[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIy6n_nqVpOG9IICVmxbZds95LJcMBCebixV1Vecny4o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2507,"Kansanopistosta ja kansanopiston ympäristöiltä","Soini, Lauri",1875,1919,"2507-soini-lauri-kansanopistosta-ja-kansanopiston-ymparistoilta","2507__Soini_Lauri__Kansanopistosta_ja_kansanopiston_ympäristöiltä",null,"romaani",[],[],"fi",1898,13306,89055,false,65469,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Kansanopistosta ja kansanopiston ympäristöiltä\" by Lauri Soini is a literary work, likely a novel or a narrative account, written in the late 19th century. The book explores the experiences and sentiments surrounding a folk school and its significance to the community, focusing on themes of education, personal growth, and the relationship between individuals and their cultural heritage.  The opening portion of the book presents a vivid and introspective depiction of a journey to a folk school. The narrator describes a dreamlike moment before departing, filled with anticipation and nervous excitement about the upcoming inauguration of the school. As the characters board a steamboat and discuss their destination, the atmosphere transitions between anxiety and joy, highlighting their societal aspirations and emotional connections to their roots. Through a blend of poetic imagery and personal reflections, the chapter sets the stage for exploring the transformative impact of education within the community and the hopes placed on the future that the folk school embodies. (This is an automatically generated summary.)",[],259,"Kansanopistoon ja sen lähiympäristöön sijoittuva teos kuvaa 1800-luvun lopun opiskelijaelämää ja tunnelmia. Erillisistä luvuista koostuva kokonaisuus seuraa opiston arkea, juhlahetkiä sekä opettajien ja oppilaiden välisiä kohtaamisia.","Lauri Soinin 'Kansanopistosta ja kansanopiston ympäristöiltä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2507. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KANSANOPISTOSTA JA KANSANOPISTON YMPÄRISTÖILTÄ\n\nKirj.\n\nLauri Soini\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1898.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nOpettajattarellemme.\nKansanopiston avajaiset.\nLaulava kansa..\nJohtaja.\nEsityksiä.\nKuusikon Vuokko.\nUutta sisällystä.\nToivioretki.\nNuori vanhus.\nEro.\nOtto.\n\n\n\n\nOpettajattarellemme.\n\n\n    Reväisen talven kullankirkas päivä\n    luo nietoksille verhon hohtavan.\n    Jo kaikotkoon nyt kauvas kaihon häivä,\n    kun päiväpaiste täyttää maailman!\n    Nyt varjotonna valonvälke päilyy\n    mun rinnassani, siellä muistot häilyy\n    iloiset, heijastaen loistettaan.\n    Semmoista kirkkahinta varjottuutta,\n    keväimen lepposinta herttaisuutta\n    sä myöskin lietsot tänne maailmaan.\n\n    Sä luonnon kukkasista kerrot meille,\n    viet talvellakin suvimaailmaan,\n    vaan lemmikkinä pellon penkereille\n    oot auvennut myös itse nuokkumaan.\n    Sä rikkaimmilla väreillä et loista,\n    on ihanuutta sulla toisenmoista,\n    on tunnelemuisuutta henkevää.\n    Lait luonnon koitat meille selvitellä,\n    sen lakia myös näytät käytöksellä,\n    lakia lempeätä, lämpimää.\n\n    Sä laulatatkin meitä iltasilla\n    ja neuvot rintojamme soittamaan\n    iloisten tuntehitten kantelilla\n    ja laulamalla huolet voittamaan.\n    Sä seurassamme leikit siskonamme,\n    me sua äitinämme rakastamme,\n    oot lemmen lempeydellä voittanut.\n    Sun luonasi on olo onnekkuutta,\n    kun eroamme, uutta suloisuutta\n    on tuovat tuoksuntasi muistelut.\n\n\n\n\nKansanopiston avajaiset.\n\n\nYötä myöten olimme hevosella ajaa ryhmäneet kaupunkiin. Aamuyöstä\nolimme vasta perille saapuneet.\n\nSiksi oli aamulla unetar kovin vierasvarainen... ei olisi mielellään\nluotaan laskenutkaan.\n\nEli eihän se oikeastaan vieraanaan pitänytkään... minne lienee mukanaan\nkuljetellut. Reki tuntui tärähdellessään aivan ruumistakin\ntärahdyttelevän, ja tierat narskahtelivat hevosen kavioissa. Korkea\nkukkula kuumotti edestä, lumisten lehdon lehvien välitse ja halki öisen\nilman, jossa souteli vienon vitisateen näköistä utua.\n\nMäkipä se näkyi olevan allammekin... nyt rupesi juuri tie eteenpäin\nviettämään. Kovin reki kulkikin kovasti... aivan korvissa rupesi\nvinkumaan... mitenhän tässä käyneekään...\n\n-- Laiva lähtee kohta.\n\nMitä se nyt veli Ellu siinä laivasta hourii... pidätä, pidätä\nveikkonen... eihän laivakaan toki noin kovasti... Pitele... pitele,\nEllu... muuten menemme möyhnäksi mäen alle.\n\nKoetin huutaakin, mutta mikä lienee painanut rintaa ja kuristanut\nkurkkua, etten saanut ääneen pikahdetuksi.\n\n-- Kuulkaahan! Puolen tunnin perästä lähtee laiva.\n\n-- Mikä?\n\n-- Laiva.\n\n-- Minnekä?\n\n-- Sinne sen koulun avajaisiin.\n\nSilmäni revähtivät auki ja ensityökseni rupesin katsomaan edelle, että\nvieläkö siellä on pysynyt hevonen seisallaan. Ei näkynyt enää koko\nhevosta, eikä asuntonani ollut reki, vaan sänky.\n\n-- Niinkö opiston avajaisiin!\n\nJa silloin se uni silmistä sirkosi -- sirkosi kuin usva tullessa\naamuisen tuulen. Tunnin aika oli vielä höyryvenheen lähtöön, mutta ei\nsiinä ollut liikaa siinäkään.\n\nSiellä se höyryvenhe jo ähkyi ja puhkui laiturin kyljessä. Lienee\nvarmaankin ruvennut tukehduttamaan, kun olivat vatsa ja povukset kansaa\ntäytenään sekä vielä täysi kannannainen harteilla.\n\nLähdettiin. Höyryvenhe velloi itsensä ympäri, osotti kokkansa\nsalmensuuta kohden ja läksi sinne mustaa savua torvestaan puhkuen\npahkuamaan. Vesi vuohkautui vaaleaksi venheen pyrstöllään potkiessa,\nlaittautui laineiksi, ja laineet läksivät vierymään venheemme perästä.\nUusia aaltoja kohota kumpuili toinen toisensa edelle ja jälkimmäiset\nvierymiseen väsyneinä paikoilleen painautuivat. Mutta suuremmiksi\naalloiksi vesi vääntäytyi venheemme sivuilla, siirtäytyen syrjään\nmahtavan matkustajan tieltä. Pyöreäselkäisinä ne pyörivät perätysten ja\nvieryivät vieretysten rantaan päin, viskautuivat vimmoissaan rannikkoa\nvasten ja pirstouneina takaisin pauhahtivat.\n\nNiin me aaltoja nostatimme ja aaltoja mursimme ja eteenpäin menimme,\nlahden halki salmensuulle ja sieltä aukealle ulapalle.\n\nKyllä kaiketi se oli oikeastaan samalaista kuin muulloinkin\nhöyryvenheellä matkustaminen, mutta siinä tuntui olevan niin omituista\ntoisellaisuutta. Minusta tuntui jotenkin samalta kuin silloin, jolloin\nisäni kanssa kuljin ensikertaa kirkkoon ja odotin uteliaana näkemistä\nkomean kirkon, jota naapurini pienen Pentin olin kuullut ihastellen\nihmettelevän.\n\nJa samaa minä luulin huomanneeni matkatovereissanikin, nimittäin\nniissä, jotka ympärilläni olivat, mutta joista ennestään en ketään\ntuntenut. Kaikki näyttivät he olevan niin totisella tuulella ja jos\nnauroivat, nauroivat niinkuin juhlissa nauretaan.\n\nMatka ei ollut pitkä, mutta matkan määrän utelias odotus tuntui sitä\naivan ijänikuiseksi venyttävän. Ja kuitenkin tunsin jotakin melkein\npelon tapaista arkuutta, joka yhä kasvoi matkan määräämme lähetessäni.\nTuntui melkein siltä kuin kansanopistoa ympäröisi lämpösempi ja\npehmosempi ilmakehä, jota minä en oikein uskaltaisi lähetä ja joka\nminua puoleensa päin vetäisi ja samalla luotaan lykkeleisi, tekisi\nmolempia sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi tuon tenhopiirin keskustaa\njouduimme.\n\nSemmoista pelon sekaista juhlatuulta, semmoista arkailevaa mielitekoa\nen ennen tietänyt tunteneeni muulloin kuin pahaisena poikasena\nensikertaa lukukinkereillä käydessäni -- ja siksi se nyt minun kaikki\nviettini valloitti. Hämärä juhlaharso näytti peittävän metsäiset\nrannat, joista tasaisimmilla paikoilla kuulti vasta sataneita syksyn\nensimmäisiä lumihiveneitä. Ja höyryvenheen yksitoikkoinen jyskytyskin\npehmeni yhä sulavammaksi ja soinnukkaammaksi.\n\nLaskeuduin alas salonkiin, kun tuntui ruumiissani vilun väreitä suuren\nselän syksyisessä tuulessa. Sieltä alhaalta täytyi silloin tällöin\nvilkaista ulos, sitä tiheämpään, mitä pitemmältä matkustimme. Mutta\npienestä ikkunasta katsoen oli maisemista kadonnut juhlatuulinen\nkokonaisuus. Sinne näki rannoilta ainoastaan palasen siitä mitä\nkohdalle sattui, alastomasta lahdesta tai niemen kaistaleesta, lumen\nrippeitä rantaäyräällä tai ehkä harmaaseinäisen talon peltojensa\nkeskellä.\n\nHöyrykone jyskytti ja sydämeni jyskytti... taisi toki höyrykone\njyskyttää kovemmin.\n\nMutta muuten melkein äänetönnä me matkaa jatkoimme, joskus vain joku\nvirkkoi vähän kärsimättömän näköisenä kumppanilleen, että \"eiköhän sitä\njo kohta aljettane olla perillä\" ja sitten taas painautui koettamaan\nodottaa.\n\nVihdoinkin joku ikkunasta katsonut virkahti:\n\n-- Nytpäs se jo sittenkin näkyy.\n\n-- Niin sekö opisto jo?\n\n-- Niin. Se on tuo tuolla koivujen keskellä.\n\nMenin muiden mukana ikkunasta tirkistämään. Ja sieltä se näkyi koivujen\nvälistä. Lumen hiveneitä oli levittynyt liinaksi katolle.\n\nLaivamme laulahti viestiksi rannalla oleville. Kohta alkoi sen runko\nvavista potkurin takaperin pyöriessä, ja köysi viskattiin.\n\nLappauduimme laiturille ja tienoota silmäsimme. Toinen puoli taivasta\noli jo poudassa, vaikka se oli ollut kokonaan pilvessä aamummalla.\nPilven reunan alta pilkahti juuri parhaiksi ruskoisenpunainen päivä\nmaan ohutta lumipeitettä kirkastamaan.\n\n-- Mihinkä tästä mennään?\n\n-- Eikö tuota vaan mentäne suoraan sinne opistolle.\n\nLähdimme siitä peräsukaa pistättämään laivassa tulleet ja laivaa\nvastaanottamassa olleet, tuttavukset vähän keskenään ryhmittyen ja\ntuttavattomat yksitellen. Kävelimme ensin kuistia myöten rannasta ylös\nja mäen päältä pellon poikki opistotaloon.\n\nAivan kummalliseksi kävi siinä yksin astuessani mieleni arkuus. Enkä\nminä tahtonut mitenkään uskaltaa astua ovestakaan sisälle, ennenkuin\nmuut menijät mukanaan työnsivät.\n\nMutta ovella oli vastassa herttainen ja ystävällinen mies, jonka\nkaikkia liikkeitä näytti johtavan lämpimän ystävyyden tenho ja silmissä\nloisti vastustamattomasti puoleensa vetävä iloisuus. Keltään kysymättä,\nmelkein itsekään ajattelematta oli minulla mielessä tunne, että \"tuo se\nnyt on se johtaja\", ja pettymykseni olisi varmaankin tuntunut\nsietämättömältä, jos asia olisi sattunut olemaan toisin.\n\nSiellä sisällä oli ja sinne tuli yhä joukkoa kosolta, enimmäkseen\nnuorta väkeä, joiden kaikkien kasvot kuvastivat kuin ennen tehtyä\nsopimusta noudattaen aivan samallaista arkuuden, ilon ja toivon\nsekasotkua, jommoista itsekin tunsin.\n\nVanhemmalla väellä ei tietysti ollut mitään syytä näin hupsusti\nhätäillä -- niillä, jotka olivat tulleet omiaan kyyditsemään, eikä\nniilläkään, jotka muuten ystävinä tai epäluuloisina tarkastelijoina\ntulivat tämän uuden laitoksen avajaisia katsomaan. Mutta nuoret menivät\nsen ystävällisen miehen luo, jonka kasvot näyttivät niin paljojen\nponnistusten uurtamilta, ja ilmoittivat tulonsa. Ja kun se ystävällinen\nmies toivotti meille tervetuloa, tuntuivat hänen sanansa niin sydämestä\ntulleilta ja siksi ne niin tyynnyttävästi sydämeen sattuivat. Aloimme\nolla kuin kotonamme, sillä arkuus alkoi sulautua pehmosen puhtaaksi\njuhlatunnelmaksi, joka tuntui olevan yhdistys vienosta hartaudesta ja\nraittiista ilosta.\n\nKun sitten toimitus aljettiin ja veisattiin virsikirjan virttä, tuntui\nsiinäkin olevan ponnistavaa voimaa, voimakasta hartautta enemmän kuin\nmilloinkaan muulloin. Ja pitäjään vanhan rovastin rukous lämmitti\nmielen ja vei väkistenkin mukanaan rinnastani huokauksen korkeutta\nkohden, sinne, jonne en aikoihin ollut uskaltanut huoata muka\nmiehuuteni mainetta peljäten.\n\nMutta tuossahan nousee johtaja puhumaan. Hän tietää, että joukossa on\nmonta, jotka ovat tulleet tänne mielessään epäilevää arvelua, ja hän\ntietää että siinä on myöskin ystäviä, jotka toivovat täältä valonhalua\nkansansa nuorisolle, tulevaisuuden polvelle, eivätkä tahdo ihmistyön\nheikkouksista opistoa vastaan syitä etsiä. Hän on tahtonut kuulijainsa\nerilaisuuden unhottaa, mutta kuitenkin on se hänen puheensa sisältöön\njotakin vaikuttanut, kun hän totisesti hymyillen selittää työnsä\ntarkoitusta.\n\n-- Arvoisat kansalaiset! näin hän lausuu ja kuin katsoen johonkin\nkauvas, miettii hetkisen. Kun tapaan jonkun savolaisen työtä\nalottamassa ja häneltä kysyn: \"mikä siitä tulee?\", vastaa hän\ntavalllisesti: \"mikähän tullookin, -- eihän tuota vielä tiijä sannoo\".\nTämmöinen välttelevä epämääräinen vastaus on minua aina aikatavalla\nharmittanut.\n\nNyt olen työtoverieni kera työtä alottamassa ja ikäväkseni huomaankin,\nettä itse olen pakotettu käyttämään tuota harmillista vastausta. Täytyy\noikein savolaisen tapaan kysyjälle vastatakseni, että \"mikähän tullee,\neihän tuota vielä tiedä sanoa\". Mutta on tällä epämääräisellä\nvastauksella tällä kertaa kuitenkin puolustuksensakin. Aines ei tässä\ntyössä ole puuta, ei kiveä, eikä savea, vaan nuorta väkeä, jolla\non oma päänsä kuten omat jalkansakin, omat tapansa kuten omat\ntaipumuksensakin.\n\nMutta jos tulos onkin näin epävarma, niin tarkoituksesta olemme\nkuitenkin selvillä. Ja varmasti toivomme työn jotakin hyvää tuottavan.\nIlman sitä varmuutta emme olisi uskaltaneet ryhtyä näin suureen ja\ntärkeään työhön ja ilman varmaa toivoa ette tekään, arvoisat\nkansalaiset, olisi tämän opiston eduksi niin paljoa puuhanneet.\n\nMutta toiveet aina jonkun verran pettävät, pettävät siksi, että me\ntavallisesti ne kohotamme korkeammalle kuin todellisuus voi nousta.\nSilloin on voimaa ja luottamusta ammennettava työn tarpeellisuudesta,\ntärkeydestä.\n\nJa onko sitten tämä työ tarpeellinen, työ, joka tarkoittaa nuorison\nhenkistä kehitystä? Onko se tärkeätä?\n\nOlet kaiketi, kansalaiseni, usein katsellut kansaasi, tätä jonka kanssa\nyhteistä henkeä huovut. Olet nähnyt siinä paljon hyvää, olet iloinnut\nsen sitkeydestä, sen kärsivällisyydestä, sen edistyksestä. Mutta olet\nvarmaankin nähnyt siinä paljon, josta et iloitse. Olet nähnyt paljon\nraakuutta, nähnyt paljon hellyyden puutetta, paljon epärehellisyyttä,\npaljon tyhjyyttä elämässä. Ja mielessäsi on liikkunut elävä tunne\nsiitä, että jotakin olisi tehtävä -- ja paljonkin -- että kansa ja\nvarsinkin sen nuoriso pääsisi tuosta tilasta.