[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhWfint7d0Wtz4npBKhMZgu_96OoCWOGOfsHkBvahJLo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2509,"Rouva Mayburnin kaksoiset","Habberton, John",1842,1921,"2509-habberton-john-rouva-mayburnin-kaksoiset","2509__Habberton_John__Rouva_Mayburnin_kaksoiset",null,"romaani",[14],"huumori",[],"fi",1882,1907,21870,133306,false,65467,[24,25,26,27,28],"Babies -- Fiction","Domestic fiction","Families -- Fiction","Humorous stories","Twins -- Fiction",[30,31,32],"Humour","Novels","Parenthood & Family Relations","\"Rouva Mayburnin kaksoiset\" by John Habberton is a novel written in the early 20th century. This work focuses on the daily life of Mrs. Mayburn, a mother dealing with the challenges of raising her young children, including twins, while managing the chaos of family life. The narrative conveys the humorous and heartfelt moments that resonate within a bustling household.  The opening of the novel introduces readers to the Mayburn family on a typical morning as Mrs. Mayburn is awoken by the sounds of her children. There’s a humorous depiction of her baby, Himmu, and the amusing challenges she faces with her children as they start their day. The text vividly portrays her interactions with the twins, Fred and Bertha, showcasing the everyday joys and frustrations of parenting. Through her nurturing and often humorous responses, Mrs. Mayburn embodies the complexities of maternal love and the patience required to navigate the ups and downs of family life. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Anttila, Werner",245,"Huumoripitoinen kertomus rouva Mayburnista, joka yrittää selviytyä vilkkaiden kaksostensa kanssa yhden päivän ajan. Teos kuvaa koomisia tilanteita ja perhe-elämän haasteita 1800-luvun lopun Amerikassa.","John Habbertonin 'Rouva Mayburnin kaksoiset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2509. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","ROUVA MAYBURNIN KAKSOISET\n\nKirj.\n\nJohn Habberton\n\n\nEnglannista suomentanut\n\nWerner Anttila\n\n\nKansan Novellikirjasto. 4\n\nElämäkerrallisella katsauksella varustettu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1907\n\n\n\n\n\n\nJOHN HABBERTON\n\n\nJohn Habberton oli niitä \"omatekoisia miehiä\", joita erityisesti\nAmerikassa nousee elämän alimmalta portaalta kuuluisuuteen ja\nkunniaan. Hän syntyi Brooklynissa 1842, joutui kahdeksanvuotiaana\nläntisimpään silloisista asutetuista valtioista, Illinoisiin, missä\nsai kansakoulukasvatuksen. Seitsemäntoista vanhana hän sieltä\nilmestyi New Yorkiin, avosilmin, toimihaluisena, mieli uusien olojen\nvaikutelmia täynnä käydäkseen taisteluun elämästä. Uransa hän alotti\nlatojanoppilaana Harper and Brothersin suuressa kustannusliikkeessä\nja sai myöhemmin siirtyä heidän tilipuolelleen. Mutta samassa syttyi\nYhdysvaltain verinen kansalaissota, ja Habberton läksi vapaaehtoisena\nriveihin 1862. Hän yleni ensimäisen luutnantin arvoon ja palveli koko\nsodan ajan. Seuraavat seitsemän vuotta jälleen työskenneltyään entisten\nisäntäinsä liikkeessä hän kolmenkymmenen vuoden ijässä perusti oman\nkirjakaupan, jolla kuudessa kuukaudessa joutui loistavaan vararikkoon.\n\nNyt alkoi Habbertonin elämässä uusi kausi; joka johti hänet oikealle\nalalleen. Hän alkoi kirjotella kaunokirjallisiin aikakauslehtiin pikku\nkuvauksia Lännen elämästä. Ne eivät erityisempää huomiota herättäneet,\neikä nuoren perheen toimeentuloa myöskään suuresti turvannut \"Christian\nUnion\" lehden kirjallisuusosaston toimittajan vähäpätöinen paikka.\nNeljän vuoden ponnistukset ja pettymykset saivat hänen täydentämään\nkirjallisia tietojaan, tarkkaamaan päteviä esikuvia ja niiden mukaan\nsyventämään tyyliään. Varsinkin tutki hän Englannin kahdeksannentoista\nvuosisadan suuria kertojia, sittemmin (1876-78) toimittaen kolmiosaisen\nkokoelmankin Addisonin ja Steelen aikakauden kirjotelmia.\n\nOnnellisena hetkenä tuli Habberton ottaneeksi aiheen lapsimaailmasta.\nSe oli pieni kertoelma nimeltä \"Helen's Babies, by their latest\nvictim\" (Helenan pienokaiset, kuvannut heidän viimeinen uhrinsa).\nKäsikirjotuksen kohtalo oli alussa masentava. Yksi kustantaja\nhylkäsi sen liian lyhykäisenä eri kirjaksi, toinen katsoi sen kovin\nlapselliseksi luettavaksi aikuisille, kolmas näki siinä pahoja\nopetuksia lapsille. Se saatiin vihdoin ilmestymään Bostonissa 1876.\nMenestys oli kerrassaan tavaton. Kahdessatoista vuodessa myytiin\nsitä Yhdysvalloissa 250,000 kappaletta, Englannissa 11 painosta,\nenglantilaisissa siirtomaissa useampia, jota paitsi se käännettiin\nlukuisille vieraille kielille. Tämän kirjan kertoo tekijä syntyneen\nyrityksestä yhden ainoan päivän hommissaan merkitä muistiin poikaparin\ntekoset, jonka tekijä puoleksi omistaa. Se oli kirja kaikille\nlapsimaailman rakastajille; sen sydämellinen huumori virkisti etenkin\nlasten vanhempia heidän raskaan, mutta rakkaan taakkansa kantamisessa.\n\nHabberton oli nyt kuuluisuus, jonka suosiosta kustantajat kilpailivat.\nJo samana vuonna ilmestyi häneltä -- luultavastakin kirjotuspöydän\nlaatikossa maanneina -- Lännen elämää käsittelevät novellit \"The\nBarton Experiment\" (Barton-koe) ja \"The Jericho Road\" (Jerikon tie),\nja sitte aivan lyhyessä ajassa sarja samanlaisia: \"The Scripture Club\nof Valley Rest\" (Lepolaakson raamattuklubi), \"Some Folks\" (Ihmisiä,\nkertomuskokoelma), \"The Crew of Sam Weller\" (Sam Wellerin miehistö),\n\"Canoing in Kanuckia\" (Kanootilla Kanuckiassa) yhteistyönä Charles\nL. Nortonin kanssa ja \"Who was Paul Grayson?\" (Kuka oli P. G.).\nTekijänsä nimi saavutti niille menekkiä, etenkin vuonna 1886 ilmestynyt\n\"Brueton's Bayou\"; muita ovat \"The Bowsham Puzzle\" (Bowsham-arvotus),\n\"One Tramp\" (Kulkuri). Mutta Habbertonin voimat eivät riittäneet\nvaativampiin tehtäviin, eikä hänellä miehuus-ikään ehdittyään ollut\nenää niin suurta kannustintakaan: kirjailijatoiminta oli jäänyt hänellä\nenemmän sivutyöksi, \"Helenan pienokaisten\" jo vuonna 1877 hankittua\nhänelle mahtavan \"New York Heraldin\" toimituksessa paikan, jossa\nhän äskettäin sattuneeseen kuolemaansa asti pysyi. Amerikalaisten\nkirjailijain tapaan hän sentään koetti näyttämöäkin -- ensimäinen\nnäytelmä, \"Deacon Crankett\", ilmestyi 1880 -- mutta amerikalaisesta\nnäytelmäkirjallisuudesta ei kannata puhua.\n\nHabbertonin maine maansa rajojen ulkopuolella perustuu yksinomaan\nhänen lapsijuttuihinsa. Omasta perheestään saamilla aiheilla hän\nniissä tarjoaa viehkeän herttaista luettavaa kodeille. Vuonna 1877\nilmestyi \"Other People's Children\" (Muiden ihmisten lapsia), 1877-80\n\"Grown-up Babies\" (Aikuisia lapsia), \"My Mother-in-law\" (Anoppini),\n\"Little Guzzy\" (Pikku G.), \"The Worst Boy in Town\" (Kaupungin pahin\npoika) ja se teos, joka nyt tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle\n-- \"Just One Day\" (Yksi päivä vain) eli kuten seuraavan painoksen\nnimenä oli \"Mrs. Mayburn's Twins\" (Rouva Mayburnin kaksoiset).\nKuvausten välitön todellisuus, hieno sielullinen terävyys, leppoisa\nleikillisyys, jonka pohjalla huokuu vakavuutta ja kaihoa, ovat ne\nkohottaneet parhaimpain joukkoon alallaan. Joskin \"Helenan pienokaiset\"\non Habbertonin teoksista kuuluisin, on \"Rouva Mayburnin kaksoiset\"\nepäilemättä arvokkain. Temmeltävässä lapsiparvessa ahertavan äidin\nilojen ja surujen lämpimän myötätuntoiseen kuvaamiseen liittyy terve\nopetus, joka saa mielestään mallikelpoisenkin perheen-isän hieman\najattelevalle päälle. Habberton ei ihannoitse inhimillisiä heikkouksia,\neikä suurentele varjopuolia, mutta hänen elämänkäsityksensä on miehen,\njoka olemassaolon taistelusta löytää kodissa ainaisen viihdyttävän\nturvapaikan.\n\nSuomeksi löytyy Habbertonin teoksista ennestään \"Helenan pienokaiset\"\n(Hj. Hagelbergin kustantamana Tampereella 1887). Tekijän nimeä ei\nsuomennoksessa mainita.\n\nV. Hämeen-Anttila.\n\n\n\n\nAAMU\n\n\nPrr-r-r-r--huiss-ss-s-ting-ä-ling-ä-ling-ä-ling-ä-ling -- --\n\nTällainen oli se viiden minuutin pituiseksi venyvä huomautus, joka\neräänä aamuna kello seitsemän tuli herättäjäkellosta herra ja rouva\nMayburnille. Eikä tämä ollut ensimäinen muistutus, minkä rouva Mayburn\noli kuullut siitä lähtien, kun kahdeksan tuntia takaperin pani maata,\nsillä huoneessa oli muitakin yöllisiä ääniä kuin tuon pikku kellon\nnaksutusta ja muitakin osottimia kuin ne, jotka kellon taululla\nkiertelivät. Siellä oli vauva Mayburn, muuten nimeltään \"Himmu\", mikä\noli väännös hänen osakseen joutuneesta pilanimestä \"Hirmuinen\". Tämä\noli puhunut jo pari-kolme kertaa, ja vaikkei hänen kielenkäyttönsä\nollutkaan virheetöntä, ymmärsi hänen äitinsä kuitenkin, että vauva joka\nkerta tahtoi pullaa ja maitoa. Viime vaatimus oli lausuttu juuri päivän\nkoittaessa, ja kun Himmu oli kunnon tyttönen, siis piti valosta enemmän\nkuin pimeästä, niin hän päätti jäädä hereille. Siinä kohden ei ollut\nmitään väärää; onhan kullakin oikeus oman makunsa nojalla määrätä, minä\nhetkinä hänen on pysyttävä valveilla. Mutta Himmu ei tyytynyt pelkkään\nvalvomiseen; hän tahtoi nousta ja päästä askaroimaan. Vaan kun hän\noli vasta kymmenen kuukauden ikäinen, ei hän kyennyt muiden avutta\nnousemaan eikä paikaltaan liikkumaan. Totta puhuaksemme hän kyllä\nkoetti parastaan; sätki minkä jaksoi, sysi peitettä niin kauvas kuin\nlyhyillä kätösillään ulottui ja potki vielä edemmä. Sitten hän esitti\nasiansa papan hatulle, joka riippui tuolin kulmalla parin-kolmen jalan\npäässä hänen kehdostaan. Tosin hän olisi voinut jo ennakolta tietää,\nettei hatun sisässä ollut päätä ja että siis keskustelu sen kanssa oli\nkerrassaan mahdotonta, mutta vauvojen ei voi odottaa kaikkea tietävän.\nHän siis huomautteli jonkun aikaa ja sitten koko lailla torui hattua,\nkun tämä yhä oli ääneti. Siihenkään ei hattu vastannut. Hatut sietävät\ntorumista yhtä tyynesti kuin hyvästi kasvatetut ihmiset, mutta heidän\nvaitiolostaan ei toruja ota vähääkään leppyäkseen. Niinpä Himmukin\nlopuksi päästi äkäisen kirkunan, joka kyllä olisi lennättänyt puheena\nolevan hatun korkealle ilmaan, ellei siltä, kuten jo sanottiin, olisi\npuuttunut päätä, josta se olisi päässyt lentoon. Mutta mamman tyynyllä\nlepäsi muuan pää, jonka korvaan vauvan kirkuna osui, ja samalla tämä\npää lennähti pystyyn. Sen huomatessaan Himmu sanoi: \"Mom-maa!\" niin\närtyneellä äänellä, että mammasta tuntui tarpeelliselta osottaa\nhänelle hieman myötätuntoa. Kun se oli toimitettu, kääri hän Himmun\ntaas peitteisiin ja tuuditti kehtoa hiljaa. Tämä oli niin Himmun\nmieleen, että hän makasi ihan ääneti, ja sill'aikaa mamman silmät\nhitaasti menivät umpeen ja takaisin unten maailmaan hakemaan sen\nunen jatkoa, joka niiltä oli sinne jäänyt viisi minuuttia takaperin.\nSitten mamman käsi hiljaa heltisi kehdon laidasta ja pujahti takaisin\nmakuupeitteen alle, eikä hän eikä vauva huomannut koko tapausta,\nennenkuin heilahdusliikkeen yhä ilmeisempi raukeaminen herätti vauvassa\nepäluuloa. Himmussa taas, kuten muissakin vilpittömissä henkilöissä,\noli ääretön kammo petosta vastaan, ja älytessään, ettei häntä enää\ntuuditettukaan, hän tunsi joutuneensa julmasti petetyksi. Sen johdosta\nhän lausui epäluulonsa, pettymyksensä, suuttumuksensa arvoaan\nkohdanneesta loukkauksesta ja yleisen paheksumisensa yhdellä ainoalla\nsanalla:\n\n\"Äää!\"\n\nTätä sanaa ei tavata parhaimmissakaan sanakirjoissa, emmekä siis\ntiedä, mitä se merkitsee. Ehkä mamma tiesi, mutta ei sattunut sitä\naivan tarkoin kuulemaan, sillä äkkiä hän herkesi hakemasta kadonnutta\nuntaan, kohottautui kyynärpäänsä nojaan ja selitti Himmulle, että tämä\noli pikkunen paha tyttö ja sietäisi saada \"läpsiä\". Vauva ei tiennyt,\nmitä \"läpsi\" on, mutta siitä äänensävystä, jolla äiti sitä uhkasi,\nhän kutakuinkin tajusi sen olevan jotakin kerrassaan kauheaa. Se taas\nkoski hänen tunteisiinsa yhä pahemmin, ja hän sanoi uudelleen: \"Ää!\"\ntoistaen tätä monta kertaa, ikäänkuin estääkseen äitiä millään ehdolla\nerehtymästä siihen nähden, mitä hän tarkotti. Silloin äiti näkyikin\nymmärtävän Himmun sanan, sillä hänen äänensä sävy muuttui, ja hän puhui\nniin hellästi kuin suinkin osasi:\n\n\"Ss-ss--. eihän Himmu kultu saa läpsiä -- ei, ei -- ss-ss -- ei läpsiä!\nOliko mamma paha omalle pikku Himmulle? Oli, mamma itte on vanha Himmu\n-- ss-ss -- semmoinen mamma, oikein paha omalle tuutuvauvalle! Ja nyt\nHimmu taas panee simmät kiinni ja nukkuu -- ei herätä pappa rukkaa --\npappa niin väsynyt -- ss-ss!\"\n\nSamalla mamma jälleen peitti Himmun, kumartui hänen kasvojensa\nylitse ja suuteli häntä, ja Himmu näki mamman katseista, että hänen\nepäluulonsa oli varmasti perätön eikä mitään tahallista petosta oltu\nharjotettu. Näin saatiin luottamus taas entiselleen, kehto alkoi\njälleen kiikkua, ja Himmu pisti peukalon suuhunsa, kuten hänen oli\ntapana aina kun hän oli hyvällä tuulella. Sillä välin mamma yritti\nuudestaan nukahtaa nähtyään herättäjäkellosta, että seitsemään oli\nvielä melkein kolme neljännestuntia aikaa. Nyt hän ei enää erityisesti\nhakenut keskeytyneen unennäkönsä jatkoa.\n\nHimmu vaipui uneen itsekin, vaikkei ollut vähimmässäkään määrässä\ntätä aikonut salliessaan Nukkumatin vaan pikkuruikkusen koskettaa\nsilmäluomia. Kauvanko hän olisi nukkunut, on mahdoton sanoa, sillä\nnukkumisessa tämä tyttönen piti kovasti puoliaan. Mutta tänä aamuna\nmuuan nälkäinen kärpänen oli lähtenyt suurusta tavottamaan ja\nlaskeutunut juuri Himmun huulille, osottautuen siten makuaistiltaan\nhyvin hienoksi, sillä Himmun huulet olivat makeinta, mitä maailmassa\nvoi olla, vieläpä niiden makeus oli sitä erikoista lajia, että mitä\nenemmän niitä maisteli, sitä enemmän teki mieli. Himmu ei olisi\nvälittänyt tuosta anteeksi annettavasta näpistelystä, sillä hänellä\noli makeutta loppumaton varasto, mutta kun kärpänen kerran kääntyi\nhuolimattomammin kuin varkaan sopii, pyyhkäisi sen siipi Himmun huulta\nja kutitti häntä niin, että hän heräsi, ja silloin Himmu havaitsi,\nettä kehto oli hiljaa ja mamma hiljaa ja hän itsekin hiljaa! Tästä hän\nlausui koko joukon sanoja niin äreästi kuin näin nuorella iällä suinkin\nosataan. Mamma ei ollut kuulevinaan, mutta kun pappa unenhorroksista\nmurahti: \"Kyll' on kiusaa!\" vieläpä ihan parin-kolmen jalan päässä\nhänen korvastaan, ponnahti mamma niin äkkiä pystyyn, että pappa\nmutisten lisäsi olevan tarpeetonta koko taloa mullistaa.\n\nTällä kertaa Himmu päätti olla varuillaan. Hän selitti asianlaidan\nomalla tavallaan ja sitten kääntyi niinpäin, että sai pitää mammaa\ntarkasti silmällä. Mamma kiikutti kehtoa jonkun aikaa, mutta heti kun\nhän hellitti kätensä kehdosta, nuhteli häntä Himmu aika ankarasti.\nSilloin mamma yritti työnsä ohella ummistaa silmänsä, mutta tätäkään\nvapautta Himmu ei hyväksynyt, ja siksi mamma ne taas aukaisi ja sai\ntervehdykseksi niin kovan riemukikatuksen, ettei oikein tiennyt, eikö\nHimmun oikkuihin suostuminen ollut torkkumista pahempi, mikäli isän\nrauhasta välitettiin. Sitten Himmu viritti pikkusen aamulaulun --\nsanattoman, vaikkei sävel ollut Mendelsohn'in --, vaan mamma koetti\nhäntä vaientaa sanomalla: \"Sh-sh-sh!\" Siitä Himmu rupesi itkemään, ja\nsilloin mamma silitteli hänen poskeaan, ja Himmu pisti suuhunsa mamman\nsormen ja muokkasi sitä herttaisilla, terävillä pikku hampaillaan niin,\nettä mamman oli pakko hammasta purren puristaa huulensa lujasti yhteen.\nSitten mamma veti kätensä irti, mutta silloinpa Himmulta pääsi vasta\näläkkä -- ja papalta aika murina! Kiusaantunut pikku Himmu rukka ojensi\nhentoja kätösiään kehdon suojaristikon lävitse ja tavotteli mennyttä\nkättä niin rukoilevasti, ettei mamma voinut sitä kestää. Hän siis nosti\nHimmun kehdosta omaan vuoteeseensa ja syliinsä, ja juuri silloin kello\nlöi puoli.\n\nSeuraava puoli tuntia kului Himmu tyttöseltä hyvin ahkerassa puuhassa.\nEnsin hänen oli kiitollisena katseltava mammaa pari-kolme minuuttia,\njolla aikaa mamma pääsi siihen uskoon, ettei sillä ollut lainkaan\nväliä, kuinka usein ja kuinka varhain hänet aamulla herätettiin.\nVieläpä teki melkein mieli päästää Himmu papaltakin riistämään unta,\njota hän kuitenkin niin kovin tarvitsi, sillä miksi ei papalle\nannettaisi tilaisuutta nähdä, millainen enkeli todellakin oli Himmu,\nhänen oma tyttärensä? Kun Himmu oli esiintynyt kiitollisena niin\npitkälti kuin katsoi soveliaaksi, alkoi hän kysellä ja tehdä kokeita.\nHän kaiveli mamman silmäluomet auki, kun ne kiitollisuuden ihastuksesta\nhetkeksikään menivät umpeen; hän sai mamman otsalta kiedotuksi kolme\nhiusta pikku hyppysiinsä ja huomasi niiden katkeamatta tai heltiämättä\nkestävän kovintakin pingotusta, mitä Himmu kykeni aikaansaamaan.\nMamma yritti tätä koetta lopettaa, mutta vauva pani niin jyrkästi\nvastaan, että mamman täytyi parhaansa mukaan kestää, päästäen kasvonsa\nvääntelemään moneen mutkaan, mikä taas suunnattomasti riemastutti\nHimmua, tämä kun oli ihan varma, että tuommoista toimitettiin hänen\nerikoiseksi huvikseen. Hän nauroikin niin sydämensä pohjasta, että\nmamma taas oli huolissaan papan rauhasta, ja siksi hän syleili Himmua\nihan rintaansa vasten ja suuteli hänen untuvaista, kellertävää\npääkköstään. Mutta tämä kohtelu ei ollenkaan miellyttänyt nuorta\nneitosta; suutelot ja hyväilyt olivat kyllä koko hyviä silloin, kun hän\noli väsyksissä tai tarvitsi lohdutusta, mutta varhain aamulla, kun yö\noli nukuttu terveessä unessa, ne olivat sopimattomia. Niinpä kun mamma\njuuri oli hyvin hellästi puristamassa Himmua, keskeytti hänet äkkiä\npuoleksi tukahtunut äännähdys, joka kuului jokseenkin tällaiselta:\n\n\"Jää-ää-aa-oo-uh!\"\n\nSilloin mammalta jäi puristus kesken ja samaten ihastuksen hurmaus;\nmutta sittenkin Himmu oli kerrassaan suloinen tyllerö, jonka mieliksi\nmamma näytteli kaikenlaisia elkeitä kasvoillaan ja käsillään, vieläpä\npani sormien avulla toimeen uuden kurkistusleikin. Vaan Himmusta\nalkoi jo tuntua, että hänen oli aika nousta eikä enää sopinut milloin\nmitenkin levätä; hän siis kurotti toisen palleroisen kätensä mamman\npään taakse, ja tarttui toisella mamman korvaan ja yritti kohota\nistualle. Hän olisi kai päässytkin, sillä mamma suostui astuinlaudaksi,\nvivuksi tai miksi tahansa, mistä olisi apua hänen lapsilleen. Mutta\nHimmun pikku kyntöset olivat kuin terävät piikit, ja kun ne kaikki\nyht'aikaa nipistivät mamman korvalehteä, teki se niin kipeätä, ettei\nmamma itsekään voinut olla uikuttamatta koettaessaan päästä eroon pikku\nkätösestä. Silloin mielipiteet törmäsivät vastakkain, ja väkevämpänä\nsai mamma voiton. Himmu julisti omalla vilkkaalla tavallaan, ettei se\nollut rehellistä peliä, ja rupesi itkemään eikä ottanut tyyntyäkseen.\nSilloin mamma nousi istumaan tuudittaen häntä sylissään edestakaisin.\nNyt Himmu keksi papan takaraivon ja alkoi sitä tavotella ja oli vähällä\npäästä siihen käsiksi, kunnes mamma kerkisi hieman siirtymään. Sitten\nHimmu rimpuili ja käänteli päätään yhä sinne päin, mistä sai nähdä\ntuon haluamansa saaliin. Mamma nousi nyt hiljaa vuoteesta aikoen hakea\nlemmikilleen jonkin leikkikalun, mutta piironkia lähestyessään Himmu\näkkäsi kupin, josta häntä viimeksi oli ruokittu. Heti hän kurkotti\nsitä kohti ja puhui yhtä ja toista kovassa kiireessä, joka aiheutui\ntositarkotuksesta. Kupissa oli vielä pullaa ja maitoa, ja mamma pelkäsi\nsen jo ehtineen hapata; mutta huomattuaan, ettei niin ollutkaan\nkäynyt, hän antoi sen vauvalle, taas istuutuen vuoteen laidalle häntä\nruokkimaan. Huoneessa liikkuminen oli vilustuttanut mammaa, niin että\npääsy takaisin vuoteen lämpöön oli ihanaa, mutta vauva tunsi niin\nvahvistuneensa kevyestä suuruksestaan, että vaati hypittämistä. Mamma\nsiis hypitti häntä ylös alas, kunnes häneltä kädet niin uupuivat, että\nniillä tuskin olisi jaksanut höyhennukkeakaan kohottaa. Sitten hän\noikaisihe levätäkseen edes pikku hetken, vaan silloinpa kello teki sen\nhuomautuksen, jolla kertomuksemme alkaa, ja mamman olisi tehnyt mieli\ntietää, kaukanako kuolemasta hän olisi illalla maata mennessä, kun jo\nnyt tunsi olevansa melkein kuollut.\n\nMutta mammalla oli niin paljon puuhaa, ettei joutanut kauvaa\nmietiskelemään. Kolme muuta lasta oli herätettävä ja niistä yksi,\nnoin kolmen vanha Burnie, puettava, kun taas kaksoiset, Fred ja\nBertha, jotka kyllä osasivat itse pukeutua, eivät koskaan päässeet\nvalmiiksi, ellei heitä yhtä mittaa yllytetty, niin että heistä oli\nenemmän vaivaa kuin jos olisi pannut vaatteet heidän ylleen. Sitten oli\nkäytävä keittiössä, sillä Mayburnin ainokainen palvelija ei välittänyt\nkellosta niin paljoa kuin olisi pitänyt, ja ellei suurus ollut valmiina\ntäsmälleen kello kahdeksan, ei pappa ehtisi toimeensa kello yhdeksäksi.\nMamma pukeutui siis kiireesti; sillä välin pappa haukotteli ja\nhuomautti:\n\n\"Pitihän se vauva tänä aamuna ihan hirmuista metakkaa!\"\n\n\"Pitihän se\", sanoi mamma.\n\n\"Kah\", sanoi pappa, \"vai kuulit sen sinäkin?