[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLXacIjefpsEBcbFGfLDlxHTHYd3qb-dssx73SprqBKo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2504,"Pikku-veikon kirja","Geijerstam, Gustaf af",1858,1909,"2504-geijerstam-gustav-af-pikku-veikon-kirja","2504__Geijerstam_Gustav_af__Pikku-veikon_kirja","Avioliittoromaani","romaani",[],[],"fi",1900,1916,40733,244530,false,65408,[23,24,25],"Domestic fiction","Married people -- Fiction","Sweden -- Fiction",[27],"Novels","\"Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani\" by Gustaf af Geijerstam is a novel written in the early 20th century. The book centers around the life of a family, primarily exploring themes of happiness, love, and the inevitable sorrow that accompanies life experiences. The narrative unfolds around the introspective thoughts of the father figure, who reflects on his existence, familial bonds, and the poignant struggles that arise amid the joys of marriage and parenthood.  At the start of the novel, the protagonist—a writer living happily with his wife and three children—grapples with the complexities of life, love, and mortality. He recounts a moment from the past when he gifted stories to his two older sons, Olof and Svante, while his youngest, Sven, longs to be included in their world. Sven’s desire highlights a family dynamic filled with love and attention, as the father promises to write a book for him one day. As the narrative progresses, the father’s reflections on life become more profound, touching upon the joys of love and the shadows of death, setting the tone for a deeply emotional exploration of family life and the human condition. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kaila, Antti",269,"Puoliautobiografinen romaani kuvaa onnellisen perheen elämää ja isän suhdetta nuorimpaan poikaansa. Teos käsittelee syvää surua ja luopumista lapsen kuoleman edessä.","Gustav af Geijerstamin 'Pikku-veikon kirja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2504. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","PIKKU-VEIKON KIRJA\n\nAvioliittoromaani\n\n\nKirj.\n\nGUSTAV AF GEIJERSTAM\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1916.\n\n\n\n\n\n\n    So lasst mich scheinen, bis ich werde.\n    Zieht mir das weisse Kleid nicht aus!\n    Ich eile von der schönen Erde\n    Hinab in jenes feste Haus.\n\n    Dort ruh' ich eine kleine Stille,\n    Dann öffnet sich der frische Blick;\n    Ich lasse dann die reine Hülle,\n    Den Gürtel und den Kranz zurück.\n\n    Und jene himmlischen Gestalten,\n    Sie fragen nicht nach Mann und Weib,\n    Und keine Kleider, keine Falten\n    Umhüllen den verklärten Leib.\n\n    Zwar lebt' ich ohne Sorg' und Mühe,\n    Doch fühlt' ich tiefen Schmerz genung;\n    Vor Kummer altert' ich zu frühe;\n    Macht mich auf ewig wieder jung.\n\n                 Goethen Wilhelm Meisterista.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nOli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa\nkanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja\nonnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.\n\nKuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä\nsitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin\nteeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei\nkoskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään,\nettä tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi,\nmonivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä\nhänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan\nollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän\nei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka\nolivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden\nlailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin\npuhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo\noli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli\nlakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää\nloidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan\nvoimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken\nmikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan\nvakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai\nheidät, jotka olivat häntä lähinnä.\n\nTässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama\nkirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta\nsuuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan\nja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen,\nja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin\nkäsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin\nminä itse.\n\nKun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä\nkertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti\nkirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa\nkotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen\nkirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.\n\nOlof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen\nluonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan\nensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan\nkirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta.\nSvante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten\nhän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne\nuudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo\noli uhkuvan ilon vallassa.\n\nTämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri\nhuoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä,\nkihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin\nsellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä\noli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä\noikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää.\n\nSvanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä:\n\n-- Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä\nsanoisi, niin äiti jatkoi:\n\n-- Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä?\n\nSveniä sanottiin nimittäin tavallisesti Nenneksi. Ja sen hän oli itse\nkeksinyt, senvuoksi, ettei hän osannut sanoa s.\n\n-- Niin, mutta veljien nimet eivät ole niinkuin kirjassa on, koetti\nNenne väittää.\n\n-- Miten tyhmä sinä olet! sanoi Olof, hän on nimittänyt meitä niin.\n\nSilloin Sven ymmärsi ja silmät loistaen kärsimättöminä hän kysyi:\n\n-- Eikö siellä ole mitään Nennestä?\n\nIsä oli sillävälin tullut sisälle ja nosti lempilapsensa aina kattoon\nsaakka asettaen hänet polvelleen istumaan ja kysyi:\n\n-- Mitä siinä pitäisi olla sinusta poikaressu, joka olet niin pieni,\nettet ole vielä mitään tehnytkään?\n\nMutta Sven ei vain antanut perään.\n\nHän käytti suuria sinisiä silmiään, miten parhaiden voi, hän jakeli\nsuukkosia pienellä, punasella suullaan, taistellen kaikilla aseillaan,\nmitä hänellä oli käytettävissään. Hän tahtoi saada kirjan omalle\nosalleen.\n\n-- Niin, mutta eihän Nenne osaa lukeakaan.\n\nSellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi\nedestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa\npunottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin\nsaanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman.\n\nSiinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta\nkappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä\nensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän\npäällimäiseen paperikanteen:\n\n_Isältä Nennelle_.\n\nJa silloin vasta Sven oli tyytyväinen.\n\nSe tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei\nväitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta\nkirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa\nylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui.\n\nLopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi\nvimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan\nmahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa\npäätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui\nkirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän\nvoi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä\nesiin koettaen tirkistellä isää silmiin.\n\n-- Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään.\n\nMutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs,\nettä hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin\nkatsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti:\n\n-- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.\n\n-- Mitä?\n\n-- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen.\n\nJa tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla.\n\nSilloin isä ymmärsi.\n\nPikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin\npieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin\nhän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan\nyhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä\nolikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä\nmyöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja\nhän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja\nkuolemasta.\n\nIsä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi:\n\n-- Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin\nkirjan.\n\n-- Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä\nolevan hänen toiveensa ydinkohdan.\n\n-- Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen.\n\nPikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin.\nHän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty.\n\nPikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta\nkirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä\nvain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta\npoikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin\ntullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin\nelämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää\nheitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee.\n\nSiksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään\nsaakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun\nympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä\nhän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin.\n\nMutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä\nlupasin.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nKoko tämä kirja on kirja kuolemasta ja kumminkin minusta se näyttää\nkertovan enemmän onnesta kuin onnettomuudesta. Sillä onnettomuus ei ole\nkadottaa sitä, mikä on rakasta, onnettomuus on vain liata, turmella\ntai rumentaa sitä. Ja sitäpaitsi elämään kätkeytyy salaisuus, ja minä\nsain elää kauvan, ennenkuin minä voin oppia sen. Rakkaus ei seisahdu\nkoskaan. Sen täytyy vuosien vieriessä joko kasvaa tai heiketä. Ja se\nei voi ainoastaan viime tapauksessa lahjoittaa kärsimyksiä. Mahtavin\non lempi antamaan kärsimyksiä senvuoksi, että se lakkaamatta muuttuu\nvoimakkaammaksi.\n\nMutta minä tahdon alkaa alusta ja kertoa kaikki, mitä tähän kirjaan on\nkirjoitettu; kertoa niinkuin unta. Ja niin eriskummalliselta kuin se\nmahtanee lukijasta soinnahtaakin -- kaikki tyyni on ainoastaan siitä\nkirjasta, jota pikku-veikko minulta pyysi.\n\nOlenko minä uneksinut, että minä olen rakastanut, mennyt naimisiin ja\nsaanut lapsia? Olenko minä uneksinut olleeni sanomattoman onnellinen\nja sanomattoman onneton? Olenko minä uinaillut? Tai olenko minä\ntodellakin kaiken sen elänyt, joka ei näytä minusta muistuttavan muuta\nkuin inhimillistä elämää, joka on vain joutunut minun näköpiiriini?\nMinusta tuntuu nyt, ikäänkuin minä jollain käsittämättömällä tavalla\nolisin -- ei yläpuolella, oi, kaikkea muuta kuin yläpuolella -- mutta\nkaukana, kaiken sen toisella puolella, ja ainoa, mikä minut nyt\nsiitä saavuttaa, on harras ääni, niin ääretön, ettei musiikkikaan\nvoisi tavotella ja esittää sitä käsitettävällä tavalla. Niin,\nkun minä kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt etsii tietään\nkirjoittamattomille paperiarkeille, joista ehkä jonakin kauniina\npäivänä painetaan kirja, luulen minä voivani toivoa, itse kertomuksen\nantavan minulle johtolangan sen arvoituksen ratkaisuun, joka minua nyt\nkiusaa ja häiritsee sillä, mikä minun elämässäni on uinailua ja mikä\ntodellisuutta.\n\nSillä minua ei nimittäin painosta vain yksistään suru, vaan myöskin\ntapahtumien ihmeellisyys, tuo sama kummastelu, joka liikkuu kaikesta\ntietoisen elämän pohjavirtana -- -- --\n\nMinä muistan tällä hetkellä, kuinka minä eräänä iltana menin vaimoni\nhuoneeseen ja tapasin hänet raskaasti miettimässä avoimen kirjan\nääressä. Hän oli lukenut kirjaa ja hänen kasvojensa ilmeet ilmaisivat\nsisäistä tyytymättömyyttä.\n\nMinä kumarruin hänen olkansa yli ja näin, että hän oli lukenut\nraamattua. Se oli auki 1 Mooseksen kirjan kohdalta, ja minun\nkysymykseeni, mitä hän oli siitä lukenut, osoitti hän sormellaan vain\nparia riviä: jotka minä vieläkin luulen löytäväni alimpana eräällä\nsivulla.\n\nJa minä luin sanat:\n\n-- Kirottu olkoon maa sinun tähtesi... Tuskalla ja kivulla olet sinä\nlapsesi synnyttävä.\n\n-- Eikö tuo ole rumaa? kysyi hän. Minä en muista olenko minä\nsynnyttänyt tuskalla. Sitä minä en ole koskaan ajatellut.\n\nHän nousi ylös ja meni pienen kehdon viereen, joka oli vinottain meidän\noman vuoteemme pääpuolessa; hän kumartui pyöreiden ja hyötyisien\nlapsenkasvojen yli, joka nukkua tuhnotti huulten liikkuessa ikäänkuin\npoika olisi uinunut äidin rinnoilla.\n\n-- Olenko minä sinut tuskalla synnyttänyt? sanoi hän, ikäänkuin olisi\npuhunut itsekseen. Ei, onnessa minä olen sinut synnyttänyt, onnessa\nja riemussa, niin sanomattoman suuressa onnessa, etten minä ole sitä\nkoskaan ennen tiennyt kuin nyt.\n\nHän veti minut sohvaan ja painoi päänsä minun olkapäätäni vastaan,\nkyyristyi pienenä minun syliini, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä\nsuojaa kaikelta mailman surulta ja kovuudelta. Muuttamatta asentoaan\nojensi hän kätensä ja heitti kirjan kiinni.\n\n-- Se on tyhmä kirja tuo, sanoi hän. Minä en ole koskaan sitä\nymmärtänyt.\n\n-- Sitähän se ei kylläkään ole, sanoin minä hymyillen.\n\n-- Sinähän olet itse sen sanonut, sanoi hän nousten puolittain ylös.\n\n-- Minäkö? En koskaan!\n\n-- No, sinä olet sanonut jotain muuta sitten.\n\nHän painautui jälleen minun syliini.\n\n-- Minä en muista sitä. Minä tiedän vain, että minä tahtoisin ajatella\nsamoin kuin sinä, uskoa kuin sinä, olla kuin sinä. Sillä kukaan ei ole\nsinun laisesi, ei kukaan mailmassa.\n\nSellaisiin sanoihin ei osaa kukaan mies vastata. Niitä ei tarvitse\ntorjua, koskei niitä ole tarkoitettu suitsutusuhriksi itserakkaudelle.\nNe tulevat vain kuin hyväilyinä, kuin mies katsoessaan vaimoaan\nsanoisi: \"Minulle sinä olet ainoa nainen mailmassa.\"\n\nVaimoni jatkoi myöskin keskeytettyään ainoastaan sen verran, että minä\ntuskin ehdin sen huomata.\n\n-- Minä en ole varmaankaan koskaan kiittänyt sinua siitä, sanoi hän,\nettä sinä olet opettanut minut uskomaan samoin kuin sinäkin uskot,\nmutta minä olen siitä niin iloinen, että sinä olet sen tehnyt. Sinä\net voi tuntea niinkuin minä tunnen. Sinä et voi koskaan tuntea niin.\nJokainen kuluva päivä tekee minut rikkaammaksi. Joka tunti minun onneni\nsuurenee ja eheytyy. On niin ihmeellistä ajatella nyt sitä, että minä\nkerran, kun olin paljon nuorempi, ikävöitsin saada kuolla päästäkseni\ntaivaaseen. Mitä minä silloin ajattelin ja mitä minä silloin ikävöin?\nMinusta tuntuu, että minä olen sen unohtanut niinkuin ei sitä olisi\nkoskaan ollutkaan. Ainoa, mikä ennen tuntui toisinaan niin raskaalta,\noli se pelko etten minä koskaan enää saisi nähdä isääni, joka on\nkuollut. Mutta nyt minusta tuntuu, etten minä pyydä mitään sen enemmän\nkuin saada elää poikien ja sinun kanssasi. Minä en toivoisi olevan\nmitään muuta elämää, kun se elämä, jonka minä ja sinä olemme saaneet\nelää. Minä tahdon elää sinun kanssasi, kunnes pojat ovat kasvaneet\nisoiksi ja menneet mailmaan. Sitten me saamme vanheta yhdessä -- sinä\nja minä -- ja mitään sen enempää minä en osaa ajatellakaan.\n\n-- Etkö sinä usko mitään toisen elämän mahdollisuuttakaan? virkoin minä.\n\nHän pudisti päätään tarmokkaan ilmeekkäästi.\n\n-- Ei, virkkoi hän. Minä en tahdo mitään enemmän, kuin sen mikä on.\nMinä tahdon saada kerran uinua kauniin kukkaiskummun alla. Siinä on\nminun kaikkeni ja sitä minä rukoilen Jumalalta joka ilta.\n\nHän rukoili Jumalaa joka ilta, ja hän ei uskonut kuolematonta elämää\nolevan. Minä tiesin sen, ja minä tunsin jälleen kummallisuutta tuossa\nhänen omassa arvoituksessaan, joka hänelle oli vain luonnollisin\ntodellisuus. Minä hivelin hänen olkapäätään osoittaakseni, että minä\nolin kuullut ja ymmärtänyt, ja äkkiä siirtyen toiseen asiaan, hän kysyi:\n\n-- Etkö sinä usko mitään muuta?\n\n-- Minä en usko enkä epäile.\n\nHän toisteli useita kertoja aivan soinnuttomasti minun sanojani, vaikka\nhän oli kuullut ne monasti ennenkin, uudisti niitä, ikäänkuin ne\nolisivat sisältäneet jotain kerrassaan käsittämätöntä ja virkkoi äkkiä.\n\n-- Sinä olet sitten muuttunut.\n\n-- Minä en usko sitä.\n\n-- Kyllä. Sinä olet. Kuinkas minä muuten voisin uskoa elämän loppuvan\nkuolemaan? Senhän sinä olet minulle opettanut. Miks'et sinä nyt tahdo\nuskoa niinkuin minäkin?\n\nHänen sanansa herättivät erään muiston minun sielussani. Minä\nnäin hänet ja itseni kulkevan kapealla polulla saariston rehevien\nkoivujen suojassa. Meidän päidemme päällä tuikkivat tuhansina taivaan\nkirkkaat tähtöset ja ruohikossa meidän jaloissamme vilkkui himmeänä\nvalonheijastukset meidän ensimäisen kesäkodimme ikkunoista. Minä olin\nvielä kuulevinani niitä sanoja, joita me illan hiljaisuudessa silloin\ntoisillemme kuiskailimme, sanoja elämästä ja kuolemasta, Jumalasta\nja tulevaisesta elämästä, noita sanoja, jotka imivät vakavuutensa\nja hehkunsa meidän ensi lempemme hurmauksesta. Minä muistan vielä,\nettä hän tuli syvästi surulliseksi ja muuttui hiljaiseksi, kun hän\nistui ajatellen minun vastauksiani, ja kun tämä muisto nyt kiiti\nminun sielussani niin valtavan selvänä, jota ei sanoin voi kuvailla,\nniin tuntui minusta, ikäänkuin mitä minä silloin olin sanonut,\nolisi vaikuttanut aivan toisella tavalla, kuin minä oikeastaan olin\ntarkoittanut, ja minä tunsin sydämessäni vihlovaa tuskaa, ikäänkuin\nminä olisin tahtomattani tehnyt vaimolleni jotain oikeen pahaa.\n\nHän keskeytti minut sanoen:\n\n-- Minä en voi käsittää sitä, ettei usko eikä epäilekään. Minun täytyy\nvain tyytyä yhteen.\n\nHän lausui nämä sanat sellaisella äänensävyllä, ikäänkuin hän olisi\nrukoillut minua, ettei vastustaa häntä ja minä en sitä myöskään tehnyt.\nMinä säilytin vain sielussani tunnelman meidän nuoruudemme valoisalta\nsaarelta ja ihmettelin, että minä olin koko ajan näkevinäni tähtien\ntuiketta koivunlehtien lomitse.\n\nMinun vaimoni oli meidän keskustellessamme noussut ylös ja seisoi taas\ntuon pienen vuoteen vieressä. Keskustelumme kestäessä hän oli huomannut\npojan liikkuvan. Hän nosti hänet ylös, otti käsivarsilleen sellaisella\nturvaavalla ja suojelevalla tavalla, kuin vain äidit voivat tehdä ja\nlaski hänet rinnoilleen. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän näki ja\ntunsi pojan imevän maitoaan niin kertomattomalla, vienolla tyyneydellä,\njosta yhteenkuuluvaisuudentunne äidin ja lapsen välillä pulppuaa.\n\nMistä me olimme äsken puhuneet ja mitä minä nyt näin, sulautui niin\nomituisella tavalla yhtenäisyydeksi minun tunteissani, ja minä muistin\nne sanat, jotka aluksi antoivat aiheen meidän lyhyeen keskusteluumme.\nMinä istuin kauvan ajatellen, mitä minä olisin tahtonut sanoa. Minä\najattelin noita julmia sanoja: \"Kirottu olkoon maa sinun tähtesi\" ja\ntuota lisäystä maa raukalle: \"orjantappuroita ja ohdakkeita olet sinä\nkasvava.\" Minun tunteeni siitä, mitä minä omasin ja näin, olivat niin\nvaltavia, että minä pelkäsin alkaa puhua senvuoksi, ettei minun sanani\nuupuisi kyyneliin, ja samalla kertaa minä koetin pidättää ajatuksiani\nmuodostumasta sanoiksi, jotta en näyttäytyisi vaimolleni kiihkoilijana.\n\nLopulta minä otin raamatun käteeni ja panin sen syrjään. -- Sinä olet\noikeassa, sanoin minä. Ja nuo kovat sanat sisältävät vääryyden. Siellä\npitäisi olla: Siunattu olkoon maa sinun tähtesi. Viinirypäleitä ja\nruusuja se kasvakoon.\n\nJa sen sanottuani minä polvistuin nojaten otsani vaimooni ja lapseeni.\nMutta sillä kädellään, joka oli hänellä vapaana, hän silitteli minun\nhiuksiani.\n\nOi! Me olimme silloin nuoria, nuoria ja hyvin onnellisia.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin\nvaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan\nMignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata\nhänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö\nminä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä\nmuistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole\njuuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja\nsatunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu\nihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä,\nsitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna,\nmuuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme.\n\nHän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin\nja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi.\nHänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista\nja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen\nmustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen\nkädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan,\nsuoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin\nhänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin\nkadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo\nsilmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet\nminun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa\nkummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet\nsielua, niin hänen silmänsä tekivät sen.\n\nAjatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua\nvirkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien\nelonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista\ntunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen\nmainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata\nsekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän\najatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella\ntavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä,\njota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja\npyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki,\njoka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja\nmurtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle,\njoka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää\nkorkeammalla.\n\nMe olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi\nminulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen\nvoimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: -- Sinä et saa koskaan, et\nkoskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä\nvanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä\nkuolla.\n\nKuinka moni nainen on sanonut samoin ja kuinka moni on elänyt ja\njälestäpäin hymyillyt omille sanoilleen! Minä kuulin kerran naisesta,\njoka sanoi miehelleen:\n\n-- Etkö usko sitä, että mitä kaikki naiset sanovat, voi löytyä vain\nharvoja, jotka tuntevat?\n\nMinä muistan tämän pujahtaneen minun mieleeni vaimoni sanojen mukana,\nja että minä hänen sanojensa totuuden tuntien ainoastaan puristin hänen\nkättään vastaukseksi niihin. Minä ymmärsin, että mitä hän oli sanonut,\noli hänen syvin vakaumuksensa ja minä tiesin, ettei sitä sopinut sanoa\ntunteellisuudeksi. Mutta minä näin hänen odottavan minun vastaustani,\njoka ilmaisisi hänelle jotain, ja senvuoksi minä sanoin:\n\n-- Etkö sinä usko minkään voivan tulla vanhaksi ja totutuksi\nkadottamatta kumminkaan ilon ja pyhyyden voimaansa?\n\nHän katsoi minua suurilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa\nminun sieluni pohjaan. Sitten tuli hän minun luokseni ja suuteli minua,\nja minä huomasin, miten hänen silmänsä olivat kosteat, jolloin minä\ntunsin, kuinka hänen olentonsa vain suurena hellyytenä painautui minuun.\n\n-- Salli sen sitten muuttua vanhaksi ja totutuksi, sanoi hän. Minä\nikävöin sen muuttuvan sellaiseksi.\n\nSitten ei lausuttu sanaakaan enempi. Mutta minä näin hänen koko päivän\nliikkuvan ikäänkuin hillityn hiljaa pyhässä juhlassa. Päivällisten\njälkeen hän oli ulkona puutarhassa ja minä kuulin ikkunastani\nhänen laulavan siellä yksinään, hän lauloi niin täyteläisellä,\npuhdassointuisella äänellä.\n\nHetken perästä hän tuli sisälle kedonkukkaisista taidokkaasti sidottu\nkukkaisvihko kädessään, johon kesän kukkaisrikkaus oli sommiteltu kuin\nsävelet lauluun. Hän asetti sen hiljaa hymyillen sanaakaan sanomatta\nminun pöydälleni, jottei häiritsisi minua. Sitten hän istuutui edemmäs\nhuoneeseen, ja kun minä kirjoitin, kohotin minä toisinaan katseeni vain\nsaadakseni nähdä häntä. Ilta-aurinko värjäili hänen tummia kiharoitaan\nja leikki monivärisinä vivahduksina hänen kasvoillaan, jotka alinomaan\nmuuttuivat eivätkä koskaan saaneet säilyttää entisiä ilmeitään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSitä aikaa ei tullutkaan koskaan, että mitään olisi meidän välillämme\nvanhentunut ja muuttunut totutuksi.\n\nMinä tiedän lausuvani suuria sanoja. Mutta se on totta. Ja senvuoksi\nminä voin vielä sanoa: Siunattu olkoon elämä, ja mitä elämä antoi!\nKaikki siunaavat elämää siitä, mitä se otti, sitä minä en voi.\n\nMutta sen sijaan tapahtui meille, että suru tuli meidän kotiimme, ja\nminä ymmärrän nyt, että se olisi voinut erottaa meidät toisistamme\nsiksi, etten minä jaksanut surra niinkuin hän. Minä tiedän\nsydämellisimmällä kiidollisuudella, ettei niin kuitenkaan koskaan\nkäynyt. Ja kumminkin -- ihmiset olivat sen kestäneet, se oli onnistunut.\n\nKuinka aikasin minä sen näin, minä en vielä tiedä. Mutta minä tiedän,\nettä tunnelma siitä on niin syvästi sulautunut yhteen minun muistoihini\nvaimostani, etten minä enää tunne voivani ymmärtää, että minä olisin\nhänet joskus nähnyt yksinomaan nuoruuden ja onnen valossa. Hän oli\nnimittäin niin aikaisin sairaloinen, niin, minä en ollut koskaan\nhäntä tuntenut ennen kuin hänessä jo kyti taudin siemen. Kuinka se\nsilloin menikään niin, että minä aina viimeisiin, ikäviin aikoihin\nsaakka voin unohtaa, että hänen terveytensä oli heikko ja tuon\ntaudinsiemenen, joka oli, jonka täytyi kehittyä tai hävitä? Minähän\ntiesin varsin hyvin, ettei se hävinnyt. Ja kumminkaan minä en koskaan\noppinut näkemään hänen elämäänsä kerrassaan toisessa merkityksessä\nkuin vain tavallisella tiellään, joka veikin häntä kuolemaa kohden.\nEnkö kuunnellut niitä enteitä, jotka kuiskaillen tulivat? Tekeytyinkö\nminä kuuroksi ja sokeaksi niille aavistuksille, jotka leimahtelivat\nminussa kuin valkianvaara uhaten minun onneni kotia, jonka minä uskoin\nolevan muurattu niin lujasti? Minä en tiedä, jos olikin niin. Mutta\nminä tiedän naimisiin mennessäni olleeni niin nuori, että minä uskoin\nrakkauden olevan lääkkeen kaikkia mailman onnettomuuksia vastaan, ja\nkun minä näin Elsan kasvoilla onnen loisteen meidän mennessä metsään\nja merelle, ja kun minä näin hänen kevätauringossa ahavoituvan ja\nkesäaaltojen huuhtelevan hänen valkoisia jäseniään, niin silloin minä\nunohdin, että onnettomuuskin voisi tulla, ja minä ajattelin sen, mitä\nminä olin vaaraksi uskonut, olevan vain luulottelua. Oi, minä totuin\nlopuksi niin unohtamisentaitoon, etten minä enää tahtonut uinailla\nterveydestä ja pitkästä iästä, sitten kuin Elsakin oli ollut niin\nlähellä kuolemaa, että hän oli ainoastaan jollain ihmeellisellä tavalla\nsiitä pelastunut, ja kulki nyt kantaen ruumiissaan leikkausveitsen\njälkiä kätkeytyneinä vaatteiden alle, aina tuskien vaanimana eikä\nkoskaan vapaana niistä, unohtaen ne vain tekemällä itselleen väkivaltaa\nlahjoittaakseen iloa ja elämän juhlan meille, lapsille ja minulle,\njoita hän rakasti.\n\nMutta minä muistan kumminkin, kuinka aikasin minä näin siinä jotain,\njota vastaan meidän avioliittomme oli vaihtelevassa taistelussa\nvoidakseen unohtaa sen. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun hän\nistui yksin ja uskoi, ettei kukaan nähnyt häntä, ja alussa minä\nuskottelin itselleni kun minä sen näin, että jotain oli murtunut meidän\nvälillämme. Minä tapasin kysyä häneltä siitä ja on vaikea sanoa, josko\nse oli minun rakkauteni tai minun itserakkauteni, joka sai minut\nuskomaan, ettei mikään muu kuin se, joka koski minua itseänikin,\nvoisi häiritä hänen onneaan. Minä näin hänen sanomattomasti kärsivän\nminun kysymyksistäni, mutta minä kyselin kumminkin, ja sellaisissa\ntilaisuuksissa hänen hymynsä voi saada sellaisen ilmeen, ikäänkuin\nhänen sielunsa olisi ollut kaukana poissa, ilmeen, joka vieläkin kiusaa\nminua sitä muistaessani, senvuoksi, että minä taistelin vuosikausia\nlakkaamatta voittaakseni tuon ilmeen, mutta joka lopuksi sai vallan ja\nvoitti minut.\n\n-- Älä kysele minulta, sanoi hän kerran. Minä en tiedä itsekään, mitä\nse on. Minä tiedän vain, ettei yksikään ihminen voi sitä ymmärtää.\n\nMihin hän silloin heitti katseen, kuuluu tuohon tuntemattomaan, josta\nkaikki voivat kysyä, mutta johon ei kukaan saa vastausta. Mutta\nkuinkas minä olisin sitä silloin voinut ymmärtää? Meidän elämämme\noli onnellista meidän päivämme iloisia, meidän poikamme kasvoivat ja\ntäyttivät kodimme iloisella melullaan. Ja eikä Elsa ollut koskaan\nhellempi minulle, kuin, kun minä olin antanut arvoa noille hiljaisille\nsurun hetkille, joita minä olisin aivan hyvällä syyllä voinut sanoa\naiheettomiksi, jos ei niihin olisi ollut muita syitä, kuin ne, jotka\nihmiset voivat pukea sanoihin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi.\nOlof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen\nkuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä.\n\nTähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun\nvaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun\njälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan\nja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta\nalkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka\nminut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä\nistuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan\nvaltaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni\nlevolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin\nvalveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui.\n\nMeidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi.\nMe voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me\nvoimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin\nseinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut,\nmutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän\nkätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän\ntäytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään\ntoisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi.\n\nSitten tulivat pojat sisään sanomaan hyvää yötä. Me suutelimme molemmat\nheitä ja me katsoimme heidän jälkeensä, kun he olivat menneet. Mutta\nemme vaihtaneet sanaakaan, ja kun minä käänsin pääni takaisin sille\nsivulle, jossa minun vaimoni istui, niin minä tunsin hänen itkevän,\nmutta minä en kuullut sitä. Me emme olisi voineet mitenkään olla sen\nonnettomampia, jos toisella meistä tai molemmillakin olisi ollut musta\nsalaisuus kätkettävänä. Ja kuitenkin me tiesimme molemmat, ettei\nsellaista ollut kummallakaan.\n\n-- Oletko sinä onneton minun kanssani, Elsa? kysyin minä.\n\nJa vastaukseksi minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuin suurimmassa\ntuskassa:\n\n-- Jos ei minulla olisi sinua, niin luuletko sinä, että minä silloin\nvoisin elää?\n\n\n\n\nV.\n\n\nKuinka kauvan tätä aikaa kesti, sitä minä en varmasti muista. Minä\ntiedän vain muistavani sitä kuin pitkää, hirmuista lumetonta talvea,\npitkänä, mustana viivana meidän elämässämme, joka näyttää minusta\ntyhjältä ja ajatuksettomalta. Jälestäpäin minä olen nähnyt kuoleman\ntempaavan rakkaimpani, minkä minä omistin, minun sylistäni, minä olen\nnähnyt ystävieni kuolevan, minä olen tuntenut yksinäisyyttä kaikessa,\nminkä edestä minä olisin tahtonut henkisesti kuolla tai elää. Mutta\nmitään tuohon talveen verrattavaa minä en ole koskaan elänyt, siksi,\nettä minä silloin uskoin Elsan olevan minulta pois menemäisillään, ja\nsiksi, että tämä ajatus oli pahempi kuin mikään, jota muut ihmiset\nolisivat voineet minulle aiheuttaa tai mitään pahempaa yleensä minulle\nei olisi voinut elämässä tapahtua.\n\nTämä aika oli niin katkera siksi, että minä silloin ainoan kerran\nelämässäni olin kovasydäminen häntä kohtaan, ja minä muutuin senvuoksi\nkovasydämiseksi, etten minä parempaa ymmärtänyt. Minä päätin sulkeutua\nitseeni niinkuin hänkin oli tehnyt, sillä minä olin mieliharmin\nvallassa; lopulta suuttumus puhkesi ääneensä ja kovia sanoja vapisi\nilmassa meidän ympärillämme.\n\nMinä huomasin hänet eräänä päivänä kyynelissä, ja minä sanoin\nsellaisella äänensävyllä, joka ei enää ollut minun:\n\n-- Kuinka kauvan sinä luulet minun tätä kestävän?\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kuin minä olin sen sanonut, minä kaduin\nsanojani ja minä en unohda koskaan sitä pelon ilmettä, joka kerrassaan\njäykisti hänen kasvonsa.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.\n\n-- Mitä sanoinkin.\n\nIkäänkuin pahahenki olisi puhunut minun suustani, ja minä en voinut\nsitä hillitä. Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, kohosi minun sieluuni\nikäänkuin se olisi tahtonut minut tukehduttaa, ja minä tunsin ikäänkuin\nvoitonriemua, että minä olin tehnyt vaimolleni niin paljon pahaa.\n\n-- Mene sitten, sanoi hän, jätä minut. Miksi sinä olet koskaan\ntullutkaan minun luokseni?\n\nHän ei itkenyt, kun hän meni. Mutta kesken vihaani minä tunsin\najattelemattomissa sanoissani valmistaneeni hänelle niin suurta tuskaa,\netten minä itse koskaan ollut tuntenut tai tulisi koskaan tuntemaankaan\nsellaista. Mutta minä pudistin itsestäni tämän ajatuksen ja turvauduin\nsiihen loukattuun ylpeyteen, joka ei suinkaan tee ihmistä kykeneväksi\ntorjumaan onnettomuutta, vaan antaa mietittäväksi kenen syy se on.\n\n-- Hänen syynsähän se on, sanoin minä itselleni, jos meidän onnemme\nmurtui. Mitä minä olen tehnyt, jotta hänen tarvitsisi olla onneton\nja kiusata minua, ettei sano minulle syytä? Hän ei rakasta minua\nkauvemmin. Sellaistahan se on elämän kulku. Kaunis tulee rumennetuksi.\nSe, joka on onnellinen, ei saa olla sitä kauvemmin.\n\nTällaisten ajatusten taakse minä kätkin todelliset tunteeni, joita\nhän oli aina täydentänyt. Minä luulin olevani oikeutettu suuttumaan,\nja minä katsoin sen, mitä minä olin sanonut, saaneen vielä kovemman\nvastauksen kuin itse sanat olisivat ansainneet.\n\nSe oli satu Paratiisin päivistä, jotka olivat jo ohi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut\nmurtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti,\nikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän\nelämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan\nkeskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle,\nvaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua.\n\nTämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua\npoltti: \"Mitä se on? mitä se voi olla?\" oli ja jäi vastausta vaille.\nKuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista\najatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille.\n\nKaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni.\n\nMinä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi\nolisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa\nmurtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu\nsaada vastaus kysymykseeni: \"Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla\nkertaa olla onnellinen ja onneton?\"\n\nKirje kuului näin:\n\n    Minun oma rakkaani!