[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJAXCgb8hfPxfau1lLUM2CUG2UefxTKu7ytNgWbQxDzw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2505,"Ykskylän uneksija","Hahl, Jalmari",1869,1929,"2505-hahl-jalmari-ykskylan-uneksija","2505__Hahl_Jalmari__Ykskylän_uneksija","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1904,null,14427,94477,false,65422,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Historical Novels","\"Ykskylän uneksija: Kertoelma\" by Jalmari Hahl is a historical novel written in the early 20th century. The narrative unfolds in the early 13th century during the tumultuous period of the conflicts between the Teutonic Knights and the Livonians. The story centers around the characters of Atso, a young Livonian prisoner, and Alobrand, a monk who seeks to help him. Their journey reflects themes of freedom, identity, and the struggle between differing beliefs.  The opening of the novel sets a vivid backdrop with a moonlit scene over the wide Vāna River, highlighting the peaceful yet precarious environment near Ykskylä Castle. The tension is palpable as the elderly guard Herman and younger guard Friedolf debate the risks of a potential attack by the Livonians, with Friedolf opting to remain vigilant. Meanwhile, Atso, imprisoned in a castle chamber, reflects on his longing for home and the pain of captivity, haunted by memories of his loved ones. Concurrently, Alobrand, in his chamber, pens thoughts about the human heart and its potential for goodness while he is approached by Gertrud, the castle lord's daughter, revealing personal conflicts and emotional connections among the characters. As the story unfolds, themes of love, faith, and the struggle for liberation are poised to dominate the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],272,"Historiallinen kertomus sijoittuu 1200-luvun alkuun, jolloin kalparitarit ja pakanalliset liiviläiset taistelevat Väinäjoen rannoilla. Tarina seuraa Ykskylän linnassa vankina pidettyä nuorta Atsoa ja kuvaa kristinuskon leviämistä sekä heimojen välistä kamppailua Baltiassa.","Jalmari Hahlin 'Ykskylän uneksija' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2505. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YKSKYLÄN UNEKSIJA\n\nKertoelma\n\n\nKirj.\n\nJALMARI HAHL\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1904.\n\n\n\n\n\n\n     Sensuurin hyväksymä, 2 p. Marraskuuta 1904, Helsingissä.\n\n\n\n_Kertoelman aika_. Kalparitarien ja liiviläisten välisien taistelujen\nalkuvaiheet (13:nnen vuosisadan alku).\n\n\n\n\nI.\n\n\nElokuun kuutamo hopeoi vitkaan polveilevan, leveän Väinäjoen pintaa ja\npani sen varsilla tuleentuneiden viljavainioiden avarat keltakentät\nsalaperäisesti hohtamaan. Kaukana vainioiden rajalla kohoitti suuri\nliiviläiskorpi mustaa sahareunaansa ilmoille, ja keltahohteisen\npeltoalan vastakkaisella puolella piirsi tumma Ykskylän linna vankkoja\nääriviivojaan himmeävaloiselle yötaivaalle.\n\nLinnan asujamet olivat jo kaikki menneet levolle, paitsi vahdit, jotka\nunisina ja hitaasti kulkivat edestakaisin muureilla, silloin tällöin\nluoden katseen ympäristöön ja varsinkin liiviläiskorpeen päin,\nnähdäkseen hiipivätkö pakanat sen synkistä varjoista esille yölliselle\nhyökkäysretkelle.\n\n-- Voisimme hyvin panna maata ja nukkua yhtä makeasti kuin\nkalparitarit, sanoi vanha linnasoturi Herman nuoremmalle\nvartijatoverilleen.\n\n-- Hukka meidät perisi, jos pakanat maatessamme hyökkäisivät esille,\nhuomautti nuorempi vartija Friedolf.\n\n-- Siitä ei ole vaaraa, väitti Herman, turvallisen näköisenä. Hän\nlisäsi:\n\n-- Onhan nyt pian elonleikkuun aika käsissä, ja liiviläiset varmaankin\npysyvät levollisina, voidakseen rauhassa korjata elonsa.\n\nTämän sanottuaan hän haki itselleen istumapaikan muurin komerosta,\njohon asettui mukavasti torkkumaan.\n\nFriedolf sitävastoin päätti rohkeasti taistella unta vastaan ja odottaa\nseuraavaan vahdinvaihetukseen. Sanoi vanha Herman mitä sanoi, niin ei\nkoskaan voinut olla aivan turvissa kostonhimoisilta liiviläisiltä.\n\nJa Friedolf alkoi taas astua edestakaisin pitkin leveän muurin\nyläreunaa. Hänen säännöllisten askeleidensa vahva kaiku levisi yli\navaran linnapihan ja aina yläpuutarhan perimpään sopukkaan. Siinä oli\nosaksi muuriin rakennettuna, osaksi ulkonevana puutarhaan päin maja,\njohon nuori liiviläinen Atso oli teljettynä sisään.\n\nHän kuuli selvästi muurinvartijan Friedolfin kaikuvat askeleet, itsekin\nhän kulki edestakaisin kopissaan, kun ei saanut rauhaa eikä unta. Hän\noli siis taas vangittu; ja mitä pahaa hän oli tehnyt! Ei muuta kuin\nkieltäytynyt linnakappelissa syömästä noita pieniä leipiä ja juomasta\nviiniä. Miksi hän ei muuten olisi voinut siihen suostua, ellei niin\nsyvästi olisi kammonnut tuota uutta taikaa, varsinkin kun linnan\nvoimakas ja ilkeännäköinen ylipappi Westhard tuota salaperäistä ateriaa\ntarjosi. Tunsihan hän, Atso, jo tarpeeksi taikaa ruumiissaan, aina\nsiitäperin kuin olivat hänet kastaneet. Tuo kristittyjen taika tuntui\nmonasti vallan kuin polttavan hänen ruumistaan ja suoniaan, ja öisin,\nkun hän oli yksin, tuo poltto tuntui kahta vaikeammalta. Kunhan hän\nvaan olisi saanut sen verran vapautta, että olisi Väinäjoen viileissä\naalloissa voinut huuhdella pois taian ruumiistaan! Silloin olisi ollut\nhelpompi kestää vankinaolon raskasta taakkaa.\n\nPienestä muurin ristikkoikkunasta kuu siivilöitsi sisään vaalean leveän\njuovan, joka laskeutui poikittain suuriliuskaiselle permannolle ja\nolkivuoteelle. Atso katsoi ulos ikkunasta, ja kun hän näki edessään\ntutun ja rakkaan maiseman: Väinäjoen hopeapinnan, vainiot ja\nliiviläiskorven, alkoi kumean ja katkeran kaihon oas kalvaa hänen\nsisimpäänsä.\n\nVuoden hän jo siis oli ollut poissa kotimetsistään, mutta hänestä\ntuntui kuin hänen kahteenkymmeneen kesäänsä olisi karttunut toiset\nkaksikymmentä lisää. Sillä paljon outoa oli maailma hänelle täällä\nulkopuolella kotikorpea näyttänyt, ja ylen kipeästi oli ikävä mieltä\nkalvanut.\n\nOliko isä sortunut siihen taisteluun, missä hän itse vangiksi joutui?\nVai oliko hän ainoastaan haavoittunut ja haavoistaan tointunut?\n\nKaukaa Väinäjoen rannalta kuului kahlaajalinnun huiluääni.\n\nAtso muisti silloin selvästi miten ennen tuhoavaa taistelua oli Ervin\nkanssa istunut joen rannalla, korven turvallisessa lymypaikassa, miten\noli silittänyt Ervin pehmeätä ruskeata tukkaa, katsonut hänen tummiin\nyönsyviin silmiinsä ja sanonut: Yhtä pysyvästi kuin Väinäjoen vesi\nmereen virtaa, yhtä hellästi kuin pyhä kuu öisin meille kumoittaa,\ntahdon sinua rakastaa. Ja jos jumalat suovat minun taistelusta palata,\ntarjoan isällesi kihlat.\n\nVieläkö Ervi Atsoa muisteli, oliko hänenkin lempensä vahva, vai oliko\nhän lahjoittanut lempensä toiselle, luullen Atson sotaan suistuneen?\n\nJa hänet valtasi äkkiä raju tarve päästä vapaaksi, syöksyä alas\nlinnanmuurilta ja rientää kotimetsän synkeikköön. Levottomana hän\nmitteli kivipermantoa kuin jalo metsänotus, joka on ylipääsemättömään\naitaukseen suljettu, ja joka kuitenkin lakkaamatta harhailee aitamasta\ntoiseen löytääkseen läven, mistä voisi pujahtaa ulos vapauteen.\n\nViimein Atso väsyneenä istui olkivuoteen laidalle. Kuu loi\nristikkoikkunasta valoaan hänen vaaleille hiuksilleen ja alakuloisille\nkasvoilleen. Hänen uskolliset sinisilmänsä tähystelivät kirkkaina yön\nhiljaista valaisijaa, hän ojensi voimakkaat käsivartensa sitä kohti ja\nrukoili:\n\n-- Armas, pyhä kuu, kumoita hänelle, hyväile hänen hiuksiansa ja\nkuiskaa hänelle terveiseni.\n\nVasta kun iltaruskon vaalennut juova yhtyi itäisen taivaan punoittavaan\nhohteeseen, Atso uupui olkivuoteelleen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAlobrand istui pienessä munkkikopissaan, jonka toinen ikkuna aukeni\nVäinäjoelle, viljavainioille ja liiviläiskorvelle päin, toinen linnan\navaralle pihalle. Aamuauringon varhainen hohde oli tervehtinyt häntä\nhänen työpöytänsä ääressä, missä hän vuoteeltaan noustuaan pärmälle\npiirsi mietteitään. Aina kun hän näin häiritsemättä sai koota\najatuksensa ja panna kirjaan mitä syvimmässä sydämessään tunsi, silloin\nhän löysi viihdytystä yksinäiselle mielelleen. Ja soveliain aika\ntällaiseen mielen kokoamiseen oli varhainen aamuhetki, jolloin linnan\nelämä vielä lepäsi, jolloin eivät mitkään askeleet ja äänet\nkeskeyttäneet ajatusten tasaista solumista.\n\nKatseltuaan hetken päivänpaistetta, joka hymyillen kultasi hänen\nyksinkertaista huonettaan ja joka kimmelteli pihan pehmeässä, kasteen\nvirkistämässä nurmikossa, hän tarttui jälleen piirtimeen ja kirjoitti\nedessään leviävälle pärmälle:\n\n\"Tätä mietin ja punnitsen, miten ihmissydän voitaisiin tehdä paremmaksi\nja jalommaksi ja miten maailman hyvät sydämet voisivat liittyä\nviisaaksi ja vahvaksi liitoksi. Riemuisa on se ajatus, kuinka tuo\nhyvien viisas liitto levittäisi elämään yhtä elvyttävän valon kuin\naurinko avaruuksista luo maan päälle...\"\n\nSen pitemmälle hän ei ehtinyt, kun kuuli pihalta keveitä askelia.\nKatsottuaan ulos hän näki linnanpäällikön tyttären, Gertrud neiden,\nastuvan pihan poikki yläpuutarhaa kohti.\n\nSinitaivas kaareutui iloisena linnan yli, ja tuuheat vaahterat\nlevittivät tummanvihreitä oksiaan muurille.\n\nPuutarhaportille pysähtyi Gertrud, ja hänen notkea vartalonsa kuvastui,\nuhkuen nuoruutta ja aamunraikkautta, sineä ja auringonpaistetta\nhohtavaan taustaan. Hän seisoi siinä ikäänkuin odotellen ja noukki\nmuurin juurelta kukkia.\n\nAlobrand oli huomannut entisen rippilapsensa odottavan katseen. Hän\nlähestyi piha-ikkunaa, kuitenkaan katsomatta ulos; hän näet pelkäsi\nnäyttävänsä uteliaalta. Mielensä olisi kuitenkin tehnyt tervehtää\nGertrudia, jota hän erotettuna rippi-isäntoimestaan nyt enää harvoin\ntapasi.\n\nMutta Gertrud oli jo huomannut hänen harmahtavan päänsä, nyökäytti\nhänelle aamutervehdyksen ja viittasi hänelle kädellään tulemaan\npuutarhaan. Samassa Gertrud katosi portista.\n\nAlobrand pani kääröön pöydällä olevan käsikirjoituksensa ja sulki sen\nkirstuun, missä säilytti kopioita muinaisajattelijain teoksista. Hän\nlukitsi tämän aarreaittansa ja läksi huoneesta. Pihalla hän katseli\nympärilleen, oliko joku muu jo hereillä ja liikkeellä. Omasta\npuolestaan hän ei pelännyt vieraitamiehiä. Olihan hänen epäsuosionsa\nvarma. Mutta Gertrudilta hän tahtoi säästää ikävyyksiä.\n\nPihamaa oli ihmisistä tyhjä, uutimet olivat ikkunoissa, joten hän\nkatseiden häiritsemättä saattoi pujahtaa puutarhaan. Gertrud oli\nistuutunut seljapensasmajaan, jossa levottomana odotti entistä\nrippi-isäänsä. Alobrand näki linnaneiden vaalean aamupuvun pilkoittavan\nseljapensaiden lomitse, riensi sinne, kätteli häntä ja istuutui\nvastapäätä olevalle rahille.\n\n-- Häiritsin teitä keskellä työtänne, sanoi Gertrud. -- Mutta en ole\nsaanut rauhaa viime yönä enkä enää kestä kauempaa, ellen voi puhua\nkanssanne, isä.\n\n-- Minulla on paljo aikaa, lapseni. Liian paljo aikaa. Sinun\nkohtaamisesi on minulle mieluinen pysähdys päiväni pitkällä ja\nyksinäisellä taipaleella. Ja jos voin sinua neuvoa, olen iloinen.\n\n-- Omatuntoni on ahdistuksessa eikä se kevennyt eilisestä ripistä\nWesthardin luona. Miksi riistivät minulta teidät? Teille tunnustettuani\nsydämeni salaiset ajatukset sain aina suurta huojennusta.\n\n-- He pitävät minua vääräuskoisena. He eivät enää katso minua\nsenarvoiseksi, että sinä minulle sisäistä elämääsi tunnustaisit. Mutta\njos sydämesi vaatii, olen edelleen valmis sinua kuulemaan.\n\n-- He ovat tehneet pahoin teitä kohtaan; he ovat väärin tuominneet\nhyvän sydämenne.\n\n-- Lapsi, älkäämme puhuko minusta, vaan puhukaamme sinusta. Hetket\nkuluvat, aurinko kohoaa ylemmäksi ja yhdessäolomme aika on pian ohitse.\n\n-- Sanokaa siis minulle, onko suuri ja anteeksiantamaton synti, jos ei\nrippi-isälleen tunnusta kaikkea, mitä on sydämellä.\n\n-- Minun käsitykseni tästä on toinen kuin Rooman kirkolla. Tiedät ehkä,\nettä sisimmät vakaumukseni jo aikoja sitten ovat eronneet sen ahtaasta\nopinjärjestelmästä. Lienenkö siis sovelias tässä suhteessa\nmielipidettäni lausumaan?\n\n-- Ei ole minun ratkaistavanani erehdyttekö siinä, että poikkeatte\nkirkosta. Minä turvaan ainoastaan hyvään sydämeenne ja viisauteenne.\nMinun on mahdoton luulla, että te tahtoisitte minua pettää.\n\n-- Se uskosi olkoon järkähtämätön. Petos on mielestäni ihmisten\npahimpia rikoksia. Kun luonto jo sokeudessaan tuottaa meille niin\npaljon kärsimystä ja tuskaa, kun hämärässä hapuilemme totuudenjanoisina\neteenpäin, lopulta hoiperrellaksemme hautaan, miksi tämän hämäräisen\nvaelluksemme aikana vielä toisiamme sorramme ja petämme? Se on\njärjetöntä! Minussa voit löytää inhimillistä heikkoutta ja\npuutteellisuutta; tahallista vilppiä minussa ei ole.\n\nGertrud katsoi Alobrandiin lapsellisen nöyränä ja täynnä sitä ihailua,\njota hänen sanansa hänessä aina herättivät.\n\n-- Westhardiin en voi luottaa, isä. Hänen katseissaan on jotakin, jota\npelkään ja joka tuottaa minulle ahdistusta. Minusta tuntuu kuin ne\ntunkisivat sieluni pohjaan ja lukisivat siitä senkin, jonka tahdon\nniiltä salata. Ja silloin pelkään että taivas minulle vihastuu, kun\nrippini ei ole täydellinen.\n\n-- Tunnusta siis salaisuutesi suoraan taivaalle, lapsi! Usko huolesi\ntaivaan voimille. En huomaa miksi tuollainen tunnustus vaatisi\nvälittäjää.\n\nTämän sanottuaan Alobrand loi Gertrudiin syvän katseensa. Se oli niin\nvilpitön ja hehkuvan vakuuttava, ettei Gertrud tuntenut vähintäkään\nepäilystä. Täynnä varmuutta hän huudahti:\n\n-- Kun te sen sanotte, sen uskon. Ja minusta tuntuu, kuin mieleni jo\nkevenisi taakastaan. -- Saanko toistekin tulla luoksenne mieltäni\nkeventämään?\n\n-- Saat kernaasti, niin kauan kuin viivyn täällä.\n\n-- Aiotteko hylätä meidät, aiotteko lähteä Ykskylästä?\n\n-- Westhardin tilaama kirkonkirous voi saapua milloin tahansa, ja kun\nse on minulle julistettu, olen täällä kaikkien halveksima, eikä minulla\nenää ole mitään toiminta-alaa.\n\n-- Mutta täytyyhän kalparitarien kuitenkin kunnioittaa viisauttanne ja\nhyviä aikeitanne.\n\n-- Maailma pitää kiinni puustavi-opista, lapseni. Ja ihmiset\narvostelevat yleensä sen puheen mukaan, joka koreana pulppuilee\nhuulilta. Harvat katsovat tekoja ja sydäntä.\n\n-- Minne aiotte lähteä?\n\n-- Minua on sanottu \"liiviläisapostoliksi\". Westhard käyttää sitä\npilkkanimenä. Minä pidän sitä kunnianimenäni. Aion lähteä\nliiviläiskorpeen.\n\n-- Mutta monet vaarat teitä siellä uhkaavat.\n\n-- Minulla on siellä jo muutamia hyviä ystäviä. Ja ehkä saavutan uusia.\nHeidän sydämensä ovat monasti raa'at. Mutta ne ovat luonnon raikkauden\nravitsemia, ja jos niissä hyvyyden ja järkevyyden sanat pääsevät\nitämään, voivat ne kantaa kauniita hedelmiä.\n\nGertrud olisi vielä tahtonut paljon puhua, hän olisi tahtonut kehoittaa\nAlobrandia jäämään. Mutta hän tunsi samalla, että tuollainen kehoitus\nolisi ollut itsekäs. Hän nousi rahilta, poistui seljapensas-majasta ja\ntaittoi läheisestä ruusupensaasta vaaleanpunaisen ruusun, jonka pisti\nAlobrandin kaapun napinläpeen.