[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmJ5AWGob02p456nPnCUhQnI_W_px2Hx9bc4vDxhJFWQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":23,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},2508,"Pirttipohjalaiset","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"2508-lassila-maiju-pirttipohjalaiset","2508__Lassila_Maiju__Pirttipohjalaiset","romaani",[],[],"fi",1911,30174,183801,false,51480,[20],"Finnish fiction -- 20th century",[22],"Novels","\"Pirttipohjalaiset\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The story is set in a rural Finnish landscape and centers on the lives and struggles of two main characters, Mikko Pirhonen and Olli Jumppanen, as they grapple with the threat posed by a menacing bear that has disrupted their lives. This tale weaves together themes of survival, community, and rivalry among the characters, reflecting their vision of greatness and ambition within their socioeconomic confines.  The opening of the novel paints a vivid picture of the natural setting as autumn waves collide on a lonely lake, establishing a melancholic atmosphere. Mikko Pirhonen is introduced as he struggles against the waves in his small boat while reflecting on a bear that has ravaged local livestock, an event that has sparked a desire for revenge among the villagers. Another character, Olli Jumppanen, enters the scene as they discuss the bear's recent sightings. These early interactions both highlight the environmental challenges they face and hint at the deeper conflict surrounding their ambitions to better their lives through the aspiration to acquire the local manor. The tension builds as both men prepare for an imminent bear hunt, establishing not just their shared plight but also the rivalry between them as they vie for supremacy in their rural community. (This is an automatically generated summary.)",[],188,"Humoristinen kansankuvaus kertoo Pirttipohjan mökkiläisistä, joiden mieltä kuohuttaa karhu. Mikko Pirhonen ja hänen naapurinsa suunnittelevat pedon kaatamista samalla kun kyläyhteisön arki ja keskinäiset suhteet täyttyvät metsästyspuheista.","Maiju Lassilan 'Pirttipohjalaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2508. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Kuronen ja Projekti Lönnrot.","PIRTTIPOHJALAISET\n\nKirj.\n\nMaiju Lassila\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nVahvajärven autiolla selällä vyöryivät syksyiset aallot. Kalatiirat\nja -lokit olivat jo pois muuttaneet, eikä näkynyt koko järvellä muuta\nelollista kuin aallokon irti kiskomaa viheriää levää, jota läikähteli\nsiellä täällä aallon selällä. Sumuinen päivä alkoi pimittyä ja sumu\ntihkua vihmasateena.\n\nRänsistyneessä venepahasessansa pyrki silloin keskikokoinen miehen\nrehvana kotirantaansa Pirttipohjaa kohti, taistellen aallokkoa vastaan.\nHän oli puettu liika pitkähihaiseen, kuluneesen sarkanuttuun, ja päässä\noli vanha reuhkalakki, joten hän täysin sopi yhteen sen kuvan kanssa,\nminkä muodosti kipperä venepahanen ja köyhä syksyinen luonto.\n\nSoutaja oli mökkiläinen Mikko Pirhonen. Sammunut piippunysä lerpatti\nvasemmassa suupielessä puoli irrallansa, kun hän veteli lyhkäsillä\nairon rämillä, Vene keikkui aaltojen välissä, häviten joskus niiden\nväliin, niin että soutajan pää vain näkyi koholla lekkumassa. Oli\nsoudettava syrjätuuleen ja se lisäsi kulun vaikeutta. Tuon tuostakin\npärskähti hyrskevettä veneen laidan yli soutajan kasvoille ja ryntäille.\n\nJärven keskiselällä pujahti silloin toinen kipperä venepahanen saaren\ntakaa vastaan. Mutta kun soutajat istuivat selin toisiinsa, eivät he\nhuomanneet toisiansa ennen kun jo olivat sivuuttamassa. Vastaantulija,\nTuomas Kuivalainen, herkesi silloin soutamasta ja katseltuansa aika\ntovin, kuinka Pirhonen reuhkasi veneessänsä aallolta aallolle, tervehti\ntätä ilmottaen kovaäänisesti:\n\n\"Nyt sitä rutkaletta on jo nähty.\"\n\nOitis älysi Pirhonen että vastaantulija tarkotti karhua, joka oli\nviime kesänä repinyt toisen ja paraan lehmän sekä häneltä, että hänen\nnaapuriltansa Olli Jumppaselta, ja tappanut Pirttipohjan jokaisen mökin\nnuoren karjan. Koko kesä oli siitä pedosta puhuttu, sitä oli vahdattu,\nsille oli hiottu kostoa, mutta sitä vaan ei oltu nähtykään. Koko kesän\noli Pirhonen houkutellut naapuriansa, Olli Jumppasta, yhteiselle\nkarhunajomatkalle, mutta tämä oli kieltäytynyt. Joskus se oli sanonut\nkieltäytymisen syyksi sen, että \"ei sitä kesällä kumminkaan löydä\".\nUseimmiten oli kumminkin selittää murissut:\n\n\"Jos sitä ei saa tapetuksi, ruojaa, niin se vaan härnäytyy ja repii\nviimeisenkin lehmän\".\n\nOitis herkesi Pirhonen soutamasta ja korjasi piipun ikenistänsä\ntaskuunsa. Hän riemastui kuullessansa, että peto on nyt nähty. Koko\nkesäkauden hautunut viha sai jo hieman tyydytystä, ja hän vastasi,\nkarhulle kutitellen:\n\n\"Ähäh, pakana!\"\n\nAirot kohoina katselivat miehet hyvän aikaa toisiansa. Sitte lisäsi\nKuivalainen:\n\n\"Siellä Suolamäen perällä sanoo Olli Kokko sen nähneensä\".\n\n\"Vai Olli sen näki\".\n\n\"Ollinhan ne kehuvat sitä nähneen. Kaksi pentua oli ruojalla ollut\nmukana\", vahvisti Kuivalainen.\n\nTuuli oli alkanut ajella molempien veneitä, ja kun puhelukin tuntui\nolevan lopussa, tarttuivat miehet jo airoihin. Vasta kun olivat\nparisen airon vetoa soutaneet, lopetti Pirhonen keskustelun uudella\nkysymyksellä:\n\n\"Ei tainnut Olli vielä tehdä siitä kystä?\"\n\n\"Eivät ne Massisen mökillä tienneet siitä jututa\", jurnutti toinen,\ntoistaen:\n\n\"Mutta niitä pentuja kuuluu rienalla olleen kaksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmat soutajat ryhtyivät taas kiskomaan venettänsä eteenpäin, ja\nyksin jääneenä alkoi Mikko Pirhonen jo nauttia kostosta. Hän ilkkui\nitseksensä karhulle:\n\n\"Kunhan saat kirvespohjalla kuonoosi, niin nähdäänhän tokko vielä isket\nkyntesi lehmän säkään!\"\n\nHän innostui ja kiirehti soutuansa joutuaksensa pikemmin Olli Jumppasen\nmökille sanaa viemään ja sopimaan karhuntappomatkasta. Innoissansa\njärkeili hän:\n\n\"Nyt jos Jumppanen vielä epäröi, niin sitte saa jo antaa housunsa\nakalleen koko mies\".\n\nKiikkoissaan vetäsi hän airoilla niin varomattomasti, että toisen airon\nlapa ei ottanut täysin veteen, luiskahti aallon pintaa hipasten ja\nräiskäytti aimo vesisuihkun silmille. Hän siitä kiihtyi ja uhitteli:\n\n\"Nyt Jumppanen koetetaan, vaikka pää menisi\".\n\nJa tarmonsa takaa souti hän ja kiihtyi yhä enemmän. Mutta syrjätuuli\npuhalsi niin, ettei tahtonut eteenpäin päästä. Hän vilkasi taaksensa.\nJumppasen mökki näytti olevan kovin kaukana. Hän alkoi suuttua, sillä\ntuuli tuntui nyt olevan enää ainoana esteenä karhun ja hänen välillä.\nAivan kuin uhalla riuhtoi hän nyt kipperää venettänsä, reuhkaisten\naallokossa. Vesisuihku pärskähti taas kasvoille ja kasteli hänet\nmäräksi, ja kun matkakaan ei tuntunut lyhenevän, alkoi soutaja jo\nmenettää malttinsa. Hän kiukutteli ilmalle:\n\n\"Nyt kun se puhaltaa läähättää sitä tuultaan! Hitoltako hänellä sitä\nriittäneekin!\"\n\nKipperä vene kiepahti silloin poikkisuuntaan ja soutajan maltti loppui.\nVihoissansa vetäsi hän airoilla täyttä voimaa. Mutta juuri silloin\nkeikahti vene aallon harjalle, toinen airo ei tavannut enää vettä,\nkierosta vedosta heilahti vene rutosti aivan toiseen suuntaan ja\npyllähti alas aallolta niin äkkiä, että tasapainonsa menettänyt soutaja\nkeikahti selällensä, ylös päästyänsä sieppasi airon, löi sillä aaltoa\nja ärjäsi sille.\n\nMutta silloin taas keikahti vene hänen horjumisestansa niin että hän\noli jo kaatua laidan yli järveen. Silloin hän tarttui airoihin ja\nuhkasi aaltoa hammasta purren:\n\n\"Näytän minä sinulle!\"\n\nJa täysin voimin kiskasi hän taas venettä. Se viskautui aallon harjan\nyli suoraan toiselle harjalle ja Mikko yltyi voitostansa, ilkkuen\naallokolle:\n\n\"Ä-häh!\"\n\nVesi kohahti keulan edessä. Soutajan kostonhalu siitä kiehahti. Hän\nriuhtasi vieläkin kovemman vedon.\n\nMutta se oli liika kova. Airon toinen vihtaraksi katkesi ja taas\noli soutaja pyllähtää selällensä. Harmistuneena raapasi hän silloin\nkorvallistaan ja päivitteli:\n\n\"No voi pahennuksen vietävä! Viime keväänä tehty raksi ja poikki piti\nlentää!\"\n\nHetkisen istui hän nyt teljolla ääneti, suuttuneena. Sitte viskasi hän\nairot veneen pohjalle, asettui muka rauhallisena istumaan ja uhitteli\ntuulelle:\n\n\"Tuule nyt! Puhalla nyt!\"\n\nHän istui ja odotti. Mutta tuuli näytti vaan yltyvän ja nyt se jo vei\nvenettä aika kyytiä väärään suuntaan. Silloin sieppasi Mikko Pirhonen\nmelan, kiirehti horjuvin askelin veneen perälaudalle istumaan, ja\nalkaen hammasta purren meloa, äkäili:\n\n\"Luuletko että tässä ei ilman airoja päästä, vaikka hänessä ulvoisit\nniin että nousisi ilmaan koko järvi! ... Mokomakin rapakko!\"\n\nViimein pääsikin hän Olli Jumppasen venerantaan. Kun mela jo ylettyi\npohjaan, tyrkkäsi hän sillä venettä, niin että se sujahti maalle\nkeskituhtoa myöten. Vetästyänsä sen kuivalle maalle kokonaan, viskasi\nhän vihaisena airot pehkoon, puisteli enintä vettä märäksi kastuneesta\nhatustansa, lyöden sitä pari kertaa vanhan lapikkaansa paikattuun\nvarteen, ja lähti suutuksissaan astua rehveltämään Olli Jumppasen\nmökkiä kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumppasen mökille vievät kujaset olivat yhtenä kurarapakkona. Tuuli\nviskoi ränstyneitä ovia ja narisutti puolilahoa kaivon vinttiä.\nLaiha juoksukoira ärhenteli sialle, joka tonki pihalle viskatuita\nkalantotkuja, eikä päästänyt häntä aterialle. Siinä taistelun lomassa\nlennähti joukkoon vanha varis, sieppasi nokkaansa tukun kalan suolia\nja lähti niiden kanssa lentää kahnuuttamaan mullospellolle. Tuuli\npärisytti akkunoiden tuohipaikkoja ja kylmä vihmasade oli hiostanut\nniiden pikkuiset lasipahaset niin että tuvassa oli puolihämärä.\n\nJärvellä sattuneiden tapausten ja vastoinkäymisten myrryttämänä saapui\nPirhonen Olli Jumppasen mökkirähjän pahaselle saunalle, joutuen taas\nkoskettamaan sitä pääkysymystä, josta hän hiljaisuudessa taisteli\nJumppasta vastaan, vaikka ei kumpikaan koskaan puhunut. Hän luki saunan\novenpieleen seinähirteen piirretyt viirut, jotka osottivat Jumppasen\nvaimon saunavuoteitten lukua, ja murahti:\n\n\"Yhdeksän sillä on Jumppasella\".\n\nHänellä oli ainoastaan kuusi. Järvellä noussut mieli ei sitä tyynenä\nkestänyt. Hän lisäsi:\n\n\"Ja se itsekin on vielä semmoinen jätkän näköinen työkarhu... paitsi\nettä niitäkin uusia lapsia voi vielä lisää tulla\".\n\nTupakkakaan ei nyt olisi maistunut. Hän jatkoi:\n\n\"Kun se sitte semmoisella työvoimalla yrittää, niin mökkiläisen\nasemaanhan tässä toinen joutuu, jos ei pääluvussa tapaa!\"\n\nSen kysymyksen rinnalla olivat kaikki muut asiat, jopa karhuntappokin\nosaksi, ainoastaan peitevaahtoa. Molempien mökkiläissukujen ainoana\nunelmana ja kunnianhimona oli näet jo miespolvien ajan ollut päästä\nkerta sen suuren Pirttipohjan kartanon isännäksi, jonka maita he\nmökkiläisinä viljelivät. Karhu oli siinä kyllä esteenä: se teki\npilloja, siksi eivät varat karttuneet kartanon ostoon. Lisäksi\nhuolehtivat he jo tulevan oman talon karjamaiden laidunrauhasta. Karhu\noli nujerrettava jo ennen kartanon ostoa.\n\nMutta varoja ei ollut, usein ei leipääkään. Millä siis lunastaa\nkartano! Ainoana toivona olivat tulevien polvien yhä lisääntyvät\ntyövoimat. Siksi katsoi kumpikin sisimmässänsä karsain silmin toisensa\nsaunaonnea. Äänetön tora oli heissä kytenyt kuin salatuli hiilloksen\ntuhassa.\n\n\"Kyllä sen saunan karsina sitä törkyheinää puhuu!\" huokasi Pirhonen,\nja semmoisessa mielentilassa läksi hän nyt sopimaan karhuntaposta.\nJumppasen laiha sika lähti juosta nulkuttamaan hänen perästänsä. Hän ei\nsitäkään sietänyt, sieppasi palikan, viskasi sillä sikaa ja sanoi:\n\n\"Hös, halvattu, siitä vinkumasta!\"\n\nOven edessä hän virutti pitkän nutunhihansa, pyyhki sillä nenänsä ja\nalkoi työntyä pikkuiseen tuparähjään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlli Jumppanen istui silloin penkillä synkän näköisenä, kyynäspäät\npolviin nojattuina, ja imeksi jo sammunutta piippunysää.\n\nKahdeksan risaista lasta tyrkiksi hiljakseen toisiansa pankon edessä,\njossa he kateisina odottelivat lieden kuumaan poroon haudattujen\nperunoiden paistumista, kiistellä nahisten niistä jo etukäteen, vaikka\ntosin vanhempiensa silmää vältellen. Mutta nämä eivät näyttäneet nyt\nheidän torailuansa huomaavankaan. Kummankin mieltä painosti sama asia,\njoka oli järvellä myrkyttänyt Pirhosen Mikon mielen: maidon puutteesta\noli näet johtunut taas mieleen karhun tekemä tuho ja se oli pannut\nkaikki toisillensa murjottamaan. Vaimo, Suso, vatvoi ärtyisen näköisenä\npellavia. Jumppasella sattui silloin syyhyttämään nenässänsä olevaa\npikku näppylää, jonkunlaista syylää, josta hänelle oli elämän suurin\nharmi; hän ajatteli:\n\n\"Tuleekohan tähän vieraita, kun tuota näppylää kutkuttaa?\"\n\nJuuri silloin työntyi Mikko Pirhonen mökkiin, istahti ääneti rahille,\nsytytti piippunsa ja alkoi sitä imeksiä, nojaten kyynäspäihinsä, kuten\nOllikin. Ei kukaan näyttänyt hänen tuloansa huomaavankaan.\n\nMutta hetkisen kuluttua äännähti kätkyessä nukkuva lapsi. Oitis\nkeskeytti Suso työnsä, kaivoi lapsen risojen seasta ja murisi sitä\npaljastellessansa:\n\n\"Tuokin vielä piti siihen syntyä! Ikäänkuin ei entisissä olisi\nelättämistä!\"\n\nÄkäillessänsä oli hän paljastanut lapsen. Kylmä koski sen punaista ja\nhentoa ihoa. Lapsi alkoi parkua. Suso siitä tuskastui ja kiukutteli\ntoisille lapsille:\n\n\"Ettekö mene siitä pankon edestä matkaanne!... Ryvette siinä porossa\nkuin mitkä mustalaisen kakarat!\"\n\nLapset pakkautuivat yhä tiukempaan läjään, ollaksensa toistensa\nsuojassa. Suso siitä kiivastui ja alkoi kiukutella vanhimmalle tytölle.\n\nMolemmat miehet murjottelivat sill'aikaa yksiksensä, kuin eivät olisi\nSuson äkäilemistä eikä toisiansakaan huomanneetkaan. Oli syntynyt pieni\näänettömyys. Lapset supisivat hiljakseen, Olli hautoi omaa asiaansa\nja Pirhonen mietti miten alkaa. Kun Suso ei lakannut juonittelemasta\nitseksensä, nousi jo Ollinkin sisu; myrtyneenä viskasi hän vihansa\nvaimoonsa, muristen kotvasen kuluttua lastensa puolustukseksi:\n\n\"Mitä siinä nyt niille vihottelet, etkä anna niiden siinä pankon luona\nlämmitellä!\"\n\nHyvän tovin sai hän odottaa ennen kun Suso vastasi ikäänkuin itseksensä\näkäillen:\n\n\"Vielä siinä niiden puolta pitää kuin parempikin! Ei ole koko miehestä\nmuuksi kuin tuvan täyttäjäksi\".\n\nOlli sylkeä ruikkasi vihaisesti. Suso murjotteli vielä vähän aikaa ja\nkomenti sitte lapset uunille. Sinne ne kotiutuivatkin pian.\n\nJotkut niistä laittelivat päretikkusista ristikkoa, toiset kaivelivat\nnenäänsä. Oli syntynyt pitempi äänettömyys. Sen lopussa tervehti nyt\nOlli vihdoinkin naapuriansa, kysyen:\n\n\"Kuuluuko sitä mitä?\"\n\n\"Eipä tuota erikoisempaa\", vastata jurautti Mikko piippu hampaissa ja\nleuka kädessä. Suson puhuessa oli taas mieli noussut karhua vastaan,\nniin että ei haluttanut mainita mokoman ruojan nimeäkään. Mutta kun\nvanhin tyttö lasta souvattaessaan lauloi tuuti-lullaa, sulatti se\nmieltä niin omituisesti, että Pirhonen jo jaksoi murahtaa:\n\n\"Nyt sitä on jo nähty!\"\n\nJa kun vastausta ei näyttänyt ollenkaan tulevan, lisäsi hän:\n\n\"Olli Kokko kuuluu nähneen!\"\n\nOlli Jumppasen hartiat näyttivät painautuvan kumaraan. Sisu\nnousi karhua vastaan, sillä yksi ainoa lehmä oli jälellä, sekin\nhuonolypsyinen.\n\n\"Syö se raato loputkin lehmät, kun kevääseen päästään!\" jatkoi Pirhonen\ntaas asiaansa ja lisäsi hetkisen tupakoituansa:\n\n\"Kun saisi siltä tuon laidunrauhan, niin ainahan niistä näistä\npienemmistä kommelluksista selviäisi!\"\n\nEi kuulunut vastausta. Jumppanen hautoi mielessänsä nykyisen\nlaidunrauhan ohella myös kartanon varsinaista lunastusta ja sitä kumpi\nheistä on kohoava sen isännäksi, kumpi jäävä torppariksi. Hänessä se\najatus oli vanhempi perintöhimo kuin Pirhosessa ja syvemmälle luihin\nimeytynyt. Suso, joka huolehti lehmästänsä, hermostui jo miehensä\nsaamattomuudesta ja pisti väliin:\n\n\"Puhuipa tälle Jumppaselle tahi oli puhumatta, ei se sen paremmaksi\ntule.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin olivat perunat paistuneet lieden porossa. Suso kokosi ne\nsieltä, vei pöydälle ja kehotti vierastakin:\n\n\"Söisit nyt Pirhonenkin tuosta noita potaattipaistikkaita! Ei tässä\nenää muuta särpimiä kohta olekaan koko mökissä!\"\n\nPitkän äänettömyyden perästä käytiin käsiksi paistikkaisiin. Syödessä\nalkoi puhe sujua nopeammin. Jo huomautti Pirhosen Mikko:\n\n\"Kyllä se ruoja on nyt kierrettävä ja kellistettävä. Muuten saadaan\nensi kesänä koirasjänistä lypsää, jos mieli maitoa nähdä... Vai mitä\nsinä Jumppanen ajattelet?\"\n\n\"Ka eipähän siitä urosasta jäniksestäkään liikeneviä maitoja heru\",\nmyönsi Olli. Mikko innostui selittämään asiaa edelleen ja lopuksi\nehdotti:\n\n\"Ka mitäpäs se sitte enää sen paremmilla pitkittämisillä paranee! Ota\nvaan kirves olalle ja lähdetään tästä kierrosta tekemään\".\n\nVaikeneminen tuntui myöntymiseltä. Hän jo teki suunnitelman, kehasten:\n\n\"Kyllä kun minä vetäsen sitä kirvespohjalla kuonoon ja sinä vaikka\nhyvällä näreseipäällä pyyhkäset sivuille, niin sittehän härkä poikii\njos eivät karhun töppöset käänny taivasta kohti\".\n\nAsia näytti hänestä päätetyltä, koskapa Olli ei vastustellut. Mutta\nkun paistikkaat olivat lopussa, kysyikin tämä veistänsä tuppeen\ntyöntäessään:\n\n\"Missähän paikassa se Oili Kokko sen näki?\"\n\n\"Siellä Suolamäessä se on sen nähnyt\", selitti Pirhonen, varmistuen\nsiinä uskossa, että Olli miettii jo lähtöä. \"Rämesuolla sen jälet\nnäkyvät jo sulan aikana... Niin jotta voi alkaa kiertämisen jo ennen\nlumien tuloa... Eli mitä sinä omasta puolestasi arvelet?\"\n\nOlli alkoi nyt miettiä, miten pitkä matka on Suolamäestä hänen\nkarjamaillensa.\n\nPirhonen innostui ja varmistuen lopullisesti hänen myöntymisestänsä\npiti jo tarpeellisena kehottaa Jumpposta varovaisuuteen, muutti piipun\nvarren suupieleensä ja varottaa murisi:\n\n\"Katso vaan, että kirves on niin reilassa, jotta ei varsi pääse irti\nsilmästä!\"\n\nSusokin oli nyt varma, että vihdoinkin se Jumpponen miehistyy ja lähtee\npetoa nujertamaan. Pirhonen teki jo poislähtöä, ilmottaen:\n\n\"Minä vaan pistäännyn mökillä kirvestä vähän hiasemassa ja sitte\nlähdetään\".\n\nHän joi vettä korvosta, pyyhki suunsa nutun hihalla ja lähti.\n\n\n\n\nII\n\n\nJumppasen Suso oli soimannut miestänsä saamattomaksi ja pelkuriksi\njoka kerran, kun maidon puutteesta oli johtunut mieleen karhun tekemä\ntuho. Mutta luullen hänen nyt terhistyneen lauhtui hän ja alkoi jo\nhuolehtiakin hänestä. Vanhasta villahameestansa repi hän uudet hattarat\nja varotti niitä hänelle viskatessansa:\n\n\"Siitä saat kuivat jalkarievut. Mutta varokin vaan, ettet telläänny\nihan karhun suuhun!\"\n\nOlli ei puhunut sanaakaan. Suso alkoi laitella eväitä ja neuvoi siinä\ntouhunsa lomassa:\n\n\"Lyö vaikka paksun petäjän takaa pahuusta, niin ei saa sinua kynsiinsä!\"\n\nHän pani eväsmujeita ropeesen ja tuli ajatelleeksi miehensä vaaraa.\nSilloin hän heltyi ja neuvoi edelleen:\n\n\"Antaisit vaikka Pirhosen itsensä lyödä edestäpäin ja iskisit sinä\ntakaa\".\n\nOlli mietiskeli missähän asti se Olli Kokko on karhun nähnyt. Arveli\nsilloin, että jos se olisi vielä Suolamäen perällä Rämesuolla asti,\nniin ei Pirttipohjan karjalla olisi mitään hätää; joten koko matka\nolisi turhaa karhun ärsytystä.\n\nHän otti kirveen ja tarkasti sen terää aikoen lähteä tervaksia\nhakkaamaan. Vaimo varotti:\n\n\"Ei tuossa nyt vielä niin kiirettä ole, kun ei Pirhostakaan vielä näy\ntakaisin... Ennätät tuota vähemmälläkin hopulla!\"\n\nMutta kirves ei näyttänyt olevan hyvässä terässä. Olli ryhtyi sitä\nhiomaan. Suso huolestui tuollaisesta kiireestä, hätäytyi jo lastensa\nkohtalosta ja soimasi miestänsä liiasta uhmailusta, toraillen:\n\n\"Mutta se on sinullakin se ylpeyden sisu semmoinen, että pitää vaan\njoka paikkaan tunkeutua ensimäisenä, vaikka pää menisi.\"\n\nOlli oli saanut kirveen hiotuksi ja Suso lisäsi:\n\n\"Ikäänkuin tästä paljaasta kunniasta ihminen sen kylläisemmäksi\nlihoisi... Mutta sitä vaan pitää sinunkin yrittää ja vuovata. Se vaan\nsinunkin perisyntisi käskee ja sanoo, että eivät ne muka muut miehet\nmiehiä olekaan... Ja sitä pitää vaan tunkeutua suoraan karhun kitaan,\njotta ei vaan Pirhonen pääsisi kehumaan!\"\n\nHän olisi jatkanut jos kuinka kauvan. Mutta silloin palasikin Mikko\nPirhonen ja toi Olli Kokon tullessansa. Molemmat istahtivat, Pirhonen\npankolle ja Kokko penkille. Panivat tupakan, ja sen tehtyä alkoi\nPirhonen puhelun:\n\n\"Tässä se nyt on tämä Olli Kokko\".\n\nJumppanen tuherteli piippunsa kanssa selvitellen sen hikireikää ja\nkysyi:\n\n\"Kuuluukos sitä tälle Kokolle mitä?\"\n\n\"Mitäpäs sitä tälle köyhälle kuuluisi muuta kuin tuota ryöstöherran\ntuloa ja papin saatavien kuuluutusta\", kehasi Kokko ja Pirhonen lisäsi:\n\n\"Tämä Kokkohan sen on nähnyt... Oliko tuo suurikin, rutkale?\"\n\n\"Ei tuo järin suurinta sorttia ollut... Oli nyt sen verran kokoa, että\nkun karjasi, niin kävyt karisivat kuusista, vaikka itseään petoa ei\nnäkynyt\", selittää väänsi Kokko. Pirhonen siitä päätteli:\n\n\"On se silloin jo ollut aika ruutana, kun semmoisella voimalla karjasi\".\n\nHän miettiä pinnisti karhun kokoa sen äänen perusteella, ja kun ei\noikein päässyt siitä selville, tiedusteli lisää:\n\n\"Et tainnut sitä itseään sen enemmältä nähdä?\"\n\nKokko oli ajatuksissansa. Kun vastaus viipyi, jatkoi ja selvensi\nPirhonen kysymystänsä:\n\n\"Niin että itsestään varsinaisesta pedosta et tainnut nähdä muuta kuin\nminkä sen karjasun vaan?\"\n\n\"En... en nähnyt muuta\".\n\nKaikki kolme miettiä jurnasivat nyt karhun kokoa. Pirhonen vahvisti:\n\n\"Kyllä siinä täytyy olla jo sitä ruumiillistakin kokoa, kun semmoisen\näänen päästää itsestänsä.\"\n\n\"Täytyyhän siinä olla jo ruumista jos voimaakin\", kehui Kokko ja\nPirhonen varmisti:\n\n\"Täytyy siinä olla... Ei se ihan tyhjästä semmoinen äläkkä pääse\".\n\nSillä lailla saatiin käsitys karhun koosta. Epäselvä se kyllä oli,\nmutta ei Pirhonen tarkemmasta välittänytkään. Jumppanen puolestaan\nmietti miten etäällä karhu on ja kuvitteli sen koon suunnattomaksi. Kun\nnyt kaikki asiat olivat, näin selvillä, teki Pirhonen jo ruton lopun,\nehdottaen:\n\n\"Ka mitäpäs tässä enää viivyttelee! Kun tällä Jumppasellakin on jo\neväskontti valmiina\".\n\nHän haparoi jo lakin päähänsä, imasi lähtösavut ja hoputti:\n\n\"Mitä sille sitte muuta kuin tie pieksujen alle!\"\n\nMutta Jumppanen näytti hautovan ajatuksiansa. Hän huomasi olevan toden\nedessä ja ryhtyi tutkimaan asiaa tarkemmin, kysyen Kokolta:\n\n\"Missä asti sinä sitä näit?\"\n\n\"Ihan siellä Sopellahan minä sitä kuulostin... Siellä aivan Suolamäen\ntakana se kiljasi!\"\n\nHän sylkäsi ja vahvisti:\n\n\"Rämesuon seutuvilta kuului karjunta... Kolmen äänellä tuntui\nkarjasevan!\"\n\nJumppanen tyyntyi. Suolamäen takaa oli hänen ja koko Pirttipohjan\nkarjamaille niin pitkä matka, että lehmillä ei ollut mitään hätää.\nPirhonen luuli Jumppasen ajattelevan metsästysmatkan pituutta ja hän\nalkoi kaunistella asiaa, selittäen:\n\n\"Onhan tästä matkaa. Vaikka kauvankos sitä joukolla pitkääkään matkaa\nastuu!\"\n\nSyntyi pieni puheloma. Sen lopussa pyysi miehestänsä huolestunut Suso\nPirhosta:\n\n\"Katsoisit vaikka sinä Pirhonen, jotta tämä Jumppanen ei pääsisi\ntelläytymään suoraan karhun suuhun!\"\n\nEi kukaan vastannut. Vakava asia oli tehnyt miehet tavallista\njörömmiksi. Vihdoin nousi Pirhonen, kopisti porot piipustansa ja sanoi:\n\n\"Ka mitäpäs siinä muuta kuin aletaan vääntäytyä Suolamäkeen\".\n\nNyt alkoi Jumppanen selittää peräytyvänsä. Hän väitti:\n\n\"Tokkopa tuo sieltä asti lehmän säkään ylettänee!\"\n\nPirhonen haistoi asian käänteen, istui kotvasen ääneti ja lopuksi\nsylkäsi vihaisesti. Jumppanen huomasi sen ja puolustautuakseen selittää\njauhoi:\n\n\"Kun tuohon Hukkakalliollekin asti tulee, niin sittepähän hänet näkee\".\n\nPirhonen älysi nyt asian ja myönnytti ivalla:\n\n\"Tuleehan se Hukkakalliolle!... Ja hyvässä lykyssä tulee tämän\nJumppasen karjaankin... niin kuin karjan lisäksi!\"\n\nJumppanen pisti piipun perästä tehdyn mällin suuhunsa, sylkäsi ja\nmörisi:\n\n\"Sittepähän näyttää ilveensä, jos tulee!... Tervaksiakin pilkkomaan\ntästä olisi kuonnuttava!\"\n\nLapset olivat uunilla alkaneet vetää tukkanuottaa. Suso harmistui nyt\nmiehellensä ja soimasi häntä toisille:\n\n\"No johan tästä Jumppasesta nyt olisi semmoiseen asiaan! Joka ei\nuskalla syöpäläistäkään tappaa!\"\n\nNyt kiehahti Jumppanen moisesta solvauksesta, mutta hillitsi vielä\nitsensä ja tarkasteli kirveensä terävyyttä.\n\nHän olisi mielellään sanonut Susolle jotakin äkäistä, mutta ei keksinyt\nkiireessä mitään sopivaa. Onneksi sattuivat silloin uunilla tappelevat\nlapset pudota solahtamaan päreiden mukana lattialle. Se oli tervetullut\nasia. Suuttuneena huusi Jumppanen pelästyneille lapsillensa:\n\n\"Senkö täyteistä siinä rumpuatte ja hypitte. Sukkelaan siitä saunaa\nlämmittämään!\"\n\nToinen toistansa tuuppien työntyi koko lapsijoukko ovesta ulos.\nJumppanen sieppasi kirveensä ja lähti yhdessä rytäkässä tervaksia\nhakkaamaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nRauhallisen näköisenä, mutta jo suuttumisen makuun päässeenä astua\npätkytti Olli työmaallensa. Häntä harmitti Suson ilkeä solvaus ja\nPirhosen iva, ja luonto alkoi nousta. Hän jo ihmetteli närkästyneenä:\n\n\"Senkö juuttaan kipa sillä on sen karhun kanssa nytkin syksyllä, vaikka\nlehmät ovat läävässä ja karhu itse pesässään. Tervastyöt pitäisi tässä\nhylätä ja lähteä karhun hännässä juoksemaan! Ilmankos se Pirhosenkin\nmökissä se köyhyys ja risaiset vaatteet kukoistavat, kun mies ei muuta\ntekisi kuin lentäisi karhujen saparossa!\"\n\nMutta hän ei saanut rauhassa loppuun asti suuttua, sillä tiellä\nsattui muuta ajateltavaa, joka sotki ajatukset. Kun hän näet tuli\nKarjakujaisnurmen veräjälle, oli se auki, ja hän yritti sitä tuketa.\nMutta sitä tehdessä muisti hän että nyt on jo syksy, elävät ovat\nläävässä ja nurmet paljaat, joten ei ole väliä onko veräjä kiinni\ntai auki. Hän keskeytti työnsä, purki veräjästä jo siihen panemansa\naidakset pois ja lähti jatkamaan matkaansa, kiersi Tervalammin ja\nlähestyi jo Harjun petäjikköä. Siinä hän oli taas alkanut muistella\näskeistä solvausta, kun taaskin sattui asia, joka sotki: Tervalampiin\nlaskeva suo-oja oli näet tulvillansa ja porraspuun oli vesi vienyt.\nYlimenopaikalle tultuansa laski Jumppanen, olisiko hakata petäjä\nporraspuuksi, vai pääsisikö sen yli kaalaamalla, niin että ei menisi\nvesi varren suusta sisään, mutta ei päässyt varmuuteen, kummin tehdä.\nKun ei asia muuten selvinnyt, teki hän äkkipäätöksen:\n\n\"Yleensäkään sitä ei saa selvää, onko missään asiassa pohjaa, jos ei\nsitä koeta!\"\n\nJa hän päätti koettaa.\n\nVerkalleen, mutta varmasti laskeutui hän ojaan. Mutta tuskin oli hän\nveteen laskeutunut, kun jo varmistui:\n\n\"Jo tuosta pahuuksesta on vesi vienyt koko pohjan... Vyötäistä myöten\nnäet on juuttaassa vettä!\"\n\nHän kaaloi yli, istahti kivelle, riisui otrakkaat jalastansa ja valoi\nniistä veden pois, sekä päätti:\n\n\"Kyllä se täytyy tuo petäjä kaataa porraspuuksi! Ei siinä lempokaan\nenää avita!\"\n\nNiin hän tekikin: kaaloi ojan toiselle puolelle takaisin, kaatoi\npetäjän ja kulki nyt kuivaa siltaa myöten puron yli, istahti\ntupakoimaan ja tuli siinä miettineeksi vesien yleistä syvyyttä. Hän\njärkeili:\n\n\"Onkohan ihan pohjattomia ja perättömiä jokia ja järviä, niinkuin\nasioiden esikuvana puhua?\" Ensin hän sitä vähä epäili, mutta sitten\nmietti hän Jänisjärven syvyyttä. Siinäkin sanottiin olevan pohjattomia\npaikkoja. Silloin alkoi hän uskoa, että on niitä pohjattomiakin vesiä,\nja päätteli hän:\n\n\"Ei suinkaan se syvyyskään voi kesken loppua\".\n\nJa muistettuaan, että suuremmat kalat elävät syvien vesien pohjalla,\njärkeili hän:\n\n\"Mutta mitenhän suuria niissä pohjattomissa vesissä ovat ne pohjimaiset\nkalat?\"\n\nEi hän jaksanut päästä aivan tarkoista mitoista selville, mutta\npäätteli toki:\n\n\"Kyllä niiden täytyy olla saakelin suuria... Haukiakin täytyy olla\nihan pitkän tukkipölkyn pituisia! Semmoinen hauki se kun rysässäkin\njutkottaisi, niin paksusta nuorasta sen rysän pitäisi olla tehty, jos\nmieli kestää! Ja sen kun milloin sattuisi pohjakoukulla saamaan, niin\nolisi siinä miehelle veneesen nyhtämistä!\"\n\nSaalis huvitti häntä. Hän jatkoi:\n\n\"Jos sattuisi talossa emäntä kuolemaan ja leski veisi lehmän asemesta\nsemmoisen hauvin papille, niin tyytyisiköhän tämä meidän pitäjän pappi\nsemmoiseen vaihtokauppaan?... Kyllä se juutas tyytyisi, vaikka on ahne!\nKun vetäisi semmoisen hauvin ihan takareen kanssa sinne papin pytingin\neteen ja se kun siinä reessä jötköttäisi kuin paras hirsi, niin tupakat\nse pappi vielä antaisi harjakkaisiksi.\"\n\nNiin pääsi hän selville siitä asiasta, ihastui ojan syvyyteen, jossa\nsikiää moisia kalajätkiä, ja järkeili:\n\n\"Niin se on tuokin tämän ihmisen ajatuksen ja älyn syvyys kuin\npohjattomat vedet ja virrat!\"\n\nKun se asia näin oli selvinnyt, lähti hän rauhallisena jatkamaan\nmatkaansa. Koko karhuntappoasia oli jo tyyten unehtunut.\n\nMutta se juohtui hänelle taas väkisinkin mieleen, kun hän saapui\ntyömaallensa Harjun mäelle. Siellä näet oli karhu repinyt hänen\nlehmänsä. Paikalle saavuttuansa raapasi hän korvallistansa ja\nharmitteli:\n\n\"Siinä se ruoja repi Punikin\".\n\nJumppasen mieleen johtuivat vakavat ajatukset. Hän alkoi miettiä\nPunikin elämää sen syntymästä ja nuoruudesta lähtien. Kumarassa istuen\njärkeili hän:\n\n\"Semmoista se oli Punikinkin vaellus: Sekin ensin syntyi, sitten oli\nvasikkana, sitten hiehona, kunnes tuli emälehmäksi, lypsi maitoa ja\nviimein joutui karhun mahaan\".