\"\n\nMamma ei vastannut sanaakaan; hän vaan katseli pappaa, ja tämä katseli\nhäntä ja näki, kuinka väsyneiltä mamman silmät näyttivät jo näin\nvarhain aamulla. Nyt pappa sanoi itseään aika naudaksi, joka ei mitään\nhuomaa, ja mainitsi haluavansa päästä niin pitkälle, että jaksaisi\nkustantaa mammalle lapsenhoitajan. Sitten hän suuteli mamman silmiä,\njotka tuntuivat siitä virkistyvän koko lailla, sillä ne näyttivät\nkirkkaammilta, kun pappa paria minuuttia myöhemmin hiljakseen siirtyi\nruokahuoneeseen lukemaan aamulehteään. Sillä välin mamma antoi Himmulle\nkorpun saadakseen häneltä huulet työhön ja kielen pysymään hiljaa ja\nriensi viereiseen huoneeseen toimittamaan Fredin ja Berthan hereille\nja pukemaan nuorempaa poikaansa eli \"pojua\", joksi häntä tavallisesti\nsanottiin. Hän tapasi Berthan sikeässä unessa, mutta tämän kaksoisveli\nFred istui, toisessa jalassa sukka ja sylissä housut, lukemassa kirjaa\n\"Villit eläimet\", samalla väristen koko ruumiillaan.\n\n\"Poika kulta\", sanoi mamma ja ravisti Berthaa hereille; \"pane heti\npois se kirja ja vaatteet yllesi. Kuinka sinä noin istut riisuttuna\nlukemassa, kun on niin kylmä?\"\n\n\"Jaha, mamma\", sanoi Fred; \"minä vaan näin hirveätä unta karhusta, ja\nminun teki pieleni katsoa kirjasta, mitä lajia se oli. Kyllä minä ihan\nheti saan siitä selvän ja sitten panen päälleni.\"\n\nMitä Berthaan tuli, niin hän oli täysin valveilla heti, kun mamma\nhäneen kajosi, ja sitten mamma astui kolmivuotiaansa vuoteen ääreen ja\nnäki kaksi suurta ruskeaa silmää, jotka näyttivät kovin vakavilta vaan\nmuuttuivat aika vallattomiksi huomatessaan, kuka niitä katseli.\n\n\"Kuinkas mamman poju tänä aamuna jaksaa?\" kysyi mamma laskien kätensä\nhänen poskilleen ja suudellen häntä.\n\n\"Bobboker hyvä olla\", vastasi siihen poju. Hän ei ollut vielä\nkertaakaan lukenut omaa nimeään perheluettelosta, joka oli paksuun\nraamattuun piirretty, tuskinpa hän oli kuullutkaan siksi itseään\nnimitettävän. Eipä häntä siis voi moittia siitä, että hän itse\nvalikoitsi nimensä. Ja vaikkei Bobboker olekaan niin soinnukas nimi\nkuin joku muu eikä niin lyhytkään ja vaikkei kukaan tiennyt sen\nmerkitystä eikä sen omistaja itsekään suostunut mainitsemaan, mistä oli\nsen saanut, ei hän itseään koskaan muuksi sanonut. Yleensä hän puhui\nitsestään kuin vieraasta henkilöstä.\n\n\"Mitä mamma tekee omalle pojulleen?\" kysyi mamma.\n\n\"Ottaa 'ylii, ottaa Bobboker 'ylii\", kuului vastaus, ja mamma ottikin\npojan syliinsä ja valmistautui häntä pukemaan, kun samalla huomasi,\nettä Berthalla oli kirja kädessä ja yhä vielä yöpaita yllään.\n\n\"Bertha! Ala pukea -- heti!\" sanoi mamma.\n\n\"Lukeehan Fred\", sanoi Bertha sen näköisenä, joka aikoo poistaa jonkin\nväärinkäsityksen. Sillä ellei toinen kaksoinen saanut tehdä mitä ikinä\ntoinenkin, niin edellinen tunsi kärsivänsä tukalaa sortoa.\n\n\"Älä siitä välitä\", sanoi mamma. \"Lakatkaa lukemasta -- kumpikin --\nheti paikalla!\"\n\nFred pani pois kirjansa; Bertha sulki omansa, vaan piti siitä kovasti\nkiinni, ja samalla hänen silmänsä tulivat kyyneliä täyteen.\n\n\"Mitä sinä nyt itket, tyttöseni?\" kysyi äiti.\n\n\"Fred luki kauvemmin kuin minä\", nyyhkytti Bertha.\n\n\"Väärin oli Fredin ruveta ollenkaan lukemaan, ennenkuin oli\npukenut ylleen tai syönyt suurusta. Pyyhi nyt silmäsi kuiviksi ja\npane päällesi. Tiedäthän, kuinka se piinaa pappaa, jos joku tulee\nsuurukselle liian myöhään.\"\n\nBertha kuivasi silmiään hitaasti, mutta ilmeisesti tunsi olevansa\nmarttyyri, tosin ei sellainen, joka tyytyy kohtaloonsa, sillä äkkiä\nFred valitti:\n\n\"Mamma, Bertha irvistelee minulle niin kauheasti.\"\n\n\"Bertha, mikäs sinua nyt vaivaa?\" kysyi mamma.\n\n\"Niin, mutta hän luki kauvemmin kuin minä,\" sanoi Bertha, ja samalla\nhänen kyyneleensä lähtivät taas virtaamaan.\n\n\"Älä hyvä tyttö ole tuhma\", sanoi mamma. \"Onhan hullua ja ihan\nväärinkin haluta jotakin sopimatonta vain sen vuoksi, että veljesi teki\nsamaa. Ei nyt muuta kuin silmät kirkkaiksi ja vaatteet ylle! Katsoppas\nnyt, kaikki ne minuutit, jotka kulutat itkemiseen, menevät sinulta\nhukkaan, etkä koskaan saa niitä takaisin.\"\n\n\"Kyllä sinä Bertha saat suuret kasat uusia\", lohdutti Fred.\n\n\"Aina sinä sittenkin teet minulle kiusaa, niin etten saa koskaan\nrauhaa\", vastasi Bertha.\n\n\"Sinä olet oikein ilkeä tollikko\", huomautti Fred.\n\n\"Jää-jää-jää\", härnäsi Bertha näyttäen hyvin rumalla tavalla hampaitaan.\n\n\"Lapset -- lapset!\" huusi mamma jalkaa polkien, \"olkaa nyt hiljaa!\nFred, vie vaatteesi minun huoneeseeni ja pane siellä yksin päällesi.\nJos kumpikaan myöhästyy suurukselta, niin saa vaan voileipää.\"\n\nFred kahmasi vaatteensa hyvin äkeissään ja poistui viereiseen\nhuoneeseen. Silloin mamma kuuli hennon äänen sanovan:\n\n\"Bobboker tarttee kans oma hoone panna vaatteet päälle.\"\n\n\"Ei mammalla ole huoneita lisää\", sanoi rouva Mayburn.\n\n\"Anna Bobboker ys hoone\", sanoi Bobboker.\n\n\"Eihän minulla ole yhtään\", vastasi mamma.\n\n\"Anna nyt, mamma.\"\n\n\"Mammalla ei ole, etkös sinä kuule?\"\n\n\"Bobboker tarttee vaan ys hoone.\"\n\n\"Ei minulla ole yhtään.\"\n\n\"Mamma antaa nyt Bobboker.\"\n\n\"Kuinka minä voin antaa, kun minulla ei ole?\"\n\n\"Antaa nyt pian.\"\n\n\"Älä ole tuhma poju.\"\n\n\"Bobboker tarttee toinen hoone.\"\n\n\"Sinä -- et -- saa!\" sanoi nyt mamma niin pontevasti, että Bobboker\nkatsahti hänen silmiinsä perin hämmästyneenä. Silloin hänen mieleensä\njohtui, että mamma tarkotti täyttä totta, ja tuskinpa mamma voi\nkuvitella minkään pikku pojan osaavan ruveta häijymmäksi kuin Bobboker\nparin seuraavan minuutin kuluessa. Hän huusi, kiljui, vikisi, ulvoi\nja porasi, ja kun mamma koetti häntä tyynnyttää, niin poju murisi\nvastaan kuin kaikkein äkäisin koiranpentu. Lopuksi hänet voitettiin\nsillä lupauksella, että suuruksella annetaan sokeripala, ja mamma\nkääntyi katsomaan, miten pitkälle Bertha jo oli ehtinyt. Mutta Berthaa\nei näkynyt; sen sijaan Fred puolivalmiiksi puettuna kuhnaili pitkin\nhuonetta jotakin hakien.\n\n\"Mitä sinä tahdot, poika? Mitä varten sinä taas olet täällä? Ja missä\nsisaresi on?\" kysyi rouva Mayburn.\n\n\"En minä tiedä, missä se on, mutta minä haen toista kenkääni. Kai se\nputosi minulta tänne, kun korjasin vaatteeni\", selitti Fred.\n\n\"Hae nyt pian, Frediseni, ole oikein hyvä poika! Minä tahtoisin sinun\nsitte auttamaan pojua valmiiksi sill'aikaa kun käyn katsomassa, saako\nBridget siellä suurusta toimeen.\"\n\n\"Sama se, mutta minun tekisi mieleni tietää, kuka minun kenkäni on\nottanut. Kyllä minä uskon, että Bertha on sen piilottanut, kun se\non niin paha. Enhän minä voi ilman kenkiä olla. Bobboker, onko poju\nottanut Fred veikon kengän?\"\n\n\"Emminä\", sanoi Bobboker.\n\n\"Sinun täytyy tietää.\"\n\n\"Soh-soh\", sanoi mamma. \"Pane jalkaasi tohvelit -- pyhäkengät -- mitä\ntahansa, vaan joudu. Ellei suurus ole ajoissa valmis, niin pappa on\nniin hirveästi harmissaan. Mitä ihmettä sinä hommaat?\"\n\n\"Kenkääni minä haen, johan sen sanoin\", vastasi Fred hyvin äreänä ja\npenkoi saamattomasti lankarullia, sormustimia, saksia y.m. mamman\nompelukorista.\n\n\"Oletko koskaan löytänyt kenkiä ompelukoristani ja luuletko, että\ntuommoisten pikku kalujen alle mahtuisikaan kenkää?\"\n\n\"Vaikkei, mutta\" -- alotti Fred, vaan kun hän ei mitenkään osannut\npuolustaa hajamielisyyttään, peräytyi hän takaisin sitä huonetta\nkohti, jossa oli ollut pukeutumassa. Äkkiä hän kompastui ja parkaisi;\nkatsahtaessaan, mikä hänen jalkaansa oli tarttunut, hän näki kadoksissa\nolleen kengän lojumassa juuri sillä kohtaa, mihin hän sen oli viisi\nminuuttia takaperin pudottanut. Fred oli siitä niin häpeissään,\nettä tunsi sisällistä tarvetta tehdä jotakin tavatonta, ja niin hän\nvähääkään aikomatta joutui hyvin pian pukeutuneeksi. Sillä välin\nBobboker oli saatu melkein valmiiksi, ja jättäen hänet Fredin huostaan\nmamma kiirehti keittiöön päin.\n\nTäällä olivat Bridgetin hommat kohtalaisen hyvällä kannalla. Tosin\nhäneltä oli unohtunut sen kotlettilihan noutaminen, joka vain\nkivenheiton päässä oli teurastajalla luvattu pitää valmiina Mayburnille\nkello seitsemäksi, mutta sen sijaan hän oli leikannut kappaleen\nliikkiötä ja pannut sen paistumaan. Vaan kun palvelustyttö sitten\nhuomasi puuttuvan munia, kiirehti hän niitä hakemaan ruokakaupasta,\nja hänen poissa ollessaan oli paisti alkanut kärventyä. Juuri silloin\nmamma ehti keittiöön sitä pelastamaan. Jälkeenpäin, suuruspöydässä,\npappa kuitenkin pääsi sanomaan, että inhottavinta, mitä hän ainakin\ntiesi, oli sellainen ruoka, jossa oli hiukankaan palaneen makua.\nMutta yksi asia oli, johon mamma ei ikinä tahtonut ryhtyä, vaikkapa\npitäisi kieli katkaista ollakseen siitä vaiti, ja se oli palvelijoista\nvalitteleminen miehelleen. Sen vuoksi hän nytkin sanoi vaan, että oli\nkovin ilkeätä, mutta kukaan ei osannut niin täsmälleen mitata sitä\nkuumuutta, mitä paistuminen tarvitsi.\n\nPäästyään siitä selville, että suurus joutuisi pöydälle ajoissa, mamma\nriensi taas yläkertaan katsomaan, että lapset kerkiäisivät valmiiksi\nlaskeutumaan ruokahuoneeseen silloin, kun kellolla helistettäisiin.\nYlhäällä hän tapasi Berthan pujahtamassa esille vierashuoneesta.\n\n\"Mitä sinä olit tekemässä siinä huoneessa, tyttö?\"\n\n\"Pukemassa -- oikein eri huoneessa ihan yksin; niinhän Fredkin sai.\"\n\nMamman teki mieli sanoa jotakin, mutta hänen omassa huoneessaan kuului\npari-kolme ihmistä sanovan yht'aikaa niin paljon, että hänen täytyi\nkiirehtiä katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Avattuaan oven hän näki\nBobbokerin makaavan lattialla hurjasti huutaen, kun taas Himmu porasi\nFredin sylissä niin kovaa, että selvästi osotti voivansa kilpailla\nminkä tahansa kolmivuotiaan pojan kanssa, ja Fred kiikkui tuimaa\nvauhtia edestakaisin keinutuolissa ja hoilasi jotakin laulua.\n\n\"Soh, soh, mitäs ihmettä tämä on?\" huusi mamma rientäen Bobbokerin\navuksi.\n\n\"Mom-mom-mom-mom\", selitti Himmu.\n\n\"No kun vauva huusi tuolla toisessa huoneessa\", sanoi Fred, \"niin minä\nlaskin Bobbokerin tuohon sohvalle ja menin ottamaan vauvan ja -- --\".\n\n\"Ja paha 'ovva pökki Bobbokeri maaha ja maa pökki Bobbokeri ottaa ja\nnenää,\" lisäsi Bobboker veljensä selontekoon. \"Ja Feddi otti Himmu\n'ylii ja pitää vaan Himmu hyvä, ja Bobboker niin paha yssin olla\". Nyt\nBobboker aikoi jatkaa poruaan, mutta mamma nosti hänet syliinsä ja sai\nhänet pian tyyntymään.\n\n\"Fred hyvä\", sanoi hän sitten, \"sinä pidät vauvaa niin pahassa\nasennossa. Katso nyt, jalat ja pää on väännetty melkein kiinni\ntoisiinsa. Tottahan semmoisesta jo huutaakin.\"\n\n\"Mokomakin!\" huudahti Fred. \"Kyllä se vaan saa olla mielissään, jos\nedes jollakin tapaa pidetään. Minä olen ihan kuolla, kun on täytynyt\nsitä tässä kiikuttaa ja laulaa tuntimääriä!\"\n\n\"Vai tuntuu sinusta, poika parka, aika niin pitkältä?\" sanoi mamma,\njonka onnistui sijottaa vauva toiselle käsivarrelleen ja pitää\nBobbokeria toisella. \"Siltä se minustakin toisinaan tuntuu, kun kaikki\nyht'aikaa huutavat ja jotakin tarvitsevat. Vaan pese nyt kasvosi ja\nkampaa tukkasi, ennenkuin kello soi -- kuulitkos, nyt jo soitetaan!\"\n\nFred syöksyi pesukaapille, ja mamma pani vauvan sohvalle ja rupesi\nharjaamaan Bobbokerin hiuksia. Mutta harja ei oikein kelvannut\nsuorittamaan, mitä nyt tarkotettiin, sillä Bobbokerilla oli pitkä ja\npaksu tukka, ja mamma yritti siis kammalla. Mutta silloin heltisi\nvanuneista hiuksista iso tukko ja Bobbokerin suusta korvia vihlova\nparahdus.\n\n\"Mamma pian panee Bobbokeri pää kiinni!\" porasi pikku mies.\n\n\"Ai ai, tekikö paha mamma kipeää omalle kultupojulleen?\" sanoi mamma\npannen kamman pois kädestään ja lasta hyväillen. \"Soh, soh, ei mamma\nenää kampaa, ollaan taas hiljaa!\" Samalla mamma koetti käsin levitellä\npahimpia takkuja pitkin päätä ja sitten märällä harjalla kiinnittää\nniistä kutakin kohdalleen.\n\n\"No eukkoseni, etkö sinä jo ala valmistua?\" kaikui miehekäs ääni\njostakin alhaalta.\n\n\"Ihan paikalla, mies kulta\", vastasi mamma. \"Juokseppa, Fred, ja käske\nBridget heti tänne vauvaa pitämään.\"\n\n\"Vaan kun minä en mistään löydä kaulusliinaani.\"\n\nMamma laski Bobbokerin lattialle, sieppasi lipaston laatikosta nauhan,\nsolmi sen Fredin kaulaan ja sysäsi häntä ovelle päin; sitten hän\nkaappasi Bobbokerin syliinsä ja riensi rappusia alas. Siellä pappa jo\nistui paikallaan pöydän alapäässä ja huomautti:\n\n\"Nyt ollaan taas myöhästytty kymmenen minuuttia. Kuuleppas, pikku\nemäntä, minusta ei olisi haitaksi, jos otettaisiin ajasta vaaria.\"\n\nMamman silmäys osui kahvikannun kanteen, mutta tämä ei siitä sulanut\n-- niin erinomaisen kestävää metallia se oli. Heti kun mamma ja kolme\nlasta olivat istuutuneet, luki pappa aamusiunauksen, mutta siitä mamma\nei tajunnut melkein mitään, sillä hän joutui sill'aikaa silmät ummessa\nmuistelemaan, että hänen oma tukkansa oli vielä siivoomatta ja että\nhän oli unhottanut kieltää Bridgetiä taas sysäämästä pikku sänkyä,\nennenkuin oli pantu paikalleen se kehrä, joka sen yhdestä jalasta oli\nlähtenyt irti, sillä muuten se viiltäisi maton puhki. Pappa pääsi\nhartaudenharjotuksen loppuun, ennenkuin mamma ehti kaikin puolin\nharkita, oliko vai eikö ollut sälyhuoneessa sellaista tilkaa, jolla\nvoisi paikata sängynjalan repimän läven, mutta Bobboker kiinnitti hänen\nhuomiotaan taas nykyisyyteen kiskomalla häntä hihasta ja sanomalla:\n\n\"Mamma, tallikki on nyt jo katteltu loppu!\"\n\nSiihen pappa nauroi ja sanoi:\n\n\"Tällä kertaa minä otan kahvini vaikka suoraa päätä\".\n\nMamma kaatoi joutuin kaksi kuppia kahvia ja otti toisesta pienen\nkulauksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi vähällä haljeta,\nellei kiireimmiten saisi jotakin nielläkseen. Sitten hän täytti kolme\npikku lautasta kaurapuurolla, kaatoi siihen maitoa, ripotti päälle\nsokerijauhoja, antoi kullekin vielä täyden maitokupin, muistutti Frediä\nsitomaan ruokaliinan kaulaansa, tarjoili miehelleen lähimpiä ruokia ja\noli juuri leikkaamassa itselleen suupalaa liikkiön jäännöksestä, jonka\nhänen miehensä oli hänelle ojentanut, kun Fredin lautanen jo saapui\ntakaisin hakemaan lisää puuroa, Berthan lautanen ilmestyi heti perässä\nja sitten Bobboker muistutti sokeripalasta, joka hänelle oli luvattu.\nToinen kuppi kahvia herra Mayburnille vei aikaa minuutin tai pari;\nBerthalle piti leikata liharuoka valmiiksi, sillä hän oli kerrassaan\nkömpelö pitelemään veistä ja kahvelia, mutta lopulta mamma sittenkin\nsai tuon suupalan syödyksi ja ryhtyi voileivän tekoon. Silloin Bobboker\nhuomautti:\n\n\"Mamma pitää nyt 'ööttää Bobboker\".\n\n\"Kyllä mamman poju osaa itsekin syödä niinkuin oikein suuri mies\",\nuskotteli mamma ja puri voileipää ahkerasti.\n\n\"Ei Bobboker 'uur mees, Bobbokerin tekee niin kipeet käteen\".\n\nTämä koski mamman sydämeen liiaksikin, sillä Bobbokerin oikea käsi\noli kerran nyrjähtänyt, ja siitä oli pojulle hellitellen niin usein\npuhuttu, että hän vähitellen osasi käyttää tapaturmaa hyväkseen\nrunsaassa mitassa. Mamma siis otti lusikan ja ruokki pientä veitikkaa,\nja tämä hoki nielemästä päästyään vähän väliä; \"Mamma kulta\", mikä\nhetkeksi virkisti mammaa paremmin kuin kokonainen ateria. Mutta hän\ntiesi kuitenkin, että työlään aamun pohjaksi ei voi tyhjän vatsan\nsijaan panna täyteläistä sydäntä, ja sen vuoksi hän taas yritti saada\nlautaseltaan jotakin suuhunsa. Siinä kohden hän pääsikin jo niin\npitkälle, että ehti syödä pari suupalaa lihaa ja ainokaisen viipaleen\npaistettua perunaa, kun Bobboker teki vastalauseen ja sanoi:\n\n\"Bobbokerin vatta 'anoo: anna oikein pallo rookaa\".\n\nKaikki purskahtivat nauruun, mutta pappa oli jälkeläisensä\nhyvinvoinnista sen verran huolissaan, että sanoi:\n\n\"Kuuleppas, anna sille niin paljon, kuin siihen mahtuu!\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" vastasi mamma niin oudosti, että pappa ihmetellen\nkatsahti häneen, mutta mamma loi silmänsä alaspäin voimatta vähään\naikaan nähdä oikeastaan mitään. Sillä välin hänen miehensä oli jo\nlopettamassa syöntiään; hän lähtisi kotoa jonkun hetken perästä ja\npysyisi poissa monta tuntia, hänen oma miehensä -- hänen rakkaimpansa\n--, vaikka he tuskin olivat nähneet toisiaan tänä aamuna, saatikka\nyhtään sanaa vaihtaneet. Mamman teki mieli sanoa hänelle jotakin\ntai kuulla hänen jotakin sanovan ennen lähtöään, mutta hänen päänsä\noli kaikesta sekamelskasta niin väsynyt, ettei hän keksinyt mitään\nsanomista -- ei, vaikka pitäisi siihen paikkaan kuolla, niin vaikealta\nse tuntui. Vihdoin hän sittenkin sai kysyttyä:\n\n\"Onkos tänä aamuna mitään uutta?\"\n\n\"Tjaa, eipä juuri -- no ei sentään ilmankaan. Eilen oli taas\nhassunkurinen jupakka pormestarin ja poliisiviranomaisten välillä.\nAnnas kun luen sinulle siitä jonkin pätkän.\"\n\nJa pappa luki hyvin leikkisästi tuon asian kulusta parhaan kohtauksen\nja nauroi niin sydämellisesti, että mammakin nauroi mukana, kuten\nainakin hyvän vaimon on tapana, vaikkei saanut oikein päähänsä, mikä\ntässä jutussa oli niin hassua tai edes hauskaa.\n\n\"Kas niin!\" sanoi pappa, pistäen äkkiä sanomalehden taskuunsa ja nousten\npöydästä; \"ei tässä auta kuluttaa aikaa tyhjään. Täytyy lähteä vaan --\nhyväst', hyväst'!\"\n\nPappa suuteli kutakin lasta kiireesti, painaen huulensa otsaan, nenään\ntai tukkaan, mikä tahansa ensiksi kohdalle osui. Mamman osalle hän\nuhrasi hieman enemmän aikaa, kumartuen hänen puoleensa ja kiertäen\ntoisen kätensä hänen kaulaansa. Mutta suoristuessaan lähtöön hän tunsi,\nettä mamman käsivarsi piti häntä vyötäisiltä niin lujasti kiinni, kuin\naikoisi siihen jäädäkin, ja mamman pää nojasi niin hänen rintaansa\nvasten, kuin sekin tahtoisi paikallaan pysyä.\n\n\"Kultuseni\", sanoi pappa; \"pidätkö sinä minusta pikkusen?\"\n\n\"Pidänkö sinusta!\" huoahti mamma. Sitten hän puristi pappaa vielä\nlujemmin, ja pappa silitti hänen hiuksiaan, ja Bobboker ilmotti:\n\n\"Mamman 'immist tippuu niin pallo vettä\".\n\nKun pappa kumartui katsomaan, miten asian laita oli, näki hän mamman,\nitkevän. Tosin pappa pian suuteli kyyneleet pois silmistä, mutta niitä\ntuli lisää, ja hän kysyi:\n\n\"Oma kultuvaimoni, mikä sinun nyt on?\"\n\nMamma nieli jotakin, mikä ei ollut ruokaa, ja vastasi:\n\n\"Voi, ei mikään -- tai onhan sitä paljonkin. Minä niin tahtoisin, että\nsaisimme joskus olla edes vähän aikaa yhdessä\".\n\n\"Vai se se oli, mutta ollaanhan me joka ilta yhdessä.\"\n\n\"Niin\", sanoi mamma. Ei tämä sana sinänsä, vaan se äänensävy, jolla\nse lausuttiin, sai papan silmäilemään mammaa tutkivasti, hellästi,\nsäälien, epätietoisena ja sitten painamaan hänen päätään lujasti\nrintaansa vasten. Kumpaakin kesti vain hetkisen; sitten pappa katsahti\nkelloonsa, suuteli taas vaimoaan, kuiskasi: \"Pikkunen äiti raukka!\"\nja kiirehti pois toimeensa. Tosin hän vielä eteisessä ottaessaan\npäällystakkinsa ja hattunsa, mutisi hiljaa kuvalleen, jonka näki\nseinäpeilissä, jotakin siihen suuntaan, että vaimot ovat hieman\nomituista väkeä.\n\nTuskin oli pappa poistunut ruokahuoneesta, kun Fred kavahti tuoliltaan,\nkiirehti mamman luo, halasi ja suuteli häntä niin erinomaisen hellästi,\nsanomatta sanaakaan; sitten hän pehmoisesti painoi poskeaan mamman\nposkea vasten, ja mammalla alkoivat taas silmät vuotaa. Mamma siirsi\nnyt tuoliaan edemmä pöydästä, nosti Fredin syliinsä, vastasi pojan\nkaikkiin hyväilyihin samalla mitalla ja puhui:\n\n\"Mamman lemmikki -- mamman ystävä -- mamman suuri sydänkäpy!\"\n\n\"En minä ymmärrä, mitä sinä itket\", sanoi Fred päästyään taas henkeään\nvetämään, \"mutta minun tulee sinun tähtesi niin hirveän paha mieli.\nOnko mamma kipeä?\"\n\n\"En, hyvä miekkonen, olen vaan väsynyt, niin kovin väsynyt!\"\n\n\"Mikä sinua niin väsyttää?\"\n\n\"Voi voi, vauva -- ja pikku lapset, jotka eivät viitsi panna päälleen\naamulla muuten kuin että mamman täytyy niitä aina vahtia ja torua.\"\n\n\"Vaikka niin, mamma\", sanoi Fred suoristaen vartalonsa ja katsoen häntä\nrehellisesti silmiin, \"mutta minä en sittenkään nähnyt sitä kenkää\nennenkuin siihen ihan kompastuin.\"\n\n\"Sinä et sitä oikein hakenut, poikani; siksi sinä et löytänytkään.\nJos sinä viitsisit oikein tarkasti ajatella sitä, mitä kulloinkin on\ntehtävä, niin mammalta säästyisi tuhansia kiusoja.\"\n\n\"Kyllä minä panen asiat mieleeni, mutta sitten ne yht'äkkiä haihtuvat\njonnekin enkä minä niistä muista hölynpölyä\", selitti Fred.\n\nHyväillessään Frediä ja jutellessaan hänen kanssaan mamma oli\ntuntenut toista poskeansa suudeltavan ja kaulansa ympärille kiertyvän\njonkun käsivarren, joka hänestä ei voinut olla kenenkään muun kuin\nBerthan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan niin kauvan kuin näkyi\nolevan tilaisuutta vaikuttaa jotakin hyvää Fredin luonteeseen. Pojan\nviime huomautus oli kuitenkin sellainen, ettei mamma osannut heti\ntyydyttävästi vastata, ja niin mamma katsoi parhaaksi kiertää toisen\nkätensä Berthan ympärille. Nyt Bertha yritti kiivetä hänen syliinsä,\nja mamman onnistui vääntää Fred toiselle polvelleen ja kiskoa Bertha\ntoiselle istumaan. Sill'aikaa Bertha piti tätä temppua tarkasti\nsilmällä, kunnes mielikseen havaitsi olevansa ihan yhtä paljon\nmamman sylissä kuin Fred. Näin nyt molemmat lapset istuivat siinä\nkuin kaksiselkäinen puolen sadan kilon painoinen tuoli, joka vaappui\nniin hontelona, että tarvittiin mamman molemmat kädet sitä koossa\npitämään. Tapausten kulku ei muuten jäänyt huomaamatta eräältä muulta\nperheenjäseneltä, joka huudahti:\n\n\"Bobboker tarttee kans mamman 'ylii.\"\n\n\"Hyvät lapset\", sanoi mamma, laskien jokseenkin hätäisesti kaksoiset\nmaahan, \"mammasta tuntuu siltä, että teidän on nyt mentävä; mamma ei\nvoi pitää kolmea yht'aikaa.\"\n\n\"Bobboker\", sanoi Fred huultaan venyttäen, \"sinä olet semmoinen\nhärkäpää tarapappa.\"\n\n\"Se tahtoo aina tehdä samaa, mitä näkee jonkun muun tekevän\", lisäsi\nBertha.