[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGruAuk2eo26J_axXNoH9pUAhl6qQ13eD1Ib5Yu8RPqw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2496,"Marie-Claire","Audoux, Marguerite",1863,1937,"2496-audoux-marguerite-marie-claire","2496__Audoux_Marguerite__Marie-Claire",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1910,1911,26446,171947,false,65217,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Novels","\"Marie-Claire\" by Marguerite Audoux is a novel written in the early 20th century. It narrates the life of a young girl, Marie-Claire, as she navigates her childhood intertwined with themes of poverty, illness, and the desire for love and understanding. The story hints at the struggles of the protagonist's family life and her developing relationships with those around her, particularly in a convent setting.  At the start of the novel, the atmosphere is established through the experiences of Marie-Claire and her family, marked by moments of sorrow and joy amid the challenges they face. The narrative opens with a somber event – a sick mother and the community's concern, highlighting the burden of their socio-economic conditions. Through the interactions with neighbors and siblings, the reader is introduced to Marie-Claire's fears, joys, and budding friendships, notably with her sister and the surrounding children. The tone evokes both innocence and the daunting realities of life, setting the stage for a deeper exploration of Marie-Claire’s character as she grows amid these complexities. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hämeen-Anttila, Väinö",222,"Omaelämäkerrallinen romaani kertoo orvoksi jääneen tytön lapsuudesta ja nuoruudesta. Teos kuvaa koruttomasti elämää orpokodissa, työtä maaseudulla paimenena sekä nuoren naisen itsenäistymistä 1800-luvun lopun Ranskassa.","Marguerite Audouxin 'Marie-Claire' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2496. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MARIE-CLAIRE\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMARGUERITE AUDOUX\n\n\nRanskasta suom.\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus O.-Y. Kansa,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nFrancis Jourdain uskoi minulle muutamana iltana erään naisen surullisen\nelämäntarinan, ollen tämän naisen läheinen ystävä.\n\nNainen oli nimeltään Marguerite Audoux, -- ompelijatar, alituisesti\nkivulloinen, hyvin köyhä, joskus leivätönkin. Kun tuskallinen\nsilmätauti oli tehnyt hänet kykenemättömäksi työskentelemään\nammatissaan, ja lukemaankin, alkoi hän kaiken arkuutensakin uhalla\nkirjotella.\n\nEi hän toivonut saavansa teoksiaan julkisuuteen, vaan hän kirjotteli\npäästäkseen liiaksi hautomasta kurjaa tilaansa, saadakseen iloa\nyksinäisyyteensä, ikäänkuin seuraa hankkiakseen, ja kaiketi myöskin\nsyystä että kirjallinen työ häntä miellytti.\n\nJourdain mainitsi minulle erään hänen teoksensa, Marie-Clairen, joka\noli hänestä tuntunut hyvin kauniilta. Hän pyysi minua lukemaan sen.\nMinä pidän Jourdainin kirjallisesta mausta ja annan sille suuren arvon.\nHänen henkensä joustavuus, hänen tunneherkkyytensä miellyttää minua\ntavattomasti... Käsikirjotuksen minulle lähettäessään hän vielä lisäsi:\n\n\"Philippe-ystävämme ihaili sitä kovin... Hän olisi mielellään nähnyt\nkirjan tulevan julkisuuteen. Mutta mitäpä hän pystyi muiden hyväksi\ntekemään, joka ei kyennyt itseänsäkään auttamaan?...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen vakuutettu siitä, että hyvillä kirjoilla on oma häviämätön\nvoimansa... Tulkootpa kuinkakin kaukaa, olkootpa miten kätkettyinä\ntyöläisasumuksen tuntemattomiin kärsimyksiin, aina ne aikanaan joutuvat\npäivän valoon... Tietenkin katsellaan niitä karsain silmin... Niiltä\nkielletään kaikki arvo tai niistä tehdään pilkkaa... Vaan mitä siitä.\nNe ovat voimakkaampia kuin kaikki ja koko maailma.\n\nJa tästä on todistuksena se, että Marie-Claire tänään ilmestyy kirjan\nmuodossa, Fasquellen kustannuksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlomielin puhun tästä ihailtavasta teoksesta, ja tahtoisinpa sydämeni\nvakaumuksella herättää sitä kohtaan harrastusta kaikissa niissä, joilla\nvielä on halua lukemiseen. Heille, kuten minullekin, se varmaan tuottaa\nharvinaista iloa, ja herättää heissä voimakkaita tunteita.\n\nMarie-Claire on hienon aistin tuote. Sen koruttomuus, todellisuus,\nhieno henkevyys, sen syvyys ja uutukaisuus tehoavat välittömästi\nmieleen. Kaikki on siinä kohdallansa -- esineet, maisemat, ihmiset.\nNiillä on oma leimansa kaikilla ja ne ovat yhdellä piirteellä\nhahmoiltuja, sellaisella joka saa ne eläviksi ja unohtumattomiksi.\nYhtään kohtaa ei tule toivoneeksi toisenlaiseksi, niin on kaikki\ntäsmällistä, viehättävää, värikästä, ladullaan pysyvää. Ja ennen\nkaikkea hämmästyttää lukijaa tässä teoksessa, hänen mielensä tenhoten,\nsisäisen toiminnan voima sekä se lämmin, lempeä valo, joka säteilee sen\nlehdiltä kuin aurinko kauniina aamuna. Ja useastipa tapaamme sellaisia\nlauseita, jotka ovat suurten kirjailijain: sointuja, jollaisia emme\nenää kuule tahi ani harvoin saamme kuulla, ja jotka herättävät\nhämmästystä sielussamme.\n\nJa tässäpä on ihme itse:\n\nMarguerite Audoux ei ollut mikään yhteiskunnallisesta luokastaan\nvajonnut sivistyneen säädyn jäsen; hän oli todellakin pikku\nompelijatar, joka milloin kävi porvariskodeissa neulomassa kolmen\nfrangin päiväpalkasta, milloin ahersi omassa kamarissaan, niin\npienessä, että ompelukoneen ääreen päästäkseen täytyi siirtää pukujen\nkoettelemista varten hankittu nukke tieltä pois.\n\nHän on kertonut, että hänelle avasi tarujen maailman muuan vanha\nteos, jonka hän löysi aitasta, ollessaan nuoruudessaan eräällä\nsolognelaisella maatilalla lammaspaimenena. Siitä päivästä alkaen\nhän yhä yltyvällä kiihkolla luki kaikki mitä käsiinsä sai:\nsanomalehti-novelleja, vanhoja kalentereita j.m.s. Ja hänet valtasi\narka, epämääräinen halu kirjottaa joskus itsekin kertomuksia. Ja se\nhalu toteutui silloin kun Hôtel-Dieun sairaalan lääkäri kielsi häneltä\nompelemisen, ilmottaen hänen muutoin tulevan sokeaksi.\n\nSanomalehtien kertojat ovat kuvitelleet, että Marguerite Audoux oli\nsilloin huudahtanut: \"Koska en voi enää puseroita ommella, niin\nminä teen jonkun kirjan.\" Tämä tarina, joka on omiaan tyydyttämään\nporvarillista mieltymystä eriskummallisuuteen ja kuvaa kirjallisuuden\nhalveksumista sillä taholla, on väärä ja järjetön.\n\nMarie-Clairen tekijättäressä ei kirjallinen harrastus ole erotettavissa\neräänlaisesta ylevästä elämänuteliaisuudesta. Häntä huvitti ilman muuta\npiirrellä muistiin jokapäiväisen elämän näytelmää, ja vielä enemmän hän\niloitsi tapaamiensa ihmisten kuvitelluista ja arvaamalla muodostetuista\nelämänkohtaloista. Ja hänen sielullinen näkemyksensä olikin yhtä tarkka\nkuin hänen havaintokykynsä... Hän ei koskaan ilmaissut kenellekään\ntätä sepittämiskiihkoansa, ja hän poltti kaikki paperiliuskat siinä\nkäsityksessä, etteivät ne voisi syrjäisessä mitään mielenkiintoa\nherättää.\n\nSattuma johdatti hänet muutamien nuorten taiteilijain piiriin, jossa\nhänelle vasta selvisi, kuinka suuresti hänen kertojalahjansa tenhosi\nja viehätti kuulijoita. Etenkin Charles-Louis Philippe rohkaisi häntä,\nkuitenkaan antamatta milloinkaan hänelle neuvoja. Philippe tunsi yhtä\nhyödyttömäksi kuin vaaralliseksikin tyrkyttää neuvoja naiselle joka jo\noli niin herkistynyt, jonka tahto oli niin keskittynyt ja luonne niin\nvalmispiirteinen.\n\nNykyisin kaikki sivistyneet ihmiset, ja ne jotka luulevat olevansa\nsivistyneitä, huolehtivat kovasti perintötapoihin palaamisesta ja\npuhuvat ankaran itsekurin välttämättömyydestä... Eikö ole hupaista,\nettä juuri työläisnainen, jonka oikokirjotuskaan ei ole virheetöntä,\nlöytää jälleen -- tahi oikeammin itse keksii -- kaikki nuo suuret\nominaisuudet: kohtuullisuuden, hyvän aistin, elävyyden, joita pelkkä\nkokemus ja tahto ei milloinkaan kykene saavuttamaan?\n\nTahtoakaan ei puutu Marguerite Audouxilta, ja kokemusta hänellä taasen\nvastaa synnynnäinen kielitaju. Hän ei kirjota unessakävijän tavoin,\nvaan rakentelee lauseensa, asettaa ne tasapainoon, yksinkertaistuttaa\nne omituisen poljennon mukaan, jonka lakeja hän ei ole opetellut\ntuntemaan, mutta joista hänellä on erehtymättömän neron ihmeellinen ja\nsalaperäinen tietoisuus.\n\nHänellä on mielikuvitusta, eikä tavallista, vaan -- se huomattakoon --\nylevää, hehkuvaa ja suurenmoista mielikuvitusta, joka ei ole nuorten\nnaisten tavallista unelmoimista eikä harkitsevien romaanikirjailijain\nkekseliäisyyttä. Hän ei ole elämän syrjästäkatsoja eikä hän ole sen\nyläpuolella; hän näyttää vain jatkavan tekemiänsä havaintoja ja\nselventävän niitä. Jos olisin arvostelija tahi, Jumala varjelkoon,\nsielutieteilijä, niin nimittäisin tällaista mielikuvitusta\ndeduktiiviseksi. Mutta tälle vaaralliselle alueelle en uskalla astua.\n\nLukekaa Marie-Claire... Ja luettuanne te, tahtomatta ketään loukata,\nkysytte itseltänne, kuka meidän kirjailijoistamme -- ja minä ajattelen\nheistä kuuluisimpia -- olisi kyennyt kirjottamaan sellaista kirjaa,\nniin nuhteettoman hillitysti, niin säteilevän puhtaasti ja ylevästi.\n\nOCTAVE MIRBEAU.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\nEräänä päivänä kävi meillä paljon ihmisiä. Miehet astuivat sisälle kuin\nkirkkoon, ja vaimoväki teki poistuessaan ristinmerkin.\n\nMinä hiivin vanhempieni huoneeseen, ja kovin kummastutti minua nähdä\näidilläni iso vahakynttilä vuoteensa vieressä palamassa. Isä kumartui\nvuoteen jalkopään yli katsomaan äitiä, joka nukkui kädet rinnalla\nristissä.\n\nNaapurimme, muori Colas, piti meitä koko päivän luonansa. Kaikille\nmeiltä tuleville naisille hän hoki:\n\n\"Aatelkaas, hän ei tahtonut syleillä lapsukaisiansa.\"\n\nNaiset niistivät nenäänsä, katsoen meihin, ja muori Colas lisäsi:\n\n\"Tuollaiset taudit tekevät ärtyiseksi.\"\n\nSeuraavina päivinä oli meillä isoruutuiset valkean ja mustan kirjavat\npuvut yllämme.\n\nMuori Colas antoi meille ruokaa ja lähetti meidät kedolle leikkimään.\nSisareni, joka oli jo iso, murtautui pensas-aitojen läpi, kiipeili\npuihin ja tepasteli vesilätäköissä, palaten illalla taskut täynnä\nkaikenlaisia pikku elukoita, jotka saivat minut pelosta huutamaan ja\nmuori Colasin vimmastumaan.\n\nErittäinkin kammosin minä kastematoja. Tuo punertava ja venyvä olento\ntäytti minut sanomattomalla kauhulla, ja jos huomaamattani polkaisin\nsellaista luikertajaa, niin minua puistatti ja ellotti vielä kauvan\njälkeenpäin. Niinä päivinä, jolloin minulla tuntui pistoksia kyljessä,\nkielsi muori Colas sisartani lähtemästä minnekään. Mutta sisarelle tuli\nikävä ja hän tahtoi kaikin mokomin saada minut matkaansa. Hän keräsi\nkastematoja ja suljutteli niitä sormiensa välissä, kohottaen kätensä\nlähelle kasvojani. Paikalla vakuutin minä, etten ollut enää kipeä, ja\nannoin hänen laahata itseni kedolle.\n\nKerran hän viskasi hameelleni koko kimpullisen matoja. Minä kavahdin\nniin äkkiä taaksepäin, että kaaduin kuumaan vesikattilaan. Muori\nColas voivotteli minua riisuessaan. Minulle ei tullut suurtakaan\nvauriota; muori lupasi sisarelleni kelpo löylytyksen, ja kun nuohoojia\nparhaillaan kulki ohitse, huusi hän heitä viemään sisareni mukanaan.\n\nKaikki kolme tulivat sisälle säkkeineen ja köysineen: sisarelta pääsi\nhuuto ja hän pyysi anteeksi, ja minua kovin hävetti, kun olin aivan\nalasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsäni otti meidät usein mukaansa erääseen paikkaan, missä miehet\njoivat viiniä. Hän nosti minut pöydälle lasien väliin, jotta laulaisin\n\"Brabantin Genovevan valitusta\". Miehet nauroivat, syleilivät minua ja\nkoettivat saada minut juomaan viiniä.\n\nKun me palasimme kotiin, oli aina yö. Isä astui pitkään ja horjui; hän\noli monasti kaatua; toisinaan hän rupesi ääneensä itkemään, väittäen\nettä hänen talonsa oli muutettu toisaanne. Silloin alkoi sisareni\nhuutaa, ja vaikka oli pimeä, niin hän se kuitenkin aina lopulta kotimme\nlöysi.\n\nEräänä aamuna sydäntyi muori Colas torumaan meitä kovasti, sanoen\nmeitä kovan onnen lapsiksi, joita hän ei enää ruokkimaan rupeaisi.\nMe saisimme vain laputtaa hakemaan isäämme, joka oli ties minne\nhävinnyt. Kiukkunsa purettuansa hän antoi meille ruokaa niinkuin\nennenkin; mutta jonkun aikaa sen jälkeen hän käski meidän nousta ukko\nChiconin vankkureihin. Vankkureissa oli täysi kuorma olkilyhteitä ja\njyväsäkkejä. Minut sijotettiin takapäähän jonkinlaiseen syvennykseen\nsäkkien rakoon; kärryt keikkuivat takapäin, ja jokainen nytkähdys\nsolautti minut oljille.\n\nKoko taipaleen pelkäsin minä kamalasti; luisuessani luulin aina\nputoavani tielle tai pelkäsin säkkien vyöryvän päälleni.\n\nPysähdyttiin majatalon edustalle. Joku vaimo auttoi meidät alas,\npudisteli pehkut vaatteistamme ja antoi meille maitoa juodaksemme.\nMeitä hyväillessään hän virkkoi ukko Chiconille:\n\n\"Arvelette siis, että isänsä ottaa heidät hoteisiinsa?\"\n\nUkko Chicon puisti päätään, kopistellen piippuansa pöydän laitaan; hän\nveti isot huulensa kieroon ja vastasi:\n\n\"Hän on kukaties mennyt vielä etemmäs. Girardin poika sanoi minulle\nkohdanneensa hänet Parisin tiellä.\"\n\nVanhus vei meidät sitten erääseen kauniiseen rakennukseen, jonka\nportaissa oli paljon pykäliä.\n\nHän puheli pitkään erään herran kanssa, joka viittilöi vilkkaasti ja\nmainitsi jotakin kiertelemisestä ympäri Ranskaa. Tämä herra laski\nkätensä pääni päälle ja toisti moneen kertaan:\n\n\"Hän ei sanonut minulle, että hänellä on lapsia.\"\n\nMinä käsitin hänen puhuvan isästäni ja pyysin saada nähdä häntä. Herra\nkatseli minua mitään vastaamatta, kysyen sitten ukko Chiconilta:\n\n\"Minkä ikäinen tämä on?\"\n\n\"Siinä viiden vuoden vaiheilla\", vastasi vanhus.\n\nSill'aikaa sisareni leikki portailla pienen kissan kanssa.\n\nMeidät kyydittiin vankkureissa takaisin muori Colasin luokse, joka\nvastaanotti meidät toraten ja töykkien. Joitakuita päiviä myöhemmin\nhän toimitti meidät junaan ja saman päivän iltana me olimme isossa\nrakennuksessa, jossa oli paljon pieniä tyttöjä.\n\nSisar Gabrielle erotti meidät oitis. Hän sanoi, että sisareni on kyllin\niso menemään keskiluokkaan, ja että minä jäisin pienokaisten joukkoon.\n\nSisar Gabrielle oli hyvin pieni, vanha, laiha ja köyryinen; hänellä\noli hoidossaan makuu- ja ruokasuojat. Makuusuojassa hän työnsi kuivan\nja kovan käsivartensa paitamme ja lakanan väliin, päästäkseen selville\nsiisteydestämme, ja määrähetkellä hän suomi kaikkia niitä vitsoilla,\njoiden hurstit olivat olleet kosteita.\n\nRuokasuojassa hän valmisti salaatin jättiläismäisessä keltaisessa\nkulhossa.\n\nHihat olkapäihin asti kierrettyinä hän yhä uudestaan upotti mustat ja\nkyhmyiset käsivartensa kasviksiin, joiden seoksesta hän nosti ne taas\nkiiltävinä ja tiukkuvina. Ne muistuttivat minusta kuivia puunoksia\nsateisina päivinä.\n\nMinä sain heti ystävättären.\n\nNäin hänen tulla vaappuvan minua kohti, julkean näköisenä.\n\nHän oli tuskin korkeampi kuin lavitsa, jolla minä istuin. Siekailematta\nnojasi hän kyynäspäänsä minuun ja sanoi:\n\n\"Miks'et sinä leiki?\"\n\nVastasin, että kylkeeni pistää.\n\n\"Niin oikein\", arveli hän; \"äitisi oli rintatautinen, ja sisar\nGabrielle on sanonut, että sinä kuolet ennen pitkää.\"\n\nHän kapusi lavitsalle ja istuutui taivuttaen pienet säärensä alleen.\nSitte hän kysyi nimeäni ja ikääni, kertoi nimensä olevan Ismérie,\nolevansa minua vanhempi ja lääkärin sanoneen, ettei hän enää\nmilloinkaan kasvaisi. Lisäksi ilmotti hän, että meidän luokkamme\nopettajatar oli nimeltään sisar Marie-Aimée, että hän oli hyvin häijy\nja rankaisi lörpöttelijöitä ankarasti.\n\nÄkkiä hän ponnahti jaloilleen ja huusi:\n\n\"Augustine!\"\n\nHänen äänensä oli kuin puolikasvuisen pojan, ja sääret olivat hiukan\nkoukistuneet.\n\nLeikkiloman lopulla huomasin hänet Augustinen seljässä. Tämä kiikutteli\nhäntä olalta toiselle ikäänkuin uhkaillen heittää hänet maahan. Minut\nsivuuttaessaan hän huusi minulle käreällä äänellään:\n\n\"Kannathan sinäkin minua, niinhän?\"\n\nPian tutustuin sitte Augustineenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilmätauti, joka minua vaivasi, paheni. Öisin takertuivat silmäluomeni\nniin lujasti kiinni, että olin ihan sokea, kunnes niitä oli haudeltu.\nAugustine sai toimekseen viedä minut sairaalaosastoon. Joka aamu\ntuli hän noutamaan minua pikku makuusuojasta. Ovelta asti jo kuulin\nhänen askeleensa. Hän ei suotta siekaillut: hän otti minua kädestä\nja riepotti minut samalla vauhdilla mukanaan, välittämättä siitä,\nkolahtelinko minä vuodepatsaisiin.\n\nMe kiidimme kuin tuuli käytäväin läpi ja syöksyimme kuin lumivyöry\nkaksi kerrosta alaspäin; joskus koskettivat jalkani jotakuta porrasta,\nmuulloin tuntui minusta kuin olisin ollut putoamassa tyhjyyteen.\nAugustinella oli tukeva käsi, ja se piteli minua lujasti.\n\nSairaalaosastoon päästäksemme täytyi meidän kiertää kappeli ja sitten\neräs aivan valkoinen pikku rakennus; sen kohdalla hän lisäsi vauhtinsa\nkaksinkertaiseksi.\n\nEräänä päivänä, kun minä en enää jaksanut pysyä mukana, vaan lankesin\npolvilleni, hän nosti minut jaloilleni, samalla kopauttaen minua\npäähän, ja sanoi:\n\n\"Jouduhan toki! Olemme ruumishuoneen edessä.\"\n\nSiitä asti hän joka päivä, jott'en vain olisi kaatunut, julisti\nminulle, milloin olimme ruumishuoneen kohdalla.\n\nMinä pelkäsin etenkin Augustinen pelkoa. Koska hän noin nopeasti\njuoksi, niin totta oli vaara tarjona. Saavuin sairaalaosastoon\nhiestyneenä ja hengästyneenä; joku nakkasi minut pienelle tuolille,\nja kylkeäni oli jo aikaa herjennyt pistämästä, kun tultiin silmiäni\nhautomaan.\n\nAugustine se minut myöskin vei sisar Marie-Aiméen luokkaan. Hän muutti\näänensä arkailevaksi ja sanoi:\n\n\"Sisar, tässä on se uusi tulokas.\"\n\nMinä odotin jotakin tylyä huomautusta, mutta sisar Marie-Aimée hymyili\nminulle, suuteli minua monta kertaa ja sanoi:\n\n\"Liian olet sinä pieni penkillä istujaksi. Minä asetan sinut tänne.\"\n\nJa hän sijotti minut jakkaralle pulpettinsa syvennykseen.\n\nSiinä pulpettikomerossa oli niin hyvä olla! Ja niin suloisesti hyväili\nlämmin villamekko ruumistani, jonka puiset ja kiviset portaat olivat\nkolhineet!\n\nUseasti asettui kaksi jalkaa pikku jakkarani molemmin puolin, ja\nminä jouduin puserrukseen kahden suonikkaan, lämpimän säären väliin.\nHapuileva käsi painoi pääni villamekkoa vasten polvien lomaan, ja\nsiihen minä nukuin pehmeän käden suojaamana lämpimälle päänaluselle.\n\nHerätessäni muuttui päänalus pöydäksi. Sama käsi asetteli siihen\nleivoksenjäännöksiä, pikku sokeripaloja ja namusia.\n\nYmpärilläni kuulin muun maailman hälinän.\n\nJoku ääni itki:\n\n\"Ei, Sisar, en se minä ollut.\"\n\nToisia, kirkuvia ääniä kuului vastaukseksi:\n\n\"Olipahan, Sisar, hän se oli!\"\n\nPääni yläpuolelta käski täyteläinen, lämmin ääni kaikkien olla hiljaa,\nsäestäen käskyänsä viivottimen lyönneillä pulpettiin; ne kaikuivat\nminun komerossani tavattomalla kolinalla.\n\nToisinaan tapahtui suuri mullistus. Jalat soluivat alas pikku\njakkaraltani, polvet lähenivät toisiansa, tuoli huojui, ja minä näin\nvalkean nunnahilkan kumartuvan pesääni päin, sitte hienon leuan, kapeat\nja terävät hampaat ja lopuksi parin lempeitä silmiä, jotka herättivät\nminussa luottamusta.\n\nHeti kun silmätautini parani, tuli namusien lisäksi aapinen. Se oli\npieni kirja, jossa sanain rinnalla oli kuvia. Minä usein tarkastelin\nisoa mansikkaa, jota kuvittelin vähintään sämpylän kokoiseksi.\n\nSitte kun luokkahuoneessa ei enää ollut kylmä, asetti sisar Marie-Aimée\nminut eräälle penkille Ismérien ja Marie Renaudin väliin, jotka olivat\nvuodenaapureitani. Tuon tuostakin antoi hän minun kuitenkin palata\nrakkaaseen komerooni, missä tapasin satukirjoja, jotka saivat minut\nunohtamaan ympäristöni.\n\nEräänä aamuna veti Ismérie minut hyvin salaperäisenä syrjään\nilmottaakseen, että sisar Marie-Aimée luopuu luokan opettajattaren\ntoimesta ja tulee sisar Gabriellen sijalle makuu- ja ruokasuojain\npuolelle. Hän ei minulle sanonut, mistä oli saanut tämän tietoonsa,\nmutta kovin suruissaan hän siitä oli.\n\nHän piti paljon sisar Gabriellesta, joka aina kohteli häntä kuin\npikku lasta; mutta hän ei rakastanut \"tätä sisar Aiméeta\", kuten hän\nhalveksivin ilmein nimitti opettajatartansa milloin tiesi ainoastaan\nmeidän olevan kuulemassa.\n\nHän arveli myös, ett'ei sisar Marie-Aimée sallisi hänen kiivetä\nmeidän selkäämme, ja ett'ei hänestä voisi tehdä pilaa kuten sisar\nGabriellesta, joka niin hullunkurisesti nousi portaita ylös.\n\nIltarukousten jälkeen ilmotti meille sisar Gabrielle lähtevänsä pois.\nHän syleili meitä kaikkia, pienimmistä alottaen. Suuressa sekamelskassa\nnousimme makuusuojaan: isommat supattivat ja jo ennakolta napisivat\n\"tätä sisar Aiméeta\" vastaan, pienokaiset itkeä pillittivät kuin vaaran\nlähetessä.\n\nIsmérie, jota minä kannoin seljässäni, itki suurella äänellä; hänen\npienet sormensa kiristivät vähän kurkkuani ja kyyneleet tippuivat\nkaulalleni.\n\nKenenkään mieleen ei juolahtanut nauraa sisar Gabriellea, joka\nvaivaloisesti kiivetessään portaita lakkaamatta kielteli: \"tst! tst!\"\nmelun silti heikkenemättä. Pienen makuusuojan hoitajatar itki myöskin;\nhän ravisti minua hiukkasen, riisuessaan vaatteitani, ja sanoi:\n\n\"Olenpa varma, että sinä kyllä olet tyytyväinen, kun saat sisar\nMarie-Aiméesi tänne.\"\n\nMe nimitimme häntä hoitajatar Estheriksi.\n\nKolmesta hoitajattarestamme oli hän minulle mieluisin. Hän oli kyllä\nvähän ärtyinen, mutta piti meistä paljon.\n\nÖisin hän herätti ne lapset, joilla oli pahoja tapoja, säästääkseen\nheitä seuraavan aamun piiskoilta. Silloin kun minua yskitti hän nousi\nmakuultaan ja kopeloiden pisti suuhuni kostutetun sokeripalan. Monet\nkerrat hän myöskin oli kantanut minut vuoteeltani, jossa makasin\njähmettyneenä, ja ottanut viereensä lämpenemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna astuimme aivan hiljaa ruokasuojaan. Hoitajattaret\nkäskivät meidän jäädä seisomaan. Jotkut isommat pitivät ryhtinsä hyvin\nsuorana ja olivat ylpeän näköisiä. Hoitajatar Justine seisoi nöyränä\nja surumielisenä pöydän alapäässä, mutta hoitajatar Néron, joka oli\nnäköjään kuin santarmi, asteli edes takaisin pitkin permantoa.\n\nHän vilkaisi useasti seinäkelloon, kohautellen pilkallisesti\nhartioitansa.\n\nSisar Marie-Aimée astui sisälle, jättäen oven auki taaksensa; hän\nnäytti minusta valkeine esiliinoinensa ja valkeine hihoinensa\nkookkaammalta. Hän käveli verkalleen, tähystellen jokaista; sivulla\nriippuva rukousnauha kalisi hiukan, ja mekon lieve heilahteli keveästi.\nHän nousi lavansa kolme astuinta ylös ja kätensä liikkeellä käski\nmeidät istumaan.\n\nEhtoopäivällä hän vei meidät ulos kedolle.\n\nOli hyvin kuuma. Minä istuuduin eräälle kummulle hänen lähelleen;\nhän lueskeli kirjaa, luoden kaitsevia silmäyksiä pikku tyttöihin,\njotka kisailivat niityllä alapuolellamme. Kauvan katseli hän laskevaa\naurinkoa ja huudahteli:\n\n\"Kuinka kaunista! kuinka kaunista!...\"\n\nSamana iltana katosivat vitsat pikku makuusuojasta, ja ruokasuojassa\nhämmennettiin salaati pitkillä kauhoilla. Muita muutoksia ei tehty.\nKello yhdeksästä kahteentoista asti istuimme me luokkahuoneessa, ja\nehtoopäivällä kuorimme pähkinöitä jollekulle öljykauppiaalle.\n\nIsommat tytöt särkivät niitä vasaralla ja pienemmät irrottelivat\nsydämiä. Oli ankarasti kielletty syömästä niitä, eikä se todella\nhelppoa ollutkaan; aina oli joku antamassa ilmi, herkuttelun\nherättämästä kateudesta.\n\nHoitajatar Esther tarkasteli meidän suitamme. Toisinaan hän otti jonkun\nparantumattoman ahmatin kiinni. Silloin hän levitti silmänsä suuriksi,\nlyödä läpsäytti syyllistä ja sanoi:\n\n\"Minä pidän sinua kyllä silmällä.\"\n\nMuutamiin meistä hän suuresti luotti. Hän kiepautti meitä pari kertaa\nympäri, ollen meitä tarkastavinansa, ja sanoi sitte nauraen:\n\n\"Suus kiinni!\"\n\nMinun teki usein mieleni maistella, mutta minä muistin silloin aina\nhoitajatar Estherin hyvät silmät ja minä punastuin ajatellessani\npettäväni hänen luottamuksensa.\n\nMutta ajan mittaan yltyi haluni niin voimakkaaksi, etten enää mitään\nmuuta ajatellut. Päivät pitkät etsiskelin tilaisuutta maistaa\npähkinöitä joutumatta kiinni. Yritin pistää muutamia hihoihinikin,\nmutta olin niin kömpelö, että heti pudotin ne. Ja sitten taas halusin\nsyödä niitä paljon, paljon. Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä\nkokonaisen säkillisen.\n\nVihdoinkin tuli eräänä päivänä suotuisa hetki. Meitä makuusuojaan\nviedessään luiskahti hoitajatar pähkinään ja pudotti lyhtynsä; se\nsammui. Minä kun juuri olin ison, kuorituilla pähkinöillä täytetyn\nkattilan vieressä, sieppasin runsaan kourallisen ja pistin taskuuni.\n\nHeti kun kaikki olivat makuulla minä hain pähkinät hameeni taskusta\nja panin niitä suuni täyteen, pitäen päätäni hupussa peitteen alla.\nMutta samassa tuntui minusta kuin kuulisi koko makuusuoja leukojeni\nrouskeen. Niin hiljaa ja hitaasti kuin pureskelinkin, kuulosti se minun\nkorvissani niinkuin olisi vasaralla hakattu. Hoitajatar Esther nousi\nvuoteeltaan: hän sytytti lampun ja lyyhistyi kurkistelemaan vuoteiden\nalle.\n\nKauhuissani katselin häntä, kun hän tuli minun lähelleni. Hyvin hiljaa\nsanoi hän:\n\n\"Etkö sinä nukukaan?\"\n\nSitte hän pitkitti etsiskelyänsä. Hän meni makuusuojan päähän asti,\navasi ja sulki oven. Mutta tuskin oli hän jälleen käynyt levolle ja\nsammuttanut lampun, kun säppi loksahti kuin olisi ovea avattu.\n\nHoitajatar Esther sytytti uudestaan lampun ja sanoi:\n\n\"Tämäpä vasta kovin merkillistä on. Eihän toki kissa yksinänsä ovea\navanne.\"\n\nMinusta hän näytti olevan peloissaan: kuulin hänen kääntelehtivän\nvuoteellaan, ja yht'äkkiä hän alkoi huudahdella:\n\n\"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!\"\n\nIsmérie kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Hän vastasi, että joku käsi\noli avannut kissalle oven, ja että hän oli juuri tuntenut voimakkaan\nhengähdyksen kasvoillansa.\n\nHämyssä näkyi ovi puoleksi avoinna. Minä olin hirveästi säikähtynyt.\nLuulin pahanhengen tulleen minua hakemaan. Pitkään aikaan emme kuulleet\nenää mitään. Hoitajatar Esther kysyi, eikö joku meistä tahtoisi nousta\nsammuttamaan lamppua, vaikk'ei se ollut kovinkaan kaukana hänen\nvuoteestaan. Kukaan ei vastannut. Silloin hän huusi minua. Minä nousin,\nja hän sanoi:\n\n\"Sinulle kelpo tytölle eivät kummitukset mitään voi.\"\n\nHän vaikeni heti kun minä puhalsin lampun sammuksiin. Mutta minä näin\ntuhansia hehkuvia pisteitä ja tunsin jäätävän kylmyyden poskillani.\nVuoteiden alta väijyivät minua, siltä minusta tuntui, tulikitaiset\nvihreät lohikäärmeet. Niiden kynnet nipistelivät jalkojani, ja\ntulisia kieluja hyppi joka puolella pääni ympärillä. Olin lyyhistyä\nsiihen paikkaan, ja vuoteelleni saapuessani uskoin lujasti, että olin\nmenettänyt molemmat jalkani. Vihdoinkin uskaltaessani tarkemmin tutkia\nasiaa huomasin, että ne kyllä olivat jokseenkin kylmät, ja lopulta\nvaivuin uneen, pidellen niitä käsieni välissä.\n\nAamulla hoitajatar Esther tapasi kissan eräältä vuoteelta oven läheltä.\n\nSe oli yön aikaan saanut pienokaisia.