[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fA6eWzeE4Z4oLRpW4t9VMlgk1bAu7x7Tm9u0RttwCDZM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2501,"Hyvässä turvassa","Spyri, Johanna",1827,1901,"2501-spyri-johanna-hyvassa-turvassa","2501__Spyri_Johanna__Hyvässä_turvassa",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1885,1894,7430,43967,false,65353,[24,25,26],"Fathers and daughters -- Juvenile fiction","Girls -- Juvenile fiction","Switzerland -- Juvenile fiction",[28,29],"Adventure","Children & Young Adult Reading","\"Hyvässä turvassa\" by Johanna Spyri is a children's story written in the late 19th century. The book revolves around themes of adventure, family, and the bond between children, specifically focusing on their experiences during a summer trip to the Swiss Alps. The narrative appears to serve both as a delightful tale for young readers and as a gentle lesson about safety and resilience in the face of challenges.  The story begins with the Miller family preparing for their eagerly awaited journey to Gemmi, a picturesque mountain area. The lively character of little Elsa, filled with excitement, drives the narrative as she, alongside her sister Ella and their governess, engages in various adventures. Upon arriving at Gemmi, they encounter local children, including Samuli, who later becomes central to a dramatic event where Elsa goes missing during the night. Samuli's bravery and resourcefulness ultimately lead to her safe return, showcasing friendships that develop through the trials they face together. The book celebrates exploration, nature, and the joy of childhood while imparting a sense of protective companionship. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Jauhiainen, Olivia",269,"Dresdeniläinen Millerin perhe matkustaa kesälomalle Sveitsin Alpeille. Vilkas Elsa-tytär kokee vuoristossa jännittäviä seikkailuja ja vaaratilanteita, mutta löytää lopulta turvan ja huolenpidon.","Johanna Spyrin 'Hyvässä turvassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2501. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","HYVÄSSÄ TURVASSA.\n\nKirj.\n\nJohanna Spyri\n\n\nSuomennos 7:stä saksalaisesta painoksesta\n\n\n\nKertomuksia lapsille I.\n\n\n\n\n\n\nKuopiossa\nU. W. Telén & Co,\n1894.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Ennen matkalle lähtöä.\n  II. Gemmillä.\n III. Tuttavuutta tehdään.\n  IV. Hirmuyö.\n   V. Seuraavana aamuna.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nEnnen matkalle lähtöä.\n\n\nDresdenissä, lähellä Elben rantapenkereitä, on iso kivitalo. Siellä\nistui kirkkaana heinäkuun aamuna herra Miller nojatuolissaan ja piti\nedessään niin suurta sanomalehteä, ettei hänen kasvojaan ensinkään\nnäkynyt.\n\nVastapäätä häntä istui talon rouva valkosessa aamumyssyssään ja kaatoi\nhyvälle tuoksuavaan kahvikeittiöön vähän väliin vettä porisevasta\nkattilasta. Pian oli aamiainen alkava.\n\nSilloin aukeni ovi: kaksi pientä tyttöä astui sisään ja heidän\nperässään pitkä ja hoikka neiti, joka näkyi huolestuneena seuraavan\npikku Elsan vilkkaita liikkeitä, kun tämä juoksi huoneen läpi ja\nvihdoin ketterästi hypätä kiepsahti isän polvelle. Notkeasta\nhyppäyksestä näki selvään, ettei sitä nyt ensikertaa tehty. Riemuiten\nkatseli Elsa nyt ympärilleen, niin kuin hän olisi tahtonut sanoa:\n\"Nytpä minä istun taas lujassa linnassani, jossa minua ei voi mikään\nonnettomuus kohdata!\"\n\nSitte pisti hän kiharaisen päänsä suuren sanomalehden alle ja huudahti\nveitikkamaisesti: \"Oi, jopa löysin sinut, isä! Milloin lähdemme\nGemmille?\"\n\nIsä pani pois sanomalehden, suuteli pienokaista ja sanoi: \"Ensiksi\nhyvää huomenta, pikku heinäsirkka; sitte vasta matkasuunnitelmat.\"\nKepeiden hyppäystensä tähden nimitti häntä isänsä pikku heinäsirkaksi.\nKun iso sanomalehti ei ollut enää isän ja Elsan välissä, kiersi tämä\nkätensä isän kaulan ympäri ja sanoi hänelle sydämellisesti hyvää\nhuomenta. Sillä aikaa seisoi Ella sisko aivan hiljaa isän tuolin\nvieressä odottaen hänen aamutervehdystään. Nyt suuteli hän vanhempaakin\ntytärtään, joka sitte istuutui hiljaa pöydän ääreen.\n\n\"Jospa sinäkin nyt siirtyisit sinne, jossa sinun olla pitäisi\", sanoi\nisä Elsalle, joka ei vielä ollut aikeissakaan lähteä korkealta\nistuimeltaan.\n\n\"Minä menen heti, isä\", vakuutti Elsa, mutta kohensi itseään samalla\nvakavammin istumaan; \"minä tahdoin vaan odottaa, kunnes sanot, milloin\nlähdemme Gemmille.\"\n\n\"Niin pian kun äiti on saanut tavarat matkaa varten järjestetyiksi\",\nvastasi isä.\n\nNyt hyppäsi Elsa alas ja sitten suoraa päätä äidin polvelle.\n\n\"Oi, äiti, järjestämmehän sitte tänään tavarat! Nyt, heti paikalla\",\npyysi Elsa hyväillen äitiänsä. \"Minä tahdon auttaa sinua, ja Ella voi\nmyös auttaa ja neiti Hellmer myöskin, ja sitte voimme huomenna lähteä\nja sitte --\"\n\n\"Nyt juomme ensin maitomme ja istumme hetkisen aivan kelvollisina\npöydässä, lapsi kulta\", oikaisi häntä äiti ja Elsa, joka huomasi\nsaavansa tyytyä tähän vastaukseen, istuutui nyt paikalleen isän ja\näidin väliin ja aamiainen alkoi.\n\nJo kauan aikaa oli Elsa heti herättyään kysynyt, koska Gemmille\nlähdettäisiin; hänen päähänsä tuskin enää muuta ajatusta mahtuikaan.\nTämä matkatuuma oli seuraavalla tavalla kiintynyt pikku Elsan mieleen.\n\nMenneenä kesänä olivat isä ja äiti matkustelleet Sveitsissä. Gemmin\nvuorisola, jonka kautta he olivat kulkeneet Wallis'ista Bernin\nkanttooniin, oli miellyttänyt heitä niin, että he päättivät tulla sinne\nuudestaan seuraavana kesänä, ottaa lapset ja neiti Hellmerin mukaansa\nja viipyä siellä jonkun aikaa. He olivat matkalla tutustuneet opas\nKasperiin ja kertoneet hänelle aikeensa ja toivonsa saada vuokratuksi\nniillä seuduin huoneuston, jossa voivat järjestää olonsa kodikkaaksi,\neivätkä tarvitseisi asua ravintolassa. Silloin oli Kasper ehdoitellut\nheille että asettuisivat hänen omaan majaansa, joka oli Gemmin\nvuorisolan lähellä, vihreällä rinteellä vuorille johtavan polun\nvieressä. Tähän aikaan sopi hänelle parhaiten luovuttaa heille pikku\ntalonsa; hän itse oli silloin aina muukalaisten kanssa matkoilla, hänen\nmolemmat poikansa paimensivat alpeilla suuria karjoja, ja hänen\nvaimonsa voi asua ylhäällä pikku ullakkokamarissa ja tehdä Millerin\nperheen askareita. Heitä varten voitiin sitte järjestää iso tupa ja\nmolemmat makuuhuoneet. Tämä ehdotus miellytti hyvin herra Milleriä ja\nhänen rouvaansa ja katseltuaan taloa, päättivät he vuokrata sen tulevan\nvuoden kesäkuukausiksi. Tieto tästä tuumasta ja vanhempien kertomukset\nkauneista niityistä, korkeista lumivuorista, vihreistä alppilaitumista\nja suurista karjalaumoista, olivat tehneet lapsiin syvän vaikutuksen,\nja jo kauvan aikaa sitte oli Elsa tuskin enää voinut odottaa\nlähtöpäivää. Jo talvella oli tuskin päivääkään kulunut ilman että Elsa\nkysyi: \"Äiti, joko nyt kesä pian tulee?\"\n\nNyt oli kesä todellakin tullut ja Elsan kysymykset tulivat yhä\nkiihkeämmiksi. Joka aamu ilmaisivat tuota pitkällistä odotusta nuo\nsanat: \"Milloin lähdemme Gemmille?\" Päivä päivältä kasvoi lapsen\nmalttamattomuus ja yhä tihenivät nuo ahdistavat kysymykset ja pyynnöt,\nsillä nytpä Elsa tuskin enää jaksoi odottaa, että noustaisiin vaunuihin\nja lähdettäisiin ajamaan noita korkeita vuoria ja vihreitä niittyjä\nkohti.