[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGpjgE_8_gpcs-qetZxE6l6wXi4a6-JulBl2ACJXuYwA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":14,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2503,"Itämerenmaakuntien venäläistyttämisyritys vuosina 1886-1906","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"2503-n-n-maanpakolainen-itamerenmaakuntien-venalaistyttamisyritys-vuosina-1886-1906","2503__N._N._(Maanpakolainen)__Itämerenmaakuntien_venäläistyttämisyritys_vuosina_1886-1906","tietokirja",[],[],"fi",1908,11848,88285,false,65409,[20,21,22],"Baltic States -- Foreign relations -- Russia","Russia -- Foreign relations -- Baltic States","Self-determination, National -- Baltic States",[24,25,26],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Royalty","\"Itämerenmaakuntien venäläistyttämisyritys vuosina 1886-1906\" by Maanpakolainen is a historical account written in the early 20th century. The book explores the efforts of Russianization in the Baltic provinces during the late 19th and early 20th centuries, detailing the socio-political dynamics and the impact of these governmental policies on the local populations, specifically the Estonians and Latvians.   At the start of the work, the author discusses the historical context of the Baltic region, emphasizing the prolonged influence of German barons and the complexities of local identities amidst various waves of colonization and oppression. The narrative introduces the Russian government's push for promoting the Russian language and culture as an official policy, leading to a significant shift in the educational and administrative landscape. Through a mix of historical events and contemporary anecdotes, the opening establishes the groundwork for understanding the challenges faced by the local populations, illustrating the deep-rooted tensions between cultural preservation and the imposed changes through the lens of education and governance. (This is an automatically generated summary.)",[],203,"Historiallinen katsaus käsittelee Viron ja Latvian eli Itämerenmaakuntien venäläistämispyrkimyksiä 1800-luvun lopulla. Teos kuvaa saksalaisen yläluokan ja paikallisen väestön välistä suhdetta sekä venäjän kielen ja ortodoksisuuden pakollista levittämistä koulutukseen, hallintoon ja kirkolliseen elämään.","Maanpakolaisen 'Itämerenmaakuntien venäläistyttämisyritys vuosina\n1886-1906' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2503. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ITÄMERENMAAKUNTIEN VENÄLÄISTYTTÄMISYRITYS VUOSINA 1886-1906\n\nKirj.\n\nMaanpakolainen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Alkusana.\n   II. Venäläistyttämisen mahdollisuudet.\n  III. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m.\n   IV. Koulut.\n    V. Venäjänkielinen opetus.\n   VI. Kirkko.\n  VII. Kunnallishallitus.\n VIII. Tuomioistuimet.\n   IX. Venäläiset siirtolaiset.\n    X. Venäläistyttämis-sanomalehdet.\n   XI. Venäläisiä mahtimiehiä.\n  XII. Venäläistyttämisen tulos.\n\n\n\n\nI. Alkusana.\n\n\nVuosisatojen halki on Itämerenmaakuntia pidetty saksalaisten maana,\nsillä saksalaiset paronit ovat niissä aina pysyneet maanomistajina,\nvaikkakin Tanskan, Puolan, Ruotsin ja Venäjän valtakunnat kukin\nvuorostaan ovat valloittaneet ne itselleen.\n\nMaan varsinaiset asukkaat, jotka 600 vuotta olivat saksalaisten orjina,\neivät kuitenkaan ruvenneet puhumaan saksan kieltä. Aikaisemmin oli\nItämerenmaakunnissa kolme eri kansallisuutta: pohjoisessa virolaiset,\njotka silloin olivat varsin lähellä suomalaisia, kaakkoisessa\nlättiläiset, keskellä, s.o. suurimmassa osassa Liivinmaata ja\nKuurinmaata, liiviläiset.\n\nViimemainitut eivät tottuneet orjuuteen, vaan kapinoivat alituisesti.\nSiitä syystä miehet mestattiin, vaimot ja lapset jaettiin\nlättiläiskyliin, missä heidän täytyi oppia lätin kieltä. Ainoastaan\nkahdella paikkakunnalla liiviläiset säilyttivät kansallisuutensa\nkauemmin: Liivinmaan Salatsissa (Salis), missä viimeinen liiviläinen\nkuoli v. 1868, ja Kuurinmaan Dondangenissa ja Poppenissa, missä heitä\non vielä nytkin.\n\nViron ja lätin kansallisuuksia eivät saksalaiset koettaneet hävittää,\nsillä ensinnäkin alkuasukkaat kelpasivat orjiksi, toiseksi huomattiin\nsen seikan, etteivät orjat puhuneet herrainsa kieltä, lisäävän\nviimemainittujen kunniaa. Orjilla täytyi olla oma orjankielensä.\n\nSellainen katsantokanta vallitsi vielä silloinkin, kun\nItätnerenmaakuntien talonpojat jo olivat virallisesti vapaita. Saksan\nkielen taito oli talonpojillekin hyödyllinen, mutta paronit eivät\nhuolehtineet sen edistämisestä. Siitä syystä ovatkin viron kansan\nherättäjät ja johtajat Hurt, Jakobson ja Grenzstein, jotka vastustivat\nvirolaisten saksalaistumista, kaikki kolme itse kirjottaneet saksan\nkielen oppikirjoja, jollaisia eivät saksalaiset olleet viitsineet\ntoimittaa.\n\nVasta silloin kun huhut alkoivat kertoa, että hallituksen käskystä\nvenäjän kieli kaikkialla otetaan pakollisesti käytäntöön, paronit ja\npastorit yhtäkkiä tahtoivat korjata laiminlyöntinsä. Mutta nyt oli\nsaksalaistuttaminen liian myöhäistä. Taloudellisista syistä olivat\nparonien ja talonpoikien välit kärjistyneet. Alkoipa saksan kielikin jo\nkäydä vihatuksi. Ja kun vuodesta 1886 alkaen aikaisemmin ennustettu\nvenäläistyttämisyritys alkoi, niin ei sen ohella saksan kielellä ollut\nsijaa.\n\nKaksikymmentä vuotta kestänyt venäläistyttämisyritys on aikaansaanut\nvirolaisille ja lättiläisille lukemattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä.\nMutta se hyöty on siitä ollut, ettei Itämerenmaakunnissa nyt enää ole\npelkoa saksalaistuttamisesta eikä paikallinen väestö enää pidä venäjän\nkielen taitoa kaiken hyvän lähteenä.\n\n\n\n\nII. Venäläistyttämisen mahdollisuudet.\n\n\nVenäläistyttämisen alullaan ollessa täytyi jokaisen Itämerenmaakunnissa\ntunnustaa, että hallituksen toimenpiteillä oli erinomainen\nmenestys. Virolaiset näkivät, kuinka he, joskin virallisesti\nolivat olleet neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuin venäläiset\nvapaiksi julistettuina, itse tosiasiassa kuitenkin olivat enemmän\ntilanomistajain vaikutuksen alaisia kuin viimemainitut. Paronit saivat\nrankaisematta kiertää tai jättää suorastaan noudattamatta sellaisia\nhallituksen määräyksiä, jotka oli annettu virolaisten hyväksi. Syyksi\nsiihen katsottiin, että virolaiset ovat hallitsijalle vieraita, he kun\neivät ymmärrä keisarin kieltä, ja sentähden luultiin, että virolaisten\nkohtalo heti parantuisi, kunhan vaan ryhtyvät oppimaan venäjän kieltä.\n\nPaitsi sitä tuli venäjän kielen taito yhä tarpeellisemmaksi. Uuden\nasevelvollisuuslain mukaan meni virolaisia joka vuosi 2500-4000 miestä\nsotapalvelukseen ja nämä kaikki näkivät, kuinka hyvä olisi ollut, että\naikaisemmin olisi tutustunut tuohon kieleen. Muutkin nuoret miehet\ntahtoivat oppia venättä. Kotiseudulla ei ollut muuta ansiotyötä\nsaatavana kuin moisioitten renginpaikkoja, ja läheisissä Venäjän\nlääneissä kyllä suosittiin ahkeria virolaisia, mutta heidän kielensä\noli esteenä. Kymmenettuhannet virolaiset ovat täysi-ikäisinä oppineet\nvenäjän kieltä ja siirtyneet Venäjän kaupunkeihin ja tehtaisiin.\nVenäjän kielen oppikirjat, joita Virossa on muutamia painettu, menivät\nhyvin kaupaksi.\n\nSaksalaiset olivat vuonna 1886, kun ensimäiset venäläistyttämisen\nkäskyt julkaistiin, sitä mieltä, että viron ja lätin kielet kerrassaan\novat lopussa. Sillä ei tarvinnut muka muuta kuin antaa kansalle lupa ja\nmahdollisuus \"valtakunnankielen\" oppimiseen, niin tuleva sukupolvi ei\nolisi enää puhunut isien kieltä. Ja etteivät venäläiset itse tulisi\nvenäläistymistä häiritsemään, siitä saattoi olla varma.\n\nSen vuoksi saksalaiset sanomalehdet kirjoittivat paljon siitä, kuinka\nvirolaisten ja lättiläisten tulisi olla paroneille ja pastoreille\nkiitollisia siitä, etteivät nämä olleet aikoinaan talonpoikia\nsaksalaistuttaneet. Sivistyneille virolaisille saksalaiset aina\npuhuivat venäläistymisen vaarasta ja kehoittivat heitä vastustamaan\nsitä yhteisin voimin.\n\nMutta aluksi saksalaisille naurettiin. Neuvoa, jonka kansan nylkyrit\nantoivat, ei kukaan ottanut varteen.\n\nVenäläistyttämisen käskyjä kansa tervehti ilomielin, vaikka olisi\nluullut niiden olleen omiansa kansaa ärsyttämään. Yksi niistä m.m.\nsisälsi, että talonpoikien oli kerättävä rahoja ison venäläisen\npääkirkon rakentamiseksi Tallinnaan. Keräyslistoja jaettiin jokaiselle\nkunnallishallitukselle, vaikkei useimmissakaan kunnissa asunut\nainoatakaan oikeauskoista. Mutta luterilaiset virolaiset tahtoivat\nkuuliaisuudellaan voittaa viranomaisten luottamusta, ja rahaa saapui\njoka kunnasta Tallinnan rakennuskomitealle. Luultiin että se raha\nkantaa hyviä korkoja tuottamalla ennen kielletyitä oikeuksia kansalle\nja lähentämällä hyljättyä kansaa hallitsijaan.\n\nMuut käskyt koskivat kansakouluja, kunnallishallituksia ja kaikkia\nvirkapaikkoja, joihin venäjän kieli nyt oli otettava viralliseksi\nkieleksi.\n\nJos jotain toista kieltä, esimerkiksi saksaa, vaikka sitä enemmän\nosattiinkin, olisi noin pakollisesti tyrkytetty kansalle, niin käskyt\nolisivat herättäneet tyytymättömyyttä. Mutta nyt ei välitetty\nvaikeuksista, joita pakkokäskyt synnyttivät; kaikki olivat tyytyväisiä.\n\nTietysti venäläistyminen olisi niin ollen vaatinut enemmän aikaa, jos\n\"valtakunnankielen\" oppiminen olisi jätetty kansan omaksi asiaksi\nhallituksen itsensä siihen puuttumatta, mutta se olisi aikoinaan\nvarmasti toteutunut. Että kuitenkin saavutettiin päinvastainen tulos,\nsiihen oli syynä venäläisten virkamiesten huolimattomuus, ylpeys ja\nlukuisat rikokset.\n\nViron kansa, joka ennen oli odottanut venäläiseltä taholta apua vanhoja\nvihollisiaan saksalaisia paroneita vastaan, tuli kahdenkymmenen vuoden\nkuluessa kokonaan toisiin ajatuksiin. Ja kun kansa huomasi, ettei sillä\nollutkaan sortoa vastaan mitään apua venäjän kielen taidostaan, niin\ntuli \"valtakunnankieli\" lopulta vihatuksi, sillä se oli vain\nkärsimyksiä aikaan saanut eikä minkäänlaisia parannuksia.\n\nKorkeissa hallituspiireissä kyllä ajettiin Itämerenmaakuntien\nvenäläistyttämistä johdonmukaisesti, sitä todistavat lukuisat\nkiertokirjeet ja määräykset joka alalla. Nämä kiertokirjeet täytyi\njäljentää jokaisessa kunnantalossa ja lähettää alkuperäiset seuraavaan\nkuntaan. Mutta sitä edemmäksi venäläistyttäminen ei päässyt edistymään.\n\n\n\n\nIII. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m.\n\n\nVirkamiehet näyttivät luulevan, ettei maan venäläistymiseen muuta\ntarvinnut kuin pitää venäjänkielisiä kirjoituksia näkyvissä. Niin\npoistettiin kuvernörien käskystä kaupungeissa saksan-, viron- ja\nlätinkieliset katukilvet ja niiden sijaan pantiin venäjänkieliset. Jos\nnimet olisi vain merkitty venäläisillä kirjaimilla, niin muutos ei\nolisi synnyttänyt paheksumista, mutta virkamiehet käänsivät katujen\nnimet venäjäksi ja niiden sijaan, mitkä olivat vaikeat kääntää,\nkeksittiin uusia venäläisiä nimiä. Sellaisina ei ollut nimitauluista\nkenellekään enää hyötyä.\n\nTalonpojille annettiin käsky muuttaa kaikki viittapatsaat ja\nrajapylväät maanteillä venäjänkielisiksi ja poistaa muunkieliset\nkirjaimet. Kun virkamiehet eivät itse viitsineet toimittaa nimien\nkääntämistä, niin kylänvanhimpien täytyi ottaa vanhoja sotamiehiä\navukseen. Ukot tulkitsivat kykynsä mukaan ja maalarit etsivät kirjaimia\nvenäjänkielen oppikirjoista. Niin venäläistytettiin maanteitten vieri\nsemmoiseksi, että venäjää taitava matkustaja sai koko matkansa nauraa.\nIsoja ja pieniä kirjaimia oli aivan sekaisin, tunnettu loppukirjain\npuuttui tai oli väärällä paikalla ja tulkitut nimet tulivat usein niin\nrumiksi, että venäläisen täytyi kääntää silmänsä patsaasta pois. Uudet\npolisimiehet, jotka kävivät venäläistyttämistä tarkastamassa, olivat\nihan tyytyväisiä ja sanoivat tulkitsemista hyväksi aluksi.\n\nSen lisäksi kiinitettiin kylissä joka mökin seinään taulu, missä\nrääkätyllä venäjällä tehtiin selkoa mökin asukkaista. Ja\nkun vielä kapakkain, puotien ja liikemiesten kyltit oli muutettu\nvenäjänkielisiksi, niin oli koko maa ulkonäöltään venäläistynyt.\n\nRautateillä olivat aikaisemmin nimitaulut kolmikielisiä. Nyt jäi\nvenäjän kieli yksinään. Rautatien palvelijat saivat käskyn, etteivät\nmissään tapauksessa saa puhua muuta kieltä kuin venättä. Ja vielä\nenemmän: heillä ei ollut lupaa ymmärtää muita kieliä. Jos joku ihminen\nrautatien palvelijalta jotain kysyi viroksi, niin ei hän saanut edes\nvastata venäjäksikään, vaan hänen täytyi sanoa: ne ponimaiu! vaikka hän\nkyllä hyvin ymmärsi kysymyksen.\n\nLukemattomia erehdyksiä tapahtui sen johdosta rautateillä. Kun\nVenäjällä pilettien tarkastusta ei toimiteta joka aseman välillä, vaan\notetaan ne usein jo kolme asemata määräpaikkaa aikaisemmin pois, niin\nsattui monesti, että ihmiset olivat joko poistuneet ennen määräpaikkaa\njunasta taikka matkustaneet kauemmas. Viimeksi mainitussa tapauksessa\nhe olivat pahimmassa pulassa, sillä heiltä vaadittiin sakkoa\nhuutamalla: davai dengi! Jos matkustaja ei heti antanut rahakukkaroaan\nvirkamiehille, niin santarmi teki pöytäkirjan ja niskoittelija sai\noikeudessa tehdä selkoa vastustamisestaan, oltuaan ensiksi kopissa,\nkunnes saatiin selko hänen personastaan. Jos maksoi sakon ja pyysi\nselitystä siitä, mihin oli joutunut, niin oli ainoana vastauksena: ne\nponimaiu!