\n\nHän tuli verranneeksi sitä omaan elämäänsä:\n\n\"Ja eipä se ole paljon muuta tämäkään varsinaisen ihmisen elämä: Ensin\nsekin syntyy, sitte on pienenä ja saa vitsaa, kunnes pääsee housuihin,\nettä voi jo juoksennella ympäri kylää\".\n\nHetkisen kuluttua hän jatkoi omaa kohtaloansa:\n\n\"Niin kuin nyt näitä meidänkin joukkoa, näitä Jumppasia. Meitäkin oli\njumalaton liuta ja kaikki aika vehnäsiä! Ensin me tappelimme keskenämme\nveljeyden alkutappelut!\"\n\nHän mietti läpitse erään asian, josta hän oli tapellut veljensä kanssa,\nja kehasi:\n\n\"Silloin täällä Pirttipohjassa olivatkin kaikki pojat oikeita jurtikoita\nja rehellisiä tappelijoita... paitsi tämä Antti Luikurinen, jolla nyt\non karvarinversta... Se oli joutava ja epärehellinen koiruuden tekijä.\"\n\nKarvari Luikurista hän ei voinut sietää. Pikku poikana ollessansa\nhe näet olivat laskeneet suksilla mäkeä Kokkokalliolta, josta oli\nkorkea hyppyri. Erään kerran kun Olli Jumppanen oli jo onnellisesti\nlaskenut hyppyristä, pistikin sen alapuolella vartova Luikurin Antti\nsuksisauvansa Ollin suksen alle ja keikautti hänet kumoon ja sitte\nvielä ilkkui että Olli muka sai \"akan\". Heti oli siitä noussut tappelu\nja siitä lähtien oli hän alkanut hautoa vihaa Luikurista kohtaan.\nNahkansakin hän parkitutti Koljosella eikä voinut sietää koko miestä,\nvarsinkin kun se vielä oli huomauttanut, että hänellä on näppylä\nnenässä. Tämä pieni näppylä, joka itse asiansa ei hänen nenäänsä\nrumentanut, oli siitä lähtien tullut Jumppasen arimmaksi paikaksi.\n\nNyt hän taas muisti tapauksen ja soimaili:\n\n\"Se onkin tämä Luikurinen ihan toista kansaa, eikä näitä oikeita\npirttipohjalaisia ristityitä!\"\n\nSe johti mieleen toisen miehen, jota hän vieroi katkerammin kuin\nLuikuristakin. Se oli Pirttipohjan tuomari, kartanon herrasväen sukua,\nsyntyään entisiä Möttösiä. Sen isän isä oli ollut ruununvoudin renkinä\nja sitä tietä oli suku päässyt tuomariksi.\n\nEräänä päivänä sitte oli tämä tuomari lakasuttanut Jumppaselta\npihamaatansa koko päivän. Ahkerasti olikin hän työtänsä tehnyt.\nMutta kun hän iltasella oli mennyt keittiöön ilmottamaan että työ on\nsuoritettu, olikin tuomarin rouva nuhdellut miestänsä, siitä että hän\noli laskenut hänet, näppylänenäisen ja likaisen pojan, kyökkiin.\n\nSiitä oli hän myrtynyt tuomarille ijäksensä ja keksinyt sille\nhaukkumanimen ja hän oli päättänyt että ei hellitä ennen kun on\nPirttipohjan kartanon isäntä, että voi tuomarillekin näyttää. Ikänsä\nolikin hän sitte taistellut tuomarin herrasväkeä vastaan ja tullut sen\nkatkeraksi naapuriksi. Nytkin hän kiehahti ja vannoi:\n\n\"Ennen antaa Jumppanen lyödä halolla otsaansa, ennen kun näppyläänsä\nhöyhenelläkään sukaista!\"\n\nHän muisti mielihyvällä pienen jutkun, jonka oli äskettäin tehnyt\ntuomarille. Tuomari oli ajaa porhaltanut vastaan ja hän, Jumppanen,\noli kääntänyt halkokuormaa ainoastaan pikkuisen tiepuoleen, niin\nettä tuomarin aisa tarttui sen halonpäihin, ja sitte antanut tamman\nriuhtaista. Poikki lensi tuomarin aisa ja aisapuolena ajoi mies\nkotiinsa, että koko Pirttipohja nauraa!\n\nTyynnytettyään tällä vähän harmiaan, jatkoi hän elämäkertaansa,\nmuistellen erikoisesti vaivaloista rippikoulunkäyntiä ja akan-saantia,\nja päätteli:\n\n\"No muutapa sitä ei enää sitte olekaan. Kun on päässyt ripille ja\nsaanut akan, niin elää vaan ja rehkii ja laittaa näitä lapsia, että on\nkuka hautaa ja maksaa papille haudan siunauksesta. Sillä sitä pääsee\ntäältä pois, niin kuin punikkikin\".\n\nMutta lapsista johtuikin mieleen elämän pääkysymys: Pirttipohjan\nkartanon lunastaminen ennen kun Pirhonen ennättää. Rauhallisena\nmuisteli hän yhdeksää lastansa Pirhosen kuuden rinnalla ja lausui:\n\n\"Saunan karsina on, herran kiitos, ollut viljava!... Abrahamiin asti\nminä en itse pääse... niin jotta olisi kuin taivaan tähdet, mutta\nJaakoppiin asti minä ennätän!\"\n\nSe tuntuikin riittävän. Hän järkeili:\n\n\"Eikähän se oikeastaan itsensä Abrahamin ansiota ole tämäkään\nvarsinainen israelin kansa. Vastahan se Jaakopin kahdestatoista pojasta\nlähti suuremmassa määrässä lisääntymään!\"\n\nHän lopetti mietteensä sanoen:\n\n\"Siinäpä se sitte onkin koko tämä Jumppasen sukupuu ja jessen juuri!\"\n\nMutta ajatellessaan, että yhden karhun takia pitää tuotakin Pirhosen\nrehvanaa pitää mielillä, ei hän voinut olla halveksivasti lisäämättä:\n\n\"Riesaa siitä vaan Mikosta olisi tässä Pirttipohjan ostossa. Vaikka\nkepulimiehiähän se Pirhonen oikeastaan on tuon ruumillisenkin\nrustinkinsa puolesta... Se hyvä siinä toki on, että sen mökkiin on\npesiytynyt tuo saunahalla!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikko Pirhosesta johtui nyt mieleen se karhuntappo-asia:\n\n\"Eikö se Pirhonen, viisas mies nyt älyä, että mitä sitä nyt Suolamäkeen\nlähtee semmoista petoa härnäämään! Jos nyt esimerkiksi minä olisin\nkarhu ja mörisisin Suolamäessä, enkä hätyyttelisi kenenkään lehmiä,\nenkä tekisi muutakaan härninkiä, ja jos sitte joku tulisi minua\nesimerkiksi vaan kangella mukiloimaan, niin saakeli ollen minä\nsuuttuisin ja söisin koko Pirttipohjan lehminensä päivinensä!... Toista\nse olisi jos minä suorastaan jo lehmän säkään hyppäisin ja alkaisin\nrepiä\".\n\nMutta kun hän sitäkin tapausta harkitsi, alkoi hän järkeillä:\n\n\"Ja eikä nyt silloinkaan tarvitseisi minua suorastaan kangella päähän\nsukaista! Sanoisi ensin niinkuin oikea ristitty, että: Mene nyt hyvä\nJumppanen matkaasi ja häpeä rauhallisten köyhien ihmisten viattomia\nlehmiä repiessäsi!... Ja minä menisin! No menisin saakeli soikoon!\nNiin mennä luikkisin häpeissäni häntä koipien välissä ja piilottelisin\nnurkkien takana, että ei vaan kukaan näkisikään! Ja tämä Pirhonen\ntulisi ja mukaseisi suorastaan kirvespohjalla!\"\n\nHän piti karhun puolta. Tarkasti muisteli hän nyt koko viimeisen\nkeskustelun. Sitä muistellessa johtuivat mieleen Suson halveksivat\nsanat, että hän \"ei uskalla syöpäläistäkään tappaa\".\n\nSilloin harmistui hän, raapasi päätänsä ja päivitteli:\n\n\"No voi tuota akan raatoa miten sanoi!... Voi tuota hönkälettä minkä\npakanuuden teki!\"\n\nIlta alkoi jo pimetä, mutta hän harmitteli yhä, peläten joutuvansa\nivattavaksi:\n\n\"Luuletko minun pelkäävän yhtä karhua, vaikka hän olisi koko maailman\nkokoinen!\"\n\nVihoissansa sieppasi hän kirveensä, iski sen tervaskantoon ja uhitteli\nSusolle:\n\n\"Noin minä antaisin sille kuonoon, vaikka itse olisit karhu!\"\n\nHän hakkasi vihoissansa kantoa niin kauvan, että oli jo iltapimeä, kun\nhän astua pötkytteli mökillensä hikisenä, likomärkänä. Alkutaipaleella\nhän vielä kiukutteli Susolle, mutta tultuansa ojalle, jonka\nporraspuuksi oli petäjän kaatanut, muisti hän seikkailunsa ja vasta nyt\nhuomasi olevansa likomärkä. Kengätkin olivat vettä täynnä.\n\nSilloin kääntyi hänen vihansa ojaan. Hän sadatteli sitä:\n\n\"Mistähän lieneekin tuota vettä imenyt. Ikäänkuin ei olisi ennen moista\nrapakkoa nähty!\"\n\nVesi purskui kengistä. Hän sydämmistyi ojalle ja ilkamoi:\n\n\"Kunhan saunaan päästään, niin nähdäänkin, eivätkö sinun vetesi kuiva\".\n\nSilloin muistikin hän, että oli ajanut lapset saunaa lämmittämään,\nvaikka ei ollutkaan saunapäivä. Se oli hänestä onnen sattuma.\n\nMutta jatkaessaan matkaa johtui hänelle mieleen se mahdollisuus, että\nlapset ehkä eivät olekaan lämmittäneet saunaa. Hän punnitsi sitä asiaa\nja pelkäsi Suson ehkä niitä kieltäneen, kun ei kerran ollut saunapäivä.\nAjatus alkoi häntä kiusata:\n\n\"Sen pitääkin pistää nenänsä joka paikkaan! Ikäänkuin hän olisi isäntä\njoka asiassa\".\n\nViimein päätti hän varmasti:\n\n\"Kertakin minä näytän, kuka se on isäntä Jumppasen mökissä! Joka sorkan\npitää kohona hypätä saunaa lämmittämään, jos se vaan ei ole jo tehty\".\n\nRivakasti astui hän nyt mökkiä kohti. Mutta kun hän kääntyi aittarähjän\nnurkan takaa mökin pihamaalle, tulikin siinä vastaan Antti Laurikaisen\nvaimo. Se oli ollut tulipaloa sammuttamassa ja ilmotti nyt Jumppaselle:\n\n\"Siinähän se on Jumppanen! Eikä tule aikanansa kotiin, vaikka sillä\naikaa paloi sauna!\"\n\nJumppanen ei osannut muuta kuin kirota ja huutaa:\n\n\"Voi sen vietävää! Johan minä lähtiessäni sanoin, jotta polttavat ne\npaholaisen vietävät sillä aikaa sen saunan!\"\n\nJuoksujalassa riensi hän saunan paikalle, jossa suitsusi enää joku\nkekäle. Hän menetti malttinsa ja huusi:\n\n\"Kuule Laurikaisen akka! Ota sukkelaan ämpäri ja tule kanna vettä!\"\n\nItse hän sieppasi korvon, ammensi sen vettä täyteen, kantoi sen\nsaunan raunioille ja alkoi valella kekäleitä. Turhaan kehotti häntä\nLaurikaisen Maija heittämään turhan työn. Hän ei herennyt ennen kun oli\nvalellut koko rauniot ja sammuttanut viimeisenkin kekäleen.\n\nSen tehtyänsä istahti hän raunioiden ääreen ja nieli niiden häkäsavua.\nViivyttyään siinä kotvan hän kömpi tupaan ja istui kauvan ääneti,\nsydämmystyneenä, kuulematta toisten puhettakaan. Viimein raapasi hän\nkorvallistansa ja päivitteli:\n\n\"No voi vaivattua tätä elämää! Kaikki menee nurin päin siitä lähtien\nkun se peto sen Punikin repi!\"\n\nNyt raivostui hän karhulle ja hänen päätöksensä oli valmis. Hän viskasi\neväskontin selkäänsä, sieppasi kirveen olallensa ja työntäysi pimeään\nyöhön. Hetken kuluttua vääntäytyi hän Pirhosen mökkiin, istahti ja\nalkoi kaivella tupakkavehkeitänsä. Aluksi hän ei tahtonut päästä\npuheen alkuun, eikä talon väkikään ollut niin puhetuulella, että olisi\nedes kuulumisia tiedustanut. Vasta kun Jumppanen oli jo piippunsa\npuolillensa polttanut, kysyi Pirhonen:\n\n\"Paloiko se karsinaa myöten se teidän sauna?\" Olli sylkäsi eikä\nvastannut. Vasta tovin kuluttua hän sai selitetyksi:\n\n\"Sitä minä arvelin, että jos käytäisi hakemassa sen kehnon nahka\nkarvarille parkittavaksi\".\n\n\n\n\nIV\n\n\nSumuisena valkeni seuraava aamu. Jumppanen oli yöpynyt Pirhosen mökillä\nja nyt varustautuivat he lähtemään kierrosmatkallensa. Pirhosen eukko,\nLiisa, oli jo laittanut eväät valmiiksi ja supatti miehensä korvaan\nvielä viimeisen varotuksen:\n\n\"Anna nyt tuon Jumppasen kulkea etumaisena ... Kuka tämän joukon jaksaa\nyksinään elättää, jos hyvinkin sattuu pahasti käymään\".\n\nPirhosta alkoi moinen varovaisuus tuskastuttaa. Närkästyksissään joi\nhän vettä vaikka ei janottanutkaan, pyyhkäsi kämmenselällä suunsa ja\nvarustelihe jo viskaamaan eväskonttia selkäänsä. Liisaa miltei itketti.\nSitä salataksensa otti hän jauhovakan, ripotti siitä pari kourallista\njauhoja sian kakarapyttyyn suuruksiksi, kumartui hämmentämään kakaraa\nja valitteli suruansa salatakseen hiljaa, murheellisena:\n\n\"Minnehän lienee sekin sika taas juossut, kun ei tullut yöksikään\nkotiin!\" Silloin sattui syrjätapaus, jolla oli suuri vaikutus asian\nlopulliseen kehkeytymiseen. Saapui näet karvari Heikki Koljosen eukko,\nLeena, veljensä Antti Pinnasen kanssa. Pari kertaa ryäistyänsä alkoi\nhän selittää riitelemällä:\n\n\"Siellä se nyt on se teidän sikahankura!... Viisikymmentä penniä\nmääräsi Koljonen siitä kakarapytystä, jonka se kaatoi\".\n\nTalon väki arvasi asian menon. Moinen vaatimus suututti varsinkin kun\ntalon rahat olivat ihan lopussa. Ei kukaan puhunut mitään. Liisa vaan\nlisäsi jauhoja, jatkoi hämmentämistä ja nurkui paremman sanottavan\npuutteessa asiaa painaaksensa:\n\n\"Noitakin jauhoja menee niin että ei enää piisaa maat eivätkä mannut!\"\n\nAntti Pinnanen istui sammunut piippu lerpallansa ikenissä. Leena\ntarkasteli talon väkeä. Se näytti synkältä. Hän luuli niiden\nvarustelevan tinkimään alennusta vahingonkorvauksesta, ja turvautui\njuoneen, jonka oli jo sikaa tuodessansa siltä varalta valmiiksi\npunonut. Hän päätti torailulla ja asian liiottelulla masentaa Pirhosen\ntinkimisaikeet. Hän alkoi:\n\n\"Laskevatkin sikansa lentämään pitkin kyliä, jotta eivät yöksikään hae\nkotiinsa!\"\n\nPirhosen sydäntä kaiveli sattunut onnettomuus ja röyhkeä vaatimus.\nAluksi hän todellakin masentui ja yritti voittaa Leenan veljen Antti\nPinnasen puolellensa. Siinä tarkotuksessa tekeytyi hän sen ystäväksi\nkehottaen:\n\n\"Olisihan siinä pölkyssä talon tupakoita!\"\n\n\"Ka vieläpä tämä piippu palaa entuudestaankin\", valehteli siihen\nPinnanen tyhjä, sammunut piippu suupielessä. Leena arvasi juonen ja\nyltyi toraillen muka itseksensä:\n\n\"Mitä ihmisiä he lienevätkin koko pirttipohjalaiset!... Sikojansakin\nelättävät paljaalla nälällä!... Ei ole kumma jos ne sitte toisten\ntaloihin telläytyvät!\"\n\nNyt suuttui jo Pirhosen Liisa ja väitti pisteliäästi vastaan:\n\n\"No kenenpä siat nuo sitte riisiryynipuuroa saanevat! Vaikka on\ntoisilla ihmisten nahatkin parkittavina, niin jotta luulisi tuota\nkannattavan!\"\n\n\"Kuka tässä nyt sinua tarkotti\", ähähti silloin Leena, tekeytyen\nviattomaksi. Kaikki olivat jo suutuksissansa, joten oli syntynyt\nvaitiolo. Se rohkasi Leenaa:\n\n\"Ikäänkuin ei tässä olisi omissakin töissä jo kylliksi! Kaikkien\nnälkäisiä sikoja tässä pitää vahtia ja paimentaa!\"\n\nPirhosen sisu alkoi jo kuohua. Viisikymmenpenninen pisteli mieltä.\nLeena ryki, Jumppanen imeksi piippuansa ja Pinnanen näytti aivan\ntorkkuvan. Leena huokasi katkerasti:\n\n\"Hoh-hoi... hoh-hoi, tätä köyhän elämää!\"\n\nEi kukaan ääntänyt vastaan. Kotvan odotettuansa toisti Leena kuivasti:\n\n\"Viisikymmentä penniä se Koljonen määräsi siitä kakarasta.\"\n\nJa kun taas syntyi äänettömyys, uudisti hän entistä katkerammalla ja\nkovemmalla äänellä:\n\n\"Viisikymmentä penniä se Koljonen siitä kakarapytystä käski ottaa\".\n\nMutta silloin ärjäsi Pirhonen:\n\n\"Senkös täyteistä te ette pidä veräjiänne kiini, jotta eivät ihmisten\nsiat pääse!\"\n\nLeena säikähti ja alkoi ryiskellä. Pinnanen ymmärsi sisarensa hädän ja\nmurisi hänen puolestaan:\n\n\"Ka mitäpä niistä veräjistä näin talvea vastaan tukkeaa!... Ei tainnut\nse Pirhosenkaan portti tulla viime kesänä valmiiksi, kun näkyy tuo\npellon veräjä olevan auki, jotta sikakin pääsi pois omasta pihasta\".\n\nPirhonen joutui neuvottomaksi.\n\nMutta Liisa suuttuikin siitä ja vihotteli vastaan:\n\n\"Akathan ne aina vaan saavat Pirttipohjassa hyvät ja huonot kestää.\nVaikka miehissä itsessänsä ei ole sen vertaa että veräjän tukkeaisivat!\"\n\nKoljosen Leena huomasi olevansa voitolla. Hän oli jo kuullut Jumppasen\nSuson soimauksesta ja menestys innostutti häntä pistellen lisäämään:\n\n\"Johan näistä nyt Pirttipohjan miehistä olisi sen vertaa, jotta lutikan\ntappajiksikaan\".\n\nSe pisti Olli Jumppasta. Ääneti nosti hän eväskontin hartioillensa ja\nkehotti Pirhosta:\n\n\"Mitäs tämä nyt riitelemällä paranee!... Anna akkojen selvittää välinsä\nja tule sinä pois!\"\n\nPirhonen riemastui neuvosta, joka hänet selvitti niin vähällä. Miehet\nlähtivät ja vaimot jäivät jatkamaan riitaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄänettöminä astua jumppasivat miehet Suolamäkeä kohti. Tapaus oli\nmyrkyttänyt molempien mielen.\n\nTunnin ajan kulkivat he siten ääntä päästämättä ja tulivat Matkalammin\npäähän. Siinä kelletti tien varrella suunnattoman paksu, oksainen\nnärepölkky, jota Pirhonen oli yrittänyt kolme eri kertaa laudoiksi\nsärkeä, koettaaksensa vain saako mies moisen oksikkaan hirviön\nhalkeamaan. Mutta turhia olivat olleet ponnistukset.\n\nKun he nyt saapuivat pölkyn kohdalle, oli molempien viha parhaiksi\nhautunut, eikä Pirhonen voinut sitä enää hillitä, vaan iski kirveensä\nnärepölkkyyn täyttä voimaa, näennäisesti ikäänkuin muka huviksensa,\nohimennen. Oikeaa tarkotustaan salatakseen hän vielä äänsi:\n\n\"Siinä se on pölkky!\"\n\nMutta Jumppanen tarvitsi samaa aihetta sisunsa purkaukselle. Hänkin\niski kirveensä pölkkyyn, että jysähti, ja äänsi:\n\n\"On siinä pölkky!\"\n\nEnempää ei tarvittu. Aivan kuin sopimuksesta ryhtyivät he verkalleen\npuuhaillen halkasemaan pölkkyä. Äänettöminä ponnistivat he viimeisetkin\nvoimansa ja iskivät pölkkyä niin että kirveet uppoilivat silmäänsä\nmyöten. Paukkeen seasta kuului ainoastaan vihaista vuoronperäistä\nähkinää.\n\nPölkky alkoikin jo irvistyä. Oksat paukahtelivat halki ja poikki, että\nryski. Kerran vaan ehti Pirhonen sadatella:\n\n\"Etkö sinä pahennus halkea!\"\n\nJa pölkky halkesi. Rusahtaen erkanivat puoliskot toisistansa. Miehet\nistahtivat kivelle lepäämään, läähättivät ja olivat hikiset. Viimein\nilmotti Jumppanen:\n\n\"Nyt se on kahtena palana!\"\n\nHe panivat tupakan, nostivat kontit selkäänsä ja lähtivät pyrkimään\nkarhun kierrospaikoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat jo lähellä suurta Rämesuota, jossa karhun piti asustaa.\nMitä likemmä suota he tulivat, sitä vakavammaksi kävi mieli. Kumpikin\nmyönteli itseksensä, että karhu ei ymmärrä leikkiä.\n\nMutta aivan Rämesuon reunassa lähellä Itkukalliota, jossa pirun\nkerrottiin asuvan, oli Kosken Mikki ampunut viime viikolla hirven.\nSen suolet ja osa lihojakin oli hänen täytynyt jättää tappopaikalle,\nItkukallion juurelle, tiheään näreikköön, ettei joutuisi sala-ammunnasta\nkiinni. Korppijoukko oli kokoontunut niillä aterioimaan. Nälkäisinä\nrääkyivät ja tappelivat korpit keskenänsä. Kylmä vihmasade ja\nseudun autius, sekä Itkukallion läheisyys täydensivät kuvan yleistä\nkolkkoutta. Kumpikin mietti, että olisi vähä varustauduttava, sillä\nmolemmat olivat varmat että näreikössä metelöi Itkukallion piru.\n\nMutta luonto ei antanut alkaa, ettei toinen huomaisi mitään semmoista.\nAstuntansa toki hiljensivät.\n\nMutta Tiilikaisen tervahaudan luo tultua, kun rähinä yltyi näreikössä,\nrohkaistui Pirhonen väkisinkin sanomaan:\n\n\"Tämä on vähä kolkko ja kamala paikka!\"\n\nJumppanen pysähtyi kiitollisena ja murahti asian peitteiksi:\n\n\"Jopa tässä on tupakoimisaika!\"\n\nMietiskeltiin, kumpi lähtisi etumaisena. Pirhonen uskalsi etemmä,\narvellen kuin ohimennen:\n\n\"Mikähän siellä ihan korpin äänellä rääkkyy ja rähisee?\"\n\nToinen vaikeni. Silloin hoksasi Pirhonen sanoa viimeiset sopivat sanat:\n\n\"Vaikka eipä tämä oikea ristitty yhtä pimeyden valtakunnan kehnoa\nhätkähdä!\"\n\nSilloin oli Jumppanen valmis. Hän virkkoi verkallensa:\n\n\"Mikäpäs siinä on. Kun katsoo, niin sittehän näkee mikä se on\".\n\nJa enempiä puhumatta nousi hän ja alkoi varmasti työntäytyä tiheään\nnäreikköön ääntä kohti. Pirhonen seurasi jälestä. He jakoilivat\nnäreiden oksia ja kurkistelivat varovasti eteensä. Molempien polvet\ntahtoivat hervota.\n\nNiin saapuivat he lähelle haaskaa. Jumppanen iski kirveshamaraila puun\nkylkeen ja karjasi.\n\nKorppiparvi säikähti ja pakeni rääkkyen. Miehet rohkaistuivat siitä,\ntunkeutuivat haaskan luo, tarkastelivat sen, ja Jumppanen sanoi viimein:\n\n\"Kah! Hirven raato!\"\n\n\"Hirvenpähän on!\" myönsi toinenkin. Enempää eivät he siitä asiasta\npuhuneet. Oli vähä noloakin alussa. Mutta Jumppasta oli tapaus\nrohkaissut ja hän päätti näyttää jo urhokkuutensa toisellakin tavalla.\nOli jo lounaan aika. Koko ikänsä oli hän, kuten kaikki muutkin\npirttipohjalaiset, pelokkaasti kiertänyt Itkukalliota. Mutta nyt\nlähti hän työntymään näreikön halki suoraan sitä kohti. Hämmästyneenä\ntiedusti silloin Pirhonen:\n\n\"Minnekkä sinä menet?\"\n\n\"Lounatta syömäänpä tästä on jo aika... Tuolla Itkukalliolla on\nvähä kuivempaa!\" murisi Jumppanen rauhallisena, iski joskus pirua\npelotellaksensa kirveshamaralla puun kylkeen, mutta ihmetteli samalla:\n\n\"Kovasyistä petäjää siinä kasvaa kun se noin kumisee kuin paras honka\".\n\nJuhlallisesti nousivat he matalalle kalliolle, josta lirisi pieni\npuro. Jumppanen viskasi konttinsa rennosti sammalikolle ja he alkoivat\naterioida. Siinä syödessä tuli nyt Jumppanen jatkaneeksi puhettansa\nhirvestä:\n\n\"Eikö tuo liene Kosken Mikki tappanut sitä hirveä! Sehän se lurkkii\njoka paikassa\".\n\n\"Eikö tuo se liene!\" vahvisti Pirhonen tosiasian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItkukalliolle näkyi Rämesuon huikea ulappa, jonka keskellä kohosi pieni\ntiheän näreikön peittämä kumpu. Puhumatta varmistuivat miehet siinä\nuskossa, että siellä sen karhun täytyy olla jo pesässänsä.\n\nKolealta näytti seutu semmoista näköalaa katsellessa, varsinkin kun\noli niin vakava tehtävä edessä. Lisäksi painosti mieltä ruokapaikan\nsalaperäisyys. Ei tahtonut ruokakaan maistua näin pyhässä metsässä, ja\nvähäsen haukattuansa kiirehtivät he verkallensa pois koko paikalta.\nLähtiessä Jumppanen, varoen kaikkea arkuuden ilmausta, ihaili toki\nvielä paikkaa, kehuen kallion pehmeää havumetsää:\n\n\"Ihania kuusia siinä ryökäleessä kasvaa!\"\n\nNyt oli kierros alettava. He alkoivat aivan suon reunasta, tarkastellen\nkaikkia eteen sattuvia jälkiä. Katselivat välistä aukeaa suotakin, ja\nsilloin kuvastui mielessä karhun voima. Molemmat mietiskelivät että\nmitähän jos sieltä äkkiä karhu pölähtäisi vastaan. Pirhonen alkoi\nsilloin epäillä Jumppasen uskollisuutta ja ryhtyi sitä valmistamaan.\nHän alkoi:\n\n\"Se on sukkelajuoksuinen elävä, se karhu!\"\n\n\"On se känttyrä!\" täytyi Jumppasen myöntää. Pirhonen selitti:\n\n\"Se jos aukealla suolla äkkiä eteen pölähtäisi, niin ei siinä pako\nauttaisi!...\"\n\nJumppasesta ei olisi juoksijaksi kyllä ollutkaan, se häntä itseäänkin\nnyt harmitti. Toinen jatkoi:\n\n\"Siinä olisi viisainta, jotta koettaisi vaan lyöttääntyä yhteen\".\n\n\"Ka mikäpäs muu se näin huonojuoksuisella auttaisi\", erehtyi Jumppanen.\nTaas neuvoi Pirhonen:\n\n\"Se vielä kuuluukin aina ensimäisenä lähtevän sen aremman perästä\npainamaan\".\n\nKarhun moinen tuhmuus suututti Jumppasta. Pirhonen vielä lisäsi:\n\n\"Niinkun nyt luonnollista onkin, jotta urhokkaampaahan se aina\nviimeiseksi kiertää!\"\n\nKauvan mietti sitä Jumppanen. Viimein hän jo arveli:\n\n\"Kun sitä olisi ihminen jänis, niin ei sitä pelkäisi mennä ihan karhun\nnenän eteen! Jäniksen käpälillä kun sitä pyyhkäisisi viime tiukan\ntullessa pakoon, niin tyhjälle siinä saisi karhu viheltää!\"\n\nPirhonen hätäytyi siitä, peläten jäävänsä tiukan tullessa yksin.\nJumppanenkin huomasi, että ei ollut osannut aivan selkeästi puhua, ja\nkoetti oikasta, valittaen:\n\n\"Se on oikeastaan jokainenkin asia tälle ihmisälylle hyvin vaikea ihan\nmeiningilleen sanoa... Kun se tämä ihmiskieli tahtoo olla semmoinen\nkaksiteräinen miekka, niin siinä ei se järkikään kaikistellen avita!\"\n\nSe sotki vaan asiaa. Pirhosen epäluulo lisääntyi. Kotvasen kierreltyään\nterotti hän Jumppasen uskollisuuden tarvetta toisellakin tavalla:\nuhkauksella. Hän ilmotti:\n\n\"Vaikka jos taas juoksusta tulisi puhe, niin en sitä minäkään\ntakimaisena hyökkäisi!\"\n\nJumppanen tunsi naapurinsa lahjat siinä asiassa ja nyt hän puolestaan\nyksimielisyyttä terottaakseen huomautti:\n\n\"Mutta ei siinä vetelällä suolla jänistä huonompi juoksija pitkälle\npotkisi semmoisen juoksuoriin edessä!\"\n\nSuo oli jo reunojaan myöten kierretty. Oli lähdettävä aukealle.\nTurvattomuuden tunne enentyi. Oli alkanut epäluuloinen äänettömyys. Ei\nollut mistä puhua.\n\nMutta vihdoin tarjoutui puheen alku itsestänsä: Tähän asti he eivät\nolleet löytäneet suolta mitään varmaa eläimen jälkeä, sillä suon\nkuopista ei saanut selvää olivatko ne ihmisen vaiko eläimen polkemia\ntai ehkä tavallisia suoreikiä, joita koko räme oli täynnä.\n\nMutta nyt he tapasivat ensimäiset varmat merkit ja Pirhonen riemuitsi:\n\n\"Kah! Lantaa!\"\n\n\"Lantaapahan on... Ihan oikeaa eläimen tekemää!\" myönsi Jumppanenkin,\nmutta epäili vielä rauhottuaksensa:\n\n\"Vai jospa se onkin hirven.\"\n\nHe ryhtyivät sitä tutkimaan, mutta eivät päässeet selvyyteen. Jumppanen\nvalitti:\n\n\"Kun olisi joku hirven tappaja, joka osaisi erottaa karhun tavarat\nhirven lannasta!\"\n\nMutta kun asiantuntijaa ei ollut, täytyi jatkaa kierroksen supistamista\nsaadakseen lisävarmuutta. Hajusta päätteli toki Pirhonen:\n\n\"Kyllä se haisee vähä karhulta, kun sitä näin läheltä nuuhkasee.\"\n\nNiin oli päästy taas puheen alkuun. Pirhonen lähti kehittämään asiaa\nedelleen:\n\n\"Se on aika väkevä elävä se karhu... Eikä se voi enää olla yhäti\nkaukana, kun sen tavaroita jo on täällä asti.\"\n\n\"Kukapa ne tietää kenen tavaroita ne ovat\", väitti Jumppanen. \"Sitä ei\nyleensäkään minkään elävän eväistä saa oikeaa selvyyttä!\"\n\nPirhonen yritti taas johtaa asiaa, sanoen:\n\n\"Ja eikä sen karhun laisen elävän kanssa yleensäkään ole\nleikittelemistä.\"\n\n\"Mitäpäs hänen kanssa turhia kujeilee... Antaa vaan rienalle kuonoon,\njotta pääluut soivat kuin honka\", myönsi Jumppanen painaen edelleen.\nPirhosta alkoi epäilyttää Jumppasen uhkarohkeus ja se sai hänen\nhuokaamaan:\n\n\"Kun olisi ihminen orava ja karhu hyvässä kuusikossa, niin kun sitä\noikein suureen kuuseen kapahtaisi ja sieltä laukaseisi, niin eiköhän\ntuo leppyisi!\"\n\nMutta asia sotkeutui yhä enemmän, kun Jumppanen siihen huomautti:\n\n\"Eihän siellä kuusessa sylipainiin joutuisi!... Vaikka mitäpä nauriita\nsitä sielläkään ikänsä söisi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tullut ilta. Miehet palasivat suolta korven reunaan, yöpyäksensä\nsiellä ja tiukentaaksensa seuraavina päivinä kierrosta. Kuusen juurelle\nlaittoivat nuotiotulen, söivät illallisensa äänettöminä ja laskeutuivat\nhavuvuoteelle nukkumaan. Ilma oli seestynyt. Otava kurkotteli kuusen\noksien lomitse ja vetre kuusen lehvä tuoksui pään alusena.\n\nMutta päivän tapauksien jännittämä mieli oli herkkä. Pirhonen alkoi\nnähdä outoa unta: Hän on menevinänsä Jumppasen kanssa kasken polttoon.\nEväspussi on kummallakin selässä. Tiellä alkavat he keskustella karhun\nmetsästyksestä. Siitä sukeutuu väittely. Hän selittää Jumppaselle:\n\n\"Jos karhu tulisi vastaan, eikä saisi sitä suorastaan nujerretuksi,\nniin silloin on paras kavuta kuuseen. Sieltä sitä sopii vaikka kivillä\npommittaa ja saa näyttää pitkää nenääkin.\"\n\nJumppanen ei siihen suostu. Se väittää:\n\n\"Ennen minä vaan pistääntyisin Tiilikaisen nauriskuoppaan ja\nkyköttäisin siellä siksi kunnes se ruoja menee ohi.\"\n\nKotvasen siitä väiteltyä alkaa häntä jo suututtaa Jumppasen tuhmuus.\nHän selittää:\n\n\"Sitäkö lempoa sinä siellä kuopassa kykötät?\"\n\nJumppanen siitä nenäytyy ja alkaa pistellä:\n\n\"Entäs senkö vietävää sinä siellä tyhjässä kuusen latvassa kuvattelet?\nSylelläsikö sinä sitä kivität kun ei ole kiviä?\"\n\nSiitä nousee kova kiista. Hän riitelee Jumppaselle:\n\n\"Luuletko, että se ei sinua nauriskuopasta ylety kaivamaan kynsiinsä?\"\n\n\"Syömättäkös sinä elät ikäsi siellä kuusen latvassa, senkin koppelo?\"\nilkkuu siihen Jumppanen. Hän harmistuu ja kiroaa, mutta Jumppanen vaan\nselittää jauhaa:\n\n\"Mikäs minun on täydessä nauriskuopassa, kun vielä suun tukkean, niin\nettei jää kuin pieni reikä... Sinne jos se sitte kuononsa pistää, niin\nvaikka terävällä taikon kärellä kun pistää tökkään siihen, niin ei tee\nruojan mieli toiste yrittämään!\"\n\nNiin riitelevät he kauvan. Viimein raivostuvat he molemmat ja alkavat\ntapella, niin että lopulta säkit ovat tappuroiksi piiskatut, kun he\nviimein väsyvät. Jumppanen vetää remelinsä tiukemmalle ja he eroavat\nvihoissansa.\n\nNyt astua murjottelee hän ja saapuu sen paksun närepölkyn luo, jonka he\njuuri olivat halkasseet. Mutta pölkky onkin muuttunut karhuksi, möyryää\nja murisee ja aikoo jo hypätä niskaan. Hädissään huutaa hän Jumppasta\navuksi.\n\nJa Jumppanen juoksee hätään. Yhdessä kellistävät he karhun ja rupeavat\nsitä halkasemaan, kuten närepölkkyä. He lyövät vimmatusti, ja rusahtaen\nhalkeaa karhu!\n\nMutta voi kauhua taas! Karhun mahasta kömpii toisia karhuja laumottain.\nKauhuissansa hyppää hän kuuseen ja pääsee jo ensimäiselle oksalle, kun\nkarhu saakin hänet housun lahkeesta kiini ja alkaa kiskoa alas. Siellä\nammottavat sadat karhun kidat valmiina. Mutta Jumppanen on pujahtanut\nnauriskuoppaan ja järsii siellä naurista rauhallisena. Kun hän rukoilee\napua, niin Jumppanen vaan irvistää nauris kädessä ja ilkkuu:\n\n\"Kukas sinun käski kuuseen kiivetä!\"\n\nMutta juuri kun hän on putoamassa, lennättääkin Koljosen akka kuusen\njuurelle kakarapytyn. Se alkaa kasvaa suureksi tiinuksi. Vetelä kakara\nsiinä vaan huppelehtaa. Hän on juuri siihen tipahtamassa, riuhtoo\njalkansa irti ja parkuu täyttä voimaa:\n\n\"Etkö sinä paholaisen Jumppanen tule apuun! Jumppanen hoi!\"\n\nJuuri silloin tipahti hän vetelään kakaratiinuun. Viime sanat hän huusi\nunissansa aivan ääneensä, heräsi itse siihen huutoon ja herätti sillä\nJumppasen.\n\nNuotio oli puoleksi sammunut. Jumppanen latoi siihen uusia puita sillä\naikaa kun Pirhonen selvittäytyi kauheasta unestansa ja pyyhki hikeä\notsaltansa. Ei kumpikaan ollut asiasta tietävinänsäkään. Äänettöminä\nistua kyköttivät vaan polvet pystyssä rovion ääressä. Vasta kun nuotio\noli taas syttynyt täyteen lieskaansa, kysyi Jumppanen:\n\n\"Mitä sinä äsken huusit?\"\n\nPuolisen tuntia mietti Pirhonen vastausta. Otava alkoi näyttää aamun\ntuloa ja Jumppanen kopisteli jo eväskonttiansa. Vasta silloin oli\nPirhonen ennättänyt miettiä puheen alun, millä lähteä kertomaan untansa\nja selittää sen perusteella yksimielisyyden etuja. Hän alkoi:\n\n\"Ei se närepölkky olisi halennut jos ei olisi yksissä voimin sitä\nyritetty.\"\n\nJumppanenkin syventyi miettimään. Pirhonen jatkoi:\n\n\"Sitä on kahdesta miehestä aina etua enemmän kuin yhdestä muulloin\npaitsi henkirahan ja papin saatavien maksussa.\"\n\n\"Onhan niistä\", myönnytti Jumppanen piippu ikenissä. Pirhonen täydensi\najatustansa, oikasemalla:\n\n\"Paitsi sitte taas ihan suoranaisessa tappelussa... Siinä jos ei olisi\nyhtä miestä enempää, niin moni tappelu jäisi tappelematta.\"\n\n\"Eihän sitä yksi mies osaa tapella muuta kuin akkansa kanssa\", myönsi\nJumppanen asiaa käsittämättä, ja sotki siten koko asian alun. Ja sitä\netemmä ei Pirhonen enää jaksanut selityksessänsä päästä.\n\nJumppanen oli haudannut nuotion poroon muutamia nauriita. Nyt ne olivat\njo kypset. Päivä alkoi sarastaa. He söivät murkinansa ja lähtivät\njatkamaan kierrostansa.\n\n\n\n\nV\n\n\nTänä päivänä painosti Pirhosta tavallista enemmän. Hän pelkäsi unen\nolevan enteen, uskoi Jumppasen pettävän hänet vaaran hetkellä. Eikä\nollut kepeä toisenkaan miehen mieli.\n\nPuolipäivän seudussa rämpivät he keskisuolla, kiertäen näresaarta.