\n\n-- Kiitos, isä, jospa pian taas saisin teidät tavata!\n\n-- Hyvästi lapsi! Elä rauhassa omantuntosi kanssa, äläkä anna ihmisten\njärjettömyydellään tuota rauhaa häiritä.\n\nHän tarttui molemmin käsin Gertrudin oikeaan käteen ja painoi sitä\nisällisesti. Gertrudin silmässä välkkyi kyynel. Se tunnustus, jonka hän\noli aikonut Alobrandille tehdä, oli kuollut hänen huulilleen.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän joustavin askelin riensi pois puutarhasta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAlobrand jäi siihen yksin ajatuksiinsa. Hänen äskeinen keskustelunsa\npalautti taas selvästi lähtötuumat hänen mieleensä. Mitä toimitti\ntäällä kauempaa viipyä! Sitäkö varten, että ylipappi Westhard\nvoitonriemuisena linnankappelissa juhlallisesti oli julistava hänen\nkirkonkirouksensa? Alobrand kuvitteli elävästi kuinka tuo yhä suurempaa\nmahtivaltaa tavoitteleva mies oli ivallisesti hymyilevä, miten hän oli\nkäyttävä tilaisuutta hyväkseen puhuakseen suuresta tehtävästään\npuhdistaa kirkko vääräuskoisista. Ja hän kuvitteli lisäksi läsnäolijain\npyhän paheksumisen ja kammon katseita. Turhaa oli kaikkea tuota\nodottaa. Niin pian kuin suinkin oli hän ottava matkasauvansa ja hiipivä\npois.\n\nAtson hän aikoi ottaa mukaansa. Jo tarpeeksi kauan oli tämä\nliiviläisnuorukainen saanut kantaa vangin kovaa taakkaa. Tämä\npakollinen taivuttaminen kristinuskoon ei voinut tuottaa hyviä\nhedelmiä, sen oli vuoden kokemus osoittanut! Mitä ankarammin Atsoa oli\nkoetettu totuttaa kirkon menoihin ja sakramentteihin, sitä kauemmas\nhänet niistä oli vieroitettu. Ja Alobrand saattoi itselleen tunnustaa\nolleensa ainoa, joka lempeällä kohtelulla ja järkevällä ohjauksellaan\noli valistanut ja rauhoittanut nuoren liiviläisen mieltä. Hän tiesi\nettä Atso häntä ymmärsi -- ymmärsi, kun hän puhui suuresta hyvyyden\nhengestä, joka hymyilee meille riemuisassa ja elvyttävässä\nauringonpaisteessa, joka puhuu meille hellää, rohkaisevaa kieltänsä\nhyvien ihmisten teoista, ja joka panee mielemme kauneudesta\nhaaveilemaan, kun luonto luo meihin ihanan suvikatseensa. -- Silloin\nkun Atso oli sotavankina tuotu linnaan, kun häntä oli kovuudella\nkohdeltu ja ruoskittu, oli Alobrand puhunut hänelle lempeästi, oli\nhoitanut hänen haavojaan ja lieventänyt hänen vankeuttaan. Ja hän oli\nvähitellen avannut hänen luonnonraikkaan sydämensä tiedoille ja hyvän\ntuntemukselle. Näin oli hän täydelleen voittanut Atson nuoren mielen,\nsen hän tiesi. Kun muut Atsoa lähestyivät, hän pysyi vaiteliaana, ja\nWesthardin puhuessa hänelle uskonasioista, hän vallan mykistyi.\nAlobrandin puhuessa taas hänen uskolliset siniset silmänsä loistivat\nilosta. Silloin hän oli haastelijas, jopa joskus rupesi laulelemaan\nheimonsa lauluja. Ja Alobrand tiesi että hänen kiintymyksensä oli yhtä\npettämätön kuin uskollisen, jalorotuisen koiran, jota ei mikään saa\nluopumaan isännästään.\n\nAlobrand arvasi että tämä luonnonlapsi, huolimatta varhaisesta\naamuhetkestä jo oli hereillä, ja kulki hänen vankikopilleen. Ovi oli\nulkoa teljetty salvalla. Alobrand poisti salvan, aukaisi oven ja näki\nedessään Atson, joka istui vuoteensa laidalla ja katsoi ulos\nristikkoikkunasta. Hän ei hämmästynyt Alobrandin aikaista tuloa, sillä\nmyöhään illoin ja varhain aamuin oli hänellä tapana tulla turvattinsa\nluo. Mutta ilonvälke hohti liiviläisnuorukaisen silmissä, kun hän nousi\nhyväntekijäänsä tervehtimään.\n\n-- Aamu on selkeä ja kaunis, sanoi Alobrand. Unhoittaa vallan elävänsä\nkeskellä sodan synkeyttä, kun aamun valoa katselee.\n\nHän astui sisälle ja istui kuluneelle matalalle rahille.\n\n-- Aamu on kirkas ja hyvä, yhtä hyvä kuin sinun tulosi, opettaja!\n\nAtso oli harvasanainen, mutta hänen kasvonsa olivat täynnä ilmettä ja\nhänen lapsellisen rehelliset silmänsä tuntuivat lisäävän sen, minkä\nniukat sanat jättivät lausumatta.\n\n-- Tulen luoksesi tällä kertaa puhumaan asiasta, joka sinulle lie yhtä\nmieluinen kuin minulle. Minussa liikkuvat pakoajatukset. Aion paeta\ntäältä ja toverikseni ottaa sinut.\n\nNämä sanat iskivät Atsoon kuin salama. Hän kavahti seisoalleen ja\nosoitti mitä vilkkaimpia ilonmerkkejä. Vähällä hän oli ääneensä\nhuudahtaa riemusta. Mutta Alobrand teki varoittavan kädenliikkeen.\n\nAtso istui tottelevaisena takaisin vuoteensa laidalle. Hän kysyi\nhiljaa:\n\n-- Milloin aiot minut vapauttaa?\n\n-- Kun sopiva hetki tarjoutuu. Siihen asti ole kärsivällinen ja odota.\nJa lohduta itseäsi sillä toivolla, että ehkä piankin saat jälleen nähdä\nkotikorpesi ja heimosi.\n\nOli luonnollista, että Atso tyyntyi ja alistui kärsivällisesti\nodottamaan sitä vapautuksen hetkeä, jota Alobrand hänelle ennusti.\nOlihan hän heti linnaan tultuaan tottunut pitämään Alobrandia jonakin\nyliluonnollisena olentona, jonakin suojelushenkenä, jonka katseista,\nsanoista ja olennosta virtasi selittämätön, lämmittävä taikatenho.\nEnsin hän oli tuota salaperäistä vaikutusta pelännyt, kuten melkein\nkaikkea, minkä linnassa näki, mutta sitten hän pian oli tullut\nhuomaamaan että, oli tuo mies henki tai taikuri, hän oli suopea ja\nhyvä.\n\nHetken vaiettuaan Atso virkkoi:\n\n-- Jos minut täältä pelastat, palvelen sinua nöyrästi koko ikäni.\n\n-- Olet ystäväni, enkä sinulta vaadi mitään palkkaa ja palvelusta.\nMutta heimoasi palvellos, kun sen luo palaat. Opeta sitä tuntemaan\nhyvyyden henkeä ja luopumaan epäjumalanpalveluksesta ja kauheista\nihmisuhreista.\n\n-- Luulen että se suuri ja hyvä henki, jota palvelet, on kaikista\nvoimakkain, kun se on minua näin kauan suojellut täällä vihollisteni\nvallassa.\n\nAlobrand huomasi nyt, kuten ennenkin, että Atsossa vielä piili\npakanallista katsantokantaa, eikä hän tahtonut häneltä äkkiä riistää\nkaikkia hänen entisiä käsitteitään, vaan aikoi vähitellen kasvattaa\nhänen ajatusmaailmaansa vapaaksi ja sopusuhtaiseksi.\n\nHän virkkoi siis vaan:\n\n-- Se suosii ja suojelee kaikkia, jotka eivät sorra ihmisveljiään ja\njotka tekevät hyvää.\n\nNyt Alobrand poistui Atson luota, välttääkseen kohtaamasta ruokaa\ntuovaa vartijaa. Mennessään hän vielä kehoitti Atsoa olemaan toivokas.\nSuljettuaan oven salvalla hän palasi puutarhan kautta linnan pihalle.\nAamu oli jo niin edistynyt, että linnakappelin kello alkoi kutsua\naamumessuun. Linnapihalla kohtasi Alobrand ylipapin Westhardin, jonka\npuhtaaksi ajettu päälaen kalju täplä päivänpaisteessa loisti kuin\nnorsunluu. Westhard kulki halveksivasti Alobrandin ohi, pitäen häntä\nmiehenä, joka ei tervehdystä ansaitse. Huomatessaan Alobrandin\nnapinlävessä ruusun, hän väänsi leveän, aistillisen suunsa ivalliseen\nhymyyn.\n\nVäkeä alkoi linnan eri rakennuksista virrata kappeliin. Esiin tuli\njoukottain kalparitareita, hartioilla valkeat viitat punaisine risti-\nja miekkakuvineen. Siinä tuli linnan päällikkö, Konrad von\nMeindorf, tyttärensä Gertrudin kera. Puutarhasta toi vartija\nAtsonkin aamumessuun. Westhard oli määrännyt että hänen joka\njumalanpalveluksessa piti olla läsnä, jotta hän lopulta tottuisi\nrakastamaan ja omistamaan kirkon pyhiä menoja.\n\nAtso seisoi lähellä oven suuta olevaa pilaria ja tuijoitti alttarilla\npalavia ohuita ja pitkiä vahakynttilöitä ja alttaripöydän yläpuolella\nriippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. Ja kun hän sakastista päin kuuli\nkellojen kilinää ja näki miten Westhard, puettuna komeaan kullalla\nkirjailtuun valkeaan kaapuun, kulki ylös ja alas alttarin portaita,\ntuon tuostakin polvistuen ja taas nopeasti nousten ylös -- kun päälle\npäätteeksi vihkiveden pirskoittajat rupesivat kiertämään ympäri kirkkoa\n-- silloin Atsosta tämä kaikki tuntui kammottavalta taialta, jota hän\nolisi tahtonut paeta, rientääkseen Väinäjoen aalloissa huuhtelemaan\npois kaiken saastan, mikä täällä oli hänen ruumiiseensa tartutettu.\n\nAlobrand oli niinikään liittynyt muuhun kirkkoseuraan ja istuutunut\nhämäräiseen soppeen. Joskohta nämä ulkonaiset menot hänelle jo aikoja\nsitten olivat käyneet vastenmielisiksi, tuli hän messuun laulun ja\nsoiton vuoksi. Ja kun hän nyt kuuli parvelta pienten urkujen\nvärähtelevät äänet, muisti hän kevättä, kukkivaa tuomea ja sen\nympärillä hyörivien mehiläisten urkuhuminaa. Hänen mielensä muuttui\nkeväiseksi ja toivorikkaaksi. Hän ajatteli miten hän tuomien kukkiessa\nensi suvena oli kulkeva liiviläiskorvessa, hengittäen vapaata ilmaa ja\nkylväen valistusta luonnonvirkeisiin ja vastaanottaviin mieliin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIllan suussa istuivat linnanpäällikkö Konrad von Meindorf ja ylipappi\nWesthard linnan alapuutarhassa. Westhard oli ollut päällikön\npäivällisvieraana, ja päivällisen jälkeen olivat isäntä ja vieras\nsiirtyneet puutarhaan juomaan.\n\n-- Viini on sentään jaloa juomaa! Syödessä se kotitekoinen olut vielä\nmenettää, mutta juomingeissa viini on välttämätön. Maljanne, Westhard!\n\nLinnanpäällikkö tarttui korkeaan hopeapikariinsa ja kilisytti sitä\nvieraansa pikariin.\n\n-- En moiti oluttannekaan. Onpa se voimakasta ja hyvänmakuista, ja kun\ntyttärenne Gertrudin valkeat ja kauniit kädet sitä haarikkaan kaatavat,\nse maistuu kahta paremmalta.\n\n-- Kas vaan, olette monipuolinen. Olen huomannut teidät lujaksi Herran\nmieheksi ja taitavaksi sotajuonten keksijäksi. Tänään näin että\nmestarillisesti osaatte seurustella kauniimman sukupuolen kanssa.\n\n-- Munkkikaapu ei sulkene pois kohteliaisuutta, ritari von Meindorf.\nMinä varsinkin koetan teidän kodissanne seurustella rippilapseni\nkanssa tuttavallisesti, jotta hän vapautuisi ujoudestaan ja\npelokkaisuudestaan.\n\n-- Ei ole kumma, että hän on hieman ujo, onhan hän vielä niin nuori ja\nniin vähän aikaa käynyt luonanne rippitunnustuksella.\n\n-- Olette oikeassa, ritari. Mutta tuntuu siltä kuin hän ei olisi\naivan avomielinen rippi-isälleen. Ja ymmärrätte ettei mitään\npeitteleväisyyttä ja jäykkyyttä saa olla meidän välillämme.\n\nJuomatoverukset ottivat taas pikareistaan aimo siemauksen, ja heidän\npunoittavat kasvonsa todistivat että he jo olivat ahkerasti niiden\nsisällystä viljelleet.\n\n-- Voitte muuten olla varma siitä, että tyttärenne ajoissa joutui pois\nAlobrandin käsistä. Sillä tuo mies on täynnä vääräoppisuutta ja harhaan\nvieviä haaveiluja, ja villitsee kaikki, joita pääsee opettamaan.\n\n-- Luulen että häntä liian ankarasti tuomitsette. Hänellä tosin kuuluu\nolevan omituiset mielipiteensä, mutta mies on muuten lempeä ja sävyisä.\n\nWesthard kiivastui:\n\n-- Tuon näennäisen sävyisyyden alla piilee kavala piru. Silloin kun\nvielä puhuin hänen kanssaan uskonasioista, huomasin että hän on\nvaarallinen kirkon vihollinen. Päällepäätteeksi hän puolustaa\nliiviläisiä, kehoittaa lempeyteen heitä kohtaan. Ja kuitenkin on\npäivänselvää, että ainoastaan verinen ankaruus voi pehmittää nuo\npaatuneet pakanat. Ei, uskokaa minua ritari, emme edisty suurissa\nvalloitus- ja käännytyspuuhissamme, ellemme syrjäytä kaikki eri lailla\najattelevat.\n\nKonrad von Meindorf oli tottunut taipumaan Westhardin voimakkaan tahdon\nalle. Taistelussa hän oli häikäilemätön, mutta ennen hyökkäystä hän\naina kuunteli viekkaan Westhardin neuvoa. Sitäpaitsi hän häntä pelkäsi,\nWesthard kun oli varsin hyvissä kirjoissa piispan tykönä, jonka kautta\noli yhteydessä paavinkin kanssa. Välejä tällaiseen mieheen ei sopinut\nhevin rikkoa. Päällikkö peräytyi siis ja virkkoi:\n\n-- Olette oikeassa. Tehtävämme vaatii yksimielisyyttä ja ankaruutta.\n\nHän katsoi tätä sanoessaan arasti Westhardiin, tietäen kuka oli\nankaruuden oikea edustaja.\n\nTällävälin oli ilta ruvennut hämärtämään, ja kuu nosti punertavan\nkehänsä linnanmuurin laidalle. Palvelijat toivat soihtuja ja istuttivat\nne isäntänsä läheisyyteen. Tämä täytti pikarit viinillä, Westhard\ntarttui pikariinsa ja huudahti:\n\n-- Juokaamme tulevan hyökkäyksemme malja!\n\nHeidän juotuaan hän jatkoi:\n\n-- Odotan jännityksellä piispan vastausta seikkaperäiseen selontekooni\nviime kahakasta. Epäilemättä kirkon johtavien henkilöiden huomio on\nkääntyvä meihin tämän suuren voittomme johdosta...\n\nHänen puheensa keskeytyi siitä, että puutarhaan syöksyi muurinvartija;\ntämä kertoi, että liiviläiskorven yläpuolelta näkyi punainen hohde.\n\nWesthard kavahti pystyyn ja riensi linnanpäällikön seuraamana pihalle\nja siitä muurille. Taivaan reuna yläpuolella korpea punoitti todella.\nHohde oli vahva ja leimuava kuin suuren tulipalon heijastus. Westhardin\nkasvojen ilme oli käynyt jänteväksi ja punnitsevaksi.\n\nHän kääntyi linnanpäällikön puoleen:\n\n-- On hyvin mahdollista että pakanat pelkäävät uutta hyökkäystä meidän\npuoleltamme ja että siirtyvät kauemmaksi, ennen lähtöään polttaen\nmajansa. Mutta on yhtä mahdollista, että tämä on pelkkä juoni, jonka\ntarkoitus on pettää meitä ja houkutella meitä vähin joukoin ja asein\nulos linnasta.\n\n-- Meidän tulee olla varuillamme.\n\n-- Niin tulee. Ja lisäksi on meidän käyttäminen hyväksemme tätä yötä\nniittääksemme pakanain viljaa. Pian ehkä vakavammat toimet meidät siitä\nestävät. Toisten niittäessä, toiset tähystelevät korpeen päin, aseet\nkädessä, ja torjuvat, jos tarpeellista on, vihollisten hyökkäyksen.\n\n-- Epäilemättä olette oikeassa siinä, ettei enää sovi lykätä\ntuonnemmaksi elonleikkuuta. Tänä iltana se on alkuun pantava, ja jos\npakanat pysyvät korvessa, huomisiltana jatkettava. Kuu valaisee\nvainiota ja helpoittaa niittäjien työtä.\n\nHe antoivat paikalle saapuneille vartijoille ja sotureille käskyjään.\nHetken kuluttua alkoi kappelin kello soida. Westhard ja linnanpäällikkö\nolivat asettuneet ylös päällikön asuntoon johtaville leveille\nkiviportaille, heitä ympäröi loimuavia soihtuja kantava\npalvelijajoukko, ja he odottivat kunnes piha oli täynnä sotureja ja\nkalparitareja.\n\nNyt kuulutti Westhard kaikuvalla äänellä:\n\n-- Herran palvelijat, ritarit ja soturit! Äsken olette voitokkaasti\ntaistelleet pakanoita vastaan ja olette näin hankkineet itsellenne\nlisäansion kirkon suhteen ja lievennyksen kiirastulen paahtavasta\nkuumuudesta. Mutta meidän viheliäisten ja syntisten ihmisten ei koskaan\npidä ajatella, että olemme liiaksi taikka edes tarpeeksi tehneet pyhän\nkirkon hyväksi ja sen vallan levittämiseksi. Kun luulemme ylen paljon\ntehneemme ja suuriakin ansioita koonneemme, on tämä vaan mitättömän\nvähän, on se vaan pisara valtameressä. Niin paljon on meillä vielä\ntekemättä. Kohta vaaditaan meiltä uutta tarmoa, uutta uskonintoa, kun\nteemme ensi hyökkäyksemme liiviläisiä vastaan. Nämä paatuneet pakanat\novat näet joko kirkon uskoon taivutettavat tai Herran miekalla\nsukupuuttoon kukistettavat. -- Tänä iltana vaaditaan teiltä\nrauhantyötä. Aittamme ovat elosta melkein tyhjät, eivätkä omat\nvainiomme riitä niitä täyttämään. Ensi syksy ja talvi voi olla meille\nkova taistelujen ja piirityksen aika. Silloin on runsas viljamäärä\nmeille tarpeen. Rientäkää siis pakanain avaroille vainioille ja\nniittäkää täyteläitä lyhteitä. Muistakaa että täten palvelette kirkkoa,\nettä kokoatte leipää Herran sotureille. Älköön siis intonne olko\nlaimea, älköönkä uutteruutenne väsykö...