\n\n    Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se\n    on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se\n    ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää\n    saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä\n    voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo\n    kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.\n\n    Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä\n    sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin\n    ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että\n    se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi,\n    joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit\n    sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä\n    tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle\n    vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan\n    sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä\n    puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan,\n    mitä minä tahtoisin.\n\n    Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en\n    minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle\n    siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä\n    olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina\n    olemaan sellainen.\n\n    Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua\n    kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin\n    tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin\n    köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun\n    sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen\n    tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja\n    rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä\n    voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa.\n\n    Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni,\n    kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten\n    minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein\n    onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan\n    minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos\n    minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä\n    silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain,\n    jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen\n    tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän.\n\n    Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan\n    voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä\n    voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei\n    se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian\n    onnellinen.\n\n    Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle,\n    ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä\n    minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi,\n    ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä\n    voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin\n    minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi,\n    joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin\n    kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla\n    ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana.\n    Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon\n    elämä, jota minä pyydän.\n\n    Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä\n    olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme\n    olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä\n    toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin\n    mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia,\n    oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä,\n    että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja\n    nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin\n    hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä\n    päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä\n    rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha\n    ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla\n    silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan\n    ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein\n    tietäisi kuka sinä olit.\n\n    Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä\n    olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut.\n    Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan\n    sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt\n    tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan\n    ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä\n    sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki,\n    mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin\n    hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä\n    luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin\n    sinä voit uskoa tai aavistaakaan.\n\n    Sinun vaimosi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMinä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden\nlaine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se\ntukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri\ntutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei\nmyöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin\nollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli\nsaavuttanut Onnenautuuden saaren.\n\nMinä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä\nen ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden\ntodistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei\nse välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se\nsen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota\nilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi\nmeille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden\nvaltaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että\nminä voin kokonaan luottaa häneen.\n\nMe emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin\ntunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin\nme istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan.\nMinä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei\nolisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin\nantaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin,\nkuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin\nvälillemme.\n\nKuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että\nne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että\nHumlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian,\nettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja\nkevätillat alkoivat.\n\n-- Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä\nolen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke?\n\nMinä olin sen huomannut.\n\nMutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja\nhänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen\nmuutoksestaan.\n\n-- Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä.\n\nJa minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni.\n\nMutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin\nsäteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi\nhimmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä\ntunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin.\n\n-- Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein\närsyttävä sointu, kun hän lisäsi:\n\n-- Se on myöskin minun salaisuuteni.\n\nMinä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin\niloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan\nmeille iloa.\n\nKoko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän\nyhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin\nvarovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä\ntavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä,\nonnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin\nvoinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen\ntragedian siementä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa\nkumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas\nStrandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui\nkävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti,\nettä, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät\nainakaan elonvuodet tehneet.\n\nSe oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin\naurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten\npuitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä\nhivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja\naviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää\nosaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas\nja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää\nkoskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei\nole koskaan elänyt.\n\nOli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle\naina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä\nkotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan\npitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille\nviehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden\npuiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien\nvarjojen väleissä.\n\nTämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me\nlasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät\nyksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi\nmukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden\njokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi,\njotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa.\n\nJuuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin.\n\nIloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien\nvitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan\npentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä\nvastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni\nseurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin\nitseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime\naikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni\nistui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan.\nSillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän\nolisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa\nkiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi\nniin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului\nsiihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en\nvoinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin.\nOli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi\nminussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa\nlentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä,\nmitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan\nvieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten\nseurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat.\n\nHieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti,\nliikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä\nsamppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen\nhourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun\nhän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia,\nnäki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten\nolimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka\npuitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän\nkatsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli\nerottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat\nvalon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään\ntuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan\näärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren\nsyliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen,\ntummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein\nmustilta.\n\nKuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa\nkummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä\nhänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin.\n\nVarmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva\nmielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen\nsilmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja\nsolahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini.\n\nIkäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin\ntai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa\nmenneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia,\nvaltasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken\noli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja\nkysyin hyväillen hänen poskeaan:\n\n-- Mitä sinä ajattelet?\n\n-- Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.\n\nSamassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut\nsitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä\nkohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.\n\nJa samassa istui Elsakin nyt suorana.\n\nUuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden,\nsekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella\näänensävyllä, jota ei voi vastustaa:\n\n-- Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne!\n\nSamassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani\nehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin\nsamalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka\nkohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä\nmeidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon,\nikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota\nminä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin\nvarma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka\nsaaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen\nsalmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän\njotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita,\nennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla\nkertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin\nsuurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin\nja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani.\n\nMutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden\neloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä\ntodellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan\nkohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta,\njossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin\ntuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin\ntoteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani.\n\n-- Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin\nsinä olet odottanut? kysyin minä.\n\nHän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein\nkatkeroituneiksi, kun hän vastasi:\n\n-- Miksi sinä aina masennat minua?\n\n-- Teenkö minä todellakin niin?\n\nHän muuttui heti taas hyväksi.\n\n-- Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen.\n\nMinä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut\nunohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän\nvähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin\npieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen\neriskummallisessa loisteessa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSitten istumme me eräänä sunnuntaiaamuna höyrylaivan kannella, joka\nkiiti eteenpäin tuolla tutulla kulkuväylällä.\n\nOli mennyt monia vuosia, joiden kuluessa emme tätä tietä olleet\nmatkustaneet, vuosia, jotka olivat tuoneet mukanaan hyvää ja pahaa,\nvuosia, jotka olivat murtaneet ja vuosia, jotka olivat parantaneet.\nEri teitä olivat meidän ajatuksemme kulkeneet, mutta ne olivat jälleen\nyhtyneet ja samalla tuoneet kummallisen, salaperäisen tunteen, joka\nnäytti jouduttavan kohtaloamme, istuimme me nyt vieri vieressä,\nkevätauringon valaisemien maisemien liukuessa ohitsemme, joitten\nrantoja sinessä päilyvä ja kevättuulen kirjaama vesi huuhteli.\n\nMinulta oli mielen reippaus kerrassaan hävinnyt. Minä annoin vain\ntahdottomana vaimoni kuljettaa itseäni ja minä otin jokaisen\nvaikutelman vastaan sellaisella tunteella, ikäänkuin olisin ollut\nkaksitoista vuotta nuorempi ja matkalla uusia, tuntemattomia\npäämääriä kohti, jotka muuttaisivat minun jokapäiväisen elämäni ja\navaisi elämälleni uusia aloja. Vaimoni näytti nuortuneen samoin\nkuin minä itsekin. Vieno puna värjäili hänen kasvojaan ja silmissä\nloisti sellainen kiille, joka tulee onnesta. Hänen äänensävyssään\noli epämääräistä hellyyttä, joka hyväili minua tuon harhaluulon koko\nvoimalla, joka täytti meidät molemmat, ja me vaihdoimme hymyilyjä ja\nsanoja, katseita ja ilmeitä, joita tavallisesti vaihdetaan vain kotona\nrakkauden ensi aikoina.\n\nJa kun laiva vihdoinkin jätti meidät maihin ja me seisoimme kahden\nlaiturilla katsellen pois liukuvaa laivaa silloin puristimme me\ntoisiamme vyötäisiltä ja kävelimme verkalleen tietä, joka kiemurteli\npuolittain kukkaan puhenneiden pähkinäpensaiden ja suurien, kyhmyisten\ntammien lomitse, joiden oksissa tuskin näkyi jälkiäkään kevään\nsilmuista. Vasta silloin me huomasimme kuinka vähän kehittynyt\nkasvillisuus meitä ympäröitsi. Meri, joka sulkee koko saariston kylmään\nsyliinsä, uinui kauvempana saarien, niemien ja luotojen ympärillä\njääkylmänä, tehden tyhjäksi kevään työtä. Täällä ei ole rehevää\nvihantaa niinkuin sisempänä maalla, jossa kedot ja haat jo juuri tämän\nsaariston suojassa rehevinä vihannoivat siksi, että se sulkee kovat\npohjatuulet merelle. Täällä oli kolkkoa ja kylmää, puiden oksissa näkyi\nheikkoja, vaaleanvihreitä nuppuja, jotka vivahtivat keltaisilta ja\nruskeilta, varsi riippui velttona, ruoho nukkui lakastuneiden lehtien\nalla, ja kevätesikot, jotka sisempänä maalla jo aikoja sitten olivat\nkukkineet, alkoivat täällä vasta sinisinä ja kellanvalkeina kukkia\npähkinäpensaitten alla.\n\nItse tämä myöhäinen luonnon kehitys täytti meidät, joiden mieliala\noli kuin vuoreen lumottujen, uudella onnella: \"Näetkös, nyt on niin\nmyöhäinen, kuin silloinkin?\" -- \"Muistatko, tulee ikäänkuin toinen\nkevät, kun asuu saarella?\" Ja me katselimme avaralle ulapalle, joka\nsyleili tätä myöhäistä kevättä, ja meitä huvitti, että kalalokit\nvalkeine kupuineen leijailivat niinkuin ennenkin sinisen veden päällä,\nme ilotsimme heidän valkeille siivilleen, jotka välkähtelivät auringon\npaisteessa, ja me pysähdyimme katselemaan heidän vapaata leikkiään, kun\nhe tuijasivat korkealta ilmasta suoraan veteen, jossa heidän kirkkaat\nsilmänsä saalista vainosivat?\n\nKäsi kädessä kuin kaksi lasta kiipesimme kukkulalle pieneen, punaseen\nrakennukseen, ja tuijotimme toisiimme, ikäänkuin vaihtaen salaperäisiä\nsalaisuuksia, kun tullimies joka ennen tapasi meitä soutaa veneellään,\ntuli ovesta pelastusrengas kädessään ja lupasi viedä meidät nuoruudemme\nsaarelle.\n\nHiljaa kävi kulku sinisen ulapan pinnalla. Sanaakaan vaihtamatta,\ntuon kummallisen mielialan täyttämänä, joka valtasi meidät ja näytti\nlaajenevan ja kasvavan jokaisen näköalan avautuessa, istuimme me\nkäsi kädessä ja annoimme muistojen virtailla sielussamme, tietäen,\nettä toinen tiesi, mitä toinen ajatteli. Ei koskaan ollut tämä matka\nnäyttänyt meistä niin ihanalta, me emme olleet koskaan ennen nähneet\npuolipäiväauringon niin lumoavasti loistavan kuin nyt, ei koskaan ollut\nveden kimmellys ja lehtoisten rantojen raikas vihreys sekoittautunut\nniin soinnukkaasti tumman kuusimetsän vakavaan taustaan. Ja\nsaavuttuamme lähemmäs tuota pientä saarta, tuntui meistä jokainen kivi,\njokainen puu ja näre kasvavan, ei lyhenevän välimatkan vuoksi, vaan\nmeidän omista muistoistamme, jotka ovat säilyttäneet uskollisemmin kuin\ntodellisuus nämä seudut, joista meidän koko elämämme onni oli orastanut.\n\nMutta saavuttuamme maihin, pysähdyimme molemmat ja se ihastuksen\nhuudahdus, joka oli jo pyörinyt Elsan huulilla, jäätyi pois.\nÄäneti tuijotimme me toisiimme, ja kuin jonkun uuden ja tavattoman\npainostamina, jota emme edes tahtoneet nähdä eikä tunnustaa, menimme\nvitkalleen kapeaa polkua eteenpäin niemelle.\n\nMitä olimme nähneet, se talo, joka saarella oli, ei enää ollut harmaja.\nSe oli maalattu punaseksi. Se ei ollut enää leveä ja kaksikerroksinen.\nSe oli matala tupa, joka oli ikäänkuin lyhistynyt sille paikalle, jossa\nmeidän ensimäinen kodimme oli ollut, vetäytynyt kokoon sille vanhalle\npaikalle, ikäänkuin hätä ja köyhyys olisi vuosien vieriessä, pakottanut\nsen kokoonkutistumaan. Seisoimme hetken hiljaa, ikäänkuin meidän olisi\ntarvinnut vetää ilmaa keuhkoihimme.\n\n-- George, sanoi Elsa. Mitä tämä on?\n\nMinun tarvitsi vain osoittaa vanhoja tammeja, jotka olivat rakennuksen\nympärillä. Niiden oksissa oli mustia merkkejä ja niiden kuori oli\nkärventynyt. Minä osoitin hänelle kivijalkaa, joka oli sysimusta,\npientä puutarhaa, joka oli epäkunnossa ja hävitetty, ja pellolla oli\nläjä vanhoja hirsiä. Ne olivat palaneita ja hiiltyneitä, mädänneitä\nja rappeutuneita. Ne olivat ainoat, jotka olivat jälellä meidän\nensimäisestä kodistamme.\n\n-- Täällä on ollut tulipalo, sanoin minä.\n\nJa minun ääneni vavahteli.\n\n-- Palanut pihamaa.\n\nIkäänkuin olisimme molemmat tunteneet olevamme sukua tuolle pienelle\nmaapalaselle, jota emme olleet moneen vuoteen nähneet, valtasi\nnyt aivan uusi harrastus, nimittäin saada tietää, mitä täällä oli\ntapahtunut, mikä oli muuttanut tämän meidän onnemme saaren niin, että\nse oli käynyt meille puolittain tuntemattomaksi. Tämä harrastus kävi\nsamoin kuin koko meidän haaveittemme mailmakin, jonka vallassa me äsken\nolimme, meidän tunnemaailmamme laajeni ymmärtämään myöskin heidän\nelämäänsä, jotka olivat täällä eläneet ja kärsineet, tehneet työtä\nja ahertaneet, ja jotka vuosien kuluessa olivat niin katkeroituneet,\netteivät mitkään onnenuinailut enää heille kultailleet tuota tylyä\ntodellisuutta.\n\nJa kun meidän ajatuksemme kääntyivät niihin ihmisiin, joita me ennen\nolimme ainoastaan oman ilomme välttämättömänä lisänä muistelleet,\navautui tuvan ovi ja auringonpaisteessa, joka valaisi portaita, seisoi\nkoukkuselkäinen, vanha eukko ja hymyili tuttavallisesti vieraille. Hän\nnäytti niin vanhalta, että hän näytti kuin suoraan vanhasta sadusta\neloon heränneen. Keppiin nojaten hän kulki ja hänen ryppyiset kasvonsa\nvääntyivät totutusta, lakkaamattomasta tuskasta, kun hän liikutti\nkolotuksen syömiä jäseniään.\n\n-- Täällä näyttää kaikki toisellaiselta nyt, kuin silloin, kun\nherrasväki oli viimeksi täällä... sanoi vanhus.\n\nJa samassa, kun hän vaivaloisesti liikkui eteenpäin, antoi hän ukolleen\npaikkansa, joka vanhalle tottumukselleen uskollisena oli seisonut\npiilossa, kunnes hänen vuoronsa tuli. Silloin molemmat vanhukset\ntervehtivät heitä, jotka olivat äsken uinailleet itsensä nuoriksi, ukko\nhieroi käsiään, ryiskeli ja mutisi käsittämättömiä sanoja, kun hän\nvitkalleen ja sävyisästi antoi portailla tilaa, jossa eukko pyyteli\nmatkustavaisia sisälle. Valmistamattoman eteisen kehyksistä katselimme\nme vieraat nuoruudemme ulapoita ja salmeja. Puutarha oli huonosti\nhoidettu, rappiolla näytti uusi talokin olevan, ruoho kasvoi poluilla,\njoita me ennen olimme polkeneet, ja penkit ja pöytä olivat lahonneet\nrannalla lehtimajassa, kun ei kukaan ollut korjannut, mitä ilma ja\nvuodet olivat hävittäneet.\n\nKysymättämme kertoivat vanhukset, kuinka heille oli onnettomuus tullut.\nEukko kertoi ja ukko uudisti vakuuttaen hänen sanojaan. Onnettomuus\noli tullut niin kavalasti ja odottamatta, ettei kukaan voinut sitä\nvastustaa eikä auttaa.\n\nSillä eräänä kevätpäivänä maaliskuussa, kun pohjoisesta tuuli oikeen\naikalailla ja jää saarien välillä ei kestänyt eikä pudottanut, oli tuli\npäässyt irti. Ja kun jää ei kestänyt eikä pudottanut, olivat naapurit\nympäristöillä seisoen rannoilla katselleet sitä, mutta eivät voineet\ntulla avuksi. Molemmat vanhukset olivat kahden kantaneet ulos mitä\nvoivat pelastaa palavasta talostaan ja voimattomina seisoneet vieressä\nja nähneet omaisuutensa palavan poroksi. Tähän tuhkaan, jossa he olivat\nnähneet viimeisen kipinän sammuvan, sammui heiltä myöskin kaikki\nsuruttoman vanhuuden toiveet. Sillä kovin oli matala se tupa, jonka he\nolivat pitkien vuosien kuluessa vanhan raunioille rakentaneet. Vähäiset\nolivat talon tavarat. Puutteellinen oli ympäristö. Ja itse olivat\nhe murtuneet ja väsyneet. Yksi ainoa onnettomuuden päivä oli vienyt\nkaikki, mitä he menneinä vuosinaan olivat rakennelleet.\n\nSaman kohtalon painamana istuivat nuo kaksikin, jotka äsken olivat\nuinailleet olevansa nuoria, ja kuuntelivat niitä raskaita, katkeria\nsanoja, joilla vanhukset kuvailivat tulta, joka oli hävittänyt heidän\ntalonsa raunioiksi. Yksinkertaisesta esitystavasta huolimatta tempasi\nse tunne, jolla se katkonaisesti kerrottiin ja johon sekaantui köyhän\nmiehen merkityksettömiä muistoja hävitetystä omaisuudestaan, vieraat\nmukaansa, se tuntui painostavan meitä ja riisuvan loisteen meidän\nomien haaveidemme harhaluuloilta, ja valtaavan meidät hiljaisella,\nuinailevalla surumielisyydellä. Meistä tuntui melkein, että meidän\ntietämättämme, kun elimme omaa elämäämme uskoen olevamme onnellisia,\noli täällä, pienellä saarella saaristossa, palanut ja hävinnyt\njotain siitä elonaarteesta, jota me uskoimme koonneen itsellemme\nja omaavamme varmassa säilössä. Elsa tunsi, ikäänkuin hän olisi\nmenettänyt tässä tulipalossa paljon enemmän kuin nuo vanhukset, ja\nkertomuksen kestäessä minä huomasin, että hänen täytyi hillitä itseään,\njott'ei purskahtanut itkuun. Sillä mitäpä merkitsivät nuo huonekalut,\nvaatteet ja taloustarpeet? Mitäpä se merkitsi, että kaksi tulipalossa\nomaisuutensa menettänyttä ihmistä, joitten elämä oli lähellä loppuaan,\nistuivat täällä harmeillen mennyttä omaisuuttaan ja nykyistä niukkaa\ntoimeentuloaan, jossa kumminkin erotus oli niin vähäpätöinen? Mitä\nmerkitsee kaikki tuo sen suhteen, ettei hän koskaan, ei koskaan saisi\nenää nähdä nuoruutensa saarta sellaisena, kuin hän kerran oli sen\nnähnyt?\n\nNiin hän tunsi, ja hän käänsi katseensa minuun, mutta minä en voinut\nmitenkään lohduttaa häntä. Sillä minä tunsin kuinka pahasti minä olin\ntehnyt, etten minä ollut seurannut ensimäistä aavistustani ja säästänyt\nmeitä molempia näkemästä ensimäisen onnemme palaneita raunioita. Mutta\nminulla ei ollut sydäntä sanoa sitä ja samassa minä tartuin häntä\nkäsipuoleen ja me kävelimme yhdessä ääneti kerran ympäri saaren.\n\nMeidän suhteen oli käynyt samoin kuin muinoisten sadun lasten, jotka\nolivat kerran ihmeiden maassa eksyneet ja sieltä takaisin palatessaan\nhuomanneet ajan kuluneen ja tehneen ihmiset heidän ympärillään\nvanhoiksi ja väsyneiksi. Hiljaa ja haaveillen me istuimme rannalla\nkatsellen ulapalle. Siellä oli kaikki samallaista, ja istuessamme\nsiellä, unohdimme uuden rakennuksen ja rappeutuneen saaren selän\ntaakse. Me muistimme vain asuneemme kolme vuotta tämän ulapan\nympäristöllä, joka kesä uudessa paikassa, ja jonkunlaisella halulla\nsaada jatkaa, mitä olimme kerran alkaneet, päätimme matkustaa edelleen\ntoiseen kesäkotiimme, jossa muistimme kaksi pientä tupaa metsässä ja\npienen ruohokentän, jossa meidän ensimäinen poikamme oli valkeissa\nvaunuissa nukkunut sinisen kuomun varjossa.\n\nAnnoimme soutaa itsemme sinne ja tiesimme nyt soutavamme kohtalomme\nrantoja kohti. Sillä tällä kertaa olimme kysyneet edeltäpäin. Tiesimme\nvuosien sielläkin lakasseen pois menneisyyden jäljet ja muuttaneen\nkaikki.\n\nTällä pienellä niemekkeellä, jossa nousimme maihin, asui muutamia\nvuosia sitten vanha kalastaja vaimoineen. Vaimo kuoli eräänä talviyönä\nlumen villisti pyrytessä tuvan ympärillä ja kun vanhuksenkin hetki oli\nlyönyt, niin olivat lapset perineet molemmat tuvat metsänreunassa,\nsoutuveneen ja nuottaveneen rannasta.\n\nMutta saaristosatuja on niin paljon, ja yksi niistä oli myöskin tuo\nsatu pienistä, punasista tuvista metsänreunassa. Kun viisikymmentä\nvuotta oli kulunut, joksi ajaksi vainajat olivat kerran maan ostaneet,\ntuli tilanomistaja, joka sen omisti ja otti sen takaisin. Hän hääti\nuuden omistajan tuvistaan ja maaltaan. Ja siksi tuvat oli hajotettu ja\nhirret viety pois, entinen perunamaa kasvoi ohdakkeita ja rikkaruohoja\nja maa näytti ikäänkuin tulen turmelemalta.\n\nMolemmat matkustajat, jotka etsivät nuoruutensa onnen jälkiä, seisoivat\ntaas hävitetyn kodin raunioilla. Näytti ikäänkuin rauniot olisivat\nheitä vainonneet. Ja tuon kamalan puserruksen valtaamana, joka\nseurasi kaikkia meidän murtuneita haaveitamme, heitti Elsa irti minun\nkäsivarrestani. Kulkien ylös kuivaa risukumpua lähestyi hän aukkoa,\njosta veräjä oli reväisty pois ja jossa ruostunut salparauta vielä\npahtaassa roikkui.\n\nSiellä hän nojautui molemmin käsin veräjänpielustaa vastaan ja samassa\nhän antoi vapaasti vaikuttaa kaikkien niiden vaihtelevien tunteittensa,\njotka virtailivat hänen sielussaan, ja purskahti valtavaan itkuun. Hän\nnyyhkytti, ikäänkuin elämän kaikki onnettomuudet olisivat syösseet\nhänen päänsä yli. Hän työnsi pois minun käteni, kun minä olisin\ntahtonut hyväillä häntä, ja hän itki niin kauvan, että minä kävin\nkärsimättömäksi ja sanoin, että meidän pitäisi mennä, jotta emme\nmyöhästyisi laivasta.\n\nHän ei kuunnellut minua, otti minua vain olkapäistä ja sanoi:\n\n-- Sinä olit oikeassa, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne.\n\nJa hän tunnusti ajatelleensa kauvan tätä matkaa, hän oli toivonut\nsitä vuosikausia, ja sattumalta -- hän ei tiennyt kuinka -- hän oli\ntullut ajatelleeksi, että nyt täytyisi sen tapahtua, juuri nyt. Hänen\nsalaisissa haaveiluissaan oli jollain ihmeellisellä tavalla tämän\nmatkan ajatukseen yhtynyt ajatus koko meidän elämän onnestamme. Hänestä\noli näyttänyt, ikäänkuin meidän pitäisi kerran tehdä tuo matka,\nikäänkuin hän ei koskaan voisi varmasti tuntea olevansa todellakin\nonnellinen, ennenkuin hän saisi nähdä nämä seudut sellaisina, kuin hän\noli kerran haaveissaan ne nähnyt. Hän sanoi olleen tarkoituksena, että\nsaavuttuamme yhdessä sinne, olisi hän pyytänyt minua, että saisimme\nasua vielä yhden kesän siellä. Ja hän tiesi, etten minä olisi voinut\nkieltää häneltä sitä pyyntöä. Mutta nyt, kun ei ollut jälellä mitään,\nei mitään kaikesta siitä, joka kerran oli ollut hänen, nyt näytti\nikäänkuin se ikävä olisi murtunut, joka häntä kiinnitti itse elämään.\n\nMinä jäin mykäksi nähdessäni ja kuullessani hänen epätoivoisia\nmielenpurkauksiaan, ja minä ymmärsin oikeen hyvin olevani niiden\nhaaveilujen eli uinailujen edessä, jotka sellaiselle ihmiselle,\njolla on rikas tunne-elämä, sanan oikeassa merkityksessä voivat\nmerkitä enemmän kuin elämä. Omasta puolestani minä olin todellakin\ntuntenut itseni liikutetuksi sekä kaikista muistoista, joita nämä\nseudut herättivät, että siitä hävityksestä, joka oli raivonnut meidän\nrakkailla seuduillamme. Mutta että asettaa tuo hävitys mihinkään\nyhteyteen sen kanssa, mikä minulle oli rakasta ja merkitsevää, se ei\njuolahtanut minun mieleenikään. Ja tämän surun purkauksen edessä minä\nolin kerrassaan neuvoton.\n\nMinä koetin niitä tavallisia keinoja, joilla mies tapaa saada naisen\nsurun rauhoittumaan. Minä koetin hyväilyillä.\n\nMutta Elsa väisti minun kättäni, kun hän huomasi minun\nystävällisyydessäni lohtua, jota hän halveksi, sensijaan, että siinä\nolisi ollut myötätuntoisuutta, jota hän etsi. Hänen kasvonsa saivat\npäättävän, luoksepääsemättömän ilmeen, ikäänkuin koko hänen olentonsa\nolisi ollut sen mielikuvituksen vallassa, joka häntä hallitsi eikä hän\nantanut kenenkään häiritä itseään.\n\nHän katsoi ympärilleen tuota hoitamatonta hiekkakenttää ja samassa\nhänen silmänsä kostuivat ja hän lausui myötätuntoisesti:\n\n-- Oi ihmisparkoja!\n\nHänen oma pettymyksensä vaihtui myötätuntoisuudeksi niitä ihmisiä\nkohtaan, joiden onnettomuudesta tämä maakappale oli todistuksena.\nMe istuuduimme antaen katseittemme kierrellä sillä kummulla\nmetsänreunassa, joka muistutti meitä koko kesän huolettomasta\nrauhasta. Aloimme keskustelemaan. Ja koetimme mielikuvituksimme\nluoda kuvia niistä tapahtumista, joita tämä hävitys oli aiheuttanut.\nTilanomistaja, joka maan omisti, tuli nuoren parin luo, jotka olivat\ntalon perineet. Hän selitti heille lyhyesti nautintoajan kuluneen\nloppuun. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt piti rakennukset\nrepiä. Hän tahtoi saada maansa takaisin. Sehän oli selvää, ettei siitä\nollut hänelle mitään hyötyä. Hänelle ehkä olisi ollut suurempaa hyötyä\nsiitä, että olisi vielä kerran myönyt maansa. Mutta hän oli nähnyt,\nkuinka heillä oli kesäisin ollut vuokralaisia. Tulot tästä vuokrasta\nolivat herättäneet kateutta hänessä ja tämä päähänpisto oli sellaisella\nvoimalla syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei täällä saisi kukaan asua. Maa\non hänen eikä kenenkään muiden.\n\nJa silloin olivat nuoret, jotka olivat siellä asuneet, saaneet\nrepiä tupansa maan tasalle, muuttaa ne toiseen saareen ja rakentaa\nsiellä, jossa rikas voi luovuttaa tilaa köyhän rakennuksille. Mutta\nkun viimeinen venelasti oli valmiina jättämään laiturin, oli raivo\nvallannut miehen. Ja vuorostaan, käyttäen oikeuttaan, hän oli tarttunut\nkirveeseen. Hän kaasi puut, jotka kasvoivat hänen isänsä maalla,\nhävitti marjapensaat, riuhtaisi veräjän saranoiltaan ja heitti sen\npäällimäiseksi lautalle. Ja ennen poislähtöään hän vyörytti kivet\npikku laiturilta mereen, hävittäen venevalkaman ja meni nauttien siitä\nkostonilosta, jott'ei hän vihollisellaan kumminkaan ollut jättänyt\nmitään voittoa.\n\nTästä me puhuimme, mutta koko ajan piileili meidän oma onnettomuutemme\nsanojemme takana ja Elsa kauhistui.\n\n-- Olemmeko me sitten, jotka kuljetamme onnettomuutta mukanamme? kysyi\nhän.\n\nMinä hymyilin. Vaimoni sanat tuntuivat minusta niin tyhjiltä ja\nkiihtyneiltä.\n\n-- Matkustetaanpa meidän kolmannelle paikallemme. Siellähän tiedämme\nkaikkien olevan niinkuin on ollutkin, sanoin minä.\n\nMutta Elsa pudisti vain päätään ja samassa, kun hän äkkiä nousi\nseisomaan, sanoi hän:\n\n-- Minä tahdon mennä metsän kautta vanhaa tietämme.\n\nOdottamatta vastaustani hän meni edelläni. Näytti, ikäänkuin hänen\nentinen eloisuutensa olisi palannut, ikäänkuin hän nyt olisi pudistanut\nitsestään kaiken muitten kärsimysten ja surujen painon, kaiken\nsen, joka himmensi muistojemme maata, ja koko tämän ihmeellisen\npäivän vainosi meitä kaikki tuska ja viheliäisyys. Hän vei minua\nkapeaa polkua suoraan metsään, jossa oksat yhtyivät toisiin oksiin\nmuodostuen katoksi päittemme päälle. Polku oli pehmoista ja helppoa\nkävellä. Auringonpaiste värähteli ympärillämme kosteassa sammalikossa,\nmuodostellen siihen runkojen ja havujen varjoja. Polku johti pienen\nlahdelman pohjukkaan. Lähellä jyrkkää luotoa se leikkautui metsään ja\npuut harvenivat rannemmalla, päästäen runsaammin auringon valoa, joka\ntapasi erästä avonaista, heikosti viheriöivää aukkoa.\n\nSiihen seisahtui Elsakin ja alkoi etsiskellä puiden rungoista. Ja kun\nminä näin hänen hakevan, silloin heräsi minussakin muisto, joka oli\nkauvan nukkunut, jota minä tuskin yhteentoista vuoteen olin tullut\nmuistelleeksikaan.\n\nOli eräs ilta, jolloin me vielä asuimme siinä tuvassa, joka nyt oli\nmaan tasalle hävitetty. Muuan elokuun ilta se oli. Ja samaa tietä\nkuljimme silloinkin tänne sanoaksemme hyvästit iloiselle kesälle.\nSilloin oli vaimoni ottanut mustan nuppineulan vaatteistaan ja pistänyt\nsen muutaman petäjän kuoreen.\n\n-- Saapa nähdä, jos se on vielä jälellä, kun ensi kerran tulemme tänne,\noli hän sanonut.\n\nTämä muisto lensi minun sieluni läpi ja minä tunsin itseni\nsurumieliseksi. Silloin minä näin vaimoni huudahtaen juoksevan erästä\nmatalaa petäjää kohti.\n\nHän otti ruosteisen neulan sen kuoresta ja hän lensi minun kaulaani ja\nonnesta itkien suuteli minua. Hän asetti huolellisesti pyhäinjäännöksen\ntakaisin puun kuoreen. Hänellä ei ollut sydäntä ottaa sitä pois. Ehkä\nhänellä oli puhtaasti taikauskoista pelkoa liikuttaa sitä. Mutta kun\nhän sen oli löytänyt, hävisi oman pettymyksemme surullinen vaikutus ja\nmuiden hätä ja tuska pyhkäistiin pois meistä molemmista. Ja ikäänkuin\ntämä pieni tapaus olisi tuonut meille tervehdyksen hyviltä hengiltä,\nkuljimme me onnellisina palaneiden pihojen yli, jotka eivät olleet\njättäneet meille muuta jälelle, kuin vanhan ruosteisen neulan, joka oli\nniin hyvin kätketty, ettei kukaan ollut voinut sitä löytää.