\nJo alkoi näkyä epäilyttäviä jälkiä ja yhä läheni kierros saarta. Nyt\nlöysivät he taas eläimen lantaa. Jumppanen ilmotti:\n\n\"Tämä on vielä ihan tuoretta... Kun ei liene viime yönä tehtyä!\"\n\nSe oli varma merkki että karhu oli näreikössä. Pirhonen puristi lantaa\nja ollen kiihtynyt oli hän huomaavinansa siinä lämpöäkin:\n\n\"Kun olisi vähän ennen tultu, niin se olisi vielä höyrynnyt.\"\n\nKotvasen seisoivat miehet sanattomina. Viimein pyyhki Jumppanen nutun\nhihalla suunsa, lähti rämpimään edelleen ja järkeili:\n\n\"Jänis ja orava se ei saisi karhua tapetuksi!\"\n\nPirhonen muisti kauheaa untansa. Taas huomautti Jumppanen:\n\n\"Mutta ei se karhukaan saisi jänistä tahi oravaa tapetuksi, jos lähtisi\nmetsästämään!\"\n\nSitä hän mietti syvästi ja lisäsi:\n\n\"Se on niillä molemmilla oikeastaan tuo voima käpälässä, sekä\njäniksellä että karhulla!... Kun se olisi tämä ihminen semmoinen\nkaksiteräinen miekka, jotta sillä olisi toisella puolen karhun ja\ntoisella puolen jäniksen käpälät.\"\n\n\"Mitä sinä oikeastaan sillä tarkotat edessanoa?\" tiedusteli nyt\nPirhonen. Toinen selitti:\n\n\"Se vaan tämä ihmisen ajatus muuten selkenee ja pyrkii viisauteen\nnäin vaaran ovella, jotta sitä ei tuota kuolemaa huomaakaan!\" selitti\nJumppanen tilansa aivan oikein.\n\nSilloin löysivät he vieläkin vereksempiä karhun tavaroita, ja niiltä\njohtivat jälet suoraan näreikköön. Jumppanen sanoi:\n\n\"Siellä se nyt on!\"\n\nJälellä oli siis vaarallisin kierros: Oli tarkastettava johtivatko\njälet isompaan saareen asti vaiko vain sen sivulla olevaan pieneen\nnäretupsuun. Sitä tehdessä piti kulkea molempien näreiköiden välitse,\nehkä aivan karhun nenän alitse. Jumppanen alkoi jo kahlata, mutta\nsilloin teki Pirhonen ruton päätöksen puhua asia loppuun. Hän alkoi\npäättävästi:\n\n\"Kuule Jumppanen! Sinä olet yleensä rehti mies ja minä sinusta pidän.\nIstuhan tänne kelolle!\"\n\nToinen suostui, Pirhonen mietti hetken ja jatkoi: \"Kyllä se on\nyksimielisyys hyvä asia tässä ajallisessa elämässä.\"\n\nJumppanen myönsi. Pirhonen rohkaistui ja jatkoi:\n\n\"No esimerkiksi tämä hirvi: Jos nekin olisivat kestäneet yhdessä\njoukossa ja karanneet sarvet ojoina Kosken Mikin niskaan, kun se\nsalolla lurkki, niin tokkohan nyt emähirven suolet tuolla näreikössä\nhappanisivat! Kuuseen siitä olisi pitänyt Kosken Mikin kiivetä, jos\nhirvet vaan olisivat yksimielisesti rynnistäneet.\"\n\n\"Kuuseen... Tahi sitte vaikka nauriskuoppaan\", myönsi Jumppanen.\n\nMutta tästä huomautuksesta välittämättä ehdotti Pirhonen suoraan:\n\n\"Kuule Jumppanen! Jos tulisi tiukka paikka, niin seisotko takana kuin\nmies?\"\n\nJumppanen kuohahti ja kiivastui':\n\n\"No perhana vieköön! Onko Jumppanen ennenkään oikeassa tappelussa\njäniksen käpälällä miestä lyönyt?\"\n\nPirhonen heltyi Jumppasen urhoollisuudesta ja kehäsi hänkin:\n\n\"Sen saat nähdä, Jumppanen, että vaikka tuossa paikassa karhu eteen\ntuprahtaisi, niin Pirhosen Mikko ei sinua heitä. Ennen riisuu vaikka\noman nahkansa karhulle.\"\n\nSillä puheella syntyi lopullinen sovinto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnellisesti olivat miehet lopettaneet kierroksensa. Täysi varmuus\noli saatu siitä, että karhu oli pesiytynyt pääsaaren näreikköön. Ja\nreippaina vaelsivat he Itkukalliota kohti, jonka ohi kulki kotipolku.\nHyvin onnistunut kierros oli rohkaissut ja reipastuttanut mieliä\nja vilkastuttanut puhelahjat. Karhujuttuja jutellen saapuivat he\nItkukallion juurelle.\n\nMutta siinä he hätkähtivät. Kuului näet epäilyttävä risahdus kalliolla\npimeässä kuusikossa. Vaistomaisesti puristivat miehet kirvesvartta,\npysähtyivät ja tarkkasivat.\n\nEikä kauvan viipynytkään ennen kun näkivät tulen kiiluvan metsästä.\nVeri oli jähmettyä, ja Jumppaselta pääsi vaistomainen kuiskaus:\n\n\"Pirun silmä!\"\n\n\"Voi paholainen!\" sanoi Pirhonen hädissään.\n\nHetkisen seisoivat he vielä äänettöminä. Tulinen silmä kiilui\nselvemmin, ja taas kuului risahdus. Jumppanen valmistautui ja kehotti\nPirhostakin:\n\n\"Tuli mikä tuli!\"\n\nMutta silloin tupsahtikin puun varjosta aivan heidän eteensä mies,\npuutakka sylissä. Ja vaikka olikin yö, valaisivat tähdet toki sen\nverran että he tunsivat tutut Pirttipohjan miehen kasvot ja Jumppanen\nhuudahti tulijan nimen:\n\n\"Ökö-Antti!\"\n\nTämä säikähti, viskasi puut sylistänsä maahan, sieppasi niistä halon ja\nkarkasi päälle. Mutta nopeasti syöksyi Pirhonen häneen sylin ja silloin\naikoi paini.\n\n\"Matti! Tule apuun ja tuo pyssy! Ruunun miehiä on... Kaada viina\nkorpeen!... Joutuin vaivattu!\" huusi Ökö-Antti.\n\nToveri riensikin metsiköstä ja uhkasi:\n\n\"Nyt karkkoa tahi muuten pamahtaa!\"\n\nMutta onneksi hoksasi Jumppanen että kyseessä oli salaviinanpoltto. Ja\nsen hän tiesi jo miehistäkin. Hän huusi:\n\n\"Senkö vallesmanni täällä on! Pirhonen vaan ja minä... tullaan karhua\nkiertämästä.\"\n\nAsia selvisi nopeasti, ja Ökö-Antti pyyteli kiroillen Pirhoselta\nanteeksi erehdystänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖkö-Antti ja Punkki-Matti olivat Pirttipohjan perimäisiä mökkiläisiä.\nHe asuivat lähellä jänisjärven seutuja ja olivat kovia työkarhuja.\n\nMutta syksypimeillä oli heillä tapana keittää viinaa. Ja ollaksensa\nvarmassa turvassa olivat he perustaneet polttimonsa Itkukalliolle.\nSieltä heitä voitiin kaikista vähimmin etsiä, sillä kukapa olisi\nuskonut heidän uskaltavan sinne asettua varsinkin pimeiksi syysöiksi ja\nvielä synnin töille.\n\nNyt oli heillä siellä pieni pannu kuusen juurella höyryämässä. Tuli\npalaa lekotteli sen alla rauhallisena, valaisten havumajaa. Majassa oli\nlauta pöytänä, siinä muutamia reikiä, ja reijissä töröttivät pyöreät\ntuohitötteröt pikareina.\n\nJa tänä yönä olikin majassa tavallista eloisampaa. Okö-Antin eukko\nKaisa oli tullut omansa ja Punkki-Matin tyttären kanssa tuomaan\nmiehille evästä, ja kun ilta pimeni, olivat he yöpyneet majalle ja\nhääräilivät nyt siellä miesten apuna.\n\nLähdettiin siitä miehissä havumajalle. Oli tyyni ilma. Yö oli juuri\npimennyt. Tähdet tuikuttivat laihalla valolla.\n\nJoukolla kohottiin siitä viinatulen ympärille ja oitis alkoi kieli\nherketä. Hymyillen katselivat metsästäjät rauhallisena lekottelevaa\ntulta ja porisevaa pannua, ja jo sanoi Pirhonen:\n\n\"No nyt se on jo tuo karhu kierretty ja tämäkin Itkukallion piru\nvoitettu.\"\n\nÖkö-Antti kantoi miesjoukkoon laudan, jossa töröttivät ne\ntuohitötteröt, ja kehotti:\n\n\"Siinä olisi sitte sitä tämän lehmän maitoa.\"\n\nPirhonen muljautti Jumppaseen, odottaen esimerkkiä. Tämä punnitsi\nasiaa, mutta koetti voittaa kiusauksen. Kun ei uutta kehotusta\nkuulunut, kiirehti Pirhonen itse pitämään tarjoamisasiaa vireillä,\nvastustellen:\n\n\"Olisiko häntä ottaa!\"\n\nHän muljautti samalla Jumppaseen tutkivasti. Ökö lisäsi:\n\n\"Se karhu on siitä hyvä, jotta se ei tätä viinalehmää revi!\"\n\nKierosti katseli Jumppanen viinatötteröitä ja vastusteli\nkaksiteräisesti:\n\n\"Eipä siitä viinan juomisesta oikeastaan ole mitään hyötyä... paitsi\njos humalaan tulisi!\"\n\nKaisa sattui nyt jouduttamaan alkuun pääsyä laululla, jota hyräili\nmäskipyttyä hämmentäessään. Laulu näet liikutti aina Jumppasen mieltä.\nNytkin hän heltyi:\n\n\"Se tuo laulu on niin kuin viina: ei sitä luonto kestä heltymättä!\"\n\nMutta sitte taas jouduttiin pulaan, kun ei kukaan kehottanut. Pirhonen\nhätäytyi vähän ja pitääkseen asiaa vireillä murisi paremman puutteessa\nestellen:\n\n\"Ka välttäisipä tässä ilman sitäkin!... Mitä hänestä niin tarjoaa!\"\n\nMutta nyt tuli Kaisa avuksi ja sanoi:\n\n\"Ka ota nyt pois! Ei siitä suu ijäkseen väärään muikistu!\"\n\n\"Eihän se muikistu!\" kiitti Jumppanen ja ryyppäsi. Pirhonen seurasi\nesimerkkiä ja todisti:\n\n\"Kylläpä on viinan voima pakanassa!\"\n\nRyypättiin. Kielen kantimet heltyivät, puhelahjat liukastuivat.\nPirhonen jo toisti:\n\n\"Voitettu, voitettu on se piru, ja karhun koivissa on kierros kahleena!\"\n\n\"Voitettu on piru! Mutta kyllä siinä pojassa olikin voittamista!\"\nalotti Ökö-Antti yht'äkkiä oman urotyönsä kertomista. Varovaisuuden\nvuoksi muljautti Jumppanenkin pimeään kuusikkoon, kun Ökö alkoi pirusta\npuhua. Kaisa, joka huolehti että paikka ei menettäisi pyhää kammoansa\nja siitä johtuvaa turvallisuutta, pisti askareittensa lomasta väliin:\n\n\"Mitä tuon nimestä mainitsee! Suuttuu vielä ja ties herra minkä elämän\nnostaa.\"\n\nAluksi se tuntuikin hillitsevän Ökön kertomishalua, ja vakavana murahti\nPirhonen:\n\n\"Vai oli voittamista! Tietäähän sen... Satuitko ihan näkemään hittoa?\"\n\nMaistettiin tuohitötteröistä ja Ökö kehasi:\n\n\"Ei suinkaan sitä näkemättä semmoista herraa kellistetä! Kyllä siinä\noteltiin, mutta lopulta täytyi pahuuksen myönnyttää, jotta on se Ökö\naika pökö!\"\n\nSyntyi kaamea epäilyaika. Teki väkisinkin mieli maistaa, että pelko\nhaihtuisi. Kotvasen kun oli vaiettu, väitti jo Pirhonen:\n\n\"Niin ettäkö sinä itse rytyytit?... Sitä pirua nimittäin?\"\n\nMutta epäily haihtui kun otettiin uudet kulaukset. Silloin jo uskoi\nJumppanenkin sanoen:\n\n\"On siinä täytynyt olla voimaa liikkeellä! Mitenkä tuo oikein\nötäköi?... Niin jottako sinä oikein Zebaotin voimalla sitä rönkytit?\"\n\n\"Ka mitenkäkö se ötäköi! Minä tässä näin tupakoin ja pannu tuossa\nporisee, kun tuo iso kivipaasi alkaa kohota ja sen alta nousee rietas\ntikapuita myöten.\"\n\nVaistomaisesti ryyppäsivät miehet paateen muljauttaen. Ökö-Antti jatkoi:\n\n\"Nousee vääntäikse sieltä sarvipäänä... kohottaa tuon pannun kantta,\nnuuhkaisee nenällään ja kysyy: 'Viinaako sinä Antti keität?'\"\n\n\"Vai semmoisia kuulumisia kysyi?\" ihmetteli Pirhonen.\n\n\"Semmoisia se kysyi... Maistahan sinäkin Jumppanen, eläkä murjota!\"\n\nJuotiin. Kertoja yltyi:\n\n\"Minä sitä alussa suinailin, enkä muistanut, missä minä olin niin\npaikkaiset sarkahousut nähnyt. Mutta sitte hoksasin, että sen jalassa\nolivatkin ne Pekka Seppäseltä varastetut housut.\"\n\nHämmästyttiin siitä.\n\n\"Vai Seppäsen housut sillä olivat?\" ihmetteli Jumppanen.\n\n\"Seppäsen. Minä sitä jo sille ihmettelin, että mitenkäs ne minua\nsyyttivät näiden housujen varkaudesta, mutta se vaan ruuvaa sarven\npäästään, täyttää sen viinalla niin kun tämän tötterön ja... No\nryypätään!\"\n\nJumppanen mietti ja kysyi:\n\n\"Ihan omin lupinsako tuo sen sarvensa otti ja täytti?\"\n\n\"No johan se nyt tämmöiseltä mieheltä lupaa kysyisi!... Jotka eivät\nälyä käskeä vieraita housuja pois heittämään!\" äkäili Kaisa, mutta Ökö\npuolustautui käskien Kaisaa:\n\n\"Pese sinä vaan sitä viinalaskua eläkä hänklätä, ja anna rauhassa\nkertoa!... Tottapahan selviää sitte asia!\"\n\nMiehet raapivat päätään ihmetyksestä. Ökö pyyhki peukalon takapuolella\nnenänsä alustan ja innostui:\n\n\"No mitäs muuta kuin ryypätään!... Tämä juo ja juo sarvestaan eikä puhu\nmaksusta mitään. Lopulta minä jo suutuin ja hönkäsin: 'Kenenkä housut\nsinulla on jalassa?'... Ei vastaa.\"\n\n\"Vai ei äännä juutas\", vilkastui jo Jumppanen.\n\n\"Eikä tässäkään Ökössä ole sen vertaa miestä, että olisi suorastaan\nsivaltanut halolla päähän ja vetänyt housut pois jalasta\", toraili\nKaisa ja huljutteli vettä laskussa että kohisi. Pirhonen koki estää\nKaisan enempää sekaantumista kysyen Ököltä:\n\n\"Entäs sitte?\"\n\n\"No se vaan vekaroipi ja kuvattelee, eikä vastaa. Viimein minä hönkäsin\nuudestansa: 'Mistä sinä ne housut varastit?'\"\n\nSilloin Jumppanen hymyili. Asia innostutti häntä, Ökö jatkoi:\n\n\"Ei vieläkään vastaa. Irvistää vaan. Nyt minä jo yritin tarrata ruojan\nniskaan, mutta tää rietas yrittää kapsahtaa kuuseen.\"\n\n\"Kas kun ei kuoppaansa pujahtanut\", ihmetteli Pirhonen moista\nvaromattomuutta. Kaisa oli ryhtynyt pesemään huiviansa. Miehet\nmaistoivat taas tuohitötteröä ja Ökö kehui:\n\nMutta ei päässyt tuota alinta oksaa ylemmä, kun minä tarraan housun\nlahkeesen ja ärjäsen:\n\n\"Anna pois ne Seppäsen housut!\"\n\nMiehet nauroivat. Kertoja jatkoi:\n\n\"Se potkii ja sätkyttää mutta\" -- hän nyhti oksalla kuivavaa Kaisan\nhametta näytteeksi ja selitti: \"mutta minä vaan nyhdän näin lahkeesta\nja sanon: 'Anna pois ne Seppäsen housut, tahi koko kinttusi nyhtäsen!'\"\n\nJumppanenkin oli yhtenä hymynä ja raapi korvallistansa ilosta. Pirhonen\ntiedusti:\n\n\"Antoiko housut pois?\"\n\n\"No se huutaa ensiksi: 'Elä revi housuja! Elä revi, Ökö, housuja!'\"\n\nNauraa rähistiin ja juotiin.\n\n\"'Elä revi housuja!' huutaa vaivattu taas, mutta minä vaan nyhdän\nlahkeesta ja sanon: 'revin uhallakin!' Viimein pudota ropsahti pakana\nmaahan.\"\n\n\"Vai putosi rietas!\" innostui Jumppanen.\n\n\"Putosi, ja silloin minä julmistuin, sanoin: 'Nyt sitä koitellaan\noikeata käsirysyä!' Mutta entäs tämä: rimpsauttaa näin jalkaansa,\nkiskasee sarvet päästänsä, kuumentaa ne tulessa, jotta niiden piti\npaistaa kuin tulinen rauta, ja pistää ne taas päähänsä!... Ja meneppäs\nsilloin sylipainiin!\"\n\n\"No on pakanalta metkut!\" ihmetteli Pirhonen ja Jumppanen huomautti:\n\n\"Kun et hoksannut pahuusta viinalla narrata... jotta olisit humalassa\nollessa köpertänyt!\"\n\nKertoja sai siitä jatkon. Hän selitti:\n\n\"Ka tarvitaanpa ne viinat parempiinkin suihin... Mutta sitte me\nistuimme tähän laudan ääreen ja minä sanoin: 'Juodaanpas nyt näistä\ntuohisista sarvista kilpaa.' Se suostuu ja juotiin siinä toinenkin\nmahallinen, ennen kun pää tuli täyteen! Mutta kun oli jo kuudes\nmahallinen juotu, niin jo ukko sanoo: 'Eikö Antti tanssita?' kysyy.\"\n\nKaikki olivat yhtenä korvana.\n\n\"Ka voihan tuota pyörähtää, suostun minä ja ukko tiedustaa:\n'Melkutostako tanssitaan vaiko kappia?' Minä ehdotan melkutosta,\nukko tahtoo kappia ja lopulta me tanssimme molempia, näin... Tulehan\nPirhonen pariksi... Tule vaikka Punkin tyttö sieltä kolmanneksi...\nTule, tule! eläkä vänkäile! Jumppanen lyö tahtia!\"\n\nTyttö totteli, samoin Pirhonen. He alkoivat tanssia, vaikka Kaisa\ntorailikin. Lauloivat vielä tanssiessa:\n\n    \"Minäpä se tanssin melkutosta\n    kultani kanssa kappia.\"\n\nSe kerrattiin ja jatkettiin:\n\n    \"Onkos sinun rinnassasi\n    kiiltäviä nappia?\"\n\nKun tanssi oli tanssittu, naurettu ja ryypätty, alkoi Kaisa jo\nsurkeilla viinoja, kun ei ollut maksusta puhetta. Hän rupesi\nriitelemään miehellensä:\n\n\"Eikö sinullakaan ole parempaa tehtävää kuin tanssia melkutosta ja\njuottaa pirulla viinat ilmaiseksi!\"\n\nPunkki-Matti lepytteli Kaisaa:\n\n\"Elä Kaisa suutu! Kyllä piru aina nahallansa viinat maksaa!\"\n\nKaisa tyyntyi, äkäillen ainoastaan viinapannulle, Ökö jatkoi:\n\n\"Mutta viimein kellistyi ukko tuohon havun oksille näin.\"\n\nHän näytti miten se oli kellettänyt, toiset nauraa rähisivät, hän kömpi\ntaas pystyyn ja lopetti:\n\n\"Silloinpa se olikin asia valmis: Minä ruuvasin sarvet sen syötävän\npäästä irti ja päästin remelin vyöltä, jotta housut putoaisivat\njalasta, kun se lähtee juoksemaan. Herättyänsä tapasi sarviansa ja kun\nei löytänyt kirosi: 'Voi perhana!'\"\n\n\"Vai ei omalla nimellään kironnut!\" -- hymyili Jumppanen. Ökö ylpeili:\n\n\"Mutta ei auttanut muu kuin housut näpissä piti ukon lähteä mennä\njunttuuttamaan näreikköön. Tuossa kallion reunalla minä sitte annoin\nvaan potkun peruukseen ja sinne se kalliolta alas pyllähti!\"\n\nNyt miehet nauroivat ja joivat. Viina teki asian uskottavaksi.\nAinoastaan Jumppanen epäili:\n\n\"Entäs ne sarvet?\"\n\n\"Ne minä möin ukko Parikalle muka pukin sarvina ja Parikka sorvasi\nniistä Pälkjärven papille piipun varren jolla se nyt polttaa tupakkaa\nmaailman loppuun asti.\"\n\nLoppu huvitti eniten. Väkisinkin veti riemu juomaan ja ilo alkoi nousta\npäähän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo päästy karhujuttuihin, Pirhonen lämpeni, lähenteli Kaisaa,\ntaputti sitä olalle ja hyvitteli:\n\n\"Elä sinä, Kaisa, joutavia toraile ja äkäile sillä... kuule Kaisa: on\nse Pirhosen Mikko jo karhulta ennenkin kuonon polttanut.\"\n\n\"Etkö mene siitä!\" äyskäsi Kaisa ja uhkasi märällä rievulla. Pirhonen\nryyppäsi, istahti ja alkoi karhujuttunsa, jonka oli unensa avulla\nsommitellut, sillä aikaa kun Ökö-Antti oli oman karhutarinansa\nvalehdellut:\n\n\"Vaikka ei se tuo karhukaan ole mikään kumma elävä, vaikka vastaan\ntulee, kun vaan mies kestää omissa housuissansa\", alkoi hän ja pääsi\nsiten pitkän kierroksen perästä varsinaiseen asian alkuun, ja kertoi\nnyt reilusti:\n\n\"Satuin sitä minäkin kerran, vaikka ei ole tullut siitä mainituksi:\nMinä olin menossa naurismaalle, kun tämä ruotus vierittelee sitä\npaksua närepölkkyä ja katsella tihraa onko siinä rakoja. Silloin se\nMikko Pirhosen luonto nousi!\"... Hän puhui ihan pauhaamalla: \"Kuule\nÖkö: Mikko Pirhonen julmistui silloin ja päätti: Kun täyttä kurkkua\nränkäsen: 'he-hei!' niin säikähtää pitää pölkynkin ja häntä ojona\njuosta näreikköön... Sillä aikaa kun se on siellä näreikössä, arvelin\nminä halaista raon pölkkyyn, ja kun se sitte tulee sitä suinailla\ntihrailemaan, niin tarttuukin kynnestään rakoon, ja silloin Pirhonen\nlentää kirves kädessä niskaan ja muks vaan!\"\n\n\"No ränkäsitkö sinä?\" innostui Ökö-Antti. Pirhonen ylpeili:\n\n\"Ränkäsin. Ensin arvelin nousta kuuseen ja sieltä karjasta, mutta sitte\npujahdinkin siihen Takkusen nauriskuoppaan ja karjasin: Häh! Korven sen\nvaan piti kaikua, ja töpi ojona karkkosi riivattu pölkyn luota. Minä\nsillä aikaa halkasin raon pölkkyyn, ja sitte taas kuoppaan!... Kaisa!\nElä äkäile, vaan tuo sitä viinan lientä!... Ja sitte sitä koitettiin!\"\n\nHän sytytti piippunsa ja jatkoi:\n\n\"Mutta tuo pakana hoksasikin jutkun eikä pistänyt kynsiänsä rakoon,\nvaan tulee kuopan suulle ja alkaa möyrytä ja repiä maata!\"\n\n\"Olipas rutkaleella älyä!\" päivitteli Punkki-Matti.\n\n\"Oli. Mutta ei se Mikkokaan kuopassa hätäillyt. Naurista vaan pureksin\nja lopulta arvelin jotta: osaa se Pirhonenkin! Minä aloin könytä\nkuopassa karhuna, murisin ja väliin kuopasin takajalalla kuopan\npohjaan... näin... näin... jotta nauriit vaan lentelivät kuopan lakeen!\"\n\n\"No uskoiko tuo asian?\" tiedusteli Jumppanen innostuneena. Toinen\nvannoi:\n\n\"Uskoi ruotus! Ja pois otti häjyltä luonnon, kun se luuli kuopan\nolevan karhuja täynnä! Käpälillensä rupesi kuopan suulle ja sovintoa\nhieroessaan uikutti siinä kuin koira oven takana huoneeseen\npyrkiessään.\"\n\nJumppanen ihastui naapuriinsa, ryyppäsi ja raapi korvallistansa suu\nhymyssä. Punkki-Matti viritteli viuluansa ja Kaisa hääräili pannun\nluona. Pirhonen jatkoi:\n\n\"Minä heittäännyin samalla lailla ystäväksi, mutta olin sillä välin\ntehnyt kuoppaan tulen ja korventanut siinä tulisen kekäleen. Ja silloin\nkun Pirhosen Mikko surautti sitä tulisella kekäleellä ikeniin, niin\nkolme hammasta lensi poikki ja jälet yhtenä nuorana se painoi kangasta\npitkin pakoon!\"\n\nKertomuksesta innostuneena oli Jumppanen kavahtanut pystyyn, riuskautti\njalkaansa ja hihkasi:\n\n\"Hei Pirhonen!... Tuo Kaisa viinaa! Hih!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli kauneimmillansa. Komea kuu nousi kuusikon takaa ja kumotti\npehmeiden havuoksien lomitse. Tähdet näyttivät nukkuvan rauhan unta ja\nOtava koreili kuin taivaalle hylätty viikate.\n\nOlli Jumppasen mieli oli kuin läikkyvä vesi, johon kuvastui kotimaan\nihana yötaivas ja rantametsien pehmeä, leppoisa kauneus. Hän uskoi nyt\nmahdottomankin todeksi, niinkuin toisetkin.\n\nMutta Jumppanen ei olisi vielä yltynyt liikoihin kaduttaviin tekoihin,\njos ei taas olisi sattunut pieni syrjätapaus, joka näkymättä kietoutui\nhänen ja koko Pirttipohjan kohtaloihin: Ökön tyttö näet oli äskettäin\nkäynyt Ruta-Leenan luona nostamassa lempeä Turusen poikaan. Se oli\ntehonnut. Hän istui nyt kuusen juurella lähellä maan rajaa kasvavalla\nkuusen oksalla keinuen ja lauleli lemmen kaihosta ja ikävästä, keskellä\nyön salaperäistä runoutta. Sanat olivat suruisat ja sävel kaunis.\n\nKun Jumppanen oli hetken laulua kuunnellut, nousi hänen kätensä\nkorvalliselle ja hän sanoi:\n\n\"No jo on Ruta-Leena pannut tyttöön oikeat lemmen hiivat!... No on tuo\nosannut panna, kun tyttö jo noin suloisesti yösydännä laulaa.\"\n\n\"Jumppanen!... Kuule Jumppanen!...\" yritti Pirhonen pyytää häneltä\ntupakkaa, mutta Jumppanen luuli tämän varottavan häntä juomasta ja hän\nsiitä jo kiivastui keskeyttäen:\n\n\"Elä mukise Pirhonen!... Laulu on näin ihanassa maassa semmoinen\nkapine, että se villitsee miehen viinaan ja siihen lemmen luritukseen.\"\n\nJa nyt kun viinakin oli jo tekonsa tehnyt, alkoi hänkin kertoa omaa\nkarhutarinaansa: kehua Pirttipohjaansa, jonka voittamista oli ikänsä\nvalmistellut:\n\n\"Mutta ei se ihme ole, jos karhun tekee mieli sieltä Rämesuolta\nPirttipohjan ahoille, sillä...\"\n\nHänkin taputteli jo Kaisaa poskelle ja jatkoi reilusti:\n\n\"Sillä tuommoisia kukkasia vaan ei kasva karhun omilla soilla...\nKaisa! No elä nyt tyrki ja ole olevinasi, Kaisa, vanhalle akalliselle\nmiehelle!\"\n\nÖkö-Antti kituutti viuluansa. Soitto hellytti Jumppasta ja hän jatkoi:\n\n\"Katsohan koko tätä Pirttipohjaa! Kuu tuolla soutaa Tervalammin ja\nVahvajärven pohjassa ja naureksii Otavalle ja rannoilla siellä nukkuu\nniin saakulin pehmeä havu, jotta sillä pätisi nukkua vaikka morsiamensa\nkanssa.\"\n\n\"Oon... on tämä korea korpi tämä Pirttipohjan salo!\" myönsi\nPunkki-Matti. Kaisakin oli heltynyt ja lisäsi:\n\n\"Kunpa vaan osaisivat ristityiksi elää ihmiset, niin mikäpä täällä\nolisi toimeen tullessa! Katso vaan tyttö, jotta se viinapuolikon tappi\nei rupea tippumaan siitä hanikan juuresta\", lopetti hän puhettansa\nkorostaen. Jumppanen innostui:\n\n\"Anna, Kaisa, hanikan tippua, jotta saa ilonestettä Pirttipohjan\nsiunattu maakin! Kun siinä maassa sitte kesällä putkikko kasvaa ja käki\nriivattu kukkuu koivikossa ja karhu kun siihen vielä viheltää salolla,\nkuin paraalla pillillä soittaisi, niin mieltä sen pitää himaista kuin\nparaan vihille vietävän morsiamen!... No, juo Pirhonen eläkä sure\nlehmää. Repiköön karhu vaikka joka kantturan, kunhan vaan jää tämä\nPirttipohja!... No Punkki ja Ökö! Juodaan! Eläkä sinä Kaisa toraile\nenään koskaan!\"\n\nKaisa kuivasi silmäkulmaansa huivin kolkalla. Mutta Jumppanen jatkoi:\n\n\"Senkö saakurin hätä meillä on tämmöisessä maassa eläessä, vaikka\nolisi karhuja metsät täynnä! Orava nukkuu tuolla kuusessa makeasti ja\nTervalammissa makaa hauki akkansa vieressä ja näkee unta täkykaloista!\nJa tähdet tuikuttavat havunoksien lomitse. Kun siihen vielä viinapannun\nalla palaa lekottelee tuommoinen punainen korpituli tuossa havumajan\nedessä keskellä yötä, niin taivaan autuudella sen pitää mieltä\nhimauttaa ja riemusta heilauttaisi ihminen häntäänsä, jos sillä se\nolisi!... Hih!\"\n\n\"Hih!\" hihkasi Pirhonenkin, ja toiset miehet kertasivat huudon yhdessä.\n\n\"Siinä maassa himoitsee mies viinaa kuin kuiva maa vettä, ja kun laulu\nhelähtää, niin on ihminen kuin taikinapytty, jossa makea ja suloinen\nlemmen taikina nousee!... Laula Pirhonen!... Tahi Kaisa!... Laula sinä\nÖkön akka!... Laula Jumppaselle!\"\n\nKaisa jo sylkäsi alkaaksensa laulun, mutta ei ennättänyt ennen kun\nJumppanen itse ja alkoi laulaa vedellä.\n\nLaulettuaan hän ryyppäsi taas ja riemuitsi:\n\n\"Elä sinä Pirhonen nyt murjota, kun on jo karhukin pentuinensa\nansassa!... Meillä, Pirhonen, on semmoinen maa tämä Pirttipohja, että\nme emme siitä pääse mihinkään putoamaan. Eikä sitä lehmää karhu revi...\nVai mitä, Kaisa?\"\n\n\"Kunhan vaan osaisit siinä kunnolla elää, että et tuhmuuksiasi tekisi\",\ntarttui puheeseen Kaisa.\n\nJumppanen alkoi leikitellä Kaisalle, mutta tämä löi häntä rievulla ja\ntorui:\n\n\"Etkö kestä etempänä, nainut mies!... Kyllä niitä tuhmuuksia osaisi\njokainen tehdä, kun vaan varat kannattaisi!\"\n\nMutta Jumppanen kiehahti:\n\n\"Jottako minun varat eivät kannattaisi. Ne kannattavat, sillä minä syön\nkovasti ja minun talossani on aina kova ruokahalu... Ja kuulehan Kaisa!\"\n\nHän korotti äänensä kun lisäsi:\n\n\"Ja minun saunankarsinani viheriöitsee ijankaikkisesti kuin Libanonin\nmaan nurmi; siellä laskevat kuninkaan pienet tytöt häränpyllyä ja pojat\ntappelevat keskenänsä ja... Kuule vielä Kaisa: ruoka ja nälkä ei pidä\nminun majastani loppumaan hamaan ijankaikkisuuteen asti. Kenen siiloin\nkannattaa tuhmuutta tehdä, jos ei Jumppasen Ollin!... Ja jos minä tämän\nMikko Pirhosen kanssa vähän joskus kompastunkin, niin omaan maahan minä\nlankean! Kestää sen kamara, kun siitä taas ponnistaa noustaksensa ja\nkun pääsee pystyyn, niin mieltä vaan himasee tuo maan ihanuus, niin\nettä sitä taas lähtee uuteen vauhtiin kuin nuori ori, joka hirnahtaa\nja potkasee pyllyään ja viuhauttaa häntäänsä, kun on päässyt tallista\nirti, ja riemastuu kukkaisesta nurmesta ja porhaltaa sinne, että\nsieramet vaan pärähtävät: prtuu!... Tuo, Kaisa, viinaa, eläkä mukise!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Kaisaa alkoi viinan meno jo harmittaa, kun ei maksustakaan ollut\npuhetta. Hän jo kiukutteli:\n\n\"Millä häntä päässee taas talven yli, kun viinatkin menevät ihan\nnoinka-tuonansa!\"\n\nJumppanen ymmärsi sen ja kerskui:\n\n\"Elä napise, Kaisa, vaan ole oikea ristitty! Jumppanen maksaa ja sillä\non millä maksaa!\"\n\n\"Onhan sinulla!... Yksi ainoa lehmän kanttura on koko mökissä...\nEikä akallakaan ole eheää hametta päällä!\" vihotteli Kaisa. Se nosti\nJumppasen luontoa. Hän ylpeili:\n\n\"Elä sano niin, Kaisa! Entäs karhut! Kolme karhua on Jumppasella ja\nPirhosella kierroksessa. On silloin millä yhdet viinat maksaa! Ja\njos on akan hameessa reikä, niin se on vaan sitä varten että olisi\nmihin panna paikkatilkut paikaksi. Sillä risaisia vaatteita ja\npaikkatilkkuja pitää Jumppasen majassa yltäkyllin olemaan!... Kuule\nPirhonen! Ostetaanko koko tuo viinapuolikko ja juodaan ja juotetaan\nitse paholainenkin humalaan!\"\n\nKauvan ei tarvinnutkaan Pirhosta houkutella, kun jo yhdessä alkoivat\ntinkiä viinapuolikon hinnasta. Miehet olisivat luovuttaneet sen kolmen\nkarhun tuoreesta nahasta, mutta Kaisa äkäili tinkimispuuhissa:\n\n\"Kukahan noita parkitsemattomia nahkoja huolii... Menee vielä toiset\nviinat karvarille!\"\n\nPirhonen rupesi tinkimään, mutta Kaisa koveni:\n\n\"Enkä anna puolikkoa, jos ei ole nahkat parkittu!\"\n\nSilloin Jumppanen käski Pirhosta:\n\n\"No maksetaan se karvarin palkka, niin heittää äkäilemisen! Sillä\nkirjoitettu on että: parkitsemattomalla nahalla ei sinun pidä\nlähimmäisellesi viinoja maksamaan, eikä rippikouluttamatonta miestä\navioksi tarjoomaan!\"\n\nKaupat tehtiin. Karhun nahoilla ostettua viinapuolikkoa ruvettiin\ntyhjentämään. Kaisa oli toki olevinansa vastaan ja torui näön vuoksi:\n\n\"Tarvitsisit tuota Jumppanenkin ne karhun nahkat parempiin asioihin,\nkuin tähän viinaan!\"\n\nMutta Jumppanen ei nyt surkeillut. Hän otti Kaisaa kaulasta kiini,\nlikisteli ja retusi:\n\n\"Elä sinä, Kaisa, katso Jumppasta ylen, sillä pitää sillä\nJumppasellakin olla oma akka ja oma maa ja omat vikansa!\"\n\n\"Niin!\" muikisti Kaisa ylenkatseelliseksi tekeytyen. Mutta Jumppanen\ntenäsi:\n\n\"Niin niin Kaisa! Usko sinä Jumppasta kun se sanoo, että joka maalla ja\njoka miehellä pitää olla omat vikansa!\"\n\n\"Pitää, pitää ne olla vikansa\", myönsivät toiset miehet riemuissansa.\nJumppanen ihaili viinatulta ja vannoi:\n\n\"Jos ei olisi Pirttipohjassa muuta kuin paljaita ahoja, niin tuo\ntuli ei näyttäisi miltään... Mutta tuota pimeää kuusikkoa se vietävä\nkoristaa. Siksi se Jumppanenkin ottaa ryypyn. Mutta annahan metsät\nloppuisivat, että viina pitäisi ruveta kaupungin viinasaunoissa\nkeittämään, niin jumaliste en pane sen näköistä vettäkään suuhuni,\nvaikka ratilla valettaisi väkisin!... Mutta niin kauvan kun yksikään\nnäre huojuu Pirttipohjan maalla, ottaa Jumppanen ryypyn, jotta\nviinatuli ei pidä lakkaamaan maan kauneutena lekottamasta... No\nryypätään!\"\n\nHe ryyppäsivät. Kaisa murisi taas:\n\n\"Ikäänkuin siitä olisi sitte mitä hyötyä. Riitaa vaan nostaa ja\nepäsopua, koko liemi!\"\n\nNyt kiehahti taas Jumppanen:\n\n\"Kai-sa! Vai riitaa! Kuule Kaisa: Jumppanen ja Pirhonen on jo syleillyt\nveljen syleilyn, että Pirttipohjassa ei pidä enää olla muutaa riitaa\nkuin harakoiden rähinää... ja harakoidenkin pitää rähistä supattamalla,\nettä ei ristisielu sitä kuule!... Kuule Pirhonen: Syleile minua!\"\n\nTämä totteli. Jumppanen syleili Kaisaakin ja vannoi:\n\n\"Aina maailman loppuun asti ei Pirttipohjasta enää kuulu muuta riitaa\nkuin harakan supatusta!... Soita Ökö viulua, sillä nyt tanssitaan, nyt\ntanssitaan Pirhonen ja Punkki ja akkaväki melkutosta Jumppasen kanssa!\"\n\nEi auttanut naisten vastustelu, Ökö soitti ja kolme paria tanssi\nkuusikossa melkutosta.\n\n\n\n\nVI\n\n\nYö oli jo yli puolen, kun molemmat miehet lähtivät vaivoin kompuroimaan\nkotia kohti. Olivat jo taivaltaneet Tahvo Holopaisen kasken ohi ja\nsaapuivat Immosen kuusikkoon. Kaunis kuun kiekura paistoi kuusen oksien\nlomitse ja näytti heille hymyilevän. Jumppanen huomasi sen ja kehotti\nPirhosta:\n\n\"Mikko! Kuletaan kaulatusten, niin se ei ilku!\"\n\nEi Pirhonen tajunnut minkä ilkkumisesta Jumppanen puhui, mutta suostui,\nja kaulatusten vaelsivat he nyt polkuansa.\n\nMutta Jumppasta ärsytti kuun nauru. Hän pysähtyi, otti palikan, viskasi\nsillä kuuta ja ärjäsi:\n\n\"Häh! Elä yhtään irvistele!\"\n\nTaas vaelsivat he, kunnes Pirhonen kysyi:\n\n\"Olli! Oletko sinä se entinen Olli Jumppanen?\"\n\n\"En! Entäs oletkos sinä se Mikko Pirhonen, jolla on Liisa-niminen akka?\"\n\n\"Liisako?... Onko minulla Liisa akkana?\" äkäili Pirhonen, mutta\nJumppanen rauhotteli selityksellä:\n\n\"Kuule Pirhonen! Elä sure, vaikka sinä olet naimisissa!... Eläkä\nsinäkään luule että minä olen enää se Jumppasen Olli, vaikka minulla on\nSuso akkana... Eheh! Minussa ei ole enää entistä Jumppasta muuta kuin\nnämä housut ja se Suso.\"\n\n\"Mikäs sinä nyt olet?\" tenäsi Pirhonen epäselvää asiaa. Toinen ilmotti:\n\n\"Minä olen nyt itse se kadotuksen pääisäntä, jolla on Pekka Seppäseltä\nvarastetut housut jalassa!\"\n\nPirhonen ehdotti:\n\n\"Lauletaan Jumppanen!\"\n\nHe alkoivatkin hoilata.