\n\nVihdoin tuli se päivä, että koko Millerin talo oli kuin suuri\nmarkkinapaikka. Joka huone oli niin täynnä kaikellaisia vaatteita,\nettei sopinut minnekkään istumaan. Mutta vähitellen katosivat ne kaikki\nkolmeen summattomaan matkakirstuun, ja pari päivää myöhemmin istui koko\nMillerin perhe matkavaunuissa: Ella hiljaisesti iloiten äidin ja neiti\nHellmerin välissä; Elsa isän vieressä, jota hän syleili alinomaa\ntulisella ihastuksella, sillä nythän lähdettiin pitkälle matkalle,\nnythän matkustettiin Gemmille!\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nGemmillä.\n\n\nGemmin vuorisolan lähellä kääntyy kapea polku synkkään metsään ja\njohtaa pian niille paikoille, jossa matkustaja kauhulla näkee allansa,\njyrkkien kallioseinämien välissä pohjattoman kuilun. Tätä polkua tuli\neräänä kauniina kesäiltana pieni poikanen. Hänellä oli kädessään suuri,\npunainen kukka, jonka hän varmaankin oli löytänyt tuolta metsiköstä ja\njota hän vähän väliin ihastellen katseli.\n\nNyt saapui hän metsän laidassa olevalle aukealle paikalle ja katseli\nympärilleen, mutta kun hän ei näyttänyt huomaavan mitään erinomaisempaa\nkatseltavaa, jatkoi hän matkaansa. Nyt kulki hän niityn läpi kapeaa\npolkua, joka johtaa vasemmalla puolen olevalle vihreälle kukkulalle.\nSiellä oli lähellä toisiaan kaksi majaa, joiden takapuolelle oli tehty\npieni lisärakennus, nähtävästi karjaa varten. Toinen näistä navetoista\noli isompi ja näyttipä itse majakin uudenuutukaisine ovineen paremmalta\nja suuremmalta. Sen omistaja oli opas Kasper, joka asui siinä vaimonsa\nja kahden poikansa kanssa ja voi joka vuosi sitä hiukan korjaella,\nhänellä kun matkustajain oppaana oli kesät läpeensä hyvä ansio. Hänen\nnavetassaan ei ollut ainoastaan kaksi kiliä, niinkuin kaikilla hänen\nnaapureillaankin, vaan siellä oli ollut jo kaksi vuotta komea lehmäkin,\njosta hän sai kunnon maitoa ja voita. Tuo pienempi maja vanhoine\nmadonsyömine ovineen ja rikkinäisine pärekattoineen oli kantaja Martin\noma, jota jykevän ruumiinrakennuksensa vuoksi kutsuttiin \"vahvaksi\nMartiksi\". Siinä asui hän vaimonsa ja neljän pienen lapsensa kanssa ja\ntuvan takana olevassa pikku navetassa oli kaksi kiliä, joiden maidon\ntäytyi riittää kaikkiin tarpeisiin.\n\nVahvalla Martilla oli tosin koko kesän, varsinkin silloin, kun oli\nkaunis sää, säännölliset tulot; hän kantoi matkustajain tavaroita\nGemmin vuoren yli, mutta hän ei kuitenkaan sillä ansainnut läheskään\nniin paljon, kuin naapurinsa Kasper, joka oli usein päiväkausia\nmatkustajain mukana vuorilla.\n\nKasperin uuden tuvanoven edessä seisoivat nyt juuri hänen kaksi\npoikaansa ja heillä oli nähtävästi tärkeä asia keskusteltavana. He\nkatselivat, koettelivat ja vertailivat hyvin toimessaan kahta esinettä,\njotka olivat heidän käsissään ja kun he vihdoinkin näyttivät saaneen\nvertailemisensa päättymään, alkoivat he taas alusta. Poikanen joka\nsamassa tuli metsästä majalle, pysähtyi nyt ja katseli ihmeissään tuota\ntoimitusta majan ovella.\n\n\"Samuli tule, katso, katso\", huusi hänelle nyt toinen pojista.\nRäpäyttämättä silmiään ja ihmetellen katseli hän nyt sitä, mitä hänelle\nnäytettiin.\n\n\"Katso, nämä on isä tuonut meille Bernin markkinoilta\", huusi suurempi\npojista taaskin Samulille ja molemmat pitivät lahjaansa korkealla\nilmassa. Mikä ihmeellinen näky tämä olikaan Samulille! Taneli ja Janne\npitivät molemmat kädessään suurta ruoskaa. Lujan ja samalla notkean\nvarren ympäri oli kierretty punainen nahkahiihna. Pitkä, valkoinen\nsiima oli kierrelty pyöreistä nahkahihnoista; sen päässä riippui lujaan\nkierretty, pyöreä punonnainen keltaisesta silkistä, muodostaen kauniin\ntupsun. Tätä päätä, joka lyödessä antoi aika paukauksen nimitettiin\n\"nystyräksi\". Sanatonna katseli Samuli ruoskia; jotakin näin ihanaa ei\nhän ollut nähnyt koskaan elämässään!\n\n\"Kuulehan nyt\", sanoi Taneli ja nyt alkoivat he Jannen kanssa heiluttaa\nruoskiansa. Nytpä paukkui ja jymisi koko laakso ja kaikuivat kaikki\nvuoret, niin että Samulista tuntui siltä, ettei koko maailmassa voisi\nolla mitään suuremmoisempaa ja ihanampaa.\n\n\"Jospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!\" sanoi hän syvään\nhuoaten, kun molemmat pojat vihdoinkin olivat paukkeensa lopettaneet.\n\n\"Niin, sinä voit odottaa\", vastasi Taneli ylpeästi ja paukauttaen\nruoskallaan vielä kerran juoksi hän pois; pitihän hänen sitä näyttää\nvielä muillekin ihmisille. Janne juoksi hänen perässänsä; mutta Samuli\nkatseli heidän jälkeensä ja jäi liikkumattomana seisomaan. Hänen\nmurheettomalle sydämelleen oli nyt pudonnut raskas taakka. Hän oli\nnähnyt jotakin, jota hän nyt halusi enemmän kuin mitään muuta koko\nmaailmassa ja Taneli oli vielä sanonut nuo masentavat sanat: \"Niin,\nsinä voit odottaa!\" Samulista tuntui niinkuin nyt olisi mennyttä\nkaikki, mikä häntä voisi ilahduttaa. Hän puristi kokoon punaisen\nkukkansa ja kiidätti sen menemään, sillä tuo, että pitäisi tyytyä\npunaiseen kukkaan, eikä saisi koskaan tuollaista keltatupsuista\nruoskaa, se harmitti Samulia; suuttuneena katseli hän miten kukka kiisi\nkauas niitylle. Tiesi kuinka kauan hän siinä olisi vielä seisonut, jos\nei ovi hänen takanansa olisi avautunut ja siitä astunut ulos vaimo\nsuuri luuta kädessä.\n\n\"Missä pojat ovat, Samuli\", kysyi hän pikaisesti.\n\n\"Ne juoksivat pois ruoskinensa\", vastasi tämä, sillä yhä olivat ruoskat\nhänen mielessään.\n\n\"Juokse kutsumaan heitä kotiin, ja pian\", käski häntä vaimo. \"Huomen\naamuna varhain pitää heidän joutua lähtemään alpeille ja huomisiltana\ntulee herrasväki ja siihen pitää ennättää tehdä vielä paljo. Sano niin\nheille, juokse Samuli!\"\n\nPoika läksi juoksemaan kaikin voimin sinne päin, jonne molemmat pojat\nolivat kadonneet. Vaimo alkoi nyt laista kaaputella luudallaan joka\nnurkassa. Hän oli Kasperin vaimo ja Tanelin ja Jannen äiti.\n\nTänä aamuna oli saapunut herra Milleriltä kirje, jossa hän ilmoitti\nsaapuvansa tänne seuraavana iltana, -- siitä johtuivat nyt nuo suuret\nvalmistukset ja puhdistelut, jotka kyllä tarpeen olivatkin, sillä\nTaneli ja Janne kuljettivat monenlaista roskaa suurissa kengissään\nhuoneeseen. Nyt saapuivat he molemmat juostessaan hirveästi läjäytellen\nruoskiansa ja naapurin Samuli heidän perässänsä, sillä ruoskat vetivät\nhäntä vastustelemattomalla voimalla mukanansa. Mutta kun nyt äitinsä\nhuusi heidät sisään, heidän kun piti vielä auttaa häntä kaikellaisissa\ntoimissa, kääntyi Samuli vihdoin takaisin ja astui vastapäätä olevaa\nmajaa kohti, mutta hyvin hitaasti, niinkuin joku, jota on suuri suru\npainamassa. Ja suru painotkin Samulin mieltä, sillä keltatupsuiset\nruoskat väikkyivät alinomaa hänen silmissään ja lisäksi kuuluivat vielä\nyhä hänen korvissaan Tanelin masentavat sanat' \"Niin, sinä voit\nodottaa!