\n\nMutta mitä?\n\nKokemus ja sielutiede sanovat: opeta, jos tahdot täyttää tuon henkisen\ntyhjyyden, niin -- opeta! Anna tietoja, rikastuta sielun tietovarastoa,\nsiitä tyhjyys täyttyy. Tahdot enemmän hellyyttä, voimakkaampaa,\njalompaa tunne-elämää. Opeta, anna tietoja sellaisia, joihin tunnetta\nliittyy ja jotka tunnetta herättävät. Tahdot hyvää tahtoa. Taaskin\nopeta. Anna yhä tietoja, jotka herättävät tai vastaisuudessa voivat\nherättää voimakkaita siveellisiä tunteita. Tunteita tahto tottelee.\nAinoastaan voimakkaita hyviä tunteita herättämällä nuorisoomme voimme\nsiitä perinpohjin poistaa pahuutta.\n\nJa jos todella tunnet kansaamme, olet tavannut sen nuorisossa -- ja\nvanhoissakin -- opinhalua, tiedonikävää, liikuttavaa kaukaisuuden\nkaihoa. Ajattelen, että paljas mainitseminen herättää mielessäsi\nmuiston monesta sellaisesta tapauksesta. Minussa se herättää yhden,\njonka kerron.\n\nPari vuotta takaperin tuli luokseni mies, joka pyrki kansanopistoon.\nHakuaika oli jo umpeen kulunut, kaikki paikat täytetyt. En voinut siis\nluvata hänelle pääsyä. Lupasin kuitenkin kaukopuhelimella ilmoittaa\nhänen kotipitäjäänsä kirkonkylään, jos joku paikka sattuisi opistossa\navonaiseksi.\n\nRaskaalla mielellä läksi mies luotani. Hän pääsi kuitenkin opistoon ja\nkertoi sitten miten tukalan raskaalta ja pitkältä odotusaika oli\ntuntunut. Eräänäkin päivänä oli kuljeskellut metsällä, mutta ollut niin\ntoivoton, ettei muistanut ensinkään riistan etsintää. Oma toivottomuus\noli tehnyt metsänkin niin suruisen ja kaihoavan näköiseksi. Mutta kun\ntuli kotiinsa, oli siellä eräs naapurin ukko, joka kertoi: \"Sinulle\nkäskettiin sanomaan, että minne toivot, sinne pääset.\" \"Minne sitten\npääsen?\" oli hän iloisesti kysäissyt. \"Itsepähän parhaiten tietänet\",\nvastasi ukko. \"Pääsenköhän kansanopistoon?\" \"No, niin sitä vaan\nkäskettiin sanomaan sieltä telehvoonikonttoorista, että minne toivot,\nsinne pääset.\"\n\nJa kansanopistostahan tuo sanoma oli. Hän oli mielestään saavuttanut\nkaikkein rakkaimman toiveensa. Keväällä pois lähtiessään ei hän paljoa\npuhunut -- itki vaan, kyyneleet tukahduttivat hänen puheensa. Ajattelin\nhänen varmaankin olevan kiitollisen siitä, että kansanopisto on\nolemassa.\n\nMutta miksi kaukaa etsinkään todistuksia työmme tarpeellisuudelle.\nTodistaahan sitä jo osaltaan tämä lukuisa nuorisojoukko, joka tähänkin\nopistoon on nyt saapunut.\n\nJa toivon, rakkaat oppilaani -- käännyn nyt teidän puoleenne -- että\npuhdas tiedonhalu on teidät tänne johdattanut. Ainoastaan silloin\nvoitte täällä saada omat toiveenne täytetyiksi, ainoastaan silloin\ntäytätte tämän yleisön vaatimukset. Muistakaa, että tämä yleisö, joka\nponnistuksillaan on meille tämän yhteisen työpaikan toimittanut,\nvaatii tosityötä vastapalkkioksi ja on samalla tarkastajamme kuin\nhyväntekijämmekin. Toivon että se hyväntahtoisesti arvostelee meitä, ei\nmillään alentuvalla armeliaisuudella, mutta oikeuden mukaisesti,\nvanhurskaan kannalta. Raskaaksi taakaksi tiedän vastuunalaisuutemme\ntulevan, vaan jos yhdestätuumin panemme viidetkymmenet hartiamme sitä\nkantamaan, niin ei hätääkään.\n\nMutta taakan kantaminen, yleisön vaatimusten täyttäminen -- sekö yksin\ntulisi täällä olostanne voitoksenne? Ei, palkaksi lupaan teille vapaan\nkehityksen ilon. Tahdon, että minua käsitettäisiin ihan sanani mukaan.\nKun puhun vapaasta kehityksestä, niin käytän tarkoituksella sanaa\n_vapaa_. En uhratakseni vapausaatteelle, vaan sentähden että uskon ja\nolen kokenut, että vapaa kehitys se saa parhaiten nuorisossa kaikki\nvoimat esille, ja me tahdomme todella saada nuorissa kaikki hyvät\nvoimat hereille.\n\nVapaudella ei täällä ymmärretä vallattomuutta eikä mielivaltaisuutta\nvaan vapaata alistumista siveellisyyden lakien alle. Muita ohjeita ei\nole, sanotaan vaan: tee ainoastaan sitä, josta voit vastata Jumalan,\nihmisten ja omantuntosi edessä. Se on vaikea ja velvollisuuksia,\npainavia velvollisuuksia lisäävä ohjelma ja joskus erehdykseenkin\nvievä. Mutta kehittävä se on. Ja kehittymään olemme tänne kokoontuneet,\nemmekä ainoastaan kesyttymään.\n\nTähän kehitystyöhön sanon teidät, rakkaat oppilaat, sydämmellisesti\ntervetulleiksi samalla kuin kiitän sitä yleisöä, joka on toimittanut\nmeille tällaisen työtilaisuuden. Suljen lopuksi vakavan työmme Jumalan\nhaltuun. Uskon, että hän tahtoo auttaa työtä, joka tehdään hänen\nnimeensä ja hänen kunniakseen ja jonka päätarkoitus on Jumalan kuvan\nkirkastaminen ihmisessä.\n\nHän lopetti. Kaikki olivat liikutettuja, vaikka sanat olivatkin\nyksinkertaiset, eivätkä loistavia korusanoja. Tuntui rintaani puheesta\ntarttuneen jotakin niin vaativaa, melkein pelvon tapaista, mutta\nkuitenkin se tuntui niin hyvältä.\n\nMinusta tuntui kuin olisin ollut eksyksissä, kulkenut korvessa kauvan\nja kaihoissani huhuillut, mutta kuin nyt vihdoinkin lehtevän vesakon\nvälitse alkaisi kuumottaa silmiini kaivattu kotoinen veräjä. Ja siksi\nse lienee tullut rintaani niin raivoisa riemun puuska, että se herutti\nsilmäini nurkkiin suuret kyyneleet.\n\nMinä painausin piiloon siellä nurkassani jossa olin, ja muiden\nSavolaisen laulua laulaessa pyyhiskelin silmäini nurkkia. Sillä minua\ntahtoi semmoinen vetisteleminen vähän hävettää.\n\nMutta kun jykevimmän juhlallisuuden aika oli ohitse ja me joukolla\niltaa viettäen opistossa ensimmäisiä laulujamme lauloimme, niin silloin\nolivat kyyneleet jo poissa ja mieleni vilpastui kotoiseen toveruuteen.\n\nMinä melkein luulin, että olin siellä kaiken ikäni viettänyt, enkä\nkoskaan tulisi pois lähtemään.\n\n\n\n\nLaulava kansa.\n\n\nKukapa meistä suomalaisista ei olisi kehaissut kansamme laulunlahjalla.\nJa onkinhan se ihanata ajatella kuuluvansa kansaan, joka uinuessaan\nöisessä hämärässä on osannut kastehelmin kimaltelevat niittyjensä\nnurmet ja ijänikuisten kuusikkojensa humun niin taitavasti lauluiksi\nloihtia. Vielähän niistä lauluinakin kuuluu kuusikkojen syvää,\nsurusointuista huminata, ja vielähän niistä tuommoiset vesihelmiä\nhelpeillään keinuttelevat nurmet kuumottavat!\n\nMutta surulliselta se tuntuu, kun sanovat kansaltamme laululahjan\nkatoavan.\n\nMistähän entiset isämme ja äitimme sitten tuon laulutaitonsa saivat,\nkun se ei voi heidän lapsillaan ja lastensa lapsilla säilyä, vaan\nedistyksen vauhdin enetessä alkaa aamuisen usvan tavalla ilmaan hajota?\nOlivatkohan sen idut kiinitetyt taikuuden hämärään, kuten muutamat\nsanovat, ja täytyikö sen sitten hämärän hajotessa hukkaan haihtua?\n\nNiin se lienee ollut. Oikeastaan tahtoisin sanoa isiemme laulunlahjan\norastaneen omasta kotoisesta, kansallisesta hengenelämästä, jommoinen\nmeiltä on alkanut sekoittua ja peittyä ulkoa puhalteleviin\nedistysvirtauksiin. Tahtoisin sanoa, että kun vanhat isämme ja äitimme\nsaivat hengittää kotona kehkeytynyttä henkistä ilmaa, tai ainakin\nkotoisten kuusikkojen humussa omaksi sulautunutta, niin siksi he olivat\npakoitetut laulamaan parhaimmat laulunsa. Siksi he lauloivat, kun\nheillä oli paljon semmoista, jota he eivät tienneet kellään muilla\nolevan, jota he sydämmensä sisimmässä pyhänä pitivät, joka heidän\nympärillään pehmoisena henkäili ja heidät tuttavallisesti tenhosi.\n\nMutta sitten ihmiset toivat tänne muilta mailta uusia uskoja, uusia\ntuulia, joiden liijan niukasti antoivat kansalle henkäillä. Kansaa ne\ntuulet eivät voineet tenhota, sillä kansa ei niitä omikseen tuntenut.\nKansa katsoi uusiin oppeihin ja uskoihin kuin loistaviin torneihin,\njoiden kullatut kuvut eivät ole omia, joita ei tohdi koskettaa, vaan\nniiden kirkkautta kaukaa kurkistella -- kuin kerjäläinen avautuessa\neteen loistavan salongin.\n\nJa kuu tämä meidän niemekkeemme alkoi paukahdella, ryskää ja rätistä\nyhä uusien ja uusien tulokkaiden jaloissa, joista tulokkaista saloille\nkuului ainoastaan kaukainen kaiku, niin meidän saloiset eläjämme\ntunsivat jäävänsä voimattomina edistyksen vilkkaiden vyöryjen\njalkoihin. Silloin he alkoivat vain hiljalleen hyöriä ja pyöriä muiden\npuuhaavain ja pyöriväin perästä, eivätkä voineet ihania lauluja laulaa.\n\nMutta se on niin ihanata uskoa, ettei laulunlahja vielä ole tykkönään\nsammunut, vaikkakin se yksityisten sydänten sisimpiin on äänensä\nalentanut. Ja meillä on niin usein syytä tuommoiseen uskoon.\n\nOvathan meidän saloillamme nykyään vielä melkein nukuksissa henkiset\nvoimat. Kun me nukkuvat herätämme, niin tottahan ne taasen herättyään\nainakin aamulaulunsa laulavat. Ja parhaallaanhan ollaan puuhassa kansan\nhenkeen omaa elämää, uutta täytelästä tunnetta herättää.\n\nKun tuonne sydänsaloille astelemme, tapaamme siellä niin tiheässä\nnuoria ihmisiä, joilla ovat suuret tukut tekemiään runoja tallessa.\nOlen tavannut kokonaista puolikymmentä yhdessä ainoassa kylässäkin.\nKuka tietää minkälainen laulajajoukko niistä oikeastaan karttuisi,\njos jokainen tietoon tulisi. Mutta me emme niistä tiedä, kun\nmeille on tullut siunattu kirjoitustaito, joka auttaa kainoja\nkansanrunoilijoitamme pistämään tuotteensa piiloon johonkin\nromukoppaan, ettei niitä tarvitse laulaa kotiväen ja naapurien\nkuultavaksi, josta ne sitten laulunrakastajat ihaillakseen ottaisivat.\n\nEn ensinkään tahdo väittää, että nykyisten eläjäin laatimat laulut\nkauneimpana kansanrunoutena kajahtelisivat. Mutta kuitenkin olen niissä\ntavannut niin paljon kaunista, että on syytä uskoa kansamme\nlaulunlahjan vielä elävän.\n\nJa kukapa tietää mitenkä sulosointuisin sävelin kansamme kannelkin\nvielä kaikumaan herkkeneisi, kunhan henkiset riennot saataisiin\nsaloillamme kaikkein nukkuvainkin omiksi ja kun kirkastettu\nkansallistunne kasvaisi vahvaksi ulkonaisten tuulien avulla. Ja tuosta\nomasta henkisestä voimasta kansamme laulut sitten uhkuisivat, sen\nkotoista loistoa ne heijastaisivat ja jälleen lähteelleen kirkkautta\nantaisivat.\n\nSemmoista ainakin olen uinaillut silloin, kun muistelen lukuisia\nrunomestarejamme ja etenkin niitä, jotka kansanopistossa ollessamme\nrunoniekoiksi rupesivat.\n\nSiellä opistossa oli alkanut vähitellen tuntua olevan rinnoissamme\nsemmoista ponnistavaa voimaa, joka yhä vahvemmaksi varttui johtajan ja\nopettajain luentoja kuullessamme. Aikansa se voima siellä syvällä\nponnisteli ja jännisteli, kunnes vihdoin puhkesi esille runsaana\nrunotulvana.\n\nMeillä oli siellä opistossa varsinainen historioitsija, joka\nkirjoitteli jokaisen viikon \"Toveriin\" jälkikatsauksia Toverilan joukon\nelämästä. Kerran, taisi olla talvisydämen aikana, oli arvoisan\nhistorioitsijamme päähän pälkähtänyt lehden lukijakuntaa iloisesti\nhämmästyttää käärimällä viikkokatsauksensa runollisuuden huntuun. Mutta\nhän saikin itse hämmästyä nähdessään, mitenkä koko \"Toveri\" sisälsi\nyksinomaan runoja, kun sitä lukemaan ruvettiin. Vieläpä runojen alla\nolevia nimimerkkejäkin karttui kokonainen kymmenkunta ja jokainen\nheistä oli aikonut säkeillään säikähdyttää tätä tiedonviljelykseen\nhautautunutta nuorisojoukkoa. Arvoisa historioitsijamme koetti arvella\nrunsaan runotulvan syyksi sitä, että oli muutamina päivinä tuuli\nhengähdellyt karjalaisilta runoseuduilta päin ja sieltä kaiketi\nrunohenkeä tullessaan tuoksuttanut.\n\nMutta sinä iltana oli talossamme iloa ja riemua noiden ainoastaan\narvaamalla tunnettujen runoseppien kunniaksi. Me lauloimme entistä\nenemmän, ja me valitsimme laulettaviksemme semmoisia lauluja, jotka\nparhaiten soveltuivat meidän lajisillemme laulajapojille.\n\nMutta voi sitä kuumeentapaista intoa, millä me sen perästä rupesimme\nlauluja laatimaan! Meillä oli siellä eräs asunto, jossa asui seitsemän\nnuorukaista ja jonka me siksi olimme Jukolaksi nimittäneet. Näissä\nJukolan veljeksissäkin oli kokonaista neljä runoniekan kokelasta. Kun\naina iltasella oli kiireisesti saatu huomisiin luentoaineihin\ntutustuneiksi ja yönseuduksi asuntoihimme eväiksi annetut\nlaskentoesimerkit suoritetuiksi, silloin me miehissä pöydän ympärille\nistuen kävimme runosäkeitä sydämistämme suoltamaan. Ja kun veljesjoukko\nvuoteihinsä vetäytyi ja uneen uupuivat, jäi useimmiten vielä parinen\nveljeksistä runotaidossa kilpailemaan, istumaan vastatusten hehkuvin\nposkin ja tulisin tuntein, vuodattaen paperille sydämensä syvyyttä\nveljesjoukon sihisevän hengityksen säestäminä.\n\nJa semmoista sitä sitten jatkui kevääseen asti. Toinen runoniekka sai\nvauhtia toiselta, jalon kilpailun kautta ja muuten. Ja runotuulahdukset\nvetivät tenhoonsa yhä uusia ja uusia miehiä, jotta \"Toverissa\" oli\nuseimmiten ainoastaan runoja ja että laulajapoikia oli keväällä melkein\npuolet toverijoukostamme.\n\nKeväällä -- silloin se tietysti runotulva tulvimmilleen paisui ja\nvahvimpina aaltoina edelleen vyörähteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen ollut jälkeenpäin noiden runoniekkojemme parissa, ja silloin me\nolemme toisillemme runojamme lukeneet ja toistemme tekeleitä\narvostelleet. Ja sitä mieltä me olemme olleet, että kunkin runosuoni on\npuhdistumaan päin ja alkaa yhä vuolaammin väylässään pulahdella.\n\nJa siksi minusta on niin ihanata uskoa, että laulunlahja on vielä\nkansassamme eleillä, vaikka sen sävelet kumahtelevatkin ainoastaan\nkunkin runoniekan pöytälaatikossa. Mutta kunhan jokainen henki\nsaataisiin hereille, kun jokaiset aivot saataisiin täytetyksi\najatuksilla, jokainen sydän rakkaudella ja jokainen henki innon\ntulella, niin silloin minä uskoisin ilmestyvän laulajoita, jotka\nvoisivat saada kantelonsa kaikumaan tunteittensa tulkkeina, ainakin\nniin, että laulajat itse tuntisivat tyydytystä.\n\n\n\n\nJohtaja.\n\n\nKansanlapsena oli hän syntynyt, sieltä opintielle urennut ja\nyliopistoon asti kavunnut. Siellä oli tyhjäntoimittajana toverien\nseurassa taivastellut, ilopöydissä istunut ja tutkintojakin\nsuorittanut.