\n\nRautatien vaatimuksiin kuitenkin pian totuttiin, sillä ihmiset eivät\nenää luottaneet virkamiehiin, vaan pyysivät selitystä venäjätä\ntaitavilta matkustajilta, joita aina oli asemilla ja junissa. Vaikeampi\noli asianlaita postitoimistoissa. Sielläkin tulivat virkamiehet muille\nihmisille paitsi venäläisille yhtäkkiä mykiksi. Virkamies istui pöydän\ntakana, postimerkkikasa edessään, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut\nihmisiä, jotka hänelle tarjosivat rahaa ja pyysivät merkkejä. Jos joku\nkoski hänen kättään, niin tuli vastaukseksi: ne ponimaiu!\n\nMykkää virkamiestä ei liikuttanut vironkielinen nöyrä pyyntö eikä\nsaksankielinen kirous.\n\nSekä virolaisten että saksalaisten, jotka eivät ymmärtäneet venättä tai\neivät tahtoneet suorittaa asioitaan sillä kielellä, täytyi kääntyä\ntulkitsijain puoleen, jotka hyväntahtoisesti rupesivat asiamiehiksi. Ne\nolivat kaduilta tulleita juomareita ja kerjäläisiä, jotka hyvin\npuhuivat venättä ja ymmärsivät myös muita Itämerenmaakuntien kieliä.\n\nPienemmissä asioissa asiamiehet olivat rehellisiä, s.o. he ottivat\nesim. 3 kopekan postimerkistä 5 kopekkaa, 7 kopekan merkistä 10\nkopekkaa j.n.e., mihin ihmiset suostuivat, mutta isommissa asioimisissa\ntapahtui paljon petoksia. Jos esim. asiamies kuittasi toisen\nrahakirjettä, niin tapahtui joskus, että hän otti rahakirjeen itselleen\nja lähti omaan matkaansa. Oikea omistaja sai sanoa, mitä vaan tahtoi,\nei kukaan ymmärtänyt häntä, ei kukaan koskenut ryöväriin. Jos hän\nkirkui kovin, niin postitoimiston pihamies heitti hänet lopuksi ovesta\nulos.\n\nKaduillakaan ei vahingonalaisella ollut apua saatavana, sillä\npolisimiehetkin vastasivat vain: ne ponimaiu! Polisimiehet olivatkin\noikeita venäläisiä, sillä kansankieltä taitava miehistö oli eroitettu\ntai sijoitettu niin että lättiläiset tulivat Viron ja virolaiset Idätin\nseuduille.\n\nPolisimiehistön venäläistyttäminen aiheutti useita julkisia ryöstöjä.\nVenäjältä siirtyi joukottain taskuvarkaita ja muita petkuttajia Viron\nkaupunkeihin, missä he häiritsemättä saivat varastaa ja ryöstää. Usein\ntapahtui, että jos joku alkoi huutaa apua, kun häneltä oli ryöstetty\nkukkaro tai kello, niin ryöväri-venäläinen tarttui häneen ja kutsui\npolisimiehiä avuksi \"varasta viemään koppiin\". Ryövärin saattamana\npassitettiin vahingonalainen polisikoppiin, mistä hänet kyllä\nseuraavana aamuna tulkin tultua saapuville vapautettiin, kun ryöväri,\njoka ei ollut sanonut oikeata nimeään, ei välittänyt enää kanteestaan,\nsillä hänellä oli jo uusia juttuja tekeillä.\n\nPostivirkamiesten täydellinen mykkyys kesti vain kaksi vuotta. Sitten\nhe alkoivat antaa venäjänkielisiä vastauksia, jos vaan ymmärsivät\nkysymyksen. Ja vielä myöhemmin puhuivat he selvästi kysyjän kieltä, jos\nhän vain antoi 5 tai 10 kopekkaa \"tsaiurahaa\". Venäläistyttämiskäskyn\npiti tulla niinkuin muidenkin määräysten vain virkamiehille hyödyksi,\nei tarkotetun asian toteuttamiseksi. Rautatienpalvelijat ja\npolisimiehet pysyivät aina umpivenäläisinä, sillä heillä on enemmän\ntyötä ja vähemmän aikaa oppiakseen puhumaan kansankieltä.\n\n\n\n\nIV. Koulut.\n\n\nPääpaino venäläistyttämisyrityksessä pantiin tietysti kouluihin.\nKouluista oli koko yrityksen menestys riippuva, sen käsittivät\nvenäläiset virkamiehetkin.\n\nTartun yliopisto muutettiin vähitellen venäjänkieliseksi, mutta\nkeskikouluissa, s.o. gymnasioissa ja realikouluissa muutos tapahtui\nkerrallaan, sillä niihin oli opettajia Venäjältä kyllä saatavina.\n\nMelkein joka kaupungissa oli ennen gymnasion neljää alempaa luokkaa\nvastaava n.s. piirikoulu, minkä opetuskieli oli saksa. Nuo\nkoulut, mitkä lopuksi olivat saksalaistuttamisen tukia, tulivat\nkaikki suljetuiksi ja niiden sijaan perustettiin alempiarvoisia\nvenäjänkielisiä n.s. kaupunginkouluja. Opettajaseminarienkin piti tulla\nvenäjänkielisiksi. Ja niin tapahtuikin parissa seminarissa,\njoita valtion varoilla ylläpidettiin. Muut, joitten kustannukset\nsuoritettiin kuvernementtien maakassoista, tulivat suljetuiksi, sillä\ntilanomistajat, jotka hallitsevat näitä kassoja, vaikka talonpojat\nmaksavat niihin enemmän, eivät enää välittäneet seminarien\nkustannuksista.\n\nSamoin tulivat suljetuiksi Vironmaan kuvernementissa melkein kaikki\nkorkeammat kansakoulut, n.s. pitäjäkoulut, sillä nekin saivat avustusta\ntilanomistajilta, jotka sen avustuksen johdosta myös olivat yksinään\nkoulujen haltijoita. Liivinmaan kuvernementissa on jo vanhoista\najoista maapalstoja lukkarien ja pitäjän koulunopettajien yhteisinä\ntulolähteinä. Peläten että nuo maapalstat otetaan venäjänkielisille\nkouluille paronit siellä suostuivat pitäjäkoulujen säilyttämiseen, ja\nniin luterinuskoiset lukkarit tulivat venäläistyttämiskoulujen\nopettajiksi. Lukkarit pääsivät pulasta siten, että opettivat vain\nuskontoa, minkä opetus sai tapahtua äidinkielellä; kaikkia muita\naineita opettivat heidän \"apulaisensa\", s.o. varsinaiset opettajat\nvenäjäksi. Mutta kun saksalaismielinen lukkari oli koulun johtajana,\neivät oppilaat tulleet venäläismielisiksi, vaikka he oppivatkin venättä\npuhumaan.\n\nSen huomattuaan Viron paronit ymmärsivät, kuinka paha erehdys heidän\nkannaltaan oli ollut pitäjäkoulujen sulkeminen. Myöhemmin he aina\ntahtoivatkin avata näitä kouluja uudestaan, mutta virkamiesten taholta\ntehtiin avaamisehdot vaikeiksi: vaadittiin että koulun perustajat\ntakauksena tallettavat pankkiin sellaisen summan rahaa, minkä korot\nvastaavat koulun menoja, ettei oikeudenkäynnillä saa vaatia\nkoulumaksuja, joita talonpojat ensiksi lupaavat, mutta sitten\nkieltävät, y.m.\n\nPitäjäkoulujen sijasta perustettiin virkamiesten johdolla n.s.\n\"kansanvalistusministeriön mallikouluja\". Nuo olivat tavallisia\nkunnankouluja, joiden opetuskielenä on venäjä, mutta opettaja ei ole\nkunnan valittava, vaan hänet nimittää venäläinen kouluvirkamies.\nMuutamat kunnat perustivat siitä syystä mallikouluja, että niille\nannettiin erityisesti kruunun apua noin parituhatta ruplaa vuodessa.\nKruunun apu ei ollut kuitenkaan kunnalle hyödyksi, sillä nyt täytyi\nsulkea vanha kunnankoulu ja rakentaa mallikoululle mallikelpoinen komea\ntalo. Mallikoulun opettajan palkka oli kolme kertaa isompi kunnankoulun\nopettajan palkkaa. Tietysti ei kruunun apuraha, mitä joka vuosi\nuudestaan tuli anoa, riittänyt kaikkiin menoihin ja kunnan koulumaksut\nnousivat entistä isommiksi. Sentähden ei tullutkaan mallikoulujen luku\nkuvernementissa suureksi. Mutta ne kunnat, jotka kerran olivat\nmallikoulun perustaneet, eivät enää saaneet sen lakkauttamiseen lupaa.\n\nTavallisetkin kunnankoulut tulivat kerrallaan venäjänkielisiksi. Mutta\nennenkuin kerron niiden opetustoiminnasta, täytyy kertoa muutamia\nsanoja venäläistyttämis-virkamiehistä.\n\nEnnen oli kansakouluilla neliasteinen hallitus: kunnan, pitäjän,\npiirikunnan ja kuvernementin kouluneuvostot. Kolmessa viimeksi\nmainitussa olivat paronit ja pastorit jäseninä. Noita kouluneuvostoja\nei nimenomaan lakkautettu, mutta niiden tehtävät joutuivat\nvenäläistyttämis-virkamiesten käsiin. Virkamiehistä oli kouluja\nlähimpänä kansakoulujentarkastaja, korkeampana kansakoulujentirehtöri.\nEnsinmainitun tehtävänä oli tarkastaa kouluja ja tehdä niistä\ntilastoja, viimemainitun vaan lähettää noita tilastoja vielä\nkorkeampiin paikkoihin. Kun kuvernementissa oli alussa yksi\ntarkastaja ja yksi tirehtöri, niin oli ensinmainitulla paljon työtä,\nviimemainitulla ei mitään. Tarkastajan palkka oli 2000 ruplaa vuodessa,\ntirehtörin kaksi kertaa enemmän.\n\nMutta tarkastajat olivat viisaita miehiä. He ymmärsivät itse palkkaansa\nlisätä, niin että tirehtörin palkka oli siihen verraten mitätön. Kun\noli mahdotonta käydä kaikkia kouluja tarkastamassa, niin he eivät\nrasittaneetkaan itseänsä käynneillä, vaan matkustivat ainoastaan\nsilloin kaupungista ulos, kun oli uusien koulujen vihkimisjuhlia.\nMuuten tyytyivät opettajien antamiin tilastoihin. Mutta sen sijaan\ntarkastajat alkoivat myödä parempia opettajapaikkoja enin tarjoaville\nja erottaa saksalaisten vihaamia opettajia sovitusta maksusta. Siten\ntulivat etevimmät opettajat, joihin paronit eivät kylliksi luottaneet,\nerotetuiksi, mutta ihan kehnoja ja rikoksellisiakin henkilöitä pysyi\nvirassaan, kun paronit eivät suostuneet maksamaan vaadittua\nsummaa. Tuottavimpana tulolähteenä tarkastajilla oli kuitenkin\nsotapalveluksesta vapauttamis-todistusten myönti.\n\nKansakoulunopettajat ovat lain mukaan vapautetut sotapalveluksesta, jos\nhe 21-27 ikävuosina ovat virassa. Ehdottomasti vapautettuja ovat\nkruunun seminarien läpikäyneet miehet, vaikka heiltäkin vaaditaan\nkuutena vuonna virassa pysymistä. Kaikkien muiden, ja heitä oli\nsuuri enemmistö, täytyi asevelvollisuuslautakunnalle esittää\nkansakoulujentarkastajan todistus opettajavirkaan vahvistamisesta.\nNuoret miehet, jotka 18-20 ikävuosina kyllä kelpasivat opettajiksi,\notettiin 21 vuotisina sotapalvelukseen, sillä tarkastaja ei antanut\nheille muka kehnoutensa tähden todistuksia. Se kehnous hävisi kuitenkin\nheti, kun todistuksen anoja anomuskirjeensä oheen liitti tarkastajalle\nsumman rahaa. Pienin summa, mihin tarkastajat suostuivat, oli 50 ruplaa\nvuodessa. Ja kun jokainen tarvitsi 6 vuotta peräkkäin todistusta, niin\ntuli sotapalveluksesta vapauttaminen maksamaan nuorelle miehelle\nvähintäin 300 ruplaa. Se ei ollut liian kallista verraten\nsotapalveluksen vaivoihin. Ja kun kansalle oli siitä hyötyä, ei kukaan\nnostanut kannetta, vaikka todistuksien myöntiä harjoitettiin ihan\njulkisesti.\n\nTarkastajat eivät kuitenkaan halveksineet pienempiäkään tulolähteitä.\nNiistä olkoon mainittu koulukirjojen kustantaminen ja levittäminen.\nNiinpä, kirjoitti tarkastaja Poska venäjän kielen oppikirjoja ja\npakotti niitä ottamaan käytäntöön, vaikka ne olivatkin ihan\nkelpaamattomia sekä tieteelliseltä että venäläistyttämisen kannalta\nkatsoen. Mutta Poska ansaitsi kirjoistaan hyviä rahoja.\n\nVieraitten kustantajien kirjoista otettiin tietysti myöskin semmoisia,\njoista maksettiin enemmän \"provisionia\". Tämä aiheutti sen, että\nvirolaisen koulupojan kirjavarasto oli ihan kirjava: oli semmoisia,\nmitkä olivat aakkosten oppijoillekin helppoja, ja semmoisia, mitkä\nolivat lukiolaisillekin vaikeita. Mutta venäjänkieltä tuntemattoman\n10-vuotisen pienokaisen piti niiden avulla tulla venäläistytetyksi.\n\nHallitukselta saivat tarkastajat isomman summan rahaa jaettavaksi\nlahjoituksina ahkerimmille opettajille. Mutta kuinka tarkastaja voi\ntuntea ahkerimmat opettajat? Hänen piirissään oli enemmän kuin 500\nopettajaa, eikä hän ollut kymmenettä osaakaan kouluista tarkastanut.\nNiin pysyikin tarkastaja odottavalla kannalla, kunnes asia itsestään\ntulisi ratkaistuksi. Ja se tulikin.\n\nOpettajat, jotka tiesivät koulunsa olevan muita paremmassa kunnossa,\nmenivät tarkastajaa pyytämään tarkastusmatkalle. Tarkastaja vastasi,\nettä hän kyllä uskoo heidän kouluissaan vallitsevan hyvän järjestyksen,\nmutta hänen tietääkseen lienee vielä muita parempia.\n\nSen viittauksen ymmärsivät muutamat opettajat, vaikkeivät olleetkaan\nahkerimpia. He menivät vuorostaan tarkastajan luo ja sanoivat: Meidän\nkoulujen tila on paras, mutta emme uskalla rasittaa tarkastajaa\nkutsumalla niitä tarkastamaan. Todistukseksi siitä, että olemme\nteidän korkeasukuisuutenne kuuliaisia palvelijoita, lahjoitamme\nkruunun palkinnot, jos niitä meille määrätään, takaisin teidän\nkorkeasukuisuutenne käytettäviksi ja itse tyydymme palkitun opettajan\nnimen.\n\nEhdotus miellytti tarkastajia. Pian ilmoitettiin kuvernementin\nvirallisessa lehdessä, kutka kansakoulunopettajat olivat saaneet\npalkintoja 35-50 ruplaa, vaikk'eivät opettajat olleet nähneet\nkopekkatakaan eikä tarkastaja ainoatakaan oppilasta palkituista\nkouluista.\n\nVirolaisen kansakoulunopettajan lainmukainen palkanmäärä on aina\nalhainen: 100-150 ruplaa vuodessa riippuen kunnan henkiluvusta.\nAinoastaan sotapalveluksen pelosta ovat opettajain paikat tulleet\ntäytetyiksi. Kuitenkin osasivat muutamat opettajat itse lisätä\ntulojaan. Palkkaa maksetaan harvoin rahassa, sen sijaan on opettajalla\npieni tila viljeltävänä. Ja jos opettaja oli taitava maanviljelijä ja\npuutarhuri sekä pysyi samalla paikalla kauemman aikaa, niin hän sai\nelatuksensa.\n\nNiitä vanhempia opettajia, jotka eivät tahtoneet luopua tiloistaan,\ntarkastajat panivat itselleen arentia maksamaan. Se tapahtui niin, että\ntarkastajat pakottivat opettajia joka kesä- ja heinäkuun ajan\nosaaottamaan venäjän kielen kursseihin kaupungissa. Kurssilaisen täytyi\nmaksaa sisäänkirjoituksesta 5-10 ruplaa, elää kaksi kuukautta\nkaupungissa omilla varoillaan ja palkata muita työntekijöiksi kotona.\nOsanotto kävi opettajan vuosipalkkaa kalliimmaksi ja pahimmassa pulassa\nopettajat tarjosivat tarkastajalle rahaa, päästäkseen sen avulla\nkurssipakosta. Se auttoi helposti ja niin maanviljelijäopettajat\nmaksoivat tarkastajalle joka vuosi \"kurssiarentia\" sekä rahassa että\npuutarhatuotteissaan.\n\nKansakoulunopettajain venäjän kielen taidon kohottamiseksi panivat,\nniinkuin sanottiin, tarkastajat virallisesti toimeen joka kesäkursseja\nja kurssein kulunkeina ottivat kruunulta vastaan tarpeelliset rahat.\nMutta mihin ne rahat kulutettiin, on vaikea tietää. Kurssipaikkana oli\ntavallisesti kaupungin koulutalo maksuttomasti, kurssilaisten\nopettajina toimivat kaupunginkoulun sekä mallikoulujen opettajat\nmaksuttomasti, kursseilla olevat kansakoulunopettajat eivät saaneet\nmitään ilmaiseksi, vaan maksoivat itse 5-10 rpl. vuodessa, mikä kruunun\nrahan kanssa meni teille tietämättömille.