\n\nJuttu kerrottiin sisar Marie-Aiméelle. Hän arveli, että kissa se\nvarmasti oli säppiä vääntänyt ja avannut oven. Mutta asia ei koskaan\noikein selvinnyt, ja pienokaiset supisivat siitä vielä kauvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavalla viikolla kaikki kahdeksan vuotta täyttäneet siirtyivät alas\nisoon makuusuojaan.\n\nMinä sain vuoteeni ikkunan ääreen, ihan lähelle sisar Marie-Aiméen\nkamaria.\n\nMarie Renaud ja Ismérie pysyivät naapureinani. Meidän maatessamme\nsisar Marie-Aimée usein tuli ikkunani ääreen istumaan. Hän otti minua\nkädestä, silitteli sitä, kaiken aikaa tähystellen ulos. Eräänä yönä oli\nnaapuristossa iso tulipalo. Se valaisi kirkkaasti koko makuusuojan.\nSisar Marie-Aimée avasi ikkunan selko seljälleen, ravisteli sitte minua\nja sanoi:\n\n\"Nouse, tule katsomaan tulipaloa!\"\n\nHän otti minut käsivarrelleen. Hän hiveli kädellään kasvojani,\nsaadakseen minut valveutumaan, ja kertasi yhä:\n\n\"Tule tulipaloa katsomaan. Katsohan, kuinka se on kaunis!\"\n\nMutta minä olin niin uninen, että pääni yhä retkahti hänen olalleen.\nSilloin hän antoi minulle hyvän korvapuustin, sanoen minua pieneksi\nelukaksi. Tällä kertaa valpastuin toden teolla ja pillahdin itkuun. Hän\notti minut taas syliinsä, istuutui ja tuuditteli minua, puristaen minut\nlujasti rintaansa vasten.\n\nHän käänsi päänsä ikkunaa kohden. Kasvonsa olivat kuin läpikuultavat,\nja silmät hohtivat.\n\nIsmérie olisi mielellään suonut, ett'ei sisar Marie-Aimée olisi koskaan\ntullut ikkunaimme luo. Se esti häntä loruilemasta, ja hänellähän aina\noli jotakin sanottavaa. Hänen äänensä oli niin kova, että kuului\nmakuusuojan toiseen päähän. Sisar Marie-Aimée tapasi sanoa:\n\n\"Kas vaan, sisar Marie-Aimée taas morajaa.\"\n\nMoinen röyhkeys hävetti minua. Olin vakuutettu siitä, että sisar\nMarie-Aimée vain tekeytyi kuulemattomaksi.\n\nMutta eräänä päivänä hän sanoi Ismérielle:\n\n\"Minä kiellän sinua vastaamasta, senkin kääpiö.\"\n\nIsmérie huudahti:\n\n\"Nokka nokka!\"\n\nSellaista sanaa me keskenämme käytimme merkitsemässä: \"Katso nenästäni,\nkuuntelenko sinua\", s.o. mitäpä minä mokoman puheista.\n\nSisar Marie-Aimée tapaili vitsaa. Minä vapisin Ismérien pikku ruumiin\npuolesta, mutta hän heittäysi vatsalleen, sätki ja rimpuili hurjasti\nparkuen. Inhoten työnsi sisar Marie-Aimée hänet jalallaan luotansa ja\nhuudahti heittäen loitolle vitsan:\n\n\"Sitä kauheaa pikku elukkaa!\"\n\nSiitä asti hän ei ollut huomaavinaankaan Ismérietä eikä ottanut tämän\nhävyttömyyksiä kuuleviin korviinsa. Joka tapauksessa hän ankarasti\nkielsi meitä kanniskelemasta häntä seljässämme. Se ei kuitenkaan\nestänyt Ismérietâ kiipeämästä minun kimppuuni kuin apina. Minä en\nrohjennut irrottaa häntä, ja hiukan köyristyen annoin hänen asettua\nhartioilleni.\n\nNiin kävi etenkin makuusuojaan noustessamme. Hänelle oli kovin vaikeata\nnousta ylös portaita; hän nauroi sitä itse, ja sanoi kiipeävänsä\nniinkuin kana.\n\nKun sisar Marie-Aimée aina kulki edellä, koetin minä pysytellä\nviimeisten joukossa. Joskus sattui hän äkkiä kääntymään, katsoakseen\ntaakseen; silloin Ismérie ihmeteltävän nopeasti ja näppärästi solahti\nselkääni pitkin alas.\n\nSisar Marie-Aiméen katse aina hämmennytti minua hieman, eikä Ismérie\nkertaakaan ollut pitittelemättä:\n\n\"Näetkös, mikä pässinpää olet: taaskin olet joutunut kiinni.\"\n\nHänen ei ollut milloinkaan onnistunut kavuta Marie Renaudin selkään.\nTämä torjui hänet aina luotansa, sanoen Ismérien kuluttavan ja tahrivan\ntoiselta vaatteet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Ismérie oli suulas, niin eipä Marie Renaud puhunut nimeksikään.\n\nJoka aamu hän auttoi minua vuoteeni tekemisessä; huolellisesti\nsilitteli hän hursteja, tasottaakseen kaikki poimut. Hän epäsi\nitsepintaisesti minun apuni oman vuoteensa laittamisessa sillä\nverukkeella, että minä vain läjäisin hurstit ties miten. Minua aina\nhämmästytti nähdä, että hänen vuoteessansa ei aamuisin ylös noustaessa\nollut pienintäkään epäjärjestystä.\n\nLopulta hän ilmaisi minulle kiinnittävänsä lakanat ja peitteet\nnuppineuloilla patjaan. Hänellä oli kaikenlaisia pikku kätköjä,\njoihin hän keräili jos jonkinlaisia kapineita. Aterialla hän aina\nsöi pikku palan edellisenpäiväistä jälkiruokaa, korjaten taskuunsa\ntämänpäiväisen. Sitä hän sitte myötäänsä hypisteli ja nakerteli palan\nkerrallaan. Usein yllätin hänet jossakin loukossa nuppineulalla\nnopostelemassa pitsiä.\n\nHänen suurin ilonsa oli harjata, laskostaa ja siistitä; hänenpä\nansiostaan olivatkin kenkäni aina moitteettomasti kiillotetut ja\npyhävaatteeni huolellisesti poimutetut laskoksille.\n\nTätä kesti aina siihen asti kunnes meille tuli uusi hoitajatar nimeltä\nMadeleine. Hän huomasi piankin, ettei minulla ollut mitään osuutta\nasuni hyvään kuntoon, ja nosti siitä aika toran, nimitellen minua\nkorunukeksi ja veltoksi laiskuriksi, joka palvelutin itseäni kuin\nmitäkin neitiä, ja häpeällisesti panin puolestani työtä tekemään tämän\nMarie Renaud paran, jossa tuskin oli henkeä kahden pennin edestä.\nHoitajatar Néron lyöttäysi häntä säestämään, sanoen minua pöyhkyriksi,\njoka luulottelin olevani kaikkien muiden yläpuolella ja tahdoin aina\nolla toisin kuin muut; hoitajattareni eivät muka ikinä olleet nähneet\nminunlaistani tyttöä, ja selvästi oli minulla päässä vikaa.\n\nHe huusivat molemmat yht'aikaa, kumartuen minun ylitseni.\n\nEn voinut olla ajattelematta kahta kiukkuista haltijatarta, mustaa\nja valkeaa: pitkää ja mustaa hoitajatar Néronia ja vaaleanverevää,\nkukoistavaa Madeleinea, jolla oli paksut, avoimet huulet, leveärakoiset\nhampaat ja leveä, paksu kieli, joka oli aina liikkeessä ja kokosi\nsylkeä suupieleen.\n\nHoitajatar Néron kohotti kätensä minua kohti ja sanoi:\n\n\"Luotko siitä silmäsi alas!\"\n\nPoistuessaan hän lisäsi:\n\n\"Ihan se hävettää, kun se tuolla tavoin tuijottelee.\"\n\nJo kauvan olin tiennyt, että hoitajatar Néron muistutti härkää,\nmutta mahdoton oli minun keksiä elukkaa, johon Madeleinea verrata.\nPäiväkausia pohdin tätä pulmaa, johtaen muistiini kaikkien\nluontokappaleiden nimet mitä tunsin, ja lopultakin täytyi minun luopua\nyrityksestä.\n\nHän oli pyylevä ja käveli lonkkiansa heilutellen; ääni oli vihlova ja\nkuului kaiken muun ylitse.\n\nHän pyysi saada laulaa kappelissa, mutta kun hän ei tuntenut\nhengellisiä lauluja, niin sisar Marie-Aimée antoi minun toimekseni\nohjata häntä niissä. Niinpä pääsi Marie Renaud taas harjailemaan\nja laskostamaan vaatteitani kenenkään sitä näköjään huomaamatta.\nHän oli siitä niin mielissään, että lahjotti minulle varmuusneulan,\nkiinnittääkseen sillä nenäliinani, jonka yhtämittaa hukkasin. Kaksi\npäivää sen jälkeen olin hukannut sekä nenäliinan että neulan.\n\nVoi sitä nenäliinaa, millainen pelottava painajainen se minulle\nolikaan! Vielä nytkin sitä ajatellessani ahdistaa mieltäni. Vuodet\nläpeensä minä säännöllisesti hukkasin nenäliinan joka viikko.\n\nSisar Marie-Aiméella oli tapana antaa meille puhdas nenäliina likaisen\nsijalle, jonka me heitimme hänen eteensä maahan. Aina täytyi minun\najatella yksinomaan tätä hetkeä; silloin käänsin kaikki taskuni nurin,\njuoksin kuin hullu pitkin makuusuojia ja käytäviä alikertaa myöten,\netsiskelin kaikkialta. Hyvä Jumala, jospa vain löytäisin nenäliinani!\n\nPyhän Neitsyeen kuvan sivuuttaessani minä liitin käteni hartaasti\nristiin: \"Ihmeitätekevä Äiti, suo minun löytää nenäliinani!\"\n\nMutta minä en löytänyt. Punehtuneena, hengästyksissäni, hätääntyneenä\npalasin alakertaan, uskaltamatta ottaa sitä puhdastakaan nenäliinaa,\njota minulle sisar Marie-Aimée ojensi.\n\nAnsaitut nuhteet kaikuivat korvissani jo ennakolta. Milloin ei\nsoimauksia kuulunut, silloin näin rypistyneen otsan ja suuttuneet\nsilmät, jotka herkeämättä seurasivat minua kauvan aikaa jälkeenpäin.\nOlin niin häpeän musertama, että tuskin kykenin jalkojani nostamaan.\nKävelin kuin puukuva, ruumistani liikuttamatta; ja kaikesta huolimatta\nhukkasin nenäliinani yhä uudestaan.\n\nMadeleine silmäili minua teeskennellyllä säälillä eikä voinut olla\nsanomatta minulle joka kerta, että minun sietäisi saada kelpo kuritus.\n\nHän näytti olevan hyvin kiintynyt sisar Marie-Aiméehen, palveli häntä\nhuomaavaisesti ja puhkesi pienimmästäkin moitteesta kyyneliin.\n\nHänellä oli oikeita itkunpurkauksia, joita sisar Marie-Aimée\ntyynnytteli taputtelemalla häntä poskelle. Silloin hän yhtähaavaa\nnauroi ja itki. Omituinen hartiain liike paljasti silloin hänen valkean\nkaulansa, ja siitä johtui hoitajatar Néron huomauttamaan, että hän\nmuistutti kissaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä aamiaispöydässä sattuneen kiivaan kohtauksen jälkeen\nhoitajatar Néron meni matkoihinsa, syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän\nhuudahti yht'äkkiä:\n\n\"Kyllä, voin minä mennäkin, ja menen minä!\"\n\nKun sisar Marie-Aimée tuijotti häneen hämmästyneenä, kääntyi hän päin,\nkumarassa, puistaen päätään ja pukaten sitä edellään, ja kirkui vielä\nkovemmin, ettei hän voinut enää kauvemmin sietää minkään väkänokan,\nniin juuri, väkänokan, itseänsä komentelevan.\n\nHän oli selkä edellä lähentynyt ovea; hän avasi sen, pudisti\nraivokkaasti päätänsä ja kadotessaan heristi pitkää käsivarttaan sisar\nMarie-Aiméelle, sanoen syvästi halveksivalla äänellä:\n\n\"Ei ole vielä viidenkolmattakaan vanha, mokomakin!\"\n\nMuutamat pikku tytöt värisivät kauhusta; toiset purskahtivat\nnauramaan. Madeleine sai täydellisen hermopuuskan: hän heittäysi\nsisar Marie-Aiméen jalkoihin, syleili hänen polviansa, suuteli\nhänen lievettänsä ja sieppasi hänen kätensä paksuille ja kosteille\nhuulilleen, kaiken aikaa hurjasti kirahdellen, kuin olisi hirvittävä\nonnettomuus tapahtunut.\n\nSisar Marie-Aimée ei mitenkään päässyt irtautumaan; lopulta hän\nsuuttui. Silloin Madeleine taintui ja kaatui seljälleen.\n\nAvatessaan hänen vaatteitaan sisar Marie-Aimée teki minuun päin merkin.\nLuulin hänen tarvitsevan minun apuani ja juoksin hänen luokseen. Mutta\nhän lähetti minut pois:\n\n\"Ei, ei sinua, -- Marie Renaudia.\"\n\nHän ojensi tälle avainkimppunsa, ja vaikk'ei Marie Renaud ollut\nmilloinkaan käynyt sisar Marie-Aiméen kamarissa, löysi hän tarvittavan\npullon kuitenkin heti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMadeleine toipui nopeasti, ja ottaessaan hoitajatar Néronin sijan hän\notti ylivallan käsiinsä. Sisar Marie-Aiméen edessä hän pysyi arkana\nja nöyränä, mutta piti sen sijaan sitä lujemmalla meitä, yhtämittaa\ntoraten, että hänet oli pantu meitä paimentamaan eikä palvelemaan.\n\nSinä päivänä, jona hän oli pyörtynyt, olin nähnyt hänen povensa, ja se\noli minusta näyttänyt niin kauniilta, ett'en olisi osannut kuvitella\nmitään sen vertaista.\n\nMutta minä havaitsin hänet tyhmäksi enkä ollut millänikään hänen\nkehotuksistansa. Tämä kiukutti häntä; hän syyti minulle karkeita\nsanoja, ja lopuksi aina päätyi kohtelemaan minua jonkunlaisena\nprinsessana.\n\nHän ei voinut sietää sisar Marie-Aiméen mieltymystä minuun, ja\nnähdessään tämän syleilevän minua punastui hän kiukusta.\n\nMinä aloin varttua ja olin nyt jokseenkin hyvissä voimissa. Sisar\nMarie-Aimée sanoi olevansa ylpeä minusta. Syleillessään hän puristi\nminua niin lujasti, että minulle teki kipeätä. Sitte sanoi hän, laskien\nhellästi sormensa otsalleni:\n\n\"Pikku tyttöni! Pieni lapsoseni!\"\n\nLeikkilomien ajaksi minä usein jäin hänen luokseen. Minä kuuntelin, kun\nhän luki ääneensä. Hän luki soinnukkaasti ja terävästi korostaen, mutta\nkun henkilöt olivat hänelle aivan liiaksi vastenmielisiä, silloin hän\nkiivaasti paiskasi kirjan kiinni ja yhtyi kanssamme leikkimään.\n\nHän ei olisi suonut minulla olevan mitään vikoja. Usein toisti hän:\n\n\"Minä tahdon saada sinusta täydellisen, kuuletko, täydellisen.\"\n\nEräänä päivänä hän luuli minun valehdelleen.\n\nMeillä oli kolme lehmää. Monasti ne saivat laitumekseen erään niityn,\njonka keskessä kasvoi jättiläismäinen kastanjapuu. Valkea lehmä oli\nvihainen, ja me pelkäsimme sitä, se kun jo oli ruhjonut erään pikku\ntytön.\n\nMainittuna päivänä näin molemmat punikit, ja ihan kastanjapuun alla\nkauniin mustan lehmän. Minä sanoin Ismérielle:\n\n\"Kas, valkea lehmä onkin vaihdettu pois, varmaankin siksi että se oli\nvihainen.\"\n\nIsmérie oli huonolla tuulella ja alkoi torata, että minä aina tein\npilaa muista, koettaen heille uskotella kaikenlaista hölynpölyä.\n\nMinä osotin hänelle lehmää; hän intti sitä valkeaksi lehmäksemme, minä\ntaasen väitin kiven kovaan, että lehmä oli musta.\n\nSisar Marie-Aimée sattui kuulemaan. Hän näytti kovin kiusautuneelta,\nsanoessaan:\n\n\"Kuinka voitkaan väittää, että tuo lehmä on musta?\"\n\nSamassa lehmä hiukan siirrähti. Nyt se näytti mustan ja valkean\nkirjavalta, ja minä käsitin, että kastanjapuun varjo oli vienyt minut\nharhaan. Tyhmistyin niin kerrassaan, ett'en tiennyt mitä vastata,\nmiten selittää erehdykseni. Sisar Marie-Aimée ravisti minua rajusti.\n\n\"Minkätähden valehtelit? No, vastaa -- minkätähden valehtelit?\"\n\nMinä sopersin, ett'en tiennyt.\n\nRangaistukseksi lähetti hän minut vajaan, vakuuttaen, ett'en saisi\nmitään muuta ravintoa kuin leipää ja vettä.\n\nKoska en ollut valehdellut, oli rangaistus minusta aivan yhdentekevä.\n\nVajassa ei ollut muuta kuin vanhoja kaappeja ja puutarhakapineita. Minä\nkiipeilin ympäri vajaa ja pian olin kaikkein korkeimman kaapin päällä\nistumassa.\n\nOlin kymmenen vuoden vanha ja ensi kertaa aivan yksinäni. Minä tunsin\nsiitä jonkunlaista tyytyväisyyttä. Siinä jalkojani huojutellessani\nloihdin eteeni uuden, näkymättömän maailman. Eräästä vanhasta kaapista,\njonka helat olivat ruosteessa, sukeusi upean linnan portti. Minä olin\nvuorelle hyljätty pieni tyttönen; muuan haltijattaren tavoin puettu\nkaunis nainen oli havainnut minut ja tuli minua noutamaan. Ihmeellisiä\nkoiria hyppelehti hänen edellään. Ne olivat jo melkein jaloissani, kun\nhuomasin rautahelaisen kaapin edessä sisar Marie-Aiméen tähyilemässä\njoka suunnalle.\n\nMinä en muistanut, että istuin kaapin päällä; luulin yhä olevani\nvuorenhuipulla ja olin vain nyreissäni siitä, että sisar Marie-Aiméen\ntulo oli häivyttänyt linnan ja sen kaikki asukkaat.\n\nSäärieni heiluminen saattoi minut ilmi, ja samassa kuin Marie-Aimée\nälysin minäkin olevani kaapin päällä.\n\nHän jäi tuokioksi seisomaan katse minuun kohotettuna; sitte hän otti\nesiliinansa taskusta leipäpalan, makkaranpätkän ja pikku pullollisen\nviiniä, näytti minulle kutakin erikseen ja sanoi suuttuneella äänellä:\n\n\"Tämä kaikki oli sinulle; mutta saitkos vainkaan!\"\n\nHän pisti kaikki tavarat taskuunsa ja läksi.\n\nVähän myöhemmin toi minulle Madeleine leipää ja vettä, ja minä sain\niltaan asti jäädä vajaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisar Marie-Aimée oli jonkin aikaa ollut surumielinen. Hän ei enää\nleikkinyt meidän kanssamme, unohtipa usein päivällistuntimmekin.\nMadeleine silloin lähetti minut hakemaan häntä kappelista, missä\ntapasin hänet polvillaan, kasvot käsiin kätkettyinä.\n\nMinun täytyi nykiä häntä hameesta, saadakseni hänet kuulemaan. Monasti\nnäytti hän minusta itkeneeltäkin; mutta minä en rohjennut katsella\nhäntä, peljäten vihoittavani häntä. Hän tuntui olevan aivan muissa\najatuksissaan, ja puhuteltaessa hän kuivakiskoisesti joko myönsi tahi\nkielsi yhdellä sanalla.\n\nKuitenkin otti hän innokkaasti osaa jokavuotisen pikku pääsiäisjuhlamme\nvalmisteluihin. Hän kannatti esille kakut, jotka järjestettiin pöydälle\nja verhottiin valkealla pöytäliinalla, jott'eivät herkkusuut olisi\njoutuneet liian kovaan kiusaukseen.\n\nPäivällisen aikana oli ollut suunnaton hälinä, sillä meillä oli\njuhlapäivinä lupa jutella pöydässä. Sisar Marie-Aimée oli asettanut\neteemme ruuat, ja omistanut itsekullekin herttaisen hymyilyn ja\nystävällisen sanan. Hän valmistautui juuri leivoksia jakamaan, käyttäen\nMadeleinea apunansa nostaessaan pois liinan, joka oli niiden peitteenä.\n\nSilloin hyppäsi liinan alta lattialle kissa, ja livisti pakoon.\nSisar Marie-Aimée ja Madeleine kiljaisivat yht'aikaa, ja sitte huusi\nMadeleine:\n\n\"Se ilkeä röykäle on haukkonut kaikkia kakkuja!\"\n\nSisar Marie-Aimée ei pitänyt kissasta. Hän seisoi hetkisen\nliikahtamatta, sitte juoksi hän noutamaan kepin ja hyökkäsi ajamaan\nelukkaa takaa.\n\nSiitä tuli hirveä hämminki: hätäytynyt kissa hyppi joka taholle,\nväistellen keppiä, joka sattui vain penkkeihin ja seiniin. Kaikki pikku\ntytöt pyrähtivät peljästyneinä ovelle. Sisar Marie-Aimée pysähdytti\nheidät jyrkästi:\n\n\"Ei yksikään ulos!\"\n\nEn ollut enää tunteakaan hänen kasvojaan: yhteen puristetut huulet,\nposket yhtä valkeat kuin hänen nunnahilkkansa ja salamoivat silmät\ntuntuivat minusta niin pelottavilta, että peitin kasvoni käsivarrellani.\n\nMutta väkisinkin täytyi minun katsella uudestaan. Takaa-ajo jatkui:\nsisar Marie-Aimée juoksenteli äänettömänä, keppi koholla; hänen\nhuulensa olivat auki ja pienet terävät hampaat välähtelivät. Hän\njuoksenteli ristiin ja rastiin, hyppeli penkeille, kiipesi pöydille,\nnopeasti kietaisten liepeensä kokoon. Juuri kun hän oli saamaisillaan\nkissan kiinni, ponnahti se huimalla loikkauksella ikkunaverhoihin ja\nkapusi niitä myöten ikkunan yläpieleen asti.\n\nMadeleine oli seurannut sisar Marie-Aiméen kaikkia liikkeitä\nkömpelönlaisen koiranpenikan tavoin ja aikoi nyt lähteä hakemaan\npitempää keppiä, mutta sisar Marie-Aimée pysähdytti hänet kätensä\nliikkeellä, sanoen:\n\n\"Hyvä että piti puolensa!\"\n\nMarie-Claire\n\nHoitajatar Justine, joka seisoi minun vieressäni, voihkasi silmänsä\npeittäen:\n\n\"Voi sitä häpeätä, sitä häpeätä!\"\n\nMinustakin tuntui kohtaus hävettävältä: mielessäni ajattelin jotakin\nsisar Marie-Aiméelle alentavaa, minä joka olin aina pitänyt häntä\nvirheettömänä. Vertasin tätä näytelmää erääseen toiseen, joka\noli sattunut kerran ankaralla raju-ilmalla. Kuinka paljon muita\nkorkeammalla olikaan minusta sinä päivänä Marie-Aimée tuntunut olevan!\nNäin hänet nyt taas semmoisena kuin hän silloin seisoi penkillä:\nlevollisena oli hän sulkenut korkeat ikkunat, kurkottaen kauniit\nkäsivartensa niin että väljät hihat soluivat olkapäihin asti, ja vaikka\nme olimme aivan säikähtyneet salamoista ja vinhoista tuulenpuuskista,\nsanoi hän rauhallisella äänellä:\n\n\"Mutta... ihanhan se on hirmumyrsky!\"\n\nSisar Marie-Aimée käski nyt pikku tyttöjen vetäytyä suojan perälle. Hän\navasi oven selkosen seljälleen, ja kissa pakeni kolmella hyppäyksellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEhtoopäivällä minä olin ihmeissäni, kun iltamessua ei toimittanutkaan\nvanha pastorimme.\n\nUusi oli kookas ja vahva mies. Hän veisasi lujalla ja tempoilevalla\näänellä. Kaiken iltaa puheltiin vain hänestä. Madeleinen mielestä hän\noli kaunis mies, ja sisar Marie-Aimée kiitti hänen nuorekasta ääntänsä,\nvaikka sanat hän lausui niinkuin vanha ukko. Hän lisäsi vielä, että\nuusi pastori käveli joustavasti ja kauniisti.\n\nPari kolme päivää jälkeenpäin tuli hän meille käymään. Silloin\nhuomasin, että hänellä oli valkeat hiukset, jotka soluivat kaulalle\nasti, ja että hänen silmänsä ja kulmakarvansa olivat hyvin mustat.\n\nHän pyysi saada nähdä niitä tyttöjä, jotka valmistausivat rippikouluun,\nja tahtoi tietää kunkin nimen. Sisar Marie-Aimée vastasi minun\npuolestani. Hän pani kätensä pääni päälle ja sanoi:\n\n\"Tämä on sitte meidän Marie-Claire.\"\n\nIsmérie läheni vuorostaan. Pastori silmäili häntä hyvin uteliaasti,\nkäänsi hänet selin ja antoi hänen astua jonkun askeleen edessään.\nHänestä oli Ismérie kolmivuotiaan lapsen kokoinen, ja kun hän kysyi\nsisar Marie-Aiméelta, oliko pienokainen älykäs, pyörähti Ismérie päin\nja sanoi että hän on vähemmän tyhmä kuin toiset.\n\nPastori purskahti nauruun, ja minä huomasin, että hänen hampaansa\nolivat hyvin valkeat. Puhuessaan hän nytkähteli eteenpäin kuin tahtoen\nottaa kiinni sanansa, jotka näyttivät kuin vahingossa pääsevän hänen\nhuuliltaan.\n\nSisar Marie-Aimée saattoi häntä suuren pihan portille asti. Muita\nvieraita oli hänen tapa saatella vain suojan ovelle.\n\nHän palasi takaisin lavalleen, ja tuokion kuluttua virkahti, kenenkään\nkatsahtamatta:\n\n\"Hän on tosiaankin hyvin harvinainen mies.\"\n\nUusi pastorimme asui pienessä talosessa ihan kappelin vieressä.\nIltasin hän käyskenteli pitkin lehmuskujia. Hän kulki silloin aivan\nläheltä sitä nurmikkoa, jolla me kisailimme, ja tervehti, hyvin syvään\nkumartaen, sisar Marie-Aiméeta.\n\nTorstaisin hän tuli aina iltapäivällä käymään meillä. Hän istui\nnojaten taaksepäin tuolin selkämystään, ja pantuaan jalkansa ristiin\npäällekkäin rupesi kertomaan meille juttuja. Hän oli hyvin hilpeä, ja\nsisar Marie-Aimée sanoi että hän nauroi niin sydämellisesti.\n\nJoskus oli sisar Marie-Aimée sairaloinen; silloin pastori nousi hänen\nkamariinsa tervehdykselle.\n\nMadeleinen näimme menevän ohitse kantaen tarjottimella teekannua ja\nkaksia kuppeja; hän oli punakka ja puuhassa.\n\nKun kesä oli mennyt, hra pastori tuli katsomaan meitä aina illallisen\njälkeen; hän vietti illan meidän seurassamme.\n\nKellon lyödessä yhdeksää hän täsmällisesti läksi pois, ja sisar\nMarie-Aimée saattoi häntä joka kerta pitkin käytävää aina pääportille\nasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli ollut meillä jo vuoden, enkä minä vieläkään ollut saanut\ntottuneeksi ripittämään itseäni hänelle. Useinkin hän katseli\nminua nauraen sillä tavalla kuin olisi hän muistanut minun pienet\nrikkomukseni, niin minusta tuntui.\n\nMe kävimme ripittämässä itsemme määräpäivinä, kukin vuoronsa jälkeen;\nkun oli enää yksi tahi kaksi menemättä ennen minua, aloin minä vapista.\n\nSydämeni löi haljetakseen, ja vatsassani kouristi niin että\nhengitykseni oli salpautua.\n\nSitten kun vuoroni vihdoin tuli, minä nousin notkuvin polvin, humisevin\nkorvin ja posket kylminä. Lysähdin polvilleni rippituoliin, mutta\nsamassa rohkaisi minua jo hra pastorin hyväntahtoinen, ikäänkuin\netäältä hymisevä ääni. Kuitenkin täytyi hänen joka kerta auttaa minua\nrikkomusteni luettelemisessa, muutoin olisin puolet unohtanut.\n\nRipityksen lopulla hän aina kysyi nimeäni. Olisin mielelläni sanonut\nhänelle toisen, mutta vielä sitä miettiessäni pääsi jo oikea nimi\nhuuliltani.\n\nEnsimäisen ehtoollisella käynnin päivä läheni; ripille laskemisen piti\ntapahtua toukokuun keskivaiheilla, ja ryhdyttiin jo valmisteluihin.\n\nSisar Marie-Aimée sepitti uusia virsiä; hän oli myöskin runoillut\njonkinlaisen hra pastorille omistetun ylistyshymnin.\n\nKahta viikkoa ennen pyhää toimitusta meidät erotettiin toisista. Me\nvietimme kaiken aikamme rukouksissa.\n\nMinun kumppanini nimi oli Sophie.\n\nHän oli hiljainen, ja me kartoimme kaikkia riitaisuuksia. Puhelimme\nvakavista asioista. Minä tunnustin hänelle vastahakoisuuteni\nripityksellä käyntiin, ja kuinka suuresti sydäntäni painosti pelko,\nettä pyhälle ehtoolliselle mennessäni en olisi oikeassa mielentilassa.\n\nHän oli hyvin harrasmielinen eikä voinut ollenkaan käsittää\narveluitani. Hän huomasi minussa hartauden puutetta, olipa nähnyt minun\nrukouksissa nukahtavankin.\n\nHän puolestaan ilmaisi minulle kovasti pelkäävänsä kuolemaa; hän\npuhuikin siitä arasti ja äänensä alentaen.\n\nHänellä oli melkein vihreät silmät ja niin kauniit hiukset, ett'ei\nsisar Marie-Aimée ollut koskaan hennonnut niitä leikata kuten muiden\npikku tyttöjen.\n\nVihdoin saapui tuo suuri päivä.\n\nYleinen rippini ei ollut sentään kovin tukala: se vaikutti minuun\nmelkein samalla tavalla kuin hyvä kylpy. Tunsin itseni sangen puhtaaksi.\n\nSilti vapisin ehtoollisleipää tarittaessa niin kovasti, että osa siitä\ntarttui hampaisiini. Minä tulin pahoinvoivaksi, ja tuntui ikäänkuin\nmusta esirippu laskeutuvan eteeni. Olin kuitenkin tuntevinani sisar\nMarie-Aiméen äänen, joka kysyi:\n\n\"Oletko sairas?\"\n\nHämärästi tajusin hänen saattavan minua rukousjakkaralleni asti,\npainavan kynttiläni minun käteeni ja sanovan:\n\n\"Pidä lujasti sitä.\"\n\nKurkkuani ahdisti niin, että minun oli mahdoton niellä, ja minä tunsin\njotakin nestettä valuvan suustani.\n\nSilloin syntyi minussa mieletön pelko, sillä Madeleine oli meitä\nvarottanut, että jos me sattuisimme puraisemaan öylättiä, niin\nJeesuksen veri rupeaisi juoksemaan suustamme, eikä mikään voisi saada\nsitä pysähtymään.\n\nSisar Marie-Aimée pyyhki kasvojani ja kuiskasi:\n\n\"Kas niin, kuulehan nyt, oletko sinä sairas?\"\n\nKurkkuni väljeni ja minä nielasin nopeasti öylätin ja melkoisen määrän\nsylkeä.\n\nNyt uskalsin tarkastaa vaatteilleni valunutta verta, mutta huomasin\nvain pikku täplän, jollainen vesipisarasta saattaa syntyä.\n\nNostin nenäliinan huulilleni ja pyyhkäisin kieltäni: verta ei näkynyt\nnenäliinassakaan.\n\nAivan varma en vieläkään ollut, mutta kun meitä nyt käskettiin\nlaulamaan seisaaltamme, niin minäkin koetin laulaa muiden mukana.\n\nKun hra pastori tuli päivemmällä katsomaan meitä, sanoi Marie-Aimée\nhänelle, että minä olin ehtoollisella ollut pyörtyä. Hän kohotti\npäätäni, katsoi minua syvälle silmiin, rupesi sitte nauramaan ja sanoi,\nettä minä olin hyvin herkkätunteinen pikku tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRipille laskemisen jälkeen me emme enää käyneet luokkahuoneessa.\nHoitajatar Justine opetti meille liinavaatteiden ompelua. Me teimme\ntalonpoikaisnaisille hilkkoja. Työ ei ollut kovinkaan vaikeata, ja kun\nsillä oli uutuuden viehätystä, niin ahersin innokkaasti.\n\nHoitajatar Justine vakuutti, että minusta tulee varsin hyvä\nliinavaatteiden ompelija. Sisar Marie-Aimée sanoi minua syleillen:\n\n\"Jospa vain kykenisit velttoutesi voittamaan!\"\n\nMutta moniaita hilkkoja valmistettuani, ja kun minun täytyi aina\ntaas alottaa alusta, pääsi velttouteni jälleen pian voitolle. Minua\nkyllästytti, enkä enää saanut ryhdytyksi työhön.\n\nOlisin voinut istuskella tuntikausia tekemättä mitään, muiden puuhaa\nkatsellen.\n\nMarie Renaud ompeli äänettömänä. Hän teki pistokset niin pieniä ja\ntiheitä, että tarvittiin tarkat silmät niitä näkemään.\n\nIsmérie hyräili työskennellessään, nuhteista piittaamatta.\n\nToiset neuloivat selkä köyryssä, otsa rypyssä ja kostein sormin, joissa\nsilmäneulat tahtoivat luisua; toiset ompelivat hitaasti, huolellisesti,\nväsymättä, ikävystymättä, hiljaisella äänellä laskien pistoksia.\n\nOlisinpa minä tahtonut olla niinkuin nuo! Minä soimasin itseäni\nankarasti ja tein työtä taas jonkun minuutin kuten hekin.\n\nMutta pieninkin ääni sai minut tasapainostani ja minä jäin kuuntelemaan\ntahi katselemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Madeleine sanoi, että\nminulla on aina nenä taivasta kohti.\n\nKaiken aikaa minä haaveksin, minkälaista olisi, jos olisi neuloja,\njotka ompelisivat itsestään.\n\nKauvan minä toivoin, että joku kiltti pikku eukko, joka näkyisi\nainoastaan minulle, astuisi esille isosta rautauunista, ja päättäisi\nminun ompelukseni yks kaks.\n\nLopulta kokonaan paaduin moitteille. Sisar Marie-Aimée ei enää tiennyt\nmitä tehdä minua rohkaistakseen tahi rangaistakseen.\n\nKerran hän päätti luetuttaa minulla ääneen kahdesti päivässä. Se oli\nminulle suuri ilo; tuskin jaksoin odottaa lukutuntiani, ja pahoilla\nmielin aina painoin kirjan kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsilukemisen loputtua laulatti sisar Marie-Aimée raajarikkoa Colettea.\n\nHän lauloi aina samoja lauluja, mutta ääni oli hänellä niin kaunis,\nett'ei sitä väsynyt kuulemaan. Hän lauloi koruttomasti, työstään\ntaukoamatta, vain huojuttaen päätänsä hiukan.