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKuinka usein minä olenkaan ajatellut tätä matkaa palaneille raunioille,\nkuin usein se onkaan tuntunut minusta ikäänkuin koko meidän oman\nelämämme vertauskuvalta!\n\nMutta silloin vaikutti tuo tapaus meihin kerrassaan toisella tavalla\nkuin nyt minun muistellessani sitä. Silloin vaikutti se niin, että me\nmenimme takaisin kolmannelle paikallemme, jota vaimoni ei äsken ollut\ntahtonut edes nähdäkään, ja vuokrasimme siellä toisen kerran kesäkodin\nitsellemme, ja kevein sydämin muutimme me sille seudulle, johon\ntunsimme tuon vanhan, ruosteisen neulan meitä kiinnittävän, jota kukaan\nei ollut löytänyt.\n\nJo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka\nseurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään\nja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui\nrauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä\nja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun\ntyöhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja,\njotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän\nistui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä\nhän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi,\nettä mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä\nkeskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä\nmuistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun\najatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä\nkun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista,\njoka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä\nnäin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja\nhäntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun\nlukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä\nmielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn\nmuodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta\nseuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja\nkumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden\ntäyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin,\nlapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko\nhänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen\noli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo.\n\nKuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta,\nettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön,\nkuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan\nvoineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli\ntyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja\ntämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten\nniin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme\nlukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli\njähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina,\npaljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä.\n\n-- Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te\nolette olleet?\n\n-- Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti.\n\n-- Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen?\n\n-- Ei, sitä me emme voineet.\n\n-- Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof.\n\nMutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän\ntuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua\njupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä.\n\nMutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä\ntyöniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä\nkuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena,\nmuistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja\nruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa\nmeressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta\npohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä\nköynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä,\nhiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle\nulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi\nseurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa\nkokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia.\n\nMiten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä\nsurumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät\nkävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli\npois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui\nja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi\nmetsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen\nvesi vapaana rantakiville loiskui.\n\nJa kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin\nkaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran!\nMe menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä\nedestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat\nhavuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme\nhyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja\npuhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi\nsyksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei\npunaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta\nkauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt\nrauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla\nkovemmalta.\n\nMutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme\nme kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille.\n\nPurjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu\nmaalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina\nja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja\nheikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa\nme purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen\nlaitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin\nkoskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä,\ntai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä,\nkäänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme\nuimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme\nvanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa\nse ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän\nkuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet\nkoskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka\noli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman\nonnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin\ntakaisin.\n\nMutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon\nimeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni:\n\n-- Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani.\n\nVarovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden\nalle.\n\n-- Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä\ntahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni.\n\nSitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin\naavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin\nsanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa\nistui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin\nyksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat\nkuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti\ntämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin\nja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani\nvaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen\nja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä\nymmärtänyt.\n\n-- Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä\nihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti\nottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon\nsamoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei\nuskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta\nJumalaan. Onko se sinusta hyvin paha?\n\nJos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani,\nolisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla\nmahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa,\njota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan\nmelkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut\nolivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään\nuskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden\nloukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada\nyhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa\nolisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä\nainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran\noli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään\nja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla\nkutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni\noli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin\nvastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan\nyllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni.\n\n-- Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain.\n\n-- Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka\nhänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et\npahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta\niltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle\nminä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla\nsinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin?\n\nMinä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan\npään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan.\n\n-- Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän\nyksinkertaisesti.\n\nMinä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen\nvauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse,\njoka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme\nvyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme\ntoisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa:\n\n-- Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et\ntiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt.\n\nTänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut\ntehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni.\nLakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä\nminulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä\nsitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus\nliikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä\npiston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin\najatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme\ntoisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa\nhäntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni\nkoko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä\nrepinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan,\njoka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai\nvoinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti\njollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä\nmolempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi.\n\nMinä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina\nkietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: \"Sinä! Sinä! Sinä et ole\nkoskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää.\" Minä olin kuulevinani kiihkoa\nhänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän\nvastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä\nhän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten\nollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se\noli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä\nminä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa\ntai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä\nhän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet\nsuoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä\nkanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä\nvenematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä\naalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi\nminun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut\nmurtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä\nymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa.\n\nMutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani\nkumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen\nsanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani\nuudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen\nvoi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa,\nniin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää.\n\nSillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka\npainoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin\njoutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun\ntäytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle,\nhämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni\nvuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni.\n\nMinä en ollut koskaan ennen nähnyt onnellisempaa ilmettä hänen\nkasvoillaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet,\njolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni\noli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen\nsielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon\nuudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä\noli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi,\nkumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin\nihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin\nluonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän\nvälillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa.\n\nMeillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta\nliikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka\nrakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan\nnähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän\nnyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden\nvaltaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä\nmäärässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin\nhän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin\nsatoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja\nikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita.\n\nMeillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota\npientä olentoa joka tulisi \"tytöksi.\" Häntä me odotimme, hänestä me\npuhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle,\nsanoi vaimoni minulle:\n\n-- Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua.\n\nNiin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut\nmeitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja.\n\n-- Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä?\n\nHän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä\najatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä,\njotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla.\n\n-- Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi\nhän.\n\nMinä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.\n\n-- Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.\n\n-- Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän\nlisäsi:\n\n-- Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu\nvoi.\n\nTätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan\nsaada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta\nme nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että\nvaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko\nhänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä,\njoka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista?\nEläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän\nherttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan\nlähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi,\nvain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?\n\nMinä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella\najatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä\nenemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja\ntoisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.\n\nMinä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä\najatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja\nminä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun\nkaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi\nvitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle\nhän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.\n\nMutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut\npojaksi, joka sai nimen Sven.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nPikku Sven kasvoi ja hänestä tuli kaikkien lemmikki. Hän sai pitkän\nvaaleankeltaisen tukan, ja sen tytön muistoksi, jota ei koskaan tullut,\ntapasi äiti kähertää hänen pellavatukkaansa niin, että se riippui\npitkinä kiharoina ympäröiden kaarena hänen helakanpunaisia poskiaan ja\nihmeellisiä enkelin silmiään. Ei millään lapsella ole ollut syvempiä\nsuuria silmiä ja niin aikaseen kehittynyttä uinailevaa katsetta, ei\nmillään lapsella ole ollut uskollisempaa, hyväilevämpää pientä kättä,\njonka hän pisti ison ihmisen käteen, jossa hän kaikkialla tiesi\nlöytävänsä turvaa siksi, ettei hän itse tiennyt mistään pahasta.\n\nPikku Sven oli ison-veikon epäjumala. Ei mikään voinut olla kauniimpaa\nkuin nähdä ison-veikon, joka oli olevinaan niin miesmäinen ja siksi\nhyvin vastenmielisesti ilmaisi tunteitaan, vetävän pikku-veikkoa\npienissä vaunuissa, nauttivan hänen iloisista kasvoistaan ja\nlakkaamatta kääntyvän katsomaan, ettei pikku-veikko vain putoaisi.\nAinoa, mitä tähän voi verrata, oli nähdä Svanten tekevän samoin, ja\nSvante nautti sitäpaitsi siitä, että hän sai olla suojelija, jota\nvastoin hän leikkiessään ison-veikon kanssa aina sai olla pieni ja\ntotella. Sven oli niin pieni suurien veljien suhteen, joita hän\nihmetellen seurasi, että hän aina oli ja pysyi pikku-veikkona, ja hän\noli niin iloinen, että koko talon väki kokoontui hänen ympärilleen, kun\nhänelle oli tapahtunut jotain hauskaa, ja hänen sointuva äänensä tai\nheleä naurunsa kaikui ympäri huoneita. Hänen ympärilleen tuli siksi,\nettä tahtoi saada nähdä, kuinka hänen silmänsä kimaltelivat ja kuinka\nhänen pienet valkoiset kätensä ihastuksesta huitoivat, nähdä koko tuota\nsäteilevää lapseniloa, joka antoi auringonpaistetta sydämille.\n\nOi, minä toivoisin, että minä olisin paljon ennemmin kirjoittanut tämän\nkertomuksen pikku-veikosta, niin että minä olisin lehti lehdeltä voinut\nojentaa sen hänelle, joka tunsi hänen elonsatunsa paremmin kuin minä,\nparemmin kuin kukaan. Hän, joka muisti jokaisen hänen sanansa, jokaisen\npienimmänkin piirteen hänen elämänsä kirjassa, hän, joka eli hänen\nelämäänsä ja omaa elämäänsä yhdessä hänen kanssaan, hän, joka eli hänen\nkanssaan sittenkin, kun hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet\nmeidän keskuudessamme, hän, joka seurasi häntä niillä poluilla, joilla\nei kukaan, ennenkuin aika on tullut, voi seurata. Hän olisi silloin\nhengellään täydentänyt sen, mitä minä tahdoin sanoa, ja minun runoni\nolisi saanut voimakkaan varmuuden kertoa hänestä, joka elää vielä.\n\nSillä Pikku Sven eli ja vaikutti äitinsä kanssa, hänessä ja hänelle.\nHänen leikkitupansa oli hänen luonaan, ja koko aamupäivän, kuin isä\noli poissa ja pojat lukivat, istui Pikku Sven lattialla ja kuuli äidin\nkertovan satuja, mutta Sven ei pitänyt mistään niin paljon kuin siitä\npienestä punalakki poikaressusta, joka olisi vienyt marjoja mummolleen,\nja jonka paha susi sitten söi. Hän kauhistui niin hirmuisesti\najatellessaan tuon punalakki poikaressun kohtaloa, ja hän pelkäsi niin\ntuota hävytöntä sutta ja oli vihanen sille. Hän kasvaisi suureksi ja\nmenisi hakemaan sitä ja ampuisi sen.\n\nÄiti ja hän kekseivät yhdessä leikkejä. He leikkivät, että Sven\nmatkusti kauvas ja oli poissa, äiti istui yksin häntä odottamassa.\nSitten tuli Sven kotia ja siitäkös ilo paisui niin suuri, että äidin\ntäytyi panna työnsä pois, ottaa hänet polvilleen ja suudella häntä\noikeen monta kertaa. Ja monta muuta leikkiä he leikkivät.\n\nPikku Svenillä oli kotona monta nimeä. Häntä sanottiin pikku-veikoksi\nja Nenneksi, jonka hän oli itse keksinyt, kullanmuruksi ja kokkoreeksi,\nkaikiksi, mitä mieleen johtui. Hän tunsi kaikki nimensä, osasi luetella\nne, ja oli ylpeä niistä. Pikku Sven ei leikkinyt paljon muiden\nlasten kanssa ja hän ei viihtynyt kauvan heidän seurassaan. Hän tuli\naina takaisin äidin luo, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia\nmailmassa. Ja hän ei koskaan välittänyt, jos hän keskeyttämällä leikin\nsuututti toisia lapsia. Niin pian kuin hän näki äidin, hän juoksi pois,\njättäen kaikki siihen, otti äitiä kädestä ja seurasi häntä, minne hän\nvaan meni. Se oli rakkautta, joka kohosi kaiken käsityksen yläpuolelle\nja eikä koskaan jäähtynyt, koska sen esine oli liian onnellinen tästä\nsuhteestaan koskaan ikävystyäkseen tuohon pienokaiseen.\n\nSvenillä ja äidillä oli omat pikkusalaisuutensa, ja kun Sven kuiskasi\njotain äidille ei edes isäkään saanut kuunnella. Koettipa hän vain\nSveniä kiusatessaan kuunnella, niin silloin pienokainen karjui:\n\n-- Ei, hän ei saa. Hän ei saa. Sano hänelle, ettei hän saa.\n\nJa äiti suojeli aarrettaan pitäen isää loitompana, jotta Sven sai puhua\näidin korvaan kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.\n\nKun se oli tehty, sitten ylpeili Sven voitonriemuisena.\n\n-- Näetkös, sanoi hän. Etpä saanut kuulla sitä.\n\nJa sitten hän meni äidin käsipuolessa nauraen isälleen. Siten hän sanoi\näitelöittävänsä isää, ja tuskin hän tiesi mitään muuta, joka olisi\nhäntä niin huvittanut.\n\nMinä voin nähdä vielä heidät molemmat, milloin tahdon, käsi kädessä\nkävellen edestakaisin pitkällä käytävällä, joka alkoi syreenipensaiden\nluota, kävelevän talvella paljaiden puiden alla, kun Svenillä oli\npäällään pieni turkkinsa, joka oli tehty äidin vanhasta turkista,\njosta hän niin ylpeili ja jonka hän oli saanut siksi, että hän oli\nniin heikko. Olisi muuten hyvin vaikea sanoa, kummalla noista kahdesta\noli oikeastaan enimmän sanottavaa toiselleen. Ja jos minä heitä\nkauvan katseltuani sain halun mennä mukaan, niin silloin tuli Sven\nmustasukkaiseksi ja hän pisti pienen punaisen suunsa niin törrölleen,\nettä äidin täytyi nuhdella häntä sopimattomasta käytöksestään perheen\npäätä kohtaan ja kertoa, kuinka hyvä isä oli. Sitä ei Sven kumminkaan\ntahtonut mielellään tunnustaa. Ja yhdessä kävellessämme muhoili hän\näidille salavihkaa, ettei isä saisi nähdä, aivan kuin hän olisi\ntahtonut tuntea itsensä onnelliseksi ja varmentaa onneaan säilyttämällä\nsen salaperäisen uskollisuutensa lumotun piirin, jonka hän oli\nrakkautensa ja itsensä ympärille luonut, ja jossa hän ei suvainnut\nitseään vähintäkään häirittävän.\n\nMutta kun isä oli kaupungissa ja tuli sieltä kotia, silloin Sven oli\noven takana piilossa ja odotti saada oikeen säikähyttää häntä. Hän\npiiloutui sinne kauvan ennen sitä aikaa, jolloin isää voitiin odottaa\npalaavaksi. Lakkaamatta hän tuli piilostaan äidin luo kysymään:\n\n-- Uskotko, että isä pelästyy aikalailla.\n\nLuonnollisestikin äiti sen uskoi ja luonnollisestikin Sven oli ylen\nonnellinen siitä toiveestaan. Ja kun isä vihdoinkin tuli ja pysähtyi\neteiseen kolistellakseen hiekkaa kalosseistaan, silloin tuli Sven\nhiipien eteenpäin niin hiljaa ja varovasti eikä ensinkään ajatellut\nsäikähyttää häntä, vaan seisoi hymyillen itsekseen oikeen hyvin\ntietäen, ettei isä voinut riemastumatta nähdä häntä ja hiipi vitkalleen\nlähemmäs häntä nauttiakseen nähdessään isän tulevan tuskaiseksi,\nkun hän sai ottaa hänet syliinsä, kietoa kätensä isän kaulaan ja\nkannattaa hänellä itsensä sisälle, kun samalla perheen koira, jonka\nSven aikoinaan oli ristinnyt Pudeliksi, ilosta meluten hyppi meidän\nympärillämme.\n\nMinä muistan niin hyvin vaimoni silmät, kun hän katsoi tätä näytelmää.\n\n-- Jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä puhun hänelle sinusta, sanoi\nvaimoni, kun Sven vihdoinkin salli isänsä heittää kantamuksensa ja\njätti tilaa äidille.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi\nliikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut\noikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista\nja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää\nhäntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut\nsen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan\nihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä\nsävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä\nturhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja\nsallisi hänen olla rauhassa.\n\nMutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni.\nTohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven\nvitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni\ntoisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel\nseurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel\ntämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos\nasianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan.\n\nSvenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran\nolivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon\nväen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan\nenää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei\nolisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä,\njonka he olivat aiheuttaneet.\n\nOlisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä\nsuhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin\nkerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä\njuoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni\nkohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi\nnähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän\nnähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että\nvaroitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun\nhän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin,\nikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa\nvoineet ajatella erilailla.\n\n-- Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana.\n\nÄiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa\nSvenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven\nlupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi\npois ja saattaisi äidille mielipahaa.\n\nMutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä\npihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli\npieni poika, joka menisi kauvas metsään.\n\nKuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän\nhuomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa\nitsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka,\nniin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi\nsilmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja\nsitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset\nrentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian\nkuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta\nnyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin.\nJykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän\nmeni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja\nensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi\nkivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja\nkauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine\nkellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän\nolisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä\nsuolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren\njoukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan\naaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja\nhänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi\nhän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen\nhuvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja\njuoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa\ntaas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän\ntunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä\nja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti\nkeltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään.\n\nVerkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla\nmahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt\nlähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän\nei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli\nollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan\nsama.\n\nMutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas\njoutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa\näiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka\nhauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä,\nhänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja\nSvante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui\nSvenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven\nei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän\nkääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi\nympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja\njoku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin\nhän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet\nkäsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään.\n\nSven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään,\nmutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti\nnyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli\nhän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin\nvakavalla äänellä:\n\n-- Nyt saamme luvan ottaa risut, Sven. Sillä minä tiedän, että äiti on\nluvannut sinulle piiskaa.\n\nSilloin ei Sven tiennyt kerrassaan mitään elävää neuvoa, ja hädässään\nhän turvautui kukkiin, joita hän piti äidille ojennetussa kädessään.\n\nMutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Sillä äiti oli ollut niin\npeloissaan ja oli nyt niin onnellinen saatuaan hänet jälleen takaisin,\nettä hän otti hänet vain syliinsä ja antoi hänen hyväillä itseään,\nnauroi ja itki vuorotellen; lopulta hän otti kukat häneltä ja asetti\nne pieneen viheriäiseen lasiin, järjesteli ne ja antoi Svenin katsoa\nkuinka kauniita ne olivat auringonpaisteessa. Silloin jätti isäkin\nrangaistushankkeensa ja meni huoneeseensa tuntien itsensä ylenmäärin\nonnelliseksi.\n\nMutta kun äiti jäi yksin Svenin kanssa, otti hän hänet polvilleen ja\nkertoi hänelle, ikäänkuin satua, kuinka rauhattomaksi hän oli itsensä\ntuntenut ja kuinka hirveän epätoivoinen hän oli ollut. Hän kertoi\nluulleensa Svenin taittaneen jalkansa ja makaavan yksinään metsässä,\neivätkä he löytäisi häntä ennenkuin kuolleena. Tai hän oli luullut\nhänen pudonneen veteen ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa, ja\nsilloin ei koskaan voisi äiti eikä isä, eikä veljet tulla iloisiksi\nenää. Kaikkea tätä Sven kuunteli ja ymmärsi vain, että äiti oli kaikkia\nmuita ihmisiä parempi. Hän sai selvityksen sekä rotasta että linnuista,\nsuosta ja kivennakkuusta. Ja lopulta ymmärsivät he toisiaan molemmat ja\nolivat vain onnellisia siitä, että he olivat löytäneet jälleen toisensa.\n\nJa oikeen kerrottuaan asiansa toisilleen otti äiti Svenin mukaansa\nullakolle. Siellä oli paljon oivallisia esineitä, joilla Sven toisinaan\nsai leikkiä, kun hän oli ollut oikeen kiltti. Muun muassa siellä oli\nvalkea posliininen villakoira, jolla oli tupsu hännänpäässä ja kantoi\npientä kenkää suussaan. Se oli hyvin vanha eikä oikeastaan ollutkaan\näidin. Sillä isä oli saanut sen iso-äidiltään, ja se oli ollut hänen\naina siitä saakka, kun hän oli ollut kahden vuoden vanha, jolloin hän\noli sen saanut kummiltaan.\n\nSe oli paras, mitä Sven tiesi, ja sen otti äiti sydämensä onnessa alas\nullakolta ja antoi hänelle risujen asemesta. Se sai olla siellä, missä\nse oli.\n\n-- Sillä, kuten Sven sanoi, muuten minä voin lyödä rikki sen. Ja\nsilloin isä suuttuisi.\n\nMutta hän ei unohtanut koskaan, että se oli hänen. Ja hän tapasi kertoa\nsiitä toisinaan, kun oli vieraita.\n\n-- Sen minä sain äidiltä, sanoi Sven, kun minä juoksin metsään ja tulin\ntaas takaisin. Senvuoksi minä sain sen, että äiti tuli niin iloiseksi,\nkun hän sai nähdä minut.\n\nJa äiti puolusti kasvatusmenettelyään kaikkia arvosteluja vastaan\nnostamalla vain pojan syliinsä ja antamalla kaikkien katsoa häntä.\nJumala siunatkoon häntä. Hän oli oikeassa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSitten meni vuosi melkein, ettemme huomanneet sen kuluneenkaan. Mutta\ntähän aikaan alkoi vaimoni terveys vakavasti heikkenemään, ja puhumatta\nsiitä toisillemme, ymmärsimme me molemmat, että ainoastaan yksi\nmahdollisuus oli olemassa. Jo kerran ennen oli leikkausveitsi saanut\ntehdä hengenvaarallisia töitään, ja ne taudinoireet, joita nyt ilmeni,\nolivat vain liian tuttuja meille. Siksi se ei ollut meille mikään\nyllätys, kun lääkäri eräänä päivänä lausui tuomionsa ja antoi meidän\ntietää, mitä me olimme edeltäpäin aavistaneet, että vain kiireellinen\nleikkaus voisi pelastaa Elsan minulle ja lapsilleni.\n\nIkäänkuin kuolemantuomio olisi annettu koko meidän elämällemme,\nkuljimme me tänä päivänä huoneesta huoneeseen kodissamme, ja minä\nnäin Elsan kulkevan siellä vain hyvästellen. Ensi kerran minä käsitin\ntäydellisen selvästi kuinka paljon sisäisiä ajatuksiaan hän oli minulta\nkätkenyt samoin kuin kaikilta muiltakin, kuinka uskollinen hän oli\nkuolemanajatukselle, ja kuinka se varmuus, että hän kuolisi nuorena,\njäyti hänen sisäistä elonvoimaansa. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hänen\nposkensa olivat laihtuneet. Kädet olivat vahan kellertävät ja hän\nliikkui tuskia tuntien minun seurassani.\n\nSilloin hän pyysi ensi kerran minulta saada kuolla. Ensi kerran hän\nkertoi siitä, jota hän oli tuntenut ja kätkenyt sydämelleen, josta minä\nolin tahtonut saada tietää, ja josta hän ei ollut koskaan ilmaissut\nmuuten kuin pienillä viittauksilla.\n\n-- Nuoruudestani saakka, sanoi hän, paljon ennen kuin sinä ja minä\nolimme oppineet tuntemaan toisiamme, on minusta ollut niin luonnollista\najatella sitä, etten minä koskaan saisi elää kauvan. Sillä sinä\nolet tehnyt minut niin onnelliseksi, Georg, sinä olet tehnyt minut\nonnellisemmaksi kuin minä koskaan olisin voinut tehdä sinut. Sinä olet\nantanut minulle kolme poikaani, minun kaksi poikaani ja pikku Svenin.\nJa mitä minä voin olla heille, sinulle ja teille kaikille? Minähän olen\nsairas enkä parane koskaan. Unohda sinä minut, Georg! Oi, niin, minä\ntiedän sinun surevan minua siksi, että sinä rakastat minua, vaikka\nminä olen aina ollut hento ja heikko enkä ole koskaan ollut kellekään\nhyödyksi. Mutta unohda sinä kumminkin minut. Ja sinä löydät jonkun\ntoisen, joka auttaa sinua ja lapsia.\n\nJa taas hän pyysi minulta saada kuolla, pyysi saada elää rauhassa\nne harvat viikot, jotka hänellä enää oli jälellä. Hän ei tahtonut\nvain kuolla leikkauspöydälle, vaan hän oli iloinen saada mennä pois,\nhän tahtoi vain saada elää tuskissaan niin kauvan, että hän ehtisi\nvalmistaa lapset siihen, jonka täytyi tulla, ja hän tahtoi sanoa heille\nhyvästi.\n\nNiin äkkiä oli kaikki tuo tullut minulle, etten minä voinut edes\nselvittää ajatuksiani, vielä vähemmin löytää sanaa vastatakseni. Minä\ntunsin vain hämärästi joutuneeni tuskaiseen taisteluun, taisteluun,\njoka kohosi kaikkien niiden rajojen ylä- ja ulkopuolelle, missä ihmiset\nyleensä ovat tuomitut elämään. Minä tunsin arkuutta, jota minä olen\naina tuntenut, kun asia on koskenut jotain, joka on toisen sieluelämään\nkuuluvaa ja hänen loukkaamatonta omaisuuttaan. Ja jos on jotain, jota\nei kukaan muu voi määrätä, kuin tuo ihminen itse, niin silloin on\nparasta alistua varmaan kuolemaan tai antautua tuliseen taisteluun\nehkä voittaakseen itsensä jälleen elämään. Nähdessäni vaimoni edessäni\nminusta tuntui hän olevan niin lähellä ja kumminkin niin kaukana. Hänen\npyyntönsä saada kuolla oli niin liikuttava ja niin vakavasti ajateltu,\nettei minulla ollut rohkeutta pyytää häntä palaamaan takaisin elämään\nitseni vuoksi. Ja ihmetyksellä minä huomasin hänen voivan jättää kaikki\nmitä hän rakasti, koska hän oli valmistunut siihen. Mutta samalla\nkertaa minä tunsin tuskaisen epätoivoisena, etten minä voinut häntä\nkadottaa. Minä en voinut sitä. Ja epätoivossani minä tartuin ainoaan\nkeinoon, joka juolahti minun mieleeni, ja sanoin vain:\n\n-- Mutta Sven, voitko sinä jättää hänet?