\n\nJoukosta huomautettiin että linnassa oli ainoastaan rajoitettu määrä\nsirppejä, niistäkin monet tylsiä ja ruostuneita.\n\n-- Niitettäköön siis miekkojen terillä, neuvoi Westhard. -- Samat\nmiekat, jotka raivaavat uutta alaa Herran sanalle, taittakoot myös\nmeille täyteläitä tähkäpäitä.\n\nVanha Herman, joka seisoi pihan laidalla toverinsa Friedolfin vieressä,\ntuuppasi tätä kylkeen ja virkkoi:\n\n-- Tuo paukuttelee yhtä pontevasti pihalla kuin kirkon puutynnyrissä.\nPian kai siitä tehdään linnanpäällikkö, ja tämä nykyinen pannaan\nviralta.\n\n-- Kyllä se pääsee, minne vaan pyrkii, huomautti Friedolf.\nPiispanhiippaa se kai kuitenkin kaikkein halukkaimmin tavoittelee. --\n\nKappelin ovet aukenevat. Urut pauhaavat, ja papit tuovat esiin\nvihkivesimaljoja ja pirskoittavat vettä soturijoukkoon. Toiset papit\nkantavat pyhäinkuvia ja kulkuelippuja ja asettuvat portille jonoa\njohtamaan. Odotetaan ainoastaan linnanpäällikköä, joka on pukeutumassa\nsota-asuunsa. Kun hän ilmestyy kiviportaille ja nousee ratsunsa\nselkään, alkavat papit ja kuoripojat kirkon ovella veisata,\nkuvainkantajat kulkevat hitaasti ulos portista, ja heidän jälkeensä\nalkaa solua alas pitkin linnakummun rinnettä kalparitarien pitkä,\nvalkeaviittainen jono.\n\nWesthardin kiiluvat silmät tähystelevät hetken korven yläpuolella\npunoittavaa taivaanrantaa ja poistuvaa ritarien jonoa. Sitten hän\nkääntyy ja katoaa linnan päärakennukseen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nGertrud oli ikkunasta katsellut elonleikkaajien lähtöä. Yhteen kotvaan\noli hän tuntenut halua ratsain lähteä niittäjien mukaan. Mutta sitten\noli yksinäisyyden kaipuu vienyt häneltä tämän halun, ja hän jäi kotia\nomien tunteidensa seuraan.\n\nLinnanpäällikön avarat huoneet olivat nyt aivan hiljaiset. Seuraneiti\noli Gertrudin pyynnöstä poistunut. Gertrud katseli himmeän lampun\nvalaisemassa salissa äitivainajansa öljykuvaa. Jos hän vielä olisi\nvoinut painaa päänsä äidin povelle ja siinä itkeä kaiken kaihonsa! Äiti\nolisi ehkä häntä ymmärtänyt, olisi häntä neuvonut ja tukenut.\n\nMutta äidin silmät katsoivat häneen liikkumattomina ja avuttomina, ja\npian muut öljykuvat tuntuivat Gertrudista vaikenevalta joukolta, joka\nkylmänä tuijoitti häneen linnansalin synkiltä seiniltä.\n\nOlo salissa kävi Gertrudista kolkoksi. Kevein askelin hän sieltä\npoistui, mutta hänen askeltensa kaiku kumisi vahvana ja vastasi\nmoninkertaisena avaran huoneen muureista. Hän meni omaan huoneeseensa\nja asettui paksujen muurien muodostamaan ikkunakammioon, mistä näköala\naukeni liiviläiskorven vastakkaiselle puolelle. Siinä hän usein\nennenkin oli vaipunut katselemaan avaraa maisemaa: Väinäjoen viljavaa\nlaaksoa ja syvien metsien reunustamaa taivaanrantaa. Joen vesi kiilsi\nkuutamossa, puiden varjot olivat mustat, ja etäisyys näytti\nläpitunkemattoman pimeältä ja salaperäiseltä.\n\nGertrudin ohimot vavahtelivat kuumina, ja hän painoi otsaansa kylmää\nkiviseinää vastaan. Jo kauan oli hän mielessään kantanut tuota suurta\nja voimakasta tunnetta, kantanut sitä salaa ja lohduttomasti. Ensin,\nkun se oli herännyt, hän ei sitä ollut ymmärtänyt; hän oli sitä\npelännyt ja karttanut. Hän oli pitänyt sitä mielettömänä ja oli\nitsekseen sitä hävennytkin. Mutta se oli juurtunut yhä syvemmälle, se\noli kasvamistaan kasvanut, ja nyt se jo täytti koko tunne- ja\najatuselämän. Yksinäisyys isänkodissa oli sitä ravinnut ja mielikuvitus\noli sille antanut väkevät lentimet. Ja nyt se oli hänen edessään\nentistään selvempänä tuo oudon kietova ja hurmaava kuva: Solakan pitkä\nja jäntevä vartalo, vaalea tukka ja uskolliset sinisilmät, kirkkaat\nkuin lapsella. Ne silmät -- mikä runo, mikä luonnontenho! -- Gertrud\noli kerran ratsuretkellään korvessa nähnyt purovettä juovan\nmetsäkauriin, sirojäsenisen, hohtosilmäisen. Huomattuaan oudon vieraan\nse oli siihen katsahtanut puoleksi pelokkaana, puoleksi ihmetellen, ja\nsitten se oli rientänyt pois korven syvyyteen. -- Atson katseessa oli\ntuota samaa ihmettelevää, tuota suuren korven salaperäistä raikkautta,\njoka oli heijastunut Gertrudin sieluun, sitä suloisesti vilvoittaen,\nmutta jäljestäpäin polttaen.\n\nKappelissa oli Gertrud Atsoa katsellut; hän oli unhoittanut messun ja\nrukoukset. Usein oli hänen jumalanpalveluksen loputtua tehnyt mieli\npuhua Atson kanssa, sanoa hänelle että hän soi hänelle hyvää ja että\npaheksui sitä pakkotilaa, jossa häntä pidettiin. Mutta kainous ja\nhuomionherättämisen pelko oli hänet tästä aikeesta pidättänyt. Nyt hän\nei enää kauempaa voinut olla Atsoa kohtaamatta ja puhuttelematta. Nyt\nhän oli voittava ylpeytensä ja kaikki arvelunsa ja oli lähtevä Atson\nvankimajalle hänen kanssaan puhumaan, näkemään hänen silmiänsä ja\nkuulemaan hänen äänensä pehmeätä, mutta miehekästä kaikua. Ja hän oli\nsanova että aikoi rukoilla isäänsä päästämään Atson tyrmäpakosta ja\nomantunnon kahleista. Näin hän oli ilmaiseva, etteivät kaikki linnassa\nolleet välinpitämättömät Atson kohtalosta.\n\nMutta miten ensin puhutella liiviläistä, miten asettaa sanansa ja\npeittää äänensä värähtävää liikutusta? Miten selittää että hän näin\niltahetkenä hiipi yläpuutarhan vankilamajalle, yksin, hän, linnanneiti,\npäällikön tytär? -- Selitykset saisivat jäädä antamatta, ääni saisi\nvärähdellä. Eihän silmä kuitenkaan voisi valehdella, se ei voisi\npeittää, että Gertrud rakasti -- hehkuvasti ja mielettömästi, niin\nsokean luottavasti, että olisi voinut hylätä isänkodin ja seurata Atsoa\nulos maailmaan, liiviläiskorpeen ja keskelle hurjia pakanalaumoja.\n\nUlos maailmaan! Mitähän, jos hän nyt iltavarjojen levitessä ja linnan\nollessa melkein autiona, olisi päästänyt Atson vapauteen! Mitähän, jos\nolisi seurannut häntä minne hän tahtoi hänet viedä! Mitähän, jos hän\nolisi hylännyt isänkodin, vakautuneet olot, ja paennut liiviläisten\npariin viettämään luonnonkansan rauhatonta elämää!\n\nEi, ei. Sitä hän ei ainakaan nyt voinut tehdä. Saattoihan Atso työntää\nhänet luotaan, kammoten paeta voittajansa ja vihollisensa tytärtä.\n\nNyt heräsi hänessä jalomielinen ajatus avata Atson vankila ja\nalapuutarhan muurissa olevasta salaportista päästää hänet vapauteen.\nKuinka kiitollinen Atso siitä olisi, kuinka selvästi hän silloin\nhuomaisi, että Gertrud häntä suosi, lahjoittaessa hänelle arvokkaimman\nlahjan: vapauden! Mutta sitten Gertrud taas tunsi itsensä liian\nheikoksi täten luopumaan hänestä ja ehkä ainaiseksi menettämään hänet\nsilmistään.\n\nAtson luo siis nyt! Nyt oli sopiva hetki. Toiste ehkei tilaisuutta\ntarjoutuisikaan. Ja kuitenkin, miten löytää käynnilleen luonnollinen\naihe?\n\nHän mietti hetken, nousi nopeasti ja näytti saaneen sopivan tuuman. Hän\notti pitkäkaulaisen polttosaviastian ja riensi kellariin. Siellä hän\ntäytti saviastian simalla siitä suuresta simatynnyristä, joka viime\ntaislelussa oli liiviläisiltä ryöstetty. Sehän oli Atson oman heimon\njuomaa ja oli siis oleva hänelle kuin kotitervehdys. Ruokakammiosta\nGertrud otti pari nisukakkua. Nyt hän oli keksinyt luontevan tekosyyn:\nMuiden lähdettyä elonkorjuuseen, he luultavasti olivat unhoittaneet\nviedä Atsolle iltaruokaa, ja sentähden hän, Gertrud, tuli sitä tuomaan.\nNyt oli hänellä aihetta kolkuttaa ovelle ja puhutella Atsoa oven\nruokalävestä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nGertrudin rientäessä ruokakammiosta yläpuutarhaan, hänen sydämensä\nsykki rajusti ja hän oli kovin hengästynyt. Ohimot polttivat entistään\nkuumempina. Yläpuutarhaan saavuttuaan hän teki polven puutarhan ympäri\nmutkailevaa polkua pitkin. Kun hän epäröivin askelin lähestyi Atson\nmajaa, näki hän hämmästyen, että sen ovi oli auki. Ja kuun valossa\nsaattoi hän selvästi huomata että majan asukas oli poissa. Miten\nselittää tämä? Illalla ei ollut lupa päästää Atsoa ulos majasta. --\nOliko siis Westhard käyttänyt tilaisuutta hyväkseen linnaväen\npoissaollessa kiduttaakseen Atsoa ja pakoittaakseen häntä sakramentteja\nnauttimaan, ja oliko hän sitten sulkenut hänet kosteaan\nkellarivankilaan?\n\nKauhea levottomuus ja samalla inhonsekainen viha valtasi hänet. Hänen\ntäytyi, maksoi mitä maksoi, ehkäistä tuo katala teko. Mutta kenen\npuoleen kääntyä, nyt kun isäkin oli poissa, kenet saada auttajaksi?\n\nHädässään hän muisti nähneensä että vanha Herman oli jäänyt kotia, ja\nhän alkoi juosta pihalle päin voidakseen edes Hermanin kanssa asiasta\nneuvoitella. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänen\neteensä pensaston takaa ilmaantui mustan kaapun peittämä olento. Se oli\nWesthard. Gertrud piiloitti vaistomaisesti vaippansa laskoksiin\nvehnäleivät, ja hänen teki mieli heittää mesiruukku kädestään, niin hän\npelästyi tätä yllätystä.\n\nWesthard huomasi hänen hämmästyksensä ja näki hänen piiloittavan\nliikkeensä. Nopeasti älyten hän arvasi millä toimilla Gertrud liikkui\npuutarhassa, mutta hän muutti äänensä makeaksi, kuitenkaan voimatta\npeittää ivaansa ja kiukkuansa:\n\n-- Hoitelet liiviläisvankia, lapseni; ihmisystävällistä tekoasi\nkiittäisin, ellei tuo liiviläinen olisi paatumisestaan ankaran\nrangaistuksen ja katumustilan alainen.\n\nSilloin Gertrud tunsi kaiken katkeruutensa, kaihonsa ja\ntyydyttämättömän rakkautensa samalla kertaa niin voimakkaasti täyttävän\nmielensä, ettei hän voinut hillitä itseään, eikä tunteitaan peittää.\nHän huudahti mielenliikutuksesta ja paheksumisesta vavahtavalla\näänellä:\n\n-- Teette väärin näin pakoittamalla ja kiduttamalla toista ihmistä.\nJumala on teitä siitä rankaiseva. Linnanpäällikön tyttärenä vaadin\nteitä päästämään hänet vapaaksi tyrmästä.\n\n-- Rauhoitu, rauhoitu, lapseni -- kuiskasi Westhard. -- Istukaamme ja\njutelkaamme tyynesti.\n\nHän tarttui Gertrudin käteen ja veti hänet vieressä olevaan\nseljapensas-majaan. Siellä hän pakoitti hänet istumaan viereensä. Hän\noli vähällä panna käsivartensa Gertrudin vyötäryksen ympäri, mutta kun\nGertrud teki epätoivoisen väistävän liikkeen, hän tyytyi puristamaan\nhänen rannettaan ja toisella kädellään taputtamaan häntä olalle. Silmät\nkiiluen rajusta intohimosta hän sanoi:\n\n-- Sinulta, armas lapsi, en kuitenkaan voi kieltää mitään. Mutta et saa\nolla niin ujo ja kylmä, ymmärrätkö, sinulla pitää olla minua kohtaan\nenemmän luottamusta....\n\nHän lähensi päänsä melkein kiinni Gertrudin päähän ja näytti tahtovan\nsuudella Gertrudin hienohipiäistä poskea, joka kuolonkalpeana kuun\nhohteessa oli vastustamattoman houkutteleva.\n\nMutta Gertrud kokosi kaikki voimansa ja sai sanotuksi kähisevällä\näänellä:\n\n-- Jos ette päästä minua irti, huudan linnaväelle, että minua\nrääkkäätte, kuuletteko?\n\nJa kun Westhard hänen epätoivoisesta äänenpainostaan ja vääntelevistä\nliikkeistään huomasi että hän todella aikoi panna uhkauksensa\ntäytäntöön, hän hellitti hänen kätensä, virkkaen:\n\n-- Teet väärin, lapseni, kun olet noin ujo rippi-isällesi... tahdoinhan\nvaan puhua kanssasi sielunasioista...\n\nGertrud ei häntä kuunnellut, vaan pakeni lehtimajasta niin rajusti,\nettä hänen vieressään penkillä oleva simaruukku kaatui ja läikytti\nmelkoisen osan sisällystään Westhardin kauhtanalle. Ylipappi mutisi\nitsekseen kirouksen ja rupesi kuivaamaan makean liiviläisjuoman\nkastelemia kaapunhelmojaan.\n\nLinnanpäällikön tytär oli sillävälin juosten kiiruhtanut pois\npuutarhasta. Pihalla hän kohtasi vanhan Hermanin, joka tuli hänen\nluokseen, vallan kuin olisi häntä odottanut. Hän pisti salaa Gertrudin\nkäteen kirjeen, kuiskaten:\n\n-- Alobrand lähetti teille terveisensä ja käski minun antaa teille\ntämän kirjeen.\n\nGertrud piiloitti kirjeen ja sanoi:\n\n-- Satuloikaa hevoseni, Herman. Aion lähteä isäni luo vainiolle.\n\nOdottaessaan hevosta hän meni sisälle, aukaisi kirjeen ja luki:\n\n    Alobrand Gertrud von Meindorfille.\n\n    Olen kirjoittanut tämän jäähyväiseni sinulle, rakas lapsi, sen\n    varalta, ettei minulla ennen lähtöäni olisi tilaisuutta sinua\n    tavata. Sinä olet ainoa ihminen, joka saattaa minua kaihoamaan\n    pakenemaani olopaikkaa. Sinua olen aina kaihomielin muisteleva.\n    Lähden nyt uutta vaikutusalaa etsimään. Atson otan toverikseni.\n    Hänen vankeutensa ja pakotilansa on luonnoton ja järjetön. Se\n    ei voi kantaa hyviä hedelmiä. Omin lupineni vapauttamalla hänet\n    en tee mitään väärää tekoa, vaan estän muita vääryyttä\n    harjoittamasta. Luulen hänestä saavani paljon apua työssäni\n    liiviläisten parissa. Hän on minulle uskollinen ja avunantoon\n    altis. Onhan hän heidän heimoaan ja voi siis hyvin olla\n    välittäjänämme. Mieleni on täynnä toiveita tulevan tehtäväni\n    onnistumisesta, vaikka kylläkin saatan erehtyä ja uneksia\n    liian kaunista, mikä ei koskaan toteudu. Mutta koska todellisuus\n    on niin ruma, tahdon nähdä kaunista unta, unissa samoilla\n    kaukaisille tuoksuville kukkakentille ja nousta huimaavan\n    korkeille ylängöille, joskin keskellä unikulkuani korkeuksilla\n    voin herätä ja syöksyä alas.\n\n    Saanko koskaan jälleen nähdä sinut -- siihen voi ainoastaan\n    tulevaisuus vastata. Sanon sinulle hyvästi ja toivon sinulle\n    sydämen rauhaa ja kaikkea hyvää.\n\nLuettuaan tämän kirjeen Gertrud tunsi mielensä oudon raskaaksi ja\nsamalla tyyneeksi. Linna tuntui tyhjältä, yhtä tyhjältä kuin silloin,\nkun äiti oli kannettu kappelin holviin. Rauhoittava oli kuitenkin se\najatus, että Atso oli vapaa, oli päässyt Westhardin käsistä ja että hän\noli hyvässä seurassa.\n\nGertrud hillitsi esille pyrkivät kyynelensä, nousi ratsun selkään ja\nläksi vainiolle, missä elonleikkaajat jo olivat täydessä työssä. He\nniittivät ruista uutteran joutuisasti, mitkä sirpeillä, mitkä taas\nmiekanterillä. Toiset sitoivat niitetyt korret lyhteiksi, joita selässä\nkantaen tai pitkiin seipäihin kiinnitettyinä kuljettivat rattaille ja\nratsujen selkiin. Linnanpäällikön tytär katseli kuutamossa välkkyviä\nlyhteitä ja miekanteriä, mutta hänen mielensä samoili toisaalla.\nYksinäisyyden ja turvattomuuden tunne hiipi häneen, ja hän antoi yhden\nniittäjistä opastaa itsensä isänsä luo.\n\nHuomattuaan Gertrudin paenneen, Westhard tunsi raivokkaan vihan\nkuohahtavan sisällään ja nostavan veren päähän. Gertrud oli selvää\ninhoa osottaen työntänyt luotaan hänen hyväilynsä. Hyvä. Hän oli osaava\nkostaa. Atso oli ruoskittava nyt heti, linnanpihalla, ja Gertrudin\naikoi Westhard kutsua katsojaksi. Atso oli ruoskittava verille ja\npyörryksiin ja sitten oli hän suljettava kosteaan kellarityrmään ja\nsiellä herättyään uudelleen kidutettava.\n\nWesthard meni vahtitupaan rääkkääjiä noutamaan. Ja kun hän heidän\nseurassaan saapui Atson vankilamajan ovelle ja huomasi sen olevan auki\nsekä vangin poissa, selvisi hänelle mikä oli tapahtunut. Hän kirosi\nvaromattomuuttaan jättää tuo ovi lukitsematta ja riensi alapuutarhan\nmuurissa olevalle salaovelle. Sen lukko oli rauta-aseella murrettu\nrikki. Tätä ei kukaan muu kuin Alobrand ollut voinut tehdä.