\n\nOpetus kursseilla oli nollan arvoinen. Kesäkuumalla ei ollut työn halua\nei oppilailla eikä luennoitsijoilla, kaikkien ajatukset viipyivät\nkotona. Jos olisi pidetty luentoja edes kasvatusopista, olisi siitä\nkyllä hyötyä ollut, mutta niin ei tapahtunut, vaan sen sijaan\nselitettiin ja näytettiin, kuinka opettajan täytyy pitää huolta siitä\nettä kyläkoululapset sen verran oman kielen sanoja unohtavat minkä\nverran he venäjän sanoja oppivat. Se oli ainoana puheenaineena koko\nkurssin ajan. Kurssilaiset tietysti eivät ottaneet sitä katsantokantaa\nomakseen. Mutta kun mahdotonta oli puhua sitä vastaan, niin jokainen\ntoisti kyselyllä vaan luennoitsijan sananparsia ja meni yhtä järkevänä\ntai tyhmänä kotiin kuin hän sieltä oli tullutkin.\n\nKun kurssilaiset ikävästä tulivat aivan nolonnäköisiksi, niin heille\nopetettiin virkistykseksi venäjänkielisiä \"hauskoja\" lauluja. Onneksi\novat Venäjän kansanlaulut rutenin- tai vähävenäjänkielisiä eivätkä\nvanhemmat kurssilaiset niitä siitä syystä ymmärtäneet. Niiden, jotka\nlaulujen merkityksen ymmärsivät, piti aina punastua: lauloivathan he\nsemmoisia ilettäviä tuhmuuksia, joista itse olivat tottuneet\noppilaitaan kurittamaan. Yleisesti käytännössä oli laulu kahdesta\nkasakasta, jotka olivat vaihtaneet vaimon ja tupakkapiipun ja sitten\nkäyttivät vierasta vaimoa ja vierasta piippua. Virolaisille\nkurssilaisille laulut eivät tuottaneet mitään hupia, mutta inspehtori\nja tirehtöri, jotka kävivät lauluja kuuntelemassa, nauroivat niin että\nvatsansa töyssyivät.\n\nVenäläisten kouluvirkamiesten siveellinen katsantokanta oli kerrassaan\ntoinen kuin virolaisten. Esimerkiksi olkoon kerrottu seuraava tapaus\nTallinnan piiristä. Eräs opettaja valitti tarkastajalle, että kunnan\nkoulunvanhin oli häntä parjannut sanoen hänen elävän luvattomassa\nyhteydessä kylän vaimojen kanssa, ja kysyi, missä hänen tulee nostaa\nkanne. -- \"Oletkos vielä poikamies?\" kysyi tarkastaja. -- \"Kyllä\", oli\nopettajan vastaus. -- \"Niin ollen ei sinun tulekaan nostaa kannetta,\nvaan täytyy niin elää kuin koulunvanhin on sanonut. Siinä ei ole mitään\nrikosta eikä parjausta\", selitti tarkastaja asiallisesti.\n\n\n\n\nV. Venäjänkielinen opetus.\n\n\nKun virolaisten kansakoulut olivat julistetut venäjänkielisiksi, niin\njoka opettaja tuumi itsekseen, kuinka hän voisi saada lapsensa venäjätä\nymmärtämään. Lain mukaan lasten täytyi jo ennen olla venäjänkielisiä,\nsillä kouluissa ei pitänyt enää opettaa kieltä, vaan antaa tietoja\nvenäjän kielellä. Muutenhan ei riittänyt kuusi opetustuntia päivässä.\nOpettaja puhui koko päivän lasten kanssa venättä. Niin tekivät\nkuitenkin vain nuoremmat opettajat; vanhemmat odottivat tarkastajalta\nmahdottoman vaatimuksen selitystä ja aluksi opettivat vanhan tavan\nmukaan viron kielellä. Siten oli kouluja, joissa ensimäisenä kymmenenä\nvuotena ei pantu toimeen mitään venäläistyttämistä, kun tarkastaja ei\nollut niissä käynyt. Kun semmoinen koulu sitten löydettiin, opettaja\nerotettiin heti virastaan, mutta muuta rangaistusta ei tullut.\n\nEntiset venäjän kielen oppikirjat, joissa viron kielen avulla\nselitettiin venäjän kieltä, poistettiin kaikki ja sijaan otettiin\numpivenäläisiä kirjoja. Kuitenkin kirjoitti tarkastaja Poska\noppikirjansa vielä tulkitsemismetodilla ja rääkätyllä viron kielellä.\nPoskan kirjat, mitkä olivat käytännössä neljä vuotta, olivat siitä\nmerkilliset, että yksityiset sanat parissa paikassa viroksi\nsatunnaisesti synnyttivät ihan hävyttömiä lauseita, jotka olivat niin\nyleisesti tunnettuja, että vallattomimmat pojat aina ottivat esille\nniitä paikkoja ja nauroivat viekkaasti, jos opettaja ei huomannut niitä\nvaroa.\n\nPoskan kirjan jälkeen otettiin käytäntöön Volperin kirja. Se on kuvilla\nvarustettu hyvä lukukirja venäläisille lapsille, mutta venäjän kielen\noppikirjana ei sillä ole paljon arvoa. Kaikki, mitä nähdään lukuisissa\nkuvissa, on samalla myös kirjaimilla sanottu, mutta ei erikseen joka\nkuvan alla, vaan sekaisin. Tarkoituksena sillä lienee ollut, etteivät\noppilaat niin ollen saa oppia ymmärtämättömiä lauseita, vaan täytyy\nheidän tuntea joka lauseen merkitys. Mutta kun lapsille ei opetettu\nyksityisten sanojen merkitystä, niin ei ollut kokonaisista\nlauseistakaan hyötyä. Lapsi itse tuumi yksityisten sanojen merkitystä\nja erehtyi aina, sillä virossa eivät sanat ole lauseessa samassa\njärjestyksessä kuin venäjässä. Kun esim. lapsi tiesi, että \"sobaka laet\nna nishtshago\" merkitsee (sana sanalta viron mukaan): \"koira haukkuu\nkerjäläisen päälle\", niin hän johti siitä, että \"na\" merkitsee\n\"kerjäläistä\" ja \"nishtshago\" -- \"päälle\".\n\nSitä paitsi on kuvilla vaikea näyttää tekoa, tapahtumaa, ja kun ei\ntulkitsemista ollut, joka lapsi tuumi sellaista esittäville sanoille\noman merkityksensä. Kuvassa, minkä selitys äsken mainittiin, esim. oli\nukko pussi kaulassa ja koira suu auki, mutta ei ilman selitystä kukaan\nvoi ajatella sen merkitsevän: koira haukkuu kerjäläistä. Kun virossa\njulkinen kerjääminen ei enää ole yleistä eivätkä lapset näe\nkerjäläisiä, niin koululapset aina luulivat, että joka ukko, jolla on\npussi kaulassa, on venäjäksi: nishtshago. Kun koiralla oli suu auki,\nluultiin että suun aukaiseminen on venäjäksi: laet, sillä kuvasta ei\nkukaan kuullut haukkumista. Eräässä toisessa kuvassa on ukko, astia\nnuoralla kaulassaan ja toinen käsi pitkällä. Selitykseksi sanotaan\nvenäjäksi: krestjanin svet -- talonpoika kylvää. Mutta mistä lapsi\nsaattoi tuntea ukon säädyn, kun kuvaan ei ollut passia maalattuna, ja\narvata kylvämisen, kun ukko ei milloinkaan pistänyt kättään astiaan.\nOpettajan ei ollut lupa kertaakaan selittää kuvan merkitystä lapsen\näidinkielellä.\n\nSuurella vaivalla koululapset oppivat lopuksi venäjätä lukemaan, mutta\nsitä edemmäksi ei \"valtionkielen\" taito päässyt. Lapset itse keksivät\nkeinon, minkä avulla he pääsivät liiallisista rasituksista. Ja se keino\nlevisi pian yli koko maan. Pojat ja tytöt näet kirjoittivat joka kuvan\nkulmaan numeron, ja vastaavan lauseen edelle saman numeron. Kun nyt\nopettaja sormellaan näytti kuvaa, missä ukko oli astioineen, ja kysyi:\ntshto takoje? -- niin oppilas katsoi numeroa, esim. 25, etsi\nsilmänräpäyksessä lauseista myös 25 ja luki vastaukseksi: krestjanin\nsvet. Siihen Itämerenmaakuntien kansakoulujen venäläistyttäminen\nrajoittui!\n\nMistä lapset saivat oikeita numeroita oppikirjojen kuviin ja\nlauseisiin, on selittämätöntä. Kai ihmisystävälliset lukioiden oppilaat\nne ensin antoivat ja sitten ne levisivät koulusta kouluun. Opettajat\ntultuaan petoksen jäljille tietysti pakottivat oppilaitaan puhdistamaan\nkirjansa. Mutta puhdistusta toimitettiin vain näennäisesti ja uudet\nnumerot kirjotettiin kuvien sisään, mistä ne yksinomaan kirjan omistaja\nlöysi. Ja lopuksi opettajatkin näkivät, että nuo numerot olivat\ntarpeellisia, nimittäin silloin, kun tarkastaja oli tulossa. Sillä\nsaihan opettaja tarkastajalta kiitosta, jos oppilaansa antoivat oikeita\nvastauksia, siitä välittämättä, olivatko vastaukset päästä sanotuita\ntai kirjoista luetuita.\n\nViiden vuoden kuluttua huomattiin Pietarissa, ettei venäläistyttäminen\nViron ja Lätin kouluissa ole toivomuksen mukaan edistynyt. Syyksi\nsiihen katsottiin tarkastajain pientä lukua. Ja pian asetettiin\njokaiseen piirikuntaan yksi tarkastaja, joka oli velvollinen vähintäin\nkerran vuodessa tarkastamaan kaikkia piirinsä kouluja.\n\nNyt joutuivat opettajat pahaan pulaan. Ei enää auttanut suullinen\nvakuuttaminen että koulu on hyvässä kunnossa, tarkastaja tahtoi\npersonallisesti tulla koulua katsomaan. Silloin opettajain täytyi\nkeksiä keinoja pimittääkseen tarkastajaa. Ja kun tarkastaja ei tuntenut\nkansan kieltä eikä elämänsuhteita, niin oli helppo hänet pettää.\n\nOppikirjojen numeroiminen tuli yleisesti käytäntöön, kielletyllä\ntulkitsemisella opetettiin oppilaille muutamia tavallisia\nvenäjänkielisiä sananparsia, joilla lasten tuli tarkastajalle vastata,\ny.m.s. Tärkeimpänä keinona oli kuitenkin huonoimpien \"venäläisten\"\npoistaminen \"sairaina\", s.o. oppilaat, jotka eivät vielä osanneet\nvenättä lukea, tiesivät, että silloin kun tarkastaja on pihalla\nnäkyvissä, heidän täytyi poistua toisen oven kautta kotiin. Jos lapset\nhuudettiin luettelon mukaan, niin opettaja sanoi poistuneita sairaiksi.\nVörun piirikunnassa on eräs koulu muista taloista erillään. Sen\nopettaja oli poistuville \"sairaille\" määrännyt heinäladon\noleskelupaikaksi, kunnes tarkastaja lähti pois. Onnettomuudeksi sattui\nniin, että tarkastaja siellä viipyi kauvan ja lapsilta paleltuivat\nladossa varpaat. Asiasta syntyi oikeudenkäynti ja opettaja erotettiin\nvirasta, vaikka hän tarkastajalta oli saanut kiitokset.\n\nTärkeintä oli tarkastajan mielialan ja tapojen tunteminen ja\ntyydyttäminen. Kun tarkastaja ei ollut kouluun tyytyväinen, niin\nopettaja pyrki personallisesti häntä miellyttämään, ja se usein\nonnistui. Eräs tarkastaja Luig tahtoi huvikseen tietää kaikki hauskat\nseikat opettajien elämästä. Tultuaan koulua katsomaan, tarkastaja\nensiksi kertoi opettajalle kaikenlaisia sukkeluuksia ja ihmeellisiä\njuttuja niistä opettajista, joiden tehtävää hän jo oli tarkastanut,\npaitsi viimeisestä. Jos nyt opettaja oli ymmärtäväinen ja täydensi\ntarkastajan kokoelmaa kertomalla myöskin viimeiseksi tarkastetun\nammattitoverinsa elämästä hauskoja seikkoja, niin tarkastaja nauroi\nhyväntahtoisesti sillä aikaa, kun opettaja itse teki oppilailleen\nkysymyksiä, ja mitään kuuntelematta antoi päätöksen, että koulu on\nhyvässä kunnossa. Mutta kun opettaja oli arka eikä uskaltanut muita\nparjata, niin tarkastaja alkoi ikävissään puhua lasten kanssa venättä.\nJa kun ne eivät osanneet vastata, niin opettaja tuli hetimiten\nerotetuksi, vaikka hänen koulunsa oli oikeastaan muita enemmän\nvenäläistynyt.\n\nEräs toinen tarkastaja oli aina suutuksissaan siitä, että virolaisten\nkansakouluissa on urut ja että niissä käytetään hartaushetkinä --\ntarkastajan sanojen mukaan -- semmoista soittokonetta, mitä venäläiset\nkärsivät vain ilveilijän kojussa. Jos opettaja osotti olevansa samaa\nmielipidettä ja todistukseksi soitti uruilla \"kamarinskia\" ja itse\nlauloi sen ilettäviä sanoja, niin tarkastaja oli hänen koulullaan\nhelposti tyytyväinen. Mutta jos opettaja uskalsi puolustaa urkuja ja\nsanoi niitä luterilaisille tarpeellisiksi, niin hän ehdottomasti tuli\nerotetuksi.\n\nLisäksi oli nimitettyjen tarkastajain joukossa muutamia\nsosialisti-vallankumouksellisia. He vaativat venäjän kielen taitoa\nmuita ankarammin. He selittivät opettajille, että uskonnon opetuksen,\nlaulun ja äidinkielen tuntien sijasta opettajan tulee aina lasten\nkanssa puhua venättä, ettei Viron ja Lätin nuorempi sukupolvi kielen\ntähden olisi vallankumoustaisteluissa venäläisistä erotettu.\nSosialistiset tarkastajat erottivat virasta melkein kaikki opettajat,\njoiden kouluja he tarkastivat, paitsi semmoisia, jotka hyvin tunsivat\nMarxin opetukset ja vallankumouksellisten programmit. Viimemainitut\njäivät virkaansa väliaikaisesti, kunnes paremmin olivat alkaneet\noppilaitaan venäläistyttää. Kun se oli tullut tiedoksi, niin tarkastaja\naina tapasi vallankumouksellisia opettajia.\n\nMutta mahtavimpana pelastuskeinona oli joka tapauksessa raha. Jos\nopettaja näki, että tarkastaja oli lasten huonosta venäjän kielen\ntaidosta suutuksissaan, niin hän ojensi tarkastajalle kirjekuoren,\nminkä sisässä oli punainen 10-ruplan seteli, ja virkamiehen vihainen\nnaama heti muuttui iloiseksi ja tarkastuksesta tehtiin loppu. Raha\nkelpasi sekä vanhoillisille että vallankumouksellisille.\n\nErotettujen opettajain joukko pääsi kuitenkin uudestaan virkoihin.\nOpettajan täytyi vaan vakuuttaa, että hän ensi kesänä ilmestyy venäjän\nkielen kursseille ja tulevaisuudessa ahkerammin alkaa lapsia\nvenäläistyttää, niin hän heti sai uuden paikan. Jos hän vielä ymmärsi\nanomuskirjeensä muassa lähettää tarkastajalle jonkun verran rahaa, niin\nhän sai paremman paikan kuin se oli, mistä hänet erotettiin.\n\nKyllä tarkastajat tiesivätkin, että opettajat koettivat heitä pimittää,\nmutta he suostuivat siihen, jos pimittämistä toimitettiin asiallisesti.\nTarkastajain itsekin täytyi vuorostaan ottaa pimittämistä avukseen, kun\nkorkeampia kouluvirkamiehiä oli liikkeellä. Riian opetuspiirin\nkuratorin lähettiläs, n.k. opetuspiirin tarkastaja, sekä läänien\nkoulutirehtörit myös kävivät harvoin tarkastusmatkoilla. Mutta kun\nnämät korkeat herrat matkustivat vaan tarkastajan seurassa, niin tämä\nvei heitä semmoisiin kouluihin, joissa oli venäläisten lapsia, ja sen\nlisäksi opettajalle annettiin aikaisemmin käsky tuoda kaupungista\ntarkastuspäiväksi venättä puhuvia lapsia lisäksi ja saman verran\npoistaa tyhmimpiä oppilaitaan.\n\nTirehtööritkään eivät tulleet toimeen ilman pimittämismenettelyä.\nVuonna 1896 Venäjän kansanvalistusministeri Deljanoff tahtoi katsoa,\nkuinka hyvin virolaisten venäläistyttäminen oli onnistunut, ja matkusti\nTallinnaan. Paitsi kaupunginkouluissa ministeri tahtoi käydä myös\nyhdessä kyläkoulussa. Siksi tirehtöri määräsi Haberstin kylän\nkansakoulun Tallinnan lähellä. Ennenkuin ministeri ja tirehtöri ajoivat\nHaberstiin, vei tarkastaja tirehtörin määräyksestä kaupungista\najureilla parikymmentä umpivenäläistä lasta sinne ja lähetti sikäläiset\nkoululapset kotiin. Ministeri oli lasten vastauksista iloissaan ja\nlahjoitti lapsille paljon namusia. Mutta tarkastetut kaupungin lapset\neivät saaneet niihin koskea, vaan heille jaettiin jokaiselle tirehtörin\nvaroista hyvä päiväpalkka ja namuset söivät Haberstin lapset, kun he\nherrojen poistuttua palasivat kouluhuoneeseen. Mutta pian \"Novoje\nVremja\" kertoi, että vaikkeivät virolaisten lapset kaupungeissa vielä\npuhu aivan hyvin venättä, niin ne kylissä kuitenkin ovat jo\ntäydellisesti venäläistyneet.