\n\nHoitajatar Justine, joka tiesi kaikkien asiat, kertoi Coletten\nolleen vielä ihan pieni, kun hänet oli tuotu tänne molemmat jalat\nmurskaantuneina.\n\nNyt oli hän kahdenkymmenen vanha: vaivalloisesti liikkui hän kahden\nkepin varassa eikä tahtonut käyttää kainalosauvoja, jott'ei olisi\nnäyttänyt vanhalta akalta.\n\nLomahetkinä näin hänen aina istuvan eräällä penkillä yksinänsä. Hän\nvenyttelihe lakkaamatta, taivuttaen vartaloansa taaksepäin. Hänen\nmustissa silmissään oli niin isot terät, että valkuaista tuskin\nnäkyikään.\n\nMinä tunsin suurta kiintymystä häneen; olisin halusta ollut hänen\nystävättärensä. Hän näytti hyvin ylpeältä, ja jonkun pikku palveluksen\nhänelle tehdessäni oli hänellä tapa sanoa minulle: \"kiitoksia,\nlapseni\", niin että heti muistin olevani vasta kaksitoistavuotias.\n\nMadeleine otti hyvin salaperäisen muodon, huomauttaakseen minulle, että\noli jyrkästi kiellettyä puhella Coletten kanssa kahden kesken, ja kun\ntahdoin tietää miksi, sotkeusi hän pitkään ja mutkikkaaseen juttuun,\njosta en tullut sen viisaammaksi.\n\nMinä vetosin hoitajatar Justineen, mutta hänkin selitteli kierrellen,\nettä Colettesta puhuttiin paljon pahaa ja että minun laiseni pikku\ntytön ei sopinut häntä lähennellä.\n\nMinä en voinut mitenkään käsittää, minkätähden. Pitäessäni häntä\nsilmällä huomasin, että aina kun joku isompi tarjosi hänelle\nkäsivartensa, häntä hiukan kävelyttääkseen, yhtyi heihin heti kolme tai\nneljä muuta juttelemaan ja naureskelemaan hänen kanssaan.\n\nMinä ajattelin ett'ei hänellä ollut yhtään ystävätärtä. Hänen minussa\nherättämää kiintymystä vahvisti syvä säälin tunne, ja eräänä päivänä\nkun isommat olivat jo ottaneet hänet yksikseen, tarjosin minä hänelle\nkäsivarteni, viedäkseni hänet nurmikolle kävelemään.\n\nSeisoin hänen edessään hieman arkaillen. Tunsin ett'ei hän kieltäytyisi.\n\nHän silmäili minua pitkään ja sanoi sitte:\n\n\"Tiedäthän että se on kielletty?\"\n\nMinä nyökkäsin.\n\nHän käännähytti päätänsä, tähystelläkseen minua vielä tarkemmin.\n\n\"Etkä pelkää rangaistusta?\"\n\nMinä pudistin päätäni.\n\nMinua itketti niin että kurkkuani kouristi. Autoin häntä nousemaan\nistualtaan. Hän nojasi toista kättään keppiinsä, mutta tuki itseään\nkuitenkin minuun koko painollaan.\n\nKäsitin kuinka työlästä liikkumisen täytyi hänelle olla. Koko kävelymme\naikana hän ei puhunut minulle sanaakaan; vietyäni hänet takaisin\npenkilleen hän virkahti minua katsellen:\n\n\"Kiitos, Marie-Claire.\"\n\nNähdessään minut Coletten kumppanina hoitajatar Justine kohotti kätensä\nkohti taivasta ja teki ristinmerkin.\n\nNurmikon tuonpuoleiselta laidalta huusi Madeleine minulle ja heristi\nnyrkkiään.\n\nIllalla huomasin kyllä, että sisar Marie-Aimée tiesi, mitä olin tehnyt,\nmutta hän ei minua sanallakaan nuhdellut.\n\nSeuraavana lomahetkenä hän veti minut jalkajakkarallensa, otti pääni\nkäsiensä väliin ja kumartui ylitseni. Hän ei puhunut mitään, mutta\nhänen katseensa ihan tunkeutui sieluuni: hänen silmänsä tuntuivat\nikäänkuin käärivän minut suojaansa. Minun tuli lämmin ja rauhallinen\nolla. Hän suuteli minua pitkään otsalle, hymyili sitte ja virkkoi:\n\n\"Mene; olethan minun kaunis valkoliljani.\"\n\nMinusta hän oli monin värivivahduksin säteilevine silmineen niin\nkaunis, että sanoin hänelle:\n\n\"Tekin, Äiti, te olette kaunis kukka.\"\n\nHän vastasi keveästi:\n\n\"Niin, mutta minä en enää kuulu liljoihin.\"\n\nSitte hän äkkiä kysäisi:\n\n\"Etkö sinä enää pidä Ismériestä?\"\n\n\"Kyllä, Äiti.\"\n\n\"Niinkö! -- Entäs Colettesta?\"\n\n\"Kyllä minä pidän hänestäkin.\"\n\nHän työnsi minut luotansa:\n\n\"Sinua! Koko maailmaahan sinä rakastat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein joka päivä tarjosin käsivarteni Colettelle.\n\nHän puhui minulle ainoastaan muutamia sanoja asiasta tahi toisesta.\n\nKun istuin hänen viereensä, katseli hän minua uteliaasti: hänestä\nolivat minun kasvoni hullunkuriset.\n\nEräänä päivänä hän kysyi minulta, pidinkö häntä sievänä. Samassa johtui\nmieleeni, että sisar Marie-Aimée oli sanonut häntä mustaksi kuin myyrä.\n\nNäin kuitenkin, että hänellä oli laaja otsa, isot silmät ja muuten\nhienot kasvonpiirteet. Häntä katsellessani tulin ajatelleeksi, en tiedä\nmitenkä, syvää ja mustaa kaivoa, joka muka oli kuumaa vettä täynnä.\n\nEi, sievänä en voinut häntä pitää! Mutta sitä minä en uskaltanut\nhänelle sanoa, hän kun oli niin kivulloinen, ja vastasinkin vain, että\nhän olisi vielä paljoa sievempi, jos hänellä olisi valkea iho.\n\nVähitellen minusta tuli hänen ystävättärensä.\n\nHän ilmaisi minulle salaisuutenaan, että hän toivoi pääsevänsä\nnaimisiin, kuten iso Nina, joka kävi luonamme sunnuntaisin lapsensa\nkanssa.\n\nHän taputti minua käsivarrelle ja sanoi:\n\n\"Katsos, minun -- minun täytyy mennä naimisiin!\"\n\nHän venyttelihe pitkään, ojentaen koko ruumiinsa eteenpäin.\n\nJoinakuina päivinä itkeä nyyhkytti hän niin hirveän surullisesti,\nett'en osannut hänelle mitään sanoa.\n\nHän katseli pahasti koukistuneita sääriään ja voihkasi:\n\n\"Tarvittaisiin ihme, jotta minä voisin täältä lähteä.\"\n\nMieleeni välähti aatos, että Pyhä Neitsyt voisi tuon ihmeen tehdä.\n\nColettesta tuntui asia varsin yksinkertaiselta.\n\nHän oli ihan ihmeissään, kun ei ollut sitä jo ennemmin ajatellut:\nolihan vain oikeus ja kohtuus, että hänellä olisi suorat jalat kuten\nmuillakin!\n\nHän tahtoi heti käydä käsiksi asiaan.\n\nHän selitti minulle, että tarvittiin useampia nuoria tyttöjä\nyhdeksänpäiväiseen hartaudenharjotukseen. Meidän tuli puhdistautua\nkäymällä Herran ehtoollisella ja yhdeksän päivää herkeämättä rukoilla,\ntullaksemme armosta osallisiksi.\n\nTämän kaiken piti tapahtua mitä salaisimmin.\n\nSovittiin että kumppanini Sophie otettaisiin joukkoomme suuren\nhartautensa tähden. Colette otti toimekseen puhutella muutamia\nhyväsydämisiä isompia tyttöjä.\n\nKahdessa päivässä oli kaikki järjestetty.\n\nColetten tuli paastota ja tehdä parannusta nuo yhdeksän päivää.\nKymmenentenä, joka sattui sunnuntaiksi, kävisi hän Herran ehtoollisella\nkuten ainakin, nojaten keppiinsä ja jonkun meikäläisen käsivarteen.\nSitte hän, ehtoollisleipä sydämessään, tekisi pyhän lupauksen kasvattaa\nlapsensa Pyhän Neitsyeen rakkaudessa. Lopuksi hän ojentautuisi ihan\nsuoraksi ja kaijuttaisi mahtavalla äänellään _Te Deum'in_, johon me\nkuorona yhtyisimme.\n\nNuo yhdeksän päivää minä rukoilin niin palavasti, ett'en ollut koskaan\nennen sillä tavalla rukoillut. Tavalliset rukouksemme tuntuivat minusta\nsisällyksettömiltä. Minä lausuilin Jumal'äidin litanioita, etsiskelin\nkaikkein kauneimmat ylistysvirret ja hoin herkeämättä:\n\n\"Idän tähti, paranna Colette.\"\n\nEnsi kerralla olin niin kauvan aikaa polvillani, että sisar Marie-Aimée\ntuli minua torumaan.\n\nKukaan ei huomannut niitä pikku merkkejä, joita me vaihdoimme\nkeskenämme, ja yhdeksänpäiväinen hartaudenharjotus päättyi tarkoin\nsäilytettynä salaisuutena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nColette oli aivan valju messuun tullessaan; poskipäät olivat vielä\nentistä terävämmät. Hän piti katseensa maahan luotuna, ja hänen\nsilmäluomensa sinersivät.\n\nAjattelin että nyt oli hänen marttyyrikautensa loppumassa, ja rintaani\npaisutti syvä riemu.\n\nIhan lähelläni valkokauhtanainen Pyhä Neitsyt hymyili minulle, ja\nkaiken uskoni innolla huokasin hänelle anomukseni:\n\n\"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!\"\n\nJa ohimoitani pusertaen, pakottaakseni ajatukseni pysymään koossa, minä\nkertoilin:\n\n\"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!\"\n\nNyt astui Colette Herran ehtoolliselle. Hänen keppinsä kolahteli hiljaa\nlattialaakoihin.\n\nKun hän oli polvistunut, palasi hänen saattajatoverinsa, tuoden kepin\nmukanaan; niin varma oli hän, että se oli tuleva tarpeettomaksi.\n\nSe oli surkeata.\n\nColette pyrki jaloilleen ja lyyhistyi takaisin polvilleen. Hänen\nkätensä hapuili keppiä, ja kun hän ei sitä löytänyt, yritti hän\nuudestaan nousta ylös.\n\nHän tarttui alttaripöytään ja ripustausi vieressään ehtoollista\nnauttivan sisaren käsivarteen. Sitte hänen hartiansa huojuivat, ja hän\nlysähti lattialle, tempaisten sisaren mukanaan.\n\nMeistä kiirehti kaksi esille ja laahasi Colette poloisen hänen\npenkkiinsä asti.\n\nKuitenkin toivoin yhä vielä ja odotin messun loppuun asti _Te Deum'ia_.\n\nMenin Coletten luo niin pian kuin pääsin.\n\nIsommat tytöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja koettivat häntä\nlohduttaa, neuvoen häntä ainiaaksi antautumaan Jumalalle. Hän itki\nhiljaa, nyyhkimättä, pää hiukan kumarassa; kyyneleet putoilivat hänen\nkäsilleen, joita hän piti ristiin puristettuina.\n\nMinä polvistuin hänen eteensä, ja kun hän katsahti minuun, sanoin:\n\n\"Kenties voipi mennä naimisiin, vaikka on viallinenkin.\"\n\nColetten tapaus tuli pian tunnetuksi koko laitoksessa. Se sai kaikki\nalakuloisiksi, jonkavuoksi leikitkään eivät olleet meluisia. Ismérie\nluuli minulle ilmottavansa ihmeellisen uutisen, kertoessaan tapauksen.\n\nSophie-kumppanini sanoi minulle, että oli alistuttava Pyhän Neitsyeen\ntahtoon, koska hän tiesi paremmin kuin me, mikä Coletten onnelle oli\nparhainta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlisin mielelläni tahtonut tietää, oliko sisar Marie-Aiméelle\nkerrottu asiasta. Näin hänet vasta ehtoopäivällä, kävelytunnilla.\nHän ei näyttänyt surulliselta; pikemmin olisi häntä voinut sanoa\ntyytyväiseksi. Hän ei ollut minusta vielä koskaan näyttänyt niin\nkauniilta. Hänen kasvonsa ihan säteilivät.\n\nKävelymatkalla huomasin hänen kulkevan niin joustavasti, kuin olisi\njotakin ylentävää liikkunut hänen mielessään. En muistanut milloinkaan\nnähneeni häntä noin eloisana. Huntu liehahteli hiukan hartioilla, ja\nvalkea hilkka ei kokonaan peittänyt kaulaa.\n\nHän ei ollenkaan ottanut meitä huomatakseen, ei katsellut mitään, ja\nkuitenkin tuntui, kuin olisi hän jotakin nähnyt. Tuolloin tällöin hän\nhymyili kuin sisäisen äänen puhuttelemana.\n\nIllallisen jälkeen huomasin hänet istumassa eräällä vanhalla penkillä\nison lehmuksen suojassa. Hra pastori istui hänen vieressään, selkä\npuunrunkoa vasten.\n\nHe näyttivät vakavilta.\n\nMinä kuulin heidän puhelevan Colettesta, ja pysähdyin muutaman askeleen\npäähän heistä.\n\nSisar Marie-Aimée virkkoi, kuin kysymykseen vastaten:\n\n\"Niin, viidentoista vuoden ijässä.\"\n\nHerra pastori huomautti:\n\n\"Viidentoista vuoden ijässä ei ole vielä kutsumusta.\"\n\nEn erottanut sisar Marie-Aiméen vastausta, mutta hra pastori pitkitti:\n\n\"Viidentoista vuoden ijässä on kutsumuksia joka taholle: yksi\nystävällinen tahi välinpitämätön sana riittää silloin kannustamaan\nmeidät uralle tai toiselle, tahi siltä käännyttämään.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja sanoi hiljemmin:\n\n\"Vanhempanne menettelivät kovin väärin.\"\n\nSisar Marie-Aimée vastasi:\n\n\"En kadu mitään.\"\n\nHe olivat kauvan ääneti; sitte sisar Marie-Aimée kohotti sormeaan\nikäänkuin kehotukseksi ja sanoi:\n\n\"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina.\"\n\nHra pastori ojensi kätensä nauraen ja sanoi hänkin:\n\n\"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina.\"\n\nKello alkoi kajahdella makuullemenon hetkeä, ja hra pastori katosi\nlehmuskujiin.\n\nVielä kauvan jälkeenpäin kertailin kuulemiani sanoja itsekseni, mutta\nen koskaan oikein kyennyt sovittamaan niitä Coletten juttuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nColette ei enää odottanut mitään ihmettä, voidakseen lähteä pois, mutta\nei kuitenkaan voinut alistua siihen ajatukseen, että jäisi laitokseemme.\n\nNähdessään ikätoveriensa muuttavan pois, toisen toisensa jälkeen, alkoi\nhän kapinoida. Hän ei enää tahtonut käydä itseänsä ripittämässä eikä\nHerran ehtoollisella; messuun hän vain meni, kun kerran lauloi siellä\nja rakasti soittoa.\n\nJäin usein häntä lohduttelemaan.\n\nHän selitti minulle, että avioliitto oli rakkautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisar Marie-Aimée, joka oli jonkun aikaa ollut kivulloinen, kääntyi\nkerrassaan sairaaksi.\n\nMadeleine hoiteli häntä uhrautuvaisesti ja kohteli meitä niin ja näin.\nMinuun hän oli erikoisesti silmänsä iskenyt, ja aina kun näki minun\nkyllästyvän ompelemiseen, sanoi hän ylpeätä ilmettä tavotellen:\n\n\"Koska neitiä ei ompeleminen miellytä, niin sopiipa ottaa luuta\nkäteensä.\"\n\nEräänä sunnuntaina hän keksi panna minut messun aikana siistimään\nportaita. Oli tammikuu; kostea kylmänhenki puhalteli käytävissä, huokui\nylös portaita ja tunki läpi vaatteitteni.\n\nLämpimikseni lakaisin minkä jaksoin.\n\nUrkuharmoonin säveleet kuuluivat kappelista portaille asti.\nToisinaan erotin Madeleinen kimeän ja vihlovan äänen ja hra pastorin\nnytkähtelevän veisuun.\n\nSeurasin messua virsien mukaan. Silloin kajahti äkkiä Coletten ääni\nvoimakkaana ja puhtaana. Se laajeni, häivytti urkuharmoonin säveleet,\nkuului yli kaiken, lenti sitte ulos yli lehmusten latvojen, rakennusten\nkellotorninkin yläpuolelle kohoten.\n\nMinua värisytti kuunnellessani sitä, ja kun ääni hiljalleen\nvavahtelevana vaipui, ikäänkuin palaten kirkkoon, tukahtuaksensa\nurkuharmoonin sointuihin, puhkesin minä nyyhkyttämään kuin pikku lapsi.\nSilloin kimahti taaskin Madeleinen terävä ääni, ja minä lakaisin pitkin\nvedoin, kuin olisi minun luudallani pitänyt pyyhkiä pois tuo minulle\nvastenmielinen äänikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä kutsutti sisar Marie-Aimée minut luoksensa. Runsaasti\nkahteen kuukauteen ei hän ollut askeltakaan liikkunut huoneestaan. Hän\noli nyt paranemaan päin, mutta minä huomasin, ett'ei hänen silmissään\nollut enää ollenkaan kiiltoa. Minusta ne muistuttivat melkein\nhälvennyttä sateenkaarta.\n\nHän antoi minun kertoa kaikkia sill'aikaa sattuneita hupaisia pikku\ntapauksia. Hän tahtoi kuunnellessaan hymyillä, mutta ainoastaan toinen\nsuupieli kohosi. Hän kysyi minulta myös, olinko kuullut hänen huutavan.\n\nOi, kyllä, olinhan kuullut, hänen sairautensa aikana. Keskellä yötä\noli hän silloin päästellyt niin hirveitä parahduksia, että niihin koko\nmakuusuoja heräsi. Madeleine silloin touhusi edes takaisin. Me kuulimme\nhänen kantavan vesiä; ja kysyessäni häneltä, mikä sisar Marie-Aiméeta\nvaivasi, vastasi hän yksikantaan:\n\n\"Kivut.\"\n\nMinun oli paikalla täytynyt ajatella että hoitajatar Justinellakin\noli kipuja, mutta milloinkaan ei hän ollut huutanut samalla tavalla.\nSiksipä kuvittelinkin sisar Marie-Aiméen sääret kolmin verroin\nturvonneemmiksi kuin hoitajatar Justinen.\n\nKirkaukset olivat käyneet yhä kovemmiksi. Yksi oli niin kauhea, että se\ntuntui ihan hänen sisälmyksistään purkautuvan. Jälkeenpäin kuului vain\nmuutamia valituksia. Sitten ei enää mitään.\n\nTovin kuluttua oli Madeleine tullut puhuttelemaan Marie Renaudia. Tämä\npukeutui paikalla ja minä kuulin hänen laskeutuvan alas portaita.\n\nHetken perästä hän palasi hra pastorin kanssa. Pastori meni nopeasti\nsisar Marie-Aiméen huoneeseen, ja Madeleine sulki joutuin oven hänen\njälkeensä.\n\nKauvan ei hän siellä viipynyt, mutta palatessaan hän käveli paljoa\nhitaammin kuin oli tullessaan kävellyt. Hän astui pää kumarassa, ja\noikealla kädellään hän piteli kaapunsa kulmaa vasemmalla käsivarrella,\nkuin jotakin kallis-arvoista esinettä suojellen.\n\nMinä ajattelin hänen kantavan pyhää sakramenttia enkä rohjennut häneltä\nkysyä, oliko sisar Marie-Aimée kuollut.\n\nEn ollut nimittäin vielä unohtanut nyrkin iskua, jonka olin saanut\nMadeleinelta tarttuessani häntä hameen liepeeseen. Hän oli töykännyt\nminua ja sanonut hiljaa ja nopeasti:\n\n\"Hän on parempi.\"\n\nSisar Marie-Aiméen tultua jälleen terveeksi Madeleine heitti korskean\nsävynsä ja kaikki palasi ennalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla oli yhä ainainen vastenmielisyyteni ompelutyötä kohtaan, ja\nsisar Marie-Aimée alkoi käydä levottomaksi.\n\nHän puhui siitä minun kuulteni hra pastorin sisarelle. Tämä oli\npitkäkasvoinen vanha neiti, jolla oli isot himmentyneet silmät. Häntä\nnimitettiin neiti Maximilienneksi.\n\nSisar Marie-Aimée kertoi, kuinka huolissaan hän oli minun\ntulevaisuudestani; hän oli havainnut minut erinomaisen nopeaksi\noppimaan, mutta tuiki haluttomaksi kaikkiin käsitöihin.\n\nHän oli jo kauvan sitte huomannut, että minä pidin lueskelemisesta.\nSen johdosta oli hän tiedustellut, eikö minulla ollut elossa\nkaukaisempiakaan sukulaisia, jotka olisivat voineet ottaa minut\nhuomaansa, mutta minulla oli vain muuan ijäkäs sukulainen, joka oli jo\nottanut sisareni kasvatikseen ja kieltäysi minuun puuttumasta.\n\nNeiti Maximilienne tarjoutui ottamaan minut muotiliikkeeseensä. Hra\npastori piti sitä oivallisena keksintönä. Hän lisäsi mielihyvällä\nitse käyvänsä sitte pari kertaa viikossa minulle hiukan opetustakin\nantamassa. Sisar Marie-Aimée näytti todella onnelliselta; hän ei\ntiennyt miten ilmaista kiitollisuuttansa.\n\nPäätettiin siis, että minä siirtyisin neiti Maximiliennen palvelukseen\nheti kun hra pastori palaisi matkalta, joka hänen piti tehdä Roomaan.\nSisar Marie-Aimée otti pitääkseen huolta vaatevaroistani, ja neiti\nMaximiliennen tuli mennä hankkimaan lupa luostarinjohtajattarelta.\n\nMinulle oli kerrassaan epämieluinen se ajatus, että luostarinjohtajatar\njoutuisi minusta päättämään. En voinut olla ajattelematta niitä\nvihaisia katseita, joita hän loi meihin päin, kulkiessaan sen vanhan\npenkin ohitse, jolla hra pastorin oli tapana istua.\n\nNiinpä odotinkin kärsimättömästi, minkä vastauksen hän neiti\nMaximiliennelle antaisi.\n\nHra pastori oli ollut matkallaan viikon, ja sisar Marie-Aimée pakinoi\nkanssani joka päivä uudesta asemastani. Hän puheli, miten hauskaa hänen\nolisi nähdä minua sunnuntaisin. Hän antoi minulle tuhansia kehotuksia\nja hyviä neuvoja terveyteni hoitamiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna käskettiin minut luostarinjohtajattaren luo.\n\nSisälle astuessani näin hänen istuvan leveässä punaisessa nojatuolissa.\nMieleeni johtui hänestä kuulemiani kummitusjuttuja, ja nähdessäni hänet\nsiinä kokonaan mustiin puettuna punaisessa ympäristössä vertasin häntä\njättiläismäiseen valmuun, joka oli siirretty hämärään kellariin.\n\nHän laski ja nosti silmäluomiansa useaan kertaan. Hänen hymyilynsä teki\nikäänkuin loukkaavan vaikutuksen. Tunsin sävähtäväni tulipunaiseksi\nenkä silti voinut kääntää hänestä katsettani.\n\nHän virnisti ja sanoi:\n\n\"Tiedättekö, minkätähden olen teidät kutsuttanut?\"\n\nVastasin, että luulin hänen puhuvan minulle neiti Maximiliennesta.\n\nHänen huulensa irvistivät taaskin.\n\n\"Niin oikein, neiti Maximiliennesta! No niin, heittäkää\nharhakuvitelmat. Me olemme päättäneet sijottaa teidät eräälle\nmaatilalle Sologneen.\"\n\nHän ummisti puoleksi silmänsä ja jatkoi:\n\n\"Teistä tulee paimen, neitiseni.\"\n\nJa sanojansa painostaen lisäsi hän:\n\n\"Te joudutte kaitsemaan lampaita.\"\n\nMinä vastasin yksinkertaisesti:\n\n\"Hyvä, äiti.\"\n\nHän kohosi lepotuolinsa hyllyvästä syvyydestä ja kysyi:\n\n\"Tiedättekö mitä merkitsee lampaiden paimentaminen?\"\n\nMinä vastasin nähneeni lampaanpaimenia maalla.\n\nHän lähenti laihoja kasvojaan minua kohti ja jatkoi:\n\n\"Teidän täytyy siivota navettaa. Se löyhkää pahalta, ja paimentytöt\novatkin likaista väkeä. Sitten auttelette kaikissa talon askareissa,\nteitä opetetaan lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja.\"\n\nHän puhui hyvin äänekkäästi, niinkuin peljäten, ett'en häntä ymmärtäisi.\n\nMinä vastasin kuten äskenkin:\n\n\"Hyvä, äiti.\"\n\nHän kohottausi lepotuolinsa käsinojain varassa, tähysteli minua\nkiiluvilla silmillään ja kysyi vielä:\n\n\"Ettekö sitten olekaan ylpeä?\"\n\nMinä hymyilin välinpitämättömästi:\n\n\"En, äiti.\"\n\nHän näytti kovasti hämmästyneeltä; mutta kun hymyilyni pysyi\nmuuttumattomana, oli hänen äänensä jonkun verran lauhtunut, kun hän\nsanoi:\n\n\"Todellako, lapseni? Minä olen aina luullut teitä pöyhkeileväksi.\"\n\nHän painui takaisin lepotuoliinsa, laski silmäluomensa alas ja alkoi\npuhua yksitoikkoisella äänellä, kuin olisi lukenut rukouksia. Hän\nmuistutti, että tulee olla isäntäväellensä alamainen ja aina täyttää\nuskonnolliset velvollisuutensa, ja sanoi että lampuodin vaimo aikoi\nnoutaa minut juhannusaattona.\n\nMinä poistuin hänen luotansa tuntein, joita en olisi osannut ilmaista.\nMutta vallitsevana oli minussa pelko, että tuotan surua sisar\nMarie-Aiméelle. Miten kertoa hänelle asia?\n\nMinulla tuskin oli aikaa miettiäkseni. Hän odotteli minua käytävämme\npäässä; hän tarttui minua olkapäistä kiinni ja kysyi, kumartuen\npuoleeni:\n\n\"No?\"\n\nHänen katseensa oli huolestunut ja vastausta vaativa. Minä sanoin\nsiekailematta:\n\n\"Hän ei suostu, ja minusta tulee paimentyttö.\"\n\nHän ei käsittänyt. Hän rypisti kulmiansa.\n\n\"Mitä? Paimentyttö?\"\n\nHyvin nopeasti selitin minä:\n\n\"Hän on hankkinut minulle paikan eräältä maatilalta, ja siellä minä\nlypsän lehmiä ja ruokin sikoja.\"\n\nSisar Marie-Aimée työnsi minut luotansa niin kiivaasti, että minä\nlensin seinää vasten.\n\nHän syöksähti ovelle. Luulin hänen suoraa päätä juoksevan\nJuostarinjohtajattaren puheille, mutta hän viipyi ulkona vain hetkisen,\npalasi taas ja alkoi pitkin askelin kävellä edes takaisin käytävässä.\nHän puristi kätensä nyrkkiin ja polki jalkaa, kiepahti ympäri ja\nhuohotti raskaasti. Sitte hän nojautui seinää vasten, antoi käsivarsien\nvaipua alas kuin menehtyneenä ja sanoi äänellä, joka tuntui tulevan\nkaukaa:\n\n\"Hän kostaa, sepä se -- hän kostaa!\"\n\nHän tuli jälleen luokseni, otti hellästi käsistäni kiinni ja kysyi:\n\n\"Etkö sinä sitten sanonut hänelle, että sinä et tahdo? Etkö sinä\nrukoillut saada mennä neiti Maximiliennen palvelukseen?\"\n\nMinä vain pudistin päätäni merkiksi, että en. Kerroin sitte järjestään\nkaikki ja samoilla sanoilla, mitä luostarinjohtajatar oli käyttänyt.\n\nHän kuunteli minua keskeyttämättä. Lopuksi pyysi hän minua olemaan\nasiasta puhumatta toverieni parissa. Hän ajatteli kai että asia\njärjestyisi, kunhan vain hra pastori palaisi matkaltansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntaina, asettuessamme riveihin messuun mennäksemme,\nsyöksähti Madeleine saliin kuin järkensä menettäneenä. Hän huusi kädet\nkoholla:\n\n\"Hra pastori on kuollut.\"\n\nJa hän heittäysi poikittain yli pöydän, joka oli hänen lähellään.\n\nKaikki hälinä taukosi, juostiin Madeleinen luo, joka päästi vihlovia\nkirahduksia. Tahdottiin kuulla kaikki. Mutta hän vain kiemurtelihe\npöydällä ja voihki epätoivoisena:\n\n\"Hän on kuollut, hän on kuollut.\"\n\nMinä en mitään ajatellut; en edes tiennyt, koskiko viesti minuun, ja\nkoko messun ajan kuulin vain Madeleinen äänen soivan korvissani kuin\nkellon.\n\nSinä päivänä ei kävelytuntia käynyt ajatteleminenkaan. Pienimmätkin\nolivat vaiteliaita. Minä läksin etsimään sisar Marie-Aiméeta. Hän ei\nollut saapunut jumalanpalvelukseen, vaikka Marie Renaud oli minulle\nsanonut, ett'ei hän ollut sairaana.\n\nTapasin hänet ruokasuojassa. Hän istui lavallaan, pää pöydänlaitaan\npainuneena, käsivarret riipuksissa.\n\nMinä istuuduin jokseenkin etäälle hänestä, ja kuullessani hänen\ntuskallisen voihkinansa aloin minäkin nyyhkyttää, peittäen kasvot\nkäsiini. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; tunsin pian, ettei minua\nensinkään surettanut. Ihan yrittämällä koetin itkeä, mutta minun oli\nmahdoton heruttaa enää ainoatakaan kyyneltä. Minua hiukan hävetti,\nkoska ajattelin velvollisuudekseni itkeä silloin kun joku oli kuollut;\nenkä minä uskaltanut paljastaa kasvojani, peljäten sisar Marie-Aiméen\npitävän minua kovasydämisenä.\n\nNyt kuuntelin hänen itkuansa. Hänen pitkälliset voihkauksensa\nmuistuttivat talvisen tuulen kohinaa rautauunissa. Ne nousivat ja\nlaskivat ikäänkuin jonkinlaista laulua tapaillen; sitte soinnut\nsekosivat, katkeilivat nikahduksiin ja päättyivät matalaan värisevään\nhyrinään.\n\nVähän ennen päivällistuntia tuli Madeleine ruokasuojaan. Hän vei pois\nsisar Marie-Aiméen, tukien häntä hellävaroen.\n\nIltasella hän kertoi meille, että hra pastori oli kuollut Roomassa, ja\nettä ruumis tuotaisiin tänne sukuholviin kätkettäväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisar Marie-Aimée ryhtyi seuraavana päivänä meidän kanssamme toimiin\ntavallisuuden mukaan. Hän ei enää itkenyt, mutta ei kärsinyt kenenkään\npuhuttelua, hän käveli katse maahan luotuna ja näytti ihan unohtaneen\nminut.\n\nTällöin oli minulla enää yksi päivä oltavaa laitoksessa.\nLuostarinjohtajattaren sanojen mukaan saapui lampuodin vaimo huomenna\nminut noutamaan, sillä ylihuomenna oli Juhannuspäivä.\n\nIllalla rukousten lopulla sisar Marie-Aimée, lausuttuansa sanat:\n\"Herra, armahda maanpakolaisia ja ole vangittujen turvana\", lisäsi\nkorkealla äänellä:\n\n\"Nyt lausumme rukouksen erään toverinne edestä, joka astuu ulos\nmaailmaan.\"\n\nYmmärsin heti, että oli minusta kysymys, ja tunsin itseni yhtä\nsäälittäväksi kuin maanpakolaiset ja vangitutkin olivat.\n\nSinä iltana oli minun mahdoton nukkua. Tiesin huomenna joutuvani pois,\nmutta en tiennyt, mikä se Sologne oikein olikaan. Kuvittelin hyvin\netäistä seutua, jonka tasangot loistelivat kukkaniittyinä. Näin itseni\nkauniiden valkeain lammasten kaitsijattarena; minulla oli vierelläni\nkaksi koiraa, jotka pelkästä viittauksesta ajoivat lauman koolle. Enhän\nolisi uskaltanut sitä sisar Marie-Aiméelle sanoa, mutta sinä hetkenä\npidin mieluisempana ruveta paimentytöksi kuin myymäläneidiksi.\n\nIsmérie, joka kuorsata jyristeli vieressäni, johti ajatukseni takaisin\ntovereihini.\n\nYö oli niin kuulakka, että näin selvästi kaikki vuoteet. Katseeni\nsolui toisesta toiseen, hetkeksi pysähtyen niihin, joissa rakkaimmat\ntoverini lepäsivät. Melkein vastapäätä näin Sophien uhkean tukan; se\noli hajallaan päänalusella ja kirkasti vuoteen vielä valoisammaksi.\nHieman loitompana olivat Chemineau Ylpeän ja hänen kaksoissisarensa\nChemineau Tyhmän vuoteet. Chemineau Ylpeällä oli korkea, valkea ja\nsileä otsa sekä isot lempeät silmät. Hän ei milloinkaan puolustautunut,\nkun häntä syytettiin jostakin virheestä; hän kohautti vain olkapäitänsä\nja katseli halveksivasti ympärilleen.\n\nSisar Marie-Aimée sanoi, että hänen omatuntonsa oli yhtä valkea kuin\notsansakin.\n\nChemineau Tyhmä oli päätänsä pitempi kuin sisarensa; hänen karkeat\nhiuksensa ulottuivat tuskin yli silmäkulmien; olkapäät olivat\nkulmikkaat ja lanteet leveät. Me nimittelimme häntä sisarensa\nvahtikoiraksi.\n\nJa ihan makuusuojan toisessa päässä, siellä oli Colette.\n\nHän yhä luuli, että minä menen neiti Maximiliennelle. Hän oli\nvakuutettu siitä, että minä joutuisin hyvin nuorena naimisiin, ja minun\noli täytynyt luvata noutaa hänet heti naimisiin mentyäni kotiini.\n\nKauvan pysyi Colette ajatuksissani. Sitte katsahdin ikkunaan: lehmusten\nvarjot heittyivät minuun asti. Minä kuvittelin niiden tulevan\njäähyväisille, ja minä hymyilin niille.\n\nLehmusten tuolla puolen häämötti sairaalarakennus. Se näytti tahtovan\npiilottautua, ja sen pienet ikkunat saivat minut ajattelemaan kipeitä\nsilmiä.\n\nSiihenkin pysähtyi katseeni, sisar Agathen vuoksi. Hän oli niin iloinen\nja herttainen, että pikku tyttöset aina nauroivat, kun hän torui heitä.\n\nHän se siteli kääreet paikoilleen.