\n\n\"Soh, soh!\" hillitsi mamma. \"Eikö pikku tyttäreni myös tahdo aina\nsamaa, mitä ikinä Fred tekee? Ja sinä Fred, sinä et saa koskaan\nnimitellä toisia lapsia rumilla sanoilla. Mamma voisi teille antaa\npahempiakin nimiä, jos rupeisi teitä arvostelemaan sen mukaan, mitä\nteette.\"\n\n\"Mutta eikös mamma muista, että minä olen kaksoinen, vaan Bobboker ei\nole\", selitti Bertha.\n\n\"Sama se\", sanoi Fred, kiertäen pöydän ympäri Bobbokerin tuolin ääreen\nja halaten pikku veikkoaan molemmin käsin, niin että kaula ja kaikki\noli puristuksessa; \"tämä on pikkunen ääliö kulta, ei veikko enää tee\nkiusaa.\"\n\n\"Ääh-ii-ngiäh!\" sähisi Bobboker.\n\n\"Katsos vaan!\" huudahti Fred, kiireesti peräytyen, \"siinä sen nyt\nnäkee, kuinka häijy se on, vaikka minä koetan olla sille hyvä.\"\n\n\"Kai sinä raastoit pojua tukasta, kun käsivarrellasi puristit\", sanoi\nmamma.\n\n\"Kai kai!\" oli Fred myöntävinään; \"jokin on aina tekemässä jotakin\npikku pojulle.\"\n\n\"Sano hänelle, ettet sinä sillä aikonut tehdä kipeätä -- pidä häntä\nnyt pikkusen hyvänä\", kehotti mamma. Mutta Fred oli jo tipotiessään,\nja niin mamman täytyi hänen puolestaan hyvitellä pojun mieltä.\nSitten hän taas katsahti lautaseensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti\nihastuvan siitä, mitä näki. Sillä liikkiön pala oli tarttunut kiinni\njäähtyneeseen rasvaan, ja paistettujen perunain viipaleet olivat\nkurtistuneet kasaan kuin nahkakielekkeet auringon paisteessa. Hän\nsöi kuitenkin voileipänsä loppuun ja maistoi kahvia, mutta tämä oli\nennättänyt kylmetä ja saada sellaisen äitelän makeuden, johon muuan\nlaji sokeria on syynä, kun on ollut jonkin aikaa liuonneena. Hän siis\nkaasi kupillisen uutta kahvia, joi sen kiireesti, otti Bobbokerin\nja lähti yläkertaan päästämään Bridgetiä sieltä vapaaksi, ensin\nmuistutettuaan Berthalle, että puolen tunnin päästä hänen ja Fredin\npiti mennä kouluun.\n\nOmaan huoneeseensa päästyään mamma tapasi vuoteensa siistittynä.\nHänestä oli vastenmielistä saattaa siistittyjä vuoteita epäkuntoon,\nvaan sittenkin hän nyt heittäytyi makuusijalleen pitäen vauvaa\nvieressään, kun taas Bobboker kapusi sänkyyn toiselta puolen, tarttui\ntoisella kädellä mammaa vyötäisiin, toisella niskaan ja kutitti mammaa\nhirveästi. Mitä Himmuun tuli, niin hän puolestaan maiskutteli huuliaan\nja katseli mammaa hyvin tutkivasti, sitten pisti peukalon suuhunsa,\nkiskaisi sen taas ulos ja uudestaan maiskutteli.\n\n\"Voi kultu, kultu!\" huokaili mamma, \"nyt minulta, jäi tuomatta vauvalle\nsuurusta. Viitsiikö mamman poju mennä alakertaan ja pyytää Bridgetiltä\nkupillisen maitoa ja pari korppua vauvalle?\"\n\n\"Emminä\", sanoi Bobboker.\n\n\"Mene nyt, poju, mamma on niin väsyksissä!\"\n\n\"Emminä -- Bobboker pitää mamma niin hyvä.\"\n\n\"Saat sitten pitää mammaa hyvänä niin paljon kuin tahdot, kun tulet\ntakaisin.\"\n\n\"Emminä. Poju on niin pikkunen.\"\n\n\"Mene nyt, kultu Bobboker.\"\n\n\"Mamma ei 'aa 'ano 'kultu Bobboker', -- Bobboker ikkee niin pallo\".\n\n\"Itke sinä vaan niin paljon kuin jaksat, kunhan ensin tuot vauvan\nsuuruksen.\"\n\n\"Emminä -- poju tarttee pian ikkee.\"\n\n\"No itke nyt oikein ja hae sitten vauvan suurus.\"\n\nPikku miekkonen joutui tästä suostumuksesta jokseenkin hämilleen ja\nkatseli mammaa hyvin tiukasti, mutta mamman kasvoissa ei värekään\nmuuttunut. Silloin Bobboker kömpi lattialle ja katosi huoneesta.\n\nNyt Himmu taas pyysi suurustaan, entistä pontevammin, ja mamma leikki\nhänen kanssaan parhaansa mukaan saadakseen tyttösen edes hetkeksi\nunohtamaan aineellisen halunsa. Tämä juoni menestyikin muutamia\nminuutteja, vaan Himmun sisällinen muistuttaja pakotti hänet keskellä\niloista kikatusta ryhtymään taas käsiksi elämän tositoimiin, eikä\nhän enää sekunniksikaan rauhottunut, kunnes mamma nousi, otti hänet\nkäsivarrelleen istumaan ja laskeutui ruokahuoneeseen. Täällä hän tapasi\nBobbokerin korjaamassa eri lautasilta jätteitä ja pistämässä sinne,\nmissä pikku lapset kuvittelevat niiden olevan parhaassa säilössä, ja\nBridget oli ahkerassa syömähommassa eikä arvatenkaan tiennyt pojun\nläsnäolosta mitään. Nyt on huomattava, ettei Bobbokerin ruoansulatus\nollut läheskään hyvä, kuten Bridgetillekin oli monta monituista kertaa\nmuistutettu, ja sianliha oli melkein pahinta, mitä hänen vatsaansa voi\nosua. Sen vuoksi mamma huudahtikin:\n\n\"Voi Bridget! Kuinka sinä raskit antaa pojun sulloa suuhunsa tuommoisia\nkauheita jätteitä! Miksi sinä et pannut häntä tuomaan vauvan suurusta?\"\n\nBridget kavahti kuin syvästä unesta ja alkoi tuiskia:\n\n\"Vai sinä pikku kakara -- etkös pysy erossa, kuuletko? Vauvan\nsuurustako rouva tahtoo? Mistä minä aavistan, ettei rouva itse sitä\nvienyt mukanaan?\"\n\n\"Käskinhän minä pojun sitä pyytää sinulta! Vauva on niin kovasti\nporannut.\"\n\n\"Ei niin hiventäkään se puhunut siitä asiasta; se tahtoi vaan\nsokeripalan.\"\n\n\"Ethän vaan lie antanut? Yhden se jo sai.\"\n\n\"Jos rouvalle suoraan puhun, niinkuin asia on, niin poju katseli minua\nniin hellästi, että annoin sille kaksi.\"\n\n\"Ohho sentään\", huokasi mamma ja istuutui vauvaa syöttämään. Mamma\noli juuri murentanut pari-kolme korppua maitoon, eikä Himmu ollut\nuseammasti kuin kuudesti tehnyt onnistumattomia yrityksiä päästä\nkuppiin omin käsin kiinni ja pulpahtaa mamman sylistä maahan ja\ntaittaa kalliin pikku niskansa, kun mamma sattui katsahtamaan kelloon\nja huomasi, ettei lasten kouluunmenoon enää ollut muuta kuin niukasti\nneljännes tuntia, ja sen vuoksi hän huusi: \"Bertha!\"\n\nEi mitään vastausta. Sitten hän koetti:\n\n\"Freddi!\"\n\nKumpaakin nimeä hän nyt huuteli pari-kolme kertaa, jolloin vauva aina\nsätkähti pelästyksestä ja pikku suukkosen molemmista pielistä tärskähti\nmaitoa rintalapulle.\n\n\"Jahka minä menen ne hakemaan rouvan tykö\", sanoi Bridget nousten\nsyömästä.\n\n\"Kiitos, hyvä ihminen\", sanoi mamma ja palvelijan poistuttua lisäsi\nitsekseen: \"Kyllähän sinä olet muuten mukava, mutta toisinaan sinä\nkulutat ihan enkelinkin kärsivällisyyden loppuun.\"\n\nMuutaman minuutin kuluttua Bridget palasi mukanansa Bertha, jonka oli\ntavannut piaanoa rämpyttämässä.\n\n\"Oletko valmis kouluun, tyttöseni? Ja missä veljesi on?\"\n\n\"En minä tiedä.\"\n\n\"Hae hänet tänne heti. Katsokaa nyt kumpikin, että olette valmiit, ja\ntulkaa sitten näyttämään itsenne minulle, ennenkuin menette.\"\n\nBertha poistui, ja viisi minuuttia myöhemmin Fred ryntäsi\nruokahuoneeseen ja tiedusti:\n\n\"Mamma, onko sinulla ollut minun aapiseni?\"\n\n\"Mihin minä sinun aapistasi tarvitsisin, hyvä poika?\"\n\nFred näytti jokseenkin nololta, mutta kärtti yhä vaan, että joku oli\nsen ottanut.\n\n\"Minne sinä sen panit, kun eilen tulit koulusta?\" kysyi mamma.\n\n\"En minnekkään.\"\n\n\"Mistä olet sitä hakenut?\"\n\n\"Joka paikasta.\"\n\n\"No missä muut kirjasi ovat?\"\n\n\"En minä tiedä.\"\n\n\"Tokkohan sinä niitä toitkaan kotiin?\"\n\n\"Kyllä kai -- kun minä läksin koulusta, niin -- jaa, taisivat ne\nsittenkin jäädä sinne.\"\n\n\"Ei siis muuta kuin pian hattu päähän ja päällystakki ylle, ja tule\nsitte vielä tänne.\"\n\nFred häpesi niin, että hän nyt teki kiirettä ja ilmestyi vain muutaman\nminuutin perästä takaisin, ja Bertha oli hänen mukanaan.\n\n\"No suutele meitä nyt hyvästiksi\", sanoi Fred ja painoi mamman kasvoja\nvasten kerrallaan otsansa, nenänsä ja leukansa.\n\n\"Vartoo vielä hetkinen\", sanoi mamma. \"Tuossa on nappi ihan putoomassa\ntakistasi. Juokse pian yläkerrasta noutamaan ompelukorini. Voi, Bertha,\nkenkiesi kärjet ovat melkein valkeat; tuo tänne heti kiiltomustetta.\"\n\nSill'aikaa kun mamma puhui, oli Himmu hyppinyt, sätkinyt ja kiipeillyt\noikein täyttä vauhtia, mutta toisten lasten poissa ollessa hän taas\npääsi nälkäänsä tyydyttämään, vieläpä pari kertaa hyväilemään mammaa,\njoka kuitenkin oli niin muissa ajatuksissa, ettei sitä huomannut.\nSitten Fred palasi mukanaan ompelukori ja Bertha toi kenkämustetta, ja\nmolemmat kurottivat tuomisiaan mammalle ihan nenän alle. Nyt neulottiin\nnappi kiinni ilman suurtakaan apua vauvan kätösiltä, jotka nykivät\nmammaa hijasta, ja Bertha mustasi kenkiensä kärkiä ja sormiensa päitä,\nniin että hänen täytyi mennä ne pesemään. Mutta Fred karkasi mitään\nsanomatta kouluun yksinään, kun pelkäsi myöhästyvänsä ja saavansa\npäiväkirjaansa muistutuksen. Kiireessä häneltä jäi ulko-ovi auki,\nja kun Bertha haki häntä ja sattui katsahtamaan ovesta ulos, näki\nhän Fredin juoksevan jo parin kivenheiton päässä. Bertha siis palasi\nmammalle valittamaan ja pistämään itkuksi, mutta mamma ei lainkaan\nhyvitellyt, vaan pyyhkäisi häneltä äkkiä silmät kuiviksi ja hoputti\nmenemään Fredin perässä. Sitten mamma syleili vauvaa ylt'ympäri ja\nistui vähän aikaa silmät ummessa, yrittäen selvitellä ajatuksiaan, mikä\nei suinkaan ollut erikoisen helppoa.\n\nYhdestä asiasta hän oli aivan varma: ellei hän nyt heti pesisi ja\npukisi vauvaansa, niin häneltä jäisi ostoksilla käynti liian myöhään,\nja siitä olisi seurauksena päivällisen myöhästyminen, mutta tätä\nei pappa voinut mitenkään sietää, sillä hänellä oli niin vähän\npäivällisaikaa.\n\nMamma siis vei Himmun toiseen kerrokseen, siistiin, lämpöiseen,\nvaloisaan, aurinkoiseen huoneeseensa. Pöydälle sijotettiin pikkunen\npesusoikko, jossa oli lämmintä vettä; ja sen lähelle ryhmitettiin\nsaippua, sieni, ihojauhetta, pyyhinliinoja, flanellia, kampa ja harja,\nja läheiselle tuolille levitettiin vauvan puhtaita liinavaatteita.\nAina kun jokin esine ilmestyi näkyviin ja pantiin paikallensa,\nkirkaisi Himmu ihastuksesta, sillä pesu ja pukeminen tuntui olevan\nhänestä melkein yhtä ihanaa kuin syöminen. Kuinka villissä hän\nolikaan sill'aikaa, kun mamma häneltä riisui vaatteita! Vauva käpersi\nhyppysensä ihan hurmaantuneena kiinni pikku yöpaidan hijoihin\nsisäpuolelta, kun sitä kiskottiin hänen yltään. Hän yritti myös itse\npäästää kenkiä jaloistaan, ja kun mamma häntä rauhottaakseen pisti\nhänelle käteen toisen kengän, alkoi hän intohimoisesti imeä sen kärkeä.\nHän nipisti sukkiaan pikkuruisilla varpaillaan ja sitten potkaisi ne\nhurjasti menemään; hän rimpuili ja kiemurteli joka taholle, kun paitaa\nriisuttiin, ja kun vihdoin tämä viimeinen vaatekappale vedettiin hänen\nyltään pään kautta, joka siten oli hetkeksi jäänyt piiloon, ja mamma\npään taas ilmestyessä huudahti: \"Tui tui!\" purskahti Himmu iloiseen,\nherttaiseen naurunkikatukseen, joka pani mamman väsyneet kasvot\nkauttaaltaan hymyilemään, niin että hän oli sata kertaa suloisempi\nnäöltään, kuin se sievä tyttö, jonka hänen miehensä oli nainut kymmenen\nvuotta takaperin.\n\nJa sitten kylpy -- se se jotakin oli! Ensiksi pestiin Himmun kasvot\nja pää. Tästä hän tosin ei erinomaisesti riemastunut, sillä hänen\nsilmiinsä meni vettä, eikä mamma mitenkään sallinut hänen imeä\npesusientä, vaikka hän voimainsa takaa sitä tavotteli. Mutta kun\npikku kasvot oli pyyhitty kuiviksi ja niin iso kappale Himmun muuta\nolemusta laskettu veteen kuin pesusoikkoon mahtui, niin sepä vasta oli\nautuutta! Hän potki, hihkui, roiski, kikatti, reistaili ja riemuitsi\nkaikilla kielillä mitä osasi. Hän kiemurteli joka puolelle ja tavotteli\npesuastian reunaa; hän yritti juoda, vaan horjahti suulleen ja alkoi\nitkeä, kääntäen kuitenkin heti taas nauruksi, ja virnisti mammalle ja\nväänteli päätään eri puolille nähdäkseen, oliko kellään muulla näin\nlystillisiä kujeita. Sitten hän suoritti samat temput uudestaan, tosin\nhieman muuttuneessa järjestyksessä, mutta ainoankaan kohdan jäämättä\npois ohjelmasta. Kerran hän kuitenkin joutui niin haltioihinsa, että\nhänen sitä osottaaksensa täytyi paiskata päänsä rennosti taaksepäin;\nmamman käsi oli kyllä varalla takana, mutta pikku selkä oli käynyt\nvedessä niin liukkaaksi ja ponnahdus oli niin arvaamaton, että Himmu\nläiskähti selälleen ja pulisi vedessä, ja silloin pikku jalat, kädet,\npääkkönen ja pelästynyt huuto pyrkivät kaikki yht'aikaa ilmoille.\nMutta mamma pelasti hänet, kuunteli kauhistuneen vauvan selityksiä ja\ntyynnytti hänen mielensä, niin että hän taas uskalsi mennä leikkimään,\nkunnes mamman mielestä vauva ei enää saanut kauvempaa viipyä vedessä.\nNyt Himmu pantiin makaamaan mamman syliin kuivalle lämpöiselle\npyyhinliinalle, peitettiin toisella liinalla ja hellästi puristettiin\nja hierottiin ihan kuivaksi, ja sitten hänet puuteroittiin. Näin\npitkälle päästyä mamma suuteli häntä niin ylt'ympäri, että vauva näytti\npikkuselta kuvapatsaalta, joka oli ollut ruusujen pommitettavana ja\nsaanut niiltä muistoksi lukemattomia heleitä täpliä. Nyt seurasi\npukeminen, vaikka se kohtasikin melkoista vastustusta, ja lopuksi\nvauvan untuvapäätä harjattiin joka puolelta niin, että hennot suortuvat\npääsivät vapaasti aaltoilemaan. Vauva huoahti nyt hiljaa, vaipui\npehmoisesti mamman syliin ja parin minuutin päästä nukkui sikeätä\nunta, ja sellaisesta suloisesta pikku suukkosesta kulki vienon\nvienoja hengähdyksiä, samalla kun vauvasta tuli niin erinomaisen\nhieno tuoksu! Silloin mamma tunnusti itsensä onnellisimmaksi vaimoksi\nkoko maan päällä eikä käsittänyt, miksi hänen oli tänä aamuna ollut\nniin raskasta, Mutta äkkiä kello löi puoli kymmenen, ja päivälliseksi\nhankittava paisti oli vielä teurastajalla!\n\nKiireesti mamma heitti vaipan ylleen ja pani hatun päähänsä, aikoen\nlähteä valikoimaan tärkeintä osaa päivälliseen, jonka piti heillä\nvalmistua jo puolipäiväksi. Mutta juuri kun hän oli menossa ulos,\nmuisti hän, ettei ollut tuntikauteen nähnyt Bobbokeria. Kun hän ei\nollut myöskään kuullut pojan huutavan -- sillä talon väestä jokainen\ntiesi varmasti kuulevansa, milloin tahansa poju korotti äänensä --,\nniin hänestä tuntui jokseenkin selvältä, ettei pojua ollut kohdannut\nmikään mieskohtainen onnettomuus. Mutta Bobbokerin kepposet eivät aina\nolleet sitä tunteellista lajia, joka sattuu kipeästi ainoastaan niiden\ntekijään, ja sen vuoksi mamma ryhtyi pikaiseen kotitarkastukseen.\nHeillä oli keittiöstä toiseen kerrokseen kulkeva nostolaitos ja tämän\nyhteydessä puhetorvi, jota myöten mamma nyt lähetti Bridgetille\nkysymyksen, mutta heti vastattiin sieltä, ettei ainakaan keittiössä\nollut Bobbokeria. Pian tarkastettiin nyt alikerta ja sitten toisen\nkerroksen huoneet ja lopuksi ullakko, mutta missään ei näkynyt\npahanteon merkkejä eikä pojuakaan. Silloin mammaa alkoi pelottaa; ehkä\nBobboker oli pujahtanut ulko-ovesta sillä välin, kun se lasten mennessä\nkouluun oli avoinna? Tästä epäluulosta mamma joutui suureen tuskaan,\nsillä Bobbokerilla oli kauniit kellertävät kutrit, jotka olivat aina\nherättäneet kerjäläisten ja kulkurien huomiota, ja kukaties joku\nsellainen oli nyt pojan vienyt varkain pois saadakseen leikata häneltä\ntukan? Ja mitähän ne sitten tehnevät pojulle, kun ovat varastaneet\nhäneltä kultakehyksen? Tokkopa niissä lie senkään vertaa omaatuntoa,\nettä tuovat hänet takaisin? Ehkä ne ovat hänet tavanneet kaukana\nkotoa, sillä kolmivuotiaat pojat voivat marssia koko vinhaan, kun ei\nmikään omainen ole niiden mukana. Jos niin on sattunut, mitä sitten\non Bobbokerille tehty? Ovatkohan ne antaneet pojun jollekin kauhealle\nakalle, joka siitä kasvattaa varkaan? Mamma oli vähällä menettää\njärkensä näissä ajatuksissa ja juoksi yhä huoneesta toiseen, katsoen\njoka soppeen ja vuoteiden alle ja huudellen:\n\n\"Bobboker! Mamman poju!\"\n\nÄkkiä hän tapasi eteisessä Bridgetin, jonka koko hahmoa hytkytti jokin\nlystillinen seikka.\n\n\"Tuleekos rouva tänne katsomaan?\" sai Bridget sanottua, vaikka niin\nkovin nauratti.\n\n\"Onko poju siellä -- _onko_?\" hätäili mamma.\n\n\"On niinkin\", selitti Bridget ja lähti edeltä alakertaan.\n\nKun mamma nyt oli arvaamatta päässyt kaikesta tuskastaan, oli hän niin\nonnellinen, ettei voinut sanaakaan lausua. Sitä vastoin Bridget päästi\ntuon tuostakin kuuluville eräänlaisia repäiseviä äänenpurkauksia,\nkunnes ehdittiin keittiökerrokseen. Sitten hän painoi sormen huuliaan\nvasten ja varpaillaan hiipien saattoi mamman kellariin. Siellä\nmamma sai yksinäisen kaasuliekin hämärtävässä valossa nähdä pojunsa\nhiilikasassa, -- tahriintuneimman vaan ilmeisesti onnellisimman pikku\nveitikan, mitä maailmassa voi olla. Nyt ne naurut ja huudahdukset,\njoita Bridget oli minuutin verran pidätellyt, räjähtivät ilmoille\nsellaisena huumaavana purkauksena, että Bobboker olisi pelästyneenä\nihan varmaan lentänyt ulos pikku nahoistaan, jos se olisi\nruumiillisesti käynyt päinsä. Mamma kaappasi hänet syliinsä ja hoki:\n\n\"Voi kultu, kultu! Häijy, herttainen, musta pikku nokikolari, etkö sinä\ntiedä, ettei hiilikasa ole mikään sopiva leikkipaikka mamman omalle\nsuloiselle kultupojalle?\"\n\n\"Hiilet on nii lysti,\" sanoi Bobboker, kietoen kätensä mamman kaulan\nympäri; \"kaikki nii mustii ja 'ileit kun papan 'unnuntaihattu\".\n\nMamma vei lapsen keittiöön, tarkasteli häntä eri puolilta ja huokaili:\n\"Ohhoh sinua!\" Sitten hän käski Bridgetin pitää silmällä, ettei poju\npääsisi uutta pahaa tekemään, kunnes hän palaisi ostoksilta vaihtamaan\nBobbokerin pukua ja väriä.\n\nKotoa lähtiessään rouva Mayburn sovitteli vaippansa taas kohdalleen,\nsillä hänestä tuntui, että Bobbokerin nostaminen oli saattanut hänen\npukunsa kaikin tavoin epäkuntoon. Pian hän sitten tunnusteli salavihkaa\nnappia, joka hänellä oli edessä ylimmäisenä, kun muuan hänen ohitseen\nmennyt rouva oli näkynyt sitä niin merkillisesti silmäilevän. Mammasta\nitsestäänkin tuntui, että nappi oli hieman sivulla, ja sen vuoksi hän\npikkusen nykäisi sitä toiselle puolen. Sitten näytti taas siltä, että\noli tullut siirrettyä ehkä liiaksikin, sillä seuraava rouva, jonka hän\nkohtasi, katsoi myös tiukasti tuohon samaan nappiin. Nyt mammaa alkoi\nkoko vaippa jo hermostuttaa; hän tarkasteli nappiriviä etupuolella,\nja todella se näyttikin kulkevan hiukkasen vinoon oikealle puolen --\ntaikka ei, paremmin vasemmalle --, ei oikein sinnekään. Hän ei olisi\nkuolemakseen osannut sanoa, minne päin vinossa se oli, mutta yhdestä\nasiasta hän ainakin oli varma: mikä tahansa oli syynä, mutta tuollainen\ntarkasteltavaksi joutuminen oli ihan kauheata! Kuinka toiset rouvat,\njotka arvatenkin ovat äitejä ja emäntiä kuten hänkin, kehtaavat noin\npikkumaisen tarkasti mokomaa asiaa huomata ja saattaa hänet semmoiseen\ntuskaan! Jos nyt olisi ollut iltapuoli tai sunnuntai, jolloin hän,\nkuten muutkin rouvat, koetti esiintyä niin huolellisessa asussa kuin\nsuinkin, niin ei hän välittäisi, vaikka katselisivat miten paljon\ntahansa; olihan hänellä mielestään jokseenkin yhtä paljon aistia kuin\nuseimmilla muilla.\n\nKuka tietää, miten kauvan hän olisi jatkanut mielipahansa yllyttämistä\nyhä katkerammaksi, ellei hän lopulta olisi joutunut kauppatorille.\nSiellä hän tänään toimitti ostoksensa hyvin nopeasti, vaikka hänen\ntapansa muuten oli huolellisesti valikoida. Sitten hän poikkesi\nsokerileipuriin, sillä Bobboker odotti häneltä aina tuomisia, kun\nhän vähänkään kävi kaupungilla. Mutta se vanha rouva, joka siellä\nmyyskenteli makeisia, näytti myös kiinnittävän huomionsa hänen\nvaippansa ylimmäiseen nappiin, ja mamman ilkeä hävyntunne kuohahti\nhäneen takaisin kuin karmiva aalto, jota vihan myrsky kiidättää. Vanha\nrouva kurkotti itseään puotipöydän ylitse ja kuiskasi kahdenkesken:\n\n\"Kuulkaas, rouva, teillä on leuvassanne pilkku; jos tahdotte, niin\ntäällä toisessa huoneessa on peili ja pesukaappi.\"\n\nMamma pujahti heti oviverhojen taakse. Matkaa puodista peilin luo ei\nollut paljoa enempää kuin puoli tusinaa askelta, mutta sillä välin\nmamma ehti jo kuvitella, mitä kaikkea hänestä olivat ajatelleet ne,\njotka olivat hänet nähneet. Vai pilkku? Pikku peilissä hän näki mustan\njäljen, joka ulottui posken alapuolelta pitkin leukaa ja kaulaa. Se\nnäytti mammasta hyvinkin kolme jalkaa pitkältä, ja todella sillä olikin\npituutta runsaasti kolme tuumaa, kun taas leveys tarkalleen vastasi\npikkusta nokista etusormea, jolla Bobboker huomaamatta oli pyyhkäissyt\nmamman kasvoja päästessään hiilikasalta mamman syliin. Hyi! Mamma otti\npyyhinliinan ja saippuaa ja hankasi tuota kauheaa juovaa niin kauvan,\nettä sen sijalle tuli hyvin punainen. Sitten hän lähti puodista niin\nkiireesti, että tuskin muisti kiittää ja kokonaan unhotti makeiset.\n\nHänen olisi pitänyt tietää, ettei hänellä ollut juuri mitään syytä\npelätä tapaavansa ainoatakaan äskeisistä kiusottaneista rouvista\nsillä lyhyellä matkalla, mikä hänellä oli astuttavana sokerileipurin\nmyymälästä kotiinsa, mutta oli miten oli, posket hänellä hehkuivat\nhäpeästä ja silmät harmista. Kaiken onnettomuuden lisäksi hänet vielä\ntapasi kadulla muuan vanhahko keikari, joka aina oli komeasti puettu ja\nkohtelias, mutta hänelle kerrassaan vastenmielinen. Hänen täytyi nyt\npysähtyä, kun tuo herra häntä puhutteli ja imelillä kohteliaisuuksilla\nylisti hänen kukoistavaa näköään. Hän pääsi kuitenkin kotiin, ennenkuin\nmielenpurkaus vei hänestä voiton, mutta ei sekuntiakaan enää ollut\nvaralla. Hän lyyhistyi istumaan eteisestä nousevien portaiden alimmalle\naskeleelle ja unhotti miehensä ja lapsensa ja ihan Himmunkin ja toivoi,\nettei ilmoisna ikinä olisi mennyt naimisiin. Tosin hän myönsi, ettei\nasiaa nyt enää voitu muuttaa, mutta jos yksikään hänen tyttäristään\npyrkisi miehelään, niin hän salpaisi sen lapsen lukkojen taakse,\nkunnes jokin miljoonamies tulisi kosimaan, eikä tämäkään ennen saisi\nhänen tytärtään, kuin hän itse olisi nuorelle rouvalle valikoinut ja\nopettanut palvelijoita niin monta, että kerrankin riittäisi. Muuten\nBobboker oli jo tulossa niin vanhaksi, ettei yhtään tarvinnut mennä\nsemmoisiin likapesiin leikkimään, ja kyllä sitä nytkin sieti jo\nrangaista; niin, parasta oli heti läpsäyttää pojua oikein tuntuvasti,\nsillä mikäs hänet pakotti sinne hiilikasaan ja sillä tavalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällöin mamma oli jo noussut seisaalle mennäkseen keittiöön ohjaamaan\nBridgetiä päivällisen valmistamisessa. Samassa kun hän avasi oven,\nkuuli Bobboker hänen tulevan, kääntyi häneen päin, kasvoillaan niin\nenkelimäinen hymy, ettei sitä hänen nokisuutensa voinut pilata, ja\nhuudahti ihastuneena:\n\n\"Mamma tulee!