[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMcAjpQ70jZj8M33u2NKIgIlF1mKlj_b_Rii9pEu0K-I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2497,"Sairaanhoitajan maailmasta","Mannerheim, Sophie",1863,1928,"2497-mannerheim-sophie-sairaanhoitajan-maailmasta","2497__Mannerheim_Sophie__Sairaanhoitajan_maailmasta",null,"muistelmat",[],[],"fi",1920,11878,77675,false,65268,[22,23],"Mannerheim, Sophie, 1863-1928","Nurses -- Biography",[25,26],"Biographies","Health & Medicine","\"Sairaanhoitajan maailmasta\" by Sophie Mannerheim is a collection of memoirs written in the early 20th century. The book presents a poignant exploration of life within a hospital setting, focusing on the experiences of the nursing staff and their interactions with patients, particularly children and their hardships during challenging times.\"  The opening of the memoir introduces the author reflecting on her decision to share her memories, emphasizing how the perspective of those living within hospital walls differs from those outside. She describes the impact of war and the emergence of \"war babies,\" whose lives intertwine with the narratives of the ill and the suffering. The narrative begins with a vignette about Leslie, a war baby brought to the hospital, and his encounter with a mysterious young woman claiming to be connected to his deceased mother. This sets the stage for a series of touching and personal stories about the lives of both the patients and their caregivers, highlighting the themes of loss, resilience, and compassion in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],263,"Sophie Mannerheimin muistelmateos kertoo hänen kokemuksistaan ja havainnoistaan sairaanhoitajan työssä. Kirja sisältää kuvauksia muun muassa opiskeluajasta Lontoossa buurisodan aikana sekä kohtaamisista potilaiden ja kuoleman kanssa sairaalan arjessa.","Sophie Mannerheimin 'Sairaanhoitajan maailmasta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2497 E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","SAIRAANHOITAJAN MAAILMASTA\n\nKirj.\n\nS. MANNERHEIM\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1920.\n\n\n\n\n          Tytöilleni\n      omistan nämä muistelmat.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\nSotalapsi\nGeorgie\nBlanche\nVakuutuslapsi\nN:o 23\nVapaapäivä\nJoulu Englannissa\nAlbert\nKaksi hätäkastetta\nPikku Matti\nFrans\nPieni tyttö\nKolme rukiinjyvää\n\n\n\n\nEsipuhe\n\n\nKun kauan epäröityäni päätin julkaista nämä vaatimattomat muistot,\ntein sen pääasiallisesti ajatellen sitä ahtaampaa piiriä, jolle\nne ovat omistetut. Niille ihmisille, joiden elämä kuluu sairaalan\nseinien sisäpuolella, näyttää nimittäin elämä ilmiöineen jonkun verran\ntoisenlaiselta kuin sellaisille, jotka elävät ulkopuolella. Heille on\nkuolema usein nähty vieras, ja se kadottaa siten osaksi peloittavat\nominaisuutensa, voipa välistä saapua rakkaana ja kaivattuna ystävänäkin.\n\nSentähden ei tuntune oudolta, että se usein häämöttää seuraavilla\nlehdillä, varsinkin kun otetaan huomioon, että juuri ne tapaukset,\njotka muistossa säilyvät päättyneenä kokonaisuutena, ovat ne, joille,\nennenkuin ne ainiaaksi muistosta häipyvät, mieluimmin tahtoisi antaa\nhiukan eloa ja väriä kertomalla ne muille.\n\nKirurginen Sairaala 25/X 1920\n\nTekijä.\n\n\n\n\nSotalapsi\n\n\nPalvelukseni oppilaana sairashuoneessa Lontoossa sattui samaan aikaan\nkuin sota buureja vastaan.\n\nSota-innostus oli silloin ihmeellisen yleinen, ja niitä vapaaehtoisten\njoukkoja, jotka ensimmäisten englantilaisten vastoinkäymisten jälkeen\nlähtivät vahvistamaan Etelä-Afrikassa toimivaa armeijaa, tervehdittiin\nriemuhuudoin heidän kulkiessaan Lontoon katuja.\n\nMuistan erään aamun, jolloin me, jotka työskentelimme lastenosastolla,\näkkiä jätimme kaiken käsistämme ja ryntäsimme ulos parvekkeelle\nhuiskuttamaan vapaaehtoisille, jotka kulkivat ohitse sytyttävän soiton\ntahdissa. Moni meistä tunsi jonkun tai joitakuita niistä, jotka nyt\nlähtivät sotaan, ja sydäntä kalvoi ajatellessa, että moni heistä\nvarmaankaan ei koskaan palajaisi.\n\nSe sota-innostus, joka silloin valtasi kaikki miehet Englannissa, ei\njättänyt naisiakaan välinpitämättömiksi, ja silloin, niinkuin nytkin,\nsuorastaan rynnättiin niihin toimistoihin, joissa sai ilmoittautua\nsairaanhoitajattareksi. Sekä hienoston naiset että muut pukeutuivat\nvaatettavaan sairaanhoitajatarpukuun ja matkustivat sotanäyttämölle.\nMuutamia vei sinne seikkailunhalu, toisia varmaankin jalommat\nvaikuttimet, ja muutamista näistä hoitajattarista oli varmaankin\ntodellista hyötyä heidän synnynnäisen käytännöllisen älynsä vuoksi.\n\nJa moni heistä kohtasi myös tiellään seikkailun, jota oli hakenut,\nsillä sota-aikoina tapahtuu sellainen ihme, että samalla kuin maa\npeittyy tuleen ja vereen, ja elämä ja kuolema seisovat rinnakkain käsi\nkädessä, on rakkaus usein vieressä kolmantena, ja ne kukat, jotka se\nnuoruuden innossa ojentaa, tuntuvat vain saaneen ihanamman kukoistuksen\nja hurmaavamman tuoksun siitä verenkastamasta maasta, jossa ne ovat\nkasvaneet.\n\nJa siten syntyy uutta elämää sinne, missä kuolema äsken teki kulkuaan.\nMoni pieni \"sotalapsi\" syntyi näihin aikoihin maailmaan tullakseen\nlohduttajaksi surussa jälkeen hänen, joka oli mennyt sinne, mistä ei\nkukaan palaja.\n\nMutta toisten pikku raukkojen täytyi syntyä salassa, heidän täytyi\npysyä tuntemattomina, eivätkä saaneet läsnäolollaan muistuttaa äitiään\nsiitä, mikä ihmisten mielestä olisi ollut anteeksiantamaton harha-askel.\n\nSellainen pieni sotalapsi oli Leslie.\n\nHänet toi eräänä päivänä sairaalaan vanha nainen, joka oli tullut\nlapsen kanssa koko matkan Etelä-Afrikasta.\n\nLapsi oli silloin viiden kuukauden ikäinen, terve ja erinomaisen kaunis\npienokainen, jonka ainoana vikana olivat synnynnäisesti epämuodostuneet\njalat.\n\nHänen kapioittensa hienous hämmästytti meitä, samoin kuin se\nhuolenpito, millä kaikki oli kokoonpantu. Ja pari päivää hänen tulonsa\njälkeen kävi sairaalan rahastonhoitajan luona vanha lakimies, joka\njätti rahasumman maksuksi siitä ajasta, jonka Leslien piti viettää\nluonamme, sekä toisen suuremman summan, jotta hän sitten sairaalan\nvälityksellä pääsisi johonkin lastenkotiin.\n\nSamalla vanha herra ilmoitti, ettei Lesliellä ollut enempää avustusta\nodotettavana, sekä että hänen vanhempansa olivat kuolleet.\n\nKenties se oli totta. Kenties hänen vanhempansa olivat kuolleet. Mutta\nkuka sitten oli se hieno, mustiinpuettu nuori nainen, joka eräänä\npäivänä vanhemman seuralaisen saattamana ilmestyi lastenosastolle.\n\nHe ilmoittivat olleensa Leslien kuolleen äidin hyviä ystäviä ja\ntahtoivat sen vuoksi nähdä poikaa. Mutta ystävättärensä kuoleman\ntuottama kaipausko oli tehnyt hänen suloiset, harson peittämät kasvonsa\nniin kalpeiksi ja maalannut tummat varjot hänen ihmeellisen ihanien,\nharmaansinisten silmiensä alle -- Leslien silmien!\n\nHe tulivat luoksemme eräänä päivänä lasten päivällisten jälkeisenä\nlepohetkenä. \"Sisar\" istui tapansa mukaan ja selitti pöydän ympärillä\ntyöskenteleville oppilailleen kaikenkaltaista, mikä koski työtämme, kun\nsamassa huomasimme molemmat vieraat naiset salin ovessa.\n\nHeidän pyynnöstään veimme heidät sen pienen vuoteen ääreen, jossa\nLeslie juuri oli herännyt rusottavin poskin ja nyt suurin kummastunein\nsilmin tarkasteli vieraita.\n\n\"Saanko nostaa hänet sängystä?\" kysyi vieno ääni, ja kun hän oli\nsaanut siihen luvan, kiertyivät nuoren naiset kädet lapsen ympäri, ja\npoika sylissä hän sitten istui aivan hiljaa vuoteen vieressä, hänen\nseuralaisensa tehdessä tuttavuutta muiden lasten kanssa.\n\nMitähän hän mahtoikaan kuiskata pienen lapsen korvaan painaessaan\nkasvonsa hänen vaaleakiharaista päätään vastaan? Kenties hän pyysi\nanteeksi jonkun puolesta, joka tahtomattaan oli lasta kohtaan\nrikkonut, ehkä hän rukoili Jumalan siunausta pienelle hyljätylle lapsi\nraukalle. Kenkään ei tunne niitä hiljaisia viestejä, jotka tällä\nhetkellä kulkivat näiden kahden välillä. Mutta kun hän vihdoinkin,\npantuaan Leslien takaisin pieneen sänkyynsä, nousi lähteäkseen, oli\nhän kuolonkalpea ja horjui niin, että toisen naisen täytyi häntä käsin\ntukea.\n\nJa siinä kaikki, mitä Leslie raukka sai tietää niistä ihmisistä ja\nsiitä maailmasta, johon hän oikeastaan kuului. Se kova laki, jonka\nnimi on \"ihmisten tuomio\", riisti häneltä oman äitinsä, ja äidiltä\nsen pienen lemmikin, jonka suloinen läheisyys olisi antanut hänelle\ntakaisin osan sitä onnea, jota hän ennen oli kokenut.\n\nKun Leslien jalkojen leikkaus oli tapahtunut, joutui hän lastenkotiin,\njossa ehkä moni muukin sotalapsi löysi turvapaikan, ja jonka näille\npienille raukoille täytyi korvata onnellinen koti ja hyvät, hellät\nvanhemmat.\n\n\n\n\nGeorgie\n\n\nSinertävän kalpea iho, jonka alta suonien verkko selvästi näkyi, sääret\nja käsivarret kuin luurangolla, ja vatsa pöhöttynyt, katse sammunut ja\nhengitys läähättävä.\n\nSellainen oli ulkonainen kuva Georgiesta yhdeksänkuukautisena, kun\nhänet eräänä syysiltana toivat sairaalaan hänen arvoisat vanhempansa,\njoista isä oli 17 ja äiti 15 vuoden ikäinen.\n\nNäin aikaiset avioliitot eivät Englannissa kuulu laisinkaan\nharvinaisuuksiin, ja Georgien vanhemmat oli kyllä pappi asianomaisesti\nvihkinyt.\n\nPieniltä ja miltei keskenkasvuisilta he kuitenkin näyttivät, eivätkä\nhe myöskään olleet jättäneet vahvaa ruumiinrakennetta perinnöksi\npojalleen, jonka hento elämä nyt lepatti kynttilänliekin tavoin.\nHänellä oli nimittäin ankara keuhkotulehdus. Georgie raukka, me\npeitimme hänet varovasti pieneen, valkoiseen sänkyyn ja vakuutimme\nvanhemmille, että hän saisi parhaimman mahdollisen hoidon.\n\nJa sitten alkoi taistelu Georgien elämästä, taistelu, josta tuskin\nuskalsimme odottaa voittoisaa tulosta, mutta jossa saimme parhaimman\nliittolaisen Georgiesta itsestään. Sillä hän oli miltei peloittavan\nviisas, ja hänen aivonsa, jotka olivat suljetut pääkalloon, jonka laki\nei tahtonut kasvaa umpeen, näyttivät työskentelevän paljon paremmin\nkuin toisen samanikäisen lapsen.\n\nHyvin pian hän tottui vetämään ylös paitansa ja työntämään syrjään\nsänkyvaatteet, kun kääre oli pantava. Hän seurasi katseellaan omaa\nhoitajatartaan, minne tämä menikin, ja nälissään hän ei toisten lasten\ntavoin huutanut, vaan kohdattuaan hoitajattaren katseen hän hyvin\narvokkaalla ja kuvaavalla liikkeellä vei käden suuhunsa. Nopeasti\nhän myöskin oppi käyttämään happikaasukonetta, ja kun hän tunsi\nhengenahdistusta, saattoi nähdä pienen luurankomaisen käden hapuilevan\nkoneen imuketta, jonka hän sitten huolellisesti vei suuhunsa.\n\nOlihan luonnollista, että sellainen ihmelapsi voittaisi hoitajattarien\nihailun ja rakkauden. Sentähden suru olikin suuri, kun taistelu\nGeorgien elämästä päättyi tappioon, ja hän eräänä varhaisena aamuna,\nauringon ensimmäisten säteitten kullatessa sairaalaan näkyvää\nWestminster Abbeyn torninhuippua ja parlamenttitalon kellon lyödessä\nviisi, veti viimeisen korisevan henkäyksensä tässä maailmassa ja jätti\njälkeensä raihnaisen pienen ruumiinsa, jonka hoitajattaret rakkaudella\nja hellällä huolella vaatettivat ja koristivat kukilla ja vehreällä.\n\nVähän myöhemmin samana aamuna, kun työ oli kiireisin, näkyi joku salin\novella. Muuan hoitajattarista katsoi ylös ja tunsi, pisto sydämessään,\nGeorgien pikku isä-raukan, joka pahaa aavistamatta seisoi siinä\npyöreäin poikamaisten kasvojen ystävällisesti hymyillessä.\n\nVelvollisuutensa mukaan hoitajatar jätti työnsä valmistaakseen häntä\nmahdollisimman varovaisin sanoin siihen, mikä oli tapahtunut.\n\n\"Vai niin, onko Georgie kuollut, Nurse\", kuului odottamaton vastaus,\n\"voi, älkää olko suruissanne, meille syntyi toinen viime yönä.\"\n\n\n\n\nBlanche\n\n\nKirkkaana kuin enkelin hahmo säilyy hänen muistonsa niiden sydämissä,\njotka tunsivat hänet. Ja kuitenkin hän oli vain pieni nelivuotias\ntyttönen, jolla oli laajalti levinnyt luumätä yläleuassaan. Pieni\nLontoon köyhäinkorttelin tyttönen, jonka äiti oli karannut erään miehen\nmukana, kun hänen oma miehensä oli hänet jättänyt. Eräs naapuri, joka\ntahtoi pelastaa tytön joutumasta köyhäintaloon, oli ottanut molempien\nhylkäämän lapsen huostaansa. Tämä naapuri, vanha mies, jonka vaimo\nmakasi halvattuna vuoteessa, palveli tarjoilijana eräässä yökahvilassa,\nyhdessä noista omituisista Lontoon pesistä, jotka avataan illoin\nsulkeakseen taas aamuisin ovensa.