\n\nKaksi lintua oli siis päässyt lehahtamaan ulos häkistään. Ken olisi\nollut niin mieletön, että yöllä olisi lähtenyt niitä jälleen kiinni\npyytämään!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSuljettuaan jälkeensä linnan sala-oven ja kiivettyään varovasti alas,\nnojaten muurin halkeamiin ja esiin törröttäviin kiviin, riensivät\nAlobrand ja Atso linnakummun rinnettä alaspäin ja pyrkivät mitä\njoutuisimmin lähellä olevaan metsikköön. Nyt oli pahin vaara ohi.\nLinnasta päin ei näkynyt takaa-ajajia. Heidän pakoaan ei siis vielä\noltu huomattu. Ja oltuaan suuren jännityksen alaisina ja juostuaan\nnopeasti he tunsivat tarvetta hetken aikaa levähtää, ennenkuin\njatkoivat pakoretkeään.\n\nAtso tahtoi riisua päältään munkkikaapun, jonka Alobrand oli hänelle\nantanut valepuvuksi, ennenkuin hän oli poistunut puutarhamajasta. Mutta\nAlobrand sanoi:\n\n-- Älä vielä riisu kaapua. Sillä valkea takkisi loistaa kuutamossa ja\nvoisi opastaa takaa-ajajia luoksemme, jos pakomme linnassa huomataan.\n\nKauan he eivät malttaneet viipyä metsikössä, vaan kun pahin hengästys\noli ohi, he läksivät pakoretkeään jatkamaan. He kulkivat kumarassa ja\npysähtyivät joskus puun juurelle tai kiven taa kuuntelemaan. Ei mitään\naskeleita kuulunut. He rupesivat jo hengittämään tyynemmin.\n\nKaukaa kuului sirpin hiontaa. Niittäjät eivät siis voineet olla aivan\netäällä. Sentähden oli varovaisinta tehdä polvi Väinäjoen rannalle ja\nsitä tietä kiertää liiviläiskorpeen.\n\nSaavuttuaan joenrannalle saattoivat he jo hiljentää kiireensä. Ja nyt\nvasta oli heillä molemmilla aikaa ajatella vapautuksen iloa.\nNäkörajalla haamoitti Ykskylän linnan tumma möhkälekuva -- nuo synkät\nmuurit, jotka niin kauan olivat vanginneet heitä molempia. Vieressä\njuoksi Väinäjoen viileä vesi, ja edessä kohosi syvä korpi, joka huokui\nyön rauhaa ja kuiski tulevaisuuden lupauksia.\n\nOli jo puoliyö kun he saapuivat liiviläiskorpeen. He eivät kuitenkaan\nheti pysähtyneet korven laidalle, vaan seurasivat joen rantaa\nkauemmaksi synkeikköön. Viimein aukeni heidän eteensä rantanurmikko,\njota tiheät pensaat ja korkeat hongat ympäröivät. Korpi kohosi\nympärillä pimeänä seinänä, estäen kuun valaisemasta. Ainoastaan\naukealle nurmikolle lankesi sen hohde, ja tämä valaistu paikka tuntui\nikäänkuin kehoittavan pakolaisia lepäämään vihreille ruohopatjoille.\nSiihen he laskeutuivatkin istumaan. Paikka tuntui olevan sopiva ja\nturvallinen yönviettoa varten.\n\n-- Tässä lepäämme yömme -- sanoi Alobrand. Vasta päiväsaikaan lähdemme\nheimosi asuinsijoja etsimään.\n\n-- Tähän aikaan ovat suuret kuunrukoilujuhlat -- huomautti Atso.\nTapaamme heimoni jumalankuvien luona vanhojen tammien juurella. Mutta\nsinne on melkein päivä astumista.\n\nAtso oli jo hetken aikaa katsellut kirkasta jokiveden virtausta. Äkkiä\nhän riisui vaatteensa ja syöksyi uimaan. Hän ui siihen joen kohtaan,\nmissä virta oli vuolain ja missä pyörteet kiehuivat, tansittaen\nkimaltelevia kehiään. Näytti siltä kuin nämä pyörteet olisivat\ntahtoneet temmata Atson syvyyteen; toiste taas virta uhkasi viedä hänet\nmukaansa. Mutta voimakkaan nuoren miehen jäntevät käsivarret mursivat\nitselleen varman vaon pyörrepintoihin, ja tuossa hän jo pitkin\nuimaottein palasi rantaan. Rannalla hän vielä moneen kertaan valeli\nitseään vedellä. Terveyttä uhkuen hänen pitkän solakka vartalonsa\nkohosi nurmelle. Pukeutuessaan hän virkkoi:\n\n-- Sainpa viimein huuhdelluksi pois linnan taiat.\n\nAlobrand oli huomannut kuinka suuri sisäinen tarve oli pakoittanut\nAtson tähän puhdistuskylpyyn, miten virkistävä se hänelle oli ja kuinka\ntyytyväiseltä hän nyt näytti. Hän ei ruvennut selittämään hänen\nharhaluuloaan, vaan sanoi:\n\n-- Olet huuhdellut pois menneisyyden synkeyden. Nyt olet vapaa ja\nvirkeä tulevaisuuden työhön.\n\nAtso oli jo monasti ennen kuullut Alobrandin puhuvan siitä, että hänen\nheimonsa hyväksi oli tehtävä paljon työtä, että liiviläiset oli saatava\nluopumaan jumalankuvistaan ja verisistä uhreistaan.\n\nHän kysyi:\n\n-- Aiotko hävittää tammikon jumalat?\n\n-- Toivon heimolaistesi lopulta niin valistuvan, että itse hävittävät\nne.\n\n-- Rakennatko sitten niiden sijaan hyvyyden hengen kuvan?\n\n-- Hyvyyden henki ei kaipaa mitään puukuvia. Sen kuva ilmenee ihmisten\nkauneissa teoissa ja luonnon jaloissa antimissa.\n\n-- Tuota en tajua niin tarkoin kuin sinä. Mutta sinä olet Atsoa\nviisaampi. Sinä sen ymmärrät. Atso näkee silmistäsi että puhut totta.\n\n-- Sitä kuvaa en minäkään aina näe, enkä täysin tajua. Luonnon\nriudutusvoimat sen usein upottavat elämän hyökyaaltoihin. Ja sydänten\npahat voimat ja ihmismielen järjettömyys sitä himmentävät.\n\nHe asettuivat nyt lepäämään pehmeälle nurmikolle. Kiireisen paon\njälkeen he olivatkin levon tarpeessa.\n\nVirta keinutti vitkaan kaislikkoa ja valkeita lummekukkia. Metsä huokui\nrauhallista yöhengitystään, ja sitä kuunnellessaan Alobrand tunsi\nitsessään häiritsemätöntä sopusointua, tunsi syvää rakkautta suureen,\nvapaaseen ja puhdistavaan luontoon.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTäysikuun juhla oli koonnut liiviläisheimon korven syvyydessä olevaan\nvanhaan tammikkoon. Keskellä tammikkoa oli avoin paikka, joka ulottui\naina Väinäjoen rantaan asti. Kookkaimman tammen juurella oleva\nsammakonkasvoinen puujumala, jonka paksua kaulaa koristivat kalliit\nkultavitjat, tuijoitti suurine lasista tehtyine silmineen kirjavaan\nliiviläisjoukkoon. Se näytti yliluonnollisen mahtavalta tammien väliin\nviritettyjen tulien valossa.\n\nJumalankuvan jalkojen juuressa istui punaisen huopamaton peittämällä\npölkyllä Nunnus, liiviläisten noita ja uhrimenojen ohjaaja. Hänellä oli\nlaihoissa suonikkaissa käsissään käyräpäinen johtajasauva. Hänen päänsä\noli melkein kokonaan kalju, ainoastaan niskasta ja ohimoilta riippui\nvalkeita hiustöyhtöjä. Avara valkea viitta verhosi hänen luisevia\njäseniään.\n\nVastapäätä häntä, suuren tammen juurella, niinikään punaisen verhon\npeittämällä pölkyllä istui heimon vanha päällikkö, Vietso. Hänen\nhopeanharmaa tukkansa valui pitkänä hartioille. Hänellä oli yllä\ntummansininen kultaheloilla koristettu viitta. Suuren lautakilpensä hän\noli laskenut jalkojensa juureen. Vallan hänen vieressään istui hänen\nkaunis tyttärensä Ervi. Noidan ja heimopäällikön ympärille olivat muut\nliiviläiset ryhmittyneet, ja heidän moniin satoihin nouseva kirjavan\njuhlapukuinen joukkonsa levisi kauas yltympäri korven avaraan\npilarimajaan. Soturien lautakilvet lepäsivät tammien juurella\nosoitteeksi, että tässä vallitsi rauhanhetki.\n\nMutta täysikuun juhlasta huolimatta vaati ankara sota-aika yhteistä\nneuvoittelua.\n\nDabrel, heimon vaikutusvaltaisimpia miehiä, puhui:\n\n-- Sotaonni on kääntynyt; tuho uhkaa heimoamme, ellei voitto meitä pian\nsuosi. Mihin tuumaan on ryhtyminen, heimon miehet?\n\n-- Tuumaan on jo ryhdytty -- huomautti Vietso. -- Eilisiltana sytytimme\nkorvessa leimuavan rovion muka lähdön merkiksi. Nyt on meidän\nodottaminen kunnes vihollinen lähtee linnasta ja etenee kauemmaksi\ntasangolle tai korpeen asti. Silloin vasta on sopiva hetki karata hänen\nkimppuunsa.\n\nSamassa saapui paikalle Ylo, huima ja voimakas mies, jota yleisesti\nkatsottiin tulevaksi heimonpäälliköksi. Hän oli muutamien asekumppanien\nseurassa ollut metsällä juhla-ateriaksi otusta kaatamassa.\n\nHän huudahti, heittäen jousensa tammen juurelle:\n\n-- Jalo saalis on kaadettuna: suuri haarasarvinen hirvi loikoo tuolla\nmetsässä. Siinä päällikön pöytäkunnalle juhlaruokaa!\n\nJoukosta huudettiin:\n\n-- Terve saaliinkaatajamme, terve Ylo sankarimme!\n\nYlo jatkoi:\n\n-- Kuulkaa mitä näin kiertäessäni korven laitaa kotia päin!\n\n-- Kerro, kerro! kehoittivat kaikki.\n\n-- Suurella ruispellollamme niittävät kristityt viljaa. Sirppien\nasemesta käyttävät miekkojaan.\n\nKansa murisi ja huusi:\n\n-- Manalan jumalat heidät kirotkoot!\n\nTähän virkkoi Ylo:\n\n-- Nuo koirat hätyyttävät meitä omilla asuinsijoillamme ja tahtovat\npakoittaa meitä jumalistamme luopumaan. Nyt he pimeän tultua hiipivät\nvainioillemme ja varastavat viljamme.\n\n-- He varastavat hikemme ja vaivamme hedelmät, sanoi Dabrel.\n\n-- Jo viime yönä he varmaankin ovat niittämisensä alkaneet, sillä avara\npeltoala on jo sänkenä. Ylös siis koko heimon väki, aseet käteen ja\ntaistelemaan tätä hornan väkeä vastaan, huusi Ylo.\n\nNuoret soturit, jotka ihailivat Yloa ja jotka jo melkein pitivät häntä\npäällikkönä, tempasivat lautakilpensä ja aseensa ja kokoontuivat Ylon\nympärille.\n\nMutta vanha Vietso nousi silloin arvokkaana istuimeltaan:\n\n-- Kenellä täällä on sodan ja rauhan johto? Aseet pois, sanon minä.\nVaromatonta ja mieletöntä olisi näin valmistamatta antautua taisteluun\nvoimakkaan vihollisen kanssa.\n\n-- Odottaessamme he ryöstävät meiltä viljamme, huomautti äkäisenä\nDabrel.\n\n-- Otamme heiltä viljamme takaisin, kun annamme heidän pahaa\naavistamatta lähestyä korpea ja sitten äkkiä karkaamme heidän\nkimppuunsa.\n\nGerveder, sävyisän näköinen soturi, virkkoi:\n\n-- Heimopäällikkö on oikeassa; nyt ei ole sopiva hyökkäyshetki.\nTäysikuunjuhla on rauhanjuhla.\n\nYlo oli puoliääneen keskustellut nuorten soturien kanssa. Nämä\nrupesivat murisemaan ja nostamaan melua.\n\nSilloin Nunnus karkasi pystyyn ja ärjäisi:\n\n-- Vaiti! Ken rohkenee nostaa riitaa jumalankuvan edessä? Heretkäätte\nmylläkästänne, kautta manalan jumalien!\n\nTaikauskoinen pelko ja kunnioitus kuvastui liiviläisten silmissä noidan\npuhuttua. Melu taukosi, ja soturit hellittivät aseensa.\n\nJoen rannalta kuului torventoitotus, joka kutsui pilven takaa\nkohonnutta täysikuuta rukoilemaan. Nunnus löi sauvallaan kolmasti\nnoitarumpuun, ja koko koollaoleva heimo kumartui maahan asti tammien\nlomitse pilkoittavaa kuuta rukoilemaan.\n\nKun kuuta oli tervehditty, asettuivat liiviläiset entisille\npaikoilleen. Simanlaskija Ontroppi, makean juoman lihoittama vanhus,\nrupesi suuresta tynnyristä kaatamaan simaa haarikkoihin. Ensimäinen\nhaarikka ojennettiin Vietsolle, ja sitten alkoivat haarikat kulkea\nkädestä käteen. Nuoret lauloivat:\n\n    Mettiäisen karvasäären\n    Kukkakentiltä kokoomat\n    Makeaiset tuoksuavat\n    Simatulvat läikkyväiset\n    Suonissamme syöksähtävät,\n    Joka jänteen jännittävät\n    Mielet intoihin ylentäin,\n    Kehoittaen karkelohon,\n   Limoitellen lemmenleikkiin.\n\nLaulun tauottua Dabrel kääntyi Nunnuksen puoleen kysyen:\n\n-- Mikä on sinun ajatuksesi sotahankkeistamme? Mitä sinä neuvot,\ntietäjä?\n\n-- Neuvon vasta sitten, kun olen tiedustellut enne-eläinten\nviittauksia.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi nyt. Täynnä pyhää pelkoa katselivat kaikki\nnoitaa.\n\n-- Mene siis ennekäärmeiltä merkkejä saamaan, kehoitti Dabrel.\n\nNunnus löi taas kolmasti noitarumpuunsa ja lähti juhlallisen näköisenä\nastumaan asunnolleen synkeikköön.\n\nHänen lähdettyään alkoivat nuoret miehet nylkeä hirveä ja leikellä sen\nlihoja vartaaseen pantaviksi. Simahaarikat kiertelivät vielä, mutta\nniitä ei maisteltu yhtä ahkerasti kuin äsken. Jännityksellä kaikki\nodottivat Nunnuksen paluuta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAstuttuaan koko päivän korpimaita saapuivat Alobrand ja Atso täysikuun\njuhlan iltana liiviläisten pääkylään. Atso riensi heti joen rannalle\nkatsomaan oliko hänen isänsä maja vielä paikoillaan. -- Se oli autiona\nja asumattomana.\n\nAtso sanoi surullisena:\n\n-- Isä on muuttanut manalle.\n\nHänen yksitoikkoisesti ilmaisemansa suru teki Alobrandiin syvän\nvaikutuksen. Hänellekin oli suuri pettymys, että Atson isä oli kuollut.\nHänen avullaan hän oli toivonut helpommin saavuttavansa vaikutusvaltaa\nliiviläisten keskuudessa.\n\n-- Menkäämme Gervederin majalle, sanoi Alobrand. -- Hän ja hänen\nsukunsa olivat uskollisimpia ystäviäni viime oloni aikana täällä.\n\nMutta Gervederin talo oli tyhjänä.\n\n-- He ovat jo lähteneet tammikkoon täysikuun juhlaan, huomautti Atso.\n\nHe neuvoittelivat nyt mitä oli tekeminen. Oliko heidän ehkä varminta\njäädä Gervederin taloon odottamaan hänen paluutaan juhlasta, hänelle\nkertoakseen asiansa ja häneltä saadakseen tukea?\n\nAtsolla oli kuitenkin vastustamaton halu nähdä heimonsa ihmisiä ja\nErviä.\n\nHän virkkoi:\n\n-- Mieleni halajaa suuresti juhlaan ja heimolaisteni luo.\n\nAlobrand ymmärsi hyvin hänen kaihonsa päästä heimolaistensa pariin, hän\nkun oli ollut vuoden ajan heitä näkemättä.\n\n-- Jos lähdet tammikkoon liiviläisten luo, minä lähden mukaasi. Siellä\non heimon väki koolla. Ehkä voin jo siellä heille puhua.\n\nJa niin he molemmat alkoivat astua tammikkoa kohti. Tultuaan tähän\npyhään lehtoon johtavalle leveälle tielle, he kohtasivat kumarassa\nkulkevan Nunnuksen, joka palasi enne-eläinten luota. Noita säpsähti\nensin ja aikoi paeta, huomattuaan munkkikaapuun puetun miehen.\nLevottomana hän katseli ympärilleen oliko linnaväkeä enemmänkin.\n\nAlobrand näki hänen pelkonsa ja puhutteli häntä ystävällisesti.\n\n-- Terve, vanhus! Älä meitä oudoksu äläkä pelkää. Olemme ystäviä, ja\ntarkoituksemme ovat rauhalliset.\n\nÄäni vielä värähdellen mielenliikutuksesta Nunnus kysyi:\n\n-- Onko teitä useampia täällä?\n\n-- Me kaksi vaan, sanoi Atso.\n\nSilloin Nunnus tunsi Atson, näytti ihmettelevän hänen tuloaan ja\nsamalla hieman rauhoittuvan. Hän liittyi nyt heidän seuraansa, astuen\nyhdessä tammikkoon päin.\n\n-- Mitä etsitte, mitä tahdotte? kysyi Nunnus, joka jo oli saanut\ntakaisin mielenmalttinsa.\n\n-- Olemme paenneet linnasta, vastasi Alobrand. -- Aiomme asettua\nliiviläisten pariin asumaan.\n\nAlobrand ei ruvennut sen pitemmältä selittelemään tarkoituksiaan ja\nvalistamis-pyrintöjään, hyvin tietäen että hänen suurin vastustajansa\njuuri tuli olemaan Nunnus, taikauskon ylipappi ja peloittavan\nyliluonnollisuuden tulkitsija ja vartija.\n\nNunnus hymähti tähän mitään sanomatta.\n\nSiinä jo alkoi pilkoittaa puiden lomitse liiviläisten kirjavapukuinen\njoukko. Kun Nunnus Alobrandin ja Atson seurassa oli astunut avoimelle\npaikalle jumalankuvan eteen, hän kiljaisi:\n\n-- Tässä on vakoilijoita linnasta, liiviläiset, vangitkaa heidät!\n\nKoolla olevien hämmästys oli niin suuri, ettei aluksi kukaan\nliikahtanut. Kaikki tuijoittivat Alobrandiin ja Atsoon, voimatta uskoa\nmitä edessään näkivät.\n\nAlobrand sanoi silloin sointuvalla, kauas kaikuvalla äänellä:\n\n-- Emme ole vakoilijoita, vaan ystäviä. Toverini on heimolaisenne Atso.\n\n-- Älkää häntä uskoko! ärjyi Nunnus. Salaa he hiipivät tännepäin\njuhlamenojamme ja tekojamme urkkimaan. Sitokaa heidät tammeen,\nliiviläiset!\n\nVietso kohoitti ääneensä;\n\n-- Vieraita älköön pahoin kohdeltako. Aseettomina he ovat tulleet\nluoksemme. Kuulkaamme mitä heillä on kerrottavaa ja mitä heidän tulonsa\ntarkoittaa.\n\nDabrel silloin huusi:\n\n-- Sanokoot ensin, ovatko hekin olleet niittämässä heimomme viljaa!