\n\nHän säpsähti kuin kuoleman iskusta, ja väänteli käsiään epätoivossaan.\n\n-- Ei, ei! Minä en voi.\n\nHän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada\nolla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin\nistumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä\nolin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän\nnyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä\ntekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja\nenkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli\ntullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin\nkaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan\nluonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä\nkumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni.\nJa minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat\nvain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja\nlopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt.\n\nKuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän\nvain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin\nvaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän\noli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului\nrauhalliselta, kun hän sanoi:\n\n-- Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme.\n\nMinä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi,\nikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut\nhänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt\njärkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi\nkuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää\nkohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme\nasentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin\nlamppuihin ikäänkuin juhlaksi.\n\nSitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja\nihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he\nolivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet\ntoistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme,\nja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän\nuskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille.\n\nSven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa.\nJa hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän\nsanoi:\n\n-- Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta.\n\nViimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän\nkäytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi\ntulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat\nmeitä.\n\nMutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa\npuristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas\nsanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten.\nSeuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan.\n\nMutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof\nsuuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä.\n\n-- Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä.\n\n-- Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä\najatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi\nkerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin\nvertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta\nhän ei voinut mitään sanoa.\n\nKun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra\nja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi\nlohduttavasti kuin lapselle:\n\n-- Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin.\n\nSvante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin\npaljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta\ntiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme,\njotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta\nhänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt\noli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin,\noikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin\n-- vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja\nvakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän\njokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät\ntervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen\nrintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta.\n\n-- Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän.\n\nHän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän\nonnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia,\nsanoin minä:\n\n-- Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin.\n\n-- Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni.\n\nJa minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut\nminusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin\nalkaneeni ymmärtää.\n\nHän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti\npari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:\n\n-- Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona.\n\nItse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja\ntiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten\ntuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni\npistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti\njokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin\nvähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita\norvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili\nverannalla, tulivat syreenin kukat.\n\nÄiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista\nkahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin\nvierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan\nsuuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä\nmustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä\nolivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden,\nja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan\nvoivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat\nluodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia\nkäsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan\ntoisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei\npikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä\nvoin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan.\n\nSillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi\nkuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt\nminun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi.\nMinusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka\noli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin\npaljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle\nuudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa,\nja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti,\nkuin ihminen voi saavuttaakaan.\n\nMinä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa\ntunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin.\nHän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä\nterveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien\nylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan\nhäirinnyt hänen rauhaansa.\n\nSitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä\nkäytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme\nmieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen\nkesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla\nvirui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni\nlänteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät\nvoineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä.\n\nAjatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy\nminun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni\npilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa\nolisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta,\neikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki,\nmikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan\nnuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää\nsopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet\nja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa\nsiksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen\nsisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko\nheidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään\nmuuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä\nvoi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun\nhäntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat\najatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi\nhäiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa.\nKaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä\neikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti\nvoi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset\nainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä.\n\nKuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän\nkävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen\nviereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä\niltana kysyi vaimoni:\n\n-- Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa?\n\n-- Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää.\n\n-- Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen\nvuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja?\n\n-- Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen.\n\nHän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni.\n\n-- Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja\nminä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu,\nettä ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He\nmahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa.\n\nMinä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua\nmuusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden\nkanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla\nonnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat\ntehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he\neivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin:\n\n-- Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He\novat kiintyneet niin moneen muuhun.\n\nKaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka\nhän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin\nminun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta\nvieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria\nlukuun ottamatta.\n\nMutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi\noikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän\ntäydellisesti seuraten omia ajatuksiaan:\n\n-- Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset?\n\nHän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut\nhyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi:\n\n-- Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan\nheitä sinuun ja itseeni.\n\nMinä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen\nsanoistaan:\n\n-- Miksi sinä vertaat? kysyin minä.\n\n-- Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän.\n\nJa samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi:\n\n-- Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä\nsinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä\najattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui\nminusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli\nsiksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se\non, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä.\n\nEnnenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni\nja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni\nsiitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle.\n\nHänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi\nnuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin\nhänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin\nsuudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin\npaljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen\npienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen\nveikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi\nkuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen\nuutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin\nkanssa.\n\nPikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa\nolivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja\näärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli\npuhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin\nSvenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä\npäivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen\naskareitaan.\n\nSven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki,\njoka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen\nhelppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos\nja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä\nkaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset\nkiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan\nvalkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa,\nkuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se\njaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka\nhyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään\netsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui\nvain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti\nja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan\nkouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä\nsanoi Sven itse \"viheriällä mäellä istumiseksi\", ja siitä hän osasi\npuhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo\nkertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta\nnyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki.\n\n-- Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven.\n\nJa hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin.\n\nEi, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin\nkauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän\nistuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja,\nkaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä\ntullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan\nenää voisi erota.\n\nPari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhui\nMärtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosista\nja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitä\nMärta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut.\n\nSitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle:\n\n-- Sinä pidät kai paljon Märtasta?\n\nSilloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi:\n\n-- Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni?\n\nÄiti vastasi hyvin vakavasti:\n\n-- Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut.\n\n-- Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin.\n\n-- Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti.\n\n-- Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven.\n\nSven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän\nmenisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta\ntuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän\nkiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa\nja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä.\n\nMutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven\nsynkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha.\n\nSilloin vastasi äiti:\n\n-- Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin\nsaatte luvan tulla jälleen ystäviksi.\n\n-- Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven.\n\nMutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin,\nsuudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli\nollutkaan.\n\nSehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin\nyhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin\nmukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi\nkokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma\nsillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen\ntoiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen.\nNiin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta\nettä avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan\nheidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa\nmielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi.\n\nEi ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof\ntosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä\nsellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli\nvähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että\nhän oli liian pieni.\n\nHädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen.\nJa äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat\nsanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään\npilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri.\n\nSilloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi\nhimmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän\nymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta,\nja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku\nvanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä,\njosko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman\nmuuta \"kyllä\", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen\nkanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen\nmorsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää\nollakin.\n\nNiin, Sven ylipäätään käyttäytyi sillälailla, ettei tehnyt mieli\nleikkiä hänen kanssaan, jopa veljetkin antoivat hänen olla rauhassa.\n\nMutta eräänä päivänä osui Olof hänelle sanomaan, että hänellä oli\nsellainen tukka kuin tytöllä. Sven oli kuullut sen ennenkin eikä se\nollut koskaan häntä liikuttanut.\n\nMutta nyt lisäsi iso-veikko:\n\n-- Sehän ei sovi sinulle, kun sinulla on morsiankin.\n\nJa se koski syvästi Sveniin.\n\nTästä päivästä lähtien hän ei koskaan lakannut kärttämästä äitiään\nhiuksiensa vuoksi.\n\n-- Minä tahdon hiukseni sellaiseksi kuin toisten poikienkin on, sanoi\nhän.\n\nSe ei auttanut, vaikka äiti kuinkakin olisi vastustellut ja pyytänyt,\nettei hän huolisi välittää mitä isot pojat sanovat. Sekään ei edes\nauttanut, että hän pyysi Sveniä äidin vuoksi pitämään kauniit kutrinsa,\njoista äiti piti niin paljon. Sven kiusasi vain, että ne pitäisi\nleikata pois.\n\n-- Minä en tahdo näyttää tytöltä, sanoi hän.\n\nÄiti suri pelkästä ajatuksestakin, jos joku edes koskisikaan noihin\nkauniisiin kutreihin.\n\n-- Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi\nhän.\n\nHän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja\nrukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton\nvakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän\nsai lopulta tahtonsa toteutumaan.\n\nHän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa\nliehui hänen pienten sääriensä ympärillä.\n\n-- Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän.\n\nHän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän\npuhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut\nkoskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan\npitkää tukkaansa.\n\nVanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan\nhajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan.\n\nSven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi:\n\n-- Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä.\n\nMutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka\naiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan.\n\nSitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi\njotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet\npolvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille\nvanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä,\nettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen.\n\nSven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän\nkuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä:\n\n-- Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko.\n\n-- Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti.\n\n-- Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven.\n\n-- Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti.\n\n-- Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun\nenää kauvan tarvitse näyttää tytöltä.\n\nPikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen,\nkun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten\nilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy?\n\nJa oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen\niloitsemaan, sanoi äiti:\n\n-- Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä.\n\nSilloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja\nhänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien\nihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä\nleipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen,\nkoska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli\nensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa\ntakaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti\nja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti,\nhämmästyttämään isää.\n\nSiellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja\nunohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi\nrauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä\ninnostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin,\nettä näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi.\n\nIsä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan\nihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa\nmurustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan.\n\n-- Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä.\n\nJa tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella\nnäyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan\nitseään.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSitä kesää, joka alkoi niin hymyilevässä ympäristössä oli jatkettava\nlänsirannikolla, ja syy oli se, että ikävä, voimakkaampi kuin minä voin\nkertoa, veti minua sinne.\n\nMinä en voi selittää sitä, kuinka tämä kertomaton ikävä oli\nimeytynyt minun vereeni. Mahdollisesti oli syy siinä, että minä\nkerran lapsuudessani olin viettänyt kesää länsirannikolla, ja sehän\non helppo ajatella, mitä osaa nuo aikaiset, myöskin satunnaiset,\nvoimakkaat lapsuusvaikutelmat näyttelevät tunne-elämämme pohjasävyn\nmuodostumisessa, joka sitten myöhemmin määrää elämämme.\n\nMinusta itsestänikin tuntuu ihmeelliseltä, että noiden muutamien\nviikkojen muistot voivat säilyä niin elävinä yli kolmekymmentä vuotta.\nMinä olin nimittäin silloin ainoastaan kuuden vuoden vanha, ja tältä\nikäkaudelta tapaavat muut muistot kuin muisto kodista, jossa on\nvuosikausia asunut, hälvetä. Mutta monia vuosia minä olen nähnyt meren\nmielikuvissani sellaisena kuin minä sen silloin näin. Minä olen nähnyt\nsen pilviä tavoittelevine aaltoineen, jotka lapsen mielikuvituksissa\novat suurenneet käsittämättömän suuriksi. Minä olen nähnyt ruskoleviä,\nmaneteja ja meritähtejä, koko sen rikkaan elämän meren mataloiden\nlahtien pohjassa ja harmajilla pohjakallioilla. Minä olen nähnyt\npuuttomien luotojen kohoavan merestä veden pinnan yläpuolelle, jossa ne\nkummallisesti taittuivat valonsäteiden mukana, ja minä olen tuntenut\nkummallisien muistojen mahtavista myrskyistä sukeltautuvan mieleeni,\nmyrskyistä, jotka piiskasivat suuria hiekkajoukkioita minun helliin\nlapsen kasvoihini.\n\nSe on ihmeellistä, että voi niin kauvan säilyttää sellaisia muistoja\nja vielä ihmeellisempää, että niillä voi olla niin kummallinen\nvaikutusvoima sieluun. Sellainen muisto voi olla täysi imevää ikävää,\nikäänkuin nuoren tytön uinailut ritarista, joka jonakin päivänä tulee\nja painautuu hänen suutaan vasten ja kuiskaa hänelle äärettömän\nonnenlupauksen. Se muistuttaa, mitä nuorukainen tuntee, joka kuulee\ntulevaisuuden voittojen lupauksen laulavan kuohuvassa veressään.\nNiin, ehkä se on enimmän sen tulevaisuudenuskon kaltainen, joka elää\nsiinä miehessä, jossa nuorukainen ei koskaan ole kuollut. Se oli niin\nsyvällä minun sielussani kuin koti-ikävä ja siihen kului vuosikymmeniä,\nennenkuin minä voin totella sen kehoitusta.\n\nMutta kun minä monen vuoden kuluttua vihdoin pääsin niin pitkälle,\nettä tiesin saavani nauttia kesästä meren läheisyydessä, niin silloin\nvaimoni sai minut pelkäämään, että koko iloni palaisi poroksi. Vaimoni\nnimittäin ei ollut koskaan nähnyt länsirannikkoa, ja minä tiesin\nhänellä olevan jonkinlaista vastenmielisyyttä koko matkaa vastaan,\nja hän antoi ainoastaan perään, koska hän ymmärsi, että pieninkin\nvastustus saisi minut suuttumaan. Sen minä tiesin siitä, että hän\nkerran sanoi: \"Minä en voi ajatellakaan kesää, kun ei näe puita.\" Ja\nminä ymmärsin oikeen hyvin, että lausuessaan nämät sanat, ilmaisi hän\nsellaisen vastenmielisyytensä koko matkaan, joka oli niin syvällä,\njotta hän itsekin pelkäsi, ettei hän sitä voittaisi. Kun hän kumminkin\nnäki, että minä ymmärsin hänen vastenmielisyytensä, teki hän kaikkensa\nsaadakseen minut unohtamaan nuo sanat. Mutta ne eivät jättäneet minua,\nja minä aloin tuntea itseni melkein huolestuneeksi ajatellessani\nikävöityä mertani.\n\nKoko tämä juttu ei ollut minulle niin merkityksetön eikä naurettava,\nkuin se voi kuulua. Kukaan ei voi tuntea todellista iloa, jos siihen\nsekoittuu soraääniä, ja pahin sopusoinnuttomuus mitä minä voin ajatella\noli, jos ei vaimoni tulisi jakamaan minun iloani. Minähän en ollut\nkoskaan tottunut olemaan yksinäni, ei ilossa eikä surussa, ja se teki\nminuun kipeää, että minä huomasin ikävöiväni vain yksin.\n\nMinä tahdoin, että haaveeni tuosta kesästä toteutuisivat, ja minä\ntaistelin tämän päämaalini vuoksi samalla innolla kuin kun minä kerran\nolin taistellut, kun luulin olevani kadottamaisillani vaimoni rakkauden\nja taistelin sitä voittaakseni. Yötä päivää minä mietein mahdollisuutta\nestää sitä vaaraa, jonka minä pelkäsin häiritsevän kesäiloani ja\nlopulta minä luulin löytäneeni keinon siihen. Minä ehdotin nimittäin\neräänä päivänä vaimolleni, että matkustaisimme länsisaariston kautta\nympäri koko Ruotsin rannikon, ja minä tein sen siksi, että minä\ntahdoin voittaa hänet. Minä tunsin itsestäni, että hiljaisuudessa\nmeidän välillä taisteltiin taistelua, josta minä en tahtonut lähteä\nvoitettuna. Minä tahdoin pakoittaa vaimoni rakastamaan merta, ja\nminusta tuntui, että tuo tapa, jonka minä olin keksinyt, oli paras,\nmitä ihminen koskaan on tullut ajatelleeksikaan. Minun ajatukseni oli\nnimittäin seuraava: \"Tie kulkee Tukholman saariston kautta. Sieltä\nse jatkuu merelle pitkin ihanaa rannikkoamme. Vähitellen, melkein\nhuomaamatta näkisi hän hymyilevän itärannikon vaihtuvan karuun\nlänsirannikkoon ja huomaamattaan hänet valtaisi kaikki tuo luonnon\nvaihteleva suuruus.\"\n\nMinä en voi kumminkaan sanoa matkan kuluessa mitään sellaista\ntapahtuneen, joka olisi antanut minulle aihetta uskoa, että minun\nhyvällä suunnitelmallani olisi ollut vähääkään vaikutusta. Vaimoni\nnautti kuten ainakin kauniista laivamatkoista, mutta että itse matka\nolisi johtanut hänen ajatuksiinsa mitään erikoisia suunnitelmia, sitä\nminä en voinut huomata. Kaikki oli vain hänelle pitkä laivamatka,\nkauneimpia mitä hän tiesi, mutta ei mitään sen enempää.\n\nMinä olin koko ajan kovassa jännityksessä ja minun mieleni alkoi\nsynketä, kun päästiin Göteborgin ohi ja näin vaahdon pärskyvän\nikävöityjen länsirannikkosaarien ympärillä.\n\nTuuli ja myrskysi hirmuisesti ja se luonnollisestikin tällä hetkellä\noli kaikkea muuta kuin tervetullut, vähemmän senvuoksi, että se\nvaikeutti matkaa, joka tapahtui avoimessa laivassa meidän lopulliseen\nmääräpaikkaamme, kuin sen vuoksi, ettei länsi-rannikkomyrsky ole omiaan\nvähentämään vastenmielisyyttä mereen ja saaristoon, jos sellaista\ntunnetta todellisuudessa on olemassa. Minä istuuduin ja tarkastelin\nkoko ajan vaimoani, minä tähystelin häntä syrjästä, laivan keinuessa\nraivoavilla aalloilla ja aaltojen huuhdellessa sen kantta keulasta\nperään saakka. Mutta minä en voinut huomata mitään, joka kiusasi minun\nmykkää kysymystäni. Hän näytti minusta luoksepääsemättömältä missä\nhän istui katsellen mustaa ulappaa, ja minussa huusi satoja riitaisia\nääniä, jotka tuntuivat minusta kokoontuvan yhdeksi voimanponnistukseksi\ntunkeutuakseen hänen sydämeensä ja suosioonsa.\n\nMutta istuessani siellä alkoi minun rauhattomuuteni tyyntyä ja\nkaikista epäilyksistä ja hermostumisesta vapaana minä näin ensi kerran\nlänsirannikon luontoa. Se täytti minut sellaisella tunteella, jota minä\ntahdon sanoa pyhäksi ja sen edessä hävisi kaikki muu.\n\nLaiva keinui eteenpäin kuohuvalla ulapalla ja sen keulan edessä selveni\nerään pitkähkön saaren ääriviivat, joka varjostui liukuvien hattaroiden\ntaustaan. Mitä lähemmäs me tulimme saarta sitä voimakkaammin paloi\nminussa ilo vuosikymmenien ikävästä, joka nyt tulisi tyydytetyksi. Me\nnousimme maihin laiturille ja minä käsitin kaikki yhdellä ahneella\nsilmäyksellä. Minä näin venevalkamat, kala-aitat, kaikki pienet\nrakennukset, jotka loistavan värisinä kohoutuivat vierivieressä tuon\nkylmän saaren kupeella. Satamassa keinui vene veneen vieressä, ja\nkallioilla oli summaton joukko kaloja aurigonpaisteessa kapautumassa.\nEtäämpänä niemellä seisoi suuri keltainen ryhmä öljyvaatteisiin\npukeutuneita miehiä öljylakit päässään ja saappaat jaloissaan he\npuuhailivat verkalleen ja miettivästi suurien kalojen keralla,\njollaisia minä en muistanut koskaan nähneenikään.\n\nTuo voimakas ilma pisti minun kasvoihini ja poskiini, ympärilläni minä\nkuulin kuohuvan vesiputouksen jyminää, jota riehuva tuuli kiidätti\nminun korviini. Minä näin luotojen ääriviivojen siintävän ja mustenevan\nkaukana ulapalla, myrskyn villisti kiidättäessä pilvenhattaroita\ntaivaalla, joka pilvenrepaleiden lomitse loisti kirkkaan sinisenä. Ja\npäästyäni pieneen, valkeaan taloomme, joka oli äärimmäisenä läntisellä\nniemen kärjellä, kaukana muiden ihmisten asuntoryhmästä, silloin minä\nnäin meren ensi kerran.\n\nMinä seisoin kauvan katsellen tuota merta, jonka olin lopultakin\nsaavuttanut, ja tultuani huoneeseemme näin, että minun omista\nikkunoistani näkyi sama näköala, jonka äsken olin jättänyt, ainoastaan\nmeri näytti tulleen vieläkin lähemmäs minua. Minä seisoin taas hiljaa\nenkä tiennyt mitä minussa siinä silmänräpäyksessä tapahtui. Mutta\nsamassa solui nyt katseeni vaimooni. Hän seisoi yksin akkunassa\nkatsellen ulos, ja samassa silmänräpäyksessä minä tunsin, että kaikki,\nmikä viikkojen kuluessa oli minun ajatuksissani työskennellyt, kaikki\nkiihtymys, kaikki epäilys, kaikki viekkaus, kaikki harkinta -- kaiken\ntuon minä olin unohtanut astuttuani jalkani tälle saarelle. Nyt\nseisoi hän siellä enkä minä tiennyt, josko meidän ajatuksemme tässä\nsilmänräpäyksessä alkoivat taistelun toisiaan vastaan tai yhtyivät.\n\nSitten hän kääntyi ja minä näin, että hänen silmänsä täyttyivät\nkyynelistä. Hän ojensi kätensä minulle, minä otin sen ja me seisoimme\nyhdessä katsellen vettä ulapalla. Aallot vyöryivät meidän ikkunan alla\nkivillä ja niin kauvas kuin silmä kantoi, ne vyöryivät vaan, kauvempana\nnäkyi vain hyökylaineitten valkeat harjanteet mustaa merenpintaa\nvastaan ja pieniä saaria, joihin aallot särkyivät. Vesiputouksen lailla\nvaahdoten valkeana syöksyivät laineet taivasta kohti, pusertuivat\neteenpäin koko meren painolla, joka raskaana luhisti lännestä päin. Se\noli raivoa, joka oli täynnä levollista voimaa, se oli purkaus, joka\nkätki itseensä jotain elämän täydellistä riemua.\n\nTämän raivon edessä tyyntyi minun oma raivoni rauhaksi, ja vaimoni\nkäsi omassani minä tunsin, että me molemmat olimme olleet matkalla\nmerta kohti ja eri teitä saavuttaneet sen. Emme puhuneet sanaakaan,\nmutta seisoimme siellä kauvan, ja mitä oli ollut, kuoli meissä.\nNukkuessammekin me kuulimme vielä myrskyn ja laineiden pauhinaa\nkorvissamme, ja kun pauhina vaikeni, heräsimme me, koska hiljaisuus oli\nhäirinnyt meitä.\n\nAkkunamme alla lepäsi meri hiljaa ja suurena levollisissa mainingeissa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en\ntietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman\ntaistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin\neikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan\ntoivotonna.\n\nNyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista,\nystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta\nillalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu\nSven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy\nkylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän'\npyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen\nseuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka\nhiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien\nvarassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi\npukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä\nlevolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan\nitseään.\n\nKeveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja\nkäännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon.\nHän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä\npistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon\nviimeinen hehku oli sammunut.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu\nkuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja\nvuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle\npäiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot\nunohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä\nsellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen\nkanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään\nauringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän\nei ollut koskaan ennen ollut.\n\nSven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja\ntämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona.\n\nSitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi\nuuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli\nnimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain\njuolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten\ntavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen\nvaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten\ntavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja\nainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille.\nSe johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan\najatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta.\nErittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi,\nluonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan\nkaikista muista.\n\nSven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle\nmailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan\nniin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli\nhäntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta\nhänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa,\nheijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin\nkuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven\noppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui\nhänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin\nhän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin\nsilloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös\nkoskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja\nherätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti,\nkuin se tulikin.\n\nEhkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu\ntänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus\npunoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli\nelänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän\nvoi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain\nhiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla.