\", lisäsi Parslewe katsoen meihin äkkiä terävästi, \"mitä\ntämä lipas sisälsi.\"\n\nHerra Charles alkoi käydä hyvin tarkkaavaiseksi. Hän oli sellaisen\nmiehen näköinen, joka on päässyt varmuuteen siitä, että hän tulee\nsaamaan selville jotakin.\n\n\"Hyvä herra\", hän sanoi, \"mitä se sitten sisälsi?\"\n\nParslewe otti lippaan käteensä ja koputti siihen merkitsevästi\nsormellaan.\n\n\"En milloinkaan tiennyt sen sisältävän mitään, ennen kuin noin\nkuusineljättä tuntia sitten\", vastasi hän. \"En olisi saanut sitä\nikinä selvillekään, elleivät miehenne olisi nostaneet sellaista melua\nsiitä. Mutta kun te aloititte, kun kuulin Crayelta teidän itsenne\nolevan saalistamassa tuolla Northumberlandissa, aloin minäkin tietysti\nmiettiä asioita. Ja minusta näytti siltä, että salaisuus oli tuon\nBickerdalen hallussa, jolle olin luovuttanut lippaan korjattavaksi ja\njoka sai pitää sitä hallussaan tarpeeksi kauan voidakseen tutustua\nsiihen paremmin kuin minä. Mieleeni juolahti, että Bickerdale,\ntyytymättä siihen, mitä hän oli saanut teiltä ilmoitettuaan lippaan\nsäilytyspaikan, oli löytänyt siitä jotakin, jota hän säilytti toisen\nsuuremman palkinnon toivossa. Matkustin sen vuoksi Newcastleen ja aloin\nottaa siitä selkoa. Ja sainkin asiasta selvän, vaikka en vieläkään\ntiedä, milloin Bickerdale löysi erään asiakirjan lippaasta; havaitsin\nkuitenkin, että hänellä oli se hallussaan. Ja Crayen ja teidän\nvaltuutettunne Pawleyn läsnäollessa, jolle minä vähää ennen uskoin\nmuutamia tietoja, pakotin Bickerdalen luovuttamaan asiakirjan minulle.\nSe on nyt hallussani. Ja se ratkaisee kysymyksen, joka on vaivannut\nteitä.\"\n\nHerra Charles alkoi käydä yhä kärsimättömämmäksi, hänen lihavat\nvalkoiset sormensa rummuttivat pöytää. Ja kun Parslewe lopetti, puhkesi\nhänen kärsimättömyytensä esille nopeana kysymyksenä:\n\n\"Mikä tuo asiakirja on?\"\n\nParslewe hymyili kääntäen lippaan niin, että sen neljä pyöreätä\nnuppimaista jalkaa tulivat ylimmäisiksi.\n\n\"Näytän sen teille\", hän sanoi. \"Ja minä näytän teille samalla senkin,\nminne vanha Matthew Palkeney oli piilottanut sen, aikoen ehkä ennen\nkuolemaansa kertoa teille, Sperrigoe, sen kätköpaikan. Katsokaahan nyt,\ntässä lippaassa on toinenkin pohja. Nämä nupit on kierrettävä irti\nnäin, toinen toisensa jälkeen. Kun ne on irroitettu kuten nyt, otetaan\ntämä levy pois paikoiltaan, ja silloin nähdään, että sisäpohjan ja sen\nvälissä on matala ontelo. Ja tässä on tuo asiakirja. Panin sen takaisin\nlippaaseen, että tekin näkisitte paikan, missä se on ollut piilossa.\"\n\nHän työnsi pöydän yli saman kuoren, jonka minä olin nähnyt hänen\nottavan Bickerdalelta. Asianajaja tarttui siihen kiihkeästi. Hän\nlevitti auki sen sisässä olevan postipaperiarkin, ja hänen terävät,\ntarkat silmänsä lukivat sen sisällön muutamissa sekunneissa. Hän\nhaukkoi ilmaa, niin että hänen suuret kasvonsa punastuivat, ja katsoi\nsitten pöydän yli Parsleween.\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä herra\", hän huudahti, \"tiedättekö, mikä tämä, mikä\ntämä tärkeimmistä tärkein asiakirja on?