\n\nPienellä Blanche raukalla oli ollut vaikea leikkaus kestettävänä, kun\nvioittunut osa leuasta poistettiin, ja kääreitten vaihto oli niin\ntuskallinen, että hänen \"tohtorinsa\", nuori kandidaatti, itsekin kärsi,\nkun hänen täytyi niin kiduttaa lasta. Blanche tiesi aina, mikä hänellä\noli kestettävänä, ja nähdessään tohtorin, täyttyivät hänen silmänsä\nkyynelistä, niin urhoollisesti kuin hän koettikin niitä vastustaa.\nMutta kun kääreet oli vaihdettu, ojentui sängystä pieni laiha käsi, ja\nkuiskaten \"kiitos tohtori\" hän osoitti, että hän ei ollut suuttunut,\nvaan ymmärsi, että kärsimys oli tarkoitettu auttamaan häntä.\n\nVälistä se oli niin liikuttavaa, että nuori lääkäri tuskin jaksoi sitä\nkestää, ja hänen vapisevat huulensa, kääntäessään nopeasti kasvonsa\npoispäin, osoittivat etteivät hänen tunteensa olleet vielä ennättäneet\nruostua.\n\nYöhoitajatar lastenosastolla, jossa pieni Blanche oli hoidettavana,\njoutui myös tekemisiin hänen kasvatusisänsä kanssa. Hän pani merkille,\nettä joka yö muuan mies varjon tavoin häämötti osaston ovella. Ensi\nkerran nähdessään miehen, hän lähestyi tätä ja sai kysymykseensä\nvastaukseksi, että mies oli Blanchen kasvatusisä. Joka yö oli hänellä\ntunnin lomahetki ateriaa varten, ja hän käytti sitä hyväkseen\ntullakseen katsomaan, miten Blanchen laita oli.\n\n\"En tahdo häiritä\", hän sanoi, \"enkä mitenkään tahdo herättää tyttöä,\nmutta tahtoisitteko näyttää minulle, missä hänen sänkynsä on, jotta\ntietäisin, minnepäin minun pitää katsoa, niin olisin teille hyvin\nkiitollinen, Nurse.\"\n\nJa niin hän tuli sitten joka yö ja katseli sinnepäin, missä hänen\nlemmikkinsä, hänen köyhän elämänsä auringonsäde lepäsi, ja sitten\nhän palasi takaisin kapakkaan tarjoilemaan sen juopuneille vieraille\nenemmän väkijuomia.\n\nKolme viikkoa Blanchen kärsimykset kestivät. Sinä yönä, jona hän\nkuoli, oli hän jo illalla niin heikko, että hoitajatar päätti antaa\nkasvatusisän tulla hänen luokseen.\n\nLapsi raukka makasi puoleksi horroksissa, kun Nurse vei vanhuksen hänen\nvuoteensa luokse, mutta kun valo sytytettiin, avasi hän silmänsä.\nJa ken tämän näki, ei koskaan voinut unohtaa sitä katsetta, jonka\nlapsi loi näihin vanhoihin ryppyisiin, vuoteensa yli kumartuneisiin\nkasvoihin. Hänen silmissään ilmeni sellainen voitonriemuinen onni,\nkun hän ojensi käsivartensa ja kietoi ne vanhuksen kaulaan, että\nhoitajatar ei voinut sitä katsella, vaan kääntyi pois, kun Blanche sen\nvanhan ystävän sylissä, jolle hän oli antanut nelivuotiaan sydämensä\nkiitollisuutta uhkuvan rakkauden, onnellisena siirtyi ikuisuuteen.\n\n\n\n\nVakuutuslapsi\n\n\n\"Nurse\", sanoi yövahtimestari, \"lastenosastolle on tuotu uusi lapsi.\nSe on _vakuutuslapsi_\", lisäsi hän hiljemmin ja katsoi merkitsevästi\nminuun.\n\nOi, tiesinhän niin hyvin, mitä se merkitsi. Meillä oli ollut niin\nmonta sellaista pientä raukkaa, jotka kuolevina tuotiin meille, jotta\nvanhemmat saisivat sairaalasta kuolintodistuksen -- jotta sitten\nsaisivat nostaa henkivakuutuksen. Sentähden en suinkaan mennyt kevein\nsydämin uutta potilasta vastaan, koska hyvin tiesin, että se teko, joka\nnyt yön pimeydessä suoritettiin loppuun, varmasti kuului niihin, jotka\neivät sietäneet päivänvaloa.\n\nKun sain lapsen syliini ja tunsin, miten kylmät ja jäykät sen pienet\njäsenet olivat, oli ensimmäinen ajatukseni, että vanhemmat tällä kertaa\nolivat tulleet vähän liian myöhään, ja että heidän uhrinsa jo oli\nkuollut. Lähempi tutkimus osoitti kuitenkin, että lapsi vielä hengitti,\nvaikkapa hyvin heikosti. Mutta ylen laiha, äärettömän likainen ja\nhuonosti hoidettu tuo pieni raukka oli.\n\nSillä aikaa kuin oppilas juoksi hakemaan kuumia pulloja ja lämmintä\nvettä kylpyä varten, istuin minä lapsi sylissäni ja koetin saada\nvanhemmilta lähempiä tietoja.\n\nHe ilmoittivat nimen ja osoitteen. Lapsi oli viime viikkoina ollut\nkivulloinen ja laihtunut. Mutta eihän sille mitään voinut, ja mitäpä\napua olisi ollut lääkärille menostakaan. Johnnie kuolisi tietysti\nsamoin kuin Rosie ja Mary ennen häntä.\n\n\"Ja eihän siinä ole mitään suremista\", sanoi isä, jonka epävarmat\nliikkeet ja viinalle tuoksahtava hengitys ilmaisivat, missä hän\nviimeksi oli oleskellut. \"Köyhien elämä ei ole niin helppoa, ja\nlapsille on kyllä paras kuolla aikaisin ja päästä pois kurjuudesta.\"\n\nPuettuna sulkakoristeiseen hattuun ja saaliin, joka on melkein hänen\nluokkansa Lontoon naisten \"virkapuku\", seisoi äiti vaieten miehensä\nvieressä. Mutta hänenkin katseensa ja hengityksensä osoittivat, että\nhän samoin kuin mieskin oli käynyt kapakassa, ennenkuin he rohkenivat\ntulla sairaalaan.\n\n\"Huomenna tulemme sitten hakemaan kuolintodistusta.\" Näin sanoen\npoistui tuo arvon pariskunta. Samassa kuuluivat käytävästä tutut,\nvarmat askeleet, ja apulaislääkärimme tohtori Russellin tarmokas pieni\nvartalo näyttäytyi salin ovesta.\n\nPari lyhyttä kysymystä, ja hän oli selvillä asiasta.\n\n\"Kirotut roistot!\" huudahti hän, katsoen molempien heittiöitten\njälkeen, \"mutta me pelastamme lapsen, eikö niin, Nurse?\"\n\nJa heittäen takin yltään ryhtyi lääkäri työhön, herättääkseen pienen\npuoleksi sammuneen elämän uudelleen.\n\nKoetettiin kaikkia keinoja: hierontaa spriillä, kuumia pulloja,\nlämmitettyjä peittoja, lämmintä maitoa, kamferiruiskutuksia.\n\nEnsin lapsi ei tahtonut ottaa mitään vastaan. Hänen lasimainen\nkatseensa oli ylöspäin käännetty, ja luuli melkein näkevänsä, miten se\noli särkymäisillään. Mutta sikäli kuin lämpö palasi hänen ruumiiseensa,\nrupesi valtimo lyömään vähän vahvemmin, ja viimeinkin sain pikku raukan\nmyös nielaisemaan muutaman pisaran maitoa. Sepä vasta oli ilo!\n\n\"Nälkähän se tässä tapauksessa olisi ollut kuoleman syynä\", sanoi\ntohtori Russell. \"Mitähän he olisivat pitäneet siitä selityksestä\nkuolinilmoituksessa. Mutta nyt ei sellaista ilmoitusta tarvitakaan.\nKatsokaahan pientä poikavekaraa, hän potkii jo ja puristaa kättään.\nIhmekö se onkaan! Minä tekisin samoin hänen sijassaan. Purista sinä\nvain nyrkkiäsi niille roistoille, jotka tahtoivat ottaa henkesi,\nelämäsi, jonka ensin olivat sinulle antaneet. Mutta me pelastamme\nsinut, Johnnie, eivätkä he enää saa sinua käsiinsä, kiduttaakseen\nsinua.\"\n\nAamun kalpea sarastus rupesi jo tekemään sähkövalon tarpeettomaksi, kun\ntohtori Russell viimein veti alas paidanhihansa, puki takin ylleen ja\niloisesti päätään nyökäten jätti meidät. Ja Johnnie makasi ateriansa\njälkeen ja nukkui pienessä valkoisessa vuoteessaan niin levollisesti ja\nrauhallisesti, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, että nyt hänen ei enää\ntarvinnut peljätä, sillä hän oli saavuttanut sataman, josta ei kukaan\nvoinut karkoittaa häntä kärsimyksiin ja puutteeseen.\n\nJa niin kävikin Johnnielle.\n\nEmme saaneet nähdä vanhempien ilmettä, kun he myöhemmin päivällä\ntulivat hakemaan kuolintodistusta, mutta ihmeellisintä oli, että he\neivät enää myöhemminkään tulleet hakemaan lastaan. He kai pelkäsivät\njoutuvansa vastuuseen teostaan. Eikä kukaan heitä kaivannutkaan --\nvarmasti ei. Johnnie vaurastui päivä päivältä, ja hän näyttäytyi\nolevan hyvin herttainen pienokainen, josta hänen kokemustensa vuoksi\ntuli osaston rakastetuin lapsi. Sieltä hänet jonkun ajan kuluttua\nvietiin lihavana, terveenä ja iloisena erääseen hyväksi tunnettuun\nlastenkotiin, jonka suojelevien muurien sisäpuolella hän saisi viettää\nlapsuusvuotensa.\n\n\n\n\nN:o 23\n\n\nOn omituinen ristiriita siinä, että Englannissa, jossa sairashoito on\npersonallisempaa kuin missään muualla maailmassa, nimitetään sairasta\nsillä numerolla, joka hänellä on sairassalissa, eikä omalla nimellään.\n\nMutta numero saa värinsä siitä henkilöstä, joka sitä kantaa, niin että\nse lopuksi täydellisesti korvaa nimen.\n\nKuinka hyvin muistankaan esimerkiksi N:o 14:n miesosastolla, jossa\nsilloin palvelin oppilaana. Hän oli ihastuttava seitsenvuotias,\njoka joka aamu kirkkaalla lapsenäänellään lauloi \"Soldiers of the\nQueen\". Hänellä oli miekka ja lippu, mutta unelma, että hänestäkin\nkerran tulisi \"soldier of the Queen\", jäi toteutumatta, kun hänen\noman rohkean elämänsä liekki sammui. Ja N:o 19, tuo surumielinen\njuutalaisnuorukainen, jonka tauti myös oli toivoton, ja N:o 21, vanha\nystävämme loistavan iloisine kasvoineen, joka sairaalasta päästyään\nusein kävi siellä tervehtimässä, tuoden kukkia hoitajattarille, jotka\nolivat voittaneet hänen vanhan sydämensä ikuisen kiitollisuuden\nosoittamillaan vähäpätöisillä palveluksilla.\n\nMutta mieluimmin muistelen N:o 23:ta, kaivostyömiestä Etelä-Afrikasta,\ntuota vierivää kiveä, jonka elämä oli ollut täynnä seikkailuja ja\nvillejä kokemuksia, mutta joka personallisuudellaan ja sydämensä\nharvinaisilla avuilla tuli vaikuttaneeksi ihmeellisen syvästi\nsalitovereihinsa.\n\nHän tuli Johannesburgista olkavarsi ruhjottuna. Siellä hän oli\nvoittanut erään tytön kilpakosijalta, ja tämän heittämä tukki oli\nsattunut hänen olkapäähänsä hänen astuessaan portaita alas kaivokseen.\nKuin ihmeen kautta hänen oli onnistunut pitää toisella kädellä itseään\nkiinni ja ryömiä ylös päivänvaloon maatakseen sitten monta kuukautta\nsairaalassa lääkärin hoidossa sanottavasti parantumatta. Joku hermo\noli niin pahasti vahingoittunut, että hän kärsi alituisia tuskia, eikä\nsaanut lepoa päivin eikä öin. Viimein hän oli koonnut tavaransa ja\ntullut Englantiin etsimään apua.\n\nMies raukka, vaikeuksiensa lisäksi hän oli laivalla joutunut muutaman\nroiston uhriksi, jotka olivat varastaneet häneltä matka-arkun\nsisällyksilleen, hänen koko omaisuutensa. Eniten hän kuitenkin suri,\nettä oli kadottanut kultasoljen, jonka hän oli antanut valmistaa siitä\nkullasta, jonka hän itse oli huuhtonut tuolla kaukana. Ihmettelin\nhiukan, miksi hän niin suri tätä yhtä asiaa, kun hän kuitenkin oli\nmenettänyt kaiken. -- Myöhemmin sain siihen selityksen.\n\nKolme kertaa N:o 23 leikattiin meillä. Ensin sahattiin olkavarsi\npuolitiestä olkapään ja kyynärpään väliltä. Kun särky ei lakannut,\notettiin vielä osa olkavartta pois, ja kun tämäkin leikkaus oli\ntulokseton, otettiin koko käsivarsi pois olkapäätä myöten.\n\nJa kuitenkin, leikkausten välillä, heti vuoteesta päästyään, hän\nse juuri huolimatta alituisesta särystä, jota vain morfiinilla\nvoitiin lievittää, auttoi ja lohdutti salitovereitaan. Paremmin\nkuin me hoitajat hän ymmärsi rohkaista heitä, kun heidän piti mennä\nleikattavaksi, ja lohduttaa niitä, jotka parantumattomina päästettiin\nsairaalasta. Sillä välin hän auttoi meitä oppilaita töissämme, täytti\nlamput, kiilloitti messingit, ja kaikkialla, missä hän vain saattoi\nolla hyödyksi, näkyi hänen pitkä ja hintelä olentonsa tulevan hiljaisin\nmerimiesten keinuvin askelin.\n\nEipä siis ihme, että meidän tunteemme olivat erikoisen lämpimät häntä\nkohtaan, kun hän heräsi kolmannen leikkauksensa jälkeen, ja että hänen\nerikoinen hoitajattarensa, huomatessaan että särky yhä oli sama kuin\nennenkin, oli melkein yhtä epätoivoissaan kuin hän itse.\n\nTästä arvatenkin johtui, että hän muutama päivä myöhemmin avasi\nsydämensä hoitajattarelleen.\n\n\"Nurse\", hän sanoi nähdessään tämän menevän ohi, \"mitä pidätte\ntästä kuvasta?\" Ja hän etsi tyynynsä alta kirjekuoren ja otti siitä\nkabinettikokoa olevan valokuvan, joka kuvasi hienon hienoon seurapukuun\npuettua nuorta naista.\n\n\"Se on tyttäreni\", hän sanoi, \"ja jos teillä olisi aikaa minun\nvaralleni, saisitte iltapäivällä kuulla koko tarinan.\"\n\nTietysti Nursella oli aikaa, ja tässä kertomus, jonka hän sai kuulla:\n\n\"Minä olin yhdeksäntoistavuotias\", kertoi N:o 23, \"ja Annie oli\nkuusitoista. Me pidimme toisistamme, ja kun minä sitten eräänä päivänä\nsanoin hänelle: emmekö mene naimisiin, Annie, niin hän oli heti valmis.\n-- Se vuosi oli onnellisin elämässäni. Me vuokrasimme huoneen erään\netukaupungin pikku huvilasta, ja Annie keitti meidän ruokamme ja oli\nniin herttainen, ettei hänen laistaan ole ollut ennen eikä myöhemmin.\"\n\nN:o 23 pyyhki nopeasti kädellään silmiänsä ja katsoi alas.