\n\nMutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä\nseinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä\nkauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä\nhänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi.\n\nSe ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen\narvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli\nkuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu\nvalkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon\npaljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja\nkulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin\neikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja\nsiitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä\nistuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään\njärkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään\nmenee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo\nnuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan\non kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä\npidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan\nsen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata\nja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä\nkutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan,\nhäämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko.\n\nSellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja\nvalokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta\nkesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun\nhän kysyi äidiltä:\n\n-- Mikä se on?\n\nJa äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen,\njoka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja\nSven ripusti taulun jälleen paikalleen.\n\nMutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken\nkatseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran.\n\nSven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja\nihmetteleviksi.\n\n-- Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun\nhänen täytyy kuolla? kysyi Sven.\n\n-- Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä\npaljon enemmän pahoillaan.\n\n-- Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa\nvalkeat siivetkin olkapäilleen.\n\n-- Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti.\n\nMutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen.\n\n-- Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin\nmielellään tahtoisi?\n\n-- Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala.\n\n-- Tietääkö hän sen sitten?\n\n-- Kyllä hän sen tietää.\n\nSven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä\nsatu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui\nkampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun\nseinältä ja pyysi äidin kertomaan.\n\nMutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime\ntalvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja\nnähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä,\njolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se\noli Strindbergin \"Onnen-Pekka\", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään\npaljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä\noli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen\nympärillään.\n\nMutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi\nOnnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän\nkohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen\nvaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt\nmitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa\nnähnyt, niin hän vastasi vain:\n\n-- Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka\nosasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä.\n\nTämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen\nkanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen,\noli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta\ntaulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto\nteatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle\nyhdeksi.\n\nLakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen\nmielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt\nvoivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta,\njoka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai\nmennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi\nsiitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema\nolisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän\nkauhistua.\n\nMutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että\nniin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet\nhänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että\nhänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he\nmielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli.\n\nJa Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle\nvalmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain\nseuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa.\nJa hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina\nja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää\nmerta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista\ntempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli\nhenkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan,\npyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä.\n\nMutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui\ntyönsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän\ntiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan\navojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi\npienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs\nmentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut\nkieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet\nkäsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta,\nettä kaikki rakastivat häntä.\n\nMutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin:\n\n-- Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen\nollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta?\n\nJa äiti vastasi:\n\n-- Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat\nliikkua, niinkuin tahtovat. -- -- Näetkös?\n\nHän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin\nonnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli\nkiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan,\nkuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen.\n\n-- Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs\npojan huomaamatta meitä.\n\nHän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin\naallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi\nitsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta\nlapsilta oppinut.\n\n    Laula ralla ralla raa\n    Ja meressä hän hautansa saa.\n\nSitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei\nhän tahdo laulaa, kun isä kuunteli.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMinä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän\nkesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina\nkesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko\npääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme\nsiirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin.\nPääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä\nja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme\nkanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni\nja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen\nyhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin\nse, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka\njätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää\nmelkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin,\noli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja\nyhteiselämämme uudistusta kohti.\n\nSe oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen,\njolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin\ntoisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet.\n\nOlimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin\nlänsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni\nsaisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut.\nSillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän\nkumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka\ntahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt\npitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä\nläheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja\nyltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain\npuolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään\nkesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa\nkeskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän\nsydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä,\nystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan.\n\nTehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin\nmahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen\nvanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme.\n\nSiihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros,\njossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset\nsuuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin\nja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat\nkäytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli\nkauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän\nvihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä.\nKummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita\nja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot.\nKaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon\nkasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen\ntaas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä\nverannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle\nlahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja\nrakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin\nuudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt\noli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten\niloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti,\nilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet,\njoka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli\njo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut\ntarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka\nraukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat\nlahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka\nmyöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan\nelantoa rakentajilleen.\n\nTäällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja\nraskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat\nliiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen\nilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja\nmieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä,\njoka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi\nhetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli\ntuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja\nihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme\nsuojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven\norjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella\nmeillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat\nveneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin\nsen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle\naivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut.\nMutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota\nminä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä\nminua häirinnyt kukaan muu kuin Sven.\n\nSillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän\npitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin\nhiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka\ntärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän\npani sormen huulilleen ja sanoi \"tyst\" sellaisella itsetietoisella ja\nsamalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää\nkynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän\nhiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa\nsiinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana\nenkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen\nläsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli\ntullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan\nkääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia\nsinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin\njoutunut hukkaan.\n\n-- Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä.\n\nSilloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän\ntoi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että\nkynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja\nminä iloitsen siitä nyt.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTäällä lauloi Sven, kuten hän oli tehnyt koko talven, ja varmaankin\nlähinnä hänen vuokseen oli Elsa vaatinut, että pianomme saisi kerrankin\nseurata mukana saaristoon.\n\nSillä siitä saakka, kun äiti oli huomannut, että Sven osasi laulaa, oli\nse aivan luonnollista, että hän alkoi kehittää hänen taipumuksiaan, ja\nhän oli ylpeä hänen äänestään, kuten hän oli kaikesta, mitä Sven teki,\nsanoi tai yritti. Hän hankki Svenille pieniä laulukirjoja ja opetti\nhänelle sanat ulkoa. Sillä Sven oli vain viiden ja puolen vuoden ja\nhän oli aivan liian pieni osatakseen lukea. Hänen äitinsä oli myöskin\npyhästi ja kalliisti luvannut, että saisi vielä kulua kauvan ennenkuin\nhänen tarvitsisi kiusata itseään millään niin hirmuisella. Mutta laulaa\nhän osasi paljon lauluja. Hyvin harvoin hän lauloi väärän äänen ja jos\nhän sen joskus teki, silloin hän näytti närkästyneeltä ja alkoi heti\nuudestaan alusta.\n\nHän ei koskaan myöskään pelännyt laulaa, vaikka vieraatkin kuuntelivat.\nKuinka paljon tahansa sai tulla kuuntelemaan. Sven lauloi ja hymyili,\nja suuret siniset silmät kiilsivät. Miksikäs hän olisi peljännyt\nlaulaa, kun hän itse piti siitä niin paljon, se oli hänestä niin kovin\nhauskaa, ja sitäpaitsi hän lauloi kauniisti? Äiti oli sen sanonut, ja\nkun hän kerran sanoi sen, niin täytyihän kaikkien uskoa samoin.\n\nKaikkien niiden kauniiden laulujen joukosta, joita Sven lauloi, ei\nollut kumminkaan mitään hauskempi kuunnella kuin tätä.\n\n    Pää, pää, valkea karitsa,\n    onko sulia paljon villaa?\n    Kyllä, kyllä, rakas lapsi,\n    minulla on säkki täynnä.\n    Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille.\n    ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.\n\nTämän laulun loppu oli Svenin loistonumero. Sillä niin pian kuin hän\nehti viimeisiin sanoihin hävisi tahti jäljettömiin, niin joutuin,\nniin joutuin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niellä viimeiset sanat ja\nsäilyttää ne itselleen. \"Pikku pikku veikolle\" livahti tiehensä jo\npaljon ennen säistystä, ja se johtui vain siitä, että hän otti kaksi\nparia sukkia omaan laskuunsa ja koko värsyn muuten vain alkusoitoksi.\nMiksei voisi myöskin koko laulu olla kerrassaan hänelle kirjoitettu,\nkun hän osasi laulaa sen ja iloitsi niin kovin siitä.\n\nSitä laulua ei saanut kukaan muu laulaa kuin Sven, eikä kukaan myöskään\nosannut sitä, hän, joka oli pikku-veikko eläessään ja pikku-veikko\nkuollessaan, joka ei koskaan muuttunut muuksi, ja joka aina elää tällä\nnimellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalin akkuna oli auki, sireenien tuoksu virtaili illan virkistävässä\nilmassa, aurinko oli laskussaan ja tiellään väreili sen säteet\nvielä aukinaisella pianolla. Pianon vieressä istuu äiti valkeassa\nkesäpuvussaan, hänen ympärillään seisomme me muut ja meidän joukossamme\nlaulaa pikku Sven.\n\n    Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille ja\n    kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.\n\nOn juhannusaatto ja Sven on niin sanomattoman onnellinen. Sillä hän on\nsaanut äidiltä luvan, ettei hänen tarvitse tänä iltana mennä nukkumaan\nennenkuin hän itse tahtoo. Hän ei luonnollisesti tahdo koskaan, ja\näidin käsi omassaan hän kävelee veljien ja muiden suurien kanssa\npuutarhassa kunnes hänen silmänsä menevät umpeen ja hänet kannetaan\nnukkuvana vuoteeseensa, tietämättä siitä onnettomuudestaan, ettei hän\nsaa enää olla yläällä.\n\nSiellä nukkuu hän ystävä käsivarrellaan, tuo pieni valkoinen puusta\ntehty koira, jolla on villa kuin karitsalla ja silminä mustat\nnuppineulat, ja jonka Sven on ristinnyt Villatukoksi. Villatukko on\nrauhallinen makuutoveri. Hän ei häiritse ketään.\n\nUlkoa puiden kruunuista kuuluu ensimäisiä heikkoja linnunviserryksiä,\njotka ennustavat aamun pian sarastavan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMinä en usko koskaan ennen Svenin eläneen niin ihmeellistä yhteiselämää\näitinsä kanssa kuin tänä kesänä, tai myöskin on mahdollista, ettei\nminulla ole ollut koskaan aikaa niin täydellisesti seurata sitä. Ehkä\nse oli syynä siihen, että me ensi kerran tänä kesänä kaipasimme isojen\nveikkojen seuraa. Olof oli nimittäin saanut matkustaa pohjoiseen\nhengittääkseen metsien raikasta ilmaa ja harjoitellakseen olla yksinään\npoissa kotoa. Ja siitä oli kerrassaan luonnollisena seurauksena,\nettä kotia jääneet pysyttelivät vielä uskollisemmin yhdessä kuin\ntavallisesti. Niin paljon on kumminkin varmaa, että minä tänä kesänä\ntietämättäni aloin katsella Sveniä samallaisilla silmillä kuin hänen\näitinsäkin teki, ja etten minä koskaan ennen kuin juuri silloin ollut\ntuntenut kuinka erilainen hän oli kaikkia muita lapsia, mitä minä olen\nkoskaan nähnyt, vaikkei mitään muuta hänessä ollut toisellaista, kuin\nmitä kutsutaan lapsellisuudeksi.\n\nMinä muistan erään aamun jolloin hän hämmästytti minut kävelyllä\nollessani, kun hän istui ruohikolla vihko kissankelloja ja rentukoita\nkädessään. Minä kysyin häneltä jos hän tahtoisi seurata minua puistoon.\nSe oli tarjous, jonka hän aina tapasi ihastuksella hyväksyä ja se\nherätti siksi ihmettelyä minussa, kun hän tällä kertaa päättävästi\nkieltäytyi.\n\n-- Eikö Sven tahtoisi seurata isää?\n\nMinä tunsin itseni melkein loukatuksi ja luulin sitä vain hänen\noikuikseen.\n\nSven pudisti vain päätään istuen rauhassa, kuten hän oli istunutkin.\n\n-- Miksei sitten?\n\n-- Niin, minä istun täällä äitiä odottamassa, sanoi pikku-veikko hyvin\npäättävästi.\n\n-- Mutta senhän sinä hyvin tiedät, että äiti tulee vasta myöhemmin.\nÄiti ei ole niin terve kuin hän on ollut ja hänen täytyy nukkua aamuin\nkauvan, siksi, ettei hän koskaan nuku öisin.\n\nSellainen oli myöskin asian laita, ja jos ei se estänytkään meitä\nnauttimasta kesästä ja onnestamme, johtui se siitä, että me olimme\nvuoden kuluessa siinä määrässä tottuneet, että vaimoni sairaloisten\naikojen täytyi aina palata, jotta tämä seikka tuntui meistä ainoastaan\nluonnolliselta ja jokapäiväiseltä.\n\nSven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa\nitseensä, vaan istui paikallaan.\n\n-- Minä _tiedän_, että hän tulee _tänä päivänä_, sanoi hän.\n\nMinä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän\nhänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä,\njoka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan\nistumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi,\nettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa\nsilmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi.\n\nMutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä\nnäin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän\njasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin\nmerkitsevän huudahduksen.\n\nHymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä\nkietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko\nei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli\nponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun\nepäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa:\n\n-- Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen.\n\n-- Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä.\n\nEi kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista\nsiitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi:\n\n-- Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti?\n\nJa äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut\nkatsomassa. Mutta minulle hän sanoi:\n\n-- Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää\nikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän\nlapsi osaa keksiä sellaista.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään\najateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän\ntahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli\nisän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet\nolkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa\nole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä\nhyväilevämpi kuin silloin.\n\nSitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän\nei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt.\nMutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta\nselittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan.\nSven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian\nkuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin\nisä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada\nkynttiä hänen luokseen peitteen alle.\n\nLuonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä.\nEikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin\nkäsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat\nalkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen\nteki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään:\n\n-- Ethän puhu isälle siitä!\n\n-- Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti.\n\n-- Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi.\n\nTämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut\nluvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja\nSven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti\npettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä\nmieltä.\n\nMutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä\nilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei\ntuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova,\nettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen\nintohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään\naikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin\njuuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme\npäivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman\nulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin\nvaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa.\n\nMe onnistuimme myöskin unohtamaan sen vaikutuksen, jonka olimme\nsaaneet tuon pienokaisen itkusta, ja vietimme hauskemman päivän\nkaupungissa kuin koskaan ennen, kun me nyt tiesimme, ettei meidän\ntarvinnut jäädä sinne. Mieliala oli juuri hilpeimmillään, kun vaimoni\nkysyi kuiskaten minulta pahastuisinko minä kovin, jos hän matkustaisi\nkotia aikaisemmassa laivassa. Tapahtuihan niin harvoin vain, että me\nmatkustimme huvittelemaan ja siksi ehdotus ei ollut ensinkään minulle\nmieluinen. Minä huomautin siksi Elsalle, että mehän olimme sanoneet\ntulevamme vasta viimeisellä laivalla ja siis ei kukaan odottanut meitä.\nSanalla sanoen minä vastustin kaikilla syillä, mitä mieleeni johtui.\nJa lopuksi minä koetin vastustaa sillä, minkä minä katsoin olevan pää\ntodistuskeinon.\n\n-- Sven on jo mennyt nukkumaan, kun sinä menet.\n\n-- Mitäs minä siitä, oli vastaus. Minä tahdon vain mielelläni mennä\nkotia.\n\nHän katsoi rukoilevasti minua ja luonnollisestikin oli siitä\nseurauksena, että hän matkusti.\n\nSillä välin liikuskeli Sven kotona leikkien koko iltapäivän. Mutta\nkellon lähetessä sitä aikaa, jolloin hän tapasi mennä nukkumaan, katosi\nhän jäljettömiin. Palvelijattaremme eivät kuuluneet niihin, jotka\nhuolehtisivat kaikesta juuri niin tunnollisesti ja muutamia kertoja\nhuudettuaan häntä saamatta vastausta, olivat he hyvin rauhallisia\nuskoen, että hän kyllä ilmestyisi pimeän tullen ja eihän herrasväkikään\ntule ennenkuin myöhemmin. Sven sai siis mennä, niinkuin itse tahtoi ja\nkahdeksan ajoissa menikin hän rantaan ja istuutui aivan yksin laiturin\npenkille. Ei hän tiennyt niin varmaan milloin laiva tulisi ja siksi hän\nsaikin istua siellä kauvan. Mutta hän istui kärsivällisesti ja hiljaa\nja jo kaukaa ulapalta laivan kulkiessa edestakaisin laiturista toiseen\nhuomasi hänen äitinsä hänet. Hän istui siellä pienenä ja kyyrysissään\nja hänen vihreä krokettihattunsa näkyi kauvas sinistä vettä vasten.\n\nKaikki tyyni tuntui Elsasta niin ihmeelliseltä, melkein kuin hän olisi\ntahtonut, että Sven istuisi siellä ja hänen silmänsä seurasivat koko\najan tuota pientä olentoa, joka istui laiturin penkillä pää alas päin\nja selkäkoukussa, ikäänkuin miettimässä.\n\nMutta kun laiva asettui laituriin ja äidin piti astua maihin, silloin\nseisoi pikku Sven kovin jännityksissä ja hyvin suorana laiturilla,\nniinkuin koko elämä olisi ollut vaarassa. Ja kun äiti tuli häntä\nvastaan, silloin oli vaikea sanoa kumpi heistä oli onnellisempi,\nhänkö joka ei ollut suotta istunut, tai hänkö, joka löysi lapsensa\nvastaanottamassa.\n\n-- Mutta kuinka Sven voi istua täällä? kysyi äiti keskellä iloaan.\nÄitihän ei olisi tullut ennenkuin myöhään yöllä.\n\n-- Totta kai minä sen tiesin, että sinä tulisit, sanoi Sven.\n\nHänen äänensä ja silmänsä oli ihmetyksestä täysi, ettei äiti voinut\nymmärtää niin yksinkertaista asiaa.\n\n-- Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain\nodottamassa.\n\nJa äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän:\n\nNiin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin\nminä olisin saanut luvan mennä nukkumaan.\n\nÄiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle\nmieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut\ntottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli\nhäntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi\nsivulta äitiä kasvoihin ja hymyili:\n\n-- Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän\nnähnyt minua.\n\n-- Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti.\n\nHän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria,\njotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin,\nettä äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki\nmuuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja\nvakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi.\n\nKuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin\nhän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja\njäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin\npäälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan\nhaaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse\nruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin\nsilloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli\ntuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta\nluettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi:\n\n-- Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan\npitele kovasti minua.\n\nElsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi\nvastaukseksi:\n\n-- Minä tahdon aina auttaa sinua. Ei kukaan muu saa sitä tehdä. Kunnes\nsinä voit auttaa itse itseäsi.\n\nHän oli saanut runsaan korvauksen siitä, että hän oli keskeyttänyt\nhuvinsa matkustaakseen kotia ja kun minä tulin viimesellä laivalla,\nmakasi hän valveillaan saadakseen kertoa minulle kaikki, mitä Sven oli\nsanonut.\n\nIloisessa toveriseurassa vietetyn päivän perästä vaikuttivat nuo pojan\npienet liikuttavat piirteet minuun vielä enemmän, kuin mitä ne muuten\nolisivat tehneet.\n\n-- Tiedätkö, että eräs suuri ja hyvä mies käytti kerran samoja sanoja,\nkun hän kertoi minulle ensimäisestä vaikutuksesta äitinsä kuoleman\njälkeen? sanoin minä. Hänkin oli silloin 5 ja 6 vuoden välillä ja\nse koski samaa asiaa -- paidan muuttamista. Hän käytti aivan samoja\nsanoja: \"Ensi kerran minä tunsin, että minua pideltiin kovasti.\"\n\nMinä seisoin Svenin pienen vuoteen vieressä katsoen kauvan häntä.\nOhimot näyttivät olevan hieman sisään painuneet. Mutta hän nukkui\nraskaasti ja hyvin ja minä kumarruin vain suudellakseni häntä otsaan.\n\nMe koetimme vaihtaa keskusteluainetta, mutta minä olin niin täysi\najatellessani lasta, ettei minulla ollut halua muuhun.\n\n-- Etkö ole koskaan ajatellut erästä asiaa? kysyin minä. Olofia minä\nvoin ajatella suurena miehenä, täysikasvuisena. Ja Svantea myöskin!\nHehän ovat niin erilaisia. Mutta minä voin heitä kumminkin ajatella\nyhdessä. Mutta Sven? Voitko sinä pitää häntä isona? Mihin sinä tahdot\nhänet mailmassa valmistaa? Mihin hän sinusta tuntuu sopivan muualle\nkuin meidän luoksemme?\n\nVaimoni hymyili tuskaisin ilmein, jotka muodostivat hieman hienoja\nryppyjä hänen suunsa ympärille.\n\n-- Sitä minä olen usein ajatellut, sanoi hän. Ja jatkaen omia\najatuksiaan lisäsi hän:\n\n-- Ehkä minä rakastan häntä juuri siksi enimmän, kuin mitään muuta\nmailmassa. Enemmän kuin molempia toisia poikia, enemmän kuin sinuakin.\nMinä olen ajatellut sitä usein, ja minä tiedän, että jos joku isoista\npojista kuolisi, minä en koskaan lakkaisi suremasta heitä. Mutta minä\nuskon, että minä voisin kestää sen teidän tähtenne, jotka elätte. Jos\nsinä kuolisit -- minä en tohdi sitä koskaan ajatellakaan. Mutta jos\nSven kuolisi, silloin minä en myöskään voisi elää. Minä olen monta\nkertaa ajatellut sanoa sen sinulle. Sillä minä soisin sinun tietävän\nsen.\n\nHän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni,\nniinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi\nvoivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin\nkauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa,\netten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta\nvaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli\nkuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista\nvaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan\nsairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja\nhänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä.\n\nLääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan\npitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja\nkun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä\nmuutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi\njo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien\nystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa\nlevottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun\nminä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani,\nvaltasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen\nlähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin\nkuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän\noli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt\näitiä tervehtimään \"isäukkoa\", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä,\nkun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja\nkumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani.\n\nSaavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri\nsamalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi\nsuoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi\noikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta\nmuukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan\nolen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin.\nEn ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli\nvastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan.\n\nTein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että\nminun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen.\n\nTuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen\ntoiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan\nkonemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin\ntämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. \"Sven on\nkuollut\" ajattelin minä. \"Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia\nsaavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy\nvoida valvoa ja lohduttaa vaimoani.\" Kaikki tuo kierteli aivoissani\nistuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä,\nnäin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä.\nKoko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä\ntulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun\npoikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen.\n\nMinä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin\nvoimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella\npienintäkään selvää ajatusta.\n\n-- Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä\nolen niin hermostunut.\n\nKoetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse\nymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin\nitse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut\nhänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin\nolisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin\nvarma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai\nmiksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin\nmiehellekin:\n\n-- Ajakaa niin kovaa kuin hevonen voi juosta, minun pieni poikani on\nkuolemaisillaan. Te ette tee sitä ilmaiseksi.\n\nAjaja oli kyytinnyt meitä monta kertaa ennenkin.\n\n-- Onko se se pieni, kiltti poika, joka on niin kaunis? kysyi hän.\n\nNämä yksinkertaiset sanat herättivät minut jälleen todellisuuteen ja\nrinnassani kierteli kiitollisuuden lämmin virta tuota nuorta miestä\nkohtaan, joka minua kyytihti.\n\n-- Kyllä, sanoin minä tukehtuneesti. Niin, hän se on.\n\nJa minä istuin vaunuissa tuntien lämmittävää tunnetta, että tapasin\nihmisen, joka ymmärsi mikä oli kysymyksessä ja tahtoi auttaa minua.\nLiukuessamme katuja puhuin hiljaa itsekseni ja itkin sekä ilosta että\nsurusta: \"Hän on niin kaunis ja niin hyvä, että mies, joka on nähnyt\nhänen vain nousevan vaunuista, muistaa häntä ja sanoo sen minulle. Ja\nhänen täytyy kuolla. Onhan miljoonia lapsia, jotka saavat elää. Miksi\njuuri minun lapseni täytyy kuolla?\"\n\nMinä en ole koskaan ajanut joutuimmin eikä mikään tie ole koskaan\ntuntunut pitemmältä. Minä näin säkenien leimuavan hevosen kavioiden\nympärillä, tunsin sateen vaikkenevan ja huomasin maisemien lentävän\npimeässä ohitse kuin varjokuvien, ja minä istuin koko ajan puhuen\nitsekseni käsittämättömiä sanoja, joita minä en ymmärtänyt, kuinka\nne tulivat kielelleni. Oli ikäänkuin minua olisi pimeässä viety sitä\nkohti, joka minua vastaan tulisi, ja minä rukoilin vain lykkäystä, että\nhän vielä eläisi, kun ehdin perille, jotta hän vielä kerran kietoisi\nkäsivartensa minun kaulaani ja minä saisin kuulla hänen äänensä.\n\nEteenpäin me mentiin, eteenpäin hurjaa vauhtia! Vaunut lensivät\ntoiselta puolen tietä toiselle. Mutta ei hetkeksikään juolahtanut\nmieleeni, että mikään särkyisi tai että ajaisimme kumoon. Se oli kelpo\nmies tuo ajaja, joka ajatteli minun pientä poikaani, joka oli niin\nkaunis ja kiltti, ja joka ei saisi kuolla.\n\n\"Oli isä ja hänen lapsensa\", sanoin minä ääneensä itsekseni. \"Es ist\nein Vater mit seinem Kind.\" Tietämättäni minä istuin runoja lausumassa\nitsekseni, ja suonenvedontapaisesti nyyhkytys pakkautui kurkkuuni,\nniinkuin se olisi tahtonut tukehduttaa minut, ja saadakseni ilmaa\npistin pääni ulos kuomusta katsellen maisemaa, jossa minä tunsin\njokaisen näköalan, jokaisen tien mutkan. Kivistä, joilla vaunut nyt\njytisten liukuivat, voin minä huomata, että olimme sillä lyhyellä\nsyrjätiellä, joka vei kotiamme. Kaikki aistit jännitettyinä minä\nkatsoin pimeään, minä näin pihallamme olevien ajoneuvojen ääriviivat.\nTohtori on vielä täällä! Tohtori on vielä täällä! Sitten minä kuulin\neteisestä vaimoni sanovan: \"Hän tulee. Jumalan kiitos, hän on täällä.