[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fibnFLyZfudcMBtrsQ0EebyZ9yRBGMaRNwT3ew7xEf00":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2506,"Odysseia","Homeros (ft. n. 700-luv. e.Kr.)",null,"2506-homeros-odysseia","2506__Homeros__Odysseia","(suom. O. Manninen)","runous",[],[],"fi",-700,1924,112304,672470,true,[],[],[],"Antiikin kreikkalainen eepos kertoo Odysseuksen kymmenvuotisesta ja vaarallisesta kotimatkasta Troijan sodan jälkeen. Sankari kohtaa matkallaan myyttisiä hirviöitä ja jumalten vihaa pyrkiessään takaisin perheensä luo Ithakaan.","Homeroksen 'Odysseia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2506. E-kirja\non public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ODYSSEIA\n\nKirj.\n\nHomeros\n\n\nSuomentanut\n\nO. Manninen\n\n\n\nSuomennoksen on tarkastanut ja\nTekstin selitykset kirjoittanut\nProfessori O.E. Tudeer.\n\nSuomennostyö on saanut avustusta\n\"Suomalaisen Kirjallisuuden\nEdistämisrahaston\" varoista.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\n      Kalevalan Laulajain ja\n         Elias Lönnrotin\n            Muistolle\n\n                   Suomentaja\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LAULU.\n\nJUMALIEN KOKOUS. ATHENE TUO NEUVOJA TELEMAKHOLLE.\n\n\nRetkiä miehen kekseliään, runoneito, sa kerro,\nkauan harhailleen pyhän Troian kaatamatiellään.\nKansat, kaupungit monet nähdä hän sai, tavat oppi,\nsai tuta tuskaa mont' ulapoilla, kun eest' oman hengen\ntaisteli, maalleen matkaamaan koki kumppanit auttaa.\nTurmaa kumppanien eip' estymähän toki saanut,\nnäät tuhon tuottivat itselleen ylimieliset houkot,\nkaasivat karjaa, jonk' oli haltia Helios ylhä;\n[9-35]\nsiksi hän riemuisan palauksen riistikin heiltä.\nNoistapa meillekin, Zeun tytär taivahinen, tarinoios!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikk' oli muut, kuka vain tuhon alt' oli säilynyt tuiman,\ntaas kotonaan, sodan kuin meren vaarat vaikeat välttäin;\nhänt' yhä vain, kotimaata ja puolisoaan ikävöivää,\nhoivasi viivyttäin kave, luonnotar ylhä, Kalypso,\nonkaloluolissaan, aviokseen toivoen häntä.\nVaan kera vuosien vyöryvien jopa aika se joutui,\nsäätämä taivaisten, kodin kons', Ithaken, oli jälleen\nsaava hän nähdä; mut ei edes siell' ohi ollehet vaarat,\nvaikk' omiens' oli luona; ja säälivät kaikk' ikivallat,\npaitsi Poseidon, vainontaan jumalaisen Odysseun\nleppymätön, kotihinsa jo kunnes sankari saapui.\n\nVaan nyt ol' Aithiopein etähäisten luokse Poseidon,\nihmismaan rajakansan, kaht' en äärt' asuvaisen --\ntoiset on päivän nousuun päin, päin laskua toiset --\nhärkiä, uuhiakin satauhrin saapunut saamaan.\nÄäress' atrian siellä hän viihtyi; muut jumalatpa\nluona Olympon Zeun, katon korkean all' oli koolla.\nLoihe jo lausumahan isä ihmisien, jumalainkin,\nAigisthos jalosyntyinen kun mielehen johtui,\nkuulun Oresteen tappama tuo, Agamemnonin poian;\ntuot' ajatellen näin sanan taivahisille hän lausui:\n\n\"Voi toki, ihmiset nuo jumaloita ne kuink' yhä syyttää!\nMeitä he soimaavat tuhon tuojiks, itse kun tuskaa\nhankkivat itselleen yli salliman ilkiötöillään;\nniinp' yli salliman tuo Aigisthoskin pojalt' Atreun\n[36-64]\npuolison vei, sotatielt' uron saapuvan surmasi, vaikka\nkoituvan ties tuhokuolon, hänt' epäsimmehän ennen;\nnäät näkötarkkapa vei sanan Hermes, tappaja Argon,\nettei surmais hänt', ei veis hänen puolisoansa;\n'sillä Orestes on veret kostava Atreun poian,\njahkapa miehistyy sekä mielii hallita maitaan.'\nToi sanan Hermes tuon, mut neuvoa ei hyvänsuopaa\nnoutanut Aigisthos; nyt maistanut maksun on täyden.\"\n\nVastasi virkkaen näin nyt päilyväsilmä Athene:\n\"Korkein valtiahist, isä taivaisten, Kronossynty!\nNiinpä se mies tosiaankin on suistunut ansiosurmaan.\nKuolkoon aina jok' ainoa niin, joka moisia tehnee!\nVaan sydän murtuu multa, kun joutunut uljas Odysseus\nkauas, koito, on rakkaistaan, polopäivien viettoon,\nsaareen tyrskyjen saartelemaan, navall' aavojen vetten.\nMetsävä saari se on, asujattarenaan jumal-impi,\ntuon tytär Atlaan turmahisen, meren kaikki jok' alhot\ntuntevi, pystyss' yksin myös piteleepi ne pylväät\nkorkeat, maahan jotk' ei taivaan suistua salli.\nTuon tytär ei polon murtelemaa pois urhoa päästä,\nvaan yhä kiehtoelee sulosuisin, liehivin lausein,\nett' Ithake jäis hält' iki-unhoon. Mutta Odysseus\nsiintävän sauhun vain kotimaastaan viel' ikävöisi\nnähdä ja sitten kuolla. Sun eikö jo mielesi, sunkaan,\nhelly, Olympon Zeus? Vai eiköpä sulle Odysseus\ntuonut palvehiaan yhä luona Akhaijien laivain,\nkentill' Ilionin? Noin miks olet hälle sa nurja?\"\n\nVastasi pilviennostaja Zeus näin hälle ja lausui:\n\"Lapseni, voi mikä nyt sana kirposi kielesi päältä?\n[65-93]\nSaattaisinko ma unhottaa jumalaisen Odysseun,\nviisain maan asujoista jok' on, jumaloillekin aina\nantimet parhaat toi, koto joitten on korkea taivas?\nMutta Poseidon, maan sylisaartaja, hänt' yhä vainoo,\nKykloopin väkivoivan kun sokeaksi hän saattoi,\nkaikkien Kyklooppein väkevimmän tuon, Polyphemon;\nsai hänet ammoin saalahanaan meren-impi Thoosa,\njonk' isä aaltoavan meren-aavan on haltia Phorkys,\nluotunut kons' oli luoksi Poseidon onkaloluoliin.\nSiksi Poseidon, maan järisyttäjä, syössyt Odysseun\nkauas on syntymämailta, jos ei toki aikone tappaa.\nMutta nyt harkitkaamme jo kaikki me, kuinka Odysseus\nsaapuva ois kotihinsa; ja karsautensa Poseidon\nhillitä saa; sill' ei kera kaikkien voi ikivaltain\nkäydä hän ottelemaan ypö-yksin, meit' uhitellen.\"\n\nHällepä vastasi näin taas päilyväsilmä Athene:\n\"Korkein valtiahist', isä taivaisten, Kronossynty!\nJos jumalain siis mieli ja aatos on autuahitten,\nettä jo maalleen saapua saa monineuvo Odysseus,\nHermes lähteköhön, jumal-airut, tappaja Argon,\nsaareen Ogygian, kave kuulkoon suortuvakauno\nviestin vitkaelutta, mi päätöksemme on vahva,\nmaalleen että jo pääsevä on sotiaimo Odysseus.\nSaareen taas Ithaken menen itse ja sankarin poikaa\nyllytän, rohkaisen minä mieleen uskaliaampaan,\nmieskokoukseen kutsumahan hiuskaunot Akhaijit,\nsulhojen joukkoa julki jo syyttämähän, joka hältä\nlaumavat lampaat teurastaa, härät sorkkuvasääret.\nTaattoa tietelemään panen -- Sparta ja hietava Pylos\n[94-122]\nmatkan maalina -- kuullakseen, joko saapuvan kuuluis,\nitsekin saadakseen seass' ihmisien jalon maineen.\"\n\nVirkki ja kauniit, kultaiset, kulumattomat pauloi\nanturat alleen, joill' yli laajan maan, yli merten\nilman leyhkänä liihottain kevyesti hän kiitää,\nkoppoi valtahisen, otavaskisen, orhean peitsen,\nraskaan, vartevan, vankan, joll' urojoukkoja maahan\niskee, konsa on vimmoissaan, tytär mahtaja-taaton.\nMaahan myrskynä kiiti Olympon korkeudesta.\nKoht' Ithakess' oli, eessä Odysseun uksien, astui\nvälkkyvin keihäineen piha-aukeamaan, näköjänsä\nkuin Taphos-saaren valtias tuo, majaystävä, Menthes.\nKorskeat nyt kosijatpa hän keksi jo; nuo pihamaalla\nheittivät mielikseen kivinoppaa uksien eessä,\nvuodill' istuivat talon härkien tappamiensa.\nHyörivät airuet siellä ja reippaat palvelumiehet,\nviiniin vettä ken hämmentäin sekomaljoja täytti,\nsienin hohkoisin pitopöytiä ken pesi, pyyhki,\njärjestellen myös, ken taas lihat leikkeli runsaat.\n\nAikoja ennen muita jo Telemakhos näki sorja\nsaapujan, näät kosijain seass' istui hän muremielin,\nkuulua aatteli vain yhä taattoa, vieläkö saapuis,\nlähdön toimittais ulos uksiltaan kosijoille,\nkattons alla jo taas oman ottais käskijävallan.\nMoisin miettehin istuissaan jopa keksi Athenen,\nriensi jo porttia kohti ja harmistui sydämessään,\nvartoa ulkona ett' oli vieraan täytynyt; astui\nluo, hänen tarttui oikeahan kätehensä ja keihään\nvaskisen otti jo hältä ja siivekkäät sanat lausui:\n\n[123-151]\n\"Terve, kun saavuit meille, sa vieras! On atrian ääreen\naika nyt ensin käydä, ja kertonet seikkasi sitten.\"\n\nVirkki ja johti jo eeltä, ja seurasi Pallas Athene.\nMutta kun linnaan astuivat, katon korkean alle,\ntuonne hän peitsen vei heti viereen valtavan pylvään,\nkeihäskarsinahan kehävälkkyyn, miss' oli keihäät\nmyöskin muut, monet nuo sotiaimon Odysseun. Vieraan\nistuimeksi jo peitti hän verhoin kunniapaikan,\nkaunisveistehisen, siro siin' oli myös noja jalkain;\nviereen itselleen nojatuolin kirjatun nouti,\nsyrjään muist', ett' ei kera istuen inhona vieraan\nkorskien sulhojen ois meluseura ja että hän itse,\nmyös isän retkiä tiedustais, joka kaukana viipyi.\nRuukuin sorjin, kultaisin käsi vettä jo neito\ntoi, yli kätten kaas, -- hopeainen all' oli kätten\nhuuhtelumalja, -- ja luo silopinnan siirteli pöydän.\nLeipää tarjoten taas talonhoitajatar tuli oiva,\ntoi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat;\npaistinleikkaajoistapa taas joku lautasin kantoi\nkaikkea kystä ja kultaiset pani pöytähän maljat;\nairut palvelemaan kävi, kaatoi viiniä heille.\n\nMyöspä jo sulhot suurekkaat tuli koolle, ja täyttyi\ntuolien, istuinten rivit, korkeat kunniapaikat.\nAiruet astuen luo valahuttivat vett' yli kätten,\npalvelijattaret leipää toi korit kukkurapäiset,\npalvelumiehet kaas sekomaljat viiniä täyteen.\nRuokiin ryhdyttiin heti valmiisiin, varatuihin.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nniin jopa muuhun nyt oli sulhojen mieli ja into,\n[152-180]\nlauluun, karkelohon, jok' on kaunistus pitojuhlain.\nKaunoisen kitaranpa jo Phemios-laulajan sormiin\nairut vei, -- kosijoille hän lauloi, pakko kun pantiin.\nKieliä soinnuttain hän sorjan laulelon alkoi;\nTelemakhos, puhutellen Athenea päilyväsilmää,\nkallistui liki hänt', ett' ei muut vois sitä kuulla:\n\n\"Suuttunet ehkä sä, vieras, jos sanon mieleni sulle?\nNoillapa moiset vain ne on huolena, soitto ja laulu;\nvaivapa vaankin on ilmaiseks omat ahmia toisen,\njonka jo valjut luut satehissa on kaiketi saaneet\nmaatua maahan tai ajelehtivat aaltojen myötä.\nJos hänen nuo Ithaken näkis saareen saapuvan kerran,\nsukkelat sois jalat itselleen joka ainoa ennen\nkuin isot kullan kukkurat tai varat vaattehienkin.\nVaan hänet surkea surma jo vei, eik' anna se meille\nlohtua, jos kuka ihminen, jos kuka maan asujoista\nvirkkaa saapuvan vielä; jo häipyi hältä se päivä.\nMutta sa kerro jo mulle ja juttele peittelemättä:\nkenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, talo taattos?\nLaivasi laatu mik' on? Sinut kuink' Ithaken tuli saareen\ntuoneeks sen merimiehet? Keit' olevansa he kertoi?\nSill et totta sa lie jalan saapunut tänne, ma luulen.\nVirkkaos mulle jo myös tosi vilpitön, että sen tiedän,\nensikö kertaa tääll' olet vaiko jo liet majavieras\ntaattoinen, moni näät tuli vieras kartanohomme;\nvieroja ihmisien eip' ollut taattoni myöskään.\"\n\nVastasi lausuen näin nyt päilyväsilmä Athene:\n\"Niinpä mä suoran suon selon, ilman vilppiä. Menthes,\nviisaan Ankhialon olen poika, sen mainita mahdan,\n[181-209]\nvaan merikelpoja hallitsen Tapholaisia itse.\nTänne nyt kumppanien kera laskin laivani rantaan,\nvien yli siintävän veen tykö vierahien minä heimoin\nrautaa kiiltelevää, Temesessä sen vaskehen vaihdan.\nSyrjään kaupungista ma heitin laivani tuonne,\nRheitronin valkama miss' on metsävän Neionin alla.\nKumpikin toistaan vanhastaan majaystävänänsä\nmainita saa, kysy Laerteelta, hän sen hyvin tietää,\nsankari vanha, jok' ei tule kauemmin, minä kuulen,\nkaupunkiin, vaan maall' iän ehtoon vaivoja kärsii,\npalvelijattaren vain kera vanhan, hälle jok' antaa\nruokaa, juomaa, kun jäsenissä on raukeus raskas,\nkonsa hän polkuja hoippuillut rypäleisen on tarhan.\nTänne ma saavuin, sillä jo kuulin taattosi tulleen\ntaas kotihinsa. Mut estivät kai tulon tuon ikivallat.\nSill' ei kuollut viel' ole teilleen oiva Odysseus,\nsaareen tyrskyjen saartelemaan, meren aukean keskeen\njonnekin joutunut lie, väki sen raju, raaka ja karsas\nei hänen lähteä suo, vaan viivyttää väkivalloin.\nMutta nyt ennustan, mitä johdattaa ikivallat\nmieleen mulle ja minkä ma luulen täyttyvän totta,\nvaikk' en tietäjä lie, en lintujenkatsoja liioin.\nEip' ole kauemmin sulo-syntymämaasta hän poissa\nviipyvä, rautaisetkaan hänt' ei kahlehet estäis;\nkeinot keksivi hän, hän on mies ylen mieleväneuvo.\nMutta se nyt sano mulle jo tuo, tosi vilpitön virka:\npoika Odysseun tottako liet, joka noin olet vauras?\nHämmästyn, miten on sama pää, samat säihkyvät silmät\nsullakin; toisissammepa näät useasti me oltiin,\n[210-238]\nkunnes Troiaa kohti hän riensi jo, niinkuni muutkin\nlähtivät Argos-maan valioimmat laitavin laivoin.\nNähnyt Odysseut' en ole silleen, ei mua hänkään.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Niinpä sen, vieras, siis sanon sulle, en vilppiä virka.\nKyll' isäks äitini mainitsee hänet mulle, mut tietää\nen sitä voi, oma syntypä on näet kullekin outo.\nPoika jos oisinkin minä onnen suosiman miehen,\njonk' osa hiljalleen on vanheta vauraudessaan!\nVaan polosyntyisin suvuss' ihmisien katovaisten\ntaattoni lieneekin, -- tuo kosk' oli sun halu kuulla.\"\n\nHällepä vastasi näin taas päilyväsilmä Athene:\n\"Kuuluna loistaa suo sukumainees viel' ikivallat,\nnoin kun on kunnokkaan pojan saanut Penelopeia.\nMutta sa nyt sano mulle jo tuo, tosi vilpitön virka:\njuhla mik' on, mikä joukkue tää? Mikä puuhana sulla?\nHäätkö on vai kemut muut? Vero arkinen eipä se liene.\nNiin näet korskina nuo omin valloin atrian ääreen\nkäyvät kattosi alla. Jok' ihminen oikeamieli\nnärkästyisi jo nähdessään kataluuksia näitä.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Vieras, kun sitä siis kysyt, tiedustat sitä multa,\ntietäös, vaurautt' ei talo tää, ei arvoa vailla\nollut, kun kotonaan sen valtias viel' oli täällä.\nToisin säätivät tuon toki taivahiset tuhomielet,\nhäipyä antoivat hänen, kuin ei ihmisen kuunaan,\nilman jälkeä. Niin suris en minä taattoni surmaa,\nkumppanijoukossaan jos maall' ois sortunut Troian\ntai syliss' ystävien, sodan laattua, heittänyt hengen.\n[239-267]\nHälle Akhaijit kaikk' ois kummun luonehet silloin,\nkuulun poialleen hän jättänyt ois nimen, maineen;\nmaineetonnapa, Harpyiain nyt on viemänä mennyt,\njäljetön, tietymätön, vain tuskan kyynelet jätti\nmulle. Mut yksistään en häntä ma vain sure, huokaa,\nmuunkin taivahiset murehekseni toi kovan onnen.\nKaikk' ylimykset näät, joka ruhtinas, nää jota saaret,\nDulikhion, Samos ynnä Zakynthos metsävä, kuulee,\ntai mitä kalliomaill' Ithaken on miest' isovaltaa,\nkaikki nyt äitini on kosijoina ja syö tavaraani.\nEikä hän torjua rohkene heit', ei taipua saata\npattoiseen avioon, ja he multa jo kartanon kaiken\nahmivat, itsenikin pian raastavat kappalehiksi.\"\n\nTuosta jo kuohahtain näin virkkoi Pallas Athene:\n\"Voi, jopa ois nyt Odysseus tääll' -- ei kaukana -- tarpeen\nkorskun käydäkseen kosijoihin kostavin kourin.\nJospa nyt ilmestyis oven suuhun sankari itse,\nvälkkyis pää kypäröity ja kilpi ja peitsiä kaksi,\naimona niin, kuin näin hänet ensimmäistä ma kertaa,\nkun pitovieraanamme hän viiniä joi, Ephyrestä\nIlos-sankarin luota kun saapui, Mesmeron poian.\nSillä Odysseus sinnekin näät tuli kiitävin laivoin\nmyrkkyä noutaakseen uronsurmaa, voitanut joll' ois\nnuolten vaskiset väät; vaan ei sitä antanut Ilos,\npeljäten suututtaa ikivaltoja, mutta sit' antoi\ntaattoni, sill' ylen armas ol' ystävä hälle Odysseus.\nMoisena jos kosijain nyt joukkoon itse hän astuis,\nruttopa koituis surma ja katkerat häät heti heille.\nMutta se kaiketi lie jumalain sylisykkynä vielä,\n[268-296]\nsaapuva onko hän kostamahan vai ei kotihinsa;\nvaan sinä miettiös itse, ma neuvon, millä sä lähtöön\nkattosi alta jo tuon kosijoitten joukkion saisit.\nNiinpä nyt kuuntele, kun sanon sulle, ja paina se mielees!\nKutsuos noustua koin heti koolle sa aimot Akhaijit,\ntahtosi julki sa tuo, ano kuuntelijoiks ikivallat.\nKäskeös sulhojen suoria pois kotihinsa jo kunkin,\näitisi taas, avioon jos uuteen suostua aikoo,\nlähteä taattolahan, isän voivan luo, isovallan;\nhankitkoot häät siellä ja runsaat morsiuslahjat,\nniinkuni ainakin saapi ne taatoltaan tytär armas.\nVaan hyvä kuullos neuvo sa vielä, jos mielinet noutaa:\nhaaksi nyt kuntoon saa, parikymmensoutio parhain,\nlähteös etsintään isän kauan kaivatun. Vihjeen\nehkäpä virkkaa voi joku ihminen, tai huhu kulkee\nviestinä Zeun, sepä tietoa tuo enint' inhimisille.\nValtias Pylos-maan, jalo Nestor, etsiös ensin,\nsitten Spartan pään mene vaalevan luo Menelaon,\nsillä hän saapui viimeiseks urohista Akhaijein.\nJos kotimatkallaan elon maill' isän kulkevan kuulet,\nkestää vuoden voit toki vielä sa kiusoja näitä;\nvaan jos kuulla jo kuolleeks saat sekä meilt' ikimenneeks,\nsaapuos armaaseen kotisaareen kohta jo silloin,\nluo'os kumpu ja uhrit tuo, pidä uhkeat peijaat,\nkuin pojan tehtävä on, sekä sitten äitisi naita.\nMutta kun kaiken tuon olet saanut toimitetuksi,\nniin sitä mielin mieti ja aivoin aattele, kuinka\nlinnassas tuhon tuottaisit kosijoille sa noille\nturvaten viekkauteen tahi voimaan; ei sovi sulle\n[297-325]\nsaamaton lapsekkuus; ohi sulta jo on ikä lapsen.\nVaiko et kuullut lie, mikä maine on oivan Oresteen\nkaikill' ihmismaill', isän kostajan, koska hän tappoi\nviekkaan Aigisthon, joka murhasi hält' isän kuulun?\nMyös sinä yht' ole urhea, kuin olet sorja ja vauras,\nettä sun uljuuttas moni vastakin syntyvä kiittäis.\nVaan nyt on joutua aika mun laivaan luo tovereitten,\njotka jo kaiketi vartoelee mua kärsimätönnä.\nMiettiös nyt tätä itse ja mielees neuvoni paina.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Vieras, neuvosi soit totisesti sa rakkahin mielin\nkuin isä poialleen, enk' unhota pois sitä kuunaan.\nViipyös hetkinen vielä, jos onkin kiire jo matkaan,\nettä sä kylpeä saat, sydän virkistettynä sitten\nmielin riemukkain menet laivaas, myötäsi lahja\nkallis, kaunoinen, joka sulle on muistona multa,\nkuin suo muistoja toisilleen majaystävät rakkaat.\"\n\nHälle Athene näin taas vastasi päilyväsilmä:\n\"Ällös kauemmin pidätelkö, kun mennä jo mielin.\nLahjan jos sydämellä sa rakkaall' aikonet antaa,\nantaos mulle se myötäni, kons' olen taas kotitiellä;\nkalliskin valikoios, en halvemmalla ma vastaa.\"\n\nVirkkaen noin pois kiiti jo päilyväsilmä Athene,\nhäipyen korkeuteen kuni lintu; ja rohkeus elpyi\nrintaan Telemakhon, isän entistään elävämmin\nmuisti hän myös. Sitä siinä hän mietti, ja valtasi mielen\nihmetys, olleen näät jumalattaren arvasi luonaan.\nKohta jo sulhojen luo jumalainen, nuor' uros astui.\n\nLauloi laulaja siell' ikikuulu, ja ääneti istuin\n[326-354]\nkuunteli muut, -- palausta Akhaijein Ilionista\nkolkkoa lauloi, jonk' oli säätänyt Pallas Athene.\nItsepä Ikarion tytär, mielevä Penelopeia,\nkoht' yliskammiohon ihanaisen kuuli jo laulun,\nastui portahiaan alas valtiatar talon ylhän,\nyksinp' astunut ei, kera kaks oli saattajaneittä.\nVaan kosijain kun luo noin saapui naisia sorjin,\njäi ovensuulle hän miessalin tuon ison, jyhkeäseinän,\nkasvot kaunoiseen, utuhienoon verhosi huntuun,\nkumpaisellekin jäi kupehelleen saattajaneito.\nItkien kääntyi hän jumalaisen laulajan puoleen:\n\n\"Phemios, sull' iloks ihmisien moni laulu on muukin,\ntöist' yhä sankarien, jumalainkin laulajat laulaa;\nniistäpä laula sa myös, kera istuen täällä, ja juokoot\nääneti viiniä muut; vaan laulusi tuon surusynkän\nlaata jo suo, joka mult' yhä rintaa raastavi, sillä\nmullepa suunnaton suotu on murheen kukkura, moinen\nmennyt on rakkahin multa, jot' ainian mieleni muistaa,\nmies, koko Hellaan kuulu ja Argos-maan joka äären.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Miks, emo, laulajan laatuisan et meit' ilahuttaa\nsois, miten antavi mieli? Se ei vika laulajan liene,\nZeunpa on syy, joka ihmisien moniaskarehisten\nkohtalot kuljettaa, miten mielii. Ei pahaks ottaa\nkenkään saa, tuhost' että hän laulaa Danaolaisten.\nAinapa parhaimmaks sitä laulua ihmiset kiittää,\nsoinnull' uusimmalla mi kaikuu kuulijan korvaan.\nTyynenä kuuntelemaan sitä mielesi maltuta, sill' ei\nyksin Odysseult' estynyt vain ilo saapumapäivän;\n[355-384]\nTroian luona jo näät moni sortui sankari surmaan.\nVaan naissuojaan käy, mene, antau askaretoimiis,\nkehräämään, kutomaan sekä parvea palveluneitoin\nkäskyill' ohjaamaan; puhe mielevä miesten on huoli,\nvaan yli muistapa mun, joka täss' olen haltia huoneen.\"\n\nTuostapa hämmästyin emo huoneisiinsa jo lähti,\nnäät pojan mielevän lauseen tuon sydämeensä hän painoi.\nNous yliskammiohon kera saattajaneitojen, siellä\nsitten Odysseut' itki hän, puolisoaan, unen armaan\nkunnes loi yli luonten Athene päilyväsilrnä.\n\nVaan jopa miessalin varjoisan melu sulhojen täytti,\nkaimata vuoteeseen näet hänt' oli kaipaus kaikkein.\nMutta jo järkevä Telemakhos sanan laati ja lausui:\n\n\"Äitini mielijät kaikk', elämöitsijät korskeamielet,\naika nyt atriatamme on nauttia, siis melu laatkoon,\nsill' ihanaistapa kuulla on laulelo laulajan moisen,\nniin jaloäänisen, kuin jumaloita hän oisi Olympon.\nMutta kun noussut on koi, torill' olkaa kaikki te koolla,\nettä ma lausun julki jo tahtoni teille ja käsken\nmennä meiltä jo pois. Hakekaa pitopaikkoja muita,\ntuhlatkaa omianne ja toisissanne te käykää!\nVaan se jos oivemp' on teko teistä ja mielehisempi,\nyhdelt' ilmaiseks elot ahmia, kaikk' osat, onnet,\nsyökää vain; mutt' auttamahan jumaloita ma huudan\nain-eläväisiä. Ehkäpä Zeus sen maksavi kerran,\nteidät kostajaton tuho kohtaa kattoni alla.\"\n\nNoin hän virkki, ja hämmästyin puri kaikki he huultaan,\nheitä kun Telemakhos uhitellut ol' uskaliaasti.\nVastasi Antinoos, Eupeitheen poika, jo vihdoin:\n\n[384-412]\n\"Kas vain, Telemakhos! Ikivallat itsekö neuvoi\nnoin sua haastelemaan suin suurin, uskaliaasti?\nKunp' ei korkea Zeus vain hallita sois sinun kuunaan\nsaart' Ithaken, se jos taattoinen perimyksesi onkin!\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Suuttunet ehkä sa, Antinoos, jos mieleni lausun?\nSaavuttaisin, jos vain sallisi Zeus, toki tuonkin.\nVai sekö mielestäs elon ilmoill' ois osa kurjin?\nEip' ole kurja, ken valtias on; pian kartano täyttyy\nrikkaudesta, ja muita on ylhäisempi hän itse.\nMutta Akhaijeja paljon on ruhtinassyntyjä muita,\nnuoria, vanhojakin, meren saartelemass' Ithakessa;\nvallan saa joku heistä, kun kuollut on oiva Odysseus.\nVaan minä kattoni all' olen käskijä, haltia huoneen,\npalvelijoitteni myös, sodass' oivan Odysseun saamain.\"\n\nVastasi Eurymakhos, Polybos-uron aaluva, tuohon:\n\"Telemakhos, jumalain sylisykkynä lie, ken Akhaijein\naimoist' on Ithaken merensaartaman valtias kerran;\nvaan omas hallita saat, oman käskeä kattosi alla.\nMiestä sit' älköön tulko, ken sult' omas rosvona riistää,\nei niin kauan kuin Ithaken ikikalliot kestää.\nMutta nyt, ystävä, virka, ken äsken tääll' oli vieras,\nmistä hän matkasi, mistä hän kertoi maast' olevansa.\nMissäpä mantu on taattoinen sekä syntymäjuuri?\nTietoa sulleko toi hän taattosi saapumisesta,\nvai omiss' aikeissaan, asioissaan vain tuli tänne?\nKuinka jo riensi hän pois, ei vartonut, ett' olis tultu\ntuntemahan hänet? Ei näköjään mies halpa hän ollut.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n[413-441]\n\"Taattoni saapumisest' ei, Eurymakhos, tule totta.\nLuota en viesteihin, en kuuntele, jos kuka tuokoon,\nen jumal-enteisiin, emo joit' utelee yhä, kutsuu\ntietäjät kartanohon. Majaystävä tuo oli mulle\ntaattoni aikuinen, Taphos-saaren miehiä, Menthes.\nTaatokseen jalon Ankhialon hän mainita mahtaa,\nvaan merikelpoja hallitsee Tapholaisia itse.\"\n\nVirkkoi noin, toki taivahisen tajus ollehen luonaan.\nKarkelohon kosijatpa jo antautui, sulo-lauluun,\njäivät riemuamaan yhä, kunnes ilta jo ehti.\nSiinä kun riemusivat, tuli maille jo tummuva ehtoo;\nkaikk' asumuksilleen he nyt asteli nukkua aikoin.\nTuonnepa Telemakhos kävi, korkea kuss' oli hällä\nkammio kaunoisen pihan ympärysmuuria vasten,\nheittihe vuoteelleen, monet mietteet täyttivät mielen.\nHuolekas Eurykleiapa vei hänet, saatteli soihduin\nleimuavin, tytär Opsin tuo, Peisenorin poian.\nOstanut Laertes hänet, voipa ja vauras, ol' ammoin,\nneito kun nuor' oli hän, härän kahdenkymmenen hintaan;\nnauttia soi taloss' arvoa laill' oman puolison armaan,\nvaan kera yhtynyt ei, yli mennyt puolison mielen.\nSoihduin leimuavin hän saatti; hän palvelijoista\nkiintynehin oli Telemakhoon, jota piennä hän hoiti.\nAukasi Telemakhos lujaseinän kammion uksen,\nistui vuoteelleen, ihotakkins' otti jo yltään\npehmeän; vanhapa hoitajatar sen korjasi valpas,\nkäänteli kääryyn kaunoiseen, rypyt pois silitellen,\nvaarnaan tuon kuvereikäisen pani vuotehen viereen,\nlähti jo pois, ovirenkaaseen hopeaisehen tarttuin\n[442-444]\nuksen sulki ja sen vetohihnastaan veti salpaan.\nUuhenuntuva-peitossaan yön mietti nyt kaiken\nmatkaa Telemakhos, johon neuvonut noin ol' Athene.\n\n\n\n\nTOINEN LAULU.\n\nITHAKALAISTEN KANSANKOKOUS. TELEMAKHON MATKA.\n\n\nVaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos,\nvuoteelt' armas nousi Odysseun aaluva, vaatteet\nsuori jo varrelleen, olusvyöhön vyötteli miekan,\njalkoihin jalohohtoisiin somat anturat pauloi,\nuksest' ulkosi sorjana kuin joku kuoloton aivan.\nAiruet toimeks sai heti selkeä-ääniset hältä\nmieskokoukseen kuuluttaa hiuskaunot Akhaijit.\nAiruet käskyn vei, väki yhteen kurehin kertyi.\nMutta kun koolla jo kaikk' oli kansa ja kertynyt yhteen,\nvälkkyvä keihäs kourassaan kävi itse hän keskeen,\nei toki yksin, vaan kera kaks oli virkkua koiraa.\nSaapujan yllepä tenhoa loi jumalaista Athene;\nvaltasi katsojat kaikk' ilo, hämmästys, ja hän istui\nkoht' isän istuimelle, ja vanhimmat tilan antoi.\n\n[15-43]\nLoihe jo lausumahan Aigyptios sankari siinä,\npainama vanhuuden, kokemukset runsahat koonnut.\nHältäkin matkannut jumalaisen Odysseun myötä\npoika ol' Ilioniin hepokuuluun hankavin haaksin,\nAntiphos, keihäsmies, joka Kykloopin oli julman\ntappama luolassaan, veroks ahmima viimeiseksi.\nKolmepa poikaa jäi; kosijain oli joukkoa korskain\nEurynomos, muut kaksipa taas kotikontua hoiti;\nvaan tuot' yht' unohuttanut ei, yhä kaipasi, itki.\nKyynelen vuodattain hän lausui noin, sanan virkkoi:\n\n\"Miehet, kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille.\nEi kokouksia meill', ei istunnoit' ole ollut\nontevin pursin souttua pois jumalaisen Odysseun.\nTään kuka kutsui nyt? Niin kell' oli tärkeä tarve?\nNuortako polvea lie vai vanhempaa ikäkantaa?\nKuullut on hän kukaties sotajoukon saapuvan jälleen;\nsenpä nyt ilmaiskoon, mist' ensiks sai sanan itse.\nVai asioitako kansan lie mitä pohtia mieli?\nOivaks arvelen vain hänet, siunatun tuon. Hänen suokoon\nZeus toteuttaa kaikki, mit' aikoo aimoa mieli.\"\n\nTuon sanan onnekkaan iloll' aaluva armas Odysseun\nkuuli ja kauemmin ei istunut, mieli jo haastaa;\npiirin keskehen astui, vaan hänen toi kätehensä\nvaltikan airut Peisenor, mies mieleväneuvo.\nVanhuksellepa ensin näin hän vastasi lausuin:\n\n\"Kaukana ei ole mies, joka koolle on kutsunut kansan,\nsen heti, vanhus, näät; hätä, huoli on mull' ylen suuri.\nEnp ole retkeltään sotajoukon saapuvan kuullut\nilmaistakseni nyt, mist' ensiks sain sanan itse,\n[44-72]\naio en kansan, maan asioita ma pohtia, huolet\nvain omat ahdistaa; tuho, kaksikin on talohomme\niskenyt: mult' isä kuulu on mennyt, valtiahanne\nmuinainen, joka kansaa laill' isän lempeän kaitsi;\nnyt tuho uus yhä suuremp' on, pian kartanon kaiken\nraiskaa, raastavi meilt', elot vie ihan viimeisetkin.\nÄitini kimpuss' on kosijoita, -- hän torjuvi turhaan, --\npoikia mahtavien ylimysten, maan parahinten.\nKarttavat Ikarion tykö lähteä, äitini taaton,\nitse jok' antaa sais oman tyttären, määrätä kihlat,\nkellekä tahtoo vain, kenet arvaa mielehisekseen.\nMeille he kertyvät mellastain joka ainoa päivä,\niskevät teuraikseen härät, oinaat, uhkeat vuohet,\nviettävät juhlaa vain, säkenöivää viiniä juovat,\njulkeat, hukkaavat elon kaiken. Eik' ole meillä\nmiestä Odysseun vertaa, pois joka turmion torjuis.\nItse en torjua voi; ja ma varmaan vastakin liian\nlien vähävoimainen sekä tottumaton väkitöihin.\nTotta ma torjuisin, jos vain ois valta ja voima.\nSillä on sietämätön meno tuo, katalasti jo kaiken\nkartanon kaatavat multa. Se närkästyin tekin nähkää,\nsilmiin kaikkien naapurien häpeäksi te älkää\nheittykö, peljätkää ikivaltain kostoa, ettei\nkohta se teihinkin noist' iskisi ilkiötöistä.\nVannotan teitä, -- sen kuulkoon Zeus sekä myös Themis ylhä,\nmieskokouksien alkajatar sekä päättäjätärkin,\nystävät, herjetkää, suru suokaa synkkä mun yksin\nsurra, Akhaijeja jos varu-sorjia ei vihamielin\nkohdellut kukaties ole taattoni, kuulu Odysseus,\n[73-101]\nettä on kostaa syy vihamielin mulle se teillä\nnoita nyt yllyttäin; toki mieluummin minä teidän\nahmia antaisin talon karjoineen, tavaroineen.\nJos tekisitte te sen, kai maksun kerta ma saisin:\nkulkisin kaupungill' yhä pyytäen, mairien, kunnes\nviejät vihdoinkin tavaramme jo taas palauttais.\nVaan nyt suotte te mun tuta huojenemattomat huolet.\"\n\nNoin vihalausein virkki ja viskasi valtikan maahan,\npuhjeten kyynelihin; väen kaiken valtasi surku.\nÄäneti kaikk' oli muut, ei vastata mielinyt kenkään,\nhennonut Telemakhon ei kiihkoa hillitä nuhtein;\nyksin Antinoos vain vastasi hälle ja lausui:\n\n\"Mieletön Telemakhos, sinä röyhkeäsuu, mitä haastoit?\nMeitäkö solvaiset? Koet mustata kunniatamme?\nSyytä Akhaijein sulhoiss' ei, kosijoiss' ole lainkaan,\nsyy oman äitisi on, ylen viekkaat jolla on juonet.\nKolmas on vuosi jo siitä ja neljäskin pian mennyt,\nkun hän Akhaijein mieliä vain, sydäntoivoja pettää.\nKaikkia rohkaisee, lupauksia kullekin antaa,\nlaittaa viestejä, vaan sydämessäpä toiset on aikeet.\nTällaisenkin vielä hän keksinyt juonen on viekkaan.\nNäät naiskammiohon kutehelle hän kankahan laittoi\nhienoisen, ylen pitkän, näin kosijoille jo lausui:\nSulhot, Odysseun kuoltua mun kosijoikseni tulleet,\nälkää nyt hätiköikö te häitäni, kunnes on valmis\nkangas tää, ett' ei mene hukkaan lankani kauniit.\nKäärinliinat teen jalon Laerteen minä siitä,\nennenkuin kovan kuolon tuo tyly sallima hälle,\nettei naiset Akhaijein vain mua moittisi -- maanneen\n[102-130]\nvainajan verhoja vaill', eläessään vaikk' oli vauras.'\nNoin hän haasteli, miehekkäät sydämemme sen uskoi.\nPäivisin kangastaan kutomassa hän suurta nyt hääri,\nöin tulisoihtujen leimunnas' yhä purki sen jälleen.\nKolmepa vuott' oveluudellaan hän Akhaijeja petti,\nmutta kun neljäs vuosi jo joutui, tuomana Horain,\nniin joku naisist' ilmi sen toi, joka tiesi ne juonet;\nkuulua purkaissaan kutomusta hän yllätetään nyt,\ntehdä sen valmiiks saa, ei tahtois, mutta on pakko.\nTää ota vastaus nyt kosijoilta sa, että jo itse\ntietäisit sekä oivaltais sen kaikki Akhaijit:\näitisi laita jo luotasi pois, hänen käskeös ottaa\nmiehekseen, kenet tahtovi taatto, ket' itsekin mielii.\nVaan yhä viivyttäin jos Akhaijein poikia kiusaa,\nmiettien mielessään, ett' antoi hälle Athene\nymmärryst' ylevää sekä armaat askaretaidot,\nmyös oveluuden, vertana ett' ei mainita kestä\nkenkään muinaiskautten Akhaijatar suortuvakauno,\nTyro, Alkmene tahi seppelsorja Mykene,\njuonia Penelopeian joist' ei keksinyt kenkään,\nei hyvin harkinnut sitä hankettaan ole silloin.\nNäät niin kauan syömme sun aartehias, tavaroitas,\nkuin on hällä se mieli, min antanehet ovat rintaan\ntaivahiset tähän asti. Se kai ison tuottavi maineen\nhälle, mut sulle se vain tavaroittesi varma on hukka.\nEmme nyt ennen käy kotitoimiin emmekä muuhun,\nkuin hän on miehekseen meist' ottanut sen, ketä mielii.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Mahdoton, Antinoos, mun on pois oma kantaja häätää,\n[131-159]\nkasvuni kaitsijatar. Isä viipyy kaukana, -- kuollut\nvai elon maillako lie? -- Ylen työläs on mun sakot suuret\nmaksaa Ikariolle, jos itse ma pois emon laitan.\nKostais mulle sen taatto, ja kostopa myös jumaloilta\nkoituis, vainoamaan emo kolkot Erinnyit kutsuis\nlähteissään kotoansa, ja ihmisien ison moitteen\nsaisin: siksi en milloinkaan sitä käskyä lausu.\nMutta jos on meno tää teist' itsestännekin inhaa,\nmenkää meiltä jo etsimähän pitopaikkoja muita,\ntuhlatkaa omianne ja toisissanne te käykää!\nVaan se jos oivemp' on teko teistä ja mielehisempi,\nyhdelt' ilmaisiks elot ahmia, kaikk' osat, onnet,\nsyökää vain! Mutt' auttamahan jumaloita ma huudan\nain-eläväisiä. Ehkäpä Zeus sen maksavi kerran,\nteidät kostajaton tuho kohtaa kattoni alla.\"\n\nTelemakhos noin vastasi. Vaan Zeus kaitsevasilmä\nilmetä kotkaa kaks laelt' antoi kallion ylhän.\nVäikkyen liitelivät tovin, viepyen viimojen myötä,\nleijaillen liketysten nuo, levitettynä siivet;\nvaan yli kiitäissään torin suuren, miessorinaisen\nkiivahin kierroksin vikevästi ne siipiä löivät,\nkansan paljouteen tähyellen turmiokatsein,\npäätä ja kaulaa toiseltaan repi kumpikin, häipyin\npois idän ilmoihin yli kaupungin, yli kattoin.\nHämmästyi väki lintuja, kun näky näyttihe moinen,\nmiettien mielessään, mitä turmia merkki se tiesi.\nTuosta jo lausui noin Alitherses, sankari vanha,\nMastorin poika; hän aikuistaan oli polvea oivin\nlintujenkatsoja, entehien selityksehen selvin;\n[160-188]\nnäin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:\n\n\"Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille;\nvaan kosijoillepa semminkin minä mieleni lausun:\nheitä jo vyöryy päin tuho suur'; ei kauan Odysseus\npoiss' ole luot' omiensa, jo varmaan lie likiteillä,\nsurmaa valmistain, kirokuoloa kaikkien noitten.\nSilloin kohtaa kai paha muitakin meit', asujoita\nsiintelevän Ithaken. Siis aika on miettiä, millä\nsuistaa sulhojen ilkiötyöt; ja he itse jo viimein\nherjetkööt, totisesti se onnekkaampi on heille.\nEnnustan kokeneena ma, en kokemattoman suulla.\nKaikkipa käyneet lie, minä luulen, Odysseun vaiheet,\nniinkuni silloin ennustin, kons' urhot Akhaian\nlähtivät Ilioniin, kera myös monineuvo Odysseus,\nett' isot vaivat kärsiä sais, tuho kumppanit veisi,\noutona vihdoin saapuva ois kotihinsa, kun ehtii\nkahdeskymmenes vuosi, ja nytpä se kaikki jo täyttyy.\"\n\nVastasi Eurymakhos, Polybos-uron aaluva tuohon:\n\"Lähde ja lapsilles hoe ennustuksias, äijä,\nvast'edes että he vois kovan onnen kohluja karttaa.\nVaan tämän ennustaa toki tarkemmin minä taidan.\nLoistavan auringon all' ees-taas lintuja lentää,\nennuslintuja eip' ole kaikki ne. Mutta Odysseun\nkaukana surma jo vei, sinut kunp' ois vain kera vienyt!\nSiin' et lörpöttäis sinä ennustuksias silloin,\nmielt' et Telemakhon viel' yllyttäis vihan kiukkuun,\nlahjan mennessäs ett' ehkäpä myötäsi antais.\nVaan sanon sen minä sulle, ja täyttyvä myös se on totta:\njos sinä, joll' ikä kuin kokemuskin on kukkurapäinen,\n[109-217]\nviettelet nuorempaas pakinoillasi noin vihamieleen,\nhälle se ensinkin pahat tuottaa vain tukalammat,\nsill' ei mahda hän näät, ei rahtuakaan kosijoille;\nsullepa, äijä, me taas sakon äänestämme, mi viiltää\nmieltäsi maksaissas; sepä sulle on tuska, mi tuntuu.\nMutta mun neuvoni Telemakhos saa kaikkien kuullen,\nett' emon entisehen kotihinsa jo käskisi luotaan;\nhankitkoot häät siellä ja runsaat morsiuslahjat,\nniinkuni ainakin saapi ne taatoltaan tytär armas.\nEnnen Akhaijein poikia ei kosimasta, ma luulen,\nkiusoin estetä, ei, sill' ei ole pelkona kenkään\nmeill', ei Telemakhos, vaikk' onkin suult' ylen suulas,\neikä sun ennustuksesi nuo, mitä turhia meille\nhaastelet, vanhus, vain vihatummaks itsesi saattain.\nHuikea hukkapa vie varat vauraat, eik' ole korvaus\nkoituva niistä, jos häitä Akhaijeilt' aikovi siirtää\nvain yhä Penelopeia, kun suostuttaa yritämme\nkilvan tuot' ihanaa joka päivä me emmekä muitten\nnaisien luo mene, joita jok' ainoan kihlata kelpais.\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Eurymakhos sekä muu kosijoitten korskea joukko!\nEn puhu kauemmin minä siit', en pyytele teitä,\nsill' ikivallat tietää sen sekä kaikki Akhaijit.\nLaiva ja soutue vain parikymmenmiehinen suokaa,\nmun joka matkani päähän vie sekä saattavi jälleen.\nSparta ja hietava Pylos on matkani määränä; lähden\nretkiä tietelemään isän kauan kaivatun. Niistä\nehkäpä virkkaa voi joku ihminen tai huhu kulkee\nviestinä Zeun; sepä tietoa tuo enint' inhimisille.\n[218-246]\nJos kotimatkallaan elon maill' isän kulkevan kuulen,\nkestää vuoden voin toki vielä mä kiusoja näitä;\nvaan jos kuulla jo kuolleeks saan sekä meilt' ikimenneeks,\nsilloin armaaseen kotisaareen kohta ma saavun,\nkummun luon sekä uhrit tuon, pidän uhkeat peijaat,\nkuin pojan tehtävä on, sekä sitten äitini naitan.\"\n\nVirkkaen noin taas istuutui. Puhumaanpa nyt nousi\nMentor, mielevä tuo ikäkumppani kuulun Odysseun,\njolle ol' lähteissään uros uskonut kartanon kaiken,\nvalvoa tarkoin, vain talon vanhaa taattoa kuullen.\nNäin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:\n\n\"Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille!\nÄlköön milloinkaan hyvä, lempeä, laupias olko\nvaltikankantaja ruhtinas tai jalo, oikeamieli,\nvaan tyly, ankara aina ja innokas ilkiötöihin,\nkosk' ypö-yht' ei muistelijaa jumalaisen Odysseun\nniiss' ole, joita hän kaitsi ja kohteli kuin isä hellä.\nKorskia en kosijoita ma niin toki moittia tahdo,\nilkiötuumia täynn' omin valloin vaikka he riehuu,\nsill' oman päänsäpä uskaltain tavaroita Odysseun\nrosvoten haaskaavat, kosk' ei muka saavu hän jälleen.\nVaan kovin oudoksun minä kansaa muuta, kun istuu\nkaikk' ihan ääneti, ette jo nuhtele ettekä estää\nharvoja voi kosijoita te, joit' on niin iso joukko.\"\n\nVaan Leiokritos vastasi näin, Euenorin poika:\n\"Mentor, töykeä mies, mitä, riiviöpää, sinä haastoit?\nMeitäkö estelemään sinä yllytät? Torjua työläs\nmiehiä pois pitopöydäst' on, useampia paljon.\nItse Odysseus vaikk', Ithaken ylivaltias, saapuis,\n[247-275]\naikoen kattons' all' ilojuhlia viettelemästä\naimoja karkoittaa kosijoita, hän eip' ilahuttaa\nsaapumisellaan vois ikävöivää puolisoansa,\nsiin' oman surkean surman vain heti saisi, kun astuis\nkanss' useampien kamppailuun. Hoet turhia tuiki.\nVaan nyt kansa jo käyköön pois, kukin askarehelleen!\nAuttava Telemakhon Alitherses on tielle ja Mentor,\nvanhat jotk' isänaikuiset ovat ystävät hälle.\nVaan minä luulen, kauan tääll' Ithakessa hän istuu\nviestejä vartoillen, ei tee sitä retkeä kuunaan.\"\n\nVirkkoi noin sekä päätti jo joutuisaan kokouksen.\nPois kotihinsapa nyt väki muu mikä minnekin astui,\nkihlaajat taas kartanohon jumalaisen Odysseun.\n\nTuostapa Telemakhos meni syrjemmäs meren ääreen,\nkuohuun veen kädet kasti ja Pallas Athenea palvoi:\n\n\"Kuullos, taivahinen, joka eilen luokseni saavuit,\nkäskit laivoin taa meren siintävän laskea, siellä\ntaattoa tiedustaa, joka kaukana viel' yhä viipyy!\nMutta nyt kaiken sen mult' ehkäiseekin Akhaijit,\nvaan yli muistapa tuo kosijoitten korskea joukko.\"\n\nVirkkoi noin anovasti, ja luo heti riensi Athene,\nMentorin häll' oli hahmo ja Mentorin äänikin aivan;\nnäin sanat siivekkäät hän vastasi hälle ja lausui:\n\n\"Ollut et ennen, et vast' epäkelpo ja keinoton olle,\nTelemakhos, sydämees jalo taattosi tarmo jos juurtui,\nmoinen kuin oli mies, sanass' aimo ja työssä, hän aina;\nsiksipä tyhjiin ei mene matkasi eik' ole turha.\nEllet Odysseun poika sa oisi ja Penelopeian,\nenpä sit' uskoiskaan toteuttavan sun, mitä aiot.\n[276-304]\nHarvoin poikia syntyy näät tasavertoja taattoin,\npyrkivät huononemaan, joku harvapa vain isän voittaa.\nVaan kun et ollut, et vast' epäkelpo ja keinoton olle,\netk' ole lainkaan vaill' oveluutta ja mieltä Odysseun,\nniin tosi toivopa on, ett' aikees tuon sinä täytät.\nSiit' älä huoli, mi lie kosijoitten mieli ja tahto,\nhoukkojen, joill' ei ymmärryst', ei tuntoa lainkaan;\neivät kuolemataan varo, kolkkoa aattele surmaa,\nvaikka jo luona se on, kaikk' yhtenä päivänä kaataa.\nMutt' ei kauankaan sun matkaanlähtösi viivy.\nSuott' isänaikuinen enp' ystäväs lie, merinopsan\nhaahden sulle ma hankin, myös sun myötäsi lähden.\nVaan kotisuojiin nyt mene, seuraan käy kosijoitten,\nvalmiiks sääliös siell' eväsastiat, viiniä täyteen\nruukut korvakkaat, yty urhojen, jauhetut ohrat,\nsäkkeihin lujanahkaisiin. Minä taas väen kesken\nsoutajat tarjokkaat haen kohta, ja laivoja mont' on,\nvanhoja, uusiakin, meren saartelemass' Ithakessa;\nniist' otan oivimman minä sulle, se joutuen sitten\npannaan kuntoon, niin meren aukean teitä jo mennään.\"\n\nVirkkoi noin tytär ylhän Zeun; mut Telemakhospa\nviipynyt, empinyt ei, jumal-äänen kons' oli kuullut.\nRiensi jo pois, mure mielessään, kotikartanohonsa;\ntouhuavan pihamaalla jo taas näki sulhojen korskain\nvuohia teurastain, siat korventain silavaiset.\nVastaan nauravin suin heti Antinoos kävi, kättä\npaiskasi Telemakholle ja lausui näin, sanan virkkoi:\n\n\"Mieletön Telemakhos, sinä röyhkeäsuu, älä haudo\nhäijyjä mielessäs, sanat anna jo olla ja työtkin.\n[305-333]\nKäy kera, syö sekä juo, ole taas kuin oltihin ennen.\nKaiken Akhaijit toimittaa, mitä mielesi toivoo,\nlaivan, soutajat oivat myös, pian saapuva rantaan\nliet pyhän Pylos-maan, sanat saamaan taattosi teistä.\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"En voi, Antinoos, kera teidän, korskien, kuunaan\nääneti pöytään käydä ja tyytyen yhtyä riemuun.\nEikö jo riitä se, ett' elot oivat haaskaelitte\nmulta te, moiset kihlojat, kons' olin lapsi ma vielä?\nNytp' olen suuri jo, ymmärrän, mitä haastavan kuulen\nihmisien, nyt vahvistuu yhä mieleni miehuus, --\nniinpä jo koitankin tuhosurman teille ma tuottaa,\npyyttävä Pylos tai oma rahvas tääll' avuks olkoon.\nNiin, minä lähden, kuin käkesinkin, en jätä sikseen;\nkai joku laivuri vie; evätäänhän näät oma laiva\nmulta ja soutajat myös; sepä teist' oli kai sopivinta.\"\n\nVirkkaen noin kädest' Antinoon käden tempasi irti.\nVaan taloss' ahkera nyt kosijoill' oli atriapuuha.\nSiinä he ilkkui häntä ja pilkkasi pisteliäästi;\nnoinpa jo muuankin hoki sulhoist' yltiöpäistä:\n\n\"Murhaa Telemakhos tosiaankin meille jo miettii.\nMiehiä hietavan Pylos-maan apureiksiko tuonee\nvai ihan Spartast' asti, kun niin iso into on matkaan,\nvai Ephyren mehumailleko lie halu lähteä hällä,\nmyrkkyjä noutaa sielt' elonviepiä, että ne sitten\nviiniin viskata vois, menetyttää kaikki jo meidät?\"\n\nArveli toinen taas tähän sulhoist' yltiöpäistä:\n\"Kenpä sen ties, vaikk' itsekin luot' omiensa jo kauas\nlaitavin laivoin harhaten sais tuhon lailla Odysseun?\n[334-362]\nMeille se kaiketi kartuttais vain vaivoja: aarteet\nkaikkipa silloin ois tasan pantava, vain talo itse\njäis hänen äidilleen sekä sille, ken lie hänet naiva.\"\n\nNoin hoki nuo; hänp' itse jo läks isän säiliösuojaan\nkorkeakattoiseen, kasat kuss' oli vaskea, kultaa,\nvaippoja arkut, tuoksuavaa täynn' öljyä leilit;\nviiniä vanhaa myös, vedetönt' oli siell', ihajuomaa\njuhlivien jumalain, rivit pitkät seiniä vasten\nruukkuja vierekkäin varaeltu, jos ehkä Odysseus\nvihdoin saapuva ois monen jälkeen vaikean vaiheen.\nEess' oli salvakkaat, lujasaumaiset pari-ukset,\nkaitsija vaimopa taas sisäll' ain' oli yötä ja päivää,\nEurykleia, ja vartiotaan piti kaikkea valvoin,\ntoimelias tytär Opsin tuo, Peisenorin poian.\nKutsui kammiohon hänet Telemakhos sekä lausui:\n\n\"Viiniä, hoitaja kulta, nyt ruukkuihin parikorviin!\nParhaintas pane jälkeen sen, mitä talletat toivoin\nsaavuntaa kovaonnisen tuon -- Zeussynty Odysseus\nvielä jos ilmestyis, tuhosurmien suun ohi tullen.\nKakstoist' astiantäyttä sa kaada ja suut tuki kansin,\nsaumatut, nahkaiset säkit ohria jauhatetuita\ntäyteen täyttele myös, parikymment' ottaos mittaa.\nTää pidä tietonas itse ja kuntoon laittele kaikki,\nsillä mä noudan täältä ne illan tultua, konsa\nyöks yliskammiohon emo astuu nukkua aikoin.\nSparta ja hietava Pylos on matkan määränä mulla,\nretkiä tietelemään isän kauan kaivatun lähden.\"\n\nVoihkaten Eurykleia sen, armas hoitaja, kuuli,\nnäin sanat siivekkäät hoki vaikertain, valitellen:\n\n[363-391]\n\"Mist', oma kultani, moinen on tullut päähäsi tuuma?\nMiksikä maalimaan meilt' aiot lähteä kauas,\narmahin, ainoisin? Kotimaasta jo kaukana kuollut\noutojen ihmisien seass' on Zeussynty Odysseus.\nJos menet, niin kosijatpa jo tuumii turmia sulle,\nväijyen henkesi vie, talos ottavat kuin tavaraskin.\nTääll' ole vain kotikannallas! Sun eip' ole tarvis\nvaivoja, vaaroja nähden mert' ajelehtia aavaa.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Malttuos, hoitaja kulta, on taivahisilta se neuvo.\nVanno, sit' ettei tietää saa sult' äitini armas,\nkunnes on yhdestoista ja kahdestoistakin päivä,\ntai mua itse hän kaivannee ja on lähtöni kuullut,\nett' ihanaiset kasvot hält' ei itkuhun riutuis.\"\n\nVirkki, ja vannoi kautt' ikivaltain hoitaja vanha.\nMutta kun noin oli vannonut hän, valan vaaditun tehnyt,\nkaatoi ruukkuihin parikorviin viiniä kohta,\nsaumatut, nahkaiset säkit sulloi jauhoja täyteen.\nMiessalihinpa jo Telemakhos meni sulhojen seuraan.\n\nMuisti jo toimen muun nyt päilyväsilmä Athene;\nmuuttihe muotoon Telemakhon sekä kierteli ees-taas\nkaiken kaupungin, joka kumppanin luo kävi käskein\nlaivaan saapumahan merinopsaan tultua illan.\nMutta Noemonin pyys, Phronios-uron urhean poian,\nlaivan lainaamaan, ja hän soi sen suosiomielin.\nLaskihe päivä, ja varjoon tiet, kadut kaikki jo peittyi.\nLaivan lainehikolle he työnsivät, noutivat siihen\nhaahden teljokkaan meritarpeet kaikki ja sitten\nsoutivat valkaman suulle; jo siell' oli kumppanit oivat\n[392-420]\nparvena paikoillaan, jumalattaren kutsua kuullen.\n\nMuistipa toimen muun nyt päilyväsilmä Athene:\ntuonne jo astui kartanohon jumalaisen Odysseun;\nsulhojen silmiin siell' unen usmaa vienoa vihmoi,\npyörteli juojien päät, käsist' irti hän iski jo maljat.\nLäksivät kaupunkiin he nyt aikoen nukkua, yhtään\nheist' ei jäänyt, kons' uni raskas luomia raukoi.\nVaan ulos Telemakhon nyt päilyväsilmä Athene\nviittasi luokseen, taa salin uhkean uksien, virkkoi, --\nMentorin häll' oli hahmo ja Mentorin äänikin aivan:\n\n\"Telemakhos tule, joudu! Jo sääryssorjat on siellä\nkumppanit airoillaan, sua vartoen vain tulevaksi.\nSiis tule, ettei tuonnemmas jää matka nyt meiltä.\"\n\nVirkkoi Pallas Athene ja eeltä jo vauhtia vinhaa\nriensi, ja seurasi Telemakhos jumalattaren jälkeen.\nMutta kun laivan luo meren ääreen kumpikin ehti,\nsiellä jo kohtasivat hiuskaunot kumppanit koolla.\nHeillepä reipas Telemakhos heti näin sanan virkkoi:\n\n\"Ystävät, noutoon nyt evähitten! Kaikki ne valmiiks\non varaeltuna meillä jo. Niist' ei äitini tiedä,\neivät palvelijat, yks ainoa tuumani tuntee.\"\n\nVirkki ja astui eeltä, ja toiset seurasi myötä.\nKaikkipa tuotiin, latjattiin lujateljohon laivaan\nmuonat nuo, kuten käski Odysseun aaluva armas.\nNousi jo haahteen Telemakhos, meni eeltä Athene,\nistuutui peräkeulaan, vaan kera vierehen istui\nTelemakhos. Toveritpa, jo irroittain peräköydet,\nitsekin laivaan nousi, ja teljolleen kukin istui.\nTuulen myötäisen soi päilyväsilmä Athene,\n[421-434]\nviuhuvan läntisen lietsomahan yli tummuvan aavan.\nKäski nyt Telemakhos tovereitaan reippahin äänin\nköysiin tarttumahan, ja he tottelivat kehotusta.\nMaston honkaisen lovilaitaa teljoa vasten\nkäänsivät pystyyn, sen harusköysin kytkivät, purjeen\nnostivat valkoisen härännahkaisin vetonuorin.\nTuuli sen pullistutti, ja riemuisaa kohinaansa\npauhaten kuohuvat aallot soi kokan kiitävän alla.\nLaivapa laskettain yli aaltojen matkasi tietään.\nKytkettiin joka köysi nyt tumman, kiitävän laivan\nkohdalleen, täpö-täys sekomalja jo viiniä tuotiin,\nvuodatusuhreja ainahiset sai heilt' ikivallat,\nZeun tytär ennen muita, Athene päilyväsilmä.\n\nYö meni, valkeni päivä, he vain yhä laskivat laivoin.\n\n\n\n\nKOLMAS LAULU.\n\nTELEMAKHOS NESTORIN VIERAANA.\n\n\nTaivaan vaskisen korkeuteen alt' aaltojen sorjain\nHelios valkeudeks ikivaltain, ihmisienkin\nkuolollisten nous, elonkasvaja-maan asujainten.\nNeleun kaupunk' eess' oli heillä jo, kartanokaunis\nPylos. Suortuvatumman maan järisyttäjän palveiks\nsonneja mustia kansa nyt rannall' uhrasi juuri\njoukoin yhdeksin, satakuntaa kussakin viisi;\nsonnia yhdeksän kukin uhrasi joukko. Paraikaa\nreisiä polttivat, maistelivat sydämyksiä, konsa\nsaapujat rantaan ohjasivat tasakaarevan laivan,\nkäärivät purjeen, maalle jo nousivat, kytkien haahden.\nLaivast' astui Telemakhos, kävi eeltä Athene;\n[13-42]\nnoinpa jo virkkoi siinä Athene päilyväsilmä:\n\n\"Ei tule, Telemakhos, ujo, arka sun olla nyt yhtään.\nSiksipä purjehdit meren taa, kysyäksesi, kussa\ntaattosi kätkee maa, mikä kohtalo vei hänet viimein.\nSiis älä emmi, jo luo hevonsuistaja-Nestorin astu\ntietääksemme, mi hällä on mielen miete ja neuvo.\nHält' ano itse nyt, että hän tuo toden ilmi jo täyden.\nEi puhu vilppiä hän, ylen tarkkapa tunto on hällä.\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Kuinkapa voin, miten vanhan tuon tykö astua tohdin?\nEnp' ole harkiten haastelemaan minä tottunut, Mentor,\nei sovi nuoren myös kysymyksin vaivata vanhaa.\"\n\nTuohon vastasi näin taas päilyväsilmä Athene:\n\"Neuvon on, Telemakhos, oma mielesi keksivä, toisen\nmielees tuo jumal' auttava, sill' et lie, minä luulen,\nsyntynyt, kasvanut et epäsuosiohon ikivaltain.\"\n\nVirkki ja rientäen eellä jo astui Pallas Athene,\nseurasi Telemakhos jumal-impeä, kulkien kohti\nmiehiä Pylos-maan, kuss' istui palvojapiirit.\nSiin' oli Nestor itse ja myös pojat kaikki, paraikaa\npuuhasi palvelijat mikä varrastain, mikä paistain.\nSaapuvat vieraat nähdessään kävi kaikki he vastaan,\nkätteli tervehtäin, kera piiriin istua käski.\nEnsiks ehtien luo Peisistratos, Nestorin poika,\nkumpaakin kädest' otti ja johteli atrian ääreen,\nvei Thrasymedes-veljen luo sekä korkean taaton,\npehmeät kaattuvat kuss' oli hiekall' istua heidän,\ntarjosi vierailleen sydämyksiä syödä ja kaatoi\nviiniä maljaan kultaiseen, näin tervehytellen\nPallas Athenea, Zeun tytärt', aigiinkantajan ylhän:\n\n[43-72]\n\"Suostuta, vieras, nyt rukouksin suuri Poseidon!\nHällepä uhrit on nää, mitä saapuissanne te näitte.\nVaan rukoeltuas, kuin tapa hurskas on, vuodatusuhrein,\nkumppanis uhrata myös mesivieno jo viini ja malja\nantaos; arvelen, ett' ikivaltoja palvovi hänkin;\nkaikkipa taivaisten avun ihmiset tarvita taitaa.\nMutta hän nuoremp' on, ikäkumppani mulle, ja siksi\nmaljan kultaisen nyt ensiks sulle ma tarjoon.\"\n\nVirkki ja hälle jo maljan soi suloviiniä täynnä.\nTaito Athenea tuo ilahutti ja oikea mieli,\nkun näet maljan kultaisen sai itse hän ensiks.\nSuojaa näin jo hän pyys palavasti Poseidonin ylhän:\n\n\"Meitä, Poseidon, kuullos, maan järisyttäjä suuri,\nsuo, mitä sult' anelemme, äl' estyä anna. Sa ensiks\nonnea Nestorin nauttia suo sekä Nestorin poikain,\nsitten muillekin Pylos-maan asujoille sa muista\nuhkeat palkita nää pitopalveet anteliaasti.\nTäyttää Telemakhon sekä mun suo toimi, mi meidät\ntummin laivoin toi meren taa, kotitiemmekin ohjaa!\"\n\nNoin rukoellen pyysi ja pyynnön täytteli itse.\nMaljan Telemakholle jo sorjan soi, parikorvan;\npalvoi noin nyt myöskin Odysseun aaluva armas.\n\nVartailt' ottivat pois lihat kypsenneet, selät, kyljet,\nkullekin leikkasivat, pito-atrian nauttivat aimon.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nloihe jo lausumahan hepourho Gerenian Nestor:\n\n\"Nyt sopivampi on tiedustaa sekä tutkia tuota,\nkeit' ovat vieraat, koska jo atrian nauttia saivat.\nKeitäpä, vieraat, liette ja mist' yli aaltojen tulleet?\nKauppeja liettekö vai meren aavoja harhaelette,\n[73-102]\nkuin tapa ainakin on merirosvoin, joit' yhä liikkuu\nhenkens' uskaltain sekä turmaa tuottaen muille?\"\n\nJärkevä Telemakhos näin vastasi pelkoa vailla,\nsill' urouttapa loi hänen rintaans' itse Athene,\njott' isän teitä hän tiedustais, joka kaukana viipyi,\nitsekin ihmisien seass' oivan mainehen saisi:\n\n\"Nestor, Neleun poika, Akhaijein kunnia kuulu!\nMistäkö saavuttiin, sen selvälleen sanon sulle.\nLaivaan Neionin kukkulan alt' Ithakestapa noustiin.\nVain omill' oon asioillani, en tule julkisin toimin.\nTaattoni kuulun teitä ma tietelen, jos kuka tietäis,\noivan Odysseun, tuon kovaonnisen, jonka sun myötäs\nkertovat kamppailleen sekä kaanneen korkean Troian.\nKaikkien muitten näät, tuhoks Ilionin tulijoitten,\nkuultu jo on kova loppu, mi koitui kullekin heistä;\ntaattoni surma on vain Zeun peittämä, tutkia turha.\nSill' ei ainoakaan voi mainita, kussa se koitui,\nmaallako miekkaan lie vihamiesten sortunut vaiko\nvaipunut Amphitriten luo, meren aaltojen alle.\nSiksi ma polvia kietoen sult' anon, etköpä ehkä\nkertois mulle, mi vei hänet surkea surma, jos itse\nsen omin silmin näit kukaties tai muilt' olet kuullut\nkuolleen retkillään tuhosurmaan tuon polosynnyn?\nSäälien, säästellen älä lieventää koe lainkaan,\nkerto'os tarkalleen, kuin näit sen itse ja tiedät.\nSult' anon, kuunaan jos sua taattoni, kuulu Odysseus,\nneuvoll' auttanut lie tai työllä, kun kaukana ammoin\näärell' Ilionin näki vaikean vaivan Akhaijit,\nmuistuta mielees kaikki ja kerto'os kaihtelematta!\"\n\nHällepä vastasi näin hepourho Gerenian Nestor:\n[103-132]\n\"Poikani, mieleen tuot polon kaiken katkeran, jonka\nkaukana tuolla he kestää sai, pojat aimot Akhaijein,\nlaivoin mennessään meren siintävän selkiä, saantiin\nsaalihien, mihin milloinkin vei meitä Akhilleus,\ntai kun ruhtinaskaupungin, Priamon ikilinnan,\nalla me taisteltiin. Valioimmat siell' urot vaipui,\njäi raju Aias sinne ja sinne Akhilleus, sinne\nPatroklos jalo, neuvoltaan iki valtojen verta,\nsinne mun armas poikani jäi, sotikuulu ja sorja,\nsortui Antilokhos, jalo juoksuun, sankari taistoon.\nKoitui kohluja muit' ylen monta; ne kertoa kesken\nkuolollisten ihmisien kuka konsana voiskaan?\nVuotta jos viipyisit sinä viisi ja kuusikin kaiken\nkuullakses, mitä kärsiä sai sotiaimot Akhaijit,\nennenp' uupuisit, palajaisit maahasi jälleen.\nTroian turmaa yhdeksän näet vuott' yritimme\nkeinoin kaikin; Zeus vihoviimein salli sen vaivoin.\nSiell' oveluudess' ei kera kuvata oivan Odysseun\nmielinyt ainoakaan, näet paljon muit' etevämpi\nkaikkeen viekkauteen oli taattos, Odysseun poika\njos tosiaankin liet; näen hämmästyin sinun muotos.\nOn puhelaatusikin sama aivan. Uskonut eip' ois\nhaastavan miehen nuoren noin sopivasti ja taiten.\nEi eri mieltä me oltu, ma siellä ja oiva Odysseus,\nkonsaan, jos väki tai päämiehet kooll' oli milloin,\nvaan sama aatos ol' aina, kun taiten, mielevin neuvoin\nharkittiin, mikä parhaint' ois urohille Akhaian.\nVaan kato korkean kaupungin Priamolle kun ehti,\nkun me jo haaksiin noustiin, Zeus väen sai sekasortoon,\naikoen mielessään urot Argos-maan kotimatkaan\n[133-162]\nkurjaan saattaa, sill' ei mielt', ei tuntoa ollut\nkaikill' ollenkaan; moni saikin surkean surman,\npäilyväsilmä kun närkästyi tytär mahtaja-taaton,\nkiihtäen vastakkain vihakiistaan Atreun poiat.\nKäskivät koolle Akhaijit kaikk' älytönnä he, vaikka\nei hyvä ollut hetki; jo näät meni Helios mailleen,\nviinin vellomin päin myös kertyi poiat Akhaijein.\nLausuivat, mikä heill' oli syy väki kutsua koolle.\nKaikkia kanssaan nyt Menelaos Akhaijeja vaati\npois kotimaalle jo matkaamaan meren aavoja mennen.\nEip' Agamemnonin mieli se ollut, sillä hän aikoi\nlähtöä viivyttää sekä toimittaa pyhät palveet,\njotta Athenen sais vihan ankaran viihdytetyksi,\nhoukkio, tietänyt ei, ett' ei hän leppyvä ollut,\nsill' iki vallat niin hevin eivät muuttele mieltään.\nSiinä he vastakkain vihalausein kiistivät kiivain.\nPystyyn ryntäsi paikoiltaan varusorjat Akhaijit,\nsoi melu hirmuinen, näet kahdapäin kävi mielet.\nToiset toisia vastaan yö vihamiettehin siinä\nvietettiin, näet Zeus tuhot ankarat meille jo aikoi.\nToiset noustua koin veti laivat veen pyhän aaltoon,\nsaaliit lastasi, myös vyösorjat vei kera naiset.\nPuolet joukkoja jälkeen jäi, piti jäykkänä päänsä,\njäi kera kansojen pään, Agamemnonin, Atreun poian;\npuolet laivoin lähti jo meitä; ne vauhtia vinhaa\nvei, joku viihteli taivahinen meren ahmivan aallot.\nNiin Tenedos pian eess' oli; siell' ikivaltoja uhrein\npalvottiin; kotitien ikävöidyn Zeus toki esti,\narmoton, riehahtaa taas antoi ankaran riidan.\nSielt' osa kääntyi taas palatakseen keulavin laivoin,\n[163-191]\nkansa, jot' uljas johti Odysseus, mieleväneuvo,\ntahtoen noutaa mielt' Agamemnonin, Atreun poian;\nvaan minä laivoin kaikin, jotk' oli myötäni, riensin\npois tuhon alt', ikivaltain kun sitä hankkivan tunsin;\nriensi ja kutsui kumppanejaan jalo Tydeun poika.\nSeurasi vaaleva myös Menelaos, yhtyen meihin\nLesbos-saaren luona, kun mietittiin merimatkaa,\nmentävä pohjoispuolt' ohi kalliokas Khios oisko,\nsuunnaten päin Psyriaa, ett' itse se jäis vasemmalle,\nvai eteläistäkö tietä, Mimaan ohi, tuulisen niemen.\nMerkkiä taivahisilt' anelimme ja saimmekin merkin\nlaskea kohden Euboiaa meren aukean poikki,\njotta me jouduimmin pois ehdittäis tuhon alta.\nViuhuva myötäinen nyt nousi, ja vauhtia vinhaa\nmentiin viilettäin kalamerta ja yöllä Geraiston\nniemeen laskettiin; häränreittäpä monta Poseidon\nsai heti palveikseen, ison veen yli näät oli päästy.\nPäiv' oli neljäs, kun Diomedes, Tydeun poika,\nrantaan Argos-maan, hevonsuistaja, laitavin laivoin\ntoi toverinsa, mut Pylos mull' oli määränä, eikä\nlaannut tuuli, kun sen jumal' antanut kerran ol' alkaa.\nNoin tulin jälleen, muit' en Akhaijeja tiedä, en tunne\ntarkoin, ken tuhon välttänyt lie, ken hukkunut tielleen.\nVaan mitä istuen tääll' oman kattoni all' olen kuullut,\npoikani, sen puhun selvälleen, en peittele lainkaan.\nOnnekas Myrmidonein sotikuulujen matka ol' ollut,\njohtaja joitten ol' aimon Akhilleun loistava poika,\nPoiaan aaluvan oivan ol' onnekas myös, Philokteteen.\nKreettaan Idomeneus toi kaikk' urokumppanit, joita\n[192-220]\nei sota surmannut; meri hält' ei miehiä vienyt.\nKuulleet kaukanakin pojast' Atreun liette jo, kuinka\nsaapui, kuinka hän sai kädest' Aigisthon polo-surman.\nVaan totisesti se mies sovituksen surkean maksoi.\nKuin hyvä onkin, jos pojan jättää vainaja jälkeen,\nkostajan, niinkuin tuokin Orestes tappajan tappoi,\nviekkaan Aigisthon, joka murhasi hält' isän kuulun.\nMyös sinä yht' ole urhea, kuin olet sorja ja vauras,\nettä sun uljuuttas moni vastakin syntyvä kiittäis!\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Nestor, Neleun poika, Akhaijein kunnia kuulu!\nNiin totisesti, hän kosti, ja kauas Akhaijien kansa\nkuuluttaa hänen kunniataan yhä polvihin uusiin.\nKunp' ikivallat sois väen moisen mullekin, ett' ois\nkoston sietämätön kosijoitten korskeus saava,\nkuss' yhä julkeat nuo kataluuksia kaikkia laatii.\nVaan niin suurt' ei taivahiset suo onnea nähdä,\ntaattoni ei, ei mun; nyt on kärsiä pakko ja kestää.\"\n\nHällepä vastasi taas hepourho Gerenian Nestor:\n\"Koska sen, ystävä, mainitset sekä johdatat mieleen:\nsaapunut äidilles kosijoita on monta, ma kuulen,\nkartanohonne ja ilkiötöin sua sortavat siellä.\nItsekö suostuit siis, sano, vai sua nousiko vastaan\nnurjana kansa, min eksytetyks sai pettävä enne?\nVaan kuka tietää, vaikk' ois saapuva vielä hän, yksin\ntai kera muu sotikansa, ja kohtais ilkiöt kosto!\nKunp' yhä suosisi niin sua päilyväsilmä Athene,\nkuin oli armias aina hän auttaja kuulun Odysseun,\nmailla kun Ilionin näki vaikean vaivan Akhaijit!\n[221-249]\nNähnyt en suosivan muit' ikivaltain niin näkyvästi,\nkuin apu ilmeinen häll' ain' oli Pallas Athenen.\nNiin sydämestään jos sua lempisi hän sekä vaalis,\nmielest' ehkä ne häät usealtakin häipyä mahtais!\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Taatto, en uskoa voi sanan tuon minä täyttyvän kuunaan;\nliian suuri se on, minut säikyttää. Tosi siitä\ntoivost' ei tule, vaikk' ikivallat soisivat itse.\"\n\nHällepä vastasi näin nyt päilyväsilmä Athene:\n\"Telemakhos, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä?\nHelppopa kaukaakin, ketä tahtovat, heidän on auttaa.\nKärsisin ennemmin minä vain monet vaikeat, kunhan\nsaisin taas kodin nähdä ja koittais saapumapäivä,\nkuin oman lieden luo heti kuolisin kuin Agamemnon,\njonk' oma puoliso saatti ja Aigisthos tuhon ansaan.\nKaikkia saartelevaa toki torjua sallimasurmaa\nei jumalatkaan voi edes rakkailtansa, kun iskein\nkuoleman tuskaisen tuhokohtalo kolkko jo ehtii.\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Mentor, kiista jo jääköön tää, sydän ange jos onkin.\nEi tule taattoni retkeltään, vaan kuolematonten\nsallima surman sääti jo hälle ja kuoleman kolkon.\nMuustapa toivoisin nyt Nestorin auttavan tietoon,\noikeamielinen kosk' on hän yli muista ja viisain;\nsillä jo kertovat hallinneen miespolvea kolme;\nkorkea kuin joku kuoloton on hän silmäni nähdä.\nNestor, Neleun poika, mun suo tosi kuulla: mi loppu\nsiis oli kansojen pään, Agamemnonin, Atreun poian?\nMiss' olikaan Menelaos? Kuink' oli viekkahin vehkein\n[250-278]\nväijynyt Aigisthos, kun paljoa kaas urohomman?\nArgos-maast' oli siis Menelaos kaukana, maita\noutoja matkasi kai, kun murhata tohti se konna?\"\n\nHällepä vastasi näin hepourho Gerenian Nestor:\n\"Poikani, tarkoin sen toki sulle ma kertoa tahdon.\nItse jo tuon tihutyön sinä arvaat, kuinka se tehtiin.\nJosp' eloss' Aigisthon Menelaos vaaleva nähnyt\nsaapuen Troiast' ois isän linnaan, Atreun poika,\nkummuks eip' yli murhaajan ois multia luotu,\nkoirien ruokana kohta ja lintujen oisi hän ollut\nkaukana kaupungist', avokentäll', itkenyt eip' ois\nhäntä Akhaiatar ainoakaan, -- teon niin teki riettaan!\nKaikki me oltiin muut sotatiell' yhä taistoja kestäin,\nhän levoss' istui vain perill' Argos-maan hepokuulun,\nmairein suin yhä mielt' Agamemnonin puolison kiehtoi.\nKauan tuumaa tuo häpeällist' inhoten torjui,\nkunto Klytaimnestran oli näät kuni syntykin ylhä;\nsiell' oli laulaja myös, vakavasti jot' Atreun poika\nTroiaan lähteissään pyys suojelijaks aviolleen.\nMutta kun langettaakseen tään tuhosallima pauloi,\nniinpä jo laulajan Aigisthos vei autiosaareen,\njättäen joutumahan siell' ilman lintujen saaliiks,\nsitten mielityn vei kotihinsa ja mieltyvän naisen.\nAlttariuhrit poltti hän uhkeat taivahisille,\nantimet runsaat toi, korut kultaiset, kutomukset,\nkons' oli mahtanut työn, jonk' ei hän täyttyvän luullut.\nPois Menelaon kanssa ma läksin Ilionista,\nlaivoin laskettiin kotirantoja päin sopumiellä.\nVaan pyhä Sunion konsa jo siinteli, niemi Ateenan,\n[279-307]\nsiin' elon ilmoilt' erkani pois perämies Menelaon,\nPhoibos Apollon ampuma näät kävi tuskaton nuoli;\nsortui seistessään melamiehenä kiitävän laivan\nPhrontis, Onetorin poika, jok' ohjaamaan oli purtta\nmyrskyjen myllertäiss' uros oivin maan asujoista.\nNiin Menelaos viivästyi, halu vaikk' oli rientää,\nystävän haudata sai sekä viettää vainajan peijaat.\nMutta kun vihdoin laski jo taas meren siintävän selkää,\nkaarevin laivoin pääsi Maleian kalliokärkeen,\nmatkan hirmuisen Zeus kauaskatsoja sääti,\nviuhuvin tuulispäin rajumyrskyn raikuvan nosti;\nkuohui vuorina vyöryillen meren ankarat aallot.\nKreetan rantoja päin osa joutui laivoja, kussa\nseutu Kydoonien on, jota vuolas Iardanos halkoo.\nKaukana aaltoihin meren siintävän kallio suistuu,\näärill' aivan Gortynin, siloseinä ja jyrkkä.\nKohtaa läntinen kärki ja Phaistos siin' eteläisen\nkauheat karjaspäät; rajut veet vähä luotopa murtaa.\nSinne he viskautui, väki turvaan pääs hädin tuskin,\nlaivat riuttoihin meri ruhtoi pirstalehiksi.\nViis sinitummia viel' oli laivoja muita, ne kauas\nkohti Egyptin rantoja vei kova tuuli ja aallot.\nPaljon hankkivat laivoillaan tavaroita ja kultaa\nkäyden kauppaa siellä he kanss' erikielisen kansan;\nvaan koton' Aigisthos tihutöihin hankkihe, tappoi\nAtreun pojan, niin alamaisekseen teki kansan,\nvaltias seitsemän vuott' oli kultavan mailla Mykenen;\nkahdeksas tuhon toi, tuli kaupungista Ateenan\noiva Orestes näät sekä taaton tappajan tappoi,\n[308-336]\nviekkaan Aigisthon, joka murhasi hält' isän kuulun.\nKons' oli kaatanut tuon, hän Argos-maan asujoille\npelkurin Aigisthon piti peijaat, myös emon inhan.\nSaapui retkeltään sinä päivänä, toi kera aarteet\nlaivantäyteiset sotaärjyinen Menelaos. --\nMaaltas äl' ystävä, kauan myös sinä kaukana harhaa,\nsinne kun jäi varat sulta ja moiset röyhkeät miehet\nkartanohos, varo, etteivät vain kaikkea hukkaa,\njaa tavaroitasi siellä, ja niin mene matkasi tyhjiin.\nVaan Menelaon luona sa käy, se on neuvoni harras,\ntullut on äskemmin näet kaukaisilta hän mailta,\näärilt' ihmisien, mist' ei ois toivoa voinut\nkenkään pääsyä pois, kenet kerran vei rajumyrskyt\ntaa meren aavan niin, yli ettei lentävä lintu\nvuodess' ehtisi, -- niin se on suuri ja ankara aava.\nSiis mene laivoines sekä kumppalines hänen luokseen,\ntai jos maitse sa matkaat, niin hevot, vaunut on valmiit,\nvalmiit poikani myös Lakedaimonin maille on kuulun\nsaattelemaan sua, luo Menelaon vaalevan viemään.\nHält' ano itse sa, että hän tois toden ilmi jo täyden.\nEi puhu vilppiä hän, ylen tarkkapa tunto on hällä.\"\n\nVirkki; ja laskihe päivä ja lankesi yön hämy maille\nHeillepä lausui noin nyt Athene päilyväsilmä:\n\n\"Vanhus, haastoit kaikin päin osuvasti ja oikein.\nKielet leikelkää, vesi viiniin myös sekotelkaa,\npalveet että Poseidon sais sekä muut ikivallat,\nitsekin muistettais lepoamme, jo on näet aika.\nVaihtunut on valo yöksi jo, eik' ikivaltojen juhlaan\nkauemmin sovi jääpyä, vaan katon alle jo käydä.\"\n\n[337-365]\nVirkkoi noin tytär ylhän Zeun, ja he totteli kaikki.\nAiruet astuen luo valahuttivat vett' yli kätten,\npoikaset kaatoivat sekomaljat viiniä täyteen,\nkullekin tarjosivat, käden oikean puolt' yhä käyden;\nkielet poltettiin, valahuttaen viiniä liekkiin.\nVaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halu määrän,\nlähti Athene kohta ja Telemakhos jumalsorja\ntuonne jo kumpikin mennäkseen tykö laitavan laivan.\nVaan pidätellen Nestor noin nimes suopein nuhtein:\n\n\"Älköön Zeus sekä muut ikivallat salliko kuunaan,\nettä te laivaan taas menisitte jo luotani niinkuin\nminkäkin miehen köyhän, joll' ei verhoa ylleen,\nraitia, peittoa ei kotonaan kasat korkeat, että\nitselleen tai vieraalleen tilan pehmeän laittais!\nPeittoja, raiteja sorjia enp' ole vaan minä vailla.\nSiks ei miehen moisen, Odysseun, aaluva armas\nlaivan kannell' yöpyne, kons' elän itse ja konsa\npoikia kartanohon lie jääpiä kuoloni jälkeen\nvieraan vaalintaan, joka saapuu kattoni alle.\"\n\nHällepä vastasi näin nyt päilyväsilmä Athene:\n\"Oikein, ystävä vanha, sa haastoit, siispä sit' onkin\nkuultava Telemakhon; totisesti se hälle on parhain.\nKanssasi kartanohon hän käyköön, kattosi alla\nmaatkoon yönsä, mut laivaan taas menen itse ma tummaan,\nmiehiä rohkaisen, kaikk' ohjeet vien sekä neuvot.\nSill' olen kaikist' ainoa näät ikämies minä heistä;\nkaikk ovat nuoria muut, jotk' ystäväsaattona seuraa,\nyht' ikäpolvea kanss' ovat Telemakhon jalomielen.\nLaivaan tummaan siis menen yöksi, mut aamu kun ehtii,\n[366-394]\nmaahan Kaukoonein uromielten matkata aion,\nsiell' on saatava näät ikivanha ja myös iso mulla.\nMutta kun vieraakses viet Telemakhon asumuksees,\nlaittaos matkaan taas kera poikasi, suo hevot, vaunut,\nvahvin valjakkos, valioimmat juoksijas anna.\"\n\nVirkkaen noin pois kiiti jo päilyväsilmä Athene\nkuin merikotka; ja hämmästys väen valtasi kaiken.\nVanhus itsekin hämmästyin näki ilmisen ihmeen,\nvierastaan kädest' otti ja näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Poikani, kuntoa, voimaa vaill' et varttune vaankaan,\nkoska jo nuorena noin olet saattama kuolematonten.\nKenkään muu asujoist' ei olla hän voinut Olympon\nkuin tytär ylhän Zeun, kuin korkea Tritogeneia,\ntaattosikin joka kuuluks sai urohissa Akhaijein.\nOi, ole armias, taivahatar, mun suo jalo maine,\nmun sekä lasteni saada ja armaan myös avionkin.\nHiehon palveekses suur-otsan tuon, suvikunnan,\nviel' ikehettömän, työss' ei ihmisen juhtana olleen;\nsulle sen uhriks suon, silaellen kultahan sarvet.\"\n\nPalvoi noin palavasti, ja Pallas Athene sen kuuli.\nLäks etumaisena nyt hepourho Gerenian Nestor\nlinnaan kaunoiseen, pojat myötä ja myös vävyt aimot.\nValtiaslinnaan kons' oli kuuluun tultu, jo täyttyi\ntuolien, istuinten rivit, korkeat kunniapaikat.\nMaljaan hämmennytti nyt oivaa viiniä vanhus;\nvuoden ol' yhdentoista jo vanhaa tuo, sulojuomaa,\nkun talonkaitsijatar sitehist' avas astian kannen;\nkaas sitä maljaan vanhus Athenea palvoen hurskain\nvuodatusuhrein, Zeun tytärt', aigiinkantajan ylhän.\n[395-423]\nVaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän\nkohti jo kammiotaan kukin astui nukkua aikoin;\nvaan majavieraanaan hepourho Gerenian Nestor\nTelemakhon piti, oivan Odysseun aaluvan armaan,\nsorjan vuoteen soi, tilan kaikuisaan pilaristoon;\nseuraks urhojen pää Peisistratos jäi pätöpeitsi,\ntuo pojist' ainoa naimaton viel', isän luon' asuvainen.\nKorkean linnan taas sisäsuojass' itse hän nukkui,\nvuoteeseen kera valtiatar, lepokumppani, vaipui.\n\nVaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos,\nnousi jo vuoteestaan hepourho Gerenian Nestor,\nuksest' ulkosi, istuutui, kivet veistetyt kussa\nvälkkyi, pantuna istuimiks, edess' uksien ylhäin;\nvalkeat, kiillotetut kivet hohti; ol' istunut niillä\nNeleus ammoin, neuvoltaan ikivaltojen verta;\nvaan hänet Hadeen luo oli surma jo sortanut. Istui\nsiinä Gerenian Nestor nyt, tuki, turva Akhaijein,\nkantaen valtikkaa; pojat kertyi ympäri piiriin\nkammiosuojistaan, Stratios, Aretos, Ekhephron,\nPerseus, myös Thrasymedes, tuo kuva kuolematonten,\nkohta jo kuudeskin, Peisistratos sankari, saapui;\nistua Telemakhon jumalaisen myös piti piiriin.\nHeillepä lausui näin hepourho Gerenian Nestor:\n\n\"Joutuen täytelkää, pojat armaat, toivoni, jotta\nsuostutan taivahisista ma ennen muita Athenen,\nitse jok' ilmestyi ison alttanatrian ääreen.\nHiehoa noutamahan joku menköön, jotta se joutuis, --\nnurmilt' ohjaamaan sitä karjanpaimenen pankoon, --\ntumman laivan luo joku toinen, kumppanit kaikki\n[424-452]\nkutsumahan jalon Telemakhon, vain jättäen kaksi,\nkolmas käskemähän sepon, Laerkeen, heti että\nhiehon sarvet sais silaella hän silkkahan kultaan.\nJääkää kaikki te muut, pito-atrian laittohon pankaa\npalvelijattaret kaunoisen katon all', asetelkoot\nistuimet, puut noutakohot, veden välkkyvän tuokoot.\"\n\nVirkki, ja toimeen kaikki he riensivät. Hieho jo joutui\nlaidunmaalt' äkin, Telemakhon tuli kumppanit aimon\ntumman, laitavan laivan luot', äkin seppokin saapui\nkantaen työkalujaan, sepintarpehiaan, alasinta,\nvankkaa myös vasaraa, pajapihtejä, tehtyjä taiten,\njoilla hän kultaa muovasi; myös tuli sinne Athene\nsaamaan palvehiaan. Hepourho Gerenian Nestor\nkultaa toi, silas sen nyt hiehon sarvihin seppo\ntaidokkaasti, se jott' ilo katsoa ois jumal-immen.\nSaattivat sarvist' alttarin luo Stratios ja Ekhephron\nhiehon, toi käsivett', ulos astuen, kukkavalaitaa\nkantoi maljaa Aretos, käden taakkana toisen\ntaas vakan ohria toi. Vaan koppoen välkkyvän kirveen\nurhea astui luo Thrasymedes, iskuhun teuraan.\nPerseus alle jo maljaa toi. Menot valtias vanha\nalkoi pirskoen vettä ja ohria, liekkihin teuraan\notsuskarvat loi, palavasti Athenea palvoi.\n\nVaan rukoeltu kun noin sekä myös piroteltu ol' ohrat,\nkoht' uros uskalias, Thrasymedes, Nestorin poika,\nlöi liki astahtain; terä niskaan upposi, jänteet\ntaitti, ja herposi hieho. Athenea huusivat silloin\nNestorin tyttäret kuin miniätkin, myös oma huusi\npuoliso, korkea Eurydike, Klymenon tytär vanhin.\n[453-481]\nKäättihin teuraan pää latulaajan maan kamarasta;\nleikkasi kaulan nyt Peisistratos, urhojen päämies.\nPulppusi pois punahurme, ja teuraan luist' elo luopui.\nViilsivät kohta he nyt lihat taiten kappalehiksi,\nreidet ratkoivat sekä käärivät ympäri rasvaa\nkahteen kertaan, leikkasivat lihaviiluja päälle.\nHiilistöllä ne poltti ja kaas yli viiniä tummaa\nvanhus; vaan pojat auttoivat viiskärkisin haaruin.\nKons' oli uhrin polttanehet, sydämyksiä syöneet,\nleikkelivät lihan muun he ja vartaisiin pujotellen\npaistoivat, tulen pääll' yhä kääntyi kärkevät vartaat.\n\nVaan kylyn kaunoinen Polykaste Telemakholle\nlaittoi, nuorin tuo tytär Nestorin, Neleun poian.\nPessyt, voidellut kun ol' öljyll' impi jo vieraan,\nsorjaan vaippaan verhonnut sekä myös ihotakkiin,\nammeest' astui tuo ihanaisena kuin ikivallat,\nkansan kaitsijan istuutui hän Nestorin viereen.\n\nVartailt' ottivat pois lihat kypsenneet, selät, kyljet,\nääreen istuivat pito-atrian; palvelumiehet\nreippaat viiniä kaas yhä kultaisiin pikareihin.\nMutta kun kylläkään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nloihe jo lausumahan hepourho Gerenian Nestor:\n\n\"Poikani, valjaisiin hevot pankaa uhkeaharjat,\nvaunuill' eelleen Telemakhon nyt matkata maitse!\"\n\nVirkki, ja mielellään pojat totteli käskyä tuota\nvaljakon valjastain heti, vaunuja viimana vievän.\nLeipää toi talonkaitsijatar, toi särpimet, viinit,\nvaltojen herkkuja toi, Zeussyntyjen ruhtinahitten.\nNousi jo Telemakhos nyt vaunuihin valioihin;\n[482-497]\nviereen urhojen pää Peisistratos, Nestorin poika,\nmyös kävi vaunuihin sekä ohjat kourihin koppoi;\nkiihtäen viuhui ruoska, ja kiidättäin hevot alttiit\nvei yli tanteren, kauas taa jäi korkea Pylos.\nPäivän pitkän juoksivat noin tutisuttaen iestään.\nLaskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi,\nPheraihin he kun ehtivät, kuss' oli linna Diokleen,\njonk' isä Ortilokhos oli Alpheios-joen juurta.\nSinne he yöpyi; vierahiaan hyvin vaali Diokles.\n\nVaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos,\nsuorivat valjaisiin hevot, läksivät, välkkyvät vaunut\nportist' ohjasivat esikartanon kaikuvan kautta.\nKiihtäen viuhui ruoska, ja kiitäen vei hevot alttiit.\nNiinpä he saapuivat nisunkasvaja-maille, ja siihen\nmatka jo päättyi; niin hevot raisut riensivät nopsaan.\nLaskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi.\n\n\n\n\nNELJÄS LAULU.\n\nTELEMAKHOS LAKEDAIMONISSA.\n\n\nEhtivät noin monirotkoiseen Lakedaimonin laaksoon,\nlinnaan saapuivat Menelaon kunniakuulun;\nsielläpä valtias, vierahinaan suku suuri, paraikaa\nlinnassaan pojan häitä ja kukkean tyttären vietti.\nTyttären sai avioksi Akhilleus-sankarin poika,\nTroian luon' oli näät sana suostuva tälle jo suotu;\ntäyttivät liiton nyt ikivallat. Niinp' isä laittoi\nmorsion, saattajat myös, hevot, vaunut Myrmidoneiden\n[9-37]\nkuuluun kaupunkiin, koti kuss' oli valtias-yljän.\nSpartatar, armas Alektorin laps, oli taas pojan aimon\nnoutama, -- sai naisorjastaan pojan tään, Megapentheen,\nvaltias vanhoillaan. Helenellepä last' ikivallat\ntoist' ei suoneet näät, vain Hermionen, ani-armaan\ntyttären, joll' ihanuus oli kultaisen Aphroditen.\n\nAtriall' istuivat katon korkean all' ihamielin\nheimo ja naapurit muut Menelaon kunniakuulun;\nsäistäen lyyryllään jumalainen laulaja lauloi,\nkeskeen astui kaks ilakoivaa myös kujeniekkaa,\ntemppuja tehden teiskuivat, kun ol' alkanut laulu.\nVaan liki porttia linnan nuo pysähytti jo vaunut,\nuljas Telemakhos sekä Nestorin loistava poika;\nportist' astuen koht' Eteoneus saapujat keksi,\nkerkeä palvelumies Menelaon kunniakuulun,\njoutuen kääntyi taas sanan viemään valtiahalle,\nluo kävi kansojen pään, sanat siivekkäät heti lausui:\n\n\"Outoja miehiä on, Zeun-heimoinen Menelaos,\nsaapunut kaks, sukujuurt' ovat ylhän Zeun näköjänsä.\nSiis sano, saammeko heiltä me riisua valjakon nopsan\nvai lähetämmekö toisen luo, joka ottavi vieraat?\"\n\nVastasi tuimistuin Menelaos vaaleva tuohon:\n\"Mies olit mielevä ain', Eteoneus, poika Boethon,\nennen, mutta jo nyt löpisetkin kuin vähä lapsi.\nVieraiss' itsepä vaan moni kestitys nauttia saatiin\npyrkien päin kotimaata ja toivoen, että jo viimein\nZeus polopäivien päättyä sois. Heti siis hevot riisu\ntullehien sekä vieraat tuo pito-atrian ääreen!\"\n\nKuuli ja riensi jo palvelumies sekä toisia kutsui\n[38-66]\nvirkkuja palvelijoit' apulaisikseen kera käymään.\nValjakon vaahteuneen ikehestä jo päästivät irti,\ntarhaan juoksijat saattoivat, rehuseimien ääreen,\nvehniä viskasivat sekä valkeit' ohria seimiin,\nseinän kiillotetun nojahanpa he nostivat vaunut,\nveivät vieraat nuo katon kauniin alle, ja heidät\nhämmästyksiin sai salit valtiahan jumalaisen;\nsillä ne kuin valo auringon sekä kuun näet välkkyi,\nkorkeat suojat nuo Menelaon kunniakuulun.\nMutta kun kumpikin kyllikseen oli niit' ihaellut,\nkylpyyn astuivat he nyt ammeisiin siloseiniin.\nPestyä voiteli heit' ihoöljyll' impyet, vaippaan\nverhosi villaiseen, ihotakkiin; niinpä jo vieraat\nviereen istuutui Menelaon, Atreun poian.\n\nRuukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito\ntoi, yli kätten kaas, -- hopeainen all' oli kätten\nhuuhtelumalja, -- ja luo silopinnan siirteli pöydän.\nLeipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva,\ntoi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat.\nPaistinleikkaajoistapa taas joku lautasin kantoi\nkaikkea kystä ja kultaiset pani pöytähän maljat;\ntervehytellen näin Menelaos vaaleva lausui:\n\n\"Atria maistukohon sekä vieraan viihtyä suokoon!\nMutta kun syöty on kyllin, niin kysyn, keitä te ootte.\nEip' ole vanhempain rotu vaipunut teissä, ma huomaan,\njuurta se kaiketi on jumalaisten ruhtinahitten,\nvaltikankantajien, -- ei moisia synnytä halvat.\"\n\nVirkki ja vierailleen häränseljän uhkean nosti,\njonk' oli itselleen, osan parhaan, valtias saanut.\n[67-95]\nRuokiin ryhtyivät heti valmiisiin, varatuihin.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nvirkkoi Telemakhos puhutellen Nestorin poikaa,\npään liki kallistain, muut ettei vois sitä kuulla:\n\n\"Nestorin poika, sa katsellos, sydänystävä rakkain,\nkuinka se välkkyy, tää sali kaikuva, vaskea, kultaa,\nnorsunluuta ja myös hopeaa, merikuultoa hohtain!\nNäinpä Olympon Zeun salit ylhät välkkyä mahtaa.\nVoi, mikä suunnaton loisto! Ma hämmästyin sitä katson.\"\n\nKuulipa kuitenkin Menelaos vaalea kuiskeen,\nnäin sanat siivekkäät heti lausui heille ja haastoi:\n\n\"Rakkaat poikani, kuolollist' ei Zeun ole vertaa;\nainahisetpa on näät asumukset hällä ja aarteet.\nVaan seass' ihmisien moni eiköpä vertani liene\naarteiltaan? Toki harhaillen sekä kärsien paljon\nkahdeksantena vuonna ne toin, palatessani kaukaa.\nKyproon, Phoinikiaan ja Egyptiin tielläni jouduin,\nAithiopein tykö, Sidoniaan ja Erembien maahan,\nmyös Libyaan, kuss' oinaill' on heti syntymäsarvet,\nkolmet vuonat vuoteen myös saa uhkeat uuhet.\nLaumojen haltian pöydäst' ei, ei paimenen siellä\nmilloinkaan liha puutu ja juusto ja maittava maito,\nsuo yhä antimiaan siell' ainian-lypsävät laumat.\nMaita kun matkasin noita ma, ansaiten isot aarteet,\nmurhasi viekas mies sill' aikaa veljeni multa,\nvei pikasurmaan pattoisen hänet puolison vilppi;\nsiksipä riemua mull' ei rikkaudest' ole tästä.\nTaatoiltannepa kai, keit' olkootkin, te sen kuulleet\nliette jo, sillä ma sain kovin kärsiä, jäi koto kauas,\n[96-124]\noltavat oivat jäi, varat, vauraudet valioimmat.\nOisipa näist' osa kolmas vain nyt nauttia mulla,\nvaan eloss' ennallaan urot Argos-maan hepokuulun,\nkaukana äärill' Ilionin vesisurmahan vierreet!\nVaan miten kaikkia heitä ma kaipaankin, suren, huokaan,\nkattoni all' useasti kun istun kyynelin haikein\nmieltäni huojentain, taas kunnes itku jo talttuu, --\nnäät pian ihminen kyllästyy surunkyynelihinsä:\nen sure surtenikaan toki niin minä kaikkia heitä\nkuin miest' yhtä; kun muistelen hänt', ei voi mua ruoka,\nei uni virvoittaa; näet meist' ei kärsinyt kenkään,\nniinkuin kärsi ja kesti Odysseus. Hällepä säättiin\nkärsimys itselleen, hänen vuokseen taas mure mulle\nloppumaton, kun on poissa jo aikoja, tietymätönnä,\nkuolon vai elon maillako. Hänt' yhä itkevi vanha\nLaertes nyt kai sekä mielevä Penelopeia,\nTelemakhon kera, kehtoon jonk' isä lähtevä jätti.\"\n\nVirkki; ja haikean sai halun itkeä taattoa poika.\nKyynel luomien alt' alas maahan vieri jo, konsa\ntaattoa mainittiin, ja hän silmilleen käsin kaksin\npurppuravaipan vei. Menelaos tarkkasi tuota,\narveli miettien mielessään, odotellako, kunnes\ntaattons itsestään jo hän mainita mielisi, vaiko\ntiedustaa heti tarkalleen kysymällä jo kaikki.\n\nTuota kun mietti hän mielessään, Helene jopa astui\nuksest' ylhän, tuoksukkaan naiskammion, niinkuin\nArtemis kultaisin vasamoineen katsoa kaunis.\nSaattaen istuimen Adreste toi ihanaisen,\npehmeävillaisen Alkippe päällisen siihen,\n[125-153]\nPhylo taas korin toi hopeaisen, jonk' oli hälle\nantanut Alkandre, Polybos-uron puoliso, Theben\nkaupungissa, Egyptin maall', isoaartehisessa;\nvaan hopeaistapa kaks kylyammett' Atreun poika,\nkattilajalkaa kaksi, talenttia kymmenen kultaa\nsai Polybolta, ja myös jalot puoliso soi Helenelle\nlahjat, värttinän kultaisen, korin tuon hopeaisen,\nkullatun reunoiltaan sekä kulkevan pyörien päällä.\nTuon hänen toi etehensä nyt Phylo, palveluneito,\nlankaa kukkuranaan valiointa, ja pääll' oli lankain\nvärttinä, villaa varrellaan siniorvokintummaa.\nNiinpä hän istuutui, siro jakkara jalkojen alla,\ntieteli noin heti kohta jo puolisoaan puhutellen:\n\n\"Tokkopa tuntemahan, Zeun-heimoinen Menelaos,\ntultu on vierahiamme jo, keit' olevansa he kertoo?\nHarhako vai tosi lie, mut virkkaa mieleni käskee.\nNiin samanmuotoist' en näet milloinkaan ole nähnyt\nmiest', en vaimoakaan, -- minut varsin ihmetys valtaa,\nniin tämä vieras on kuin oma poika Odysseun uljaan,\nilminen Telemakhos, joka pienenä jäi kotikehtoon\nhältä, kun saapui vuoksi mun, inhan, kaikki Akhaijit\nkostoon, Troian saarrantaan sodan ankarin aikein.\"\n\nHällepä vastasi näin Menelaos vaalea jälleen:\n\"Niin, saman nyt minä myös näön huomaan, puoliso armas;\nmoiset häll' oli näät jalat juuri ja myös kädet moiset,\nmoinen silmien katse ja pää sekä pään kiharatkin;\nniin, ja kun äsken mainitsin ma Odysseun, kerroin,\nkuink' oli vaivoja hän minun tähteni kärsinyt paljon,\nniin hänen silmistään vedet viljat luomien alta\n[154-182]\nkumpusivat ja hän kasvoilleen veti purppuravaipan.\"\n\nNestorin aaluva nyt Peisistratos ilmi jo lausui:\n\"Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos!\nNiin, on Odysseun poika hän totta, sa arvasit oikein,\nvaan hän on mielevä, ymmärtää ujo olla, sun eessäs\nei heti tultua suurin suin puhu, sun, jota kuullen\nauvoa kumpikin tuntee, kuin joku kuoloton haastais.\nHäntäpä saattelemaan hepourho Gerenian Nestor\ntaas minut laittoi, näät sua häll' iso nähdä ol' into,\nneuvoll' että sa auttaisit tai työlläkin ehkä.\nPaljon kärsiä saa kotonaan polo poika se, jolta\nkaukana poissa on taatto ja puuttuu muu tuki, turva,\nkuin nyt on Telemakholt' isä poissa ja puoltajamiestä\nkansass' ei ypö-yhtä, ken estäis ilkiötöitä.\"\n\nHällepä vastasi näin Menelaos vaaleva jälleen:\n\"Tottako luonani siis oma poika on ystävän rakkaan,\ntuon, joka kestää sai mun tähteni niin monet vaivat?\nHänt' yli kaikkien muitten Akhaijein suosia aioin,\nkummankin kotihinsa jos auttanut ois yli aavain\nkaitsevasilmä Olympon Zeus vain kiitävin keuloin.\nAntanut Argos-maass' oman kaupungin minä oisin,\nteettänyt linnan myös, pojan, aarteet, kaikk' alamaiset\nnoutanut pois Ithakesta ja tyhjennyttänyt täällä\njonkun kaupungeistani, jotk' ovat valtani alla.\nToisissammepa ois useasti me oltu, ja meilt' ei\npurkanut riemuisaa ois ystäväliittoa muu kuin\nkuoleman yö ikimusta, mi viimein peittänyt oisi.\nVaan ikivallat karsaat kai meilt' esti sen itse,\nyksin koidon tuon iäks eksyttäin kotitieltään.\"\n\n[183-211]\nNoin nimes, itkuun nostattain halun haikean muissa.\nSai Helene vedet silmiin, Zeun tytär, Argotar armas,\nitki jo Telemakhos, Menelaos itsekin itki,\nNestorin poiankaan ei kuivana kestänyt silmä,\nnäät jalo Antilokhos tuli mieleen, sortama surmaan\nsankarin kuulun tuon, emo jonk' oli loistava Eos;\ntuot' ajatellen näin sanat siivekkäät jo hän lausui:\n\n\"Viisaimmaks suvuss' ihmisien sua, Atreun poika,\nkiitteli Nestor vanha, jos vain sua muisteli milloin,\nkun koton' istuttiin sekä haasteltiin halumielin.\nSiis mua kuule, jos sulle se kelpaa, näät minust' inhat\nitkut on atrian päälle, ja huominen päiväkin viel' on\nhuolia varten. En siks sano, että en surtavan soisi,\njos kuka kuollut on kerta ja täyttänyt kohtalon määrän.\nKurjien kuolollisten on näät osa ainoa meiltä\nsuortuvat leikatut vain sekä kyynelin kylpevät posket.\nKuolipa myös veli multa, jok' ei luvuss' ollut Akhaijein\nkehnoin mies; sinä tiennet sen; sill' en kera ollut\nitse, en nähnyt; vaan yli kaikkien kiittävät aimon\nolleen Antilokhon, jalon juoksuun, sankarin taistoon.\"\n\nHällepä vastasi näin Menelaos vaaleva jälleen:\n\"Niin puhut, ystävä, kuin mies mielevä haastanut kuunaan\nois tai toiminut myös, ikä varttunehempikin vaikk ois.\nKuinkapa taiten et haastaiskaan, kun on taattosi moinen!\nHelppo sen miehen poika on tuntea, jolle on suonut\nsyntyiss' onnea Zeus sekä myös hääpäivänä, niinkuin\nNestorin onnea nauttia soi hän kautt' elon kaiken:\nvanheta linnassaan saa leppoisasti hän itse,\ntaas pojat mielelt' on sekä miekalt' oivia kaikki.\n[212-240]\nNiinpä jo laatkoon huoli ja haikeus meiltä, on jälleen\natria myöskin muistaminen. Heti vett' yli kätten\nkaattakohon. Puheloihin on huominen päiväkin vielä,\nTelemakhon sekä mun perinpohjin pohtia seikat.\"\n\nVirkki; ja Asphalion valahutti jo vett' yli kätten,\nvirkeä palvelumies Menelaon kunniakuulun.\nRuokihin ryhdyttiin taas valmiisiin, varatuihin.\n\nMuistipa seikan muun Helene nyt, Zeun tytär ylhän,\nviiniin heitti, mi heill' oli juomana, yrttiä mointa,\npois joka huolet, harmit vie, muremuistelot kaikki.\nKen sitä maistaa, kun sekotettu se kerran on maljaan,\nei surun kyynel kasvoja sen sinä päivänä kasta,\nvaikk' oma kuolisi äiti ja taattokin, vaikk' ihan viereen\nhält' oman veljen vaivuttais, oman aaluvan armaan\nsurman vaski ja hän sitä katsoa sais omin silmin.\nMoisia Zeun tytär oivia ties tehoyrttejä käyttää;\nThonin puoliso nuo, Polydamna, ol' antanut hälle\nmaassa Egyptin, miss' ylen taajaan yrttejä versoo,\nkirjavanaan väkimaat, moni rohto ja myös moni myrkky;\nlääkäri siellä jok' ainoa on, jott' ei vedä vertaa\nihmiset muut; Paieon heill' esikantana onkin.\nYrttiä tuotapa heitti ja täyttää käski jo maljat,\ntaas puhutellen heitä hän lausui näin sekä haastoi:\n\n\"Korkeasyntyinen Menelaos, Atreun poika,\nynnä te kumpikin myös, pojat miesten kuulujen! Meille\nsuo hyvät, suo pahat Zeus, miten mielii, mahtaja kaiken.\nVaan talon antimien nyt suokaa maistua, mieltä\nhaastelon hauskuttaa. Minä joukkoon myös jutun kerron.\nKaikkea en voi mainita, en luetella Odysseun\n[241-269]\nurhean taistoja, joit' ylen monta hän kesti, ma kerron\nvain teon uskaliaan, jonk' uljas tuo teki, konsa\näärill' Ilionin näki vaivoja paljon Akhaijit.\nRuoskan iskuin hän näköns' ensin runteli ilkein,\nviskasi verhokseen polon orjan surkeat ryysyt,\nniin vihamiesten hiipi jo kaupunkiin katulaajaan,\nmuuttauneena ol' aivan muuks, ihan kerjurin muotoon,\nkerjuri totta jok' ei luon' ollut Akhaijien laivain.\nIliolaisten kaupunkiin tuli noin uros, eikä\nkeksinyt kenkään muu valeverhoa, vain minä yksin;\nvaan mitä jos kyselinkin, kaikk' ovelasti hän väisti.\nViimein, hälle kun kylvyn soin, ihon voitelin öljyin,\nvaattein verhosin, vannoin myös valan ankaran, etten\nolleen ilmaisis seass' Iliolaisten Odysseun,\nennenkuin olis ehtinyt taas hän valkamaleiriin,\nsilloin uskoi mulle hän kaikki Akhaijien aikeet.\nMontapa Iliolaista hän surmasi mittavin miekoin,\nniin tykö pääsi Akhaijein taas sekä toi monet tiedot.\nTroian vaimot sai valitella, mut riemupa mulle\nrintaan nous, oli näät sydän muuttunut, taas koti mieleen\nkaipuun toi, lumousta ma itkin, joll' Aphrodite\nvei minut vietellen sulo-syntymämaastani kauas,\nlapseni hylkäämään, hääkammion, puolison saattoi,\nmiehen, jolla on mieltä ja muotoa sen kuni kellään.\"\n\nHällepä vastasi näin Menelaos vaaleva jälleen:\n\"Haastoit, puoliso, kaikin päin osuvasti ja oikein.\nMieltä ja kuntoa sain monen kuulun sankarin koittaa,\npaljon maitakin matkustaa eläessäni, mutta\nnähneet silmäni nää ei konsaan miest' ole moista,\n[270-298]\nkuin oli kestävämielen Odysseun kunto ja miehuus.\nMyös tämän uskaliaan teon uljas tuo teki, konsa\npuuhevon kätköön käyty me oltiin, kaikki Akhaijein\nsankarit aimoimmat, perisurmaks Iliolaisten.\nSinne sa saavuit myös, jumaloistapa lie joku tuonut,\nIliolaisia auttaakseen ison kunnian saamaan;\nsaattona sull' oli Deiphobos jumalsorja, ja kiersit\ntunnustellen kolme sa kertaa ontelon kätkön,\nhuudellen, nimelt' aivan Akhaijein aimoja kutsuin,\nkuin omall' äänellään ois kutsunut puoliso kunkin.\nHuutosi Tydeun poika, ma itse ja oiva Odysseus\nkuultiin, kussa me istuttiin kera urhojen muitten.\nPystyyn ponnahdimme me kohta, me kaks, ulos aikoin\nsyöksyä suoraan tai sisäpuolta jo vastata kutsuun;\nvaan pysähytti ja esti Odysseus, hilliten innon.\nKaikki Akhaijit muut oli siinä nyt ääneti aivan,\nhuutoos Antilokhos vain yksin vastata aikoi,\nvaan lujin kourin hältä Odysseus suun heti sulki,\nvarjeli kaikki Akhaijit noin, käden heltiämättä,\nkunnes pois sinut luot' oli johtanut Pallas Athene.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos!\nVain sitä raskaamp' on suru! Eipä se estänyt turmaa,\nei, vaikk' ollut raudast' ois sydän hällä ja rinta.\nVaan nyt vuoteeseen lie meidän mentävä, jotta\nmyös uni armas virvoittaa sais meitä jo vihdoin.\"\n\nVirkki; ja Argotar nyt Helene heti neitojen käski\nvuoteen valmistaa pilaristoon, kaunihit alle\npurppurapatjat panna ja vaipat myös varaella,\n[299-326]\nkaattuvat villaiset viel' uinuvien yli peitteeks.\nUksest' ulkosivat heti neidot soihtuja kantain,\nlaittivat vuoteen, vei leposuojaan vierahat airut.\nNoinpa he nukkumahan etupylvästöön kävi sitten,\nuljas Telemakhos sekä Nestorin loistava poika,\nvaltias itsepä taas peräsuojaan korkean linnan\nvaimojen sorjimman, Helenen kera soljuvavaipan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos,\nnousi jo vuoteeltaan sotaärjyinen Menelaos,\nvaattehin verhoutui, olusvyöhön vyötteli miekan,\njalkoihin jalohohtoisiin sirot anturat pauloi,\nuksest' ulkosi sorjana kuin joku kuoloton aivan,\nistui viereen Telemakhon sekä näin sanan virkkoi:\n\n\"Uljas Telemakhos, mikä toi Lakedaimonin kuuluun\nkaupunkiin sinut siis yli aaltoa vain meren aavain?\nKansan toimiko vai oma hanke? Se kerro jo suoraan!\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos!\nSaavuin toivoen sulta ma tietoa taattoni teistä.\nMult' oman kaiken vieraat vie, varat syöty on vauraat;\ntäynnään kartano on vihamiehiä, siellä he kilvan\nlaumavat lampaat teurastaa, härät sorkkuvasääret,\näitini mielijät nuo, elämöitsijät korskeamielet.\nSiksi ma polvia kietoen sult' anon, etköpä ehkä\nkertois mulle, mi vei hänet surkea surma, jos itse\nsen omin silmin näit kukaties tai muilt' olet kuullut\nkuolleen retkillään tuhosurmaan tuon polosynnyn.\nSäälien, säästellen älä lieventää koe lainkaan,\nkerto'os tarkalleen, mitä itse sä näit sekä tiedät.\nSult' anon, kuunaan jos sua taattoni, kuulu Odysseus,\nneuvoll' auttanut lie tai työllä, kun kaukana ammoin\näärill' Ilionin näki vaikean vaivan Akhaijit,\nmuistuta mielees nuo sekä kerto'os kaihtelematta.\"\n\nVastasi vaaleva näin Menelaos kuohuvin mielin:\n\"Voipa jo, voi! Vai siis tuon miehen sankarimielen\nvuoteeseen himoaisi he työntyä, surkeat raukat?\nVaan kuten leijonan voimakkaan pesäviitahan kauris\näskenkannetut vie imuvuonat, jättävi sinne,\nitsepä kierrellen norot nurmiset, heinävät alhot\netsivi ruokaa, vaan koti viidakkoonsa jo saapuu\njälleen leijona kohta, ja saa lopun surkean vuonat:\nnoinp' on Odysseus myös lopun surkean tuottava heille.\nMoisena josp' -- oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! --\nsaapuis sankari, kuin Philomeleideen kera kerran\nLesbos-saaren maall' asutulla hän painihin astui,\ntuon väkivoimin kaasi, ja riemusi kaikki Akhaijit,\nmoisena jos kosijain nyt joukkoon itse hän astuis,\nruttopa koituis surma ja katkerat häät heti heille.\nVaan mitä pyydät multa ja tiedustat, minä kaiken\nkerron, en kiertele, siit' en poikkea pois, mik' on totta.\nMulle mit' ilmaissut todentietäjä on meren äijä,\nsult' en peitä, en pois jätä rahtuakaan minä siitä.\n\nLähdön Egyptist' estivät mult' yhä vain ikivallat,\nvaikk' ikävöin, isot näät oli jääneet suostutus-uhrit.\nTarvis on tarkoin ain' ikivaltain tahtoa noutaa.\nMuuan saaripa on meren aavall' aaltoavalla,\neessä Egyptin maan, Pharos on nimiänsä se: siit' on\n[356-384]\nmatka se manterehen, mink' ehtii laitava laiva\npäivään, kun perämyötäinen sitä viuhuva viepi.\nOiva sen valkama on, jost' ui tasakaarevat laivat\ntaas ulapalle, kun myötä on raikkaat veet varaeltu.\nKaks oli kymment' oltu jo päivää siell', ikivaltain\nviivyttäiss' yhä, maast' ei poiskäsin kääntynyt tuuli,\nlaivoja saattelemaan yli aaltoavain meren aavain.\nLoppunut meilt' eväs ois sekä miesten voimakin, ellei\nauttanut armahtain mua muuan kuoloton oisi,\nEidothea, isä jonk' on vanhus veen ani-vahva,\nProteus; kohtani koski jo mieleen tuon meren-immen.\nMulle hän näyttihe, kun murehissani kiertelin yksin;\nkulkivat kumppalit näät kalanpyynniss' ympäri saaren\nkoukero-ongillaan; kova nälkäpä suolia nälvi.\nHän mua astui kohti ja lausui näin, sanan virkkoi:\n\n'Miks olet, vieras noin ylen veltto ja neuvoton, vaiko\nviipyä mielesi lieneekin, huvi kärsiä vaivaa?\nKuink' olet kauan täällä jo ollut, etk' ole vielä\nkeksinyt pääsyä pois, ja jo uupuu miestesi uljuus!\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Ken jumalattarist' olletkin, sanon seikkani sulle.\nEnp' omin ehdoin viivy, mut käskyjä kuolematonten\nkaiketi rikkonut lien, koti joitten on korkea taivas.\nVaan sano mulle jo, -- näät jumalathan tietävät kaiken,\ntänne ken kahlehtii minut kuoloton, matkani estää,\nmyös, miten tietäisin kotitien meren aavoja mennä.\n\nLausuin noin, heti taas jumal-immyt vastasi sorja:\n'Sulle sen selvälleen sanon, vieras. Tääll' useasti\nkäy meren vanhus tuo todentietäjä, äijä Egyptin,\n[385-413]\nProteus, kuolematon rotujansa, Poseidonin ylhän\npalvelijoita ja kaikk' ulapoitten tunteva pohjat;\nhän minun taattoni on, sepä, tietävät, synty on mulla.\nJos hänet valtoihis ovelasti sa vangita voisit,\nneuvois totta hän tien, välit ilmoittaisi ja kuinka\nsun kotimatka on kulkeminen meren aavoja mennen;\nkertovi myös, jos kuulla sa tahtonet, korkeasynty,\nlinnoillas mitä sattunut lie, hyvät tai kovat onnet,\npitkän, vaikean tien kun vaaroja kaukana kestit.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Miettiös itse sa juoni mun vangita tuo jumal-vanhus,\nensiks ettei hän mua nää sekä väistyä arvaa;\nvaltoihinsapa ei hevin ihminen saa jumaloita.'\n\nLausuin noin; heti taas jumal-immyt vastasi sorja:\n'Vieras, sulle ma sen sanon selvälleen. Kuvull' ilmain\nkonsa on Helios korkeinnaan, meren aaltojen alta\nvetten vanhus tuo, todentietäjä, nousevi silloin,\ntummaan piiloutuin kareläikkyyn, läntisen tuomaan;\nnousevi maalle ja nukkumahan käy onkaloluolaan,\nkeskeen hylkehien; suku tuo merentyttären sorjan\nharmaalt' ui ulapalta ja rantaan sullouneena\nnukkuvi hengittäin monisyöverisen meren-aavan\ntuoksua raakaa. Sinne ma vien sinut koin kohotessa,\npiilotan joukkoon. Tuo kera kolme sa miest', ota parhaat\nmyötäsi, miehiä sulla mit' on lujateljojen laivain.\nKaikki ma kerron tuon meren äijän viekkahat temput.\nEnsin tarkastaa hän siinä ja laskevi hylkeet,\nvaan kun on katsonut kaikki ja sormin laskenut tarkoin,\nmaata hän keskeen käy kuin lammasparvehen paimen.\n[414-442]\nVaan heti kohta, kun on unen helmaan uupunut ukko,\npäälle te viskaukaa, väki kootkaa kaikki ja voima,\nälkää päästäkö, kuinka jos riuhtookin paetakseen.\nMuiksi hän muuttautuu; mitä kulkee maassa ja liikkuu,\nkaikkena pois, veden läikkynä kuin tulen leimuna, pyrkii.\nKiinni te tarraukaa sitä tiukempaan kovin kourin.\nMutta kun itse hän käy kysymään sekä haastelemaankin\ntaas omin hahmoin, moisena kuin hänen nukkuvan näitte,\npois väkivalta sa heitä ja vanhus laskeos irti.\nValtias, hältä nyt vain kysy, ken sua kuoloton vainoo,\nkuinkapa kulkisit myös kotitien meren aavoja mennen.'\n\nVirkkoi noin sekä taas meren aaltojen alle jo painui.\nVaan minä rantaan riensin, kuss' oli veettynä laivat\nvalkaman hietikkoon, kovin myllerrettynä mieli.\nMutta kun laivain luo, meren ääreen tuonne ma saavuin,\natria laitettiin, yö ehti jo ambrosiainen;\nsinnepä yövyttiin meren ääreen tyrskyäväisen.\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\näärt' avoväyläisen meren astellen jumaloihin\nrunsain turvauduin rukouksin; miestäpä kolme\nvein kera, kelvokkaimmat jotk' oli toimehen kaikkeen.\n\nVeen kave tuo, jok' ol' laskeunut meren laajahan helmaan,\nnoutanut aaltojen alt' oli hylkeennahkoja neljä;\nvast' oli nyljetyt nuo; isän aikoi niillä hän pettää.\nSiell' oli kaivanut hän tilat hiekkaan meille ja istui\nvarroten; häntä me nyt lähenimme, ja hän pani meidät\nmaahan vierekkäin, nahan kietoi ympäri kunkin.\nKauhea ollut siin' olo ois, kamalastipa meitä\nhylkehien merenruokkimien haju hirveä viilsi; --\n[443-471]\nken kera mielisikään merehisten hirmujen maata?\nMutt' avun itsepä meille hän antoi, soi tehoturvan,\nkullekin sieraimiin pani ambrosiaa, ihanasti\ntuoksuavaa, joka torjui pois meren hirmujen löyhkän.\nKaiken aamua siinä me maattiin malttavin mielin;\nmaihin hylkeet ui, tuli taajana kiehuvin parvin,\nhiekkaan laskihe vierekkäin, meren tyrskyjen ääreen.\nVihdoin veestä jo nous sydänpäiväll' äijä ja hylkeet\npyylevät katseli kierrellen, luki kaikki ne tarkkaan,\nmeidät ensimmäisinä, eik' epäellä hän tiennyt\nlainkaan väijyntää; jopa nukkumahan kävi itse.\nVaan mepä syöksyttiin syliks äijään nyt kovin huudoin,\nmutt' ei unhoksiss' ukolt' olleet viekkahat eljet:\nleijona hahmoltaan hän ol' ensin tuuheaharja,\nsitten käärme ja pantteri taas sekä kauhea karju,\nviimein kuin vesi vierivä, puu myös korkealatva;\nheltiämättä me vain pitelimme ja vankkumatonna.\nMutta kun viimein äijä jo kyllästyi kujeviekas,\nmulta jo hän kävi näin kysymään sekä haastelemaankin:\n\n'Ken sua, Atreun poika, on neuvonut kuoloton, valtaas\nvasten mieltäni kun minut väijyen sait? Mitä tahdot?'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Tiedäthän sinä, vanhus -- noin muka miks uteletkin? --\nkuink' olen kauan täällä jo viipynyt, enk' ole vielä\nkeksinyt pääsyä pois, ja jo rintani rohkeus uupuu.\nVaan sano mulle jo -- näät jumalathan tietävät kaiken --\ntänne ken kahlitsee minut kuoloton, matkani estää,\nmyös miten tietäisin kotitien meren aavoja mennä.'\n\nVirkoin noin, vaan hän heti vastasi mulle ja lausui:\n[472-500]\n'Palvehin oivin sun piti Zeus sekä muut ikivallat\nennen lähtöäs suostuttaa, kotimaahasi suoraan\nkiitävin laivoin päästäkses sinimerta jo mennen.\nEi suo rakkahias sun kohtalo nähdä ja oivaan\nsaapua kartanohos sekä syntymämaahasi ennen,\nkuin taas taivassynnyn Egyptin virran on ääriin\nkääntynyt tiesi ja siell' isot palveikseen satauhrit\nsult' ikivallat saa, koto joitten on korkea taivas.\nSallivat silloin vasta he matkan sulle, jot' aiot.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan sydän mult' oli murtua huoleen\nkun minun jälleen käski hän taa meren siintävän mennä\nmatkan vaaraisan sekä pitkän, maahan Egyptin.\nMutta ma sittenkin näin vastasin hälle ja lausuin:\n\n'Vanhus, kaikk' ihan tarkalleen minä teen, mitä käsket.\nMutta sa nyt sano mulle jo tuo, tosi vilpitön virka:\npääsikö laivoineen hyvin jälleen kaikki Akhaijit,\nTroiaan jääneet, kun kera Nestorin pois minä riensin,\nvai kukaties joku laivallaan lie suistunut surmaan\ntai syliss' ystävien sodan laattua heittänyt hengen?'\n\nVirkoin noin, vaan hän heti vastasi mulle ja lausui:\n'Miks uteletkin noita? Sun niit' ei, Atreun poika,\nhyödytä tietää, ei tuta, minkä mä tietänen, etkä\nkauan kyyneletönnä sä lie, kun kaikk' olet kuullut.\nNiin, moni kaatui heistä, ja myöskin jäi moni henkiin;\nkaksipa vain päämiestä Akhaijein vaskehenvyöttyin\nsurman sai kotitiellä; mut itsehän näit sodan kaiken.\nViel' eloss' yksi on, vaan hän jäi meren aukean saareen.\nAias taas tuhon sai kera laivain varteva-airoin.\nGyrain kallioiuotoihin hänet jyrkkihin ensin\n[501-529]\niski Poseidon, vaan merest' auttoi pois toki miehen.\nOis tuhon välttänyt hän, viha vaikk' oli noussut Athenen,\nellei kerskunut ois suin herjaisin, vähämieli,\nveen kurimuksist' ett' ikivaltain nous avutt' itse.\nKuuli Poseidon tuon hänen suuren kerskumisensa;\nhankoon tarttui kohta hän kourillaan väkevillä,\nGyrain kalliohon löi sillä, sen kahtia iski.\nJäi osa paikoilleen, taas ankara lohkare vyöryi\naaltoihin, uhitellen joll' oli istunut Aias,\nkuohuisaan hänet vei meren mittaamattoman kuiluun.\nSinne hän hukkui, surmakseen veden suolavan juoden.\nKuoleman-impiä vältti sun veljesi, kartteli kauan\nlaitavin laivoineen, soi suojan mahtava Here.\nVaan liki konsa jo ehti Maleian nientä hän jyrkkää,\nriehuva myrskypä myllertäin kalamerta jo nousi,\nhuoltaan huokaavan Agamemnonin kanteli kauas,\näärimpään maan kärkeen, miss' eli aimo Thyestes\naikoinaan, vaan nyt Aigisthos, poika Thyesteen.\nMutta kun sieltäkin onnekkaat kotitien oli enteet,\ntuulen taivahiset kun käänsi ja toi kotirantaan,\nriemuin taattojen maalle hän astui taas, sylitellen\nsuuteli rantaa sen; hänen silmistään monet kuumat\nkyynelet vieri, kun taas oman maan näki armahin auvoin.\nVaan hänet tornistaan näki vartia, jonk' oli pannut\nviekas Aigisthos ja talenttia kaks oli kultaa\ntarjonnut, jos kaiken vuott' yhä vaanisi, jottei\nyllättäis tulo, vaan hän saapujan torjua tietäis.\nValtiahalle hän vei sanan linnaan, juoksi ja joutui.\nKohtapa Aigisthos oli juonen miettinyt viekkaan:\n[530-558]\nkatsoi miehistään kakskymment' uskaliainta,\nväijyksiin pani, vaan pidot linnaan käski hän laittaa.\nNiin kera vaunujen, valjakkoin Agamemnonin noutoon\nlähti jo, kansojen pään, pahat mielessään oli aikeet.\nTurmaa arvaamattoman toi talohonsa ja tappoi,\nkuin härän seimelleen löi hengeti atriapöytään.\nAinoakaan Agamemnonin mies ei henkihin jäänyt,\nei Aigisthonkaan, saliss' urhot kaikki ne kaatui.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan sydän mult oli murtua huoleen,\nitkien hiekall' istuin, enk' elon ilmoja nähdä\nmielinyt kauemmin, en kasvoja loistavan päivän.\nMutta kun itkenyt kyllin siin' olin, kierien maassa,\nvirkkoi vihdoin noin todentietäjä tuo meren äijä:\n\n'Noin älä, Atreun poika, sa ilman loppua itke!\nEmmepä siitä me hyödy; sa vain koe miettiä joutuin,\nkuinka sa pääsisit taas sulo-syntymämaahasi. Siellä\nviel' eloss' ehkä sa saavutat tuon, tai on jo Orestes\nehtinyt kostaen eeltä, ja niin näet ehkä sa peijaat.'\n\nVirkkoi mulle hän noin, ja jo virkistyi sydän, elpyi\nrintaan miehevä mieli, jos murtelikin mure raskas;\nnäin sanat siivekkäät minä vastasin hälle ja lausuin:\n\n'Noista jo tiedon sain, nyt kolmannesta sa kerro,\nvielä jok' on eloss' ehkä, mut jäi meren aukean saareen,\ntai jo on kuollut, tuon surun allakin kuulla ma soisin.\n\nVirkoin noin, vaan hän heti vastasi mulle ja lausui:\n'Laerteen pojan näin, jonk' on Ithake koti kuulu,\nsaarell' itkevän viljat veet; kave ylhä Kalypso\nhänt' asumuksessaan yhä viivyttää väkiseltä.\nMahdoton matkata pois hänen sielt' on syntymämaalleen,\n[559-587]\nairokkaitapa häll' ei laivoja, ei tovereita\nnäät ole saatokseen meren aavoja selkiä mennä. --\nEi hepokuuluss' Argos-maass' ole sallima säännyt\nkuoloa kohdalles, Zeun-heimoinen Menelaos,\nääriin maan ikivallat vie sinut Elysionin\nkentäll' ain' asumaan; Rhadamanthys on vaaleva siellä,\nsiell' elo ihmisien kevyt, huoleton vienona vierii;\nsiell' ei lunt' ole, ei sadevirtoja, ei viluviimaa,\nainian henkäilee, hymisee vain läntinen leyhyin,\nlaittama Okeanon sulovilveeks siell'-asujoille: --\nsillä sun puolisos on Helene, vävy Zeun sinä itse.'\n\nVirkkoi noin sekä taas meren aaltojen alle jo painui.\nMutta ma laivain luo kera kumppanien jumalaisten\nsieltä jo riensin taas, kovin myllerrettynä mieli.\nVaan liki laivoja kun meren ääreen tuonne ma ehdin,\natria laitettiin, yö ehti jo ambrosiainen;\nsinnepä yhdess' yövyttiin meren tyrskyjen ääreen.\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nensin laskettiin heti laivat veen pyhän aaltoon,\nmastot nostettiin sekä purjeet haaksihin oiviin;\nmiehet myös kera nousi ja teljoilleen rivitysten\nistui; aaltohon airot löi, veden velloen vaahtoon.\nTaas pian taivassynnyn Egyptin virran ol' ääriin\nlaivani tulleet, siell' isot uhrasin suostutus-uhrit.\nVaan lepytettyä noin jumalain vihat kuolematonten,\nkummun ainahiseksi ma loin Agamemnonin muistoks.\nSitten suoriuduin kotitielle, ja soi ikivallat\ntuulen suotuisan, pian toi sulo-syntymämaahan. --\nMutta nyt viipyös täällä mun kattoni alla sa päivää\n[588-616]\nyksi- ja kaksikintoista, ma sitten taas sinut laitan\nluotani säädykkäästi ja lahjat loistavat annan,\nvaunut välkkyvät sulle ma suon kera juoksijan kolmen,\nmaljan sorjan myös, jost' uhreja taivahisille\nvoit, mua muistaen, vuodattaa elonaikasi kaiken.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Kauan äl', Atreun poika, sa täällä mun viipyä käske.\nKyllä sun luonasi vuodenkin toki mielisin olla,\nen kotimaahan, en vanhempain tykö täält' ikävöisi;\nsill' ylen suur' oli riemuni, kun sua kuuntelin, mutta\nkaiketi vartoelee levotonna jo kumppanit, jotka\njäi pyhän Pylon kaupunkiin, -- ja sa viipyä käsket.\nMutta jos antanet mulle sa lahjan, suo koru muu vain;\nei hevosist' ole maall' Ithaken, pidä itse ne täällä\nvain valioinasi; vallitset lakeutta sa laajaa,\nmaat apilaiset on, maittehiset, saraluhdat on sankat,\nversoo myös nisu, vehnä ja tähkävä, valkea ohra.\nLaajoja eip' ajoteit', ei niittyjä meill' Ithakessa,\nvuohia kasvattaa se, mut armaamp' on hepomaita.\nRattain kulkematon, karunurminen on joka saari\nveen syliss' aavan siell', Ithake yli kaikkien muitten.\"\n\nVirkkoi noin; hymysuin sotaärjyinen Menelaos,\nposkea Telemakhon hyväellen, näin sanan lausui:\n\n\"Sen sanas ilmaisee: et, poikani, vert' ole halpaa!\nNiinpä ma vaihdan muiksi ne lahjat, on helppo se mulle.\nKalleuksista, mit' on mun kattoni alla, ma annan\nsen, joka kaikkein arvokkain on niistä ja kaunein,\nannan sulle ma taidokkaan sepontyön, sekomaljan;\ntäyshopeainen on malja ja kullast' ääri ja reunus,\n[617-643]\nitse Hephaiston työtä, ja Phaidimos aimopa antoi\nmulle sen, valtias Sidonian, kotitielläni kerran\nkun piti vierahanaan mua; sen nyt sulle ma annan.\"\n\nNoinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä.\nMutta jo valtiahan jumalaisen luo tuli vieraat,\nlampaat tuomisinaan sekä voimaa-antava viini,\nvaimot kaunishuntuiset kera leipiä laittoi;\nsaapunehill' oli nyt saliss' ahkera atriapuuha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan pihamaalla Odysseun taas tasatanterisella\nviskeli temmeltäin kosijoitten korskea joukko,\nniinkuni ainakin, peistä ja diskos-kiekkoa. Istui\nääress' Antinoos sekä Eurymakhos jumalsorja,\nsulhoist' uljaimmat, koko joukon johtajat aimot.\nAstui noitten luo Phronios-uron poika Noemon,\ntieteli Antinoolta ja haastoi hälle ja lausui:\n\n\"Tiettykö, Antinoos, lie Telemakhon tulo lainkaan\nvai ei, matkan määränä joll' oli hietava Pylos?\nLaivani sai hän näät, ja nyt itseni lähteä täytyis:\nkakstoist' Elis-maass' avotanterisessa on tammaa\nmulla ja muulinvarsat niit' imemässä on vankat,\nviel' ihan villit; niistä mun ois kesytettävä yksi.\"\n\nVirkkoi noin, ja he hämmästyi, hänen ei näet luulleet\nPylos-maahan matkanneen, vaan jonnekin menneen\nlammaslaumojen tai sikopaimenen luo ketomaille.\nVastasi Antinoos, Eupeitheen poika, jo tuohon:\n\n\"Virkkaos vilpitön nyt tosi, konsa hän lähti ja keitä\nsaattona häll' Ithaken oli miehiä, vai omat orjat\n[644-672]\nvainko ja palkatut palvelijat? Hyvin hältä se syntyis!\nPeittelemättä sa myös sano mulle se, että mä tiedän:\nveikö hän suomattas omin valloin laivasi tumman,\nvaiko sa annoit itse, kun pyys sulavalla hän suulla?\"\n\nHälle Noemon taas, Phronios-uron aaluva, lausui:\n\"Itse ma annoin sen; mitä muut ois saattanut tehdä,\nmies noin ylhäinen kun, mielessään mure raskas,\npyytävi kerran? Vaikea ois toki vastata kieltäin.\nSaatokseen, mitä maan valioimpia meidän on jälkeen,\ntäältä hän sai; kera ohjaajaks, sen näin, meni laivaan\nMentor tai joku taivahinen, sama joll' oli hahmo.\nMutta on kumma se: eilen näin jalon Mentorin varhain\ntäällä, ja Pylos-maahan hän toki seurasi silloin.\"\n\nVirkkoi noin sekä lähti jo sielt' isänkartanohonsa.\nNoitten kummankin kovin nous sydän korskea kuohuun.\nPiiriin muut kosijatpa nyt istui, taukosi kilvat.\nHaastoi Antinoos, Eupeitheen aaluva, heille\ntuimana, mielen synkenneen viha kuohuva täytti,\nsilmät liekkejä tuiskivat kuin tuli leimuavainen:\n\n\"Voi, mikä julkeus, mink' on Telemakhos teon tehnyt,\nlähtenyt retkelleen, johon ei hänen pystyvän luultu!