\n\n\"En saanut kauan häntä pitää, Nurse\", hän sanoi. \"Vuosi sen jälkeen,\nkun olimme menneet naimisiin, seisoin vuoteen ääressä, jossa lemmikkini\nlepäsi niin valkoisena ja kylmänä, ja sylissäni minä pitelin pientä\ntyttöä, Annien ja minun lastani, jonka syntymä oli maksanut äitinsä\nhengen.\"\n\n\"Ajatelkaa kohtaloani, Nurse, en ollut vielä kahtakymmentä vuotta.\nOlin vielä nuorukainen, ja työni pakotti minut olemaan koko päivän\npoissa kotoa. Mitenkä minä osaisin hoitaa pientä lasta? Olin melkein\nsuunniltani tuskasta ja epätoivosta ja arvelin että lapsellani ja\nminulla ei ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä virtaan.\"\n\n\"Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä, sanotaan. Lapseton, varakas\nherrasväki, joka oli kuullut puhuttavan onnettomuudestani, tarjoutui\nottamaan pikku tyttöni omaksi lapsekseen, yhdellä ehdolla kuitenkin --\nen koskaan saisi ilmaista olevani hänen isänsä.\" --\n\nHän vaikeni.\n\n\"Ja ettekö koskaan myöhemmin ole nähneet pikku tyttöänne?\" kysyi\nhoitajatar.\n\nTumma puna levisi hänen kasvoilleen, ja melkeinpä syyllisyyttä\nilmaisevalla äänellä hän vastasi: \"Kaksi kertaa.\" Ensimmäisen kerran\noli se tapahtunut Hyde Parkissa, jossa tyttönen valkopukuisena kuin\nprinsessa käveli hoitajansa kanssa, ja toisella kertaa -- hän epäröi\n-- toisella kertaa hän oli vastustamattoman halun pakoittamana mennyt\nlapsensa kasvattivanhempien taloon, jossa hänellä oli olevinaan asiaa\nkeittiöön. Rouva sattui samassa pistäytymään sinne.\n\n\"Hän suuttui kovasti\", kertoi mies, \"mutta heltyi nähdessään, kuinka\nonneton minä olin, ja antoi minun hetkisen nähdä tyttöäni juhlallisesti\nuudistettuani lupaukseni olla hänelle mitään ilmaisematta.\"\n\n\"Tyttöni oli silloin kaksitoistavuotias\" -- miehen silmät saivat\nhaaveksivan katseen -- \"ja niin oman Annieni näköinen. Hänen suuret\nsilmänsä katselivat ihmetellen repaleista miesraukkaa, joka seisoi\nitkien hänen edessään.\"\n\n\"Nyt hän on seitsentoistavuotias, pieni Mollyni. Hänelle juuri\nolin tarkoittanut kultasoljen, joka minulta hävisi, ja tiedättekö,\nNurse, kirje, joka on tyynyni alla, on hänen kasvatusisältään. Tämä\nkirjoittaa, että he ovat kuulleet onnettomuudestani ja säälivät minua,\nja että he ovat päättäneet, että saan tulla tapaamaan Mollyä niin usein\nkuin vain tahdon, ja kertoa hänelle, kuka olen.\"\n\n\"No sittenpä vasta olette onnellinen, N:o 23\", sanoi Nurse iloisesti,\n\"ajatelkaahan, mikä ilo siitä tulee teille molemmille.\"\n\nSilloin N:o 23 ojentautui suoraksi ja loi syvän, moittivan silmäyksen\nkuulijaansa.\n\n\"Niinkö te luulette, Nurse, oliko teillä todellakin niin huonot\najatukset minusta, että minä voisin tuottaa omalle tytölleni niin\nsuuren surun. Ajatelkaahan, että hän on kasvanut ylellisyydessä, eikä\nkoskaan ole tiennyt muuta, kuin että hän on kasvattivanhempiensa oma\nlapsi. Ja sitten hän äkkiä saisi tietää, että koko hänen elämänsä on\nollut valhetta, että hänellä ei ole omaa kotia, että hänen äitinsä on\nkuollut ja isänsä kädetön ryysyläinen. Saattaisinko tuottaa hänelle\nniin suuren surun sen itsekkään ilon vuoksi, että saisin painaa oman\nlapseni sydäntäni vasten. Ei, Nurse, se olisi rikos, jonka rinnalla\nkaikki pahat teot, mitä eläessäni olen tehnyt, eivät merkitsisi mitään.\"\n\nJa N:o 23 pysyi päätöksessään, ja kun hän jätti sairaalan\nparantumattomana ja puristi hyvästiksi hoitajattarensa kättä, silloin\ntämä tunsi sydämessään, että se käsi, jota hän kosketti, jos kohta se\nei koskaan tekisi urotöitä, joiden maine säilyisi jälkimaailmalle, se\nsittenkin totisesti oli sankarin käsi.\n\n\n\n\nVapaapäivä\n\n\n\"Onnellinen sinä, jolla huomenna on vapaapäivä.\" Toverini nosti\nväsyneet silmänsä riisivanukasannoksesta, oppilaskodin illallisen\npääruuasta, jota hän nähtävästi vaivoin voi syödä.\n\nAjatus, että aamulla saisi nukkua ja että aamiainen tuotaisiin\nhuoneeseen, oli todellakin viekoitteleva, ja hekumallisella nautinnolla\nannoinkin vallan väsymykselleni ja ajatukselle, että väsyneet\njäseneni seuraavana aamuna saisivat levätä, kun toverit säälimättä\nherätettäisiin kello 6, kuten tavallisesti.\n\nNiin, oli ihanaa ajatella, että silloin saisi kääntyä toiselle\nkorvalleen ja nukkua oikein tarpeekseen, mutta sitten --\n\nMuistin entisiä vapaapäiviä. Välistä olin viettänyt ne jonkun\ntoverini kodissa, välistä oli minulla ollut vapaata samalla aikaa\nkuin eräällä ystävälläni, ja me olimme silloin, varsinkin kesäisin,\ntehneet ihastuttavia huviretkiä Lontoon ympäristöihin. Me matkustimme\njunalla, ja meillä oli polkupyörät mukanamme. Ja niin saatoimme lähtien\njoltakin pieneltä asemalta tehdä löytöretkiä, syödä päivällistä jossain\npienessä glysiinioitten peittämässä ravintolassa, juoda teetä leivosten\nja paksun kerman kera toisessa, ja sitten tulla illalla kotiin\nsangen väsyneinä, mutta virkistyneinä matkasta ja oleskelusta ulkona\nraittiissa ilmassa.\n\nMonesta sellaisesta retkestä oli minulla hauskoja muistoja, mutta\nviimeisen vapaapäiväni olin viettänyt niinkuin nytkin, ja se oli ollut\nhyvin ikävä. En ollut tahtonut jäädä sairaalaan -- se ei ollut tapana\n-- mutta kun käytyäni taulukokoelmassa ja syötyäni huonon päivällisen\nkasvisruokalassa, istuin ja mietiskelin yksin eräässä Lontoon puistossa\npenkillä, tuntui mielestäni koko elämä niin harmaalta. Tunsin olevani\nniin yksinäinen ja hyljätty, että palatessani sairaalaan mieleni ei\nsuinkaan ollut virkistynyt uusista vaikutteista, vaan päinvastoin\nväsyneempi kuin ennen.\n\nPäätin, että tämä päivä ei saisi tulla samanlaiseksi, mutta mitä\nkeksisinkään täyttääkseni kaikki ne tunnit, jotka minulla oli edessäni.\n\nAamulla herätessäni johtui muuan ajatus mieleeni.\n\nMenisin tervehtimään muita, jotka olivat yhtä yksinäisiä kuin minä\nitse, lähtisin Greenwichiin merimiessairaalaan tervehtimään niitä\npohjoismaalaisia merimiehiä, joita siellä varmasti oli sairaina.\n\nTuumasta toimeen! Uusi ajatus täytti niin kokonaan mieleni, etten\nsuonut itselleni pitemmältä lepoa. Kello 7 aamulla olin jo täysin\npuettuna sen toverini suureksi hämmästykseksi, joka oli ottanut\ntehtäväkseen tuoda minulle aamiaisen huoneeseeni.\n\nKeskuudessamme vallitsi sellainen tapa, että sitä, joka sai aamiaisen\nhuoneeseen, piti myös hiukan hemmotella, ja sentähden aamiaistarjotin\nnotkui täynnä kaikenlaisia herkkuja, tovereiden antimia, kuten\nappelsiinimarmeladia, kotileivottuja leivoksia, säilykehedelmiä ynnä\nmuuta.\n\nMutta ajatus, joka oli minut vallannut, oli niin voimakas, että\ntuskin raaskin syödä. Muutama minuutti ennen kahdeksaa istuin jo sen\nomnibuksen katolla, joka vei Greenwichiin.\n\nOmnibusvaunujen aika on nyt jo Lontoossa loppunut. Joku jälellejäänyt\nraukka tekee nykyajan ihmiseen vanhanaikaisen, melkeinpä\nesihistoriallista otusta muistuttavan vaikutuksen, mutta siihen aikaan,\njosta minä kerron, olivat \"pussit\" meidän oppilaiden tärkeimmät\nkulkuneuvot. Sen katolla oli suloista hengittää raitista ilmaa, kun oli\nliian väsynyt kävelemään. Ne kaksi tuntia, jotka meillä päivittäin oli\nvapaata, riittivät niin hyvin matkaksi Brixtoniin tahi Marble Archiin.\nJa aivan erikoinen huvi oli istua eniten edessä ja jutella kuskin\nkanssa, jonka kuparinpunaiset kasvot loistivat ystävällisyydestä,\nja joka ihmeteltävällä taidolla korkealta paikaltaan ohjasi\nvankkarakenteisia, hiukan laiskoja hevosia.\n\nGreenwichiin oli pitkä matka, mutta minä nautin ihanasta ilmasta,\nkatsellessani niitä etukaupunkeja, joiden läpi ajoimme, pienine yhden\nperheen rakennuksineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen, joissa oli\npuksipuu-aidat ja kukkaistutuksia.\n\n\"Täällä\", ajattelin, \"elämä varmaan tuntuu ihmeellisen rauhalliselta,\nja ne ihmiset, jotka asuvat näissä pienissä, kodikkaissa taloissa,\novat varmaankin yksinkertaisia, koruttomia luonteita, jotka saavat\nlöytää vähästäkin ilonaiheita.\" -- Voi, ehkäpä ei kuitenkaan ollut\nlaita niin -- varmasti löytyi riidanhalua, pikkumaisuutta, pyrkimystä\ntehdä oma pieni minänsä huomatuksi toisten kustannuksella, ja paljon\nmuutakin vähemmän ihanteellista näissä pienissä köynnöskasvien\npeittämissä taloissa, niinkuin kaikkialla, missä ihmisiä asuu.\nMutta aurinko loisti niin ihanasti, ja hälinä kaduilla tuntui niin\niloiselta. Vihanneskauppiaitten pienet, aaseilla valjastetut rattaat\npuikkelehtelivat iloisesti korkeiden kuormavaunujen ja kevyiden cabien\nvälistä, joita katolla istuva kuski ohjasi erehtymättömän sirosti ja\ntaitavasti. Kapakoitten, \"ginpalatsien\" edessä tungeskeli miehiä ja\nnaisia, ja missä posetiivi soitteli säveleitään, löytyi aina joku\nvanhanpuoleinen naisihminen, joka tanssi jigin tahdissa ympärillä\nseisovien suureksi iloksi.\n\nKaikki, mitä ihminen näkee, saa värinsä hänen omasta mielialastaan,\nja minä olin niin täynnä iloista odotusta, etten edes tuntenut inhoa\ntällaista nähdessäni. Ihmisraukat! Minkätähden antaisin heidän pilata\nsen ilon, joka täytti minut ajatellessani matkani päämäärää.\n\nSaavuimme sitten vihdoinkin Greenwichiin, ja sain oikoa\nhiljaa-istumisesta jäykistyneitä jäseniäni ja etsiä tien\nmerimiessairaalaan.\n\nSe oli omituinen vanha talo paksuine muureineen, eikä se vähintäkään\nollut sairaalan näköinen. Se muistutti ulkoapäin mieluummin\nkeskiaikaista linnoitusta, ja sisältä se vaikutti niin ihmeelliseltä,\netten luule missään muualla maailmassa voitavan tuntea sellaista.\n\nPotilaat, kirjava joukko kaikkia maailman kansoja, makasivat\nsaleissa, jotka olivat koristettuja papukaijan häkeillä, ja joista\nnäitten lintujen kimakat huudot kuuluivat kaikenlaisten etelämaiden\nkielien kanssa sekaisin. Sysimustia Senegalin neekereitä makasi\ntäällä vaaleaveristen, kookkaitten pohjoismaalaisten ja ruskeitten\nmalaijien rinnalla. Muhamettilainen harjoitti hartauttaan ylpeällä\nylimielisyydellä, nousevan päivän pojan häntä katsellessa, samalla kuin\nhindulaisraukka kuumehoureissaan luuli olevansa aurinkoisessa Intiassa.\nKaikesta näkyi, että oli merimiessairaalassa. Niillä potilailla, jotka\nolivat ylhäällä, oli pehmeä, keinuva käynti, kuin jos he vieläkin\nolisivat olleet laivan kannella. Ja sisarten huoneet, jotka olivat\ntäpö täynnä simpukoita tahi sulista valmistettuja esineitä tai muita\nomituisia tavaroita, nekin puhuivat hyvin ymmärrettävää kieltään\npitkistä matkoista, ja niiden henkilöiden ystävällisistä ajatuksista,\njoita he sairauden päivinä olivat auttaneet. Entä papukaijat! En luule,\nettä koskaan, tuskinpa edes lintukauppiailla, olisin nähnyt niin\nmonta samassa paikassa, ja niiden huuto sekä ei aina varsin valikoitu\nkeskustelu saattoi siihen tottumattoman päästä pyörälle.\n\nEi tuottanut vaikeuksia saada tavata pohjoismaalaisia merimiehiä.\nEn luule, että he olisivat voineet iloita mistään enemmän, kuin\nkuullessaan, että oli tullut vieras vartavasten heitä tervehtimään.\nUseimmat heistä löysin makuuhallista, joka oli sijoitettu sairaalan\nkatolle, sillä melkein kaikki pohjoismaalaiset olivat tulleet sinne\netsimään apua vanhaa vihollistamme keuhkotautia vastaan.\n\nSydämeni täytti omituinen lämpö, ja pian meistä tuli tuttavat.\nOlivathan he maanmiehiäni niin ruotsalaiset ja norjalaiset kuin\nsuomalaisetkin, niin, jopa eräs pieni venäläinenkin selitti olevansa\nskandinaavialainen voidakseen hänkin kertoa, että häntä oli käyty\ntervehtimässä.\n\nNäen heidät vieläkin edessäni, pitkän parrakkaan ruotsalaisen, joka\noli kahdeksantoista vuotta purjehtinut vierailla merillä käymättä\nainoatakaan kertaa välillä kotonaan. Ja kuitenkin hänen vanha äitinsä\noli elossa, ja lääkärit olivat sanoneet hänelle -- suru sydämessä\nymmärsin, mitä se merkitsi --, että hänen mieluimmin pitäisi lähteä\nkotiin. \"Mutta miten voisin sitä tehdä, kun olen näin sairas\", hän\nsanoi. \"Olisinhan vain taakkana äiti raukalleni.\"\n\nJa hän pysyi päätöksessään, huolimatta siitä, että sukulaiset\nrunollisella kukkaiskielellä kirjoitetuissa kirjeissä, joita hän näytti\nilmeisellä ylpeydellä, koettivat kehoittaa häntä palaamaan kotiin.\nMuistan vielä erään sellaisen kirjeen: \"Rakas August\", se alkoi,\n\"missähän olet ja elät, kun tätä kirjoitan? Kiikutkohan siniaaltojen\nharjalla, vai istutko palmujen varjossa jollakin hiljaisella saarella\nja polttelet rauhanpiippua jonkun neekerikuninkaan kanssa, joka on niin\nmusta kuin ebenholtsi.