\n\nNämä Dabrelin sanat nostivat kansan mielet kuohuksiin, ja nuoret\nsoturit lähestyivät uhkaavina Alobrandia ja Atsoa.\n\nAtso huomasi Ervin ja tahtoi rientää hänen luokseen häntä tervehtimään.\nMutta Ylo kavahti pystyyn, astui heidän väliinsä ja huusi ilkkuen:\n\n-- Seis, sinä heimon hylky, sinä kristittyjen orja. Erviin et saa\nkajota, hän on minun vaimoni.\n\n-- Olet ryöstänyt morsiameni, sanoi Atso.\n\n-- Ryöstänyt! sinä viheliäinen karkuri. Sen varsin valehtelet. Olen\nhänestä runsaat kihlat maksanut ja hänet upeasti kotia majaani tuonut.\nKas vaan, uneksitko vielä heimopäällikkyyttä, sinä parraton nulikka?\n\n-- Solvaiset minua, kun näet minun olevan aseetonna. Ken lainaa Atsolle\nmiekkansa, että saan kostaa hänen herjauksensa?\n\n-- Vaiti, vaiti! riehui Nunnus. -- Ken miekkaan tarttuu jumalankuvan\nääressä, on saapa kuolemanrangaistuksen. Joko nyt heidät sidotte,\nliiviläiset?\n\nAntaakseen enemmän pontta käskylleen hän löi sauvallaan noitarumpuun.\n\nNyt irroittivat nuoret miehet vyönsä, ja toiset toivat metsästä ne\nveriset nuorat, joilla kaadettua hirveä oli kannettu.\n\nGerveder tunkeutui esiin joukosta ja meni heimopäällikön luo.\n\n-- Heimolaiset! hän huusi. -- Alobrand on jo elänyt meidän parissamme.\nHän on viisas ja hyvä. Hän ei voi olla vakoilija, vaan on ystävä.\nMalttakaa mielenne, liiviläiset, ja antakaa hänen selittää tulonsa syy.\n\nMelu ja huudot tästä vaan kiihtyivät. Mutta melusta huolimatta Alobrand\nsai äänensä kuulumaan:\n\n-- Kuulkaa minua, liiviläiset! Olen vapauttanut linnavankilasta\nheimolaisenne Atson, joka kaihosi luoksenne, olen hänen kanssaan\nniittoväen ollessa vainiolla linnan salaovesta paennut, tullakseni\nasumaan pariinne, hyödyttääkseni ja opettaakseni teitä.\n\nViekas Dabrel lähestyi silloin Alobrandia:\n\n-- Jos olet ystävämme, niin opasta meitä tuolle salaovelle. Hevosilla\nkulkien voimme saapua linnaan ennen aamun valkenemista. Ylo kertoi\nkristittyjen yhä jatkavan niittotyötään. Väen ollessa vainiolla,\nvaltaamme helposti linnan.\n\n-- Se olisi huono teko, sitä en voi tehdä, vastasi Alobrand.\n\n-- Näette nyt: hän on vakoilija ja vihollinen. Hän ei tahdo meitä\nauttaa, selitti Nunnus. Sitokaa hänet puuhun!\n\nVietso tahtoi puhua, Gerveder tahtoi puolustaa, mutta heitä ei\nkuunneltu. Melu kiihtyi nyt kahta suuremmaksi. Muutamat nuoret soturit\nriuhtaisivat luokseen Alobrandin ja sitoivat hänet vahvasti kiinni\npaksuun tammeen.\n\nDabrel kääntyi silloin Atsoon päin ja virkkoi:\n\n-- Sinä olet heimoamme. Tahdotko sinä opastaa meidät linnan salaovelle?\n\nAlobrand, joka tällävälin oli sidottu tammeen, ei sanonut mitään, mutta\nhän loi syvän ja lempeän katseensa Atsoon. Se katse oli samalla kysyvä\nja odottava.\n\nAtso sen huomasi, ja nyt, kuten aina ennenkin, se hänet tenhosi. Hänen\nepäröimisensä katosi samassa ja hän sanoi:\n\n-- En voi tehdä toisin kuin hyväntekijäni. Sillä hän tekee aina niin\nkuin oikein on.\n\n-- Atsokin on petturi, huusi Nunnus. -- Sitokaa hänetkin.\n\nAtso sidottiin Alobrandin tammen viereiseen tammeen.\n\nDabrel huomautti:\n\n-- Köydet ja vyöt ovat liian heikkoja siteitä näin tärkeille vangeille.\nHeillä saattaa olla vakoilijakumppaneita tai ystäviä, jotka yön aikana\nvoivat leikata poikki heidän siteensä ja päästää heidät irti. Tuotakoon\nsiis kylästä rautakahleet.\n\nYleinen hyväksyvä murina nousi tästä, ja pari orjaa lähetettiin\nkahleita noutamaan.\n\nSilloin Nunnus taas löi noitarumpuun ja rupesi puhumaan:\n\n-- Olen käynyt tarkastamassa ennekäärmeiden merkkejä. Merkit ovat pahat\nja ankarat.\n\n-- Mitä merkit ilmaisevat? kysyi Dabrel.\n\nJännityksellä ja vaieten kuuntelivat kaikki.\n\n-- Manalan jumalat ovat närkästyneet. Siitä huono onnemme, siitä\nheimoamme uhkaava tuho.\n\n-- Miten on heitä lepytettävä? kysyi Dabrel.\n\nVietso huomautti:\n\n-- Olemme koettaneet heitä lepyttää runsailla uhreilla. Viisi lihavaa\nhärkää uhrasimme heille äsken polttouhrina pyhällä mäellä. Olisi\nluullut siitä heidän vihansa hieman lauhtuvan. Luulen että jotkut muut\nhenget meille ovat epäsuopeat. Olisi otettava selville mitkä nämä\nhenget ovat.\n\n-- Härkäuhreja! ilkkui Nunnus. -- Ne ovat liian halpoja manalan\njumalille. He vaativat parempaa ja jalompaa. He vaativat ihmisuhria.\n\nVäristys kulki läpi soturien. Tuo kauhea sana oli lausuttu. Kenen\nolivat Nunnuksen arpanopat uhriksi määräävät?\n\n-- Viime tappion jälkeen uhrattiin Varidote manalan jumalille, selitti\nGerveder.\n\n-- Varidote! tiuskasi Nunnus. -- Kutistunut ukkorahjus! Manalan jumalat\ntahtovat parempaa, he vaativat uhrikseen sotakelpoista nuorta miestä.\n\nNunnus näytti voitonriemuiselta. Nyt hän taas tunsi voimaansa, nyt hän\nhuomasi miten nuo poloiset vapisivat hänen mahtinsa edessä. Ei kukaan\nrohjennut sanoa vastustavaa sanaa, ei kukaan ehdoittanut uhrin\nlykkäystä. Nunnus piti heidät vangittuina kuin rautakahleissa\nenneselityksillään ja uhrimääräyksillään. Hän nautti suuresti tästä\nvallantietoisuudestaan.\n\n-- Vielä tänään, juhla-aterian jälkeen heitän uhriarpaa, hän lisäsi.\n\nNyt palasivat orjat kylästä kantaen paksuja rautavitjaisia kahleita.\nNuorat ja vyöt, joilla vangit oli sidottu puihin, irroitettiin, ja\nheidät vangittiin rautakahleilla, joiden taidokkaat lukot heimon\nkuuluisin seppä, Ahro, oli tehnyt. Dabrel tarkasti että nämä lukot\nhuolellisesti suljettiin ja otti sitten avaimet talteensa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nLiiviläiset olivat siirtyneet lähemmäksi kylää juhla-ateriaa syömään.\nKaikki olivat poistuneet, niin ettei Alobrandille ja Atsolle edes oltu\njätetty vartijaa. Se olisikin ollut turhaa, sillä olivathan he\nrautavitjoin kiinnikahlehditut tammen runkoihin.\n\nAtso tunsi nyt vasta täydesti kipeän haikeutensa. Tänne heimonsa luo\nhän oli vuoden ajan halannut, ja nyt kun hän viimein oli päässyt\nkotitienoille, hänet otettiin tylysti vastaan ja vangittiin puuhun. Isä\noli kuollut... Ervi toisen omana... ehkä hän oli Atson unhoittanut...\nehkei ollut Atsoa koskaan rakastanut...\n\nKumean kalvava suru painoi hänen mieltänsä ja hän tunsi saaneensa\npoveen syvän haavan. Mutta hän ei vaikeroinut eikä valittanut. Hänen\npäänsä vaipui rinnalle ja hän oli raukea ja masentunut.\n\nAlobrand huomasi hänen masennuksensa ja puhutteli häntä:\n\n-- Teimme varomattomasti kun tulimme juhlaan. Parempi olisi ollut jäädä\nGervederin taloon ja siellä pysyä jonkun aikaa piiloittuneena.\n\n-- Emme olisi kuitenkaan voineet kauan pysyä piilossa. Meidät olisi\nhuomattu ja meitä olisi ehkä epäilty vielä enemmän.\n\nAlobrand ihmetteli Atson tyytyvää ja alistuvaa mieltä. Hän oli\nodottanut että hänen tunteensa olisivat olleet kapinalliset ja että hän\nehkä pakollisesti olisi kieltäytynyt opastamasta liiviläisiä linnan\nsalaovelle. Mutta nyt hän huomasikin miten maltillinen, miten tyyni\nAtso oli. Hän sanoi:\n\n-- Äskeinen uskollisuutesi minua liikuttaa. Teit hyvän teon.\n\n-- Sinua en voi pettää. Hoidit haavojani ja puolustit minua\nvankilassani. Vapautit minut tyrmästä. Olisin huono mies, jos olisin\nsinulle uskoton. Ennemmin annan henkeni, kuin sinut petän.\n\nHänen järkähtämätön kiitollisuutensa ja uskollisuutensa sai Alobrandin\nheltymään. Hän tuli avomieliseksi ja tunsi tarvetta puhua itsestään ja\nmenneisyydestään:\n\n-- Kun onnettomuus minua kohtaa, ajattelen aina mikä voi kiinnittää\nminua elämään ja antaa sille arvoa silloinkin, kun kaikki tuntuu\nraukeavan. Ja huomaan että se on luonnon ihanuus ja elämässä kohtaamani\nhyvät sydämet.\n\n-- Oletko kohdannut monta hyvää sydäntä elämän polulla?\n\n-- En varsin monta. Useat ovat olleet laimeita, toiset häijyjä. --\nKuule mitä kerron. -- Nuorena rakastin naista. Hänellä oli herttaisen\nhyvä sydän. Hän lahjoitti minulle pojan, jonka syntymä riisti häneltä\nitseltään hengen. Tämä poika kasvoi ja kukoisti. Hän oli nuori ja\nkaunis kuin sinä. Hänkin oli nuorukaisena hyvä, mutta myöhemmin hän\njoutui maailmalle, vajosi sen turmelukseen ja hylkäsi isänsä. Surin\nhäntä kauan, kaihosin häntä kauan, kunnes elämä lopulta puudutti\nsuruni. Nyt on elämä lahjoittanut minulle toisen pojan, hyvän ja\nuskollisen. Siitä tunnen puhdasta iloa.\n\n-- Atso on alhaisarvoinen sinun rinnallasi.\n\n-- Sydämesi hyvyys ja uskollisuus on minulle kultaa kalliimpi.\nUskollisuutta en ennen ole maailmassa kohdannut. Sinun luonnonraikas\nsydämesi on saanut minut siihen uskomaan.\n\nSinervä hohde verhosi tammikon. Etäällä välkkyi joenpinta. Heinäsirkat\nsoittivat syyssoittoaan, ja rannalta kuului kahlaajalinnun hieno\nhuiluääni.\n\nYö oli jo myöhäiseen kulunut, juhlaräyhinä oli vaiennut. Äkkiä kuului\nmetsästä hiljaista risahdusta. Ervi tuli vankeja tervehtimään. Hän toi\nheille virkistävää simajuomaa ja leipää.\n\n-- Olette uupuneet ja iltaruuatta. Ei kukaan ole teitä ajatellut.\n\n-- Syöksyt vaaraan tulemalla luoksemme ja tuomalla meille ruokaa,\nvirkkoi Alobrand.\n\n-- Tahdon auttaa teitä ja koetan teidät pelastaa. Ylo on\njuhlajuomingeissa. Hän ei ole poistumistani huomannut. Teitä uhkaa\npaljon suurempi vaara. He ovat päättäneet uhrata teidät manalan\njumalille. Nunnus heitti arpaa ja Ylo kiihoitti mieliä.\n\nErvi oli hengästynyt ja hän vallan pelästyi, että oli näin pian saanut\ntämän kauhean sanotuksi. Mutta hänen suuri tuskansa ja kiireensä oli\nhänet siihen pakoittanut.\n\nAlobrand oli aavistanut etteivät liiviläiset hyvää tarkoittaneet\nsitomalla heidät puihin. Mutta näin pitkälle hän ei ollut odottanut\nheidän raivonsa menevän. Hän ei voinut sitä oikein uskoa:\n\n-- He ehkä meitä vaan peloittavat toivoen pakoittavansa meitä\nilmaisemaan linnan salaisuuksia.\n\n-- He tarkoittavat täyttä totta. Jo huomisiltana he aikovat teidät\nroviolla polttaa. He iloitsevat siitä, ettei tarvitse uhrata ketään\nheimon nuorista sotureista, ja luulevat uhria kahta tehoisammaksi, kun\nkristitty pappi samalla uhrataan. Näin he luulevat manalan jumalien\ntäydelleen leppyvän. -- Mutta minä en lepää, koetan teidät pelastaa.\nAnnan Nunnukselle lahjoja, jotta hän muuttaisi uhrimääräyksen. Annan\nhänelle vaikka kaikki kultakoristeeni ja helmeni, jos hän suostuu.\n\n-- Nunnukselta ei ole suuria toivomista, virkkoi Alobrand. Hän on\narmoton, eikä oman maineensa vuoksi ole peruuttava uhrimääräystä.\nAinoa, jolta voisi saada apua, olisi Gertrud, linnanneiti. Hän ehkä\nvoisi taivuttaa isänsä, linnanpäällikön, tuomaan sotajoukkonsa tänne\nmeitä vapauttamaan. Mutta sekin on turha toivo. Olemmehan paenneet\nlinnasta, eikä linnanpäällikkö pidä meitä sen arvoisina, että tahtoisi\nmeitä pelastaa.\n\n-- Hyvin teet, kun koetat meitä auttaa... sanoi Atso. Hän olisi\ntahtonut sanoa vielä enemmän, mutta sanat takertuivat kulkkuun.\n\n-- Nyt jääkää hyvästi, joka hetki on kallis, minun täytyy rientää...\n\n-- Hyvästi Ervi, siunatkoot sinua elämän hyvät voimat... lausui\nAlobrand hänen jälkeensä.\n\nErvi oli jo vetänyt huntunsa kasvoille ja aikoi poistua, mutta palasi\nvielä Atson luo ja kuiskasi:\n\n-- Mieleni ja sydämeni ovat pysyneet sinulle uskollisina. Mutta heimo\npakoitti minut menemään vaimoksi Ylolle. Hänet aiotaan valita\nheimopäälliköksi isän jälkeen. Sanottiin että sinä olit sortunut\nsotaan, mutta minä en sitä uskonut, kun en löytänyt ruumistasi\ntaistotantereelta. Isäsi ruumis löydettiin, ja hänen hautansa täytin\nkukkasilla. -- Sinun muistoasi olen säilyttänyt pyhänä. Juhlina olen\nsinua ajatellen koristanut majani kauneimmilla kukilla. -- Mutta nyt\nkannan Ylon lasta sydämeni alla. Maailma pakoitti minut lemmettömään\navioon ja kylmän uskollisuuden pauloihin.\n\nItku tukahutti hänen äänensä, hän verhosi kasvonsa ja poistui.\n\nAtso oli saanut lieventävää voidetta kirvelevään sydänhaavaansa.\nRauhallisempi tunne laskeusi hänen mieleensä. Ervi oli häntä\nuskollisesti rakastanut...\n\nOudot tunteet kuohuivat Alobrandin sisällä. Huomisiltana heidät siis\nroviolla poltettaisiin. Selittämätön heikkous valtasi hänet ensin,\nhänen tätä ajatellessaan. Odottava suunnaton ruumiillinen tuska tuntui\nhänestä luonnottomalta ja järjettömältä. Miten saattoikaan ihminen\ntoista näin kiduttaa? Kuinka luonto, kätkien niin paljon vienoa ja\nkaunista, saattoi ajattelevassa ja tuntevassa olennossa kasvattaa näin\npetomaista julmuutta ja säälimättömyyttä ihmisveljeä kohtaan ja oman\nsydämensä julmuuden siirtää tuntemattomiin jumaliinsakin?\n\nJa hänen mielessään sukelsi taas esiin kysymys, kuinka ihmissydämestä\nvoisi poistaa tuon yliluonnollisuuden kummittelevan ja harhaan vievän\ntaikauskon, joka vääristää ja rääkkää elämää... Miten ihmismieliä voisi\nvalistaa ja miten sydämet saada paremmiksi?\n\nLopulta hän tunsi voimiensa uupuvan ja ajatuksensa väsyvän. Hänet\nvaltasi avuttomuuden ja kaikkien ponnistusten turhuuden tieto. Hän\ntunsi välttämättömyyden rautakouran, hän luopui selittämästä\nselittämätöntä. Hän ei enää ajatellut huomisillan kauheata kidutuksen\nhetkeä. Eihän sitä voinut kestää kauan. Ja sitten oli selviävä elämän\nhäälyvä ja houkutteleva arvoitus, tai oli sen selvitys vajoava ijäiseen\nyöhön. Silloin loppuivat turhat pyrkimykset, silloin oli raukeava\njärjetön kärsimys...\n\nAlobrand katsahti Atsoon. Väsymys ja uni olivat hänet vallanneet.\nAamuyön tähdet kirkastivat hänen kasvonsa, jotka säteilivät rauhaa.\n\nTämän luonnonlapsen hiljainen, valitukseton mukautuminen kohtaloonsa\nylensi Alobrandin mieltä, ja hän tunsi itse olevansa tyyni ja päätti\nkoettaa horjumatta alistua välttämättömyyteen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nErvi kiirehti hengästyneenä Nunnuksen majalle. Hän ei koskaan ollut\nkulkenut tämän paikan ohi tuntematta selittämätöntä kauhua. Varsinkin\nyöllä noidan asunto hänestä oli kammoittava. Mutta hänellä ei ollut\nhetkeäkään menetettävissä, ja hän polki hirvittävän pelkonsa, rientäen\neteenpäin. Hänen edessään hohti jo puron yli johtava valkoisista\nkoivupuista tehty silta. Purossa luuli hän pahojen henkien asuvan, ja\nsiitä ilmaan kohoavat sumuaaveet liitelivät uhkaavina hänen\nympärillään. Astuessaan sillan yli hänestä tuntui kuin olisi hän\nainaiseksi syöksynyt hornan kitaan. Tuossa törrötti Nunnuksen puoleksi\nmaahan rakennettu turvekattoinen maja, tuo pelättävä asunto, johon ani\nharva liiviläinen koskaan oli astunut. Mitkä salaiset taikaesineet\nsiellä piilivätkään -- sitä ei kukaan tietänyt. Majan edessä Ervi näki\nsuurelle laakealle kivelle asetetut ennekäärmeiden ristikkohäkit.\n\nErvi pysähtyi matkan päähän majasta ja epäröi pitikö hänen mennä\nkolkuttamaan ovelle, vai ei. Hänen sydämensä tykytti niin rajusti,\nettei tietänyt saisiko sanaakaan sanotuksi. Hän astui kuitenkin\nmuutaman askeleen lähemmäksi ja huomasi silloin että joku istui\ntorkkuen oven vieressä olevalla turvepenkillä. Ken oli tuo torkkuja? Se\nei näyttänyt Nunnukselta. Nunnus oli pitempi ja laihempi. Ervin\nlähestyvien askelten risahduksesta kavahti istuja pystyyn. Se oli\nPiesko, Nunnuksen nuori orja.