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Parslewe kuivasti. \"Mutta nämä molemmat eivät tiedä.\"\n\nHerra Charles kääntyi puoleemme. Luullakseni hän sai jotakin\nhuojennusta hämmentyneille tunteilleen saadessaan kertoa jollekin\nkuulijalle jotakin.\n\n\"Tämä -- tämä on testamentti\", sanoi hän melkein pelonsekaisella\nkorostuksella. \"Kuolleen asiakkaani herra Matthew Palkeneyn tekemä\ntestamentti. Hänen itsensä kirjoittama tavalliselle postipaperiarkille.\nMutta se on täysin pätevä, asianomaisesti laadittu ja todistettu.\nTunnen todistajatkin --\"\n\n\"Niin minäkin\", Parslewe huomautti nauraen. \"Juttelin heidän molempien\nkanssa tänä aamuna ajaessamme tänne.\"\n\n\"Ja -- ja, lyhyesti sanottuna, se on juuri sellainen kuin sanoin\",\njatkoi herra Charles. \"Mikään ei voi kumota sitä. Ja siinä, niin\nharvoilla sanoilla kuin suinkin, herra Matthew Palkeney luovuttaa\nkaiken, mitä hän kuollessaan omistaa, herra Parslewelle. Ihmeellistä!\"\n\nParslewe työnsi kätensä taskuunsa.\n\n\"Minä en näe siinä mitään niin erittäin ihmeellistä\", huomautti hän\nkylmästi. \"Mehän olimme samaa verta. Vanhus halusi varmaankin tehdä\nsen ja toteutti tuumansa. Mutta hän ei neuvotellut milloinkaan minun\nkanssani siitä, Sperrigoe.\"\n\n\"Sitä suurempi iloinen yllätys teille, hyvä herra!\" huudahti Charles.\nHän näytti joutuneen aivan toisenlaiselle tuulelle luettuaan\ntestamentin vielä kerran läpi tarkkaavaisemmin kuin äsken. Hän hieroi\nkäsiään, nauraa hihitti, säteili kaikille meille kolmelle ja näytti\nvapautuneen raskaasta, mieltä painavasta taakasta. \"Sydämelliset\nonnitteluni, herra\", jatkoi hän taivuttaen melkein kunnioittavasti\npäätään pöydän toista päätä kohti. \"Herra Parslewe, olette saanut tämän\nperusteella haltuunne hyvin kauniin maatilan. Päärakennus on Englannin\nvanhimpia ja kauneimpia, tila on lumoava vaikkakin pieni, ja -- ja,\nkuinka sen nyt sanoisinkaan, sen tulot arvioidaan noin viideksi- tahi\nkuudeksituhanneksi punnaksi vuodessa. Ihanaa!\"\n\nMutta Parslewe nojautuen taaksepäin tuolissaan kädet housujen taskuissa\noli jännittänyt huulensa kapeaksi viiruksi. Hän katsoi pöydän yli herra\nCharlesiin kuin hän ei enää milloinkaan aikoisikaan avata suutaan.\nMutta hän puhui sentään.\n\n\"Niin\", hän sanoi kuivimmalla ja töykeimmällä tavallaan. \"Juuri niin!\nEhkäpä! Mutta katsokaa, minä en halua sitä. Enkä minä tahdo sitä.\"\n\nKuolonhiljaisuus levisi ympärillemme. Madrasia katsoi ihmetellen\nholhoojaansa. Minä olin jo kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni häneen.\nHerra Charles Sperrigoe taas punastui tulipunaiseksi, kuin joku olisi\nläimäyttänyt häntä korvalle loukkaavasti. Hän kumartui eteenpäin.\n\n\"Te -- kuulkaahan nyt, hyvä herra, minä pelkään, että minulla on\ntaipuvaisuutta kuurouteen\", sanoi hän. \"Pitääkö minun ymmärtää teidän\ntodella tarkoittavan --?