\"\n\nVanhan tuvan oven edessä, sillä paikalla, joka oli polettu kovaksi\ntantereeksi, seisoi isä Martti ja koetti raskaalla kirveellään halkoa\njuurta, puhkaista puupölkkyä pienemmiksi kappaleiksi, että äidillä\nolisi taas jotakin lieteen pantavaa. Rivissä, isän edessä seisoivat\nMartta, Otto ja Betty ja katselivat hänen työtänsä suurilla, vakavilla\nsilmillään. Vanhin heistä, Samuli, liittyi heihin, asettui riviin ja\njäi seisomaan silmät selällään, sillä aina oli hän siellä mukana, missä\noli jotakin katsottavaa. Mutta pian osoitti isä maassa olevia\npuukapuloita ja sanoi niin lempeällä ja ystävällisellä äänellä, ettei\nsitä olisi voinut odottaakaan tuolta suurelta, vahvalta mieheltä: \"No,\nSamuli, otappa noista aina pari kerrallaan syliisi ja vie ne äidille\nkeittiöön, niin saa hän keitetyksi meille perunat.\" Samuli teki heti\nniinkuin häntä käskettiin ja työssä haihtui hänen suuri surunsa. Mutta,\nkun hän myöhemmin makasi pikku Oton vieressä kapeassa sängyssään,\nsilloin ei hän voinut, niinkuin tavallisesti, heti nukkua, tuo hänen\nsuuri surunsa täytti taas hänen mielensä ja hänen täytyi huoahtaa: \"Oi,\njospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!\"\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\nTuttavuutta tehdään.\n\n\nJo aikaiseen seuraavana aamuna kuultiin hirveätä ruoskan läiskettä,\nsillä Taneli ja Janne seisoivat jo neljän aikaan tuvan oven edustalla\nodottamassa lehmiä, joita tuotiin ympäristöltä vietäviksi alpeille,\njossa suuret karjalaumat olivat. Sitten piti heidän molempain jäädä\nsyksyyn asti sinne paimenpojiksi ja siitä olivat he niin iloissaan,\netteivät voineet siitä kyllin meluta, sillä olihan tuo heille\nmolemmille ihana toivo, saada olla siellä kahdenkesken, eikä tarvita\nkoko kesänä tehdä mitään muuta, kuin juosta ruoskinensa lehmien\nperässä.\n\nKun äiti vielä oli sitonut reput heidän selkäänsä ja neuvonut heitä\ntekemään aina oikein ja kun he olivat lähteneet lehmineen, silloin\npalasi äiti majaan takaisin ja nytpä alkoi ylt'yleensä joka nurkassa\nsellainen lakaseminen ja siistiminen, josta ei ollut loppua tulla koko\npäivänä. Aurinko oli jo vaipunut kuusten taa, kun vaimo vielä kerran\nhankasi kaikkia ikkunoita ja sitte tutkistelevasti tarkasteli. Nytpä\nvälkkyikin joka paikka, kaikki ikkunat, pöytä, sekä pöytälautana oleva\nkiviliuska, penkit seinämillä, sekä lattiakin. Nytpä näkikin vaimo\nkuinka laaksosta päin tulevaa tietä lähestyi koko jono kantajoita,\nhevosia ja ratsastajoita. Hän juoksi kiireesti yliselle, sitoi puhtaan\nesiliinan vyöllensä ja asettui tuvan ovelle vastaanottamaan\nvieraitansa. Jono pysähtyi ja herra Miller auttoi ensin vaimonsa ja\nneiti Hellmerin, sitte lapset hevoisten selästä. Tuskin oli Elsa\npäässyt alas maahan, kun hän ihastuksesta alkoi juoksennella\nedestakaisin, eikä tiennyt oikein, mikä kauneinta oli, tuoko\npaimenmaja, jonka seinustalla tuo pieni penkki oli, nuoko vihreät\nniityt puroineen ja kukkasineen, vaiko tuo kultainen hohde tuolla\nvuorilla ja kuusten latvoissa; kaikki oli niin uutta, niin kaunista!\nEllakin oli ihastuksissaan ja katseli ympärilleen ihmetellen hiljaa\nitsekseen. Mutta nyt astuivat äiti ja isä majaan ja täälläpä oli\nElsalle taas uutta nautintoa, sillä täällä oli taas kaikki aivan\nerilaista, kun hän koskaan elämässään oli nähnyt. Hän tarttui Ellan\nkäteen ja juoksenteli hänen kanssaan joka kolkassa. \"Katso, katso,\ntäällä voi istua ympäri tuvan joka seinämällä ja katsoppa vaan mihin\ntäältä voi kiivetä.\" Näin sanoen kapusi Elsa nopeasti ylös\nportaita, jotka johtivat uunin takana olevaan aukkoon, josta pääsi\nmakuuhuoneeseen. Se vasta oli hauska keksintö. Sieltä taas päästiin\ntoiseen huoneeseen, jossa oli myöskin kaksi vuodetta ja täältä päästiin\npieneen yliskamariin ja toiselta puolen puisia portaita myöten alas\ntupaan. Tämä oli hauska kiertokulku, jonka voi tehdä monta kertaa\npäivässä, ja kaikki sekä ulkona että täällä majassa näytti niin uudelta\nja oudolta ja lupaavalta! Elsa ei tiennyt oikein mistä hän kaikkein\nenin iloitsi. Kun hän vihdoin makasi suuressa vuoteessaan tuolla\nylhäällä kamarissa ja Ella hänen vieressään ja kun äiti oli\niltarukouksen perästä sanonut lapsille hyvää yötä, silloin Elsa huokasi\nsyvään ja sanoi täysin tyydytettynä: \"Oi, nythän olemme Gemmillä!\"\n\nNyt seurasivat mitä ihanimmat kesäpäivät; niityt heloittivat hohtavassa\nauringon paisteessa, raitis tuuli puhalteli tuolla ylhäällä kuusikossa\nja taivas oli niin tummansininen ja ulottui niin kauas yli kukkuloiden\nja valkoisten lumivuorten. Muutamissa päivissä olivat Ella ja Elsa jo\nlöytäneet kaikki läheisyydessä olevat kauniit paikat, joissa voi\nhupaisesti viettää päivän kuumimmat hetket, kunnes iltaisin aina\nlähdettiin kävelemään isän ja äidin kanssa. Mutta Elsasta oli hauskempi\netsiä kauneita paikkoja, kuin niissä oleskella, ja kun Ella istuutui\npehmeälle mättäälle kuusen juurelle tai rinteen vihreälle nurmikolle ja\nodotti, että neiti Hellmer nyt vaan tulisi ja lukisi, tai kertoisi\njonkun kauniin kertomuksen, silloin oli jo Elsa saanut päähänsä uuden\ntuuman, joka hänet ehdottomasti vei mukanaan. Sill'aikaa istuivat äiti\nja isä majassa ja monta kertaa piti äidin paneutua lepäämäänkin, sillä\nhänen terveytensä oli hyvin heikontunut. Kun Elsa näki neiti Hellmerin\nastuvan ulos majasta kädessään iso kori, jossa käsityöt olivat, silloin\nvasta johtui hänen mieleensä monta kaunista paikkaa, jonne olisi voinut\nmennä ja ennenkun neiti Hellmer ennätti istuutuakkaan, selitti Elsa\nhänelle, että hänen piti pian joutua sisään isän luo, sillä hänellä oli\npaljo puhumista isälle. Hui vaan, niin oli hän majassa, kiepsahti isän\npolvelle ja teki hänelle koko joukon ehdotuksia, kuinka voisi kiivetä\nkuusten luo tuonne korkealle vuorelle ja katsella sieltä sitte kauas\nympäristölle, tai kulkea kauas, kauas tuonne synkkään metsään niiden\nsuurten lintujen luo, jotka monasti rääkyivät niin hirvittävästi. Isä\nkuunteli silloin mieltymyksellä noita rohkeita ehdoituksia, mutta\narveli kuitenkin, että nyt pitäisi vielä tyytyä lyhyempiin kävelyihin\nja että Elsan nyt pitäisi jo palata taas Ellan ja neiti Hellmerin luo.\n\nElsa oli juuri päässyt isän polvelle. Tänään oli hänellä taas tehtävä\nuusi ehdotus ja se oli hyvin kiireellinen.\n\n\"O, isä, pane nyt tuo kirja vaan hyvin pieneksi hetkeksi pois\", pyysi\nhän, \"minulla on sinulle vähän sanottavaa.\" Isä myöntyi ja kuunteli\ntarkkaavaisesti. \"Katsoppas, isä\", jatkoi Elsa, \"eilen jo ja tänään\ntaas on eräs pieni poika seisonut tuolla vastapäätä, majan edessä ja\nsilmät suurina lakkaamatta katsellut tänne. Minun täytyy todellakin\nmennä sinne ja kysyä, minkä tähden hän niin tekee ja mikä hänen nimensä\non.\"\n\nIsä oli siinä hänen kanssaan yhtä mieltä ja Elsa läksi heti matkalleen.\nSiellä seisoi Samuli vielä aivan samalla paikalla, kuin hetki sitte ja\nkatsoi tuonne toiselle puolen naapuritaloon, sillä aina siellä oli\nuutta ja ihmeellistä nähtävää, sitte kun nuo vieraat ihmiset viivat\nsinne tulleet. Kun Elsa oli saapunut hänen luokseen, asettui hän kädet\nselän takana seisomaan aivan hänen eteensä, niin kuin isä teki silloin,\nkun hän aikoi keskustella äidit: kanssa jostain tärkeästä asiasta.\n\n\"Mitä sinä olet tahtonut nähdä, kun olet alinomaa katsellut tuonne\ntoiselle puolelle\", kysyi hän.\n\n\"En mitään\", vastasi Samuli.\n\nTämä vastaus ei näyttänyt oikein tyydyttävän Elsaa.\n\n\"Oletko tarkoittanut jotakin, meillä on myöskin pieni poika, ja oletko\ntahtonut nähdä, miltä hän näyttää\", tutkisteli hän yhä.