\nUskaltaa näin mont' omin päin uhitella se piltti,\nlaivan hankkivi, lähtevi, vie kera maan valioimmat!\nTuottaa vastakin meille hän turmaa; vaan väen ennen\nZeus hält' ottakohon, kuin miehuuteensa hän ehtii!\nSuokaa nopsa te nyt kakskymmenmiehinen laiva,\njotta ma käyn Ithaken sekä vuorekkaan Samos-saaren\nsalmeen väijyksiin, hänen varron poispalaustaan;\nniin lopun surkean saavat nuo isänetsimä-retket.\"\n[673-700]\nNoin hän virkki, ja suosiotaan muut huusivat kaikki,\nnousivat, astuen kartanohon taas kuulun Odysseun.\n\nVaan tuhotuumat nuo tuta sai pian Penelopeia,\nhankkeet mielessään kosijoitten hautomat; viestin\nairut saatti Medon, joka sattunut taa oli muurin\nkuuntelemaan, kun noin piti neuvoa nuo pihamaalla.\nRientäen hän sanan toi, tuli suojiin Penelopeian.\nTieteli valtiatar heti, kun ovess' airuen keksi:\n\n\"Airut, viesti mi korskeilt' on kosijoilta nyt sulla?\nLaatako toimistaan heti neitojen, oivan Odysseun\nkartanon palvelijain, sekä valmistaa pidot heille?\nKunp' ei kuunaan ois kosimaan tähän koolle he tulleet,\ntai kunp' atrian viimeisen nyt söisivät täällä!\nHaaskaajat tavaramme te, ahmijat kaikk' alituiset\nmielevän Telemakhon osan, onnen, ettekö koskaan\nlapsina ollessanne te vanhempain muka kuulleet\nkertovan, millainen oli heille Odysseus aina?\nKonsaan kohdellut sanall' ei, ei työll' alamaista\nväärin, kuin väkivoipain on tapa valtiahitten:\ntoisia vainoavat, taas toisia suosivat liioin;\nhältäpä loukkaust' ainoakaan ei kärsinyt kuunaan;\nvaan nyt on nähty, mi mieli ja myös meno julkea teill' on,\neik' ole kiitos hurskaan, ei hyvän palkkana koskaan!\"\n\nTuohon taaspa Medon näin vastasi mieleväneuvo:\n\"Kunpa se, valtiatar, pahin ois paha vain! Tihutyötä\npaljoa suurempaa sekä julmempaa he nyt aikoo,\nsulhot nuo; Kronossynty sen älköön täyttyä suoko!\nAikovat Telemakhon kotitiellä he viiltävin vaskin\n[701-729]\nsurmata; taattoa tietelemään näet lähti hän kauas,\nmaa Lakedaimonin missä on kuulu ja myös pyhä Pylos.\"\n\nVirkki, ja raukesi rinta ja polvet Penelopeian,\nmykkänä seisoi hän, sanatonna, ja kyynelin silmät\ntäyttyi, salpautui puhe hältä ja sointuva ääni.\nVihdoin pääsi hän ääneen taas, sanan laati ja lausui:\n\n\"Miks, oi airut, lähti mun poikani? Pakko mi nousta\npursiin häll' oli nopsiin, jotk' yli aavojen vetten\njuosten on kuin hevot, kuin meriorhit ohjata miesten?\nJottako ees nimen vertaa ei jäis muistona jälkeen?\"\n\nTuohon taaspa Medon näin vastasi mieleväneuvo:\n\"Neuvoi niin jumal' ehkä, en tiedä, jos ei omin ehdoin\nlähtenyt tietelemään hän, matkan määränä Pylos,\ntaattoa, saapuva oisko jo vai mikä vei tuho viimein.\"\n\nVirkkaen noin taas lähti jo kautta Odysseun suojain.\nVankina valtiatar oli rintaa-raastavan tuskan,\nistua saattanut ei, moni vaikk' oli tarjona istuin,\nvaipui kynnykselle hän kammion tuon ani-kauniin\nvihlovin voihkaisuin. Talon palveluneitojen parvi,\nnuoret, vanhatkin, luo vaikertain heti riensi.\nHeillepä nyyhkyttäin näin virkkoi Penelopeia:\n\n\"Syntynyt, kasvanut naist' ei kanssani, ystävät kullat,\njolle Olympon Zeus murett' antoi niinkuni mulle.\nEnsin mieheni kohtalo vei jalon, leijonamielen,\njoll' avut uljaimmat urohiss' oli Danaolaisten,\njonk' uromainett' on koko Argos täynnä ja Hellas;\npoikani armaan pois kotoaan nyt vei meren myrskyt\nmaineetonna, ja lähdöst' en minä tietänyt lainkaan.\nJulmurit, yhdenkään mua vuoteest' ei havauttaa\n[730-758]\njohtunut mieleen, vaikka se teill' oli tietona kyllä,\nlaivaan tummaan konsa hän astui, kaarevalaitaan!\nMoista jos oisin arvannut hänen aikovan matkaa,\njäänyt tänne hän ois, miten lähteä mielikin, taikka\nmyös kotisuojat jättäissään mun kuoloni nähnyt.\nJuostava kutsumahan Dolios nyt vanha on jonkun,\npalvelumieheni tuo, isän antama myötäni tänne,\ntarhani hoitaja myös monipuisen, jotta hän rientäis\nLaerteen tykö, kaikki jo kertois, istuen viereen;\nneuvopa häll' ehk' ois joku mielessään, valitusta\nkaiken kansan kuulla hän kantais, että on hanke\npois suku juurittaa hänen ynnä Odysseun oivan.\"\n\nEurykleiapa, hoitajatar, näin vastasi armas:\n\"Tappavin vaskin nyt minut surmaa, lapseni, tai suo,\nett' elän luonasi, vaan toden tunnustan minä sulle.\nKaikki ma tiesin, multa hän sai, mitä pyys, eväsmuonaa,\nmyös suloviiniä, vaan valan ankaran vaati hän, etten\nennen kertoa sais, kuin kahdestoista on päivä,\nhäntä jos itse et kaipaa tai ole lähtöä kuullut,\nett' ihanaiset kasvot sult' ei itkuhun riutuis.\nMutta sa kylpeös nyt, pue puhtaat yllesi vaatteet,\nkäy yliskammiohon kera saattajanaistesi, turvaks\nitse Athenea, Zeun tytärt', aigiinkantajan, pyydä,\nsurman suustakin tuo toki voi hänet ainian auttaa.\nHuolt' älä huoliin vanhuksen lisäks saattele; viel' ei\nniin ikivaltain auvoisain vihan alla, ma luulen,\nkaikk' Arkeision lie suku, vaan joku säilyvi linnan\nkorkean valtiahaksi ja väljäin vainiomaitten.\"\n\nVirkkoi noin, surun viihti jo hältä ja haikean itkun.\n[759-786]\nKylpihe valtiatar, pesupuhtoiset puki ylleen,\nnous yliskammiohon kera saattajanaisien, vakkaan\nohria kaasi ja toi pyhän uhrin, Athenea palvoi:\n\n\"Voimin voittamaton tytär aigiinkantajan ylhän,\npalveiks sulle jos linnassaan monineuvo Odysseus\nuhrasi milloinkaan härän, oinaan uhkeat reidet,\nniin sitä muistaos nyt sekä suojele poikani armas,\nkauas torju jo tuo kosijoitten korskien konnuus!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin rukoellen pyysi, ja pyynnön kuuli Athene.\nVaan jopa miessalin varjoisan melu sulhojen täytti;\nnoin moni virkkoi noista jo nuorist' yltiöpäistä:\n\n\"Varmaan valtiatar monen mielimä häitä paraikaa\nhankkivi meille ja poikaans' ei tuhon vartovan arvaa.\"\n\nNoin hoki nuo, hepä ei näet tienneet, kuink' oli seikat.\nMutta nyt Antinoos sanan lausui heille ja haastoi:\n\n\"Vaiti jo, turmahiset, joka ainoa! Pois puhe moinen\nuskalias, hänen korvilleen pian vielä se ehtii!\nKumppanit, toimeen vain ihan ääneti, tuuma se täyttää\nrohjetkaamme, mi tääll' oli meidän kaikkien mieleen!\"\n\nVirkki ja kumppaniaan kakskymment' uskaliainta\notti, ja laivan luo merinopsan riensi he rantaan.\nEnsin kiskoivat he nyt laivan veen syvän aaltoon,\nmaston kantoivat sekä purjeen tummahan laivaan,\nhihnoihin lujanahkaisiin jopa kytkivät airot,\nsaattivat kuntoon kaikki ja nostivat valkean purjeen.\nVaan asehetpa jo toi ylimieliset palvelumiehet.\nLaivan köyttivät nyt maan rintaan, maissapa itse\natrian söivät siin' odotellen yötä he tummaa.\n\n[787-815]\nVaipunut vuoteeseen yliskammion, maistamatonna\nruokaa, juomaakin, oli mielevä Penelopeia\ntuskissaan, tuho tuon pojan uljaan välttyvä oisko,\nvai joko surmaan suistavat ois hänet korskeat sulhot.\nKuin jalopeuran on mieli, kun sankan pyytäjäparven\nsaartoon viekkaaseen peto jää, sitä kourivi pelko,\nniinp' oli myös hänen, vaan uni joutui vieno jo viimein;\nraukesi uinujan pää, jäsenetkin herposi heljät.\n\nMuistipa seikan muun nyt päilyväsilmä Athene,\nkoht' unihaamun loi; näkö naisen sill' oli, kuin ois\nilminen Iphthime, jalon Ikarion tytär, ollut,\npuoliso Eumelon, koti jonka Pherai oli kuulu.\nTuonpa hän laittoi nyt jumalaisen Odysseun linnaan,\njotta hän viihdyttäis kovin itkevän Penelopeian,\ntyrskehen tyynnyttäis sekä vaimentais valituksen.\nLiukui kammiohon ovihihnan tiest' unihaamu,\nilmestyin pääpohjiin näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Siis nukut, Penelopeia, sa murheen murtamin mielin?\nAuvoss' ain-eläväin ikivaltain eip' ole tahto\nitkusi, tuskasi tuo, näet poikas on saapuva jälleen,\nsill' ei eess' ole taivaisten hän rikkoja rietas.\"\n\nVastasi virkkaen näin taas mielevä Penelopeia,\nunten portill' uinuissaan, unen viemänä vienon:\n\n\"Sisko, mi tuo sinut tänne? Et koskaan juur' ole muulloin\nkäynyt; on kartano, kuss' asut, niin ylen kaukana meiltä.\nKäskisit unhottaa minun itkuni, tuskani runsaan,\nmulla mi myllertää sydämessä ja raastavi rintaa.\nEnsin mieheni kohtalo vei, jalon, leijonamielen,\njoll' avut uljaimmat urohiss' oli Danaolaisten,\n[816-843]\njonk' uromainett' on koko Argos täynnä ja Hellas.\nPoikani armas nyt meren taa meni laitavin laivoin,\nviel' ylen nuori, jos taisto on tarpeen tai pito neuvon.\nNiin en miestänikään sure, kuin suren häntä ja itken;\nmielt' yhä ahdistaa, vavisuttaa, että hän vaaraan\njoutuva maassa on, jonne hän matkasi, tai merell' ehkä;\nnäät vihamiehiä väijyksiin on lähtenyt monta,\ntappaakseen hänet, ennenkuin kotimaille hän ehtii.\"\n\nHällepä vastaten näin utuhimmeä haasteli haamu:\n\"Huolesi pois, älä noin poves säikkyä anna! On hällä\nmoinen saattajatar, jota toivois ihmiset muutkin\nturvana seuraamaan, sill' auttaa voipi hän aina,\nitse on Pallas Athene, jok' armahtaa sinun tuskaas;\nhänpä nyt tään sanan saatantaan minut luoksesi laittoi.\"\n\nVastasi virkkaen näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Siis jumal' itse jos liet, jos sait jumal-entehen kuulla,\npuoliso-rukkani myös polokohtalo oi puhu, kerro,\nviel' eloss' onko ja valkeuteen saa katsoa päivän,\nvai joko vainaja lie sekä vaipunut maille jo Hadeen?\"\n\nHällepä vastaten näin utuhimmeä haasteli haamu:\n\"En hänest' ilmoittaa minä tarkkoja tiedä, en tunne,\nvainaja vai eloss' onko, ja turhia ei tule haastaa.\"\n\nVirkki ja liukui pois liki uksen pielt', ohi salvan,\nilman tuulihin entäin. Vaan heräs uinaelusta\ntuo tytär Ikarion, sydämessään siit' ilon tunsi,\nett' uni-ilmestys näin näyttihe yön pimeässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiitivät kihlaajat latuansa jo lainehikasta,\nmiettien mielessään tuhosurmaa Telemakholle.\n[844-847]\nVuorinen saaripa on, meren laajaa salmea missä\nvastakkain Ithake sekä kalliokas Samos äärtää,\nAsteris, ei iso koolta; se laivoja valkamin kaksin\nsuojaa; vartoen väijyksiin kävi sinne Akhaijit.\n\n\n\n\nVIIDES LAULU.\n\nKALYPSON LUOLA. ODYSSEUN LAUTTA.\n\n\nKorkean Tithonon kupeheltapa nousi jo Eos,\nrientäen valkeudeks ikivaltain, ihmisienkin.\nSaapui taivahiset kokoukseen, keskehen istui\nZeus jylypilvinen, joll' ylin heistä on valta ja voima.\nMieleen heille Odysseun toi polon suuren Athene,\nmurheell' aatteli häntä, jot' ei kave laskenut luotaan:\n\n\"Zeus isä, ainian-auvokkaat myös muut ikivallat!\nÄlköön milloinkaan hyvä, lempeä, laupias olko\nvaltikan kantaja ruhtinas tai jalo, oikeamieli,\n[10-38]\nvaan tyly, ankara aina ja innokas ilkiötöihin,\nkosk' ypö-yht' ei muistelijaa jumalaisen Odysseun\nniiss' ole, joita hän kaitsi ja kohteli kuin isä hellä.\nHänt' yhä luonaan, saarellaan kave ylhä Kalypso\nviivyttää väkiselt', ison huolen all' ikävöivää.\nMahdoton matkata pois hänen sielt' on syntymämaalleen;\nairokkaitapa häll' ei laivoja, ei tovereita\nnäät ole saatokseen, meren aavoja selkiä mennä.\nHältäpä aikovat nyt pojan armaan, tuon tulotiellä,\nsurmata; taattoa tietelemään näet lähti hän kauas,\nmaa Lakedaimonin missä on kuulu ja myös pyhä Pylos.\"\n\nVastasi pilviennostaja Zeus näin hälle ja lausui:\n\"Lapseni, voi, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä?\nEtköpä neuvoa tuota sa itse jo miettinyt, että\nkostaen saapuva kohta nyt ois kotihinsa Odysseus?\nTurvana Telemakhon ole myötä -- sa voit avun antaa --\nvauriotonna hän ett' ois saapuva syntymämaalleen,\ntyhjiin raukeis myös kosijoitten väijymäretki.\"\n\nVirkki ja Hermeen näin, pojan rakkaan, käänsihe puoleen:\n\"Hermes, ain' olit ennenkin sananviejäni, vie siis\nviestini järkkymätön, -- kave suortuvakauno sen kuulkoon, --\nmailleen että jo pääsemähän sotiaimo Odysseus\nsäätty on, auttelematt' ikivaltain, ihmisienkin;\nlautallaan tukevalla hän saapuva on kovat kestäin\nviljavahan Skheriaan, kun on kahdeskymmenes päivä,\nPhaiakilaisten luo, likiheimoisten jumaloille.\nKuin jumalalle he suo sydämestään arvoa hälle,\nsaattavat laivall' armaaseen hänet syntymämaahan,\nvaskea, kultaa hälle ja vaatteit' antavat lahjaks;\n[39-67]\neipä Odysseus Troiast' ois niin paljoa tuonut,\nkaikkine saaliineen jos saapunut ois tuhot välttäin.\nNoin hänen sallima suo omat rakkaat nähdä ja ylhään\nastua kartanohonsa ja kaivattuun kotimaahan.\"\n\nKuuli ja valmis koht' oli airut, tappaja Argon;\njalkoihin heti kultaiset, kulumattomat, kauniit\nanturat solmisi, joill' yli laajan maan, yli merten\nilman leyhkänä liihottain kevyesti hän kiitää;\nkoppoi sauvan, joll' unin umpeen loihtivi silmät,\ntoiset taas unest' elvyttää, miten hällä on mieli.\nTuon käsin koppoen lensi nyt Argontappaja aimo,\nlens yli Pierian, yläilmoist' aaltoja kohti\nlaskihe, liidellen liki kuohuja, niinkuni lokki\npyydystellessään meren aavall' aaltoavalla\nhyökyyn suolaiseen yhä kastaa siipeä, sulkaa:\nliiteli Hermes noin yli kuohujen loppumatonten.\nMutta kun vihdoin kaukaiseen oli saapunut saareen,\nmaihin purppuranpuuntoisen meren päältä jo nousi,\nastui tiet' ison luolan luo, kave kuss' eli armas,\nsuortuvakauno Kalypso; siell' oli tuo kotosalla.\nLoimusi valkea suun, ja liedelt' ympäri saarta\npilkotun setrin kantautui sulotuoksu ja thuian.\nKangast' itsepä helskyttäin kave sointuvin äänin\nlauloi, kultainen käsiss' ees-taas sukkula soljui.\nVarjoten luolan viert' oli vehmas versonut metsä,\ntuoksuvat kypressit, lepät, lehtevät poppelit kasvoi.\nLintujen liitäväsiipisien pesät puiss' oli noissa,\npöllöjen, haukkojen, myös merikorppien koikkuvakielten,\nrannan raukujien, merest' etsivien elatustaan.\n[68-96]\nViinipä versoi suikertain suull' onkaloluolan\nuhkein köynnöksin, täpö-täytenä terttuja hohtain.\nKirkkaat kumpusivat vesilähteet, niit' oli neljä\nvierekkäin, kukin suunnalleen solinalla ne juoksi.\nHempeä nurmipa maass' oli, orvokit, selleriruohot\nkukkivat. Kummissaan sai saapuja kuolematonkin\nkatsoa tuot' ihanuutta ja tuntea riemua rinnan.\nKatseli hämmästyin sitä airut, tappaja Argon.\nMutta kun kaikkea siin' oli mielessään ihaellut,\nluolaan aukeahan koht' astui. Vaan tulijanpa\ntunsi jo tuon heti nähdessään kave sorja Kalypso;\nsill' ei outoja toisilleen ole näät ikivallat,\neip' edes kaukanakaan asuvaiset, muist' etähäiset.\nMutt' ei luolass' ollut Odysseus urheamieli;\nniinkuni muulloinkin hän rannall' itkien istui,\nkyynelin, huokauksin sekä huolin raateli mieltään,\nkatseli aavaa aaltoavaa, vedet poskia kastoi.\nIstuimelle jo Hermeen vei kave sorja Kalypso\nvälkkyvän kaunoiselle ja tieteli hältä ja lausui:\n\n\"Hermes hohtavasauvainen, sano, miksikä saavut,\nvieraist' armahin, arvokkain? Käyt tääll' ylen harvoin!\nVirka, mi pyyntösi on, sen sulle ma teen halumielin,\njos vain tehdä ma voin eik' olle se mahdoton mahtaa.\nVaan käy suojemmas, sua jotta jo kestitä saankin!\"\n\nVirkkaen noin toi vieraalleen kave korkea pöytään\nambrosiaa, sekomaljaan toi puna-nektarijuomaa.\nSöi nyt siinä ja joi halull' airut, tappaja Argon.\nMutta kun atrian noin oli nauttinut siinä ja mieltään\nvirkistyttänyt, kohta jo vastasi hän sekä lausui:\n\n[97-125]\n\"Miksikö saavun, tuo jumalattaren siis jumalalta\nmieli on kuulla, ja sen sanon suoraan, koska sa pyydät.\nZeus minut laittoi tänne, se ei oma tahtoni ollut.\nKest' ilo matkata suott' ois suunnaton, suolava aava?\nKansavat kaupungit ovat kaukana, joiss' asujaimet\npalveet taivahisille ja uhkeat tuo satauhrit!\nMutt' ei aigiinkantaja-Zeun voi tahtoa kiertää\nmuu jumal' ainoakaan, ei heittää tottelematta.\nLuonas on, virkkaa hän, kovaonnisin urhoja noita,\nmuureja Ilionin jotk' uhkasi ankarin taistoin\nyhdeksän sotavuotta ja vasta, kun kymmenes ehti,\nmursi ne maahan; vaan kotitiellä Athenea vastaan\nrikkoi nuo, ja hän sään pahan nosti ja ankarat aallot.\nKaikkipa hukkuivat siin' uljaat kumppanit hältä,\ntänne sun luoksesi toi hänet yksin tuuli ja aallot.\nZeus sinun käskee pois hänet laskea vitkaelutta.\nEip' ole kaukana rakkaistaan uron kohtalo kuolla,\nvaan hänen heidät taas suo sallima nähdä ja ylhään\nsaapua kartanohonsa ja kaivattuun kotimaahan.\"\n\nViestin kuuli ja tyrmistyi kave sorja Kalypso,\nnäin sanat siivekkäät jopa vastasi hälle ja lausui:\n\n\"Hirveät taivahiset, katehemmat kaikkia muita,\nurhojen kanss' avioon jumal-impien ette te sallis\nkäydä, jos itselleen ken on katsonut mielityn miehen.\nNoin, rusosormi kun Eos Orionin kanss' avioitui,\nkarsas teill' oli mieli, te auvoss' ain' eläväiset,\nkunnes nuolellaan hänet Artemis Ortygiassa,\nneitsyt korkea, kaas, ota tuskaton hält' elon otti.\nNoinpa, kun noutaen kaipiotaan syliss' Iasionin\n[126-154]\nkolmeen kertaan kynnetyn maan kamarall' oli maannut\nDemeter hiussorja, se äkkiä Zeun tuli tietoon,\nsinkosi leimaus tuon salamoiva ja lemmityn tappoi.\nNiin vihan nosti nyt teissä, kun kuolollista ma lemmin.\nVaan hänet itse ma autoin, kons' emäpuull' ajelehti\nyksin, hältä kun iskenyt Zeun salamoitseva leimaus\nkiitävän laivan ol' uppoamaan meren siintävän keskeen.\nKaikkipa hukkuivat siin' uljaat kumppanit hältä,\ntänne mun luokseni toi hänet yksin tuuli ja aallot.\nHellien hoivasin häntä ja vaalin; mieli ol' antaa\nmull' elo kuoloton hälle ja kuihtumaton ikinuoruus.\nMutta kun aigiinkantaja-Zeun ei tahtoa kiertää\nvoi jumal' ainoakaan, ei heittää tottelematta,\nmennä hän saa, kun Zeus niin kiihtää häntä ja käskee,\nmert' iki-aaltoavaa. Mut en auttele vaan minä matkaan.\nAirokkaitapa mull' ei laivoja, ei tovereita\nnäät ole saatokseen, meren aavoja selkiä mennä.\nAlttiit neuvot suon toki, peitoss' en pidä lainkaan,\nvauriotonna hän ett' ois saapuva syntymämaalleen.\"\n\nHällepä vastasi näin taas airut, tappaja Argon:\n\"Siis hänen lähteä salli ja pelkää Zeun vihan uhkaa,\nettei käänny sun päähäsi vain sen hirveys sitten.\"\n\nVirkkaen noin pois lähti jo Argontappaja aimo.\nVaan uromielen Odysseun luo kave korkea astui,\nkohta kun kuullut Zeun oli käskyn. Tuoll' ikävissään\nrannall' istuvan keksi Odysseun; kyynelet hält' ei\nlaanneet laisinkaan; elo armas karkkosi kaipuun\ntuskaan tuimelevaan, kun kauemmin kave hänt' ei\nkiehtonut. Yöpyi vain halutonna, kun niin oli pakko,\n[155-183]\nonkaloluolaan hän kera lempivän tuon jumal-immen,\nkalliorannall' istui taas ikävässä hän päivät,\nkyynelin, huokauksin sekä huolin raateli mieltään,\nkatseli aavaa aaltoavaa, vedet poskia kastoi.\n\nLuo kävi, lausui näin jumal-immyt tuo ihanainen:\n\n\"Heitä jo itkusi pois, polo ystävä, mieles äl' anna\nhukkua huoleen. Lähteä sun jo ma suon sekä sallin.\nHirsiä vankkoja siis sinä kirvein kaada ja lautta\nlaaja ja kantava laadi ja korkeat tee sivupartaat,\njotta se veis sinut täält' yli siinteleväin merenselkäin.\nVaan evähiksi ma ruokaa tuon, punaviiniä, vettä\nriittävän runsauden, jano jotta ja nälkäkin estyis,\nvaatteet verhoks suon sekä annan auttavan tuulen,\nsyntymämaahasi jotta jo saavut vauriotonna,\nilmojen päälliset tuon jos sallii vain ikivallat,\njotk' ovat viisaammat, väkevämmätkin mua paljon.\"\n\nKuuli ja tyrmistyi jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nnäin sanat siivekkäät jopa vastasi hälle ja lausui:\n\n\"Muu sun on mielessäs, kave korkea, ei kotitieni,\nlautall' ankarat kun meren aavat, syöverit synkät\nvaatisit matkaamaan; lujakeulat, kiitävät laivat\neip' yli uis, Zeun tuuli jos onnekas saattona oiskin.\nLautan puulle en vaan minä vastoin mieltäsi astu,\npaitsi jos vannot, valtiatar, valan ankaran mulle,\nturmaa muut' ett' ei mua vastaan mielesi mieti.\"\n\nNoin hän virkkoi, vaan hymysuin kave sorja Kalypso,\nposkia sormillaan sukoellen, vastasi jälleen:\n\n\"Voi, mikä viekas vekkuli ain' olet, täynn' oveluutta!\nKas, mitä vastata keksitkään varovasti sa mulle.\n[184-212]\nKuulkoon allani maa sekä päälläni korkea taivas,\nkuulkoon vyöryvä Styks -- sepä vahvin näät sekä kauhein\non vala vannoa auvoisain ikivaltojen kesken --\nturmaa muut' ett' ei sua vastaan mieleni mieti.\nVain sitä mietin sulle, sit' aattelen, itse mit' oivint'\narvata koittaisin, sama mulla jos ois avun tarvis.\nOikeamielinen on näet mullakin tunto, ja rautaa\nei ole rintani, vaan sydän lempeä, säälivä luotu.\"\n\nVirkki ja riensi jo eelt' ihanainen tuo jumal-immyt\njoutuen; jäljess' aivan Odysseus seurasi häntä.\nSaapuivat, jumal-impi ja mies, koht' onkaloluolaan,\nistui tuoliin tuohon Odysseus, joit' oli Hermes\nlähtenyt juuri, ja ruokaa toi kave hälle ja juomaa,\nkaikkea laatua toi, mitä nauttivat ihmiset maiset.\nKasvokkain jopa istuutui kera oivan Odysseun;\nneitoset ambrosiaa toi hälle ja nektarijuomaa.\nRuokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\ntaaspa jo lausui, haasteli näin kave sorja Kalypso:\n\n\"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nsiis kotihinko sa kohta jo vaan, sulo-syntymämaahan\nmatkata mielisit? Onni sun olkoon myötäsi sentään!\nMutta jos sielusi aavistais, miten vaikeat vaivat\neessäs on, ennenkuin olet taattojes mailla sa jälleen,\nluokseni jäisitkin olijaksi sa onkaloluolaan,\nkanssani kuolematonna, sa nähdä jo vaikk' ikävöitkin\npuolisoas, joka ain' ajat kaiket on mielesi aatos.\nHalvemp' ei näkö mull', ei kasvu, sen lausua tohdin,\nlie kuin häll', ei näät toki kasvu ja kauneus naisten\n[213-240]\nkuolollisten voi kera kilvata kuolematonten.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Kuoloton valtiatar, älä suutu! Sen itsekin tiedän:\nhalpa sun verroillas toki mielevä Penelopeia\nkatsoa kasvult' on sekä kauneudelta, hän kansaa\nkuolollist' on vain, sinä kuoloton, ain' ikinuori.\nVaan ikävöitsen sittenkin sitä päiväni kaiket,\npääsyä päin kotimaata ja matkani päättymäpäivää.\nJos kuka kuoloton turman tois tiell' aaltojen tummain,\nkärsinen sen, sydän mulla on vahvistuttama vaivain;\npaljon kärsiä sain, monet sain kovat kohdata, kestää\ntaistoja, myös meren myrskyjä; saa tuho tulla jo tuokin!\"\nVirkki; ja laskihe päivä, ja lankesi yön hämy maille.\nSiitä nyt suojemmaksi he siirtyivät sisäluolaan,\nnauttien vierekkäin levon armaudesta ja lemmen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nkoht' ihotakkins' otti ja viitan Odysseus ylleen;\ntaas kave itsepä verhokseen helovalkean vaipan,\nviehkeän, hienoisen; vyön uumillensa hän vyötti\nsorjan, kultaisen, pani päähän hohtavan hunnun;\nniinpä jo auttelemaan kävi lähtöä aimon Odysseun.\nToi kädenmyötäisen, terin kaksin viiltävän, vankan\nvaskisen kirveen hälle; oliivinen siin' oli varsi\nkaunisveistoinen, teränsilmään lyötynä tiukkaan;\npiilun välkkyvän antoi myös sekä eeltä jo astui\nsaaren rantaan, miss' ikipuit' ylen pitkiä seisoi,\nleppien, poppelien kera pilviäpiirtävät hongat,\nammoin kuivunehet, kevyt-uintiset veen yli viemään.\n[241-269]\nNoin kun ol' ohjannut hänet suurien luo ikipuitten,\nastui taas asumukselleen kave sorja Kalypso.\nKaasi Odysseus puita nyt; työ kävi joutuen; kaasi\nrunkoa kaikeltaan kakskymment' iskevin kirvein,\npalhi ja piilusi puut, punalangoin viivasi veisteen.\nSilläpä aikaa kairan toi kave sorja Kalypso;\nkairasi hirret kaikki ja saumasi taiten Odysseus,\nvaarnoin kytki ne, poikittain pani niskaset vankat.\nYht' ison pohjan, kuin tapa taitavan veistäjämiehen\nlaatia kantavahan merikaupin on kuljetuslaivaan,\nyhtäpä laajan, pitkänkin teki lautan Odysseus;\npystyyn löi kuveruoteet, löi nojapönkkiä taajaan,\npäähän ruotehienpa hän parraspuut pani pitkät.\nMaston veisti ja myös teki raa'an mastoa myöten;\nlaittoi myös melan itselleen, mill' ohjata lauttaa.\nLaitoja suojaamaan pajunvarpuiset pani varppeet\naaltoja vastaan, toi kasan aimon lehtiä keskeen.\nSilläpä aikaa raiteja toi kave sorja Kalypso;\npurjeet kaavasi niistä ja ompeli taiten Odysseus,\nsai harusköydet, sai jalusnuorat, ahtimet kuntoon,\nveen pyhän aaltoihin vipupuilla jo lykkäsi lautan.\n\nNeljäs päiv' oli tuo, varaeltu jo kaikk' oli matkaan;\nviides koitti, ja lähteä soi hänen sorja Kalypso,\nkylpyyn vei toki ensin, myös puki tuoksuvin vaattein.\nViiniä tummaa leilin toi jumal-impi ja toisen\nsuuremman taas vettä ja nahkaisen säkin täyden\ntoi eväsmuonaa myötä ja myös monet särpimet oivat.\nLauhan henkäämään perämyötäisen pani tuulen.\nTuostapa riemahtuin heti purjeen nosti Odysseus.\n[270-298]\nIstuutuin melan otti jo mies sekä ohjasi taiten;\nei ulapall' uni ummistaa uron silmiä saanut,\npuoleen Pleiadein yhä loi ne hän ynnä Booteen\nmyöhään laskevan, myös Otavankin, ilmojen otson,\nympäri kiertyen vain jok' Orionin kulkua tarkkaa,\nkylpyyn Okeanon ei käy kera tähtien muitten.\nSill' Otavasta ol' oikeahan kave sorja Kalypso\nneuvonut hänt' yhä ohjaamaan meren aavoja mennen.\nPäivää seitsemäntoist' ulapoita nyt uiskeli lautta,\nkahdeksantenatoista hän varjokkaat näki vuoret\nPhaiakilaisten maan, lähin saaren ranta jo siinsi,\nkilvenkumpuna nous sini-auterisen meren keskeen.\n\nLuotapa Aithiopein tuli maan järisyttäjä suuri,\nkaukaa tuon Solymein näki harjanteille, Odysseun\nlaskevan lautallaan; sydän kiukkuun siit' yhä yltyi,\nsynkkänä päätä hän puisti ja haasteli noin sydämelleen:\n\n\"Voi, jopa päätelleet on Odysseun kohtalon toisin\ntaivahiset, kun luon' olin Aithiopein. Liki tullut\nPhaiakilaisten on maata jo hän, miss' irrota viimein\nsallima suuren suo polon paulan, häntä mi kietoo.\nMutta sit' ennen lie mure murjova hänt' ylenkyllin.\"\n\nVirkki ja vinhat nosti jo pilvenpäät, meren möyri\nkuohuun hangollaan, rajumyrskyyn kaikkien tuulten\nriehuvat puuskat kiihti ja pilviin maan, meren piirin\nkaiken peitti, ja taivaalt' yön syvä laskihe synkkyys.\nYhteen nyt Suvi iski ja Kaakko ja karjuva Länsi,\nmyös vilukirkas Pohjoinen vesivuoria vyörtäin.\nHerposi polvet Odysseun, myös sydän urhea siinä,\nmiehekkäälle jo mielelleen hän huoaten haastoi:\n\n[299-327]\n\"Voi mua kurjaa! Vielä mi kohdannee mua viimein?\nEnnustaa ihan totta, ma pelkään, ties jumal-impi,\nett' ulapalla ma, ennenkuin kotimailleni koidun,\nsaan tuta tuskien kukkurapään; sepä kaikki jo täyttyy.\nKas, miten pilvin peittää Zeus pihat ilmojen pitkät,\nmyllertyy meren veet, miten raivoavat rajupuuskin\ntuulet kaikki! Nyt on tuho tuima jo eessäni. Kolmin,\nneljin verroin onnekkaat urokumppanit, jotka\näärill' Ilionin vuoks Atreun poikien kaatui!\nKunp' oman surmani ois sinä päivänä kohtalo tuonut,\nkun moni Troian mies päin sinkosi vaskisen peitsen,\nruumiist' aimon Akhilleun kons' oli ottelo tuima!\nKummun Akhaijit luoneet ois, ikimainehen suoneet!\nNytp' oli säättynä siis mun kohdata kuolema kurja.\"\n\nNoin hänen virkkaissaan löi, rankkana vyörynä kaatuin,\nkauhea karjaspää yli lastuna kieppuvan lautan.\nSuistui lautalt' itse hän kauas, vei melan aalto\nmennessään, rysähytti jo maston keskeä poikki\ntuulten tuppuri hirmuinen, rajupuuskana tullen.\nKauas raastautui meren kuohuun purje ja raaka.\nKauan veen oli alla hän itse, ja vain vähitellen\nsielt' ylös urkeni taas, alt' aaltojen ahmivan pyörteen,\npainoi näät puku, jonk' oli antanut sorja Kalypso.\nVaan toki viimein nous, veden suolankitkerän suustaan\nsylki jo pois, noronaan vesi virtasi pääst' yli-yltään.\nSentään ei hädän ahdingoss' unohuttanut lauttaa,\nluo läpi kuohujen pyrki ja pääsi jo kiinni ja lautan\nkeskehen lappoihen, kovan karttoi kuoleman vielä.\nLauttaa viskelivät vesivyörteet sinne ja tänne.\n[328-356]\nKuin kedoll' ohdakkeit' ees-taas vie ryöpyten syksyn\nvinheä pohjoinen, ja ne tiukkana karhona lentää:\nnoinpa nyt lauttaa vei merell' ees-taas viuhuvat tuulet;\nkons' Eteläinen Pohjoisen puhurille sen heitti,\nkons' Itä viskasi taas yhä eelleen Läntisen viedä.\n\nTuon näki Leukothea, tytär Kadmon viehkeänilkka,\nääntelevää joka kerran ol' ihmisheimoa, Ino,\nvellovan veen jumalattarien nyt on joukkoa ylhää.\nHälle Odysseun harhaavan tuli tuskia surku.\nNiinkuni koskelo nous syvält' aaltojen alta hän nopsaan,\nistui lautan puulle ja näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Mies polo, miksi Poseidon, maan järisyttäjä, vainoo\nnoin sua hirmuisesti, kun ei lopu vaivasi kuunaan?\nMutta hän ei sua surmata voi, halu suuri jos onkin,\ntee mitä neuvon vain, älypuutolt' etpä sä näytä.\nVaattees riisu jo nuo sekä lauttasi tuulien valtaan\nheitä jo, uimaan käy käsivarsin, päin pyri rantaa\nPhaiakilaisten maan, sepä kohtalon suoma on suojas.\nTää sido ryntäilles jumalainen huntuni, niin sun\ntarvis vaaroja ei, ei surmaa peljätä lainkaan.\nVaan heti kohta kun sun kätes koskevi maata ja rantaa,\nirti jo riisu ja heitä se taas meren siintävän helmaan\nkauas maasta, mut itse sa poispäin kasvosi käännä.\"\n\nVirkkoi noin jumal-impi ja hunnun hälle jo antoi,\nitsepä oitis painui taas meren aaltojen alle\nkuin merikoskelo; sulkeutui yli synkeä kuohu.\nArveli aivoissaan jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nmiehekkäälle jo näin sydämelleen huoaten haastoi:\n\n\"Voi mua! Kunp' ei vaan joku kuoloton taas puno mulle\n[357-385]\nturman pauloja, kun minun heittää lauttani käski!\nTuot' en vielä ma tottele, sill' ylen siintävi kaukaa\nsilmiin maa, muka missä hän tiesi mun pääsevän turvaan.\nNäinpä mä teenkin, parhaimmaks sen mieleni arvaa:\nen, niin kauan kuin tämän lauttani hirret on koossa,\nerkane niiltä, mä jään, mitä saankin kärsiä, kestää;\nmutta kun aallot särkymähän saa altani lautan,\nsilloin uin, sill' eip' ole tarjona neuvoa muuta.\"\n\nJuuri kun mielessään hän arveli noin sekä mietti,\nnosti Poseidon, maan järisyttäjä, ankaran aallon,\nkauhean karjaspään, vesivuorena päälle se vyöryi.\nNiinkuni kuiviin pahnoihin raju iskevi tuuli,\nkaikkiin ilmoihin kasan lennättäin, levitellen,\nniin heti irtautui isot hirret. Mutta Odysseus\nheittäytyi kuni ratsasmies puun kiitävän selkään,\nriisui vaatteet, jotk' oli antanut sorja Kalypso.\nHunnun ryntäilleen hän kiersi ja solmisi kiirein,\nlaineisiin sylet laajallaan heti syöksihe suinpäin\nurho jo uimaan. Tuon näki maan järisyttäjä suuri,\nsynkkänä päätään puisti ja haasteli näin sydämelleen:\n\n\"Uiskele nyt ulapoit', ylenkyllin vaivoja nähden,\nkunnes tuonne jo päässet luo Zeun kaitseman kansan;\nvaan vähäll' ehkäpä päässehes et sinä kersku, ma luulen.\"\n\nVirkki ja ruoskall' iski, ja riens orot uhkeaharjat,\nvei hänet Aigaihin, kuss' ylhä on häll' ikilinna.\n\nMuistipa seikan muun nyt Athene, Zeun tytär ylhän.\nTuulilt' esti hän tien heti muilta ja raivoamasta\nkaikkien tauota käski ja rauhaan tyyntyä tyyten,\nPohjoisen vain puuskua soi, sepä murteli aallot,\n[386-414]\nett' ohi vois tuhosurmien suun Zeussynty Odysseus\nviimein saapua luo merikelpojen Phaiakilaisten.\n\nYötä ja päivää kaks uros uiskeli viemänä kuohuin,\nkolkkoa tuijottain useasti jo kuoloa silmiin.\nKolmannenpa kun koin toi Eos suortuvasorja,\ntaukosi tuima jo sää, tuli tuuleton, päilyvä tyyneys\nvetten päälle; jo keksi hän maan ihan eessä, kun nosti\nhänt' isot mainingit ja hän tarkkasi rantoja ilman.\nNiinkuni lapset riemahtuin isän elpyvän huomaa,\ntaudissaan joka kauan on maannut riutuen tuskiin\ntuimina raateleviin, paha haltia häntä kun vainoo,\nkunnes taivahiset kivun kirvoittaa, ilon antain:\nnoinpa Odysseus riemahtain näki maata ja metsää,\nuintia kiihti hän saadakseen jalan astua maahan.\nMutta kun matkaa vain oli huudon kantama maihin,\nkuuli jo tyrskyjen pauhaavan hän riuttoja vastaan;\nkorkeat kuohut nousi ja törmäsi karjuvin raivoin\nkalliorantoja päin, karit kietoi suolava ryöppy,\nsill' ei suojaa ollut siell', ei valkamapaikkaa,\nkallionkärkiä vain, salasärkkää, luotoa, riuttaa.\nHerposi polvet Odysseun, myös sydän urhea silloin,\nmiehekkäälle jo mielelleen hän huoaten haastoi:\n\n\"Voi mua! Nähdä jo maan, jot' en toivoa tohtinut, antoi\nviimein Zeus, uin uppoamatt' yli vievien vetten,\nnyt meren vaahtisen vallast' ei ole pääsyä missään.\nKärkevät uhkaa vain karit eessäni, peittyen tyrskyyn\naaltojen ärjyvien, siloseinät kalliot nousee,\nveet syvät aaltoo alla, en jalkaa, kahta en kantaa\nmissään pohjata voi, tuhon alt' en kaaloa turvaan.\n[415-443]\nKunp' ei tempais kuohu ja päin kovan kallion seinää\niskisi, kun pyrin maalle, ja kaikk' ois vaivani turha!\nRannast' ulkona taas jos viel' yhä uin minä, kunnes\nkeksisin loivemman merenkaltaan, poukaman tyynen,\ntempaa taas minut tuuli, ma pelkään, kantavi kauas\nhuoltani huokaillen minut uiskelemaan ulapoita,\ntai joku taivahinen merihirviön kiihtävi kimppuun,\nkorkea Amphitrite joit' isot kaitsevi karjat;\nmulle on leppymätön näet maanjärisyttäjä ylhä.\"\n\nJuuri kun mielessään hän arveli noin sekä mietti,\nrantaan paateriseen hänet paiskasi vyöryvä aalto.\nOis iho irronnut sekä murskauneet uron luutkin,\npäilyväsilmä jos ei ois neuvoa suonut Athene:\ntarrasi arvelematt' uros kalliohon käsin kaksin,\nähkyen riippui kiinni, kun riens yli mahtava hyöky.\nNoinpa hän vältti sen ensin, vaan taas vyöryen taapäin\niski se, mennessään meren helmaan vei hänet kauas.\nKuin kivisälpää tuopi polyypin lonkerot pitkät\npinnassaan, kun on veetty se kätköstään veden alta,\nirti jo raastautuin iholiuskoja noin kädet aimot\njättivät kalliohon; rajut veet uron peittivät umpeen.\nKohtalon suomaton ois tuho tullut koidon Odysseun,\npäilyväsilmä jos ei älymielt' ois suonut Athene.\nPäänsä hän sai ylös veestä, mi vyöryi ärjyen rantaan,\nriuttojen rintaa ui tähyellen, mistä jos ehkä\nkeksisi loivemman merenkaltaan, poukaman tyynen.\nNoinpa kun uidessaan tuli virran suulle jo vienon,\nkaunisvuoltehisen, hänest' oivin siin' oli paikka,\nriuttojen sulkematon sekä tuulilt' antava suojan.\n[444-472]\nHän näki virran tuon, sydämessään näin sitä palvoi:\n\n\"Valtias, kuule, ken olletkin! Anovaisena turviis\naavoilt' uin ulapoilta Poseidonin uhkien alta.\nSurku on kuolematontenkin sitä miestä, ken etsii\nturvaks eksyissään ikivaltoja, kuin rukoellen\nnyt tykö vuoltehies polon ankean alla ma saavun.\nValtias, sääli jo, sill' avun etsijä totta on eessäs!\"\n\nVirkki. Ja juoksun viihti jo virta ja tyynteli aallot,\nsoi kuvatyynenä kuultaa veen, uron autteli uivan\nsuojaan virransuun. Heti polvet herposi, vahvat\nmyös käsivarret hält', oli näät meri murtanut voiman.\nKaikk' oli turvuksiss' iho, sieraimista ja suusta\npois vesi pursui vain; sanatonna hän, tuntoa vailla\ntainnuksiss' oli maass', ylen suuri jo uupumus voitti.\nMutta kun hengähtäin tuli tuntoihinsa hän jälleen,\nriisui kohta hän hunnun tuon, jumalattaren suoman,\nheitti sen aaltoihin meren helmaan vierivän virran;\nsenp' iso aalto jo vei, käsin vienoin äkkiä Ino\notti sen talteen taas; vesivierest' eemmäs Odysseus\nlaskihe kaislikkoon, maan suuteli ruokkija-rintaa,\nmiehekkäälle jo näin sydämelleen huoaten haastoi:\n\n\"Voi, miten käy nyt mun? Mikä kohtaakaan mua viimein?\nVirran vierell' yö jos on kolkko mun valvoa pakko,\nyön vilu härmäpä vie sekä viileä kaste jo tyyten\nhengen multa, mi viel' on heikkona taintumisestaan,\nvirralt' aamun suussapa käy näet viiltävä viima.\nRantaa nousten tuonne jos siimehiseen menen metsään,\nsen nukun viitaan taajaan, -- jos vilu, uupumus ehkä\nsallisi uinahtaa, unen armaan sulkea silmät, --\n[473-493]\nniin minut saaliikseen pedot raatelevat, minä pelkään.\"\n\nViisaimmaksi hän mielessään tämän päätteli vihdoin:\nastui metsikköön veden vierelliseen, joka kauas\nsiinteli törmältään, meni kaksoispensahan peittoon,\nyhteenkasvauneen orapaatsaman ynnä oliivin,\nsinnepä tunkeunut ei tuulen kostea huoku,\nhohtavan auringon säde polttava sattunut konsaan,\nei sade rankinkaan läpi vuotanut; niin oli yhteen\nlehviköt liittynehet; meni suojaan sinne Odysseus.\nLehtiä kourillaan kokoellen hän tilan laajan\nlaati jo itselleen; näet maass' oli niit' iso paljous,\nkyllin suojelemaan pari, kolmekin urhoa säältä\ntalvisen myrskynkin, vaikk' ois miten ankara ollut.\nSen näki riemahtuin jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nkeskeen heittäytyi sekä peittihe ylt'yli lehtiin.\nHehkuvan kuin kekäleen tuhan tumman kätkevi peittoon\nmies majan syrjäisen, luo naapurin josta on matkaa,\nniin säen säilyvi, muualt' ei ole etsiä tarvis:\npeittihe lehtiin noin nyt Odysseus; unta Athene\nvihmoi silmiin, jotta se runtelevan väsymyksen\njoutuen kirvoittais, heti luomien mentyä umpeen.\n\n\n\n\nKUUDES LAULU.\n\nODYSSEUS SAAPUU PHAIAKILAISTEN MAAHAN.\n\n\nSiinä nyt uinui noin jalo jaksaja, oiva Odysseus\nraueten raskaaseen väsymykseen. Mutta jo rientäin\nmaahan Athene ja kaupunkiin meni Phaiakilaisten.\nMaana ol' ammoin heill' avotanterinen Hypereia,\nKykloopeist' ei kaukana; niinp' yhä rosvoten kimppuun\nkarkasi julkeat julmurit nuo, väkevämpinä voittain.\nSiirtynyt kansoineen oli Nausithoos jumalainen\nsiintelevään Skheriaan, mailt' ihmisheimojen kauas,\nteettänyt kaupungin kehämuurit, myös talot taajat,\n[10-38]\ntemppelit taivahisille, ja vainiomaat ositellut.\nHänp' oli Hadeen maille jo kuolon sortama; kansaa\nkaitsi nyt Alkinoos, jumaloilt' äly joll' oli runsas.\nTään asumukseen riensi nyt päilyväsilmä Athene\nmiettien mielessään kotimatkaa aimon Odysseun.\nAstui kammiohon ani-sorjaan, kuss' ihanainen\nkuin jumalattaret kasvultaan sekä kauneudeltaan\nnukkui Nausikaa, tytär Alkinoon jalomielen,\nneitt' ovell' uinui myös liki pieliä kaks, Sulotarten\nvaalima vartio sorja, ja välkkyvä kiinni ol' uksi.\nUinuvan immen luo tuli hän kuni tuulosen henkäys,\nilmestyin pääpohjiin näin sanan laati ja lausui,\nkuulun muuttautuin Dymas-sankarin tyttären muotoon,\nNausikaan ikäsiskon tuon sekä tuttavan armaan;\nhaasteli tuttuna tuona nyt päilyväsilmä Athene:\n\n\"Min tytön torkkujan, Nausikaa, sinust' äitisi saikaan!\nHeität vain virumaan lian valtaan hohtavat vaatteet,\nvaikka jo lie liki hääsi ja sorjiin saat pukineihin\nitsesi vaatettaa sekä saattajaparvesi nuoren.\nSiitäpä kansan kesken käy jalo maine ja kiitos\nkarttuvi sulle, ja saa ilon taattosi, äitisi armas.\nPoukkuja siis pesemään heti kohta, kun nousevi Eos!\nAuttamahan sua käyn kera, että sä työs nopeammin\ntoimitat. Päättyvät on pian neitouspäiväsi sulta,\nkaikki jo sulhot sun kosijoiksesi käy valioimmat\nkansan phaiakilaisen, jost' oma juuresi juontuu.\nEnnen koittoa koin mene siis tykö taattosi kuulun,\nmuulit, vankkurit hält' ano, joilla sa poukkuja veisit,\nvaippaa, vyöt', ihokasta ja verhoa valkeavillaa.\n[39-67]\nSullekin paljoa on sopivampi se kuin jalan mennä,\nkaupungista kun niin ylen kaukana on pesualtaat.\"\n\nVirkkaen noin pois kiiti jo päilyväsilmä Athene\nkohti Olympoa, kuss' ikilinnat on liikkumatonna,\nkertovat, taivaisten; ei tuulet tutjuta niitä,\nei sade kastele, ei lumi saavuta, pilvetön, sees vain\npiirittää yläilma ja kietoo hohtava kirkkaus;\nsiell' iloss' ainahisess' ovat auvokkaat ikivallat.\nSinnepä lähti Athene, kun neuvonut noin oli neittä.\n\nKullanhohtava nousi jo Eos, viehkeäverhon\nNausikaan havautti; ja kummeksuin kovin untaan\nlinnan huonehien läpi riens isän luo sekä äidin\nkertomahan sitä neito ja niinpä jo kohtasi heidät.\nKiertäen värttinätään liki liett' emo purppuralankaa\nkehräsi neitosineen, ovess' astui taatto jo vastaan,\nruhtinasneuvoston kokoukseen rientäen, jonne\nylhää johtajataan jalot vartosi Phaiakilaiset.\nSiin' isän armaan luo kävi neito ja noin sanan virkkoi:\n\n\"Enköhän vaunuja sais lujapyöriä sult', isäkulta,\nkorkealaitoja? Taas valioita jo vaattehiamme\npestävä virrall' ois, liass' etteivät viru täällä.\nPuhtaiss' on pukineissa sun itsesi oltava, kansan\nensimmäisien kanssa kun neuvostoss' yhä istut;\nkasvanut kattosi alla on poikaa viisi, jo kaks on\nnuorikon noutanut, kukkeit' on taas sulhoja kolme;\nvaatteet varrelleen pesupuhtaat vaativat aina\nkarkeloretkilleen, ja se kaikki on huolena mulla.\"\n\nVirkki, ja hänt' isän eess' omat mainita hempeät häänsä\nkainostutti; mut arvaten kaikk' isä vastasi hälle:\n\n[68-96]\n\"Lähteös, lapseni, sult' en muuleja kiellä, en muuta.\nPantava palvelijain heti vankkurivaunut on kuntoon,\nkorkealaitehiset, lujapyöräiset lavarattaat.\"\n\nVirkki ja käskyn huusi, ja käsketyt totteli, laittoi\nvankkurit ulkona koht' ajokuntoon kiitäväpyörät,\nvaljastain vetämään vetomuulit all' ikehensä.\nNeitopa kammiohon kävi, valkeat toi pesuvaatteet,\nlaski ne vaunuihin silolaitaisiin latoellen;\nvaan eväslippaaseen emo ruoat laitteli runsaat,\nsärpimet herkkuisat sekä kaatoi viiniä leiliin\nvuohenvuotaiseen, -- ajolaudall' impi jo istui, --\npullon kultaisen kuvuss' antoi öljyä norjaa,\njotta hän neitosineen vois uitua sill' ihon voitaa.\nOtti jo ruoskan Nausikaa sekä välkkyvät ohjat,\niski ja vauhtiin muulit sai, ies valjakon ryskyi;\nvaatteet kuin ajajankin vei väsymättä ne kiskoin,\nei toki yksin, vaan kera seurasi neitoset astuin.\n\nMutta kun saapuivat liki virran juoksua sorjaa,\nkuss' iki-uhkuisiin pesualtaisiin vesi raikas\nkumpusi kyllältään lian paljonkin pesemiksi,\nmuulit riisuivat heti irroilleen ikehestään,\ntyönsivät haukkaamaan mesinukkaa nurmea, pitkin\nvirran vaahtisen vartta, mut vaunuist' itse jo vaatteet\nnostivat pois sekä altaisiin vesiläikkyhyn veivät,\npolkivat polskuttain niit' altaiss' ahkerin kilvoin.\nMutta kun kaikk' oli pesty ja pois lika lähtenyt tarkkaan,\nniin riviteltiin vaatteet nuo meren äärehen, missä\nlaineet puhtaimmaks oli huuhdelleet kivisälvän.\nKylpivät itse jo tuosta ja voitelivat ihon heljän,\n[97-125]\nvirran vierell' istuen koht' eväsatrian söivät,\nantaen auringon helohohteen kuivata vaatteet.\nMutta kun kylläinen hän ol' itse ja impyet kaikki,\nhunnut riisuivat he ja leikkivät palloa heittäin;\nparvess' alkoi Nausikaa helo-olka jo laulun.\nNiinkuni Artemis, ampujatar, käy vuort' alas astuin,\nharjoja pitkän Taygeton tai myös Erymanthon,\nvainoten riemuissaan salokarjua, hirveä nopsaa;\naigiinkantaja-Zeun sulo-tyttäret, metsien immet,\nsaattona parvehtii, sydän Leton riemua sykkii,\nnäät tytär otsaa, päät' ylevämpi on kaikkia muita,\nei tuta vaikea, vaikk' ovat kaikki he sorjia: noinpa\nsaattajaneitoja nuor' oli valtiatar soreampi.\n\nMutta jo muulit valjastaa hän mieli ja koota\nvaatteet kaunoiset, kotihinsa jo lähteä jälleen;\nmuup' oli aie ja aatos Athenen päilyväsilmän,\njotta Odysseus valveutuis näkemään sulosorjan\nneitosen, kaupunkiin joka veis hänet Phaiakilaisten.\nViskasi ruhtinatar päin muuant' impeä pallon,\nmutt' ohi kiiti se, sinkoutui syvän pyörtehen silmään.\nSoi kova kirkaus; valveutui jumalainen Odysseus,\nistumahan heti nous, ajatellen ympäri päänsä:\n\n\"Voi, mihin tullutkin maan ääriin koito jo lienen!\nRöyhkeä kansako lie, raju, raaka ja kauhea vaiko\nvaalija vierahien, jumaloitakin tottelevainen?\nÄänipä äsken soi, kuin kirkaisseet olis immet,\nmetsänneitoset kai, asujattaret vienojen viitain,\nvirranlähtehien, noronurmien viehkeänukkain.\nVai joko ääntelevää liki ihmisheimoa lienen?\n[126-154]\nVaan miks en mene itse jo katselemaan, kokemaankin.\"\n\nVirkki ja lähti jo viidastaan jumalainen Odysseus,\nkourallaan väkevällä hän oksan sankehikosta\ntuuhean taitti, ja sill' uros uumia kaihtaen astui\nkohti jo, kuin väkevyydessään raju leijona vuorten,\ntuuli kun tuivertaa, sade lyö, säkenöitsevin silmin\nrientävi, härkien kimppuun käy tahi lampahienkin\ntai salon hirveä vainoo, näät sitä kiihtävi nälkä\ntarhaankin lujasalvoiseen kutun, oinahan tappoon:\nsuortuvasorjia noin kävi neitoja kohti Odysseus,\nvaikk' ihan verhoja vaill', ei empinyt, näät hätä käski; --\nhirveä katsoa, pinnassaan ruma, kuortunut kuotta.\nNeitoset kaikkosivat mikä minnekin niemien kärkiin.\nVain jalo jäi tytär Alkinoon. Näet hälle Athene\nrintaan loi uroutta ja pois pelon värjyvän otti.\nMahtuen vartosi neito, ja neuvoa mietti Odysseus,\npolvia kietomahanko jo rientäis impyen sorjan\nvai sulo-lausein suostuttais etähämpänä seisten,\nettä hän neuvois kaupunkiin sekä verhoa antais.\nViisaimmaksipa mielessään hän päätteli vihdoin\nvain etähämpää suostuttaa sulo-lausehin, ettei\nneitonen närkästyis kukaties, kun polvia kietois.\nLaatuisasti jo virkkoi siis heti mielevin lausein:\n\n\"Turvaas, valtiatar, anon, ihminen tai jumal' ollet.\nJos jumaloita sa liet, koto joitten on korkea taivas,\nniin tytär ylhän Zeun olet Artemis itse, ma arvaan;\nmoinen sulla on muoto ja varsi ja kasvusi kaunis.\nMutta jos ihmisien liet heimoa, maan asujoitten,\nniin ylen autuas on isä sulla ja äitisi armas,\n[155-183]\nveljesi myös ylen autuahat, ilo, riemupa heillä\nsykkivi rinnassaan ihanainen loppumatonna\nnähdessään kukan semmoisen kisapiirihin käyvän.\nMutt' yli muista se mies toki autuas on sydämessään,\nken sinut kihloin suostuttaa sekä vie kotihinsa.\nNähneet silmäni nää ei kuolollist' ole moista,\nmiest', ei vaimoakaan; minut varsin ihmetys valtaa.\nDelos-saarell' ammoin näin minä kasvavan palmun\nyht' ihanaisena, nuorna Apollon alttarin luona;\nsinnekin saavuin näät, kera myös sotisaattoni sankka,\ntielläni tällä, mi surkeuteen oli päätyvä suureen.\nNiinkuni hämmästyin sitä siinä ma katselin kauan,\nsill' ei sorjaa niin maast' ennen versonut vartta,\nniin nyt hämmästyin sua katselen, neito, en tohdi\npolviakaan halaella, mut haikea on mure mulla.\n\nEilen päiviä kaks olin kymment' aaltoja vierryt;\nkaukaa kantelivat mua karjaspäät, rajupuuskat\nsaarelt' Ogygian; tähän viskasi sallima vihdoin\nuudet taas kokemaan kovat onnet; kohta ne vainkaan\nei lopu, paljonkin varaelleet lie ikivallat.\nVaan ole armias, valtiatar; hädän ankaran alla\nensimmäisenä näät sinut kohtaan, muita en tunne\ntääll' ypö-yhtä ma kaupungin sekä maan asujoista.\nKaupunkiin minut neuvo ja verhoks suo joku riepu,\nvaikka se vaate, mi lie pesupoukkujen peittona sulla.\nPalkaks suokoot taivahiset, mitä mielesi toivoo,\npuolison sulle ja kartanon, myös sovun, suosion armaan\nantakohot; sill' eip' ole onnea näät ihanampaa,\nkuin miss' ainahisin sopumielin mies kera vaimon\n[184-212]\nhoitavi kartanoaan -- vihamiesten miel'apeoiksi,\nvaan iloks ystävien sekä itselleen yli muitten.\"\n\nVirkkoi Nausikaa helo-olka ja vastasi hälle:\n\"Vieras, et ilkiö etk' älypuutto sa näy olevankaan.\nItse Olympon Zeus osan säätää inhimisille\nkullekin, halpa jos lie tai korkea, niinkuni mielii.\nSulle hän kai tämän soi, ja se kestäös nurkumatonna.\nMutta kun saarellemme ja kaupunkiimme sa saavuit,\neip' ole verhoa puuttuva sult', ei muuta, mit' antaa\nihmisen velka on verralleen, hädän all' anovalle.\nVien sinut kaupunkiin, asujoitten myös nimen virkan.\nKaupunk' on sekä maa tämä kansan phaiakilaisen,\nvaan olen itse ma taas tytär Alkinoon jalomielen,\njolla on kaittavanaan väki, vauraus Phaiakilaisten.\"\n\nVirkki ja neitosiaan hiussorjia huusi ja kutsui:\n\"Neitoset hoi, mihin noin miest' outoa karkkoelette?\nEttehän uskonekaan vihamiehen vaan toki tulleen?\nEi sitä syntynyt miest' ole eik' ole syntyvä vasta,\nsaapuva ken sotatiell' ois maahan Phaiakilaisten,\nvainon nostaja; sillä on suosio meill' ikivaltain,\nkauimmaisin myös meren aavall' aaltoavalla\nmaa on meillä, sit' ei ikin' ihmiset muut liki liiku.\nVaan täm' on harhaillen hädän all' ajelehtinut tänne;\nhäntä on auttaminen; Zeun tuomia kaikkipa vieraat,\nkaikk' osapuutot on aina, ja armas on pienikin anti.\nTuokaa, neitoset, siis heti vieraan syödä ja juoda,\nviekää virtaan myös hänet suojaisaan pesupaikkan.\"\n\nKuulivat seisahtuin he ja rohkaisten kukin toistaan,\nveivät Odysseun suojaisaan pesupaikkaahan, niinkuin\n[213-241]\nkäskenyt Nausikaa, tytär Alkinoon oli aimon;\nverhoja myös kera kantoivat, ihotakkia, vaippaa,\npullon kultaisen kuvuss' öljyä noutivat norjaa,\npyysivät kylpeymään, veden vierivän aaltohon käymään.\n\nVaan puhutellen neitoja noin nimes oiva Odysseus:\n\"Neitoset, väistäykää vähän syrjään, että mä yksin\nyltäni huuhtelisin meren suolan, myös hipiääni\nöljyä hieroisin; sitä vaill' iho kauan on ollut.\nKatsehienne en alla ma kylpeä voi, häpeäisin\nseisoa verhoa vaill' edess' impien suortuvasorjain.\"\n\nVirkki, ja neitoset lähti ja Nausikaalle sen kertoi.\nVirran veellä nyt suolan pois pesi oiva Odysseus,\nhältä mi karstallaan selän peitti ja hartiot laajat,\nhankasi päästään, hapsistaan meren aution vaahdot.\nMutt' ihon ylt'yli kons' oli pessyt, hieronut öljyn,\nvaattehin verhounut, jotk' antoi kukkea neito,\nniin hänen varrelleen loi Zeun tytär ylhän, Athene,\nuhkeutt' uljaampaa, rotevampaa, tuuheat kutrit\nkiireelt' aaltoamaan pani kuin hyasinttien kimput.\nNiinkuni kultaa huolittaa hopeaisehen pohjaan\ntaituri, jolle Hephaistos itse ja Pallas Athene\nneuvonut on opit kaikki, ja syntyy työ ihanainen,\nnoin soreutta hän uhkua soi uron pään sekä olkain.\nRantaan istui tuosta nyt eemmäs Odysseus loistain\nsorjuuttaan iha-suurta; sen hämmästyin näki neito,\nvirkki jo saattajiaan helo-olkia näin puhutellen:\n\n\"Kuulkaa, kun sanon teille, te neitoset suortuvakaunot.\nKaikkien suomatt' eipä Olympon lie asujoitten\nmies tämä saapunut luo jumalaisten Phaiakilaisten.\n[242-270]\nKulkurin halvan ol' äsken vain näkö hällä ja hahmo,\nkorkeudess' asujain nyt on muotoa kuolematonten.\nOisipa moinen mies aviokseni mainita suotu\nkerran tääll' asujoista, ja jospa hän jäisikin tänne!\nMutta nyt vieraan syödä ja juoda jo, neitoset, tuokaa.\"\n\nVirkki, ja neitoset tottelivat heti käskyä tuota,\nruokaa toivat Odysseun syödä ja viiniä juoda.\nSiinä nyt söi sekä joi jalo jaksaja, oiva Odysseus\nmielellään, näet kauan oi einehetönnä hän ollut.\nNausikaa helo-olkapa toisen muisti jo toimen:\nsorjiin vaunuihin jopa kääri ja laitteli vaatteet,\nmuulit valjastain kaviokkaat nous ajajaksi,\ntielle Odysseun neuvoi, näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Käy kera kaupunkiin nyt, vieras, niin sinut linnaan\ntaattoni kuulun vien; hänen luonaan koolla, ma luulen,\nmuutkin kohdata saat valioimmat Phaiakilaisten.\nTee mitä neuvon siis, älypuutolt etpä sä näytä.\nMaita ja peltoja ihmisien kun on matka nyt ensin,\nvain kera neitosien sinä vaunuja, muuleja seuraa\nastuen joutuisaan, minä eell' ajan näyttäen tietä.\nMutta kun tullaan kaupunkiin, kehämuuri on ylhä\nympäri sen, hyvät kahdapäin myös valkamat kaartuu,\nkaita on kannastie; näet laivoja maalle on veetty\nkaarevakeuloja, kullakin siin' oma niillä on paikka;\non tori myös sekä sorja Poseidonin alttari siellä,\nmaahan on istuimiks upotettuna uhkeat paadet.\nTarpeit' askarrellaan siell' yhä tummien laivain,\npurjeet, köydet on puuhana, myös veden viiltäjät airot.\nSill' ei viini ja jous vedä mieliä Phaiakilaisten,\n[271-299]\nmasto ja airo ja laivapa vain tasakaartuvalaita;\nniist' ovat ylpeät mennessään meren aavoja harmaan.\nHeit' en päästä ma juoruamaan, jott' ei joku jälkeen\nilkkua vois, -- paha parjaamaan näet rahvas on aina, --\nvirkkais vastaan tullessaan joku ilkimys ehkä:\n'Kas, kuka Nausikaan kera käy, kuka suuri ja sorja\nvieras? Mistähän löys? Aviokseen kaiketi katsoi!\nLaivast' uppoavast' uron korjasi kai meriheiton,\nkaukaa kulkeuneen, sill' ei liki tääll' asu muita;\nvai joku kuoloton lie hänen palvomanaan palavasti\ntaivaast' astunut ainahiseks avioksi jo hälle?\nNiin, paras onkin, kun meni itse ja puolison katsoi\nkauempaa, sill' ei kosijoihin phaiakilaisiin\nsuostu se korskea, monta jos onkin heitä ja oivaa.'\nNoinpa he virkkaa voisi, ja mulle se jäis häpeäksi.\nMoittisin itsekin, jos niin käyttäytyis joku neito,\nvastoin mielt' omiensa jos, viel' eläess' isän, äidin,\nmiehiä saattelis, ennenkuin häät julkiset joutuu.\nNopsaan, vieras, siis tätä noutaos neuvoa, jotta\nmaallesi matkaamaan sinut auttais taattoni kohta.\nAivan tien ohess' on pyhä poppelilehto Athenen,\nliepeillään avoniitty ja keskell' uhkuva lähde;\nsiinä on taattoni maa sekä tarha ja vainio vehmas;\nhuudon kantaman päässä on kaupungista se lehto.\nTuokio istuos siinä ja varto'os, että me ensin\ntullaan kaupunkiin sekä päästään taattoni linnaan.\nMutta kun linnaan saapunehen varot sinne jo meidän,\nPhaiakilaisten kaupunkiin sinä käy, kysy, kuss' on\ntaattoni kartano, Alkinoon koti korkeamielen.\n[300-328]\nHelppo se tuntea on, vähä lapsikin vois opas olla,\nsill' ei vertoja sen ole muut talot Phaiakilaisten,\nkartano Alkinoon niin kaunis on, sankarin aimon.\nMutta kun linnaan käyt, pihapiiriin tultuas ensin,\nrientäös äitini luo salin halki; hän istuvi siellä\nleimuavaa liki liettä ja pylvääseen nojaellen\nkiertää värttinätään, kera taampana neitojen parvi, --\nkaunis purppuralanka se karttuvi, katsoa ihme.\nAlla sen pylvään on myös istuin taattoni ylhän,\njolla hän istuu kuin joku kuoloton, viiniä juoden.\nMutt' ohi riennä ja kurkottain käsivartesi kiedo\nkoht' emon polviin, jott' ihanaisena koittava joutuin\nois palauksesi päivä, jos kaukana kai kotis onkin.\nSulle jos vain emo suo sydämestään suosion armaan,\nsilloin toivo on sull' omat rakkaas nähdä ja oivaan\nsaapua kartanohos sekä syntymämaahasi jälleen.\"\n\nVirkki ja ruoskallaan helavälkyll' iski, ja muulit\nvirran vierivän luota jo lähtivät vauhtia nopsaa,\njuoksua laskettain tahi kerkein askelin astuin,\nvaan ne hän hillitä ties, ett' ehtivät seurata neidot\nynnä Odysseus myötä, ja taiten käytteli ruoskaa.\nLaskihe päivä ja päästiin luo pyhän lehdon, Atherten\npalvomapaikan; sinne nyt istui oiva Odysseus,\nnäin tytärt' ylhän Zeun rukoellen kohta jo virkkoi:\n\n\"Voimin voittamaton tytär aigiinkantajan ylhän!\nKuule jo pyyntöni, kuule nyt ainakin, vaikka et ennen,\nmaanjärisyttäjä suuri kun myrskyillään mua murjoi.\nArmo ja suosio suo minun voittaa Phaiakilaisten.\"\n\nNoin rukoellen pyysi, ja soi avun Pallas Athene.\n[329-331]\nViel' ei vaan toki näyttäynyt, isän veljeä voipaa\nkaihtoi näät, jumalaisen Odysseun leppymätöntä\nvainoajaa, kotihinsa jo kunnes sankari saapui.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LAULU.\n\nODYSSEUN TULO ALKINOON TALOON.\n\n\nSiinä nyt palvoi noin jalo jaksaja, oiva Odysseus.\nNeitopa kaupunkiin tuli tuomana muulien vankkain.\nMutta kun viimein eess' oli taaton kartano kuulu,\nmuulit neito jo portin luo pysähytti, ja veljet\nriensivät, sorjat kuin ikivallat, siskoa vastaan,\nvaljakon riisuivat, vasut, vaatteet saattivat suojiin.\nKammiohonsapa itse hän astui; valkean vanha\nkammionvartiatar teki, Eurymedusa, Apeiren\nnaisia, tuotu jok' ammoin sielt' oli keulavin laivoin\nkunnialahjaks Alkinoon, jota kuulivat kaikki\n[11-30]\nPhaiakilaiset kaitsijanaan kuni kuolematonta;\nvaalima vaimon tuon oli Nausikaa helo-olka\nvarttuissaan; tulen laati hän nyt sekä atrian nouti.\n\nKulki jo kaupunkiin nyt Odysseus; sankean usvan\nurhoa suojelemaan loi suosiomielin Athene,\njott' ei kohdata vois joku ylväs Phaiakilainen,\nloukaten ahdistaa uteluilla, ken tuo oli outo.\nPiiriin armahan kaupungin kun juuri hän astui,\nvastaan käyskeli siinä Athene päilyväsilmä,\nhentona tyttönä hahmoltaan, vesiruukkua kantain.\nLuo jo hän ehti, ja pyyteli noin jumalainen Odysseus:\n\n\"Lapseni, etköpä veis mua Alkinoon asumukseen,\nmiehen sen, joka täällä on kansan valtias kaiken?\nSill' olen kulkija outo ja paljon vaivoja nähnyt,\ntullut kaukaisilt' olen mailta, ja siksi en tunne\ntääll' ypö-yhtä ma kaupungin sekä maan asujoista.\"\n\nHällepä vastasi näin taas päilyväsilmä Athene:\n\"Kartanohon kysymääs halull' ohjaan ties, jalo vieras,\nsillä se kaukana näät talost' ei ole taattoni kuulun.\nTietäsi ääneti astele vain, minä eelläsi kuljen.\nÄllös katsoko tai puhutelko, jos käy kuka vastaan,\nsill' ei ihmiset tääll' ole suopeat outoja kohtaan,\nmuualt' ei tulijoita he kestiten vaali ja hoivaa.\nNopsiin laivoihinsa he luottaen aavoja kulkee\nahmivan veen, -- senp' antoi maan järisyttäjä taidon;\nkiitävät laivat on nuo kuni linnut tai kuni aatos.\"\n\nVirkki ja rientäen eeltä jo astui Pallas Athene,\nkulki Odysseus joutuisaan jumalattaren jälkeen.\nHänt' ei huomanneet merikuulut Phaiakilaiset,\n[40-68]\nvaikka hän astui kaupunkiin väen kesken; Athene\nvaltiatar näet ei sitä sallinut, suortuvasorja,\nvaan udun ihmeisen loi suojaks suosiomielin.\nValkamat, laivat hämmästyin näki oivat Odysseus,\nmyös torit, kuss' urot yhtyivät, näki korkeat, pitkät\nmuurit harjoin paalutetuin, ihaeltavat ihmeet.\nMutta kun ehtivät luo he jo kuulun valtiaslinnan,\nhälle Athene näin taas virkkoi päilyväsilmä:\n\n\"Tässä se kartano on, jota tiedustit, jalo vieras;\nkansan päät Zeun-heimoiset ovat siellä paraikaa,\nnauttivat atriataan. Katon alle sa arkaelutta\nastuos, oivemp' onnipa ain' yrityksiä myötää\nmiehen uskaliaan, jos muultakin maalta hän olkoon.\nVaan heti valtiatar hae turvakses sinä siellä,\nArete; sepä on nimi hällä, ja on samat ylhät\nhäll' esivanhemmat kuin valtias Alkinoolla.\nEnsin Nausithoon näet maanjärisyttäjä siitti,\nnaisia sorjin joll' oli armahanaan Periboia,\nnuorin siskoistaan, tytär uljaan Eurymedonin,\njonk' alamaisina hurja Giganttein heimo ol' ammoin;\nturmapa valtiahan sekä herjan myös peri heimon.\nNeitoa lempi ja Nausithoon jalon siitti Poseidon;\nPhaiakilaisten ol' aimo hän valtias, hällepä syntyi\npoikia Rheksenor sekä Alkinoos; pojatonna\nvast' avioitunehen Rheksenorin kaasi Apollon\nhohtava jousi, ja Arete, tytär ainoa, hältä\njälkeen jäi; hänet otti nyt Alkinoos aviokseen,\nniin piti kunniahan korotettuna, kuin nykypäivin\nmies kodin vaalijatart' ei vaimoa kohtele missään.\n[69-97]\nNiin sydämestään arvoa soi sekä suo yhä hälle\nAlkinoos jalo itse ja lapset armahat ynnä\nkansakin kaikki, mi tervehtii kuni kuolematonta\nriemuhun raikahtain, kun kaupungilla hän liikkuu.\nOnkin häll' ylevyyttä ja ymmärryst' ylenkyllin,\ntaiten riitoja miestenkin sovitella hän taitaa.\nSulle jos suo hän vain sydämestään suosion armaan,\nsilloin toivo on sull' omat rakkaas nähdä ja oivaan\nsaapua kartanohos sekä syntymämaahasi jälleen.\"\n\nVirkkaen noin pois riensi jo päilyväsilmä Athene\ntaa ikivellovan veen, -- jäi maat Skherian sulosaaren, --\npois Marathoniin riensi, Ateenaan myös katulaajaan,\nastui vahvaan siellä Erekhtheus-sankarin linnaan.\nKuuluun Alkinoon asumukseen kulki Odysseus;\nvaskisen kynnyksen etehenpä hän jäi monin miettein,\nsillä ne kuin valo auringon sekä kuun näet välkkyi,\nkorkeat suojat nuo jalon Alkinoon asumuksen.\nVaskea siell' oli vain, peräseinään ain' ovest' alkain,\nseinät kaikk', ylähäll' ylt'ympäri juoks sinijuova;\nsulkivat kultaiset pari-ukset miessalin vankan;\nvaskea kynnys, vaan hopeastapa hohtavat pielet\nkuin ovenpäällyskin, ovirengas täytt' oli kultaa.\nKahden puolen ust' oli kultaiset, hopeaiset\nkoirat, itse Hephaiston työt', ikitaiturin tarkan,\nuksenvartiat nuo jalon Alkinoon asumuksen,\nvahtivat kuolematonna ja vanhenematta ne kuunaan.\nVaan rivi istuinten, peräseinään ain' ovest' alkain,\nmiessalin ympäri kiersi, ja verhot peittivät niitä\npehmeät, hienoiset, kutomukset naisien sorjat.\n[98-126]\nNiill' yhä istuivat päämiehet Phaiakilaisten\nsyöden, juoden, sill' ei siell' osa uupunut kuunaan.\nSeisoi kultaiset kuvapoikaset, kantajasulhot\nsoihtujen leimuavain, jaluspatsaillaan soreoilla,\nsoihdut hohdettaan läpi öitten loi pitojuhliin.\nKymmenkuntaa viis oli palveluneitoja linnan;\njauhaa vehnät kellervät, käsimyllyä kääntää\nsai osa, kangaspuill' osa puuhasi, värttinälankaa\nkehräsi vierekkäin kuni korkean poppelin lehdet;\nöljyn liukkaan välkkehinen tuli palttina tiivis.\nNäät kuten oivimmat meren kulkijat kiitävin keuloin\nurhot on Phaiakilaiset, niin kutomaan ovat naiset\ntaiturit kuulut, sillä on antanut heille Athene\nymmärryst' ylevää sekä armaat askaretaidot.\nVaan puutarha on eess' esikartanon porttien laaja,\nauran neljän maa-ala, sen sivut äärtävi aita.\nSiin' isot kasvaa puut kukass' uhkuen, päärynät kantaa\ntuo ja granaatit tuo, helokyljet tuo omenansa,\nviikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat.\nTalvell' ei, suvell' ei kato konsaan käy, sato ehdy;\npitkin vuott' yhä vain mikä kukkii, taas mi jo kypsyy\nläntisen henkäilless', yhä päärynä päärynän jälkeen\njoutuvi, uusia puut yhä kypsyttää omenoita,\nseuraa terttua terttu ja viikuna viikunamarjaa.\nViinipä runsain myös rypäleineen versovi siellä;\nyks osa tarhaa on, tasatanner paahtama päivän,\nkuivauspaikkana, toisia taas rypäleitä jo kootaan,\nkuurnaan toisia tuodaan; viel' on raakoja myöskin:\ntoisten pois varisee kukat vasta, jo tummuvi toiset.\n[127-155]\nKasvissarkoja taas likivierus on versovan viinin,\nyrttejä kirjavanaan, suvet, talvet sorjana uhkuin.\nPulputen lähteestään puro polveilee läpi tarhan,\ntoinen juoksevi, alkaen alt' esikartanon portin,\nylhään linnaan päin; sepä antoi vett' asujoille.\nNiin talo Alkinoon jumal-antimet saanut ol' armaat.\n\nNuo näki hämmästyin jalo jaksaja, oiva Odysseus.\nMutta kun kaikkea siin' oli mielessään ihaellut,\nniin yli kynnyksen nopeasti hän linnahan astui.\nPäälliköt kooll' oli siellä ja vallat Phaiakilaisten;\nvuodatusuhreja sai heilt' Argontappaja valpas;\nhälle he viimeks uhrasivat, lepo konsa jo kutsui.\nRiens yli permannon jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nsuojana usva se, joll' oli peittänyt urhon Athene,\nkunnes Areten sekä Alkinoon tykö ehti.\nKietoi polvia Areten halaellen Odysseus,\npois heti hälveni tuo utu ihmeinen hänen yltään.\nHiljeni kaikki, kun ilmaantui uros outo; he häntä\nkatseli hämmästyin. Mut pyys anovasti Odysseus:\n\n\"Arete, tytär oi Rheksenorin, tuon jumalaisen,\npolvia kietoen käyn tykö sun polon ankaran alla,\nsun ja sun puolisos, vierahies. Eläessä he saakoot\nonnea taivahisilta ja lapsilleen kukin jättää\nkartanot, kalleudet sekä kunnia-antimet kansan!\nVaan mua autelkaa kotimaalleni kohta jo, sillä\nkaukana kalleimmistani näin polopäiviä paljon.\"\n\nVirkki ja tuhkaan istuutui liki liettä hän ääreen\nvalkean loimun. Vait, ihan ääneti kaikki he istui.\nVihdoin haastoi noin Ekheneos, sankari harmaa,\n[156-184]\ntuo, joka vanhin mies oli heimoa Phaiakilaisten,\nmielevä lauseiltaan, tavat entiset tunteva tarkoin;\nnäin hyväneuvoisesti hän haastoi nyt sekä lausui:\n\n\"Eip' ole, Alkinoos, tämä kaunist', ei sopivaista,\nvierast' outoa noin tuhass' istuttaa liki liettäs,\nvaiti jos onkin muut ja sun itsesi haastavan vartoo.\nNousta jo vieraas suo, hopeoilla jo huolitetulle\nvie hänet istuimelle, ja saakoot airuet vielä\nviiniä hämmentää, salamoitsija-Zeullekin että\nuhraisimme, jok' ohjaa tiet' avunpyytäjän hurskaan.\nVieraalles talonhoitajatar parahinta jo pankoon!\"\n\nKons' oli Alkinoos tuon kuullut, valtias aimo,\nhän kädest' ottaen neuvokkaan, uromielen Odysseun\nliedelt' istuimelle jo johti, mi sorjana välkkyi,\npoikans', uljaan Laodamaan, pois siirtyä siltä,\nparhaan lemmikkins', isän vierell' istuvan, antoi.\nRuukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito\ntoi, yli kätten kaas -- hopeainen all' oli kätten\nhuuhtelumalja -- ja luo silopinnan siirteli pöydän.\nLeipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva,\ntoi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat.\nSiinä jo söi sekä joi jalo jaksaja, oiva Odysseus.\nAirutt' Alkinoos näin käski nyt, valtias aimo:\n\n\"Täytä jo hämmentäin sekomalja ja kullekin kaada\nviiniä, Pontonoos, salamoitsija-Zeullekin että\nuhraisimme, jok' ohjaa tiet' avunpyytäjän hurskaan.\"\n\nKuuli ja hämmentäin suloviiniä kaasi ja kantoi\nkullekin Pontonoos, käden oikean puolt' yhä kiertäin.\nVaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän,\n[185-213]\nheille jo Alkinoos nyt haastoi näin sekä lausui:\n\n\"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten,\nkun minä lausun nyt, mitä mieleni laativi. Aika\nmennä ja maata jo yö kotonanne on atrian jälkeen.\nVaan luku vanhinten isomp' aamun tultua käyköön\nvieraan juhlintaan, pyhät palveet myös jumaloille\ntuomaan luonani täällä ja miettimähän, miten vieras\nmeidän saattamanamme nyt ilman huolta ja vaivaa\npääsisi matkaamaan ilomielin syntymämaalleen\njoutuisasti jo tiensä, jos kaukanakin koti olkoon,\njott' ei kohdata vastus vois, ei vaurio, kunnes\nkulkevi taas kotitanteriaan; mut sielläpä sitten\nkestäköhön, mitä hälle on kehrännyt elon lankaan\nKohtalotarten tahto ja sallima, konsa hän syntyi.\nVaan joku kuoloton jos, alas taivaast' astunut, lienee,\ntoiset silloin totta on neuvot taivahisilla.\nMeillepä muutoinkin näkyväisinä ain' ikivallat\nilmestyy, kun meiltä he uhkeat saa satauhrit,\nnauttivat niinkuni muut, kera istuvat atriapöytään.\nJos kuka yksin kulkien meist' ikivaltoja kohtaa,\nhält' ei piile he, näät likiheimoa heille me ollaan\nniinkuni Kykloopit ja Giganttein heimokin hurja.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Tuot' älä, Alkinoos, pidä luuloa! Kuolematonten,\ntaivaan korkeudess' asujain, ei muotoa mulla,\nsorjuutt' ei ole, vain olen kuolollista ma kansaa.\nJos polon suuremman kenen konsaan kestävän näitte,\nkuin koki ihmiset muut, minä koidon tuon olen verta.\nVieläpä raskaammat minä kohlut kertoa voisin,\n[214-242]\njotka mun päälleni kaikk' ikivaltain sallima saattoi.\nMutta nyt syön, jos suotte te vain, syvä murhe jos onkin.\nEip' ole inhaa niin kuin julkea, vaativa vatsa,\naina se ahdistaa, sitä muistaa aina on pakko,\nall' ison vaivankin sekä mielen murtavan murheen,\nkuin mure mieltäni murtaa nyt; sepä vain yhä kärttää\nruokaa, juomaa, saa ihan unhoon uuvutetuksi\nvaivat kärsityt kaikki, ja täytyy vain sitä täyttää.\nVaan kun on valjennut uus aamu, te kerkeät olkaa\nkoitoa saattamahan mua syntymämaalleni, jälkeen\nkaikkien vaivojen ees; elo menköön multa, kun nähdä\nsaan asujoineen, aartehineen minä linnani ylhän.\"\n\nVirkki, ja suosiotaan muut huusivat, vaativat kaikki\nsuomaan saattoa hälle, hän näät oli haastanut taiten.\nVaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän,\nkohti jo kartanoaan kukin astui nukkua aikoin.\nJäi salisuojaan nyt vain oiva Odysseus, istui\nseurana Arete sekä Alkinoos jumalainen;\nneitoset korjasivat pitopöydät atrian jälkeen.\nSiinä jo Arete sanan virkkoi näin, helo-olka; --\ntuttupa vieraan yll' oli näät ihotakki ja vaippa,\nvaatteet sorjat nuo, kera neitosien kutomansa; --\nnäin sanat siivekkäät hän lausui hälle ja haastoi:\n\n\"Vieras, tuotapa tietelisin minä sulta nyt ensin:\nken sekä mist' olet? Vaatteet nuo kuka yllesi antoi?\nEtkö sa harhaillen meriheittona kertonut tullees?\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Vaikea, valtiatar, mun on kertoa vaivani kaikki,\nmulle kun vallat taivahiset soi niin monet murheet;\n[243-271]\nvaan toki vastannen kysymääsi ja tietelemääsi.\nSaari on Ogygian, meren saartama, kaukana, siellä\nmahtava vallitsee kave suortuvakauno, Kalypso,\nkiehtova, kekseliäs tytär Atlaan. Ei osu sinne\nkonsaan retkillään, ei ihmiset, ei jumalatkaan.\nVaan hänen vieraakseen joku kuoloton vei minut koidon,\nyksin, multa kun iskenyt Zeun salamoitseva leimaus\nkiitävän laivan ol' uppoamaan meren siintävän keskeen.\nKaikkipa hukkuivat siin' uljaat kumppanit multa,\nuiskelin ympäri mert' emäpuulla ma keulavan laivan\npäiviä yhdeksän; kun kymmenes yö oli yllä,\ntoi minut Ogygiaan ikivallat, missä Kalypso\nmahtava vallitsee, kave suortuvakauno. Hän otti\nhellivin hoivin vieraakseen minut, mieli ol' antaa\nhäll' elo kuoloton mulle ja kuihtumaton ikinuoruus;\nvaan sydän rinnass' ain' oli suostumaton toki mulla.\nSeitsemän pitkää vuott' olin siell', yhä kyynelin kostui\nvaatteus, antama mulle Kalypson, ambrosiainen.\nMutta kun vihdoin kahdeksas tuli vyöryvä vuosi,\nmaahani matkaamaan mua itse jo pyys jumal-impi,\nZeulta kun käskyn sai tai muuttunut lie oma mieli.\nLähteä, laatia soi lujan lautan, viiniä, ruokaa\nviljalt' antoi, soi puvun ylleni ambrosiaisen,\nlauhan henkäämään perämyötäisen pani tuulen.\nPäivää seitsemäntoist' ulapoita nyt uiskeli lautta,\nkahdeksantenatoista jo siintelivät tämän maanne\nvuoret varjokkaat; sydämessäni riemu jo syttyi,\nkoidon mun, ylen suuripa näät mua surkeus vartoi,\njonka Poseidon, maan järisyttäjä, päälleni saattoi.\n[272-300]\nTuulet vimmasi hän mua vastaan, matkani estäin,\nraivoon hirmuiseen meren sai, minut löi raju hyöky\nlautalt' aallokkoon, tuta sain minä kuoleman tuskat.\nLautan riehuva myrsky jo rikkoi; vievien vetten\nvaltaan siinä mä jäin, yhä uin, yli pyrkien, kunnes\nviimein tuuli ja aallot toi liki maata jo tänne.\nSuoraan pyrkinyt maalle jos oisin, ois minut tyrsky\nruhjonut paiskaten paaterihin tylyn kalliorannan.\nVaan minä rannan viert' yhä uin ohi, niin tuli viimein\nvirta jo kaunisvuoltehinen, paras siin' oli paikka,\nriuttojen sulkematon sekä tuulelt' antava suojan.\nMaahan vaivuin, vaan toki elvyin taas; jopa ehti\nambrosiainen yö. Zeussyntyisen minä virran\nvierelt' astuin viidakkoon sekä lehtien alle\nkaivauduin; jumal' antoi koht' unen päättömän pitkän.\nLehtien peittoon raukenin noin, muremustana mieli,\nyön yli, aamun myös, sydänpäivänkin ohi nukkuin.\nPäivä jo laskihe, kons' uni armas karkkosi vihdoin.\nRannall' impien näin minä leikkivän, tyttäres itse\njohteli neitosiaan, jumalattaren häll' oli hahmo.\nPyysin suojaa hältä, ja niin jalo häll' oli käytös,\nnuorilt' ettei vartoa vois hevin taitoa moista;\nainapa vallaton on meno nuorten näät sekä mieli.\nKyllin mulle hän ruokaa soi sekä viiniä tummaa,\nkylpeä virrass' antoi, myös nämä tarjosi vaatteet.\nNyt toden täyden sait murehessani multa sa kuulla.\"\n\nHällepä Alkinoos näin vastasi taas sekä lausui:\n\"Vieras, ei hyvin harkinnut sitä lapseni sentään,\nkun sua koht' ei neitosineen talohomme jo tuonut,\n[301-329]\nvaikka hän ensimmäisenä sun avunpyyntösi kuuli.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Valtias, tuolta sa moitteeltas jalo säästäös impi,\nitse hän näät mua seuraamaan kera neitojen pyysi,\nvaan minä kieltäydyin, sitä kartti ja pelkäsi mieli,\nettä kun näät minut, närkästyt sydämessäsi ehkä;\nnäät pian kiihtyä voimme, me ihmiset ilmojen alla.\"\n\nHällepä Alkinoos näin vastasi taas sekä lausui:\n\"Vieras, moinen rinnass' ei sydän mull' ole, että\nsuuttuis suotta se, vaan paras aina on taito ja kohtuus.\nLaisesi josp' -- oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! --\nmies ja mun kanssani noin samanmielinen kuin sinä multa\ntyttären naisi ja mun vävypoikani oisi ja tänne\nluokseni jäis! Talot, maat minä soisin sulle, jos itse\nmielisit jäädä, mut ei pakoll' estää lähtöäs kenkään\nPhaiakilainen saa, -- sitä, korkea Zeus, älä salli!\nHuomispäivänä, -- niin minä säädän, jotta jo tiedät,\nlähtösi olkoon; saat unen helmaan heittyä silloin,\nsaattosi soutaen vie yli päilyvän veen sinut, kunnes\nsaavut maahasi, kartanohos tahi minne on mieles,\nvaikk' Euboiaakin moniin verroin mielisit eemmäs,\nmaa jok' on kaukaisin, -- niin kertoi mieheni, jotka\nsen näki kerta, kun sai Rhadamanthys vaaleva heidät\nsaatokseen Tityon tykö, Gaian aaluvan, kauas.\nSinnekin asti he urkeni täält' ihan uupumatonna,\nsinne ja taas kotihinsa he yhtenä päivänä joutui.\nKohta sen itse jo näät, ett' oivimmatpa on laivat\nmulla ja sulhot soutelemaan meren aaltoja airoin.\"\n\nKuuli ja riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus,\n[330-347]\npuoleen taivaisten hän kääntyi näin rukoellen:\n\n\"Zeus isä, Alkinoon sanan täysin täyttyä salli;\nsilloin kuolematon elonkasvaja-mailla on maine\nkoituva hälle ja myös minä matkata saan kotimaalle.\"\n\nNoinpa he toisilleen siin' istuen haasteli vielä;\nmutta jo neitojen käski nyt Arete helo-olka\nvuoteen valmistaa pilaristoon, kaunihit alle\npurppurapatjat panna ja vaipat myös varaella,\nvihdoin kaattuvat villaiset viel' uinujan peitoks.\nUksest' ulkosivat heti neitoset soihtuja kantain,\nvuoteen vankan laittoivat vireästi he kuntoon,\nkohta jo astuivat näin kutsuen luokse Odysseun:\n\n\"Käy, jalo vieras, vuoteeseen, tila tehty on sulle!\"\nPyysivät noin; ihanaltapa tuo hänest' yölepo tuntui.\nSiinä nyt uinumahan jalo jaksaja, oiva Odysseus\nsorjaan vuoteeseen kävi, kaikuisaan pilaristoon;\nAlkinoos sisäkammiohon meni korkean linnan,\nvuoteeseen kera valtiatar, lepokumppali, vaipui.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LAULU.\n\nODYSSEUS PHAIAKILAISTEN LUONA.\n\n\nTaas valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos,\nvuoteelt' Alkinoos jalo nousi jo, valtias aimo,\nmyös tuho kaupunkien, jumalainen nousi Odysseus.\nKanssaan valtias vei hänet, Alkinoos väkivoipa,\nlaivain valkaman luo, tori kuss' oli Phaiakilaisten.\nSinne he vierekkäin kivi-istuimille nyt istui.\nKaupungissapa riens ylt'ympäri Pallas Athene,\nmielevän Alkinoon oman airuen muuttihe muotoon,\n[9-37]\nmiettien keinoa, mill' uromielen Odysseun auttais\nmaalleen matkaamaan, joka ainoan luo kävi, käski:\n\n\"Tulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten,\nmieskokoukseen kuuntelemaan, mitä virkkavi vieras,\nlinnaan mielevän Alkinoon joka vasta on tullut\nmert' ajelehtien, muodoltaan jalo kuin ikivallat.\"\n\nVirkki ja mieltä ja intoa noin joka ainoan kiihti.\nKoht' oli kansaa tulvillaan tori tuo, täpö-täynnä\nmyös rivit istuinten. Näki hämmästyin moni silloin\nLaerteen pojan mielevän; näät soreutta Athene\nuhkua soi uron pään sekä olkain ihmehisesti,\nloi rotevampaa, uljaampaa myös ryhtiä varteen,\nsuosio häll' ett' oisi ja arvo ja kunnia kaikkein\nPhaiakilaisten eessä ja että hän vahvana kestää\nvois väkikilvat kaikki, jos vaatisi Phaiakilaiset.\nMutta kun koolla jo kaikk' oli kansa ja kertynyt yhteen,\nlausui näin jalo Alkinoos nyt heille ja haastoi:\n\n\"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten,\nkun minä lausun nyt, mitä mieleni laativi. Tullut\ntänne on vieras tuntematon tämä kattoni alle,\nmert' ajelehtien, luot' idän kansojen taikkapa lännen;\npyytävi auttelemaan kotitielle ja saattoa suomaan.\nSaakoon meiltä hän saattajat siis, kuten sai moni muukin.\nEip' ole vieraan vielä, ken saapui kattoni alle,\nsurra ja kaivata tarvinnut tiesaattoa kauan.\nTumma te laiva jo temmatkaa alas veen pyhän aaltoon,\nennen laskematon, viiskymment' olkohon miestä,\noivint' ennestään, väki sen, päämiestäkin kaksi.\nMutta kun hankaan on kukin airon kytkenyt taiten,\n[38-66]\nkäykää joutuen maihin taas, pito-atria syömään\nkattoni alla; on siell' osa kullekin kukkurapäinen.\nMiehiä nuoria noin minä käsken; mutta te muut taas,\nkantajat ruhtinasvaltikkain, salisuojahan sorjaan\nkäykää, vieraall' ett' olis alttiit vaalijat; älköön\nempikö kenkään! Myös jumalainen laulaja tulkoon,\nDemodokos; soi taivahiset näet laulelon tenhon\nmielt' ilahuttavan hälle ja syttyvän soi runo-innon.\"\n\nVirkkaen noin kävi eeltä, ja valtikankantajat kaikki\nseurasivat; meni luo jumalaisen laulajan airut.\nKatsotut soutajat taas, kakskuudett' urhoa nuorta,\nriensivät käskyä myöten veen ikivellovan rantaan.\nMutta kun saapuivat meren ääreen laivojen luokse,\nlaivan tumman kiskoivat he jo veen syvän aaltoon,\nmaston kantoivat sekä purjeen tummahan laivaan,\nhihnoihin lujanahkaisiin jopa kytkivät airot,\nkuntoon laativat kaikki ja nostivat valkean purjeen.\nLaivan kytkivät kiinni he rantaan, lähtivät itse\nmaihin, mielevän Alkinoon asumuksehen ylhään.\nTäyttyi niin piha kuin pilaristot, miessalit kansaa\ntulvilleen, täpö-täynn' oli kartano nuorta ja vanhaa.\nKarjua kahdeksan helohammast' uhrasi, uuhta\nkakstoist' Alkinoos, kaks sonnia sorkkuvasäärtä.\nTeuraat nyljettiin sekä laitettiin pidot uljaat.\n\nLaulajan laatuisan, kädest' ohjaten, nouti jo airut.\nSuopea soi Runotar hyvät hälle, jos soi pahat myöskin,\npois valon silmist' otti, mut soi sulo-laulelon lahjan.\nHällepä istuimen toi huolitetun hopeoilla\nPontonoos salin keskeen koht', ison pylvähän juureen;\n[67-95]\npylvään vaarnaan, pään yläpuolle hän helkkyvän lyyryn\nnosti ja ohjasi laulajan kätt' osumaan sitä kohti;\npöydän sorjan toi, korin kukkurapään pani pöytään,\nmaljan viiniä myös hänen siemata, min teki mieli.\nRuokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin.\nMutta kun kylläkään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nlaulamahan Runotar sai laulajan sankaritöistä,\nkuuluja maast' ylös taivaaseen hän virsiä virkkoi,\nriitaa Peleun poian Akhilleun ynnä Odysseun,\nkuinka se kerran nous ison alttari-atrian kesken,\nsinkosi soimaukset, vaan joukkojen pää Agamemnon\nriemahtui, kun riiteli nuo valioimmat Akhaijein.\nPhoibos Apollon ol' ennustus näet tuo, pyhän Python\nkun kivikynnykselle hän saapui neuvoa saamaan\nammoin, kons' oli vaiva jo alkanut vyöryä ylle\nIliolaisten, Akhaijeinkin, Zeun säätämä ylhän.\n\nLauloi laulaja noit' ikikuulu, mut oiva Odysseus\ntarttui valtaisin käsin laajaan purppuravaippaan,\npään yli tempasi sen, jalonkauniit verhosi kasvot,\nkaihtoi kyyneliään näet eessä hän Phaiakilaisten.\nAina kun taukosi vain jumalaisen laulajan laulu,\npyyhki hän kyynelet pois, alas kiireeltään veti vaipan,\nvuodatusuhrin kaas, parikorvaan tarttuen maljaan.\nVaan runon soimaan taas kun vallat Phaiakilaisten\nsai kehotuksillaan, ihamielin kuuntelevaiset,\npäänsä Odysseus peitti ja synkkää huokasi huoltaan.\nMuilta hän vierivät kyynelet sai salatuksi, ne yksin\nAlkinoos näki vain, joka tarkkasi häntä ja kuuli\nraskaat huokaisut, uron vieress' istuen. Noinpa\n[96-124]\nvirkki jo Phaiakilaisia hän merikelpoja käskein:\n\n\"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten!\nVirvoitellut on nyt tasa-antimin atria meitä,\nlyyrykin, armas saattajatar pito-atrian aimon;\nniinpä nyt kiistaamaan väkikilpoja kaikkia käymme,\njott' ois vieras tää, kotihinsa ja ystävihinsä\nsaapuen, kertova, kuink' yli kaikkien Phaiakilaiset\npainin, nyrkkeilyn, hypyn, juoksun on taitajat parhaat.\"\n\nVirkkaen noin kävi eeltä, ja muut kera seurasi kaikki.\nPylvään vaarnaan nosti nyt airut helkkyvän lyyryn,\nDemodokon, kädest' ottaen, pois salist' ohjasi jälleen,\nvei sitä tietä, jot' eellä jo vallat Phaiakilaisten\nastui kilpoja katselemaan torin aukean piiriin.\nJoutuen kulkivat nuo, väen paljous seurasi heitä\nloppumaton. Moni mies kävi kilpaan nuori ja uljas.\nValmis ol' Akroneus, oli Okyalos ja Elatreus,\nNauteus, Prymneus, Ankhialos ja Eretmeus, Ponteus,\nProreus myös ja Thoon, Anabesineos, kera astui\nAmphialos, vesa tuo Polyneon, Tektonin poian,\nmyös kera Euryalos, kuni Ares, urhojen surma,\nNaubolon poikia, hän jalon Laodamaan oli jälkeen\nsorjin, vartevin mies sukukuntaa Phaiakilaisten.\nKolmepa myös jalon Alkinoon kävi poikia kilpaan,\nLaodamas, Halios, jumalainen myös Klytoneos.\nJuoksu nyt ensin kilpaajoill' oli kiistana noilla.\nKiitäen karkasivat yht'aikaa kaikk' yli merkin,\nvauhtia vinhaa kirmasivat pölytanteren poikki.\nVaan Klytoneos kuulupa heist' oli juoksija parhain.\nMuulit vainiomaalla min auraa vie tovihinsa,\n[125-153]\nmatkan senpä nyt ehti hän eelle, ja muut tuli jälkeen.\nPainiin kilpaajat väkivääntehiseen kävi sitten;\nsiin' oli voittaja Euryalos, parahistakin parhain.\nHyppyyn ketterin taas oli Amphialos; vikevimmin\ndiskos-kiekkoa heitti Elatreus; nyrkkipä vahvin\nvaltias Alkinoon pojan Laodamaan oli aimon.\n\nNoinpa kun riemukseen he jo kuvanneet oli kaikki,\naaluva Alkinoon, jalo Laodamas, sanan lausui:\n\n\"Ystävät, emmekö myös kysy vieraalt', eikö hän ehkä\nkilpoja tienne ja tainne? Hän ei ole muotoa halpaa,\nreidet, pohkiot moiset on hällä ja myös käsivarret,\nniskakin jäntenkäs, koko vartalo vankka; ja vaill' ei\nnuorekkuutt' ole hän, monet vaikkakin murteli vaivat.\nSill' ei hirmuisempaa kuin meri aava, ma luulen,\nmiest' ole runtelemaan, jos vaikka hän vahvakin olkoon.\"\n\nNäin heti Euryalos nyt vastasi hälle ja haastoi:\n\"Siinäpä lausuit, Laodamas, sanan oikean. Käyös\nitse ja vaatios kilpaamaan, sana saata ja haaste.\"\n\nTuon sanan kuullen Alkinoon kävi aaluva aimo\npiirin keskeen, näinpä jo virkkoi eessä Odysseun:\n\n\"Käy, jalo vieras, myös sinä kiistaamaan väkikilvoin,\nniitä jos tainnet; en usko, ne ett' ovat outoja sulle.\nMainett' ei uroll' uljaampaa ole maill' eläessään,\nkuin mink' ansaitsee käsi vahva ja jaksava jalka.\nSiis käy koittelemaan, suo haihtua rintasi huolten!\nKauan viipyvä eip' ole lähtösi; lainehikolle\nlaiva jo laskettiin, ja on matkaan saattosi valmis.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Miks, oi Laodamas, mua pilkkaat noin kehotellen?\n[154-182]\nKiivaammin mua nyt surut kiehtoo kuin väkikilvat.\nPaljon kärsiä sain, lukemattomat sain kovat kestää;\ntässä kun keskellänne nyt istun, on ainoa aatos\nvain kotimatka, sit' eess' anon valtiahan sekä kansan.\"\n\nKohtapa Euryalos näin vastasi julki jo ilkkuin:\n\"Ei väkikilpojen kestäjän sull' ole muotoa, vieras,\nei tosiaankaan, joita on montakin intona miesten,\nvaan näkö sen, joka mert' yhä kiertää hankavin haaksin,\nmiehinä johdossaan vain kauppeja, ainoa aatos\nlasteja laivata vain, yhä rahteja viedä ja tuoda\nvoittoa kärkkyillen; näkö sull' ei kiistämökelvon.\"\n\nVastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:\n\"Säädytön on puhe sull', olet mies häpyheitto, ma luulen.\nArmait' antimiaan ei jaa tasan kaikkien kesken\ntaivahiset, puhetaitoa ei, ei muotoa, mieltä.\nToisell' on näkö halpa, mut hällepä soi suloutta\nkuoloton antaja haastelohon, sitä kaikk' ihamielin\nkuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet\nkauniit, kartteliaat; hän on kunnia mieskokousten,\nliikkuvi kaupungill' ihaeltuna kuin ikivallat.\nToinen sorja on muodoltaan, ikivaltojen verta,\nvaan sulouttapa varsin vaill' on haastelo kaikki.\nNiinpä se sullakin muoto on kaunis, ei jumalatkaan\nvois soreampaa luoda, mut ymmärrys, sepä puuttuu.\nKatkera mulla nyt on sydän rinnass' ilkkusi tähden,\nvuoks sopimattoman suus. Enp' outo ma lie väkiveikkaan,\nvaikka sa luullet, vaan lien ensimmäisiä ollut,\nkun käsivars oli vahva ja nuoruus turvana ennen.\nNyt suru, vaiva jo sorteli, sill' olen kärsinyt paljon,\n[183-211]\npäätyen päin vihamiestä ja päin meren aaltojen vimmaa.\nVaan mitä kärsinyt lienkin, käyn toki silti ma kilpaan,\nkoska sa loukkasit noin sekä ärsytit mieltäni äsken.\"\n\nVirkki ja vaippoineen ylös karkasi, kourahan koppoi\ndiskos-kiekon maast', ison, raskaamman, jykevämmän\npaljoakin kuin nuo, mitä heittivät Phaiakilaiset,\nympäri kiepahtain käsin jäntevin viskasi kiekon.\nKiekkopa vonkuen kiiti, ja kiirehin Phaiakilaiset\nmaahan kuuristui merikuulut, kyntäjät aaltoin,\nväistyen tieltä, ja helpolleen ohi merkkien kaikkein\nviuhuva vei väkiheitto. Ja löi heti merkin Athene,\nmiehen hahmoss' ilmestyin, sekä huus, sanan lausui:\n\n\"Sokkokin sormillaan haparoiva sun merkkisi, vieras,\ntotta jo tuntea vois; sepä joukoss' ei ole muitten,\neell' ison matkaa on. Tähän kilpaan kyllä sä pystyt!\nVertaas ei, ei vahvempaas ole Phaiakilaista.\"\n\nKuuli ja riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nnoin kun kiistaajoiss' oli ystävä, puoltaja hällä;\nheille jo lausui näin hän, huojenneempana mieli:\n\n\"Viskatkaapa, te poikaset, noin! Pian kiitävä diskos\ntoinen on yht' etähälle ja eemmäskin, minä toivon.\nTulkoon teistä, te muut, kuka tahtoo vain sekä tohtii,\nnyt kera koittelemaan, noin kosk' on loukata mieli,\npainiin, nyrkkeilyyn tahi juoksuun -- en pero mistään --\nmies kuka mielii vaan, vain Laodamasta en vaadi.\nHän mua kestitsee -- kera suojelijansa ken kiistais?\nJoutava houkkapa on totisesti se mies, joka haastaa\nkanssaan kamppailuun majaystävän, saatipa maalla\nvieraall' ollessaan; pahat itselleen tekis sillä.\n[212-240]\nVaan ketäkään en muuta ma kierrä, en hylkien torju,\nkäyn heti mittelöhön, väkiveikkaan mies kera miehen.\nEnp' ihan kehno ma missään lie, mit on kilpoja miesten.\nTarkka ja taitava joust' olen käyttelemään siloselkää;\niskevä ensimmäisnä mun nuoleni miesvilinässä\nois vihamieheen, vaikk' olis urhoa montakin myötä\njoustaan kilvan päin vihamiehiä jouahutellen.\nVoitti Philoktetes minut yksin jous-urohista,\nkaukana Troian mailla kun joikui jouset Akhaijein;\nvaan olen paljonkin minä kaikkia muit' etevämpi,\nmin nykykansaa lie, maan kasvun syöjiä, mutt' en\nmuinaissankarien kera kilvata mieli, en moisten,\nkuin oli Herakles, kuin Eurytos Oikhaliassa,\njotk' ikivaltainkin kera rohkeni kiistata jousin.\nNiinpä jo suistuikin pikasurmaan Eurytos aimo,\nvanheta linnassaan ei saanut, sill' uron suuttuin\nkaasi Apollo, kun hänt' oli tohtinut vaatia kilpaan.\nKeihään lennätän eemmäs, kuin muut ampuvi nuolen.\nJuoksuss' eelleni vain joku ehtiä Phaiakilainen\nvoi, minä pelkään; näät kovin voipui voimani, konsa\nkuohujen keskell' uin, sill' enp' evähillä ma laivain\noivill' ollutkaan, ja se jänteet herpasi multa.\"\n\nNoin hän virkki, ja vaiti he kaikk', ihan ääneti jäivät;\nitsepä Alkinoos vain vastasi hälle ja lausui:\n\n\"Vieras, on kuulla se mieluisaa, mitä meille sa haastoit.\nKuntosi kuulun vain sill' ilmoittaa sinä tahdoit,\nnärkästyin, kun pilkkasi noin mies tuo sua kesken\nkilpaajain, -- kuka moittia vois sun kuntoas kuunaan\nmielevä mies, joll' on äly harkita haastelojansa!\n[241-267]\nMutta nyt myös sana multa sa kuule, sen ett' urohille\nmuillekin virkkaisit, kotilinnass' atriapöytään\nkun kera lastesi saat sekä puolisos istua jälleen\nmuistaen siell' avujamme, mit' antanut taitoja meille\nain' esitaatoist' asti on Zeus sekä antavi eelleen.\nEmmepä nyrkkeilyyn tahi painiin lie parahimmat,\nvaan jalot juoksijat, kuuluimmat myös kulkijat merten;\nmeist' ilo armahin on pidot, soitto ja karkelo sorja,\nvaihtelo vaattehien, kylyt lämpöiset, lepovuoteet.\nTanssijat, karkelohon, valioimmat Phaiakilaisten,\njott' ois vieras tää kotihinsa ja ystävihinsä\nsaapuen kertova, kuink' yli kaikkien meillä on parhaat\njuoksijat, laivurit myös sekä taitajat karkelon, laulun!\nHelkkyvän lyyryn joutuisaan joku Demodokolle\ntuokoon; jonnekin äsken jäi se mun linnani suojiin.\"\n\nNoin nimes Alkinoos jumal-aimo, ja joutuen airut\nvaltiaslinnaan riensi jo noutoon kaikuvan lyyryn.\nNousivat kilpojen ohjaajat, valikoitsemat kansan,\nynnähän yhdeksän, jalot kaitsijat kaikkien kilpain,\npiiriä laajentain, tasaellen tanteren oivan.\nVaan jopa joutui airut taas, toi helkkyvän lyyryn\nDemodokolle, ja hän kävi keskeen, kukkeat sulhot\npiiriin kertyivät, kisataiturit, polkien tahtiin\nkarkelon alkoivat jumalaisen, mutta Odysseus\nihmetys mielessään näki jalkojen hohtavan vilkkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaulaja kieliin koski ja lauloi sointuvin äänin,\nAres seppelsorjaa kuink' Aphroditea lempi,\n[268-296]\nkuin salayhtymys heill' oli linnass' itse Hephaiston\nensimmäinen, kuinka hän lahjoja toi, sepon ylhän\nvuoteen herjasi siellä. Mut tällepä vei heti viestin\nHelios, lempijät nuo joka noin oli yhtyvän nähnyt.\nTuon sanan tuimelevan kun sai, pajanansa Hephaistos\nkostoa miettien riens; alasinpa ol' ankara kohta\npölkyllään, takomassa jo taitaja, laitteli kahleet\naukeamattomat, ainahiset, mihin kiinni he tarttuis.\nVaan salaväijykkeet kun valmiiks sai vihan vimmoin,\nastui kammiohon hän luo aviollisen vuoteen,\nvuoteen patsaisiin ylt'ympäri nuo pani paulat,\ntoisia kattoon riippumahan lukemattoman paljon,\nhienoja kuin lukinlanka, sit' ettei ees ikivallat\nhuomata voineet, niin ovelasti hän tehnyt ol' ansan.\nNoin koko vuoteen kons' oli saarrellut salapauloin,\npois oli lähtevinään, muka määränä kansava Lemnos,\nkaikkia muita mi rakkaamp' on maan paikkoja hälle.\nVaan tähyellyt suott' ei kullanvälkkyvä Ares,\ntuon heti keksi, kun lähti Hephaistos, taituri kuulu.\nKohtapa kartanohon hän kuulun riensi Hephaiston,\nsiell' iloellakseen kera seppelpään Kythereian.\nSaapui juur' Aphrodite luot' ikimahtaja-taaton,\nistuutui levätäkseen, kun tuli linnahan Ares,\nastui luo, kädest' ottaen näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Käy, rakas, vuoteeseen levon nautintaan sekä lemmen!\nPoissa Hephaistos on näät, luo mennyt Sintialaisten\nLemnos-saareen lie, tykö karkeaäänisen kansan.\"\n\nNoin hän pyys; lepo myös Aphroditen mielt' oli myöten.\nKumpikin vuoteeseen kävi siis; heti kohtapa heihin\n[297-325]\npaulat kietoutui, sepon taiteliaan takomaiset.\nLiikkua ainoakaan jäsen ei, ei irrota voinut;\ntuonpa jo tunsivat, ett' ei ollut pääsyä lainkaan.\nSiihen koht' ikiseppo jo saapui, taituri kuulu,\nLemnos-saareen ehtinyt ei, pois käänsihe ennen,\nnäät vakoellut heit' oli Helios, antanut viestin.\nNiin sydän synkkänä riensi hän taas kotisuojia kohti,\nseisahtui oven suulle, ja raivoa täynn' oli rinta;\nhuudoin hirmuisin jumaloita hän kaikkia kutsui:\n\n\"Zeus isä, ainian-auvokkaat myös muut ikivallat!\nTulkaa, hassu ja sietämätön nyt seikka te nähkää,\nkuink' Aphrodite, Zeun tytär tuo, mua nilkkua ilkkuu\naina ja Areen surmaisen kera liittyvi lempeen,\nkoska on notkeasääri ja sorja hän, vaan jalat mulla\nvaivaiset, vaikk' ei vikapäit' ole muut, omat vain on\nvanhemmat, -- kunp' ei mua kuunaan oisi he saaneet!\nNähkää, kuin lepo heillä on lemmekäs, kuink' oman vuoteen\nottavat multa, ja mun kataloita on katsoa kiusa.\nMutt' ei hetkeäkään noin maata he mieline toiste,\nkuinka jos olkoot rakkaat, kai halu hellä se lähti.\nSiinä nyt pauloiss' olkootkin oveloissa he, kunnes\nmaksanut tarkkaan taatto on mulle ne morsiuslunnaat,\njotka ma annoin hälle ja nartun sain häpyheiton;\nkaunis on kasvoiltaan tytär hällä, mut hillitön mieli.\"\n\nKuuli ja linnaan vaskisehen kävi koht' ikivallat,\nmaan järisyttäjä suuri ja onnen tuottaja Hermes,\nmyös kera kauasampuja riens, isovalta Apollo.\nKainoksuin jumalattaret jäi kukin kammiohonsa.\nSeisoivat oven suulla jo nuo hyvän antajat kaiken;\n[326-354]\nnaurupa sammumaton seass' alkoi autuahitten,\nkun he Hephaiston kekseliään näki näppärät keinot,\nvirkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:\n\n\"Noin paha palkan saa, hidas ottaa ketterän kiinni,\nniinpä on ottanut neuvoillaan hidas, nilkku Hephaistos\nvangiks Areen, nopsimman jumaloista Olympon;\ntotta jo nyt sakon saa aviollinen aituri maksaa!\"\n\nMoisia haastelivat he nyt toisilleen; puhutellen\nHermest' aaluva Zeun, isovalta Apollo jo lausui:\n\n\"Hermes, aaluva Zeun, jumal-airut, antaja onnen,\nvuoteess' oisiko noin, lujat yllesi pantuna paulat,\nkanss' Aphroditen kultaisen, sano, mielesi maata?\"\n\nHällepä vastasi näin jumal-airut, tappaja Argon:\n\"Kunp' ois suotu se vain, jalojous, isovalta Apollo!\nPaulat kolmin verroin noin lukemattomat pankaa,\nkaikki te katselkaa, jumalattaret kuin jumalatkin:\nsiltikin nukkuisin kera kultaisen Aphroditen!\"\n\nNoin hän virkki, ja suur' ikivaltain nous ilonauru.\nMaan järisyttäjä vain ei nauranut, vaan yhä pyysi,\nAreen ett' ikiseppo jo laskisi, kuulu Hephaistos.\nNäin sanat siivekkäät hän tälle jo laati ja lausui:\n\n\"Suo hänen mennä, ma vastaan, ett' ikivaltojen eessä\nkaikki hän maksava on, mitä kohtuudella sa vaadit.\"\n\nNäinp' ikimainehinen taetaituri vastasi hälle:\n\"Moista, Poseidon, maan järisyttäjä, mult' älä pyydä!\nHuonopa hylkyjä uskoa on takaustakin vastaan.\nVai sinut itsesi voinko ma kahlita eess' ikivaltain,\nirti jos Ares ansastaan sakon välttäen pääsee?\"\n\nHälle Poseidon, maan järisyttäjä, vastasi jälleen:\n[355-381]\n\"Jos sakon välttääkseen todell' Ares lähtisi karkuun,\nniin minä maksan sulle sen itse, se usko, Hephaistos!\"\n\nNäinp' ikimainehinen taetaituri vastasi hälle:\n\"Ei sovi eik' ole valta mun kieltää, kun sinä pyydät.\"\n\nLausuen noin lujat päästi jo paulat tuima Hephaistos.\nVaan väkipinteestään pyrähyksenä karkasi pystyyn\nkumpikin; Thrakiahan meni Ares vauhtia vinhaa,\nKypros-saareen taas Aphrodite tuo hymyarmas,\nnäät Paphos siell', oma lehto ja tuoksuva alttari vartoi,\nkylpy ja voitelu myös, Sulotarten suoma. He hieroi\nöljyä ambrosiaist', ikivaltain jost' iho välkkyy,\nvaattein verhosivat hänet ihmeisin, ihanaisin.\n\nLauloi laulaja noit' ikikuulu, mut oiva Odysseus\nkuunteli hänt' ihamiellä, ja yht' iso muut ilo täytti,\nmittava-airoiset, merikuulut Phaiakilaiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäski nyt Alkinoos Haliosta ja Laodamasta\nkahden karkelohon, näet kumpikin vaill' oli vertaa.\nPallon koppoivat heti purppuranpaistavan, sorjan\nnuo käsihinsä, -- sen taitelias Polybos oli tehnyt.\nTaapäin taivuttautuen tuot' yhä heitteli toinen\ntummia pilviä kohti, ja maast' ylös hyppäsi toinen\nottaen, ennenkuin jalat maass' oli taas, kopin oivan.\nHetken hyppelivät noin palloa heittäen, sitten\nkarkelon karkelivat elonkasvaja-maalla he, nopsaan\nvuoroja vaihdellen; rivi sulhoja nuoria seisoi\npiirinä tahtia paukuttain; oli suur' ilon pauhu.\nAlkinoollepa lausui noin jumalainen Odysseus:\n\n[382-410]\n\"Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin!\nKiitit karkelohon valioimmiks sulhojas äsken,\nnyt todeks sen ma jo nään; minut varsin ihmetys valtaa.\"\n\nKuuli ja riemahtui tuost' Alkinoos isovalta,\nvirkki jo Phaiakilaisia näin merikelpoja käskein:\n\n\"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten!\nMies ylen mielevä on tämä vieras, tuon ma jo tunnen.\nYstävälahjoja siis sopivaisia meiltä hän saakoon.\nKakstoist' ylhää miest', isovaltaa ruhtinas-arvoin\nkaitsevi kansaa tääll', olen kolmastoista ma itse.\nSiis pesupuhdas vaippa ja myös ihotakki ja kultaa\nkallist' antaminen täys hälle talentti on kunkin.\nJoutuen kaikki ne koolle jo tuokaa, jotta ne vieras\nsais käsihinsä ja riemastuin kävis atrian ääreen.\nMyös hänet Euryalos sopusuulla ja lahjoja antain\ntaas hyvitelköön, taitamatonp' oli näät puhe taannoin.\"\n\nNoin hän virkki, ja suosiotaan muut huusivat kaikki;\ntuosta jo laittoivat kukin airuen lahjojen noutoon.\nHällepä Euryalos heti vastasi näin sekä lausui:\n\n\"Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin!\nKäskysi jälkeen vieras saa hyvitykseni hartaan.\nTarjoan miekkani tään, sen on vaskea säilä, ja kahva\ntaas hopeasta, ja norsunluust' on hohtava huotra\nsuojana sen upo-uus; hänest' ei lie halpa se ehkä.\"\n\nVirkki ja huolitetun hopeoilla jo tarjosi miekan,\nnäin sanat siivekkäät, puhutellen urhoa, lausui:\n\n\"Terve, sa taatto ja vieras! Jos paha lie sana päässyt,\nvinhat viekööt sen sitä tietään ilmojen tuulet.\nMaallesi, puolisos luo sinut saatelkoot ikivallat,\n[411-439]\nkaukana kalleistas joka kestää sait polon pitkän!\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Terve sa, ystävä, myös! Ikivaltain siunaus sulle!\nVast'edes älköön kaipaamaan sun mielesi käykö\nmiekkaa, jonka sa mulle nyt lahjoitit sopulausein.\"\n\nVirkki ja miekan huolitetun hopeoill' olusvyöhön\nvyötti. Jo laskihe päivä, ja saapui antimet aimot,\nAlkinoon katon alle ne noutivat airuet oivat.\nAlkinoon jalovaltaisen pojat otti ne vastaan,\nlahjat vei ani-sorjat nuo emon korkean huostaan.\nSaapui Alkinoos väkivoipa jo myös kera toisten;\nylhät ol' istuimet siell' istua saapujan kunkin.\nLausui Aretelle nyt Alkinoos isovalta:\n\n\"Puoliso, lippahias paras, sorjin tuo, pesupuhdas\nlippaaseen pane vaippa ja viel' ihotakki sa itse.\nMyös heti kuumenemaan vesikattila vaskinen pankaa\nvieraan kylpeä, jott' iloll' istuva ois pitopöytään\nlaulua kuuntelemaan, kun lippaaseen ladotuiksi\nlahjat nähdä jo saa, mitä toi jalot Phaiakilaiset.\nKauniin, kultaisen minä annan maljani, jotta\nuhreja siitä hän Zeulle ja muillekin taivahisille\nvuodattaa mua muistellen vois kautt' elon kaiken.\"\n\nNoin nimes; Arete nyt laittaa neitojen käski\nkattilan kuumenemaan, jalan kolmen kantaman, suuren.\nKattilan nostivat nuo tulen liekkivän päälle ja täyteen\nvettä sen kaatoivat, lisäellen liekkihin puita;\nsai veden kuumenemaan tuli kaartaen kattilan vatsaa.\nKammiohonsapa Arete kävi, sielt' ylen sorjan\nlippaan toi, pani lippaaseen jalot antimet kaikki,\n[440-468]\nvaatteet, kullat nuo, mitä antoi Phaiakilaiset,\nviel' oma lahjapa hält' ihotakki ja vaippa ol' uljas;\ntuosta jo noin sanat siivekkäät uroholle hän lausui:\n\n\"Katso'os kansi nyt itse ja sulje se, tee sidesolmu,\nettei vie varas aartehias, sulo-unta sun ehkä\nmatkall' uinuissas, sua laiva kun tuutivi tumma.\"\n\nTuon sanan kuullessaan jalo jaksaja, oiva Odysseus\nkannen kiinni jo löi, salasolmun sen sidehihnaan\ntaidokkaan teki, jonk' oli neuvonut mahtava Kirke.\nLuo talonhoitajatar tuli koht', uron kylpeä käski,\nastua ammeeseen. Näky katsoa hälle ol' armas\ntuo kyly lämmin; moist' eip' ollut nauttinut liioin,\nsiitä kun kammiot jätti Kalypson suortuvakaunon;\nsiell' yhä hoivaa, hoitoa sai kuni kuoloton kuunaan.\nNyt pesi, voiteli nyt ihon öljyll' impyet, varren\nvaippaan verhosivat ihanaiseen, myös ihotakkiin.\nNoin kylyst' astui hän pitoseuraan viiniä juovaan.\nVaan ovensuullapa miessalin tuon oli jyhkeäseinän\nNausikaa, sulosorjana kuin jumalattaret seisoi,\nsilmät Odysseus-sankarihin loi siin' ihaellen,\nnäin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:\n\n\"Vieras, jää hyvin! Maill' omill' ollessas mua joskus\nmuistele myös, joka soin avun ensimmäisenä sulle.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Armas Nausikaa, tytär Alkinoon jalomielen!\nSenpä jo suokoon Zeus, jylykorkea puoliso Heren,\nkoitua mun kotimaille ja saapumapäiväni koittaa,\nniin jumalattaren laill' olet siell' elonaikani kaiken\nmieleni aatoksissa, -- sa henkeni varjelit, neito!\"\n\n[469-497]\nVirkki ja viereen Alkinoon uros ylhänä istui.\nParhaillaan lihat leikeltiin, sekoteltihin viini.\nLaulajan laatuisan, kädest' ohjaten, nouti jo airut,\nkansan lemmikin Demodokon, hänet toi pitojoukon\njuolean keskeen istumahan, ison pylvähän juureen.\nHuusipa luokseen airuen tuon monineuvo Odysseus,\nveitsellään palan viils, osan suuremman toki jättäin,\nkarjun valkeahampaisen silavaista hän selkää:\n\n\"Airut, täss' ota, vie osa tää sinä Demodokolle!\nHuolten on allakin mun halu huomata häntä ja muistaa.\nPalvoo laulajiaan kaikk' ihmiset ilmojen alla,\narvon, kunnian suo; Runotarpa se näät sulot heille\nlaulelot lahjoittaa, runoniekkain heimoa hellii.\"\n\nNoin hän virkki, ja luo jalon Demodokon kävi airut,\nantimen vei, ja hän otti sen riemastuin sydämessään.\nRuokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nlausui Demodokolle jo näin monineuvo Odysseus:\n\n\"Demodokos, sua onnekkaaks yli muista ma kiitän.\nMuusapa neuvoi näät sua, Zeun tytär, taikka Apollo;\nniin ylen taiten kaikki sa laulat Akhaijien vaiheet,\nkaikk' urotyöt sekä myös monet kestetyt, vaikeat vaivat,\nluulisi itsesi nähneen tai näkijältä ne kuulleen.\nMyöspä nyt puuhevosesta sa laulaos, jonka Epeios\nkanssa Athenen veisti ja saattoi oiva Odysseus\nlinnaan Ilionin salaväijykkeeks ovelasti,\ntäynn' aseurhoja, jotk' äkin sortivat korkean Troian.\nKaiken tuon jos kertoa voit osuvasti ja oikein,\nniin, kuss' ihmismaill' olen kuunaan, kuulutan, että\n[498-324]\nkorkean laulun lahjan soi jumal' armias sulle.\"\n\nVirkki, ja kieliin mies jumal-innoitettu jo koski,\nsiit' alun otti, kun lähtevinään oli pois jo Akhaijit\nlaivoin teljokkain, sytytellen liekkihin leirin;\nvaan valioimmat heistä jo keskell' Iliolaisten\nistuivat hepokätkössään kera kuulun Odysseun;\nitsepä laahasivat sen linnaans' Iliolaiset.\nSiell' oli siis hepo nyt, he sen ympäri piiriyneinä\nhaastelivat hälinällä, ja kolmiapäin meni mielet:\nviiltävin vaskin pirstota tuo vehe ontelo taikka\nviedä ja vierittää alas jyrkänteeltä se tai myös\nsuositus-uhrina suurna se vihkiä taivahisille;\ntääpä se viimein voitti ja täytäntöön kävi neuvo.\nLankesi turmion arpa, kun kaupunkiinsa he veivät\npuuhevon hirveän, missä Akhaijein sankarit parhaat\nistui, piilouneet perisurmaks Iliolaisten.\nLauloi vielä hän, kuinka he toi tuhon Ilionille,\njättäen petteliään hepokätkön, poiat Akhaijein,\nryöstöön korkean kaupungin mikä minnekin riensi,\nDeiphobon talohonpa Odysseus kuin raju Ares\nsyöksyi, rinnallaan Menelaos, mies jumal-aimo;\nkertoi, kuinka hän hirmuisen siell' ottelon kesti,\nvaan toki vihdoin voitti, kun auttoi ylhä Athene.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauloi laulaja noit' ikikuulu, mut oiva Odysseus\nheltyi itkemähän, vesikarpalot poskia kastoi.\nKuin yli puolison viskautuu polo, itkevä vaimo,\näsken muurien eess' eturintaan urhona kaatun,\n[525-553]\nkaupunkins', omiensakin kun koki torjua turmaa,\nmiehen kuolevan nähdessään, elon erkanevaksi,\nkietoo vaikertain hänen ruumistaan, vihamiespä\nkeihäsvarsin lyö kipeästi jo selkähän, olkaan,\nraastavi orjaks, eessä on raataminen, epätoivo,\nmiss' äkin kuihduttaa polo surkea kukkeat posket:\nnoin suli kyynelihin nyt Odysseus surkua nostain.\nMuilta hän vierivät kyynelet sai salatuksi, ne yksin\nAlkinoos näki vain, joka tarkkasi häntä ja kuuli\nraskaat huokaisut, uron vieress' istuen. Näinpä\nvirkki jo Phaiakilaisten hän merikelpojen kesken:\n\n\"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten!\nSuokoon Demodokos nyt hiljetä helkkyvän lyyryn.\nEip' ole kaikkia vaankaan tääll' ilahuttanut laulu.\nEi ajall' atrian, kun runo laulajan soi jumalaisen,\nlaannut huokaamast' ole vieras tää syvin huolin;\nkaiketi hällä on rinnassaan joku kalvava murhe.\nLaatkoon laulelo siis, jott' oisivat kaikk' ilomieliä,\nkutsujat, vieraskin; sepä oivint' on totisesti.\nNäät jalon vieraan vuoksipa nää pidot pantu on toimeen,\nvalmis on laiva ja saatto, ja suotu on ystävälahjat.\nKuin veli armas sille on ain' avunetsijä vieras,\nmieltä ja tuntoa kellä on rinnassaan hitusenkaan.\nNiinp' älä lausein petteliäin sinä peittele myöskään,\nnyt mitä käyn kysymään; puhe suorapa aina on sorjin.\nVirkkaos, sulle min soi nimen äitisi, taattosi ammoin,\nmyös väki muu kotikaupunkis sekä seutusi kaiken;\nnäät nimetönp' ei ilmojen all' ole ihminen kenkään,\nei alin, korkeinkaan, ken tänne on syntynyt kerran,\n[554-582]\nvaan nimen vanhemmat ain' antavat syntynehilleen.\nSiis sano mulle sa maasi ja kaupunkis sekä kansas,\njott' oma aatos sinne jo ois sua saattavan laivan.\nNäät perämiestäpä ei kysy laivat Phaiakilaisten,\nei peräsintä, mi ohjaamass' on pursia muita,\nitsestäänpä ne arvaavat merenkulkijan aikeet,\nihmisien myös kaupungit, maat viljavat kaikki\ntietävät, joutuisaan yli kiitävät vievien vetten,\nsaartuen sankkaan usmaan, eik' ole pelkoa, että\nvaurio sattuis tai tuho saavuttaisi ne tiellä.\nTaattoni Nausithoos toki muinoin lausua tiesi,\nsuutuksissaan että on meihin suuri Poseidon,\nmeiltä jok' ainoa turvaisan kun saa kotisaaton,\nPhaiakilaisilt' että hän ruhjova laivan on uljaan,\nkerta mi saattamatielt' yli aavan siintävän saapuu,\nkaupunkimmepa saartava myös kehän vuorisen keskeen.\nVirkkoi vanhus noin; jumal' ehkäpä kerta sen tehnee\ntai tekemättäkin lie, miten hällä on mieli ja suoma.\nMutta sa nyt sano mulle jo tuo, tosi vilpitön virka:\nmiss' olet harhaillut? Mitä ihmismait' olet nähnyt?\nKansavat kaupungit kuvaellos, kaikk' asujatkin,\nkarsas miss' oli kansa ja raaka ja kauhea, missä\nvaalija vierahien, jumaloitakin tottelevainen.\nVirka, mit' itket, miks suret noin sydämessäs, Akhaijein\nvaiheet kuullessas sekä Ilionin periturman.\nNiinp' ikivallat salli ja saatteli sankarit kuoloon,\nkaikuva siit' ett' ois runo ain', yhä uusihin polviin.\nVai sukulaisen sult' all' Ilionin sota veikö,\nlankosi uljaan tai jalon appesi -- näät lähin, armain\n[583-586]\njälkeen koht' oman on veren, heimon kumpikin aina --\nvai jalo vaipui kumppani muu, sydänystävä sulle?\nSill' oman veljen on vertainen, saman kantajan saaman,\ntotta, ken vilpitön ystävä on, vakamieli ja viisas.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LAULU.\n\nALKINOOS-TARINAT. KYKLOOPPI-SEIKKAILU.\n\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin!\nKaunis tottakin kuulla on laulelo laulajan moisen,\nniin jaloäänisen, kuin jumaloita hän oisi Olympon.\nEn voi armaampaa ajatella, en toivoa tiedä,\nkuin sopumiellä jos kaikk' ilojuhlaa viettävi kansa,\nmiessalit täyttäen käy rivitysten atriapöytiin\nlaulajan laulua kuuntelemaan; liha, leipä se peittää\npöytiä kukkuranaan, sekomaljast' ahkera airut\nviiniä ammentaa, pikareihin kaatavi, kantaa.\nKaunoisinta se kaikest' on, mitä mieleni tietää.\n[12-40]\nVaan sydämespä nyt käski sun tutkia tuskani raskaat,\njotta sen tuimemmin suru, huoli mun tuntea täytyis.\nAh, mitä ensiks siis, mitä viimeiseksi ma virkan,\nmulle kun taivahiset soi niin lukemattomat murheet?\nNiinp' oman ilmoitan nimen ensiks, että en tääll' ois\nvast'edes outo ma, vaan majaystävä teille ja tuttu,\nvaikk' asun kaukanakin, jos vain tuhopäiväni kartan.\nLaerteen olen poika, Odysseus, jonk' oveluutta\nihmiset mainitsee, ylös taivoon kantavi maine.\nKauassiintävä on Ithake kotikantani, siellä\nNeriton nuojuvalehväinen laen korkean nostaa;\nsaart' ylen monta sit' on lähetysten saartelemassa,\nDulikhion, Samos ynnä Zakynthos metsävä, sankka.\nItsepä läntisin niist' Ithake on laakearanta,\naamun koittoon toiset on siitä ja päin sydänpäivää.\nMaa karu, kalliokas, vaan kanta se miehiä kasvaa.\nEip' ihanampaa kuin oma maa ole katsoa silmän.\nLuonaan onkaloluolassaan kave sorja Kalypso\nviivyttää koki kyllä ja miehekseen mua mieli;\nviekas Kirke myös mua linnassaan piti kauan,\ntenhotar Aiaien, sekä miehekseen mua mieli;\nvaan sydän rinnass' ain' oli suostumaton toki mulla,\nsill' ei syntymämaan, ei vanhempain ole vertaa,\nei, vaikk' oudoiss' ois olo tarjona oiva ja vauras,\nkaukana syntymämailt', emon, taaton luot' etähällä.\nMutta jo teille ma kerronkin kotimatkani koidon,\nmulle min antoi Zeus palatessani Ilionista.\n\nRantaan toi Kikonein minut Troiast' ankara tuuli,\nIsmaros-kaupunkiin, tuhoks sille ja sen asujoille.\n[41-69]\nRyöstettiin tavaroita ja naisia, nuo tasaeltiin\nrunsaat saaliit, jott' osa oikea kullekin koituis.\nPois minä karkkoamaan koin saada jo mieheni joutuin,\nvaan vähämielet nuopa mun ei kehotustani kuulleet.\nViiniä joivat siell' ylen paljon, myös moni oinas\nrannall' iskettiin, moni sonnikin sorkkuvasääri.\nVaan Kikonitpa jo naapurejaan Kikoneit' oli kiirein\nmuit' useampia kohta ja urhokkaampia koonneet,\nmanterisempia heist'; oli harjauneet sotavaunuin\ntaistoss' ottelemaan he ja myös jalan, kons' oli tarvis.\nNiin luvutonna he, kuin kevät lehtiä, kukkia kasvaa,\nsaapui koin kohotessa, ja Zeun tuhosallima silloin\nkohtasi koitoja meitä ja vaikean vaurion saimme.\nJoukot järjestyin liki laivoja iskivät yhteen,\nviuhui vastakkain väkipeitset välkkyväkärjet.\nKons' oli aamu ja kasvussaan pyhä päivyen kaari,\nvankkana seisoen torjuttiin toki tuot' ylivoimaa.\nMutta kun päivä jo päin oli härkäin riisuma-aikaan,\nniin Kikonitpa jo voitti ja löi pakosalle Akhaijit.\nLaivan kunkin miehiä kuus varusorjia surmaan\nsortui, karkoten muut tuhon vältti ja kohtalon tuiman.\n\nPurjehdittiin pois sydän synkkänä, kuoloa surren\nkumppaniemme, jos viel' ilahuttikin meit' elon ilmat.\nEnnen liikkunehet ei laivani kaarevakeulat,\nkuin polo-kumppanejamme me kaikkia kolmehen kertaan\nhuudettiin, Kikonein terin tuimin lyömiä kenttään.\nPilviennostaja Zeus nyt laittoi laivojen kimppuun\nhirveän Pohjoisen sekä pilviin maan, meren aavan\nkaiken peitti, ja taivaalt' yön syvä laskihe synkkyys.\n[70-98]\nSyrjin kuohuihin kokat kaivautui, repi purjeet\nkolmeen, neljäänkin repaleeseen riehuva myrsky.\nNiinpä ne käärittiin heti, näät tuho uhkasi niellä,\nlaivat soudettiin avull' airojen manteren suojaan.\nSiinä me pääksyttäin kaks oltiin yötä ja päivää,\nkalvava ahdistus sydämessä ja raukeus raskas.\nKolmannenpa kun koin toi Eos suortuvasorja,\nmastot nostettiin, levitettiin valkeat purjeet,\nistua saatiin, ohjasi tien perämies sekä tuuli.\nOnnekkaasti jo noin kotimaahani koitunut oisin,\nvaan raju Pohjoinen sekä vyöryvät veet minut kauas\nluota Kytheren vei, kun kiersin nientä Maleian.\n\nPäiviä yhdeksän mua turmaiset rajutuulet\nviskeli veen ulapoilla; jo kymmenes ehti, ja saavuin\nkauas maahan Lotophagein, kukansyöjien heimon.\nRantaan noustiin, noudettiin vett' astiat täyteen,\nkumppanit laivain luona jo laativat atrian joutuin.\nMutta kun kylläkään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nlaitoin tietelemään tovereistani muutamat maihin,\nihmisheimo mi siell' eli maaemon antimin armain;\nmiestä mä laitoin kaks, kera airut viel' oli kolmas.\nKohta he läksivät, yhtyivät pian Lotophageihin.\nEi tuho kumppanien noill' ollut Lotophageilla\nmielessään, vaan syödä he lootos-herkkua soivat.\nMutta ken lootos-marjaa vain mesivienoa maistoi,\nei sanan tuontia sieltä hän muistanut, ei palausta,\nlootos-marjoja poimimahan halu häll' oli jäädä\nvain tykö Lotophagein, iäks unhottain kotimatkan.\nVaan väkisinpä mä heidät vein, ei auttanut itku,\n[99-127]\nhaaksiin hankavihin sekä köytätin teljojen alle.\nJoutuen nousemahan muut käskin kumppanit armaat\nnopsiin laivoihin, jott' ei makeutta he maistaa\nlootos-marjojen saisi ja unhoon jäis kotimatka.\nRiensivät laivoihin he ja teljoilleen rivitysten\nistuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon.\n\nPurjehdittiin pois sydän synkkänä sieltä ja tultiin\nmaahan Kyklooppein rajumielten, raakojen, joille\nlait, tavat outoja on; ikivaltain heittävät huostaan\nhuoleti kaikk', ei kynnä he, ei käsin istuta tainta;\nilman kyntöä, kylvöä siell' ihan kaikkea kasvaa,\nversoo vehnä ja ohra ja viinikin suur-rypäleinen\nvehmain köynnöksin, sen kasvua Zeun sade kastaa.\nEi kokouksia, ei lain käyttöä heill' ole lainkaan,\njylhien vuorten harjanteill' asumuksina heill' on\nonkaloluolat, saa kukin vaimoa, last' omin valloin\nvallita, tuomita, muist' ei piittaa, ei kysy toistaan.