\n\nMutta kerran keväällä, kun oli pääkaupungista kotiseuduilleen palannut\nja kun maaseudun mehevä ja raitis luonto oli saanut mielen entistään\nherkemmäksi, oli hänessä herännyt entistä enemmän osanottoa niiden\nihmisten kohtaloon, jotka karun maan kamaraan sitoutuneina saivat\npäivät päästään myrätä ja möyriä, maksaen veroja niille, jotka\npuolijoutilaina iloisia päiviä viettivät. Siellä he henkisesti\nummehtuneina hiessäotsin ahersivat, kohottivat hattua niille, jotka\nheitä halveksivat ja heihin yli olkansa katsoivat. Silloin löysi hän\nitsellensä elämän tehtävän, hän tahtoi tulla antamaan salolla asuville\nveljille ja siskoille sitä, jota heidän hikensä ja vaivansa avulla oli\nitse osakseen saanut, tahtoi tulla herättämään kansalaisiinsa\nitsetuntoa ja kuntoa, halua ja tahtoa kohoamaan notkostaan pois, ja\nauttamaan niitä jotka itse eivät kohoamaan kyenneet.\n\nJa niin hän rupesi kansanopiston johtajaksi.\n\nHän oli ollut jo toimessaan vuosia ja saanut tottumusta ja vakaumusta\nja työnsä tulokset antoivat hänelle uutta intoa ja elähdytystä.\n\nTalonpoikaisena miehenä matkusteli hän kesäisin pitkin saloja,\nkeskusteli isäntien kanssa, kyseli nuorison puuhia, harrastuksia, iloja\nja huolia. Hän tahtoi tarkalleen tietää minkälaatuinen se maa oli, jota\nhänen oli viljeltävä, minkälaisia ne sydämmet, joihin hänen oli\nhenkisen herätyksen siemeniä kylvettävä ja mitä ne kasvunvoimaa\nsaadakseen kaipasivat. Veljenä hän heidän keskessään liikkui ja koetti\nvalonhalua herättää.\n\nHän näki mitenkä hyviä ihmisiä kaikki siellä pohjaltaan olivat,\nmutta hyvän pohjan peittona hän näki niin paljon itsenäisyyden,\navomielisyyden ja suoruuden puutetta. Hän näki, että niiden puutteesta\nolivat saaneet alkunsa kaikki ne moitittavat ominaisuudet, joita he\nomistivat.\n\nHänet tunsivat pian ystäväkseen ympäristöpitäjästen asukkaat, ystävänä\nhe hänet vastaan ottivat ja mielihyvällä hänen vieraikseen tulivat. Ja\nkerran opiston työkauden alkajaisissa muistan hänen puhuneen seuraavaan\ntapaan:\n\n-- Teitä en toivota tänne tervetulleiksi arkuutta oppimaan enkä\numppuunne sulkeutumaan, vaan avautumaan, näkemään ympäristöänne ja\nymmärtämään itseänne ja muita. Ensiksikin toivoisin teidän oppivan\ntuntemaan itsenne aivan vapaiksi, mutta myöskin rakastamaan\nympärillänne olevia, jolloin ette voi vapauttanne väärin\nkäyttää. Opetuksieni suhteen tahtoisin teidän oppivan semmoista\ntarkkaavaisuutta, että arvostelette, onko oikea se henki, jossa\nopetukseni annan ja lausumaan myöskin peittelemättä ajatuksenne. Niin\nkun te seuraatte, niin silloin opetukset teissä parhaita hedelmiä\nkantavat. Oppikaa ystävällistä avonaisuutta! Puhdistakaa ajatuksenne,\nettei teidän tarvitse niitä keneltäkään salata, tehkää tehtävänne niin,\nettä voitte kaiken toimittaa vapaasti kaikkien nähden! Koettakaa\nheikkouksista vapautua, ja parhaiten voitte niistä vapautua, kun ne\nsuoraan muille tunnustatte ja rakkauden voimalla yhdessätuumin\neteenpäin pyritte. Minä puolestani en tahdo olla poikkeuksena, minulle\nvoitte tehdä huomautuksia, milloin erehdyn, voitte arastelematta sanoa\nhuolenne ja puutteenne ja yhdessä voimme etsiä apua.\n\nReipas, iloinen henki oli hänen opistossaan vallalla. Iloisina ja\nvapaasti tulivat oppilaat paikoilleen, mitään hienoja tapoja ja\nkohteliaisuuksia ei heiltä vaadittu. Vapaasti ja tapoihin kahlehtimatta\nhe käyttäytyivät, ja pääpainoa kehotettiin heitä panemaan henkiseen\nkauneuteen. Semmoisia palveluksia heitä kehoitettiin toisilleen\ntekemään, josta toiselle oli todellista hyötyä tai edes iloa.\n\nKäytännölliselle opetukselle antoi hän yhtä suuren arvon kuin\nhenkisellekin. Hänen ihanteensa oli semmoinen, että jokaisen olisi\nsaatava tilaisuus jakaa aikansa ruumiin ja hengen hoidon välillä,\nmolempien terveyttä ja hyvinvointia kartuttaa. Siksi oli hänestä\nkansanopistonkin työ yksipuolista, jos siellä annettiin arvoa\nyksinomaan henkisyydelle. Silloin kun siellä olivat mielet\nherkimmillään, silloin oli suorastaan herätettävä harrastusta myöskin\ntaloudellisen edistyksen vilkastuttamiseen.\n\nYksinkertaisuuteen elämäntavoissa hän kehoitti oppilaitaan. Hän näytti\noppilailleen varmoilla laskuilla, mitenkä jokaiselle kansalaiselle\nriittää henkisiin harrastuksiin runsaasti puolet ajasta, jos jokainen\nasettaisi itsellensä yksinkertaiset elämänvaatimukset ja käyttäisi\nruumiillisia voimiaankin työhön edes sen verran kuin se tarvitsee\nliikettä pysyäkseen täysin terveenä ja raittiina. Silloin saisivat\npaljon raikkaamman voiman ja tuoreuden henkisetkin harrastukset.\n\nOpistossa oli keittokoulu, jossa pidettiin yksinkertaista\nyksinkertaisempi ruokajärjestys, sillä voitakaan ei annettu kuin\nvälistä, silloin kuin ei ollut keittoa. Johtaja vaimonsa kanssa söi\nsamassa pöydässä samoja ruokia. Kerran kun joku oppilaista\nruokajärjestyksen puheena ollessa kysäsi mitenkä johtaja voi tulla\ntoimeen semmoisella ruualla, vastasi johtaja:\n\n-- Kuinka minä voisin kehoittaa teitä tekemään sitä, jota en täytä\nitse? Ja olisiko minulla silloin toivoakaan, että te minua uskotte.\nMinä toivon, että teidän pitää saada varmaksi ohjelmanne ja että te\nopitte tahtomaan muiltakin sen täyttämistä.\n\nKerran oli hän muutamain suurempain vastoinkäymisten tähden hyvin\nkärtyisällä tuulella, ja esiintyi semmoisena tunnillakin. Muutamat\ntytöt olivat ottaneet asiasta keskustellakseen ja eräs suora\nsuomalaistyttö oli ottanut tehdäkseen johtajalle muistutukset.\nTämmöistä ei muilla olisi ollut rohkeutta tehdä, ja siksi he\nvaroittelemallakin varoittelivat olemaan menemättä, mutta tyttö oli\nvaan mennyt johtajan luokse ja alakuloisena valittanut, että johtaja\nkun on pahalla tuulella, on meidän niin vaikea olla. Kauvan olivat he\nsitten asiasta tuumineet ja johtaja esiintyi sen perästä yhtä iloisena\nkuin ennenkin.\n\nToisen kerran oli eräs miesoppilaista ollut veiston ja piirustuksen\nopettajalle niin uppiniskainen, että opettaja oli katsonut\ntarpeelliseksi tehdä johtajalle valituksen. Johtaja oli sanonut, että\nkoettakaa vaan vasta sopia riitanne keskenänne. Kuitenkin kutsui hän\noppilaan luokseen, käski istumaan viereensä, kertoi asian ja sanoi\noppilaan velvollisuuden olevan pyytää anteeksi. Oppilas puristi\nkiitollisena johtajansa kättä ja kävi opettajansa luona asiasta\ntuumimassa.\n\nMeillä oli tapana raitista ilmaa hengittääksemme käydä useimmilla\nvälitunneilla pihalla piirissä pyörähtelemässä; sillä sisällä oli\nankara veto, kun kovimmillakin pakkasilla revautettiin välitunniksi\nikkunat auki. Tavallisesti me piirissä pyöriessämme lauloimme, että\n\"arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa.\" Mutta kerran\ntalvisella iltapuhteella me menimme pihalle ja rupesimme huutelemaan\nmuita piirilauluja, vaikka tavallisesti emme puhteen aikana ensinkään\nulkona laulaneet. Piirissä pyöriessämme näimme johtajan kulkevan\nsivuitse ja äänetönnä menevän sisälle, vaikka hän useimmiten oli mukana\npyörähtelemässä ja samoin muutkin opettajat.\n\nSeuraavalla tunnilla oli johtaja tavallista totisempi. Rukousten\njälkeen alkoi hän uhkaavan totisena puhua:\n\n-- Minä näin viime yönä unta, joka sai minut kovin levottomaksi. Se\ntuntui puristavan ja ahdistavan, se tahtoi viedä kaiken rauhan\nrinnastani. Minulle valitettiin, että te olette käyttäneet vapauttanne\nväärin, antaneet sen vallattomuudeksi yltyä. Ihmiset ovat sen saaneet\ntietää, he tuomitsevat siitä teitä ja koko meidän opistoamme.\n\nMe kuuntelimme hymyssäsuin alkua, odotellen, että mitähän sieltä\noikeastaan tuleekaan. Johtaja alkoi sitten jättää pois peloittavan\ntotista naamariaan, mutta meidän vuoromme oli muuttua vakavaksi, kun\njohtaja jatkoi, kerrottuaan asian, josta tahtoi meitä huomauttaa:\n\n-- Minun puolestani ei tosin ole mitään pahaa tavallisissa\npiirilauluissakaan, kun ne vaan raittiilla mielellä lauletaan. Mutta\nonhan niistä ihmisillä, varsinkin vanhoilla, aivan toisellainen käsitys\nja kun he täältä opistosta päin niitä kuulevat, varsinkin niin\npuhteella, voi siitä syntyä jos minkälaisia huhuja. Vilkkailla maineen\nsiivillä voivat tämmöiset huhut levitä jos kuinka laajalle ja olla\nsuureksikin haitaksi työllemme. Minä uskon, että te tahdotte säilyttää\nihmistenkin silmissä itsenne kunnioitusta ansaitsevana ja samoin\nlaitoksen, jossa työskentelemme. Tahdotteko?\n\n-- Tahdomme! kuului jokaisesta suusta varma vastaus, ja me täytimme\nmyöskin lupauksemme.\n\nPaljon on meillä oppilailla muistoja hänestä ja koskaan ne eivät\nunhoitu. Mutta miksikä niitä enää jatkaisin, jokainenhan näkee jo\nnäistäkin mitenkä hän veljenä keskellämme työskenteli, ja me häntä\nisänämme kunnioitimme.\n\nHänen nimipäivänään luki eräs opistolaisista hänelle tekemänsä runon,\njosta lopuksi liitetään tähän kolme säkeistöä.\n\n    Sun vastahasi täältä kultamuuri\n    ei hohda, nuoren rusoposket vaan.\n    Ne nuoret sulle lausuu: \"kiitos suuri\"\n    vain työnsä lomaan, hiet poskillaan.\n\n    Liekkeinä taivahalle hulmahdellen\n    ei tulkitse tää kansa tunteitaan,\n    vaan sydän äänetönnä sydämelle\n    hartaasti kuiskehtivi kiitostaan.\n\n    Sä kestä kauvan, kauvan voimakassa\n    ja hengenvoimaa lietso nuorisoon!\n    Ja meissä, nuorisossa nousevassa\n    sun iloksesi touko toittakoon!\n\n\n\n\nEsityksiä.\n\n\nOlimme olleet opistossa marraskuun alusta jo lähelle joulua. Olimme\nsiellä tutkineet raamattua, koettaen sitä oppia lukemaan ymmärtäen,\nmissä tarkoituksessa ja millä mielialoilla kunkin paikan ovat sen\naikuiset suuret miehet kirjoittaneet. Olimme historian hengetärten\nkeralla kulkeneet kaukana muinaisuuden yössä, jolloin suomalaiset\nsamoilivat tuntemattomina Aasian aroilla ja kentiesi ensimmäisiä\nlaulujansa laulelivat. Olimme alotelleet matkustelemistamme mailla ja\nmerillä, muita maita pohjolaiseen niemekkeeseemme vertaillen ja\nkoettaneet saada selville, minkälaisia elämänmahdollisuuksia meillä\ntäällä on odotettavissa. Olimme runsaasta runoudestamme kotoista\nelonvoimaa rintoihimme ammentaneet ja kukkaansa puhkeavan\nkansalliskirjallisuutemme umppujen aukeamisen alkuaikoja tutkineet.\nOlimme luontoa ja luotujen ihmeellisyyttä ihastelleet ja kummastelleet\nsitä, mitenkä ihminen on ottanut luonnonvoimia hallitakseen, mutta\nkuitenkin on itsekin voimana luonnossa, luonnon muuttumattomien lakien\nalaisena. Olimme kansamme pääelinkeinoille etsineet uusia järkevämpiä\nuria, olimme piirrelleet kuvia, joiden mukaan itsellemme mukavimmin\nasuntoja valmistaisimme, olimme opetelleet kynää käyttämään ja tätä\nsuloista suomenkieltä kauniisti ja sujuvasti kirjoittamaan, olimme\nnumerojen avulla valmistautuneet tekemään selkoa siitä mitä ansaitsemme\nja kulutamme -- ja mitä kaikkea jo olimmekaan alkaneet puuhata!\n\nEräänä iltana joulun edellä, kun viimeisellä tunnilla olimme opetelleet\nlausumaan Vänrikki Stoolin tarinoita, että se tuntuisi aivan luissa ja\nytimissä, ja kun sen perästä oli iltarukoukset pidetty, laskeutui\njohtaja luennoitsijalavalta ja seisottui sen vierustalle hyvin\nmerkillisen näköisenä.\n\n-- Niin, sanoi hän ja sitten silmäili meihin hymyssäsuin. Nyt teidän\nolisi ruvettava näyttämään, mihinkä kelpaatte. Vaikkapa tämä etumainen\nrivi ottaisi ensiksikin huolekseen valmistaakseen meille muille\nkuulemista ensi sunnuntai-illaksi.\n\nSiitä oli jo ollut ennen siksi paljon puhetta, että me aivan hyvin\ntiesimme mitä hän tarkoitti. Viikon varrella olivat nuoret hyvin\ntouhuissaan, salaisin puolin sanoja toisiinsa solmisivat ja puheitaan\npunnitsivat. Sunnuntaina heidän oli astuttava esiin ja sanottava\nsanottavansa. Ja meillä toisilla oli ankara arvostelijan ilme\nkasvoilla, sillä meidän oli saatava selville missä kohden mikin esitys\nvinolleen vääristyy.\n\nKajahti laulu, kaikui loppuun ja kaiku sammui. Esitysten oli alettava.\nEpäröimistä siinä oli kuka ensiksi uskaltaisi. Vihdoin joku nousi,\njäykkä nuorukainen, jykevä poika, astui lavalle, rykäsi suljetusti ja\nalotti.\n\n-- Hyvät toverit! -- -- --\n\nVapauskäsitteen oli hän esityksensä aiheeksi valinnut. Ja niin\nkohisevasti soinnahtavalla äänellä kertoi hän vapauskäsitteestään ennen\nja nyt. Kertoi mitenkä hänelle kansanopistossa oli muodostunut aivan\ntoinen käsitys, toinen tunne vapaudesta -- jos hänellä oikeastaan siitä\nmitään käsitettä ennen olikaan. Ei hän sanonut käsittävänsä vapautta\noikeudeksi mielinmäärin mellastaa. Päinvastoin sanoi hän oikeata\nvapausihannetta ajatellessaan tuntevansa semmoisen pyhän tuulahduksen,\njoka tuntuu niin suloiselta, mutta tuopi samalla jonkillaista pelkoa,\narkuutta mieleen. Arveli, että tämä tämmöinen tunne on vapauden\nvahventamaa velvollisuuden tuntoa. Luuli tätä tunnetta vahventavan\njokaisessa ihmisessä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, aseman,\njossa ei rakenneta mitään ulkonaisia, lukuunottamattakaan pakollisia\nraja-aitoja oikean ja väärän välille, vaan jossa on siveellisyyden\nkirkas laki ohjaajana.\n\nSemmoinen oli pääsisältö hänen esitelmässään, sillä vapauden kaikkia\npuolia ei hän sanonut kykenevänsä selittämään. Lopuksi hän kertoi:\n\n-- Kun tulin tänne opistoon eikä täällä ollut mitään tauluja, joissa\nolisi talon järjestys määrätty, tuntui mielestäni niin _orjalliselta_.\nKun olin tätä laitosta ennen niin kovin pilventakaiseksi kuvitellut,\ntuntui peloittavan, että mitenkä tässä osaa olla ja käyttäytyä\nniinkuin pitäisi. Nyt en enää kuitenkaan kaipaa täällä mitään\njärjestyssääntöjä, olenpahan vaan samallaisena ihmisenä kuin ennenkin.\nMinusta tuntuu täällä olevan semmoinen tenhovoima, joka sanoo\nsydämelle, mitä on tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä. Se kyllä\nponnahduttaa takaisin, etten tee mitään, joka olisi muille tahi\nitselleni vahingoksi, kun vaan koetan sen ääntä seurata.\n\nLopuksi kajahti viidestäkymmenestä suusta voimakas laulu:\n\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n\n    Oi terve vapaus,\n    sä kansain ihanuus!