\"\n\nJa mamma -- Jumalan kiitos, että rakkaus on niin epäjohdonmukainen! --\nmamma sieppasi pikku veitikan syliinsä ja suuteli häntä aika lailla,\nhuomaamatta tai välittämättä, pojuunko hänen huulensa koskivat vai\nnokeen.\n\nYksi asia oli nyt ainakin varma; ennenkuin Himmu heräisi ja lapset\nja hänen miehensä palaisivat, olisi hänellä kokonaista kaksi tuntia\nkäytettävänään käyntipukunsa korjaamiseen, jonka helma oli jo kulunut\nhyvin rikkinäiseksi ja niin merkillisen itsepäisesti aina pyrki\nihmisten silmiin, milloin tahansa hän vierasten läsnäollessa sattui\nkatsahtamaan hameensa laahukseen. Hän siis jätti Bobbokerin Bridgetin\nhaltuun ja kiirehti yläkertaan ja työhön.\n\nEnsin hän ryhtyi ratkomaan helmanauhaa irti neuloksesta ja ehtikin jo\nkoko pitkälle, vaikka tämä työ oli niin kovin ikävää, mutta juuri kello\nyhdentoista jälkeen Bridget toi hänelle käyntikortin, jossa mamma näki\nnimen \"Rouva Marston Ballamore\".\n\nMamman mieleen tuli yht'äkkiä kaikenlaisia ajatuksia. Hän olisi\ntodellakin suonut, että rouva Marston Ballamoren kaltaiset, jotka\nolivat rikkaita ja aina moitteettomasti puettuja, tulisivat\ntervehtimään ainoastaan niinä iltapuolina, jolloin mamma varsinaisesti\notti vieraita vastaan ja varmasti oli itsekin hyvin puettuna ja samalla\ntiesi, että vierashuone oli täydellisesti kunnossa. Mutta nyt, kun\nvierashuoneessa arvatenkin vallitsi se epäjärjestys, johon hän ja hänen\nmiehensä olivat eilen sen jättäneet, kun olivat koko illan siellä\nvetelehtineet, -- piaano täynnä musiikkirojua, työlamppu toisella\npuolen nuottitelinettä, alustana sanomalehti! Eikä hänellä ollut mitään\nparempaa otettavana ylleen kuin jokseenkin yksinkertainen merinohame,\nsillä hänen sievä aamupukunsa -- jossa hän mielestään näyttikin niin\nsievältä kuin kukaan miten tahansa puettuna -- oli saanut toiseen\nolkapäähänsä tahran, kun toissapäivän aamuna Himmun huulista oli siihen\njäänyt raparperisiirappia. Vaan eihän tässä auttanut harmitella; mamma\nsiis pukeutui merinohameeseen, korjasi tukkaansa sen verran kuin\nparissa minuutissa ehti, pyyhkäisi kostealla pyyhinliinalla sormistaan\nkaiken nöyhdän ja pölyn, mitä ratkomisesta oli tullut, ja astui\nvierashuoneeseen pyytämään anteeksi sitä, että näin pitkäksi aikaa oli\njättänyt rouva Marston Ballamoren odottamaan.\n\nMutta vieraan ei ollutkaan sillä välin tarvinnut yksikseen odotella,\nsillä Bobboker oli uhrautunut häntä huvittamaan. Poju oli seurannut\nBridgetiä yläkertaan, kun ovikello soi, ja jaksamatta kulkea niin\nnopeasti kuin Bridget hän oli päässyt vierashuoneeseen juuri silloin\nkun palvelija oli mamman huoneessa. Kun mamma tuli paikalle, oli poju\nparhaansa mukaan pitämässä vieraalle seuraa. Tällöin rouva Ballamore\nosasi erinomaisen sievästi vaihtaa pojun kanssa kohteliaisuuksia ja\nsamalla kuitenkin pidätellä häntä pääsemästä kiinni pukuunsa tai\nhansikoittuihin käsiinsä, jotka näyttivät erityisesti miellyttävän\nBobbokeria. Mammaakin olisi tämä kaikki suuresti huvittanut, jos\nhänen esteettiset tunteensa olisivat nyt olleet siinä rauhaisassa\ntasapainossa, joka on niin tarpeen, jos tahtoo seuraelämän suloja\noikein arvostella. Mutta asian ollessa tällä kannalla mamma punastui\nkovasti, karkotti pikku veitikan aika vauhtia, pani hänen jälkeensä\noven kiinni ja tarjosi vieraalleen seikkaperäisiä selityksiä, jolla\naikaa Bobboker oven raosta julisti vastalauseitaan niin äänekkäästi\nkuin jaksoi. Mamma luuli Bridgetin kuulevan, kuinka poju huusi, ja\ntulevan viemään hänet pois, mutta Bridget oli juuri silloin hakkaamassa\nmuhennosta sitä vuonanreittä varten, jonka mamma oli päivälliseksi\nostanut. Ei auttanut muu kuin jättää vieras hetkiseksi yksin ja mennä\nruokahuoneeseen puhumaan Bridgetille puhetorven kautta. Sitten mamma\npalasi rouva Ballamoren luo ja sai kuulla kerrottavan, kuinka vilkas\nja älykäs pikku miekkonen Bobboker oli, ja samalla ajatella itsekseen,\nettei inhottavista asioista mikään ollut niin vastenmielinen, kuin\nhienojen rouvien tapa silitellä juuri sitä, mistä he vähimmin pitivät.\nPian hän kuitenkin taas pääsi hyvälle tuulelle, kun vanha rouva oli\nkoko olennoltaan niin herttainen ja säädyllinen, ja vietti siten\ntodellakin hauskan neljännestunnin. Mitä rouva Ballamoreen tuli,\nniin astuessaan vihdoin vaunuihinsa hän vaihtoi sen ilmeen, jota hän\nkasvoillaan näytti vieraille, toiseen sangen vakavaan, kun hänen\nmielessään heräsi se toivomus, että hänen omalla naimisissa olevalla\ntyttärellään olisi niin kukoistava näkö, niin varma luonne ja niin\nsuloiset lapset kuin rouva Mayburnilla. Mutta tästä ei mamma tiennyt\nmitään, vaan ajatteli ainoastaan, kuinka suotavaa olisi, että hänellä,\npäästyään rouva Ballamoreen ikään, olisi vain täysikasvuisia lapsia,\njotta hänkin voisi esiintyä sellaisena, jonka pukua tai mieltä ei\nmikään näy pääsevän häiritsemään.\n\nPukunsa korjaustyöhön mamma taas lähti, mutta ennenkuin oli ehtinyt\nistuutuakaan, hän kuuli viereisestä huoneesta mitä suloisimman äänen\nhuomauttavan:\n\n\"Oppuu koppuu äppi jäppii ää huu um puu pää! Iti, iti, iti!\"\n\nTämä ei mammasta ollut hepreaa tai muuta outoa kieltä, vaan täysin\nymmärrettävää puhetta, joka merkitsi, että Himmu oli alkamassa\nvalmistua pyrkimään makuulta pystyyn. Nyt tuli vilkas kilpailu mamman\nja Himmun kesken, kun edellinen koetti saada ratkomuksensa loppuun,\nennenkuin jälkimäinen ehtisi sille asteelle, jolloin hänellä olisi\ntäysi oikeus päästä nostettavaksi.\n\n\"Rip, rip, rip\", äänteli mamman pikkunen veitsenterä kulkiessaan\npistojen poikki.\n\n\"Päpi, pöpi-op-op-op-op!\" sanoi Himmu, ja siihen pikku veitsi taas\nvastasi:\n\n\"Rip, rip, rip\".\n\n\"Ätti pätti okki pokki puu\", huomautti Himmu, ja veitsi sanoi yhä vaan:\n\n\"Rip, rip, rip-rip-rip.\"\n\nSilloin Himmu vaikeni pariksi minuutiksi, ja veitsi pääsi sill'aikaa\npuoli metriä edelle, kunnes sen vastapuoli taas kuului sanovan:\n\n\"Öppi-tship-ää-vää-vää-vää.\"\n\n\"Rip, rip-r-r-r-r-rip.\"\n\n\"Puu kää. Ommul lommi ummi muu.\"\n\nTämä kuulosti mammasta jokseenkin masentavalta, sillä kun Himmu ennätti\nniihin ääniin, jotka vaativat huulten kurottamista eteenpäin, merkitsi\nse tavallisesti, että nyt oli tosi mielessä. Veitsi siis lisäsi vauhtia:\n\n\"R-r-r-r--r-r-r-rip-ip-ip.\"\n\nNyt Himmu virkisti itseään vähän aikaa peukalollaan, ja veitsi sai\nuuden edun, jota se riensikin hyväkseen käyttämään. Mutta sen sijaan\nolikin Himmun seuraavassa vaatimuksessa jotakin pelottavaa:\n\n\"Mom-mom-mom-mom-maa!\"\n\nVeitsellä ei enää ollut kuljettavana kuin noin puolitoista metriä,\npäästäkseen matkansa loppuun. Ihan lentämällä se nyt kiiti pitkin\nkireäksi jännitettyä helmanauhaa ja ritisi yhtä mittaa:\n\n\"Rip-ip-ip-ip-ip-ip-ip-ip.\"\n\n\"Jää!\" sanoi Himmu.\n\n\"Rip rip rip!\" vastasi veitsi.\n\n\"Jää!\" uudisti Himmu, sitten hypähti koko oktaavia korkeammalle ja\njatkoi: \"Jää-ää-ää-ää-ää. Mom-maa!\"\n\nTällöin oli mamman joka hermo mennyt tuohon pikku veitseen. Tiedemiehet\nsanonevat \"oho!\" ja väittävät, etteivät hermot voi mennä elottomiin\nesineisiin; me kyllä tunnemme sen asian, josta puhumme, mutta\ntiedemiehet eivät siitä tiedä mitään. Taas Himmu korotti äänensä ja\nsanoi:\n\n\"Jää-jää-ää-ii-ii-um-um-ngää-jää-uputi-uput-tup-tup-kuputi muu kuu puu.\nÄää!\"\n\nTämä kiihotti mammaa äärimmilleen. Tuskin puolta metriä oli enää\njälellä -- sitten vain neljännes -- sitten kymmenkunta senttimetriä.\nJuuri silloin Himmu alkoi uudestaan huutaa, ja mamma yltyi siitä\nkiskaisemaan nauhaa entistä kovemmin, ja -- rätsis! -- se heltisikin\nhameesta, tehden ilmassa kaarroksen niin pitkälle kuin mamman käsi\nulottui ja temmaten mukaansa monta senttimetriä leveän kappaleen helmaa\nja silkkiä. Eikä laahuksessa kuitenkaan ollut liikaa mittaa.\n\nMamma pudotti -- viskasi -- hameen laattialle ja olisi sitä vielä\ntallannut ja sen päällä tanssinut, mutta hänen onnistui sittenkin\nhillitä näin alhainen mieliteko. Sitävastoin se kasvojen ilme, joka\nhänessä oli, kun hän syöksyi Himmun luo, ennusti tälle pahantekijälle\nvähintäin seivästystä ja sen jälkeen teilausta. Vaan kun mamma\nennätti ovesta ja Himmu näki hänet -- ja hän näki Himmun --, niin\nkaikki, mitä olisi voitu järjellisesti odottaa, vaihtui äärimmäiseksi\nvastakohdakseen. Sillä Himmu piipitti niin riemuissaan kuin kokonainen\nparvi kananpoikasia aamun koittaessa, ja mamma, tuo äsken raivostunut,\nkostonvimmainen, ihan paljaaksi riistetty mamma otti vauvan syliinsä\neikä hituistakaan huolinut siitä, jäisikö hänen hameensa liian\nlyhyeksi vai voisiko hän hankkia sopivaa silkkiä peittämään repeämää\nliehureunuksella -- hän ei välittänyt suorastaan mistään muusta kuin\npikkuruisesta, ruusuposkisesta, kirkassilmäisestä, nauravasta Himmu\nkultusestaan.\n\n\n\n\nPUOLIPÄIVÄ\n\n\nMutta kellon lyönnit, se kun jo oli kerinnyt kahteentoista, ilmottivat\nmammalle, että oli tulossa muitakin riemuja. Hän siis uhrasi pari\nminuuttia oman ulkoasunsa hyväksi ja otti sitten Himmun käsivarrelleen\nja lähti alakertaan valvomaan, että päivällinen joutuisi pöydälle\ntäsmälleen klo 12.15, sillä hänen miehensä saapui silloin kotiin.\nLasten oli määrä tulla jo viittä minuuttia aikaisemmin, vaan harvoin\nhe pitivät ajasta niin tarkkaa vaaria. Tänä erikoisena päivänä he\nkuitenkin tulivat ajoissa, sillä kotimatkalla he näkivät erään myymälän\nakkunassa vereksimmän makeisuutuuden ja riensivät pyytämään mammaltaan\nkymmentä penniä mieheen. Mamma lupasi heille rahat päivällisen jälkeen,\njos he toimittaisivat itsensä pestyinä ja harjattuina ruokahuoneeseen\nsiksi, kun kellolla soitettaisiin. Kiireen kautta he nyt lähtivät\ntoimeen, ja siinä hädässä he tietysti joutuivat rappusissa toistensa\ntielle ja riitaan.\n\nMinuutit kiitivät, ja mammakin kiiti. Hän laski vauvan siihen keittiön\nsoppeen, joka oli kauvimpana kulkutiestä hellan, astiakaapin, pöydän\nja nostolaitoksen välillä; hän suoritti kastiketta varten viimeiset\ntemput, valmisti putinkiliemen ja auttoi astioiden siirtämisessä\nnostolaitokseen. Vaan sittenkin keittiön kello, joka tarkistettiin\njoka päivä papan kellon mukaan, osotti 12.15, ennenkuin nostolauta\ntavaroineen oli täysin valmis nousemaan. Silloin ylhäältä kuului\nvakavia askelia, jotka lähenivät varmasti nostolaitoksen nurkkaa,\nja sitten soittokello päästi sellaisen vingahduksen, että siitä\ntuskin puolen metrin päässä askaroivan mamman korvaa vihlaisi. Mutta\ntoinnuttuaan tästä säikähdyksestä hän heti huusi puhetorvea myöten:\n\"Kyllä tulee, kultani, ihan paikalla!\" ja riensi yläkertaan. Täällä\nhän tervehti miestään niin hymyilevästi ja hellästi kuin ei mitään\nolisi tapahtunut koko pitkään aamu päivään eikä hänkään olisi muuta\ntehnyt kuin istunut kädet ristissä ja ikävöinyt herransa ja käskijänsä\nkotiintuloa.\n\nPappa istui jo pöydässä, ja Fred ja Bertha olivat myös paikoillaan,\nmutta Bobbokeria ei näkynyt, minkä vuoksi mamma oli hieman\nhajamielinen. Mutta hän toimitti kaikki, mitä emännän tehtäviin kuului.\nKun sitten pappa nostamatta katsettaan lautasesta virkkoi: \"Tiedätkös,\nkenen minä tänä aamuna tapasin?\" sattui mamma olemaan puhetorven\nääressä kuiskaamassa Bridgetille, että tämä juoksisi yläkertaan,\nhakisi esille Bobbokerin ja toimittaisi hänet ulkoasultaan riittävässä\nkunnossa ruokahuoneeseen.\n\n\"Jaa\", sanoi taas pappa, \"kun et sinä näy välittävän koko asiasta,\nniin -- --\" Juuri tällöin pappa kohotti päätään, huomasi mamman olevan\npoissa ja kysyi:\n\n\"Missä teidän äitinne, on lapset?\"\n\n\"Täällähän minä olen, mies hyvä\", sanoi mamma palaten tuolilleen.\n\"Minulla oli vain pari sanaa sanottavana Bridgetille.\"\n\n\"Minusta tuntuu\", huomautti pappa, kun oli ollut hetkisen synkkää\näänettömyyttä, \"että palvelijan pitäisi tuntea tehtävänsä kyllin hyvin\njättääkseen sinut rauhaan ruoka-aikana.\"\n\n\"Ei se ollut hänen syynsä; minä vain tahdoin häntä hakemaan Bobbokeria.\"\n\nNyt pappa otti huomioonsa, että korkea lapsentuoli oli tyhjä, ja\nvastasi:\n\n\"Hänen sopisi osata lähettää se tänne muutenkin, ilman erityistä\nohjetta sinun puoleltasi.\"\n\n\"Tuskinpa se kuuluu hänen toimeensa, Will. Hänellä on ollut täysi puuha\nvalmistaessaan päivällistä.\"\n\n\"Vaikka niin, mutta paljonko ylimääräistä vaivaa siinä olisi, että\ntoisi sellaisen pikku miekkosen päivälliselle?\"\n\n\"Ei paljoa, mutta -- --\"\n\nPappa odotti jatkoa ja kysyi lopulta:\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"No niin monenlaisia asioita. Sinä vaan et käsitä, kuinka tiukasti\nhänen aikansa menee kaikenlaiseen työhön aamupäivällä.\"\n\n\"Vai niin, vai niin. Mutta sen minä ainakin tiedän: jos hän olisi minun\nmiehiäni ja hänen toimenansa olisi hankkia tuo pikku veitikka paikalle\nmäärähetkenä, niin hän täyttäisi velvollisuutensa tai laputtaisi\ntiehensä.\"\n\nPappa oli niin kiihdyksissä, että mamman tarjoomatta otti toisen\nannoksen paistia, vaikkei hänen lautasensa ollut läheskään tyhjä.\n\n\"Naisten työ on toisenlaista, kultani,\" yritti mamma viittailla.\n\n\"On kai\", sanoi pappa, hetkisen harkittuaan. \"Vaan yhden asian voin\nsanoa: jos minä pääsisin emännäksi edes yhden päivän ajaksi, kyllä\nminä teille rouville näyttäisin, kuinka taloudessa pannaan toimeen\nliikemiehen periaatteet.\"\n\n\"Soisin minäkin, että saisit näyttää, mies kulta.\"\n\nNäiden sanojen ohella ei mamman äänessä ollut vähääkään suuttumusta,\nivaa tai pistelyä, mutta jostakin syystä tämä huomautus tuntui papasta\nepämiellyttävältä. Mamma näki, että hänen miehensä oli joutumassa\njurouden valtaan, jota mamma ei mitenkään sietänyt, kun niin vähän sai\nolla hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kiirehti kysymään:\n\n\"Kerroppa nyt, kenen sinä tapasit aamulla?\"\n\nPapan otsa kirkastui. \"Vanhan luokkatoverini Freindhoffin. Siitä on\nainakin puoli vuotta, kun viimeksi juttelin sen miekkosen kanssa.\"\n\nMamma ei aivan erikoisesti ihastunut kuullessaan, kuka oli käynyt hänen\nmiestään tapaamassa. Hän oli nähnyt Freindhoffin usein ja tiesi, että\ntämä oli hyvin tunnettu kemisti, vaan niin omituinen ja hajamielinen\nkuin saksalainen tiedemies ikinä voi olla. Eikö hän ollut istunut\ntupakoimassa hänen miehensä kanssa lukemattomia iltoja, jolloin nuo\nkaksi miestä juttelivat menneistä opistovuosista ja kaikenmoisesta\nmuusta, mikä ei vähääkään huvittanut kolmatta henkilöä, samalla kun\nmolemmat miehet näyttivät kerrassaan unhottaneen, että talossa oli\nemäntäkin? Pappa sanoi, että Freindhoff oli niin perinpohjin uskollinen\nsielu ja maailman parhaita miehiä; mutta mamma puolestaan tiesi hänestä\ntämän: kaunis hän ei ollut eikä kohteliaskaan, ja monesti tämä vieras\noli suoraan sanoen ryöstänyt häneltä miehen, ja siksi mamma ei sietänyt\nnähdäkään koko tuttua. Mutta hän päätti olla ainakin harrastavinaan\nsitä, mikä koski hänen miehensä ystäviä, ja sen vuoksi hän kysyi:\n\n\"Kuinka hän nyt jaksaa?\"\n\n\"Aina vaan kuin ennenkin. Muuten minä kutsuin häntä viettämään iltaa\nmeidän kanssamme. Koetappa siis muistaa hankkia vähän Limburgin juustoa\nja olutta pieneksi virkistykseksi -- muistathan?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi mamma, vaikka häntä väkisinkin värisytti, sillä\nnäiden saksalaisten herkkujen pelkkä mainitseminen toi hänen mieleensä\nmuistoja tuoksuista, jotka häntä aina pahasti ellottivat, miten\ntahansa hän oli koettanut voittaa luontaista inhoaan rakkauden kalliin\nasian vuoksi. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään: ilta oli pilalle\ntuomittu, mitä hänen omaan huviinsa tuli, ja hän puolittain toivoi,\nettä kova päänkipu tai jokin muu tulisi hänet pelastamaan toimittaen\nhänelle mahdollisuuden jättää nuo kaksi miestä toistensa ja alhaisten\nnautintojensa huostaan, joihin tärkeänä osana kuuluisi vahvan tupakan\npolttaminen. Mamma ei olisi kärpäsellekään tehnyt pahaa; hänellä oli\nniin hellä sydän, että hän kerran hoiti ruhjoutunutta kissanpoikasta,\njonka hänen lapsensa olivat kadulta löytäneet, vaikka muuten kammosi\nkissoja. Mutta mitä Freindhoffiin tuli, niin mamma ei oikeastaan\ntukahuttanut sellaista kovin epänaisellista ajatusta, että hän nyt\nolisi valmis kuulemaan miehensä ystävän pahasti sairastuneen tai jo\nkamppailevan kuoleman kielissä.\n\nMutta jos tuo kiusanhenki -- tämän arvonimen mamma antoi Freindhoffille\nomien ajatustensa kätkössä -- jos se kerran oli tulossa pilaamaan\nhäneltä koko illan, niin hän ainakin tahtoi nauttia miehensä seurasta\nniin kauvan kuin siihen oli tilaisuutta. Mamma siis rupesi juttelemaan\nkaikenlaista hauskaa, mitä vaan mieleen johtui, ja pakotti miehensä\nkuuntelemaan, vaikka tämän olikin niin kiire ja nälkä. Ja lopulta mamma\nsai hänet houkutelluksi siihen lajiin keskustelua, joka huvitti heitä\nmolempia mainiosti, kunhan pappakin oli vähin erin päässyt hyvälle\npäälle. Kaikki oli nyt asianomaisessa kunnossa, kuten voi odottaakin\nihmisiltä, jotka sanovat rakastavansa toisiaan yli kaiken muun. Mutta\nyht'äkkiä pappa maiskutteli huuliaan epäluuloisesti ja huomautti:\n\n\"Se Bridget hölmö ei ole muistanut panna putinkiin suolaa! Kyllä on\nilkeätä!\"\n\n\"Voi hyvä mies!\" huudahti mamma. \"Eikös se ole kiusallista?\"\n\n\"Ainakin minun mielestäni\", sanoi pappa. \"Se maistuu niin äitelältä\nkuin mikäkin taikina.\"\n\n\"Ja minäkin vielä panin kaiken parhaan taitoni sen liemeen\", selitti\nmamma.\n\nEhkä pappa kuuli hänen sanansa. Jos näin oli asian laita, niin\nsittenkin hänessä pääsi kitalaki voitolle sydämestä. Sillä yritettyään\nväkisinkin syödä putinkia pari lusikallista hän sysäsi lautasen\nedestään kauvemmaksi ja näytti hyvin happamelta. Fred lausui\nmielipiteensä siihen suuntaan, että putinki oli kerrassaan hyvää,\nja Bertha mutisi jotakin niellessään ja kurotti mammalle lautastaan\nsaadakseen lisää. Mutta papan ensimäinen vaikutelma ei ottanut siitä\nmuuttuakseen. Ääneti hän sitten nousi pöydästä ja lähti kotoa, vaikka\nmamma saattoi häntä eteiseen, jossa hetkeksi laski kätensä papan\nkaulalle ja sai vaivoistaan suutelon. Mamma palasi ruokahuoneeseen,\nmutta sen sijaan, että olisi istuutunut paikalleen ja käynyt käsiksi\natriaan, joka hänellä oli vasta alulla, hän seisoi akkunan ääressä ja\ntuijotti pihan pystyaitaan, ikäänkuin sen rakenteeseen olisi kätketty\njokin noitasauva, jolla kotoinen raataminen voitaisiin lumota pelkäksi\navio-onneksi. Bobbokerin ilmestyminen kutsui hänet kuitenkin ihanteesta\ntakaisin todellisuuteen, varsinkin kun pikku miekkonen tahtoi putinkia\nensimäiseksi ruokalajikseen.\n\n\"Lapset\", sanoi mamma, torjuttuaan Bobbokerin erikoisvaatimuksen, niin\nettä hänkin alotti sopasta, \"teillä on vaan kaksitoista minuuttia\naikaa.\"\n\n\"Ai ai!\" huudahti Fred. \"Pitihän minun saaman lisää putinkia.\nBerthallekin annettiin kaksi kertaa.\"\n\n\"Olisit sinäkin saanut, mutta viivyttelit niin kauvan, ennenkuin söit\nliharuokasi. Sinähän leikkelit siitä kaikenlaisia kuvioita.\"\n\n\"Kyllä minä vielä joudan syömään.\"\n\n\"Et vähääkään; teillä on sen verran aikaa, että juuri ehditte kouluun.\"\n\n\"No saankos sitten, kun tullaan kotiin?\"\n\n\"Et -- tai saat kyllä, jos nyt heti lähdet!\"\n\nFred nousi pöydästä. Bertha epäröi silmänräpäyksen verran, lähtisikö\nFredin mukana vai jäisikö yksin, kuten kävisi, jos hän söisi putinkinsa\nloppuun, mutta sitten hän koetti tyydyttää molemmat halunsa yht'aikaa\nja ahtasi suuhunsa kaikki, mitä putingista oli jäljellä. Seurauksena\noli tietysti tukehtumispuuska, ja mamma riensi häntä auttamaan\nkoputtamalla hartioiden väliin. Fred pysähtyi vielä katsomaan, että\nhänen sisarensa virvotettiin asianmukaisella tavalla. Kun Bertha\nvihdoinkin pääsi vapaasti hengittämään, ei puolipäivälomasta ollutkaan\nenää jäljellä kuin viisi minuuttia, ja koulu oli niin kaukana, että\nsinne mennessä oli kuusi kadunkulmaa.\n\n\"Mamma\", viittaili Fred, \"eikö sinustakin tunnu, että meidän olisi\nparasta pysyä kotona tämä iltapuoli! Jos me nyt --\"\n\n\"Ei, poikani\", keskeytti mamma jyrkästi, \"minusta ei siltä tunnu.\"\n\n\"Mutta me saamme myöhästymisestä muistutuksen, jos nyt mennään\",\nselitti Fred, \"enkä minä ymmärrä, miksi juuri minun pitää kärsiä,\nvaikkei ole yhtään minun syyni, että Berthalla meni putinki väärään\nkurkkuun.\"\n\n\"Eihän sinun olisi tarvinnut tänne jäädä\", vastasi mamma. \"Jollet olisi\nruvennut pyytämään lisää putinkia, niin olisit jo koulussa.\"\n\n\"Ja Bertha olisi voinut kuolla\", huomautti Fred, \"ja sill'aikaa hänen\nainoa kaksoisveljensä olisi kaukana kotoa. Sehän olisi ollut ihan\nkamalaa.\"\n\nMamma suuteli Frediä, mutta ei sittenkään luopunut päätöksestään.