\n\n\"En\", vastasi Samuli lyhyesti.\n\n\"Sinä olet nyt varmaankin unohtanut, mitä sinä tahdoit nähdä\", sanoi\nnyt Elsa, selittäen siten asian sekä itselleen että Samulille. \"Mikäs\nsinun nimesi on?\"\n\n\"Samuli.\"\n\n\"Kuinka vanha olet?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Se pitää tietää. Tule, asetu minun viereeni, noin\" -- ja Elsa asettui\nSamulia vasten selin ja katsoi häntä yli olkansa. Hän oli hiukan\npienempi, mutta paljo tukevampi ruumiiltaan kuin Elsa.\n\n\"Sinä et ole vielä niin iso, kuin minä\", sanoi hän, \"sinä olet vielä\njokseenkin pieni. Katsoppas, minä tulen seitsemän vuoden vanhaksi,\nsillä minä olen täyttänyt jo kuusi vuotta, juuri syntymäpäivänäni, sen\nminä tiedän aivan hyvin, sillä silloin sain minä hyvin paljo lahjoja.\nSinä täytät ehkä vasta kuusi vuotta, koska sinä olet vielä noin pieni.\"\n\nSamuli uskoi tämän selityksen, sillä hän ei tiennyt, että hän jonkun\naikaa sitten oli täyttänyt seitsemän vuotta, ja että hän oli vaan\nlisääntynyt enemmän terveydelleen kuin pituudelleen.\n\n\"Mitä sinä toimitat kaiket päivät, Samuli\", kysyi Elsa.\n\nSamulin piti miettiä kauan. Vihdoin sanoi hän: \"Minä tiedän, missä on\npunaisia kukkia.\"\n\nTämä oli Elsalle kuin sytykettä. Samassa silmänräpäyksessä oli hän\nnäkevinään pensaan täynnä heloittaivia, punaisia kukkia jossakin\npaikassa tuolla metsässä ja koko sydämestään halusi hän noita punaisia\nkukkia.\n\n\"Missä, missä? Samuli, missä on niitä kukkia? Tule, mennään sinne\npian!\" Ja Elsa oli jo tarttunut Samulin käteen ja veti häntä muassaan.\nSamuli seurasi, mutta hitaasti.\n\n\"Tuolla\", sanoi hän vihdoin ja osoitti sormellaan ylös metsikköön.\n\n\"Oi, tuonneko sitä mennään, tuohon suureen metsään\", huudahti Elsa\ntoimehikkaana, vetäen Samulia kaikin voimin eteenpäin.\n\n\"Sinne, ja sitte yhä eteenpäin\", vastasi Samuli ajattelevasti ja\nkiirehtimättä askeleitaan; hänellä olikin jalassaan raskaat puukengät.\nMutta Elsa veti Samulia yhä kovemmin. Hän oli näkevinään polun joka\nkulki synkän metsän läpi sekä nuo suuret punaset kukat loistaen ja\nheloittaan puiden takaa.\n\n\"Tule toki, Samuli, tule\", huusi hän ja veti Samulia yhä kiivaammin\neteenpäin.\n\nNyt kulkivat he Kasperin majan ohitse. Isä seisoi ovella. Hän oli\ntullut katsomaan, missä hänen pienokaisensa niin kauan viipyi, ja eikö\ntuo myönnetty vierailu jo ollut toimitettu. Juuri kun hän astui ulos,\nkulki tuo kummallinen pari ohitse, Elsa, vetäen Samulia kaikin voimin\nperässään.\n\n\"No, no! Ei nyt niin kiirettä ole, pikku heinäsirkka\", huusi isä!\n\"Minne sitä uutta ystävää nyt kuljetetaan?\"\n\n\"Oi, isä\", huusi Elsa innoissaan, \"hän sanoo tuolla metsässä oleman niin\nkauniita, punaisia kukkia, me tahdomme hakea niitä.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi isä, ottaen Elsaa kädestä, \"ei se käy päinsä. Nyt me\nmenemme kävelemään äidin kanssa ja tuo pikku ystävä saa joskus hakea ne\nkukkaset ja tuoda sinulle, sitten hän saa ison voileivän.\" Näin sanoen\nvei isä lapsensa mukanaan huoneeseen ja vähän ajan perästä tulivat he\nkaikki yhdessä, äiti ja isä, neiti Hellmer, Ella ja Elsa takaisin ulos\nja kulkivat yhdessä päivänpaisteista polkua alas laaksoon. Samuli jäi\nseisomaan paikalleen, siksi kuin seuruetta ei ensinkään näkynyt, sitten\nvasta kääntyi hän ja meni takaisin mökkinsä ovelle.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nHirmuyö.\n\n\nSeuraavana päivänä, siihen aikaan, kun rouva Feland tavallisuuden\nmukaan oli lepäämässä, astui neiti Hellmer suurine vasuineen lähellä\nmajaa olevalle kauniille varjopaikalle, viettääkseen siellä tuon\nhupaisen neulomis- ja lukuhetken. Ella istui jo levollisena\nsammalmättäällään; Elsa seisoi hänen edessään ja kertoi tulisella\ninnostuksella eräästä metsässä olevasta pensaasta, jossa oli\nheloittavat punaiset kukat, jotka loistavat kauvas puiden välitse.\nHänen silmänsä tulivat, hänen tätä kertoessaan, yhä suuremmiksi ja\nloistavammiksi, sillä, kuta enemmän hän siitä puhui, sitä selvemmin\nnäki hän kaikki edessänsä ja olipa kuin olisi hän jo ollut tuolla\ntiellä metsän keskellä.\n\nNeiti Hellmer asetti juuri suuren korinsa maahan ja sanoi: \"Istuuduppa\nnyt, Elsa ja ole hiljaa, minulla on teille jotakin hauskaa luettavaa.\"\nMutta Elsan mieli oli niin kiintynyt noihin kukkasiin ja metsään, että\ntuo kehoitus meni aivan hukkaan. \"Minun täytyy juosta hyvin sukkelaan\nisän luo, minulla on niin paljo sanomista hänelle\", vakuutti Elsa ja\njuoksi majaa kohti. Tämä temppu uudistui joka päivä: aina kun Elsan\npiti asettua jonnekin istumaan arveli hän, että hänellä oli jotakin\naivan välttämätöntä puhumista isälle; mutta tänään hänellä kuitenkin\noli vielä kiireempi kuin tavallista. Kun nyt jo oli kulunut hyvän\naikaa, eikä lapsi palannutkaan takaisin, tuli neiti Hellmer\nlevottomaksi ja sanoi: \"Mene pian huoneeseen, Ella, ja huuda Elsaa\nsieltä pois, ettei hän herättäisi äitiä. Isä on varmaankin jo mennyt\nulos, sanoihan hän aamiaispöydässä, että hän aikoi mennä pitkälle\nkävelylle.\" Ella juoksi sisään, mutta kun hän ei heti sieltä\npalannutkaan, meni neiti Hellmer häntä etsimään. Tuvassa ei näkynyt\nyhtään ihmistä, eikä keittiössäkään! Neiti nousi pieniä portaita ja\navasi hiljaa lasten kamarin oven, sielläkään ei ollut ketään! Ovi\nvanhempien huoneeseen oli auki. Hän katsoi sinne, mutta sielläkään ei\nollut muita kuin rouva Miller yksinänsä; hän makasi silmät kiini\nvuoteellaan.\n\nNeiti Hellmer astui taaskin ulos. Nyt tuli Ella alas yliseltä ja kertoi\nkuinka hän oli etsinyt Elsaa läpi koko talon joka nurkasta, viimeiseksi\nvielä aitan yliseltä ja Kasperin vaimon kamaristakin; mutta Elsaa ei\nollut löytynyt mistään. Neiti juoksi portaita myöten alas talliin,\nsieltä kuului jotakin ääntä. Siellä oli Kasperin vaimo vuohille heiniä\nantamassa. Kysymykseen: missä pikku Elsa oli, vastasi hän vaan, että\noli nähnyt hänen vähän aikaa sitten menevän huoneeseen. Mutta minne oli\nElsa sitte joutunut? Neiti Hellmer ja Ella etsivät vielä kerran koko\ntalon läpeensä, sitte ympäristöltä joka nurkasta ja sopukasta. Vaimo\nauttoi myöskin heitä tässä, oikein reippaasti, sillä hän näki kuinka\nhätäiseksi neiti Hellmer jo alkoi tulla; mutta lapsesta ei näkynyt\njälkeäkään. Vaimo juoksi toiselle puolelle naapurimajaan, ehkenpä he\nsiellä olivat nähneet Elsaa; mutta siellä ei näkynyt ketään, ovi oli\nsuljettu, kaikki oli hiljaa. Silloin johtui vaimon mieleen, että Martti\noli tänään tekemässä heinäänsä ylhäällä vuorilla, ja että hänellä oli\nkoko joukkonsa mukanaan; tämän tiedon toi hän neiti Hellmerille.