\"\n\nEräs norjalainen iloisine silmineen kertoi siitä kotimaansa tytöstä,\njosta hän oli pitänyt, mutta suomalainen W. sanoi, ettei ketään sentään\nvoi verratakaan Anna G:hen Naantalissa. \"Kas, me pidimme niinkuin\nvähän toisistamme, mutta sitten tuli toinen väliin. Mutta kyllä minä\nkuitenkin sentään aina muistelen häntä, ja jos te joskus sattuisitte\ntapaamaan hänet, niin sanokaa terveisiä Kalle W:ltä ja kertokaa, että\nminä kyllä olen uskollinen.\"\n\nJa sitten siellä oli mynämäkeläinen merimies, jonka surulliset silmät\nkatsoivat niin ihmeellisen kauas. Hänellä oli keuhkotauti viimeisessä\nvaiheessaan, ja kun seuraavalla kerralla tulin sairaalaan, kuiskasi\nruotsalainen minulle, että hänet oli viety alas \"huoneeseen\", pieneen\nyksityishuoneeseen, jonne potilaat muutettiin, kun ne huonontuivat, ja\njoka muutto heille kaikille merkitsi sitä, että kuolema lähestyi.\n\nMutta ketään heistä en muistele niin mielelläni kuin Pippingiä,\nsuomalaista jättiläistä, joka oli yhdeksän vuotta maannut\nliikkumattomana, halvattuna ja sokeana, pudottuaan kerran mastosta\nlaivan kannelle.\n\nYhdeksän pitkää vuotta hän oli maannut tässä sairaalassa, jossa kaikki\nolivat oppineet pitämään hänestä niin, etteivät millään ehdolla olisi\ntahtoneet hänestä erota. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään\nja toisen käden etusormea, mutta tällä sormellaan hän osasi painaa\nsähkökellon nappia, ja tämän taidon näyttäminen tuotti sekä hänen\nhoitajattarelleen että hänelle itselleen erikoisen suurta iloa.\n\nTässä ihmisessä, joka sokeutensa ja elottoman ruumiinsa vuoksi oli niin\neristetty muusta maailmasta, asui kuitenkin harvinainen lahjakkaisuus,\nja sepä suorastaan ihmeteltävällä tavalla ylläpiti yhteyttä hänen ja\nmuun maailman välillä. Hänen henkensä näytti ikäänkuin riemuitsevan\nsiitä, että sillä oli niin suuria vaikeuksia voitettavanaan.\n\nHän puhui ruotsia ja suomea, ja olipa hän oppinut sujuvasti\nenglantiakin. Panemalla muut potilaat lukemaan itselleen sanomalehtiä\nja kirjoja, saattoi hän seurata maailman tapausten kulkua ja luoda\nitselleen oman mielipiteensä kaikesta siitä mitä tapahtui. Hän tunsi\naskeleista kaikki sairaalan hoitajattaret ja potilaat siinä salissa,\njossa hän makasi, ja tultuamme tällä kertaa tuttaviksi, en saattanut\nenää häntä lähestyä ilman että hän, kuullessaan askeleeni, huudahti:\n\"Tuossahan tulee suomalainen sisar, hyvää päivää, tulkaa tänne ja\nistukaa, niin kerron teille uutisia.\"\n\nSillä se oli todellakin hän, joka kertoi. Minä tulin ilahduttaakseni\nhäntä ja auttaakseni häntä viettämään aikaansa, mutta hänpä se jakoi\nkanssani rikkauksiaan, henkensä aarteita, ja minä lähdin hänen luotaan\nhyvin nöyränä, mutta ihmeellisen onnellisena sydämessäni ja tuntien,\nettä toisen avulla olin onnistunut kohoamaan yli synkkämielisyyden ja\nkaikenlaisten vähäpätöisten ajatusten, yli mielipahan ja ikävyyksien,\njotka olivat olleet kylläkin suuriarvoisia elämässäni.\n\nSellaisella mielellä palasin merimiessairaalaan tekemältäni matkalta,\nja tätä retkeä seurasi monta samanlaista, sillä nyt ei minulla enää\nkoskaan ollut huolta siitä, miten viettäisin vapaapäiväni. Minulla oli\nystäväni, joiden luokse saatoin lähteä, ja jotka yhtä kärsimättömästi\nkuin minä itse laskivat päiviä siihen, jolloin taas kohtaisimme\ntoisemme.\n\nMuistooni on erikoisesti jäänyt käyntini heidän luonaan saman vuoden\njoulunaattona. Olin säästänyt vapaapäiväni siksi päiväksi, ja olin\nkerännyt ystävieni kesken joululahjoja merimiesystävilleni. Kotoa olin\nsaanut vähän kirjoja, ja sitten olin ostanut muutamia pikkutavaroita:\npiippuja ja tupakkaa, lämpimiä kintaita, villaisia kaulahuiveja,\nkirjepaperia ja -kuoria ynnä muuta senkaltaista.\n\nVain Pippingille minun oli vaikea keksiä mitään, josta hänellä ahtaassa\nmaailmassaan olisi iloa. Lopuksi kuitenkin päätin viedä hänelle hiukan\nmakeisia, joita hän voisi nauttia.\n\nMuistan miten merimiessairaala sinä päivänä oli muuttunut ikäänkuin\ntyöpajaksi seuraavan päivän koristelemista varten, miten kuului vasaran\nlyöntejä, miten paperilyhdyt tarkastettiin ja varustettiin kynttilöillä\nja miten kuultokuvia valmisteltiin. Niidenkin silmät loistivat, jotka\neivät koskaan enää maan päällä saisi tuntea jouluiloa, ja ympärilleni\nkokoontuneista skandinaavilaisista ystävistäni moni jo ennen seuraavaa\nkäyntiäni olisi alkava pitkän matkansa, jolla ei kompassia eikä\nlaivakirjaa tarvittu, tuntemattomille rannoille.\n\nNyt istuimme kuitenkin yhdessä ja puhelimme joulusta kotimaassa,\nvalkeassa pohjolassa, jota rakastimme, joulu-aamusta kynttiläin\nvalaisemassa kirkossa, matkasta sinne kiemurtelevien teitten varsilla\nolevien pienten mökkien ohi reessä kulkusten kilistessä.\n\nKatseemme tulivat haaveellisiksi, ja me tunsimme, miten muistojen\nyhteys lähensi meitä kaikkia toisiimme, ja hetkestä tuli ihmeellinen ja\nunohtumaton.\n\nSitten jaettiin lahjat, ja ne otettiin vastaan suurella ilolla\nja kiitollisuudella. Viimein nousin viedäkseni Pippingille hänen\nmakeisensa.\n\nSokeat, mutta ilosta loistavat kasvot kääntyivät puoleeni, kun saavuin\nhänen salinsa ovelle.\n\n\"Tervetuloa\", sanoi sokea merimies, \"tervetuloa, suomalainen sisar.\nOletteko nähneet lintuni?\"\n\nJa tuolla salin ikkunalla, lähellä hänen vuodettaan, oli häkki, jossa\noli pieni keltainen kanarialintu.\n\n\"Se laulaa minulle\", sanoi Pipping ja oli niin onnellisen näköinen,\nettä tunsin, miten liikutus vastustamattomasti minut valtasi, ja\nhäpeissäni panin aineellisen lahjani hänen peitolleen. Toinen kuin\nminä, ylilääkärin rouva, oli keksinyt jotain paljon parempaa ja\nkauniimpaa, sellaista, joka saattoi tuolle ruumiinsa vangitsemalle\nraukalle tuottaa todellisen onnen tunteen.\n\nLintu, hänen oma lintunsa, laulaisi hänelle. Sen pieni hopeaääni\ntulkitsisi sen kaipauksen, joka asui hänen sielussaan, kun tämä\nkahlehdittuna ruumiin ahtaiden seinien sisälle löi itsensä verille\nvapautuakseen vankilastaan.\n\nJa Pippingin viimeinen joulu -- hän kuoli seuraavana keväänä -- tuotti\nhänelle täten suuren ilon ja teki minutkin rikkaaksi kaiken sen kautta,\nmitä sinä päivänä olin saanut kokea ja tuntea.\n\n\n\n\nJoulu Englannissa\n\n\nJoulu Englannissa! Eivätkö nämä sanat luo eteemme kuvaa syötetyistä\nkalkkunoista ja palavasta vanukkaasta, katon mistelioksista,\nsuudelmista ja leikinlaskusta.\n\nNiillä jouluilla, jotka minä siellä vietin, oli kyllä toisenlainen\nleima, mutta joulu sairaalassa onkin aina toisenlainen kuin joulu\nkodissa. Se on kauniimpi, syvällisempi. Tahtoisinpa sanoa, ettei\nmissään muualla voi olla niin todellista joulutunnelmaa kuin\nsairassaleissa.\n\nEnsimmäinen joulu, jonka vietin sairaanhoitajataroppilaana suuressa\nenglantilaisessa sairaalassa, vaikuttikin minuun valtavammin kuin\nmikään edellinen joulu.\n\nJo kauan aikaa oli tehty valmistuksia sen viettoa varten, ja me\noppilaat olimme jo parin kuukauden aikana harjoitelleet \"Christmas\ncarolsia\", puoleksi uskonnollisia joululauluja, ja olimme nyt sangen\nlevollisia siitä, että jollei mitään aavistamatonta tapahtuisi, pitäisi\nmeidän osamme ohjelmasta sujua moitteettomasti.\n\nJa niin oli sitten jouluaatto käsissä, ikäänkuin valmistus varsinaiseen\njouluun, jona Englannissa vietetään joulupäivää. Sillä ei, niinkuin\nmeidän joulullamme, ole vakavaa, uskonnollista leimaa, vaan se on\naamusta iltaan asti omistettu viattomalle ilonpidolle ja hupaisille\nkujeille.\n\nOppilaiden aamupäivä kului kokonaan salien koristamiseen kirjavilla\nlyhdyillä sekä rautatammen- ja mistelinoksista tai muusta viheriästä\nsidotuilla köynnöksillä. Ja kun työn valmistuttua tuli päivällistunti\nja me kuljimme oppilaskotiin, joka oli sen pitkän käytävän päässä, mikä\nyhdisti sairaalan osastot toisiinsa, niin olimme sekä väsyneitä että\nkovasti nälissämme.\n\nTäällä suomalaista oppilasta odotti yllätys.\n\nEnsiksi kuulimme hämmästyneinä iloksemme, että \"Sisar\" oli poissa\ntuttaviensa luona, ja että hänen paikallaan istuisi \"Senior\", siksi\nmäärätty oppilas vanhemmalta kurssilta. Minun täytyy totuudenmukaisesti\ntunnustaa, että tämä uutinen ei suorastaan ollut epämieluinen, sillä\nSisar, ankara nainen tuimine, mustine silmineen, ei juuri ollut\nrakastettu. Hänen koko harrastuksensa näytti olevan siinä, että hän\nkoetti tukahduttaa jokaisen tunteenilmauksen niin itsessään kuin\noppilaissaankin. Kaiken juurena oli liioiteltu tunteellisuuden pelko,\njoka usein tuntui kovuudelta ja sydämettömyydeltä. Muistan esimerkiksi\nsen päivän, jolloin minä tulin oppilaskotiin -- -- -- mutta se ei kuulu\ntähän kertomukseen.\n\nKuten sanottu, Sisaren poissaolo ei häirinnyt sitä iloa, joka vallitsi\npäivällispöydässä. Siellä puhuttiin ja naurettiin niin, ettei sellaista\nkoskaan olisi uskallettu hänen läsnäollessaan. Kerrottiin juttuja\nsalien koristamistyöstä, johon sekä nuoremmat lääkärit että kandidaatit\nolivat ottaneet osaa, ja lisättiin siihen arvosteluja jos jostakin,\nmikä ei ollut jäänyt teräviltä tytönsilmiltä huomaamatta, ja turhaan\nkoetti senior saada arvokkaan sävyn hänen huostaansa uskottuun joukkoon.\n\nPäivällisen jälkeen menimme tavallisuuden mukaan pieneen\nseurusteluhuoneeseemme, mutta huomasimme hämmästykseksemme oven\nsuljetuksi.\n\nSenior pyysi meitä menemään ylös huoneisiimme, koska Sisar\njoulusiivouksen vuoksi oli antanut sulkea seurusteluhuoneen. Lähemmin\najattelematta, että siivous itse jouluaattona oli sangen omituista, me\ntottelimme kehoitusta. Minä istuuduin kodikkaassa pienessä huoneessani\npöydän ääreen ja ajattelin käyttää tämän hetken lähettääkseni\nrakkailleni kotimaahan kaihoisan tervehdyksen. Tuskin olin kuitenkaan\nennättänyt kastaa kynäni musteeseen, ennenkuin huoneeni ovi työnnettiin\nauki ja kolmen toverini nauravat kasvot näyttäytyivät siinä.\n\n\"Nurse M.\", he sanoivat, \"meillä on kunnia Sisaren puolesta kutsua\nteidät katsomaan seurusteluhuonetta.\"\n\nHämmästyneenä seurasin heitä. Ruokasalissa antoivat sinne kokoontuneet\noppilaat hymyillen tilaa meille, seurusteluhuoneen ovi avattiin\nja siellä -- kyyneleet, joita siihen asti olin jaksanut pidättää,\ntunkeutuivat vastustamattomasti esiin -- pöydällä seisoi pieni\njoulukuusi, jonka sytytetyt vahakynttilät tähtinä loistivat kyynelten\nsumentamiin silmiini.\n\nSe oli Sisaren lahja minulle. Hän, joka niin pelkäsi osoittaa\nystävällisyyttä, oli itse käynyt ulkona ostamassa minulle tuon\npienen kuusen ja oli sen koristanut hopealangoilla ja kynttilöillä\nvalmistaakseen kodittomalle muukalaiselle pienessä laumassaan hiukan\nlämmön ja kodin tuntua.\n\nSanomaton kiitollisuus täytti sydämeni. Tämä oli todellinen joulu,\njossa vallitsi \"rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto\". Ja jos ei Sisar\nennen elämässään ollut sitä kokenut, niin nyt ainakin syleilisin häntä\nniin lämpimästi, että hän tuntisi sen vanhan sydämensä sisimpään\nsopukkaan, sydämensä, joka oli niin lämmin, että sen täytyi peittäytyä\njääkuoren alle salatakseen heikkouttaan.\n\nJa tästä joulusta, jonka vietto alkoi kotimaata muistuttavalla\nkuusella, tuli, vaikkakin toisenlainen kuin kaikki entiset joulut,\nihastuttavin juhla, jonka koskaan ennemmin tai myöhemmin olen viettänyt.\n\nSalit loistivat kiinalaisten lyhtyjen valosta, jotka loivat tuhannen\nja yhden yön tunnelman, ja sairaiden silmät loistivat yhtä kirkkaina\nkilpaa kynttilöiden kanssa. He saivat nähdä niin paljon kaunista ja\nkokea niin paljon lämmintä myötätuntoa. Ne vanhat joululaulut, joita\noppilaat lauloivat, olivat niin tuttuja ja loihtivat esiin kuvia\nentisistä jouluista omassa kotipiirissä. Mutta juuri kun mielen rupesi\nvaltaamaan kaiho, näkyi ovessa pierrot-joukko, ja surullinen tunnelma\nvaihtui hilpeään iloon.\n\nSairaalan tapoihin kuului nimittäin, että nuoremmat lääkärit ja\nkandidaatit jouluna pukeutuivat ilvehtijöiksi ja huvittivat sairaita\nkaikenkaltaisilla kirjeillä ja hullutuksilla. Sinä jouluna sai\nhintelä Mr. Nitch banjollaan ja neekerilauluillaan nyrpeimmänkin\nnauramaan, niin että kyyneleet tulivat silmiin. Tuo verraton Mr.\nNitch! Kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän suuresti kunnioitettu ja\nkunnioitettava lääkäri pienessä maaseutukaupungissa. Mutta minä muistan\nhäntä vieläkin sellaisena kuin hän oli laulaessaan \"When sitting by\nthe baby\", ja näen edessäni iloiset kasvot sängyissä ympäri salia. Mikä\nsiunaus onkaan siinä, että siten voi saada säälittävimmätkin ihmiset\nhetkiseksi unohtamaan sairautensa ja onnettomuutensa.