\"\nJa silmänräpäyksessä minä riensin rappuja ylös ja seisoin jo salissa.\n\nSeisoin huoneessa, ja minun mieleni oli niin äärimmäisyyteen asti\nliikutettu, etten voinut ymmärtää mitään siitä mitä näin. Minä käsitin\nvain hämärästi tohtorin seisovan siellä ja tunsin vaimoni kovasti\nsyleilevän itseäni. Minulle selveni vain, että vaimoni oli iloinen\nja ylen onnellinen ja että minun pitäisi olla samallainen. Kuulin\njotain pyörtymyksen puuskauksista, joka nyt oli ohi ja jonka tohtori\nei uskonut merkitsevän mitään. Mutta en voinut mitään sanoa enkä\najatella. Onni valtasi minut niin odottamatta, ettei se voinut herättää\nminua äärettömän raskaasta surustani, jonka vallassa minä vielä olin.\nKonemaisesti minä riisuin käsineeni ja päällysvaatteeni, ja seisoin\nvielä siellä ikäänkuin totuttaakseni silmiäni valoon valaistussa\nhuoneessa.\n\n-- Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi\nvaimoni. Hän on valveilla.\n\nJa hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi\noikein ymmärtänyt.\n\n-- Kyllä, kyllä, sanoin minä.\n\nJa käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin\nmakaavan vuoteessani ja katselevan minua.\n\n-- Tunteeko Sven isää?\n\n-- Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä.\n\nHän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja\nrauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä\nhuomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut.\n\nSeisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli\ntotta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni\nedessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho\nsolui pois silmieni edestä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa\noli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää\nsairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja\nkoetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän\nviikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme\npäivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa\nkodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani\nsallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen\nväliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan\näitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen\nraitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita\nhänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki\nhiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille,\nettä pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut\nhiljaisiksi.\n\nMeidän oli täytynyt hankkia sairaanhoitajatar, että vaimoni saisi\nlevätä öisin. Elsa oli ensin hirveästi vastustanut sitä. Sillä hän oli\nniin mustasukkainen pienokaisestaan, ettei hän kärsinyt ketään muita,\njolta hän pyytäisi apua, tai joka antaisi hänelle sellaista. Ja vasta,\nkun hän huomasi voimiensa alkavan pettää, antoi hän kyyneleet silmissä\nsuostumuksensa ja taipui välttämättömyyden edessä.\n\nPari tuntia sen jälkeen, kun hoitajatar oli saapunut tuli vaimoni minun\nluokseni säteilevin silmin kertomaan, että Sven oli hyvin mielistynyt\nuuteen ystäväänsä.\n\n-- Sinä saat hyvin kernaasti auttaa minua, kun sinä olet kiltti, oli\nhän sanonut.\n\nJa sitten hän sulki silmänsä ja makasi, kuten hän tapasikin, jääpussi\npäässään, jota aina pakotti, ja pienet, laihat kädet peitteellä.\n\nEräänä päivänä häiritsi meitä äkkiä pihalta kaikuva posetivin soitto ja\nkun Sven juuri sinä päivänä oli syönyt ja puhunut ja näyttänyt oikeen\nvoimistuneelta, niin me kysyimme häneltä eikö hän tahtoisi, että hänet\nkannettaisiin ulos katsomaan apinaa.\n\nMuuten tuli Sven aina vimmaan, kun kuuli posetivin olevan liikkeessä.\nHenki kurkussa kiiruhti hän isän luo pyytämään lanttia. Hänen ilonsa\noli saada antaa ja tultuaan lantteineen näytti hän onnesta säteilevän,\nikäänkuin hän olisi tiennyt mitä se tahtoo sanoa köyhälle soittajalle\nsaada rahaa ruokaan, silloin hän sai hänen tummat kasvonsa hymyilemään\nniin, että valkeat hampaat näkyivät ja ruskeat silmänsä säteilemään\nhänen sinisiä silmiään vastaan.\n\nMutta nyt istui hän niin väsyneenä ja pienenä isän käsivarrella. Hän\noli hyvin huolellisesti kääritty peitteeseen ja sukat jalassa. Sitten\nkannettiin hänet ulos ja isä piti häntä käsivarrellaan eteisessä,\nsieltä hän voi nähdä auringon valaisemalle pihalle, josta posetivin\niloiset äänet Svenille kaikuivat.\n\nHän katseli väsyneenä ja vieraana puita ja pihaa, lapsilaumaa,\njoka seisoi auringonpaisteessa, ja hänen katseensa oli koko ajan\nkummasteleva, niinkuin hän olisi miettinyt, miksei kaikki tuo ollut\nniin hauskaa nyt kuin ennen. Hän koetti vetää suunsa nauruun nähtyään\napinan, joka oli hupaisin mitä hän tiesi, ja joka hyppi ylös ja alas\npositivilla kilistellen pientä kettinkiään ja irvisteli rumasti\njyrsiessään kovaa pähkinää.\n\nMutta Sven ei jaksanut katsoa kaikkea sitä. Hän tuli vain yhä\nvakavammaksi ja vakavammaksi. Yhä raskaammin ja raskaammin hän istui\nisän käsivarrella. Oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja katsellut\nsieltä vain sitä, mikä mailmassa oli kaunista ja hupaista, ja ikävöinyt\nsinne ja tuntenut, että kaikki tuo ei enää kuulu hänelle. Hän nojasi\nvain päänsä isän olkapäähän ja sitten kantoi isä hänet jälleen\nvuoteeseensa.\n\nÄiti laittoi hänet huolellisesti vuoteelle ja korjasi päänalustaa.\n\n-- Eikö se ollut Svenista hauskaa?\n\n-- Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian.\n\nSilloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin\nettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni,\njota hän suonenvedontapaisesti puristi.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana\npäivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai\nkuolemaan.\n\nMinä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi\nneuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan\narvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun\nedessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale.\n\nMinä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä\nvielä.\n\n-- Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut.\n\nHänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi\ntarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän.\n\nSitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut:\n\n-- Onnellinen sinä, joka voit.\n\nJa täällä minä istuin nyt yksinäni ja jokainen hermosäije värisi\nsieluntuskasta, joka oli niin täydellinen ja niin ääretön, että\nminä tuskin voin kiivaillakaan sitä. Minä toivoin vastoin kaikkia\nmahdollisuuksia, että minun lapseni eläisi, niin, minä uskoin niin\nkäyvänkin. Mutta samalla kertaa minulla oli aavistus, että nyt minun\ntäytyy kirjoittaa, nyt tai ei koskaan. Minä tiesin melkein jokaisen\nsanan, joka tulisi niillä papereilla olemaan, jotka olivat valkoisina\nja kirjoittamattomina pöydällä edessäni. Välttämättömyys pakoitti\nminua työhön, ja minä kirjoitin, täytin sivun toisensa perästä noista\nvalkoisista lehdistä ja laskin ne yhteen käsikirjoitusten kokoon, joka\nkasvoi minun edessäni pöydällä. Tuntui niinkuin näkymätön ääni olisi\nkuiskannut käskynsä minun korvaani, minun täytyi totella tuota ääntä,\ntotella sitä sokeasti, ja minut valtasi ahdistava kiire, niinkuin minä\nolisin tiennyt, että oli kysymys elämästä.\n\n-- Huomenna, kaikui minun sielussani, huomenna! Kuka tietää, mitä huomenna\ntapahtuu? Voi käydä niin, että sinun lapsesi kuolee. Ja silloin sinä et\nvoi kirjoittaa. Silloin sinulta vaaditaan: \"Rahaa ja taas rahaa.\" Sinä\nvoit kirjoittaa uudestaan kirjasi, sinä osaat kirjoittaa sen paremmin,\nmutta sinä et voi koskaan kirjoittaa valmiiksi kirjaasi, jos lapsesi\nkuolisi.\n\nKuin piiskan läiskäykset ajoivat ajatukseni minua eteenpäin, ja minä\nnäin jo aamusarastuksen akkunaverhojen läpi lampun kelmeässä valossa,\njoka levisi papereille. \"Rahaa! Rahaa! Sinun täytyy hankkia rahaa, jos\nlapsesi kuolee, ja sinun täytyy voida pelastaa vaimosi.\"\n\nJa niiden äänien läpi, jotka ahdistivat työtäni valmistumaan, kuulin\nminä erään äänen, jonka minä olin tuntevinani: \"Es ist ein Vater mit\nseinem Kind!\" Isä lapsineen! Missä minä olen sen ennen kuullut?\nMilloin minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olin tuntenut tätä\nahdistavaa kiirettä? Tuntui kuin ruoskat olisivat vinkuneet, niinkuin\nkaviot olisivat iskeneet säkeniä kivisestä tiestä, niinkuin minä olisin\ntuntenut yökylmän jäähdyttävän polttavaa päätäni. Minä kirjoitin ja\nkirjoitin. Ja minä muistin, kuinka minä olin ajanut kuin matkustaja, ja\najatellut lapseni kuolleen.\n\nMinä en ajatellut enää lastani. Minä ajattelin häntä, jonka täytyy\nomistaa minut kokonaan, jos oli mieli ajatellakaan, että hän voisi\njäädä minun luokseni, jos tuo käsittämättömyys toteutuisi ja Sven\nkuolisi. Minä kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niinkuin ei kukaan\nihminen ole kirjoittanut rahan edestä, kirjoitin parhaimpia sivuja kuin\nkoskaan ennen on lähtenyt minun kynästäni. Ja kun voimani pettivät niin\nminä join, join paljon pysyäkseni itse hengissä.\n\nKun aurinko jo oli hyvän aikaa ollut yläällä, kirjoitin minä viimeiset\nrivit. Ja minä istuin turtuneena.\n\nMinä kokosin läjään täyteen kirjoitetut arkit ja asetin laatikkooni,\nhiivein huoneestani ja kuuntelin sen oven takana, jonka sisäpuolella\nSven makasi. Silloin avasi vaimoni sen katsoakseen ulos. Minä huojuin\nhäntä kohti ja sanoin:\n\n-- Se on valmis.\n\nHän hymyili minulle, ja hänen äänensä värähteli äärettömästä onnesta,\nkun hän vastasi:\n\n-- Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä\nmenin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena\näärettömän raskaaseen uneen.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nEnnenkuin seuraava päivä oli kulunut, tiesimme me, ettei mitään\napua ollut toivottavissakaan ja että pikku Sven kuolisi. Varmuus\noli koskenut meihin kuin kova isku, sillä me olimme koko ajan tähän\nasti toivoneet. Me seisoimme eteisessä, molemmat lääkärit hiljaa ja\nvakavina, vaimoni katse kiinnitettynä heidän kasvoihinsa, niinkuin hän\nolisi luullut, etteivät he vielä olleet sanoneet kaikkia. Minä katsoin\nheitä kaikkia pitäen kättäni vaimoni vyötäisillä koettaen vetää häntä\nlähemmäs itseäni, ja huomasin kuinka ystävämme tohtorin tunteelliset\nkasvot vavahtelivat. Professori puhui hiljaa, hyvin matalalla äänellä,\nikäänkuin joka ainoa sana olisi maksanut hänelle voittoja. Minä\nen tuntenut mitään muuta kuin välttämättömyyden tulevan, ja että\nminun täytyy terästää itseni voidakseni kestää sitä. Mutta tarttuen\nsellaisella kouristuksella minun käteeni, jossa minä tunsin koko hänen\ntuskansa, riuhtaisi vaimoni irti minun käsivarteni vyötäisiltään, ja\nväännellen käsiään niin, että aivan helposti kuuli jäsenten rutisevan,\nsanoi hän:\n\n-- Sanokaa, että vielä on vähänkään toivoa. Sanokaa se vain.\n\nMolemmat miehet välttivät hänen katsettaan, mutta silloin kiihtyi tuo\nnuori nainen ja sanoi:\n\n-- Hän ei saa kuolla. Minä näytän teille, että hän elää.\n\nHän meni pois ja me seisoimme hiljaa katsellen hänen jälkeensä, kun hän\nhävisi sairashuoneeseen päin. Me ymmärsimme kaikki, kuinka syvästi hän\ntunsi kaiken toivomisen mahdollisuuden olevan todellakin ohi, ja että\nsiksi hän lupasi riistää hänet kuolemalta, -- kaikesta huolimatta. Me\njättelimme hyvästi hyvin harvasanaisina ja minä menin samaa tietä kuin\nvaimonikin oli mennyt, tietämättä mitä sanoisin hänelle, ainoastaan\nsaadakseni olla hänen läheisyydessään ja nähdä, ehkä juuri sitä, mitä\nminä enimmän pelkäsin.\n\nMinä en löytänyt häntä sairaan huoneesta. Minä löysin hänet omasta\nhuoneestani ja hänen ilmeensä olivat jäykistyneet. Hän istui kokoon\nlyhistyneenä sohvassa, käsi kovasti painettuna poskea vasten, hänen\nsilmänsä olivat kuivat ja sameat, ja hän katseli äärettömään pimeään\nyöhön, joka lähestyi. Hänen olentonsa, kasvonsa, niin, vieläpä\nkätensäkin todistivat siitä. Minä koetin puhua hänelle, koetin mainita\nhänen nimeään, mutta hän ei vastannut, ja lopulta minun täytyi\njättää hänet omaan tuskaansa odottaen tuskaisena niitä sanoja, jotka\ntulisivat, kun tuska kerran purkautuisi sanoiksi.\n\nViipyi kauvan ennen kuin tämä hiljaisuus katkaistiin, ja kun se\ntapahtui, niin se ei katkennut sanoihin. Vaimoni ojensi vain kätensä\nminulle vetäen minut luokseen sohvalle. Hän painautui syliini ja pitkä\nnyyhkytys, joka tuntui tulevan käsittämättömän laajasta rinnasta,\ntäristytti meitä molempia.\n\n-- Miten sääli minun on sinua! kuiskasi hän. Oi miten sääli.\n\n-- Minuako?\n\nMinä riuhtasin itseni irti ja katsoin häntä. Sillä hänen äänessään oli\njotain, joka täytti minut aavistuksella, jonka minä en tahtonut antaa\nselvetä ajatukseksi.\n\nHän puristi kätensä ristiin ojentaen minua kohti ja melkein huusi:\n\n-- Ethän pyydä minua elämään tämän jälkeen, elämään ilman Sveniä. Minä\nen voi. Minä en voi.\n\nTuo oli minun aavistukseni, jonka hän ilmaisi sanoissaan, ja minä\nseisoin siellä neuvotonna saamatta sanaakaan suustani.\n\n-- Istu viereeni, sanoi hän. Minä en kiivastu. Minä puhun vain\nlevollisesti. Sillä minä en ole enää rauhaton. Minä tunnen vain kaiken\nmurtuvan. Minä olen jo poissa, vaikka sinä et voi sitä ymmärtää\nvielä siksi, että sinä tiedät niin vähän ja siksi, että minä olen\nvoinut niin vähän sanoa sinulle. Sillä minä olen tahtonut elää sinun\nkanssasi, Georg, minä olen tahtonut elää sinulle siksi, että minä\nolen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä\nen ole enää nuori. Minähän olen niin vanha, ettet sinä koskaan voi\ntullakaan niin vanhaksi. Se on hyvä, ettet sinä koskaan ole tiennyt\nsiitä, et koskaan tahtonut nähdäkään sitä ja kun minä olen nähnyt sinut\nonnellisena, niin en ole tahtonut häiritä sinua. Mutta niin kauvas\nminä voin muistaa taapäin, minä olen tiennyt, etten ole ollut kuin\nmuut ihmiset. Sydämessäni minä olen tuntenut tarvetta saada kuolla.\nVoitko ymmärtää, mitä minä nyt sanon, Georg? Tuskin minä ymmärrän\nitsekään sitä. Kaikkein suurinta onnea tuntiessanikin sinun ja lasten\nseurasta sekä kaikesta, mikä mailmassa on kaunista, olen minä aina\ntiennyt, että kerran koittaisi se päivä, jolloin minä jättäisin\nkaikki eikä mikään voisi estää minua. Minä tahtoisin, ja en tahtoisi,\ntoivoisin ja en toivoisi. Mutta minä menisin pimeään, siellä on minun\nkotini. Minä olen tuntenut niin, että joku tulisi pakoittamaan minua,\nsanomaan minulle, että minun täytyy. Muistatko sitä talvea, Georg,\nkun meidän välimme oli niin raskas ja synkkä? Silloin minä koetin\nkirjoittaa sinulle, mitä tunsin. Sillä puhua minä en voinut. Mutta minä\nen osannut kirjoittaakaan. Mitä minä tahdoin sanoa sinulle, sitä en\nsanonut, ja minä muistan, kuinka minä ihmettelin, ettet sinä kysynyt\nminulta sittenkin, kysynyt usein ja sovinnossa, vaikkakin minä pyysin,\nettet sitä tekisi. Toisinaan minä tahdoin, että sinä olisit kysynyt.\nMutta minä olin enimmän iloinen, ettet sinä sitä tehnyt. Miten minä\nkärsein siihen aikaan, Georg! Jospa sinä voisit aavistaa kuinka minä\nkärsein. Sinä tulit ja otit minun käteni ja istuit viereeni enkä minä\nollut onnellinen niin kuin ennen. Sillä minä tiesin päivä päivältä\najattelevani kuinka minä voisin saada kuolla ja jättää sinut. Minä\ntahdoin tehdä sen itse, Georg. Voitko ymmärtää, että keskellä onneani\nminä tahdoin tehdä sen itse? Ja sinä olit hyvä minulle, ystävällinen\nja iloinen, ja minä tunsin, ikäänkuin olisin ollut uskoton nainen ja\npettänyt sinua. Tiedätkö miksi minä tahdoin jättää sinut? Niin, siksi,\nettä minä tiesin niin varmasti sen kerran tapahtuvan ja siksi minä\ntahdoin mieluummin mennä, kun sinä olit vielä nuori ja voimakas ja\nolisit pian voinut unhottaa minut ja tulla onnelliseksi jonkun toisen\nkanssa.\n\nHän vaikeni hetkeksi ja hänen silmänsä uivat kyynelissä.\n\n-- Sitten tuli pikku Sven, Georg, ja kaikki muuttui. Muistatko, että\nminä sanoin sen jo silloin sinulle? Muistatko, että minä sanoin? Minä\nuskoin silloin, että Jumala oli lähettänyt hänet pitääkseen minut\nelämässä voidakseni tehdä sinut niin onnelliseksi, kuin minä toivoin\nja joka ilta minä rukoilin Jumalaa, että voisin tehdä sen. Minä uskoin\nniin varmasti Jumalan kuulleen rukoukseni ja siitähän minä puhuin pikku\nSvenille, kun olimme kahden eikä kukaan voinut kuunnella sanojamme.\nMutta nyt, Georg, nyt hän jättää minut. Nyt minä tiedän, että kaikki\nmuu, kaikki tuo, josta sinä et ole tiennyt ennen kuin nyt, palaisi\ntakaisin, ja nyt minä tahtoisin vain, että sinä soisit minulle anteeksi\nkaikki surut, mitä minä olen sinulle valmistanut, ja kaikki surut, mitä\nminä nyt saattaisin. Mutta sinä et saa pyytää minua jäämään. Sillä\nsinne mihin Sven menee, menen minä myöskin.\n\nHän seisoi edessäni ja hän näytti minusta tällä hetkellä suuremmalta\nkuin ihmiset tavallisesti ovat. Minä olin siinä määrässä valmistumaton\ntuohon kaikkeen, mitä hän nyt oli minulle sanonut, että se tuntui\nminusta niinkuin hän olisi kertonut ilkeästä painajaisunesta, jota minä\nen voinut muuttaa todellisuudeksi. Mutta minä tunsin, että samalla\nkertaa kuin hän oli valmistanut minulle mitä suurinta surua, avasi hän\nsellaisen rakkauden aavikon, jonka edessä minä en vain tahtonut ojentaa\nkäsiäni, jottei sitä anastettaisi minulta samassa silmänräpäyksessä\nkuin olin sen kokonaan saanut omakseni.\n\n-- Minä en voi sitä kestää, minä melkein huusin. Minä en voi sitä\nkestää. Menettää sinut ja hänet. Sinä et voi tarkoittaa sitä.\n\nHän nousi tyyneesti seisoalleen ja kuin Niobe, joka levittää\nkäsivartensa lastensa ympäri, joita jumalien nuolet vaanivat\näidinhelmaankin, seisoi hän edessäni.\n\n-- Salli minun ottaa Sven mukaani, sanoi hän. Hän kuolee kumminkin.\nMinä kannan hänet lahteen tänä iltana, kun kaikki nukkuvat. Sehän on\nniin lyhyt taistelu. Ja niin minä pääsisin tuottamasta sinulle enemmän\ntuskaa kuin mitä olen jo tehnyt.\n\nMinä asetuin hänen eteensä ja käsieni koko voimalla painoin hänet\nväkivaltaisesti sohvaan.\n\n-- Odota, sanoin minä. Odota! Sinähän et tiedä itsekään, mitä teet.\n\nMutta hän vastasi vain:\n\n-- Se on sinun ja minun onnettomuus, jos estät minua. Älä syytä sitten\nminua, kun se tulee.\n\nHän väänteli itseään minun käsissäni ja vaipui hetken perästä pitkäksi\naikaa horroksiin. Minä asetin hänet sohvaan, ja minusta tuntui kuin\nkaikki, mitä hän oli sanonut, olisi ollut mieletöntä unta. Minä seisoin\nkauvan katsellen häntä kunnes hänen hengityksensä kävi pitemmäksi\nja säännölliseksi ja tiesin varmasti hänen vain nukkuvan. Silloin\nminä asetin tyynyn suoraan hänen päänsä alle ja panin peitteen hänen\npäälleen.\n\nMielenliikutuksesta horjuen menin sitten siihen huoneeseen, jossa Sven\nmakasi. Hänen oikea silmänsä oli kiinni ja vasen oli muuttunut niin\nkummallisen suureksi ja kirkkaaksi. Minä kumarruin häntä lähelle, otin\nhänen pienen, viattoman kätensä ja vein sen huulilleni.\n\n-- Sinä rakas lapseni, ajattelin minä. Et sinä enkä minä voi auttaa\ntuota toista.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nOlimme muuttaneet pikku Svenin vuoteen eteisen viereiseen huoneeseen,\nettä hän avoimista ovista saisi kuulla lintujen laulua ja tuulen\nhuminaa. Siellä hän makasi nyt valkealla vuoteellaan ja kun hän kohotti\nkatseensa, niin teki hän sen vain odottaessaan suuteloa, tai myöskin,\njos hän liikutti pieniä heikkoja käsiään, niin silloin me kumarruimme\nhäntä lähelle siksi, että ymmärsimme hänen tahtovan hyväillä meitä.\n\nSvante hiipi varpaillaan sairaan huoneessa ja hänen sydämensä oli\nihmetyksestä täysi, että pikku-veikko kuolisi. Pitkiä hetkiä hän seisoi\nhiljaa katsellen häntä tai kumartui suutelemaan hänen poskiaan. Mutta\nkun äiti heräsi horroksistaan, niin silloin hän meni häntä vastaan, kun\nhän tuli sisälle, ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.\n\nMinä en voi koskaan unohtaa sitä äärettömän epätoivoista katsetta,\nmillä hän pidellen pojan päätä käsiensä välissä katsoi häntä silmiin.\n\n-- Oletko lähettänyt sähkösanoman Olofille? kysyi hän minulta.\n\nMinä nyökäytin päätäni vastaukseksi ja näin taas hänen pusertavan\nSvanten oikeen lähelle itseään. Jonkunlaisen vaiston ajamana minä\nnousin äkkiä ja menin ulos jättäen vaimoni yksin terveen ja kuolevan\nlapsen kanssa. Käännyttyäni ovessa näin vaimoni vievän Svanten\npikku-veikon vuoteen viereen. Sinne hän istuutui toiselle puolelle\nvuodetta ja antoi pojan istua toiselle puolelle. Sitten hän kumartui\nSvenin yli. Mutta koko ajan hän piti Svanten kättä omassaan ja minä\nnäin hänen yhtä hellästi hyväilevän molempia lapsia.\n\nKun Svante vihdoinkin meni ulos, otin minä hänen paikkansa vastapäätä\nvaimoani. Silloin hän ojensi kuolevan lapsen yli kätensä minulle ja\nsanoi:\n\n-- En tiedä, josko se on onni tai onnettomuus. Mutta minä jään sinun\nluoksesi. Elän sinulle, sillä minä uskon Jumalan tahtovan niin.\n\nJa hetken perästä hän lisäsi:\n\n-- Sven myöskin tahtoo niin. Minä olen puhunut hänen kanssaan.\n\nVoimatta vastata minä kumarruin suutelemaan hänen kättään. Ja tällä\nhetkellä ei tiennyt kukaan meistä mikä oli onni tai onnettomuus.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nNiitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa\ntoisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta\nniitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme\nliikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa,\njonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman\ntuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa.\n\nTäällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja\nvalvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet\nyhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun\nviimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon.\nHän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää\nkiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää\nitseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan\nitse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille.\n\nSillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut\nsen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten\nkuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin\nsuurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo\nkatsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä\nvoineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu\nmurtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello\nsoi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka\nminkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan.\n\nTäällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun\nsade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin\nvalo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi\nkatseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me\nvihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin\nhän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni\nkumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli\nhäntä.\n\n-- Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä.\n\nSilloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon,\nvalkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin\nhän olisi liikkunut vain unissaan.\n\nSitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan\nistuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli\ntoistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus\nhänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä\nainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: \"Näitkö sitä?\nNäitkö?\" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat\nainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit\nohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja\nvalaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla.\n\nIkäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata\ntilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata,\navasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli\nsatanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet\nkultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi\nja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana\nluonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua\nolemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme.\n\n-- Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin\nmuuttua, kun hän kuolee.\n\nMutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja\nsäännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni\npuolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän\nnukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin\nminä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja\ntässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain\nkaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi.\nSilloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi\nsamalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt.\n\nNiin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja\nkorkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa\nkätensä käsivarrelleni.\n\n-- Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee.\n\nMinä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa\nhänelle viimeisen ilon -- hänelle, joka aina rakasti kukkia -- taitoin\nvasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin\ntakaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla\nhän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin\ntakaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja\nistui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin\nvain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin\ntäysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä\nkuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin.\n\nSven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut\nkätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa\nruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle.\n\nÄkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto.\nSe alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin,\njotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä\nalas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki\nhiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle.\n\nNiin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi... jatkui jälleen...\npiteni, kävi voimakkaammaksi... ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki\nhiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien\nme seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa.\n\nMe olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa\nkädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle.\n\nSitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin\nsiellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni\nyhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi\nkuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin\nnäytti Svante hänelle vakavana sormeaan.\n\nSiinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen\nkuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita\npäiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nPieni keltainen ruumisarkku on keskellä huonetta juuri samalla\npaikalla, jossa vähän aikaa sitten oli vuode ja siinä elävä lapsi. Nyt\non huone kaunistettu ruusuilla. Eipä näe juuri muuta kuin ruusuja, ja\novesta astuu sisään yksinäinen nainen.\n\nHän kantaa lasta rinnoillaan ja lapsi on kuollut. Hän ei salli\nkenenkään muiden koskea rakastettuunsa, omilla käsillään, jotka\neivät vapise, laskee hän sen arkkuun. Tuon pienen villakoiran, jonka\nkanssa hän tapasi nukkua terveenä ja iloisena ollessaan, jolloin\nkukaan ei ajatellut kuolemaa, asettaa hän nyt hänen käsivarrelleen.\nSe on Villatukko, joka nyt seuraa herraansa. Hän on niin rauhallinen\nvuodetoveri eikä häiritse ketään. Äiti huolehtii, että hänen poikansa\nmakaa hyvin ja laittaa hänen vuodettaan ikäänkuin hän olisi juuri\nlukenut iltarukouksensa ja äiti on tullut vain sanomaan hyvää yötä. Hän\nkatsoo häntä, niinkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta, ja suutelee\nhänen kylmiä huuliaan.\n\nSitten hän väistyy seisoen yksin arkunkansi kädessään ja hän on\nluvannut, ettei kukaan muu kuin minä saa ruuvata sitä kiinni. Minä\nväännän ja väännän kiinni ja ruuvitaltan ääni ruuvinauloissa, jotka\nuppovat puuhun, kiljuu niinkuin minä itse tuskassa purisin hampaitani.\n\nMutta kun se on tehty, minä en enää tunne mitään tuskaa. Tuntuu\nniinkuin viime päivien tuskat olisivat polttaneet minun sielustani\nkaiken mahdollisuuden tuntea enää sitä, mutta minne vain silmäni luon,\nkohtaa katseeni ainoastaan kukkia.\n\nSitten minä menin verannalle ja minua kohtasi siellä kaprifolioiden\ntuoksu, joka kohoaa pimeästä, sama tuoksu, joka ympäröitsi minua\ntuntiessani pienokaiseni sormien pusertavan kuolonvoimalla kättäni.\nKaikki on minun sielussani murtunut ja ohi. Minä ajattelen häntä, joka\nmeni äsken ulos, ja kaikkea minkä tiedän tulevan. Minä tunnen, etten\nminä saa koskaan aikaa surrakseni häntä niinkuin tahtoisin, pientä\nenkelisilmäistä poikaani, ja yksinäisyydessäni minä polvistun hänen\narkkunsa viereen, minä, joka en tiedä kenen eteen minä polvistun tai\nketä minä rukoilen.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nMutta siellä kirkkotarhassa on pieni hauta. Se on puutarhan lailla\nhoidettu huolellisesti ja ympäröity pienellä puksipuu kehyksellä, jossa\non ruusupuu ja pieni raikas ruohokumpu, jonka nuorteassa vihannassa\nkasvaa tiheässä orvokkeja. Se on kaikkia muita hautoja erilaisempi ja\nsen yläpuolella viheriöitsee yksinäinen lehmus.\n\nKummulla on kivi ja kiveen on piirretty sanat: \"Meidän pikku Sven.\"\n\nSiellä uinuu meidän onnemme, joka kerran oli suurempi kuin kenenkään\nmuiden. Sinne maan alle on vaimoni sielu vangittu, sidottu lumotulla\nsiteellä, eikä mikään rakkaus voi sitä saada takaisin maan päälle.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n    Evigt ejes kun det tabte.\n\n              Henrik Ibsen.\n\n\n\n\nI.\n\n\nEi mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta.\nAinoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä\nen tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan.\nEttä suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme\nkoskaan tiedä kuinka se tulee.\n\nEnsiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes\nniin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella\nmitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella\nsielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä\nvain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan\nkuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan,\nyhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä\nniitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan\ntaisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka\nvaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä\nhän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja\nsyrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä,\nmikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin\nhänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin\nkolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen\nluo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja\nsiitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan\nsovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.\n\nMinä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut\nhänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta\nmeri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää\nnäkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa\nsitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä\nselvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen\nohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi\npaljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen\ntekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida\njohtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä\ntuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä\niltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja\nvuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä\nsiltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.\n\n-- Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?\n\nSitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä\nitkuaan ja kohotti katseensa minuun.\n\n-- Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä\nminulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa\ntietäni.\n\nMinä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin\nkatumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että\nolin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä\ntuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä\nvain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja\nsanoin:\n\n-- Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse\nitseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?\n\nKyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään\nminuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi\nsaavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.\n\n-- Teetkö todellakin niin? sanoi hän.\n\nSe valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo\nunhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi\npurkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse\ntunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja\ntäysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin\nhänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun\ntiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi\neikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä\nkerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani\nvastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme\nyhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten\nminä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että\nhän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja\npuheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet\njälleen elämälle.\n\nTätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä,\nkuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä\ntyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan\nhänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä.\nSiten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka\nliukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut\nvain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa\nei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset\nliukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan\nsisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.\n\nSitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen\nkotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta\nasunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme\ntehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai\nmitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.\n\nMutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta\nja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme\nkoskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten\nnähtävänä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKirkkotarhassa on pieni kivi, johon on piirretty: \"Meidän pikku Sven.\"\nSe on asetettu kummulle, joka kaartuu jo aikoja sitten lehtensä\npudottaneen lehmuksen alla. Lehmuksen juurella on penkki, jolla istuu\nyksinäinen mustaan puettu nainen niin pitkä suruharso hatussaan kuin\nleskellä. Hän istuu siellä kauvan ja syksyisenä päivänä hän puhuu\nsiellä jonkun kanssa, jota ei kukaan voi nähdä.\n\nHän käskee ajajan, joka seisottaa haudan läheisyydessä, ajamaan\nmaantielle. Sitten hän kumartuu kokoamaan multaa haudalta\nnenäliinaansa. Ottaa ompelulaukustaan mustaa silkkiä, neulan, lankaa\nja sakset. Silkistä hän leikkaa ja neuloo pienen pussosen. Täyttää sen\nmullalla. Sitten painaa hän huulensa tuota mustaa multaa vasten ja\nsen tehtyään neuloo pussosen kiinni. Hän neuloo sen niin tiehään ja\nlujasti, ettei murustakaan voi hävitä ja kiinnittää sen kulmiin lujan\nnauhan. Sen tehtyään hän panee neulomatarpeensa pois ja istuu kauvan\ntuo pieni, musta taikakapine kädessään, ajatellen sitä, että nyt hän on\nvihitty häneen, joka makaa haudassa.