\n\nLaakea saaripa siellä on viistoon poukaman suulla,\nmaast' ei Kyklooppein erin kaukana, ei liki liian,\nmetsän peittämä; siellä on suunnaton villien vuohten\npaljous, sill' ikin' ei sitä säikytä ihmisen askel;\nsiell' erämies ei käy, joka kaikkia vaivoja kestää\nmetsiä kiertäin tai kapuellen kallion rintaa.\nKarjojen kaitsentaa ei siell', ei vainiomaita,\nkylvötön, kyntämätön sen maa on ain' ajan kaiken,\nkansaton, autio, vain asujoinaan määkyvät vuohet.\nSill' ei Kykloopit punarintoja pursia tunne,\nveistäjämiest' ei siell' ole laisinkaan, joka laivat\nlaatisi teljokkaat, mill' ihmismaille he päästen\n[128-156]\nvois monet toimet toimittaa, kuten ainakin kulkee\nihmiset ihmisien tykö, laivoillaan meret mennen.\nSilloinp' armaaks ois asutelleetkin he jo saaren,\nei karu näät ole maa, sadon antais ain' ajan tullen.\nNurmikot äärell' on meren vaahtisen hempeät, vehmaat,\nviinipä viihtyis siin', iankaiken terttuja tehden.\nPelloiks ois tasamaata, ja korjata vartevan viljan\nsiit' elonaikana sais, näet all' ylen oiva on multa.\nValkama varma on siell', ei siin' ole köysiä tarpeen,\nankkuripaasia ei, ei kytkentää peräkeulan,\nmuut' ei kuin tulet maihin vain, olet aikasi, lähdet,\nkonsa on mieli ja myötäinen sua auttavi tuuli.\nPoukaman pohjukkaan vesi virtaa läikkyvän lähteen,\nlähde se luolass' on, puron juoksua poppelit varjoo.\nSinne me laskettiin, joku kuoloton ohjasi meitä,\nsill' ylen tumma ol' yö, ei häämett' ees hämärintä;\npilkkoiseen pimeään sumu sankea saarteli laivat,\ntaivaall' ei kumotellut kuu, vaan peittihe pilviin.\nSaart' ei ainoakaan selitellyt silmä sit' eestä,\nnähnyt laajain lainehien ei vyöryvän rantaan,\nkunnes laivat teljokkaat kokan puski jo pohjaan.\nRantaan tultua käärittiin heti purjehet kaikki,\nmaihin, tyrskyisään meren ääreen, noustihin itse,\nvaivuttiin unen valtaan, koin pyhän nousua vartoin.\n\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nsaarta me kierreltiin, iso mieless' ihmetys. Antoi\naigiinkantaja-Zeun sulo-tyttäret, metsien immet\nvuohten vuoriltaan alas eineeksemme jo rientää.\nKaarevat jouset kohta ja suikeakärkiset keihäät\n[157-185]\nkäytiin laivoiltamme ja joukkona kolmena pyyntiin\nryhdyttiin; pian soi jumal' armias saalihin aimon.\nLaivoja kaikeltaan kakstoist' oli, kullekin niistä\nyhdeksän tuli vuohta, mut kymmenen sain minä yksin.\nNiin koko päivä me istuttiin, sen laskuhun asti,\nloppunut ei lihan paljous meilt', ei maistuva viini;\nlaivoissammepa näät yhä viel' oli viiniä tummaa\nyllin kyllin; sillä sit' astiat kaikk' oli täyteen\nammennettu, kun murrettiin Kikonein pyhät muurit.\nNous savu Kyklooppein lähirannalt', ääniä kuului,\nitse kun haastelivat he ja määkivät lampahat, vuohet.\nVaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman\nrantaan yöksi me yövyttiin, meren tyrskyjen ääreen.\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nkutsuin kumppanit koolle ma kaikki ja näin sanan lausuin:\n\n'Tänne te ystävät muut nyt jääkää, kumppanit armaat,\nvaan omin laivoin, vain omat miehet myötäni, lähden\ntuonne ma tietelemään, mitä ihmisheimoa lievät,\nkarsas kansako lie, raju, raaka ja kauhea vaiko\nvaalija vierahien, jumaloitakin tottelevainen.'\n\nLaivaan, lausuen noin, minä nousin, miesteni käskin\nlaivaan astua myös sekä irroittaa peräköydet.\nRiensivät laivaan kaikki ja teljoilleen rivitysten\nistuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon.\nRantaan tultua tuonne, jok' ei erin kaukana ollut,\nkohta me keksittiin meren äärell' onkaloluola\nkorkea, varjosivat sitä laakeripuut. Luvutonten\nsiell' oli vuohten, lampahien yösuoja ja tarha,\nmaahan pystytetyt edess' aitana mahtavat paadet,\n[186-214]\nvartevat hongat myös sekä tammet korkealatvat.\nSuur' oli, suunnaton koolta sen haltia, ain' ypö-yksin\nkierteli laumoineen, ei kuunaan yhtynyt muihin,\nvain eli itsekseen, sisu ilkeä häijyjä hautoi.\nTyrmistyttävän suur' oli hirviö, ei elonsyöjän\nihmisen muotoa, vaan kuni metsävä kukkula, nousten\nylhänä yksin korkeuteen yli vuorien muitten.\n\nLaivan luo nyt muut minä käskin kumppanit armaat\njäämään, varjelemaan sitä valppain vartiovuoroin;\nvaan kakstoist' urohinta ma heist' otin myötäni, myöskin\nleiliin vuohen vuotaiseen sulo viiniä tummaa;\nantanut Euantheen oli poika Maron sitä mulle,\npappi Apollon, joit' ikiturvaa Ismaros toivoi;\nkoskematonnapa näät hänen soin kera puolison, lasten\nsäästyä, sill' asumuksena häll' oli Phoibos Apollon\nsiimehikäs, pyhä lehto. Ma lahjat sain jalot hältä:\nseitsemän täyttä talenttia sain sepitettyä kultaa,\ntäyshopeaisen sain sekomaljan; viiniä vielä\nkakstoist' ammentain parikorvaa ruukkua täyteen\ntoi vedetöntä hän, taivaallist', ihanaa ilojuomaa.\nSiit' ei tienneet palvelevat pojat, neitoset, yksin\nvain talon hoitajatar ja hän itse ja puoliso armas.\nTuota kun tummaa nuo mesivienoa viiniä joivat,\nvettä hän joukkoon kaas kakskymment' ain' osamittaa;\nkoht' ihanaista jo loi sulotuoksua tuo sekomalja;\ntuskapa tottakin vain oli käymätt' olla sen ääreen.\nLeilin suuren tuot' otin viiniä, myös säkin muonaa,\nsillä sen aavistaa heti miehevä mieleni tiesi,\nett' oli matka nyt luo isovoimaisen väkimiehen,\n[215-243]\nhirviön julman, jolleka on laki outo ja oikeus.\n\nKohtapa saavuttiin hänen luolalleen, mut ol' itse\npoissa hän, kierteli laumoineen mehulaitumiansa.\nSiinä me katseltiin nyt kaikkia kummia luolan.\nSiell' oli kukkuranaan vasut juustoja, karsinat täynnä\nvuonia, vohlia, ain' eri aituuksess' eri kannat:\nvanhin tuoll' ikäkanta ja nuorin tuolla ja tuolla\nkeskimmäinen myös. Hera läikkyi astiat täyttäin,\nrainnat, kaukalot nuo, lujat, veistetyt lypsäjän vehkeet.\nKoht' oli kumppanien halu, harras pyytely ottaa\njuustoja noita ja joutua pois sekä laskea vuonat,\nvohlat karsina-aidoistaan, hoputella ne laivaan,\nsitten kiirehin kiitää pois yli suolavan aavan.\nMutta en suostunut -- ois toki onnekkaampi se ollut --\nvaan hänet tahdoin nähdä ja ystävälahjoja toivoin.\nVaan iloks ei näky tuo tovereilleni koituva ollut.\n\nNyt tuli tehtiin, uhrattiin sekä juustoja eineeks\nitsekin syötiin siinä ja istuttiin odotellen,\nkunnes laumoinensa hän saapui. Valtavan taakan\nkuivia rankoja koonnut ol' iltaisnuotio-puikseen;\nluolan permantoon puuröykkiön tuon rysähytti;\nhirmustuin pakenimme me viimeiseen peräsoppeen.\nUhkean lauman laski nyt laajaan onkalo-luolaan,\nlypsävät laski hän vain, urospuolet taas, pukit, oinaat,\nkorkea-aitaiseen ulos yöpyä sai pihatarhaan.\nTuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden,\nkauhean koolt', eip' ois sitä kaksinkymmeninkaksin\nsaattanut kuljettaa nelipyöräisin, lujin rattain;\nmoisen järkälehenpä hän koppoi nostaen aukkoon.\n[244-272]\nKyyryss' istuen nyt kutut määkyvät lypsi ja lampaat,\nkaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain.\nMaitoa valkoist' antoi hän heti piimetä puolet\njuustoks itselleen, vasut virpiset täytteli juustoin,\npuolet raintoihin, hulikoihin jätti hän jälleen\njuodakseen janohonsa ja iltaisen palanpaineeks.\nAskare tuopa kun kaikk' oli touhuin tehty ja toimin,\nhän tulen luolaan laati ja meidät keksi ja lausui:\n\n'Keitäpä, vieraat, liette ja mist' yli aaltojen tulleet?\nKauppeja liettekö vai meren aavoja harhaelette,\nkuin tapa ainakin on merirosvoin, joit' yhä liikkuu\nhenkens' uskaltain sekä turmaa tuottaen muille?'\n\nVirkkoi noin; sydän meilt' oli kauhuun katketa, julmaa\npeljästyin möry-ääntä ja hahmoa hirviömäistä.\nVaan minä mieleni rohkaisten toki vastata tohdin:\n\n'Tullaan Troian mailta, Akhaian miehiä ollaan;\nkaikkien tuulien all' avomert' ajelehtia saimme\npyrkien päin kotimaata, mut kohdaksemmepa koitui\ntiet sekä matkat muut; niin Zeus kai sääti ja tahtoi.\nNäät sotureita sa täss' Agamemnonin, Atreun poian,\njonka nyt ilmojen alla on mahtavin maine, kun moisen\nkaatoi kaupungin, mont' urhoa sorteli surmaan.\nPäätyen tänne me sult' anelemme nyt polvia kieroin,\nvierahinas meit' että sa vaalisit, ystävälahjan\nsoisit, kuin pyhä velvoittaa majavieraus. Pelkää\ntahtoa taivaisten, tuot', ystävä, sult' anelemme!\nKostaja vierahien, anojainkin on Zeus, majavieraan\nkaitsija, jonk' on johtelemat pyhät pyytäjät turvan.'\n\nNoin minä lausuin, vaan heti vastasi hirviö julma:\n[273-301]\n'Mieletön mies olet, vieras, tai kovin saapunut kaukaa,\nmeidän kun jumaloita sa kuulla ja peljätä käsket.\nEi kysy Kykloopit mielt' aigiinkantaja-Zeun, ei\nauvoisain jumalain, mepä heist' ylivoipia oomme.\nEnkä mä säikkyen Zeun vihan uhkaa säästäne myöskään,\nen sua enkä sun kumppanejas, jos en mieline itse.\nVaan sano mulle nyt, kunne sa veistetyt laivasi laskit,\nkauas täältäkö vai lähirantaan, että mä tiedän.'\n\nNoinpa hän urkki, mut pettänyt ei kokenutta se viekkaus,\nvaan ovelasti ma näin heti vastasin hälle ja lausuin:\n\n'Multa Poseidon, maan järisyttäjä, murskasi laivan,\npäin tätä rantaa kauimpaan maan kalliokärkeen\npirstoiks iskien, sill' ulapalt' oli tuuli sen tuonut;\nmuut tuho vei, minä säästyin vain kera miesteni näitten.'\n\nVastannut sanan vertaa ees ei julmuri siihen,\npystyyn karkasi vain, käsin koppoi miestäni kaksi\nyhteen kouraisuun ja ne permantoon kuni pennut\niski, ja purskuin pois ajut lensi ja kasteli multaa.\nIkäisekseen söi palasiksi hän silpoen heidät,\nkaikk' ihan tarkkaan ahmi hän niinkuni leijona vuorten,\nsöi lihat, söi sisälmykset myös sekä luut ytimekkäät.\nVaan kädet vaikertain kohotimme me Zeus-isän puoleen\nnähden hirmuja noita, ja neuvoa vaill' oli mieli.\nVaan Kyklooppi kun valtaisen oli täyttänyt vatsan\nnoin lihall' ihmisen, myös kera särpien maitoa silkkaa,\nheittihe luolaan maata hän keskeen lampahiensa.\nMiehevän mieleni aie jo siin' oli astua luokse,\nviiltävä kiskaltaa kupeheltani miekka ja rintaan\nsyöstä se siihen kohtaan, kuss' oli hirviön maksa,\n[302-330]\ntuon käsin tunnustellen, vaan tuli estävä aatos.\nSielläpä itsellemmekin ois tuho koitunut tuima,\nsill' ei voitu me ois käsin siirtää paatt' ani-suurta,\njoll' oli luolan suun hän sulkenut, korkean aukon.\nYön yli voihkittiin siis, koin pyhän nousua vartoin.\n\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nkohta hän valkean laati ja laumans' uhkean lypsi,\nkaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain.\nAskare tuopa kun kaikk' oli touhuin tehty ja toimin,\nkoppoi eineekseen hän taas tovereistani kaksi,\nsöi ne ja luolastaan ulos uhkeat ohjasi laumat.\nAnkaran paaden siirsi hän pois kevyesti ja jälleen\nlaski sen aukkoon, kuin ois viinen sulkenut kansi.\nVuort' ylös uhkeat vei nyt laumat, soi yhä kutsuin\npiipatus Kykloopin; minä luolaan jäin monin aikein\nkostoa aattelemaan, kuink' antais voiton Athene.\nViisaimmaksipa viimein tään toki päätteli pääni.\nSauva ol' ankara Kykloopin liki karsinan aitaa,\ntuores oliivin runko; se juur' oli kaattu ja kuivaa\nsai hänen käyttääkseen, vaan meist' oli katsoa, niinkuin\nlaivan masto se ois, parikymmensouturin parhaan,\nkuormia kuljettain joka ui yli vievien vetten.\nNiin oli varteva runko, ja niin oli paksu se myöskin.\nLöin sylen verran poikki sen latvaa arviomäärin,\nsen jätin kumppanien silitellä, he veistivät taiten\npuun silopintaiseksi, ja pään teräväksi mä itse\ntein sekä kärvensin sitä, tunkien valkean leimuun.\nSitten puun minä sen hyvin piilotin, peittelin lantaan,\nluolan permannon joka täytteli paljoudellaan.\n[331-359]\nArvall' annoin nyt tovereitteni arpoa, keitten\nnostaa kanssani tuo tuli paalu ja hirviön silmään\nsyöstä se pelkäämättä, kun herpois hän unen helmaan.\nMääräsi arpa ne, jotka ma itsekin ottanut oisin,\nheit' oli neljä, ja viides mies minä yhtyen heihin.\nIllan suussa hän taas tuli, uhkeat, hohtavavillat\nlaumat laajaan toi hoputellen onkaloluolaan,\njättänyt ei ypö-yhtä hän tarhaan korkea-aitaan.\nAavistus paha tai jumaluus joku johteli siihen.\nTuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden,\nkyyryss' istuen nyt kutut määkyvät lypsi ja lampaat,\nkaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain.\nAskare tuopa kun kaikk' oli touhuin tehty ja toimin,\nkaksi hän iltaisekseen taas tovereistani koppoi.\nSilloin Kykloopin tykö astuen näin minä lausuin,\ntarjoten, kurkottain käsin maljan viiniä tummaa:\n\n'Juo, Kyklooppi, kun noin lihall' ihmisen itsesi ruokit,\ntietääkses, mitä meill' oli juomaa pantuna matkaan.\nToin sitä palveiks sulle, jos armahtain kotimaahan\nauttaisit mua, vaan sinä raivoat hurjana ratki.\nArmoton, luoksesi kenp' ikipäivänä saapuvi miltään\nihmismailta, kun et ole laatuisasti sa lainkaan?'\n\nVirkoin noin, ja hän otti ja joi; remahuttavan riemun\nrintaan toi sulo-juoma, ja multa hän pyys sitä jälleen:\n\n'Tarjoa vielä ja myös nimes, ystävä, mulle jo virka,\nlahjan jotta ma antaisin, joka tuo ilon sulle.\nKykloopeillekin köynnökset maa viljava versoo\nrunsaat, suur'rypäleiset, Zeun sadevihmoja saaden,\nvaan tämä aivan on ambrosiaa sekä nektarimettä.'\n[360-388]\nNoin hän pyysi ja taas minä tarjosin viiniä tummaa.\nKertaa kolme hän sai sekä, houkkio, joi joka tilkan.\nMutta kun Kykloopilt' älyn viini jo sai sameaksi,\nmairittain makeasti ma lausuin hälle ja haastoin:\n\n'Kun kysyt, kuullos siis, Kyklooppi, sa nyt, mikä mulla\non nimi kuulu, mut lahjapa myös suo, kuin lupasitkin.\nEi-kuka on se, ma sain nimen Ei-kuka, niin mua kutsui\nain' isä, äitikin ennen, niin suku, ystävät muutkin.'\n\nNoin minä lausuin, vaan heti vastasi julmuri jälleen:\n'Ei-kuka viimeinen mull' olkoon atria, konsa\nsyönyt kaikk' olen miehesi muut; sepä lahjani sulle!'\n\nVirkki ja maahan kellistyi, syrin vänkeä niska\nväänsihe retkahtain, unen, kaikenkaatajan, valtaan\nhirviö jäi, kidast' oksentui ulos kuolana kuohuin\nviini ja myös lihat ihmisen, konsa hän kuorsasi päissään.\nKoht' otin rungon tuon sekä työnsin hiilikon alle\nkuumentaakseni pään, tovereitani myös joka miestä\nrohkaisin, jott' ei joku säikkyen empisi ehkä.\nMutta kun runko jo leimahtaa ihan uhkasi liekkiin,\nvaikk' oli vihreän tuore, ja hirveä siin' oli hehku,\nsen tulest' ottaen kohti jo astuin, kumppanit ääreen\njärjestyi; joku loi jumal' uljast' intoa meihin.\nNostivat rungon nuo nyt kärkeväpään sekä silmään\nsyöksivät; kimmertäin yläpäästä sit' ympäri kiersin,\nkuin orakairallaan mies laivan hirsiä kaivaa,\npuoleen kumpaankin sitä hihnoist' auttajat alla\nkiskoen kieputtaa, ora pyörii herkeämättä:\nnoin hänen silmässään tulikärkeä runkoa kilvan\nkierrettiin, veri alt' oran pyörivän kuumana purskui.\n[389-417]\nHehkuun kärventyi heti ripset, kulmien karvat,\nsilmän pois tuli poltti ja juuretkin sihinällä.\nKuin vesikylpyyn ahjostaan posahuttavi kylmään\nseppokin kirveen tai ison piilun, soi kohu suuri,\nkun tae karkaistuu, -- sepä raudan on ryhti ja voima:\nrungon oliivisen puhkoma noin sähis silmä ja kiehui.\nHirmuisesti hän huus, ylt'ympäri kalliot kaikui;\nkauhistuin pakenimme me pois, mutt' itse hän rungon\ntempasi silmästään, veri runsas ryöppysi myötä;\npolttavan puun käsin vimmaisin hän viskasi luotaan,\nsitten kiljuen huus Kyklooppeja, joill' oli luolat\nhuippujen tuulisien asumuksina ympäri maata.\nHuudot kuullessaan mikä mistäkin riensi jo heitä\nluolan luo töminällä ja tutki, mi noin hätä hällä:\n\n'Hoi, mikä sull' on nyt, Polyphemos, että sa huudat\nrauhass' ambrosiaisen yön havauttaen meidät?\nRosvoamassako laumojas on joku ihminen inha\nvai väell' uhkaa henkeä sun tahi viekkaudella?'\n\nVastasi luolastaan väkivoimainen Polyphemos:\n'Ei-kuka henkeä mun tääll' uhkaa vahva ja viekas.'\n\nVastasivat sanat siivekkäät heti hälle he siihen:\n'Kosk' ei kenkään siis sua uhkaa, vaan olet yksin,\nniin liet sairas; on torjumaton Zeun tuottama tauti,\nvaan ano, ett' avun taattos suo, isovalta Poseidon!'\n\nNoin hoki poistuen nuo. Sydämessäni siinä ma nauroin,\nheitä kun noin nimi tuo erehytti ja juoneni oiva.\nVaan Kyklooppi nyt, ähkyillen kivun ankaran alla,\nkourillaan kopeloiden pois ovipaateron otti,\njäi harakourin vartoamaan ovell' itse hän, aikoin\n[418-446]\nkoppoa kiinni, jos ken kera lampahien ulos pyrkis,\nkai minun toivoi mielessään niin heittyvän houkoks.\nItsepä arvelin nyt, paras neuvo mik' ois, mikä auttais\nkumppanit surman suusta ja itsenikin kukatiesi;\nkaikkia siin' oveloita jo juonia mieleni mietti,\nuhkasi näät meno hengen meit', ihan eess' oli turma.\nViisaimmaksipa viimein tään toki päätteli pääni:\nmont' oli pulskaa siellä ja villavakylkeä jäärää,\nsuurta ja sorjaa, turkiltaan siniorvokintummaa;\nhiljaa vitsastin minä yhteen niit' alusvarvuin,\njoist' oli Kykloopin siell' yötila, hirviön häijyn,\nkolmittain, mies ain' oli keskeenkytketyn alla,\nsuojaamassapa hänt' oli kumpikin taas kupehella.\nJäärää kantajanaan noin kullakin meist' oli kolme,\noinaan kaikist' oivimman otin itse ma vihdoin;\nsen kävin selkään kiinni ja alle sen villavan vatsan\nriippuun kiepahdin, kädet heltiämättömin ottein\nvahvaan villaan kiertäen siin' olin malttavin mielin.\nKoin pyhän nousua noin monin huokailuin odoteltiin.\n\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nlaidunmaallepa rynkäsivät ulos oinahat kaikki,\nkarsina-aitain luon' emät määkyi lypsämätönnä\nuhkuavin utarein; kivun raastama haltia itse\nselkiä koitteli siinä jok'ainoan, kons' ohi oinaat\nasteli jäljekkäin, ei, houkkio, keksinyt, että\nriippuen rinnan villavan all' oli kytketyt miehet.\nViimeisimpänä aukkoon tuo iso asteli oinas,\ntaakkana tuuhea villa ja myös minä, miettijä juonen.\nKoitteli selkää sen Polyphemos vahva ja virkkoi:\n\n[447-475]\n'Oinas kulta, nyt kuink' ulos viimeiseks sinä vasta\nluolast' urkenet? Jäänyt et ennen laumasi jälkeen;\nain' etumaisena käyt sinä haukaten kukkia nurmen,\naimona astelet, luo puron ain' etumaisena ehdit,\nilloin intos on ain' etumaisena saapua tarhaan;\nviimeisinp' olet nyt. Suret ehkä sa haltias silmää,\nkurjine kumppalineen jonk' Ei-kuka ilkiö raastoi,\nkons' oli hervaissut minut ensin, viiniä juottain.\nMutt' ei turmaa vielä hän välttänyt lie, minä luulen.\nMieli se sulla jos ois, mikä mulla, ja haastava kieli\nvirkkaakses, mihin on vihanvimmani alta hän piillyt!\nPermantoon hänet iskisin, ett' ylt'ympäri luolaa\naivot roiskahtais; sydämelleni lievike siitä\ntuskiin ois, mitä Ei-kuka, tuo vätys surkea, tuotti.'\n\nLaski jo, lausuen noin, ulos oinaan onkalon suusta.\nVaan pala tietä kun luolan luot' oli päästy ja tarhan,\nhellitin oinaast' itse ja muut heti päästelin irti.\nHinteräkinttuiset hoputeltiin uhkeat oinaat\njoutuen laivan luo, tähyellen kaikkihin suuntiin.\nKumppanit riemahtain näki jälleen saapuvan meidän,\nsurman säästämien, ikimenneit' itkivät ääneen.\nVaan sit' en sallinut, tein mykän merkin, kulmia puistain,\nlaata ja joutuen nuo monet oinaat uhkeavillat\nlaivaan viedä ja soutaa pois yli suolavan aavan.\nRiensivät laivaan nyt he ja teljoilleen rivitysten\nistuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon.\nMutta kun huudonkantaman pääss' olin ulkona maasta,\nnäin sanat pilkkaavat minä Kykloopille jo huusin:\n\n'Ei mies voimaton ollutkaan, Kyklooppi, se, jonka\n[476-504]\nkumppanit onkaloluolassas söit raateliaasti.\nPäähäsi langeta täytyihän sun töittesi häijyin,\njulmuri, vierahias joka et oman kattosi alla\nkammonnut syödä; mut Zeus sen kosti ja muut ikivallat.'\n\nHuusin noin; viha rinnassaan yhä vimmahisempi,\nkallionhuipun koht' ison mursi ja heitti hän jälkeen;\nlens yli laivan tuo, liki tummaa upposi kokkaa;\njuuri ja juur' ett' ei peräsintä se ruhjonut alleen.\nAaltoon molskahtain ison kuohun kallio nosti,\nlaivaa rantaan päin sen lykkäsi korkea hyöky\nvyörähtäin ulapalta ja maihin taas veti meidät.\nVaan minä vartevan keksin koht' otin koppoen kouriin,\npoispäin työnnälsin, tovereilleni nyökäten merkin\ntarttua airoihin väkivoimin, turmio ettei\nmeitä jo veis; joka mies veti, niskat, päät kumarassa.\nMutta kun puolt' oli kauemmas ulapalle jo päästy,\nmiel' oli Kykloopille mun huutaa taas; toveritpa\nhilliten estelivät sekä kieltelivät mua kilvan:\n\n'Hurjimus, ärsyttää miks aiot hirmua tuota,\nheitollaan joka juur' ihan äsken sai ajetuksi\nlaivasi maihin taas, tuho missä jo kaikkia vartoi.\nJos sanan, hiiskauksenkaan kelt' ois meistä hän kuullut,\nkallion särmikkäänp' ois heittänyt ruhjoen laivan\nrunkoineen, polot päämmekin, noin jok' on heittäjä julma.'\n\nNoin hoki nuo, mutt' ei sitä miehevä mieleni kuullut,\nvaan minä huusin taas vihan kiivaan kiihtämin rinnoin:\n\n'Maan asujoista jos ken kyseleis, Kyklooppi, sit' ehkä,\nsilmäsi surkean turmelun tuon kuka saanut on aikaan,\nniin sano, että se työtä on linnojen turman Odysseun,\n[505-533]\nLaerteen pojan aimon, maall' Ithaken asuvaisen.'\n\nVirkoin noin, mut vaikertain hän vastasi jälleen:\n'Voi, jopa entinen ennustus nyt täyttyvi mulle.\nTääll' eli tietäjä, mies jalomuoto ja korkea koolta,\nTelemos, Eurymon poika --, hän ennusmiesten ol' oivin, --\nKyklooppein seass' ennustain eli ain' iän loppuun.\nNäinp' ihan käyvän ties elämässäni mulle hän kerran,\nsammuva mult' ett' ois näkö alla Odysseun kätten.\nMutta ma varroin ain', ett' ois uros suuri ja sorja,\nmies väkivoimainen mua vastaan saapuva tänne.\nNyt toki miekkonen tuo, vätys surkea, mies väkipuutto\nsilmäni raasti, kun raukaissut minut viini ol' ensin.\nVaan tule tänne, Odysseus, niin sua kestitä tahdon,\nmatkaas auttelemaan anon maan järisyttäjän suuren;\nnäät hänen poikans' oon, hän on taattoni ylhä, se tiedä.\nItse hän antaa taas näön mulle, jos tahtovi, muut ei\nvoi sitä, ihmiset ei, ei auvokkaat ikivallat.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Sult' elon, hengen riistää jos niin totta ma voisin,\nHadeen kartanohon sinut syöstä jo, kuin sinun silmääs\nitse Poseidonkaan ei kuunaan tee näkeväksi!'\n\nVirkoin noin, ja hän maan järisyttäjän huus isovallan\nkostoa, kurkottain kädet puoleen tähtisen taivaan:\n\n'Kuule, Poseidon, maan sylisaartaja suortuvatumma,\njos sinun poikasi lien ja sa taattoni, kuin sanot itse,\nloppu sa tee kotitiestä Odysseun, linnojen turman,\nLaerteen pojan aimon, maall' Ithaken asuvaisen.\nVaan omiensa jos luo hänen tulla on suotu ja oivaan\nsaapua kartanohonsa ja kaivattuun kotimaahan,\n[534-562]\nmyöhään saapukohon, ruti-kurjana, kumppanitonna,\nvierahin laivoin, surkeuteen kodin sorretun nähköön!'\n\nNoin rukoellen pyys, isä kuuli sen suortuvatumma.\nVaan kiven paljoa suuremman taas hirviö koppoi,\nheitti sen heilauttain, min voi väki suunnaton suinkin.\nTumman laivan luo kivi upposi taa peräkeulan;\njuuri ja juur' ett' ei peräsintä se ruhjonut alleen.\nAaltoon molskahtain ison kuohun kallio nosti;\nlaivaa lykkäsi hyöky ja saareen vei yli salmen.\n\nTuonnepa tultua, kuss' odotellen muut oli kaikki\nlaivat teljokkaat, muremielin kumppanit myöskin\nlaivojen vaiheill' istuivat yhä vartoen meitä,\nrannan hienoon hietikkoon heti laiva jo veettiin,\nmaihin, tyrskyisään meren ääreen, noustihin itse;\nlaivast' ottaen nuo Kykloopin uhkeat jäärät\nmyös tasaeltiin, ett' osa oikea kullekin koituis.\nVaan jaoss' antoivat varusorjat kumppanit mulle\nensiks oinaan; sen minä rannall' uhrasin palveiks\nsankeapilvisen Zeun, Kronossynnyn, valtojen vallan;\nliekki sen reidet poltti, mut Zeus ei suostunut uhriin,\nvain sitä mietti hän mielessään, miten laivani kaikki\nteljokkaat tuho veisi ja kuolema kumppanit armaat.\n\nNoin koko päivä me istuttiin, sen laskuhun asti,\nloppunut ei lihan paljous meilt', ei maistuva viini.\nVaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman,\nrantaan yöksi me yövyttiin, meren tyrskyjen ääreen.\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nniin kehotukseni kohta ja käskyni kumppanit saivat\nhaaksiin astua itse ja irroittaa peräköydet.\n[563-566]\nRiensivät laivoihin he ja teljoilleen rivitysten\nistuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon.\n\nPurjehdittiin pois sydän synkkänä, kuoloa surren\nkumppaniemme, jos viel' ilahuttikin meit' elon ilmat.\n\n\n\n\nKYMMENES LAULU.\n\nAIOLOS. LAISTRYGONIT. KIRKE.\n\n\nTultiin saareen Aiolian. Eli Aiolos siellä,\naaluva Hippoteen, ikivaltain ystävä ylhäin;\nsaar' ulapoita se ui, sitä suojasi ympärysmuuri\nvaskinen, murtumaton, silot saarteli kallioseinät.\nLapsia linnassaan kakstoist' oli kasvanut hälle,\nkuus oli impeä, kuus oli poikaa kukkea vartta;\nnaitetut siell' oli toisilleen pojat, tyttäret sorjat.\nLuo isän armaan, luo emon ehtoisan pitopöytään\naina he käy, lukemattomat eess' ihanaiset on herkut;\ntuoksuja on talo täynn', ilo, laulu ja karkelo kaikuu\npäivisin; yöpyvät puhtoisten kera puolisojensa\nvuoteisiin kuvereikäisiin kukin vaippojen peittoon.\nNoitten tultihin kaupunkiin sekä linnahan kaunoon.\nHän piti vieraanaan koko kuun mua, tieteli tarkoin\n[15-43]\nkuulumat Ilionin, sotatiet, kotimatkat Akhaijein;\nkaikkipa laidalleen selitinkin hälle ne seikat.\nMutta kun tielle jo aion taas, anon, että hän auttais,\nkieltänyt ei, heti tielle hän autteli. Myötäni taljan\nsonnilt' yhdeksänsuviselta hän nyljetyn antoi,\nsiihen sulkenut kaikk' oli tuulien ulvovat puuskat;\ntuulia hallita näät hänen antoi Zeus Kronossynty,\nkiihdyttää sekä viihdyttää, miten vain oli mieli.\nLaivaan toi säkin tuon, hopeaisin, hohtavin nauhoin\nsolmisi suun, ett ei vähin henkäys ees ulos uhkuis.\nMeitäpä saattelemaan pani lietsovan Läntisen, viemään\nlaivoja, miehiäkin; mut täyttyvä eipä se aie\nollut, sill' oma mielettyys toi turmion meille.\n\nYötä ja päivää yhdeksän nyt mert' yhä mentiin,\nkymmenes ehti, ja synnyinmaa näkyvissä jo siinsi;\nvalkeat paimenien lähitörmänteiltä jo nähtiin.\nVaan ylen uuvuksiss' unen armaan hortohon vaivuin,\nsill' yhä hoidin näät jalusnuoraa, muitten en huostaan\nuskonut, että sit' ennemmin kotiranta jo kohtais.\nNoinpa jo toisilleen nyt mieheni haasteli, luullen\nmyötäni tuovan mun hopeoita ja kultia, jotka\naaluva Hippoteen muka antoi, Aiolos aimo;\nvirkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:\n\n'Voi, miten mielest' ihmisien hän on arvokas, armas\naina, jos kaupunkiin mihin matkatkoon tahi maahan.\nTuo monet Ilionista hän kalleudet ihanaiset\nsaatuna saaliinaan, mepä, kestäjät myös saman retken,\ntyhjät kourat tuomme me viimein saapuen jälleen.\nMoiset on Aiolos myös nyt antanut ystävälahjat.\n[44-72]\nVaan pian vilkaiskaamme, mit' oikein olla ne mahtaa,\nkuinka hän säälinyt on hopeoita ja kultia säkkiin.'\n\nNoin hoki nuo; paha neuvo jo valtasi miesteni mielet;\nsäkki nyt aukaistiin: ulos tuulet karkasi kaikki.\nMyrskypä raastaen vei väen itkevän taas ulapalle\nkauas syntymämaasta. Jo mult' uni karkkosi, tuota\nsynkkänä miehevä tuumi jo mieleni, syöksyä oisko\nlaivast' aaltoihin, veden alle jo vaipua vaiko\nkärsiä vaiti ja inhoja viel' elon ilmoja nähdä.\nVaan toki kärsin vielä ja kestin, verhoten pääni\nlaivaan painauduin. Raju myrskyn vimmapa jälleen\nsaareen Aiolian sen vei, väki voihki jo kyllä.\n\nRantaan noustiin, noudettiin vett' astiat täyteen,\nkumppanit laivain luona jo laativat atrian joutuin.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nairuen, toisen myös otin kumppanin myötä ja läksin\nkuuluun Aiolon linnaan; siell' oli valtias juuri\natriapöydässään sulo-puolison kanssa ja lasten.\nKynnykselle me istuttiin liki pieliä uksen;\nmutta he hämmästyi tuloamme ja meille jo virkkoi:\n\n'Kuink' olet täällä, Odysseus? Ken sua kuoloton vainoo?\nSaihan lähtösi meilt' avun auliin, jotta sa voisit\nsaapua maahasi, kartanohos, mihin vain oli mieles.'\n\nNoinpa he virkkoi, vaan minä vastasin, synkkänä mieli:\n'Kumppanit hulttiot toi tuhon mulle ja myös uni viekas,\nvaan apu suokaa, ystävät, sill' avun voitte te antaa.'\n\nKoitin suostuttaa noin heitä ma suull' anovalla;\nmutta he vait oli kaikki, ja näin isä vastasi mulle:\n\n'Karkkoa pois heti saareni mailt', elävistä sa kurjin!\n[73-101]\nEi sovi suojata mun, ei suosia, matkahan auttaa\nmiestä, jok' on vihan all' ikivaltain autuahitten.\nKarkkoa pois, joka noin jumalain tulet hylkynä tänne!'\n\nNoin minut hääti hän, pois syvin huolin huoaten astuin.\nSielt' ulapalle me lähdettiin, sydän synkkänä. Miesten\npainui mieli, kun houkkuutens' oli palkkana heidän\nsoutaa pakko ja kaikk' apu matkaa auttava poissa.\nPäiviä, öitäkin kuus merell' oltiin; seitsemäs ehti,\neess' oli Telepylos, Lamos-sankarin kalliolinna,\nmaa Laistrygonien, miss' illoin-saapuva paimen\naamuin-lähtevän tiellä jo kohtaa tervehytellen.\nMies unetonpa se siell' äkin kahden paimenen palkan\nottais, karjat kaita ja valkeat ehtisi lampaat:\ntuskin on tummunut yö, kun jälleen päivä jo päätyy.\nValkama siell' oli oiva, sit' äärtäen kalliot jylhät\nkahden puolen nous ihan katkeamattomin seinin;\nvalkaman suussapa vastakkain kävi pistäen kauas\nkorkeat niemekkeet, vain ahdas jäi tuloaukko.\nSiihen laskivat kaikki nyt laivat kaarevakeulat.\nKalliokaartehiseen satamaan väki köytteli laivat\nvierekkäin, sill' ainoakaan ei läikkynyt aalto\nsiell', iso ei, ei pieni, ol' ylt'yli päilyvä tyyneys.\nVain minä yksin jäin kera tumman laivani eemmäs,\nkärkeen äärimpään sen kytkien kallion kylkeen.\nKallion törmänteelle mä nyt tähytäkseni nousin:\nmerkkiä minkäänlaist' en nähnyt, en kynnön, en kylvön,\nvain savun näimme, mi maast' ylös ilmaan suitsusi siellä.\nLaitoin tietelemään tovereistani muutamat maihin,\nihmisheimo mi siell' eli maaemon antimin armain;\n[102-130]\nmiestä mä laitoin kaks, kera airut viel' oli kolmas.\nLäksivät, löysivät raivatun tien, jota vankkurikuormat\nkulki, kun kaupunkiin toi vuoristosta ne puita.\nPorttien eessäpä kohtasivat vedennoutaja-neidon,\nankaran Antiphateen, Laistrygonin, tyttären aimon;\nlähteell' Artakian suloläikkyisell' oli juuri\nkäymäss' impi, he näät veden kaupunkiin haki sieltä.\n\nAstuen neidon luo nyt miehet tieteli hältä,\nken oli valtias maan, mitä kansaa hallita mahtoi.\nNeitopa viittasi koht' isän korkean kartanon heille.\nKuuluun astuivat asumukseen; siell' emo istui,\nkuin iso tunturi koolta, ja heidät valtasi hirmu.\nHän torilt' Antiphateen pian kutsui, puolison kuulun,\njoll' oli mielessään heti miesteni surkea surma.\nKoppoi yhden heistä hän kohta ja atrian alkoi,\ntoiset kaksipa karkkosivat pois laivoja kohti.\nVaan sotahuudon nosti hän kaupungissa, ja koolle\nlaumoin tulvasivat tuhatpäin Laistrygonit vahvat,\nhahmolt' ihmisheimoa ei, vaan aarneja aivan.\nMiehennostannaisia nuo kivipaasia paiskoi\nkallion jyrkänteiltä, ja kaikui kaamea ryske\nlaivojen murtuvien sekä hukkuvien hätähuudot.\nKuin kalat tuulasmies, veron julman nostivat veestä.\nMuut satamaan kun jäi syväpohjaan noin tuhon saaliiks,\nitse ma kiskaisin kupeheltani viiltävän miekan,\nkytkimet silpaisin sinitumman purteni poikki,\nkäskin kiiruhtain, kehotellen miesteni tarmoin\ntarttua airoihin, meit' ettei turma jo veisi.\nVinhaan vettä he kaikki jo viilsivät kuoleman kauhuin.\n[131-159]\nKalliotörmäin alt' ulos laivani pääs ulapalle\nonnekkaasti, mut upposi muut, tuho nieli ne kaikki.\n\nSieltä me lähdettiin sydän synkkänä, kuoloa surren\nkumppaniemme, jos viel' ilahuttikin meit' elon ilmat.\nSaareen Aiaien nyt saavuttiin; kave ylhä,\nihmis-ääninen siell' eli, Kirke suortuvakauno.\nValtias Aieteen oli sisko hän tuon tuhoviekkaan,\ntaattopa taas valo ihmisien oli Helios itse,\nkumpikin saama ol' Okeanon sulo-tyttären ylhän.\nÄäneti soudettiin päin saaren kalliorantaa\nsuojaisaan satamaan, joku kuoloton ohjasi suunnan.\nKaksi nyt pääksyttäin siin' oltiin yötä ja päivää,\nkalvava ahdistus sydämessä ja raukeus raskas.\nKolmannenpa kun koin toi Eos suortuvasorja,\nkoht' otin peitseni, myös kupehelleni viiltävän miekan,\nlaivalt' eemmäs riensin, kuss' oli kukkula, oisko\nmiss' ehk' ihmisien työmaita ja ääniä kuuluis.\nKalliontörmänteelle kun nyt tähytäkseni nousin,\nsauhun suitsevan näin yli maan monitien, latulaajan,\nmetsien, viitojen peittämä miss' oli kartano Kirken;\ntuota nyt mieleni mietti ja arveli aivoni, oisko\nmentävä tutkimahan, mikä tuo oli siintävä sauhu.\nParhaaks siinä mä sittenkin toki päättelin ensin\nlaivan nopsan luo meren rantaan mennä ja miesten\nantaa atrian syödä ja tutkia seutua sitten.\nKerkeämässä jo luo olin laivan kaarevakeulan,\nkun mua, yksin astelevaa, joku kuoloton sääli,\ntielleni johdattain ison, korkeasarvisen hirven.\nMetsän nurmistoilta se pois puron luo tuli juomaan,\n[160-188]\nnäät kovin ahdistaa sitä päivän helle jo alkoi.\nMetsäst' ilmestyi se, ja peitseni sinkosi silloin\nselkään pahki, ja vatsan puolt' ulos tunkihe tutkain;\nmaahan määkäisten otus kaatui, karkkosi henki.\nVaan jalan vastaan polkaisten minä vaskisen peitsen\ntempasin irti ja laskin maan kamaralle, ja taittain\nvirpiä, vitsoja tein sylenmittaisen minä köyden,\nvitsaa toista ja toist' yhä vääntäin kierrytin yhteen;\nsillä nyt kimppuun kietaisin jalat uhkean hirven,\nlaivan tumman luo kävin, niskall' ankara taakka,\nkeihääseen nojaellen, näät olall' ei sitä käynyt\nkantaminen käden toisen, niin oli tuo otus aimo.\nViskasin laivan viereen sen sekä miesteni mieltä\nrohkaisin, sanat laatuisat näin heille jo lausuin:\n\n'Ystävät, emmepä vaipune viel', iso huoli jos onkin,\nHadeen kartanohon toki ennen kohtalon suomaa.\nSiis kun on laivassamme nyt viiniä vielä ja ruokaa,\nniitä on muistaminen, meit' ettei näännytä nälkä.'\n\nLausuin noin; heti mun kehotustani kumppanit kuuli,\nvarjoavaisten vaippojen alt' ylös karkasi, katsoi\nhirveä ihmeissään, kovin näät oli tuo otus aimo.\nMutta kun kyllikseen sitä katselleet oli kaikki,\nniin kädet huuhtelivat sekä laativat atrian oivan.\n\nNoin koko päivä nyt istuttiin, sen laskuhun asti,\nehtynyt ei lihan paljous meilt', ei myös sulo viini.\nVaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman,\nkaikki me rantaan yövyttiin, meren tyrskyjen ääreen.\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nkutsuin kumppanit koolle ja lausuin kaikkien kuullen:\n\n[189-217]\n'Kumppanit murheen murjomat, nyt mua siltikin kuulkaa!\nEmmehän, ystävät, tiedä, mi yön, mikä päivän on puoli,\nHelios, valkeus ihmisien, mihin mailt' aleneepi,\nmistä se nousevi taas. Niinp' aika on miettiä meidän\nvieläkö neuvoa ois, vaan tuskin lie, minä luulen.\nKallion törmänteelle kun näät tähytäkseni nousin,\nsaarell' oltavan näin, meri ääretön saartavi meitä.\nLaakearanta on saari, ja sauhun nousevan saaren\nkeskelt' ilmaan näin minä metsän sankeikosta.'\n\nNoin minä virkoin, vaan sydän heilt' oli murtua huoleen,\nnäät Laistrygonin Antiphateen tuhotyöt tuli mieleen,\nihmissyöjän Kykloopin tyly, hirveä julmuus.\nItkivät vaikertain, valutellen kyynelet runsaat,\nvaan ei rahtuakaan heit' auttanut itku ja voihke.\n\nKumppanit ryhmitin nyt varusorjat joukkohon kahteen,\njohtoon kummankin panin päällikön: johtava itse\ntoist' olin joukkoa, toist' oli Eurylokhos jumalainen.\nPuisteltiin kypärissä nyt arpoja vaskitetussa;\nensiks Eurylokhon sotiaimon kirposi arpa.\nKahdenkymmenenkahden hän kera kumppanin lähti;\nitkien erkanivat, muremieleen jättivät meidät.\nKirken huomasivat kivilinnan kiiltäväseinän\nmetsän notkelmassa he äkkiä suojahisessa.\nVaan liki liikkuivat sudet, vuorten leijonat, joiksi\nloihtinut turmiojuomallaan oli miehiä Kirke.\nNuop' ei hyökänneet väen kimppuun, jalkojen juureen\nhäntiä pitkiä huiskuttain pedot liehivät juoksi.\nNiinkuin haltiataan pitopöydäst' astelevaista\nkoirat liehivät, heilt' ain' oivat tuomiset saaden,\n[218-246]\nhirveäkyntiset noin sudet, leijonat kumppanejamme\nliehi, ja nuo näki peljästyin pedot, metsien hirmut.\nKerkesivät liki usta jo Kirken suortuvasorjan,\nkuulivat laulua: äänellään kave siell' ihanalla\nlauloi kangastaan kutoessaan suurt', ikisorjaa,\nhienoa, heljää kuin jumalattaren laatima kuunaan.\nMuille Polites nyt noin virkkoi, joukkojen päämies,\nrakkain tuo sekä taatuin myös tovereistani mulle:\n\n'Ystävät, laulelo soi kutojattaren sointuva sieltä,\nhelkkyvi kartano kaikk' ihanasti; se äänikö naisen\nvai jumalattaren lie? Vaan huudelkaamme jo häntä.'\n\nVirkkoi noin, ja he nyt kajahuttivat kutsuvan huudon.\nKoht' ulos astui aukaisten ovet välkkyvät Kirke,\nkutsui heitä, ja kaikki he seurasivat sokeasti;\nEurylokhos, petost' aavistain, pois jättihe yksin.\nHeillepä nyt noja-istuimet jalot tarjosi Kirke,\njuustoa, jauhoja, kellervää pani mettäkin tummaan\nPramnen viiniin, vaan valahuttipa myrkkyä myöskin\nturmaisaa, jott' unhottais kotimaansa he tyyten.\nJuoman tarjotun tuonpa kun joivat, hän heti heitä\nlöi lumosauvallaan sekä lättiin salpasi heidät.\nSai sian pään he ja harjakset sekä röhkivän äänen,\nmyös sian muodon muun, vain entinen jäi taju vielä.\n\nNoin he nyt salvan taa jäi itkien. Viskasi Kirke\ntammen terhoja heille ja pyökin, toi kanukankin\nmarjoja, toi mitä vain siat syö, vetelehtijät maassa.\n\nPois kävi Eurylokhos, pian laivan luo tuli tumman\nkurjan virkkaakseen tovereitten kohtalon meille.\nVaan sana suustapa lähtenyt ei, halu vaikk' oli haastaa,\n[247-275]\nahdistus sydänall' ylen suur' oli, kyynelin silmät\ntäyttyi, voinut voihkata ei pakahuttava tuska.\nMutta kun kummastuin nyt kaikki me hält' utelimme,\nmuitten kumppanien tuhon vihdoin meille hän kertoi:\n\n'Mentiin metsään päin, kuten käskit, kuulu Odysseus,\nlaakson notkelmass' yht'äkkiä suojahisessa\nkartano kaunis keksittiin, kivikiiltävä-seinä.\nSieltäpä helkkyvä soi kutojattaren laulelo, naisen\ntai jumalattaren; hälle jo huutaa huikahutettiin.\nKoht' ovet välkkyvät aukaisten ulos itse hän astui,\nkutsuen meitä, ja muut heti seurasivat sokeasti;\nvain minä jättäydyin, petost' aavistain, ulos yksin.\nSille he tielleen jäi joka ainoa, pois ypö-yht' ei\ntullut, vaikka ma koin tähyellä ja vartoa kauan.'\n\nVirkki, ja huolitetun hopeoill', ison, vaskisen miekan\nvyötin koht' olusvöin olan taa, otin jouseni oivan,\nkäskin, että hän veis saman tien minut itseni sinne.\nVaan rukoellen hän käsivarsin polveni kietoi,\nvaikertain sanat siivekkäät näin mulle jo lausui:\n\n'Jäädä mun, valtias, suo, älä vaadi ja vie mua myötäs!\nSielt' et selviä itse, se usko, et heistä sä yhtään\nvoi vapauttaa. Pois kera näitten toisien joutuin\nkarkotkaamme jo; voi kenties tuho välttyä vielä.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Jää sinä, Eurylokhos, meren ääreen tänne, en estä,\nsyömään, juomaan jää tykö tumman, laitavan laivan,\nvaan minä lähden, on mulle se vahva ja vaativa pakko.'\n\nVirkoin noin sekä läksin pois meren luota ja laivan.\nMutta kun eessäni näin pyhän notkelman jo ja Kirken,\n[276-304]\ntuon tuhomyrkkyisen lumojattaren, korkean linnan,\nHermes hohtavasauvainen, lähetessäni linnaa,\nvastaan käyskeli, hahmoltaan kuni poikanen sorja,\nhaituvat poskillaan, iän kukkeudess' ihanimman;\nhän mua tervehtäin kädest' otti ja näin sanan lausui:\n\n'Taas mihin, koito, sa käyt näin kalliopolkuja yksin,\ntietäsi tietymätöntä? Jo lätteihin lujaseiniin\nsulkenut ystäväs on, sian muotoon muuttaen, Kirke.\nHeitäkö päästääkses tulet ehkä? Et pois sinä itse\nsielt' ikipäivänä pääsevä lie, vaan jäät mihin muutkin.\nVaan minä varjelen ties, sinut autan vaarojen alta.\nTäss' ota myötäsi mahtava tää teho-yrtti, kun astut\nKirken linnaan, niin pois kilpistyy kiroturmat.\nKaikki ma haastan sulle nyt Kirken turmiohankkeet.\nJuoman sulle hän tuo, valahuttaen myrkkyä siihen.\nMutt' ei silti hän voi sua loihtia, oiva sen yrtti\nestävi, jonka ma sulle nyt annan, neuvoen kaikki.\nKun sua koskettain hän sauvan nostavi pitkän,\nniin vedä kiskaltain kupeheltasi viiltävä miekka,\nkarkaa päin, kuin ois sun mielesi surmata Kirke.\nSilloin peljästyin sua vuoteeseensa hän kutsuu.\nEtkä sä torjua saa jumalattaren kutsua, jotta\nhän kirot kirvoittais tovereiltasi, myös sua hoivais;\nvaan häll' auvoisain vala vannota suur' ikivaltain,\nturmaa muut' ett' ei sua vastaan tuumi ja mieti,\nvoimaas riistä ja miehuuttas, pukineesi kun riisut.'\n\nVirkki ja tempasi maast' ylös yrtin tappaja Argon,\nmulle sen antoi, selvittäin, mikä siin' oli tenho.\nMusta ol' yrtin juuri, mut maidonvalkea kukka;\n[305-333]\nmooly on taivaisten nimi sille, sen ihmiset ilmi\nvaivoin kaivavat maasta, mut kaiken vei ikivallat.\n\nHermes riensi jo taas asumuksiin ylhän Olympon\npois yli metsävän saaren, vaan minä astelin tietä\nKirken kartanohon, kovin myllerrettynä mieli.\nSeisahtuin liki ust' asujattaren suortuvasorjan\nhuutaa huikahutin; heti Kirke ääneni kuuli.\nKoht' ulos astui aukaisten hän välkkyvät ukset,\nkutsui vieraakseen, ja ma seurasin ankein mielin.\nHuolitetun hopeoilla hän istua tarjosi tuolin\ntaituriveistehisen, siro siin' oli myös noja jalkain.\nKaatoi maljaan kultaiseen heti mulle hän juomaa,\nvaan pahat aikeet mielessään pani myrkkyä joukkoon.\nMutta kun tarjotun juoman join minä muuttumatonna,\nkoskettain mua sauvallaan hän näin sanan lausui:\n\n'Käy sikolättiin nyt kera kumppanies sinä maata!'\nSilloin kiskaisin kupehelta ma viiltävän miekan,\nkarkasin päin, kuin ois hänet surmata mieleni ollut.\nMaahan kirkaisten hän heittihe, polvia kietoi,\nvaikertain sanat siivekkäät näin mulle jo lausui:\n\n'Kenpä ja mist' olet, mies? Mikä heimosi, syntysi onkaan?\nHämmästyn, ett' ei lumojuoma sun muotoas muuta;\neip' ole kenkään muu sitä myrkkyä kestänyt kuunaan,\nken sitä joi, kenen vain alas kielelt' ehti se kerran.\nMutta on murtumaton sun rintasi tarmo ja miehuus.\nKekseliäs liet totta Odysseus, jonk' yhä kertoi\nHermes hohtavasauva mun luokseni saapuvan kerran,\nlaiva kun tuo mailt' Ilionin hänet kiitävä, tumma.\nMiekkasi huotraan pistä jo siis sekä kanssani käyös\n[334-362]\nvuoteeseen, ett' yhdistäis lepo meitä ja lempi\narmahin liitoin, myös sopu meille ja luottamus syntyis.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Kirke, kuink' anot, että ma oisin suopea sulle!\nMulta kun linnassas sian muotoon kumppanit muutit,\nkytkisit itseni nyt sinä, kutsut viekkahin aikein\nkammiohos sekä vuoteesees, mult' että sa voisit\nriistää voiman, miehuuden, pukineeni kun riisun.\nMutta en kuunaan suostu sun vuoteesees minä käymään,\npaitsi jos vannot, valtiatar, valan ankaran mulle,\nturmaa muut' ett' et mua vastaan tuumi ja mieti.'\n\nVirkoin noin, heti hän valan vannoi, jonka ma vaadin.\nMutta kun noin oli vannonut hän, valan vaaditun tehnyt,\nkäydä en vuoteeseen ihanaiseen empinyt Kirken.\n\nVaan sill'aikaa puuhissaan oli neitoa neljä,\ntarkat, toimeliaat talon palvelijattaret; nuopa\nlehtojen, lähtehien ovat impiä tai vesivirtain\nmyös pyhäpyörteisten, meren helmaan rienteleväisten.\nIstuimillepa toi ihanaiset purppuraverhot\nheist' eräs, myös alusliinat toi hän verhojen alle;\nääreen istuinten hopeaisia pöytiä toinen\nnouti ja kultaiset korit pöytiin; viiniä kolmas\nvienoa hämmentäin hopeaiseen kaas sekomaljaan,\nkultaiset pikaritpa hän myös toi viiniä varten;\nneljäs taas haki vettä ja leimuavan tulen laati\nkoht' ison kattilan alle, ja kuumentui vesi siinä.\nVaan kuparissa jo kun vesi kiehui kiiltelevässä,\nhän minut kylpyyn vei, sulolämpöiseks sekotettuun\ntuon ison kattilan veellä, ja pään sekä hartiat huuhtoi,\n[363-391]\nkunnes luopui pois jäsenistäni tappava raukeus.\nNoin pesi, voiteli myös ihon öljyll' impi ja varren\nkoht' ihotakkiin suori ja vaippaan verhosi sorjaan,\nhuolitetun hopeoilla hän istua tarjosi tuolin\ntaituriveistehisen, siro siin' oli myös noja jalkain.\nRuukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito\ntoinen toi, veden kaas hopeaisen huuhtelumaljan\npääll' yli kätteni, luo silopinnan siirteli pöydän.\nLeipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva,\ntoi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat.\nSyömään Kirke pyysi, mut ei minun mieleni tehnyt,\nmuuss' oli aatos vain, paha aavistus sydänalla.\n\nMutta kun Kirke mun näki ruokiin koskematonna\nistuvan värjöttäin, sydämessäni synkeä huoli,\nastuen luo sanat siivekkäät näin mulle hän lausui:\n\n'Miksi, Odysseus, ääneti kuin mikä mykkä sa istut\nkalvavin aatoksin, et ruokaa maista, et juomaa?\nVieläkö vilppiä vain epäellet? Eip' ole tarvis\npeljätä moista, ma vannoinhan valan ankaran sulle.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Kirke, voisiko mies, sydän kellä ja mieli on kerran,\nennen syömään käydä ja juomaan, kuin omin silmin\npäässeen kumppanien vapahiksi hän nähnyt on jälleen?\nTotta jos kutsu on tuo sun ruokies, juomies ääreen,\npäästä jo, jälleen nähdä mun antaos kumppanit armaat.'\n\nVirkoin noin, lumosauvoineen salist' ulkosi Kirke,\naukaisten lätin uksen koht' ulos kumppanit laski.\nKarjuilt' yhdeksänsuvisilta he näyttivät siinä,\nseisoen Kirken eessä; hän ympäri parvea kiersi,\n[392-420]\nheihin kaikkiin taas väkivoidett' uutta nyt hieroi.\nVei jäsenistä se harjakset heti, jotk' oli myrkky\nnostanut turmiokas, mitä antoi mahtava Kirke.\nMiehiks entistään tuli nuoremmiksi he jälleen,\nvarren kookkaamman, näön paljoa sai soreamman.\nTaas minut tunsivat, kattelemaan mua riensivät kaikki.\nVaan halu haikea heill' oli itkeä, soi koko linnan\ntäyttävä vaikerrus, jumalattaren mielikin heltyi.\nLuokseni astuen näin kave korkea mulle jo lausui:\n\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nnopsan laivasi luo meren rantaan nyt mene jälleen.\nMaalle te temmatkaa siell' ensin laiva ja viekää\nluolien kätköihin tavaranne ja tarpehet muutkin;\nsitten taas tule tänne ja tuo kera kumppanit armaat.'\n\nVirkkoi noin, sepä miehuullist' oli mieltäni myöten.\nNopsan laivani luo meren rantaan siis minä astuin,\nlaivan vaiheill' armaat näin minä kumppanit siellä;\nitkivät vaikertain, valitellen, kyynelin viljoin.\nKuin vasikoitten parvi, kun saapuu kartanon tarhaan\nlehmät, kyllin kons' ovat laitumen nurmea syöneet,\nvastaan kirmaisee, eik' estää karsina-aidat\nmitkään voi, yhä luon' emiensä ne ammuen hyppii:\nnoin minut silmin nähdessään nyt kumppanit myöskin\nitkien vastaan karkasivat; niin heist' oli aivan,\nkuin kotikaupunkiin, Ithaken ois kalliosaareen\ntultu jo, syntyä kussa ja kasvaa kaikk' oli saaneet.\nNäin sanat siivekkäät ilo-itkuin mulle he lausui:\n\n'Meit' ilahuttavi, kun tulet jälleen, korkeasynty,\nkuin Ithaken, oman syntymämaan, ois tultu jo rantaan.\n[421-449]\nMutta jo kerto'os meille, mi vei tuho kumppanit toiset.'\n\nNoin hoki nuo, sanat lohdukkaat minä vastasin heille:\n'Laivan temmata saamme nyt ensin maalle ja viedä\nluolien kätköihin tavaramme ja tarpehet muutkin;\nsitten itse te hankkiukaa kera kaikki jo käymään,\nkumppanit kohtaamaan. Jumalaiseen linnahan Kirken\nsyömään jäi he ja juomaan, siell' on kaikkea kyllin.'\n\nVirkoin noin, ja he mun kehotustani kuulivat kohta.\nYksin vain koki Eurylokhos pidätellä ja estää,\nnäin sanat siivekkäät hän haastoi heille ja lausui:\n\n'Houkkiot, kunne me käymme? Mi turmaan vie veto teitä?\nKirken luo menisittekö, tuon, joka kaikk' elukoiksi\nmuuttava on, sian tai suden taikkapa leijonan muotoon?\nNoin pakoll' olla me siell' ison linnan vahteja saamme,\nniin Kyklooppikin vangiks sai toverimme, kun sinne\nkulkivat hirviön luo kera uskalikon he Odysseun;\nhoukkuudellaan tuo näet turman heillekin tuotti.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minun tuota jo mieleni mietti,\nmittava miekkako kiskaltaa kupehelta ja sillä\npää hält' iskeä poikki, se ett' äkin pyörisi maassa,\nvaikk' oli hän likiheimoinen; vaan kumppanit kaikki\nmieltäni taltuttaa sopulausein koittivat kilvan:\n\n'Suo hänen jäädä, jos sulle se kelpaa, korkeasynty,\nrantaan laivan luo, sen vartia täällä hän olkoon;\nmeidät muut sinä vie jumalaiseen linnahan Kirken.'\n\nVirkkivät noin, ja nyt lähdettiin meren luota ja laivan.\nHankavan haahden luo ei jäänyt Eurylokhoskaan,\nvaan kera seurasi, näät vihanvimmani sai hänet pelkoon.\n\nKirken luonapa taas sill' aikaa kumppanit toiset\n[450-478]\nkyllin kylpivät, voideltiin iho välkkyvin öljyin;\nvarrellaan ihotakki ja vaippakin pehmeävilla\nnyt pitopöydäss' istuivat katon korkean alla.\nKasvokkainpa kun kumppanejaan taas kumppanit katsoi,\nkaikki jo itkivät, vaikerrust' oli kartano täynnä.\nLuokseni astuen näin kave korkea mulle jo lausui:\n\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nälköön itku nyt yltykö taas. Tutut mulle on vaivat\nnuo, mitä miehines näit kalamert' ajelehtien aavaa,\nvauriot maallakin tuottelemat vihamiehien tuimain.\nNytpä on ruokiin ryhtyminen sekä viiniä juomaan,\nkunnes on elpynyt ennalleen taas rohkeus rintaan,\nkuin oli lähteissänne se reima, kun jäi kotimaanne,\nkalliokas Ithake; nyt on riutunut, raukea mieli,\nain' ajatuksena vain meri ankara, eik' ilo anna\nintoa kuunaan, sill' ylen paljon kärsiä saitte.'\n\nVirkkoi noin; sepä miehekkäit' oli mieliä myöten.\nPäivät pääksyttäin noin oltiin vuosi me umpeen,\nehtynyt ei lihan paljous meilt', ei myös sulo viini.\nMutt' ohi kons' oli vuosi ja uus kehä kerkesi Horain,\nkuut monet menneet, läsnä jo taas ajat päivien pitkäin,\nniinp', ulos kutsuen, mulle jo haastoi kumppanit armaat:\n\n'Missä on mielesi, muista jo syntymämaatasi viimein,\nsallimat taivaisten jos suonevat sun eloss' oivaan\nsaapua kartanohos sekä taattojen tanterehille.'\n\nNoin hoki nuo; sepä miehuullist' oli mieltäni myöten.\nSiellä nyt istuttiin koko päivä, sen laskuhun asti,\nehtynyt ei lihan paljous meilt', ei myös sulo viini;\nvaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman\n[479-507]\nlinnan suojiin yöhämäriin meni kumppanit maata,\nKirken vuoteeseen minä astuin taas ihanaiseen,\nnäin sanat siivekkäät, jumalattaren polvia kietoin,\nlausuin koht' anovasti, ja hän mun pyyntöni kuuli:\n\n'Kirke, täyttäös nyt lupauksesi, jonka sa annoit,\nmaalleni matkata suo minun; kaipaus mieltä jo polttaa\nmun sekä kumppanien, valituksillansa he vaivaa,\nahdistaa mua aina, kun et ole vain sinä läsnä.'\n\nNoin minä virkoin, vaan kave korkea vastasi kohta:\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nälkää luokseni jääkö te siis, jos mennä on mieli.\nVaan toki toinen teillä nyt ensin retki on eessä\nHadeen kartanohon sekä hirveän Persephoneian,\nnoutaminen sokealta on Theben Teiresiaalta\ntietäjäneuvot; on häll' yhä entinen tieto ja mahti,\nviel' yhä kuoltuakin hänen yksin Persephoneia\nsoi tajun säilyttää, muill' on vain häälyvä haamu.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan sydän mult' oli murtua huoleen;\nitkien vuoteell' istuin, enk' elon ilmoja nähdä\nmielinyt kauemmin, en kasvoja loistavan päivän.\nMutta kun kiemurrellen siin' olin itkenyt kyllin,\npuhkesin taas puhumaan, näin vastasin hälle ja lausuin:\n\n'Kirke, kenp' opas ohjaamaan ois retkeä moista?\nTullut Hadeen luo kuka kuunaan haaksin on tummin?'\n\nNoin minä virkoin, vaan heti vastasi taas kave kaunis:\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\npuutett' ohjaajan älä laivallas sure lainkaan!\nMastosi pystytä vain, vedä valkea purje ja istu\nhuoleti, tuuli on pohjoinen sun purttasi vievä.\n[508-536]\nMutt' yli Okeanon kun laivasi tuonne on tullut,\nkussa on laakea ranta ja lehdot Persephoneian,\nkuivuva-kukkaiset pajupuut sekä poppelit pitkät,\nrantaan Okeanon syväpyörtehisen jätä laiva,\nHadeen tunkkaiseen asumukseen astuos itse.\nKussa Pyriphlegethon Akheron-joen uomahan yhtyy\nsiellä ja Kokytos, jonk' alkuna synkeä Styks on,\nvirtojen yhtyvien jylinässä on kallio jynkkä;\ntunkeu kallion luo -- tämä muistaos, sankari, tarkoin! --\nsiihen kaivaos kuoppa, mi kyynärän verran on ristiin,\nvuodata vainajien pyhä uhri nyt ympäri reunaa,\nmettä ja maitoa ensinkin, sulo-viiniä sitten,\nvihdoin vettä, ja myös valahuttaos valkeat jauhot.\nHaamuja vainajien lupauksin palvo ja vanno\nuhraavas, kun maill' Ithaken olet taas, maholehmän,\nkarjasi parhaan, antimet myös rovioll' ani-runsaat,\nTeiresiaallepa viel' erikoisena lahjana lampaan,\nlaumasi kauneimman, joka karvaltaan sysimustan.\nNoinpa kun suostutetut lupauksin on vainajat kuulut,\nuhraa uuhi ja oinas myös sysimusta ja teuraat\ntaivuta päin iki-yötä, mut pois omat kasvosi käännä\npuoleen Okeanon vesivirran. Luo luvutonna\nsielut vainajien elotonten kertyvät silloin.\nSitten kutsuen, rohkaisten tovereittesi käske\nottaa teuraat nuo, juur' iskemät tappavan vasken,\nnylkeä, polttaa koht' ikivaltoja palvoen, voimaa\nHadeen mahtavan, hirmuisen myös Persephoneian.\nVaan kupehelt' ota itse sa viiltävä miekka ja valvo,\nluo veren ettei vainajien tule häälyvät haamut,\n[537-565]\nennenkuin tuta Teiresiaan saat tietäjäneuvot.\nSilloin tietäjä tuo heti luoksesi, valtias, astuu;\nneuvoo sulle hän tien, välit ilmoittaa sekä kuinka\nsun kotimatka on kulkeminen meren aavoja mennen.'\n\nNoin hän virkki, ja nousi jo kullanhohtava Eos.\nKoht' ihotakkiin, viittaan myös minut verhosi Kirke,\nitsepä heitti hän varrelleen helo valkean vaipan,\nhempeän, hienoisen; soman, kullanvälkkyvän vyötti\nvyön kave uumilleen, pani päähän hohtavan hunnun.\nVaan läpi linnan kiiruhdin minä, miehiä matkaan\njouduttain, kävin kunkin luo, sanan suopean lausuin:\n\n'Kauemmin uness' älkää nyt makeassa te maatko.\nAika on lähteä! Tiemme jo neuvoi mahtava Kirke.'\n\nVirkoin noin; sepä miehekkäit' oli mieliä myöten.\nMutt' ei päässyt pois väki sielt' edes vauriotonna.\nJoukoss' Elpenor oli muuan, miesteni nuorin,\ntaistoss' ei erin uljas, ei järin järkevä myöskään;\nhän katoll' yksikseen jumalattaren linnan ol' ylhän,\nviinin painamin päin siell' etsien vilpeytt' yöpyi.\nTouhu kun kumppanien, häly, äänet, askelet kuului,\nkarkasi pystyyn mies, unen houreess' ei ajatellut,\nett' alas astuminen hänen sielt' oli korkeat portaat,\nvaan suin päin tuli tuuskahtain katolt' äkkiä, taittoi\nniskat tullessaan, tykö Hadeen sielu jo vaipui.\n\nLähdettäissä ma lausuin näin tovereilleni muille:\n'Toivona lie kotimatka jo, tie sulo-syntymämaahan\nteillä, mut toisen tienpä on Kirke säätänyt: mennä\nHadeen kartanohon sekä hirveän Persephoneian\nTheben Teiresiaalta nyt saamaan tietäjäneuvot.'\n\n[566-574]\nNoin minä virkoin, vaan sydän heilt' oli murtua huoleen,\ntielle he istuutui, repi tukkaa itkien päästään,\nmutt' ei rahtuakaan heit' auttanut itku ja voihke.\n\nSiinä kun kuljettiin nyt laivan luo meren rantaan\nankein mielin, vuodattain monet kyynelet vuolaat,\nsaapunut Kirke sill' oli aikaa, mustan ol' oinaan,\nuuhen mustan myös liki laivaa kytkenyt tummaa,\ntiell' ohi kuin utu mennyt; -- ken salakulkua nähdä\nkuolematonten vois, jos tullevat, lähtenevätkin?\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LAULU.\n\nODYSSEUN MANALASSA-KÄYNTI.\n\n\nVaan heti laivan luo meren ääreen tultua tuonne\nveettiin veen pyhän aaltoihin alus vitkaelutta,\nmasto ja purje ne maista jo tuotiin purtehen tummaan,\nlampaat nuo kera nostettiin sekä itsekin noustiin\nankein mielin, vuodattain monet kyynelet vuolaat.\nTuulen myötäisen soi tummaa tuutia keulaa,\npurjeen pullistaa, hyvän antoi auttajan Kirke,\nihmis-ääninen tuo kave mahtava, suortuvakauno.\nKohta kun kiinnitetyt oli köydet kaikki ja nuorat,\nistua saatiin, ohjasi tien perämies sekä tuuli.\n[11-39]\nKaiken päivää tuult' yhä täynn' oli kiitävä purje;\nlaskihe päivä, ja tiet hämy tumma jo varjosi kaikki,\nOkeanon syvävuoltehisen kun rantahan tultiin.\n\nKimmerien oli kaupungin se ja maan tyly ranta;\nsaartoi sankka sit' usma ja pilvet, ei näet sinne\nkonsaan luo sädeloistettaan terä päilyvän päivän,\nei ylös korkeuteen kohotessaan tähtisen taivaan,\ntaivaalt' illoin ei maan puoleen taas aletessaan,\nkoitojen kuolollisten on yll' yhä yö ikisynkkä.\nMaihin laiva nyt ohjattiin, kera ottaen lampaat\nkäymään lähdettiin viert' Okeanon veden vuolaan,\nmentiin, kunnes tuo tuli Kirken neuvoma paikka.\n\nTeurait' Eurylokhos piti kiinni ja myös Perimedes,\nvaan kupeheltani kiskaisin minä viiltävän miekan,\nkuopan kaivoin, joll' oli mittaa kyynärä ristiin,\nVuodatin vainajien nyt uhriks ympäri reunaa\nmettä ja maitoa ensinkin, sulo-viiniä sitten,\nvihdoin vettä, ja myös valahuttelin valkeat jauhot.\nPalvoin haamuja vainajien, lujat tein lupaukset\nuhrata kohta, kun maall' Ithaken olen taas, maholehmän,\nkarjani parhaan, antimet myös rovioll' ani-runsaat,\nTeiresiaallepa viel' erikoisena lahjana lampaan,\nlaumani kauneimman, joka karvaltaan sysimustan.\nVaan kun vainajat noin oli suostutetut lupauksin,\nkurkut lampahien jo ma viilsin, niit' yli kuopan\nkurkottain; veri koht' ulos uhkui tumma, sen ääreen\nsielut vainajien elotonten nous iki-yöstä,\nmorsiot, sulhot, vanhukset myös, vaivoja nähneet,\nimpyet hennot, niin suru outo ja uus sydämessään,\n[40-68]\nurhot peitsien vammaamat, terävaskien tuimain,\nAreen surmaamat, tamineissaan hurmehisissa:\ntunkihe kuopan luo luvutonna ne tuolta ja täältä\npauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu.\nMutta jo kutsuen, rohkaisten tovereitteni käskin\nottaa teuraat nuo, juur' iskemät tappavan vasken,\nnylkeä, polttaa koht', ikivaltoja palvoen, voimaa\nHadeen mahtavan, hirmuisen myös Persephoneian;\nviiltävän miekan taas kupehelt' otin itse ja torjuin\nhäälyvät haamut vainajien veren luo tulemasta,\nennenkuin tuta Teiresiaan sain tietäjäneuvot.\n\nEnsiks ilmestyi Elpenor-kumppanin haamu.\nHautaamatt' oli vielä hän helmaan maan latulaajan,\nKirken linnaan näät oli itkemätönnä hän jäänyt,\nhautaan hankkimatonna, kun ankara niin oli kiire.\nKyynelin haikein näin hänet taas, sydän surkua täynnä,\nnoin sanat siivekkäät minä lausuin hälle ja haastoin:\n\n'Kuink' olet, Elpenor, sumeoilla jo varjojen mailla?\nJoudummin jalan ennätit, kuin tuli laivani tumma!'\n\nVirkoin noin ma, ja vaikertain polo vastasi varjo:\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nviinin paljous toi tuhon mulle ja sallima julma.\nKirken linnan näät katoll' yövyin enk' ajatellut,\nett' alas astuminen minun sielt' oli korkeat portaat,\nvaan suin päin tulin, tuuskahdin katolt' äkkiä, taitoin\nniskani tanterehen, tykö Hadeen sielu jo vaipui.\nKautt' anon armaintes nyt, kaukana täält' asuvaisten,\npuolison, taaton myös, joka hennon kasvusi kaitsi,\nainoan poikasi Telemakhon, joka jäi kotilinnaas; --\n[69-97]\nsill' olet, tiedän sen, palatessasi mailta sa Hadeen\nsaareen Aiaien taas laskeva laivasi oivan --\nvaltias, sult' anon vannottain, mua muistaos siellä.\nItkemätönnä ja hautaamatt' älä heitä ja hylkää,\netten päällesi vain vedä kostoa viel' ikivaltain,\nvaan minut polta ja myös tamineetkin, joita ma kannoin,\nkumpu sa rantaan luo meren vaahtisen ylleni, jott' ois\nmuistava koitoa miest' yhä vastakin kasvava kansa.\nTäyttäös pyyntöni tää sekä pystytä kumpuni päälle\nairo se, kumppanien kera joll' eläessäni sousin.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Pyyntösi kaikki ma teen sekä täytän, kumppani koito!'\n\nMoinen haikea meill' oli haastelo; täll' olin puolen\nkuoppaa miekkani kurkottain veren päälle ja tuolla\nkumppani vainaja taas kovin kohtaloaan valitellen.\n\nLuo tuli äitini sielu nyt, erjenneen elon mailta,\nuljaan Autolykon tytär Antikleia, jok' ammoin\nviel' oli voimissaan, pyhän Troian maille kun läksin.\nKyynelin haikein näin hänet taas, sydän surkua täynnä,\nlaskenut en veren luo toki, vaikk' oli vartoa tuska,\nennenkuin tuta Teiresiaan sain tietäjäneuvot.\n\nLuo tuli Teiresiaan nyt, Theben tietäjän, sielu,\nsaapui sauvoin kultaisin, minut tunsi ja lausui:\n\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nkirkkaan auringon miks alt' olet, onneton, tullut\nvainajat nähdäkses, iki-kolkkouden kodin inhan?\nVäistyös kuopan luota ja pois vedä viiltävä miekka,\nettä jo verta ma juon sekä lausun kohtalos ilmi.'\n\nVirkkoi noin; minä väistyin pois, panin huotrahan miekan\n[98-126]\nhuolitetun hopeoilla; ja joi nyt tietäjä kuulu\ntummaa verta ja mulle jo lausui näin sekä haastoi:\n\n'Etsit suotuisaa kotitietä sa, kuulu Odysseus.\nVaan ylen työlääks saattavi sen jumal' ylhä, et silmää\nmaan järisyttäjän välttää voi; kovin sulle Poseidon\nvimmoissaan oman poikans' on sokeuttamisesta.\nSiltikin voitte kenties kodin saavuttaa, kovat kestäin,\njos himon hillitset oman niinkuin kumppanieskin.\nKohta kun rantaan Thrinakien olet laivasi oivan\nohjannut meren siintelevilt' ulapoilta jo turviin,\nkarjoja aimoja siellä ja lammaslaumoja näätte;\nHelios haltia niitten on, katsoja, kuulija kaiken.\nJos elukoihin et koske ja hankit vain kotimatkaa,\nvihdoin kai Ithaken, kovat kestäen, vielä te näätte;\nmutta jos karjoihin kajotaan, niin turma, se tiedä,\nlaivasi, miehesi vie, ja sa itse, jos surmasi vältät,\nmyöhään saapuva liet, ruti-kurjana, kumppanitonna\nvierahin laivoin; surkeuteen kodin syöstynä löydät,\nmiehien korskien näät tavaraasi sa ahmivan siellä,\nmielien puolisoas jumalaista ja kihloja kantain;\ntuonpa sa korskeuden olet kostava, kun tulet kerran.\nVaan kosijoille kun linnassas olet tuottanut turman\nviekkaudella sa tai avotaistoss' ankarin vaskin,\nniin kädenmyötäinen ota airo ja astu ja kulje,\nkunnes löytänet maan, miss' ei mert' ihmiset tunne,\nsuolaa lainkaan ei pane ruokiin laittelemiinsa,\nei ole milloinkaan punarintoja pursia nähneet,\nairoja ei solakoit' ole myöskään, siipiä laivain.\nMerkin sulle ma neuvon nyt, jok' on tuntea selvä:\n[127-155]\nkun joku tielläsi vastaan käy, joka tutkivi, kunne\nviljanviskintas noin viet nojass' olkasi vahvan,\nniin kädenmyötäinen siin' iskeös airo sa maahan,\npalveet loistavat tuo sekä suostuta suuri Poseidon,\nuhraa jäärä ja härkä ja hönkyvä karju, ja sitten\ntaas kotitielle jo käy, satauhrit eess' ikivaltain,\ntaivaan korkeudess' asujain, pyhät toimita, palvoin\nkaikkia yksittäin. Oma kuolosi vienona vihdoin\nsaapuu, vaan meren aavoill' ei, kun lempeä vanhuus\nvoimasi vaivuttaa ja ne kansat, joita sa kaitset,\nonnea nauttivat. Ennustin nyt kaikk' elonvaihees.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Niinp' ikivallat, Teiresias, kai säätivät itse.\nMutta sa nyt sano mulle jo tuo, tuta suo tosi tarkka:\näitini sielun tuolla ma nään, emo-vainajan armaan,\nääneti istuu hän veren ääress', ei edes arvaa\nkatsoa, ei puhutella hän, vaikk' oma poika on läsnä;\nkuink', oi valtias, hän minut tuntisi tääll' olevaksi?'\n\nNoin minä virkoin, hän heti vastasi mulle ja lausui:\n'Helppo on seikka se, vain tämä neuvo sa nyt pane mielees:\nmailt' elon erjenneen kenen vainajan vain veren ääreen\nastua suot, toden hän valehettoman virkkavi sulle,\nvaan ketä luo et päästä, hän pois heti väistyvi jälleen.'\n\nVirkki ja Hadeen taas asumuksiin kulki jo haamu\nvaltias Teiresiaan, sanoneeksi kun sai jumal-enteet.\nMalttaen varroin itse ma, kunnes luo emo armas\nehti ja verta jo tummaa joi. Minut tunsi hän kohta,\nvaikertain sanat siivekkäät näin mulle jo lausui:\n\n'Kuink' olet, armas laps sumeoilla jo varjojen mailla,\n[156-184]\nvaikk' elät vielä? On näit' eläväisien vaikea nähdä.\nValtavat virrat näät välill' on, meren ankarat aavat,\nennen muit' iso Okeanos, jonk' ei yli tulla\nvoi jalan kulkien, vain lujalaidan tuomana laivan.\nTroian mailtako nyt tulet vasta sa harhaten kauan\nmiehines, laivoines, Ithaken et viel' ole rantaan\nsaapunut, linnaas et, et puolisoas ole nähnyt?'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Oi emo, Hadeen maille mun täytymys astua tänne\nTheben Teiresiaalt' oli saamaan tietäjäneuvot;\nsill' en Akhaiaan viel' ole saapunut, en kotisaareen\nastunut, vaan yhä harhaellut, monet vaikeat kestäin,\nsiit' olen asti, kun läksin kanss' Agamemnonin aimon\ntaistoon Ilionin hepokuulun tanterehille.'\n\nMutta se nyt sano mulle jo tuo, tuta suo tosi tarkka:\n'sulle mi surman toi, mikä ankara kuoleman arpa,\nkalvava tautiko, vai sinut Artemis ampujatarko\nnuolell' äkkiä kaas, ota tuskaton henkesi otti?\nMyös olo taattoni kerro ja poikani, sinne jok' ammoin\njäi erotessani, heilläkö lie maan valtius vielä,\nvai joku muuko jo vei eik' usko mun saapuvan jälleen?\nMyös aviostani kerro, mi hällä on mieli ja aie,\nluon' oman poikans' onko hän vielä ja kaikkea kaitsee\nvai joko vaimoks suostunut lie valioimman Akhaijin?'\n\nVirkoin noin ma, ja koht' emo korkea vastasi jälleen:\n'Viel' yhä vaankin vartoelee sua tuo vakamieli\nkaihoten linnoillas, hält' ainaisess' ikävässä\nvierivät päivät, yöt kera kyynelvirtojen viljain.\nVieraan viemätön on jalo valtikkas, sukumaillaan\n[185-213]\npoikas on polkematonna, ja kestitys-atriat runsaat\nnauttia saa hän kuin lainkäyttäjä valtias kuunaan,\nsill' yhä näät hän kutsuja saa. Sun taattos on maalla,\nei tule kaupunkiin sen koommin; on poissa jo hältä\noikea vuode ja peitot myös sekä hohtavat raidit,\ntalvisin nukkuu hän kera kartanon orjien, allaan\non poro vain liki liettä, ja verhona kurjat on ryysyt;\nvaan kesä kukkea konsa on mailla ja syys satosankka,\nkuivia lehtiä kukkuranaan rypäleisen on tarhan\nkäytävät, tarjona maass' ylt'ympäri yötilat taajat.\nNiille hän koitona käy, sydämessään haikea murhe,\nsaavuntaas ikävöi, iän taakka jo on ylen raskas.\nNoin minä raukenin myös, noin kohtalon-arpani täyttyi.\nLinnass' Artemis ampujatar ei ampunut nuoltaan\nain-osuvaa, mult' ei ota tuskaton henkeä vienyt;\nmyöskään murtanut ei mua tauti, mi vie useimmin\njulmana riuduttain elonvoiman pois jäsenistä:\nkaiho, kun poiss' olit, kuulu Odysseus, poikani, poissa\nhoivasi, lempeytes, sepä riisti, se vei elon armaan.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan, sydämessäni sykkivä kaipaus,\nmailt' elon erjenneen emon haamua koin halaella.\nKertaa kolme ma tarttua koin ikävöitsevin innoin,\nkertaa kolme hän väistyi kuin uni tai kuni varjo;\ntyhjää vain syli sulki, ja nous yhä tuskani tuima.\nNoin sanat siivekkäät jo ma lausuin hälle ja haastoin:\n\n'Oi emo, mikset jää, sua vaikka ma niin ikävöitsen,\nHadeen yössäkin viel' ett' itkettäis sylitysten,\nkunnes kyllyttäis sydämemme jo hyytävä haikeus?\nTyhjän loihtiko vain kuvan korkea Persephoneia,\n[214-242]\njotta sen tuimemmin minä tuskan tuntea saisin?'\n\nVirkoin noin ma, ja koht' emo korkea vastasi jälleen:\n'Voi, polo poikani, maan asujoista sa kaikkien koidoin,\nei tytär ylhän Zeun sua pettele Persephoneia,\nkaikkien kuolollisten on kohtalo tää manan mailla.\nPoissa on luut, lihat, poissa on silloin liittävät jänteet,\nkaikki ne polttaa pois väki valkean leimuavaisen,\nluista kun valkeist' on elo luopua ehtinyt ensin;\nsielupa karkkoo kuin uni häälyvä, liitäen kauas.\nMutt' ylös valkeuteen taas riennä jo, talleta kaikki\nmielees, että sen vaimolles voit kertoa kerran.'\n\nTuo nyt haikea meill' oli haastelo. Vaan jopa saapui\nnaisien haamut -- ylhä ne laittoi Persephoneia --\nvaimot valtiaspuolisojen sekä tyttäret armaat.\nNuo tuli parveillen veren tumman luo, ja ma tuumin,\nhaastattaa heit' yksittäin miten siinä ma voisin.\nViisaimmaksipa tään toki viimein päätteli pääni:\nmittavan miekan kiskaisin kupeheltani enkä\nantanut tummaa vert' yht'aikaa kaikkien juoda.\nYksi nyt kerraltaan liki astui kertoen julki,\nhällä mi synty ja heimo, ja kaikkia sain kysytellä.\n\nEnsimmäisenä luo tuli Tyro korkeasynty,\njonk' isä Salmoneus oli, sankari kuulu, hän kertoi,\npuolisonaan taas häll' oli Kretheus, Aiolon poika.\nVaan hänet lemmen valtaan sai jumalainen Enipeus,\nvirran haltia tuon, maan virtoja muit' ihanamman;\nniinp' yhä luo tuli vienoisen hän Enipeus-virran.\nSenpä nyt muotoon muuttihe maan järisyttäjä suun,\nvirran vellovan suussa jo rinnoilleen hänet sulki.\n[243-271]\nVuorenseinänä nousi ja suojasi korkea kuohu\nvaimoa kuolollista ja ylhää myös ikivaltaa.\nPäästi jo neitsytvyön hänet uinuttain unin vienoin\nkuoloton lempijä, vaan halun kons' oli täyttänyt armaan,\nnaist' ihanaapa jo hän kädest' otti ja näin sanan lausui:\n\n'Onnekas vaimo, jot' armastin! Ajall' aastajan kierron\nsaat pojat kuulut, näät sylin-antipa kuolematonten\nei ole turha. Sa vaali ne vain, hyvin kaitse ja hoivaa.\nTaas kotihinpa jo käy, sydämeesi se vaieten kätke:\nmaan järisyttäjä suur' olen, tiedä se, itse Poseidon.'\nVirkkoi noin sekä taas veden vellovan alle jo painui.\nKohtuisellepa kaksoiset, Pelias sekä Neleus,\nsyntyi; varttui Zeun väell' ylhän valtias aimo\nkumpaisestakin: maa Peliaan oli laaja Iolkos,\nlaumava, lampahikas, koti Neleun hietava Pylos.\nMuut pojat valtiatar sai Kretheus-valtiahalle,\nAisonin ynnä Phereen, Amythaonin myös, hepourhon.\n\nToinen ol' Antiope, tytär Asopon, joka saattoi\nkerskata Zeun, ylitaatonkin, syliss' uinunehensa;\nsiitäpä syntyi myös Amphion hälle ja Zethos;\nseitsenporttinen Thebe, sen lujatorniset muurit\nheist' ovat alkuisin, sill' aimoja vaikk' olivatkin,\nmuureitt' aukea Thebe eip' asuteltava ollut.\n\nKolmas ol' Alkmene, jalo puoliso Amphitryonin,\njoll' oli Herakles iki-uljas, leijonamieli\nheilimänään, halaukseen Zeun kun ol' yhtynyt ylhän.\nMyös Megaran minä näin, isä jonk' oli urhea Kreion,\npuoliso taas vesa tuo väkiverraton Amphitryonin.\n\nOidipodeen emon näin, ihanaisen siell' Epikasten,\n[272-300]\ntyöstään tietämätönnä jok' ylleen syyn veti synkän:\npoialleen emo huoli; ja niin isän surmasi, äidin\nnai oma poika; mut ilmi sen taivahiset pian saattoi.\nKansaa Theben kaunoisen sai mies polomieli,\nKadmeun heimoa, hallita, niin tylyt sääs ikivallat;\näitipä astui luo lujan portinsulkijan, Hadeen,\ntappavan silmukan kunnittain ylös kammion kattoon\ntuskassaan tulisessa, ja kauhut kaikkipa jätti\npoialleen, mit' Erinnyit tuo emon turmion kostain.\n\nKhloris myös sulosorja jo näyttihe, jonk' oli Neleus,\nimpiä kauneimman, lukemattomin noutanut lunnain;\nhän, tytär nuorin tuo Amphionin, Iason poian,\nMinyiläisiä vallinneen väell' Orkhomenossa,\nvaltiatarna nyt Pylos-maan pojat sai ikikuulut,\nNestorin sai, Khromion ja Periklymenon sotisorjan.\nTyttären uljaan myös sai Peron, maill' ihanimman,\nkaikkien mielimän; vaan hänet Neleus sille ol' yksin\nantava, ken Phylakest' iso-otsia härkiä lauman\nsorkkuvasääriä tois, mailt' Iphiklon väkivoivan.\nTuon pani vaikean työn; vain tietäjä kuulu Melampus\nrohkeni koittaa, vaan ikivaltain sallima raskas\nestikin: paimenet vangiks sai, pani ankarat paulat;\nmutta kun päivin, kuin oli ehtinyt kulkea umpeen\nvyöryvä vuosi ja Horain taas kehä kiertävä alkoi,\nkahleist' Iphiklos väkivoipa jo tietäjän päästi,\ntuon tosineuvoisen; Zeun korkea tahtopa täyttyi.\n\nMyös näin Ledan, Tyndareon sulo-puolison, josta\nkaks oli Tyndareoll' uropoikaa aimoa, Kastor,\nvaljakon suistaja, myös Polydeukes pontevanyrkki.\n[301-329]\nKätki jo nuo elonkasvaja maa, mut on viel' eloss' urhot:\nsuoma on Zeun maan allakin heill' ikikunnia vuoroon\npäiv' eloss' olla ja toinen taas manan uinua unta;\nkuolematonten kunniahan korotettu on heidät.\n\nNäyttihe Iphimedeiakin, jonk' oli nainut Aloeus,\nvaan oli lempeen kanssa Poseidonin liittynyt, kertoi,\nkantanut kaksoiset; nepä vaipui mailt' ylen varhain,\nOtos tuo jumal-aimo ja kuulu jo maan Ephialtes.\nKooltaan korkeimmat elonkasvaja-maall' eläneistä,\nmiesten sorjimmat oli myös he Orionin jälkeen.\nVuosi kun heill' oli yhdeksäs, oli vartta jo vahvuus\nkyynärän yhdeksän, sylen yhdeksänp' oli korkeus.\nTaistoll' ahdistaa ikivaltoja, itse Olympoon\nriehuvin melskein rynnätä heill' oli uhka jo, nostaa\nOssa Olympon päälle ja Pelion huippuhun Ossan\nnuojuvalehväinen, noin taivaaseen kavutakseen.\nTuonpa he oisivat tehneetkin, jos varttua saivat;\nvaan Zeun korkea poika ja Leton suortuvasorjan\nheille jo toi tuhon, ennenkuin orahall' oli posken\nhaituvat, parranliemenkään kähäröitynyt leukaan.\n\nPhaidran, Prokriin näin, Ariadnen, jonk' oli taatto\nMinos turmahinen; tuot' ammoin, kaunoa Kreetan,\nkohti Ateenaa Theseus toi, pyhän kukkulan turviin\nei toki kerjennyt, merisaartoon tultua Diaan\nArtemis immen kaas, -- sanan syyttävän toi Dionysos.\n\nMairan näin, Klymenen sekä inhan siell' Eriphylen,\ntuon, joka kiiltävän kullan vuoks oman puolison petti.\nMutta en voi luetella, en mainita kaikkia heitä,\nniin monet sankarien näin puolisot, tyttäret siellä.\n[330-358]\nEnnenp' yö pyhä loppuva ois; ja on aika jo käydä\nlaivaan saattajamiesteni luo minun taikkapa täällä\nnukkua; vaan jumaloissa ja teissä mun on kotitieni.'\n\nVirkkoi noin, ja he vait oli kaikk', ihan ääneti istui,\nviel' ihamielin kuuntelivat saliss' yöhämärässä.\nHeille jo Arete sanan lausui näin helo-olka:\n\n\"Mikäpä mies tämä teistä nyt näyttää, Phaiakilaiset,\ntuo jalo muoto ja varsi ja ymmärrys ylen oiva?\nNiin, hänet vieraaks sain minä, vaan se on kunnia kunkin.\nÄlkää lähtöä siis hätiköikö ja lahjoja älkää\nniukennelko, ne hälle on tarpeen! Teill' isot aarteet\non kotonanne, ne siell' ikivaltain suosio suojaa.\"\n\nKohtapa virkkoi myös Ekheneos, sankari harmaa,\ntuo, joka vanhin mies oli heimoa Phaiakilaisten:\n\n\"Ystävät, ei puhu vasten mielt', ei toivoa meille\nmielevä valtiatar, siis kuulkaa neuvoa tuota.\nItsepä Alkinoos toki säätäjä on sanan, työnkin.\"\n\nHälle nyt Alkinoos heti vastasi näin sekä lausui:\n\"Täyttyvä on puhe tuo niin totta jo, kuin elän itse,\nPhaiakilaisia vallitsen merikelpoja täällä.\nVieras malttakohon toki, vaikk' ikävöipikin maalleen,\nviipyä huomisehen, kaikk' että ma saan kerätyksi\nantimet; matkaanlaitto se miesten huolena olkoon,\nvaan yli muistapa mun, joka kaitsen maata ja kansaa.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin!\nVaikk' yli vuodenkin mua pyytäisitte te jäämään,\nkunhan saattajat suotte ja myötäni myös jalot lahjat,\nniinp' oma mielikin sois, olis onnekkaampi se totta,\n[359-387]\njos käsin täydemmin palajaisin syntymämaahan;\nkunnian, suosion suuremman kaikk' ihmiset antais,\nken minun vain Ithaken näkis saareen saapuvan jälleen.\"\n\nHällepä Alkinoos näin vastasi taas sekä lausui:\n\"Toinen on muotosi totta, Odysseus, kun sinut näämme,\nveijarin, petturin ei, joka paikass' ympäri joit' on\nkiertelemäss' ylen mont' yhä viljavan maan kamaralla,\nvalheitaan sepitellen, joist' ei selkoa kellään;\nvaan puhe sorja on sulla ja oiva ja oikea mieli.\nKerroit taiten, tarkalleen, kuin laulaja oisit,\nmuitten Akhaijein, myös omat vaikeat vaivasi kaikki.\nMutta sa nyt sano mulle jo tuo, tuta suo tosi tarkka:\nnäitkö sä keitään kumppanejas jumalaisia, jotka\nkanssasi Troiaan lähti ja siellä jo kohtasi kuolon?\nPäättömän pitkä on yö, viel' oikea nukkuma-aika\nei ole lainkaan, kuulumias puhu kummia vielä!\nKoin pyhän nousuun kuuntelisin saliss' uupumatonna,\njos vain kertoa malttaisit, mitä teilläsi kestit.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin!\nKertomisell oma aikans' on, oma nukkumisella.\nMutta jos kuulla sun mielesi lie, niin kerron, en kieltäy,\nseikkoja muitakin sulle ja murheisempia, kerron\nturmat kumppanien, sodan jälkeen sortunehitten,\njoit ei Ilioniss' ani-ankara tappanut taisto,\nvaan palatessapa kaas katalasti jo viekkaus vaimon.\n\nKorkea Persephoneia kun sielut hentojen naisten\nvihdoin hälvenemään oli saattanut sinne ja tänne,\nluo Agamemnonin sielu jo saapui, Atreun poian,\n[388-416]\nhahmoin murheisin, kera kaikki ne, joilleka koitui\nkutsuiss' Aigisthon sama kuolo ja kohtalon arpa.\nKohta kun tummaa vert' oli juonut, hän minut tunsi,\nääneen siinä hän nyyhki, ja vuotivat kyynelet vuolaat,\npäin kädet kurkottui, syli sulkenut ois minut innoin,\nvaan ikimennyt kaikk' oli voima ja tarmo, mi ennen\nnotkeiss' ollut häll' oli jänteissään, jäsenissään.\nSilmin kyynelisin hänet näin, sydän surkua täynnä,\nnoin sanat siivekkäät jo ma lausuin hälle ja haastoin:\n\n'Korkea Atreun poika, sa kansain pää Agamemnon,\nsulle mi surman toi, mikä ankara kuoleman arpa?\nSortiko laivoines sinut aaltojen alle Poseidon,\nnostaen raivoamaan meren aavall' ankarat tuulet,\nvai tuhon maallako toi väki vieras, jolta sa laumat\nhärkien, lampahien koit ryöstää uhkeat taikka\nvallata kaupungin, pois puolisot orjina viedä?'\n\nVirkoin noin ma, ja kohta hän vastasi mulle ja lausui:\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nsortanut laivast' ei mua aaltojen alle Poseidon,\nnostaen raivoamaan meren aavall' ankarat tuulet,\nvienyt väijyen ei väki vieras henkeä maalla,\nAigisthos tuhosurman toi, minut murhasi, kanssaan\nvaimoni turmahinen. Pitokutsuissaan minut luonaan\nkuin härän seimelleen löi hengeti atriapöytään.\nTuo oli kuoloni kurja, ja kumppanit myös verihinsä\nvaipui vierekkäin, kuin karjut valkeahampaat\nteurastuttavi mies, pidot laatien, voipa ja vauras,\nkun mikä juhla on, häät tai kestinnät, kemut muutkin.\nMont' olet kyllä sä miest' eläessäsi kaatuvan nähnyt\n[417-445]\nkaksinkamppailuun tahi taajaan taistelon riehuun,\nvaan kipeämmin koskenut ois näky tuo toki mielees,\nsurmattuina kun luo sekomaljain, täysien pöytäin\nmaattiin siinä ja permannon veri tulviva peitti.\nVihloi haikeimmin Priamon toki tyttären huuto,\nKassandran, minust' etsi hän turvaa, kun hänet tappoi\nhäijy Klytaimnestra; minä koin kädet torjuen nostaa,\nvaan minut pistävä miekka jo hervasi. Tuo häpyheitto\npois vain kääntyi, ei, vaikk' astuin maille jo Hadeen,\nhuolinut silmiä sulkea mult', ei huulia yhteen.\nEi ole hirmumpaa, ei herjempää toki, kuin on\nnainen, konsa hän noin kataluuksiin kääntävi mielen;\nkuin nyt tuokin työn kamalimman mietti ja tappoi\nnuorena-noutelijansa. Ma saapua saavani toivoin,\nlapseni, myös väen muun, kodin kaiken sill' ilahuttain,\nvaan tuo verraton ilkeyteen verityöll' ikiherjan\nsaattoi itselleen, -- se on varjona vastahisenkin\nnaissuvun hempeän, myös jalojenkin, niitä jos lienee.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Voi, kovin vainonnut ajat kaiket on heimoa Atreun\nnaisten turmiohankkein Zeus, jylisyttäjä ilmain;\nnäät Helene oli syy monen surmaan, taas tuhon sulle\nmietti Klytaimnestran tyly mieli, kun kaukana viivyit.'\n\nVirkoin noin, vaan hän heti vastasi mulle ja lausui:\n'Ällös vain sinä vaimolles kovin leppeä olko,\nkaikkea ain' älä hälle sa usko, mit' aikovi mieles,\nkerro, mi kertoa joutaa, muu pidä tietonas itse.\nVaan oma puoliso eip' ole surmana sulle, Odysseus;\nsiihen liian on oiva ja nuhteeton sydämeltään\n[446-474]\ntuo tytär Ikarion, jalo, mielevä Penelopeia.\nMuistan, kuinka hän jäi, sulo nuorikkos, kotisuojiin,\nkun sota kutsui meitä; hän parmaillaan piti pientä\npoikastaan, joka kai kera miesten miesnä nyt istuu,\nmiekkonen; saapuissaan oma taattopa saa hänet nähdä,\ntaattoa hän halaella, ja on hyvin kaikki ja oikein.\nMun tyly puoliso ei edes suonut kasvoja nähdä\nkaivatun poikani, vaan elon ennen multa jo riisti.\nMutta ma seikan sen sanon vielä, ja paina se mielees:\nmaahasi tullessas älä maihin julki sa laske,\nvaan salapaikkaan, eip' ole näät hyvä uskoa naisiin.\nMutta sa virka jo tuo, tuta suo tosi suora ja tarkka:\npoikani vaiheist' etkö sa kertoa tiedä, mi hällä\nlie olinpaikkana, Orkhomenos vai hietava Pylos\nvai Menelaon maa, avotanterinenko on Sparta?\nSill' ei vaipunut viel' elon mailt' ole oiva Orestes.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Atreun poika, sa miks sitä tutkit? En tiedä, en tunne,\nvainaja vai eloss' onko, ja turhia ei tule haastaa.'\n\nTuo nyt haikea meill' oli haastelo, siinä kun seistiin\nankein mielin, vuodattain monet kyynelet vuolaat.\nLuo tuli sieluja taas, tuli Peleun poika Akhilleus,\nPatroklos sekä Antilokhos tuli, sankari kuulu,\nAias myös, joka kasvultaan ol' Akhaijien kaikkein\nsorjin, mittavin mies jalon Aiakon aaluvan jälkeen.\nTuo minut askelnopsan Akhilleun sielu jo tunsi,\nnäin sanat siivekkäät valitukseen puhjeten lausui:\n\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nvieläkö, vimmahinen, teon keksinet uskaliaamman?\n[475-503]\nHadeeseen miten tulla sa tohdit, miss' olinpaikka\nvain ikimennein' on, tila tiedoton vaisujen varjoin?'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Uljas Akhilleus, Peleun poika, Akhaijien aimoin!\nTullut Teiresiaalt' olen tietäjäneuvoja saamaan,\nmatkani kuink' Ithaken tois kalliomaalle jo viimein.\nSill' en Akhaiaan viel' ole saapunut, en kotisaareen,\nvaivoja vain yhä kärsiä saan. Mutt' eipä sun laillas\nonnellist' ole ollut, Akhilleus, eik' ole kuunaan:\nkuolematonten laill' ison kunnian ain' eläessäs\nkesken Akhaijien sait, nyt valtias vainajienkin\nsuur' olet; ällös siis sinä kuoloas surko, Akhilleus!'\n\nVirkoin noin, vaan kohta hän vastasi taas sekä lausui:\n'Suott' älä lohduttaa mua, kuulu Odysseus, koita!\nEnnenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan,\nvaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat,\nkuin minä kaikkien vainajien ylivaltias oisin.\nVaan sana kuulla mun suo toki uljaan poikani töistä,\nläksikö myötä hän myös, vai ei, etumaisena taistoon.\nMyös sano, kuulla jos sait kukaties, jalo vieläkö Peleus\nMyrmidonein luvutonten on valtias, vai joko vaipui\nvaltius, arvokin hält' alas Hellaan mailla ja Phthian,\nvanhuus kun väen heikentää, käsi, jalka jo herpoo.\nValkeuteen josp' auringon viel' astua voisin\nmoisena kuin kedoll' Ilionin eläessäni kerran,\nurhojen uljaimmat kun Akhaijeja suojaten kaasin,\nnoin vähäks aikaakaan tulisinpa ma taattoni linnaan,\nvimmaa kauhistuis mun kätteni torjumatonten\ntaattoni solvaajat, väkivalloin syöksijät syrjään!'\n\n[504-532]\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Tietymätönt' olo mulle on Peleus-sankarin kuulun,\nvaan miten laita Neoptolemon oli, poikasi rakkaan,\nsen puhun selvälleen sekä suoraan, koska sa pyydät.\nSkyros-saarelt' itsepä näät minä laitavin laivoin\ntoin hänet taistelemaan varusäärten Akhaijien joukkoon.\nLuona kun Ilionin pito neuvon meill' oli milloin,\nhänp' etumaisna ol' ain', ei haastanut turhia koskaan;\nvain jumalainen Nestor vei sekä myös minä voiton.\nTaas kedoll' Ilionin kun kalskui taistelon vasket,\nkonsaan jääpynyt ei miesjoukkoon, toisien turviin,\nvaan edell' aina hän riens, ei ollut toist' urohompaa.\nMonta hän urhoa kaas sodan tuiman tanterehella.\nEn luetella, en mainita voi minä kaikkia niitä,\njotka hän surmaan sorti, Akhaijein suojana seisten,\nvaskisin keihäin, moisia kuin oli Telephon poika\nsankari Eurypylos, monet kumppanit myös kera kaatut,\nheimoa Keteijein, emon mielen lahja kun voitti.\nTuop' oli sorjin mies, mitä näin, jalon Memnonin jälkeen.\nVaan kun Epeion veistämän taas kävi puuhevon kätköön\nArgos-maan urot uljaimmat mun työkseni antain\ntuon lujan kätkön aukaisun sekä sulkemisenkin,\nmuutpa jo siinä Akhaijein päät sekä päälliköt aimot\npyyhkivät kyyneliään, vavahutteli polvia pelko;\neipä Neoptolemon ihon kukkean silmäni lainkaan\nkeksinyt kelmenevän, pois kyynelt' ei hänen arkaa\npyyhkivän poskeltaan; ulos kiihkein pyrki hän pyynnöin\npuuhevosesta, ja kouristui käsi kahvahan miekan,\nvarteen vaskevan peitsen myös tuhoks Iliolaisten.\n[533-561]\nVaan kato korkean kaupungin Priamolle kun ehti,\nlaivoilleen osasaaliin vei, jalot kunnialahjat\npoikasi vaurioton: ei vammannut terä vasken\nkaukaa kiitävä, ei lähelt' iskeväkään, monet vaikka\nhaavat taistelo tuo, kun riehuu armoton Ares.'\n\nVirkoin noin ma, ja haamu jo Aiakon aaluvan nopsan\npois kedon liljaisen kävi poikki nyt askelin aimoin\nmielissään, minä kun pojan uljaan kuntoa kiitin.\n\nKaikkipa luo nyt muut tuli vainajien elotonten\nhaikeat haamut, tiedustain kukin rakkahiansa.\nSyrjäss' Aiaan vain, Telamonin ol' aaluvan sielu\nsynkkänä voiton vuoks yhä vielä, mi lankesi mulle,\nkiista kun laivain luon' oli meill' asehista Akhilleun;\nkorkea pannut ol' äiti ne palkinnoksi, ja lausui\ntuomion Pallas Athene ja myös pojat Iliolaisten.\nNiin jos en kallist' ois toki kuunaan voittoa saanut!\nSillä sen voiton vuoks oli Aias laskeva päänsä\npeittoon maan, mies sorjin tuo urohista Akhaijein,\nuljahin töiltään myös sotikuulun Akhilleun jälkeen.\n\nHällepä haastoin näin minä suostuttain sopulausein:\n'Eiköpä kuoloss' ees, Telamonin aaluva kuulun,\nvoi vihas sammua noist' asehista jo turmahisista?\nNiist' ikivallat Akhaijein soi kiron tulla: sa vaivuit,\nmuitten turva ja muuri, me kaipaamaan sua jäimme\nainian, Argos-maan urot, surren kuoloas niinkuin\nPeleun poian Akhilleun. Mutt' ei syy ole muitten,\nitsepä vainosi Zeus sotajoukkoa Danaolaisten\nkeihäskelpojen, soi tuhokohtalon koitua sulle.\nVaan tule, valtias, luo, sanan että ja haastelon kuulla\n[562-590]\nsaattaisit, viha voita ja maltuta miehevä mieles!'\n\nVirkoin noin; ei vastannut uros, vaan iki-yöhön\nmuitten haamujen luo meni, vainajien elotonten.\nVaan vihass' ollenkin toki viel' ois haastanut mulle\ntai minä hälle, jos ei sydämessäni ois halu ollut\nsieluja muitakin nähdä jo kuoloon vaipunehitten.\n\nMinos, tuomari vainajien, Zeun loistava poika,\nsiell' oli, valtikan kultaisen nojass' oikeutt' istui;\npiiriss' istuen, seisoen nuo isoporttisen Hadeen\nsulkemat vartoi, lain sekä tuomion valtias lausui.\n\nSiellä Orion myös oli, suunnaton koolta, hän riistaa\nniityn liljaisen yhä vainosi viel', elukoita,\nvuorten jylhistöiss' elon päivinä pyytämiänsä,\nvaskinen kourassaan, ikimurtumaton väkinuija.\n\nSiell' oli myös Tityos, tuo mahtavan maaemon poika;\nkaattuna maahan peitti hän yhdeksän vakomittaa;\nkumpaisellakin puoll' oli kotka, mi raateli maksaa\nrinnast' alt' ihon, eikä hän voinut torjua; ylhän\nLeton herjasi näät, Zeun puolison, kons' oli kautta\nkaunistanterisen Panopeun menemässä hän Pythoon.\n\nTantalos siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva.\nJärven veessä hän seisoa sai, vesi leukahan läikkyi,\nkurkussaan jano polttava, mutt' ei juoda hän voinut;\naina kun vanhus kuuristui alas aikoen juoda,\npois olemattomihin vesi vieri, ja vain mura musta\njalkojen all' oli, veen joku haltia vei heti kuiviin.\nPään yli kaartui puut isolehvät, päärynät kantoi\ntuo ja granaatit tuo, omenatkin tuo helokyljet,\nviikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat;\n[591-619]\nmutta kun herkkuihin käden kurkottaa koki vanhus,\nheitti ne tuulispää heti tummia pilviä kohti.\n\nSisyphos siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva,\nsuunnaton väättävänään käsin kaksin kalliolouhi.\nVäänsi ja reutoi, ponnistain kovin kättä ja jalkaa,\nvuoren huippua kohti hän louhta, mut aina kun sinne\njuur' oli saada jo sen ihan huippuun, ryöstihe vauhtiin\ntaas kivi kiusahinen, tuli vyöryen tanterehelle.\nAlkoi taas sama vääntö ja ponnistus, hiki juoksi\nvirtoinaan jäsenistä, ja peittyi pää tomupilveen.\n\nNäyttihe jälkeen tuon myös Herakles väkivoipa,\nmutt' oli varjo se vain, uros itsepä luon' ikivaltain\nauvoa nauttii, puolisonaan sulo, hempeä Hebe,\ntuo tytär ylhän Zeun sekä Heren anturaheljän.\nHaamujen karkkoavain kohu kuului niinkuni lintuin\nlentoon säikkyvien, kuin synkkä ol' yö uros itse,\npaljastettuna jousi ja jänteell' iskevä nuoli,\nkatsein tuimana tarkkaavin, kuin ampuva juur' ois.\nVyö yli ryntähien kävi, peljästyttävä nähdä,\nkultainen, kuvat ihmeiset sepitettynä siihen,\nkontiot, karjut myös, jalopeurat säihkyväsilmät,\ntelmeet taistojen vimmaisten, tapot, miestuhot tuimat.\nKunp' ei hirmuja noit', ei muit' ikin' ois kuvaellut\nseppo se kekseliäs, ken vyön oli tuon sepitellyt!\nKohti kun katseen loi, minut Herakles heti tunsi,\nhuokaisten sanat siivekkäät näin mulle jo lausui:\n\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nkuormakses olet, koito, sa myös kovan kohtalon saanut\nkuin minä itse, kun ammoin all' olin päilyvän päivän.\n[620-640]\nKorkean Zeun olin poika, ja määrätön vaiva mun silti\nkärsiä täytyi, sill' olin halvempaani ma pantu\npalvelemaan, minut työnsi hän vaikeihin väkitöihin.\nTännekin noudantaan pani Hadeen hirveän koiran;\ntyöt' ei työläämpää näet mulle hän keksiä tiennyt.\nMutta ma koiran toin, ylös Hadeen yöstä sen raastoin;\nHermes tietäni johti ja päilyväsilmä Athene.'\n\nVirkki ja Hadeen taas asumuksiin haamu jo astui.\nMalttaen varroin itse ma, vieläkö luo kuka saapuis\nmuinais-urhoja, mailt' elon erjenneitä jo ammoin.\nViel' ois tullut kai moni sankari, niinkuni toivoin,\nTheseus, Peirithoos, pojat kuulut kuolematonten;\nmutta jo tunkihe vainajat luo, lukemattomat laumat,\npauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu,\nGorgonpään ett' entä jos, hirmun tuon kamalimman,\nlaittavi Hadeen yöst' ylös hirveä Persephoneia.\nJoutuen laivan luo jo ma karkkosin, miesteni käskin\nlaivaan kanssani nousta ja irroittaa peräköydet.\nRientäen nousivat nuo, heti istuen airojen ääreen.\nMeit' alas virtaa Okeanon vei vellovat aallot,\nensin soutu ja myötäinen pian tuuli jo auttoi.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LAULU.\n\nSEIREENIT. SKYLLA. KHARYBDIS.\nHELIOS-JUMALAN KARJAT.\n\n\nTaa jäi Okeanon vedet vyöryvät, laiva jo saapui\nsaareen Aiaien meren aavoja teit', asumukset\nKoi-jumalattaren jossa ja karkelotarhat on armaat,\njost' ylös ilmoihin myös nousee Helios aamuin.\nRannan neljään hietikkoon heti laiva jo veettiin,\nmaihin, tyrskyisään meren ääreen käytihin itse;\nvaivuttiin unen valtaan, koin pyhän nousua vartoin.\n\n[8-36]\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nKirken linnaan muutamien tovereistani käydä\nkäskin noudantaan Elpenor-vainajan ruumiin.\nJoutuen koottiin puut rovioksi nyt ulkonevimpaan\nrannikon kärkeen, vuodattain monet kyynelet vuolaat.\nVaan tamineineen kons' oli valkea polttanut vainaan,\nluotiin kumpu ja nostettiin kivi pysty sen huippuun,\nmuistoks airopa myös kädenmyötäinen asetettiin.\n\nTehtiin noin joka toimi; mut meidän ties hyvin Kirke\ntulleen Hadeen tieltä ja riensi jo luo, korut, kauneet\nyll' ihanimmat; toi kera palveluneitojen parvi\nleivät, särpimet, viinit toi tulensäihkyvät, tummat.\nAstui keskellemme ja näin kave korkea lausui:\n\n'Uskalikot, elävältä jo matkanneet tykö Hadeen,\nkahteen kertaan kuolevat, muut vain kuolevat kerran!\nAtria syökää nyt sekä juokaa viiniä tässä\npäivä te päähän saakka; on noustua koin paras aika\nnostaa purjeet; tien minä neuvon teille ja matkan\ntarkkaan, maall' ett' ei, merell' ei joku onneton hairaus\nturmaa tuottava ois, hätäpäivää saattava päälle.'\n\nVirkkoi noin; sepä miehekkäit' oli mieliä myöten.\nNiin koko päivä nyt istuttiin, sen laskuhun asti,\nehtynyt ei lihan paljous meilt', ei myös sulo viini;\nvaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman\nlaivan kytketyn luo muut yöpyivät, minut Kirke\nvei kädest' ottaen syrjemmäs levätäkseni, itse\nkallistui kupehelleni myös, tuta seikkani tarkoin\ntahtoi; kaikkipa laidalleen minä hälle ne kerroin;\ntaas sanan Kirke noin, kave mahtava, laati ja lausui:\n\n[37-65]\n'Niinpä ne toimitit siis; vaan kuuntele nyt, mitä sulle\nvirkan vielä, ja myös jumal' on sen johtava muistiis.\n\nEnsin Seireenein tulet luo. Joka ihmisen hurmaa\nhouriohon nuo turmahiset, ken vain liki liikkuu.\nTietymätönnä ken eksyy luo sekä laulua kuulee\nSeireenein, sielt' ei tule jälleen, piiritä häntä\npuolison armaan ei, ei lasten hentojen riemu.\nSointuva Seireenein lumolaulupa näät hänet kiehtoo;\nnurmell' istuvat nuo, isot koot ylt'ympäri siell' on\nihmisenluita ja myös iholiuskoja maatuen maassa.\nHeist' ohi rientäös siis, vahall' umpeen tukkios korvat\nkaikkien kumppanies, heist' ettei laulua kuule\nainoakaan; vain itse, jos mielinet, kuuntele, mutta\nmuistaos köytättää kätes, jalkasi kiitävän laivan\nmastonkantaan kiinni ja siin' ole, pantuna nuoriin,\nkons' ihamielin Seireenein sulolaulua kuulet.\nJos pyrit pois, anot aukomahan sinä nuoria irti,\nvain sitä tiukempaan sinut köytelkööt lisäköysin.\n\nVaan kun on Seireeneist' ohi kumppanit soutaen päässeet,\nennalt' eemmäs siitä en neuvo ma, kumpiko suunta\nois sinun ottaminen, sen mielessäs sinä itse\npunnita saat; tien kummankin minä selvitän sulle.\nKahden puolen on toist' ylikaartuvat kalliotörmät,\nsiintävän Amphitriten joit' iso lyö ikityrsky:\nLoukkurit on nimi niill' ikivalloilt' autuahilta.\nEi edes liitävät linnut, ei arat kyyhkyset lentää\nniist' ohi voi, jotk' ambrosiaa tuo Zeus-isän pöytään;\nainapa saaliikseen saa jonkun kalliot kaljut,\nvaan luvun täyttäen luo heti uuden taas ikitaatto.\n[66-94]\nEi ole säilynyt niilt' alus ainoakaan liki tullen,\nlaivain pirstoja siellä ja ruumiit' uivia miesten\nmyllertää meren kuohu ja turmahinen tulimyrsky.\nYks ohi päässyt on vain merenlaskija-laivoja, Argo,\nmaill' ikimainehikas, luot' Aieteen palatessaan;\nsenkin siin' äkin ruhjonut ois meri törmihin tuimiin,\nvaan ohi Here vei, näet hälle ol' armas Iason.\n\nKallionhuippua kaksi on toisaall', ilmojen aavain\nkorkeuteen ylös toinen käy, sitä saartavi pilvi\nlähtemätön, sinimusta, sen ei laki selkene koskaan\nilmojen kuulauteen, ei syksyin, ei suvin kirkkain.\nMiest' ei kuolollista, ken vois sitä kiivetä, nousta,\nvaikkapa kaksikin kymment' ois käsivartta ja jalkaa,\nseinät on silkavat näät kuni veistetyt. Sen kupehessa,\npuolen matkaa veest' ylös huippuun, luola on tumma,\niltaan päin sen on suu sekä päin iki-yötä. Sä ehkä\nlaitavan laivasi siit' ohi ohjaat, kuulu Odysseus.\nLaivan keulast' ei tasakaarevan mies väkevinkään\njaksais ampua nuolt' ylös aukkoon onkaloluolan.\nSkylla sen kätköss' on, peto ulvova. Kuin penin nuoren\nsurkea uikutus viiltäen soi sen vinkuva ääni;\nhirveä hahmoltaan se on itse, sit' eip' ilomielin\nkenkään kohdata voi, ei auvoisat jumalatkaan.\nJalkaa on kakstoist' epämuotoa sillä ja kaulaa\nkuus sanomattoman pitkää, päät kamalatpa on niissä\nkussakin, hampait' ympäri suun rivikiertoa kolme,\nvahvoja, taajoja, kukkuranaan kita kolkkoa surmaa.\nVuoren vinkalohon sen ruumis piilevi puolin,\npäät vain kurkottaa ulos kuilun kaamean suusta;\n[95-123]\nsiinä se sieppaa veest', yhä vaanien kallion viertä,\nhylkeen, delfiinin, myös vauraampaa veden viljaa,\npauhukas Amphitrite joit' isot vaalivi parvet.\nLaivoin laskenehens' ei siit' ohi vauriotonna\nkenkään kerskua voi; sinitumman purren on puulta\nsaaliikseen joka suull' uron yhden hirviö vienyt.\n\nKallio toinen on taas matalampi. Se vain vähän matkaa\ntoisest' on, yli sinne, Odysseus, nuolesi kantais.\nSiellä on viikunapuu, iso, tuuhealehvä, sen alla\ntummat veet kurimoonsa Kharybdis mahtava nielee.\nSärpivi, oksentaa ylös kertaa kolme ne päivään\nsen kita kauhea; kunp' et luo tulis särpimä-aikaan!\nSilloin maan järisyttäjäkään ei vois sua auttaa.\nLaivasi ohjaa siis liki Skyllan kallion viertä\nvain ohi joutuisaan; jos miestä sa kuus menetätkin,\nvaurio pienemp' on toki kuin tuho kaikkien varma.'\n\nNoin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin:\n'Tuo sano vain, kave korkea, suo tosi suora mun kuulla:\nenkö Kharybdiin kauhean vois sivu kaartaen Skyllaa\ntorjua kuitenkin, jos mielisi miesteni kimppuun?'\n\nVirkoin noin, heti taas kave kaunis vastasi mulle:\n'Mieletön, taistoa vain, asetöitäkö aattelet taaskin,\nkuolematontako ees et väistyä mielisi? Juurt' ei\nkuolollist' ole näät, vaan kuoloton hirviö Skylla,\nkauhea, vimmainen, raju, vammaamattoman vahva.\nEi sitä torjua voi; pako siin' on vain apu parhain.\nSillä jos kallion luona sa kamppaillaksesi viivyt,\nkaikkine kuusine päineen taas peto päällesi karkaa,\nmiehiä saaliikseen saman verran vie, minä pelkään.\n[124-152]\nPois pyri vain, min voit, rukouksin tuima Krataiis,\ntuo emo ihmisien ikiturman suostuta, Skyllan,\nniin ei uudelleen sikiönsä hän hyökätä salli.\n\nSaareen Thrinakien tulet sitten. On siell' isot karjat,\nkaunot on lampaat, joitten on haltia Helios itse.\nSeitsemin karjoja käy sekä lammaslaumoja siellä,\non viiskymmenpää joka lauma. Ne kartuta uutt' ei\nkantaa, eivät pienene myös. Jumal-immet on niillä\nkaitsijanaan, Phaetusa ja Lampetie, hiuskaunot,\njoilleka soi elon sorja Neaira ja Helios ylhä.\nNuop' emo, korkea vaalijatar, asumaan ani-kauas\nsaareen Thrinakien pani, käymään paimenetarna\ntaaton lampahien sekä hiehojen hetkuvasäärten.\nJos elukoihin et koske ja hankit vain kotimatkaa,\nvihdoin kai Ithaken, kovat kestäen, vielä te näätte;\nmutta jos karjoihin kajotaan, niin turma, se tiedä,\nlaivasi, miehesi vie, ja sa itse, jos surmasi vältät,\nmyöhään saapuva liet, ruti-kurjana, kumppanitonna.'\n\nNoin hän virkki, ja nousi jo kullanhohtava Eos.\nSaarelleen kotihinsapa taas kave korkea kulki;\nvaan minä astuin valkamahan sekä miesteni käskin\nlaivaan kanssani nousta ja irroittaa peräköydet.\nRiensivät laivaan kaikki ja teljoilleen rivitysten\nistuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon.\nTuulen myötäisen soi tummaa tuutia keulaa,\npurjeen pullistaa, hyvän antoi auttajan Kirke,\nihmis-ääninen tuo kave mahtava, suortuvakauno.\nKohta kun kiinnitetyt oli köydet kaikki ja nuorat,\nistua saatiin, ohjasi tien perämies sekä tuuli.\n[153-181]\nMielin murheisin tovereilleni nyt minä haastoin:\n\n'Ystävät, älköön vain tuta yksi ja kaiketi kaksi\nsaako, mit' ennustaa ties Kirke, tuo kave kaunis.\nSiks sanon ilmi ne, jott' ois tietona vartovat vaiheet,\njos tuho tullevi tai kova välttyy kuolo ja turma.\nEnsiks Seireenein lumolaulua käski hän sorjaa\nkarkoten välttää, kukkaisaa myös niittyä niitten.\nKuuntelemaan saan jäädä mä yksin, vaan lujin köysin\nmaston kantaan kiinni te köytelkää minut ensin,\npaikalt' etten hievahtaa voi, pantuna nuoriin.\nJos pyrin pois, anon aukomahan minä nuoria irti,\nvain sitä tiukempaan minut köytelkää lisäköysin.'\n\nSelvitin seikat kaikki ma noin tovereitteni tietoon.\nVaan liki saarta jo Seireenein tuli laivani oiva\nkiitäen joutuisaan, näet myötäinen kävi tuuli.\nÄkkiä taukosi tuo, tuli tuuleton, päilyvä tyyneys\nvetten päälle, ja kuohut pois joku kuoloton viihti.\nNousivat miehet teljoiltaan sekä käärivät purjeen,\nlaskivat laivan pohjaan sen, kaikk' airojen ääreen\nistuivat, veden vaahtoon löi silovartiset airot.\nVaan vahakiekon melkoisen murusiksi ma viilsin\nvaskisin miekoin, jänterisin käsin vatkasin niitä.\nSai vahan pehmenemään pian vaivaus vahva ja myöskin\nHelios loisteellaan, yläilmojen valtias ylhä.\nTukkesin järjestään vahall' umpeen kaikkien korvat.\nVaan nyt kumppanit mun käsivarteni, jalkani laivan\nmastonkantaan köytti, sen ympäri kiersivät nuoran;\nitsepä istuutuin veden airoill' iskivät vaahtoon.\nMutta kun maihin vain oli huudon kantama matkaa,\n[182-210]\nSeireenein näkyviin ulapalta nyt äkkiä liukui\nkiitävä laiva, ja soi heti niitten helkkyvä laulu:\n\n'Tullos, Odysseus oiva, sa kunnia kuulu Akhaijein!\nLaivoin laskeos kuuntelemaan sulo-lauleloamme!\nEip' ole tummaa purtt' ohi laulua kuuntelematta,\nhuuliltamme mi soi hunajaisena, laskenut kenkään;\ntäält' ihamiellä hän taas, rikastietoisempana lähti.\nMeillep' on tiettyä, Troian maill' avarilla mit' antoi\nkärsiä Iliolaisten, Akhaijeinkin ikivallat,\ntiettyjä seikat, kuulumat kaikk' elonkasvaja-mailla.'\n\nNoinp' ihanainen laulelo soi; sydän multa jo syttyi\nkuuntelemaan sitä, irroittaa äkin itseni käskin\nkulmia nyökäten; päät kumarassapa kumppanit eelleen\nsoutivat. Eurylokhos heti nousi ja myös Perimedes,\nnuo minut tiukempaan lisäköysin köyttivät vielä.\n\nVaan sivu päästy kun Seireeneist' oli soutaen eikä\nkuulunut laulua kauemmin, ei äänt' ihanaista,\npois vahan korvistaan koht' ottivat kumppanit armaat,\njolla ne tukkesin, myös sideköyteni päästivät irti.\n\nMutta kun saari jo tuo jäi taa, savun äkkiä sankan\nnousevan näin, jyly soi, kävi korkea kuohu ja tyrsky.\nMiehet peljästyi, käsist' airot kirposi irti,\nviistelemään vesiryöppyä jäi ne, ja lakkasi laivan\nvauhti, kun liikkunehet ei airot viiltävälaidat.\nPitkin laivaa kiiruhdin minä, miesteni mieltä\nrohkaisin, kävin kunkin luo, sanan suopean lausuin:\n\n'Ystävät, ennestään lie meille jo tuttuja vaarat.\nTuimemp' ei tuho eessä nyt lie, kuin konsa me jäimme\nvaltaan raateliaan Kykloopin onkaloluolaan.\n[211-239]\nSieltäkin auttoi pois äly, neuvo ja mieleni miehuus\nmeidät; jää nyt myös jalo muistelo tästä, ma luulen.\nNeuvoni kuulkaa siis sekä seuratkaa sitä kaikki.\nAimona teljolleen joka mies meren korkeat kuohut\nhalkomahan lujin tempaisuin, viel' ehkäpä sallii\nturmion välttyä Zeus sekä turvaan saapua meidän!\nVaan, perämies, panen sulle sen työksi, ja paina se mielees,\nsunhan hoitaminen peräsintä on laitavan laivan:\nkarttaos sauhua tuota ja tyrskyä, kaartaen kaukaa,\nvaan liki kallion juurt' alus ohjaa, jotta se tuonne\nei solu varkain sulta ja vie tuho kaikkia meitä.'\n\nLausuin noin, heti mun kehotustani kumppanit kuuli.\nSkyllaa, torjumatont' en maininnut minä turmaa,\njott' ei peljästyin kukaties ois kumppanit laanneet\nsoudustaan, kukin vain alas laivan pohjahan piillyt.\nKirken neuvoa myös en noutanut sietämätöntä,\nhän kun turvaamast' asevarjeisiin mua kielsi;\nsorjiin vyöttäydyin sopavaskiin, koppoen kouriin\npeitsiä pitkiä kaksi ma astuin laivani kokkaan,\nsielläpä näyttäyvän näet ensiks arvelin Skyllan\nkalliopiilostaan tovereitteni turmana. Mutt' en\nkeksinyt mistään, vaikk' udun kietoman kallion seinää\nsilmäni tarkkasivat, niin ett' ihan kirveli niitä.\n\nSalmeen laiva me laskettiin nyt ankein mielin.\nTääll' oli uhkana Skylla ja kauhea tuolla Kharybdis,\nsuolaiset meren veet kurimukseen särpien julmaan.\nTaas ne kun purki se pois, kuni kiehuva kattila päällä\nvalkean valtahisen sen kumpusi kuohu, ja vaahto\nhuuhteli huippua kumpaakin, ylös pilvihin parskuin.\n[240-268]\nMutta kun suolaiset meren veet kitahansa se särpi,\nkaikk' alas ammottain veti pyörre, ja soi jyly jylhä,\nkalliot kaikuivat, syvä paljastui meren pohja,\nsen murat mustimmat; väen valtasi kalpea kauhu.\nTuota kun kammoin katsottiin, tuhoamme jo vartoin,\nlaivani laitavan miestäpä kuus yht'äkkiä Skylla\nkoppoi, voimaltaan, käsivarreltaan valiointa.\nTaaksi kun laivaan vilkaisin minä miesteni puoleen,\nnäin ylös temmattuina jo häilyvän jalkojen, kätten;\nkuolemantuskassaan mua vihlovin huus hätähuudoin,\nkerran viimeisen nimelt' ääneen kumppanit kutsui.\nKuin, vapa varteva kourassaan, täyn onkija viekkaan\nviskaa niemen pääst' ulos vellovan veen kalasille,\nputkeen sonninsarvisehen pujoteltuna siima,\nmaallepa ongessaan heti tempaa sätkivän saaliin:\nsätkivät miehet noin kadotessaan kallion aukkoon.\nSiinä ne hirviö söi, kädet kurkottain mua kohti\nhuusivat, parkuivat kamalassa he kamppaelussa.\nHirmuisint' oli tuo, mitä nähnyt näill' olen silmin,\nvaikk' olen kestänyt paljonkin meren aavoja kiertäin.\n\nKartetut kons' oli nuo tuhokalliot, Skylla, Kharybdis\nkauhea myös, heti eess' oli saari jo tuo ihanainen,\nhiehoja sorjia kuss' iso-otsia Helios ylhä\npaimennutti ja lampahiaan myös uhkeat laumat.\nKons' oli viel' ulapalla mun laivani tumma, jo kuulin\nkarjojen mylvivän, -- suljettiin näet juuri ne tarhaan, --\nmääkyvän lampahien; sanan muistin tuon heti, jonka\nTheben Teiresiaalta ma sain sokealta, ja kuinka\nKirke myös, kave Aiaien, kovin käski mun karttaa\n[269-297]\nsaarta, jot' ihmisien ilo kaitsevi, Helios ylhä.\nNiinpä jo mielin murheisin tovereilleni haastoin:\n\n'Kumppanit murheen murjomat, nyt mua siltikin kuulkaa!\nEnnustukset Teiresiaan sanon teille, ja kuinka\nKirke myös, kave Aiaien, kovin käski mun karttaa\nsaarta, jot' ihmisien ilo kaitsevi, Helios ylhä;\nsiellä hän hirveimmän ties uhkaavan tuhon meitä.\nOhjatkaamme nyt siis ohi saaren laiva me tumma.'\n\nNoin minä virkoin, vaan sydän heilt' oli murtua huoleen.\nNäin sanan Eurylokhos kovaonnisen vastasi kohta:\n\n'Mies olet julma, on sull' ylenpalttiset voimat, Odysseus,\nraukeutt' ei jäsenissäsi, vaan koko ruumis on rautaa;\nmeidän et, voipuvien väsymykseen, valvomiseenkin,\nastua maihin sois, miss' atrian taas ani-oivan\nkerran laatia sais merisaartoon noustua saareen.\nYöhönp' yltäävään ajat vain meren siintävän aavan\naaltoja harhaamaan, leposaart' et sallisi meille.\nYöksihän yltyy ain' isot tuulet, laivojen turmat,\nmyrskyämään; mihin väistyä vois tuhon ankaran alta,\njosp' äkin nousee nyt kova sää, raju läntinen myrsky\ntaikk' eteläinen, jotk' useimmin laivoja ruhjoo\nvaivuksiin, vaikk' ei ikivaltain tahto se oiskaan?\nEi, nyt on kuuleminen yön tumman kutsua meidän,\nrannall' atria laatiminen, mihin laskevi laiva.\nKoin kohotessapa taas meren aavoja matkata saamme.'\n\nNoin nimes Eurylokhos, muut myötäsi suosiohuudoin.\nTuost' ikivaltain mulle jo turmaa hankkivan tunsin,\nnäin sanat siivekkäät jopa vastasin hälle ja lausuin:\n\n'Täss' olen yksin, Eurylokhos, väkipakkoa vastaan.\n[298-326]\nVaan vala ankara vannominen nyt on kaikkien teidän:\nkarja- ja lammaslaumoja jos näkisimme me siellä,\nälköön turmaisell' ylimielell' eksykö kenkään\nkarjaa tappamahan tai lammast' ees; evähäksi\nteille se riittäköhön, mitä antoi kuoloton Kirke.'\n\nVirkoin noin; hepä vannoivat valan tuon heti mulle.\nMutta kun kaikk' oli vannonehet, valan vaaditun tehneet,\nlahteen suojaisaan pian laski nyt hankava haaksi;\nvienoa vett' oli siell' ihan luona, ja astuen maihin\nrannall' iltaistaan jopa puuhasi kumppanit innoin.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nitkivät muistellen tovereita he, jotk' oli Skylla\nraastanut eineekseen, väest' ottanut laitavan laivan;\nitkivät, kunnes sai surun vaimenemaan uni vieno.\nViime jo kolmannes oli yöst', alahalla jo tähdet,\nsilloin pilviennostaja Zeus pani käymähän tuulten\ntuppurin hirmuisen sekä pilviin maan, meren aavan\nkaiken peitti, ja taivaalt' yön syvä laskihe synkkyys.\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nveettihin luolaan laiva ja kytkettiin hyvin; siellä\nhaltia-impien istuimet, kisatarhat ol' armaat.\nKutsuin kumppanit koolle ja näin sanan heille ma lausuin:\n\n'Laivass' yllin kyllin on, ystävät, syödä ja juoda;\nkartelkaamme nyt karjoja siis, ett' ei tule turma,\nmahtava näät jumaluuspa on karjain, lampahienkin\nhaltia, Helios, katsoja tuo sekä kuulija kaiken.'\n\nVirkoin noin; sepä miehekkäit' oli mieliä myöten.\nUmpeen nyt koko kuun Eteläinen tuimana tuuli,\ntuulipa toisenkin Suvi vain sekä karjuva Kaakko.\n[327-355]\nLeipää vielä kun riitti ja viiniä myös punatummaa,\nkarjoja miehet kartti ja heist' oma henki ol' armas.\nMutta kun laivalt' ehtyi kaikk' evähämme ja heidät\nkiertelemään hätä käski ja pakko ol' etsiä riistaa,\neineekseen mitä saivat vain, kalan taikkapa linnun,\nkoukero-ongillaan, näet nälkäpä vaivasi vatsaa,\nkerta ma saareen poikemmas ikivaltoja painuin\npalvomahan, kotimaalle jos ois joku auttava ehkä.\nKumppanien näkyvistä kun pois olin ehtinyt: paikkaan\ntuulensuojaiseen, kädet huuhtelin, kaikkia palvoin\nkoht' ikivaltoja ylhiä siin', asujoita Olympon;\nmullepa vihmoivat heti vienoa unta he silmiin.\nVaan pahan antoi Eurylokhos tovereilleni neuvon:\n\n'Kumppanit murheen murjomat, nyt mua siltikin kuulkaa!\nKoitojen kuolollisten on kauhistus joka kuolo,\nvaan kamalinpa on kuolo ja kohtalo nääntyä nälkään.\nHiehot Helios-valtiahan jumaloille jo saamme,\ntaivaan korkeudess' asujoille, nyt uhrata parhaat.\nViel' Ithaken jos näämme me, syntymämaan, heti uljaan\ntemppelin ylhäiselle me Helios-valtiahalle\nteemme ja siihen kalleudet monet tuomme ja oivat.\nVaan jos hiehojen vuoks ojosarvien suuttuen mielii\nlaivan murskata meiltä ja suo sen muut ikivallat,\nmieluummin heti kerrassaan hukun aaltoja niellen,\nkuin jään vitkaan riutumahan tähän autiosaareen.'\n\nNoin nimes Eurylokhos, muut myötäsi suosiohuudoin.\nHiehot Helios-valtiahan koht' ottivat parhaat,\nlaivan luonapa näät sinitumman hiehoja lauma\nsorkkuvasääriä, sorjia siin', iso-otsia liikkui.\n[356-384]\nSeisoen piiriss' uhraajat ikivaltoja palvoi,\nlehtiä tuuhean puun ripotellen hiehojen päälle,\nteljokkaassa kun heill' ei laivass' ohria ollut.\nVaan rukoeltua noin he jo iskivät, nylkivät teuraat,\nreidet ratkoivat sekä käärivät ympäri rasvaa\nkahteen kertaan, leikkelivät lihaviiluja päälle.\nPirskoa uhriin poltettuun ei viiniä ollut,\nvaan valahuttivat vettä he paistuvihin sydämyksiin.\nKons' oli reidet polttanehet, sydämyksiä syöneet,\nleikkelivät lihan muun he nyt vartaisiin pujotellen.\n\nLuopui luomia painava pois unihortoni vihdoin,\nnopsan laivani luo meren rantaan taas minä astuin.\nKun tykö kerkeämäss' olin laivan kaarevakeulan,\npaistuvan rasvan tuoksu jo kauas höyrysi vastaan.\nHuusin voihkaten, vaikertain iki valtojen puoleen:\n\n'Zeus isä, ainian-auvokkaat myös muut ikivallat!\nVoi, pahall' aikaa turmaisen unen mulle te toitte,\nkun teki, yksin jäädessään, teon kumppanit riettaan.'\n\nSai sanan Helios ylhä, sen vei heti soljuvavaippa\nLampetie, meill' ett' oli karjaa teurahinamme.\nNiinpä jo virkkoi vimmoissaan hän taivahisille:\n\n'Zeus isä, ainian-auvokkaat myös muut ikivallat!\nLaerteen pojan rangaiskaa tovereita, Odysseun!\nKarjani surmasivat ylimielin, silmäni riemun\nain' ylös korkeuteen kohotessani tähtisen taivaan,\ntaivaalt' illoin puoleen maan aletessani myöskin.\nEllen täyttä mä saa hyvitystä ja kostoa niistä,\npainun Hadeen luo, tykö haamujen, siellä ma paistan.'\n\nVastasi pilviennostaja Zeus näin hälle ja lausui:\n[385-413]\n'Helios, valkeudeks ikivaltain, ihmisienkin\nkuolollisten jää sinä vain elonkasvaja-maille.\nKirkkaall' äkkiä lyön salamallani kiitävän laivan\nnoilta ma siintelevän meren keskeen sirpalehiksi.'\n\nMulle sen kertoa tiesi Kalypso suortuvakauno,\njolle sen Hermes ilmaissut, jumal-airut, ol' itse.