\n\n\"Syleillään!\" pyysi Jumppanen, kun lauluun väsyttiin. He syleilivät, ja\nJumppanen ylpeili:\n\n\"Eikä se Susokaan saa olla enää minun akka... Minä otan uuden ja\nihanan akan!... Kuule Pirhonen: Minä nain koko tämän kauniin ja ihanan\nPirttipohjan.\"\n\nNiin saapuivat he kuusikon tiheimpään kohtaan. Mutta siinä väsyivät\nvoimat, ja miehet istahtivat kuusen juurelle havuläjään. Siinä\nJumppanen tunsi päätänsä painostavan ja kehui:\n\n\"Ei, Mikko Pirhonen! Jos mies kerran poikkeaa kehnon asunnolle, niin\nomassa lihassansa se ei sieltä pois tule... vaan uusi Jumppanen siitä\nmaailmaan syntyy.\"\n\nMutta nyt jo loppui puhelahjakin ja miehet nukahtivat havuläjälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä nukkuessansa näki Jumppanen unta: Hän oli olevinansa piru, jonka\nnahkana oli karhun nahka. Hän asui Itkukalliossa paaden alla olevassa\nsaunassa, jossa oli suuri uuni, ja hän lämmitti sitä uunia, niin että\nse porotti ihan tulipunaisena.\n\nMutta kerran tuli Pirhonen ja kertoi että Ökö-Antti ja Punkki-Matti\nkeittävät viinaa hänen saunansa katolla. Hän raivostui ja ärjäsi:\n\n\"Ja minä kun juuri lämmitin saunan helvetiksi tuomarille ja\nLuikuriselle, jotta he paistuisivat ja jäisivät siihen ikuiseen\nvaivaan! Nyt ne pakanat polttavat koko saunan ja Luikurinen pääsee\nrangaistuksetta!\"\n\nJa kiiruulla nousee hän tikapuita myöten ylös paaden alta ja alkaa\nriidellä:\n\n\"Senkö täyteistä te siinä tuherratte ja poltatte vielä koko tämän\nhelvettirähjän, jotta ei ole missä tuomaria ja Luikurista kylvettää.\"\n\nMutta miehet vastasivatkin:\n\n\"Tule pois Jumppanen ja juo tästä ryyppy!\"\n\nHän suostuu. He juovat ja tanssivat. Viimein hän nukkuu. Miehet silloin\niskevät toisillensa silmää, yks' kaks' on niillä puukot kädessä ja nyt\nne ryhtyvät nylkemään hänestä karhun nahkaa. Hän huutaa riivatusti ja\nrukoilee:\n\n\"Elkää hyvät miehet nylkekö, halkeea maha ja suolet putoavat!\"\n\nMutta ne eivät hellitä. Nyt on hän jo nyletty. Veresliha on joka\npaikassa ja häntä hävettää mennä kotiin. Kun hän siinä töllistelee,\nvievät miehet hänet kallion reunalle ja potkasevat siitä alas. Hän\nlähtee kömpimään kotiinsa ja on tullut närepölkyn luo, kun muistaa\nPirhosen kertoneen, että hän on nauriskuopassa karhua piilossa. Hän\nkuopalle ja rukoilee Pirhosta:\n\n\"Anna hyvä Pirhonen takki, jotta ilkeää mennä kotiin!\"\n\nMutta Pirhonen tökkääkin häntä heinähangolla leukaan, niin että kolme\nhammasta katkeaa ja ikenistä vuotaa veri. Pelokkaana luikkii hän nyt\nmökillensä, piilotellen nurkkien takana, että ei kukaan näkisi hänen\ntilaansa. Mutta silloin näkeekin hän, miten Ökö-Antti ja Punkki-Matti\nkeskustelevat, mille karvarille viedä hänen nahkansa parkittavaksi,\njoukkoon saapuu Pirttipohjan tuomari ja tuomitsee:\n\n\"Koska Jumppanen on katkaissut minun rekeni aisan, niin nahka vietäköön\nLuikuriselle!\"\n\nNyt hän raivostuu ja vannoo:\n\n\"Ei vaan Luikuriselle vaikka hitto olisi! Ennen sitte Koljoselle, sillä\nse on toki oman kylän alkuperäistä väkeä!\"\n\nJa vaikka hän onkin vereslihalla, ryntää hän pelastamaan nahkaansa\nLuikurisen parkkitiinuun joutumasta. Syntyy ensin riita ja lopuksi\ntappelu, sillä miehet eivät hellitä. Hän ottelee henkensä takaa, mutta\nkolmea miestä vastaan hän ei jaksa puoliansa pitää, ja ne viskaavat\nhänetkin Luikurisen parkkitiinuun.\n\nTiinuun pudotessansa hän kirosi täyttä voimaa, herätti sillä Pirhosen\nja heräsi itse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNopeasti vääntäytyivät miehet istuallensa ja haparoivat lakit päähänsä.\nPäätä pakotti ja kummallekin selkeni asema, mutta eivät ilenneet siitä\nmitään hisahtaa. Vasta kun olivat panneet tupakan, pään selvitykseksi,\nmurahti Pirhonen kuusta silmäillen:\n\n\"On siinä aika kuusen jurtikka!\"\n\nJumppanen raapi korvallistansa. Viimein löysi hänkin puheen jatkon:\n\n\"Haralautoja siitä olisi saanut hyviä, kun olisi pienenä ollessa\nhakannut ja tehnyt haran.\"\n\nMietiksiessään asemaansa muistivat he, että olivat juoneet karhun nahat\nja luvanneet ne parkituttaa. Paremman puutteessa jatkoi taas Pirhonen:\n\n\"Kun tuommoisesta kuusen jättiläisestä tekisi haran, niin se olisi jo\npellon pituinen!\"\n\nJumppanen silmäili kuusta ja murisi:\n\n\"On se hirvittävän iso!\"\n\nHe alkoivat nyt miettiä, millä maksaa nahkojen parkitsemishinta. Kauhea\nunikin vaivasi vielä Jumppasta kuin paha painajainen.\n\nKauvan istuivat he. Viimein huokasi Jumppanen, kömpi ylös ja sanoi:\n\n\"Kotiinkin tästä olisi lähdettävä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄänettöminä taivalsivat he nyt polkua myöten. Kumpikin laski ja\nsuututteli yöllistä kauppaa. Itse karhun nahkojen menetys ei vielä\nniin harmittanut kuin se, että piti ne omilla varoilla parkituttaa.\nKummassakaan mökissä ei näet ollut rahoja. Mutta ei vaan kumpikaan\nasiasta hisahtanutkaan.\n\nSiinä astuessa tuli nyt kumpikin itseksensä laskeneeksi, paljonkohan\nmenee parkitsemispalkkaa. Vertailivat karhun nahkan kokoa lehmän\nnahkaan, mutta eivät päässeet varmuuteen, kun eivät tienneet\nvaikuttaako ehkä nahkan laatu ja paksuus sen parkitsemishintaan.\n\nNiin saapuivat he siihen närepölkylle, istahtivat ääneti ja miettivät.\nViimein arveli Pirhonen:\n\n\"Ei suinkaan se karhun nahkan piskuutus ole sen kalliimpi kuin muunkaan\nison härän nahkan!\"\n\nNyt jo oli Jumppanen saada selvän. Hän ilmottaa mörisi:\n\n\"Kuusi markkaa se Koljonen oli ottanut siitä Jääskeläisen ison härän\nnahkasta!\"\n\nPirhonen vähän hätkähti kuullessansa Koljosen nimen. Hän muisti miten\nsen akka oli häntä solvannut. Ja Koljonen itse oli ilennyt vaatia 50\npenniä kakarapytystä. Lisäksi tuli uni: Hän muisti pudonneensa Koljosen\nkakarapyttyyn. Vaikka he olivat siihen asti olleet hyvät ystävät, ei\nhän nyt olisi antanut sille nahkojansa parkittaviksi, vaikka hän olisi\nilmaiseksi parkinnut. Jumppanen hautoi omaa untansa ja mietti, mitä\nihmettä se merkitsee. Jo vilahti ajatuksissa Luikurisen parkkitiinu.\n\nAikansa siinä istuttuansa nostivat he näreen puoliskot pääpuiden\npäälle, koholle maasta kuivamaan, ja lähtivät.\n\nJa nyt kaiveli Pirhosta koko Koljonen. Hän muisti myöskin, että\nJumppasella on ijankaikkista vihaa Luikurista kohtaan, eikä muita\nkarvareita Pirttipohjassa ollut. Hän mietti, millä lemmon jutkulla sen\ntuon Jumppasen pötkylän saisi taipumaan Luikuriseen.\n\nNiin tulivat he Luikurisen tiehaaraan. Nyt oli aika täpärällä, ja\nkiireesti päätti Pirhonen asian ja ehdotti:\n\n\"Jos mentäisi tuosta Luikurisen tervahaudan kautta, niin nähdään onko\nse vettä täynnä!\"\n\nJumppasta se vahinko olisi huvittanut ja hän suostui ihan äänettömänä.\nTervahaudan pohjalla olikin vettä ja hän siitä jo iloitsi:\n\n\"No ei siinä ensi kesänä tervakset ihan iltikseen pala, jos ei vesi\nkuiva!\"\n\nHän aikoi kääntyä takaisin, mutta Pirhonen puhui taas:\n\n\"Häviää se koko Luikurisen talo rähjä. Sen akkakin kun menettää ja\nhurvittelee rahat... Ostaa tuomarin akan kaikki vanhat hameet ja muut\nrimpsut!\"\n\nJumppanen ei kiirehtinyt. Toinen lisäsi:\n\n\"Nytkin sanotaan sen ruispellon olevan tulvan alla... Lieneekö sitte\ntotta!\"\n\nJumppanen epäröi. Toinen lisäsi:\n\n\"Kun viitsisi kiertää sen talon kautta, niin sittepähän näkisi...\"\n\nHän muljautti tutkivasti Jumppaseen ja lisäsi:\n\n\"Mutta maksaneeko tuo vaivaa tehdä semmoista kierrosta!\"\n\nJa hän yritti jo kääntymään takaisin, mutta nyt huomautti Jumppanen:\n\n\"Ka eipä tuo suurta kierrosta tee!\"\n\n\"No kun sinä nyt niin haluat, niin eipähän tuo matka koko ikää ota!\"\nsuostui silloin Pirhonen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe näkivät ruispellon. Nyt oli heidän kulettava aivan talon rappusten\neditse. Mutta siihen tultua työntäytyikin Pirhonen taloon, selittäen:\n\n\"Jos käytäisi vaikka talossa!\"\n\nJa Jumppasen täytyi tulla mukana. He istahtivat, ja Luikurinen, jonka\nkarvariversta oli tuvassa, tervehti:\n\n\"Eipä tätä Jumppastakaan ole näillä mailla näkynyt kotvaan aikaan.\nVieläkö tämä on hengissä?\"\n\nJumppanen murjotti syrjäsilmällä parkkitiinuun. Luikurinen lykki\nkarvoja nahkasta ja kysyi kuulumisia. Pirhonen mietti kotvasen ja alkoi:\n\n\"Nahkaako se tämä Luikurinen vaan parkitsee?\"\n\n\"Nahkaa parkitsee Luikurinen, nahkaa... Ja Luikurinen kun sen\nparkitseekin ja siitä tekee otrakkaat miehen jalkaan, niin työihmisestä\nse mies menee vaikka hän muuten olisi paljas kyntöhärkä!... Pane\nsiitä savut... Ja kyllä sitä onkin tuossa parkkitiinussa jo toisenkin\npirttipohjalaisen tavara liuonnut ja rahaa tulee Luikuriselle, niin\njotta ilettää!\"\n\n\"Vai tulee! Paljonko tulee noin isonpuoleisen kyntöhärän nahkasta?\"\npääsi Pirhonen likemmä asiaansa. Luikurinen kehui:\n\n\"No tulee siitä minkä vaan ilkeää tinkiä. Eikä vaan alle kymmenen\ntarvitse tämä Luikurinen oikean härkäkarhun nahkaa piiskata.\"\n\n\"Mhyy!\"\n\n\"Ei tarvitse, ei... Vai ei Pirttipohjaan sen parempia kuulu\", toisti\nLuikurinen. Pirhonen muisti, että rahaa ei ollut. Piti siis maksaa\ntavarassa. Hän penäsi:\n\n\"Mutta jos niin kuin luonnossa tahtoisi maksaa... olisikohan huokeampi?\"\n\n\"No sama se! Jos antaa lehmän viimeisen vasikan, kun se jo on yli kesän\nelätetty, niin oli menneeksi!\" suostui Luikurinen. Pirhonen raapasi\nkorvallistansa muistaen, että hänellä samoin kuin Jumppasellakin oli\nyksi vasikka, ja karhuja oli kolme. Hän yritti viekkaudella tinkiä,\nkysyen:\n\n\"Vaikka kyllä kai niitä karhun nahkoja menisi kolme kahdesta vasikasta?\"\n\nJumppanen arvasi jo asian ja rykäsi varotukseksi. Mutta se panikin\nPirhosen hätäilemään, että saisi vaan kaupan päätetyksi. Hän joudutti:\n\n\"No mitäpäs siinä sitte on sen enempää! Meillä on tämän Jumppasen\nkanssa tasan kolme karhua kierroksessa, ja saa olla sitte kauppa\npäätetty!\"\n\nJumppanen nousi ja työntäytyi ulos ovesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHieman pahalla omallatunnolla kiirehti Pirhonen Jumppasen jälestä,\nsaavutti hänet pellolla ja miettiä pinnasi sovittelun alkua. Ei\ntahtonut löytää sopivaa lähtökohtaa.\n\nHän astua reuhkasi jälestä ja yritti jo selittää:\n\n\"Se tämä Luikurinen tekee hyvän työn... Eikä ole järin\nkallispalkkainenkaan!\"\n\nOlli kiirehti astuntaansa. Toinen koki päästä perästä ja taas huomautti:\n\n\"Vaikka sama tuo nyt olisi kenellä parkituttaisi. Mutta kun se Koljonen\non jumalaton sitä hintaa kiskomaan, niin mitäs sitä turhaa rupeaa\nliikoja maksamaan.\"\n\nJumppanen turisti nenäänsä. Pirhonen yritti taas:\n\n\"Ja se on se Koljonen muutenkin semmoinen hyvin koirasa mies... Sen\nmetkujahan se oli sekin Simosen ja Ratisen käräjöiminen... Se levitti\nsyyttömästi jutun jotta Simonen on elänyt Ratisen akan kanssa, ja siitä\nse alkoi...\"\n\nJumppasta se ärsytti. Hän polki kiivaasti eteenpäin päästäksensä eroon\nkoko Pirhosesta. Mutta tämä vaan jatkoi:\n\n\"Ja tämä Luikurinen on muutenkin siistimpi mies jo varallisuutensakin\npuolesta ja enemmän herrasväkeä kuin näitä tavallisia tuhmempia\npirttipohjalaisia!\"\n\nSe kuohautti Jumppasta.\n\nOli tultu veräjälle ja sen yli noustessa polkasi Jumppanen jo\nporraspuun poikki, että rusahti.\n\nMutta ei Pirhonenkaan hellittänyt selitystänsä. Ketterästi kiepsahti\nveräjän yli ja taas puolusteli Luikurista, sanoen viekkaasti:\n\n\"Eikä sen akkakaan ole pahinsuisia, eikä kiehu keuhkona toisten\nsoppakattiloissa, niin kuin tämä Koljosen akka sinustakin juoruaa.\"\n\nViimein hän jo vaikeni, ja he kulkivat tovin ääneti. Viimein pysähtyi\nJumppanen rutosti Pirhosen eteen ja sanoi:\n\n\"Kuule Pirhonen! Minä en pääse varsinaisen suuttumisen alkuun, mutta\nkun minä siihen pääsen, niin minä olen julma mies enkä lepy maailman\nlopussakaan!\"\n\nKiivaasti pyörähti hän taas jatkamaan matkaansa. Vähän matkan päässä\nosui tien varrella olemaan Jääskeläisen tyhjä tervakorvo. Hän löi sen\nkirveshamaralla laudoiksi. Vihdoin tiehaaraan tultuansa erosivat he\ntoisiinsa katsomatta ja Jumppanen oli jo aika taipaleen vaeltanut omaa\nkotitietänsä, kun hän pysähtyi ja huusi:\n\n\"Kuule Pirhonen! Sen minä vaan sanon, että Luikuriselle niitä nahkoja\nei viedä!\"\n\nMutta Pirhosenkin sisu oli täysi. Hän uhitteli:\n\n\"Mutta ei niistä vaan Koljosenkaan pidä hyötyä saada!\"\n\n\"Nähdäänhän!\" ärjäsi julmistunut Jumppanen ja toinen tiuskasi yhtä\nkovasti:\n\n\"No vaikka sata kertaa nähtäisi, niin Pirhosen vasikka ei ammu Koljosen\nnavetassa, ei vaikka naukuisi!\"\n\n\"Paholaisen vietävä!\" huusi sydämmistynyt Jumppanen. Pirhonen siihen\närjäsi:\n\n\"Senkin täyteisen näppylänenä!\"\n\n\"Hä-häh!\" karjasi nyt jo Jumppanen täyttä voimaa ja lähti synkkänä\npainautumaan mökillensä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nMyrtyneenä saapui Jumppanen kotiinsa, jossa vaimo oli häntä huolehtien\nodottanut. Ääneti viskasi hän kirveensä penkin alle, istahti\nkyynäspäihinsä nojaamaan ja murjotteli. Vaimo ehätti ruokaa laittamaan\nja riemuitsi:\n\n\"Väleempä se tulikin kierretyksi!\"\n\nRuoka oli jo pöydällä ja Suso hääräili lapsen riepujen pesussa, mutta\nJumppanen ei ääntänyt, ei kohottautunut ruualle. Suso jo kysyi:\n\n\"Joko se Pirhonenkin tuli... kun sitä ei näy?\"\n\nJumppasta suututti Pirhosen nimikin. Hetken odotti Suso vastausta ja\ntoisti sitte:\n\n\"Vai sinnekö se vielä jäi Pirhonen?\"\n\nHän levitti rievut orrelle ja suuttui jo mieheensä, sekä kysyi vähä\nkovaäänisemmin:\n\n\"Vai kielikö sinulta jo putosi, kun et saa ääntä kulkustasi tulemaan!\"\n\nSilloin suuttui Jumppanen ja murahti vihaisena:\n\n\"Elä siinä katkata ja soita sitä suutasi!\"\n\nSuso kiivastui moisesta, viskasi ämpäristä veden likakorvoon ja ärähti:\n\n\"Mikäs herra sinä luulet siinä olevasi!... Kun ei saisi ihmiset enää\nsuutansa avata!\"\n\nHän viskasi ämpärin vihaisena nurkkaan ja yritti jatkaa, mutta silloin\nraivostut Jumppanen ja ärjäsi:\n\n\"Suu kiini siinä! Minä tässä olen isäntä!\"\n\nMoisena ei ollut Suso koskaan miestänsä nähnyt. Hän oli kuin lyöty,\nsäikähti ja vaikeni. Pelokkaana ryhtyi hän kehräämään, ja valitti\nkotvasen kuluttua kuin salaa:\n\n\"Saa tässä raataa ja kärsiä, eikä kuule kunnollista puhetta koko\nnälkäpesässä.\"\n\nMutta Jumppasta ei hellyttänyt nyt mikään. Hän söi ääneti, otti\nkirveensä ja lähti tervaksia hakkaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTervasmaan rauhaan päästyänsä alkoi hän nyt tarkemmin miettiä ja laskea\nretkeänsä ja sen seurauksia. Pölkyllä istuen hän päätteli:\n\n\"Ensin tuli sitä viinaa imetyksi!\" Sitte laski hän edelleen:\n\n\"Ne ensi ryypythän ne juottivatkin ilmaiseksi... talon puolesta!\"\n\nSe oli hänestä oikein tehty. Hän jatkoi:\n\n\"Mutta sitte minä riivaannuin laulamaan ja ostin sen viinapuolikon!\"\n\nSe asia pani jo ajattelemaan. Hän laski:\n\n\"Siitä menivät ne karhun nahkat!... Kolme nahkaa!\"\n\nVielä hän senkin jaksoi kantaa. Mutta nyt tuli pahin: Hän laski jo että\nnahkojen parkitseminen oli hänen maksettava, ja siitä menisi ainoa\nvasikka. Silloin hän kirosi.\n\nRaivostuneena ryhtyi hän juurittamaan tervaskantoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapimeällä palasi hän mökillensä, jossa koko joukko oli pelon\nvallassa. Mutta ei viihtynyt hän tuvassa. Söi hiukan ja lähti katsomaan\nsaunansa raunioita. Ne kiihdyttivät hänen harmiansa. Mutta tullessaan\ntyhjälle, vanhalle potaattikuopalle, joka oli mäkirinteessä, hän\nriemastui löydöstä ja uhkasi:\n\n\"En uhallakaan nuku ennen kun olen kylpenyt!\"\n\nJa hän alkoi laittaa kuopasta saunaa, nouti lapion, laskeutui pimeään\nhautaan, ryhtyi sitä syventämään ja jatkoi työtä yli puoliyön, kunnes\nkuoppa oli jo niin syvä, että siinä mahtui mies seisomaan.\n\nHän kantoi paikalle uunikivet, laittoi uunin, toi pari lautaa\nlauteiksi, lämmitti saunan, levitti olet lauteille, ja kun päivä alkoi\nvaleta, kylpi hän kuopassa makean kylvyn, kävi syömässä aamiaisen,\npalasi saunaansa ja nukkui siellä olilla koko päivän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt alkoivat Jumppasen mökissä synkät ajat. Isäntä itse hautoi vihaansa\nja murjotti. Pere arkaili, ja Suso ihmetteli:\n\n\"Sekö häneen nyt piti mennä, en paremmin sano!\"\n\nJa vihaisena lähti Jumppanen aina tervasmaalle ja väänsi ja laski\nvahingoitansa, suututteli Pirhoselle ja Luikuriselle, kunnes vihoissaan\nsieppasi palikan, viskasi sillä puussa istuvaa varista ja ärjäsi sille:\n\n\"Häh!\"\n\nVaris lähti rääkkyen lentää kupsuttamaan. Juuri silloin oli Jumppasen\ntakaa tullut paikalle Simo Tuunainen, imasi savut, sylkäsi ja kysyi:\n\n\"Varistako sinä viskasit?\"\n\nSe suututti Jumppasta. Toinen istahti ja nähtyänsä Jumppasen olevan\ntervastöissä kysyi taas:\n\n\"Tervaksiako sinä juuritat?\"\n\n\"Tervaksia!\"\n\nEi hän vastausta odottanutkaan, eikä siitä siis välittänyt, valitsi\npuun, alkoi sitä vestää ja selitti:\n\n\"Sattuikin tuosta hyvä pyttypuu... Se Luikurisen akka kärtti tekemään\nhänelle maitopyttyjä.\"\n\nJumppanen laski:\n\n\"Se jo punikin perillisien maitoa varten uusia pyttyjä!\"\n\nRajusti alkoi hän heilutella kirvestään. Kannon juuret ryskivät\nkatkeillessansa. Hän kadehti:\n\n\"Parissa kymmenessä vuodessa sille on syntynyt punikin vasikasta jo\ntuonne kolmattakymmentä lypsävää ja lisäksi niiden vasikat!\"\n\n\"Luikurisen... Luikurisen akalle pitää tehdä maitopyttyjä!\", jupisi\nTuunainen vestellessään. Jumppanen päivitteli itsekseen:\n\n\"No on sillä halvatulla silloin tuota maitoa ja karjaa!...\"\n\nHän ei enää sietänyt koko Tuunaista. Päästäksensä siitä eroon keskeytti\nhän työnsä, kun oli kannon irti vääntänyt, ja lähti pois. Mutta\nTuunainenkin oli lautansa vestänyt ja lähtien Jumppasen perästä astua\nrehvaisemaan, sanoi:\n\n\"Joko sinä lähdet pois?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumppasta kiusasi koko Tuunaisen seura ja hän mietti miten päästä siitä\neroon. Ei ilennyt suorastaan käskeä eroamaan.\n\nNiin saapuivat he suo-ojalle, johon Jumppanen oli kaatanut petäjän\nporraspuuksi. Siinä järkeili nyt Tuunainen kengistänsä:\n\n\"Kenkä se on tainnut vettä vuotaa... Se onkin Koljosen parkitsemaa\nnahkaa... Se ei osaa tehdä niin hyvää tavaraa kuin tämä Luikurinen!\"\n\nJumppanen oli päässyt hirttä myöten ojan yli ja päätti nyt erottaa\nTuunaisen. Kun se yritti hiipiä petäjää myöten hänen jälestänsä, sanoi\nJumppanen rutosti:\n\n\"Kuule sinä Tuunainen! Elä kule toisen panemaa porraspuuta myöten, vaan\nlaita oma portaasi...\"\n\nHän tarttui sylin petäjän tyveen, veti hirren yli ojan ja lähti\njatkamaan matkaansa, pitkittäen nyt rauhassa ajatustansa. Tuunaisen\npuhe kengistä oli johtanut mieleen nahkatavarat, Luikurisen ja hänen\nvaimonsa. Siitä taas johtui mieleen, että Pirhonen oli samaista akkaa\nkehunut hyväsuiseksi.\n\nJa silloin pisti hänen päähänsä juoni. Hän voisi kostaa kertomalla,\nettä Pirhonen hännystelee Luikurisen akkaa. Se ajatus häntä viehätti.\nHän alkoi sitä kypsyttää. Ensin hän ei sitä uskonut todeksi, aikoi vaan\nvihjailla kostaaksensa sillä, mutta mitä pitemmälle hän sitä hautoi,\nsitä todenmukaisemmalta se näytti hänelle itsellensäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumppasen mökissä sattui olemaan vieraana Pirttipohjan kuppari,\nRönty-Kaisa. Hän panetteli juuri Suson kanssa Soinisen akkaa, kun\nJumppanen työntyi mökkiin. Akat vaikenivat pelokkaina. Jumppanen\nistahti tavalliseen asentoonsa, ja kun hän nyt siinä punnitsi Pirhosen\npuhetta ja tekoja tarkemmin, varmistui hän todellakin siinä uskossa,\nettä jotakin oli Pirhosen ja Luikurisen akan välillä. Hän päätteli:\n\n\"Ei se muuten olisi sitä kauppaakaan näin kiirehtinyt.\"\n\nHän sylkäsi jo voitokkaana ja lisäsi:\n\n\"Silloin sillä olisi asiaa juosta Luikurisen luona joka päivä ja akka\nvoi satuttautua silloin aina tiellä vastaan!\"\n\nRönty-Kaisa poltteli piippunysäänsä pankolla. Jumppanen laski taas:\n\n\"Niillä pahuuksilla on varmasti yhteinen juoni minua vastaan...\nLuikurisen akalla ja Pirhosella!\"\n\n\"Panisit nyt Jumppanen tästä minun kukkarosta tupakan!\" tarjosi\nkerjuuaikeissa jo Rönty-Kaisa, saadaksensa siten Jumppaselta\nvastatupakat. Mutta ei ollut toinen kuulevinaankaan. Hän jatkoi:\n\n\"Ne aikovat minut yhdessä nujertaa ja sitte Luikurisen kuoltua mennä\nnaimisiin ja ostaa miehen peruilla tämän Pirttipohjan!\"\n\nKaisa taas äkäili virkansa puolesta:\n\n\"Senkö leivällä tässä kohta elänee, kun ei enää ole kuppuutakaan koko\nPirttipohjassa!... Mihin heistä nyt lienee kaikista se paha veri\nkuivunut, kun ei saa sitä enää sarven täyttä koko kylästä!\"\n\nJumppanen mietti vaan, miten alkaa puhe. Ei tahtonut sisu antaa myöten.\nHän väänsi sitä alkua toista tuntia, mutta ei vaan ottanut lähteäksensä.\n\nMutta nyt varustautui Rönty-Kaisa jo pois lähtöön, Jumppanen pelkäsi\nmenettävänsä hyvän tilaisuuden, ja hänelle tuli kiire. Umpimähkään\nmurahti hän syläistessänsä, lattiaan tuijottaen:\n\n\"Sen Luikurisen akan kanssahan se Pirhonen jo yhtä pitää!\"\n\n\"Ähä!\" riemastui Suso huomattuansa miehensä kielen hellinneen, ja\nRönty-Kaisa, jolta Liisa oli Pirhosen ryövännyt, siunasi:\n\n\"No herra isä siunatkoon sitä Luikurisen akkaa!... Vai sen Pirhosen se\nsai vietellyksi kelkkaansa!\"\n\n\"Sen\", murahti Jumppanen. Hän tunsi helpotusta rinnassansa. Akat\nalkoivat siunailla ja sadatella. Jumppanen lähti maasaunaansa ja kylpi\nriemuisan kylvyn.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nRönty-Kaisa, kuten jo huomautettu, oli oikeastaan nuorena aikonut\npäästä Pirhosen akaksi, ja Pirhonenkin oli ihan tosissaan juossut\nKaisan jälestä. Mutta silloin sattui Pirhoselle se onnettomuus, että\nhänen nykyinen vaimonsa, Kutvosen tyttö Liisa, sai ennen aikojansa\nlapsen ja ukko Kutvonen uhkasi nostaa eläkejutun, jos ei Pirhonen nai\nhänen tyttöänsä lopullisesti. Tietysti oli Pirhosen silloin pakko\nhylätä Kaisa, ja elikin Liisan kanssa onnellista elämää. Varsinaista\nriitaakaan ei ollut vielä sattunut koko yhdessäoloaikana.\n\nMutta siitä lähtien oli Rönty-Kaisa hautonut kostoa Liisalle. Sopivaa\nasiaa vaan ei ollut sattunut milloinkaan, vaikka hän oli kyllä\nhierotellut ja hieronut riitaakin jos millä tavalla.\n\nRiemastui hän siis kuullessansa Jumppaselta minkälaisen miehen\nLiisa oikeastaan olikin Pirhosesta saanut. Ja vaikka hänellä olikin\nvielä entistä leipää ainakin kahdeksi viikoksi, ei hän malttanut\nodottaa, vaan varusti kerjuuvehkeensä ja lähti kuuden lapsensa kanssa\nkerjuumatkalle, saadaksensa siten asiaa poiketa Pirhosen mökkiin\nviemään Liisalle terveisiä. Nuorinta lastansa hän kantoi selässänsä.\nToiset jaksoivat jo itse perästä juosta, kun hän etumaisena taivalsi\npolkua myöten.\n\nKun hän saapui Pirhosen mökkiin, ei Pirhosta ollut kotona. Liisa\npaikkasi hänen alushousujansa ja olikin tavallista iloisempi ja\ntoivorikkaampi ja hyvitteli lapsiansa:\n\n\"Saavat ne lapsetkin nyt orehkoita ja mesileipää, kun rytkyläinen\ntulee!... isällä on kolme karhua kierroksessa, niin jotta on millä\nostaa lapsille namuja!\"\n\nSilloin työntyi mökkiin Kaisan risainen perhe. Mokin lapsilauma\nriemastui, ja kuului kuin yhdestä suusta:\n\n\"Voi!... Kerjäläisiä tuli!\"\n\nKaisa kotiutui nopeasti, joi vettä, tarkasti lapsi selässä\nhuttukattilan pohjaa ja käski lapsiansa:\n\n\"On siinä vielä pohjaan palanutta huttua... Ota Iida tikku ja kaavi se\npois ja anna Jussille toiset puolet!\"\n\nIida täytti käskyn. Mökin risainen lapsilauma sekaantui yhteen joukkoon\nvierasten kanssa ja alkoivat rähistä huttukattilan ympärillä, autellen\ntoinen toistansa. Liisa oli nyreissänsä, mutta karttoi riitaa. Kaisa\nistahti lapsi selässä pankon nurkalle, kaivoi tupakkakojeet taskustansa\nja käski vanhinta poikaansa:\n\n\"Tuopas Pekka tuo Pirhosen tupakkakukkaro tuolta naulasta!\"\n\nLiisa yritti ensin pelastaa huttukattilansa pohjaan palamaa. Mutta se\noli myöhäistä. Viimeiset palat olivat menossa ja Pirhosen tyttö ilmotti:\n\n\"Ei siinä enää olekaan!... Me jo söimme sen kaikki.\"\n\nLiisa harmistui:\n\n\"Kelpaa noille kaikki!...\"\n\nKaisa sai siitä puheen alun, veteli savuja ja pisti:\n\n\"Mikäpä tämän on jumalan viljan kelvatessa... Kelpaavat nuo toisille\nakoille miehetkin vaikka he olisivat missä rypeneet!\" Kaisa oli nyt\nylpeä asiastansa, sillä hän tunsi olevansa voitolla. Lapset tappelivat\noven suussa. Kaisa odotti sanojensa tehoa. Liisa ei näyttänyt älyävän.\nSilloin hän meni likemmä asiaa, arvellen:\n\n\"Montakohan lasta sillä oikeastaan tälläkin Pirhosella lienee?\"\n\nNyt jo suuttui Liisa ja mutisi:\n\n\"Olisi noita tässä itselläkin elätettäviä!... Mutta siihen vielä\nvääntäytyy kerjäläisiä, jotta mökki on haleta!\"\n\n\"Montakohan sillä Pirhosella sitte mahtaa olla jo muualla, kun jo\nmökilläkin näkyy puoli tusinaa\", ihmetteli Kaisa. Liisa ei viitsinyt\nenää vastata.\n\n\"Montako lasta sillä on Pirhosella ylipäätään?\" korotti Kaisa silloin\nääntänsä, ja kun ei vieläkään vastausta tullut, yltyi hän vielä\nlujemmin:\n\n\"Montako liikaa lasta sillä Pirhosella on tuolla maailman harteilla\njuoksemassa?\"\n\nNyt Liisa jo ärjäsi lapsillensa:\n\n\"Sukkelaan siitä penkille istumaan ja erilleen niistä kakaroista!\"\n\nLapset hiljensivät vähän meluansa. Mutta Kaisa hönkäsi:\n\n\"Elä yhtään siinä ylpeile, sillä Luikurisen akan kanssa se omakin\nmiehesi elää!\"\n\nLiisa ei ollut jaksaa käsittää asiaa, mutta menetti malttinsa, otti\npatukan, rapsi sillä lapsiansa kintuille ja torui:\n\n\"Ettekö kuule siinä, jotta istumaan ja kirja käteen!\"\n\nHän ajoi lapsensa pöydän taakse ja viskasi niille vanhan aapisen, sekä\nyritti jatkaa työtänsä. Mutta Kaisa ei hellittänyt. Hän jatkoi:\n\n\"Siellä oli karhunkierrosmatkaltaankin tullessa maannut Luikurisen\nsaunassa koko yön ja Luikurisen akka oli käynyt vähä väliä kodassa muka\nkanoille ruokaa viemässä.\"\n\nLiisa tyrmistyi. Pirhonen oli todellakin kierrellen puhunut siitä\nmissä he olivat olleet viime yön. Oli sanonut maanneensa Luikurisen\nheinäpieleksen juurella. Pää meni jo sekaisin. Hän alkoi riidellä\nKaisalle:\n\n\"Pitäisit sinäkin sitä suutasi vähemmällä, etkä juoksisi pitkin maita\nja olisi härkkimenä jokaisen vellikattilassa... On noita itselläsikin\njo kuusi, joilla ei ole isää yhdelläkään!\"\n\nSuuttuneena viskasi hän Pirhosen housut penkille ja sieppasi rukkinsa.\nKaisa riiteli nyt:\n\n\"Visko vaan housuja!... Luikurisen akan miehen housuja sinä viskot!...\nAamuyöstä vasta oli Jumppanen löytänyt miehesi Luikurisen saunasta ja\nseipään kanssa oli ajanut pellolle!\"\n\nLiisan korvissa humisi ja päähän nousi kuuma veri. Hän alkoi jo uskoa,\nkun kuuli Jumppasen nähneen. Kaisa jatkoi ilkeästi:\n\n\"Pätii sen Luikurisen akan elääkin, kun Pirhonen alkaa sille salaa\nkantaa hyvyyttä ja rikkautta... Pennut! Sukkelaan siitä hattu päähän ja\npois koko tästä pahuuden pesästä!\"\n\nJa hän alkoi viskoa omiansa niskasta pitäen ulos ovesta ja työntyi itse\nviimeisenä niiden jälestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko päivän oli Mikko Pirhonen hakannut tervaksia, Häntä painosti ja\nvaivasi se miten salata tai selittää Liisalle Itkukalliolta johtunut\nonnettomuus: karhun nahkojen, jopa vasikan meno. Koko tämän väliajan\noli hän punonut juonta, millä peittää asia, tai selittää se. Ainoa\nlohdutus oli hänellä se, että ei toki tarvinnut Koljosta rikastuttaa.\n\nNyt olikin hän päättänyt juonensa. Hän puheli:\n\n\"Poltan tavallista suuremman tervahaudan, niin että tulee kahta\ntynnöriä enemmän kuin tavallisesti, enkä niistä liioista puhu Liisalle\nmitään, vaan myön salavihkaa syystalvella ja ostan vieraan vasikan oman\nsijaan.\"\n\nJa kaksin voimin teki hän työtä saadaksensa kylliksi tervaksia.\nVäsyneenä palasi hän mökillensä ja päätti oitis ryhtyä hiljakseen\nvalmistamaan Liisan mieltä, että ei vaan nousisi äkkipikaista toraa.\n\nKun hän tuli kotiin, istuivat kaikki lapset rivissä pöydän takana ja\nsupisivat aapisesta. Mikkoa se oudostutti. Ääneti poltteli hän kotvasen\npiippuansa ja ihmetteli, miksi Liisa kehräsi nyt selin häneen.\n\nMutta kun ei sen pahempaa kuulunut, alkoi hän valmistaa asiaa. Hän\nmurahti:\n\n\"Ei tästä Mustikin vasikasta taida tulla emäänsä... hyvälypsyinen\ntarkotan.\"\n\nEi vastausta. Pirhonen jauhoi edelleen:\n\n\"Se tämä Koljosen härkä on huonoa rotua.\"\n\nTurhaan odotti hän taas vastausta, syleksi ja meni etemmä:\n\n\"Luikurisella olisi ollut hyvärotuinen sonni... Olisikin oikeastaan\nmuutettava.\"\n\nLiisan rukki alkoi hyristä kiivaammin ja kiihkoissansa vetäsi kehrääjä\nlevettä minkä kädet ylettyivät. Pirhosen olo kävi vaikeaksi, mutta hän\nkoetti jatkaa:\n\n\"Vaikka myötäisi tämä Mustikin vasikka keväällä ja ostettaisi\nsyystalvella vaikka se Tuunaisen lehmän vasikka... Sen emä on\nrunsaslypsyinen.\"\n\nVälillä hän nyt kiskoi päreitä ja luullen Liisan äänettömyyttä\nsuostumukseksi lisäsi:\n\n\"Vaikka myötäisi tämä oma vasikka Luikuriselle syksyyn asti velaksi,\nniin sittepähän olisivat rahat säilössä sen takana.\"\n\nVihaisena lähti Liisa ulos, paiskaten oven kiini. Sekavana pistäytyi\nhän läheiseen Tuunaisen mökkiin. Siellä oli jo käynyt Rönty-Kaisa,\njoten väki tiesi asian. Kaikki olivat sen johdosta salaperäisiä, eikä\nLiisaltakaan puhe sujunut. Äänettöminä istuttiin, kunnes Tuunaisen\neukko kysyi säälien:\n\n\"Joko sitä on sinulla Liisa miten paljo tätä ikää?\"\n\n\"Johan sitä on yli kolmenkymmenen\", myönsi vieras surullisena. Mökin\nväkeä säälitti hänen kohtalonsa, ja pitkän ajan kuluttua ei Tuunaisen\neukko voinut olla hiljaa säälittelemättä:\n\n\"Saapihan se tämä köyhä ihminen kaikkea nähdä ja kärsiä, kun joutuu\nhuonoon kelkkaan!\"\n\nLiisa arvasi mistä se sääli johtui. Ei hän jaksanut mitään siihen\nsanoa. Tuunainenkin heltyi ja päivitteli hiljaa:\n\n\"Seköhän villinneekin nykyään jo vanhat akalliset miehetkin verkkoonsa!\"\n\nSiihen loppui puhelu. Ei tehnyt mieli koskea onnettoman vaimon suruun\nsen enempää. Pois lähtiessänsä vaan valitti Liisa surullisena:\n\n\"Sillehän se Luikurisen akalle aikoo viedä viimeisen vasikankin.