\n    Eipä ken\n    orjuuteen\n    voi syöstä poikiamme.\n\nSitten nousi toinen poika, matala mies, puhumaan. Lappalaisista hän\npuhui ja niitä itsekin pienuudellaan muistutti. Hän kertoi, että he\novat pohjaltaan suomalaisia hekin, ainakin hän sanoi niistä tulevan\nkunnon suomalaisia, kun ruvetaan tekemään. Hän oli ahkerasti kirjoja\nselaillut, katsellut Kalevalat, Maammekirjat ja muut, joissa\nlappalaisista oli vähänkään puhuttu ja nyt hän niistä löytämistään\nlangoista kudottua kangasta koetti toveriensa nähtäviksi levitellä.\n\nLopuksi lauloimme, että \"juokse porosein!\" Senperästä hiipi esille\ntyttö, lempeäsilmäinen, ruunitukkainen. Hän oli kirjoittanut paperille\nesityksensä, jossa sydämellisin sanoin kehoitti kotieläimiä säälimään.\nMuun ohella kertoi hän siitä kauniista hevosesta, joka nuorena\nollessaan oli hänen kanssaan leikitellyt kuin mikähän hyvä toveri.\nKerrankin oli ruvennut häntä syleilemään, mutta oli sen tehnyt niin\ntaitamattomasti, että oli sormellaan raapaissut suuren verihaavan hänen\notsaansa. Sitten se oli vanhennut, tullut hitaaksi ja laihtunut, mutta\nsillä oli yhä kiskotettu suuria tukkikuormia ja lyöty selkään, kun se\nei jaksanut. Mutta miten ystävällisesti se oli aina häneen katsonut,\nkun hän illalla oli vienyt sille leipää ja silitellyt ja taputellut sen\nkaulaa! Kerran -- niin, hän oli todellakin nähnyt sen vanhan tamman\nsilmistä vierivän kyyneleitä.\n\nEsitelmän jälestä lauloimme \"jos sydän sulla puhdas on.\"\n\nSeuraava puhuja kertoi kauneuskäsitteestään. Hän sanoi miellyttävän\nitseään luonnossa ilmenevän vapaan kauneuden. Puu joka metsässä vapaana\ntuuheita lehviään levittelee, kuului hänen mielestään olevan paljon\nkauniimpi kuin se, joka kitukasvuisena kääköttää jäykkiin riveihin\nistutetuissa puutarhoissa ja jolta kaikki hienoimmat oksat ovat poikki\nsaksitut. Ihmisissä ja heidän keskinäisessä yhteydessään sanoi hän\nnäyttävän paljoa kauniimmalta vapaan ja yksinkertaisen lähimmäisen\npalvelemisen kuin koneellisten ja luonnottomiin sääntöihin\ntypistettyjen turhanpäiväisten seuraelämän temppujen noudattamisen.\nKaikki muodit ja muut turhuudet kuuluivat häntä vaivaavan, sillä hän\nsanoi näyttävän itsestään paljon kauniimmalta, että kukin seuraa omaa\nmakuaan puvuissa ja muissa kuin että antautuu muotien kahleihin ja\nyksitoikkoisuutta maailmaan rakentamaan. Ja että hänen suunsa oli\nsydämen kyllyydestä puhunut, osoitti sekin, että hänen tukkansa oli\nvanhaan talonpoikaiseen tapaan tasalatvaksi leikattu eikä\nperunapetkeleen muotoiseksi kulittu. Hänellä oli todellakin ollut\ntahdonvoimaa pitää tukkansa semmoisena, jommoinen häntä miellytti,\nmuiden muoteja noudattaessa.\n\nVielä esiintyi sinä iltana sinisilmä neitonen, jonka kasvoista ei\nvieläkään ollut ennättänyt kesäinen päivettymys täydelleen hävitä,\nvaikkakin oli jo talvi solunut niin joulun lähelle. Hän kertoi kesäisiä\nmuistojaan kotitalonsa karjamailta, jonka taloutta kuului olleen\nmonena monituisena kesänä hoitamassa. Hän jutteli lehmistään ja\nlehmisavuistaan, hohisevasta petäjiköstä karjamajan viereisellä\nkankaalla ja ihanien iltahetkien vietosta mökkinsä kynnyksellä istuen\nja ommellen ja lammen pintaan kuvastuvia lehtoja katsellen. Oli siellä\nollut välistä ikäväkin, mutta ensi kesänä hän ei aikonut ikävöidä, kun\nottaisi kirjoja mukaansa ja laulaisi täällä opistossa oppimiaan\nlauluja.\n\nKertomusta kuunnellessa meidän mielemme herkkenivät ja lämpenivät ja\ntavallista vienommasti me lauloimme:\n\n    Mull' laaksossa on koti armainen,\n    miss' salojen tyyneys vallitsee.\n    Siell' lintuset laulavat riemuiten,\n    ja tuulonen lehdossa humisee\n    ja puroset kirkasna välkkyilee,\n    niin kirkasna puroset välkkyilee.\n    Oi laaksoni! Riemujas muistelen.\n    Oi laaksoni! Rauhaasi kaipailen.\n\nTämän kertomuksen täydennykseksi lienee tässä mainittava, ettei tämä\nsinisilmä kuulu enää senperästä olleenkaan kotitalonsa karjamajalla,\nvaan on muuttanut yhden kansanopistotoverinsa kotiin miniäksi.\n\nMonta on näistä \"esityksistä\" -- joiksi me niitä johtajan ehdotuksen\nmukaan rupesimme kutsumaan, vaikka ensin esitelmiksi nimitimme --\npainunut syvästi muistooni. Useimmat olivat aineensa valinneet\nkotoisilta aloilta, jotka olivat itseään lähinnä ja siis enimmän\ntuttuja ja rakkaita. Usea esitti opistossa opittua tai kirjoista\nlukemaansakin ainetta, varsinkin kevätpuolella, kun tiedonviljelys oli\ntullut enemmän omaksi. Ja esitysten perästä oli aina lopputehtävänä\narvosteleminen.\n\nPuheenjohtaja valittiin kuten keskustelutunneillammekin, usea oli jo\nmerkinnyt paperille kohdat, joista aikoi muistuttaa -- sillä\nmuistutuksia ne enimmät arvostelumme olivat. Lopuksi antoi johtaja\nlausunnon, jossa ansiotkin otettiin huomioon heikkouksien ohella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe olivat kuin varpusenpoikasten lentoyrityksiä nuo meidän esityksemme.\nMutta nyt jälkeenpäin olen heistä usean nähnyt punakoin poskin ja\nsäkenöivin silmin kansanjuhlissa ja iltamissa, seisovan seisovan\npuhujan paikalla, selittämässä kotinurkkiensa asukkaille niitä tunteita\nja mietteitä, joita sydäntensä sisimmässä liikkuu.\n\n\n\n\nKuusikon vuokko.\n\n\nMeitä oli melkein kymmenkuntainen joukko meitä kansanopistolaisia ja me\najoimme lumisten metsien sisäistä, sydänmaan poikki kulkevaa tietä\njoululomalle koteihimme.\n\nVarhain aamulla olimme olleet jalkeilla ja opistolle olimme joulukuusen\nympärille kokoutuneet. Johtaja, joka aina osasi löytää sopivan hetken\nkullan kaivamiseen sydämistämme ja aina mieltämme ihanteellisuuteen\nylentää, oli kertonut meille joulukuusen vaiheista ja lausunut lopuksi:\n\n-- Mutta lieneepä muinen kuusta koristeltukin mitä tarkoitusta varten\ntahansa, niin sen puhtaus meidän mieltämme puhtauteen viitatkoon!\nVihertäkäämme kasvavina kärsimyksissäkin kuin talven tuiskussa kuusi,\nja toivon kynttilöitä kantakaamme!\n\nNiin hän oli lausunut ja hänen reipas hymyilynsä ja nuo timantteina\nkiiltelevät sanat kuvastivat niin selvästi mieleen siinä reen laitaa\nvasten istuessa. Koko lähtijäisjuhlakin palautui muistoon niin\nlämpimänä ja kotoisena.\n\nSamalla tuntui mielessä vähän kuin alakuloisuuden tapaista opistosta\npoispäin ajaessamme. Eikä sitä alakuloisuuden tapaista tahtonut saada\ntäydelleen pois karkotetuksi tieto kotiin ja kotijoukon pariin\npääsemisestäkään. Tuntui kuin olisi ollut siinä soutelemassa semmoisen\nlammin pinnalla, josta lähtevät virrat molemmille päin ja molempien\nvirtojen varsilla olisi tuttuja kukkarantoja, ja tekisi mieli\njakautumaan kahdeksi saadakseen kumpaakin virtaa myöten meloskella.\n\nMutta kun tuolta edelläkulkevasta reestä kajahtaa äkkiä reipas laulu,\nniin silloin se kaihontapainen ilmaan huiskahtaa. Äänensä antavat\njokainen laulun vahvikkeeksi ja luminen metsä koettaa laulaa mukana.\nMutta tottapa se metsä ei oikein osanne meidän uusia laulujamme,\nkoskahan surumielisesti vetelee vähän jälelläpäin, kuin olisi\nkuulosteltava laulumme sanoja. Vaan kun meidän mielemme ovat nuoruuden\nriemua täynnä, niin näyttää metsäkin vanhat huolensa unhottavan ja\nriemuumme yhtyvän. Kuusoset niin kovasti vavahtelevat, että lumihyreet\noikein lehviltä hankeen putoilevat... ja tienvartisimmat puut\nviskelevät välistä niskaamme suuria lumipalloja.\n\nLaulaen, puhellen ja muuta melskettä pitäen me ajoimme poikki\nneljättäpeninkulmaisen sydänmaan, jossa ihmisasuntoa ei nähnyt muuta,\nkuin silloin tällöin pienoisen torpan. Kun lähenimme ensimmäisen kylän\ntaloja, oli jo puolisenkymmentä tuntia pimeän aikaakin kulunut ja\nhepomme käyneet hikisiksi ja väsyneiksi.\n\nMutta ensiksi olikin siinä tien varressa vahvasti elävä talo, jossa\nkyllä sopi yösydäntä viettämään. Olivatpa talon asukkaat vielä vähäsen\nsukuakin eräälle pojalle matkueessamme, joka sekin oli oikeuttavinaan\nkoko sisaruskuntaa siihen taloon yöpymään.\n\nYstävällisestihän nuo vastaan ottivatkin. Kamarihuoneisiin veivät\nsuoraa päätä ja ainoat taloiset miehet, kaksi eukotonta veljestä,\ntulivat pakinata pitämään. Ainoa taloinen naishenkilö, veljesten sisko,\nmeni piikojen kanssa kahvipuuhiin, käytyään ensin vieraille kättä\npistämässä.\n\nVaikka tuon neitosen näinkin ainoastaan niin melkein vilahdukselta,\nhuomasin hänen kasvoissaan jotakin niin erinäistä, että hän aivan\nehdottomasti veti katseeni itseään lähemmin tarkastamaan. Hänen\nnaurahduksessaan näytti olevan niin väkinäinen ja surunsekainen ilme.\nKasvoistakin ja ruskeista silmistä aivan hehkumalla hehkui niin haikean\nheleätä kaihomielisyyttä, että heti tulin kuvitelleeksi hänen\nvuosikausia aivan riemun pisaratontakin elämää eläneen.\n\nPuhe luonnollisesti siirtyi kansanopistoon. Veljekset näyttivät sen\npitävän kohteliaana velvollisuutenaan, kun me olimme juuri sieltä\ntulossa, joshan lienevät muutenkin halunneet kuulla jotakin omin silmin\nnäkijöiltä. Huomasin heidän ajattelevan jokseenkin nurjanpuolisesti\nkansanopistoa, vaikka eivätkään meidän kuultemme ruvenneet jyrkempiä\ntuomioita lausumaan. Kilvalla rupesimme kertomaan mitä kukin oli\nopistossa parhaimpana pitänyt.\n\nMutta mitä kaikkea puhelimmekin, ei hetkeksikään häipynyt mielestäni\näsken näkemäni neitosen kuva. Se oli niin sinne syöpynyt, että huomasin\nhäntä ajatellessani huulteni heittäytyneen huultensa surumielisyyden\nvivahdusta matkimaan, Ja kun hän vaan sattui huoneesen tulemaan,\nkääntyivät silmäni väkivedolla häntä tarkastelemaan. Saamani vaikutus\nyhä vahvistui. Noissa kasvoissa ilmenevä alakuloisuus oli jotakin niin\nvoimakasta, että sen nähtyään olisi aivan kivikovakin sydän tuntenut\nosanottoa.\n\nHeräsin mietteistäni kuuntelemaan toisten keskustelua. Veljekset\nnäyttivät yhä halukkaammin ja uteliaamminkin kuuntelevan kertomuksiamme\nopiston oloista. Eiväthän he ennen olleet niistä mitään tietäneetkään\nmuuta kuin suusta suuhun kulkevia juttuja.\n\nIllallisen jälkeen olimme pari kolme vieraista vierashuoneen\nviereisessä kamarissa talon merkillisyyksiä katselemassa ja talon\nneitonen -- Hanna kuului olevan nimeltään -- oli meitä opastamassa.\nToiset vieraat olivat vierashuoneessa isäntämiesten kanssa tarinata\njatkamassa.\n\nToverini sattuivat kuulemaan jotakin erinäisempää keskustelusta\ntoisessa huoneessa ja menivät sinne. Siten jäin Hannan kanssa kahden\nkesken.\n\nPuhe solahti pian kansanopistoon siinä pöydän nurkan kahden puolen\nistuessamme. Kerroin hänelle niistä kohdista kansanopistoelämää, jotka\nolivat selvimmin mieleeni painuneet. Kerroin toveri-iltojemme\nrattoisuudesta, innostuttavista esitelmistä ja muista opiston oloista.\nVälistä hänen silmissään näytti olevan vähän iloisuuteen vivahtavaa,\nmutta sitten hän taasen painui alakuloisuuteensa ja hänen suupielissään\nluulin huomanneeni jotakin katkeruuden tapaista. Joskus hän yhtä tai\ntoista seikkaa kysäsikin, mutta näytti kysyvän kuin vasten tahtoaan,\nkuin ei olisi kysymistään asioista tahtonut tietoa ensinkään.\n\nSilloin tuntui hän minusta olevan kuin suljettu kirja, josta on kuullut\nkerran jotakin kaunista kerrottavan ja jonka sen vuoksi niin mielellään\ntahtoisi avata.\n\nVaivuin mietteihini. Vaivuin muistelemaan häntä niin, kuin olisin hänet\njolloinkin nähnyt, mutta nyt olisin hänestä kaukana. Hän koetti alottaa\nuudestaan keskustelua kysymällä oliko sydänmaalla tie tukossa.\n\n-- Ei pahasti, vastasin kuin heräten vähän ajan perästä.\n\nJa siihen se taas keskustelu katkesi.\n\nMutta minulla oli vastustamaton halu saada tietää, mitä oikeastaan\nliikkui noiden kasvojen kätkössä.\n\nVähän arastellen vihdoinkin kysäsin:\n\n-- Minkätähden te olette noin alakuloisen ja surullisen näköinen? Onko\nehkä äskettäin kuollut sukulaisia?\n\n-- Onhan niitä, vastasi hän aina surulle soinnahtavalla äänellään.\n\n-- Vanhemmista ehkä toinen?\n\n-- Äiti.\n\n-- Vastako hän on kuollut?\n\n-- Onhan siitä jo kaksi vuotta, mutta ainahan se säilyy sekin mielessä.\n\n-- Isä on tainnut kuolla aikasemmin?\n\n-- Johan se... En minä hänestä muista kuin yhden illan.\n\n-- Vai yhden illan vaan!\n\nHän puhui niin ihailuttavan alakuloisella ja surunsekaisella äänellä,\nettä se helähti kuin raukean kaipauksellinen soitto.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Hän oli tullut markkinoilta silloin ja minä muistan kuin unen näköä,\nmiten hän piti minua polvellaan ja antoi jotakin makeaa. Kuuluivat\nolleen rusinoita. Olin ollut kaksivuotias hänen kuollessaan.\n\n-- Olette häntä kaiketi paljon kaivannut.\n\n-- Mitenkä minä häntä, kun en hänestä muistakaan sen enempää.\nÄitiä kaipaan sitä enemmän, hänhän se kertoi isästäkin mitä hänestä\ntiedän.\n\n-- Vieläkö kovastikin surette äitiänne nyt kahden vuoden perästä?\n\n-- Vieläkin minä... usein täytyy itkeänikin.\n\nJa silloin hän hymyili. Eikä hänen hymyilynsä nyt näyttänyt\nväkinäiseltä, vaikka se olikin niin surunsekaista.\n\n-- Ei moni niin useita vuosia rupeisi suremaan, arvelin.\n\n-- Mutta hän olikin niin hyvä. Mitään ei hän hennonnut kieltää, jota\nvaan oikein halusin. Jos ei hän olisi silloin elänyt, en olisi päässyt\nkansakouluunkaan siksikään yhdeksi ainoaksi kevät-talveksi, jonka\nsiellä sain olla.\n\n-- Mutta eihän se asia suremalla parane... menettää vaan siten\nnuoruutensa onnen, koetin muka lohdutella. Pitäisi koettaa olla\niloinen.\n\n-- Kyllähän se niin olisi, myönnytti hän. Mutta minä en ole koko\nikänänikään voinut olla oikein iloinen. Aina on vaan niitä kaihoja.\nEikä niille voi edes mitään, joten toisinaan tekee mieli aivan itseensä\nkyllästymään.\n\n-- Mutta mikäs teitä sitten surettaa?\n\n-- Eihän sitä kaikistellen ymmärrä itsekään, mutta mieli on sittenkin\nsurua ja kaihoa täynnä. Lapsena minä kuulun olleen vähän iloisempi,\nmutta kohta kansakoulusta päästyä alkoi kaipaus rinnassa asustaa ja\nviime vuosina se on yhä yltynyt. Ja kun ne ihmiset vielä kiusottelevat\nja koettavat etsiä syitä, vaikka eikö tuo liene vaan Luoja antanut\nsemmoisen luonteen, ja sillehän ei voi mitään. Mähölän Maiju -- tuolta\nmökistä peltomaiden takaa -- se aina sanoo, että minun mieleni muka\npalastaa Helsinkiin tahi muuanne suureen maailmaan. Mutta en tok\nlähtisi, vaikka maksaisivat mitä. Ja äsken kävi niin pahasti\nsydämmelleni, kun suutari tuolla tuvassa vornuili... ikään kuin minä\nvähät välittäisin hänen sulhasistaan ja muistaan.