\n\nMutta kun laivan luo meren ääreen tuonne jo saavuin,\nmiestä ja toistakin siinä ma nuhtelin kyllä, mut eipä\nneuvoa keksiä voitu, jo hengeti maass' oli teuraat.\nVaan jumalatpa jo soi heti ilmetä entehiensä:\ntaljat liikkuivat, liha vartaiss' ammua alkoi\nraaka ja kypsikin, kuin moni raavas mylvinyt oisi.\n\nPäivää kuus yhä noin nyt koidot kumppani-kullat\nhiehoja Helios-valtiahan valioimpia söivät.\nNiin tuli suomana Zeun Kronossynnyn seitsemäs aamu,\ntaukosi vihdoin tuima jo sää sekä riehuva tuuli.\nLaivaan noustiin kohta ja mentiin merta jo aavaa,\nmasto me nostettiin, levitettiin valkea purje.\n\nMutta kun kauas taa jäi saari ja maata kun muut' ei\nsiintänyt mistään päin, vesi vellova vain sekä taivas,\nsilloin pilven Zeus sinitumman äkkiä nosti\nlaivan laitavan päälle, ja verhosi veet syvä synkkyys.\nPitkält' ehtinyt ei nyt laiva, jo näät tuli kiitäin\nulvova Läntinen, paiskautui rajumyrskynä kimppuun.\nTempasi tuulispää harusköydet pois kupehelta\nkumpaiseltakin, masto jo kaatui, purje ja nuorat\nlaivan pohjaan pyyhältyi; perämiestäpä masto\nlöi, alas suistuissaan peräkeulaan, murskasi hältä\npään, lusuks iskien luut; kuni simpukanpyytäjä syöksyi\n[414-442]\nkeulast' aaltoon mies ylähältä, ja luist' elo luopui.\nZeus jylyll' ilman täytti, ja leimaus sinkosi laivaan;\nZeun tuli iskevä tuo koko runkoa sen rytisytti,\nsankea nous rikin sauhu, ja suistui kumppanit aaltoon.\nKeulan tumman luona ne, keinuen kuin merikorpit,\nkuohuiss' ui, kotitien Zeus korkea heiltä kun esti.\n\nRientelin ees-taas itse ma, kunnes kuohu jo laidat\nriisti ja aaltoja rankana vain emäpuu ajelehti.\nVasten paiskautui emäpuuta nyt masto, ja siinä\nsonninvuotainen vetonuorapa viel' oli kiinni.\nYhteen sillä mä köytin koht' emäpuun sekä maston,\nniille nyt istuuduin, vei turmaiset mua tuulet.\n\nVihdoin herkesi tuo raju Läntinen raivoamasta;\nalkoi koht' Eteläinen taas sydämelleni murheeks,\nsillä Kharybdiin kauhean luo mua työnsi se jälleen.\nNoin koko yön ajelehdin, koin kohotessapa tuonne\nSkyllan kallion luo ja Kharybdiin kauhean jouduin,\nsuolaiset meren veet kitahansa kun juuri se särpi.\nSilloin ponnahdin minä suureen viikunapuuhun,\nkuin yöleikko ma riippuun jäin, sill' ei tukipohjaa\njalkani saanut, en puuhun myös minä kiivetä voinut;\nnäät syväll' all' oli juuret sen, ylähälläpä vankat,\nvartevat oksat kaikki, Kharybdiin varjoavaiset.\nMalttaen riipuin siin' yhä, kunnes sielt' ylös jälleen\noksentuis emäpuu sekä masto, ja pitkä ol' aika.\nJoutui hetki jo tuo, jona käy torilt' atrian ääreen\ntuomari, konsa hän ratkaissut monen miehen on riidat,\npuut näkyville kun kurkustaan taas purki Kharybdis.\nKoht' alas heittäydyin minä, jännitin kättä ja jalkaa,\n[443-453]\nkuohujen keskeen loiskahdin liki pitkiä puita,\nniille nyt istuuduin, käsin, kämmenin soutelin eemmäs.\nSkyllaa ei jumalain sekä ihmisien isä suonut\ntoiste mun nähdä; se torjumaton tuho oisikin ollut.\n\nUiskelin päiviä yhdeksän, yö kymmenes ehti;\ntoi minut Ogygiaan ikivallat, missä Kalypso\nmahtava vallitsee, suloääninen, suortuvasorja.\nHän mua hoivasi vieraanaan. Vaan miksipä toistaa,\nminkä jo eilen sun sekä korkean puolisos kuullen\nkerroin linnassas? Toki tuota ma kaiketi kartan,\nkertoa toiste jo ennestään tarinoitua tarkoin.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LAULU.\n\nODYSSEUN LÄHTÖ PHAIAKILAISTEN MAASTA JA HÄNEN\nSAAPUMISENSA ITHAKEN SAARELLE.\n\n\nVirkkoi noin, ja he vait' oli kaikk', ihan ääneti istui,\nviel' ihamielin kuuntelivat saliss' yöhämärässä.\nVaan jopa Alkinoos näin vastasi hälle ja lausui:\n\n\"Kons' yli vaskisen kynnyksen tulit tänne, Odysseus,\nkorkean kattoni alle, sen koommin en sun kotitieltäs\nluule ma harhaavan, jos paljon kärsiä saitkin.\nMutta te muut, joka mies, joka ruhtinasviiniä tummaa\ntäällä mun kattoni all' yhä nauttia saa runoniekan\nlaulua kuunnellen, nyt tää kehotukseni kuulkaa:\npantuna vieraallemme jo lippaaseen siloseinään\nvaatteit' on, on kultaa myös sepitettyä, lahjat\nkaikk' on muut, mitä soi jalot vallat Phaiakilaisten;\nuljaan kattilan jalkoineen joka mies toki tuokoon\n[14-42]\nvielä, ja kansan kesken on koottava korvaus siitä,\nyksien näät ylen raskas on antaa antimet moiset.\"\n\nNoin nimes Alkinoos; sana tuop' oli kaikkien mieleen.\nKoht' asumuksilleen kukin asteli nukkua aikoin.\nVaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos,\njoutuen kantoivat he jo laivaan uhkeat vasket.\nItsepä Alkinoos väkivoipa nyt ympäri laivaa\nkiersi ja teljojen alle ne latjasi, jotta ne ei ois\nesteeks soutajien, veto airojen vinha kun alkoi.\n\nLinnaan Alkinoon he nyt lähtivät atrian laittoon.\nAlkinoos isovaltainen härän uhrasi palveiks\nsankeapilvisen Zeun, Kronossynnyn, valtojen vallan.\nReisiä poltettiin, jalo syötiin atria riemuin;\nsäistäen lyyryllään jumalainen laulaja lauloi,\nkansan lempimä Demodokos. Mut Odysseus puoleen\nloistavan auringon yhä käänteli päätä, jo ois sen\ntoivonut laskevan; näät kotimatkaan häll' oli mieli.\nKuin mies iltaistaan ikävöi, jok' on kyntänyt päivän\nvankoin sahroin vainiotaan, härät ruskeat eessä, --\nkirkkaan auringon meno mailleen hänt' ilahuttaa,\natrian ääreen suo hänen käydä jo horjuvin polvin:\nnoin iloll' auringon näki laskevan myöskin Odysseus,\nvirkki jo vieras tuo merikelpojen Phaiakilaisten,\nAlkinoollepa ennen muit' anovasti hän lausui:\n\n\"Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin!\nMaljoist' uhraten saatto jo suokaa varma, mut itse\nauvoss' ain' eläkää! Jopa sain, mitä mieleni toivoi:\nsaattajat, ystävälahjat myös, joill' onni ja siunaus\nolkoon taivaisten; palatessani puolison puhtaan\n[43-71]\nnähkööt silmäni nää sekä voipana heimoni kaiken.\nVaan tepä, jäävät tänne, te tääll' eläkää, ilo olkaa\noivien vaimojen, lapsien! Kaikk' osa, onni te saakaa\ntaivahisilta, ja karttakohon kadot, vauriot kansa!\"\n\nVirkki, ja suosiotaan muut huusivat, vaativat suomaan\nhälle jo saattoa kaikki; hän haastoi näät ylen taiten.\nAiruttansapa käski jo Alkinoos väkivoipa:\n\n\"Täyttäös hämmentäin sekomalja ja kullekin täällä\ntarjoa, Pontonoos, jott' uhrata Zeulle ja saaton\nantaa vieraallemme jo saamme, mi vie hänet maalleen.\"\n\nKuuli ja hämmentäin suloviiniä kaasi ja kantoi\nkullekin Pontonoos; jumaloille nyt autuahille,\nkorkeudess' asujoille, he paikallaan kukin istuin\nmaljoist' uhrasivat. Jumalainen nousi Odysseus,\nAreten kätehenpä jo maljan vei parikorvan,\nnäin sanat siivekkäät puhutellen laati ja lausui:\n\n\"Jää hyvin, valtiatar! Ole onnekas ainian, kunnes\nvanhuus saapuu kerta ja kuolo, mi kaikkia vartoo.\nMaalleni matkaan nyt, vaan linnassas ilon suokoon\nlapsesi, kansasi sulle ja Alkinoos isovalta!\"\n\nVirkki ja kynnyksen yli astui oiva Odysseus.\nValtias Alkinoos kera oppaaks airuen laittoi\nlaivan nopsan luo hänet ohjaamaan meren ääreen.\nMyötäpä Arete myös palveluneitoja laittoi,\nvaippaa toi pesupuhdast' yks, ihokastakin sorjaa,\ntoinen tuojana taas tuli tuon lujan, suljetun lippaan,\nkolmas muonaa toi sekä viiniä myös punatummaa.\nMutta kun laivan luo jo he joutuivat meren ääreen,\ntuomiset laivaan taitavahan heti saattajat oivat\n[72-100]\nottivat, sulloivat, niin viinin kuin evähätkin;\nkaattuvan, raidin myös levähyttivät oivan Odysseun\nvuoteeks, että hän vois peräkannell' ontevan laivan\nrauhass' uinua. Laivaan nous uros, ääneti heittyi\nvuoteelleen; jopa teljoillaan oli muut rivitysten,\npäästivät reiäkkään kiven silmäst' irti he köyden,\ntaapäin hartiot taipuivat, vett' iskivät airot.\nVaan uron silmiin laskeutui uni, umpehen luomet\nloi, havauttamaton, sulo, raukea, kuoleman lainen.\nLaivapa kiiteli, kuin nelivaljakon korskuvat orhit\nviuhuvan ruoskan all' yli tanteren rientävät rinnan,\nmaast' ylös ponnahtain karahuttavat vauhtia vinhaa:\nnoinp' yli aaltojen nousi sen kokka, ja korkea kuohu\npauhaten jälkeen jäi meren aavall' aaltoavalla.\nVauhtia varmaa noin yhä kiiti se, eip' edes haukka\nseurata ehtinyt ois, jok' on ilman lintuja nopsin;\nniin nopeasti se viilettäin meren aaltoja halkoi,\nurhoa kuljettain älyvertaa kuolematonten,\nmielessään joka mont' oli tuskaa tuntenut ennen,\npäätyen päin vihamiestä ja päin meren' aaltojen vimmaa,\ntyynnäpä uinui nyt, kaikk' unhottain polot olleet.\n\nJuuri kun ilmestyi yön kirkkain tähti, jok' airut\nhuomensynnyn Koittaren on, pian valkenevaisen,\nmaat' Ithaken liki ehti jo tuo merenlaskija laiva.\n\nValkama Phorkyksen, meren äijän, kaartuvi siellä\nrannan kainalohon, kaks suojana kallionientä,\nsuistuen päin avomerta, mut loiveten valkaman puolla;\nkorkeat kuohut torjuu nuo, rajutuulien tuomat,\npois satamasta; sen ei sisäpuoll' ole kytkeä tarvis\n[101-129]\nlaivoja teljokkaita, kun päässeet tien ovat päähän.\nVaan perukassapa vanha on puu, pujolehti oliivi,\nluona on sen sulosiimehikäs, soma, himmeä luola,\nonkalo tuo pyhä tyyssija on veden-impien vienoin.\nOn kivimaljoja, on parikorvia kulhoja siellä,\nnopsain mettisien mesisäilöjä; on monet suuret\nmyös kivikangaspuut, meren-impien niill' ihanaiset\nvaipat valmistaa, iki-ihmehiset, vesivälkyt.\nVett' yhä uhkuu siell', oviaukkoa kaksi on luolaan,\ntoinen, pohjoispuolta, on ihmisien tulotienä,\ntaas etelästäpä toinen on kulkea kuolematonten:\nsiit' ei ihmiset käy, vain auvokkaat ikivallat.\n\nTiettyyn valkamahan he nyt laskivat tuonne, ja laiva\nmaihin puskihe, veest' ylös vei kova vauhti sen puolet\npohjan mittaa, niin käsivarsia soutajat käytti.\nLaivast' astuivat lujaveistoisesta he maihin;\nontevan purren puulta Odysseun nostivat ensin,\nsiirsivät raitien, kaattuvien kera hohtavan kaunoin,\nrannan hietikkoon uron uinuvan laskivat hiljaa,\nsinne jo siirsivät antimet myös, mitä sai menevälle\nylhä Athene antamahan jalot Phaiakilaiset.\nKaikkipa kantoivat he ne varjoon vanhan oliivin,\nsyrjään tiest', ett' ei ohikulkija keksisi kenkään\nniitä ja sieppais, ennenkuin heräjäisi Odysseus.\nLähtivät itse jo taas kotitielle. Mut eipä Poseidon\nuhkaustaan unohuttanut, päin jumalaisen Odysseun\npäätä mi sinkosi kerta, ja näin Zeun mieltä hän tutki:\n\n\"Zeus isä, kuinkapa arvoa sois suku kuolematonten\nmulle, kun kuolollisten on uhmata mieli jo, kuin nyt\n[130-158]\nPhaiakilaistenkin, vaikk' alku ja juur' olen heille!\nNytkin Odysseus vain monet vaikeat kestäen saanut\nmaalleen matkata ois, -- toki tyyten en estänyt koskaan\nois kotitietä, kun soit sinä hälle sen itse ja sallit, --\nvaan merinopsin laivoin nuo hänet, uinuvan urhon,\nrantaan vei Ithaken, lukemattomat antimet antoi,\nvaskea, kultaa, myös kutomuksia kukkuramäärin;\nTroiast' eipä Odysseus ois niin paljoa tuonut,\nvauriotonna jos ois kera saaliin saapunut kaiken.\"\n\nPilviennostaja Zeus näin vastasi hälle ja lausui:\n\"Voi, järisyttäjä maan, ikimahtaja, voi, mitä haastat!\nSulleko taivahiset ei arvoa sois! Toki työläs\nkieltää sulta sit' ois, joka oot ylin heistä ja vanhin.\nMutta jos ihmiset ynseilyyn oma voima ja mahti\nsais sua vastaan, niin sun on kostaa valta se sitten.\nTee mitä tahdot siis, mikä mielesi lie halu harras.\"\n\nHälle Poseidon, maan järisyttäjä, vastasi jälleen:\n\"Pilviennostaja, niin tekisinkin, kuin sanot, kohta,\nvaan sua suututtaa minä kammosin aina ja kartoin.\nNytpä jo murskaan tuon minä uljaan Phaiakilaisten\nlaivan, saattamatieltä mi siintävän veen yli saapuu,\njott' ois loppuva tuo joka vieraan saattelo viimein,\nsaarran myös koko kaupungin kehän vuorisen keskeen.\"\nVastasi pilviennostaja Zeus näin hälle ja lausui:\n\n\"Tään, rakas veljeni, arvelen nyt parahaksi: kun nähdä\nkaupungista jo voi kaikk' ihmiset kiitävän laivan,\nkallioluodoks siin' äkin siis liki maata se muuta\nlaivan muotoiseksi, jok' ihme on katsoa kaikkein,\nvaan kehäks ympäri kaupungin toki vuort' älä nosta!\"\n\n[159-187]\nKonsa Poseidon, maan järisyttäjä, tuon oli kuullut,\nriensi jo pois Skheriaan hän, maahan Phaiakilaisten.\nVartosi siellä, ja soutajineen merenlaskija laiva\nkiiti jo päin kevyesti, ja maan järisyttäjä astui\nkohti ja luodoks sen kivetytti ja kiinteli pohjaan\nkämmenen-iskullaan väkevällä ja pois kävi jälleen.\n\nNoin sanat siivekkäät jopa haasteli Phaiakilaiset\ntoinen toiselleen, merikuulut, mittava-airot,\nvirkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:\n\n\"Voi, kuka juoksustaan pysähytti nyt äkkiä laivan,\njonk' ulapalla jo päin kotirantaa rientävän näimme?\"\n\nNoin hoki nuo, hepä ei näet tienneet, kuink' oli käynyt.\nMutta nyt Alkinoos sanan lausui heille ja haastoi:\n\n\"Voi, sana täyttyy tuo, jonk' ammoin taattoni lausui\nennustain, ett' on vihamielinen meille Poseidon,\nmeiltä jok' ainoa turvaisan kun saa kotisaaton,\nPhaiakilaisilt' että hän ruhjova laivan on uljaan,\nkerta mi saattamatielt' yli aavan siintävän saapuu,\nkaupunkimmepa saartava myös kehän vuorisen keskeen.\nVirkkoi vanhus noin, sepä kaikki jo täyttyvi selvään.\nNeuvoni kuulkaa siis sekä seuratkaa sitä kaikki.\nÄlköön saattoa saako, jos kaupunkiimme ken outo\nvast' ois saapuva. Vaan kakstoista me sonnia sorjaa\npalveiks uhratkaamme Poseidonin, ehkäpä leppyis\nkaupunkiimme, sit' ei kehän saartais vuorisen keskeen.\"\n\nVirkki, ja peljästyin he jo palveiks sonneja toivat.\nNoinpa nyt suostuttain he Poseidon-valtiahalle\nuhrasi, nuo jalot päät sekä vallat Phaiakilaisten,\nääress' alttarin. -- Maall' isiensäpä uinaelustaan\n[188-216]\nvalveutui jumalainen Odysseus eikä sit' ensin\ntuntenut ammoisen eron jälkeen; näät udull' urhon\npeitti Athene, Zeun tytär, ett' ois itse hän tuiki\ntuntematon sekä kaikkeen sais hält' oikeat ohjeet,\npuoliso, ystävät ett' ei tuntisi, ei alamaiset,\nennenkuin kosijain teot inhat kostanut kaikk' ois.\nSiksipä valtiahan oli silmiss' outoa kaikki,\npolkujen polvekkeet sekä suojavat valkamapaikat,\njylhät kallionjyrkänteet, puut tuuhealehvät.\nPystyyn ponnahtain hän katseli syntymämaataan;\nvoihkaten tuskassaan hän reiteen kämmeniänsä\niski ja lausui noin, valitukseen puhjeten virkkoi:\n\n\"Voi, mihin tullutkin maan ääriin koito jo lienen?\nRöyhkeä kansako lie, raju, raaka ja kauhea, vaiko\nvaalija vierahien, jumaloitakin tottelevainen?\nNää mihin kaikki nyt aarteet vien? Kuhun itse ma kuljen?\nKunp' ois jääneet vain tykö Phaiakilaisien taikka\nsaapunut toisen luo minä valtiahan väkivoivan,\nvierastaan joka vaaliva ois, hänet auttava maalleen!\nNytp' en kätköä niille mä tiedä, en voi tähän myöskään\nheittää, jottei veisi jo saaliinaan, kuka sattuu.\nVoi toki, voi, eip' oiva- ja oikeamieliset olleet,\nei lähimainkaan, päät sekä vallat Phaiakilaisten:\nrantaan siintelevän Ithaken lupaeltihin auttaa,\nmaahan vieraaseen minut vei sanapattojen saatto.\nRangaiskoon Zeus heit', anovaisien turva, jok' aina\nkatsoo ihmisihin, sitä rankaisee, joka rikkoi!\nMutta jo tahdon tarkastaa sekä laskea aarteet,\nettei vain mitä pois ole vieneet laitavin laivoin.\"\n\n[217-245]\nVirkki ja laski jo nuo käsimaljat, kattilat kauniit,\nkullan paljouden sekä vaattehien valioiden.\nKaikk' oli paikoillaan, mut syntymämaatapa murhein\nmuisti, kun pauhuisan meren äärt' uros asteli ange,\nhuoltaan vaikertain. Tuli silloin luoksi Athene,\nnuoren lammaspaimenen häll' asu, hahmo ol' aivan,\nhento ja kukkea, kuin ovat poiat ruhtinahitten,\nkaksin kerroin harteillaan soma, soljuva vaippa,\njalkojen hohtelevain all' anturat, sauvana keihäs.\nRiemastuin hänet keksi ja vastaan riensi Odysseus,\nnäin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:\n\n\"Terve, kun ensimmäisenä nään sinut maalla ma tällä,\nystävä, ollos suopea siis, vihamielt' älä kanna!\nSuojele aarteet nää, minut itseni myös! Anon suojaa\nsulta ma, kuin jumal' oisit, näin käsin polvia kiedon.\nVirkkaos myös tosi tarkka ja vilpitön, että jo tiedän:\nmaa mik' on tää, mikä kansa, mit' ihmiset heimoa täällä?\nSaariko kauas siintävä lie vai niemikö ehkä,\njonk' ulos kurkottaa meren keskeen viljava manner?\"\n\nHälle Athene näin taas vastasi päilyväsilmä:\n\"Mieletön mies olet, vieras, tai kovin saapunut kaukaa,\nkun kysyt, maa mikä tää; sill' eip' ylen outo se liene\nmaineeltaan, moni totta sen tuntee maill' avarilla,\nniin hyvin koitteeseen sekä päivään päin asuvaiset\nkuin nekin, joitten on maat päin ääriä yön hämäräisen.\nOn tosin kalliokas se ja vaikea matkata rattain,\nei karu aivan kuitenkaan, alat vaikk' ovat ahtaat;\nviljaa maa sadot runsaat suo sekä viiniä versoo,\nnäät yhä virvoittaa sade niitä ja tiukkuva kaste.\n[246-274]\nVuohien, lehmien laidun on oiva se; kaikkea kasvaa\nmetsää myös, monet on iki-uhkuvat juottamapaikat.\nSiks, oi vieras, on Troiaankin Ithaken nimi kuultu,\nvaikka se, kertovat niin, ani-kaukana mailt' on Akhaijein.\"\n\nKuuli ja riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nett' oli syntymämaalle jo saapunut, niinkuni virkkoi\naigiinkantaja-Zeun tytär ylhän, Pallas Athene,\nnäin sanat siivekkäät jopa vastasi hälle ja lausui --\nei toki haastanut totta hän, vaan sanan pyrkivän pyörsi,\nmielessään oveloita kun ain' oli juonia hällä:\n\n\"Kauas sain meren taa Ithaken nimen myös minä kuulla\nKreetan maill' avarilla, ja nyt tavaroineni tänne\nitse ma joutunut oon; saman verran poikani saivat\npois paetessani; löin näet Idomeneun oman poian\nhengeti, -- nopsan Orsilokhon, joka muut urot uuraat\nvoitti, jos kilpaan ken kävi Kreetan maill' avarilla, --\nsaaliit kaikki kun ois, mitä sain minä Ilionista,\nmulta hän vallannut, joist' ankaran näin minä vaivan,\npäätyen päin vihamiestä ja päin meren aaltojen vimmaa,\nkosk' en näät hänen taatolleen asemiehenä mennyt\nTroiaan taistelemaan, vaan ottelin siell' omin joukoin.\nTullen vainiomaalta hän sai tuta peistäni tuimaa,\nkäynyt väijyksiin kera kumppanin tien olin viereen;\nsynkkä ol' yö yli taivaan, meit' ei ihminen nähnyt\nainoakaan, hänet noin salasurmaan siinä ma suistin.\nMutta kun vaivutetuksi ma sain hänet viiltävin vaskin,\nriensin laivaan reippahien Phoinikian miesten,\npyysin, vannotin heit', osan runsaan tarjosin, että\nveisivät laivassaan minut kauas tuonne he, miss' on\n[275-303]\nPylos tai pyhä Elis, Epeijein maa ihanainen.\nVaan raju tuulipa heit' yhä syrjään vei väkiseltä,\nvastoin mielt', ei näät petos ollut tuumana heillä.\nNoin ajelehtien jouduttiin tähän yöllä, ja työläs\ntyö oli soutaa valkamahan; siin' eip' ajateltu\natrian syöntiä, vaikk' ylen tarpeen oisikin ollut,\nmaahan heittihe vain joka mies heti noustua rantaan.\nHerposin uuvuksiss' unen armaan hortohon, silloin\npurkivat kaikki he pois kera laivaan tuomani aarteet,\nsiirsivät maihin, miss' olin uinunut hietikon helmaan,\nitsepä rikkaan Sidonian he jo rantoja kohti\nlaivoin laskivat; yksin jäin minä ankein mielin.\"\n\nTuon hymyellen kuuli Athene päilyväsilmä,\nposkea sormillaan sukoellen -- korkean, kauniin\nnaisen näppärätaitoisen näkö taas oli hällä --\nnäin sanat siivekkäät jopa hälle hän laati ja lausui:\n\n\"Viekas sais todell' olla ja vikkelä, ken sinut voittais\nkaikkine vehkeines, jumal' itsekin jos kera kilpais!\nVeijari verraton, kyltymätön kujeseppä mik' ootkin!\nVai kotimaassasikaan oveloita et juttuja lakkaa\nsyytelemästä? Sep' ain' oli taitosi tarkka ja taattu!\nMutta jo sikseen tää; oveluuteen kumpikin pystyy,\nsillä sun vertaas toist' ei kuolollist' ole miestä,\njos sana, neuvo on tarpeen, taas äly mulla ja mieli\nkuulu on kesken taivaisten. Mut kuink' olin outo\nsulle ma, Pallas Athene, Zeun tytär, itse jok' aina\nahdingoiss' olen rinnallas, sua suojelen, niinkuin\nautoin suosiohon sinut kaikkien Phaiakilaisten?\nNeuvoja nyt punomaan sun kanssasi tänne ma saavuin,\n[304-332]\ntalteen saattamahan tavaroitasi, sulle mit' aimot\nPhaiakilaiset antoivat, mun tahtoni tehden,\nmyös sanomaan, mitä saat oman korkean kattosi alla\nkiusoja kärsiä; vaan väkisenkin kestä ne kaikki;\nälköön saako sit' ainoakaan tuta, mies tahi nainen,\nharhailuiltasi ett' olet saapunut, vaieten vaivat\nkärsiös tyynnä sa vain, tyly kohtelu korskien miesten.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Vaikea ihmisen on sinut tuntea, oi jumal-impi,\njos miten mielevä lie; joka muotoon muuttua voithan.\nTuon toki muistan kyll', olit armias mulle sa muinoin,\nTroian tanterehilla kun otteli poiat Akhaijein;\nvaan tuho korkean kaupungin Priamolle kun koitui,\nZeus kotitiellä kun eksyksiin sai laivat Akhaijein,\npurteni puulla sen koommin, Zeun tytär, en sua nähnyt,\ntuntenut vaaroiss' en sun saapuvan varjelijaksi,\nvaan yhä harhailin, sydämessäni murjovat murheet,\nkunnes taivahiset polopäiväin päättyä soivat.\nVastapa ilmestyit mehumailla sa Phaiakilaisten,\nmieltäni rohkaisit, veit kaupunkiin minut itse.\nVaan sua taattosi kautta ma vannotan -- sillä en usko,\nett' olen maalla ma siintelevän Ithaken, mikä muu lie\nmaa samoeltava taas, vain kiusoillas sinun arvaan\nväittävän noin, ett' eksyttää mun mieleni voisit --\nsiis sano totta, jo kultaisen kotimaaniko nähnen?\"\n\nHälle Athene näin taas vastasi päilyväsilmä:\n\"Moinen mieli sun on sydämessäsi aina, Odysseus;\nsiks sua varjelematta en heittää voi hädän valtaan;\nsill' olet neuvokas, mielevä mies, sult' ei mene maltti.\n[333-361]\nRiemull' ois joku muu, palatessaan harhaeluiltaan,\nrientänyt tervehytelläkseen talon, puolison, lapset;\nsunp' ei heist' edes kuulla ja tietää miel' ole ennen,\nkuin olet puolisoas koetellut, tuolla jok' istuu\nkaihoten linnoillas, jolt' ainaisess' ikävässä\nvierivi päivät, yöt kera kyynelvirtojen viljain.\nEnp' epäellyt milloinkaan, näet mieleni tiesi\nsaapuvan maallesi sun, tuho vaikkapa kumppanit veiskin;\nmutta Poseidonin kanssa en tahtonut, taattoni veljen,\nriitaan käydä, jok' on sydämessään syttynyt vimmaan\nsiitä, kun poltit pois hänen poialtaan sinä silmän.\nVaan tule, maat Ithaken suon nähdä sun, että jo uskot!\nPhorkyksen, meren äijän, on valkama tää, perukassa\npohjimmass' ikivanha on puu, pujolehti oliivi;\nluona on sen sulosiimehikäs, soma, himmeä luola;\nonkalo tuo pyhä tyyssija on vedenimpien vienoin,\nkookas, korkeaholvinen, kuss' useasti sa ammoin\nrunsahat, onnekkaat toit palveet sen asujoille;\ntuolla on Nenton taas, sinimetsän vyöttämä vuori.\"\n\nVirkki Athene ja pois sumun hääti, ja selkeni seutu.\nRiemahtui jalo jaksaja tuo, jumalainen Odysseus,\nsuuteli innoissaan oman maan elonkasvaja-multaa,\nnäin, kädet kurkottain, veden-impiä vienoja palvoi:\n\n\"Zeun sulo-tyttäret, immet veen, teit' en minä luullut\nsaavani jälleen nähdä; nyt riemukkain rukouksin\nteitä mä tervehdin; koht' uhreja myös kuni muinoin\nteille ma tuon, jos Zeun tytär armias, saattaja saaliin,\nsuo elonpäiviä mulle ja poikani varttua sallii.\"\n\nHälle Athene näin taas vastasi, päilyväsilmä:\n[362-390]\n\"Viihdy jo, kauemmin tuost' ällös kantako huolta!\nSuojaisimpaan nyt pyhän luolan on soppehen aartees\nvietävä vitkaelutta, ne taattuun pantava talteen;\nitsepä miettiä saamme, mi neuvo ja toimi nyt oivin.\"\n\nVirkki Athene, jo astahtain härnäräisehen luolaan,\ntutki ja koitteli sen komeroita, mut kaiken Odysseus\nsiirteli sinne, mi häll' oli kultaa, vaskea vahvaa,\nvaatteet oivat vei, jalot antimet Phaiakilaisten.\nKaikki hän taiten kätki, ja paadell' aukon Athene,\naigiinkantaja-Zeun tytär, itsepä tukkesi vihdoin.\nAlle nyt istuivat pyhän puun, ikivanhan oliivin,\nkumpikin miettimähän kosijoitten korskien turmaa.\nEnsin Athene näin sanan virkkoi, päilyväsilmä:\n\n\"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nmiettiös, korskun kuin kätes iskevä ois kosijoihin,\njotk' ovat kolme jo vuotta sun linnasi herroja olleet,\nmielien puolisoas jumalaista ja kihloja tuoden.\nHänp' yhä mielessään sun saavuntaas ikävöitsee,\nkaikkia rohkaisee, lupauksia kullekin antaa,\nlaittaa viestejä, vaan sydämessäpä toinen on toivo.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Voi mua, totta jo ois Agamemnonin, Atreun poian,\nsurkea kuolema all' oman kattoni koitunut mulle,\njos, jumal-impi, et ois tätä kaikkea kertonut tarkoin!\nVaan puno juoni sa nyt, miten kostaa heille ma voisin,\nkäy kupehelleni itse ja luo luja rohkeus rintaan,\nkuin kons' Ilionin hajoteltiin hohtavat harjat.\nNoinpa jos auttaisit mua nytkin, Päilyväsilmä,\nen satakuntaa kolmeakaan minä kohdata pelkäis,\n[391-412]\nkons' apu armias mull' on sun, jumalattaren suuren.\"\n\nHälle Athene näin taas vastasi, päilyväsilmä:\n\"Niin, sua autan totta ja kaitsen, en luotasi luovu,\nkostoon konsa me käymme, ja lie moni mies, minä luulen,\ntahriva laajan permannon verin, roiskuvin aivoin\nsulhojen parvest' ahmivien, tavaroittesi syöjäin.\nVaan näkös muutan, jottei vois tuta ihminen kenkään,\nnorjiin luon jäseniis ihon heljän ryppyjä täyteen,\nkutrit kellervät vien päästäsi, verhoan varren\nryysyihin, joit' ei voi inhott' ihminen nähdä;\nsilmäsi, ennen kaunoiset, minä teen valuviksi,\nettä sun muotosi iljettäis kosijoita ja myöskin\npoikaas, puolisoas, sun jättämiäs kotisuojiin.\nItse nyt ensin käy sikopaimenen luo, sikolaumain\nvartian, vanhastaan joka sulle on ystävä altis,\npoikasi ystävä myös sekä mielevän Penelopeian.\nPaimentaa sikojansa hän Koraks-kallion luona;\nlaidunpaikkana laiteet niill' Arethusan on lähteen,\nterhoja siell' ylenkyllin on syödä, ja vettä on tummaa\njuoda, ja tiukkuvan saa silavansa ne höystyen niistä.\nJää hänen luokseen sinne ja kaikkea tietele tarkoin,\nsillä ma aikaa taas menen Spartaan nais-ihanaiseen,\npoikasi Telemakhon pois kutsun; on luo Menelaon\nnäät avotanterisen Lakedaimonin maille hän mennyt\nteitäsi tietelemään, huhu viel' eläväksi jos virkkais.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Miksi et hälle sit' itse sa virkkanut? Kaikkihan tiedät!\nJottako hänkin harhaillen meren aution teitä\nsais kovat kestää, muut tavaroita kun ahmivat kilvan?\"\n\n[420-440]\nHälle Athene näin taas vastasi, päilyväsilmä:\n\"Ällös poikasi vuoksi nyt noin sydän synkkänä olko!\nItse ma Telemakhon tiet' ohjasin, että hän maineen\nsais jalon matkastaan; hätä hänt' ei sorra, kun istuu\nääress' atrian kukkurapään saliss' Atreun poian.\nLaivoin tummin väijyksiin tosin suorihe sulhot,\nsurmata mielivät, ennenkuin kotihinsa hän ehtii,\nmutt' ei tuuma se täyttyvä lie, kosijoita sit' ennen\nmonta on peittävä maa, jotk' ahmii sun tavaraasi.\"\n\nVirkki ja sauvallaan jopa urhoon koski Athene,\nnorjiin loi jäseniin ihon heljän ryppyjä täyteen,\nkutrit kellervät vei pääst', ihon kaihteli kaiken\nhahmoon raihnaaseen, kuin ois ikäloppu hän äijä,\nsilmät, kaunihit ennen, sai valuviksi ja varren\nverhosi vaippaan vaivaiseen, ihomekkohon inhaan,\nryysyiseen, nokiryöttäiseen, ryvetettyhyn, antoi\nkauriintaljan viel' ison ylle, mi vaill' oli karvaa,\nantoi sauvan, myös repun reikäisen, repaleisen,\njoill' oli kantimenaan katajaisena vain pala nuoraa.\n\nNoin piti neuvoa nuo; Lakedaimonihinpa jo kuuluun\nlähti Athene noutamahan nyt Odysseun poikaa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LAULU.\n\nODYSSEUS EUMAION LUONA.\n\n\nNous satamasta Odysseus nyt kivipolkua poikki\ntörmien metsävien, mihin neuvoi häntä Athene\ntuon sikopaimenen luo, talon parhaan katsojan kaikkein\ntaatuimman, mitä palvelijoiss' oli oivan Odysseun.\nTuon etusuojassaan näki istuvan; siell' oli tarha\nsuojavapaikkainen, jota varjeli ympärysmuuri\nkaunis, korkea; senp' oli laumalleen sikopaimen\nitsekseen, kun poiss' oli valtias, laatinut, ilman\ntietoa vanhan Laerteen tai Penelopeian,\n[10-38]\nluo kivet kiskoen, istuttain orapensahat reunaan,\nvahvikkeeksipa viel' ylt'ympäri iskien taajaan\ntammiset paalut, joist' oli tumman kuorinut kaarnan.\nSinne hän vierekkäin kakstoist' oli lättiä tehnyt,\njoiss' oli öin siat nuo; viiskymment' aina hän lättiin\ntelkesi, kaikk' emakoit' oli porsaineen röhötellen,\nröhkien maassa; mut ulkona sai kedoll' yöpyä karjut,\npaljoa harvemmat lukujansa, ne näät suli suihin\nkorkeasyntyisten kosijain, joka päiväpä laittaa\npaimen parhaan sai, lihavimman syöttiläskarjun;\nneljääkymment' uupui nyt sata niistä jo neljäs.\nVartiakoirat myös pedonkaltaiset kera yöpyi,\nkasvatit paimenien esimiehen, niit' oli neljä.\nItsepä jalkoihinsa hän laatia anturat aikoi,\nkauniin kellervää häränvuotaa viilsi paraikaa;\nlaumoja kaitsivat taas kukin suunnallaan apulaiset,\nkolmepa vain, näet kaupunkiin hänen pantava neljäs\nkarjua viemään taas oli korskien sulhojen teuraaks,\nsen lihavuudell' että he mieltään sais ilahuttaa.\n\nÄkkiä keksivät koirat Odysseun, ärheät, valppaat,\nkarkasivat kovin haukkuen päin; ovelastipa istui\nmaahan Odysseus, kourastaan pois laskien sauvan.\nKäynyt kartanomaall' omall' ois katalasti jo hälle,\nvaan etusuojastaan sikopaimen vauhtia vinhaa\njälkeen riensi, ja jäi nahat leikatut, sinkosi syrjään;\nkiivahin kiljaisuin sekä taajaan myös kivitellen\nhääti hän koirat pois, jopa virkkoi valtiahalle:\n\n\"Vanhus, nyt täpäräll' oli, ett' äkin ei sua koirat\nraadelleet, ja se mun häpeäkseni koitunut oisi.\n[39-67]\nHuolta on huoata ilmankin, ikivaltojen suomaa,\nsurra ja vaikertaa: jumalainen on valtias poissa,\nsaan siat kasvattaa silavaiset vierahan syödä;\neineetönnä hän harhailee ehk' itse paraikaa\noutojen kansojen maissa ja kaupungeissa, jos nähnee\nviel' elon ilmoja, valkeuteen saa katsoa päivän.\nVaan katon alle nyt, ystävä, käy, siell' että sä myöskin,\nruokaa, juomaa kons' olet nauttinut mieltäsi myöten,\nkerrot mist' olet, myös mitä sait sinä kärsiä, kestää.\"\n\nVirkki ja vieraan vei majahansa jo vilpitön paimen,\nsaatteli istumahan, asetellen lehviä alle,\nniillepä vuoteestaan salovuohen partavan taljan\nlaajan, takkuisen levähytti, ja mieltä Odysseun\nkohtelu tuo ilahutti, ja näin sanan sankari lausui:\n\n\"Suokoon Zeus sekä muut ikivallat, ystävä, toivees\ntäyttyä rakkaimman, kun hoivaas noin otat oudon!\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Ei sua halvempaakaan mun toki outoa, vieras,\nkäy ylenkatsominen; Zeun tuomia kaikkipa vieraat,\nkaikk' osapuutot on aina, ja armas on pienikin anti;\nmeilt' iso liikene ei, sepä kohtalo on kotiorjain,\njotk' yhä saa peloss' olla, kun käskien käy ylimykset,\nnuoret nuo. Silt' estivät näät kotitien ikivallat,\nhuolekkaasti jok' ois mua vaalinut, ois majan, mannun\nantanut, vaimon myös, jota mies moni mielinyt oisi;\nmoisia suopea valtias suo näet palvelijalleen,\nkun hän on uuttera työssä ja taivahiset sitä siunaa,\nkuin ovat siunanneet tätä työtä he myös, jota hoidan.\nSenpä hän maksanut ois, jos vanheta sai kotonansa;\n[68-96]\nvaan hän on kuollut! Hukkukohon Helenen koko heimo\npääst' ihan päähän, tuon monen miehen päänmenon inhan!\nMyös meni haltia mult' Agamemnonin kostoa auttain\ntaistoon Ilionin hepokuulun tanterehille.\"\n\nVirkki ja tiukaten vyöll' ihomekkoa luo sikolättein\nläks, iso paljous joiss' oli porsahien; pari niistä\notti hän, teurastain ne ja korventain tulen päällä,\nsitten leikellen sekä vartaisiin pujotellen.\nMutta kun kyst' oli kaikki, Odysseun syödä hän pöytään\ntoi palat kuumina vartaissaan, teki puuroa kuppiin,\nviiniä puupikariin mesivienoa kaasi ja vettä,\nistui vastakkain kera vieraan, noin kehotellen:\n\n\"Nauttios, ystävä, nyt mit' on tarjona palvelijoilla,\nporsaan-litkua vain; siat syötetyt jää kosijoille;\neip' ole surkua heill', ei pelkoa koituvan koston.\nSuosine ilkiötöit' ei auvokkaat ikivallat,\nheille on ihmisen hurskaus vain, meno oikea mieleen.\nRöyhkeät rosvotkin, pahanilkiset, rantoja, maita\noutoja retkeillen, Zeun sallimat ryöstäen saaliit,\nkunnes on laivat kukkuranaan palatessa jo kuormaa --\nheilläkin rinnassaan kova pelko on koituvan koston.\nVaan vihin saaneet lie nämä kai, jumal-entehen, ett' on\nvaipunut valtias tuo, he kun kunnoll' ei kosi eikä\nmyöskään pois kotihinsa jo matkaa, huoleti ahmii\nvain hänen aartehiaan, vaill' armoa, äärtä ja määrää.\nSillä jok' ainoa päivä, min Zeus suo seurata yötä,\nain' elukoita he teurastaa, eik' yhtä ja kahta,\nviiniä virroittain ihan ammentaa he ja haaskaa.\nMäärätön häll' oli rikkaus näät, ei toist' ole ollut\n[97-125]\nvoipaa niin, urohiss' ei tumman manteren eikä\nmaall' Ithaken, ei niin iso kahdenkymmenen muun ois\nmahtajan mahti ja vauraus; vaan nepä sulle jo virkan:\nmanteren karjoja on kaksioista ja myös sama määrä\nlaumoja lampahien, sikojenkin, parvia vuohten,\njoit' osan paimentaa omat paimenet, taas osan vieraat;\ntääll' ykstoistapa vuohten on parvia kierteleväisten\nkärjess' äärimmäss' Ithaken, kera paimenet reippaat.\nLaittaa teuraaks saa kukin päivittäin kosijoille\nsen, joka kulloinkin paras laumass' on lihavassa.\nVaan sikolaumoja näitä ma hoitelen täällä ja kaitsen;\nheille on pakko mun päivittäin paras katsoa karju.\"\n\nVirkkoi noin. Mut Odysseus söi, lihan maistua antoi,\nviiniä ääneti joi, kosijoillepa kostoa mietti.\nMutta kun syönyt noin oli vahvisteeks sydämelleen,\npaimen vieraalleen oman täytti ja tarjosi maljan\nviiniä kukkuranaan; ilomieliä sen otti Odysseus,\nnäin sanat siivekkäät jopa haastoi hälle ja lausui:\n\n\"Ystävä, kenpä on tuo, joka aarteillaan sinut osti,\nken tuo mies ylen voipa ja vauras, josta sa haastoit,\nkerroit auttaissaan Agamemnonin kostoa kuolleen?\nVirka jo, ehkäpä tunnenkin hänet, mahtajan moisen.\nZeuspa sen vain sekä muut ikivallat tietävät, onko\nmulle jo nähty ja tuttu hän, sill' olen kulkenut paljon.\"\n\nPaimenien esimies, Eumaios, vastasi hälle:\n\"Kiertelijää ketäkään, joka viestiä tois hänen teistään,\neip' uron puoliso uskois tääll', ei aaluva armas;\nain' avun tarpeess' ollen on näät valeseikkoja valmiit\nkulkurit juttelemaan, halu heill' ei tott' ole haastaa.\n[126-154]\nEi sitä kiertelijää Ithaken tule maalle, ken ei käy\nvaltiatartani kiusaamaan, valeviestejä tuomaan;\nvaalii, kestitsee toki heitä hän, kertoa käskee,\ntippuu murheiselt' yhä kyynelet luomien alta,\nniinkuin vaimon on laita, kun mies on kaukana kuollut.\nVoisit kai sinä, vanhus, myös pian juttuja pistää,\njos puku oiva sun palkkasi ois, ihomekko ja vaippa.\nEi, jopa ammoin koirat lie sekä liitävät linnut\npois ihon raadelleet hänen luiltaan, joist' elo luopui,\ntai meren syöverien kalat söi hänet, luut virumassa\njossakin rannall' on, yli hiertyy peittävä hiekka.\nNoin hänet surma jo vei, surun sai kaikk' ystävät suuren,\nvaan minä suurimman, sill' en näe toista, jok' ois niin\nlempeä valtias, vaikka jos kunne ma kulkisin, enpä,\nvaikk' isän, äidin kartanohon taas saapua saisin,\njoss' elon ilmoja ensin näin ja he kasvuni kaitsi.\nEnp' edes heitä mä niin sure, vaikk' iso kaipaus onkin\nnähdä ne armaat viel' omin silmin syntymämaassa,\nei, on Odysseus vain ikävöityni, kaukana teillään.\nTuskin rohkenen tuon nimen mainita, kun hän on poissa,\nsill' ylen armias mulle ja huoltava häll' oli mieli;\nvain sanon: kaitsija kallis, vaikk' etähällä hän onkin:\"\n\nTuohon vastasi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n\"Ystävä, kosk' ihan kiellät sen, sanot, että hän ei voi\nsaapua jälleen, eikä sit' uskoa mielesi saata,\nniinp' en vain puhu pelkästään, valan siitä ma vannon,\nettä Odysseus saapuu, vaan iloviestini palkka\nsilloin maksa, kun matkoiltaan kotihinsa hän astuu;\non puku sorja sun antaminen, ihomekko ja vaippa.\n[155-183]\nEnp' ota ennen rahtuakaan, iso tarve jos oiskin,\nHadeen portteja niin näet viero en kuin sitä miestä,\njuttelemaan joka valheit' on hädän hetkenä valmis.\nTaatkoon Zeus sen, taivahisist' etumaisna, sun altis\npöytäsi, kuulun Odysseun lies, luo jonka ma jouduin!\nKaikkipa niin totisesti jo täyttyy, kuin sanon sulle:\nvarrell' aastajan tään on saapuva tänne Odysseus.\nJuuri kun vaihtunut vanha on kuu sekä alkanut uusi,\nsaapuu hän kotihinsa, ja koston saa jo ne, joilta\nkohtelun loukkaavan koki vaimo ja loistava poika.\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Vanhus, et konsaan palkkaa saa iloviestisi, konsaan\nsaavu Odysseus ei kotihinsa. Sa tyynnä ja tyytyin\njuo'os viinisi vain, puhu muusta jo, noit' älä mulle\nmuistuta; näät sydän murheutuu, suru rintani täyttää,\nmulle jos vain kuka muistuttaa sua, valtias armas!\nJääköön vain vala tuo; mut jospa Odysseus totta\nsaapuis, kuin minä toivoisin sekä Penelopeia,\nLaertes ikivanha ja Telemakhos jumalainen!\nPoika Odysseun, Telemakhos, sep' on huoleni raskas;\nsoi näet taivahiset hänen versoa kuin vesan nuoren,\nkaikess' ett' isän vertaisen uron urkenevaksi\nuskoin, kasvultaan sekä muodoltaan ylen kauniin;\nhältä nyt selkeän pään kuka kuoloton pyörtänyt lie tai\nihminen; taattoa tietelemään näet lähti hän kaukaa,\nmääränä tien pyhä Pylos, vaan palatessapa korskat\nsulhot on väijyksissä, ja sammua saa nimipuuttoon\nkoht' Ithakessa jo kai Arkeisios-sankarin heimo.\nMutta hän olkoon nyt miten onkin, vaanijan valtaan\n[184-212]\njäänevi taikk' ei jääne ja Zeun käsi kainnevi häntä;\nkerto'os mulle jo, vanhus, kaikk' omat vaikeat vaihees,\nvirkkaos myös tosi tarkka ja vilpitön, että mä tiedän:\nkenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, talo taattos?\nLaivasi laatu mik' on? Sinut kuink' Ithaken tuli saareen\ntuoneeks sen merimiehet? Keit' olevansa he kertoi?\nSillä et totta sa lie jalan saapunut tänne, ma luulen.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Sulle sen selvälleen sanon, ystävä, tuota kun tutkit.\nJospa nyt riittäis vain ajan kaiken meille nyt tässä\nruoka ja maistuva viini ja vain majass' istua saatais\nhuoleti ruokaillen, työt kaikk' ois toimena toisten,\nei puhe puuttuis, ei koko vuoteen, enkä mä ehtis\nloppuun kertoa sittenkään, mitä vaivoja kestin,\njotka mun päälleni kaikk' ikivaltain sallima saattoi.\n\nSynnyin Kreetan maall' avaralla, sep' alku on mulla;\ntaattoni siell' oli vauras mies, kotonansapa poikaa\nsyntynyt, kasvanut mont' oli, lapsia laillisen vaimon,\nhälle, mut ostetun vain minä orjan poikana synnyin;\nvaan mua suosi hän kuin aviostaan saatuja, Kastor,\nHylakon poika, mun taattoni, jonk' olen kuulua kantaa.\nKreetan maassa hän laill' ikivaltain arvoa nautti,\nnoin osa, onni kun häll' oli suuri ja myös pojat uljaat.\nVaan manatarten viemänä pois elon mailta hän vaipui\nHadeen kartanohon; varat, aarteet kaikk' osapäihin\npantiin, heittivät nuo pojat korskeat niistä nyt arpaa.\nRahdun vain minä sain, talo sentään mullekin suotiin.\nNain pian vanhempain varakasten tyttären, jonka\nvoitin kuntoni vuoks, epäkelpo ma en näet ollut,\n[213-241]\npiilevä pelkuri en; menojaanpa jo kaikki on mennyt;\nvaan toki sängenpäistäkin voit, minä arvelen, viljan\narvata vielä. Jo totta on ylläni surkeus suuri!\nMiehuutt' antanut mulle ol' Ares ynnä Athene,\nrintaan torjumatont' urovoimaa. Kun vihamiestä\nväijymähän valikoin urot uljaimmat minä milloin,\nkuoloa aatellut ei miehevä mieleni kuunaan,\nvaan etumaisena syöksyin päin, vihamiehiä maahan\npeitseni löi, mink' ehti, kun eestä he karkkosi väistyin.\nNoin minä taistelin, vaan en taipunut vainion hoitoon,\nen kodin huoltoon, kaitsentaan en lapsien kasvun;\nlaivat ol' airokkaat vain rakkain riemuni aina,\ntaistelot, keihäät vain silovarret, kiitävät nuolet,\ntyökalut kaameat, jotk' ovat hirmuna, kammona muille;\nmulle ol' armaat nuo, -- sen lie jumal' antanut mielen,\nkuin mikä millekin mieluisint' on työtä ja tointa.\n\nTroian rantaan ennenkuin pojat nousi Akhaijein,\nyhdeksästi jo miehiä vein merenlaskija-laivoin\nkimppuun kansojen kaukaisten sekä sain isot saaliit.\nPäält' osan parhaan niist' otin, paljon myös jaoss' antoi\narpa, ja vaurastui talo kohta, ja mulle jo karttui\nKreetan kansan keskuudess' iso arvo ja mahti.\nMutta kun kauaskatsoja Zeus oli turmioretken\nsäätänyt tuon, joka mont' oli urhoa sortava surmaan,\nniin minut vaadittiin sekä Idomeneus sotikuulu\nlaivojen johdantaan päin Troian rantoja; toint' ei\nkäynyt torjuminen, kovin moittinut ois mua kansa.\nVuotta nyt yhdeksän soti poiat Akhaijien, ehti\nkymmenes, muurit murrettiin Priamon, kotimatkaan\n[242-270]\nlaivoin lähdettiin, jumal' eksyä soi eri teille.\n\nMutt' oli karsas kaitsija Zeus mua, koitoa, kohtaan.\nYhden kuun mua vain koti, lapset, korkeasynty\npuoliso, aarteet sai ilahuttaa; taas meren taakse\nmatkaamaanpa jo vei veto mielen, maahan Egyptin,\nurhojen uljahien kera, laivain myös ani-vankkain.\nHankin haaksia yhdeksän, väki koht' oli koolla.\n\nPäivää kuus pitokestejä nyt piti kumppanit armaat\nluonani, teurast' isketin mont' ikivaltojen palveiks,\nitsepä kumppanit sai niist' atriat laatia runsaat.\nSeitsemäs ehti, ja Kreetan maalt' avaralta jo laivoin\nlaskettiin, hyvä pohjoinen vei tuimana puuskuin\nkuin veto virran myötäisen kevyesti, ja säilyi\nsäältä jok' ainoa laiva, ja huoleti, vauriotonna\nistua saatiin, ohjasi tien perämies sekä tuuli.\nViides päiv' oli, konsa jo laivat kaarevakeulat\nmaihin laskivat suussa Egyptin vuolahan virran.\nKäskin rantaan nyt minä jäämään kumppanit armaat,\nlaivoja varjelemaan, osan annoin taas vakoella\nkumpuja kiipeillen, tähypaikkoja tarkaten siellä.\nVaan sotaintoa eip' ylimieliset hillitä voineet,\nraiskasivat hetikoht' asukasten vainiot kauniit,\nryöstivät naisia heiltä ja hentoja lapsia, löivät\nhengeti miehet. Kaupunkiin hätähuuto jo ehti.\nHuudot kuuli ja koin kohotessa sen kansa jo riensi,\ntäys sotavaunuja, myös jalan-ottelijoit' oli tanner,\nvaskien välkyntää. Salamoitsija Zeus sekasorron\ntoi, paon turmahisen tovereilleni, päin vihamiest' ei\nviipynyt ainoakaan; joka suunnall' uhkasi surma.\n[271-299]\nMontapa meistä he tappoivat nyt viiltävin vaskin,\ntoisia orjikseen taas raastivat, heittäen henkiin.\nSiinä sen neuvon Zeus toi mieleen mulle nyt itse --\nkuolla kun oiskin suotu jo, täyttyä kohtalon määrän\nmulle Egyptin maassa, mut uus mua vain polo vartoi! --\nTartuin kaunoiseen kypärääni, sen päästäni riistin,\nviskasin keihään pois sekä kilven, olkani suojan,\nsyöksyin valtiahan sotavaunujen luo halaellen\npolvia suutelemaan, ja hän turvan soi, elon säästi,\nottaen vaunuilleen minut, itkevän, vei kotihinsa.\nKarkasi keihäineen mua päin monen monta jo totta\nsurmata aikoen, sill' ylen suur' oli näät vihan vimma;\nvaan mua valtias suojeli, Zeun, anovaisien turvan,\nkostoa karttaakseen, joka työn pahan palkkana koituu.\n\nSiell' olin seitsemän vuotta ja kootuks sain varat runsaat,\nmiehet Egyptin maan mikä antoi antimen minkin.\nMutta kun kahdeksas tuli vyöryvä vuosi, jo saapui\nvehkehikäs Phoinikian mies, iso veijari, sinne,\nmonta jok' ihmisien seass' ilkiötyöt' oli tehnyt.\nHoukuttain ovelasti hän karkaamaan minut kanssaan\nsai Phoinikiahan, talo missä ja myös varat vauraat\nhäll' oli. Loppuun asti sen vuoden siellä mä viivyin.\nMutta kun päivin, kuin oli ehtinyt kulkea umpeen\nvyöryvä vuosi ja Horain taas kehä kiertävä alkoi,\nvei minut päin Libyaa mies tuo merenlaskija-laivoin,\nlaivurikumppalinaan muka -- sen valesuin teki syyksi --\norjaks oisikin myönyt siell', ison ottanut hinnan.\nArvasin aikeen, vaan kera pakko ol' astua laivaan.\nVinhaan vei kova pohjoinen sitä, tuimana puuskuin,\n[300-328]\nvei sivu Kreetan, vaan Zeus turmaa miettikin heille.\nNoinpa kun kauas taa jäi Kreeta ja maata kun muut' ei\nsiintänyt mistään päin, vesi vellova vain sekä taivas,\nsilloin pilven Zeus sinitumman äkkiä nosti\nlaivan laitavan päälle ja verhosi veet syvä synkkyys.\nZeus jylyll' ilman täytti, ja leimaus sinkosi laivaan;\nlieskapa lyödessään koko runkoa sen rytisytti,\nsankea nous rikinsauhu, ja aaltoihin väki suistui.\nKeulan tumman luona ne keinuen kuin merikorpit\nkuohuiss' ui, kotitien joku kuoloton heiltä kun esti.\nTyrmistyi sydän multa, mut laivan tummavakeulan\nmaston valtahisen varaks uppoavan käsivartten\nZeus isä itsepä toi, tuhon alt' yhä vieläkin auttoi.\nSiihen tarrauduin, vei turmaiset mua tuulet.\n\nUiskelin päiviä yhdeksän, yö kymmenes ehti,\nrantaan Thesproottein minut hylkäsi hyökyvät aallot.\nValtias Thesproottein mua hoivasi, sankari Pheidon,\nvaatinut lunnait ei; minut tuon oma poikapa juuri\nkorjasi, nääntynehen, vilunkohmeisen, kotihinsa,\nvieress' astellen tuki, autteli, vei isän linnaan,\nkoht' ihomekkoon, vaippaan myös minut verhosi siellä.\n\nSiellä Odysseus mainittiin; näet hänt' oli Pheidon\nvaalinut vieraanaan hänen matkallaan kotimaalleen;\nmyös ne hän näytteli aarteet, jotk' oli koonnut Odysseus,\nkultaa, vaskea, rautaa myös vasaroitua -- riittäis\nniist' elo vauras toisenkin, vara kymmenen polveen --\nniin isot linnaan valtiahan oli jättänyt aarteet.\nItsepä Dodonaan oli ennusneuvoa mennyt\nkuuntelemaan huminasta hän Zeun pyhän, korkean tammen,\n[329-357]\nkuink' Ithaken mehumaille nyt ois hänen saapua parhain,\njulkiko vai salavihkaa, sielt' eross' oltua kauan.\nLinnass' uhraten maljastaan tuo valtias vannoi\nlasketun lainehikolle jo laivan, saattajat valmiit\nkatsotun armaaseen hänet viemään syntymämaahan.\n\nVaan minä eeltä jo matkasin; näät Thesproottien laiva\njuur' eräs viljavahan oli lähtevä Dulikhioniin.\nSinne Akastes-valtiahan tykö nuo minut saivat\nviedäkseen vireästi; mut ilkiötyönpä he mietti,\nkukkurapäisin jott' ois kurjuus koituva mulle.\nKohta kun kauas maist' ulapalle ol' ehtinyt laiva,\ntäyttivät aikeens', orjuuteen minut saattivat oitis:\nvaatteet yltäni raastettiin, ihomekko ja vaippa,\nvain vihoviimeinen, repaleinen mekko ja rääsy\nverhoks annettiin, kuten itse ne näät omin silmin.\nSiintelevän Ithaken maarintaan ehtivät iltaan.\nLaivaan nyt moniteljoiseen minut jättivät, tiukkaan\nköysin köyttelivät lujasäisin, itsepä maihin\njoutuen astuivat, meren äärell' atrian söivät.\nVaan ikivallat itse nyt yltäni sai sideköydet\nkirpoamaan kepeästi; ja pään yli kietoen vaipan\npois silovartta ma laskeuduin peräairoa pitkin\nrinnoin laineeseen; käsin kaksin soutaen, uiden\nlaivast' ulkosin, koht' olin maissa jo kaukana heistä.\nSiin' ylös viidakkoon minä hiivin kukkivan metsän,\npiiloon peittäydyin; hepä hoihkaten huusi ja juoksi\nsinne ja tänne; mut arvellen, mua ett' oli turha\netsiä kauempaa, ajon heittivät, lähtivät jälleen\nlaivaan laitavahan. Minut itsepä noin ikivallat\n[358-386]\nkätkivät helpolleen, majasuojaan mielevän miehen\njohtivat, sill' elonpäiviä viel' oli kohtalo suova.\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Voi, polo ystävä, tuo, mitä kerroit, totta jo raastaa\nmieltäni, kuink' olet harhaillut sekä kärsinyt paljon!\nEi ole oikein vaan, ja sit' uskotat mulle sa turhaan,\nkun puhut saapumisesta Odysseun. Sunko on laises\ntarvis noin tarinoida? Ne itse jo tiedän, Odysseun\nsaapumiset, miten kaikk' ikivallat vainosi karsaat\nhäntä, kun kaatua suoneet ei seass' Iliolaisten\ntai syliss' ystävien sodan laattua henkeä heittää.\nHälle Akhaijit kaikk' ois kummun luonehet silloin,\nkuulun poialleen hän jättänyt ois nimen, maineen;\nmaineetonnapa, Harpyiain nyt viemänä maatuu.\nVain sikovahtina tääll' elän yksin, en käy minä koskaan\nkaupungissa, jos ei mua mielevä Penelopeia\njoskus kutsu, kun saapumahan joku sattuvi tieto.\nPiiriss' istuen muut kysymässä on kaikkea siellä:\nnuo murehissaan, ett' yhä valtias kaukana viipyy,\nnää ilomieliä, kun huoleti saa hält' ahmia aarteet.\nMutt' ei mieleni tee minun tiedustella sen koommin;\nkuin Aitolian mies minut valheillaan perin petti.\nHän monet maat oli harhaillut miestappoa piillen,\nniin tuli luokseni myös, minä hoivasin miestä ja vaalin.\nKreetass' Idomeneun muka luona ol' ollut Odysseus,\nkorjaten laivoja, joit' oli runnelleet meren myrskyt.\nSaapuvan kertoi mies kesän tultua, ainakin syksyyn,\naimojen kumppanien kera, myötään myös isot aarteet.\nNiinp' älä, vanhus koito, kun ties jumal' ohjasi tänne\n[387-414]\nluokseni, suostuttaa valesuin koe, mairita suotta.\nEipä se kestintään mua saa, ei arvoa suomaan,\nsurku ja vieraanvarjelijan Zeun pelkopa saa vain.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Sull' epäuskoisin sydän rinnass' on toden totta,\nkun vala vahvinkaan ei uskomahan sua saata.\nVaan veto kanssani lyö ikivaltain kasvojen alla,\nkuulijat olkoot kummankin asujaimet Olympon.\nJos sun valtiahas nyt saapuu siis kotihinsa,\non puku mulle sun antaminen, ihomekko ja vaippa,\nDulikhioniin myös minut auttaminen, mihin aioin,\nMutta jos ei tule valtiahas, jos on tietoni turha,\nmiehesi raastakohot minut korkean kallion kuiluun,\nkerjurit pettelemästä jo peljättääkseni muutkin.\"\n\nHällepä vastasi näin jumalainen taas sikopaimen:\n\"Vieras, tottakin tuost' iso ihmismailla jo mahtais\nkunnia koitua nyt sekä vastakin ain' ajan kaiken,\nkattoni alle jos vien, hyvin kestitsen sinut ensin,\nsitten surmautan sekä riistän sult' elon armaan;\npelkäämättäpä pilkkaisin Kronossyntyä ylhää!\nVaan nyt on atrian aika; jo kai pian paimenet saapuu,\nmaistuvan iltaisen majass' että me nauttia saamme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoinpa he vastakkain nyt haasteli kumpikin siinä.\nVaan sikolaumoineen tuli tuolla jo paimenet työstään\nYöksi he telkesivät siat tuttuun karsinatarhaan;\nsuunnaton röhkinä siin' ajaess' oli laumoja sinne.\nVaan apureilleen näin jumalainen huus sikopaimen:\n\n\"Teuraaks uhkein karju te tuokaa! Tullut on vieras\n[415-443]\nkaukainen, pidot itsepä myös pitäkäämme me muutkin,\njoill' yhä kiusana karjut on kaitsea valkeahampaat,\ntyömme ja rehkimisemme kun toiset huoleti hotkii.\"\n\nVirkki ja puita jo pilkkomahan kävi viiltävin vaskin.\nPaimenet karjun toi silavaisen, viissuvikunnan,\nsaattivat lieden luo, eik' Eumaios jumaloita\nylhiä siin' unohuttanut, näät sydän häll' oli hurskas.\nVihkien liekkiin loi hän karjun valkeahampaan\notsusharjakset, ikivaltoja kaikkia palvoi,\nettä he jälleen saapua sois monineuvon Odysseun.\nTammen pölkkärehellä, mi maass' oli pilkkomatonna,\nkarjua iski, ja siit' elo erkani. Hyörivät toiset\npistäen, korventain, lihat leikaten; vaan palat itse\npalveiks sen jäsenistä hän viilsi ja kääri ne ihraan,\njauhoja myös valahutti hän ylle ja heitti ne liekkiin.\nLeikkelivät lihan muun he nyt vartaisiin pujotellen,\ntaiten paistoivat, palat vartailt' ottivat jälleen,\nkaikki jo pöytään kantoivat. Jakamaanpa nyt itse\nnous sikopaimen, mies sydämeltään oikeamieli.\nSeitsemähän osahanpa hän nyt tasan leikkasi kaiken;\nyks salon impien niistä ja Maian ol' aaluvan, Hermeen,\nsen pani palvoen pois sekä kullekin soi osan mieheen;\nkunniaks itse Odysseun taas oli valkeahampaan\nkarjun selkä, ja hält' iloll' otti sen valtias vastaan.\nKohtapa loihe jo lausumahan monineuvo Odysseus:\n\n\"Niin, Eumaios, lempiköhön sua Zeus, isä ylhä,\nkuin minä, koitoa moista kun kunnia-antimin hoivaat!\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Kumma sa vieras, syö, mit' on tarjona meill', ilomielin\n[444-472]\nnauttios. Suo mitä suo jumaluus, yht' antavi täällä,\ntoisen kieltävi taas, miten mielii, mahtaja kaiken.\"\n\nVirkki ja palveet soi jumaloille hän ainahisille,\nviiniä hohtelevaa valahutti, ja maljan Odysseus,\nlinnojen turma, nyt sai, osans' ääreen itse hän istui.\nTaitteli leivän heille Mesaulios, jonk' oli paimen\nitse, kun kaukana poiss' oli valtias, ostanut ilman\ntietoa vanhan Laerteen sekä Penelopeian;\nnoin Tapholaisilt' ostanut tuon oli vain omin säästöin.\nRuokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nraivasi pöydän kohta Mesaulios, muut lihan, leivän\nrunsaudest' ylen kyllissään levon helmahan heittyi.\n\nYö tuli kolkko ja kuutamoton, yhä Zeus rapisutti\nrankkoja kuuroja, toi sadett' ankara läntinen tuuli.\nVirkkipä noin koetellen Odysseus paimenen mieltä,\nvieraalleen oman soisko hän vaipan tai ketä muuta\npyytäis tarjoamaan, kun niin piti huolta hän oivaa:\n\n\"Kuule nyt, Eumaios, sekä kaikki te paimenet muutkin!\nMieleni lausua toivomus ois; mua viinipä huima\nrohkaisee, joka viisaankin voi villitä lauluun\ntai remunauruun raikuvahan, jalat nostavi tanssiin,\nsaa sanan virkkamahan, paras olla jot' ois sanomatta.\nMutta kun alkuun näin nyt pääsin, en vaieta malta.\nOisipa vielä se voima ja nuoruus mulla, mi silloin,\nkonsa me väijyksiin liki Troian muureja käytiin!\nJohdon Odysseus sai, Menelaos, Atreun poika,\nkumppalinaan, minä kolmas, niin näet itse he tahtoi.\nAlle kun kaupungin, liki jyrkkää muuria päästiin,\n[473-501]\npuitiin taajan pensahikon, suokaislikon peittoon\nliepeill' Ilionin, sotakilvet suojana suuret.\nYö tuli tuima, ja pohjoinen läpihyytävä puuskui,\nkylmät tuprusivat lumi-untuvat tuiskuna maahan,\nkilvet kiiltävähän jääkuoreen ylt'yli peittyi.\nKaikkipa huoleti nukkui muut, ihotakki ja vaippa\nverhona yllään, taas selän, hartion suojana kilpi;\nvaan minä mieletön lähdettäiss' olin vaippani telttaan\njättänyt, sillä en uhkaavan minä uskonut kylmän,\nsiks oli kilpeni vain kera mulla ja välkkyvä takki.\nViime jo kolmannes oli yöst', alahalla jo tähdet,\nkosketin kyynäspäällä Odysseun kylkehen silloin;\nvalveutui heti kohta hän kuuntelemaan, ja ma virkoin:\n\n'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nkoht' elävistä jo erkanen pois, vilu henkeni viepi;\nvain ihotakki on mull', ei vaippaa, niin minut lähtöön\nnäät joku kuoloton sai, ja nyt torjumaton tuho päätyi.'\n\nVirkoin noin, ja hän mielessään heti keksi jo keinon,\nkuin oli taitava aina hän neuvoon niinkuin taistoon;\nhiljaa kuiskaten näin kupehellani mulle hän virkkoi:\n\n'Vait ole, ettei vain nyt Akhaijit muut sua kuule.'\nPäätään kämmenehen nojaellen muille jo lausui:\n\nKuulkaa, ystävät! Zeus uni-enteen luokseni laittoi.\nTultu on laivain luot' ylen kauas. Viestinä ken nyt\nkäy tykö kansain pään Agamemnonin, Atreun poian,\nmiehiä laivoilt' ett' useampia tänne hän laittais?'\n\nVirkkoi noin; heti nousi Thoas, Andraimonin poika,\nvaipan purppurankarvaisen pois heitti ja juosten\nriensi ja viestin vei; hänen vaipassaan makeasti\n[502-530]\nmaata ma sain, koi kultainen kohoella jo ehti. --\nOisipa vielä se voima ja nuoruus mulla, mik' ammoin,\nvaipan varmaan sois joku paimen mulle jo, näyttäin\nystäväsuosiotaan, urohollekin kunnian antain;\nnytp' olen pilkkana vain, kun on vaatteet ylläni halvat.\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Vanhus, juttusi tuo ylen oiva on, jonka sa kerroit,\npaikallaan sanat kaikk', et liikoja laskenut lainkaan.\nEip' ole verhoa puuttuva sult', ei muuta, mit' antaa\nihmisen velka on verralleen, hädän all' anovalle,\nei tänä yönä, mut taas omat aamull' ottaos ryysyt.\nEi monet vaipat tääll' ole näät varanamme ja vaatteet,\nyks yhä kullakin vain ihomekko on vaihtumatonna.\nMutta kun taas kotonansa on aaluva armas Odysseun,\nhän sinut vaatettaa, mekot antavi itse ja vaipat,\nauttaa myös sinut matkaamaan, mihin mielesi toivoo.\"\n\nVirkki ja nousi ja vieraalleen liki liettä jo laittoi\nvuoteen, lammasnahkoja toi sekä taljoja vuohten.\nLaskihe niille Odysseus, vaan ison, villavan vaipan\npeitoks Eumaios levähytti, mi pantuna valmiiks\nain' oli, varjeekseen hänen vaihtaa sään pahan tullen.\n\nNoinpa nyt yöpyi siellä Odysseus, paimenet nuoret\nmyös kera nukkuivat. Vaan mielinyt ei sikopaimen\nkaukana laumoistaan majass' yöpyä; hänp' asevarjein\nyöks ulos hankkiutui, ja Odysseus tuon näki riemuin,\nkuin hyvin kaikkea kaitsi hän, vaikk' oli haltia poissa.\nViiltävän miekan vyötti hän koht' yli hartion vankan,\nvaipan varrelleen puki tuulia-torjuvan, paksun,\nmyös pukintaljan viel' ylen aimon viskasi ylleen;\n[531-533]\nkeihäs kourassaan, vara koiria, miehiä vastaan,\ntuonne hän yöpyi, miss' öin karjut valkeahampaat\nsuojatut kallioluolassaan vihureilt' oli pohjan.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LAULU.\n\nTELEMAKHOS SAAPUU EUMAION LUO.\n\n\nVaan Lakedaimonihin meni laajaan Pallas Athene\nlähtöä mieleen aimon Odysseun loistavan poian\nmuistuttaakseen, pois kehotellakseen kotitielle.\nSaapui pylvästöön Menelaon kunniakuulun,\nTelemakhon näki siellä ja Nestorin aaluvan uljaan.\nUinui uuvuttaiss' unen armaan Nestorin poika,\nTelemakhollepa yö sulo-unt' ei ambrosiainen\n[8-36]\nantanut, murheissaan isän vuoksi hän vain yhä valvoi.\nVirkkoi astuen luoksi Athene päilyväsilmä:\n\n\"Ei sovi, Telemakhos, yhä matkata mait' etähällä,\nsinne kun jäi varat sulta ja moiset röyhkeät miehet\nkartanohos; varo, etteivät vain kaikkea hukkaa,\njaa tavaroitasi siellä ja niin mene matkasi tyhjiin.\nKoht' ano suostumahan sotaärjyinen Menelaos --\nlähtöös, vielä kun voit koton' äitisi korkean nähdä.\nSillä jo naittaa näät hänet siell' oma taatto ja veljet\ntahtois Eurymakholle, jok' uhkeimmat kosiessaan\nmorsiuslunnaat toi sekä viel' yhä uusia tarjoo.\nKunp' emos sult' ei vain mitä vastoin mieltäsi veisi.\nNaisen mielen tiedäthän, sydämessä mi häll' on:\nvaurastuttaa sois sitä miestä, jok' on hänet nainut,\naikaisempia lapsia ei, miesvainajataan ei\naattele, nuorena-noutajataan, kysy heitä sen koommin.\nSiis tule itse ja kaikk' omas siellä nyt usko sa huostaan\nvaimon taatuimman, talon palvelijattaren parhaan,\nkunnes suo oman taivahiset sulo-puolison sulle.\nSeikan sen sanon vielä ma sulle, ja paina se mielees.\nVäijyksiin Ithaken sekä vuorekkaan Samos-saaren\nsalmeen uljaimmat kosijoista on tiellesi käyneet,\nsurmata mielivät, ennenkuin kotirantahan ehdit.\nMutt' ei tuuma se täyttyvä lie, kosijoita sit' ennen\nmonta on peittävä maa, jotk' ahmii sun tavaraasi.\nLaskea kaukaa vain sivu saarien laivasi oivan\nyötä ja päivää anna; ja myötäsi auttavan tuulen\nsuo joku taivahinen, sua suojaten tiellä ja kaiten.\nMutta kun ehtinyt äärimpään Ithaken olet kärkeen,\n[37-65]\nrantaan kaupungin sinä laivasi, miehesi laita;\nitsepä ensin käy sikopaimenen luo, sikolaumain\nvartian, vanhastaan joka sulle on ystävä altis.\nYö nuku siellä, mut kaupunkiin pane vilpitön paimen\nmielevän Penelopeian luo sanan viejänä käymään,\nett' olet Pylos-maast' ohi vaarojen saapunut jälleen.\"\n\nVirkki ja ylhään kiiti Olympoon. Telemakhospa,\nkoskettain jalall' ystävätään, sulo-uinaelusta\nsai hänet virkoamaan sekä näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Nouse jo laittamahan, Peisistratos, Nestorin poika\nnyt hevot valjaisiin kaviokkaat lähtöä varten.\"\n\nHällepä vastasi näin Peisistratos, Nestorin poika:\n\"Ei toki, Telemakhos, voi lähteä yön pimeässä,\nvaikk' ois kuinkakin mieli; ja kohtahan aamu jo koittaa.\nVarto'os, kunnes vaunuihin Menelaos on lahjat,\nsankari keihäskuulu, jo laskenut, Atreun poika,\nmeidät on lausein laatuisin myös saattanut tielle.\nVieras näät sitä miest' yhä muistaa kautt' elon kaiken,\nkestintää joka soi, majavierautt' ystävämielin.\"\n\nNoin hän virkki; ja koitti jo kullanhohtava Eos.\nLuo kävi vierahien sotaärjyinen Menelaos,\nvuoteestaan Helenen hiusheljän nous kupehelta.\nMutta kun valtiahan näki aaluva armas Odysseun,\njoutuen verhoutui hän hohtelevaan ihotakkiin,\nvalkean vaipan kietoi koht' yli hartion vankan,\nuksest' ulkosi, luo kävi, lausui valtiahalle\nTelemakhos, jumalaisen Odysseun aaluva armas:\n\n\"Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos!\nNyt minun lähteä suo sulo-syntymämaahani jälleen,\n[66-94]\nsillä jo näät ikävöi kovin mieleni pois kotimatkaan.\"\n\nHällepä vastasi näin sotaärjyinen Menelaos:\n\"Kauan en, Telemakhos, sua täällä mä viivytä, kosk'\nlähteä mieles; en kestintää majaystävän moisen\nkiittäis itse, jok' innossaan ihan ilman on määrää,\ntympäisee yhä tyrkyttäin; paras aina on kohtuus.\nYhtäpä taitamatont' ois häätää viihtyvä vieras\nkuin sitä viivyttää, joka mennä jo mielivi. Olkoon\nvieraall' ollessaan pito oiva ja lähteä valta.\nVarro sen aikaa vain, kuin vaunuihin minä lahjat\nkauniit tuon, ett' itse ne näät, sekä naisia käsken\natrian laittamahan, mitä vain varaeltua lienee.\nKumpikin: vieraan virvoitus, talon kunnia, näät on\natria syödä, kun eess' iso matka on maan yli aavan\nVaan kautt' Argos-maan jos on mielesi mennä ja Hellaan,\nniin tulen saattamahan, hevot valjastaa heti annan,\nvien joka kaupunkiin, eik' ihmiset laskene luotaan\nmeit' ihan ilman muuta, jok' ainoa antavi lahjan,\nkattilan jalkoineen taesorjan tai käsimaljan,\ntai pari muulia myös tai kultaisen pikarinkin.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos!\nMieleni suoraa tiet' ois mennä; en näät tavaraani\njättänyt tarkkaamaan minä kaitsijamiestä, kun läksin.\nKunp' isänetsimä-tiellä nyt ei mua vain tuho kohtais\ntai kotisuojist' ei joku pois jalo kalleus joutuis!\"\n\nKons oli kuullut tuon sotaärjyinen Menelaos\npuolison kohta hän käski ja palveluneitojen laittaa\natrian linnassaan, mitä vain varaeltua löytyi.\n[95-123]\nLuo tuli valtiahan Eteoneus, poika Boethon,\nvast' oli valveunut, lähinaapuri näät hän ol' aivan.\nTuon tulen laittoon pyys sotaärjyinen Menelaos,\nmyös lihan paistantaan, ja hän tottelemaan oli altis.\nItse hän kammiohon sulotuoksuiseen meni eikä\nyksin, vaan Helene meni myötä ja myös Megapenthes.\nTuonnepa tultua, kuss' oli talletetut talon aarteet,\nkultaiseen pikariin, parikorvaan, Atreun poika\ntarttui, kantaakseen hopeaisen taas sekomaljan\nsai Megapenthes. Vaan Helene tykö arkkujen astui,\nkirjatut joiss' oli vaipat häll', omat ompelemansa.\nNiistäpä yhden nyt Helene haki, naisien kaunein,\nsen, joka kirjailult' oli sorjin, kooltakin suurin,\nvälkkyvä niinkuni tähti; se pohjimmaisena piili.\nNiin läpi linnan riensivät taas; pihamaallapa vihdoin\nTelemakhon näki, näin Menelaos vaaleva lausui:\n\n\"Suokoon saapua Zeus, jylykorkea puoliso Heren,\nniin sinun tieltäsi, Telemakhos, kuin mielesi toivoo.\nKalleuksista, mit' on mun kattoni alla, ma annan\nsen, joka kaikkein arvokkain on niistä ja kaunein.\nAnnan sulle ma taidokkaan sepontyön, sekomaljan;\ntäyshopeainen on malja ja kullast' ääri ja reunus,\nitse Hephaiston työtä, ja Phaidimos aimopa antoi\nmulle sen, valtias Sidonian, kotitielläni kerran\nkun piti vierahanaan mua; sen nyt sulle ma annan.\"\n\nVirkki ja Telemakholle jo sankari toi Menelaos\nkorvakkaan pikarinsa, mut aimopa taas Megapenthes\nkantoi hohtelevan sekomaljan, täyshopeaisen.\nValtiatar Helene tykö astui hempeäposki,\n[124-152]\ntuo käsivarrellaan koruvaippa, ja näin sanan lausui:\n\n\"Anti mun kätteni myös ota, armas poikanen, muisto\ntää Helenelt' ota, suo odotettuna hetkenä häitten\nmorsiames sitä kantaa. Siks emos armahan taa se\ntalleta linnoillas. Tulo sulla nyt riemukas olkoon\noivaan kartanohos sekä syntymämaallesi matka.\"\n\nVirkki ja antoi vaipan, siit' ilo suur' oli saajan.\nLahjat vaunuihin Peisistratos sankari laski,\nkaikkia mielessään ihaellen. Vaan katon alle\nvieraat vaaleva vei Menelaos, kuss' isot heitä\nvartoi istuimet sekä korkeat kunniapaikat.\nRuukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito\ntoi, yli kätten kaas -- hopeainen all' oli kätten\nhuuhtelumalja -- ja luo silopinnan siirteli pöydän.\nLeipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva,\ntoi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat.\nLeikkasi taas lihan heille ja tarjosi poika Boethon,\nviiniä maljoihin Menelaon aaluva kaatoi.\nRuokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nniin hevot Telemakhos sekä Nestorin loistava poika\nsuorivat valjaisiin heti, läksivät, välkkyvät vaunut\nportist' ohjasivat esikartanon kaikuvan kautta.\nVaaleva saattajanaan Menelaos ol', Atreun poika,\noikeahan kätehens' oli vienoa viiniä maljan\nottanut kultaisen, jott' uhrata lähtijät saisi;\nlausui, astuen valjakon luo, kohotettuna malja:\n\n\"Onnea, poikani, teille, ja tervehdykseni saakoon\nNestor, kansojen pää; oli mulle hän kuin oma taatto,\n[153-181]\nTroian tanterehilla kun otteli poiat Akhaijein.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Tottahan kuitenkin toki, valtias korkeasynty,\ntervehdyksesi hälle me viemme. Ah, oispa Odysseus\nniin minun kohdata suotu, kun nään Ithaken minä jälleen,\nkuullakseen, miten nauttia sain ma sun kaikkea suurta\nsuosiotas, sain kalleudet monet myötäni sorjat!\"\n\nNoin hänen virkkaissaan idän puolelt' ilmojen kotka\nkiiti, mi kourissaan ison, valkean syöttiläshanhen\nvei pihamaalta, ja naista ja miestä sen karkasi jälkeen\nhuutaen; vaan käden oikean puolt' ohi valjakon aivan\nlensi se saaliineen. Näyn tuon näkijöillepä mieleen\ntoivoa toi hyvä enne, ja riemahtui joka rinta.\nSiinä jo haastoi näin Peisistratos, Nestorin poika:\n\n\"Virkkaos, kansain pää, Menelaos korkeasynty,\nmeillekö merkin Zeus vai sulleko lienevi suonut?\"\n\nKuuli ja miettimähän Menelaos jäi sotimieli,\njotta hän oivaltais sekä vois selitellä sen oikein.\nVaan puhumaan Helene heti puuttui soljuvavaippa:\n\n\"Kuulkaa, kun minä ennustan, mitä tuo ikivallat\nmieleen mulle ja minkä ma luulen täyttyvän totta.\nKuin tuli kotkakin tuo, pihalt' iskien syötetyn hanhen,\nliiteli vuoriltaan, pesä, poikaset missä on sillä,\nniinp' on Odysseus retkiltään, monet vaikeat kestäin,\nsaapuva kostamahan kotihinsa, jos ehkä jo vaan ei\nsiell' ole valmistain kosijoitten kaikkien turmaa.\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Senpä jo suokoon Zeus, jylykorkea puoliso Heren,\nniin sua muistelen siellä mä kuin mitä kuolematonta!\"\n\n[182-210]\nVirkki ja ruoskall' iski, ja vei hevot vauhtia vinhaa\npois läpi kaupungin sekä kiidättäin kedon poikki.\nPäivän pitkän juoksivat noin tutisuttaen iestään.\nLaskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi.\nPheraihin he kun ehtivät, kuss' oli linna Diokleen,\njonk' isä Ortilokhos oli Alpheios-joen juurta.\nSinne he yöpyi, vierahiaan hyvin vaali Diokles.\nVaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos,\nsuorivat valjaisiin hevot, läksivät, välkkyvät vaunut\nportist' ohjasivat esikartanon kaikuvan kautta.\nKiihtäen viuhui ruoska, ja kiitäin vei hevot alttiit.\nJoutuen eestyi matka, jo eess' oli korkea Pylos.\nVirkkoi Telemakhos puhutellen Nestorin poikaa:\n\n\"Tokkohan, Nestorin poika, nyt teet, mitä sulta ma pyydän?\nTaatoist' astihan näät majaystävät mainita voimme\nvanhastaan olevamme, on myös ikä meill' ihan yksi,\nviel' yhä vahvemmin meit' yhdistää tämä retki.\nSiis nyt laivani luo minut, ystävä, vie, älä eemmäs,\nettei viivyttäis, majavieraakseen mua vanhus\nvaatisi vastoin mieltäni; näät kova mulla on kiire.\"\n\nKuuli ja mielessään piti neuvoa Nestorin poika,\nkuinka hän täyttää vois sopivasti nyt ystävän pyynnön.\nViisaimmaksipa vihdoin tuon hän päätteli päässään:\nvaljakon ohjasi rantaan hän tykö vartovan laivan,\nsiirteli keulaan sen, mit' ol' aartehiaan Menelaos\nkauniit' antanut, kultia, myös kutomuksia, lausui\nnäin sanat siivekkäät jo hän ystävätään kehotellen:\n\n\"Käy pian laivaan, kumppanit myös kera käskeös ennen\nkuin kotikartanohon vien vanhukselle ma viestin.\n[211-239]\nSillä sen mieleni aavistaa sekä tuntoni tuntee:\nkuuma kun hällä ja kiivas on luonto, hän ei sua laske,\nvaan sinut noutaa itse hän täält', enk' usko ma kuunaan\nkääntyvän tyhjiltään; ja nyt suuttuu hän tulisesti.\"\n\nVirkki ja ruoskall' iski, ja vei hevot uhkeaharjat --\nkotvanen vain, koti kuulu jo eess' oli, korkea Pylos.\nKäski nyt Telemakhos tovereitaan reippahin äänin:\n\n\"Kumppanit, pystyyn masto ja purje, ja laivahan tummaan\nitse me nyt joka mies, pian päästäksemme jo matkaan!\"\n\nVirkki, ja mielellään heti käskyä totteli miehet,\nriensivät laivaan, istuivat riviss' airojen ääreen.\nKons' oli tehty jo tuo, peräkeulan luona hän kaatoi\nuhrin Athenea palvoin. Niin tykö mies tuli outo\näärilt' Argos-maan, pakolaisena miestapon tähden.\nMies oli tietäjä, jonk' esitaatto ol' aimo Melampus;\nPylos, lammaslaumojen maa, koti tään oli ammoin;\nsiell' oli kartano häll', oli maan asujoista hän vaurain,\nvaan piti maahan vieraaseen hänen karkota, sillä\nNeleus vainosi hänt', uros ihmisheimoa ylväin,\nhält' isot aarteet valtasi, vei, koko vyöryvän vuoden\nhalliten niitä, mut kahleisiin kataliinpa Melampus\njoutui, linnaan jäi Phylakon, ja hän sai kovat kestää\nNekun tyttären vuoksi ja harhan tuon tuhoraskaan,\njoll' oli kietonut hält' älyn ankara Kostotar-impi.\nVaan toki surman vältti ja pois härät möyryäväiset\nPyloon toi Phylakesta, ja koston korskea Neleus\nsai väkivallastaan, ja hän veljelleen avioksi\nNeleun tyttären vei; kotoansapa kulki hän itse\nheimoon Argos-maan hepokuulun. Näät hänen säätty\n[240-268]\nsiirtyä sinne ja vallita siell' alamaist' oli monta.\nSiellä hän naisen nai, sai korkenemaan talon kuulun;\nsyntyi Mantios hälle ja Antiphates, pojat uljaat,\nAntiphateelle Oikles taas uromieli; Oikleen\npoikapa Amphiaraos ol', urhojen johtaja, jolle\naigiinkantaja Zeus sydänsuosiotaan ja Apollo\nkaikkea soi; eip' äärt' iän korkean silti hän nähnyt,\nsai tuhon Theben luona, -- se syy oli lahjotun vaimon.\nPoikia Alkmaion sekä Amphilokhos oli hällä.\nMantios poikia taas Polypheideen jätti ja Kleiton;\nkauneutensapa vuoks iki-auvoon kuolematonten\nKleitos temmattiin, hänet vei sädevälkkyvä Eos;\nvaan teki tietäjän taas Polypheideest' itse Apollo,\nparhaan ihmismailla, kun kuollut ol' Amphiaraos.\nPois Hyperesiahan isän luota hän karkasi riidoin,\nsiell' eli ennustain salasallimat inhimisille. --\n\nTietäjän tuon nyt poika, Theoklymenos nimiänsä,\nluo tuli Telemakhon, hänet kohtasi, juuri kun uhrin\npalvoen kaatoi maljastaan liki purtta hän tummaa,\nnäin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:\n\n\"Uhraamassa kun näin sinut, ystävä, tässä ma kohtaan,\nniin kautt' uhrisi, kautt' ikivaltain, kautt' oman pääsi,\nsun sekä myös sun kumppanies, sua vannotan, vastaa,\nkun kysyn sulta ma, nyt tosi vilpitön peittelemättä:\nkenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, talo taattos?\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Sulle sen selvälleen sanon, ystävä, tuota kun tutkit.\nMaani mun on Ithake, mun taattoni taas on Odysseus, --\nniin, oli kerran, sillä jo lie kova kuolema vienyt.\n[269-297]\nSiks otin kumppanit myötä ja astuin laivahan tummaan,\ntaattoni etsintään minä kauan kaivatun läksin.\"\n\nHälle Theoklymenos jumalainen vastasi jälleen:\n\"Noinp' olen maastani kaukana myös, oman heimoni miehen\nhengeti löin -- suku hällä on mahtava, veljeä monta,\nvaltoja Argos-maan hepokuulun, päitä Akhaijein --\nkostoa uhkaavaa minä karkkosin, kolkkoa surmaa,\nmailla kun harhaamaan seass' ihmisien jo ma jouduin.\nNiinp' ota siis minut laivaas, sult' anon, suojaton, turvaa,\ntai minut tappavat kohta, jo käy ajo ankara varmaan.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"En sua torju ma pois, tasalaitaan kun pyrit laivaan.\nSiis kera käy, mut on kestitys vain, mikä meill' oma muona.\"\n\nVirkki ja vieraalt' otti jo vastaan vaskisen peitsen,\nlaski sen laivaan kaarevahan peräteljoa pitkin,\nnousi jo itsekin vartoavaan merenlaskija-laivaan,\nistuutui peräkeulaan sen sekä viittasi vieraan\nviereens' istumahan; heti päästettiin peräköydet.\nKäski nyt Telemakhos tovereitaan reippahin äänin\nnuoriin tarttumahan, ja he tottelivat heti innoin.\nMaston honkaisen lovilaitaa teljoa vasten\nkäänsivät pystyyn, sen harusköysin kytkivät, purjeen\nnostivat valkoisen härännahkaisin vetonuorin.\nTuulen myötäisen pani päilyväsilmä Athene\ntuimana viuhumahan läpi ilmojen, jott' äkin oisi\nlaiva jo pääsevä päähän tien, yli suolavan aavan.\nKrunoin, kaunisvirtaisen sivu kulkivat Khalkiin.\nLaskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi;\nviemänä Zeun väkituulen ol' ehtinyt laiva Pheaihin,\n[298-324]\njäi pyhä Elis taa jo, Epeijein maan ihanainen,\njäi sivukiitävät saaret myös; noin merta hän mennen\narveli, säästyvä vai tuhosurmaan suistuva oisko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan majass' iltaistaan kera paimenen oivan Odysseus\nnautti, ja paimenet nuoremmat myös söi kera noitten.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nvirkki Odysseus noin, koetellen paimenen mieltä,\nvieläkö vieraanaan halu kestitä ois, majahansa\njäämään pyytää, vai joko kaupunkiin hänet neuvois:\n\n\"Kuule nyt, Eumaios, sekä kaikki te paimenet muutkin!\nAamull' aie on kaupunkiin minun lähteä tästä\nkerjäämään, jott' en sua, muitakin tääll' ime tyhjiin.\nSiis hyvät neuvot myötäni suo, opas anna, jok' ohjaa\nsinne, mut yksin kyllä mä kiertelen ympäri sitten,\nmissä jos annettais nisukyrsä ja viiniä tilkka.\nSiellä ma kai menen myös jumalaisen Odysseun linnaan\nviestini virkkamahan tykö mielevän Penelopeian,\nkai kosijainkin käyn minä joukkoon korskeamielten.\nAntavat atrian ehkä, on herkkuja heill' ylenkyllin;\ntoimittaisin myös ripeästi ma kaikkea heille.\nSillä mä sen sanon sulle, ja kuulla ja uskoa saat sen:\nmullepa Hermeen suosio soi, jumal-airuen, jolta\nkauneus, arvokkuuskin on ihmis-askaren kaiken,\npalvelutaitoa, jott' ei vertaa siin' ole mulle,\njos tuli tehdä on työnä, jos pilkkoa puut, lihat teuraan\nleikata, kypsentää tai tarjota viiniä taiten,\naina mit' ylhäisten tapa alhemmilla on teettää.\"\n\n[325-353]\nVastasit harmistuin sinä, Eumaios, sikopaimen:\n\"Voi toki, ystävä, tuon mikä mielees tuonut on aikeen?\nVai halu tottako ois suin päin sun syöksyä turmaan,\nkäymään korskien sulhojen luo käetessäsi, joitten\nmaasta jo taivaaseen väkivalta ja ylpeys yltää?\nEi sinun laisias heill' ole palvelijoina, se tiedä,\npoikaset nuoret on, hohtava yll' ihotakki ja vaippa,\nkaunismuotoiset, kiharoiltaan kiiltävät, moiset\nsiellä on palvelijat, silopintoja pöytiä peittää\nherkut kukkuranaan, lihat, leivät, hehkuvat viinit.\nEi, jää tänne sa vain! Näet vastust' ei ole kellään\nsiit', ei mull', ei muilla, mit' on apureinani täällä.\nMutta kun taas kotonansa on aaluva armas Odysseun,\nhän sinut vaatettaa, mekot antavi itse ja vaipat,\nauttaa myös sinut matkaamaan, mihin mielesi toivoo.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Niin, Eumaios, lempiköhön sua Zeus, isä ylhä,\nkuin minä, harhailun, polon haikean multa kun päätät.\nEip' ole koidompaa kuin kulkurin kiertely kuunaan;\nkauhea vatsa se näät monet tuottaa vaikeat tuskat,\nkelle jos koituu kulkurin tie, polo, puute ja kurjuus.\nMutta kun jäädä ja poikaa tuot' odotella mun käsket,\nvuoro on muistaa oivan Odysseun äiti ja taatto,\njonk' iän kynnykselle jo vanhan tänne hän jätti..\nValkeutt' auringon, elon ilmoja vieläkö nähnee,\nvaiko jo kuollut kumpikin lie, tykö vaipunut Hadeen?\"\n\nPaimenien esimies Eumaios vastasi hälle:\n\"Sulle sen selvälleen sanon, ystävä, tuota kun tutkit.\nLaertes eloss' on, toki toivoo, että jo kuolla\n[354-382]\nsais kotihinsa ja Zeus jäsenist' elon erjetä soisi;\nkatkera kalvaa näät suru häntä, kun poissa on poika,\npoiss' oma, nuorena nouttu jo puoliso, -- tuopa se hälle\ntoi surun tuimimman, sai vanhenemaan hänet varhain.\nÄitipä poikaa kuulua näät suri, kaipasi, kuoloon\nkurjaan raukesi noin; moist' älköön loppua kenkään\nsaako, ken tääll' asujoista on armias, auttava mulle!\nKonsa hän viel' eli, vaikk' yhä raatelikin suru rintaa,\nneuvoa, ohjett' ain' oli saada mun hält' ilo armas;\nnäät hänen kaitsemanaan Ktimenen kera soljuvavaipan\nkasvoin, nuorimman sisaruksia, sirkeän immen;\ntuon kera kasvaa sain, ihan miltei vertana hälle.\nArmaan nuoruudenpa kun kukkaan kumpikin ehti,\nsai Samos-saaren mies hänet, toi isot morsiuslunnaat;\nvaan ihomekkoon, vaippaan myös minut verhosi sorjaan\ntuo hyvä, armias, jalkoihin sirot anturat antoi,\nlaittaen maalle, ja vain yhä suuremmin mua suosi.\nMennehiään ovat kaikki jo nuo, mut toimeni, työni\ntääll' ovat siunanneet toki auvokkaat ikivallat:\non vara syödä ja juoda ja kestitä kelpoa miestä.\nVaan polo valtiatar! Hänen luotaan ei hyvät kuulu\nkuulumiset, sanat ei, ei työt, kova onni kun kerran\nkorskeat sulhot toi; halu ois toki käskijätärtään\npalvelijain puhutella ja kaikkeen neuvoja noutaa,\nnauttia ruokaa, juomaa myös, kera viemiset viedä\ntaas majahansa, -- sep' ain' ilahuttaa palvelijoita.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Voi, kovin nuorna jo kai sinut, Eumaios, sikopaimen,\nvanhemmistasi vei, kotimaastasi kohtalo kauas.\n[383-411]\nMutta se kerro jo mulle ja juttele peittelemättä:\nkaupungin vihamies katulaajan valtasi ehkä,\nkuss' oli suojana sun talo taattosi, äitisi armaan,\nvai, kera karjasi, lampahies kun käyskelit yksin,\nhäijyt laivalleen merirosvot vei, sinut tänne\nkauppasi kartanohon tämän miehen, sai ison hinnan?\"\n\nPaimenien esimies Eumaios vastasi hälle:\n\"Vieras, kun sitä siis kysyt, tiedustat sinä multa,\nhiljaa kuuntele vain, ilomielin, viiniä nauti\nhuoleti! Päättömän pitkät on yöt nyt, on nukkua aikaa,\naikaa hauskaan haastelohon; levon vaatija etpä\nennen aikoja lie; vain uuvuttaa uni liika!\nTeistäpä muista, ken tahtoo vain, ken mennä jo mielii,\nmenköön maata; mut koin kohotessa, kun syönyt on eineen,\nkäyköön kaitsemahan sikolaumoja valtiahamme.\nVaan majass' istuen syömme ja juomme nyt kumpikin vielä,\nvaivoja muistelemall' ajan menneen mielt' ilahuttain;\nmuinaiset murehetkin näät ilomielläpä muistaa\nmies, jok' on paljon kierrellyt sekä kärsinyt paljon.\nVaan jopa vastaankin kysymääsi ja tietelemääsi.\n\nOn Syrie, merensaari, -- sen ehkäpä liet nimen kuullut, --\ntaampana Ortygiaa, kuss' auringon rata kääntyy,\nei kovin kansava, vaan hyvät maat toki, laitumet oivat,\nkarjat kaunoiset, ylenkyllin viiniä, vehnää.\nSiell' ikin' ihmiset ei näe nälkää, ei rutot julmat\nkoitojen kuolollisten siell' ole kauhuna koskaan,\nvaan kun saavuttaa iän korkean ihminen vihdoin,\nsaapuu hohtavajousi Apollo ja Artemis silloin,\ntuskaton nuolipa singahtaa, heti ottaen hengen.\n[412-440]\nKaupungeita on kaksi, ja niitten kesken on kaikki\nkahtia pantu, ja taattoni, mies ikivaltojen verta,\nvaltias kummankin oli, Ktesios, Ormenon poika.\n\nSinnepä Phoiniikkein merikuulujen poikkesi pursi,\nkaikkea kukkuranaan korurihkaa veijarikauppein.\n\nMuuan ol' orjana taattoni taas Phoinikian nainen,\nkorkea, kaunoinen, jalot taidot taitelevainen;\ntuon pian puolelleen Phoiniikit vietteli viekkaat.\nKun pesi laivan luona hän poukkuja, sai eräs ensin\nkanssaan lempeen liittymähän, johon heikkojen naisten,\nheist' ihan parhaintenkin, niin sydän herkkä on aina;\nkohta jo tieteli myös, kuka hän sekä mist' oli tullut.\nMainiten taattoisen kodin korkean tuo heti kertoi:\n\n'Sidon vaskeva, vauras on paikka se, kussa ma kasvoin;\nsiell' Arybas oli taattoni, mies ylen voipa ja vauras;\nvaan tapholaiset pois minut ryöväsivät merirosvot,\nkun tulin vainiomäiltä, ja toivat tänne ja möivät\nmaan tämän valtiahalle ja hält' ison ottivat hinnan.'\n\nVastasi taas salalempijä tuo lepäyttelemälleen:\n'Eiköpä mieli sun ois kotimaahasi seurata meitä\ntaattoisen kodin korkean taas, isäs, äitisi myöskin\nnähdäkses, näet siell' elo vauras on heill' yhä eelleen?'\n\nHällepä nainen vastasi taas, sanan laati ja lausui:\n'Toivoni totta se ois, jos vain minut vauriotonna\nviemään vannoudutte te maahani taas, merimiehet.'\n\nVirkkoi noin, heti nuo valan vannoi, jonka hän vaati.\nMutta kun kaikk' oli vannonehet, valan vaaditun tehneet,\nnäinpä jo haastoi nainen taas, sanan laati ja lausui:\n\n'Vaiti nyt tyyten vain! Teist' ainoakaan puhutella\n[441-469]\nei mua saa, kadull' ei, ei lähteen luona, jos ehkä\nvastaan käy, jott' ei vihi linnaan kulkisi korviin\nvanhuksen; hän koht' epäluuloja sais, minut lyöttäis\nkahleisiin kataliin, tuhon teillekin hankkisi. Pankaa\nsiis tämä mieleen; vaihdelkaa pian myös tavaranne.\nMutta kun laiva on täys, sälytettynä kuorma jo kaikki,\nlinnaan käyköön, vihjatkoon joku mulle sen joutuin,\nniin tulen, myös kera tuon, liki kättä mi kultia lie vain.\nMatkan maksupa muukin viel' ois mieleni antaa:\npoikaa mahtajan tuon näet linnass' itse ma hoidan, --\nvikkelä piltti, jo piipertää peräss' ulkona myötään.\nTuon minä toisin myös, siit' arvaamattoman suur' ois\nansio, maihin vieraisiin mihin viettekin kaupan.'\n\nVirkki ja linnaan kaunoiseen jo hän asteli joutuin.\nViipyivät satamassa nyt kaupit nuo koko vuoden,\ntäyteen vaihtoivat tavaroita he laitavan laivan.\nMutta kun täys oli kuorma ja lähtöön laiva jo valmis,\nlaittivat viestin vihjaamaan kera naista jo matkaan.\nSaapui viekas mies isän linnaan, toi povikäädyt\nkultaiset, merikuultoa taas nivel ain' oli vuoroin.\nSiin' oli palvelijattaret, siin' emo korkea itse,\ntunnusteltiin noita ja katseltiin ihasilmin,\nhintoja tarjoiltiin; salamerkin miespä nyt antoi,\ntaas meni laivalleen koveralle, kun tuon oli tehnyt.\nVaan mua pois talutellen koht' ovest' ulkosi nainen.\nMaljoja pöydill' äkkäsi hän etupylvähikössä\njäljelt' atrian, joit' yhä ystävät söi isän luona, --\njuur' oli menneet istuntoon he ja mieskokoukseen,\nsieppasi niitä hän kolme, ne piilottain puvun alle,\n[470-496]\nsen povipoimuihin; minä mieletön vain menin myötä.\nLaskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi\nkulkua kiiruhtain satamaan kun päästihin kuuluun,\nkuss' oli Phoiniikkein merenlaskija laiva. He siihen\nottivat meidät, pois latuansa jo lainehikasta\nlaskivat sieltä, ja Zeus soi myötäisen menotuulen.\nPäivää yötäkin kuus yhä mentiin merta nyt aavaa;\nmutta kun suomana Zeun Kronossynnyn seitsemäs ehti,\nArtemis ampujatar vasamallaan surmasi naisen;\nsuulleen purren pohjaan kuin meritelkkä hän suistui.\nHyökyihin hänet, hylkehien, kalaparvien huostaan\nheittivät kohta, ja yksin jäin minä ankein mielin.\nPurtta nyt päin Ithaken vei rantaa tuuli ja aallot;\nvaltias Laertes siell' aarteillaan minut osti.\nJoutui noin näkemään tämän maan nämä silmäni silloin.\"\n\nVastasi näin, sanan virkkoi taas jumalainen Odysseus:\n\"Eumaios polo, tuo, mitä kerroit, totta jo raastaa\nmieltäni, tuskain kukkurat kuink' olet tuntea saanut.\nVaan pahan myötäpä Zeus toki myös hyvän suoman on suonut,\nkun sinä saapua sait, monet nähtyäs vaikeat vaiheet,\nmiehen suopean luo, joka ruoan sulle ja juoman\nrunsaan suo, olon mieluisan; minä vain yhä kiertäin\nkansat, kaupungit monet näin, myös tänne jo päädyin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMoisia kumpikin toiselleen nyt haasteli, vihdoin\nvaipuen vuoteilleen; toki vain vähän nukkua saivat;\nkullanhohtava nousi jo Eos. -- Juuripa saapui\nsaattue Telemakhon, heti purjeen laski ja maston\n[497-525]\nauttihe airoillaan liki maata ja ankkuripaadet\nheitti ja rantaan myös perän kytki; nyt itse jo maihin\nnousivat, tyrskyisään vesiviereen, atrian siinä\nlaativat, viiniin säihkyvähän valahuttivat vettä.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nmielevä Telemakhos näin haastoi heille ja lausui:\n\n\"Kaupungin satamaanpa nyt viekää tumma te laiva,\nvaan minä vainiomäille ja paimenien tykö lähden;\nkatselen maat, tulen kaupunkiin hämärissä ma ehtoon.\nAamull' aion teitä mä kestitä: kyllin on pöytään\nkystä ja viiniä myös, sulojuomaa, maksuna matkan.\"\n\nHälle Theoklymenos nyt lausui, tietäjä kuulu:\n\"Poikani armas, kunne ma käyn? Kuka suonevi suojan?\nKalliomaill' Ithaken ketä etsin miest' isovaltaa?\nVaiko jo äitisi kartanohon sekä sun menen oitis?\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Kutsunut vieraaksemme jo vaan sinut itsekin oisin,\neik' ois puuttuva kai vara vieraan. Vaan hyvä siell' ei\nnyt olo ois: olen poissa ma itse, et äitiä myöskään\nkohtais, harvoin näyttäytyy näet luona hän sulhoin,\nvain kutomuksien ääreen jää yliskammion suojaan.\nMutta ma toisen mainitsen, johon turvata voisit:\nkäy tykö Eurymakhon, Polybos-uron loistavan poian;\nkuolematonten laill' ihaeltu hän on Ithakessa,\nsuurin myös sukujansa ja arvokkain aviokseen\näitini kihlaamaan ja Odysseun valtikan saamaan.\nVaan sen Olympon Zeus, yläilmoiss' istuja, tietää,\nhäätkö hän ennen vai tuhopäivän tuottavi heille.\"\n\nNoin hänen virkkaissaan käden oikean puoltapa haukka,\n[526-554]\nvinha Apollon viesti, jo kiiti ja kyyhkyä kantoi,\nsen repi kynsissään, alas höyhenet ryöppysi aivan,\ntippuillen ihan Telemakhon välimaalle ja laivan.\nKohta Theoklymenos hänet kutsuen vei tovereista\nsyrjemmäs, kädest' ottaen näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Telemakhos, Zeun suomatt' ei hyvä enne se tullut;\nsillä ma tunsin sen heti siksi, kun huomasin linnun.\nNiin ei maall' Ithaken ole valtiassyntyä toista\nkuin suku teidän; teill' iankaiken on valta ja mahti.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Kunp' oi vieras, tuo sana täyttyvä ois! Tuta saisit\nsuosiomieltäni koht', isot, auliit antimet ottaa,\nettä, ken nähdä ne sais, ylen onnekkaaks sua kiittäis.\"\n\nVirkki ja Peiraioon vetos, ystävähänsä jo taattuun:\n\"Peiraios, Klytion jalo poika, sa ain' olit alttein\nkumppani kuuntelemaan mua, matka kun meill' oli Pyloon;\nniinp' ole nytkin, vie tämä vieras kattosi alle,\nvaalios arvokkaasti sen aikaa, mink' olen poissa.\"\n\nHällepä vastasi näin taas Peiraios pätöpeitsi:\n\"Kauankin jos, Telemakhos, sinä tielläsi viivyt,\nkestitys altis on hällä ja ehtymätön vara vieraan.\"\n\nVirkki ja laivaan nousi ja käski jo kumppaniensa\nmyös kera siihen nousta ja irroittaa peräköydet.\nJoutuen nousivat, istuivat he jo airojen ääreen.\nPauloi Telemakhos sirot anturat jalkojen alle,\nkeulast' orhean myös, otavaskisen, valtavan keihään\notti jo varjeekseen. Maist' ulkosi, päästäen köydet,\nohjasi laivan nuo päin kaupunkiin, kuten käski\nTelemakhos, jumalaisen Odysseun aaluva armas.\n[555-557]\nVaan hänet joutuen vei jalat rientävät luo sikotarhan,\nkuss' oli määrätön tuo sikapaljous hällä ja paimen,\nlaumain vartia, mies vaka, vilpitön valtiahilleen.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LAULU.\n\nTELEMAKHOS TUNTEE VIERAAN VANHUKSEN ISÄKSEEN.\n\n\nVaan majass einettään kera paimenen oivan Odysseus\npuuhasi koin kohotessa, he laativat valkean; -- pantu\npaimenet laumoineen oli laidunmaalle jo käymään.\nNyt tuli Telemakhos; ihan ääneti ärheät koirat\nliehien vastaan hyppelivät. Näki kuulu Odysseus\ntuon ilonliehinnän, jalan kapseen ulkoa kuuli,\nnäin sanat siivekkäät heti Eumaiolle jo lausui:\n\n[8-30]\n\"Eumaios, joku paimen tai joku tuttava muu nyt\nluoksesi saapuu kai, kosk' eivät koirasi hauku,\nkilpaa liehivät vain, myös jalkain kapse jo kuuluu.\"\n\nEnnenkuin sanoneeks sen sai, oma aaluva armas\nluo oven ehti jo; hämmästyin ylös karkasi paimen,\nkirposi kippa se, jolla hän alkanut viiniä heljää\njuur' oli hämmentää; tykö syöksyi, suuteli päätä,\nsilmiä loistokkaita hän nuoren valtiahansa,\nsuuteli kättä ja toista, ja kyynelet virtana vieri.\nNiinkuni tervehtii isä poikaans' armahin riemuin,\nkaukaisella jok' ollut on maalla jo kymmenen vuotta,\nmyöhään saatua, ainoistaan, moni jost' oli murhe:\nnoin jalon Telemakhon veti suudellen sylihinsä\nvilpitön paimen, kuin ihan surman suussa jo olleen.\nNäin sanat siivekkäät ilon-itkuisin hoki äänin:\n\n\"Siis tulit, Telemakhos, valo armas! En sua luullut\nsaavani nähdä sen koommin kuin meren taa menit täältä.\nKattoni alle jo käy, rakas poikani, jott' ilahuttais\nmieltäni, kun näen taas sinut kaukaa tultuas juuri.\nHarvoin tänne sa paimenien tykö käyt, pysyt aina\nkaupungissa sa vain; lie mieluisampi sun ehkä\nsulhojen ilkeä joukkio tuo yhä eessäsi nähdä.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Tahtosi, taatto, jo teen; minä sun tulen tähtesi tänne,\nkaipasin taas sua nähdä ja myös kotikuulumat kuulla,\nvieläkö linnassaan emo lie vai ehkä jo mennyt\nmiehen toisen lie avioksi, ja vuode Odysseun\nunhoon jää, sen verhona vain lukinverkot on inhat.\"\n\nPaimenien esimies Eumaios vastasi hälle:\n\n[37-65]\n\"Viel' yhä vartoelee toki vaankin tuo vakamieli\nkaihoten linnoillas, hält' ainaisess' ikävässä\nvierivät päivät, yöt kera kyynelvirtojen viljain.\"\n\nVirkki ja keihään hältä jo otti, ja niin katon alle\nastui Telemakhos yli kynnyspaaden. Odysseus,\ntaattopa, silloin paikaltaan heti siirsihe syrjään;\nmutt' ei Telemakhos sitä sallinut, estäen lausui:\n\n\"Istuos, vieras, vain! Majass' istuin kai toki muukin\nmulla on täällä, ja läsnä on mies, joka mulle sen laittaa.\"\n\nKuuli ja istui taaskin Odysseus. Vaan sikopaimen\ntoi kasan lehtiä kohta ja peitti sen pehmein taljoin;\nsillepä istuutui nyt Odysseun aaluva armas.\nLautaset pöytään toi sikopaimen, toi palat paistin\neilispäiväisen, mitä jäänyt ol' atrian jälkeen,\nleipää taiten taitteli myös korit kukkurapäiset,\nviiniä puupikariin mesivienoa kaasi ja vettä;\nkasvokkain jopa istuutui kera oivan Odysseun.\nRuokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin.\nMutta kun kylläkään oli ruokaa saatu ja juomaa,\ntieteli Telemakhos, kera haastoi paimenen oivan:\n\n\"Taattoni, kenpä ja mistä on vieras? Kuink' Ithaken on\nsaareen tuotu hän? Keit' olevansa ne laivurit kertoi?\nSill' ei totta hän lie jalan saapunut tänne, ma luulen.\"\n\nVastasit, Eumaios sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Sulle sen, poikani, selvälleen sanon, tuota kun tutkit.\nKreetan maall' avaralla hän kertoo syntynehensä,\nkansat, kaupungit monet myöskin harhaeluillaan\nkierrelleensä; sen kohtalon soi joku kuoloton hälle.\nLaivast' äsken karkasi pois Thesproottien häijyin,\n[66-94]\nsaapuen kattoni alle, ja sulle ma nyt hänet annan.\nTee mitä mielit siis! Hän on eessäsi etsien turvaa.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Voi, mink', Eumaios, sanan mieltäni vihlovan virkoit!\nKuinka nyt ottaa voin minä vieraan tään kotihimme?\nNuor' olen vielä, en luottaa voi käsivarteni voimaan,\nkimppuun-karkaajoita jos siell' ois torjua tarvis;\nkahdenvaiheill' äitini taas sydän on sekä mieli,\nsinnekö luokseni jäis kodin hoitoon, loukata karttais\nkansan mieltä ja muistoa myös aviollisen vuoteen,\nvai sitä seurais, ken kosijoist' on Akhaijien aimoin\nlinnassamme ja runsaimmat tuo morsiuslunnaat.\nVaan minä vieraan tään, kun on kattosi alle hän tullut,\nvaatetan vaippaan kaunoiseen sekä myös ihotakkiin,\nkaksterä-miekan vyölle ja jalkaan anturat annan,\nauttelen myös hänet matkaamaan, mihin aikovi mieli.\nMutta jos tahdot, niin majavieraanas pidä täällä:\ntoimitutan pukineita ja ruokaa kaikkea hälle,\njotta hän ei sua, muitakin myös ime tääll' ihan tyhjiin.\nVaan hänen tuonne en sois, en sallisi sulhojen keskeen\nlähtevän, sill' ylimieli on heill' ylen julkea, rietas; --\nherjata voisivat häntä; sep' ois minun katkera sietää.\nMinkäpä yksin mahtaa näät useampia vastaan,\nkuinka jos urhea ois; ylen suur' ylivoimapa heill' on!\"\n\nTuohon vastasi nyt jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n\"Ystävä, suotu jos on minun puuttua myös puheluunne,\nniin totisesti jo tuo, mitä kuulen, mieltäni raastaa,\ntuo kosijoilla mik' on meno julkea kattosi alla,\nkuink' uhitellen nuo sua, valtiassyntyä, sortaa.\n[95-123]\nItsekö suostuit siis, sano, vai sua nousiko vastaan\nnurjana kansa, min eksytetyks sai pettävä enne,\nvai vihamielin liet kera veljies, joist' apu ain' on\nurholl' ottelevalla, jos ottelo tuimakin olkoon?\nNiin, josp' oisin nuori ma, kuin iso mulla on into,\nkuulun Odysseun poika jos oisin taikka hän itse\nsaapuis retkiltään, sill' ei ohi viel' ole toivo, --\nsilpaiskoon vihamies pään multa, jos en minä silloin\nnoitten kaikkien ois kosijoitten turma, kun oisin\nsaapuva kartanohon Laerteen poian Odysseun!\nVaikkapa sortuisin, ylivoimaa uhmaten yksin,\nkaatua, kuolla mun armaamp' ois oman kattoni alla\nkuin yhä moisia nähdä ja sietää ilkiötöitä:\nvain vihakohluja vieraat saa, läpi sorjien suojain\npalveluneitoja irstailuun mikä minnekin laahaa,\nviiniä virroin haaskaavat, kaikk' ahmivat ruoat\nvain suott' aikoja, vaill' ovat mittaa, mieltä ja määrää!\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Sulle sen selvälleen sanon, ystävä, tuota kun tutkit.\nEi mua vastaan nurja ja karsas tääll' ole kansa,\nviero en veljiäkään vihamielin, joist' apu ain' on\nurholl' ottelevalla, jos ottelo tuimakin olkoon.\nZeus pojan yhden vain yhä syntyä soi sukuhumme:\npoika ol' ainoa Laertes Arkeision aimon,\ntaattons' ainoa poika Odysseus, myös minä tänne\njäin hänen ainoanaan, -- en saanut hänt' ilahuttaa.\nSiksi nyt on talo tulvillaan vihamiehiä meillä.\nKaikk' ylimykset näät, joka ruhtinas, nää jota saaret,\nDulikhion, Samos ynnä Zakynthos metsävä, kuulee,\n[124-153]\nmyös mitä kalliomaill' Ithaken on miest' isovaltaa,\nkaikki nyt äitini on kosijoina ja syö tavaraani.\nEikä hän torjua rohkene heit', ei suostua saata\npattoiseen avioon, ja he multa jo kartanon kaiken\nahmivat, itsenikin pian raastavat kappalehiksi.\nMutta se kaiketi lie jumalain sylisykkynä vielä.\nTaatto, nyt viestinä käy tykö mielevän Penelopeian,\nsaapunut retkelt' ett' olen vauriotonna ma jälleen.\nTänne ma jään; tule kohta sa taas, vain äitini kuulla\nviestisi virka; Akhaijeist' ei sitä saa tuta muista\nainoakaan; monell' on pahat aikeet näät mua kohtaan.\"\n\nVastasit, Eumaios sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Tuon toki oivallan, etp' outoa laittane toimeen.\nMutta se vielä nyt selvälleen sano mulle ja lausu:\nLaerteen tykö myös saman tien minä viestinä käynkö,\nkoidon tuon, joka, vaikk' ol' Odysseun vuoks suru suuri,\nvalvoi vainiotyöt tähän asti ja atriapöytään\npalvelijain kera myös kävi aina, kun vain halu vaati;\nnytpä, sen koommin kuin meren taa sinä matkasit laivoin,\nkertovat, ensinkään ei syö, ei juo kuten ennen,\nvainiomait' ei katso, hän istuu vain valitellen,\nhuoaten huolissaan, iho luilta jo kuivuvi kurttuun?\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Voi toki! Vaan nyt on pakko se jättää, surku jos onkin.\nKaikki jos ihmisen vallass' ois, mitä toivovi mieli,\ntottapa toivoisin palausta ma taattoni ensin.\nVie vain viesti ja pois tule koht', älä poikkea maalle\nnyt hänen luokseen; vaan mitä kiiruimmin sanan viemään\näitini laittaa saa, sano niin, talonhoitaja-naisen,\n[153-181]\nvaan salass' aivan; hän voi vanhukselle sen virkkaa.\"\n\nLausui noin; heti nous sikopaimen, anturat jalkaan\npauloi, lähti jo kaupunkiin. Salass' eipä Athenen\nsilmilt' Eumaios toki poistunut kartanomailtaan;\nastui luo jumal-impi, ja naisen häll' oli hahmo,\nkorkean, kaunoisen, jalot taidot taitelevaisen.\nNoinpa hän portill' ilmestyi nyt Odysseun nähdä,\nvaan ei nähnyt Telemakhos, ei tietänyt lainkaan, --\nei näkyväisiä kaikkien eess' ole näät ikivallat, --\ntiesi Odysseus vain sekä koirat; haukkumatonna,\nhiljaa vinkuen vain pihan poikki ne karkkosi kammoin.\nNyökkäsi merkin Athene; sen näki oiva Odysseus,\npois majast' astui taa pihamuurin korkean, kohti\nkutsujatarta, ja näin nyt lausui hälle Athene:\n\n\"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo,\nkaikki nyt poikasi suo tuta julki jo, kuinka on teidän\nturma ja kuolema tuottaminen kosijoille ja tuonne\nkäyminen kuuluun kaupunkiin. Siell' en minä itse\nteist' ole kaukana, kamppailuun iso into jo mull' on.\"\n\nVirkki ja kultaisella jo sauvallaan kajos urhoon;\nverhosi puhtoiseen ihotakkiin taas sekä vaippaan\nryntäät, varteen loi soreutta ja ryhtiä nuorta;\nposket pyöristyi, iho ruskettui rypytönnä,\ntummana leukaa taas, kiharaisena kaarteli parta.\nKons' oli tehnyt tuon, meni taas; majahanpa Odysseus\nastui jälleen. Hämmästyi oma aaluva armas,\nnäät jumalaksipa luuli ja katsoi peljäten poispäin,\nnäin sanat siivekkäät tulijalle jo laati ja lausui:\n\n\"Vieras, on toinen nyt näkö sulla, ja toinen ol' äsken,\n[182-210]\ntoinen myös puku yllä ja muotosi muuttunut aivan.\nTaivaan tanterien asujoit', ikivaltoja lietkin.\nOi, ole armias, meilt' ota palveet suosiomielin,\nlahjat kultaiset, korut kalliit; säästäös meitä!\"\n\nHällepä vastasi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n\"En jumaloit' ole, miks ikivaltoihin mua vertaat?\nVaan olen taattosi, jonk' olet vuoks surun alla ja huolen,\ntäällä kun kiusanas on tyly kohtelu korskien miesten.\"\n\nVirkki ja poikaa taatto jo suuteli, poskia kastaa\nsai vedet viljat, jotka hän estänyt siihen ol' asti,\nEi omaks uskoa taatokseen toki tohtinut häntä\nTelemakhos, vaan näin sanan jälleen laati ja lausui:\n\n\"Taattoni olla et voi, et Odysseus, silmäni kääntää\nvain joku kuoloton, jotta sen raskaamp' ois suru mulla.\nSill' ei kuolollist' ole miestä, ken vois omin voimin\nmoisia, itse jos ei joku kuoloton siin' ole, jolle\nhelppo on nuorentaa tai vanhentaa, miten mielii.\nVast' olit vanha sä äijä ja vaatteet ylläsi halvat,\nnyt kuni kuolematon, koti joitten on korkea taivas.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Eip' ole oikein, Telemakhos, oman tultua taattos\nniin kovin hämmästellä ja kummastella sun tuota.\nKenkään toinen Odysseus eip' ole saapuva tänne,\nvaan tulen itse ma nyt, monen vaiheen vaikean jälkeen\nnään kotimaani, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii.\nTääpä Athenen työt' oli, saaliinsaattajan -- näin hän\nmuotoni muuttaa voi, miten mielii -- mahti se häll' on:\nkonsa hän kerjääjän asun antaa, konsapa jälleen\nsuo näön nuorekkaan, puvun kaunoisen. Näet helppo\n[211-239]\ntaivaan korkeudess asujoitten on kuolematonten\ninhaks saattaa tai ihanaksikin ihmisen muoto.\"\n\nNoin hän virkki ja istuutui; sylihinsäpä sulki\nitkuun tyrskähtäin nyt Telemakhos isän kuulun.\nKumpikin siinä jo sai halun haikean itkeä; ääneen\nitkivät, vaisummin valitellen kuin petolinnut\nkoureakynnet, kuin merikotkat, joilta on maamies\npoikaset ottanut, ennenkuin kyky niill' oli lentää:\nnoin suli kyynelihin nyt kumpikin surkua nostain.\nPäiväkin sammua heit' ois itkeiss' ehtinyt, ellei\näkkiä Telemakhos näin vihdoin virkkanut oisi:\n\n\"Tänne mi rantaan siis Ithaken sinut toi, isä armas?\nMist' oli laiva se? Keit' olevansa ne laivurit kertoi?\nSillä et totta sa lie jalan saapunut tänne, ma luulen.\"\n\nHällepä vastasi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n\"Sulle sen selvälleen sanon, poikani, tuota kun tutkit.\nLaivallaan minut toi merikuulut Phaiakilaiset,\njotk' yhä muitakin auttavat noin, kuka sinne jos saapuu.\nUnta kun itse ma uinuin, nuo minut kiitävin laivoin\nrantaan toi Ithaken, lukemattomat antimet antoi,\nvaskea, kultaa, myös kutomuksia kukkuramäärin.\nLuolaan talletetut nyt on nuo jumalneuvoa noutain;\nvaan minut ohjasi tänne Athene, jotta me saatais\nmiettiä, ilkiöt nuo miten suistaisimme jo surmaan.\nVirkkaos siis kosijam nimet mulle ja myös luku, jotta\ntiedän, montako heitä ja keit' ovat miehiä, sitten\nmielin miehekkäin minä punnitsen sekä mietin,\nvoimmeko kahden vain tovereitta me ryhtyä taistoon,\nvai varaeltava oisiko myös apuvoimia muita.\"\n\n240-268\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Oi isä, mainees ain' olen kuullut, kunnias suuren,\nkuink' olet keihäskelpo ja neuvoon mielevä; vaan nyt\nsuur' ylen tuuma on tuo, sitä peljästyn; toki turhaa\nkahden miehen on ottelo niin monen kanssa ja aimon.\nYks ei heit' ole kymmen vain tahi kaiketi kaksi,\nvaan useampia paljon; saat luvun kohta sa kuulla.\nDulikhionist' on kakskuudett' aimoa tullut,\nsulhoa maan valiointa ja kuus kera palvelumiestä;\nneljäpäkolmatt' on Samolaista, ja miestä Zakynthon\ntaas parikymment' on kosijoina, Akhaijia nuorta,\nkakstoist' itse on maalt' Ithaken, ylimyksiä kaikki;\nairut on heillä Medon sekä laulaja myös jumalainen,\npalvelijaa pari viel', esileikkelijää parahinta.\nKaikkia noita jos käymme nyt meill'-olijoita me vastaan,\nkunp' ei sulle se kostosi ois ylen kolkko ja karvas!\nSiis, jos keksiä voit kenen auttajan, niin toki mieti,\nilman vilppiä puolustaa kuka mielisi meitä.\"\n\nVastasi, virkkoi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n\"Niinpä ma sulle nyt siis sanon sen, ja se kuule ja huomaa:\narvelisitkohan, että Athene ja Zeus isä itse\nmeille on kyllin, vai mikä viel' ois auttaja tarpeen?\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Mahtavat mainitsit sinä totta nyt auttajat, taatto,\npilvien korkeudessa he istuen kaikkea sieltä\nkaitsevat heimoa ihmisien sekä myös ikivaltain.\"\n\nVastasi, virkkoi taas jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n\"Eivät kauan viivy he kaukana, tuima kun alkaa\ntaistelo kattoni alla ja ratkaisee raju Ares,\n[269-297]\nkumpiko saa, mekö vai kosijoitten joukkio, voiton.\nVaan kotihinpa sa nyt heti noustua koin mene jälleen,\nkäy kuten ennenkin kosijoitten korskien seuraan;\nsitten kaupunkiin sikopaimen myös minut saattaa, --\nkerjurin vanhan, vaivaisen näkö mulla on silloin.\nSiell' oman kattoni alla jos herjaavat mua, olkoon\nvain sydän tyynnä sun rinnassas, mitä kärsiä saankin;\nvaikk' ulos sielt' oven taa minut laahatkoot jalat eellä,\njos mitä päälleni paiskelkoot, vain katso ja malta.\nVaan sinä taltuttaa toki tuo meno mieletön koita\nlausein laatuisin. Mutt' eipä he vaan sua lainkaan\ntottele, sillä jo heidän on päällään kohtalon päivä.\nVaan sanon seikan vielä ma sulle, ja paina se mielees.\nKohta kun mulle sen mielen tuo monineuvo Athene,\nnyökkään päätäni sulle, ja nähtyäs sen sinä joutuin\nkorjaa pois, mitä miessaliss' on sotaneuvoja siellä,\nvie varuskammiohon, peränurkkaan sen pane piiloon\ntarkoin kaikki; mut syyks sulavalla sa vain sano suulla\nnäin kosijoille, jos niitä he kaipailis, kyseleisi:\n'Pois savun alta ne vihdoin vein; voi niiksi ne tuskin\ntuntea, Troiaan mennessään mitä jätti Odysseus,\nniiss' ei kiiltoa näy, mihin saakka on vain savu käynyt.\nZeus minut aattelemaan pani toistakin tärkkiä seikkaa:\nvois toran tuottaa viini ja toist' äkin iskeä toinen,\nniin häpeällä jo hämmentää kemut, kihlomisetkin;\nsill' ihan itsestään kätt' etsii kärkkyvä rauta.'\nVain jätä miekkaa kaksi ja peistä sä myös kera kahden\nkilven sonninvuotaisen, ne me äkkiä voimme\nsyöksyä valtaamaan; vaan tyrmistyttävä heidät\n[298-325]\nsilloin Pallas Athene ja Zeus on selkeäneuvo.\nVaan sanon seikan vielä ma sulle, ja paina se mielees.\nNyt niin tott' ei, kuin olet poikani, juurt' esitaattoin,\ntietää ainoakaan saa saapumisesta Odysseun,\nei Laertes, ei sikopaimen saa sitä kuulla,\nei talon palvelijat, ei saa edes Penelopeia;\nvain sinä kanssani tarkata saat talon naisia siellä.\nKerjennemmepä miehiäkin koetella me jonkun,\nmeille ken altis on viel', alamaisen kunnian antain,\nken jo sen unhottain sua, ruhtinassyntyä, pilkkaa.\"\n\nTuohon vastasi näin taas sankarin loistava poika:\n\"Mieleni tunteva liet ajan tullen, taatto, ma toivon;\nenp' ole häilyvä enk' ajatuksien velttojen viemä.\nMutt' ei kumpaakaan, minä arvelen, meitä nyt auta\naikees tuo, sitä viel' anon aattelemaan sua tarkoin.\nTurha nyt kaikkien mieltä on tutkia ympäri maitas,\nhukkuis aika, kun all' oman kattosi huoleti sulhot\nahmivat aartehias vaill' armoa, äärtä ja määrää.\nVaan sua pyydän tarkkaamaan talon naisia, kelt' et\narvonantoa saa sekä keitä on kelpoja heissä.\nMutta en kiertelemään tilojamme nyt lähtisi, miesten\nmieliä tietelemään, sepä sitten tehdä on parhain,\nsulla jos aigiinkantaja-Zeun avun enne on kerran.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoinpa he toisilleen nyt haasteli. Laski paraikaa\nkaupungin satamaan lujalaita jo laiva, mi tuonut\nkaukaa Pylos-maast' oli Telemakhon tovereineen.\nVaan syväpohjaisen kun pääsivät valkaman suojaan,\nlaivan tumman kiskoivat somerolle, ja maihin\n[326-354]\nairot, purjeet vei heti uljaat palvelumiehet,\ntaas Klytion tykö kannettiin jalot antimet talteen;\nmielevän Penelopeian luo jo Odysseun linnaan\nairut laitettiin sana viemään, ett' oli maihin\nlähtenyt Telemakhos, vaan käskenyt ohjata laivan\nkaupungin satamaan, jott' ei hädän alle ja huolen\njäis jalo valtiatar, ei vierisi kyynelet vienot.\n\nTiellä nyt yhtyivät sikopaimen oiva ja airut,\nPenelopeian luo saman viestin viejinä mennen.\nVaan jumalaisen valtiahan jo kun ehtivät linnaan,\nneitojen piiriin astuen näin sanan saatteli airut:\n\"Saapunut juuri on, valtiatar, sinun poikasi jälleen.\"\n\nKertoi kahdelleen, liki valtiatarta nyt astuin,\npaimen kaiken sen, mitä käskenyt poika ol' armas.\nMutta kun virkkanut noin oli viestin, täyttänyt toimen,\ntaas sikotarhoilleen kävi, taa pihat jäi sekä linnat.\n\nVaan kosijainpa nyt tyrmistyi sydän, synkkeni mieli,\npois salist' astuivat pihamuurin korkean taakse,\nneuvoa istuivat pitämään liki porttia siellä.\nEnsiks Eurymakhos, Polybos-uron aaluva, lausui:\n\n\"Voi, mikä rohkeus, mink' on Telemakhos teon tehnyt,\nsaapunut retkeltään, johon ei hänen pystyvän luultu!\nMaist' ulos työntäminen nyt on tummia laivoja parhain,\nsoutajat hankkiminen merikelvot viestiä kiirein\nviemään, jotta jo pois nuo väijyvät joutuen tulkoot.\"\n\nViel' ei ehtinyt laata, kun Amphinomos näki laivan\nkääntyissään, näki, kuinka se ui satamaan syväpohjaan,\nkuinka he nostivat airot pois sekä käärivät purjeen.\nHilpeä nauru jo huulillaan tovereille hän virkkoi:\n\n[355-383]\n\"Eip' ole viestiä tarpeen, näät ovat tuolla jo kaikki.\nLie jumal' ilmaissut joku tai hänen itse he nähneet\nlaskevan laivallaan ohi, vaikk' ei kiinni he saaneet.\"\n\nVirkki, ja nousivat kaikki ja astuivat meren rantaan.\nLaivan tumman tempasivat somerolle, ja maihin\nairot, purjeet vei heti uljaat palvelumiehet.\nJoukoll' itse he nyt kokoukseen lähtivät, kenkään\nei kera päässyt muu, ei nuor', ei vanha, sen piiriin.\nHeille nyt Antinoos, Eupeitheen aaluva, lausui:\n\n\"Voi, miten miekkosen tuon toki varjelikaan ikivallat!\nTuuliset nienten päät tähypaikkoja meill' oli päivin,\ntaajaan vartiat pantu, ja päivän mentyä mailleen\nei sitä yötä, mi maiss' ois maattu, me vain ulapalla\nvaanien kierreltiin yhä, koin pyhän nousua vartoin,\njott' ois siepata Telemakhos sekä surmata voitu.\nSoi hänen sittenkin joku kuoloton saapua jälleen!\nTäällä nyt suistaminen tuhosurmaan meidän on tuimaan\nTelemakhos, ei saa hän säästyä; sillä en usko\nmiehen sen eläessä mä täyttyvän tuumien näitten.\nNäät hän on neuvokas itse, on mielt', oveluutta on hällä,\nmeiltä on kansan suosio myös menojansa jo mennyt.\nSiis heti toimeen, ennenkuin hän on koonnut Akhaijit\ntaas kokoukseen, sill' ei liene hän toimeton silloin,\nvaan vihan kiivaudella hän kertoo kaikkien kuullen,\nkuinka me aiottiin hänet surmata, ei toki voitu.\nMeit' ei kiitetä, kun kataluuksia moisia kuullaan.\nKunpahan vain käsiks eivät käy, kotimaasta jo häädä,\nheimoon vieraaseen pako eess' ole. Siis hänet ennen\nmaalla nyt yllättäin tai tiellä me hengeti lyömme\n[384-412]\nkaukana kaupungista, ja itse me nuo varat, aarteet\nsaamme ja jaamme ne kaikk', osan kullekin, vaan talo itse\njää hänen äidilleen sekä sille, ken lie hänet naiva.\nNurja jos teist' on taas puhe tää, pojan tuon eloss' ennen\nolla ja taattoiset tavaransa jos hallita suotte,\nei hänen armait' aartehiaan sovi tääll' yhä meidän\njoukoll' ahmia, vaan kotoaan kukin morsiuslunnaat\ntuokoon, tarjotkoon; hänp' ottakohon aviokseen\nsen, joka parhaat kihlat tuo ja ken suotu on hälle.\"\n\nVirkkoi noin, ja he vait oli kaikk', ihan ääneti istui.\nMutta nyt Amphinomos sanan lausui heille ja haastoi,\nNisos-sankarin, Areton pojan, loistava poika,\nsulhoja suurin tuo nisuviljavan, heinävämaisen\nDulikhionin, myös puheloiltaan Penelopeian\nsuosima suurimmin, äly oivapa näät oli hällä;\nnäin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:\n\n\"Ystävät, tappoa Telemakhon minä en toki tahtois;\nkauhea työpä on vuodattaa veri valtiassynnyn.\nMieltä on taivaisten siis ensin tutkia tarpeen.\nMyöntävä korkean Zeun jos on ennusmerkki, ma itse\nsuostun surmaamaan hänet, muitakin yllytän siihen;\nmutta jos kieltävät taivahiset, tekemättä se jääköön.\"\n\nNoin nimes Amphinomos, sana tuop' oli kaikkien mieleen;\nnousivat, astuen taas asumukseen kuulun Odysseun,\nkuss' oli istuimet silovälkkyvät istua kunkin.\n\nMutta nyt huoneestaan oli mielevä Penelopeia\npäättänyt astua taas tykö sulhojen korskeamielten;\nsaanut siell' oli kuulla hän näät tuhon väijyvän poikaa;\nairut hälle Medon sanan toi, joka kaikk' oli kuullut.\n[413-441]\nMiessalin puolle hän astui siis kera palveluneitoin.\nVaan kun sulhojen luo nyt tuo tuli vaimojen kuuluin,\nniin ovensuulle hän jäi salin suuren, jyhkeäseinän,\nhuntuun hohtavan kaunoiseen hän verhosi kasvot,\nAntinoollepa näin sanan lausui nuhtelevaisen:\n\n\"Julkea Antinoos, paha-aikehinen! Sinä vai siis\nmaall' Ithaken ikäpolvessas muka vaill' olet vertaa\nneuvoon kuin puheluunkin! Etp' ole, näämmä, sa moinen.\nMieletön, miksikä Telemakhon sinä henkeä väijyt,\netk' anoville sa suojaa suo, -- toki Zeus sen on nähnyt!\nTuottaa toisilleen tuho, turmio -- onko se oikein?\nTurvaa kerran meilt' isäs etsi, sit' etkö sa muista,\nkansan kostoa piillen, sill' ylen suur' oli vimma;\nnäät oli yhtynyt hän merirosvoihin tapholaisiin\nahdistain Thesprootteja, jotk' oli ystäviämme.\nTaattosi surmata siis, hänen rinnastaan sydän raastaa\nmielittiin, varat hält' isot ryöstää, oltavat oivat.\nHeidät Odysseus esti ja tuon rajun viihteli vimman.\nNyt hänen haaskaat kartanoaan, kosit puolisoansa,\npoian murhaat, tuot sydänmurteet mulle jo suuret.\nHerkeä, heitä jo siis, sua vannotan, muitakin kiellä!\"\n\nVastasi Eurymakhos, Polybos-uron poika, ja lausui:\n\"Korkean Ikarion tytär, mielevä Penelopeia,\nmaltu jo, mielessäs älä moisia huolia kanna!\nEi sitä miest' ole, eik' ole syntyvä, varttuva kuunaan,\nken sinun poikaas Telemakhoon käsin koskea tohtii,\nei niin kauan kuin elon ilmoja silmäni nähnee.