\n\nJoulunvieton tapoihin kuului myös, että se lopetettiin pierrotien ja\nsalin oppilaiden välisellä kilpamarssilla oppilaskotiin pitkän käytävän\ntoiseen päähän, jossa laulukiertue päätti matkansa. Marssin piti\ntapahtua rehellisesti, eikä kukaan saanut juosta, mutta kyllä siinä\nmentiin aika vauhtia \"Auld lang sym\" laulun sävelten mukaan, jota sekä\noppilaat että pierrotit lauloivat yksiäänisesti.\n\nJa sitten kun onnellisesti olimme tulleet kotiin ja Sisar sulkenut\nkodin oven, huusivat nuo yltiöpäät vielä ulkoa pyytäen \"speechiä\",\nja Sisar huomasi viisaimmaksi suostua siihen. Hän avasi ikkunan ja\nkiitti muutamin valituin sanoin seuraamme ystävällisyydestään, että he\nolivat saattaneet meidät kotiin, hieno kohteliaisuus, joka otettiin\nvastaan kättentaputuksilla ja \"cheers\" huudoilla Sisaren kunniaksi.\nKoskaan ennen emme olleet nähneet häntä niin hymyilevin silmin ja niin\nnuorekkaasti punoittavin poskin, kun hänen jälkeenpäin istuessaan\nemäntänä meidän illallispöydässämme, jossa palava vanukas tietysti oli\nkeskeisin ruoka ja jossa hapan punaviini, jota tarjottiin tämä ainoa\nkerta vuodessa, innostutti toista toisensa perästä vuorotellen pitämään\nlystikkäitä tahi ylevähenkisiä puheita.\n\nSe oli unohtumaton päivä, varsinkin tunnelmansa vuoksi, joka oli\ntäynnä viatonta iloa, ilman vähintäkään liiallista vallattomuutta.\nNäin vietettynä joulu meillä Suomessa varmaankin saisi hillittömän\nja raa'an leiman, jota sillä ei vähintäkään ollut Englannissa. Ja\ntämä on varmaankin juuri tunnusmerkkinä siitä vanhasta, vakaasta\nenglantilaisesta kulttuurista, joka on läpitunkenut ja jalostanut tavat\nhalki vuosisatojen.\n\n\n\n\nAlbert\n\n\nAluehoitajatarkodin etuhuoneessa seisoivat kaikki kymmenen\nhoitajatarta, jotka joka aamu lähetettiin täältä, puettuina sinisiin\npäällystakkeihinsa ja mustiin hattuihinsa, ja odottivat \"sisarta\", joka\njakaisi heille kullekin uudet \"sairastapaukset\".\n\nAlue oli Lontoon köyhimpiä, ja hoitajatar vastaanotti aina\njonkinlaisella jännityksellä uuden \"tapauksen\", joka ehkä taaskin\nantaisi kuvan aavistamattomasta inhimillisestä kurjuudesta.\n\nTällä kertaa oli vain kaksi uutta tapausta ilmoitettu.\n\n\"Yksi Nurse S:lle\", sanoi sisar, \"ja toinen Nurse M:lle. Se on Great\nBath Streetin varrella, Nurse. Tulkaa, niin näytän teille paikan\nkartasta. Voitte kulkea sangen pitkälle Clerkenwell-raitiotietä,\nja sitten on teillä vain lyhyt matka käveltävänä. Potilas on eräs\nitalialainen, rouva Cimelli, joka kaksi päivää sitten on saanut pienen\nlapsen. Kuten tiedätte, otamme sellaisia potilaita hoidettavaksemme\nniin pian kuin kätilö on heidät jättänyt.\"\n\n\"Vielä yhdestä asiasta tahdon teitä huomauttaa, Nurse\", lisäsi\nsisar, \"olkaa varovainen, kun kirjoitatte muistiin, millainen\npotilaanne taloudellinen asema on teidän mielestänne, sillä ne köyhät\nitalialaiset, joihin me olemme tutustuneet täällä Lontoossa, ovat niin\nsiisteyttä ja kauneutta rakastavia, että siitä voi helposti erehtyä.\nLakanat potilaanne vuoteessa saattavat olla hienoilla välipitseillä\nkoristeltuja, mutta sittenkään ette voi olla varma siitä, ettei talossa\nvallitse puute.\"\n\nHoitajatar otti laukkunsa, ja sisaren varoitukset mielessään hän läksi\njokapäiväiselle kierrokselleen, jonka tällä kertaa piti alkaa uudesta\npotilaasta, koska hän oli enin altis tartunnalle.\n\nGreat Bath Streetiä ei ollut vaikea löytää. Rasvassa paistetun kalan\nkirpeä ja hiukan äitelä haju ilmaisi Nurse M:lle, jollei hän sitä\njo ennestään olisi tietänyt, että hän nyt oli joutunut köyhälistön\nkaupunginosaan.\n\nNumero 56:n pihalla leikitteli muutamia lapsia, ja hoitajattaren\nkysyessä, missä rouva Cimelli asui, kiinnitti muuan kymmenvuotias\nhäneen mustat silmänsä, ja likainen sormi osoitti ensimmäistä ovea\noikealla.\n\nSisaren kuvaus italialaisesta kodista oli hämmästyttävän oikea.\nHuone oli siisti ja tomuton, ja vuoteessa lumivalkoisten, leveillä\nvälipitseillä koristettujen lakanain välissä makasi nuori äiti, jonka\ntumman pään vieressä kirjaillulla tyynynpäällisellä lepäsi toinen,\npieni sysimusta pallo.\n\nKamiinissa kyti kivihiilivalkea kodikkaasti ja sen vieressä istui\nseitsemänvuotias tyttö neuloen ahkerasti pienen pientä vaatekappaletta.\n\nÄiti pyysi Rosieta auttamaan Nursea kaikessa mitä tarvittiin, ja tyttö\nosoittikin olevansa erinomainen apulainen, kun pientä veljeä piti\nkylvetettämän tai äidille oli annettava tarpeellista apua.\n\nKaikki oli pian ja helposti suoritettu, ja annettuaan pienelle\napulaiselleen tarpeelliset ohjeet, hoitajattaren piti juuri vetää\npäällystakkinsa ylleen, kun portaista kuului ulvontaa, ovi temmattiin\nkiivaasti auki, ja sama mustasilmäinen poika, joka äsken oli pihalla,\nryntäsi sisään. Hän piteli toista kättään, josta vuosi verta.\n\nNuori hoitajatar katseli poikaa. \"Miten saatat noin peloittaa äitiäsi\",\nhän sanoi. \"Ja vain sormen vuoksi, sinä joka olet mies. Miten sinä\nkäyttäytyisitkään, jos olisit sodassa?\"\n\nItku taukosi äkkiä, kun äiti mainittiin. Sormi, joka oli pahasti\nrutistunut, tutkittiin, pestiin -- se oli todellakin erikoisen\nvälttämätöntä! -- ja sidottiin kaikkien sääntöjen mukaisesti.\n\nJa täten solmittiin monivuotinen ystävyys, niin, voipa sanoa koko\nelämän kestävä, sillä Albertin elämä ei ollut aivan pitkä.\n\nJoka kerta, kun hoitajatar sitten tuli potilaansa luo Great Bath\nStreetin varrella, seisoi Albert moitteettoman puhtain sormin\nodottamassa, että hänen kääreensä vaihdettaisiin. Hoitajattaresta oli\ntullut hänen Nursensa, ja sormen sitominen oli tämän tärkein tehtävä\nitalialaisessa kodissa. Sormi oli jo aikoja sitten vallan terve, kun\nAlbert viimeinkin hyvin vastahakoisesti suostui siihen, että kääre\njätettäisiin pois, mutta hän seisoi kuitenkin aina kauan ennakolta\nodottamassa ystäväänsä, kun hän tiesi tämän tulevan.\n\nKerran eronhetki kuitenkin koitti. Ja se oli todellinen ero, sillä\nnuoren hoitajattaren aika aluetyössä oli päättynyt, ja hän matkustaisi\njälleen omaan maahansa. Suru oli valtaava.\n\n\"Albert on epätoivoissaan, Nurse\", sanoi rouva Cimelli. \"Hän tahtoisi\njättää kotinsa, vanhempansa ja sisaruksensa ja seurata teitä, minne\nikinä lähdettekin. Me emme voi pojalle mitään!\"\n\nSiitä tuli vaikea hetki. Albertin kuuma, italialainen veri oli\nkuohuksissa. Jos hän olisi ollut täysikasvuinen, hän varmaankin olisi\niskenyt veitsensä kiihkeästi rakastettuun ystäväänsä, estääkseen tätä\njättämästä häntä. Vasta kun hän oli itkusta ja huudosta vallan uupunut,\nsaatiin hänet kuulemaan järkisyitä.\n\nEihän kysymyksessä nyt ollut ikuinen ero. Eihän matka Englannista\nSuomeen ollut niin pitkä, ja voisivathan he kirjoittaa toisilleen, ja\nvarmasti he taas kerran tapaisivat toisensa, kun Nurse ensi kerralla\ntulisi Lontooseen.\n\n\"Ja minä rupean merimieheksi, kun tulen suureksi\", sanoi Albert. \"Ja\nsitten minä purjehdin Suomeen laivallani sinua hakemaan, ja sitten sinä\nainiaaksi jäät luokseni.\"\n\nJa niin he erosivat, ja kirjelupaus pidettiin uskollisesti. Nurse sai\nvastaanottaa pieniä hupaisia, tottumattomalla kädellä piirrettyjä\nkirjeitä. Ne alkoivat aina: \"Rakas Nurse, toivon että olet hyvissä\nvoimissa, samoin kuin minä olin tätä kirjettä lähettäessäni\", ja\nloppuivat: \"sinun rakas Albertisi\".\n\nJa niin kului kaksi vuotta, ja Nurse M:n tuuma matkustaa Englantiin\ntoteutui.\n\nTietysti oli myös käytävä tervehtimässä aluepiirin ystäviä, etupäässä\ntietysti Great Bath Streetin asukkaita; ja puettuna lainattuun\npäällystakkiin ja hattuun Nurse meni kierrokselle, niinkuin entisinäkin\naikoina.\n\nMeillä, jossa ihmiset niin usein muuttavat asuntoa, on vaikeata\nkäsittää, että hän löysi potilaansa samasta paikasta, mihin oli heidät\njättänytkin. Köyhinkin heistä, Mrs Clark, asui edelleenkin tallin\nyläpuolella kahdessa huoneessaan, joihin pääsi kiipeämällä ylös\ntikapuita, ja jatkoi työtänsä, kotelojen valmistamista Buzzardin hienon\nja tunnetun liikkeen hääkaakkuja varten.\n\nCimellien luona nousi ilo ylimmilleen. \"Nursen lapsi\", pikku Sydney,\ntuotiin nähtäväksi, ja hän saavutti hyvin ansaitun kiitoksen punaisilla\nposkillaan ja paksulla mustalla tukallaan. Uusi pienokainen oli sen\njälkeen syntynyt, mutta hän oli vähän heikon näköinen.\n\n\"Hänellä on huono vatsa\", sanoi äiti. Hän oli aina ollut heikonlainen,\nmutta eihän hän ollutkaan saanut niin hyvää hoitoa kuin Sydney,\nsillä olihan \"heidän oma Nursensa\" ollut poissa Suomessa. Albert oli\nkaupungilla, mutta hän tulisi tietysti äärettömän iloiseksi, kun hän\nsaisi kuulla, että hän seuraavana päivänä oli kutsuttu ystävänsä luo\naluehoitajatarkotiin.\n\nHän oli näkemisen arvoinen, kun hän seuraavana päivänä ilmaantui\n\"vedellä kammattuna\", valkoisella kauluksella ja punaisella\nkaulahuivilla varustettuna ja puettuna pyhäpukuunsa. \"Sisarkin\"\ntuli mukaan Nursen suunnittelemaan huvitusten pyörteeseen. Ensin\nkaikki kolme menivät Hippodroomiin, Lontoon suurimpaan sirkukseen,\njossa kaikenkaltaisten merkillisyyksien pitäisi saada pojan silmät\nloistamaan, arveli Nurse. Mutta jos hän sitä oli odottanut, niin\nhän suuresti pettyi. Albert oli elävissä kuvissa nähnyt verisimpiä\nmurhenäytelmiä, ja hänen silmänsä oli tottunut Lontoon katujen räikeän\nmonivärisiin, kansan raaimpiin vietteihin vetoaviin ilmoituksiin, ja\nhän oli sitäpaitsi todellisuudessa, juopuneitten naapurien keskuudessa,\nnähnyt enemmän, kuin mikä hänen ijälleen oli hyödyllistä. Sentähden\nsirkusnäytäntö ei myöskään vaikuttanut häneen vähintäkään. Se oli kai\nhänen karaistulle maulleen kuin teevesi vanhalle juopolle.\n\nMutta sitten seurasi ohjelmassa numero, jonka nimi oli \"mäkeälaskevat\nelefantit\". Siinä oli kai noin parisenkymmentä suurta otusta, jotka\nkiipesivät portaita ylös ja sitten toinen toisensa jälkeen istuutuivat\nkintuilleen ja lautaa pitkin liukuivat alas vesialtaaseen, jossa\ntoitottaen pulikoivat ja kärsillään valelivat vettä toistensa selkään.\n\nTämä oli vihdoinkin jotain uutta ja repäisevää, jotain Albertia varten.\nHänen ihastuksensa elefantteihin oli niin suuri, hänen naurunsa niin\npoikamainen ja tarttuva, että niin Nurse kuin sisarkin tunsivat\ntulleensa runsaasti palkituiksi, ja heidän hansikkaansa olivat vähällä\nrevetä, kun he taputtivat käsiään kilvan Albertin kanssa.\n\nNäytöksen loputtua nämä kolme ystävystä menivät Nursen valinnan mukaan\noikein hienoon ravintolaan, jossa oli hillitty valaistus ja hiljaista\nsoittoa. Pitihän tästä tulla Albertille muistorikas päivä.\n\nKun sievä tarjoilijatar oli asettanut teetarjottimen lumivalkoiselle\npöytäliinalle, ojentui äkkiä pieni tahrainen käsi sokeriastiaan. Hän\npani yhden palasen sisaren kuppiin, yhden Nursen ja yhden omaansa, ja\ntyytyväisenä huoahtaen hän nojautui mukavaan tuoliinsa.\n\n\"Nyt olemme kaikki yhdenvertaisia\", sanoi Albert.\n\nKun sinä päivänä eronhetki löi, ei Nursen tarvinnut lohduttaa huutavaa\nja potkivaa poikaa. Se oli kaksitoistavuotias pikku mies, jonka kättä\nhän puristi. Jos kohta sydän tuntuikin raskaalta, niin poika ei sitä\nnäyttänyt, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi, hän kääntyi\nja juoksi pois. Kerran hän käänsi päätään ja katsoi taakseen. Käsi\nhuiskutti pari kertaa, ja huiskutukseen vastattiin. Ja niin tuo pieni\npyhäpukuinen olento juoksi pois ja katosi pian väen ja vaunujen\nvilinään.\n\nJa niinpä tämä oli Nursen viimeinen kohtaus pienen italialaisen\nystävänsä kera.\n\nKirjeenvaihto jatkui vielä jonkun aikaa, mutta sitten eräänä vuonna\njäi Nursen joulukirje ilman vastausta, ja niin hänkin lopetti\nkirjoittamisen.\n\nJa vuodet vierivät. Suuri maailmansota oli alkanut. Tunteet ja\najatukset ikäänkuin hukkuivat kanuunanpaukkeen kaikuun. Suhteet\nvaihtuivat. Mikä ennen oli ollut suurta, muuttui vähäpätöiseksi, ja\npäinvastoin. Ihmisten väliset siteet katkesivat, toiset taas kasvoivat\nvahvemmiksi ja sydämellisemmiksi.\n\nEräänä päivänä suomalainen hoitajatar sai englantilaisella leimalla\nvarustetun kirjeen. Se oli rouva Cimelliltä.