\"\n\n\"Minä sanoin, etten halua enkä tahdo sitä omakseni\", toisti Parslewe\nkovasti. \"Olisin sanonut sen vanhalle Matthewillekin, jos hän vain\nolisi vaivautunut kysymään sitä minulta. Olen sellainen mies, jolla\non määrätyt ja peruuttamattomat periaatteet. Kun matkustin nuorena\nmiehenä Intiaan, vannoin, etten tässä elämässä omista enkä ota\nmitään sellaista, jota en ole ansainnut omilla ponnistuksillani, ja\nsen valani aion pitääkin. En halua Palkeneyn maatilaa, en Palkeneyn\ntaloa enkä Palkeneyn rahoja, koska minulla on niin paljon omiakin,\netten oikeastaan tiedä, mitä niillä teenkään, ja sellainen koti,\njoka sopii minulle paljon paremmin kuin tämä. Jos haluatte tutustua\nminuun, lukekaa uudestaan tuo mielilause. Teen vain sitä, mikä minua\nmiellyttää. Ja koska minä en halua tätä omakseni, on asia selvä.\"\n\nHerra Charlesin hämmästyneet kasvot saivat takaisin tavallisen värinsä\nja hän nauroi äkkiä hyvin huvitettuna.\n\n\"Hyvänen aika!\" hän sanoi. \"Hyvä herra, teidän palkeneylaista\nsukujuurtanne ei voida epäilläkään, sillä Palkeneythan ovat aina olleet\nkummallisia. Mutta unhotatte nyt jotakin, jotakin hyvin asiaankuuluvaa.\nTämä paikka on teidän. Niin, juuri teidän! Kaikki on teidän. Minä\nluullakseni pitäisin teidän sijassanne sen hyvänäni siekailematta, hyvä\nherra!\"\n\nParslewen huulet jäykistyivät taas. Mutta ne höltyivät hetkisen\nkuluttua, ja hän kumartui jälleen pöydän yli alkaen hymyillä.\n\n\"Jos vain tämä paikka kuuluu minulle ehdottomasti ja kokonaan\", sanoi\nhän miellyttävällä äänellä, \"saan kai menetellä sen kanssa mieleni\nmukaan?\"\n\n\"Siihen ei kukaan ihminen voi vastata kieltävästi\", sanoi Charles.\n\"Kaikki on teidän.\"\n\n\"Silloin sanon teille jotakin\", sanoi Parslewe hymyillen kauniisti ja\nheiluttaen kättään. \"Minä lahjoitan tämän näille molemmille nuorille.\nHe sopivat hyvin toisilleen ja tämäkin miellyttää heidän makuaan kuin\nsormikas kättä. He voivat mennä naimisiin heti ja asettua asumaan\ntänne, ja minä voin tulla tervehtimään heitä jolloinkin, ja hekin\nvoivat tulla silloin tällöin Kelpieshawiin tervehtimään minuakin.\nParempaa ratkaisua en voi keksiä tälle vaikeudelle. Me teemme\nlahjakirjan heille ja heidän lapsilleen --\"\n\nNyt olivat jo Madrasian posket tulipunaiset ja hän kääntyi Parslewen\npuoleen leimuavin silmin.\n\n\"Jimmie!\" hän huudahti. \"Kuinka -- kuinka sinä uskallat? Milloin sinä\nluovut tuosta mielettömästä tavastasi, että sinä päättelet toisten\nihmisten asioista kuin he olisivat vain nukkeja? Hyvänen aika, herra\nCraye ei ole edes pyytänytkään minua vaimokseen!\"\n\nParslewe kääntyi meidän puoleemme töykeimmällä hymyllään.\n\n\"Entä sitten, kultaseni!\" hän vastasi verkalleen. \"Ellei hän ole, on se\nhänen oma syynsä. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on ollut\nsiihen paljonkin sopivia tilaisuuksia. Mutta --\"\n\nHerra Charles pelasti nyt tilanteen. Hän nousi tuoliltaan kumartuen\nParslewen puoleen, uskalsipa vielä antaa pienen viittauksenkin\nParslewelle.\n\n\"Hyvä herra\", kuhersi hän. \"Minä luulen -- hm -- että meidän pitää nyt\njättää nuoret ystävämme hetkiseksi kahden kesken, hyvä herra. Suokaamme\nheille -- hm -- hetkinen lyhyeen vaatimattomaan keskusteluun keskenään\n-- hm -- sillä aikaa kuin me lähdemme johonkin toiseen huoneeseen\ntutkimaan, miltä Palkeneyn kuuluisa kuiva sherry maistuu, hyvä herra.