\nSillä ma sen sanon sulle, ja myös se on täyttyvä totta:\nkohtapa miehen sen punahurme jo peistäni pitkin\n[442-469]\nvierivä ois! Mua myöspä Odysseus, linnojen turma,\npolvellaan piti, hyppysihin lihat paistetut antoi,\nviiniä maistaa soi punatummaa niin monet kerrat.\nSiksipä mulle nyt Telemakhos ylin ystävä onkin,\neik' ole sulhoilt' ollenkaan hänen peljätä tarvis\nsurmaa: vaan mitä suo ikivallat, on torjumatonta.\"\n\nRauhoittain noin haasteli, vaan tuhotuumia hautoi.\nValtiatar meni kaunoiseen yliskammiohonsa,\nsiellä Odysseut itki hän, puolisoaan, unen armaan\nkunnes loi yli luonten Athene päilyväsilmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaimen Odysseun luo sekä Telemakhon hämyss' ehtoon\nehti; he puuhasivat juur' iltaistaan, sian siellä\nteurastain vuoskunnan. Athenepa luo ol' Odysseun,\nLaerteen pojan, astunut taas sekä muuttanut urhon,\nkoskien sauvallaan, ukon muotoon, vaihtanut ylle\nsurkeat ryysyt, jott' ei nähdessään sikopaimen\ntuntea voisi ja veis heti mielevän Penelopeian\ntiedoks, säilyttää sydämessään ei sitä malttais.\nKohtapa Telemakhos sanan hälle jo laati ja lausui:\n\n\"Siis, jalo Eumaios, tulit taas! Mitä kuuluvi uutta\nkaupunkiin? Joko siell' ovat jälleen urheat sulhot\nväijymätieltään vai mua viel' yhä vartonevatko?\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Tuota en lainkaan tutkaissut, kysyneeksi en tullut\nkeltään kaupungissa, kun mieleni vain oli viesti\nkiirein viedä ja taas heti joutua tänne. Ma tiellä\nyhdyin kumppanies sanantuojaan, hän tuli rientäin,\neeltä jo äidilles sanan saattaa ehti se airut.\n[470-481]\nSeikan vielä mä tiedän, sen näet näin omin silmin.\nKaupungista jo pois ohi Hermeen kukkulan kuljin,\nsilloin laivan laskevan näin minä vauhtia vinhaa\nvalkamahan; oli täynnä se miehiä, kirjavanansa\nkilpien kimmellystä ja peitsien kärkeväpäisten.\nSulhoja noit' oli kai ne, ma arvelin, vaikka en tiedä.\"\n\nVirkkoi noin; hymysuin sen kuuli ja loi salakatseen\ntaattoon urhea Telemakhos, sivu paimenen silmän.\n\nKons' oli askare tehty jo kaikki ja atria valmis,\nsöivät, eik' osa uupunut, jos mitä kaipasi mieli.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nmyös unen muistivat, vaipuivat levon lempeän helmaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LAULU.\n\nTELEMAKHOS PALAA ITHAKEN KAUPUNKIIN.\n\n\nVaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos,\njalkoihin jalohohtoisiin sirot anturat pauloi\nTelemakhos, jumalaisen Odysseun aaluva armas,\nkoppoi vartevan myös käden myötäisen väkipeitsen,\naikoen kaupunkiin näin kääntyi paimenen puoleen:\n\n\"Taatto, ma kaupunkiin nyt lähden, jott' emo nähdä\nsaa minut taas; sill' ei lopu ennen hältä, ma luulen,\nitku ja vaikerrus, polot kyynelet, kuin minut nähnyt\nitse hän on. Tämä taas sinun olkoon toimesi: ohjaa\n[10-38]\nvieras-rukka sa kaupunkiin; hän siell' elatustaan\nkerjätä saa, -- kai suo, kuka suodakseen, nisukyrsän,\ntilkan viiniä myös; mut taakaks en minä jaksa\nottaa nyt ketä vain; isot ilmankin jo on huolet.\nJos pahaks ottaa vieras tään, paha hälle se vain on\nitselleen; halu mun tosi suora ja selvä on haastaa.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Ystävä, eip' oma mielenikään ole viipyä täällä;\nkaupungissapa helpommin kuin maall' elatustaan\nkerjätä voi; siell' antimen kai joku antavi aina.\nLiian vanha jo näät talon toimiin tääll' olen jäämään,\nhaltian käskyjä miss' yhä kuultava ois ripeästi.\nLähteös vain! Minut mies tämä saattaa käskysi jälkeen, --\nvain tulen luona ma lämmittäyn, pian päiväkin paahtaa.\nKurjan kurjat on ryysyni nää, kovin ehkäpä hyytäis\naamun härmä; ja kaupunkiin, minä kuulen, on matkaa.\"\n\nVirkkoi noin. Pihan poikki jo reippain askelin riensi\ntietään Telemakhos, kosijoille hän kostoa mietti.\nMutta kun kaunoiseen kotikartanohonsa hän ehti,\npeitsen laski hän koht' ison pylvään kylkeä vasten,\ntuost' yli paatisen kynnyksen kävi miessalin keskeen.\n\nEurykleiapa, hoitajatar, hänet huomasi ensiks,\nistuimille kun toi ihanille hän pehmeät taljat;\nitkuun puhjeten riensi hän vastaan, myös kera muutkin\nkerkesi palveluneidot Odysseun kestävämielen,\ntervehytellen; suudelmiin pään, hartiot peittäin.\nKammiosuojastaan tuli mielevä Penelopeia,\nkuin Aphrodite kultainen tahi Artemis aivan,\nitkien sulki jo tuon sylihinsä hän aaluvan armaan,\n[39-67]\npäätä ja loistokkaita hän suuteli silmiä siinä,\nnäin sanat siivekkäät ilon-itkuisin hoki äänin:\n\n\"Siis tulit, Telemakhos, valo armas! En sua luullut\nsaavani nähdä sen koommin, kuin meren taa menit täältä\nvarkain taattoas tietelemään, lupaustani vailla.\nMutta jo mun tuta suo, mitä näit, mitä tieltäsi tiedät.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Äiti, äl' elvytä tuskaa taas sydämessäni, rintaa\nkuohuta uudestaan, kun vasta ma kuoleman vältin;\nvaan mene kylpyyn nyt, pue puhtaat yllesi vaatteet,\nkäy yliskammiohon kera saattajanaistesi, kaikkein\nkuolematonten kuullen tee lupauksesi runsain\npalvein palkita heille, jos suo Zeus täyttyä koston.\nItsepä käyn ma ja tuon torilt' ystävän kartanohomme,\nkanssani matkanneen, kun kaukaa tuolta ma saavuin.\nEeltä jo kaupunkiin hänet toivat kumppanit aimot;\nPeiraion pitämään hänet vieraanaan minä pyysin,\nvaalien arvokkaasti sen aikaa, mink' olin poissa.\"\n\nNoinpa hän virkkoi, vaan ei vastannut emo siihen;\nkylpyyn lähti ja varrelleen puki puhtahat vaatteet,\ntaivahisillepa myös lupauksen laati jo runsain\npalvein palkita, Zeus jos koston täyttyä soisi.\n\nLinnast' astellut oli Telemakhos asialleen\nkeihäs kourassaan; kera kaks oli virkkua koiraa.\nAstujan yllepä tenhoa loi jumalaista Athene;\nhänt' ihaellen, ihmeissään kaikk' ihmiset katsoi.\nSulhot suurekkaat pian kertyivät kera seuraan,\nsuin sulin haastelivat, pahat mielessäänp' oli heillä.\nMutta hän väistihe pois, sitä karttoi parvea taajaa,\n[68-96]\ntuonne jo istumahan meni, miss' oli ystävät vanhat\nhäll' isän aikuiset, Alitherses, Antiphos, Mentor,\nsiirsihe sinne, ja hältä he kaikkea tieteli tarkkaan.\nVaan torin poikki jo luo tuli Peiraios pätöpeitsi,\nsinne hän vieraan toi läpi kaupungin; heti nousi\nTelemakhos ripeästi ja vierastaan kävi vastaan.\nSaapuen Peiraios sanan ensimmäisenä lausui:\n\n\"Laittaos, Telemakhos, pian palveluneitoja meiltä\nlahjat noutamahan, Menelaos sulle mit' antoi.\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Kenpä sen tietää, Peiraios, mikä pääksi nyt päätyy?\nJos salasurmaan nuo minut suistais korskeat sulhot\nkattoni alla ja taattoiset jakeleis varat vauraat,\nennen sulle ne lahjat suon kuin jollekin heistä;\nmutta jos voin minä taas tuhon tuottaa heille ja surman,\nsilloin mulle ne tuo ilomieliä, kun myös ilo mull' on.\"\n\nVirkki ja vieraan vei kotihinsa hän huolia nähneen.\nMutta kun kaunoiseen nyt kartanohon oli tultu,\ntuolien, istuinten varahanpa jo heittivät vaipat,\nkylpyyn astuivat heti ammeisiin siloseiniin.\nPestyä voiteli heit' ihoöljyll' impyet, vaippaan\nverhosi villaiseen, ihotakkiin; kylpeyneinä\nnousivat pois, saliss' istuimet sirot vartosi heitä.\nRuukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito\ntoi, yli kätten kaas -- hopeainen all' oli kätten\nhuuhtelumalja -- ja luo silopinnan siirteli pöydän.\nLeipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva,\ntoi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat.\nVaan selystuoliin tuoll' emo heihin päin ovensuuhun\n[97-125]\nistui kehräämään utuhienoa värttinälankaa.\nRuokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin.\nMutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa,\nloihe jo lausumahan näin mielevä Penelopeia:\n\n\"Nyt menen, Telemakhos, yliskammiohon minä, painun\nhuokausvuoteeseeni, jot' aina mun itkuni virrat\nkostuttaa siit' alkain, kuin meni Atreun poikain\nmyötä Odysseus Ilioniin. Sill' etpä sä virkkaa\nviitsine, ennenkuin taas tääll' ovat korskeat sulhot,\ntaattosi saapumisesta jos ehkä sä liet mitä kuullut!\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Sulle sen, äiti, ma selvälleen sanon, en salaelle.\nPylos tien oli määrä ja Nestor, kaitsija kansan;\nhän minut vieraakseen vei korkeahan kotihinsa,\nvaali ja hoivasi kuin isä poikaa, juuri jok' äsken\nsaapunut mailta on muilta jo viimein: noin mua Nestor\nvaali ja hoivasi siellä ja myös pojat Nestorin kuulut.\nVaan sanan vertaa teist' ei uljaan ollut Odysseun,\nei elon, kuolonkaan hän kuullut viestiä keltään.\nNiinp' asekuulun luo Menelaon, Atreun poian,\nhän minut laittoi, sain hevot, vaunut hältä ma vankat.\nSiellä mä näin Helenen, jonk' antoi vuoks ikivallat\nIliolaisten, Akhaijeinkin kovat kärsiä kohlut.\nVaan sotaärjyinen Menelaos tieteli kohta,\nmiks olin matkannut Lakedaimonin maille ma kuulun;\nhällepä silloin kaikki ma kerroin peittelemättä.\nSiihen mulle hän vastasi näin, sanan laati ja lausui:\n\nVoipa jo voi! Vai siis tuon miehen sankarimielen\nvuoteeseen himoaisi he työntyä, pelkuri-raukat!\n[126-154]\nVaan kuten leijonan voimakkaan pesäviitahan kauris\näskenkannetut vie imuvuonat, jättävi sinne,\nitsepä kierrellen norot nurmiset, heinävät alhot\netsivi ruokaa, vaan kotiviidakkoonsa jo saapuu\njälleen leijona kohta, ja saa lopun surkean vuonat:\nnoinp' on Odysseus myös lopun surkean tuottava heille.\nMoisena josp' -- oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! --\nsaapuis sankan, kuin Philomeleideen kera kerran\nLesbos-saaren maall' asutulla hän painihin astui,\ntuon väkivoimin kaasi, ja riemusi kaikki Akhaijit,\nmoisena jos kosijain nyt joukkoon itse hän astuis,\nruttopa koituis surma ja katkerat häät heti heille!\nVaan mitä pyydät multa ja tiedustat, minä kaiken\nkerron, en kiertele, siit' en poikkea pois, mik' on totta.\nMulle mit' ilmaissut todentietäjä on meren äijä,\nsulta en peitä, en rahtuakaan jätä pois minä siitä.\nHänp' isäs saarell' itkevän näät ikävääns' oli nähnyt,\nluonaan kun väkiselt' yhä vain kave ylhä Kalypso\nviivyttää; ei voi hän matkata syntymämaalleen,\nairokkaitapa häll' ei laivoja, ei tovereita\nnäät ole saatokseen meren aavoja selkiä mennä.'\n\nKertoa Atreun poika sen tiedon ties sotikuulu.\nNiinpä ma suoriuduin kotitielle, ja soi ikivallat\ntuulen suotuisan, pian toi minut syntymämaahan.\"\n\nVirkkoi noin; sydänt' äidin tuo vavahutti ja mieltä.\nVaan jo Theoklymenos, jumalainen tietäjä, lausui:\n\n\"Puoliso korkea Laerteen pojan, kuulun Odysseun!\nTarkkoja tietänyt ei Menelaos, vaan mua kuullos,\nnäät toden ennustan minä sulle, en peittele lainkaan.\n[155-183]\nTaatkoon Zeus sen, taivahisist' etumaisna, sun altis\npöytäsi, kuulun Odysseun lies, luo jonka ma jouduin:\nmaall' isiensä jo on totisesti Odysseus, jossain\nistuksii tahi astuksii, menon ilkeän nähden,\nmielessään kosijainpa jo kaikkien hankkivi turmaa.\nNäät moniteljoisella ma laivall' istuen enteen\nmoisen näin sekä sen heti selvitin Telemakholle.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Kunp', oi vieras, tuo sana täyttyvä ois! Tuta saisit\nsuosiomieltäni koht', isot, auliit antimet ottaa,\nettä ken nähdä ne sais, ylen onnekkaaks sua kiittäis.\"\n\nNoinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä.\nVaan pihamaalla Odysseun taas tasatanterisella\nviskeli temmeltäin kosijoitten korskea joukko,\nniinkuni ainakin, peistä ja diskos-kiekkoa kilvan.\nMutta kun atrian aika jo ehti ja kaikki jo karjat\nsaapui laidunmailt' alituisine paimeninensa,\nlausui airut heille Medon, ylin joll' oli sulhoin\nsuosio, aina jok' istui myös kera atriapöytään:\n\n\"Sulhot, nuo kun on käyty nyt riemastuttavat kilvat,\ntulkaa myös katon alle jo; aika on atria laittaa;\nei näet hullummaks ole vuorollaan vero oiva.\"\n\nVirkki, ja nousivat kaikki he noudattain kehotusta.\nMutta kun kaunoisen katon alle he noin oli käyneet,\ntuolien, istuinten varahanpa jo heittivät vaipat,\nteuraiks iskivät koht' isot oinaat, uhkeat uuhet,\nsyöttiläskarjuja myös sekä laitumen ruokkiman hiehon,\natrian valmistain. -- Mut kaupunkiin nyt Odysseus\nsuorihe maalta jo matkaamaan kera paimenen oivan.\n\n[184-212]\nPaimenien esimies puhumaan noin puhkesi ensin:\n\"Vieras, kaupunkiin tänä päivänä siiskö nyt aiot,\nniinkuin valtias nuori jo vaatikin? Vaan sinun ennen\njäävän soisin tänne ma kartanon vartian toimeen;\nmutta ma pelkään häntä, en rohkene, hän mua siitä\nsitten moittia vois -- kovat kuulla on käskijän nuhteet.\nNiinpä nyt astelemaan; sydänpäivän on aika jo mennyt,\nkohta se illastuu sekä ilmakin käy koleaksi.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Tuon toki oivallan, sepä täss' oli mull' oma aatos.\nMatkaan siis heti nyt, kera käy, opas mulle sa ollos,\nsauva sa myös nojatakseni suo, joku niitä jos sulla\ntalteen vuoltuna lie; näet jyrkkä on tie, minä kuulen.\"\n\nVirkki ja surkean, reikäisen repun viskasi selkään,\njoll' oli kantimenaan katalaisena vain pala nuoraa;\nsauvan turvaisan toi Eumaios heti hälle.\nLähtivät noin; talon katsontaan kera koirien jäivät\npaimenet; kaupunkiin oman valtiahansapa saattoi\nEumaios, näköjään kuni kurjan kerjuri-äijän,\nhoippuvan sauvoineen, polot ryysyt verhona varren.\n\nMutta kun astelivat alas kalliopolkua, päätyin\nkaupungin lähimaille jo, lähteen luo kivipartaan,\nkirkasläikkyisen, joka antoi vett' asujoille --\nNeritos tehnyt ol' altaan tuon, Ithakos ja Polyktor;\npiiriss' ympäri sen veden vehmastuttama kasvoi\npoppelilehto, mut altaaseen vesi virtasi kylmä\nkallion jyrkänteeltä; ol' ylhääll' alttari, jolle\nlähteen impiä palvoen toi joka kulkija uhrin --\nheidät tullessaan Dolion näki poika Melantheus,\n[213-241]\nvuohia tuodessaan valioimpia kaikkien laumain,\neineeks sulhojen; hän kera saapui paimenen kahden.\nKulkijat nähdessään heti herjaten huus sanan heille\ntörkeän, solvaavan, ja Odysseun nous sisu kuohuun:\n\n\"Tuossapa rähjys rähjyksen kera totta jo kiertää,\nkuin jumal' yhdenkaltaisten ain' yhtyä suokin.\nTuon mihin turjakkeen sinä onneton tuot, sikopaimen\ninhotun kerjääjän, pitopöytäin nuolijan kärkkään?\nNytp' ovenpieliin kaikkiin kai hän kylkeä kyhnii,\nsaa palan kerjätyn, ei käsimaljoja, miekkoja miesten.\nMulle jos antaisit hänet, että hän tarhoja katsois,\nkarsinat puhdistais, kilit ruokkisi kerppoja kantain,\nniin heramaitoa juoden sais pian pulleat reidet.\nVaan epatoksi kun oppii ken, ei miellytä häntä\ntoimi ja työ, halu noin ylt'ympäri maata on ennen\nmierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa.\nMutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:\ntuo jos tunkeutuu jumalaisen Odysseun linnaan,\nmiesten kourist' ympäri pään moni jakkara sinkoo,\nkylkiin murskautuu, salin halki kun sattuvi heitot.\"\n\nVirkki ja potkasi mennessään, vähämieli, Odysseun\nlantiohon; polult' eip edes hievauttaa toki voinut;\nseisoi vankkumatonna ja tuota jo mietti Odysseus,\nlöisikö sauvallaan hänet hengeti, syöksyen jälkeen,\nvai koko miehen koppois, pään mäsäks iskisi maahan.\nMutta hän tyynenä kärsi ja malttihe. Vaan sikopaimen\nsoimasi solvaajaa päin silmiä, huus kädet nostain:\n\n\"Lähteen neidot, tyttäret Zeun, jos on teille Odysseus\nreisiä vuohien, vuonien myös, silaeltuja rasvoin,\n[242-270]\nkonsaan uhrannut, niin tää rukoukseni kuulkaa!\nTuomana taivaisten jalo tuo kotihinsa jo tulkoon!\nHänp' äkin kaiken mahtailun sult' ottava oiskin,\njolla nyt pöyhkeilet sekä kaupungiss' ajan kaiken\nhääräät, laumasi hukkaamaan jätät paimenet huonot.\"\n\nHälle Melantheus näin taas vastasi, kaitsija vuohten:\n\"Voi, mitä haastaakaan tuo viekas, kunnoton koira!\nLaivoin tummin, teljokkain hänet totta ma vielä\nkauas vien Ithakesta ja myön sekä saan hyvän hyödyn.\nJos tänäpäivänä Telemakhon niin totta jo surmais\nPhoibos hohtavajous tai linnass' urheat sulhot,\nkuin jo on sammunut kauas Odysseun saapumapäivä!\"\n\nVirkki ja jätti jo nuo hidaskäyntiset; itsepä joutuin\nriensi ja linnaan valtiahan pian pääs, ovest' astui\nsulhojen seuraan kohta ja Eurymakhon etehenpä\nistui, tuon, jota hän piti näät parahimpana parven.\nPalvelijat hänen syödäkseen palan paistia toivat,\nleipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva.\nVaan jo Odysseus joutui myös kera paimenen kelvon,\nseisahtui oven luo, näet soittopa ontevan lyyryn\nvastaan raikui, laulamahan kosijoille kun loihe\nPhemios; saattajataan kädest' ottaen valtias lausui:\n\n\"Eumaios, tämä kai on Odysseun kartano kaunis;\nhelppo se joukost' ois monienkin tuntea siksi.\nKaikk' ihan yhtäpä jaksoa on, pihan ympäri muuri\nmuhkeareunus käy, pari-uksinen oiva on portti, --\nei sitä miest' ole, ken sen vallata vois väkivoimin.\nSiell' iso atrian ääress' on pitoseura, ma huomaan;\ntuntuvi paistin tuoksu, ja helkkyy soittokin, lahja\n[271-299]\nlaatima taivaisten, pito-atrian kumppani armas.\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Helppo ol' arvata sun se, jok' et ole mies älypuutto.\nVaan nyt on miettiminen, miten parhain ois menetellä.\nItsekö kartanohon katon korkean alle nyt eeltä\nsulhojen keskeen käyt, ja ma taas tähän jään sua vartoin?\nTai jos tahtonet, jää tähän, niin menen itse mä sinne.\nVaan kovin kauan et viipyä saa; joku täällä jos huomais,\nlyödä hän voi, kiven viskata päin. Varo siis, sua pyydän!\"\n\nHällepä vastasi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n\"Tuon toki oivallan; etp' outoa nyt sinä neuvo.\nMutta sa mennös eeltä, mä jään, olen täss' odotellen.\nEnp' ole tottumaton minä iskuja, heittoja saamaan,\nkestävä mulla on mieli, mä näät tuta sain monet vaivat,\ntaistoja koin, meren myrskyjä myös, toki kestänen tuonkin.\nMahdoton vaimentaa näet vatsa on, ahnio häijy,\nturmahinen, jok' on ihmisien iki-kiusa ja tuska,\nlaivatkin lujateljoiset joka saa sotatielle\nryöstöön rantojen vierahien meren aution ääriin.\"\n\nKumpikin toiselleen noin haasteli. Äkkiä nosti\npäätä ja korvia koira, mi loikoi maassa; se Argos,\nkoira ol' urheamielen Odysseun; hoitanut ennen\nhän sen ol' itselleen, toki hukkaan, näät pyhän Troian\nmaille jo matkasi. Vaan kera koiran pyytäjät nuoret\nkierteli, saaliinaan jänöt, kauriit, kalliovuohet.\nSiin' oli hylkynä nyt se, kun poiss' yhä haltia viipyi,\nall' iso tunkio vain, kasa muulien, härkien lantaa,\nportin pieleen luotu, sen kunnes Odysseun orjat\nkorjasi, höystyttäin hänen valtavan vainiomaansa.\n[300-328]\nSiin' oli tuo polo Argos, täynn' eläväisiä turkki.\nVaan kun Odysseun tunsi se, siinä kun luona hän seisoi,\nalkoi huiskua häntä ja lerpalleen meni korvat,\nkohti se haltiataan koki pyrkiä, vaan väki puuttui.\nKyynelen silmästään salavihkaa pyyhki Odysseus,\nEumaion näkemättä, ja näinpä jo tieteli häiltä:\n\n\"Kumma, kas, Eumaios, tuo koira on tunkion päällä,\nkaunis sillä on muoto, mut en toki tiedä ma, oisko\nollut nopsakin noin, kuin muoto on muhkea, vaiko\nmoinen lie eläteltävä vain kotikoira se, joita\nhankkivat näyttääkseen komeuttaan haltiat rikkaat?\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Haltia koiran tuonp' oli mies, jok' on kaukana kuollut.\nVielä jos yht' ois sorja ja virkku se, kuin oli ammoin,\nTroiaan mennessään kun jätti sen tänne Odysseus,\nniin äkin hämmästyisit sen nopeutta ja voimaa.\nSen ajaessapa ei syvän metsän sankehikossa\nlöytänyt turvaa riista, se myös hyvin vainusi jäljet.\nKurja nyt on olo sillä, jo kaukana syntymämailtaan\nhaltia kuoli, ja hoitoa ei suo hurnakot naiset.\nKohtapa orjilt' unhottuu, jos haltiat vain ei\nääress' ain' ole, pois halu hoitaa tehtäviänsä.\nPuolet kuntoa pois näet Zeus isä kaitsevasilmä\nmiehelt' ottavi, jolla on kohtalonaan kova orjuus.\"\n\nVirkki ja kartanon kaunoisen katon alle jo astui;\nsuoraan korskien sulhojen luo meni miessalin keskeen.\nHelmaan kuoleman yön jopa Argos herposi, vuoden\nkahdenkymmenen viertyä kun näki vielä Odysseun.\n\nPaljoa ennen muita jo Telemakhos jumalainen\n[329-357]\nsaapuvan huomasi noin sikopaimenen, viittasi luokseen;\ntyhjän tuolin siell' Eumaios keksi ja otti, --\nsiin' oli paistinleikkaajan sija istua, konsa\nrunsaat leikkeli hän lihat linnass' ahmia sulhoin; --\nsenpä hän otti ja toi kera pöytään, sille jo istui\nkasvokkain kera Telemakhon. Heti paistia airut\ntoi osan leikatun hälle ja leipää myös, korin noutain.\n\nKohtapa jälkeen tunkihe myös nyt Odysseus linnaan,\nmoisena muodoltaan kuni kurjin kerjuri-äijä,\nsauvaan turvaten, vain polot ryysyt verhona varren;\nistuutui oven suuhun, -- all' oli saarninen kynnys,\ntaas nojan tarjosi pieli, min kypressist' oli ammoin\ntehnyt taitaja mies, punalangoin viivaten veisteen.\nLeivän Telemakhos kokonaisen nyt korist' otti,\nkahmalontäyteisen palan paistia myös sekä kutsui,\nviittasi vierelleen sikopaimenen, hälle jo virkkoi:\n\n\"Vie tämä vieraan syödä, ja itse hän myös -- sano hälle --\nkaikkien sulhojen luo nyt käyköön antimen pyytöön;\neip' ujo olla ja arka sen auta, ken alla on puutteen.\"\n\nVirkkoi noin; heti riens sikopaimen käskyä kuullen\nvieraan luo, sanat siivekkäät näin hälle jo lausui:\n\n\"Ystävä, Telemakhos tämän antaa, käskevi käydä\nkaikkien sulhojen luo sinun itsekin antimen pyytöön;\neip' ujo olla ja arka sen auta, ken alla on puutteen.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Valtias Zeus, seass' ihmisien ain' onnekas olkoon\nTelemakhos, sydäntoive jok' ainoa täyttäös hälle!\"\n\nVirkki ja antimet nuo käsin kaksin otti ja laski\nvierelleen repun reikäisen resukylkeä vasten.\n[358-386]\nSiinä ne söi; saliss' ylhä paraikaa laulaja lauloi.\n\nJuuri kun syöneeks sai, jumalainen lakkasi laulu.\nVaan sorinallaan sulhot nuo salin täytti; mut astui\nLaerteen pojan luo nyt Athene, oivan Odysseun,\nleipää kerjäämään kehotellen sulhojen keskeen\nnähdäkseen, ken heist oli kelpo, ken häijy ja nurja;\nvaan ypö-yhdelt' ei toki ollut torjuva turmaa.\nNous uros, kunkin luo käden oikean puolt' yhä kiersi,\nkättään kurkottain kuten ainakin kerjuri vanha.\nKatseli kummissaan he ja säälien antimen antoi,\ntiedustain kukin toiseltaan, ken ol' äijä ja mistä.\n\nNoinpa Melantheus heille jo virkkoi, kaitsija vuohten:\n\"Kuulkaa, valtiatarta te kuulua kosjovat sulhot,\nminkä mä tiedän, sillä jo vieraan näin näet ennen.\nTuo sikopaimen toi hänet tänne, mut en sitä tiedä,\nhällä mi itsellään suku mainita lie sekä synty.\"\n\nVirkki; ja Antinoolta jo nuhteen sai sikopaimen:\n\"Tuo sun on laistasi taas, sikopaimen! Kaikkia tuotkin\nkaupunkiin! Kaikk' eikö jo entiset kulkurit riitä,\ninhotut kerjääjät sekä pöytien nuolijat norkot?\nKylliks eikö jo sulle se joukko, mi täällä Odysseun\nvaurautt' ahmii, eikö jo, kosk' olet kutsunut tuonkin?\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Antinoos, jalo syntys on, vaan jalo ei puhe sulla.\nKenp' omin ehdoin kutsuiskaan miest' outoa kaukaa,\npaitsi jos niitä on vieras, joist' etu kansan on kaiken,\ntietäjä, lääkäri tai talon laittoon veistäjä tarkka\ntai jumalainen laulaja myös, ilahuttaja mielten?\nMoisia kutsuu muut joka paikkaan maall' avaralla,\n[387-415]\nkerjääjöitäpä kimppuuns' ei, ei syöviä suita.\nVaan pahin sulhojen parvest' ain' olit täällä Odysseun\npalvelijoille ja muist' yli mulle. Mut en sitä säiky,\nen, niin kauan kuin eloss' on katon korkean alla\nmielevä Penelopeia ja Telemakhos jumalainen.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Vait! Älä vastaa tuolle, sa turhaan vain sanas tuhlaat.\nAinahan Antinoos vihasuull' ylt'ympäri viskoo\nhäijyjä herjailuita ja yllyttää kera muutkin.\"\n\nVirkki ja näin sanat siivekkäät nimes Antinoolle:\n\"Kuin isä poikaans', Antinoos, mua totta sa kaitset\nvaunoisesti, kun kattoni alt' ajamaan kovin käskyin\nvaatisit vieraan, -- varjelkoot mua siit' ikivallat!\nEi, ota vain sekä anna! En kiellä mä, vaan kehotankin.\nMyös älä kaihtele äitiä mun, älä parvea muuta\npalvelijain, mitä linnass' on jumalaisen Odysseun.\nMutta se mielipä ei sydämessäsi sull' ole lainkaan:\nsyöt toki itse sa ennemmin, kuin suot mitä muille.\"\n\nHällepä Antinoos näin vastasi taas sekä lausui:\n\"Telemakhos, sinä röyhkeäsuu, rajupää, mitä haastoit!\nHälle jos antais sulhot muut joka mies saman verran,\nei kuukauteen kolmeen kai hän kurkkisi täällä.\"\n\nVirkki ja pöydän alta jo jakkaran nosti, mi hällä\njalkojen hohtelevain nojapuuna ol' atrian aikaan.\nMuut kukin antimen antoivat, repun äkkiä täytti\nleipä ja myös liha; mieli jo kynnykselle Odysseus\nkääntyä nauttimahan nyt Akhaijein anteja noita;\nvaan tykö Antinoon viel' astui, näin sanan lausui:\n\n\"Anna sa, ystävä, myös! Alin etpä Akhaijien kesken\n[416-444]\nnäy olevankaan, vaan ylin mies, kuni valtias aivan.\nNiinp' osa runsain ruokaa siis sinun suotava onkin\nmulle, ja kunniatas minä kuulutan maill' avarilla.\nNäät seass' ihmisien olin onnekas mies, talon rikkaan\nhaltia myös minä muinoin, sai moni kulkuri almun\nmulta; en katsonut, miltä hän näytti, mi toi hänet tarve;\norjia suunnaton mull' oli joukko ja kaikkea aivan,\njost' elo onnekas on, nimi rikkaan myös eläjillä.\nKaikkipa Zeus mult' otti -- se kai näet häll' oli mieli --\nsai minut kauaskierteleväin merirosvojen myötä\nmatkaan vaaraisaan sekä pitkään, maahan Egyptin.\nLaskin Egyptin virtaan siis minä keulavat laivat.\nKäskin rantaan nyt minä jäämään kumppanit armaat\nlaivoja varjelemaan, osan annoin taas vakoella\nkumpuja kiipeillen, tähypaikkoja tarkaten siellä.\nVaan sotaintoa ei, ylimieliset, hillitä voineet,\nraiskasivat heti koht' asukasten vainiot kauniit,\nryöstivät naisia heiltä ja hentoja lapsia, löivät\nhengeti miehet. Kaupunkiin hätähuuto jo ehti.\nHuudot kuuli ja koin kohotessapa kansa jo riensi,\ntäys sotavaunuja, myös jalan-ottelijoit' oli tanner,\nvaskien välkyntää; salamoitsija Zeus sekasorron\ntoi, paon turmaisen tovereilleni, päin vihamiest' ei\nviipynyt ainoakaan; joka suunnall' uhkasi surma.\nMontapa meistä he tappoivat nyt viiltävin vaskin,\ntoisia orjikseen taas raastivat, heittäen henkiin.\nKypron mies minut sai, majavieraaks saapunut sinne;\nDmetor ol', Iason poika, hän, Kypron valtias aimo.\nTullut sielt' olen tänne mä kestäen vaikeat vaivat.\"\n\n[445-473]\nHällepä Antinoos näin vastasi taas sanan tuiman:\n\"Kiusan tuon mikä toi jumal' atrian turmelijaksi?\nJää salin keskeen vain minun pöytäni luota sa loitos,\ntai pian katkera sulla on eessä Egypti ja Kypros!\nKerjurin röyhkeytt' ei häpyheittoa moist' ole nähty!\nKaikkien luo perätysten käyt, ja he arvelematta\nantavat, emmitä ei, ei säästetä, pois varat vieraat\nhuoleti viskellään, kun on kullakin kukkurapäältä.\"\n\nTaapäin väistyen vastasi näin monineuvo Odysseus:\n\"Kas sitä! Mielt' et näy sinä saaneen muotoa myöten.\nSuolan rahtuakaan anovalle et vaan omast' antais,\nkun varan vieraan ääress' et murenetta sa mulle\ntarjota raskinut, vaikk' ylenkyllin on kaikkea täällä.\"\n\nVirkkoi noin; yhä Antinoon viha kiehuva kiihtyi,\nhuus sanat siivekkäät heti hän vihansynkkänä katse:\n\n\"Etpä nyt ehjin luin ulos uksen taa, minä luulen,\ntästä sä lähtenekään, kun vielä sä herjoja syydät.\"\n\nVirkki ja jakkaran heitti ja oikeahan tapas olkaan,\nkaulan juureen; vaan kuni kallio vankkana kesti\nheiton Odysseus, hänt' ei Antinoon väki kaannut;\nääneti päätä hän puisteli vain tuhomiettehin tuimin.\nKynnyksellepä taas kävi istumahan, täpö-täyden\nvierelleen repun laski ja lausui näin kosijoille:\n\n\"Kuulkaa, valtiatarta te kuulua kosjovat sulhot,\nkun minä lausun nyt, mitä mieleni lausua käskee.\nEi mure kirvele miehen mielt', ei karvaus kauan,\njos tavaraansa hän puoltaissaan saa iskuja itse,\nkun härät rosvottais tai lampaat valkeavillat.\nVaan mua iski nyt Antinoos vuoks surkean vatsan,\n[474-502]\nturmahisen, jok' on ihmisien iki-kiusa ja vaiva.\nMutta jos kerjurin myös ikivallat, Erinnyit muistaa,\ntulkoon kuolema, vaan sulohäit' ei Antinoolle!\"\n\nVastasi Antinoos, Eupeitheen aaluva, hälle:\n\"Ääneti istu ja syö, sinä vieras, tai mene matkaas,\nsäärist' ettei tai käsist' äkkiä lennätä sulhot\npois sua, julkeasuuta, ja ruhjo ja runtele tyyten!\"\n\nVirkkoi noin; mut närkästyi kovin tuosta jo kaikki,\nnäin moni nuhdellen hoki sulhoist' yltiöpäistä:\n\n\"Kehno oi', Antinoos, teko viskata kerjuri-rukkaa.\nTurmahinen sinä! Jospa hän ois joku taivahisista!\nKäy jumalatkin näät kuni kaukaa kulkijat oudot,\nkiertävät kaupungeissa he muuttautuin joka muotoon,\ntutkivat ihmisien teot törkeät, myös menon hurskaan.\"\n\nHaasteli sulhot noin; siit' eipä hän huolinut lainkaan.\nTelemakhon sydämess' oli taas kipu suuri ja kiivas,\nkons' isä iskun sai; vaan silmist' ei vesi vierryt,\nääneti päätä hän puisteli vain tuhomiettehin tuimin.\n\nMielevä Penelopeia kun noin saliss' isketyn kuuli\noutoa kerjääjää, heti virkkoi neitojen kesken:\n\n\"Noin sua itseäs ampukohon jalojousi Apollo!\"\nEurynome, talonhoitajatar, taas vastasi hälle:\n\n\"Meille jos toivo jo täyttyiskin rukouksia myöten,\nei näkis ainoakaan koin korkean nousua heistä.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Kaikk', emo kulta, on nuo vihatuitani ilkiötöineen,\nmuist' yli Antinoos toki kuin ihan kuolema itse.\nSaapuu kulkija koito ja käy saliss' ympäri, kerjää\nkaikilt' almuja siellä, on näät hätä pakkona hällä;\n[503-531]\nmuut kukin antimen antoivat, repun täyttivät täyteen,\nhänp' olan oikean taipeeseen heti jakkaran heitti.\"\n\nPalveluneidoilleen noin haasteli Penelopeia\nkammiosuojassaan; mut söi veron oiva Odysseus.\nPaimenen tuotti jo valtiatar etehensä ja virkkoi:\n\n\"Käy, jalo Eumaios, tuo vieras luokseni kutsu,\nettä ma saan puhutella ja tiedustaa, mitä oisko\nkuullut hän kukaties teist' urheamielen Odysseun\ntai hänet nähnytkin; näköjään hän on kulkenut paljon.\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Valtiatar, jos hiljentyis vain korskat Akhaijit,\nseikkoja voisi hän kertoa, joist' ilon mielesi saisi.\nPäivää, yötä jo kolme on luonani hän majaellut;\nkarkoten laivast' ensiks sai näet siellä hän suojan;\nvaivoja kestämiään eip' ehtinyt kertoa loppuun.\nNiinkuni katsoo mies runoniekkaan, jonk' ikivallat\ninnoittaa iloks ihmisien sulolauluja luomaan,\nhänt' yhä ois halu kuulla, jos laulais kuinkakin kauan:\nniin minut hurmasi tää tarinallaan kattoni alla.\nHänp' on Odysseun taattoinen majaystävä, Kreetan\nmaalt' avaralta, min ruhtinaspuun oli alkuna Minos.\nSieltä nyt tullut on tänne hän kestäen vaikeat vaiheet,\nmaahan maast' ajelehtinut; myös oli kuullut Odysseun\nThesproottein mehumaall', ei kaukana täält', olevaksi\nviel' eloss' ennellään, kotitiell', isot aartehet myötään.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Käy hänet tänne sä käskemähän, jott' itse hän kertois.\nJoukkio tuo iloelkoon taas pihall' ulkona istuin,\ntai sisäll' olkoot täällä he myös; ilo huoleton heill' on.\n[532-560]\nKoskematonnapa kaikk' oma vauraus jää kotitalteen,\nruoka ja myös sulo viini, ja syö mitä syö kotiorjat;\nmeille he kertyvät mellastain joka ainoa päivä,\niskevät teuraikseen härät, oinaat, uhkeat vuohet,\nviettävät juhlaa vain, säkenöivää viiniä juovat,\njulkeat, hukkaavat elon kaiken. Eik' ole meillä\nmiestä Odysseun vertaa, pois joka turmion torjuis.\nKunpa Odysseus saapuis vain, kotimaille jo koituis,\nhän kera poikans' ois pian kostava nuo teot nurjat!\"\n\nVirkkoi noin; kova aivastus tuli Telemakholle,\nraikuen soi talo kaikki, ja nauroi Penelopeia,\nnäin sanat siivekkäät heti Eumaiolle jo lausui:\n\n\"Käy, hae vieras tuo heti luokseni! Etkö sa huomaa:\npoikani aivastus sepä tietää onnea mulle!\nMerkki se täyttyy kai, kosijoista jok' ainoan korjaa\nkuolo, ja ainoakaan tuhon alt' ei säästy ja surman.\nVaan sanon seikan vielä ma sulle, ja paina se mielees:\nhaastavan jos tositotta ma huomaan, niin minä miehen\nvaatetan vaippaan kaunoiseen sekä myös ihomekkoon.\"\n\nLausui noin, heti läks sikopaimen käskyä kuullen\nvieraan luo, sanat siivekkäät näin hälle jo virkkoi:\n\n\"Vieras, luokseen nyt sua mielevä Penelopeia\nkutsuu, Telemakhon emo; tiedustaa halajaisi\nhän näet puolisoaan, mure vaikka jo murteli mielen.\nHaastavan jos tositotta sun huomaa, niin ihomekkoon,\nvaippaan hän sinut vaatettaa, mikä suurin on tarpees.\nKaupungissapa voit väen kesken kerjätä ruokaa\nvatsan vahvisteeksi; ken antaakseen, sepä antaa.\"\n\nTuohon vastasi taas jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n[561-589]\n\"Kohtapa kaikest', Eumaios, toden kuuleva tarkan\nmult' ois Ikarion tytär, mielevä Penelopeia, --\ntiedän Odysseun tiet, samat vaivat kärsiä saimme, --\nsulhojen joukkoa tuota jos en minä häijyä pelkäis,\njonk' ylös taivaaseen väkivalta ja ylpeys yltää.\nKun mies tuo mua heitti ja tuskia toi saliss' äsken,\nvaikka en tehnyt muuta ma kuin anovaisena kiersin,\nniin ei tohtinut Telemakhos, ei muut sitä estää.\nHuoneessaan odotelkoon siis, sano, Penelopeia,\nkunnes on maillaan päivä, ja malttakohon ikävänsä;\nsitten puolisoaan kysyköön, palaustakin uljaan,\nkun tulen ääress' istua saan; näet kurjat on vaatteet\nmulla, sa tiedät sen, joka ensiks soit avun, suojan.\"\n\nLausui noin; heti läks sikopaimen käskyä kuullen.\nKun näki kynnyksellä, jo tieteli Penelopeia:\n\n\"Hänt' et tuo kera, Eumaios? Mik' on mieli sen miehen?\nNiin ketä peljänneekö hän vai ujo vainko on muuten\nlinnoillamme? Mut huonoa on ujo kerjurin olla.\"\n\nVastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle:\n\"Oikein haasti hän, toisenkin niin harkita täytyis;\nvälttää mieli hän vain väkivaltaa korskien miesten.\nVartoamaan sua pyysi hän, kunnes päivä on maillaan.\nLaatuisampi on myös sinun, valtiatar, kera vieraan\nhaastaa kahdelleen, hänen kuulumiansakin kuulla.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Eip' älypuutto se vieras lie; toden arvasi aivan.\nSill' ei lie suvuss' ihmisien toki toisia, jotka\nniinkuni julkeat nuo kataluuksia kaikkia laatii.\"\n\nNoin hän lausui; vaan jumalainen lähti jo paimen\n[590-606]\nsulhojen keskeen taas, kun tehtävä tuo oli tehty.\nNäin sanat siivekkäät heti virkkoi Telemakholle,\nkallistuin liki hänt', ett' ei muut vois sitä kuulla:\n\n\"Nyt, rakas, vahdintaan sikotarhani käyn sekä muunkin,\nsulla ja mulla mit' on; mut täällä sa kaikkea tarkkaa.\nVarjele ennen muut' oma itsesi vain, varo, ettet\njoutuis vauriohon; monen on se nyt mieli Akhaijin;\nvaan pahan-aikojat nuo sitä ennen Zeus tuhoelkoon!\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Niinpä jo käyköön, taatto! Mut atria syö, mene sitten.\nTaas tule koin kohotessa ja tuo kera uhkeat teuraat.\nKaikki sa muu jätä mulle ja huomaan kuolematonten.\"\n\nVirkki, ja paimen tuolilleen soreallepa istui.\nMutta kun kylläiseksi jo sai hänet ruoka ja juoma,\ntaas sikotarhoilleen kävi, taa pihat jäi sekä linnat\njuhlija-laumoineen; huvituksena heill' oli siellä\nlaulu ja karkelo, näät päin iltaa päivä jo painui.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LAULU.\n\nODYSSEUN JA IROS-KERJURIN NYRKKEILY.\n\n\nNiin tuli kerjuri luo, maankiusa, jok' ympäri kiersi\nkaupungiss' Ithaken, mahan ahmatin saattama huutoon,\nsyömään, juomaan uupumaton, mut voima ja uljuus\npuuttui, vaikk' oli kyllä hän varreltaan iso koljo.\nArnaios mmi häll' oli synnyttäiss' emon oivan\nsuoma, mut Iros vain kosijoitten kaikkien kesken,\nsillä hän viestin vei, kävi käskyn, jos kuka pyysi.\nTuo tuli häätelemään omilt' uksilt' oivan Odysseun\nnäin sanat siivekkäät hoki pilkaten hälle ja huusi:\n\n\"Pois ovelt', äijä, sä nyt, tai koivest' äkkiä autan!\nEtkö sä nää, miten kaikki jo silmää iskevät, että\npois sinut kiskoisin, mut en viitsisi miestä mä vanhaa.\n[13-41]\nTiehesi siis, ett' ei pian käy käsikähmäkin tässä!\"\n\nVastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:\n\"En mitäkään, hyvä mies, ole tehnyt, en virkkanut sulle,\nei katehekseni käy, vaikk' antimet saat miten aimot.\nKumpaisellekin kyllin on kynnyst', eikä sun auta\nnurkua, jos mitä toinen saa. Olet kerjuri, näämmä,\nkuin minä myös; mut on rikkaus tääll' ikivaltojen suoma.\nTappelemaan älä vain kovin ärsytä, taikka jos suutun,\nvaikk' olen vanhakin, lyön verisiksi ma huulesi, ryntääs.\nVain sitä rauhaisamp' ois huominen päiväni sitten,\nsillä et tunkisikaan sinä kertaa toista, ma luulen,\njalkaas kartanohon Laerteen poian Odysseun.\"\n\nVastasi kirkuen kiukuissaan näin kerjuri Iros:\n\"Voi toki, kuinka se pärpättää, likaturjake tuossa,\nkuin akat liedellään! Vaan nyt kurin saapikin alla\nnyrkkini kummankin, hänen leuastaan joka hampaan\nisken maalle ma kuin sian viljaa tonkivan suusta.\nVyöttäy siis, jott' ottelon sen nämä kaikki jo saisi\nnähdäkseen! Mut nuorempas kera kuink' yritätkään?\"\n\nNoin sileällä he kynnyksell', edess' uksien ylhäin,\nkiistivät vastakkain sydän tuimaa kiukkua täynnä.\nHuomasi riitelijät pian Antinoos väkivoipa,\nnaurahtain makeasti jo virkkoi näin kosijoille:\n\n\"Ystävät, ei mokomampaa viel' ole nähty, nyt ilveen\nmoisen on kartanohon joku kuoloton johtanut juuri!\nVieraan kerjurin tuon kera kiistää Iros, on valmis\nkumpikin ottelemaan. Pian, yllytetäänpä ne yhteen!\"\n\nNoin hän virkki, ja muut heti nousivat nauraen kaikki,\nympäri kerjurien repaleisten piiriytyivät.\n[42-70]\nNäinpä nyt Antinoos, Eupeitheen aaluva, lausui:\n\n\"Kuulkaa, kun sanon teille, te sulhot miehevämielet!\nValkean paahteess' on mahat vuohten, verta ja rasvaa\ntäytteenään, varatuita ne iltaiseksi on meille.\nKumpi nyt voiton saa ja on kunnoltaan etevämpi,\nmenköön, ottakohon, mink' itse hän mielivi niistä,\naina hän syököön myös kera meidän, emmekä salli\nsaapua kartanohon sekä kerjätä kerjurin toisen.\"\n\nNoin nimes Antinoos; puhe tuo oli kaikkien mieleen.\nVaan ovelastipa lausui nyt monineuvo Odysseus:\n\n\"Ystävät, suott' uron nuoremman kera käy yritykseen\nvanha ja vaivain murtama; vaan mua vaativi vatsa,\nturmion tuottaja, kohtaamaan kovat, kaatavat iskut.\nMutta nyt vannominen vala vahva on kaikkien teidän,\nettei ainoakaan avuks Iros-kerjurin astuin\nilkeyksissään lyö väkinyrkillään mua maahan.\"\n\nLausui noin; heti nuo valan vannoi, jonka hän vaati.\nMutta kun kaikk' oli vannonehet, valan vaaditun tehneet,\nvirkkoi vuorostaan sanan Telemakhos väkivoipa:\n\n\"Vieras, jos sua siis sydän, miehevä mielesi käskee\nottelemaan kera tuon, älä vuoksi Akhaijien muitten\narvele. Ken sua lyö, monen kouriin joutuvi. Mull' on\nhallitus tässä, ja yhtäpä mielt' ihan ruhtinassulhot\nAntinoos sekä Eurymakhos ovat, mielevät miehet.\"\n\nVirkki, ja suosiotaan muut huusivat. Mutta Odysseus\nvyöttihe ryysyihinsä, ja vahvat, muhkeat reidet\npaljastui, näkyviin tuli laajat hartiot, ryntäät,\njäntevät myös käsivarret; vaan tykö riensi Athene,\nvaltiahan jäseniin loi uhkeutt' uutta ja voimaa.\n[71-99]\nKaikkipa hämmästys ylen suuri nyt valtasi sulhot,\nvirkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:\n\n\"Nyt pian Iros on mennyt mies, oma suu oli surma!\nMoiset paljastuu ukon ryysyist' uhkeat reidet!\"\n\nHaasteli sulhot noin; sydän kauhua täynnä ol' Iros.\nVaan väkivoimin palvelijat hänet luo veti, vyötti;\nhirmuissaan oli mies, jäsenill' iho hyppeli aivan.\nHällepä Antinoos nyt lausui näin, sanan virkkoi:\n\n\"Kunp' eloss' et sinä, kerskuri, ois, et syntynyt kuunaan,\nkun sua kohta jo noin kovin peljättää, vavisuttaa\nvanhus vaivain murtama, joita on kärsiä saanut.\nVaan sanon seikan sulle, ja myös se on täyttyvä totta:\njos sinut voittaa tuo ja on kunnoltaan etevämpi,\nlaivoin tummin manterehen sinut sinne ma laitan,\nmiss' Ekhetos tyly vallitsee, jok' on kaikkien kauhu.\nVaskin raatelevin nenät, korvat silpovi sulta,\nraastavi ruumiistas hävyn irti hän hotkia hurttain.\"\n\nVirkki, ja puistatus yltyi vain, hätä herpasi jänteet.\nPiiriin toiset toi hänet, kumpikin nosti jo nyrkin.\nArveli aivoissaan jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nsiihen paikkaan iskullaan hänet hengeti löiskö\nvai kevyestikö iskisi vain, hänet kaataen maahan.\nViisaimmaksipa siinä jo päätteli iskeä hiljaa,\nettei siit' epäellä ja arvata voisi Akhaijit.\nKumpikin astui päin, olan oikean juurehen Iros\nlöi, ihan korvuksiinpa Odysseus iski, ja murtui\nkorvusluut, tuli suusta jo tulvahtain punahurme.\nKeikkosi maahan mies mölyn päästäen, karskuvin hampain,\njalkoja maahan pui; kädet pään yli korskeat sulhot\n[100-128]\nnosti ja nauroi kuollakseen. Mut Odysseus miehen,\nsäärest' ottaen, pois läpi pylvähikön, pihan poikki,\nkautt' esikartanon vei, ulos vasten muuria nosti\nportin poskeen istumahan, kepin kourahan antoi,\nnäin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:\n\n\"Siinä nyt istu ja häätele pois siat, koirat, äl' ylly\nvasta sa vierahien sekä köyhien valtiahaksi,\nsurkea raukka, jos karvaampaa et mieline maistaa!\"\n\nVirkki ja kurjan, reikäisen repun viskasi selkään,\njoll' oli kantimenaan katalaisena vain pala nuoraa,\nkynnyspaikalleen kävi taas. Makeastipa naurain\nmuut katon alle nyt astui myös, näin tervehytellen:\n\n\"Suokoon Zeus sekä muut ikivallat, ystävä, toivees\ntäyttyä rakkaimman, mitä kalleint' on sydämelles,\nkun sinä tauotit tuon ikiahnion kerjurikierrot\nympäri maata; hän manterehen pian matkata saakin,\nmiss' Ekhetos tyly vallitsee, jok' on kaikkien kauhu.\"\n\nTuon sanan onnekkaan iloll' oiva Odysseus kuuli.\nToi mahan Antinoos, veren, rasvan täyttämän, aimon,\nhälle nyt palkinnoksi, ja Amphinomos korist' otti\nkyrsää kaksi ja hälle ne tarjosi, viiniä kaatoi\nmaljaan kultaiseen sekä lausui tervehytellen:\n\n\"Terve, sa taatto ja vieras! Sull' elo onnekas olkoon\nvast'edes, vaikka nyt kuormanas on moni vaiva ja murhe!\"\n\nVastasi hälle ja virkkoi näin monineuvo Odysseus:\n\"Mieltä ja kuntoa sulla on, Amphinomos, minä huomaan;\nmoinen on sull' isä myös, jalo maine se käy näet, ett' on\nNisos, Dulikhionin mies, ylen oiva ja vauras;\ntuon liet poika, ja sulla on myös näkö mielevän miehen.\n[129-157]\nSiks sana kuullos nyt sinä multa ja ottaos varteen!\nMaill' ei kurjempaa kuin ihminen luotua toista,\npiiriss' aavan maan mitä henkivi, liikkuvi missään.\nVaurion vast'edes ei hän kuunaan koituvan usko,\nkonsa hän onnea saa jumaloilta ja norjat on polvet;\nmutta kun auvokkaat ikivallat suo surun kolkon,\nsenkin kantavi, vaikk' ei tahtois, kestävin mielin.\nNiinpä se ihmisien näet, maan asujoitten, on mieli,\nkuin on päivä, min suo isä ihmisien, jumalainkin.\nNiin seass' ihmisien minä myös olin onnekas ammoin,\nvaan monet tein teot väärät, näät mua valta ja voima\nvietteli, viel' oli turvana myös isä voipa ja veljet.\nÄlköön vääryyteen siis eksykö ihminen kenkään,\nhiljaa vain sitä nauttikohon, mitä suo ikivallat.\nVaan kosijoilla mik' onkaan nyt meno julkea täällä:\nahmivat aarteet miehen tuon, hänen puolisoansa\nloukkaavat; eik' itse hän kauan kaukana maastaan\nviivy ja luot' omiensa, jo kai liki lie, minä luulen.\nVaan kotihinpa jo ties jumal' ohjatkoon, sua ettei\nkohdata saisi hän saapuissaan sulo-syntymämaalleen!\nHurmeen huppelematt' ei erkane näät, minä arvaan,\nmies se ja sulhot, kons' oman kattons' alle hän astuu.\"\n\nVirkki ja vienoa viiniä joi, valahuttaen uhrin,\ntaaspa jo maljan tarjosi pois, ja sen otti ja poistui\npäätään nuojuttain, mure mielessään salin halki\nmiesten johtaja tuo, tuhon aavistusta jo tunsi.\nSurmaa ei toki välttänyt, näät veti paula Athenen\nmyös hänet Telemakhon käden alle ja ankaran peitsen.\nPaikkaans' äskeiseen hän istui taas pitopöytään.\n\n[158-186]\nMietti nyt Ikarion tytär, mielevä Penelopeia\nsulhojen keskeen käydä -- Athene päilyväsilmä\nhälle sen mieleen toi, sydämeensä he ett' ison innon\nsaisivat kaikki ja että hän puolison nähdä ja poian\nitsekin ilmestyis ylevämpänä kuin oli kuunaan.\nNaurahtain väkiseltä hän näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Mieli mik' outo nyt näin mua näyttäymään kosijoille\nkäskevi, Euronyme, vihatuitani vaikk' ovat kaikki?\nPoikani korviin voisin myös hyvän kuiskata neuvon,\nett' ylen paljon ei kera korskien ois kosijoitten;\nsuu sula heillä on, vaan takapuollapa tuumivat turmaa.\"\n\nEurynome, talonhoitajatar, näin vastasi jälleen:\n\"Haastoit, lapseni, kaikin päin osuvasti ja oikein.\nSiis mene, poikaas neuvo jo myös, puhu kaikk', älä peitä,\nmutta nyt kylpyyn käy sekä kasvosi voitele ensin;\nnoin älä näyttäy, kyyneliset kun on poskesi aivan.\nKas, paha vain pahenee, sitä jos suret ain' iät kaiket.\nSiin' iäss' onpa jo poikasikin, joka nähdä sun hartain\npyyntösi taivahisilt' oli: partaa saapi jo poskiin.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Mulle äl', Eurynome, puhu murheiselle sa moista,\nettä mä kylpisin, voitelisin ihon tuoksuvin öljyin;\nsill' ihanuuteni kaiken vei ikivallat Olympon\nkohta, kun mennyt mult' oli puoliso laitavin laivoin.\nTänne nyt Autonoe sekä Hippodameia sa käske\nsaapumahan, saliss' olla he saavat saattona mulla.\nYksin en miesten keskeen käy, mua kainous estää.\"\n\nVirkki, ja vaimopa vanha jo pois kävi kammion poikki,\nneitoja kutsumahan meni, joutuen saapua käski.\n\n[187-215]\nMuistipa seikan muun nyt päilyväsilmä Athene.\nLoi sulo-unta hän Ikarion jalon tyttären silmiin;\nistuimen nojahanpa jo raukesi pää, jäsenetkin\nheljät herposi; korkea soi jumal-impi nyt hälle\nkuolematont' ihanuutta, mi hurmais mielet Akhaijein.\nEnsin kasvoihin pani kaunett' ambrosiaista,\njoss' ihon armaan seppelpää Kythereiakin kylpee,\njohtoon käydessään Sulotarten karkelon sorjan;\nloi upeampaa, uljaampaa myös ryhtiä varteen,\nheljemmän kuin norsunluu hipiällekin hohteen.\nKons' oli tehnyt tuon, meni korkea taas jumal-impi.\n\nKumpikin saapui kammiohon helo-olka jo neito,\nääneen haasteli nuo; heti karkkosi pois uni armas,\nnäin nyt virkkoi valtiatar, käsin poskia hieroin:\n\n\"Totta jo verhosikin minut, koidon, kai uni vieno.\nKuoleman yht' ihananpa jos Artemis impi nyt antais\näkkiä mulle ja pakko mun vaisuin ei valituksin\nriutua ois ikävääni, kun poissa on puoliso kallis,\nkunnokas, uljas tuo, uros oivin Akhaijien kaikkein!\"\n\nVirkki ja huoneestaan alas astui hohtelevasta,\nyksinp' astunut ei, kera kaks oli saattajatarta.\nMutta kun sulhojen luo nyt tuo tuli vaimojen kuuluin,\nniin ovensuulle hän jäi salin suuren, jyhkeäseinän,\nhohtavan kaunoiseenpa jo huntuun verhosi kasvot,\nkumpaisellakin taas kupehell' oli saattajaneito.\nSulhojen polvet värjyivät, povet hurmasi lempi,\nvain hänen vierelleen venymään halu kaikkien hehkui.\nPuoleen Telemakhon hän kääntyi nyt, pojan armaan:\n\n\"Missä on, Telemakhos, luja mielesi, taitosi tarkka?\n[216-244]\nPoikana viisaammat toki sull' oli mielesi mietteet;\nnytpä, kun suur' olet, nuoruutes paras aika jo sulla,\nkun sinut nähdessään, joka noin olet vankka ja sorja,\narvais vieraskin jalon, onnekkaan isäs olleen,\npoissa nyt oikea mieli on sulta ja myös taju tarkka!\nTäällä mi tehtiinkään saliss' ilkiötyö ihan äsken:\nvieras tuo pahan kohtelun sai -- ja sa loukata sallit!\nEntä jos vieras noin, talon turviss' istuva täällä,\nhäijyn kohtelun tuon kokiessaan sais tuhovamman,\nsulla jop' ois seass' ihmisien häpeää sekä herjaa!\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"En pahaks ottaa voi, emo, närkästystäsi tuota.\nKyll' oma mielenikin kaikk' oivaltaa sekä tuntee,\nlaita mi oikea ois, mikä ei; vain laps olin ennen.\nEn toki kaikkea toimittaa voi järkeni jälkeen,\nhämminkiin minut nuo ylt'ympäri-norkkujat saavat,\nturmion hautojat nuo, eik' ainoakaan mua auta.\nSulhojen mieliks ei toki Iros-kerjurin käynyt\nottelo vieraan tuon kera, vaan väkevämp' oli vanhus.\nNoinpa jos ois -- oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! --\nnyökällään kosijainkin päät ja he murjotut itse\nympäri kartanoamme, ken ulkona, ken katon alla,\nvoima jo hervonnut jäsenistä jok' ainoan, niinkuin\nistuu värjöttää pihaportin luona nyt Iros,\ntylsänä päätään huojuttain kuni päihtynyt aivan,\nmaast' ei pystyyn pääse hän, ei koti-kopperohonsa\nkulkea voi, kun hervonnut jäsenistä on voima.\"\n\nNoinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä.\nVirkki jo Eurymakhos puhutellen Penelopeiaa:\n\n[245-273]\n\"Jos sinut, Ikanon tytär, mielevä Penelopeia,\nkaikki nyt Argos-maan näkis iasolaisen Akhaijit,\nkai useampia sulhoja tois talon atriapöytään\nhuominen aamu; sun ei näet vertaas naist' ole, kellään\nmoist' ei muotoa, vartt' ei ymmärryst' ylen oivaa.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Varteni, muotoni mult', ihanuuteni vei ikivallat\nsilloin, Eurymakhos, kun Akhaijit lähtivät laivoin\nIlioniin, kera myös oma puoliso multa, Odysseus.\nJospa hän saapuis viel', elämälleni tois sulo-turvan,\nkuulummin mua mainittais, olo ois ihanampi;\nnyt mure mull' on vain, joku kuoloton toi surut suuret.\nTottakin mennessään sekä syntymämailt' erotessaan,\ntarttuen ranteeseen käden oikean, mulle hän lausui:\nVaimoni, Troian rannoilt' ei varusorjat Akhaijit\nkaikin saapunekaan pois vauriotonna, ma luulen;\nTroian miehet on myös sotikelpoja, kertovi maine,\ntietävät heittää peistä ja suunnata nuolt', yli kentän\nkiidättää sotavaunuillaan kera valjakon vinhan,\njoill' äkin ratkaistaan tasapäisen taistelon arpa.\nTiedä en siis, mitä suo ikivallat, pois palajanko\nvai hukun Troian mailla; mut täällä sa kaikkea kaitse.\nMuistaos vaalia ain' isä, äitikin mun kuten nytkin,\ntai viel' armaammin, kun kaukana poiss' olen itse.\nMutta kun partaa poskiin näät jo sa poikani saavan,\nniin ota mies, kenen mielit vain, talost' erjeten tästä.\nNoin hän haasteli mulle, ja nytpä se kaikki jo täyttyy:\njoutuvi yö, jona häät minun kammotut kohdata täytyy,\nkoidon, joit' on Zeus ilon, onnen ottanut kaiken.\n[274-302]\nMuustakin kirvelevää sydän täynnä ja mieli on kiusaa.\nKonsaan ei tapa tää toki ollut lie kosijoilla.\nJos jalosyntyä naist', isä jonk' on voipa ja vauras,\nkäydä ken aikoo kihlaamaan kera toisien kilvan,\nitse hän uhkeat tuo härät, lampaat myös, pidot laittaa\nkestiten heimoa morsiamen, jalot antavi lahjat;\nilmaiseksipa eivät syö tavaroita he toisen.\"\n\nVirkki; ja riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nheiltä kun houkuttaa hän lahjoja tiesi ja mielet\nhurmasi mairein suin, sydämessään vaikk' oli muuta.\n\nVastasi Antinoos, Eupeitheen aaluva, tuohon:\n\"Korkean Ikarion tytär, mielevä Penelopeia,\nkaikk' ota vastaan vain, mitä sulle nyt tänne Akhaijit\nlahjoja tuo, sill' ei sovi kieltää kihloja; mutt' ei\npois kotitoimiin täält', ei muuhun mennä me ennen,\nkuin avioksi sa suostunut liet valioimman Akhaijin.\"\n\nNoin nimes Antinoos; sana tuop' oli kaikkien mieleen;\nlahjojen noutoon kohta jok' ainoa airuen laittoi.\nVaippa nyt Antinoolle jo tuotiin suur', ihanainen,\nkirjava; kaikeltaan kakstoist' oli solkea siinä,\nsilkkaa kultaa, myös kera kiinnikkeet sirot, tarkat;\nEurymakhollepa taas povikäädyt taituritöiset,\nkultaa hohti ne, myös merikuultoa, päivänä päilyin.\nRenkaat Eurydamaan toi airut, korvien kauneet;\nkumpikin hurmaavin koruhelmin hohteli kolmin.\nRuhtinas Peisandros kotoansa, Polyktorin poika,\nkaulaan kaunoisen korun tuotti, mi vaill' oli vertaa.\nNoin mikä minkin toi ihanaisen lahjan Akhaijit.\n\nTaas yliskammiohon tuo astui naisien kuuluin,\n[303-330]\nsaattajaneitoset myös kera, kantaen antimet kauniit.\nKarkelohon kosijatpa jo antautui, sulo-lauluun,\njäivät riemuamaan yhä, kunnes ilta jo ehti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän noin iloellessaan tuli tumma jo ehtoo.\nKolmepa leimuavaa tulikourua koht' asetettiin\nvalkean näytäntään, täpötäyteen puupalikoita,\nkauan kuivatetuita ja pienenneltyjä juuri,\ntervaspuikkoja myös; naisorjat Odysseun uljaan\nvalkean vaalinnass' oli vuoroin. Heille nyt itse\nhaasteli korkeasynty Odysseus, mies monineuvo:\n\n\"Neidot Odysseun, valtiahan, joka kaukana viipyy,\nmenkää kammiohon, kuss' ylhä on valtiatarkin,\nvärttinälankaa kehrätkää tai myös käsin uurain\nvilloja kartatkaa, kera istuen rattona olkaa.\nTäällä ma katson kyll' ett' ei valo vaimene näiltä.\nNousua Koittaren kultaisen jos vaikka he vartois,\nkilpaa valvoisin, näet paljon voin minä kestää.\"\n\nVirkki, ja alkoi nauru ja vilkuna neitojen kesken.\nIlkkuen pilkkasi häntä Melantho kukkeaposki;\ntuon Dolios oli taatto, mut hoitama Penelopeian\nkuin oma lapsi ol' aivan, sai lelut, sai korut armaat;\ntuost' ei ollut hän toki kiintynyt Penelopeiaan,\nvaan kera Eurymakhon eli, liittäytyi salalempeen.\nHältä nyt kuullakseen sai julkeat herjat Odysseus:\n\n\"Kulkuri kurja, jo sulta on varmaan mielesi mennyt,\nkun pajan nurkkaan siit' et nukkumahan mene taikka\nsoppeen yövajan yhteisen, vaan suut' yhä soittaa\ntääll' ihan häikäilytt' ylimyksen niin monen kesken\n[331-359]\njulkenet. Tottapa viini jo vimmasi mielesi, jollet\nainakin moinen lie, ja sa haastelet hassuja siksi.\nVai sekö päähäsi nousi, jos Iros-kerjurin voitit?\nToist' urohompaa kunp' et kohtais, kuin oli Iros,\nmiestä, jok' ympäri pään sua peittoo ankarin nyrkein,\nviimein potkii pois virumaan veritahroja täynnä!\"\n\nVastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:\n\"Nyt heti käyn, sinä narttu, ja kerron Telemakholle\ntuon, mitä haastoit, niin sinut kappalehiksi hän silpoo.\"\n\nVirkki, ja neitoset kaikkoamaan tuo sai sana tuima.\nJuosten pois salin poikki he karkasivat, värisytti\npolvia peljästys; todeks uskoivat näet uhkan.\nLoimuavaisia taas tulikouruja tyynnä hän itse\nryhtyi hoitelemaan, kosijoitakin tarkkasi; aikeet\nmuutp' oli mielessään, eik' aikomisiksi ne jääneet.\n\nKorskien ei kosijain ivan ilkeän laata Athene\nsallinut lainkaan, jott' yhä tunkeutuis tulisempi\nnärkästys sydämeen Laerteen poian Odysseun.\nPilkkasi Eurymakhos, Polybos-uron poika, jo häntä,\nnäin hoki, naurattaa tovereitaan häll' oli mieli:\n\n\"Kuulkaa, valtiatarta te kuulua kosjovat sulhot,\nkun minä lausun nyt, mitä mieleni laativi. Eipä\ntuomaton lie jumalain tuo vieras Odysseun linnaan;\nnäät hänen päästään tuo tulenhohtopa lähtevän näyttää,\nsill' ei hapsen hahtuakaan sen kaljama kasva.\"\n\nVirkki ja linnojen turman Odysseun käänsihe puoleen:\n\"Jos sinut ottaisin, tulisitko sa töihini, vieras,\nmaitteni ääriin -- maksaisin parahiksi ma palkkaa --\nsaisit puut isot istuttaa, risuaitoja panna?\n[360-388]\nRuoan riittävän antaisin minä siell' alituisen,\nvaatteet varrelles sekä anturat jalkojen alle.\nVaan epatoksipa vain liet oppinut, eik' ole mielees\ntoimi ja työ, halu sull' ylt'ympäri maata on ennen\nmierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Eurymakhos, kevähällä jos, aikana päivien pitkäin,\nkanssasi kilpaan käydä ma saisin, nurmikon niittoon,\nviikate käyrä jos ois, ase oiva, mun kätteni käyttää,\nmyös samanmoinen sulla, ja työ kova eessä ja koitos\neineett' iltaan asti ja riittäis nurmea niittää!\nTai ajo auran työnä jos ois, härät eess' ani-parhaat,\nruskeat, kookkaat, kyllikseen rehunurmea syöneet,\njoill' ikä yks, samat voimat on, raukenemattomat raajat,\nauran neljän myös ala ois, syvä muokata multa,\nnäyttäisin, vaon voinko ma katkeamattoman kyntää.\nTai sodan jostakin päin jos Zeus, tänä päivänä vaikka,\nlaittais tänne, ja mull' ois kilpi ja myös pari peistä,\nvaskinen suojana pään kypär' ois, ohimoilleni käypä,\nniin eturinnass' ottelevan sinä mun näkisitkin,\nvatsani vuoks et ilkkuiskaan ivasuin mua silloin.\nVaan ylen ylpeä sulla on luonto ja myös tyly tuiki;\nmelkeä mielestäs väkimies olet, urhojen urho,\nmuita kun harvoja vain sekä heikkoja kilpana tääll' on.\nMutta jos saapuva ois kotimailleen kerran Odysseus,\nniin ovet laajat nuo koht' olla ne vois kovin ahtaat\nsulle, kun syöksyisit suin päin pakosalle sa niistä.\"\n\nVirkkoi noin; yhä Eurymakhon viha kiehuva kiihtyi,\nhuus sanat siivekkäät heti kohta hän, kolkkona katse:\n\n[389-417]\n\"Saat pahan palkkasi nyt, sinä kurja, kun suutasi soittaa\nhäikäilyttä sä tääll' ylimyksen niin monen kesken\njulkenet. Tottapa viini jo vimmasi mielesi, jollet\nainakin moinen lie, ja sa haastelet hassuja siksi.\nVai sekö päähäsi nousi, jos Iros-kerjurin voitit?\"\n\nVirkki ja jakkaran nosti, mut polviin Amphinomonpa,\nDulikhionin miehen, Odysseus turvasi, karttain\nheittoa Eurymakhon, ja sen oikeahan kätehensä\njuomanlaskija sai; räminälläpä kirposi kannu,\nkiljahtain salin permantoon hän keikkosi itse.\nNyt melu sulhojen nous, sorinaa sali täynn' oli tumma,\nvirkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:\n\n\"Kunpa jo muuall' ois tuo vieras hukkunut teilleen,\nennenkuin tuli tänne ja sai tämän mellakan aikaan!\nMeidät kiistaan saa nyt kerjurit, eik' ilahuttaa\nvoi jalo atria meitä, kun kehnous päällä jo keikkuu.\"\n\nHeillepä lausui näin nyt Telemakhos väkivoipa:\n\"Mennyt on mieli jo teiltä, te villityt, ruoka ja juoma\nteistä jo voiton vie; joku yllyttää jumal' ehkä.\nKyllin syötyä nukkumahan kotihinne jo menkää --\nkons' oma kutsuu mieli; en pois ketäkään minä käske.\"\n\nNoin hän virkki, ja hämmästyin puri kaikki he huultaan,\nnoin kun Telemakhos oli haastanut uskaliaasti.\nMutta nyt Amphinomos sanan lausui heille ja haastoi,\nNisos-sankarin, Areton pojan, loistava poika:\n\n\"Ystävät, yhdenkään ei vimmaisin vihalausein\nlie halu vastustaa, sanan oikean jos sanon teille.\nSaakoon rauhass' olla jo vieras tuo sekä muutkin,\npalvelijat, mitä linnass' on jumalaisen Odysseun.\n[418-428]\nMaljat täytelköön edeskäypä nyt, niin valahuttaa\nuhrin saamme ja käy kukin nukkumahan kotihinsa.\nVieras Odysseun kartanohon taas saakohon jäädä\nhuostaan Telemakhon; näet hältäpä etsi hän suojaa.\"\n\nVirkki, ja kaikkien mieleen tuo oli neuvo. Jo kaatoi\nviiniä hämmentäin sekomaljaan Mulios urho,\nDulikhionin mies sekä Amphinomon jalo airut,\nmuille jo viiniä vei, jumaloille he autuahille\nuhrasivat pikareista ja vienoa viiniä joivat.\nVaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän,\nkoht' asumukselleen kukin astui nukkua aikoin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LAULU.\n\nODYSSEUN JA PENELOPEIAN KESKUSTELU. JALKAKYLPY.\n\n\nMiessalihinpa hän jäi, jumalainen Odysseus itse,\nsurmaa sulhojen mietti Athenen antamin neuvoin;\nnäin sanat siivekkäät heti virkkoi Telemakholle:\n\n\"Piiloon, Telemakhos, nyt on vietävä kaikk' aseneuvot\ntarkoin täältä; mut syyks sulavalla sa vain sano suulla\nnäin kosijoille, jos niitä he kaipailis, kyseleisi:\nPois savun alta ne vihdoin vein; voi niiksi ne tuskin\ntuntea, Troiaan mennessään mitä jätti Odysseus,\nmiss ei kiiltoa näy, mihin saakka on vain savu käynyt.\nZeus minut aattelemaan pani toistakin tärkkiä seikkaa:\n[11-39]\nvois toran tuottaa viini ja toist' äkin iskeä toinen,\nniin häpeällä jo hämmentää kemut, kihlomisetkin;\nsill' ihan itsestään kätt' etsii kärkkyvä rauta.\"\n\nVirkki, ja Telemakhos isän armaan käskyä kuuli,\nEurykleiaa luo heti kutsui, hoitajatartaan:\n\n\"Naiset huoneessaan pidätellös nyt, emo kulta,\nkunnes kammiohon isän kauniit vien asevarjeet,\nnäät savukarstaan käy saliss' ilman hoitoa kaikki;\npoissahan viipyy taatto, ja lapsi ma viel' olin itse.\nMutta ne vien minä talteen nyt, mihin ei savu pääse.\"\n\nVastasi Eurykleia ja virkkoi, hoitaja armas:\n\"Kunpa jo, poikani, viisastuis sun mielesi vihdoin\nhuonees hoitelemaan sekä varjelemaan tavaraasi!\nVaan sano, kenpä on saattajanas, joka soihtua kantaa,\ntulla kun ei tulen näytäntään saa palveluneidot?\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Tässä on vieras tää; ei joutilas olla se saa, ken\nsyö minun kannikkaani, jos onkin saapunut kaukaa.\"\n\nNoin hän virkki, ja vastaamatt' oli hoitaja vanha;\nnaissalin kaunoisen heti sulki hän, sai ovet salpaan.\nRiensi Odysseus kohta ja myös kera loistava poika,\nkantoivat kypäröitä ja kumpurakilpiä talteen,\npeitsiä kärkeväpäitä; ja eell' yhä Pallas Athene\nkulki ja kultaisin tulisoihduin loi valon sorjan.\nTaatolleenpa jo Telemakhos yht'äkkiä virkkoi:\n\n\"Mink' ison ihmeen, taatto, jo silmäni nää näkevätkään?\nSeinät huonehien, katon orret kaunihit kaikki,\nlaipiopalkit honkaiset sekä korkeat pylväät\nhohtavat silmään kuin tulen leimu. On totta jo täällä\n[40-68]\nnyt joku kuolematon, koti joitten on korkea taivas.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Vaikene, ääneti vain, uteluitta se talleta mielees!\nMoinenp' on tapa taivahisill', asujoilla Olympon.\nNyt mene nukkumahan sinä, jään viel' itse mä tänne,\nneitoja näät koetella ja myös sinun äitiäs aion;\nmultapa vaikertain kyselee hän kaikkea varmaan.\"\n\nVirkki, ja Telemakhos salist' ulkosi askelin reippain,\nsoihtujen leimuavain valoss' astui kammiohonsa,\nkussa hän ainakin nukkui, kons' unen aika ol' armaan;\nsinne hän yöpyi nyt, koin korkean nousua vartoin.\nVaan salihinpa hän jäi, jumalainen Odysseus itse,\nsurmaa sulhojen mietti Athenen antamin neuvoin.\n\nKammiosuojastaan tuli mielevä Penelopeia\nkuin Aphrodite kultainen tahi Artemis aivan.\nToi tutun istuimen tulen ääreen saattajaneidot,\nhuolitetun hopealla ja norsunluulla -- sen tehnyt\nseppo ol' Ikmalios sekä jakkaran jalkoja varten\nliittänyt -- tuoli se verhoks sai ison, villavan taljan;\nsillepä istuutui nyt mielevä Penelopeia.\nHuoneestaan helo-olkaiset tuli palveluneidot,\nruoat runsaat korjasivat, pois siirsivät pöydät,\npois pikaritkin, joist' oli juoneet korskeat sulhot,\nmaahan syytelivät sydet tummuvat, taas tulikourut\ntäyttivät puill', ett' ei valo puuttuis heiltä ja lämmin.\nKeksi Odysseun taas sekä herjasi häntä Melantho:\n\n\"Vieras, vai yhä viel' yli yönkin kiusana viivyt,\nkiertelet ympäri täällä ja vain pälyt naisia, nahjus!\nKoht' ulos urkene, kehno, ja kiitä, kun sait veron vatsaas,\n[69-97]\ntai pian jouduttaa kekäleet sua kirveleväiset!\"\n\nVastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:\n\"Miksikä, vimmahinen, purat kiukkuas noin sinä mulle?\nSiksikö, että on ryöttäiset vain ylläni ryysyt,\nkerjäten että mä käyn väen kesken, näät hätä käskee!\nNiinp' on kerjurien tila, koitojen kiertelijöitten.\nNäät seass' ihmisien olin onnekas mies, talon vauraan\nhaltia muinoin myös minä, sai moni kulkuri almun\nmulta; en katsonut, miltä hän näytti, mi toi hänet tarve.\nOrjia suunnaton mull' oli joukko ja kaikkea aivan,\njost' elo onnekas on, nimi rikkaan myös eläjillä.\nKaikkipa Zeus mult' otti -- se kai näet häll' oli mieli.\nSiis varo, vaimo sa, ettei vain mene sultakin kaikki\nkauneus tuo, joka noin nyt loistaa neitojen kesken.\nEntä jos suuttuu valtiatar, viha lyö sua raskas,\ntaikka Odysseus saapuu, sill' ohi ei ole toivo!\nVainaja vaikka hän oisikin eik' ois saapuva konsaan,\npoika Odysseun Telemakhos jo Apollon on turvin\nvarttunut; jos talon naisist' on joku julkea, hält' ei\nhuomaamatta se jää, on mies jo hän, ei vähä lapsi.\"\n\nVirkkoi noin; sanat kuuli ne mielevä Penelopeia,\nnuhteli palveluneittä ja näin sanat ankarat lausui:\n\n\"Nähneen etkö mun luule, sa julkea, ruokoton narttu,\nkäytöstäs hävytöntä? Se kerran päähäsi kiertyy.\nSillä sä tiesithän, oma suunipa sulle sen lausui,\nvieraalt' ett' olin tältä nyt tutkiva täällä mä, toisko\ntietoa puoliso-parkani teist' ikävääni hän synkkään.\"\n\nVirkki ja käänsihe Eurynomen, emännöitsijän, puoleen:\n\"Eurynome, hae tuoli ja kattele villavin taljoin\n[98-125]\nvieraan istua, jotta hän kuulla ja vastata voisi,\nkertoa kuulumiaan; kysyn kaikkea näät minä tarkoin.\"\n\nVirkki, ja Eurynome heti toi liki valtiatarta\nvälkkyvän istuimen, sen verhosi villavin taljoin;\nsillepä istuutui jalo jaksaja, oiva Odysseus.\n\nHaastoi lausuen näin nyt mielevä Penelopeia:\n\"Vieras, tuotapa tietelisin minä sulta nyt ensin:\nkenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, kotikantas?\"\n\nVastasi hälle ja virkkoi näin monineuvo Odysseus:\n\"Valtiatar, sitä ihmist' ei ole maill' avarilla,\nken sua moittisi; maast' ylös taivaaseen sun on mainees\nkuin jalon valtiahan, jumaloita ken peljäten kaitsee\nkansaa voimallista ja suurta ja turva on vankka\nlain sekä oikeuden, maa multava, mustapa kasvaa\nvehnää, ohraa myös, puut notkuvat antimiansa,\nkarjat kantavat aina ja runsaan suo meri saaliin,\nhallitus oiva on maassa ja onnekkaat alamaiset.\nKaikkea muuta nyt siis kysy multa sa kattosi alla,\nvaan älä tutki, mik' on suku mulla ja syntymämaani,\nettei muistelless' yhä yltyis vain sydänmurhe.\nHuoata huolt' ylenkyllin on mulla, mut' ei ole laitaa\nitkeä, ruikuttaa mun vieraiss' istuen täällä;\ninhapa on näky näät yhä, ilman loppua surra.\nVoi joku neidoistas mua moittia tai sinä itse,\nviinin pyörtämä että on pääni, kun kyynelin kylven.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Varteni, muotoni mult', ihanuuteni vei iki-vallat,\nvieras kulta, jo pois, kun Akhaijit lähtivät laivoin\n[126-154]\nIlioniin, kera myös oma puoliso multa, Odysseus.\nJospa hän saapuis viel', elämälleni tois sulo-turvan,\nkuulummin mua mainittais, olo ois ihanampi.\nNyt mure mull' on vain, joku kuoloton toi surut suuret.\nKaikk' ylimykset näät, joka ruhtinas, nää jota saaret,\nDulikhion, Samos ynnä Zakynthos metsävä, kuulee,\nkauas-siintävän myös Ithaken omat mahtajamiehet\nmulle on tunkeuneet kosijoiksi ja syö tavaraani.\nSiksi nyt laimin lyön minä vieraat, etsijät turvan,\njulkiset airuet myös, kun käy asioilla ne kansan:\nvuoksi Odysseun riutuu mult' ikävöitsevä rinta.\nHäit' yhä kärttää nuo, minä viivytän, syyt punon viekkaat.\nKangaspuillani puuhaamaan minut sai jumal' ensin.\nSiis sisäkammiohon kutehelle ma kankahan laitoin\nhienoisen, ylen pitkän, näin kosijoille jo lausuin:\n'Sulhot, Odysseun kuoltua mun kosijoikseni tulleet,\nälkää nyt hätiköikö te häitäni, kunnes on valmis\nkangas tää, ett' ei mene hukkaan lankani kauniit.\nKäärinliinat teen jalon Laerteen minä siitä,\nennenkuin kovan kuolon tuo tyly sallima hälle,\nettei naiset Akhaijein vois mua moittia -- maanneen\nvainajan verhoa vaill', eläessään vaikk' oli vauras.\nVirkoin noin; sepä taipumahan sai miehevät mielet.\nPäivisin ääress' ain' olin nyt kutomukseni suuren,\nöin tulisoihtujen leimunnass' yhä sen purin jälleen.\nKolmepa vuott' oveluuteni tuo nyt Akhaijeja petti;\nmutta kun neljäs vuosi jo joutui tuomana Horain,\nmenneet kun monet kuut oli, päättynyt päiviä paljon,\npalvelijattaret ilmi sen antoi, ilkeät nartut;\n[155-183]\nyllättäin tuli, yksin suin kovin soimasi sulhot.\nValmistaa piti vaate, en tahtonut, vaan oli pakko.\nNytpä en häitä mä välttää voi, en neuvoa muuta\nkeksiä, naimisihin kovin vanhemmat mua vaatii,\npoikani noille on kiukuissaan, varat kaikki kun syövät;\nsenpä hän ymmärtää, jo on mies, talon hallita taitaa\nkuin kuka kuunaan muu, Zeus jolleka soi jalon maineen.\nVaan sano siltikin syntysi nyt, sukukantasi mulle,\nsill' ei tammi se lie tai kallio, kuin taru kertoo.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Puoliso korkea Laerteen pojan, kuulun Odysseun,\nsiis kysymästä et luovu, mik' on suku mulla ja synty;\nniinpä mä sen sanon sulle, mut yltyvä totta on tuska,\njonk' ikehessä mä käyn, kuten ainakin, ken kotimaastaan\npoiss' ylen kauan on ollut, kuin minä nyt, sekä paljon\nkiertänyt ihmisien olinpaikkoja, vaivoja kestäin.\nVaan toki vastannen kysymääsi ja tietelemääsi. --\nSaari on saartama veen, meren päilyvän vyöttämä Kreetta,\nkaunis, viljava maa; on kansaa siell' ylen paljon,\nkymment' yhdeksänpä sen kaupungeita on ynnään.\nKirjavin soi sorinoin eri kielet: Akhaijeja siell' on,\nKreettien siell' oma myös rotu rohkea, siellä Kydoonit,\nDoorien heimoa kolme, Pelasgeja aimoja vielä.\nKaupungeistapa suurin on Knosos; siell' eli Minos\nkohdaten korkean Zeun joka yhdeksäntenä vuonna;\nvaltias, taattoni taatto hän Deukalionin ol' aimon.\nTuonp' olen poika ma itse ja ruhtinas Idomeneuskin.\nKeulavin laivoin Ilioniin kera Atreun poikain\nmatkasi veljeni, meist' esikoinen, myös urohompi;\n[184-212]\nmullapa, nuoremmalla, on Aithon taas nimi kuulu.\nSiellä Odysseun näin sekä ystävälahjoja annoin.\nNäät hänet työnteli tieltä ja Kreettaan toi väkituuli,\nTroiaa kohti kun pyrki hän kiertäen nientä Maleian.\nMyrskylt' Amnisos, liki luolaa Eileithyian,\nvalkama vaikea tuo, hädin tuskin turvasi vihdoin.\nTultua kaupunkiin heti etsinyt Idomeneun ois,\narmaan, arvokkaan majaystävän, mainiten siksi.\nVaan jopa kymmenen tai ykstoist' oli aamua sitten\nlähtenyt Ilioniin tämä laivoin kaarevakeuloin.\nVieraan vein talohomme ja kestitsin, miten taisin,\ntarjosin kyllältään, mitä tarjota soi varat vauraat;\nmyös hänen miehilleen, sotiseurana joit' oli myötä\njauhoja, viiniä hohtelevaa, veroantimet kooten,\nteurashärkiä toin, halumäärin nauttia heidän.\nPäivää luonani noin kakstoist' oli aimot Akhaijit;\ntien kova pohjoinen näet salpasi, -- seisoa tuskin\nvoi jalat maassa, -- ken lie sen kuoloton nostanut suuttuin;\nkolmastoista jo tyynteli sään, ja he pääsivät matkaan.\"\n\nNoin todenkaltaisiks sepitettyjä seikkoja kertoi.\nKyynelihin suli valtiatar, vedet poskia kastoi.\nKuin lumet ylhäin tunturien, tylyn läntisen tuomat,\nkohta jo jälleen pois sulatelluks saa suvituuli,\nvaan sulaessapa lunten on tulvillaan purot, virrat:\nniin suli kyynelihin myös kasvot hält' ihanaiset,\nmiestään tuota kun itki, jok' istui eessä. Odysseus\nkatsoi puolisoaan surevaa, sydän surkua täynnä,\nvaan värähyttänyt silmiä ei, kuin sarvea, rautaa\nluonten ol' alla ne vain; varovaisuus kyynelet esti.\n[213-241]\nKons' oli kyllikseen valitellut kyynelin viljoin,\nvirkkoi jälleen valtiatar, näin vastasi hälle:\n\n\"Tottapa mun nyt myös koeteltava lie sua, vieras.\nMiestäni jos tosiaan sinä kestitsit, kuten kerrot,\nmyös hänen kumppanejaan jumalaisia kattosi alla,\nniin sano, millainen puku häll' oli verhona varren,\nminkäpä muotoinen hän ol' itse ja seurue muukin.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Vaikea on minun, valtiatar, niin vanhoja muistaa;\nkahdeskymmenes vuosi jo vierivi siitä, kun sieltä\nmatkasi pois sekä lähti hän syntymämaastani silloin;\nvaan mitä muistiin kangastaa, sen sulle ma virkan.\nVillava purppuravaippa ol' aimon Odysseun yllä,\nkahdenlaajuinen; sen kultaa solki ja neulain\ntuppilokiinnikkeet; oli taiturityö levy soljen:\nkoiran näit käpälissä sa nuoren, kirjavan kauriin\npurtuna potkivan siinä; se kaikist' ihme ol' aivan,\nkoira se kultainen, joka raateli kurkkua kauriin,\nkauris myös, joka pois koki pyrkiä sätkivin säärin.\nHohtava taas ihotakki se verhona vaipan ol' alla:\nlauhkea, hienoinen kuni laukan kuivatun kuori,\nniinp' oli pehmeä vaate, ja välkkyvä kuin helo päivän.\nKatseli tottakin vain moni nainen tuot' ihasilmin.\nVaan sanon seikan muun minä vielä, se muista ja huomaa:\ntiedä en, tuo kotonaanko jo lie puku ollut Odysseun,\nvai joku antanut ystävä lie, joka saatteli laivaan,\ntai majavieras, sill' oli ystäväpiiri Odysseun\nsuuri ja harras; mont' ei ollut Akhaijia moista.\nMultakin vaskisen miekan sai sekä purppuravaipan\n[242-270]\nkauniin, kanss' oli sen korupäärmehinen ihotakki;\nsaattelin laivaan myös moniteljoon kunnian antain.\nAirut tottakin häll' oli myötään, häntä jo hiukan\nvanhemp', arvelisin; sanon myös, mikä häll' oli muoto:\nhartiot kyhmykkäät, iho ruskea, tuuhea tukka,\nEurybates nimiään; ol' Odysseun kumppani rakkain\nhän yli joukon muun, sama näät heill' ain' oli mieli.\"\n\nVirkki; ja valtiatar sitä vaisumpaan suli itkuun,\ntuntien merkit nuo, taki-tarkkaan virkkamat vieraan.\nMutta kun kyllikseen oli itkenyt kyynelin viljoin,\nvastasi jälleen näin, sanan virkkoi Penelopeia:\n\n\"Vieras, ol' ennenkin sua mun sydämestäni surku,\nnyt rakas, arvokas ystävä ain' olet kattoni alla.\nKammion säilöst' itse ma toin sälytettynä taiten\nvaatteet nuo, mitä mainitsit, sekä välkkyvän soljen\nkiinnitin kaunisteeksi ma hälle; mut eip' ole suotu\nteiltään häntä mun tervehtää sulo-syntymämaahan.\nSiis kova onnipa tuonne Odysseun ontevin laivoin\ninhaan vei Kiro-Ilioniin, jot' on mainita kammo.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Puoliso korkea Laerteen pojan, kuulun Odysseun!\nNoin älä riuduta heljää nyt hipiääsi ja mieltäs\nitkien puolisoas! Toki oudoks enp' ota tuota:\nitkee puolisoaan moni, nuorena-noutajatansa,\njolle hän lapsia sai sulolempeen liittyen, saati\nlaista Odysseun, jonk' iso maine on kuin ikivaltain.\nVaan jätä itkusi nyt sekä kuule, kun sulle ma kerron.\nIlman vilppiä näät toden virkan, en peittele lainkaan.\nKuulin Thesproottein mehumaill', ei kaukana täältä,\n[271-299]\nett' eloss' ennellään, kotitiell' oli ollut Odysseus;\nmyötään tuo monet myös jalot aarteet, joita hän koonnut\nkansan on kesken. Vaan kaikk' armaat kumppanit hältä,\nlaivan kaarevan myös meri ahmasi tumma, kun taa jäi\nsaari jo Thrinakien; näet suuttuen vainosi häntä\nZeus sekä Helios, jonk' oli karjaa kumppanit kaanneet.\nKaikkipa hukkui nuo meren aavall' aaltoavalla;\nitse hän viskautui emäpuull' ajelehtien rantaan\nPhaiakilaisten maan, likiheimoisten jumaloille.\nHälle he, kuin jumal' oisi hän, arvon soi sydämestään,\nrunsaat antimet antoivat, kotimaillekin tuoneet\noisivat turvaisesti, ja aikoja sitten Odysseus\ntäällä jo ois, toki viisaammaks yhä päätteli päässään\nsaatua kartuttaa, maat laajat matkaten vielä.\nHänp' yli muitten tuntee näät, mikä tuottavi hyödyn;\nihmist' ei sitä, ken kera kilvata voisi Odysseun.\nPheidon, Thesproottein jalo valtias, mulle sen kertoi,\nlinnass' uhraten maljastaan, valan vannoen virkkoi\nlasketun lainehikolle jo laivan, saattajat valmiit\nkatsotun armaaseen hänet viemään syntymämaahan.\nVaan minä eeltä jo matkasin, näät Thesprootteien laiva\njuur' eräs viljavahan oli lähtevä Dulikhioniin.\nMyös ne hän näytteli aarteet, jotk' oli koonnut Odysseus;\nniiss' elo vauras muillekin ois, vara kymmenen polven;\nniin isot linnaan ruhtinahan oli jättänyt aarteet.\nItsepä Dodonaan oli ennusneuvoa mennyt\nkuuntelemaan huminasta hän Zeun pyhän, korkean tammen\nkuinka nyt saapua parhain ois sulo-syntymämaahan,\njulkiko vai salavihkaa, sielt' eross' oltua kauan.\n[300-328]\nNiinp' eho, vammaton vielä hän on, pian saapuvi, kauan\nkaukana syntymämaast' ei viivy ja luot' omiensa,\nvaan liki aivan lie; valan vannon siitä ma vahvan.\nZeus tae olkoon siis, ylin, suurin taivahisista,\nolkoon kuulun Odysseun lies, luo jonka ma jouduin:\nkaikkipa niin totisesti jo täyttyy, kuin sanon sulle:\nvarrell' aastajan tään on saapuva tänne Odysseus,\njuuri kun vaihtunut vanha on kuu sekä alkanut uusi.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Kunp', oi vieras, tuo sana täyttyä vois! Tuta saisit\nsuosiomieltäni koht', isot ottaa antimet auliit,\nettä ken nähdä ne sais, ylen onnekkaaks sua kiittäis.\nMutta on aavistus sydämessäni, kuinka jo käykin.\nSaavu Odysseus ei kotihinsa, et myös sinä täältä\nsaa kotisaattoa, näät taloss' on nyt mahtajat toiset,\nkuin oli miesten kesken Odysseus -- niin, oli kerran --\ntoisen kohtelun hältä ja saattelon sai jalo vieras. --\nNeitoset, huuhdelkaa jalat vieraan, myös tila tehkää,\npankaa peitot, pielukset sekä hohtavat raidit,\nettei ois vilu, ennenkuin taas hohtavi huomen.\nKoin kohotessapa hälle te kylpy ja voitelu suokaa,\nviereen että hän Telemakhon saliss atriapöytään\nistua voisi; ja sen paha kohdatkoon, joka tohtii\nsilloin ilkkua häntä ja loukata! Täällä sen koommin\nei tekemist' ole sillä, jos kuinkakin jäis vihan vimmaan.\nMistäpä, vieras, sen näkisitkään, oisiko mulla\nmieltä ja ymmärryst' yli muitten naisien, jos sun\nluonani vaalimatonna ja ryysyiss' atrian ääreen\nistua täytyis? Ei ikä ihmisen tääll' ole pitkä;\n[329-357]\nken tyly itse on mieleltään sekä myös tyly töiltään,\nturmaa toivottaa kaikk' ihmiset sen elontielle,\nkuoleman jälkeen pilkkaavat kovin muistoa moisen;\nvaan ken on nuhteeton, kell' oiva on mieli ja käytös,\nkauas ympäri vie hänen mainettaan majavieraat\nkansaan kaikkeen, mainitsee jaloks ihmiset häntä.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Puoliso korkea Laerteen pojan, kuulun Odysseun!\nOutoja peitot on totta jo mulle ja hohtavat raidit\nolleet Kreetan maan lumihuippujen jäätyä taaksi,\nvarteva-airoiseen kun laivaan jalkani astuin;\nyöpynen yön tämän kuin monet muut unetonna ma ennen.\nYöt' ylen montapa näät minä, allani yösija kurja,\nvalvoen viettää sain, koin korkean nousua vartoin.\nJalkojen huuhtelu ei mun mieltäni houkuta myöskään;\nnaisist' ainoakaan mua älköön koskeko jalkaan,\nlinnasi palvelijattarien mit' on parvea täällä,\npaitsi jos on joku vanha ja talttunut, taitava vaimo,\ntuskien tuttu jok' on sydämessään kuin minä itse,\nmoisen koskea jalkoihin mua sallisin kyllä.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Vieras kulta, -- en toist' ole nähnyt näät älyvertaas\nkattoni alla, en rakkaampaa tulijoista ma kaukaa,\nniin puhut taidokkaasti sa kaikki ja mielevin miettein!\nVaimopa vanha on mull', elämässään oppinut paljon;\nkasvua kaitsi ja vaali hän tuon kovaonnisen ammoin,\nsyntymähetkenä sai käsivarsilleen emolt' ottaa;\nhän jalat huuhtovi sulta, jos onkin heikko ja raihnas.\nKäy pesemään nyt siis, sinä mielevä Eurykleia,\n[358-385]\nvaltiahas ikäkumppani tuo! Lie moinen Odysseus\nitse jo myös, noin nääntynyt kai näkö jalkojen, kätten;\nnopsaan vanhentuu näet ihminen vaivoja nähden.\"\n\nVirkkoi noin; heti vanhus tuo käsin kätki jo kasvot,\npolttavat kyynelet itki ja puhkesi näin valitukseen:\n\n\"Voi, polo poikani, voi mua koitoa! Zeun vihatuksi\njäit yli kaikkien muitten, vaikk' oli mielesi hurskas.\nIhmist' ei sitä, ken satauhreja niin valioita,\nreisiä uhkeit' uhrasi niin salamoitsija-Zeulle,\nkuin sinä toit sekä toivotit, ett' ois onnekas vanhuus\nsuotu sun saavuttaa, pojan loistavan kasvua kaita,\nsultapa yksin vain Zeus riistikin saapumapäivän. --\nHäntäkin naiset nauroi kai, kun jonnekin astui\nkuuluun kartanohon maan vieraan mahtajamiehen,\nkuin sua nartut nää kaikk' ilkkui täällä nyt äsken.\nHäijyjen herjoja välttääkses sekä ilkkua inhaa\nheidän et sallisi pestä; mut en minä emmi, kun niin on\nkäskenyt Ikarion tytär, mielevä Penelopeia.\nSun pesen jalkasi siis, sekä kuullen Penelopeiaa\nettä sun itsesi vuoks, sydämessäni kun syvä murhe\nsylkyttää. Vaan kuullos nyt, mitä sulle ma virkan.\nTullut tänne jo on moni vieras, vaivojen tuttu,\nniin samanmuotoist' en toki, sen sanon, toist' ole nähnyt;\nkasvosi, äänesi, jalkas on kuin ihan itse Odysseun.\"\n\nVastasi hälle ja virkkoi näin monineuvo Odysseus:\n\"Kaikkipa väittävät niin, emo vanha, ne, jotk' ovat nähneet\nmeidät kummankin, sama ett' ihan meillä on muoto,\nniinkuin itsekin nyt sinä huomasit sen sekä lausuit.\"\n\n[386-414]\nVirkki; ja hoitaja vanha jo hohtavan toi pesumaljan,\njalkojen huuhtoimen, ison siihen kaas hulauksen\nkylmää vettä, sen haalentain tulisella. Mut eemmäs\ntuolin Odysseus siirsi ja istuutui selin lieteen;\narvasi näät heti mielessään, oma hoitaja ett' ois\narven tunteva koskeissaan, ja se tois hänet ilmi.\nHaltiataan pesemään kävi eukko ja tuon heti arven\ntunsi, min Parnasson helohammas ol' iskenyt karju,\nkons' oli luona hän Autolykon sekä myös tämän poikain.\nNäät emon taattopa tuo oli, kuulu ja verraton aivan\nviekkauteen valapettoon; senp' älyn Hermes ol' itse\nantanut; hällepä suostuttain hän vuohien, uuhten\nreisiä uhrasi näät, avun aina ja suosion saikin.\nSaapunut kerran ol' Autolykos Ithaken mehumaille;\ntyttären poikapa juur' oli parhaiks syntynyt siellä.\nTuon hänen polvelleen pani ehtoo-atrian jälkeen\nEurykleia ja virkkoi näin, sanan laati ja lausui:\n\n\"Itsepä mieti nyt, Autolykos, nimi, jonka sa kantaa\narmaan lapsesi lapsen suot, jota niin sinä toivoit!\"\n\nTuohonp' Autolykos näin vastasi taas sekä lausui:\n\"Siis, vävy, kuule, ja myös tytär kultani, niin nimi olkoon,\nkuin sanon nyt! Vihankarsas on, vieraallenne, se tietkää,\nmies moni, nainen myös elonkasvaja-mailla, -- Odysseus\nolkoon siis nimiään, vihamiehien uhka! Ja tulkoon,\njahkapa varttuu, tuonne hän, kuss' emon on koti kuulu\nParnassolla ja mull' isot aarteet koottuna talteen;\nniist' osan multa hän saa sekä riemuin tuo kotihinsa.\"\n\nLähti Odysseus siis nuo saamaan loistavat lahjat.\nHäntä nyt Autolykos sekä Autolykon pojat myöskin\n[415-441]\nkätteli tervehtäin, sanat lausui armahat aivan;\näidin äitipä, Amphithea, sylihinsä Odysseun\nsulki ja suuteli päätä ja silmiä sorjia vuoroon.\nAtrian puuhaamaan heti poikia kuuluja käski\nAutolykos; heti kuulivat myös kehotusta he tuota.\nSonnin noutivat siis pihatarhaan viissuvikunnan,\niskivät, nylkivät sen sekä löivät kappalehiksi,\nviilsivät viiluihin lihat, vartaisiin pujotellen,\ntaiten paistoivat, tasan tarjosivat palat paistin.\nPäivän kaiken juhlivat noin, sen laskuhun asti,\neik' osa uupunut kesken, jos mitä vain teki mieli.\nVaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman\nlaskihe vuoteeseen kukin nauttimahan unen lahjaa.\n\nMutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos,\nlähtivät riistan pyyntiin, eell' ajokoiria parvi,\naaluvat Autolykon, kera myös jumalainen Odysseus;\nmetsän vyöttämän Parnasson kuvepolkua jyrkkää\nkiipesivät; pian viimaiset tuli vinkalot vastaan.\nHelmast' Okeanon syvän, verkkaan vierivän virran\nnousi ja tultaan juur' yli maitten Helios ampui;\nrotkoon saapuivat nyt pyytäjät, eell' ajokoirat\njälkiä vainuten juoksi, ja riensivät kinterehillä\naaluvat Autolykon, etumaisena uljas Odysseus,\nvaappuva keihäs kourassaan, valahuttaja varjon.\nViidan sankeikoss' oli siell' iso, kauhea karju.\nSinnepä tunkeunut ei tuulten kostea huoku,\nhohtavan auringon säde konsaan sattua voinut,\nei sade rankinkaan läpi lehvikon; niin oli sankka\nviita, ja kuivia lehtiä maass' oli myös ylen paljon.\n[444-472]\nTuon kumun kuullessaan, töminällä kun törmäsi kohti\nmiehet, koiratkin, ulos viidastaan kävi karju,\nsilmät tuiskien tulta ja törröllään joka harjas,\nparvea vastaan; vaan etumaisena riensi Odysseus,\nvalmis ol' iskemähän, kohotettuna varteva keihäs\nkourassaan väkevässä; mut karjupa ehtikin ennen,\nreiteen hampaallaan liki polvea viils ison haavan\nsyrjäst' iskien, ei toki luuhun saakka se mennyt.\nTaa lavan oikean pisti Odysseus karjua kylkeen,\njott' ulos tunkeutui läpi ruumiin välkkyvä peitsi;\nmaahan kiljahtain otus kieri, ja karkkosi henki.\nSiinä nyt puuhasivat pojat Autolykon kera karjun,\nkääreell' urhean tuon, jumalaisen Odysseun haavan\ntaiten tukkesivat, veren tumman loihtuja lausuin\nsulkivat, taaton luo kotihinsapa riensivät joutuin.\n\nTerveeks Autolykos sekä Autolykon pojat kohta\nhoitelivat hänet, kohtapa myös, jalot antaen lahjat,\nriemuin laittoivat hänet riemuisaan kotimatkaan.\nSaapujan taas Ithakess' isä, myös emo korkea vastaan\nottivat onnekkaina ja tuota jo tutkivat innoin,\nmist' oli tullut arpi, ja tarkoin heille hän kertoi,\nkuink' erätiell' oli karju sen iskenyt valkeahammas,\nkun pani Parnassoll' ajon Autolykon pojat toimeen.\n\nTuon hivutellessaan heti tunsi, kun vain käsi koski,\nhoitaja vanha ja kirpoamaan jalan päästi ja pohkeen\npolskahtain pesumaljaan; soi räminällä ja kaatui\nvaskinen malja, ja permantoon vesi virtasi kaikki.\nValtasi riemu ja tuska jo rinnan, kyynelin silmät\ntäyttyi, salpautui sana pyrkivä; noin polo vihdoin,\n[473-501]\nkurkottain käden kohti Odysseun poskea, virkkoi:\n\n\"Voi, olet, armas lapsi, Odysseus! Enkä mä ennen\ntuntenut valtiahakseni, kuin käsin ylt'yli koskin!\"\n\nVirkki ja Penelopeiaan loi ilonloistavat silmät\nvihjata aikoen, ett' oli armas puoliso tullut.\nNähdä sit' ei toki valtiatar, ei huomata voinut;\nmielen Athene pois näet käänsi. Mut eukkoa kurkkuun\nnyt käden oikean kourallaan kävi kiinni Odysseus,\ntoisellaan hänet taas veti luokseen, hälle jo virkkoi:\n\n\"Miks, emo, noin tuhon mulle jo tuot? Mua itsehän ruokit\nnoilla sa rinnoillas! Monet sain kovat kärsiä, vihdoin\nnään kotimaani, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii.\nMutta kun sen nyt näit ja sen soi jumal' ilmetä sulle,\nniin pysy vait, ett' ei taloss' ainoakaan sitä huomaa.\nTaikka, ma sen sanon sulle, ja myös se on täyttyvä totta:\ntaivahiset jos suo minun sortaa korskeat sulhot,\nen sua, hoitajatartanikaan, minä säästä, kun saavat\nkuoleman palkakseen talon muut pahat palvelunaiset.\"\n\nMielevä Eurykleiapa näin taas vastasi hälle:\n\"Lapseni, voi, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä?\nTiedäthän sinä: vankkumaton, vaka mulla on mieli;\nvait olen varmana kuin kova kallio tai kuni rauta.\nVaan sanon sulle ma seikan myös, ja se kuule ja huomaa:\ntaivahiset jos suo sinun sortaa korskeat sulhot,\nniin talon naiset mainitsen minä sulle ne, keilt' et\narvonantoa saa sekä keitä on kelpoja heissä.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Miks, emo, mulle ne virkkaisit? Sepä tuiki on turhaa.\nItse ne tutkin, tarkkailen ma jok' ainoan täällä.\n[502-529]\nVait ole tyyten vain sekä muu jumalain jätä huomaan!\"\n\nVirkkoi noin; salin poikki jo pois kävi hoitaja vanha\nnoutaakseen pesuvettä, kun mennyt ol' entinen maahan.\nNiin jalat valtiahan pesi, voiteli välkkyvin öljyin.\nSiirsi nyt tuolin taas tulen lämpöä kohti Odysseus\nlieden hohteeseen, salas arven ryysyjen alle.\n\nLoihe jo lausumahan taas mielevä Penelopeia:\n\"Vieras, vielä mä tietelisin vähän yhtä nyt sulta;\nsillä jo myöhä on hetki ja armaan yölevon aika\nsille, ken uinua voi sulo-unt' unohuttaen huolen.\nMullepa mittaamattoman on jumal' antanut murheen.\nPäivisin hiukan vaimentaa valitusta ja huolta,\nkun omat toimeni valvoa saan sekä palveluneitoin;\nmutta kun joutuu yö kaikk' uuvuttain unen helmaan,\nvuoteess' unta en saa, sydänt' ahdistettua saartaa\nkalvavat murheet vain, ei suo surevalle ne rauhaa.\nKuin tytär Pandareon, satakielikin keltavarinta,\nlaulua sorjaa helkyttää, kevät uusi kun alkaa,\npuitten lehvikköön tiheimpään piilouneena,\näänt' yhä uusiin vaihdellen säveliin sulosoipiin,\nvaikertaa Itylon, pojan armaan, vauriosurmaa,\nvaimona Zethos-valtiahan jonk' itse hän tuotti:\nniin yhä tuonne ja tänne mun häälyy mieleni aatos:\npoikani luonako tääll' yhä kaitsen kaikk', ison, ylhän\nkartanon aarteineen, asujoineen, loukata kartan\nkansan mieltä ja muistoa myös aviollisen vuoteen\nvai sitä seuraan, ken kosijoist' on Akhaijien aimoin\nlinnassamme ja runsaimmat tuo morsiuslunnaat?\n[530-558]\nKons' oli lapsi hän viel' älypuutto, en mennä ma voinut\nuusiin naimisihin, talost' erjetä mieheni tästä;\nnytpä, kun täyteen noussut on nuoruutensa jo kukkaan,\nitse jo täältä mun lähtevän sois tykö taattoni jälleen,\nkiukustuu, varat hältä kun syö kitanhansa Akhaijit.\nVaan uni mulle sa nyt selitellös, jonka ma kerron.\nOn parikymmenpää pihamaallani hanhia parvi,\nvehniä syö vesialtaastaan, -- hupa katsoa tuot' on.\nKotkapa vuoriltaan tuli mahtava, koukeronokka,\nkaulat katkoi, kaikki ne surmasi, noin pihamaata\npitkin jätti ne, itse jo nous yläilmojen loistoon.\nItku ja vaikerrus minut valtasi, vaikk' uness' uinuin;\nnaisia ilmestyi hiussorjia luokseni piiriin\nvaikertaissani, kun kotihanheni surmasi kotka.\nTaaspa se liiteli luo, katon reunalt' äänsi ja haastoi\näänell' ihmisen mulle ja viihdyttää koki virkkain:\n'Tyyntyös, Ikarion isomainehisen tytär armas!\nUnt' et, vaan tositottapa näit, jok' on täyttyvä tarkoin.\nSulhoja hanhet on nuo, minä taas olin kotka se äsken,\nnytp' olen puolisos itse, jo vihdoin saapunut jälleen,\njolta on sulhojen joukkio tuo lopun surkean saava.'\nVirkkoi noin; heti valveuduin, uni karkkosi vieno;\nvilkaisin pihamaalle, ja siellä ma hanhien aljuin\nnäin vesialtaastaan kuten ainakin vehniä syövän.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Mahdoton, valtiatar, toki moist' on tulkita unta\nväärin päin, kun on ilmi jo lausunut itse Odysseus,\nkuinka se täyttyvä on: kosijoita jo kuolema vartoo\nkaikkia, ainoakaan tuhon alt' ei säästy ja surman.\"\n\n[559-587]\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Vieras, on montakin unt' epäselvää, tutkimatonta,\neik' ole ihmisien kaikk' enteet totta ja täyty.\nKaksi on porttia, joist' unet häälyvät kaikk' ulos astuu:\nsarvea toinen on portti, mut norsunluutapa toinen.\nNorsunluu-ovisesta mi portist' astuvi luokse,\nvain lume lieto se on, valeviestein vietteleväinen;\nsarvenvälkkyisestäpä taas veräjästä mi saapuu,\ntietävi totta, ken ihminen vain unen nähnevi moisen.\nMutta en siitä ma tulleen tuon unen hirveän usko; --\nois se jo tottakin mun sekä poikani toivoa myöten. --\nVaan sanon sulle nyt seikan muun, ja se kuule ja huomaa:\neessä on onneton aamu, mi saa minut kauas Odysseun\nlinnoilt' erkanemaan; näet kilpaan tuon jo ne kirveet,\njoit' useasti hän löi rivin permantoon lävetysten,\nkuin lovipölkyt on all' emäpuun, -- kakstoist' oli niitä, --\nkaukaa nuolen jousestaan läpi kaikkien laski.\nNyt panen kilvan tuon kosijoille ma: ken kevyimmin\njousen jänteen on käsin kiskova kiinni ja nuolen\nkaikkien kahdentoista on myös läpi ampuva kirveen,\nhäntä ma seuraan nyt, koti jää aviollinen, armas,\njää rikas, aartehikas asumukseni, kartano kaunis,\njonka ma muistanen kai useasti, jos untakin uinun.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Korkea puoliso Laerteen pojan, kuulun Odysseun!\nKilpa se linnoillas pidä koht', älä siirtele eemmäs.\nEhtivä tänne on ennemmin monineuvo Odysseus,\nkuin sitä jännittää siloselkää jousta ne kehnot\nhyppysineen sekä myös läpi rautain ampuvi nuolen.\"\n\n[588-604]\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Vielä jos istuisit mua näin ilahuttaen, vieras,\nluonani, luomia mult' ei ummistais uni lainkaan.\nVaan vaill' unt' iankaiken ei tule ihminen aikaan;\nmääräpä kaikell' on näet säätämä kuolematonten\nkuolollisten noudattaa elonkasvaja-mailla.\nSiirryn tästä jo siis yliskammiohon minä, painun\nhuokausvuoteeseeni, jot aina mun itkuni virrat\nkostuttaa siit' alkaen, kuin kova onni Odysseun\ninhaan vei Kiro-Ilioniin, jot' on mainita kammo.\nSinne jo maata ma käyn; taas permannolle sa tänne\ntee tila itselles, tai myös lavan allesi tuokoot.\"\n\nVirkki ja huoneisiinsa jo astui hohtavan heljiin,\nei toki yksin, vaan kera seurasi saattajaneidot.\nNoin kera noitten nous yliskammiohonsa ja siellä\nkauan Odysseut' itki hän, puolisoaan, unen armaan\nkunnes loi yli luonten Athene päilyväsilmä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LAULU.\n\nKOSIJAIN SURMAN EDELLISET TAPAHTUMAT.\n\n\nNiinp' etupylvästöön teki yötilan oiva Odysseus,\npeittoamattoman sai häränvuodan sielt' alusikseen,\nkatteeks uuhten taljoja toi, monen sulhojen teuraan;\nvaipan peitoks Eurynome veti yöpyvän ylle.\nValvoi vuoteellaan nyt Odysseus, sulhojen surmaa\nmiettien mielessään. Ulos uksestaanpa jo hiipi\nneitoja öiseen taas salayhteyteen kera sulhoin\nnauraen toisilleen, kikatellen, hailakat, kilvan.\nVaan hänen rinnassaan sydän kuohuun nousi, ja kohta\nneuvoa tuimaa valtiahan piti mieli ja aatos,\n[11-39]\njälkeen syöksähtäiskö ja löis heti hengeti kaikki\nvai kosijoihin sois viel' yhtyä yltiömieliin\nkerran viimeisen; sydän rinnass' ärhysi, riehui.\nHentoja suojellen penikoitaan kuin emäkoira\nhaukkuu outoa miest', urisee sekä purra jo uhkaa,\nniin hänen haukkui myös sydämensä sit' ilkiöseuraa.\nRintaans' urho jo löi, sydämelleen hilliten haastoi:\n\n\"Kestäös vain, sydän! Sait katalampiakin sinä kestää,\nhirveävoimainen Kyklooppi kun kumppanit uljaat\nahmien söi; toki kestit kaikk', oveluutesi kunnes\nluolast' auttoi pois, johon itse jo kuolevas uskoit.\"\n\nNoin sanan nuhtelevan sydämelleen sankari lausui.\nTaipui tottelemaan sydän myös sekä järkkymätönnä\nkiusan kesti; mut itse hän kieriskenteli valvoin.\nKuin veren, rasvan täyttelemää mahapötsiä paahtaa\nmies ison valkean pääll', yhä kääntää puolta ja toista\nvartaassaan sekä kypseks sen pian paistuvan toivoo:\nnoinp' yhä vuoteellaan hän kääntelihen sekä mietti,\nkättens' alle hän kuink' ois sortava julkeat sulhot,\nyksin miest' ylen monta. Mut astui luoksi Athene,\nnaisena hahmoltaan, alas taivaan korkeudesta,\nilmestyin pääpohjiin näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Miksikä valvot taas, kovaonnisin maan asujoista?\nTää oma kartanos on, oma puoliso sulla on täällä,\noiva on poikasi myös, -- moist' itselleen moni toivois.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Haastoit, taivahinen, ihan kaikk' osuvasti ja oikein.\nVaan vakavastipa miettiä saa sydän nyt sekä mieli,\njulkeat sulhot kuinka ma sortaa kätteni alle\n[40-68]\nyksin voin, taloss' aina kun heit' iso joukko on koolla.\nSeikka on toinen huolena myös, totisempana vielä:\nnuo jos surmaankin, jos suo avun Zeus ja sa itse,\nniin mihin piillä ma voin? Anon aattelemaan sua tuota.\"\n\nHälle Athene näin taas vastasi päilyväsilmä:\n\"Voi sua taas! Moni huonompaan avuntuojahan turvaa,\npelkkä jok' ihminen on, ikivaltain ei väkiverta;\nvaan jumaloita ma oon, minä aina sun auttajas altis,\njos mikä lie hätä, vaara. Mut julki jo sen sanon sulle:\nkansaa kuolollista jos viisinkymmenin joukoin\nsaartaen kimpuss' ois, sodin mielisi surmata meidät,\nheiltä sä veisit saaliinas härät, uhkeat oinaat.\nSiis unen valtaan uuvu jo! Vaiva on valvominenkin\nkarttaen unt' yli yön; jopa saat pian huolesi heittää.\"\n\nVirkkaen noin sulo-unta jo vihmoi sankarin silmiin;\nitse Olympoon taas jumal-immyt korkea riensi.\n\nSai uron uinuksiin uni, huolien hoiva ja raajain\nraukaisuttaja; vaan jopa valveutui vakamieli\npuoliso; pehmoisella hän vuoteell' itkien istui.\nMutta kun kylläiseks sydämensä ol' itkenyt vihdoin,\nArtemis-ampujatarta jo kutsui naisien kuuluin:\n\n\"Korkea Artemis, Zeun tytär, jospa jo nuolesi viimein\nampuisit läpi rintani nyt, heti henkeni veisit,\ntai raju tuulispää minut tempais raastaen myötään,\nheittäis harhaamaan hämäräisiä polkuja tuonne\nsuulle jo Okeanon, maanpiiriä kiertävän virran,\nniinkuin tyttäret Pandareon meni myrskyjen myötä!\nHeilt' isän, äidin surmasivat ikivallat, ol' orvot\nyksin linnassaan; toki hoivasi heit' Aphrodite,\n[69-97]\nantoi juustoa, mettä ja vienoa viiniä; Here\nsoi soreutta ja ymmärryst' yli naisien muitten,\nvarteen loi solevuutta ja ryhtiä Artemis ylhä,\nitse Athene taas jalot neuvoi askaretaidot.\nKerran Olympoon korkeahan kun nous Aphrodite\nZeun, salamoitsijan, eess' anoakseen, että hän säätäis\nneitojen hempeät häät -- näet tietää kaikk' osat, onnet\nkuolollisten Zeus, mitä kohtalo suo, mitä kieltää --\nryöstivät Harpyiat sill'aikaa neitoset sorjat\npois ikiorjuuteen tykö Kostotar-impien kolkkoin. --\nNoinpa Olympon haltiat myös minun häipyä suokoot,\ntai minut Artemis ampukohon hiussorja, kun nähdä\nsaanen Odysseun vain manan ankaran maille jo saapuin,\njotta en miehen huonomman ois riemuna konsaan.\nKestää vielä se vaivan voi, joka päivisin itkee,\nsynkkää huokailee sydänhuoltaan, vaan unen valtaan\nöisin vaipuvi taas; sill' unhoon saa uni kaiken,\nsaa pahan, parhaankin, lukitessaan silmien luomet.\nVaan jumal' antavi untenkin mua vainota julmain.\nYöllä hän viereen mun tuli taas omin ilmisin hahmoin,\nmoisena kuin sotatielle hän lähti; mut rintani täytti\nriemu, kun uskoin, ett' oli totta se, ei vale-unta.\"\n\nVirkkoi noin; heti nousi jo kullanhohtava Eos.\nKuullut ol' itkevän äänen tuon jumalainen Odysseus,\nluuli jo mielessään, hänet ett' oli tuntenut jälleen\nPenelopeia ja luo pääpohjiin astunut juuri.\nKaattuvan kääri hän kohta ja taljat, joill' oli maannut,\nmiessalin istuimelle ne vei, pihamaallepa kantoi\ntaas häränvuodan, puoleen Zeun kädet nostaen kääntyi:\n\n[98-125]\n\"Zeus isä, tahto jos taivaisten minut maalleni auttoi\nmaat, meret matkaamaan kautt' ahdinkoin ani-suurten,\nenteen lausukohon, taloss' ihminen jos joku valvoo,\nmerkkipä Zeun myös ilmetköön tääll' ulkona mulle!\"\n\nPyys anovasti hän noin; Zeus selkeäneuvo sen kuuli,\nkuulua soi jylyn koht' yli hohtavaharjan Olympon\npilvien päältä, ja riemahtui jumalainen Odysseus.\nLausui enteen myös lähell' aivan jauhajanainen,\nmiss' oli kääntäjineen käsimyllyt valtiahalla.\nVaimoa kaikeltaan kakstoist' oli siell' yhä, työnään\nhienontaa oli vehnät, ol' ohrat heill', yty urhoin.\nNukkui muut, koko määrä jo heill' oli jauhoja; yhden\nviel' oli kesken työ, väki heikoin häll' oli; antoi\nnyt kiven seistä ja virkki hän enteen valtiahalle:\n\n\"Zeus isä, ihmisien, jumalainkin valtias ylhä!\nMahtavan kuulua soit jylyn alta sa tähtisen taivaan,\nvaikk' ei pilveä näy; kai enteen jollekin annoit.\nSallios täyttyä myös, mitä nyt anon sulta ma koito!\nSulhojen viimeinen pito-atria armas Odysseun\nlinnass' olkoonkin tänä päivänä täällä jo vihdoin,\njoille ma tuskaiseen väsymykseen turtuvin polvin\nohria jauhaa saan; veron viimeisenpä jo syökööt!\"\n\nTuon sanan onnekkaan iloll' oiva Odysseus kuuli,\nZeun jyly-enteen myös, tilin konnia vartovan toivoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeitoset muut, koko parvi Odysseun kartanon kauniin,\nkoolle jo kertyi taas, tulen leimuavan teki lieteen.\nNousipa vuoteeltaan myös Telemakhos jumalainen,\nvaattehin verhoutui, olusvyöhön vyötteli miekan,\n[126-154]\njalkoihin jalohohtoisiin sirot anturat pauloi,\nkoppoi peitsen valtaisen, otavaskisen, astui\nEurykleian luo, yli kynnyspuun puhutellen:\n\n\"Saiko se vieras tääll', emo kulta, nyt kohtelun oivan,\natrian, vuoteen myös, vai yöpyä sai, mihin sattui?\nMoinen on äitini näät, niin mielevä vaikka hän onkin:\nhalvemmalle hän hairahtuu pian arvoa suomaan,\noivemmallepa ei suo arvoa, antavi mennä.\"\n\nMielevä Eurykleia jo tuohon vastasi jälleen:\n\"Syytt' älä äitiäs noin toki, lapseni, syyttele. Vieras\nistui täällä ja viiniä joi, mink' itse hän mieli;\nsyönyt kyllin ol' ennestään, emos antanut viel' ois.\nMutta kun viimein unta jo muisti ja yölevon aikaa,\nvuoteen laittamahan heti äitisi neitoja käski;\nvaan kuten kuunaan mies ylen koito ja onneton, torjui\nvuoteet, raidit pois polo, permannoll' etusuojan\npeittoamattoman vain häränvuodan katteli alleen\nlampaantaljoin; vaipan myös levitimme me ylle.\"\n\nVirkki, ja Telemakhos salist' ulkosi askelin reippain,\nkeihäs kourassaan, kera kaks oli virkkua koiraa;\nmieskokoukseen riensi Akhaijein luo varusorjain.\nNeitoja Eurykleia nyt ohjasi, naisien oivin,\nmääräsi työt, tytär Opsin tuo, Peisenorin poian:\n\n\"Nyt, tytöt, käyntiin työ! Sali laaskaa, veet pirotelkaa\npermantoon sekä peitelkää punapurppuraverhoin\nuhkeat istuimet, joka pöydän pyyhkiä toiset\nsienill' ylt'yli saatte ja huuhtoa myös sekomaljat,\nkauniit, korvakkaat pikaritkin, taas tepä käykää\nlähteest' äkkiä vettä ja oikein vikkelät olkaa,\n[155-183]\nsill' ei kauankaan sali tyhjänä lie kosijoista;\nvarhain saapuvat kai, tämä päivä kun juhla on kaikkein.\"\n\nVirkki, ja neitoset tottelivat heti käskyä; lähteen\ntummana läikkyvän luo parikymment' ulkosi, muutpa\nhyöri ja hoiteli taas kotitoimia tottunehesti.\n\nSulhojen suurekkaat tuli palvelijat, kätevästi\npuita he pilkkoivat; jopa lähteelt' ehtivät jälleen\nnuo vedennoutaja-neidot. Koht' oli myös sikopaimen\nsiellä jo, toi parahinta hän syöttiläskarjua kolme.\nKaivelemaan pihamaalle ne kaunoiselle hän päästi,\nitse Odysseun luo kävi, laatuisasti jo lausui:\n\n\"Kohtelevatko jo kauniimmin sua, vieras, Akhaijit,\nvai yhä ennallaan sua linnass' ilkkunevatko?\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Josp' Eumaios, sais jumalilta se riettaus koston,\njoll' ylimieliset nuo talon vieraan ilkiötöillään\ntäyttävät temmeltäin: heill' ei ole, ei hävyn hiukkaa!\"\n\nNoinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä.\nVaan liki astui heitä Melantheus, kaitsija vuohten,\nkuttuja kuljettain, valioimpia kaikkien laumain,\neineeks sulhojen; hän kera saapui paimenen kahden.\nVuohet kaikuisaan pilaristoon kytki hän kiinni,\nitse Odysseun luo kävi, herjaisesti jo haastoi:\n\n\"Vieras, vai olet viel' yhä täällä sa kiusana miesten,\nkerjäten kimppuun käyt? Ovest' etkö jo lähteä arvaa?\nToinen toisest' emme nyt erkane totta me ennen,\nkuin tuta kättäni saat; tapa liian on julkea sulla\nkärkkyä; muillakin onhan Akhaijeill' atriapöydät!\"\n\nVirkkoi noin; ei vastannut monineuvo Odysseus,\n[184-212]\nääneti päätään puisteli vain tuhomiettehin tuimin.\n\nKolmas miespä, Philoitios, tuo jalo kaitsija karjain,\nsaapui, uhkeat vuohet toi kosijoille ja hiehon.\nSaareen tuoneet niit' oli lautturit, jotk' yli salmen\nmuitakin saattelevat, kuka kulkija vain tykö saapuu.\nTeuraat kaikuisaan pilaristoon kytki hän kiinni,\nluo sikopaimenen itse jo astui, tieteli tältä:\n\n\"Kenp', Eumaios, on vieras tuo, joka tullut on äsken\nkartanohomme? Mik' on suku hällä ja syntymäseutu?\nKeitten juurt' olevansa ja heimoa mainita mahtaa,\nmies polo tuo? Toki muodolt' on kuni valtias aivan.\nVaan jumalatpa ne kurjuuteen monen kulkijan saattaa\nvaivoja valmistain, -- se on kohtalo valtiahankin.\"\n\nVirkki ja vieraan luo kävi, kätteli tervehytellen,\nnäin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:\n\n\"Terve, sa taatto ja vieras! Sull' elo onnekas olkoon\nvast'edes, vaikka nyt kuormanas on moni vaiva ja murhe. --\nJulmin kaiketi, Zeus, ylitaatto, sa liet jumaloista!\nSääli et niitä sä, joilleka soit elon itse, ne saavat\nsuistua surkeuteen sekä tuskaan tuimelevaiseen. --\nKun sinut näin, hiki nousi ja silmäni kyynelin kostui,\nnäät tuli mieleen mulle Odysseus; noinpa nyt, arvaan,\nryysyt verhona harhailee seass' outojen hänkin,\nvalkeutt' auringon, elon ilmoja vielä jos nähnee.\nVaan jos on kuulu jo kuollut Odysseus, maille jo Hadeen\npäättynyt tie, niin voi mua koitoa! Nuor' olin poika,\nmaalla Kephalleenein kun karjat mulle hän uskoi.\nMäärää ei elukoill' ole nyt, toist' ilmojen all' ei,\njoll' ois karttuisamp' iso-otsain härkien kanta.\n[213-239]\nMutta nyt muut mua eineekseen etehensä ne tuomaan\nkäskee, kuin perijää, kuin poikaa ei taloss' oiskaan,\nkostoa säiky he ei jumalainkaan; näät varat aikoo\nnuo tasan panna jo täällä, kun haltia poiss' yhä viipyy.\nMull' yhä aatos tuo sydämessä ja arvelu pyörii:\non paha poiskin mennä, kun jäi toki poika se hältä,\nkarkota maahan vieraaseen kera karjani kaiken\noutojen luo olemaan; toki tuskemp' olla on täällä,\nvieraan joukkion vuoks yhä rehkiä karjoja kaiten.\nAmmoin jonkun muun tykö valtiahan väkivoivan\nlähtenyt oisinkin, meno sietämätön näet tääll' on;\nvaan yhä toivoni on kovaonninen tuo: kotihinsa\nvielä hän saapua voi ja sen puhdistaa kosijoista.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Paimen, et ilkiö etk' älypuutto sa näy olevankaan, --\ntuon ma jo itsekin tunnen, -- vaan vaka sulla on mieli;\nsiis sanon sulle ja vannon myös valan ankaran: olkoon\nZeus tae taivahisist' etumaisna ja pöytäkin aulis\ntäällä ja kuulun Odysseun lies, tykö jonka ma jouduin:\ntäst' et lähteä ehdi, jo ennen Odysseus saapuu.\nItsepä silloin näät, jos mielit vain, omin silmin,\nsulhojen mahtailun miten päättää surkea surma.\"\n\nHällepä vastasi näin taas paimen, kaitsija karjain:\n\"Kunp', oi vieras, tuon sanan täyttyä sois Kronossynty!\nSilloin näyttäisin, mitä voi käsivartteni voima!\"\n\nMyös avuks Eumaios ikivaltoja kaikkia kutsui,\nettä jo maalleen saapua sais monineuvo Odysseus.\n\n[240-268]\nNoinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä.\nSulhot Telemakhon tuhosurmaa tuumi paraikaa;\nvaan vasemmaltapa ilmestyin tuli, liiteli ilmain\nkorkea kotka; se kynsissään piti kyyhkyä arkaa.\nSilloin Amphinomos sanan lausui heille ja haastoi:\n\n\"Turha nyt, ystävät, aie on tuo, mikä meill' oli juuri,\nsurmata Telemakhos. Vaan aika on atria muistaa.\"\n\nNoin nimes Amphinomos; oli neuvo se kaikkien mieleen.\nAstui joukkio tuo jumalaisen Odysseun linnaan,\ntuolien, istuinten varahanpa jo heittivät vaipat,\nteuraiks iskivät koht' isot oinaat, uhkeat vuohet,\nsyöttiläskarjuja myös sekä laitumen ruokkiman hiehon;\nnuo sydämyksiä paahti ja leikkeli, nää sekomaljat\ntäytteli hämmentäin; pikareitapa toi sikopaimen,\ntaas korit kauniit täynnä Philoitios, kaitsija karjain,\nleipää pöytiin toi, ja Melantheus viiniä kaatoi.\nRuokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, valioihin.\n\nIstumahan pani Telemakhos ovelasti Odysseun\nkynnyspaaden luo, ovensuuhun miessalin uljaan,\nmiss' oli istua vain rahi halpa ja pöytiä pienin,\ntarjosi taatolleen sydämyksiä, viiniä kaatoi\nkultaiseen pikariin sekä lausui hälle ja haastoi:\n\n\"Siinä nyt istu ja juo kera muitten viiniä, vieras!\nSuojanas itse mä tääll' olen, torjun kaikkien sulhoin\npilkat, loukkaukset, sill' eip' ole tää majapaikka,\nvaan on Odysseun linna se, taattoni hankkima mulle.\nSulhot, siivoll' olkaa siis sekä suuta ja kättä\nhillitkää, ett' ei tora tässä ja tappelu synny!\"\n\nNoin hän virkki, ja hämmästyin puri kaikki he huultaan,\n[269-297]\nkosk' oli Telemakhos ylen haastanut uskaliaasti.\nMuille nyt Antinoos, Eupeitheen aaluva, lausui:\n\n\"Tuima, Akhaijit, on tuo puhe Telemakhon, toki saako\nkelvata meille, kun noin kovin uhkaavasti hän haastaa.\nSallinut ei sitä Zeus, hält' ammoin täällä jo muutoin\nsuu ois hiljennetty, jos suuri ja äänekäs onkin.\"\n\nVirkkoi noin; ei Telemakhos sitä säikkynyt lainkaan.\nAiruet toi läpi kaupungin pyhät alttariteuraat\ntaivahisille, ja kertyivät hiuskaunot Akhaijit\nlehtoon siimehiseen nyt Apollon noutavanuolen.\n\nVaan lihat kypsenneet nyt vartaist' ottivat sulhot,\nkullekin leikkasivat, pito-atrian nauttivat aimon.\nToivat tarjoajat saman verran Odysseun pöytään,\nkuin mitä sai kosijatkin; niinp' oli käskenyt heitä\nTelemakhos, jumalaisen Odysseun aaluva armas.\n\nKorskien ei kosijain ivan ilkeän laata Athene\nsallinut lainkaan, jott' yhä tunkeutuis tulisempi\nnärkästys sydämeen Laerteen poian Odysseun.\nSulhojen joukkoa myös Samos-saaren mies oli muuan,\nKtesippos nimiään, iso ilkimys; luottaen paljoon\ntaattoiseen tavaraansa, Odysseun puolison kättä\nkärtti hän myös, kun poiss' yhä viipyi valtias itse.\nNäinpä nyt virkkoi hän kosijoitten korskien kesken:\n\n\"Kuulkaa, kun sanon teille, te sulhot miehevämielet!\nSai, mitä sietikin saada, jo vieras, sai saman verran\nminkä me muut; eip' oikein, ei sopivaista se oiskaan,\nett' osa uupuis sen, ken on Telemakhon majavieras.\nMutta nyt annan myös minä antimen, jotta sen hältä\nlahjaks sais kylynlaittajatar tai palvelijoista\n[298-326]\nmyös joku muu, mitä linnass' on jumalaisen Odysseun.\"\n\nVirkki ja viskasi päin luuronkan, sen korist' ottain\nkouraan turpeahan; vaan väistihe tieltä Odysseus\npäätään hiukkasen kallistain; sydän naurua nauroi\npilkallista; ja luu lujan seinän kohtasi roikuin.\nNuhteli Telemakhos heti viskaajaa vihasuulla:\n\n\"Onneas kiittää saat, Ktesippos, ett' ohi heitit,\nvieraaseen osumatta, kun väistihe tieltä hän taiten.\nMuutoin kärkevä peitseni ois läpi rintasi käynyt,\ntaattosi peijait' ois pitämään, ei häitäsi, päässyt\ntääll' Ithakessa. Nyt älköön siis taloss' ilkiötöitä\nkenkään tohtiko tehdä. Jo oivallan ma ja tiedän,\nlaita mik' oikea on, mikä ei; olen mies jo, en lapsi.\nSiltikin sietää vain yhä saamme ja katsoa, kuinka\nkarjaa teurastatte, min saa menon viini ja ruoka\nmeillä jo; vaikea vastustaa näet yhden on monta.\nVaan toki hillitkää tuhotöitä ja -tuumia noita!\nTai minut surmata jos himoatte jo tappavin vaskin,\ntuop' oma toivoni ois, halutump' ois hauta jo totta\nkuin yhä moisia nähdä ja sietää ilkiötöitä:\nvain vihakohluja vieraat saa, läpi sorjien suojain\npalveluneitoja irstailuun mikä minnekin laahaa.\"\n\nNuhteli noin, ja he vait oli kaikk', ihan ääneti istui;\nnoinp' Agelaos virkki, Damastorin aaluva, vihdoin:\n\n\"Ystävät, yhdenkään ei vimmaisin vihalausein\nlie halu vastustaa, sanan oikean jos sanon teille:\nsaakoon rauhass' olla jo vieras tuo sekä muutkin\npalvelijat, mitä linnass' on jumalaisen Odysseun.\nTelemakholle ja myös hänen äidilleen toki neuvon\n[327-355]\nsuopean antaisin, jos vain lie heille se mieleen.\nNiin sydän rinnassanne kun toivoi vielä ja vartoi,\nmaalleen saapuvan matkoiltaan jumalaisen Odysseun,\nei pahaks ollut ottaminen, kotonanne jos koitte\ntorjua tuonnemmas kosijoita; sep' ois paras ollut,\nvielä jos ois kotihinsa Odysseus saapunut teiltään.\nMutta jo selvä on tuo, ei kuunaan saavu hän jälleen.\nSiis mene äitisi luo, sano, ett' avioksi sen ottaa,\nken paras on sekä runsaimmat tuo morsiuslunnaat,\nniin olet taattoisten tavaraisi sa haltia itse,\nhuoleti syöt sekä juot, talouttapa toist' emos ohjaa.\"\n\nHälle nyt järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Ei, Zeun kautt', Agelaos, kautt' isä-parkani vaivain,\nkaukana kuss' Ithakest' ajelehtii tai jo on kuollut:\nenp' ole estänyt häitä mä, vaan emon käskenyt ottaa\nsen, ken on mieleen, myös lukemattomat tuon minä lahjat.\nVastoin tahtoa hänt' en vain kotoaan kovin käskyin\nhäätää julkene. Varjelkoot mua siit' ikivallat.\"\n\nVirkkoi noin; vaan Pallas Athene sammumatonta\nnaurua nauramahan pani sulhot, vimmasi mielet.\nLeukoja kouristutti se kolkko ja luonnoton nauru,\nverta jo tihkuivat lihat eessä, ja kyynelin silmät\ntäyttyivät, sydänall' oli aavistuttava tuska.\nNoinpa jo haastoi heille Theoklymenos jumalainen:\n\n\"Voi, polopäiväiset, mikä on paha päätynyt teille?