\n\nViimeisiä sanoja sanoessaan oli hänen alakuloisuutensa muuttunut\nmelkein mieliharmiksi, jolle hänen itsensäkin täytyi kohta naurahtaa.\n\n-- Eikä se useinkaan niin raskaalta tunnu, kun ne luulevat, jatkoi hän\nvähän vilkastuneena. Luulen melkein että jos pääsisin oikein iloiseksi\nihmiseksi, niin silloin rupeisin ikävöimään entisiä kaihojani. Sitä\neivät voi ihmiset uskoa, miten hyvältä se joskus tuntuu, kun saa\nheittäytyä utuisten surujensa syliin.\n\n-- Ehkäpä sitä voi niin suruihinkin ystävästyä että niitä kaipaa,\narvelin.\n\n-- Jospa lienee tottumuksessakin, myönsi hän.\n\nNiin aukeni hänen sydämenkirjansa lehti lehdeltä siinä istuessamme.\n\n-- Se tuntuu tekevän niin hyvää mielelle, kun saa kerrankin haastella\nhuolensa semmoiselle, jonka ei näe niille nauravan, sanoi hän\nmuutamakseen kertomustensa lomassa.\n\nHän sanoi pienestä pitäen olleensa semmoinen, ettei koskaan saanut\nhuviaan vertaistensakaan seurassa ja hänestä oli näyttänyt, että toi\nmukanaan muihinkin äänettömyyttä ja jotakin raskasta. Tyttösempänä\nollessaan oli hän aina mennyt aitan parvelle, jossa oli neliruutuinen\nikkuna järvelle päin ja siellä \"katsonut kauvas\". Välistä oli hänestä\ntuntunut siellä siltä, kuin ei olisi oikein tietänyt, onko hän\ntosiaankin täällä kotiaitan parvekkeella, vaiko tuolla kaukana järvien\nja metsäin takana, jossa on siniseltä näyttävä korkea kukkula ja suuren\nraunion näköinen talo kukkulan vierulla.\n\n-- Niinhän minä hupsu ikävöin ja uneksin, sanoi hän. Tuntui niin\ntyhjältä ja toivottomalta, että minä melkein ihmettelin muita nuoria,\nkun voivat olla niin iloisia ja tyytyväisiä, vaikka en itsekään\nymmärtänyt, mitä minulta puuttui.\n\n-- Ettekös ole ajatelleet kansanopistoon menoa? kysäsin.\n\nMutta ei ikinä mene mielestäni se, minkälaisen vaikutuksen tämä\nkysymykseni näytti häneen tekevän. Hän näytti saaneen kuin pistoksen,\nhänen kasvonsa rupesivat punehtumaan, ja se puna liekehti kuin\nhiiloksen hehku. Vihdoin häneltä pääsi itku, tuommoinen kuin sateen\nedellä lienteytyvä pilvi, joka tahtoo purkautua yhdellä kertaa ympäri\ntaivasta. Silmistä se vihdoin purkautuikin kyyneleinä, joita hän koetti\nhuolellisesti pois pyhkiä.\n\nMinusta näytti, että hän oli varsin koettanut karttaa kansanopistosta\npuhumista kaihoistaan kertoessaan.\n\nOlihan hän toki opistoa ajatellut. -- Oli syksyllä sinne pyrkinyt,\nrukoillut ja itkenytkin. -- Eivätkä olleet laskeneet, hupsuksi olivat\nvaan sanoneet.\n\n-- Meidän miehet, jotka toki eivät välitä muusta kuin perkkiöistään ja\nviljansa kasvusta, virkkoi hän, ja hänen mielensä oli alakuloinen\nsamalla tavalla kuin lapsen, joka ei pidä siitä, että vanhemmat eivät\nlaske häntä mäkeen. -- Sanovat vaan että \"sinne vielä tärväämään ja\nherrastumaan! Ole vaan yksin tein, jos aijot tässä kerran pysyä.\"\n\n-- Ensi syksynä pitää koettaa uudestaan! kehottelin.\n\n-- Tulleeko tuosta sen paremmuutta. Saahan vaan sitten olla enemmän\npahoillaan, jos ensin heittäytyy toivomaan.\n\n-- Minkälaiseksi olette opistoa kuvitelleet ennen? kysäsin.\n\nEihän hän sitä osannut niin sanoa, tokko lienee kuvitellut erittäin\nmiksikään. Olihan kuvastanut vaan jotakin kirkonkylän kansakoulun\ntapaista mieleen, joka seisoisi samallaisella mäenkenkämällä, vaan\njossa olisi sisällä jotakin niin -- niin -- ei hän sitä oikein osaisi\nsanoa, -- niin lämmintä ja kirkasta...\n\n-- Viime kesänä, kertoi hän, kun haudoin mielessäni toivoa sinne\npääsyyn, tuntui usein peloittavan, että jos ne sielläkin pilkkaavat ja\nkiusoittelevat... minä kun poloinen olen niin jokapäiväinen ja\nyksinkertainen.\n\nJa sekin oli peloittanut, että jos hän ei mitään ymmärtäisi. Ja jos hän\njäisi siellä kaikista jälelle, niin nauraisivat.\n\n-- Kansanopistostako pelkäätte semmoista! huudahdin innoissani. Enkä\nminä mitenkään voinut löytää sanoja semmoisia kuin olisin tahtonut\nselittääkseni opistossa vallitsevaa yhdenvertaisuuden tunnetta.\n\nHänenkin kasvoihinsa oli yhdenvertaisuussaarnastani tarttunut jonkun\nverran eloisuutta. Vähän toiveekkaamman näköisenä hän huoahti: -- Kunpa\nsinne pääsisi!\n\nJa se hänen huokauksensa tuntui tulevan niin syvältä.\n\nSiihen meidän puhelumme päättyi. Toisessa huoneessa olivat muut yhä\njatkaneet keskustelua kansanopistosta ja ovea avatessani kuulin juuri\ntoisen veljeksistä lausuvan:\n\n-- Kyllä siellä taitaa pitää käydä katsomassa jolloinkin tässä talven\nvarrella.\n\nAamulla, jo puolenyön puhteella, läksi meidän iloinen joukkomme\nmatkaansa jatkamaan. Hän oli pihalla lyhty kädessä meitä matkalle\npuuhaamassa.\n\n-- Kiitos vaan itsellenne kaikesta! vastasi hän kiittelyihimme\nyösijasta. Tuntui aivan kuin olisin ollut _siellä_.\n\n-- Elkää ikävöikö kovin paljoa, lohduttelin. Minä uskon, että ensi\nsyksynä pääsette.\n\nMutta minä näin, miten kaihoisena hän jäi sinne seisomaan. Näin hänen\nlyhtynsä pilkoittavan sieltä pimeältä pihamaalta pellon veräjälle asti\nja vielä lumiseen lehtoon peittyessämmekin. Ja pitkin tietä minä hänen\ntoivotonta toivoaan ajattelin ja hänen kaihoisia kasvojaan muistelin.\nKuvittelin häntä keväiseksi vuokoksi, jonka kohtalo on kasvattanut\njykeväin kuusien keskeen. Siellä hän kaihoaa ja kärsii, toivoo\ntoivotonna ja tahtoo tahdotonna aukeammille aloille, päivän\npaistantatiloille.\n\nJa täällä saloillahan on vielä tiheässäkin tämmöisiä vuokkoja, jotka\nkuusikon keskessä kärsivät, kaipaavat ja kuoleutuvat -- tai kuoleutuvat\nkaipaamatta.\n\nMutta toivokaamme päivän kerran niin korealle nousevan, että se paistaa\ntäydellä terällä kuusikonkin kukkasille, kaipaaville ja\nkaipaamattomille, ja lämmittää kuusetkin kukkasia kantamaan!\n\n\n\n\nUutta sisällystä.\n\n\nEsa astuskeli myllykuormansa perässä mietteihinsä vaipuneena.\n\nHevonen, kolmitalvias tammavarsan heppalainen, kävellä virvelsi rekensä\nedessä ja löi astunnalleen tahtia päällään, jotta vainen liinaharja\nhessahteli. Karskiksi oli kuiva pakkasilma karkaissut hepovarsan\nmielen, ja hevon kävely sotkeutui niin juoksunsekaisen näköiseksi.\nVähänväliä varsa vilkasi Esaan, kuin anteeksi pyytäen ja sitten melkein\npaikoillaan koetti ottaa juoksuaskeleita! Kavioita näytti aivan\npolttavan juoksemishalu, mutta kun koetettua aina kuului trrr jäljeltä\npäin, täytyi kuitenkin asettua kävelemään. Katseli heitä sitten\nhuvikseen noita kantojen hangen pintaa pullistamia lumikuplia ja\njokaista lumilakkista männynkäkkyrätä tien varressa.\n\nEsa kävellä kirmitti uusine valkovartisine lapikkaineen reen perässä,\nkatsellen nuoren nimikkohevosensa metkuja sekä kuunnellen reen jalaksen\nnarinaa, pakkasen rysähtelemistä etäisemmässä, vesakon takaisessa\nlehdossa ja pakastiaisen tiitäälitöstä läheisten lumisten vesojen\noksilla.\n\nEsa oli juuri siinä kävellessään hymyillen mietiskellyt ihmisiä ja\nkotioloja kansanopistosta joululomalle tultuaan. Miten somilta\nolivatkaan kotiolot näyttäneet kerrankin vähäsen pitemmän aikaa poissa\noltua! Olivat näyttäneet niin yksinkertaisilta ja melkein kömpelöiltä,\nmutta sittenkin niin paljon hauskemmilta ja rakkaammilta kuin ennen.\nEsan mieleen kun siinä kotioloja muistellessa välähti ajatus opistoon\npyhien jälkeen uudestaan menosta, tuntui kuin olisi oikein säälittänyt\nkodista eroaminen. Heti sääli kuitenkin ääntään laimensi, kun Esa\najatteli tarkemmin opistoa. Ja kyllähän tuota nyt toki yhden\ntalvikorvan voi olla kotoa poissakin.\n\nIsävanhalle oli Esan täytynyt aivan hymyillä siinä yksin kävellessään\nja mietiskellessään. Miten kunnioittavan näköisesti hän oli katsonut\nopistosta juuri tullutta poikaansa... melkein kuin pappia. Mutta siinä\nkatseessa oli kuitenkin niin totisen tutkiva vivahdus kunnioittavan\nihailun seassa. Ei liene kuitenkaan ehkä pahoja vikoja huomannut,\nkoskahan koko yönseudun piti aivan kuin jonkin parhaimman vieraan\ntavalla. Äiti kun oli aikonut pitää vaan jokapäiväisen kotoisen ihmisen\nlaisena eikä tuoda voitakaan \"vieraalle\" kun sitä ei ollut muullakaan\nperheellä, niin isä oli katsonut häneen pitkästi ja sanonut, että\n\"eikös sitä meidän talossa ole enää voitakaan\". Äiti oli vaan\nnaurahtanut herttaisella tavallaan, ottanut avainkimppunsa koukusta\nuunin nurkasta ja käynyt särvinaitasta hakemassa ison voimurikan\nlautaselle.\n\nEsa ajatteli siinä piloillaan, että olisiko hänen syynsä, jos kohta\nsaisivat moittia herrastelemisesta, kun ensin sillä tavalla\nhemmoittelevat.\n\nTulonsa jälkeisenä aamuna kun hän oli kuullut, että pariltakin lehmältä\nolivat peräimet rikki ja kun hän oli silloin hakenut vitsaksia ruveten\nniitä karsimaan ja vääntämään, koska rengeilläkin näkyi olevan\nsemmoista touhakkata reenkaplaittensa teossa, oli isäukko silloin niin\nhyväntuulisen näköisenä katsellut hänen touhujaan verkonkudelmansa\näärestä pöydän takaa. Mutta sitten päivän valjetessa, ruokalevolta\nnoustua, kun hän oli mennyt isäukolle arvelemaan, etteiköhän se varsa\njaksaisi olla toisten hevosten kanssa mudanvedossa niinä parina\npäivänä, jotka tästä enää jouluun olivatkin, silloin oli isä hänelle\ntuumitellut hyvitellen kuin pienelle lapselle:\n\n-- Noo, olehan nyt vähän kuin vieraan tavoin, kun tuota niin vähäsen\naikaa joudat olemaankin. Kyllähän nämä työt näyttävät tässä vähitellen\neteenpäin niehautuvau, jos vähän lepäiletkin.\n\nKylläpähän hän nyt olisi kotona viitsinyt ruveta sillä lailla\nherrastelemaan -- varsinkin kun opistossakin oli alkanut ruveta\ntuntumaan niin pakottavalta alituinen istuminen!\n\nJa kun hän ei ollut helpottanut, oli isä lopulta sanonut:\n\n-- Jos niin kovin mielesi tekee, niin laita tuolta aitasta jyväkuorma\nrekeen ja vie myllyyn sillä varsallasi.\n\nMyllyllä olivat kaikki häneen katsoneet kuin johonkin ulkomaalaiseen --\ntahi kuin hän ei olisi enää ollut tavallinen ihminenkään. Vauhkolan\nvanha isäntä oli katsonut niin alta kulmainsa, tullessaan vastaan\nMyllylän riihen perässä ja ivallisen näköisenä myhähdellyt. Lieneekö\nmuistellut syksyllistä, kun olivat menneet hänen päivittelemisensä\nhukkaan ja hän oli vaan mennyt kansanopistoon. Myllärin emäntä oli niin\nlepposasti kutsunut kammariin ja kahvia keittäessään ja sitten juodessa\npuhua purpattanut tyttärensä kirjeistä ja hyvästä edistymisestä\nkarjakkokoulussa. Mitähän lienee oikein meinannut sillä niin paljolla\ntyttärestään puhumisella... Ensi syksynäkö kuului pääsevän pois\nkoulusta. Olihan se hyväsydäminen tyttö, kasvukumppani ja\nleikkitoveri...\n\nEsan täytyi hymähtää yksikseen, kun huomasi, mille tielle olivat\najatukset joutuneet.\n\nMylläri se oli vasta mukavaksi heittäytynyt. Aivan oli käähyytellyt\nkättään jauhoisen lakkinsa reunukseen hyvää päivää sanoessaan. Esalta\noli silloin päässyt ilmeinen nauru ja molemmat olivat olleet vähän\nhämillään kättä pistäessään. Mutta kankeus oli haihtunut ja Esasta oli\ntuntunut, että he olivat paremmat ystävykset kuin ennen sitten\nyhdestätuumin säkkejä myllyyn kantaessaan.\n\nTuota hevosta, kun taas hypähti juoksuun! Heti se asettui kävelemään,\nkun Esa kielsi, mutta saihan kuitenkin ajatukset eksytetyksi entiseltä\ntolaltaan.\n\nEsa katseli ympärilleen. Miten ihmeellisen värikkäänä säteili hanki ja\nmiten pyhäisen pehmosina heilahtelivat lumipallot petäjäin lehvillä!\nKoko tienoo tuntui niin juhlallisen henkevältä. Todellakin tuntui\nluminen ja jäinen metsä melkein elävän ja huokuvan. Esasta tuntui aivan\nihmeeltä, että hän oli ennen voinut kulkea kuin kuuroin korvin ja\nsokein silmin tätäkin tietä tämän kaiken kauneuden keskellä.\n\nSiinä kulki tie juuri poikki mäkijonon, joka oli seutukunnalla kaikista\nkorkein. Mäen päällä, solakan petäjikön juurella, oli semmoinen soikea\nloivalaitainen notkelma, jommoisia näkee useinkin hiekkaisilla ja\nsomerikkoharjanteilla. Esan mieleen välähti aivan sydäntä hiipaseva\nhavainto, kun hän huomasi laakson. Kyllä kaiketi se oli tämäkin\nharjanne syntynyt silloin jääkaudella, josta johtaja maantietotunnilla\nkertoi. Tuolla kahden puolen ovat olleet suuret jäävuoret, tuollakin\njossa ovat nyt heidän suuret perkkiöniittynsä ja tuolla jossa saarikas\njärvi jään alla ähöttää, mutta tällä kohdalla on voimakasvesinen virta\njäiden välissä juosta hulistanut ja tuossa on ollut jääsaari tuon\nmäenpäällisen kuoppuran kohdalla. Sitten ovat jäät alkaneet sulaa\nvirran molemmin puolin ja lähteneet mereenpäin viettävää maata tuonne\nHukkalan kylää kohden mennä rymyämään. Silloin on vesi saanut levitä\nvapaasti tästä vanhasta väylästään ja jättänyt kuljettamansa hiekan ja\nsomerikon tähän tämmöiseksi mäeksi. Mutta tuossa kun on ollut se\njääsaari, niin siihen ei ole päässyt hiekkaa niin paljoa ja siksi\nsiihen on tullut tuommoinen laakson loivanne harjanteen korkeimmalle\nkohdalle.\n\nEsa koetti kuvitella mielessään, että miltähän seutu olisi silloin\nmahtanut näyttää, jos olisi ollut sitä katsomassa jääpaljouden\npakenemaan lähtiessä. On siinä vainen mahtanut olla rytinätä ja\nsolinata ja hulinata! Nyt vasta tunsi Esa saavansa oikein elävän\nkäsityksen silloisista johtajan selityksistä. Samalla tuntui oikein\npeloittavalta, kun ajatteli että tämäkin mäki olisi kätkenyt nuo\nsuuremmoiset muistonsa ehkä kuuksi päiväksi, jos ei olisi ollut\nkansanopistossa. Ja siinä kiertyi mieleen sekin johtajan puhe, jossa\nhän oli verrannut nuoruutta tulvivaan kevääseen, jolloin lampi ruhtoo\njäitä pinnaltaan, saattaakseen sitten vapaana aallota tai kesäisinä\niltoina tyynenä päilyä rannan kukkasia kuvastaen.