\n\nTunnettuaan Ervin hän virkkoi:\n\n-- Terve, heimopäällikön tytär!\n\nPiesko oli lyhytvartinen ja tanakka. Hänen äänensä oli pehmeä ja\nystävällinen, ja hänen pienet pirteät silmänsä kiiluivat luottamusta\nherättäen.\n\nErvi uskoi hänelle asiansa, pyysi häneltä apua ja neuvoa ja sanoi\ntuoneensa koristeensa lunnaiksi Nunnukselle.\n\n-- Nunnuksen mieltä et taivuta millään, sanoi Piesko. -- Hänen\nsydämensä on musta ja häijy, häijympi kuin hornan hengillä. Nämä vielä\nvoivat leppyä uhrista ja antimista, mutta Nunnus antimista vaan yltyy\nentistään ahneemmaksi. Eikä hän vielä ole tullut kotia. Tiesi häntä,\ntuleeko ollenkaan tänä yönä.\n\n-- Auta siis sinä minua. Lähde minua opastamaan linnaan. Linnanneideltä\naion anoa apua sorretuille.\n\nErvi otti poveltaan paksut kultavitjat ja antoi ne Pieskolle:\n\n-- Tässä saat palkinnon vaivastasi, kun autat minua.\n\nPiesko katseli kuutamossa hohtavia vitjoja. Ei hän koskaan ollut\nuneksinutkaan saavansa tällaista aarretta.\n\nHän huudahti riemastuneena:\n\n-- Kovin kalliin aarteen olet minulle lahjoittanut, heimopäällikön\ntytär! Jo tästä sinua kannattaa ikänsä palvella. Varsin mielelläni\npakenen Nunnuksen luota, vaikka sitten joutuisinkin kristittyjen\norjaksi. Eivät he minua toki niin kovasti ruoskine kuin häijy Nunnus.\n\nErvi ihmetteli hänen alttiuttaan ja sanoi epäröiden:\n\n-- Etkö pelkää Nunnuksen taioillaan sinua vainoavan, jos hänen luotaan\npakenet?\n\n-- Enpä hänen taikojaan pahasti pelkää. Luulenpa häntä taioissa tuiki\ntaitamattomaksi. Eivät ne koskaan ole tepsineet, eivät hänen\nennustuksensa toteutuneet. Ilkeys ja peloitus ovat hänen ainoat\ntaikansa.\n\n-- Rientäkäämme siis linnaan!\n\n-- Heti sinua seuraan. Mutta ensin tahdon kostaa kokemani monet\nruoskaniskut ja nälänhetket, tahdon kostaa heimoni kidutukset.\n\nTämän sanottuaan Piesko kantoi yhden kyykäärme-häkeistä Nunnuksen\nmajaan, avasi häkin oven ja riensi ulos majasta, sulkien sen oven\njälkeensä. Laakealla kivellä olevan kahden käärme-häkin ovet hän\nniinikään avasi.\n\n-- Matakoon nyt kyidensä seassa kun palaa kotia, hän virkkoi\nmennessään.\n\nSitten he alkoivat astua metsää päästäkseen huomaamatta vainioiden\nulkolaidalle, sieltä jatkaakseen kulkuansa linnaan.\n\n-- Milloin luulet meidän saapuvan perille? kysyi Ervi.\n\n-- Aurinko kallistunee lounaaseen, kun saavumme linnaan. Emme voi\nkulkea suorinta tietä.\n\nErvi hengitti jo vapaammin, kun Nunnuksen kamala asunto oli matkan\npäässä.\n\nPieskon mieli tuntui tavattoman kevyeltä. Jo monasti hän oli aikonut\npaeta Nunnuksen luota ruoskaa ja nälkää kärsimästä. Mutta uuden\ntoimeentulon puute -- ken olisi huolinut Noidan orjasta -- ja\nepävarmuus minne suunnata kulkunsa olivat yhä lykänneet tuonnemmaksi\ntämän aikeen toteuttamisen. Jos orjanolo kerran oli hänen kohtalonsa,\nniin saattoipa hän muualla maailmassa löytää parempaakin orjantyötä\nkuin kyykäärmeiden syöttäminen ja vartioiminen ja Nunnuksen saastaisten\npaitojen huuhtominen -- moinen toimi soveltui korkeintaan ikäkululle\nakalle, eikä nuorelle miehelle!\n\nJa ehkeivät kristityt häntä vangitseisikaan, kun hän tuli heidän\nluokseen heimopäällikön tyttären oppaana ja suojelijana.\n\nNäin iloinen ei Piesko muistanut lapsuudesta saakka olleensa. Hänen\nteki mielensä leikata itselleen pajupilli ja soitella ilonsa ilmoille.\nMutta hän muisti ettei nyt sopinut soittaen kulkea. Hän lykkäsi siis\nilonpurkauksensa toistaiseksi ja riensi vaieten Ervin kanssa eteenpäin.\n\nAamu alkoi jo valjeta, ja kiiltomatojen hohde himmeni.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nRyöstöretkeltään vieraan heimon alueella olivat liiviläiset tuoneet\nmukaansa suuren tynnyrin väkevää olutta. Juhla-aterian loputtua\nolivat heimon etevimmät kokoontuneet Dabrelin taloon, missä tuota\njuoma-aarretta säilytettiin, ja siellä oli toimeenpantu juhlajuomingit.\nTätä voimakasta juomaa maisteli varsinkin Ylo runsain määrin, ja hän\noli ensimäisiä, jotka juopuivat. Häntä imarreltiin, ylistettiin jo\nedeltäpäin hänen tulevaa päällikkyyttään ja sanottiin että vanha Vietso\njo oli tuiki kykenemätön päälliköksi ja että hän kai pian olikin\nmuuttava manalle. Nunnuskin maisteli halukkaasti ryöstö-olutta. Tosin\nhän ei rohjennut juoda itseään juovuksiin, hänellä kun seuraavana\npäivänä oli tärkeä tehtävä: uhrimenojen ohjaaminen ja vaikutusvaltansa\nyhä suurempi vahvistaminen. Mutta kun hän aamun koittaessa alkoi astua\nmajaansa kohti, hän kuitenkin tunsi iäkkäät säärensä tavallista\nepävarmemmiksi. Siitä huolimatta hän oli riidanhaluinen ja\nkosto-mielinen ja aikoi tapansa mukaan ruoskia Pieskoa, jos tämä oli\nnukkunut tai jos muuten vähintäkin antoi aihetta tyytymättömyyteen.\nNunnus suuntasikin heti askeleensa kyykäärmeiden luo, nähdäkseen\nvartioiko Piesko niitä uskollisesti. Suuri oli hänen hämmästyksensä ja\nkauhunsa, kun näki edessään ainoastaan kaksi kyykäärme-häkkiä, joiden\novet olivat auki. Hän lähestyi häkkejä, sulkeakseen niiden ovet ja\nhuomasi silloin, että toinen niistä jo oli vallan tyhjä käärmeistä, ja\nettä toisesta viimeinen juuri sähisten luikerteli ulos ja katosi kiven\nkoloon. Nyt rupesi Nunnus katselemaan missä Piesko oli. Lopulta hän\nhäntä huusikin. Mutta ei mitään vastausta kuulunut, eikä Piesko\nmyöskään ilmestynyt. Nunnus aavisti jo pahaa. Piesko oli varmaankin\nkostoksi tämän tehnyt ja sitten paennut. Vavisten Nunnus aukaisi\nmajansa oven peläten sinne jonkun vihamielisen olennon kätkeytyneen.\nKeskellä permantoa hän näki kolmannen käärmehäkin ja koko permannon\ntäynnä luikertelevia kyitä. Hänen kauhistuksensa yltyi nyt ylimmilleen.\nEihän hän enää tietänyt mihin mennä, minne paeta. Kaikkialla väijyi\nnoita myrkyllisiä matelijoita, jotka kenties nyt tahtoivat nekin kostaa\npitkällisen vankeutensa. Nunnus riensi siis pois koko paikasta. --\nPitikö hänen nyt palata pääkylään ja kertoa mitä oli tapahtunut? Pitikö\nhänen käskeä ajamaan takaa pakolaista? Pitikö koota väkeä kyitä jälleen\nhäkkeihin pyytämään?\n\nPäästyään yli pienestä koivusillasta ja ollen puron turvaamana hän jäi\ntätä kaikkea tuumimaan. Pian hän kuitenkin älysi, ettei hänen sopinut\nmennä käärmeiden päästöä kylään kuuluttamaan. Tapaus oli päinvastoin\npidettävä salassa. Mitä sanoisivatkaan liiviläiset, kun kuulisivat että\nNunnuksen orja oli päästänyt pyhät enne-käärmeet pois! -- Epäilemättä\nheidän luottamuksensa Nunnukseen tämän kautta rupeaisi horjumaan.\nPieskon pakoa tosin ei voisi kauan salata, mutta se olisikin vähemmin\nmerkitsevä seikka. Saattoihan suorastaan sanoa, että hän oli\nlaiminlyönyt tehtäväänsä ja että hornan henget olivat elävänä\nraastaneet hänet kynsiinsä ja vieneet hänet mukaansa. -- Ei se mies\nkuitenkaan enää rohjennut näille maille palata. Harmittipa Nunnusta\nsuuresti, ettei hän nyt, väsynyt kun oli, voinut mennä majaansa\nvuoteelleen lepäämään. Eihän sinne kukaan ihminen uskaltanut mennä\nmatelijain pariin. Vasta päiväsaikaan hän aikoi pihdeillä pyytää ne\nkiinni. Hän kiipesi sentähden korkealle sammalpeitteiselle\nmetsäkivelle, kääri itsensä avaraan viittaansa ja nukkui.\n\nAurinko paistoi jo korkealta taivaalta, kun Nunnus heräsi kylästä\nkuuluvaan meluun. Mistä tämä melu johtuikaan? Nunnus ojensi jäseniään,\nhaukoitteli ja yski. Kylmä siinä sentään oli ollut kivellä nukkua, hän\nkun oli tottunut lämminpeitteiseen vuoteeseensa. Leini tuntui kalvavan\nsääriä. Ei auttanut muu kuin kömpiä alas kiveltä. Mutta tuo kumea melu?\nOliko vihollinen yllättänyt liiviläiset heidän ollessa uupuneina\njuhlajuominkien jälkeen? Nunnuksessa heräsi kauhea levottomuus. Siinä\nhänkin oli vallan yksin keskellä metsää, vanha, aseeton mies. Jos\nvihollinen todella oli tunkenut tänne, se epäilemättä pian oli hakeva\nNunnusta, liiviläisten kuulua noitaa ja tietäjää. Oliko siis\nparasta paeta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, ja piiloittautua\nkorpikallioiden rotkoihin?\n\nNunnuksen tuumiessa, melu kuitenkin hiljeni ja lopulta vallan lakkasi.\nKauan aikaa odotettuaan ja jännitettynä kuunneltuaan ja tarkattuaan\njoka risahdusta metsässä, Nunnus alkoi hiipiä majaansa kohti. Tietysti\ntäytyi kulkea varovasti, pysähtyä kuusen juurelle kuuntelemaan, väistyä\nsuuren kiven taa odottamaan. Mitään epäiltävää kohtaamatta hän viimein\nsaapui puron koivusillalle. Uusi pelon ja varovaisuuden aihe oli\nedessä. Irtipäästetyt kyyt epäilemättä luikertelivat ympäristössä, ja\ntietysti ne kaikki vihasivat Nunnusta myrkyllisen sydämensä\nkiukkuisimmalla vihalla. Ne epäilemättä nyt väijyivät joka kannon\njuurella, joka kiven kolossa. Jos ne vaan yksitellen hyökkäisivät hänen\nkimppuunsa, niin kyllä hän rautakärkisellä sauvallaan, josta ei koskaan\nluopunut, oli puolustautuva ja tappava ne. Mutta jos ne koko liutana\neri taholta karkasivat hänen kimppuunsa, silloin hän oli hukassa. Ja\nkuitenkin hänen täytyi mennä majalleen ainakin peittämään käärmeiden\nhäviämisen. Silmät mulkoillen joka taholle ja astuen varovasti hän\nsaapui pihamaalle. Siellä hän peitti tyhjät käärmehäkit suurella\nniinipeitteellä, ettei kukaan voisi huomata käärmeiden kadonneen.\nSitten hän nouti varastomökistään syvän korin ja rautapihdit, joiden\navulla aikoi vangita majaansa suljetut käärmeet. Hän aikoi avata oven\nraolleen ja kynnykselle panna syötin ja sitte pihdeillä tarttua kiinni\nesiin pilkistävän käärmeen niskaan.\n\nMutta hän ei ehtinyt ryhtyä tähän temppuun, samassa kun kylästä saapui\njuosten paikalle miehiä, jotka hengästyneinä kertoivat että\nheimopäällikön tytär yöllä, miesten ollessa juhlajuomingeissa, oli\nkadonnut.\n\nNunnus asetti heti tapauksen yhteyteen Pieskon paon kanssa, joskohta\noli liian viekas siitä sanaakaan hiiskumaan.\n\n-- Mitä neuvot? kysyi Ylon orja? Ylo itse on väsynyt eilisestä, eikä\njaksa lähteä naisensa ryöstäjää takaa-ajamaan. Sinulta pyysi neuvoja ja\nosviittoja, minne päin on aseellisia miehiä lähetettävä.\n\nNunnus vajosi syvään punniskeluun. Hetken kuluttua hän nouti vajasta\nvakkasen ja jyviä, asetteli jyviä vakkaan ja vakan ympäri ja mutisi\nitsekseen loitsusanoja, huiskutti vakkaa, katseli jyvien asentoa ja\nvirkkoi:\n\n-- Taiat vastaavat, että karkulaiset ovat lähteneet pakoon joko\nveneessä Väinäjokea alaspäin tai syventyneet luodetta kohti korpeen.\n\nItse teossa eivät hänen taikatemppunsa mitään ilmaisseet, mutta hän\narvasi, että pakenijat eivät olleet lähteneet linnan suuntaan,\neivätkä myöskään pääkylää kohti. Mukavimmat pakotiet olivat hänen\nmainitsemansa. Orjat poistuivat kuultuansa Nunnuksen neuvon, ja Nunnus\nriensi puhdistamaan majaansa kyistä.\n\nDabrel oli ollut kohtuullisin juomingeissa. Joskohta hän itse oli\nolutvaraston vartija, ei hän siitä maistellut muuta kuin sen verran,\nettä tuli hyvälle tuulelle. Täytyihän jonkun pysyä valppaana ja\nsäilyttää neuvokkaisuutensa, jos jotakin tärkeätä sattuisi -- näin hän\noli arvellut. Pidättäytyväisyytensä vuoksi hän oli levännyt hyvin\naamuyönsä ja jaksoi nousta ennen muita. Hän päätti lähteä vankeja\nkuulustelemaan, otti pari vankkaa orjaa mukaansa ja käski heidän\nleikata itselleen metsästä raippoja, joilla saattoi ruoskia vankeja,\nelleivät he muuten tahtoneet tunnustaa linnaväen hyökkäystuumia.\n\nAtso oli nojaten tammen runkoon nukkunut huolimatta pystyasennostaan ja\nepämukavista kahleista. Alobrand ei ollut voinut saada unta, joskohta\nväsymys oli pitänyt häntä unen kaltaisessa horrostilassa. Hän kuuli\nmiten linnut herättyään alkoivat viserrellä, hän kuuli metsän huminan\nja myöhemmin kumeat äänet kylästä. Täydelleen hereille hän kavahti kun\nDabrel ruoskijaorjineen saapui tammikkoon.\n\nDabrel sanoi Alobrandille:\n\n-- Jos ilmaiset linnaväen sotatuumat, lievennämme uhrikuoloanne. Voitte\nvalita tahdotteko, että teidät miekalla surmataan tai nuolella ammutaan\nennen roviolla polttamista.\n\nAtso, joka hänen puheeseensa oli herännyt ja kuullut hänen\nehdoituksensa, sanoi:\n\n-- Tuon varsin valehtelet; tiedän että manalan jumalille on uhrattava\nmies elävänä.\n\n-- Jos ette sovinnolla tunnusta, huusi Dabrel, jonka silmät vihaisina\nalkoivat pyöriä päässä, -- on muita keinoja saada kielenne ketteräksi.\n\nTämän sanottuaan hän viittasi toiselle orjista, joka otti maasta nuoran\nja nivoi sen, itse juosten tammen ympäri, niin kireälle Alobrandin ja\ntammen rungon ympärille, että vangitun kasvot kävivät sinerviksi. Kun\nhän taas kiersi nuoran irti, retkahti Alobrandin pää rinnalle ja hänen\njäsenensä riippuivat velttoina. Hän oli joko pyörtynyt tai kuollut:\nniin rajusti oli nuora häntä kuristanut.\n\n-- Teit konnantyön! huusi Atso, ponnistellen rajusti, mutta turhaan,\npäästäkseen irti kahleistaan ja kostaakseen kiduttajille.\n\n-- Nyt on sinun vuorosi, luopio! ärjäsi Dabrel ja käski toista orjaa\nruoskimaan Atsoa.\n\n-- Riisunko häneltä ensin vaatteet? kysyi orja.\n\n-- Et, tolvana! Etkö tiedä että mies on eheänä ja vapaana tuoreista\nhaavoista uhrattava manalan jumalille? Luuletko että muuten säästäisin\nheidät kuumennetun raudan kidutuksesta!\n\nOrja heilutti nyt raippojaan, ruoskien Atsoa rajusti ympäri ruumista.\nMutta raatelevan kipeistä lyönneistä huolimatta Atso ei päästänyt\nvalituksen sanaa, hän puri vaan hampaansa yhteen.\n\nJa kun orja Dabrelin käskystä hetken kuluttua taukosi, ja Dabrel kysyi:\n\n-- Tunnustatko nyt, missä vakoilijakumppanisi piilevät ja milloin\nkristityt aikovat korpeen hyökätä?\n\nAtso vastasi tyynesti:\n\n-- Kumppaneita ei meillä ole. Kristittyjen hyökkäystuumia en tunne, ja\njos tuntisinkin, en niitä ilmaisisi. Hyväntekijäni ei myöskään\nilmaisisi, jos tietäisi, ja hän tekee aina oikein.\n\nUudet ruoskaniskut vastasivat tähän Atson puheeseen, ja vasta silloin,\nkun Dabrel huomasi, että hän jo oli vallan uuvuksissa ja ettei hän\naikonut mitään tunnustaa, hän käski orjan herjetä.\n\nAlobrand ei yhä vaan antanut mitään elonmerkkiä. Ruoskijat kuitenkin\nhäntä lähemmin tarkastettuaan huomasivat että hän hiljaa hengitti. Hän\noli siis vaan pyörtynyt rajuun kuristukseen.\n\nDabrel käsitti nyt ettei hänen sopinut jatkaa kiduttamista, sillä\nmuuten saattoivat vangitut niin uupua, ettei katsottaisi voitavan heitä\nillalla uhrata. Hän avasi nyt Alobrandin kahleet ja antoi orjien laskea\nhänet sammalille lepäämään, käskipä lisäksi valella hänen ohimoitaan\nvedellä ja kidutettujen toinnuttua antaa heille ruokaakin. Täytyihän\nheidän illalla ennen uhrausta jaksaa omin voimin kulkea Väinäjoen\nrannalle puhdistuskylpyyn ja roviolle.\n\nAlobrandia käski hän orjien tarkoin pitää silmällä ja uudelleen vangita\njos hän yritti paeta.\n\nSitten Dabrel poistui, ollen hyvin pahalla tuulella epäonnistuneen\nkidutusyrityksensä johdosta. Olisipa hänestä tullut vielä huomatumpi\nmies heimon keskuudessa, jos hänen olisi onnistunut kiristää vangeista\nesiin tärkeitä tietoja.\n\nOmituista muuten, ajatteli hän, ettei Nunnus, tuo vanha kettu, jo ollut\nhereillä ja ettei hän ollut saapunut tammikkoon samoissa tarkoituksissa\nkuin Dabrel. Mutta ukko oli yöllä ahkerasti maistellut olutta ja nukkui\nkai vielä pohmeloaan.