\n\nHän kirjoitti, että he olivat kadottaneet Nursen osoitteen. -- \"Mitähän\najattelittekaan meistä, kun me emme kirjoittaneet\", -- mutta sitten\neräänä päivänä, kun hän oli järjestänyt Albertin kirjoja, oli eräästä\nkirjasta pudonnut postikortti, jossa oli osoite.\n\nJa sitten Nurse sai tietoja heistä kaikista. Pikku Lily oli kuollut;\nSydney kävi koulua, Rosie haaveili sairaanhoitajattaren toimesta, ja\nFred ja Albert olivat \"tietysti\" menneet vapaaehtoisina sotaan. Jos\ntämä kirje vain saavuttaisi Nursen vielä elossa ja hän tahtoisi vastata\nmuutamilla riveillä, niin rouva Cimelli lähettäisi kirjeen myöskin\nAlbertille, joka tulisi niin iloiseksi.\n\nEikö se ollut ihmeellistä! Nursen sydän oli täynnä lämpöä ja\nkiitollisuutta. Tämä oli todellista ystävyyttä!\n\nAlbert sai tietysti kirjeen ja kaulahuivin, jonka Nurse itse oli\nkutonut. Kirje, jossa Albert sitten kiitti monivuotista ystäväänsä,\noli kirjoitettu eräässä sotilassairaalassa. Hän makasi siellä polvi\nhaavoitettuna, palavana innosta päästä taas ylös ja \"muiden poikien\nluo, joiden tila oli vaikea Pohjois-Ranskassa\".\n\nSen jälkeen Nurse ei enää saanut tietoja näistä ystävistään, jotka aina\nolivat luulleet hänen, päällystakissaan ja hatussaan, kuuluvan heidän\nomaan luokkaansa. Sota lakaisi umpeen kaikki heidän jälkensä. Pitkään\naikaan ei kirjeenvaihto ollut mahdollinen, ja kun Nurse viimein sodan\nloputtua koetti uudistaa entisiä suhteita, sai hän kirjeen takaisin\npäällekirjoituksella: \"vastaanottaja tuntematon\".\n\nMihin hänen ystävänsä olivat joutuneet? Oliko se myrskytuuli, joka\noli käynyt yli Euroopan, myöskin tuhonnut heidän vaatimattoman\nkotinsa? Missä oli hänen \"rakas Albertinsa\"? Oliko hänen kuollut\nruumis-raukkansa, niinkuin niin monen tuhannen muun, maatunut jollakin\nmaanosamme monista taistelutantereista? Lepäsikö hän ehkä valkoisen\nristin alla jossain monista sotahautausmaista? Hänen viimeinen\nkirjeensä, joka osoitti hänen suomalaiselle ystävälleen, että hän\nhalasi takaisin vaikeuksiin auttaakseen tovereitaan, jäi Nurselle\nkallisarvoiseksi todistuskappaleeksi siitä, että pojasta, joka kerran\nhänen sylissään oli itkenyt ensimmäisen suuren sydänsurunsa, oli tullut\nyksi niitä, jotka voivat ja tahtovat kantaa toisten kuorman, oli tullut\ntodellinen mies.\n\n\n\n\nKaksi hätäkastetta\n\n\nI\n\nLäpikuultava usva leijaili yli Thamesin harmaan pinnan.\nKalastajavenheen ruskeisiin purjeisiin kuvastuvat auringon ensimmäiset\nrusottavat säteet, jotka saattavat sairaalan vastapäätä olevan\nparlamenttitalon ikkunat rubiineissa kimaltelemaan.\n\nOn se varhainen aamuhetki, jolloin osastoissa valmistutaan aamutöihin.\n\nMutta tänään vallitsee Alexandra-osastolla harvinainen levottomuus, ja\nomituisilta tuntuvat ne valmistelut, joita siellä tehdään.\n\nPöytä nostetaan keskelle lattiaa ja peitetään hienolla, kirjaillulla\npöytäliinalla, \"sisar Alexandran\" parhaimmalla, ja sille asetetaan\nvedellä täytetty hopeamaljakko.\n\n\"Onhan se sopivan haaleata, Nurse\", kysyy sisar, joka täysin puettuna\nkauniiseen tummansiniseen pukuunsa, esiliina ja myssy yllä, itse on\nmukana tähän harvinaiseen aikaan päivästä, jolloin tavallisesti vain\nyöhoitajattaret ovat osastolla.\n\nMutta jotakin sangen tavatonta onkin yöllä tapahtunut. Pieni tyttölapsi\non aivan odottamatta ja paljon ennen aikojaan syntynyt maailmaan meidän\nosastollamme.\n\nEihän ollut ihme, jos me kaikki silloin olimme joutuneet hiukan ymmälle\nniin harvinaisissa olosuhteissa. Emmekä olisikaan tulleet toimeen,\njollemme olisi kutsuneet sinne sisarta, joka lääkärin kanssa tuli\navuksemme.\n\nJa nyt tuo pieni olento lepäsi korissa pumpuliin käärittynä ja lämpimät\npullot ympärillään. Olihan hän tullut liian aikaiseen maailmaan, ja nyt\npiti hänen saada hätäkaste, sillä ei kukaan voinut tietää, voisiko hän\nensinkään jäädä eloon.\n\nOlimme sisaren kanssa yhdessä tutkineet kastekaavaa ja tiesimme, että\njokainen kastettu ja ehtoolliselle oikeutettu kansalainen saattoi\ntarvittaessa toimittaa hätäkasteen. Ja kun oli vaikeata näin varhain\nhäiritä pappia, päätettiin että sisar suorittaisi kastetoimituksen.\n\nTarvittiin myös mies- ja naiskummit. \"Me merkitsemme tohtori Russellin\nkummiksi\", sanoi sisar, \"ja Nurse M., jonka potilas lapsen äiti on,\ntulee tietysti kummitädiksi.\"\n\nJa niin alkoi toimitus.\n\nKori lapsineen lepäsi sylissäni, ja tulimmepa kaikki juhlalliselle\nmielelle, kun sisar luki kastesanat ja kostutti pientä päätä maljakon\nvedellä sanoen: \"Minä kastan sinut Alexandra.\"\n\nJa niin tuli naisosaston nuorin potilas otetuksi kristillisen\nseurakunnan jäseneksi, ja minä sain yhden päivän ajaksi kummitytön.\nSillä jo samana iltana oli hänen pienen elämänsä liekki sammunut ja hän\neronnut elämästä, jota oli ollut liian hätäinen aloittamaan.\n\n\nII\n\n\"Voiko ylihoitajatar ajatella, että me olemme saaneet tänä yönä pienen\nlapsen.\" Naisosaston hoitajatar, ystävällinen neiti H., seisoi edessäni\npunaisin poskin ja loistavin silmin, ilmeisesti vielä kokonaan tämän\nihmeellisen tapahtuman valtaamana. Ja sitten seurasi tarkka selonteko\nsiitä, miten kaikki oli tapahtunut.\n\n\"Hän tunsi kyllä tuskia, mutta me luulimme, että se menisi ohi niinkuin\nviime kerrallakin, ja sitten samassa se jo tapahtuikin. Ajatelkaahan\nmikä onni, että yöhoitajatar oli ollut oppilaana synnytyslaitoksella.\nNyt tämä taito tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Yöharjoittelija\nosastosta 7 sai juosta lääkäriä hakemaan, mutta ennenkuin hän ennätti\ntulla, oli kaikki jo ohi. Eikö ylihoitajatar tahdo tulla katsomaan\npientä poikaamme.\"\n\nNiin, tuossa hän makasi, aivan kuin kummityttöni Alexandra aikoinaan,\nkäärittynä pumpuliin ja lämpimät pullot ympärillään, pieni elämä, joka\nhäilyi elämän ja kuoleman vaiheilla.\n\nTunsin itseni omituisen liikutetuksi katsellessani pieniä ryppyisiä\nkasvoja.\n\nÄkkiä juolahti mieleeni ajatus.\n\n\"Hänethän täytyy kastaa\", sanoin, \"onko kukaan muistanut sitä?\"\n\nEi, sitä ei kukaan ollut ajatellut, mutta pian ryhdyttiin\nvalmistuksiin. Pappi, jolle ilmoitettiin puhelimitse asiasta, lupasi\ntulla. Muistelin sisar Alexandraa hakiessani esiin kauneimman\npöytäliinani ja hopeisen maljakon, joka täytettiin vedellä.\n\nPian oli kaikki valmista. Assistenttilääkärikin oli tullut saapuville\nja lupasi olla kummina neiti H:n ja minun kanssani.\n\nMutta minkä nimen antaisimme pojalle. Äiti, naimaton tehtaantyöläinen,\nsanoi, että hänestä oli yhdentekevää, minkä nimen lapsi saisi, ja\nsilloin me annoimme hänelle tohtorin mukaan nimen Johannes.\n\nMutta sitä meidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä samana päivänä kohtasin\nosastoon johtavassa pitkässä käytävässä viinalle tuoksahtavan miehen,\njoka epävarmoin askelin mutta loistavin kasvoin suuntasi kulkunsa minua\nkohti.\n\n\"Juu, kyllä se olen minä\", kuului ylpeästi, mutta samalla ujosti.\n\nJa nähdessään, etten minä ymmärtänyt, hän toisti: \"Juu, kyllä minä olen\nsulhanen.\"\n\n\"Mikä hänelle nyt pantiin nimeksi?\" jatkoi mies odottavasti.\n\"Lieneeköhän se Severinus, vai kuinka?\"\n\nVoi, mitä olimmekaan tehneet! Tieto, että pojan nimeksi oli tullut\nJohannes, näkyi syvästi pahoittavan \"sulhasta\".\n\n\"Olisi hänellä sentään voinut olla niin paljon sydäntä, että olisi\nantanut pojalle nimen Severinus.\"\n\nJa huojuvin askelin ja pettynein sydämin hän hitaasti lähti pois,\nmietiskellen naisen käsittämätöntä ja sysimustaa kiittämättömyyttä.\n\n\n\n\nPikku Matti\n\n\nMatti oli hänen nimensä, ja säälittävä ihmisolento hän oli, kun\nhän eräänä kauniina päivänä äitinsä sylissä ilmaantui Kirurgin\npoliklinikkaan.\n\nPienet keltaisenkalpeat ukonkasvot pilkistivät esiin sangen likaisesta\nsaalista, johon hän oli kääritty. Ja kun hänet riisuttiin ryysyistään,\nhuomattiin, että hänellä oli suuri selkäydinkohju, joka sinisen pussin\ntavoin riippui hänen selkärankansa alaosassa.\n\nÄiti, joka lapsen kanssa kunnan kustannuksella oli lähetetty tänne,\ntäytyi myös ottaa sairaalaan, jotta poika saisi sitä ravintoa, mihin\noli tottunut. Ja siten nämä kaksi erämaan asukasta tulivat saamaan\nkotinsa joksikin aikaa yhdessä lastenosaston pienistä yksityishuoneista.\n\nVaimossa oli jotakin kesytöntä. Hän oli kuin säikytetty metsän eläin,\nja villieläimen rajulla voimalla ilmeni myös hänen rakkautensa\nlapseensa. Tuntui melkein siltä kuin hän -- ainakin alussa -- olisi\ntahtonut murista ja näyttää hampaitaan jokaiselle, ken vain kosketti\nhänen aarrettaan. Myöhemmin hän tuli suopeammaksi hoitajattaria\nkohtaan, ja vähitellen saimme kuulla hänen surullisen tarinansa\nja hänen kurjan elämänsä vaiheet. Hänellä ei ollut koskaan ollut\nkotia. Äiti oli ollut palveluksessa erässä talossa, ja kun hän\nsyntyi, joutuivat molemmat köyhäinhoidon huostaan. Huutolaislapsena\nhänet sitten koko lapsuusajakseen annettiin sen hoidettavaksi, ken\nhalvimmalla suostui häntä elättämään. Elämässään hän ei ollut kokenut\nmonta ilonaihetta, ja yhä vieläkin hän kyynelsilmin muisteli erästä\nneitiä, joka kerran oli antanut hänelle kokonaista kolme karamellia.\n\nSittemmin hän kävi rippikoulun, ja konfirmatsiooninsa jälkeen hän sai\npalveluspaikan eräässä talossa. Hän sai palkakseen puvun ja parin\nkenkiä vuodessa. Mitä enempää hän voisi toivoakaan, hän sai lämmön,\nruuan ja makuupaikan tuvan lattialla. Nöyrästi hän otti vastaan kaikki,\nmikä tuli hänen osakseen. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan,\nettä hän voisi nousta vastustamaan kovaa kohtaloansa. Ja kun eräs\nrengeistä eräänä päivänä heitti hänet kumoon heinäparvelle, hän\nalistui siihen yhtä passiivisesti kuin kaikkeen muuhunkin. \"Se oli\nkai niin sallittu.\" Ja jos häntä sittemmin pilkattiinkin talossa ja\nhalveksien kohdeltiin, niin ei häntä kuitenkaan ajettu pois, vaan hän\nsai suorittaa tehtävänsä kuin ennenkin, ja emäntä jopa auttoikin häntä,\nkun lapsi syntyi. Kunpa nyt vain hänen oma Mattinsa parantuisi, ainoa\nolento, jota hän koskaan oli voinut sanoa omakseen, ja jota hän rakasti\nkoko sillä lämpimällä rakkaudella, jota hänen kiusattu ja sorrettu\nsydän raukkansa saattoi tuntea.\n\nMatin tauti oli jo alusta alkaen melkein toivoton, mutta se oli\nmielenkiintoinen tapaus sairashoito-opetuksen kannalta. Leikkaus\ntehtiin toisen päivän aamupäivällä, ja seuraavan päivän iltapuolella\näitikin, joka siihen asti oli ollut toivon ja pelon vaiheella, vihdoin\nkäsitti, että hänen lapsellaan oli enää muutama hetki jäljellä.\nHän aivan kuin kivettyi, ja kun lapsi oli vetänyt viimeisen heikon\nhenkäyksensä, purkautui hänen tuskansa niin hillittömällä kiihkeydellä,\nettä me jo pelkäsimme hänen menettävän järkensä.\n\nMinä otin hänet huoneeseeni ja koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja.\nMutta mitä auttoikaan sanoa hänelle, että Matti oli ollut niin sairas,\nettä hänen aina olisi täytynyt kärsiä tuskia, jos hän olisi jäänyt\neloon. Äiti saattoi ajatella vain yhtä: Lapsi eli vielä eilen ja nyt\nhän oli poissa, ja äidin syli jäisi tyhjäksi ainiaaksi.\n\nSilloin -- mistä ajatus juolahtikaan mieleeni -- sanoin hiljaa:\n\n\"Ja Matti saa levätä hienossa valkoisessa arkussa puettuna pieneen,\nkaulan ympäriltä pitseillä koristeltuun paitaan, ja hän saa aivan\noman pienen haudan ja haudalle ristin, johon pannaan kirjoitus 'Pikku\nMatti'.\"\n\nVaimo tuijotti äkkiä minuun ja väri pakeni hänen poskiltaan.\n\n\"Onko se totta\", hän kysyi, \"saako Matti valkoisen arkun?\" Ja kun\nvakuutin sen hänelle, rupesivat hänen silmänsä loistamaan. Hän\nojentautui suoraksi. Onnettomana ihmisenä hän oli astunut tähän\nhuoneeseen, mutta nyt ilo ja ylpeys täytti hänen sydämensä, sillä hänen\nlapsensa tulisi saamaan suuremman kunnian kuin kukaan muu, mitä hän oli\nkuullut. Matti saisi hienon valkoisen arkun aivan kuin hienon herran\npoika. Eikö tämä ilo velvoittanut häntä unohtamaan oman itsekkään\nsurunsa, muistaessaan tyhjää syliään, jossa kerran oli levännyt hänen\nkallein aarteensa.