\nMolemmat lapset pujahtivat siis ulos kaupungille ja astuskelivat siellä\nilman erikoista kiirettä kouluun päin. Sill'aikaa mamma söi niin, kuin\nei ikinä ennen olisi ruokaa nähnyt. Onneksi Bobbokerinkin oli nälkä --\nniin nälkä, että hän syötti itseään ja salli mamman sekä atrioida että\nrauhassa ajatella muutamia hetkiä. Mamma tarvitsi ajatusaikaa melkein\nyhtä tärkeästi kuin ruokaakin, sillä hänellä oli asioita parikin\ntusinaa toimitettavana; niistä oli kukin yhtä tärkeä kuin mikä muu\ntahansa, ja kaikista voi sanoa: mitä pikemmin, sitä parempi.\n\nNyt alkava iltapuoli kestäisi viisi tuntia. Jollei vieraita tulisi,\nniin hän ehtisi hyvinkin parsia ne toistatusinaa sukkaparia, jotka\nhänen työkoriinsa olivat parina viime viikkona kasaantuneet. Jos\najasta vähennettäisiin neljännes tuntia siihen puuhaan, millä Bobboker\nsaataisiin makuulle, päivällisuntansa nukkumaan, toinen neljännes\njuuri illallisen edellä omaan pukeutumiseen, kolmas neljännes Himmun\neri tarpeisiin ja vielä neljännes seuranpitoon, jos sattuisi tulemaan\njoku vieras, niin sittenkin jäisi neljä täyttä tuntia. Mamma tunsi nyt\nolevansa kyllin vahva käymään käsiksi mihin taloustoimeen hyvänsä,\nsillä hän oli todella syönyt kyllikseen, ensi kerran ties mistä ajasta\nsaakka.\n\n\n\n\nILTAPUOLI\n\n\nEnsimäinen neljännestunti, jonka menettämisen mamma jo ennakolta oli\nottanut huomioon, oli käytettävä siihen, että Bobboker pantaisiin\nnukkumaan päivällisuntansa, ja tämä homma alkoi seuraavasti:\n\n\"Poju, nyt sinun on aika mennä nukkumaan\", sanoi mamma.\n\n\"Ei o' aika\", vastasi Bobboker vähääkään epäilemättä.\n\n\"Et sinä saa olla itsepäinen\", sanoi mamma lempeästi, vaan vakavalla\näänellä.\n\n\"Ei o' ittepää, on vaan Bobboker\", oikaisi poju.\n\n\"Minkä nuken sinä otat mukaasi sänkyyn?\" kysyi mamma siinä toivossa,\nettä tämä juoni nytkin onnistuisi kuten pari kertaa ennenkin.\n\n\"Ei yttään nukke. Nukke on 'uuri immine ja 'uuret immiset ei me'\nnukkuun päiväl.\"\n\n\"No, no, poju, nyt sinä erehdyt. Hyvin monta suurta ihmistä nukkuu\npäivällisunta ruuan jälkeen, ja hyvin monen tekisi mieli, jos vaan\nvoisivat!\" Jälkimäisten kaikkia velvollisuuksia muistellessaan mamma\nhuokasi ja sitten jatkoi: \"Mammakin panisi nyt niin mielellään maata\nvähäksi aikaa, jos suinkin saisi.\"\n\n\"Mitä vasten mamma ei 'aa panna maate?\" tiedusti Bobboker. \"Mamma 'aa\ntulla Bobbokerin 'änkyy, ja Bobboker 'itte laulaa mamman nukkuun.\"\n\n\"Mammalla on niin kovin paljon työtä, ettei jouda. Ei mamma pääse\nnukkumaan, ennenkuin on tullut ihan pimeä. Mamma tahtoisi niin\nmielellään, että nyt olisi pimeä -- ja se hirveä saksalainen poissa\",\nlisäsi hän itsekseen hiljaa.\n\n\"Ollaan nyt nii, että on pimee\", ehdotti Bobboker, \"ja Bobboker on\nmamma ja mamma on Bobboker ja Bobboker vie mamman 'änkyyn ja laulaa\nmamman nukkuun. Mennään nyt -- mamma ottaa pojun 'ylii.\"\n\n\"Mitä vielä, sinunhan pitää ottaa minut, jos rupeat mammaksi.\"\n\nBobboker näytti aluksi neuvottomalta, mutta pian hän siitä selvisi,\narvatenkin myöntäen mielessään, ettei hänen suunnitelmaansa voitu joka\nkohdassa noudattaa. Hän siis tarttui mamman käteen ja sanoi:\n\n\"Mennään nyt. Bobboker vie pikku pojun omaan 'änkyyn. Poju astuu nyt\nitte niinkun oikein 'uur mees.\"\n\nMamma laski toisen kätensä, ja Bobboker nosti omansa ja näin vei\nalistuvan holhokkinsa makuuhuoneeseen, kiskoi häntä kädestä ja sanoi:\n\n\"Tu' nyt!\"\n\nMamma laskeutui vuoteen reunalle ja veti peiton syrjän pojun päälle.\n\n\"Tu' nyt oikein!\" käski Bobboker.\n\n\"Emminä\", ruikutti mamma matkien pienen poikansa tavallista vastausta.\n\nBobboker silmäili häntä kovin ankarasti. Hän näytti epäilevän, ettei\ntuo väite ollut omaa keksintöä, mutta kun mamma valitti olevansa\npikkunen paleltuva vauva raukka, rupesi Bobboker rajusti peuhaamaan\nmakuupeiton kimpussa, ryömien samalla mamman päällä pitkin ja poikin\nja ponnistaen kyynärpäillään, käsillään, polvillaan, kantapäillään ja\nvarpaillaan milloin mitäkin vasten, ottamatta lainkaan huomioon, mihin\ntarkotuksiin luonto oli äidin ruumiin eri osat määrännyt. Mamma kesti\nkoko joukon, panematta muuta kuin sisällistä vastalausetta, mutta\nkun poju yrittäessään hänen jalkojaan peittää sai toisen jalkansa\nsellaiseen asentoon, että se sipaisi hänen silmiään ja nenäänsä, ja\nsen ohella rutisti polvillaan lujasti hänen rintaansa ja toisella\nkyynäspäällään hänen vatsaansa, huudahti hän:\n\n\"Ai ai poju! Sinä teet mammalle niin äärettömän kipeätä!\"\n\nBobboker pysähtyi puuhassaan, käänsi päätään ja kysyi:\n\n\"Mitä mamma 'anoo?\"\n\n\"Sinä teet kipeätä -- niin hirveästi!\"\n\n\"Voi voi mamma -- voi pikku poju kipee\", säälitteli Bobboker kääntyen\nkättensä ja polviensa varassa ympäri, kunnes hänen päänsä joutui\nmelkein kiinni mamman kasvoihin, ja samalla rääkäten uhriansa\nsanomattomasti. \"Ei enää kipee, 'uutelee pois kipee.\" Näin sanoen\nhän painoi sääliä ilmaisevat kasvonsa vasten mamman kasvoja ja oli\nsuutelevinaan, jolloin hänen painonsa siirtyi enimmäkseen kättensä\nvaraan ja ahdisti mamman rintaa. Hän likisti mamman huulia pari-kolme\nkertaa päästämättä toista hengittämään tai ääntämään ja sitten laski\ntoisen pehmeän poskensa mamman poskelle. Mutta heti kun mamman\nhuulten sulku lakkasi, tunki pojun korvaan kimeä valitushuuto. Siitä\nsäikähtäneenä Bobboker kavahti äkkiä pystyyn ja joutui siten käyttämään\nkyynärpäitään, polviaan, käsiään ja jalkojaan yhteisenä parannettuna\nkidutusvehkeenä, joka pusersi mammasta kiljahduksen toisensa jälkeen,\nmutta pian pikku miekkonen tapasi itsensä pyörähtämässä ilmassa ja\nsitten vasten tahtoaan mätkähtämässä selälleen, päästen odottamatta\nmammansa viereen lepäämään. Oliko hellyyttä ikinä kohdeltu näin\ntylysti? Bobboker ei sitä uskonut -- ihan varmaan tämä oli tavatonta!\nHän siis päästi oman äänensä kuuluville niin, että seinät tärisivät.\n\n\"Mikäs mamman kultupojua vaivaa?\" kysyi mamma heti, kun mitään muuta\nääntä voitiin kuulla.\n\n\"Bobbokerin on nii hivveen paha olla\", selitti loukkaantunut. \"Ei poju\nenää viitti mamma olla, kun mamma tekee niin hivveen pahaa!\"\n\n\"Bobbokerin täytyy paremmin katsoa, ettei rääkkää mammaa.\"\n\n\"Ei poju viitti kattoo\", ärjyi Bobboker. \"Ei koskaan viitti kattoo\nmammaa -- ää-ää-ngjää!\"\n\n\"Ethän omaa mammaasi tahdo piinata, kun mamma aina pitää Bobbokeria\nniin hyvänä?\"\n\n\"Tahtoo piinaa mamma kaikki immiset piinata -- uu-puu-huu!\"\n\n\"No sitten sinun ennemmin sopisi piinata tuota ilkeää, häijyä pikku\npoikaa Bobbokeria\", sanoi mamma, \"ja nyt sinut jätän yksin, että saat\noikein piinata.\" Samalla mamma nousi ja lähti.\n\nMitä maksaisikaan ken tahansa kuninkaallisen oopperan tenoreista\n-- vielä sopraaneistakin -- voidaksensa ääntää ja jatkuvasti pitää\nvireillä niin korkeata nuottia, kuin nyt Bobboker mamman mentyä! Mamma\nitsekin, joka oli kuullut monen mainion taiteilijan laulua, pysähtyi\nhätkähtäneenä kuuntelemaan ja kävi levottomaksi, sillä mistä ihmeestä\nriitti noin paljon henkeä ja koska ja kuinka sen perästä enää voisi\nhengittää? Vihdoin ääni lakkasi niin äkkiä, kuin joku olisi sen\nyhdellä iskulla katkaissut, ja kun mamma ei vähään aikaan kuullut\nhiiskaustakaan, luuli hän pojun läkähtäneen ja syöksi virvottamaan.\nMutta heti kun hän aukaisi oven, alkoi kirkuna uudestaan; sen sävel oli\ntosin siirtynyt alempaan asteikkoon, vaan silti pysyi yhtä valtavana\näänen paljouden ja kestävyyden kannalta. Kun pelkkä huutaminen oli\nsuoritettu loppuun, seurasi sitä ainokainen sana \"mamma!\" sovitettuna\nyhdelle ainoalle nuotille ja niin pitkäksi venytettynä, että mammaa\ntaas ihmetytti. Hän tiesi kokemuksesta, että kaikenlainen mielenkiihko,\njollaista pojan käytös nyt osotti, tekisi nukkumisen mahdottomaksi,\nellei sitä heti, saataisi tyynnytettyä. Sen vuoksi hän astui kiireesti\nhuoneeseen, ja tervehdykseksi kuului:\n\n\"Mamma hellii nyt poju -- pojun käteen tekee nii kipeet.\"\n\nMamma tunsi heti olevansa syyllinen; kuinka kovasti olikaan tuota\nnyrjähtänyttä kättä kivistänyt sillä välin, kun hän oli itsekkäästi\nruikutellut vaan omista ruumiillisista tuskistaan! Hän siis vakuutti\npojulle, että mamma oli kerrassaan häijy -- ihan kauhea, kammottava\nhirviö -- ja että Bobboker oli suloinen rääkätty pikku enkeli. Ja\nvähitellen Bobboker taipui hyväksymään hänen anteeksipyyntönsä ja\ntarttui molemmin käsin lujasti mamman käteen. Läähätys ja puuskuminen\nheikkeni, ja lopulta poju sanoi:\n\n\"Mamma kertoo 'atu.\"\n\nSaatuaan sitten kuulla sadun \"Punahilkasta\" Bobboker esitti:\n\n\"Kertoo toinen 'atu.\"\n\nMamma kertoi lapsista, joille kuu näytti metsässä tietä.\n\n\"Poju tahtoo uus 'atu.\"\n\nNyt seurasi lystillinen tarina \"nasusta\", joka söi \"lätyn\", hotkaisten\nvaan kerran \"nöf\".\n\n\"Tahtoo taas 'atu.\"\n\nMamma koetti tyydyttää hänet jutulla \"peukaloisesta\".\n\n\"Uus 'atu!\"\n\nVaihtelun vuoksi mamma luopui suorasanaisesta esityksestä ja lauloi\nkauniin kehtolaulun. Bobboker kuunteli huomaavaisesti, mutta kun\nviimeinen sävel oli rauennut, sanoi hän:\n\n\"Ei mamma enää 'aa laulaa. Ei viitti kuulla 'ellasta -- tahtoo vaan\n'atu.\"\n\n\"Mamma parka on niin väsyksissä satujen kertomisesta\", selitti mamma.\n\"Nyt on sinun vuorosi kertoa, että mamma saa levätä.\"\n\nBobboker näytti harkitsevan tätä mahdollisuutta minuutin verran ja\nsitten alkoi:\n\n\"Nyt mamma 'aa kuulla oikein pikkä 'atu. Pitää olla hillaa, kun poju\nkertoo. Oli ys ukko ja ys akka. Ja ne ol mettäs. Ja kuu paisto taivaal.\nJa akka paisto lätyn. Ja 'itte lätty hyppäs maaha. Ja 'itte tul nasu\nvastaa. Ja nasu 'ano: nöf, nöf. Ja lätty men mettää. Ja mettäs ol aita.\nJa lätty hyppäs yli. Ja nasu tahto kans yli. Ja lätty 'ano: hyppää nyt\nkans. Ja nasu ol nii pikkune. Ja 'itte nasu hyppäs lätyn päälle. Ja\nlätty 'ano: nöf! ja otti nasun 'uuhun ja 'öi nasun. Ja 'itte ol taas ys\nukko ja akka. Ja 'itte ol loppu.\"\n\n\"Oletko ihan varma, että satu nyt on kerrottu oikein?\" kysyi mamma.\n\n\"Emminä\", vastasi Bobboker epätietoisena silmäillen äitiään.\n\n\"Hyppäsikö lätty itse aidan yli?\"\n\n\"Emminä.\"\n\n\"Kuinka lätty voi syödä nasun?\"\n\n\"Emminä.\"\n\n\"No mitä poju kultu tietää?\"\n\n\"Emminä.\"\n\nKeskustelu oli täten joutunut umpimutkaan, kun Bobbokerilla ei ollut\nmuuta sanottavaa. Mamma silitti pikku pojunsa poskea ja ilmotti, että\nhän oli mamman lemmikki ja että hänen nyt oli aika mennä nukkumaan.\nMutta Bobbokerilla oli siihen parempi suunnitelma.\n\n\"Mamma 'aa nyt ottaa Bobbokerin 'ylii ja tuutii pikkusen. Ja mamma\nlaulaa kans.\"\n\n\"Johan minä lauloin sinulle. Etkö muista?\"\n\nBobboker muisteli ja vastasi:\n\n\"Mamma laulo vaan ys laulu -- tarttee oikein pallo laulaa.\"\n\n\"Sitten kun poju nukkuu ja taas herää, niin poju saa kuulla niin monta\nlaulua kuin tahtoo.\"\n\n\"Ei poju 'itte viitti kuulla -- tarttee nyt pian laulaa. Poju nukkuu\nnii kauan ja 'itte ei koskaan herää ja poju ei 'aa yttään kuulla\nlaulaa.\"\n\n\"Älähän nyt, kyllä kultu pian herää,\" vakuutti mamma. \"Tiedäthän sinä,\nettä aina heräät.\"\n\n\"Ei poju viitti herää\", väitti Bobboker. \"Ei tartte herää, ei koskaan\nherää!\"\n\n\"Soh, soh, kultuseni! Älä nyt ole noin paha!\"\n\n\"Ei 'o paha\", kirkui Bobboker; \"ei koskaan viitti herää, ei tartte\npitää nii paha mamma! Ää-jää-ääh!\"\n\n\"Bobboker, kuuleppas!\" sanoi mamma, kohoten kyynärpäänsä nojalle ja\nuhaten etusormellaan hyvin merkitsevästi; \"jollet nyt pane nukkumaan,\net saa yhtään laulua etkä mitään muutakaan sitten kun heräät, vaan sen\nsijaan heti paikalla 'läpsiä' niin että tuntuu.\"\n\nBobboker katseli mammaa ällistyneenä nähdäkseen, tarkottiko hän täyttä\ntotta. Päästyään selville siitä, että näin oli asian laita, poju\nkääntyi poispäin ja painoi kasvonsa syvälle päänalukseen, ja sitten\nkuului puoleksi tukahutettua yninää, kuten ainakin hyljätystä ja\nmurtuneesta sydämestä. Mutta mamma hypähti seisaalle ja huudahti:\n\n\"Itke nyt niin paljon kuin tahdot; mamma menee pois.\"\n\n\"Ei pois!\" sähisi Bobboker kääntäen taas kasvonsa näkyviin ja\nrukoilevasti ojentaen käsiään mammaa kohti; \"ei 'aa mennä pois, ei\nmamma jätä Bobbokeri yssin.\"\n\nAsento, kasvot ja ääni olivat kovin liikuttavia, vaan mamma oli ne\nkaikki kokenut ennenkin. Hän paadutti sydämensä niitä vastaan ja oli jo\nmenossa huoneesta, kun kuuli:\n\n\"Bobbokerin on paha olla; Bobbokerin käteen tekee kipeet.\"\n\nTämä valitus raateli äidillistä sydäntä, mutta mamma oli monta kertaa\nennen kuullut puhuttavan samasta kipeästä kädestä, johon vedottiin\ntavallisesti silloin, kun tahdottiin kaunistella jotakin tuskastuttavan\nsopimatonta menettelyä. Mamma siis meni vaan menojaan ovesta, vaan\nsamalla kuului hirveästi huudettavan:\n\n\"Tu' pian, tu' pian -- ää-ää-npjää! Tu' helliin poju, muuten poju antaa\nläpsii mammalle! Tu' kattoo Bobbokeri! Mamma-mamma -- Bobboker menee\npois kauvas hukkuun!\"\n\nMamma tukki käsillään molemmat korvansa, mutta sitten taas kääntyi ja\noli toisella kädellään tarttumaisillaan oveen, kun samassa Bridget\navasi toisen oven, toi näkyviin hyvin punaisen naamansa ynnä Himmun ja\ntiedusti kiivaasti:\n\n\"Hyvä rouva, kuinka minä saan työni tehtyä, jos täytyy tätä pikku\nkakaraa -- --\"\n\n\"Bridget!\" keskeytti rouva Mayburn.\n\n\"Ohoh -- tuota -- voi sinua pikku enkeliä -- olethan sinä kultuseni!\"\nhyväili nyt Bridget Himmua; \"mutta en minä sille mitään voi, kun rouva\nviskaa mulle keittiöön pikku lapsia heti ruuan perästä. Jos lasken sen\nmatolle, niin se kiljuu, ja jos panen pöydälle, niin se sysää kaikki\nastiat maahan.\"\n\n\"Luulin sinun pitävän Himmusta\", lausui mamma ylevällä äänellä, josta\nkuulosti loukatun arvon tuntoa. \"Anna vauva minulle.\"\n\n\"Eihän vaan rouva pane pahakseen\", sanoi Bridget lempeästi ja puristi\npienokaista syliinsä, kun mamma yritti itse ottaa hänet, \"mutta kuinkas\nminä voin pestä astioita ja silittää vauvan vaatteita, kun en yhtään\nsaa käsiäni tästä irti?\"\n\n\"Anna hänet minulle\", käski mamma uudestaan; \"vauva tarvitsee jonkun,\njoka osaa häntä pidellä.\"\n\nBridget luovutti Himmun ja poistui niin alakuloisena kuin olisi jotakin\npahaa tehnyt. Mamma huomasi raskain mielin, että iltapuolta oli jo\nkulunut runsaasti tunti, ja palasi Bobbokerin huoneeseen, josta käsin\nkirkuna oli ollut suorastaan hirmuista siitä alkaen, kun mamma sinne\njätti pojun.\n\n\"So so so\", puheli mamma lepytellen, kun ehti Bobbokerin luo.\n\"Katsoppas, mitä mamma tuo pikku pojulle. Tässä pojulle tulee\nleikkitoveriksi oma rakas pikku sisko Himmu. Mutta Bobbokerin pitää nyt\nolla Himmulle hyvin hellä; muuten mamma vie hänet pois.\"\n\nTämä temppu oli mamman puolelta rohkea, nerokas, kaikin puolin sen\ntapainen, kuin viekkaasti suunniteltu yllätys; mutta varsinaisena\nehtona yllätyksen onnistumiseen on se, että hyökkääjä tapaa vihollisen\ntorkkumassa, joko ruumiillisesti tai henkisesti. Vaan nytpä sattui\nniin, ettei Bobboker lainkaan torkkunut -- hänen kaikki aistinsa olivat\nniin perin vireillä. Ja sen vuoksi hän tarkasteli Himmua niin tyystin\nkuin olisi ennen senkin seitsemän kertaa joutunut mokomien uskottelujen\nuhriksi eikä nyt enää aikoisi langeta ihan ilmeiseen satimeen. Mutta\nnähdessään veikkonsa Himmu ojensi häntä kohti palleroiset kätösensä\nja ihastuneena hoki: \"Bob-bob-bob-bob!\" rynnistäen kaikin voimin alas\nmamman sylistä. Tässä ilmeni kieltämättä niin suoraa todellisuutta\nja alkuperäisyyttä, että Bobbokerin epäluulo haihtui, ja siksi hän\nvirkkoikin:\n\n\"Tu' tänne vaa!\"\n\nNyt mamma siirsi Bobbokerin istumaan vuoteen etulaidalle ja laski\nHimmun taaemmaksi nähtyään, että sänky oli sysätty ihan kiinni seinään,\njoten Himmu ei pääsisi sieltä kierähtämään laattialle. Bobboker\nsilitteli ja suuteli siskoaan, ja tämä upotti molemmat kätensä pojun\ntukkaan ja hurmaantuneena äänteli: \"puh-uh-uu!\" kun taas Bobboker\npuolestaan vastaili: \"ää\" ja \"ii\" ja \"ee\" ynnä muita tuohon leikkiin\nsopivia sanoja. Mamman mieli keveni nyt niin, että hän suorastaan lensi\ntyökorinsa ääreen ja kävi napittomien pikku paitojen ja parsittavien\nsukkien kimppuun, joiden lukumäärä kyllä oli melkoinen, vaan sittenkin\npienempi kuin niissä tavattavien reikien.\n\nKuinka vinhasti mamman neula nyt lensikään! Eikä vain sen vuoksi, että\ntämä työ oli tehtävä ja hänellä nyt oli aikaa siihen ryhtyä -- ei\nlikimainkaan -- ei sovi kuvitellakaan niin alhaista vaikutinta! Vaan\nolihan tuossa likellä, kuuluvissa, par'aikaa vireillä niin erinomaisen\nhauska keskustelu veljen ja sisaren kesken, ja kummankin äänestä\nkuului pelkkää hellyyttä, jossa nauru ja ihastuksen huudahdukset\nvaihtelivat, ja rakkaus tuntui siinä suovan sitä autuutta, jota se\nalinomaa lupailee, vaan niin harvoin toteuttaa, ja molemmat lapset\nolivat mamman -- aivan hänen omiaan -- ja hän oli heistä niin ylpeä\nja heidän onnestaan niin onnellinen! Ja huolimatta vaivasta ja\nhuolesta ja rasittavista ajatuksista tuntuivat taivaan portit nyt\nolevan avoinna vaikkei näkyvissä! Ja noilla lemmikeillä oli pappana\nmaailman paras mies eikä heidän veljellään ja sisarellaan ollut\nvertaisia missään perheessä, mikäli mamma tiesi. Mamma ei voinut omasta\npuolestaan käsittää, kuinka oli ennen jaksanut elää nuorena neitona,\nkun tyhjän mielen täytteenä ei ollut muuta kuin koreilua, seurustelua\nja kohteliaisuuksia. Ja siitä hän oli varma, ettei koko maailmankaan\nkullasta tahtoisi ajan ratasta pyörähtämään kymmentä vuotta taaksepäin.\nJospa hänen miehensä, rakas Will, sattuisi tulemaan kotiin juuri\ntällä hetkellä saadakseen nähdä, ettei hän aina ole väsyksissä ja\nhajamielinen!\n\nTaas Himmulta pääsi vallaton huudahdus, joka osotti entistä\nihastuneempaa mieltä, ja heti kaikui siihen vastauksena kuin\nvuorolaulun kilpailussa monenmoisia ääniä Bobbokerin puolelta, ja\nsilloin mamma itsekin puhkesi sydämensä pohjasta kaiuttamaan ihanan\nkevätlaulun säveliä. Mutta kesken kaikkea kuului yht'äkkiä mätkähdys,\nkova ja kumea, sitten hurjan pitkä parkaisu, ja toinen ääni hätäili\nhiljempaa, vaan hyvin merkitsevästi:\n\n\"Ai-jai-jai-jai!\"\n\nParsittava sukka lensi maahan, ja mamma syöksyi kiireimmän kautta\nviereiseen huoneeseen. Siellä makasi Himmu pää seinää vasten, silmät\ntiukasti ummessa, kasvot rumiksi vääntyneinä, suu aivan ammollaan, ja\ntoinen kimeä kirkuna pyrki par'aikaa ilmoille.\n\n\"Voi hyvänen aika!\" huudahti mamma, vetäisi vauvan luoksensa, kahmaisi\nsyliinsä, painoi lujasti rintaansa vasten ja suuteli hellästi. \"Kultu,\nkultu! Voi voi, mikä nyt tuli?\"\n\n\"Himmu nii paha vauva\", selitti Bobboker tylysti. \"Ei yttään tottele,\nkun Bobboker 'anoo, ja Bobboker anto 'ille oikein läpsii.\"\n\n\"Vai sinä häijy poika! Saat itse läpsiä mammalta\", torui mamma\nvihastuneena.\n\n\"E-e-ee-ii!\" vastasi Bobboker. \"Bobbokerin käteen tekee niin kipeet.\"\n\n\"Senkö vuoksi sinun pitäisi tehdä pikku Himmu raukan päähän niin\nkovasti kipeää?\" kysyi mamma tuimasti.\n\nBobboker tuumi hetken aikaa, purskahti itkuun ja ruikutti:\n\n\"Emminä.\"\n\n\"Mutta miksi sinä olit Himmulle häijy?\"\n\n\"Emminä.\"\n\n\"Mitä sinä teit Himmulle?\"\n\n\"Emminä.\"\n\n\"No mitä hän teki sinulle?\"\n\n\"Emminä.\"\n\nMamma polki jalkaa vihoissaan ja kovisti:\n\n\"Minkä ihmeen tähden sinä Himmua läpsit?\"\n\nBobboker pyöritteli silmiään puolelle ja toiselle ja katseli\nkynsiäänkin ikäänkuin hakisi vastausta ja selitti sitten:\n\n\"Emminä.\"\n\nMamma kääntyi hänestä kiivaasti poispäin ja lähti huoneesta, vieden\nHimmun mukanaan.\n\nKun vauvan kyyneleet oli pyyhitty ja pikku kasvot taas hymyilivät\nentiseen tapaansa, laski mamma hänet laattialle, antoi hänelle\nleikkikaluiksi lankarullan, tyhjän hajupullon ja punaisen sukan ja\nkävi jälleen käsiksi keskeneräiseen parsimistyöhönsä. Himmu hyökkäsi\nsuoraa päätä hampain sukan kimppuun ja torui sitä vähän väliä koko\nankarasti, mutta näytti sittenkin suuresti nauttivan tehtävästään.\nSillä aikaa Bobboker purki toisessa huoneessa mieltänsä pitkäveteisillä\nvalituksilla, joita kuulosti häneltä riittävän koko iltapuoleksi.\nMutta mamma ei siitä huolinut. Itkeköön vaan ja oppikoon tietämään,\nmiten onnettoman häijyä on ruveta rääkkäämään pikkusta avutonta\nsiskovauvaansa! Mamma siis teki tyynesti työtänsä, ikäänkuin ei\nBobbokeria olisikaan, ja hänen sydämensä otti riemuiten osaa kaikkeen\nsiihen, mitä vauva jutteli ja puuhasi. Näin kului hyvän aikaa,\nvaan lopulta Himmu kyllästyi leikkikaluihinsa; hän alkoi väännellä\nruumistaan sinne tänne, ja pikku selkä meni yhä enemmän koukkuun, kuten\nainakin vauvoilla, kun ne istuessaan väsyvät. Mutta mamma, samoin\nkuin useimmat muut mammat, ei kertaakaan ollut kuvitellut, että niin\npikkunen selkä voisi koskaan väsyä. Ja niin sai Himmu yhä rimpuilla ja\npanna sanattomia vastalauseitaan.\n\nÄkkiä mamma tunsi kyynärpäässään jotakin nipistystä ja katsahtaessaan,\nmikä siellä oli, hän näki vieressään Bobbokerin, joka hyvin juhlallisen\nnäköisenä julisti:\n\n\"Bobboker on nii 'uuttunu mammaan.\"\n\nMitä mamman kielellä pyöri vastaukseksi tähän ilmotukseen, on\ntuntematonta, sillä juuri silloin ryntäsivät sisään Fred ja Bertha,\njoiden koulutunnit olivat päättyneet.\n\n\"Mamma, pääsenkö minä puistoon leikkimään?\" kysyi Fred.\n\n\"Mamma, sano nyt, saanko minä panna päälleni kauniin hameen ja mennä\nkatsomaan Ellie Millstonia?\" tiedusti Bertha.