\nNeiti Hellmer oli muutenkin arkaluontoinen, nyt hän tuli yhä\nkelvottomammaksi. \"Oi, jospa vaan heti olisin juossut tuon lapsen\nperästä\", vaikeroi hän satoja kertoja; mutta eihän siitä nyt lähtenyt\nmitään apua. Mitä nyt oli tehtävä? Mistä piti Elsaa etsiä? Oliko hän\njuossut heinäväen perästä tuonne kalliolle; tai tuon pikku pojan\nmukana, jonka kanssa hän eilen oli? Kuta enemmän neiti Hellmer sitä\najatteli, sitä todennäköisemmältä se hänestä näytti. Jospa vaan voisi\nlähettää nyt heti jonkun sinne ylös, arveli hän, ennen kuin tarvitseisi\npuhua äidille tästä asiasta. Tuo avulias vaimo tarjoutui menemään sinne\nja niin pian kuin mahdollista palaamaan takaisin; mutta hän sanoi tien\nsinne olevan pitkän ja vaivaloisen ja siihen menevän enemmän aikaa,\nkuin täältä katsoen voi arvatakaan. Neiti Hellmer lupasi hänelle mitä\nparhaimman palkinnon, jos hän vaan tahtoisi juosta ja siten säästää\nrouva Feland'in säikähdyksestä; hän uskoi aivan varmaan, että vaimo\ntoisi Elsan mukanaan kotiin. Mutta tie oli pitempi, kuin neiti Hellmer\nluulikaan ja aikaa ennen kuin sanantuoja ennätti kotiin, astui rouva\nFeland ulos huoneestaan ja tahtoi lähteä lasten kanssa pienelle\nkävelylle. Nyt piti tunnustaa kaikki. Ensi säikähdyksessään tahtoi äiti\nheti itse lähteä etsimään lastansa, vaikka se olisi ollut missä asti;\nmutta neiti Hellmer oli niin varma siitä, että Elsa muka oli juossut\ntuon pienen pojan mukana ja että vaimo hänet toisi takaisin, että rouva\nFeland'kin tyyntyi ja sanoi tahtovansa odottaa vaimon takaisintuloa.\nHän ei tosin voinut pysyä hetkeäkään levollisena: toisesta ikkunasta\njuoksi hän toiseen, sitte taas ulos ovelle, sitte majan ympäri, aika\ntuli hänelle niin pitkäksi, niin pitkäksi! Vihdoinkin, kahden pitkän\ntunnin kuluttua tuli vaimo takaisin läähättäen ja kuumuudesta\nhehkuvana; mutta. -- Hän tuli yksin, ilman Elsaa. Martti oli mennyt jo\naikaiseen aamulla koko perheineen tuntureille kokoomaan heiniäkin ja\njäänyt sinne koko päiväksi. Ei kukaan heistä ollut nähnyt lasta\neilisestä asti. Vaimo oli tielläkin kysellyt häntä, mutta ei vaan\nsaanut hänestä mitään selkoa.\n\nÄiti rupesi nyt ääneen valittamaan: \"Oi, jospa mieheni vaan olisi\ntäällä\", huusi hän. \"Mistä saamme ihmisiä etsimään lasta? Mitä meidän\npitää tehdä? Hyvä vaimo mitä me voimme tehdä?\"\n\nVaimo tarjoutui juoksemaan ympäristöllä olevissa majoissa kutsumassa\nkokoon ihmisiä, jotta he läksisivät etsimään, ennen kuin ennättäisi\ntulla pimeä; pitäisi kulkea pitkin metsäpuron rantaa ylös metsikköön.\n\"Jos nyt vaan ei kaikki olisi tuntureilla heinässä\", valitteli hän.\nMutta hän lähti kuitenkin heti paikalla asialleen. Ella, joka nyt\nhuomasi, mitä Elsalle oli voinut tapahtua, alkoi itkeä katkerasti: \"Oi,\näiti, jos Elsa olisi vielä pudonnut tuonne jokeen, joka pauhaa niin\nhirveästi, taikka jos hän olisi metsässä, eikä löytäisikään enää tietä\nkotiin\", nyyhkytti hän; \"oi, me tahdomme mennä heti sinne metsään,\nhäntä peloittaa varmaankin hirveästi.\"\n\nSitäpä juuri äitikin ajatteli. Hän otti Ellaa kädestä ja riensi ylös\nmetsikköön kiireemmästi, kuin koskaan muulloin olisi voinut. Neiti\nHellmer juoksi heidän perässänsä, hädissään ei hän enää tiennyt, mitä\nteki. Hetki toisensa perästä kului. Vaimoja ja lapsia juoksi etsimään\njoka suunnalle, mutta Elsasta ei näkynyt jälkeäkään. Yö oli jo tullut.\n\nRouva Miller oli tähän asti, pitäen yhä Ellaa kädestä, juoksennellut\nmetsässä ristiin rastiin, nyt ei hän enää jaksanut. Hän palasi Ellan\nkanssa takaisin majalle ja vaipui voimatonna maahan. Neiti Hellmer,\njoka oli seurannut heitä aivan kantapäillä, seisoi neuvottomana ja\nnäytti hänkin olevan kumoon kaatumaisillaan. Ella istui hiljaa itkien\näidin vieressä.\n\nNyt palasi herra Miller kotiin. Kun hänen vaimonsa oli kertonut hänelle\nlyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kantoi hänen miehensä hänet ylös\nmakuukamariin ja käski hänen olemaan aivan levollisena, sillä hän oli\ntekevä kaikki, mitä voi, löytääkseen lapsen. Hän käski myöskin neiti\nHellmerin ja Ellan mennä levolle; heille ilmoitettaisiin kyllä heti,\nkuin Elsa oli löytynyt.\n\nNyt lähti herra Miller vastapäätä olevaan Martin majaan, sillä hänkin\narveli heti, että Elsa oli mennyt uuden ystävänsä mukana metsään.\nMartti astui juuri ulos; hän oli jo kuullut, että eräs lapsi oli\nkadonnut ja oli nyt tulossa auttamaan etsinnässä. Herra Millerin\nkysymyksiin vastasi hän, että oli ollut vaimoineen ja lapsineen poissa\nkotoa jo varhaisesta aamusta asti ja että he siis eivät olleet\nnähneetkään tyttöstä.\n\nHerra Miller ajatteli nyt, että Elsa oli lähtenyt yksin kävelemään,\nniin kuin hän itse oli ehdoitellut, joko ylös vuorille tai kauvas\nmetsään. Hän määräsi nyt että Martin piti hakea kokoon kaikki\nympäristön miehet ja antaa heille hyvät lyhdyt ja sitte piti toisten\nnousta vuorille ja etsiä sieltä joka paikasta ja toisten kuljeskella\nmetsikkö ristiin rastiin. Näiden viimemainittujen seuraan tahtoi herra\nMiller itsekin liittyä ja hän oli päättänyt jatkaa etsimistä, kunnes\nhänen lapsensa oli löytynyt. Niin lähtivät sitte miehet ulos yön\nselkään ja rouva Miller kuuli, kuinka vanha seinäkello löi kerta\ntoisensa perästä; mutta hitaasti, niin hitaasti kului yö, ettei tuo\nhellä äiti ollut vielä koko elämässään niin pitkää yötä valvonut. Hän\nei ummistanutkaan silmiänsä. Jos hänen korvansa eroitti vaikka kuinka\nkaukaista ääntä, hypähti hän pystyyn ja sanoi itsekseen' \"Nyt he\ntulevat ja tuovat minun lapseni! Mutta minkälaisena, elävänäkö vai\nkuolleena?\" Mutta he eivät tulleetkaan. Vähän väliin tulla sipsutteli\nElla hiljaa äidin luo; hän tahtoi nähdä josko äiti nukkuisi, sillä\nhänkään ei ollut pelon tähden saanut unta. Kun hän sitten tapasi\näidinkin valvomasta, pyysi hän yhä uudestaan: \"Oi, äiti, emmekö\nrukoilisi vielä kerta, että rakas Jumala suojelisi Elsaa ja saattaisi\nhänet pian kotiin?\" Siihen äiti mielellään myöntyi ja silloin Ella\npolvistui hänen vuoteensa viereen ja rukoili, että hyvä Jumala\nvarjelisi Elsaa ja neuvoisi isälle tien hänen luokseen. Sitten Ella\nmeni taas hiljaa takaisin kamariinsa.\n\nYö kului. Loistavana nousi aurinko vuorien takaa ja valaisi metsät ja\nniityt kirkkaiksi, niinkuin se olisi tahtonut julistaa pelkkää iloa.\n\nRouva Miller vaipui uupuneena vuoteelleen. Vihdoin voitti väsymys\nhuolet ja surut; vieno uinahdus vapautti huolestuneen äidin hetkeksi\ntuosta tuskallisesta epävarmuudesta ja odotuksesta.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nSeuraavana aamuna.\n\n\nKalpeana ja murtuneena astui herra Miller aamuauringon kultaisessa\nloisteessa asuntoaan kohti, ja hänen vaatteistaan näkyi että hän oli\nsamoillut monien orjantappurapensaiden ja piikkisten risukkojen läpi.\nRouva Miller oli heti kuullut hänen askeleensa ja hätäisenä huusi hän:\n\"Tuotko sinä lapsen mukanasi?\" Hän astui lähemmäksi, istuutui vaimonsa\nvuoteen viereen, kätki kasvonsa käsiinsä ja sanoi tuskin kuuluvasti:\n\"Minä tulen yksin. Minä en voi enää toivoa, en jaksa sitä enää\najatellakaan. Missä tilassa on lapsi tämän pitkän yön jälkeen, jos\nhänen löydämmekin, kuolleenako vai puolikuolleena?\"\n\n\"Oi, ei, isä\", huusi nyyhkien Ella, joka oli hiljaa hiipinyt\nhuoneeseen, \"rakas Jumala on varmaan suojellut meidän Elsaamme; äiti ja\nminä rukoilimme sitä häneltä niin paljo viime yönä.\"\n\nIsä nousi: \"Me olemme koko yön kävelleet metsikössä ristiin rastiin,\nsiellä ei lapsi voi olla; nyt koetamme laskeutua alas tuonne alppijoen\nrotkoihin.