\n\nJa tämä onnen tunnelma jatkui ja kantoi hänet kaiken tuskan yli. Kun\nhän vihdoin sai seurata minua kuolleitten huoneeseen ja näki Matin\njuhla-asussaan kukilla koristettuna lepäävän sievässä, valkoisessa\narkussaan, hän tuskin uskalsi karkeine käsineen kosketella tätä\nihanuutta. Hän oli sanomattoman onnellinen. Hän liiteli korkealla tämän\nmaailman surujen ja pienten huolien yläpuolella, sillä hän oli Matin\näiti, ja Matti oli saanut kuolemassa suuremman kunnian kuin kukaan\nmuu. Jotakin siitä kirkkaudesta, mikä valaisi Mattia, hänen tuossa\nmaatessaan pienen prinssin tavoin, varmaan heijastuisi myös häneen,\njoka oli antanut pienokaiselle elämän. Ja Matin hautajaisissa oli läsnä\nyksi täydellisesti onnellinen ihminen -- hänen äitinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTodellisuus on usein taruakin ihmeellisempi. Pikku Matin tarinaa\nseurasi jälkinäytös.\n\nKeväällä, noin vuosi sen tapahtuman jälkeen, jonka äsken kerroin, sain\ntottumattomalla käsialalla kirjoitetun suomenkielisen kirjeen. \"Hyvä\nystäväni\", se alkoi, \"nyt aurinko taas paistaa, purojen jääpeitto\nsärkyy, mahla nousee puihin, silmut suurenevat ja sydämessäni herää\nkaipaus nähdä jälleen se paikka, missä lemmikkini lepää, ja ne ihmiset,\njotka olivat hyviä hänelle ja minulle.\" Kirjeenkirjoittaja pyysi minua,\njos se suinkin olisi minulle mahdollista, auttamaan häntä hankkimalla\nhänelle jonkun paikan Helsingissä, mieluimmin tietysti sairaalassa,\njota hän niin suurella rakkaudella muisteli.\n\nSattumalta joutui juuri muutama päivä myöhemmin siivoojattaren paikka\nmeillä vapaaksi. Liikutettuna Iida Saarisen kirjeestä päätin antaa\npaikan hänelle kokeeksi.\n\nJa niin hän sitten eräänä päivänä tuli taas luoksemme erämaastaan.\nHän oli yhtä suuri, jäykkä ja vakava kuin ennenkin, tukka sileäksi\nvedettynä ja lapsellinen katse vaaleansinisissä silmissään.\n\nHänen tehtävänsä eivät juuri olleet kovin vaikeita, mutta kaikki oli\nhänelle kuitenkin uutta, ja ponnistuksistaan huolimatta hänen oli\nvaikea ymmärtää, että työ oli tehtävä määrätyssä järjestyksessä ja\nmäärättyyn aikaan. Osastohoitajattaren vaatimukset tuntuivat usein\nkovin vaikeilta täyttää, ja jopa hänen \"hyvä ystävänsä\" itsekin saattoi\njoskus olla ankaran näköinen, kun hän yllätti Iidan tomuharjaan\nnojautuneena vaihtamasta mielipiteitä vaimojen kanssa salissa, joka\nvielä myöhään päivällä ei laisinkaan ollut siivottu.\n\nUsein tunsin, pisto sydämessä, miten Iidan ja minun välinen suhde\nmuuttui. Oltuani tähän asti hänen ystävänsä, tuli minusta \"emäntä\",\njota peljätään ja totellaan. Mutta hän oli kuitenkin kiintynyt minuun\nja tunsi kiitollisuutta muistellessaan sitä, mikä oli ollut. Ja kun\nhänellä oli ollut vapaa sunnuntai, saatoin aina olla varma siitä, että\npöydälläni oli kimppu sinivuokkoja, valkovuokkoja, kevätesikoita,\nviheriöitä puolukanvarsia tai jotain muuta, joka osoitti, että Iida oli\nollut ulkona, eikä ollut unohtanut minua, Mattinsa ystävää.\n\nJa niin kului kesä ja Iida Saarinen suoritti vaivoin työnsä, eikä\nsuinkaan loistolla, mutta sentään välttävästi. Me kutsuimme häntä Sven\nTuuvaksi ja pidimme hänestä, vaikka olimmekin saaneet luopua toiveesta\nsaada hänestä milloinkaan mallisiivoojaa.\n\nMutta sitten eräänä päivänä kävi luonani muutamia hänen työtovereistaan.\n\nHe olivat kunnollisia ihmisiä, he sanoivat. Jos kohta he olivat vain\nsiivoojattaria, olivat he kuitenkin eläneet säädyllisesti, ja sentähden\nheidän oli aivan mahdotonta asua sellaisen kuin Iidan kanssa.\n\nIida rukka! Hän tunnusti heti, kun kutsuin hänet puheilleni.\nKyynelvirtojen valuessa hän vakuutti, että se ei ollut hänen syynsä.\nHän ei voinut sitä auttaa. Oli aina kuin hän aivan kadottaisi oman\ntahtonsa ja hänen täytyisi tehdä, mitä muut tahtoivat. Hän oli täysin\npassiivinen kuten ennenkin.\n\nNiin, minulla ei ollut tässä tapauksessa valitsemisen varaa. Sanoin\nhänelle, ettei hän enää saisi jäädä sairaalaan, vaan että hänen täytyi\nhakea itselleen toinen paikka. Mutta pyysin hänen samalla muistamaan,\nettä minä olisin aina hänen ystävänsä, jonka puoleen hän saattaisi\nkääntyä, jos hänellä oli vaikeuksia.\n\nJa niin Iidan toimi sairaalan siivoojattarena oli päättynyt, mutta minä\nsain kuitenkin tavan takaa tietoja hänestä.\n\nHänellä oli nimittäin tapana tulla joskus luokseni kertomaan, miten\nhänellä nyt oli. Hän oli aina siististi ja huolellisesti puettu,\nja hänen tukkansa oli aina yhtä sileästi ja kireästi vedetty kuin\nennenkin. Hän pani ansionsa säästöpankkiin ja oli iloinen ja ylpeä\nsiitä, että ne kasvoivat.\n\nMutta sitten hän eräänä päivänä muutti paikastaan, ja minä kadotin\nhänet näkyvistäni.\n\nKerran sain sentään välillisesti tietoja hänestä erään potilaan kautta,\njoka tuli naisosastolle. Hän oli maannut viikon vaikeasti sairaana,\nkertoi potilas, eikä tiennyt miten olisi tullut toimeen, jollei eräs\nlähellä asuva vaimo, nimeltä Iida Saarinen, olisi tullut hänen luokseen\nja hellästi ja taitavasti häntä hoitanut. \"Hän ymmärsi asian\", sanoi\npotilaamme, \"sillä hän oli saanut oppia Kirurgilla.\" Iida myös oli\nneuvonut häntä pyrkimään sairaalaan.\n\nEn tiedä, miksi tämä kertomus niin koski minuun. Minä ajattelin\nSven Tuuva raukkaamme, joka meidän mielestämme oli epäonnistunut ja\nmahdoton, ja joka kuitenkin, käyttäen hyväkseen sitä vähää, mitä\ntarkkaamalla oli voinut oppia, oli osannut olla toiselle ihmiselle\navuksi ja lohdutukseksi. Kuka meistä kykenee tekemään sen enempää!\n\nJonkun aikaa myöhemmin sain kuulla, että Iida oli saanut paikan\nmaalla, Helsingin lähistöllä. Tämä tieto ilahdutti minua, sillä en\nvoinut vapautua tunteesta, että olin edesvastuussa tästä poloisesta\nkanssasisarestani, joka minun toimestani oli tullut kaupunkiin ja sen\nvaaroihin. Oli turvallisempaa tietää, että hän oli täältä poissa,\nmaalaisympäristössä.\n\nJulmalla tavalla heräsin tästä levollisuudesta.\n\nVanha Eklundimme, sairaalan monivuotinen portinvartija, tuli eräänä\niltana kalpeana vastaani, kun tein kierrokseni.\n\n\"Tänne on tuotu eräs nainen, joka on jäänyt junan alle\", sanoi hän. \"Se\non Iida Saarinen, ja hän on kuollut.\"\n\nSe oli totta. Hän makasi paareilla poliklinikan odotushuoneessa.\nTukka laskeutui epäjärjestyksessä hänen veriselle otsalleen, mutta\nsuun ympärillä lepäsi hänen lapsellisen hyvä ilmeensä. En tiedä,\nmiten se oli tapahtunut, oliko hän itse etsinyt kuolemaa tai oliko\nsyynä varsinainen tapaturma. Kuitenkin minusta tuntui seistessäni\nhäntä katselemassa, että hän oli löytänyt ratkaisun, ja että hän\noli onnellinen maatessaan siellä hiljaa ja rauhallisena, turvassa\nniiltä kiusauksilta ja vaikeuksilta, joita vastaan hänen oli täytynyt\ntaistella koko elämänsä.\n\n\"Hyvän ystävänsä\" luokse hän lopuksi oli tullut hakemaan turvapaikkaa.\nJa sen hän sai lähellä sitä paikkaa, missä hänen Mattinsa lepäsi. Ja\nsinne me, hänen toverinsa ja ystävänsä, mieslukuisesti hänet eräänä\nkauniina sunnuntaiaamuna saatoimme.\n\n\n\n\nFrans\n\n\nNeiti H., ystävällinen hoitajatar \"ykkösessä\" ja \"kakkosessa\", niissä\nKirurgin osastoissa, joissa useimmat tapaturman uhriksi joutuneet\nolivat hoidettavina, oli hyvin huolissaan.\n\n\"En todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä eräälle potilaalleni,\ntyömiehelle, jolta kaksi viikkoa sitten leikattiin pois molemmat jalat,\ntietäähän ylihoitajatar, toinen sänky oikealla. Hän suree niin, mies\nraukka, että pelkään pahoin hänelle käyvän hullusti. Hän ei tahdo enää\nsyödä, ja jos häntä puhuttelee, niin hän kääntää vain päänsä poispäin\neikä vastaa. Jos ylihoitajatar kuitenkin tahtoisi koettaa, ehkä hän\nvastaisi teille.\"\n\nYlihoitajatar pysähtyi hänen vuoteensa ääreen, jonka jalkapuoli oli\nkaarien avulla tehty väljäksi, jotta sänkyvaatteet eivät painaisi\nsairaita jalkoja. Toinen jalka oli sahattu poikki polven ala- ja\ntoinen sen yläpuolelta. Potilas, verrattain nuori mies, jonka piirteet\nilmaisivat tahdonlujuutta, näytti olevan täydellisesti välinpitämätön.\nHänen surulliset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen, eikä hän ilmaissut\nelonmerkkiäkään, kun häntä puhuteltiin.\n\nMitä oli tehtävä? Ylihoitajatar jatkoi kierrostaan, mutta mennessään\nuudestaan miehen ohitse, hän sanoi kuin ohimennen:\n\n\"Tahtoisikohan Valkama oppia suutarin ammattia?\"\n\nSe oli päähänpisto, josta hän tuskin odotti mitään tulosta. Mutta\nseuraavana päivänä, kun hän taaskin meni Valkaman sängyn ohi, tämä\nsanoi:\n\n\"Eivätköhän minun käteni sentään olisi liian kankeat, minä kun vain\nolen ollut ulkotyöläinen.\"\n\nYlihoitajatar tuli iloiseksi, mutta oli samalla huolissaan. Nuo\nsanansa hän oli vain lausunut herättääkseen potilaan hänen tylsyyden\ntilastaan, mutta nyt ne olivat herättäneet sairaassa toiveen eloon, ja\nse toive oli toteutettava. Mutta miten se tapahtuisi? Tuskin kukaan\nsuutarimestari ottaisi oppipojakseen jalatonta miestä. Ja missä hänen\nsuojattinsa voisi asua oppiaikanaan?\n\nÄkkiä hän muisti raajarikkoisten työkoulun. Ehkä sieltä olisi apu\nsaatavana. Sieltä tiedustellessaan hän kuitenkin sai vastaukseksi, että\nsinne ei otettu vanhempia kuin 15-vuotisia oppilaita, ja Frans Valkama\noli jo 28-vuotias. Mutta olihan tapaus erikoisesti säälittävä, ja kauan\nepäröiden luvattiin Valkamalle paikka, kun hän olisi niin parantunut,\nettä voisi jättää sairaalan. Lupaus oli kuitenkin ehdollinen, ja jos\nhän kerrankaan rikkoisi koulun järjestyssääntöjä, kerrankaan lausuisi\nsopimattoman sanan, täytyisi hänen heti jättää koulu. Ylihoitajatar,\njoka silloin vielä sangen vähän tunsi potilastaan, lupasi kuitenkin\nvastata hänestä kuin itsestään. Fransille hän kertoi asian laidan ja\nselitti, että tästä itsestään riippui, tulisiko hoitajattaren vakuutus\nolemaan totta vai valhetta.\n\nJa Frans tuli sitten oppiin. Hän sai asunnon erään vanhan työmiehen ja\ntämän vaimon luona. Joka aamu vanhus veti hänet kelkalla kouluun, josta\nhänet iltaisin samalla tavalla haettiin kotiin, sillä kesti kuukausia,\nennenkuin kipeät jalkatyngät saattoivat kärsiä uusia puujalkoja.\n\nJonkun ajan kuluttua ylihoitajatar sai suureksi ilokseen vastaanottaa\nkoulun johtajattarelta kirjeen.\n\nSe kuului: \"Olen kauan aikaa tahtonut kirjoittaa Teille ja kiittää\nTeitä siitä, että lähetitte meille Fransin. Hänestä on tullut esikuva\nkaikille oppilaillemme sen kauniin tavan kautta, jolla hän kantaa\nonnettomuuttaan, sekä myös vakavuudellaan ja suurella ahkeruudellaan.\"\n\nNiin pian kuin Frans oli niin edistynyt, että hän osasi käyttää\npuujalkojaan, sai ylihoitajatar tavallisesti sunnuntaisin, kun\nhän pistäytyi pieneen keittiöönsä, nähdä Fransin siellä istumassa\nystävällisesti hymyillen, harvasanaisena kuin ennenkin, mutta selvästi\nihmisarvonsa tuntevana.\n\nJa niin kuluivat ne kaksi vuotta, mitkä koulun oppikurssi kesti.\nValtion avustuksella ostettiin ompelukone ja työkalut uudelle\nsuutarille, ja siten varustettuna vastaiseen toimeensa, jota hän oli\npäättänyt ruveta harjoittamaan kotipitäjässään, Frans eräänä päivänä\noli viimeistä kertaa keittiössä sanomassa hyvästit ystävälleen.\n\nYlihoitajatar huomasi, että Frans tahtoi saada jotakin sanotuksi, mutta\nollen ujo ja tottumaton ilmaisemaan tunteitaan, ei hän tahtonut löytää\nsanoja. Viimein hän kuitenkin virkkoi:\n\n\"Maatessani sairaalassa, tuntui minusta kuin elämä olisi lopussa.\nEn enää mielestäni kelvannut mihinkään, ja köyhäintaloon minä kai\njoutuisin kuolemaani saakka. Niin ajattelin silloin, mutta nyt on\nkaikki toisin. Nyt olen paljon parempi mies kuin ennen, vaikka jalkani\novatkin poissa. Silloin en taitanut mitään, mutta nyt olen oppinut\nammatin, ja nyt kyllä uskon, että osaan ansaita leipäni.\"\n\n\"Ja sitten, kun Frans on ansainnut tarpeeksi\", sanoi hänen ystävänsä\nylihoitajatar, \"sitten Frans rakentaa oman tuvan itselleen, ja sitten\nFrans löytää hyvän tytön, niin että tupa saa emännän, ja silloin minä\nlupaan tulla häihin.\"\n\nTupa tulikin rakennetuksi niillä varoilla, jotka suutarimme vähitellen\nansaitsi, ja se kuuluu olleen sievä ja siisti, niinhän Frans kirjoitti\nmuutama vuosi myöhemmin, \"mutta tytöt tässä pitäjässä ovat niin\nkonstikkaita, niistä ei kukaan voi saada tolkkua, niin että emäntää ei\nvielä ole tuvassa.\"\n\nSe oli viimeinen kirje, jonka ylihoitajatar sai tältä ystävältään.\nSeuraava kirje oli hänen veljeltään. Tämä kirjoitti:\n\n\"Minulla on kerrottavana se surullinen tieto, että veljeni Frans on\nkuollut. Eilen illalla istuin hänen kanssaan hänen uudessa tuvassaan.\nMeillä oli niin hauska, ja me puhelimme yhdessä myöhäiseen iltaan.