\n\nEsan mietiskellessä oli varsa kulkea keikutellut harjanteen päällisen\ntasangon ylitse, ja myöttävän maan lähetessä hypätä keksahti Esa\njauhosäkkien päälle istumaan. Mäen sen puolinen rinne oli aukeaa ahoa\nja siitä rinteen niskoilta oli niin laaja ja mahtava näköala, että Esan\ntäytyi oikein hevosensa seisauttaa saadakseen rauhassa silmäillä. Siitä\nheidän matalavesakoisen hakamaansa ylitse näkyi lahden takaa suuren\nsuurehko liuta taloloita seisten mikä milläkin mäen kenkämällä, näkyi\nlumivalkoisia peltoja rinteitten vieruilla, sikin sokin risteileviä\naitoja peltojen rajoilla ja äärillä, talojen takana taasen lumisia\nahoja ja tuolla toisaalla vihreän ja vaalean kirjava petäjikkö.\nEdempätä näkyi monenmuotoisten, ilman sinertämäin kukkulakihermäin\nvuorovaihtelua, udun verhossa uinailevia sinisaloja ja sieltä täältä\nvoimakkaan vaalea, pullea savukasvannainen.\n\nEsa ei tiennyt mikä niistä noista enimmin miellytti, eikä niistä\ntainnut miellyttää erikseen mikään, sillä kaikkiallahan niitä semmoisia\noli nähtävissä. Mutta se oli tuo puhtosen mahtava kokonaisuus, joka\nmielen aivan huikasi ja hurmasi. Taas välähtivät Esan mieleen tiedot,\njoita hänellä oli isänmaan historiasta. Mikä niitä lienee ruvennutkin\nsinne palauttelemaan. Esa kuvitteli mielessään, että miltähän mahtaisi\ntuntua, jos tuolta sinisalolta olisi nyt juuri sota tulossa ja nuo\npauhkean pulleat savupatsaat olisivatkin \"soan savuja, noita\nvainovalkehia\". Ja Esan rinnassa tuntui niin hyvältä, kun ei toki\ntarvinnut semmoista peljätä.\n\nSieltä sodan muistojen kautta kiertivät Esan ajatukset\nperuslakeihimmekin, joitten sisältöä myös oli kansanopistossa isänmaan\nhistorian yhteydessä selitetty. Tuntui kuin hän olisi voinut paljon\nhuolettomammin juuri siihen jauhosäkkiensä päälle heittäytyä niitten\nturvissa. Tuntuipa melkein kuin niistä laeista olisi liikkunut jotakin\ntuoksun tapaista talvista pakkasilmaa lämmittämässä.\n\nNoita kaikkia mietiskellessä ja tunnustellessa tunsi Esa itsensä paljon\nonnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin tienoot ja koko\nelämä olisivat saaneet uutta sisällystä, kuin lumiset petäjät, talot\ntuolla ja savupatsaatkin olisivat osanneet kertoa menneitä ja nykyisiä\nasioita.\n\nMutta hepovarsa oli Esan mietiskellessä lähtenyt hiljalleen alamäkeen\nastuskelemaan. Reki alkoi puskea päälle eikä nuori liinaharja\ntahtonutkaan sitä vastustella, vaan läksi juoksemaan. Juoksu kiihtyikin\npian huimaksi laukaksi huolimatta Esan pidättelemisestä. Reki hypähteli\nja rysähteli lumen vähyyden vuoksi vielä korkealla olevissa kivissä ja\nEsa odotti joka hetki huiskahtavansa metsään säkkiensä keralla.\n\nHe pääsivät kuitenkin mäen alle onnellisesti molemmat. Ja Esa antoi\nsaman vauhdin jatkoksi varsan mennä pihaan asti juoksun hölkällä.\n\nMutta kun Esa oli riisunut heponsa, laittanut sille apetta ja sitte\nmeni kotoiseen lämpimään tupaan, tuntui hänestä elämä niin herttaiselta\nja hyvältä. Ja hän oli niin iloisella tuulella, ettei tahtonut osata\nsyödäkään.\n\n\n\n\nToivioretki.\n\n\nSydänmaan kylässä, syrjässä suurempain eläjäin tienoilta, jonne kulki\nkivikkotie kuusikon keskitse, siellä oli hän syntynyt, siellä kasvanut\nja siellä aikojaan eleli.\n\nHän oli kylän rikkaimman talon ainoa poika, vaikkei se talo siltä niin\nsuuremmoinen pohatta ollut. Olihan vaan omistaan elävä, velaton ja\nmuiden mielivallasta riippumaton. Lahden rantaan laskeutuivat laakeata\nrinnettä kattaen talon vanhojen peltojen reunat. Ylimmäisessä reunassa\noli kartano petäjikön peittämän kukkulan juurella. Toinen talo oli\npeltojen perillä, molempain talojen pellot vastatusten, ja toisen talon\ntakana oli pari muutakin samallaista pienehköä taloa. Lahden takaisen\nkeihkeän mäenkenkämän vieruilta näkyvät harmaat talot kuuluivat myöskin\nsaman kylän kirjoihin.\n\nSiellä olivat kyläläiset elelleet erillään muusta maailmasta, ahkerasti\nolivat työssään touhunneet, iltasilla kylpeneet ja tyytyväisiä olleet.\nSunnuntaisin oli naapuriin pistäytynyt vakava vanhus, naapurin miesten\nkanssa juttelemaan ilmoista, viljojen kasvusta, kesannon kynnöstä,\nheinänteosta ja talvisista töistä. Nuoret olivat kesäisinä\nsunnuntaipäivinä parvehtineet sileällä kentällä kylän reunalla,\nkarkeloineet siellä, lyöneet palloa, pistäytyneet metsässä nakilla,\ntalvisin istuneet jonkun talon saunassa ja tuohtuneina paiskiloineet\npenkkiin kuvitettuja paperipalasia, ja veren suonissa kiehumaan\nruvetessa olivat he laittaneet karkelokemut kylän äärimäiseen taloon.\n\nKauvan oli siellä sillä tavalla eletty, nuoret olivat vanhoilta\ntämmöiset tavat oppineet ja vanhat vakauduttuaan niistä nuorempia\nmoittivat. Joskus oli sinne jotakin uuttakin kulkenut, ensin oli\nsemmoista pilkattu ja ivattu ja sitten se oli omaksi otettu.\n\nMutta sitten alkoi kiertokoulu kulkea kylässä, jokaisena talvena kävi\nja parisen viikkoa kerrallaan viipyi. Hän, kylän rikkaimman talon ainoa\npoika oli siellä myöskin parina kolmena talvena kulkenut, katkismusta,\npiplianhistoriaa ja virsikirjaa päähänsä päntännyt ja kiviselle\ntaululle kirjaimia raaminut. Avaimet oli siellä annettu tiedon\ntenholinnan tanhuille pääsyä varten, hämärästi hän sen loistoa aavisti,\nmutta se ei näyttänyt kuuluvan hänelle. Lukossa antoi hän oven olla ja\nkätki avaimet takkinsa taskuun.\n\nVaan kerran kirkolla käydessään sattui hän näkemään lainattavan kirjoja\nkirkonkylän lainakirjastosta. Kun kuuluivat maksavan ainoastaan\nviisitoista penniä vuodelta ja sitten kuului saavan vaihtaa vaikka\nkuinka tiheään, arveli hän, että sopiihan nuo talossa olemaan. Niin oli\ntullut pari kirjaa otetuksi, ruokalevon aikana rupesi niistä toista\nsilmäilemään ja mukaansa se rupesi vetämään. Siinä kerrottiin niin\nkauniisti ja hauskasti köyhästä pojasta ja tytöstä, jotka tahtoivat\nsaada itselleen \"oman tuvan ja oman luvan\", ettei mitenkään malttanut\nolla lukematta loppuun, että saisi tietää, tulivatko he tuvalliseksi.\nIlloin, ruokalevon aikoina ja sunnuntaisin saivat ajatukset siivittää\nkirjan sisällön mukana, ettei joutanut kuin hädintuskin pistäytymään\nnaapurissa, eikä laisinkaan ottamaan osaa muiden nuorten kisoihin.\nPuolenkymmenen päivän perästä sai nähdä, että tyttö ja poika tulivat\ntuvalliseksi, kun lujalla tahdolla päämääräänsä kohden ponnistelivat.\n\nKun kirjat tulivat loppuun luetuiksi, oli hän kirkolla käydessään\nottanut uusia aina uudestaan ja uudestaan. Niin hän alkoi matkustella\nmailla ja merillä, kotimaalla ja muualla, rakennella ajatuksissaan\nkuvia ja niihin kotoisia oloja vertailla. Alkoi tuntua kuin olisi\nelänyt unissaan ennen ja vähitellen valveille pääsyä kaivannut, nyt oli\nalkanut herätä ja tunsi valveille pääsystään iloa.\n\nHän alkoi muillekin nuorille löydöistään puhua, näytellä kirjojaan ja\nniiden sisältöä kertoa. Muutamat alkoivat kirjoihin mielistyä, etsivät\nensin niitä paikkoja, joista Ellu oli kertonut ja vähitellen\nviekoittuivat muitakin sivuja silmäilemään. Vaikka toiset olivat\nkirjoja joutaviksi väittäneet ja olleet tyytymättömiä siihen, että he\nniiden ääressä tuhersivat, olivat nämä muutamat kuitenkin yhä Ellun,\nkylän rikkaimman talon ainoan pojan, lainaamia kirjoja lukeakseen\nkulettaneet ja sitten itsekin lainaamaan lähteneet. Ja niin oli heitä\nsiellä karttunut melkein kymmenkuntainen joukko, joukko nuorukaisia,\njotka eivät joutaneet käymään öisin tyttöjä katsomassa niin tiheään\nkuin muut, eivätkä sunnuntaisin kaikkiin nuorten kisoihin.\n\nViime syksynä panivat he säästörahojaan kokoon ja tilasivat tienoon\nsanomalehden. Talosta taloon saivat lehdet kierrellä ja vasta viikkojen\nperästä viimeisille luettaviksi tulivat, mutta silloin ne olivatkin\nluetut niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin riekaleita jälelle. Ne\nmuuttuivat pian nekin aivan jokapäiväiseksi leiväksi, niitä täytyi\nsilmäillä aina palanpaineeksi puolisen perästä, useimmiten semmoisia\nparhaimpia paloja, jotka jo oli lukenut ja tiesi lukemista ansaitsevan.\nAlkoi jo ruveta tuntumaan pitkältä odottaessa, milloin kirkolla kävijät\nne kauppamiehestä tullessaan kulettivat, ja vähitellen tuli tavaksi\nkokoontua sunnuntaisin puolisen perästä rikkaimman talon tupaan, johon\nsanomalehdet ensiksi tulivat.\n\nVähitellen alkoi lehdissä olla yhä tiheämpään uutisia uudesta\nlaitoksesta, josta kylän nuoret ensimäisiä kertoja kuulivat. Ja vihdoin\nniissä oli pitkä, juhlallinen kirjoitus, jossa kerrottiin mitenkä\nnaapuripitäjäässä on avattu kansanopisto. Silloin sykähti niin somasti\nrinnassa ja mielen täytti epäselvä kaipaus.\n\nEllun mieleen laitos lähtemättömäksi hautautui. Sinne ne aina ajatukset\nsiivittivät ja mielikuvitus koetti opistoa nähtäväksi muodostella.\nKuvastui mieleen Kotoisen kylän kiertokoulu ja kirkonkylän\nkansakoulukartano, joka kirkon jälkeen komeinna korkealla kummulla\nseisoi. Niistä sulautui sekoitettu kuva, joka muistellessa yhä\nkaunistui ja kirkastui.\n\nSitten sinne kaukaiseen salokylään kulkeutui pienonen kirja, jossa\nopiston oloista kerrottiin.\n\nEllun opistokuvaan puhalsi se elävän hengen ja niin se tuli hänelle\nkaukana kuvastavaksi toivojen keskustähdeksi.\n\nMuutkin nuoret, jotka Ellun puolueeseen kuuluivat, lukivat kirjan ja\nolivat jo ennen sanomalehdistä uutiset lukeneet. Opistosta alettiin\nyhteen tultua keskustella siellä salomaan kaukaisessa kylässä, ja se\npainautui unhottumattomasti muistoon tuolle melkein kymmenkuntaiselle\nnuorisojoukolle.\n\nTultua pitkän talven, jolloin jokapäiväisissä oloissa ei niin tulista\nkiirettä ollut, heräsi Ellun mielessä ajatus, että kun olisi lähteä\nkäymään siellä opistolla. Viikkokausia sitä asiata sitten joukolla\ntuumittiin ja pohdittiin, uhkauksia tehtiin, arkailtiin ja epäiltiin,\nja vihdoin saatiin määrätyksi päivä, jolloin lähdetään.\n\nJa kerran kevättalvella, kun useimmissa taloissa oli mudanveto\nlopetettu ja kaikki, jotka edelleen elää aikoivat, olivat pitkät\npinot kesähalkoja liitereihinsä vedättäneet, silloin muutamana\nsunnuntai-aamuna kohosi nuorukaisia suksilleen melkein kymmenkuntainen\njoukko, ja kylän rikkaimpaan taloon he saapuivat. Siinä he pihalla\nsuksiaan sujuttivat, odottelivat toisiaan ja suksien varvasremmejä\nkuntoon laittelivat. Potkasivat sitten pitempään ja sauvoillaan\nsurvasivat, kansanopistoa kohden alkoivat liukua sukset ja lumi pelmusi\nvalkoisena vitinä joukon ympärillä.\n\nKuusikkojen läpi he kulkivat, saloja samosivat ja vuorien rinteitä\nliukuivat. Heikompia alkoi väsyttää, mutta jälestä hekin tulivat\nvahvempain halkaisemaa latua. Ja kun kovin paljon alkoivat jälelle\njäädä, niin vahvemmat odottivat. Talossa kävivät he laukuistaan palasta\nhaukkaamassa, mutta eivät malttaneet levolle heittäytyä. Jännerten\njousia jännittäen he vaan yhä eteenpäin kiitivät.\n\nVihdoin alkoi hämärtää ilta. Mutta illan hämärtyessä pilkisti heidän\nsilmiinsä kirkas valo opistotalon ikkunarivistä sinne jään reunalle,\njonne he hangen kattaman katajikon halki myötämäkeä suksillaan\nsujauttivat. Ellu, joka edellä laski, seisottu! jäälle, viittasi\nvalonvälkettä kohden ja huusi tovereillensa:\n\n-- Tuolla se nyt on!\n\nSydämet sykkivät arkuudesta ja ilosta, kun he jään poikki\nponnisteltuaan opistotaloon saapuivat ja sydämet sykinnässään\nkiihtyivät, kun he hiljaa kuiskien astuivat opiston eteiseen. Avoimen\noven kautta loisti vastaan valoisa sali, jossa nuorisojoukko\nrattoisasti piirissä istuen sunnuntai-iltaansa vietti.\n\nVieraiden tulon huomattuaan astui salista johtaja eteiseen. Hän\ntervehti heitä niin yksinkertaisesti ja koristelematta kuin olisi ollut\noikea talonpoika ja kyseli, mistä olivat ja minne menivät. Vieraita\nensin vähän ujostutti, mutta johtajan koristelematon käytös pian\nujouden haihdutti. Peräkkäin vetäytyivät he sisään ja istuutuivat\nrinnakkain penkille pitkin oviseinämää.\n\nMutta johtaja astui iloisena huoneen perälle. Hän silmäsi vieraita,\nsilmäsi oppilaitaan ja vieraita taas. Ja sitten hän lausui:\n\n-- Niin, tässähän on meillä vieraita, kuten näkyy. Ovat harvinaisia\nvieraita, mutta sitä enemmän tervetulleita. He ovat salon sisästä,\nkaukaisesta kylästä. Ovat kuulleet työstämme kerrottavan ja tulleet\nkatsomaan. Emme ole osannet teitä odottaa, mutta sitä parempi on\nilomme. Olkaa tervetulleet, tervetulleet joukkoomme, tovereiksemme!\n\nEnempää ei hän sanonut, mutta sen hän sanoi niin sydämenhartaudella,\nettä se tempasi mukaansa kotijoukot ja vieraat. Sitten meni hän\nistumapaikkansa luo, oppilasjoukkonsa sekaan. Mutta hän ei istunut,\nsilmäili vaan ympärilleen hymyillen ja vihdoin virkkoi:\n\n-- Emmekö muista enää tervehdyslauluammekaan?\n\nSeisomaan sinkosi nuorisojoukko. Värähteli salin valoisa ilma ja seinät\ntuntuivat tahtovan hajota reippaan ja intoa uhkuvan laulun kaikua\nrajoittamasta.\n\n    Terve ystävä sä tänne seuranamme,\n    terve joukkohon nyt nuorien!\n    Edistys, valistus, siinä ohjelmamme\n    sekä rakkaus pohjana sen.\n\n    Palvellaksemme Suomea, kansaa sen,\n    ja sen toiveitakin ilolla,\n    oomme yhtyneet liittohon nuoruuden --\n    lippu liehukoon korkealla.\n\nIloisa puna kohosi nuorten laulajain poskille. Vieraat seisoivat kauvan\näänettä ja värähtämättä. Mutta sitten tahtoi Ellu puhua. Kauvan hänen\nhuulensa ensin sanoja tapailivat, kuului sitten sanatonta ääntäkin,\nkunnes se vihdoin puhkesi katkonaisiksi sanoiksi.\n\n-- Hyvät... rakkaat... hyvät ihmiset! Tänne me tulimme... emme\ntienneet... emme osanneet uneksiakaan... Minä kiittäisin, mut...\nminä... kiitoksia meidän kaikkien edestä!\n\nPuhuja seisoi vielä hetkisen paikallaan ikäänkuin lisäsanoja odottaen,\nmutta kun niitä ei ruvennut kuulumaan, painautui hän verkkaan\nistualleen, kaivoi taskustaan äitinsä laskoksille laittaman nenäliinan\nja pyyhiskeli poskiaan, joille oli valunut silmistä jotakin kosteata.\nJa pyyhkiessään hän hymyili puheelleen. Hän katui, että oli ruvennut\nyrittämäänkään puhumista.\n\nMutta hetki oli ylevä juhlahetki, lämmin sydänten juhla. Jokainen\nhuoneessa olija hengitti tavallista voimakkaammin ja jokaisen silmät\nkirkkaasta kosteudesta loistivat.