\n\nLopuksi keksittiin kansakoulujen tarkastajain kokouksissa uusi\nmenettelytapa, millä toivottiin olevan mahdollista muukalaisten lapsia\nvenäläistyttää. Tavan nimenä oli \"luonnollinen menettelytapa\" ja sitä\nkäytettiin niin, että venättä opetettiin ilman kirjoja. Kirjat olivat\nvaan lukemista varten, ei kielen oppimiseksi. Tästä lähtien olikin\nVolperin aikakausi lopussa ja käytäntöön tuli huonompi Grigorjeffin\nkirja. Venättä opettaessaan opettajan täytyi ensiksi lapsille\näidinkielellään selittää, että kysymys \"tshto takoje?\" merkitsee \"mikä\ntämä on?\", ja kun opettaja oli sen sanonut, niin lasten tuli kuorossa\nsanoa venäjäksi esine, mitä opettaja piti käsissään. Jos ei yksikään\noppilaista tietänyt sen nimeä, niin opettaja sanoi itse sen kerran ja\nlasten tuli sitä kuorossa toistaa. Muutamat tarkastajat vastustivat\nsitäkin esiselitystä ja vaativat, että opettajan täytyi suoraan alkaa\noppilailleen esineitä näyttää ja venäjäksi sanoa niiden nimiä.\n\n\"Luonnollista menettelytapaa\" käyttäessään opettajat valittivat, että\nesineet, joita oli koulutuvassa, olivat lapsille ennestään venäläisillä\nnimillä tunnetuita, mutta näytettäväin esineiden puutteesta ei sitä\nedemmäksi päästy. Silloin tarkastajat antoivat opettajille käskyn\nperustaa kouluun \"museo\" venäjän kielen oppimista varten.\nTalonpoikais-komisarit, jotka tarkastajain pyynnöstä kunnanhallituksia\npakottivat antamaan rahaa museoiden perustamiseen, selittivät myös\ntarkemmin, mimmoisia niiden täytyi olla.\n\nVenäjän kielen museona sen jälkeen oli joka koulussa kaksi isoa\nlaatikkoa, toinen tyhjä toinen täynnä kaikenlaisia esineitä, joita\ntalonpoikien lapset tuntevat. Siinä oli: peruna, hiiri, kivi, salakka,\nkäpy, sammakko, tähkä, sarvi, viinapullo, lintu, kaali ja satoja muita\nesineitä.\n\nVenäjän kielen oppitunnilla opettaja otti vuorotellen esineitä täydestä\nlaatikosta, näytti jokaista oppilailleen kysyen: \"tshto takoje?\" ja\nlapset huusivat joka esineen nimen venäjäksi. Niin siirrettiin\nmuseoesineitä joka tunti laatikosta toiseen aika kovilla \"tshto\ntakoje\"-huudoilla.\n\nMuseon avulla lapset kyllä oppivat tarpeeksi nimisanoja, mutta niiden\nkäyttäminen puheessa oli entistä vaikeampaa, kun teonsanat puuttuivat,\nsillä niitä ei voinut museolla näyttää. Käskyn mukaan opettajat\nkoettivat teonsanojakin näyttää, mutta niiden näyttämistä käsitettiin\neri tavoilla. Jos opettaja esim. otti linnun ja heitti sen toiseen\nseinään kysymällä \"tshto takoje?\" niin muutamat luulivat sen\nmerkitsevän: \"opettaja heittää\", muutamat taasen: \"lintu lentää\". Tai\njos opettaja otti hiiren, pani nenänsä lähelle ja ravisti päätään, niin\nmuutamat lapset luulivat sanojen, joita opettaja sen jälkeen sanoi,\nmerkitsevän: \"opettaja haistaa hiirtä\", muutamat taas: \"hiiri haisee\npahalta\".\n\nNiinkuin sanottu, ei uskonnonopetuksesta ensimäisenä vuosikymmenenä\nmitään välitetty ja se oppiaine hävisi kokonaan koulutuvista. Mutta\nvuonna 1896 julistettiin ministerin määräys, että laiminlyöty\nluterilainen uskonnonopetus tulee taasen ottaa huolellisesti\nkäytäntöön. Kenen vaikutuksesta tuommoinen määräys annettiin, ei\ntiedetä, mutta tästä lähtien pastorit kävivät säännöllisesti\nuskonnonopetusta kouluissa tarkastamassa ja tarkastajat erottivat\nuseita opettajia pastorien valituksien johdosta. Ja heti kun pastorit\nnäkivät itsellään olevan vaikutusvaltaa, he alkoivat sitä\nväärinkäyttää. He sanoivat huonoiksi uskonnon opettajiksi ei ainoastaan\nniitä, joiden oppilaat eivät ymmärtäneet läksyjä, mutta myös niitä,\njotka muuten eivät olleet paroneille ihan mieluisia. Opettajan, joka\nsen jälkeen vielä tahtoi häiritsemättä pysyä virassaan, täytyi\npastorille moittia tarkastajaa ja tarkastajalle pastoria. Yhdelle\ntäytyi vakuuttaa, etteivät virolaisten lapset milloinkaan tule\nvenäläisiksi, toiselle taas, että Lutherin oppi Virossa on häviämään\npäin.\n\nKovana loukkauskivenä pastoreille olivat \"mallikoulut\" ja\noikeauskoisiin kirkkokouluihin yhdistetyt kunnankoulut. Niissä aina\nlaskettiin julkisesti Lutherin opista pilaa ja soitettiin\nuskontotunnilla uruilla \"kamarinskia\", mutta pastorin vaikutus ei\nulottunut näihin kouluihin; niiden opettajat olivat tirehtörin ja\nkuratorin virkoihinsa vahvistamia.\n\nNäin ollen tuli venäjän kielen oppiminen yleisesti vihatuksi, samoin\nmyös opettajatkin. Lapsia pidettiin tahallisesti kotona ja\nkoulunvanhimmille sanottiin niiden olevan sairaita. Opettaja parka,\nvenäläistyttämisen uhri, alkoi saada kansankin puolelta kärsiä.\nPojanveitikat opettajan kadulla nähdessään aina huusivat kaikin voimin:\n\"tshto takoje!\" ja laskivat hänestä muutakin vallatonta pilaa.\n\n\n\n\nVI. Kirkko.\n\n\nSamoin kuin koulujen avulla tahdottiin kasvattaa venättä\npuhuvaa kansaa, niin oli myös aikomus kirkon avulla lisätä\nvenälaismielistä väestöä. Venäjän oikeauskoisella kirkolla oli Viron\nvenäläistyttämisyrityksessä tärkeä osa suoritettavana ja sitä varten se\nnautti täydellistä toimintavapautta.\n\nOikeausko tuotiin Viroon v. 1847-1850. Joukko oikeauskoisia pappeja\nkäänsi virolaisia \"venäläisiksi\", niin kuin kansa sanoo, luvaten heille\nkruunun tiloista maata. Uskonnon vaihtajia oli monta tuhatta, mutta kun\nlupausta ei parin vuoden odotuksen jälkeen täytetty, vaan paronit\ntekivät oikeauskoisten orjuuden muita ankarammaksi, niin oli uskonnon\nvaihto sillä kertaa lopussa. Vaihtaneita ei silloin päästetty takaisin\nluterilaisiksi, vaikka he halusivatkin, mutta keisari Aleksanteri\nToisen hallituksen aikana oli taasen lupa siirtyä luterilaiseen\nuskontokuntaan. Tilaisuutta käyttivätkin taas tuhannet hyväkseen.\nVenäläiset papit eivät välittäneet seurakuntiensa häviämisestä mitään,\nsillä he saivat kruunulta saman palkan, oli heillä seurakuntalaisia 10\ntai 1000. Yksinään niissä paikoissa, missä oli kruunun maita, esim.\nMuhun saaressa ja Saarenmaalla, kansa odotti vieläkin maan jakamista\neikä siitä syystä antanut kirjoittaa itseänsä luterilaisen kirkon\nkirjoihin, vaikka sielläkin nimellisesti oikeauskoiset kävivät\nluterilaisissa kirkoissa.\n\nMutta v. 1886 julistettiin Itämerenmaakunnissa hallituksen määräyksiä,\nmitkä tekivät uskonnon vaihtajain aseman tukalaksi. Määrättiin, ettei\noikeauskoisia saa päästää muuhun uskontoon; että avioparin, jos toinen\npuolisoista on oikeauskoinen, täytyy lapsensa kastaa oikeauskoisiksi;\nettei muun uskonnon papeilla ole lupaa suorittaa kirkollisia menoja\noikeauskoisille, mutta oikeauskoisilla papeilla kyllä on sama oikeus\nmuihin nähden; ettei kukaan saa ihmisiä neuvoa olemaan oikeaan-uskoon\nkääntymättä y.m. Ja syypäitä näiden määräysten rikkomiseen uhkasi mitä\nraskain rangaistus: ihmisoikeuden riistäminen ja lähettäminen Siperian\npakkosiirtoloihin.\n\nLutherinuskoiset pastorit koettivat aluksi pysyä passivisen vastarinnan\nkannalla. Mutta kun pari pastoria jo oli saanut rangaistuksen ja\nenemmän kuin 50 pantu syytteeseen, alkoivat he noudattaa määräyksiä.\nSeurakuntalaiset, jotka pitivät itseänsä luterilaisina antaen kuitenkin\nnimensä olla oikeauskoisen seurakunnan kirjoissa, olivat pahimmassa\npulassa. Heidän täytyi nyt pakosta kääntyä oikeauskoisen kirkon\npuoleen. Mutta nekään, jotka aikoja sitten oli uudestaan vastaanotettu\nluterilaisiksi, eivät olleet paremmassa asemassa. Venäläiset papit\netsivät vanhoista kirjoistaan, kutka aikaisemmin olivat olleet\noikeauskoisen kirkon nimiluetteloissa, ja vaativat heidän lapsiaan --\nvanhemmat itse olivat 40 vuoden kuluessa melkein kaikki kuolleet --\nvenäläisen seurakunnan jäseniksi, siitä välittämättä, että tuo nuorempi\nsukupolvi oli kastettu luterilaiseksi ja käynyt luterilaisessa\nrippikoulussa. Papit selittivät, että määräysten voima käy myöskin\ntaaksepäin ja ettei väliaikainen poistuminen oikeauskoisesta\nseurakunnasta ole ollut oikeutettu. Ja samaa mieltä olivat tuomaritkin.\n\nKun oikeauskoisten seurakuntien nimiluettelot oli näin korjattu, niin\nniiden jäsenluku nousi melkoiseksi. Uusille jäsenille lähetettiin\npölisin kautta tieto, että he kuuluvat syntymisensä kautta\noikeauskoiseen seurakuntaan ja että heidän täytyy rangaistuksen uhalla\nnoudattaa tuon uskonnon sääntöjä.\n\nSemmoisen tiedon mukana ilmoitettiin jokaiselle myöskin hänen oikea\nnimensä. Oikeauskoisella kirkolla on omat nimensä ja niiden joukosta\npuuttuu paljon luterilaisten käyttämiä nimiä, toiset ovat muutetut.\nIlmoituksissa oli esim. Andres -- Andrei, Madis -- Matwei, Juri --\nGeorgi j.n.e. Kohtalon ivana tuossa seikassa oli, että viron kielessä\non johdettu samasta alkunimestä useita nimiä, joita vastaamassa\nvenäläisillä on vaan yksi, esim. Anton, Tönis ja Tönu (alkunimi\nAntonius) ovat kaikki venäjäksi: Antonij, Mikk ja Mihkel ovat Mihaila,\nPeetja Peter -- Pjotr j.n.e. Jos nyt veljeksillä sattui olemaan samasta\nalkunimestä muodostuneet nimet, niin he venäläisessä seurakunnassa\nsaivat täydellisesti samat nimet. On merkitty tapaus, että Pärnun\npiirissä pakotettiin siirtymään venäläiseen seurakuntaan neljä\nveljestä, joiden nimet olivat Annus, Hans, Juhan ja Jaan. Nuo nimet\njohtuvat kaikki Johannes-nimestä, ja venäläinen pappi antoi kaikille\nveljeksille saman nimen -- Ivan. Jos venäläisessä nimivarastossa ei\nollutkaan vastaavaa nimeä, varsinkaan uusimmille nimille, niin pappi\nsai itse etsiä sopivan nimen. Ja kunnanhallitukset saivat käskyn\nmerkitä kaikki oikeauskoisiksi vaaditut henkilöt omiin kirjoihinsa\nvenäläisen papin nimiluettelon mukaan.\n\nSuuri joukko oikeauskoisiksi kirjoitettuja ei tietysti suostunut\nsiihen. Erittäin olivat suutuksissaan nuoremmat aviomiehet, joiden\nvaimoja oikeauskoinen pappi vaati omaan seurakuntaansa ja vaimojen kera\nmyöskin kaikkia lapsia. Nuo nuoremmat eivät välittäneet papin ja\npölisin käskyistä mitään. Ja kun luterilainen pappi ei enää ottanut\nsemmoisten avioparien lapsia kastettaviksi, niin myöhemmin syntyneet\nlapset kastettiin kotona luterilaisen tavan mukaan eikä venäläisille\npapeille mainittukaan perheitten lisääntymisestä.\n\nMutta se oli vastoin venäläistyttämismääräyksiä ja papeilla oli oikeus\nvaatia tuomarin apua. Yksityiset lasten kastajat pantiin syytteeseen,\nsamoin lasten vanhemmatkin. Ensinmainittuja tuomittiin vähintäin\nvuodeksi vankeuteen, viimemainittuja tavallisesti kahdeksi kuukaudeksi.\nMutta vanhempain rangaistuksena oli vielä, että heidän lapsensa\notettiin pois ja annettiin oikeauskoisille sukulaisille\nkasvatettaviksi, tai jos semmoisia ei ollut, lähetettiin oikeauskoisiin\nkasvatuslaitoksiin. Tuo viimeinen keino oli tepsivä. Semmoisen tuomion\njälkeen vastustajat aina lupasivat alistua oikeauskoisen papin\nvaatimuksiin, ja niin he saivat itse pitää lapsensa. Kuitenkin oli\nmuutamia uppiniskaisia, jotka vetosivat senattiin asti ja lopulta\nmenivät vankeuteen ja antoivat lapsensa viedä pois, ollen\noikeauskoiseen kirkkoon alistumatta.\n\nEnnen vuotta 1886 luterilaisessa kirkossa vihittyjä avioliittoja\nvenäläiset papit tunnustivat päteviksi ja vaativat ainoastaan\nsellaisista syntyneiden lasten kasvattamista oikeauskoisiksi. Mutta jos\njoku nimellisesti oikeauskoinen myöhemmin oli luterilaisessa kirkossa\nvihitty avioliittoon, niin hänen vihkimistään ei tunnustettu ja\nvenäläinen pappi sanoi hänen harjottavan häpeällistä elämää. Oli\nmiehiä, jotka vaimonsa siitä syystä hylkäsivät, ja vaimoja, jotka\nsemmoisen lausunnon papilta kuultuaan todellisesti alkoivat harjottaa\nhäpeällistä elämää. Sen lisäksi kansa kertoo, etteivät papit\nperuuttaessaan avioliittoja joka kerta kysyneetkään, milloin vihkiminen\noli toimitettu.\n\nNiillekin, jotka helposti alistuivat oikeauskoiseen kirkkoon, koitui\ntuon uskonnon tuntemattomuudesta haittaa. Virossa on tapana, että\nkihloissa olevia yhteisesti kutsutaan kummeiksi, jos heidän\nsukulaisilleen sillä aikaa syntyy lapsia. Niin tekivät myös uudet\noikeauskoiset. Mutta kun kihloissa olevat kummit menivät sitten\nvihille, niin venäläinen pappi sanoi, etteivät he kelpaa mieheksi ja\nvaimoksi, vaan heidän täytyy erota. Eivät auttaneet sulhasten rukoukset\neivätkä morsianten kyyneleet, heidän kihlauksensa tuli peruutetuksi.\n\nVihdoin keksivät ne, jotka vasten pappein tahtoa aikoivat antaa vihkiä\nitsensä luterilaisessa kirkossa avioliittoon, oikean tien. He\nmatkustivat Saksanmaalle ja palasivat sieltä pastorin vihkimätodistus\ntaskussaan. Ja ihmeellistä oli, ettei Saksassa vihityitä vainottu. Kun\nTartussa eräässä avioliitto-jutussa selveni, että pariskunta oli\nvihitty Memelissä Saksanmaalla, niin juttu heti keskeytettiin.\nKumminkaan ei ollut Saksassa vihittyjen luku suuri, sillä se menettely\nvaati saksan kielen taitoa ja rahaa.\n\nKöyhät ja ainoastaan viron kieltä ymmärtävät kihlatut löysivät myöskin\ntiensä, ja se oli yhtä varma. He alkoivat elää yhdessä vihkimättöminä.\nEivätkä niin tehneet ainoastaan \"venäläisiksi\" pakotetut, vaan myös\ntodelliset oikeauskoiset miehet, jos he tahtoivat luopua uskonnostaan.\nHäänsä he pitivät kunnollisesti, vaikka ilman vihkimismenoja. Ja\nnaapurinsa kunnioittivat heitä niinkuin avioparia ainakin. Kun heille\nsyntyi lapsia, niin nämä kastettiin kuin aviottomat lapset\nluterilaiseen kirkkoon, mutta isä vahvisti heti lapsensa kameralihovin\nviraston välityksellä kasvatikseen. Silloin he eivät lain edessä enää\nolleet aviottomia. Oikeauskoisten miesten kasvattien pakottamista\noikeauskoisiksi ei tapahtunut. Semmoisia tapahtumia samoin kuin\nvihkimisiä ulkomailla koetettiin pitää kansalta salassa.