\"\n\nKaikki huokasivat silloin raskaasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään maatamenon aikana palasi Liisa mökillensä. Ääneti nouti hän\nalusolet eteisestä, teki vuoteen ja latoi lapset pehkuille. Pirhosta\npainosti. Hän kävi ulkona tarkastamassa Otavan kulkua, ja kun Liisa jo\noli kyykähtänyt olille, istui hän vielä kotvasen paitahihasillansa ja\ntupakoi.\n\nViimein laskeutui hänkin kyljellensä olkivuoteen reunalle, Liisan selän\ntaakse, selin Liisaan. Mutta tuskin oli hän siihen asettunut, kun Liisa\ntyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä selkään ja ärähti:\n\n\"Siihenkö vielä vetäännyt!\"\n\nPirhonen ei sitä ymmärtänyt. Moista ei ollut vielä ennen tapahtunut.\nNöyränä vetäytyi hän kauvemmaksi, aivan paljaalle lattialle, mutta\nhetkisen kuluttua äkäili Liisa taas:\n\n\"Mene siitä matkaasi!... Mokomakin mies!\"\n\nPirhonen ihan hämmästyi, ja murisi jotain nöyrää. Liisa odotti hetken,\nnousi sitte äkeissänsä, otti nukkuvan nuorimman lapsen syliinsä ja\npuheli sille:\n\n\"Tule pois, lapsi, äidin viereen uunille nukkumaan!\"\n\nHän nousi uunille, laittoi päreistä alusen itsellensä, ja valitti\nniille laskeutuessaan:\n\n\"Kaikenlaisten vieressä tässä pitäisi virua!... Ilkeääkin vielä!\"\n\n\"Liisa!\" yritti Pirhonen lepyttää, mutta vaimo huusi:\n\n\"Pidä suusi kiini!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe yö oli raskas molemmille. Pirhonen koki miettiä syytä, joka oli\nvaimon mielen mustentanut, mutta ei sitä löytänyt. Ei tullut unikaan\nsilmiin koko yönä. Ja aamulla oli elämä yhtä pimeä. Oli jo työhön\nlähtöaika ja hän tiedusti:\n\n\"Joko sinä paikkasit ne housut?\"\n\nPitkän ajan kuluttua vastasi vaimo:\n\n\"Paikuuttaisit ne Luikurisen akalla... Kun se muutenkin on niin makea\nja imelä!\"\n\nÄänettömänä raapi mies korvallistansa ja sanattomana lähti hän\ntervasmaallensa. Mennessänsä mietti hän:\n\n\"No siitä vasikastakohan tuo nyt otti ja mustensi mielensä?\"\n\nMuuta järkisyytä hän ei löytänyt. Hän alkoi etsiä onnettomuuden juurta.\nKauvan laski hän retkeänsä ja jo pääsi siihen asti jolloin Jumppanen\nosti karhun nahkoilla viinatynnyrin. Silloin hän päivitteli:\n\n\"Eihän sitä olisi tullut koko asiaa, jos ei se Jumppanen olisi\nvilliintynyt semmoista kauppaa tekemään! Voi tuo lemmon jätkä, minkä\nkaupan teki!\"\n\nMutta nyt sattui hän saamaan valaistusta asiaan: Tien varrella\nnäreikössä osui Tuunainen hakkaamaan pikkunäreitä ja tervehti Pirhosta\nsanoilla:\n\n\"Luikurisen akka kärtti tekemään maitopyttyjä, niin pitää tuosta hakata\nropsia näitä vannenäreitä!\"\n\nPirhonen pysähtyi, tarjosi tupakan, ja he istahtivat puhelemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat jo puhuneet Tuunaisen viimevuotisen hevoskaupan selväksi, kun\nPirhonen kysyi kuulumisia.\n\n\"Eipä tässä mitä uusia... Se Rönty-Kaisa se vaan oli akalle vähän\njutunnut siitä Luikurisen akasta, jotta se elää toisen miehen kanssa\",\nväänsi Tuunainen. Se oudostutti Pirhosta. Hetkisen ihmeteltyänsä hän\ntiedusti:\n\n\"Tuota akan pahuusta!... Kenenkähän tuo rietas villitsi?\" Kun Pirhonen\ntenäsi toistamiseen, sanoi Tuunainen:\n\n\"Ka eipä se varmuudella tiennyt muita kun minkä vähän oli sinusta\npuhetta.\"\n\nPirhoselle selvisi nyt hetkessä Liisan viha. Hän tuli sanattomaksi.\nTuunainen lohdutteli häntä:\n\n\"Eivätkä ne sinustakaan muut tietäisi, mutta kun se Jumppanen on\nsanonut tavanneensa sinut ihan verekseltään...\"\n\nPirhonen kirosi. Tuunainen toisti:\n\n\"Ja vasikan on vielä sanonut sinun luvanneen Luikurisen akalle\nkihloiksi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä raatoi Pirhonen kuin raivostunut. Tervaspino suureni\naivan silmissä, ja koko ajan hautoi hän naapurinsa kataluutta. Vasta\niltamyöhällä istahti hän lepäämään ja alkoi varsinaisesti asiaa pohtia.\nKauvan harmiteltuansa huudahti hän:\n\n\"No voi tuota Jumppasen hyväkästä!... Otappa nyt ja koplaa minut\nLuikurisen akkakuontalon kanssa, jotta koko Pirttipohjan maa nauraisi!\"\n\nHän alkoi miettiä millä kostaa. Yht'äkkiä johtui silloin asia mieleen:\nOlihan Jumppanen syleillyt Ökö-Antin Kaisaa! Hän löi näppiä ja vannoi:\n\n\"Maltahan!... Maltahan Jumppanen, kun tämä Pirhonen paukauttaa!\"\n\nJa oitis lähti hän Tuunaisen mökille. Matkalla hän laitteli juonta. Hän\nmuisti miten Jumppanen oli yöllä humalassa kulkiessa kerskannut että\nSuso ei ole enää hänen akkansa, vaan että hän ottaa eukoksensa koko\nPirttipohjan. Oitis hoksasi hän:\n\n\"Se ruoja vaan yritti tällä tavalla peittää jälkensä ja vyöryttää nämä\naviolliset pillansa Pirhosen niskaan!\"\n\nHän kiirehti kulkuansa ja varmistui voimiensa mukaan Jumppasen\nsyyllisyydestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuunainen vannehti Luikurisen pyttyä, kun Mikko saapui. Voiton iloisena\nistahti ja alotti asiansa sanoen:\n\n\"Vai sitä se Luikurisen akkaa Jumppanen minulle hieroisi!\"\n\nHän mietti vähän ja jatkoi:\n\n\"Eipä se ihme ole, jos se omia pillojansa panee toisen päähän... Se on\nselvänä ollessaan semmoinen salakavala mies se Jumppanen!\"\n\n\"Niinhän ne ovat kaikki nämä pirttipohjalaiset\", myöntää väännätteli\nTuunainen, väänsi vanteen kynteen ja lisäsi sitä tarkastellen:\n\n\"Salakavalaahan tämä on koko Pirttipohja selvänä ollessaan...\"\n\nPirhonen meni nyt edelleen:\n\n\"Se näet kun itse lyöttääntyi siihen Ökö-Antin eukkoon siellä retkellä\nollessa, niin se asiaa sotkeakseen nosti perättömän jutun!\"\n\nSe lankesi hyvään maahan: Tuunainen näet oli suutuksissansa\nJumppaselle, siitä kun se ei ollut antanut hänen kulkea\nporraspuupetäjää myöten ojan yli. Hän höristeli korviansa ja ihmetteli\nasiaa auttaaksensa:\n\n\"Niin tämäkö ukko Jumppanen?\"\n\nPirhonen innostui:\n\n\"Ka semmoinen vehnänenhän se on, vaikka minä en ilennyt siitä ennen\npuhua koko asiasta.\"\n\nTuunainen oli epäilevinänsä:\n\n\"Vai semmoista se on se Jumppasenkin ristillisyys!\"\n\n\"Semmoista! Silmän lumettahan se on aina ollut\", todisti Pirhonen.\n\nIllan kuluessa selvisi koko asia. Pirhonen kertoi sen nyt\nyksityisseikkoja myöten, selittäen:\n\n\"Eihän se muuten olisi vielä uskaltanutkaan siltä Ököltä, mutta sitte\notti ja ostaa sipasi kaikki Ökön viinat ja juotti Ökön humalaan.\"\n\n\"Vai on sillä Ököllä taas viinoja!... Olisi tähän meidänkin mökille\ntarvittu tilkka\", keskeytti Tuunainen. Pirhonen jatkoi:\n\n\"On sillä niitä... ja kun Ökö sitte nukkui, niin vierittivät sen vaan\nkuusen juurelle kuin pölkyn... Akka siinä vielä lopussa avitteli\nJumppasta...\"\n\n\"Voi ruojia!\" siunasi Tuunaisen eukko. Pirhonen täydensi:\n\n\"Ja Jumppanen akan kanssa sitte havusaunaan...\"\n\n\"No voi tuota pakanaa!\" keskeytti Tuunainen. Toinen varmisti:\n\n\"Ja sillehän se sitte lupasi nekin karhun nahkat antaa niin kuin\nhyvän tekijäisiksi... jotta Ökökään ei niin kuin nostaisi asiasta sen\nsuurempaa pahaa elämää.\"\n\nTuunainen päivitteli:\n\n\"Vai semmoiset teki Jumppanen karhua kiertäessään! Ei olisi uskonut\npahuuksesta!\" Hän pisti pytyn vesikorvoon turpoamaan ja selitti:\n\n\"Johan minä aina epäilin sitä Jumppasen ristillisyyttä, vaikka se on\nolevinansa.\"\n\nPirhonen lähti tyytyväisenä. Reippaana saapui hän mökillensä. Mutta\nsiellä olikin tupa tyhjä. Liisa oli lasten kanssa muuttanut saunaan\nasumaan. Turhaan yritti Pirhonen päästä sinne asiaa selittämään. Liisa\nasettui korento kädessä ovelle ja uhkasi:\n\n\"Tulehan, niin tuosta saat, jotta herkeät vieraiden perästä lentämästä!\"\n\nNyt alkoivat Pirhoselle surulliset ajat. Vasta kolmantena päivänä\npuhutteli Liisa häntä sen verran, että huusi hänelle saunan ovelta, kun\nhän oli työmaalle menossa:\n\n\"Sen vaan saat nähdä, jotta Mustikin vasikka ei ole Luikurisen akan\nkelkassa, ei vaikka!\"\n\n\n\n\nIX\n\n\nNyt alkoi Pirttipohjan historiassa niin sanottu himphampun aika, jonka\nkehkeyttäminen paransi kokonaan Rönty-Kaisan kerjuumaat.\n\nJumppanen oli oikeastaan jo sen verran sulanut, että nautti siitä\npulasta, johon oli Pirhosen niin helpolla saattanut. Luikurisen asia\nsen sijaan jäyti häntä edelleenkin.\n\nEräänä aamuna söi hän rauhallisena murkinaansa, kun mökkiin lennähti\nLuikurisen akka Rosaliina Magdaleena. Hän kävi aina rimpsuilla\nkoristettuna ja hänen entisyydestänsä uskottiin vaikka mitä ja\nvakuutettiin ihan totena:\n\n\"Luikurisen akka ei ole oikeassa saunassa syntynyt!\"\n\nYhteen aikaan uskottiin, että kaikki paha, mitä Pirttipohjassa\ntapahtuu, johtuu hänestä. Muassansa toi hän nyt vieraaksimieheksi\nNousiaisen pojan, karvarin sällin. Hän tervehti imelällä äänellä:\n\n\"Tämäkö se nyt on sen köyhän Jumppasen mökki?\"\n\nJumppasella oli suu ruokaa täynnä. Tulija uudisti:\n\n\"Onko tämä sen ukko Jumppasen harakan pesä?\"\n\nSilloin sanoi Suso:\n\n\"Ei Jumppanen jouda turhia lavertelemaan, kun on einehtimässä!\"\n\nRosaliina niiskutti nenäänsä ärtyisästi ja nenitteli:\n\n\"Haiseekin täällä kuin paraassa mämmitiinussa!\" Silloin Suso jo sanoi\nnenäkkäästi:\n\n\"Eipä tässä köyhän mökissä ole muuta mämmitiinua kuin tämä Jumppanen...\nEi täällä ole parkkitiinuja joissa mökkiläisten nahkoja parkitaan.\"\n\nRosaliina pöyhötteli hamettansa ja rykiä kakisteli, Jumppanen\noikeastaan arvasi asian, mutta oli siitä suorastaan tyytyväinen. Vieras\nnyt jo kysyi:\n\n\"Luuleeko se tämä Jumppanen, että ei sitä Pirttipohjassa lakia ja\noikeutta olekaan, kun tuli tämä uusi tuomari?\"\n\nEi vastausta. Taas hän räkätti:\n\n\"Ikänsä ovat Luikuriset täällä eläneet ja kunniallisella karvarityöllä\novat leipänsä ansainneet ja Luikurisen parkitsemaa nahkaa ne saavat\npirttipohjalaiset kiittää, että ei ole jalat jo aikoja sitte\npaleltuneet!... Luuleeko se Jumppanen niin? Häh? Niinkö se tämä köyhä\nJumppanen luulee, että eivät ne muut Pirttipohjassa enää ihmisiä\nolekaan?\"\n\n\"Elä nyt tuossa rallata, jotta Jumppanen saa rauhassa syödä sienensä!\"\ntarttui jo Suso miestänsä varjellen. Mutta Rosaliina yltyi, kehuen:\n\n\"On se Luikurisen akka herrojakin nähnyt ja passannut, eikä ole\nkukaan siltä vielä kunniaa kieltänyt, vaikka on maita ja mantereita\nkiertänyt... Setänkin pojilla on iso talo Jänisjärven takana ja isän\nisä oli renkinä semmoisella herralla, joka kävi aina Ruokojärven takaa\nhevosia varastamassa ja tappoi siellä miehiä, eikä vaan uskaltanut\nvallesmanni tiellä kiini ottaa, sillä semmoista sukua se ukko oli,\nettä siitä piti olla pois tieltä kun se missä ruununoriilla ajoi...\nJa luuletko sinä, että sitä Luikurisen akkaa saa jokainen sormellaan\nosottaa? Luuletko? Ähäh!\"\n\nSuso yritti ärjästä, mutta Rosaliina ei antanut suun vuoroa, vaan kehui:\n\n\"Ja Luikurisen isän isäntä kuleksi kaikki Venäjän maat tappelemassa,\nmutta herrana vaan kulki ja herrana kulkee, eikä ole tuommoinen\nmämmitiinu kuin Jumppanen.\"\n\nSuso nyt jo osotti suuttumisen merkkejä, mutta Nousiaisen poika\nsovitteli:\n\n\"Se on tämä meidän talon emäntä tahi oikeastaan rouva liukaskielisempää\nsorttia kuin nämä tavalliset pirttipohjalaiset... Niin jotta\npuhuenpahan ne asiat selviävät!\"\n\nMutta riidan siitä sittekin täytyi sueta. Rosaliina jo kohentelihe\nlikemmä Jumppasta ja uhitteli:\n\n\"Sanoppas nyt!... Sanoppas nyt vielä Jumppanen, jos uskallat!\"\n\n\"Mitä sinulle nyt pitää sanoa?\" kiivastui jo Suso. Rosaliina ilkkui:\n\n\"Sanoppas!... Koetappas sanoa kun on vierasmies!... Sanoppas!... Ähäh!\nSanoppas!\"\n\n\"Sano tuolle nyt Jumppanen!\" hönkäsi Suso. Ja kun toinen vielä\nkutitteli sanomaan ja Jumppasella sattui olemaan suu tyhjä, kysyi hän:\n\n\"Senkö täyteistä sinulle pitää tässä sanoa?\"\n\n\"Sitähän se vaan läksi tiedustamaan, sitä Mikko Pirhosen asiaa, jotta\nmiten se oikeastaan on\", tarttui Nousiaisen poika. Mutta Jumppanen,\njota Nousiaisen läsnäolo kiusasi, ärjäsi hänelle:\n\n\"Senkös täyteistä sinä täällä teet?\"\n\nHän työnsi sientä suuhunsa ja lisäsi:\n\n\"On tuolla itselläänkin semmoinen suutorvi, jotta olisi sillä\nyksinäänkin ennättänyt kysyä, mokoman asian!\"\n\nMutta Rosaliina yltyi:\n\n\"Sanoppas nyt että Luikurisen akka on ollut saunassa Pirhosen kanssa\nja jotta sinä olet seipään kanssa käynyt herättämässä! On tässä maassa\nvielä laki ja oikeus... Luikurisen akka on... kuuletko Jumppanen!...\nLuikurisen akka on!...\"\n\n\"On... on... ja olkoon Luikurisen akka, tahi vaikka kenen!\" keskeytti\njo Suso uhkaavasti. Nyt nousi ankara riita. Jumppanen alkoi kiivastua\nja ärjäsi:\n\n\"Mene kotiisi harakka, eläkä räkätä, tahi minä herkeän kohta syömästä!\"\n\nRosaliina siitä vähä säikähtikin, joten Jumppanen sai selittää:\n\n\"Kysyköön Pirhoselta itseltään, jos on ollut saunassa. En minä ole\nhänen vahtinsa!\"\n\n\"Ikäänkuin ei tässä Jumppasella olisi työtä tosissakin!... Vielä näitä\nkaikkia maailman juoksuakkoja vahtia!\" todisti Susokin. Mutta nyt\nselitti Nousiaisen poika:\n\n\"Se Luikurinenhan se uhkaa vetää tämän Jumppasen oikeuteen kunnian\nloukkauksesta.\"\n\nSe muutti asian. Jumppaselle ei tahtonut enää ruoka maistua, sillä hän\ntiesi että Luikurinen, joka oli tuomarin kanssa tuttu, voitti huonotkin\nasiat. Susokin jo talttui ja selitti:\n\n\"No Jumppanenko se sitte on hänen akkansa kanssa elänyt! Vetäköön\nPirhosen oikeuteen!\"\n\nRosaliina sai nyt uutta yllykettä ja meteli uudistui.\n\nJumppanen herkesi viimein syömästä ja Nousiaisen poika selitti:\n\n\"Se kuuluu tuo vaimon kunnia olevan nykyisen lain mukaan ihan sama kuin\nparemman puoleisen hevosen varkaus.\"\n\n\"Eihän tämä Jumppanen hänen kunniaansa ole varastanut eikä ryövännyt...\nEi ole koko akasta puhunut sanaakaan\", hätäili jo Suso.\n\nKotvasen siinä vielä riideltiin ennen kun Rosaliina julmasti uhkaillen\nlähti. Silloin torui jo Suso Jumppastansa:\n\n\"Mitä sinä nyt menitkin siitä koko kylälle huutamaan, mokomasta\nasiasta!... Olisi hänen antanut maata!\"\n\nNyt ei Jumppanen saanut rauhaa. Hän aikoi lämmittää saunankin ja\nhierottaa, mutta hieroja ei ollut kotosalla. Silloin neuvoi Suso häntä\nmenemään kysymään neuvoa lautamies Juntuselta. Olli huomasi neuvon\nviisaaksi ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLautamies Juntunen oli Pirttipohjan taitavin lakimies. Jumppanen piti\nhäntä viisaana varsinkin siitä syystä että se oli lihavin mies koko\nPirttipohjassa ja lisäksi kohtalaisen varakas.\n\nKun hän saapui Juntusen taloon, oli tämä juuri tullut kuppuuttamasta ja\ntervehti tulijaa:\n\n\"Ka Jumppanenko se vielä elää ja on terveenä?... Jumppanenpahan on!...\nMinä tuota oikeaa jalkaa tässä vähä annoin kupata, jotta pääsisi tuo\npaha veri pois.\" Hän hieroi reittänsä ja kysyi:\n\n\"Kuuluuko sitä vielä mitä?\"\n\n\"Eipä tuota erikoista.\"\n\n\"Ei sitä kuulu enää erikoista... ei kuulu... Tuota vasenta jalkaa vaan\ntoisinaan syyhyttää... Mutta muutenhan tämä elämä on hiljaista täällä\nmeilläkin... Ja mitäpä näistä liioista kuulumisista sitte onkaan!\"\n\n\"Eihän niistä mitä.\"\n\n\"Ei niistä ole mitään... ei ole... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Ei niistä\nliioista kuulumisista ole mitään!... Onko sillä tällä Jumppasella\nmitään asiaakaan?\"\n\n\"Eipä sitä erikoista.\"\n\n\"Eihän sitä ole erikoista... eikä sitä erikoista tarvitakaan... ei\ntarvita, ei!\"\n\n\"Ei sitä tarvita.\"\n\n\"Ei...\"\n\n\"Ei.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tuonnempana alkoi Jumppanen jo oikaista:\n\n\"Vaikka olisihan sitä asiaakin vähä, vaikka ei sitä nyt järkiään olisi\ntarvinnutkaan.\"\n\n\"Ka minkäpäs sille tekee, kun sitä kerran on asiaa... Ja ainahan sitä\ntarvitaankin asiaakin, jotta pääsee edes pistääntymään toisen talon\nkuulumisilla... Tarvitaan sitä asiaakin joskus, tarvitaan!\"\n\n\"Tarvitaanhan sitä!\"\n\n\"Tarvitaan... Ja mikäpäs sitä on tarvitessakaan, kun on ihminen vielä\nvoimissansa, eikä olisi tätä jalan kolotusta yöllä riesana... Päivällä\nse vielä menisi sekin, mutta yöllä on ilkeä kun ei anna nukkua... Mitä\nasiaa sitä tällä Jumppasella on?\"\n\nKoetti siinä nyt Jumppanen tavalla jos toisellakin selittää, mutta kun\nhän ei ilennyt suoraan sanoa asiaa, ei Juntunen saanut siitä mitään\nselvää. Hikisenä, kyynärpäihinsä nojaten hän viimein jo puolustautui\nJuntuselle:\n\n\"Se on yleensäkin tuo asia hyvin vaikea näin selvin päin sanoa, niin\njotta sen tää tuhmempikin ymmärtäisi... Humalassa ollessa se vielä\nparemmin selviää ronkelitonkin ja selvä asia, mutta näin kun minäkin en\nsitä viinaa viljele, niin se tuo kieli tahtoo kuivua ja kangertaa.\"\n\n\"Niinhän se kuivaa kieli ja kangistuu... kangistuu se... Ei taida muuta\nerikoista kuulua sinne teille?\"\n\n\"Eipä sitä muuta kuin tämä asia.\"\n\nJa nyt hän taas mietti ja hikoili ja jo puolustautui, kun ei ollut\nkieltänsä liukastuttanut. Hän selitti:\n\n\"Mutta kun viina sitte tahtoo toiselta puolen villitä miehen, niin kuin\nsen Pirhosenkin, niin ei kannata köyhän sitä viljellä.\"\n\n\"Villitseehän se viina, villitsee se viisaankin... Ei meilläkään\nsitä viljellä muuta kuin tätä kotiväkeä varten, jotta ei vieraita\nvillitse... Vai ei kuulu muuta kuin tämä asia?\"\n\n\"Ei osu kuulumaan.\"\n\nMutta, viimein Jumppanen rohkasi itsensä ja sanoi suorempaan:\n\n\"Eikä siinä tässäkään asiassa ole muuta ihmeellistä kuin että minä\nvaan tulin siitä Luikurisen akka vaivatusta sanomaan vähä sitä pirtti\npohjalaista.\"\n\nNyt oli Juntunen selvillä. Hän alkoi selittää lakia:\n\n\"Eihän sitä paljo tarvitse tämän nykyaikaisen lain mukaan sanoa\nväärää todistusta lähimäisestänsä, kun ne jo antavat manuun... Se on\npirttipohjalainen jo hyvin kiellettyä tavaraa tällä turmeltuneella\najalla.\"\n\nJumppanen huokasi raskaasti. Toinen jatkoi:\n\n\"Minä en enää sano kestään mitään pahaa... en mitään pahaa, että ei\nvaan joutuisi oikeuteen pirttipohjalaisesta... Minä vaan kehun kaikkia,\nvaikka eihän täällä koko Pirttipohjassa enää ole yhtä ainoaa kunnon\nihmistä... Varsinkin se Luikurisen akka on oikea keuhko... Mutta sitä\nvaan pitää kehua... kehua ja kiittää niitä pitää!... Kenenkä hännässä\nse Luikurisen akka nyt juoksi?\"\n\n\"Pirhosenhan se\", murahti Jumppanen tosissansa. Toinen lohdutti:\n\n\"Vai Pirhosen se... Se Pirhonenhan se on jo entuudestaankin tunnettu...\nJouti vietelläkin, niin viisastuu siinä Pirhonenkin ja tulee mieheksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin jatkettiin. Viimein tiedusti Jumppanen:\n\n\"Ei suinkaan se laki ole tuosta järin kova?\"\n\nJuntunen syyhytteli jalkaansa, mietti ja selitti:\n\n\"Sitä ei tätä nykyajan lakia tunne kukaan... niissä kuuluu olevan\nnäissä lakikirjoissa jos mitkä pykälät.\"\n\nJonkun aikaa mietittyään hän lisäsi:\n\n\"Sitä on ihmisen oltava varoillansa sitä pirttipohjalaista vastaan...\nsitä on hyvin varottava ja kartettava! Minua kun se rupeaa vaivaamaan\nja tämä Pirttipohjan pappi kun on huono saarnamies ja suuri juoppo ja\nsyntinen, jotta ei viitsi sen kirkossa käydä, niin minä aina himon\ntullessa haetan Rönty-Kaisan ja kuppuutan... Se auttaa... Hoh-hoi tätä\nsyntistä ihmistä!... Sinullakin taitaa olla vielä iltatyöt tekemättä!\"\n\nMasentuneena lähti Jumppanen taivaltamaan mökillensä. Lähtiessä\nlohdutti häntä toki Juntunen:\n\n\"Se oli sinulle vielä onni, että sen vanhan tuomarin sijaisena istuu\nnyt tämä Matikaisen poika... Se on onni sinulle. Sillä entisellä on\nsinua vastaan.\"\n\nHän vihelsi ja jatkoi:\n\n\"Hui-uuu!... Sen lakikirjassa on sinua vastaan ne haukkumanimet ja tämä\naisan katkaseminen!... Ukko paha kun joutui sinun toimestasi ajamaan\naisapuolena!\"\n\nSe oli ainoa selvä lohdutus minkä Jumppanen sai tältä matkaltansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatkalla kohtasi Jumppanen Tuunaisen, joka kantoi pyttytakkaa\nLuikuriseen. Se oli matkalla poikennut Jumppasen mökkiin ja kertonut\nSusolle kaikki mitä oli Pirhoselta kuullut Jumppasen ja Ökö-Antin akan\nväleistä. Kun hän nyt tapasi itsensä Jumppasenkin, ei hän malttanut\nolla hieman pistämättä, sillä se porraspuujupakka kaivoi mieltä. Hän\ntarjosi tupakkaa ja tervehti:\n\n\"Johan sitä olet sinäkin ikämies!... Siinä se vaan tuo aika kuluu... Ja\nentäs tämä sinun akka?... Onko jo vanhempi sitä Okö-Antin akkaa?\"\n\nJumppanen ei oikeastaan tiennyt Susonkaan ikää vuosissa, mutta näöstä\npäättäen myönsi:\n\n\"Eikö tuo tämä minun liene nuorempi.\"\n\nTuunainen korjaili pyttytakan paremmin hartioillensa ja laski:\n\n\"Ei siinä sitte kaupassa voittaisi... jos sattuisi milloin niiksensä\nkäymään.\"\n\nMutta ei Jumppanen käsittänyt tarkotusta. Mökillensä hän saapui niin\nsekaantuneena, että ei huomannut Susossa tapahtunutta muutosta, vaan\nistahti tapansa mukaan ja saatuaan puhelahjan jurisi:\n\n\"Niin se sanoi Juntunenkin, että kyllä se on se lakiasia tälle\nkoulunkäymättömälle niin ronkelinen, jotta ei sitä rylliä tämän tuhman\npirttipohjalaisen luut kestä, vaan siinä voi horjahtaa ja joutua\nijankaikkisestikin kärsimään.\"\n\nTämä huokaus joudutti vaan asian selvenemistä. Suso luuli hänen näet jo\npuolustelevan itseänsä ja kiivastui:\n\n\"Lyhyet ne ovat, kuule Jumppanen, synnin ja pahuuden jälet, ja\naina se riettauden poluilla kuuluu itku kapaloista, niin jotta et\ntarvitse uskoa, että siellä pääset salassa lurkkimaan ja saat jälkesi\npeitetyksi... niin se on!\"\n\n\"Mistä sinä Suso oikein puhut?\" yritti Jumppanen, mutta Suso siitä\nyltyi:\n\n\"Mene ja kysy Ökö-Antin akalta, senkin kahmu!\"\n\nJumppanen muisti nyt epäselvästi, että oli halaillut viinapäissänsä\nKaisaa, mutta ei hän käsittänyt mistä oli oikeastaan kysymys. Ymmälle\njoutuneena hän valitti:\n\n\"Nyt tässä jo häviää ajatuksestakin tuo selkeys ja sisälläpito!\"\n\nMutta asia rupesi selviämään, kun Suso haukkui aikansa. Se olikin jo\nselvä silloin kun Suso pauhasi:\n\n\"Luuletko, jotta Pirhonen ei sitä Tuunaiselle kerro, vaikka\nannoit karhun nahkat Ökölle!... Elä murjota!... En ole ennättänyt\nvielä suutani kunnolla avata, kun Tuunainen lähti tästä ja kertoi\njuurtamyöten koko asian!\"\n\n\"No voi tuota Pirhosen syötävää!... Voi sen kattilassa keitettävää!\"\npääsi nyt Jumppaselta. Se vahvisti Suson uskoa, hän haukkui ja itkikin\nvälillä, eikä vaan antanut Jumppaselle suun vuoroa. Viimein hän potkasi\nJumppasta polveen, mutta tämä pysyi vielä ulkonaisesti tyynenä. Suso\nsiitä vain raivostui, ja nyt hän jo koski Jumppasen arimpaan paikkaan,\nkiroten:\n\n\"Senkin nyppylänenä, en paremmin siunaa!\"\n\nJumppasen mitta täyttyi siitä rutosti. Rajusti löi hän nyrkkinsä\npöytään ja ärjäsi:\n\n\"Akka hoi!... Minä julmistun!\"\n\n\"Tuleppas!\" uhitteli silloin Suso turvautuen leipälapioon. Jumppanen\nraapi niskaansa, nousi ja työntyi ulos ovesta valitellen:\n\n\"No voi sitä Pirhosen paistia, miten väärin julkesi todistaa\nläheisestänsä.\"\n\n\"Tuoss'on sinulle läheiseltäsi!\" huusi Suso, viskaten hänen niskaansa\nkauhallisen vettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän pakeni nyt kuoppaansa, saunaan, kuin vainottu peto. Tuntikauden oli\nhän jo siellä istunut ja miettinyt sekavaa elämäänsä, ja vasta silloin\noli hän selvinnyt niin paljon että epäli:\n\n\"Tokkohan se tuo ajatus enää pääseekään siihen entiseen selkeyteensä ja\nkirkkauteensa!\"\n\nKoetti hän pinnistää kaikki ajatuskykynsä, että se selkeneisi, mutta\nepäselvältä näytti kaikki. Hän valitti:\n\n\"Kyllä se kun tuo akka oikein sydäntyy, niin pimittyy siinä selkeänkin\nmiehen ajatus.\"\n\nMutta viimein selkeni ajatusvoima sen verran että hän tajusi asemansa\nvaikeuden. Käsi tahtoi nousta korvalliselle. Pirhonen ja Luikurinen\nja koko maailma sekottui yhteen ja näytti nousevan häntä vastaan. Hän\nmurisi:\n\n\"Kyllä kun tämä paha maailma ottaa ihmisen ryllätäksensä, niin eivät\nsiinä muokissa köyhän luut ruhjoutumatta kestä!\"\n\nJa hän kuvitteli olevansa koko maailman vainooma ja varustautui\npuolustautumaan. Hän painautui kuoppaansa kuin ahdistettu peto\nluolaansa, muisti Pirhosen kertomuksen karhusta ja kuopasta ja vannoi:\n\n\"Mutta nyt tulkoon vaikka koko maailma yhtenä karhuna, niin terävällä\nheinähangolla minä sitä tuosta kuopan suulta turpaan suhautan ja häntää\nmyöten pitää pään puheta!\"\n\nHän tunsi olevansa yksin jätetty, hylätty. Sitä miettiessänsä hän\npäivitteli:\n\n\"Kun vielä akan ja pereen vierottivat paholaiset minusta... Ihan\ntäydelliseen pakanuuden pimeyteen ja yksinäisyyteen sulkivat hylyt\nminut!\"\n\nSe häntä eniten masensi ja sai epätoivoiseksi. Mutta puoliyön aikaan\nselkeni hän niin paljo, että siitä vihollisten ja vainoojien suuresta\njoukosta karisi pois muu maailma ja jälelle jäi Luikurisen akka ja\nPirhonen. Niille hän vannoi kostoa ja niitä soimasi. Kun aamu läheni,\nkarisi Luikurisen eukko pois ja syylliseksi jäi yksin Pirhonen.\n\nRehellisesti vihasi hän nyt Pirhosta. Hautoessaan taas Pirhosen\nlevittämää juttua hän julmistui ja vannoi:\n\n\"Mutta siitä pitää tulla oikeusjuttu ja käräjä! Moseksen lain mukaan\non hänet tuomittava siitä että sanoi väärän todistuksen lähimäistänsä\nvastaan.\"\n\nHän aivan hihkasi, vannoen:\n\n\"Minä käräjöin niin kauvan ja niin julmasti, että koko Pirttipohjan\nmaan pitää mennä käräjäkuluista huutokaupalla myötäväksi!\"\n\nOli jo aika päivä, kun hän seuraavana aamuna nousi saunastansa\nliikkeelle. Hetken taivasteltuansa ryhtyi hän hakkaamaan havuja lehmän\nalusiksi. Silloin saapuukin lautamies Juntunen, ja alkaa asiansa:\n\n\"Huonoksi näkyy menevän tämä sinunkin mökkisi... Ja huonopa se on\nPirhosenkin mökki... huono on ja rähjäinen... Mutta siinäpä tuo\nPirhonen vaan elää kituuttaa ja ahertaa ja leivissä pysyykin.\"\n\nJumppanen puri hammasta. Toinen jatkoi:\n\n\"Ja nyt vielä miesparka saa manuun Okö-Antilta akan kunnian\nloukkauksesta.\"\n\n\"Ähäh!\" pääsi Jumppaselta ilo. Juntunen jatkoi:\n\n\"Manuun saa Pirhonen Ököltä, manuun... Olen tässä juuri sitä\nviemässä... Kuuluuko sitä muuten mitä!\"\n\n\"Ei tuota!... Vai saa Pirhonen toki manuun!\" riemastui taas Jumppanen,\nja päivä tuntui aivan kirkastuvan. Juntunen jatkoi puhettansa ja\nJumppasen mieli keventyi.\n\nMutta Pirhosta haastamaan lähtiessänsä lisäsikin Juntunen:\n\n\"Ja yksillä teilläpä se sitte menee käräjäkutsu sinullekin, kun tähän\nsatuit... Se Luikurisen akkahan se vaan tahtoo sinulta sitä kunniaansa\noikeudessa perätä.\"\n\nJumppanen sylkäsi kiivaasti. Oltiin hetkinen vaiti. Mutta jo lisäsi\nlautamies:\n\n\"Ja samallapa se menee tämäkin Pirhosen laittama käräjiin pyytäminen!\nSekin kärttää sinua oikeuteen siitä Luikurisen akan herjasta... Tahtoo\nnäet oman akkansa silmissä puhdistautua. Se kun on asiatta saunaan\nlähtenyt se akka.\"\n\nNyt ei kyennyt Jumppanen mitään sanomaan. Juntunen päivitteli:\n\n\"Vaikka olisi tuossa hänelle jo ollut joukkoa!... jo olisi saanut antaa\nakan mennä.\"\n\nHän oli jo menossa, kun Jumppanen tointui ja huusi:\n\n\"Kuulehan Juntunen!... Eikö siinä laissa ole ankarampaa parakravia\ntästä, jos sanoo väärin lähimäisestänsä.\"\n\nArveli Juntunen siellä olevan hyvinkin ankaroita. Silloin käski\nJumppanen rutosti, huutaen:\n\n\"Käske sitte se Pirhonen käräjiin vastaamaan kaikista ankarimman\npykälän mukaan!\"\n\n\"Ka voihan sen käskeä. Mistä asiasta se olisi käskettävä?\"\n\nJumppanen oli sekaisin, tapaili sanoja, ei löytänyt selviä ja sanoi\numpimähkään:\n\n\"Ka, siitä kun minä halasin sitä Ökön akkaa... josta se Ökökin sitä\nPirhosta kärttää!\"\n\nHän iski kirveensä pölkkyyn ja Juntunen lähti Pirhosta käräjiin\nhaastamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumppanen oli taas lähtenyt tervasmaallensa mieli mustana. Hänelle\noli selvinnyt, että Tuunainen oli ollut Pirhosen apuna perätöntä\njuttua levittämässä, ja luonto oli alkanut myrtyä Tuunaisille. Ei hän\nkäsittänyt mitä Tuunaisellakin olisi ollut hänelle kostettavana.\n\nNiissä ajatuksissa saapui hän ojalle, josta hän oli oman\nporraspetäjänsä pois vetänyt. Ojan yli oli juuri tullut Joonas\nmustalainen porsaansa ja suuren joukkonsa kanssa, kulkien Tuunaisen\nkaatamaa porrashirttä myöten, ja levähti nyt rannalla, jonne oli\nhevosensakin uittanut, ja siunaili:\n\n\"Siunaus vuotakoon hänelle joka on porraspuun hakannut ja mustalaiselle\ntien valmistanut!\"\n\nSitä ei Jumppanen enää sietänyt. Hän tiesi että porraspuu oli Tuunaisen\nkaatama, ja Tuunaista siunasi nyt mustalainen. Joonas lähestyi häntä ja\nkerjäsi tupakkaa.\n\n\"Annan minä sinulle tupakat!\" murahti jo Jumppanen. Mustalainen\nhämmästyi. Jumppanen kiukutteli itseksensä:\n\n\"Se siunaus pitää lähteä Tuunaiselta ja vuotaa Jumppasen porraspuulle!\"\n\nJa oitis käskikin hän mustalaista:\n\n\"Mene sukkelaan siitä ojan yli takaisin niine rutajoukkoinesi ja tule\ntoista porraspuuta myöten yli!\"\n\nToinen ällistyi, mutta Jumppanen sanoi siinä olevan toden edessä:\n\n\"Luuletko sinä minun joutavan mustalaiselle joutavaa leikkiä puhumaan!\"\n\nMustalainen jo kirosi, mutta Jumppanen vannoi:\n\n\"Vaikka mahani syön, mutta mustalaisen pitää totella!\"\n\nMustalaisen akka sekaantui asiaan ja syntyi riita. Lapsijoukko huusi ja\nkiroili vanhempiensa apuna ja mustalainen oli kova.\n\nSilloin sieppasi Jumppanen seipään ja ajoi koko joukkueen takaisin,\ntyönsi oman hirtensä portaaksi ja pakotti joukon palaamaan sitä\nmyöten uudestaan takaisin. Kiroillen lähti mustalainen pyrkimään\nkylää kohti, kiersi Jumppasen mökin aikoen yöpyä Pirhosen mökille, ja\nJumppanen lähti työmaallensa.\n\nMutta työstäkään ei nyt tullut mitään. Kun hän oli asiaa miettinyt,\nlöysi hän yhden ainoan valopilkun. Hän päätteli:\n\n\"On se toki hyvä, jotta se aisapuoli tuomari on jo virkaheittona\nja tämä nykyinen toki on siksi älykäs että ymmärtää tämän\nyksinkertaisenkin ihmisen asiaa puolustaa!\"\n\nMutta kauvan ei sekään ilo jaksanut mieltä virkeänä pitää. Mieleen\njohtui taas tilan koko toivottomuus: Vaimo oli vierotettu, Pirhosen\njoukko voi lisääntyä. Hän koetti ajatella lepytellä Susoa, miettien:\n\n\"Jos sille heittäytyy oikeaksi vehnäseksi niinkuin oikeana\nkosinta-aikana, niin sulaa sen sydän!\"\n\nMutta silloin muisti hän, että Suso oli koskenut hänen nenänsä\nnäppylään. Sitä hän ei voinut sietää, vaan vannoi:\n\n\"Ei!... Ei vaikka mikä!... Hän on ruvennut tuomarin akankin kanssa\nvetämään yhtä köyttä tästä näppylästä!