\n\nKun Dabrel palasi kylään, valmistautui paraillaan kaksi melkoisen\nmieslukuista soturijoukkoa lähtemään Ervin ryöstäjää takaa-ajamaan. He\npäättivät Nunnuksen neuvon mukaan mennä kahteen eri suuntaan.\n\nDabrel ravisti päätään ja ajatteli:\n\n-- Paha on sotakuntoisen väen poistua, jos vihollinen on korvessa\nväijyksissä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKuten Piesko oli arvannut, kallistui aurinko lounaaseen, kun hän Ervin\nseurassa saapui Ykskylän linnan portille. Jo heidän lähestyessään\nkaukaa vainioiden rajalla, olivat muurilla tähystelevät vartijat heidät\nhuomanneet ja uteliain katsein seuranneet heidän tuloaan. Saavuttuaan\nsuurelle linnanportille, he pysähtyivät ja rupesivat käsillään\nviittaamaan muurilla oleville sotureille. Nämä tunsivat tulijat\nliiviläisiksi, näkivät että he olivat aseettomia, mutta eivät\nkuitenkaan tietäneet mitä piti tehdä. Heidän epäröidessään, Ervi otti\nesiin valkean huivin ja rupesi sitä heiluttamaan. Nyt poistui yksi\nvartijoista linnanpäällikön luo asiata ilmoittamaan. Tämä käski soturin\nmennä kysymään mitä liiviläiset tahtoivat. Tuokion kulutti soturi\npalasi linnanpäällikön luo ja kertoi että portilla odottava nainen oli\nliiviläisten heimopäällikön tytär, joka tahtoi puhua linnanneiden\nkanssa.\n\nKonrad von Meindorf käski tuoda vieraat huoneesensa. Tyttärensä\nGertrudin hän niinikään kutsui luokseen.\n\nOudoksuen ympäristöään ja pelokkaan näköisenä Ervi astui Pieskon\nseurassa linnanpäällikön huoneeseen.\n\n-- Sanot olevasi liiviläispäällikön tytär, virkkoi von Meindorf. --\nMikä on asiasi?\n\n-- Seuralaiseni Piesko voi todistaa että olen heimopäällikön, Vietson\ntytär. -- Tulin täältä apua saamaan Alobrandille ja omalle\nheimolaiselleni, Atsolle. Heidät on vangittu korvessa ja heidät\nuhrataan tänä iltana elävinä manalan jumalille.\n\n-- He ovat salaa paenneet linnasta, sanoi von Meindorf. -- He kärsikööt\nnyt tekonsa seuraukset!\n\nLinnanpäällikkö oli vielä täynnä paheksumista Alobrandin ja Atson paon\njohdosta, varsinkin kun Westhard oli tätä hänen paheksumistaan\nyllyttänyt.\n\nMutta Gertrud, jonka sydämen tämä odottamaton onnettomuudensanoma oli\ntäyttänyt ennen kokemattomalla kauhulla, kääntyi kyynelsilmin isänsä\npuoleen ja virkkoi rukoilevasti:\n\n-- Isä, ole armollinen ja lempeä. Ajattele, että heidän oli vaikea,\nmelkein mahdoton elää täällä linnassa Westhardin hirmuvallan alaisina.\n\nMutta isä ei häntä kuunnellut, vaan kysyi ankarana Erviltä:\n\n-- Miten rohkenet sinä tulla tänne vihollisesi linnaan? Etkö ole\najatellut, että me voimme sinut vangita, niin ettet koskaan pääse\npalaamaan heimosi luo?\n\n-- Vangitkaa minut, sanoi Ervi. -- Kunhan vaan pelastatte Atson.\n\nLiiviläisnaisen uhrautuvaisuus ja järkähtämätön rohkeus näytti\nlauhduttavan linnanpäällikön ankaruutta. Eihän hän pohjaltaan ollutkaan\nmikään ankara mies.\n\nHän kysyi:\n\n-- Miksi uhraudut heimolaisesi edestä?\n\n-- Atso oli sulhoni, mutta hänen vangiksi jouduttuaan, heimoni pakoitti\nminut menemään Ylon vaimoksi.\n\nKonrad von Meindorf kuiskasi nyt tyttärelleen:\n\n-- Minun täytyy ensin neuvoitella Westhardin kanssa, ennenkuin voin\npäättää mitä on tehtävä.\n\nMutta tätä neuvoittelua Gertrud pelästyi. Hän tiesi Westhardin\nleppymättä vihaavan Alobrandia ja jyrkästi vastustavan kaikkia\npelastushankkeita. Hän pyysi siis isänsä tulemaan viereiseen\nhuoneeseen, saadakseen kahden kesken puhua hänen kanssaan ja\nkyynelillään taivuttaakseen häntä vapautusretkeä toimeenpanemaan.\n\nKun Ervi huomasi että linnanpäällikkö ja hänen tyttärensä alkoivat\npoistua, luuli hän heidän hylkäävän koko asian, heittäytyi maahan\npäällikön eteen, kietoi käsivarsillaan hänen säärensä ja rukoili:\n\n-- Älä poistu, mahtava päällikkö. Ole lempeä ja kuule rukoukseni. Oman\nheimolaisesi ja uskosi palvelijan vapautat, vapauttamalla Atson. Jos\nkauan vitkastelet eivät soturisi ajoissa ehdi perille.\n\nLinnanpäällikkö käski hänen nousta ja sanoi:\n\n-- Rauhoitu. Asiata ei voi silmänräpäyksessä ratkaista. Odota täällä\nkunnes olen väkeni kanssa neuvoitellut.\n\nViereisessä huoneessa Gertrud heittäytyi itkien isänsä povelle ja\nhuokasi:\n\n-- Rakas isä, pelasta heidät, niin teet suuren ja jalon teon. Alobrand\noli rakas opettajani. Jos hän onkin paennut linnasta, on hän kristitty\nja lähimäisesi. On luonnotonta antaa pakanoiden panna täytäntöön kauhea\ntekonsa. Siitä he paisuvat entistä ylpeämmiksi ja rohkeammiksi. -- Tee\nminulle tämä rakkaudentyö, sitten en sinulta enää mitään pyydä.\n\n-- Yritys on uhkarohkea. Tässä voi piillä joku ansa. Kuka takaa että\ntuo nainen todella on päällikön tytär ja että hän muuten puhuu totta.\n\n-- Hänen silmänsä kuvastavat syvää surua ja tuskaa, koko hänen\nolemuksensa todistaa että hän puhuu totta.\n\n-- Villikansojen viekkaus on tunnettu.\n\n-- Luonnonlapset eivät osaa siihen määrin teeskennellä.\n\n-- Välttämätöntä on kuitenkin ensin neuvoitella Westhardin kanssa.\n\n-- Sinä olet sotajoukon päällikkö, isä. Hänen pitäisi olla rauhan mies,\nmutta hän sekaantuu sotatoimiin, joiden tulisi olla vieraat hänen\npyhälle ammatilleen.\n\n-- Hänen neuvonsa ovat perin viisaat ja tehoisat.\n\nGertrud huomasi että hänen isänsä nyt taas oli alistuva Westhardin\nvoimakkaan tahdon alle. Se oli estettävä. Posket punoittaen närkästystä\nja syvää tuskaa hän virkkoi:\n\n-- Hetki pakoittaa minut sinulle, isä, Westhardista kertomaan seikkoja,\njoista muuten ainaiseksi olisin vaiennut. Hän on arvoton nauttimaan\nluottamustasi ja olemaan ystäväsi ja neuvonantajasi, sillä hän on\narvottomasti kohdellut omaa tytärtäsi, hän on koettanut käyttää\nväkivaltaa minua kohtaan, silloin kun yksin ja turvattomana olin\nkotona, muiden ollessa elonleikkuussa.\n\nHämmästyen oli Konrad von Meindorf kuullut tyttärensä tunnustuksen, ja\nviha alkoi kuohua hänen sisällään. Hän oli jo ennenkin tuntenut\nWesthardin johdon ikeen raskautta, vaikka hänen mukautuva ja pehmeä\nluonteensa oli sitä kantanut kärsivällisesti. Mutta tuon pehmeän\nluonteen alla piili innostumistaipumusta, paheksumiskiivautta. Hän oli\nniitä ihmisiä, jotka kernaasti tahtovat luottaa muihin ihmisiin, jotka\neivät hevin usko heistä pahaa, mutta jotka saatuaan heistä yhden selvän\nilkeyden ja epäluotettavuuden todisteen, heille kylmenevät ja kääntävä\nselkänsä. Hänen ainoata lastaan, rakkainta mitä hänellä oli\nmaailmassa, oli Westhard noin katalasti kohdellut, unhoittaen\nrippi-isänvelvollisuutensa ja säätynsä vaatimukset. Oli aika vapautua\nsellaisen miehen vaikutusvallasta. Gertrud oli oikeassa, hän, Konrad\nvon Meindorf oli linnanpäällikkö, eikä tuo pappi, joka oli tuppautunut\nsotatoimia ohjaamaan.\n\n-- Westhard on ulkokullattu konna! huudahti hän. Saatanpa tästälähin\nitse päättää milloin on hyökättävä, milloin ei. Tämä hyökkäys on ehkä\nvaromaton, mutta koska sinä mitä hartaimmin toivot Alobrandin\npelastamista, en voi sitä sinulta kieltää.\n\nGertrud kavahti taas isänsä kaulaan ja peitti hänen poskensa\nsuudelmillaan.\n\nSitten hän riensi viereiseen huoneeseen liiviläisille isänsä\nilahuttavaa päätöstä ilmoittamaan.\n\nErvi, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa päästäkseen linnaan asti\nja perille tultuaan ilmaistaksensa asiansa, oli nyt vallan uupunut\nsuuresta jännityksestä ja rasituksesta, ja hervottomana ja kalpeana hän\noli vaipunut patjaistuimelle. Piesko seisoi hänen vieressään\nhuolestuneen näköisenä, eikä tietänyt mitä tehdä, miten virkistää ja\nlohduttaa häntä.\n\nKun Gertrud oli ilmaissut isänsä päätöksen, Ervi nosti väsyneen päänsä\nja hänen silmänsä hymyilivät kyynelten takaa. Hän kokosi viimeiset\nvoimansa, laahasi itsensä Gertrudin luo ja syleili hänen jalkojaan.\nSitten hän taas hervottomana vaipui patjaistuimelle.\n\n-- Kuinka äärettömästi tuo liiviläisnainen rakastikaan Atsoa --\najatteli Gertrud -- kun hän pani alttiiksi näin paljon hänet\npelastaakseen, vaikka jo olikin toisen miehen oma.\n\nMutta Gertrudissa ei tällä hetkellä herännyt mitään kateuden ja\nmustasukkaisuuden tunteita. Se kauhea vaara, joka uhkasi Atsoa, yhdisti\nnämä molemmat naiset, saaden heidät kokonaan unhoittamaan itsensä ja\nkaiken muun.\n\nLinnanpäällikkö tuli juuri ulos huoneestaan ja oli aikeissa mennä\nlähtömääräyksiä antamaan, kun Westhard samassa kiireisin askelin\nsyöksyi sisälle.\n\nHän oli kuullut että jonkunmoinen liiviläinen lähetystö oli saapunut\nlinnanpäällikön luo ja oli hyvin utelias tietämään mitä sillä oli\nasiaa.\n\nWesthardin astuttua sisään, Gertrud ojensi vartalonsa suoraksi ja\nylpeäksi, ja hänen katseensa saivat jäykän ja kylmän loisteen. Hän\nlähestyi isäänsä, vaistomaisesti vetäytyen kauemmaksi Westhardin luota.\nKohtauksen jälkeen seljapensas-majassa hän oli välttänyt Westhardia\neikä ollut häntä tavannut.\n\nKonrad von Meindorf huomasi tyttärensä väistymisen, kiersi suojelevasti\nkäsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja sanoi lyhyesti ja kuivasti\nWesthardille:\n\n-- Heti paikalla aion tehdä hyökkäyksen liiviläiskorpeen. Te jäätte\nkotia linnaan ja toimeenpanette kirkossa messun rukoillen kahakan\nonnellista päättymistä.\n\nWesthard oli ensin sanaton hämmästyksestä. Mutta hän ei ollut mies,\njoka menetti koskaan pitkäksi aikaa malttinsa. Hän huudahti:\n\n-- Hyökkäys keskellä päivää, valmistuksitta, neuvoitteluitta!\n\n-- Neuvoittelut on jo pidetty, huomautti Konrad von Meindorf, jonka\nsisällä viha ja kärsimättömyys alkoivat kiehua.\n\nHänen kasvoissaan ja äänessään oli jotakin tavatonta, joka hämmästytti\nWesthardia. Hän ajatteli, että tuon hiljaisen ja taipuvaisen luonteen\noli voinut saada kuohuksiin ainoastaan tavaton seikka, ja arvasi\nGertrudin hänelle ilmaisseen mitä pari päivää sitten yläpuutarhassa oli\ntapahtunut. Nyt oli siis varovaisinta olla vaiti ja antaa\nlinnanpäällikön toimia omin päin. Sittemmin piti tuumia mikä\nmenettelytapa oli sopivin.\n\n-- En neuvojani tyrkytä, mutta ystävänä...\n\n-- Ystävyydestänne ei nyt ole aika puhua, huusi von Meindorf. --\nToimittakaa messu ja rukoilkaa omien ja muiden syntien edestä.\n\nWesthard poistui, ja linnanpäällikkö asetti ovelle kunniavartijoita\nGertrudia suojelemaan. Hän oli ankarasti kieltänyt heitä Gertrudin\nluvatta päästämästä ketään sisälle.\n\nTuntia myöhemmin lähti linnasta melkoinen sotilasparvi vainioiden\nlaitaa pitkin metsän suojassa rientämään liiviläiskorpea kohti. Piesko\noli oppaana, ja hänelle oli sanottu, että hän heti keihäällä\nlävistettäisiin, jos osoitti vähintäkin vilppiä. Kivenheittäjäkoneet ja\nsuojuskatoksetkin oli pantu liikkeelle.\n\nPieskoa oli Gertrud kehoittanut tarkoin pitämään silmällä Atsoa ja\nAlobrandia ja kertomaan mikä kohtalo tuli heidän osakseen.\n\nHartaasti oli Gertrud koettanut taivuttaa isäänsä jäämään pois\nretkeltä, mutta hän ei ollut hillittävissä, vaan tahtoi itse johtaa\nhyökkäystä.\n\nSoturijoukon lähdettyä liikkeelle Gertrud ei malttanut jäädä sisään,\nvaan istuutui muurille heidän poistumistaan seuraamaan. Ervi, joka\nnauttimastaan ruuasta ja lyhyestä levosta oli hieman virkistynyt, ei\nviihtynyt yksin linnahuoneessa. Vieras ympäristö ja vieraat ihmiset\nhäntä peloittivat. Ainoa, joka ei hänessä herättänyt tuota outoa ja\nepämääräistä pelkoa, oli Gertrud. Ja hän pyysi päästä Gertrudin luo.\nSeuraneiti vei hänet muurille, missä hän nöyrän ja kiitollisen\nnäköisenä laskeusi istumaan Gertrudin jalkojen juureen.\n\nJa siinä nämä molemmat naiset järkähtämättömin katsein seurasivat\nsotaparven kiertoliikkeitä. Kummankin sielussa liikkui se levoton\nkysymys: oliko linnaväki ajoissa ehtivä perille kauheata vaaraa\ntorjumaan...?\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nVasta illan suussa Alobrand tointui kidutuksen matkaansaamasta\nhervostilasta. Mutta sydänalaa kivisti, ja voimat tuntuivat raukeilta.\n\nKun hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, sanoi hänelle Atso:\n\n-- Vieressäsi on ruokaa ja juomaa. Syö ja juo, ettet olisi heikko tänä\niltana.\n\nAtso piti kunnianasianaan kulkea omin voimin ja horjumatta\npuhdistuskylpyyn ja roviolle.\n\nAlobrandista taas oli yhdentekevää, esiintyikö hän sankarillisena vai\nei. Hän tunsi jo ruumiissaan kuolonväristyksiä, eikä hän huolehtinut\nsiitä, tukiko luonto häntä tuolla viimeisellä raskaalla kululla kohti\nluonnotonta loppua. Läheiseltä uhrimäeltä kuului ryskettä ja\nkirveeniskuja: epäilemättä rovionvalmistuksia.\n\nTämä ryske palautti Alobrandin todellisuuteen, ja vähäinen toivonvälke\npilkoitti hetkeksi hänen pimeään mieleensä: uhri oli tapahtuva ennen\naamuruskon hohtoa, siihen oli vielä paljon aikaa. Kenties oli Ervi\nmennyt linnaan, kenties oli siellä se ihme tapahtunut, että\nlinnanpäällikkö lähetti väkeä uhria estämään. Tämä ajatus pani hänen\nverensä hieman nopeammin virtaamaan, ja hän joi saviruukusta\nvirkistävää simajuomaa.\n\nVartijat, joilta Alobrandin herääminen ei ollut jäänyt huomaamatta,\nolivat lähestyneet ja tähystelivät häntä tarkasti, ollen valmiina häntä\nvangitsemaan, jos hän osoitti vähintäkin pakenemisen halua. Mutta\nAlobrand lepäsi liikkumattomana sammalilla tammen juurella, ja hänen\nsyvät silmänsä tuijoittivat kauas olevaisuuden usviin. Omituinen raukea\ntyyneys laskeusi hänen mieleensä. Linnasta päin ei kuulunut ääntä, ei\naskelta. Turhaa olikin sieltä odottaa pelastusta. Eihän maailmassa\nollut ainoatakaan sydäntä, joka häntä olisi rakastanut, kuka siis olisi\ntahtonut uhrautua hänen edestään! Ei Gertrudin kunnioitus voinut\nihmeitä tehdä. Entä Ervin rakkaus Atsoon? Suuri rakkaus voi paljon\naikaansaada, mutta sekään ei jaksa vierittää ennakkoluulojen pilviä\npiirtäviä vuoria, sekään ei voi pehmentää ihmismielten jäykkyyttä.\nHyvästi siis elämä! Miksi hän, Alobrand, muuten siitä niin suuresti\npitikään kiinni? Saattoiko se hänelle tarjota sellaista tyydytystä,\nmitä hänen syväpyyteinen sydämensä halasi! Ne ihmiset, joiden seurassa\nhän oli tahtonut kulkea lyhyttä elämänpolkua, jakaen täyteläitä\nelintunteita, ne häntä eivät käsittäneet, vaan häntä vainosivat. Olihan\nhän jo nuoresta tottunut kulkemaan omia polkujaan. Nyt ne olivat\njohtaneet hänet tämän usvan peittämän kuilun partaalle. Siinä oli\nedessä loppu, mutta myöskin lepo ja unhoitus.\n\nJa näin selvitettyään ja loppuun ajateltuaan oman tilansa, hänen\nkatseensa ja ajatuksensa siirtyivät Atsoon. Tämän nuoren, raikkaan\nluonnonlapsen ennenaikainen kuolo häntä syvästi suretti. Hänellä\nvielä olisi ollut elämä elettävänä. Häntä ei olisi vaivannut\nelämänarvoitusten kalvava ratkaisuhalu, hän olisi ammentanut onnensa\nhetken antimista, olisi elänyt luonnonihmisen vaistomaista elämää,\nolisi menestynyt kuin päivänpaisteen ja riittävän kosteuden suosimassa\nmaaperässä versova vesa, joka aikanansa kasvaa, varttuu, kohoaa puuksi,\nsitten vanhenee, lahoaa ja kaatuu...\n\nKuu ei sinä iltana vielä ollut kumoittanut, vaan piili pilvissä.