\n\n\"Mamma, anna pojulle ys omena -- mamma koorii Bobbokerin omena\", sanoi\nnyt poju. Kun Bobbokerista näytti hieman epäiltävältä, tokko muiden\nasiain ohella kuultiinkaan hänen puhettaan, pyysi hän uudestaan omenaa\nja toisti samaa monta kertaa.\n\n\"Ää-jää-puu-huu!\" selitti Himmu.\n\nMamma olisi kyllä vastannut joka lapselle, mutta neljää eri pyyntöä oli\nvaikea yht'aikaa täyttää, kun oli pulmallista saada niistä edes selvää.\nKuitenkin hän koetti parastaan. Ensin hän muisteli, mitä kukin oli\ntahtonut, ja sitten käski heidän uudestaan sanoa asiansa. Vastaukseksi\nhän sai kuulla:\n\n\"Mamma puu sano pojulle puistoon hameen omena jää Millstonia\", mikä oli\nsellaista siansaksaa, ettei mammakaan sitä ymmärtänyt, vaikka muuten\nosasikin tulkita lastenkieltä. Hän siis yritti toista keinoa ja komensi:\n\n\"Hyvät lapset, yksi ensin ja muut sitte!\"\n\n\"Bobboker ol ys ensin, mut muut 'ano kans ja 'itte Bobboker taas 'ano\nensin\", vakuutti poju ja kiskoi mammansa kättä niin rajusti, että\nsukkalanka kiristyi ja katkesi.\n\n\"Sanoin minäkin ensin\", selitti Bertha. \"Sano nyt mamma, saanko minä?\"\n\n\"Ää-puu-um-pupuluu\", ehdotti vauva.\n\n\"Voi voi mamma, näinhän minulta menee aikaa hirveästi hukkaan\", valitti\nFred.\n\nMamma laski parsimistyön syliinsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä,\njota hän sitten ei näyttänyt haluavan hellittää, kun kerran oli\nkunnollisesti saanut haltuunsa niin hyödyllisen jäsenen. Hetken aikaa\nhänestä tuntuikin siltä, että jos hän irrottaisi kätensä, niin hänen\npäänsä samalla putoisi myös syliin, joka tuskin kuitenkaan olisi\nmonipuuhaisen pikku emännän silmille, korville ja kielelle sovelias\nsija. Hän oli ummistanut silmänsä, voidakseen sitä paremmin selvittää\najatuksiaan, mutta Bobboker, joka seisoi ihan hänen edessään, häiritsi\nhäntä seuraavalla muistutuksella.\n\n\"Mamma, ei 'aa enää kattella poju, kun 'immiss' on peitto pääl! Ei ne\n'ano pojulle mitää.\"\n\nMamma näytti vähän aikaa olevan sitä mieltä, ettei Bobbokerille\npuhuminen ollutkaan elämän ainoa tarkotus, mutta kun hän pian sitten\ntunsi, että pikkunen, vaan silti ponteva sormi yritti vääntää auki\nhänen toista silmäluomeaan, niin hän muutti mieltään ja taipui avaamaan\nmolemmat silmänsä.\n\n\"Mitä vasten mamma rupee nukkuun, vaikka istuu toolil?\" huomautti\nBobboker vakavasti.\n\n\"Pitääkö minun ottaa prinsessapukuni?\" kysyi Bertha.\n\n\"Ei suinkaan minun tarvitse ottaa kalosseja puistoon tänään, vai mitä?\"\nkysyi Fred; \"nyt on niin kaunis ilma.\"\n\nTämä asia sai mamman heräämään kaikista mietteistään, sillä hän tiesi,\nettä kaduilla ja puiston käytävillä oli kovasti likaa.\n\n\"Tietysti sinun täytyy panna kalossit jalkaasi, hyvä poika\", sanoi hän,\n\"jos muuten päästän sinut ulos. Minua sentään niin pelottaa, että sinä\njoudut siellä johonkin onnettomuuteen.\"\n\n\"En ainakaan minä, kun menisin vaan katsomaan Ellie Millstonia\", sanoi\nBertha.\n\n\"Sinä Bertha saat mennä, mutta sillä ehdolla, että itse puet päällesi\nja jätät minut ihan rauhaan. Ja sinä Fred pääset myös. Molempien teidän\npitää tulla tänne näyttämään itseänne, ennenkuin menette. Minä tahdon\nnähdä, että olette siististi puettuja.\"\n\nKun kaksoiset sitten kiirehtivät pois omaan huoneeseensa, virkkoi mamma\nitsekseen:\n\n\"Kas niin, nyt kai saan hyvässä rauhassa ottaa tuon hirveän työkasan\ntaas käsille.\"\n\n\"Ottaa ensin käteen Bobbokerin omena!\" esitti poju.\n\n\"Ei mammalla ole pikku pojulle yhtään omenaa\", vastasi mamma. \"Sitten\nkun menen taas kaupungille, ostan sinulle oikeen kauniin omenan, ja\nsillä on niin punaiset posket kuin sinullakin. Eikös siitä tule lystiä?\"\n\n\"Niin hivveen lysti, kun Bobboker 'aa omena nyt pian -- muuten lysti\nmenee kaikki hukkaan.\"\n\n\"Odota kuitenkin huomiseen, kultupoju\", pyysi mamma. \"Mamma parka on\nniin väsynyt ja mamman pitää paikata noin suuri kasa pikku paitoja\nja sukkia. Katsoppas tuotakin leveätä isoa reikää, joka on juuri\nBobbokerin omassa sukassa.\"\n\n\"Pitää paikkaa oikein 'uur reikä Bobbokerin vattas kans, muuten poju ei\nviitti enää pitää 'emmost vattaa rikki. Mamma paikkaa nyt pojun vatta\npian kiin. Voi voi pojun vattaa!\"\n\nTämä oli jo mammastakin liikaa, ehkä sen vuoksi, että Bobboker\nvalittaessaan piti molempia palleroisia käsiään likistettyinä\npuheena olevaa ruumiinosaa vasten ja katseli mammaa niin surkeana ja\nrukoilevana, kuin ei viikkokauteen olisi saanut lainkaan ruokaa. Mamma\nsiis huusi Fredin luokseen ja antoi tälle kymmenen penniä, joilla hänen\noli määrä mennä ostamaan omena pikku veikolleen.\n\n\"Jos saisin kaksikymmentä penniä lisää\", arveli Fred, \"niin meille\ntulisi kullekin yksi omena. Etkö sinä mamma enää muista, kuinka\nsinä kerroit Madge tädille, että tohtori sanoi, että ne ovat niin\nterveellisiä?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, poika hyvä, mutta minulla ei ole sen enempää pikkurahaa.\"\n\n\"Kuulehan mamma, jos annat oikein ison rahan, niin minä tuon niin\nsuuren kasan pikkurahaa takaisin. Sehän vasta hauskaa olisi!\"\n\n\"Tiellä sinulta voisi hukkua, kun olet vielä niin pikkunen. Ei nyt auta\nmuu kuin odottaa huomiseen; sitte saatte omenanne.\"\n\n\"Voi sinua, mamma! Et suinkaan sinä tahdo, etten minä saa olla terve?\"\n\n\"Ei sinulla vielä ole pahaa hätää\", nauroi mamma silmäillen poikansa\npyöreitä punaisia poskia ja kirkkaita silmiä. \"Ala sinä nyt vaan\njuosta!\"\n\n\"Kukas sitä niin tarkkaan tietää\", tuumi Fred yhä vielä epäillen,\n\"Kuules, Bertha\", jatkoi hän, kun hänen sisarensa tuli sisään, \"eikö\nsinustakin tunnu, että olisi paljon terveempi olla, jos nyt saisit\nomenan?\"\n\n\"Kyllä kaksi tuntuisi vieläkin terveemmältä\", myönsi Bertha\nhaaveilevasti katsellen ylöspäin, kun läheni toisia. Vaan silloinpa\nhän kompastui vauvaan, joka yhä vielä istui lattialla kahden tyynyn\nvälissä. Himmulla oli kyllä ikäisekseen aika vahva pikku selkä, vaan se\nei vielä ollut tottunut kestämään tällaisia yllätyksiä. Ja sen vuoksi\npikku selkä keikahti taaksepäin vieden mukanaan vauvan ison pään, ja\nsitten jokin kolahti lattiaan hyvin kovaa. Nyt vauva lausui jotakin,\nmikä kiidätti mamman sormet korviin, vaikkei mitään sopimatonta ollut\nvauvan puheessa. Sitten mamma kiireesti kumartui vauvan puoleen,\nsamoin Bertha sanottuaan ensin: \"voi voi\", ynnä myöskin Fred, joka\narveli: \"ai, ai!\" Täten kolme päätä jysähti yhteen vauvan yläpuolella,\nja Bertha sanoi taas: \"voi!\" ja Fred: \"ai!\" ja mamma huudahti: \"soh,\nsoh, lapset!\" kun taas Himmu yhä hoki, mitä oli ruvennutkin sanomaan.\nSitten mamma sieppasi Himmun lattialta ja satutti noustessaan päänsä\nBobbokerin päähän ja Bobboker sanoi: \"ää!\" Silloin kaikki lapset\nitkivät yhdessä, ja mammakin toivoi olevansa itkevä vauva, jotta\npääsisi jonkun syliin helliteltäväksi ja kaikki parsittavat sukat ja\nmuut kiusat ajettaisiin sinne, missä pippuri kasvaa.\n\n\"Nyt meidän pitää sentään saada omenia, mamma\", tiesi Fred mainita, kun\noli kyllikseen itkenyt ja hansikkaisilla sormillaan pyyhkinyt silmiään\nniin kauvan, että hänen kasvonsa näyttivät kartalta, johon on piirretty\nkoko joukko rajaviivoja ja jokia.\n\nMamma näkyi myös olevan samaa mieltä, sillä hän avasi rahakukkaronsa,\nantoi Fredille suuren hopearahan ja käski hänen lähtemään heti asialle\nsisarensa kanssa. Sitten hän puristi vauvaa vielä hellemmin syliinsä ja\nsuuteli untuvaista pikku takaraivoa. Vauva kohotti toista palleroista\nkätöstään ikäänkuin vaan suotta ilmassa heilumaan, vaan äkkiä kaappasi\nsillä kiinni kolme-neljä hiusta, jotka liehuivat alhaalla mamman\nkasvoilla.\n\n\"Älä, älä, vauva kultu!\" esteli mamma ja yritti avata pikkuruista\nnyrkkiä. Bobboker lakkasi itkemästä ja nauroi:\n\n\"Hähähää, kattos, mamma ivvistää Himmulle! -- Nyt ei mamma enää\nivvistä.\" Himmun hyppysistä olikin jo saatu hiukset irti.\n\n\"Ei Bobboker saa nauraa, kun mammaan tekee niin kipeää\", nuhteli mamma.\n\"Mamman tulee siitä niin paha olla.\"\n\n\"Pitää olla hyvä olla, kun mamma 'aa ivvistää, kun Bobboker nauraa.\nMamman pitää aina tekee kipeet ja aina ivvistää, kun pojun on nii\nlysti. Tekees mamman nyt kipeet? Muuten Bobbokerin tulee nii paha olla\nja pitää ikkee niin pallo pian.\"\n\n\"Kyllä, kyllä -- tekee niin kipeää -- mamma tekee vaikka mitä, kunhan\npoju vaan ei enää rupea itkemään.\"\n\nMutta Bobbokerilla olivat silmät jo ehtineet kiertyä moneen mutkaan\nja alahuuli vierähtää riipuksiin, eikä hän tarkoin tiennyt, miten\nne saataisiin taas perääntymään paikoilleen; siksi hän heittäytyi\nkitisemään surkean pitkäveteiseen tapaan, joka kuulosti siltä, kuin hän\nnyt tahtoisi pistää poruksi oikein mukavasti, ettei väsymys pääsisi\nkeskeyttämään.\n\n\"Bobboker kultu\", sanoi mamma, hätäisesti laskien vauvan pitkälleen\nsohvan nurkkaan ja nostaen pikku pojan syliinsä, \"mamman päätä särkee\nniin kovasti, ja sinun itkustasi särky käy yhä pahemmaksi, -- voi voi,\nniin pahaksi!\"\n\n\"Helli poju kultaa\", ruikutti Bobboker; \"mamman kipee menee pois, kun\nhellii poju. Ja mamma kertoo pojust ja pojun nimi oi Bobboker, ja poju\noi aina nii hyvä ja mamma piti nii pallo pojust. Kertoo nyt hyvin pian,\nmuuten pojun pitää taas ikkee.\"\n\nMamma hyväili poikaansa, silitti hänen poskeaan ja alkoi reippaasti:\n\n\"Oli kerran pikkunen poika --\" Mutta silloin hänen takanaan lennähti\novi auki, niin että se paukahti seinää vasten, ja hän kuuli Fredin\nsanovan:\n\n\"Kuules, mamma, emmekö saa kumpikin ostaa uutta lyijykynää, kun kerran\nmennään kaupungille?\"\n\n\"Ostakaa vaan\", vastasi mamma hyvin lempeästi, mutta Fred ei nähnyt\nsitä ilmettä, joka mamman kasvoihin tuli.\n\n\"Saadaanko myös sokerikanki?\" kysyi Bertha.\n\n\"Ei\", oli lyhyt vastaus.\n\n\"No mutta, mamma,\" sanoi Fred, \"eihän siihen mene kuin kymmenen penniä\nlisää.\"\n\n\"Sokerimakeisia ei pikku lasten ole hyvä syödä\", selitti mamma.\n\"Muistathan, kuinka pappa ja minä olemme siitä puhuneet ainakin sata\nkertaa.\"\n\n\"Minä kun --\" väitti Fred.\n\n\"Minä --\" väitti Bertha samalla.\n\n\"Ei mitään enää!\" keskeytti mamma niin kiivaasti, että vauva hätkähti,\notti sormen suustaan ja tuijotti mamman kasvoihin. Se, mitä hän\nniissä näki, pakotti hänet purskahtamaan niin kuuluvaan ja kestävään\nulvontaan, ettei todellakaan olisi luullut mitään niin suurenmoista\nvoivan tulla niin pienestä kapineesta kuin vauvan kurkusta. Mamma\nhypähti tuoliltaan, laski Bobbokerin maahan, sysäsi Fredin ja Berthan\nulos huoneesta ja sulki oven niin pontevan rajusti, kuin siihen olisi\ntarvittu paljonkin voimaa. Sitten hän kaappasi Himmun syliinsä, vaipui\nkeinutuoliin ja itki paljoa valtavammin kuin vauva, vaikkei pitänytkään\nsiitä mitään ääntä.\n\n\"Ai, ai, kun mamman poskiin on nii pallo vettä 'atanu\", huomautti\nBobboker hetken kuluttua; \"tartteeks poju mennä ottamaan 'ateenvarro?\"\n\nSilloin mamma lakkasi itkemästä, kun piti nauraa. Hänen onnistui kiskoa\npikku veitikka ylös syliinsä Himmun viereen, ja sitten hän silmät\nummessa hiljaa keinutti molempia lapsia. Mutta sattuessaan taas kerran\navaamaan silmänsä hän näki kasan paitoja ja sukkia, huoahti ja herkesi\nkeinuttamasta.\n\n\"Kuuleppas, poju!\" sanoi mamma, joka näytti keksineen jotakin. \"Eikös\nse olisi lystiä, kun saisit rakentaa suuren, korkean kivitalon\nvauvalle? Sellaisen oikein hauskan talon, ettei kukaan muu osaa sitä\nrakentaa kuin Bobboker yksin?\"\n\n\"Nii\", myönsi poju hieman harkittuaan. \"Too pojulle kivet.\"\n\n\"Saat sinä ne itsekin, kultuseni. Juokse nyt leikkikamariin ja tuo ne\nsieltä kolttusi helmassa.\"\n\nBobboker lähti. Mamma sovitti Himmun pehmoisesti istumaan sohvan\nnurkkaan ja siirsi tuolinsa ja työkorinsa hyvin lähelle, ollakseen heti\nvalmiina pelastamaan vauvan, jos tämä pääsisi keikahtamaan eteenpäin.\nSitten mamma otti jälleen käsille työnsä ja ennätti jo pujottaa\nparsinlangan neulaan, kun pikkunen ääni huusi:\n\n\"Pitää avaa ovi pojulle pian.\"\n\n\"No no, saahan mamman oma iso poika yksinkin oven auki. Pidä vaan\nkovasti kiinni kahvasta ja väännä sitä ympäri.\"\n\n\"Kyl poju pitää kiin, mut kavva ei yttään ota kiin pojun käteen.\"\n\n\"Yritä uudestaan, niinkuin suuri mies\", kehotti mamma.\n\nKuului, miten lukon kahvaa rämistettiin ja joku möyrysi ja jyski ja\nähki. Sitten mamma kuuli pienten jalkojen sipsutusta ja näki edessään\nperin vakavat pikku kasvot suurine silmineen.\n\n\"Taas poju koitti, mut kavva ei yttään koittanut mennä auki, ja nyt\nkavva rupee kovast ikkee, kun mamma ei tu' avaan.\"\n\n\"Anna sen itkeä,\" sanoi mamma ja lennätti neulaa niin vinhasti, että se\npisti häntä syvälle sormeen, ennenkuin hän kerkisi näkemäänkään, miten\nse siihen osui. Neula vedettiin sormesta ulos tuskallisen hitaasti,\nmutta sormi pistettiin sitten kiireesti suuhun.\n\n\"Kattos mamma\", ihmetteli Bobboker, \"kun panee 'ommen 'uuhun! Niin\nrumaa mamma tekee! Ei mammast koskaan tu' 'uur mees, kun 'ommi aina\nmenee 'uuhun. Ja ovi on aina kiin vaa.\"\n\nMamman piti kuin pitikin mennä avaamaan.\n\n\"No mene nyt!\"\n\n\"Mikkäs pojun pitää mennä?\" kysyi Bobboker sangen hämmästyneenä.\n\n\"Tietysti noutamaan kivet tänne.\"\n\n\"Mikkä kivet?\"\n\n\"Juuri ne kivet, joista vauvalle tehdään talo.\"\n\n\"Mikkäs ne on pantu?\"\n\n\"No sinne leikkikamariin.\"\n\n\"Nii\", myönsi nyt Bobboker, ja samaa arveli mammakin mennessään\ntakaisin istumaan.\n\n\"Kai sitä nyt saa rauhaa pari-kolme minuuttia, ehkä viisikin\", mutisi\nmamma ruvetessaan taas parsimaan. \"Mutta vähitellen tässä alkaa koko\ntuo työ jo inhottaa.\"\n\nHyvää rauhaa kestikin runsaasti kaksi minuuttia, vaan ei kolmea, sillä\novikello soi kiivaasti, ja kun ei kukaan tullut avaamaan, soi se\nuudestaan. Nyt mamman mieleen johtui, että palvelustyttö oli arvatenkin\nkotoa poissa.\n\n\"Voi voi sentään, kun ei vaan olisi joku vieras\", huokaili mamma,\nravisteli ja silitteli vaatteitaan siistiksi, järjesteli hiuksiaan\npeilin edessä kuntoon muutamin hätäisin tempuin, riensi avaamaan oven\nja sai sieltä vastaansa -- kaksoiset.\n\n\"Meillä on nyt -- mutta mikäs nyt on, mamma?\" sanoi Fred ihmetellen.\n\n\"Ei mitään\", vastasi mamma.\n\nFred näkyi epäilevän tätä mammansa vakuutusta, vaan sitten hän\nkuitenkin meni arkihuoneeseen ja mutisi itsekseen:\n\n\"Kyllä minusta tuntuu, että täällä on jotakin kamalaa tapahtunut.\"\n\nMamma tuli lastensa jäljestä, ja kun he olivat istuutuneet, sanoi hän:\n\n\"No nyt pitää tuoda lautanen, jolle saatte kuoria omenanne, ja sitten\n--\"\n\nFred mulkoili Berthaa ja Bertha mulkoili Frediä, molemmat erinomaisen\nnoloina, ja sitten Fred virkkoi:\n\n\"Onpa tämä hullua! Meiltä on kai unohtunut omenien osto kokonaan!\"\n\n\"Millekkäs asialle te oikein menitte?\" tiedusti mamma ankarasti.\n\n\"No omenia ostamaan\", myönsi Fred.\n\n\"Ja sokeritankoa\", huomautti Bertha.\n\n\"Ja lyijykyniä\", jatkoi Fred. \"Ja lyijykynäpuoti oli lähimpänä, niin\nettä me ostimme ne ensin, ja sitten me ostimme sokeritangon, kun se\npuoti oli siinä vieressä, ja sitten -- niin annas kun muistelen,\nmitä me sitten teimme, Bertha? Jaha, niin, sitten me tapasimme\nposetiivinsoittajan. Ja me luulimme, että se kai on niitä samoja, jotka\nvälistä soittavat meidän talomme edessä, ja sen vuoksi me läksimme\nhänen perästään tänne päin, kun piti katsoa, onko hän juuri niitä\nsoittajia, ja sitten me tulimme kotiin.\"\n\n\"Ja kotiin teidän olisi parasta jäädäkin\", sanoi mamma, \"kunnes opitte\nmuistamaan, mille asialle teidät lähetetään, varsinkin silloin, kun\nitse olette tahtoneet jotakin toimittaa kaupungilla. Eikö teistäkin\ntunnu, että juuri sillä tapaa vähitellen oppisitte?\"\n\nFred ei näyttänyt lainkaan kallistuvan tämänlaiseen mielipiteeseen.\nBerthalla oli myös omat ajatuksensa: hän oli jo ennakolta kuvitellut,\nmikä puku hänellä olisi yllään mennessään Ellie'n luo ja mitä hän\njuttelisi päästyään tämän nuoren neidon kotiin, ja siksi hän kerrassaan\nhylkäsi kaikki kasvatusopilliset saarnat juuri tänä iltapuolena. Mutta\nmolemmat lapset näkivät mamman kasvoissa jotakin sellaista, mikä pani\nheidät arvelemaan, että nyt oli viisainta olla hiljaa vähän aikaa.\nBertha siis aukaisi suunsa ja silmänsä ikäänkuin tahtoisi kokonaan\nahmia sen erikoisen kuvion, johon hän lattiamatossa tuijotti, ja\nFred puolestaan laski huulensa lerpalleen ja rypisti kulmakarvojaan\nyhteen, niin että hänestä tuli ihan ilmeinen jöröjukka. Mitä mammaan\ntuli, niin hän yhä parsi sukkia uutterasti; kun yksi oli valmistunut,\ntarttui hän heti toiseen. Lopulta hänen huomionsa kiintyi siihen, että\nhuoneessa oli kovin hiljaista. Tyynen sään ja myrskyn keskinäinen\nyhteys oli niin usein käynyt ilmi Mayburnin perheessä, että mamma\nnyt katseli ympärilleen epäluuloisesti. Ja syytä olikin! Fred ja\nBertha irvistelivät paraikaa toisilleen niin ilkeästi kuin suinkin\nosasivat, ja Himmu tuijotti heihin kauhusta jähmettyneenä, voimatta\nhiiskahtaakaan.\n\n\"Lapset!\" huudahti mamma tuimasti.\n\nFred ja Bertha sävähtivät heti ääliömäisen viattomiksi näöltään, ja\nHimmu, joka nyt oli päässyt jännityksen kahleista, puhkesi kovaan\nparkunaan.\n\n\"Ettekö te yhtään häpeä, lapset? Mitä varten te niin kauheasti\nirvistelitte?\"\n\n\"No kun Fred rupesi\", sanoi Bertha.\n\n\"Bertha irvisteli minulle\", selitti Fred.\n\nMamma huokasi syvään ja alkoi rauhottaa Himmua.\n\n\"Kuuleppas, mamma\", sanoi sitten Fred, \"minusta tuntuu, ettei sinun nyt\nole ollenkaan hauskaa nähdä meitä tässä.\"\n\n\"Niin minustakin tuntuu\", vahvisti Bertha.\n\n\"Siinä te todellakin lienette ihan oikeassa\", myönsi mamma\nsurumielisenä.\n\n\"No kyllä minä tiedän, kuinka meistä pääset rauhaan\", sanoi Fred. \"Anna\nmeidän kutsua ruokahuoneeseen vieraita teetä juomaan!\"\n\n\"Mamma hyvä, saammeko?\" ihastui nyt Bertha. \"Aijai, kuinka hauskaa!\"\nSillä vaikka Bertha oli Fredin kaksoissisar, niin hän oli vieläkin\nsuurempi herkkusuu, kuin koskaan Fred.\n\n\"Voinhan minä suostua\", sanoi mamma.\n\n\"Oo-ooh!\" riemuitsi Fred ja riensi halaamaan mammaa, suudellen oikein\ntuntuvasti. \"Kyllä sinä nyt olet hyvä!\"\n\nMamma otti tämän tunnustuksen vastaan niin säädyllisesti, kuin todella\nansainneen sopiikin.\n\n\"Montako lajia teeleipää me saamme, mamma?\" tahtoi Bertha heti tietää.\n\n\"Vaan yhtä lajia\", vastasi mamma. \"Saatte voileipää, limonaatia, kakkua\nja hedelmiä, mutta jos vielä piinaatte minua siitä asiasta, niin en\nanna mitään. Minä käsken Bridgetin toimittaa kaikki kuntoon eikä teidän\ntarvitse mitään muuta kuin vaan pitää seuraa vieraillenne.\"\n\n\"Mamma\", sanoi Bertha, \"minun pitää saada tietää vaan yksi asia: saanko\nminä kutsua Ellan?\"\n\n\"Saat, saat\", myönsi mamma. \"Kutsu vaan mielesi mukaan, kenen tahdot.\"\n\n\"Huu-iih!\" hihkaisi Fred. \"Missähän päällystakkini on? Minä menen\nkutsumaan Jimmyn ja Frankin ja Stringeyn ja Whoppsin ja -- --\"\n\n\"Älähän nyt!\" keskeytti mamma. \"Keitä ne ovat?\"\n\n\"Oikein hauskoja poikia, joiden kanssa minä aina leikin puistossa.\"\n\n\"Mitä väkeä ne ovat? Missä he asuvat?\"\n\n\"Frank asuu puistokadun varrella, Jim asuu tässä lähellä,\nsokerileipurin yläkerrassa, ja Stringey ja Whopps asuvat molemmat\nsamassa talossa, ja se on koko New-Yorkin hauskin talo.\"\n\n\"Millä tapaa hauskin?\"\n\n\"On se; niin erinomaisen rauhassa. Sen edessä on toinen rakennus,\nniin ettei sinne kuulu kadulta yhtään melua. Ja kyllä niillä siellä\non varmaankin hyvin paljo rahaa. Minä olen aina nähnyt Stringeyn\nkotona pitkin huoneita niin kovin paljon kaikenlaisia hienoja valkeita\nvaatteita, ettei koskaan ole _meidän_ talossamme niin paljoa.\"\n\nMamman mielessä heräsi kateutta, sillä liinavaatteiden runsaus\noli sellaista ylellisyyttä, jota Mayburnin väki ei koskaan ollut\nsaavuttanut, vaikka mamma olisi kuinkakin ahertanut. Sen vuoksi hän\nuteliaana jatkoi tiedusteluaan:\n\n\"Onko siellä oikein hienoja liinavaatteita? Vaan ethän sinä tietysti\nosaa sitä selittää?\"\n\n\"Miks'en minä osaisi? Ne ovat kauhean hienoja, mamma, ja aina ihan\npuhtaita. Mamman pitäisi kerta nähdä, kuinka lystiä minulla on aina kun\nsiellä käyn!\"\n\nMammaa alkoi huolettaa. Hänestä oli kovin vastenmielistä, että hänen\nlapsensa kävivät vieraissa perheissä, vaikkapa vaan leikkitoveriensa\nluona, ellei hän varmasti tiennyt, että lasten ulkoasu oli\nsopusoinnussa Mayburnien arvon kanssa. Ja kuitenkin Fred siis oli ollut\nnoiden poikien kotona ilman hänen lupaansa, arvatenkin puku epäkunnossa\nja kasvot ja kädet likaisina.\n\n\"Ja sellaista lystiä, mamma, mitä me siellä pidämme, sinä et voi\nkuvitellakaan\", jatkoi Fred. \"Juuri niiden akkunan alla on semmoinen\nnuora, ja se kulkee semmoisen pyörän ympäri, ja toinen pää kulkee myös\npyörän ympäri, toisen talon vieressä, ja me kiskomme sitä edestakaisin.\"\n\nMamma joutui ymmälle. Mitä ihmettä varten tarvittiin nuoria semmoisessa\npaikassa, sitä hän ei saanut päähänsä; ehkä se oli yksityinen\npuhelinlanka naapurusten kesken, ja Fred oli käynyt sitä repimässä! Nyt\ntäytyi tutkia lähemmin.\n\n\"Eikö heidän mammansa toru, kun te sillä tapaa leikitte nuoralla?\"\nkysyi hän.\n\n\"Ei yhtään\", selitti Fred, \"paitsi silloin, kun siinä on vaatteita.\"\n\nVaatteita? Olikohan tuo nuora sellainen laitos, jonka avulla\ntuuletettiin vaatteita ja turkkeja? Sepä olisi sukkela keksintö!\n\n\"Millaisia vaatteita siinä nuorassa riippuu?