\n\nVaikka entisten oikeauskoisten jälkeläisiä yhdistettiinkin\noikeauskoiseen kirkkoon johdonmukaisesti ja suurella ankaruudella, niin\noli venäläistyttämisen pääpyrintönä uskontoon nähden kuitenkin uutten\noikeauskoisten hankkiminen. Ja niitä saatiin Virossa monta tuhatta.\n\nVuosina 1886-1890 kulki Virossa pitkin kyliä kaikenlaisia henkilöitä,\njotka ihmisille neuvoivat yhtymistä oikeauskoiseen kirkkoon, vakuuttaen\nettä uskonnon vaihtajat saavat hyvillä ehdoilla maata. Jos heille\nvastattiin, että semmoiset vakuutukset ovat aikaisemmin olleet\npetkuttamista, niin yllyttäjät sanoivat niitä kuitenkin tosiksi\nlisäten, että venäläiset papit kyllä ennenkin ovat tahtoneet antaa\nkansalle maata, mutta paronien mahti on silloin ollut liian suuri.\nMutta nyt muka oli paronien mahti kerrassaan lopussa, kun pölisi ja\ntuomioistuimet otetaan heiltä pois ja annetaan venäläisille\nvirkamiehille. Nähtyään, että ennustus polisista ja tuomioistuimista\ntoteutui, kokonaiset kyläkunnat alkoivat venäläisten pappien kanssa\nhieroa kauppaa, erittäin niissä paikoissa, missä koko kyläkunnilla oli\noikeusjuttu paronin kanssa, kuten esim. Kastin kunnassa Läänen\npiirikunnassa. Melkein koko kyläkunta antoi itsensä voidella\noikeauskoiseksi. Ylipäänsä oli Läänen (Haapsalun) piirissä ja Tallinnan\npiirin länsiosassa yllyttäjillä enin menestystä, siellä kun kansa on\nköyhempää ja sivistyksessä muitten paikkojen väestöstä takapajulla.\nRistin pitäjässä luterilaisen kirkkotilan torpparit rupesivat\noikeauskoisiksi toivoen kirkkotilan palstoittamista, Hiiurootsin\n(Wormsin) saarella kääntyi koko ruotsalainen seurakunta\noikeauskoisuuteen toivoen riistettyjen etuoikeuksiensa palauttamista.\nPäävenäläistyttäjänä toimi virolainen pappi Teppaks, joka käännettyään\ntoista tuhatta virolaista oikeauskoisiksi nimitettiin Tallinnaan\nkirkkoherraksi ja sai ritarimerkin. Hän kuoli pian sen jälkeen, ja\nkansa kertoo hänen kuolemansa olleen epäluonnollisen.\n\nMutta yllyttäjäin lupaukset maan jakamisesta eivät toteutuneet nytkään\nparemmin kuin v. 1847. Kansa sai vain pelkkää vahinkoa. Kastin paroni\nriisti kunnalta komean koulutalon, sillä se oli hänen omaisuuttaan, ja\nkäytti vuokramiehiä vastaan entistä ankarampia keinoja; Ristin\nkirkkotila on vieläkin palstoittamatta -- lukuunottamatta sitä seikkaa,\nettä uudelle venäläiselle kirkolle otettiin maata pakkoluovutuksella --\nja torpparit saavat taloistaan maksaa luterilaiselle papille ja\nhenkilömaksun oikeauskoiselle papille. Viimeksimainittu vero ei olekaan\nvarsin mitätön. -- Hiiurootsin ruotsalaistenkin toiveet menivät\nmyttyyn; heidän vanhoja oikeuksiaan ei nytkään uudistettu, vaikka saari\nsotilaallisista syistä ostettiinkin kruunulle. Hädässään viikinkien\njälkeläiset lähettivät anomuskirjeen Ruotsin hallitukselle, että se\npäästäisi heidät taasen luterilaisiksi. He lienevät saaneet Ruotsista\nvastauksen, mutta eivät mitään avun lupausta. Kumminkaan ei sovi sanoa,\nettei uskonnon vaihtajilla olisi ollut siitä mitään hyötyä. Jos\nkysymyksessä oli yksityisten henkilöitten rikokset, niin\noikeauskoisilla papeilla oli muutamissa tapauksissa voimaa estää\nrangaistukset. Esim. saivat entiset opettajat, joilta tuomarien\npäätöksellä oli otettu opettajan oikeudet pois, siirtymällä\noikeauskoisiksi virkaoikeutensa takaisin. Kirjoittajalle on\ntuntematonta, sanoivatko papit sen suoraan tai tekivätkö ihmiset itse\ntositapauksista johtopäätöksensä, mutta totta on, että virolaiset ovat\nvakuutettuja oikeauskoisilla papeilla muka olleen vallan vapauttaa\nrikoksellinen rangaistuksistaan, jos tämä kääntyi oikeauskoiseksi. Niin\nsiirtyi koko joukko tutkinnonalaisia, esim. lapsensa tappamisesta\nepäiltyjä naishenkilöitä, polisia vastustaneita miehiä y.m. venäläisiin\nseurakuntiin. Kansa kertoo erään nuoren papin, joka Lätin seuduilta\nmäärättiin Viroon, ystävilleen sanoneen: seurakunnassani on kyllä jo\nlähes sata henkeä, mutta ei vielä yhtään henkilöä, jonka ehdottaminen\nkirkonvanhimmaksi ei olisi minulle häpeäksi.\n\nOlihan vielä muitakin kääntämiskeinoja. Jos joku luterilainen tahtoi\npanna poikansa sotaväkeen torvensoittajaoppilaaksi, niin hänelle\nvastattiin, ettei ole vapaata sijaa. Mutta kun pyydettiin venäläistä\npappia välittäjäksi, niin heti löytyi sija, kun poika vain ensiksi oli\nvoideltu oikeauskoiseksi. Samoin tapahtui muissakin kruunun\nammattikouluissa.\n\nJurin pitäjässä tapahtui, että raajarikkoiset mies ja nainen,\njotka molemmat nauttivat kunnan avustusta, aikoivat mennä\nnaimisiin. Luterilainen pappi ei suostunut heitä vihkimään ilman\nkunnallishallituksen lupakirjaa, mutta sitä ei heille annettu. Sen\njälkeen raajarikkoinen pari meni venäläisen papin luo, ja tämä vihki\nheidät kunnallishallituksen mielipidettä kysymättä.\n\nMahtavana kääntämiskeinona oli myöskin se seikka, että oikeauskoiset\npapit ehkäisemättä saivat saarnoissaan moittia luterilaista oppia,\nsamalla kun saksalaisia paroneitakin. Niin puhuttiin joka sunnuntai\nvenäläisissä kirkoissa totta ja valhetta saksalaisten paronien\nkonnantöistä ja joka saarnan johtopäätöksenä oli, että luterilainen\noppi pakottaa paroneja semmoiseen menettelyyn. Läheltä ja kaukaa riensi\nihmisiä venäläisiin kirkkoihin kuuntelemaan saksalaisten nylkyrein\nansaittua moittimista ja innostuneita kuuntelijoita aina voideltiin\noikeauskoisen seurakunnan jäseniksi. -- Luterilaisilla papeilla ei\ntietysti ollut oikeutta oikeauskoisuudesta puhua samalla tavalla. Sen\nlisäksi ovat saksalaiset pastorit kansalle vieraita eivätkä paljoa\nvälitä seurakuntiensa pienentymisestä, kun heidän kirkkotilansa pysyvät\naina samoina.\n\nVuodesta 1890 alkaen ei kuitenkaan enää ole joukkokääntymisiä\ntapahtunut. Siihen on vaikuttanut se, etteivät venäläiset papit\npäässeet taloudellisissa lupauksissaan puheitaan pitemmälle.\nYksinäiseksi uskonnonvaihtajaksi on ilmennyt silloin tällöin joku\npapillisen avun hakija.\n\n\n\n\nVII. Kunnallishallitus.\n\n\nV. 1867-1880 tapahtui kunnallishallitusten kirjanpito Virossa viron,\nLätissä lätin kielellä. Myöskin maapolisi ja rikosasiaintuomari, n.s.\nsiltatuomari antoivat käskynsä kansan kielellä. Ainoastaan\nkorkeammista virkapaikoista saapui joskus kunnallishallituksille\nsaksankielinen käskykirje. Virossa oli kunnallishallituksilla oma\nvirallinen viikkolehtensä \"Maavalla kuulutaja\". Kunnankirjurilta\nvaadittiin vaan kansan ja saksan kielen taitoa. Kirjurina toimivat\nmelkein yksinomaan paikkakunnan kansakoulunopettajat.\n\nV:sta 1886 alkaen lähetettiin kunnallishallituksille virallinen läänin\nlehti, mikä jo oli muutettu venäjänkieliseksi. Aikaisemmin se oli\nsaksankielinen ja sitä tilasivat tilanomistajat sekä moisioitten\npölisit ja muut virastot paitsi talonpoikien kunnallishallituksia.\nVironkielinen virallinen lehti ilmestyi epäsäännöllisesti ja pian se\nlakkautettiin, vaikka talonpoikaisasetuksen mukaan sen olisi pitänyt\naina ilmestyä.\n\nSamana vuonna lääninhallitus lähetti useasti suoraan talonpoikien\nkunnanvanhimmille venäjänkielisiä kirjeitä. Aikaisemmin semmoinen\nkirjeenvaihto tapahtui pitäjäntuomarien ja siltatuomarien välityksellä.\nKirjeissään lääninhallitus kehotti kunnanvanhimpia edistämään kansan\nvenäjän kielen taitoa ja ensi tilaisuudessa ottamaan opettajiksi ja\nkunnankirjureiksi venäjätä taitavia miehiä. Nuoremmat kirjurit alkoivat\nahkerasti oppia venäjän kieltä voidakseen eteenpäinkin pysyä virassaan.\nJa se onnistui heille aluksi. Vanhemmat opettaja-kirjurit luopuivat\nviroistaan, mutta heidän sijaansa oli vaikea löytää uusia, kun\nkirjurien palkat olivat liian pienet Kaupungeista haettiin juopumuksen\ntähden erotettuja y.m. semmoisia \"kirjamiehiä\", mutta nämä vaan\nturmelivat asiakirjat, ja pakosta täytyi taasen turvautua\nvironkielisiin kirjureihin. Sitten lääninhallitus määräsi, että\nkunnanvanhimpain täytyi tilata kaikki painotyönsä yksinomaan\nlääninhallituksen kirjapainosta. Se oli ensimäinen karvas pala\nvenäläistyttämisystävällisillekin kunnanvanhimmille, sillä läänin\nkirjapainon työhinnat olivat muita kaksi kertaa kalliimmat. Sitäpaitsi\noli työ huonoa, usein rikkoutunutta, niin että heti täytyi tilata\nuudestaan, mutta rikkimenneestä painotyöstä otettiin kuitenkin maksu.\nToisella vuosikymmenellä tuo kirjapaino-pakko peruutettiin, sillä\nläänin kirjapainolla oli parempia ansioita. Kansanjuhlien,\nhuvimatkojen y.m. toimeenpanemiseen täytyi toimikuntien hankkia lupa\nlääninhallitukselta, ja jos juhlan valmistajat tahtoivat olla\nvarmoja luvan saamisesta, niin heidän piti jo edeltäpäin maksaa\nläänin kirjapainoon ilmoituslehtien painattamisesta hyvät rahat.\nIlmoituslehtiä sai tästä lähtien painattaa vain venäjän kielellä ja\nkansankielisen käännöksen sai asettaa vasta toiselle sijalle.\n\nSenjälkeen lääninhallitus määräsi, että talonpoikien rakennuksia sai\npalovakuuttaa yksinomaan lääninhallituksessa eikä yksityisissä\nvakuutusyhtiöissä. Lääninhallituksen vakuutusosasto ei kuitenkaan\nlähettänyt asiamiehiä rakennuksia taksoittamaan, vaan se täytyi\nkunnanvanhimman ja kirjurin tehdä. Taksoituskaavat olivat aiheettoman\nlaajat, niin että joka pienestä sivuhuoneestakin täytyi kirjoittaa\nkokonainen arkki. Kun tämä suuri työ oli suoritettu ja talonpojat\nmenivät läänin pääkaupunkiin vakuutusrahojaan maksamaan toivoen että\nlääninhallitus vapauttaa heidät nylkyri-yhtiöistä, niin he kuulivat,\nettä hallituksen välityksellä tehty vakuutus on yhtiöitten vakuutusta\nkaksi kertaa kalliimpi. Hallitus otti kokonaisen prosentin, yhtiöt vaan\n1/4-3/4 prosenttia rakennuksen lajin mukaan. Pelosta suuri joukko\nmaksoi vaaditun suuremman maksun, mutta muutamat rohkeat uskalsivat\nvastustaa ja menivät taas vakuutusyhtiöitten luo. Vastustamisesta ei\nollut mitään seurauksia, ja siitä kai talonpojat jo oppivat että\nhallituksen vastustaminen on luvallinen ja hyödyllinen keino.\nKunnantalojen vakuuttamista lääninhallituksessa vaadittiin kumminkin\naina.\n\nEnnen polisin ja tuomioistuimien venäläistyttämistä oli\nkunnallishallituksilla lupa paitsi venäjänkielisiä kirjeitä\nvastaanottaa myös kansankielisiä. Mutta saksankieliset oli kerrassaan\nkielletty. Etteivät kirjurit salassa ottaisi vastaan saksankielisiä\nkirjeitä, luvattiin jokaiselle kirjurille, joka saamansa saksankielisen\nkirjeen lähettää vastaamattomana lääninhallitukselle, kunniamitali.\nSellaisia mitaleja jaettiin kirjureille runsaasti. Ja kuitenkin oli\nsilloin siltatuomareilla, pastoreilla y.m. virallisesti vielä lupa\nsaksankielisten kirjeitten lähettämiseen joka taholle.\n\nV. 1888 lakkautettiin siltatuomarien virka ja perustettiin maakuntain\npolisi venäjä virkakielenä. Piirin päällikkö tuli asumaan \"vanhempine;\"\napulaisineen kaupungissa, ja maalla oli joka 4-5 pitäjää kohden yksi\n\"nuorempi apulainen\" kunnanvanhimpain tarkastajana polisiasioissa.\nSeuraavana vuonna lakkautettiin vironkieliset mutta paronien\nvaikutuksen alaiset pitäjäoikeudet ja niiden tehtävät annettiin\nvenäläisille virkamiehille. Talonpoikien kunnallishallintojen\ntarkastamista varten, mikä toiminta myöskin oli pitäjäoikeudelle\nkuulunut, perustettiin \"talonpoikaiskomissarien\" virkoja.\n\nKomissarien ja nuorempien apulaisten käskystä kunnallishallintojen\nkirjanpito muutettiin lopullisesti venäjänkieliseksi. Kuntakokousten\npöytäkirjatkin kirjoitettiin sillä kielellä, vaikka yksin kirjuri sitä\nymmärsi.\n\nMutta pian alkoi kuulua valituksia. Ihmiset väittivät, että\npöytäkirjoissa usein oli vähemmistön mielipide merkitty enemmistön\npäätökseksi, että kunnan virkamiesten palkka oli kirjoitettu\nkorkeammaksi kuin kokous oli luvannut, että muutamilla oli vielä\nnostamatta rahoja, mitkä kunnallishallintojen kirjoissa jo oli merkitty\nsuoritetuiksi y.m. Komissari ja polisin nuorempi apulainen eivät\nkuitenkaan ryhtyneet semmoisten valitusten johdosta mihinkään, sillä\nkirjuri näytti että valittajat olivat omakätisesti allekirjoittaneet\nasiakirjat. Sitäpaitsi oli hänellä todistajiakin, tietysti semmoisia,\njoille asiakirjojen pienistä korjauksista oli hyötyä. Eikä kirjuri\ntietenkään ollut syypää siihen, ettei joku ollut osannut lukea\nallekirjottamaansa asiakirjaa. Valituksia oli jo ensimäisenä vuonna\nniin paljon, että kuntain valtuustojen täytyi pakosta joka kokoukseen\npalkata venäjätä taitava syrjäinen henkilö, joka esitti asiakirjojen\nsisällön kansan kielellä. Opettaja-kirjurit antoivat kirjojaan\ntarkastaa, mutta komissarien nimittämät venäläiset kirjurit usein\najoivat syrjäisen venäläisen kokouksesta pois, jos hän ei itse kuulunut\nvirkamiehistöön.\n\nKun valitukset kirjurien rankaisemattomista väärennyksistä kävivät yhä\nkiivaammiksi, niin komissarit lopulta antoivat luvan pitää\nkunnallishallituksen kirjoja kahdella kielellä. Niin oli se pakko\npoistettu. Ihmiset tietysti lukivat ymmärrettävää kieltä ja\nvenäjänkielinen kirjan sivu oli vaan kirjurin käännösharjoituksena.\n\nTalonpoikaiskomissareja on jokaisessa piirikunnassa 2 tai 3 ja ne\nnauttivat vähäisestä työstään hyvän palkan. Mutta herrat komissarit\nitse luulivat työtä olevan liian paljon, sillä kun kunnat olivat\npieniä, tuli niitä joka komissarille enemmän kuin viisikymmentä. Jos\nvirkamies tahtoi kerran vuodessa käydä jokaisessa kunnantalossa, niin\nhänen näin ollen täytyi olla yli 50 päivää matkalla. Sellaisesta\nrasituksesta tahdottiin päästä yhdistämällä kuntia isommiksi, niin että\nniiden luku aleni joka piirissä entisestään viidenneksi osaksi. Yleistä\nasetusta kuntain yhdistämiseksi ei ollut, sen olivat komissarit itse\nkeksineet. Ja niin tapahtui yhdistäminen yksinomaan silloin, kun\nkuntakokoukset olivat sen päättäneet ja komissari päätöksille\nvahvistuksen hankkinut.