\nYö päät, kasvot kaihtavi, kaikk' alas jalkoja myöten,\nkuuluvi tuskan voihke, ja kyynelet poskia kastaa,\nvihmotut on verin seinät, on kaunoiset katon orret,\nhaamuja täynnä on tuoll' esipylvähiköt, piha kaikki,\n[356-384]\njoit' Erebos pimeäänsä jo kutsuvi; sammunut päivä\ntaivaalt' on, kaikk' ilmat on peittänyt kaamea synkeys.\"\n\nVirkkoi noin; koki nauraa vain, hohotella he vastaan.\nNäinpä jo Eurymakhos, Polybos-uron aaluva, lausui:\n\n\"Houru on vieras tuo, tähän äsken saapunut kaukaa.\nSiis ulos uksest' ohjatkaa hänet joutuen, sulhot,\nsaa torin keskeen mennä, kun yö hänest' on muka täällä!\"\n\nHälle Theoklymenos jumalainen vastasi jälleen:\n\"Enp' ano, Eurymakhos, viel' ohjaajoita ma sulta.\nMull' omat silmät on, korvat myös, omat on jalat alla,\ntäys sydämessäni ymmärrys, joss' ei ole vammaa.\nNiill' ulos urkenen itse, jo nään näet koituvan turman\nteille, jot' ei kosijoist' ole välttävä, väistävä kenkään,\nyltiöpäät, jotk' ilkiötöin jumalaisen Odysseun\nlinnass', ahdistain hänen vierahiaan, elämöitte!\"\n\nVirkki ja kartanon kaunoisen ovest' ulkosi, sieltä\nPeiraion meni luo; iloll' antoi hän majan auliin.\nSulhot katselivat kukin toistaan, Telemakholle\nkiusaks alkoivat hänen nauraa vierahiansa;\nnoin moni ilkkuvin suin hoki sulhoist' yltiöpäistä:\n\n\"Vierait' ei ole, Telemakhos, noin kurjia kellään.\nMink' olet saanutkaan maankiertäjän kärkkyvän kimppuus!\nRuokaan, viiniin on veto hällä, mut outoa kaikki\ntyöt, asetoimet on muut, vain taakkana maata hän tallaa.\nEntäpä toinen vielä, jok' ennustaa koki äsken!\nVaan mua kuuntele nyt, sepä viisaint' on totisesti:\nlaivaan viskatkaamme jo vieraat nuo moniteljoon;\nlaiva ne kaupan vie Sikeleille ja tuo ison hinnan.\"\n\nHaasteli sulhot noin; siit' eipä hän huolinut lainkaan.\n[385-394]\nääneti taattoon päin yhä katsoi vain sekä vartoi,\nkättens' alle hän kosk' ois sortava julkeat sulhot.\n\nSiirtänyt sorjan ol' istuimen oven luo lähisuojaan\nkorkean Ikarion tytär, mielevä Penelopeia\nkuullakseen, mitä haastelivat saliss' istuvat miehet.\nNauttivat atrian nyt ilakoiden, nauraen sulhot\nmaistuvan, runsaan, sill' oli teurait' oivia monta.\nKonsaan kolkompaa toki iltaist' ei ole ollut\nkuin se, min koht' oli nyt jumal-impi ja sankari uljas\nhankkiva heille, kun ensin ol' ilkiöt noin elämöineet.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LAULU.\n\nJOUSIKILPA.\n\n\nMielevän Penelopeian Athene päilyväsilmä\nsaatti nyt, Ikarion ihanaisen tyttären, tuomaan\njousen, kiiltävät kirveet myös kosijoille, -- Odysseun\nlinnass' alkava noin oli sulhojen kilpa ja surma.\nPortait' ylhiä nous yliskammiohon, käsin uhkein\notti hän vaarnaltaan lukonvääntimen vaskisen, kauniin,\nkoukerovarren tuon -- sen norsunluust' oli kahva.\nLinnan kauimpaan peräkammiohon heti riensi\npalveluneitoineen, mihin aartehiaan oli koonnut\nvaltias, vaskea, kultaa, myös vasaroitua rautaa.\nJäntevä jousikin siellä ja nuolia täys oli viini;\nmontapa nuolia noit' oli tuskan-tuovia siinä.\n[13-41]\nLahjat ol' antanut nuo Lakedaimoniss' ystävä yhtyin,\nIphitos, Euryton aaluva, mies ikivaltojen verta.\n\nMesseness' oli luona he Ortilokhon soti-oivan\nyhtynehet. Tuli sinne Odysseus ryöstöä veikoin;\nlampait' ottanehet satakuntaa kolme ja laumain\npaimenet myös Ithakest' oli hankavihin näet haaksiin\nmiehet Messenen, ja sen korvata sai koko kansa;\nkaukaa siis tuli sinne Odysseus, -- poikasen nuoren\ntaatto ja muut oli vanhimmat lähetiksi jo panneet.\nIphitos tammoja taas, pariaan haki vietyä kuutta,\nmuulinvarsat joill' imeväiset ol' all' emän kunkin.\nVaan tuho niist' oli hälle ja kuolema koituva sitten,\nkons' oli saapunut luo hän Zeun pojan urheamielen,\nsankan Herakleen, heporyöstön tuon joka tiesi.\nLöi oman kattons' alla hän hengeti näät majavieraan,\npiitannut jumalain ei kostost', ei pitopöydän\npillomisesta; sen luona jo tammojen haltia itse\nsai lopun, vaan hevot jäi kaviokkaat tappajan haltuun.\nKohtasi etsien niitä Odysseun Iphitos, antoi\njousen hälle, jot' aimo ol' Eurytos kantanut, kunnes\nkorkeahan kotihinsa jo kuoli ja sen peri poika.\nAntoi miekan hälle ja valtavan peitsen Odysseus\nmerkiks ystäväliiton; ei toki tuttavan pöytään\ntuttava yhtynyt; surmasi näät Zeun poika sit' ennen\nIphiton, Euryton aaluvan tuon, ikivaltojen verran,\njonk' oli antama jousi. Sit' ei jumalainen Odysseus\nottanut koskaan myötä, kun tummaan nous sotapurteen,\nvaan kotilinnassaan piti talless' ystävän rakkaan\nmuistona, maillapa vain omill' ollen hän sitä käytti.\n\n[42-70]\nKammion tuon etehenpä kun ehti nyt naisien kuuluin,\ntammisen kynnyksen tykö astui, jonk' oli ammoin\ntehnyt taitaja mies punalangoin viivaten veisteen,\nliittänyt pielet myös, ovet välkkyvät nuo asetellut,\npäästi hän hihnan renkaastaan heti kohta ja reikään\nvääntimen työnsi ja sai pian siirtymähän pitosalvat\ntaapäin väännältäin. Kuin niityll' ammuvi sonni,\nniin römeästipä raikuivat heti nuo ovet uljaat\nsalpojen siirrähtäissä ja aukenivat avaraksi.\nKorkenemalle hän nous lavan vankan, kuss' oli arkut\ntäyttämät vaattehien, sulotuoksuisten kutomusten.\nSiinäpä kurkottuin alas vaarnalt' otti hän jousen,\nvälkkyvän huotran myös, joka viel' oli suojana sillä.\nKohta nyt istuutui sekä polvilleen pani jousen,\nääneen itkien sen veti verhostaan näkyville.\nMutta kun kyllikseen oli itkenyt kyynelin viljoin,\nmiessalihinpa jo lähti hän korskien sulhojen keskeen,\njäntevän jousen toi sekä myös moninuolisen viinen;\nviini se nuolia noit' oli tuskan-tuovia täynnä.\nNeitoset kantoivat kera arkkua, joss' oli paljon\nrautoja, vaskia valtiahan asekilpoja varten.\nMutta kun sulhojen luo nyt tuo tuli naisien kuuluin,\nniin ovensuulle hän jäi salin suuren, jyhkeäseinän,\nhuntuun hohtavan kaunoiseen hän verhosi kasvot,\nsaattajatar kupehell' oli kumpaisellakin hällä.\nKohtapa noin kosijille jo lausui hän, sanan virkkoi:\n\n\"Korskeat sulhot, nyt mua kuulkaa, jotk' elämöitte\ntääll' yhä, kilvan tään talon loppuun syötte ja juotte,\nhaltia itse kun poiss' ylen kauan on, ettekä muulla\n[71-99]\npuoltaa voi tekoanne, te vain muka kihlata kilvan\nsiis minut tahtoisitte ja ottaa myös avioksi!\nNiinpä nyt kilpaan, sulhot! On palkan voittaja saava.\nTässä ma tuon jumalaisen Odysseun ankaran jousen.\nKen käsin kiinnittää sen jänteen voi kevyimmin,\nkirveen kahdentoista ken myös läpi ampuvi nuolen,\nhäntä ma seuraan nyt, koti jää aviollinen, armas,\njää rikas, aartehikas asumukseni, kartano kaunis,\njonka ma muistanen kai useasti, jos untakin uinun.\"\n\nVirkki, ja Eumaios, jumalainen sai sikopaimen\njousen viedäkseen kosijoille ja kiiltävät kirveet.\nItkien Eumaios hält' otti ja laski ne maahan;\nitki Philoitios, kun näki valtiahansa hän jousen.\nHeillepä Antinoos heti kiivaan nuhtelun antoi:\n\n\"Maalaistolvanat, joill' ei pääss' ole mielt' edes päiväks!\nItkuko teillä on työnä, te kurjat, taas surun valtaan\nsaattaa valtiatar? Häll' ilmankin sydänmurteet\nsuuret on muistaissaan menetettyä puolisoansa.\nSyökää ääneti vain tai menkää siit' oven taakse\nitkemähän, mut tänne te jousen tuon kosijoille\njättää saatte, -- se kilpa jos onkin suotta, ma arvaan:\nhelppopa jousta sit' ei ole jännittää siloselkää.\nSill' ei moist' ole meiss' ypö-yhtään tääll' olijoissa,\nmiestä Odysseun vertaa; näin hänet itse ma ennen,\nsen hyvin muistan, vaikk' olin vain vähä lapsi ma silloin.\"\n\nNoin hän virkkoi, vaan sydämessään häll' oli toivo\njänne se kiinnittää, läpi rautain ampua nuoli.\nItsepä ensimmäisenä nuolt' oli kuulun Odysseun\nmaistava, tuon, joka linnassaan sai hält' ivat, iskut,\n[100-128]\njonk' oli kimppuun kiihdellyt hän kumppanit muutkin.\n\nHeillepä lausui näin nyt Telemakhos väkivoipa:\n\"Voi toki, mielen Olympon Zeus mult' otti jo varmaan.\nUhkaa noin oma äitini nyt, joka ain' oli viisas,\nviemänä vieraan pois talost' erkanevansa jo tästä,\nvaan minä mieletön nauran, on riemua rintani täynnä.\nNiinpä nyt kilpaan, sulhot! On palkan voittaja saava.\nToista Akhaian maa ei mainita vaimoa moista,\nei pyhä Pylos voi, ei Argos eikä Mykene,\nitsepä ei Ithake, ei manner tumma. Mut onhan\ntiettyä teille se; ei emo kiittelemistäni kaipaa.\nÄlkää viipykö siis, verukehtiko, vitkaelutta\njänne jo kiskaiskaa kireälle, sen että me näämme.\nItsekin jännittää minä mielisin taattoni jousen.\nJos ma sen jaksaisin, läpi rautain laskisin nuolen,\nsurra en huolisikaan emon lähtöä viemänä vieraan\npois kotilinnoiltaan, vaikk' yksin tänne mä jäänkin,\ntaattoni kun tamineilla jo kilpaamaan toki pystyn.\"\n\nVirkki ja pystyyn ponnahtain heti purppuravaipan\nriisui harteiltaan, olusvyön sekä viiltävän miekan.\nEnsin kohdakkain pani kirveet nuo, uran pitkän\nuurtaen permantoon, rivin langall' oikoen, juureen\ntiukkaan polkien maan; ja he hämmästyi, miten oikein\nhän teki tuon ihan oudostaan, näkemättä sit' ennen.\nKynnykselle hän nousi ja kiskoa jousta nyt alkoi.\nKertaa kolme hän kiskaltaa koki kiivahin innoin,\nkertaa kolmepa vaan väki petti, mut toivo ol' uljas\njänne se jännittää, läpi rautain laskea nuoli.\nNeljännellä jo kai väkivoimin jaksanut oiskin,\n[129-157]\nvaan teki merkin Odysseus, tuon ison hilliten innon.\nHeillepä lausui näin nyt Telemakhos väkivoipa:\n\n\"Voi toki, heikko ja huono ma lien elinaikani kaiken,\ntai kovin nuor' olen, en voi turvata kätteni voimaan,\nkonsa jos kimppuun-karkaajaa ois torjua tarvis.\nSiispä te käykää muut, mua vahvemmat, väkiveikkaan,\njousta nyt koitelkaa kukin, jott' ois päättyvä kilpa.\"\n\nVirkkoi noin sekä pois pani permannolle jo jousen,\nukseen saumattuun, silopintaan sen nojaellen,\nnopsan nuolen laski hän jousenkoukkua vasten,\npaikkaans' äskeiseenpä jo istui taas pitopöytään.\n\nHeille nyt Antinoos, Eupeitheen aaluva, lausui:\n\"Käykää, kumppanit, siis joka mies, käden oikean puoleen\nkiertävin vuoroin, mist' edeskäypäkin tarjota alkaa.\"\n\nNoin nimes Antinoos; sana tuo oli kaikkien mieleen.\nPoika ol' Oinopsin, Leiodes, alkava leikin,\nuhrienkatsoja tuo, peräpöydäss' istuva luona\nkaunoisen sekomaljan; ol' ainoa hän, joka vieroi\nsulhojen ilkiötöit', oli heihin suuttunut kaikkiin.\nKoittava ensimmäisnä hän jousta ja nuolt' oli nopsaa.\nKynnykselle hän nousi ja taivuttaa koki jousta,\nei toki jaksanut, vaan kädet harjaumattomat, heikot\nkesken herposivat, ja hän virkkoi näin tovereilleen:\n\n\"Jaksa en, ystävät, jännittää, joku muu yritelköön!\nVie monelt' aimolt' ehk' elon, hengen vielä se jousi,\nsill' elo kuoloa inhemp' ois totisesti jo silloin,\ntoivo jos pettää tuo, joka meit' yhä johtavi yhteen\ntäällä ja vartoamaan saa päivät päivien jälkeen.\nNyt sydämessä ja mieless' on monen toivona kyllä\n[158-186]\nkihlata Penelopeia, Odysseun puoliso, vaan kun\njousta hän saa koetella, ja seikat selvetä, toinen\nkatsominen hänen vain on Akhaiatar viehkeävaippa\nkihloja viedäkseen, ja se saakoon Penelopeian,\nsäätty ken on ja ken runsaimmat tuo morsiuslunnaat.\"\n\nNoinpa hän virkki ja pois pani, luotaan lykkäsi jousen,\nukseen saumattuun, silopintaan sen nojaellen,\nnopsan nuolen myös pani jousen koukkua vasten,\npaikkaans' äskeiseenpä jo istui taas pitopöytään.\nVaan hänt' Antinoos heti nuhteli kiivahin äänin:\n\n\"Leiodes, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä,\ninha ja ilkeä niin, jota kiusa on korvani kuulla?\nVai muka miehilt' ois valioilt' elon vievä ja hengen\njousi, jos kiinnittää sen jännett' et sinä jaksa!\nEip' emos korkea lie sinust' urhoa vaalinut, jousen\nsaajaa jänteeseen, vetäjää ei vinheän nuolen;\nmutta sen jännittää muut kohta jo korkeat sulhot.\"\n\nVirkki ja toimeen käski Melantheun, vuohien vahdin:\n\"Joudu, Melantheus, tee tuli lieteen, jakkara suuri\nääreen siirrä ja verhoks sen pane villavat taljat,\nsitten talletusaittaan käy, iso tuo talikiekko,\njotta me paahtaa saamme ja rasvata jousta ja sitten\nkoittelemaan taas käymme ja kilvan tään lopetamme.\"\n\nVirkkoi noin; tulen leimuavan teki kohta Melantheus,\nääreen jakkaran siirsi ja verhosi villavin taljoin,\ntalletusaittaan riensi ja sielt' ison toi talikiekon.\nSulhot paahti ja voiti ja koitteli; ei toki voineet\njännittää, kovin heikkopa näät väki heill' oli siihen.\n\nAntinoos viel' itse ja Eurymakhos jumalsorja\n[187-215]\nvartoivat, valioimmat nuo, päät sulhojen parven.\nVaan salist' ulkosi nyt yht'aikaa kumpikin, karjain\nkaitsija tuo sekä myös sikopaimen Odysseun oivan,\nheitäpä seurasi myös jumalainen Odysseus itse.\nKons' ulos uksen taa, pihamaaltakin pois oli päässeet,\nheille Odysseus näin sanan laatuisasti jo lausui:\n\n\"Kuulkaa, paimenet kumpikin, ois sana mieleni virkkaa,\nvai paras oisiko vaieta? Vaan sydän käskevi haastaa.\nKuink' olisitte te, jos nyt Odysseus äkkiä sattuis\nsaapumahan, joku taivahinen hänet tänne jos saattais,\nsulhojen suojana vaiko Odysseun ottelisitte?\nSuoraan vastatkaa, miten on sydän teillä ja mieli!\"\n\nHällepä vastasi näin heti paimen, kaitsija karjain:\n\"Zeus isä, sallios sen sinä toiveen täyttyä hartaan:\ntuomana taivaisten jalo tuo kotihinsa jo tulkoon!\nSilloin näyttäisin, mitä voi käsivartteni voima.\"\n\nMyös avuks Eumaios ikivaltoja kaikkia kutsui,\nettä jo maalleen saapua sais monineuvo Odysseus.\nMutta kun tunsi jo tuon, miten heill' oli vilpitön mieli,\nvirkkoi jälleen näin sekä vastasi valtias heille:\n\n\"Täss' olen itse mä nyt! Monen vaiheen vaikean jälkeen\nnään kotimaani, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii.\nTeidän kahden vain mua kaivanneen minä tiedän\npalvelijoistani; yhdenkään en muun ole kuullut\ntoivovan mun palaustani tääll' ikivaltoja palvoin.\nNiinpä nyt selvälleen sanon teille ma, kuinka on käyvä.\nTaivahiset jos suo minun sortaa korskeat sulhot,\nvaimon, runsaat myös varat kumpaisellekin annan,\nkartanot kauniit teille ma teen oman linnani viereen,\n[216-244]\nTelemakhon tovereina ja veljinä kohtelen teitä.\nVaan toki tunnusmerkki te nähkää taattu ja tuttu,\njosta on tuntea helppo ja myös mua uskoa teidän:\ntässä on arpeni tää, helohammas karjupa löi sen,\nkun pani Parnassoll' ajon Autolykon pojat toimeen.\"\n\nVirkki ja ryysyt pois veti päältä hän ankaran arven.\nNuopa kun katselivat sekä tunsivat kaikki, jo itkein\nkietoivat sylihinsä Odysseun mieleväneuvon,\ntervehytellen, suudelmin päät, hartiot peittäin;\nsuuteli paimenien käsivarsia, päätä Odysseus.\nPäiväkin loppunut ennen kuin ilon itku se heilt' ois,\nellei kieltänyt heit' ois itse Odysseus virkkain:\n\n\"Laatkoon itku ja nyyhky jo, että sit' ei näe kenkään, --\ntuolt' ulos voi joku tulla ja kertoa sen kosijoille.\nYksittäin salihinpa nyt menkää, ei samall' aikaa;\nensiks itse mä käyn ja te sitten. Näin sopikaamme:\nvarmaan vastustaa joka mies sitä korskeat sulhot,\neivät sallisi mulle he tuotavan jousta ja viintä;\nvaan, jalo Eumaios, salin halki se tuo sinä silti\nkätteni huostaan vain sekä käskeös sulkea naisten\nlukkoon puolellaan sisäsuojain saumatut ukset.\nJos mikä kuuluiskin melu, miesten melske ja voihke\nusten taa salin puolelt', ei saa pyrkiä sinne\nainoakaan, pysykööt vain ääneti askarehillaan.\nSunpa on työnäsi, kelpo Philoitios, taas pihaportti\nsalvata joutuisaan, lujin köysin kytkeä salvat.\"\n\nVirkki ja taas salin kaunoisen katon alle jo astui,\npaikkaans' äskeiseen kävi istumahan liki usta.\nSinne jo myös tuli paimenet nuo jumalaisen Odysseun.\n\n[245-272]\nJousta jo Eurymakhos käsin käänteli, väänteli, paahtoi\nvalkean leimunnass' yli-yltään, jännitetyksi\njännett' ei toki saanut. Nous sisu, voihkasi rinta.\nNoinpa jo puuskahtain sanan virkkoi, kiukkua purkain:\n\n\"Voi toki, tuska on tää oman itseni vuoksi ja kaikkein!\nHäitä en niin sure, vaikka jo niistäkin myrtyvi mieli --\nkai moni muukin Akhaiatar on -- meren saartama niit' on\ntäynn' Ithake sekä kaupungit ylt'ympäri muutkin.\nMutta jos niin vähän verroill' ois jumalaisen Odysseun\nvoimaa meiss', ett' ei edes jännittää hänen joustaan\njakseta, jää iki-aikoihin häpeäksi se meille.\"\n\nVastasi Antinoos, Eupeitheen aaluva, hälle:\n\"Niin ei, Eurymakhos, käy meille, sen itsekin tiedät.\nKauasampujan on pyhä juhla nyt kaikkien viettää.\nKenpä nyt jousia jännittäis tänä päivänä? Pankaa\nhuoleti pois se jo vaan, mut kirveet siinä nyt olkoot\npaikoillaan; niit' ei varas sieppaamaan, minä luulen,\nsaapune kartanohon Laerteen poian Odysseun.\nMaljat täytelköön edeskäypä nyt, että me uhrin\nsaamme jo vuodattaa sekä jousen laskea syrjään.\nNoustua koin taas meille Melantheus, kaitsija vuohten,\nvuohia noutakohon valioimpia kaikkien laumain,\nreisiä meilt' ett' uhriks saa jalojousi Apollo;\nniinp' yritämme me jälleen, jott' ois päättyvä kilpa.\"\n\nNoin nimes Antinoos; sana tuo oli kaikkien mieleen.\nAiruet astuen luo valahuttivat vett' yli kätten,\npalvelupoiat kaas sekomaljat viiniä täyteen,\nkullekin tarjosivat käden oikean puolt' yhä kiertäin.\n\n[273-301]\nVaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän,\nniin ovelastipa lausui nyt monineuvo Odysseus:\n\n\"Kuulkaa, valtiatarta te kuulua kosjovat sulhot,\nkun minä lausun nyt, mitä mieleni laativi. Käännyn\npuoleen Eurymakhon sekä Antinoon jumalaisen\nennen muita, kun noin puhe oikea heill' oli: jouten\njousi jo jättää, kaikk' ikivaltain uskoa haltuun.\nVoitonp' aamull' on jumal' antava, kellekä tahtoo.\nMutta nyt ettekö sois siloselkää jousta te mulle?\nKätteni voimaa koittaisin, sama oisko, mi ammoin\nollut notkeiss' on jäsenissäni, vaiko jo lienee\nharhaillessani riutunut pois hädän alla ja puutteen.\"\n\nVirkkoi noin, mut kaikk' iso valtasi kiukku ja pelko,\nettä jo kerjuri jännittäis silosarvisen jousen.\nNoin heti nuhteli Antinoos, sanan tuiskasi tuiman:\n\n\"Kulkuri kurja, sun ei hidun vertaa mielt' ole päässäs.\nEikö se riitä jo, kun kera meidän saat, ylimysten,\nhuoleti runsaaseen pitopöytään istua, kaikki\npääset kuuntelemaan puhelummekin; eip' ole ennen\nvieraat kuunnelleet, ei kerjurit haastelojamme!\nPääsi on vimmannut sulo viini, jok' on monen turma,\njos sitä ahnas vain kita kiskoo, ei pidä määrää.\nViinipä kuulun Kentaurin myös vimmasi kerran,\naimon Peirithoon pitovieraan, Eurytionin,\nluona Lapithein; viini kun vienyt pääst' oli mielen,\nryhtyi hurjimus Peirithoon taloss' ilkiötöihin.\nSankarit närkästyin ylös karkasivat, ulos hurjan\nraastivat usten taa, nenät, korvat ankarin vaskin\nviilsivät päästä; jo pois meni mieletön, laahata myötään\n[302-330]\npalkkaa hulluutensa hän sai vihan polttavin vimmoin.\nSiit' iso Kentaurein sekä sankarien sota alkoi;\nensiks itsepä kärsi se juopunut julkeudestaan.\nSullekin ennustan pahan palkan, jos sitä jousta\nrohkenet jännittää; koko maass' et suosiosuojaa\nkeltään saa; pian vie sinut tuonne jo tummava laiva,\nmiss' Ekhetos tyly vallitsee, jok' on kaikkien kauhu.\nSielt' eloss' et sinä selviä pois. Siis viinisi ääreen\ntyytyen jää, älä nuorempain kera kilvata koita!\"\n\nHällepä vastasi näin nyt mielevä Penelopeia:\n\"Eip' ole, Antinoos, tuo kaunist', ei sopivaista,\nsortaa arvoa sen, ken on Telemakhon majavieras.\nVai varonetko, jos vieraan tuon käsivarsi ja voima\nsaisikin jännitetyksi Odysseun ankaran jousen,\nettä hän silloin veis minut puolisonaan kotihinsa?\nEi edes itse hän mielessään sitä toivoa tohdi.\nÄlköön antako siis sen huolen häiritä kenkään\natriataan; sill' ei sovi moisia ees ajatella.\"\n\nVastasi Eurymakhos, Polybos-uron aaluva, tuohon:\n\"Korkean Ikanon tytär, mielevä Penelopeia,\nemme sun suostuvan hälle me usko, -- sep' ois kovin kumma, --\nvaan halu joutua ei ole miehien, naisien nauruks,\nett' alin rahvaskin sais mainita mailla Akhaijein.\nMiehet huonommat jalon sankarin vaimoa mielii:\neip' edes jännittää uron jousta he voi siloselkää;\nvaan joku mieron mies, mikä lie, maankiertäjä saapuu,\nleikiten jännittää, läpi rautain laskevi nuolen.'\nNoinpa on virkkava kansa, ja meille se jää häpeäksi.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n[331-359]\n\"Moisill' ei toki, Eurymakhos, hyvä maass' ole maine,\njoista jo haaskaajat koti miehen korkeasynnyn\nhäikäilyttömät sai: mitä siis häpeästä te muusta?\nVarteva vieras on tää sekä vanttera, syntyä myös on\nsuurta, hän taatokseen jalon miehen mainita mahtaa.\nJousi jo suokaa siis hänen näyttääkseen väkeänsä.\nMutta ma sen sanon teille, ja myös se on täyttyvä totta:\njänteen kiinni jos saa hän, Apollo jos suo hänen voittaa,\nvaippaan kaunoiseen hänet vaatetan, myös ihotakkiin,\nkaksterä-miekan vyölle ja jalkaan anturat annan,\nkeihään kouraan myös, varan koiria, miehiä vastaan,\nsaaton suon hänen matkalleen, mihin aikovi mieli.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Jousta sit', äiti, Akhaijeist' ei ole oikeus kellään\nhallita niinkuin mulla, se antaa taikka se kieltää.\nEi sitä kalliomaill' Ithaken ole mahtajamiestä,\nei meren saarill' Elis-maan heponurmihin saakka,\nken mua estää voi väkivalloin, vaikka ma jousen\nantanen ainahiseks omanaan pois viedä jo vieraan.\nVaan sisäsuojiin nyt mene, antau askaretoimiis,\nkehräämään, kutomaan sekä parvea palveluneitoin\nkäskyill' ohjaamaan; jous olkoon huolena miesten,\nvaan yli muistapa mun, joka täss' olen haltia huoneen.\"\n\nTuostapa hämmästyin emo huoneisiinsa jo lähti,\nnäät pojan miehevän lauseen tuon sydämeensä hän painoi.\nNous yliskammiohon kera saattajaneitojen, siellä\nkauan Odysseut' itki hän, puolisoaan, unen armaan\nkunnes loi yli luonten Athene päilyväsilmä.\n\nVaan jalo Eumaios kävi käyrää jousta jo viemään.\n[360-388]\nSilloin pauhina nous, salin täyttivät sulhojen huudot;\nnoin moni tiuskasi siinä jo nuorist' yltiöpäistä:\n\n\"Hoi, mihin käyrää jousta sa viet, sikomies ylen aulis,\nsenkin joutio! Koht' omat ruokkimat koirasi nopsat\nkaukana ilmoilt' ihmisien sinut syö sikomaillas,\nmeille Apollo jos suopea on sekä muut ikivallat.\"\n\nHuusivat noin; ja hän taas heti paikoilleen pani jousen\npeljästyin, kun noin saliss' ärjyi mies moni hälle.\nVaan myös Telemakhos heti uhkaten huusi ja käski:\n\n\"Taatto, sa vie vain jous! Paha sulle, jos kaikkia kuulet!\nPois kivenheitoin karkoitan sinut peltoja pitkin, --\nvaikk' olen nuorempas, väkevämmät on voimani silti.\nYht' ylivoimaisestipa jos käsivarteni oiskin\nvoittava sulhot nuo, joka ainoan tääll'-olijoista!\nKai moni kiireen lähdön sais kotoamme ja kolkon\nsilloin multa, kun vain halu heill' on ilkiötöihin.\"\n\nVirkkoi noin; mut hällepä vain makeasti he nauroi\nkaikki, ja haihtui pois pian sulhojen suuttumus tuima\nTelemakhoon. -- Salin halki jo jousen vei sikopaimen,\nastuen luo monineuvon Odysseun hälle sen antoi.\nEurykleian nouti hän nyt, vei syrjähän, virkkoi:\n\n\"Mielevä Eurykleia, nyt Telemakhos sinun käskee\nsulkea sukkelahan sisäsuojain saumatut ukset.\nJos mikä kuuluiskin melu, miesten melske ja voihke\nusten taa salin puolelt', ei saa pyrkiä sinne\nainoakaan, pysykööt vain ääneti askarehillaan.\"\n\nNoin hän virkki, ja vastaamatt' oli hoitaja vanha,\nnaissalin kaunoisen heti sulki hän, löi ovet lukkoon.\n\nRiensi Philoitios nyt salavihkaa pois pihamaalle;\n[389-417]\nkohta hän salpaan sai pihan korkeamuurisen portin.\nLöys esipylvähiköstä hän nuoraa keulavan laivan,\nbyblos-köyttä, ja sillä hän salvat kytki ja jälleen\npaikkaans' äskeiseen tuli, istui miessalin soppeen,\nsilmäten käskijätänsä. Jo käänteli jousta Odysseus,\ntutkien, tarkastain joka paikkaa, oisiko toukat\nsarvea turmelleet, kun haltia kaukana viipyi.\nVirkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:\n\n\"Siinäpä jousen on katsoja vaan, visu tutkija totta!\nMoinen hälläkin lie kotonaan, tai ehkäpä katsoo\noppia tehdäkseen. Kas, kuinka sen kämmenet jousta\nkääntäen, vääntäen käy, tuon parkitun kulkurikonnan!\"\n\nNäin joku virkkoi myös nyt sulhoist' yltiöpäistä:\n\"Olkoon muussakin niin häll' onnea, kuin sitä jousta\nsaanevi moinen mies ikipäivänä jännitetyksi!\"\n\nNoin hoki houkat sulhot. Vaan monineuvo Odysseus\nkons' oli käännellyt väkijousta ja tutkinut tyyten,\nniinkuni laulun taitaja mies sekä helkkyvän soiton\nkielen pingoittaa pian, kiertäen tappia tiukkaan,\npäistään kiinnitetyn, hyvinkierretyn lampahansuolen:\nniin vähä vaivapa jännittää väkijous oli hälle.\nKoski nyt jänteeseen käden oikean sormin Odysseus:\nsoi soreasti se kuin ilolaulelo ilmojen pääskyn.\nValtasi sulhot peljästys, iho kasvojen kauhtui;\naavisteeksi jo Zeus jylyn ankaran kuulua antoi.\nTuostapa riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus,\npoika kun petteliään Kronos-taaton soi hyvän enteen.\nVinheän pöydält' otti jo nuolen, jonk' oli siihen\nnostanut viinestään, -- sen verhoon viel' otanuolet\n[418-434]\npiilivät muut, pian joit' oli maistaa saavat Akhaijit, --\nsen pani jouselleen, veti, taapäin tempasi jänteen\nistuen tuolillaan etukuuruss', irti jo nuolen\ntarkkaan tähdätyn laski; sep' ei sivu kirvehen silmän\nkiitänyt yhdenkään, läpi viuhuen vaskinen nuoli\nviimeisestäkin lensi, ja Telemakholle hän virkkoi:\n\n\"Ei häpeäksesi, Telemakhos, saliss' istu sun vieraas.\nEnp' ohi ampunut, en kera jousen rehkinyt kauan\njännittäissäni; ennallaanp' on voimani vielä;\nei ole moinen, miks sitä halveksuin hoki sulhot.\nVaan nyt on katsominen, valon aikaan, että Akhaijit\niltais-atrian saa, ilot muutkin nauttia sitten,\nlaulut, karkelot, kaunisteet pitojuhlien parhaat.\"\n\nVirkki ja merkin nyökkäsi; koht' olusvöin sekä miekoin\nvyöttihe Telemakhos, vesa tuo jumalaisen Odysseun,\ntarttui keihääseen, kävi luo, liki taattoa seisoi\nvieress' istuimen, varaeltuna välkkyvin vaskin.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LAULU.\n\nKOSIJAIN SURMA.\n\n\nViskasi ryysyt pois monineuvo Odysseus yltään,\nharpaten kynnyksell' oli, kourass' ankara jousi,\nviinikin nuolia täys; etehensä hän vinheät nuolet\npuisteli permannolle ja näin kosijoille jo lausui:\n\n\"Siis toki palkaton kilpa se päättyi; mutta nyt aion\nkoittaa nuoltani maaliin, joll' ei viel' ole ollut\nampujataan, osunenko ja maineen suoko Apollo.\"\n\nVirkki, ja Antinoos sai maistaa nuolta jo tuimaa.\nSorjaan, kultaiseen, parikorvaan juur' oli maljaan\nviiniä juodakseen hän tarttunut, nosti jo suulleen\nmaljaa, mieless' ei ajatellut kuoloa lainkaan.\nKen toki uskoikaan, pitoparvea suurt' uhitellen\nett' yks ainoa mies, ylen urhea kuinka jos oiskin,\ntuiman tuottanut ois lopun hälle ja kuoleman kolkon?\nKohtipa kurkkuun nyt kävi tarkka Odysseun nuoli,\nuhkean niskan puolt' ulos että jo tunkihe tutkain.\n[17-45]\nKaatui syrjin mies satutettu, ja pois kädet maljan\npäästivät kirpoamaan; veri paksuna suihkuna pursui\nsieraimista, ja vei nurin pöydän potkiva jalka,\nruoat permantoon, lihat paistetut nuo sekä leivät,\nvieryivät verin tahrautuin. Hälyn nostivat hurjan\nsulhot nähdessään, miten surmaan kumppani suistui,\nsäikkyen karkasivat salin istuimilta he pystyyn,\nvilkuivat hätäpäin salin jynkkiä seiniä pitkin,\nvaan ei kilpeä, vankkaa peist' ei keksinyt kenkään;\nkiivahin huudoin kääntyivät jo Odysseun kimppuun:\n\n\"Vieras, turmia teetkö, kun ammut toisia? Kuunaan\ntoiste et kilpaan käy; heti hetki on loppusi tuiman.\nSill' olet suurimman sukujaan sinä tappanut sulhon\npolvea nuort' Ithaken. Pian haaskana korppeja ruokit.\"\n\nKaikki he noin hoki, huus, ei tieten, tahtoen luulleet\nsurmanneen hänen miest', ei arvanneet vähämielet,\nett' oli heidät kaikki jo kietonut turmion paula.\nVastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:\n\n\"Koirat, konsaan ettepä vaan minun saapuvan luulleet\nTroian mailta, kun haaskaamaan talon multa te käytte,\npalvelijattaret herjaamaan, oman puolison multa\nviemään viel' eläessä mun itseni, kammoamatta\ntaivaan korkeudess' asujoit' ikivaltoja taikka\nmoitett' ihmisien, jota vast'edes saa meno moinen.\nVaan nyt on teidät kaikki jo kietonut turmion paula.\"\n\nVirkkoi noin; ja he kaikki jo lyöminä kalpean kauhun\nvilkuivat, kuhun väistyä vois tuhon ankaran alta.\nVastasi Eurymakhos vain yksin hälle ja lausui:\n\n\"Totta jos valtias liet Ithaken sinä, itse Odysseus,\n[46-74]\nsyy sun on moittia, kuink' elämöineet tääll' on Akhaijit\nhaaskaten kartanoas sekä maittesi kasvua, karjaa.\nVaan jopa noin nyt on maassa se mies, joka syy oli kaikkeen,\nAntinoos; näet hält' oli yllytys ilkiötöihin,\nei aviokseen puolisoas hän mielinyt niinkään,\nmuup' oli mielessään, mut Zeus Kronossynty sen esti:\nvaltiahaks Ithaken väkivauraan itse hän aikoi\nnousta ja tappaakseen sun poikaas vaani ja väijyi.\nNytpä hän ansiosurman sai; vaan laupias ollos\nkansalles sinä, niin veroll' yhteisellä me kaiken\ntaas hyvitämme, mi sun tavaraasi on syöty ja juotu,\nmyös sakon tuo joka mies, härän kahdenkymmenen arvon\nvaskea, kultaa, kunnes on tyytyvä mielesi vihdoin;\nsiihen saakkapa syy sun on tottakin suuttunut olla.\"\n\nVastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:\n\"Ei, vaikk', Eurymakhos, koko taattoisen tavaranne,\nsen, mit' on nyt, mitä viel' ois vastakin karttuva, tuotte,\nennen surmaamast' en kätteni tauota anna,\nkuin kosijoille ma kaiken tuon menon julkean kostan.\nNyt joko taistelkaa mies vasten miestä te taikka\nkarkotkaa, jos karttaa voi kuka kuoloa, mutt' ei\npääse nyt ainoakaan tuhon ankaran alta, ma luulen.\"\n\nVirkki; ja polvet heiltä ja rohkeus raukesi rinnan.\nJälleen huusi nyt Eurymakhos näin toisia kiihtäin:\n\n\"Ystävät, mies ei suista se kättään torjumatonta,\nvaan siloselkä kun jousi ja viini on hällä nyt, ampuu\nmeit' yhä kynnykseltä hän kiiltelevältä ja kaataa\nmieheen viimeiseen; mut kamppailkaamme jo kaikki!\nMiekat temmatkaa sekä surman nuolia vastaan\n[75-103]\npöytiä suojaksenne, ja päin kaikk' yhtenä käymme,\nniin hänet tunkea pois oven kynnykseltä me voimme,\ntäält' ulos päästä ja kaupunkiin hälyn nostaen rientää.\nSilloinp' ei tuo mies sen koommin käyttäne jousta.\"\n\nHuusi ja huotrastaan terin kaksin viiltävän miekan\ntempasi vaskenvälkkyisen sekä karkasi kohti\nhuudoin hirmuisin. Jumalainen Odysseus nuolen\npäin samass' ampui, ryntääseen näpyn alle se sattui.\nMaksaan tunkeutui ota vinha, ja heltisi miekka\npois hänen kourastaan, ja hän horjahtain yli pöydän\nsuin päin tuupertui, meni permantoon pitoruoat,\nmaljakin myös parikorva, ja otsaa iski hän maahan\nkuoleman tuskassaan, jalat potkivat korkean tuolin\nkaatoivat kolinalla, ja laskihe yö yli silmäin.\n\nKarkasi Amphinomos, kohotettuna viiltävä miekka,\nkuulun Odysseun kimppuun, noin ovest' ampujan aikoi\ntunkea pois. Mut Telemakhos nopeampana häntä\nkerkesi hyökkääjän selän taa sekä vaskisen keihään\nhartiokuoppaan löi; terä rinnast' ulkoni, maahan\nroikuen mies meni otsalleen. Pois harppasi jälleen\nTelemakhos, vaan keihäs jäi, valahuttaja varjon,\nAmphinomoon yhä kiinni; hän pelkäsi jonkun Akhaijin\nsyöksyvän päälle ja miekallaan hänt' iskevän taikka\npistävän, peistä kun kuuristuin siin' irti hän kiskois.\nPois hän riensi ja koht' isän armaan luon' oli jälleen,\nviereen astuen näin sanat siivekkäät heti virkkoi:\n\n\"Taatto, nyt kilven tuon pian sulle ja myös pari peistä,\nvaskisen tuon kypäränkin, sun ohimoillesi käyvän,\nvarjeet itse ne myös otan taistoon, tuon tamineiksi\n[104-132]\npaimenen kummankin; asehissapa nyt vara parhain.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Riennä ja tuo ne, kun vielä on nuolia turvana mulla,\njott' ovest' eivät pois mua tunge, kun ottelen yksin.\"\n\nVirkki, ja Telemakhos isän armaan käskyä kuuli,\nriensi jo kammiohon, asevarjeet kuss' oli uljaat.\nKilpiä neljä ja kahdeksan hän peitsiä koppoi,\nneljäpä myös kypärää kupuvaskea, huiskuvaharjaa,\notti ne myötään, koht' isän armaan luon' oli jälleen.\nItse hän ensin nyt puki ylleen vaskiset varjeet,\nkumpikin paimen myös tamineihin suorihe sorjiin,\nastui viereen kekseliään, monineuvon Odysseun.\n\nNuolia turvana kons' oli vielä, hän sulhoja ampui,\nliikoja linnassaan; joka noutava nuolipa lensi\nmieheen tähdättyyn, kasatusten sulhoja kaatui.\nMutta kun nuolet kaikk' oli valtias ampunut loppuun,\nlaski hän jousen pois ovenpieleen miessalin vankan,\nseinän hohtavan kulmaukseen sen jättäen pystyyn;\nitse jo harteilleen nelivuodan kiinteli kilven,\nkaunoisin kypäröin myös suojeli pään päteväisen, --\nhulmusi peljättäin hevonjouhinen töyhtö sen yllä, --\nvankkoja, vaskitetuita hän koppoi peitsiä kaksi.\nKäytävähän oviluukkupa vei läpi jyhkeän seinän;\nääreen pylvähikön, salin vankan tuon ovisyrjään\npäätyi käytävän suu, lujasaumain sulkema usten.\nTarkata käskenyt niit' Eumaion ol' oivan Odysseus,\nhän liki seisoi näät; -- pakotie oli ainoa siitä.\n\nNäinp' Agelaos huusi nyt kumppanejaan kehotellen:\n\"Eiköpä kiivetä vois oviluukust', ystävät, kenkään\n[133-161]\nkansan keskeen kaupunkiin hälyviestiä viemään?\nSilloinp' ei tuo mies sen koommin käyttäne jousta.\"\n\nHälle Melantheus näin taas vastasi, vartia vuohten:\n\"Ei ole pääsyä siit', Agelaos; on kovin ahdas\nkäytävän suu, ja sen eess' ihan nuo salin ukset on uljaat.\nSiin' yks ainoa urhea mies koko parvea torjuis.\nVaan varuskammiohon minä käyn, asevaskia noudan\nvarjeiksenne; ne sinne on kai, ei kätköhön muuhun,\nvienyt Odysseus täältä ja loistava poika, ma luulen.\"\n\nVirkkoi noin ja jo lähti Melantheus, kaitsija vuohten,\nriensi Odysseun kammiohon solakäytävän kautta,\nkilpiä kakstoist' otti ja peitsiä, yhtäpä monta\nkoppoi myös kypärää kupuvaskea, huiskuvaharjaa;\nkantoi kaikki ne sieltä jo kiidättäin kosijoille.\nHerposi polvet Odysseun, myös sydän urhea, noin kun\nottavan varjeet nuo näki sulhojen, vankkoja heidän\npeitsiä puistelevan; kovan arvasi koituvan leikin.\nNäin sanat siivekkäät heti virkki hän Telemakholle:\n\n\"Poikani, kamppailun kamalanpa jo on joku linnan\npalveluneitoja taikka Melantheus tuottanut meille.\"\n\nTuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Taatto, mun on oma syyni se, ei vikapäit' ole muita\nkuin minä yksin, jolt' asekammion jäi luja uksi\nlukkoamatta; ja sen joku siell' ovelasti jo urkki.\nRientäös, oiva sa Eumaios, ovi kammion sulje,\ntarkkaa myös, kenen oisiko tää talon palveluneidon\nvai Dolion pojan työtä, Melantheun, niinkuni luulen.\"\n\nSiinä he toinen toiselleen noin haasteli. Taaspa\nkammiohon meni, hiipi Melantheus, kaitsija vuohten,\n[162-190]\nsorjia noutaakseen tamineita; sen keksi ja kohta\nvaltiahalleen noin vaka Eumaios sanan virkkoi:\n\n\"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo!\nTuoll' asekammiohon taas konna se käy, jota itse\njuur' epäeltiin; siis sano selvälleen se jo mulle,\nkäynkö ja hengeti lyön, jos vain hänet voimani voittaa,\nvai tähän saamaan tuon kataluuksien kaikkien palkan,\njoita se mies monen monta on laatinut kattosi alla?\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Tässä ma Telemakhon kera korskia sulhoja torjun,\nett' ulos eivät rynnätä voi, iso into jos onkin.\nVaan sitokaa kädet jalkoihin selän taakse te häiltä,\nkammiohon mies paiskatkaa, ovi salpahan pankaa;\nköyteen kietaiskaa lujasäiseen, sill' ylös kattoon\nkorkean kiskaiskaa hänet pylvään kylkeä pitkin,\nniin kitukoon hyvän kotvan siin' elävältä hän ensin.\"\n\nVirkki, ja käskyä kuuli ja riensi jo kumpikin kohti\nkammion usta, ja kätkeytyin kätyriltä he tuolta\nkahden puolen väijyksiin oven pielihin jäivät;\nkammion nurkass' itse hän siell' aseneuvoja etsi.\nMutta kun kynnykselle Melantheus, kaitsija vuohten,\nastui, kourassaan kypär' uljas, uhkeaharja,\ntoisen taakkana valtava taas homeharmaja kilpi,\nkantama Laerteen aseurhona nuorena ammoin,\nvaan romu vanha jo, ratkeilleet lujat ompelehihnat,\nkiinni he karkasivat hänen hirmukseen, käsin tukkaan\niskivät, kammiohon hänet raastivat, heittivät maahan.\nTaa jalat, taa kädet käännältäin kireälle ne yhteen\nkytkivät nuorin kirvelevin, kuten heill' oli käsky\n[191-219]\nLaerteen pojan, tuon jalon jaksajan, oivan Odysseun;\nköyteen kietoivat lujasäiseen, sill' ylös kattoon\nkorkean kiskoivat hänet pylvään kylkeä pitkin.\nSiinä jo ilkuit noin sinä, Eumaios, sikopaimen:\n\n\"Kelpaa nyt sinun siinä, Melantheus, kelliä yösi,\npehmeän sait tilan maatakses, kuten sietikin saada;\nsiitäpä virkkuna taas, koin kultaisen kohotessa\näärelt' Okeanon, kuten ainakin vuohia linnaan\nnouset noutamahan pitoteuraiks sulhojen suurten.\"\n\nNoin hän killumahan kireöihin jäi kipuköysiin.\nOttivat taas tamineensa he, sulkivat välkkyvän uksen,\nluo heti riensivät kekseliään, monineuvon Odysseun.\nSiell' oli ottelo vimmainen: vain miest' oli neljä\nkynnyksell', iso parvipa taas sisäpuolla ja aimo.\n\nKeskeen tuoksinan tuon tuli Zeun tytär, ylhä Athene,\nMentorin häll' oli hahmo ja Mentorin ääni ol' aivan.\nRiemahtuin hänet keksi ja noin sanan virkki Odysseus:\n\n\"Mentor, ystävätäs tue, auta, jok' ain' oli aulis\nsulle, se muista, ja suosiokas; sama meill' ikä onhan.\"\n\nVirkki, mut tulleen tunsi jo innontuojan Athenen.\nSulhojen huutopa taas salist' ankara soi, Agelaos\nmoitti ja nuhteli hänt' etumaisna, Damastorin poika:\n\n\"Mentor, kiehtoa mieltäs äl' anna Odysseun kielen,\nettä sä sulhoja vastaan käyt sekä suojelet häntä.\nSillä se päätös on meillä, ja myös se on täyttyvä totta:\nhengeti lyöty kun ensin on nuo, isä niinkuni poika,\nmyös sinä surmasi saat saman tien, kun meit' uhitella\nnäin saliss' uskallat; sen päälläsi saat sinä maksaa.\nVaan uhat teiltä kun uuvuttaa terä vaskisen miekan,\n[220-248]\nniin tavaroihin Odysseun sun talos, maas tavaroineen,\nkaikk' omas yhdistämme, sun poikias emme me heitä\nhenkiin kattosi all', ei tyttäres, puolisos armas\nkaupungiss' Ithaken sen koommin käyskele konsaan.\"\n\nNoin hän huus. Yhä tuimistui viha kiivas Athenen,\nankaran hältä jo sai sanan nuhtelevaisen Odysseus:\n\n\"Poiss' on, Odysseus, sulta jo kunto ja voima se, jolla\nkamppailit Helenen helo-olkaisen, jalosynnyn\nvuoks yhä Troian mailla sa yhdeksän sotavuotta,\nmonta kun miekkasi löi tapon tuiman tanterehella,\nneuvosi kaupungin katulaajan vei Priamolta.\nKuink' oman kattosi all', omas kaiken luo palatessas\nruikutat, rohkea kun sun on oltava sulhoja vastaan?\nVaan kupehelleni, kumppani, käy sekä töitäni katso,\njotta jo näät, miten palkitsee vihamiehien kesken\nauliit ystäväntyöt nyt Mentor, Alkimon poika!\"\n\nVirkki, mut täyttäpä viel' ei antanut vuoroa voiton,\nensin Odysseun päätti ja sankarin loistavan poian\nvoimaa, kuntoakin koetella ja tarmoa taistoon.\nMiessalin karstaisen katon alle jo liiteli itse,\njäi salin orrell' istumahan kuni ilmojen pääsky.\n\nPoika Damastorin taas, Agelaos, sulhoja kiihti,\nEurynomos, Demoptolemos kera Amphimedonin,\npoika Polyktorin Peisandros, Polybos sotimieli,\nsulhojen suurimmat sekä kunnoltaan valioimmat\nviel' elävistä ja eest' oman hengen taistelevista;\nmuut oli kaatanut jousi jo taajaan iskevin nuolin.\nNäinp' Agelaos huusi nyt kumppanejaan kehotellen:\n\n\"Ystävät, miehen tuon käsi torjumaton pian herpoo;\n[249-277]\nMentor hiipi jo pois, kovin ensin tyhjiä kerskui;\ntuonne he jäivät yksikseen oven suulle. Mut älkää\npeitsiä pitkiä kaikk' yht'aikaa heittäkö, ensin\nviskatkaamme me kuusi, ja peitsen Odysseun rintaan\nohjaa Zeus kukaties, ja me voiton kunnian saamme.\nMuist' ei huolt' ole, kunhan vain tuo yksi on kaattu.\"\n\nVirkkoi noin; kehotusta he kuulivat kaikki ja kiihkoin\nheittivät; vaan menemään sai harhaan heitot Athene.\nMuuan kohtasi vain salin uljaan tuon ovenpieltä,\ntoisen peitsipä taas lujasaumaan upposi ukseen,\nseinään kolmannen kävi vaskeva, saarninen keihäs.\nMutta kun välttäneheksi he saivat sulhojen peitset,\nvirkkoi muille jo näin jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n\n\"Ystävät, on kehotella jo myös minun vuoroni teitä.\nPeitset viskatkaa päin sulhoja, konnia, jotka\ntöilleen kukkurapääksi nyt mielisi surmata meidät!\"\n\nVirkki, ja kaikki he päin hyvintähdätyt kärkevät keihäät\nviskasivat; Demoptolemolt' elon otti Odysseus,\nEuryadeen taas Telemakhos, Elaton sikopaimen\nkaasi ja Peisandron tuhopeitsin kaitsija karjain.\nHampain haukkasi nuo salin laajan lattian multaa,\nkarkkosi sulhot muut salin kauimpiin peräsoppiin;\nheittäjät kaattujen luo heti syöksyi, pois veti peitset.\n\nSulhot vimmoin viskasivat taas kärkevät keihäät\nkohti, mut niist' useimmat Athene ohjasi harhaan.\nMuuan kohtasi vain salin uljaan tuon ovenpieltä,\ntoisen peitsipä taas lujasaumaan upposi ukseen,\nseinään kolmannen kävi vaskeva, saarninen keihäs.\nTelemakhon toki ranteeseen ase Amphimedonin\n[278-306]\nsattui, päällimmäist' ihokertaa vammasi vaski.\nOlkaan Eumaion kävi Ktesippon väkipeitsi,\nnaarmun piirsi ja kiiti se permantoon yli kilven.\nTaas tovereineen kekseliäs, monineuvo Odysseus\nkeihäät kärkeväpäät päin viskasi parvea sulhoin.\nSurmasi Eurydamaan nyt Odysseus, linnojen turma,\nAmphimedonin Telemakhos, Polybon sikopaimen,\nKtesippon taas kaasi Philoitios, kaitsija karjain;\nryntääseen kävi peitsi, ja riemuin heittäjä huusi:\n\n\"Nyt, Polytherseen poika, sa ilkkuvasuu, varo, ettei\nhoukkuus kerskailuun sua houkuta vasta! Sa anna\nvallita taivaisten; hepä paljoa on väkevämmät.\nTää ota vastike nyt, luuronkan sulta kun äsken\nsai saliss' almuja pyytäissään jumalainen Odysseus!\"\n\nKarjain kaitsija noin hatasarvien huusi. Odysseus\npäin väkipeitsin riensi ja iski Damastorin poikaa;\nTelemakhos Leiokriton kaas, Euenorin poian,\nuumiin upposi tunkeutuin läpi vaskinen tutkain;\nsuoraan otsalleen mies permantoon meni suinpäin.\nVaan katon korkean alla jo aigiin, urhojen turman,\nnosti Athene; peljästys tuli sulhojen sieluun.\nKarkkosivat saliss' ympäri muo kuni lehmiä karja,\npistoin tuskaisin jota vainoo hyörivä paarma,\nkun kevätaika on mailla ja päivät pitkinä päilyy.\nVaan kuni kotkat taas nokin käyrin, koukerokynsin,\nlentäen vuoriltaan, koht' iskevät lintujen parveen;\nkiitävät maahan nää viritettyjä verkkoja kohti,\nvaan ne jo koppoo vainoajain tuhokoura, sit ei voi\ntorjua, karkota ei; ajo mielt' ilahuttavi miesten:\n[307-335]\nnoinpa he syöksyivät saliss', iskien toisa ja toisa,\ntuimina sulhoja kohti, ja kuului kaamea voihke,\nruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.\n\nRiensi Odysseun luo Leiodes, polvia kietoi,\nnäin sanat siivekkäät rukoellen hälle jo lausui:\n\n\"Polvia kietoen sult' anon armoa, säästä, Odysseus!\nLoukannut sanall' en, en työll' ole naisia linnan\ntääll' ypö-yhtä, se usko; ma sulhoja muitakin aina\nhillitä koitin, jos kuka moisia mieli, mut eivät\nkuunnelleet, kätt' ei pidätelleet ilkiötöistä;\nniinpä jo saivatkin lopun surkean riettaudestaan.\nMutta jos nyt minä myös, minä uhrienkatsoja syytön,\nsaan verisurman, hyöty mi hurskaudesta on silloin?\"\n\nVastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:\n\"Jos sinä joukkion tuon kehut uhrienkatsoja ollees,\nkattoni alla sa kai useastikin toivotit, että\nkaukana armaan ois palaukseni päivä ja suostuis\nvaimoni seuraamaan sua, saamaan poikia sulle.\nSiksi et tuimaa kuoloa nyt sinä välttävä liene.\"\n\nVirkki ja miekan maasta hän koppoi jäntevin kourin,\njonk' oli heltiämään Agelaos päästänyt äsken\nkaatuissaan; sill' iski jo kaulan kahtia hältä;\nsuuss' oli äännähys vielä, kun pää pölykössä jo pyöri.\n\nPhemios, Terpiin poikapa, myös koki kolkkoa surmaa\nvälttää, laulaja tuo, huviks sulhojen jonk' oli laulaa\ntäytynyt laulelojaan. Oviluukun luona hän seisoi\nhelkkyvin lyyryineen epäröivänä, tuonneko sieltä\npyrkiä korkean kaitsija-Zeun pyhän alttarin turviin\npois pihatarhaan, miss' ani-mont' oli polttanut ammoin\n[336-364]\nhärkäin reisiä Laertes ja Odysseus, vaiko\nsyöksyä jalkoihin nyt Odysseun armoa pyytäin.\nTuot' ajatellessaanpa jo parhaaks arvasi rientää\njalkoja kietomahan Laerteen poian Odysseun.\nOntevan lyyryn laski hän tuolin tuon, hopeoilla\nhuolitetun, välimaalle ja valtahisen sekomaljan,\nriensi Odysseun luo, alas heittihe polvia kietoin,\nnäin sanat siivekkäät rukoellen hälle jo lausui:\n\n\"Polvia kietoen sult' anon armoa, säästä, Odysseus!\nJälkeenpäin kadut itse, jos surmaat laulajan, jonk' on\nlaulaa toimi ja työ jumaloille ja inhimisille.\nMuilta sit' oppinut en, jumal' itsepä lauluja mieleen\nloi moninaisia; kuin ikivaltain niin sinun eessäs\nlaulaisin; älä siis verimiekoin päätäni viillä!\nVirkkaa Telemakhos sen, armas poikasi, tietää,\nett' omin ehdoin en minä tänne, en kärkkyen käynyt\nlinnaas laulamahan pitojuhliin sulhojen pitkiin,\nvaan oli pakko, kun miest' ylen mont' oli heitä ja vahvaa.\"\n\nNoin hän pyysi, ja Telemakhos väkivoipa sen kuuli,\nvirkkoi taatolleen heti, vierimmäisenä seisoin:\n\n\"Malttaos, taatto, äl' iske, on laulaja tuo ihan syytön!\nAirut on, oiva Medon, myös armahdettava, jolta\nhoivaa, hoitoa sain tääll' aina ma lapsena ennen,\nellei kaatanut lie jo Philoitios tai sikopaimen\ntai oma heittosi, kun salin halki sa ryntäsit äsken.\"\n\nVirkkoi noin, ja Medon sanat kuuli ne, mielevä airut;\nistuimenp' oli alle hän tuoreeseen häräntaljaan\npiiloon peittäynyt paetakseen kuoloa mustaa.\nSieltä hän joutuen nousi ja viskasi pois häräntaljan,\n[365-392]\nTelemakhon etehenpä jo maahan heittihe, virkkoi\nnäin sanat siivekkäät, rukoellen polvia kietoi:\n\n\"Täss' olen, ystävä! Vaan toki malta ja taivuta taattos,\nettei vaskellaan väki verraton tuo mua surmaa\nvimmoissaan kosijoille, kun haaskanneet varat, aarteet\nhält' ovat täällä ja vain sua pilkanneet, vähämielet.\"\n\nNäin hymyellen vastasi nyt monineuvo Odysseus:\n\"Pelkosi pois, tuhost' on sinut poikani auttanut turvaan,\nitse jo nähdäkses, sanoaksesi muillekin, että\nhurskaudest' etu suuremp' on kuin ilkiötöistä.\nMutta nyt menkää pois tapon luota jo tään pihatarhaan\nkumpikin, niin sinä kuin runorunsas laulaja, kunnes\nloppuun toimitetuksi ma saan, mitä täällä on tarpeen.\"\n\nVirkki, ja kumpikin mies salin ukselt' ulkosi kiirein,\nistuutui isovallan Zeun piha-alttarin turviin,\nsurmaa säikkyen siin' yhä viel' ylt'ympäri vilkkui.\n\nEtsi Odysseus nyt talon tarkkaan, vielä ken oisko\npiiloon puikahtain tuhosurman välttänyt tuiman.\nVaan pölyn, hurmeen keskeen nuo näki kaikki jo kaatun\ntaajaan kuin kalat, joit' ovat verkollaan meren veestä\npyytäjät nostelleet monisilmäisellä; ne kaikk' on\nrannan kaarrelmaan kasaeltuna, kaivaten päästä\ntaas meren aaltoihin, vaan hiekall' äkkiä hiutuu\nhelteisellä jo niist' elo päivän paahtavan alla:\nnoin kasatusten myös oli kaattuja sulhoja siellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTelemakholle nyt lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Poikani, Eurykleia sa käy, hae, hoitaja vanha,\njotta ma virkkaa saan, mitä vielä on tehtävä täällä.\"\n\n[393-421]\nVirkki, ja Telemakhos isän armaan käskyä kuuli,\nusta jo kolkuttain näin kutsui vaimoa vanhaa:\n\n\"Joudu jo, käy emo vanha, sa linnan palveluneitoin\nvalpas valvojatar, tule taattoni luo nopeasti;\nhän sua kutsuu, näät puhumista on tärkkiä hällä.\"\n\nNoin hän virkki, ja vastaamatt' oli hoitaja vanha,\nsalvoist' auki hän kaunoisen sai naissalin ukset,\nsielt' ulos riensi, ja Telemakhos kävi johtaen eellä;\nkaatunehitten kesken Odysseun keksi jo tahmaan\nhurmeiseen ryvetettynä kuin jalopeura, jok' äsken\nsöi härän saaliikseen, kedoll' yöpyjän, poispa jo astuu;\nkaikk' yli-yltään on veren peittämä rinta ja kasvot\nkahden puolen, kauhea on peto katsoa: yltään\nnoin veri peitti Odysseun myös, jalat kuin käsivarret.\nRatkesi surmatut nähdessään sekä nuo veret viljat\nriemuun Eurykleia, kun verraton työ oli tehty;\nvaan heti kielteli häntä Odysseus hilliten innon,\nnäin sanat siivekkäät varotellen hälle jo lausui:\n\n\"Vait, sydämessäsi riemua vain, emo vanha, äl' ääneen!\nÄäress' eip' ole surmattuin ilakoitava kuunaan.\nNuo ikivaltain sallima kaas, omat myös teot inhat;\nsill' ei ihminen ainoakaan heilt' arvoa saanut,\nkorkea ei, ei alhainen, kenen kohtasi vatkaan;\nniinpä jo saivatkin lopun surkean riettaudestaan.\nVaan sano linnan naiset nyt sinä mulle ne, joilt' en\narvon-antoa saa, sekä keitä on kelpoja heissä.\"\n\nEurykleiapa näin taas vastasi, hoitaja armas:\n\"Sulle sen selvälleen sanon, poikani, tuota kun tutkit.\nLinnassas viiskymment' on luku palveluneitoin;\n[422-450]\ntarkoin neuvomiamme ne tääll' ovat tehtävihinsä,\nvilloja karttaamaan sekä kaikkeen palvelutoimeen;\nkaksipatoista on herjuuteen toki heittynyt heistä,\nkieltoja tottele ei minun, ei edes Penelopeian.\nTelemakhos vast' äsken on varttunut, siksipä hälle\nei emo hallintaa viel' uskonut palveluneitoin.\nVaan menen hohtelevaan yliskammiohon sanan viemään;\npuolisos uinua soi joku kuoloton siell' unen helmaan.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Hänt' et saa havauttaa, vaan käy tänne ne naiset\nkäskemähän, häpeällinen joill' elo täällä on ollut.\"\n\nVirkki, ja joutuen pois salist' astui hoitaja vanha,\nnaisia noutamahan meni, kiirein saapua käski.\nLuo nyt Odysseus Telemakhon sekä paimenet oivat\nkutsui kummankin, sanat siivekkäät heti virkkoi:\n\n\"Viekää ruumiit pois, sali raivatkaa kera naisten!\nSorjat on istuimet sekä pöydät pestävä sitten\nhuuhtoen veellä ja huokoisin hivuteltava sienin.\nMutta kun siistiks on taas kauttaaltaan sali saatu,\nviekää neidot nuo ulos uksest' uhkean linnan\npyöreän kammion taa pihan vankkaa muuria vasten,\nmaahan lyökää siellä ne miekoin mittavin, kunnes\nkaikist' on elo poissa ja hälvennyt himo lemmen,\nheitä mi ennen vei salayhteyteen kera sulhoin.\"\n\nVirkki, ja neidot nuopa jo arkana parvena saapui,\nsurkea uikutus soi sekä vierivät kyynelet virroin.\nEnsin kantoivat he nyt kuolleet, surmatut sulhot\nportin pylvästöön pihan korkeamuurisen poikki,\nsinne ne yhteen roukkosivat; tiet' itse Odysseus\n[451-479]\nnäytti ja käymään käski, ja pakko ol' ankara kantaa.\nSorjat ol' istuimet sekä pöydät pestävä sitten\nhuuhtoen veellä ja huokoisin hivuteltava sienin.\nTelemakhos, sikopaimen myös sekä kaitsija karjain\nkaavinraudoin kaapivat taas salin jyhkeäseinän\npermannon; liat kaavitut pois piti korjata neitoin.\nMutta kun kauttaaltaan sali taas oli siistinä, veivät\nkohta he neidot nuo ulos uksest' uhkean linnan\npyöreän kammion taa pihan vankkaa muuria vasten,\nahtaaseen solasoppeen, jost' ei pääsyä ollut.\nJärkevä Telemakhos nyt lausui näin, sanan virkkoi:\n\n\"Noille en suo toden totta ma kuoloa kunniakasta,\njotk' ovat herjoja mun sekä korkean äitini päähän\nheitelleet sekä vierekkäin viruneet kera sulhoin.\"\n\nVirkki ja köyden kytki jo, haaksia tummia varten\nhankitun, pylvääseen sekä pyöreän kammion riimaan\npingoittain ylös, etteivät jalat koskisi maahan.\nVaan kuni rastaat tai myös kyyhkyt siukovasiivet\nkiitäissään pesänänsä jo pensastoon viritettyyn\npaulaan käyvätkin, pesän kohtaavat kamalimman:\nniinp' oli neitojen päät rivitysten, kullakin paula\nkaulassaan kireällä, mi tuotteli surkean surman;\nkotvan sätkivät vain jalat alla, jo hervoten kohta.\n\nNoutivat pylvästöön, pihamaallekin' nyt he Melantheun,\nvaskin raatelevin nenät, korvat viilsivät päästä,\nruumiist' irtipä myös hävyn raastivat hotkia hurttain,\npois kädet, pois jalat hakkasivat vihan kostavan vimmoin.\n\nYltään huuhtoivat veritahmat jalkojen, kätten,\nluokse Odysseun astuivat; jopa työ oli tehty.\n[480-501]\nSai hält' Eurykleia nyt käskyn, hoitaja armas:\n\n\"Rikkiä tuo, emo vanha, mi rikkeet poistavi, tuo'os\ntultakin, sauhuttaa salin että ma saan. Sinä kutsu\nsaattajaneitoineen nyt luokseni Penelopeia,\nkaikkipa käske jo myös talon palvelijattaret tänne.\"\n\nEurykleiapa näin taas vastasi, hoitaja armas:\n\"Haastoit, poikani, kaikin päin osuvasti ja oikein.\nVaan heti riennän noutamahan ihotakkia, vaippaa.\nEi tule linnassas sinun seisoa, hartion vankan\nverhona ryysyjä vain; ei sulle se ois sopivaista.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Tulta nyt ensinkin salin sauhuttaakseni toivon.\"\n\nVirkki, ja Eurykleia jo totteli, hoitaja armas,\ntulta ja rikkiä toi, ja Odysseus sai salin kaiken\nsauhutetuksi ja kammiot muut sekä myös pihatarhan.\n\nEukkopa riensi jo kautta Odysseun sorjien suojain,\nnaisia valtiahan tykö kutsui, joutua käski.\nNaissalin puolta he ulkosivat heti soihtuja kantain,\nympäri parveutuivat Odysseun kaikk' ilon innoin,\ntervehytellen, suudelmin pään, hartiot peittäin,\nmyös kädet kattelemansa; ja haikeudell' ihanalla\nsankari itki ja nyyhki ja kaikkipa tunsi jo heidät.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LAULU.\n\nPENELOPEIA TUNTEE ODYSSEUN PUOLISOKSEEN.\n\n\nNous yliskammiohon, haki riemuin valtiatartaan\nhoitaja vanha jo virkkaakseen jalon puolison tulleen;\nnopsina lynkkysivät jalat alla ja notkuvat polvet.\nAstahtain pääpohjiin näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Nouse jo, Penelopeia, sa armas laps, omin silmin\nkatsomahan, mitä kaivata sait sinä aikasi kaiken.\nTullut on vihdoin viimeinkin kotihinsa Odysseus,\nsulhot surmannut, talon haaskaajat, tavarainkin,\nkorskeat ahmijat, jotk' oli poikasi uhkana täällä.\"\n\n[10-38]\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Pois, emo kulta, jo sult' ikivallat ottivat mielen,\nviisaimmaltakin jotk' älyn viedä ja velloa voivat\ntai höperöstäkin tehdä, jos tahtovat, taitavamielen;\nveivät sult' älyn nuo; oli selkeä aina se ennen.\nMiksikä ilkut noin mua, murhe kun mieleni täyttää,\ntyhjiä juttelemalla ja kaikotat pois unen armaan,\nkun minut juuri se voitti ja silmäni sulki? En maannut\nnäin makeasti sen koommin kuin sota multa Odysseun\ninhaan vei Kiro-IIioniin, jot' on mainita kammo.\nVaan alas astu sa nyt taas naissalin askarehille.\nJos talon naisist' ois joku muu mua tohtinut tulla\nnoin havauttelemaan sekä moisia viestejä tuomaan,\nlaittanut oisinkin heti pois hänet ankarin nuhtein\nnaissalin töille ma taas; mut on suur' ikä suojana sulla.\"\n\nEurykleiapa näin taas vastasi, hoitaja armas:\n\"En, rakas laps, sua ilku, en lainkaan, totta ma haastan.\nSaapunut jälleen on, kotihinsa on tullut Odysseus,\nvieras on tuo se, jot' ilkkuivat saliss' ilkiöt sulhot.\nTiennyt on Telemakhos hänen saapumisensa jo kauan,\nvaan isän aikeit' ei toki ilmaissut älytönnä,\nkunnes koston sai meno hillitön korskien sulhoin.\"\n\nKuuli ja riemahtuin heti nousi ja hoitajan vanhan\nsulki jo valtiatar sylihinsä ja näin sanat hälle\nvirkkoi siivekkäät ilokyynelien valuessa:\n\n\"Kerto'os, oi emo kulta, jo kuulla mun suo tosi tarkka!\nTietosi jos tosiaankin on totta ja tullut Odysseus,\nkättens' alle hän kuink' ypö-yksin julkeat sulhot\nsorteli? Ainapa tääll' oli koolla he näät, koko joukko.\"\n\n[39-67]\nEurykleia jo näin taas vastasi, hoitaja vanha:\n\"En sitä nähnyt, en tiedä, ma kuulin vain hätähuudot\nkuolevien. Mepä kauimpiin näet kammiosuojiin\npiiltiin kammostuin, lujat salpaan pantu ol' ukset,\nkunnes poikasi Telemakhos minut pois haki vihdoin;\nnäät mua kutsumahan hänet laittanut taatto ol' itse.\nKaattujen kesken Odysseun näin minä seisovan siellä;\nvaan lujan, poljetun permannon kasat kaatunehitten\npeittivät taajaan; ois hänet nähdä sun riemusi ollut\ntahmaan hurmeiseen ryvetettynä kuin jalopeura..\nNyt pihaportin pylvästöön kasaeltu ne kaikk' on;\nsorjia suojia sauhuttaa rikill' itse Odysseus,\nleimuavan tulen laati ja mun sua kutsua käski.\nSiis tule kanssani, jotta jo kummankin sydän saava\nois ilon yhteisen monen vaivan vaikean jälkeen.\nNytpä jo täyttynyt on, mitä niin ikävöimme me pitkään:\nviel' eloss' itse hän luo oman lieden on saapunut, nähnyt\ntääll' oman on pojan, puolison myös, pahan-laatijat kaikki\nkattons' alla on rangaissut hän, nuo väkisulhot.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Noin, emo kulta, sa viel' älä riemua! Ois ilo, onni\nkaikkien täällä, sen tiedäthän, hänen saapumisensa,\nsaatipa mun sekä poikani myös, jok' on varttunut meille;\nmutt' ei olla se voi tosi, tuo sun tuomasi tieto,\nvaan joku kuoloton surmannut lie korskeat sulhot,\nsuuttuen inhaan röyhkeyteen sekä ilkiötöihin.\nSill' ei ihminen ainoakaan heilt' arvoa saanut,\nei alahainen, korkea ei, kenen kohtasivatkaan;\nniin tuhon riettaus toi. Mut on mennyt Odysseus, ammoin\n[68-96]\nsammunut saapumapäivä jo kaukana maalta Akhaijein.\"\n\nEurykleiapa näin taas vastasi, hoitaja armas:\n\"Lapseni, voi, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä!\nKuunaan puolisos ei muka saavuko, vaikk' oman lieden\nluona jo on kotonaan? Mut silti et vaan sinä usko!\nVaan minä merkin mainita voin tutun sulle ja taatun,\narven tuon, joka karjun on iskemä valkeahampaan.\nJalkoja huuhdellessani sen heti näin ja sen oisin\nvirkkanut sulle, mut hän käsin sulki mun suuni, sit' ei\nsallinut ilmoittaa ovelassa hän viisaudessaan.\nSiis tule nyt! Takeheksi ma henkeni tarjoan siitä:\njos sinut pettänyt lien, tapa armott' ankarin surmin!\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Et hevin arvata voi, emo kulta, sa kuolematonten\naivoituksia, oiva jos ymmärryksesi onkin.\nLähteä poikani luo toki voimme nyt, että mä siellä\nsurmatut sulhot nään sekä sen, joka surmasi heidät.\"\n\nVirkki ja portahiaanpa jo laskihe, empivin mielin\nmiettien, kaukaa vainko hän tutkisi puolisoaan vai\nrientäis suutelemaan heti päätä ja kättäkin kahta.\nVaan salihinpa kun noin kivikynnyksen yli astui,\nseinustalle hän istuutui tulen liekkivän hohtoon;\ntaas liki seinää toista Odysseus korkean pylvään\njuurell' istui siell' alas luotuna katse ja vartoi,\njälleen nähdessään mitä virkkais puoliso armas.\nKauan ol' ääneti tää, sydän tyrmistyi; oli vuoroin\nkasvoja katsoissaan tutut tuntevinansa jo piirteet,\ntaas näön vieraan sai tuo kantaja ryysyjen kurjain.\nTelemakhos emoaanpa jo nuhteli, noin sanan virkkoi:\n\n[97-125]\n\"Äiti, sä ilkeä äiti, kun noin sydän sulla on nurja!\nMiksikä loitos jäät sinä, et liki taattoa istu,\net hänen kuulumiaan kysy, haastele et hänen kanssaan?\nVaimoa noin tylymielt' ei toista, ken vieroa miestään\nvois, joka kestänyt on monet vaikeat, saapunut vihdoin\nsyntymämaalle, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii.\nVaan sydän sull' oli kuin kivi, kuin kova kallio aina!\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Poikani, hämmennyt povess' on sydän mulla ja mieli,\nei kysymään, ei haastelemaan nyt kieleni käänny,\nsilmäni silmiin ei voi katsoa. Vaan jos Odysseus\ntotta hän on, kotihinsa jo vihdoin saapunut, silloin\ntoinen on toisen taatummin pian tunteva, sillä\nmeill' omat on tutut merkit, jotk' ovat outoja muille.\"\n\nTuon hymy huulillaan jumalainen Odysseus kuuli,\nnäin sanat siivekkäät heti virkkoi Telemakholle:\n\n\"Tutkia, Telemakhos, mua vain täss' äitisi anna\ntarkalleen; pian on hän taas minut tunteva täysin.\nNyt, kun on ryysyt ryöttäiset vain ylläni, niin hän\nhalveksuu mua eikä Odysseuks uskoa saata. --\nVaan nyt on meidän miettiminen, mikä ois apu parhain.\nYhden ainoan jos kuka tappanut miehen on halvan,\njolleka kansass' ei jää kostajajoukkoa suurta,\nsenkin on karkota pakko ja syntymämaa, suku jättää;\nmeiltäpä surman nyt Ithaken sai nuoriso parhain,\nkansan toivo ja turva, sit' aattelemaan sua pyydän.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Taatto, sa aattele itse, mik' auttais; sull' ylin onhan\nymmärrys, sanotaan, seass' ihmisien; sitä miest' ei\n[126-154]\nkuolollist' ole, ken vois kilvata vertana sulle.\nVaan kera innoin käymme me, eik' ole uupuva miehuus\nmeiltä, ma sen sanon, ei, niin kauan kuin käsi kääntyy.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Niinpä jo virkan siis, mitä parhaaks arvelen. Ensin\nsaakaa kylpy ja myös puvut puhtaat, neitoja linnan\nkaikkia laittaumaan kehotelkaa kaunehisiinsa;\nlyyryä soipaa taas jumalainen laulaja lyököön,\nkäyntiin ohjatkoon kisan hilpeän sen helinällä,\nettä ken ulkona kuulee sen, ohikulkija taikka\nnaapuri, uskois häät nyt hankitun tänne ja ettei\nsulhojen surmast' ois huhu kaupunkiin ylen varhain\nehtivä, ennenkuin isotarhaisen tilan turviin\nmaalle me kerjetä voimme. Me sielläpä miettiä sitten\nsaamme, min ehkä Olympon Zeus avun antava lienee.\"\n\nVirkki, ja neuvoa tuota he tottelivat halumielin.\nEnsin kylpivät, myös puvut puhtaat ottivat. Naiset\nlaittihe kaunehisiinsa, ja laulaja löi jumalainen\nontelon lyyryn kieliin, niin halun nostaen heissä\nlauluun armaaseen sekä riemuun karkelon kauniin.\nKaikui kartano suuri nyt jalkain polkemisesta\nmiesten karkelevain sekä neitojen viehkeävöitten.\nNoin kumun kuullessaan moni ulkona-kulkija virkkoi:\n\n\"Häitä jo valtiatar kai viettää mielimä miesten;\neip' oman puolison saavuntaa odotella se häijy\nmalttanut, kaitsentaan kodin jäädä ja korkean linnan!\"\n\nNoin hoki nuo, hepä ei näet tienneet, kuink' oli käynyt.\nSai kylyn linnassaan nyt Odysseus urheamieli,\nEurynome, talonhoitajatar, pesi, voiteli urhon,\n[155-183]\nvaippaan kaunoiseen hänet verhosi, myös ihotakkiin.\nPäähän Athene loi soreutta ja sankarin varteen\nuhkeutt' uljaampaa, rotevampaa, tuuheat kutrit\nkiireelt' aaltoamaan pani kuin hyasinttien kimput.\nNiinkuni kultaa huolittaa hopeaisehen pohjaan\ntaituri, jolle Hephaistos on itse ja Pallas Athene\nneuvonut taidot kaikki, ja syntyy työ ihanainen,\nniin soreutta hän uhkua soi uron pään sekä olkain.\nNousi jo kylvystään ihanaisena kuin ikivallat,\nistuimelleen taaspa jo äskeiselle hän istui\nPenelopeiaan päin, puhutellen puolisoansa:\n\n\"Kummahinen, sydänt' ei noin heltymätönt' ole panneet\nhentojen naisien rintaan viel' ikivallat Olympon.\nVaimoa noin tylymielt' ei toista, ken vieroa miestään\nvois, joka kestänyt on monet vaikeat, saapunut vihdoin\nsyntymämaalle, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii.\nEurykleia, jo tee tila mulle, mun yöni on yksin\nnukkuminen; sydän on oman puolison kuin kova rauta.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Kummahinen, ei yllätys, ei ylenkatse ja ylpeys\nmull' ole haittana; muistanhan hyvin muotosi siitään,\ntäältä kun laivoin airokkain Ithakesta sa läksit.\nEurykleia, sa tee tila, kammiohon mene vankkaan,\njonka hän tehnyt on itse, ja sielt' ulos uhkea vuode\nsiirrä ja kaunoisesti se kattele, kantaos siihen\nkaattuva-taljat, pielukset sekä uhkeat raidit.\"\n\nVirkkoi miestään noin koetellakseen. Mut Odysseus\nvastasi synkkänä, kuullessaan sanat puolison puhtaan:\n\n\"Vaimoni, minkä sä nyt sanan mieltäni vihlovan virkoit?\n[184-212]\nVuoteen sen kuka siirtänyt on? Hevin ei sitä tehdä\nkekseliäinkään vois, -- joku jollei kuoloton tulle,\njonka on muuttaa helppo se paikaltaan, miten mielii.\nKuolollist' ei miest' ole, ken kevyesti sen siirtäis\nvauraimmillaankaan, näet outopa on salaseikka\nvuoteen veistoksessa; mun työtäni on se, mun yksin.\nKasvoi kartanomaall' iso puu, pujolehti oliivi,\nhyöleä, vehmas, varreltaan kuni valtava pylväs.\nSiihen kammion tein, -- jäi keskeen puu, -- kiven toiseen\nsaumaten seinät pystyyn sain, katon ylle ma laitoin,\nistutin paikalleen ovet vankat pieliä pitkin.\nNyt pujolehden puun minä karsin, hakkasin poikki,\nsen tyvikantaan tein silot syrjät, veistelin vaskin\ntaiten, tarkoin, kuin veti luoti ja lanka, ja laadin\nvuoteentolpaks sen sekä reiät kairasin kaikki.\nSiihen nyt kehän muun minä uittelin, löin sirot lyötteet,\nhohtelevaa hopeaa sekä norsunluuta ja kultaa,\nreikiin sonnin vuotaiset vedin purppurahihnat.\nPuoliso, merkin sen sanon sulle; mut enpä mä tiedä,\nvieläkö vuode on paikoillaan vai lie kuka ehkä\nsiirtänyt, alta jo sen sahaellut puun tyven poikki.\"\n\nVirkki, ja puolison rinta jo raukesi, herposi polvet,\nnuo kun tunsi hän merkit, Odysseun kertomat tarkoin.\nItkien riensi hän luo, käsivarret Odysseun kaulaan\nkietoi onnekkaana ja suuteli päätä ja virkkoi:\n\n\"Oi, älä suutu, Odysseus, sill' olit ain' yli muitten\nviisas, malttava mies. Ikivallat vaivoja meille\nsäätivät, yhdess' ei elon nuoren riemuja suoneet\nnauttia, ehtiä rinnakkain iän korkean ääriin.\n[213-241]\nMutt' älä suutuksiss' ole siit', älä katkera, etten\nkohta, kun näin sinut, rakkaammin sua tervehytellyt.\nNäät sydämessäni ain' oli, rintani alla, se pelko,\nett' ois valheillaan mua pettelemään joku outo\nsaapuva, sillä on mies moni miettijä häijyjen juonten.\nArgotar ei Helene, tytär Zeun, hevin suostunut oisi\nmieheen vieraaseen levon armaudessa ja lemmen,\ntuon jos tietänyt ois, pojat ett' oli aimot Akhaijein\nsaapuvat noutamahan hänet taas sulo-syntymämaahan.\nVaan teon pattoisen pani kuoloton pauloja hälle;\neipä hän eelt' ajatellut, tuo mitä ois lume tuova\nturmia, -- alkupa siit' oli meillekin tään polon pitkän.\nMutta kun mainitsit salamerkin tuon sinä varman\nvuoteestamme, jot' ei muu kenkään viel' ole nähnyt\nkuin sinä ynnä mä itse ja ainoa palveluneito,\nAktoris, ammoin tuo isän antama myötäni tänne,\nmeill' ovenvartiatarna jok' ain' oli kammion vankan,\nnyt sydän ei epäröi -- kova kuinka jos oisikin ollut.\"\n\nVirkki, ja sankari sai halun itkeä vain palavamman;\nnyyhkien sulki hän rinnoilleen sulopuolison puhtaan.\nNiinkuni riemahtuu maan nähdessään uros uiva,\npirstonut jolt' ulapalla Poseidon purren on oivan,\ntuulien viskelemän sekä vetten korkean kuohun, --\nharvapa maihin pääsee vain yli vaahtisen aavan,\nvoimin nääntyvin ui, iholl' inha on suolava tahma, --\nrantaan riemuitenpa jo ehtii, ei tuho niellyt:\nniin näki riemuin valtiatar jalon puolison jälleen,\nkaulalt' ottanut valkeit' ei käsivarsia lainkaan.\nOis yli itkevien rusosorminen ehtinyt Eos,\n[242-270]\npäilyväsilmä jos ei ois neuvoa tiennyt Athene.\nKaart' ei päättää yön pian antanut, hohtava Eos\näärell' Okeanon sai viipyä, valjahitonna\nvartoa sai hevot siivekkäät, Phaeton sekä Lampos,\nnuo valon tuojat, joill' yli ilmojen kiitävi Eos.\nNäinp' aviolleen lausui nyt monineuvo Odysseus:\n\n\"Viel' ei vaivat meilt' ole laanneet, puoliso armas,\nkilvoitukset on viel' isot, mittaamattomat eessä,\nvaltavat vaikeudet, ja ne täytyy kaikki mun kestää.\nTietäjä Teiresiaan näet sielupa mulle sen lausui,\nHadeen kartanohon kotitietäni konsa ma astuin\ntietelemään sekä myös polokumppanien palausta.\nVaan tule, heittäykäämme jo vuoteeseen, levon helmaan,\nett' uni armas virvoittaa sais meitä jo vihdoin.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Milloin mielesi vain halajaa, heti valmis on vuotees,\nkun sinun taivahiset nyt sallivat saapua jälleen\noivaan kartanohos sekä synnyinmaahasi vihdoin.\nMutta kun mainitsit ja ne toi joku kuoloton mielees,\nvaivat vartovat nuo sano, kerta ne kai minun sentään\ntiettävä on; paras onhan siis heti kohta ne kuulla.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Missä on mielesi, kun sitä noin kovin mult' uteletkin?\nOlkoon siis, sen sulle ma virkan peittelemättä.\nMutta se mieltäsi ei ilahuttane, ei mua liioin.\nMatkata ihmismaita mun kauas tietäjä käski,\nkulkea, kiertää vain, kädenmyötäist' airoa kantain,\nkunnes löytänen maan, miss' ei mert' ihmiset tunne,\nsuolaa lainkaan ei pane ruokiin laittelemiinsa,\n[271-299]\nei ole milloinkaan punarintoja pursia nähneet,\nairoja ei solakoit' ole myöskään, siipiä laivain.\nMerkin mulle hän neuvoi myös, jok' on tuntea selvä:\nkun joku vastaan käy, joka tutkivi, kunne ma viedä\nviljanviskint' aion noin nojass' olkani vahvan,\nsiinäpä maahan lyön kädenmyötäisen minä airon,\npalveet kauniit tuon ja Poseidonin suostutan ylhän,\nuhraan jäärän, myös härän hälle ja hönkyvän karjun,\ntaas kotitielle jo käyn, satauhrit eess' ikivaltain,\ntaivaan korkeudess' asujain, pyhät toimitan, palvoin\nkaikkia yksittäin. -- Oma kuoloni vienona vihdoin\nsaapuu, vaan meren aavoill' ei, kun lempeä vanhuus\nvoimani vaivuttaa ja ne kansat, joita ma kaitsen,\nonnea nauttivat. Ties osan mulle hän koituvan moisen.\"\n\nHällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia:\n\"Vanhuus sulla jos auvokas on ikivaltojen suoma,\non toki toivo se myös, kaikk' että sa vauriot vältät.\"\n\nNoinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä.\nVaan tilan pehmeäpatjaisen palaessa jo soihtuin\nlaati nyt Eurynome kera vanhan hoitaja vaimon.\nLaittivat vuoteen vankan tuon vireästi he kuntoon;\nlinnan suojiin nukkumahan meni hoitaja vanha,\nheidät vuoteeseen lepokammion vartiatarna\nsaatteli Eurynome tulisoihtua kantaen, poistui\nsieltä jo jälleen. Vaan ihanaistapa heittyä heidän\ntaas oli auvoon ammoisen aviollisen vuoteen.\n\nTelemakhos, sikopaimen myös sekä kaitsija karjain\ntaukosi tanhuamasta ja neitojen tauota käski;\nitsepä jäivät nukkumahan saliss' yöhämärässä.\n\n[300-328]\nNautti nyt riemuin tuo pari korkea auvoa lemmen,\ntoisilleen halumiellä jo haastelivat: jumalaisin\nvaimoja tuo, mitä sai kotonansa hän kärsiä, nähdä\nsulhojen julkean joukkion siell' yhä vain elämöivän,\nhäntä kun mielien niin monet teuraikseen härät, lampaat\niskivät, viini kun ruukuistaan yhä virtana vuoti;\nkorkeasynty Odysseus taas, mit' ol' itse hän muille\ntuskia tuotellut, mitä kolkkoja kärsiä saanut;\nkertoi kaikki, ja noit' ilomieliä nyt puoliso kuuli,\nkesken kertoman eip' uni ummistuttanut silmää.\n\nKertoi, kuink' oli ryöstellyt Kikoneita hän ensin,\njoutunut Lotophagein mehumaille jo myös, teot kertoi\nKykloopin sekä kuink' oli kumppaniensa hän aimoin\nkuoleman kostanut, jotk' oli armoton julmuri syönyt;\nkuinka hän päätyi Aiolon luo, joka soi majan auliin,\ntiellekin autteli taas, toki ei hänen sallima suonut\nmaalleen saapua, vaan rajun myrskyn viemänä täytyi\nhuoltaan huokaillen kalamert' ajelehtia kauas;\nkuinka hän Telepyloon, Laistrygonien tuli rantaan,\nlaivojen, miesten myös varusorjain vauriopaikkaan,\njosta hän yksin pääs, oma laivapa vain tuhon vältti.\nKirken viekkauden, lumojuonet jutteli, matkan\nHadeen tunkkaiseen asumukseen hankavin haaksin\nTheben Teiresiaan tykö ennusneuvoja saamaan,\nkuink' urokumppanit siellä hän kohtasi kaikk', oman kalliin\nkantajan myös, joka hänt' oli pienenä vaalinut ennen;\nkuinka hän Seireenein sulolaulua kuunteli soipaa,\nLoukkuri-kalliot ynnä Kharybdiin, kauhean Skyllan\nkohtasi, vauriotonna jot' ei ole kiertänyt kenkään; --\n[329-357]\nkarjaa Helios-valtiahan miten kumppanit kaatoi,\nkuinka sen kostaen Zeun jylykorkean polttava leimaus\nmurskasi laivan häitä ja surmaan kumppanit oivat\nsuistui kaikki, hän yksin vain kovan kuoleman karttoi;\nkuinka hän uiskeli Ogygiaan, kave missä Kalypso\nonkaloluolissaan pidätellen hänt' aviokseen\nsuostuttaa koki, hoivaa soi, ois tarjona ollut\nsiell' elo kuoloton hälle ja kuihtumaton ikinuoruus,\nvaan sydän ei hänen rinnassaan toki suostua voinut;\nkuinka hän vaaroja kestäen luo tuli Phaiakilaisten,\nkuinka he kunnian soi sydämestään, kuin jumalalle,\nlaivall' armaaseen hänet auttivat syntymämaahan,\nvaskea, kultaa myös sekä vaatteit' antaen myötä.\nSai sen kertoneheksi, jo valtasi koht' uni urhon,\narmas huolien hoiva ja raukaisuttaja raajain.\n\nMuistipa seikan muun nyt päilyväsilmä Athene;\nvierell' armaan puolison kun sulounta jo kyllin\narveli mielessään hän Odysseun nauttia saaneen,\näärelt' Okeanon heti huomenhohtavan kutsui\nkoin valoks ihmisien. Jopa vuoteen vienon Odysseus\nvirkkuna jätti ja nous, sanan lausui näin aviolleen:\n\n\"Armas vaimo, jo sai ylenkyllin kumpikin kestää:\ntäällä sä itkeä sait palaukseni toivoa turhaa,\ntaas minut kauas salpasi Zeus sekä muut ikivallat\nvaikein vastuksin, miten syntymämaat' ikävöinkin.\nNytpä, kun kanssasi unt' olen nauttinut kaivatun vuoteen,\nkaikkea kaitse, mi talteen lie tavaroitani jäänyt;\nlaitumen laumat taas, mitä tappoi korskeat sulhot,\nkorvaan ryöstelemällä, ja toisia tuoda Akhaijit\n[358-372]\nsaavat, kunnes on ennallaan luku karjani kaiken.\nMaalle ma nyt isotarhaiseen menen kartanohomme\nluo jalon taattoni, jolla on katkera kaipaus ollut.\nNäin sua, mielevä puoliso, siis tekemään minä neuvon:\nkoin kohotessa nyt on huhu kohta jo alkava kiertää,\nlinnass' ett olen surmannut minä kaikki jo sulhot;\nniinp' yliskammiohon kera saattajanaistesi astu,\nsiell' ole vain, älä muita sa katsele tai kysy lainkaan.\"\n\nVirkki ja varrelleen puki kaunoiset tamineensa,\nTelemakhon sekä paimenet myös havautti ja heidän\nkaikkien varjeikseen asevasket koppoa käski.\nKohta he tottelivat, varut vaskiset ottivat ylleen,\nportist' ulkosivat avatusta, ja johti Odysseus.\nLoi valon aamu jo maille, mut yöhön heidät Athene\nkaihtaen kätki ja kaupungist' ulos ohjasi joutuin.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LAULU.\n\nSULHOJEN MANALAAN-TULO. SOVINTO.\n\n\nHermes, haltia Kyllenen, heti sulhojen sielut\nsaapui kutsumahan, tuli kourassaan lumosauva,\nkaunis, kultainen, joll' umpeen loihtivi silmät,\ntoiset taas unest' elvyttää, miten mielivi. Sielut\nsillä jo hääteli pois, vikinöinpä ne seurasi vaisuin.\nKuin peräll' onkalon kammokkaan ees-taas räpytellen\nyököt piipittää, joku niistä jos suistunut irti\nkallion syrjält' on, rypähässä kun siinä ne riippui,\niukuvin äänin noin ne nyt häälyivät, hämäröitä\npolkuja pitkin vei niit' onnentuottaja Hermes.\n[11-39]\nÄäriin Okeanon ohi Leukas-kallion, kautta\nHelios-valtiahan lepo-uksien, maat unienkin\nmatkaten, vei kedon liljaisen lakealle ne joutuin,\nvarjot vainajien kuhun päätyvät vaipunehitten.\n\nKohtasi heitä jo sielu Akhilleun, Peleun poian,\nPatroklon sekä Antilokhon, sotisankarin kuulun,\nAiaan myös, joka kasvultaan ol' Akhaijien kaikkein\nsorjin, mittavin mies jalon Aiakon aaluvan jälkeen.\nNuop' oli saattona myötä Akhilleun. Vaan liki heitä\nkoht' Agamemnonin sielu jo saapui, Atreun poian,\nhahmoin murheisin, kera kaikki ne, joilleka koitui\nkutsuiss' Aigisthon sama kuolo ja kohtalon arpa.\nHällepä ensin näin nyt lausui sielu Akhilleun:\n\n\"Atreun poika, sa näytit meist' yli urhojen muitten\nsaaneen suosion ainaisen salamoitsija-Zeulta;\nsuuri ja mahtava näät oli johdossas sotajoukko,\nmailla kun Ilionin näki vaikean vaivan Akhaijit.\nVaan tuhon sullekin siis ylen varhain kohtalo tuotti,\njonk' ei alta se väistyä voi, ken on syntynyt kerran.\nKunnian ylhimmässä kun loistoss' oisikin suotu\nkohdata Troian mailla sun kuolo ja kohtalo, silloin\nsulle Akhaijit kaikk' ois kummun korkean luoneet,\nkuulun kantamahan nimen, maineen poikasi jäänyt;\nmutta nyt surmaan surkeimpaan sinun suistua täytyi.\"\n\nAtreun poian sielupa näin taas vastasi hälle:\n\"Peleun auvokas aaluva, oi jumalainen Akhilleus,\nkaukana Argos-maast' all' Ilionin joka kaaduit!\nTroian, Akhaijein myös urot parhaat kanssasi kaatui,\nkun sinust' ottelivat, -- pölykenttää itse jo peitit\n[40-68]\nruumiillas rotevall', ajotemppuja aattelematta.\nKamppailtiin koko päivä, ja lainkaan taistelemasta\neip' ois laattu, jos ei Zeus estänyt ois rajumyrskyin.\nMutta kun laivain luo sinut kamppailust' oli tuotu,\nvuoteeseen sinut laskettiin, lahealla jo veellä\npestiin, öljyin voideltiin iho heljä; Akhaijit\nleikaten suortuviaan monet itkivät kyynelet kuumat.\nAalloist' äitisi nousi, kun viestin sai, veden-impein\nkuoloton saattue myötä, ja kaamea soi suruparku\nveen yli vierien, kauhu jo valtasi kaikki Akhaijit.\nHaaksiin hankavihinp' ois karkonneet jo he, ellei\nmies sitä estänyt, joll' ikä suur' oli kuin kokemuskin,\nNestor, tuo, jok' ol' ennenkin paras keksijä keinoin.\nNäin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:\n\n'Seiskää, hillitkää pako arka jo, poiat Akhaijein!\nAalloist' äitipä vain merenimpien kuolematonten\nkanssa nyt astuu vaikertain pojan surmatun ääreen.'\n\nVirkki, ja tyyntyi aimot Akhaijit taas, pako talttui.\nPiirinä ääressäs meren äijän tyttäret seisoi,\nverhosi vaikertain sinut vaattein ambrosiaisin.\nLauloi yhdeksän runotart' yhä vaihtuvin vuoroin\nmyös murevirtt' ihanaista. Akhaijia kyyneletöntä\nnähnyt siinä et ois, sulo laulu se niin kävi mieliin.\nSeitsemäntoist' yhä yötä ja päivää noin sua jäivät\nihmiset itkemähän jumalain kera kuolematonten;\nkahdeksantenatoista jo polttaa sai tuli ruumiis,\nlampaat uhkeat uhrattiin, härät myös hatasarvet.\nVaattein ambrosiaisin, mett' iholl' yltä ja rasvaa,\nvalkean valtaan jäit roviollesi roihuavalle,\n[69-97]\nkiersivät ympäri sen asehissaan urhot Akhaijein\nvaunuin, jalkaisin; kävi ankara ryske ja pauhu.\nVaan sinut vihdoin kons' oli polttanut liekki Hephaiston,\nkoottiin valkeat luut koin noustua äitisi tuomaan\nuurnaan kultaiseen, sulin voitein voitaen pantiin\nviiniin veettömähän; sen ol' uurnan kuulu Hephaistos\nlaatinut, lahjaks sen Dionysolt' äitisi saanut.\nSiin' ovat valkeat luusi nyt, loistava, aimo Akhilleus,\nsurmatun Patroklon tomun kanssa, Menoition poian;\ntaas eri uurnass' on tomu Antilokhon, joka sulle\njälkeen kaatun Patroklon tovereist' oli kallein.\nUurnien yllepä koht' ison, uljaan kummun Akhaijein\nkeihäskelpojen joukko jo miehevä loi meren ääreen,\nkärkeen niemekkeen, liki Hellespontoa laajaa,\nkauas jott' ulapalle se paistais kulkijan silmään,\nniin nykykansan kuin tulevaisien polvien nähdä.\nKilpojen palkinnot emos taivahisilt' ylen kauniit\npyysi ja kiistata keskeen toi valiointen Akhaijein.\nMont' olet urhoa kyllä sä kumpuun pantavan nähnyt,\nvaltias-vainajien näit peijaiskilpoja, joihin\nuljaan voittelon voittaakseen urot vyöttyvi nuoret;\nhämmästyttänyt ois toki tuo sua, kuink' ylen sorjat\nvoittelopalkinnot pani Thetis kuuleajalka\nkumpusi ääreen; näät jumalille sa ain' olit armas.\nNiinp' ei kuollessas nimi kuollut sun, jalo mainees\nsäilyvi heimoss' ihmisien iankaiken, Akhilleus.\nVaan mitä itse ma sain, sodan tuon joka taistelin loppuun?\nMullepa Zeus palatessani soi lopun surkean alla\nAigisthon kirokätten, myös oman puolison riettaan.\"\n\n[98-126]\nNoinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä.\nVaan liki saapui heitä jo airut, tappaja Argon,\nkaikki Odysseun surmaamain toi sulhojen sielut.\nKumpikin hämmästyin kävi kohti, kun saapujat keksi.\nKoht' Agamemnonin sielu jo, Atreun aaluvan, tunsi\nAmphimedonin kuulun, tuon Melaneun pojan armaan,\nammoisen majaystävän, maall' Ithaken asuvaisen.\nHällepä ensin virkki nyt Atreun aaluvan sielu:\n\n\"Turma mi, Amphimedon, ikiyön toi maille jo teidät?\nNoin valioita ja nuoria kaikk', -- on kuin kuka yhteen\nkansan, kaupungin ois parhaiston valikoinut!\nLaivast' aaltojen alle Poseidon sortiko teidät\nnostaen tuulet raivoamaan sekä ankarat aallot,\nvai tuhon maallako toi vihamies, härät joit' yrititte\nryöstää, laumat lampahien myös uhkeat taikka\nvallata kaupungin, pois puolisot orjina raastaa?\nVastaus suo kysymääni; me näät majaystävät oltiin.\nVieraaksenne ma jäin, Menelaos myös jumalainen,\netkö sa muista, kun noudantaan tulin oivan Odysseun,\nmyös hänet Ilioniin kera saamaan hankavin haaksin.\nMultapa vei koko kuun hakuretki se veen yli aavan;\nvaivoin suostui vain näet linnojen turma Odysseus.\"\n\nAmphimedonin sielupa näin taas vastasi hälle:\n\"Korkea Atreun poika, sa kansain pää Agamemnon,\nkaikk' oli, muistan sen, kuten kerrot, korkeasynty.\nVaan puhun julki jo sulle ja juttelen peittelemättä,\nkuin kova koitui loppu ja kuolema meille. Odysseun\njäätyä retkilleen hänen puolisoaan kosioimme.\nTorjunut ei, avioon ei myöskään myöntynyt inhaan,\n[127-155]\nmeillepä kuoloa vain, tuhosurmaa mietti hän tuimaa.\nTäänkin mielessään salaviekkaan keksi jo keinon:\nnäät naiskammiohon kutehelle hän kankahan laittoi\nhienoisen, ylen pitkän, näin kosijoille jo haastoi:\nSulhot, Odysseun kuoltua mun kosijoikseni tulleet,\nälkää nyt hätiköikö te häitäni, kunnes on valmis\nkangas tää, ett'ei mene hukkaan lankani kauniit.\nKäärinliinat teen jalon Laerteen minä siitä,\nennenkuin kovan kuolon tuo tyly sallima hälle,\nettei naiset Akhaijein vois mua moittia -- maanneen\nvainajan verhoa vaill', eläessään vaikk' oli vauras.\nNoin hän haasteli, miehekkäät sydämemme sen uskoi.\nPäivisin kangastaan kutomassa hän suurta nyt hääri,\nöin tulisoihtujen leimunnass' yhä purki sen jälleen.\nKolmepa vuott' oveluudellaan hän Akhaijeja petti;\nmutta kun neljäs vuosi jo joutui tuomana Horain,\nmenneet kun monet kuut oli, päättynyt päiviä paljon,\nniin joku naisist' ilmi sen toi, joka tiesi ne juonet;\nkuulua purkaissaan kutomusta hän yllätetään nyt,\ntehdä sen valmiiks saa, ei tahtois, mutta on pakko.\n\nNoinpa kun viimein valmistui näkyville se, välkkyin\npestynä valkeuttaan kuin päivä ja kuu, joku silloin\nsinne Odysseun toi jumal' armoton, ohjasi niemeen\näärimpään, sikopaimenen luo. Jumalaisen Odysseun\npoikapa myös kävi sinne, kun laivan tuomana tumman\nretkeltään tuli, jonk' oli määränä hietava Pylos.\nMiettivät kumpikin nyt, miten sulhot surmata, sitten\nkulkivat kuuluun kaupunkiin; tuli eeltä jo ensin\nTelemakhos, vaan myöhemmin sikopaimenen myötä\n[156-184]\nitse Odysseus myös, repaleinen vaatteus yllään,\nmoisena muodoltaan kuin kurjin kerjuri-äijä,\nhoippuva sauvoineen, polot ryysyt verhona varren.\nVanhimmatkaan meist' ei voineet tuntea häntä,\narvata ei, yht'äkkiä ett' oli itse hän tullut,\nvaan hän herjoja sietää sai sekä heittoja meiltä.\n\nAikans' ääneti vain, lujin, kaikkea-kestävin mielin\nherjoja, heittoja noit' oman kattons' alla hän kärsi.\nMutta kun aigiinkantaja Zeus niin vihjasi, silloin\nkaunoiset tamineet salist' otti hän, kammion kätköön\nvei kera Telemakhon ne ja sulki ja salpasi uksen.\nVaan oman puolison pyys ovelassa hän viekkaudessaan\njousen, kiiltävät kirveet myös kosijoille jo tuomaan, --\ntuostapa koitojen meidän ol' alkava kilpa ja surma.\nJäykkään jaksanut ei väkijouseen kiskoa meistä\njännett' ainoakaan, vähät liian meill' oli voimat.\nMutta kun ankaran jousen Odysseus ottanut oisi,\nyksin suin joka mies sitä hälle me tarjoamasta\nkiivahin huudoin kiellettiin, jos kuinkakin kärkkyis;\nTelemakhos vain yllyttäin toki tarjota käski.\nKoppoi jousen nyt jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nleikiten kiskoi jänteeseen, läpi rautojen ampui;\nhirmuna kynnykselle jo harppasi, vinheät nuolet\npuisteli viinestään, jalon Antinoon heti kaatoi.\nKohtapa kiitivät muitakin päin kipukirpeät nuolet,\nei sivu singonneet, ja he kaatuivat kasatusten.\nAuttaja taivahinenp' oli hällä, sen huomasi selvään:\ntorjumatonna he riehuen siell' yhä yltyvin vimmoin\niskivät toisa ja toisa, ja kuului kaamea voihke,\n[185-232]\nruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.\n\nSen lopun saimme me siis, Agamemnon; viel' ovat ruumiit\nsiell' yhä vain pihamaalla Odysseun vaalimatonna.\nEi koti kuullut viel' ole viestiä, ei suku, että\nhuuhtoa haavat vois, verihyyteet pestä ja meidät\nitkien hautaan hankkia myös, kuten vainajat vaatii.\"\n\nAtreun poian sielupa näin taas vastasi tuohon:\n\"Auvokas poika sa Laerteen, monineuvo Odysseus!\nOivan totta sa puolison sait, jalon, korkeakunnon!\nKuink' oli nuhteeton, vakamielinen Penelopeia,\ntuo tytär Ikarion, kuink' uskollisna Odysseun,\noikean puolison, muisti! Sep' ansio ei huku unhoon,\nvaan maill' ihmisien ikivallat laulelon armaan\nmainita muistoa suo yhä mielevän Penelopeian.\nEipä hän tehnyt kuin tytär Tyndareon tihutöitä,\njolt' oma puoliso surman sai: runo kolkkopa siit' on\nkertova ihmismailla, ja herja se kaiken on kantaa\nnaissuvun hempeän, myös jalojenkin, niitä jos lienee.\"\n\nTuo nyt haikea heill' oli haastelo, vaipunehilla\nHadeen kartanohon, tykö varjojen, maan ikipeittoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupungistapa saattajineen pian ehti Odysseus\nvainiomaalle jo Laerteen tilan hoidetun, oivan,\njonk' oli hankkinut itse hän kerran, vaivoja kestäin.\nKiersivät pääasumusta sen muut pihanympäryshuoneet,\njoiss' ain' atrian syödä ja huoata, nukkua yönsä\nraatavat orjat sai, alamaiset haltian vanhan.\nVanha Sikelian vaimo se siell' oli myös, joka maalla,\nkaukana kaupungist', yhä hoitaja hälle ol' altis.\n[213-241]\nPalvelijoilleen virkki ja poialleen nyt Odysseus:\n\n\"Käykää vankkaan kartanohon te ja atriateuraaks\nsiellä te joutuisaan paras tarhan karjuja pankaa;\ntaattoni luo menen itse ja tutkin, vieläkö tuntee\nhän minut, silmien eessä kun seison, muotoni muistaa,\nvai joko lie näkö outo, kun niin olin poissa ma kauan.\"\n\nVirkki ja antoi kaikk' asevarjeet palvelijoilleen.\nNuo heti astuivat katon alle, mut itse hän lähti\netsien astelemaan päin tarhaa marjavapuista.\nVaan Dolios, ison istutusmaan oli kaitsija poissa,\npoikia ei näkyviss', ei orjia, kaikk' oli menneet\norjantappuran taittoon, näät ylt'ympäri tarhan\naidata aikoivat, kera ohjaamass' oli vanhus.\nTaattopa tarhass' yksin vain oli puusoreassa\nmöyhien taimen juurt', ylen karhea yll' ihomekko,\npaikkoja, tahroja täynnä, ja paikatut suojana säärten\nsäärykset härännahkaiset; käsineitä hän käytti\nvuoks okapiikkien pisteleväin, oli päähine päässä\nvuohenvuotainen, sydän haikeitaan yhä hautoi.\nNoin isän nähdessään jalo jaksaja, oiva Odysseus,\nvanhuuden ikehessä ja mielen murtavan murheen,\nvarjoon vartevan päärynäpuun kävi puhjeten itkuun.\nArveli aivoissaan sekä mielessänsä jo mietti,\nkohtako suudellen sylihinsä hän sulkisi taaton,\nkaikki jo kertois, kuink' oli saapunut syntymämaalle,\nvai kyseleisikö hältä ja tutkisi kaikkea ensin.\nViisaimmaksi jo tuon hän viimein päätteli päässään,\ntaattoa vanhaa leikillään koetella nyt ensin.\nAstui aikehin moisin luo jumalainen Odysseus.\n[242-270]\nKuurullaan isä taimen juurt' oli kaivelemassa;\nviereen seisahtui sekä virkkoi loistava poika:\n\n\"Vanhus, tarhasi hoitoon sult' ei taitoa puutu.\nKaikkipa kunnoss' on joka viikunapuu, joka köynnös,\nöljy- ja päärynäpuu, joka kasvissarka on saanut\nhoitoa huolellista, jok' ainoa taimikin tarhan.\nVaan sanon sulle ma sen, jos et vain pahaks ottane ehkä:\nitselläs hyvä ei ole hoito: jo kolkko on vanhuus\nkuormana sulla, ja vaill' olet ruokkoa, kurjat on vaattees.\nLaiska et vaankaan lie pidon ansaitaksesi huonon,\neik' ole orjankaltainen sun muotosi lainkaan,\nsun jalo vartesi, vaan näkö valtiahanpa on sulla,\nmiehen sen, joka käy, kun on kylpenyt, atrian syönyt,\nuntuvavuoteeseen; sepä on näet oikeus vanhain.\nVaan sano mulle jo tuo, puhu, juttele peittelemättä:\nkenpä sun haltias on, kenen tarhaa täällä sa hoidat?\nVirkkaos myös tosi tarkka ja vilpitön, että sen tiedän,\nmaall' Ithaken tosiaanko ma lien, kuten jutteli juuri\nvastaankulkija mies tuoll' astellessani tänne,\nei erin aulis, sill' ei viitsinyt vastata kaikkeen,\nei mua jäänyt kuuntelemaan kysyessäni hältä,\nvieläkö entinen tääll' elon ilmoill' ois majavieras,\nvai joko vainaja lie sekä vaipunut maille jo Hadeen.\nSillä mä sen sanon sulle, ja kuulla ja uskoa saat sen:\nkerran kestitsin minä syntymämaassani miestä --\nvierast' astunut armaampaa mun kattoni alle\nkonsaan kaikist' ei ole kaukaa saapunehista --\nsyntynyt maall' Ithaken oli, kertoi, mainita saattoi\ntaatokseen jalon Laerteen, Arkeision poian.\n[271-299]\nVieraan vein talohomme ja kestitsin, miten taisin,\ntarjosin kyllältään, mitä tarjota soi varat vauraat,\nsai sopivaisia myös hän ystävälahjoja multa,\nseitsemän täyttä talenttia sai sepitettyä kultaa,\nkukkavakyljen myös sekomaljan täyshopeaisen,\npeittoa sai kakstoista ja verhoa pehmeävillaa,\nyhtäpä mont' ihokasta ja vaippaa viel' ylen sorjaa;\nvihdoin neitoja neljä, jok' armaan askaretaidon\ntaitelijoit', ihanaisia, sai valikoida hän itse.\"\n\nHällepä itkuun puhjeten näin isä vastasi vanha:\n\"Vieras, maahan nyt kysymääsi sä kyll' olet tullut,\nvaan väkivalloin tääll' elämöivät röyhkeät miehet.\nTurhaan vieraalles ylenpalttiset lahjasi annoit!\nMaall' Ithaken eloss' oispa hän ollut, oisi hän lahjoin\nvastannut valioin, jalo kestänyt ain' eron hetkeen\nkestitys ois; hyvä antipa näät hyvin palkita sietää.\nVaan sano mulle jo tuo, tosi tarkka ja vilpitön virka:\nmontako vierryt on vuotta jo siitä, kun tuo kävi vieras,\nystävä-parkasi, mun polo poikani -- poikani mennyt! --\ntuo kovaonninen, jonk' ulapoilla jo, kaukana maastaan,\nheimostaan, kalat söi, tai lie pedot maalla ja linnut\nsaaneet saaliikseen. Eip' itkien hänt' isä, äiti\nvaalinut vainajan vaatteisiin, elon antajat hälle;\nääress' ei iso-antiminen, jalo Penelopeia,\nei oma puoliso itkenyt ees, kuin ois toki tullut,\nsilmiä umpeen painanut ei, kuten vainaja vaatii.\nMyös sano julki jo mulle ja selvitä, että sen tiedän:\nkenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, talo taattos?\nMissä on laivasi nopsa, mi toi sinut tänne ja uljaat\n[300-328]\nkumppanit myötäsi myös? Vai laivako toi sinut vieras,\nmaihin jätti ja maksun sai, taas matkasi tietään?\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Sulle sen selvälleen sanon, vanhus, tuota kun tutkit.\nKaupungiss' Alybaan koti kuulu on mulla, Apheidas\nsiellä mun valtiastaattoni on, Polypemonin poika;\nmulla Eperitos on nimi taas; sivu Sikaniasta\nsuuntani harhaan vei joku haltia, sorteli tänne.\nSyrjään kaupungista ma laskin laivani rantaan.\nMutta jo viides vuosi on siitä, kun lähti Odysseus\nluotani, synnyinmaastani pois, polo ystävä-parka.\nVaan toki varmaa onnea ties käden oikean puolta\nlintujen lento, ja riemuiten hänt' auttelin matkaan,\nriemuin itse hän lähti; ja toivopa jäi sydämiimme\nystävin yhtyä taas sekä kilvata loistavin lahjoin.\"\n\nVirkki; mut tuskan pilvi jo taaton verhosi tumma,\nmustaa multaa hän käsin kaksin kouri ja syyti\nhapsiin harmajan pään syvin huokailuin sekä voihkein.\nMieli Odysseun järkkyi, nous syvä, kirpeä kutku\nkurkkuun, sieraimiin, kun tuon näki hän isän tuskan.\nLuoksi hän riens, isän rinnoilleen veti, suuteli, virkkoi:\n\n\"Täss', isä, itse ma oon, jota tiedustat; jopa vihdoin\nnään kotimaani, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii.\nVaan jätä vaikerrus, jätä kyynelkuohuvat itkut.\nSulle nyt sen sanon seikan vain -- näet tärkki on aika --\nsulhot nuo olen surmannut minä kattoni alla,\nkostanut ilkiötyöt, menon mieliä-kalvavan kaiken.\"\n\nHällepä Laertes näin vastasi taas, sanan virkkoi:\n\"Poikani totta jos ollet, Odysseus, saapunut jälleen,\n[329-357]\nniin sano merkki sä pettämätön, sua että ma uskon.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Ensiks arpea tuot' omin silmin katso, sen uursi\nammoin Parnasson helohammas karju, kun siellä\nvierailin; minut Autolykon tykö, äitini taaton,\nlaitoit näät sinä, myös emo korkea, lahjojen noutoon,\njoist' oli antanut hän lupauksen luonasi käyden.\nVielä ne mainitsen minä puut sun tarhasi oivan,\njotka sa annoit mulle, kun pyytelin, -- näät tulin kerran\npiennä ma kanssasi maalle. Me käytiin polkuja tarhan,\nmulle ne näyttelit puut nimitellen. Kolmepatoista\npäärynäpuut' oli, kymmenen taas omenoit' oli täynnä,\nneljään kymmenehen oli viikunapuita ja viiteen\nversoja viinin, mun nimikoitani, joist' yhä vuoroon\nsai sadon, niissäpä näät joka laatuun terttuja kasvaa,\nHorat, tyttäret Zeun, kun taivaalt' antavat helteen.\"\n\nVirkki; ja herposivat isän polvet, raukesi rinta,\nnuo kun tunsi hän merkit, Odysseun kertomat tarkkaan.\nPoikaans' armaaseen käsin tarttui taintuva, taaton\npainoi rinnoilleen jalo jaksaja, oiva Odysseus.\nMutta kun hengähtäin tuli tuntoihinsa hän jälleen,\npuhkesi taas puhumaan hän, näin sanan laati ja lausui:\n\n\"Zeus isä! Ettepä kuolleet viel' ole, vallat Olympon,\nkoston korskeudestaan jos sai totta jo sulhot!\nVaan kovin pelkään nyt minä, ett'äkin turmio ehtii,\nmiehet kaikk' Ithaken käy tänne, ja kulkevi viesti\nkaupungeille Kephalleenein, sanan vie joka suuntaan.\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus:\n\"Tyynny jo, kauemmin tuost' ällös kantako huolta!\n[358-386]\nKartanohon kera käy, joka tuolla on tarhasi luona.\nSinne jo Telemakhon sekä karjankaitsijan laitoin,\nmyös sikopaimenen, valmistaa heti atrian käskin.\"\n\nNoinpa he haastellen luo ehtivät kartanon kauniin.\nVaan katon alle kun astuivat, talon sorjihin suojiin,\npaistia Telemakhos sekä paimenet siellä paraikaa\nleikkelivät, veden kaatoivat säkenöivähän viiniin.\n\nKylpi nyt Laertes sill'aikaa sankarimieli,\nvanha Sikelian vaimopa tuo pesi, voiteli urhon,\nverhosi vaippaan kaunoiseen; tuli itse Athene,\nkansankaitsijan loi jäseniin hän uhkeutt' uutta,\nmuotoa uljaampaa, rotevampaa ryhtiä antoi.\nNoin kylyst' astuvan pois isän hämmästyin näki poika,\nsill' oli kaltainen jumalain hän kuolematonten;\nnäin sanat siivekkäät heti hälle jo laati ja lausui:\n\n\"Armas taatto, nyt on joku kuoloton totta jo tehnyt\nkatsoa kauniimmaks sun muotosi, vartesi ryhdin!\"\n\nMielevä Laertes näin vastasi hälle ja lausui:\n\"Moisena josp' -- oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! --\nkuin ma Kephalleenein päämiehenä valtasin kerran\nNerikon kaupungin sekä kaiken manteren niemen,\nmoisena linnassamme jos oisin vaskisin varjein\nseisonut rinnallas sekä torjunut sulhoja eilen!\nPolvet hervaissut usealtakin miekkani oisi\nmiessalin permantoon ja sun mielesi täyttänyt riemu.\"\n\nNoinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä.\nMutta kun askare tehty ja valmis ol' atria, ääreen\narvoa myöten istuivat, rahit alla ja tuolit.\nSiinä jo ruokiin ryhtyivät; Dolios tuli silloin,\n[387-414]\nvanhus tuo, kera myös pojat seurasi, raatamisestaan\nuuvuksiss'; oli näät emo, vanha Sikelian vaimo,\nrientänyt kutsumahan, joka poikain kasvua kaitsi,\näijän myös, iän painaman tuon, oli hoitaja altis.\nNuo kun Odysseun huomasivat sekä tunsivat jälleen,\nhämmästyin, sanatonna he seisoivat. Mut Odysseus\nlausein laatuisin hoputellen heitä jo haastoi:\n\n\"Vanhus, pöytään käy, pois oudoksunta jo pankaa!\nKauan tässä jo teit' odoteltiin, ois halu ollut\nryhtyä ruokiin, maltettiin toki vartoa teitä.\"\n\nVirkkoi noin. Sylin aukaisten Dolios tykö syöksyi,\nranteest' otti ja suuteli kätt' ikävöidyn Odysseun,\nnäin sanat siivekkäät heti lausui hälle ja haastoi:\n\n\"Saavuit, kallis, siis, ikävöity sa kaikkien, vaikka\nvaipui toivo jo pois; sinut itsepä toi ikivallat!\nTerve, ja suur' ilo sulle ja taivahisilt' iki-onni!\nVaan sano mulle jo julki ja selvitä, että sen tiedän:\nsaapumisestasi onko jo mielevä Penelopeia\nsaanut tietoa varmaa, vai lähetämmekö viestin?\"\n\nVastasi hälle ja lausui näin jumalainen Odysseus:\n\"Vanhus, on tieto jo häll', älä huolissas ole siitä!\"\n\nVirkki; ja pois kävi tuolilleen sorealle jo vanhus.\nMyös Dolion pojat piiriytyi tykö kuulun Odysseun,\nurhoa kättelivät ilon innoin tervehytellen;\nkoht' isän myötä jo istuivat riviss' atrian ääreen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin taloss' istuen siellä he nauttivat atrian aimon;\nvaan läpi kaupungin Huhu kiiti jo viestiä kantain,\nkertoen sulhojen surman tuon sekä kuoleman kolkon.\n[415-443]\nKohta sen kuullessaan väki kaikki jo virtasi yhteen,\nvoihkien, vaikertain luo riensi Odysseun linnan.\nKantoi pois oma heimo ja hautasi vainajan kunkin,\nmiehet muitten kaupunkein kukin laivurin laivaan\nnopsaan vietiin taas, niin kulkemahan kotihinsa.\nItse jo kertyivät kokoukseen synkkänä mieli.\nMutta kun koolla jo kaikk' oli kansa ja kertynyt yhteen,\nnousi ja lausui noin Eupeithes kaikkien kuullen;\nhällepä rintaan näät surun riehuvan toi pojan surma,\nAntinoon, joka ensiks sai tuta nuolta Odysseun;\nkyynelet silmissään hän lausui näin, sanan virkkoi:\n\n\"Ystävät, miespä se totta jo turmia mietti Akhaijein!\nVei kera laivoillaan mont' aimoa miestä hän ensin,\nhukkaan laivat saatti ja kuoloon kumppanit uljaat;\nnytpä Kephalleenit palatessaan murhasi parhaat.\nKostoon siis heti, ennenkuin pakosuojana häll' on\nPylos tai pyhä Elis, Epeijein maa ihanainen!\nTulkaa, taikk' ikiherja ja pilkka on meill' osanamme!\nPolvien jälkeistemmekin jää häpeäksi se totta,\nmurhaajalle jos emme me poikien, veljien kosta.\nEi minun vaankaan ois elon maill' ilo olla, ma ennen\nkuolla jo kohta ja vainajien tykö vaipua soisin.\nSiis heti tulkaa, etteivät meren taakse jo ehdi!\"\n\nHaastoi itkien noin; tuli surku Akhaijien kaikkein.\nLuo samass' ehti Medon sekä laulaja myös jumalainen,\ntullen Odysseun linnast' yön uniraukean jälkeen;\nkeskeen astuivat; kovin hämmästyi väki kaikki.\nSiinä jo heille Medon näin lausui mieleväneuvo:\n\n\"Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa! Eip' ole vastoin\n[444-471]\ntahtoa taivaisten väkityötään tehnyt Odysseus.\nNäät jumalanpa ma sen omin silmin näin, jok' Odysseun\nviereen ilmestyi, -- jalon Mentorin häll' oli hahmo.\nKorkea kuoloton tuo kons' eellä Odysseun riensi\nkutsuen, rohkaisten, saliss' ympäri konsa jo riehui,\nhirmuna karkasi päin, ja he kaatuivat kasatusten.\"\n\nVirkkoi noin, ja he kaikk' oli lyöminä kalpean kauhun.\nHeillepä haastoi nyt Alitherses, sankari vanha,\nMastorin poika, jok' entiset ties sekä ties tulevatkin;\nnäin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:\n\n\"Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille.\nVain oma laimeutennepa sai tämän, ystävät, aikaan.\nLainkaan ei minun, ei jalon Mentorin kieltoja kuultu,\nei elämöimist' ehkäisseet isät poikien houkkain;\nröyhkeys turmiokas tihutyöt isot teetteli heillä:\naarteit' ahmivat, loukkasivat hänen puolisoansa,\nmiehen mahtavan, jonk' ei luulleet saapuvan jälleen.\nNäinpä nyt olkoon siis; mua kuulkaa, kun sanon teille:\nälkää lähtekö, -- päin hakusurmaa mies moni rientäis!\"\n\nNoin hän virkki, ja nous enin joukko, ja suosiohuudot\nraikuen soi, vaan paikoillaan osa ääneti viipyi.\nNurjapa heist' oli näät puhe tuo, kehotusta he ennen\nkuulivat Eupeitheen, asehensa jo noutivat kiirein.\nMutta kun vyöttäyneet oli kaikki he välkkyvin vaskin,\nrintaan kaupungin katulaajan parvi jo kertyi\nsankka, ja johtoon Eupeithes kävi, mies vähämieli,\nniin muka kostaakseen pojan kuolon; ei toki ollut\nsaapuva jälleen, vaan oman saava jo sallimasurman.\n\n[472-499]\nVirkkoi, kääntyen puoleen Zeun Kronossynnyn, Athene:\n\"Korkein valtiahist', isä taivaisten, Kronossynty!\nVastaus suo kysymääni: mi sulla nyt aie on mielen?\nTaas sodan tuiman tuovako liet sekä vaikean vainon\nvai sovun säätänet kumpainkin sotivaisien kesken?\"\n\nPilviennostaja Zeus näin vastasi hälle ja lausui:\n\"Lapseni, miksikä tuota sa niin kysyt multa ja tutkit?\nEtköpä itse jo vain sitä neuvoa miettinyt, että\nkerran kostaen saapuva ois kotihinsa Odysseus?\nTee mitä mielit siis; toki kuullos, kuinka on säätty.\nKun kosijoille jo kostanut on jumalainen Odysseus,\nniin sopu tulkoon nyt, ja hän valtias maan yhä olkoon.\nHeidän muististaan pois poikien, veljien surman\nitse me viemme, ja taas sula suosio kaikkien kesken\nainian vallitkoon, vaka rauha ja rikkaus runsas.\"\n\nInnokas ilmankin, sanast' yltyi tuosta Athene,\nmaahan myrskynä kiiti Olympon korkeudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun kylläisiks sai maistuva atria heidät,\nnoinpa jo lausui nyt jalo jaksaja, oiva Odysseus:\n\"Käyköön katselemaan joku, oisko ne tänne jo tiellä.\"\n\nKäskyä täyttelemään Dolion kävi poikia muuan;\nkynnykseltä jo kohta hän huomasi saapuvan joukon,\nriensi Odysseun luo, sanat siivekkäät heti virkkoi:\n\"Tuolla jo saapuvat. Siis tamineihin koht', asut ylle!\"\n\nVirkki, ja nousivat kaikk', asevarjeet vyöttivät ylleen;\nheit' oli urhoa neljä ja kuus Dolios-ukon poikaa.\nVyöttihe myös Dolios sekä Laertes sopavaskiin,\nnuo ukot harmaapäät viel' urhoiks sai hädän uhka.\n[500-528]\nMutta kun vyöttäyneet oli kaikki he välkkyvin vaskin,\nuksest' ulkosivat jo, Odysseus johtajanansa.\n\nAstui tullehien tykö Zeun tytär ylhä, Athene.\nMentorin häll' oli hahmo ja Mentorin ääni ol' aivan.\nTuon näki riemahtuin jalo jaksaja, oiva Odysseus;\nvaan heti poialleen hän virkkoi, Telemakholle:\n\n\"Tietänet itse nyt, Telemakhos, kera astuen keskeen\nottelon, urhojen uljainten väkiveikkahan tuimaan,\ntaattojen mainett' että et tahraa, jotk' oli kuulut\nsankarikunnoltaan kautt' aikain maill' avarilla.\"\n\nHällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen:\n\"Taatto, sen näät pian itse, jos mielit: en heimosi maineen\ntahra ma lie, älä pelkää, ei ole mulla se mieli.\"\n\nVirkki, ja riemastuin näin Laertes sanan lausui:\n\"Armaat taivahiset, mikä onnen päivä, mi riemu:\nuljuudestapa kilpailee pojanpoika ja poika!\"\n\nLuo kävi, lausui hälle nyt päilyväsilmä Athene:\n\"Rakkain joukost' ystävien, Arkeision poika!\nZeus ano auttelijaksi ja Zeun tytär päilyväsilmä,\nsitten peitsi jo lennätä päin, valahuttaja varjon!\"\n\nVirkki ja rohkean loi uron rintaan voiman Athene.\nTurvaten tyttärehen Zeun korkean sankari vanha\nheitti, ja keihäs sinkosi päin, valahuttaja varjon,\nEupeitheen kypärään kävi, suojusvaskea vasten.\nPeistä se torjunut ei, läpi tunkihe kiitävä tutkain;\nkaatui mies rytinällä, ja kalskuen soi sopavasket.\nPäin etumaisia nyt kera loistavan poian Odysseus\nkeihäin kärkeväpäin sekä miekoin surmaten syöksyi.\nOis tuhon saaneet kaikki ja jääneet sille jo tielleen,\n[529-548]\njos tytär aigiinkantaja-Zeun ei kaikuvin äänin\nhuutanut ois sekä hervaissut sotivaisien vimmaa:\n\n\"Miehet kaikk' Ithaken, verityöstä jo vimmahisesta\nlaatkaa, rauhass' erjetkää nopeasti jo kaikki!\"\n\nNoin hän huusi, ja kauhu jo kalpea valtasi heidät.\nPäästivät peljästyin heti kouristaan asehensa\nmaahan kirpoamaan, jumalattaren huuto kun raikui;\npyrkivät karkoten kaupunkiin, rakas näät oli henki.\nHuudoin hirmuisin jalo jaksaja, oiva Odysseus\nsyöksyi kuuruna päin, kuni iskuun ilmojen kotka.\nSilloin sinkosi Zeun Kronossynnyn polttava leimaus,\nmahtaja-taaton tyttären tuon etehenpä se iski.\nKäski Odysseun laata jo päilyväsilmä Athene:\n\n\"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo!\nHeitä jo tappava taisto ja herkeä, että et viimein\nZeuta jo suututtais, Kronossyntyä, kaitsevasilmää!\"\n\nVirkki; ja totteli riemahtuin kehotusta Odysseus.\nKesken taistele vain teki nyt ikikestävän rauhan\naigiinkantaja-Zeun tytär ylhän, Pallas Athene,\nMentorin häll' oli hahmo ja Mentorin äänikin aivan.\n\n\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ\n\nKirj.\n\nO. E. Tudeer\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LAULU.\n\nJumalien kokous. Athene neuvoo Telemakhosta.\n\n\nKymmenes vuosi on kulumassa Troian valloituksesta. Muut\nkreikkalais-päälliköt, kaikki jotka eivät ole sotaan sortuneet tai\npakomatkalla tuhoutuneet, ovat aikoja sitten kotiutuneet, mutta\nOdysseusta, Ithaken kuningasta, yhä pidättää kaukana merellisellä\nsaarella Kalypso luonnotar. Onpa kumminkin tullut se aika, jolloin\nhänenkin on jumalien salliman mukaan päästävä kotimaahansa. Häntä\nleppymättä vihaavan Poseidonin poissa ollessa otetaan hänen kohtalonsa\npuheeksi muiden jumalien kokouksessa; siinä Athene tarmokkaasti ajaa\nhänen asiaansa. Neuvottelu päättyy siihen, että Hermes-jumalan tulee\nlähteä ilmoittamaan Kalypsolle, että hänen on päästettävä Odysseus\nkotimatkalle; itse Athene taas rientää Ithakeen. Siellä näet röyhkeät\nkosijat ahdistelevat Odysseuksen puolisoa Penelopeiaa ja mellastavat\nhänen talossaan. Hänen poikansa Telemakhos on siihen asti ollut\nliian nuori ja voimaton voidakseen suojella heiltä kotiansa. Athenen\nsaapuessakin he ovat koolla Odysseuksen talossa. Mentes-nimisen\nruhtinaan hahmossa jumalatar astuu Telemakhoksen luo, puhuttelee\nhäntä rohkaisevasti ja neuvoo häntä kutsumaan huomiseksi kokoon\nkansankokouksen ja siellä vaatimaan kosijoita luopumaan julkeasta\nryöstövierailustaan; lisäksi hän kehoittaa nuorukaista lähtemään\nmatkalle Pylokseen ja Spartaan, tiedustellakseen isänsä vanhoilta\naseveikoilta hänen kohtalojansa. Sitten jumalatar katoaa näkyvistä.\nPhemios-niminen laulaja rupeaa kosijain huviksi laulamaan Troiasta\npalaavien kreikkalaisten kotiretkestä. Tätä kuullessaan tulee\nPenelopeia miessalin oven suulle ja kieltää Phemiosta laulamasta\nlaulua, joka viiltää hänen surevaa sydäntänsä; mutta miehistynyt\nTelemakhos ei salli äidin sekaantua miesten asioihin. Hämmästyneenä\nPenelopeia poistuu huoneeseensa, jossa itkee poissa olevaa puolisoaan,\nkunnes itkuunsa nukkuu. Yön tullen kosijat poistuvat ja Telemakhoskin\nmenee levolle.\n\n8. _Haltia Helios ylhä_ (alkutekstissä _Hyperi'on Eelios_): Helios\n= aurinko, Aurinko-jumala; eepillisessä runoudessa esiintyy miltei\nkaikkialla vanhempi muoto, _Eelios_. _Hyperi'on_ (luultavasti =\nylhä, korkea) on Odysseiassa ja Iliaassa Aurinko-jumalan lisänimi;\nHesiodoksen jumala-järjestelmässä taas Hyperi'ön on Eelioksen isä. --\nHelioksen karjan kaadannasta kerrotaan XII laulussa (127-141, 211-398).\n\n14. _Kalypso_: luultavasti runoilijan mielikuvituksen vapaasti\nluoma jumalolento, jolla ei ole ollut sijaa kansan uskomuksessa ja\npalvonnassa. Häntä sanotaan 52:nnessa säkeessä Atlaan tyttäreksi.\nAsuntonaan hänellä on kaukainen, tarunomainen _Ögygi'e_-saari.\n\n16, 17. _Aika se joutui j.n.e._: kymmenes vuosi Troian valloituksesta,\nkahdeskymmenes siitä kun Odysseus läksi sotaan, kahdeksas siitä kun hän\njoutui Kalypson saarelle (vrt. II 175, VII 261).\n\n17. _Itháke_: Odysseuksen kotimaa ja hänen valtakuntansa pääpaikka,\neepoksen kuvauksen mukaan vuorinen ja karu saari; nähtävästi sitä\najatellaan pienemmäksi kuin muut Odysseuksen valtapiiriin kuuluvat\nsaaret (vrt. XVI 247-251). Sen luontoa kuvataan varsinkin IV 605,\n606. Yhdeksännessä laulussa (21-24) sen sanotaan (alkutekstissä)\nolevan matalan ja sijaitsevan kaikista lähisaarista uloimpana meressä\nhämärään, s.o. länteen tai luoteeseen päin; muut samassa yhteydessä\nmainitut saaret, Dulikhion, Same ja Zakynthos ovat muka siitä idän\nja auringon puolella. Historiallisella ajalla Ithake (lat. _Ithaca_)\noli nykyisen Thiaki- eli Theaki-nimisen saaren nimenä. Tämä kyllä\non pienehkö (n. 93 km2), karu ja rotkoinen kalliosaari; matalaksi\nsitä tuskin kuitenkaan voi sanoa (korkein huippu n. 800 m) -- paitsi\njos sitä verrataan vielä korkeampiin Kephalleneen ja Leukaaseen\n(S:ta Mauraan). Se taas, mikä äsken mainitussa Odysseian paikassa\nsanotaan Ithaken maantieteellisestä asemasta, ei mitenkään sovellu\ntodellisuuden Thiakiin. Tämä näet on Kephallenen (Cefalonian)\nitäpuolella eikä siis suinkaan läntisin saarista eikä uloimpana\nmeressä. Useat tutkijat ovat sentähden arvelleet, että eepoksen\nIthakella on tarkoitettu jotakin muuta saarta. Niinpä on varsinkin\nW. Dörpfeld innokkaasti ja taitavasti ajanut sitä mielipidettä,\nettä Ithakella eepoksessa tarkoitetaan Leukás-niemimaata, joka on\nThiakia pohjoisempana ja ajoittain näkyy olleen saarena (niinkuin\ntätä nykyäkin). Thiakia taas vastaa tämän teorian mukaan eepoksen\nSame eli Samos, -- vanhemman käsityksen mukaan tämä on sama kuin\nKephalle'ne tai jokin tämän verraten suuren (757 km2) saaren osa;\n-- nimi Kephalle'ne ei eepoksessa esiinny, mutta Odysseuksen kansan\nyleisnimenä on siinä Kephallenit (_Kephalle'nes_). Kun sentään muistaa,\nettä kreikkalaisten sankarieepos on kehittynyt nykyiseen muotoonsa\nparhaasta päästä Vähän-Aasian Ioonialaisten keskuudessa, ei tunnu\nkummeksittavalta, jos runoilijalla (tai runoilijoilla) olisi ollut\nhyvinkin häälyvä käsitys kaukaisista, Kreikan länsipuolella olevista\nsaarista ja niiden maantieteellisestä asemasta. Sitäpaitsihan Odysseia\non saturunoutta, ja ru- noilijafantasia on siinä muutenkin sangen\nvapaasti käsitellyt todellisuuden ja perintätiedon tarjoamia aiheita\nrunollisten näkökohtien mukaan. Näin ollen tuntuu kaikesta huolimatta\ntodennäköiseltä, että eepoksen Ithakella on tarkoitettu samaa saarta,\njolla historiallisellakin ajalla oli tämä nimi. -- Vrt. myös Sel. I\n245-248.\n\n22-24. _Aithiopit_: sanan johdon mukaan \"ihmiset, joilla on auringon\npolttamat kasvot\", tarunomainen kansa, joka muka asui kaukana etelässä\nÖkeanoksen (maailmanvirran) äärillä: heitä kuvataan runoudessa erittäin\nhurskaiksi ja jumalien suosimiksi ihmisiksi. Kun heidän (23, 24)\nsanotaan asuvan kahta eri äärtä, _\"toiset on päivän nousuun päin, päin\nlaskua toiset\"_, niin tämä piirre kaiketi perustuu siihen, että aurinko\nnoustessaan ja laskiessaan näyttää olevan lähimpänä maata ja sen\nasukkaita. -- Myöhempinä aikoina Aithiopeilla tarkoitettiin neekereitä\nja muita etelän tummaihoisia kansoja.\n\n25. _Satauhri_: \"hekatombi\", alkuaan = sadan nautaeläimen uhri;\nsanaa käytetään jo sankarieepoksessa suurista uhreista ylipäätään\n(vrt. Sel. II. I 65). Suomennoksessa välistä \"isot suostutus-uhrit\",\n\"pitopalveet\", \"pyhät palveet\".\n\n29, 30. _Aigisthos_, Thyesteen poika, Atreuksen veljenpoika,\nAgamemnonin, Mykenain kuninkaan, serkku. Agamemnonin ollessa Troian\nretkellä Aigisthos viettelee hänen puolisonsa Klytaimnestran (ks.\nIII 262-272) ja kuninkaan palattua sodasta hän yksissä neuvoin\nKlytaimnestran kanssa surmaa hänet sekä anastaa hänen valtakuntansa,\n-- _Oréstes_, Agamemnonin ja Klytaimnestran poika, oleskelee vieraassa\nmaassa; tavallisen tarinan mukaan hänet on viety Phökiiseen, isänsä\nlangon Strophioksen turviin, -- Homeroksen runoissa tosin ei siitä\nmainita mitään. Seitsemän vuoden kuluttua hän palaa (III laulun\n306:nnen säkeen mukaan _Ateenasta_) kotimaahansa ja kostaa isänsä\nkuoleman surmaamalla Aigisthoksen; ks. IV laulun otsakekuvaa. Sen\ntarumuodon mukaan, mikä esiintyy myöhemmässä runoudessa, varsinkin\ntragedioissa, Orestes myöskin surmasi Klytaimnestran; Odysseiassa ei\näidin murhaa mainita, ei ainakaan selvin sanoin. Vrt. III 193-198,\n303-310, IV 512-537, IX 409 ja seur. ynnä Sel.