\"\n\nSitä ajatellen ryhtyi hän juurittamaan kantoa kuin karhu.\n\n\n\n\nX\n\n\nMikko Pirhonen keitti huttua päivälliseksensä. Vesi oli ruvennut\nkiehumaan, hän tarttui hierimeen, ripotteli toisella kädellään jauhoja\nkattilaan ja alkoi hämmentää. Siinä hämmentäessänsä hän kehui:\n\n\"Luuleeko se Liisa, että tämä aikuinen mies kuolee nälkään jauhovakan\nedessä, vaikka ei olisi akkoja koko Pirttipohjassa!\"\n\nHän kohensi tulta. Vesi porisi kattilassa. Hän jatkoi:\n\n\"Tämä minun akka on toki niin hyväluontoinen, että ei sen pahempaa\nelämää nostanut! Mutta toista se on Jumppasen akka!\"\n\nHän hämmensi kattilaa, että vesi pärskyi, ja kehui:\n\n\"Saunaan on pitänyt Jumppasen latmistaa nukkumaan, kun akka hönkäsi...\nToisetkin kylvyt sillä vielä akka kylvetyttää, kunhan saa mies vielä\ntämän käräjäasian niskaansa!... Eiköhän se jo ole kystä!\"\n\nHikisenä nosti hän huttukattilan tulelta, kun Juntunen tuli, ja\nnähtyänsä hänet emännöimässä puheli tervehtien:\n\n\"Ka syntyypä se tämä huttu miehelläkin, kun on vaan jauhoja ja vähä\nvettä!\"\n\nPirhosta hieman hävetti ja hän yritti puhua:\n\n\"Eukko tässä on saunassa, niin pyysi tuota huttukattilaa sillä aikaa\nhämmentämään, jotta ei pala pohjaan!\"\n\nJuntunen kyllä tiesi asian, mutta tiedusteli toki:\n\n\"Joko se on mones tällä Liisalla?\"\n\n\"Kuusihan niitä vasta on yksitellen lukien!\" tapaili Pirhonen nolona.\nJuntunen siihen jo sanoi:\n\n\"Vaikka olisipa näitä minullakin lämpimiä tässä tuliaisiksi tuoda... Se\nOkö-Antti ryökäle näet kysyy sinulta akkansa kunniaa ja käski kärttää\nkäräjiin!\"\n\nPirhonen ei saanut sanaa suustansa. Juntunen jatkoi:\n\n\"Vai jo se Liisa on kuudesti saunassa käynyt, ja nyt on taas niillä\nmatkoilla!... Ka vieläpä tässä sinunkin mökissä on tilaa... On tässä\ntilaa, on.\"\n\nPirhonen oli istahtanut pankolle ja tunsi hikoavansa. Väkisten sai hän\nkysytyksi:\n\n\"Kuuluuko sitä muuten mitä?\"\n\n\"Ka mitäpäs sitä näin syksyaikana kuuluisi... Se Turusen akka vaan\non saanut pojan ja sille etsivät nyt kummia ympäri kylää... Aikoivat\nkärttää tätäkin sinun akkaa.\"\n\n\"Mhyy!\"\n\n\"Niin se Turunen rikastuu ja paisuu siinä konnullaan... Ja sitte tämä\nJumppanenhan se vielä kärttää sinua käräjiin siitä Ökö-Antin akasta!\"\n\n\"Voi sun täyteinen\", pääsi silloin jo Pirhoselta. Juntunen oli saanut\nasiansa suoritetuksi ja ollen jo pois lähdössä ilmotti:\n\n\"Muita sen kummempiapa minulla ei tällä kertaa olekaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikko Pirhonen oli unohtanut huttukattilansa. Sakot ja rangaistukset\npyörivät päässä.\n\nHänkin alkoi ajatella mistä kaikki oli johtunut ja saanut alkunsa.\nJumppasen hän nytkin huomasi syylliseksi.\n\nMutta Jumppasen hän oli haastattanut käräjiin, eikä sille sen enempää\nvoinut.\n\nHän ehti ajatuksissansa Ökö-Antin haasteeseen. Hän suuttui Ökölle,\nmietti millä maksaa, ja se olikin helppo löytää: Pirttipohjan nimismies\nMölsä oli vuosikaudet vainunnut Ökön ja Punkki-Matin viinakeittimöä ja\nkauppaa, mutta kun koko Pirttipohja oli niitä suojellut, ei hän ollut\nonnistunut saamaan niitä ansaan.\n\nNyt Pirhonen päätti lähteä ilmottamaan Mölsälle Okö-Antin\nviinapolttimon paikan ja tekikin sen heti.\n\nSamana päivänä toimittikin Mölsä tarkastuksen Itkukalliolla. Mutta\nÖkö-Antti oli pitänyt jo varansa; oli kätkenyt valmiin viinan\npuolikossa saman paaden alle, jonka alta oli kertonut nähneensä pirun\nnousevan, ja sitä paatta ei kukaan älynnyt, eikä olisi uskaltanutkaan\nkohottaa. Ainoastaan tyhjän rankkikorvon ja tulisijan löysi Mölsä ja\nniiden perusteella pani hän Ökö-Antin ja Punkki-Matin syytteeseen\nviinan poltosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoonas mustalaisen varsinainen tehtävä Pirttipohjan elämässä oli paitsi\nhevosvarkautta myös vääränvalan teko. Häntä pidettiinkin erittäin\ntaitavana tässä ammatissansa.\n\nKun nyt Pirhonen palasi nimismies Mölsän luota, sattui hän tiellä\nyhteen tämän joukkueen kanssa. Ja kun Mölsäkin, jolle hän oli asiasta\npuhunut, oli sanonut tarvittavan todistajia, jos mieli päästä sakoista,\nlyöttäytyi hän kohta yhteen joukkoon ja tarjosi Joonakselle tupakkaa,\nihan pyytämättä. Lopputaipaleella hän vielä autteli Joonaksen akkaakin,\nottaen sen julman suuren vaatenyytin selkäänsä, niin että akka sai\nrauhassa taluttaa porsastaan.\n\nNiin saapuivat he Mikon mökille, johon joukko yöpyi. Pirhonen tarttui\nheti asiaan, kehui:\n\n\"Sinä, Joonas, sitä et tarvitse välittää siitä sielusi autuudesta!\"\n\nJoonas arvasi heti asian ja sanoi:\n\n\"Ei hyvä isäntä se sielun päälle ota, kun vaan pitää varansa, että ei\ntule vääriä valoja se onneton luku, kolmetoista... Ja jo hyvä isäntä on\nse luku Joonaksen takana siitä Kuikan asiasta lähtien.\"\n\nPirhoselle se oli ilosanoma. Hän kysyikin jo suoraan:\n\n\"No sittenhän sinä voit todistaa tässäkin Jumppasen ja Ökön-akan\nasiassa... niinkuin Jumppasta vastaan?\"\n\nMustalainen riemastui. Hän oli Tuunaisen mökillä kuullut asian.\nÄskeinen porraspuu-meteli oli tuoreessa muistossa. Hän alkoi kiroilla:\n\n\"Kyllä hyvä isäntä!... Se korvennettava näppylänenä! Tiellä vastaan\ntuli ja akkaa herjaamaan rupesi!\"\n\n\"Vai jo sinun akkaa herjasi!\" kiihdytti Pirhonen.\n\nMustalaisen akkakin huomasi asiat hyviksi, ja alkoi emännöidä\nkerjäämättä, keitti vellit ja antoi miehellensä Pirhosen paidan.\nPirhonen oli sillä välin kertonut asian ja mustalainen lupasi niin\ntodistaa. Lapset tappelivat kuin kotonansa. Keskimäinen niistä\nkampuutti Pirhosella päänsä, ja kun joukko rupesi illallista syömään,\nkäski akka Pirhosen siltä aikaa syyhyttää porsaan selkää, että eläin\nnukkuisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Jumppanen noussut haudastansa ja taivasteli\naitan takana. Tupaan hän ei enää mennyt muuta kuin välttämättömälle\nasialle. Alussa hän kuuli Suson läävässä riitelevän lehmälle siitä kun\nse ei poiji jo ennen joulua. Sitten meni Suso tupaan ja alkoi riidellä\nlapsille. Jumppanen kuuli selvästi hänen toransa.\n\nHän huomasi olevansa ypöyksin kaikkien sortamana.\n\nMustalaisen hän oli toki pakottanut häntä siunaamaan, kulkemalla hänen\nporraspuunsa yli.\n\nSilloin pisti hänen päähänsä sama ajatus kuin Pirhosenkin. Hän arveli\nettä:\n\nJos tässä rupeaa tiukka tulemaan, niin vaikkapa tuota Joonasta\nkärttäisi vähän kurillansa puhumaan oikeudessa sinne päin... Ei tämä\nmustalaisen sielu siitä sen mustemmaksi tule!\n\nMutta kun hän vielä viipyi aitan takana, kulki Joonasmustalaisen\njoukkue ohi aitoviertä myöten. Joonas huomasi Jumppasen, ja nyt oli\nhänen vuoronsa. Hän vannoi:\n\n\"Hei Jumppanen! Nyt on kanki minun kädessä, ja oksaista porraspuuta\nmyöten on sinun kulettava, kun Joonas vannoo valan Pirhosen puolesta!\"\n\nJumppanen älysi jo asian. Alkoi eloinen riita, joka selvitti koko\nasian, ja kiroillen ja uhaten poistui mustalaismatkue.\n\nMutta huomenna Jumppanen oli löytävinänsä pelastuksen. Pirttipohjan\nkuoharia Hilppaa oli usein käytetty epäilyttävissä toimissa kuten\nJoonas-mustalaistakin. Nyt kerrottiin sen olevan Pinnasen porsaiden\nkimpussa. Hän lähti heti Hilpan puheille ja sai sen taivutetuksi\nmiettimään asiaa, kun hän lupasi sen päästää tulevan keväisten\nporsaittensa joukkoon, sekä lisäksi antaa puolen tervatynnörin hinnan.\n\n\n\n\nXI\n\n\nNyt alkoi Pirttipohjassa kehkeytyä riita riidasta, asia asiasta, ja\nkohta oli koko väestö noussut itseänsä vastaan. Asiat kehittyivät aivan\nluonnollisesti.\n\nOli jo tullut talvi. Eräänä päivänä huuhtoi Suso pyykkiä avannolla, kun\nPirhosen Liisan oli tultava samalle asialle. Äänettöminä, vihaisina\nhuuhtoivat alussa, huljuttivat paitojansa avannossa, että vesi\nvaahtosi. Mutta pian teki Liisa viittauksen kuudenteen käskyyn ja Suso\nLuikurisen akkaan.\n\nSiitä pienestä alusta nousi riita ja vähitellen tappelu, ja lopulta\nvaimot syytivät kipoillansa avannosta toistensa päälle vettä, minkä\nkerkesivät.\n\nJa sitä olisi kestänyt ties herra miten kauvan. Mutta silloin sattui\npaikalle tulemaan Rönty-Kaisa joukkoinensa, piippu suussa ja vetäen\nkahta nuorinta lastansa kelkassa. Hän pysähtyi asettamaan tappelua,\nmutta vaimot eivät olleet tietävinänsäkään, vieläpä yltyivät ja\nhyökkäsivät itse Kaisan kimppuun, ja nyt syntyi yleinen tappelu. Kaisan\nnuorimmat lapset parkuivat pelosta, mutta vanhimmat luonnollisesti\ntoimivat äitinsä apuna, mättäen vettä Suson ja Liisan selkään ja\nsilmille. Tappelun ylimmillään ollessa ajoi paikalle Pirttipohjan\nrytkyläinen Heikki Nissinen eli Pata-Heikki. Hän ajaa körötteli seisten\nränstyneen reslansa sevällä. Oitis sekaantui hän asiaan sanoilla:\n\n\"Prtuu!... Tappelevatko ne nämä akat?\"\n\nHän pani nyt tupakan ja katseli rauhallisesti meteliä. Kun se alkoi\nhiljetä, ryhtyi hän sovittelemaan kysyen:\n\n\"Eikö se vaikka tämä Jumppasen akka osta näitä saviastoita?\"\n\nVastausta ei tullut. Rytkyläinen hieroi kauppaa edelleen, kehuen:\n\n\"Nyt olisikin ihan vereksiä kissan kuppeja ja vellivateja.\"\n\nKun riita ei hellittynyt, laskeutui Nissinen reslansa sevältä jäälle,\notti läjästä Suson märän paidan, levitti sen koholla pitäen ja neuvoi:\n\n\"Tämä onkin jo näkyy reikiä ja paikkoja täynnä... jo joutaa\nrytkyläiselle!\"\n\nAkat riitelivät, mutta hän arvioi paitaa ja teki jo tarjouksenkin:\n\n\"Kissan kupin siitä voi antaa ja savikukon harjakkaiseksi.\"\n\nSuso raivostui Nissiselle, joka oli hänen paitansa heikkoudet\npaljastanut, viskasi vettä Nissisen niskaan, haukkuen häntä, ja repäsi\npois paitansa.\n\nRytkyläinen suuttui, uhkasi ruoskalla ja huusi:\n\n\"Tuolla minä voitelen teitä ympäri korvia joka ainoaa, että korvat\ntälliä laulavat!\"\n\nSe lopetti akkojen sodan. Yhdessä nousivat he ruoska kädessä lähestyvää\nyhteistä vihollista vastaan, kipat vettä täynnä, eikä Nissisen lopulta\nauttanut muu kuin hypätä reslansa sevälle, piiskata koniansa ja ajaa\nmöskyten rantametsään. Rönty-Kaisakin oli likomärkä.\n\nTappelussa oli hän vielä pudottanut piipun varren avantoon. Se häntä\neniten kuohutti. Kun hän oli jo rantatöyräässä kelkkaansa ylös\nnyhtämässä, uhkasi hän:\n\n\"Kaisan sarvilla niillä vaan ei enää kupata Jumppasen ja Pirhosen\nselkiä, ei vaikka niiden veressä itse paholainen uisi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurusen akka oli todellakin saanut esikoispojan, jota oli kauvan\nhalunnut. Jo naimisiin mennessä oli hänelle siitä povannut Kirppu-Matin\nakka ja ennustanut odotetusta lapsesta tulevan niin julman työmiehen,\nettä se raataa kaikki Turusen maat pelloiksi ja auttaa muitakin\npirttipohjalaisia. Siksi olikin Turunen sanonut:\n\n\"Kun siitä kerran tulee niin julma pellon muokkaaja, niin sille pitää\npanna nimeksi ihan Pellervo.\"\n\nEukkokin oli siihen mielellään suostunut, sillä hän Turusta ei yleensä\nuskaltanut vastustaa. Ja nyt olivat ristiäiset. Jo ennen syntymistä oli\najateltu kummiksi Pirhosen ja Jumppasen pariskuntaa.\n\nKun nyt ei kumpasellekaan ollut edeltäpäin annettu tuosta valinnasta\ntietoa, olivatkin molemmat joukot saapuneet, luullen että toista ei\nsiellä ole. Turusen tupa oli vieraita täynnä. Pappi oli suorittanut\netutoimituksen: ottanut ryypyn ja juonut kahvit, ja kysyi jo\nvarovaisuuden vuoksi ovensuussa istuvaa isäntä Moilasta tarkottaen:\n\n\"Montako lypsävää tällä Heikki Moilasella tänä vuotena on?\"\n\nKaikkien silmävalkuaiset välähtivät Moilaseen. Tämä punastui ja\nkumartui ottamaan rikkaa lattialta, että ei joutuisi katsahtamaan\npapin silmiin. Kun vastausta ei kuulunut, lopetti Turunen hiljaisuuden\nvastaten:\n\n\"Ainoastaan kuusihan tällä Heikki Moilasella on sitä lypsykarjaa...\npaitsi sitte hiehot ja vasikat!\"\n\nPappi nyt jo nuuskasi ja ryki, niin että Moilaselle tuli paha olla. Hän\nkohosi verkalleen pystyyn ja vetäytyen ovesta ulos murisi:\n\n\"Hevosen selästäkin on tainnut loimi pudota... pitää lähteä tästä\nkorjaamaan.\"\n\nSyntyi äänettömyys. Ihmiset katsoivat Moilasen emäntää. Silloin\nlukkari, joka oli Moilaselle velkaa viinapullon hinnan, aikoi maksaa\nsen hyvällä teollansa. Kahvia teevadista hörppien hän selitti:\n\n\"Se on tämän Moilasen kuudes lehmä ollut puolet aikoja mahona... Siitä\nse johtui että kirkkoherralle tuli voita yhtä naulaa vähemmän!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt päästiin varsinaiseen kasteeseen. Pappikin oli paikoillansa, äiti\ntoi lapsen ja pappi kysyi:\n\n\"Entäs ne kummit?... Kirkkolain mukaan pitää olla risti-isät ja äidit,\njotka hoihoovat ja vartioivat uutta seurakunnan jäsentä.\"\n\nTurusen eukko katsahti mieheensä. Tämä selitti:\n\n\"Eipä tässä ole sen erikoisempia kummeja kuin ensiksi tämä Jumppasen\nemäntä... Tule tänne Suso!\"\n\nSuso ilostui, kun luuli päässeensä hän kummiksi, eikä Pirhosen Liisa.\nNopeasti kiepahti hän paikallensa. Turunen jatkoi:\n\n\"Ja sitte tämä Pirhosen eukko toiseksi naiskummiksi... Ja eikö\ntuo se jo välttäne tämän vaimoväen vuitiksi, niin jotta jää tälle\nmiesväellekin tilaisuutta tähän pyhään kasteeseen... Tule Pirhosen\nLiisa tähän Suson viereen seistä tojottamaan!\"\n\nMutta Liisa ei ollut kuulevinansakaan, vaan muikisteli häjysti suutaan.\nSuso alkoi jo rykiä ilkeästi. Turunen jatkoi:\n\n\"Ja vaikka sitte tämä Jumppanen olisi toisena mieskummina!\"\n\nJumppanen sylkäsi. Turusen eukko työnsi lapsen puoliväkisin Suson\nsyliin. Ukko Turunen hikosi isän pyhissä tehtävissä ja väänsi edelleen:\n\n\"Ja sitte tämä Mikko Pirhonen, niin siinä sitä jo riittääkin tämän\nlapsen osaksi sitä tavaraa . . .\"\n\nHän pyyhki hien otsaltansa.\n\nPirhonen oli alkanut väen taitse luikkia lähemmä ovea, ja jo haparoi\nJumppanenkin lakkia takaraivolta lähemmä otsapuolta. Syntyi odotus.\nTurunen kehotti:\n\n\"Ka eipä tässä sen pitempiä pyyntöjä olekaan... Niin jotta ala sinäkin\nLiisa jo vetäidä tähän Suson rinnalle!\"\n\nLapsi alkoi jo itkeä, mutta ei kukaan vaan liikahda. Pappi ryki.\nTurusen eukko supatti nyt Liisan korvaan, mutta tämä jo sähähti päätään\nkiekauttaen:\n\n\"En minä vaan Jumppasen akan kanssa mene itseäni häpäisemään!\"\n\nSyntyi neuvottomuus. Pappikin jo älysi asian. Hikisenä jatkoi Turunen,\nnähtyään Pirhosen olevan arveluttavan likellä ovea:\n\n\"Eipä tässä sinullakaan Pirhonen ole erikoisempia kiireitä...\"\n\nTämä sytytti piippuansa ja muljautti sitä tehdessään Jumppaseen.\nTurunen, jota painoivat isän huolet, jatkoi:\n\n\"Ja varsinkin tämä Jumppanen on sopiva mies tähän toimitukseen!\"\n\nMutta ei kuulu hisahdustakaan. Nyt yritti jo pappi auttaa asiaa,\nselittäen:\n\n\"Minä eritoten vetoan tämän Jumppasen tunnettuun ristillisyyteen ja\npitkämielisyyteen ja kehotan häntä astumaan tänne paikallensa.\"\n\nNiiden sanojen aikana onnistui Pirhonen luikahtamaan ulos ovesta. Lapsi\nparkui jo täyttä kurkkua. Uudestaan kehotti pappi Jumppasta, mutta tämä\npelastui nyt huomauttamalla:\n\n\"Eipä tuota ole enää Pirhostakaan... Niin jotta ei sitä uskalla ottaa\nyksin omalle vastuullensa niin ronkelista asiaa.\"\n\nNyt vasta huomattiin Pirhosen livahtaneen tiehensä.\n\nTurusen eukko hätäytyi, sekautui ja veti Liisan kädestä pitäen Suson\nviereen rukoillen sekavana:\n\n\"Tulisit nyt Liisa tuohon vaikka sen verran, jotta saisi tuon lapsen\nkastetuksi.\" Mutta Suso siitä suuttui, työnsi lapsen väkisin takasin\näidille, ja siitä syntyi papin takia hyvin hillitty naisten riita. Sen\nkestäessä työntyi Jumppanen ulos.\n\nLapsi jäi sillä kerralla kastamatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaksensa ajeli Pirhonen mökillensä. Laiha ruuna aivan torkkui, sillä\najaja oli vaipunut reslapahaseensa ajatuksiin.\n\nMutta äkkiä hän heräsi niistä, kun ruuna pysähtyi kokonansa ja rupesi\nturvallansa hieromaan vuohostansa. Pirhonen nousi seisallensa reslan\nsevälle, alkoi piiskata kaakkiansa ja noitui:\n\n\"Tässäkö sinulla on kestikievari keskellä tietä... Häh!\"\n\nRuuna nelistää könttyytti minkä raskaista jaloista lähti. Resla\nreuhkasi ja Pirhonen oli kaatua. Siitä hän suuttui, kiskasi ruunaa\nohjaksista ja huusi:\n\n\"Prtuu, pakana! Minnekä siinä nelistät!\"\n\nRuuna pysähtyi aivan töksähtämällä. Pirhonen lensi nenällensä reen\nsevän yli ja kiukuitsi ylös kompuroidessansa:\n\n\"Osasitpas vaivattu seisattua, kun minä riuhtasin ohjaksista!\"\n\nHän kopisti tierat ruunan jaloista, pani tupakan, lauhtui hieman ja\nlähti hiljaksensa ajaa kytyyttämään.\n\nMatkaselän mäkeä alas ajaessansa huomasi hän kuohari Hilpan astuvan\nvastaan salvuremelit olalla. Tämä Hilppa oli tietysti Pirttipohjan\nomaperäisen kansallisen yhteiskuntaelämän tärkeimpiä, huomatuimpia\ntoimi- ja virkamiehiä.\n\nMutta Pirhonen oli saanut kuulla, että Hilppa on asettunut\nJumppasen puolelle ja että Jumppanen on kehunut sen tulevan hänen\nvierasmieheksensä.\n\nNyt päätti hän kostaa. Hän nousi reslan sevälle polvillensa, ja ryhtyi\npiiskaamaan ruunaansa. Ruuna nelistää kääkkäsi ja niin viiletti hän\nmäkeä alas. Hilppa väisti tiepuoleen.\n\nMutta kohdalle päästessä nykäsikin Pirhonen ruunaa tiepuoleen, niin\nettä Hilppa oli jäädä jalkoihin. Tämä sieppasi salvuremelit olaltansa,\nennätti niillä vetäistä Pirhosta korville ja sanoi:\n\n\"A tuosta mie siulle annan, kun riähkä piälle laskettelet... vielä\nilkosen tahalla ajat!\"\n\n\"Prtuu!\" huusi Pirhonen, hyppäsi ruoska kädessä reslasta, hyökkäsi\nHilpan kimppuun ja löi häntä korville. Toinen maksoi samalla mitalla,\nja nyt alkoi tappelu. Kotvasen siinä toinen toistaan hutkittuansa\njoutuivat he varsinaiseen käsirysyyn, joten kehittyi hiljainen tappelun\npuhina. Kun sitä oli kylliksi kestänyt, erosivat he äänettöminä ja\npuistelivat lumen housuistansa. Pirhonen hyppäsi reslaansa ja ärjäsi\nruunallensa, alkaen resloinensa reuhkasta mökillensä.\n\nPaikalle laskea viiletti nyt alamäkeä myöten suksilla epäilyttävän\nnäköinen mies. Hänkin kuului Pirttipohjan omintakeiseen elämään, sillä\nhän oli ammatiltansa hevosrosvo. Toisten edestä käräjissä vastaaminen\nja linnassa niiden rikoksista istuminen oli hänellä ainoastaan\nsivutoimena.\n\nHän pysähtyi ja alkoi puhelun, kehuen sen lopussa vankilan ruokaa\nhyväksi, mutta valitti samalla:\n\n\"Ainoastaan se siisteys tahtoo siellä tappaa, kun siitä puhtaanapidosta\nkoituu niin päättömän paljo sitä työtä.\"\n\nSiksi olikin hän päättänyt luopua entisistä toimistansa ja ilmotti:\n\n\"Täällä Pirttipohjassa ei ole vielä tuota vakituista miesnoitaa ja\nsiitä on puute, niin arvelin sitä tointa ruveta harjottamaan. Pirttua\nvoi myydä siinä ohella ja ainahan sitä silläkin muutaman pennin tienaa.\nEi nämä nykyiset hevosvarkaudetkaan ole enää kehuttavia!\"\n\nNäin oli hän selvittänyt asiansa, ja he erosivat.\n\nHilppa lähti taivaltamaan edellensä. Mutta myöhemmin huomasi Pirhonen\ntehneensä tahtomattaan palveluksen Jumppaselle ärsyttämällä sen vieraan\nmiehen. Ja hän mietti keinoa millä hänestä selviytyä.\n\nTilaisuus tarjoutuikin. Kohta sen jälkeen sattui näet Kososen sika\nsairastumaan nälkään, eikä taudin laadusta saatu selvää. Kosonen itse\nlähti hakemaan sille apua kylältä ja osui poikkeamaan Pirhosen mökkiin.\nPirhonen itse oli juuri Hilppaa ajattelemassa ja oli sen johdosta niin\nsynkkä, että ei huomannut kuulumisia kysyä. Siksipä täytyikin Kososen\nhetken istuttuansa itse alottaa:\n\n\"Eipä tässä mitä kuulukaan, paitsi että se Hilpan viime kesänä\ntohtoroima sika rupesi potemaan, eikä saa selvää mikä siinä on...\nVinkuu vaan ja laihtuu, eikä ota parantuaksensa!\" Hän niisti välillä\nnenänsä ja jatkoi valitusta:\n\n\"Vaikka on tuossakin ruuan antamisessa oltu niin varova, jotta ei vaan\npääsisi turpoamaan!\"\n\nPirhonen mietti asiaa. Sillä aikaa lisäsi taas Kosonen:\n\n\"Niin arvelin käyttää Pirttipohjan uutta miesnoitaa... Se on tämä\nHölö-Heikki oppinut linnassa ne velhon konstit... Lemmenkin kuuluu\nsaavan nousemaan... niin eikö tuo silloin jo sikaan tehonne!\"\n\nSitte syntyi äänettömyys. Jo tiedusteli Pirhonen:\n\n\"Vai se se Hiippa sitä teidän sikaa käsitteli!\"\n\n\"Sehän se... Hilppa... Ja syöttämään neuvoi lopuksi!\"\n\n\"Vai syöttämään!... Aikoikohan tuo turvotuttaa sian mahan!\" yritti\nPirhonen, kun ei kiireessä ehtinyt muuta epäluulon aihetta löytää.\n\n\"Ka mene hänet tiedä!\" synkkeni Kosonen ja kotvan mentyä huomautti\nPirhonen mietteissänsä:\n\n\"Se ei tämä köyhän sian maha kestä liiallista kyllyyttä... halkeamatta\ntarkotan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä ei päästy sen pitemmälle, sillä Kososella oli kiire.\nSeuraavana päivänä Pirhonen jo keksikin oikeamman syyn, satuttautui\npoikkeamaan Kososen mökkiin ja ihmetteli muut asiat puhuttuansa:\n\n\"Vai Hilppa se käsitteli sen teidänkin sian!... Suuri taikamieshän se\non se Hilppa!\"\n\nSiitä alkoi keskustelu. Pirhonen läheni asiaansa, sanoen:\n\n\"Arvasihan sen, jotta sairaus siitä tulee ja panee sian vinkumaan... Se\naina lopussa lukee luvut sian korvaan.\"\n\nNyt alkoi itää epäluulo. Seuraavana päivänä jo tiesi Pirhonen kertoa\nTuunaiselle:\n\n\"On se se Hilppakin aika kuohari! Pahan hengen on loihtinut siihenkin\nKososen sikaan!\"\n\nRyhdyttiin asiaa tutkimaan ja sen lopussa jo päivitteli Tuunainen:\n\n\"Se ei olekaan tätä oikeaa ristikansaa koko mies... Mitä lienee Viron\nuskoa pakana... Viron... Viron uskoa on koko kuohari!\"\n\nJa jo hoksasi Tuunaisen akkakin:\n\n\"Ilmankos ne Pirttipohjan siat vinkuvatkin tuota nälkäänsäkin\nalituiseen ja ovat niin laihoja, vaikka niille syöttäisi koko maailman\nkakarat ja muut suurukset!\"\n\nNyt sattui vielä Kososen sika synnyttämään ja söi nälissään puolet\nporsaita. Hölö-Heikki ei kyennyt auttamaan ja selitti puolustukseksensa:\n\n\"Se ei tämä lapin taika auta Viron taikaa vastaan, ennen kun vasta\nkolmantena vuotena!... Tämä Hilppa on vaarallinen mies varsinkin noille\nsioille.\"\n\nVarmistuttiin siinä uskossa, että Hilppa istuttaa sikoihin pahan\nhengen, puhaltamalla sian korvaan. Yksinpä Jumppanenkin uskoi sen\nhiljaisuudessa, vaikka tosin karvaalla mielellä.\n\nEräänä päivänä vangittiin Hilppa irtolaisuudesta ja lähetettiin ensin\nerääsen vieraasen kylään. Siellä kävi kumminkin ilmi, että Hilppa\nonkin pirttipohjalaisia. Hän viipyi kuitenkin ruununkyytimatkoilla yli\nkäräjäajan, joten Jumppaselle ei ollut hänestä oikeudessa hyötyä.\n\n\n\n\nXII\n\n\nOli jo sydäntalvi. Karhun tappo oli tyyten unohtunut. Koko Pirttipohja\noli ikäänkuin sairas. Käräjien tuloa odotettiin pelolla joka talossa.\nJa taas ilmestyi uusia käräjäaiheita.\n\nKerran siinä asioita miettiessänsä ja kun elämä oli synkkää ja\nyksinäistä, ja kaikki se näytti johtuvan Jumppasesta, muisti Pirhonen\nJumppasen kostaneen tuomarin herrasväelle keksimällä tuomarille\nhaukkumanimen. Hän muisti miten paljo tuomari oli saanut siitä kärsiä\nnaurua ja ivaa. Hän otti varteen Jumppasen antaman esimerkin ja\nkahden viikon ankaralla työllä oli hän keksinyt Jumppaselle sopivan\nhaukkumanimen. Tämä sai siitä tiedon, ja sai kuluttaa puoli kuukautta\nennen kun keksi Pirhoselle sattuvan haukkumanimen vastalahjaksi. Se\nkiristi välit entistä huonommiksi ja viimein täytyi molempien haastaa\ntoisensa oikeuteen tästä uudesta asiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta talven ankarat voimat raastoivat väsymättä. Paksut lumipilvet\npimittivät taivasta ja väliin pimitti kylmä sumu kaiken. Korpit\ntaistelivat koirien kanssa vasikan ja kissan raadoista. Susia oli nähty\njo talojen läheisyydessä. Lunta oli vähä. Maa oli syvälle routautunut.\nMutasuotkin olivat niin roudan syömät, että mudan vetäjä ei päässyt\nsulaan mutaan asti koskaan. Haudan kaivaja oli ainoa joka oli sinä\ntalvena nähnyt sulaa maata. Väkisinkin synkkenivät ihmisten mielet.\n\nKaikista synkin oli Olli Jumppanen. Yksin eli hän, yksin raatoi kuin\nkarhu. Eräänä päivänä hän taas väänsi tervasmaallansa, ja kun oli\nväsynyt, istahti ja rupesi tapansa mukaan nureksimaan. Hän järkeili:\n\n\"Niin minä nyt elän kuin karhu. Yöt nukun saunakuopassa yksin kuin\nkarjusika ja päivät saa täällä myllertää!\"\n\nKotvan mietittyänsä hän heltyi:\n\n\"Ja tuo Pirttipojan ihana talvi vaan siinä silmien edessä paistattaa\npäivää ja nytkin sillä on semmoiset pakkasen helyt, jotta jos olisi\nJumppasen elämä ja mieli ennallansa, ja jos minulla olisi häntä takana\nja harja niskassa, niin häntää huiskauttaisi ja harjaansa heilauttaisi\ntaas Jumppanen sille ihanuudelle.\"\n\nHän alkoi päivä päivältä miettiä miten pääsisi sovintoon joukkonsa\nkanssa. Mutta siinä nousi vaikeus. Suso oli äkäinen ja hänenkään\nsisunsa ei antanut puhua ja lepytellä, varsinkin sen näppylän takia.\nSadasti oli hän jo yrittänyt, mutta aina nousi luonto vastaan, ja\nkärsimys lisääntyi.\n\nEräänä päivänä mietti hän taas sitä sovinnon hieromista. Hän jo\najatteli miten sopia koko maailman kanssa ja järkeili:\n\n\"Mikähän siellä sisussa on, kun se ei anna alottaa vaikka miten\nhaluaisi?\"\n\nViisi päivää aprikoituaan hoksasi hän sen ihan sattumalta. Hän\npäätteli, että se on se kadotuksen vanha isäntä päässyt sinne\nlivahtamaan. Mietittyään asiaa kauvan aikaa uskoi hän lopulta:\n\n\"Se pujahti sinne siellä Itkukalliolla siinä Ökön viinassa... Se näet\noli sen itsensä sarvipään pesässä keitettyä viinaa... ja se Ököhän\nolikin jo unessakin nähnyt sen nousevan kiven alta!\"\n\nHän tutki Ökön unen moneen kertaan ja päätti:\n\n\"Vaikka se oli antavinaan Ökön potkaista hänet alas kalliolta, niin se\nolikin vaan sillä kavaluutta, jotta ei älyttäisi, että hän kätkeysikin\nviinaan!\"\n\nMoinen kavaluus häntä jo suututti. Hän moitti:\n\n\"Kun silläkin olisi rehellinen peli, jotta tulisi suoraan taloon kuin\nrenkiä pestaamaan, niin sittepähän olisi kunkin oma asia suostua, ja\nsilloin tämä tuhma pirttipohjalainenkin ymmärtäisi tuon asian, mutta\ntämä kulkee kiertoteitä... ui ryökäle viinassakin niljakkana luikurina\nkuin matikka!\"\n\nKokonaisen viikon mietti hän nyt miten saada paholainen pois sisusta\najetuksi. Sattuma johti mieleen pelastuksen keinon: Hän muisti\nlautamies Juntusen puheet kuppuutuksesta. Valoa pilkahti sieluun.\nPäätös oli valmis. Hän valitsi läjästä kaikista tervaisimmat\npuut saunapuiksi ja laittoi niistä takan. Itseksensä hän laski\npuolitosissaan:\n\n\"Kun se Rönty-Kaisa kuppaa pois sen pahan veren, niin nälkäkinhän sille\npahuukselle tulee; lähtee se pois sisusta ja jättää ihmisen rauhaan!\"\n\nHän nosti tervatakan selkäänsä ja lähti kotiin kesken päivän. Keskellä\npäivää lämmitti hän saunan ja lähetti vanhimman pojan hakemaan\nRönty-Kaisaa kuppariksi. Rauhottuneena odotti hän itse sen tuloa ja jo\nvilkasi joskus Susoon, joka riiteli lapsille.\n\nViimein palasi poika ja Jumppanen jo kiirehti kysymään, joko se tuli.\n\n\"Ei se sano tulevansa enää milloinkaan, kun äiti on viskannut\njäistä vettä sen niskaan\", selitti poika. Jumppanen puhalsi savun\nsuupielestänsä ja vaipui ajatuksiinsa.\n\nVasta ensi viikolla sai hän kuulla lähemmin kerrottavan Suson ja Kaisan\nkahakasta avannolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi oli kevääseen kallistumassa. Entistä surullisempaa oli elämä ja\nentistä synkemmät Pirttipohjan olot. Käräjät lähestyivät, eikä tietty\nmiten niissä kellekin kävisi. Oli jo käräjien edelliset niin sanotut\npainostusviikot.\n\nToivottomana oli Jumppanen taistellut ja koettanut masentaa sisussa\nasuvaa henkeä. Viina ja Itkukallion asukas pyörivät alati mielessä.\nHän oli oikeastaan sairas. Hän kuvitteli mielessään, että kun hän\nsaa viinan vallan kukistetuksi Pirttipohjasta, niin hän juurittaa\ntervaksiksi kaikki Itkukallion puut ja laittaa niistä tervahaudan, niin\nettä ei siellä enää ole näreen taintakaan, jonka juurella kykenisi\nviinaa keittämään.\n\nMutta mieleen muistui, että voihan sitä muualla keittää. Siihenkin hän\nmietti keinon, päätti:\n\n\"Sitte minä hakkuutan kaikki Pirttipohjan metsät, että ei jää kuin\npaljas multa... Ja kaikki se rönty samaan tervahautaan!\"\n\nSitä miettiessä hän riemuitsi:\n\n\"Siitä se syntyy kokko! Se kun palaa ja porottaa haudan pohjaa!... ja\nkyllä siitä haudasta kun tuota tervaa tulla jötköttää, niin sitä tulee\nyhtenä suurena jokena, jossa laivat vaan seilaavat ja valaskalat uivat!\"\n\nMutta hän tuli ajatelleeksi, mistä saisi tynnyreitä niin paljon, että\nse tervan paljous saataisi korjuusen. Kauvan punnittuansa hän vihdoin\npäätti:\n\n\"Eihän siihen riitä koko maailman puolikot! Tuo Vahvajärvi kuivataan\nja se lasketaan tervaa täyteen... Ja silloin se alkaa se Pirttipohjan\nrikkaus rehentyä ja kukoistaa.\"\n\nHän unohti jo käräjätkin, kun innostelihe:\n\n\"Järvi on tervaa täynnä ja sitä myydään mikä ennätetään, ja on sitä\nsilloin Pirttipohjassa leipää!... Se rikkauden sanoma leviää ympäri\nristityn maailman ja silloin kokoontuu Pirttipohjaan koko maailman\nihanuus: kerjäläisiä alkaa tulvata avun pyyntöön ja harjulaista ja\nrytkyläistä kaupan tekoon ja mustalaista hevosia vaihtamaan, jotta\nsitä pitää tulla tien täydeltä ihan yhtenä jonona!... Minä silloin\nvaan istua jöhötän rikkaana isäntänä ja kuppuutan joka lauvantai ja\najan oriilla pyhänä kirkossa. Ja kerjäläisille minä käsken renkien ja\npiikojen leikata semmoista leivän kimpaletta ja voimurikkaa kuin ne\nilkeävät ottaa.\"\n\nSe huumasi ihan. Hän lupasi enemmän:\n\n\"Ja rakennutan niin suuren saunan että toista päätä saa lämmittää sillä\naikaa kun toisessa kylvetään, ja siellä saa joka ikinen kerjäläinen\nkylpeä ja maata pehkuilla! Ja kuppariakkaa pitää olla että vilisee\nja sarvisäkit vaan helisevät!... Ja lapsille ostetaan rytkyläiseltä\nsavikukkoja, jotta yksi piipitys vaan pitää taloista kuulua... Vie\npakana sitä Pirttipohjan rikkautta silloin!\"\n\nHän nousi, teki riemuisan liikkeen ja vannoi:\n\n\"Ja silloin sen pitää Suson mielen sulaa ja olla kuin parasta\nvoinsulaa... Ja silloin se pitää Pirttipohjan maassa alkaa semmoinen\nijankaikkinen sovinto ja rauha, jotta rukoilemallakaan ei saisi\nakkaansa riitelemään, eikä mies suuttuisi vaikka sitä vetäseisi\npärehalolla päähän!