\n\nKun tuli hänen apuansa pyytämään loukkautuneelle sormelle, otti hän\nvastaan hupaisella rupattelulla. Ja sen mukaan oliko potilas herkkusuu\ntai keikaileva lupasi hän kakunpalan tai nauhanpalasen, minkä hän antoi\ntiedoksi epämääräisellä pään liikahduksella.\n\nSill'aikaa kun sairas etsi silmillään kakkua tai nauhaa, oli ajos jo\npuhkaistu, pesty ja sidelty.\n\nMieleeni johtui paleltuma, joka oli märkinyt jalkani, ja joka ei\nottanut parantuakseen. Eräänä aamuna sanoi minulle sitte kerran sisar\nAgathe totisena:\n\n\"Kuulepas nyt, minä sivelen siihen jumalallista ainetta, ja ellei\njalkasi ole kolmen päivän kuluttua terve, niin se täytyy sahata pois.\"\n\nJa kolmeen päivään minä en ollenkaan kävellyt, jott'ei jumalallinen\nlaastari olisi luiskahtanut pois. Ajattelin hänen käyttäneen palasta\nKristuksen ristinpuusta tai Pyhän Neitsyeen hunnun rihmaa.\n\nKolmantena päivänä oli jalkani ihan terve, ja ihmelääkkeen nimeä\nkysyessäni vastasi sisar Agathe veitikkamaisesti nauraen:\n\n\"Sinä tyhmyri, se oli 'Arthur Hurskaan ihovoidetta'.\"\n\nVasta myöhään yöllä vaivuin uneen, ja aikaisesta aamusta asti odotin\nlampuodin vaimoa. Toivoilin hänen tuloansa ja pelkäilin sitä kuitenkin.\n\nSisar Marie-Aimée kohautti äkisti päätänsä joka kerta kun ovi aukesi.\n\nOlimme juuri päivällistämme lopettamassa, kun portinvartijatar tuli\nkysymään, olinko valmis lähtöön.\n\nSisar Marie-Aimée toimitti hänet pois, sanoen minun olevan tuossa\ntuokiossa valmis.\n\nHän nousi, viitaten minua seuraamaan. Hän auttoi minua pukeutuessani,\nojensi minulle mytyllisen liinavaatteita ja sanoi äkkiä:\n\n\"Huomenna tuodaan hänet tänne, etkä sinä silloin enää ole täällä.\"\n\nHän katsoi minua silmiin ja jatkoi:\n\n\"Vanno minulle, että joka ilta lausut hänen edestään yhden kerran _De\nProfundis_.\"\n\nMinä vannoin.\n\nSitte hän kiihkeästi puristi minut rintaansa vasten ja pakeni\nkamariinsa.\n\nSiellä kuulin hänen vielä voihkaisevan:\n\n\"Oi, tämä on liikaa, -- Jumalani, tämä on liikaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä kuljin pihan yli ihan yksinäni, ja lampuodin vaimo, joka minua\nodotti, vei minut heti mukanaan.\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\nPian olin istumassa tyhjien vasujen keskellä purjekuomuisissa\nvankkureissa, ja silloin kun hevonen itsestään pysähtyi maatalon\npihaan, oli jo yö pitkälle kulunut.\n\nVuokratilan isäntä tuli talosta, ja hänen käsivarrellaan heilui lyhty,\njoka ei valaissut muuta kuin hänen puukenkiensä kärkiä. Hän lähestyi\nmeitä, auttoi minut alas vankkureista, nosti sitte lyhtynsä kasvojeni\ntasalle ja sanoa tokaisi peräytyen:\n\n\"Ompa se pilan pieni piika.\"\n\nLampuodin vaimo opasti minut kamariin, jossa oli kaksi vuodetta. Hän\nosotti minulle oman makuusijani ja sanoi minun jäävän huomispäiväksi\nyksikseni lehmipaimenen kanssa, koska kaikki muut aikoivat\nJuhannus-juhlille.\n\nAamulla heti herättyäni vei minut lehmipaimen omettaan, jossa\nminun piti häntä auttaa elukkain ruokkimisessa. Hän näytti minulle\nlammasnavetan ja kertoi minun tulleen karitsain kaitsijaksi vanhan\nBibichen sijalle. Vuosittain erotettiin nimittäin karitsat emoistansa\nja niitä kaitsemaan tarvittiin toinen paimen. Maatila oli nimeltään\nVillevieille (Vanhakaupunki), eikä kenelläkään, kertoi hän minulle\nvielä, ollut täällä mitään valittamisen syytä, sillä isäntä Sylvain ja\nemäntä Pauline olivat kelpo ihmisiä.\n\nKun karja oli tullut vaalituksi, laittoi lehmipaimen minut\nkastanjakujaan rinnalleen istumaan. Sieltä näkyi polvitteleva tie ja\nkoko maatilan alue. Rakennukset muodostivat nelikulmion, ja keskellä\nolevasta suunnattomasta lantaläjästä nousi lämmin lemu, joka voitti\npuolikuivien heinien tuoksun.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi talon ympäristössä, ja joka taholla näkyi vain\nkuusia ja viljavainioita. Minusta tuntui kuin olisin joutunut autioon\nerämaahan ja kuin jäisin nyt ainiaaksi viettämään yksinäistä elämää\nlehmipaimenen ja nautojen parissa, joiden kuulin ometassa ammuvan.\nOli paahtavan kuuma, ja minua herpaisi raskas unteluus; mutta uuden\nympäristöni pelko pidätti minua antautumasta uneen. Kaiken värisiä\nkärpäsiä pörräsi ympärilläni kierrellen. Lehmipaimen punoi niinivasua,\nja koirat uinailivat rauhallisina.\n\nAuringon laskiessa ilmestyivät vuokratilan väen vankkurit tien\nkäänteeseen. Niissä oli viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista.\nEmäntä hymyili minut sivuuttaessaan ja toiset kurottausivat katsomaan.\nVähän myöhemmin tuli talo eloisaksi, ja kun oli liian myöhäinen\nillallisen valmistamiselle, niin kaikki tyytyivät leivänpalaan ja\nmaitokulholliseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti työpäiväni alkaessa antoi emäntä minulle paksun palttinakauhtanan,\nja minä läksin vanhan Bibichen matkaan oppimaan karitsain paimentamista.\n\nVanha Bibiche ja hänen narttunsa Castille olivat niin toistensa\nkaltaisia, että aina ajattelin heidän olevan samaa sukua. Molemmat\nnäyttivät saman ikäisiltä, ja himmeissä silmissä oli sama väri\nkumpaisellakin. Karitsain poiketessa tieltä äänteli Bibiche: \"Hauku,\nCastille, hauku!\" Hän kertaili lausettansa niin sukkelaan, että\nse kuulosti yhdeltä sanalta, ja silloinkin kun Castille ei käskyä\nnoudattanut, keräysivät harhailijat taas tolalleen, niin suuresti\nvanhuksen ääni muistutti hänen koiransa ääntä.\n\nElonleikkuun alkaessa tunsin joutuvani salaperäiseen maailmaan. Miehet\nmenivät pellolle ja kaatelivat viljaa tahdikkain, pontevin leikkauksin\nmaahan, ja toiset kokosivat sitä lyhteiksi, joita pystyttelivät toinen\ntoisensa nojaan... Leikkuumiesten huudot kuulostivat usein tulevan\nylhäältä päin, enkä voinut olla kohottamatta päätäni, nähdäkseni muka\nelovaunujen vilistävän ilmassa ylitseni.\n\nIllallisen aikana keräysi koolle kaikki väki. Kukin asettui pitkän\npöydän ääreen mihin kohti sattui, ja emäntä täytteli lautaset\nreunojansa myöten. Nuoret iskivät hampaansa rivakasti lepäänsä, mutta\nvanhat leikkasivat visusti jokaisen suupalansa erikseen. Kaikki söivät\nääneti, ja harmaanruskea leipä näytti heidän mustuneissa kourissaan\nmilt'ei valkealta.\n\nAterian loputtua vanhemmat miehet pakisivat vuodentulon toiveista\nisännän kanssa, nuorten lörpötellessä keskenään ja laskiessa leikkiä\nMartinen, pääpaimenettaren kanssa. Hän se tavallisesti jakeli leipää\nja kaatoi viiniä. Nauraen vastaili hän jokaiseen pilapuheeseen, mutta\nkun muuan nuorukainen tapaili häntä kädellään, pujahti hän vikkelästi\nerilleen eikä koskaan antautunut kiinni. Kukaan ei ottanut huomatakseen\nminua, joka istuin loitommalla halkojen päällä katsellen ympärilläni\nolevia kasvoja. Isäntä Sylvainilla oli isot mustat silmät, jotka\nkatselivat jokaista rauhallisina. Hän puheli ääntänsä korottamatta,\nnojaten kämmenillään pöytään. Emännän vakavat kasvot olivat aina hiukan\nhuolestuneet; olisi voinut sanoa hänen alituiseen aavistavan jotakin\nonnettomuutta, ja tuskin hän hymyilikään silloin kun muut remahtivat\ntäyttä kurkkua nauramaan.\n\nVanha Bibiche aina luuli minun uupuvan uneen. Hän tuli minua\nnykäisemään hihasta, saadakseen minut mukaansa makuulle. Hänen\nvuoteensa oli minun makuusijani vieressä; riisuutuessaan hän höpötti\nrukouksensa ja sammutti sitte lampun, pitämättä minusta sen enempää\nväliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti elonkorjuun jälkeen jätti hän minut paimentamaan yksikseni\nnarttunsa avulla. Castille oli minun seurassani ikävissään; se heitti\nminut oman onneni nojaan ehtimiseen, vilistäen takaisin taloon vanhan\nemäntänsä luokse.\n\nSain paljon ponnistella kerätäkseni koolle karitsani, jotka\njuoksentelivat joka haaralle. Vertasin itseäni sisar Marie-Aiméehen,\njoka hänkin sanoi vaikeaksi johtaa pikku laumaansa; ja kuitenkin sai\nhän meidät kokoontumaan kellon kilistyksellä, tai vaikenemaan vain\nhiukan ääntänsä korottamalla. Mutta minä sain korottaa ääntäni tai\nläiskytellä ruoskaani, kuinka paljon hyvänsä, -- karitsat eivät siitä\nmitään ymmärtäneet, ja minun oli pakko koiran tavoin juoksennella\nlauman ympärillä.\n\nEräänä iltana huomattiin että minulta kaksi puuttui. Joka ilta oli\nminulla tapana asettua oven eteen, päästääkseni sisälle vain yhden\nkerrallaan; siten oli ne helppo lukea.\n\nMenin lammasnavettaan ja yritin lukea uudestaan. Sepä ei ollut helppoa,\nja minun täytyi heittää se sikseen, kun sain aina enemmän kuin piti\nollakaan.\n\nLohdutin itseäni sillä, että olin ensimäisellä kerralla laskenut\nväärin, enkä hiiskunut asiasta kenellekään. Seuraavana päivänä luin ne\nnavetasta lähtiessään: niistä puuttui sittenkin kaksi.\n\nOlin kovin rauhaton. Koko päivän haeskelin niitä kedoilta, ja\nillalla, varmistuttuani siitä, että karitsat yhä olivat kadoksissa,\nilmotin asian emännälle. Niitä etsittiin useina päivinä, mutta teille\ntietymättömille ne jäivät. Silloin miehet rupesivat puhuttelemaan minua\nyksitellen. Minun piti mukamas tunnustaa, että jotkut miehet olivat\nkäyneet sieppaamassa karitsat, ja he takasivat, ett'en saisi nuhteita,\njos ilmaisisin totuuden. Vakuutinpa kuinka lujasti tahansa, ett'en\ntiennyt minne karitsat olivat joutuneet, huomasin kyllä ettei sanojani\nuskottu.\n\nNyt minua alkoi pelottaa laidunmailla, kun tiesin varkaita piileksivän\nsiellä lampaita vaanimassa. Olin aina näkevinäni jonkun liikkuvan\npensikossa.\n\nMinä opin jokseenkin pian lukemaan laumaa silmämäärältä; ja olivatpa\neläimet hajallaan tai likekkäin, tiesin minä muutamassa minuutissa,\nolivatko kaikki tallessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli syksy, ja ikäväni kasvoi. Kaipasin sisar Marie-Aiméen hellyyttä.\nNiin kiihkeästi halusin häntä nähdä, että monasti ummistin silmäni ja\nkuvittelin hänen olevan tien käänteessä tulossa, ja kuulinpa hänen\naskeleensakin ja hänen hameensa liepeen kahinan ruohikossa. Sitte kun\ntunsin hänen jo olevan ihan lähellä, avasin silmäni, ja kaikki häipyi\nheti.\n\nKauvan aioskelin kirjottaa hänelle, mutta en rohjennut pyytää\nkirjotusneuvoja. Emäntä ei ollut kirjotustaitoinen, eikä talossa kukaan\nmilloinkaan saanut kirjeitä.\n\nRohkaisin viimein mieleni ja pyysin isäntä Sylvainia hyväntahtoisesti\nottamaan minut mukanaan kaupunkiin jonakin päivänä. Hän ei vastannut\nheti, vaan tähysteli minua isoilla rauhallisilla silmillään\nja sanoi sitten, ett'ei lammaspaimenen sopinut koskaan jättää\nlaumaansa. Mielellään lupasi hän viedä minut tuolloin tällöin kylään\njumalanpalvelusta kuulemaan, mutta minun ei tarvinnut ajatellakaan\npääseväni kaupunkiin.\n\nMinä olin menettää malttini. Oli kuin olisi minua kohdannut suuri\nonnettomuus, ja joka kerta kun sitä ajattelin, oli sisar Marie-Aimée\nminun silmissäni kuin joku hyvin suuri-arvoinen kalleus, jonka lampuoti\noli varomattomuudessaan särkenyt.\n\nSeuraavana lauvantaina näin talonväen taas lähtevän matkalle tapansa\nmukaan. Mutta sen sijaan että olisivat viipyneet iltaan asti, palasivat\nhe jo ehtoopäivällä ja toivat mukanansa kauppiaan, joka aikoi ostaa\nosan karitsalaumasta.\n\nEi ollut juolahtanut mieleenikään, että kaupungissa voisi niin\nvähäisessä ajassa käväistä. Sain päähäni sellaisen aatoksen, että\njätän lampaani kerran päiväksi laitumelle ja riennän syleilemään sisar\nMarie-Aiméeta. Pian kuitenkin huomasin sen mahdottomaksi ja päätin\nmennä yöllä. Toivoin, ett'en tarvitsisi kävelyyni paljoakaan enempää\naikaa kuin lampuodin hevonen, ja että puoleltayöltä taipaleelle lähtien\nehtisin ajoissa takaisin viemään karitsoitani laitumelle.\n\nSinä iltana menin vaatepäällä makuulle, ja kun iso kello oli\nlyönyt puoli-yön hetken, otin kengät käteeni ja menin hiljaa ulos.\nKopeloimalla solmesin kengät jalkaani, nojaten tyhjiin kärryihin, ja\nriensin yön pimeyteen.\n\nHeti maatilan rakennukset sivuutettuani huomasin, ett'ei yö kovin musta\nollutkaan. Tuuli puhalteli raivoisasti ja paksuja pilviä kulki kuun\nohitse. Maantie oli etäällä; jos mieli päästä sinne, oli kuljettava\nrappeutuneen puusillan yli; pikku joki oli äskeisistä sateista\npaisunut, ja vesi kohisi siltalankkujen yli.\n\nPelko valtasi minut, sillä vesi ja tuuli synnyttivät kohinan, jommoista\nen ollut eläissäni kuullut. Mutta minä ponnistelin pelkoa vastaan, ja\nvikkelästi juoksin liukkaiden lankkujen poikki.\n\nSaavuin viertotielle pikemmin kuin odotinkaan, ja käännyin vasemmalle,\nniinkuin olin nähnyt isännänkin tekevän lähtiessään kaupunkiin\nmarkkinoille. Mutta hiukan etäämpänä haarautuikin tie. En tiennyt\nkumman tien valitsisin. Poikkesin milloin toisaanne, milloin toisaanne.\nVasemmanpuoleinen houkutteli minua enemmän; valitsin lopulta sen, ja\nkävelin hyvin rivakasti, saadakseni takaisin hukkaan menneen ajan.\n\nLoitompana häämötti silmääni joku musta röykkiö, joka salpasi koko\nmaiseman. Se tuntui verkalleen lähenevän minua, ja hetken jo teki\nmieleni pyörtää takaisin. Koiran haukunta, joka silloin alkoi\nkuulua, rohkaisi minua vähän, ja melkein samalla huomasinkin,\nettä musta röykkiö oli metsä, jonka halki tie tästä oli kulkeva.\nSiihen saapuessani tuntui tuuli puhaltavan entistäänkin kovemmin,\nvinhoina puuskina, jotka armottomasti taivuttelivat huojuvia ja\nvoihkivia puita. Ympärilläni vinkui viima, rungot nauskuivat ja oksat\nritkahtelivat. Sitte kuulin askeleita takanani ja tunsin jonkun\nkoskettavan hartioitani. Käännyin nopeasti, mutta en nähnyt ketään. Ja\nkuitenkin olin varma siitä, että joku oli koskenut minuun sormellaan;\naskeleitakin kuului yhä, kuin olisi näkymätön olento minua kaarrellut.\nSilloin lähdin juoksemaan niin vikkelästi, ett'en enää tuntenut,\nkoskivatko jalkani maahankaan. Somero sinkoili kenkieni alta ja pirisi\nniinkuin raesade taakseni. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä\nmetsästä pois.\n\nPian saavuin suurelle aukealle. Täysikuu valaisi sitä kirkkaasti, ja\ntuuli pöyryytti riehuen lehtikasoja maasta, pyöritellen niitä ilmassa\njoka suunnalle.\n\nMieleni teki seisahtua tuokioksi hengähtämään; mutta isot puut\nhuojuivat huumaavalla ryskeellä. Niiden varjot heittyivät äkkiä isojen\nmustien petojen näköisinä tien yli ja hävisivät sitte jälleen puiden\ntaakse väijymään. Muutamat noista varjoista olivat muodoltaan minulle\ntuttuja. Mutta useimmat liikehtivät ja hyppelehtivät edessäni ikäänkuin\ntahtoen ehkäistä etenemistäni. Jotkut olivat niin kammottavia, että\ntarvitsin kaikki voimani hyppiäkseni niiden ylitse; minä pelkäsin niin\nkovasti koskettavani niihin jaloillani.\n\nTuuli tyyntyi ja alkoi sataa ropsahdella isoja pisaroita. Aukio loppui,\nja eräälle metsään johtavalle tielle tullessani olin näkevinäni valkean\nseinän häämöttävän edessäni. Hiukan lähemmäksi päästyäni näin, että\nse oli kapea ja korkea pikku talo. Sen enempää ajattelematta kolkutin\novelle; tahdoin pyytää suojaa kunnes taukoisi satamasta. Kolkutin\ntoistamiseen, ja silloin kuulin heti liikettä sisältä. Luulin, että\njoku tuli ovea avaamaan, mutta alikerran akkuna vaan aukesikin.\nMyssypää mies ilmestyi akkunaan ja kysyi:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\nMinä vastasin:\n\n\"Pieni tyttö.\"\n\nHämmästyneellä äänellä kertasi mies: \"Pieni tyttö!\" ja tiedusti sitte,\nmistä tulin, minne olin menossa ja mitä tahdoin.\n\nEn ollut valmistautunut näihin kaikkiin kysymyksiin, ja mainitsin\nvain maatilan nimen, josta olin tulossa; mutta valehtelin lisäksi,\nkun sanoin olevani menossa sairasta äitiäni tapaamaan. Pyysin häntä\nhyväntahtoisesti laskemaan minut sisälle sateen ajaksi.\n\nHän käski minun odottaa, ja minä kuulin hänen puhelevan toisen henkilön\nkanssa. Sitte hän palasi ikkunaan ja kysyi, olinko minä yksin. Hän\ntahtoi myöskin tietää ikäni, ja kuultuansa että olin kolmentoista vanha\narveli hän, ett'en ainakaan ollut arkalasta, koskapa olin öiseen aikaan\nkulkenut metsän läpi.\n\nHän jäi vähäksi aikaa kurkistelemaan ikäänkuin koettaen nähdä\nkasvojani, jotka pidin häneen päin kohotettuina. Sitte hän käänteli\npäätänsä oikealle ja vasemmalle, tunkeakseen katseensa metsän\npimentoon. Lopuksi hän neuvoi minua kävelemään vielä kappaleen matkaa,\nvakuuttaen että metsän tuonpuoleisessa laidassa oli kylä. Siellä kyllä\ntapaisin jonkun talon, missä voisin vaatteitani kuivata.\n\nMinä lähdin taas yön selkään. Kuu oli kokonaan piiloutunut ja nyt\nsataa tihuutti herkeämätöntä vihmaa. Sain taivaltaa vielä kauvan,\nennen kuin saavuin kylään. Talot olivat kaikki suljetut, ja vaivoin\nniitä hämärässä erottikaan. Ei ollut enää valveilla muita kuin seppä.\nHänen talonsa kohdalle tultuani nousin sen kahdet portaat, aikoen\npäästä sinne levähtämään. Hän oli juuri työntämässä isoa rautakankea\nhehkuvien hiilten ahjoon; ja kun hän kohotti käsivarttansa, paljetta\npainaltaakseen, näytti hän minusta niin suurelta kuin sadun jättiläinen.\n\nJokaisella palkeen puhalluksella leimahti lieska ja kipunat räiskyivät;\nhohde valaisi seinät, joille oli ripustettu viikatteita, sahoja ja\nkaikenlaisia rautakaluja. Miehellä oli otsa rypyssä ja katse tiukasti\ntuleen tähdättynä.\n\nTunsin ett'en millään tavalla rohkenisi häntä puhutella, ja poistuin\nniin hiljaa kuin pääsin.\n\nKun päivä täydellisesti valkeni, huomasin ett'en enää ollut kaukanakaan\nkaupungista. Tunsin samoja seutujakin, joissa sisar Marie-Aimée oli\nmeitä kävelytunneillamme kuljettanut. Kävelin nyt aivan verkalleen,\nlaahaten jalkojani, jotka tekivät minulle kovin kipeätä. Olin niin\nnäännyksissäni, että ainoastaan suurilla ponnistuksilla maltoin olla\nistumatta kiviläjiin tien viereen.\n\nTäyttä vauhtia lähenevien vaunujen kolina pakotti minut katsomaan\ntaakseni. Jäin liikkumattomana siihen paikkaan, ja sydämeni löi\nrajusti: olin tuntenut meidän talon punaisen tamman ja isäntäni mustan\nparran. Hän seisahdutti hevosen ihan viereeni ja hiukan kumartuen\ntarttui minua yhdellä kädellä pukuni vyötäröistä. Hän asetti minut\nrinnalleen istuimelle ja käänsi hevosen, ja niin lähdettiin täyttä\njuoksua takaisin.\n\nKun pääsimme metsään, antoi isäntä Sylvain hevosen kävellä. Hän kääntyi\nkatsomaan minua ja sanoi:\n\n\"Olipa sinun onnesi, että tavotin sinut. Muutoin sinut olisi tuotu\nkahden santarmin välissä.\"\n\nKun minä en vastannut, jatkoi hän:\n\n\"Et taida tietääkään, että on santarmeja, jotka tuovat karanneita pikku\ntyttöjä takaisin?\"\n\nMinä vastasin:\n\n\"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta.\"\n\nHän kysyi:\n\n\"Oletko siis meidän luonamme onneton?\"\n\nMinä vastasin taaskin:\n\n\"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta.\"\n\nHän ei nähtävästi ymmärtänyt, vaan pitkitti kysymyksiänsä, mainiten\nnimeltään jok'ainoan talon asujan, saadakseen tietää, kuka oli minulle\nantanut valittamisen aihetta. Mutta joka kerralla oli vastaukseni sama.\n\nLopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kohottausi suoremmaksi ja sanoi:\n\n\"Kuinka itsepäinen!\"\n\nMinä katsoin häneen ja vakuutin jälleenkin karkaavani, ellei hän veisi\nminua sisar Marie-Aiméen luokse. Vastausta odottaessani en hellittänyt\nhänestä katsettani, ja huomasin selvästi, että hän tuli hämilleen. Hän\nmietiskeli pitkän aikaa ja sanoi sitte, laskien kätensä polvelleni:\n\n\"Kuulehan nyt, tyttöseni, ja koeta ymmärtää, mitä sinulle sanon.\"\n\nJa nyt minä sain tietää, että hän oli sitoutunut holhoomaan minua\nkahdeksantoistavuotiaaksi asti ja olemaan ottamatta minua milloinkaan\nmukanansa kaupunkiin. Sain kuulla vielä, että luostarinjohtajattarella\noli kaikki oikeudet minuun, ja jos vielä yrittäisin karkuteille,\nniin hän varmastikin panettaisi minut kiinni sillä verukkeella, että\nminä muka juoksentelin yksinäni metsissä öisin. Hän sanoi lopuksi\ntoivovansa, että unohtaisin luostarin ja kiintyisin häneen ja hänen\nvaimoonsa, jotka tahtoivat vain katsoa parastani.\n\nOlin kovin kiihdyksissäni ja hillitsin vaivoin kyyneleeni.\n\n\"No niin\", virkkoi isäntä ojentaen minulle kätensä, \"olkaamme hyviä\nystäviä, eikö ollakin?\"\n\nMinä annoin hänelle käteni ja hänen puristaessaan sitä jokseenkin\nlujasti vastasin minä:\n\n\"Ollaan!\"\n\nHän läiskäytti ruoskaansa, ja pian olimme päässeet metsästä.\n\nSataa tihuutti yhäkin hienoa usmavettä, ja pellot avautuivat eteemme\nentistään mustempina.\n\nMuutamaa tiepuoleen ulottuvaa sarkaa pitkin asteli meitä kohti\nmies, tehden kädellään kiivaita liikkeitä. Ensi näkemällä luulin\nhänen uhkaavasti heristelevän minulle nyrkkiänsä, mutta kun hän\ntuli lähemmäksi, näin hänen pitelevän jotakin esinettä vasemmassa\nkainalossaan, oikean käsivarren heiluessa pään tasalla kuin\nniittomiehellä. Tulin niin uteliaaksi, että katsoin kysyvästi isäntä\nSylvainiin. Samassa hän virkahti ikäänkuin vastaukseksi:\n\n\"Gaboret siinä tekee kylvöä!\"\n\nPian saavuimmekin jo maatilalle.\n\nEmäntä odotti meitä kynnyksellä. Nähdessään minut hän avasi suunsa kuin\nolisi jo kauvan pidätellyt hengitystään, ja hänen vakavilta kasvoiltaan\nhälveni hetkeksi huolestunut ilme. Minä menin hänen ohitseen noutamaan\nkauhtanaani ja sitte suoraa päätä lammasnavettaan.\n\nLampaat menivät ulos hyppelehtien ja tungeskellen. Niiden olisi jo\naikaa sitte pitänyt olla laitumella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaiken päivää ajattelin isännän kertomia asioita. En voinut käsittää,\nmiksi luostarinjohtajatar tahtoi estää minut tapaamasta sisar\nMarie-Aiméeta. Mutta sen käsitin, ett'ei sisar Marie-Aimée enää voinut\nmitään tehdä hyväkseni, ja minä alistuin siihen ajatellen sen päivän\nkerran tulevan, jolloin ei kukaan voisi estää minua hänen seurastaan.\n\nMakuulle mennessäni tuli emäntä mukaani, pannakseen yhden peitteen\nlisää vuoteelleni. Toivotettuaan minulle hyvää yötä, kielsi hän minua\npuhuttelemasta häntä rouvaksi: minun piti vain ilman muuta sanoa\nhäntä Paulineksi. Hän poistui vakuutettuansa minulle vielä, että\nminua pidettäisiin talossa kuin omaa lasta ja että hän tahtoi tehdä\nkaikkensa, saadakseen minut totutetuksi talon oloihin.\n\nSeuraavana päivänä isäntä Sylvain pani minut pöydässä istumaan veljensä\nviereen. Nauraen kielsi hän tätä antamasta minun paastota, koska minun\noli vielä kelpo lailla kasvettava.\n\nIsännän veljen nimi oli Eugène. Hän puhui hyvin vähän, mutta katsoi\naina niihin jotka puhuivat; ja hänen pienissä silmissään oli useasti\nilvehtivä ilme. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, mutta näöltään ei\npaljoakaan yli kahdenkymmenen vanha. Hänellä oli aina vastaus valmiina,\nmitä tahansa häneltä kysyttiin, ja hänen kanssaan minä en ollenkaan\noudostellut.\n\nHän painautui seinään, tehdäkseen minulle väljempää tilaa, ja vastasi\nisännälle vain:\n\n\"Ole huoletta.\"\n\nNyt, kun kaikki pellot oli kynnetty, vei Martine hoidokkinsa hyvin\nkaukaisille laitumille, joita hän sanoi \"yhteismaiksi\". Lehmipaimen ja\nminä sitä vastoin käyttelimme laumojamme pientareilla ja kanervikoissa.\nMinua paleli kovasti, vaikka minulla olikin iso kantapäihin asti\nulottuva villainen kauhtanani. Lehmipaimen teki usein nuotion ja\njakoi kanssani perunat ja kastanjat, joita hän hiilillä paisteli. Hän\nopetti minua tuntemaan tuulensuunnat, jotta saatoin käyttää hyväkseni\npienintäkin suojaa kylmältä; ja lämmittelemässä ollessamme hän\nyhtämittaa hyräili laulua \"vedestä ja viinistä\".\n\nSiinä oli ainakin kaksikymmentä säkeistöä. Vesi ja viini syyttelivät\ntoinen toistansa ihmiskunnan onnettomuudentuottajaksi, ylistellen\nitseänsä pilviin asti. Minusta tuntui vesi olevan oikeassa, mutta\nlehmipaimenen mielestä ei viinikään ollut väärässä.\n\nTuntikausia vietimme siten yhdessä. Hän kertoili minulle\nkotiseudustaan, joka oli hyvin kaukana Solognesta. Lehmiä paimentamassa\noli hän ollut pienestä pitäen, ja hänen ollessaan vielä lapsi oli\nvihainen härkä puskenut hänet maahan ja ruhjonut pahanpäiväisesti.\nKauvan oli hän ollut kipeä, ja kärsinyt tuskia, jotka pakottivat\nhuutamaan; vähitellen olivat kivut lakanneet, mutta hän oli jäänyt\nsellaiseksi rujoksi jommoisena nyt hänet edessäni näin. Hän muisti\nnimeltään kaikki maatalot, joissa oli ollut paimenessa. Ihmiset\nolivat olleet joko hyviä tai häijyjä, mutta milloinkaan ei hän ollut\nniin hyvää isäntäväkeä tavannut kuin Vanhassakaupungissa. Myöskin\noli hän pannut merkille, että isäntä Sylvainin lehmät eivät olleet\nsaman näköisiä kuin hänen kotiseutunsa pienikasvuinen karja, jolla\noli terävät kierteiset sarvet. Tämän talon lehmät olivat vantteria\nja voimakkaita, sarvet särmikkäitä ja tylppiä. Hän rakasti niitä ja\npuhutteli niitä nimeltään. Hänen lemmikkinsä oli kaunis valkea lehmä,\njonka isäntä Sylvain oli keväällä ostanut. Tuon tuostakin se nosti\npäänsä ja katseli kauas, ja lähti sitte yht'äkkiä kaula ojossa juoksuun.\n\nLehmipaimen huusi täyttä kurkkua:\n\n\"Seis, Valko, seis!\"\n\nUseimmiten se pysähtyi itsestään, mutta täytyipä väliin lähettää koira\nsitä palauttamaan. Silloin se joskus yltyi taistelemaan vastaan,\nsaadakseen mennä omaa tietänsä, ja yhtyi laumaan vasta kun koira oli\npuraissut sitä turpaan.\n\nLehmipaimen säälitteli sitä puhellen:\n\n\"Sitä ei tiedä mitä se ikävöipi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulukuusta alkaen saivat lehmät kokonaan jäädä navettaan. Ajattelin\nettä lampaille käy samoin. Mutta isännän veli selitti minulle, että\nSologne oli kovin karua seutua ja ett'eivät sen asukkaat saaneet\nriittävästi rehuvaroja kaikkien elukkainsa ruokkimiseen.\n\nNiinpä jouduin minä yksikseni kuljeksimaan niityillä ja metsissä.\nKaikki linnut olivat muuttaneet pois. Sumu laskeusi kyntömäille,\nja metsissä oli haudan hiljaisuus. Toisin ajoin tunsin itseni\nniin ypö-yksinäiseksi, että koko maa tuntui vajonneen tyhjyyteen\nympäriltäni, ja kun korppi lensi huutaen ohitseni harmaalla taivaalla,\ntuntui minusta kuin olisi sen voimakas käheä ääni julistanut minulle\nmailman suruja.\n\nLampaatkaan eivät enää hypelleet. Kauppias oli vienyt mukanaan kaikki\npässit, ja pikku karitsat eivät osanneet leikkiä keskenänsä. Ne astua\ntepsuttelivat kylki kyljessä, ja syömästäkin herjetessään pitivät\npäätään riipuksissa.\n\nMuutamat niistä muistuttivat minusta pikku tyttöjä, jotka olin\ntuntenut. Minä silittelin niitä ja koetin kohottaa niiden päätä. Mutta\nsilmät pysyivät maahan luotuina, ja niiden terät olivat elottomat kuin\nhimmennetty lasi.\n\nEräänä päivänä yllätti minut niin sakea sumu, että minun oli mahdoton\ntuntea tietäni. Olin yht'äkkiä aivan oudon metsän laidassa. Puiden\nlatvat häipyivät kokonaan sumun verhoon, ja kanervat näyttivät\nvillaan käärityiltä. Valkeita hahmoja laskeusi puista ja leijaili\nkanervien yli pitkinä, läpinäkyvinä huntuina. Minä ajoin nyt lampaita\nviereiselle niitylle päin, mutta ne sullousivat vain yhteen, eivätkä\ntaipuneet menemään eteenpäin. Läksin edelle katsomaan, mikä niillä oli\nesteenä, ja silloin huomasinkin sen pikku joen, joka kierti kukkulan\njuurta. Vettä tuskin erottikaan; se tuntui uinailevan paksun, valkean\nvillapeitteen alla. Kauvan seisoin sitä katsellen, ennen kuin läksin\nviemään laumaani metsänreunaa pitkin. Yritellessäni arvailla, millä\nsuunnalla talo oli, risteilivät lampaat pitkin metsää ja joutuivat pian\npensas-aitojen saartamalle tielle. Sumu yhä tiheni, ja minusta näytti\nkuin olisin kulkenut kahden korkean muurin välissä. Seurasin lampaita\ntietämättä, minne ne minut veisivät. Äkkiä poikkesivat ne tieltä\noikealle, mutta samassa minä ne pysähdytin; olin nimittäin nähnyt\nkirkon sisäänkäytävän. Ovet olivat selällään, ja molemmin puolin hohti\npunainen valo, joka kirkasti harmaata holvikattoa. Jättiläismäisiä\npilareja kohosi suorina riveinä taustalle asti, jonka perällä\npieniruutuiset ikkunat laskivat heikkoa valonkajastusta lävitsensä.