\n\nVieraat olivat muuttuneet aivan kotijoukoksi. Heidän täytyi olla mukana\nlaulamassa ja leikkimässä, vaikkakin heitä tahtoi ujostuttaa, ja vaikka\nheistä tuntui, etteivät he ole kunnon ihmisiäkään, kun eivät osaa noita\nlauluja, joita opistolaiset.\n\nAamulla olivat he tuntia ennen opistotyön alkamista luentosalissa\nistumassa. Johtajalla olisi ollut vielä työtä historialuentonsa\nvalmistamisessa, mutta hän tuli vieraitten luo, kyselemään heidän\nkotikylänsä kuulumisia ja kertomaan opiston oloista.\n\nKoko päivän he istuivat hievahtamatta opiston perimmäisellä penkillä,\noppilasjoukon takana, seurasivat tarkasti työntekoa ja kuuntelivat\nluentoja. Iltapäivällä otettiin keskustelua, siirrettiin\nkeskustelutunti siksi illaksi, että vieraat saisivat olla siinäkin\nmukana.\n\nTasa-arvoisuudesta keskusteltiin. Lämmintä vastakaikua herättivät\nvieraitten sydämissä nuo innokkaat lausunnot, että kaikki olemme\nyhdenarvoisia, kun vaan vilpittömästi voimaimme mukaan tehtävämme\ntäytämme, olipa sitten ulkonainen asemamme rengin, päiväläisen eli\nkaikkein korkeimpain. Johtaja sanoi, että silloin olemme tasa-arvoisia\nkuin luontoa tarkastaen ja kirjoista tai muuten tietoja ammentaen\nopimme tuntemaan oman arvomme. Jokainen on asemassaan yhtä tärkeä kuten\nhammas myllyn rattaassa, siksi ei meillä kenelläkään ole oikeutta\ntoista halveksua eikä mitään syytä toisen edessä matalana madella.\nOppikaamme tietämään tehtävämme ihmisenä, kansan ja ihmiskunnan\njäsenenä, kasvakaamme henkisesti niin korkealle kuin voimme!\nAsettakaamme itsellemme jalo päämäärä, ei ainoastaan omaa onneamme\nvarten, vaan niin, että oman onnemme ehdot ovat sopusoinnussa kaikkien\nniiden onnen kanssa, joiden keskellä elämme! Kun tämän opimme, silloin\nmeillä on voimaa toteuttaa omat vaatimuksemme itseemme ja muihin nähden\nja silloin me osaamme heikonkin tunnustaa yhtä arvokkaaksi kuin itse\nolemme. Ja heikolle on meidän etupäässä koetettava saada heräämään\noikea tunto ihmisarvostaan, siinä on hänellä paras kohoamisen voima.\nPyrkikäämme henkiseen tasa-arvoisuuteen, oppikaamme rakastamaan\nlähimmäisiämme, joista jokainen on ihminen yhtähyvin kuin meistä kuka\nhyvänsä, ja oppikaamme, että kaikki mitä maapallolla on, on olemassa\nainoastaan nykyisten eläjäin ja tulevain polvien yhteistä onnea varten.\nSiinä on korkein tasa-arvoisuus, mitä ihmiskunnan kehityksen\nnykyisellään ollen voimme käsittää, siinä on suurin onni, että voimme\netsiä oman onnemme jokaisen onnellisuudesta.\n\nEllu hypähti innostuneena seisalleen. Hän ei osannut pyytää\npuheenvuoroa, vaan sanoi värähtelevällä äänellä, navakasti kuin mies:\n\n-- Tasa-arvoisia olemme Jumalan edessä kaikki! Eläköön tasa-arvoisuus!\n\nHän hujautti kädellään ja astui innoissaan eteiseen. Kun hän ei\ntietänyt, mitä varten oli liikkeelle lähtenyt, palasi hän takaisin ja\npainautui paikoilleen istumaan.\n\nIltarukousten jälestä lauloivat oppilaat vielä vierailleen\nkokoontuneena suureen ryhmään luentolavan juurelle. Vieraat seisoivat\novensuussa samoin yhdessä ryhmässä. He seisoivat siinä kuin kaksi\nsotajoukkoa vastatusten, mutta tuo pienempi joukko halusi liittyä\nyhteen suuremman kanssa. Heille oli hetkeksi välähtänyt tuntemattomia\noloja kuin päivän säteet välähtävät pilven raosta keväisen lumen\nsulaessa. Hekin tahtoivat astua taisteluun henkisen vapauden puolesta\nitseään ja muita vastaan.\n\nMutta tuolla perällä lauloi tuo suurempi joukko reippaita laulujaan.\nLaulujen lomassa sanelivat he yhteen ääneen, sanelivat voimakkaasti,\njotta ääni ukkosena jyrähteli:\n\n    Takokaa,\n    takokaa,\n    heiluttakaa vasaraa!\n    Sepät nuoret nuoren Suomen,\n    takokaa ja takokaa!\n    Teidän tulee kansallenne\n    onnensampo valmistaa.\n\nSitten johtaja puhui kiittäen käynnistä ja lähettäen terveisiä\nvieraitten kotikulmille.\n\n-- Kun olette olleet täällä työhömme tutustumassa, viekää terveisiä\nniille, jotka eivät työstämme tiedä, lausui hän. Viekää terveisiä ja\nsanokaa heidän olevan tervetulleita tänne edes katsomaan, jos ei\nolisikaan halua ryhtyä kanssamme yhdessä henkisesti eteenpäin\npyrkimään. Olkaa itse tervetulleet tänne takaisin ja tuokaa muita\nmukananne!\n\n-- Minä ainakin ensisyksynä tulen, lausui Ellu.\n\n-- Ja minä!\n\n-- Ja minä!\n\nNiin kuului useasta suusta, ja sanojain silmät kuvastivat elävää intoa\nja kasvot varmaa tahtoa.\n\nOppilaat lauloivat vieraitten mennessä ovensuuhun kokoontuneina:\n\n    Mä tiedän maan, se pohjolassa on,\n    ei rikkautta löydy siellä,\n    vaan raitis rohkeus on nuorison\n    ja miehuutta\n    ja miehuutta\n    on Saimaan äyristöillä.\n    -- -- -- -- --\n\nNuorukaiset törmäsivät suksilleen ja käänsivät niiden kärjet\nkotikyläänsä kohden.\n\n-- Huudetaan hurraata, äännähti Ellu.\n\nJa he huusivat. Kartano kajahteli, kun he huusivat kartanolla ja vielä\nsuksillaankin, nuoruuden uhkuvin voimin eteenpäin kiitäen.\n\n\n\n\nNuori vanhus.\n\n\nHän, viidettäkymmentään kulkeva mies, on jo kauvan aikaa ollut mies\npitäjäänsä pontevin. Kuntakokouksissa on hän kaikissa käynyt, vaikkakin\non asunut kahden peninkulman päässä kirkolta, on kuntakokouksia\njohtanut ja toimella ja menestyksellä kunnan yhteisten asiain eduksi\npuuhannut.\n\nHänellä on kotonaan kunnollinen kirjasto, jonka nidoksia hän on\njokaista perin pohjin aina uudestaan ja uudestaan tutkinut ja niistä\njokaisella kerralla uutta ajattelemisen aihetta löytänyt. Kun hän\njonkun tietävämmän seuraan pääsee, osaa hän aina niehittää keskustelun\nsemmoisille aloille, joilla luulee jotakin uutta kuulevansa. Hän\nkyselee ja latelee, kiertelee ja kaartelee, antaa myöten ja väittää\njoskus vastaan, vaikka olisi yhtä mieltä keskustelukumppaninsa kanssa,\npakottaen toisen tuomaan ilmi sisimmätkin mielihauteensa. Ja usein on\nhän paljailla kysymyksilläänkin pannut ystävänsä ymmälle, kiertänyt\nkyselemään semmoisia kohtia, jotka eivät ole olleet toiselle\nitselleenkään selvillä. Siten on välistä saanut kokonaisia mielipiteitä\nmuserretuksi, johtanut toisen ajattelemaan asiansa hämäriä ja häilyviä\nkohtia, jolloin on voinut ennen hartaasti ajamansa aate ruveta\ntuntumaan kokonaan lapsekkaalta.\n\nMutta kaiken sen on hän tehnyt ainoastaan oppiakseen.\n\nJa kun hän on pelloillaan työskennellyt tai niityillään liikkunut, on\nhän kiintynyt jokaista kukkaa, jokaista pienintäkin esinettä\ntarkastamaan ja kuunnellut jokaisen lintusen laulua. Siksi hän tuntee\njokaisen kukkasen, jotka hänen tienoillaan kasvavat ja jokaisen linnun,\njotka hänen metsissään laulavat. Ja missään ei hän tunne yksinäisyyden\nkaihoa.\n\nMutta kun tienoolle avattiin kansanopisto, täytyi hänen heti\nensimmäisenä talvena sinne päästä.\n\n-- Sillä vanhalla ovat aina vuodet vähenemässä, lausui hän.\n\nJa hän saapui sinne, tuo viidettäkymmentään kulkeva, vahvaan sarkaan\npuettu isäntä, jolla olivat kädet työstä kovettuneet, luisevat kyntäjän\nkasvot, raatajan leveä leuka ja leuvassa harmahtava savolaisparta,\nmutta joka oli kuitenkin maamme hienoimpia miehiä.\n\nKun hän opistoon saapui, näytti hänessä olevan arkuutta melkein enemmän\nkuin yhdessäkään meissä muissa. Kuin vierastava lapsi tuntemattomassa\nkylässä, niin tarkasteli hän kaikkea näyttäen pelkäävän, että\nsaapikohan siihen koskettaa. Ja kun hän jotakin sanoi, johtajalle ja\nopettajille etenkin, lausui hän sen niin tarkkaan tahkottuna ja\npunnittuna ja arasti nauraa hykerteli.\n\nVaikka me muut olimme jo täysin taloon kotiutuneet, näkyi hänen\nolennossaan vielä sittenkin semmoista arkuutta. Näytti kuin joku\nnäkymätön käsi olisi ohjannut hänen pienimpiäkin liikkeitään, ettei hän\nmilloinkaan sattunut toisten tielle ja että hänen kömpelyytensäkin\ntuntui niin miellyttävältä.\n\nHän ei koskaan koettanutkaan lausua sukkeluuksia, mutta kun hän jotakin\nrupesi puhumaan kääntyivät kaikki mielihyvällä häntä kuuntelemaan.\nHänen suustaan tulevat sanat tiettiiu jo edeltäpäin ikäänkuin\nyksinkertaiseksi ytimeksi, jossa ei ole mitään ihmeellistä, mutta\nkuitenkin aina jotakin arvokasta.\n\nJa miten hartaasti hän luentotunneilla kuunteli! Usein täytyi\nkääntyäkseni ihaillen katsomaan hänen hartaan näköisiä kasvojaan,\nhartaampia kuin yhdenkään muiden. Ja jos luennoitsijan kysymyksiin ei\nkukaan muu olisi osannut selitystä antaa, osasi hän silloinkin\nuseimmiten, -- varsinkin, jos oli kysymys omien seutujen oloista.\n\nLaskennossa ja piirustuksessa pääsi hän pian etevimmäksi väsymättömän\nhartautensa avulla. Teki oikein hyvää sydämelle, kun katseli häntä\ntyöpöytänsä ääressä, muun joukon keskellä, kymmenysmurtomain, muiden\nmurtolukujen tai päätöslaskentojen numeroihin vaipuneena, eli toisilla\ntunneilla äidinkielen oikeinkirjoitussääntöjä itselleen selvittämässä.\n\nJa miten totisena, huulet vähän tavallista pitemmälle puristuneena,\nhääräili hän piirustustunneilla suunnitellen maatalousrakennusten tai\nhuonekalujen kaavoja! Ajanmukaisen navettarakennuksen piirustukset\nlaati hän huolellisimmin, kun sanoi jo kolmisen vuotta kyteneen\nmielessään uuden kivinavetan teettämisen taloonsa. Huonekalujen\npiirustukset hän myöskin kaikki jäljensi, sillä niiden sanoi hän olevan\ntarpeen talven pakkasilla ja pitkillä puhteilla. Hänen puhdetöinään\nkaupaksi tekemänsä huonekalut olivat jo ennestäänkin kaikkien halutut.\n\nMaanviljelysluentojen aikana hänen kynänsä rapsahteli ja pyöri, sillä\nhän tahtoi säilyttää niistä edes pääpiirteet jälkeenkinpäin\nnähtäväkseen, että voisi niitä sitä tarkemmin noudattaa viljamaitaan\nuuteen kuntoon laittaessaan ja raataessaan uusia viljelysaloja suureen\nsuohon, josta hän välistä puhui omistajan iloisuudella.\n\nKun hän noin taloutensa kaikenpuolisia parannuksia ajatellen puuhasi,\nolisi häntä ainoastaan silloin näkijä voinut luulla nykyisen vilkkaan\naineellisen edistyksen orjaksi. Mutta toista luuli se, joka näki hänen\nlaulavan, ottavan osaa keskusteluihin tai opettajain luennoista\nihanteitten siemeniä sydämeensä kätkevän. Millaista lämpöä väreilikään\nsilloin hänen karkeista kasvoistaan ja mitenkä hänen ruunisen harmaat\nsilmänsä nuoruuden tuoreutta säteilivät!\n\nJa talviset illat tutki hän ahkerasti läksyjään ja kunnallisoppia --\ntuo viidettä kymmentään kulkeva nuorukainen. \"Läksyiksi\" nimitti hän\nniin hartaalla vakavuudella niitä aineita, joita opettajat aina illoin\nsanoivat seuraavana päivänä tulevan esille sekä harjoitus- että\nluentotunneilla. Jos kuka sattui, useimmiten ihmetellen, mainitsemaan\nhänen alituista ahkeruuttaan, vastasi hän tavallisesti melkein kuin\nanteeksi anovalla äänellä:\n\n-- Niin, ettei aika kuluisi hukkaan, kun on kerrankin onni olla aivan\nnäin oppimisen nojalla.\n\nNiin vietti hän opistossa talveaan, hän, joka jokaista vakoa\nkotipellollaan kyntäessään oli osannut jotakin oppia.\n\nMutta keväällä, kun hän opistosta lähtiessään antoi johtajalle kättä,\nnäyttäen tahtovan hänet rintaansa vastaan rusentaa -- rusentaa koko\ntalven käyttämättä väkineellä kyntäjävoimallaan -- niin hänen kasvonsa\nvärähtelivät, kun hän vakavasti lausui:\n\n-- Nyt kun on päästy vähäsen alulle, nytkö sitä jo täytyy lähteä.\n\nMutta hänen kuvansa viimesine sanoineen ja kaikkineen on painunut\nsydämeeni niin syvälle. Ainakin silloin kuin sanomalehdissä huomaan\njotakin hänen kotipitäjäänsä rauhallisista kuntakokouksista, ilmestyy\nhän elävänä eteeni. Ja silloin minä aina tulen ajatelleeksi, että\nonkohan se sittenkään niin kokonaan korupuhetta, jos ne sanovat\nkansaamme tiedonhaluiseksi kansaksi.\n\n\n\n\nEro.\n\n\nTalvi oli mennyt opistolla oppimisen touhussa. Oli kuin olisimme\nvähitellen horroksista heränneet ja alkaneet nähdä ympäristöä uuden\naamun hohteessa. Meitä oli opistossa kuljetettu tiedon kukkuloille,\njoista näköaloja katselimme ja näkemästämme ihastuimme. Mutta näköala\nnäytti niin ahtaalta ja pieneltä, silmän kantaman takana peittyivät\nmaisemat sinertäväin metsien peittoon ja metsien keskeltä kuumotti\nkorkeampia kukkuloita, joille mielemme halusi yhä laajemmalta\nnähdäksemme.\n\nVeljinä ja siskoina olimme opistossa ahkeroineet ja yhdeksi kotoiseksi\nperheeksi toisemme tunsimme. Olimme rinnakkain kehittyneet ja meistä\ntuntui kuin henkisillä siteillä olisimme toisiimme liitetyt ja\nkasvaneet kiinni opettajiimme.\n\nMutta vähitellen läheni eron hetki, jolloin lapsilauman täytyi\nmaailmalle lähteä, lähteä armottoman arvostelun alaiseksi, malliksi\nsiitä, millaiseksi kansanopistossa tullaan -- yhdessä ainoassa\ntalvessa.\n\nSäännölliseen, iloiseen hyörinään ja pyörinään alkoi vähitellen yhä\ntiheämpään tulla semmoisia surunsekaisia juhlahetkiä, jotka\nsydämmestä alkunsa saivat, eivätkä sieltä huomattavasti ilmoihin\npäässeetkään. Tyttöoppilaat kuuluivat jonakin rauhallisena iltahetkenä\nopettajattarensa kanssa kahden kesken itkeä tihuuttaneenkin, mutta me\nmiesväki emme semmoiseen tunteneet niin voittamatonta halua.\n\nJa vihdoin saapui lopettajaispäivä yksinkertaisine juhlatoimituksineen.\nVieraita ei ollut monta eikä komeita juhlapuheita pidetty. Pitäjään\nrovasti piti rukoukset toivottaen siunausta talven työlle ja johtaja\njäähyväispuheessaan kehotti vilpittömästi valoa kohden pyrkimään\nkotoisten askareitten lomassa, kehoitti koettamaan yhä laajemmalle\nkatsoa, yhä kasvamaan ja kehittymään. Mutta kellään meistä ei ollut\nhalua vielä sinä päivänä pois lähtemään. Me tahdoimme vielä kerran\nkokoontua yhteen ainoastaan toverien kesken, kokoontua viettämään\nviimeistä iltaa, laulamaan viimeiset laulumme yhdessä ja\njäähyväissanoja toisillemme lausumaan.\n\nÄänettöminä me istuimme kokouduttuamme opiston saliin auringon\nlasketessa ja illan hämärtäessä. Laulu ei ottanut oikein huuliltamme\nkaikuakseen ja unhottuneet olivat iltojemme rattoisat leikit.\n\nJohtaja astui huoneestaan keskellemme. Hänenkin kasvoistaan kuvasti\neron ikävä, mutta kuitenkin hän koetti hymyillä kuten ennenkin\ntullessaan keskellemme.\n\n-- Kyllä kaiketi me vielä laulaa voimme sanoi hän alakuloisen\nreippaasti ja asettui joukkoon istumaan.