\n\nKunnat käsittivät kuitenkin, ettei yhdistäminen ollut niille hyödyksi,\nsillä samassa määrässä kuin komissarin vaivat vähenivät, kuntalaisten\nvaivat lisääntyivät, kun kunnantaloja oli vähemmän ja matka niihin\npitkä. Vaikeuksia lisäsi myös kunnankassojen epätasaisuus: rikkaammat\nkunnat eivät tahtoneet liittyä köyhiin.\n\nKomissarien ja talonpoikien välillä alkoi taistelu, mikä kuitenkin pian\npäättyi virkamiesten voitolla. Komissarien ensimäinen ehdotus\nhyljättiin joka kunnassa, ja niin täytyi virkamiesten ottaa pakko\navuksi. Komissarien pyynnöstä nyt koulujen tarkastajat kielsivät\nkansakoulunopettajilta kirjurintoimen. Kunnan täytyi palkata uusia\nkirjureita komissarin määräämillä palkkaehdoilla. Tästä pulasta\npäästiin vielä kuitenkin helposti siten, että 2-3 kuntaa otti yhteisen\nkirjurin, mutta kunnat annettiin olla yhdistämättä.\n\nSen jälkeen komissarit vaativat kunnanvanhimmille suurta palkkaa. Mutta\nvalitut kunnanvanhimmat itse luopuivat palkankorotuksesta, joten sekin\nkeino jäi ilman tulosta.\n\nKovana koetuskivenä oli vaatimus, että jokaisen kunnan pitäisi rakentaa\nuusi kunnantalo komissarin valmistaman piirustuksen mukaan. Kunnantalon\ntäytyi tulla melko suureksi, sillä piirustuksessa oli huoneita paitsi\nmuita itse komissarillekin. Nyt kunnat pyysivät apua läänien\nkuvernööreiltä ja nämät muuttivat komissarien päätökset niin, ettei\nvanhoja kunnantaloja saa heti repiä maahan, vaan komissarin piirustus\ntulee käytäntöön vasta silloin, kun kunta itse on päättänyt rakentaa\nuuden talon. Virkamiehet eivät siis pakolla voittaneet mitään.\n\nKomissarien täytyi nyt teeskennellä itseään kansan ystäviksi, melkeinpä\nsosialisteiksikin, Ja se keino auttoi. Kuntakokouksia pidettiin\nkomissarien johdolla ja virkamies vakuutti niissä, että kunnanvanhimman\nvaikutus tilanomistajain vastapainona on sitä suurempi, mitä laajempi\nkunta on. Ellei sitä vielä uskottu, niin komissari sanoi suoraan, että\nhän mielellään pelastaisi talonpojat paronein vaikutuksesta, jos eivät\nrunsaslukuiset kunnat antaisi hänelle niin paljon työtä. Hän lupasi\njuhlallisesti, että vuokrasopimukset tulevat korjatuiksi, laittomasti\nanastetut kunnanmaat palautetuiksi ja että talonpojat saavat nauttia\nkaikkia heiltä riistettyjä oikeuksia, jos vaan komissari saa aikaa\ntutkiakseen sellaisia asioita. Sen jälkeen kuntakokous päätti\nmahtavalla enemmistöllä, että kunnat tulevat yhdistettäviksi niin\nsuuriksi, kuin vaan komissari halusi. Ja iloinen virkamies matkusti\ntoiseen kuntaan samaa puuhaamaan.\n\nEnnenkuin kuntain yhdistäminen sai vahvistuksen, tahtoivat komissarit\nkäyttää kuntain monilukuisuutta hyväkseen ja rupesivat aivan\n\"afäärimiehiksi\". Vironmaan varakuvernööri Vasiljevski oli julkaissut\nläänin talonpoikien asetuskokoelman venäjäksi, ja sitä komissarit nyt\ntarjosivat kunnille 5 ruplasta kappaleen. Kun kunnat sen ostamista\nvastustivat, sanoen että jokaisessa kunnantalossa on jo entuudestaan\nsemmoinen asetuskirja viron kielellä, niin komissari huomautti uuden\nkirjan sitä ansiota, että sen mukaan talonpojat olivat vapautetut\nvartiomaksuista, kun taas vironkielisen asetuskirjan mukaan\ntalonpoikien täytyy maksaa vartioasemille heiniä ja kauroja. Kunnat\ntietysti eivät enää tahtoneet maksaa moisioitten vartioasemille heiniä\nja kauroja, kun näistä asemista ei niille itselle ole mitään hyötyä, ja\njoka kunta osti muutaman kappaleen Vasiljevskin kirjaa päästäkseen sen\nnojalla laittomasta maksusta. Merkillistä oli, ettei pariin vuoteen\nkukaan vaatinut kiellettyä vartiomaksua, mutta kun Vasiljevskin kirja\noli loppuunmyyty, niin komissarit itse ilmoittivat kansalle\nlääninhallituksen määräyksen, että laiminlyöty vartiomaksu on\nmaksettava sekä lisäksi sakko ja korot.\n\nEnemmän voittoa kuin kirjakaupasta oli komissareilla rautakaappien\nmyönnistä. He antoivat käskyn, että joka kunnan täytyi ostaa rautainen\nkassakaappi kassaryöstöjen ehkäisemiseksi. Osto tapahtui komissarin\nvälityksellä, sillä kuntain toimimiehet muka eivät itse löytäneet\nsopivia. Vaikka muutamat kunnat ilmoittivatkin, ettei niillä olekaan\nrahaa kaapissa säilytettäväksi, ei vastustaminen auttanut, sillä\nkomissarilla olivat jo kaapit ostettuina ja hän uhkasi panna jokaisen\nkunnanvanhimman viikkokaudeksi koppiin, ellei kaappia heti oteta\nvastaan. Koniissareilla on asetuksen mukaan valta määrätä kunnan\nvirkamiehiä vangittaviksi viikkokaudeksi, ja vangitsemisia peljäten\nkunnat maksoivat 200-250 ruplaa kaapeista, jommoisia nyt myydään\nsadasta ruplasta. Köyhät kunnat, joilla ei kassassa ollut rahaa,\nkokosivat kaapin hinnan lisätyillä henkirahoilla.\n\nSiihen asti oli kuntain seisova pääoma säilytetty läänin\naatelismaapankissa. Talletustodistukset olivat irtisanottavia ja\nnimellisiä, niin ettei ollut pelkoa kurssin alenemisesta eikä\narvopaperin häviämisestä. Kunnallishallitus sai aina nostaa pankista\nsaman määrän rahoja.\n\nKuu rautakaapit oli ostettu, niin alkoi myös kunnan arvopaperien vaihto\nkomissarin välityksellä. Vaihtoon olivat kunnat halullisia, sillä he\ntahtoivat antaa \"paronien arvopapereja\" mieluimmin takaisin, koska\nkomissarin odotettiin alkavan lupauksensa mukaan jakaa moisioitten\nliikamaita talonpojille. Nimellisten ja täysihintaisten arvopaperien\nsijasta otettiin halusta nimettömiä ja kurssinalaisia siitäkään\nvälittämättä, etteivät useat arvopaperit vaihdoksen aikanakaan olleet\n100 prosentin arvoisia. Myöhemmin niiden hinta on yhä alentunut.\n\nSillä välin komissarit ryhtyivät myös lupaaviin toimiin: he\nkirjoittivat talonpoikien arenti- ja ostosopimuksista muistiin semmoiset\npykälät, mitkä eivät olleet asetuksen mukaisia; he tiedustelivat\nvanhoilta ihmisiltä, milloin ja minkälaisia talonpoikien maanpalstoja\nparonit olivat liittäneet moisioihinsa y.m. Tietojen todenperäisyyttä\nvirkamiehet eivät tutkineetkaan, he sanoivat vaan, että talonpoikien\ntäytyy ilmoittaa heille kaikki, mitä paroneista tiedetään pahaa, ja\nettä komissarit kyllä kykenevät kaikki epäkohdat poistamaan.\n\nVirkamiehet kirjoittivat odottaessaan kuntain yhdistämisien\nvahvistamista isoja pöytäkirjoja kaikenlaisia sekä lörpöttelyjä että\ntositapahtumiakin sekasin talonpoikien mielihyväksi ja itselleen\najanvietoksi.\n\nKun vain tuli tieto, että kuntain yhdistäminen oli vahvistettu, niin\nkomissarit keskeyttivät tämän työn selittäen valittajille, että\narenti- ja ostosopimukset olivat lainmukaisia ja ettei myöskään\ntalonpoikien maapalstojen anastaminen moisioille ole ollut laitonta.\nYhdistetyissä kunnissa alkoi hetimiten kunnantalojen rakentaminen\nkomissarin piirustusten mukaan. Talot tulivat isoja ja komeita, mutta\ntalonpojat eivät vastustaneetkaan tätä tuhlausta, luullen ettei noin\nyhteisvoimin rakentaessa yksityisten kulungit kohoa suuriksi. Se oli\nkuitenkin erehdys, sillä kun talot tulivat valmiiksi ja uudet\nhyväpalkkaiset kirjurit ryhtyivät toimiinsa, niin huomattiin, että\nhenkimaksuja täytyi kohottaa entisestään vähintäin kolminkertaisiksi,\njotta saataisiin kulungit maksetuiksi.\n\nUusiin kunnantaloihin koottiin kaikki kunnallishallitusten omaisuus,\nmuun muassa rautaiset kaapitkin, joita muutamiin kunnantaloihin niin\nollen kertyi enemmän kuin tusina. Komissarit antoivat kuitenkin luvan\narvopaperien säilyttämiseen yhdessä kaapissa, niin että muut kaapit sai\nmuuttaa rahaksi. Mutta rahaksimuuttoa komissarit eivät välittäneet,\nvaan kunnanvanhimmat saivat itse etsiä ostajia. Ja niin myötiin kalliit\nrautakaapit vuoden tai parin päästä neljänneksellä alkuperäistä hintaa.\n\nSen jälkeen tapahtui kunnantaloissa semmoisia rikoksia, mitkä ennen\nolivat tuntemattomia. Rosvot särkivät rahakaapit ja veivät\narvopaperit. Paperit olivat näet nimettömiä ja siitä syystä rosvoille\notollisia. Isompia kunnankassojen ryöstöjä tapahtui Pöltsamaan, Jöhvin\nVandran y.m. pitäjissä. Kuntain vahinko oli sangen suuri.\n\nRyöstöjen ehkäisemiseksi antoivat muutamat komissarit käskyn\nsäilyttää kunnan arvopapereita valtiopankin haaraosastossa komissarin\nvälityksellä. Niin tapahtuikin ja viimeisetkin rautakaapit jäivät\ntyhjiksi. Mutta eivät kaikki komissarit antaneet arvopapereita\nvaltiopankkiin, vaan säilyttivät ne itse asunnoissaan. Nyt tiedetään\nettä virkamiehet ansaitsevat hyviä korkoja lainaamalla kuntain rahaa\nkauppiaille.\n\nViimemainitussa \"afäärissä\" tapahtui pian onnettomuuskin. Tallinnan\npiirin komissari Issejeff antoi rahat semmoiseen paikkaan, mistä ei\nenää saanut niitä takaisin. Hänen täytyi tunnustaa, että kuntain\nrahoista, mitkä hän oli velvollinen tallettamaan valtiopankkiin, oli\n23000 ruplaa hävinnyt. Issejeff tuomittiin Siperiaan pakkotyöhön.\n\nYhdistettyjen kuntain olosuhteet kävivät aina rasittavammiksi,\nhenkimaksu yhä nousi. Siitä syystä muutamat entiset pienet kunnat\nvaativat kuntain yhdistämisen peruuttamista, sillä se muka oli\ntapahtunut petollisesti. Paikoittain sillä oli menestystä ja isoja\nyhdistymiä irroitettiin jälleen pienemmiksi kunniksi.\n\nMutta komissarien vaikutusvalta on yhä niin suuri, ettei\nItämerenmaakuntien talonpoikien kunnallinen itsehallinto merkitse\nmitään, sillä se on vain komissarin käskyjen noudattamista.\n\n\n\n\nVIII. Tuomioistuimet.\n\n\nVirastojen venäläistyttämisen aikana jäivät yksinään\ntalonpoikaisoikeudet kansankielisiksi vaikka niidenkin kirjeenvaihto\nkorkeampien virastojen kanssa tapahtuu venäjäksi. Korkeammat\ntuomioistuimet muutettiin kokonaan venäjänkielisiksi ja tuomareiksi\nnimitettiin johdonmukaisesti semmoisia henkilöitä, jotka eivät\nymmärtäneet kansan kieltä.\n\nTalonpoikain kunnanoikeudet käsittelevät vain maakylissä asuvien\ntalonpoikain pienempiä rikosasioita ja heidän siviliasioitaan 100\nruplaan asti. Kaupunkilaisten asiat yleisesti sekä muitten säätyjen\njäsenten asiat talonpoikien kanssa harkitaan rauhanoikeudessa, ja\nrauhantuomaritkin ovat umpivenäläisiä.\n\nJos joku ihminen tahtoo nostaa kanteen, niin hänen täytyy esittää\nvenäjänkielinen anomuskirje tuomarille. Siitä syystä kaivattiin\nanomuskirjeitten kirjureita, ja pian niitä asui joka oikeusistuimen\nympäristöllä koko joukko. Anomuskirjeestä täytyi kirjurille maksaa\nrupla tai enemmän. Ja kun sitä kulunkia ei mennyt vastaajalta, niin\nkävi etteivät ihmiset pienemmistä asioista valittaneetkaan.\n\nEivätkä kaikki kirjurit tyydyttäneet tuomarin vaatimuksia. Usein\ntapahtui, että kalliilla hinnalla ostettu kirje heitettiin\nkelpaamattomana syrjään. Olihan ihan suuria veijareitakin kirjurien\njoukossa. Eräs kirjuri teki anomuskirjeitä venäläisillä kirjaimilla\nmutta viron kielellä. Tietysti sellaisia ei hyväksytty. Toinen\nkirjoitti tavallisesti hurjia herjaussanoja vastaajalle ja itse\ntuomarillekin. Hänen kirjojensa esittäjät tuomittiin aina sakkoa\nmaksamaan. Itse kirjureille ei tapahtunut mitään pahaa, sillä ei ollut\ntodistuksia, että juuri he olivat moitittavat kirjat tehneet.\nValantehneet asianajajat ottivat anomuskirjan valmistamisesta vähintäin\n5 ruplaa, mistä syystä oikeudenkäynti tuli köyhäile väestölle liian\nkalliiksi ja tukalaksi.\n\nKun asiain käsittely oikeudessa tapahtui venäjän kielellä, niin\ntarvittiin tulkkeja. Joka rauhantuomarilla olikin oma tulkkinsa, ja\nsemmoinen kielenkääntäjä kävi kerrassaan mahtimieheksi. Joka tiesi\nasiansa olevan arkaluontoisen, pyysi ajoissa kielenkääntäjän apua. Ja\nasiata käsiteltäessä kielenkääntäjä tulkitsi tuomarin kysymyksiä niin\nselvästi tai epäselvästi kuin itse tahtoi sekä kertoi vastaukset niin\npitkästi tai lyhyesti kuin hänen \"ystävilleen\" oli hyödyllistä.\nAsioita käsitellään kyllä yleisön läsnäollessa, mutta harvoin on\nvenäjänkielen taitoisia kuuntelijoita, erittäinkään maaseuduilla ja\npikkukaupungeissa. Sitä paitsi on yksinäisen kuuntelijan arvostelu\nhänelle itselleen vaarallista. Niin on monikin tulkin häiritsijä tullut\nsakotetuksi, jos muut kuuntelijat eivät ole ymmärtäneet häntä puoltaa.\n\nKielenkääntäjän apu oikeudenkävijälle ei tietysti ollut maksutta\nsaatavana. Nuo mahtimiehet ovat vaatineet suurenkin maksun, ja monissa\ntapauksissa sekä kantajalta että vastaajalta. On tapahtunut, että\nkielenkääntäjä asian päätyttyä on vielä vaatinut voittaja-puolelta\nlisää, ja jos se ei ole suostunut maksamaan, on asia tullut uudestaan\nesille ja entinen voittaja joutunut voitetuksi.\n\nUsein ovat virolaiset ja lättiläiset pyytäneet, että jos asiain\nkäsittelyn täytyisikin tapahtua venäjäksi, tuomareiksi nimitettäisiin\nsemmoisia henkilöitä, jotka ymmärtävät vähintäin sen verran kansan\nkieltä, ettei kielenkääntäjä voisi tehdä vääryyksiä. Mutta kaikki\nsemmoiset anomukset ovat jääneet ilman tuloksia. Päinvastoin\nnimitettiin ensimäiset rauhantuomarit, jotka kiireellisesti alkoivat\noppia viron kieltä, pian muihin Venäjän lääneihin. Kansan valitusten\njohdosta selittävät venäläistyttämismieliset sanomalehdet, erittäin\n\"Novoje Vremja\" usein, että Itämerenmaakuntien oikeuslaitokset ovat\nmitä paraimmassa kunnossa ja että kielenkääntäjäin avulla kyllä saa\noikein ratkaistuksi kaikki jutut. Niin selittää lehti, joka\nSuomessa käsiteltävistä venäläisten jutuista lausuu, ettei juttu\nkielenkääntäjäin avulla käsiteltäessä milloinkaan tule oikein\npäätetyksi.\n\nMuillakin muodollisuuksilla venäjänkieliset tuomioistuimet toivat\npaljon vaikeuksia mukanaan, mutta kun niillä ei ole venäläistyttämisen\ntarkoitusta, emme niistä tässä lähemmin puhu. Se on vaan sanottava,\nettei saksalaisten paronien vaikutus, mikä vanhoissa saksankielisissä\ntuomioistuimissa oli mitä tuntuvin, rauhantuomarien luona ole paljoa\nvähentynyt.