\nSuurella vaivalla sain ehkäistyksi lampaat tunkeutumasta lähemmäksi\nkirkkoa, ja siinä estellessäni huomasin niiden olevan ylt'yleensä\nkoristeltuja pienillä valkeilla helmillä. Samassa ne ravistelivat\nitseään, ja silloin helmet ikäänkuin kilahtelivat hiljaa. En tiennyt\nmitä tästä kaikesta ajatella; sitte kävin kovin rauhattomaksi\nmuistellessani, että isäntä Sylvain tietenkin kärsimättömästi odotteli\nminua. Uskottelin itselleni, että omia askeleitani takaisin seuraten\nlöytäisin helposti talon. Mahdollisimman hiljaa häätelin siis laumaani\ntielle, jolta olin vast'ikään poikennut. Mutta juuri tielle tullessani\nkuului läheltäni miehen ääni. Se sanoi:\n\n\"Annahan niiden toki mennä sisälle, elukkaparkojen.\"\n\nJa samassa mies käännytti lauman kirkkoa kohti. Tunsin heti Eugènen,\nisännän veljen. Hän pyyhkäisi kädellään yhden lampaan turkkia ja sanoi:\n\n\"Sieviltä ne näyttävät huurrehelmissä, mutta ei se ole niille\nterveellistä.\"\n\nEn ollenkaan hämmästynyt kohdatessani hänet täällä. Viittasin kirkkoa\nkohti ja kysyin, mikä se oli.\n\n\"Tein sen sinua varten\", vastasi hän. \"Pelkäsin, ettet löydäkään\nkastanjakujaa, ja siksi ripustin kummallekin puolelle lyhdyn.\"\n\nAjatukseni hämmentyivät, ja vasta tuokion kuluttua älysin, että\nmustuneet ja ajan syömät jättiläispilarit aivan yksinkertaisesti olivat\nkastanjapuiden runkoja. Samassa myöskin tunsin ison tupamme pienet\nikkunaruudut, joita rautauunin hohde valaisi.\n\nEugène luki lampaat itse ja auttoi minua lämpimän olkialusen\nlevittämisessä niille. Kun olin lähtemäisilläni navetasta, hän pidätti\nminut ja kysyi, enkö todellakaan tiennyt, mihin nuo kaksi kadonnutta\nkaritsaa olivat joutuneet. Minua hävetti kovasti ajatus, että hän\nsaattoi uskoa minun valehdelleen, enkä voinut pidättää kyyneleitäni,\nvakuuttaessani hänelle karitsain kadonneen minun huomaamattani. Silloin\nhän ilmotti löytäneensä ne eräästä lammikosta hukkuneina.\n\nMinä luulin että nyt hän toruu minua huolimattomuudestani. Mutta hän\nsanoi leppeästi:\n\n\"Mene joutuin lämmittelemään. Sinulla on kaikki Solognen kuura\nhiuksissasi.\"\n\nPäätin seuraavana aamuna mennä katsomaan lammikkoa. Mutta yöllä pyrytti\nniin sakeasti, ett'ei ollut ajattelemistakaan lähteä ulos. Auttelin\nvanhaa Bibicheä liinavaatteiden paikkaamisessa, ja Martine pani\nrukkinsa pyörimään ja alkoi laulella säestykseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallisen aikana haukkuivat koirat raivokkaasti ja herkeämättä.\nMartine näytti rauhattomalta. Hän kuunteli koiria ja sanoi sitte\nisännän puoleen kääntyen:\n\n\"Pelkäänpä, että tämä ilma tuopi meille susia.\"\n\nIsäntä nousi katsastamaan koiria ja läksi lyhty kädessä kierrokselle\nnavettoihin.\n\nKahdeksanpäiväisen pyry-ilman kestäessä tuli talon maille satoja\nkorppeja. Ne olivat niin nälissään, ett'ei mikään saanut niitä\npelotelluksi. Ne tunkeusivat talleihin ja jyväaittaan, ja hävittivät\nvilja-aumoja. Isäntä tappoi niitä paljon. Muutamia valmistettiin\nruuaksi ihralla ja kaalilla höystettynä. Kaikki pitivät keittoa\nmaukkaana; koirat vain eivät koskaan suostuneet maistamaankaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimäisenä päivänä, jona laumojen oli taas lähdettävä ulos,\nolivat kuuset vielä kokonaan lumen peittämät. Kukkulakin oli ihan\nvalkoisenaan; se näytti siirtyneen paljon lähemmäksi taloa. Kaikkialla\nhohtava valkeus huikaisi silmiäni; en enää löytänyt mitään entisiltä\npaikoiltaan ja pelkäsin aina kadottavani näkyvistäni sinisen savun,\njoka nousi talon kattojen yli.\n\nLampaat eivät löytäneet mitään syödäkseen; ne juoksentelivat joka\nsuunnalle. Minä en antanut niiden poikkeilla kauvas; ne olivat itsekin\nlumen näköisiä, ja minun täytyi olla hyvin varuillani, jott'eivät ne\npäässeet silmiltäni välttymään. Minun onnistui koota ne niittypalaselle\nison metsän reunaan. Kaikki puut olivat parhaillaan vapautumassa\nraskaista lumikantamuksistansa, isot oksat viskasivat pois taakkansa\nyhdellä tempaisulla, heikommat taasen keinuivat hiljaa, saadakseen sen\nvähitellen solumaan maahan.\n\nEn ollut milloinkaan käynyt tässä metsässä. Tiesin vain, että se\nulottui hyvin laajalle, ja että Martine usein vei laumansa sinne.\nKuuset olivat siellä hyvin korkeita ja kanerva oli versonut pensaiksi.\n\nOlin katsellut hetken ajan erästä isoa kanervamätästä. Olin ollut\nnäkevinäni sen liikahtavan; samassa oli kuulunut sellainen rasahdus\nkuin olisi joku polkaissut kuivaa närettä.\n\nMinut valtasi oitis rauhattomuus. Ajattelin: \"Siellä on joku.\"\nSama risahdus toistui paljon lähempänä, mutta mikään ei liikkunut.\nKoetin tyynnyttää mieltäni uskottelemalla, että jänis taikka joku\nmuu pieni metsän elävä oli siellä ravintoansa etsimässä. Mutta\nkaikista ajattelemistani pätevistä syistä huolimatta jäin kuitenkin\nvakuutetuksi, että siellä oli joku.\n\nMinun tuli niin tukala olla, että päätin lähestyä taloa. Siirryin\npari askelta lampaitani kohden, mutta samassa ne äkkiä sulloutuivat\npelokkaasti yhteen, etääntyen metsästä yhä kauemmaksi.\n\nKoetin nopeasti saada selville, mikä ne oli sillä tavoin\nsäikähdyttänyt, ja kahden askeleen päässä itsestäni, keskellä laumaa,\nhuomasin keltaisen koiran, joka laahasi lammasta hampaissaan. Ensin\najattelin, että Castille oli tullut raivoon, mutta samassapa Castille\nsurkeasti ulisten heittäysikin luokseni ja kätki päänsä hameitteni\nsuojaan. Huomasin nyt heti, että susi oli hyökännyt laumaani. Se kantoi\nlammasta keskeltä ruumista kita ammollaan. Keveästi kapusi se viemärin\npartaalle, ja kun se loikkasi tämän leveän ojan yli metsän reunaan,\nsuhahtivat sen takajalat ilmassa kuin siivet. Sillä hetkellä en olisi\npitänyt ihmeellisenä, jos se olisi lähtenyt lentämään puiden yli.\n\nSeisoin kotvan, tuijotellen tyhmistyneenä, tietämättä pelkäsinkö vai\nen. Sitte tunsin, ett'en voinut enää kääntää katsettani viemäri-ojasta.\nSilmäluomeni olivat niin kangistuneet, että minusta tuntui kuin en enää\nkoskaan voisi niitä ummistaa. Tahdoin huutaa talosta apua, mutta ääni\ntukahtui kurkkuuni. Olisin juossutkin, mutta polveni hetkuivat niin\nhervottomina, että minun täytyi istua märkään maahan.\n\nCastille ulisi yhä kuin olisi sitä pieksetty, ja lampaat seisoivat\nyhdessä rykelmässä. Saatuani ne vihdoinkin ajetuksi pihalle juoksin\nisäntä Sylvainea noutamaan. Nähdessään minut hän oitis arvasi, mitä oli\ntapahtunut. Hän huusi veljeänsä ja kävi noutamassa kaksi muskettia, ja\nminä koetin kuvata paikkaa, mihin susi oli kadonnut He palasivat vasta\nyön suussa, tavoteltuansa turhaan sutta.\n\nKoko ehtoopäivänä ei muusta puhuttu. Eugène tahtoi tietää, minkä\nnäköinen se susi oli ollut, ja vanhaa Bibicheä närkästytti kun minä\nkerroin, että se oli ollut pitkä- ja keltavillainen niinkuin Castille,\nmutta paljon kauniimpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Martinen vuoro. Hän oli juuri laskenut ulos\nlaumansa eikä ollut vielä päässyt kastanjakujan päähän, kun kuultiin\nhänen tukahtuneet huutonsa.\n\nKaikki juoksivat paikalle. Minä ennätin ensimäisenä Martinen luo. Hän\nseisoi kumarassa, kaikin voimin pitäen karitsaa, jota susi oli iskenyt\nkurkkuun ja koetti laahata mukaansa. Se piti sitä kaulasta kiinni ja\nveti puolestaan yhtä lujasti kuin paimen omalta taholtaan.\n\nMartinen koira puri sutta äkäisesti reisiin, mutta se ei näyttänyt\nolevan siitä millänsäkään, ja vasta kun isäntä Sylvain ampui siihen\nhyvin tähdätyn luodin, tuiskahti se nurin, hampaissaan yhä kappale\nkaritsan kaulaa.\n\nMartinen silmät olivat auenneet suuriksi ja huulet vaalenneet. Hilkka\noli solunut niskaan, ja tukan jakaus näytti minusta leveältä tieltä,\njolla saattoi huoletta kävellä. Hänen kasvojensa luja ilme oli\nvaihtunut tuskalliseksi, ja kädet avautuivat ja puristuivat nyrkkiin\nkoneellisella säännöllisyydellä. Hän lähti kastanjapuun luota, jonka\nrunkoon hän oli nojautunut, ja läheni Eugènea, nähdäkseen sutta. Jonkun\naikaa seisoi hän sitä katsellen ja huudahti sitte:\n\n\"Eläin parka, täytyipä sillä olla kova nälkä!\"\n\nIsäntä viskasi suden ja karitsan samoille työntökärryille, viedäkseen\nne taloon. Koirat seurasivat pelokkaasti luskuttaen. Useina päivinä\nperäkkäin metsästi isäntä veljensä kanssa ympäristössä. Minut\nsivuuttaessaan Eugène aina seisahtui ja sanoi minulle muutamia\nystävällisiä sanoja. Hän vakuutti minulle, että musketinlaukaukset\npelottivat susia loitommalle, ja että niitä harvoin näkikään näillä\nmain. En kuitenkaan enää uskaltanut palata ison metsän lähettyville.\nMieluummin nousin kunnaalle, joka kasvoi pelkkää hiirenhernettä ja\nkanervaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkukeväästä opetti emäntä minua lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja.\nHän sanoi tahtovansa tehdä minusta kelpo talon-emännän. Ehdottomasti\ntulin ajatelleeksi luostarinjohtajatarta, joka oli minulle niin\nhalveksivasti sanonut:\n\n\"Te saatte lypsää lehmiä ja hoitaa sikoja!\"\n\nNäillä sanoilla oli hän näyttänyt tahtovan rangaista minua, mutta nyt\nminusta oli aivan mieluista puuhailla elukkain parissa. Enemmän voimaa\nsaadakseni painoin otsani lehmän kupeeseen, ja pian täyttyi raintani.\nMaidon päällä poreili vaahto monivärisenä, ja kun päivä siihen paistoi,\nnäytti se niin ihmeen kauniilta, ett'en väsynyt sitä ihailemaan.\n\nSikojen ruokkiminen ei minua laisinkaan inhottanut. Niille syötettiin\nkeitettyjä perunoita ja piimää. Minä työnsin käteni sankoon,\nhämmentääkseni seoksen hyvin, ja hauskaa oli katsella, kuinka ne\nodottelivat osuuttansa. Niiden kimeä vinkuminen ja elävät kärsäin\nliikkeet huvittivat minua aina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuussa isäntä Sylvain lisäsi minun laumaani vuohen. Hän oli\nsen ostanut, jotta hänen vaimolleen kävisi helpommaksi ravita pikku\nlasta, joka oli ilmestynyt maailmaan heidän kymmenen vuotta naimisissa\noltuansa.\n\nTämä vuohi oli työläämpi paimentaa kuin koko muu lauma. Sen syytä\nse oli, että lampaani tunkeusivat kaurahalmeeseen, joka jo aaltoili\njokseenkin korkeana.\n\nLampuoti huomasi tämän ja torui minua. Hän syytti, että minä torkuin\njossakin sopessa, sill'aikaa kun lauma tärveli hänen viljojansa.\n\nMinun täytyi joka päivä kulkea nuoren kuusimetsikön ohi. Kolmella\nhyppäyksellä oli vuohi keskellä metsikköä, ja sill'aikaa kun minä olin\nsitä etsimässä ahmivat karitsani kauraa.\n\nEnsimäisellä kerralla odotin kauvan aikaa, että se palaisi itsestään.\nHoukutellen huhuilin sitä takaisin. Lopulta päätin lähteä sitä\nnoutamaan. Mutta kuusikko oli niin tiheä, ett'en tiennyt miten päästä\npujottautumaan sen läpi.\n\nEn kuitenkaan voinut poistua ennenkuin tiesin, mihin vuohi oli\njoutunut. Luulin tuntevani sen kohdan, josta se oli tiheikköön\nkadonnut, ja minä pujottausin sisälle, molemmin käsin suojellen\nkasvojani neulasilta. Melkein heti huomasinkin vuohen sormieni lomitse;\nse oli ihan lähellä. Ojensin käteni tarttuakseni sen sarveen, mutta se\nlivahti läpi oksien, jotka takaisin ponnahtaessaan iskevät kipeästi\nvasten kasvojani. Viimein onnistui minun saada se kiinni ja viedä\ntakaisin laumaan.\n\nJoka päivä oli sama juttu. Minä ajoin lampaani mahdollisimman loitolle\nkaurahalmeesta ja riensin ajamaan karkulaista takaa.\n\nVuohi oli kokonaan valkea, ja minä olin huomannut heti, että se\nmuistutti Madeleinea. Molemmilla oli silmät hyvin etäällä toisistaan.\nKun minä pakotin sen peräytymään kuusikosta, tuijotti se minua kauvan\nsilmiänsä räväyttämättä.\n\nEräänä päivänä, tultuani kuusikosta hiukset ihan hajallaan, heilautin\nminä ne päätäni puistamalla kasvoilleni. Paikalla hypähti vuohi\nsyrjään ja määkäisi pelosta. Se kävi kimppuuni sarvet kyrmyssä, mutta\nminäkin painoin päätäni alas ja ravistin hiuksiani, jotka venyivät\nmaassa. Silloin se lähti pakoon, tehden kerrassaan hullunkurisia\nhyppyjä. Joka kerta kun se sitte livahti kuusikkoon, kostin minä sille\nsäikyttelemällä sitä hiuksillani.\n\nIsäntä Sylvain yllätti minut eräänä aamuna, juuri hätyyttäessäni sitä\ntuolla tavoin. Hän puhkesi hillittömään nauruun, joka saattoi minut\nihan hämilleni. Seisahduin heti kohta, koettaen järjestää tukkaani.\n\nVuohi oli jälleen lähestynyt minua. Se katseli minua kaulaansa\nvenytellen ja koivet hullunkurisesti käpertyneinä, valmiina livistämään\nkäpälämäkeen pienimmästäkin liikkeestäni. Isäntä nauroi nauramasta\npäästyänsäkin; hän hytkyi kaksin kerroin koukistuneena ja purskahti\nyhä uudestaan hohottamaan. Näki vain hänen mekkonsa, partansa ja ison\nhattunsa. Hänen äänekäs iloisuutensa herätti minussa halun itkeä, sillä\nminusta tuntui että hän jää siihen ainiaaksi käppyrässä höröttämään.\n\nVihdoinkin tyynnyttyänsä hän ystävällisesti uteli minulta välejäni\nvuohen kanssa. Kerroin hänelle elukan kujeista. Silloin hän uhkasi sitä\nsormellaan ja alkoi taas nauraa.\n\nMartine sai vuohen mukaansa seuraavana aamuna. Mutta jo toisena päivänä\nselitti hän, että mieluummin hän muuttaa pois paikastaan kuin kauvemmin\npaimentaa mokomaa paholaisen riivaamaa elukkaa.\n\nVanha Bibiche arveli, että vuohet tarvitsevat keppiä. Ja silloin minä\nmuistin ainoan kepin-iskun, minkä olin sille antanut: sen kupeista oli\nlähtenyt niin kummallinen ääni, ett'en ollut sen koommin rohjennut\ntoista kertaa lyödä.\n\nNiin jätettiin se kuljeskelemaan irrallaan kartanolle, ja eräänä\npäivänä se katosi, eikä kukaan saanut koskaan tietoonsa, mikä sen oli\nperinyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannus läheni, ja Eugène arveli, että minut oli otettava mukaan\nkylälle, jotta juhlisimme minun maatilalle tuloni vuosipäivää.\n\nJuhlapäiväksi lahjotti emäntä minulle keltaisen puvun, jota hän oli\nitse käyttänyt nuorena tyttönä.\n\nKylä oli nimeltään Sainte-Montagne (Pyhä-Vuori). Siinä oli yksi ainoa\nkatu, jonka päässä oli kirkko.\n\nMartine kuljetti minut rivakasti mukanansa messuun, joka oli jo\nalkanut. Hän työnsi minut erääseen penkkiin ja itse istui lähinnä\nedessäni olevaan.\n\nVakava mieliala, joka oli minut kirkkoon astuessani vallannut,\nhälveni melkein heti. Takanani jutteli kaksi vaimoa herkeämättä\nedellisenpäiväisistä markkinoista, ja miehet ovensuussa ihan ääneensä\nkeskustelivat huolettomasti keskenänsä.\n\nHiljaisuus palautui vasta papin noustessa saarnatuoliin. Luulin\nhänen ryhtyvän pitämään saarnaa, mutta hänpä lukikin pelkkiä\navioliittokuulutuksia, ja jokaisen uuden nimen kuullessaan nyökkyivät\nnaiset hymyillen oikealle ja vasemmalle.\n\nEi juolahtanut mieleenikään rukoilla. Katselin Martinea, joka rukoili\npolvillaan. Hänen ruskeat ja kiharaiset suortuvansa näkyivät kirjaillun\nhilkan alta. Hänellä oli leveät hartiat, ja hänen valkea miehustansa\noli uumilta sidottu mustalla nauhalla. Koko hänen olentonsa oli raikas\nja nuorekas.\n\nJa kuitenkin oli luostarinjohtajatar minulle sanonut, että paimentytöt\nolivat likaisia letukoita.\n\nMinä näin ajatuksissani Martinen edessäni, laumansa keskellä,\nlyhyessä raidallisessa hameessaan, kireälle vedetyissä sukissaan ja\nnahkapäällystäisissä puukengissään, joita hän kiillotti kuin saappaita.\nSilti piti hän tarkoin silmällä laumaansa, ja emäntä väitti hänen\ntuntevan erikseen jok'ainoan lampaansa.\n\nKirkonmenojen päätyttyä hän jätti minut, juosten erään vanhan vaimon\nluo, jota hän hellästi syleili. Sitte kadotin hänet näkyvistäni ja\nseisoskelin yksinäni, älyämättä minne menisin.\n\nJokseenkin lähellä näin minä \"Valkean Hevosen\" majatalon. Sieltä kuului\näänekästä puheen sorinaa ja lautasien kalinaa. Ihmiset tunkeilivat\nsinne ryhmittäin, ja hetken perästä ei paikalla ollut enää ketään.\n\nAijoin mennä takaisin kirkkoon odottamaan, kunnes Martine tulisi minua\nnoutamaan. Silloin näin Eugènen tulevan kiireissään. Hän tarttui minua\nkäteen ja huudahti nauraen:\n\n\"Ellei pukusi olisi ollut niin helakan keltainen, olisin varmasti\nunohtanut sinut!\"\n\nHän silmäili minua ilvehtien ja huvitettuna.\n\nHän vei minut koulumestarin luo, pyytäen tätä antamaan minulle\naamiaista ja viemään minua lapsukaistensa kanssa kävelylle.\n\nKoulumestari oli pukeutunut kaupunkilaisherrain tavoin, kun taasen\nEugènella oli vain sininen mekkonsa yllään, niin että minua aika lailla\nkummastutti, kun kuulin heidän sinuttelevan toisiansa.\n\nAamiaista odotellessani sain koulumestarilta satukirjan lukeakseni.\n\nKylän torilla tytöt ja pojat tanssivat auringon paisteessa tomupilven\nkeskellä. Pidin heidän hyppelyänsä liiallisena ja heidän iloisuuttaan\nliian remuavana.\n\nMieleni tuli kovin suruiseksi. Ja kun yön tullen vankkurit veivät\nmeidät maatilalle takaisin, tuntui minusta todelliselta huojennukselta\npäästä jälleen hiljaisuuteen ja niittyjen tuoksuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMoniaita päiviä myöhemmin, ollessamme kotiin menossa, eräs\nlampaistamme, joka käveli pitkin pensasaidan sivustaa, hyppäsi\nkorkealle ilmaan. Astuessani lähemmäksi huomasin, että siltä vuoti\nverta nokasta. Arvelin sen satuttaneen turpansa terävään okaaseen,\npesin haavan puhtaaksi enkä ajatellut asiaa sen enempää. Seuraavana\npäivänä kauhistuin nähdessäni, että sen pää oli tursistunut milt'ei\nmuun ruumiin kokoiseksi. Huutoni johdosta juoksi Martine hätään, ja\nhänen kirkaisunsa taasen juoksutti koolle koko talonväen.\n\nKerroin edellisen päivän tapahtuman, ja lampuoti selitti, että lammasta\noli epäilemättä purrut kyykäärme.\n\nNyt piti sille toimittaa huuhteluja ja jättää se navettaan, kunnes\nturvotus katoaisi.\n\nMinä en parempaa pyytänyt kuin saada vaalia elukka poloista, mutta\njäätyäni yksikseni sen kanssa valtasi minut kammo.\n\nTuo suhdaton pää, joka huojui pienoisessa ruumiissa, herätti minussa\nmieletöntä kauhua. Ylen määrin pullistuneet silmät, pöhöttynyt turpa,\npystyiksi jäykistyneet korvat muodostivat sellaisen hirviön, jota on\nvaikea kuvitellakaan. Se pysyi liikahtamatta navetan keskilattialla,\nikäänkuin peljäten tölmäävänsä seinään. Koetin lähestyä sitä, hokien\nitsekseni, että lammashan se vain oli. Mutta heti kun se kääntyi\nminuun päin, lennähdin minä ovelle niinkuin nuoli. Kuitenkin tuli\nminun sitä kovasti sääli. Toisin ajoin näytti minusta siltä, kuin tuo\nedes takaisin huojuva pää olisi minua nuhdellut. Silloin sekosivat\najatukseni ja tunsin olevani hulluksi tulemassa. Minun täytyi\ntunnustaa, että olisin voinut vaikka antaa sen kuolla nälkään, kauhuni\nja inhoni vuoksi.\n\nSanoin sen lehmipaimenelle, ja hän otti auliisti hoitaakseen lammasta,\nkunnes se paranisi. Hän naureskeli hätääni, kykenemättä käsittämään,\nmiten saatoin noin peljätä sairasta lammasta.\n\nMinä sain vuorostani tilaisuuden tehdä hänelle vastapalveluksen, ja\nolin siitä hyvin mielissäni.\n\nEräänä aamuna oli hän sonnia irti päästäessään kompastunut ja langennut\nsen eteen. Sonni oli nuuskinut häntä, puuskuen ja pärskien. Se oli\nnuori elukka, talossa kasvatettu, ja nyt alkanut häijytellä.\n\nLehmipaimen pelkäsi sen joskus joutuvan raivoihinsa, ja hän oli\nvakuutettu siitä, että se silloin muistaisi nähneensä hänet jo kerran\njaloissaan.\n\nOlisin halusta tyynnyttänyt häntä, mutta en tiennyt mitä piti sanoa\ntuollaisessa tapauksessa. Lisäksi minua ällistytti, kun hän näytti nyt\nyht'äkkiä niin vanhaltakin: hän oli heittänyt hattunsa maahan, ja minä\nhuomasin ensi kerran, että hänen tukkansa oli ihan harmaja.\n\nKaiken päivää ajattelin häntä, enkä voinut seuraavana aamuna olla\nmenemättä omettaan silloin kun lehmät yksitellen päästettiin ulos.\n\nLehmipaimen katsoi tiukasti sonnia, joka nyki kytkyttänsä\nkärsimättömästi. Minä lähestyin elukkaa, silittelin sitä ja päästin sen\nirti.\n\nLehmipaimen laski sonnin ohitsensa, ja se porhalsi hurjana ulos; paimen\nontui itse perässä, katseltuansa minua hämmästyneenä.\n\nPelkäsin sonnia paljon vähemmän kuin pöhöttynyttä lammasta, ja joka\naamu menin omettaan, pitäen tarkasti huolta siitä, ettei kukaan minua\nnähnyt.\n\nKuitenkin oli Eugène nähnyt minut. Hän talutti minut syrjään, tähyili\nminua pienillä silmillään ja kysyi:\n\n\"Minkätähden sinä olet sonnin laskijana?\"\n\nPelkäsin tuottavani lehmipaimenelle ikävyyksiä, jos sanoisin totuuden,\nja koetin sopertaa jotakin selitystä, mutta en keksinyt mitään. Vihdoin\nsanoin, että en sitä minä päästänytkään irti. Mutta Eugène sanoi siihen\npilkallisesti:\n\n\"Ethän nyt vain sattumalta ole pikku valehtelija?\"\n\nNyt vasta ilmaisin hänelle kaikki, ja jo seuraavana lauvantaina oli\nsonni myyty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin useastikin pannut merkille, kuinka hyvä Eugène oli kaikkia\nkohtaan. Aina kun lampuodilla tuli erimielisyyttä työläistensä kanssa,\nkutsui hän lopulta veljensä avuksi. Tämä sovitteli asiat muutamin\nsanoin.\n\nHän hyöri samoissa töissä kuin isäntäkin, mutta kieltäysi käymästä\nmarkkinoilla: hän ei muka olisi osannut juustonkimpalettakaan myydä.\n\nHän asteli verkkaan, hiukan huojuen, ikäänkuin sovelluttaakseen\nkäyntiänsä härkien mukaan.\n\nMelkein kaikki sunnuntainsa vietti hän Pyhässä-Vuoressa. Milloin\noli liian paha ilma, jäi hän tupaan lueskelemaan. Usein pidin häntä\nsilmällä, toivoen hänen kerrankin unohtavan kirjansa, mutta sitäpä hän\nei koskaan tehnyt. Olin suuttunut siitä, ett'en milloinkaan saanut\ntalossa mitään luettavaa käsiini. Keräsinkin itselleni senvuoksi\npaperinsiekaleet, mitä milloinkin löysin.\n\nEmäntä oli sen lopulta huomannut, ja hän arveli, että minä olin\nsaituriksi tulossa.\n\nEräänä sunnuntaina sain niin paljon rohkeutta että pyysin Eugènelta\njotakin kirjaa, ja hän lahjotti minulle paksun lauluvihon.\n\nKaiken kesää kuljettelin sitä ulkosalla mukanani. Sepittelin\nsävellyksiä niihin lauluihin, jotka minua parhaiten miellyttivät;\nsitten minä kyllästyin siihen. Mutta kerran kun minä autoin\nemäntää Pyhäinmiestenpäivän suursiivouksessa, löysin useita\nkalenteri-vuosikertoja.\n\nPauline käski minun kantaa ne aittaan, mutta minä olin ne unohtavinani\nentiseen laatikkoonsa, mistä sitte salavihkaa vein niitä lukeakseni\ntoinen toisensa perästä. Ne olivat täynnä huvittavia juttuja, ja talvi\nkului niin että minä en tiennyt juuri mitään pakkasista.\n\nSinä päivänä, jona ne lopuksi vein aitan ylisille, katselin kaikkialle\nympärilleni, enkö löytäisi vielä muitakin kirjoja. En kuitenkaan muuta\nkeksinyt kuin pienen kirjasen ilman päällyslehteä. Lehtien kulmat\nolivat pyöristyneet, kuin olisi kirjaa kauvan kannettu taskussa;\nkaksi ensimäistä sivua puuttui, ja kolmas oli niin tuhrautunut,\nettä kirjaimet olivat kerrassaan kuluneet. Lähestyin kattoluukkua,\nnähdäkseni paremmin lukea, ja sivujen yläotsikoista havaitsin kirjan\nolevan _Telemakhoksen seikkailut_.\n\nAvasin nyt kirjan useammasta paikasta, ja muutamat sieltä täältä\nlukemani rivit kiinnittivät niin suuresti mieltäni, että pistin sen\nmuitta mutkitta taskuuni.\n\nOllessani juuri alas menossa juolahti mieleeni, että Eugène se kenties\noli kirjan sinne pannut, ja että hän saattoi milloin hyvänsä tulla\nnoutamaan sitä takaisin. Silloin panin sen takaisin mustalle orrelle,\njolla se oli ollutkin. Joka kerta kun sain tilaisuutta pistäytyä\naittaan, otin selvän siitä että kirja yhä oli vanhalla paikallaan, ja\nluinkin sitä aina sen verran kuin uskalsin viipyä.\n\nTähän aikaan sairastui taaskin yksi lampaistani. Sen nivuset menivät\nniin kuopalle, kuin ei se olisi pitkään aikaan syönyt mitään. Menin\nemännältä kysymään, miten sitä olisi hoidettava.\n\nEmäntä herkesi kynimästä kanaansa ja kysyi, oliko lammas kovin\npullollaan.\n\nEn vastannut heti. Ihmettelin itsekseni, mitä se mahtoikaan merkitä.\nSitten ajattelin, että kaiketikin täytyi kaikkien kipeiden lammasten\nolla pullollaan. Vastasin siis myöntävästi, ja lisäsin varmemmaksi\nvakuudeksi:\n\n\"Se on ihan litteä.\"\n\nEmäntä purskahti minulle nauramaan, ja ilvehti Eugènelle, joka\nvihelteli muutaman askeleen päässä:\n\n\"KuuIes tätä, Eugène. Hänellä on lammas pullollaan ja litteänä\nyhtähaavaa.\"\n\nEugènekin nauroi, ylisteli minua erinomaiseksi lammaspaimeneksi ja\nselitti minulle lopuksi, että lampaat ovat pullollaan silloin kun\nniiden maha on paisunut.\n\nKaksi päivää jälkeenpäin Pauline sanoi minulle, että hän ja isäntä\nSylvain olivat tulleet siihen käsitykseen, ett'ei minusta koskaan tule\nkunnon lammaspaimenta. He olivat sen vuoksi päättäneet siirtää minut\nsisätöihin. Vanha Bibichehän ei enää pystynytkään juuri mihinkään, eikä\nPauline itse kyennyt kaikkia omin voimin hoitamaan, sitte kun hänellä\noli lapsensa.\n\nMinulla oli heti selvänä, että tällä tavoin kävisi minulle helpoksi\nusein pistäytyä aittaan, ja minä sanoin emännälle sulimmat kiitokset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt kun olin talon palvelijatar, piti minun teurastaa siipikarjaa ja\nkaniineja. En saanut sitä luonnoltani tehdyksi, eikä emäntä voinut\nkäsittää arasteluani. Hän sanoi minun olevan samanlaisen kuin Eugène,\njoka pakeni sikaa teurastettaessa.\n\nHyvää tahtoani osottaakseni yritin kuitenkin kerran tappaa kanaa. Se\nreutoi käsissäni, ja pian olivat oljet ylt'ympärillä punaisinaan.\nSitte kun se ei enää liikahtanut, jätin sen jyväaittaan odottamaan\nvanhan Bibichen kynimistä. Mutta tämäpä minulle ilvehtimään, kun tapasi\nkanan täysinäisessä jyvähinkalossa tepastelemassa. Se söi ahnaasti,\nikäänkuin tahtoen kiireimmiten parantua vammasta, jonka olin sille\ntuottanut. Vanha Bibiche sieppasi sen käsiinsä, ja sitte kun hän oli\npainanut veitsellään sen kaulaa, olivat oljet paljoa punaisemmat kuin\nedellisellä kerralla.\n\nPäivällislevon aikana pistäysin aittaan hiukkasen lukemaan. Avasin\nkirjan umpimähkään, ja joka kerta keksin jotakin uutta, niin usein kuin\nsitä lueskelinkin.\n\nMinä rakastin tätä kirjaa; se oli minulle kuin nuori vanki, jota minä\nkävin varkain tervehtimässä. Kuvailin sitä mielessäni hovipojaksi\npukeutuneena, odottelemassa minun tuloani, mustalla orrella istuen.\nEräänä iltana tein hänen kanssaan viehättävän matkankin.\n\nLyötyäni kirjan kiinni nojauduin katselemaan kattoluukusta ulos. Päivä\noli lopullaan, ja kuuset näyttivät vähemmän viheriäisiltä. Aurinko\npainui valkeihin pilvenhattaroihin, jotka näyttivät pullistuvan ja\nkutistuvan niinkuin untuvat.\n\nTies miten, mutta yht'äkkiä leijailin Telemakhokseni kanssa puiden\nlatvojen yläpuolella. Hän piteli minua kädestä, ja päämme melkein\nkoskettivat taivaan sineen. Telemakhos ei virkkanut sanaakaan, mutta\nminä tiesin, että me lensimme aurinkoon.\n\nAlhaalta huusi minua vanha Bibiche. Etäisyydestä huolimatta tunsin\nhänen äänensä selvästi. Hän mahtoi olla kiukuissaan, kun noin\nkovasti huusi. Mutta minä en välittänyt siitä mitään. Näin vain\nloistavat untuvat, jotka kaartelivat aurinkoa ja alkoivat nyt avautua\nlaskeaksensa minut kulkemaan läpi.\n\nMinua lyötiin käsivarteen ja minä putosin ylisen lattialle taas. Vanha\nBibiche veti minut pois luukulta ja sanoi:\n\n\"Onko tämä nyt laitaa, että saa huutaa ihmistä minkä jaksaa! Runsaasti\nkaksikymmentä kertaa olen huutanut sinua illalliselle.