\n\nMe lauloimme ja sitten taasen äänettöminä istuimme. Mutta se tuntui\npuhuvan tuo äänettömyys, tuntui puhuvan lämmintä sydänten kieltä, josta\nkauneimminkin lausutut sanat ovat ainoastaan varjoja.\n\nKoettivat meistä muutamat tunteitaan lausuakin, mutta sanat eivät\nottaneet kuuluviin tullakseen.\n\nEräskin tyttöoppilas nousi ja astui Lönnrotin kuvan eteen, joka oli\nluennoitsijalavan pöydällä päivällisen juhlan jäleltä.\n\n-- Hyvät toverit! lausui hän ja alkoi itkeä nyyhkyttää. -- Hyvät\ntoverit, lausui hän uudestaan ja pullahti täyteen itkuun. Nyt meidän\n-- -- täytyy -- täältä -- erota -- -- --. Puheen jatkoksi seurasi\nmelkein äänekäs itku, ja hänen täytyi mennä paikoilleen istumaan.\nMeidän täytyi hänen puheelleen hymyillä, ja hän hymyili itsekin\nkyyneleittensä sekaan.\n\nSaimme silloin vielä kuulla johtajankin meille viimeiset sanansa\nlausuvan.\n\n-- Nuoret ystävät! sanoi hän. Me olemme nyt täällä talven puuhanneet,\nja kevääseen on päästy. Kevät on nyt luonnossa tuolla. Hanget ovat\nsiellä melkein olemattomiksi hiutuneet, järvistä ovat jäät lähtemässä.\nMailla virtaavat jäistä sulaneet vedet antaen nousevalle nurmen oraalle\nkosteutta kasvun tarpeeksi. Lammet paisuvat yli äyräittensä, pyrkivät\npois ahtaitten rantojensa sisältä, ja purot tulvilleen paisuttavat.\nElämä, vilkas keväinen elämä esiintyy siellä kaikkialla. Puron\npaisuessa pelkäämme me sen tuhoja tuottavan. Mutta älkäämme liijaksi\narkailko; jos meillä ei olisi tulvarunsaita keväitä, ei meillä olisi\nkasvurikkaita kesiäkään, ei viljavia syksyjä.\n\nMutta miksi kauvempaa kevään kuvia etsisin, keväthän on tässä\nedessänikin. Nuoria te olette, voimanne ovat parhaallaan versomassa.\nToivon ja uskon sydämessännekin olevan keväistä elonintoa ja\nkasvunhalua. Sydämissäkin liikkuu keväisiä tulvia, liikkuu myrskyjäkin.\nMutta ne meitä kasvattavat, kevään perästä saapuu ihmissydämeenkin\nsointuisa kesä. Kaikilla ihmisillä ovat aina huolenpuuskansa, mutta\nsurukin on elämätä, ja elämässä me vahvoiksi vartumme, kun tahdomme\ntulla vahvoiksi.\n\nHämärä hiipi hiljaa opiston saliin. Ja hämärässä me istuimme, hämärässä\nkostein silmin hymyilimme.\n\nHuomenna aamupäivällä kokouduimme kaikki opistolle. Pihalla vapunpäivän\njäleltä liehuvan lipun ääressä lauloimme jäähyväislaulumme ja läksimme\njoukolla liikkeelle opistontiehaaraan asti, josta kunkinpuolelaisten\noli kotiaan kohden erottava.\n\n-- Käyhän siellä meillä päin ja tule taloon, varusta enemmän aikaa\nmukaasi, kuului siinä monesta suusta.\n\nMutta miksikä rupeisin yrittämäänkään kömpelöllä kynälläni kuvata pyhää\nja puhdasta surua ja sen verhoon kietoutunutta eronhetkeä!\n\nHetki oli pitkä ja sydämmellinen, se päättyi vähitellen, kunkin\nnoustessa rattailleen ja ajamaan lähtiessä, tai alkaessa jalkaisin\ntaivaltaa kotoisiin töihin. Keväinen päivä paistoi lämpimästi\nkirkastaen maiseman, mutta valkoisten liinain liehuessa tuntui ilma\njäähtyvän ja niin kylmästi värähtelevän.\n\n\n\n\nOtto.\n\n\nHeppulei!\n\nJa kyytimieheni sivalsi laiskansutkeaa ruunaansa ohjasperillä. Hepo\nkitrautti ruumistaan, huiskautti häntäänsä ja läksi juosta jyystämään,\npitäen päätään polviensa tasalla ja korviaan luimussa.\n\n-- Heppulei!\n\nJa sivallus samalla.\n\n-- Elä tuota lyö!\n\n-- Ääh, mokomaakin ei tässä...\n\n-- No, ennätetäänhän sitä vähemmälläkin.\n\n-- Paremmin syö. Heppulei!\n\nNiin sitä matkaa katkaistiin.\n\nTyynenä lehotti lehto ja näytti päivänpaahteessa aivan höyrähtelevän.\nPeltojen ja rannalla kasvavain koivujen ylitse välkkyi peilipintainen\nlahdelma.\n\n-- Tälle kylälle minä jään.\n\n-- Vai tälle...\n\nAjoimme tienviereisen talon pihalle, maksoin kyytimieheni, ja läksin\ntaivaltamaan Oton kotiin, jonne kuului tieltä olevan matkaa kolmisen\nkilometrin verran. Lahden rantaa myöten oli mentävä, heilimöiväin\nruispeltojen poikki ja lepikkojen halki kulkevaa kivikoista polkua.\n\nOtto ei ollut kotona. Kuului menneen suolle karhitsemaan. Eilisaamuna\noli jo lähtenyt ja aikonut nukkua yötä salopalstalla olevassa mökissä,\nettei matkalla tarvitseisi suotta kuluttaa aikaa eikä vaivoja.\n\n-- Vai olette te Oton opistotoveri, tuumaili talon nuorenpuolinen\nemäntä, Oton veljen vaimo, minuun tirkistellen.\n\n-- Olenhan minä.\n\n-- Mitähän se oikein tuumaa, kun tulee.\n\n-- Ei nyt tiedä.\n\n-- Kyllä se on täällä odotellut.\n\n-- Eihän tuo sitten taas ruvenne riitelemään, arvelin.\n\n-- Miten riitelemään?\n\n-- Samoin kuin siellä opistossakin.\n\n-- Riitelittekö te sitten siellä?\n\n-- Mehän nyt olimme ainaiset väittelyveikot keskustelutunneilla.\nMe näet teimme keskenämme sopimuksen, että tahdomme pitää\nkeskustelutunneilla vilkkautta vireillä. Ja sitten kun keskustelemaan\nruvettiin, kuulosti toinen, minne päin toisen mieli rupeaa\nkallistumaan, ja silloin rupesi väittämään aivan vastaiseen suuntaan.\nSilloin toiset tarrautuivat kiini kuin nakiaiset ja silloin varmaan\noppi itsekin katsomaan, mikä puoli asiasta se antaa pelastuksen.\n\n-- Ai, tekös siellä istuitte Oton kanssa saman pöydän ääressä?\n\n-- Minä, vaan mistä te...\n\n-- Voi, onhan se Otto niistä kaikista kertonut.\n\n-- Taitaahan niistä tulla kertoneeksi.\n\n-- Ja Otto on aina kehunut, että ne \"Toverit\" olivat kaikkein\nrunollisimmat, jotka yhdessä toimititte.\n\n-- Vai niin itserakkaasti hän...\n\n-- Niinhän se. Jokaisena päivänä hän muistaa johonkin asiaan liittää\nkansanopiston nimen.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Niin. Ja välistä kun sattuu sille tuulelle, huokasee hän juttunsa\nloppuun, että \"kun saisi aina olla kansanopistossa!\"\n\n-- Eihän sitä aina jouda opistossa olemaan, elämä vaatii eläjät\ntekemään jotakin työtäkin eikä ainoastaan oppimaan. -- Puuhaako hän\nyhtä ahkerasti taloustoimissa kuin ennenkin? kysäsin.\n\n-- Voi toki! Paljoa tyytyväisempiä häneen olemme kaikki. Isäukkonsakin\non oikein hyvillään hänestä, vaikka ennen niin opistoon menoa vastusti.\nVälistä hän hukkuu niin kirjoihinsa, kirjoituksiinsa ja muihinsa, ettei\ntahdo muiden ruokalevolta noustua muistaa lähteä työhönsä oikealla\najalla. Mutta ei häntä isänsäkään tahdo hennoa muistuttaa, ja isänsä\nsanoikin kerran, että \"ei hän tahdo iletä koko pojalle työtä neuvoa,\nsillä paremmin se sopisi isännäksi kun minä.\" Mutta sitten kun hän\nkirjoistaan selviää, niin siinä alkaa ura auveta. Enemmän hän ennättää\ntehdä sittenkin kuin muut ja kaikki niin sirosti ja täsmällisesti.\nTyöväkeä hän on aina neuvomassa ja ojentamassa, eivätkä ne edes häneen\nsuutukaan kun hän osaa melkein niin kyselemisen tapaan arvella,\netteikös noin ole parempi.\n\nEmännän kasvoista loisti niin paljasta päiväpaistetta, kun hän Ottoa\nkehuskeli.\n\n-- Kirjoituksiinsa -- sanoitte. Mitä hän kirjoittelee?\n\n-- No, hänellähän on jos senkin seitsemiä puuhia. Toissakevännä kun\ntuli opistosta, rupesi hän puuhaamaan nuorisoseuraa, eikä antanut koko\nkylän nuorille ei hengenrauhaa, ennenkuin sai sen seuran. Ja\nsanomalehtiinkin on hän täältä kirjoitellut, että ihmiset alkavat\noikein pelätä. Sanovat, etteihän tässä tiedä milloin sitä kukin\nkohdastaan joutuu sanomalehteen.\n\n-- Onhan se hauska, ettei ole poika opistossa ollessaan turmiolle\ntullut, arvelin.\n\n-- Ei toki, eikähän tuolla näy kukaan laiskistuvan, jos ei ole laiska\nollut jo ennen menoaan. Santalan Tiinakin -- tuolta järven takaa --,\njoka ennen oli niin olevinaan, ettei mihin panna, on tänä kesänä ollut\npaljon ahkerampi ja elävämpi. Keväällä hän oli ensimmäisinä päivinä\nollut kuin ei maailmassa olisikaan, oli kävellä huipotellut kuin haamu\nympäri metsiä, istuskellut järven rannalla ja aina itkeä tihauttanut.\nMutta sitten oli kerran päätään puistanut, mennyt lehmiä lypsämään ja\nkaikkiin talousaskareihin ja siihen oli uiveloisuus haihtunut. Itse\nkertoi hän, että kevätkesällä oli ruvennut aittojen ja tuvan väliin\npistävä pellon kulma näyttämään niin rumalta. Silloin oli mennyt siitä\nkiviä poimimaan, ja kun aina olivat kivenmukulat sieltä silmään\npaistaneet, oli hän kivennyt melkein puolen peltoa.\n\n-- Onko hänkin nuorisoseurassa?\n\n-- Voi voi, etunenässä toki! Hänhän se on sinne muitakin tyttöjä\nkuskannut.\n\n-- Hyvähän se on, kun on joku saman hengen elähyttämä Oton turviksi\nkylässä.\n\n-- Saman hengen...\n\nJa emäntä iski veitikkamaisesti silmää.\n\n-- Miten niin? kysäsin uteliaana.\n\n-- Sanohan muuta!\n\n-- No!\n\n-- Kunhan vaan ei...\n\nEmäntä viputti pystyyn nostettua sormeaan salaperäisen näköisenä.\n\n-- Mutta voihan sitä olla paljon yksissä, jos siihen ei mitään niin\nsalaperäistäkään liittyisi.\n\n-- Eipähän vaan!\n\n-- No mutta...\n\n-- Sormukset jo toi Otto kaupungista ja odotetaan vaan...\n\nMinulta jo loppuivat vastaväitökset. Tuommoiset uutiset toki saavat\npian miehen hyväksi tuuleksi aivan kokonaan.\n\n-- No, eihän se nyt semmoinenkaan niin hulluinta ole, taisin arvella.\n\n-- Eipä toki, ei mitenkään? Semmoisen hyvän toverin hyvinkin mielelläni\nottaisin emännän virkaa jakamaan.\n\nKeskustelun aikana oli emäntä asetellut kupit pöydälle. Hän toi siihen\npiian keittämän kahvipannun ja kahvia juodessamme kehuskeli hän Ottoa,\nkun näki sen minua huvittavan. Ja huvittavan se näkyi häntä itseäänkin.\n\nKahvin juotua menin kesantopellolle, jossa vanhempi veli oli kyntämässä\nvasta ojitetuilla sasoilla.\n\n-- Johan teilläkin on ruvettu peltoja ojittamaan.\n\n-- Johan sitä. Se Ottohan se viime kesänä rupesi sitä kihnaamaan. Alkoi\ntinkiä ja tinkiä, isäukko tinki vastaan, eikä sanonut kaikkiin\nsemmoisiin ajan eikä varojen riittävän. Mutta Otto kun selitti ja\nselitti, luki kirjoistaan ukolle ja muisteli maanviljelyksen opettajan\nkansanopistossa antamia neuvoja, niin antoi hän kuitenkin kaivaa pari\nojaa kesantopellon reunamalle. Maan povesta perkatun väkevän mullan\nkohdalla kun on nyt paljon parempi ruis kuin muualla, sai Otto aivan\ntinkimättä tänä kevännä ojittaa koko kesannon. Eikähän meillä ole\nmitään häntä vastaan väittämistä. Vaikka on nuorin mies talossa, emme\nme oppimattomat osaa muuta kuin antaa hänen mullistaa mielensä mukaan.\n\n-- Eipäs sitä sankaria ala sieltä kuulua, arvelin.\n\n-- Eipähän ala. Kyllä kaiketi se on saanut siellä suon karhituksi,\nmutta mitä lienee tuohtunut mylvimään. Se käytti siellä\nsuonviljelysneuvojaakin keväällä, mitähän nyt ruvennee auttamaan.\n\nMutta kun me siinä vanhemman veljeksen kanssa keskustelimme, kuului\nveräjäpuitten romahdus kujasten suulta. Ottopoika talutti veräjästä\nheponsa, pani veräjän kiini ja hyppäsi jälleen selkään. Menin häntä\nvastaan.\n\n-- Mi... sinäkö... mistä sinä... Koppina kimposi hän heponsa selästä,\nryntäsi kiini ja nujuutteli hartioistani. Nujuutin myöskin puolestani.\n\nVihdoin heitti hän irti, meni melkein sylen päähän ja katsoi kuin\nkummitukseen.\n\n-- Ja että sinä todellakin täällä!\n\n-- Muistahan nyt toki lähteä kotiisi asti.\n\nHän ei sitten puhunut mitään, enkä minä puhunut mitään. Me molemmat\nvaan nauroimme kuin tytöt ja tarkastelimme toisiamme. Ja hänen\nlaihahkoista kasvoistaan loistivat samat silmät, jotka minä niin\nhyvästi muistin opistossa olomme ajoilta ja jotka olivat niin\nkauniisti kimallelleet hänen tehdessään nasakoita väitteitään\nkeskustelutunneilla. Hän oli yhtä pieni kuin silloinkin, melkein päätä\nlyhempi minua, ja näytti vähän laihtuneen.\n\n-- Joko sinä olet täällä ollut kauvankin?\n\n-- Äsken tulin vasta.\n\n-- Enkä minä tiennyt, että sinä... Siellä karhittuani rupesin vielä\nsuota juurimaan hevosen syödessä. -- Tästä onkin kohta kokolle lähtö.\nTietysti sinäkin lähdet?\n\n-- Tietysti toki.\n\n-- Nuorisoseura polttaa kokkoa tuolla lahden pohjukassa. Tässä olisi\nminun, esimiehen, siellä puhuttavakin, mutta ehkäpä nyt sinä... Niin,\nsinun kirjeesihän on ollut vastaamatta, puolitiehen sitä on\nkirjoitettu, vaan enhän, herra paratkoon, koskaan jouda saamaan\nkerralla loppuun alotettua kirjettä.\n\nKylvettyä ja syötyä läksimme kokolle.\n\n-- Ja että sinä sentään tulit, puhui hän tiellä mennessämme.\nAjatteleppas, miltä minusta tuntui ensimmältä opistosta tultua tänne --\nvaikka täisinhän siitä silloin kirjoittaa. -- Ei mitään henkistä\nelämätä, eikä edes ketään, jolle olisi saanut sydämmensä kuohuja\npurkaa. Luulin jo, että täytyy heretä elämästä, lyödä rukkaset lautaan.\nSitten rupesin puuhaamaan nuorisoseuraa, se sai ivaa osakseen, harvat\nsiihen tulivat, eivätkä nekään mistään välittäneet, kulkivat vaan\nkorttisakeissa ja yöjalassa tutulla tavallaan, ja muut sanoivat, että\n\"niinpä nuo tekevät nuorisoseuran jäsenetkin.\" Vanhat alkoivat\nseuraamme vihata jo alussa, sanoen sen syyksi kortinlyöntiä, yöjuoksua\nja muita. Kansakoululla emme saaneet pitää kokouksiammekaan, opettaja\npysyi kaukana pyrinnöistämme ja halveksien nauroi. Ei mitään apua, minä\nvain yksin johtamassa, joka itsekin johtajaa kaipasin. Puolikymmentä\nnuorukaista tarttui paremmin runkoon, usein pidimme kokouksia\nainoastaan heidän kesken. Syksykesäksi saimme iltaman ja vähillä\ntuloilla ostimme kirjoja. Niitä olen houkutellut lukemaan ja kiskonut\nmukaan nuorisoa. Viitisenkymmentä jäsentä jo on, joukossa oikein\nhartaita ja innokkaitakin, joshan enimmät toimintaan katsoen ovatkin\nainoastaan joukon jatkona. Mutta onhan seurastamme ainakin se etu, että\non jotakin elämätä, edes tilaisuutta elämälle.\n\nHän lämpeni, aivan tulistui puhuessaan, ja hänen silmistään loisti tuo\ntuttu, pirteä kirkkaus.\n\nKokolla oli jo paljon kyläläisiä koolla. Risukasa sytytettiin ja liekit\nliehuivat iltaöistä taivasta kohden. Otto piti puheen riutuvien hiilien\nääressä, puhui terävästi ja elävästi, ja totisena joukko kuunteli.\nLuettiin seuran sanomalehti, jossa oli muun ohella parikin Oton tekemää\nrunoa, yksinkertaisia mutta hehkuvia herätyshuudahduksia.\n\nJuhannuksen jälkeisenä aamuna erosimme. Hänen silmänsä kimaltelivat\nkosteina, kun hän otti suitset ja läksi haasta hevosta hakemaan. Mutta\nmennessäni minä ajattelin, että jos jokainen hänen tavallansa tekisi\nminkä voi, niin meidän olisi helppo synkimmistäkin seuduista saada\nkansa kulkemaan valoa kohden.\n\n\n\n"]