\n\n\n\n\nIX. Venäläiset siirtolaiset.\n\n\nAikoinaan on venäläisiä siirtynyt runsaslukuisesti Itämerenmaakuntiin.\nEnsi kertaa tapahtui se Ruotsin hallituksen aikana, kun vanhauskoiset\nvainoamisen tähden pakenivat yli rajan. Sitten kun Venäjä oli\nvalloittanut maan ja laajoja tiloja lahjoitettu venäläisille\nkenraaleille, ostivat he Venäjältä itselleen kokonaisia kyläkuntia\norjia, sillä sodan ja rauhoittamisen aikana oli maan väestö tapettu\nvähälukuiseksi. Mutta paitsi vanhauskoisia, jotka asuvat Peipsin\nrannoilla, ovat muut venäläiset lättiläistyneet tai virolaistaneet.\n\nTalonpoikien vapauttamisen aikoihin v. 1819 löytyi Virossa vielä\numpivenäläisiä melkein kokonainen Iisakun pitäjä, Prümlin kylä Järvan\npiirikunnassa sekä Arukülan ja Kostiveren kylät Tallinnan lähellä.\nNiissä paikoissa ovat talonpoikien sukunimet venäjänkielisiä. Nyt\non jo kaikilta venäjän kielen taito hävinnyt ja vain kahdessa\nviimeksimainitussa kylässä on oikeauskoisia, joilla on yhteinen\nkirkkonsa.\n\nVenäläistyttämisaikana virkamiehet muistivat nuo entiset venäläiset ja\nlienee päätetty pelastaa heidän häviävä kansallisuutensa. Venäläinen\nhengellinen yhdistys on sitä varten lahjoittanut melkoisen summan\nrahaa.\n\nTämän kirjoittaja sattui olemaan eräässä kunnantalossa, kun sinne\nsaapui kaupungista joukko virkamiehiä ja alkoi vaatia tietoja vanhan\nvenäläisten kylän asukkaista.\n\n-- Mihin ne ihmiset nyt pyrkivät? kysyi eräs virkamies, tarkottaen\ntietysti kansallisuuskysymystä.\n\nKunnanvanhin ei ymmärtänyt kysymystä oikein ja vastasi suoraan: -- He\npyrkivät vain toimeenpanemaan varkauksia ja ovat koko piirin vaivana.\n\n-- Se on surkuteltavaa, vastasi virkamies, mutta -- en sitä\ntarkoittanut. Mihin kansallisuuteen he katsovat kuuluvansa?\n\nNyt selitti kunnanvanhin, että kun ei hallitus eivätkä paronit ole\nlähes 200 vuoteen siitä mitään välittäneet, ovat entiset venäläiset\njääneet ihan sivistymättömiksi. He eivät tiedä, että maailmassa muuta\nkieltä kuin viroa puhutaankaan. Mutta kuuluisia hevosvarkaita he ovat.\n\nSen jälkeen virkamiehet kertoivat, että heidän asiansa kääntyy\nparemmaksi, kun nyt uudestaan ryhdytään heitä venäläistyttämään.\nVirkamiehet sanoivat olevansa venäläistyttämiskomitea.\n\nKunnan kirjuri oli \"asiantuntija\". Hän sanoi venäläistyttämisen\nonnistuvan hyvin, jos vaan sen johto paikkakunnalla uskotaan hänelle.\nHän lupasi tehdä \"venäläisistä\" erityisen nimiluettelon ja saada heidät\nkansallisuuttaan rakastamaan. Virkamiehet suostuivat siihen ja kirjuri\nsai etukäteen tarpeelliset rahat.\n\nSitten lähetti kirjuri palvelijansa läheiseen kapakkaan ja hän\ntoi monet otteet viini- ja olutpulloja. Alkoi \"venäläisten\"\ntervetuliaisjuominki. Virkamiehet olivat niin tyytyväisiä kirjurin\ntoimenpiteisiin, että hänen palkkaansa venäläistyttämistyöstä heti\nvielä lisäsivät.\n\nKun komitea jo oli humalassa ja aikoi palata kaupunkiin, niin yksi sen\njäsenistä muistutti tovereitaan, että olisi kuitenkin ollut\ntarpeellista käydä myös \"venäläisten\" kylässä, sillä \"Novoje Vremja\"\nhalusi kuvaa \"venäläisten\" asunnosta kuvalehteensä. Mutta kirjuri\nselitti, ettei herrojen tarvitse itseänsä vaivata pohjattomalla\nkyläntiellä, sillä senkaltaisia rakennuksia on lähempänäkin. Katseltiin\nympäristöä, ja kirjuri tunnusti että läheisen kapakan ulkohuone oli\ntäydellisesti samallainen kuin \"venäläisen\" asuntorakennus. Ulkohuone\nvalokuvattiin hetimiten ja se ilmestyi aikoinaan \"Novoje Vremjan\"\nkuvalehdessä kirjoituksineen siitä, että virolaistuneet venäläiset\ntaasen ovat käännetyt tosivenäläisiksi.\n\nTämmöisiä venäläistyttämisretkikuntia kaupungista johonkin kunnantaloon\ntoimeenpantiin muutamia, mutta eivät \"venäläiset\" itse kuulleet mitään\nsiitä, kuinka hyvällä menestyksellä heidän kansallisuustunnettaan oli\nkohotettu.\n\nSamaan aikaan ruvettiin venäjätä puhuvia henkilöitä pakollisesti\nsiirtämään virolaisiin kuntiin. Siirrettäviä venäläisiä oli kylliksi.\nKaupungeissa asui silloin erityinen sääty, sotilaitten jälkeläiset,\njotka puhuivat venäjätä. He olivat keisari Nikolai I:sen aikaisten\nsotamiesten lapsia ja lastenlapsia, ja heillä oli perinnöllinen\netuoikeus olla vapautettuja henkimaksusta ja passipakosta.\nSotilaitten jälkeläiset olivat ihan ylpeitä säädystään ja elättivät\nitsensä kaupungeissa kerjäämisellä ja varkauksilla. Vuonna 1889\nkuitenkin heidän säätynsä lakkautettiin ja sotilaitten jälkeläiset\nkirjoitettiin virolaisten ja lättiläisten kuntain henkikirjoihin,\nkunnallishallituksilta ja itse siirrettäviltä mitään kysymättä. Joka\nkuntaan tuli 1-3 perhettä.\n\nVenäläiset eivät itse kuitenkaan lähteneet kaupungeista. Heidät täytyi\npolisin avulla \"passittomina\" kuljettaa \"omiin kuntiinsa\". Mutta\nkaikki, joilla oli ruumiillista vikaa -- ja sellainen oli\nkerjäläisammatin helpottamiseksi melkein jokaisella --, menivät\nsairaaloihin vikaansa parantamaan. Venäjällä vastaanotetaan\npiirisairaaloihin jokainen sisäänpyrkijä, ja jos ei hänellä itsellään\nole rahaa maksaa hoidostaan, niin polisi vaatii rahat hänen kunnaltaan.\nJa nyt alkoi saapua kunnallishallituksille pitkiä sairaaloitten laskuja\nkunnanjäsenistä, joita ei kukaan ollut nähnyt.\n\nKunnallishallitukset kieltäytyivät aluksi maksamasta noita\nsairaaloitten laskuja, mutta kun komissareilta saapui uhkauskirjeitä,\nniin rahat maksettiin polisille. Ja potilaat, joilla ei ollut\nparantumisen toivoa, passitettiin kyliin.\n\nKylissä he eivät kuitenkaan pysyneet, vaan alkoivat samana päivänä\npalata kaupunkiin. Niin syntyi erityinen kansanvaellus: yksi joukko\nmatkusti pakollisesti kyliin, toinen vapaaehtoisesti kaupunkiin.\nMuutamat olivat aina pari vuotta matkalla.\n\nParin vuoden päästä julistettiin senatin selitys, ettei raajarikkoisia\nsaa pakollisesti kirjoittaa kuntain jäseniksi eikä sairaalan velkaa\nvaatia kunnalta semmoisista pakollisista jäsenistä, jotka eivät ennen\nsairauttaan ole asuneet kunnan rajain sisällä. Nyt kunnat vapautettiin\nvenäläisistä raajarikkoisista ja heidän hoitokustannuksensa maksettiin\nlaskujen mukaan kunnille takaisin. Muutoksen olivat saaneet aikaan\nInkerinmaan kunnat, joissa Pietarista ulosajettujen \"sotilaitten\njälkeläisten\" tulva oli kaikkein suurin.\n\nNekään venäläiset siirtolaiset, jotka kykenivät työtä tekemään ja\nsentähden jätettiin kuntain jäseniksi, eivät kaikki olleet pysyviä.\nSilloin kansa yleisesti vastusti kuntain yhdistämisestä johtuneita\nkorkeita henkimaksuja. Ainakin puolet maksajista pysyivät lakossa, ja\nkun ei heillä ollut mitään kiinteimistöä ja itse asuivat ulkopuolella\nkunnan rajoja, niin oli maksun saavuttaminen mahdotonta. Lakkolaisten\nkukistamiseksi määräsi lääninhallitus, että jokainen kunnanjäsen, joka\nei ole suorittanut henkimaksuaan kahden viikon kuluttua siitä lähtien,\nkun kunnallishallitus on ilmoittanut hänen nimensä kolmesti\nvirallisessa lehdessä, passitetaan Siperian siirtoloihin. Nyt\nvirolaiset alistuivat maksuvaatimukseen, mutta eivät venäläiset. He\nuskoivat vieläkin, että heidän säätynsä etuoikeudet ovat voimassa ja\nettä saksalainen kaupunginneuvosto omasta alotteestaan ajaa vihatuita\nvenäläisiä kyliin. Ja niin lääninhallituksen lopulta täytyi passittaa\nomat suosikkinsa Virosta parempiin paikkoihin. Venäläisten\nsiirtämishankkeet Viroon jäivät näin onnistumatta.\n\n\n\n\nX. Venäläistyttämis-sanomalehdet.\n\n\nVanhin venäläisistä sanomalehdistä on \"Rishskij Vestnik\" Riiassa.\nAikoinaan se perustettiin venäläisten etuja valvomaan, ja se on ainakin\nnauttinut valtioapua. Lehden toimittajat Tsheshihin ja Vidvitskij\nolivat tarmokkaita taantumusniiehiä. Vuoteen 1886 saakka oli \"R.V.\"\nlättiläisille ja virolaisille ystävällinen ja moitti yksinomaan\nsaksalaisia ja heidän etuoikeuksiaan. Venäläistyttämisaikakautena se\nantoi paronein pysyä rauhassa, mutta maalasi kaikkea, mikä ei ollut\n\"tosivenäläistä\", keisarikunnalle vaaralliseksi. Yleisesti lehti oli\nvenäläistyttäjäin pää-äänenkannattajana vuoteen 1906, jolloin joutui\nerään Shutoffin omaisuudeksi ja luultavasti menetti valtioapunsa.\n\nTallinnaan perustivat venäläistyttajät sanomalehden \"Kolòvan\". Sen\nnimen sanottiin olleen muinaisaikainen venäjänkielinen nimitys\nTallinnalle. Mutta lehti lakkasi pian ilmestymästä, kenties\ntoimituksessa sattuneitten rettelöiden tähden tai siitä syystä, että\nvirolaiset sanomalehdet selittivät ettei \"Kolòvan\", mistä venäläisten\nsadut kertovat, ole mitään muuta kuin virolaisten \"Kalevan\" kaupunki.\nSen sijaan perustettiin kuitenkin pian uusi lehti \"Revelskija\nIsvestija\", ja se ilmestyy vielä nytkin nauttien valtioapua.\n\nPaikalliseen väestöön eivät nuo lehdet, varsinkaan viimeksi mainittu,\nole mitään vaikutusta tehneet. Tilaajia oli niillä vähän tai ei\nollenkaan, sillä venäläiset itse lukevat pääkaupungin lehtiä.\nVenäläistyttämis-lehtiä jaettiin ilmaiseksi virkamiehille, papeille\ny.m.\n\nTartossakin alkoi ilmestyä venäjänkielinen sanomalehti, mutta sen\nperustaminen oli toista laatua. Virolainen sanomalehtimies A.\nGrenzstein selitti omassa \"Olevik\"-lehdessään, että jos hallitus\nvirolaisilta nimenomaan vaati venäjänkielen taitoa, niin olemme\nvastustamiseen liian heikkoja ja parasta on niin ollen kaikin keinoin\noppia venäjätä ymmärtämään, mutta sen ohella tulee säilyttää oma viron\nkielemme. Ja hänen lehdessään ilmestyi joka numerossa venäjänkielinen\npalsta, varustettuna korkomerkeillä ja selityksillä.\n\nYritys miellytti kansaa ja sen johdosta Grenzsteinin alotteesta\njulaistiin pientä helposti ymmärrettävää sanomalehteä \"Derptskij\nListok\". Mutta venäläistyttämis-virkamiehiä ei Grenzsteinin yritys\nmiellyttänyt. He eivät tahtoneet kasvattaa virolaisia, jotka osaavat\npuhua myöskin venäjätä, vaan venäläisiä, jotka eivät ymmärrä viron\nkieltä. Pakosta Grenzsteinin täytyi myödä lehtensä riikalaisille\nkauppiaille, jotka sen julkaisivat aluksi \"Pribaltiskij Listok\" ja\nmyöhemmin \"Pribaltiskij Kraj\" nimellisenä. Riiassa lehti oli\njuutalais-saksalaismielinen.\n\nEnin edisti venäläistyttämistä venäjänkielisen sanomalehdistön alalla\nkuitenkin Tallinnassa virallisen läänin lehden ei-virallinen osa vv.\n1887-1890. Se \"osa\" ilmestyi isona viikkolehtenä ja sen toimittajana\noli vapaamielinen ja ahkera nuori virkamies Harusin. Hänen lehdessään\npainettiin venäjäksi kaikki, mitä vain Viron sanomalehdissä pääsi\nilmestymään paronien vääryyksistä ja kansan kärsimyksistä. Sitä paitsi\nhän julkaisi paronien vanhempia konnantöitä läänin arkiston asiakirjain\nmukaan. Erityistä huomiota herätti pitkä selonteko virolaisten\nkapinasta paroneja vastaan, n.s. \"Mahtran sodasta\" v. 1857 sotaoikeuden\npöytäkirjojen mukaan. Siinä näytettiin, että syypäät kapinaan olivat\nitse paronit, jotka ärsyttivät talonpoikia vääryyksillä ja valehtelivat\nhallitukselle. Harusinin lehti kävi virolaisille niin rakkaaksi, että\njoka kerta, kun virallinen lehti tuli, ukot kokoontuivat kunnantaloon\nja pyysivät kirjuria lukemaan heille viroksi virallisen lehden\nHarusinin osaa. Paronit olivat raivoissaan ja huhujen mukaan he\nnostivat Pietarissa kymmeniä kanteita Harusinia vastaan. Omituinen\nsanomalehtimies kuoli äkkiä ja sen jälkeen myös läänin lehden\nei-virallinen osa lakkautettiin.\n\nRekordin venäläistyttämiskiihkossa otti vironkielinen sanomalehti\n\"Valgus\" Tallinnassa. Sen toimittaja Jakob Kòrv oli aluksi\nsosialisti, mutta kilpaili ilman tuloksia \"Virulane\"-lehden kanssa.\nVenäläistyttämisajan alussa hän yhtäkkiä alkoi ylistää virkamiesten\ntoimenpiteitä ja oikeauskoisuutta. Hänen vaikutuksestaan \"Virulane\"\nlakkautettiin ja sen toimittaja passitettiin Moskovaan.\n\nKòrvin ehdotukset venäläistyttämisen edistämiseksi olivat mitä nurjinta\nlaatua. Hän esim. neuvoi, että luterilainen uskonnonopetus kouluissa\ntulee asettaa oikeauskoisten valvonnan alaiseksi, että virolaisia ja\nlättiläisiä sanomalehtiä täytyy pakoittaa ilmestymään venäläisillä\nkirjaimilla painettuina. Hän itse on kuitenkin luterilainen ja\n\"Valgus\"-lehti ilmestyi loppuunsa asti virolaisilla kirjaimilla.\n\nKun Riian ritaristo lahjoitti tri. J. Hurtille Viron kansanrunojen\nkeräämistä varten pienen summan rahaa, niin Kòrv kirjoitti: \"kyllä\nparonit tietävät, kuka on heidän kätyrinsä\", ja neuvoi, että hallitus\npakottaisi Hurtia julkaisemaan runokokoelmansa venäjänkielisenä\nkäännöksenä. -- Vironkielen vastaisen agiteerauksensa johdosta poisti\nvirolainen kirjallisuuden seura hänet jäsenluettelostaan, mutta Riian\nkuvernööri nimitti Kòrvin uudestaan seuran jäseneksi ja sen jälkeen\nministeri hajoitti seuran.\n\nHauska oli hänen oikeusjuttunsa pastori Grohmannin herjauksesta.\n\"Valgus\" kertoi näet Grohmannin keskeyttäneen lapsenkastajaismenot\nsiitä syystä, että hän muka oli huomannut pyyhinliinan reunassa\nvenäjänkielisiä kirjaimia. Oikeudessa pastori puolusti itseänsä\nvenäjäksi, mutta Kòrv puhui -- saksaa, sillä venäjän kieltä hän ei\nymmärrä vielä nytkään. Kòrv tuomittiin valheestaan vankeuteen, mutta\nvankeudesta palattuaan hän sai vastaanottaa kunniaporvarin todistuksen\nja kunniamitalin.\n\nNauttien suurta apurahaa Kòrv tuli rikkaaksi. Hänellä on Tallinnassa\nkaksi isoa taloa ja laaja tila Inkerinmaalla. V. 1906 hän luopui\nsanomalehden toimituksesta ja oli ensimäisen valtakunnan duuman\nvaaleissa -- saksalaisten ehdokkaana. Hän kirosi puheissaan kaikkea\nvenäläistyttämistä, mutta ei saavuttanut kannatusta. Toisen duuman\nvaaleissa Kòrv kosiskeli sosialisteja, mutta taasen ilman tulosta. Nyt\nkerrotaan, että hän on solminut uudestaan ystävyyttä tosivenäläisten\nkanssa.