\"\n\nVapisevalla äänellä lausui isä tämän; yhä varmemmalta alkoi hänestä\ntuntua, että lapsi oli pudonnut alas virtaavaan jokeen. Herra Miller\noli käskenyt valmistaa miehille kunnon aamiaisen Martin luona, sitten\npiti heidän kaikkien vielä auttaa etsimisessä. Nyt, kun oli päivä,\nvoikin helpommin laskeutua alas syvyyksiin ja rotkoihin. Kun herra\nMiller astui Martin tupaan, istuivat miehet vielä pöydässä ja\nkeskustelivat innokkaasti, siitä mitä nyt oli tehtävä. Samuli seisoi\nisänsä vieressä silmät suurina ja pörhössä korvin kuunnellen.\n\nHerra Miller istuutui Martin viereen. Kaikki vaikenivat, sillä he\nnäkivät kuinka suuri hänen surunsa ja tuskansa oli. Yht'äkkiä sanoi\nSamuli toimessaan: \"Nyt minä tiedän, missä hän on.\"\n\n\"Ei sinun pidä puhua joutavia, Samuli\", neuvoi häntä isänsä lempeällä\ntavallansa, \"sinähän olit vuorilla heinässä, silloin kun hän oli\neksynyt, ethän sinä voi siitä tietää mitään.\"\n\nHerra Miller kyseli köysiä ja muita tarvekaluja, ja niistä\nkeskusteltaessa sanoi Samuli puoliääneen, mutta kuitenkin aivan\nkuuluvasti: \"Mutta minäpä tiedän kuitenkin, missä hän on.\"\n\nHerra Miller nousi, tarttui hänen käteensä ja sanoi ystävällisesti:\n\"Poika, katso minua silmiin ja sano minulle suoraan: Tiedätkö jotakin\nlapsesta?\"\n\n\"Tiedän\", vastasi hän lyhyesti.\n\n\"Niinpä puhu toki, poika! Oletko nähnyt lasta? Minne hän on mennyt\",\nkysyi herra Miller kiihkeämmin.\n\n\"Minä tulen näyttämään\", vastasi Samuli ja läksi oveen päin. Kaikki\nnousivat seisomaan; he katselivat toisiinsa. Ei kukaan tiennyt, josko\ntodella pitäisi lähteä tälle, heidän mielestään turhalle retkelle.\nMutta herra Miller meni arvelematta pojan perästä.\n\n\"Samuli, Samuli\", sanoi Martti isä varoittaen, \"minä uskon varmasti,\nettä sinä lupaat enemmän, kuin voit täyttää.\"\n\nMutta Samuli astui empimättä eteenpäin, herra Miller seurasi häntä,\nmiehet tulivat hidastellen perässä.\n\nKun poika kääntyi metsikköön päin, pysähtyivät he ja eräs sanoi: \"Onhan\nse aivan turhaa, seurata poikaa sinne; me olemme etsineet joka paikan,\nemmekä löytäneet. Me emme lähde sinne.\" Martti ilmoitti sen herra\nMillerille ja sanoi, ettei hän itsekään luottanut poikaan. Sill'aikaa\nSamuli astuskeli yhä eteenpäin ja herra Miller ja Marttikin päättivät\nseurata häntä. Samuli kulki suoraan eteenpäin, suurimpaan metsään;\näkkiä poikkesi hän vasemmalle vanhoja kuusia kohti, josta päin pian\nalkoi välähdellä jotakin punaista. Samuli juosta viiletti suoraan sitä\nkohti pistävien orjantappurapensaiden ja risukkojen poikki eräälle\naukeammalle paikalle, jossa kasvoi suuria pensaita, kaikki täynnä\npunaisia kukkia. Tässä pysähtyi hän ja katseli hiukan hämmästyneenä\nympärilleen. Nähtävästi hän oli odottanut löytävänsä Elsan täältä.\nSitten jatkoi hän päättäväisesti matkaansa eteenpäin. Kukkaspensaita\noli yhä harvemmassa, mutta ne tulivat yhä suuremmiksi. Jokaisen luona\npysähtyi Samuli hetkiseksi ja katseli ympärilleen, sitten meni hän\neteenpäin, poiketen yhä enemmän vasemmalle.\n\n\"Ei, Samuli, nyt et saa mennä enää etemmäksi\", huusi isä, \"sieltä tulee\neteen tuo kapea äkkijyrkänne\". Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti\nniinkuin tulta puiden lomitse; aurinko paistoi erääseen pensaaseen joka\noli täpösen täynnä punaisia tukkia. Samuli juoksi sinne kiireesti,\nmutta olikin jo samalla aivan tuon kallion reunalla, joka äkkijyrkkänä\nsyöksyi alas syvyyteen. Samuli katseli ympärilleen ja kurkisti kukkien\nyli seinämätä alas. Sitte kääntyi hän takaisin. Herra Miller seisoi\nepätoivoisena hänen takanansa: tässä loppui tie, eikä lapsi ollutkaan\nlöytynyt! Martti tarttui poikansa käteen vetääksensä häntä pois tuosta\nvaarallisesta paikasta, silloin sanoi Samuli yksivakaisena, niinkuin\ntavallisesti: \"Tuolla alhaalla makaa hän.\" Herra Miller ryntäsi\nesiin, kumartui kuilun reunaman yli -- -- hänen kasvonsa tulivat\nkalmankalpeiksi; hän peräytyi, hänen polvensa vapisivat niin että hänen\ntäytyi tarttua läheisimpään puuhun. Hän viittasi Marttia luokseen. Tämä\npiteli vielä Samulia lujasti kädestä. Nyt hän astui jyrkänteen\npartaalle ja katsoi alas syvyyteen. Siellä, täällä, kasvoi kallion\nraosta joku pensas; alhaalla, kammottavan etäällä, ulkoni\nkallionseinämästä kapea kiven liuska. Sillä aivan kallioon kiini\nhivuttautuneena makasi liikkumattomana pieni olento, kasvot kiveä\nvasten painettuina.\n\n\"Taivaan Jumala se on totta, tuolla makaa hän\", sanoi Martti\nliikutettuna, \"mutta elävänäkö, vaiko --\"; hän ei lausunut lausettaan\nloppuun, yksi katse herra Milleriin sulki hänen suunsa. Tämä näytti\nnäet siltä, kuin olisi hän voinut kaatua kuolleena maahan. Hän rohkaisi\nkuitenkin mieltänsä.\n\n\"Martti\", sanoi hän hiljaa, \"nyt emme saa hukata yhtään silmänräpäystä;\njos lapsi vaan liikahtaa paikaltaan niin on se syvyydessä. Kuka\nlaskeutuu tuonne alas? Kuka noutaa sen sieltä?\"\n\nToiset miehet saapuivat samassa myöskin paikalle; toivottomina, mutta\nuteliaina olivat he kuitenkin seuranneet pikku opastajaa. Toinen\ntoisensa perästä hekin menivät jyrkänteen reunalle katsomaan alas.\n\n\"Kuulkaa, miehet\", sanoi herra Miller vapisevalla äänellä, \"emme saa\nhukata silmänräpäystäkään. Kuka tahtoo sen tehdä? Kuka tahtoo auttaa?\nKuka uskaltaa?\"\n\nMiehet katselivat toisiinsa, kaikki vaikenivat. Taaskin astui joku\nkuilun partaalle, katsoi alas, kääntyi sitte takaisin, kohautti\nolkapäitään ja meni pois.\n\n\"Jospa vaan varmasti tietäisi, että hän elää\", sanoi toinen. \"Mutta\nsiinä täytyy panna henkensä alttiiksi, ja ehkenpä vaan noutaakseen\nkuollutta.\"\n\n\"Mutta entäs jos lapsi vielä eläisi\", huusi herra Miller kiivastuneena,\n\"ja jos hän liikauttaa itseänsä, niin on hän hukassa! Oi, eikö se sitte\nole mahdollista?\"\n\n\"Se olisi ollut tuolla syvyydessä jo aikaa sitte, jos se vielä olisi\nollut elossa, noin liikkumatta ei kukaan voi maata\", sanoi muuan. \"Ja,\nherra, jos vyöryy tuonne alas, silloin ei auta enää parainkaan\npalkinto.\"\n\nOlkapäitään kohauttaen toinen toisensa perästä väistyi syrjään. Herra\nMiller katseli epätoivoisena ympärilleen. Apua ei näyttänyt saatavan\nmistään. \"Minä teen sen itse\", huusi hän epätoivoissaan, \"mutta\nneuvokaa, miten?\" Martti astui nyt hänen luokseen. \"Ei, herra\", sanoi\nhän levollisesti, \"se ei käy laatuun, silloin olette molemmat hukassa,\nse on varma. Mutta minä tahdon tehdä sen. Jumalan avulla. Minulla on\nmyöskin tuollaisia pienokaisia, minä tiedän, miltä Teistä mahtaa\ntuntua.\" Jo ennenkuin hän oli tämän sanonut, oli hän kiinnittänyt\npaksun köyden vanhaan petäjään; sillä hän oli päättänyt tuoda lapsen\nisällensä, joko elävänä tai kuolleena. Nyt paljasti hän päänsä, rukoili\nhiljaa, tarttui lujasti köyteesi ja liukui alas kallion seinämää\nmyöten.\n\nHän tuli kapean kallioluiskan kohdalle; vasemmalla kädellään piti hän\ntiukasti köydestä, paljailla jaloillaan koetti hän pysyttäytyä kallion\nkielekkeellä. Voidakseen oikealla kädellään tarttua lapseen ja nostaa\nsen syliinsä. Hiljaa, hyvin hiljaa lähestyi hän, sillä jos lapsi oli\nelossa ja häntä säikähti -- yksi ainoa ripeä liike ja se olisi vielä\nviimeisessä silmänräpäyksessä ollut hukassa. Lapsi makasi\nliikkumattomana. Martti kumartui ja laski suuren, vankan kätensä hänen\npäälleen. Samassa silmänräpäyksessä aikoi lapsi kääntyä ja silloin se\nolisi auttamattomasti syöksynyt alas. Mutta Martin käsi painoi häntä\nlujasti. Lapsi sai käännetyksi päätään; kaksi suurta silmää tuijotti\nihmeissään mieheen.