\nAivan niin, aivan niin --\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo houkutellut Parslewen\npois huoneesta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Madrasia ja minä\ntuijotimme toisiimme pöydän yli istuessamme siinä vastakkain. Aikaa\ntuntui kuluneen melkoisesti, ennen kuin voin puhua.\n\n\"Madrasia!\" onnistui minun vihdoin sanoa. \"Madrasia!\"\n\n\"No?\" vastasi hän.\n\n\"Madrasia!\" jatkoin minä. \"Tämähän on vallan hirveätä! Tehän tiedätte,\nmillainen holhoojanne on -- kauhea mies. Mikään ei voi estää häntä\nnoudattamasta omaa tahtoaan kaikissa asioissa. Joko siitä pidämme tahi\nemme, tekee hän kuitenkin sen, mitä -- mitä hän juuri äsken sanoi.\"\n\nMadrasia katsoi pöytään alkaen tarkastella pöytäliinan kirjailua.\n\n\"Entä sitten?\" sanoi hän.\n\n\"Minusta se ei ole lainkaan hyvin\", minä sanoin. \"Jos nyt otaksutaan\n-- niin, jos nyt otaksutaan, että suostumme hänen toivomukseensa ja\nmenemme naimisiin, mitä silloin seuraa? Tämä on tietysti vain otaksuma.\"\n\n\"Entä sitten\", sanoi hän jälleen.\n\n\"Ettekö te ymmärrä, kuinka hirveätä se olisi?\"\n\nHän vilkaisi minuun äkkiä kääntäen sitten katseensa yhtä nopeasti\nsyrjään.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi hän.\n\n\"Ihmiset sanoisivat minun menneen naimisiin teidän kanssanne rahojen\nvuoksi\", sanoin rohkeasti. \"Sellainen olisi hirveätä meille molemmille.\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi kuljettaen sormeaan pöytäliinan kirjailua\npitkin. Sitten hän sanoi painokkaasti:\n\n\"Pyh!\"\n\n\"Ei!\" sanoin yhtä painavasti, \"koska he tekisivät niin. Minä\ntunnen heidät. Ja se on tavattoman kovaa minulle, koska se kumoaa\nsuunnitelmani. Parslewe on tehnyt tyhjäksi kaikki aikeeni. Jos minä\nvain olisin tiennyt --\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Madrasia.\n\n\"Sen, että hän aikoo tehdä tällaisen kepposen meille\", vastasin minä\nkatkerasti. \"Jos minä vain olisin tiennyt sen, olisin --\"\n\n\"Te olisitte tehnyt -- mitä?\" kysyi hän minun keskeyttäessäni ja\nepäröidessäni.\n\n\"Olisin kosinut teitä tänä aamuna hotellin puutarhassa tahi vaunuissa\ntahi metsässä, kun Parslewe kulki edellämme\", vastasin. \"Tahi eilen\ntahi toissapäivänä tahi sitäkin edellisenä päivänä tahi milloin tahansa\nensi tapaamisemme jälkeen. Mutta nyt -- eikö nyt näyttäisi aivan siltä\nkuin minä kosisin Palkeneyn maatilaa?\"\n\nHän kohotti äkkiä katseensa vilkaisten minuun kummallisesti ja\nnousten tuoliltaan meni erääseen ikkunakomeroon. Minä seurasin häntä\nja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen kiedoin käsivarteni hänen\nympärilleen.\n\n\"Mitä ihmettä meidän nyt pitää tehdä?\" kysyin häneltä. \"Neuvokaa minua!\"\n\nSain hänet vihdoinkin kohdistamaan katseensa minuun.\n\n\"Te olette hirveän vanha aasi!\" hän sanoi kuiskaten. \"Minä keksin\nratkaisun heti. Hän ei sanonut lahjoittavansa tätä minulle, vaan meille\nmolemmille!\"\n\n\"Tämä tulee siis kuulumaan meille molemmille, vai mitä?\" kysyin\nkiihkeästi.\n\n\"Siltä ainakin minusta näyttää\", vastasi hän kainosti.\n\nSitten, mutta kuitenkin vasta hetkisen kuluttua, menimme kertomaan sen\nParslewelle.\n\n\n\n"]