\n\n\n\n\nXI. Venäläisiä mahtimiehiä.\n\n\nNiinkuin sanottu, olivat talonpoikaiskomissarit todellisia mahtimiehiä.\nToimintavalta oli heillä laaja, mutta edesvastuuta ei lainkaan. Läänin\npääkaupungissa oli kyllä erityinen talonpoikaiskomissioni, jolle sai\nkomissarien väärinkäytöksistä tehdä valituksen, mutta talonpojat eivät\ntietäneet, missä komissioni sijaitsi ja kutka olivat sen jäseninä. Niin\nei ole komissarien menettelystä ainoatakaan valitusta talonpoikien\ntaholta tehty.\n\nTallinnan komissari Issejeffin kassanvaillinkijutusta on jo kerrottu.\nMutta hän ei ollutkaan sillä alalla merkillisin henkilö. Ensimäinen\npaikka kuuluu Saaremaan komissari Kassatskille.\n\nKassatski oli sangen ahkera venäläistyttäjä. Kaikki ehdotukset, joita\ntehtiin komissarien kokouksissa, hän otti hetimiten käytäntöön, Niinpä\noli ollut puhetta, että talonpoikia pitäisi pakoittaa rakentamaan\njokaiseen yhdistettyyn kuntaan venäläistyttämisen mallikoulu. Ja\nKassatski heti kutsui Riiasta rakennusmestareja koulutaloja\nrakentamaan. Pari kuntaa, joissa työt alkoivat, suostui maksamaan\nrakennuskulungit, mutta Lümadun kunta, jolla ei ollut rahaa\nkunnankassassa, alkoi vastustaa.\n\nKomissari Kassatski tahtoi ankaruudella panna talonpoikia käskyjään\ntottelemaan ja siitä syystä hän määräsi, että kunnanvanhimman täytyy\nkerätä tarpeelliset rahat pakollisesti myymällä maksun vastustajien\nomaisuutta. Mutta pian kunnanvanhin ilmoitti komissarille että\ntalonpojat vastustavat hänenkin toimenpiteitänsä.\n\nSillä välin Kassatski oli korotettu maakunnan polisipäälliköksi,\nkorkeimpaan virkaan mikä on Saaremaalla. Nyt oli hänen asiansa lähettää\npulassa olevalle kunnanvanhimmalle polisimiehiä avuksi. Kassatski ei\nsitä kuitenkaan tehnyt, vaan keksi uuden keinon koulutalon kustannusten\nsuorittamiseksi. Hän meni polisimiesseurueensa keralla Kuresaaren\nkaupungin torille, vaikk'ei hänellä siihen ollutkaan oikeutta, sillä\nkaupungilla on oma polisilaitoksensa, ja tiedusteli hevosmiehiltä,\nmistä kunnasta kukin on kotoisin. Lümadun kunnan asukkailta hän riisti\nhevoset kärrineen ja vei ne pölisin huostaan. Kun hevosia oli jo koottu\nkoko joukko, niin pidettiin huutokauppa ja myötiin ne huokeasta\nmallikoulun kustannusten suorittamiseksi. Hevosia riistettiin\nsemmoisiltakin henkilöiltä, jotka kotona jo olivat vaaditut rahat\nmaksaneet kunnanvanhimmalle.\n\nHevosryöstöstä oli Lümadun kunta kauhuissaan ja raivoissaan. Kaikki\nsyyttivät kunnan virkamiehiä, jotka aluksi olivat pitäneet Kassatskin\npuolta. Lopuksi kunnanvanhimman täytyi pyytää Kassatskia saapumaan\nkunnantalolle rauhoittamaan talonpoikia ja keräämään vielä puuttuvaa\nosaa rakennuskulunkeja.\n\nEräänä päivänä maakuntapäällikkö saapuikin Lümaduun, mutta kunnantalon\nlähellä tapahtui maantiellä voimakas räjähdys pari sekuntia aikaisemmin\nkuin Kassatski oli ehtinyt ajaa siihen paikkaan. Pahantekijät olivat\nkaivaneet maantien alle kuopan, täyttäneet sen ruudilla, ja sytyttivät\nKassatskin saapuessa sytytyslangalla \"miinan\" palamaan. Mutta huonojen\naineitten tähden räjähdys tapahtui varemmin kuin oli aiottu.\n\nKassatski ajoi heti kaupunkiin ja pyysi sähköteitse Riiasta sotaväkeä\ntalonpoikaiskapinaa kukistamaan. Seuraavana päivänä saapuikin\nKuresaareea sotamiehiä ja niiden muassa erityinen sotaoikeus.\nViimemainittua Kassatski ei ollut pyytänyt saapumaan, ja niin tapahtui\nmaakunnan päällikön ja sotaoikeuden jäsenten välillä sanakiista.\nUpseerit olivat kuitenkin tarmokkaita miehiä. He tahtoivat tutkia\nkapinan syitä ja vaativat Kassatskilta todistuksia hänen aikaisemmista\nvirkapaikoistaan. Todistuksia oli maakuntapäälliköllä kylliksi, mutta\nkun sotaoikeus niiden mukaan sähköteitse kysyi tietoja Kassatskin\ntoimintatavoista, vastattiin joka taholta, ettei kukaan tunne sen\nnimistä henkilöä. Nyt pantiinkin syyttäjä itse syytteeseen.\n\nKassatskin juttua käsiteltiin kauvan ja siinä tehtiin hämmästyttävimpiä\npaljastuksia Venäjän byrokratismin alalla kuin ne ovat, joista\nkirjailija Gogol \"Tshitshikoffissaan\" kertoo. Saatiin selville, että\nkuuluisa kommissari ja myöhemmin maakuntapäällikkö ei ollutkaan\naatelismies Kassatski, vaan Grodnon läänin talonpoika, joka oli\nkäyttänyt useampia sukunimiä. Ammatiltaan hän oli maamittarin kirjuri.\nVäärentämällä hän oli tehnyt itselleen monenmoisia todistuksia, m.m.\naateliskirjan isä-vainajalleen, mutta erehdyksessä hän oli isänsä\nkorottanut aatelismieheksi vasta silloin, kun tämä oli jo kolme vuotta\nollut kuolleena. Hyvillä todistuksillaan siitä että hän muka oli\nhyvällä menestyksellä venäläistyttänyt liettualaisia, \"Kassatski\"\nvoitti Itämeren maakuntien venäläistyttäjäin luottamuksen ja sitä\nluottamusta hän tahtoi tarmollaan vahvistaa. Mutta Lümadun talonpoikien\ntyhmä pommi teki hänen toiminnastaan lopun.\n\nTutkimuksen alussa Kassatski oli uhannut että jos häntä ruvetaan\nrankaisemaan, niin hän tekee Itämerenmaakuntien virkamiehille\nvaarallisia paljastuksia. Oikeus tuomitsi hänet kuitenkin suureen\nrangaistukseen, mutta samassa saapui hänelle armahduskirje. Saaremaan\ntalonpojat jo pelkäsivät että hirveä maakuntapäällikkö astuu uudestaan\nvirkaansa, kun sanomalehdet kertoivat huonomaineisen Kassatskin\nkuolleen äkkiä.\n\nKassatskin jutun ohella jäi Lümadun kapinajuttu unohduksiin. Mutta\ntalonpojat eivät saaneet vahingoistaan mitään korvausta ja koulutalo\nrakennettiin valmiiksi, vaikk'ei rahaa enää koottu entisellä\nankaruudella.\n\nToinen huomattava mahtimies oli Rapian piirin komissari Paul.\nSaksankielisestä nimestään huolimatta oli hän synnyltään venäläinen ja\npolitiselta katsantokannaltaan sosialisti. Mutta hänen toimintatapansa\nei muistuttanut maailmanparantajaa, päinvastoin oli hän hirveän ankara\nvirkamies. Jos hän ei kuulunut erääseen tähänasti tuntemattomaan\nsosialisti-ryhmään, niin on asia käsitettävä niin että hän käytti\nsosialismia vain venäläistyttämisen apukeinona, niinkuin useat\nkouluntarkastajatkin.\n\nKuntain kirjureille hän neuvoi venäjänkielisten sosialististen kirjojen\nja lehtien lukemista. Joka ei hänen neuvoaan ottanut huomioon,\nerotettiin virasta. Luotettavat kirjurit saivat häneltä ulkomaalla\npainettuja anarkistisia kirjoja ilmaiseksi. Venäjänkielisten kirjojen\nlukeminen tietysti edisti kirjurien ja heidän puoluetovereittensa\nvenäjän kielen taitoa.\n\nKirjurit ja samoin muut kuntain virkamiehet jotka kuuluivat komissarin\npuolueeseen, olivat kaikesta edesvastuusta vapautettuja. Useitten\ntiedettiin tehneen törkeitä virkavirheitä, mutta komissari ei ottanut\nvalituksia kuullakseen. Eräästä toveristaan hänen täytyi tunnustaa että\ntämä olisi ansainnut erottamisen, mutta kirjuri pysyi kuitenkin vielä\nkauvan virassaan, sillä kommissari ei löytänyt hänelle sijaista. Kaikki\npaikan hakijat hän huomasi kelpaamattomiksi. Lopulta kunta pelasti\nitsensä pulasta niin että se otti naapurikunnan kirjurin itselleen\nkirjuriksi lisäämällä hänen palkkaansa. Ja niin sosialistinen kirjuri\ntuli erotetuksi.\n\nKomissarin kehoituksesta pidettiin Rapian kauppalassa usein venäjäksi\nanarkistisia luennoita. Luennoitsijoina oli rautatien virkamiehiä\nTallinnasta, juutalaisia ylioppilaita y.m. Kuuntelijoille, jotka eivät\nvielä ymmärtäneet venäjätä, tulkitsivat paikkakuntalais-toverit heti\njoka lauseen viroksi. Näitä luennoita toimeenpantiin muuallakin, ja\nihmiset, jotka kävivät kuuntelemassa, oppivat helposti venäjätä\nymmärtämään.\n\nRapian piirin sosialistiset kirjurit tiesivät paeta jo ennen sotatilan\njulistusta. Komissari Paul erotettiin virastaan ilman muita\nseurauksia, sillä hänellä on ollut mahtavia sukulaisia hengellisissä\nhallintopiireissä.\n\n\n\n\nXII. Venäläistyttämisen tulos.\n\n\nKun Itämerenmaakunnissa oli jo yhdeksäntoista vuotta harjoitettu\npakollista venäläistyttämistä, niin Venäjän hallitus huomasi että\nsen tulos oli mitättömän pieni. Oikeusistuimien ja virastojen\nvenäläistyttäminen ja siitä seuranneet vaikeudet tekivät venäjänkielen\nenemmän vihatuksi kuin rakkaaksi. Oikeauskoinen kirkko ollen\npolikoitsijoitten palveluksessa kadotti kaiken vaikutuksensa. Koulujen\narvo aleni tuntuvasti. Keskikoulujen oppilaat kyllä puhuivat venäjätä,\nmutta sitä he puhuivat silloinkin, kun opetus oli muunkielinen. Ja\nkansakouluissa, joissa ei oikeastaan mitään muuta opetettu kuin venäjän\nkieltä, oli sen taito kuitenkin huonompi kuin kaksikymmentä vuotta\naikaisemmin. Ainoat paikat, joissa venäläistyttäminen voitti sijaa,\nolivat salaiset ja julkiset sosialistiset yhdistykset. Virossa sanotaan\nivallisesti että sosialistinen luennoitsija insinööri Soloveitshik,\njoka nykyään 011 Arkangelissa vankeudessa, on Viron kansalle yksinään\nopettanut enemmän venäjätä kuin kaikki kansakoulut ja virkamiehet\nyhteensä. Eik# se olekaan aivan väärin sanottu. Mutta semmoista\nkielenopetusta ei hallitus ollut tarkoittanut, vaikka se tapahtuikin\nvirkamiesten suojeluksen alaisena.\n\nJos pakollinen kansallisuuden-vaihto muissakin maissa on mahdotonta,\nniin on se Venäjän virkavaltaisessa valtakunnassa kaksinkertaisesti\nmahdotonta. Virkavaltaiset virkamiehet kyllä noudattavat kaikkia\nhallituksen käskyjä, mutta ei kukaan heistä välitä siitä edistääkö\nkäsky päämäärää tai vahingoittaako se sitä. Mutta omaa personallista\nhyötyä etsitään joka askeleella.\n\nHallituksen menot nousivat venäläistyttämisyrityksissä kuitenkin\nhyvin korkeiksi. Lukuunottamatta polisin ja tuomarien lisäkustannuksia,\nnimittäin kielenkääntäjäin palkkaa, on yksinomaan venäiäistyttämistä\nvarten perustettuja virkoja, talonpoikaiskomissareja ja\nkansakouluntarkastajia, yli 50. Jokainen saa palkka- ja matkarahoja\nvuodessa keskimäärin 2,500 ruplaa. Jos se raha olisi jaettu\nkansakouluille, niin olisi joka koulu Virossa ja Lätissä saanut lähes\n100 ruplaa vuodessa. Kyllä sellainen venäläisiltä saatu apuraha olisi\ntehnyt venäjän kielen kansalle rakkaammaksi kuin virkamiesten sorto.\nOikeauskoisen kirkon kulungit olivat monta kertaa isommat. Ihmisten\nhoukutteleminen tuli jo jotain maksamaan, sitä enemmän kirkkojen\nrakentaminen. Oikeauskoisia on Itämerenmaakunnissa koko väestöstä noin\n7 prosenttia, mutta oikeauskoisten kirkkoja on enemmän kuin\nluterilaisten. Pysyväisesti on voitettu oikeauskoiselle kirkolle\nkuitenkin vain pahantekijöitä ja raajarikkoisia. Sen verran kuin\nuskonvaihtoa tapahtui taloudellisista syistä tai pakosta, on jo nyt\nlokakuun manifestin nojalla entisiä oikeauskoisia taasen\noikeauskoisesta kirkosta poistunut.\n\n1905 julisti Venäjän kansanvalistusministeri selonteon\nItämerenmaakunnissa tapahtuneesta kansakoulujen venäläistyttämisestä ja\ntuomitsi kaikki hallituksen toimenpiteet tässä asiassa, väittäen ettei\nmitään tulosta ole saavutettu. Se oli venäläistyttämisen lopun alku.\n\nSen jälkeen saksankieliset sanomalehdet, jotka tässä asiassa\nkaksikymmentä vuotta olivat vaienneet, selittivät venäjänkielisten\nkansakoulujen edistävän vain raakuutta ja rikoksellisuutta ja vaativat\nsaksankielisten koulujen perustamista sekä sentähden, että se olisi\nenemmän oikeutettua, myöskin viron ja lätin kielistä alkeisopetusta\nkansalle.\n\nKun niin ollen sekä tähänastinen venäläistyttäjäministeriö että\nministeriön vastustajat tässä asiassa, saksalaiset, olivat tuominneet\nvenäläistyttämisen, niin oli selvä, ettei yrityksestä kärsivä kansakaan\ntullut sitä tukemaan, \"Vapauden\" aikaiset kansankokoukset päättivätkin\njoka taholla, että kansakouluissa tulee hetimiten alkaa opetus\nkansankielellä. Ja niin tapahtuikin yleisesti sekä Virossa että Lätissä\ntalvella 1905-1906.\n\nMutta venäläistyttäminen ei ollut vieläkään kokonaan lopussa. Samat\nhallitusmiehet, jotka tunnustivat venäläistyttämisen vääräksi ja\nmääräsivät sen lakkautettavaksi, antoivat käskyn rangaista\n\"kapinoitsevia kansakoulunopettajia\". Ja samat saksalaiset paronit,\njotka väittivät kaiken pahan tulevan vaan venäjänkielisistä kouluista,\nkävivät nyt teloittamaan kansakoulunopettajia, joilla ei ollut muuta\nrikosta vastattavana kuin että he ilman luvatta olivat vaihtaneet\noppikieltä kouluissaan. Ei siitä kukaan välittänyt, että itse hallitus\nja saksalaiset olivat heitä siihen tekoon kehoittaneet ja koko kansa\noli kehoitukseen yhtynyt.\n\nKevätlukukaudella 1906 olivat melkein kaikki Itämerenmaakuntain\nkansakoulut tyhjinä. Mutta jo syksyllä vahvistettiin opettajiksi\nsemmoisia ukkoja, jotka 20 vuotta takaperin olivat venäjän kielen\ntaitamattomuuden tähden eroitetut viroistaan. Venäjä ei vielä ole\noppikielenä virallisesti lakkautettu, mutta opetusta annetaan\ntarkastajain suostumuksella viron ja lätin kielillä. Kruunun\nlukioissakin otettiin viron kieli Virossa ja lätin kieli Lätissä\nyhdeksi oppiaineeksi.\n\nSaksankieliset koulut ovat luvallisia. Niitä kannattamaan muodostui\nsaksalainen kouluyhtiö, joka on perustanut muutamia keskikouluja ja\nkansakouluja melkein joka kauppalaan. Yhtiöllä ei näy olevan rahasta\npuutetta.\n\nOnko nyt venäläistyttäminen loppunut? Sitä on vaikea ennustaa.\nSe riippuu siitä, kuinka olot Venäjällä muodostuvat. Vielä\novat oikeudet ja virastot venäjänkielisiä, vielä ovat kaikki\nvenäläistyttämis-virkamiehet viroissaan. Jos taantumus Venäjällä pääsee\nlopullisesti voitolle, niin on peljättävä, että Itämerenmaakunnissa\naloitetaan venäläistyttämisyritystä uudestaan ottamatta mitään oppia\nsen 20-vuotisesta onnistumattomuudesta.\n\n\n\n"]