\n\nSitten polvistuu hän lehmuksen kylmien oksien alle ja suutelee kiveä,\njossa on hänen rakastettunsa nimi. Hiljaa ja juhlallisesti, niinkuin\nhän toimittaisi pyhää toimitusta suuren ihmisjoukon nähdessä, ripustaa\nhän pussosen nauhalla kaulaansa, avaa vaatteensa ja asettaa tuon pyhän\nmullan rintaansa vasten.\n\nKoko ajan hänen kasvonsa ovat vakavat, mutta onnelliset ja kirkkaat,\nja ennenkuin hän nousee haudalta suutelee hän multaa jalkojensa alla\nja seisoo sitten heittääkseen silmäyksen haudalle. Tiheänä metsänä\nkukkivat kasvit pienissä ruukuissa haudan ympärillä ja tuoreimpia\nkukkia on asetettu kummulle. Ei kenenkään hauta ole niin kaunis eikä\nniin hyvin hoidettu, ei kenenkään hauta ole niin runsaasti kaunistettu\njuuri tähän aikaan, kun syystuuli jo puita riuhtoo.\n\nHän hymyilee ilosta ja puhuu taas hiljaa jollekin, jota ei kukaan näe.\nSitten hän menee maantielle, jossa ajaja odottaa ja ajaa kotia.\n\nMutta kotia saavuttuaan hän tulee suoraan minun luokseni, ottaa esille\ntuon mustan taikakapineen ja sanoo, mitä se sisältää. Sitten hän\nojentaa sen minulle ja pyytää minua suutelemaan sitä. Minä teen sen,\netten häiritsisi hänen iloaan ja onnellinen hymy huulillaan hän kätkee\nsen jälleen povelleen, sanoo samassa:\n\n-- Jospa sinä tietäisit kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni\nollessani Svenin luona, niin et koskaan pahastuisi, että minä matkustan\nniin usein sinne. Minä tyynnyn moneksi päiväksi, kun vaan saan käydä\nhänen luonaan.\n\nSitten hän menee taas pois, jättäen minut yksin. Ja kun minä parin\ntunnin kuluttua nousen työstäni ja etsin häntä niin minä löydän hänet\nSvenin leikkikalukaapin luota kääntelemästä niitä esineitä, jotka\nkerran kuuluivat hänelle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNiin liikkuivat hänen ajatuksensa alinomaan hänessä, joka oli kuollut,\neikä mikään voinut häiritä hänen ajatuksiaan. Hän kertoi pian\nseuraavansa häntä ja hän teki sen levollisena, levollisella äänellä,\nniinkuin sen pitäisi olla muille yhtä luonnollinen asia kuin hänelle\nitselleenkin.\n\nToisinaan tapaa hän lisätä:\n\n-- Minä tahtoisin vain niin mielelläni elää, kunnes pojat ehtisivät\nvähän suuremmiksi eivätkä tarvitsisi minua enää.\n\nSilloin voivat hänen kasvonsa saada epätoivoisesti murtuneen ilmeen,\nniinkuin hän tietäisi, että tähän toiveeseen sisältyy enemmän kuin\nhän voi toivoa tai pyytää ja hänen otsaansa ilmestyy syvä ryppy\nsilmien väliin, ikäänkuin hänen mietteensä toisivat hänelle tuskaa.\nHän tuntee, että hänen täytyy valita elämän ja kuoleman välillä,\nkumminkin toiveessaan ja hän ei voi tehdä sitä. Siksi hän tahtoo ensin\nelää jonkun aikaa saadakseen tehdä heille kaikki mitä hän voi, jotka\nvielä elävät, ja sitten kuolla päästäkseen hänen luo, jolle hän tuntee\nkuuluvansa. Hän koettaa sovittaa kuolemantoivetta ja elämisentarvetta\nja hän pelkää molempia, kun ne taistelevat vallasta hänen sielussaan\nja kumpikin tavallaan kiduttaa häntä rajattomasti. Samalla kertaa hän\nkumminkin aavistaa mikä noista hengistä voittaa ja siksi hän kertoo\nsiitä ei minään eriskummallisena tapauksena, jonka pitäisi herättää\nihmetystä ja kummastelua, vaan niinkuin itsestään selvää asiaa, jonka\nhän on kokenut ja jota ei kukaan voi epäillä.\n\n-- Muistatko, kun minä en sanonut uskovani tulevaiseen elämään? kysyy\nhän. Sinähän opetit minua uskomaan niin.\n\nHänen kasvonsa synkkenee tätä sanoessaan ja hänen äänensä sorahtaa niin\nkovin kummallisesti, että se tekee minuun kipeää. Hän näkee sen ja\nsovittaen laskee kätensä minun kädelleni, jatkaa samassa:\n\n-- Minä uskon sen nyt ja tiedän voivani alkaa elää sellaista elämää jo\ntäällä maan päällä. Tarvitaan vain, että joku sellainen menee pois,\njohon on niin sidottu, että tuntuu kuin sen sielu seuraisi aina mukana.\nMelkein joka ilta tulee Sven minun luokseni. Hän ei tule silloin, kun\nminä tahtoisin tai kun minä pyydän häntä tulemaan. Ei kun minä itken\nja ikävöin, ojennan käteni hänelle ja huudan hänen nimeään. Mutta\nsilloin kun minä vähimmän aavistankaan, silloin minä näen hänen istuvan\nvieressäni. Ja kun minä silloin vain olen oikeen levollinen ja iloinen,\nsilloin hän hymyilee minulle ja näyttää niin onnelliselta. Hän katsoo\nminua silloin aivan niinkuin hän tapasi ennenkin katsoa, ja ennenkuin\nminä ehdin tyyntyä häviää hän pois. Mutta silloin minä olen kumminkin\nonnellinen. Sillä minä tiedän, että hän on ollut minun luonani. Hän on\ntullut usein, kun sinä olet nukkunut ja minä olen maannut valveillani.\nUseinkin olen ajatellut herättää sinua. Mutta minä en ole tohtinut\ntehdä sitä. Sillä minä olen pelännyt, että kun sinä heräisit olisi hän\njo poissa ja silloin sinä ehken et olisi uskonut minua, kun olisin\nkertonut, mitä olin nähnyt.\n\nHän katsoi minua koko ajan arasti, niinkuin hän olisi luullut minun\nvastustavan häntä. Minä en tee sitä koskaan. Enhän minä tiedä itsekään\nmitä minä uskon. Minä olen tuntenut niin hirmuista kaipuuta, etten\nuskalla sanoa, mikä on todellisuus ja mikä vain muiden kokemuksien\nvarjoa. Tiedänkö minä edes omasta uskostanikaan? Tiedänkö, että\nse, mitä minä voin järjelläni saavuttaa, on todellisuus. Eikö ole\najateltavissa, että on olemassa todellisuus, joka voidaan saavuttaa\ntunteella tai -- miks'ei -- haaveilussa? Tuntuu minusta ikäänkuin\nse olisi oman itsensä rajoittamista, jos alentaisin tunteeni ja\nmielikuvitukseni elääkseni vain järjen masentamana. Ajatuksissani minä\nvertaan sitä samaksi kuin antaisin silmien kieltää ruumiin tuskat\nsiksi, että ne ovat näkymättömiä, tai korvani arvostella makua siksi,\nettei sitä voida kuulla. Ja kuinka hyvin tahansa minä tuntisinkin\nkaikki ne todistuskeinot, joilla vastustettaisiin moisia ajatuksia,\non minun kuitenkin mahdotonta sovittaa niitä joka tapaukseen. Minä en\nusko enkä epäilekään. Minä kuljen ikäänkuin tuskaisesti odottaen saada\nkerran selvyys siitä, mitä en tiedä.\n\nJa kaikesta siitä kasvaa minussa ajatus, joka on versonut siitä\nhetkestä, jolloin minä tiesin, että lapseni kuolisi. Minä en ymmärrä,\nmitä tuo kaikki lieneekään, jos se on haaveilua tai todellista, niin\nkumminkin se jonakin päivänä eroittaa vaimoni minusta. Hän on kasvanut\nyhteen minun omaan elämääni enkä minä voi kadottaa häntä. Minun omaa\nonneani vastaan, joka kerran tuntui niin kestävältä, että minä sen\nkukkuloilta voin katsella muiden onnea, nousee sellainen voima, joka\nhävittää kaiken. Kuolema ilmestyy minulle niinkuin se kerran ilmestyi\npikku Svenille taulussa, jonka sisällystä hän aina pyysi äidin satuna\nkertomaan. Se soittaa kelloa, ja se, jota ei saisi, kutsutaan, mutta\nse, jolle kutsumus ei kuulu, jää elämään. Eroitus on vain se, että minä\nnäen kuoleman kaukaa ennenkuin se on ehtinyt saapuakaan, ymmärrän, että\nhänen kellonsa soi ja hän, jolle se soi, menee ilolla.\n\nMutta minä en tahdo istua yksin kiroamassa kuoleman valtaa. Minussa\nkasvaa halu, joka kohoaa korkeammalle kuin minä itsekään tiedän. Sama\nhalu, joka, kun lapsemme kuolemisen varmuus painoi vaimoni maahan,\nahdisti hänet sanomaan: \"Hän ei kuole. Hän ei saa kuolla. Minä tiedän,\nettei hän kuole.\" Samalla tavalla sanon minä myöskin itselleni: \"Minä\nen tahdo sitä. Minä en tahdo kadottaa häntä. Hän elää -- kaikesta\nhuolimatta.\" Minä en huomaa, että minä koetan saavuttaa mahdotonta.\nArvostelu oli kohta valveilla, kun se koski häntä, nukkunutta nyt,\nkun se koskee minua itseäni. Minä tahdon taistella kuoleman kanssa\nsäilyttääkseni hänen ja oman onneni sellaisena kuin se kerran kukoisti,\nei juuri sellaisena kuin jolloin elämä hymyili meidän ympärillämme,\nmutta edes sellaisena, kun olimme tunteneet sen kuritusta ja kumminkin\ntiesimme elämän voivan hymyillä meille. Orfeuksen lailla minä tahdoin\nastua alas kuoleman valtakuntaan ja rakkaudellani pakoittaa hänet\npalaamaan takaisin ja jos hän seuraisi minua, minä en koskaan kääntyisi\nkatsomaan varjoja selkäni takana.\n\nNiin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian.\nPäinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa,\nja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa\nosata odottaa.\n\nMutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni\nkuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan\nikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta\nanteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa.\nSuurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti\nvoiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet\najatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa\nkoskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven\ntahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani.\n\nHän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän\njälkeen -- niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä\nitse olen sanonut -- kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa\nreunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja\nsanoneen:\n\n-- Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun\npäähäni, kun äiti itkee.\n\nMinä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen.\n\nToivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta,\njossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli\neläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka\nvaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSe ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka\nminä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän\nepätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta\nsellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen\ntoimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja\nkaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla\ntapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa\ntorjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä\ntähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja\nkuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan\npojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan\nhän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat\nhuoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka\ntekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin\npäivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita\nilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla\nja tehdä kaikki mykiksi.\n\nSilloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois\nmeidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat\nsilmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat,\nettä, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin\nkuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä\najatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän\nhämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan\nkirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa:\n\n-- Minun on niin sääli äitiä.\n\nSe oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin\nminä.\n\nOlof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella\nminun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta\nhänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla\nyksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut\npuhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa\nja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian\nkauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois,\nniin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan,\nniinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia.\n\nHänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut\nhelpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi.\n\nJa kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee\ntapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja\nlähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden.\n\n-- Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä.\n\nOlof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante\nvastasi:\n\n-- Kyllä.\n\nMuuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen\nvalmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nIlloin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani\ntai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa,\njonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa\nonnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä.\n\nMinä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu\nminusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa,\nettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä\nmuuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen\ntaas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla.\n\n\n\n\nPäiväkirja.\n\n\nSyyskuun 4.\n\nIstun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja\nminä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli\nyläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun\nkädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään\nminun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut\nsanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä\nhäntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen\nliverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme\nkuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti\niloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle\nja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes\najatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki\nmurtuisi.\n\nTuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät\nsuremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin\nhän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta\ntaitoa?\n\n\n\nLokakuun 16.\n\nMinä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä\ntaistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä\nhuonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain\ntuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä,\nja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi,\nettä minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä\nolen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän\nkanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani\nkiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi\nhänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan\nja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä\nväijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt\nminulta, etten lähettäisi häntä pois -- vaan kärsivällisesti sietäisin\nhäntä.\n\nMinä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän\nkumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta\njuuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt\nnyt suurina meren laineiden lailla vierivät -- samoja ominaisuuksia,\njotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun.\n\n\nLokakuun 30.\n\nHirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä\nparemmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja\nhetket tulevat valoisemmiksi.\n\n\nJoulukuun 8.\n\nEn ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä,\nettä olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen\nja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja\nkaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista,\njoka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta\npinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut\naikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen\njuonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa\nillastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni\nihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen\nlainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani.\n\nMutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä.\nMitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä\nkirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko\nmuun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden\ntunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden\nsaavuttaminen.\n\n\nJoulukuun 17.\n\nMinusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman\ntietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi\nsormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla\nminä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun\noikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan,\nvieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää.\n\nMutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän\ntodellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun\nja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan\ntoisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni\nja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä.\n\nTämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän\nparanee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta,\njota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan\nulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen,\nenkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja\ntässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa\ntyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut.\n\n\nTammikuun 25.\n\nVaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä\ntahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja\nmenneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden\nja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt\njotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt\nelämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä.\nMutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä\nuskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää\npian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta\ntoisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki\ntuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee\ntuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa.\n\nKuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten\nminä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän\nsen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa\n-- niinkuin minä nyt huomaan -- ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja\nminun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt.\n\n\nHelmikuun 19.\n\nMinä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa\nvain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni\npeilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin\ntuntea tätä kaikkea.\n\n\nMaaliskuun 26.\n\nMinä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa\ntäältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja\npelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi\ntuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me\nmuutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme,\nettä kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin\nolisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista\neroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä\nyksinäisempää kuin siellä.\n\nSuru peloittaa.\n\n\nToukokuun 31.\n\nTänään on hääpäivämme. \"Im wunderschönen Monat Mai.\" Minä en voi\njättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se\nminusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta\nnaimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli\n13:sta -- onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt\noli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi\nollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin\ntullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat\nvarmastikin menneet huomaamatta ohitseni.\n\n\nHeinäkuun 25.\n\nPäivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä.\nMutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun\nyli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin\nvoisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa\njälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun\ntuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin.\n\nVoisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi\nmitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä.\nMutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään,\nvaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla\nhirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida\nmillekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta,\njoka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa,\njonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa\nmahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota\nenimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen\nlievittämiseksi.\n\nHän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja\nhänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se\nvihloo minun sieluani.\n\nEilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni.\n\n-- Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon\nonnellisempi sinä olisitkaan.\n\nMinä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni\nvoi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen\nvilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä\nvarmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja\npelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat\nvoi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä\nkirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä\nmuistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden,\nettä minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on\nsaanut selvityksensä ja loppunsa.\n\nNiin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin\nminä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni,\nettä vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani\npelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan\ntoimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä\ntyötä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee\nsaavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt\nköyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman\nharmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää\nja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta\nja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka\nmuistuttaa melkein onnea.\n\nMinulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla\noli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni\ntilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui\npäätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän\nei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä\npäätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain\nmahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin\nolisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain:\n\n-- Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen?\n\nNuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä\nepätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja\njoka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja\nkiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin\nantavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä\ntodennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti\nauttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi\nkuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen,\nmikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni\ntälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon\npieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille,\nja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni\nistuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin\nsilloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin\nihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin\nkumminkin varma siitä.\n\nMinä en ollut koskaan myöskään ennen tuntenut niin toivovaa onnea\nkuin, kun tämän talven lumi alkoi sulata ja me tunsimme tuota\nkummallista kotitunnetta ollessamme erillään kaikista ja kaikesta,\njoka seuraa tätä pohjoista ilmanalaa. Ullakolta kellariin saakka oli\nuusi kotimme valmiina ja kaikki laitettiin kuin ennenkin, huoneet\nkaunistettiin kaikellaisilla pienillä esineillä ja laitteilla, joita\nvain naisen salaperäisyys voi esiinloihtia ja niin puuhaili vaimoni\ntaas meidän keskuudessamme. Poikien kirkkaat äänet kaikuivat uudestaan\nhuoneissamme, mutta ei kenenkään tarvinnut hillitä heitä. Kanarialinnut\nlauloivat ja visertelivät eikä kukaan ripustanut vihreäistä yöverhoa\nheidän häkkinsä päälle. Pudel haukahteli poikien meluisille leikeille.\nEikä piano ollut enää lukossa.\n\nTapahtuipa eräänä iltana jotain, jota minä vähimmin aavistin. Sanomatta\nsanaakaan aikeistaan tuli Elsa vierashuoneeseen ja istuutui pianon\nääreen. Hän katsoi minua ohi mennessään ja minä ymmärsin kuinka\nonnelliseksi hän tunsi itsensä voidessaan seurata omaa toivettaan.\nSiitä saakka, kun Sven kuoli eikä hän kauvemmin voinut kuulla hänen\nkirkasta ääntään pianon sävelten kanssa yhdessä ei vaimoni ollut\nkoskaan tahtonut laulaa niitä lauluja, joita hän niin usein oli\nyksinään kuunnellut. Tuskin uskoen omia silmiäni näin minä hänen\nistuvan pianon ääressä, kuulin lyövän muutamia säveleitä ja kohta sen\njälkeen kaikuivat sävelet kaikkialla huoneissa:\n\n    Min hvide Svane\n    du stumme, du stille;\n    hvarken slag eller trille\n    lod sangröst ane.\n\nJa loppu:\n\n    I toners flöden\n    du slutted din bane.\n    Du sang i döden; --\n    du var dog en Svane!\n\nMinä en ole kuullut ennemmin enkä myöhemmin tämän laulun sointuvan\nniin. Hänen laulaessaan tulivat pojat sisälle, peräkkäin he tulivat\nhiljaa ja pysähtyivät oven suuhun. He katselivat ihmetellen minuun,\nikäänkuin hekään eivät olisi uskoneet aistejaan ja minä nyökäytin\nvain päätäni vastaukseksi silmieni hämärtyessä kyyneliin. Viimeisten\nsävelten vaiettua vallitsi hiljaisuus huoneessa, mutta juhlallinen\nhiljaisuus.\n\nVaimoni nousi ylös ja pani pianon kiinni.\n\n-- Minä en voi enempi tänään, sanoi hän, kuin anteeksi pyytäen.\n\nMutta hän katsoi sitten meihin ja ymmärsi minkälaista iloa hän oli\nherättänyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän meni minun ohitseni\npoikien luo, otti heidät toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle ja\npainoi molempien päätä olkapäätään vastaan.\n\n-- Kiittäkää pikku-veikkoa, sanoi hän. Hänhän minua on auttanut.\n\nHän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein\nvihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien\nestävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen\nlempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin\nhän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi\ntakaisin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMakuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu\ntoalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen\ntarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli\nkorkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa.\n\nSiellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli\nlukossa.\n\nEi kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai\npuhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen\nakkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa\nhän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa\nvaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä\noli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin\nvalkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni\nmiekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen\njälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta,\njoista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä\noli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään\nympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi\nviekotella äitiä kertomaan satuja.\n\nMutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä\nja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia.\nSiinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat.\nSiellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä\nturkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka\npaistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme\nvalokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka\nolisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia.\nJa yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in\nkuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen\näitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse\nsai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa.\n\nJa sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi\nkiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni\nhistoriansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka\nse oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli\nse saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki\nne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät\nsaaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa\nja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen\npienet nuottivihkonsa \"Laula meille äiti\", jotka eivät koskaan enää\nsaaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen\nviimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen\nlakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet,\nruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma\nkirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma,\nmutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan\nkirjan vain Nennestä.\n\nSe oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän\nsinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa.\nHän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja\nviipyi hetkisen siellä.\n\nSiellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan\ntiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään\nniitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman\nmailman välillä.\n\n-- Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta\nminä tunnen sen.\n\n-- Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä.\n\nHän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään.\n\n-- Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit\nsamalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä\nmieti enää.\n\nMuuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä,\njolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän\ntodellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa,\nettä hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin\nsyvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta\ntuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan\njärkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut\nkoskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut,\npohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen\nmahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän\ntoivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta.\nVarmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun\ntulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli\nja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja\nenemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä\nlähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut\nsellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä\nviime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta,\njota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä.\n\nSamalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa\nyksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä,\nmitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle\nnoilla sanoilla: \"sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista\",\nsilloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin,\nkosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin\nvoinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa,\nettä mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin\ntoisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää\nmitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää,\njolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella\nja elää samoinkuin minäkin.\n\n-- Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän\non nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään\nsellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en\nminä.\n\nHän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen.\n\n-- Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin\nsinäkin, sanoi hän.\n\n-- En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä\ntoivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä\nolisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen\nikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä.\n\nMinä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla\nvoi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli.\n\n-- Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin\nitsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut\nmuillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut\nvieraille.\n\nViimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi\nsanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi.\n\n-- Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän.\n\nJa samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti\nsilmiin ja kysyi:\n\n-- Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo?\n\n-- Pahoilla mielinkö?\n\nMinä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani,\njota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan\nsanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen.\nHän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen\nitkeneen, mutta ei surusta.\n\nMutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän\nkoskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen\novea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa\nminä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin\nlähelle häntä kuin nyt.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMiksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli\nse, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi\nminulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy\nyhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai\nmiks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?\n\nMinun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja\nymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka\neroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista\nerimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi\nestänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä\nja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan\nyksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea\nsitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki\nvain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei\nkukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta,\nettä elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän\nkaikkien luo, itse elämään takaisin.