\"\n\n\"On siinä paitoja ja sukkia ja kaikenlaista -- ihan varmaan\ntuhansittain. Stringeyn mamma saa välistä niinkin paljon kuin\nviisikymmentä markkaa viikossa, ja niinä päivinä, kun hän pesee\nvaatteita, meillä on niin hirmuisen hauskaa, kun saamme puhallella\nsaippuapalloja pesuammeesta, sittenkun vesi likaantuu niin paljon,\nettei siinä enää voi mitään pestä! Whopps käy sieppaamassa pappansa\npiiput ja sitten me -- --\"\n\n\"Sh!\" keskeytti mamma päästyään nyt täysin selville, että hänen\npoikansa oli vieraillut pesijättären perheessä. Fred näytti\nhämmästyneeltä, vaan arveli kai sitten käsittäneensä väärin mamman\ntarkotuksen ja jatkoi:\n\n\"Whopps saa aina käsiinsä piiput silloin, kun sen pappa on pätkässä, ja\nsitten -- --\"\n\n\"Ole vaiti, kuuletko\", kovisti mamma. \"Oh-hoh-hoh -- --\"\n\n\"Vaikka vain, mutta kyllä ne ovat paljoa parempia saippuapalloja kuin\nikinä täällä kotona\", jankkasi Fred. \"Whoppsin mamma sanoo, että\nsuopavaahto on paksumpaa kuin -- --\"\n\n\"Fred!\" huusi mamma, hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen poikansa\nkäsivarteen. \"Jos vielä sanankaan sanot, niin panen sinut nukkumaan\nilman illallista, vieraita ja kaikkia!\"\n\nFred katseli vilpittömästi äitiänsä silmiin, mutta niistä hän ei\nsaanut mitään selitystä tähän outoon kohteluun. Nyrpeänä hän sitten\nheittäytyi sohvalle ja tarkasteli julmistunein katsein kenkiensä\nkärkiä. Sill'aikaa mamma vaelsi nöyryytyksen laaksossa jok'ikisen\nsivupolun ja lätäkön halki. Nyt hän käsitti koko jutun. Hän oli saanut\nkatsahtaa eräiden kaupunginosien sisälliseen elämään kulkiessaan\njoskus rautatiellä kattojen päällitse kaupungin halki; hänen miehensä\noli hänelle kertonut pienistä, ryöttäisistä työväenasumuksista,\njotka sijaitsivat suurten talojen takapihoilla; hän oli nähnyt\nsemmoisia nuoria, joille oli ripustettu vaatteita kuivamaan, ja\nhänen oma poikansa oli sellaisten piirien ja niiden asujanten hyvä\ntuttu! Mamma oli lahjottanut montakin myttyä vanhoja vaatteita\nhyväntekeväisyysseurojen jaettaviksi juuri tuonlaisiin paikkoihin,\nmutta nyt hän olisi suonut, että -- seis, ei kuitenkaan niin -- hän\nhuoahti sydämensä syvyydestä rukouksen, ettei lankeisi vihaamaan noita\nihmisiä, jotka sekä raamatun että Amerikan itsenäisyysjulistuksen\nmukaan olivat ihan yhtä hyviä kuin hän itsekin. Sitten seurasi muutama\nhetkinen mitä tuskallisinta hiljaisuutta, ja vihdoin mamma sanoi:\n\n\"Rakas poika, sinä et saa kutsua Stringeytä etkä Whoppsia meille, etkä\nenää koskaan leikkiä heidän kanssaan.\"\n\n\"Samapa se minusta\", sanoi Fred, \"mutta sen minä sanon, että kehnoa se\nsittenkin on.\"\n\n\"Sinun pitää luottaa siihen, että mamma osaa sen asian ratkaista.\"\n\n\"No kenen minä saan kutsua?\"\n\n\"Jonkun sellaisen, jonka minä kaikin puolin tunnen. Kutsu joku\nsäällinen poika.\"\n\n\"Jaha\", tuumi Fred ja harkitsi vähän aikaa. \"Saanko mennä kutsumaan\nAdolfia?\"\n\n\"Missä hän asuu?\" kysyi mamma. \"Eihän vaan hauskassa, hiljaisessa\ntalossa, jossa on akkunain alla nuoria ja pyöriä?\"\n\n\"Ei\", vakuutti Fred; \"hän asuu siellä lähellä, kun puistokadun kulmasta\nkäännytään -- samassa korttelissa, kuin rouva Millston -- tunnethan\nhänet.\"\n\nTämä seikka tuntui mammasta olevan takeena Adolfin ulkonaisesta\nkelvollisuudesta, ja kun keskustelu muuten häiritsi tärkeätä\nparsimistyötä, niin mamma suostui muitta mutkitta ja neuvoi lapsia\ntoimittamaan kutsut heti mieskohtaisesti perille. Sill'aikaa Bridget\npitäisi huolta aineellisesta puolesta. Täytyi rientää, sillä muuten\nruokahuonetta ei ehdittäisi vierasten jälkeen siivota illallisajaksi.\n\n\"Bobboker kans pitää kuttu veerait\", kuului mamman korviin, kun Fred ja\nBertha olivat lähteneet.\n\n\"Poju saa kutsua Himmun\", selitti mamma ja käski luoksensa Bridgetin\nantaakseen määräyksiä kemuja varten. Sitten hänen onnistui päästä\neroon vielä muutamista pikku sukista, ennenkuin Fred ja Bertha\npalasivat ja virvokkeita tuotiin pöydälle. Lapset pyysivät mammaa\ntulemaan ruokahuoneeseen katsomaan, kuinka hauskalta siellä kaikki\nnäytti. Ensin hän ajattelikin sinne mennä, mutta parsimiskiihko\noli yhä yltynyt siitä, millä sitä oli tyydytetty, ja sen vuoksi\nhän jäi istumaan paikalleen ja käski vanhempien lasten sijottamaan\nBobbokerin pöydän ääreen ja tarkoin valvomaan, että pojun kaikki\npyynnöt täytettäisiin. Himmu puolestaan näkyi ymmärtävän, että\nhänen äidillään oli kiireistä työtä, sillä hän kyykötti par'aikaa\npehmoisessa sopessaan niin onnellisena kuin suinkin voi toivoa ja\npäästeli ihania äännähdyksiä, ilmaisematta pienintäkään halua kierähtää\nsieltä laattialle. Mamman onnea eivät myöskään häirinneet ne lasten\näänet, joiden hän avoimien ovien läpi kuuli pitävän vilkasta, vaan ei\nriitaista keskustelua vireillä. Hän tunsi ne kaikki. Sieltä kuului\nhänen mainion Fredinsä pontevaa, sointuvaa puhetta ja Berthan äänessä\nlukemattomia vaihteluita, joita hänen puheessaan aina oli, vaikkapa hän\nolisi vain nuppineulaa pyytänyt. Hän kuuli myös, kuinka Berthan ystävä\nEllie puheli tasaisen säädyllisesti kuin aika ihminen ja Bobboker\nsopotti virheellisesti, vaan erinomaisen huvittavasti. Myöskin kuului\njonkin muun pojan rikasta, täyteläistä ja sointuvaa ääntä, ja mamma\nvakaantui uskossaan, että Fredin ystävä Adolf oli synnyltään hieno\nja hyvin kasvatettu. Mamma vaipui viehättäviin haaveiluihin lastensa\nystävyyssuhteista ja vastaisista mahdollisuuksista, mutta silti ei\nhänen neulansa vähääkään levännyt. Äkkiä hän kuuli Fredin huudahtavan:\n\n\"Jahka minä kysyn mammalta\".\n\nKohta ilmestyikin Fred ovelle ja tiedusti:\n\n\"Mamma, emmekö me saa appelsiiniviipaleita ja niihin sokerijauhoja\npäälle!\"\n\n\"Voi sinua Fred, enhän minä taas voi käskeä Bridgetiä pois muusta\ntyöstä. Syökää nyt vaan appelsiininne sinänsä.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo tarjota niitä vieraille kokonaisina. Ryvettäisivät\nkaikki sormensa ja hienot vaatteensa myös.\"\n\n\"Vieraittesi pitää olla hieman varovaisia, hyvä poika. Minä en\ntodellakaan voi keskeyttää Bridgetin työtä enkä omaani.\"\n\n\"No anna sitten Berthan ja minun ne leikellä; kyllä me sen osaamme yhtä\nhyvin kuin kukaan muu.\"\n\n\"Hyvä on, voittehan koettaa,\" myönsi mamma. \"Katsokaa, ettette leikkaa\nsormianne.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", sanoi Fred, syöksi kiireesti tiehensä ja jysähti suoraa\npäätä Berthaa vasten, joka oli juuri tulossa mamman luo.\n\nKaksoiset jäljittelivät toisiaan huolellisesti, melkein joka asiassa,\nmutta se epäsointu, joka syntyi heidän poratessaan yht'aikaa, osotti\nhyvinkin, että heidän vielä oli jotakin opittava. Kun he nyt parkuivat,\nkiirehti mamma hätään ja näki, että Fredin nenästä vuoti verta ja\nBerthalla oli huuli rikki ja samoin veressä.\n\n\"Bertha on -- puu-huu -- semmoinen ilkeä tollikko -- huu -- töytää kuin\nhullu toista vasten\", ruikutti Fred päästäen verisen nenän hyppysistään\nja pyyhkien silmiään, jolloin hänen naamansa tuhriintui melkein\nkauheammaksi kuin minkään villipäällikön, kun tämä on maalattu täyteen\nsotakuntoon.\n\n\"Itse sinä olet vanha tollikko\", huusi Bertha, kasvot kyynelten\nvallassa. \"Sinähän siinä --\"\n\n\"Hiljaa, lapset\", komensi mamma. \"Olihan se vaan tapaturma. Kumpaakaan\nei voi moittia, paitsi jollet juuri sinä, Bertha, tehnyt väärin, kun\nläksit tänne yläkertaan. Miksi sinä jätit vieraat yksin?\"\n\n\"Minä tulin sen vuoksi, että jos meidän pitää syödä hedelmiä, niin\nminun mielestäni pitäisi olla myös hedelmäpyyhkimet.\"\n\n\"Ette te saa olla niin pikkumaisen tarkkoja, lapsi hyvä\", selitti\nmamma. \"Eihän teillä nyt ole mitään juhlallista atriaa, vaan ainoastaan\njonkinlainen pikkunen voileipäpöytä, näetkös.\"\n\n\"Vaikka vaan, mutta me olemme sittenkin olevinamme oikein suurilla\npäivällisillä. Kun ensi kerran tarjottiin voileipää, niin se oli\nsoppaa, ja sitten oli kalaa ja sitten -- --\"\n\n\"Älä siitä välitä\", keskeytti mamma. \"Pitäkää hyvänänne, mitä teille on\nannettu ja sanokaa, että ruokaliinat ovat hedelmäpyyhkimiä.\"\n\n\"Sehän on mahdotonta, kun sellaisten pitää olla kirjavia\", väitti\nBertha, \"ja Ellie sanoo, että -- --\" Berthan selitys keskeytyi tähän,\nkun mamma kostealla pyyhinliinalla joutui hänen suunsa kohdalle\npestessään kyyneliä pois tyttärensä kasvoilta. Sitten Fredillä,\njoka oli muokannut omaa naamaansa pesukaapin ääressä, oli näkyvissä\nveritäplä kauluksessa, jonka sijaan mamma käski hänen ottamaan\ntoisen puhtaan. Tosin Fred napisi tätä vaivaa vastaan koko lailla,\nmutta täytyihän se kestää. Nyt mamma pääsi taas työhönsä. Vihdoin,\nkymmenkunnan minuutin perästä, Fred oli kunnossa ja laskeutui takaisin\nalakertaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti sieltä mamman korviin\nkiivasta torumista Fredin puolelta. Sitten seurasi tämä tuima väittely:\n\n\"Sinulla ei ollut siihen mitään asiaa.\"\n\n\"Oli kyllä.\"\n\n\"Eikä ollut.\"\n\n\"Oli sittenkin.\"\n\n\"Ei ollut, kuuletkos.\"\n\n\"Mokomakin ilkeä -- --\"\n\nNäin pitkälle oli mielipiteiden vaihto jo ehtinyt, kun mamma pääsi\nportaille ja huusi ankarimmalla äänellään:\n\n\"Lapset, lakatkaa heti riitelemästä. Mitähän teistä nyt pikku\nystävännekin ajattelevat?\"\n\nFred syöksi esille alakerran eteiseen, käänsi kasvonsa ylöspäin mammaa\nkohti ja selitti:\n\n\"Bertha on käynyt täällä leikkelemässä appelsiinit -- minunkin osani ja\nkaikki.\"\n\n\"No mitä sinä nyt vaadit minun tekemään -- vai pitääkö minun ne panna\ntaas kokoon?\"\n\nFred loi katseensa maahan ja mutisi: \"En minä sitä.\"\n\n\"Mene siis takaisin vieraiden luo ja koeta olla hyvällä päällä.\"\n\nFred palasi toisten seuraan ja mamma entiselle paikalleen. Nyt ei enää\nollut jäljellä kuin yksi ainoa pikku sukka. Tosin se oli jätettykin\nviimeiseksi, se kun oli kaikkein pahimmin hajalla, mutta mamma tunsi,\nettä voitto oli melkein varma, ja hänen sydämensä nautti nyt sellaista\nriemua, jonka vertaista hänellä ei ollut pariin viikkoon ollut; silloin\nhän näet oli saanut valmiiksi Berthan puvun, josta oli riittänyt ikävää\npuuhaa niin äärettömän kauvan. Mutta vielä ei ollut loppu käsissä,\nsillä Fredin ääni kaikui taas portaita pitkin yläkertaan:\n\n\"Mamma, missä on jauhosokeria?\"\n\n\"Maljassa.\"\n\n\"Mutta maljahan on tyhjä.\"\n\n\"No mene Bridgetille sanomaan, että se pitää taas täyttää.\"\n\n\"Kyllä minä jo kävin keittiössä, mutta Bridget on poissa.\"\n\n\"Saat ottaa muuta sokeria. Ei siellä kukaan huomaa eroa.\"\n\n\"Mamma\", kuiskasi nyt Fred, kuitenkin niin kovaa, että hänen vieraansa\nolisivat kuulleet, jollei ovi olisi sattunut olemaan kiinni, \"onko\nsinun mielestäsi kaunista kohdella vieraita sillä tapaa?\"\n\nMamman ei auttanut muu kuin jättää sukka ja mennä alakertaan. Siellä\nhän tapasi Fredin pitelemässä sokerimaljaa sylissään. Hän talutti pojan\nkeittiöön, kaasi maljaan jauhosokeria ja riensi takaisin työhönsä.\nHimmu oli sillä välin ruvennut kuvittelemaan, että hänet oli hyljätty,\nja valitteli surkeasti. Mamma nosti epätoivoisen vauvan rintaansa\nvasten ja puheli:\n\n\"Vai karkasi paha mamma ihan pois pikkusen Himmu-enkelin luota! Onpa se\noikein kauhea mamma -- pitäisi hakata tuhansiksi kappaleiksi -- juuri\nniin.\"\n\nKukaan ei voi käsittää, kuinka nämä hyvin valikoidut sanat lohduttivat\nHimmua. Pikku olento lakkasi heti itkemästä ja näytti niin\nonnelliselta, että mamma suuteli häntä moneen kertaan. Sitten sukeutui\nheidän kesken niin miellyttävä keskustelu, ettei siitä kai olisi tullut\nlainkaan loppua, ellei paikalle olisi äkkiä ilmestynyt Bertha.\n\n\"Bertha!\" huudahti mamma; \"mene heti paikalla takaisin!\"\n\nBertha purskahti itkemään.\n\n\"Voi voi\", huokaili mamma; \"mikä nyt taas on?\"\n\n\"Tietääkös mamma, siellä oli kuusi palaa kakkua, ja kun jokainen sai\nyhden, niin yksi jäi, ja Fred tahtoo nyt leikata sen kahtia ja antaa\npuolet Adolfille ja toisen puolen Ellielle. Mutta minun mielestäni se\npitää leikata viiteen osaan, paitsi jos sinä voit antaa meille neljä\npalaa lisää. Ainakin täytyy kaikkien saada yhtä paljon.\".\n\n\"No leikatkaa viiteen osaan -- ei, vaan tehdään niinkuin Fred ehdotti.\nSinun pitäisi hävetä, kun riitelet mokomasta pikkuasiasta. Kuules:\nparasta on sinun tuoda se kakunpala tänne, niin että Himmukin saa\nosansa kemuista.\"\n\nSilloin Berthan kyyneleet tulvivat virtanaan, ja hänen mielensä joutui\nniin ankaraan liikutukseen, että hän nyyhkytti ihan ääneen lähtiessään\nhiljaa kompuroimaan alakertaan. Mamma nousi tuoliltaan, kiirehti\nperästä, tarttui Berthan olkapäähän, talutti takaisin ja sulki oven.\n\n\"Kuuleppas nyt, tyttäreni\", sanoi mamma, \"jollet kohta hillitse\nitkuasi, niin sinun täytyy mennä sänkyyn suoraa päätä ja pysyä siellä\naamuun asti.\"\n\nBertha tukahutti nyyhkytyksensä; hieroi rystysillään poskia ja silmiä\nuutterasti ja tyyntyi lopulta sen verran, että sai sanotuksi:\n\n\"Se oli _meidän_ kakkumme ja minusta tuntuu, että se pitäisi jakaa\ntasan.\"\n\n\"Bertha!\" kovisti taas mamma, polkien vihastuneena; \"niinhän sinä\npuhut, kuin et ikinä olisi nähnyt tai maistanut kakkua. Kuinka sinä\nkehtaat olla niin ahne ja tuhma?\"\n\nBertha alkoi uudestaan itkeä, sillä hän oli hellämielinen pikku tyttö,\njohon moite tai kiitos koski syvästi.\n\n\"Lakkaa nyt kerrankin\", sanoi mamma, \"taikka mene nukkumaan. Sinun\ntäytyy heti päättää, kumpi on paremmin mieleesi.\"\n\nBertha ponnisteli voimainsa takaa. Hän saikin itkun loppumaan, nieli\nnyyhkytyksensä, kuivasi kasvonsa pyyhinliinalla ja lähti alakertaan\nsen näköisenä, joka on joutunut kovin pahasti ruusutaudin valtaan ja\ntoivottomana alistuu kohtaloonsa.\n\nMamma oli näöltään myöskin hieman tulehtunut ottaessaan taas käsiinsä\nvihoviimeisen sukan. Sen vuoksi Himmun kesti hyvän aikaa rimpuilla ja\nruikutella, ennenkuin mamma edes ulkonaisesti sai takaisin entisen\ntyyneytensä. Vihdoin häneltä kiusallakin valmistui tuo sukka, joka\nviimeisen neljännestunnin kuluessa oli hänestä käynyt suorastaan\ninhottavaksi. Mamman sydän täyttyi taas riemulla, kun hän liitti\nviimeisen teoksensa ja sen toverin pariksi ja samoin järjesteli muutkin\nsukat yhteen, pistäen ne sitten asianomaisiin laatikkoihin, ensin\nkuitenkin ylpeänä silmäiltyään koko läjää.\n\nSitten hänen mieleensä johtui, että olisi hauskaa mennä Himmun kanssa\nruokahuoneeseen ja antaa lapsille loppukestitykseksi vähän viikunoita\nja pähkinöitä. Hän laskeutui siis alakertaan, vieläpä paraiksi,\nsillä seura oli jo noussut pöydästä ja hääräsi nyt villinä läjänä\nlattialla jonkinlaisessa leikissä, jota vain lapset osaavat pitää\narvossa. Ainakaan ei mamma nähnyt siinä mitään hauskuutta, vaan ryhtyi\nerottelemaan lapsia toisistaan hajalle. Sitä paitsi innostutti häntä\ntässä puuhassa melkoisen kova kirkuna Adolfin puolelta, joka oli sekä\nkasan pohjalta että kasvoiltaan niin musta, että kuristumisen vaara\noli hänessä hyvinkin ilmeinen. Lopulta lapsikasa saatiin purkaantumaan\nyksityisosiinsa, ja Adolf kömpi pystyyn. Mutta sittenkään ei tämän\nvieraan pojan kasvoihin tullut läheskään heleää väriä. Ja kun\nmamma otti huomioonsa hänen tukkansa, joka oli pelkkiä pikimustia,\nerinomaisen tiheitä sykkyröitä, kävi hänelle \"kauhean selväksi\", ettei\nAdolfia äsken ollutkaan mikään kuristumisen vaara uhannut, vaan että\nAdolfin, esi-isät olivat ihan varmaan tulleet Afrikan aurinkoisesta\nilmanalasta, arvatenkin vasten tahtoansa, ja yhä säilyttäneet\nalkuperäisen sukuvärinsä täydessä voimassaan.\n\nMyöhemmin, jo parinkin tunnin perästä, mamma häpesi perinpohjin sitä\nsäikähdystään ja äkillistä suuttumustaan, jonka tämä huomio hänessä\nvaikutti. Kun hän näet jälleen oli ehtinyt tyyntyä, tajusi hän\ntäydellisesti, ettei Adolfin sukuperä estänyt häntä olemasta kerrassaan\nsäädyllinen poika, jolla oli viehättävämpi käytöstapa kuin kummallakaan\nhänen omista lapsistaan, viattomat, rehelliset lapsenkasvot ja niin\nsuloinen ääni kuin itse soitanto. Mutta sillä hetkellä, kun hän ensiksi\nsai nähdä Adolfin edessään, hän likisti kyynärpään kohdalta Fredin\ntakinhihan peukalonsa ja etusormensa väliin ja siirtyi vierashuoneeseen\nniin vakavin askelin, että pakosta mukana seuraava Fred pelästyneenä\nei saanut edes kysytyksi, mikä oli syynä tähän mielenosotukseen. Ovi\npaukahti kiinni heidän jäljestään. Fred tapasi itsensä lennätettynä\ntuolille istumaan jollakin nopealla tempulla, josta hän ei oikein\nennättänyt päästä selvillekään, ja sitten hän näki mammansa seisovan\nedessään säihkyvin silmin ja sormi pystyssä ja kuuli:\n\n\"Kuinka sinä uskalsit semmoista?\"\n\n\"Mimmoista semmoista?\" kysyi Fred, kiireesti muistellen viimeisimpiä\npahoja tekojaan, joita ei ehkä vielä oltu saatu ilmi tai joita hän ei\nvielä ollut rohjennut tunnustaa.\n\n\"Vai mimmoista?\" matki mamma niin kovaa ja tuimasti, että Fred\nväkisinkin vapisi. Sitten mamma harppoi huoneessa edestakaisin kädet\nselän takana, sen näköisenä, että Fred sitten illalla, maata mennessä,\nkertoi Berthalle mamman näyttäneen ihan kamalalta.\n\n\"Vai mimmoista?\" toisti taas mamma, ennenkuin Fred oli tointunut ensi\npelästyksestään. Ja yhä siinä kävellessään mamma kuvitteli, kuinka\nEllie tietysti kertoisi mammalleen, että Mayburnin lapset kutsuvat\nkotiinsa neekeripoikia, ja kun Millstonit muutenkin olivat herkkiä\njuoruamaan, niin Ellien mamma rientäisi puhumaan tästä kaikille\ntutuilleen ja varmaankin lähtisi oikein vartavasten levittämään tätä\nuutista tuoreena, ja siitä tulisi kauhea juttu. Vaan yhden asian mamma\ntiesi varmasti: hän ei ikinä enää voisi pitää päätään pystyssä omien\ntuttaviensa edessä, ja hän päätti sanoa miehelleen, heti kun tämä\ntulisi kotiin, että nyt täytyy viipymättä mennä uutta asuntoa hakemaan\nBrooklynista tai Jersey Citystä tai jostakin muusta esikaupungista,\njossa heitä ei tunnettu.\n\nSillä välin Fred alkoi taas rohkaista mieltään, koska mamma oli\nvaiti eikä hän kuolemakseenkaan voinut muistaa tehneensä mitään\nerikoisen pahaa. Fredistä rupesi tuntumaan, että hänellä oli oikeus jo\nloukkaantua, ja hän siis tiedusti:\n\n\"Mamma, mikäs ihme nyt oikein on hätänä?\"\n\n\"Mikäkö hätänä!\" jankkasi mamma, äkkiä pysähtyen ja vihaisesti silmäten\nFrediä. \"Se tässä on hätänä, se poika -- se -- se --\" Mamma jaksoi\nkuitenkin sen verran hillitä sisuaan, että muisti kuuluvansa sellaiseen\nsukuun, joka kannatti neekeriorjuuden poistamista, ja siksi hän päätti\nvastauksensa lisäämällä vain: \"se Adolf.\"\n\n\"En minä hänessä näe mitään vikaa\", virkkoi Fred. \"Mitäs _sinä_ näet?\"\n\n\"Hänen värinsä\", tokaisi mamma.\n\n\"Sinähän olet aina sanonut, että tumma iho miellyttää sinua niin\nkovasti\", huomautti tähän Fred, \"eikä semmoinen puhe ole minusta\nollenkaan hauskaa, kun näet, että me omat lapsesi olemme kaikki näin\nvaaleita.\"\n\n\"Tummuuttakin on monta eri astetta\", viittasi mamma. Fred heittäytyi\njurottamaan huuli lerpallaan ja kuului mutisevan, että poikien pitäisi\njollakin keinoin päästä tietämään, mikä oikeastaan on mammojen mieleen.\n\n\"Sinä sanoit, että hän asuu lähellä suuren puistokadun kulmaa\", alkoi\ntaas mamma, vähäksi aikaa keskeyttäen levottoman käyntinsä.\n\n\"Niin asuukin\", myönsi Fred, \"ja komeimman tallin päällä, mitä koskaan\nolen nähnyt. Aijai, kuinka pulskalla mustalla hevosparilla hänen\npappansa saa ajaa ja istua silloin niin korkealla -- -- se se on\njotakin!\"\n\nMamman kulku alkoi uudestaan, vieläpä melkoista nopeammin askelin kuin\nennen. Vähän aikaa oltiin nyt ääneti, ja sitten Fred kysyi arasti:\n\n\"Eikö sinun mielestäsi hänen tukkansa ole niin erinomaisen kauniisti\nkiharassa?\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan!\" vastasi mamma tavattoman vakavasti. Sitten hän\nseisahtui, siirsi Fredin viereen tuolin ja puhui:\n\n\"Kuuleppas nyt, hyvä poika, tosin en voi sanoa, että olisit tehnyt\nmitään pahaa, mutta sittenkin olet hyvin ikävästi erehtynyt. Sinä et\nsaa enää koskaan tuoda Adolfia tänne. Minun on hyvin paha mieli, että\nkutsuit hänet meille tänään.\"\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"Sitä et vielä käsitä, mutta sinun pitää uskoa minua ja totella. Mutta\njos koettaisimme -- ei, ei se sovi!\"\n\nMamman mieleen oli juolahtanut käskeä Fred pyytämään Ellieltä, että\ntämä pitäisi teekutsuja suurena salaisuutena, josta ei kukaan saisi\npuhua, mutta muistaessaan, miten vuotavia ne säiliöt ovat, joihin\nlasten salaisuudet lasketaan, luopui hän aikeestaan ja päätti niin pian\nkuin suinkin käydä Ellien äidin ja monen muun rouvan luona ja ennakolta\nkatkaista jutulta kärjen kertomalla kaikki, mitä oli tapahtunut,\nlystillisenä esimerkkinä lasten tietämättömyydestä. Tämä suunnitelma\nlohdutti häntä siihen määrään, että hän suuteli Frediä ja palasi hänen\nkanssaan ruokahuoneeseen sanomaan vieraille jäähyväiset. Adolfilla oli\ntodellakin hyvin miellyttävät kasvot, niin että mamma lauhtui heti\nkun hänet näki. Vieläpä hän pisti pojan taskuun appelsiineja kahdelle\nsisarelle, jotka hänellä oli kotona, kuten mammalle mainittiin.\nNähdessään sitten, että kello kävi jo kuudetta, hän osasi toimittaa\nvieraat lähtemään niin, ettei kukaan huomannut mamman heitä jouduttavan\nmatkalle. Kun Adolf tarjoutui saattamaan Ellie neitosta kotiin,\nilahutti tämä seikka mammaa niin suuresti, että hänen olisi tehnyt\nmieli seurata heitä nähdäkseen, kuinka Ellien vanhempien tuttavat\nkatselisivat noita kahta tavatessaan heidät ulkona.