\"\n\nNyt hän oli tyytyväinen pitkästä ajasta. Tulevaisuuden unelmain\nhuumaamana oli hän nyt valmis koettamaan viime keinoakin, että\nPirttipohja pelastuisi hänelle eikä hän sortuisi käräjissä. Hän tuli\najatelleeksi poppamiehen luo menoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä aikoina, joista tässä kirjassa on puhe, oli Pirttipohjassa, kuten\nolemme huomanneet, jo täydellisesti kehittynyt yhteiskunta kaikkine\nvikoinensa ja hyvine puolinensa. Kaikki kansallisen elämän ilmiöt\nolivat jo mudostuneet ja kehittyivät alkutuoreutensa voimalla. Kerta\nolikin Jumppanen Pirttipohjaansa ylistäessä tapansa mukaan sattunut\nsotkeutumaan, niin että kieli sotki selvän ajatuksen ja hän tuli\nsanoneeksi:\n\n\"Me olemme yleensä jo niin täydelliset tässä elämän rustauksessa, että\nmeillä on yksinpä tuokin täydellisyyden ihan täydellinen puute.\"\n\nPirttipohjan poppamiehistä oli Ruta-Leena kuuluisin. Hänen äitinsä oli\naikoinaan nostanut lemmen sekä Jumppaseen että Pirhoseen. Hän oli nyt\njo vanha ämmä, ja asui yksinänsä pikku tupapahasessansa, tien varrella\nvähän loitommalla taloista, metsän keskellä. Useimmat avioliitot saivat\nvieläkin alkunsa hänestä. Hänen luonansa kävivät myös varakkaammat,\nnautinnon ja mukavuuden haluiset isäntämiehet kaapututtamassa päätänsä.\nTämä pään kaaputtaminen se oli Pirttipohjan suosituin kansallinen huvi.\n\nEräänä päivänä taivasteli Jumppanen hänen töllinsä edessä ja aprikoi:\n\n\"Auttaisikohan tuo näin ikämiehelle vielä, jos yrittäisi sitä keinoa\nuudestaan?\"\n\nItsestänsä hän oli oikeastaan varma, mutta epäili:\n\n\"Tai oikeastaan minun piti ajatella, jotta tehohteisikohan tuo Susoon\nvielä... vaikka se tämä kieli taas sotki oikean ajatuksen.\"\n\nNiin työntyi hän tölliin. Onnettomuudeksi sattui siellä olemaan\nsyrjäisiä. Laiskan mötkäleen näköinen talon isäntä Iisso Tuomainen\noli tullut kaapututtamaan päätänsä ja lojui nyt penkillä pää Leenan\nsylissä. Jumppanen istahti pankolle. Ruta-Leena raaputti Iisson päätä\nja lauleli:\n\n    Pikkuinen sittapörönen\n    pörisee oveni edessä.\n    Pörisee pikkuinen lintu;\n    pörisee, lentelee.\n\nHän jakasi hiukset ja raaputti ruoppaveitsellä Tuomaisen päätä jatkaen\npuoli-laulaen, hyräillen:\n\n\"Si-iiltuvaa siinä on tuossa päässä... si-iiltuvaa siinä on sekä\nsaiva-aarta!\"\n\nPitkänä pötkynä uinaili Iisso. Hiljaa kysyi hän, kun kuuli nisahduksen:\n\n\"Taasko sieltä löytyi?\"\n\n\"Löytää se Leena elävät... Löytää se Le-eena\", luiritteli taas\nRuta-Leena.\n\nEi koskaan ennen ollut Jumppanen kaivannut avio-onnea niin kuin nyt.\nHän näet muisti miten hellästi Susokin oli aikoinaan hänen päätänsä\nkaaputellut. Valmis oli hän jo turvautumaan Leenankin apuun ja mietti\nmiten saada Iisso kuuntelemasta pois.\n\nRehellistä keinoa hän ei keksinyt. Viimein turvautui hän viekkauteen,\nhuomauttaen:\n\n\"Niin se minunkin sauna paloi, jotta en osannut arvellakaan!\"\n\nToinen ei liikahdakaan, vaikka tajusi asian. Nyt jo lisäsi Jumppanen:\n\n\"Ja niinpä se on tämän sinunkin saunasi laita!\"\n\nIisso Tuomainen alkoi miettiä ja kysyi kotvan kuluttua veltosti:\n\n\"Onko se syttynyt tuleen... minun sauna?\"\n\n\"Ka mitäpäs tuossa nyt järkiään säikähtää!... Ennättäähän sitä\nsittekin kun oma väki tuo sanan!\" myönsi Jumppanen kaksimielisesti,\nvalehtelemista karttaen. Hetkisen kuluttua vääntäytyikin Tuomainen\nistumaan ja sanoi:\n\n\"Kyllä se on herkkua tuo pään ruoputus! Kuka hänet lie keksinytkin.\"\n\nHän pani tupakan, selittäen sitä tehdessään:\n\n\"Pitää tästä sitte lähteä sitä saunan paloa sammuttamaan...\"\n\nHän työntyi jo ulos, kun kysyi Jumppaselta:\n\n\"Päätä ruopututtamaanko sinä tulit?\"\n\n\"Päätä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotvasen sai Jumppanen jauhaa asiaansa, mutta selvisi viimein. Hän\nvalitti:\n\n\"Se tämän ikämiehen lempi jo on niin piintynyttä, jotta se ottaa ihan\nlapaluille!\"\n\nRuta-Leena kyhnehti hiljaksensa, kun ei olisi mitään kuullutkaan.\nIkäänkuin yksikseen vaan luritteli hiljaa, pankkoa pyyhkiä kyhnyttäen:\n\n\"Ottaa se lempi lapalu-uille... lapaluille se lempi ottaa... Hoh-hoi,\ntätä vanhan elämän kytystystä!\"\n\n\"Niin jotta jos Leena uskoisi sen vielä näin vanhan puoleiseen akkaan,\nkuin Susoon, tehohtevan niin jos vielä sillä voimalla yrittäisi\", pyysi\nJumppanen. Kotvan kytysteli Leena, mutta laskeutui sitte karsinaan, ja\nloihti siellä aikansa laulaa hyräillen. Sitten loihtimisen loputtua\nantoi hän Jumppaselle pienen lankapalan ja neuvoi:\n\n\"Leikkaa karvoja kissan hännästä, vuonnan saparosta. Leikkaa tilkku\npaidastasi. Ota hevosen jouhea, ja sido ne kaikki tällä langalla yhteen\nja pistä tukko salaa Suson kengän kärkeen. Kolmen päivän perästä se jo\nauttaa!\"\n\nJumppanen huokasi helpotuksesta. Hän palkkasi vielä Ruta-Leenan\nkuleksimaan taloissa Hölö-Heikin jälillä, mutta päinvastaisilla\nasioilla kuin se.\n\nTarkasti täytti hän ohjeet ja odotti levollisesti kuopassansa. Mutta\nhän oli tehnyt liika suuren tukun. Kun Suso yritti panna kenkiä\njalkaansa, puhui hän:\n\n\"Mitähän siellä on tuo toinen kengän kärki täynnä?\"\n\nHän tutki asian, tarkasti kissan hännän, ja oitis älysi hän. Kiireesti\nlähti hän vesipytyn kanssa kuopalle, paiskasi veden Jumppasen niskaan\nja sanoi:\n\n\"Tuosta saat! Vai vielä sinä kissan hännät keritset, pahan hengen\nsyöttiläs!\"\n\nSen paremmin ei ollut Pirhosta auttanut Hölö-Heikin apu. Mutta molemmat\npoppamiehet, Hölö-Heikki ja Ruta-Leena, tekivät toki kylällä ahkeraa\ntyötänsä.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nOikeuslaitos oli -- kuten yleensä kehuttiin -- Pirttipohjan\nyhteiskunnallisen elämän kehittyneimpiä haaroja. Lukuisat käräjäjutut\nnäet antoivat lakimiehille tilaisuutta harjaantua ammatissansa. Ei\nihme, jos oikeuden käyttö kehittyi tässä mehevässä, otollisessa\nmaaperässä niin täydelliseksi, että jo Jumppasen mukaan sanottiin\noikeudessa ja käräjöimisessä olevan koko Pirttipohjan turvan ja kunnian.\n\nTänä vuotena olivat kevätkäräjät myöhästyneet niin että maat jo olivat\nsulat, kun ne alkoivat.\n\nMutta nyt oli ensimäinen käräjäpäivä. Joka talossa oli sen päivän\naamuna vankasti riidelty ja kovasti syöty ja koko Pirttipohja oli nyt\njalkeilla, sillä ei ollut taloa joka ei olisi jo asiaan sotkeutunut.\n\nJo käräjien edellisenä päivänä oli Jumppasta kohdannut kova onni. Uusi\ntuomari oli joutunut pois viralta ja sijaan tullut entinen, johon\nPirttipohja oli alkanut vähä epäillen katsella. Usein oli valitettu:\n\n\"Se on liika kova tuota tapojen siisteyttä vaatimaan.\"\n\nTällä tuomarilla puolestansa oli oikeastaan vanhaa vihaa\npirttipohjalaisia, varsinkin Jumppasta kohtaan. Toiset niistä olivat\ntehneet hänelle ainoastaan kaikenlaista pientä koiruutta eivätkä\nolleet viime aikoina kunnolla väistäneet tiepuoleen, kun hän vastaan\najoi, mutta Jumppasesta hän taas muisti että se oli jo poikana\nollessaan keksinyt hänelle ilkeän haukkumanimen, sittemmin käynyt\nhänen naurismaassaan ja erään kerran -- kuten jo kerrottiin -- vastaan\ntullessa ajanut reet yhteen, niin että hänen reestään katkesi se aisa\njossa aisakello oli, ja hänen oli täytynyt ajaa loppumatka yhdellä\naisalla, jolloin Pirttipohjan väki oli alkanut hänelle nauraa. Ei ihme,\njos hän nyt tutki asiaa aivan perin pohjin ja tunnollisesti, että vaan\nei syyllinen jäisi rankaisematta.\n\nMutta asia ei tahtonut selvitä. Viisi päivää oli sitä jo ahkerasti\ntutkittu, mutta mitä enemmän siihen oikeus syventyi, sitä\nsotkuisemmaksi se kävi. Vierasmiehet, varsinkin mustalainen, olivat\nhyvin salaperäisiä. Luikurinen olikin jo vihotellut:\n\n\"Kunhan olisi antaa ryypyt vieraillemiehille valan asemasta, niin\nnäkisihän eikö totuus tulisi ilmi!\"\n\nJumppanenkin oli sen kuullut ja käskenyt Juntusen pitää silmällä,\nettä Luikurinen ei vaan saisi tehdä sitä jutkua. Hänkin näet myönsi\nJuntuselle:\n\n\"Siinä on niin paljon totta, jotta kyllä Luikurisen on itsensä pitänyt\nottaa ryypyt, kun se osaa niin paljasta totuutta puhua.\"\n\nMutta Pirttipohjan tuomarin oikeudentunto oli tietysti tämmöisessä\nasiassa kipeä, varsinkin kun siinä oli tikkuna kokonainen reen\naisa. Kun nyt oikeus ei näyttänyt muuten ilmi tulevan, ehdotti hän\nlautamiehille, että tutkittaisi asia yhdessä rysyssä, koska kaikki\nnäytti olevan yhteen kietoutunutta, ja tuomittaisi summamutikassa koko\nroikka, vaikka se ei ollutkaan oikea lain määräämä järjestys. Alussa\nvastusteli lautakunta, mutta suostui lopulta.\n\nAlkoi siis uusi joukkotutkinto. Kaikki, sekä syytetyt, että syyttäjät,\noli kutsuttu sisään, ja tavallista hartaammin hikoili tuomari. Ei\nkoskaan ennen ollut hän halunnut pirttipohjalaisiansa rangaista ja\nojentaa niin perinpohjaisen ankaralla isän kädellä kuin nyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko käräjäkunta odotti. Oikeustuvassa oli hiljaista. Alkoi istunto.\nEnsiksi tarrautui tuomari tietysti Jumppaseen, kysyen:\n\n\"Sinähän se olet se päämestari koko Pirttipohjassa!\"\n\nEi tiennyt Jumppanen ylpeilläkö siitä, vaiko kieltää asia. Tuomari\nkäytti tilaisuutta hyväksensä ja kiivastui viivyttelystä, hönkäisten\ntoistamiseen:\n\n\"Sinäkö se olet tämän Pirttipohjan varsinainen Jumppanen?\"\n\nEi osannut Jumppanen vastata. Luikurinen ehätti silloin:\n\n\"Ei tämä mikään erikoinen mestari ole oikeassa asiassa ja muussa\nhyvässä elämässä, mutta tuossa kielen pieksämisessä sen kieli rallattaa\nkuin paras aisakellon kieli!\"\n\nMutta nyt ehättikin Suso miestänsä sakoista pelastamaan, ettei lehmä\nmenisi:\n\n\"No eikö tuo sitte oman akkasi kieli laula, jotta luulisi sen olevan\nihan voilla voidellun!\"\n\n\"Suu kiini!... Jumppasella on puheenvuoro!\" ärjäsi tuomari. Syntyi\nhiljaisuus. Taas käski tuomari:\n\n\"Jumppanen puhuu nyt!\"\n\n\"Puhu hyvä mies!\" nyki Suso häntä nutun helmasta, lehmäänsä\npelastellen. Jumppanen ei tiennyt mitä puhua. Taas käski tuomari:\n\n\"Puhu nyt Jumppanen!\"\n\nSilloin suuttui Jumppanen ja sanoi:\n\n\"Senkö täyteistä minä tässä osaan puhua!\"\n\nTuomari aikoi käskeä häntä puhumaan puhevuoron menettämisen uhalla ja\nyritti:\n\n\"Puhu nyt Jumppanen tahi...\"\n\n\"Puhu itse!... Sitä vastenhan sinä olet tuomari ja saat palkan, jotta\npuhut ja tuomitset viattomat vapaiksi!\" suuttui silloin Jumppanen.\nTuomari uhkasi:\n\n\"Jos sinä et puhu, niin minä sakotan!\"\n\n\"Sakota vaan, jos ilkeät!\" murahti Jumppanen, ja kun oli saanut sakot\noikeuden loukkauksesta, lisäsi hän:\n\n\"Sakota vieläkin! Mutta Jumppanen vaan ei mene itseään pussiin\npuhumaan!\"\n\nPitkän ajan kuluttua tultiin varsinaiseen asiaan, ja kysyi tuomari:\n\n\"Onko Jumppanen puhunut Luikurisen rouvasta mitään Luikurisen rouvan\nkunnialle käypää?\"\n\n\"Eikä ole puhunut\", ehätti Suso. Tuomari ärjäsi hänelle ja toisti\nkysymyksensä. Silloin Jumppanen kielsi jyrkästi, kuten oli talvikauden\nhautonut. Hän sanoi:\n\n\"Elä usko! Minä nyt menisin puhumaan mitään koko mokomasta akasta, joka\non kuin mikä harakka ja muutenkin mikä lienee entinen juoksuakka, joka\nsitte meni tälle Luikuriselle, kun ei enää herroille kelvannut!\"\n\nTästä talven kuluessa miettimästänsä puolustuspuheesta hän sai sakon\nLuikurisen emännän kunnian loukkauksesta. Kun se oli julistettu,\nraapasi Jumppanen päätänsä ja kirosi:\n\n\"Eto harakasta, en paremmin sano, ilkeää sakottaa, vanha mies.\"\n\nMentiin siitä sitte Pirhosen kanteeseen. Pirhonen selitti:\n\n\"Ka tämä Jumppanen nosti semmoisen jutun, jotta minun on täytynyt koko\ntalvi emännättä elää ja itse keittää ruoka... Tietäähän sen tuomari ja\nkorkea oikeus itse, miltä se tuntuu, semmoisten merkkien alla kun pitää\ntalvi elää!\"\n\nTuomari käski taas Jumppasen puhua, mutta tämä kun oli saanut\npuolustuspuheestansa sakot, sanoi jyrkästi:\n\n\"Enkä puhu, kun siitä kuitenkin sakotetaan!\"\n\nAlkoi uusi peli. Juntunen koki auttaa Jumppasta huomauttaen:\n\n\"Eipä tässä oikeastaan tarvitse muuta puhua kuin sanoa, että onko se\ntotta, jotta tämä Pirhonen on ollut Luikurisen akan kanssa saunassa!\"\n\n\"Sano nyt jotta ei sakota!\" hätäili jo Suso ja Jumppanen sanoi:\n\n\"Vaikka sormet panen kirjan päälle siitä, että tämä Pirhonen ei\nhuolisikaan Luikurisen akasta, vaikka hän olisi naimaton leski ja olisi\nvaikka sata parkkitiinua myötäjäisiä.\"\n\nPirhosen maine oli siten puhdistettu, ja se aviopari jo huokasi\nhelpotuksesta. Tuomari tiedusteli vielä:\n\n\"Jumppanen siis ei voi näyttää toteen, että Pirhonen on maannut\nLuikurisen vaimon kanssa?\"\n\n\"No kuka sitä nyt valetta rupeaakaan toteen näyttämään!\" vahvisti\nJumppanen. Pirhosen sydän alkoi hänelle sulaa, mutta oikeus julisti:\n\n\"Koska siis Jumppanen tunnustaa levittäneensä perättömän huhun,\nsakotetaan häntä...\"\n\n\"Taasko sinä sakotat!\" kauhistui nyt Jumppanen ja lisäsi:\n\n\"Kun ei saa enää oikeudessa totta puhua, jotta ei jo saa sakkoja\nniskaansa!... en jo paremmin kiroa!\"\n\nKun hän oli siitä saanut neljännet sakot, olivat häntä vastaan nostetut\nisommat kanteet lopussa, ja oikeus siirtyi tutkimaan hänen nostamaansa\nkannetta.\n\n\"Mistä asiasta tämä Pirttipohjan Jumppanen syyttää torppari Pirhosta?\"\n\nEi Jumppanen osannut sitä selvästi sanoa ja pelkäsikin jo puhua.\nLautamies Juntunen sai silloin selittää kanteen ja selitti sen haasteen\nmukaan:\n\n\"Se tämä mökkiläinen Jumppanen käski kärttää tämän Pirhosen oikeuteen\nsiitä että hän on ollut tämän Okö-Antin eli oikeastaan Antti Kakkosen\nvaimon Kaisan kanssa!\"\n\nAsia oli tuomarille sotkuinen. Hän kysyi Jumppaselta:\n\n\"Oletko sinä sitte tehnyt huorin Antti Kakkosen akan... Mika sen akan\nnimi on?\" kääntyi hän lautakuntaan.\n\n\"Kaisa!\"\n\n\"Antti Kakkosen akan Kaisan kanssa?\" lopetti hän nyt puheensa.\n\nNyt oli Jumppasen edessä elämän tärkein kysymys: puolustautua ja\npuhdistua vaimonsa silmissä, että pääsisi perheensä yhteyteen ja\nPirttipohja ja unelmat pelastuisivat häviöstä. Hän oli valmistanut\npuolustuspuheen parhaansa mukaan ja lausui nyt sen jyrkästi vakuuttaen:\n\n\"Se nyt on vale, jotta minä sekaantuisin vanhan viinanpolttajan rumaan\nakkaan, kun on kerran omakin elossa!... Ennen syön vaikka kapan\nkauroja, ennen kun moiseen raatoon rakastun!\"\n\nÖkö-Antin Kaisa ryki vihaisesti ja ärähti:\n\n\"En minä vielä mikään raato ole!... Eikä Ökö mikään viinanpolttaja!\"\n\n\"Elä yhtään ylpeile sillä kauneudellasi, mokomakin hönkäle!\" kiivastui\nsiitä mustasukkainen Suso, ja tuomarin täytyi taas huutaa:\n\n\"Suu kiini! Jumppanen saa puhua!... Mitä Jumppanen tällä kanteella\nsitte tahtoo?\"\n\nMutta Jumppanen olikin päättänyt nyt puhua juurta jaksaen, että totuus\ntulisi ilmi ja pesuus ja Pirttipohja pelastuisi. Hän raapasi päätänsä\nja alkoi:\n\n\"Siitähän se sai alkunsa, siitä karhun syötävästä, koko tämä rylli.\"\n\n\"Asiaan!\" komensi tuomari, mutta Jumppanen yltyi:\n\n\"Nyt sitä vasta mennäänkin asiaan, että sen pitää nousta juurinensa\nkuin tervaskannon!\"\n\n\"Suu kiini!\"\n\n\"Elä ärjy!\" karjasi Jumppanenkin, Tovi siinä huudettiin, mutta lopulta\ntäytyi antaa Jumppasen puhua. Itsepäisesti väänsi se nyt:\n\n\"Ensin me kiersimme karhun, mutta sitte se alkoi viinan hyväkäs vetää\nja minä jo olin juonut ryypyn, kun se vanha kehno meni siinä vereen ja\npani ostamaan karhun nahoilla kaikki tämän Ökön viinat!\"\n\n\"Ääneti syrjäasioista!\" kiivastui tuomari, mutta Jumppanen karjasi:\n\n\"Enkä ole äänettä! Nyt sitä vasta puhua leiletelläänkin, sillä kun\nJumppanen pääsee kerran viinan, tai tämän varsinaisen totuuden makuun,\nniin se ei hellitä.\"\n\nTuomari raapi harmistuneena päätänsä, akat torailivat keskenänsä. Taas\nhuusi tuomari:\n\n\"Puhu asiasta tahi minä sinut hornaan lähetän!\"\n\n\"Lähetä vaikka mihin... Sitte se sai siitä alkunsa... kun minä olin\npiru, se joka nousi sieltä kiven alta... Ja minulla oli nahkana ei tämä\noma iho, vaan karhun nahka.\"\n\nNyt jo hämmästyi koko lautakunta. Tuomari ärjyi sekavana:\n\n\"Tämä on mustalaisjoukko koko Pirttipohja... Mikä karhun nahka sinulla\noli?... ja mitä se tähän asiaan kuuluu?\"\n\n\"Oikea karhun nahka, jonka tämä Ökö ja Punkki-Matti sitte nylki minun\npäältä ja minä jäin paljaalle vereslihalle.\"\n\nSusokin jo hämmästyi, samoin koko käräjäkunta, ja tuomari karjasi\nepätoivoisena:\n\n\"Se ei kuulu asiaan!\"\n\nMutta nyt oikasi Jumppanen:\n\n\"Se nyt on vale, jotta tämä ei kuulu asiaan! Kaikki asiat yleensäkin\nkuuluvat asiaan, olivatpa he sitte karhun tahi hukan nahkoja!\"\n\nTuomari kiroili, viskoi lakikirjojansa ja jo kysyi lautakunnalta:\n\n\"Onko tämä Jumppanen täysijärkinen?\"\n\nMutta se pisti Jumppasta Susonkin ja toisten tähden. Hän ärjäsi\ntuomarille:\n\n\"Elä hauku, kuule, tahi saat sakkoja! Jottako Jumppanen olisi hullu!\"\n\nJa korottaen äänensä juhlallisen korkeaksi vannoi hän:\n\n\"Jumppasen äly on aina ollut niin selvä, että sen kirkkaudessa\nhuikenevat itse taivaan kynttilät ja tähdetkin ovat siihen verraten\nmustia kuin papin verkanutun napit.\"\n\n\"Elä kehu!\" suuttui siitä Pirhonen kateisena. Mutta ei ennättänyt\ntuomari karjasta, kun Jumppanen jo korotti äänensä ärtyneenä ja ihan\nkuin hihkasi:\n\n\"Kehun kyllä! Jumppasen oman viisaudenkin pitää himmetä ja pimetä minun\nälyni kirkkaudesta, jotta se on pimeä kuin saunan karsina ja musta kuin\nsuutarin piki! Ja sen minä sanon, että hukka perii koko maailman, jos\nPirhonen pääsee Jumppasen tasalle siinä pääluvussa!\"\n\n\"'Pääsee tasalle pääluvussa'... 'pääsee tasalle...!'\" matki tuomari ja\nJumppanen erehtyi silloin hädissänsä myöntämään:\n\n\"Ka sekös sillä on päästessä, kun vierotti minulta eukon semmoisilla\njuuttaan metkuilla!\"\n\nNyt oli tuomari varma, että Jumppanen on hullu. Hän tiedusti jo\nlautakunnalta:\n\n\"Voidaanko häntä syyntakeisena ollenkaan sakottaa?\"\n\nPirhonen älysi asian ja säikähti Jumppasen vapautuvan sakoista\nhulluuden varjolla. Sitä estääksensä puuttui hän asiaan, selittäen:\n\n\"Se vaan voipi metkuillessansa heittäytyä hulluksi... Se on niin älykäs\nmies!\"\n\nSuso älysi nyt siinä olevan pelastuksen sakoista, nyki miestänsä ja\nkehotti:\n\n\"Sano olevasi hupsu, niin ei mene sakkoja!\"\n\nJa ennen kun Jumppanen ennätti puhua, ehätti hän tuomarille:\n\n\"Siinä on tämän Jumppasen päässä ollut vikaa lapsuudesta asti...\"\n\n\"Elä valehtele!\" karjasi Jumppanen.\n\nEi auttanut muu kuin kuulustella Pirhosen tuomat vierasmiehet.\nMustalainen teki akkoinensa valan ja todisti reilusti:\n\n\"Kyllä se korkea oikeus on totta kaikki mitä tämä Pirhonen on puhunut!\"\n\nMutta hän oli maata kierrellessänsä unohtanut Pirhosen valmistaman\ntodistuksen yksityiskohdat, ja erehtyi todistuksessansa. Hän selitti:\n\n\"Se tämä Ökön-akka istui Pirhosen saunassa penkillä ja lauloi ja\nJumppanen tanssi laulun mukaan.\"\n\n\"Mitä se pahahenki lauloi?\" kiehahti jo Suso mustasukkaisena.\nMustalainen selitti:\n\n\"Se lauloi tätä oikeata mustalaislaulua:\n\n    \"Hei-jui jukepike jullaa,\n    jukepike jullaa!\"\n\nHän alkoi hieman polviaan hytkyttäen tanssia selittäen:\n\n\"Ja Jumppanen tanssi vaan näin:\n\n    \"Itse mä varastan hevosia\n    ja akkani kerjää pullaa!\"\n\nTuomari joi vettä, ähki, lepäsi ja käski puhua edelleen, Jumppanen\njatkoikin, alkaen selittää sitä että Pirhonen pääsee hänestä edelle\nlapsiluvussa.\n\nTuomari pyyhki hikeä otsaltansa ja kehotti pysymään asiassa. Jumppanen\nsiihen huomautti:\n\n\"Tämä se onkin se pääasia ja oikea totuuden juuri... Sillä nyt ei enää\nPirttipohjassa laula muualla haikara kuin tämän Pirhosen mökillä...\"\n\nPirhonen huomasi mustalaisen sotkevan asiaa ja raapi päätänsä, pyyhki\nsitte pitkällä nutun hihalla nenäänsä ja sekosi:\n\n\"Se on tämä Pirttipohjan mustalainen huonomuistinen, vaikka kyllä se\nvalan tärkeyden silti ymmärtää!\"\n\nMutta nyt alkoi tuomari jo aavistaa asian, ja laskettuansa että\nJumppanen on jo saanut sakkoja yhden aisan hinnan kävi hän siltavoudin\nkanssa ottamassa väliryypyt ja alkoi syventyä asiaan antamalla\nJumppaselle puhevuoron.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTutkinto oli jo kestänyt kuusi tuntia, kun asia alkoi hieman selvitä.\nNyt jo selitti Jumppanen unensa jatkoa:\n\n\"Sitte kun tämä Ökö oli nylkenyt minun selästä sen karhun nahkan ja\nvienyt sen tälle Luikuriselle parkittavaksi ja tämä Luikurinen vielä\nviskasi minut itseni parkkitiinuun, vaikka koko ruumis oli nilellä,\nniin minä suutuin ja sanoin, jotta ne karhun nahat pitää parkituttaa\nKoljosella.\"\n\nAsia yritti jälleen sotkeutua. Saatiin kumminkin sen juoni vielä\nkäsiin, ja Jumppanen voi jatkaa:\n\n\"Mutta tällä Pirhosella oli vihaa Koljoselle siitä kakarapytystä ja se\nvaan penäsi, että Luikurisella pitää parkituttaa. Ja muun hyvän lisäksi\nse vielä teki valmiit kaupat minun tietämättä ja lupasi Luikuriselle\nminun vasikan...\"\n\nHän oli jo hikinen hartioilta, kun tunnusti:\n\n\"Kun se sitte vielä rupesi sen juuttaan akka harakkaa kehumaan, niin\nsilloinhan minä sanoin, jotta mene tiedä jos se sen akan kanssa elää.\"\n\nAsia alkoi selvetä ihan juuriaan myöten koko Pirttipohjalle, sillä\nPirttipohjassa on jokainen tottunut hämäryydestä selvän saamaan, kun\novat siihen omissa puuhissaan oppineet. Jo näkyi hymyileviäkin naamoja.\nKun oli saatu selville, että Jumppanen ei ollut Ökö-Antin akan kanssa\ntehnyt muuta kuin käskenyt sen syleillä Anttiaan, vaati Jumppanen\ntiukasti:\n\n\"Ja nyt minä vaadin, että tämä Pirhonen panee sormet kirjan päälle ja\nvannoo Suson kuullen koko sielunsa autuuden kautta, jotta Jumppanen\nei ole ollut Ökön akan vieressä, eikä tehnyt muuta kuin halannut,\nja senkin ainoastaan sen tähden, että rauha ja rakkaus vallitseisi\nPirttipohjassa!\"\n\n\"Ka mikäs sitä on oikean asian päälle vannoessakaan!\" lupasi jo\nPirhonen. Pian selvisi miksi hän oli perättömän jutun levittänyt. Suso\njo turisteli nenäänsä ja kuivaili silmäkulmiansa. Tuomari tiedusteli\nmitä rangaistusta Jumppanen vaatii Pirhoselle. Tämä sanoi:\n\n\"En minä näitä ajallisia sakkoja hänelle, kun sillä on muutenkin\nköyhyys ja se on huono työmies\".\n\nHän harmistui kärsimyksiänsä muistellessa ja vaati kovalla äänellä:\n\n\"Hänet pitää tuomita koko yhdeksi talveksi elämään akastaan erillään\nsamanlaisessa maasaunassa kuin minä elin, ja Pirttipohjan ei enää pidä\nminun kunniaani koskea linnun höyhenelläkään.\"\n\nOikeus julisti silloin päätöksensä:\n\n\"Koska kantaja ei ole vaatinut laillista rangaistusta eikä laki salli\nsen tuomita laittomasti, vapautetaan syytetty edesvastuusta\".\n\nPirhosen sydän alkoi silloin sulaa Jumppaselle. Istunto jatkui.\nPirhosta sakotettiin Ökö-Antin akan kunnian loukkauksesta. Ökö-Antti ja\nPunkki-Matti sai sakkoa viinan poltosta. Pirhonen tuomittiin maksamaan\nKoljoselle kakarapytystä kymmenen penniä ja kuluja viisitoista\nmarkkaa. Susoa sakotettiin Liisan ja Liisaa Suson loukkaamisesta ja\nmolempia Rönty-Kaisan pahoin pitelystä ja Ruta-Leenaa ja Hölö-Heikkiä\npuoskaroimisesta. Mustalaista taas sakotettiin ainoastaan väärästä\nvalasta ja hevosvarkaudesta. Yleensä saivat sakkoja kaikki muut\npirttipohjalaiset paitsi Luikurinen. Nimismies Mölsäkin sai\nhumalasakot. Viimeksi sakotettiin Jumppasta ja Pirhosta niistä\nhaukkumanimistä, jotka olivat toisillensa keksineet.\n\nMutta Jumppasta arvelutti hänelle tuomittujen sakkojen runsaus.\nHän älysi että tuomari oli häntä sakottanut omistakin asioistansa.\nOikeustuvasta poistuessansa hän mutisi:\n\n\"Kyllä sinä nyt osasit sakottaa, mutta sakota, ei se rekesi aisa enää\neheäksi tule, vaan aisapuolena sinun on ajettava maailman loppuun asti.\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nOli kevät. Käräjään lähtiessä oli lehmät päästetty ulos etsimään\nruokaansa. Aurinko paistoi keväisesti, kiuru lauleli ja jo alkoivat\nurvut lehdiksi puheta.\n\nPirttipohjan väki vaelsi käräjistä kotiinsa. Yksinänsä kulki jokainen,\neikä kuulunut puhelua, ei naurua. Ainoastaan Pirhonen oli lyöttäytynyt\neukkonsa seuraan, ja Jumppanen koki pysytellä Susonsa takana sen\nläheisyydessä. Mutta aivan äänettöminä vaelsivat nämäkin kaksi paria ja\neri teitä.\n\nMutta Susonkin mieli alkoi nyt lopullisesti heltyä. Hän ei vaan\nlöytänyt sanoja, että olisi päässyt sovinnollisen elämän alkuun. Siinä\nmiehensä edellä eväsnyytti kädessä kiirehtiessänsä ja puhelun alkua\nmiettiessänsä kuvastui hänen sielussansa koko asian kauheus semmoisena,\nkuin Jumppanen oli sen oikeudessa unensa perusteella selittänyt. Sydän\nheltyi ajatellessa mitä kaikkea hänen miehensä oli kärsinyt. Hän\nkuivasi salaa kyyneleensä ja silloin tuli sovintopuheen alku aivan\nitsestänsä. Hän ei näet voinut olla torumatta miestänsä hellällä\nvarotuksella:\n\n\"No mikä nyt pitikin miehen villitä semmoisille retkille! Kun alappa\nnyt ja rupea piruksi ja sitte anna vielä nylkeä itsesi!\"\n\nEi hän sitä aivan sanan mukaisesti tarkottanut, mutta ei osannut\nparemminkaan säälitellä. Jumppanen mietiskeli vaan, ja vaikea oli\nSusonkin jatkaa. Ei taas keksinyt semmoista tavallista, josta olisi yhä\nheltyvä sisu antanut puhua. Paremman puutteessa täytyi siis lempeästi\nnuhdella:\n\n\"Ja sitte vielä menee oikeudenkin edessä roikalehtamaan paljaalla\nvereslihalla... jotta ei ole edes vaikka paitariepua päällä!\"\n\nEi Jumppanen nyt osannut millään puolustautua: Hän koki vaan pysytellä\nSuson kanssa hyvissä väleissä.\n\nNiin jatkoivat he matkaansa kunnes tulivat Matkalammin päähän, näreen\npuoliskojen luo. Siinä istahti Suso, avasi eväsnyyttinsä ja kehotti\nJumppastakin:\n\n\"Syö nyt sinäkin tuosta tuota pappilan rouvan antamaa otrarieskaa!\"\n\nSyötyänsä siinä lähtivät he sovinnossa jatkamaan matkaansa. Jouduttiin\ntiehaaraan, jossa yhtyi käräjäpaikalta tuleva syrjätie. Siinä osui\nheihin yhtymään Pirhosen pariskunta, joka oli valinnut eri tien, ettei\ntarvitsisi Jumppasen matkueessa kulkea. Teki jo mieli lyöttäytyä yhteen\njoukkoon, mutta mieli ei ollut aivan valmis, ja Pirhosen eukko ryhtyi\nkorjailemaan kengän nauhojansa voidaksensa siten jättäytyä jälelle.\n\nNyt saapuivat molemmat parit veräjälle, josta alkoi Koistisen ja\nMalisen raja-aita. Sen molemmilla puolilla oli polku, joten voi valita\nkumman puolen hyvänsä. Jumppanen valitsi Koistisen puolisen polun ja\nPirhonen Malisen.\n\nTie oli metsäistä. Sekaisin kasvoi siinä koivua ja tuonta ja pihlajaa,\nja rauhallisena vaelsi kumpikin pariskunta. Jo läheni metsän reuna,\njosta alkoi aho. Sen ahon keskellä oli iso muurahaiskeko.\n\nÄkkiä alkaa silloin kuulua outoa mörinää aholta. Kulkijat eivät siihen\nkääntäneet alussa huomiota, sillä mielessä liikkuivat helpotuksen\ntunteet. Vasta ahoa lähestyessä sattuivat molemmat miehet arvelemaan\nvaimoillensa:\n\n\"Koistisen iso härkäkin mörisee jo ulkona.\"\n\nMutta silloin tupsahtikin silmiin outo näky. Jumppanen sen huomasi\nensiksiki ja ärjäsi:\n\n\"Karhun vaivattava!\"\n\nJa todellakin mörisi karhu muurahaiskeon ympärillä. Nyt kirosi\nPirhonenkin hätäytyneenä:\n\n\"Ja sillä eväällä onkin kuusi pentua, vaikka Kokko valehteli olevan\nkaksi!\"\n\nKulkijat olivat jähmettyä. Jumppanen selviytyi ensiksi ja ärjäsi\nkauhuissansa lehmäänsä muistaen:\n\n\"Jos nyt ne pennut ovat päästäneet jo sen viimeisenkin lehmän läävästä!\"\n\nKarhu ärjyi muurahaiskeolla ja repi maata. Pirhonenkin muisti lehmänsä\nkohtalon, menetti harkintakykynsä ja syöksyi suin päin metsän peitossa\nmökillensä päin kankea noutamaan ja huusi:\n\n\"Hae kanki, Jumppanen, ja tule apuun!... Hae sukkelaan kanki!\"\n\nVaimot eivät kyenneet pakenemaankaan, Jumppanen tyrmistyi aluksi, mutta\nselvisi pian siksi, että huomasi huutaa:\n\n\"Pirhonen!... Kuule Pirhonen! Elä heitä akkaasi yksinänsä!... Elä heitä\nakkaasi tahi ei jää lehmän lypsäjää!\"\n\nMutta ei Pirhonen kuullut, vaan ryntäsi kankea hakemaan ja pelastamaan\nlehmäänsä. Karhu mörisi kamalasti. Jumppanen sieppasi aidasta aidaksen\nja yritti hätäissänsä syöksyä aholle, mutta aidas oli niin laho,\nettä tynkä vain jäi käteen. Kiroten viskasi hän senkin pois ja huusi\nPirhosen Liisalle:\n\n\"Tule h--tissä tälle puolen aidan ja juostaan tuosta heinätietä myöten\nKoistisen nauriskuopan kautta pakoon!\"\n\nLiisa yritti kavuta aidan yli, mutta tarttui hameistansa kiini,\nJumppanen kiskasi hänet irti, että hame repesi, ja kolmin alkoivat he\njuosta Koistisen nauriskuoppaa kohti. Jumppanen hoki juostessansa:\n\n\"Kunhan Mansikki saadaan korjuuseen ja minä ennätän suuttua, niin\nnäytän minä sille!\"\n\nAlkuaan hän ajatteli viedä akat turvaan nauriskuoppaan ja itse rientää\nMansikkia pelastamaan. Mutta kuopalle tultua olivat kaikki niin\nkiihkoissansa, että kukaan ei kuoppaa huomannutkaan. Ohi juoksivat\nja vasta Immosen kasken luona hoksasi Jumppanen asian ja noitui\njuostessansa Mansikin turvaksi:\n\n\"Pimitti näet selvän älyn niin että ei huomannut sitä Koistisen\nkuoppaakaan, johon olisi vaikka nuo akat sullonut!\"\n\nHengästyneenä saapuivat he Jumppasen mökille. Mansikki ynisi\nkarjapihalla, sillä se oli vainunnut karhun olevan likellä ja haki\nsuojaa. Tuohtuneena löi Jumppanen sitä takkavitsalla lautasille, ajoi\nläävään ja riiteli:\n\n\"Etkö kestä läävässä, vaan lennät suoraan karhun suuhun!\"\n\nPirhonen oli sillä välin pelastanut oman lehmänsä ja palannut kanki\nkädessä aholle. Mutta kun Jumppasta ei näkynyt, ei auttanut muu, kun\npalata mökille ja jättää karhu rauhaan. Palatessansa iski hän kangella\npetäjän kylkeen ja ärjäsi karhua pelotellaksensa.\n\nMuurahaiskeolta alkoi silloin kuulua entistä kamalampi mörinä. Se\nkuului Jumppasenkin mökille. Suso kävi murheelliseksi ja Jumppanen\npainui synkkänä tupakoimaan. Suso otti vanhan virsikirjan ja alkoi\nveisata. Veisuuseen yhtyi lopulta Pirhosenkin Liisa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauran kylvöaika lähestyi. Siementen itävyys oli koeteltu, ja harattiin\nkauramaita.\n\nUusi sovintokausi alkoi nyt hiljaksensa valmistua Pirttipohjassa. Sen\ntarpeen tunsi jokainen, mutta ei kenenkään sisu ollut vielä niin kypsi,\nettä olisi sallinut siitä puhua.