\"\n\nVähän jälkeenpäin en enää löytänytkään kirjaa orrelta. Mutta minulla\noli nyt ystävä sydämeeni kätkettynä, ja kauvan olin uskollinen sen\nmuistolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahta päivää ennen joulua valmistausi isäntä Sylvain teurastamaan\nsikaa. Hän hioi kaksi isoa veistä, ja levitettyään keskelle pihaa\nkerroksen vereksiä olkia päästi hän sian ulos. Se alkoi vinkua\nikäänkuin kohtaloansa aavistellen. Hän köytti siltä sorkat ja sanoi\nvaimolleen:\n\n\"Pane piiloon veitset, Pauline, elukan ei sovi niitä nähdä.\"\n\nPauline antoi minulle käteen syvän sangon, jota minun tuli pidellä\ntaitavasti, niin ettei ainoakaan pisara menisi hukkaan, kun verta\nlaskettiin.\n\nIsäntä lähestyi sikaa, joka oli kaatunut kyljelleen. Hän taivutti\ntoisen polvensa maahan ja koetettuaan kaulan seutua ojensi kätensä\nvaimoaan kohden, joka antoi hänelle isomman veitsistä. Hän painoi\nkärjen sormensa osottamalle kohdalle ja antoi sen verkalleen painua\nlihaan.\n\nTällä hetkellä oli sian karjunnassa jotakin inhimillistä hätää.\n\nHaavasta juoksi verta pitkänä punaisena viiruna. Sitte syöksähti kaksi\nverisuihkua ensin pitkin veitsen terää ja sitten isännän kädelle.\nVeitsen tunkeuduttua kahvaan asti painoi isäntä Sylvain sitä vielä\nhetken kaikella voimallaan, ja veti sen sitte ulos yhtä verkalleen kuin\noli sen työntänytkin.\n\nNähdessäni terän Veripunaisena tulevan esille haavasta tunsin minä,\nettä huuleni kylmenivät ja suustani kuivuivat nesteet.\n\nSormeni alkoivat höltyä ja sanko kallistui.\n\nIsäntä Sylvain näki sen: hän kohotti katseensa minuun ja huudahti\nvaimolleen:\n\n\"Ota häneltä sanko pois!\"\n\nEn kyennyt sanaakaan sanomaan, mutta pudistin päätäni. Lampuodin\nlevollinen katse oli lannistanut mieleni kuohun, ja vakavalla kädellä\npitelin nyt sankoa pulppuavan verivirran alla.\n\nSian herjettyä kiljumasta lähestyi Eugène meitä. Hän näytti ällistyvän,\nnähdessään minun huolellisesti ottavan vastaan viimeisiä veripisaroita,\njotka tipahtelivat yksitellen kuin kyyneleet.\n\n\"Mitä\", huudahti hän, \"sinä olet itse ottanut vastaan veren?\"\n\n\"Onpa niinkin\", vastasi lampuoti; \"se osottaa, ett'ei hän olekaan\nsellainen jänistelijä kuin sinä.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Eugène minuun kääntyen.\n\n\"Minua kovin kammottaa katsella eläinten teurastamista.\"\n\n\"Pyh!\" sanoi isäntä Sylvain; \"eläimet ovat luodut meidän ravinnoksemme\nkuten metsä lämpimiksemme.\"\n\nEugène käännähti hiukan toisaanne, ikäänkuin heikkouttansa häveten.\n\nHänellä oli kapeat hartiat, ja hänen kaulansa oli yhtä pyöreä kuin\nMartinen.\n\nIsäntä Sylvain sanoi hänen olevan äitinsä ilmeinen kuva.\n\nEn ole milloinkaan nähnyt hänen kiivastuvan. Hänen kuultiin alituiseen\nlaulelevan heikolla, mutta sointuvalla äänellä.\n\nIltasin palasi hän kedolta, istuen härän selässä ratsain, ja usein\nhyräili hän samaa laulua.\n\nSe kertoi soturista, joka palajaa sotaan tavattuansa morsiamensa toisen\nvaimona.\n\nHän veteli kauvan loppukertoa, joka päättyi seuraavasti:\n\n    Vain luodin tahtoo sydämein\n    sen menneen lemmen tähden:\n    hyvästi siis, mun kultasein,\n    ma taisteloihin lähden.\n\nPauline puhutteli häntä aina kunnioittavasti. Hän ei käsittänyt, miten\nminä saatoin esiintyä hänen seurassaan niin vapaasti.\n\nEnsimäisenä iltana, jona hän oli nähnyt minun istuvan Eugènen rinnalla\ntalon edustalle asetetulla penkillä, oli hän viitannut minua tulemaan\nsisälle. Mutta Eugène oli huutanut minut takaisin, sanoen:\n\n\"Tuleppa huuhkajaa kuuntelemaan.\"\n\nUseasti istuimme penkillä vielä silloin kun kaikki jo olivat menneet\nlevolle.\n\nHuuhkaja uskalsi tulla portin luona kasvavaan vanhaan jalavaan asti.\nSen hiljainen huhuilu tuntui toivottavan meille hyvää yötä; sitte\nse lensi tiehensä, ja sen suuret siivet liihottivat kuulumattomina\npäällitsemme.\n\nMonasti kaikui illoin kunnaalta laulava ääni.\n\nMinua ihan värisytti. Tuo täyteläinen ääni yön pimeydessä muistutti\nmieleeni Coletten äänen.\n\nEugène läksi sisälle äänen tauottua, mutta minä pysyin alallani,\ntoivoen saavani kuulla sitä vielä. Silloin hän kehotti:\n\n\"Mene nyt nukkumaan; se on loppunut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt, kun oli jälleen talvi emmekä enää voineet istuskella talon\nedustalla, jäi se sittenkin ikäänkuin salaiseksi siteeksi meidän\nvälillemme. Laskiessaan leikkiä jostakusta etsivät hänen viekkaat\nsilmänsä minun katsettani, ja vaikeissa tapauksissa, lausuessaan\nmielipidettänsä, kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin hyväksymistäni\nodottaen.\n\nMinusta tuntui kuin olisin hänet aina tuntenut, ja sieluni sisimmässä\nnimitin häntä isoksi veljekseni.\n\nHän kysyi Paulinelta usein, oliko hän tyytyväinen minuun. Pauline\nvastasi, ett'ei minulle tarvinnut kahdesti neuvoa samaa tehtävää; hän\nmoitti minua yksistään siitä, ett'ei minulla ollut oikeata järjestystä\ntyössäni. Hän arveli minun yhtä hyvin alottavan lopusta kuin alustakin\npäin.\n\nEn ollut unohtanut sisar Marie-Aiméeta; mutta minä en häntä enää niin\nikävöinyt, ja tunsin oloni maatilalla onnelliseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkuussa tuli sitte miehiä, niinkuin joka vuosi, toimittamaan\nlampaitten keritsemistä. He toivat mukanaan huonon viestin: koko\npaikkakunnalla sairastuivat lampaat heti keritsemisen jälkeen, ja\nniistä oli kuollutkin suuri joukko.\n\nIsäntä Sylvain ryhtyi varokeinoihin, mutta hänen kaikista\nponnistuksistaan huolimatta oli meillä pian satakunta lammasta kipeänä.\n\nEläinlääkäri vakuutti, että useita saataisiin pelastetuksi\nkylvettämällä lampaita joessa. Silloin lampuoti kahlasi vyötäisiään\nmyöten veteen ja painoi yksitellen lampaat sukelluksiin. Hän oli\npunehduksissaan, ja otsalta heruva hiki putoili karpaloina jokeen.\n\nIllalla hän meni makuulle kuumeisena, ja kolmantena päivänä hän kuoli\nkeuhkotulehdukseen.\n\nPauline ei voinut uskoakaan onnettomuuttaan, ja Eugène hiipi\nkammoksuvin katsein navetoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian lampuodin kuoleman jälkeen tuli maatilan omistaja meille. Hän oli\npienikasvuinen, kuivettunut mies, joka ei pysynyt hetkeäkään istuallaan,\nja toviksi seisahtuessaankin näytti hän minusta aina kuin tanssivan\nyhdellä jalalla.\n\nHän oli ihan puhtaaksi ajeltu, ja häntä puhuteltiin hra Tirandeksi.\n\nAstuttuaan tupaan, jossa minä istuin Paulinen kanssa, kiersi hän sen\nensin yhteen kertaan selkä köyryssä ja sanoi minulle sitte lasta\nosottaen:\n\n\"Ottakaa se mukaanne ulos; minulla on puheltavaa emännälle.\"\n\nMenin kartanolle, ja samalla kun olin lasta kävelyttävinäni, astelin\navonaisen ikkunan alla edes takaisin.\n\nPauline ei ollut liikahtanutkaan tuoliltaan. Hän piti käsiänsä\nristikkäin helmassaan ja päätään etukumarassa, ikäänkuin koettaen\ntajuta jotakin vaikeata. Hra Tirande puheli häneen katsomatta. Hän\nastuskeli rautauunin ja oven väliä, ja kengänkantain kolahtelu\nlattialautoihin sekausi hänen rikkeimen äänensä sorahteluun.\n\nHän poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja kun minä olin\nhuolissani, menin heti kysymään Paulinelta, mitä hän oli sanonut.\n\nPauline otti lapsen syliinsä ja ilmotti itkien, että hra Tirande tahtoi\ntoimittaa hänet pois maatilalta, antaakseen sen pojalleen, joka oli\nvast'ikään mennyt naimisiin.\n\nLoppuviikolla saapui hra Tirande taas, poikansa ja miniänsä keralla.\nHe tarkastivat ensin navettasuojat, ja kun he sitte tulivat taloon,\nseisahtui hra Tirande hetkiseksi minun eteeni ja sanoi, että hänen\nminiänsä oli päättänyt ottaa minut palvelukseensa.\n\nPauline kuuli sen. Nopeasti siirtyi hän muutaman askeleen minua kohti,\nmutta samassa astui Eugène tupaan paperitukku kädessä, ja kaikki\nistuivat pöydän ympärille.\n\nHeidän lueskellessaan papereita ja varustaessaan niitä\nallekirjotuksillaan minä tarkastelin hra Tiranden miniää. Hän oli\nkookas tummaverinen nainen, jonka silmät olivat muljottavat ja kasvojen\nsävy itsekylläinen.\n\nHän poistui miehensä kanssa, katsahtamatta koko aikana yhtään kertaa\nminun puoleeni.\n\nKun heidän vaununsa olivat kastanjakujan päässä kadonneet näkyvistämme,\nkertoi Pauline Eugènelle, mitä hra Tirande oli minulle sanonut.\n\nEugène, joka oli juuri ulos menossa, pyörähti kiihtyneesti minuun päin.\nHän näytti vihastuneelta, ja ihan muuttuneella äänellä sanoi hän, että\nnuo ihmiset määräilivät minusta kuin jostakin talouskapineestansa. Ja\nPaulinen säälitellessä minun kohtataloani ilmotti hän minulle, että hra\nTirande se aikoinaan oli pakottanut isäntä Sylvaininkin ottamaan minut\nmaatilalle. Hän muistutti Paulinelle, miten syvästi isäntä-vainaja oli\nsurkutellut minua huomatessaan minut niin kivuloiseksi, ja vakuutti\nminulle olevansa kovin pahoillaan siitä, ett'eivät he saattaneet ottaa\nminua mukaansa uudelle maatilalleen.\n\nMe seisoimme kaikki kolme suuressa tuvassa. Tunsin kasvoillani Paulinen\nmurheellisen katseen, ja Eugènen ääni kuulosti hellyyttä uhkuvalta\nlaululta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaulinen piti muuttaa maatilalta loppukesällä. Työskentelin nyt päivät\npäästään laittaen liinavaatteita kuntoon: en olisi suonut hänen vievän\nmukanaan ainoatakaan rikkinäistä vaatekappaletta. Siksi paikkailin ja\nparsiskelin parhaani mukaan käyttäen hoitajatar Justinen opetuksia\nhyväkseni, ja huolellisesti taitoin laskoksille joka esineen.\n\nIltasin istuuduin Eugènen rinnalle ulos penkille.\n\nKuutamo kirkasti loistollaan rakennusten katot, ja lantakasaa\nympäröitsi valkea höyry niinkuin tiivis harsohuntu.\n\nNavetan puolelta ei kuulunut ääntäkään. Kehto vain hiljaa narahteli\nPaulinen keinutellessa lastansa uneen.\n\nElonkorjuun jälkeen Eugène oitis ryhtyi muuttopuuhiin. Lehmipaimen\najoi pois karjansa, ja vanha Bibiche läksi vankkureissa, joihin oli\nsijotettu kaikki kanatarhan siipikarja.\n\nNiinpä ei kohta jäänyt maatilalle muuta kuin kaksi valkoista härkää,\njoita Eugène ei tahtonut uskoa kenenkään hoitoon. Hän sitoi ne\nkärryihin, joissa Pauline lapsensa kanssa aikoi lähteä.\n\nPoikanen oli nukahtanut oljilla sisustettuun vasuun, jonka Eugène nosti\nkärryihin, pojan siitä heräämättä. Pauline verhosi hänet shaalillaan,\nja tehtyään juhlallisen ristinmerkin taloa kohti, tarttui hän\nohjaksiin; niin lähtivät kärryt vierimään kastanjakujaa pitkin.\n\nMinulla oli halu saattaa niitä valtamaantielle asti, ja minä kävelin\nhärkien perässä Eugènen ja Martinen välissä.\n\nMe kuljimme äänettöminä. Eugène hoputti aina väliin härkiänsä\nlaskemalla kätensä niiden selkään.\n\nOlimme jo edenneet kauvas maantielle, kun Pauline huomasi, että\nhämärä oli tulossa. Hän seisahdutti hevosensa, ja kun minä nousin\njalkalaudalle häntä syleilemään, sanoi hän surullisesti:\n\n\"Jää hyvästi, tyttöseni, ja käyttäydy hyvin.\"\n\nKyyneleisellä äänellä lisäsi hän sitte:\n\n\"Olisipa Sylvain-parkani elossa! Hän ei sinusta olisi milloinkaan\nluopunut.\"\n\nMartine syleili minua hymyillen:\n\n\"Kenties vielä tavataankin\", sanoi hän.\n\nEugène otti hatun päästään, puristi kättäni lujasti ja sanoi hitaasti:\n\n\"Hyvästi, herttainen kumppanini. Muistelen sinua aina.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän matkaa käveltyäni käännyin katsomaan heitä vielä kerran; ja\nvaikka yö pimeni yhä, minä näin että Eugène ja Martine kulkivat käsi\nkädessä.\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\nUusi väki saapui seuraavana päivänä. Päivätyöläiset ja palvelijatar\nolivat tulleet jo aamulla varhain, ja kun isäntäväki illalla tuli\ntaloon, tiesin jo, että heitä nimitettiin hra ja rouva Alphonseksi.\n\nHra Tirande jäi kahdeksi päiväksi Vanhaankaupunkiin ja huomautti\nminulle lähtönsä edellä, että minä olin nyt yksinomaan hänen miniänsä\npalveluksessa ja kokonaan vapaa maatilan töistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti ensimäisellä viikolla teki rouva Alphonse Eugènen kamarista\nliinavaatehuoneen. Hän pani minut istumaan ison pöydän ääreen, jolle\nhän asetti useita kappaleita kangasta; minun piti niistä valmistaa\nkaikenlaatuisia liinavaatteita.\n\nHän tuli istumaan minun lähelleni ja alkoi kutoa pitsiä. Päiväkausia\nistuskeli hän siten, puhumatta sanaakaan.\n\nToisinaan hän puheli äitinsä täysinäisistä liinavaatekaapeista.\n\nHänen äänensä oli soinnuton, ja hänen huulensa tuskin liikkuivatkaan\npuhuessa.\n\nHra Tirande näytti tavattomasti pitävän miniästänsä. Aina hän\nvieraisille tullessaan tiedusteli hänen toivomuksiansa.\n\nRouva Alphonse ei pitänyt muusta kuin liinavaatteista. Niinpä hra\nTirande lähtiessään aina lupasikin lisää palttinaa.\n\nHra Alphonsea tuskin muulloin näkikään kuin aterioilla. Minun olisi\nollut vaikea sanoa, millä hän aikansa kulutti.\n\nHänen kasvonsa muistuttivat luostarinjohtajatarta. Hänelläkin oli\nkellertävä iho ja kiiluvat silmät: hänen sisällään tuntui hehkuvan\ntuli, joka saattoi milloin tahansa kuluttaa hänet loppuun.\n\nHän oli hyvin hurskas, ja joka sunnuntai läksi hän puolisonsa kanssa\njumalanpalvelusta kuulemaan siihen kylään, jossa hra Tirande asui.\n\nAlussa tahtoivat he ottaa minut mukanansa vaunuihin; mutta minä\nkieltäysin, pitäen mieluisempana mennä Sainte-Montagneen, missä toivoin\njoskus tapaavani Paulinen tai Eugènen.\n\nToisinaan lähti päiväläisistä joku mukaani, mutta useimmiten kuljin\nyksinäni oikotietä, joka suuresti lyhensi taivalta.\n\nSe oli jyrkkä ja kivinen polku, ja se johti kunnaalle tiheän\nhiirenherneen halki.\n\nKorkeimmalla kohdalla pysähdyin minä Punaisen Hannun majan luoksi.\n\nTämä talo oli leveä ja matala. Seinät olivat yhtä mustat kuin\nkatto-oljetkin, ja ympärillä kasvoi pensaikko niin korkeana, että talon\nolisi voinut sivuuttaa sitä näkemättäkään.\n\nMinä poikkesin aina sisälle sanomaan hyvää päivää Punaiselle Hannulle,\njonka tunsin siitä asti kuin olin Vanhaankaupunkiin tullut.\n\nHän oli aina tehnyt työtä isäntä Sylvainille, joka piti hänestä hyvin\npaljon. Eugène sanoi, että hänet saattoi panna mihin toimeen tahansa ja\nettä kaikki mitä hän teki, oli hyvin tehtyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hra Alphonse ei tahtonut enää käyttää häntä töissään, puhelipa\nottaakseen häneltä pois kunnas-talonkin. Punainen Hannu oli tästä niin\nhädissään, ett'ei enää muuta ajatellutkaan.\n\nHeti messun jälkeen palasin samaa tietä. Hannun lapset keräysivät\nympärilleni vastaanottamaan siunattua leipää, jota minä niille toin.\nNiitä oli kuusi, vanhin ei vielä kahtatoista täyttänyt. Siunattu\nleipäni ei ollut paljoakaan suurempi suupalaa, jonka vuoksi minä\nannoinkin sen Hannun vaimolle jaettavaksi yhtä suuriin osiin.\n\nSill'aikaa asetteli Punainen Hannu minua varten takkavalkean eteen\njakkaran, itse istahtaen ympyriäiselle pölkynpätkälle, jonka kieräytti\njalallaan tulisijan luo. Hänen vaimonsa kohensi kekäleitä raskailla\npihdeillä, ja kattilakoukussa riippui muuripata, jossa porisi isoja\nkeltaisia perunoita.\n\nHeti ensimäisenä sunnuntaina oli Punainen Hannu sanonut minulle:\n\n\"Minäkin olen vanhemmistani lapsena jäänyt.\"\n\nJa vähitellen oli hän minulle kertonut, että hänet oli kuudentoista\nvanhana sijotettu halonhakkaajan palvelukseen tähän samaiseen\nkunnas-taloon. Aivan pian oli hän oppinut kiipeilemään puiden\nlatvoihin, sitoakseen sinne köyden, jolla piti taivuttaa puuta\nalaspäin. Päivätyön päätyttyä hän sitte halkokantamus seljässään läksi\nedellä, ehtiäkseen pikemmin taloon, missä halonhakkaajan pikku tyttö\noli valmistamassa illallista.\n\nHe olivat saman ikäisiä, ja heti oli heistä tullut hyvät ystävyksetkin.\n\nSitte tuli onnettomuus, joulu-yönä.\n\nVanha halonhakkaaja läksi keskiyön jumalanpalvelukseen, luullen lasten\nsikeästi nukkuvan. Mutta hepä olivatkin nousseet jalkeille heti\nhänen mentyänsä. He tahtoivat vanhukselle palaamaksi valmistaa pikku\njonlukemut ja iloitsivat jo ennakolta hänen hauskasta hämmästyksestänsä.\n\nTyttönen pani kastanjia paahtumaan sekä nosti pöydälle hunajaruukun\nja omenaviinihaarikan, ja Hannu sytytti isoista haloista kelpo\ntakkavalkean.\n\nAika kului; kastanjat olivat kypsiä, mutta halonhakkaaja yhä viipyi\npoissa. Lapset istuivat lattialle tulen eteen lämmittelemään ja lopulta\nnukahtivat siihen, toinen toiseensa nojaten.\n\nHannu heräsi pikku tytön kirkunaan. Ensimältä hän ei käsittänyt, miksi\nse kohotti käsivartensa korkealle ilmaan pesän edessä.\n\nVasta kun tyttö ponnahti jaloilleen, lähteäkseen juoksemaan, näki\nHannu, että hän oli syttynyt palamaan.\n\nTyttö oli jo avannut puutarhan veräjän ja juoksi nyt puiden lomitse,\nvalaisten niitä liekeillään.\n\nSilloin Hannu syöksi hänen jälkeensä, otti kiinni ja heitti hänet\nlähteensilmään.\n\nTuli sammui heti, mutta yrittäessään sitte vetää häntä lähteestä maalle\nhuomasi Hannu hänet niin raskaaksi, että luuli hänen kuolleen. Hän ei\nliikuttanut jäseniään, ja pojan kesti kauvan ponnistella, ennen kuin\nsai hänet ylös. Sitte hän vei tytön takaisin taloon, laahaten häntä\nperässään kuin halkosylystä.\n\nIsot halot olivat jo silloin punaisena hiiloksena; yksi ainoa, kaikkein\nisoin, joka oli muita kosteampi, oli jäänyt savuamaan ja hiipumaan.\n\nPikku tytön kasvot olivat pelkkänä mustansinervänä pöhöttymänä, ja\nhänen puolialastomassa ruumiissaan näkyi isoja punaisia täpliä.\n\nHän sairasti kauvan, ja kun hänet vihdoin luultiin parantuneeksi,\nhuomattiinkin hänen menettäneen puhelahjansa.\n\nHän kuuli varsin hyvin, saattoipa nauraakin kuten muutkin; mutta hänen\noli mahdoton ääntää ainoatakaan sanaa.\n\nKun Punainen Hannu kertoi minulle noista tapahtumista, seurasi hänen\nvaimonsa häntä katseillaan, kuin kirjaa lukien.\n\nHänen kasvoissaan oli syvien palohaavojen arpia, mutta siihen tottui\npian, ja silloin huomasi vain hänen sievän suunsa, valkeat hampaansa\nja hieman levottomat silmänsä. Hän kutsui lapsiaan pitkäveteisellä\näänellä, ja silloin pienokaiset juoksivat paikalle, ymmärtäen kaikki\nhänen liikkeensä.\n\nMinäkin olin suutuksissani siitä, että heidän piti muuttaa pois\nkunnas-talosta.\n\nHe olivat viimeiset ystävät, mitä minulle oli jäänyt, ja minulle\njuohtui ajatus kertoa heistä rouva Alphonselle siinä toivossa, että hän\nsuostuttelisi miehensä antamaan heidän pysyä paikassaan.\n\nTilaisuuden puhutteluun sain kerran, kun hra Tirande pistäytyi poikansa\nkanssa liinavaatehuoneeseen, keskustellen kaikenlaisista maatilalla\ntehtävistä muutoksista.\n\nHra Alphonse ei tahtonut pitää karjaa. Hän puhui maanviljelyskoneiden\nostamisesta, kuusien kaatamisesta ja kunnaan rakennuttamisesta.\nNavettarakennuksista muodostettaisiin konevajat, kunnas-talosta tulisi\nrehulato.\n\nEn tiedä, kuunteliko rouva Alphonse; hän häkilöitsi pitsiänsä hyvin\ntarkkaavaisesti.\n\nNiin pian kuin molemmat miehet olivat menneet, uskalsin ruveta puhumaan\nPunaisesta Hannusta.\n\nMinä selitin kuinka suurta hyötyä hän oli tuottanut isäntä Sylvainille,\npuhuin siitä murheesta, joka hänessä oli herännyt ajatellessaan, että\nhänen täytyisi poistua niin kauvan asumastansa kodista. Kun vihdoin\nvaikenin, odottaen tuskallisesti vastausta, veti rouva Alphonse\nvirkkausneulansa takaisin pitsin silmästä ja pahotteli:\n\n\"Taisin erehtyä tuossa yhden silmän.\"\n\nHän laski yhdeksääntoista ja lisäsi:\n\n\"Sepä nyt meni -- minun täytyy purkaa kokonainen rivi.\"\n\nKun minä vein tämän vastauksen Punaiselle Hannulle, hän vimmastui ja\nheristeli nyrkkiään Vanhaakaupunkia kohti. Mutta hänen vaimonsa laski\nkätensä hänen olalleen, katsoen häntä silmiin. Paikalla tyyntyi Hannu.\n\nHän muutti pois kunnas-talosta tammikuun lopussa, ja minä tulin hyvin\nsurulliselle mielelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt minulla ei enää ollut yhtään ystävää. Maatilaa oli vaikea\ntunteakaan. Kaikki järjestivät asioita omaksi mukavuudeksensa, ja\nminusta tuntui kuin minä yksin olisin ollut uusi tulokas. Palvelijatar\nsilmäili minua epäluuloisesti, ja päiväläiset karttelivat joutumasta\npuheisiin minun kanssani.\n\nPalvelijattaren nimi oli Adèle. Kaiken päivää kuuli hänen morisevan ja\nloksuttavan puutöppösiänsä. Hän kolisteli aina, oljillakin kulkiessaan.\nPöydässä hän söi seisaallaan, ja hän vastaili isäntäväkensä\nhuomautuksiin töykeästi.\n\nHra Alphonse oli korjauttanut pois talon edustalta penkin ja\nistuttanut sijalle pieniä viheriöitseviä pensaita, jotka ympäröittiin\nristikkosuojuksilla.\n\nVanha jalavakin, johon huuhkaja oli kesä-iltasin liihottanut\nhuhuilemaan, kaadettiin.\n\nVanha puu oli kaiketikin jo aikaa sitte herjennyt luomasta varjoa\ntalolle. Ainoastaan latvassa oli enää lehväviuhka: se oli ikäänkuin\npää, jota se taivutti kuuntelemaan mitä alhaalla sanottiin.\n\nPuunhakkaajat arvelivat, ett'ei sen kaataminen olisi kovinkaan helppo\nurakka. Se saattaisi suistuessaan ruhjoa talon katon.\n\nAsiata pohdittiin puoleen ja toiseen, puun tyveä kierreltiin ja\nkaarreltiin, kunnes viimein päätettiin köyttää se paksuilla köysillä,\njoista sitte vedettäisiin, niin että se kaatuisi lantakasan päälle.\n\nKaksi miestä työskenteli kokonaisen päivän kaatopuuhassa, ja samassa\nkun sen luultiin rauhallisesti kallistuvan kyljelleen, heltisi yksi\nköysi, ja vanha jalava kimmahti pystyyn, kaatuen vastakkaiselle\nsuunnalle kumoon. Se viisti pitkin kattoa, pyyhkäisten mukanaan\nsavutorven ja ison kasan kattotiiliä, ja rouhittuansa vielä seinää se\nmätkähti oven eteen poikittain. Yksikään sen oksista ei koskettanut\nlantakasaan.\n\nHra Alphonse ei voinut pidättää vimmastunutta karjahdusta. Hän tempasi\npuunhakkaajalta kirveen ja löi puuta sellaisella raivolla, että kappale\nkaarnaa singahti liinavaatehuoneen ikkunaan ja puhkaisi ruudun.\n\nRouva Alphonse näki lasinsirpaleita putoavan minun päälleni. Hän\nhypähti jaloilleen vilkkaammin kuin olisin osannut häneltä odottaa.\nVapisevin käsin ja huolestunein katsein tutki hän juurtajaksain\npöytäliinan, jota olin parhaillaan kirjailemassa.\n\nMutta hän ei nähnyt, että minä pyyhkielin nenäliinallani verta pikku\nnaarmusta, jonka lasinpalanen oli raapaissut poskeeni.\n\nHän oli niin arka liinavaatteistaan, jotka jo alkoivat pinoutua\nvuoriksi, että vei minut seuraavana päivänä äitinsä luokse,\nnäyttääkseen minulle, millä tavoin vaatekaapit on järjesteltävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Alphonsen äiti oli nimeltään rouva Deslois; mutta päivätyöläiset\npuhuivat aina \"hovin rouvasta\".\n\nHän oli vain yhden ainoan kerran käynyt Vanhassakaupungissa.\n\nHän oli minua silloin lähestynyt ja silmiään siristellen tähystellyt\nminua hyvin likeltä. Hän oli kookas nainen, mutta käveli kumarassa,\nniinkuin olisi etsinyt jotakin maasta. Hän asui isolla Gué Perdu'n\n(Hävinneen Kaalamon) valtiotiluksella.\n\nRouva Alphonse valitsi tieksemme pikku joen vartta polveilevan polun.\n\nOli maaliskuun loppupuoli, ja niityt olivat täynnä kukkasia.\n\nRouva Alphonse asteli jäykkänä polkuansa, mutta minulle tuotti iloa\ntepastella pehmeässä ruohikossa.\n\nPian saavutimme sen ison metsän, jonka reunassa susi oli siepannut\nminulta karitsan.\n\nOlin tuntenut salaperäistä kammoa tätä metsää kohtaan, ja minut valtasi\nkerrassaan kauhu, kun poikkesimme polultamme metsän halki johtavalle\ntielle.\n\nTie oli kuitenkin leveä; sitä näkyi rattaanjälkien syvyydestä päättäen\najetun ahkerasti hevosillakin.\n\nPäämme yllä havuneulaset rahisivat vastakkain. Niiden hieno ja kepeä\nsipse oli kokonaan toisenlaista kuin se kuiva ja katkonainen ritinä,\njota oli metsästä kuulunut silloin kun se oli lumessa. Silti en voinut\npidättyä tuolloin tällöin katsahtamasta taakseni.\n\nKauvan emme metsässä kulkeneetkaan; tie kääntyi vasemmalle, ja tuossa\ntuokiossa olimme Hävinneen Kaalamon kartanossa.\n\nTäällä kierteli karjarakennusten taitse sama pikku joki kuin\nVanhassakaupungissakin. Mutta vainiot olivat ahdatut ihan likekkäin, ja\nrakennukset näyttivät piiloutuvan kuusikkoon.\n\nAsuinrakennus oli näöltään kokonaan toisenlainen kuin oli näillä\nseuduin tavallista. Alikerran vanhat muurit olivat hyvin paksut, ja\nnäytti siltä kuin olisi yläkerta vain tilapäisesti nostettu sen päälle.\n\nEn voinut tuossa rakennuksessa havaita mitään hovimaista; pikemmin se\njohti mieleeni kannon, josta hairahtunut vesa oli puhjennut.\n\nRouva Deslois ilmestyi kynnykselle meidän tulomme kuullessaan.\n\nJa taaskin tähysteli hän minua silmiänsä räpytellen. Samassa hän\näänekkäästi ilmotti hukanneensa olkien sekaan yhden soun-rahan,\nja ihmetteli, ett'ei sitä ollut kahdeksassa päivässä vielä kukaan\nlöytänyt. Puhuessaan hän jalallaan pöyhi oven eteen levitettyä ohutta\nolkikerrosta.\n\nRouva Alphonse ei ottanut häntä kuunnellakseen. Hänen pullistuneet\nsilmänsä tuijottivat sisälle kamariin, ja hän oli melkein\ninnostuksissaan, selittäessään käyntimme tarkotusta.\n\nRouva Deslois suvaitsi itse saattaa minut liinavaatehuoneeseen; hän\nlaski avaimet kaappien päälle ja jätti minut yksikseni, kehotettuaan\nminua olemaan hyvin tarkkaavainen ja varomaan panemasta mitään\nepäjärjestykseen.\n\nMuutamassa minuutissa olin avannut ja taas sulkenut isot kiiltävät\nvaatekaapit.\n\nMieleni olisi tehnyt lähteä heti pois. Tämä iso kylmä vaatekamari\nkammostutti minua kuin vankila; askeleeni kumahtelivat lattialaudoilla,\nniinkuin niiden alla olisi ollut syviä luolia. Minusta alkoi yht'äkkiä\ntuntua, kuin en enää pääsisikään koskaan ulos tästä varastokammiosta.\n\nMinä heristelin korviani, enkö kuulisi karjapihalta jotain elämää,\nmutta korviini kaikui vain rouva Desloisin ääni. Se oli kova ja järeä,\nniin että se tunki läpi seinien kaikkialle.\n\nAstuin ikkunan luo, jotta olisin tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi,\nmutta samassa avautui äkkiä takanani ovi, jota en ollut huomannutkaan.\nKäänsin päätäni ja näin sisään astuvan nuoren miehen, jolla oli pitkä\nvalkea pusero yllään ja harmaa lakki päässä.\n\nHän seisahtui, ikäänkuin kummastellen, että huone ei ollut tyhjillään,\nja minä yhäti katsoin häneen, kykenemättä siirtämään katsettani pois.\n\nHän astui lattian poikki, katseittemme hellittämättä toisistaan, ja\npoistui, tölmäten mennessään ovenpieleen. Minuuttia myöhemmin hän meni\nikkunan ohi, ja silloin taaskin sattuivat katseemme vastakkain.\n\nMinulla oli rauhaton olla, ja minä suljin häneltä auki jääneet ovet,\ntietämättä miksi.\n\nVähän jälkeenpäin rouva Alphonse tuli minua noutamaan, ja me läksimme\ntakaisin Vanhaankaupunkiin.\n\nHra Alphonsen tultua Paulinen sijalle olin minä ottanut tavakseni\nmennä istumaan jonkun matkan päähän maatalosta, rehevään pensaikkoon,\nrautatammesta muodostetulle istuimelle.\n\nNyt kevään tullen pistäysin sinne tavallisesti silloin kun päiväläiset\npolttelivat piippuaan tallin seinustalla.\n\nKauvan aikaa istuskelin siellä illan kohinaa kuunnellen, ja useinkin\nsyntyi minussa kiihkeä toivo olla puiden kaltainen.\n\nTänä iltana johduin minä ajattelemaan Hävinneen Kaalamon miestä. Mutta\njoka kerta kun yritin päätellä hänen silmiensä väriä, tunkeutuivat ne\nniin syvälle minun silmiini, että ne tuntuivat kokonaan valaisevan\nsieluni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava sunnuntai oli Pääsiäispäivä. Adèle oli hra Alphonsen vaunuissa\nlähtenyt messuun. Minä jäin yksikseni yhden päiväläisen kanssa pitämään\ntalosta huolta. Aamiaisen jälkeen mies heittäysi pitkälleen olkiläjälle\noven eteen, ja minä kätkeysin pensaikkooni.\n\nKoetin kuulla kellojen kumahtelua. Mutta maatila oli liiaksi kaukana\nkylistä, eikä kellonääni miltään taholta kantanut minuun asti.