\nTammikko alkoi nyt kuitenkin valaistua: liiviläiset lähestyivät\nsoihtuineen. He tulivat noutamaan vankeja viedäkseen heidät Väinäjoen\nveteen uhria varten puhdistumaan.\n\nNunnus kulki jonon etunenässä, kantaen rautakärki-sauvaansa ja pientä\nnoitarumpua. Häntä seurasi kaksi orjaa, jotka kantoivat puhtaita\nuhripaitoja ja pitkiä valkoisia viittoja.\n\nAtson kahleet irroitettiin ja hänelle ja hänen\nonnettomuudenkumppanilleen viitattiin asettumaan orjien taakse. Heidän\ntakanaan astuivat heimon johtavat henkilöt ja muu kansa. Jono liikkui\nhitaasti rantaa kohti.\n\nViimeisinä kulkivat Gerveder ja hänen sukunsa. Yksitellen he katosivat\npimeään korpeen ja hiipivät suuren rantakallion taakse, jonka\nläheisyydessä uhrivangit ammoisista ajoista olivat toimittaneet\npuhdistuskylpynsä. Lähelle tätä kalliota, kaislikkoon, olivat he\nkätkeneet veneensä. Gerveder, jota liiviläiset parjasivat kristittyjen\nystäväksi, oli jo kauan huomannut miten häntä ja hänen sukuansa\nkatsottiin karsain silmin. Ja nyt varsinkin, kun hän oli puolustanut\nVietsoa ja uhrivankeja, hän tiesi että raskas vaino oli kohtaava häntä\nja hänen sukuaan, että uhriarpakin oli heidän osakseen lankeava.\nUhrijuhlallisuuksien aikana hän siis oli päättänyt sukunsa kanssa paeta\nja mahdollisesti liittyä kaukaisempiin liiviläisheimoihin. Alobrandin\nja Atson hän kernaasti olisi pelastanut, mutta oli huomannut kaikki\npelastusyrityksensä turhiksi. Viimeinen hänellä vielä oli jäljellä: Hän\naikoi uhrivankien astuttua veteen, kallion takaa antaa heille merkin,\nettä he sukeltaisivat joen pyörteeseen ja antaisivat virran viedä\nitsensä mukanaan. Alempana hän itse oli auttava heidät veneeseensä. Jos\nyritys ei onnistuisi, jos he hukkuisivat tai jos heidät nuoli tappaisi,\nse olisi sentään monta vertaa helpompi kuolema kuin roviolla palaminen.\n\nTällävälin jono lähestyi rantaa. Rumpujen kalvoja pärisytettiin, ja\nkimakat huiluäänet viilsivät korvia. Miehet ja naiset lauloivat\nyksitoikkoisella äänellä:\n\n    Kuolon liekin, uhriliekin\n    Sytytämme, synnytämme\n    Jumalille tuonelan.\n\n    Sotaonnen, heimo-onnen\n    Enennämme, elvytämme\n    Taikavoimin tuonelan.\n\nJonon alkupää ei vielä ollut ehtinyt joen rannalle, kun tammikosta päin\nrupesi kuulumaan kumeita huutoja. Seuraavassa tuokiossa saattoi\nselvästi eroittaa huudot:\n\n-- Linnaväki tulee! Vihollinen on täällä!\n\nKauhea sekasorto syntyi. Soturit olivat jättäneet lautakilpensä\ntammikkoon. Miekat heillä oli vyöllä, mutta heillä ei ollut jousia,\neikä heittokeihäitä.\n\nKauhu valtasi Nunnuksen. Hän viskasi pois noitarumpunsa ja rupesi\npakenemaan metsään. Hänen aikomuksensa oli pyrkiä piiloon\nkorpikallioiden rotkoihin, sillä hän tiesi, että hän kaikista\nliiviläisistä oli kristityille vihatuin mies. Mutta Dabrel ja Ylo,\nhuomaten hetken uhkaavan vaaran, kokosivat soturit joukkoon ja\nasettuivat puiden suojaan vastarintaa tekemään. Jonossa olevat naiset\nhajaantuivat huutaen ja vaikeroiden korpeen.\n\nTämän mellakan aikana Gerveder lähestyi Alobrandia ja Atsoa ja kuiskasi\nheille:\n\n-- Seuratkaa minua suuren rantakallion taa. Sukuni odottaa teitä siellä\nvenheissä. Olimme aikoneet pelastaa teidät puhdistuskylvystänne,\njoutukaa! Rientäkää!\n\nHyväkseen käyttäen taistelun hyörinää, pakenivat Alobrand ja Atso hänen\njälkeensä. Rantakallion takana oli kymmenkunta venettä piilossa\nkaislikossa.\n\n-- Joutukaa! muuten hukka meidät perii, Gerveder huusi.\n\nTuossa tuokiossa istuivat Alobrand ja Atso Gervederin veneessä, joka\nvahvojen käsivarsien soutamana nopeasti solui myötävirtaa. Muut\npakolaisvenheet heitä seurasivat. Nuolia suhisi pakenevien jälkeen\n-- olivatko ne liiviläisten vai kristittyjen ampumia, sitä he eivät\nvoineet ratkaista. Mutta huimaa vauhtia kiitivät venheet alas joen\npintaa myöten, ja taistelun tuoksina häipyi hetki hetkeltä yhä\netäisemmäksi.\n\nKristittyjen äkillinen tulo oli saattanut liiviläiset suuren sekasorron\nalaisiksi, ja heidän tappionsa ja tuhonsa oli suuri. Ylo taisteli kuin\nkarhu, mutta kaatui viimein usean nuolen lävistämänä. Vanha Vietso\nvangittiin, ja Nunnuksen laahasivat kalparitarit haavoitettuna esiin\nmetsästä. Vihan vimma vallitsi kummallakin puolella. Mutta äkillinen\nyllätys ja aseiden puute vaikuttivat sen, että liiviläiset huomasivat\nolevan turhaa tässä taistella ylivoimaa vastaan. Dabrel sai heidät\nkootuiksi, ja hänen johtaminaan he alkoivat vetäytyä korven syvyyteen.\n\n-- Missä ovat uhrivangit? kuului linnanpäällikön sointuva ääni kysyvän.\n-- Pelastakaa vangit!\n\nPiesko silloin lähestyi linnanpäällikköä. Häntä oli Ervi kehoittanut\npitämään uhrivankeja silmällä, ja hän oli selvästi nähnyt Alobrandin ja\nAtson astuvan Gervederin veneeseen ja hänen kanssaan pakenevan. Hän\nkertoi linnanpäällikölle mitä oli nähnyt, ja sanoi uhrivankien olevan\nhyvässä turvassa, Gerveder kun oli heidän ja kristittyjen ystävä.\n\nTämän rauhoittavan tiedon saatuaan ja saavutettuaan yllättämistään\nliiviläisistä loistavan voiton, Konrad von Meindorf ei katsonut\nsoveliaaksi pimeässä korvessa ruveta ajamaan takaa pakenevia, vaan\nantoi palaamiskäskyn.\n\nSuoraan, niitettyjen viljakenttien poikki, suunnattiin paluumatka\nlinnaan.\n\nVangittu heimopäällikkö, joka ennen, rauhallisempien olojen vallitessa,\nhalukkaasti oli kuunnellut Alobrandin oppia, sanoi alistuvansa ja\nantavansa itsensä kastaa.\n\nKuultuaan, että hänen tyttärensä Ervi oli linnassa ja että hän oli\nlinnanneiden turvissa ja hyvän kohtelun alaisena, hän itki ilosta.\n\nPieskolle luvattiin hänen uskollisuudestaan vapaus. Mutta hän päätti\ntulla linnaan sieltä työtä saamaan.\n\nNunnusta kannettiin kiireessä puista kyhätyillä paareilla. Hän valitti\nkoko ajan haavaansa ja rukoili kurjalla, murtuneella äänellä:\n\n-- Säästäkää henkeni, säästäkää henkeni. Suostun kasteeseen, suostun\njumalianne palvelemaan... säästäkää henkeni...\n\nMutta ennenkuin aamun sarastaessa oltiin saavuttu linnanportille, oli\nhän heittänyt henkensä.\n\nSotajoukon paluu oli jo kaukaa huomattu linnan muureilta. Gertrud ja\nErvi olivat järkähtämättä istuneet muurilla odottamassa. Kun linnan\nsuuri portti aukeni ja voitokas päällikkö ratsasti linnanpihalle,\nvastaanottivat papit ja kuoripojat hänet veisulla ja vihkiveden\npirskoituksella. Ja kun hän oli astunut alas ratsunsa selästä, vaipui\nGertrud hänen povelleen. Gertrud ei mielenliikutukselta saanut\nsanaakaan sanotuksi, mutta hänen kyynelten verhoamat silmänsä\nkuvastivat levotonta, toivovaa ja epätoivoista kysymystä.\n\nHänen isänsä virkkoi:\n\n-- He ovat molemmat pelastuneet, he ovat elossa ja ovat paenneet\nystävien seurassa. --\n\nItäiselle taivaanrannalle alkoi aamurusko levitä. Se ei punoittanut\nverisenä yöllisen tuhon ja surmamelskeen heijastuksena, vaan hohti\nvaalein ruusuvärein, ikäänkuin ennustaen aselevon sopuisampaa aikaa.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nWesthard oli vallan masentunut Konrad von Meindorfin saavuttamasta\nvoitosta. Kuuluisa noita, Nunnus, surmattu, heimopäällikkö, Vietso,\nvangittu ja hänen jälkeläisekseen aiottu Ylo kaatunut taistelussa! --\nNämä urotyöt vallan himmensivät kaikki hänen neuvonsa ja saavuttamansa\nmenestykset.\n\nTurhaan oli hän odottanut Alobrandin kirkonkirouskirjettä. Olisihan\nollut sangen muhkeata julistaa se linnakappelissa, vaikka Alobrand\nolikin poissa. Albert piispa tuntui olevan varovainen mies. Hän ehkä\nensin vaati lähempiä selityksiä, asian tutkistelua. Pannajulistuksesta\nei Westhard siis näyttänyt saavan terävää ja tehoisaa asetta käsiinsä,\npeloittaakseen ja hallitakseen linnan asujamia. Lisäksi tuntui siltä\nkuin nyt olisi seuraava tavallista pitempi aselepo, sillä epäilemättä\nlyöty liiviläisheimo vetäytyi kauas korpeen liittyäkseen muihin\nheimoihin. Saattoi odottaa verileikin jälleen alkavan vasta silloin,\nkun nämä yhdistyneet liiviläisjoukot olivat sotasuunnitelmistaan\nsopineet. Westhard katsoi siis soveliaimmaksi vetäytyä pois koko\nlinnasta ja lähteä Riikaan, missä hänellä piispan läheisyydessä oli\ntoivottavissa uutta vaikutusvaltaa. Jonkun aikaa linnanpäällikön\nsaavuttaman voiton jälkeen hän siis läksi linnasta, ja kaikki,\nlukuunottamatta muutamia hänen kätyrejään, päästivät helpoituksen\nhuokauksen.\n\nVietso, Ervi ja Piesko antoivat kastaa itsensä; linnan uusi, lempeä\nylipappi, Bertold, opetti heille kristinuskon pääkappaleita. Oudoksuen\nja pelokkaina he alussa ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kun\nheitä hyvin kohdeltiin, he pian tottuivat uusiin oloihin ja näyttivät\ntyytyväisinä nauttivan järjestetyn yhteiskuntaelämän etuja. Ervi\nsynnytti pojan, joka kastettiin, ja jonka Gertrud neiti lupasi\nkasvattaa. Oliko hän saava äitinsä lempeän luonteen, vai isänsä Ylon\nhurjan mielen? Sitä oli mahdoton vielä ratkaista.\n\nKirkkaana syyskuun aamuna saapui linnaan kauppiaita, jotka olivat\nkulkeneet Riiasta Väinäjoen vasenta rantaa pitkin johtavaa turvallista\nvaltatietä. Yksi kauppiaista toi Gertrudille kirjeen, jonka meren\nrannalla sanoi saaneensa liiviläisjoukkion seurassa olleelta munkilta.\n\nGertrud avasi kirjeen ja luki:\n\n    Alobrand Gertrud von Meindorfille.\n\n    Alobrand ja Atso lähettävät sinulle ja Erville sydämelliset\n    terveisensä. Kaunis tekonne on lämmittävä ja kirkastava mieltämme\n    kuolinpäivään saakka. Suloinen on pelastus ja vapaus suurten\n    kärsimysten ja synkän toivottomuuden jälkeen. Olemme liittyneet\n    Gervederiin ja hänen jaloon sukuunsa ja aiomme heidän kanssaan\n    matkata kauas meren takaisille maille. Toivomme, että siellä\n    saamme elää vapaina vainosta. Eläkää terveinä ja saavuttakaa\n    paras mahdollinen maallinen onni! Jääkää hyvästi, muistoanne\n   siunaamme.\n\nGertrud piiloitti kirjeen aarrelippaaseensa. Kyyneleet puhkesivat\nesiin, ja hän itki kauan, itki kunnes kyyneleet helpoittivat hänen\nsuurta ja auttamatonta kaihoansa.\n\nSitten hän kulki yläpuutarhaan ja poimi sieltä kukkia, viedäkseen ne\ntapansa mukaan äitivainajansa hautakappeliin. Mutta hän tunsi, että\nhänen suuri kaihonsa nyt kokonaan täytti hänen mielensä, ettei hän\nvoinut muuta harrastaa eikä muuta ajatella, ja hän nousi kukkineen\nmuurin reunalle. Näkörajalla kohosi liiviläiskorpi ja sen yläpuolella\nsiinti vaaleansininen syyshohteinen taivas. Gertrudin mielessä\nvälkkyivät Atson lapsellisen kirkkaat, ihmettelevät sinisilmät, ja hän\ntunsi, ettei hän niiden ilmettä koskaan voisi unhoittaa, vaikka hänen\nrakkausunelmansa oli haihtunut kuin elämän pettävä hymylupaus ja vaikka\nhänen salaperäinen korpi-ihanteensa notkean metsäkauriin tavoin\nainaiseksi olikin kadonnut metsän pohjattomaan syvyyteen.\n\nHän siroitti poimimansa kukat alas muurin laidalle, kuihtumaan\nkellastuvassa luonnossa, samoin kuin hänen sydänilonsa kukat olivat\nkuihtuneet ja kuolleet.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nAlobrand ja Atso olivat Gervederin ja hänen sukunsa kanssa -- kaikkiaan\nkolmattakymmentä henkeä -- veneessä kulkeneet ison matkaa Väinäjokea\npitkin merta kohti. Sitten he olivat soutaneet maihin joen vasemmalle\nrannalle, kätkeneet veneensä metsään, ottaneet työaseensa ja tavaransa\nja lähteneet astumaan meren rannalle. He olivat välttäneet menemästä\nRiian kaupunkiin, jossa olisivat voineet joutua vaaroihin ja\nselkkauksiin, ja olivat korvessa tehneet pitkän kaarron eteläpuolitse\nkaupunkia. Viimein olivat he onnellisesti saapuneet laakealle\nhietaiselle merenrannikolle. Siellä he olivat tavanneet Ykskylään\nmatkustavat kauppiaat, joita myöten Alobrand oli lähettänyt Gertrudille\nkirjeensä.\n\nSiinä Gervederin miehet ja Atso alkoivat uutterasti rakentaa\nlautta-alusta, jolla aikoivat purjehtia meressä sijaitsevaan\nKurjensaareen. Miesten rakentaessa alusta, naiset valmistivat ruokaa.\n\nEnnen syyskuun loppua oli alus valmis, ja etelätuulen puhaltaessa lähti\njoukkio purjehtimaan Kurjensaarta kohti. He kiersivät sen pitkän\neteläisen niemen ja laskivat maihin länsirannalle, missä korkeat\nkalkkikivikalliot kohottavat vankat muurinsa suojaksi Itämeren aaltoja\nvastaan.\n\nLiiviläissukuiset saaren asukkaat ottivat heidät hyvin vastaan,\nmyönsivät heille asumasijoiksi vähäisen ranta-alueen, ja antoivat\nheille luvan kalastaa -- tästä tosin vaatien melkoista kalaveroa. Ja\nennenkuin talvi tuli, olivat he rakentaneet itselleen yksinkertaiset\nmajat rantametsän suojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven he olivat eläneet ahkerassa työssä ja ponnistuksissa. Kevät oli\ntullut, myrskyt olivat lakanneet, aurinko hymyili, ja koko tämä meren\nympäröimä ja suojaama pieni maailma henki rauhaa, uuden elämän toivoa\nja iloa.\n\nOli herttainen iltahetki. Meren pinta oli sileän tyyni, se heijasti\nihmehohteitaan ja soitteli sulavan pehmeitä vaalean punasinerviä\nvärisoinnoksiaan.\n\nKoko Gervederin kyläkunta oli ollut nuottaa vetämässä -- Alobrandkin\noli ollut mukana. Hän ei karttanut työtä, vaan oli usein raatamassa\nvähäisen kyläkunnan mukana. Runsas kalasaalis oli juuri vedetty\nrannalle tyynestä vedestä, ja suunnattoman suuri nuotta oli pantu\nkuivamaan rantahiedan patsaille. Tyytyväisinä ryhmittyivät kalamiehet\nlepäämään rantakiville.\n\nAlobrand katseli hurmaantuneena ääretöntä ulappaa. Hän tunsi nyt, kuten\nmonasti ennenkin, halua puhua liiviläisille. Hartaina he häntä aina\nkuuntelivat, pitäen häntä johtajanaan ja opettajanaan. Ja varsinkin\nAtso seurasi tarkaten hänen jokaista sanaansa, pelokkaana, ettei hän\nainoatakaan niistä menettäisi.\n\nAlobrand, joka oli hylännyt munkkikaapun ja pukeutunut pitkään siniseen\nliiviläisviittaan, osoitti kädellään ulapalle ja puhui:\n\n-- Rauhaa meille henkii meri, kevätlupauksia se meille antaa. Tämä uusi\nkotimme on meille jo rakas, sillä olemme sen itsellemme hankkineet\nomalla työllämme ja ponnistuksillamme. Lohduttakoon tämä uusi koti\nmieliänne, kun synnyinseudun kaiho sydämenne valtaa. Meidän ei tarvitse\npelätä, että, väistyttyämme pois sodan melskeistä ja julmasta työstä,\nkäsivartemme ja jäntereemme veltostuisivat, sillä terästyväthän ne\ntaistelussa karua luontoa ja syysmyrskyjä vastaan. Käyttäkäämme\nuljuuttamme tästälähin taistellaksemme luonnon vastustavia voimia\nvastaan, teroittakaamme älyämme poistamalla sitä mikä luonnossa on\njärjetöntä, järjestämällä, mikä on hajanaista. Ja avatkaamme mielemme\nkatsomaan ja ihailemaan luonnon nuorteata ihanuutta, joka paraikaa\nkatseitamme hurmaa, ja heltykäämme sen pehmeistä käsistä, jotka\nparaikaa hellämielisesti poskiamme hyväilevät...\n\nHän tunsi sydämessään sellaista lepoa ja tyydytystä, jota ei muistanut\nennen kokeneensa. Hän, joka nuorena oli uneksinut laajaa vaikutusalaa,\nmaailman voittoretkeä, tunsi nyt itsensä onnelliseksi tässä pienessä\nvaikutuspiirissä. Sillä hän tiesi, että he kaikki häntä rakastivat ja\nhäneen luottivat. Ja tämä tieto herätti hänessä hehkuvan innon heidän\nhenkiänsä avartamaan ja jalostamaan.\n\n\n\n"]