\n\nHymyillen seistessään ovella ja silmäillessään pikku parin menoa hän\nkuuli erään äänen, joka muistutti hänelle, että Himmu oli jätetty\nistumaan ruokahuoneen laattialle. Hän siis kiirehti takaisin vauvansa\nluo ja tapasi yritteliään pienokaisen kovin pahasti lapsentuolin\nkimpussa, jonka hän oli jotenkin saanut kumoon. Himmun lohduttamisessa\nei ollut paljoakaan vaivaa, ja sitten mamma lensi yläkertaan, mukanaan\npikku neitonen, riisui ja ruokki hänet ja huolimatta tuhansista\näidillisistä mieliteoista, joiden vuoksi hän joutui vihaamaan\nFreindhoffia entistä pahemmin, hän pani Himmun nukkumaan ja sievisteli\nulkoasuaan voidakseen ottaa miehensä vieraan vastaan. Vaan keskellä\npukeutumisensa kaikenlaisia kiusoja hän kauhukseen muisti, ettei hänen\nmiehensä vaatimaa olutta ja Limburgin juustoa vielä oltukaan hankittu.\nBridget siis kutsuttiin -- harmikseen tietysti -- illallispuuhistaan\nja käskettiin kiireimmiten ostamaan mokomat herkut. Mutta Bridget\nvuorostaan komensi Fredin suorittamaan tämän taloudellisen toimen.\nPojan muisti teki kuitenkin sen ilkeän kepposen, että hän toi\n\"Limburgin\" asemesta \"Brie\" juustoa, sillä hän ei muistanut saamastaan\nohjeestaan muuta kuin että ostettavan juuston piti olla \"itse\npaholaisen moskaa, joka haisee niin pahalta, ettei koko maailmassa\nole semmoista.\" Kun Fred siis unhotti nimen, niin hän pyysi jotakin\nsellaista juustoa, joka haisisi kaikkein pahimmalta.\n\n\n\n\nILTA\n\n\nSill'aikaa kun Bridget pahaa peläten odotteli Fredin tuloa, hääräili\nmamma onnellisen tietämättömänä koko asiasta. Hän otti kantaakseen\nrakkauden ristiä panemalla ylleen kauneimmat vaatteensa, ja vihdoin\nkuullessaan ulko-oven paukahtavan ja miehen äänen alhaalla kaikuvan:\n\"Täällä ollaan, käpyseni!\" laskeutui mamma joutuisasti portaita alas\nniin enkelillisen marttyyrin kaltaisena, kuin ikinä on polttoroviota\nlähestynyt. Hän astui vierashuoneeseen huulillaan sellainen hymy,\njoka olisi tyydyttänyt hänen parhaankin ystävänsä, vaan nyt se oli\nvarattu juuri sitä miestä varten, joka saisi koko illaksi ryöstää\nhäneltä hänen puolisonsa. Mutta Freindhoffin tunnusmerkkejä, ulkonevia\nsilmälaseja, kuluneita vaatteita ja kömpelöä hahmoa ei näkynyt\nleveässä vierastuolissa, jonne hänen miehensä ne aina sijotti. Edemmä\nsilmäillessään mamma tapasi takimmaisessa huoneessa miehensä, joka\nistui riippuvan lampun alla kovin masentuneen näköisenä.\n\n\"Hän ei päässytkään\", sanoi herra Mayburn vastaukseksi vaimonsa\nkysyvään katseeseen; \"sai sähkökutsun Philadelphiaan jossakin\nammattiasiassa.\"\n\n\"Voi sinua mies parkaa, mikä pettymys nyt tuli!\" huudahti rouva Mayburn\nlaskeutuen miehensä syliin ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hän\noli todellakin pahoillaan, kun hänen miestään oli kohdannut tämmöinen\nikävyys -- aivan varmaan pahoillaan, mutta jos hänen herransa ja\nkäskijänsä olisi nähnyt ne kasvot, jotka lepäsivät hänen olkapäällään,\nniin häneen olisi jäänyt ainainen epäilys vaimon kyvystä tuntea\nosanottoa toisen murheeseen. Äkillisestä onnestaan hämillään mamman\ntäytyi nyt hymyillä, niin että tuntui mahdottomalta salata totuutta,\nvaikka kätkikin kasvonsa. Hänen miehensä yritti kääntää hänen päätään\nnäkyviin saadakseen häntä suudella, mutta mamman oli johdonmukaisuuden\nvuoksi pakko vastustella. Mamman sydän sykki niin rajusti, että\nolisi luullut hänen miehensä varmaankin sen kuulevan ja rupeavan sen\nvilpittömyyttä epäilemään. Vaikka mamma ponnisti voimainsa takaa, ei\nhän mitenkään saanut sydäntään tyyntymään. Huone tuntui lämpöisemmältä,\nvaloisammalta, kauniimmalta kuin milloinkaan ennen, ja mamman oli\nmelkein mahdotonta pysyä hypähtämättä seisaalle ja riemusta huutamatta.\nMutta hän tahtoi olla miehelleen uskollinen, välittämättä omista\ntunteistaan. Siten hän lopulta sai hymyn vaihdettua juhlallisuudeksi\nja suuteli miehensä vakavia kasvoja moneen kertaan niin hellästi ja\nosanottavasti, että hänen hyväilynsä saaja katseli häntä tarkkaavasti\nja virkkoi hyvin liikutettuna:\n\n\"Niinkö sinä, kultuseni, todella pidät minusta?\"\n\n\"Niin, niin, Will!\" huudahti mamma melkein itkien. Mutta hän malttoi\nmieltään ja sanoi häntä hupsuksi miekkoseksi, ja silloin illalliskello\nsoi. Ja kun he nyt nousivat, kiersi mamma käsivartensa miehensä\nvartalon ympärille, hyräili polkansäveltä ja pyöritti häntä ympäri\nhuonetta, niin että toinen aluksi hämmästyi, vaan pian suuresti\nriemastui.\n\n\"Mikäs sinuun oikeastaan on tullut tänä iltana, pikku tyttöseni?\" kysyi\npappa, kun vihdoin pääsi vapaaksi ja oltiin menossa ruokapöytään.\n\n\"Ei mitään\", vastasi mamma, urheasti salaten asian oikean laidan.\n\"Minun vaan tekee mieli saada sinut unhottamaan harmisi, ja minusta on\naina niin hauskaa, kun voin vähänkin sinua lohdutella ikävässäsi.\"\n\n\"Sinä olet enkeli, Florence\", lausui siihen pappa.\n\nTällöin pappa oli kuin huomaamattansa ottanut vaimonsa käsivarren\nkainaloonsa ja saattoi häntä nyt mitä kohteliaimmin tuolille pöydän\npäähän, vieläpä hänet siihen istuttaessaan kumarsikin, mitä ei\nollut mamman osaksi tullut moneen vuoteen. Ainoastaan yksi lapsista\noli saapuvilla pöydässä, mutta mamma ei kaivannut toisia, eikä\npappakaan huomannut, että nyt oli vähemmän lautasia täytettävänä kuin\ntavallisesti. Muuten ei tämä ollut ainoa merkillisyys: keskustelu\nkääntyi muihin asioihin kuin talousmenoihin, astioiden rikkomiseen ja\nlapsille yhä hankittaviin uusiin vaatteisiin. Pappa joutui kertomaan\njotakin, mitä oli tänään kuullut hauskalta tutulta, ja vaikkei\nse mammasta tuntunut erikoisen huvittavalta, niin katsellessaan\nmiehensä melkein hillitöntä riemastusta hän itsekin nauroi kauvan ja\nsydämellisesti. Sitten papan mieleen muistui toinen hyvä juttu, ja\nmamma nauroi sitä yhdessä hänen kanssaan, sillä se oli todellakin hyvin\nhauska. Lopulta pappaan vaikutti hänen vaimonsa riemuisa näkö ja olo\nniin valtavasti, että hän laski kädestään veitsen ja huudahti, ääni ja\nkatse hellyyttä täynnä:\n\n\"Nyt minä kerrankin uskon saaneeni oman pikku eukkoseni takaisin -- sen\nvaimon, joka minulla oli monta vuotta sitten.\"\n\nMamman ilomieli hävisi heti, ja sen sijalle tuli aluksi jotakin\nsuuttumuksen tapaista. Tämän hän kuitenkin kohta masensi, mutta yhtä\nhelppoa ei ollut päästä eroon siitä, mikä uhkasi rikkoa hänen äänensä,\nkun hän vastasi:\n\n\".Et sinä, Will, koskaan ole vaimoasi menettänyt; hän on aina ollut\ntäällä -- jospa hänen miehensä vain olisi häntä etsinyt kuten monta\nvuotta sitten.\"\n\nPappa näytti hämmästyneeltä ja sitten pahastuneelta. Eikö hän muka\nollut kaikkina näinä vuosina odotellen katsellut vaimoaan? Aina kotiin\ntullessaan ikävöinyt nähdäkseen hänet hymyssä suin ja hyvällä päällä?\nEikö hän melkein aina ollut tässä odotuksessa pettynyt? Eikö hänen\nvaimonsa melkein aina ollut muissa ajatuksissa tai hiljaa tai milt'ei\nnäkymättömissä? Eikö hän näyttänyt melkein riemuitsevan, kun pääsi\ntekemään semmoista, mikä vei hänet pois miehensä luota? Oliko hän viime\nvuosina useinkaan kyennyt sanoillaan syvemmin vaikuttamaan vaimonsa\nmieleen, ellei ainakin kahdesti toistanut? Olihan hän niin monen monta\nkertaa jutellessaan semmoista, mikä suuresti kiinnitti hänen mieltään,\nsaanut nähdä vaimonsa katseista, ettei tämä häntä lainkaan kuunnellut,\nja samoin hänen toimistaan, kuinka hän oli paljoa tarkkaavaisempi\nvalvomaan, että joku lapsista pitäisi ruokaliinaa leukansa alla\nruokapöydässä, että joku toinen pysyisi hankaamatta sukkiaan polvista\nhajalle lattiata vasten ja että Bridget panisi leipätaikinan nousemaan\nihan määrähetkenä ja asianomaisessa paikassa, ja taivas ties mitä\nkaikkea muuta! Mamma ei ikinä saisi tietää, kuinka syvästi hän oli\npahottanut miehensä mieltä, mutta kun tuolla tapaa nuhdeltiin, ei sitä\nvoitu aivan vaieten kestää, ja sen vuoksi pappa sanoi:\n\n\"Kultuseni, onko tuo mielestäsi oikein ystävällistä puhetta? Enhän minä\nkoskaan ole lakannut sinua etsimästä.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, hyvä mies\", vastasi mamma siirtyen pahastuneen\nmiehensä viereen, \"mutta jos sinun tekee kovasti mielesi tavata joku,\nniin eikö sinustakin tunnu olevan parasta mennä sinne, missä hän on?\"\n\nPappa silmäili häntä ihmetellen ja kysyi:\n\n\"No enkö minä aina ole tullut tänne, missä sinäkin olet? Missä sinut\nmuualla tapaisi kuin kotona?\"\n\n\"Löydät minut sieltä, missä harrastukseni ovat. Sinä olet ensimäiseni,\nrakkaimpani, mutta minulla on neljä muuta rakasta, jotka toisin kuin\nsinä ovat todellakin avuttomia. Minun on pidettävä kodista huolta,\neikä sen kaikkea työtä jaksa koskaan suorittaa. Lapset ja koti ovat\nsinun omiasi samoin kuin minunkin; miksi et tule niiden luo, kun minua\nkaipaat?\"\n\nVälähdys jostakin sellaisesta, mitä pappa ei ollut tähän asti keksinyt,\ntuli nyt hänen sisällisen katseensa osaksi; mutta mamma ei puhunut\nsanaakaan lisää, ja pappa, jonka rakkaus oli yhtä suuri kuin hänen\ntietämättömyytensä ja niin herkkä, kuin minkään hyvän miehen rakkaus,\nmieluimmin antamaan kuin saamaan, rupesi nyt lohduttamaan vaimoaan niin\nhellästi kuin suinkin osasi. Vihdoin kuivattuaan hänen kyyneleensä ja\nnähdessään hänen kasvojensa jo yrittävän hymyilläkin pappa sanoi:\n\n\"Kyllä minä koetan katsoa, osaanko täst'edes olla viisaampi. Älä nyt\nenää, kultaseni, siitä välitä. Pidetään kahdenkesken oikein hauska\nilta!\" Mamma oli liukunut lattialle ja laskenut päänsä lepäämään\nmiehensä polvella. Pappa silitteli hiuksia, jotka olivat mamman\notsalla sekaisin; mamma ei näyttänyt aikovan koskaan nousta lattialta\neikä pappa tuntunut sitä mammalta toivovankaan, mutta juuri silloin\nsyöksähti huoneeseen Fred ja tiedusti:\n\n\"Eikö täällä enää koskaan aiota antaa ruokaa, tekisi mieli tietää?\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt tulla silloin kun kello soi, ymmärrätkös\", vastasi\npappa tuimasti.\n\n\"En minä mitään kelloa kuullut\", selitti Fred kohta.\n\n\"No missä sinä olit?\"\n\n\"Ulkona.\"\n\nKun pappa ei tiennyt, mitä nyt piti sanoa, niin hän pysyi ääneti.\nSitten osui Berthakin ruokahuoneeseen. Hän oli viipynyt leikkipaikassa\nullakolla eikä tietysti mitään soittoa kuullut. Pappa ja mamma\nerkanivat nyt toisistaan vasten tahtoaan ja täyttivät lastensa lautaset\nja kupit. Sitten pappa saattoi mammaa vierashuoneeseen mitä hellimmän\nkohteliaasti ja pyysi häntä laulamaan erään laulun, jota ei ollut\nvuosikausiin kuullut eikä maininnut. Mamma lauloi sen mainiosti;\nhän hämmästyi itsekin taidostaan. Sitten hän lauloi toisen, vieläpä\nkolmannenkin, kaikki erityisestä pyynnöstä ja kaikki loistavasti. Pappa\nalkoi jo tuumia, ettei näin mainiota iltaa ollut ikinä ollut, mutta\näkkiä hän pani merkille, että mamman ajatukset olivat menossa muualle.\nHän oli juuri aikeissa lempeästi kiinnittää vaimonsa huomiota tähän\nseikkaan, kun mamma samassa huudahti:\n\n\"Ja nyt, mies kulta, minun pitää panna Bobboker ja Himmu nukkumaan.\"\n\nPappa teki vasten tahtoaankin kärsimättömän liikkeen, mutta virkkoi\nhellästi:\n\n\"Soisin, ettei sinun tarvitsisi mennä pois minun luotani.\"\n\n\"Olisikohan sinun mahdotonta tulla mukaani?\" kysyi mamma hymyillen.\n\n\"Mitä vielä!\" ihmetteli pappa. \"Pitäähän se pikkuväki lakkaamatonta\nmeteliä heti kun alat niitä riisua, ihan siihen asti, kunnes niiltä\nsilmät vihdoin painuvat umpeen! Millä tapaa minä siinä pääsisin\nsanaakaan puhumaan sinun kanssasi?\"\n\nMamma ajatteli, että jos pappa olisi hän ja hän olisi pappa, niin\nhänestä olisi ihanaa saada edes istua siellä, missä toinen tekisi\ntyötään, vaikka meteli olisi kuinka kova tahansa. Mutta hän ei sanonut\nhuoneesta lähtiessään muuta kuin:\n\n\"Vai niin.\"\n\nPappa nousi tuoliltaan, astui epäröiden pari askelta sinne päin, minne\nhänen vaimonsa oli mennyt, pysähtyi, kääntyi ja alkoi mieli apeana\nkävellä huoneessa edestakaisin.\n\n\"Vai niin!\" matki hän. \"Hm! Se kuulosti hieman siltä, kuin hän olisi\nloukkaantunut. Tekisi mieli tietää, mistä hyvästä? Muistellaanpa, mistä\nme juuri silloin puhelimme? Jaha, minun tulemisestani hänen mukaansa\nlasten huoneeseen. Ei suinkaan hän siitä voinut loukkaantua, etten minä\nviitsinyt sinne mennä; tietäähän hän yhtä hyvin kuin minäkin, ettei\nmillään keinoin voida puhua perättäin viittakaan sanaa, kun meidän\nmolemmat nuorimpamme ovat likellä. Vauva keksii aina jotakin syytä\nparkumiseen sill'aikaa kun sitä riisutaan, eikä Bobboker anna hengen\nrauhaa sopotukseltaan, jos mamma pikkusenkaan välittää muista lapsista\nkuin hänestä. Mitä ihmettä hänen mielessään äsken oli? Sen minä sanon,\nettä vaimot kyllä ovat maailman parhaita olentoja, mutta yhtä varmasti\nmyös oikullisimpia.\"\n\nMitä kauvemmin pappa harppoi laattiata pitkin ja itsekseen puheli,\nsitä ikävämmäksi kävi hänen mielialansa. Lopuksi hän pääsi sille\nkannalle, että ainoa miehekäs menettelytapa olisi ääneti kestää sitä\nansaitsematonta kohtelua, joka vaimon puolelta tuli hänen osakseen.\nOlihan hänen vaimonsa ylevä, vakava, tunteellinen nainen, jonka malttia\nvarmaankin koeteltiin joka päivä kaikenlaisilla kiusoilla, ja jos kohta\nelämän vastukset toisinaan pääsivät hämmentämään hänen hyvää älyään ja\nmielialaansa, niin hänen miehessään pitäisi olla kylliksi rakkautta\nnuo heikkoudet kestämään hellitellen ja valittamatta. Että sellainen\nvelvollisuus joutuisi hänen täytettäväkseen, se ei kuitenkaan korjannut\nhänen huonoa tuultaan. Hän vaelsi yhtä mittaa pitkin huonetta, hakien\nhelpotusta kirjoista ja kuvistakin, mutta mikään ei auttanut. Sitten\nhän istuutui piaanotuolille ja kidutti soittokonetta kaikenlaisiin\nepäsointuihin, kunnes mamma kiirehti taas alakertaan ja hänen\nviereensä. Papan katseessa oli omituinen sekotus alakuloisuutta ja\nitsetietoista sankariutta, kun taas mamman kasvot olivat täynnä katuvaa\nmurhetta ja nöyryyttä, jonka kaiken pappa otti vastaan liikuttavan\nääneti.\n\nMutta mamma ei aikonut ruveta onnettomaksi, vaikka mitä tahansa\nsattuisi. Freindhoffin kynsistä pelastettu ilta oli kuin tulesta\ntemmattu kekäle, siltä ainakin mammasta tuntui; kun hän siis, vaikkei\nollut katselevinaankaan, huomasi miehensä puristavan huuliaan yhteen,\nikäänkuin niiden taakse yritettäisiin teljetä jotakin erikoista,\nmikä tietysti sulkisi tien kaikelta muultakin puheelta, siirsi hän\nkiireesti miehensä viereen ja piaanon eteen tuolin, alkoi soittaa ja\nsamalla laulaa erästä viehkeää lemmenlaulua kerrassaan vastustamattoman\nhurmaavasti.\n\nPappa torjui sävelten vaikutusta parin tahdin verran, mutta pian hänen\ntäytyi kääntää kasvonsa poispäin, sillä hänen huulensa heltisivät\nväkisinkin ja rypyt otsasta silisivät. Hän koetti uskotella itselleen,\nettä vaikutus samoin kuin laulukin kestäisi vain hetkisen, vaan siitä\nei ollut apua. Hän tapasi itsensä seisomassa tietämättä oikeastaan,\nmiten oli siihen asentoon joutunut, ja sitten katselemassa hahmoaan\npienessä kuvastimessa, joka oli nuottihyllyllä, ja silloin hän\npääsi selville, että hän vielä oli sangen nuori ja pirteän näköinen\nollakseen marttyyri, jollaiseksi hän äsken oli itseään kuvitellut.\nSitten hän käveli -- melkeinpä keikaili -- huoneen päästä päähän, koko\najan katsellen vaimoaan, ja kun laulun lopussa viimeinenkin sävel\noli kuulumattomiin hiljennyt, sai hänen sievä vaimonsa kummallekin\nposkelleen lämpöisen suudelman, ja kaikki käsitys väärästä kohtelusta\noli yhtä etäällä kuin Aatamin aika.\n\n\"Italialainen ooppera olisi ihan mahdoton yritys New-Yorkissa, jos\nkaikki vaimot osaisivat kotona niin laulaa kuin sinä, kultaseni\",\nlausui pappa.\n\nTosin mamma varmasti tiesi käsittävänsä asian paremmin, mutta ei olisi\nmistään hinnasta häntä oikaissut, jos miehellä kerta oli tuollainen\nmaku; hän siis vaan sanoi:\n\n\"Hyvin hauskaa, että edes joku pitää harrastustani arvossa. Mitä muuta\nminun sopisi sinulle laulaa?\"\n\nPappa kiskoi esille kellastuneita nuottikirjoja hyllyltä, jolla aikaa\nmamma muististaan soitti pikkusen valssin.\n\n\"Koetappa tuota laulua Faust'ista\", pyysi pappa vihdoin sijottaessaan\nnuottivihon hänen eteensä.\n\n\"Hyvä ystävä kulta\", sanoi mamma estellen, \"enhän minä ole mikään\noopperalaulajatar.\"\n\n\"Mamman pitää laulaa 'Nuku, nuku, kullannuppu'\", kuului hyvin tunnettu\nlapsenääni sanovan. Molemmat vanhemmat kääntyivät joutuin sinne päin ja\nnäkivät Bobbokerin seisovan ovella pitkään valkoiseen paitaan puettuna,\npää pörrössä ja kasvoissa enkelin ilme.\n\n\"Johan nyt jotakin!\" huudahti mamma. \"Voi sinua pikkusta kultu pojua!\nOlenko minä todellakin laulanut niin hyvin, että houkutin hänet pois\nvuoteestaan ja sitten koko matkan tänne alas?\"\n\nMamma hypähti istuimeltaan Bobbokeria kohti, ja pappa kovisti:\n\n\"Kuuleppas sinä pikkunen vintiö, jollet nyt paikalla laputa takaisin\nsänkyysi, niin saat minulta selkääsi niin että tuntuu. Mikä sinut\nriivasi pystyyn, kun kerran olit nukkumassa?\"\n\n\"Älä nyt, Will!\" torjui mamma ja otti lapsen syliinsä.\n\n\"Poju ei tartte 'elkää\", huusi Bobboker, ja sitten hän huusi vielä\npaljon muutakin saatuaan päänsä hyvään turvaan mammansa olkapäätä\nvasten.\n\n\"Minä vien hänet taas makaamaan ja parin minuutin päästä tulen\ntakaisin, mies kulta\", sanoi mamma rientäen portaita ylös ja jättäen\njälkeensä pitkän sarjan yhä hiljenevää ruikutusta.\n\nPappa reuhtoi pitkin huonetta siihen tapaan, että huonekalut\nolisivat pelosta vavisseet, elleivät ne onnekseen olisi turvassa\ntunteellisuuksilta, jotka ovat ihmiskunta poloiselle ominaisia.\nHän valmisteli hirveätä esitystä mielipiteistään lapsiin nähden,\nmutta äkkiä mamma keskeytti hänen ajatustensa juoksun lennähtämällä\nhuoneeseen, sillä se vauhti, jolla hän taas oli päässyt asianmukaisesti\neroon nuoresta häiritsijästä, oli niin hämmästyttävä, että pappaa\nvihastuneemmankin miehen olisi täytynyt sitä ihailla. Mamma astui\nsisään niin hymyilevänä kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tämä seikka\nolisi riittänyt pahentamaan papan mielenkuohua, ellei häneltä aina\nolisi voima hävinnyt silloin kun hän joutui vaimonsa lempeän hymyn\nvaltaan. Sitten mamma istuutui piaanon ääreen ja tarttui vähääkään\nvapisematta lauluun, jota häneltä oli äsken pyydetty. Tosin hän tiesi\nantautuvansa syypääksi mielettömään uhkarohkeuteen, mutta oliko\nmitään semmoista, mitä hän ei yrittäisi miehensä mieliksi, joka häntä\nrakasti ja jota hän niin hellästi rakasti? Hän oli lukenut miehistä\n-- sotilaista --, jotka omin neuvoin olivat käyneet kokonaisen joukon\ntai patterin kimppuun, kun heitä elähytti vain rakkaus omaisiin tai\nisänmaahan. Eikä tuo laulu \"Faust'ista\" ollut pelottavampi kuin\nsotajoukko tai patteri -- ei ainakaan paljoa pahempi. Hän siis\nhelähytti piaanossa perusäänen ja sovitteli siihen omaa ääntään. Vaan\nosuiko hän aivan kohdalleen, sitä hän ei päässyt tarkoin kuuntelemaan,\nsillä samassa hän kuuli erään huutavan:\n\n\"Mamma!\"\n\n\"Mikä nyt on, Frediseni?\"\n\n\"Ole vaiti, miekkonen!\" ärjäsi pappa syösten ulos portaiden juurelle ja\nravistaen nyrkkiään hurjasti perillistään kohti.\n\n\"Katsotaan ensin, mitä asiaa hänellä on, Will kulta\", ehdotti mamma\nlähestyen miestään. \"Kuule, Fred, miksi sinä et pysy sängyssä?\"\n\n\"Eikö kukaan aio tulla lukemaan meidän kanssamme iltarukousta?\" kysyi\nFred.\n\n\"Voi, voi\", huokasi mamma; \"sen minä unhotin kiireessäni, kun riensin\ntakaisin sinun luoksesi, Will.\"\n\nSitten mamma katsahti pappaan, joka vastaukseksi melkein tuijotti.\nMamma olisi suonut miehensä tarjoutuvan lähtemään yläkertaan pitääkseen\nlastensa kanssa hartautta, mutta pappa häijysti ajatteli, ettei\nrukouksia olisi saanut ikinä keksiä. Sitten pappa vähitellen, tajusi,\nkuinka itsekäs hänen tunteensa oli, ja hän hiipi pois vierashuoneeseen\nitsekseen mutisemaan. Mutta mamma meni hitaasti ja murheellisena\nyläkertaan poikansa luo, nosti painavan pikku miehen syliinsä\nja suuteli häntä koko matkalla eteisestä sänkyyn, jättäen hänen\nkasvoilleen jotakin, mikä on suuteloita kosteampaa.\n\nPappa sillä välin ponnisteli jonkun aikaa rajusti itsekseen\npuolustellessaan suuttumustaan. Tietysti rukoileminen oli sangen hyvä\nasia, ei hänellä mitään ollut rukousta vastaan, mutta hän toivoi, että\nlapset olisivat kyllin hartaita ajatellakseen rukouksiaan silloin kun\njoku sattui olemaan heitä kuuntelemassa eivätkä piinaisi aikaihmisiä\ntekemään semmoista, mikä oli rukouksen suora vastakohta. Ja jos vaimot\npitäisivät huolta talousasioistaan yhtä täsmällisesti kuin heidän\nmiehensä suorittavat omia toimiaan, miten toisenlaista olisikaan\naviomiesten onni hänen tietääksensä!\n\nKun mamma palasi vierashuoneeseen, oli tämä tyhjä. Mutta pappa oli\nkiireesti töhertänyt lyhyen tiedonannon erään kirjan päällyslehteen ja\npistänyt sen piaanon nuottitelineelle. Siitä kävi selville, että hän\njuuri oli lähtenyt muutamaksi minuutiksi klubiin katsomaan, saisiko\nsieltä pari tuttua mukaansa kotiin, ja sitten voitaisiin pelata hieman\nkorttia. Kokemuksesta mamma hyvinkin tiesi, mitä tämä merkitsi: hän\njäisi yksikseen istumaan lopun iltaa ja ehkä puolen yötäkin. Vaan\nkenties Himmu heräisi siihen tuskaan, jota hammasten puhkeaminen\nvauvalle tuotti, ja kaipaisi lohduttelemista; myöskin oli mahdollista,\nettä Bobboker tarvitsisi mammaa, koska runsas illallinen usein häntä\nahdisti painajaisen tavoin. Näin mamman ilta ei sittenkään jäisi aivan\naution yksinäiseksi.\n\nTällä tapaa siis mammalla, kuten miljoonilla muillakin äideillä, joilla\non rakastavat, vaan ajattelemattomat miehet, koko elämän lanka kutoutui\n_yhtenä ainoana päivänä aamun, puolipäivän, iltapuolen ja illan halki_.\n\n\n\n"]