\n\nAjatukseni liitelivät sisar Marie-Aiméehen. Muistelin myöskin\nSophieta, jolla oli tapana herättää minut joka vuosi kuuntelemaan\nkaupungin kaikkia kelloja, silloin kun ne yht'aikaa kaijuttelivat\npääsiäis-soittoa.\n\nKerran sattui, ett'ei hän herättänytkään ajoissa, ja hän oli siitä niin\npahoillaan, että seuraavana vuonna pisti ison kivenmukulan suuhunsa,\nvalvoaksensa kerrassaan koko yön. Aina kun uni uhkasi hänet voittaa,\nkalahtivat hampaat kiveen, ja hän valpastui heti.\n\nMinä muistelin myöskin isoa messua, jossa Colette oli laulanut niin\nvoimakkaalla äänellä. Verestin muistissani huimat kisamme nurmikoilla\nja sisar Marie-Aiméen toimekkaat puuhat suurilla juhlapäivällisillä.\n\nMutta tänä iltana näenkin sisar Marie-Aiméen hienojen ja lempeiden\nkasvojen sijasta rouva Alphonsen tylyn hahmon ja hänen miehensä\nkiiluvat silmät, jotka minua kovin pelottivat. Ja ajatellessani, että\nminun täytyisi vielä kauvan oleskella maatilalla, tuli mieleni hyvin\nalakuloiseksi.\n\nKun vihdoin olin väsyksiini asti itkenyt, huomasin hämmästyksekseni,\nettä aurinko oli jo aivan alhaalla. Pensaikon oksien lomitse näin\npoppelien pitkien varjoviirujen niityllä yhäti pitenevän. Ja lähempänä\nitseäni huomasin niinikään suuren varjon, joka liikahteli. Se läheni,\npysähtyi, ja läheni taas.\n\nHuomasin heti, että joku oli tulossa piilopaikkani ohitse, ja melkein\nsamassa tunkeusikin pensastoon se valkopuseroinen mies, kulkien\nkumarassa oksia väistääkseen.\n\nKylmä väristys kävi läpi ruumiini.\n\nToinnuin sentään hyvin nopeasti, vaikka minua edelleen puistatti\nhermostunut vavahtelu, jota en kyennyt salaamaan.\n\nHän jäi liikahtamatta seisomaan eteeni, eikä puhunut mitään.\n\nMinä näin hänen silmissään kuvastuvan lempeyden, ja tunsin lämmön\npalaavan ruumiiseeni.\n\nHuomasin, että hänellä oli värillinen paita, kuten Eugènella, ja\nkauluksen alle solmittu kaulahuivi. Ja kun hän puhui, tuntui minusta\nääni jo ammoin tutulta.\n\nHän nojasi isoon oksaan vastapäätä minua ja kysyi, eikö minulla enää\nollut vanhempia.\n\nMinä vastasin kieltävästi.\n\nHän antoi nuorten silmujen verhoaman vesan luisua sormiensa lomitse ja\njatkoi minuun katsahtamatta:\n\n\"Olette siis yksinänne maailmassa?\"\n\nMinä vastasin vilkkaasti:\n\n\"Oi, en, minulla on sisar Marie-Aimée!\"\n\nJa antamatta hänelle aikaa muuta kysellä, selitin, kuinka kiihkeästi\nminä sisarta rakastin ja kuinka kärsimättömänä odottelin hetkeä,\njolloin saisin jälleen olla yhdessä hänen kanssaan.\n\nOlin niin onnellinen saadessani puhua hänestä, ett'en ollenkaan\npysähtynyt.\n\nKerroin hänen kauneudestaan ja viisaudestaan, jotka minusta tuntuivat\nolevan yläpuolella kaiken.\n\nMainitsin myöskin hänen murheestaan minun lähtöpäivänäni ja kuvailin\nhänen ilahtumistansa silloin kun tulemme kohtaamaan toisemme.\n\nMinun puhuessani hän ei siirtänyt silmiänsä kasvoistani, mutta hänen\nkatseensa näytti tähtäävän paljoa etäämmäksi.\n\nKotvan vaiti oltuani hän kysyi vielä:\n\n\"Ettekö sitte täällä ketään rakasta?\"\n\n\"En\", sanoin minä; \"kaikki ne ovat poissa, joita rakastan.\"\n\nJa vähän katkerasti lisäsin:\n\n\"Yksin Punaisen Hannunkin ovat häätäneet pois!\"\n\n\"Mutta eihän rouva Alphonse kuitenkaan liene häijy?\" arveli hän.\n\nVastasin, ett'ei hän ollut häijy eikä hyvä, ja että voisin lähteä hänen\nluotaan vähääkään surematta.\n\nSamassa kuulin hra Alphonsen palaavien vaunujen ratinan ja nousin\nlähteäkseni.\n\nHän väistyi hiukan syrjään, antaakseen minulle tilaa, ja jäi yksin\npensaikkoon.\n\nIllalla minä käytin Adèlen satunnaista hyväntuulisuutta hyväkseni ja\ntiedustelin häneltä, tunsiko hän Hävinneen Kaalamon päivätyöläisiä. Hän\nsanoi niistä tuntevansa ainoastaan vanhimmat, sillä sen koommin kuin\nrouva Deslois oli leskeksi jäänyt eivät uudet pysyneet pitkää aikaa\npaikassaan.\n\nJoku selittämätön arkuus esti minua mainitsemasta valkopuseroista\nmiestä; ja Adèle lisäsi leukojansa käännellen:\n\n\"Onneksi on hänen vanhempi poikansa palannut kaupungista: päivä\ntyöläisten asema paranee.\"\n\nSeuraavana päivänä, rouva Alphonsen häkilöidessä kapulapitsiä ja itse\nommellessani, ajattelin minä valkopuseroista työmiestä.\n\nEn voinut ajatuksissani erottaa häntä Eugènesta. Hän käytti\nsamanlaisia sanoja kuin Eugène, ja olin minä heissä huomaavinani\nyhdennäköisyyttäkin.\n\nIllemmalla luulin nähneeni hänen astelevan karjarakennusten ohi, ja\nhetken kuluttua hän todellakin ilmestyi liinavaatehuoneen kynnykselle.\n\nHänen katseensa solui minusta pois, pysähtyäkseen rouva Alphonseen; hän\npiti päätänsä pystyssä, ja vasen suupieli oli vähän kohollaan.\n\nRouva Alphonse virkahti hänet nähdessään veltosti:\n\n\"Ka, Henrikö siinä.\"\n\nHän antoi suudella itseään molemmille poskille ja osotti sitte\nvieressään olevaa tuolia. Mutta puhuteltu siirsi palttinan syrjään ja\nistuutui vinoon pöydänlaidalle.\n\nAdèlen juuri kulkiessa ohi huomautti hänelle rouva Alphonse:\n\n\"Jos näette mieheni, niin sanokaa, että veljeni on täällä.\"\n\nOlin hyvän aikaa ymmällä; sitten yht'äkkiä tulin selville, että hän oli\nrouva Desloisin vanhempi poika.\n\nMinulle ennen outo häpeäntunne sai minut rajusti punehtumaan, ja\nsydämeni pohjasta pahottelin, että olin hänelle puhunut sisar\nMarie-Aiméesta.\n\nMinusta tuntui kuin olisin heittänyt kauneimman kalleuteni tuulen\nvietäväksi, ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli minun mahdoton\npidättää muutamia karvaita kyyneliä, jotka heruivat suupieliini ja\nsiitä vasta tipahtelivat hienolle pellavakankaalle, jota pallistin.\n\nHenri Deslois istui pöydän kulmalla kauvan aikaa.\n\nJoka hetki tunsin hänen katseensa kasvoillani ikäänkuin raskaana\npainona, joka esti minua kohottamasta otsaani.\n\nKaksi päivää jälkeenpäin tapasin hänet taaskin pensaikossa.\n\nNähdessäni hänet rautatammi-istuimella, tunsin jalkojeni herpaantuvan,\nja minä seisahduin.\n\nHän nousi oitis luovuttaakseen minulle paikkansa, mutta minä vain yhäti\ntuijotin häneen.\n\nHänen silmissään oli sama leppeys kuin ensimäiselläkin kerralla, ja\nikäänkuin odottaen minulta jotakin uutta kertomusta kysyi hän:\n\n\"Eikö teillä tänä iltana ole mitään minulle sanottavaa?\"\n\nKaikki mieleeni johtuvat puheenparret tuntuivat minusta turhilta;\npudistin vain päätäni. Hän jatkoi:\n\n\"Olinhan minä viime kerralla ystävänne.\"\n\nTuo muisto suurensi suruani, ja minä vastasin lyhyesti:\n\n\"Te olette rouva Alphonsen veli.\"\n\nPoistuin hänen luotansa enkä enää sittemmin uskaltanut palata\npensastoon.\n\nHän palasi useasti Vanhaankaupunkiin.\n\nMinä varoin häneen katsahtamastakaan, mutta hänen äänensä kuohutti aina\nsyvästi mieltäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPunaisen Hannun lähdettyä en tiennyt miten kuluttaa aikaani messun\njälkeen. Joka sunnuntai kävelin kunnas-talon ohi. Monasti pilkistelin\nikkunaluukkujen raoista sisälle, ja kun sattumoilta löin otsani\nlautaan, narahti luukku niin oudosti, että kammostuneena hätkähdin\ntaaksepäin.\n\nEräänä sunnuntaina huomasin, ett'ei ovessa ollutkaan lukkoa. Painoin\nsormellani säppiä, ja paikalla kimmahti ovi kumeasti auki.\n\nEn ollut odottanut sen avautuvan niin helposti, ja seisoskelin nyt\nsiinä, aikoen sulkea sen jälleen, jatkaakseni kävelyäni. Mutta kun\nkolina oli tauonnut, ja aurinko paistoi huoneeseen häikäisevänä\nvalosuunnikkaana, päätin minäkin mennä sisälle, jättäen oven auki.\n\nIsosta liedestä olivat poissa sekä kattilakoukku että korkeat\npatajakkarat; koko huoneessa oli jäljellä vain paksut pölkynpäät,\njoita Punaisen Hannun lapset olivat istuiminaan käyttäneet. Kaarna\noli hivuuntunut pois, yläpinnat paljosta käytännöstä kiillottuneet ja\nikäänkuin vahatut. Toinen kamari oli typö tyhjä; sen lattia ei ollut\nkivilaatoilla laskettu, ja sängynjalat olivat kaivaneet kuoppia kovaksi\ntallattuun multapermantoon.\n\nTakaovi ei ollut lukossa sekään, ja pian olin minä puutarhassa.\n\nMultapenkeissä oli vielä muutamia talvikasviksia, ja hedelmäpuut\nhohtivat kukkasissansa.\n\nUseimmat niistä olivat hyvin vanhoja, monet käyristyneitä, ja niiden\noksat riippuivat kuin tuntien kukatkin liian raskaiksi kantaa.\n\nPuutarhan päässä kunnas laskeusi loivana rinteenä laajalle tasangolle,\njota käytettiin karjan-laitumena, ja taampana kohosi poppelirivi\nerottajana tasangon ja taivaanrannan välille.\n\nVähitellen opin tuntemaan jokaisen kohdan maisemasta. Tuossa kunnaan\njuurella kiertelee pikku joki. Vettä en näe, mutta pajupensaat\nnäyttävät taipuvan taaksepäin, päästääksensä sen ohitseen.\n\nSe katoaa Vanhankaupungin rakennusten taakse, joiden katot ovat saman\nväriset kuin kastanjapuutkin, ja tuolla se taas pistäikse esille. Se\nkimaltelee paikotellen soleitten poppelien välissä ja häviää sitten\nisoon kuusimetsään, joka näyttää ihan mustalta ja jossa Hävinnyt\nKaalamo piilee. Tuolla on tie, jota myöten kävelin rouva Alphonsen\nkanssa hänen äitinsä luokse... Hänen veljensä oli tietysti tullut samaa\ntietä silloin kun oli ilmestynyt eteeni rautatammipensaikossa.\n\nTänään ei tiellä liikkunut ketään. Kaikkialla loisti hieno vehreys, ja\nniin kauvan kuin tähystelinkin puuryhmien lomiin, ei missään näkynyt\nvalkoista puseroa.\n\nPensaikkoakin haki minun katseeni, mutta maatalon rakennusten katot\nkätkivät sen näkyvistä.\n\nHenri Deslois oli Pääsiäissunnuntain jälkeen käynyt siellä jo monta\nkertaa. En olisi osannut sanoa, mistä sen tiesin; mutta niinä päivinä\nen voinut pidättyä kiertelemästä pensaikkoa.\n\nEilen oli Henri Deslois tullut liinavaatehuoneeseen minun ollessani\nsiellä yksin. Hän oli tehnyt sellaisen liikkeen, kuin aikoessaan\npuhutella minua.\n\nSilloin oli katseeni kiintynyt häneen niinkuin ensimäisellä kerralla,\nja hän oli poistunut sanaakaan puhumatta.\n\nJa nyt seisoessani tässä aitaamattomassa puutarhassa, kukkivien\nvärihernepensaikkojen ympäröimänä, minut valtasi kaipuu saada asua\ntäällä koko ikäni.\n\nIso omenapuu kumartui minun puoleeni ja kastoi oksiensa latvoja\nlähteeseen.\n\nLähde kumpusi vanhan puunrungon ontelosta, liristen pikku purona\nkukkalavojen lomitse.\n\nTämä kukkasista ja kirkkaasta vedestä rikas kasvimaa näytti minusta\nmaailman kauneimmalta yrttitarhalta, ja kääntäessäni pääni taloa kohti,\njoka oli kokonaan avoinna auringolle, odotin aina yliluonnollisia\nolentoja sieltä esille astuvaksi.\n\nTämä matala ja väritön talo oli minusta viehättävän salaperäinen.\nSieltä kuului äkillisiä ja säännöttömiä rasahduksia, ja samassapa\nolin ihan kuulevinani samanlaisen kapsahduksen kuin silloin kun Henri\nDeslois laski jalkansa Vanhankaupungin kartanon kynnykselle.\n\nMinä kuuntelin ikäänkuin toivoen hänen lähestyvän. Mutta askeleitten\nääntä ei kuulunut. Hetken kuluttua alkoi pensaista ja puista kuulua\nsalaperäistä sipinää.\n\nKuvittelin mielessäni, että olin hento puu, jota tuuli voi vapaasti\nhuojuttaa. Sama raikas tuulahtelu, joka taivutteli pensaita, puhalteli\npäätäni ja sekotti hiuksiani; ja kuin omenapuuta jäljitelläkseni\nkumarruin minä kastamaan sormeni lähteen kirkkaaseen veteen.\n\nUusi rasahdus käänsi katseeni taloa kohti, enkä vähääkään hämmästynyt,\nnähdessäni ovella Henri Desloisin.\n\nHän seisoi avopäin, kädet riipuksissa.\n\nHän astahti pari askelta puutarhaan päin, ja hänen katseensa tähysteli\ntasangon yli etäisyyteen.\n\nHiukset oli kammattu sivujakaukselle, ja otsa kaareutui korkeana yli\nohimoiden.\n\nKauvan seisoi hän hievahtamattomana, mutta käännähti sitte suoraan\nminua kohti.\n\nKaksi puuta vain oli välissämme. Hän astui taas askeleen eteenpäin,\ntarttui sitte toisella kädellään puun vesaan, joka oli hänen edessään,\nniin että kukkivat oksat muodostuivat vihoksi hänen päänsä yli. Oli\nniin valoisaa, että minusta tuntui puiden kuori kimaltelevan ja\njokainen kukka sädehtivän. Henri Desloisin silmissä loisti niin syvä\nleppeys, että vähääkään ujostelematta lähenin häntä.\n\nHän ei liikahtanutkaan; mutta pysähtyessäni hänen eteensä vaalenivat\nhänen kasvonsa valkeiksi kuin pusero hänen yllään, ja hänen huulensa\nvärisivät.\n\nHän tarttui molempiin käsiini, painaen ne lujasti ohimoillensa, ja\nsanoi hyvin hiljaisella äänellä:\n\n\"Minä olen kuin kadonneen lampaan löytänyt saituri.\"\n\nSillä hetkellä alkoivat Sainte-Montaignen kirkonkellot soida.\nKajahdukset kiitivät ylös kunnaan rinnettä ja häipyivät ylä-ilmoihin,\ntuokion levähdettyänsä yläpuolellamme.\n\nHetket hupenivat päivän mukana. Laumat katosivat tasangolta yksitellen.\nValkeata huurua leijaili pikku joen yllä. Sitte painui aurinko\npoppelisulun taakse, ja värihernepensaitten kukkaset alkoivat tummentua.\n\nHenri Deslois saattoi minua kotimatkalla. Hän käveli kaitaa polkua\npitkin edelläni, ja kun hän jätti minut vähän matkan päässä\nkastanjakujasta, tunsin häntä rakastavani enemmän kuin sisar\nMarie-Aiméeta.\n\nKunnas-talosta tuli meidän talomme.\n\nJoka sunnuntai tapasin siellä Henri Desloisin, ja kuten Punaisen\nHannunkin aikoina toin minä mukanani siunattua leipää, jonka nauraen\njaoimme keskenämme.\n\nMeissä oli herännyt vapaudenhuumaus, jonka vaikutuksesta me\njuoksentelimme ympäri puutarhaa, niin että kenkämme olivat lähteen\nvedestä likomärät.\n\nHenri Deslois sanoi:\n\n\"Sunnuntaisin olen minäkin seitsentoistavuotias!\"\n\nToisinaan teimme pitkiä kävelyjä kunnaan ympäristöllä oleviin metsiin.\n\nHenri Deslois ei väsynyt kuulemasta minun kertomuksiani sisar\nMarie-Aiméen seurassa viettämistäni lapsuuden ajoista. Puhelimme\nmyöskin Eugènesta, jonka hän tunsi. Hän sanoi Eugènen olevan niitä,\njoita mielellään pitää ystävinänsä.\n\nTunnustin hänelle niinikään, kuinka kehno olin lammaspaimeneksi. Ja\nvaikka odotin hänen tekevän minusta pilaa, kerroin hänelle jutun\npöhöttyneestä lampaasta. Hän ei minulle nauranutkaan, pyyhkäisi vain\nsormellaan otsaani, sanoen:\n\n\"Tarvitaan paljon rakkautta sen parantamiseksi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä me pysähdyimme lähelle suunnattoman laajaa\nviljavainiota, jonka loppua ei näkynytkään. Tuhannet perhoset\nliihottivat tähkien yllä. Henri Deslois oli ääneti, ja minä katselin\ntähkäpäitä, jotka nuokkuivat ja kohoilivat kuin haluten lähteä lentoon.\nOlisi voinut luulla, että perhoset tahtoivat auttaa niitä siivillänsä\nlentämään; mutta niin kiihkeästi kuin tähkäpäät liikahtelivatkin,\nmaassa ne vain pysyivät.\n\nMinä sanoin sen Henrille, joka tarkasteli laihoa pitkään. Sitte hän\npuheli verkkaan ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Samoin on ihmisten laita. Joku lempeä olento saattaa tulla hänen\ntielleen, samanlainen kuin tasangon valkeat perhoset. Hän ei tiedä,\nnouseeko se maasta vai laskeutuuko korkeudesta alas; hän vain\ntuntee, että hän voisi sen olennon kanssa elää ohitse humisevasta\ntuulenhengestä ja kukkien hunajasta. Mutta kuten olki on juurillaan\nmaahan sidottu, samoin kiinnittää hänet velvollisuutensa salaperäinen\nside, joka on niin luja kuin maa.\"\n\nMinusta vavahti hänen äänessään tuskainen tunto ja näytti siltä kuin\nhänen suupielensä olisivat laskeutuneet vielä alemma. Mutta samassa\nkääntyi hänen katseensa minuun, ja hän sanoi lujalla äänellä:\n\n\"Luottakaamme itseemme!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeni kesä, ja sitten syksykin; ja joulukuun pahoista säistä huolimatta\nemme voineet päättää lähteä pois kunnas-talosta.\n\nHenri Deslois toi mukanaan kirjoja, joita me lueskelimme, pyöreillä\npölkyillä istuen, puutarhan puoleisessa kamarissa. Pimeän tullen\npalasin minä taloon, ja Adèle aina kummasteli minun surumielisyyttäni;\nhän luuli, että minä kuljin kylän tansseissa.\n\nMelkein joka päivä tuli Henri Deslois Vanhaankaupunkiin. Minä kuulin\nhänen tulonsa jo etäältä; hän ratsasti ilman suitsia ja satulaa isolla\nvalkealla tammalla, joka raskaasti astuskeli peltojen ja niittyjen\npientareita pitkin. Se oli kärsivällinen ja säveä juhta. Se jäi\nisännältään valtoimeksi kartanolle, kun hän tuli rouva Alphonsea\ntervehtimään. Heti kun Alphonse kuuli hänen tulleen, saapui hän\nliinavaatehuoneeseen.\n\nHe puhelivat maataloudellisista parannuksista tai tutuista henkilöistä;\nmutta keskusteluun pujahti aina joku sana tai puheenparsi yksistään\nminua varten, ja se tuntui minusta Henri Desloisin näkyväiseltä\najatukselta.\n\nUsein kohtasin minä hra Alphonsen katseen, enkä voinut silloin aina\nolla punastumatta.\n\nEräänä ehtoopäivänä, kun Henri Deslois juuri oli hymyillen astunut\nsisälle, huusi hänelle hra Alphonse:\n\n\"Tietäkääs, minä olen myynyt kunnas-talon.\"\n\nMolemmat miehet silmäilivät toisiaan ja kävivät niin kalpeiksi\nkumpainenkin, että pelkäsin heidän kuolevan siihen paikkaan. Sitte\nnousi hra Alphonse tuoliltaan, nojautuakseen uunin kamanaan, Henri\nDesloisin turhaan yrittäessä sulkea ovea.\n\nRouva Alphonse laski pitsinypläyksen helmaansa ja virkahti kuin läksyä\nkerraten:\n\n\"Rakennuksestahan ei ollut mitään hyötyä, ja minua ilahuttaa, että se\non myyty.\"\n\nHenri Deslois istuutui pöydän ääreen, niin lähelle minua, että melkein\nkosketti minuun. Hän sanoi jotensakin rauhallisella äänellä:\n\n\"Minä olen pahoillani, että möitte sen, sanomatta ennakolta minulle,\nsillä minulla oli aikomuksena ostaa se.\"\n\nHra Alphonse koukistausi kuin mato. Hän ponnistihe väkinäiseen nauruun\nja huusi naurun sekaan:\n\n\"Ostaa, ostaa! Mutta mitä te olisitte sillä tehnyt?\"\n\nHenri Deslois silitti tuolini selkänojaa ja vastasi:\n\n\"Olisin siellä asunut, niinkuin Punainen Hannu.\"\n\nHra Alphonse alkoi kävellä edes takaisin uunin edessä. Hänen kasvonsa\nolivat keltamullan karvaiset; kädet olivat housuntaskuissa, ja jalat\nnousivat niin vikkelästi maasta, kuin olisi hän nykinyt niitä nuorasta\nmolemmin käsin.\n\nSitte hän nojausi pöytään vastapäätä meitä, katseli meitä kumpaistakin\nerikseen ja sanoi kiiluvin silmin, rajusti nytkäyttäen yläruumistansa\neteenpäin:\n\n\"No niin, myynyt minä sen olen, ja sillä hyvä!\"\n\nTätä seuranneen hiljaisuuden kestäessä kuului huoneeseen, kuinka valkea\ntamma kuopi kynnystä, ikäänkuin isäntäänsä kutsuen.\n\nHenri Deslois kääntyi ovelle, mutta läheni sitte jälleen minua,\nottaakseen maasta ompelukseni, joka oli huomaamattani luisunut\nkäsistäni.\n\nHän suuteli sisartaan ja sanoi hyvästiksi, minuun katsoen:\n\n\"Huomiseen asti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän aamuna rouva Deslois saapui liinavaatehuoneeseen. Hän\nkävi suoraa päätä ahdistamaan minua loukkaavin sanoin.\n\nMutta hra Alphonse sai hänet vaikenemaan rivakalla liikkeellä; sitte\nhän minuun kääntyen sanoi hillityllä äänellä:\n\n\"Rouva Alphonse lähettää minut sanomaan teille, että hän kovin\nmielellään pitää teidät luonansa. Hän haluaa vain, että vast'edes\ntulette meidän kanssamme kirkkoon.\"\n\nHän yritti hymyillä lisätessään:\n\n\"Te saatte istua meidän vaunuissamme.\"\n\nEnsi kertaa puhutteli hän minua suoraan. Hänen äänensä tuntui minusta\nhiukan peitetyltä, niinkuin hän olisi ollut jonkun verran hämillään.\n\nEn tiedä miksi ajattelin, että rouva Alphonse ei ollut mitään\ntuollaista sanonut ja että hänen miehensä valehteli. Lisäksi hän tällä\nhetkellä niin suuresti muistutti luostarinjohtajatarta, ett'en voinut\nolla häntä uhmailematta.\n\nVastasin ett'ei minua haluttanut kulkea vaunuissa ja että edelleenkin\nkävisin Sainte-Montagnessa.\n\nHän nyrpisti alahuultansa alkaen sitä pureskella. Sitten lähestyi rouva\nDeslois minua uhkaavan näköisenä ja huusi, että minä olin hävytön. Hän\nhoki tätä sanaa ikäänkuin ei löytäisi mitään muuta.\n\nHän kirkui sitä yhä kovemmin ja kovemmin, ja joutui pian kerrassaan\nsuunniltaan. Silmänvalkuaiset punertuivat, ja hän kohotti kätensä\nlyödäkseen minua.\n\nMinä väistin nopeasti, peräytyen tuolini taakse.\n\nRouva Deslois kompastui tuoliin, joka keikahti kumoon, ja hänen täytyi\npidellä kiinni pöydän laidasta, jott'ei olisi kaatunut.\n\nHänen käheät huudahduksensa pelottivat minua.\n\nTahdoin poistua liinavaatehuoneesta; mutta hra Alphonse oli asettunut\noven eteen ikäänkuin vartioimaan, ja niin jäin minä seisomaan pöydän\ntaakse vastapäätä rouva Desloisia.\n\nHän puhui nyt tukahtuneella äänellä, soperrellen sanoja, joiden\nsisältöä en tajunnut. Huomasin vain, että niissä oli jotakin raakaa.\nVihdoin hän taukosi, huudettuaan minkä jaksoi:\n\n\"Minä olen hänen äitinsä, kuuletteko?\"\n\nHra Alphonse tuli taas minun luokseni ja sanoi, tarttuen käsivarteeni:\n\n\"Kuulkaahan nyt minua.\"\n\nMinä irtauduin työntämällä hänet takaisin ja juoksin ulos.\n\nRouva Desloisin viimeiset sanat iskivät aivoihini kuin terävä vasara.:\n\n-- Olen hänen äitinsä, kuuletteko?\n\nMarie-Aimée, kallis äitiseni, oi, kuinka olitkaan kaunis tähän toiseen\näitiin verraten, ja kuinka rakastinkaan sinua tällä hetkellä! Silmäsi\nsäteilivät sateenkaaren värikimmellyksenä ja valaisivat koko mustan\nvaatetukseni, ja kasvosi hohtivat puhtoisina valkeissa puitteissansa!\nNiin selkeästi kuvastuit sinä silmissäni, kuin olisit todella seisonut\nedessäni.\n\nOlin niin ihmeissäni, kun huomasin seisovani kunnas-talon edustalla;\nja vasta nyt näin senkin, että pyry riehui ympärilläni. Astuin sisälle\nsuojaa saadakseni ja menin suoraa päätä puutarhan puoleiseen kamariin.\n\nKoetin koota ajatuksiani, mutta ne hyörivät päässäni kuin\nlumihiutaleet, jotka näyttivät yht'aikaa tupruavan maasta ja putoilevan\ntaivaasta. Aina kun yritin ajatella, tuli mieleeni vain palasia eräästä\nlaulusta, jota pikku tyttöset tavallisesti laulelivat karkeloissaan ja\njossa sanottiin:\n\n    Niin saatiin eukko tanssimaan,\n    hän että kuoli tanssissaan,\n    tirelii,\n    me tanssikaamme vaan!\n\nMinun oli hyvä olla tässä hiljaisessa talossa.\n\nTuisku taukosi, ja puut näyttivät minusta yhtä kauniilta kuin sinä\npäivänä, jona olin niitä täydessä kukoistuksessaan katsellut. Mutta\näkkiä palasi mieleeni kaikki se, mitä oli tapahtunut; näin sen\nselkeästi edessäni. Näin rouva Desloisin kulmikkaat sormetkin; minua\nvärisytti: kuinka inhottava käsi, ja kuinka suuri hän olikaan!\n\nJa sitte hra Alphonsen kasvojen ilme, silloin kun hän tarttui\nkäsivarteeni. Nyt sitä ajatellessani muistin jo ennen nähneeni saman\nkatseen eräällä pikku tytöllä.\n\nMinä olin kerran tahtonut varastaa puusta pudonneen hedelmän;\npienokainen oli syöksähtänyt esiin, sanoen:\n\n\"Anna minulle puolet, niin en sano kenellekään.\"\n\nMinut oli vallannut syvä vastenmielisyys jakaa sitä hänen kanssaan,\nja minä olin vienyt hedelmän takaisin puun alle sillä uhallakin, että\nsisar Marie-Aimée näkisi minut.\n\nJa tätä kaikkea ajatellessani minut valtasi kiihkeä halu nähdä sisar\nMarie-Aiméeta. Olisin tahtonut lähteä heti paikalla. Mutta samassa\nmuistin Henri Desloisin eilistä hyvästiä: \"Huomiseen asti.\"\n\nKenties oli hän jo maatilalla odottamassa minua ja huolissaan siitä,\nmihin olin saattanut joutua.\n\nMinä läksin talosta, ja aloin juosta Vanhaankaupunkiin päin.\n\nOlin päässyt vasta muutamia askeleita, kun näin hänen tulevan tiellä.\n\nValkea tamma kapusi vaivalloisesti tuiskun tukkimaa polkua ylös.\n\nHenri Deslois oli avopäin kuten ensi kerralla tänne tullessaan. Pusero\npaisui tuulessa, ja hän piteli ratsunsa harjasta kiinni.\n\nTamma seisahtui eteeni.\n\nRatsastaja kumartui eteenpäin ja otti kiinni molemmista käsistäni,\njotka kohotin häntä kohti.\n\nHänen kasvoissaan oli jotakin kidutettua, mitä en ollut niissä\nennen koskaan havainnut. Huomasin myöskin, että hänen silmäkulmansa\nolivat vetäytyneet kurttuun, kuten rouva Desloisin. Hän sanoi hiukan\nhengästyneesti:\n\n\"Minä tiesin, että tapaan teidät täällä.\"\n\nHän avasi taaskin huulensa, ja minä olin heti varma siitä, että hänen\nsanansa tuottaisivat minulle iloa.\n\nVielä lujemmin hän puristi käsiäni ja virkkoi samalla hengästyneellä\näänellä:\n\n\"Älkää olko vihoissanne minulle.\"\n\nHän käänsi katseensa toisaanne:\n\n\"En voi enää olla teidän ystävänne.\"\n\nMinusta tuntui kuin olisin saanut iskun päähäni.\n\nKorvissani surisi, ikäänkuin ison sahan äänellä. Minä näin, että Henri\nDesloisia puistatti, ja kuulin hänen vielä sanovan:\n\n\"Voi, kuinka minun on vilu!\"\n\nSitten en enää tuntenut hänen käsiensä lämpöä omissani; ja niin pian\nkuin huomasin seisovani yksinäni tiellä, näin enää vain valkeanharmaan\nmöhkäleen, joka näytti äänettömästi luisuvan lumista polkua alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHitaasti laskeusin minä alas kunnaan toista rinnettä.\n\nKauvan kävelin lumikinoksia, jotka narskuivat jalkaini alla.\n\nOlin jo ehtinyt taipaleen puoliväliin, kun muuan talonpoika tarjosi\nminulle sijan kärryissään. Hänkin oli kaupunkiin matkalla, ja pian olin\nminä Orpokodin edustalla.\n\nSoitin kelloa, ja oitis kurkisti portinvartijatar tähystysreijästä.\n\nMinä tunsin hänet. Kaunosilmä se oli yhä edelleenkin.\n\nSen lisänimen olimme hänelle antaneet syystä että hänellä oli iso\nvalkea silmä. Hän avasi, sitte kun oli tuntenut minut hänkin. Hän pyysi\nminua sisälle, mutta jo ennen kuin sai sulkeneeksi portin jälkeeni\nsanoi hän:\n\n\"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä.\"\n\nMinä en vastannut; silloin hän toisti:\n\n\"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä.\"\n\nKuulin sen kyllä, mutta en sitä sen enempää tarkannut. Kaikki oli kuin\nunta, jossa tulee kokeneeksi mitä ihmeellisimpiä tapauksia, jotka sitte\neivät herätä vähintäkään kummastusta.\n\nKatselin hänen valkeata silmäänsä ja sanoin yksinkertaisesti:\n\n\"Minä tulen tänne takaisin.\"\n\nHän salpasi portin ja jätti minut seisomaan katoksen alle, mennen itse\nilmottamaan johtajattarelle Hän palasi sanoen, että johtajatar tahtoi\npuhutella sisar Désiréetä ennen kuin vastaanottaisi minut.\n\nKellon kilahtaessa Kaunosilmä sitte nousi, viitaten minua seuraamaan.\n\nTaas oli alkanut sataa lunta.\n\nJohtajattaren luona oli melkein pimeätä.\n\nEnsi alussa en muuta nähnyt kuin pihisevän pystyvalkean loimun.\nJohtajattaren ääni sai minut katsomaan likemmä. Hän sanoi:\n\n\"Olette siis tullut takaisin?\"\n\nKoetin koota ajatuksiani; en oikein tiennyt, olinko todella palannut.\nHän jatkoi:\n\n\"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä.\"\n\nPidin sitä pahan uneni jatkona ja yskäisin herätäkseni; sitte\ntuijottelin tuleen ja yritin pohtia, miksi se niin pihisi. Johtajatar\nsanoi vielä:\n\n\"Oletteko sitten sairas?\"\n\nMinä vastasin:\n\n\"En.\"\n\nLämmin elvytti minua, ja tunsin voivani paremmin.\n\nKäsitin lopullisesti, että olin tullut takaisin ja että olin\njohtajattaren luona. Minä kohtasin hänen tiukan katseensa ja muistin\nkaiken.\n\nPilkallisesti sanoi hän:\n\n\"Ettepä te ole paljoakaan muuttunut; kuinka vanha olettekaan?\"\n\nVastasin olevani pian kahdeksantoista.\n\n\"Kas vain\", arveli hän, \"olonne maailmalla ei ole saanut teitä\npaljoakaan kasvamaan.\"\n\nHän nojasi toisella kyynäspäällään pöytään ja kysyi, minkätähden olin\ntullut takaisin.\n\nOlin vastaamaisillani, että haluaisin tavata sisar Marie-Aiméeta; mutta\npelkäsin taaskin kuulevani, ett'ei sisar Marie-Aimée enää ollut täällä,\nja pysyin sen vuoksi ääneti.\n\nHän otti pöytälaatikosta kirjeen ja sanoi mitättömällä asialla häirityn\nihmisen vaivaantuneella sävyllä:\n\n\"Tästä kirjeestä olen jo saanut tietää, että teistä on tullut ylpeä ja\njulkea tyttö.\"\n\nHän työnsi kirjeen väsyneellä liikkeellä luotansa, hengähti syvään, ja\njatkoi:\n\n\"Teidät viedään keittiöpuolelle, kunnes teille saadaan toinen paikka.