\n\nKaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin\nsynkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan\noli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä\ntulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani,\netten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä\npuolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun\nvuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin\nhalvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun\nhuomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän\ntuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui,\nmeni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun\nvaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi\nkädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän\ntahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan\nmeistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset\nolleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan\nvoinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen\nottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei\nmyöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän\nhuomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani\njohtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein\nhänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa\nmerkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.\n\nNiin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää\najatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä\nolin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa.\nVarjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt\npois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä,\nminkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi\nja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme\npisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko\nminun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata\naurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.\n\nSe oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä\nsilmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman\ntoiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin\ntiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon\nherättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan\nsiten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen\nvaltakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi\nhän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen\nyöhön.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut\nonnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut\ntulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli\npuidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja\nkun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana\nPohjanlahdelta.\n\nTähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen\nsairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden\nviikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi\njälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida\nsalin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli\nvaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme\nvaikenemaan.\n\nMutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen\nhän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman\nkummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut\nkukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani\nyksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt\nlevolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä.\n\nJa kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin.\nIkäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon\nmuuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt\njonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni\nalkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää\nyhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut\ntehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja\nsairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella\nmitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista,\njotka olivat hänen yöpöydällään.\n\n-- Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten\nonnellisia me olemme olleet!\n\nHän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella\näänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat\nhänen silmäluomiensa alta poskille.\n\n-- Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä.\n\nMinä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena.\n\n-- Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä.\n\nHän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta,\njoka oli aina ollut paras kotimme.\n\n-- Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa.\n\nJa ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti\nhän:\n\n-- Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien\nkuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes\nitsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut\nniinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut\nestää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut\nvastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein\nparanen.\n\nMinä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian\nonnellisesti voidakseen sanoa enemmän.\n\n-- Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut\nmuille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä\nmitään.\n\nHän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen\nvuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut\nmelkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa\nvuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät\nminun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin\nminä sydämeni sulavan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nVaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän\nkeskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi\nmeidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen\nkuului elämälle.\n\nOi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä\nkuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka\nminä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron\nonnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet,\nkerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut\nmuistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin\nelämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen\nelämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät,\njotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden,\nepätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä\nolin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän\nsallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani.\n\nNyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen\njokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa\nsanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut\nhänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna\nja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin\nistua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne\nolivat samat kuin ennenkin.\n\n-- Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän\neräänä päivänä.\n\nMinun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan\nsanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin\nhänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet.\n\n-- Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta\ntuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin\nsääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon\nenemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin\nsairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni.\nOi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään!\n\nHän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa\nlevottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi:\n\n-- Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki.\nSiellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan,\nennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun\nminä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven.\n\nKuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja\nja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani\nvärisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan\nlausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina,\nviimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti\nmyrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet\ntakaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä\nsilmiin ja sanoin:\n\n-- Mutta nythän sinä tahot elää?\n\n-- Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja\nmuistaakseni aina Sveniä.\n\nSinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme\npihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi\nraskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja\nhän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja\nettä hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän\nnauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka\nteki minut iloiseksi saada tukea häntä.\n\n-- Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän\nmennessämme takaisin sisälle.\n\nSitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni\nhuoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän\nseisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi\nmuuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana.\n\n-- Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole\njaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen.\n\nSairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia\nleikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin\ntoisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he\nsaisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään\nhuvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä\nusein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja\nheidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä\nsilmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut\naikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista\neikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella\nsanoessaan hyvää yötä.\n\n-- Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä\nhankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai\ntietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille.\n\nOnnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin\nvuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä\npalttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä,\njossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas\nkevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nNäinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi,\najatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana\nsiitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä\nsiihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä\nonnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja\nhuolestutti minua.\n\nSe johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin\nvaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään\nminun olkapäähäni.\n\n-- Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi\nminä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä\nluulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.\n\n-- Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.\n\n-- Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä\nolen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.\n\nHänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa,\njotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.\n\n-- Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä\nole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa\nminulle anteeksi?\n\nHän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten\njärkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella\näänellä.\n\n-- Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?\n\n-- Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.\n\nJa hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.\n\n-- Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä\ntiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä.\nEi kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani\nitseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani\nmurtuvan.\n\nHän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.\n\n-- Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta\nnyt sinä saat tietää vielä erään asian.\n\nHän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään,\nniinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.\n\n-- Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä\nliikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä\najattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja\nkadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi -- silloin\nminä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä\nluulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta.\nMutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on\nJumala luvannut minulle.\n\n-- Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin\nminä.\n\nMinä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.\n\n-- Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä\nkäsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä\nsitä itse.\n\nHän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä\nkatsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka\nmuistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta,\njoka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle\nhänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti\nminulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.\n\nKun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä,\nkatsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.\n\n-- Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen\nuskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen\nvain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen\nkai elänytkin vain haaveissa.\n\nHänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin\nhänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:\n\n-- Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun\nolisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle\noli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa\nsinulle mahdollisuutta ajatella toisin.\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja\nheikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi\nhyvää yötä.\n\nMinä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa\nhuoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä\nhän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle\nmuistojen aarteen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta\nniinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. \"Hän jättää minut\nyksin\", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä\nilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä\nkuin koskaan ennen. \"Hän ei kuole\", ajattelin minä seuraavassa\nsilmänräpäyksessä. \"Hän tulee elämään.\" Enkä minä huomannut omien\najatusteni vastustusta.\n\nIstuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian\nliikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka\nolin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää\nviettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta\nkääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä\nrakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä\noli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle\nonnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien\nkuluessa ikävöinyt merta.\n\nNäkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan\nunhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto\non jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä\nvaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä\npingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje.\nHän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka\nuhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan\nhäiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret,\nvoimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja\nkantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren\nnäkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.\n\nTuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle\nyöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä,\nmitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin,\nmutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt\nminä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi\nvoimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en\nkoskaan uskonut pelkääväni.\n\nMutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän\nja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat\nsuurempia kuin minun.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia\nsekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin\nsen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan.\n\nSamana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni\nennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet\njollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut\ntapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä\nolin kuullut, voisi olla totta.\n\nMinä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä,\nostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen\nvälttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää\nlaatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni.\nSaadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se\nonnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman\njokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi\nkumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä\nvoimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla\nmitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka\nkonemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian\nsilmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin\nsanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan\nsielustani aivoihini: \"Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt.\nEthän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut\nvakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää\nsitä.\"\n\nMinut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä\nmatkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin\nkaiken tuskan loppuvan. \"Jumalani, kuoleeko hän\", mutisin itsekseni,\n\"mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!\" Ja minä ihmettelin yhä\nvain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni\nasemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan\nminua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. \"Silloin hän elää\nvielä\", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: \"Ehkä se juuri on\nmerkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten\ntahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille.\" Mutta\ntämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen\ntunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä\nnousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet,\nkun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan\npukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt\nvaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui\nakkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut\ntullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa\nminua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto\nliikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin\ntiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua\ntervetulleeksi.\n\nSitten lensi aivoihini ajatus: \"Yli puolitoista vuotta sinä olet\nodottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut\npoissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä,\nsammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä.\"\n\nHetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni\nmakaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä\nja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas\nsaadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että\nuskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu\ntekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja\nylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni\nhengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa.\n\nSilloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti\nkuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä\nhänen ohitseen. Mutta poika esti minua.\n\n-- Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän.\n\nHän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti\nhymyillä, mutta ei onnistunut.\n\n-- Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan.\n\nPoika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi\npoispäin. -- Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä.\n\nJa samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli.\n\nSilloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani.\n\"Tässä tulee kaikista pahin\", ajattelin minä. \"Sitä sinä et ole vielä\najatellutkaan. Lapset, lapset!\" ja sairaanhoitajattaren istuessa\nyksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään\nja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi.\n\nKuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä!\nKuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä,\njonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta\näkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja\nymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että\näiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille.\nSiinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni\npois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään\nteoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä\nsiitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos\näiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän\noli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille,\nettä heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin\nolisivat he nauraneet tai suuttuneet.\n\nNyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut.\nJa meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa\nkaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan\nlievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta,\njoka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli\njättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin.\n\nMutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne\nsaavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti\nalkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen\nruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita\nkohtauksia.\n\nLääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi,\nmutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän\nmakasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut.\nLakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä\nnäkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella\ntavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin\nnähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina\njäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin\nhänen sanansa: \"Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla\nlailla kuin Sven.\" Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi\nnuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun\nne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän\nsen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän\nolisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko\nylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä?\n\nMinä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos\nvain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa\nsairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja,\njotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää\nmuistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku\nElsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla,\nettä hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien\ntuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman\nhuoneessa.\n\nSanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää\nennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt,\nehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä,\nkun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet\nlevolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä\neläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt.\nJa minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista,\njota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni\nkaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini.\nMinä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo\nunhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut\ntekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja\noman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen\nkuin auringon säteet polttopisteeseen.\n\nSillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt\nharmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon\nsarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta\nvapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain\nponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista\non olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä\ntiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän\nmailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin\notin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely\nsielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan\npuolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli,\ntuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut\nonnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin\nmuodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi\ntuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut\najatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti\nminun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän\nkuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti\nmustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta\nja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki\nmuu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä.\n\nMinä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se\nei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka\nmakasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen\nkieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä\nvoinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään,\nja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois\nsiitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui\nhänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin.\nSiellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni\neikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua.\n\nJa ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä\neläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja\npirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka\nsäteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli\nsurumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se\noli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt\nmuistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut\nmuiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja\nse päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään.\nHän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain\nsurra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi\nminun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin\nkuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja\nkaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen\nhuuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla.\n\nMiksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin\nkoettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa\nriittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli\nliikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka\ntahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä?\n\nKuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain\nsiksi, ettei näe selvästi?\n\nJa nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka\nhän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin\npiinannut?\n\nSillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka\nolivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin\nsen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken\nollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta\ntähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin\nsydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti\nminua ilman häntä.\n\nSitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä\ntiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja\nkauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni\nja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet\nlaskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni\nmuuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut\nvoivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua,\nainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo\nvastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa\nkätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa.\n\nSilloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni\njäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia\nherättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat\nvuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut:\n\n-- Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja\npoikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille.\n\nNiin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt\nhengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä\nikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän\nsinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen\nsanovan:\n\n\"Nenne.\"\n\nHeikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli\nkumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme\nkäsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta,\nettä olimme jälleen kuulleet hänen sanansa.\n\nSiitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä\noli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä\nja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin\nSven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja\ntietävän hyväilymme.\n\nVielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa\nnäkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän\nkokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista\nilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt.\n\nSitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt,\nja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä\nja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton\ntuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman\nenne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä.\nJoka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka\nkerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän\nei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa\njotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada\nilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista\nkatsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen\nviimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani\nkuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja\nkatsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin\nkoko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin\nkorvani lähelle hänen suutaan.\n\nSilloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä\nmikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä\nvain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan\nhänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä\nkukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä:\n\n-- Minä... rakastan... niin... paljon... teitä. --\n\nMinä mahdoin huutaa tuskasta. Sillä minä tunsin kädet, jotka tarttuivat\nminuun ja tukivat minua. Ja huudahdukseni, joka pääsi minulta, oli\nkuoleva kuullut. Sillä vaimoltani pääsi epätoivoisen tuskainen\nhuudahdus, joka ilmaisi, että hän voi kuulla minua, voimatta laskea\nelotonta kättään päähäni. Sen äänen minä voin kuulla milloin vain\ntahdon.\n\nSaadakseen sanotuksi nuo sanat oli hän taistellut tuntikausia. Ja ne\nsanottuaan vaipui hän rauhaan. Hänen piirteisiinsä ilmestyi rauhaa. Hän\nei toivonut mitään enempi eikä pyytänyt enää mitään. Hän oli päättänyt\ntilinsä mailman kanssa, kun hän ennen kuolemaansa ehti sanoa kuinka hän\nrakasti poikia ja minua.\n\nPari tuntia myöhemmin hän sulki silmänsä. Se tapahtui ilman\nkuolemantaistelua, hiljaa ja levollisesti, niinkuin kynttilä palaa\nloppuun ja sammuu.\n\nHän eli omaa elämäänsä ja kuoli omalla kuolemallaan.\n\nHän oli niin heikko, ettei hänellä ollut mitään kuolemankampailua. Jo\nennen hän oli kylliksi kauvan taistellut.\n\nMutta hän oli kyllin voimakas sanoakseen meille sanansa ennenkuin meni,\nelääksemme siitä muistosta. Hänen rakkautensa oli voimakkaampi kuin\nkuolema.\n\nSiunattu olkoon hän!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMinä avasin sen kirjeen, joka oli päällimäisenä lapsuuteni pienessä\npiirongissa Svenin pyhäkössä. Siellä minä luin siitä seuraavaa:\n\n    \"Minä olen niin monta kertaa puhunut kuolemasta, mutta\n    kerranhan sen täytyy tapahtua. Hän, joka ensin löytää tämän\n    kirjeen, näyttäköön sille tai niille, jotka huolehtivat minun\n    hautauksestani. Oi Jumala, kun minä kirjoitan näitä sanoja --\n    jospa olisin niin lähellä hautaa kuin nämä sanat ovat paperia\n    lähellä. Minähän tahtoisin elää rakkailleni, jotka ovat tehneet\n    minulle enemmän kuin ihmiset voivat tehdä toiselle, ja minä\n    koetan kaikkeni mitä voin. Mutta jos ei se onnistuisi -- ja se\n    tuntuu siltä -- silloin minä tahtoisin, että minut puetettaisiin\n    valkoiseen pukuuni. Alimmaisessa piirongin laatikossa ovat\n    kaikki liinavaatteet, joita Nenne, minun enkelini käytti. Mutta\n    antakaa niiden seurata minua. Sallikaa niin paljon kuin hänen\n    omaisuuttaan on ja minun arkkuuni mahtuu tulla minun mukaani.\n    Hänen kovilla, pienillä leikki kapineillaankin minä lepäisin\n    pehmeästi --.\n\n    Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa jos\n    mahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta.\n\n    Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkä\n    voinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta.\n\n                                                  Teidän Elsa.\"\n\nJa niin hän puettiin valkoisiin vaatteisiinsa, joita, hän oli käyttänyt\niloitessaan mailmasta ja kaikesta mitä mailmassa oli. Kaikki tehtiin,\nniinkuin hän oli toivonutkin ja Svenin pieneen huoneeseen laitettiin\nhänen viimeinen vuoteensa. Siellä hän makasi suuri musta tukkansa\nlevällään valkealla puvullaan, ja hänen ympärillään oli kaikki kevään\nkukkaset. Hänen takanaan kohosi tuota pientä akkunaa kohti tulipunainen\nazalea ja vuoteen päällä riippui vierivieressä keltaisia ruusuja.\n\nHän näytti vain nukkuvan ja hänen kasvonsa olivat nuortuneet kuollessa.\n\nNiin hän meni Svenin luo, kuten hän itse oli sanonut, ja siksi tämä on\n\"pikku-veikon kirja\", joka tuli äidin enkeliksi, joskaan ei niin kuin\nme olimme toivoneet. Sillä hän otti hänet mennessään mukaansa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nMutta tämä kirja on yhtähyvin kertomus taistelusta kuoleman kanssa. Se\non kertomus eräästä miehestä, joka taisteli ja kärsi tappion, mutta\njoka ei häpeä tappiotaan.\n\nMinä olen matkustanut kauvas sen jälkeen ja minä olen nähnyt paljon\nihmisiä. Mutta kaikki on ollut minulle vierasta ja kuollut, kunnes tämä\nkirja kirjoitettiin. Se kirjoitettiin kirkkaina kesäpäivinä siellä,\nmissä saaristo loppuu ja aava meri aukeaa. Ja sen kirjoitti muuan\nyksinäinen mies, joka ei enää ole yksinäinen.\n\nMonta pitkää viikkoa hän on katsonut vain merta, joka elämisen arvoisen\nihmiselämän lailla ei koskaan ole tyyni. Hän näki siellä raivoavan\nveden yli vilkkuvan majakoiden tulien ja jos majakoiden vilkkuvat\nvalotkin sammuisivat, niin kuitenkin tuikkivat taivaan tähdet.\n\n\n\n"]