\n\n38. _Tappaja Argon, Argontappaja_ (_Argeiphóntes_): Herme's-jumalan\nlisänimi, jonka merkityksestä ei antiikkisilla tutkijoilla ollut\nvarmaa tietoa. Tavallisin selitys, jonka mukaan se tarkoittaa Hermestä\nIö-tarussa esiintyvän monisilmäisen Argos-jättiläisen tappajana, tuskin\npitää paikkaansa; vert. Sel. II. II 103.\n\n52-54. _Atlas_: taruhenkilö, joka tavallisen käsityksen mukaan\nhartioillaan (tai päälaellaan ja käsillään) kantoi taivaan kantta.\nTässä Odysseian paikassa tämä käsitys on, hieman epäselvällä tavalla,\nsovitettu yhteen toisen mielikuvan kanssa, jonka mukaan taivasta\nkannattavat jykevät pylväät. Hesiodoksen Theogoniassa (507 ja seur.)\nAtlas mainitaan Iapetós nimisen titaanin pojaksi, Prometheuksen ja\nMenoitioksen veljeksi; taivasta hänen sanotaan kantavan \"Zeuksen\nsäätämästä ankarasta pakosta\"; tämä pakkotyö on kaiketi käsitetty\nrangaistukseksi samanlaisesta uhmamielestä, kuin se mikä muka syöksi\nhänen veljensäkin turmioon. Sellaiseen tuhoisaan mielenlaatuun\nviitannee epiteetti _turmahinen_ (sananmukaisesti _turmiomieli_). Se\nseikka taas, että Atlaan sanotaan tuntevan _meren kaikki... alhot_,\nsaattaa olla yhteydessä sen kanssa, että hänen ajateltiin seisovan\nkaukana lännessä avarain merten äärillä; mutta on kuitenkin huomattava,\nettä samat sanat on käytetty myöskin Proteus nimistä merenhaltiaa\nkuvattaessa (Od. IV 385, 386), johon ne epäilemättä paljoa paremmin\nsopivat. -- Myöhemmin selitettiin Atlas korkeaksi, pilviin asti\nulottuvaksi vuoreksi, jota muka sanottiin taivaan pylvääksi; jo\nHeródotos yhdistää nimen Luoteis-Afrikan Atlas-vuoristoon.\n\n68-73. _Kykloopit_: \"pyöreäsilmät\", s.o. yksisilmät jättiläiset. He\nasuvat kaukana ihmisistä, lähellä Phaiakilaisten entisiä asuinpaikkoja\n(vrt. VI 5); -- myöhempinä aikoina heidät tavallisesti sijoitettiin\nSisiliaan ja varsinkin sen itärannikolle, Etnan (_Aitnen_) seutuville.\n-- Odysseian mukaan (VII 205, 206) he ovat, samoin kuin Gigantit ja\nPhajakilaiset, syntyperältään jumalia lähellä; \"kaikkien Kyklooppein\nväkevin\", _Poly'phemos_, on Poseidonin ja (esillä olevan paikan\nmukaan) _Thoosa_ nimisen merenneidon poika. -- Hesiodoksen Theogonian\nmukaan taas (139-146) Kykloopit ovat Uranoksen (= taivaan) ja Gaian (=\nmaaemon) lapsia; heitä on muka kolme, ja he ovat Zeukselle antaneet\nukkosenjylinän ja takoneet hänelle ukonnuolen. Tarustossa Kykloopit\nuseimmiten esiintyvät seppojumalan, Hephaistoksen, apumiehinä, jotka\ntulivuorten uumenissa takoa jyskyttävät. Tähän Kyklooppi-tarun\nhaaraantumaan ei ole Odysseiassa vähintäkään viittausta.\n\n85. _Suortuvakauno_: alkutekstin mukaan kaunispalmikkoinen. Sankariajan\nnaisilla on tukka palmikolla.\n\n88. _Sankarin poika_: Telemakhos.\n\n90. _Akhaijit_: ks. Sel. Il. II 681-685. Odysseiassa Akhaijeilla\ntarkoitetaan Kreikkalaisia ylipäätään. Välistä käytetään yhdistettyä\nmuotoa Panakhaioi' -- kaikki Akhaijit, kaikki Kreikkalaiset.\n\n93. _Pylos_ (alkutekstissä _Pylos_): Nestorin valtakunta ja lähinnä\nsen pääpaikka. Peloponnesoksen länsiosassa oli kolme sennimistä\npaikkakuntaa. Odysseiassa ja Iliaassa tarkoitetaan luultavasta\nkeskimmäistä, sitä, joka sijaitsi Triphyli'a nimisen maakunnan\nrannikolla, ks. Sel. Il. I 248.\n\n97. _Kulumattomat_: alkutekstin mukaan _\"ambrosiaiset\"_. Tämä\nadjektiivi johtuu sanasta _ambrosi'a_ = jumalien herkullinen,\nkuolemattomaksi tekevä ravinto (vrt. _ambrotos_ = kuolematon),\njoskus, niinkuin IV 445, heidän käyttämänsä hajuvoide. Tavallisesti\nambrosiainen merkitsee jumalallisen suloista, jumalallista ylipäätään.\n\n99. _Otavaskisen_: vaskikärkisen. Sankarieepoksessa urhojen taistelu-\nja suojelusaseet ovat miltei poikkeuksetta \"vaskesta\", s.o. pronssista.\nTyöaseet taas ovat milloin pronssia milloin rautaa. Useista paikoista\nkäy kyllä ilmi, että runojen syntymäaikoina rauta oli aivan yleisesti\nkäytännössä; esittämällä sankarien aseet pronssisiksi runoilijat ovat\nnähtävästi tahtoneet painaa kuvauksiinsa kaukaisen muinaisuuden leiman.\nVrt. Sel. II. I 237.\n\n102. _Olympon korkeudesta_: alkutekstin mukaan _Olympoksen\nkukkuloilta_. Iliaassa Olympoksella tarkoitetaan Pohjois- Thessalian\ntunnettua vuorta, ja sen laella jumalilla muka on asuntonsa, -- mikä\nei estä sitä, että heitä mainitaan taivaallisiksi (_Uraniones_).\nOdysseiassa taas ei ole jumalien Olympoksen ja taivaan välillä mitään\nselvää erotusta. Kun, niinkuin esillä olevassa paikassa, puhutaan\nOlympoksen kukkuloista, on runoilija lähinnä kuvaillut jumalain\nasuntopaikan vuoreksi.\n\n105. _Taphos_: niistä Odysseian kohdista, joissa Taphosta ja sen\nasukkaita mainitaan, ei käy selväksi, missä runoilija on ajatellut\nsen sijaitsevan. Ilmeistä on, että Taphos on ulkopuolella Odysseuksen\nvaltapiiriä; onpa sinne ajateltava olevan melkoinen matka, koska\nei Telemakhos eivätkä hänen isänsä talossa mellastelevat ylimykset\nTapholaisten kunin- gasta tunne (vrt. 405 ja seur.). Tapholaiset\nharjoittavat laajaa merenkulkua ynnä rosvoutta, -- tätä ei tosin\nOdysseian kuvausten mukaan näy pidettävän häpeällisenä (vrt. III 72-74,\nIX 253-255). Heidän laivansa kulkevat muka Phoinikiaan asti; he näet\n_Sidonista_ ryöstävät tytön, jonka myyvät orjaksi (XV 425-429). He\nvievät rautaa _Temeseen_ (I 184) ja hakevat sieltä kuparia; Temesellä\nluultavasti tarkoitetaan Ala-Italian Bruttiumissa, Tyrreeniläismeren\nrannalla sijaitsevaa sennimistä kaupunkia, josta runoilijalla on\nsaattanut olla hämärä tieto; toiset tosin ajattelevat Kyproksen\nTamasso's-kaupunkia. Tapholaiset tekevät myöskin ryöstöretken\nThesprotiaan (XVI 426, 427). Heidän kuninkaaltaan Odysseus on muka\nsaanut nuolimyrkkyä (ks. I 260-264 ynnä Sel.). Antiikkisissa lähteissä\ntavattavat Taphosta ja sen asukkaita koskevat tiedot tuskin ovat muuta\nkuin arveluja.\n\n109. _Palvelumiehet_: alkutekstissä _therápontes_; nämä olivat vapaita\npalvelumiehiä, jotka välistä saattavat olla päämiestensä uskottuja\ntovereita.\n\n110. Kreikkalaiset joivat yleensä viininsä vahvasti miedonnettuna;\nsitä varten sitä sekoitettiin vedellä niissä isoissa _sekomaljoissa_\n(_krate'res_, eepoksen murteella _krete'res_), joita eepoksessa\nmainitaan niin usein. Historiallisella ajalla tavallisimpia\nsekoitussuhteita olivat: 1/4 viiniä + 3/4 vettä, 2/7 viiniä + 5/7\nvettä, 2/5 viiniä + 3/5 vettä. Sen \"tumman, mesivienon\" viinin, minkä\nOdysseus Kykloopin luo lähtiessään varasi mukaansa, kerrotaan (IX 209,\n211) sietäneen sekaansa kokonaista 20 osamittaa vettä; se oli siis\näärettömän väkevää, niin että se kyllä saattoi vaivuttaa Kykloopin\nuneen, kun hän sitä nautti puhtaanaan (IX 345 ja seur.).\n\n128. _Keihäskarsina_: jonkinmoinen teline keihäitä varten, kaiketi\nsovitettu yhteen niistä neljästä pylväästä, jotka kannattivat miessalin\nkattokoroketta; vrt. Sel. 328.\n\n130-138. _Kunniapaikka_: n.s. _thronos_, korkea istuin, jossa oli\nselkänoja ja käsinojat sekä jalkalauta (\"jakkara\"). -- _Nojatuoli_:\n_klismos_ kevyempi selkänojallinen tuoli (sekin joskus jalkalaudalla\nvarustettu).- Niinä aikoina, joiden olot kuvautuvat sankarieepoksessa,\nkreikkalaisten oli tapana aterioidessaan istua tuoleilla, --\nhistoriallisella ajalla he pöytien ääressä loikoivat leposohvilla eli\n-lavoilla. -- Jokaisen istuimen eteen nostettiin eri pöytä; nämä olivat\ntietenkin pienet ja kevyet.\n\n153. _Kitara_: alkutekstissä _kitharis_. Kielisoittimen nimenä on\nOdysseiassa ja Iliaassa milloin _kitharis_, milloin _phorminks_.\nSillä tarkoitetaan samaa soitinta, jonka tavallisena nimenä on lyra,\nmikä nimi ei kuitenkaan esiinny Odysseiassa eikä Iliaassa. Tässä\nsoittimessa näkyy tavallisesti olleen kilpikonnan kuoresta tehty kaiku-\neli kumuontelo, johon liittyi kaksi puusta tai sarvesta tehtyä vähän\nkaarevaa haaraa; näitä yhdisti poikkipuu; kielet olivat suolijänteitä,\njotka toisesta päästään olivat kiinnitetyt onteloon, toisesta\npoikkipuuhun. Niitä viritettäessä oli nähtävästi koko kielisarja\npingoitettava tai höllennettävä yhtaikaa; eri kieliä ei näy voidun\nvirittää erikseen (ks. XXIII laulun loppukoristeena oleva kuva). --\nHuom. että _kithára_, jota ei eepoksessa mainita, oli jonkunverran\nkookkaampi ja kehittyneempi soitin kuin eepoksen _kitharis_ eli\n_phorminks_ (= _lyra_).\n\n184. _Temése_: ks. Sel. 105.\n\n186. _Rheitron_: Odysseiassa mainitaan kolme Ithake-saaren satamaa;\nyksi (XVI 322) näkyy olevan kaupungin laidassa, muut, Phorkyksen\npoukama (XIII 96) ja tässä paikassa mainittu Rheitron, ovat\nsyrjäseuduissa. -- _Neion_ (alkutekstissä _Neion_), joka mainitaan\nesilläolevassa paikassa ja III 81, on kenties pidettävä samana vuorena\nkuin parissa muussa paikoin mainittu _Neriton_.\n\n188. _Laértes_: Arkeisioksen poika, Antikleian puoliso, Odysseuksen\nisä. Niistä oloista, joissa hän _maall'iän ehtoon vaivoja kärsii_,\nkerrotaan lähemmin XXIV kirjassa 205 ja seur.\n\n211. _Argos-maa_: Kreikka; vrt. Sel. 344.\n\n223. _Penelópeia_: Ikarioksen tytär, Odysseuksen uskollinen puoliso,\nTelemakhoksen äiti; myöhemmässä kirjallisuudessa hänen nimensä\ntavallisesti on Penelópe. Odysseiassa selvästi ilmenevä uskollisen\npuolison, Penelopeian, ja aviorikkoisen puolison, Klytaimnestran,\nvastakohtaisuus esiintyy myöhemmissä taruissa kärjistettyinä, siten\nettä he muka ovat serkuksia. Ikarios on näet muka Klytaimnestran isän,\nSpartan kuninkaan Tyndareoksen veli.\n\n241. _Harpyiat_: siivekkäitä taruolentoja, jotka muka saattoivat\ntemmata pois ihmisiä tietymättömille tai äkilliseen kuolemaan; joskus\nheitä kuvaillaan vihureiksi eli tuulispäiksi; vrt. XX 63-67 ynnä Sel.\n-- Ks. XX laulun loppukoristeena oleva kuva.\n\n245-248. _Dulikhion, Samos (Same), Zakynthosja Itháke_ mainitaan\nuseissa paikoin Odysseiaa vierekkäin, ilmeisesti Odysseuksen\nvaltapiirin pääosina: m.m. ne luetellaan IX 21-24, kun on selitettävä\nIthaken maantieteellinen asema (vrt. Sel. I 17); niistä ovat kaikki\nPenelopeian kosijat kotoisin, -- enimmät (enemmän kuin puolet)\n_Dulikhionista_ (XVI 247-251). Tästä päättäen olisi Dalikhion\najateltava väkirikkaimmaksi ja kaiketi suurimmaksi tämän saariryhmän\nsaarista; mainitaanpa useissa paikoin myöskin sen viljavuutta.\nNäin ollen sillä näkyy olevan erittäin tärkeä sija Odysseuksen\nvaltakunnassa, -- tärkein pienen Ithaken jälkeen. Oudolta tuntuu, että\nDulikhionilla kerran (XVI 335) sanotaan olevan oma kuningas. Iliaan\nlaivaluettelossa taas Dulikhion mainitaan Ekhi'nai-saarten yhteydessä,\naivan erillään Odysseuksen valtakunnasta (II. II 625-630 ynnä Sel.).\nAntiikkisten selittäjäin antamat tiedot Dulikhionista ovat ilmeisesti\npelkkiä arveluja. W. Dörp- feldin selityksen mukaan Dulikhion olisi\nsama kuin Kephalle'ne, jota ei sillä nimellä mainita eepoksessa, vaikka\nOdysseuksen kansan yleisnimenä siinä on Kephalle'nes. On kuitenkin\nluultavampaa, että Kephallenea vastaa eepoksen _Same_ (toisintomuoto\n_Samos_); historiallisena aikana näet Same oli tämän saaren suurimman\nkaupungin nimi. -- Ekhinain eli Ekhinadien saariryhmässä on m.m. eräs\npitkä ja kapea särkkä, jonka nimenä vanhaan aikaan oli Dolikha (Pitkä),\nja jonka Strabon (n. 63 e.Kr.-19 j.Kr.) sanoo samaksi kuin eepoksen\nDulikhion. -- Onhan mahdollista, että jokin tieto Dolikha nimisestä\npaikasta oli tunkeutunut eepoksen syntymäsijoille asti, ja että\nrunoilijafantasia tämän nimen nojalla on luonut tuon suuren ja viljavan\nDulikhion-saaren. -- _Zakynthos_ on tietenkin nyk. Zante.\n\n258-263. _Ephy're_: taruissa mainitaan useita sen nimisiä kaupunkeja,\njoiden asemasta vanhan ajan kirjailijoilla ei näy olleen varmoja\ntietoja (vrt. Sel. Il., siv. 88). Sitä Ephyre-kaupunkia, josta muka\nOdysseus oli koettanut saada nuolimyrkkyä ja johon kosijat (II 328)\narvelevat Telemakhoksen kenties aikovan lähteä samansuuntaiselle\nasialle, on enimmäkseen selitetty Eeliissä, Selle'eis-joen varrella\nolleeksi kaupungiksi; luultavampaa kuitenkin on, että runoilijalla\non ollut mielessä muinainen samanniminen Thesprotian kaupunki, joka\nluultiin samaksi kuin myöhempi Kikhyros. -- _Ilos, Mermeroksen\npoika_: tietenkin toinen henkilö kuin Iliaassa Troian kuninkaiden\nsukuluettelossa (XX 215-240) mainittu senniminen kuningas. --\n_Mermeros_ esiintyy argonauttiretken tarupiirissä Iasonin ja Medeian\npoikana (tai pojanpoikana). -- Nuolien voiteleminen \"myrkyllä\nurosurmalla\" mainitaan säilyneissä sankarieepoksissa ainoastaan\ntässä Odysseian paikassa (myrkkyjuomaa mainitaan II 328 perättömänä\narveluna). Runoilija, joka aikaisemmista runoista tai taruista on\nlöytänyt nämä piirteet, on nähtävästi vieronut niitä eikä katsonut\nniiden oikein soveltuvan yhteen sankariajan ihannoivan kuvauksen\nkanssa; sanoohan hän, että: _Ilos peljäten suututtaa ikivaltoja_ oli\nkieltäytynyt antamasta Odysseukselle tuota kamalaa ainetta. Vrt. tähän\nse Iliaan paikka, jossa Akhilleuksen kerrotaan teurastaneen troialaisia\nsotavankeja Patrokloken rovion ääressä: siinä näet runoilija arvostelee\nihannesankarinsa menettelyä \"pahoiksi töiksi\" (ks. II. XXIII 163-183\nynnä Sel.).\n\n277, 278. _Hankitkoon häät siellä ja runsaat morsiuslahjat\nj.n.e._: se alkutekstin sana (_eedna, hedna_), jonka vastineena\ntässä on morsiuslahjat, merkitsee Iliaassa ja Odysseiassa yleensä\nmorsiuslunnaita eli kihloja, joilla kosija lunasti morsiamen hänen\nisältänsä, mutta niinä aikoina, joiden olot näissä eepoksissa\nkuvautuvat, tuo vanha tapa näkyy kehittyneen siihen, että isä luovutti\nsaamansa lunnaat tyttärelleen; joskus näyttää kosija niillä suoraan\nsuostutelleen morsianta. Esillä olevassa paikassa (ja samoin II 196,\n197, jossa sama säepari palaa) tällä sanalla nähtävästi tarkoitetaan\nmorsiamen omaisten annettavia myötäjäisiä, jotenka siis olisi saavuttu\nsille kannalle, jolla kreikkalaiset historiallisella ajalla olivat.\n-- Paikka on kuitenkin antanut aihetta lukuisiin eri selityksiin ja\narveluihin.\n\n285. _Menélaos_: Atreuksen poika, Agamemnonin veli, kauniin Helenan\npuoliso, Lakedaimonin kuningas.\n\n292. _Äitisi naita_ (samoin II 223 _äitini naitan_): toisista paikoista\nkäy selville, että Penelopeian varsinaisena naittajana oli hänen isänsä\nIkarios; vrt. varsinkin II 52-54, 132, 133, 194-197.\n\n326, 327. _Akhaijien kolkko palaus_: vrt. III 130-198, 254-312, IV\n351-586. Kolmannessa laulussa (131-135) mainitaan, etteivät kaikki\nKreikkalaiset olleet mieleviä ja oikeutta harrastavia: siksi oli Athene\nheihin suuttunut, ja Zeus suunnitteli heille surkean kotimatkan.\nViidennessä laulussa (108, 109) heidän mainitaan rikkoneen Athenea\nvastaan, ja neljännessä (502) Athenen sanotaan erityisesti vihanneen\nAiasta (Oileuksen poikaa). Mitään lähempää ei Odysseiassa kerrota\njumalattaren ankaran vihan syystä; se edellytetään nähtävästi\ntunnetuksi asiaksi. Kadonneessa \"Ilionin hävitys\"-nimisessä kyklisessä\neepoksessa oli kerrottu, että Aias oli väkisin temmannut Priamoksen\ntyttären Kassandran Athenen kuvapatsaan turvista ja samalla\nriuhtaisseen jumalattaren kuvankin irti; siksi Athene oli hankkinut\nkreikkalaisille turmion merellä. Tietääksemme vasta aleksandrialaisen\najan runoilijat ovat kertoneet, että Aias oli jumalattaren pyhäkössä\nraiskannut Kassandran.\n\n329. Talon pääosana on salirakennus, _megaron_. Sen edessä on\npäätypuolella _pylväistö_ eli pylväseteinen (_prodomos, aithu'se_).\nPylväistöstä tullaan avaraan miessaliin (sekin nimeltään _megaron_);\ntässä on luultavasti (niinkuin mykeneläisaikuisissa rakennuksissa)\nollut neljä pylvästä ja näiden keskellä iso, matala liesi; pylväät\novat kaiketi kannattaneet kattokoroketta, jonka avonaisista\nsivuista savu pääsi ulos; niistä myös tuli saliin valoa; mutta\nsiitä huolimatta sali on hämärä (\"varjoisa\"). Miessalin takainen\nosa rakennusta on kaksikerroksinen: alikerroksessa on _naisten\nsali_ (sekin _megaron_, joskus _kammio_ [_thalamos_]), jossa\nnaiset askartelevat; tästä huoneesta taas noustaan portaita myöten\nyläkertaan, jossa on Penelopeian makuukammio (_yliskammio_). --\nPihasta päästään solakäytävään (_laure_), joka erottaa salirakennuksen\nmuista, aitantapaisista rakennuksista (_kammioista_); näitä on m.m.\nOdysseuksen ja Penelopeian yhteinen makuukammio. Pihaa ympäröi muuri,\njossa on portti pylväistöineen (ks. III 493 ynnä Sel.) -- Huomattava\nkuitenkin on, että eri paikallisuuksien kuvaus ei aina ole selvä eikä\njohdonmukainen; vrt. varsinkin XXII 126-188 ynnä Sel.\n\n344. _Mies, koko Hellaan kuulu ja Argos-maan joka äären:\nHellas_-nimellä tarkoitetaan Homeroksen runoelmissa Peleuksen\nEtelä-Thessaliassa sijaitsevaa valtakuntaa tai erästä sen osaa (vrt.\nSel. II. II 681 ja seur.), ja tämä on kai ollut sen alkuperäisenä\nmerkityksenä esillä olevassakin lauseparressa, joka palaa\n(alkutekstissä) samanlaisena IV 726 ja 816 sekä melkein samanlaisena\nXV 80. _Argos_-nimellä taas tarkoitetaan Odysseiassa yleensä\nPeloponnesoksen Argolis-maakuntaa, joskus kenties koko Peloponnesosta.\nMutta nyt puheena olevassa yhdistelmässä sillä näkyy alkuaan\ntarkoitetun sitä paikkakuntaa, jonka nimenä Iliaan laivaluettelossa\n(II 681) on \"pelasginen Argos\" ja jota siinä _Phthian_ ja _Hellaan_\nrinnalla mainitaan Peleuksen valtakunnan osana. Yhdistelmä sinänsä on\nkaiketi vanhaa perintöä. Odysseiassa tällä yhdistelmällä (\"koko Hellaan\nja Argosmaan joka äären\") ilmeisesti tarkoitetaan koko Kreikanmaata,\neikä runoilija näy ajatelleen siinä esiintyvien nimien alkuperäistä\nmerkitystä. -- On kuitenkin mainittava, että puheena olevaa lausepartta\nja sen aineksia on selitetty useilla muillakin tavoin.\n\n398. _Palvelijat, sodass' oivan Odysseun saamat_: orjat.\n\n425, 426. Telemakhoksen _kammio_ (_thalamos_) on eri rakennus, niitä\naitantapaisia suojia, jotka pihaa ympäröivät; ks. Sel. 329.\n\n440. _Kuvereikäinen vuode_: sänky, jonka laidassa on reikiä\npohjahihnoja varten.\n\n441-442. _Ovirenkaaseen hopeaisehen tartuin j.n.e._: kun ovi oli\nulkoapäin lukittava, vedettiin sen sisäpuolella oleva salpa eteen\n_hihnalla_, joka oli pujotettu ovessa olevasta lävestä ja solmittiin\n_renkaanmuotoiseen ovenkahvaan_ kiinni. Kun taas ovi oli avattava,\naukaistiin hihnan solmu, jonkunmoisesta avaimen- reiästä pistettiin\nsisään iso ja raskas avain, ja tällä työnnettiin salpa tieltä. Vrt. XXI\n46-50.\n\n\n\n\nTOINEN LAULU.\n\nIthakalaisten kansankokous. Telemakhoksen matka.\n\n\nSeuraavana päivänä kansa kutsutaan Telemakhoksen toimesta kokoon.\nTelemakhos tuo kuuluville äitinsä kosijain julkean menettelyn\nja vaatii heitä siitä luopumaan. Kosijat taas valittavat, että\nPenelopeia vilpillisesti viivyttelee ratkaisuansa. Kun ei Telemakhos\nkansankokoukselta saa apua eikä tukea, pyytää hän, että hänelle ainakin\nsuotaisiin laiva ja soutue; hän näet aikoo lähteä Pylokseen ja Spartaan\ntiedustelemaan siellä isänsä kohtaloita; jos saa tietää, että Odysseus\njo on kuollut, niin hän suostuu naittamaan äitinsä! Kansankokous ei\nkuitenkaan hänen pyynnöstään välitä, vaan hajoaa mitään päättämättä.\nTelemakhos kääntyy rukouksin Athene-jumalattaren puoleen. Tämä ilmestyy\nhänelle Mentorin hahmossa, kehoittaa häntä varustautumaan matkalle\nja lupaa hankkia laivan ja soutajat. Telemakhos käskee uskollista\nemännöitsijää Eurykleiaa salaa Penelopeialta varustamaan eväitä. Illan\ntullen Athene täyttää lupauksensa, ja Telemakhos lähtee merille,\nsaattajanaan Mentorin hahmossa esiintyvä jumalatar.\n\n14. _Vanhimmat_: kreik. _gerontes_ (\"vanhukset\"), kansan johtomiehiä,\njoiden kanssa (säännöllisissä oloissa) kuningas neuvottelee yleisistä\nasioista; heidän joukossaan voi olla niinhyvin nuoria kuin vanhojakin\nmiehiä. Vrt. Sel. Il. II 21.\n\n38. _Valtikka_: kreik. skeptron, pitkä, välistä kullalla koristettu\nsauva, joka oli kuninkaiden ja yleensä julkisten toimihenkilöiden\narvonmerkkinä; sellaista sauvaa pitää kädessään myöskin se, jolla on\njokin asia julkiselle kokoukselle esitettävänä.\n\n53. _Määrätä kihlat_: alkutekstin vastaavaa verbiä (_eedno'saito_) on\nselitetty eri tavoin: toiset arvelevat, että se merkitsee _\"määrätä\nkosijan suoritettavat kihlat\"_, toiset taas että se tietää _\"varustaa\nmyötäjäisillä\"_, naittaa. Vrt. Sel. I 277, 278.\n\n71. _Varusorjia_: alkutekstissä _eykne'midas_, s.o. \"hyvillä\nsäärivaruilla eli sääryksillä varustetut\". Muutamissa muissa paikoin on\ntämän sanan vastineina suomennoksessa \"sääryssorjat\", \"varusääret\".\n\n107. _Horat_: vuodenaikojen ja niissä ilmenevien järjestyksen\nhaltiattaret.\n\n120. _Tyro, Alkme'ne, Myke'ne_: muinaistarustossa esiintyviä naisia.\nTyro', Salmoneuksen tytär, Kretheuksen puoliso, synnytti Poseidonille\nPeliaan ja Neleuksen, Kretheukselle Aisonin, Phereen ja Amythaonin (ks.\nXI 235 ja seur.). _Alkme'ne_, Amphitryonin puoliso, synnytti Zeukselle\nHerakleen (ks. XI 266-268). _Myke'ne_ taas oli Inakhos-jokijumalan\ntytär tai puoliso; hänestä oli muka Myke'nai-kaupunki saanut nimensä.\n\n196,197. _Hankitkoot häät j.n.e._: vrt. Sel. I 277, 278.\n\n328-330. _\"Muuan sulhoista\"_ siis arvelee Telemakhoksen aikovan hakea\nmyrkkyä samasta paikasta, Ephyrestä, josta muka Odysse'us oli toivonut\nsaavansa nuolimyrkkyä; vrt. I 258-263 ynnä Sel.\n\n341, 342. _Rivit pitkät seiniä vasten ruukkuja j.n.e._: viiniä,\nsamoin kuin öljyä ja jyviä, säilytettiin miehenkorkuisissa useimmiten\nsuippopohjaisissa saviruukuissa, jotka seisoivat kellarien seinien\nvarassa, suipot alipäät maahan kaivettuina.\n\n345. _Kaitsijavaimopa taas sisäll' ain' oli yötä ja päivää_: näillä\nsanoilla hiukan liioitellen kuvataan Eurykleian alituista huolenpitoa;\nettei häntä ole ajateltava aina vain tuossa kammiossa oleskelevaksi käy\nilmi 348:nnesta säkeestä.\n\n349. _Parikorva ruukku_: amphora (kreik. _amphiphore'us, amphoréus_),\npaljon pienempi astia kuin 342 mainitut säilytysruukut; --\nroomalaisajalla amphora oli astiamittana n. 26.2 litran vetoinen.\n\n386. _Noe'mon, Phronioksen poika_: \"Harkitsevainen, Miele- väisen\npoika\". -- Tuntuu jonkun verran oudolta, että Noemonilla hänen omien\nsanojensa mukaan on hevoslauma niin kaukana kuin Eeliissä. Tämä piirre\njohtaa mieleen sen kohdan Iliaan laivaluetteloa, jossa Kephallenein\n(s.o. Odysseuksen kansan) asuinpaikkoina saarten ohessa mainitaan myös\n\"mannermaa ja vastakkaiset seudut\" (näin alkutekstin mukaan; II. II\n631-636); on näet ajateltavissa, että mannermaalla siinä on tarkoitettu\nAkarnniaa ja sitä vastapäätä olevilla seuduilla taas Eelistä; puheena\nolevan Odysseian kohdan runoilijalla olisi siis ollut sama käsitys\nOdysseuksen valtapiirin asemasta ja laajuudesta kuin laivaluettelon\nsepittäjällä. Vrt. muuten myöskin Od. XXI 347.\n\n390. _Haahden teljokkaan meritarpeet_: maston, purjeet, airot j.n.e.\n\n424. _Lovilaita teljo_: alkutekstissä _meso'dme_ = keskirakenne. Tällä\ntarkoitetaan tässä (ja samoin XV 289) jonkinmoista laitetta, jonka\nvaraan masto pystytettiin. Tavallisesti sitä selitetään keskellä\nlaivaa olevaksi, laidasta laitaan ulottuvaksi poikkipalkiksi, jossa\noli lovi, johon masto pystytettäessä sovitettiin. On kyllä muitakin\nselityksiä, antiikkisiakin, mutta ne eivät tunnu soveltuvan puheena\noleviin Odysseian paikkoihin yhtä hyvin kuin yllä oleva, suomennoksessa\nnoudatettu. -- Huom. muuten, että sama sana XIX 37 ja XX 354 esiintyy\nOdysseuksen miessalin rakenteen kuvauksessa (ks. Sel. XIX 37).\n\n\n\n\nKOLMAS LAULU.\n\nTelemakhos Nestorin vieraana.\n\n\nTelemakhos saapuu Pylokseen, jossa hänet otetaan ystävällisesti\nvastaan. Nestor vanhus ei voi antaa nuorukaiselle mitään tietoja\nOdysseuksen kohtalosta, mutta kertoo kyllä omasta ja muiden\nkreikkalaispäällikköjon kotimatkasta sekä kehoittaa sitten Telemakhosta\nlähtemään Spartaan Menelaosta tapaamaan; tämä on näet vasta hiljan\nkotiutunut. Vietettyään yön Nestorin talossa Telemakhos lähtee\nrattailla matkustamaan Spartaan; häneen liittyy matkakumppaniksi\nNestorin poika Peisistratos. Yöksi poiketaan Pheraihin, ja seuraavan\npäivän illalla saavutaan perille.\n\n4. _Neléus_: Poseidonin ja Tyron poika, Pyloksen kuningas, Nestorin\nisä; ks. Sel. II 120 ja varsinkin XI 235-257.\n\n6. _Maan järisyttäjä_: Poseido'n-jumala.\n\n9. _Reisiä polttivat, maistelivat sydämyksiä_: rasvaan käärittyjen\nreisiluiden ja niiden päälle pantujen ruumiin eri osista leikattujen\nlihapalasten palaessa paahdettiin uhritulella vartaisiin pistettyjä\nsisälmyksiä (\"sydämyksiä\"); nämä syötiin jonkunmoisena alkuruokana;\nvasta kun reisiluut olivat palaneet, paloitettiin muut lihat,\npaistettiin ja syötiin. -- Tarkemmin kuvataan uhrimenot 430-463.\n\n42. _Aigiinkantaja: aigis_ oli muka taikavoimainen esine, jolla Zeus\ntai Athe'ne (joskus joku muukin jumala) sai aikaan pakokauhun ja\ntuhon. Sankarieepoksen kuvauksista saa lähinnä sen käsityksen, että\nse oli kilven tapainen. Myöhempien aikojen taideteoksissa se milloin\nesiintyy takkuisena tai suomuisena taljana, milloin jonkunmoisena\nkiemurtelevilla käärmeillä reunustettuna, hartioita ja rintaa\npeittävänä vaatekappaleena (ks. V laulun otsakekuva), milloin kilpenä;\nusein siihen on sovitettuna pelottava Gorgoneion (Medusan pää). Vrt.\nSel. Il. I 202.\n\n68. _Hepourho Gerenian Nestor_: mistä syystä Nestor eepoksessa\nmainitaan \"gerenialaiseksi\" (tai \"gerenolaiseksi\", kreik. _gere'nios_),\non epätietoista. Tavallisen selityksen mukaan tämä liikanimi johtuu\n_Gerenia_-nimisestä kaupungista, joka sijaitsi Messenian lahden\nitärannikolla.\n\n85. _Kaanneen korkean Troian_: Odysseusta pidettiin Troian varsinaisena\nvalloittajana; hän näet johti sitä rohkeata sotajuonta, jonka avulla\nkreikkalaiset urhot pääsivät Troiaan tunkeutumaan; vrt. IV 270-289,\nVIII 493-515.\n\n91. _Amphitri'te_: Poseidon-jumalan puoliso, merten hallitsijatar.\n\n107-113. _Akhille'us_: Peleuksen ja merenhaltiatar Thotiin poika,\nMyrmidonien päällikkö, Ilias-runoelman varsinainen päähenkilö. Niitä\nvalloitusretkiä, jotka hän Troian sodan aikana suoritti, mainitaan\nIliaassa useissa paikoin; varsinkin niistä puhutaan IX laulussa,\n328-333. Iliaan XXII laulussa Hektor kuollessaan ennustaa, että\nAkhilleuksen kaatavat Apollon-jumala ja Paris; hänen kaadannastaan\noli kerrottu hävinneessä Aithiopis-eepoksessa. -- _Aias_: tässä\ntarkoitetaan suurta Aiasta, Telamonin poikaa, joka muka karsimastaan\nvääryydestä katkeroituneena oli surmannut itsensä, vrt. XI 543-564.\n-- _Patrokloksen_, Akhilleuksen ystävän, kuolemasta kerrotaan Iliaan\nXVI laulussa (n.s. Patrokleiassa). -- _Antilokhos_: Nestorin poika,\nesiintyy Iliaassa uljaana sankarina; sai surmansa Troian avuksi\nrientäneen Memnonin, Koittaren pojan kädestä, ks. IV 188; hänen\nsankarikuolemastaan kerrottiin Aithiopis-runoelmassa.\n\n130-136 Vrt. Sel. I 326, 327.\n\n154. _Vyösorjat naiset_: troiattaret, jotka kaikki joutuivat voittajain\norjiksi.\n\n159. _Tenedos_: saari lähellä Troás-maakunnan länsirantaa.\n\n167. _Tydeun poika_: Diome'des, Iliaan päähenkilöitä, ks. Sel. II. II\n539-580.\n\n169-175. _Psyrie_: pienehkö saari länteen päin Khios-saaren\npohjoiskärjestä. -- _Mimas_: vuoren täyttämä pohjoisosa sitä isoa\nniemimaata, joka Smyrnan ja Ephesoksen seutujen väliltä ulkonee\nlänteenpäin, vastapäätä Khios-saarta. Matkalla olevien oli päätettävä,\nolisiko laskettava Khioksesta länteen (tai lounaaseen) päin aavalla\nmerellä, vaiko kuljettava Khioksen ja tuon niemimaan välistä salmea, ja\nvalittiin edellinen reitti.\n\n177. _Geraistós_: Euboian eteläkärki.\n\n188-191. _Myrmidonit_: Peleuksen valtakunnassa asuva heimo,\nAkhilleuksen urhea joukko. -- _Akhilleun loistava poika_: Neoptólemos,\nisänsä kuoleman jälkeen kreikkalaisten uljaimpia johtajia, vrt XI 506\nja seur. ynnä Sel. -- _Philokte'tes_: Poiaan poika, kreikkalainen\npäällikkö, Magnesian niemimaalta kotoisin, Odysseian VIII laulun\n219:nnen säkeen mukaan paras jousimies Troian sotaan lähteneiden\nKreikkalaisten joukossa; -- tavallisen kertomuksen mukaan Herokle's oli\nkuollessaan antanut hänelle jousensa ja nuolensa. Ennenkuin saavuttiin\nTroiaan, sai hän -- niin kerrotaan Iliaan II laulussa -- käärmeen\npuremasta pahan haavan, ja siksi hänet jätettiin Lemnos-saarelle\nkitumaan. \"Mutta Akhaijein valkamamaillaan koht' oli muistaminen\nPhilokte'tes valtias kyllä\" (II. II 724, 725). Akhilleuksen kaaduttua\nja suuren Aiaan kuoltua ennustettiin näet, kuten muissa lähteissä\nkerrotaan, Kreikkalaisille, että he ainoastaan Philokteteen avulla\nvoisivat valloittaa Troian. Hänet silloin haettiin leiriin, jossa\nMakha'on paransi hänen haavansa. Vrt. Sel. Il. II 716-728. --\n_Idomenéus_: Deukalionin poika, Kreettalaisten päämies, vankka soturi,\nmainitaan usein Iliaassa ja Odysseiassa.\n\n266-272. _Klytaimnestra_ (_Klytaimne'stre_): Tyndareoksen ja Ledan\ntytär, Agamemnonin puoliso, Oresteen äiti, puolisolleen uskoton, hankki\nyksissä neuvoin Aigisthoksen kanssa hänen murhansa; sai surmansa kun\nOrestes kosti Aigisthokselle isänsä kuoleman; ks, Sel. I 29 30.\n\n287. _Maleia_ (_Maleiai_): Peloponnesoksen kaakkoiskärki.\n\n291-296. _Kydoonit_: yksi niistä viidestä erikielisestä kansakunnasta,\njoiden XIX laulussa (175-177) kerrotaan asuneen Kreetassa.\nHistoriallisen ajan Kydonia-kaupunki sijaitsi Kreetan länsiosan\npohjoisrannikolla, ja sen läheisyydessä oli joki _Iardanos_. Tätä\nnimeä (joka myöskin esiintyy erään Eliissä juoksevan puron nimenä,\nks. Ilias VII 135), on selitetty samaksi kuin seemiläinen _jarden_ =\njoki (vrt. Jordan), ja pääasiallisesti sen nojalla on arveltu Kydonien\nolleen phoinikialaista syntyperää. -- Nestorin kertomuksen mukaan\nMenelaoksen laivat ovat Maleian kohdalta ajautuneet suoraan eteläänpäin\nKreetan länsikulman seutuville; kierrettyään saaren länsipään ne ovat\nkulkeutuneet itäänpäin, siihen niemeen asti, joka jotensakin keskeltä\nKreetan etelärannikkoa työntäytyy mereen, jonkun (melkoisen) matkan\npäässä Phaistoksen kaupungista. _Phaistos_ ja siitä sisempänä saarella\nsijaitseva _Gortyn_ ovat tunnetut merkillisistä historiantakaista\nkulttuuria valaisevista löydöistä.\n\n332 ja seur. Tässä mainitaan omituinen uhrimeno, joka toimitetaan\nennenkuin juhlijat suuren uhrin ja juhla-aterian jälkeen hajoavat;\nsiihen kuuluu juomauhrien ohessa teuraitten kielten irtileikkaaminen\nja polttaminen. Myöhempinäkin aikoina oli, ainakin paikoittain, tapa\nottaa kielet erilleen muista lihoista, mutta niitä ei poltettu, vaan ne\njäivät uhripapille tai hänen apumiehilleen.\n\n353. _Laivan kannella_: sankariajan laivoissa oli kantta ainoastaan\nkokassa ja perässä; muuten ne olivat kannettomia.\n\n366. _Kaukoonit_: historiantakainen heimo, jonka kerrottiin asuneen\nElis-maakunnassa, lähinnä sen eteläosassa (Triphyliassa); toisten\nmukaan he olivat asuneet Akhaian Dymen seutuvilla. Samanniminen heimo\nasui muinoin Vähän-Aasian Bithyniassa, vrt. II. X 429, XX 329, jossa\nKaukoonit mainitaan Troian liittolaisina.\n\n378. _Tritogéneia_: Athe'ne-jumalattaren liikanimi, jota on koetettu\nselittää monella eri tavoin.\n\n399. _Pilaristo_ (kreik. _aithusa_): miessalin (_megaronin_) edessä\noleva pylväseteinen, vrt. Sel. I 329.\n\n435. _Myös tuli sinne Athe'ne_: hän ei ilmestynyt näkyvässä muodossa,\nvaan tuli muka näkymättömänä.\n\n441-447. _Pyhät ohrat j.n.e._: myöhempinä aikoina oli tapana\nuhritilaisuuksissa ripotella suolansekaisia ohranjyviä teuraan päälle\nsekä alttarille. Iliaan ja Odysseian uhrikuvauksissa ei mainita\nsuoloja; ohranjyvistä mainitaan vain, että osanottajat heittävät niitä\neteensä.\n\n450-452. _Athenea huusivat_: alkutekstissä \"he kirkaisivat\"\n(_olólyksan_); historiallisellakin ajalla oli tapana, että naiset\nuhriteurasta tapettaessa remahtivat kimeään huutoon eli kirkaisuun.\nTämä kirkaisu on kenties alkuaan ollut pelkkä mielenjännityksen\npurkaus; sittemmin näkyy sillä tarkoitetun jumalien kutsumista tai\nheidän huomionsa herättämistä. Od. XXII 407 ja seur. samanlainen\nkirkaisu ilmaisee parhaasta päästä riemua.\n\n457. _Reidet ratkoivat_: leikkasivat reisiluut irti ja viilsivät niistä\nlihat. -- Vrt. myös Sel. III 9.\n\n464 _Kyly_: sankariajan kylvyt olivat ammekylpyjä; vrt. 468.\n\n488, 489. _Pherái: Diokleen hallitsemaa Pherái-kaupunkia (Iliaan V\nlaulussa [543] mainittu _Phere'-nimellä) on tavallisesti pidetty samana\nkuin Messenian lahden sopukassa sijainnut Pharái eli Pherái (= nykyinen\nKalamata). Tästä kaupungista päästään Spartaan kapeata polkua myöten,\njoka kulkee Tay'getos-vuorijonon poikki jylhän Langa'da-solan kautta,\nmilloin pitkin jyrkkien vuoriseinämien ulkonemia, milloin alhaalla\npuron uomassa. Tätä tietä voidaan kulkea ainoastaan jalkaisin taikka\nmuulin selässä, eikä siinä ole koskaan voitu ajaa rattailla. Näin ollen\nrunoilijan kuvaus osoittaisi hämmästyttävää tietämättömyyttä näiden\ntärkeiden seutujen luonnosta. Mutta vaikeus häviää, jos oletetaan,\nettä tässä Odysseian paikassa ja Iliaan V laulussa mainittu Pherai eli\nPhere sijaitsikin sisämaassa; siihen viittaa se seikka, että Diokleen\nisän Ortilokhoksen sanotaan olevan Alpheiós-joen pojan (II. V. 542-547,\non sama sukujohto, sillä erotuksella vain, että Diokleen isän nimenä\nsiinä on Orsilokhos). Tämä olettamus soveltuu myöskin parhaiten yhteen\nsen käsityksen kanssa, että Nestorin Pylos oli Triphyliassa (ks. Sel.\nI 93). Siinä tapauksessa tie olisi kulkenut Alpheioksen ylijuoksun\nlaaksoa myöten; niillä seuduin kulkee tätä nykyä verraten mukava tie\nSpartaan. -- Huom. että Od. XXI 15, 16 Ortilokhoksen talon sanotaan\nolevan Messenessä, jolla siinä kenties lähinnä on tarkoitettu jotakin\nPohjois- tai Koillis-Messenian paikkakuntaa; Koillis-Messenia kyllä\nulottuu Alpheios-joen latvojen lähettyville.\n\n492. _Vaunuihin_: ne ajoneuvot, joita sankarieepoksen urhot käyttävät\nniin hyvin sotatantereella kuin matkoillakin, ovat kaksipyöräisiä\nrattaita, joissa on keskiaisa eli vehmaro; tähän kiinnitetään ies,\njonka alle hevoset valjastetaan. Ajetaan aina kaksivaljakolla. Hevoset\nvetävät yksinomaan yhteisestä ikeestä; vetohihnoja ei ole. Rattaiden\nkoppa on takaa avoin; edessä ja sivuilla on kaareva laita; istuinta\nei ole. Ks. tämän laulun alkukoristeena oleva kuva, jossa paitsi\nkaksivaljakkoa nähdään myös varahevonen. -- Kuormia varten käytetään\nnelipyöräisiä muulien vetämiä vankkureita, vrt. VI 36 ja seur.\n\n493. _Portist' ohjasivat esikartanon kaikuvan kautta_: alkutekstin\nmukaan _ajoivat pihaportin ja kaikuvan pylväistön kautta_; pihaportti\non porttivajassa, jossa (luultavasti sekä sisä- että ulkopuolella)\non pylväspari seinäulkonemien välissä. Tämmöisten porttipylväistöjen\n(_aithusai_) jäännöksiä on löydetty mykeeneläisaikuisten linnojen\nraunioista, ja niitä näkyy olleen eepoksenkin aikuisissa taloissa.\n\n\n\n\nNELJÄS LAULU.\n\nTelemakhos Lakedoimonissa.\n\n\nKun Telemakhos ja Peisistratos saapuvat Menelaoksen loistavaan taloon,\nvietetään siellä paraikaa sekä tyttären että pojan häitä. Vieraat\notetaan ystävällisesti vastaan. Sekä Menelaos että hänen puolisonsa\nHelene arvaavat Telemakhoksen Odysseuksen pojaksi, ja muistojen\nvaltaamina kaikki kolme puhkeavat kyyneliin. Helene nostaa mielialan\nkertomalla jutun Odysseuksen rohkeasta ja ovelasta neuvokkuudesta.\nToisen jutun kertoo Menelaos. Seuravana aamuna Telemakhos tiedustelee\nisänsä kohtaloja. Menelaos kertoo, mitä hän on Proteus-nimeseltä\nmerenhaltialta saanut tietää entisten sotatoveriensa kohtaloista: Aias\nOileuksen poika on hukkunut, Agamemnon surmattu; Odysseus taas on\nelossa, mutta häntä pidättää merellisellä saarella Kalypso-haltiatar.\n-- Sillä välin Penelopeian kosijat päättävät tuhota Telemakhoksen hänen\nkotiretkellään. Penelopeia saa tietää hänen matkastaan ja kosijain\nilkijuonesta ja joutuu epätoivoon. Hänen nukkuessaan Athene unessa\nlohduttelee häntä. Kosijat lähettävät keskuudestaan 20 parasta miestä\nväijymään Telemakhosta Ithaken ja Samen välisessä salmessa.\n\n1. _Monirotkoiseen Lakedaimonin laaksoon_: Lakedaimon maakunnan\n(Lakonian) pääosana on Euro'tas-joen vehmas laakso; epiteetti\nmonirotkoinen kohdistuu kaiketi oikeastaan laaksoa reunustaviin jylhiin\nvuoristoihin.\n\n4, 5. _Tytär_: Hermio'ne. -- _Akhilléus-sankarin poika_: Neoptólemos\n(vrt. XI 506 ja seur. ynnä Sel.).\n\n8, 9. _Myrmidonien kaupunki_: kaiketi Phthia (_Phthi'e_); vrt. Sel. Il.\nII 681-685.\n\n11. _Megapenthes_: = \"Suurisuru\", \"Surun lapsi\", on ajateltava\nsyntyneeksi niinä aikoina, jolloin Helene eli Troiassa viettelijänsä\nPariin luona.\n\n17. _Säistäen lyyryllään_: alkutekstin mukaan _\"phorminksia\nsoitellen\"_. Vrt. Sel. I 153.\n\n23. _Palvelumies_: kreik. _therápon_, vapaa apumies; ks Sel. I 109.\n\n54. _Luo silopinnan siirteli pöydän_: ks. Sel. I 130-138.\n\n73. _Merikuultoa_: alkutekstissä puhutaan elektronista. Tällä sanalla\ntarkoitettiin milloin n.s. merikultaa (meripihkaa), milloin vaaleata\nhopeansekaista kultaa, jota vanhoina aikoina pidettiin eri metallina.\nKoska elektron (alkutekstissä) tässä paikassa mainitaan kullan ja\nhopean välillä (luetellaan näet kulta, elektron, hopea), tuntuu\ntodennäköiseltä, että sillä on tarkoitettu tätä metallia. Merikultaa\ntaas tarkoitettanee niissä kahdessa Odysseian paikassa (XV 459,\n460 ja XVIII 296), jossa kuvataan kullasta ja elektron-kappaleista\nkokoonpantuja kaulavöitä.\n\n84, 85. _Sidoni'a_: alkutekstissä puhutaan tässä kohdin\n_Sidonilaisista_ (_Sidónioi_), ja nämä rinnastetaan, omituista kyllä,\nm.m. _Phoinikian_ kanssa (_Phoini'ke_); XIII laulussa (285) esiintyy\nmaan nimenä _Sidon'ie_. _Sido'n_ on Phoinikian vanhan pääkaupungin\nnimi; sen sivuuttanutta Tyrosta ei Odysseiassa eikä Iliaassa\nmainita. Tutkijat ovat eri mieltä siitä, tarkoitetaanko Sidoniella\neepoksissa koko Phoinikiaa, vaiko sen pohjoisosaa, jossa Sidon\nsijaitsi; \"Sidonilaiset\" tuntuvat kyllä enimmissä paikoin edustavan\nPhoinikialaisia ylipäätään. -- _Erembit_: tuntematon kansakunta, joka\nluultavasti on ajateltu Etu-Aasiassa asuneeksi. -- _Libya_ (_Libýe_) =\nPohjois-Afrikka, Egyptistä länteen päin.\n\n95. _Jäi koti kauas_: alkutekstin mukaan \"menetin taloni\". Näitä sanoja\non selitelty jos jollakin tavoin; m.m. niiden on arveltu tarkoittavan\nsitä, että muka Paris viedessään mukanaan Helenen oli ryöstänyt kaikki\nMenelaoksen aarteet. Suomennoksen sanat sopivat kyllä hyvin, mutta\nniillä tuskin on riittävää tukea alkutekstissä. Luultavinta on, että\ntähän paikkaan on muista runoista pujahtanut lause, joka ei siihen\nhyvin sovellu.\n\n125. _Hälle_: Helenelle.\n\n129. _Kattilajalkaa kaksi_: tällä tarkoitetaan _kolmijalkoja_ eli\n_tripodeja_, s.o. kolmen korkean jalan kannattamia padan tapaisia\nmetalliastioita. Ks. XXI laulun otsakekuvaa. -- _Talenttia kymmenen\nkultaa_: talentti-sanalla (_talanton_) tarkoitetaan sankarieepoksessa\nnähtävästi jotensakin pientä paino- ja arvomäärää. Niinpä on eräässä\nIliaan paikassa (XXIII 269) kaksi talenttia kultaa neljäntenä\nkilpapalkintona, neljän mitan vetoisen kattilan ollessa kolmantena.\n\n130. _Puoliso_: Polyboksen puoliso.\n\n188. _Sankarin kuulun tuon, emo jonk' oli loistava Eo's_: Memnon,\nTithonoksen ja Koittaren poika.\n\n198. _Suortuvat leikatut_: Kreikkalaisten keskuudessa oli tavallista,\nettä kuolemantapauksen sattuessa vainajan omaiset leikkasivat tukkansa.\n\n232. _Paie'on_: eepoksessa jumalien lääkäri, vrt. II. V 401 ja seur.\n\n271-289. _Puuhepo_: vrt. myös VIII 492-520, XI 523-532.\n\n276. _Deiphobos_: Troian kuninkaan Priamoksen -- ja Hekaben poika,\nuljas soturi. \"Pikku Ilias\"-nimisessä kyklisessä eepoksessa oli\nkerrottu, että Helene, kun Paris oli saanut surmansa Philokteteen\nkädestä, oli mennyt naimisiin Deiphoboksen kanssa. Vrt. VIII 517, 518.\n\n342, 343. _Philomeleides_: antiikkisten selittäjäin mukaan lesbolainen\nkuningas jonka oli tapana vaatia ohitse laskevat matkamiehet\npainiskeluun.\n\n349. _Meren äijä_: kreik. _Halios geron_, tässä ja 542 (samoin kuin\n365 _\"Vanhus veen\"_ ja 401 _\"Vetten vanhus\"_) = Protéus-niminen\nmerenhaltia; XIII 96 ja 345 _\"Meren äijä\"_ on toinen merellinen haltia,\nPhorkys; XXIV 58 taas Meren äijä on merenneitosten isä (Neréus). Vrt.\nSel. Il. I 538. -- Proteuksen ja Menelaoksen ottelun kuva: IV laulun\nloppukoriste.\n\n351. _Lähdön Egyptist' estivät j.n.e._: ks. Nestorin kertomus, III 299\nja seur.\n\n355. _Pharos_: Niilin läntisen suuhaaran edustalla ollut saari, jonka\nAleksanteri Suuri Aleksandreiaa perustaessaan 7 stadionin (n. 1 300\nm:n) pituisella padolla yhdisti mannermaahan; kuuluisa sen suurenmoisen\nloistotornin vuoksi, joka sinne 3:nnella vuosisadalla rakennettiin.\nNiilin lietteet ovat sittemmin leventäneet padon, niin että sille\nmahtuu suurin osa nykyistä Aleksandriaa. Pharos ei siis enää ole saari.\nMannermaan ja muinaisen saaren välimatkan runoilija on ajatellut\ntodellista paljoa pitemmäksi.\n\n404. _Sorja merentytär_: tässä kai tarkoitetaan Poseidonin puolisoa\nAmphitritea, jonka (V 421) mainitaan kaitsevan (eli oikeastaan\nelättävän) merenhirviöitten isot karjat.\n\n429. _Ambrosiainen_: jumalallisen suloinen, jumalallinen. Ks. Sel. I 97.\n\n488. _Kun kera Nestorin pois minä riensin_: vrt Nestorin kertomus, III\n153-169.\n\n496. _Kaksipa vain päämiestä_: Aias Oileuksen poika ja Agamemnon.\n\n500. _Gyrain kallioluodot_: nämä muuten tuntemattomat kalliot\nsijoitettiin joko Euboian Kaphere'us-niemen tienoille tai\nMykonos-saaren lähettyville; huom. myös että Tenos-saarella oli\nGyrás-niminen vuori.\n\n502. _Viha... Athenen_: ks. Sel. I 326, 327.\n\n506. _Hanko_: kreik. _triaina_, Poseidonin ase ja tunnusmerkki, n.s.\nkolmikärki, ks. V laulun alkukoristeena olevaa kuvaa.\n\n514-537. Kertomuksen kulku tuntuu tässä kohden sekavalta. Ensiksikin\non outoa se, että Agamemnon muka matkalla Troiasta Argoliiseen\njoutuu Peleponnesoksen kaakkoiskärjen edustalle. Entä jatko:\nMaleian niemen kohdalta vihuri (alkutekstin mukaan) vie hänet ulos\nkalarikkaalle merelle, maan äärimmäiseen kolkkaan, jossa Aigisthos\nasuu, mutta tuuli kääntyy ja Agamemnon pääsee isiensä maahan. Ja\nAigisthos onkin siellä, Mykenaissa tai sen lähiseuduilla; siellä on\nhänellä talonsa, ja siinä hän Agamemnonin surmaa, (vrt. XI 389 ja\nseur.). Ristiriitoja on koetettu poistaa jos jollakin tavoin -- sekä\ntutkimalla että tekstinmuutoksilla --, mutta varmaan selvyyteen ei\nole päästy. Luultavinta on, että runoilija (tai toimittaja) tässä on\ntullut sekoittaneeksi eri lähteistä (vanhemmista lauluista) saamiansa\npiirteitä.\n\n546. _Tuon_: Aigisthoksen.\n\n563 ja seur. _Elysionin kenttä_: maailmanvirran äärillä sijaitseva\nonnela, joka Homeroksen runoissa mainitaan vain tässä ainoassa\nOdysseian paikassa. Sitä ei tässä ajatella haudantakaiseksi\nolopaikaksi, sillä Menelaoshan säästyy kuolemalta; jumalat lähettävät\nhänet sinne elävänä. Syyksi, minkä tähden hänet siirretään sinne,\nmainitaan se, että hän on Zeuksen vävy; kaiketi siis ajateltiin hänen\npuolisonsakin, Zeuksen oman tyttären, pääsevän samaan ihmeelliseen\nkohtaloon osalliseksi. -- _Rhadámanthys_ taas on Zeuksen poika (ks.\nII. XIV 322; vrt. Sel. Od. VII 321-326). -- Hesiodoksen \"Työt ja\npäivät\" -nimisen runoelman mukaan neljännestä ihmissukukunnasta,\nsankaritarinain urhoista, toiset sortuivat kuolemaan, toiset\nsiirrettiin \"Autuaitten saarille\", joilla ilmeisesti tarkoitetaan samaa\nonnelaa kuin Odysseian Elysionin kentällä. Ja vihdoin on Pindaros\neri runoissa kuvannut, mitenkä ne ihmiset, jotka kolmessa eri elämän\njaksossa, maan päällä, manalassa ja uudestaan maan päällä, ovat\nsäilyttäneet sielunsa puhtaana vääryydestä, kuolemansa jälkeen pääsevät\nAutuaitten saarille, Kronoksen tornin juurelle; tähän mielikuvien\nkehitykseen on ilmeisesti vaikuttanut orphilainen ajatussuunta.\n\n590. _Kera juoksijan kolmen_: parihevoset ynnä varahevonen.\n\n591. _Maljan_: alkutekstissä _aleison_ = pikari (vrt. II laulun\nloppukoristeena oleva kuva).\n\n600. _Koru_: alkutekstissä _keimelion_ = kallisarvoinen esine, vrt. 615\nja seur.\n\n603. _Maat apilaiset on, maittehiset, saraluhdat on sankat_:\nalkutekstissä mainitaan paitsi viljakasveja vain _maitteet_ (_lotós_)\nja _kypeiron_ (eräs sarakasvi).\n\n621-624. Useat tutkijat ovat arvelleet, että tässä ateriassa, johon\nosanottajat itse tuovat ruuakset, kuvautuvat Spartan miesten tunnetut\nyhteiset ateriat, n.s. _pheiditia_.\n\n630. _Phronios-uron poika Noe'mon_: vrt. II 386 ynnä Sel.\n\n726. _Koko Argos täynnä ja Hellas_: ks. Sel. I 344.\n\n727. _Meren myrskyt_: alkutekstin mukaan vain _tuulispäät_. Näiden\nluultiin välistä tempaavan ihmisiä teille tietämättömille tai\näkkikuolemaan. Vrt _Harpyiat_, I 241 ynnä Sel.\n\n735-737. _Dolios_ esiintyy tässä paikassa Penelopeian vanhana,\nuskottuna orjana, hänen puutarhansa hoitajana. Neljännenkolmatta\nlaulun mukaan taas Dolios vanhus elää Laerteen apumiehenä syrjäisellä\nmaatilalla; onpa hänellä kuusi poikaa, jotka, samoin kuin hän itsekin,\nuljaasti tarttuvat aseisiin kotiutuneen Odysseuksen puolesta. Omituista\non, että muutamissa paikoin Odysseiaa (XVII 212, XVIII 321 y.m.) kaksi\nuskotonta palvelijaa, piika Melantho ja vuohipaimen Melánthios eli\nMelanthéus, mainitaan Dolioksen lapsiksi.\n\n767. _Noin rukoellen pyysi_: alkutekstin mukaan \"näin sanottuaan hän\nkirkaisi\". Kirkaisu kuuluu -- samoin kuin peseytyminen -- uhrimenoihin,\nvrt. Sel. III 450.\n\n783. Laiva on (780) työnnetty vesille ja varustettu matkaa varten,\nmutta kytketään vielä rantaan; miehet astuvat jälleen maihin ja\nviipyvät siellä iltaan asti. Näin ollen tuskin on ajateltavissa, että\npurjeet jo olisi nostettu, niinkuin 783 mainitaan. Todennäköistä on,\nettä matkavalmistusten kuvaus on peräisin jostakin muusta runosta\n(taikkapa eepillisen runouden yhteisestä kaavavarastosta) ja tässä\nsovitettu yhteyteen, johon se ei tarkkaan sovi. -- Sama epätarkkuus\ntulee näkyviin myöskin VIII laulussa, jossa säkeet 781-783, 785\nesiintyvät säkeina 52-55.\n\n797, 798. _Iphthi'me, jalon Ikarion tytär_: Penelopeian sisar. --\n_Eumelos_: Admetoksen ja Alkestiin poika, Thessalian Pherain hallitsija\n(vrt. II. II 711-715 ynnä Sel.).\n\n\n\n\nVIIDES LAULU.\n\nKalypson luola. Odysseuksen lautta.\n\n\nAamun tultua jumalat jälleen kokoontuvat. Athenen kehotuksesta Zeus\nlähettää Hermes-jumalan käskemään Kalypsoa päästämään Odysseuksen\nkotimatkalle. Kalypso alistuu ja ilmoittaa Odysseukselle jumalien\npäätöksen. Seuraavana päivänä Odysseus ryhtyy lautan rakentamiseen;\nneljäntenä päivänä se on valmis, viidentenä hän lähtee vesille.\nPurjehdusta kestää 17 päivää, 18:ntena jo siintävät Phaiakilaisten\nmaan vuorenhuiput näkyvissä. Mutta silloin Aithiopien luota palaava\nPoseidon havaitsee yksinäisen matkustajan ja nostaa hirmumyrskyn.\nOdysseus voi töin tuskin pysytellä aaltojen heitelemällä lautalla.\nSäälien antaa merenhaltiatar Ino Leukothea hänelle pelastavan\nhuntunsa ja kehottaa häntä heittäytymään mereen ja uimalla pyrkimään\nmaihin. Poseidonin lähettämä hyökyaalto hajoittaa lautan, ja Odysseus\nnoudattaa Inon neuvoa. Kun Poseidon näkee vihaamansa urhon avuttomana\naaltojen vallassa, hän vihdoin luopuu häntä vainoamasta. Kaksi\nvuorokautta Odysseus uipi aallokossa, joka uhkaa murskata hänet jyrkkää\nkalliorantaa vastaan. Vihdoin hän keksii keinon: hän ui hyrskyjen\nulkopuolella pitkin rantaa, kunnes näkee loivemman paikan, jossa joki\nlaskee mereen. Siellä hän nousee vedestä, heittäytyy lopen uupuneena\nlehtikasaan ja vaipuu uneen.\n\n1. _Tithónós_: Laomedonin poika, Priamoksen veli (ks. II. XX 237, 238,\nSel. II. V. 222); hänet oli muka Eo's (Koitar) ryöstänyt ja tehnyt\npuolisokseen; heidän poikansa oli Memnon (ks. IV 188). -- Eoksen\npyynnöstä Zeus oli tehnyt Tithonoksen kuolemattomaksi, mutta koska\nEos ei ollut älynnyt pyytää hänelle ikuista nuoruutta, niin hän aikaa\nmyöten vanheni ja kutistui, kunnes muuttui sirkuttelevaksi puusirkaksi\neli laulukaskaaksi (cicadaksi); tätä tarupiirrettä ei kuitenkaan\nmainita Odysseiassa eikä Iliaassa.\n\n3-25. Se, mikä tässä kerrotaan uudesta jumalain kokouksesta ja\nvarsinkin Athenen toistetuista valituksista, ei tunnu olevan sidottu\nhyvin yhteen I laulun alkukohtauksen kanssa. Useat tutkijat ovat\nsentähden arvelleet V laulun johdannon nuoremmaksi lisäkkeeksi, jolla\nmuka oli tahdottu peittää liitosta, silloin kun Odysseia liitettiin\nkokoon nykyiseen muotoonsa. On kuitenkin tunnustettava, että harkinnan\nmukaan työskentelevän toimittajan tuskin olisi ollut vaikea välttää\ntätä epäsuhdetta, joka tässä kohden kieltämättä jonkun verran häiritsee\nnykyaikaista lukijaa.\n\n34, 35. _Skheria_ (_Skherié_) ja _Phaiakilaiset_ (_Phaiekes_):\nvanhalla ajalla uskottiin hyvin yleisesti, että eepoksen Skheria\noli sama kuin historiallisen ajan Korkyra (nyk. Korfu'), ja tätä\nmielipidettä on myöhempinäkin aikoina kannatettu; joku tutkija taas\n(Drerup) on arvellut, että Skherialla on alkuaan tarkoitettu Kreettaa.\nUseimmat tutkijat ovat kuitenkin hyvillä syillä tulleet siihen, että\nPhaiakilaiset ja Skheria ovat parhaasta päästä etsittävät satujen tai\ntarujen maailmasta, -- tämä tietysti ei estä, että niiden kuvaamiseen\non voitu käyttää piirteitä toisen tai toisen paikkakunnan luonnosta\nja elintavoista. Phaiakilaiset ovat näet, samoin kuin Kykloopit ja\nGigantit \"likiheimoiset jumalille\" vrt. VII 205, 206; he asuvat kaukana\nihmisistä (VI 8), viettävät surutonta, vaivatonta elämää, ja jumalat\nkäyvät näkyväisinä heillä vieraissa; heidän laivansa eivät tarvitse\nperämiestä, vaan tietävät itsestään miesten aikeet; ne kulkevat\nusmaan ja pilviin kätkettyinä; matkaajan nukkuessa ne vievät hänet\nturvallisesti ja ihmeen nopeasti perille (VIII 556-563). Phaiakilaisten\nsalaperäinen kuljettajantoimi on antanut aihetta siihen arveluun, että\nheillä kenties alkuaan on tarkoitettu jonkunlaisia kuoleman haltioita,\njotka muka kuljettavat vainajain sieluja manalan valtakuntaan; tämän\nkäsityksen tueksi on viitattu m.m. siihenkin, että nimi _Phaiekes_\nsaattaa olla johdettu sanasta _phaiós_ = harmahtava, hämärä, jotenka\nheillä olisi tarkoitettu jotakin hämärän väkeä. -- Vrt. myös VII\n319-326 ynnä Sel.\n\n47. _Koppoi sauvan_: Herme's-jumalan tunnusmerkkejä on taikavirpi (eli\n\"sauva\"), jota usein kuvataan kultaiseksi. Sillä hän saattaa lumota\nihmisten silmät umpeen ja nukkuvia herättää; sillä hän (käsityksen\nmukaan, joka ei sankarieepoksessa ilmene muualla kuin Odysseian XXIV\nlaulussa [2 ja seur.]) ohjaa vainajain parvet manalaan; useimmiten se\nhänellä on airuen eli sanansaattajan virkamerkkinä (kreik. _kerykeion_,\nlat. cädu'ceus).\n\n50. _Pieria_ (_Pierie_): maakunta Makedonian kaakkoisosassa,\nOlympos-vuoren rinteillä.\n\n58. _Suortuvakauno_: ks. Sel. I 85.\n\n60-62. _Kangast' itsepä helskyttäin j.n. e._: alkutekstissä käytetään\nkankaankutomisesta lausepartta: astuen kangaspuitten ääressä;\nkangaspuut olivat näet niin järjestetyt, että painoilla jännitetyt\nloimet riippuivat suoraan alas kangastukista; pujotellessaan\nsukkulaa ja lyödessään kudetta pirralla kutoja astui kankaan ääressä\nedestakaisin. Vrt. II laulun otsakekuvaa, jossa Penelópeia kuitenkin\nistuu kangaspuiden edessä.\n\n108-111. Se, minkä Herme's tässä kertoo Kreikkalaisten paluumatkasta,\nAthenen vihastumisesta ja hänen lähettämästään myrskystä, johon muka\nkaikki Odysseuksen toverit (muistahan ei voi olla kysymystä) ovat\nhukkuneet ja josta Odysseus yksin on \"tänne\" (Kalypson saareen)\npelastunut, on kovin sekavaa eikä sovi yhteen muissa Odysseian\npaikoissa kerrottujen ja edellytettyjen tapahtumien kanssa. Eiväthän\nOdysseuksen toverit hukkuneet Athenen muka lähettämään myrskyyn;\nhehän tuhoutuivat paljoa myöhemmin, viimeiset myrskyssä, minkä Zeus\nlähetti, kun he Thrinakiassa olivat rikkoneet Aurinko-jumalaa vastaan\n(XII 260-419), ja vasta silloinhan Odysseus pelastui Kalypson saareen.\nOudostuttavia ovat varsinkin 110:nes ja 111:nnes säe. Mutta ne ovatkin\n-- siitä ei voi olla epäilystä -- eksyneet Hermeen lausunnon yhteyteen\nKalypson vastauksesta, jossa ne esiintyyät säkeina 133 ja 134: siinä\nne näet ovat kuin ovatkin oikeassa yhteydessä, sopusoinnussa runoelman\nmuiden osien kanssa. -- Vrt. muuten Sel. I 326, 327.\n\n121-124. _Kun Eos Orionin kanss' avioitui_: alkutekstin mukaan \"kun\nEo's otti omakseen Orionin\". Oli olemassa eri taruja siitä, mitenkä\nEos (Koitar) ajoi takaa ja ryösti itselleen kauniita nuorukaisia (ks.\nXV laulun loppu- ja XX:nnen alkukoristeina olevia kuvia); niinpä hänen\nkerrottiin ryöstäneen Tithonoksen, josta tuli hänen puolisonsa (ks.\nSel. VI), attikalaisen Kephalos-nimisen nuorukaisen, kauniin Kleitoksen\n(XV 250), ja niin myös komean metsästäjän Oarionin eli Orionin. Hänestä\ntuli muka tähtikuvio öiselle taivaalle; sielläkin hän yhä on metsämies,\nja häntä väijyskelee (V 273, 274) \"ilmojen otso\" (Otava); vrt. myös\nXI 572-575 sekä Sel. 11. XVIII 486-489. -- Ortygia (_Ortygié_):\ntarunomainen saari, vrt. XV 404 ynnä Sel.\n\n125-127. _Deme'ter_: maan kasvullisuuden jumalatar. Hänen _kolmeen\nkertaan kynnetyllä_, siis kylvöä varten valmiiksi muokatulla,\n_kesantopellolla_ (_neiós_) tapahtuvassa yhtymisessään _Iasionin_\nkanssa kuvautuu epäilemättä ikivanha hedelmällisyystaika.\n\n185. _Vyöryvä Styks_ (alkutekstin mukaan _Styksin alas tihkuva\nvesi_): Tuonelan kaamea joki. Tässä ja Iliaan XV laulussa (37)\nkäytetty epiteetti \"alas tihkuva\" näkyy osoittavan, että runoilijalla\nTuonelan jokea kuvaillessaan samalla on ollut mielessä todellinen\nStyks-puro, jonka hyiset vedet lähellä Arkadian Nonakrista valuvat\n200 m:n korkuista jyrkkää kallioseinämää pitkin yhtyäkseen alhaalla\nKrathis-joen uomaan; rotkon toiselta puolelta katsottuina ne todella\nnäyttävät tihkuvan hitaasti alas.\n\n229-232. _Ihotakki_: kreik. _khito'n_, miesten paidantapainen\nnuttu, heidän sisin ja usein ainoa pukineensa. -- _Viitta_: tätä\nsanaa on tässä käytetty alkutekstin _khlaina_-sanan vastineena;\nkhlaina oli neliskulmainen, kaiketi villainen vaatekappale, joka\nheitettiin vaippana hartioille ja usein kiinnitettiin soljella. --\n_Vaippa_: alkutekstissä _pharos_. Tällä tarkoitettiin laajaa, kaiketi\npellavasta kudottua kangaskappaletta, jommoisia käytettiin raiteina,\nkäärinliinoina ja vaippoina; 258:nnen säkeen mukaan niistä tehdään\npurjeitakin. Nyt esillä olevassa paikassa (ja samoin X 543) tällä\nsanalla tarkoitetaan naisten tärkeintä pukinetta, jonka tavallisena\nnimenä on _peplos_. Tämä oli iso vaatekappale, joka pantiin ruumiin\nympärille, niin että sivureunat yhtyivät toisella kupeella; olkain\nkohdalla (ja usein avonaisella sivullakin) se kiinnitettiin soljilla;\ntavallisesti sitä käytettiin vyötettynä. Vrt. Sel. II. V 338.\n\n234-237. _Terin kaksin viiltävän... kirveen_: alkutekstissä puhutaan\nkahdelta puolen teräväksi hiotusta kirveestä; tätä on tavallisesti\nselitetty kaksiteräiseksi kirveeksi, mutta luultavammalta tuntuu,\nettä tarkoitetaan molemmilta lappeilta hiottua kirvestä. -- _Piilu_:\nvastaavalla kreik. sanalla tarkoitetaan jonkinmoista veistokirvestä,\nkenties sellaista, joka oli vain toiselta lappeeltaan hiottu.\n\n252, 253. Näissä säkeissä esiintyvien laivanrakennustermien\nmerkityksestä ei ole varmaa tietoa.\n\n272-277. _Pleiadit_: Seulasien tähtisikermä. -- _Boo'tes_:\n\"häränajaja\", lähellä Otavaa oleva tähtisikermä, jolla myöhemmin on\nnimenä _Arktu'ros_, s.o. \"karhunvartia\"; edellinen nimi johtui siitä,\nettä Otavaa kuvailtiin härkien vetämäksi vankkuriksi (vrt. ruots.\n\"karlavagnen\") jälkimmäinen siitä, että sitä kuvailtiin karhuksi.\n\n282, 283. _Luotapa Aithiopein_: ks. I 22. -- _Maan järisyttäjä_:\nPoseido'n. -- _Solymit_: tarunomainen kansa, jonka kerrottin muinoin\nasuneen Lykiassa (Vähän-Aasian lounaisosassa); heidät mainitaan\nBellerophonteen tarussa, ks. II. VI 184.\n\n310. _Ruumiist' aimon Akhilleunkons' oli ottelo tuima_: ks. XXIV 37 ja\nseur.\n\n333-335. Monivivahteisen Ino'-Leukothéa-tarun yleisimmät piirteet ovat\nseuraavat: Thebain hallitsijan Kadmoksen tytär _Ino'_ oli naimisissa\nAthámas-nimisen ruhtinaan kanssa, jonka kotipaikaksi mainitaan milloin\nBoiotian Orkhomenos, milloin Phthiotiin Halos. Athamas oli ennen ollut\nnaimisissa Nephelen (= pilven) kanssa; tämä on hävinnyt, ja Ino,\njolla on kaksi lasta, Learkhos ja Melikértes, punoo salajuonia hänen\nlapsiansa Phriksosta ja Helleä vastaan. Nämä kuitenkin pelastuvat\nihmeellisellä tavalla. Athamas tulee mielipuoleksi ja surmaa\nLearkhoksen, Ino heittäytyy mereen, vieden Melikerteen mukanaan.\nHänestä tulee merellinen haltiatar _Leukothéa_ (= \"valkojumalatar\");\nMelikerteestä tulee niinikään merenhaltia. -- Leukothean palvelus\noli levinnyt sangen laajalle Helleeniläismaailman rannikoilla. --\n_Ääntelevää... ihmisheimoa_: epiteetti \"ääntelevä\" merkitsee tässä kai\n\"ihmisäänellä\" tai \"ihmiskieltä\" puhuvaa (X 136 \"ihmisääninen\").\n\n381. _Aigái_: tässä luultavasti tarkoitetaan Peloponnesoksen Akhaian\nrannikolla ollutta kaupunkia; vrt. Sel. II. VIII 203.\n\n\n\n\nKUUDES LAULU.\n\nOdysseus saapuu Phaiakilaisten maahan.\n\n\nYöllä Athene ilmestyy unessa Phaiakilaisten kuninkaan Alkinooksen\ntyttärelle Nausikaalle ja kehottaa häntä lähtemään aamulla vaatteiden\npesuun. Heti aamun koittaessa Nausikaa pyytää ja saa isältään\nvankkurin ja muulivaljakon pesuvaatteiden kuljettamiseksi rantaan.\nPesuranta on ihan lähellä sitä paikkaa, jossa uupunut Odysseus nukkuu\nlehtikasassaan. Tytöt ryhtyvät työhön, ja kun se on suoritettu,\nkäydään pallosille. Leikkivien huudot herättävät nukkuvan urhon.\nHänen ilmestyessään palvelusneidot pelästyvät ja juoksevat pakoon,\nmutta Nausikaa jää kuuntelemaan haaksirikkoisen avunpyyntöä. Hän\nantaa hänelle vaatteita ja ruokaa sekä kehottaa häntä seuraamaan\nheitä kaupunkia kohti; kun ovat saapuneet kaupungille asti, tulee\nOdysseuksen kuitenkin, välttääkseen pahojen kielten juorupuheita,\npysähtyä kaupungin edustalla olevaan Athenen pyhään lehtoon ja sitten\nyksin mennä kuninkaan kartanoon, johon on helppo osata; siellä hänen on\nihan ensiksi pyrittävä emännän turviin. Illan tullen saavutaan perille,\nOdysseus jää pyhään lehtoon ja palvoo siellä Athene-jumalatarta.\n\n4. _Hypereia_ (_Hyperéie_): tuntematon, tarunomainen paikka.\n\n7. _Nausithoos_: \"Nopsalaiva\", Phaiakilaisten entinen kuningas, oli\nVII laulun 56:nnen säkeen mukaan Poseidonin poika. -- Huom. että\nPhaiakilaisilla enimmäkseen on mereen ja laivakulkuun viittaavat nimet,\nvrt. Sel. VIII 111-119.\n\n28. _Saattajaparvesi_: luultavasti tarkoitetaan sulhasta nuodeväkineen.\n\n37. _Muulit_: työ- ja kuormajuhtina käytettiin Kreikkalaisten\nkeskuudessa muuleja (tai härkiä), ei hevosia.\n\n69, 70. _Vankkurivaunut... lavarattaat_: nelipyöräiset kuormarattaat.\n\n103. _Taygetos_ (_Teýgetos_): pitkä ja korkea (2 400 m) vuorijono, joka\nlännen puolella reunustaa Spartan tasankoa ja etelässä jatkuu pitkänä\nniemimaana sekä päättyy Tainaronin (nyk. Matapanin) kalliokärkeen. --\n_Erýmanthos_: jylhä vuoristo (korkeus 2 220 m) Arkadian luoteiskulmassa.\n\n125. _Ääntelevää_: vrt. Sel. V 333-335.\n\n137. _Pinnassaan ruma, kuortunut kuotta_: alkutekstin mukaan\n_suolaveden pahoin pitelemänä_ (eli rumentamana); luultavasti\ntarkoitetaan, että Odysseuksen ruumis oli suolaisen sakan peitossa,\nvrt. XXIII 237.\n\n159. _Kihloin suostuttaa_: vrt Sel. I 277, 278.\n\n162. _Delos_: Apollonin ja (tavallisen tarun mukaan) myöskin Artemiin\nsyntymäsaari. Tämä on ainoa Odysseian ja Iliaan kohta, jossa tätä pyhää\npaikkaa mainitaan.\n\n231. _Kuin hyasinttien kimput_: hyvin luultavaa on, että Kreikkalaiset\n_hyákinthos_-nimellä tarkoittivat nykyistä hyasinttia. Kun runoilija\nsiihen vertaa Odysseuksen _tuuheat kutrit_, niin vertaus ei kohdistu\nkukkien väriin, vaan kukkaterttujen tiheyteen ja ikäänkuin käherään\npintaan.\n\n304-308. Alkinooksen puoliso Are'te istuu värttinöineen miessalissa,\nnojautuen yhteen niistä neljästä pylväästä, joiden keskellä liesi\non (ks. Sel. I 329); hänen tuolinsa vieressä on Alkinooksen istuin\n(_thronos_).\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LAULU.\n\nOdysseuksen tulo Alkinooksen taloon.\n\n\nAthene ilmestyy Odysseukselle nuoren neitosen hahmossa, opastaa hänet\nAlkinooksen talolle, neuvoo, mitenkä hänen siellä tulee käyttäytyä,\nsekä poistuu. Ennenkuin astuu kynnyksen yli, Odysseus ihaillen katselee\ntalon ihmeellistä komeutta. Sitten hän astuu miessaliin ja rientää heti\nlieden ääreen, Alkinooksen puolison Areten luo, pyytää hänen apuansa\nsekä istuutuu sitten turvanhakijana lieden tuhkaan. Alkinoos nostaa\nhänet ylös ja istuttaa hänet viereensä. Kun Odysseus on nauttinut\ntarjottua ravintoa, kehottaa Alkinoos läsnäolevia Phaiakilaisia\nmenemään levolle; huomenna on pidettävä huoli vieraan kotimatkasta.\nAlkinookselle ja Aretelle Odysseus kertoo olostaan Kalypson saarella\nsekä kauheasta merimatkastaan sieltä Skheriaan. Lyhyen ystävällisen\nkeskustelun jälkeen niin hyvin Odysseus kuin isäntäväkikin menevät\nlevolle.\n\n8. _Apéire_: tuntematon, kaiketi sadunomainen paikkakunta.\n\n45. _Muurit harjoin paalutetuin_: alkutekstin mukaan _paaluilla\nvarustetut muurit_. On luultavaa, että tällä on tarkoitettu paaluilla\nlujitettuja muureja eikä sellaisia, joiden harjaan on pystytetty\npaaluja.\n\n54, 55. _Esivanhemmat_: alkutekstissä sanotaan tässä kohden Aretella\nolleen samat siittäjät (eli synnyttäjät, _toke'es_) kuin Alkinooksella.\n65:nnessä säkeessä taas Areten kerrotaan olevankin Alkinooksen\nveljentytär. Nähtävästi tässä on vieretysten kaksi sadun eri muotoa:\nalkuperäisempi, jossa kerrottiin sisarusavioista, ja nuorempi, josta\ntämä piirre on poistettu siveellistä tunnetta loukkaavana. Vrt.\nAioloksen poikien ja tytärten sisarusavioliitot, X 7 ynnä Sel. 1-27.\n\n59. _Gigantit_: taruolentoja, jotka kuvailtiin rajuiksi ja\nylimielisiksi jättiläisiksi; kuvissa he usein esiintyvät\nkäärmejalkaisina hirviöinä. 205:nnen ja 206:nnen säkeen mukaan he\novat, samoinkuin Phaiakilaiset ja Kykloopit, \"jumalaista juurta\". --\nHesiodoksen Theogoniassa kerrotaan Giganttien sikiytyneen Gaiasta\n(Maaemosta) ja silvotun Uranoksen (Taivaan) siemenestä.\n\n81. _Erekhthéus_: tarun mukaan Attikan mantereen poika, Athe'ne\njumalattaren kasvatti, Ateenalaisten hallitsija ja heidän suku-urhonsa.\nSanat _vahvaan siellä Erekhthéus sankarin linnaan_ näyttävät\nviittaavan aikoihin, jolloin Ateenan linnavuorella vielä oli olemassa\nse mykeeneläisaikuinen kuninkaantalo, jonka raunioita on löydetty\nitäpuolelta Erékhtheion nimistä temppeliä. Kun taas Iliaan II laulussa,\n\"laivaluettelossa\" (546-551), Athe'ne-jumalattaren sanotaan vieneen\nErekhtheuksen Ateenaan, omaan temppeliinsä, jossa Erekhtheusta yhä\npalvotaan uhreilla, niin tällä temppelillä ilmeisesti tarkoitetaan\nsitä temppeliä, joka hävitettiin persialaissodassa, ja jonka asemesta\nsittemmin rakennettiin kuuluisa Erekhtheion; vanhemmassakin temppelissä\noli nähtävästi samoin kuin Erekhtheionissa Athenella ja Erekhtheuksella\nkumpaisellakin oma eristetty osansa. -- Tässä kohden siis Odysseia\nnäkyy edustavan vanhempaa perintätietoa kuin Iliaan (sen muita osia\nnuorempi) laivaluettelo.\n\n83-101. Epäilemättä se kullan, hopean ja vasken hohde, mikä kohtaa\nOdysseuksen silmää, kun hän kynnykseltä katsoo Alkinooksen saliin,\non parhaasta päästä kotoisin satujen ihmemaailmasta. Mutta samalla\ntästä loistosta myöskin kuultaa jonkinlaista Mykeeneläisaikakauden\nkuninkaanlinnoissa vallinneen rikkauden ja komeuden jälkikajastusta.\nTiedämmehän, että sen ajan suurten kupuhautojen seinät olivat runsaasti\nkoristetut vaskisilla koristuksilla. Ja onpa Tirynsin linnasta löydetty\nalabasterifriisin jäännös, jossa veistettyihin koristeihin on sovitettu\n_kyanosta_ eli sinilasia (ks. tämän laulun loppukoristeena oleva kuva);\nsenlaatuista friisiä epäilemättä tarkoitetaan 87:nnessä säkeessä\nmainitulla _kyanos-vyöhykkeellä_ (suomennoksessa \"_sinijuova_\").\nToiselta puolen on mahdollista, että muutamat piirteet johtuvat\nitämailta; vaskiseinistä puhuessaan runoilijalla on saattanut\nolla mielessään itämaiden loistorakennusten metallilevyillä\n(kultalevyilläkin) peitetyt seinät; johtavatpa ovenvartioina olevat\nHephaistoksen takomat koirat (kummallakin puolen kai yksi hopeinen\nja yksi kultainen) mieleemme niitä mahtavia eläinkuvia (jalopeuroja\nja härkiä), jotka törröttävät Assyrian ja Babylonian palatsien\nportinvierustoilla.\n\n103-133. Useat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että\nAlkinooksen talon kuvauksessa, joka muodollisesti on esitys siitä,\nmitä Odysseus näkee talon kynnykseltä, varsinkin 103:nnesta säkeestä\nalkaen mainitaan esineitä ja asioita, joita Odysseus ei ole voinut\nsiltä paikalta nähdä; onpa sentähden arveltu, että tekstiä tässä kohden\non laajennettu myöhemmillä, sen yhteyttä häiritsevillä lisäyksillä.\nItse asiassa on kuitenkin siirtyminen siitä, mitä muka Odysseus näkee,\nrunoilijafantasian omiin näkemyksiin hyvin luonnollinen, ja joskin\nsitä ankaran järkiperäisyyden kannalta voi katsoa jonkunlaiseksi\nkommellukseksi, niin ei se suuresti vähennä kuvauksen todellisuustuntua\neikä sen runollista tehoa.\n\n107. _Öljyn liukkaan välkkehinen tuli palttina tiivis_: alkutekstin\nmukaan kankaista tihkuu öljyä. Näkyy siis olleen tapana kudottaessa\nkostuttaa lankoja tai kangasta öljyllä. Että säe on näin ymmärrettävä,\nkäy selväksi eräästä Iliaan paikasta (XVIII 595, 596), jossa\nkarkeloivien nuorten hienot juhlapuvut kuvataan _öljynvälkkyviksi_;\npuvut ovat näet muka uuden uutukaiset, niin että niissä vielä säilyy\nöljyn kiilto.\n\n115. _Granaatit_: granaattiomenat, _Punica granatum_ -puun\nrunsassiemeniset, imelän-hapahkot hedelmät.\n\n123, 124. _Yks osa tarhaa on, tasatanner paahtama päivän,\nkuivauspaikkana_: yhdessä viinitarhan osassa poimittuja rypäleitä jo\nkuivataan rusinoiksi.\n\n137, 138. _Vuodatus-uhreja sai j.n.e._: viiniuhri, joka vuodatettiin\nHerme's-jumalalle illalla, kun lopetettiin yhdessäolo, on asetettu\nyhteen sen kanssa, että hän oli unen antaja; vrt. V 47.\n\n155. _Ekhéneos_: \"Laivanomistaja\".\n\n180. _Pontónoos_: \"Merimieli\".\n\n198. _Kohtalotarten tahto ja sallima_: alkutekstin mukaan kohtalo\nja kehrääjättäret (_Klo'thes_); nämä kehrääjättäret ovat samat kuin\nMoirat, Kohtalottaret.\n\n205. _Likiheimoa heille me ollaan_: sananmukaisesti _olemme\nheitä lähellä_; vrt. V 35, jossa Phaiakilaisten kerrotaan olevan\n\"likiheimoiset jumalille\".\n\n240 ja seur.: Vastauksessaan Odysséus sivuuttaa Areten ensimmäisen ja\ntärkeimmän kysymyksen (\"ken sekä mist' olet?\", säe 238). Tämä seikka\non antanut eräille tutkijoille aihetta epäillä, ettei teksti tässä\nkohden ole oikeassa kunnossa. Se, että Odysseus tässä välttelee nimensä\nmainitsemista, on kuitenkin sopusoinnussa sen viisaan (taikkapa ovelan)\nvarovaisuuden ja sen pidättyväisen maltin kanssa, jotka urhoollisuuden\nja mielenlujuuden rinnalla kuvataan hänen luonteensa peruspiirteinä. Ja\nantamalla tuntemattoman urhon olennon sinänsä yhä kasvavassa määrässä\nkiinnittää Phaiakilaisten huomiota, kunnes hän vihdoin IX laulussa\nilmaisee ken hän on, laulaja on saanut aikaan erityisen runollisen\ntehon.\n\n244, 245. _Saari on Ögygian... siellä mahtava vallitsee kave\nsuortuvakauno Kalypso_: vrt. tähän säkeet 254, 255 _toi minut Ogygiaan\nikivallat, missä Kalypso mahtava vallitsee, kave suortuvakauno..._;\nalkutekstissä yhtäläisyys on vielä silmäänpistävämpi. Tämmöinen\ntoistanta -- kahdessa niin lähekkäin olevassa paikassa -- tuntuu\nkieltämättä oudolta. Huomattavaa on, että säkeet 253-255 palaavat\nmelkein samanlaisina XII laulussa, säkeinä 447-449, ja että ne siinä\novat kaikin puolin paikallaan, kun ne taas nyt esillä olevassa paikassa\ntekevät häiritsevän vaikutuksen. Aleksandrialaiselta aikakaudelta\nalkaen on säkeitä 254, 255 vieläpä useampiakin säkeitä epäilty tähän\nkuulumattomiksi lisäyksiksi.\n\n303-306. Nausikaata puolustaessaan Odysseus ei pidä tarkkaa vaaria\ntotuudesta! Siihen kreikkalaiseen sankari-ihanteeseen, jota Odysseus\nedustaa, kuuluu henkinen notkeus, joka useinkin ilmenee kekseliäästi\nsepitetyssä valheessa. Niinpä Odysseus välistä suorastaan herkuttelee\nvalhejuttujen keksimisessä.\n\n321-326. Näiden säkeiden mukaan Phaiakilaisten ihmeelliset laivat ovat\njoskus kuljettaneet _Rhadamanthyksen_ Kreetasta Euboiaan, Tityoksen\nluo. Pilkahtaako tässä näkyviin vanha, muuten unhoon hälvennyt, taru,\nvai olemmeko tekemisissä runoilijan vapaasti keksimän satupiirteen\nkanssa, on vaikea ratkaista. _Rhadámanthys_ on Iliaan XIV laulun\n322:n säkeen mukaan Zeuksen ja Europen poika, mahtavan kreettalaisen\nMinos-kuninkaan veli; Odysseian IV laulussa (564) hänet mainitaan\nElysionin kentän asukkaana; myöhemmän käsityksen mukaan hän on yksi\nvainajain kolmesta tuomarista (he ovat: Aiakós, Minos ja Rhadámanthys).\n_Tityoksesta_ taas kerrotaan Odysseuksen manalassa-käynnin yhteydessä,\nXI 576-581: hän on yksi niistä kolmesta suuresta rienaajasta (Tityós,\nTantalos ja Sisyphos), joiden on kärsittävä piinaa tihutöidensä vuoksi;\nTityos, Gaian jättiläiskokoinen poika, on näet muka tehdyt väkivaltaa\nLetolle. Niin hyvin Rhadamanthyksen kuin Tityoksenkin maininta on siis\nomiansa johtamaan lukijan fantasian ihmiselämän rajojen takaisiin\nsalaperäisiin olopiireihin ja tuntuu näin ollen tukevan sitä käsitystä,\nettä Phaiakilaisilla alkuaan on ollut mytolooginen merkitys; vrt.\nSel. V 34 35. -- Se seikka että Euboia nyt esillä olevassa paikassa\nmainitaan kaukaisimmaksi maaksi, minkä phaiakilaiset merenkulkijat ovat\nnähneet, osoittaa että itse Skheria kuvailtiin sijaitsevaksi kaukana\nKreikkalaisten asumapiirin rajojen ulkopuolella.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LAULU.\n\nOdysseus Phaiakilaisten parissa.\n\n\nPäivän noustua Athene airuen hahmossa kutsuu kaikki Phaiakilaiset\nkokoon torille. Siellä Alkinoos esittelee heille edellisenä iltana\nsaapuneen vieraan sekä käskee varustamaan laivan hänen kotimatkaansa\nvarten. Kuninkaan talossa pannaan sitten toimeen suuret uhrit ja\nkomea juhla-ateria. Aterian jälkeen sokea laulaja Demodokos laulaa\neräästä Troian sodan välikohtauksesta, jossa Odysseuksella on ollut\ntärkeä osa. Alkinoos silloin huomaa tuntemattoman vieraansa syvän\nliikutuksen. Mennään ulos ja ryhdytään urheilukilpailuihin. Lopulta\nOdysseustakin kehotetaan ottamaan niihin osaa. Hän ensin kieltäytyy,\nkoska hänellä, kovia kokeneella miehellä, on vain kotimatka mielessä;\nmutta kun eräs Phaiakilainen sentähden kohtelee häntä pilkallisesti,\nniin hän suuttuneena tarttuu diskokseen ja heittää sen muiden\nheittoja paljoa kauemmas; onpa hän valmis muissakin urheilulajeissa\nosoittamaan, mikä hän on miehiään. Alkinoos tyynnyttää häntä lempein\nsanoin. Demodokselle tuodaan lyyry, ja hänen soittaessaan karkeloivat\nnuoret pojat taidokkaasti hänen ympärillään. Sitten Demodokos laulaa\nvallattoman laulun Areen ja Aphroditen lemmenseikkailusta ja petetyn\npuolison, Hephaistoksen sukkelasta kostosta. Kun vielä on ihmetelty\nbaletintapaista palloleikkiä ja muuta karkeloa, kehottaa Alkinoos\nkansan päämiehiä antamaan mielevälle vieraalle lahjoja. Kaikki tähän\nsuostuvat. -- Sisällä laitetaan Odysseukselle lämmin kylpy, josta hän\nnousee entistä ehompana, niin että Nausikaa hänet nähdessään ei voi\nolla häntä ihaelematta. Kun sitten taas on nautittu ateria, laulaa\nDemodokos Odysseuksen toivomusta noudattaen Troian valloituksesta.\nMuistojen valtaamana Odysseus ei voi pidättää kyyneleitään. Silloin\nAlkinoos pyytää häntä ilmaisemaan nimensä ja kotimaansa, jotta laiva\ntietäisi minne hänet viedä; -- Phaiakilaisten laivat näet löytävät itse\ntien, perämiehen ohjaamatta. -- Vielä hän pyytää vierasta kertomaan,\nmitä maita ja kansoja hän on nähnyt, sekä selittämään, miksi Troian\nsankarien maininta saa hänen silmänsä vuotamaan kyyneleitä.\n\n3. _Tuho kaupunkein_: tämä Odysseuksen mainenimi (oikeastaan\n_kaupunginhävittäjä_, kreik. _ptoliporthos_; suomennoksessa useimmiten\nlinnojen turma); viittaa lähinnä siihen, että häntä pidettiin Troian\nvarsinaisena valloittajana.\n\n52-55. Vrt. IV 783 ynnä Sel.\n\n57. _Pilaristot_: niin hyvin itse salirakennus (_megaron_) kuin\nporttirakennus ja muut pihaa ympäröivät rakennukset avautuivat pihalle\npäin pilaristoilla eli pylväseteisillä; vrt. Sel. II. VI 243-250;\nsamoin Sel. Od I 329, III 493.\n\n67. _Lyyry_: alkutekstissä mainitaan tässä (samoin kuin IV 17)\n_phorminks_; ks. Sel. I 153.\n\n75-82. Tätä Akhilleuksen ja Odysseuksen riitaantumista ei mainita\nmissään muualla kuin näissä Odysseian säkeissä. Runoilija on kaiketi\nkuvitellut sen tapahtuneeksi Troian retken alkuaikoina. -- _Kons' oli\nvaiva jo alkanut vyöryä j.n.e._: siihen aikaan, jolloin hankittiin\nkostoretkeä Troiaan. -- _Pytho'_: Delphoi; mainitaan Odysseiassa\nainoastaan tässä paikassa; Iliaassa se mainitaan kaksi kertaa: II 520\n(laivaluettelossa) ja IX 405.\n\n111-119. _Akrónes_ = \"korkealaiva\",(?), _Okýalos_ = \"Merinopsa\",\n_Elatréus_ = \"Soutaja\", _Nautéus_ = \"Laivuri\" tai \"Laivamies\",\n_Prymnéus_ = \"Perämies\", _Aukhialos_ = \"Rantalainen\", _Eretméus_\n= \"Aironen\", _Pontéus_ = \"Meriläinen\", _Proréus_ = \"Kokkamies\",\n_Anabesineos_ = \"Laivaan-nousija\", _Amphialos_ = \"Saarelainen\",\n_Polýneos_ = \"Monilaiva\", _Tekton_ = \"Laivanrakentaja\", _Eurýalos_\n= \"Ulappainen\", _Naubolos_ = \"Laivan-kiidättäjä\" (?), _Halios_ =\n\"Meriläinen\", _Klytóneos_ = \"Laivakuulu\".\n\n186. _Vaippoineen_: mielenkuohahduksessaan Odysseus ei malta heittää\nvaippaansa hartioiltaan, niinkuin tietenkin muut kilpailijat ovat\ntehneet; sitä valtavampana esiintyy siten hänen voimansa ja taitonsa.\n\n224. _Kuin oli Herakle's, kuin Eurytos Oikhaliassa_: Iliaan V laulussa\nmainitaan _Herakleen_ taistelleen jousellaan jumalia vastaan: _Heren_\nhän oli haavoittanut oikeaan rintaan, _Aideen_ (Hades-jumalan) taas\nolkapäähän; ainakin viimeksi mainittu taistelu oli muka tapahtunut\n\"vainajain portilla\", (II. V 392-404, ynnä Sel.) -- _Eurytos:\nOikhalian_ (_Oikhalien_) kuningas, jonka taruston hajanaiset ja\nerivivahteiset piirteet vain väkisin ovat yhteen sovitettavissa.\nOikhalia sijoitettiin milloin mihinkin Kreikan seutuun; niinpä se\nIliaan II laulun (n.s. laivaluettelon) 730:nnessä säkeessä mainitaan\nKeski-Thessalian kaupunkien joukossa, kun taas sen maininta saman\nlaulun 596:nnessa säkeessä tuntuu viittaavan Messeniaan. Myöhempinä\naikoina Oikhalian enimmiten kuvailtiin olleen Euboiassa. -- Iliaassa ei\nEurytoksesta kerrota muuta, kuin että tarunomainen laulaja Thamyris oli\nkäynyt hänen luonaan. Odysseian XXI laulussa (11-45) hänen kerrotaan\nkuollessaan jättäneen jousensa ja nuolensa pojalleen Iphitokselle;\ntämä taas oli lahjoittanut ne nuorelle Odysseukselle; sillä jousella\nOdysseus sittemmin ikämiehenä surmaa vaimonsa röyhkeät kosijat.\nTunnetuin Eurytoksen taruston kohta on muuten hänen riitaantumisensa\nHerakleen kanssa: hän oli muka tälle luvannut tyttärensä Iolen, mutta\nei lupaustaan täyttänyt; sentähden Herakle's valloitti Oikhalian,\nsurmasi Eurytoksen ja vei Iolen saaliinaan.\n\n268-366. Laulu Areen ja Aphroditen lemmenkohtauksesta ja sen nolosta\npäätöksestä on ilmeisesti sinänsä eheä pikkurunoelma, joka on sangen\nirrallisesti sovitettu keskelle karkeloiden kuvausta.\n\n271. _Helios_: kaikkinäkevä Aurinko-jumala. Huomattava on, että tämä\non ainoa Odysseian (ja Iliaan) paikka, jossa nimimuoto _Helios_\nesiintyy; kaikissa muissa paikoin käytetään (alkutekstissä) vanhempaa\nEélios-muotoa.\n\n288. _Kythereia_ (_Kytheréie_, Kythera-saaren jumalatar) Aphroditen\ntoisintonimi.\n\n293. _Sintialaiset_ (_Sinties_): Lemnos-saaren tarunomaiset asukkaat;\nvrt. Sel. II. I 594.\n\n363. _Paphos_: kaupunki Kypros-saarella, Aphroditen palveluksen\nkuuluisimpia pesäpaikkoja.\n\n372-377. Tässä kuvattua palloleikkiä on ajateltava jonkunmoiseksi\nbaletintapaiseksi.\n\n435. _Kattilan... jalan kolmen kantaman_: kolmijalan eli tripodin; ks.\nSel. IV 129; kuva XXI laulun otsakkeessa.\n\n448. _Kirke_: Aurinko-jumalan tytär, Aian kuninkaan Aieteen sisar,\nvelhontapainen haltia, joka asui Aiaien saaressa ja jonka luona\nOdysseus oli viettänyt kokonaisen vuoden. Hänestä kerrotaan etupäässä X\nlaulussa 136-571.\n\n454. _Impyet_: orjattaret (_dmoái_).\n\n457-462. Huom. että kuninkaantytär ei astu sisään miesten saliin. Sitä\nmerkitsevämpää on, että hän kuitenkin asettuu ovensuuhun nähdäkseen\nvielä kerran Odysseuksen ja vaihtaakseen hänen kanssaan jäähyväissanat.\nYleensä on (niin hyvin tässä paikassa kuin varsinkin VI 239-245) ihmeen\nherkästi kuvattu nuoren neitosen vienoja, vain puoleksi tietoisia\ntunteita. -- Siitä, että hän ovensuussa seistessään voi puhutella\nkylvystä noussutta sankaria, voitanee päättää, että tämä juuri astui\nsaliin sisään ja siis oli kylpenyt jossakin toisessa suojassa, vaikkei\nole sanallakaan ilmoitettu, että hän oli poistunut salista tai sinne\npalannut. Yleensä ei muissakaan paikoin, missä kylvystä kerrotaan, sen\nselvemmin mainita, missä se tapahtui. -- Tirynsin mykeeneläisaikaisessa\nkuninkaanlinnassa on, niinkuin raunioista käy näkyviin, ollut eri\nkylpyhuone laskujohtoineen, ja tämä on antanut eräille selittäjille\naikeen siihen olettamukseen, että Alkinooksen palatsikin on ajateltava\nyhtä hyvin varustetuksi. Ne olot, jotka kuvautuvat Odysseiassa (ja\nIliaassa), ovat kuitenkin yleensä paljoa yksinkertaisemmat kuin ne,\njotka mykeeneläis-aikakaudella olivat vallinneet mahtajain linnoissa.\n\n517. _Deiphobos_: ks. Sel. IV 276.\n\n518. _Rinnallaan Menélaos_: oikeastaan Menélaos on tässä päähenkilönä;\nhänenhän on Deiphoboksen talosta noudettava puolisonsa Heléne.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LAULU.\n\nAlkinoos-tarinat. Kyklooppi-seikkailu.\n\n\nAlkinooksen kehotusta noudattaen Odysseus ilmaisee nimensä ja\nkotimaansa sekä ryhtyy kertomaan kohtaloitaan, aloittaen siitä, kun\nlaivoineen ja miehineen läksi valloitetusta Troiasta kotimatkalle.\nLaskettuaan Thraakian rantaan, Kikonien alueelle, hän oli ensin\ntaistelussa voittanut Kikonit, mutta sitten hänen oli ollut pakko\nväistyä ylivoiman tieltä, menetettyään jokaisesta laivasta kuusi\nmiestä. Kun hänen matkaa jatkaessaan oli kierrettävä Maleian niemi,\noli pohjoistuuli ajanut hänen laivansa oikeasta suunnasta ja vienyt ne\nLotophagien (\"lootoksensyöjäin\") maahan. Sieltä hänen oli kuitenkin\nollut kiireesti riennettävä pois, koska lootoksen hedelmä vaikutti,\nettä ken sitä maistoi unohti kotimaansa ja omaisensa ja halusi iäksi\njäädä tuohon vieraaseen maahan. Sitten oli saavuttu Kyklooppien maan\nedustalla olevaan saareen. Vietettyään siellä yön Odysseus oli jättänyt\nsinne 11 laivaa ja yhdellä laskenut läheisen maan rantaan. Mukanaan 12\nparasta miestään hän oli mennyt avaraan vuorenonkaloon, jossa kyklooppi\nPolyphemos asusti. Heidän saapuessaan tämä ei ollut kotona, mutta pian\nhän oli laumoineen tullut luolaan ja sulkenut sen suun suunnattomalla\nkalliolohkareella. Kahden päivän kuluessa tuo julma jättiläinen\noli surmannut ja syönyt suuhunsa kuusi Odysseuksen tovereista, ja\nkaikkia odotti sama kohtalo. Odysseus oli kuitenkin lopulta keksinyt\npelastuskeinon. Hän oli näet tarjonnut hirviölle viiniä, jota oli\ntuonut mukanaan kestilahjaksi, ja kun kyklooppi oli siitä juopunut\nja humalaansa nukkunut, olivat Odysseus ja hänen toverinsa puukangen\nhehkuvalla kärjellä puhkaisseet hänen ainoan silmänsä. Aamun lähetessä\nOdysseus oli sitten sitonut toverinsa kykloopin villavain jäärien\nalle ja itse tarrautunut isoimman tuuheaan villaan, ja kun Polyphemos\npäästääkseen lampaansa laitumelle oli vyöryttänyt kalliolohkareen\nluolan suulta, olivat lampaat hänen huomaamattaan kantaneet heidät\nulos. Päästyään laivaansa he olivat kiireesti laskeneet saarta kohti.\nVimmastunut jättiläinen oli koettanut kivijärkäleitä heittämällä saada\nlaivaa uppoamaan, mutta sokean heitot eivät olleet siihen osuneet.\nSiten Odysseus oli miehineen pelastunut saareen. Mutta kyklooppi oli\nisältään, Poseidon-jumalalta, rukoillut kostoa, ja isä oli kuullut\npoikansa rukouksen. -- Vietettyänsä yön saaressa Odysseus oli\nlaivastoineen jatkanut matkaansa uusia seikkailuja kohti.\n\n\"Alkinoos-tarinat\" (_Alkinu apólogoi_, sananmukaisesti Alkinooksen\ntarinat) on yhteisnimi, jolla vanhoina aikoina mainittiin ne 4 laulua\n(IX-XII), joiden sisällyksenä on yhdenjaksoinen kertomus Odysseuksen\nseikkailuista siihen asti, kun hän saapui Phaiakilaisten luo. Tämä\njakso on laadittu ensimmäiseen persoonaan, Odysseuksen itsensä\nkerrottavaksi.\n\n25, 26. _Itsepä läntisin niist' Itháke on laakearanta, aamun koittoon\ntoiset on siitä ja päin sydänpäivää_: alkutekstin mukaan \"itse se\nsijaitsee matalana ihan ylimpänä (s.o. uloimpana) meressä hämärään\npäin, muut taas kaukana koiton ja auringon puolella\". Vrt. Sel. I 17,\n245-248.\n\n39, 40. _Kikonit_: Thraakian etelärannikolla asunut heimo; mainitaan\nIliaan II laulussa (846) Troian liittolaisten joukossa. -- _Ismaros_:\nKikonien kaupunki. Seutu oli kuuluisa mainiosta viinistä, vrt. 196-211.\n\n65, 66. Kaatuneiden toverien nimien huutaminen on kaiketi pidettävä\nvainajainpalvelukseen kuuluvana menona: oli näet tapana, kun joku\noli kuollut vieraassa maassa eikä hänen ruumistaan voitu korjata\nkotimaahan, kutsua hänen henkensä rientämään sinne ja asettumaan siihen\ntyhjään hautakumpuun (_kenotaphioniin_), joka siellä oli rakennettava\nja jonka ääressä sitten tavanmukaiset kuolinuhrit toimitettiin.\n\n80, 81. Päästäkseen Ithakeen laivaston olisi ollut kierrettävä Maleian\nniemi ja Kytheran pohjoispuolitse jatkettava matkaa länteen ja sitten\nlaskettava luoteeseen, Kreikan mantereen rannikkoa pitkin. Mutta kova\npohjoistuuli ajaakin laivat aavalle ulapalle. Siitä alkaen Odysseus\nharhailee tuntemattomilla vesillä, ja yhtä tuntemattomia ovat ne maat\nja mantereet, joihin hän joutuu. Ne tarinat ja vanhemmat laulut, joihin\nkertomus Odysseuksen retkistä ja seikkailuista perustuu, ovat olleet\nperäisin eri ajoilta ja eri lähteistä. Sitä mukaa kuin Kreikkalaisten\n(lähinnä Vähän-Aasian Kreikkalaisten) maantieteellinen näköpiiri\nlaajeni, on kai näiden retkien ja seikkailujen näyttämö siirtynyt yhä\nkauemmas, kulloinkin vielä tuntemattomiin maanääriin, joissa saattoi\nkuvitella sadunomaisten olijain asustavan ja ihmeellisten asiain\ntapahtuvan. Näin ollen ei ole mahdollista millään kartalla seurata\nOdysseuksen matkareittiä. Yleensä kyllä tuntuu siltä, kuin hänen\nniinä aikoina, jolloin Odysseia sai nykyisen muotonsa, olisi ajateltu\nharhailleen kaukaisessa lännessä, s.o. Välimeren keski- ja länsiosissa\nvieläpä luoteessa tunkeneen Välimeren ulkopuolelle Maailmanvirran\näärille asti. Mutta siellä täällä, ilmenee kuitenkin piirteitä, jotka\nnäyttävät viittaavan toisiin maanääriin, (varsinkin Mustanmeren\nseutuihin, vrt. X 80 ja seur. ynnä Sel.).\n\n84 ja seur. _Maahan Lotophagein j.n.e._: tavallisesti on oletettu,\nettä Odysseuksen laivat pohjoistuulen ajamina olivat joutuneet\nAfrikan pohjoisrannikolle, lähinnä Syrttien tienoille. Niillä seuduin\nkasvoi puu, jolla oli makeat luumarjat ja jota pidettiin samana kuin\nOdysseuksen mainitsema lootoskasvi. -- Huom. että kreik. _lotos_-sanaa\nkäytettiin kolmen eri kasvilajin nimenä; nämä olivat: 1) tässä\nOdysseian paikassa mainittu hedelmäpuu (luult. _Zizyphus lotus_); 2)\nmaite (_Lotus corniculatus_) tai mesikki (_Melilotus_), usein mainittu\nrehukasvina; 3) Niilissä kasvava lumpeentapainen vesikasvi, tunnettu\nvarsinkin siksi, että sen tyylitelty kuva on antiikkisen taiteen\nsuosituimpia koristeaiheita.\n\n156. _Suikeakärkiset keihäät_: sananmukaisesti \"pitkäputkelliset\nkeihäät\", keihäät, joilla oli pitkäputkellinen terä.\n\n182-555. Satu jättiläisestä, jonka paljoa pienempi ja heikompi\nihminen lannistaa puhkaisemalla tai polttamalla häneltä silmän\n(tavallisesti hänen ainoan silmänsä), on eri vivahduksin levinnyt\nerinomaisen laajalle alueelle, eri heimojen keskuuteen. Niinpä sitä\non kerrottu Kreikassa, Italiassa, Ranskassa, Pyreneitten niemimaalla,\nEnglannissa, Belgiassa, Ruotsissa, Norjassa, Islannissa, Liettuassa,\nLatviassa, eri slaavilaisten heimojen keskuudessa; _Suomessa_ (hyvin\nlukuisia toisintoja), Itä-Karjalassa, Lappalaisten, Syrjäänien,\nVotjakkien, Ostjakkein ja Magyarien tarinoissa; onpa sitä kirjoitettu\nmuistiin Kaukasuksen heimojen, Turkkilaisten ja Arabialaistenkin\nkeskuudesta. Usein kertomus päättyy siihen, että sokaisija pääsee\nsokeata jättiläistä pakoon kätkeytymällä villavien lampaiden (taikkapa\nlampaantaljan) alle. Välistä on satuun (niin varsinkin suomalaisissa\ntoisinnoissa) -- samoinkuin Odysseiassakin liittynyt toinen satuaihe,\nn.s. \"itse\"- tai \"eikukaan\"-aihe: mies sanoo paholaiselle tai muulle\npahalle olennolle olevansa nimeltään \"Itse\" tai \"Ei kukaan\" ja polttaa\ntai puhkaisee häneltä sitten silmän tai tuottaa hänelle jonkin muun\ntuskallisen vamman; kun pahoin pidelty olento vaikeroidessaan mainitsee\nvahingoittajansa noilla nimillä, niin hänen kumppalinsa eivät huoli\ntulla häntä auttamaan, vaan hän jää kitumaan tai menehtyy tuskiinsa.\nEri toisinnoista toiset pääasultaan juontuvat Odysseian kertomuksesta,\ntoiset taas saattavat olla siitä riippumattomat. Vrt. O. Hackman, Die\nPolyphemsage in der Volksüberlieferung (Helsinki 1904).\n\n338, 339. Edellisenä iltana kyklooppi oli jättänyt jäärät luolan\nulkopuolella olevaan aitaukseen. Mutta, koska niitä on käytettävä\nOdysseuksen pelastukseksi, panee runoilija oman mielivaltansa nojalla\nhänet toisena iltana päästämään ne luolaan, voimatta mainita syytä,\nmiksi kyklooppi tällä kertaa menettelee toisin kuin ennen!\n\n346. _Tarjoten, kurkottain käsin maljan viiniä tummaa_: ks. VI laulun\nloppukoristeena olevaa kuvaa.\n\n483. Jo vanhalla ajalla huomattiin, ettei tämä säe mitenkään sovi tähän\npaikkaan; eihän kivimöhkäle, joka lentää laivan yli ja molskahtaa\nveteen lähellä kokkaa, mitenkään olisi voinut ruhjoa _peräsintä_! Säe\ntoistuu laulun lopulla (540), ja siellä se on oikealla paikallaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LAULU.\n\nAiolos. Laistrygonit. Kirke.\n\n\nOdysseus jatkaa kertomustaan (n.s. Alkinoos-tarinain sarjaa):\nlähdettyään Kyklooppien maan edustalla olevalta saarelta hän oli\nlaivastoineen joutunut vetten päällä kelluvaan saareen, jossa tuulten\nhallitsija, Aiolos asusti. Nautittuaan kuukauden ajan Aioloksen\nvieraanvaraisuutta hän oli pyytänyt saada lähteä kotimatkalle.\nAiolos oli siihen suostunut; vieläpä hän oli sulkenut kaikki tuulet,\nläntistä lukuun ottamatta, nahkasäkkiin, joka annettiin Odysseuksen\nhuostaan. Länsituuli ajoi laivat suoraan kotimaata kohti. Jo oli\nIthake näkyvissä, kun laivamiehet, luullen säkin olevan täynnä kultia\nja hopeita, Odysseuksen nukkuessa aukaisivat sen; tuulet syöksyivät\nulos ja ajoivat laivaston takaisin Aioloksen saareen. Mutta sieltä\ntulokkaat häädettiin pois, koska heitä muka painoi jumalien viha.\nKuuden päivän kuluttua he olivat saapuneet Laistrygonien maahan. Siellä\nlaivasto oli laskenut kapeasuiseen, jyrkkärantaiseen satamaan; Odysseus\nyksin oli pysyttänyt oman laivansa sen ulkopuolella. Laistrygonit,\nihmissyöjät jättiläiset, olivat kivilohkareita heittämällä tuhonneet\nsatamassa olevat laivat miehistöineen. Ainoalla säilyneellä laivallaan\nOdysseus oli taas lähtenyt merille ja joutunut Aiaien saareen, jossa\ntaikataitoinen haltiatar Kirke eli. Tämä oli taikajuomalla muuttanut\nOdysseuksen lähettämät tiedustelijat karjuiksi ja teljennyt heidät\nlättiin. Yksi heistä oli kuitenkin jättäytynyt portin ulkopuolelle\nja tuonut tovereille sanoman muitten häviämisestä. Silloin Odysseus\noli lähtenyt ottamaan selkoa heidän kohtalostaan; matkalla oli Hermes\nilmestynyt hänelle nuorukaisen hahmossa ja neuvonut, mitenkä hän voisi\ntehdä Kirken taiat tyhjiksi. Niinpä tämän tarjoama taikajuoma ei\nollutkaan häneen tehonnut; sen sijaan hän oli miekka kädessä hyökännyt\nhaltiattaren kimppuun. Silloin tuo kaunis velho oli pelästyneenä\ntarjonnut hänelle lemmenliiton, johon Odysseus olikin suostunut, kun\nKirke ensin oli valalla luvannut olla häntä vahingoittamatta. Sitten\nKirke oli lumotuilta miehiltä kirvoittanut eläinhahmon, ja laivaan\njääneet toveritkin oli kutsuttu hänen taloonsa. Kun siellä oli eletty\nvuosi umpeen, oli Odysseus vihdoin pyytänyt Kirkeä päästämään hänet\nkotimaahan. Kirke oli kyllä suostunut, mutta samalla ilmoittanut, että\nOdysseuksen oli ensin lähdettävä Manan maille kysymään sieltä tietoja\nTeiresias-vainajalta, kuuluisalta tietäjältä. Mielet masentuneina\nmiehet olivat valmistautuneet kamalalle retkelle. -- Sitä ennen oli\nyksi heistä, Elpenor, saanut tapaturmaisen surman.\n\n1-27. _Aiolos_: kertomus tuulten kaitsijasta on satu, jolla on\nkosketuskohtia useiden kansojen keskuudessa tavattavien satuaiheiden\nkanssa. Odysseian Aiolosta ei ole ajateltu jumalolennoksi vaan\nihmiseksi, jonka Zeus on asettanut tuulten kaitsijaksi eli isännäksi.\nHänen asuntonaan oleva saari kelluu vetten päällä; sillä ei siis ole\nvakinaista sijaa, vaan sen on ajateltava olevan milloin missäkin\ntuntemattomilla merillä. Aiolos on naittanut kuusi tytärtään kuudelle\npojalleen; tämä piirre kai johtuu siitä, että heidän kuvaillaan\nelävän salaperäisellä saarella kaukana muista ihmisistä, eikä satu\nsiinä huomaa mitään epäsiveellistä (yhtä vähän kuin raamatussakaan\nensimmäisen ihmisparin lasten sisaravioita kuvaillaan siveellistä\ntunnetta loukkaaviksi). Vasta myöhemmin älyttiin, että Aioloksen lasten\navio-olot eivät soveltuneet yhteen vallitsevien siveellisyyskäsitteiden\nkanssa; heidän aviostaan tehtiin rikoksellinen lemmensuhde, jota\nrunoilijat (Euripideestä alkaen) käsittelivät kirpeän traagilliselta\nkannalta. -- Tuulten kaitsija Aiolos sekoitettiin usein sen Aioloksen\nkanssa, josta muka Aiolilainen heimo polveutui. -- _Aiolian saari_\n(_Aiolie_) sijoitettiin myöhempinä aikoina enimmäkseen Liparin\nsaaristoon (niin esim. Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa).\n\n2. _Aaluva Hippoteen_: alkutekstissä _Hippotádes_ (= Hippoteen poika).\n\n10. _Tuoksuja_: alkutekstin mukaan \"paistin käryä\".\n\n12. _Kuvereikäisiin_: ks. Sel. I 440.\n\n80. ja seur. _Laistrygoni-_ ja _Kirke_-seikkailu, joihin Odysseus\njoutuu lähinnä sen jälkeen kun hänet on häädetty pois Aioloksen\nsaaresta, osoittavat merkillisiä yhtymäkohtia Argonautti-taruston\nkanssa. Niin kuin on yleisesti tunnettu, kerrottiin\nArgonautti-taruissa, mitenkä muka Kreikkalaiset muinaissankarit,\njohtajanaan Ia'son (_Ie'son_), ihmeellisellä Argý-laivalla matkustivat\nAurinko-jumalan pojan Aieteen hallitsemaan Aian (_Aien_) maahan\nnoutaaksensa sieltä \"kultaisen taljan\". Aian maan luultiin olevan\nkaukana idässä (ja koillisessa) Kreikkalaisten asumapaikoilta,\nsiellä \"missä auringon säteillä oli asuntonsa\" (Mimnermos; vrt. myös\nOd. XII 3, 4); yleisen käsityksen mukaan se sijaitsi Mustanmeren\nkaakkois-sopukkaan laskevan Phasis-joen (nyk. Rionin) varrella.\nMatkalla oli Argon retkeilijöitä, Argonautteja, Marmarameren\naasianpuoleisella rannikolla, Kyzikoksen seutuvilla, kohdannut\nseikkailu, joka suuresti muistuttaa Odysseian Laistrygoni-seikkailua,\nja kumpaisessakin kertomuksessa, Laistrygoni-jutussa niin hyvin\nkuin puheenaolevassa Argonautti-tarun episoodissa, mainitaan lähde\n_Artakie_, jonka nimisen lähteen tiedettiin todella olevan olemassa\nKyzikoksen edustalla. Aurinko-jumalan tytär, Aieteen sisar Kirke\ntaas kuuluu taikoineen kaikkineen argonauttitarun mielikuvapiiriin;\nsijaitseepa hänen olopaikkansa Aiáie-saari (\"aialainen saari\") XII\nlaulun 3:nnen ja 4:nnen säkeen mukaan kaukaisessa idässä, siis\nsamoilla maailman äärillä kuin Aia. Näiden ja muiden yhtymäkohtien\nnojalla voitanee päättää, että niihin lukuisiin seikkailutarinoihin,\njotka aikoinaan ovat kertyneet Odysseuksen ympärille, on m.m. myöskin\nliittynyt aiheita, jotka ovat olleet peräisin Argonautti-tarustosta.\nEttä Argo-tarina Odysseian syntymä-aikoina oli yleisesti tunnettu ja\nsuosittu Kreikkalaisten keskuudessa, käy m.m. ilmi XII laulun 69:nnestä\nja 70:nnestä säkeestä, jossa mainitaan \"Argo maill' ikimainehikas\"\n(sananmukaisesti: \"Argo, joka on kaikilla mielessä\").\n\n81. _Telépylos_: \"Kaukoportti\", kaiketi = \"Kaukainen kaupunki\". --\nLaistrygoni-seikkailun kuva: ks. tämän laulun loppukoristetta.\n\n82-86. Näissä säkeissä häämöittää jonkunmoinen hämärä tieto Pohjolan\nlyhyistä kesäöistä; tiedon välittäjinä ovat kaiketi olleet Mustanmeren\npohjoisrannikon asukkaat.\n\n105-132. _Artakia_ (_Artakie_): ks. Sel. 80 ja seur. -- Odysseian\nLaistrygoneja vastaavat Argonauttitarussa _Gegenéis_, \"maasta\nsyntyneet\", kuusikätiset hirviöt, jotka muka asustivat lähellä\nKyzikosta ja hyökkäsivät sen satamassa viipyvien Argonauttien kimppuun,\nsulkien kivillä sataman ja käyttäen kivilohkareita aseinaan. Niin\nkerrotaan Apollonios Rhodolaisen Argonautika-runoelmassa, I 936-1011.\n\n190-192. Runoilijan pyrkiessä kuvaamaan tuntemattomaan saareen\neksyneitten tilaa tuiki avuttomaksi hänelle on sattunut pieni\nkommellus: olihan Odysseus miehineen jo ollut saaressa kaksi yötä\nja kaksi päivää (ks. 142), ja niiden kuluttua oli aurinko laskenut\n(185) ja kolmaskin aamu koittanut (187); näin ollen luulisi heidän\n-- olivatpa heidän mielensä vaikka kuinka masentuneet -- kuitenkin\nhavainneen \"mi yön, mikä päivän on puoli\", mihin Helios \"_mailt'\naleneepi, mistä se nousevi taas_\"!\n\n220. _Liki usta_: tällä luultavasti tarkoitetaan pihaporttia, jonka\nulkopuolelle Eurýlokhos jääpi.\n\n235. _Pramnen viini_ (_oinos pramneios_): eräs kirpeämakuinen\nviinilaji; nimi selitettiin tavallisesti johtuneeksi Ikarian saaren\nPramne-vuoresta.\n\n277. _Kultaisin... sauvoineen_: ks. Sel. V 47.\n\n300, 301. _Ett'ei... voimaas riistä ja miehuuttas, pukineesi kun\nriisut_: velhon taiat pystyivät muka paremmin alastomaan kuin\nvaatteiden verhossa olevaan ihmiseen.\n\n349-351. _Nuopa lehtojen, lähtehien ovat impiä_: alkutekstin mukaan he\n_syntyvät_ lähteistä, lehdoista, joista.\n\n354. _Hopeaisia pöytiä_ mainitaan ainoastaan tässä paikassa, mahtavan\nhaltiattaren kotia kuvattaessa. Muuten pöydän tavallisena epiteettinä\non \"silopinta\", jonka sanan kreikkalainen vastine oikeastaan merkitsi\n\"sileäksi veistettyä\", siis puusta tehtyä. Sellaiseksi myöskin\nmainitaan 370:nnessä säkeessä Odysseuksen eteen siirretty pöytä,\nhuolimatta siitä, että Kirken pöydät juuri on sanottu hopeisiksi.\n\n368-372. Nämä säkeet, joissa uudestaan kerrotaan jotensakin samoja\nasioita, joita jo on kerrottu 355:nnessä ja seur. säkeissä (vrt. myös\n314-315) puuttuvat useista käsikirjoituksista. Samat säkeet esiintyvät\nmyös I ja XVII laulussa (I 136-140, XVII 91-95), ja ovat niissä\npaikallaan.\n\n483. _Lupauksesi_: tätä lupausta ei ole ennen mainittu.\n\n492. _Teiresias_: sokea tietäjä, jolla oli tärkeä sija varsinkin\nOidipus-kuninkaan tarustossa.\n\n495. _Muill' on vain häälyvä haamu_: alkutekstin mukaan \"muut kiitävät\nvarjoina\".\n\n502. Alkutekstissä on tässä kohden suoranainen väitöslause: \"ei ole\nkukaan vielä mustalla laivalla saapunut Hadeen maille\"; vrt. Sel. XI\n159.\n\n507, 508. _Tuuli on pohjoinen sun purtesi vievä_: näistä sanoista\nvoisi päättää, että Odysseuksen, saapuakseen vainajain olopaikoille,\noli purjehdittava Kirken saaresta etelään päin. Mutta seuraavassa\nlaulussa, joka on X:nnen välitöntä jatkoa, manala on kuvattu piirtein,\njotka jotensakin selvästi viittaavat siihen, että sen on ajateltu\nsijaitsevan kaukana pohjan tai luoteen pimeillä perillä. Kuitenkaan\nei tarvinne tässä nähdä mitään pahaa ristiriitaa: liikutaanhan\nvarsinkin tässä Odysseian osassa sadun haaveellisilla ilmoilla;\nonhan Kirken saarenkin maantieteellinen asema ihan epämääräinen;\ntuskinpa runoilija pohjoistuulen maininnalla onkaan tahtonut\nmääritellä paikallisuussuhteita; pohjoinen edustanee tässä navakkaa\npurjetuulta ylipäätään. -- _Yli Okeanon_: sananmukaisemmin kenties\n_kautta Okeanon_. On oltu eri mieliä siitä, oliko muka Odysseuksen,\npäästäkseen vainajain olinpaikoille, laskettava maailmanvirran poikki\nvaiko noustava maihin sen mantereenpuoleiseen rantaan. M.m. Kimmerien\nkaupungin mainitseminen (XI 14) tuntuu kuitenkin viittaavan siihen,\nettä vainajain valtakunta runoilijan käsityksen mukaan oli samalla\nmantereella kuin elävienkin asumapaikat. Ja tuskinpa hän lienee\najatellut maailmanvirran takana mitään rantaa olevankaan.\n\n510. _Kuivuva-kukkaiset_: sananmukaisesti = \"joilta hedelmät menevät\nhukkaan\" (ennen tuleentumistaan).\n\n513, 514. _Pyriphlégethon_ = \"Tulesta palava\", _Kokytos_ (_Kokytos_)\n= \"vaikerointi\"; _Styks_ merkitsee kaiketi \"kauhua\" (vrt. myös Sel.\nV 185); _Akhéron_-nimi näkyy olevan johdettu eräästä vettä tai\njokea merkitsevästä sananjuuresta (vrt. esim. joennimi Akhelo'os),\nmutta asetettiin kansanetymologisesti akhos-sanan (= tuska, suru)\nyhteyteen. -- Nimet Akheron ja Kokytos esiintyvät myöskin kahden\nEtelä-Epeiroksessa virtaavan joen niminä.\n\n515. _Kallio_: tämä manalan jokien yhtymäpaikalla kohoava kallio\non kaiketi ajateltava samaksi kuin se Leukás-kallio (\"Valkoinen\nkallio\"), joka Odysseian viimeisen laulun mukaan vainajain haamujen\non sivuutettava, ennenkuin saapuvat auringon porttien ja unten maan\ntakaiselle olinpaikalleen, asphodelós-niitylle (ks. XXIV 11-14 ynnä\nSel.).\n\n542-545: vrt. V 229-232 ynnä Sel.\n\n554, 555. _Hän katoll'... linnan on ylhän j.n.e._: etelämaissa on\nsangen tavallista että \"vilpeytt' etsien\" nukutaan talojen tasaisilla\nkatoilla.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LAULU.\n\nOdysseuksen manalassa-käynti (Nekyia).\n\n\n\"Alkinoos-tarinain\" jatkoa: Odysseus kertoo mitenkä hän, purjehdittuaan\naamulla Kirken saarelta, illan suussa oli miehineen saapunut Okeanoksen\nrantaan, Kimmerien kaupungin kohdalle. Kuljettuaan sieltä Kirken\nneuvomaan paikkaan hän oli haltiattaren määräyksiä noudattaen kaivanut\nuhrikuopan, kaatanut siihen vuodatusuhrin vainajain suostuttamiseksi\nsekä sitten laskenut siihen teurastamiensa uhrieläinten veren.\nKuopan ääreen olivat silloin pyrkineet vainajain sielujen parvet\njuodaksensa verta ja saadakseen siten hetkeksi jälleen elinvoimaa\nja tajuntaa; mutta Odysseus ei ollut sallinut kenenkään, ei edes\noman äitivainajansa, sitä maistaa, ennenkuin Teiresias-tietäjä olisi\nhänelle antanut hänen kaipaamansa tiedot. Verta maistettuaan Teiresias\noli varoittanut Odysseusta vaarasta, joka häntä uhkasi Thrinakien\nsaarella, sekä ilmoittanut, että hän lopulta oli saapuva kotimaahansa\nja rankaiseva vaimonsa röyhkeät kosijat; tämän tehtyään hänen oli\nkuljettava kauas mannermaahan, sinne asti, missä ihmisillä ei ole\nmitään tietoa merestä; siellä hänen oli pystytettävä aironsa maahan\nja uhrilla lepytettävä Poseidon; sen jälkeen hän oli hallitseva\nkansaansa rauhalliseen kuolemaansa asti. -- Kun Odysseus tämän jälkeen\noli päästänyt äitinsä juomaan verta, oli äiti antanut hänelle tietoja\nkotioloista; kaihoten hän oli yrittänyt äitiään halailla, mutta olikin\nhavainnut, että tämä oli enää vain tyhjä haamu. Sitten olivat useat\nmuinaisten sankarien puolisot ja tyttäret, verijuomaa nautittuaan,\nkertoneet omista ja lastensa kohtaloista. -- Tähän Odysseus tahtoo\npäättää kertomuksensa, koska jo on aika mennä levolle, mutta kun\nPhaiakilaiset kehottavat häntä vielä kertomaan omien sotatoveriensa\nviimeisistä kohtaloista, suostuu hän jatkamaan. Niinpä hän kertoo,\nmitenkä Agamemnonin haamu oli hänelle kuvannut elämänsä kamalan lopun;\nAkhilleus taas oli häneltä pyytänyt ja saanut tietoja pojastaan;\nsamoin muutkin kaatuneet sankarit olivat tiedustelleet omaisiansa.\nAias yksin oli synkkänä pysytellyt syrjässä. Vielä Odysseus mainitsee\nnähneensä vainajain tuomarin Minoksen, ikuisen metsästäjän Orionin\nsekä kolme suurta rienaajaa, Tityoksen, Tantaloksen ja Sisyphoksen,\njoiden oli alati kestettävä ankaria vaivoja. Olipa hän vihdoin tavannut\nHerakleenkin haamun. Mutta kun sieluja kiihkeästi tunkeutui hänen\nympärilleen lukemattomin joukoin ja lisäksi oli peljättävissä manalan\nhirmunäkyjä, oli hän kauhistuneena rientänyt pois ja lähtenyt miehineen\npaluumatkalle.\n\nTämän laulun perinnäisenä nimenä on _Nekyia_, s.o. oikeastaan\n\"Kuolinuhri\".\n\n13. _Okeanon... rantaan_: vrt. Sel. X 507-508.\n\n14-19. _Kimmerien_ eli Kimmerialaisten (_Kimmérioi_) tiedetään muinoin\neläneen jossakin Mustanmeren pohjoispuolella ja sieltä 7:nnellä\nvuosisadalla e.Kr. ryöstäen ja polttaen samonneen Vähään-Aasiaan\nvieläpä uhanneen Assyriaakin, -- hävitäksensä sen jälkeen miltei\nkokonaan historian lehdiltä. Tämä Odysseian paikka (taikka ne tarinat,\nja laulut, joihin se perustuu) tuntuu olevan peräisin ajoilta, jolloin\nKreikkalaiset eivät Kimmerialaisista tietäneet muuta, kuin että he muka\nasuivat kaukana pohjoisessa, jotenka heidän maahansa voitiin sovittaa\nniitä hämäriä huhuja Pohjolan pitkistä talviöistä, jotka olivat\ntunkeutuneet Kreikkalaisten kuuluville. Vrt. Laistrygoni-tarua, jossa\n(X 82-86) viitataan Pohjolan valoisiin kesäöihin.\n\n37. _Sielut... nous ikiyöstä_: alkutekstissä sielujen sanotaan\nkerääntyneen pimeän alta. Näitä sanoja selitetään tavallisesti siten,\nettä sielut muka nousivat maanalaisista pimennoista. Mutta ei ole\nniinkään varmaa, että tämä selitys osuu oikeaan. Eihän Odysseuksen\nTuonelassa-käynnin kuvauksessa kertaakaan puhuta mistään kuilusta tai\nrotkosta, josta vainajain sielut olisivat nousseet maan pinnalle; yhtä\nvähän kerrotaan Odysseuksen laskeutuneen alas mihinkään syvänteeseen.\nSielut oleilevat \"liljaisella kedolla\" (_asphodelós_-niityllä.; ks.\n539 ynnä Sel.) taikka Hadeen (_Ais_-jumalan) talossa (vrt. 150), ja\nnämä paikat ovat ilmeisesti samalla maan kamaralla, jolla Odysseuskin\napumiehineen ja teuraineen on. Vainajain olinpaikat kuvataan kyllä\npimeiksi, mutta peittäähän sama pimeys Kimmerialaistenkin asumukset.\nKoko tämä kuvaus poikkeaa kyllä siitä käsitystavasta, joka Iliaassa\nja Odysseiassa useimmin esiintyy ja jonka mukaan sielut ruumiista\nerottuaan joutuvat maan alle. Tämäkin käsitys tulee kyllä näkyviin nyt\npuheena olevassa Odysseian laulussa, mutta ainoastaan vilahdukselta,\nsananparsissa, jotka eivät suorastaan kuulu varsinaiseen kuvaukseen;\nniinpä esim. Elpe'nor 65:nnessä säkeessä sanoo sielunsa _astuneen alas_\n(näin alkutekstissä) Hadeen taloon, ja samoilla sanoilla oli myös X 560\nkerrottu hänen kuolemastaan. -- Huom. että tämän laulun alkukoristeena\nolevassa vaasimaalauksessa Teiresiaan haamu ilmestyy maan alta. --\nKreikkalaisten käsitykset haudantakaisista oloista pysyivät itse\nasiassa kaikkina aikoina kovin kirjavina ja epäjohdonmukaisina,\nniissä kun rinnakkain ja sekaisin ilmeni eri aikakausien ja eri\nkulttuuripiirien uskomusten jälkiä.\n\n91. _Sauvoin kultaisin_: kädessään kultakoristeinen sauva eli\n\"valtikka\", tietäjän arvon merkkinä. Vrt. Sel. II 38.\n\n100 ja seur. Kirke oli (X 538-540) luvannut Odysseukselle, että\nTeiresias oli antava hänelle tarpeellisia neuvoja:\n\n    \"Neuvoo sulle hän tien, välit ilmoittaa sekä kuinka\n    sun kotimatka on kulkeminen meren aavoja mennen.\"\n\nTämä lupaus jää kuitenkin toteutumatta; Teiresiaan opastus supistuu,\nmitä Odysseuksen kotimatkaan tulee, oikeastaan vain siihen, että hän\nvaroittaa vaarasta, joka uhkaa Thrinakien saarella. -- Siis kovin\nepätarkka liitos.\n\n106. _Thrinakie_: tarunomainen autio saari. Nimi näkyy olevan johdettu\n_thrinaks_-sanasta, joka merkitsee elonviskintä; Thrinakie olisi siis =\n\"Elonviskin-saari\"; mahdollista on kuitenkin, että nimi on muodostettu\njonkin vanhan kansanetymologian nojalla. Myöhempinä aikoina väitettiin\n\"oppineen kansanetymologian\" nojalla, että nimen alkuperäinen muoto\nolikin Trinakria, joka muka oli = \"kolmikärkinen saari\", s.o. Sisilia!\n\n134-136. _Oma kuolosi vienona vihdoin saapuu, vaan merenaavoill' ei\nj.n.e._: alkutekstin sanamuodon mukaan \"_itsellesi tulee kuolema\nmerestä noin vallan vienona ja tappaa sinut, kun olet lempeän\nvanhuuden lannistama_\". Näissä sanoissa on tahdottu nähdä viittaus\nTelégonos-tarinaan; tämän mukaan Kirke oli synnyttänyt Odysseukselle\npojan, Telegonoksen, s.o. \"Kaukosynnyn\"; nuorukaiseksi vartuttuaan\ntämä läksi isäänsä etsimään ja saapuikin Ithakeen; kun hän siellä\nhavitteli maata, ryhtyi iäkäs hallitsija Odysseus asein torjumaan\ntuntematonta tulokasta, ja taistelussa Telegonos surmasi tuntemattoman\nisänsä rauskukalan odalla. Mutta onhan tuskin ajateltavissa, että\nrunoilija, jos hänellä olisi ollut mielessään tämmöinen traagillinen\nloppu, olisi sanonut sen \"vallan vienoksi kuolemaksi\". -- Toiset taas\novat arvelleet, että runoilija on sanalla \"merestä\" (alkutekstissä _eks\nhalós_) tarkoittanut \"erillään merestä\", siis \"ei merellä\"; tämäkin\nselitys tuntuu kuitenkin sangen väkinäiseltä.\n\n159. _Vain lujalaidan tuomana laivan_: nämä sanat (alkutekstissä\n\"jollei ole lujatekoista laivaa\") eivät sovellu hyvin yhteen X laulun\n502:nnen säkeen kanssa, jossa Odysseus nimenomaan lausuu, ettei kukaan\nvielä ole laivalla saapunut Hadeen maille (näin alkutekstissä). Säkeet\n157-159 ovatkin jo aleksandrialaisten tutkijain ajoilta asti olleet\nepäilyksen alaisia.\n\n166. _Akhaia_ (alkutekstissä _Akhaiis_): Akhaialaisten (s.o.\nKreikkalaisten) maa. Akhaia-nimimuotoa ei tavata Iliaasta eikä\nOdysseiasta.\n\n177-187. Odysseus on äsken (115-119) saanut Teiresiaalta tietoja\nsamoista asioista, joita hän nyt utelee äidiltänsä Antikleialta; onpa\nTeiresias ilmoittanut hänelle, että hänen kodissaan on surkeat olot ja\nettä hänen vaimoansa ahdistelevat röyhkeät kosijat, jotka hän kuitenkin\nkerran on rankaiseva. Mutta siitä, että hän on saanut nämä tiedot, ei\nhänen Antikleialle esittämissään kysymyksissä ilmene jälkeäkään. Vielä\nmerkillisempää on, ettei Antikleia näy tietävän mitään kosijoista\neikä vauriosta, minkä he tuottavat Odysseuksen talolle. Nähtävästi\nOdysseuksen keskustelut Teiresiaan ja Antikleian kanssa ovat\nrinnakkais-toisintoja, eri lähteistä peräisin ja epätarkasti yhteen\nsovitetut.\n\n184. _Sukumaillaan_: alkutekstissä puhutaan kuninkaalle erotetuista\ntiluksista (_teménea_).\n\n184-195. Antikleia kuvaa Telemakhoksen aseman paremmaksi kuin se muuten\nOdysseiassa esiintyy, ja toiselta puolen Laerteen olon kurjemmaksi kuin\nse XXIII laulun mukaan on.\n\n207. _Väistyi_: alkutekstin mukaan \"lensi käsistäni\"; samoin 222\nalkutekstin mukaan sielu _lentää_ pois. Vrt. Sel. 605, 606.\n\n235-259. Se sukutarina, jonka muka _Tyro'_ Odysseukselle kertoo, on\npunoutunut säikeistä, jotka hyvin omituisella tavalla yhdistävät\nThessalian ja Pyloksen (Triphylian) sankaritaruja. _Tyro'_: ks.\nSel. II 120. -- _Salmonéus_: sankaritarustossa usein mainittu\nmahtava kuningas, joka muka ylpeydessään yltyi pitämään itseään\nZeuksen vertaisena, vieläpä jäljittelemään ukkosen jylinää ja\nleimahduksia, kunnes Zeus salamallaan tuhosi hänet. Hänen kotimaanaan\non taruissa milloin Thessalia, milloin Elis, joskus jokin muukin\nmaakunta. -- _Krethéus, Aiolon poika_: Pagasain lahden perukassa\nsijaitsevan Iolkoksen hallitsija. Se Aiolos, joka mainitaan hänen\nisänään, on muka aiolilaisen heimon kantaisä, siis toinen henkilö\nkuin X laulussa esiintyvä tuulten isäntä. Tavallisen sukujohdon\nmukaan, jota ei runoilijamme kuitenkaan noudata, Kretheus ja\nSalmoneus ovat veljeksiä, molemmat Aioloksen poikia. -- _Enipéus_:\njoki, joka etelästä päin laskee Thessalian pääjokeen Peneiokseen;\nElis-maakunnassa oli samanniminen puro, joka laski Alpheiokseen.