\n\n\"Jumala olkoon kiitetty\", sanoi Martti syvään huoaten. \"Sano sinäkin\nlapsi niin, jos vielä voit puhua!\"\n\n\"Niin, voinhan minä toki vielä puhua! Jumala olkoon kiitetty\", sanoi\nlapsi aivan selvällä äänellä.\n\nMartti katsoi ihmetellen lasta, joka oli aivan vahingoittumatta.\n\n\"Sinua mahtaa Herramme pitää erittäin rakkaana, hän on tehnyt sinua\nkohtaan suuren ihmeen; sitä sinä, pienoiseni, et saa koko elämäsi ikänä\nunhottaa\", sanoi hän hartaasti. Sitte nosti hän vahvalla kädellään\nlapsen luokseen. \"No, nyt sinun täytyy pitää kiini minun kaulastani\nmolemmin käsin, mutta oikein lujasti, niinkuin minä olisin sinun oma\nisäsi; sillä katsoppas, minä en voi pitää sinusta kiini; minun pitää\nmolemmin käsin tarttua köyteen, että pääsisimme ylös.\"\n\n\"No, kyllä minä pidän lujasti kiini\", vakuutti Elsa ja tarttui Martin\nkaulaan niin lujasti, että hän tuskin voi hengittääkään. Mutta\niloissaan se Martti siltä oli!\n\nNyt alkoi hän kiivetä kallion seinämää ylös. Sepä ei ollutkaan helppoa;\nhänen käsistään ja jaloistaan juoksi veri. Väliin piti hänen levähtää\nhetkinen. Miehet ja herra Miller seisoivat ylhäällä ja katselivat\nmelkein hengittämättä, kuinka mies häilyi tuon pohjattoman syvyyden\nkohdalla. Jaksaako hän kestää ponnistusta? Pääseekö hän ylös? Vai\nloppuivatko hänen voimansa kesken. Hellittääkö hän ja syöksyy lapsen\nkanssa syvyyteen?\n\nYhä lähemmä kohosivat he -- nyt vielä tuo viimeinen peloittavan jyrkkä\nkalliorinne -- silloin --\n\n\"Jumala olkoon kiitetty\", huudahti Martti, kun hän astui ylös\nreunamalle. Hän irroitti lapsen kaulastaan ja laski hänet vapisevan\nisän syliin.\n\nHerra Millerin täytyi istuutua. Hän piti lastaan sylissään ja katseli\nsitä vaieten, niinkuin hän ei olisi vielä oikein voinut käsittää\nonneansa.\n\n\"Oi, isä, minä olen niin iloinen\" sanoi Elsa ja kietoi hyväillen\nkätensä isänsä kaulan ympäri. \"Mutta kyllähän minä tiesinkin, että sinä\naamun tullen minut noutaisit.\"\n\nMartti oli astunut syrjään; ristissä käsin katseli hän nyt isää ja\nlasta ja ilokyyneleet juoksivat pitkin hänen päivettyneitä kasvojansa.\nSamuli oli hiipinyt hänen viereensä ja piti hänestä lujasti kiini,\nsillä hän oli ymmärtänyt, että isä oli ollut suuressa vaarassa.\n\nNyt astui herra Miller lapsi sylissään Martin luo. Hän ojensi kätensä\nlapsensa pelastajalle: \"Te, Martti, käsitätte kyllä, miksi minä nyt\nvasta teen sitä, jota minun kaikkein ensiksi olisi pitänyt tehdä\",\nsanoi hän liikutetulla äänellä. \"Minä kiitän Teitä, niinkuin se, jonka\nhenki on pelastunut. En unhota sitä koskaan, että Te panitte henkenne\nalttiiksi, pelastaaksenne minun lastani.\"\n\nMolemmat miehet puristivat toistensa kättä ja Martti sanoi\navosydämisesti: \"Se on minulle suuri palkinto, että voin tuoda teille\nlapsen vahingoittumattomana.\"\n\n\"Tapaamme toisiamme vielä kerran tänään, nyt täytyy meidän joutua äidin\nluo\", sanoi herra Miller ja kääntyi palausmatkalle pitäen pienoistansa\nlujasti sylissään. Martti kulki hänen perästänsä pitäen Samulia kädestä\nja toiset seurasivat perässä.\n\nKun nyt Martti kulki poikineen metsän poikki, sanoi hän tälle: \"Sanoppa\nnyt minulle, Samuli, mistä sinä tiesit, että pienokainen oli juuri\ntänne eksynyt?\"\n\n\"Kun hän tahtoi noita punaisia kukkia\", vastasi Samuli.\n\n\"Vai niin, mutta mistä sinä sitte sen tiesit, että hän oli juuri tuolla\nkallionjyrkänteellä?\"\n\n\"Kun häntä ei näkynyt ensimäisen pensaan luona, niin oli hän varmaankin\nmennyt etemmäksi, koska etempänä on yhä kauniimpia kukkia ja kaikista\nkaunein pensas on juuri kallion luona. Mutta en minä sitä tiennyt, että\nhän oli pudonnut alas\", selitti Samuli.\n\nNyt herra Miller oli saapunut asuntonsa luo. Hän astui sisään ja avasi\nmakuuhuoneen oven. Ella istui vielä äitinsä vuoteen vieressä ja piteli\nhänen kädestään. Äiti nojasi uupuneena päätään päänalukseen, hänen\nsilmänsä olivat kiini. Herra Miller astui sängyn luo ja laski Elsan\nkeskelle äidin vuodetta.\n\n\"Hyvää huomenta, äiti! Oletko sinäkin nukkunut hyvin\", huudahti Elsa\naivan iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka aamu tullessaan\näitiä syleilemään. Tämä avasi silmänsä ja katsoa tuijotti lapseensa.\nSitte tarttui hän siihen äkkiä, painoi sitä sydämelleen, niin\nvoimakkaasti kuin jaksoi ja sanomattoman ilon kyyneleet virtasivat\nhänen poskilleen. Hän ei voinut puhua sanaakaan, ainoastaan kiittää\nsydämessään rakasta Jumalaa uudestaan ja yhä uudestaan. Ella piti\nlujasti pikku sisartaan kädestä ja sanoi kerta toisensa perästä:\n\"Siinäkö sinä taas olet, Elsa? Missä sinä sitte olit koko yön niin\nyksinäsi?\" Isä kertoi sitte, kuinka ja mistä Elsa oli löytynyt, ja\nkuinka Martti oli uskaltanut henkensä pelastaakseen lasta. Äitiä aivan\nvärisytti tätä kuullessaan. Hän painoi lasta vielä kerran lujasti\nsydämelleen, kun hän kuvaili mielessään sitä hirveätä vaaraa, missä\nlapsi oli ollut koko yön.\n\n\"Oi, etkö sinä ole hirveästi peljännyt\", kysyi Ella, jonka kävi Elsaa\nniin sääliksi, että kyyneleet väkisinkin tahtoivat tulla silmiin.\n\n\"Ei toki, minua ei ole ensinkään peloittanut\", sanoi Elsa iloisesti.\n\"Nyt minä tahdon kertoa, kuinka se kävi. Ensin juoksin minä sisään isän\nluo kysymään häneltä, josko nyt olisin saanut mennä Samulin kanssa\nhakemaan niitä punaisia kukkia. Mutta isä oli poissa. Silloin minä\najattelin, että hän kyllä lupaisi, kun jo eilenkin olisin mennyt niin\nmielelläni, enkä saanut silloin, ja niin minä menin Samulin luo. Mutta\nhänkin oli poissa. Silloin minä ajattelin: kyllä minä löydän ne\npunaiset kukat yksinänikin, sanoihan Samuli jo minne päin pitää mennä.\nSitte minä menin ylös tuonne metsään ja etsin, enkä löytänyt. Mutta\nyht'äkkiä näin minä jotakin punaista välkkyvän puiden takaa ja minä\njuoksin sinne. Mutta ensin löysin minä vaan vähän kukkia, eikä ne\nolleet oikein helakan punaisia, mutta Samuli oli sanonut, että piti\nmennä syvälle metsään ja sitte yhä eteenpäin. Sitten minä menin vielä\netemmäksi, ja siellä oli yhä enemmän kukkia ja vihdoin tuli suuri,\nhyvin suuri pensas ja siinä oli niin paljo kauniita punaisia kukkia; ne\nloistivat niin komeasti ja minä tahdoin saada ne kaikki, aivan kaikki\nja silloin minä putosin yht'äkkiä alas eräälle kivelle. Mutta se oli\nhyvin kapea, ja sentähden minä vetäysin hyvin likelle kalliota ja\najattelin: minä tahdon maata hyvin hiljaa, isä kyllä tulee sitte minua\nnoutamaan. Mutta sitten minua rupesi väsyttämään -- ja jo oli tullut\npimeäkin --, ja minä ajattelin, nyt minun varmaankin pitää nukkua, ja\naamulla tulee sitte isä ja noutaa minut. Sitten minä ajattelin: nyt\nminun pitää vielä rukoilla, että rakas Jumala lähettäisi enkelinsä,\nettä he suojelisivat minua, kun minä nukun ja sitten minä rukoilin:\n\n    \"Oi Jeesus, avun tuoja,\n    Levitä siipeis suoja,\n    Niin olen turvassa!\n    Valvokoon enkelisi.\n    Ettei mua turmelisi\n    Pauloillaan viekas saatana!\"\n\n\"Sitte minä nukuin makeasti, kunnes mies tuli, ja minä tiesin heti,\nettä isä oli hänet lähettänyt.\"\n\nÄiti oli vavistuksella seurannut kertomusta. \"Mutta nyt ei minun pikku\nheinäsirkkani enää mene yksikseen askeltakaan\", sanoi isä, niin\nvakavasti, kuin hän suinkin voi, sydämensä ilossa.