\nSitten Frans pani maata vuoteelleen ja nukahti, ja semmoisena kuin\nhänet jätin, löysin hänet seuraavana aamuna, rauhallisesti nukkuvana\nkäsi posken alla, mutta se oli unta, josta ei kukaan enää herää. Hän\noli niin onnellinen tuvastaan ja niin iloinen ja tyytyväinen elämäänsä,\nja minun mielestäni hänen kuolemansa oli niin kaunis, ja tämän olen\ntahtonut kertoa Fransin hyvälle ystävälle, josta hän niin usein puhui.\"\n\nJa niin olikin. Fransin elämä oli niin kaunis ja kokonainen. Mitäpä\nsiitä, jos se ei ollutkaan pitkä. Hän oli oppinut vaikean taidon\nvoittaa kohtalonsa, ja jos kohta tupa ei koskaan saanutkaan emäntäänsä,\nniin kukapa tietää -- tytöthän ovat niin konstikkaita -- ehkä näin oli\nparas.\n\n\n\n\nPieni tyttö\n\n\nKukaan, ken vähänkään aikaa on asunut Suomen maaseudulla, ei ole\nvoinut olla häntä näkemättä, tuota puolikasvuista lasta, suortuvainen\npellavatukka tiukasti palmikoituna kahteen \"saparoon\", ja kasvot\nennen aikojaan huolestuneina, tuota pientä raatavaa sisar-raukkaamme\n\"lapsenhoitajaa\", joka alati notkuvin selin ja pakottavin käsivarsin\nkantaa toista lasta, joka usein tuntuu häntä itseään painavammalta.\n\nTavallisesti hän on turvaton pieni olento, jonka köyhäinhoito on\nsijoittanut elätteelle, ja jonka työllään on ansaittava ruokansa\nja vaatteensa, molemmat kehnointa laatua. Ei kukaan ajattele, että\n\"lapsenhoitajankin\" rinnassa sykkii lapsen sydän, että hänenkin\nmielikuvituksensa kurottaa näkymättömät kätensä kohti sitä, joka lapsen\nmielestä on saavuttamisen arvoista, samalla kuin hänen ruumiilliset\nkätensä vaivoin pitelevät saaliinkiedottua, likaista ja liian raskasta\nkääröä, joka on hänen hoitoonsa uskottu, ja hänen selkänsä notkuu\nkuorman alla.\n\nSellainen pieni \"lapsenhoitaja\" oli Elli.\n\nHän tuli eräänä päivänä \"Kirurgiin\" ja otettiin sairaalaan\nparantumattomana. Pitkälle kehittynyt tuberkuloottinen\nvatsakalvontulehdus kirjoittaisi jo pian loppusanat pienelle elämälle,\njoka oli alkanut yksitoista vuotta aikaisemmin, ja joka suurimmaksi\nosaksi oli ollut vain työtä ja vaivaa. Jo seitsemännestä ikävuodestaan\noli hänen täytynyt kunnan holhokkina itse ansaita elatuksensa\nhoitamalla muita itseään nuorempia. Kaikki lapsellisuus näytti\nikäänkuin poispyyhityltä hänen olennostaan, ja maatessaan pienessä\nvalkoisessa sängyssä, kapeat, kalpeat, rumat pienet kasvot syvissä,\nhuolestuneissa rypyissä, hän olisi yhtä hyvin saattanut olla pieni\nmummo kuin yksitoistavuotias tyttönen, jolla oli lapsen toiveet ja\nlapsen haaveet.\n\nTämä vastakohta hänen ikänsä ja sen edesvastuun välillä, joka oli hänet\nmaahan painanut, oli niin järkyttävä, että osaston hoitaja ei voinut\nirrottautua sitä ajattelemasta.\n\n\"Kuinka mielellään valmistaisikaan tuolle pikku raukalle jotakin iloa\",\nhän ajatteli. \"Mutta mitä? Mitähän hän saattaisikaan toivoa, hän joka\ntuskin ollenkaan on saanut tuntea lapsuusajan riemuja.\"\n\nHän rupesi tuumimaan tätä asiaa ylihoitajattaren kanssa, kun tämä\ntuli päivittäiselle kierrokselleen, mutta he eivät päässeet muuhun\ntulokseen, kuin että Ellin välttämättä pitäisi saada kokea jotakin\niloa, ennenkuin hän kuolisi. Muutoin se olisi liian surullista. Ensin\npitäisi kuitenkin tuon pienen läähättävän lintu raukan saada tottua\nuuteen ympäristöönsä. Ensin pitäisi hänen oppia ymmärtämään, että\nhäntä nyt ympäröi vain ystäviä ja että täyttämättömien ja mahdottomien\nvelvollisuuksien aika nyt oli ainiaaksi mennyt.\n\nJa sitten eräänä päivänä uskallettiin yrittää. Hoitajatar kumartui\nEllin puoleen ja pannen korvansa hänen suunsa lähelle hän pyysi Elliä\nkuiskaamaan, olisiko jotakin, mitä hän toivoi ja halasi.\n\nLapsen kalpeille poskille nousi pikainen puna, mutta epäröityään\nhetkisen tuli kuitenkin vastaus:\n\n\"Tahtoisin nuken\", kuiskasi Elli, jolla ei ollut vielä koskaan\nelämässään ollut leikkikalua, jota olisi voinut sanoa omakseen.\n\nNukkea hän ikävöi. Hän, joka aina oli saanut kantaa toisten lapsia, ja\njoka äitiydestä oli tuntenut vain sen raskaimmat puolet, hän kaipasi\nunelmiensa äitiyttä, mielikuvituksen ihmemaailmaa, joka pienelle\ntytölle, nukke sylissään, avaa rubiini- ja kultaporttinsa.\n\nEllin hoitaja ja ylihoitajatar ymmärsivät, kuinka suuriarvoinen tämä\nluottamus oli. Lapsi oli heille avannut kaikkein pyhimpänsä, salaisten\ntoiveittensa suljetun kammion, ja sentähden oli hänen toiveensa\npikimmiten toteutettava.\n\n\"Hänen pitää saada nukkensa\", päätettiin, \"ja kauneimman koko\nkaupungissa.\"\n\nJos hän tähän asti oli saanut oppia kieltäytymään kaikesta, ja jos\nelämä oli velkaa hänelle, niin nyt oli ainakin osa velasta maksettava.\n\nNukke tuli samana päivänä. Se oli suurenmoinen. Sillä oli silmät, jotka\nse osasi avata ja sulkea, vaatteet, jotka saattoi pukea ylle ja riisua,\nsukat ja kengät sekä tukka, jonka saattoi palmikoida.\n\nElli ei kyennyt ilmaisemaan tunteitansa. Hänen silmänsä loistivat, ja\nkaksi hehkuvan punaista pilkkua paloi hänen poskillaan. Hän uskalsi\ntuskin hengittää ja vielä vähemmän hän uskalsi käsillään koskea\nihmettä, joka lepäsi hänen vieressään peitolla. Hänen unelmiensa\nkorkein ihanne oli kai ollut tilkkunukke, jollaisen hän oli nähnyt\npalveluspaikassaan, ja nyt tämä nukke, tällainen nukkeprinsessa\npunaisine vahahuulineen ja porsliinisine sinisilmineen! Oliko se\ntodellakin aivan hänen omansa? Hoitaja vakuutti, että se oli hänen.\nKuka olisi koskaan voinut kuvitella, että sellainen onni tulisi hänen\nosakseen!\n\nSinä iltana ylihoitajatar seisoi hetken Ellin vuoteen ääressä ja\nkatseli molempia päitä, jotka lepäsivät tyynyllä, nukkuvaa lasta, jonka\nilme nyt unessa todellakin oli lapsen, ja nuken elotonta pientä päätä,\njoka lepäsi Ellin poskea vasten puristettuna.\n\nJa siitä päivästä alkaen, huolimatta kärsimyksestä, joka hivutti Ellin\nheikkoa elämänlankaa, Elli oli täydellisesti onnellinen. Nukke oli aina\nhänen vieressään, ja hänen särkyvä katseensa kiinnitettynä aarteeseensa\nhän eräänä varhaisena aamuna sanoi jäähyväiset lyhyelle, raskaalle\nelämälleen.\n\n\"Sehän oli onnellisinta sille raukalle\", sanoi lääkäri tullessaan\nkierrokselleen, \"mutta kuka nyt saa periä sen ihmeellisen nuken, jota\nhän niin suuresti rakasti?\"\n\n\"Nukenko?\" sanoi hoitaja, \"sen sai Elli mukaansa.\"\n\nJa niin tapahtui, että muuan pieni tyttö meidän uusiaatteisena,\ntaikauskottomana aikanamme, samoin kuin menneiden vuosisatain pienet\ntytöt, haudattiin rakkain leikkikalunsa asetettuna hänen rinnalleen.\n\n\n\n\nKolme rukiinjyvää\n\n\nKuka oli ne kylvänyt? Korkealla joen rannalla, missä talo sijaitsi, ei\nkasvanut ruista. Ei myöskään lähellä ollut mitään ajotietä, jota myöten\njoku maamies olisi kuljettanut ruissäkkejään myllyyn. Siinä tapauksessa\nolisi helposti voinut sattua, että joku jyvänen olisi pirahtanut\nmaahan. Mutta lähettyvillä ei ollut muuta kuin kukkia kasvava rinne,\njossa esikot hymyilivät viimeistä kullanhohtoista hymyään ja pian\nsaivat antaa vuoron kurjenpolven kauneille sinipunerville kukille. Ja\nvieressä oli metsä, ikuisesti humiseva, salaperäisesti houkutteleva\nmetsä, jonka reunalla kohosi värisevälehtinen haapa ja valkearunkoinen\nkoivu. Siellä ei myöskään kasvanut ruista. Mistä tulivat sitten nuo\nkolme rukiinjyvää? Minä puolestani pidän syyllisenä vanhaa varista,\njonka käheä vaakkuna uskotteli, että se muka tiesi koko maailman\nviisauden ja vähän muutakin lisäksi. Vaakkuvasta tekopyhyydestään\nhuolimatta se kyllä oli aikamoinen varas. Ja kun se edellisenä vuonna\nherkutellessaan muutamien heimolaistensa kanssa naapurin pellolla tuli\nyllätetyksi, vei se varmaankin mukanaan yhden kultaisista tähkäpäistä,\njoka oli tarttunut sen pyrstösulkaan. Hätäisellä pakoretkellä tipahti\nyksi jyvä tähkäpäästä maahan lähelle vanhaa latoa, jonka hirsistä\nsaattoi löytää lyijykuulia sota-ajalta sata vuotta sitten. Toinen jyvä\nputosi aivan talonnurkkauksen viereen ja kolmas kaivon luo. Ja kaikki\nne lankesivat hyvään maahan ja alkoivat itää, ja juhannuksen aikana\npistivät kauniit vihreät, pitkäkortiset tähkäpäät esiin lehdistä.\n\n\"Kas, rukiintaimi\", sanoi sairas tyttö, joka kasvatusäitinsä keralla\noli keväällä muuttanut taloon saadakseen metsäilmaa sairaille\nkeuhkoilleen. Ja hän katseli tähkäpäätä, joka talonnurkkauksessa\nkumarsi tuulelle. Hän näki mielessään kodin saaristossa, missä hän\noli viettänyt lapsuutensa, näki lainehtivat vainion ja perunamaan ja\nlehmät ja porsaat ja kanat. Hän sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen.\nTäälläkin oli perunamaa ja puutarha ihanuuksineen. Mutta rukiintaimi\noli hänen omansa, se oli kasvanut aivan erityisesti häntä varten. Se\npuhuisi hänelle kodista ja antaisi hänelle toivoa ja elämänhalua ja\nuskoa, että metsä palauttaisi hänen terveytensä.\n\nJa niin kului ihana, päivänpaisteinen kesä, ja metsässä tuoksui\npihkalle ja havulle. Mutta päivä päivältä kävi sairas tyttö\nkalpeammaksi. Kohta hän ei enää jaksanut kannattaa itseään metsään.\n\nHän makasi verannalla ja kuunteli puiden suhinaa, joka kutoutui hänen\nunelmiinsa, unelmiin, jotka eivät koskaan voineet toteutua, unelmiin\nelämästä toisten iloksi ja hyödyksi. Hän näki pienen valkoisen talon,\njonka hän ja kasvatusäiti rakentaisivat ja jossa he eläisivät molemmat\nyhdessä. Siellä kiertyi villiviini ikkunoiden yli ja pihalla kasvoi\nsuuri ruusupensas täynnä valkoisia ruusuja. Ja ylt'ympärillä suhisi\nmetsä kuten täälläkin ja sen parantava hengitys puhalsi uutta elämää\nsairaisiin lapsiin, joiden oli määrä asua talossa ja parantua siellä\nhänen ja kasvatusäidin hyvässä ja rakastavassa hoidossa.\n\nSe oli kaunis unelma, mutta muuttuisikohan se koskaan todellisuudeksi?\nSairas katseli ennen niin voimakkaita, nyt niin laihoja käsiään, jotka\ntuskin jaksoivat kohottaa lasia huulille. Sitten hän kohotti taas\nsilmänsä ja katseli rukiintainta, jonka tähkä oli kellastunut ja taipui\nmaata kohti. \"Elonkorjuuaika\", hän ajatteli. \"Mullasta ja multaan.\nKerran sinä olit pieni siemen, joka haudattiin maahan, ja kuitenkin\npiili sinussa elämä rikkaine mahdollisuuksineen, ja elämä jatkuu niissä\nruisjyvissä, jotka sato antaa. Kenties on minunkin laitani niin.\nElonkorjuuaika lähenee, tunnen sen.\"\n\nJa sitten korjattiin tähkäpäät talonnurkkauksesta, samoin toisistakin\nrukiintaimista, jotka aikaa myöten keksittiin nekin. Ja niin saatiin\npieni läjä jyviä, joissa piili elämä, uusi elämä, kuten hänkin tunsi\nheikossa ruumiissaan kantavansa ijäisen elämän.\n\n\"Nämä sinun pitää kylvää ensi vuonna\", sanoi hän kasvatusäidille, \"saat\nnähdä, kuinka pian sinä saat niistä koko saran.\"\n\nKasvatusäiti kääntyi nopeasti poispäin. Kova tuska valtasi hänet. Tyttö\noli sanonut \"sinä\" eikä \"me\" kuten ennen.\n\nJa jyvät kylvettiin ja itivät, ja seuraavana kesänä kasvoi pieni,\ntavallisen pöydän kokoinen neliö ruista. Mutta kasvatusäidin sydän\nkutistui hänen katsellessaan niitä, sillä sairas tyttö lepäsi nyt\nitse samanlaisen viheriän kummun alla siinä ihmeellisen kauniissa\nkaupungissa, jota sanotaan kuolleiden kaupungiksi. Hänen unelmansa\ntyöstä ja elämästä muiden hyväksi ei toteutunut maan päällä. Hiljaa\nja vienosti, kuten hän oli elänyt, lähti hän eräänä iltana pois\nsaavuttaakseen kirkastuksen, saadakseen tuntea, että hänkin kuten\nrukiinjyvä säilytti itsessään elämän, joka ei kuole, vaikka näkyvä\nverho raukeaakin.\n\nMutta rukiintähkät kumarsivat kuten niiden edeltäjätkin tuulessa, joka\npuhalsi yli laakson, ja syksyn tullessa ne kellastuivat ja tunsivat\nhetkensä koittaneen.\n\nJa sitten ne korjattiin, ja kasvatusäiti hieroi niitä käsissään, niin\nettei yksikään jyvä joutuisi kadoksiin. Ja tällä kertaa tuli jyviä\nkokonainen litra.\n\nSeuraavana kesänä näytti pieni ruissarka jo oikein somalta, ja tähkistä\nsyntyi kokonainen kuhilas, joka puitiin oikein riihessä. Seuraavana\nvuonna, siis kolmantena kesänä sen jälkeen kuin nuo kolme jyvää\nputosivat maahan, kohosi ruispellolla kolme kuhilasta.\n\nSilloin oli sairaan tytön toivomus toteutunut. Kun kasvatusäiti katseli\nruisvainiota, tuntui tämä ihmeelliseltä, niin ihmeelliseltä, että hän\nehdottomasti liitti kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa Hänen suuresta\narmostaan, todellisuudesta ja unelmasta, joka ei koskaan toteutunut.\n\n\n\n"]