\nTyron lemmenseikkailu sijoitettiin milloin toisen milloin toisen\näärelle. -- _Pelias_ (_Peliés_): Iolkoksen hallitsija, tunnettu\nvarsinkin argonanttitarustosta; hän se muka lähetti velipuolensa\n_Aisonin_ pojan Iasonin tuolle vaaralliselle kultaisen taljan\nnoudantaretkelle. Hänen tyttäriään oli Alkestis, \"vaimojen valioin\"\n(II. II 714, 715), serkkunsa Admetoksen puoliso. Pelias karkoitti\nIolkoksesta kaksoisveljensä _Neleuksen_, josta tuli (Triphylian)\nPyloksen hallitsija, Nestorin ja kauniin Pero'-nimisen tyttären isä\n(vrt. 287 ja seur., ynnä Sel.). -- Peliaan ja Neleuksen velipuoli\n_Pherés_ oli Thessalian Pherain hallitsija, Admetoksen isä, Eumeloksen\nisoisä (vrt. II. II 711-715 ja 763-767 ynnä Sel., XXIII 288 ja seur.).\n-- _Amytha'on_ asuu samoin kuin hänen velipuolensa Neléus Triphylian\nPyloksessa (tai sen läheisyydessä); hänellä on pojat Bias ja Melampus\n(ks. Sel. 281-297 ja XV 225-255 ynnä Sel.).\n\n260-280. Ne tarinat, joihin näissä säkeissä viitataan, kuuluvat Thebain\ntarupiiriin; osaksi niillä on kosketuksia Argoliin taruston kanssa.\n\n260-262. _Antiopen_ tarua on useita toisintoja. Tunnetuin on se,\njonka mukaan hän oli Nykteuksen tytär; Zeuksen siittämät poikansa hän\nsynnytti Kithaironin vuoristossa ja jätti heidät sinne. Rangaistukseksi\nluvattomasta lemmenseikkailusta hänen setänsä Lykos antoi hänet\npuolisonsa Dirken sorrettavaksi. Lopulta hän karkaa vuoristoon ja\nlöytää sieltä nuorukaisiksi varttuneet poikansa Amphionin ja Zethoksen.\nPaikalle saapunut Dirke käskee nuorukaisten sitoa Antiopen rajun sonnin\nsarviin, mutta kun käy ilmi, että Antiope onkin heidän äitinsä, sitovat\nhe hänen sijastaan Dirken sillä tavoin kuoliaaksi laahattavaksi.\n-- _Amphebon_: tavallisen tarun mukaan Amphion Thesain muureja\nrakennettaessa sai soiton voimalla kivet asettumaan paikoilleen. --\n_Asopós_: joki Etelä-Boiootiassa.\n\n266-270. _Alkme'ne_: tirynsiläisen sankarin Elektryonin tytär.\nElektryonin kuoleman aiheuttajana _Amphitryon_ karkoitettiin\nTirynsistä; hän turvautui Thebaihin, jossa _Kréion_ (tavallisempi\nmuoto: _Kréon_) puhdisti hänet verensaastutuksesta. Kreion oli\nOidipodeen (Oidipuksen) äidin Epikasten (Iokasten) veli ja\n_Megaran_ isä. Megara synnytti Herakleelle useat lapset, jotka tämä\nraivohulluuden puuskassa surmasi. -- Omituista on, että Herakle's\n270:nnessä säkeessä sanotaan Amphitryonin vesaksi, vaikka aivan äsken\n(267, 268) oli mainittu, että hänen isänsä oli itse Zeus-jumala. Sama\noudonlainen rinnastus esiintyy myöskin Iliassa, V 392.\n\n271-280. _Oidipódes_: Kreikan tunnetuimpia tarusankareita,\nThebain kuninkaan Laioksen ja Kreionin sisaren Epikasten poika;\nmyöhemmässä kirjallisuudessa hänen nimensä tavallisesti esiintyy\n_Oidipus_-muotoisena; hänen äitinsä nimenä taas on tavallisesti,\nvarsinkin tragedioissa, Iokáste, Kreionin _Kreon_. Se mikä tässä\nOdysseian paikassa lyhyesti kerrotaan Oidipuksen elämän loppuvaiheista,\neroaa melkoisessa määrin siitä tarun muodosta, joka suurten\nattikalaisten tragediankirjoittajain kehittämänä on tullut yleisesti\ntunnetuksi. Niinpä ei Odysseiassa tiedetä mitään hänen maanpaostaan\neikä siitä, että hän muka erkani elämästään Attikan Kolonoksessa ja\nsiellä sai salaperäisen hautansa; eikä eepoksessa myöskään tiedetä\nmitään hänen silmiensä puhkaisemisesta: hallitseehan hän muka\näiti-puolisonsa itsemurhan jälkeenkin yhä edelleen Thebaissa, vaikkakin\n\"polomielenä\". Samaa tarun muotoa edustaa eräs Iliaan paikka, jossa\nhänen kerrotaan kaatuneen _töminällä_ (tietenkin siis taistelussa) ja\nmainitaan hänen hautajaisiaan vietetyn urheilukilpailuilla (II. XXIII\n679, 680 ynnä Sel.).\n\n281-297. Tässä kappaleessa palataan siihen pylolais-thessalialaiseen\nsukutarinasarjaan, joka keskeytyi, kun 260:nnessä säkeessä käännyttiin\nthebalaisten tarinain puoleen. Nyt jatketaan Neleuksen tarua. Hänen\npuolisonsa _Khloris_ on kotoisin _Orkhomenoksesta_, kuuluisasta\nEtelä-Boiotian kaupungista, jonka loistosta upeat mykeeneläisaikuiset\njäännökset vieläkin antavat aavistuksen. Kaupunki oli muka Minyaan\nperustama, ja hänen sukuansa, _Minyalaisia_, mainitaan usein\nsankaritarustossa. -- Khloriin isä _Amphi'on_ on tietenkin eri henkilö\nkuin 268:nnessa säkeessä mainittu kuuluisa Thebalainen Amphion. --\n_Khromios_: sama henkilö, joka II. IV 298 mainitaan Pylolaisten\npäällikköjen joukossa. -- _Phylake_: kaupunki Kaakkois-Thessaliassa;\nsen hallitsijana oli _Iphiklos_, Phylakoksen poika, mainehikkaan\nsankarin Protesilaoksen sekä Podarkeen isä (ks. II. II 695-710 ynnä\nSel.). -- Peron kosijoita oli m.m. hänen serkkunsa _Bias_, Amythaonin\npoika (ks. 235-259 ynnä Sel.). Kun Bias ei kyennyt täyttämään Neleuksen\nmääräämää ehtoa (ks. 288-290), otti hänen veljensä, tietäjä _Melámpus_\nhänen sijastaan sen suorittaakseen. Tuloksena oli lähinnä se, että\nMelampus joutui Iphikloksen vangiksi; mutta vuoden kuluttua Iphiklos\nkiitollisena tietäjän antamista tärkeistä neuvoista päästi hänet\nvapaaksi, vieläpä salli hänen viedä mukanaan Neleuksen havitteleman\nkarjan. Melampuksen kohtaloista ja hänen suvustaan kerrotaan XV\nlaulussa (225-256).\n\n298-304. Yleisimmän tarutoisinnon mukaan _Leda_ (_Lede_) synnytti\n_Kastorin_ ja _Polydeukeen_ sekä _Helenne_ Zeukselle, _Klytaimnestran_\nTyndareokselle. Mutta oli myöskin olemassa tarumuoto, jonka mukaan\ntoinen veljeksistä, Polydéukes, oli Zeuksen poika ja kuolematon,\ntoinen, Kastor, Tyndareoksen siittämä ja kuolevainen; kun kuolevaisen\nveljen elämä päättyi, salli Zeus kuolemattoman veljen pyynnöstä\nveljesparin sittenkin pysyä iäti yhdessä, siten että molemmat joka\ntoisen päivän olivat elävinä jumalien parissa Olympoksella, joka\ntoisen taas vainajina manalassa. Siis jonkun verran toisin kuin esillä\nolevassa Odysseian paikassa. -- Kastoria ja Polydeukesta muuten\npidettiin samoina kuin Dioskuurit (\"Zeuksen pojat\"), kaksi haltiaa,\njotka valkoisten ratsujen selässä riensivät halki ilmojen hädässä\nolevien ihmisten avuksi.\n\n305-320. _Otos_ ja _Ephiáltes_: näiden taruhenkilöiden yhteisnimenä\non Aloadit (tai Aloeidit), mikä nimi muka johtui siitä, että heillä\noli _Aloéus_ niminen isä (tai isintimä); niinpä heidät II. V 385, 386\nmainitaan Aloeuksen pojiksi. Luultavampi kuitenkin on, että tuo nimi on\njohdettu _aloe'_-sanasta, joka merkitsee puimatannerta, ja että Otos\nja Ephiáltes alkuaan ovat olleet jonkinlaisia elon tai kasvullisuuden\nhaltijoita. -- _Ori'on_: ks. V 121-124 ynnä Sel. -- _Ossa_ ja _Pelion_:\nThessalian itäisimmän maakunnan, Magnesian vuoria. Alkutekstin mukaan\nAloeuksen pojat aikoivat Olympos-vuorella ryhtyä taisteluun jumalia\nvastaan; kasattuaan Ossan ja Pelionionin Olympoksen päälle he olisivat\nvoineet kavuta taivaaseen. Tämän paikan mukaan siis jumalien asuntona\nei ollut Olympos vaan taivas (_uranós_).\n\n321-325. _Phaidran_ ja _Ariadnen_ kohtalot liittyvät Ateenalaisten\nkansallissankarin Theseuksen tarustoon. Kreetan mahtavan kuninkaan\nMinoksen tytär _Ariadne_ rakastuu Theseukseen ja antaa hänelle\nlankakerän, jonka avulla hän löytää tien Minotauroksen maanalaisen\nasunnon (\"labyrintin\") sokkeloista, ja seuraa häntä sitten hänen\nkotimatkallaan. Tavallisen tarinan mukaan Theseus kuitenkin jättää\nhänet Naksos saarelle; siellä Dio'nysos-jumala ottaa hyljätyn turviinsa\nja korottaa hänet puolisokseen. Esillä olevassa Odysseian paikassa\ntaas Ariadnen matkan kerrotaan päättyneen jo lähellä Kreettaa olevaa\nDia (_Die_) saareen; siellä oli Artemis Dionysoksen ilmiannon nojalla\ntappanut Ariadnen. Tämä omituinen käänne näkyy edellyttävän tarumuotoa,\njonka mukaan Dionysos ja Ariadne jo aikaisemmin olivat tehneet\nlemmenliiton, minkä Ariadne on rikkonut antautumalla Theseukselle. --\n_Pyhä kukkula_: kaiketi Ateenan linnavuori. -- _Phaidra_ (_Phaidre_)\non Theseuksen puoliso; tavallisen tarun mukaan hänkin on Minoksen\ntytär; tämän Odysseian paikan sepittäjä ei näy kuitenkaan noudattaneen\ntätä sukujohtoa. Phaidra syttyy rakastamaan pojintimaansa, jaloa ja\npuhdasta nuorta Hippolytosta, ja hänen intohimonsa, jota Hippólytos\ninhoten vieroo, syöksee molemmat surmaan. -- _Prokris_: Ateenalaisten\nsuku-urhon Erekhtheuksen tytär, on naimisissa Kephaloksen kanssa; kun\ntämä aamuvarhaisella lähtee metsästysretkelle, hiipii Prokris hänen\njälkeensä, epäillen jotakin lemmenkohtausta; Kephalos luulee häntä\nmetsänotukseksi ja tappaa hänet heittokeihäällään. Kephalos on muuten\nniitä nuoria miehiä, jotka Eo's (Koitar) muka ryöstää omikseen, vrt.\nSeil V 121-124.\n\n326, 327. Tarustossa mainitaan useita _Maira-_ ja _Klyméne_-nimisiä\nhenkilöitä. Tässä mainittu Maira on selitetty Argoksen kuninkaan\nProitoksen tyttäreksi; hän oli muka Artemiin seuralaisia, mutta kun\nhän antautui lemmenseikkailuun Zeuksen kanssa ja tälle synnytti\nLokros-nimisen pojan, sai hän suuttuneelta jumalattarelta surmansa.\nKlymenellä taas luultiin tässä tarkoitettavan Minyaan sennimistä\ntytärtä, Phylakoksen puolisoa, Iphikloksen äitiä (vrt. Sel. 281-297).\n-- _Inhan Eriphylen_ traagillinen tarina liittyy argolais-theebalaiseen\ntaruryhmään. Hän on tavallisen tarumuodon mukaan Argoksen kuninkaan\nAdrastoksen sisar ja hänellä on puolisonaan Melámpus-tietäjän\npojanpojan poika Amphiáraos (ks. XV 244; vrt. Sel. XI 281-297),\nhänkin ylen viisas tietäjä. Kun Thebain kuninkaan Oidipuksen poika\nPolyne'ikes, jonka hänen veljensä Eteokle's oli syrjäyttänyt\nvaltaistuimelta, tuli nostattamaan Argoksen sankareja sotaan Thebaita\nja Eteoklesta vastaan, piiloutui Amphiaraos, koska tiesi että sota, jos\nsiihen ryhdyttiin, oli päättyvä onnettomasti ja että hän itse oli siinä\nmenettävä henkensä. Polyneikes silloin kallisarvoisella kaulavyöllä\nlahjoi Eriphylen ja sai hänet antamaan puolisonsa ilmi. Tämä ei voinut\nkieltäytyä yhtymästä sotaretkeen (\"Seitsemän sankarin sotaan\"). Hänen\nennustuksensa toteutui; pakoretkellä hänet nieli maanrako. Kostoksi\nhänen poikansa Alkmáion surmasi petollisen äitinsä, joutuen siten\nitse Kostottarien vainottavaksi. Tarina esiintyy runoudessa monin eri\nvivahduksin.\n\n381-384. _Kerron turmat kumppanien_: nämä Odysseuksen sanat kohdistuvat\nlähinnä vain Agamemnonin ja hänen miestensä surkeaan kohtaloon.\n\n389. _Kutsuiss' Aigisthon_: vrt. IV 529-537, XI 410 ja seur.\n\n409 ja seur. _Aigisthos tuhoturman toi, minut murhasi, kanssaan vaimoni\nturmahinen_: alkutekstin mukaan viimeksi mainitut sanat kuuluvat\n\"turmahisen vaimoni kanssa\". Tämä lienee ymmärrettävä niin, että\nAigisthos muka on tehnyt murhatyön yksissä neuvoin Klytaimnestran\nkanssa. Niissä Odysseian paikoissa näet, joissa Agamemnonin murha\nmainitaan, on yleensä Aigisthos etualalla, varsinaisena murhaajana,\nKlytaimnestra taas on yhdessä hänen kanssaan suunnitellut tuon kamalan\ntyön. Niin tässäkin paikassa. Jos runoilija olisi tarkoittanut, että\nKlytaimnestra oli omin käsin surmannut Agamennonin, niin hän tuskin\nolisi antanut Agamemnonin haamun valittaa, että Klytaimnestra oli\nkääntynyt pois kaatuneesta puolisostaan eikä malttanut sulkea hänen\nsilmiään ja suutaan. Sanat -- _\"tappoi nuorena-noutelijansa\"_ (429,\n430) kuuluvat alkutekstissä: \"hankki nuorena-noutelijansa surman\",\neivätkä siis ole ristiriidassa tämän käsityksen kanssa. Varsinkin\ntragedioissa Klytaimnestran rikollisuus sitten kärjistettiin niin,\nettä hän julmasti omin käsin surmaa puolisonsa, ja Aigisthos jää\nsivuhenkilöksi. On arveltu tämän käsityskannan jo tulevan näkyviin\nOdysseian XXIV laulussa, joka on runoelman nuorimpia osia (XXIV 200).\n\n421, 422. _Kassándra_ (_Kassándre_): Troian kuninkaan Priamoksen\ntytär, jonka Agamemnon oli tuonut mukanaan sotasaaliinansa. Hänet\nkuvataan runoudessa tavallisesti tietäjäksi, jonka turmanennustuksia ja\nvaroituksia ei kukaan ota kuuleviin korviin.\n\n441-456. Puolisonsa ilkityön katkeroittamana Agamémnon ensin varoittaa\nOdysseustakin luottamasta vaimoonsa (441-443), mutta muistelee sitten\n(444 ja seur.), että Odysseuksella onkin jalo, uskollinen puoliso,\njohon ei ole sovellutettava sitä huonoa mainetta, johon Klytaimnestra\non rikoksellaan saattanut naissuvun. Vaan äkkiä hän (454-456) uudistaa\nvaroituksensa, särkien siten edellisten sanojensa tehon. Tämä\nhäiritsevä ristiriita on ilmeisesti syntynyt siten, että tekstiin on\nsovitettu kaksi eri lähteistä saatua toisintoa: toinen katkerampi ja\njylhempi, toinen leppeämpi.\n\n447. _Muistan j.n.e._: vrt. XXIV 115-119, jossa Agamemnonin haamu\nkertoo hänen käyneen Menelaoksen kanssa taivuttamassa Odysseusta\nyhtymään Troian retkeen.\n\n461. _Sill' ei kuollut viel' ole... Oréstes_: hän ei näet ole vielä\nsaapunut Hadeen valtakuntaan.\n\n470. _Aiakós_: Peleuksen isä, Akhilleuksen iso-isä. Vrt. Sel. II. IX\n191.\n\n506 ja seur. _Neoptólemos_: Akhilleuksen ja Deidameian poika.\nAkhilleuksen äiti Thetis oli muka tiennyt, että hänen poikansa, jos\nhän lähtisi sotaan, oli nuorena kaatuva; sentähden hän oli salaa\nvienyt hänet, hänen ollessaan vielä poikasena, Skyroksen saareen,\nkasvatettavaksi tyttönä Lykome'des-kuninkaan tyttärien parvessa.\nSiellä ollessaan Akhilleus oli varttunut nuorukaiseksi, olipa\nyksi kasvatus-sisarista, _Deidámeia_ synnyttänyt hänelle pojan,\nNeoptolemoksen. Ajan tullen synnynnäinen luonto vei Akhilleuksen\nkuitenkin sotaan, jossa hänestä tuli Kreikkalaisten mainioin sankari.\nKun hän sitten oli sotaan sortunut, haettiin hänen nuori poikansa\nSkyroksesta Kreikkalaisten leiriin. Hän osoittautui ylen uljaaksi\ntaistelijaksi, ja sodan loppukamppailuissa hänellä oli tärkeä osa, ks.\nIII 189 ja IV 5 sekä II. XIX 326 ynnä Sel.\n\n519-522. _Telephos_: laajan ja monivivahteisen tarusikermän päähenkilö,\nHerakleen ja arkadialaisen kuninkaantyttären Augen poika, joka joutui\nVähän-Aasian Mysiaan ja kohosi Mysialaisten kuninkaaksi. Hänellä\noli muka puolisonaan Astyókhe, Troian kuninkaan Laomedonin tytär,\nPriamoksen sisar. Heidän poikansa on _Eurypylos_ (eri henkilö kuin ne\nsamannimiset urhot, joita Iliaassa mainitaan). Troian sodan aikana\nPriamos kultaisella viinipuulla lahjoo sisarensa (vrt. 521: emon\nmielen lahja kun voitti), lähettämään hänen avukseen nuoren poikansa,\njoka sitten saa surmansa Neoptolemoksen kädestä. Tuon kultaisen\nviinipuun oli muka Zeus muinoin antanut Tros-kuninkaalle, kun oli tältä\nryöstänyt hänen viehättävän poikansa Ganymedeen. -- _Keteijit_: kaiketi\nmysialainen heimo.\n\n539. _Keto liljainen_, sananmukaisesti _aspodelós_-niitty:\nsitä mainitaan XI 539 ja 573 sekä XXIV 13 vainajain sielujen\noleskelupaikkana (vrt. myös Sel. XI 37). _Asphodelós_ on eräs\nliljakasvi (_A. ramosus tai A. fistulosus_, jota kasvaa Kreikassa\nerinomaisen runsaasti. Se on n. metrin korkuinen; sen kukkatertut\novat kellanvalkeat, sinipunervaan vivahtavat; sillä on jonkinmoisia\njuurimukuloita, joita köyhät ihmiset muinoin käyttivät ravintonaan.)\n\n544 ja seur. Aiaan ja Odysseuksen kiistasta ja Aiaan kuolemasta\ntiedetään kerrotun n.s. kyklisissä eepoksissa, lähinnä \"Aithiopis\"- ja\n\"Pikku Iliás\"- nimisissä. Akhilleuksen kuoltua oli muka hänen äitinsä\nThetis määrännyt hänen asevarustuksensa palkinnoksi sille sankarille,\njoka oli uljaimmin taistellut Akhilleuksen ruumiin pelastamiseksi\nvihollisten käsistä (tai joka lähinnä Akhilleusta oli tuottanut\nvihollisille enimmän turmiota). Aias, Telamonin poika, ja Odysseus, ne\nmolemmat, jotka ennen muita saattoivat tulla kysymykseen, esittivät\nAkhaijien edessä vaatimuksensa ja perustelunsa. Kun Akhaijit eivät\nvoineet kiistaa ratkaista, otettiin sen ratkaisijaksi Troialaiset, joko\nsiten, että kuulusteltiin troialaisten sotavankien mieltä, tai siten,\nettä lähetettiin urkkijoita kaupungin porttien edustalla olevan kaivon\nääreen, kuuntelemaan vettä noutavien troialaistyttöjen pakinoita.\nEsillä olevassa Odysseian paikassa mainitaan kiistan ratkaisijoina\n(alkutekstissä) Troialaisten _lapset_ ynnä Athe'ne, mutta lapsilla\n(_paides_) tarkoitetaan eepoksen kielenkäytön mukaan aina poikia, ei\ntyttöjä. -- Tuloksena oli, että aseet tuomittiin Odysseukselle ja että\nAias, mieli mokomasta häväistyksestä katkeroituneena, surmasi itsensä.\n-- Myöhemmässä runoudessa Athene kuvataan Aiaan leppymättömäksi\nviholliseksi; niin Sophokleen \"Aias\"-tragediassa.\n\n568-571. Tämän paikan mukaan _Minos_ istuu oikeutta vainajien sielujen\nkesken, jatkaen siten manalassa sitä tuomarintointaan, jota hän ennen\nkuninkaana on harjoittanut. Tämä mielikuva ei kuitenkaan sovellu\nyhteen sielujen laadun ja olojen kanssa, sellaisina kuin ne yleensä\nkuvautuvat eepoksessa ja lähinnä myös Nekyia-laulussa: eihän ole juuri\najateltavissa, että noilla manalan tajuttomilla ja hervottomilla\nvarjo-olijoilla olisi ajettavana käräjä-asioita (että he _\"kysyisivät\noikeutta\"_, kuten alkutekstissä sanotaan). Se ajatus, että vainajat\nTuonelaan tullessaan joutuvat tuomittaviksi siitä, mitenkä ovat eläneet\nmaan päällä, on alkuaan ollut Kreikkalaisille vieras eikä esiinny\nOdysseiassa eikä Iliaassa; -- ne ikuiset vaivat, jotka mainitaan\n576-600, ovat toista laatua, samoin kuin se autuas olo, joka tulee\neräiden valittujen osalle \"Elysionin kentällä\"; vrt. Sel. IV 563.\n-- Myöhemmässä runoudessa Minos sekä hänen veljensä Rhadámanthys ja\nPeleuksen isä Aiakós esiintyvät manalan tuomareina, jotka ratkaisevat\nvainajain kohtalon. Mutta siitä tuomiosta ei tässä ole puhetta. --\nMinos mainittiin 322:nnessa säkeessä \"turmahiseksi\", ja tämä epiteetti\nsopii hyvin hänen luonteeseensa, sellaisena kuin se esiintyy m.m.\nTheseuksen tarinassa. Kun sama henkilö esillä olevassa paikassa\nkuvataan tuomariksi, joka muka jakaa oikeutta vainajain keskuudessa,\nniin sekin näkyy osoittavan, että tämä maininta on peräisin eri\nlähteestä.\n\n572-575. _Orion_ (_Ori'on_): ks. V 121-124 ynnä Sel., sekä 273, 274.\n\n576-600. _Tityós, Tantalos_ ja _Sisyphos_ ovat saaneet osakseen ikuiset\nvaivat, siksi että ovat julkeasti loukanneet jumalia ja vetäneet\npäällensä heidän aivan erikoisen vihansa. Heitäkään ei ole kuvattu\nsellaisiksi tajuttomiksi varjo-olennoiksi, jommoisia vainajain sielut\nmuuten eepoksessa vallitsevan käsityksen mukaan ovat. -- _Kumpaisellaki\npuoll' oli kotka_: oikeastaan korppikotka (_gups_). -- _Panopeus_:\nPhokis-maakunnan kaupunkeja (Keski-Kreikassa). -- _Tantalos_:\näärettömän rikas ja mahtava tarukuningas, joka tavallisimman\nkertomuksen mukaan oli hallinnut Lyydiassa, Sipylos-vuoren seutuvilla.\nHän oli mitä runsaimmassa määrin saanut nauttia jumalien suosiota;\nolivatpa jumalat ottaneet hänet pöytäkumppanikseenkin. Mutta röyhkeällä\nylimielisyydellään hän valmisti oman turmionsa. Hänen rikoksestaan on\neri kertomuksia: hän oli muka varastanut jumalien nektar-juomaa ja\nheidän kuolemattomuus-ravintoaan (\"ambrosiaa\") ja niillä kestinnyt\nystäviään, tai hän oli ilmaissut jumalien salaisuuksia, tai hän oli,\npannakseen jumalien tietokyvyn koetteelle, teurastuttanut poikansa\nPelopsin ja tarjonnut hänen lihojansa heidän syötäväkseen. Hänen\nrangaistuksestaankin oli eri kertomuksia; tavallisesti mainitaan\nikuisen janon ja nälän lisäksi kolmantena vaivana jäytävä pelko: hänen\npäänsä päällä näet oli muka ripustettu kallio, joka alati uhkasi pudota\nalas ja murskata hänet. -- _Sisyphos_ (alkutekstin mukaan _Sisyphos_)\nAioloksen poika, oli muka \"viekkain mies suvust' ihmisien\" (niin II.\nVI 153, 154); onnistuipa hänen kahdesti petkuttaa kuolemakin. Hänen\nisänään oli tavallisen käsityksen mukaan sama _Aiolos_, joka ylempänä\n(237) mainittiin Kretheuksen isäksi (ks. Sel. 235-259, vrt. myös\nSel. II. VI 153-154). Myöhemmässä runoudessa Sisyphoksesta joskus\ntehtiin Odysseuksen isä; häneltä muka Odysseus oli saanut oveluutensa\nperinnöksi. -- Kuva: tämän laulun loppukoriste.\n\n601-626. Edellisissä kappaleissa (ainakin 568:nnesta säkeestä alkaen)\nesitetyt sankarihaamut eroavat useissa kohden siitä kuvasta, mikä\nyleensä on annettu sielujen olosta; mutta vielä jyrkemmin siitä\npoikkeaa Herakleen haamun kuvaus: hän ei olekaan vainaja, vaan elää\njumalana jumalien joukossa, puolisonaan Zeuksen ja Heren oma tytär Hebe\n(= \"Nuoruus\"); mutta silti hänen haamunsa eli kuvaimensa (_eidólon_)\non Hadeen valtakunnassa vainajain sielujen keskuudessa ja uhkaa heitä\njousellaan (vrt. Orionin haamun kuvaus, 572-575). Näyttääpä siltä,\nkuin tässä olisi yritetty sovittaa yhteen kahta eri mielikuvaa:\ntoista, yleisempää, jonka mukaan Herakle's maanpäällisen vaelluksensa\njälkeen oli kohotettu jumalien pariin, ja toista, kenties vanhempaa,\njonka mukaan hän oli ollut kuolevainen sankari ja kuolevaisten\nyleisen kohtalon alaisena. Jälkimmäinen käsitys ilmenee selvästi\nIliaan XVIII laulun 117:nnessä säkeessä, jossa sanotaan että \"eip'\nedes Herakleen väki voinut kuoloa välttää\". -- Edellisessä laulussa\n(X 495, alkutekstissä) sielut sanottiin kiitäviksi varjoiksi; tässä\n(605, 606) ne verrataan lentoon säikkyviin lintuihin; XXIV laulussa\ntaas (7, 9) niiden sanotaan piipittävän yökköjen tavoin. Välistä\nkerrotaan (alkutekstissä) ihmisen kuolemasta sanoilla \"sielu lensi\npois\" tai \"lentäen sielu poistui\". Vrt. myös 207 (ynnä Sel.) ja 222.\nKaikista näistä lauseparsista pilkahtaa esiin eräs muinoin laajalle\nlevinnyt mielikuva: sielu on kuvailtu linnun muotoiseksi; esiintyypä\n\"sielulintu\" usein vaasimaalauksissa.\n\n613, 614. _Kunp' ei hirmuja noit', ei muit' ikin' ois kuvaellut\nj.n.e._: paikka on epäselvä ja on antanut aihetta eri selityskokeisiin.\nSe lienee (alkutekstiä noudattaen) parhaiten näin ymmärrettävä: kunhan\nseppo ei olisi sepittänyt näitä hirmuja eikä muutakaan sepittäisi.\nNäillä sanoin kai on laulaja tahtonut kuvata taideteoksen pelottavaa\ntehoa.\n\n621,622. _Olin halvempaani ma pantu palvelemaan_: kun oli tullut\nse päivä, jolloin Alkmenen piti synnyttää Zeukselle Herakle's, oli\nZeus muka julistanut, että poika, joka oli sinä päivänä syntyvä, oli\nhallitseva kaikkia, jotka olivat hänen (Zeuksen) sukujuurtaan. Silloin\noli Here mustasukkaisuudessaan keskeyttänyt Alkmenelta synnytyksen ja\nsaanut aikaan sen, että Zeuksen ja Danaen pojan Perseuksen pojanpoika\nEurystheus syntyi maailmaan ennen aikaansa. Näin joutui Herakles\nkehnomman miehen käskynalaiseksi. Näin kerrotaan II. XIX 95-133. --\n_Hadeen koira_: Kerberos, jota tavallisesti kuvataan kolmipäiseksi\nhirviöksi.\n\n631. _Theseus, Peirithoos, pojat kuulut kuolematonten_: Ateenalaisten\nkansallissankarin Theseuksen isänä mainittiin milloin Poseido'n-jumala,\nmilloin Ateenan kuningas Aigéus, hänkin luultavasti alkuaan sama\nkuin Poseidon; hänen ystävänsä, lapithiruhtinas Peirithoos oli taas\nmuka Zeuksen poika. Molemmat ystävykset olivat tunkeutuneet manalaan\nryöstääkseen sen hallitsijattaren Persephoneian Peirithookselle. Julkea\nyritys päättyi niin, että molemmat jäivät ainiaaksi manalaan. Toisen,\nmyöhemmän tarunmuodon mukaan Herakle's vapautti sieltä Theseuksen ja\ntoi hänet jälleen elävien ilmoille.\n\n634. _Gorgon pää_: pelottava kummitus: leveä irvinaama, suussa\ntorahampaat, kieli ulkona suusta, tukassa käärmeitä. Tarun mukaan\nGorgoja (Gorgoneja) oli ollut kolme; yhdeltä, Medusa-nimiseltä,\nPerséus sivalsi pään poikki. Tämän pään luultiin jähmetyttävän kiveksi\njokaisen, joka sen näki. Vrt. Sel. II. V 741.\n\n639. _Alas virtaa Okeanon_: näistä sanoista päättäen luultiin\nmaailmanvirran vetten laskevan \"mereen\", s.o. Välimereen tai Mustaan\nmereen.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LAULU.\n\nSeireenit. Skylla. Kharybdis. Helios-jumalan karjat.\n\n\nOdysseus yhä jatkaa kertomustaan (\"Alkinoos-tarinoita\"). Palattuaan\nHadeen mailta Kirken saareen ja haudattuaan siellä Elpenor-vamajan\nhän oli vihdoin saattanut lähteä kotimatkalle. Ennen hänen lähtoään\noli Kirke kertonut niistä vaaroista, joihin hän matkan varrella\noli joutuva, seka neuvonut, kuinka hänen oli niistä suoriuduttava.\nEnsimmäisena vaarana olivat Seireenit, jotka lumolaulullaan veivät\nohikulkevia surman suuhun. Lähetessään heidän saartaan hänen oli\nsentähden käskettävä toveriensa sitoa hänet lujasti mastoon kiinni,\nniin että hän tosin voisi kuulla Seireenien laulua, mutta ei mitenkään\npääsisi heidän houkutteluaan noudattamaan; miestensä korvat taas hänen\npiti tukkia vahalla. Sitten hänellä oli edessään kaksi eri väylää;\ntoinen vei \"liikkuvien\" kallioiden sivuitse, ja jos niitä läheni,\noli laiva varmasti murskautuva: toinen taas kulki kahden kallion\nvälitse; toisessa asusti kuusipäinen hirviö Skylla, toisen alla\ntaas oli ihmeellinen kurimus Kharybdis. Joka Kharybdiin kurimukseen\njoutui, oli auttamattomasti hukassa; parempi oli siis kulkea Skyllan\npuolelta väylää; hirviö tosin oli jokaisella päällään tempaava laivasta\nmiehen ja syövä heidät kitaansa, mutta se oli sentään pienempi vaurio\nkuin kaikkien tuho. -- Suoriuduttuaan näistä vaaroista Odysseus oli\nlaivoineen saapuva Thrinakien saareen, jossa Helios-jumalan karjat\novat laitumella. Jos oltaisiin niihin koskematta, oli toivo päästä\nvihdoin kotimaahan. -- Noudattamalla Kirken neuvoja Odysseus oli sitten\nonnellisesti sivuuttanut Seireenien saaren; Skyllastakin hän oli\nsuoriutunut, menettämällä tosin kuusi miestä. Oli saavuttu Thrinakieen;\nvasten Odysseuksen varoituksia olivat väsyneet toverit laskeneet sinne\nmaihin; mutta raivoisat myrskyt olivatkin pidättäneet heitä siellä\nkokonaisen kuukauden. Kun Kirken antamat eväät oli syöty loppuun,\nolivat nälistyneet miehet Odysseuksen nukkuessa ryhtyneet jumalan\nkarjaan, teurastaneet parhaat elukat ja valmistaneet niistä aterian.\nMyrsky oli sen jälkeen lakannut raivoamasta, ja oltiin taas laskettu\nvesille. Mutta Helios oli suuttuneena vaatinut Zeusta rankaisemaan\nilkityön tekijöitä, ja Zeus oli leimauksellaan hajoittanut laivan.\nMiehet olivat hukkuneet mereen; Odysseus yksin oli pelastunut laivan\nemäpuulle ja ajautunut Kalypson saareen. -- Tähän \"Alkinoostarinat\"\npäättyvät.\n\n3, 4. _Asumukset Koi-jumalattaren, jossa... on, jost' ylös ilmoihin\nmyös aamuin Helios nousee_: Kirken saari, Aiaie, on siis ajateltava\nidän äärillä sijaitsevaksi; ks. Sel. X 80 ja seur.\n\n9. _Kirken linnaan_: alkutekstin mukaan Kirken taloon.\n\n39-54. _Seireenit_: kuolonhaltioita, jotka kuvailtiin omituisiksi\nsekaolennoiksi: ne olivat muka lintuja, joilla oli ihmisen\n(tavallisesti naisen) pää, rinta ja kädet. Niiden luultiin laulullaan\nlumoavan merenkulkijoita, niin että nämä riensivät niiden saarelle,\nsaadakseen siellä surmansa. Oli myöskin olemassa taru, jonka\nmukaan Seireenit, jos joku kykeni niiden lumousta vastustaa, itse\nheittäytyivät mereen; vrt. tämän laulun alkukoristeena oleva kuva;\ntoinen kuva on XXIV laulun loppukoristeena. -- Odysseian mukaan niitä\non kaksi (52:nnessa ja 166:nnessa säkeessä näet käytetään alkutekstissä\nheistä puhuttaessa dualis-lukua); tavallisesti niitä kuvailtiin\nolevan useampia. -- Myöhempinä aikoina Seireenejä on usein käsitetty\nturmelukseen viettelevien naisten vertauskuvina.\n\n51. _Mastonkanta_: alkutekstissä _histopéde_. Tämä näkyy oikeastaan\nolleen laite, joka etupuolelta tuki maston tyveä, niin että masto ei\nvoinut kaatua eteenpäin; sen rakenteesta ei ole varmaa tietoa.\n\n55-72. _Loukkurit_: alkutekstissä _Planktái_; tätä nimeä on selitetty\njoko \"yhteentörmääviksi\" tai \"liikkuviksi\" kallioiksi. Alkuaan\nPlanktai ovat kai ihmisten mielikuvituksessa olleet samat kuin\nSymplegadi-kalliot (_Symplegádes_), jotka muka alituisesti iskivät\nyhteen, murskaten kaiken, mikä joutui niiden välille, mutta (erään\ntarun mukaan) juurtuivat paikoilleen kiinni, kun Argo'-laiva jumalien\navulla oli päässyt kiitämään niiden välitse. -- Esillä olevassa\nOdysseian paikassa näitä kallioita ei kuitenkaan kuvata yhteen\niskeviksi \"loukkureiksi\" vaan ne esiintyvät siinä kalliotörminä,\njoiden ympärillä meren aallot tyrskyilevät ja tulivihurit raivoavat.\nKovin outoa on, että ohilentävien lintujen kerrotaan joutuvan näiden\nkalliotörmien saaliiksi (alkutekstissä: \"sillä kallio aina tempaa\npois yhden\"). Tämä viittaa ilmeisesti toiseen tarumuotoon, jonka\nmukaan kalliot iskivät yhteen, jotenka linnut saattoivat niiden\nväliin murskaantua. Tämä tarumuoto on epäilemättä alkuperäisempi;\nOdysseiassa oleva on siitä syntynyt, jonkun verran sekava, muunnos.\nV:llä vuosisadalla tarun \"liikkuvia\" tai \"yhteentörmääviä\" kallioita\nselitettiin samoiksi kuin Mustassameressä Bosporos-salmen edustalla\nolevat n.s. Kyáneai-saaret (\"Sinisaaret\"). Myöhemmässä runoudessa\nPlanktai-saaret ja Symplegadit kuvailtiin usein eri paikoiksi:\nedelliset olivat muka Messinan salmessa, jälkimmäiset taas edelleen\nMustassameressä. -- Planktai ovat muuten niitä Odysseian piirteitä,\njotka lähinnä ovat peräisin argonautti-tarustossa (ks. Sel. X 80 ja\nseur.). -- _Ia'son_ (_Ie'son_): _Aisonin_ (ks. XI 259 ynnä Sel.) poika,\nArgonauttien johtaja.\n\n73-110. _Skylla_ (_Skylle_) ja _Kharybdis_: antiikkisissa kuvissa\nSkylla tavallisesti esiintyy oudonlaisena sekaolentona, naisena, jonka\nruumis lanteiden kohdalla päättyy raivoisiin koiriin ja tarumaisiin\nmerieläimiin (vrt. tämän laulun loppukoristeena oleva kuva). Näistä\nSkyllan kuvista Odysseian Skylla siis eroaa melkoisessa määrin.\nMutta kuvissa ilmenevään käsitykseen viittaa kumminkin se, mikä\nOdysseiassa kerrotaan kauhean hirviön äänestä: se näet muka vinkuu\nuikuttavan penikan tavoin (85, 86). On muuten huomattava, että nimi\nSkylla ihmisten tietoisuudessa on saattanut liittyä _skylaks_-sanaan,\njoka merkitsee penikkaa. -- Skyllan ja Kharybdiin välinen salmi on\nluultavasti alkuaan ollut toisinto samaa salaperäisen kallioportin\nmielikuvaa, mikä ilmenee Planktain ja Sympigadien kuvauksissa (vrt.\nSel. 55-72). -- Tavallisimman, ratsionalistisen selityksen mukaan\nSkylla ja Kharybdis tarkoittivat Messinan salmessa olevia vesipyörteitä.\n\n124. _Krataiis_: \"Väkivaltava\", Skyllan äiti.\n\n132. _Phaéthusa_ ja _Lampetie_: \"Valoisa\" ja \"Loistava\".\n\n201,202. _Savun äkkiä sankan nousevan näin, jyly soi, kävi korkea\nkuohu ja tyrsky_: tällä kuvauksella tarkoitetaan Planktai-kallioita\n(\"Loukkureja\"); vrt. 55-72 ynnä Sel.\n\n204, 205. _Käsist' airot kirposi irti_, mutta riippuivat yhä\nhankahihnoissa kiinni: vrt. IV 782.\n\n220. _Kallio_: Skyllan kallio.\n\n253. _Putkeen sonninsarvisehen pujoteltuna siima_: alkutekstissä\nsanotaan vain, että kalastaja heittää mereen kedolla yöpyväisen härän\nsarven; antiikkisten selittäjäin mukaan sarvella tarkoitetaan sarvesta\ntehtyä pientä putkea, josta siima oli pujotettu ongen yläpuolelta, niin\nettei kala onkeen käydessään voinut purra sitä (siimaa) poikki.\n\n260. _Tuhokalliot_: Planktai-kalliot (\"Loukkuni\").\n\n306. _Vienoa vettä_: suolatonta vettä, lähdevettä, meriveden\nvastakohtana.\n\n315. Sama säe esiintyy V laulun 294:ntenä ja IX laulun 69:ntenä. Näissä\npaikoin kuvataan, mitenkä myrskyn noustessa yön synkkyys laskihe\ntaivaalta keskellä päivää. Nyt esillä olevassa paikassa taas on\nkäytetty samoja sanoja, vaikka myrskyn kerrotaan nousseen yön aikana\n(huom. että etelän yö on pilkkosen pimeä!).\n\n318. _Haltia-immet_: luonnottaret (_Nymphai_).\n\n357, 358. Vrt. Sel. III 441-447.\n\n409. _Harusköydet_ (_protonai_): nämä olivat kiinnitetyt kumpaiseenkin\nkeulalaitaan ja estivät siten mastoa kaatumasta taaksepäin; etupuolelta\ntaas sitä tuki mastonkiinnitin eli \"maston kanta\" (_histopede_); ks.\nSel. 51.\n\n413. _Simpukanpyytäjä_: alkutekstin mukaan sukeltaja, jolla kai\ntarkoitetaan purppurasimpukanpyytäjää.\n\n423. _Vetonuora_: luultavasti raakapuun nostoköysi.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LAULU.\n\nOdysseuksen lähtö phaiakilaisten maasta ja hänen saapumisensa Ithaken\nsaarelle.\n\n\nKun Odysseus on lopettanut kertomuksensa, kehottaa Alkinoos, ennenkuin\nmennään levolle, Phaiakilaisia antamaan hänelle vielä lahjoja entisten\nlisäksi. Aamun tultua lahjat tuodaan ja sälytetään laivaan. Päivä kuluu\nuhriin ja kemuihin, Odysseuksen kiihkeästi odotellessa illan tuloa,\njolloin hän vihdoin pääsee matkalle. Laivan kiitäessä eteenpäin läpi\nyön hän nukkuu sikeästi, ja kun on tultu perille, kantavat laivamiehet\nhänet yhä nukkuvana Ithaken rantaan; sinne niin ikään nostavat kaikki\nlahjatavarat. Ja sitten heti lähtevät kotimatkalle. Mutta suuttuneena\nPhaiakilaisille, siksi että ovat kuljettaneet Odysseuksen aarteinensa\nhänen kotimaahansa, Poseidon Zeuksen luvalla muuttaa palaavan laivan\nkiveksi. -- Odysseuksen herätessä sakea sumu estää hänet tuntemasta\nmissä on; luuleepa hän, mieli masentuneena, Phaiakilaisten petollisesti\nheittäneen hänet jonkin vieraan maan rannalle. Huolestuneelle miehelle\nilmestyy Athene nuorukaisen hahmossa ja ilmoittaa hänelle, että hän\nonkin Ithakessa. Varovaisuudessaan Odysseus ei heti ilmaise ken hän on,\nvaan sepittää valejutun. Silloin Athene näyttäytyy hänelle oikeassa\nhahmossaan, sumu hälvenee, ja Odysseus tuntee ikävöidyn kotimaansa.\nAthene kertoo hänelle lyhyesti hänen vaimonsa kosijain elämöimisestä\nhänen kodissaan ja kehottaa häntä miettimään kostoa. Ensiksi tulee\nhänen kuitenkin mennä uskollisen sikopaimenen (Eumaioksen) luo ja\nodottaa tämän syrjäisessä suojassa poikaansa Telemakhosta, joka\njumalattaren kehotuksesta kohta on palaava Spartasta. -- Vielä\njumalatar taikasauvalla muuttaa sankarin kurjan kerjäläisukon\nnäköiseksi, jottei kukaan ennen aikojaan häntä tuntisi.\n\n13. _Kattilan jalkoineen_: kolmijalan eli tripodin. Nämä kolmijalat\novat ne lisälahjat, joiden antamisesta oli puhe jo XI laulussa,\n339-352. Niitä on luvultaan 13, vrt. VIII 390, 391.\n\n68. _Tuon lujan, suljetun lippaan_: tarkoitetaan sitä \"ylen sorjaa\nlipasta\", johon Are'te oli sullonut Phaiakilaisten antamat vaatteet, ja\nkullat, ks. VIII 438 ja seur.\n\n81-83. _Nelivaljakon korskuvat orhit_: nelivaljakkoa mainitaan Iliaassa\nja Odysseiassa vain kahdesti, nimittäin näissä Odysseian säkeissä\nja II. XI 699. Jälkimmäisessä paikassa puhutaan (kreik. tekstissä)\nkilpa-ajo-valjakosta, ja sellaista kai tässäkin tarkoitetaan. Muuten\nIliaan ja Odysseian sankarit ajavat aina (myöskin kilpa-ajoissa)\nkaksivaljakolla. Historiallisella ajalla nelivaljakolla-ajo oli\nsuosituin hevosurheilu, mutta sankarieepoksen laulajat ovat nähtävästi\nkatsoneet sen sankariajan tapoihin soveltumattomaksi. Esillä olevassa\npaikassa nelivaljakko esiintyykin vertauskuvassa.\n\n96. _Phorkys_: mainitaan I 72 _aaltoavan meren aavan haltiaksi_. Vrt.\nmyös Sel. IV 349.\n\n105-108. Runoilija kuvaa tässä tippukivi- eli stalaktiittimuodostumia.\n\n108. _Vesivälkyt_: alkutekstissä _halipórphyra_ = meripurppuraiset,\njolla luultavasti tarkoitetaan meren simpukoista saatua purppuraväriä.\nSanaa on kuitenkin selitetty useilla eri tavoin.\n\n113. _Tiettyyn valkamahan_: alkutekstin mukaan _ennakolta tietäen_ sen.\nVIII 560, 561 oli kerrottu, että Phaiakilaisten laivat itse tiesivät\nihmisten maat ja kaupungit; tässä taas oletetaan sama ihmeellinen tieto\nolevaksi laivojen miehistölläkin.\n\n130. _Alku ja juur' olen heille_: V laulussa (35) Phaiakilaisten\nsanotaan olevan ylipäätään \"likiheimoiset jumalille\"; VII laulun mukaan\ntaas Poseido'n on Nausithooksen isä, siis Alkinooksen isoisä (VII 56).\n\n188 ja seur. Teksti on tässä kohden jonkin verran sekava. 188:nnessa\nja 189:nnessä säkeessä kerrotaan, ettei Odysseus herätessään tuntenut\nisiensä maata: Athe'ne näet peitti sen usvaan (näin on näet alkutekstin\nsanamuoto parhaiten ymmärrettävä), ja siksi maisema Odysseuksesta\nnäytti oudolta (194 ja seur.), eikä hän sitä tuntenut, ennenkuin Athene\n\"pois sumun hääti, ja selkeni seutu\" (352). Ristiriidassa tämän aivan\nloogillisen ja runollisesti tehoisan kuvauksen kanssa ovat säkeet\n190-193, joissa Athenen sanotaan levittäneen sumun tehdäkseen siten\n_Odysseuksen_ itsensä tuntemattomaksi, kunnes hän olisi suorittanut\nkostontyönsä. Tätä itsessäänkin oudoksuttavaa piirrettä ei sitten\nkertomuksen jatkuessa oteta ollenkaan lukuun; poistaapa Athene sumun\npaljoa ennen kuin Odysseus ryhtyy kostoonsa, ja tehdäkseen Odysseuksen\ntuntemattomaksi hän (429 ja seur.) käyttää aivan toista keinoa: muuttaa\nhänet kurjan kerjäläisäijän näköiseksi. Näin ollen voi varmuudella\npäättää että säkeet 190-193 ovat peräisin jostakin Odysseian nykyiseen\nmuotoon soveltumattomasta (kaiketi heikommasta) toisinnosta.\n\n204-214. Näissäkin säkeissä tulee näkyviin omituinen ristiriitaisuus:\njos Odysseus pitää Phaiakilaisia pahoina pettureina, joille hän\ntoivottaa Zeuksen kostoa (209-214), niin hän tuskin on voinut samassa\nhengenvedossa lausua sitä ajatusta, että olisi ollut parempi, jos hänen\ntavaransa (taikka hän itse) olisivat saaneet jäädä heidän maahansa\n(204). Hänen kiihtynyt mielentilansa tuskin riittää tämän ristiriidan\nselitykseksi.\n\n217. _Kattilat: kolmijalat_.\n\n223. Sankaritarinain ja -runojen maailmassa nuoret kuninkaanpojat\nuseinkin käyvät isiensä karjoja paimenessa.\n\n275. _Epeijit_: eepoksessa Elis-maakunnan asukkaiden nimi; vrt. Sel.\nII. II 615-624.\n\n333-336. Oikeastaan ei tekstissämme ole tähän asti mainittu mitään,\nmikä aiheuttaisi nämät Athenen ylistävät sanat; eihän Odysseus ole\nmillään tavoin ilmaissut aikovansa koetella puolisoansa ennenkuin\nrientää kotiinsa. Tässäkin kohden siis kertomuksen ainesten\nyhteenliitäntä tuntuu jonkin verran hataralta.\n\n359. _Teille ma tuon_: alkutekstin mukaisemmin _me tuomme_ (nimittäin\nminä ja poikani).\n\n383-385. Sen, minkä Athe'ne nyt on kertonut, Odysseus on jo kuullut\npaljoa täydellisemmin Teiresiaan haamulta (XI laulussa). Näyttääpä\nsiltä kuin tämän Odysseian jakson sepittäjällä ei olisi ollut tietoa\nOdysseuksen manalassa käynnistä, -- ei ainakaan sen nykyisessä muodossa.\n\n407. _Koraks- (Koraks-) kallio_: \"korppikallio\".\n\n409. _Vettä on tummaa_: syvässä lähteessä oleva vesi näyttää mustalta.\n\n414. _Avotanterisen Lakedaimonin maille_: alkutekstin mukaan\n_Lakedaimoniin, jossa on laajat tanssitanteret_. Lakedaimonilla\ntarkoitettanee tässä (ja samoin XV 1) maakunnan pääpaikkaa, Spartaa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LAULU.\n\nOdysseus Eumaioksen luona.\n\n\nUskollinen sikopaimen ottaa vieraanvaraisesti vastaan vanhan\nkerjäläisen, jota hänen on mahdoton tuntea omaksi kauan ikävöidyksi\nisännäkseen. Hänen herttaisesta pakinastaan käy ilmi, mitenkä\nPenelopeian kosijat mässäilevät Odysseuksen talossa, säästämättä\npoissa olevan isännän laumoja; uskollinen Penelopeia taas ottaa\nlempeästi vastaan kaikki Ithakeen saapuvat maankiertäjät, toivoen\nsaavansa heiltä tietoja kadonneesta puolisostaan; mutta kaikki he\nmuka osoittautuvat valehtelijoiksi, eikä Eumaios usko saavansa enää\nkoskaan isäntäänsä nähdä. Väittäen olevansa Kreetasta kotoisin Odysseus\nsepittää kohtaloistaan pitkän jutun, jonka pontena on se, että hän muka\näskettäin Thesproottien maassa oli saanut varmat tiedot Odysseuksesta:\ntämä oli näet hiljan ollut siellä ja vain lähtenyt Dodonaan kysymään\noraakkelilta neuvoa; sieltä palattuaan hän oli lähtevä aarteineen\nkotimatkalle. Eumaios ei ota uskoakseen hänen kertomustaan; se on muka\nvalhetta, niinkuin muidenkin maankiertäjäin jutut. Siitä huolimatta\nhän edelleenkin lempeästi vaalii vierastaan. -- Odysseus jää yöksi\nsikopaimenen majaan; tämä taas viettää yönsä tarhan ulkopuolella.\n\n5. _Etuusuoja_: majan patsaseteinen.\n\n21. _Vartiakoirat myös pedonkaltaiset_: tätä nykyäkin Kreikkalaisten\npaimenkoirat ovat järeäraajaisia, pedonkaltaisia otuksia, jotka usein\nrajuilla hyökkäyksillä saattavat matkustajan hengenvaaraan; jos hän\nsilloin malttaa istuutua maahan ja laskea kädestään keppinsä tai muun\naseentapaisen, ne jättävät hänet rauhaan, mutta niin pian kuin hän\nnousee pystyyn, ne jälleen hyökkäävät hänen kimppuunsa. Vrt. 29 ja seur.\n\n50. _Salovuohi_: joko betsoarivuohi eli paseng (_Capra cegagrus_) tai\nvuori- eli alppikauris (_Capra ibex_).\n\n86-88. _Zeun sallimat ryöstäen saaliit... heilläkin... pelko on\nkoston_: Zeus kyllä usein suo rosvoille runsaat saaliit, mutta silti he\ntietävät peljätä jumalien kostoa.\n\n97. _Tumma manner_: kaukana siintävä mannermaa.\n\n102. _Omat paimenet_: orjat; _vieraat_: palkatut paimenet.\n\n154. Tämä säe, jossa Odysséus määrää _iloviestinsä palkan_, puuttuu\nparhaimmista käsikirjoituksista. Vrt. XVI 79.\n\n162, 163. _Juuri kun vaihtunut vanha on kuu j.n.e._: tämä ajanmääräys,\njonka Odysseus vielä toistaa puhelussaan Penelopeian kanssa (XIX\n307), näkyy olevan asetettava yhteyteen Apollonin juhlan kanssa, joka\non vietettävä viimeksi mainitun puhelun jälkeisenä päivänä (vrt. XX\n276-278, XXI 258). -- Odysseus on siis melko selvästi ilmaissut sen\npäivän, jolloin hän on suorittava kostontyönsä. Runokokoelmassa tämä\naihe on kuitenkin jätetty sen koommin käyttämättä; Odysseuksen kuulijat\neivät pane siihen huomiota eikä siihen kertomuksen kuluessa panna\nmitään painoa. Nähtävästi se on peräisin toisinnosta, jossa sillä kai\non ollut tärkeämpi sija; sen siirtyminen nykyiseen Odysseiaamme lienee\nkai johtunut epähuomiosta.\n\n187. _Arkéisios_: Laerteen isä, Odysseuksen isoisä, ks. XVI 118.\n\n208. _Nuo pojat korskeat_: aviosta syntyneet pojat.\n\n277. _Kilven, olkani suojan_: alkutekstin mukaan Odysseus oli muka\nottanut kilven olaltaan; runoilijalla on siis ollut mielessään iso,\nmelkein miehenkorkuinen mykeneläismallinen kilpi, jota kannettiin\nolkahihnassa. Sitä laatua ovat Iliaassa enimmäkseen etevimpäin\nsankarien kilvet. Vrt. Sel. II. II 388, 389.\n\n327. _Dodona_ (_Dodo'ne_): Zeukselle pyhitetty ikivanha ennustuspaikka\nEpeiroksessa. Vrt. Sel. II. XVI 233.\n\n371. _Harpyiat_: ks. Sel. I 241.\n\n379. _Aitolia_: länsikreikkalainen maakunta, joka rajoittui lännessä\nAkarnaniaan, idässä Ozolilaisten Lokrien maahan, pohjoisessa pieniin\nvuoristomaakuntiin, etelässä Korinthoksen lahden aavaan ulko-osaan.\n\n426 ja seur.: vrt. III 9 ynnä Sel.\n\n448. _Linnojen turma_: _ptoliporthos_, ks. Sel. VIII 3.\n\n470, 471. _Odysséus, Menélaos_ ja kertoja itse olivat muka väijysjoukon\npäällikköinä.\n\n499. _Thóas, Andraimonin poika_: Aitoolien päällikkö, esiintyy usein\nIliaassa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LAULU.\n\nTelemakhos saapuu Eumaioksen luo.\n\n\nYöllä Telemakhos viruu unettomana Menelaoksen talossa, huolestuneena\najatellen isäänsä. Silloin lähestyy häntä Athene ja kehottaa häntä\npalaamaan kotiinsa; muuten hänen äitinsä muka saattaa mennä uusiin\nnaimisiin ja viedä mukanaan talon tavaraa. Kotimatkallaan hän\nkarttakoon salmea, jossa äidin kosijat ovat väijyksissä; Ithakeen\ntultuaan hän lähettäköön laivansa kaupungin satamaan, mutta itse\nmenköön uskollisen sikopaimenen luo; aamulla tämä lähteköön\nilmoittamaan Penelopeialle, että hänen poikansa on onnellisesti\npalannut. Auringon noustua Telemakhos, saatuaan isäntäväeltään kauniit\nlahjat, ajaa Peisistratoksen kanssa Pylokseen, johon saapuu toisena\npäivänä. Poikkeamatta Nestorin taloon hän lähtee heti laivalleen.\nHänen juuri suorittaessaan lähtöuhria saapuu rantaan miestapon vuoksi\nvainottu tietäjä Theoklymenos ja pyytää päästä hänen turviinsa.\nTelemakhos suostuu, ja illan suussa lähdetään matkalle. -- Ithakessa\nOdysseus on yhä tuntemattomana Eumaioksen luona; tämä ei salli hänen\nlähteä kerjuulle kaupunkiin, vaan pyytää häntä jäämään luoksensa,\nkunnes Telemakhos saapuu; tämä on kyllä pitävä hänestä hyvää huolta.\nEumaios antaa hänelle vielä lisätietoja hänen omaisistaan ja kertoo\nsitten omat merkilliset kohtalonsa: hän näet on kuninkaanpoika, jonka\nphoinikialaiset merenkulkijat ovat ryöstäneet ja myyneet orjaksi;\nonnekseen hän on joutunut hyvän isännän haltuun. -- Kolmantena päivänä\nTelemakhos saapuu Ithaken rantaan, syrjäiseen seutuun. Siellä hän astuu\nmaihin; miestensä hän käskee viedä laivan kaupungin satamaan; yksi\nheistä saa erikoisesti pitää huolta Theoklymenoksesta. Itse hän kulkee\nyksin sikolaumain ja niiden kaitsijan olopaikalle.\n\n1. _Lakedaimonihin meni laajaan_: alkutekstin mukaan Lakedaimoniin,\njossa on laajat tanssitanteret; vrt. XIII 414 ynnä Sel.\n\n33. _Sivu saarien_: Telemakhoksen tulee siis lännen puolelta kiertää\nSamos- eli Same-saari (Kephalle'ne) sekä sen lähellä olevat luodot ja\nsiten sivuuttaa kosijain väijyspaikka. Vrt. IV 670, 671 ja 842-847 sekä\nSel. I 17 ja 245-248.\n\n63. Tämä säe puuttuu parhaimmista käsikirjoituksista.\n\n80. _Kautt' Argos-maan... ja Hellaan_, ks. Sel. I 344.\n\n84. _Kattilan jalkoineen taesorjan_: n.s. kolmijalan eli tripodin. --\n_Käsimaljan_: maljan, jota pidettiin käsien alla, kun niitä huuhdeltiin\nateriaan tai uhriin ryhdyttäessä; nämä maljat olivat joskus hopeasta\ntehdyt (I 137, 138), joskus kukkakoristeilla koristetut (III 440, 441\ny.m.).\n\n105. _Vaippa_: _peplos_; ks. Sel. V 229-232. -- _Omat ompelemansa_:\njoita hän itse oli kirjaillut.\n\n113-119 = IV 613-619. Menélaos oli (IV 589-592) luvannut\nTelemakhokselle pikarin sekä valjakon rattaineen, mutta kun hän sai\ntietää, ettei Ithaken kalliosaarella voitu ajoneuvoja käyttää, oli\nhän valjakon ja rattaiden sijasta luvannut hopeaisen sekoitusmaljan.\nNyt kun Telemakhoksen on lähdettävä kotimatkalle, Menelaos noutaa\nkammiostaan lupaamansa kultaisen pikarin ja antaa poikansa tuoda\nsieltä ison, painavan sekoitusmaljan (XV 101-104). Lahjansa antaessaan\nhän kuitenkin ensin jättää pikarin mainitsematta. Runoilija on näet\npannut hänen suuhunsa sanasta sanaan samat säkeet, joilla hän IV\nlaulussa (613-619) oli luvannut (valjakon ja rattaiden sijasta) antaa\nsekoitusmaljan, ja siten kultapikari on jäänyt hänen puheessaan\n(XV 111-119) mainintaa vaille! 120:nnessa säkeessä se kyllä sitten\nmainitaan.\n\n133, 134. _Isot istuimet_: alkutekstissä _klismoi_, selkänojalliset\nkevyet tuolit. -- _Kunniapaikat_: selkä- ja käsinojalla sekä\njalkalaudalla varustetut kunniaistuimet (_thronoi_); ks. I 130-138 ynnä\nSel.\n\n186-188 = III 488-490.\n\n223. _Uhrin_: juomauhrin.\n\n225-239. _Melámpus_-tietäjän ja hänen sukunsa tarina edellytetään\nyleisesti tunnetuksi, jotenka sitä niin hyvin tässä paikassa kuin\nmyöskin XI laulussa (\"Nekyiassa\", 287-29.7) on voitu esittää\nharppauksittaan ja vihjauksin. Kuinka tässä oleva kertomus suhtautuu\nNekyia-laulun esitykseen, ei ole täysin selvää. Mainitussa laulussa\nkerrottiin, että Neleus oli kieltäytynyt antamasta ihanaa tytärtään\nPerota kellekään muulle kuin sille, joka hankkisi hänelle Phylakesta\nIphikloksen karjan, ja että Melampus (hänen veljensä Amythaonin poika)\noli ottanut suorittaakseen tuon ehdon (muista lähteistä tiedetään, että\nhän siihen ryhtyi veljensä Biaan puolesta). Sitä yrittäessään hänet oli\notettu kiinni; olipa häntä pidetty vankeudessa kokonainen vuosi. Mutta\ntämän ajan kuluttua Iphitos oli päästänyt hänet vapauteen (hän oli\nnäet, kuten muissa lähteissä kerrotaan, ilmaissut Iphiklokselle ylen\ntärkeän salatiedon). Esillä olevassa XV laulun paikassa mainitaan tämän\nohessa, että Melampus sai viedä karjan Phylakesta Pylokseen ja että hän\nsiten hankki veljelleen (Biaalle) Peron puolisoksi (237,238). Mutta\nlisäksi vielä kerrotaan (230, 231), että Neleus Melampuksen ollessa\npoissa, oli anastanut hänen omaisuutensa ja pitänyt sen koko vuoden\nhallussaan. Palattuaan Melampus oli jollakin tavoin kostanut setänsä\ntekemän vääryyden (236, 237), mutta seurauksena oli ollut, että hänen\ntäytyi karkota vieraaseen maahan (228, 238). -- Huomattava on, ettei\nXV laulun kertomuksessa mainita Iphikloksen nimeä ja että Melampuksen\nvankilana mainitaan _Phylakoksen_ (Iphikloksen isän) linna. Näistä\neri seikoista voi kenties päättää, että tässä laulussa oleva kertomus\non peräisin toisesta lähteestä kuin XI laulun tarina. -- _Harhan tuon\ntuhoraskaan_ (233): Tuon uhkarohkean yrityksen, joka tuli Melampukselle\nniin kohtalokkaaksi.\n\n244-249. _Amphiáraos_: ks. Sel. XI 326, 327. -- Se _syy oli lahjotun\nvaimon_: Polyneikeen lahjoman Eriphylen.\n\n250, 251. _Kleitos_: ks. Sel. V 121-124.\n\n254. _Hyperes'ia_ (Hyperesi'e): mainitaan II. II 573 Peloponnesoksen\npohjoisrannikon (Akhaian) kaupunkien joukossa.\n\n289. _Lovilaitateljo_: ks. Sel. II 424.\n\n295. _Krunói_ ja _Khalkis_: paikkakuntia Eliissä. Koko tätä säettä\nei kuitenkaan ole käsikirjoissa; se on tähän sovitettu Strabonin\nmaantiedosta (VIII 350). Saman säkeen alkuosa on luettavana n.s.\nhomeerolaisessa Hymnissä Apollonin kunniaksi (425).\n\n297. _Phea'i_: niemi ja satama Elis-maakunnassa (Alpheiós-joen pohjois-\npuolella); Iliaassa (VII 135) _Pheia'_.\n\n363, 364. Tämä on ainoa paikka, jossa Odysseuksella mainitaan olleen\nsisaruksia; näistä oli muka _Klimene_ nuorin. Huom. että XVI laulussa\n(117-118) Odysseuksen kerrotaan olleen Laerteen ainoa poika.\n\n403 ja seur. Eumaioksen elämäntarina on tyypillistä satua. Hänen\nsyntymäpaikkansa Syrie on ihmeellinen onnela; se sijaitsee niillä\nmaailman äärillä, _\"kuss' auringon rata kääntyy\"_ eli sananmukaisemmin:\nsiellä, _missä auringon käänteet_ (_tropai eelioio_) _ovat_. \"Auringon\nkäänteillä\" Kreikkalaiset vleensä tarkoittivat päivänseisauksia. Tämän\nmukaan runoilija siis näkyy kuvailevan Syrien (ja samoin Ortygian)\nsijaitsevaksi kaukana luoteessa, äärimmäisellä kohdalla, minkä aurinko\nsaavuttaa vuoden pisimpänä päivänä ja mistä se alkaa vetäytyä takaisin\netelämmälle (siis seisauspisteen kohdalla). Muutamat selittäjät taas\novat sitä mieltä, että tässä tarkoitetaan auringonlaskun seutua, sitä\nkohtaa, jossa aurinko iltaisin muka kääntyy, palatakseen näkymättömänä\nnousupaikalleen. Tämänkin selityksen mukaan olisi siis Syrien ja\nOrtygian ajateltu luoteen tai lännen äärillä sijaitseviksi. -- Toiselta\npuolen nimi Syrie johdattaa mieleen Syros-nimisen Kykladi-saaren; tämä,\nsamoin kuin Phoinikialaisten esiintyminen (415), tuntuu viittaavan\nitään. -- Ja siihen viittaisi myöskin _Ortygia_, jos sillä tässä,\nniinkuin myöhemmässä runoudessa, tarkoitettaisiin Delos-saarta. Ortygia\n(_Ortygie \u003C ortyks_ = viiriäinen, siis kaiketi = Viiriäis-saari)\nmainittiin Odysseian V laulussa (123) sinä paikkana, missä\nArtemis-jumalatar nuolillaan tappoi Orionin; XVI n.s. \"homerolaisen\nhymnin\" mukaan Ortygia oli tämän jumalattaren syntymäsaari; -- lähellä\nEphesosta, Artemiin kaupunkia, oli sen niminen pyhä lehto; olipa\nSyrakusain linnasaaren nimenä Ortygia, ja sen sanoo Pindaros Artemiin\nasunnoksi. Ortygia-nimi liittyy siis lähinnä Artemiin tarustoon. Joka\ntapauksessa Eumaioksen syntymäseutua lienee etsittävä satujen ja\ntarujen utuisesta maailmasta.\n\n418. _Taidot_: käsityöt.\n\n427. _Tapholaiset_: ks. Sel. I 105.\n\n460. _Merikuultoa_: Kreik. _elektron_, ks. Sel. IV 73.\n\n466. _Maljoja pöydill' äkkäsi hän j.n.e._: alkutekstin mukaan hän\netupylvähikössä äkkäsi _pikareita ja pöytiä_. On oletettava, että\naterian jälkeen pöytäastiat ynnä pöydätkin oli korjattu miessalista\netupylvähistöön, kaiketi puhdistettaviksi. Pöydäthän olivat pienet\nja keveät, niin että jokaisen aterioitsijan eteen voitiin nostaa eri\npöytä, vrt. Sel. I 130-138.\n\n500. _Viiniin... valahuttivat vettä_: vrt. Sel. IX 208-211\n\n517. _Vaan kutomuksien ääreen jää yliskammion suojaan_; alkutekstissä\nPenelopeian sanotaan kutovan yliskammiossa kangasta. Muuten Penelopeian\nkangaspuut ovat aina alikerrassa, naisten salissa. Poikkeusta pidetään\nepähuomiosta johtuneena erehdyksenä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LAULU.\n\nTelemakhos tuntee vieraan vanhuksen isäkseen.\n\n\nAamun tullen Telemakhos saapuu Eumaioksen majaan, ja vanha orja\ntervehtii nuorta herraansa ylen hellästi. Syötyään aamiaisen Eumaioksen\nja hänen kerjäläisen hahmossa esiintyvän vieraansa kanssa Telemakhos\nvaroittaa tätä menemästä röyhkeiden kosijain herjattavaksi sekä lupaa\npitää hänestä huolta. Eumaioksen taas hän heti lähettää viemään\nPenelopeialle sanoman saapumisestaan. Hänen poistuttuaan Athene\nkehoittaa Odysseusta ilmoittautumaan pojalleen ja muuttaa sentähden\nOdysseuksen uljaaksi sankariksi. Telemakhos ei ensin ota uskoaksensa,\nettä hänellä on edessään kauan kaivattu isänsä, mutta sitten isä ja\npoika itkien syleilevät toisiaan. Luottaen Athenen ja Zeuksen apuun\nOdysseus heti ryhtyy suunnittelemaan kosijain surmaa. Telemakhos\nmenköön huomisaamulta isänsä taloon ja yhtyköön siellä kosijain\nseuraan; myöhemmin Eumaios on saattava sinne Odysseuksen; Telemakhos\nsiellä malttakoon mielensä, vaikka näkee isäänsä pahoin pideltävän.\nSaatuaan Odysseukselta merkin hän korjatkoon pois salissa olevat aseet.\n-- Sillä välin Telemakhoksen laiva saapuu kaupungin rantaan. Penelopeia\nsaapi sanoman poikansa onnellisesta kotiutumisesta. Nähdessään\nTelemakhoksen välttäneen heidän väijytyksensä kosijat suunnittelevat\nuutta murhayritystä, joka kuitenkin lykätään, kunnes olisi saatu selko\njumalien tahdosta. Penelopeia astuu miessalin oven suuhun ja nuhtelee\nkosijoita heidän rikollisista aikeistaan. Sitten hän yliskammiossaan\nitkee puolisoansa, kunnes kyyneliinsä nukkuu. -- Ennenkuin Eumaios\npalaa majaansa, muuttaa Athene jälleen Odysseuksen ryysyiseksi\nvanhukseksi. Aterioidaan ja mennään levolle.\n\n19. _Moni jost' oli murhe_ = jonka hoidosta ja kasvatuksesta on ollut\nhuolta ja vaivaa.\n\n65. _Laivast' äsken karkasi pois Thesproottien häijyin_: ks. XIV\n334-359.\n\n100-101. Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että Odysseus\nmielenkiihkossaan on vähällä päästää ilmi, ken hän on, mutta että hän\nhillitsee itsensä ja äkkiä antaa lauseelleen toisen käänteen. Mutta\non kuitenkin luultavaa, että, jos runoilija olisi sitä tarkoittanut,\nhän olisi saanut sen selvemmin esille. Eikä sellainen tyylikeino tunnu\nolevan sopusoinnussa eepillisen kertomuksen yksinkertaisen, suorasyisen\nrakenteen kanssa.\n\n108-111. Runoilija on tässä sattunut antamaan Odysseuksen tietää\nenemmän kosijain ilkiötöistä, kuin mitä Eumaios on kertonut.\n\n122-128 = I 245-251. Vrt. myös 122-125 ja XIX 130-133.\n\n159 ja seur. _Noinpa hän portill' ilmestyi j.n.e._: Athe'ne asettui\npihan edustalle, portin kohdalle, vastapäätä majan ovea (vrt. 165).\n\n268. _Ratkaisee raju Ares_: alkutekstin mukaan _ratkaistaan Areen\nrajuus_, s.o. raju taistelu.\n\n285. _Vie varuskammiohon:_ se kammio, johon aseet on vietävä, on\nluultavasti pieni eri rakennus megaronin ja sivu-rakennusten välisen\nsolakäytävän (_lauren_) varrella; ks. Sel. XXII 126-128.\n\n294. _Sill' ihan itsestään kätt' etsii kärkkyvä rauta_: sananlaskuksi\nkiteytynyt lauseparsi, josta käy selvästi näkyviin, että laulajan\naikoina yleisesti käytettiin rauta-aseita, vaikka itse kertomuksessa\nvarsinkin sota-aseet miltei aina mainitaan vaskisiksi. Runoilijat\nolivat näet nimenomaan kuvaavinaan kaukaista sankarikautta, jolloin\nteräaseetkin tehtiin vaskesta (pronssista); katsottiinpa pronssin\nsuorastaan kuuluvan eepilliseen tyyliin. Mutta vertauskuvissa ja\nvertauskuvallisissa lauseparsissa tulevat runoilijain oman ajan olot\nsentään näkyviin; niin on laita esillä olevan sananlaskunkin. Vrt. myös\nSel. II. I 237.\n\n327. _Klytios_: sen Peiraioksen isä, jonka turviin Telemakhos (XV 542)\nuskoi Theoklymenoksen.\n\n411-415. Penelópeia astuu miessalin takana olevasta suojasta\n(naissalista) miessaliin ja jää seisomaan ovipielen viereen.\n\n422-432. _Etk' anoville sa suojaa suo j.n.e._: alkutekstin mukaan \"et\nvälitä turvanhakijoista, joilla sentään Zeus on todistajana\". Näissä\nsanoissa on jo jonkinmoinen viittaus siihen, että Antinooksen isä oli\nturvanhakijana otettu Odysseuksen suojaan: Antinooskin on siis turvatin\nasemassa, mutta suunnittelee kuitenkin turvanantajan pojan surmaa,\nmuista ilkitöistä puhumattakaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LAULU.\n\nTelemakhos palaa Ithaken kaupunkiin.\n\n\nPäivän noustua Telemakhos lähtee isänsä talolle; myöhemmin Eumaios\non saattava vieraansa kerjuuretkelle kaupunkiin. Penelopeia ottaa\nilokyynelin poikansa vastaan. Telemakhos kehoittaa häntä lupaamaan\njumalille suuret uhrit, jotta Zeus hankkisi kostoa. Sitten hän\nhakee Theoklymenoksen taloon ja aterioi hänen kanssaan. Penelopeia\nkysyy pojaltaan, onko hän matkallaan saanut mitään tietoa isästään,\nja Telemakhos kertoo kuulleensa Menelaokselta, että \"Merten\nvanhus\" on nähnyt hänet Kalypson saarella, ja ettei hän laivan ja\nmiehistön puutteessa päässyt sieltä lähtemään. Silloin Theoklymenos\ntietäjälahjansa nojalla vannoo, että Odysseus jo on Ithakessa ja\nparaikaa valmistelee kosijain tuhoa. -- Kosijat tulevat sisään ja\nhankkivat upean aterian. -- Eumaios ja Odysseus lähtevät taivaltamaan\nkaupunkiin päin. Matkalla he kohtaavat Melantheuksen, vuohipaimenen,\njoka röyhkeästi herjaa Odysseusta vieläpä lopuksi potkaisee häntä.\nMutta Odysseus seisoo järkkymättä vihansa hilliten. Odysseuksen talon\nedustalla hänet tuntee hänen koiransa Argos, joka ikäloppuna viruu\ntunkiolla ja heittää henkensä vanhan isäntänsä nähtyään. Sikopaimen\nastuu sisään miessaliin ja käy istumaan Telemakhoksen pöytään; hänen\njälkeensä tulee Odysseus kurjana kerjurina ja jää istumaan kynnykselle.\nSyötyään siellä Telemakhoksen lähettämät ruoat, hän menee kerjäämään\nkosijoilta. Muut antavat palasensa, mutta Antinoos kohtelee häntä\nraa'asti, vieläpä heittää häntä jakkarallaan olkapäähän. Odysseus yhä\nmalttaa mielensä ja vain nuhtelee häntä hänen sydämettömyydestään.\nMellastus on kuulunut Penelopeian huoneeseen, ja hän käskee\nEumaioksen tuoda kerjäläisen luokseen, kysyäkseen tietääkö hän mitään\nOdysseuksesta. Odysseus ei kuitenkaan, muka kosijoita peljäten, suostu\ntulemaan hänen puheilleen ennenkuin illan tultua. -- Eumaios poistuu\nsikojensa luo; sitä ennen Telemakhos kuitenkin on käskenyt hänen palata\naamulla, mukanaan uhrieläimiä. -- Kosijat yhä jatkavat ilonpitoaan\nOdysseuksen talossa.\n\n29. _Ison pylvään_: Tämä on kai yksi eteispylvähistön pylväitä.\n\n57. _Vaan ei vastannut emo siihen_: alkutekstin mukaan _\"siivettömäksi\nkävi häneltä sana\"_. Sama lauseparsi esiintyy vielä XIX 29, XXI 386,\nXXII 398.\n\n96. _Ovensuuhun_: Penelopeia istuutuu miessaliin, tämän ja naisten\nsuojan välisen oven suulle.\n\n124-141. _Voipa jo voi j.n.e._ Telémakhos toistaa tässä Menelaoksen IV\n333-350 lausumat sanat.\n\n140-146. Vrt. IV 555-560.\n\n212. _Dolios_: ks. Sel. IV 735-737.\n\n339. _Saarninen kynnys_: 30:nnen säkeen mukaan pylvästön ja miessalin\nvälinen kynnys on _paatinen_. Tätä ristiriitaa on jos jollakin tavoin\nkoetettu selitellä olemattomaksi, niinpä on m.m. arveltu, että kynnys\noli pylvästön puolelta kivestä, salin puolelta puusta tehty. Parasta\nlienee kuitenkin myöntää, että tässä on kuin onkin pieni epähuomiosta\njohtunut ristiriita.\n\n427-441: = XIV 258-272.\n\n492, 493. _Saliss' isketyn kuuli outoa kerjääjää_: Penelopeia oli\naikaisemmin (100) sanonut aikovansa heti lähteä yliskammioonsa, mutta\nkuitenkin jäänyt saliin kuuntelemaan Telemakhoksen kertomusta. On\ntietenkin oletettava, että hän sitten poistui tuohon yliskammioon\nennenkuin kosijat tulivat miessaliin ateriaansa valmistamaan (170 ja\nseur.). Kammiossaan hän saa joltakin palvelijattarelta kuulla, mitä\nsalissa on tapahtunut.\n\n522-527. Näissä säkeissä Eumaios ilmoittaa Penelopeialle mitä vanha\nkerjäläinen muka on hänelle kertonut, sanoopa hän nimenomaan tämän\nväittävän olevansa Odysseuksen \"taattoinen majaystävä\". Itse asiassa\nei Odysseus ole kuitenkaan kertomuksessaan (XIV 199-359) maininnut\nsiitä majaystävyydestä mitään. Vrt. muuten se juttu, jonka Odysseus XIX\nlaulussa (195 ja seur.) kertoo Penelopeialle.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LAULU.\n\nOdysseuksen ja Iros-kerjurin nyrkkeily.\n\n\nAmmattikerjäläinen Iros käskee kopeasti Odysseusta väistymään\nkynnykseltä. Syntyy riita, ja Iros vaatii Odysseuksen taisteluun.\nKosijat riemuitsevat tarjoutuvasta huvista. Kun Odysseuksen\nsonnustautuessa hänen jäntevät lihaksensa paljastuvat, tahtoisi\nIros jänistää, mutta hänet pakotetaan pitämään puoliaan. Yhdellä\niskulla Odysseus murskaa hänen leukapielensä ja kaataa hänet maahan.\nLaahattuaan hänet ulos pihalle voittaja istuu jälleen kynnykselle ja\nsaa määrätyn palkinnon, ison makkaran. -- Penelopeia päättää mennä\nnäyttäytymään kosijoille, ja Athene tekee hänet sitä varten vielä\nentistä ihanammaksi, niin että hänen astuessaan oven suulle heidän\nhimonsa yltyy ylimmilleen. Hän siinä m.m. mainitsee puolisonsa muka,\nlähtiessään sotaan, neuvoneen häntä odottamaan kunnes heidän pojallensa\nkasvaisi parta; silloin hänen sopisi mennä uusiin naimisiin. Se aika\noli muka nyt tullut. Vielä hän huomauttaa, että muiden kosijain on\ntapa tuoda valittunsa kotiin lahjoja eikä kuluttaa hänen omaisuuttaan.\nKaikki kosijat silloin lähettävät hakemaan kalliita lahjoja. Nämät\nsaatuaan Penelopeia poistuu yläkertaan. -- Illalla Odysseus käskee\norjattarien, jotka pitävät huolta salin valaistuksesta, poistua: hän\nkyllä hoitaa sitä tointa. Piiat, Melantho etunenässä, pilkkaavat\nvanhusta, mutta uhkaamalla heitä Telemakhoksen rangaistuksella hän saa\nheidät tottelemaan. Eräs kosija pilkkaa Odysseuksen kaljua päälakea;\nsyntyy sanakiista ja rähinä; Odysseus turvautuu Amphinomokseen.\nTelemakhos nuhtelee juopuneita kosijoita ja neuvoo heitä menemään\nkotiin. Amphinomos saa heidät järkevin sanoin malttamaan mielensä, ja\njuomauhrin suoritettuaan he poistuvat.\n\n5, 6. _Arnáios... Iros_: näissä nimissä piilee luultavasti\nsanansutkaus, joka kuitenkin jää meille aivan hämäräksi. Iros-nimen\non m.m. arveltu olevan leikillisesti väännetty _Iris_-jumalattaren\nnimestä: niinkuin Iris oli jumalien \"tuulena-kiitävä\" sanansaattaja,\nniin muka Arnaios oli kosijain viestinviejänä ja heidän asiainsa\nhommaajana.\n\n27. _Kuin akat liedellään_: sananmukaisemmin: _kuin leivinuunia hoitava\nakka_.\n\n85. _Ekhetos_: kenties = \"kiinnipitäjä\"; sadunomainen, muka\nmannermaalla asuva julmuri.\n\n117. _Tuon sanan onnekkaan_: tarkoittaa kosijain 112, 113 lausumaa\nhyväenteistä toivomusta (_Suokoon Zeus j.n.e._).\n\n182. _Autonóe sekä Hippodámeia_: Penelopeian orjattaria; heidät\nmainitaan ainoastaan tässä paikassa.\n\n192. _Ambrosiaista_: ks. Sel. I 97.\n\n210. _Huntuun verhosi kasvot_: tällä tietysti ei tarkoiteta, että\nPenelópeia peitti kasvonsa hunnullaan, vaan että hän kädellään piti\nhuntua niin, että se oli tenhokkaana kasvonpiirteiden taustana;\nvrt. esim. tunnettu Zeusta ja Herea esittävä metooppikuva, joka on\njäljennetty m.m. Iliaan suomennoksen XIV laulun otsikko-koristeena.\n\n246. _Iasolainen Argos_ mainitaan ainoastaan tässä Odysseian paikassa;\nmistä epiteetti _iasolainen_ johtuu ja mitä se merkitsee, on\nepätietoista; kaikki selitykset ovat ilmeisesti pelkkiä mielivaltaisia\narveluita. Varmana voi vain pitää, että iasolaisella Argoksella tässä\non tarkoitettu koko Kreikkaa.\n\n292, 293. _Vaippa_: alkutekstissä _peplos_, siis naisten pukine; vrt.\nSel. V 229-232. -- _Soljet_ (_perónai_), joilla peplos kiinnitettiin,\nolivat oikeastaan säppineuloja; kiinnikkeenä näissä oli tuppilo eli\nputkentapainen, johon neulan kärki pistettiin.\n\n295,296. _Povikäädyt... kultaa hohti ne, myös merikuultoa_:\nsananmukaisesti \"kultainen kaulavyö, johon oli pujotettu\nmerikuultohelmiä\". Vrt. Sel. IV 73 ja XV 460.\n\n307. _Tulikourut_ (_lamptères_): korkealla jalustalla seisovia\nmetalliristikkolaitteita, joissa poltettiin puupalikoita ja\ntervaslastuja.\n\n322. _Melantho'_: ks.Sel. IV 735-737.\n\n329. _Soppeen yövajan yhteisen_: alkutekstissä mainitaan leskhe,\njulkinen oleskelu- ja seurustelusali. Tämä on ainoa Odysseian tai\nIliaan paikka, jossa sitä mainitaan.\n\n354. _Näät hänen päästään tuo tulen hohtopa lähtevän näyttää_: tulten\nvalo näet heijastuu Odysseuksen kaljulta päälaelta. Piloillaan\nEurymakhos selittää ilmiön jumalien salliman merkiksi, -- aavistamatta,\nettä hänen pilassaan saattaa olla kaameaa totta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LAULU.\n\nOdysseuksen ja Penelopeian keskustelu. Jalkakylpy.\n\n\nOdysseus ja Telemakhos kantavat kaikki aseet salista pois. Telemakhos\nmenee levolle, mutta Odysseus jää saliin. Sinne tulee Penelopeia\npalvelijattariensa saattamana ja istuu lieden ääreen sekä kysyy\nvieraalta vanhukselta, ken hän on ja mistä kotoisin. Odysseuksen\nvältellessä hän kertoo mitenkä hän tähän asti ovelasti on lykännyt\nratkaisevan vastauksen antamisen kosijoille; mutta nyt hän ei enää\nvoi välttää kohtaloansa. Odysseus taas kertoo olevansa Kreetasta\nkotoisin; siellä hän on muka tavannut Odysseuksen, kun tämä Troiaan\npurjehtiessaan oli ajautunut sinne. Osoittaakseen puhuvansa totta hän\nkuvaa koko Odysseuksen asun, ja Penelopeia liikutettuna tunnustaa\ntuntomerkit oikeiksi. Edelleen vanhus kertoo äsken kuulleensa\nOdysseuksesta Thesprootiassa ja vannoo, että hän jo vuorokauden\nkuluessa saapuu Ithakeen. Penelopeia ei vielä ole vakuutettu, mutta\ntarjoo kuitenkin vanhukselle vuoteen ja jalkakylvyn. Kylvettäjäksi\nrupeaa vanha Eurykleia. Vieraan jalkaa pestessään Eurykleia huomaa\nsiinä arven, minkä metsäkarjun hampaan isku muinoin oli jättänyt\nOdysseuksen jalkaan, ja tervehtii riemuisasti isäntäänsä. Mutta tämä\ntarttuu hänen kurkkuunsa, jottei ennen aikojaan tulisi ilmi. Penelopeia\nkertoo näkemänsä merkillisen unen, ja vanhus selittää sen merkitsevän\nOdysseuksen kotiintuloa ja kosijain tuhoa. Tohtimatta selitykseen\nluottaa Penelopeia valmistautuu ratkaisuun: hän on menevä sille\nkosijalle, joka helpoimmin jännittää jousen ja ampuu läpi kahdentoista\nperäkkäin pystytetyn kirveenterän silmän. Vanhus vielä vakuuttaa,\nettä, ennenkuin yksikään kosija suorittaa sen näytteen, on Odysseus jo\ntullut. Penelopeia menee ylikerrokseen ja itkee siellä puolisoansa,\nkunnes Athene vaivuttaa hänet uneen.\n\n4-34. Odysséus oli aikaisemmin (XVI 283 ja seur.) kehoittanut\nTelemakhosta ajan tullen viemään aseet pois miessalista sekä neuvonut,\nmitenkä hänen oli kosijoille selitettävä tämä toimenpide. Nyt\nesillä olevassa paikassa suunnitelma pannaan toimeen, mutta toisin\nedellytyksin kuin ne, jotka esiintyivät edellisessä paikassa. Siinä\noli oletettu, että kosijat olisivat läsnä ja Telemakhos, saatuansa\nOdysseukselta salavihjauksen, yksin kantaisi pois aseet (paitsi kaksi\nmiekkaa, kaksi keihästä ja kaksi kilpeä); jälkimmäisen paikan mukaan\ntaas Odysseus ja Telemakhos ovat kahden kesken miessalissa ja korjaavat\nyhdessä aseet pois. -- Molemmissa paikoin on osaksi käytetty samoja\nsäkeitä: XIX 5-13 = XVI 286-294. Vrt. myös Sel. XVI 285. -- _Naiset\nhuoneissaan_: luultavasti tarkoitetaan miessalin takana olevaa naisten\nsalia. -- _Kammiohon_: ks. Sel. XVI 285.\n\n29. _Vastaamatt' oli hoitaja vanha_: ks. Sel. XVII 57.\n\n37. _Katon orret_: alkutekstissä _mesódmai_ = \"keski\"- eli\n\"välirakenteet\". Sana on aikaisemmin esiintynyt Odysseuksen ja\nTelemakhoksen merimatkoista kerrottaessa, jolloin _mesódmella_\nnähtävästi on tarkoitettu keskellä laivaa olevaa palkkia, jonka\nnojaan masto nostettiin pystyyn (II 424 [ynnä Sel.], XV 289).\nOdysseuksen talosta puhuttaessa taas mainitaan \"kauniit mesódmai\" nyt\nesillä olevassa paikassa sekä XX 354. Todennäköisimmän selityksen\nmukaan _mesodmailla_ (\"keskirakenteilla\") on puheena olevissa\npaikoissa tarkoitettu salin keskellä olevien neljän pylvään päällä\nlepääviä hirsiä; on kenties ajateltava niitä hirsiä tai palkkeja,\njotka kannattivat kattokoroketta (vrt. Sel. 329). Toisella hirsiä\nmerkitsevällä sanalla, _dokoi_, joka XIX 37 mainitaan _mesodmain_\njälkeen, olisi siinä tapauksessa kai tarkoitettu laipioita\n(suomennoksessa _laipiopalkit_). --\n\n45. Vrt. XVI 304, 316.\n\n48. _Kammiohonsa_: ks. Sel. I 425, 426.\n\n53. _Kammiosuojastaan_: vrt. XVII 36. -- Penelópeia oli XVIII 302\nlähtenyt miessalista yliskammioon; koska hän nyt taas tulee miessalin\ntakaisesta naisten olo- ja työhuoneesta, täytynee olettaa, että hän\nsitä ennen on astunut ylikerrasta alas, vaikkei siitä ole mitään\nmainittu.\n\n60. _Huoneestaan_: kaiketi samasta huoneesta kuin Penelópeiakin.\n\n124-129. Vrt. XVIII 251-256.\n\n130-133. Vrt. I 245-248, XVI 122-125.\n\n138-156. Penelopeian kankaankudonnasta kertoo myöskin eräs kosija II\n93-110, ja surmatun kosijan haamu XXIV 128-146 melkein samoilla sanoin\nkuin Penelópeia itse nyt esillä olevassa paikassa. _Säe menneet kun\nmonet kuut oli, päättynyt päiviä paljon_ (XIX 153) puuttuu II laulusta,\nja myöskin XIX ja XXIV laulun vastaavista paikoista se puuttuu\nparhaimmista käsikirjoituksista.\n\n158. _Vanhemmat_: Penelopeian isä Ikários mainitaan useissa Odysseian\nkohdissa (niinpä hän esim. II 52, 53 mainitaan Penelopeian naittajana);\nhänen äitiään taas ei mainita Odysseiassa kertaakaan; että muka\nmolemmat vanhemmat ovat elossa saadaan tietää ainoastaan nyt esillä\nolevasta paikasta.\n\n175-178. _Kreettien... oma myös rotu_: alkutekstissä _Eteókretes_ =\n\"Aito-kreettalaiset\", kaiketi se heimo, joka ennen Kreikkalaisten\ntuloa hallitsi Kreetassa ja muuallakin Aigaian meren rannikoilla, ja\njonka mahtavuudesta ja korkeasta kulttuurista viime vuosikymmenien\naikana Kreetassa paljastetut suurenmoiset muinaisjäännökset tietävät\nkertoa. -- _Akhaijeilla_ tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäisiä\nkreikkalaisia heimoja, jotka pohjoisesta päin tunkeutuivat\nBalkanin-maille ja saaristoon, osaksi omaksuen minolaisen kulttuurin.\n-- _Kydonit_ asuivat luultavasti Kreetan luoteisosassa; heidän luullaan\nolleen phoinikialaista alkuperää, kieleltään seemiläisiä (vrt. III 291,\n292 ynnä Sel.). -- _Pelasgit_: ei-kreikkalainen heimo, jonka kerrottiin\nmuinoin asuneen useissa osissa Kreikkaa. -- Sankarirunoudessa oltiin\nnimenomaan kuvaavinaan kaukaisen muinaisuuden oloja ja ihmisiä;\nainoastaan silloin tällöin pilkahtaa ikäänkuin epähuomiosta näkyviin\ntieto myöhemmistä oloista. Niinpä ei Iliaassa eikä Odysseiassa mainita\nmyöhimmin Kreikkaan siirtynyttä heimoa, _Doorilaisia_, muualla kuin\ntässä ainoassa paikassa, vaikka kyllä useat seikat viittaavat siihen,\nettä doorilainen asutus oli tapahtunut aikoja ennenkuin eepokset\nolivat kiteytyneet nykyiseen asuunsa. Tultuaan (n. 1200 e. Kr.)\nKreettaan Doorilaiset, tyystin hävittivät muinaisen kreettalaisen\nkulttuurin; historiallisella ajalla he olivat Kreetan väestön pääosana.\nAlkutekstissä heidän mainitaan olevan _trikha'ikes_, todennäköisimmän\nselityksen mukaan = kolmijakoiset; huomattava näet on, että useissa\ndoorilaisissa yhteiskunnissa historiallisella ajalla oli olemassa kolme\n\"heimoa\": _Hylléis, Dymanes, Pamphyloi_ (tai ainakin jokin näistä\nheimoista).\n\n178-181. Huom. että Odysseus kertoessaan XIV laulussa (199 ja seur.)\nEumaiokselle jutun kohtaloistaan isäkseen sanoo Kastorin eikä mainitse\nIdomeneusta veljekseen.\n\n188. _Amnisós_: Knosoksen valkamapaikka. -- _Eiléithyia_:\nlapsenpäästäjä-haltiatar.\n\n226 ja seur. Odysseuksella oli kultainen solki, jossa oli kaksi neulaa\nja siis myös kaksi tuppiloa neulankärkien kiinnittämiseksi.\n\n247. _Eurybátes_: mainitaan Odvsseuksen airueena myöskin Iliaassa, II\n184, IX 170.\n\n307 = XIV 162; vrt. sel.siv.\n\n370-372. _Häntäkin_: Odysseusta. -- _Sua_: vanhaa kerjäläistä.\n\n407-409. _Odysséus_-nimen selityksessä on alkutekstissä sanansutkaus,\njota ei voi saada käännöksessä esille. Odysseus näet muka saa tämän\nnimen siksi, että nimenantaja on monelle miehelle ja naiselle\nvihankarsas (kreikaksi partisiipi _odyssamenos_). -- Toisissa paikoin\n(I 62, V 340, XIX 275 _odyssesthai_-verbiÄ käytetään jumalista, joiden\nepäsuosioon Odysseus on joutunut; niissäkin paikoin saattaa verbissä\nolla jonkinmoinen viittaus Odysseuksen nimeen.\n\n413. _Lähti Odysseus siis_: tietysti kun oli nuorukaiseksi varttunut.\n\n518-523. Sen tarun mukaan, johon Penelopeia tässä viittaa,\n_Pandareoksen_ tytär oli naimisissa Thebain kuninkaan _Zethoksen_\n(Amphionin veljen, vrt. XI 260-265 ynnä Sel.) kanssa ja synnytti\nhänelle ainokaisen pojan, _Ityloksen_. Kadehtien kälynsä Nioben\nlapsirikkautta hän yritti tappaa tämän vanhimman pojan, mutta joutuikin\nerehdyksissään surmaamaan oman poikansa. Katkeran surun vallassa hän\nalituiseen itki surmaamaansa poikaa, kunnes muuttui _satakieleksi_\n= _Aedo'n_. -- Samansuuntainen taru kerrottiin Ateenan kuninkaan\nPandi'onin tyttäristä Philomelesta (= satakieli) ja Proknesta\n(= pääskynen); siinä tarussa surmatun pojan nimenä on Itys. --\n\"Pandareoksen tyttäret\" mainitaan XX laulussa (66-78), tarussa, jolla\nei kuitenkaan näy olevan mitään yhteyttä XIX laulussa kerrotun kanssa.\n\n544. _Katon reunalt' äänsi ja haastoi_: alkutekstin mukaan _ulkonevalta\nkattopalkistolta_.\n\n563 ja seur.: se mikä tässä hoetaan porteista, joista erilaiset unet\ntulevat ihmisille, perustuu kansanetymologiseen sanansutkaukseen:\npettävät unet tulevat muka norsunluuportista, ja toteutuvat unet\nsarviportista, siksi että verbi _elepháiresthai_ (= pettää, tehdä\nvilppiä) on johtanut mieleen _eléphas_-sanan (= norsu, norsunluu) ja\ntaas verbi _krainein_ (= saattaa täytäntöön) _keras_-sanan (= sarvi).\n\n572-579. _Kilpaan tuon jo ne kirveet j.n.e._: mitenkä tämä kilpatehtävä\npannaan toimeen ja kuinka se päättyy, kerrotaan XXI laulussa. Tehtävä\non kaksiosainen: ensiksi on jännitettävä Odysseuksen vankka jousi, ja\nsitten on sillä ammuttava nuoli kautta riviin asetettujen kirveiden\n(tietenkin niissä olevien reikien). Ensin jousi oli taivutettava\nniin, että sen toisessa päässä riippuva jänne voitiin kiinnittää\ntoisessa päässä olevaan koukkuun tai renkaaseen. Tämä oli jo voiman\nnäyte, eikä suinkaan helppo; Odysseuksen jousi näet osoittautuu\nniin jäykäksi, ettei yksikään kosijoista jaksa sitä näin jännittää.\nSitten oli yhdellä laukaisulla ammuttava nuoli peräkkäin asetettujen\nkirveiden reikien lävitse; tähänkin tarvitaan paitsi tarkkaa silmää\nmyös vahvat käsivarret; laukaistessa näet taas jännitetty jousi oli\nvedettävä niin kireälle, että siitä sinkoava nuoli sai kyllin vauhtia\nlentääkseen läpi kaikkien reikien painumatta suorasta suunnastaan\nennen kuin se oli läväissyt kaikki 12 reikää. Epäselväksi jää, mitä\nreikiä eli lovia kirveissä on ajateltu olevan; -- onpa mahdollista,\nettä koko koe on ikivanhoista lauluista tai tarinoista saatu piirre,\njosta ei nykyisen Odysseiamme sommittelijallakaan ole enää ollut\nselvää käsitystä. Seikkaa on koetettu selittää jos jollakin tavalla.\nNiinpä toiset ovat arvelleet, että runoilijalla on ollut mielessä\nkaksiteräiset sotakirveet, ja että oli muka ammuttava nuoli niistä\nlovista, jotka muodostuivat molempien terien kaarevien syrjien väliin;\ntoiset taas ovat olleet sitä mieltä, että kirveiden terät iskettiin\nkiinni maahan sillä tavoin, että varret törröttivät pystyssä; varsien\npäässä oli muka jonkinmoiset renkaat, ja niiden lävitse oli ammuttava.\nHuomiota ansaitsee eräs kreettalaistyylinen hautalöytö (Lakedaimonian\nVaphiosta): omituinen pyöreähkö pronssinen kirveenterä, jonka\nlappeessa on kaksikin väljää reikää (kuva: XXI laulun loppukoriste);\nonpa samasta paikasta löydetty pieni korukivi, johon on kaiverrettu\nväljäpukuinen mies, olallaan pääpiirteiltään samanmuotoinen kirves.\n-- _Kuin lovipölkyt on all' emäpuun_: alkutekstissä nuo riviin\nasetetut lovelliset kirveet verrataan _dryokhoihin_; nämä näkyvät\nerään antiikkisen selityksen mukaan olleen rakennettavan laivan\nemäpuun kannattimia, kenties rivissä olevia pölkkyjä, joissa oli lovia\npitkää emäpuuta varten. Tätäkään selitystä ei kuitenkaan voitane\npitää varmana. -- Jousi- ja kirveskoe on luultavasti alkuaan ajateltu\nulkoilmassa tapahtuvaksi; salissa siihen tuskin olisi ollut riittävää\ntilaa. Se on kai sijoitettu saliin silloin, kun se sovitettiin nykyisen\nOdysseian puitteisiin. Kuvaavaa on muuten sekin, että koe kirveineen\nkaikkineen näkyy joutuvan unohdukseen niin pian kuin se on suoritettu.\nXXII laulussa kirveitä ei enää mainita, vaikka luulisi, että kosijat\ntaisteluun ryhtyessään ensi sijassa olisivat rientäneet ottamaan niitä\naseikseen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LAULU.\n\nKosijain surman edelliset tapahtumat.\n\n\nOdysseus panee maata, mutta kostotuumat eivät salli hänen nukkua,\nennenkuin Athene valaa hänen silmäluomilleen unta. Kun hän aamun\nkoittaessa herää, kuulee hän Penelopen jo taas itkevän kohtaloaan.\nHän rukoilee Zeukselta onnekasta ennettä ja saa sen: ukkonen jylisee\nkirkkaalta taivaalta ja käsikiven ääressä valvova orjatar lausuu\nhyväenteisiä sanoja. -- Sali siivotaan juhlapäivän viettoa varten;\nEumaios vanhus, pahasisuinen vuohipaimen Melantheus ja uskollinen\nkarjapaimen Philoitios tuovat teuraita. -- Kosijat punovat uusia juonia\nTelemakhoksen henkeä vastaan, mutta paha lintuenne saa heidät niistä\nluopumaan. He menevät Odysseuksen talolle ja toimittavat suuren uhrin\nsekä ryhtyvät kemuihin. Telemakhos toimittaa Odysseukselle oman pöydän,\nmutta yksi kosijoista rupeaa taas vanhusta solvaamaan, vieläpä heittää\nhäntä lehmänsorkalla. Telemakhos saa kuitenkin kosijain ylimielisyyden\nhetkeksi talttumaan. Athene panee heidät remahtamaan kaameaan\ntiedottomaan nauruun. Tietäjä Theoklymenos ilmaisee näkevänsä kamalia,\nverisiä enteitä ja poistuu. Vielä Telemakhos saa kuulla pilkkaa muka\nkunnottomien vieraittensa vuoksi: parasta muka olisi myydä heidät\norjiksi vieraaseen maahan. -- Istuen naissalissa Penelopeia kuuntelee\nmiesten sananvaihtoa.\n\n49. _Viisinkymmenin joukoin_: alkutekstissä puhutaan _lokhos_-ryhmistä.\nLokhoksella tarkoitetaan Odysseiassa ja Iliaassa muuten aina väijymystä\ntai väijyksissä olevaa miesparvea. Mutta nyt esillä olevassa paikassa\nrunoilijalla (tai järjestäjällä) näkyy olleen mielessä myöhemmin\nkehittynyt sotajärjestys, jonka mukaan _lokhos_ parhaasta päästä oli\nmäärätty lokhagoksen johtama sotajoukon osasto (Spartassa esim. oli\nlokhoksessa n. 500 miestä).\n\n63-78. _Raju tuulispää_: Kreikkalaiset luulivat tuulispäiden\n(_thyellai_) joskus temmanneen ihmisiä pois teille tietymättömille\ntaikkapa Hadeen maille. Näistä tuulispäistä ei näy aina selvästi\nerotetun Harpyiai-nimisiä kaameita taruolennoita; niinpä Pandareoksen\ntyttärien ryöstäjät mainitaan 66 (alkutekstin mukaan) tuulispäiksi, 77\nHarpyioiksi; vrt. Sel. I 241. -- Toinen taru Pandareoksen tyttäristä\nkerrottiin XIX 518-523, vrt. Sel.\n\n176. _Kaikuisalla pilaristolla_, johon Melanthéus (_Melánthios_) kytkee\ntuomansa vuohet ja Philoitios (189) hiehon ja vuohet, on arveltu\ntarkoitettavan pihaportin yhteydessä olevaa pylväistöä.\n\n187, 188. _Saareen tuoneet niit' oli lautturit j.n.e._: tämä on niitä\nOdysseian paikkoja, jotka tavallaan tukevat Dörpfeldin käsitystä\neepoksen Ithakesta. Kieltämätöntä on, että salmen ja lautturien\nmainitseminen soveltuu paremmin Leukaaseen kuin Theakin eli\nhistoriallisen Ithaken yhteyteen. Mutta Aasian puoleisten runoilijain\nmielikuvituksella on Odysseuksen kaukana häämöittävää valtakuntaa\nkuvattaessa saattanut olla hyvinkin vapaa liikunta-ala. Vrt. Sel. I 17\nja 245-248.\n\n210. _Maalla Kephallenein_: termi \"Kephallenein maa\" (_demos_) ei\nesiinny missään muussa Odysseian tai Iliaan paikassa, vaikka molemmissa\n(Odysseiassa nimenomaan loppulauluissa) Kephallenit on Odysseuksen\nkansan yhteisnimenä. Huomattavaa on, että Iliaan n.s. laivaluettelossa\nmainitaan Kephallenien asuinpaikkoina paitsi Ithaketa ja muita saaria\nmyös \"mannermaa ja vastakkaiset seudut\" (näin alkutekstissä, II.\nII 631-636); onpa arveltu, että runoilija siinä on \"mannermaalla\"\ntarkoittanut parhaasta päästä Akarnaniaa. Tämä selitys kyllä (samoin\nkuin \"salmen\" ja \"lautturien\" maininta (187, 188) soveltuisi hyvin\nyhteen Dörpfeldin teorian kanssa (ks. Sel. I 17).\n\n257. _Istumahan pani Telemakhos j.n.e._: on siis oletettava, että\n_Telémakhos_ on torilta (\"mieskokouksesta\", ks. 144-146) palannut\ntaloonsa.\n\n276-278. Apollonin juhla: ks. Sel. XIV 162, 163.\n\n350. _Theoklymenos_: tietäjän voidaan olettaa tulleen Telemakhoksen\nseurassa saliin.\n\n354. _Katon orret_: alkutekstissä _mesódmai_, ks. Sel. XIX 37.\n\n383. _Sikelit_: _Sikeloi_ (lat. Siculi), se luultavasti Italian\npuolelta saapunut kansa, jolla silloin, kun Kreikkalaiset ensin\ntutustuivat Sisiliaan, oli hallussaan saaren pääosat. -- Huomattava on,\nettä Sisiliaa ja sen asukkaita mainitaan vasta Odysseian loppuosassa\n(XX ja XXIV laulussa); saaren nimenä esiintyy (XXIV 307) _Sikanie_,\njoka johtuu sen alkuasukasten, Sikanien nimestä.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LAULU.\n\nJousikilpa.\n\n\nPenelopeia hakee palvelijattariensa avulla varastoaitasta saliin\npuolisonsa jousen ja 12 kirvestä sekä kehoittaa kosijoita ryhtymään\nratkaisevaan voiman ja taidon näytteeseen. Heitä ennen tahtoo kuitenkin\nTelemakhos koettaa voimiansa; olisipa hän kenties virittänytkin\njousen, jollei Odysseus olisi päätään pudistamalla saanut häntä\nyrityksestä luopumaan. Sen jälkeen kosijat ryhtyvät toinen toisensa\nperästä kokeeseen, mutta ei yksikään jaksa jousta virittää. -- Sillä\nvälin Odysseus menee Eumaioksen ja Philoitioksen kanssa ulos ja\nkysyy heiltä, asettuisivatko Odysseuksen vai kosijain puolelle, jos\njumala toisi edellisen kotiin. Ja kun molemmat empimättä vastaavat\nvain toivovansa hänen tuloaan, ilmoittautuu hän heille. Itkien he\nsyleilevät vanhaa isäntäänsä. Odysseus antaa heille määräyksensä.\nEumaios tuokoon hänelle jousen ja käskeköön orjattarien sulkea salin\novet, Philoitios taas lukitkoon pihaportin. -- Salissa Antinoos\nehdottaa kokeen lykkäämistä seuraavaan päivään; ehdotukseen muutkin\nkosijat yhtyvät. Tultuaan takaisin miessaliin Odysseus kuitenkin\npyytää saada jousen käsiinsä, koettaakseen vieläkö hänellä on entiset\nvoimansa. Antinoos panee röyhkeästi vastaan; Penelopeia taas puoltaa\nvanhuksen pyyntöä. Telemakhos vetoo isäntävaltaansa ja kehoittaa\näitiänsä menemään huolehtimaan naisten toimia; hämmästyneenä Penelopeia\npoistuu palvelijattarineen yläkertaan. Telemakhoksen suostumuksella\nEumaios tuo jousen Odysseukselle. Ovet suljetaan. Vaivatta Odysseus\njännittää jousen. Hänen koetellessaan sormellaan jännettä, tämä\nsoinnahtaa valtavasti, ja kosijat kalpenevat. Samalla kuuluu Zeuksen\njylinä. Odysseus lennättää nuolen kirvesrivin lävitse. Hän antaa\nTelemakhokselle merkin; tämä vyöttää miekkansa ja asettuu keihäs\nkädessä isänsä viereen.\n\n6, 7. _Lukonvääntimen -- -- -- koukerovarren j.n.e._: avaimen, jolla\npuheenaolevan aitan oven sisäpuolella oleva salpa oli työnnettävä\noven suulta (vrt. 46 ja seur. ynnä Sel.); avain oli ison ja jykevän\nkoukun eli ha'an muotoinen kalu. Sitä säilytettiin ylhäällä Penelopeian\nmakuukammiossa, josta se haettiin, kun aitta oli avattava. Aitta\n(\"linnan kauin peräkammio\") taas on kai ajateltava pieneksi alakerran\ntasolla olevaksi eri rakennukseksi.\n\n14. _Iphitos, Euryton aaluva_: ks. Sel. VIII 224.\n\n15. _Ortilokhos_: ks. Sel. III 488, 489.\n\n21. _Vanhimmat_: \"gerontit\", ks. Sel. II 14.\n\n46-50. Päästi hän hihnan j.n.e._: vrt. I 441-442 ynnä Sel.\n\n91. _Se kilpa jos onkin suotta j.n.e._: tätä alkutekstissä\nhämäränpuoleista paikkaa on selitetty useilla eri tavoin. Sen\nselityksen mukaan, jota suomennoksessa on noudatettu, Antinoos kyllä\nuskoo voittavansa kilpailussa (vrt. 96, 97), mutta tahtoo puheena\nolevalla lauseella rauhoittaa Penelopeiaa: koe ei näet tule keneltäkään\nonnistumaan, eikä Penelopeian siis tarvitse vielä peljätä ratkaisua.\n\n120 ja seur. Vrt. Sel. XIX 572-579.\n\n138. _Jousen koukkua_: sitä koukkua, johon jousta jännitettäessä jänne\noli toisesta päästään kiinnitettävä.\n\n173. _Vetäjää... nuolen_: jousta jännitettäessä pidettiin nuolen tyveä\nsamoilla oikean käden sormilla kuin jännettäkin ja vedettiin yhdessä\ntämän kanssa ampujan rintaa kohti.\n\n209, 210. _Teidän kahden... palvelijoistani_: Odysseus puhuu\nmiespalvelijoista eikä siis tässä ota lukuun uskollista Eurykleiaa.\n\n295-304. Tunnetussa tarussa kerrotaan Thessaliassa asuvien Lapithien\nruhtinaan Peirithooksen häihinsä kutsuneen myöskin vuoriston\nhevosihmiset, kentaurit (Iliaan mukaan _Pheerit_ eli \"vuorien hirmut\").\nNämä olivat häissä juopuneet ja yksi heistä oli yrittänyt väkivalloin\nryöstää morsiamen, Hippodameian. Siitä syntyi Lapithien ja Kentaurien\nraju sota, johon Kentaurit lopulta sortuivat. Vrt. II. I 263-268 ynnä\nSei Ks. myös Sel. Od. XI 631.\n\n308. _Ekhetos_: ks. XVIII 85 ynnä Sel.\n\n344-353. Telémakhos puhuu tässä kovin tiukasti äidilleen; hänen\ntuimuutensa voidaan kenties katsoa siitä johtuvaksi, että hänen on jos\njollakin tavoin saatava äitinsä pois salista ennenkuin siellä verilöyly\nalkaa.\n\n347. _Elis-maan heponurmihin saakka_: vrt. Sel. II 386.\n\n391. _Byblos_: papyrus-kasvi (_Cyperus papyrus_ L.), jota käytettiin\nhyvin moniin tarpeisiin (tärkein oli, kuten tunnettu, siitä valmistettu\npaperi); m.m. sen kuiduista punottiin köysiä.\n\n395. _Sarvea_: sankarieepoksessa mainitaan usein jousten olevan\nsarvesta valmistettuja. Ja tavallisesti on (kuvissa esiintyvien jousien\nnojalla) arveltu, että kaksi sarvea oli kokonaisinaan (ainoastaan\nsiloitettuina) yhdistetty lujalla metalliputkella, joka ammuttaessa\noli kädensijana. On kuitenkin epäilyttävä, olisiko sellaista jousta\nollenkaan voitu taivuttaa. Todenmukaisemmalta tuntuu sentähden toinen\nselitys, jonka mukaan sarvet sahattiin pitkin pituuttaan ohuiksi\nlevyiksi, ja näitä sitten liimattiin tai muulla tavoin sovitettiin\nlujasti yhteen. Siinäkin tapauksessa olisi jousen molempia puoliskoja\nyhdistänyt luja putkentapainen kädensija, _pekhys_; tämä mainitaan m.m.\nXXI 419 (alkutekstissä). -- Vrt. muuten II. IV 105-111 ynnä Sel.\n\n407. _Kiertäen tappia tiukkaan_: alkutekstin mukaan _pingoittaen kielen\nuuden kollopsin ympärille_. _Kollops_ oli oikeastaan nahkaliuska, jolla\nkielet kierrettiin ylipäältään lujasti kiinni soittimen poikkipuuhun.\nTässä paikassa on kenties kuitenkin tarkoitettu itse poikkipuuta,\njoka siinä tapauksessa olisi kierretty niin, että kielet (kaikki\nyhdessä) saatiin toivottuun vireeseen. Sana _\"uuden\"_ jää tosin silloin\nselittämättä. Vrt. Sel. I 153.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LAULU.\n\nKosijain surma.\n\n\nOdysseus heittää ryysyt raajoiltaan ja asettuu jousineen ja nuolineen\nmiessalin kynnykselle; sieltä hän ampuu Antinookseen kuolettavan\nnuolen. Muut kosijat kavahtavat itsuimiltaan ja uhkaavat vanhusta\nkuolemanrangaistuksella, koska hän -- muka taitamattomuudessaan -- on\ntappanut etevän miehen. Mutta nytpä Odysseus ilmaisee ken hän on, ja\njulistaa, että kosijoilla on surma edessä pahojen töittensä vuoksi.\nEurymakhos myöntää hänen vihansa oikeutetuksi, mutta lykkää enimmän\nsyyn kaatuneen toverin niskoille ja tarjoo runsaan vahingonkorvauksen.\nMutta Odysseus ei lepy. Eurymakhos ja Amphinomos yrittävät miekka\nkädessä raivata tietä ulos salista, mutta edellisen tappaa Odysseus\nnuolellaan, jälkimmäisen Telemakhos peitsellään. Sitten Telemakhos\nrientää hakemaan asekammiosta isälleen ja uskollisille paimenille\nkeihäitä ja suojelusaseita. Melantheuskin pujahtaa kujaa myöten\nasekammioon ja tuopi sieltä aseita kosijoille. Mutta kun hän uudistaa\ntempun, ottavat molemmat paimenet hänet kiinni, panevat hänet lujasti\nköysiin ja ripustavat hänet kammion pylvääseen kohtaloansa odottamaan.\nSalissa raivoaa taistelu. Athene, joka ensin on ilmestynyt Mentorin\nhahmossa ja sitten lennähtänyt ylös orrelle, ohjaa kosijain keihäät\nharhaan, Odysseus taas tovereineen kaataa joka nuolella, heitolla\ntai iskulla miehen. Vihdoin jumalatar kohottaa aigiinsa ja silloin\nkosijain mielet hämmentyvät ja heidät valtaa pakokauhu. He saavat\nkaikki surmansa, ainoastaan laulaja Phemios ja airut Medon säästetään\nTelemakhoksen pyynnöstä. Isän käskystä Telemakhos kutsuu Eurykleian\nsaliin. Nähdessään Odysseuksen seisovan verisenä keskellä ruumiita\nvanha hoitajatar kirkaisee ilosta, mutta Odysseus hillitsee häntä.\nIsäntänsä käskystä Eurykleia ilmaisee ketkä orjattarista ovat\nosoittautuneet riettaiksi ja hävyttömiksi. Näiden täytyy kantaa ulos\nruumiit ja pestä sali puhtaaksi. Ja sitten heidät hirtetään. Melantheus\nsilvotaan julmasti kuoliaaksi. Talo vielä puhdistetaan rikillä. Mielet\nsyvästi liikutettuina Odysseus ja uskollisina pysyneet palvelijattaret\ntervehtivät toisiansa.\n\n5. _Palkaton kilpa_: ivallinen viittaus Antinooksen XXI 91 lausumiin\nsanoihin.\n\n107. _Kun ottelen yksin_: Eumaioksella ja Philoitioksella ei näet vielä\nollut aseita.\n\n109. _Kammiohon_: kaiketi ajateltava samaksi aseaitaksi, johon\nmiessalissa olleet aseet oli kannettu (XIX 4-34).\n\n122. _Harteilleen nelivuodan kiinteli kilven_: tässä kuvataan (samoin\nkuin XIV 277) miehenkorkuista mykeneläismallista nahkakilpeä, jota\nkannettiin olkahihnassa. Odysseuksen käyttämä kilpi on \"nelivuota\",\ns.o. tehty neljästä päällekkäin pannusta härän vuodasta.\n\n126-188. Tässä kappaleessa tilanteen ja paikallisuuksien kuvaus on\nkovin epäselvä. Tämä epäselvyys johtuu osaksi siitä, että siinä on\nkäytetty paria termiä, joiden oikeasta merkityksestä meillä ei ole\nvarmaa tietoa, mutta osaksi kenties siitäkin, että runoilijan ei ole\ntäysin onnistunut kiteyttää näkemyksiänsä oikein selväpiirteiseksi,\njohdonmukaiseksi kuvaukseksi. Puheena olevissa säkeissä on lähinnä\nollut kuvattavana, mitenkä miessalin ovensuulla seisova Odysseus\npitää kosijoita saliin teljettyinä ja mitenkä nämä koettavat päästä\nhakemaan itselleen aseita Odysseuksen aarre- ja aseaitasta, josta\nTelemakhos äsken oli tuonut niitä isälleen ja hänen apumiehilleen.\nTähän aittaan päästään päärakennuksen ja sivurakennusten (kammioiden)\nvälisestä solakäytävästä eli kujasta (_laure_). Solaan taas päästään\ntavallisissa oloissa sen pihanpuoleisesta suusta, jonka ovet kuitenkin\ntässä tilaisuudessa ovat suljetut. Mutta on sentään mahdollisuus\npäästä siihen salistakin. On näet seinässä (kaiketi miessalin\noikeanpuoleisessa sivuseinässä) oventapainen, n.s. _orsothyre_\n(suomennoksessa _oviluukku_), joka, omituista kyllä, on niin\nkorkealla, että siihen on salista _kiivettävä_ eli noustava; onpa\nlähellä miessalin kynnystä tie solakäytävään; tämä tie voi tuskin olla\nmikään muu kuin juuri tuo äsken mainittu _orsothyre_. Pitämään tätä\ntärkeätä kohtaa silmällä Odysseus asettaa sen lähelle Eumaioksen. Eräs\nkosijoista, _Agelaos_ (_Ageleos_) kyllä arvelee, että jos joku heistä\npääsisi ylös _orsothyresta_, niin hän voisi (kaiketi solan suusta)\nhälyyttää kaupunkilaisia. Vuohipaimen _Melanthéus_ (_Melanthios_)\nosoittaa tämän suunnitelman mahdottomaksi, koska muka _pihan_ (niin\nalkutekstissä, suomennoksessa _salin_) ovet ovat kovin lähellä ja solan\nsuu on hankala (eli _ahdas_): _siin' yks ainoa urhea mies koko parvea\ntorjuis_ (138). Mutta suljetusta salista voi päästä solaan toistakin\ntietä. Salin seinässä on näet (sisempänä) jonkinmoisia aukkoja,\n_roges_, ja kiipeämällä niistä voi päästä solaan ja siitä pujahtaa\nasekammioon ja hankkia sieltä aseita. Näitä _roges_-aukkoja on kenties\npidettävä joinakin korkealla seinässä olevina ikkunantapaisina, joista\npuolihämärään saliin pääsi lisää valoa. Melantheuksen onnistuukin\nkerran kenenkään huomaamatta livahtaa sillä tavoin asekammioon ja\ntuoda sieltä aseita; mutta kun hän yrittää toistamiseen tehdä saman\ntempun, huomaa hänet Eumaios, ja Odysseuksen käskystä molemmat\nuskolliset paimenet hiipivät (tietenkin _orsothyre_-aukosta ja sitten\nsolakäytävää pitkin) hänen jälkeensä ja sulkevat hänet kammioon. Siinä\nkuvauksen pääpiirteet. Epäselväksi jää varsinkin orsothyren ja solan\npihanpuoleisen suun asema toisiinsa nähden. Ja oudolta tuntuu m.m.\nsaman aiheen (korkealla seinässä olevan aukon) toistaminen orsothyresta\nja roges-aukoista puhuttaessa.\n\n139 ja seur. Omituista on, etteivät kosijat taisteluun\nvalmistautuessaan ensi sijassa yritä käyttää hyväkseen niitä 12\nkirvestä, joiden piti seistä törröttää salissa jousi- ja kirveskokeen\njälkeen. Vrt. Sel. XIX 572-579.\n\n173. Te: Eumaios ja Philoitios.\n\n186. _Ompelehihnat_: hienot hihnat, joilla kilven eri nahkakerrokset\noli ommeltu toisiinsa kiinni; vrt. Sel. 122.\n\n201. _Ottivat taas tamineensa_: Eumaios ja Philoitios olivat laskeneet\nmaahan aseensa, kun olivat saaneet Melantheuksen kiinni ja ryhtyivät\nkytkemään häntä köysiin.\n\n221-223. Agelaoksen uhkauksen mukaan kosijat siis aikovat tappaa\nMentorin pojat ja riistää hänen vaimoltaan ja tyttäriltään vapauden.\n\n269. _Hampain haukkasi nuo salin laajan lattian multaa_: alkutekstin\nmukaan _\"hampain tarttuivat äärettömän laajaan tantereeseen\"_\n(_aspeton udas_). Selvää on kuitenkin, että tässä (samoin kuin\nXIII 395) tarkoitetaan salin permantoa. Mutta vaikkakin miessalin\npermantona oli vain kovaksi tallattua savea sai multaa, niin sen\npureminen on kuitenkin jotensakin hatara mielikuva. Ilmeisesti on\neepillisen runouden runsaasta kuva- ja sananparsi-varastosta tähän\npaikkaan sovellettu sananparsi, joka ei siihen hyvin sovi. Iliaassa\nsama sananparsi esiintyykin kolmessa sellaisessa kohdassa, jossa\nkuvataan, mitenkä kaatuneet kuolemankamppailussaan iskevät hampaitaan\ntaistelukentän multaan; nämä paikat ovat II. XI 749 (suomennoksessa\n\"hampain maata ne haukkoi\"), XIX 61 (\"ois... moni nurmea purrut\") ja\nXXIV 738 (\"hampain haukkonut multaa\").\n\n285-291. _Ktesippon... jumalainen Odysseus_: ks. XX 287 -300. --\nKtesippoksen isän nimi _Polythérses_ = \"perin julkealuontoinen\".\n\n294. _Aigiin_: ks. Sel. III 42.\n\n302-306. _Vaan kuni kotkat j.n.e._: tässä kappaleessa näkyy olevan\nsekoitettuna kaksi, eri lähteistä saatua, vertauskuvaa. Toisessa oli\nkuvattuna, mitenkä jonkinlaiset petolinnut (_aigypiói_) _vuoriltaan\nlentäen_ ahdistavat pienempien lintujen parvia; nämä pakenevat\npelokkaina pitkin kenttää, mutta petolinnut iskevät niiden kimppuun\nja tuottavat niille tuhon. Toisessa taas näkyy kuvatun, mitenkä\npetolinnut (ajohaukat?), kaiketi siihen opetettuina, ajavat lintuparvea\nlinnustajain virittämiin _verkkoihin_, ja linnustajat iloitsevat\n_saaliistaan_ (_agre_; suomennoksessa _ajo_). Antiikkisten selitysten\nmukaan näet puhutaan (304) _verkoista_, vaikka tässä käytetyn sanan\n(_nephos_) tavallisena ja alkuperäisenä merkityksenä on pilvi; tälle\nselitykselle antaa tukea se, että linnustajan verkon nimenä joskus\nmuuten esiintyy toinen pilveä merkitsevä sana, _nephéle_ (niin esim.\nAristophaneen Lintukomediassa, 194). -- Alkutekstin 304:nnessä säkeessä\nlauseen syntaktillinen yhteys on sangen hatara; sekin viittaa siihen,\nettä tässä on tapahtunut kahden kuvan kontaminationi. Paikkaa on\nkuitenkin selitelty monella eri tavoin.\n\n332. _Oviluukku_: alkutekstissä _orsothyre_, ks. Sel. 126-188.\n\n357. _Medon_ on jo ennen kuvattu Odysseuksen perheen rehelliseksi\nystäväksi, ks. varsinkin IV 677 ja seur. -- Huom. että eepoksen airuet\neivät yleensä ole ruhtinaiden palvelijoita, vaan julkisia viranomaisia.\n\n398. _Vastaamatt' oli hoitaja vanha_: ks. Sel. XVII 57.\n\n442. _Pyöreän kammion taa pihan vankkaa muuria vasten_:\nsananmukaisemmin \"pyöreän rakennuksen (_tholos_) ja vankan pihamuurin\nväliin\". -- _Tholos_-sanalla tarkoitettiin ympyriäisiä rakennuksia\nylipäätään; tunnetuimpia oli historiallisella ajalla se _tholos_,\njoka oli Ateenan viisisatamiehisen neuvoston valtion juoksevia\nasioita hoitavan osaston virkapaikkana ja jossa tämän osaston jäsenet\n(prytanit) nauttivat aterioitaan. Tässä Odysseian paikassa (442 ja 459)\nmainittu _tholos_ näkyy, siitä päättäen, että sen ympärille (ks. 466)\nköytettiin nuora (niin alkutekstissä) olleen sangen pieni. Muuten ei\nsen laadusta ja käytöstä ole mitään tietoa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LAULU.\n\nPenelopeia tuntee Odysseuksen puolisokseen.\n\n\nEurykleia rientää riemuiten ylikertaan ja herättää nukkuvan Penelopeian\nilosanomalla: Odysseus on talossa ja on tuhonnut kosijat. Mutta\nPenelopeia ei ota uskoakseen, että Odysseus on saapunut; kosijat\non kenties joku jumala tuhonnut. Vihdoin hän sentään menee alas\nmiessaliin. Siellä hän istuu vastapäätä Odysseusta, uskon ja epäilyn\nvälillä häilyen. Telemakhos moittii äitinsä kovaa sydäntä, mutta\nOdysseus arvelee asiain kyllä selviävän; Penelopeia muka vieroo häntä,\nkun hän on likaisena ja huonosti puettuna. Jottei kosijain surma tulisi\nliian pian ilmi, hän käskee talonväen ryhtyä soittoon, lauluun ja\nkarkeloon. Niin tehdään, ja ohikulkevat luulevat vihdoin vietettävän\nPenelopeian ja jonkun kosijan häitä. -- Odysseus kylpee ja pukeutuu\nkauniisiin vaatteisiin; Athene valaa hänen ylitseen kauneutta, niin\nettä hän on kuolemattoman jumalan näköinen. Mutta Penelopeia ei tohdi\nvieläkään uskoa silmiään. Päästäkseen täyteen varmuuteen hän tekee\nkokeen. Hän käskee Eurykleian siirtää sängyn makuukammiosta ja tehdä\nsiihen sijan vieraalle, ulkopuolelle kammiota. Silloin Odysseuksen\nmieli kuohahtaa: hänhän on itse rakentanut kammion ison öljypuun\nympärille ja veistänyt siihen sängyn, käyttäen juurellista tyveä sen\ntolppana; onko todella kukaan saattanut irroittaa sen paikaltaan? --\nMutta nytpä Penelopeian viimeisetkin epäilykset hälvenevät, sillä sitä\nsänkyä ei ole ikinä nähnyt kukaan muu kuin puolisot itse ja yksi ainoa\nuskottu palvelijatar. Hän lankeaa puolisonsa kaulaan, ja molemmat\nsulavat ilokyyneliin. Athene pidättää Koittaren Okeanoksen äärellä,\njotta puolisoilla riittäisi aikaa häiriintymättömään yhdessäoloon.\nOdysseus ilmoittaa ensin mikä matka hänellä vielä on edessä; sitten\npuolisot kertovat toisilleen mitä kahdenkymmenen vuoden kuluessa ovat\nkokeneet ja kärsineet. -- Kun aamu vihdoin koittaa, jättää Odysseus\ntalon vaimonsa huostaan ja käskee hänen palvelijoineen sulkeutua\nyliskammioon. Itse hän Telemakhoksen ja molempien uskollisten paimenten\nkanssa lähtee maalle isäänsä tapaamaan. On jo valoisa aamu, kun he\ntäysin asestettuina lähtevät talosta; mutta Athene verhoo heidät\npimeään ja saattaa heidät ulos kaupungista.\n\n90, 91. _Taas liki seinää toista j.n.e._: Odysseus istuu toisen seinän\npuolella, pylvään juurella. Tämä pylväs on tietenkin yksi niistä\nneljästä pylväästä, jotka kannattavat kattokohoketta ja joiden keskellä\nliesi on; vrt. Sel. I 128.\n\n147. _Miesten karkelevain_: miehiä on mukana vain Telémakhos ja\nmolemmat uskolliset paimenet; vrt. 297.\n\n177. _Kammiohon_: Odysseuksen ja Penelopeian yhteiseen makuusuojaan;\ntämä on ajateltava erilliseksi pieneksi rakennukseksi, niinkuin kammiot\n(varsinaisessa merkityksessä) ylipäätään. Vrt. Sel. I 328.\n\n195-201. Sängynrakentamisjuttu on sangen epäselvä; onpa syystä arveltu,\nettei runoilijalla, joka, kaiketi vanhempien tarinain nojalla, on\nottanut tämän piirteen teokseensa, ole itselläänkään ollut siitä oikein\nselvää käsitystä.\n\n268-284. Vrt. XI 121-137. -- _Meren aavoill' ei_ (282): ks. Sel. XI\n134-136.\n\n290. _Vanha hoitajavaimo_: Eurykleia.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LAULU.\n\nSulhojen manalaan-tulo. Sovinto.\n\n\nHermes-jumalan saattamina tapettujen kosijain sielut liitävät pitkin\nOkeanosta, ohi valkoisen kallion, auringon porttien ja unten väen,\nvainajain olinpaikalle, asphodelos-niitylle, jossa heidän tulonsa\nkeskeyttää Agamemnonin ja Akhilleuksen haamujen vuoropuhelun.\nHämmästyneenä Agamemnon kysyy syytä siihen, että sellainen valiojoukko\nmiehiä saapuu Tuonen maille, ja Amphimedonin sielu kertoo hänelle ne\nseikat, jotka ovat syösseet heidät surmaan. Sen kuultuaan Agamemnon\nylistää Odysseuksen onnea, hänellä kun on puolisonaan uskollinen\nPenelopeia. -- Saavuttuaan seuralaisineen ulos vainioille Odysseus\nriisuu aseensa ja menee isäänsä tapaamaan. Hän löytää hänet raatamasta\nviinimäellä, likaisena, ryysyisenä, surun masentamana. Odysseus ei heti\nilmaise, ken hän on, mutta ei voi kuitenkaan kauan hillitä tunteitaan,\nvaan halailee hellästi isäänsä ja kertoo surmanneensa vaimonsa\nröyhkeät ahdistajat. Samoin hän ilmoittautuu uskolliselle Doliokselle\nja tämän kuudelle pojalle. Ja kaikki istuvat aterialle. -- Sillä\nvälin huhu kosijain kuolemasta on levinnyt kautta kaupungin. Kuolleet\nhaudataan tai lähetetään kotisaarilleen haudattaviksi. Antinooksen\nisä Eupeithes vaatii kokoontuneita kaupunkilaisia yhtymään kostoon.\nMedon airut ja vanha Alitherses kuitenkin varoittavat; edellinen on\nnähnyt ilmetyn jumalan olleen Odysseuksen auttajana, ja jälkimmäinen\nhuomauttaa, että kosijat itse ovat pahoilla töillään vetäneet päälleen\nkohtalonsa. Puolet joukosta malttaa mielensä, toinen puoli marssii\nulos taisteluun. Vihollisten lähestyessä Odysseus ja hänen pieni\njoukkonsa tarttuvat aseisiin; pukeutuvatpa molemmat vanhuksetkin,\nLaertes ja Dolios, sotisopaan. Mentorin hahmossa yhtyy heihin Athene.\nHänen kehoituksestaan Laertes heittää keihäänsä ja kaataa Eupeitheen.\nOdysseus ja Telemakhos iskevät miekoin ja keihäin ja olisivatpa\ntappaneet kaikki vastustajat, jollei Athene olisi käskenyt näiden\nluopua taistelusta. He kääntyvät pakoon, ja Odysseus ajaa heitä takaa.\nMutta Zeus singahuttaa salamansa Athenen eteen, ja jumalatar silloin\nkäskee Odysseuksenkin luopua sodasta. Hän tottelee, ja Athene rakentaa\nvalallisen sovinnon.\n\n1-204. Tämä kappale, jossa on esitettynä kaatuneiden kosijain\nsielujen matka Manalaan ja heidän saapumisensa sinne, Agamemnonin ja\nAkhilleuksen sielujen keskustelu ja kosijain kertomus kohtalostaan,\nkeskeyttää pääkertomuksen menon ja se rakentuu osaksi käsityksiin\nja edellytyksiin, jotka tuntuvasti eroavat niistä, mitkä muuten\nvallitsevat Odysseiassa ja Iliaassa. Etevä aleksandreialainen kriitikko\nAristarkhos katsoi nämä säkeet Odysseiasta hyljättäväksi, ja samaa\nmieltä ovat useat uudemmatkin tutkijat olleet. Joka tapauksessa tämä\nkappale, n.s. _Toinen Nekyia_, näkyy olevan Odysseiamme nuorimpia osia.\n\n1. _Herme's_-jumala oli Kreikkalaisten yleisen uskomuksen mukaan\n(mikäli sen tunnemme myöhemmiltä ajoilta) vainajain sielujen saattaja\nmanan maille (_Herme's Psykhopompós_); tästä hänen toimestaan ei\nOdysseia eikä Ilias muuten tiedä mitään; poikkeuksena on ainoastaan\ntämä Odysseian viimeisen laulun paikka. -- _Haltia Kyllenen_:\ntavallisen tarun mukaan Hermes oli syntynyt Arkadian jylhässä\nKylle'ne-vuoristossa; siitä liikanimi _Kylle'nios_ (Kylleneläinen). --\n_Lumosauva_: taikavirpi, vrt. V 47 ynnä Sel.\n\n10. _Onnentuottaja_: _Eriu'nios_; tämä Herme's-jumalan epiteetti ei\nkohdistu erikoisesti hänen tässä paikassa esitettyyn tehtäväänsä.\n\n11. _Ääriin Okeanon_: alkutekstin mukaan _Okeanosta pitkin_. Vrt. Sel.\nX 507, 508. -- _Leukáskallio_: \"valkoinen kallio\"; kaiketi ajateltava\nsamaksi kallioksi, joka X laulun 515:nnen säkeen mukaan kohoaa manalan\njokien yhtymäpaikassa ja jonka juureen Odysseuksen oli kaivettava\nkuoppa vainajille suoritettavaa uhria ja verijuomaa varten.\n\n13. _Kedon liljaisen lakealle_: asphodelos-niitylle, ks. Sel. XI 37 ja\n539.\n\n15-99. _Kohtasi heitä jo sielu Akhilleun j.n.e._: 99:nnestä säkeestä\nnähdään kuitenkin, että kosijain sielujen saapuminen keskeyttää\nAkhilleuksen ja Agamemnonin keskustelun, joka siis on tapahtunut\nparhaasta päästä juuri ennen niiden tuloa. -- Niin hyvin ennestään\nHadeen mailla olevat sielut kuin uudet tulokkaat ovat täydessä\ntajussaan, toisin kuin ensimmäisessä Nekyiassa (XI laulussa), jossa\nsielujen eli haamujen on juotava verta, saadakseen hetkeksi tajuntansa\ntakaisin (tosin ei kuvaus siinäkään ole täysin johdonmukainen).\nHuomattavaa on myöskin, että kosijain sielut saapuvat manalaan\nheidän ruumiidensa vielä viruessa polttamattomina ja hautaamattomina\nOdysseuksen pihalla, kun sitä vastoin XI laulussa mainitaan, ettei\näsken tapaturmaisen kuoleman saaneen Elpenorin sielu päässyt manalaan\nennenkuin hänen ruumiinsa oli poltettu (samoin Iliaan XXIII laulussa\n(69 ja seur.). Patrokloksen haamu haikeasti pyytää Akhilleusta\nhuolehtimaan hänen ruumiinsa (polttamisesta ja) hautaamisesta, koska\nhäntä ei sitä ennen päästetä vainajain varjojen olinpaikkaan, josta hän\nei koskaan palaa \"kun kirvoittaa tuli sielun\").\n\n16. _Antilokhos_: Nestorin uljas poika, ks. III 111, 112 ynnä Sel.\n\n18. _Jalon Aiakon aaluva_: Aiakoksen pojanpoika Akhilleus. -- Odysseian\nja Iliaan laulajat eivät tunne sitä tarun muotoa, jonka mukaan myöskin\nAias oli Aiakoksen pojanpoika.\n\n22. _Kutsuiss' Aigisthon_: ks. IV 534-537, XI 409-415.\n\n28. _Vaan tuhon sullekin siis j.n.e._: Agamemnonin ja Akhilleuksen\nnäytään ajatellun nyt ensi kerran kohtaavan toisensa manalassa.\n\n58. _Meren äijä_: tässä kaiketi sama kuin Neréus, Nereidien (meren\nneitosten) isä; vrt. Sel. III 349. (II. I 538 \"Merten vanhus\" on itse\nThetiin isä).\n\n67. _Mett' iholl' yltä ja rasvaa_: hunajaa ja rasvaa mainitaan\nhautajaismenoja kuvattaessa sekä Iliaan XXIII laulussa (167-171)\nettä tässä, Odysseian n.s. toisessa Nekyiassa. Edellisessä paikassa\nAkhilleuksen mainitaan peittäneen Patrokloksen ruumiin rasvalla ja\nsitä paitsi polttoroviolle asettaneen hunajalla ja rasvalla täytettyjä\nruukkuja; esillä olevassa Odysseian paikassa taas Agamemnon kertoo\n(alkutekstissä), että Akhilleuksen ruumis oli poltettu runsaassa\nrasvassa ja hunajassa. On arveltu, että näissä Iliaan ja Odysseian\nkohdissa mainittu hunajan käyttö ruumiita poltettaissa on ollut\njonkunmoinen, tyhjäksi muodollisuudeksi surkastunut, jäännös ajoilta,\njolloin ruumiita ei poltettu vaan niitä päinvastoin koetettiin\nsäilyttää peittämällä ne hunajalla. Rasva tietysti oli omiansa\npalamista edistämään, mutta on kyllä ajateltavissa, että sitäkin\nmuinoin oli käytetty ruumiin säilyttämiseen. Vrt. Sel. II. XXIII\n163-183.\n\n73. _Uurnaan_: alkutekstin mukaan _amforaan_ (_amphiphoréus_).\n\n77. _Patroklon tomun kanssa_: Iliaan XXIII laulussa kerrotaan, mitenkä\nPatrokloksen haamu ilmestyessään unessa Akhilleukselle oli pyytänyt,\nettä\n\n    ... luummekin sulkekohon sama säilytysuurna, amfora kultainen...\n\t(91, 92);\n\nedelleen siinä kerrotaan Akhilleuksen säätäneen, että tämä toivomus oli\nhänen itsensä kaaduttua toteutettava (243, 244).\n\n80-84. Hellespontoksen rannikoilla on useissa paikoin korkeita\nhautakumpuja, jotka ovat historiantakaisilta ajoilta peräisin. Niitä\non m.m. Sigeionin niemellä, juuri Hellespontoksen suun ääressä, noin\nviiden km:n päässä Troian raunioista; ja näistä kummuista korkeinta\nKreikkalaiset pitivät Akhilleuksen hautakumpuna. Se näkyy kauas\nmerelle, ja epäilemättä Odysseian laulajalla on ollut juuri tämä kumpu\nmielessään, puhuessaan \"kauas ulapalle kulkijan silmään paistavasta\nuljaasta kummusta\".\n\n103. _Amphimédon_: oli saanut surmansa Telemakhokselta (XXII 284).\n\n128-142, 144-146: = II 93-110. Jo II 110 kerrotaan siis kankaan\nvalmistuneen, siis kauan ennen Odysseuksen saapumista! -- Säe XXIV 143\npuuttuu useimmista käsikirjoituksista.\n\n211. _Vanha Sikelian vaimo_: orjatar, joka (alkutekstin mukaan) oli\nSikelien heimoa; vrt. Sel. XX 383. -- Hän on, niinkuin 389:nnestä\nsäkeestä nähdään, naimisissa Dolioksen kanssa.\n\n294. _Iso-antiminen_: tällä tarkoitettanee, että Penelopeia morsiamena\noli tuonut uuteen kotiinsa runsaat myötäjäiset ja muut morsiuslahjat.\nVrt. Sel. I 277, 278.\n\n304. _Alybas_: Iliaan II laulussa (\"laivaluettelossa\") mainitaan\n857:nnessä säkeessä Halizonien kaupunki _Alybe_, jonka luultiin\nsijainneen Vähän-Aasian pohjoisrannikolla. On kuitenkin epävarmaa\ntarkoitetaanko Alybaalla samaa kaupunkia.\n\n306. _Sikania (Sikanie)_: Sisilia; vrt. Sel. XX 383.\n\n378. _Nerikos_: kaupunki Leukas-niemimaalla.\n\n385. _Rahit alla ja tuolit_: alkutekstin mukaan _tuoleilla ja\nkunniaistuimilla (thronoi)_.\n\n441. _Kovin hämmästyi väki kaikki_: airut Medon ja laulaja Phemios\nolivat olleet kosijain seurassa, ja heidän luultiin kaatuneen yhdessä\nnäiden kanssa.\n\n445-449. Medonin kertomus jumala-olennon esiintymisestä Odysseuksen\npuolella hänen taistellessaan kosijoita vastaan eroaa jossakin määrin\nXXII laulussa olevasta kuvauksesta. Medon näet mainitsee ensin,\nettä jumala asettui Odysseuksen rinnalle, ja kertoo hänen sitten\nmilloin ilmestyneen Odysseuksen edessä, rohkaisten häntä, milloin\nsyöksyneen läpi salin ja saaneen kosijat säikähdykseen; XXII laulussa\ntaas jumalatar kiihoitettuaan Odysseuksen taistelemaan pelottomasti\nlennähtää ylös katon orrelle, ohjaa siellä istuessaan kosijain keihäät\nharhaan sekä vihdoin aigiinsa nostamalla saa aikaan pakokauhun (XXII\n239, 240; 273; 297-299).\n\n\n\n"]