\n\nMutta äiti ei ollut vielä kuullut, kuka etsijät oli vihdoinkin oikeille\njälille johtanut; mutta hän tahtoi tietää kaikki tarkkaan. Nyt muisti\nisä Samulin, ja että se oli oikeastaan hän, joka oli päässyt Elsan\njälille.\n\n\"Tuota kunnon poikaa tulee meidän erityisesti muistaa\", sanoi hän, ja\nElsa, jota tämä ajatus erityisesti innotutti, kapusi samassa alas\nsängystä, pannakseen tuuman heti toimeen.\n\nMutta minkä palkinnon saisi Samuli? Mitä saisi hän heti viedä hänelle?\n\n\"Hän saa pyytää mitä vaan tahtoo\", sanoi isä, \"katsotaanpa, mikä häntä\nenin ilahuttaisi.\"\n\n\"Voinko heti mennä hänen luokseen\", kysyi Elsa kiireesti.\n\nIsä sanoi tahtovansa tulla mukaan, keskustellaksensa Martin kanssa ja\nsaadaksensa maksaa muillekin miehille heidän palkkansa. Elsa hyppeli\nilosta; hänen päänsä oli täynnä uusia tuumia Samulia varten.\n\n\"Isä hoi, mutta jos hän pyytää eläintarhan, täynnä suurimpia eläimiä,\nmitä olla voi\", kysyi hän.\n\n\"Niin hän saa sen\", vastasi isä varmasti.\n\n\"Isä, mutta jos hän toivoisi turkkilaispukua ja käyrää sapelia,\nniinkuin Kaarlo serkulla on\", kysyttiin taas.\n\n\"Saa hän sen myös\", kuului vastaus.\n\n\"Mutta, isä\", jatkettiin vielä, \"jospa hän tahtoisi suuren linnoituksen\nja kaksitoista laatikollista sotamiehiä, niinkuin Kaarlolla on?\"\n\n\"Niin saa hän ne\", vastasi isä vielä kerran.\n\nNyt ryntäsi Elsa Samulin luo, joka seisoi tuvan oven edessä.\n\n\"Tule, Samuli\", huusi hän, \"nyt saat sinä toivoa kauneinta, mitä\nmaailmassa on.\"\n\nSamuli katseli Elsaa otsa rypyssä; oli niinkuin hänen sanansa olisivat\nhänessä eloon herättäneet jotakin, joka kovin painoi hänen mieltänsä.\nVihdoin sanoi hän alakuloisesti: \"Ei siitä ole mitään hyötyä.\"\n\n\"On siitä toki hyötyä\", vastasi Elsa; \"kun sinä löysit minut, niin sinä\nvoit pyytää, mitä tahdot ja sinä saat sen; isä on sen sanonut. Ajattele\nnyt oikein tarkkaan ja sano sitte.\"\n\nVähitellen Samuli alkoi käsittää asiaa. Hän katsoi Elsaa vielä kerran\ntutkivasti; josko sitä todella oli tarkoitettu; sitten hän huokasi\nsyvään ja sanoi: \"Keltatupsuisen ruoskan.\"\n\n\"Ei, Samuli, sehän ei ole mitään\", vastasi Elsa aivan pahoillaan, \"ei\nsinun pidä pyytää sellaista. Ajattele nyt vielä kerta, mikä olisi\nkaikkein kauneinta, ja sitä sinun pitää pyytää.\"\n\nSamuli totteli, mietti hetkisen, huokasi vielä kerran syvään ja sanoi:\n\"Keltatupsuisen ruoskan.\"\n\nNyt astui herra Miller miesten kanssa ulos tuvasta; miehet läksivät\npois kiitellen, Martti jäi seisomaan ovelle.\n\n\"Teille, Martti, minä en ole vielä tarjonnut mitään\", sanoi herra\nMiller. \"Teille minun olisi pitänyt ensiksi osottaa kiitollisuuttani ja\nsellaisella tavalla, että siitä olisi teille tosi-iloa. Sanokaa\ntoivoisitteko jotain erityistä?\"\n\nMartti pyöritti lakkiaan käsissään, sitte hän sanoi hidastellen: \"Johan\nminä olen kauankin toivonut erästä asiaa, mutta en minä sitä uskalla\nsanoa; senhän ei olisi pitänyt johtua nyt mieleenikään.\"\n\n\"Sanokaa vaan pois\", kehoitti herra Miller, \"kenties minä voin auttaa.\"\n\n\"Minä olen aina ajatellut\", jatkoi Martti hitaasti, \"että, jospa\nminäkin kerran pääsisin niin pitkälle, kuin naapurini tuolla\nvastapäätä, että uskaltaisin ruveta lehmän ostoa tuumaamaan. Minulla on\njokseenkin paljon heiniä ja sitten me tulisimme huoletta toimeen.\"\n\n\"Se on hyvä, Martti\", sanoi herra Miller, \"me tapaamme pian toisemme.\"\nSitten hän otti Elsaa kädestä ja lähti hänen kanssaan palausmatkalle.\n\n\"Ja mitä ystävämme Samuli sitte haluaa\", kysyi hän.\n\n\"Oi, hän on tyhmä\", huusi Elsa, \"hän tahtoo vaan keltatupsuisen\nruoskan! Sehän ei ole mitään.\"\n\n\"Onhan toki, onhan se jotakin\", vakuutti isä. \"Näetkö, jokaisella\nlapsella on omat ilonsa; Samulille tuottaa tuollainen ruoska aivan yhtä\nsuuren ilon, kuin sinulle kaikkein komein nukkikamari.\"\n\nElsa tyytyi tähän selitykseen ja nyt hän tuskin malttoi odottaakaan,\nettä tuo toivottu esine saapuisi.\n\nSeuraavana päivänä herra Millerillä oli tehtävä matka alas laaksoon.\nElsa tiesi kyllä syyn siihen ja hyppeli ilosta koko aamun. Mutta isä ei\nlähtenyt, ennen kuin hän oli oikein teroittanut pikku \"heinäsirkkansa\"\nmieleen, ettei hän saisi yksin mennä ainoatakaan askelta majasta ja\nneiti Hellmer sai ankaroita määräyksiä. Tämä oli tuona hirmuyönä ollut\nsellaisessa tuskassa, ettei noita neuvoja olisi tarvittukaan. Hän\naikoi nyt päin vastoin niin vahtia Elsaa, ettei päästäisi häntä\nsilmänräpäykseksikään näkyvistä, mutta se taisi kuitenkin käydä liian\nvaikeaksi.\n\nKaksi päivää sen jälkeen, juuri kun Martti perheineen oli istuutunut\npöytään syömään höyryäviä perunoita, kajahti majan edessä kova ammunta\n-- ja vielä toisen kerran ja kolmannen.\n\n\"Kasperilta on varmaankin lehmä karannut\", sanoi Martti ja nousi ylös\nmennäkseen sitä kiinni ottamaan. Sitäpä piti Samulinkin nähdä.\nSukkelasti juoksi hän isän perästä, Martta, Otto ja Betty seurasivat\nhäntä ja heidän perässään tuli äiti, noutaakseen heitä kaikkia\ntakaisin.\n\nMutta ulkona seisoi Martti aivan liikkumattomana hämmästyksestä, ja\nkaikki muut seisoivat hänen ympärillään silmät selällänsä. Mutta äiti,\njoka nyt saapui paikalle, löi kätensä yhteen, eikä voinut ihmetyksestä\nsaada sanaa suustaan. Seinään kiinnitettynä seisoi kiiltävän ruskea\nlehmä, niin iso ja komea, ettei sellaisia ollut kuin muutamilla\nrikkaimmilla talollisilla. Toiseen sarveen oli sidottu iso ruoska,\njossa oli valkoinen, luja nahkahihna, paksu silkkitupsu päässä; sepä\nkimalteli kuin kulta auringon paisteessa!\n\nRuoskan varteen oli sidottu paperilappu, jossa seisoi suurilla\nkirjaimilla: \"Samulille.\"\n\nMartti irroitti ruoskan ja antoi sen pojalle. \"Se on sinun\", sanoi hän.\n\nSamuli piti ruoskaa kädessään: mitä kauneinta ja ihaninta hän oli\nnähnyt, se oli nyt hänen omansa! Ja lisäksi oli tuossa vielä lehmä,\njota voi ajaa laitumelle paukutellen ruoskalla niin kuin Janne ja\nTanelikin.\n\nSamuli tarttui loistavin silmin ruoskaansa, syleili sitä ja piti sitä\nniin lujasti kiini, kuin hän olisi tahtonut sanoa: \"Ei mikään voima\nkoko maailmassa voi minua tästä eroittaa!\" Martti ja hänen vaimonsa\neivät voineet kyllikseen katsella tuota komeaa eläintä; mutta, että se\noli oleva heidän omansa, sepä heistä vasta ihme oli.\n\nVihdoin sanoi Martti: \"Se ammuu, sen lähden, että se tahtoisi antaa\nmaitoansa. Samuli, tuo maljoja, tänään tahdomme herkutella.\"\n\nKaksi suurta maljaa tuli täyteen vaahtoavaa, lämmintä maitoa ja ne\nvietiin pöydälle perunoiden viereen, sitte saattoivat kaikki\nriemukulussa \"Ruunikkia\" navettaan.\n\nVastapäätä, naapurimajan edustalla seisoi herra Miller lapsineen; he\ntahtoivat nähdä, miten \"Ruunikkia\" vastaanotettaisiin; Elsa tahtoi\nmyöskin kaikella muotoa tietää minkä vaikutuksen tuo ruoska tekisi,\njonka hän itse oli suurilla kirjaimilla merkinnyt annettavaksi\nSamulille.\n\nKun rouva Miller oli toipunut tuosta suuresta jännityksestä, kulki koko\nperhe ylös kalliojyrkänteen luo, kiittääkseen ja ylistääkseen vielä\nkerran sydämen pohjasta hyvää Jumalaa itse sillä paikalla, jossa Hän\nniin huomattavasti oli kädellään suojellut lasta.\n\n\n\n"]