\n\nEräänä päivänä tupakoi Jumppasen mökissä Pirttipohjan puheliain ja\npienin miehen rehvana, joka ujosteli pienuuttansa ja siksi kerskui\nsuuruudellansa. Tämä mies, Pekka Kuikka, otti nyt karhun puheeksi ja\nsanoi:\n\n\"Ei sitä oikeastaan sitä niin suurta karhukarjaa ilkeä mennä yksinään\nryskyttämään tämä isokaan miehen härkä!\"\n\nHän imasi savut, sylkäsi terhakasti ja kehasi:\n\n\"Mutta kun sitä oikein yksipuraisiksi heretään ja otetaan seipäät ja\nniillä mojautetaan sivuille rietasta, niin kystä siitä pitää tulla!\"\n\nHän valehteli nyt pitkän karhuhistorian, jonka hän lopetti näin:\n\n\"Mutta kun me kaikki Kuikan pojat tarrasimme sen emäkarhun partaan\nyksimielisinä kuin yksi tuulen vihuri, niin takakäpälilleen istumaan\nkapsahtivat pentukarhut ja armoa uikuttivat ja veli-Tahvo sanoi\nsilloin, jotta ollappa tuossa pilli millä puhaltaa, niin tanssia\npitäisi joka turrikkaan, että parta vaan leuhkaisi!\"\n\nJumppasen hartiat olivat kumarassa ja piippu oli sammua.\n\n\"Vai mitä sinä Jumppanen ajattelet?... Niin jotta painostaako tämä asia\nsinua, kun olet synkeä tuossa tupakkameiningissäsi?\" kysyi silloin\nKuikka.\n\n\"Eipä tämä erikoisesti... Tämä on ainoastaan semmoista tavallista\ntupakoimissynkkyyttä\", epäsi Jumppanen. Kuikka selitti:\n\n\"Se on yksinpä tässä avioelämässäkin se yksipuraisuus semmoinen voima,\nettä ei siinä akka uskalla miehellensä torailla. Siinä Kuikankin\ntalossa jos vaan akka rupeaa rykimään ilman yskää ja minä vaan nostan\noikean miehen luonnon ja sanon että: ak-ka! @@ niin letti ojona siinä\nakka laputtaa ulkotöillensä!\"\n\nJumppanen mietti. Kuikka puhui nyt Pirttipohjan yleisestä voimasta ja\nkehui:\n\n\"Sitä tässä jo yhdessäkin suuremman puoleisessa miehessä asuu semmoinen\nvoima, minkä nyt tässä minunkin kokoisessa miehen jätkässä, niin mitä\nsitte tässä koko Pirttipohjassa! Karhun tanssia siinä pitää petojen\ntanssia, kun täältä nousee miestä kuin karpaloa mättään alta!... Siinä\nse voima on siinä sovussa!... Silloin, kuule Jumppanen, ei tarvitse\nmuuta kuin vähä hönkäistä ja näyttää kurassia, niin häntänsä uneuttaa\nkarhu aholle, kun hätäpäissään lähtee pakoon latmistamaan!... Vai mitä\nsinä Jumppanen syleksit?... Minä jo sanoin Pirhoselle: 'Pirhonen',\nsanoin minä Pirhoselle, 'turvaannu sinä Pirhonen vaan Kuikkaan ja\npole rikki se eripuraisuus sen Jumppasen kanssa, ja Kuikka kun on\netukynnessä, niin suolla se vaan karhu soittaa mennessänsä!'...\"\n\nJumppasella ei ollut vastaamista mitään. Kun Kuikka lähti, kypsytteli\nJumppanen taas sovinnon tarvetta, kuten Pirhonenkin. Kertakin hän taas\nvalitti Susollekin:\n\n\"Se on yleensäkin koko se varsinainen sovinto niin monien sakkojen ja\nkäräjöimisien takana täällä Pirttipohjassa!\"\n\nMutta rehellisesti hän siihen pyrki ja koetti keksiä keinoa miten\nlähestyä Pirhosta. Asia alkoi häntä painaa. Lisäksi harmittivat häntä\nvielä maksamattomat viinat. Hän synkkeni viinalle yleensä ja uudisti\nlupauksensa hävittää koko viinasauna.\n\n\n\n\nXV\n\n\nMikko Pirhosen mökissä elettiin oikeastaan samanlaista elämää kuin\nJumppasenkin. Sielläkin kypsytettiin sovintoa, mutta vaikka Pirhonen\nolikin Jumppasta liukkaampi mies, ei hänkään jaksanut alkuun päästä.\nMutta avioelämä ja -sopu oli rakentunut. Pirhonen oli käynyt maksamassa\nkäräjäkapat ja siltavoudin jyvät, palannut sieltä ja imeksi nyt\npiippuansa onnellisena. Liisa kampasi pojan päätä.\n\n\"Panisit nyt nuo puhtaat alushousut jalkaasi!\" kehotti hän tehtävänsä\nlomassa miestänsä. Tämä tajusi onnensa. Kaikki oli rauhallista. Kissa\nhyrräsi.\n\nNiin oli perhe-elämä yhteiskuntajärjestyksen avulla pelastunut. Nyt oli\nvielä yleinen naapurisopu kypsymättä.\n\nMutta molemmat miehet etsivät jo tilaisuutta missä saisivat toisiansa\ntavata. Kerta he huomasivatkin toisensa metsässä, ja saadaksensa\naihetta pysähtyä toistensa lähettyville, ryhtyivät kuin sopimuksesta\nkiskomaan virsutuohta, kumpikin tahollansa. Joskus kolauttivat\nkirveellä koivuun ja sadattelivat sen huonotuohisuutta.\n\nVähä kerrassansa he sitte koivu koivulta likenivät. Mutta kun pääsivät\njo niin tikitysten, että voi erottaa silmän valkuaisten välähdykset,\nerosivat he eri suunnille ja kumpikin istahti ahollensa tekemään\nvirsuja. Se oli ensimäinen välitön sovintoyritys.\n\nKauvan saivat he etsiä toista yhtä sopivaa tilaisuutta. Mutta vihdoin\ntarjoutui sekin: Heidän kauramaansa sattuivat olemaan nyt rajatusten.\nAita vaan sattui olemaan välissä. Eräänä päivänä huomasi Pirhonen\nJumppasen olevan siellä kyntämässä. Hänkin lähti omalle vainiollensa ja\nalkoi kyntää.\n\nHe olivat alottaneet kynnön vastaisilta reunoilta, niin että vako\nvaolta lähestyivät toisiansa. Ensimäinen päivä otti niin kovalle, että\ntäytyi lopettaa kesken päivän. Toisillensa eivät puhuneet, mutta sen\nsijaan kiukutteli Pirhonen kerrankin ruunakopukallensa:\n\n\"Etkö sinä, pattijalka, pääse eteenpäin!... Kaurahan siinä ennättää\nripsille asti kasvaa ennen kun pääset toiseen paikkaan!\"\n\nJumppanen tiesi sen olevan hänelle aiottua. Hän yritti sanoa sovittavan\nsanan, mutta kun ei löytänyt, vaikka miten mietti, tuskastui hän\ntammallensa ja ärjäsi:\n\n\"Etkö komppuroi siinä vaolla!\"\n\nKohta kuului kyntömaalla ainainen riitely hevosten haukkumisen\nmuodossa. Hevosetkin tuskastuivat, luimistelivat korviansa. Jumppasen\ntamma viuhautti jo häntäänsäkin. Pirhosen aura oli tarttunut kantoon\nkiini ja kun Pirhonen silloin löi ruunaansa kyntövitsalla, ei tämä enää\nsietänyt, vaan rupesi potkimaan.\n\nViimein ei Jumppanenkaan enää jaksanut kärsiä, vaan riisui tammansa,\närjäsi sille ja laski syömään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän palasi mökillensä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lämmitti saunan.\nKylpyjä odotellessa istui hän saunan suulla päivän paisteessa ja\nmietiksi sovinnon vaikeaa kysymystä. Sitte hän kylpi perinpohjaisen\nkylvyn. Ei koskaan elämässä ollut hän niin juurtajaksaen kylpenyt.\n\nLauhtuneena palasikin hän mökkiinsä ja toivorikkaampana lähti hän\nhuomenna kynnöksellensä. Alku näytti lupaavalta. Pirhonenkin jo\nhyvitteli ruunaansa:\n\n\"So, ruuna! So, so!... Elä nyt nelistä, jotta ei ennätä jälestä\nhanttuuttaa!\"\n\n\"No tamma! Prtuu! Otetaan tiero takaisin!\" hyvitteli Jumppanenkin\nhevostansa.\n\nMutta ennen päivän laskua oli nytkin työ lopetettava.\n\nKarhun mörinä kuului aina vaan metsistä, ja Pirttipohja oli pelon\nvallassa. Ei kenenkään karja ollut turvattu. Pakostakin oli pyrittävä\nyksimielisyyteen.\n\nEntistä raskaammin miettiä väänsi Jumppanenkin sitä asiaa. Alkoivat\nsiitä verkkaisat neuvottelut Suson kanssa. Jumppanen koki niillä pyrkiä\nsiihen, että Suso haettaisi Rönty-Kaisan kuppaamaan. Hän alkoi selittää\ntautiansa, sanoen sen olevan veressä.\n\nSuso katsahti mieheensä. Kovin se olikin näinä aikoina muuttunut,\nei tosin niin paljon ruumiillisesti kuin mieleltänsä. Hän huokasi.\nJumppanen sai siitä rohkeutta valaista kuppauksen tarvetta selityksellä:\n\n\"Se tämänkään lihavan Juntusenkaan tauti ei hätkähdä muusta kuin\nkuppuutuksesta!\"\n\nSillä lailla oli jouduttu asian ytimeen ja nyt voi jo Jumppanen sanoa:\n\n\"Olisihan se Rönty-Kaisa kuppari!\"\n\nMutta asiaa vaikeutti se, kun ei oltu varma Kaisan mielialasta. Kauvan\nneuvoteltua lähetettiin poika tiedustamaan, joko Kaisalta oli lopussa\ntalven kerjuulla kootut leipävarat. Poika palasi ja sanoi, että lopussa\nolivat. Se oli ilosanoma. Heti lähetettiin noutamaan Kaisaa. Tämä tuli\nilolla, ja niin alkoi Jumppasen lopullinen parantaminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLämpimänä höyrysi nyt kuoppa. Jumppanen itse virui mahallansa leveällä\nlaudalla, jota käytettiin ruumislautana, ja Kaisa hääri sarviensa\nkanssa. Niitä varustellen hän kehui:\n\n\"Niillä sarvilla on Kaisa ollut toisenkin kerran pirun kanssa\npuskusilla, kun se rietas on imeytynyt ihmisen vereen... Mutta pois on\nruojan täytynyt verestä lähteä, kun Kaisa koko sarvivoimallansa päälle\nhyökkää!\"\n\n\"Siinä se nyt on! Johan minä arvasin, että sarvi se pitää olla sarvea\nvastaan\", riemastui Jumppanen itseksensä ja Kaisalta hän kysyi ääneensä:\n\n\"Taitaa olla oikeaa sakramentillista työtä tämä sarvipään pois\nimeminen?\"\n\nKaisalla oli jo kuppuuveitsi valmiina. Hän kerskasi:\n\n\"Viimeksi kun imasin Mikko Pirhosenkin niskaan kaksitoista sarvea ja\nluvut luvin, niin niin sanoi Mikkokin, jotta 'toista se olisi ollut jos\nolisin sinut nainut tämän Liisan asemasta!'\"\n\nJumppanen oudostui. Hän koetti urkkia syytä, miksi Pirhonen oli\nkuppuuttanut. Varovasti kysyi hän:\n\n\"Vai oli se kuppuutuksillansa tämä Pirhonenkin! Ei suinkaan se sen\npaljaan naimisasian tautta?\"\n\n\"Kaisa sanoi senkin olleen syynä, ja selitti vielä piippua täyttäessään\nja sytytyssavuja vetäessään, että Pirhonen ei ollut sanonut pääsevänsä\npuheen alkuun eräässä tärkeässä asiassa.\"\n\nJumppanen ilostui siitä ja tiedusti:\n\n\"Ja lähtikö tuo Kaisan sarvipäätä pakoon Pirhosesta... se toinen\nsarvipää?\"\n\nKaisa uskoi puhuvansa totta vakuuttaessaan:\n\n\"No ei muuta näkynyt kuin häntä, kun livahti saunan ovesta pellolle.\nSaunan katolla vaan rääkäsi kerran ja sinne tuntui Itkukalliolle päin\nlähtevän lentää kahnuuttamaan! Ja paikalla sanoi Pirhonen helpottaneen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästiin siitä jo työn alkuun. Kaisa imasi loppusavut piipusta ja alkoi\nhakata Jumppasen selkään reikiä veren tulla. Sarvi sarven perästä\nkiintyi Jumppasen selkään, ja kun niitä törötti siinä jo tusina, arveli\nKaisa riittävän.\n\nMutta Jumppanen halusi päästä Pirhosta terveemmäksi ja vaati imemään\ntoisen tusinan lisäksi. Kaisa pani välillä uuden tupakan ja siivosi\nvarpaittensa välit. Sen tehtyään lisäsi hän Jumppasen selkään\ntoisen tusinan sarvia. Selkä oli jo yhtenä sarvimetsänä. Kaisa otti\nhavuvastan, kylvetti sillä Jumppasen jalkapohjia ja loihti:\n\n    \"Lähde lempo miehen luista,\n    kehno ihmisen lihasta!\n    Herkeä härisemästä,\n    tottele toran pidosta,\n    heitä kehno käräjän käynti\n    tämän miehen mahanahassa,\n    tämän jätkän jänterissä,\n    että saisi raukka rauhan,\n    säästyis suurista sakoista\n    sekä akkansa vihoista,\n    naapurinsa katehista,\n    nukkuisi levossa yönsä,\n    pötköttäisi niin kuin pölkky,\n    päivät työssä myllertäisi,\n    niin kuin karhu kankahalla,\"\n\nHän aikoi jo lopettaa toimituksen, kun Jumppanen pyysi:\n\n\"Jos sinne keskiruumiillekin vielä imastaisi muutama varovaisuuden\nvuoksi!\"\n\nKaisa täytti pyynnön.\n\n\"Ja jos sitä suullistakin sakramenttia vielä annettaisi\", pyysi\nJumppanen. Kaisa loihti:\n\n    \"Heitä hullu huutaminen,\n    paha henki paukkaminen\n    tämän härän hartioilla,\n    Suson miehen selän takana!\n    Jos et lähde niin lähetän,\n    jos et poistu niin saat potkun!\"\n\nToimitus oli lopussa. Kaisa kiskasi sarvet selästä, pesi verisen selän,\nlakasi saunan havuilla, riisuutui, löi löylyn ja kylpi Jumppasen kanssa\nherkullisen kylvyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutena miehenä kyntivät naapurukset seuraavana päivänä kauramaillansa.\nNyt he eivät enää hevosillensa riidelleet enempää kuin oli\ntarpeellista maan kannokkuuden takia. Puheen alkuun eivät vieläkään\npäässeet.\n\nMutta jo seuraavana päivänä tapahtui käänne. He olivat jo likenneet\nraja-aitaa ja lepuuttivat hevosiansa. Silloin asettuivat he raja-aitaa\nvastaan seisomaan, kumpikin omalle puolellensa, noin viiden metrin\npäähän toisistansa, tupakoivat siinä ja katselivat toistensa mullosta.\nNoin puoli tuntia odottelivat he siinä asennossa alkua. Viimein teki\nJumppanen äkki päätöksen ja kysyi:\n\n\"Kyntämässäkö sinä olet?\"\n\n\"Niinhän minä arvelin, että jos tuohon mullokseen olisi kylvää ripsua\nniitä kauran akanoita, jos tuo miten kasvaisi!\" vastasi Pirhonen\nhyvillä mielin. Sen pitemmälle ei vielä päästy. Mutta kun olivat taas\ntunnin kyntäneet ja hevoset lepäsivät, seisoivat he samoilla paikoin\nsamassa asemassa, ja nyt kysyi Pirhonen vuorostansa:\n\n\"Kyntämässäkös sitä sinäkin olet?\"\n\n\"Ka sitähän minä arvelin, jotta jos tuo aho jotain törkyä kasvaisi, kun\nhäntä tonkii!\" jurnutti Olli. Siihen loppui sen päivän yritys. Illalla\ntoki Jumppanen kehasi eukollensa, kuten Pirhonen häntä:\n\n\"Hyvä ja siivo mieshän se on tämä Pirhonen, vaikka sillä on ne omat\npahat puolensa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkkaana paistoi aurinko seuraavana päivänä. Rauhallisena lenteli\nvaris ja kuivumaan levitetyt lapsen rievut paistoivat valkeina\nnurmella. Meskipehmeä lehmän kellon kilahdus aivan hiveli korvaa.\n\nMiehet olivat nyt pysäyttäneet hevosensa veräjän kohdalla. Jumppanen\nkömpi Pirhosen mullokselle ja poleksi paakkuja, muka tarkastaaksensa\nmiten kuohkeaa on multa. Sitten istahtivat he kivelle selin toisiinsa\nja hautoivat eilisen sovinnon ja puhelun jatkoa. Puoli tuntia\nmiettivät, ennen kun Jumppanen taas voi alkaa. Hän sanoa jörähti\nselkänsä takana istuvalle Pirhoselle:\n\n\"On se kaunista maata tämä Pirttipohja, kun ei olisi vaan riitaa!\"\n\nSilloin pääsi Pirhosen kieli irti. Selin hän kyllä istui, mutta\nrehellisellä mielellä hän innostui:\n\n\"On se kaunista!\"\n\nMolempien mieltä rupesi nyt omituisen ihanasti vellomaan, että ei\nkumpikaan jaksanut enempää puhua. Hevoset saivat rauhassa levätä, kun\nmiehet nauttivat maan ihanuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului aika. Molemmat miehet sattuivat samalle työmaalle ja lepäsivät\nnyt lojuen nurmella mahallaan ihan nenätysten. Jumppanen oli tarjonnut\nPirhoselle piipun perät ja Pirhonen Jumppaselle omansa. Nyt he\nnauttivat tätä toistensa vierasvaraisuutta pureksien mälliänsä.\n\nJa siinä otti Jumppanen asian puheeksi. Hän ehdotti:\n\n\"Vaikka kyllä se on varovinta, että hävitetään se Itkukallion\nviinasauna ja metsä poltetaan tervaksi!... Sillä kuka sitä muuten osaa\nmennä takuuseen tästä syntisestä ihmisestänsä!\"\n\nSitä oli Pirhonenkin ajatellut. Jumppanen vielä lisäsi:\n\n\"Niillä tavaroilla maksetaan ne Ökön viinat ja kun tätä veljeyttäkin ja\nsovintoa nyt on näin piisalle asti, niin mikäs se on elää pötköttäessä!\"\n\nJa siinä päättivät he asian lopullisesti. Pirhonen rakensi sovintoa\nedelleen. Hän lähti kiertämään Jumppasen saunan rakentamisasiaan, sillä\nhän oli aikonut puuhata sitä varten talkoot ihan omin varoinensa. Hän\nalkoi asian:\n\n\"Vielähän se sinäkin olet miesijässä oleva mies!\"\n\n\"Ka onhan sitä niitä vielä elonpäiviä jälellä\", karnautti toinen.\n\n\"Ja eikähän se tämä Susokaan ole vielä ihan ikäkulu!\" läheni Pirhonen\nasiaa, pureksi mälliä ja meni yhä likemmä sanoen:\n\n\"Vielähän se tämä Liisakin eilen tarvitsi saunaa.\"\n\nUjostutti aivan. Sitä salatakseen hän kehui:\n\n\"Niin jotta kuka sen tietää jos Susokin vielä terhistyy...\"\n\n\"Vai vielä se Liisakin lisäsi sitä perikuntaansa!\" älysi nyt Jumppanen\nja kysyi:\n\n\"Pojanko tuo toki teki?\"\n\n\"Pojan!\"\n\nSitte vaiettiin, kunnes Pirhonen taas lähestyi asiaa:\n\n\"Niin jotta jos Susokin vielä villiintyisi semmoisiin toimiin, niin ei\nolisi kunnollista saunaa...\"\n\nMonesti oli Jumppastakin se jo huolestuttanut, mutta hän valitti:\n\n\"Eipä tässä ole ollut varsinaista tilaisuutta saunan tekoon, kun on\nollut vähin erin näitä maatöitäkin!\"\n\nSilloin Pirhonen ilmotti suoraan:\n\n\"Minä siitä näille pirttipohjalaisille juttusin, jotta jos tehtäisi\ntalkoolla se Jumppasen sauna, niin olisihan toki siltäkin kohdalta se\nasia selvä.\"\n\nJumppanen iloitsi naapuristansa, ja huomenna lähetti hän Suson\nlapsisaunoihin, viemään piirakoita ja verestä leipää Pirhosen Liisalle.\nSitä seuraavana päivänä lähetti hän ainoat voinsa papin voista ja\nselitti:\n\n\"Sitä pitää semmoisesta naapurista osata kiittää ja antaa\nkymmenyksensä!\"\n\nJa vaimollensa hän vielä todisti:\n\n\"Se on jumalattoman rehti mies se Pirhonen! Saunatalkootkin lupasi\nlaittaa... niin että ei sinullakaan enää ole huolta perekunnan\npuolesta!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi yleinen sovinnon teko. Hitaasti se kävi, mutta varmasti. Jokainen\nsovitti omat asiansa.\n\nSilloin huomattiin, että eräs pirttipohjalaisista puuttui. Tarvittiin\njo kuoharia ja silloin muistettiin, että Hilppa oli, kuten jo kerrottu,\nerehdyksessä lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen kylään. Heti\nlähetettiin miehiä sitä noutamaan vaimonsa mökille omaistensa pariin.\n\nMutta vieraassa kylässä epäiltiin miehiä veijareiksi, sillä pidettiin\nmahdottomana että on muka erehdytty niin hullusti, että oma mies on\nlähetetty ruunun kyydillä vieraaseen maahan. Kahdet hakijat oli jo\npalautettu ruunun kyydillä tyhjin toimin Pirttipohjaan ja lopuksi\nkielletty useampia enää lähettämästä.\n\nMutta kuoharista oli kova puute. Täytyi ponnistaa viimeisetkin voimat.\nViimein yritys onnistuikin ja iloisena palasi Hilppa Pirttipohjaan,\njossa ensiksi joutui tekemisiin Pirhosen porsaiden kanssa ja sopi\nvälinsä hänen kanssansa.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nJo varustauduttiin uudelle karhuretkelle. Ensiksi kumminkin päätettiin\nolla varovia: hävittää matkan varrelta vaarallisin ansa, Itkukallion\nviinametsä. Koko Pirttipohja nousi nyt Jumppasen ja Pirhosen johdolla\nyhtenä miehenä. Karhun mörinä lujitti veljeyttä.\n\nJumppasen saunatalkootkin oli jo pidetty. Sievänä kohosi pikkuinen\npyhättö koivun juurella. Sen äsken vestetyt seinähirret hohtivat\nvalkoisina ja niistä tuoksusi pihkan haju. Kun harjahirsi oli\npaikallansa, istahti käki koivun latvaan ja kukkui siinä onnea talolle.\nSilloin kehäsi Jumppanen talkooväelle salaperäisenä:\n\n\"Nyt seisoo tämän maan ja kansan perustus sukupolvesta sukupolveen,\nsillä saunassa se on kaiken tämän tavallisen olevaisen perustus ja\nuloskäyminen. Niin että ei tarvitse sen lisäksi muuta kuin sarvia, ja\nvoimaa korkeudesta.\"\n\nVäki ei häntä käsittänyt ja pitkät ajat tutkittiin Pirttipohjassa\nnäiden sanojen sisällystä, mutta ei älytty.\n\nMyöhemmin me tämän kirjan lopussa saamme toki kuulla Jumppasen itsensä\nselittävän tämän salaisuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli Jumppanen polttanut tervahaudankin. Tervaa olikin\ntullut neljä tynnöriä yli tavallisen määrän. Pirhonen oli apuna\ntervapuolikoita kotiin vetäessä. Kun ne nyt oli asetettu riviin\nseinäviereen ja Jumppanen katseli satoansa, sai hän uutta voimaa.\nKotvan hän laski asiaa, mutta viimein rupesi tekemään Pirhoselle tiliä:\n\n\"Nämä menevät sitte sen papin saatavista... Tämä ja tämä annetaan\nsille tuomarille niistä sakoista, niin ei ole enää nekään pahat teot\nvelkakirjan päällä... Ja näillä maksetaan Ökölle sen viinat.\"\n\nSuso oli tullut paikalle. Jumppanen käski häntä:\n\n\"Näillä toisilla tervapuolikoilla pidetään nyt tätä Jumppasen mahaa\njumalanamme! Sillä nyt ovat papin saatavat ja Ökön aprakat maksetut!\"\n\nSusolla olikin nyt pytyllinen tuoreita silakoita ja mökin laessa\nriippui vartaallinen reikäleipiä. Tupakkapölkkyssä tuoksui äsken\nhakattu tupakka ja maitotiinussa oli vielä sen verran maitoa, että se\nvärjäsi puoli tiinullista vettä harmaaksi. Pidot olivat siis valmiit.\nMiehet söivät tukevan illallisen ja lähtivät saunaan.\n\nHuomenna sitte ristittiin Turusen poika ja Pirhosen äsken syntynyt.\nJumppanen oli Susoinensa kummina.\n\nJa kun hän palasi ristiäisistä kotiinsa, puhui hän vaimollensa:\n\n\"Nyt sitä ihminen on jo tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi siihen\npääasiaan!\"\n\n\"No vielä siinä nyt vanhoillasi ollessa semmoisia ajattelet!\" kainostui\nsiihen Suso, ryhtyen lattiaa luuttuamaan. Mutta ei hellittänyt mies,\nvaan murisi taas:\n\n\"Sillä on nyt jo seitsemän... Pirhosella!... Ja meillä vasta yhdeksän!\"\n\n\"Elä nyt siinä hupsi!\" leikitteli Suso tekeytyen ynseäksi. Jumppanen\nvaikenikin, mutta asia ei antanut lopulta rauhaa. Eräänä päivänä sanoi\nSuso salaperäisesti:\n\n\"Saisit niitä saunapuita varustaa vähä runsaammalta kuivamaan!\"\n\nUjosteluaan salatakseen ryhtyi hän kahvia keittämään ja nuhteli selin\nmieheensä hääräillessään:\n\n\"Ja siunaisit nyt jo tuossa itsesi ja tyytyisit osaasi... vanha mies!\"\n\nOitis Jumppanen lähti hakkaamaan paraimpia tervaspuita saunapuiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo joutunut Pirttipohjan ihanin kesäaika: juhannuskokkojen aika.\nLehtimetsät olivat pehmeimmillänsä. Saunalöylyjen höyryt haisivat\ntuoreimmillansa ja niihin sekottui uusien vastojen pehmeiden lehtien\nsuloinen maku.\n\nJumppanen ja Pirhonen oli nyt täyttämässä lupaustansa. Yhdessä\nkoko Pirttipohjan väen kanssa olivat he kaataneet itkukallion\nmetsän tervaspuiksi. Ainoastaan koivut ja pihlajat ja tuomet oli\njätetty kaatamatta käen kukunta-puiksi, ja että olisi minkä oksille\nripustaa eväskontit riippumaan ja pesuvaatteet kuivumaan. Kaadetut\npuut oli pilkottu tervaksiksi, hauta oli laitettu ja nyt oli sen\nsytyttämispäivä. Kaikki oli tehty talkoolla. Yksimielisyys oli\nlujittunut ja rauhallisina kuunneltiin nyt jo karhun mörinää ja\nvarustettiin talkoita sen pään varalta.\n\nSytytettiin tervahautaa. Vanhat viinapuolikot oli tuotu\ntervapuolikoiksi. Oli Pirttipohjan suuri juhlapäivä. Istuttiin\ntervahaudan ympärillä hartaina kuin kirkossa. Mustalaisen akka souvatti\nJumppasen viime syntynyttä ja köyhä loisakka Pirhosen lasta. Ruta-Leena\nraaputti lautamies Juntusen päätä. Ilma oli yhtä ihanuutta. Metso\nrupsutteli lehdossa siipiänsä ja käki kukkua heletteli. Ruta-Leenan\ntaiat olivat tehonneet Ökön tyttöön ja Juntusen poikaan, samoin muihin.\nRakastunut tyttö sattui sen johdosta laulamaan, kuin itseksensä.\n\nJumppasen pani laulu sanattomaksi. Tahvo Kuikka kysyi häneltä:\n\n\"Onko se sinussa Jumppanen taas sitä tupakkasynkkyyttä... vai sitä\nkarhusynkkyyttäkö sitä jo pakkaa mieleen?\"\n\nEi voinut Jumppanen vastata. Pitkä äänettömyys syntyi. Mutta mieli oli\nniin täysi että hänen täytyi viimein valittaa:\n\n\"Se tuo laulu luikahuttaa tässä maassa niin tätä syntisen ihmisen\najallista mieltä, jotta rinta rupeaa pullistumaan siitä sanottavan\npaljoudesta!\"\n\nJoonas mustalainen sattui silloin vielä kituuttamaan viuluansa. Se\ntäytti mielen lopullisesti. Jumppasen kieli herkkeni ja hän todisti:\n\n\"Tämä maa on ihana, jotta se väkisinkin vetryyttää jo paljaalla\nlaulullansa kielenkin tuosta tupakoimiskankeudesta ja karhusynkkyydestä\nja sydämmen kyllyys vuotaa silloin väkisinkin suun kautta ulos, kun\nkieli ei ole enää salpana edessä!\"\n\nKoko Pirttipohjan väki suli hänen kanssansa. Pikkuinen Tahvo Kuikka\nkehasi ensimäisenä terhistyen:\n\n\"On tässä maassa ihanuutta!... Ja varsinkin tämä väki on oikeata karhua\nja jättiläistä.\"\n\nHän kellisti vatsaansa, ja korotti ääntänsä:\n\n\"Kun tämmöistäkin miehen härkää jätkehtii kujasilla ja karjapihoilla,\nniin kateiseksi sen pitää panna vieraan mielen, jos sattuu matkustamaan\nja hoksaa vaan silmätä!\"\n\nTytöt olivat ruvenneet viskomaan toisiansa kukilla. Mustalaisen akka\nhyssytteli Jumppasen viime syntynyttä vihtakeinussa souvatellen.\n\n\"Omaa... omaa on kaikki Pirttipohjassa!\" todisti Jumppanen, kun kuuli\nmustalaisen laulavan hänen uudelle perillisellensä. Se oli merkki\nPirttipohjan herruudesta, ja että Pirhonen ei pääse edelle. Ei hän enää\njaksanut riemuansa hillitä, vaan todisti:\n\n\"Omaa on kaikilla Jumppasilla kaikki, mitä on Pirttipohjan maassa,\nmustalaisista ja rytkyläisistä ja kerjäläisistä ja hevosvarkaista\nlähtien aina tähän tervahautaan ja tähän syntiseen Jumppaseen ja sen\nviimeiseen rintaperilliseen asti, hamaan viinan keittäjiin asti...\nTässä maassa ei ole mitään liikaa eikä mitään liika vähä, sillä tässä\nmaassa ei ole mitään vierasta, vaan kaikessa elää Jumppasen henki...\npirttipohjalaisuuden henki.\"\n\nKuului kanteleen helähdys, sekä paimenen huilun ääni. Ja nuorten joukko\nyhtyi lauluun. Pojat nostelivat tyttöjänsä ja lauloivat ja kisailivat.\nHölö-Heikki teki kuusen juurella taikaa parannellen Virsusen jalkaa.\nAkka häntä torui:\n\n\"Ei se herkeä jomottamasta paljaalla konstilla! Laula sille loitsu,\nniin jos avittaa!\"\n\nHölö-Heikki joutui tiukalle ja kiroili pelastuakseen pulasta.\n\n\"Senkö pahuuksella tässä pääsee loitsu-laulun alkuun, kun ei ole\nviinaa!... Viina kuuluu jalan parannustaikaan!\"\n\n\"Kuuluisi se... jos olisi!\" tarttui jo Tuunainen ja Pirhonen lisäsi:\n\n\"Kuuluisi... kuuluisi se viina!\"\n\nJumppanen jo raapi päätänsä. Syntyi keskinäistä puhetta viinasta, kun\nmiehet siitä juttelivat hiljaksensa parittain.\n\nNuoret leikittelivät ja akat supattelivat toisillensa.\n\nViulu kitisi, Punkki-Matin tyttö hyräili, ja ukko Kosonen soitti pari\nsäveltä kanteleella.\n\nViimein löi Jumppanen Ököä olalle ja sanoi:\n\n\"Kuule Ökö?\"\n\nTämä sylkäsi rauhallisena, Jumppanen imasi savut, tuli taas Ökön eteen,\nkopautti olalle ja toisti:\n\n\"Ö-kö!\"\n\n\"Sakkojapa tuosta vaan saa!\" murahti tämä. Jumppanen raapi\nkorvallistansa, arveli ja sanoi viimein jyrkästi:\n\n\"Sinulla on, Ökö, sitä vielä.\"\n\nÖkö muljautti paateen. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin sanoi jo\nJumppanen paateen tarttuen:\n\n\"Kohotetaanpas tätä pirun päälakea... jos siellä olisi!\"\n\n\"Heitä, Leena, se päänraaputus! Jo sitä välttää!... Kun ei sieltä\nkuitenkaan mitään löydy!\" käski jo lautamies Juntunen, varustautuakseen\nJumppasen avuksi paatta nostamaan. Toiset miehet jo maistelivat ja\nvarustautui joku jo tötteröäkin tekemään.\n\nJumppanen valitti paadesta:\n\n\"Tämä on pahuuksen iso kivi nostaa.\"\n\nMiehiä riensi joutuin apuun ja kohta nosti Jumppanen paaden alta\nviinapuolikon ja sanoi muka ihmeissänsä:\n\n\"Viinapahan on!\" ihmettelivät toisetkin naurussa suin ja Ökö murisi:\n\n\"Viinapuolikko!\"\n\n\"Ka jos väkisin otatte, jotta ei saa sakkoja ja maksusta vaan pidätte\nhuolen, niin minkäs minä väkivaltaa vastaan voin!\"\n\nMutta Rönty-Kaisa tulikin jo tuohitötteröinensä ja Juntunen varustelihe\nloitommalla. Kaisa asetti tötterönsä puolikon alle ja kehotti:\n\n\"Lirautappas Jumppanen siihen!\"\n\nMiehet olivat kukin tötteröitänsä laittamassa.\n\nJumppanen oli jo saanut tötterönsä täyteen ja maistoi siitä. Viina oli\nseistessänsä väkevöitynyt. Jumppanen muikisti ryypyn jälkeen suutansa.\nJa saadaksensa täyden varmuuden viinan erinomaisuudesta ryyppäsi hän\nuudestaan. Suu meni nauruun. Hän astui Ökön eteen, löi sitä taas olalle\nja sanoi:\n\n\"Ökö! Sinä kätkit hyvän viinan tähän asti, ja viinan siemenen sinä\npelastit! Puolikollinen parasta tervaa pitää sinun saada jokaisesta\ntötteröllisestä, sillä sinä olet rehellisestä viljasta aineesi\nvalmistanut, etkä ole sitä akanoista keittänyt! Ja rehellisyys se on\npääasia pahankin teossa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo ryypyt otettu ja Jumppanen katseli viimesyntynyttänsä, jonka\nriepuja Suso levitteli oksille kuivamaan. Hän alkoi puhua nyt:\n\n\"Ihana oli tämä maa varsinkin silloin kun tuo Suso kukoisti kuin\nmansikka ja tämä Jumppanen rakasti ja tyttöjen silmät vaan vuotivat\nkyyneliä!... Ja sitte se alkoi vasta Jumppasen oikea elämä... Suloista\noli kuulla kun Jumppasen esikoinen tuutussa päästi oikean itkun ja Suso\nlullasi ja uusi Jumppanen korotti ääntänsä... Ryypätään!\"\n\nHän innostui edelleen:\n\n\"Ja Jumppasen rikkaus se vaan lisääntyy ja maa kaunistuu... Ja saunasta\nse voima tulee, sillä haikara pesii aina minun saunani katon harjalla.\"\n\n\"Sitäkö se tämä Jumppanen viisasteli sillä saunavoimallansa!\" hoksasi\nnyt Rönty-Kaisa Jumppasen salaperäisen puheen.\n\nTämä lisäsi:\n\n\"Ja kaikissa niissä perillisissä vaan pauhaa ja räiskää tämä Jumppasen\nvoimallinen henki!\"\n\nViinapuolikko nostettiin kivelle, ja kuohari-Hilppa asettui viinan\nlaskijaksi.\n\nJumppanen ryyppäsi ja käski:\n\n\"Ja nyt akat tanssimaan ja mustalainen soittamaan. Nyt sanoo Jumppanen\ntotuuden, sillä nyt puhuu suu viinan runsaudesta. Nyt!\"\n\nVarustauduttiin. Jumppasella oli tötterö kädessä, kun hän ilmotti\nlopullisen totuuden. Hän sanoi:\n\n\"Se ei ole mies eikä mikään, joka ei uskalla katsoa itseänsä peilistä\nniin voimallisesti, että joka arpi ja näppylä näkyy koko maailmalle!...\nNyt kuulkaa!\" Hän ryyppäsi ja jatkoi:\n\n\"Jumppasen nenässä on semmoinen näppylä, jotta se on niinkuin iso patti\nhevosen polvessa, ja se ei loppuisi, eikä lähtisi, vaikka koko maailman\nhevostohtorit siitä leikkaisivat hevosen pattilihaa, niin että sillä\nlihalla saisi elättää kaikki maailman karhut ja kansat. Se vaan kasvaa\nja paisuu aina!\"\n\n\"Mitä sinä nyt kaikista syylistäsi menet maailmalle hölöttämään!\" torui\njo Suso, alkaen ihmisten tähden ujostella miehensä näppylää.\n\nMutta Pirttipohjan riemu oli nyt rajaton. Naurettiin, halailtiin ja\npyörittiin kukin akkansa tai tyttönsä kanssa. Jumppanen löi Pirhosta\nolalle ja kehasi:\n\n\"Kuule Pirhonen! Sinä olet rehvakka mies ja minä sinusta tykkään...\nKuulehan, kun minä ihan ääneni korotan ja toisenkin totuuden sanon:\nPirttipohjassa on eletty ja Jumppasina on pysytty, vaikka halla on\nsaanut rauhassa möristä Rämesuolla! Sillä mitä ei voida hävittää, se\ntäytyy jaksaa kestää, ja mitä ei voida peittää, se täytyy olevaksi\nmyöntää, ja kuitenkin vaan jaksaa leivissä pysyä. Sillä palavaa taloa\nei voida vakan alle kätkeä!... Anna Pirhonen karhujen vihellellä ja\nhallan kuuraista harjaansa nostaa ja sinun korvaasi puhaltaa!\"\n\nSuso yritti jo varottaa miestänsä, sillä hän pelkäsi uutta\nonnettomuutta, mutta Jumppanen keskeytti:\n\n\"Suso! Elä sinä sitä sure mikä tulee, sillä onhan meillä käräjät ja\nlaki, joka sakottaa, minkä me rikomme!... Nyt juodaan lopullinen\nveljesmalja ja sovinnon ryyppy, ja sitte tanssimaan, ja mustalaisen\nja Ökön viulun pitää vinkua ja karhun viheltää ja käen kukkua. Hei!\nIjankaikkisen sovinnon malja!\"\n\nMaljat kohotettiin, ja soittoon ja käen kukuntaan ja iloon sekaantui\nkarhun huikea vihellys, ja väki ryhtyi laulaen tanssimaan melkutusta.\n\n\n\n"]