\"\n\nPystyvalkea pihisi herkeämättä. Minä yhäti tuijottelin siihen,\nkykenemättä saamaan selville, mikä se noista kolmesta halosta oli, joka\npihisi.\n\nJohtajatar korotti yksitoikkoisen äänensä, herättääkseen\ntarkkaavaisuuttani. Hän huomautti, että sisar Desirée tulee pitämään\nminua ankarasti silmällä, ja että minun ei ole lupa puhella entisten\ntoverieni kanssa.\n\nNäin hänen osottavan ovelle, ja minä läksin lumisateeseen.\n\nIhan alueen toisessa päässä, puistokujan takana, näin keittiöosaston.\nSisar Desirée seisoi pitkänä ja suorana ovella, minua odotellen. En\nnähnyt hänestä muuta kuin valkean päähineen ja mustan puvun, ja minä\nkuvittelin hänet vanhaksi ja kuihtuneeksi.\n\nMieleeni juolahti juosta tieheni; minun tarvitsi vain rientää ja sanoa\nKaunosilmälle, että käyntini oli tehty. Hän laskisi minut ulos, ja\nsiinä kaikki.\n\nMutta sen sijaan että olisin kiirehtinyt portille käännyinkin niitä\nrakennuksia kohti, joissa olin viettänyt lapsuuteni.\n\nEn tiedä mikä minua sille taholle veti, mutta vastustaa en sitä voinut.\nSamalla tunsin suurta väsymystä ja olisin mielelläni oikaissut itseni\npitkäksi aikaa nukkumaan.\n\nVanha penkki oli vieläkin paikoillaan. Pyyhkäisin kädelläni pois lumen\nsen päältä ja istuuduin nojautuen lehmukseen, kuten aikoinaan hra\npastori oli tehnyt.\n\nOdotin jotakin, enkä tiennyt mitä. Katselin sisar Marie-Aiméen kamarin\nikkunaa.\n\nSiinä ei ollut entisiä kauniita, kirjailtuja musliini-uutimia, mutta\nvaikka se nyt olikin muiden kaltainen, niin minusta se kuitenkin oli\naivan erilainen; ja jos paksut karttuuni-uutimet eivät muitakaan\nikkunoita rumentaneet, niin tämä ikkuna näytti niiden reunustamana\nkuivilta kasvoilta.\n\nYö alkoi painua puistokujien verhoksi, ja valoja syttyi ikkunoihin.\n\nMinä tahdoin nousta penkiltä, ajattelin:\n\n\"Kaunosilmä avaa minulle portin.\"\n\nMutta ruumiini oli kuin ruhjottu; minusta tuntui niinkuin olisivat isot\nja kovat kädet raskaasti laskeutuneet pääni päälle, ja aina palasivat\nsamat sanat, kuin olisin ne ääneeni lausunut: \"Kaunosilmä avaa minulle\nportin.\"\n\nMutta silloin kuulin vieressäni säälivän äänen sanovan:\n\n\"Minä pyydän teitä, Marie-Claire, älkäähän tuolla tavoin istuko\nlumessa!\"\n\nKohotin pääni: edessäni seisoi ihan nuori nunna, jolla oli niin kauniit\nkasvot, ett'en muistanut niiden vertaista koskaan nähneeni.\n\nHän kumartui auttamaan minua jaloilleni, ja kun minun oli vaikea pysyä\nseisaallani, veti hän käsivarteni kainaloonsa, sanoen:\n\n\"Nojatkaa minuun.\"\n\nNäin hänen nyt taluttavan minua keittiörakennusta kohti, jonka iso\nlasi-ovi oli kirkkaasti valaistu.\n\nEn enää ajatellut mitään. Hieno ja kova lumi pieksi terävästi kasvojani\nja silmäluomiani kirveli kipeästi. Keittiöön tullessani tunsin ne kaksi\nnuorta tyttöä, jotka seisoivat ison nelikulmaisen lieden ääressä.\n\nNe olivat Véronique Viisastelija ja paksu Mélanie, ja ihan olin\nkuulevinani sisar Marie-Aiméen äänen lausumassa heidän nimiänsä.\n\nAinoastaan paksu Mélanie teki minulle pikku merkin ohi mennessään, ja\nminä astuin nuoren sisaren kanssa kamariin, jota yölamppu valaisi.\n\nKamarin jakoi iso valkea esirippu kahtia.\n\nNuori sisar käski minun istua tuolille, jonka hän nouti esiripun takaa,\nja poistui puhumatta mitään.\n\nPian saapuivat paksu Mélanie ja Véronique Viisastelija vaihtamaan\npuhtaat makuuvaatteet pikku rautasänkyyn, jonka vieressä minä istuin.\n\nHeidän lopetettuaan työnsä kääntyi minun puoleeni Véronique, joka oli\nkartellut katsettani, ja sanoi, että eipä olisi kukaan osannut uskoa\nminun tulevan takaisin. Hän huomautti sen niin halveksivasti, kuin\nolisi nuhdellut minua jostakin häpeällisestä.\n\nPaksu Mélanie liitti kätensä leuan alle yhteen. Hän piti yhäti päätänsä\nkallellaan, kuten pikku tyttönäkin. Sydämellisesti hymyillen virkahti\nhän minulle:\n\n\"Minä olen kovasti hyvilläni, että lähetettiin keittiöpuolelle.\"\n\nSitte hän kepeästi taputti makuusijaa:\n\n\"Sinä saat minun sijani; minä se tässä olen nukkunut.\"\n\nHän osotti sormellaan esirippua ja jatkoi äänensä alentaen:\n\n\"Sisar Désirée nukkuu tuolla.\"\n\nKun he olivat menneet ja sulkeneet oven perässään, lähestyin minä\nvuodettani.\n\nIso valkea esirippu vaikutti mieleeni. Olin näkevinäni liikkuvia\nvarjoja poimuissa, joita yölamppu ei päässyt valaisemaan.\n\nRuokakellon ääni käänsi huomioni toisaanne. Minä tunsin sen soinnun, ja\ntahtomattanikin luin lyönnit.\n\nSitte seurasi hiljaisuus, ja nuori sisar astui jälleen huoneeseen. Hän\ntoi minulle kulhollisen höyryävää lihalientä.\n\nHän työnsi esiripun syrjään ja teki melkein saman liikkeen kuin\nMélanie, sanoessaan:\n\n\"Tässä on teidän kamarinne, ja tuo on minun.\"\n\nTunsin heti huojennusta, nähdessäni hänen makuusijansa samanlaiseksi\nkuin omanikin. Aloin ajatella jo että edessäni olikin sisar Désirée,\nmutta vielä en sitä rohjennut uskoa, ja sen vuoksi kysyin häneltä.\n\nHän nyökkäsi, ja lykäten tuolinsa ihan viereeni sanoi hän, kasvot\nvaloon päin kumartuneina:\n\n\"Luulenpa melkein, että te ette enää tunne minua!\"\n\nKatselin häntä vastaamatta mitään.\n\nEi, minä en häntä tuntenut: olinpa varmakin siitä, ett'en ollut häntä\nmilloinkaan nähnyt, sillä minä en voinut kuvitellakaan, että tuollaisia\nkasvonpiirteitä yhden ainoankin kerran nähtyään voisi unohtaa.\n\nHän liikautti suupieliänsä lystillisesti ja sanoi:\n\n\"Näenpä selvästi, että te ette enään muista Désirée Joly poloista.\"\n\nDésirée Joly?... oi, enkö muka muistanut häntä! Hän oli silloin nuori\nnoviisi-kauttansa suorittava tyttö, jonka kasvot olivat ruusujakin\nruusuisemmat, jolla oli hieno vartalo ja joka oli hilpeä ja herttainen.\nPiirileikeissämme karkeloidessaan hän hyppeli niin vallattomasti, että\nsisar Marie-Aimée useinkin sanoi hänelle:\n\n\"Hei hei, neiti Joly, ei niin korkealle, polvenne näkyvät.\"\n\nJa katselinpa nyt sisar Désiréetä kuinkakin tarkoin, mahdoton oli minun\nhavaita hänessä mitään tuttua. Hän arveli:\n\n\"Niin, suuresti muuttaa meitä nunnan asu.\"\n\nHän työnsi nopealla liikkeellä hihansa ylemmä ja lisäsi samassa,\näskeisellä lystillisellä ilmeellä:\n\n\"Unohtakaa, että minä olen sisar Désirée, ja muistakaa, että Désirée\nJoly aikoinaan piti teistä paljon.\"\n\nHän huomautti vielä vilkkaasti:\n\n\"Voi, minähän tunsin teidät oitis. Teillä on yhäti samat pikku tytön\nkasvot.\"\n\nKun sanoin kuvitelleeni sisar Désiréetä hyvin vanhaksi ja häijyksi\nvastasi hän:\n\n\"Erehtyneet olemme kumpikin. Teidät on minulle kuvailtu turhamaiseksi\npöyhkeilijäksi. Mutta nähdessäni teidän itkevän, lumisateessa,\najattelin, että teillä oli ainakin murheita, ja niin tulin luoksenne.\"\n\nAutettuaan minut makuulle jakoi hän vuoteen esiripulla, ja minä vaivuin\nheti uneen.\n\nMutta minä näin pahoja unia. Heräilin tuon tuostakin; yhtämittaa painoi\nraskas kivi rintaani, ja milloin minun onnistui vierittää se pois,\nsirkoili se moniksi kappaleiksi, jotka putoilivat päälleni ja ruhjoivat\njäseniäni.\n\nSitte olin astelevinani terävillä kivillä siroteltua tietä. Eteneminen\noli suunnattoman työlästä; mutta molemmin puolin tietä oli vainioita,\nniittyjä ja rakennuksia.\n\nTalot olivat kaikki lumen kattamat, samalla kun kuitenkin hedelmissään\nhohtelevia puita kirkasti kaunis aurinko.\n\nMinä poikkesin tieltä kedolle ja pysähdyin jokaisen puun luokse\nmaistamaan niiden hedelmiä, mutta ne olivat kaikki karvaita, ja minä\nviskasin ne inhoten pois.\n\nKoetin mennä nyt lumen kattamiin taloihin, mutta ainoassakaan ei ollut\novea. Palasin tielle, mutta kivetpä kasaantuivatkin niin, ett'en\nenää päässyt etenemään. Silloin aloin huutaa apua; huusin voimieni\ntakaa, mutta kukaan ei minua kuullut. Ja tuntiessani hautautuvani tuon\nsuunnattoman röykkiön alle tein niin rajun ponnistuksen vapautuakseni,\nettä heräsin.\n\nHetkisen luulin vieläkin näkeväni unta. Kamari näytti minusta\nluonnottoman korkealta. Esiripun tanko kiilteli paikotellen, ja seinään\nkiinnitetty pyökkipuun-oksa venytti varjoansa Pyhään Neitsyeeseen asti,\njoka ojensi käsivarsiansa nurkassa.\n\nSitte kiekui kukko. Se alotti moneen kertaan uudestaan ikäänkuin\ntahtoen häivyttää ensimäisen kiekahduksensa, joka oli loppunut lyhyeen\nkuin tuskan kirahdus.\n\nYölamppu alkoi hiutua. Se lekutti kauan ennenkuin sammui, ja kun kamari\npimeni, kuulin minä sisar Désiréen hiljaisen ja tasaisen hengityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauvan ennen päivänkoittoa nousin alottamaan toimintaani\nkeittiöpalvelijattarena.\n\nMélanie näytti minulle, millä tavoin oli nostettava suunnattoman suuria\npatoja.\n\nSiihen tarvittiin sekä taitoa että voimaa. Minulta meni runsas viikko,\nennenkuin edes kykenin tuollaista paikoiltaankaan siirrähdyttämään.\n\nMélanie se niinikään opetti minut soittamaan raskasta aamukelloa,\nosottaen miten oli pidettävä nuoria kolkkareen läppäämiseksi. Pian\nopin kaiuttelemaan säännöllisen tahdikkaita heilahduksia, ja joka aamu\ntuotti minulle aamukellon soitto suurta mielihyvää, olipa sää kylmä tai\nsateinen.\n\nKellolla oli heleä sointu, jota tuuli lujensi tai heikensi, enkä minä\nväsynyt sitä kuuntelemaan.\n\nToisina päivinä soitin niin pitkään, että sisar Désirée avasi ikkunan\nja pyytävästi myhäillen huusi:\n\n\"Riittää! Riittää!\"\n\nSiitä saakka kun keittiöpuolella jouduin yritteli Véronique\nViisastelija minua puhutellessaan olla minua näkemättäkään, ja jos\nhäneltä tiedustin jonkin esineen säilytyspaikkaa, niin hän osotti sen\nminulle vain käden liikkeellä.\n\nSisar Désirée seurasi häntä silloin katseillaan ja hänen suupielensä\nvärähtelivät veitikkamaisesti.\n\nHänessä ei enään ollut nuoren noviisin huimapäisyyttä, mutta entisen\nhilpeytensä ja leikkisyytensä hän oli säilyttänyt.\n\nJoka ilta tapasimme toisemme kamarissamme. Aina hän nauratteli minua\njoillakuilla leikkisillä huomautuksilla pikku päiväntapauksista.\n\nToisinaan sattui, että nauruni päättyi tuskallisiin nyyhkytyksiin.\nSilloin hän liitti kätensä pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi katseensa\ntaivasta kohti nostaen:\n\n\"Oi, kuinka hartaasti soisin surunne häipyvän!\"\n\nSitte hän polvistui rukoilemaan, ja useinkin minä vaivuin uneen jo\nennen kuin hän oli asennostaan noussut.\n\nKeittiöaskareet olivat minulle kovin raskasta työtä. Minä auttelin\nMélanieta patojen puhdistamisessa ja lattiain pesemisessä.\n\nHän se isomman osan työtä suoritti; hän oli voimakas kuin mies ja aina\navulias. Oitis kun näki minun väsyvän, pakotti hän minut istumaan,\nsanoen käskevästi hymyillen:\n\n\"Levähdäppäs nyt.\"\n\nHeti ensimäisinä päivinä oli hän huomautellut minulle, kuinka vaikea\nhänen oli ollut oppia katekismustansa. Hän ei ollut unohtanut,\nettä minä olin kokonaisen lukukauden ajan käyttänyt lomahetkeni\nharjaannuttaakseni häntä ulkoluvussa. Ja nyt oli hänen ilonaan suoda\nminulle hiukan helpotusta.\n\nVéroniquen tehtäviin kuului kasviksien valmistaminen ja lihan\nvastaanottaminen teurastusliikkeestä.\n\nJäykkänä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina seisoi hän vaa'an\nvieressä, jolle teurastamon apulaiset latoivat tavaransa.\n\nUsein hän kinasteli heidän kanssaan; aina oli hänen mielestään\nlihankappaleet hakattu joko liian isoja tai liian pieniä.\n\nLopuksi tuojat alkoivat syytää hänelle pahoja sanoja, ja sisar Désirée\nantoi minun toimekseni vastaanottaa heidät Véroniquen sijasta.\n\nHän saapui silti seuraavana päivänä vaa'alle, mutta minä seisoin\nsen ääressä, ja sisar Désirée näytti minulle, miten punnitseminen\ntoimitettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna toinen teurastajan-apulaisista huudahti ihmetyksestä,\nkuullessaan minun nimeni. Sisar Désirée astui lähemmä, ja minä katselin\npoikaa kummissani. Hän oli ensi kertaa asiallaan; mutta pian minä\ntunsin hänet Punaisen Hannun vanhimmaksi pojaksi. Iloissaan astui hän\nluokseni ja alkoi heti kertoa vanhemmistaan, jotka olivat viimein\nsaaneet, hyvän paikan Hävinneen Kaalamon tilalla. Hänellä itsellään\nei ollut minkäänlaista halua maantöihin, joten oli tullut kaupunkiin\nteurastusliikkeen palvelukseen.\n\nYhteen menoon jatkoi hän, että Hävinnyt Kaalamo oli ihan lähellä\nVanhaakaupunkia, ja kysyi, tunsinko minä sen; minä nyökkäsin\nvastaukseksi.\n\nHän jatkoi ja sanoi vanhempiensa olleen siellä jo useita kuukausia, ja\nettä edellisellä viikolla oli ollut isot juhlat hra Henri Desloisin\nhäiksi.\n\nKuulin vielä joitakuita sanoja, joita en oikein käsittänyt.\n\nSitte vaihtui keittiön kirkas aamuvalo mustaksi yöksi; tunsin\nlattialaakojen vajoavan aitani ja upottavan minut pohjattomaan kuiluun.\n\nTajusin vielä, että sisar Désirée riensi avukseni, mutta jo oli\nraateleva peto iskeytynyt rintaani. Se päästeli ääniä, joita minun\noli kamala kuulla; ne olivat kuin hirvittävää nyyhkinää, joka aina\nkatkesi samaan kohtaan. Sitte palasi valo, ja minä näin sisar Désiréen\nja Mélanien kasvot ylitseni kumartuneina. Molemmat hymyilivät\nhuolestuneesti ja Mélanien leveät kasvot muistuttivat suuresti sisar\nDésiréen hienoja valjuja kasvoja.\n\nKohosin istualleni vuoteellani, kovin kummastellen, että olin makuulla\nkeskipäivällä; mutta minä en noussut jalkeilleni. Pikku Punaisen Hannun\nmuisto palasi mieleeni, ja tuntikausia koetin minä tukahduttaa tuskaani.\n\nLevolle menon aikana, tullessaan huoneeseen, istuutui sisar Désirée\nvuoteeni jalkopäähän. Hän liitti kätensä jälleenkin pyhimyksen lailla\nyhteen ja sanoi minulle:\n\n\"Kertokaa minulle surustanne.\"\n\nMinä kerroin, ja oli kuin olisi jokainen lausumani sana osaltaan\nhuojentanut tuskaani. Kun olin kaikki sanonut, sisar Désirée nouti\nkirjan _Kristuksen seuraamisesta_ ja alkoi ääneensä lukea minulle.\n\nHän luki hiljaisella ja alistuvalla äänenpainolla, lausuen joitakuita\nsanoja verkalleen, ikäänkuin loppuunsa sointuvina valituksina.\n\nLähipäivinä tapailin minä Punaisen Hannun poikaa jälleen. Hän kertoili\nlisää Hävinneestä Kaalamosta, ja hänen kuvaillessaan vanhempiensa\ntyytyväisyyttä ja isännän hyväntahtoisuutta heitä kohtaan, kuvastui\nminun eteeni taaskin kunnas-talo kukoistavine puutarhoinensa ja\nkirkkaine lähteinensä, jonka puroset värihernepensaitten kätkössä\nlaskeusivat pikku jokeen.\n\nUsein puhelin siitä sisar Désiréelle, joka kuunteli minua halukkaasti.\nHän tunsi sen kaikki sopet ja loukot, ja kun hän eräänä iltana istui\nhaaveksien, ja minä kysyin syytä, vastasi hän, katse etäisyyteen\ntähdättynä:\n\n\"Kohta on kesä mennyt, ja minä ajattelen, että puutarhan puut ovat\nhedelmiä täynnä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuulla tuli paljon nunnia johtajatarta tervehtimään.\n\nKaunosilmä ilmotti heidän tulonsa kellonlyönnillä. Jokaisella lyönnillä\npujahti Véronique ulos katsomaan, kuka tulija oli, ja hänellä oli joku\nepämieluisa sana jokaisesta nunnasta, jonka hän tunsi.\n\nKerran iltapuolella kajahti taaskin kello; Véronique huudahti ovella:\n\n\"Onpa siinäkin muuan, jota ei olisi kukaan odottanut.\"\n\nJa kääntäen päänsä sisälle selitti hän meille:\n\n\"Se on sisar Marie-Aimée.\"\n\nIso liemikauha luiskahti kädestäni ja putosi kattilan pohjaan asti.\n\nMinä ryntäsin ovelle ja olin juosta kumoon Vèroniquen, joka ei tahtonut\npäästää minua ohitseen.\n\nMélanie juoksi perässäni, pidättääkseen minut:\n\n\"Elä mene\", hätäili hän, \"johtajatar näkee.\"\n\nMutta minä olin jo sisar Marie-Aiméen luona. Olin heittäytynyt häntä\nvastaan niin rajusti, että olimme olleet kaatua yhdessä.\n\nHän sulki minut kiihkeästi syliinsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja\nhän oli ihan hurmaannuksissaan.\n\nHän otti pääni käsiensä väliin ja suuteli moneen kertaan kasvojani,\nkuin olisin ollut pikku sylilapsi.\n\nHänen nunnahilkkansa kahisi kuin röyhytelty paperi, ja väljät hihat\nsolahtivat kyynärpäihin.\n\nMélanie oli oikeassa: johtajatar näki minut. Hän astui ulos kappelista\nja läheni meitä puistokujaa pitkin.\n\nSisar Marie-Aimée näki hänet; hän herkesi minua suutelemasta ja laski\nkätensä olalleni; minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäisilleen,\nestääkseni johtajatarta erottamasta minua ystävättärestäni.\n\nMolemmat katselimme nyt hänen tuloansa. Hän sivuutti meidät katsettansa\nkohottamatta, eikä näyttänyt huomaavan sisar Marie-Aiméen vakavaa\ntervehdystä.\n\nHeti hänen mentyänsä vedin sisar Marie-Aiméen meidän vanhalle\npenkillemme. Hän epäröitsi vähän ja sanoi:\n\n\"On kuin kaikki odottaisi meitä valmiina.\"\n\nHän istuutui lehmukseen nojautumatta, ja minä polvistuin ruohikolle\nhänen jalkoihinsa.\n\nHänen silmistään oli säteily poissa; tuntui siltä, kuin olisivat niiden\nvärit häipyneet, ja hänen kasvonsa, nuo hienot kasvot, olivat ikäänkuin\npienentyneet ja vetäytyneet hilkan syvyyteen. Valkea etumus ei enään\nkaareutunut rinnan yli kuten ennen, ja käsissä näkyi sinisiä suonia.\n\nHänen katseensa kiintyi hetkeksi tutun kamarin ikkunaan, siirtyi sitten\nlehmuskujia pitkin, kiersi avaran nelikulmaisen pihan, ja kun se\npysähtyi johtajattaren asuintaloon, pääsi hänen huuliltansa hiljainen\nsoperrus:\n\n\"Meidän tulee antaa muille anteeksi, jos tahdomme itsellemmekin\nannettavan.\"\n\nHänen katseensa palasi minuun ja hän huokasi:\n\n\"Silmäsi ovat suruiset.\"\n\nHän hiveli kämmenillään silmiäni kuin tahtoen pyyhkäistä jotakin, mikä\nei häntä miellyttänyt: ja pitäen niitä ummessa sopersi hän taaskin:\n\n\"Monet kärsimykset meitä kohtaavat!\" Hän veti kätensä pois, laskeakseen\nne minun käsiini, ja herkeämättä minua katsellen puheli hän\nrukoilevasti:\n\n\"Rakas tyttöseni, kuule minua: älä milloinkaan rupea nunna-poloiseksi!\"\n\nHän huokasi syvään kuin mennyttä kaihoten ja jatkoi:\n\n\"Meidän mustanvalkea vaatetuksemme julistaa meille, että me olemme\nvoimallisia ja valoisia olentoja, ja kaikki kyyneleet vuotavat\nedestämme, kaikki kärsimykset etsivät meiltä lohdutusta. Mutta meistä\nja meidän kärsimyksistämme ei kukaan välitä; on kuin ei meillä olisi\nkasvoja.\" Sitte hän puhui tulevaisuudesta ja sanoi:\n\n\"Minä olen nyt lähdössä sinne johon lähetyssaarnaajat menevät. Siellä\nasun rakennuksessa, joka on kauhua täynnä; alituiseen on minulla siellä\nsilmieni edessä kaikki mahdollinen rumuus ja rujous!\"\n\nKuuntelin hänen äänensä syvää sointua. Siinä uhkui intoa, kuin olisi\nhän itsensä kyllin voimakkaaksi ottamaan kaikki mailman kärsimykset\nkantaaksensa.\n\nHänen sormensa irtausivat minun sormieni lomasta. Hän silitti niillä\nposkiani, ja hänen äänensä kävi hyvin helläksi, kun hän sanoi:\n\n\"Kasvojesi puhtaita piirteitä en ikänäni unohda.\"\n\nJa kohottaen katseensa ylitseni lisäsi hän:\n\n\"Jumala on meille antanut muistin, eikä kenenkään vallassa ole ottaa\nsitä pois meiltä.\"\n\nHän nousi penkiltä; minä saatoin häntä ulos käytävälle asti, ja kun\nKaunosilmä oli sulkenut raskaan portin hänen perässänsä, kuuntelin minä\nsen kumeaa kaikua vielä kauvan.\n\nSinä iltana sisar Désirée tuli kamariimme tavallista myöhemmin. Hän oli\nottanut osaa erityisiin esirukouksiin sisar Marie-Aiméen edestä, joka\noli lähtemässä pitaalitautisten siirtolaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi palasi vielä kerran.\n\nSisar Désirée oli heti huomannut minun lukuhaluni; hän toi minulle\nvähin erin sisarten koko kirjaston.\n\nNe olivat enimmäkseen lapsekkaita kirjoja, joita lueskellessani\nkääntelin useampia sivuja kerrallaan. Matkakertomukset olivat\nmielilukemistani, ja niitä ahmin yölampun hämyssä yökaudet.\n\nSisar Désirée torui minua heräillessään, mutta niin pian kun hän oli\njälleen nukahtanut, otin taas kirjani esille.\n\nVähitellen oli sydämellinen ystävyys liittänyt meidät toisiimme.\nValkeata esirippua ei enään öisin ollut erottamassa vuoteitamme;\nkeskinäinen ujostelumme oli mennyt menojaan, ja kaikki ajatuksemme\nolivat yhteisiä.\n\nHäntä elähytti ainiaan häiriintymätön hyväntuulisuus.\n\nYksi ainoa kiusa tuntui hänellä olevan elämässään: nunnanpuku. Hän piti\nsitä raskaana ja epämukavana; usein hän virkkoi väsyneesti:\n\n\"Pukeutuessani tuntuu minusta siltä, kuin joutuisin huoneeseen, joka on\naina pimeä.\"\n\nIltasin hän riisui hyvin joutuin ja oli kerrassaan onnellinen\npäästessään yöpuvussa sipsuttelemaan lattialla.\n\nHän sanoi hieman nyreissään:\n\n\"Alanhan minä tulla toimeen, mutta ensi aikoina raappi hilkka poskiani\nja puku painoi olkapääni kumaraan.\"\n\nKeväällä hän alkoi yskiä.\n\nSe oli hiljaista, kuivaa yskää, joka kuului vain tuolloin tällöin.\n\nHänen pitkä ja solakka ruumiinsa näytti vielä hennommalta. Kaiken\nhyväntuulisuutensa hän edelleenkin säilytti; hän valitti vain, että\npuku kävi yhä painavammaksi.\n\nEräänä toukokuun yönä hän nukkui rauhattomasti ja uneksi ääneensä.\n\nOlin lukenut kaiken yötä ja huomasin vasta yht'äkkiä, että aamu\nhämärsi. Sammutin yölampun ja yritin vielä vähän nukahtaakin.\n\nOllessani juuri uneen vaipumaisillani alkoi sisar Désirée puhella:\n\n\"Avatkaa ikkuna, tänään hän tulee!\"\n\nLuulin hänen taaskin puhuvan unissaan, mutta hän toisti selkeällä\näänellä:\n\n\"Avatkaa ikkuna, hänen astuaksensa sisälle!\"\n\nMinä nousin ylös varmistuakseni siitä, että hän nukkui. Mutta minä\nnäin hänen istuvan vuoteellaan. Hän oli heittänyt syrjään peitteensä\nja avasi yömyssynsä nauhoja. Hän otti myssyn päästänsä ja viskasi sen\nvuoteensa jalkopäähän; sitte hän pudisti päätänsä, niin että lyhyet\nkiharat valahtivat otsalle, ja silloin tunsin Désirée Jolyn.\n\nHiukan peljästyneenä nousin ylös; hän kertasi:\n\n\"Avatkaa ikkuna, hänen astuakseen sisälle!\"\n\nMinä avasin ikkunan selki seljälleen, ja kääntyessäni takaisin kohotti\nsisar Désirée yhteen liitetyt kätensä nousevaa aurinkoa kohti ja sanoi\näkkiä heikentyneellä äänellä:\n\n\"Olen pannut pukuni pois, en jaksanut enää.\"\n\nHän oikaisihe levollisesti, eikä hänen kasvoillaan enään ollut liikettä.\n\nPidättelin hengitystäni kauvan, kuullakseni hänen hengittävän; sitte\nhengähdin pitkään kuin olisi puhallukseni pitänyt hänenkin rinnassaan\nelvyttää eloa.\n\nMutta lähempää tarkastaessani näin minä, että hän oli jo huokaissut\nviimeisen hengähdyksensä. Hänen suuret avoimet silmänsä näyttivät\nkatselevan auringon sädettä, joka kiiti pitkänä nuolena häntä kohti.\n\nPääskyset pujahtelivat edestakaisin ikkunan editse huudahdellen\niloisesti kuin tyttölapset, ja korvissani humisi ääniä joita en ollut\nennen kuullut.\n\nKohotin pääni makuusuojan ikkunoita kohti siinä toivossa, että kenties\njoku saisi kuulluksi, mitä minulla oli sanottavaa.\n\nMutta katseeni kohtasi ainoastaan korkean tornikellon taulun, joka\ntuntui katselevan kamariin lehmuksien ylitse; sen osottaja näytti\nviittä. Silloin vedin peitteet sisar Désiréen ylle ja läksin soittamaan\naamukelloa.\n\nMinä läppäyttelin pitkään; kajahdukset värjyivät kauvas, kauvas! Ne\nkiersivät sinne, minne sisar Désirée oli mennyt.\n\nSoittelin kauvan, sillä minusta tuntui kuin julistaisi kello mailmalle,\nettä sisar Désirée oli kuollut.\n\nSoittelin siitäkin syystä, että toivoin hänen vielä kerran kumartavan\nkauniit kasvonsa ikkunaan, huutaakseen minulle:\n\n-- Riittää! riittää!\n\nMélanie tempasi yht'äkkiä nuoran kädestäni. Kieli heilahti harhaan ja\nkello särähti valittaen.\n\nMélanie sanoi minulle:\n\n\"Oletko järjiltäsi! Runsaan neljännestunnin olet soittanut.\"\n\nMinä vastasin:\n\n\"Sisar Désirée on kuollut.\"\n\nVéronique tuli meidän kanssamme huoneeseen. Hän huomasi, että valkea\nesirippu ei enään erottanut vuoteitamme, ja huomautti halveksivasti,\nkohottaen olkapäitään, että oli häpeällistä nunnan antaa nähdä\nhiuksensa.\n\nMélanie pyyhkieli sormellaan pois jokaisen poskille herahtelevan\nkyyneleen. Hänen päänsä kallistui sivulle vielä enemmän, ja hiljaisesti\nsanoi hän minulle:\n\n\"Hän on vielä sievempi kuin ennen.\"\n\nAurinko valaisi nyt koko vuoteen kirkkaasti ja peitti kuolleen\nsyleilyynsä.\n\nKoko päivän vietin hänen luonaan.\n\nMuutamia nunnia kävi kuollutta katsomassa. Eräs heistä peitti kasvot\nvalkealla liinalla, mutta minä siirsin sen pois heti kun hän oli\nlähtenyt.\n\nMélanie tuli valvomaan yön kanssani. Suljettuaan ikkunan sytytti hän\nison lampun, jotta sisar Désiréen ei tarvitsisi taas katsella pimeään,\nsanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan päivää myöhemmin tuli Kaunosilmä keittiöön. Hän tuli\nilmottamaan minulle, että minun piti valmistautua lähtemään vielä\nsamana päivänä. Hänellä oli kourassaan kaksi kultarahaa, jotka hän\nlaski lieden kulmalle vierekkäin; sormenpäällään niitä koskettaen sanoi\nhän:\n\n\"Johtajatar-äitimme antaa teille neljäkymmentä frangia.\"\n\nEn tahtonut poistua hyvästelemättä Colettea ja Ismérietä, jotka olin\nusein nähnyt nurmikon toisella puolella.\n\nMutta Mélanie vakuutti minulle, ett'eivät he tunteneet minua kohtaan\nmuuta kuin halveksumista.\n\nColette ei käsittänyt miten minä en vielä ollut naimisissa, ja Ismérie\nei voinut antaa minulle anteeksi, että rakastin sisar Marie-Aiméeta.\n\nMélanie saattoi minua portille asti.\n\nKulkiessani vanhan penkin ohi huomasin sen toisen jalan murtuneen, ja\npenkin toisesta päästään vaipuneen ruohikkoon.\n\nPortilla kohtasin ankara-katseisen naisen. Mahtipontisesi sanoi hän\nminulle:\n\n\"Minä olen sisaresi.\"\n\nEn enään tuntenut häntä.\n\nKaksitoista vuotta oli kulunut eroamisestamme.\n\nTuskin olimme kadulle päässeet, kun hän pysähdytti minut käsivarteeni\ntarttuen ja kysyi äänellä, joka oli yhtä kova kuin hänen silmänsäkin,\npaljonko minulla oli rahaa.\n\nNäytin hänelle vasta saamani kaksi kultarahaa.\n\n\"Siinä tapauksessa\", jatkoi hän, \"sinun on parempi jäädä kaupunkiin,\nmissä helpommin saat itsellesi paikan.\"\n\nKävellessämme edelleen ilmotti hän olevansa naimisissa erään lähiseudun\nmaanviljelijän kanssa, huomauttaen ett'ei hän tahtonut toimittaa\nitselleen mitään kiusaa minun takiani.\n\nOlimme saapuneet rautatieaseman edustalle.\n\nHän veti minut mukanaan asemasillalle auttaakseen häntä muutamien\nmyttyjen kantamisessa; hän sanoi minulle hyvästi, juna lähti\nliikkeelle, ja minä jäin seisomaan ja katselemaan sen loittonemista.\n\nMelkein samalla hetkellä seisahtui toinen juna kohdalleni. Virkailijat\njuoksentelivat asemasillalla huutaen:\n\n\"Parisiin matkustavaiset, toiselle raiteelle!\"\n\nSamalla hetkellä näin minä edessäni Parisin korkeine rakennuksinensa,\njotka olivat kaikki niinkuin palatseja ja joiden katot olivat niin\nkorkealla, että ne koskettivat pilviä.\n\nMuuan nuori virkamies tölmäsi minuun ohi mennessään; hän seisahtui\neteeni kysyen:\n\n\"Parisiinko matkustatte, neiti?\"\n\nTuskin epäröitsinkään, ennenkuin vastasin:\n\n\"Niin, mutta minulla ei ole lippua.\"\n\nHän ojensi kätensä.\n\n\"Antakaahan tänne\", kehotti hän, \"minä käyn ostamassa.\"\n\nLuovutin hänelle toisen kolikkoni, ja hän lähti juoksemalla.\n\nMinä pistin hänen tuomansa matkalipun ja muutamat pikku rahat sekaisin\ntaskuuni, astuin raiteen yli hänen opastuksellaan ja nousin kiireesti\njunaan.\n\nNuori virkailija jäi hetkiseksi seisomaan vaununosaston oven eteen;\nsitte hän poistui, kääntyen vielä kerran katsomaan. Hänellä oli, kuten\nHenri Desloisilla, lempeät silmät ja vakavat kasvot.\n\nVeturi vihelsi ensimäisen kerran. Se tuntui minusta ikäänkuin\nvarotukselta. Ja kun juna lähti minua viemään pois, kuului toinen\nvihellys, ja se oli niinkuin pitkä, kirkas huuto.\n\n\n\n"]